Hirmuhallitus

language: Finnish

HIRMUHALLITUS

Kirj.

Alexandre Dumas

Ranskankielestä suomentanut

A. Somersalo

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

SISÄLLYS:

Esipuhe
I. Tuoksuva keikari
II. Maison-Rougen ritari
III. Kulkuvartio
IV. Neilikka ja maanalainen
V. Kotietsintä
VI. Vannottu vala
VII. Seuraava päivä
VIII. Conciergerien vankila
IX. Hävinneiden askelten sali
X. Kansalainen Théodore
XI. Kansalainen Gracchus
XII. Kuninkaan poika
XIII. Orvokkivihko
XIV. Puits-de-Noén ravintola
XV. Sotaministeriön kanslisti
XVI. Kaksi kirjelippua
XVII. Dixmerin valmistelut
XVIII. Maison-Rougen ritarin valmistelut
XIX. Tiedustelut
XX. Tuomio
XXI. Pappi ja pyöveli
XXII. Mestausrattaat
XXIII. Mestauslava
XXIV. Kotitarkastus
XXV. Lorin
XXVI. Edellisen jatkoa
XXVII. Kaksintaistelu
XXVIII. Kuolleiden sali
XXIX. Miksi Lorin oli lähtenyt
XXX. Eläköön Simon!

Esipuhe

Dumas oli tasavaltalainen eikä kuningasmielinen, ja senvuoksi täytyy, ihmetellä hänen tasapuolista esitystään Ranskan vallankumouksesta. Tämä tosiasia tekisi yllättäväksi hänen puolueettomuutensa kun hän romanttisesti käsitteli kuningattaren murhenäytelmää, ellemme muistaisi, kuinka monen hallituksen aikana hän oli palvellut liukkaana hovimiehenä, kastaen kynänsä hovihajuveteen. Jos tämä joskus jää tuntumatta, sekaantuu siihen muita hajuja, kuten esimerkiksi tuoreita neilikoita ja märkää sahajauhoa ynnä sitä, joka sai Julius Cæsarin pyörtymään, ja koko teoksessa on Pariisin yllä leijailevaa tuoksua. Tämä koskee tosiaankin koko hänen romaanisarjaansa, joka käsittelee Ranskan vallankumousta sekä kuningas Ludvig XVI:n ja Marie Antoinetten kuolemaa.

"Maison-Rougen ritari" (suomennettuna jaettu kahdeksi niteeksi, edellinen nimeltä "Maison-Rougen ritari", jälkimäinen nyt esillä oleva "Hirmuhallitus", johon vallankumousromaanien suomennossarja päättyy) oli ensimmäinen romaani siitä ryhmästä, jonka hän suunnitteli ja kirjoitti, ja vaikkakin historiallisesti viimeinen, on se hänen vallankumoussarjansa avain. Vaikka hän onkin siinä käyttänyt koko sitä vapautta, joka on romaaneissa luvallinen ei se Dumasin tekemäksi ole liioiteltu. Onpa sen sankari itsekin, Morand, ollut olemassa. Hänen oikea nimensä oli Gonzze de Rougeville, kuten Lenotre, Ranskan vallankumousta käsittelevän kirjallisuuden erikoistuntija, tietää. De Rougevillen ja hänen ystäviensä ja vastustajiensa luonteet kehittyivät alkujaan niiden vastavallankumouksellisten, jalojen ja epäjalojen tapahtumien sarjassa, joiden rinnalla Dumasin kertomat ovat vähemmän törkeitä kuin hirvittäviä. Hän muuttaa esityksen iloiseksi ja kohtalokkaaksi salaliittoromaaniksi, joka on hänen omaa mieleistä lajiaan ja jossa vallankumous tosin on takavarikoinut rakkauden, kuoleman ja armeliaisuuden, mutta jossa hän säästää meiltä realistisen kuvauksen yksityiskohdat. De Rougevillen todellinen elämä, mikäli se koskee Marie Antoinettea, sisälsi sekaisin kaikkea, mikä on alhaista, sankarillista ja petollista. Dumas otti ainekset ja sekoittamalla niihin lisää omiansa teki niistä romaanin. Hänen sekoituksensa on romanttista ja tasavaltalaista laadultaan, ja hän käytti sitä runsaasti teoksissaan siltä ajalta.

Kuitenkaan ei markiisi de Rougeville todellisesti kuollut sillä tavoin kuin hänen vastineensa tässä kertomuksessa. Hän eli Waterloon taistelun vuoteen saakka ja kuoli omalla tilallaan. Dumas meni niinkin pitkälle, että ihan tarpeettomasti tekaisi kirjeen, joka oli tulevinaan markiisin pojalta.

Vaikka kertomuksessa onkin Dumasin liioiteltua kiihtymystä, joka hämmästyttää suomalaista lukijaa paljoa enemmän kuin ranskalaista, on se erinomainen johdatus vallankumouksen historiaan. Ihmettely, kuinka äärettömän jyrkästi Ranska ja ihmisluonne olivat Ranskan vallankumouksen aikana vastatusten, nousee siinä ylimmilleen. Siinä on osia, joissa Dumas ja ranskalainen tunteellisuus ehkä pillastuvat laukkaamaan oikean historian hengettären ohitse tai joissa hänen valtavan nopea kynänsä (hän kirjoitti ensimmäisen osan niistä kolmesta, joihin "Maison-Rougen ritari", alkuaan jakaantui, puolessatoista vuorokaudessa) kiireessä ajaa tiensyrjään. Erään vaikeuden, joka uhkasi salajuonen säännöllistä jännittävyyttä, hän voitti suurenmoisesti. Ovathan madame Véton pelastamiseksi tehdyt vehkeilyt jo etukäteen tuomitut epäonnistumaan; niiden tuloksettomuus on yleisön tiedossa. Mutta Dumas pitää giljotinin läheistä uhkaa ja kohtalon epävarmuutta yllä viimeiseen hetkeen saakka. Sen hän saa aikaa panemalla pienemmän salajuonen toimimaan alusta asti Marie Antoinettea suorastaan koskevien tapahtumien rinnalle. Tähän kertomuksen osaan hän sai aiheen de Rougevillen elämästä; mutta hän suoritti huomattavan kirurgintyön ruiskuttamalla seikkailijaan Morandin verta. Paremmin sanoen, hän leikkasi tämän miehen kahtia. Huonommasta puolesta hän teki herra Dixmerin, joka kyynillisyydessään epäili naisen kunniaa vielä enemmän kuin de Rougeville, koskapa hän myi oman vaimonsa paholaiselle. Toisesta puoliskosta tuli Morand, ritari, joka todella oli ritari peloton ja moitteeton.

