E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

MYRKKYÄ

Kirj.

ALEKSANDER L. KIELLAND

Suomentanut J. A. S. [Johan Arvid Saivo]

Adolf Allardt, Pori, 1888. Axel Bergbom'in kirjapainossa.

I.

Pikku Marius istui hiljalleen ja kiltisti penkillään. Hänen suuren suuret, tummanruskeat silmänsä antoivat hänen pienille kalpeille kasvoilleen pelästystä osoittavan muodon; ja kun häneltä äkkiarvaamatta kysyttiin, kävi hän kasvoiltaan tulipunaiseksi ja alkoi änkyttää.

Pikku Marius istui viimeisen edellisellä penkillä selkä vähän väärässä, sillä penkissä ei ollut selkälautaa ja takana olevaa pöytää vasten oli ankarasti kielletty nojautumasta.

Oli maatiedettä kello yhdestätoista kahteentoista lämpimänä elokuun päivänä kesäloman jälkeen. Aurinko paistoi rehtorin puutarhan yli valaisten myöskin neljä hänen pienessä omenapuussaan riippuvaa isoa omenaa. Siniset ikkunanverhot peittivät ylimmäisen ikkunan; mutta seuraavaan oli Abraham tehnyt kekselijään päiväkellon vetämällä puitteisin musteviivoja. Hän lähetti juuri sähkösanomia kysyjille luokalla, että kello oli yli puolivälin.

"Useampia kaupunkeja", sanoi apulais-opettaja ylhäältä opettajatuolista ja puhalsi hanhenkynään. Hanhenkynien teroittaminen oli, näet, hänen erikoistoimenansa; ja joka luokalla, jolla hän opetti, oli pieni sievä kokoelma hanhenkyniä, joita ei kukaan muu käyttänyt kuin rehtori.

Kuitenkin oli apulais-opettaja Borringin vaikeata pitää niitä kunnossa. Tapahtui, näet, hyvin usein, että joku pahankurinen oppilas lomahetkellä kokosi kynät, pisti ne muste-astiaan ja kiersi niitä siinä, kunnes kärjet menivät hajalleen joka taholle ja sulkatorvet tulivat mustetta täyteen.

Kun Borring seuraavalla kertaa tuli luokalle ja huusi: "Hyvä Jumala! Kuka on turmellut kynäni?" — vastasi koko luokka varsin vakavasti ja yksiäänisesti: "Aalbom!"

Tiedettiin, näette, Borringin ja Aalbomin sydämmestään vihaavan toisiansa.

Apulais-opettaja raappi kynätorvia ja puhalsi vienoja valkeita, musteisia kiekuroita opettajapöydän ylitse.

"Useampia kaupunkeja" — sitten siunata mutisi hän Aalbomia — "useampia kaupunkeja, useampia!"

Muuten vallitsi luokalla haudanhiljaisuus, sillä tänään oli viimeisen penkin oppilaat kuulusteltavina eivätkä nämä vastanneet koskaan. Tämän kaikki kyllä tiesivätkin, mutta järjestyksen vuoksi kuulusteltiin heitä kerta kuukaudessa, jotta saisivat nelosensa todistekirjaansa.

Nuo neljä, viisi poikaa tuolla takapuolla eivät suinkaan näyttäneetkään siltä, että suuria välittäisivät vastattiinko vai eikö. Siitä syystä ei yhdenkään ylemmillä penkeillä istuvista tehnytkään mieli antautua vaaran alaiseksi kuiskaamalla heille.

Ainoastaan nyt kuulusteltavana oleva istui levotonna ja näperteli karttakirjaa, joka oli suljettuna hänen edessään pöydällä. Kuulustelemisen aikana täytyi näet sen, jolta kysyttiin, ja lähimpänä istuvien panna karttakirjansa kiinni.

Tavallisuutta vastoin oli hän, pitkä Tolleiv, lukenut vähäsen tänään. Läksynä oli Belgian kaupungit. Hän oli lukenut kaksi kertaa kotona ja kerran koulussa.

Tämä hiljaisuus joka kerran välillä kuin apulais-opettaja sanoi: "useampia kaupunkeja", hyvin epävarmat muistelut näistä Belgian kaupungeista, jotka heräsivät hänessä, kun Brysseliä mainittiin, ja tuo tavallisuudesta poikkeava seikka, että hän taisi vastata — kaikki tukki hänen suunsa, vaikka hän ihan varmasti tiesi vielä kumminkin yhden kaupunkin sen lisäksi; hän istui mutisten nimeä itsekseen, mutta ei tohtinut avata suutansa; ehkä se sentään olikin varsin väärin ja herättäisi vaan yleistä pilkantekoa; parasta oli olla ääneti.

Toiset viimeisellä penkillä vartosivat levollisella välinpitämättömyydellä kohtaloansa. Ne olivat luokan suurimmat ja vahvimmat pojat. Heidän aikomuksensa oli mennä merille, josta syystä he välittivät viisi arvolauseista. Ainoastaan yksi heistä otti maatieteen, laski sen pöydän alle ja luki vähän Belidan kaupungeista ynnä niiden jälkeen seuraavasta.

Pikku Marius istui kiltisti penkillään; hänen suuret silmänsä seurasivat tarkasti opettajaa sillä välin kun hänen kätensä näpertelivät jotakin pöydän alla, ikäänkuin olisi hän tehnyt solmuja johonkin ja vetänyt niitä piukkaan voimansa takaa.

Koko luokka kuiskutella hissutteli hiljalleen tuona lämpimänä puolipäivän hetkenä, jokainen omissa askareissaan. Muutamat eivät tehneet mitään, vaan istuivat kädet taskuissa katsella töllöttäen ilmaan; yksi kirjoitti latinan käännöstä vuoren korkuisen kirjaläjän takana; toinen oli laskenut päänsä käsivarsilleen ja nukkua nuhutteli; ikkunan luona istui yksi katsella tuijottaen rehtorin neljää omenaa ja mietiskellen, kuinka monta toisella puolella puuta olisi, jota hän ei voinut nähdä, sekä olisiko mahdollista kavuta muurin ylitse jonakin iltana, kun tuli vähän pimeämpi.

Kaksi oli liittynyt yhteen isolle Euroopan kartalle, jolla he purjehtivat pöydän alla veistelemillä puunpalas-laivoilla. Kanaalissa puhalsi hemmetin kova lounastuuli, jotta "Freijan" ja "Perheen Toivon" täytyi purjehtia Skotlannin pohjoispuolitse. Mutta Gibraltarin luona oli toinen väijymässä pitkine, kahtia halaistuille lyijykynineen, jonka oli kastanut musteastiaan; se oli olevinaan algerilainen merirosvo-laiva.

"Useampia kaupunkeja, useampia kaupunkeja!"

"Namur", sanoi Tolleiv äkkiä.

Puoli luokkaa kääntyi hämmästyneenä katsomaan taakseen. Olipa eräs viimeisen edellisellä penkillä istuva niinkin epäkohtelias, että pisti päänsä Tolleivin pöydän alle nähdäkseen, eikö tällä ollut kirjaa polvilla.

"Namür — eikä Namur", sanoi apulais-opettaja äkisti ja katsoi edessään olevaan kirjaan, "ei, se ei tule vielä. Välillä, on vielä — annas katson — kolme kaupunkia, ennenkuin se tulee, jonka mainitsit; mitkä ne kolme kaupunkia ovat? No, mitkä ne kolme kaupunkia ovat?"

Mutta nyt oli Tolleiv tyhjentänyt kaikki tietovaransa ja vaipui tylsään välinpitämättömyyteen, välittämättä opettajasta, kun tämä puhalsi sulkatorveen ja sanoi: "Mitkä ne kolme kaupunkia ovat."

Pikku Marius oli kai lopettanut salaisen työnsä pöydän alla, sillä äkkiä heitti hän jotakin sivukumppanillensa ja kätki sitten kasvonsa käsiinsä, jotta vaan silmät kävivät toverista toiseen.

Mariuksen sivukumppani lähetti mitä oli saanut naapurilleen, ja niin kulki se pitkin luokkaa; muutamat nauroivat, toiset olivat levollisina, kuten olisivat tottuneet sellaiseen, lähettivät sen eteenpäin ja jatkoivat askaroimistaan, mitä se sitten lie ollutkin.

Abraham sitä vastoin paransi ikkunapuitteessa olevaa päiväkelloansa ja kun hänen sivukumppaninsa heitti sinisen kalusen hänelle, harmistui hän. Abraham tunsi niin hyvin Mariuksen rotat sinisestä nenäliinasta, että ainoastaan otti rotan ja heitti sen aliseen päähän luokkaa taakseen katsomatta.

Mariuksen nenäliina sattui putoamaan Hispaniaan ja lakaisi lattialle sekä rosvolaivan että, kauppalaivat, jolloin Gibraltarin luona ankarassa taistelussa olevat hypähtivät penkillä.

Apulais-opettaja tuli tästä häirityksi: "Mikä se oli?"

"Rotta", vastattiin heti. Mutta kun sitten Mariuksen hyvin tunnettu rotta nostettiin hännästä, lattialta ylös, purskahti koko luokka nauruun, sillä Marius oli tunnettu mestari rottia luomaan, erittäinkin osasi hän saada niille hyvin luonnolliset korvat.

Apulais-opettaja suuttui: "Joko sinä, Marius, taas olet noita hullunkurisia rottiasi tekemässä; minusta nähden olisi sinun, noin ison pojan, jo pian aika jättää tuollaiset lapsellisuudet."

Marius sai nenäliinansa takaisin ja alkoi hyvin hämillänsä avata solmuja; kuitenkin täytyi hänen nauraa salamyhkää; hänestä oli niin erinomaisen hauskaa, kun Abraham heitti rotan.

Opettaja katsoi kelloa: tunti oli melkein lopussa; hän laski rakkaat hanhenkynät sivulle päin, puhalsi pöydän puhtaaksi, pani veitsen kiinni ja tarttui kirjaan.

"No, Tolleiv, ethän taida niin mitään, sinä et koskaan taida mitään. No, sinä sitten, Reinert! Osaatko luetella Belgian kaupungit — niin Namürin olemme myöskin sanoneet — useampia kaupunkeja, useampia kaupunkeja! Et sinäkään? No luonnollisesti et; te olette samaa sorttia kaikki siellä takana. No, entäs sinä, Sörensen? useampia kaupunkeja Belgiassa Brysselin jälkeen! No?"

