Bastiljin valloitus

BASTILJIN VALLOITUS

Kirj.

Alexandre Dumas

Ranskankielestä suomentanut

Jalmari Finne

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit VI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

I. Lukija tutustuu tämän kertomuksen sankariin ja hänen syntymäseutuunsa. II. Todistetaan, että täti ei aina ole yhtä hyvä kuin äiti. III. Ange Pitou tätinsä luona. IV. Kuinka lausevirhe ja kahdeksan kielivirhettä saattaa vaikuttaa ihmisen elämään. V. Maalaisfilosofi. VI. Paimenelämää. VII. Todistetaan, että jos pitkät sääret ovat epämukavat tanssiaisiin, ne ovat sitä hyödyllisemmät juostessa. VIII. Miksi tummapukuinen mies oli mennyt taloon samaan aikaan kun molemmat poliisit. XIX. Matkalla Pariisiin. X. Mitä tapahtui perille tultaessa. XI. Heinäkuun 13 ja 14 päivän välinen yö. XII. Mitä tapahtui heinäkuun 13 ja 14 päivän välisenä yönä. XIII. Kuningas on niin hyvä, kuningatar on niin hyvä. XIV. Ranskan kolme hallitusmahtia. XV. Kansan Mirabeau. XVI. Bastilji ja sen kuvernööri. XVII. Kukistunut suuruus. XVIII. Tohtori Gilbert. XIX. Kolmio. XX. Sebastien Gilbert. XXI. Rouva de Staël. XXII. Kuningas Ludvig XVI. XXIII. Kreivitär de Charny. XXIV. Kuninkaallista filosofiaa. XXV. Kuningattaren luona. XXVI. Kuninkaan illallinen heinäkuun 14 päivänä 1789. XXVII. Olivier de Charny. XXVIII. Aviomies ja rakastaja. XXIX. Kolmisin. XXX. Kuningas ja kuningatar.

I

LUKIJA TUTUSTUU TÄMÄN KERTOMUKSEN SANKARIIN JA HÄNEN SYNTYMÄSEUTUUNSA

Picardien ja Soisonnaisin rajalla, siinä osassa kansallista maaperää, joka Ile-de-Francen nimisenä kuului muinaisten kuninkaittemme perintöalueeseen, keskellä puolikuun muotoista alaa, joka ulottuessaan etelästä pohjoiseen leviää viidenkymmenen tuhannen tynnyrinalan suuruiseen metsään, on Frans I:n ja Henrik II:n istuttaman tavattoman laajan puiston suojassa Villers-Cotteretsin pieni kaupunki. Tämä kaupunki on kuuluisa siitä, että siellä syntyi Charles Albert Demoustier; kertomuksemme alkaessa hän täällä kirjoitti, aikakautensa kauniiden naisten iloksi "Kirjeitä Emilielle jumalaistarustosta", joita kiihkeästi luettiin sitä mukaa kuin ne ilmestyivät.

Lisätkäämme tämän pienen runollisen kaupungin mainetta, kaupungin, jolle sen pilkkaajat itsepintaisesti tahtovat antaa kauppalan nimen, vaikkakin siinä on kuninkaallinen linna ja kaksituhatta neljäsataa asukasta, lisätkäämme sen runollista mainetta sillä huomautuksella, että se on kahden penikulman [Ranskan penikulma oli noin puoliviidettä km. — Suom. ] päässä Laferté-Milonista, missä syntyi Racine, ja kahdeksan penikulman päässä Château-Thierrystä, missä La Fontaine näki päivänvalon.

Ottakaamme huomioon sekin, että "Britannicuksen" ja "Athalien" kirjoittajan äiti oli kotoisin Villers-Cotteretsista.

Palatkaamme sen kuninkaalliseen linnaan ja kaupungin kahteentuhanteen neljäänsataan asukkaaseen.

Kuninkaallisen linnan perusti Frans I, jonka vaakunan salamanterit vieläkin koristavat sitä, ja sen valmisti lopullisesti Henrik II, jonka nimikirjaimet näkee siellä liittyneinä Katarina di Medicin nimikirjaimiin ja Poitiersin Dianan kolmen puolikuun ympäröiminä. Kun linna oli tarjonnut suojansa ritarilliselle kuninkaalle ja hänen lemmikilleen Estampelle ja sitten Orleansin herttualle Ludvig Filipille ja kauniille madame de Montessonille, jäi se melkein asumattomaksi jo viimemainitun prinssin kuoltua, sillä hänen poikansa Filip, joka myöhemmin sai nimekseen Egalité ["Yhdenvertaisuus". Tämän nimen omaksumisella prinssi turvasi itseänsä vallankumousliikkeen nostattamalta ylimysvainolta, — Suom. ], alensi sen prinssillisestä asunnosta yksinkertaiseksi metsästyslinnaksi.

Tiedetään, että Villers-Cotteretsin linna ja metsä kuuluivat siihen lahjoitukseen, jonka Ludvig XIV antoi veljelleen, kun tämä, Anna Itävaltalaisen nuorempi poika, meni naimisiin kuningas Kaarle II:n sisaren, Englannin Henrietten kanssa.

Mitä tulee noihin kahteentuhanteen neljäänsataan asukkaaseen, joista olemme luvanneet - antaa lukijoillemme tietoja, niin he esiintyivät — samoin kuin kaikkialla muuallakin, missä on koolla kaksituhatta neljäsataa asukasta — ryhmityksinä.

1:ksi. Aatelisia, jotka viettivät kesänsä lähellä olevissa linnoissa ja talvensa Pariisissa, ja jotka matkiakseen prinssejä pitivät kaupungissa ainoastaan sellaista huoneistoa, johon poikettiin.

2:ksi. Porvareita, joiden nähtiin, oli ilma millainen tahansa, lähtevän asunnostaan sateenvarjo kainalossa mennäkseen joka päivä kävelemään leveälle kaivannolle asti, joka erotti puiston metsästä. Tämä kaivanto oli noin neljännespenikulman päässä kaupungista, ja se oli saanut nimekseen Haha, ehkä sen vuoksi, että tämä huudahdus pääsi hengenahdistusta sairastavien asukkaitten povesta heidän huomatessaan, etteivät he olleet liikoja hengästyneet käveltyään näin pitkän matkan.

3:ksi. Työväkeä, joka raatoi kaiken viikkoa, eikä voinut muulloin kuin sunnuntaisin lähteä tuolle kävelylle, josta varakkaammat kansalaiset saivat nauttia joka päivä.

4:ksi. Muutamia kurjia köyhiä olentoja, joilla ei ollut edes vapaata sunnuntaita; palveltuaan viikon kuusi päivää aatelisia, porvareita tai käsityöläisiä he menivät seitsemäntenä päivänä tuuheaan metsään kokoamaan kuivuneita puita tai oksia, jotka myrsky, tuo metsien viikatemies, jolle tammetkin olivat vain kuin korsia, oli heitellyt prinssin suurenmoisiin lahjoitusmaihin kuuluvaan tummaan ja kosteaan metsään.

Jos Villers Cotterets ( Villerii ad Cotiam-Retiase ) [Kuvattu pikkukaupunki on Dumas'n syntymäseutu, jota hän vanhojen muistojen vallassa mielellään esittelee teoksissaan. — Suom. ] olisi onnettomuudekseen ollut niin kuuluisa kaupunki, että muinaistutkijat olisivat seuranneet sen kehitysjaksoja kylästä kauppalaksi ja kauppalasta kaupungiksi, joka viimemainittu aste oli riidanalainen, niinkuin olemme maininneet, niin he varmaankin olisivat tehneet sen huomion, että kylä oli alussa kaksi riviä asumuksia molemmin puolin sitä tietä, joka johtaa Pariisista Soissonsiin. Sitten he olisivat lisänneet, että kun kylä oli kauniin metsän laidassa, oli sinne tullut lisää asukkaita, uusia teitä oli tehty johtamaan niihin paikkoihin, joiden kanssa kylän täytyi olla yhteydessä, päättyen paikkaan, joka luonnollisesti muuttui keskustaksi ja jolle annettiin nimeksi Tori, avoin tila, jonka ympärille olivat nousseet kauppalaksi muuttuneen kylän kauneimmat rakennukset. Tämän torin keskellä on nykyään suihkulähde, jota koristaa neljä aurinkokelloa. Muinaistutkijat olisivat myös määränneet ajan, milloin vaatimattoman kirkon viereen alkoivat nousta tuon avaran linnan muurit, joka oli tulos kuninkaan viimeisestä oikusta. Tämä linna oli alkujaan vuoroin kuninkaallisena ja prinssillisenä asumuksena, kunnes se meidän päivinämme on muutettu Seinen prefektikunnan synkäksi ja rumaksi köyhäinhuoneeksi.

Mutta siihen aikaan, jolloin kertomuksemme alkaa, eivät kuninkaalliset asumukset, vaikka olivatkin jo ränsistyneet, olleet vielä vaipuneet niin syvälle kuin meidän päivinämme, ja vaikka linnassa ei enää asunutkaan prinssi, niin eivät siellä vielä majailleet ainakaan kerjäläiset. Se oli yksinkertaisesti tyhjillään, siellä asuivat vain ne henkilöt, jotka olivat sen hoitamiseksi välttämättömiä; näiden joukossa mainittakoon portinvartija, palomestari ja kappalainen. Tämän tavattoman suuren rakennuksen ikkunoista oli osa puistoon, osa eräälle toiselle torille päin, jota ylväästi sanottiin linnatoriksi; ne olivat suljetut, ja tämä seikka teki elottoman näköiseksi torin, jonka toisessa laidassa sijaitsevasta rakennuksesta lukija kai sallii meidän lausua muutamia sanoja.

Se oli pieni rakennus, josta ei näkynyt muuta kuin takimmainen osa. Mutta niinkuin muutamissa henkilöissäkin on asian laita, oli tässäkin selkäpuoli edullisin. Rakennuksen julkisivussa joka oli kaupungin valtaväylän, Soissons-kadun puolella, oli kömpelökaarinen portti, joka oli kahdeksantoista tuntia vuorokaudesta tiukasti suljettuna, mutta rakennuksen vastakkainen puoli teki iloisen ja miellyttävän vaikutuksen. Tämä johtui siitä, että sillä puolella oli puutarha, ja sen muurien ylitse kohosivat kirsikka-, omena- ja päärynäpuiden latvat, ja pienen, puutarhasta torille johtavan portin molemmin puolin oli kaksi vuosisatoja vanhaa akaasiaa, jotka levittivät tuuheat oksansa muurin yli ja keväisin siroittivat laajan alueen täyteen tuoksuvia kukkia.

Tämä talo kuului linnan kappalaiselle. Hän hoiti virkaansa ruhtinaallisessa kirkossa, missä joka sunnuntai luettiin messu, vaikka linnassa ei ketään asunutkaan. Hänellä oli lisäksi pieni eläke, johon oli liitetty erikoisena suosionosoituksena kaksi opintorahaa: toinen Plessisin kouluja varten, toinen Soissonsin seminaaria varten. Ymmärtäähän, että Orléansin suku kustansi nämä opintorahat; seminaarirahaston oli perustanut sijaishallitsijan poika ja koulurahaston prinssin isä. Lasten vanhemmat panivat erikoisesti huomionsa näihin apurahoihin, ja oppilaat joutuivat niiden vuoksi epätoivoon, sillä he saivat niiden tähden kirjoittaa ylimääräisiä aineita joka torstai.

Oli torstai heinäkuussa 1789; päivä oli jokseenkin synkkä, sillä myrskyinen tuuli puhalsi lännestä itään, riisti äsken mainitsemiltani akaasioilta niiden keväisen, puhtaan puvun ja lennätteli kesän ensimmäisen helteen jo kellastamia pikku lehtiä. Oli kauan aikaa aivan hiljaista, kuului vain, kuinka kuivat lehdet kahisivat pitkin toria ja varpunen visersi ahdistellessaan pitkin maata kärpäsiä, kun kaupungin teräväkärkisen, kiviliuskoilla katetun kirkontornin kello löi yksitoista.

Heti kaikui hurraahuuto, niin voimakas kuin sen olisi karjaissut kokonainen ulaanirykmentti, ja sitä seurasi kohina, joka muistutti virran syöksymistä kalliolta kalliolle. Molempien akaasioiden välissä oleva portti aukeni tai oikeammin sanoen paukahti selälleen, ja siitä säntäsi lapsilauma, joka virtasi torille, missä heti nähtiin viisi kuusilloista ja meluavaa ryhmää; yksi oli kehänä, jonka sisällä pyöritettiin hyrriä, toinen hyppäsi ruutua, piirrettyään neliöt liidulla maahan, kolmas ryhmä kaivoi säännöllisen välimatkan päähän kuoppia, joihin pysähtyessään pallot tuottivat voiton tai tappion niille, jotka olivat palloja heittäneet.

Sillä välin kun nämä pelaavat koululaiset, joille torin varrella asuvat naapurit olivat antaneet heittiöiden arvonimen, ja joiden vaatteiden polvet olivat kuluneet ja takkien kyynärpäissä oli reikiä, pysähtyivät torille, sillaikaa ne oppilaat, joita kiitettiin siivoiksi ja jotka akkojen puheitten mukaan olivat vanhempainsa ilo ja ylpeys, erottautuivat suuresta joukosta ja astelivat vasu kainalossa niin hitaasti, että arvasi heidän kaihomielin jättävän toisten leikit, kotiaan kohden, missä heitä odotti leivos tai namu palkaksi siitä, että he olivat luopuneet torille jääneiden iloista. Näiden takit oli melkein ehjät ja heidän housunsa tavallisesti moitteettomassa asussa, mikä seikka yhdessä heidän siivoutensa kanssa herätti pilkanhalua jopa vihaakin huonommin puetuissa ja kasvatetuissa koulutovereissa.

Lukuunottamatta näitä kahta lajia oppilaita, joita olemme sanoneet pelaaviksi ja siivoiksi oppilaiksi, oli kolmaskin ryhmä, jota nimitämme laiskoiksi oppilaiksi. He eivät juuri milloinkaan lähteneet toisten kanssa torille pelaamaan eivätkä kulkeneet kotiaankaan, koska tämä onneton ryhmä oli melkein aina joutunut "istumaan". Tämä merkitsee sitä, että sillä välin kun heidän toverinsa suoritettuaan käännökset ja kirjoitukset pyörittivät hyrriään tai mutustelivat leivoksiaan, he saivat jäädä koulupenkeilleen tai pulpettiensa ääreen suorittaakseen välitunneilla kirjoitukset ja käännökset, joita eivät oppituntien aikana olleet saaneet valmiiksi — ellei heidän syyllisyytensä ollut niin suuri, että saivat maistaa raippaa, vitsaa tai tukistusta.

Jos olisi kulkenut sitä tietä, jota myöten oppilaat lähtivät koulustaan, päinvastaiseen suuntaan, olisi ensiksikin joutunut tielle, joka vei hedelmäpuutarhan ohitse, päättyäkseen suureen pihaan, missä väliaikoina oleskeltiin. Jos olisi tullut tähän pihaan, olisi kuullut voimakkaan ja pontevan äänen portaiden yläpäästä ja nähnyt koulupojan, joka meidän on puolueettomana historioitsijana pakko sijoittaa kolmanteen, siis laiskojen luokkaan, rientävän portaita alas, heiluttaen hartioitaan samalla tapaa kuin aasit tekevät heittäessään ratsastajan selästään tai koulupojat karkoittaakseen patukan kirvelyn.

"Sinä senkin pakana, senkin kirottu!" huusi ääni, "senkin käärme, mene tiehesi, lähde pois! Vade! Vade![Mene! Mene! — Suom. ] Muista, että olen kolmen vuoden ajan ollut kärsivällinen, mutta että on olemassa vintiöitä, jotka saisivat taivaallisen isänkin kärsivällisyyden loppumaan. Nyt tämä saa jo loppua, kokonaan loppua. Ota oravasi, ota sammakkosi, ota sisiliskosi, ota silkkimatosi, ota kuoriaisesi ja palaa tätisi luo, palaa setäsi luo, jos sinulla sellainen on, mene vaikka hiiteen, kunhan vain en enää joudu sinua näkemään! Vade! Vade! "

"Hyvä herra Fortier, antakaa minulle anteeksi", kuului portailta rukoileva ääni. "Kannattaako teidän kiivastua yhden pienen lausevian ja muutaman kielivirheen tähden, joiksi niitä sanotte!"

"Kolme lausevikaa ja seitsemän kielivirhettä kaksikymmentäviisi riviä pitkässä kirjoituksessa!" huusi yhä kiivaammin äreä ääni.

"Sattui sillä tavoin tänään, herra apotti, tunnustan sen kyllä, mutta torstai on aina onnettomuuspäiväni. Jos huomenna kirjoitukseni olisi hyvä, niin ettekö antaisi anteeksi tämänpäiväistä huonoa onneani? Ettekö antaisi, herra apotti?"

"Kolmena vuotena olet aina ainekirjoituspäivänä vastannut minulle samalla lailla, senkin laiskuri! Ja tutkinto on määrätty marraskuun ensimmäiseksi päiväksi, ja minä olen tätisi Angéliquen pyynnöstä asettanut sinut ehdokkaaksi Soissonin vapaaksi tullutta opintorahaa varten. Aivanhan häpeisin silmät päästäni, kun näkisin oppilaani tulevan hyljätyksi ja kuulisin julistettavan: Ange Pitou on aasi, Angelus Pitovius asinus est."

Rientäkäämme sanomaan, jotta lukijan mielenkiinto oikealla tavalla kohdistuisi häneen, että Ange Pitou, jonka nimen apotti näin oivalla tavalla käänsi latinankieliseksi, on tämän kertomuksen päähenkilö.

"Hyvä herra Fortier, rakas opettaja!" vastasi oppilas epätoivoissaan.

"Minäkö sinun opettajasi!" kiivaili apotti suuttuneena tällaisesta nimityksestä. "Jumalan kiitos, en ole enää sinun opettajasi yhtä vähän kuin sinäkään olet oppilaani. Minä hylkään sinut, en tunne sinua enää. Soisin, etten koskaan olisi sinua nähnyt. Kiellän sinua mainitsemasta nimeäni, edes tervehtimästäkään. Retro, onneton, retro!" [Poistu! — Suom. ]

"Herra apotti", jatkoi Pitou-poloinen, joka näytti koettavan kaikin tavoin olla joutumatta riitoihin opettajansa kanssa, "herra apotti, minä rukoilen, älkää lakatko suosimasta minua yhden puutteellisen ainekirjoituksen vuoksi."