Dumasin viisaus romaaninkirjoittajana ilmenee tässä menettelyssä, sillä hän ei olisi kyennyt sielullisesti kuvaamaan de Rougevillen muuttumista mitättömästä irstailijasta mieheksi, jonka elämän ainoana ajatuksena oli uskollisuus tuomittua kuningatarta kohtaan oman perikadon uhallakin. Jos Stendhal tai Flaubert olisi kuvannut tämän Gonzze de Rougevillen muuttumista, mikä asiakirja siitä olisikaan tullut! Dumas tunsi kynänsä rajat, tiesi mahdollisesti entiset epäonnistumisensa luonteen alkemiassa sitä yrittääkseenkään. Kuvatessaan Morandin kaikkea muuta kuin mahdottomia valepukuja, rohkeita tekoja ja pakoa hän vain kertoo de Rougevillen todellisista seikkailuista, sillä tämä pääsi vahingoittumatta tulen ja veren, jakobiiniklubin ja santarmien väijytyksen lävitse.

Kukaan toinen kirjailija ei kosketa Pariisin unelmaa niin kuin Dumas tässä romaanissa, jonka kirjoittamisessa itse kaupunki tuntuu olleen hänen avustajansa yhtä hyvin kuin Maquet; hänen kynänsä kuvaa koko sen jännityksen, uteliaisuuden ja intohimon, murhenäytelmän ja melodraaman, hartauden ja uskollisuuden kuolemaan saakka, joka oli Pariisille ominainen.

I

Tuoksuva keikari

Noin kaksi tuntia oli kulunut, niistä tapahtumista, joista juuri olemme kertoneet. [Teos on suoranaista jatkoa romaaniin "Maison-Rougen ritari". — Suom.].

Lorin käveli edestakaisin Mauricen huoneessa Agésilaksen kiilloittaessa isäntänsä saappaita eteisessä; ovi oli kuitenkin jätetty auki, jotta keskustelu kävisi helpommin, ja Lorin pysähtyi vaeltaessaan tämän oven eteen ja esitti kysymyksiä kotiapulaiselle.

"Ja sinä sanot, kansalainen Agésilas, että isäntäsi on lähtenyt kotoa tänä aamuna?"

"Niin, hyvä Jumala, onkin."

"Tavalliseen aikaansa?"

"Kymmenen minuuttia aikaisemmin tai myöhemmin, en voi sanoa niin tarkalleen."

"Etkä ole nähnyt häntä sen jälkeen?"

"En ole, kansalainen."

Lorin alkoi taas uudestaan kävellä, teki kolme neljä kierrosta vaiti ollen ja sanoi sitten pysähtyen uudelleen:

"Oliko hänellä sapelinsa mukana?"

"Kun hän menee piirin kokoukseen, on hänellä se aina mukanaan."

"Ja sinä olet varma, että hän on lähtenyt juuri piirin huoneistoon?"

"Niin hän ainakin sanoi."

"Siinä tapauksessa menen häntä tapaamaan", sanoi Lorin. "Jos sivuutamme toisemme, sanot hänelle, että olen mennyt ja palaan."

"Odottakaa", sanoi Agésilas.

"Mitä?"

"Kuulen hänen askelensa rappusissa."

"Luuletko niin?"

"Olen siitä varma."

Melkein samassa hetkessä avautui todella porraskäytävän ovi, ja Maurice astui sisään.

Lorin loi tulijaan pikaisen silmäyksen ja sanoi huomattuaan, että hän oli ihan entisensä näköinen:

"Kas, siinä sinä vihdoinkin olet! Olen odottanut sinua kaksi tuntia."

"Sitä parempi", sanoi Maurice hymyillen, "silloinhan sinulla on ollut aikaa valmistella säepareja ja nelisäkeisiä runoja".

"Voi sinua rakasta Mauricea", sanoi runoseppä, "minä en tee niitä enää".

"Kaksi- ja nelisäkeisiä runojako?"

"En."

"Mitä hulluja! Tulee siis maailmanloppu?"

"Maurice, hyvä ystävä, minä olen surullinen."

"Sinäkö surullinen?"

"Olen onneton."

"Sinäkö onneton?"

"Niin juuri, minulla on tunnonvaivoja."

"Tunnonvaivojako?"

"Niin, hyvä Jumala, niin", sanoi Lorin, "joko sinä tai hän, mitään keskitietä ei ollut. Sinä tai hän, ymmärrät hyvin, etten epäröinyt; mutta, näes, Arthémise on epätoivoissaan, se tyttö oli hänen ystävänsä."

"Tyttöparka!"

"Ja kun juuri Arthémise antoi minulle hänen osoitteensa…"

"Olisit tehnyt äärettömän paljon paremmin, jos olisit antanut asioiden seurata omaa latuansa."

"Niin, ja tällä hetkellä olisit sinä tuomittuna hänen sijastansa. Mainiosti aprikoitu, rakas ystävä. Ja minä tulin vielä pyytämään sinulta neuvoa! Luulin sinua viisaammaksi."

"No, vähätpä tuosta, kysy kuitenkin."

"No niin, etkö ymmärrä? Tyttöparka, haluaisinpa yrittää jotakin pelastaakseni hänet. Minusta tuntuu, että jos antaisin tai saisin oikein kelpo iskun hänen puolestaan, se tekisi minulle hyvää."

"Sinä olet hullu, Lorin", sanoi Maurice kohottaen olkapäitänsä.

"Mutta mitä sanoisit, jos tekisin anomuksen vallankumousoikeudelle?"

"Liian myöhäistä, hänet on jo tuomittu."

"Tosiaankin", sanoi Lorin, "on kauheata nähdä tuon nuoren naisen kuolevan tällä tavalla".

"Sitäkin kauheampaa, kun minun pelastukseni on tuottanut hänelle kuoleman. Kuitenkin kaikitenkin, Lorin, meitä lohduttaa se seikka, että hän oli osallisena salavehkeissä."

"Voi, hyvä Jumala, eikö koko maailma ole enemmän tai vähemmän salavehkeissä nykyaikana? Hän teki kuten kaikki muutkin. Naisparka!"