"Kello on lyönyt", ilmoitti vahtimestari ovella.

"Niin, siinä näette nyt! Sellaista se on! Täällä istumme tunnin toisensa perästä ja tuhlaamme aikaamme noiden laiskurein tähden tuolla takana, jotka eivät tahdo oppia niitäkään; teihin ei pysty mikään muu kuin ruoska, ja sitä saisitte, jos minä saisin vallita."

Samassa antoi hän heille yht'äkkiä nelosen ja huusi luokalla nyt syntyneen melun lävitse: "Seuraavaksi kertaa Ranskan jokiin."

"Ranskan jokiin", toistettiin pitkin luokkaa. Priimus pani kynnellään pienen merkin kirjaansa; Abraham taittoi lehden isolle kissankorvalle; kaksi veljestä, joilla oli yhteinen kirja, juoksi levotonna ympäri saadakseen oikein tarkan tiedon kuinka pitkälle läksyä annettiin.

"Ranskan jokiin asti!" huusi Reinert ja kaasi tahallaan ison mustetäplän kirjaansa merkiksi, löi sitten kirjan kiinni, jotta se leveisi oikein laveaksi.

Pikku Marius katseli häntä kauhistuksella ja ihastuksella.

Kahdentoista ja yhden välillä piti luokka jaettaman. Realistit, joihin luonnollisesti koko viimeinen penkki kuului, jäi luokalle englannin kieltä lukemaan; latinan lukijat sitä vastoin kokosivat kirjansa ja läksivät toiseen koulurakennukseen.

Alemmat luokat, jotka olivat siellä, pääsivät, näet, koulusta kello kahdeltatoista, jotta latinalaiset ottivat yhden heidän huoneistaan haltuunsa viimeiseksi tunniksi. Abraham etunenässä raivasivat nuo kymmenkunta latinalaista tietä itselleen pienokaisten keskitse, joita virtasi etehiseen ja portaille.

"Fi donc!" huusi Abraham, kun he vihdoin tulivat siihen huoneesen toisessa kerroksessa, jossa heidän piti lukea, "täällä täytyy kunnollisesti tuulettaa noiden haisueläinten jälkeen."

Kaikki ikkunat avattiin selki selällensä ja muutamat myöhästyneet haisueläimet, jotka vielä askaroitsivat jonkin kanssa laatikoissaan, viskaistiin armottomasti etehiseen.

Joka kerta kun pikkupoikia nakattiin ulos, päästivät he hurjia kostonhuutoja, mutta latinalaiset eivät siitä välittäneet; he sulkivat ovensa, ja pitkä Martti, joka kärsivällisesti kantoi haukkumanimensä "perässäpyrkijä" — helppoa ei ole selittää mistä syystä hän sen oli saanut — asetettiin oven vartijaksi.

Nuo pöyhkeät haisueläimet, jotka luottivat paljouteensa ja portaisiin, mätkivät toisiansa vasten ovea ja rytkyttivät lukkoa.

Priimus, joka aina piti rohkeita puheita, ehdotteli, että latinalaiset kokoisivat joukkonsa ja hyökkäisivät noiden kimppuun, mutta mieliala ei ollut sotaisa. Abraham istui opetus-istuimella ja kangotti laatikon lukkoa; hän oli pannut päähänsä nähdä haisueläinten muistutuskirjan.

Mutta äkkiä kuului äänekkäitä riemuhuutoja ulkoa. Martti
Perässäpyrkijä ra'otti ovea ja huusi sitten pelästyneenä ystävilleen:
"Auttakaa! He ovat ottaneet rottakuninkaan vangiksi."

Abraham syöksyi alas opetus-istuimelta, toiset seurasivat mukana, priimus viimeisenä: pikku Marius oli joutunut haisueläinten kynsiin.

Pikku Marius oli latinalaisten tuskalapsi; hän ei ollut keskikokoista haisueläintä isompi eikä tahtonut kasvaa; sen tähden oli hän aina vartioimisen alainen.

Mutta tänään oli hän unohdettu, kun hän käydä haeskeli sangen tärkeitä sana- ja muistutuskirjojaan. Kun hän sitten tuli ja tahtoi sisälle kumppaniensa luoksi, tarttui kolmekymmentä mustaa kättä hänen jalkoihinsa ja käsivarsiinsa ja veti hänet pois ovelta; nyt kuppuroi hän vihollistensa seassa, joita hän juuri sen verran oli pitempi, että hänen suuret suuttumusta osoittavat silmänsä ja heikot käsivartensa, joilla hän huimi sinne tänne, olivat näkyvissä.

Haisueläimet mätkivät häntä vatsaan, nipistivät häntä takaapäin, nykkivät tukasta ja kasvoista ja viskoivat hänen omia kirjojansa hänen päähänsä, ja nuo kallisarvoiset sana- ja muistutuskirjat lentelivät ilmassa irtonaisina lehtinä.

Tämä sai äkillisen ja ankaran lopun, kun latinalaiset hyökkäsivät ulos; pikku pojat nakattiin sivulle ja hävisivät ovien taakse ja portaille, vapautettu Marius vietiin latinalaisten huoneeseen. Mutta tuskin olivat he sulkeneet oven, ennenkuin etehinen taas oli täpö täynnä riemuitsevia haisueläimiä.

"Kostetaan!" huusi Abraham.

"Niin, kostetaan, kostetaan!" toisti priimus ja vetäytyi takaperin.

"Ole sinä vimmastunut Akilles!"

"Oikein", vastasi pikku Marius siimat säihkyvinä.

Ollessaan vimmastunut Akilles, istui Marius Abrahamin olkapäillä ja lyödä sutkautteli sieltä armottomasti verivihollisiansa päähän pitkällä viivottimella.

Latinalaiset tarttuivat aseisin. Hyllyt puhdistettiin viivottimista; linkojat ja jousimiehet varustivat itsensä liitupalasilla taulunlaatikosta; itse priimus otti pikkaraisen viivottimen, jota hän sitten heilutti kiihkeästi kehoittaen tovereitaan — ollen toisessa päässä huonetta opetus-istuimen takana.

Abraham kertoi nopeasti tuumansa. Heti kun suuttunut Akilles antoi merkin, piti heidän nostaa sotahuuto, Martti Perässäpyrkijä avaisi oven, linkojat ja jousimiehet lähettäisivät nuoli- ja kivisateen vihollisten joukkoon; hevosväki ja raskaaseen asuun puetut hopliitit sillä välin hyökkäisivät vihollisten kimppuun estääkseen heitä pääsemästä pääportaille; sitten voitaisiin kaikessa levollisuudessa saada hajalle joutuneet haisueläimet kiinni ja mestata ne yksi erällään.

Kaikki oli valmisna; tuossa yleisessä kiihkossa ei kukaan huomannut, että etehisessä oli syntynyt syvä hiljaisuus. Vihasta vimmastunut Akilles heiskahti hevosen selkään, ja äkkiä päästivät he yht'aikaa latinalaisten hirveän sotahuudon, Martti Perässäpyrkijä tempaisi oven auki; heitto-aseitten synnyttämä sade pimensi ilman; hastati ja principes hyökkäsivät juoksumarssissa vihollisen joukkoon, mutta etumaisena pyöritti vimmastunut Akilles hevostaan, heiluttaen raskasta keihästään.

Mutta hiljaisuus — äkkinäinen kuni taivaasta tuleva salama, sikeä, turmaa ennustava kuin olisi se Hadeksesta kohonnut — lopetti sota-aseiden hurjan kalskeen ja kiinnitti latinalaisten voittamaan tottuneet joukot maahan.

Selki seljällään olevalla ovella seisoi näet pieni, paksu, harmaaseen ylhäältä alas napitettuun takkiin, vehreään lakkiin puettu mies silmälasit päässä, keskellä vatsaa iso hyvin tähdätyn heiton jälkeensä jättämä liitupilkku.

Äänetönnä tuijotti hän toisesta toiseen. Priimus istui jo aikoja sitten selkä meluavia päin ja nenä kieliopissa; linkojat pudottivat liitupalasensa, raskas pukuiset hopliitit pitivät viivottimia selkänsä takana; mutta vimmastunut Akilles hajotti ensin säärensä, veti ne sitten yhteen, kutistui kokoon ja luikersi imumadon tavoin alas pitkin Abrahamin selkää.

"Kyllä minä teidät opetan", huusi vihdoin rehtori, puhelahjansa takaisin saatuansa, "minä opetan teidän rehkimään ja meluamaan ja toimeen panemaan kaikenmoisia hullutuksia! Mitä tämä nyt oli? Kutka olivat mukana? Tässä on osotettava varoittava esimerkki! Sinä, Broch, et kaiketikaan ollut muassa?"

"En suinkaan", vastasi priimus laupiasti hymyillen.

"Mutta Marius — Marius, sinä olit mukana", huusi rehtori katkeralla äänellä, sillä Marius oli hänen lemmikkinsä, "kuinka voi sellainen juoni päähäsi pistää? Abrahamin selässä — mitä sinun siellä piti tehdä? Vastaa!"

"Minun piti olla vimmastunut Akilles", vastasi pikku Marius värisevin huulin ja katsahti ylös pelästynein silmin.

"Vai niin — hm — vai niin, sinun piti olla vimmastunut Akilles — siltä sinä juuri näytät; juuri sellaiseksi olen minä häntä aina kuvitellut" — rehtorin oli pakko mennä ikkunan luo voidakseen pysyä vakavana, mutta koko luokka ymmärsi varsin hyvin, että raju-ilma oli tau'onnut.

Kuitenkin seisoivat kaikki surullisen näköisinä kuunnellessaan pientä varoituspuhetta, jonka rehtori piti heille, ennenkuin meni etsimään luokan esimiestä. Olihan näet selvää, että sellainen epäjärjestys saattoi syntyä ainoastaan, kun esimies laiminlöi velvollisuutensa.

Ja mikä sydämen ilo ja riemu sentään oli apulais-opettaja Borringille voida ilmoittaa rehtorille, että luokan esimies oli Aalbom, joka hänen tietääkseen oli mennyt Athenaeumiin sanomalehtiä lukemaan.

II.

Pikku Marius oli Abrahamin paras ystävä ja Abraham oli pikku
Mariuksen ihanne.