"Ahaa", sanoi apotti, joka oli joutunut suunniltaan kuullessaan tämän viimeisen rukouksen ja tullen neljä askelmaa alaspäin, Ange Pitoun samalla kertaa peräytyessä portaiden neljä viimeistä askelmaa pihalle, "ahaa, sinä turvaudut logiikkaan, kun et osaa ainetta kirjoittaa! Sinä koettelet, kuinka pitkälle kärsivällisyyteni menee, kun et osaa erottaa laatusanaa teonsanasta!"

"Herra apotti, tehän olette ollut minulle niin hyvä", vastasi kielivirheitten tekijä, "teidän ei tarvitse muuta kuin virkkaa sana piispalle, joka kuulustelee meitä."

"Minäkö, onneton, valehtelisin vastoin omaatuntoani!"

"Siinä tekisitte hyväntyön, herra apotti, ja Jumala antaisi sen teille anteeksi."

"Ei koskaan, ei koskaan!"

"Ja kukapa tietää, ehkä tutkijat eivät olekaan minun suhteeni sen ankarampia kuin rintaveljeni Sebastien Gilbertin suhteen kun hän viime vuonna kilpaili Pariisin opintorahasta. Hän se vasta tekikin kielivirheitä. Luojan kiitos, vaikka oli vasta kolmentoista vanha ja minä olen jo seitsemäntoista."

"Tämä on toden totta typerää", päivitteli apotti astuessaan portaita alas ja tullen vuorostaan näkyviin patukka kädessään, Pitoun pitäessä itsensä ja opettajan välillä saman etäisyyden. "Niin, minä sanon, että tämä on typerää", lisäsi hän pannen käsivartensa ristiin ja katsoen yrmeästi oppilaaseensa. "Tämä on siis tulos dialektiikan opetuksesta! Senkin pässinpää, näinkö sinä muistat säännön: Noti minora, loqui majora volens. Juuri sen vuoksi, että Gilbert oli sinua nuorempi, annetaan neljäntoista vanhalle anteeksi enemmän kuin sinulle, kahdeksantoistavuotiaalle tyhmeliinille."

"Aivan oikein, ja senkin vuoksi, että hänen isänsä on herra Honoré Gilbert, joka saa vuotuisia korkoja maa-alueistaan yksistään Pilleleuxin tasangolla kahdeksantoista tuhatta livreä", vahtasi järkeilevä poika surkealla äänellä.

Apotti Fortier katsoi Pitouhun suu supussa ja otsaa rypistäen.

"Nyt et ole yhtä typerä kuin äsken", mutisi hän oltuaan hetken vaiti ja tarkasteltuaan poikaa… "Mutta tämä on vain todenmukaista eikä todistettua. Species, non autem corpus."

"Jospa olisin sellaisen miehen poika, jolla on kahdeksantoista tuhannen markan vuotuiset korkotulot!" jatkoi Ange Pitou huomattuaan vastauksensa vaikuttaneen opettajaan.

"Mutta sitä et ole. Sensijaan olet vähätietoinen, niinkuin se houkkio, josta Juvenalis puhuu; lause on pakanallinen" — apotti teki ristinmerkin — "mutta yhtä kaikki sattuva. Arcadius juvenis. Voinpa lyödä vetoa, ettet edes tiedä, mitä merkitsee Arcadius?"

"Totta kai, arkadialainen", vastasi Ange Pitou suoristaen ylpeänä vartalonsa.

"Mitä muuta vielä?"

"Mitäkö muuta?"

"Arkadia oli seutu, missä oli paljon aaseja, ja muinaisaikoina merkitsi asinus samaa kuin stultus."

"En ole tahtonut selittää asioita sillä tavalla", vastasi Pitou, "sillä en voinut uskoa, että arvoisan opettajani vakava mieli alistuisi ivaan."

Apotti Fortier katsoi häneen toistamiseen yhtä tiukasti kuin äskenkin.

"Kautta kunniani", mutisi hän hiukan heltyen kuullessaan oppilaansa imartelevan lauseen, "toisinaan voisi uskoa, ettei tuo taulapää olekaan niin typerä kuin miltä hän näyttää."

"Hyvä herra apotti", sanoi Pitou, joka ei tosin ollut kuullut opettajansa sanoja, mutta oli hämmästyksekseen huomannut armeliaan ilmeen palanneen opettajansa kasvoille, "antakaa minulle anteeksi, niin saatte nähdä, kuinka kauniin ainekirjoituksen laadin huomenna."

"Olkoon niin", sanoi apotti pistäen välirauhan merkiksi patukan vyöhönsä ja lähestyen Pitouta, joka opettajansa rauhaa harrastavan liikkeen huomatessaan jäi paikalleen.

"Oi, kiitos, kiitos!" huudahti oppilas.

"Odotahan vielä, äläkä heti paikalla kiitä. Minä annan sinulle anteeksi, mutta yhdellä ehdolla."

Pitou painoi päänsä kumaraan, ja koska kaikki riippui apotin mielisuosiosta, odotti hän alistuvaisena.

"Nimittäin että vastaat virheettömästi sinulle tekemääni kysymykseen."

"Latinaksiko?" kysyi Pitou levottomana.

" Latine ", vahvisti opettaja.

Pitou huokasi syvään.

Syntyi hetkisen kestävä vaitiolo, jona aikana linnan torilla leikkivien koululaisten iloiset huudot kuuluivat Ange Pitoun korviin. Hän huokasi toistamiseen vielä syvempään.

" Quid virtus? Quid religio?" kysyi apotti.

Nämä opettajan ponnekkaasti lausumat sanat kaikuivat Pitou-raukan korvissa kuin tuomiopäivän enkelin torventoitotus. Hänen silmänsä himmenivät, ja sinä hetkenä hän pinnistäessään ajatuksiansa käsitti, että ihminen voi tulla hulluksi.

Mutta vaikka tämä aivotoiminta olikin hyvin voimakas, ei se johdattanut mihinkään tulokseen, ja vastaus viipyi tavattoman kauan. Kuului pitkällinen tohiseva ääni, kun kysyjä hitaasti veti nuuskaa nenäänsä.

Pitou huomasi, että hänen täytyi kiiruhtaa loppuun.

" Nescio ", sanoi hän, toivoen saavansa tietämättömyytensä anteeksi tunnustaessaan sen latinankielellä.

"Etkö tiedä mitä on hyve!" huudahti apotti tukehtumaisillaan raivosta. "Etkö tiedä, mitä on uskonto!"

"Kyllä minä siihen osaan vastata", sanoi Ange, "mutta en latinaksi."

"Mene siis Arkadiaan, juvenis! Kaikki on meidän välillämme loppunut, senkin epatto!"

Pitou oli niin masentunut, ettei osannut paeta, vaikka apotti veti patukan vyöstänsä yhtä arvokkaasti kuin sotapäällikkö paljastaisi miekan huotrasta taistelun alkaessa.

"Mutta miten minun sitten käy?" kysyi poikaparka käsiensä riippuessa hervottomina. "Miten minun sitten käy, ellen pääsekään seminaariin?"

"Käyköön kuinka tahansa, se on minusta, hitto vieköön, yhdentekevää."

Kunnon apotti oli niin kiukuissaan, että melkein kirosi.

"Mutta ettekö siis tiedä, että tätini jo täydesti uskoo näkevänsä minut pappina."

"Siinä tapauksessa hän saa tietää, ettet kelpaa valmistautumaan edes suntioksi."

"Mutta, herra Fortier…"

"Minä käsken sinua lähtemään; limina linguae."

"Olkoon siis niin!" sanoi Pitou kuin mies, joka tekee tuskallisen päätöksen, mutta tekee sen kuitenkin. "Saanko viedä mukanani pulpettini?" kysyi hän toivoen, että sinä väliaikana apotin sydän ennättäisi lauhtua hellemmäksi.

"Tietysti", lupasi apotti. "Ja kaikki, mitä se sisällänsä pitää."

Pitou nousi surkeana portaita ylös, sillä luokkahuone oli toisessa kerroksessa. Hän tuli huoneeseen, missä noin neljäkymmentä oppilasta oli ollut tekevinään työtä ison pöydän ääressä, kohotti varovaisesti pulpettinsa kantta, nähdäkseen olivatko kaikki hänen hoidokkinsa tallella. Hän tarttui pulpettiinsa huolellisesti, suojellakseen vaalimiansa eläviä, ja läksi hitaasti astelemaan käytävää pitkin.

Portaiden ylipäässä odotti apotti Fortier käsi ojolla näyttäen patukalla portaita kohti.

Hänen täytyi mennä tästä vaarallisesta ahtaasta paikasta. Ange kyyristyi niin pieneksi ja nöyräksi kuin mahdollista. Se ei estänyt, että hän sai viimeisen läimäyksen siitä aseesta, jonka avulla apotti Fortier oli kasvattanut parhaimmat oppilaansa. Vaikka sitä oli käytetty Ange Pitoun suhteen enemmän ja voimakkaammin kuin toisten, ei se hänessä ollut saanut aikaan kovinkaan kehuttavia tuloksia, kuten olemme huomanneet. Ange Pitoun kuivatessa viimeisen kyynelen silmästään ja astellessa Pleuxin kaupunginosaa kohden, missä hänen tätinsä asui, puhukaamme hiukan hänen ulkomuodostaan ja menneisyydestään.

II

TODISTETAAN, ETTÄ TÄTI EI AINA OLE YHTÄ HYVÄ KUIN ÄITI

Louis-Ange Pitoun oli, niinkuin hän keskustelussaan apotti Fortierin kanssa oli maininnut, kertomuksemme alussa seitsemäntoista ja puolen vuoden vanha. Hän oli pitkä ja laiha poika, jolla oli keltainen tukka, punaiset posket ja taivaansiniset silmät. Tuore ja viaton nuoruus hehkui hänen suurehkon suunsa huulilla, ja kun hän ne avasi oikein selälleen, näkivät kaikki ne, joiden kanssa hän joutui syömään, kaksi riviä isoja, perin kirkkaita hampaita. Pitkien, luisevien käsivarsien päässä oli lujarakenteiset kourat, jyhkeät kuin kurikat. Sääret olivat hiukan köyrät, polvesta pikkulapsen pään kokoiset, ja näkyivät selvästi tiukkojen mustien housujen läpi. Jalat olivat isot, mutta kuitenkin mukavasti saaneet sijansa vasikannahkakengissä, jotka punersivat paljosta käyttämisestä. Hänen yllään oli ruskeasta palttinasta tehty mekko, joka oli puoliksi takki, puoliksi pusero. Tällaiselta näytti puolueettomasti ja tarkalleen kuvattuna apotti Fortierin entinen oppilas.

Nyt meidän on vielä kuvattava hänen luonnettansa.

Ange Pitou jäi orvoksi kahdentoista ikäisenä; silloin hän onnettomuudekseen menetti äitinsä, jonka ainoa lapsi hän oli. Isä oli kuollut ennen kuin poika vielä oikein pystyi ajattelemaankaan, ja kun äiti-raukka jumaloi Ange Pitouta, sai tämä tehdä oman mielensä mukaan kaikessa. Täten oli hänen ruumiillinen kehityksensä ollut oivallinen, mutta henkinen puoli oli saanut jäädä syrjään. Ollen syntynyt kauniissa Haramontin kylässä, penikulman päässä kaupungista, metsän keskellä, hän heti ensimmäisillä retkillään alkoi tutkistella kotiseutunsa metsää ja käydä sotaa siellä asustavia eläimiä vastaan. Kun hänen lahjansa täten olivat kohdistuneet yhteen ainoaan suuntaan oli Ange Pitou kymmenen vanhana erinomainen salakyttä ja ensiluokkainen linnunpyytäjä. Ja tämän kaiken hän oli oppinut itsestään kenenkään opastamatta, ohjaajanaan vain se oma voima ja vaisto, jonka luonto antaa metsän keskellä asuvalle ja joka ominaisuus näyttää olevan osa siitä lahjasta, jonka se antaa eläimille. Senvuoksi hän tiesikin kaikki hirvien ja jänisten kulkutiet. Kolmen penikulman laajuudelta hän tunsi jokaisen suosilmän, ja kaikkialla näkyi hänen käyräpuukkonsa jälkiä, kun hän oli taitellut sopivia oksia pyydyksiään varten. Taukoamatta ollen näissä erikoisissa puuhissa hän oli kehittynyt ylen eteväksi omalla alallaan.

Kun hänellä oli pitkät käsivarret ja vahvat polvet, joiden avulla hän jaksoi kiivetä paksuimpiakin runkoja myöten, kapusi hän korkeimpiinkin puihin etsimään linnunpesiä niin nokkelasti ja varmasti, että toverit häntä ihailivat, ja jos hän olisi asunut lähempänä päiväntasaajaa, niin apinat olisivat häntä kunnioittaneet sen taidon vuoksi, jonka hän oli saavuttanut erikoisessa linnunmetsästyksessä, joka aikuisiakin suuresti miellyttää. Metsästäjä houkuttelee linnut ansoilla varustettuun puuhun ja matkii äänellä närhiä tai huuhkajaa, joita muu lintumaailma yleensä kovasti vihaa. Jokainen rastas, tiainen, sirkku lentää kiiruimman kautta nokkiakseen höyhenen vihollisestaan ja useimmissa tapauksissa paneekin oman henkensä vaaraan. Pitoun toverit käyttivät oikeata huuhkajaa tai närhiä tai erikoista pilliä, jonka avulla voivat mitenkuten matkia näiden lintujen ääntä. Mutta Pitou halveksi näitä keinoja ja tällaisia valmisteluja. Hän turvautui omiin keinoihinsa ja viritti ansan käyttäen luonnonlahjojaan. Suullaan hän matki noita huutoja, joiden avulla hän houkutteli toiset linnut, jopa samaan lajiinkin kuuluvat, ne kun pettyivät kuullessaan nämä huudot, sillä ne olivat siksi hyvin matkittuja.

Suolla pyydystäessään Pitou käytti "aasinsiltaa", ja epäilemättä hän olisi kokonaan halveksinut tämän taiteellista valmistamista, ellei se pyydyksenä olisi tuottanut runsaasti. Vaikka hän halveksikin tätä liian helppoa metsästystapaa, eivät kuitenkaan etevimmätkään pyydystäjät osanneet yhtä hyvin kuin hän peittää ruohoilla liian suurta lammikkoa, kunnes se oli vireessä, kuten metsästäjänkielellä sanotaan. Kukaan ei osannut Pitoun tavoin asettaa ansaansa sellaiseen kaltevaan asemaan, ettei viekkainkaan lintu päässyt juomaan sen ylitse tai alitse. Eikä kellään ollut niin varmaa kättä eikä niin tarkkaa silmää kaataessaan risiiniöljyä ja liimaa yhteen, jotta siten syntyvä pyydystysliima ei tullut liian veteläksi tai liian tahmeaksi.

Kun ihmistä arvostellaan hänen lahjojensa perusteella, muuttuu tämä arvonanto sen mukaan, missä kulloinkin ollaan. Haramontin kylässä, talonpoikien keskuudessa, jotka olivat tottuneet saamaan enemmän kuin puolet elinkeinoistaan suorastaan luonnolta ja vaistomaisesti vihasivat sivistystä, nautti Pitou siksi suurta kunnioitusta, että äiti ei voinut ajatellakaan poikansa joutuneen väärille teille ja oivaltaa, että suurilla rahasummilla hankittava kasvatus ei ollut samaa, jonka Pitou kaikesta koulutuksesta vapaana itse hankki itselleen.

Mutta kun tämä kunnon nainen sairastui, kun hän tunsi kuoleman saapuvan, kun hän käsitti jättävänsä lapsensa yksinään maailmaan, silloin hän alkoi epäillä ja rupesi etsimään tukea vastaiselle orvolle. Hän muisti silloin, että kymmenen vuotta aikaisemmin oli muuan nuori mies keskellä yötä kolkuttanut hänen ovelleen sylissään vastasyntynyt lapsi, jonka hoitamista varten hän jätti jokseenkin suuren rahamäärän, ja toinen vieläkin suurempi oli uskottu Villers-Cotteretsissa asuvan asianajajan huostaan. Tästä salaperäisestä nuoresta miehestä hän ei alussa tiennyt mitään nimitä kuin että hänen nimensä oli Gilbert. Mutta kolme vuotta sitten hän näki tämän saman miehen uudelleen ilmestyvän. Silloin hän oli noin kahdenkymmenenseitsemän vuoden vanha mies, jonka käytös oli jäykkä, sanat tarkoin punnitut ja esiintyminen alussa hiukan kylmäkiskoista. Mutta tämä päällimmäinen jääkuori katosi, kun hän näki lapsensa, sai nähdä hänet kauniina, terveenä ja hymyilevänä, kasvatettuna hänen tahtonsa mukaan luonnon keskellä. Silloin hän puristi kunnon naisen kättä ja sanoi hänelle vain:

"Hädän tullen turvautukaa minuun."

Sitten hän oli ottanut poikansa, tiedustellut tietä Ermenonvilleen, poikansa seurassa käynyt Rousseaun haudalla ja palannut sitten Villers-Cotteretsiin. Kun hän siellä varmaankin mieltyi seudun raikkaaseen ilmaan ja kuuli asianajajan kautta hyvää apotti Fortierin koulusta, jätti hän pikku Gilbertin tämän kunnon miehen huostaan, jonka filosofoivaan luonteeseen hän heti oli mieltynyt, sillä tähän aikaan oli filosofoiminen niin voimaperäistä, että se oli päässyt tunkeutumaan kirkonmiestenkin piiriin.

Senjälkeen hän läksi Pariisiin jättäen osoitteensa apotti Fortierille.

Pitoun äiti tiesi kaikki nämä seikat. Kuoleman hetkellä hän muisti nämä sanat: "Hädän tullen turvautukaa minuun" Heti hänen ajatuksensa kirkastuivat. Ehkä sallimus oli tämän kaiken näin järjestänyt, jotta pikku Pitou löytäisi enemmän kuin mitä hän kadotti. Hän kutsutti luoksensa papin, koska hän ei itse osannut kirjoittaa. Pappi kirjoitti, ja samana päivänä kirje vietiin apotti Fortierille, joka liitti siihen osoitteen ja joudutti sen postiin.