"Älä liiaksi surkuttele häntä, ystävä, äläkä ennen kaikkea liian äänekkäästi", sanoi Maurice, "sillä me olemme osaksi syyllisiä hänen rangaistukseensa. Usko minua, emme ole voineet pestä itseämme niin puhtaiksi syytöksestä, ettei siitä olisi jäänyt tahraa. Tänään nimitti minua Saint-Leun jääkärien kapteeni piirin kokouksessa girondistiksi, ja minun täytyi juuri äsken antaa hänelle sapelinisku todistaakseni hänen erehtyneen."

"Sitä varten sinä siis palaat niin myöhään?"

"Juuri niin."

"Mutta mikset ilmoittanut minulle siitä?"

"Koska sinä et tällaisissa asioissa kykene pysymään aisoissa; juttu oli saatava heti päätökseen, jottei se herättäisi huomiota. Otimme kumpainenkin mukaamme ne henkilöt, jotka olivat käsillä."

"Ja se veijari nimitti sinua girondistiksi, sinua, Maurice, puhdasta tasavaltalaista…?"

"Niin nimitti, peijakas; ja se todistaa, veliseni, että jos vielä sattuu semmoinen seikkailu, niin joudumme kansan epäsuosioon; sillä tiedäthän. Lorin, että meidän päivinämme merkitsee epäsuosio samaa kuin epäilyttävä".

"Sen tiedän hyvinkin", sanoi Lorin, "ja tuo sana saa rohkeimmatkin miehet värisemään; yhtä kaikki… mutta minusta on vastenmielistä päästää Héloise-parka giljotiinille pyytämättä häneltä anteeksi".

"Mitä sinä siis lopulta aiot?"

"Haluaisin, että jäät tänne, Maurice, sinulla kun ei ole mitään syytä moittia itseäsi hänen takiansa. Mutta minun laitani on toinen, näetkös; koska en enää voi tehdä mitään hänen puolestaan, asetun hänen tiensä varrelle, tahdon mennä sinne, Maurice ystäväni, ymmärräthän minut, jotta hän ojentaisi minulle kätensä…!"

"Tulen mukaasi siinä tapauksessa", sanoi Maurice.

"Mahdotonta, hyvä ystävä, ajattelehan vähän: sinä olet kaupunginvirkamies, sinä olet piirin sihteeri, sinut on sekoitettu juttuun, mutta minä olen ollut vain sinun puolustajanasi; sinua luultaisiin rikolliseksi, jää siis tänne; minun laitani on toinen, minä en vaaranna mitään ja menen sinne."

Kaikki, mitä Lorin oli sanonut, oli niin oikein puhuttu, ettei siihen voinut mitään vastata. Vaihtamalla vain merkinkin Tisonin tytön kanssa hänen astellessaan mestauslavalle ilmiantaisi Maurice itse osallisuutensa rikokseen.

"Mene siis", sanoi hän, "mutta ole varovainen".

Lorin hymyili, puristi Mauricen kättä ja lähti.

Maurice avasi ikkunansa ja viittasi hänelle surullisena jäähyväisiksi. Mutta ennen kuin Lorin oli ehtinyt kääntyä kadunkulmassa, oli Maurice useammin kuin kerran noussut jälleen katselemaan häntä, ja joka kerta oli Lorin jonkinlaisen magneettisen vetovoiman vaikutuksesta kääntynyt katselemaan häntä hymyillen.

Lorinin viimein hävittyä rantakadun kulman taa, sulki Maurice ikkunan, heittäytyi nojatuoliin ja vajosi sentapaiseen horrokseen, joka lujaluonteisissa ja vahvarakenteisissa ihmisissä ennustaa suuria onnettomuuksia, koska ne muistuttavat tyyntä myrskyn edellä.

Hän ei olisi herännyt tästä mietiskelystään tai pikemminkin horrostilastaan, ellei kotiapulainen palattuaan joltakin asialta ulkoa olisi astunut sisään niin innoissaan kuin palvelijat osaavat palaessaan halusta kertoa isännälleen vasta kuulemansa uutiset.

Mutta nähdessään Mauricen olevan syventyneenä mietiskelyyn, hän ei uskaltanut häiritä tätä, vaan ainoastaan käveli itsepintaisesti edestakaisin hänen edessään ilman erikoista syytä.

"Mitä on tapahtunut?" kysyi Maurice välinpitämättömästi; "puhu, jos sinulla on jotakin sanottavaa minulle".

"Voi, kansalainen, taas on tehty mainio salaliitto, suurenmoinen!"
Maurice kohautti hartioitaan.

"Salaliitto, joka panee hiukset nousemaan pystyyn päässä", jatkoi
Agésilas.

"Tosiaanko?" vastasi Maurice miehen tavoin, joka oli tottunut näkemään kolmekymmentä salaliittoa samana päivänä.

"Niin, kansalainen", toisti Agésilas; "se panee värisemään, nähkääs! Pelkkä ajatteleminenkin saattaa hyvien isänmaanystävien ihon kananlihalle."

"Millainen oli tämä salaliitto?" sanoi Maurice.

"Itävallatar oli vähällä karata."

"Pyh", sanoi Maurice alkaen kiinnittää todellisempaa huomiota asiaan.

"Näyttää siltä", sanoi Agésilas, "kuin olisi Capetin leski ollut yksissä hommissa Tisonin tytön kanssa, joka viedään tänään giljotiinille. Hänpä onkin sen hyvin ansainnut, se onneton!"

"Ja millä tavoin oli hänellä yhteys tähän tyttöön?" kysyi Maurice, joka tunsi hien helmeilevän otsallaan.

"Neilikan avulla. Voitteko kuvitella, kansalainen, että hänelle on toimitettu karkaamissuunnitelma neilikan sisässä?"

"Neilikan sisässä! Entä kuka?"

"Herra ritari… malttakaahan… se on kuitenkin aika hyvin tunnettu nimi… minä vain unohdan kaikki nämä nimet… Château… miten pöllö minä olen! eihän enää ole linnoja … Maison…" [Château = linna; maison = talo; maison rouge = punainen talo. — Suom.]

"Maison-Rouge?"

"Niin se oli."

"Mahdotonta."

"Kuinka, mahdotonta? Minähän olen sanonut teille, että on löydetty salaovi, maanalainen käytävä, vaunut."

"Etpähän, sinä et päinvastoin ole vielä sanonut mitään sellaista."

"No niin, siinä tapauksessa minä kerron sen nyt."

"Kerro; jos se onkin satua, on se ainakin kaunis satu."