Heidän oli tapana lukea läksyjänsä yhdessä Abrahamin luona, eikä ole helppoa tietää, mitenkä Marius olisi suoriutunut koulussa, ellei hänellä olisi ollut tätä turvaa. Pikku Marius oli, näet, niin heikko kaikissa — paitsi latinassa. Mutta latina oli hänen lempiaineensa, sitä hän osasi.

Ei ollut ainoatakaan muotoa, ei epäsäännöllisyyttä tai sääntöä, ei poikkeustakaan kätkettynä Madvigin monisoppisen teoksen kaukaisimpaan piilopaikkaan, jota ei pikku Marius tuntenut, jos häneltä siitä selkoa tahtoi.

Aina ensipäivästä asti, jolloin rehtori antoi heille mensa-sanan sijoiteltavaksi, oli Marius kunnostanut itsensä.

Rehtori oli näet itse ollut hänen äitinsä luona, ja sanonut että jos pikku Marius tahtoi olla ahkera, saisi hän lukea; rehtori hankkisi hänelle vapaapaikan koulussa ja pitäisi häntä sittemminkin silmällä.

Tämä oli Mariuksen äidille ilahuttavaa ja suureksi avuksi; sen tähden teroittikin tämä pojan mieleen, mikä suosio rehtorin puolesta oli, että hän saisi lukea, jos tulisi taitavaksi latinassa, sillä se oli tarkoitus.

Tästä syystä menikin joka sana rehtorin suusta suoraan Mariuksen päähän ja tarttui siellä kiinni kuni naula seinään.

Mutta vaikka hänen päänsä oli avara ja, oikeastaan liiankin iso muuhun ruumiiseen verraten, jäi vähitellen kuitenkin liika vähän tilaa kaikille muille opittaville aineille.

Rehtorin latina levisi, otti takavarikkoon koko hänen vastaan-ottavaisuuskykynsä, käytti hyväkseen koko muistin ja kasvoi kuin tahkiaismetsä tarussa, peittäen kaikki piilopaikatkin, jotta koko luku- ja tiedonhalu, joka muuten ehkä olisi versonnut, tykkänään kutistui ja hänestä tuli, kuten rehtorin ylvästellen oli tapana sanoa, puhdasverinen latinalainen.

Edestakaisin pitkin luokkaa käveli rehtori hieroen käsiään silmät ihastuksesta loistavina, kun pikku Marius pelotonna riensi eteenpäin lopottaen päätteitä ja muotoja, jotka voivat saada ihmiskielen pois sijaltaan horjahtamaan; ei koskaan ainoatakaan vikaa, ei pysäystäkään, silmät yhäti rehtoria seuraten ja sormet nenäliinasta peloittavia rottia solmien neljästi hän eteenpäin:

monebor, moneberis, monebitur, monebimur, monebimini, monebuntur.

"Oikein, poikaseni, aivan oikein", sanoi rehtori; hän ei voinut ymmärtää, että pikku Marius muissa aineissa edistyi niin kovin hitaasti.

Kaikki opettajat valittivat ja rehtorin oli pakko silloin tällöin olla ankara lemmikkiänsä kohtaan, varoittaa ja nuhdella häntä; olipa hän pari kertaa huomauttanut Mariusta vapaapaikasta, joka tällä oli ja jota hän ei saisi menettää.

Mutta kaikki oli unohdettu, kun Marius taas sai vaikean konjugatsioonin kanssa tepastella, ja rehtori taputti häntä päähän: "No niin, pikku Marius, kyllä matematiikka ja muut aineet alkavat selvitä, kun tästä tullaan vähän isommaksi ja saadaan enemmän lihaa luiden ympärille. Latinassa olet pikkanen professori."

Rehtorilla oli todellakin tuo kunnianhimoinen unelma päässä tehdä pikku Mariuksesta jotakin suurta, jotakin oppinutta, jotakin Madvigin vertaista; silloin tyytyisi hän itse siihen, että häntä sanottaisiin siksi, joka oli johtanut lapsen kasvatusta ja nuorukaisen ensimäisiä askeleita parnassia kohden.

Pikku Marius seurasi mukana, suuriakaan siitä välittämättä, minne mentiin. Hän oli kaikkein opettajain ja kumppanien yksimielisen tuomion mukaan hirveän lapsellinen, eikä hänen oikeastaan olisi pitänyt istua niin korkealla luokassa, mutta latina se sen teki.

Siitä syystä olikin hän tulemaisillaan jonkinlaiseksi syntipukiksi luokalla, kun Abraham otti hänet turviinsa. Abraham oli sekä voimallinen että sangen perehtynyt aineihinsa, ja sitä paitsi oli hänellä jonkinlainen asema, professori Löfdalin poika kun oli.

Marius oli aina jumaloinnut Abrahamia etäältä; mutta kun heistä nyt tuli mitä paraimmat ystävät, tuli hän melkein mielipuoleksi ilosta. Kotio äitinsä luo tultuaan jutteli hän lakkaamatta Abrahamista, ja kun he istuivat ja lukivat yhdessä, oli hän alituisesti sanomattomasti ihastuksissaan.

Syy siihen, että Abraham otti hänet turviinsa, oli se, että rouva Löfdal eräänä päivänä oli sanonut pikku Mariuksen äidin olevan kovin onnettoman, yksinäisen ja hyljätyn. Nämät sanat painuivat hänen mieleensä, ja kun hän seuraavalla kertaa näki kumppanien kiusaavan ja haisueläinten ajavan Mariusta takaa, esiintyi hän äkkiä tämän puolustajana; sen jälkeen ei viipynyt monta päivää, ennenkuin he tulivat ystäviksi.

Abrahamilla ei ollut mitään tuota hiljaista jumaloimista vastaan; ja sitä paitsi oli hänelle, joka jo puolen vuotta aikaa oli ollut toivottomasti rakastunut, suureksi lievitykseksi voida ilmoittaa kaipuunsa, valituksensa, toiveensa ja tuskansa pikku Mariuksen uskolliselle sydämelle.

Pikku Marius istui ja ammotteli. Kyllähän hän oli pitänyt Abrahamia suuressa arvossa: mutta että hän oli niin suuri, niin ylevä: rakastunut, todella rakastunut — siihen ei Mariuksen ymmärrys ulottunut ja siitäpä syystä hän alkoi osoittaa Abrahamille rajattomampaa kunnioitusta.

Marius kasvoi itsekin mielestään kantaessaan puolta tästä onnettomasta salaisuudesta; ja kohdatessaan ystävänsä rakkauden esineen kadulla — se oli yksi rovasti Sparren täysikasvuisista tyttäristä — loi hän tähän suuret tummat silmänsä puoleksi nuhdetta, puoleksi salaista tietoa osoittavalla katseella.

Eräänä iltapuolena tuli Marius Abrahamin luoksi lukemaan. Tämä istui pää kättensä välissä, katsella tuijotti pöydänkantta eikä näyttänyt huomaavan, että joku tuli huoneesen.

Pikku Marius astui varovasti ystävänsä luo laskein kätensä hänen olallensa. Abraham syöksähti ylös hurjistuneena ja voimatta koota ajatuksiansa. Mutta silloin katseli pikku Marius häntä niin myötätuntoisesti suurilla, kosteilla silmillään, että tuntui onnettomasta rakastajasta oikein hyvältä.

"Oletko nähnyt häntä tänään?"

"Älä puhu hänestä! Älä mainitse hänen nimeänsä! Kuuleppa, Marius, jos olet ystäväni, niin vanno, ettet koskaan enään mainitse hänen nimeänsä — vanno!" "Minä vannon", kuiskasi pikku Marius liikutettuna.

Tämä rauhoitti toista. Hän istui taas, peitti kasvonsa käsillään ja huokasi. Siten istuivat he pari minuuttia.

Vihdoin lausui Abraham kumealla, kaihoisella äänellä ja katsahtamatta ylös: "Hän on uskottomasti pettänyt minut; kaikki on lopussa — hän on kihloissa!"

Marius päästi hiljaisen parkauksen; mutta hän ei rohjennut kysyä mitään valansa tähden.

Vielä hetkisen vaiti oltuansa jatkoi Abraham raukealla äänellä:
"Telegrafisti Eriksenin kanssa!"

"Hänen kanssaan!" huudahti Marius. "Hän on koettanut suorittaa ylioppilastutkinnon, mutta sai molemmilla kerroilla siipeensä aika tavalla!"

"Onko se totta, Marius?"

"Niin totta kuin että istun tässä! Mamma on itse puhunut siitä; hän tuntee Eriksenin."

Abraham hymyili ilkkuen.

"Minä en tapa häntä, Marius."

"Mietitkö sitä?"

"Ensimäinen ajatukseni oli: verta — hän tai minä. Mutta nyt kostan toisella tavalla."

Hän pyyhkäsi hiukset otsaltaan, otti kirjat hyllyltä ja viskasi ne pöydälle: "Aletaan matematiikasta; ei sanaakaan enää tuosta asiasta!"

He lukivat nyt matematiikkaa yhdessä siten, että Abraham, joka ymmärsi todistukset, luki ja selitti ne ja joka kerta kun hän kysyi: "ymmärrätkö?" vastasi Marius myöntävästi — joka oli valhetta, sillä hän ei milloinkaan ollut ymmärtänyt sanaakaan matematiikkaa ja kaikkein vähimmin tänään.

Lopetettuansa kaikki seuraavan päivän läksyt, löi Abraham viimeisen kirjan kiinni sanoen: "Niin tahdon minä kostaa!"

Marius tuijotti häneen ja kirjaan.

"Työtä tekemällä, ymmärrätkö! Ja kun sitte tulen kotio yliopistosta arvolauseella cum laude tai ehkä laudatur ja kohtaan Eevin kurjan telegrafistinsa keralla, silloin katsahdan häneen niin, kuin tiedät minun voivan katsoa; ja se on oleva kostoni!"

Abraham rypytti kulmakarvojaan ja tuijoitti Mariukseen; ja hän tunsi, että tämä oli oleva mitä hirvein kosto.

"Tuossa tulee mamma." Hän kuuli vanhempainsa huoneen ovea avattavan, jonka hänen huoneestaan eroitti kapea, kyökkiin johtava käytävä.

Rouva Löfdal astui sisään kädessä lautanen omenia ja pähkinöitä täynnä.

"Hyvää iltaa, pikku Marius! Kuinka äitisi voi?"