Se tapahtuikin viime hetkessä, sillä kaksi päivää sen jälkeen Pitoun äiti kuoli.

Pitou oli vielä liian nuori käsittääkseen tappionsa koko laajuuden. Hän itki, ymmärtämättä ikuista eroa, nähdessään äitinsä kylmänä, kelmeänä ja murtuneena. Vaistomaisesti hän käsitti, että kodin hyvä henki oli lentänyt pois, että äidin poistuttua koti kävi autioksi ja vieraaksi. Hän ei käsittänyt, millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi; ei hän edes käsittänyt, mitä hänen seuraavana päivänä oli tehtävä. Kun hän oli saattanut äitinsä hautaan, kun multa oli luotu arkulle, kun kumpu oli pyöristetty, istui hän haudan partaalle, ja vaikka häntä kuinkakin kehoitettiin poistumaan hautuumaalta, vastasi hän kaikkeen pudistamalla päätänsä ja sanoen, ettei hän koskaan ollut jättänyt äitiään, Madeleinea, ja että hän siis tahtoi jäädä sinne, missä tämä oli.

Hän vietti koko sen päivän ja seuraavan yön haudan ääressä.

Täältä hänet kunnon tohtori, — olemmeko sanoneet, että Pitoun vastainen suosija oli lääkäri? — täältä kunnon tohtori hänet löysi, kun hän käsittäen, mihin kaikkeen tehty lupaus hänet velvoitti, saapui pari vuorokautta kirjeen lähettämisen jälkeen.

Ange oli ollut hyvin pieni, kun hän ensi kertaa näki tohtorin. Mutta jättäväthän kaikenmoiset seikat nuoreen mieleen usein ikuisesti säilyviä vaikutelmia, olihan tuon salaperäisen nuoren miehen käynti jättänyt jotakin hänen kotiinsa. Olihan hän jättänyt sinne tuon pienen lapsen ja sen ohella vaurautta. Joka kerta kun Ange kuuli äitinsä mainitsevan Gilbertin nimen, lausui hän sen melkein ihaillen. Kun Gilbert oli uudelleen ilmestynyt taloon, vakiintuneena miehenä ja käyttäen tohtorin arvonimeä, — kun hän entisten hyvien töittensä lisäksi vielä lupasi auttaa tulevaisuudessakin, arveli Pitou, nähdessään äitinsä kiitollisuuden, että hänenkin oli oltava kiitollinen, ja äitiään matkien hän oli sopertanut olevansa ikuisesti kiitollinen ja säilyttävänsä muiston tohtorista. Tämän tähden hän heti, kun huomasi tohtorin hautuumaan portin takaa ja näki hänen lähestyvän ruohottuneiden hautojen ja kaatuneitten ristien lomitse, tunsi miehen, nousi ja meni tohtoria vastaan; sillä hän ymmärsi, ettei hän voinut vastata kielteisesti miehelle, joka sillä tavalla saapui hänen luokseen äidin kehoituksesta. Hän ei siis vastustellut, kääntyi vain katsomaan taakseen ja itki, kun Gilbert talutti hänet pois hautuumaalta. Komeat rattaat odottivat portilla. Hän nosti pojan vaunuihin, jätti Pitoun asunnon onnettomuuden herättämän kunnioituksen turviin ja vei pojan kaupunkiin. Täällä hän meni silloiseen komeimpaan hotelliin, jonka nimi oli Dauphin. Heti sinne tultuaan hän lähetti sanan räätälille, joka edeltäpäin annettujen määräysten mukaan toi valmiita vaatteita mukanaan. Varovaisuuden vuoksi hän valikoi pari kolme tuumaa liian pitkät pukineet, syystäkin kyllä, sillä sankarillamme oli suuri taipumus kasvamiseen, eikä nämä vaatteet sittenkään tainneet sopia pitkäaikaisiksi. Hän läksi sen jälkeen pojan kanssa astelemaan sitä kaupunginosaa kohden, jonka nimi on Pleux.

Mitä lähemmäksi tultiin tätä kaupunginosaa, sitä hitaammin Pitou asteli, sillä hän huomasi joutuvansa tätinsä Angéliquen luo. Vaikka hän olikin vain muutaman kerran nähnyt kumminsa — sillä täti Angélique oli antanut Pitoulle hänen runollisen ristimänimensä, — niin hänellä oli kuitenkin tästä naisesta hyvin ikävät muistot.

Täti Angélique ei pienimmässäkään määrässä voinut miellyttää Pitoun kaltaista lasta, joka oli aina tottunut nauttimaan äitinsä hellää hoivaa. Täti Angélique oli tähän aikaan viidenkymmenenviiden ja tai -kahdeksan ikäinen vanhapiika. Hän oli surkastunut noudattamalla tarkoin uskonnollisia sääntöjä, ja väärin käsitetty hartaus oli hänessä kuihduttanut kaikki hellät säälin ja ihmisyyden tunteet, kehittäen niiden sijaan ahneutta, joka vain karttui jokapäiväisessä seurustelussa tekopyhien akkojen kanssa. Hän ei suorastaan elänyt almuilla, vaan myymällä pellavalankoja, joita hän kehräsi rukillaan ja vuokraamalla kirkossa tuoleja, minkä oikeuden hän oli saanut kirkkoherralta. Tämän lisäksi hän tuon tuostakin sai hurskailta ihmisiltä, jotka uskoivat hänen teennäiseen uskonnollisuuteensa, lantteja, jotka hän vaihtoi hopearahaksi ja hopearahat viimein kultarahoiksi. Nämä kultarahat katosivat, eikä kukaan tiennyt niiden olemassaolostakaan eikä aavistanut minne ne hävisivät; raha rahalta ne piiloutuivat sen lepotuolin pielukseen, jolla hän työssään istui, ja täällä hapuillessaan kultarahat löysivät joukon tovereitaan, jotka samalla tavalla kuin nekin olivat yksitellen joutuneet pois liikkeestä ja odottivat vain hetkeä, jolloin vanhanpiian kuolema ne saattaisi perijän käsiin.

Tämän kunnianarvoisan sukulaisen asuntoa kohden siis tohtori Gilbert asteli taluttaen pitkää Pitouta.

Sanoimme pitkää Pitouta, sillä ensimmäisen syntymävuotensa jälkeen oli Pitou aina ollut ikäisekseen liian pitkä.

Neiti Rose-Angélique Pitou oli sinä hetkenä, jona ovi aukeni tohtorin ja vanhanpiian veljenpojan astuessa sisään, hyvällä tuulella. Samalla kertaa kun Haramontin kirkossa vietettiin sielumessua hänen kälynsä kuoleman johdosta, oli Villers-Cotteretsin kirkossa häät ja ristiäiset, jotenka tuolien vuokrasta oli yhtenä ainoana päivänä kerääntynyt kuusi livreä. Neiti Angélique oli sitten vaihtanut rovot écuiksi, liittänyt ne kolmeen aikaisemmin vaihdettuun samanlaiseen rahaan ja saanut siten vaihdetuksi louisdorin. Tämä kultaraha läksi juuri toisten rahojen luo, ja päivä, jona tällainen yhtyminen tapahtui, oli tietystikin neiti Angéliquelle juhla.

Hän oli vastikään päättänyt tämän toimituksen, avannut sen ajaksi teljetyn oven ja kerran vielä kiertänyt tuolinsa nähdäkseen ilmaisiko mikään sinne kätkettyä aarretta, kun tohtori ja Pitou astuivat sisään.

Tällainen kohtaaminen olisi voinut olla liikuttava, mutta siksi tarkan huomioidentekijän kuin tohtori Gilbertin mielestä se oli naurettava. Kun vanhapiika huomasi veljenpoikansa, lausui hän muutaman sanan äsken kuolleesta rakkaasta kälystään ja oli pyyhkivinään kyyneleen silmistään. Tohtori tahtoi tutkia vanhanpiian sydäntä, ennenkuin teki mitään päätöksiä hänen suhteensa, ja senvuoksi hän puhui tätien velvollisuuksista veljensä poikia kohtaan. Mutta mitä kauemmin tohtori puhui ja mitä pitemmälti kauniita sanoja valui hänen huuliltaan, sitä pikemmin vanhanpiian terävä katse kuivasi silmään tulleen kyyneleen, piirteet jäykistyivät ja alkoivat yhä enemmän muistuttaa vanhaa paperia; hän kosketti vasemmalla kädellään terävää leukaansa ja alkoi oikean kätensä kuihtuneilla sormilla laskea, kuinka monta kultarahaa tuolien vuokraaminen vuodessa tuottaisi. Koska hänen laskelmansa sattui loppumaan samalla kertaa kuin tohtorin puhekin, voi hän heti vastata, että vaikka hänellä olikin suuri rakkaus kälyvainajaa kohtaan ja vaikka hän suuresti rakastikin veljenpoikaansa, ei hän mitenkään voinut pienten tulojensa vuoksi ruveta lisäämään menojaan.

Tohtori olikin odottanut tätä vastausta; se ei siis häntä vähääkään ihmetyttänyt. Hän oli kaikkein uusien ajatusten suuri harrastaja, ja kun Lavaterin teoksen ensimmäinen osa juuri äskettäin oli ilmestynyt, sovellutti hän tämän zürichiläisen filosofin ihmeoppia neiti Angéliquen laihoihin ja kellertäviin kasvoihin.

Tuloksena tästä tarkastuksesta oli, että vanhanpiian pitkä nenä, pienet kiiluvat silmät, ohuet huulet todistivat samassa henkilössä yhtyneen ahneuden, itsekkyyden ja teeskentelyn.

Olemme jo sanoneet, että saamastansa vastauksesta hän ei vähääkään hämmästynyt. Mutta huomiontekijänä hän tahtoi nähdä, kuinka pitkälle tämä tekopyhä olento kehittäisi kaikki kolme huonoa ominaisuuttaan.

"Mutta, neiti", sanoi hän, "onhan Ange Pitou orpo, veljenpoikanne."

"Mutta ajatelkaahan toki, herra Gilbert", muistutti vanhapiika, "hän lisäisi menojani kuudella soulla päivässä, vaikka laskenkin huokeiden hintojen mukaan, sillä tuo nulikka syö ainakin naulan leipää päivässä."

Pitou väänsi naamansa virniin, sillä hän söi tavallisesti puolitoista naulaa jo aamiaisekseen.

"Puhumattakaan, mitä menee hänen vaatteittensa puhdistamiseen", jatkoi neiti Angélique, "sillä muistan hänen likaavan niitä kovasti."

Tottahan oli, että Pitou likasi vaatteensa, kun muistaa, millaista elämää hän vietti, mutta se tunnustus on annettava hänelle, että hän repi vielä enemmän kuin likasi.

"Hyi, neiti Angélique", sanoi tohtori, "tehän harjoitatte kristillisiä hyveitä ja teette tällaisia laskelmia, kun on kysymyksessä veljenpoikanne ja kummipoikanne."

"Puhumattakaan hänen vaatteittensa kunnossapitämisestä", huudahti vanha tekopyhä, sillä hän muisti nähneensä kälynsä Madeleinen ompelevan paljon paikkoja veljenpoikansa takkiin ja housujen polviin.

"Te siis kieltäydytte ottamasta veljenpoikaanne luoksenne", sanoi tohtori. "Tämän orvon, jonka täti ajaa kynnykseltään, täytyy siis mennä kerjäämään almua vieraitten luota."

Vaikka neiti Angélique olikin saita, käsitti hän varsin hyvin joutuvansa huonoon valoon, jos hänen kieltonsa tähden veljenpojan täytyisi turvautua tähän äärimmäiseen keinoon.

"Ei", sanoi hän, "minä otan hänet luokseni."

"Ah!" sanoi tohtori iloiten, löytäessään hellän tunteen tässä kuihtuneeksi luulemassaan sydämessä.

"Niin", jatkoi vanhapiika, "minä suosittelen häntä Bourg-Fontainen augustinilaismunkeille, jotta ne ottaisivat hänet luostariin palvelevaksi veljeksi."

Olemme jo maininneet, että tohtori oli filosofi. Tietäähän jokainen, mitä filosofin nimi siihen aikaan merkitsi.

Hän päätti siis heti riistää augustinilaisilta oppilaan, ja tämän hän teki yhtä innokkaasti kuin augustinilaiset olisivat riistäneet oppilaan filosofeilta.

"No siis", lausui hän pistäen kätensä syvään taskuunsa, "koska elätte niin ahtaissa oloissa, rakas neiti Angélique, että teidän on varojen puutteessa pakko ajaa veljenpoikanne vieraitten hoitoon, niin etsin jonkun muun, joka edullisemmin kuin te voi käyttää sen rahaerän, jonka aion luovuttaa tämän orvon pojan hyväksi. — Minun on palattava Amerikkaan. Ennen lähtöäni jätän Pitoun jonkun puusepän tai vaununtekijän oppiin. Hän itse saa valita työalansa. Poissaollessani hän kehittyy ja palatessani jo osaa ammattinsa, ja silloin saan nähdä, mitä voin tehdä hänen hyväkseen. Syleile siis, poika, tätiäsi, ja lähtekäämme pois."

Tuskin oli tohtori lopettanut, kun Pitou jo riensi kunnia-arvoista tätiään kohden, ojentaen pitkät käsivartensa. Hän tahtoi mitä pikimmin syleillä tätiä, kun tämä suudelma vain olisi ikuisen eron merkkinä heidän välillään.

Mutta kuullessaan tuon sanan "rahaerän" ja nähdessään tohtorin pistävän kätensä taskuun, missä se vaistomaisesti kilisteli suuria écuita, joiden määrän voi suunnilleen laskea taskun pullistumisesta, tunsi vanhapiika ahneuden kuumeen nousevan sydämeensä asti.

"Tiedättehän, rakas herra Gilbert, erään seikan", sanoi hän.

"Minkä"? kysyi tohtori.

"No sen, hyvä Jumala, ettei kukaan koko maailmassa voi rakastaa tätä orpo-raukkaa niin paljon kuin minä."

Ja laihoilla käsivarsillaan hän syleili Pitouta ja painoi pojan kummallekin poskelle suudelman, joka sai tämän värisemään kiireestä kantapäähän asti.

"Kyllähän minä sen tiedän", sanoi tohtori. "Ja niin paljon luotinkin teidän sukulaisrakkauteenne, että toin hänet suoraa päätä teidän, hänen lähimmän turvaajansa, luo. Mutta sananne ovat samalla kertaa ilmaisseet minulle, että tahtonne on hyvä, mutta varanne pienet, — te olette niin köyhä, ettette mitenkään voi auttaa teitä vielä köyhempää."

"Mutta, hyvä herra Gilbert", sanoi vanhapiika, "onhan Jumala taivaassa, ja sieltähän hän antaa ravinnon kaikille luoduilleen."

"Se on kyllä totta", vastasi Gilbert, "mutta vaikka hän antaakin ravinnon taivaan linnuille, niin hän ei orpoja ota mihinkään ammattioppiin. Ja ammattia juuri on Ange Pitoun opittava, ja tätä te ette voi pienten varojenne vuoksi saada toimeen."

"Mutta jos te annatte tuon rahaerän?"

"Minkä rahaerän?"

"Sen, josta juuri puhuitte, rahasumman, joka on taskussanne", lisäsi vanhapiika ojentaen koukkuiset sormensa ruskean puvun taskua kohden.

"Tietysti sen annan, rakas neiti Angélique", sanoi tohtori. "Mutta ilmoitan jo edeltäpäin tekeväni sen vain yhdellä ehdolla."

"Millä?"

"Että poika saa oppia jonkun ammatin."

"Hän saa sen oppia, minä vakuutan teille", sanoi vanha tekopyhä, katse yhä kiintyneenä taskuun, jonka heilahtelemista hänen silmänsä tarkkasivat.

"Lupaatteko sen minulle?"

"Lupaan."

"Aivan vakavasti?"

"Jumalan totuuden kautta, rakas herra Gilbert. Teen vaikka valan."

Ja neiti Angélique ojensi kyhmyiset sormensa valantekoon.

"Hyvä on", sanoi tohtori ottaen taskustaan kiinnipauloitetun kukkaron. "Niinkuin näette, olen valmis antamaan rahaa; oletteko te vuorostanne valmis vastaamaan pojasta?"

"Ristin kautta, olen herra Gilbert."

"Älkäämme vannoko niin paljon, rakas neiti, vaan allekirjoittakaamme sitä enemmän."

"Minä allekirjoitan, herra Gilbert, minä allekirjoitan."

"Notaarin läsnäollessa?"

"Notaarin läsnäollessa."

"Lähtekäämme siis ukko Niguetin luo."

Ukko Niguet, jolle tohtori Gilbert pitkäaikaisen tuttavuutensa vuoksi antoi tämän nimityksen, oli — niinkuin Neiti de Taverney -romaaniimme tutustuneet lukijamme muistavat — paikkakunnan tunnetuin notaari.

Niguet oli neiti Angéliquenkin notaari, eikä tällä siis ollut mitään tohtorin tekemää valintaa vastaan. Vanhapiika seurasi häntä notaarin luo. Täällä laadittiin asianomainen sitoumus, jossa neiti Rose-Angélique Pitou sitoutui ottamaan huostaansa veljenpoikansa Louis-Ange Pitoun ja opettamaan tälle kunniallisen ammatin, saaden tästä korvaukseksi kaksisataa livreä vuodessa. Sitoumus tehtiin viideksi vuodeksi. Tohtori jätti notaarille kahdeksan sataa livreä; kaksisataa oli maksettava etukäteen.

Seuraavana päivänä tohtori läksi Villers-Cotteretsista, järjestettyään muutamia tiliasioita erään tilanhoitajansa kanssa, josta myöhemmin puhumme. Ja neiti Pitou iski kuin haukka näihin edeltäpäin maksettuihin kahteensataan livreen ja kätki kahdeksan kaunista kultarahaa tuoliinsa.

Jäljelle jääneet kahdeksan livreä saivat odottaa pienessä savikulhossa, jossa kolmen-, neljänkymmenen vuoden aikana oli ollut monta lanttia, kunnes parina kolmena sunnuntaina oli kokoontunut kaksikymmentäneljä livreä, jolloin, niinkuin olemme kertoneet, tämä rahamäärä muuttui kullaksi ja siirtyi kupista tuoliin.