"Ei, kansalainen, se ei ole satua, ei sinnepäinkään, ja sen todistaa se, että kuulin sen ovenvartijalta. Aristokraatit ovat kaivaneet salakäytävän; se lähti Corderie-kadulta ja ulottui aina kansatar Plumeaun kämpän kellariin saakka, ja olipa hän vähällä joutua rikostoveriksi, tuo kansatar Plumeau. Tunnettehan toki hänet?"

"Kyllä tunnen", sanoi Maurice, "entä sitten?"

"No niin, Capetin lesken piti karata tuon maanalaisen käytävän kautta. Hänen jalkansa oli jo ensimmäisellä portaalla, mutta älä! Kansalainen Simon sai hänet hameesta kiinni. Kuulkaa, kaupungissa soitetaan yleismarssia ja piirit rummutetaan kokoon; kuuletteko rummun pärinän nyt? Sanotaan, että preussilaiset ovat Dammartinissa ja että heidän tiedustelijansa tunkeutuvat kaupungin rajoille saakka."

Tästä sanatulvasta, todesta ja valheesta, mahdollisesta ja mahdottomasta erotti Maurice suunnilleen johtolangan. Kaikki lähti siitä neilikasta, joka hänen silmiensä nähden oli annettu kuningattarelle ja jonka hän itse oli ostanut kukkastyttöparalta. Tässä neilikassa oli sen ilmitulleen salajuonen suunnitelma, jonka enemmän tai vähemmän todellisista yksityiskohdista Agésilas oli kertonut.

Samassa läheni rummunpärinä, ja Maurice kuuli kadulla huudettavan:

"Kansalainen Simon ilmisaanut Templessä suuren salajuonen! Suuri salajuoni Capetin lesken hyväksi saatu ilmi Templessä!"

"Niin, niin", sanoi Maurice, "niinhän minäkin ajattelin. Tässä jutussa on perää. Ja Lorin menee tämän kansaninnostuksen aikana ojentamaan kätensä tuolle tytölle ja revittää itsensä kappaleiksi."

Maurice otti hattunsa, kiinnitti sapelinsa hankkiluksen ja oli kahdella harppauksella kadulla.

"Missä hän on?" kysyi Maurice. "Epäilemättä matkalla Conciergeriehen."

Hän syöksyi rantakadulle.

Mégisserle-rantakadun toisessa päässä kiinnitti hänen huomionsa piikit ja pistimet, jotka näkyivät keskeltä väkijoukkoa. Hän luuli erottavansa ryhmän keskeltä kansalliskaartilaisen puvun ja väkijoukon esiintyvän vihamielisesti. Sydän kurkussa hän lähti juoksemaan tungosta kohti, joka täytti koko rannan.

Tämä marseillelaisparven ahdistama kansalliskaartilainen oli Lorin; hän seisoi kalpeana, huulet tiukasti yhteenpuserrettuina, silmä uhkaavana, käsi miekkansa kahvassa, mittaillen kenttää iskuille, joita valmistautui jakamaan.

Kahden askelen päässä Lorinista seisoi Simon. Tämä osoitti Lorinia marseillelaisille ja roskaväelle ja sanoi julmasti nauraen:

"Katsokaa, katsokaa, näettehän te hyvin tuon, siinä on yksi niitä aristokraatteja, jotka eilen karkoitutin pois Templestä; siinä on yksi niitä, jotka suosivat kirjeenvaihtoa neilikankukilla. Hän on sen Tisonin tytön rikostoveri, joka kohta viedään tästä ohi. No niin, näettekö hänet, hän käyskentelee rauhallisena rantakadulla silloin kun hänen rikostoverinsa astelee giljotiinille; ja onhan mahdollista, että nainen oli enemmänkin kuin hänen rikostoverinsa, että hän oli hänen rakastajattarensa ja että hän on tullut tänne sanoakseen hänelle hyvästi tai yrittääkseen pelastaa hänet."

Lorinin sisu ei kestänyt enempää. Hän veti sapelin tupestaan.

Samassa väisti väkijoukko miestä, joka pää kumarassa syöksyi tungokseen ja jonka leveät hartiat kaatoivat kumoon kolme neljä hyökkäykseen valmistautuvaa katselijaa.

"Ole mielissäsi, Simon", sanoi Maurice. "Olit varmaankin pahoillasi siitä, etten minä ollut täällä ystäväni luona, jotta olisit voinut hoitaa ilmiantajan ammattiasi oikein suuressa mitassa. Ilmianna, Simon, ilmianna, minä olen täällä."

"Totisesti annankin", sanoi Simon irvistellen tapansa mukaan iljettävästi, "sinä saavutkin oikeaan aikaan. Kas tuo tuossa", sanoi hän, "on uljas Maurice Lindey, joka oli syytettynä samaan aikaan kuin Tisonin tyttökin ja joka pelasti nahkansa, koska oli rikas".

"Lyhtyyn, lyhtyyn roikkumaan!" huusivat marseillelaiset.

"Kernaasti, koettakaapa vain", sanoi Maurice.

Ja hän astui askelen eteenpäin ja ikäänkuin koetellakseen pisti miekallaan erästä kiihkeimmistä hirtehisistä keskelle otsaa, niin että veri heti sokaisi tämän silmät.

"Ottakaa kiinni murhaaja!" huusi haavoittunut.

Marseillelaiset laskivat alas piikkinsä, nostivat kirveensä, latasivat kiväärinsä, väkijoukko väisti kauhistuneena, ja nuo kaksi ystävystä jäivät eristetyiksi ja suojattomiksi kaikkia iskuja ja laukauksia vastaan kahden maalitaulun tavoin.

He katsahtivat toisiansa kasvoillaan viimeinen, ylevä hymy, sillä he odottivat tämän heitä uhkaavan tulisen ja rautaisen pyörremyrskyn nielevän heidät, kun yhtäkkiä talonovi, jota vastaan he olivat nojautuneet, avautui ja parvi nuoria miehiä, yllään sellaiset puvut, joita myskikeikareiksi nimitetyt henkilöt käyttivät, jokaisella sapeli kädessä sekä kaksi pistoolia vyöllä, syöksyi marseillelaisten kimppuun ja sai hirveän tappelun aikaan.

"Hurraa!" huusivat Lorin ja Maurice yhteen ääneen tämän avun virkistäminä ja ajattelematta, että taistellessaan uusien tulokkaiden riveissä he antoivat Simonin syytöksille aihetta. "Hurraa!"