"Kiitoksia kysymästä, hyvin", vastasi hän ja nousi tuoliltaan vähän ujona.

"Tehkää hyvin, poikaseni, ja syökää! Minusta tuntui kuin tarvitsisitte jotakin virvoittavaa kaiken tuon kuivan opin jälkiruaksi, jota ajatte päähänne, poika parat."

Hän puhui ripeätä, sointuvaa Bergenin murretta ja myhäili, kokoeissaan silittää Abrahamin tukkaa, joka vielä muistutti toivottomasta rakastajasta.

Rouva Löfdal oli hyvin kaunis ja niin nuorekas, että hänestä aina oli hauskaa esitellä vieraille pitkää neljän-, viidentoista vuotiasta poikaansa. Kun Karsten Löfdal tuli kotio Pariisista muassaan mitä loistavimmat todistukset silmälääkäreiltä ja käytökseltään ranskalaisena, myöntyi hän heti Löfdalin naimaesitykseen, ennen kuin vielä oli täyttänyt kahtakymmenettä ikävuottansa; Löfdal oli neljä, viisi vuotta häntä vanhempi.

Rouva Löfdal istui poikien väliin ja alkoi maistella omenaa.

"Mitä roskaa teillä on huomiseksi? Kertokaapas."

Abraham luetteli: "kreikan ja latinan kieliä, matematiikkaa —"

"Huh!" ähkäsi rouva Löfdal, "kreikkaa? Se on varmaankin jotakin kauheata!"

"Se on Homeron Iliaadia: kreikkalaisista uroista Trojan edustalla", lausui pikku Marius innokkaasti; hän ei ollut tottunut kuulemaan klassillisista tutkimuksista sillä tavoin puhuttavan.

"Etkö luule mamman tietävän, mitä Iliaadi sisältää?" sanoi Abraham, ja Marius kävi tulipunaiseksi kasvoiltaan.

Mutta rouva Löfdal iski pojalleen silmää eikä ollut huomaavinaan pikku Mariuksen pulaa.

"Mitä hyötyä siitä oikein on?" jatkoi hän, "että te lukemistanne luette noista kreikkalaisista? Minä en tiedä, millaisia he ennen aikoin olivat, Trojan ulkopuolella ollessaan. Mutta monta kertaa olen laivurien, kotona isäni luona, kuullut sanovan, että missä ikänä maailmassa purjehtivat, olivat kreikkalaiset petollisinta joukkoa, mitä olla voi. Juurikuin ei meillä olisi ollut yhtä hyviä uroita muinaisajassa — vieläpä parempiakin! Missä Snorre on?"

"Takanasi hyllyllä."

"Oletko lukenut sen loppuun?" Abraham kohotti kätensä ikäänkuin suojellaksensa itseään selkäsaunalta.

"Kyllä minä sinut opetan, senkin kurja kreikkalainen!" huusi rouva
Löfdal heittäytyen hänen kimppuunsa rauhoittaaksensa häntä, mutta
Abraham puolustihe käsin ja jaloin, ja pikku Marius nauroi, jotta oli
pöydän alle pyörähtämällään.

Taistelu loppui, kun rouva oli saanut tuuheat, vaaleat hiuksensa silmillensä korvillensa, rintaneulansa lattialle ja rannehihansa rypistyneiksi; Abraham iloitsi nähtävästi, Marius salaa.

"Tulkaa nyt", sanoi rouva, järjestettyään itseänsä, "niin saatte kunnollisen kylvyn ainosnorjalaisessa kertomuksessa."

"Emme halua sellaista — salli meidän päästä siitä!"

"Sinun täytyy! Rangaistukseksi siitä, että laiminlyöt Snorren, on sinun nyt pakko itse kuulla, mikä mies hän on."

Hän alkoi lukea heille ja tekikin sen erinomaisen oivallisesti, kertomuskielen kun tunsi hyvin ja oli siihen rakastunut. Hänen isänsä, rikkaan Abraham Knorrin perhe Bergenissä oli, näet, rouvan nuoruuden aikana ollut kokouspaikkana kaikelle, mikä sittemmin pysyi norjalaisena ja ultranorjalaisena tuona versoavana sinikeltaisena taantumisaikana.

Sinne kokoontui karkeita laivureita ja kaikellaisia kansallisneroja — joka laatua vähän sisältävä sekoitus, paitsi että kaikki oli pelkkää norjalaista; sinne tulivat ensimäiset itsenäisyyden harrastajat, kaikki innokkaita ja harvasanaisia, kankeisin pystykauluksiin, sarvinapeilla — norjalaisilla sarvinapeilla — varustettuihin sarkahousuihin puettuja, jäykkäniskaisia miehiä.

Harvat olivat sanat, jotka he huuliltaan laskivat, mutta ytimekkäitä ja selitettäviksi vaikeita kansan syvistä riveistä tulevia orakelin lauseita ne olivat, sillä heidän täysinäiset sydämensä hehkuivat rakkautta isänmaahan, vapauteen ja kansaan; ne paloivat puoleksi käsitetyn rakkauden koko unettomalla epäilyksellä. He olivat paatuneita ja leppymättömiä, kosk'eivät koskaan olleet varmoja siitä, että olivat täydellisesti päässeet oikeuden perille; mutta he olivat järkähtämättömiä ja uskollisia, koska jokin ääni sanoi heille, että nyt sitä piti pysyttämän koossa.

Sellaisten miesten seurassa kasvoi Venni Knorr, ja olihan hän heidän valkyriansa ja enemmänkin. Knorrin perhe oli vanha Bergenissä; se peri sukupolvesta toiseen isänmaanrakkauden, kansallisen mielen, vahvistuneen ja taisteluun altiin, kuten isänmaanrakkaus aina on, missä vaan vieras veri on voitettu. Venni Knorr hehkui kansallisesta ihastuksesta; hän oli valmis mihin uhraukseen hyvänsä vapauden ja kansan puolesta; hän käytti kotikutoisia vaatteita, taisi "kielen" ja oli vaan pahoillaan siitä, ettei enempää tarvittu.

Ja sitten hän eräänä kauniina päivänä meni kihloihin uuden professorin, Karsten Löfdalin kanssa, joka ensiksikin oli syntyisin vanhasta, tukkijäykästä tanskalaisesta virkamiesperheestä, ja josta muuten ainoastaan tiedettiin, että häntä yliopistossa oli nyhjätty eteenpäin ja että hän oli ollut suosittu kavaljeeri pääkaupungissa.

Kuinka paljon surua ja pettymystä tämä sentään sai aikaan.

Se oli tappio itse kansan omalle asialle; innokkaimmat sanoivat sitä valtiosuruksi. Ja vaikka kuinkakin kernaasti jok'ainoa naimattomista itsenäisyyden ja vapauden harrastajista olisi tahtonut itse saada Vennin, olisi hän kuitenkin suonut tämän valkyrian kelle hyvänsä kumppaneistaan mieluummin kuin että näin joutui moiselle keikarille ja ulkokullatulle puoskaroitsijalle kuin Karsten Löfdal muka oli.

Tämä mielipide esiintyikin huomattavasti kuudessa niistä yhdestäkolmatta Venni Löfdalille sepitetyistä runoista, jotka tunnollisesti laulettiin hääpöydässä.

Se seikka, että Venni otti Löfdalin, oli käynyt seuraavasti. Venni oleskeli vuoden aikaa Kristianian hienoissa piireissä; siellä oli sinä talvena hovikin ruotsalaisine ynnä muine seurueineen.

Ja kun Karsten Löfdal tuli kotio kesken kaiken tämän — kaikkia muita kauniimpana, hienompana ja miellyttävämpänä ja päälle päätteeksi norjalaisena — joka norjalaisuus pitkän poissaolon kautta ulkomailla oli saanut uutta virkistystä, niin Löfdalissa oli mitä kauneimpi yhdistys siitä, mitä Venni rakasti kotoaan, ja eurooppalaisesta hienoudesta, johon hän oli mieltynyt pääkaupungissa. Ja sitten tulivat he kihloihin ja naimisiin.

Kauan ei kuitenkaan viipynyt, ennenkuin Venni havaitsi erehdyksensä; vanhat ystävät eivät enää panneet vahvaa luottamustansa häneen, vaikkei hänen sydämensä ollut entisestään muuttunut — hän oli yhtä norjalainen, yhtä rohkea vapaus-innossaan; vieläkin huonommin kävi, kun hän muutti tuohon pieneen, vanhan-aikaiseen kaupunkiin, jossa hän jäi ihan yksin miehensä ystäväin seuraan. Mutta erittäinkin kun hän, kuten tänä iltana, luki asioita, jotka ihka elävänä asettivat hänet nuoruutensa aatepiiriin, valtasi hänet jonkinlainen raskas tunne — jokin aavistus siitä, ettei tämä hänen elämänsä jakaminen kahtia voisi johtaa hyvään loppuun.

Abraham murti aluksi suuta Mariukselle, mutta vaipui pian miettimään kovaa kohtaloansa. Marius sitävastoin kuunteli ja alkoipa häntä, huvittaa nuo ankarat iskut oikealle ja vasemmalle, tuo alituinen rauhattomuus ja miekan mittelö — joka oli ihan hänen oman elämänsä kaltaista haisueläinten joukossa.

"Tuossa tulee pappa", keskeytti Abraham.

Rouva vaikeni miehensä huoneesen astuessa, mutta luki itsekseen luvun päähän asti, ennenkuin pani kirjan kiinni.

Professori oli paitahihoillaan kalvoiset ylös kiverrettyinä; hän pyyhki käsiään pyyhiinliinaan kävellessään edestakaisin.

"Hyvää iltaa, pojat! Mitä sinä luet heille, Venni?"

"Snorrea!" vastasi Abraham myhäillen isälleen.

"Vai niin, no arvasinhan tuon. On sekin jotakin luettavaa sivistyneille nuorukaisille."

"Urhoollisten esi-isäimme urotyöt?" vastasi rouva Venni valmiina taisteluun.

"Urotyöt — kai, kai! Salamurhaajia, rosvoja ja murhapolttajia he olivat. Paljoa kernaimmin kuulen luettavan nopsajalkaisesta Akilleesta tai keihästä heiluttavasta Hektorista. Eikö totta, pojat?"

"Totta", huusi Abraham ja Marius seurasi esimerkkiä.

"Minä en viitsi vastata teille", sanoi rouva Löfdal suuttuneena asettaen Snorren paikalleen.