III

ANGE PITOU TÄTINSÄ LUONA

Olemme nähneet, kuinka vastenmielisesti Ange Pitou jäi pitemmäksi aikaa tätinsä Angéliquen huomaan. Poika-parka, jolla oli yhtä suuri, ellei suurempikin vaisto kuin metsästämillään eläimillä, oli heti aavistanut, mitä oli tulossa. Pettymyksiä hän ei pelännyt, sillä olemmehan nähneet, ettei hänellä ollut liian valoisia kuvitteluja, mutta hän tiesi saavansa kokea suruja, vaivoja ja inhoa.

Tohtori Gilbertin lähdettyä ei kertaakaan ollut puhetta Pitoun panemisesta ammattia oppimaan, ja täytyy tunnustaa, ettei poika tämän tähden suinkaan tuntenut vastenmielisyyttä tätiä kohtaan. Kunnon notaari oli kyllä maininnut kerran tästä nimenomaisesta sopimuksesta, mutta neiti Angélique oli vastannut, että hänen veljenpoikansa oli vielä liian nuori, hänen terveytensä niin heikko, että ammattityössä se voisi kokonaan pilaantua. Tämän kuullessaan notaari ihaili neiti Angéliquen hyvää sydäntä ja siirsi ammattiopettamisen seuraavaan vuoteen. Eihän vielä ollut kiirettä, poika oli vasta täyttänyt kaksitoista vuotta.

Sillä aikaa kun täti Angélique tuumi ja mietti, millä keinoin hän eniten voisi hyötyä veljenpojastaan, alkoi Pitou ottaa selkoa lähiseudun metsästä, viettääkseen Villers-Cotteretsissa samanlaatuista elämää kuin Haramontissa.

Koko päivän tarkasteltuaan seutua hän tuli huomaamaan, että parhaimmat lammikot olivat Dampleuxin tien, Compiègnen tien ja Vivièresin tien varrella ja että linturikkain seutu oli Susilehto.

Suoritettuaan tämän tarkastuksen Pitou ryhtyi tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Helpoimmin ja tarvitsematta käyttää mitään rahasummia saattoi hankkia liimaa ja liimapuikkoja. Kun survoi rautatammen kuoria ja sen sitten huuhtoi vedellä, sai oivallista liimaa, ja liimatikkuja kasvoi tuhansittain koivuissa. Kellekään mitään kertomatta Pitou hankki itselleen tuhatkunnan keppiä ja kulhollisen parhainta liimaa, ja eräänä päivänä otettuaan leipurilta tätinsä laskuun neljä naulaa leipää hän läksi aamun koittaessa ja palasi vasta yön tultua.

Pitou ei ollut tehnyt tällaista päätöstä edeltäpäin laskematta, mihin se johtaisi. Hän oli arvannut myrskyn nousevan. Vaikka hänellä ei ollutkaan Sokrateen viisautta, tunsi hän Angélique-tätinsä luonnonlaadun yhtä hyvin kuin Alkibiadeen opettaja Xantippansa sisun.

Pitoun otaksumiset olivat oikeita, mutta hän alkoi vastustaa myrskyä tarjoamalla vanhallepiialle päivän metsästyksen tuloksen. Mutta hän ei voinut edeltäpäin aavistaa, millä kohtaa salama häneen iskisi.

Salama iski hänen astuessaan sisään.

Neiti Angélique oli piiloutunut oven taakse, jotta veljenpoika ei pääsisi karkaamaan. Kun hän siis astui jalallaan huoneeseen, sai hän takaraivoonsa iskun, ja lähemmin tutkimatta hän tunsi, että sen antoi hänen tätinsä kuiva käsi.

Kaikeksi onneksi Pitoulla oli kova pää. Vaikka hän lyönnin vaikutuksesta tuskin oli horjahtanutkaan, niin hän teeskenteli, hoippui huoneen toiseen päähän ja vaipui lattialle, täten lauhduttaakseen tätiä, jonka raivo vain oli lisääntynyt, sillä hän oli iskiessään loukannut sormensa. Kun täti kuontalo kädessään lähestyi häntä, veti Pitou taskustaan sen taikaesineen, jolla hän oli päättänyt puolustaa metsälläkäyntiään.

Hänellä oli kaksi tusinaa lintuja, näiden joukossa tusina punarintoja ja puoli tusinaa rastaita.

Neiti Angélique levitti silmänsä hämmästyksestä selälleen, riiteli vielä muodon vuoksi, mutta riidellessään sieppasi veljenpoikansa metsästyssaaliin ja astuen kolme askelta lamppua kohden sanoi:

"Mitä nämä ovat?"

"Näettehän toki, hyvä täti Angélique, mitä ne ovat", sanoi Pitou, "nehän ovat lintuja."

"Voiko näitä syödä?" kysyi heti vanhapiika, joka jumalisena tietysti oli myös herkkusuu.

"Syödäkö!" huudahti Pitou. "Totta kai! Punarintoja ja rastaita! Mitä sitten, ellei niitä!"

"Mistä sinä, senkin onneton, olet nämä varastanut?"

"En minä ole niitä varastanut, vaan pyydystänyt."

"Mistä?"

"Suonsilmien luota."

"Mitä suonsilmiä ne ovat?"

Pitou katsoi tätiin ihmeissään. Hän ei voinut ajatellakaan, että maailmassa olisi niin huonosti kasvatettu olento, joka ei tietäisi, mitä suonsilmä on.

"Suonsilmäkö?" kysyi hän. "Sehän on suonsilmä!"

"On kai, mutta senkin viisastelija, enhän minä tiedä, mitä suonsilmä on."

Pitou sääli aina tietämättömiä ihmisiä ja senvuoksi selitti:

"Suonsilmä on pikkuinen lampi. Metsässä on sellaisia noin kolmekymmentä. Niiden ympärille pannaan liimatikkuja, ja kun linnut tulevat juomaan eivätkä ymmärrä vaaraa, tarttuvat ne tyhmyydessään kiinni."

"Mihin?"

"Liimaan."

"Ahaa, nyt ymmärrän," sanoi täti Angélique; "mutta kuka sinulle antoi rahaa?"

"Rahaa!" kysyi Pitou hämmästyen, sillä eihän hänellä koskaan ollut ropoakaan; "rahaako, täti Angélique?"

"Niin."

"Ei kukaan."

"Mutta millä sinä sitten ostit liimaa?"

"Minä valmistin sitä itse."

"Ja liimatikkuja?"

"Nekin tein itse."

"Siis linnut…"

"Mitä, täti?"

"Eivät maksa mitään?"

"Minun tarvitsi vain kumartua ottamaan ne kiinni."

"Ja voiko suonsilmille mennä usein?"

"Joka päivä."

"Hyvä."

"Mutta ei saa mennä…"

"Eikö saa… mitä ei saa?"

"Mennä joka päivä."

"Miksi ei?"

"Siten pilaa."

"Kenet pilaa?"

"Tietysti suonsilmän. Ymmärrättehän, täti Angélique, että linnut, jotka on pyydystänyt…"

"Mitä sitten?"

"Mitäkö? Nehän ovat poissa suonsilmältä."

"Se on totta", vastasi täti.

Ensimmäisen kerran tätinsä luona oleskelunsa aikana tämä tunnusti veljenpoikansa olevan oikeassa; siksi tämä odottamaton tunnustus hurmasikin Pitouta.

"Mutta", lausui poika, "niinä päivinä, joina ei mene suonsilmälle, menee muualle. Niinä päivinä, joina ei pyydystä lintuja, pyydystää jotakin muuta."

"Mitä muuta?"

"Tietysti jäniksiä!"

"Jäniksiäkö?"

"Niin. Niiden liha syödään ja nahka myödään. Jäniksennahasta saa kaksi souta."

Täti Angélique katsoi veljenpoikaansa ihastuneena. Hän ei koskaan ollut tiennyt tämän ymmärtävän niin hyvin rahan ansaitsemista. Pitoun arvo oli kohonnut hänen silmissään.

"Mutta minä kai saan myydä jäniksennahat?"

"Tietysti", vastasi Pitou, "samoin kuin äitini Madeleine teki."

Pojan mieleen ei koskaan ollut juolahtanutkaan, että hänellä olisi oikeuksia vaatia osuudekseen metsästyssaaliista muuta kuin ruokaa.

"Ja milloin lähdet jäniksiä pyydystämään?" kysyi neiti Angélique.

"Kun ensin olen saanut ansat valmiiksi", vastasi Pitou.

"No, valmista ne siis."

Pitou pudisti päätänsä.

"Olethan sinä osannut tehdä liimaa ja liimatikkujakin."

"Osaan kyllä valmistaa liimaa ja liimatikkuja, mutta en osaa kehrätä messinkilankaa; sitä saa valmiina kauppiaalta."

"Paljonko se maksaa?"

"Jos ostan neljällä soulla, niin sillä valmistan pari tusinaa."

"Ja montako jänistä voi saada noilla parilla tusinalla?"

"Kuinka kulloinkin sattuu luonnistamaan, neljä, viisi, kuusi ehkä, ja ansoja voi käyttää useamman kerran, ellei vartija satu niitä löytämään."

"Tuossa on sinulle neljä souta", sanoi täti Angélique, "mene ostamaan messinkilankaa Dambrunilta, ja huomenna saat lähteä jäniksiä pyydystämään."

"Minä menen virittämään ne huomenna", sanoi Pitou, "mutta vasta ylihuomenna aamulla saan tietää, onko niihin mennyt jäniksiä."

"Hyvä on, mene kauppaan."

Messinkilanka oli kaupungissa huokeampaa kuin maaseudulla; tämä johtui siitä, että Haramontin kauppiaat ostivat varastonsa Villers-Cotteretsista. Pitou sai siis kaksi tusinaa silmukoita kolmella soulla. Yhden soun hän toi takaisin tädilleen.

Tämä veljenpojan rehellisyys melkein liikutti vanhanpiian mieltä. Hän aikoi jo lahjoittaa pojalle tämän yhden soun, jota ei ollut käytetty. Pitoun onnettomuudeksi se oli vasaralla takoen levennetty, niin että se hämärissä voi käydä kahdesta sousta. Neiti Angéliquen mielestä ei sopinut heittää pois rahaa, joka voisi tuottaa sata prosenttia, ja hän pisti sen taskuunsa. Pitou oli huomannut liikkeen, mutta ei sitä selvitellyt. Hänen mieleensä ei koskaan juolahtanutkaan, että täti voisi antaa hänelle rahaa. Hän alkoi valmistaa ansojaan.

Seuraavana päivänä hän pyysi neiti Angéliquelta säkin.

"Mitä sillä teet?" kysyi vanhapiika.

"Minä tarvitsen", sanoi Pitou salaperäisesti.

Neiti Angélique antoi pyydetyn säkin, pisti sen pohjalle leipää ja juustoa aamiaiseksi ja päivälliseksi, ja Pitou läksi kiireen vilkkaa metsään.

Täti Angélique alkoi kyniä kahtatoista punarintaa, aikoen niistä valmistaa itselleen aamiaisen ja päivällisen. Hän vei kaksi rastasta apotti Fortierille ja neljä "Kultaisen pallon" ravintolan isännälle, joka maksoi hänelle niistä kolme souta kappaleelta, lupasipa vielä maksaa saman hinnan kaikista vastedes tuotavistakin.

Täti Angélique palasi säteilevänä kotiaan. Taivaan siunaus oli tullut hänen taloonsa Pitoun mukana.

"Toden totta", sanoi hän syödessään punarintoja, jotka olivat lihavia ja maukkaita, "hyvä työ saa aina palkinnon."

Illalla Ange palasi. Hänen säkkinsä oli kovin pullollaan. Tällä kertaa ei täti Angélique odotellut oven takana, vaan kynnyksellä. Tervetuliaisiksi poika ei saanut lyöntejä, vaan irvistyksen, joka näytti melkein hymyilyltä.

"Tässä minä olen!" sanoi Pitou astuessaan huoneeseen varmasti, niinkuin ainakin hyvän päivätyön tehnyt.

"Sinä ja säkkisi", sanoi täti Angélique.

"Minä ja säkkini", vahvisti Pitou.

"Ja mitä säkissäsi on?" kysyi täti Angélique uteliaana ojentaen kätensä.

"Täällä on silmuja" [Niille lukijoillemme, jotka eivät tunne metsästäjien kieltä yhtä hyvin kuin me, ilmoitamme, että näillä tarkoitettiin pyökin hedelmiä. Niistä tehdään jokseenkin hyvää öljyä; köyhille ne ovat kahtena vuoden kuukautena kuin taivaasta pudonnutta mannaa. — Tekijä.], vastasi Pitou.

"Silmujako?"

"Niin juuri. Ymmärrättehän, että jos ukko Lajeunesse, metsänvartija, olisi nähnyt minun kuljeksivan hänen alueillaan ilman säkkiä, olisi hän heti kysynyt: 'Mitä sinä, pikku maankiertäjä, täällä teet?' Ja varmasti hän olisi epäillyt jotakin. Mutta jos hän kysyy minulta silloin, kun minulla on säkkini, niin vastaan: 'Olen tullut silmuja keräämään, vai onko niiden kokoaminen kiellettyä?' — 'Ei ole.' — 'No niin, ellei se ole kiellettyä, ei teillä ole mitään sanottavaa.' Jos ukko Lajeunesse sanoisi jotakin, niin hän olisi väärässä."

"Sen sijaan, että olisit virittänyt ansat, oletkin siis keräillyt silmuja, laiskuri!" huudahti täti Angélique, joka veljenpoikansa varokeinojen takia luuli menettävänsä jänikset.

"En suinkaan, minä viritin ansat kootessani silmuja, joten hän ei mitään tiennyt minun hommistani."

"Eikö hän sanonut mitään?"

"Kyllä hän sanoi: 'Vie terveisiä tädillesi.' Eikö ukko Lajeunesse ole kunnon mies?"

"Mutta jänikset?" kysyi täti Angélique, joka ei voinut luopua aikaisemmasta ajatuksestaan.

"Jäniksetkö? Keskiyöllä nousee kuu, ja minä menen kello yhden aikaan katsomaan, ovatko ne menneet ansaan."

"Minne menet?"

"Metsään."

"Mitä, menetkö sinä kello yhden aikaan yöllä metsään?"

"Menen."

"Etkä pelkää?"

"Mitä minä pelkäisin?"

Täti Angélique ihastui Pitoun rohkeuteen, niinkuin oli ihmetellyt hänen älykkyyttäänkin.

Pitou oli täydellinen luonnonlapsi eikä siis tiennyt mitään siitä teennäisestä pelosta, joka vaivaa kaupunkilaislapsia.

Keskiyöllä hän lähti ja hiipi pitkin hautuumaan aitoviertä taaksensa katsomatta. Viattomana lapsena hän ei ollut edes rohkeimmissa ajatuksissaan loukannut Jumalaa eikä ihmisiä; hän ei siis pelännyt kuolleita eikä eläviä.

Hän pelkäsi vain yhtä olentoa. Tämä oli ukko Lajeunesse. Senvuoksi hän tekikin kierroksen, jotta ei kulkisi hänen asuntonsa ohitse. Kun ovet ja ikkunaluukut olivat suljetut ja kaikki valot sammutetut, tahtoi Pitou päästä selville siitä, oliko vartija kotona vai metsässä, ja alkoi haukkua niin erehdyttävällä tavalla, että ukko Lajeunessen mäyräkoira Ronflot päästi kovan rähäkän ja tuli nuuskimaan portin alitse.

Nyt Pitou oli turvallinen. Jos Ronflot kerran oli kotona, niin oli ukko Lajeunessekin. Ronflot ja Lajeunesse olivat erottamattomia, ja jos näki toisen, niin voi olla varma siitä, että vähän ajan päästä näki toisenkin.

Pitou läksi siis rauhallisena metsään. Ansat olivat toimineet hyvin: kaksi jänistä oli mennyt niihin ja kuristunut.

Pitou pisti jänikset liian väljän takkinsa taskuihin, joka vuoden päästä oli hänelle vallan liian pieni, ja palasi tätinsä luo.

Vanhapiika oli mennyt levolle, mutta ahneus piti häntä valveilla. Hän oli laskenut, paljonko hän voisi ansaita neljällä jäniksennahalla viikossa, ja tämä laskeminen oli innostuttanut häntä niin, ettei hän voinut nukkua. Hän kysyikin senvuoksi hermostuneesti vapisten, mitä poika toi mukanaan.

"Parin. Täti Angélique, ei ole minun vikani, etten ole voinut tuoda enempää. Mutta ukko Lajeunessen jänikset näyttävät olevan viekkaita."

Täti Angéliquen toiveet olivat täyttyneet, jopa runsaastikin. Ilosta vapisten hän otti molemmat jänikset, tarkasti niiden ehjää nahkaa ja sulki ne ruokakaappiin: sellaisia herkkuja ei siellä ollut koskaan ollut, ennenkuin Pitou alkoi sinne niitä hankkia.

Sitten hän jokseenkin hellällä äänellä kehoitti Pitouta menemään levolle, minkä väsynyt poika tekikin pyytämättä edes illallista, ja tämä seikka taas kartutti täti Angéliquen suosiollisuutta.

Kahta päivää myöhemmin Pitou yritti uudelleen ja paremmalla onnella. Hän sai kolme jänistä.

Kaksi joutui niistä "Kultaisen pallon" ravintolaan ja kolmas pappilaan. Täti Angélique piti hyvää huolta apotti Fortierista, joka taas vuorostaan suositteli häntä hartaille seurakuntalaisilleen.

Tähän tapaan jatkuivat olot kolme neljä kuukautta. Täti Angélique oli ihastuksissaan, ja Pitoun mielestä oli elämä siedettävää. Tosin puuttui äidinrakkautta, mutta muuten oli hänen elämänsä Villers-Cotteretsissa samanlaista kuin Haramontissa. Mutta muuan odottamaton seikka, jonka kuitenkin olisi pitänyt olla odotettavissa, lopetti nämä tulot ja esti poikaa käymästä metsällä.

Tohtori Gilbert lähetti kirjeen New Yorkista. Amerikkaan tultuaan ei kunnon filosofi ollut unohtanut pientä holhokkiaan. Hän kirjoitti notaari Niguetille kysyen, oliko hänen määräyksiään noudatettu, ja vaatien sitoumuksen täyttämistä, ellei sitä ollut tehty, tai sen rikkomista, ellei sitä tahdottu noudattaa.