Mutta vaikka he itse eivät ajatelleetkaan omaa turvallisuuttansa, ajatteli eräs toinen sitä heidän puolestaan. Muuan pieni viisi- tai kuusikolmattavuotias sinisilmäinen nuori mies, joka käsitteli äärettömän taitavasti ja tulisesti niin raskasta miekkaa, ettei hänen naisenkätensä olisi luullut jaksavan sitä nostaa, kääntyi huomatessaan, etteivät Maurice ja Lorin paenneetkaan ovesta, joka nähtävästi oli tahallaan jätetty auki, vaan taistelivat hänen rinnallaan, ja sanoi heille kuiskaten:

"Paetkaa tästä ovesta; se, mitä me aiomme tehdä täällä, ei liikuta teitä, ja te vain panette turhaan henkenne vaaraan."

Sitten hän huusi Mauricelle äkkiä huomatessansa molempien ystävysten epäröinnin:

"Takaisin! Ei ketään isänmaanystävää meidän joukkoomme; virkamies
Lindey, me olemme aristokraatteja, me!"

Kuullessaan tämän nimityksen, huomatessaan miehen näin rohkeasti käyttävän itsestään sellaista laatusanaa, joka tuona aikana merkitsi samaa kuin kuolemantuomio, päästi väkijoukko kovan kiljunan.

Mutta säikähtämättä tätä huutoa työnsivät nuori vaalea mies ja kolme neljä hänen ystäväänsä Mauricen ja Lorinin käytävään ja sulkivat oven heidän jälkeensä; sitten he jälleen heittäytyivät taistelun tuoksinaan, joka kasvoi yhä suuremmaksi vankivaunujen lähestyessä.

Maurice ja Lorin, jotka niin ihmeellisesti olivat pelastuneet, katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, pää pyörällä.

Tämä käytävä näytti olevan vartavasten laitettu tähän tarkoitukseen; he tulivat pihaan ja löysivät sen perältä pienen salaoven, josta pääsi Saint-Germain-l'Auxerrois-kadulle.

Samalla hetkellä marssi Change-sillan yli santarmiosasto, joka piankin olisi lakaissut rantakadun puhtaaksi, vaikka vielä hetken ajan kuului poikkikadulle, jolla ystävykset olivat, kiivaan taistelun meteli.

Osasto marssi sen vankivaunun edessä, joka vei Héloise-paran mestauslavalle.

"Laukkaa!" huusi muuan ääni; "laukkaa!"

Vaunuhevoset lähtivät neliä. Lorin huomasi onnettoman nuoren tytön; hän seisoi pystyssä, huulillaan hymy ja silmä kovana. Mutta Lorin ei voinut edes viitata hänelle; hän ajoi ohitse näkemättä Lorinia, keskellä rahvaan pyörrettä, joka kirkui:

"Kuolemaan se aristokraatti! Kuolemaan!"

Ja meteli loittoni hiljeten Tuileriein suuntaan.

Samaan aikaan avautui jälleen se pieni ovi, josta Maurice ja Lorin olivat menneet, ja kolme neljä myskikeikaria tuli ulos puvut repaleissa ja veressä. Luultavasti oli siinä kaikki, mitä pienestä joukosta oli jäljellä.

Nuori vaalea mies tuli viimeisenä.

"Voi", sanoi hän, "tämä asia on siis kirottu!"

Ja heittäen pois lovellisen, verisen sapelinsa hän syöksyi
Lavandières-kadun suunnalle.

II

Maison-Rougen ritari

Maurice kiiruhti piirin kokoukseen tehdäkseen valituksen Simoina vastaan.

Tosin oli Lorin ennenkuin erosi Mauricesta keksinyt tehokkaamman keinon: koota yhteen muutamia thermopyleläisiä, odottaa Simonia hänen tullessaan ensi kerran ulos Templestä ja tappaa hänet säännöllisessä taistelussa.

Mutta Maurice oli jyrkästi vastustanut tätä suunnitelmaa.

"Olet hukassa", sanoi hän, "jos panet tuon täytäntöön. Musertakaamme Simon, mutta musertakaamme hänet lain avulla, Sen luulisi olevan lakimiehille helppoa."

Seuraavana aamuna Maurice niin ollen lähti piirin kokoukseen ja esitti valituksensa.

Mutta hän hämmästyi suuresti, kun piirin puheenjohtaja ei ottanut asiaa kuuleviin korviinsa, vaan kieltäytyi, koska ei sanonut voivansa ryhtyä puolustamaan toista hyvää kansalaista toista vastaan, kun molempia elähdytti isänmaanrakkaus.

"Hyvä", sanoi Maurice, "nyt tiedän, mitä on tehtävä, jotta saa hyvän kansalaisen maineen. Jos keräätte kokoon rahvasta murhaamaan miehen, joka on teistä vastenmielinen, nimitätte tätä isänmaanrakkauden elähdyttämiseksi? Siinä tapauksessa yhdyn Lorinin mielipiteeseen ja olin väärässä vastustaessani sitä. Tästä päivästä alkaen alan kasvattaa isänmaanrakkautta, kuten te sitä nimitätte, ja kokeilen Simonilla."

"Kansalainen Maurice", vastasi puheenjohtaja, "tässä jutussa on Simon ehkä vähemmän väärässä kuin sinä; hän on saanut ilmi salaliiton, vaikka se ei ole kuulunut hänen virkaansa; sinä sitävastoin et ole nähnyt mitään, vaikka ilmisaaminen olisi ollut sinun velvollisuutesi; sitäpaitsi sinä joko sattumalta tai tahallisesti — emme tiedä, kummalla tavalla toimit yhdessä juonessa kansakunnan vihollisten kanssa."

"Minäkö!" sanoi Maurice. "Kas, sehän on uutta, totta tosiaan; ja kenen kanssa siis, kansalainen puheenjohtaja?"

"Kansalaisen Maison-Rougen kanssa."

"Minäkö?" sanoi Maurice hämmästyneenä; "toiminko minä yhdessä juonessa Maison-Rougen ritarin kanssa? Minähän en tunne häntä, en ole milloinkaan…"

"Sinun on nähty puhelevan hänen kanssaan."

"Minunko?"

"Puristavan hänen kättänsä."

"Minun?"

"Niin juuri."

"Missä niin, milloin?… Kansalainen puheenjohtaja", sanoi Maurice tietoisena syyttömyydestään, "sinä valehtelet."

"Isänmaallinen intosi vie sinut hiukan liian pitkälle, kansalainen Maurice", sanoi puheenjohtaja, "ja sinä tulet hetikohta katumaan puhettasi, kun minä esitän todisteet siitä, etten ole sanonut muuta kuin totta. Tässä on kolme eri ilmoitusta, joissa sinua syytetään."