Professori jatkoi käymistään Abrahamin ja oman huoneensa välillä pimeän käytävän poikki; hän sanoi välistä sanasen ja laski leikkiä, kuten hänen tapansa oli pukeissaan tehdä.

Lähteissään lausui Venni: "Etkö pian tule minun luokseni, Abraham?
Hyvää yötä, pikku Marius! Sano äidillesi terveisiä!"

Mariuksenkin kotiansa lähdettyä, sanoi professori: "Kiltti poika, tuo pikku Gottwald. Ihmeellistä, kuinka kuumaksi teidän kahden välinne viime aikoina on tullut."

"Hän on paras ystäväni", lausui Abraham hieman epävarmasti.

"Paras ystävä!" toisti isä ja nauroi vähäsen, "nuo ystävyydenliitot kuolemaan asti, joita poikana ollessa ollaan niin valmiita sitomaan — niin, niin, kyllä minä tunnen ne! Onni on, ett'ei niistä tavallisesti tule sen enempää. Onni on, sanon, sillä hankalaa olisi, etenkin niille meistä, joiden pitää päästä pitkälle tässä maailmassa, jos sellainen poikana solmittu ystävyyden liitto todellakin velvoittaisi meitä johonkin — kuolemaan asti."

Abraham ei näkynyt oikein ymmärtävän ja toinen jatkoi: "Katsoppas, koulupojat ovat yhdenvertaisia tai melkein saman-arvoisia, mutta koulusta päästyään he hajoovat mikä mihinkin toimeen, ja elämä tekee heidät hyvin pian sangen erilaisiksi. Ajatteleppa itse, kuinka mahdottomaksi käy jatkaa sellaista poikaystävyyttä, jos esim. toinen kohoaa korkealle yhteiskunnassa, sillä välin kun toinen alenee tai jää alkuperäiseen asemaansa. Juuri siitä syystä on niin viisaasti järjestetty, että itse elämä pitää huolta siitä, että moiset ystävyyden siteet kestävät ainoastaan niin kau'an kuin ovat vahinkoa matkaan saattamatta."

"Totta kyllä, mutta tuleehan Marius opintojansa jatkamaan", puhkesi
Abraham sanomaan.

"Aivan oikein, aivan oikein, enhän minä sitä tarkoitakaan; enkä minä myöskään erittäin Mariusta ajatellut. Eihän hän sille mitään voi — tarkoitan, että hänen suhteissaan on jotakin, jota et voi käsittää ja josta sinun ei tarvitse välittää; hän kyllä on hyvä ja kiltti poika, jonka kanssa kernaasti saat seurustella. Tahdoin vaan varoittaa sinua tuollaisen herkkätunteisen, elin-ijäksi kestävän ystävyyden suhteen; tiedäthän, etten voi kärsiä hemmottelevaisuutta; sellainen ei sovi meille miehille."

Abrahamille oli aina mieleen, kun isä siten kohteli häntä kuin nuorempaa ystävää; erittäinkin oli hän hyvillään, kun tuli luetuksi miesten joukkoon. Viittaus siihen, että Mariuksen perhesuhteissa jotakin oli hullusti, herätti hänen utelijaisuutensa, mutta isän katsannosta näki hän, ett'ei saanut kysyä.

Professori Löfdal oli pukeutunut uudestaan, hän otti puhtaan nenäliinan ja läksi hyräillen viettämään tunnin illallisen edellä klubissa. Hänen elämänsä oli hyvin säännöllinen, hänen ulkoihmisensä oli hieno ja hyvin hoidettu, ja kaikki hänen mielipiteensä olivat valmiit ja sievästi hänen hyvässä päässään järjestetyt.

Vaikka hän todellisuudessa oli ainoastaan muutamia vuosia vaimoansa vanhempi, näytti ikäeroitus paljoa suuremmalta. Hän oli näet nuoruudestaan asti koettanut näyttäitä arvokkaalta; hän piti vanhasta ja vakaasta ja siitä, millä oli vahvat juuret; Venni sitä vastoin haaveksi kaikkea uutta, toivorikasta ja ripeästi kasvavaa. Siitä syystä tulivatkin he vähitellen niin erilaisiksi sekä sisällisesti että ulkonaisesti.

Kun joku kysyi Löfdalilta, miksi hän oli jättänyt pääkaupungin ja kunniakkaan professorinviran, jota hänelle tarjottiin niin nuorella ijällään, haudatakseen itsensä tähän kaikkia muuta paitse tieteelliseen kaupunkiin, kertoi professori mielellään erään historian avioliittonsa ensimäisiltä vuosilta.

"Vaimoni on, kuten tiedätte, bergeniläinen, bergeniläinen sielustaan ja mielestään. Hän on luonteeltaan ilokas ja innostuva, josta syystä hänen tarvitsee elää virkeiden ja hellätuntoisten henkilöiden seurassa; voittehan siis ymmärtää ett'ei Kristiania ollut hänelle sovelijas olopaikka. Minä puolestani olen, jos niin saan sanoa, eurooppalainen, voin viihtyä melkein missä hyvänsä — paitsi Bergenissä, en vaan, sen voin vakuuttaa, Bergenissä niistäkään hinnasta! No niin, hän tahtoi, maksoi mitä maksoi, pois Kristianiasta, ja sitten teimme toisillemme mieliksi ja valitsimme tämän kaupungin asuinpaikaksemme."

Tämä kertomus oli melkein totta, ja jos hänellä oli ollut muita syitä muuttamiseen, olivat ne kumminkin hänen salaisuutensa. Pahaa suovat ihmiset väittivät aina, ettei Karsten Löfdal koskaan olisi jättänyt yliopistoa, jos hänen asemansa olisi ollut täysin tyydyttävä. Seikka kyllä oli se, että hän taitojensa puolesta oli jokseenkin ontto, jotta nuoremmat kandidaatit välistä uhkasivat oikein toden teolla panna hänet piukalle.

Vaikka hänellä olikin vahva tuki selän takana ja vaikka hän katsantokantansa mukaan oli täydellisesti yliopiston hallitsevan hengen mukainen, oli hän kuitenkin kyllin viisas ottamaan vaaria ajan merkeistä. Hän vetäysi takaisin, kun tuulta vielä oli purjeissa, ja meni matkaansa vähentymättömällä maineella kuin maan paras silmälääkäri ainakin.

Kaupungissa, jossa hän nyt asui, hoiti hän mielensä mukaista kotilääkäri-patriikkiansa, ainoastaan sattumalta työskennellen erikois-alallaan ja pitäen tieteellistä mainettansa hengissä kirjoittamalla varovaisia pätkiä koti- ja ulkomaan aikakauskirjoihin.

Hänen vaimonsa suuri omaisuus pani hänet tilaisuuteen viettää surutonta, ylöllistä elämää, jommoista hän tarvitsi. Täytyihän miehen, jonka nimi oli kuuluisa tieteen alalla, joka kirjoitti ranskaksikin eikä sen lisäksi ollut köyhä ja repaleinen, vaan päin vastoin voi kilpailla rikkainten kauppiain kanssa vieraanvaraisuudessa ja loistossa — täytyihän sellaisen miehen päästä korkeaan ja vallitsevaan asemaan tuossa pikkukaupungissa.

Niin olikin professori Löfdalin laita; hänen vaikutusvaltansa oli melkein rajaton; sitä paitsi kunnioittivat ja rakastivat kaikki, sekä miehet että naiset, häntä; ainoa seikka, jolle vähäsen naurettiin, oli hänen halunsa anastaa itselleen äänenvuoro ja puhua kauan ja korein sanoin opettavassa muodossa.

Illallista syödessänsä kertoi Marius Gottwald taukoamatta Abrahamista; mutta hänen äitinsä ei voinut saada päähänsä, kuinka rouva Löfdal taisi tapella poikansa kanssa.

"No, ymmärräthän, että se oli leikkiä!" huusi Marius loukkaantuneena, "käsitäthän että se tapahtui leikillä."

"Käsitän, käsitän, tietysti!" vastasi rouva Gottwald rauhoittaakseen häntä, mutta ei hän kuitenkaan voinut saada päähänsä, kuinka hän koskaan voisi tapella pikku Mariuksensa kanssa, vaikkapa se vaan tapahtuisikin leikillä.

Rouva Gottwald, joksi häntä kaupungissa, kohtelijaasti kyllä, sanottiin, vaikka kaikki tiesivät, ettei hän ollut naimisissa, oli monta vuotta sitten tullut idästä päin pieni poika ja vähän rahoja mukanaan. Professori Löfdal, jolle hänellä oli suosituskirja eräältä virkaveljeltä, toimeen pani hänelle pienen muotikaupan, jota rouva Löfdal kaikin tavoin edisti.

Myymälän takana oli hänellä pieni salinsa, ja vieressä oli Mariuksen ja hänen makuuhuoneensa; sitä paitsi sisälsi tuo pieni huoneusto keittimön ja etehisen; toisessa kerroksessa asui pari hyyryläistä.

Heti syötyänsä sanoi Marius: "Pane nyt tuo hattu pois käsistäsi, mamma — meidän pitää ruveta lukemaan."

"Aiotko lukea vielä enemmän tänään, pikku poikaseni? Olethan lukenut koko iltapuolen; levähdetään tältä päivältä, kello on heti yhdeksän."

"Luulenpa, että olet tullut hassuksi, äiti; ymmärräthän toki, että minun täytyy lukea."

"Sen kyllä ymmärrän, mutta mitä olet tehnyt Abrahamin luona koko illan?"

"Me olemme lukeneet kaikkia muita aineita; latina vaan vielä…"

"Ettekö lue latinaa yhdessä?"

"Luemme kyllä, mutta katsoppas, Abraham ei välitä selvittää lauseita niin tarkasti; sitä ei hänen sitä paitsi tarvitse tehdäkkään, sillä hän taitaa sen ilmankin. Mutta minun täytyy lukea enemmän, muuten suuttuu Aalbom ja kertoo rehtorille."

"Älä nyt sentään lue enää pikku Mariukseni; se ei ensinkään ole hyvä sinulle" — rouva tahtoi vetää hänet luoksensa, mutta pojalla ei ollut aikaa sellaiseen, hän raasti itsensä irti ja otti kirjan käteensä.

"Tästä alamme, mamma: tum vero Phaêton — nyt pitää sinun kysyä joka sana uudestaan."