Asia oli vakava. Notaarin kunnia oli kysymyksessä. Hän tuli täti Pitoun luo kädessään tohtorin kirje ja vaati annetun lupauksen pikaista täyttämistä.

Mitään väistämiskeinoa ei ollut olemassa, sillä Pitoun huonoon terveyteen ei voinut vedota, koska hänen ulkomuotonsa todisti päinvastaista. Pitou oli pitkä ja laiha, mutta olivathan kasvavat puutkin metsässä pitkiä ja laihoja ja jaksoivat silti erinomaisen hyvin.

Neiti Angélique pyysi viikon aikaa miettiäkseen, minkä toimialan hän valikoisi veljenpojalleen.

Pitou oli yhtä alakuloinen kuin tätikin. Nykyinen ammatti oli hänen mielestään oivallinen, eikä hän muuta kaivannut.

Koko viikkoon eivät tulleet suonsilmät eivätkä salametsästys kysymykseenkään. Sitäpaitsi oli talvi, ja talvella linnut saavat juotavaa mistä tahansa; sitten alkoi sataa lunta, eikä Pitou uskaltanut mennä virittämään ansojaan. Lumeen jäi jäljet, ja Pitoulla oli sellaiset jalat, että ukko Lajeunesse vuorokauden kuluessa voisi päästä selville siitä, kuka ovela lintumies oli ollut tyhjentämässä hänen vartiopiiriänsä.

Tällä viikolla täti Angéliquen kynnet taas kasvoivat. Pitou tutustui jälleen entiseen täti Angéliqueen, jota hän oli pelännyt ja jossa voitonhimo, hänen tekojensa suurin vaikutin, oli joksikin aikaa siloittanut käpälät.

Mitä pitemmälle aika kului, sitä äreämmäksi kävi eukon mieliala. Pitou oli viidentenä päivänä pyytämäisillään tätiä valikoimaan vaikka minkä toimialan, samapa tuo hänestä, kun vain tämä kiusallinen olotila tädin seurassa päättyisi.

Äkkiä sai kiusaantunut poika loistavan ajatuksen. Hän saavutti siten rauhan, joka tädiltä oli puuttunut näinä kuutena päivänä.

Hänen ajatuksensa oli päässä apotti Fortierin kouluun, päästä vapaaoppilaaksi, koska hän oli köyhä, ja saada hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan perustama apuraha. Tällä tavalla ei oppi maksaisi mitään täti Angéliquelle, ja olihan apotti Fortierin velvollisuus tädin hänelle kuuden kuukauden aikana tavantakaa tuomien punarintojen, rastaiden ja jänisten vuoksi tehdä jotakin hyvää kirkkonsa tuolien vuokraajan veljenpojalle. Tällä tavalla Ange voisi hyödyttää tätiään nykyhetkenä ja vastedeskin.

Ange pääsikin kouluun ilmaiseksi. Apotti oli kunnon mies, jolla ei ollut itsekkäitä vaatimuksia, — joka jakoi tietonsa henkisesti ja rahansa ruumiillisesti köyhille. Mutta yhdessä suhteessa hän oli tiukka: kielioppivirheet saivat hänet raivoihinsa, ja lausekompastuksista hän joutui suunniltaan. Tässä suhteessa hän ei erottanut ystäviä eikä vihamiehiä, ei köyhiä eikä rikkaita, ei maksavia eikä vapaaoppilaita. Hän iski tiukan puolueettomasti ja lakedaimonilaisen jyrkästi, ja kun hänellä oli vahvat kädet, löi hän myös oikein lujasti. Vanhemmat tiesivät ja tunsivat tämän; he saivat itse valita, lähettivätkö lapsensa hänen kouluunsa vai eivätkö, mutta jos kerran lähettivät, niin saivat uskoa ne kokonaan hänen huostaansa, sillä kaikkiin äitien valituksiin apotti vastasi sillä lauseella, jonka hän oli kaivertanut lätkään ja patukan varteen: "Ken rakastaa, hän rankaisee."

Tätinsä suosituksesta Ange Pitou siis pääsi apotti Fortierin oppilaitten joukkoon. Tämä vastaanotto ei miellyttänyt vähääkään Pitouta, sillä se katkaisi hänen vapaan ulkoilma-elämänsä, mutta täti Angélique oli siitä hyvin mielissään ja meni notaari Niguetin luo ilmoittamaan, että hän ei ainoastaan mukautunut tohtori Gilbertin vaatimuksiin, vaan teki enemmänkin kuin vaadittiin. Olihan tohtori vaatinut, että Pitou saisi oppia kunnollisen ammatin. Täti Angélique hankki hänelle enemmän, kun antoi hänelle hyvän kasvatuksen. Ja missä hän sai tämän kasvatuksen? Samassa oppilaitoksessa, missä kävi Sebastien Gilbert, jonka puolesta isä maksoi viisikymmentä livreä.

Saihan Ange tosin kasvatuksensa ilmaiseksi, mutta sitä ei tarvinnut ilmoittaa tohtori Gilbertille, ja jos tämä saisi sen tietää, niin tunsihan hän apotti Fortierin puolueettomuuden ja syvän harrastuksen kaikkia oppilaitaan kohtaan. Hän avasi sylinsä kuin hänen suuri opettajansa: "Sallikaa lasten tulla minun tyköni." Mutta näissä molemmissa käsissä oli aseina toisessa patukka ja toisessa vitsakimppu, jotenka useimmin lasten kävi toisin kuin Jesuksen luona, joka otti heidät vastaan itkevinä ja lähetti luotaan lohdutettuina: lapset tulivat apotti Fortierin luo peloissaan ja läksivät itkien.

Uusi oppilas astui luokkaan kainalossaan laatikko, kädessään sarvinen mustesäiliö ja korvansa takana pari kolme hanhensulkakynää. Laatikon tehtävänä oli korvata jollakin tavoin pulpetti. Mustesäiliön oli kauppias lahjoittanut, ja kynät oli täti Angélique poiminut käydessään notaari Niguetin luona.

Ange Pitou otettiin vastaan sillä herttaisella veljellisyydellä, joka lapsissa alkaa ja aikuisissa jatkuu, nimittäin pilkkahuudoilla. Koko luokka ilkkui. Kaksi oppilasta sai jälki-istumista Pitoun vaalean tukan tähden ja kaksi hänen merkillisten polviensa vuoksi, joista jo olemme kertoneet. Viimeksimainitut oppilaat olivat sanoneet, että Pitoun jalat muistuttivat kaivon köysiä, joihin oli tehty solmu. Tämä vertaus herätti iloa, kulki oppilaasta toiseen, herätti yleisen riemun ja siis apotti Fortierin pahastuksenkin.

Kun Pitou päivällisen aikaan poistui istuttuaan neljä tuntia luokassa, puhumatta kellekään sanaakaan, tekemättä muuta kuin haukotellut laatikkonsa takana, oli hänellä jo kuusi kiivasta vihamiestä luokalla, ja nämä vihamiehet olivat sitä kiivaammat, kun hän ei ollut tehnyt heille mitään pahaa. He vannoivat lieden ääressä, joka luokkahuoneessa edusti isänmaanalttaria, pyhän valan, että toiset repisivät vaalean tukan hänen päästänsä, toiset iskisivät nyrkillään hänen sinisiin silmiinsä ja toiset taas oikoisivat hänen väärät polvensa.

Pitoulla ei ollut aavistustakaan näistä vihamielisistä tunteista. Lähtiessään hän kysyi eräältä toveriltansa, miksi kuusi jäi jäljelle, vaikka kaikki muut poistuivat.

Naapuri muljautti silmäänsä Pitouhun, sanoi häntä kantelijaksi ja poistui haluamatta ryhtyä hänen kanssaan keskusteluun.

Pitou tuumi, miten häntä voitiin sanoa kantelijaksi, kun hän koko päivänä ei ollut haastanut sanaakaan. Mutta hän oli koulussa ollessaan kuullut sekä oppilaiden että apotti Fortierin puhuvan niin paljon käsittämättömiä asioita, että hän liitti tämänkin niihin, jotka olivat hänen ymmärryksensä ulkopuolella.

Nähdessään Pitoun palaavan innostui täti Angélique tiedustelemaan, millaista oli ollut opetus, jonka puolesta hän oli valmis niin paljon uhraamaan, ja kysyi, mitä poika oli oppinut.

Pitou vastasi oppineensa vaikenemaan. Vastaus oli Pytagoraan oppilaan arvoinen. Mutta pytagoralainen olisi antanut vastauksensa viittilöimällä.

Uusi oppilas palasi ehtoopuolella kouluun jokseenkin mielellään. Aamupäivän olivat oppilaat käyttäneet tutkiakseen Pitoun ruumiillista asua, iltapäivän käytti opettaja tutkiakseen hänen sieluansa. Tarkastuksen päätettyään oli apotti Fortier varma siitä, että Pitousta voisi tulla uusi Robinson Crusoe, mutta tuskin toista Fontenellea tai Bossuetia.

Koko tämän iltapäivän aikana, joka uuvutti vastaista seminaarilaista enemmän kuin aamupäivä, jälki-istumista saaneet oppilaat monta kertaa puivat hänelle nyrkkiä. Kaikissa sivistyneissä ja sivistymättömissä maissa pidetään tätä uhkauksen merkkinä. Pitou oli siis varuillaan.

Sankarimme ei ollutkaan erehtynyt. Koulusta lähdettäessä oikeammin sanoen päästyään koulun rajojen ulkopuolelle, ilmaisivat nämä kuusi oppilasta suoraan, että Pitou saisi maksaa heille kahden tunnin jälki-istumisen kulut, korot ja pääoman.

Pitou ymmärsi, että nyt oli tulossa kaksintaistelu nyrkkikamppailuna. Vaikka hän ei ollutkaan lukenut Aeneidin kuudetta kirjaa, missä nuori Cares ja vanha Entellos troijalaisten pakolaisten suureksi iloksi ryhtyvät tähän puuhaan, tunsi hän tämän homman, sillä se ei ollut ihan vieras hänen kotikylänsä pojille. Hän selitti siis olevansa valmis siihen vastustajansa kanssa, joka halusi ryhtyä ensimmäiseksi urakkaan, ja sen jälkeen tappelevansa kaikkien muiden kanssa. Tämä julistus herätti jokseenkin suurta kunnioitusta vastatullutta oppilasta kohtaan.

Pitoun ehtoihin suostuttiin. Tehtiin piiri, ja taistelevat heittivät pois liivinsä ja takkinsa ja lähestyivät toisiaan.

Olemme puhuneet Pitoun kourista. Näitä kouria ei mielellään katsellut eikä niiden voimaa suinkaan mielellään tuntenutkaan. Pitou heilutti kummankin käsivartensa päässä lapsen pään kokoista nyrkkiä, ja vaikka nyrkkeily ei vielä ollutkaan tullut käytäntöön Ranskassa eikä siis Pitoulla ollut alkeellisimpiakaan tietoja tässä taidossa, onnistui hänen kuitenkin iskeä ensimmäisen vastustajansa silmään sellaisella voimalla, että sen ympärille tuli heti säännöllinen sininen kehä, ikäänkuin tarkka geometrikko olisi sen harpillaan piirtänyt.

Toinen astui esiin. Pitou oli tosin kyllä väsynyt edellisestä taistelusta, mutta vastustaja oli myös edellistä heikompi. Ottelu ei siis kehittynyt pitkäaikaiseksi. Iso nyrkki paukahti keskelle nenää, ja sen molemmat sieraimet todistivat kaksijakoisella punavirralla heti iskun pätevyyden.

Kolmas pääsi katkenneella hampaalla; hän oli siis selviytynyt vähällä. Muut selittivät olevansa tyytyväisiä.

Joukko väistyi Pitoun tieltä kuin voittajan edestä ainakin, ja hän palasi ehein nahoin kotiinsa, oikeammin sanoen tätinsä kotiin.

Kun nuo kolme oppilasta seuraavana päivänä ilmestyivät, ensimmäisen silmä sinisenä, toisen nenä mäsänä, kolmannen huuli ajettuneena, pani apotti Fortier tutkinnon toimeen. Mutta koululaisilla on omat hyvät puolensa. Kukaan vioittuneista ei hiiskunut mitään, ja vain sivutietä, eräältä tappelun nähneeltä, joka ei kuulunut laisinkaan kouluun, apotti Fortier seuraavana päivänä sai tietää, että Pitou oli saanut hänen oppilaittensa naamassa aikaan levottomuutta herättävän häiriön.

Apotti Fortier oli lasten vanhemmille vastuussa oppilaittensa sielusta ja ruumiistakin. Kolme perhettä oli tehnyt valituksen apotti Fortierille. Hyvitys oli siis välttämätön. Pitou sai jälki-istumista kolme päivää, yhden päivän silmästä, yhden nenästä ja yhden hampaasta.

Nämä kolme pidätyspäivää johdattivat neiti Angéliquen mieleen oivan aatoksen. Hän päätti pidättää Pitoulta päivällisen joka kerta, kun apotti Fortier rankaisisi häntä jälki-istumisella. Tämän täytyi ehdottomasti ajan mittaan vaikuttaa Pitouhun edullisesti, sillä kyllä hän tuumisi tarkkaan, ennenkuin teki sellaista, josta saisi kaksinkertaisen rangaistuksen.

Mutta Pitou ei koskaan voinut käsittää, miksi häntä sanottiin kantelijaksi, vaikka hän ei ollut hiiskunut sanaakaan, ja miksi hän sai rangaistuksen siitä, että oli antanut selkään niille, jotka olivat halunneet häntä mukiloida. Mutta jos tässä maailmassa ymmärtäisi kaikki, niin kadottaisi elämän hurmaavimman puolen: sen salaperäisyyden ja yllätykset.

Pitou suoritti kolmantena päivänä jälki-istumisensa ja tyytyi vain aamiaiseen ja illalliseen.

Väärin on sanoa, että hän tyytyi, sillä Pitou ei ollut laisinkaan tyytyväinen, mutta meidän kielemme on niin köyhä ja akatemia niin ankara, että täytyy tyytyä siihen, mitä meillä on.

Mutta kun Pitou oli kärsinyt tämän rangaistuksen vähääkään ilmoittamatta, miten häntä oli hätyytetty, nautti hän täyttä kunnioitusta. Tottahan on, että tätä arvonantoa lisäsivät ne mahtavat nyrkiniskut, jotka kaikki olivat nähneet.

Tästä päivästä alkaen Pitoun elämä oli melkein samanlainen kuin toistenkin oppilaiden. Se vain oli eroa, että toiset oppilaat saivat yhä uusia kirjoitustehtäviä, jotavastoin Pitou ei päässyt viimeksi annettuja viittä kuutta pitemmälle ja sai melkein aina kaksi kertaa enemmän jälki-istumista kuin koulutoverinsa.

Mutta Pitoun luonteessa oli muuan varteen otettava seikka, joka johtui hänen aikaisemmin saamastansa tai oikeammin saamatta jääneestä kasvatuksestaan ja osaltaan vaikutti näihin lukuisiin jälki-istumisiin: se oli hänen kiintymyksensä eläimiin.

Kuuluisasta laatikosta, jolle täti Angélique oli antanut pulpetin nimen, tuli tilavuutensa ja Pitoun sen sisään laatimien monien osastojen vuoksi jonkinmoinen Noakin arkki, missä oli parittain kaikenlaisia matelevia, hyppiviä ja lentäviä olentoja. Siellä oli sisiliskoja, käärmeitä, jättiläismuurahaisia, kuoriaisia ja sammakoita, jotka kävivät Pitoulle sitäkin rakkaammiksi, kun hän niiden tähden sai kärsiä kaikenlaisia kovia rangaistuksia.

Viikon varrella ulkona kävellessään Pitou kokoili eläimiä tähän tarhaansa. Hän oli tahtonut saada salamantereita, jotka ovat hyvin yleisiä Villers-Cotteretsissa ja kuuluivat Frans I:n vaakunaan, ja Frans I olikin antanut koristaa niiden kuvilla kaikki liedet rakennuksissaan. Hän onnistui saamaan sellaisen kiinni. Mutta muuan seikka antoi hänelle paljon tuumimisen aihetta, ja hän päättikin siirtää sen käsittämättömien seikkojen joukkoon: hän oli nimittäin aina havainnut nämä eläimet vedessä uiskentelevina, vaikka runoilijat väittävät niiden asuvan tulessa. Kun Pitou teki aina kaikesta johtopäätöksensä, alkoi hän tämän seikan vuoksi halveksia runoilijoita.

Saatuansa varastoon kaksi salamanteria hän alkoi etsiä kameleontteja. Mutta tällä kertaa hän etsi turhaan, pääsemättä mihinkään tulokseen. Tämän tuloksettoman nuuskimisensa perustuksella Pitou päätti, että kameleontteja ei ollutkaan tai että ne elivät toisessa ilmanalassa.

Päästyään tähän ajatukseen ei Pitou enää haeskellut kameleontteja.

Loput kaksi kolmannesta kaikista jälki-istumisistaan sai Pitou kirottujen kieli- ja lausevirheitten tähden, joita rehoitti hänen kirjoituksissaan yhtä tiheässä kuin rikkaruohoja pellossa.

Torstai- ja sunnuntaipäivät olivat lupapäiviä; ne Pitou käytti lintujen pyydystämiseen ja salametsästykseen. Mutta kun Pitou yhä kasvoi, kun hän oli viisi jalkaa ja neljä tuumaa pitkä, vaikka vasta viidentoista vanha, tapahtui muuan seikka, joka hiukan käänsi hänen huomiotansa tavallisista puuhista.

Matkallaan Susilehtoon hän meni Pisseleun kylän kautta, mikä on ehkä antanut nimen kauniille Anne d'Heillylle, Frans I:n rakastajattarelle.

Tässä kylässä oli isäntä Billotin vuokratila, ja tämän talon kynnyksellä seisoi sattumalta melkein aina kun Pitou meni tai palasi sen ohitse kaunis seitsemäntoista tai kahdeksantoista ikäinen, virkeä, pirteä ja iloinen tyttö, jota tavallisesti puhuteltiin ristimänimensä mukaan Catherineksi tai isänsä nimen mukaan Billoteksi.

Pitou alkoi tervehtiä Catherinea, sitten hän vähitellen kävi rohkeammaksi ja hymyili tervehtiessään; viimein hän eräänä päivänä tervehdittyään ja hymyiltyään seisahtui ja rohkeni punastuen virkkaa tämän lauseen, jota hän itse piti perin uskallettuna:

"Hyvää päivää, neiti Catherine."