"Älkäähän!" sanoi Maurice; "luuletteko, että minä olen kyllin typerä uskoakseni teidän Maison-Rougen ritariinne?"

"Ja miksi et uskoisi?"

"Koska hän on vain vehkeilijäkummitus, jonka kanssa teillä yhdessä aina on vehkeily saatavilla sotkeaksenne siihen vihoiksenne."

"Luepa ilmiannot."

"En lue mitään", sanoi Maurice; "vannon, etten ole milloinkaan nähnyt Maison-Rougen ritaria ja etten koskaan ole puhutellut häntä. Tulkoon se, joka ei usko kunniasanaani, sanomaan sen minulle, minä tiedän kyllä, mitä hänelle vastaan."

Puheenjohtaja kohautti olkapäitään; Maurice, joka ei tahtonut jäädä kenestäkään alakynteen, teki samoin.

Istunnon lopussa vallitsi hiukan synkkä ja pidättyvä mieliala.

Istunnon jälkeen puheenjohtaja, joka oli kelpo isänmaan-ystävä ja oli kansalaisten äänillä tullut valituksi piirinsä korkeimpaan virka-arvoon, lähestyi Mauricea ja sanoi hänelle:

"Tule, Maurice, minulla on sinulle puhuttavaa."

Maurice seurasi puheenjohtajaa, joka vei hänet pieneen sivuhuoneeseen istuntosalin vieressä.

Tultuaan sinne katsoi puheenjohtaja Mauricea silmiin ja sanoi laskien kätensä hänen olkapäällensä:

"Maurice, minä tunsin sinun isäsi ja pidin häntä arvossa, ja siitä johtuu, että pidän sinuakin arvossa ja rakastan sinua. Maurice, usko minua, sinä olet suuressa vaarassa luopuessasi uskostasi, mikä on tosi-vallankumousmielen ensimmäinen rappeutumistila. Maurice ystäväni, silloin kun menettää uskonsa, menettää uskollisuutensa. Sinä et usko kansakunnan vihollisiin: siitä johtuu, että menet ihan heidän ohitsensa näkemättä heitä ja joudut heidän vehkeillensä välikappaleiksi aivan aavistamattasi."

"Mitä helkkaria, kansalainen", sanoi Maurice, "kyllä minä osaan arvostella, kyllä minulla on sydän paikallaan, minä olen innokas isänmaanystävä; mutta minun innostukseni ei tee minua kiihkoilijaksi; on tehty kaksikymmentä luuloteltua salahanketta, joita kaikkia tasavalta nimittää samalla nimellä. Minä pyydän kerta kaikkiaan saada nähdä vastaavan toimittajan."

"Sinä et usko vehkeilijöihin, Maurice", sanoi puheenjohtaja; "no niin, sanopas, uskotko sinä siihen punaiseen neilikkaan, jonka vuoksi Tisonin tyttö mestattiin eilen?"

Maurice vavahti.

"Uskotko sinä siihen Templen puutarhan maanalaiseen käytävään, joka vie kansatar Plumeaun kellarista erääseen taloon Corderie-kadun varrella?"

"En", sanoi Maurice.

"Tee siinä tapauksessa kuin apostoli Tuomas, mene katsomaan."

"Minulla ei ole Templessä vartiovuoroa, eikä minua päästettäisi sisään."

"Koko maailma voi päästä Templeen tätä nykyä."

"Kuinka niin?"

"Lue tämä tiedonanto; koska olet niin epäileväinen, esitän sinulle vain virallisia asiakirjoja."

"Kuinka!" huudahti Maurice lukien tiedonantoa, "niinkö pitkällä ollaan?"

"Jatka!"

"Kuningatar siirretään Conciergerien vankilaan?"

"Entä sitten?" vastasi puheenjohtaja.

"Oho", sanoi Maurice.

"Luuletko, että yhteishyvänvaliokunta pelkän luulottelun, mielikuvan, kuten sitä nimität, turhan lörpötyksen vuoksi on ryhtynyt niin vakavaan toimenpiteeseen?"

"Tähän toimenpiteeseen on ryhdytty, mutta sitä ei panna täytäntöön kuten suurta joukkoa muitakaan toimenpiteitä, siinä kaikki…"

"Lue siis loppuun asti", sanoi puheenjohtaja ja ojensi hänelle vielä erään paperin.

"Richardin, Conciergerien vanginvartijan, kuitti!" huudahti Maurice.

"Hänen nimensä kirjoitettiin vankilan nimiluetteloon kello kaksi."

Tällä kertaa Maurice vaipui mietteisiinsä.

"Kommuuni toimii, kuten tiedät", jatkoi puheenjohtaja, "kaukonäköisesti. Se piirtää leveän ja syvän uoman; sen toimenpiteet eivät ole mitään lasten puuhia, se toteuttaa Cromwellin periaatteen: Kuninkaita on iskettävä ainoastaan päähän!" Otettuaan esille erään paperin hän lisäsin "Lue tämä poliisiministerin salainen ilmoitus."

Maurice luki:

"Koska on varmaa, että entinen Maison-Rougen ritari on Pariisissa, koska hänet on nähty eri tienoilla, koska hän on jättänyt merkkejä toiminnastaan useihin salahankkeisiin, jotka onneksi ovat rauenneet tyhjiin, kehoitan kaikkia piiripäälliköitä tekemään valvontansa kahta vertaa tehokkaammaksi."

"No niin?" kysyi puheenjohtaja.

"Täytyyhän minun uskoa, kansalainen puheenjohtaja", huudahti Maurice.

Sitten hän jatkoi:

"Maison-Rougen ritarin tuntomerkit: viisi jalkaa kolme tuumaa, vaalea tukka, siniset silmät, suora nenä, kastanjanruskea parta, pyöreä leuka, pehmeä ääni, naisen kädet. Kolmekymmentäviisi- tai -kuusivuotias."

Mauricen lukiessa tuntomerkit välähti omituinen valo hänen sielussaan; hän muisteli sitä nuorta miestä, joka johti myskikeikarien joukkoa, edellisenä päivänä pelastaessaan Lorinin ja hänet, ja joka niin päättäväisesti oli iskenyt marseillelaisia raskaalla sapelillaan.

"Tuhat tulimmaista!" mutisi Maurice itsekseen, "olisikohan se hän? Siinä tapauksessa ei se ilmianto, jossa minun väitetään puhuneen hänen kanssaan, olekaan valhetta. Kuitenkaan en muista puristaneeni hänen kättänsä."