Rouva Gottwald parka oli todella oppinut kyselemään; mutta kun hän ei ymmärtänyt sanaakaan vastauksista, oli tuo kyseleminen jokseenkin väsyttävä loppu työpäivälle; ei edes hänen ihmettelynsä pojan opin suhteen voinut aina pitää hänen silmiään auki.

Kuitenkin lausui hän koneellisesti latinalaisen sanan, jonka jälkeen Marius yhtä jonoa sanoi kaikki mitä siitä sanasta oli lausuttava ja sitten mentiin seuraavaan.

"Candescere" — luki rouva Gottwald unelijaasti.

"Candecere — candi — candes — can" — pikku Mariuksen kasvot lensivät tulipunaisiksi, ja sormet, jotka tähän asti rauhallisesti olivat näperrelleet nenäliinaa, hyppivät nyt kirjasta kirjaan, kun hän tuskallisena haki Madvigia.

Rouva Gottwald tuli silmänräpäyksessä varsin valveillensa; hän tunsi nämä kohtaukset. Yht'äkkiä voivat Mariuksen taitovarat sanoa stop tykkänään, ja silloin tuli hän ikäänkuin järjenvikaan. Silloin ei auttanut mikään muu keino kuin saada hän levolle, mitä pikemmin sitä parempi.

Äiti tarttui sen vuoksi hänen ranteihinsa sanoen: "Nyt, Marius poikaseni, et millään ehdolla saa lukea enempää; tule nyt nukkumaan koko tuon talkoon perästä; minä olen varma, että taidat sen huomenna."

"Ei, ei, äiti kulta, päästä minut; minun täytyy saada siitä selko — silmänräpäys vaan! minä tiedän missä se on — ole kiltti ja laske minut!" Hänen suuret, pelästystä osoittavat silmänsä pyysivät niin liikuttavasti; mutta äiti pysyi urhollisena ja puoliksi houkuttelemalla, puoliksi väkisin sai hän pojan makuuhuoneesen.

Mutta riisuessaan häntä, kuuli rouva Gottwald hänen koko ajan jupisevan latinaa; ja kauan aikaa hänen nukuttuansa, värähteli hänen kätensä, josta äiti piti kiinni, ja hänen päänsä oli kuuma ja kuiva.

Rouva Gottwald istui kauan valveilla. Raskaat häpeän, katumuksen ja masennuksen synnyttämät ajatukset tulivat tavallisuuden mukaan ja asettuivat päävieraitten tavoin ylt'ympäri pientä sänkyä, tuijottaen häneen.

Mutta hän ei niistä tänä iltana välittänyt; hänen silmänsä eivät kääntyneet noista kalpeista kasvoista heikkoutta ja surua osoittavine piirteineen suun ympärillä ja sinisine varjoineen silmäin alla.

Rouva Gottwald oli kyllä kokenut sanoa siitä rehtorille, tuosta latinasta, mutta eihän hänen asemassaan olevan yksinäisen naisen ollut niinkään helppoa sitä tehdä, erittäinkin kun rehtori autti Mariusta eteenpäin ja piti hänestä paljon juuri tuon latinan takia.

Piirilääkäri Bentzen vastusti myöskin periaatteellisesti tuota nykyis-aikaista lörpötystä lasten liiallisesta rasituksesta koulussa; jos edes olisivat oppineet niin paljon latinaa ja saaneet niin paljon selkäänsä kuin hänen nuoruutensa aikana, mutta nyt hemmoteltiin ja lelliteltiin, jott'ei muuta voinut kuin suuttua sellaisesta!

Pikku Mariuksen piti vaan saada voimallista ruokaa ja juosta raittiissa ilmassa, eikä hänen myöskään tarvinnut perin paljo lukea.

Niin, — kaikki oli varsin hyvin; olivathan ihmiset hyvänsuovia häntä kohtaan. Mutta katsoppa kuitenkin, kuinka kummallisesti poika makaa ja hieroo ohimojansa!

III.

Tutkinnossa syyslukukauden loputtua sai Abraham muuttaa pari numeroa "ylöspäin", mutta kaikki Mariuksen latina ei voinut estää pikku professoria huilaamasta aina Martti Perässäpyrkijän sivutse ja päälle päätteeksi tulemasta luokan perämieheksi.

Sanoipa matematiikan opettaja sen lisäksi, että, joll'ei hän seuraavana lukukautena edistyisi varsin erinomaisesti, saisi hän jäädä jälelle eikä pääsisi neljänteen latinaluokkaan.

Abraham ei likimaillekaan ollut ahkera, mutta se seikka, että hän oli päättänyt vetää Mariuksen mukanaan, autti häntä; ja kun hän helposti käsitti, ei hänen tarvinnut lukea läksyjään muuta kuin yhden kerran. Mariuksen sitä vastoin täytyi lukea aina koulusta pääsemisestään Abrahamin luoksi menoonsa asti, monasti vielä jälkeenkin.

Heidän klassillinen vaurastumisensa oli nyt ehtinyt niin pitkälle, että heillä oli latinaa yhdeksän ja kreikkaa viisi tuntia viikossa. He olivat jättäneet Faedruksen ja Caesarin virvoittaakseen sieluaan Ciceron puheella vanhuudesta. Ja kun heidän nuoret kielensä olivat taipuneet toisen luokan mi-päätteisiin tehdikköihin Curtiuksen jälkeen, vaelsivat he Xenofonin seurassa viisi pientä parasangia viikossa jumalien suosimaa Hellasta kohden.

Tahkiaismetsä levisi heidän nuoriin päihinsä. Vähitellen hälveni eroitus hauskan lukemisen ja rasituksen välillä. Kaikki aineet tulivat melkein yhtä joutavaksi heistä, ainoastaan sen arvon mukaan järjestetyiksi, minkä koulu niille antoi.

Kaikki mitä opetuksessa siellä täällä ehkä voi olla sellaista, joka suorastaan johti elämään ja maailmaan sellaisena kuin se todellisuudessa on, hälveni melkein tietämättömiin. Kunniaistuimelle asettui pitkiä rivejä hengettömiä sanoja ja esineitä, sääntöjä ja lauselmia, joita päntättiin noihin pehmoisin aivoihin ikuisiksi ajoiksi, vieraita ääniä tuntemattomasta elämästä, ikivanhaa tomua, jota tunnokkaasti seulottiin kaikkialle, missä nesterikkaissa nuorukaisissa vaan huomattiin kostea kohta, johon tomu voi tarttua.

Se kohta ihmis-ijästä, jossa Abraham ja Marius nyt olivat, neljän-, viidentoista vuoden vaiheilla, on kova aika. Silmät havaitsevat kaikki; kysymishalu on ääretön kuni lapsen ruokahalu, syhyvämpi tuhkarokon rohtumaa; kyky ja tahto ymmärtämään kaikkia heräävät; palava halu valloittamaan maailman ja kaikki mitä sen takana on, syntyy — ja sitte tomua; ikivanhaa, hienon; hienoa tomua, jota seulotaan joka kosteaan hikireikään, vastaukseksi joka versoavaan kysymykseen, joka iteesen, mikä ei ole tahkiais-ide.

Mutta tuo aika kuluu; jo kuuden-, seitsemäntoista vuoden ijässä on tomu kuivunut piukkaan kiinni, utelijaisuus on kuollut; nuorukainen on oppinut, että hän se onkin kysyttävä eikä kysyjä; sitä paitsi alkaa hän ymmärtää tuon tahkiaismetsän tarkoituksen; hänellä on hämärä aavistus siitä, että se on olemassa häntä varten, että hänellä on onni olla yksi yhteiskunnan etuoikeutta nauttivista etanista. —

Pikku Marius käydä jolkutti sadetakkiin puettuna eräänä räntäisenä talvi-aamuna, rankan etelätuulen märkää lumiloskaa tuiskuttaessa, koulua kohden — hänestä ei enää ollut hauskaa pyrkiä ja ponnistaa kulman sivutse vinkuvaa myrskyä vasten, saada jalkansa märäksi ja tulla kosteaksi polviin asti.

Kuitenkin mietti hän enimmän, miten suojelisi kalliin kirjakuormansa sateelta; kirjat olivat hänen öljytakkinsa alla, jotta hän näytti lehmältä, jolla vatsa on toisella sivulla.

Luokalla oli pimeä ja kylmä. Martti Perässäpyrkijä oli polvillaan uunin edessä ja ajoi puita pesään; toiset seisoivat ympärillä lämmitellen itseään; märkiä ja viluisia olivat he kaikki.

Mutta nyt oli lauantai-aamu; ja vaikka se olisi kuinkakin rankkainen, on siinä jotakin juhlallista, jota ei sade eikä kylmä varsin voi kuolettaa.

Marius kuivasi ensin kirjansa, sitten itsensä niin hyvin kuin voi sinisellä rottanenäliinallaan.

Abraham Löfdal osoitteli rehtoria lukein valittuja pykäliä koulun "käytössäännöistä", jotka rippuivat seinällä vehreäreunuksiselle pahville liimattuina.

"Neljäs pykälä", luki Abraham ollen ajavinansa nenänsä nuuskaa täyteen, "oppilaat tulkoot aina kouluun puhtaina ja siisteinä. Päällysvaatteensa, lakkinsa j.n.e. asettakoot he sitä varten määrätyille telineille, järjestyksestä ja varovaisuudesta huolta pitämällä, ja ottakoot ne taas mukaansa — ne — ne — mitä ne-sanalla tarkoitetaan?" huusi Abraham.

"Telineitä", ehdotti Martti.

Eräs toinen väitti sen tarkoittavan järjestystä ja varovaisuutta, ja siitä syntyi kieliopillinen ottelu.

Pikku Marius ei ollut mukana, sillä hän istui nenä syvällä Curtiuksessa, jupisten konjugatsiooneja; oli melkein pimeä hänen perämiehen paikallaan nurkassa.

Lauantai-päivän työjärjestys oli seuraava:

K:lo 8-9 kreikkaa. " 9-10 historiaa. " 10-11 äidinkielen kirjoitusta. " 11-12 laskentoa. " 12-1 latinaa. " 1-2 latinaa.

Lauantaina oltiin koulussa kello 2:teen, muuten pääsivät he kello 1.