Catherine oli hyvä tyttö. Hän tervehti Pitouta kuin vanhaa tuttavaa. Vanha tuttava hän olikin, sillä kahden vuoden aikana hän oli nähnyt pojan kulkevan talon ohitse ainakin kerran viikossa. Catherine huomasi Pitoun, mutta Pitou ei ollut huomannut Catherinea, sillä mennessään siitä ohitse Pitou oli neljäntoista ikäinen, Catherine taas kuudentoista. Olemme saaneet nähdä, miten kävi, kun Pitou vuorostaan ehti kuudentoista vanhaksi.

Vähitellen Catherine alkoi huomata Pitoun lahjat, sillä Pitou lahjoitti hänelle kauneimmat linnut ja lihavimmat jänikset. Seurauksena tästä oli, että Catherine kiitteli Pitouta, ja Pitoulle tämä oli hyvin mieluista, hän kun hyvin harvoin sai kiitosta osakseen. Pitou joutui lumouksen valtaan, eikä enää niinkuin ennen mennytkään suoraa päätä metsästyspaikoilleen kokoamaan pyökinsilmuja tai virittämään ansojaan, vaan jäi puolimatkaan ja kulutti aikaansa kiertelemällä ukko Billotin taloa, odotellen näkevänsä Catherinen.

Seurauksena tästä oli, että jäniksennahkoja ei enää voitukaan myydä yhtä paljon kuin ennen, ja linnut loppuivat melkein tyyten.

Täti Angélique vaikeroi. Pitou vastasi, että jänikset olivat tulleet oveliksi ja että linnut huomatessaan ansat joivatkin lehdiltä tai puunkoloista.

Surressaan jänisten viisastumista ja lintujen varovaisuutta, minkä kaiken hän uskoi johtuvan filosofian kehityksestä, täti Angélique iloitsi kuitenkin eräästä seikasta, siitä, että hänen veljenpoikansa voisi saada apurahan, pääsisi pappisseminaariin, olisi siellä kolme vuotta ja lähtisi liperit kaulassa. Neiti Angéliquen korkein unelma oli päästä papin taloudenhoitajaksi.

Täytyihän tämän kaiken tapahtua, ja kun Ange Pitou kerran olisi päässyt papiksi, niin täytyihän hänen ottaa tätinsä taloudenhoitajakseen, varsinkin kun tämä täti oli tehnyt niin kovin paljon hänen hyväkseen.

Vanhanpiian kultaisia unelmia häiritsi vain se, että hänen puhuessaan asiasta apotti Fortierille tämä kohautti olkapäitänsä ja sanoi:

"Rakas neiti Pitou, päästäkseen papiksi pitäisi veljenpoikanne tutkia vähemmän luonnontieteitä ja enemmän sellaisia teoksia kuin De viris illustribus tai Selectae e profanis scriptoribus. "

"Mitä se tarkoittaa?" kysyi neiti Angélique.

"Että hän tekee liian paljon kielivirheitä ja hirveän paljon lausevirheitä", vastasi apotti Fortier.

Tämä vastaus herätti neiti Angéliquessa epävarmuutta ja surua.

IV

KUINKA LAUSEVIRHE JA KAHDEKSAN KIELIVIRHETTÄ SAATTAA VAIKUTTAA IHMISEN ELÄMÄÄN

Meidän oli kerrottava kaikki nämä yksityiskohdat, jotta lukijamme, vaikkakin luotamme hänen terävään älyynsä, voisi ymmärtää, mihin kamalaan asemaan Pitou joutui, kun hänet oli koulusta potkittu.

Hänen toinen käsivartensa roikkui sivulla, toisella hän piteli laatikkoaan tasapainossa päänsä päällä, ja korvissa soivat vielä apotti Fortierin haukkumasanat. Hän asteli Pleuxia kohden täydellisesti tyrmistyneenä.

Lopulta muuan ajatus leimahti pojan aivoissa, ja hänen huuliltaan pääsi kolme sanaa, jotka täydelleen kuvasivat, mitä hänen mielessään liikkui:

"Hyvä Jumala! Täti!"

Mitä hän sanoisikaan täti Angéliquelle, jonka kaikki kauniit unelmat olivat kärsineet haaksirikon!

Ange ei tiennyt eukon aikeista sen enempää kuin uskollinen ja viisas koira tietää isäntänsä ajatuksista tarkastamalla kasvojen ilmeitä. Vaisto on verraton opastaja, se ei koskaan vie harhaan. Järkeilyn voi sen sijaan mielikuvitus usein viedä väärälle tolalle.

Ange Pitoun mietiskelyn lopputuloksena, minkä ilmaisuna oli hänen huuliltaan puhjennut valitus, oli se, että hän varsin hyvin tiesi tädin tulevan peräti tyytymättömäksi saadessaan kuulla pahat uutiset… Hän tiesi kokemuksesta, mikä oli seurauksena neiti Angéliquen tyytymättömyydestä. Mutta kun tällä kertaa tyytymättömyyden syyt olivat arvaamattoman suuret, kasvaisi rangaistuskin epäilemättä pelottavaksi.

Tällaiset kamalat tunteet mielessään Pitou saapui Pleuxiin. Hän oli tarvinnut melkein neljännestunnin kävelläkseen apotti Fortierin isolta portilta kadunkulmaan, vaikka välimatkaa oli ainoastaan kolmesataa askelta.

Tällä hetkellä kirkontornin kello löi yksi. Hän huomasi viipyneensä kokonaisen tunnin keskustellessaan viimeisen kerran apotti Fortierin kanssa ja kävellessään kotia kohden, ja että jo kolmetoista minuuttia sitten oli kulunut loppuun se aika, jonka kuluessa täti tarjosi hänelle päivällistä.

Olemme kertoneet, mitä eukko oli keksinyt rangaistakseen häntä jälki-istumisesta ja estääkseen häntä innoissaan juoksemasta jonnekin muualle. Tällä tavalla hän vuoden kuluessa saattoi säästää Pitoun päivällisistä kuusikymmentä.

Mutta tällä kertaa ei koulupoika ajatellut päivällisensä menettämistä. Vaikka aamiainen olikin ollut kovin laiha, niin pojan sydän oli niin täynnä, ettei hän tuntenut vatsansa tyhjyyttä.

Tietäähän jokainen koululainen, että kauhein rangaistus, mikä voi häntä kohdata, on se, että hän oleilee jossakin luvattomassa sopessa, saatuaan lähtöpassit koulusta. Hänen on silloin pakko lopullisesti pysytellä koulusta poissa, vaikka toverit vihkoinensa ja kirjoineen menevät tavalliseen koulutyöhönsä. Vihattu koulu alkaa sellaisina päivinä vaikuttaa tavattomalla voimalla. Koulupoika alkaa täydellä todella pohtia läksyjä ja kirjoituksia, joista hän sitä ennen ei ole välittänyt vähääkään. Paljon on yhteistä tällaisen karkoitetun oppilaan ja epäuskonsa tähden kirkon pannaan julistetun henkilön välillä, jolla ei ole enää oikeutta mennä kirkkoon, vaikka hän nyt kiihkeästi haluaa kuulla messua.

Mitä lähemmäksi hän tuli tätinsä asuntoa, sitä kamalammalta tuntui siellä oleskelu. Siksi hänen mielestään koulu oli jonkinmoinen maallinen paratiisi, josta apotti Fortier enkelinä oli hänet karkoittanut, leimuavan miekan sijasta heiluttaen kädessään pamppua.

Vaikka Pitou astelikin verkkaan, vaikka hän aina kymmenen askeleen päässä seisahtui ja nämä pysähtymiset venyivät sitä pitemmiksi, mitä lähemmäksi hän tuli tätinsä pelottavaa asuntoa, niin täytyihän hänen kuitenkin viimein päätyä perille. Pitou saapui talon kynnykselle laahustaen ja hieroen kättänsä housuihin.

"Minä olen niin kovasti sairas, täti Angélique", sanoi hän välttääkseen pilkkaa tai soimauksia, ehkä myös koettaen saada tädissä heräämään sääliä.

"Hyvä on", sanoi täti Angélique, "kyllä minä tuon sairauden tunnen, ja sen voi parantaa hyvin helposti, jos siirtää kellonviisaria puolitoista tuntia taaksepäin."

"Ei se auta, hyvä Jumala", sanoi Pitou katkerasti, "sillä minun ei ole vähääkään nälkä."

Täti Angélique hämmästyi ja tuli melkein levottomaksi. Sairaus tekee sekä hyvät äidit että pahat levottomiksi; hyvät äidit pelkäävät sairauden vaaroja, pahat pelkäävät sen tuottavan menoja.

"Mikä sinun on, kerrohan?" kysyi vanhapiika.

Kuullessaan nämä sanat, vaikka niitä ei lausuttukaan millään hellällä äänellä, purskahti Pitou itkuun, ja täytyy tunnustaa, että se ilme, joka tuli hänen kasvoilleen, kun hän siirtyi valituksesta itkuun, oli rumin irvi, mitä saattaa ajatella.

"Hyvä täti, minua on kohdannut hyvin suuri onnettomuus", sanoi hän.

"Mikä?" hätääntyi täti.

"Herra apotti on ajanut minut pois!" huudahti Pitou, ruveten ankarasti pillittämään.

"Ajanut pois?" kertasi neiti Angélique kuin ei olisi oikein ymmärtänyt.

"Niin, täti."

"Ja mistä hän on ajanut pois?"

"Koulusta."

Ja Pitou alkoi yhä kiivaammin itkeä.

"Koulustako?"

"Niin, täti."

"Siis tutkinnot, kilpailut, apurahat, seminaarit ovat jääneet sikseen?"

Pitoun niiskutus muuttui ulvonnaksi. Neiti Angélique katsoi häneen kuin tahtoisi veljenpoikansa sydämen pohjalta lukea poisajamisen syvimmät syyt.

"Voin lyödä vetoa, että olet jälleen ollut metsästämässä", sanoi hän. "Voin lyödä vetoa, että olet jälleen maleksinut ukko Billotin talon lähettyvillä. Hyi, tuleva apotti!"

Ange pudisti päätään.

"Valehtelet!" huudahti täti, jonka raivo lisääntyi hänen huomatessaan jutun vakavaksi. "Valehtelet! Viime sunnuntaina viimeksi nähtiin sinun kävelevän Catherinen kanssa 'Huokausten käytävää' pitkin."

Neiti Angélique itse valehteli, mutta ainahan tekohurskaat ovat pitäneet sitä oikeutenansa, noudattaen jesuiittain lauselmaa: "Aina on luvallista esittää väärää, saadakseen tietää toden."

"Minua ei kukaan ole nähnyt 'Huokausten käytävällä', se ei ole mahdollista. Me kävelimme kasvihuoneen puolella."

"Onneton poika, siis olit kuitenkin hänen seurassaan!"

"Mutta, täti", sanoi Ange punastuen, "eihän nyt ole puhetta neiti Catherinesta."

"Niin, sano sinä häntä vain neidiksi, salataksesi riettaat aikeesi! Mutta minä kerron kaikki tuon heiskaleen rippi-isälle."

"Mutta, täti, minä vannon, että neiti Catherine ei ole mikään heiskale."

"Ahaa, sinä puolustat häntä, sillä puolustaaksesi itseäsi. Hyvä, te olettekin siis yksissä juonissa, sitä parempi vain. Minne me, hyvä Jumala, joudummekaan!… Kuudentoista ikäiset lapset!"

"Emme me vedä laisinkaan yhtä köyttä, vaan Catherine ajaa minut aina pois."

"Huomaatkos, kuinka sinä ilmaiset kaikki! Nyt jo sanot häntä vain Catherineksi. Senkin tekopyhä, hän ajaa sinut pois… silloin kun muut näkevät."

"Kas", sanoi Pitou äkkiä ilahtuen, "kas sitä en tullut koskaan ajatelleeksi."

"Siinä näet!" sanoi täti käyttäen hyväkseen veljenpoikansa viatonta huudahdusta, voidakseen hänelle todistaa, että niissä väleissä oli jotakin luvatonta tekeillä, "mutta odotetaanhan, kyllä minä tämän järjestän. Apotti Fortier on hänen rippi-isänsä. Minä pyydän häntä toimittamaan sinut telkien taakse kahdeksi viikoksi vedelle ja leivälle. Ja mitä neiti Catherineen tulee, niin joutukoon vaikka luostariin, hillitäkseen kiihkoansa sinua kohtaan. Ja sinne hän vielä joutuukin. Me lähetämme hänet Saint-Rémyhyn."

Eukko lausui nämä viimeiset sanat niin pontevasti ja varmasti, että Pitou värisi.

"Hyvä täti", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "erehdytte kokonaan luullessanne, että neiti Billot on jotenkin tuottanut minua kohdanneen onnettomuuden."

"Irstaus on kaikkien paheiden äiti", keskeytti juhlallisesti neiti Angélique.

"Täti, minä vakuutan, että apotti ei ole ajanut minua pois sentähden, että olisin irstas; hän hääti minut sentähden, että tein liian paljon lausevirheitä, joihin liittyi joukko kielivirheitä. Minä teen niitä aina tuon tuostakin, ja hän sanoi, että olen senvuoksi kadottanut kaikki mahdollisuudet apurahan saamiseen."

"Kaikki mahdollisuudet! Mitä puhutkaan? Sinä et siis saakaan apurahaa! Sinusta ei siis tulekaan pappia? Minä en siis pääsekään sinun taloudenhoitajattareksesi?"

"Ette, hyvä täti."

"Ja mitä sinusta sitten tulee?" kysyi täti kauhuissaan.

"En tiedä." Pitou katsoi surkeana taivasta kohden. "Mitä sallimus määrää!" lisäsi hän.

"Sallimusko? Kyllä minä tiedän, mistä tämä kaikki johtuu" huudahti neiti Angélique. "Tämä johtuu siitä, kun tulee suurelliseksi, kuuntelee uusia oppeja, imee itseensä filosofiaa."

"Ei suinkaan se ole syynä, täti, sillä filosofiaa ei saa oppia, ennenkuin ensin on retoriikan oppinut, enkä minä vielä ole päässyt sinne asti."

"Naurettavaa, naurettavaa. En minä puhukaan siitä filosofiasta. Senkin onneton, minä puhun filosofien filosofiasta, herra Arouetin filosofiasta, minä puhun Rousseaun filosofiasta, joka on julkaissut Nunnan."

Neiti Angélique teki ristinmerkin.

"Nunnan?" kysyi Pitou; "mikä se on?"

"Sinua onnetonta, kyllä sinä varmaan olet sen lukenutkin!"

"Vannon, etten ole lukenut!"

"Senvuoksi et välitä kirkosta."

"Täti, te erehdytte. Kirkko ei välitä minusta."

"Tuo lapsihan on oikea käärme. Tässä hän vielä väittelee."

"En suinkaan, täti, minä vain vastaan."

"Hän on hukassa!" huudahti neiti Angélique perin masentuneena ja vaipuen rakkaalle tuolilleen istumaan.

Hänen lauseensa: Hän on hukassa! ei merkinnyt mitään muuta kuin: Minä olen hukassa!

Vaara oli uhkaava. Täti Angélique teki päätöksensä. Hän nousi kuin pontimen laukaisemana ja riensi apotti Fortierin luo kuulemaan asiasta tarkemmin ja koettaakseen vielä kerran parastaan.

Pitou seurasi katseillaan tätinsä menoa ovelle asti. Eukon poistuttua hän vuorostaan lähestyi ovea ja näki tätinsä uskomattoman kovaa kyytiä harppaavan Soissons-katua kohden. Nyt näki selvästi, mitä täti aikoi, ja Pitou oli varma hänen menostaan opettajan luo.

Neljännestunnin ainakin hän siis sai olla rauhassa. Pitou päätti käyttää hyväkseen tätä tuokiota, jonka sallimus oli hänelle suonut. Hän kokosi tätinsä päivällisen jätteet ruokkiakseen sisiliskojansa ja otti pari kolme kärpästä kiinni syöttääkseen ne sammakoilleen; sitten hän avasi kaapin ja ruokakammion ja ravitsi vuorostaan itseänsä, sillä yksinäisyys oli hänelle palauttanut ruokahalun.

Tämän tehtyään hän meni ovelle väijymään, milloin hänen toinen äitinsä saapuisi.

Neiti Angélique sanoi itseään Pitoun toiseksi äidiksi. Vaaniessaan hän näki nuoren tytön tulevan kaitaa kujaa myöten Soissons-kadun päästä Lormet-kadulle päin. Hän istui hevosen selässä vasu kummallakin puolellaan; toisessa oli kanoja, toisessa kyyhkysiä. Hän oli Catherine. Nähdessään Pitoun tätinsä asunnon ovella hän pysähtyi.

Nuori tyttö vilkaisi kadulle päin, nyökäytti hiukan päätänsä Pitoulle ja jatkoi matkaansa.

Pitou vastasi tervehdykseen ilosta vapisten.

Tätä pientä kohtausta oli kestänyt sen verran, että koulupoika ajatuksiinsa vaipuneena ja katsellessaan sinne päin, missä oli nähnyt neiti Catherinen, ei huomannut tätiään, joka palasi apotti Fortierin luota, ja nyt äkkiä tarttui hänen käteensä kiukusta kalpeana.

Ange heräsi kauneista unelmistansa tuntiessaan tätinsä kosketuksen, joka aina vaikutti häneen kuin sähkövirta, kääntyi, siirsi katseensa täti Angéliquen leimuavista silmistä käteensä ja näki siinä kauhukseen aimo kimpaleen leipää, jonka päällä oli kerros voita ja kerros valkoista juustoa.

Neiti Angélique kiljaisi raivosta, ja Pitou parahti kauhuissaan. Angélique kohotti kyhmyisen kätensä, ja Pitou painoi päänsä kumaraan. Angélique sieppasi lähellä olevan luudanvarren. Pitou pudotti leivän ja läksi juoksemaan mitään selittämättä.

Nämä molemmat olennot olivat kerrankin yhtä mieltä. He käsittivät, ettei heidän välillään voinut enää olla mitään yhteistä.

Neiti Angélique palasi asuntoonsa ja telkesi ovensa. Pitou kuuli lukon narskahtavan; se peloitti häntä kuin myrskyn lisäilmiö, ja hän joudutti pakoaan.