"No niin, Maurice", kysyi puheenjohtaja, "mitä te nyt sanotte tästä, hyvä ystävä?"

"Sanon uskovani teihin", vastasi Maurice surullisissa mietteissään; sillä vaikka ei tietänytkään, mitkä huonot vaikutukset sumensivat hänen elämänsä, hän jo jonkin aikaa oli huomannut kaiken synkkenevän ympärillänsä.

"Älä pelaa tällä tavoin pois kansansuosiotasi, Maurice", jatkoi puheenjohtaja. "Meidän päivinämme on kansansuosio sama kuin elämä; kansan epäsuosio on, pidä varasi, epäily petoksesta, eikä kansalaista Lindeytä sovi epäillä kavaltajaksi."

Mauricella ei ollut mitään vastattavaa sellaiseen oppiin, jonka hän hyvin tunsi olevan omansa. Hän kiitti vanhaa ystäväänsä ja lähti piirin huoneustosta.

"Ah", mutisi hän itsekseen, "hengittäkäämme hiukan raitista ilmaa; epäluuloja ja taistelua on liikaa. Menkäämme suoraan nauttimaan levosta, viattomuudesta ja ilosta: lähtekäämme Genevièven luo."

Niin lähti Maurice astelemaan vanhalle Sain-Jacques-kadulle päin.

Kun hän saapui nahkurimestarin luo, pitelivät Dixmer ja Morand pystyssä
Genevièveä, jota ahdisti ankara hermokohtaus.

Niinpä muuan palvelija, sen sijaan että olisi ilman muuta päästänyt hänet sisään, kuten tapana oli, sulkikin häneltä tien.

"Ilmoita minut kuitenkin", sanoi Maurice levottomana, "ja ellei Dixmer voi tällä hetkellä ottaa minua vastaan, lähden pois."

Palvelija astui pieneen paviljonkiin, ja Maurice jäi odottelemaan puutarhaan.

Hänestä tuntui siltä kuin tapahtuisi talossa jotakin omituista. Nahkatehtaalaiset eivät olleet työssään, vaan kävelivät puutarhassa levottoman näköisinä.

Dixmer tuli itse ovelle asti.

"Astukaa sisään, rakas Maurice, astukaa sisään", sanoi hän; "te ette kuulu niihin, joilta ovi on suljettu".

"Mutta mitä sitten on tapahtunut?" kysyi nuori mies.

"Geneviève on kipeä", sanoi Dixmer; "enemmän kuin kipeä, sillä hän hourii".

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti nuori mies järkkyneenä siitä, että täälläkin tapasi hätää ja kärsimystä. "Mikä hänellä on?"

"Tiedätte, veliseni", virkkoi Dixmer, "ettei naisten tauteja ymmärrä kukaan, etenkään aviomies".

Geneviève oli pitkällään jonkinlaisella leposohvalla. Hänen vieressään oli Morand, joka piti hajusuoloja hänen nenänsä alla.

"Mitä kuuluu?" kysyi Dixmer.

"Aina vain sama juttu", vastasi Morand.

"Héloise, Héloise!" kuului nuoren naisen kalpeiden huulien ja yhteenpuristuneiden hampaiden välistä.

"Héloise!" toisti Maurice hämmästyneenä.

"Niin, hyvä Jumala, niin", toisti Dixmer vilkkaasti, "Geneviève meni onnettomuudekseen ulos eilen ja näki nuo onnettomat vankirattaat ja niissä erään tyttöparan nimeltä Héloise, jota vietiin giljotiinille. Tuon hetken jälkeen hän on saanut viisi tai kuusi hermokohtausta ja vain toistelee tätä nimeä."

"Eniten on häntä järkyttänyt se seikka, että hän tunsi tämän tytön samaksi kukkastytöksi, joka myi hänelle nuo neilikat, kuten tiedätte."

"Tietysti minä tiedän, koska ne olivat vähällä katkaista kaulani."

"Niin, me olemme kyllä tienneet tuon kaiken, rakas Maurice, ja olkaa varma, että olemme olleet niin peloissamme, kuin ikinä saattaa olla; mutta Morand oli läsnä istunnossa ja näki teidän lähtevän sieltä vapaana."

"Hiljaa!" sanoi Maurice; "luulenpa, että hän puhuu taas". "Voi, katkonaisia sanoja, joita on mahdotonta ymmärtää", virkkoi Dixmer.

"Maurice!" mutisi Geneviève; "he haluavat tappaa Mauricen. Hänen avukseen, ritari, apuun!"

Syvä hiljaisuus seurasi näitä sanoja.

"Maison-Rouge", mutisi taas Geneviève; "Maison-Rouge!" Maurice tunsi ikäänkuin epäilyn salaman, mutta se oli vain salama. Sitäpaitsi liikutti Genevièven kärsimys häntä liikaa, jotta hän olisi ryhtynyt hakemaan selitystä näihin muutamiin sanoihin.

"Oletteko kutsuneet lääkärin?" kysyi hän.

"Voi, tuo ei ole mitään", sanoi Dixmer; "hiukan vain hourailua, siinä kaikki".

Ja hän puristi vaimonsa käsivartta niin lujasti, että Geneviève tuli tuntoihinsa ja päästäen pienen huudahduksen avasi silmänsä, joita hän tähän asti oli koko ajan pitänyt suljettuina.

"Kas, siinähän te olette kaikki", sanoi hän, "ja Maurice on teidän kanssanne. Voi, olen onnellinen nähdessäni teidät, hyvä ystävä; jos tietäisitte, miten minä olen…"

Hän korjasi puhettansa:

"Miten me olemme kärsineet kahden viime päivän kuluessa!"

"Niin, olemme taas kaikki koolla", sanoi Maurice; "rauhoittukaa siis älkääkä tuottako itsellenne sellaisia kauhuja. Etenkin erästä nimeä olisi teidän lakattava mainitsemasta, koska hän ei tällä haavaa ole pyhimyksen maineessa."

"Mitä nimeä", kysyi Geneviève pirteästi.

"Maison-Rougen ritarin nimeä."

"Olenko minä maininnut Maison-Rougen ritarin nimen, minäkö?" sanoi
Geneviève kauhistuneena.

"Epäilemättä", vastasi Dixmer nauraen väkinäisesti; "mutta ymmärrättehän, Maurice, ettei siinä ole mitään ihmeteltävää, koska yleisesti kerrotaan hänen olleen Tisonin tytön rikostoverin ja juuri hänen johtaneen eilistä karkaamisyritystä, joka onneksi epäonnistui."