Vihdoin tulla laahusti lehtori Bessesen-vanhus kalossineen, sadetakkineen, sateenvarjoineen, hansikkaineen ja rannikkaineen. Hänen tulonsa luokkaan ei tehnyt minkäänlaista vaikutusta. Abraham sanoi vaan varsin tyyneesti: "Kah, tuossahan se vanha piikkisika on", ja Martti askaroitsi askaroimistaan uunin kanssa.

Vasta sitten kun lehtori oli riisunut turkkinsa ja muut päällystamineensa ja mennyt opetusistuimelle, alkoivat nuoret herrat lähteä paikoilleen ja opetus alkoi.

"Ala sinä, Abraham Löfdal", sanoi piikkisika, tarkastettuaan muistikirjaansa, johon kirjoitti arvolauseet.

"Minun oli pääni niin kipeä eilen, etten voinut lukea kreikkaa", vastasi Abraham surullisna, mutta suoraan ja vilpittömästi. Marius katsella töllötti ällistyneenä.

Vanhus myhäili ravistaen vähäsen päätään ja löysi sitten toisen, jota voi tutkia.

Lehtori Bessesen oli uskollisesti seulonut tomua monta vuotta ja viettänyt 25-vuotista juhlaansa aikoja sitten. Hänen työalansa ei ollut lavea, mutta siihen oli hän perehtynyt kuni omaan taskuunsa.

Hän tiesi aivan täsmälleen, kuinka paljo kreikkaa vaadittiin ylioppilastutkintoon; hän voi edellä käsin sanoa, mitä tutkittavilta kysyttäisiin lainmääräämien kirjailijain joka kappaleesta.

Tämän hän pänttäsi pitkäänsä, mutta jokseenkin varmasti parhaiden oppilaittensa päähän; toisten suhteen oli yhdentekevää, kosk'ei heitä laskettu koulusta.

Hän istui niin pienenä ja kyyristyneenä, että hän melkein katosi omaan takkiinsa; leuka painui kirjaan asti, ja lyhyeksi leikattu, punasenkellertävä tukka oli pystyssä joka taholle; punasyrjäset silmänsä loi hän harvoin yli opetuspöydän.

Hän oli näet rauhallinen opettaja. Jos jollakin oli käännös vieressään ja luki siitä, tai jos luokalla kuiskattiin ja hutiloittiin julkisesti, ei hän ollut näkevinään, ei kuulevinaan. Pitkän elämän kokemus oli opettanut hänelle, ett'ei maksa vaivaa välittää sellaisesta; sitä paitsi kävi käännös mukavammin, kun kehnot saivat vähän apua.

Hän ei kuitenkaan ollut ensinkään tylstynyt; pienimmänkin vian tai epävarmuuden huomasi hänen korvansa; hän syöksyi paikaltaan, ikäänkuin jonkin pistämänä, kun joku sekoitti imperfektin ja aoristin; mutta muuten sai luokalla olla kuinka paljon melua hyvänsä, kun se ei vaan käynyt kovin raivoisaksi.

Sitten johti hän "kymmenentuhannen matkuetta" pienen parasangin joka päivä, ja kaikki nuorukaiset, jotka vuosien vieriessä olivat seuranneet häntä, olivat kaikki samalla säännöllisyydellä, samallaisissa pienissä päivämarsseissa ehtineet läpi Xenofonin, Homeron, Sofokleen, Herodoton ja Plutarkon; kaikki kävi samalla tavalla ilman muutosta tai vaihtelua; sekä suorasanaisessa että, runokielessä oli tuo erittäin tärkeä eroitus imperfektin ja aoristin välillä huomattava; jos kääntäjä sattui nauramaan jollekin Herodoton hauskalle kaskulle, katsahti piikkisika ylös ihmetellen: sitä hän ei voinut ymmärtää.

Siitä syystä kului hämärä aamutunti tasaisesti ja rauhallisesti. Niiden, jotka eivät tahtoneet saada kysymyksiä, oli tai oli ollut pää kipeä, ja silloin täytyi piikkisian etsiä joku toinen, joka oli valmis taisteluun ja istui käännös toisella, sana- ja muistutuskirja toisella puolellaan.

Kello yhdeksältä kokosi piikkisika taas kaikki tavaransa ja läksi seuraavalle luokalle.

Historiatuntikin, 9:stä 10:neen, meni levollisesti. Historiaa opetti apulais-opettaja Borring, hanhenkyniään teroittaen, ja kun luokalla nyt oli ainoastaan latinalaisia — Tolleiv ja Reinert olivat merillä, toiset olivat kadonneet — autettiin sekä itseään että toisia kuiskaamalla ja muulla petoksella.

Osatakseen historialäksynsä oli Mariuksen välttämättömästi avun kautta päästävä alulle, mutta tuo ei aina soveltunut apulais-opettajan opetustapaan. Tänään hän esimerkiksi kysyi: "Koska onni kääntyi?" ja sitten kävi hän hanhenkyniensä kimppuun; heti sen jälkeen sanoi hän: "No, koska onni kääntyi?" — puhalsi sulkatorveen ja veisteli veistelemistänsä.

Marius osasi koko kertomuksen Kaarle kahdennestatoista, mutta ei tietänyt, että onni kääntyi vuonna 1708. Abrahamin täytyi kuiskata sen hänelle.

Siten sai Marius kaikeksi onneksi päähän kiinni: "Mutta vuonna 1708 kääntyi onni", ja sitte kävi kertominen kuni vesi.

Nyt oli vihdoinkin Martti Perässäpyrkijä saanut kamiinin punaseksi ja luokalla oli niin lämmin, että täytyi avata kaikki ikkunat lomaneljänneksen aikana.

"Kuka on pannut puita kaminiin?" kysyikin rehtori heti, kun tuli luokkaan teemakirjat kainalossa.

Ei vastausta, mutta kun hän uudestaan kysyi ankarammalla äänellä, vastasi priimus:

"Luullakseni se oli Martti Kruse."

"Vai niin, sinäkö sen teit, Martti? Vai ryhdyt sinä sellaisiin toimiin? Tuleppa tänne ja näytä se pykälä järjestyssäännöissä, jossa on, että oppilaiden itse tulee pitää huolta koulun lämmityksestä!"

Martti asetti juron vartalonsa järjestyssääntöjen eteen ja katsoa töllötti ylöspäin.

"No, pikku Martti, etkö pian löydä sitä pykälää? Vai tahdotko, että minä autan sinua?" kysyi rehtori nipistäen häntä korvasta toisella kädellään, sillä välin kun näytti toisella. "Näetkö viidettä pykälää? Lue se — korkealla äänellä ja selvästi!"

"Viides pykälä", alkoi Martti karkealla puheenlaadulla, "kouluhuoneissa pitää oppilaan heti mennä paikallensa eikä hän saa milloinkaan antaa aihetta minkäänlaiseen meluun tahi epäjärjestykseen. Hän ei myös koskaan saa liikkua paikaltaan, muuten kuin nimen-omaisella luvalla."

"No, pikku Martti, näetkö nyt, kuinka oppilaan tulee käyttäytyä luokalla — mitä? Oliko siinä mielestäsi mitään kamiinin täyttämisestä — mitä? Oliko mielestäsi — mitä?"

Joka kysymystä tehdessään veti hän Marttia, kovemmin korvasta ylöspäin, jotta tämä lopuksi seisoi varpaillaan seurataksensa mukana.

Koko luokka nauroi, ja Martti luhjusteli paikalleen.

Sillä välin oli priimus jakanut ainevihot, katsottuansa kaikkiin arvolausetta nähdäkseen.

Marius oli saanut 4 1/2, joka oli tavallista huonompi; se oli oikeastaan pieni erehdys häneltä. Hän oli ollut hyvin mielissään tämän aineen vuoksi sentähden, että itse päällekirjoitus oli niin pitkä, että sillä melkein voi täyttää neljänneksen sivua, jos kirjoitti sen isolla käsialalla; hänen oli näet aina kovin vaikeata saada aineensa kyllin pitkiksi.

Aineena oli: "Vertailu Norjan ja Tanskan, välillä maiden luonnonlaatuun, kansain luonteeseen ja elinkeinoihin nähden."

Rehtori alkoi alipäästä. "Sinä kirjoitat huonoja aineita, Marius. Mitä sekamelskaa olet jättänyt korjattavaksi tänään? Kuuntele nyt itse: 'Kun vertaa Norjaa Tanskaan, niin näkee suuren, eroituksen näiden maiden välillä. Norja on vuorimaa, Tanska sitä vastoin tasamaa. Norjassa on, koska se on vuorimaa, vuorikaivoksia, joita ei Tanskassa ole, kosk'ei siellä ole vuoria. Myöskin on vuorimaassa melkein aina laaksoja' — niin kyllä, pikku Marius poikaseni, totta kyllä, totta kyllä, mutta luuletko olevan tarpeellista puhua siitä meille? Se on niin kypsymätöntä — niin ikävän kehittymätöntä" — toisti rehtori surullisena ja käveli hetken edestakaisin miettien. Marius kyllä ymmärsi, että hän ajatteli luokasta laskemista keväällä.

"Mutta Jumala meitä varjelkoon, mikä kuumuus — puh!" sanoi rehtori kolahuttaen Marttia päähän, mennessään hänen sivutsensa.

Sitten hän taas ryhtyi Mariuksen aineeseen: "Norjalla on hyvä puollustus tuntureissaan; ja jos sota syntyisi, niin ei ole Kölenin ylitse niinkään hyvä päästä kanuunain kanssa, erittäinkään talvella. — Olethan hirveän sotaisa, pikku Marius! Kuka tahtoisi marssia Kölenin ylitse kanuunat muassa? Ruotsalaisethan ovat veljiämme ja hyviä ystäviämme. Ei, paremmin on siinä suhteessa eräs toinen kirjoittanut, että kernaasti soisi ett'ei Köleniä olisi olemassakaan, jotta veljeskansat oikein voisivat sekaantua toisiinsa — kuka niin on kirjoittanut?"

"Minä", vastasi priimus vaatimattomasti.