Tästä kohtauksesta oli seurauksena sellaista, mitä neiti Angélique ei mitenkään voinut aavistaa, eikä Pitoukaan sen paremmin odottanut.

V

MAALAISFILOSOFI

Pitou juoksi niinkuin kaikki hornanhenget olisivat hänen kintereillään, ja lyhyessä ajassa hän oli päässyt kaupungin ulkopuolelle.

Kääntyessään hautuumaan kulmauksesta hän oli töytäämäisillään erään hevosen takapuoleen.

"Hyvä Jumala", sanoi lempeä ääni, jonka Pitou varsin hyvin tunsi, "minne te juoksette sellaista kyytiä, Ange-herra? Cadet oli vähällä tulla vauhkoksi: niin te meitä säikytitte."

"Voi, neiti Catherine", huudahti Pitou vastaten omille ajatuksilleen, eikä nuoren tytön kysymykseen. "Voi, neiti Catherine, mikä onnettomuus, hyvä Jumala, mikä onnettomuus!"

"Jeesus, ihanhan te peloitatte minua", sanoi nuori tyttö seisauttaen hevosensa keskellä tietä. "Mitä on tapahtunut, herra Ange?"

"Se", vastasi Pitou kuin ilmoittaisi kauhean, tärkeän salaisuuden, "ettei minusta tulekaan pappia."

Mutta sensijaan, että Catherine olisi tehnyt sellaisen liikkeen kuin Pitou odotti, hän purskahtikin heleään nauruun.

"Vai ei teistä tulekaan pappia?";

"Ei", kertasi typertynyt Pitou, "se näyttää mahdottomalta."

"No, siinä tapauksessa teistä sitten tulee soturi", sanoi Catherine.

"Soturiko?"

"Juuri niin. Ei noin pienten seikkojen vuoksi kannata vaipua epätoivoon. Ensiksi luulin, että ilmoittaisitte tätinne äkkiä kuolleen."

"Minulle tämä merkitsee samaa kuin jos hän olisi kuollut, sillä hän ajaa minut pois", sanoi Pitou heltyen.

"Sepä vahinko", virkkoi neiti Billot nauraen; "ette siis saakaan jäädä hänen tyytyväiseksi itkijäkseen."

Ja Catherine alkoi entistään hilpeämmin nauraa, mikä Pitousta tuntui loukkaavalta.

"Mutta ettekö kuullut, että hän ajaa minut pois!" jatkoi hän epätoivoissaan.

"Kuulin kyllä, sitä parempi", sanoi vain Catherine.

"Kylläpä te olette onnellinen, kun voitte tuolla tavoin nauraa, neiti Billot, ja se osoittaa varsin tasaista luonnonlaatua, koska toisten vastoinkäymiset eivät vaikuta teihin sen enempää."

"Ja kuka teille sanoo, etten todella säälisi teitä, herra Ange, jos todellinen onnettomuus kohtaisi teitä?"

"Säälisittekö, jos todellinen onnettomuus kohtaisi minua? Ettekö siis tiedä, ettei minulla enää ole mitään turvaa!"

"Sitä parempi vain!" sanoi Catherine.

Pitou ei käsittänyt tästä yhtään mitään.

"Mistä saan ruokaa!" sanoi hän. "Ja ihmisenhän täytyy saada syödä, ainakin minun, jota aina vaivaa nälkä."

"Ettekö siis halua tehdä työtä, herra Ange?"

"Tehdä työtä! Mitä työtä? Herra Fortier ja tätini ovat senkin seitsemän kertaa vakuuttaneet minulle, etten kelpaa mihinkään. Jospa olisivat panneet minut puusepän tai vaunusepän oppiin, sensijaan että koettivat minusta tehdä pappia! Katsokaahan, neiti Catherine, toden totta", sanoi Pitou tehden epätoivoisen liikkeen, "toden totta minua painaa kirous."

"Kyllähän", sanoi nuori tyttö, sillä hän tunsi yhtä hyvin kuin muutkin Pitoun surullisen elämäntarinan, "kyllähän kaikessa tuossa, mitä sanotte, herra Ange, on totta, mutta… mutta miksi ette menettele määrätyllä tavalla?"

"Millä tavalla?" kysyi Pitou takertuen neiti Billotin aloittamaan ehdotukseen samoin kuin hukkuva tarttuu rantapajun oksaan. "Millä tavalla?"

"Olihan teillä suosija."

"Tohtori Gilbert."

"Olittehan hänen poikansa luokkatoveri, koska hän kävi samoin kuin tekin koulua apotti Fortierin luona."

"Niin kylläkin, ja monta kertaa olen pelastanut hänet saamasta selkäänsä."

"No, miksi ette siis käänny hänen isänsä puoleen? Hän ei suinkaan jätä teitä pulaan."

"Miksen sitä tekisi, jos tietäisin, minne hän on joutunut. Mutta ehkä isänne, neiti Billot, sen tietää, koska tohtori Gilbert on hänen tilansa omistaja."

"Minä tiedän, että hän lähetti osan vuokrasta Ameriikkaan ja toisen osan eräälle asianajajalle Pariisiin."

"Oi", huokasi Pitou, "Ameriikkaan, se on kovin kaukana."

"Lähtisittekö Ameriikkaan?" virkahti nuori tyttö hätkähtäen tästä mahdollisuudesta.

"Minäkö, neiti Catherine? En koskaan, en koskaan! En. Jos vain tietäisin, mistä saan ruokaa, niin viihtyisin oikein hyvin Ranskassa."

"Se on hyvä", lausui neiti Billot.

Pitou loi katseensa maahan. Nuori tyttö oli vaiti. Tätä vaitioloa kesti jonkun aikaa. Pitou oli vaipunut unelmiin, jotka olisivat suuresti hämmästyttäneet niin loogillista miestä kuin apotti Fortieria.

Näiden unelmien alku oli hämärä, mutta sitten ne kirkastuivat, senjälkeen ne uudelleen himmenivät, vaikka leimauttivat välkettä kuin salamat, joiden alkua ei tiedä, joiden lähde pysyy salassa.

Cadet oli lähtenyt astelemaan eteenpäin, ja Pitou käveli Cadetin vieressä nojaten toisella kädellään sen selässä olevaan vasuun. Neiti Catherinekin oli mietteissään samoin kuin Pitou hän antoi ohjasten riippua pelkäämättä, että hevonen riistäytyisi karkuun. Tiellä ei ollutkaan mitään peloittavia kummituksia, eikä Cadet kuulunut Hippolytoksen hevosen luokkaan.

Pitou seisahtui koneellisesti, kun hevonenkin seisahtui. He olivat saapuneet maatilalle.

"Kas, sinäkö se oletkin, Pitou!" huudahti kookkaan näköinen mies seisoessaan lätäkön luona, josta hän juotti hevostaan.

"Minä tässä olen, hyvä Jumala, minä juuri."

"Pitou-parkaa on jälleen onnettomuus kohdannut", ilmoitti nuori tyttö hypätessään hevosen selästä, välittämättä siitä, että hame kohotessaan näytti hänen sukkanauhojensa värin.

"Täti ajaa hänet kotoaan pois."

"Ja mitä pahaa hän on tehnyt sille tekopyhälle akalle?" kysyi maanviljelijä.

"Minä en näy olevan oikein etevä kreikankielessä", vastasi Pitou.

Senkin hupakko, hän kerskaili! Hänenhän olisi pitänyt sanoa olevansa latinassa puutteellinen.

"Etkö ole kylliksi etevä kreikankielessä?" sanoi leveäharteinen mies. "Ja miksi tahtoisit olla etevä kreikankielessä?"

"Selittääkseni Theokritosta ja kääntääkseni Iliadia."

"Ja mitä hyötyä sinulla siitä olisi, että selittäisit Theokritosta ja kääntäisit Iliadia?"

"Se auttaisi minua papiksi."

"Joutavia", sanoi Billot, "osaanko minä kreikkaa? Osaanko minä latinaa? Osaanko minä ranskaa? Osaanko minä kirjoittaa? Osaanko minä lukea? Estääkö se minua kylvämästä, leikkaamasta ja latoon kokoamasta?"

"Ei suinkaan, herra Billot, mutta ettehän te olekaan pappi, te olette maanviljelijä, agricola, niinkuin Vergilius sanoo. O fortunatos nimium …"

"No, sanohan, eikö maanviljelijä ole mustatakkisen vertainen, sinä epäkelpo kuoripoika! Varsinkin silloin, kun maanviljelijällä on kuusikymmentä tynnyrinalaa maata näkyvissä ja tuhannen kultarahaa kätkössä."

"Minulle on aina sanottu, että pappina oleminen on kauneinta maailmassa. Tottahan on", lisäsi Pitou hymyillen herttaisimmalla tavallaan, "etten ole aina ottanut kuullakseni, mitä minulle on sanottu."

"Ja siinä onkin viisaus syvä, poika hyvä. Huomaathan, että minä runoilen yhtä hyvin kuin muutkin, kun vain käyn toimeen. Minun mielestäni on sinussa aineksia joksikin paremmaksi kuin pappi olisikaan, ja onnesi vain on, ettet mene tälle alalle, ainakaan tähän aikaan. Katsohan, kun olen maanviljelijä, olen myös sääntuntija, ja nyt ei sää ole sovelias papeille."

"Mitä vielä!" sanoi Pitou.

"Kohta nousee myrsky", ennusti maanviljelijä. "Usko siis minua. Olet kunnollinen, oppinut…"

Pitou kumarsi mielissään, kun kuuli ensi kertaa elämässään saavansa oppineen nimen.

"Voithan sinä elatuksesi ansaita muutenkin", jatkoi maanviljelijä.

Neiti Billot laskiessaan maahan kanat ja kyyhkyset kuunteli tarkkaavana Pitoun ja isänsä välistä keskustelua.

"Ansaita elatukseni", sanoi Pitou; "juuri se tuntuu minusta vaikealta."

"Mitä sinä osaat tehdä?"

"Osaanhan minä virittää ansoja ja laatia koukkuja. Matkin jokseenkin hyvin lintujen ääntä, eikö totta, neiti Catherine?"

"Mitä siihen tulee, niin hän visertää kuin rastas."

"Mutta eihän tuo ole mikään toimiala", jatkoi ukko Billot.

"Sitä minäkin sanon, hitossa!"

"Sinä kiroilet, se ainakin on hyvä asia."

"Mitä, kirosinko minä", sanoi Pitou. "Pyydän anteeksi, herra Billot."

"Ei kannata pyytää", tuumi maanviljelijä, "sattuu sitä minullekin tuon tuostakin. Saakeli", sanoi hän kääntyen hevosen puoleen, "etkö siinä pysy alallasi! Näiden percheronilaisten hevosten täytyy aina saada teutaroida ja ravistella itseään. Kuulehan", jatkoi hän kääntyen Pitoun puoleen, "oletko sinä laiska?"

"En tiedä. Minä en koskaan ole tehnyt muuta kuin lukenut kreikkaa ja latinaa, ja…"

"Ja mitä?"

"Ja minun täytyy tunnustaa, etten koskaan oppinut niitäkään kunnollisesti."

"Sitä parempi", sanoi Billot; "se todistaa, ettet olekaan vielä niin typerä kuin luulin."

Pitou avasi silmänsä selkoselälleen. Ensi kerran hän kuuli sanottavan tällä tavalla, kokonaan vastoin niitä väitteitä, joita hän oli saanut tähän asti kuulla.

"Minä kysyn", pitkitti Billot, "oletko niin laiska, että sinua aina väsyttää?"

"Mitä väsymiseen tulee, niin se on ihan eri asia", sanoi Pitou.

"Minä voin marssia kymmenen penikulmaa uupumusta tuntematta."

"Hyvä, onhan sekin jo jotakin", arveli Billot; "kun vielä laihdut muutaman naulan, niin sinusta tulee oivallinen juoksija."

"Laihtua", sanoi Pitou katsellen hoikkaa varttansa, pitkiä luisevia käsivarsiaan ja vääriä pitkiä sääriään, "olenhan mielestäni jo näinkin kylliksi laiha."

"Toden totta", virkahti maanviljelijä puhjeten nauruun, "sinä, ystäväiseni, olet todellakin oikea aarre."

Ensi kertaa sai Pitou näin suurta tunnustusta. Senvuoksi hän hämmästyikin yhä uudelleen.

"Kuulehan nyt", sanoi maanviljelijä. "Minä kysyn sinulta, oletko laiska työtä tehdessäsi."

"Mitä työtä?"

"Työtä yleensä."

"En tiedä. En ole koskaan tehnyt työtä."

Nuori tyttö heläytti nyt naurun, mutta ukko Billot otti asian tällä kertaa vakavalta kannalta.

"Senkin heittiöt, nuo papit", sanoi hän puiden nyrkkiä kaupunkiin päin. "Tuolla tavalla he kasvattavat nuorisosta laiskureita ja tyhjäntoimittajia. Kysynpä, millä tavalla tuollainen mies voi hyödyttää veljiään?"

"Ei paljoakaan", myönsi Pitou, "kyllähän sen tiedän. Kaikeksi onneksi ei minulla olekaan veljiä."

"Veljillä minä tarkoitan kaikkia ihmisiä yleensä", selitti Billot. "Ajatteletko ehkä, että kaikki ihmiset eivät ole keskenään veljiä?"

"Oh, ovathan ne; sehän on evankeliumissakin."

"Ja yhdenvertaisia", jatkoi maanviljelijä.

"Se on toinen asia", väitti Pitou. "Jos minä olisin ollut apotti Fortierin vertainen, ei hän niin usein olisi antanut minun maistaa patukkaa ja vitsaa. Ja jos täti ja minä olisimme olleet yhdenvertaisia, niin hän ei olisi häätänyt minua."

"Minä sanon, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia", vakuutti maanviljelijä, "ja me todistamme sen kohta tyranneille."

" Tyrannis! " tokaisi Pitou taidonnäytteekseen.

"Ja todistuksena siitä on se, että minä otan sinut luokseni", jatkoi Billot.

"Te otatte minut luoksenne, rakas herra Billot! Vai lasketteko leikkiä, puhuessanne tuolla tavalla?"

"En. Kuulehan; mitä tarvitset elääksesi?"

"Hitto, noin kolme naulaa leipää päivässä."

"Ja leivän ohella?"

"Hiukan voita ja juustoa."

"No, huomaanpa kyllä, ettei sinua ole työlästä elättää. No siis, minä pidän sinut ruuassa."

"Herra Pitou", sanoi Catherine, "eikö teillä ole mitään muuta isältäni pyydettävänä?"

"Minullako, neiti? Ei suinkaan."

"Ja miksi siis tulitte tänne?"

"Siksi, että te tulitte."

"Sepä oli kohteliaasti sanottu", lausui Catherine. "Mutta minä en anna tälle kohteliaisuudelle sen suurempaa arvoa kuin se ansaitsee. Olettehan, herra Pitou, tullut isäni luokse kuullaksenne uutisia suosijastanne."

"Sehän on totta", sanoi Pitou. "Kummallista, kun sen unohdin."

"Sinä aioit siis puhua kunnon tohtori Gilbertistä?" sanoi maanviljelijä, ja hänen äänensä sointu ilmaisi, kuinka syvä kunnioitus hänellä oli tilansa omistajaa kohtaan.

"Juuri niin", sanoi Pitou. "Mutta nyt minun ei tarvitsekaan sitä tehdä; koska herra Billot ottaa minut luokseen, voin rauhassa odottaa hänen paluutansa Ameriikasta."

"Siinä tapauksessa, ystäväiseni, ei sinun tarvitsekaan kauan odottaa, sillä hän on palannut."

"Oho!" sanoi Pitou. "Ja milloin?"

"En tiedä tarkoin. Sen vain tiedän, että hän oli Havressa viikko sitten. Kätköissäni on muuan käärö, jonka hän lähetti minulle maahan tultuaan; se tuotiin minulle Villers-Cotteretsissa tänä aamuna ja on todistuksena siitä, että hän on Ranskassa."

"Ja kuka sanoi teille, että hän sen lähetti?"

"Perhana, koska sen sisällä oli kirje."

"Suokaahan anteeksi, isä", huomautti Catherine nauraen, "mutta minä luulin teitä lukutaidottomaksi. Sanon sen siksi, isä, että kerskailitte taitamattomuudellanne."

"Niin kerskailenkin! Minä tahdon ihmisten sanovan: Isäntä Billot ei ole kellekään mitään velkaa, ei edes koulumestarille; hän on luonut tulevaisuutensa itse, isäntä Billot! Minä tahdon, että minusta sanotaan siten. En minä siis itse lukenutkaan kirjettä, vaan santarmien majoitusmestari, jonka satuin tapaamaan."

"Ja mitä kirjeessä oli, isä? Hän on yhä vielä tyytyväinen teihin, eikö olekin?"

"Päätä itse."

Ja maanviljelijä otti nahkaisesta lompakostaan kirjeen, jonka ojensi tyttärelleen.

Catherine luki:

'Rakas herra Billot!

Palaan Ameriikasta, missä kohtasin rikkaamman, suuremman ja onnellisemman kansan. Se johtuu siitä, että he ovat vapaita, mitä me emme ole. Mutta mekin kuljemme uutta aikakautta kohti, ja jokaisen velvollisuus on jouduttaa päivää, jolloin valo paistaa kirkkaana. Tunnen periaatteenne, rakas herra Billot, tunnen vaikutusvaltanne työtovereihinne, maamiehiin ja kunnon työmiehiin sekä maalaisiin, joita vallitsette, ette niinkuin kuningas, vaan niinkuin isä. Istuttakaa heihin uhrautumisen ja veljeyden periaatteet, joita itse kannatte. Filosofia on yleismaailmallinen, kaikkien ihmisten tulee lukea oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan sen soihdun valossa. Lähetän teille pienen kirjan, missä kaikki nämä velvollisuudet ja oikeudet ovat mainitut. Kirja on minun kirjoittamani, vaikka sen kannella ei olekaan minun nimeäni. Levittäkää näitä yleisen yhdenvertaisuuden periaatteita, luettakaa kirjaa, ääneen pitkinä talvi-iltoina. Lukeminen on sielun käyntiä laitumella, niinkuin leipä on ruumiin ravintoa.