"Minä en sanokaan, että tässä olisi mitään ihmeteltävää", vastasi
Maurice; "sanon vain, että hänen on pysyteltävä hyvin piilossa".

"Kenen?" kysyi Dixmer.

"Maison-Rougen ritarin, helkkarissa! Kommuuni hakee häntä, ja sen ajokoirilla on hieno vainu."

"Kunpa hänet vain pidätettäisiin", sanoi Morand, "ennenkuin hän saa valmiiksi jonkin uuden yrityksen, joka onnistuu paremmin kuin viimeinen".

"Se ei missään tapauksessa koidu kuningattaren hyödyksi", sanoi Maurice.

"Miksi niin?" kysyi Morand.

"Koska kuningatar ei enää ole hänen kättensä ulottuvilla."

"Missä hän siis on?" kysyi Dixmer.

"Conciergeriessä", vastasi Maurice; "hänet siirrettiin sinne viime yönä".

Dixmer, Morand ja Geneviève päästivät huudahduksen, jota Maurice luuli yllätyksen aiheuttamaksi.

"Huomaatte niin ollen", jatkoi hän, "että kuningattaren ritarin on sanottava hyvästi suunnitelmillensa. Conciergerie on turvallisempi kuin Temple."

Morand ja Dixmer vaihtoivat silmäyksen, joka jäi Mauricelta huomaamatta.

"Voi, hyvä Jumala!" huudahti hän, "madame Dixmer kalpeni taas".

"Geneviève", sanoi Dixmer vaimolleen, "sinun on mentävä vuoteeseen, rakas lapsi, sinulla on tuskia".

Maurice ymmärsi, että hänelle tällä sanottiin hyvästi; hän suuteli
Genevièven kättä ja lähti.

Morand lähti ulos hänen kanssansa ja saattoi häntä aina vanhalle
Saint-Jacques-kadulle asti.

Siellä hän jätti hänet ja meni sanomaan pari sanaa eräälle palvelijalle, joka piteli valmiiksi satuloitua hevosta.

Maurice oli niin vaipunut mietteisiinsä, ettei ollut sanonut sanaakaan Morandille heidän yhdessä lähdettyään talosta eikä nytkään edes kysynyt, kuka tämä mies — oli ja mitä hevosella oli siinä tekemistä.

Hän kääntyi Fossès-Saint-Victor-kadulle ja pääsi sitten rantakadulle.

"Tämä on kummallista", sanoi hän itsekseen kävellessään. "Onko minun älyni tullut heikommaksi vai ovatko tapaukset tulleet niin vakaviksi, mutta kaikki tuntuu minusta suuremmalta, kuten näkisin mikroskoopin kautta."

Ja hiukan rauhoittaakseen Maurice paljasti päänsä, jotta illan tuulenhenkäys sitä vilvoittaisi, ja nojautui sillan kaidepuuta vastaan.

III

Kulkuvartio

Ollessaan näissä mietteissä ja katsellessaan veden virtaamista niin surumielisen tarkkaavaisesti, kuin kaikki puhtaat pariisilaiset tekevät, ja nojatessaan sillan kaiteeseen Maurice kuuli lähestyvän pienen joukon tahdikkaat askelet: se saattoi olla kulkuvartio.

Hän kääntyi; sillan loisesta päästä tuli kansalliskaartin komppania.
Hämärässä luuli Maurice tuntevansa Lorinin.

Se olikin todella tämä. Heti huomattuaan Mauricen hän juoksi hänen luokseen kädet ojossa.

"Viimeinkin", huudahti Lorin, "näen sinut. Helkkari, sinua ei kyllä löydä vaivatta:

"Kun löydän taas ystävän uskollisen,
saa onneni uuden kääntehen.

"Tällä kertaa sinä toivoakseni et valita; annan sinulle Racinea Lorinin sijaan."

"Mitä sinä aiot täällä tehdä kulkuvartiolla?" kysyi Maurice, jonka kaikki jo teki levottomaksi.

"Olen retkikunnan päällikkö, hyvä ystävä; on aikomus palauttaa järkytetty maineemme entiselle perustallensa."

Sitten hän sanoi kääntyen komppaniansa puoleen:

"Huomio! Kivääri eteen — vie! Kivääri olalle — vie!" sanoi hän. "Pojat, yö ei vielä ole kyllin pimeä. Jutelkaa pikku asioistanne, me menemme juttelemaan omistamme."

Sitten jatkoi Lorin tullen takaisin Mauricen luo:

"Kuulin piirin kokouksessa tänään kaksi suurta uutista."

"Mitkä?"

"Ensinnäkin, että aletaan epäillä meitä molempia, sinua ja minua."

"Tiedän sen. Entä sitten?"

"Vai niin, sinä tiedät sen?"

"Tiedän."

"Toiseksi, että koko neilikkasalahanketta on ollut johtamassa
Maison-Rougen ritari."

"Senkin minä tiedän."

"Mutta sitä sinä et tiedä, että punaisen neilikan salajuoni ja maanalaisen käytävän salajuoni olivat yhtä ja samaa salahanketta."

"Senkin minä tiedän."

"Siirtykäämme siis kolmanteen uutiseen; sitä sinä ainakaan et tunne, siitä olen varma. Menemme tänä yönä ottamaan kiinni Maison-Rougen ritarin."

"Ottamaan kiinni Maison-Rougen ritarin?"

"Niin juuri."

"Sinusta on siis tullut santarmi?"

"Ei; mutta minä olen isänmaanystävä. Ja minun isänmaatani runtelee kauhistuttavasti tämä Maison-Rougen ritari, joka punoo salajuonen salajuonen perään. Ja isänmaa käskee minua, joka olen isänmaanystävä, vapauttamaan sen yllämainitusta Maison-Rougen ritarista, joka on sille kovana vastuksena, ja minä tottelen isänmaani ääntä."

"Yhtäkaikki", sanoi Maurice, "on omituista, että otat suorittaaksesi sellaisen tehtävän".

"En ole ottanut sitä suorittaakseni, se on annettu minun suoritettavakseni; mutta minun on kuitenkin myönnettävä, että olisin tavoitellut sitä tehtävää. Me tarvitsemme loistavan teon palauttamaan maineemme entiselleen, koskapa kunniamme palautus ei ainoastaan turvaa olemassaoloamme, vaan myös oikeuttaa meidät ensimmäisessä tilaisuudessa pistämään miekanterän kuusi tuumaa syvälle tuon kauhean Simonin vatsaan."