"Aivan oikein, sinähän niin kirjoitat, Broch, — varsin hyvin mietitty. Marius sitä vastoin katsoo kaikkia sotaiselta kannalta; kuulkaapas enemmän: 'kun vertailee kansoja, havaitsee tanskalaisten olevan veltompia kuin norjalaiset?' Mitä roskaa tämä nyt on?" huusi rehtori suuttuneena ja repi tukkaansa; rehtori tulistui tulistumistaan, huoneessa oli varmaan lähes 30 asteen lämmin, "täällä on monta luokalla, jotka mainitsevat tuosta tanskalaisten velttoudesta; mikä tarkoitus sillä on? On kyllä hyvä rakastaa isänmaatansa, mutta isänmaallisuus tulee suureksi viaksi, kun se muuttuu kansallis-ylpeydeksi, niin että alennetaan muita kansakuntia ja ylistetään ainoastaan omaa. Erityisesti on se naurettavaa, pieneltä, köyhältä kansalta kuin me olemme, jolla todellisuudessa ei ole suuriakaan kehuttavaa."

Brochin mainio aine jäi varsin lukematta, sillä lämpö kävi niin hirveäksi, että rehtori tuskissaan käski avata ovet ja ikkunat, ja kun siitä syntyi ankara veto huoneesen, lähetti hän kaikki pihalle; ainoasti Martti Kruse sai istua sisällä rangaistukseksi.

Oli tau'onnnt satamasta, mutta tuuli oli kylmä ja pihalla oli likaista, jott'ei heillä ollut suurtakaan iloa tuosta pitkästä lomahetkestä. Marius käveli levotonna laskennon tähden, sillä kaikkein inhimillisten laskujen mukaan, kysyttäisiin häneltä tänään.

Abraham oli auttanut häntä, ja pikku Marius oli sanonut ymmärtävänsä. Hän oli todellakin hieman käsittänyt pientä osaa siitä. Mutta lian oli varma siitä, ett'ei hän seisoessaan mustan taulun edessä tietäisi mitä 1/2 kertaa 1/2 on.

Lehtori Abel tulla hännysteli luokkaan; ikkunat suljettiin. Hän kantoi uutta sadevaippaansa käsivarrellaan ja hyräili, joka oli varma merkki että hän oli hyvällä tuulella. Mariusta ei tuo kumminkaan suuresti lohduttanut sillä kun lehtori oli hyvällä hatulla, oli hän kovin vaikea ilvehtimään.

Lehtori Abel oli nuorimies ja keikari opettajain joukossa. Hän ylpeili äkkiarvaamatta esiytymällä kuluneissa, keltakauluksisissa vaatteissa käyvien virkaveljiensä seurassa uusiin, omituisiin vaatteisin, milloin punaruutuseen kaulaliinaan, milloin vaaleisin housuihin puettuna; nyt oli hänellä valkonen sadetakki guttaperkasta.

Sitä oli pidelty ja haisteltu, kaikki olivat kysyneet sen hintaa ja saaneet tietää sen.

Opettajana oli hänellä tämä periaate: "Ihmiset voidaan jakaa kahteen lajiin: sellaisiin, jotka voivat oppia matematiikkaa, ja sellaisiin, jotka eivät voi. Ja minä otan kuukauden kuluessa päättääkseni, voiko poika oppia sitä vai eikö."

Tämä teoriia lähtökantana saikin hän ne, joilla oli taipumusta, hyvin pitkälle; loput antoi hän hyvällä omallatunnolla jäädä paikalleen.

Lehtori viuhtoi tomua opetus-istuimelta silkkisellä nenäliinallaan, ennenkuin istui; Marius istui ja vapisi äänettömyyden vallitessa, luoden vielä silmäyksen kirjaansa. Mutta Broch huudettiin taululle. Marius voi tuskin uskoa onneensa; näytti siltä kuin olisi Abel tahtonut alkaa etupäästä; siinä tapauksessa hän ehkä pääsisi tänäänkin.

He olivat hiljan alkaneet laskemaan ensi astelman yhtälöitä yhden tuntemattoman kanssa, ja pikku Marius oli kärsivällisesti seurannut mukana monta esimerkkiä laskettaissa tuosta selkoa saadakseen.

Hän oli kuullut sanottavan, että se nyt oli löydetty, ja nähnyt sen pyhittävän pois taululta — vieläpä enemmänkin, hänellä itselläänkin oli kaikki esimerkit kirjaan kirjoitettuina, ja kuitenkin oli tuo haettava hänelle vielä yhtä etäinen kuin vieras.

Hän ei päästänyt tuota x:ää näkyvistänsä, hän kirjoitti tunnollisesti vihkoonsa, kuinka sitä ajettiin takaa kuni kettua riviltä riville kerrantojen, lyhennysten, murtolukujen ja kaikellaisten hiton metkujen avulla, kunnes tuo väsynyt eläinparka lopuksi yksinään karkoitettiin vasemmalle puolelle, jolloin tultiin siihen päätökseen, ett'ei tuo peloittava x ollut mikään muu kuin ihan rauhallinen luku — esimerkiksi 28.

Marius voi lopuksi vaivoin käsittää, että x:llä voi olla eri arvonsa eri esimerkeissä. Mutta mitä tällä x:llä oli virkaa? Mitä kaikilla näillä mutkilla tehtiin, miksikä ajettiin tätä tuntematonta takaa pitkin taulua kivien ja Kantojen ylitse, kosk'ei se muuta ollut kuin esimerkiksi 28 — ehkäpä vaan 15? Sitä ei pikku Marius todellakaan voinut ymmärtää.

Kuitenkin otti hän esimerkki-vihkonsa ja kirjoitti siihen hyvin tarkasti esimerkin, jonka Broch sai laskea.

Pythagoraalta kysyttiin, montako oppilasta hänellä oli.

Tuo viisas mies vastasi: "Puolet tutkivat filosofiaa, kolmas osa matematiikkaa ja niiden luku, jotka harjoittavat itseään vaiti-olemaan, on yhteensä niiden kolmen kanssa, jotka äskettäin sain, neljäs osa oppilaista, jotka minulla ennen oli."

Kuinka monta oppilasta Pythagoraalla oli ennenkuin sai nuo kolme viimeistä.

Sitä ei tosiaankaan ole helppo tietää, mietti pikku Marius, koska istui huoletta paikallaan. Ja sillä välin kun Broch taululla heti alkoi tehdä temppujansa luvuilla 1/2 x ja 1/3 x, vaipui Marius ajatuksiin monimutkaisen kysymyksen johdosta.

Erittäinkin huimasi häntä lukeissaan: ennen: silloinhan kävi perin mahdottomaksi kysymykseen vastata. Sitte hänen ajatuksensa johtuivat kolmanteen osaan, noihin oppilasparkoihin, jotka tutkivat matematiikkaa, ja hän tuli siihen loppupäätökseen, että hän ehdottomasti kernaimmin olisi tahtonut kuulua "niiden joukkoon, jotka harjoittivat itseään vaiti-olemaan."

Hän heräsi sen takia, että häntä huudettiin taululle.

Yliopettaja oli joko havainnut hänen istuvan mietteissään, tai huomannut muistikirjastaan, että oli kulunut pitkät ajat siitä, kun Gottwaldia kuulusteltiin. Hän antoi Brochin mennä paikalleen kesken laskemistansa — sitä paitsi oli laskettava luku liian helppo tälle — ja kun Marius puoli-tiedotonna saapui taulun eteen, oli sillä pari riviä numeroita ja x, josta ei rahtuakaan ymmärtänyt; ainoastaan hämärästi häilyi hänen mielessään, nähdessänsä taululla 1/3, että tämä varmaankin oli jokin viittaus tuohon onnettomaan kolmanteen osaan, joka tutki matematiikkaa.

"Nunc, parvulus Madvigius, qvid tibi videtur de matrimonio?" huusi Abel heiluttaen nenälasejansa, "sinulle kai on helppo asia suorittaa tämä pikku tehtävä; tunnethan Pythagoraan, eikö totta, Madvigius? Pythagoras, qvi dixit, se meminisse, gallum fuisse. Tehkää hyvin, herra professori, jatkakaa, älkää olko millännekään. No, näet kai, että luku on melkein loppuun laskettu? Sanoihan Broch, kuinka piti tehtämän, ennenkuin meni paikalleen. Vai onko professorilla ehkä muuta tehtävää kuin kuunnella? Pikku Gottwaldin pitäisi miettiä päästä luokalta kesällä eikä saattaa äidilleen surua."

Marius seisoi kasvot isoa luokkataulua päin, joka oli keskellä lattiaa, ja tunsi koko luokan ivan ja ilkkumisen pistävän selkäänsä. Mutta kun äitiä mainittiin, tunsi hän lämpimien kyyneleiden nousevan silmiinsä, liitupiirit sulivat yhteen epäselväksi sekasotkuksi ja hän heitti kaikki siksensä.

Koko luokalla — se on niillä, jotka voivat oppia matematiikkaa — oli erinomaisen hauskaa; lehtori oli muka vastustamattoman sukkela kuulustellessaan "hitureita", joksi hän nimitti niitä, jotka eivät voineet oppia matematiikkaa.

Ainoasti Abraham istua nökötti harmistuneena sen tähden, että tuo pilkka koski hänen ystäväänsä mutta myöskin sen vuoksi, että Marius oli sellainen pölkkypää; välistä täytyi hänenkin nauraa.

"Meidän on kai hankkiminen hänelle apuprofessori", sanoi Abel, laskien lasit nenällensä, "sinä Martti liikanimellä, käy auttamaan veljeäsi hengessä!"

Martti nousi paikaltaan jörösti; hänessä oli hiljainen vastahakoisuus, joka ei sentään milloinkaan näyttänyt muullaisena kuin mutinana ja muikistelemisena; hän ei ollut Mariusta parempi; sekä iso että pieni näyttivät siis yhtä tyhmiltä tuolla taulun edessä, katsoa töllöttäessään sille.

Mutta kuitenkin selveni asia Martille hieman; hän tarttui liitulaatikkoon kirjoittaakseen jotakin ja unohti, että hänellä jo oli pitkä liitupalanen kädessä.

"Oikein Marttiseni!" huusi lehtori, joka huomasi tuon, "liitua tarvitaan, jos siitä jotakin syntyy. Ota liitulaatikko kainaloosi, jäneksen jalka taskuusi ja viivotin jalkaisi väliin, niin olet täydessä asussa! Ah, Martti, Martti! sinä olet tuhma ja tulet tuhmemmaksi päivä päivältä."

Valonvivahdus Martissa oli sammunut, hän kirota napisi, jotta Marius kuuli sen. Luokalla oli hauskaa ja priimus varsin kiemuroitsi naurusta, ihmetellen ylös opetus-istuimelle katsellessaan.