Jonakin lähipäivänä tulen teitä tapaamaan ja neuvon teille uuden maanviljelystavan, jota paljon käytetään Ameriikassa. Se koskee vuositulojen jakamista vuokraajan ja omistajan välillä. Minun mielestäni se on enemmän kuin nykyinen alkuperäisen yhteiskunnan ja Jumalan lakien mukaista. Veljellinen tervehdys.

Honoré Gilbert, Filadelfian kansalainen.'

"Ohoo", sanoi Pitou, "siinäpä kirje, joka on oivallisesti laadittu."

"Eikö olekin?" lausui Billot.

"On kyllä, rakas isä", myönsi Catherine, "mutta minä en usko santarmien luutnantin olevan samaa mieltä teidän kanssanne."

"Kuinka niin?"

"Minusta tuntuu, että tämä kirje voi syöstä vaaraan sekä tohtori Gilbertin että teidät."

"Joutavia", sanoi Billot, "sinä pelkäät aina. Ei se estä, että tässä on kirja, ja sinun toimesi on keksitty, Pitou. Tänä iltana saat lukea sitä ääneen."

"Ja mitä teen päivällä?"

"Päivällä paimennat lampaita ja lehmiä. Tässä on kirjasi." Ja tilanomistaja veti taskustaan tuollaisen pienen punakantisen kirjan, jommoisia siihen aikaan julkaistiin suuret määrät, joko esivallan tieten tai tietämättä.

Jälkimäisessä tapauksessa oli kirjoittaja vaarassa joutua kaleerivangiksi.

"Luehan kirjan nimi, Pitou, jotta saan puhua nimestä siihen asti, kunnes voin puhua sen sisällöstä. Loput luet minulle myöhemmin."

Pitou luki kirjan ensimmäiseltä lehdeltä seuraavat sanat, jotka käytön kautta ovat tulleet epämääräisiksi ja vähäpätöisiksi, mutta siihen aikaan herättivät tavatonta vastakaikua jokaisen sydämessä: Ihmisen riippumattomuudesta ja kansakuntien vapaudesta.

"Mitä sinä tästä sanot, Pitou?" kysyi tilanomistaja.

"Minä sanon, herra Billot, että riippumattomuus ja vapaus ovat minun mielestäni sama asia. Herra Fortier ajaisi suosijani luokalta pois, kun hän käyttää tällaista liikasanaisuutta."

"Liikasanaisuutta tai ei, se on oikein miehen kirjoittama kirja", sanoi maanviljelijä.

"Olkoon kuinka tahansa", intti Catherine naisen ihmeellisellä vaistolla, "mutta piilottakaa se, isä, rukoilen sitä! Se voi tuottaa teille ikävyyksiä. Minä vapisen jo nähdessänikin sen."

"Ja mistä syystä se minua vahingoittaisi, minua, koska se ei ole vahingoittanut sen kirjoittajaa?"

"Mistä sen tiedätte, isä? Tämä kirje on kirjoitettu viikko sitten, eikä käärö ole voinut tarvita viikkoa tullakseen Havresta tänne. Minäkin sain tänä aamuna kirjeen."

"Ja keltä?"

"Sebastien Gilbertiltä, joka omasta puolestaan kirjoitti. Hän käskee sanoa paljon terveisiä rintaveljelleenkin, Pitoulle, vaikka olen sen unohtanut."

"Entä sitten?"

"Entäkö sitten! Hän sanoo Pariisissa jo kolme päivää odotetun hänen isäänsä, jonka piti tulla, mutta joka ei olekaan saapunut."

"Neiti on oikeassa", sanoi Pitou. "Minutkin se viipyminen tekee levottomaksi."

"Pidä suusi kiinni, pelkuri, ja lue tohtorin kirja", sanoi maanviljelijä. "Silloin ei sinusta tule ainoastaan oppinut mies vaan oikea mies."

Tällä tavalla puhuttiin siihen aikaan, sillä oli uudistumassa suurenmoinen kreikkalainen ja roomalainen historiallinen hetki, jonka Ranskan kansa jäljensi kymmenenä vuonna kaikkine jaksoineen — uhrautumisinensa, karkoituksineen ja orjuutuksinensa.

Pitou pisti kirjan kainaloonsa niin juhlallisesti, että sillä voitti lopullisesti maanviljelijän sydämen.

"Nyt", muisti Billot, "oletko saanut päivällistä?"

"En", vastasi Pitou pysytellen puoliksi hartaana, puoliksi sankarillisena, mikä hänessä ilmeni senjälkeen, kun oli ottanut vastaan kirjan.

"Hän oli juuri aloittamaisillaan päivällisensä, kun sai lähteä kotoaan", sanoi nuori tyttö.

"Mene siis pyytämään emännältämme talon tavallista ruokaa", kehoitti Billot. "Ja huomenna ryhdyt työhösi."

Pitou kiitti ilmehikkäällä katseella Billotia ja meni Catherinen seurassa keittiöön, missä emäntä Billot yksinvaltiaana hallitsi.

VI

PAIMENELÄMÄÄ

Talon valtiatar oli kookas kolmenkymmenenviiden tai -kuuden ikäinen emäntä, pyöreä kuin pallo, tuore, mehevä ja sydämellinen. Hän liikuskeli taukoamatta kyyhkyslakasta kanakoppiin, lammastarhasta navettaan, tarkasteli kattiloitaan, uuniansa ja paistejaan kuin kenraali, joka tarkoin tuntee kenttävarustuksensa. Hän näki yhdellä ainoalla katseella, oliko kaikki paikallaan, ja päätti paljaasta hajusta, oliko ajuruohoa tai laakereita pantu kylliksi kuhunkin keitokseen. Hän oli tottunut torailemaan, tarkoittamatta vähääkään sillä, että hän sanoillaan loukkaisi miestänsä, jota hän kunnioitti kuin kaikkein korkeinta hallitsijaa, tytärtänsä, jota hän varmasti rakasti enemmän kuin rouva de Sévigné rouva de Grignania, päivätyöläisiään, joita hän ruokki paremmin kuin kukaan muu kymmenen penikulman lähistöllä. Senvuoksi kaikki kilvan koettivatkin päästä Billotille työhön. Mutta pahaksi onneksi, samoin kuin taivaassakin, olivat työhön tulleiden joukossa monet kutsutut, mutta harvat valitut.

Olemme saaneet nähdä, että Pitou tuli valituksi, vaikka hän ei ollutkaan kutsuttu. Hän osasikin antaa sille oikean arvon, nähdessään kullankeltaisen leipäviipaleen, joka pantiin hänen vasemmalle puolelleen, ja omenaviinimaljan, joka laskettiin hänen oikealle puolelleen, ja hiukan suolatun lihakimpaleen, joka tuotiin hänen eteensä. Siitä ajasta asti, jolloin hänen äitinsä oli kuollut, ja siitä oli jo viisi vuotta, ei Pitou ollut edes juhlapäivinä saanut nähdä sellaista ateriaa.

Kiitollisena ahmiessaan leipää, pureskellessaan lihaa, jonka paineeksi ryyppäsi viiniä, Pitou tunsikin ihailunsa yhä kasvavan maanviljelijää kohtaan samoin kuin kunnioituksensa tämän vaimoa ja rakkautensa näiden tytärtä kohtaan. Yksi ainoa seikka kiusasi häntä, se, että hänen täytyi ryhtyä niin ala-arvoiseen työhön kuin lampaitten ja lehmien paimentamiseen, tämä kun ei vähääkään ollut sopusoinnussa sen tehtävän kanssa, joka illalla häntä odotti, kun hänen oli ihmiskunnalle opetettava sosialisuuden ja filosofian korkeimpia periaatteita.

Tätä Pitou mietiskeli päivällisen syötyään. Mutta näissäkin mietteissään hän tunsi oivallisen aterian vaikutuksen. Pitou alkoi katsella asioita toiselta kannalta kuin nälkäisenä ollessaan. Lammas- ja lehmipaimenen virkaa, jota hän piti arvoansa alentavana, olivat jumalat ja puolijumalat hoitaneet.

Apollo oli melkein samanlaisissa olosuhteissa kuin hänkin, nimittäin silloin kun Jupiter hääti hänet Olymposta, niinkuin Pitoun oli karkoittanut Pleuxista hänen tätinsä Angélique: hän oli ruvennut paimeneksi ja kainnut Admeteen karjaa. Admetes tosin oli paimenkuningas, mutta olihan Apollo myös jumala.

Herkules oli ollut melkein paimenena, koska hän tarinan mukaan oli vetänyt Geryonin lehmiä hännästä, ja jos kuljettaa lehmiä hännästä tai päästä, riippuuhan se vain siitä, mihin kukin on tottunut, siinä kaikki. Eihän siis mikään estänyt häntä olemasta lehmien ohjaajana, siis paimenena.

Oli sitäpaitsi olemassa Tityros, jota Vergilius ylistää ja joka perin kaunein säkein kiittää sitä onnea, jonka Augustus hänelle oli valmistanut, ja hänkin oli paimen. Olihan sitäpaitsi vielä paimen Melibeos, joka runollisin sanoin valittaa kodistaan lähtemistä.

Kaikki nämä ihmiset puhuivat kyllä niin hyvin latinaa, että olisivat voineet tulla apoteiksi, ja kuitenkin he mieluummin näkivät vuohiensa syövän maukasta ruohoa kuin lukivat rukouksia tai lauloivat messuja. Kun asiaa oikein punnitsi, oli paimenessa ololla omat viehätyksensä. Mikään ei sitäpaitsi estänyt Pitouta antamasta sille runollisuutta, jonka se oli kadottanut. Mikä esti Pitouta vaatimasta lähikylien Menalkoksia tai Palemoneja ryhtymään kanssansa laulukilpailuun? Ei kai kukaan. Olihan hän kerran laulanut messupulpetin ääressä, ja ellei hän olisi mennyt maistelemaan apotti Fortierin messuviiniä, jolloin hän heti oli menettänyt kuoripojan paikan, olisi hän sillä alalla voinut kehittyä hyvin eteväksi Hän ei osannut soittaa huilua, se oli kyllä totta, mutta hän osasi soittaa minkälaista sorapilliä tahansa, ja samahan se oli. Tosin hän ei laatinut eripaksuisista kaisloista soittokonettaan, niinkuin teki Syrinxin rakastaja, mutta hän valmisti pajusta; ja kastanjapuusta torvia, joiden täydellisyyttä hänen toverinsa monasti olivat ylistäneet. Pitou saattoi siis häpeämättä olla paimenena. Hän ei alentunut siihen huonoon asemaan, joka paimenilla nykyaikana oli, vaan hän kohotti tämän toimialani arvoisekseen.

Paimentaminen oli sitäpaitsi neiti Billotin johdon alaisena, eikä käskyjen kuuleminen hänen suustansa tuntunut laisinkaan vaikealta.

Mutta Catherine puolestaan piti huolta siitä, että Pitoun arvo säilyi muutenkin.

Illalla, kun nuori mies lähestyi häntä kysyäkseen, mihin aikaan aamulla hänen tuli liittyä paimeniin, sanoi Catherine hymyillen:

"Ette te lähde."

"Miksi en?" kysyi Pitou hämmästyneenä.

"Olen vakuuttanut isälleni, ettei teidän saamanne kasvatus sopinut hänen määräämiensä töitten kanssa yhteen. Te jäätte siis taloon."

"Sitä parempi", sanoi Pitou. "Sittenhän en menetäkään seuraanne."

Tämä huudahdus oli päässyt Pitoun huulilta ihan tahtomatta. Mutta tuskin hän oli sen ennättänyt sanoa, kun karahti punaiseksi korvia myöten, ja Catherine painoi päänsä kumaraan ja hymyili.

"Anteeksi, neiti", pyysi Pitou, "se tuli sydämestäni vastoin tahtoa. Te ette saa suuttua siitä."

"En suutukaan, herra Pitou", sanoi Catherine, "eikä siinä ole pahaa, jos mielellänne jäätte minun seuraani."

He olivat hetkisen vaiti. Eikä se ollutkaan kumma, sillä molemmat lapset olivat muutamalla sanalla lausuneet monta ajatusta toisilleen!

"Mutta enhän voi jäädä taloon ja oleksia täällä mitään tekemättä", lausui sitten Pitou. "Mitä minä teen talossa?"

"Te teette sen, mitä minä tein; hoidatte kirjanpitoa, laaditte laskut päivätyöläisille, tilit tuloista ja menoista. Osaattehan luvunlaskun?"

"Tunnen kaikki neljä laskutapaa", vastasi Pitou ylpeästi.

"Siis yhtä laskutapaa enemmän kuin minä", sanoi Catherine. "Minä en ole koskaan päässyt kolmea pitemmälle. Huomaattehan itsekin, että isälleni on hyödyllisempää pitää teitä tilien hoitajana. Ja kun minä sillä tavoin jään voiton puolelle ja te jäätte voiton puolelle, ovat kaikki tyytyväisiä."

"Ja miten te, neiti, jäätte tässä voiton puolelle?" kysyi Pitou.

"Minä voitan aikaa ja valmistan päähineitä, ollakseni siten somempi."

"Minun mielestäni te olette jo kyllin kaunis ilman päähineitäkin", virkkoi Pitou.

"Se on kyllä mahdollista, mutta se on vain teidän makunne", sanoi nuori tyttö nauraen. "Mutta enhän voi mennä Villers-Cotteretsiin tanssimaan, ellei minulla ole soveliasta päähinettä. Kyllähän ylhäisten naisten kelpaa, jotka saavat panna valkoista jauhetta tukkaansa, mennä avopäin."

"Minun mielestäni teidän tukkanne on näin kauniimpi, kuin jos siinä olisi jauhetta", sanoi Pitou.

"Kas kas, huomaan, että rupeatte lausumaan minulle kohteliaisuuksia."

"Niitä en osaa lausua, neiti. Ei apotti Fortier sellaisia opettanut."

"Entä opetettiinko teitä tanssimaan?"

"Tanssimaanko?" kysyi Pitou ihmeissään.

"Niin tanssimaan."

"Tanssimaan apotti Fortierin luona! Hyvä Jumala, neiti… Kaikkea vielä, tanssimaan!"

"Te ette siis osaa tanssia?" kysyi Catherine.

"En", sanoi Pitou.

"No siis te seuraatte minua ensi sunnuntaina tanssiaisiin ja katselette, miten herra de Charny tanssii. Hän tanssii paraiten kaikista lähiseudun nuorista miehistä."

"Kuka tuo herra de Charny on?" kysyi Pitou.

"Bourbonnen linnan herra"

"Ja tanssiiko hän sunnuntaina?"

"Aivan varmasti"

"Ja kenen kanssa?"

"Minun kanssani."

Pitoun sydäntä kouristi, mutta hän ei voinut käsittää siihen syytä.

"Te siis tahdotte somistaa itsenne saadaksenne tanssia hänen kanssaan?"

"Tanssiakseni hänen kanssaan, toisten kanssa, kaikkien kanssa."

"Paitsi ette minun kanssani."

"Miksi en teidän kanssanne?"

"Koska minä en osaa tanssia."

"Te opettelette."

"Jos te vain tahtoisitte näyttää, neiti Catherine, niin oppisin paremmin kuin katsellessani herra de Charnytä, sen vakuutan teille."

"Sen näemme myöhemmin", sanoi Catherine. "Mutta nyt on jo aika mennä levolle. Hyvää yötä, Pitou."

"Hyvää yötä, neiti Catherine."

Siinä kaikessa, mitä neiti Billot oli Pitoulle haastanut, oli sekä hyvää että pahaa. Hyvää oli se, että hän oli noussut paimenen virasta kirjanpitäjäksi. Pahaa se, ettei hän osannut tanssia ja herra de Charny osasi. Catherinen sanojen mukaan hän tanssi paremmin kuin kukaan muu.

Pitou näki koko yön unta siitä, että hän katseli herra de Charnyn tanssia ja että tämä tanssi hyvin huonosti.

Seuraavana päivänä Pitou ryhtyi työhönsä Catherinen opastamana. Muuan seikka häntä ihmetytti, se nimittäin, että määrättyjen opettajien opastamana työ tuli hyvin mieluisaksi. Kahden tunnin päästä hän tarkoin tiesi, mitä hänen piti tehdä.

"Neiti, jos te olisitte neuvonut minulle latinaa apotti Fortierin sijasta", sanoi hän, "niin en olisikaan tehnyt kielivirheitä."

"Ja teistä olisi tullut pappi?"

"Ja minusta olisi tullut pappi", sanoi Pitou.

"Jolloin olisitte joutunut seminaariin, minne ei ainoakaan nainen saa tulla…"

"Kas", sanoi Pitou, "en koskaan tullut sitä ajatelleeksi, neiti Catherine… Minusta onkin hauskempaa, etten jäänyt papin uralle."

Kello yhdeksän saapui isäntä Billot. Hän oli lähtenyt liikkeelle ennen kuin Pitou oli noussut. Joka aamu kello kolmen aikaan vuokratilallinen oli katsomassa, kun hänen hevosensa ja ajomiehensä läksivät liikkeelle. Sitten hän liikkui pelloilla kello yhdeksään asti, nähdäkseen olivatko kaikki paikoillaan ja tekivätkö tehtävänsä. Kello yhdeksän hän tuli aamiaiselle ja poistui kello kymmeneltä. Kello yhden aikaan syötiin päivällinen, ja sen jälkeen aika kului tarkastukseen samoin kuin aamullakin. Senvuoksi ukko Billotin toimet menestyivätkin. Niinkuin hän oli sanonut, oli hänellä kuusikymmentä tynnyrinalaa kaikkien tiedossa ja tuhannen kultarahaa piilossa. Ja luultavaa on, että jos tarkoin olisi laskettu, jos Pitou olisi laskenut, eikä ollut hajamielinen neiti Catherinen ollessa läsnä, olisi hän löytänyt muutaman kultarahan ja muutaman tynnyrinalan lisää siihen, mitä ukko Billot oli tunnustanut.

Aamiaisen aikana isäntä ilmoitti Pitoulle, että tohtori Gilbertin kirjaa luettaisiin ensi kertaa ylihuomenna kello kymmenen aamulla vajassa.

Pitou huomautti silloin arasti, että kello kymmenen aikaan aamulla oli messu. Mutta Billot vastasi valinneensa juuri tämän ajan tunnustellakseen työläistensä mielialaa.

Olemmehan sanoneet, että ukko Billot oli filosofi.

Hän halveksi pappeja, joita hän piti tyranniuden apostoleina, ja kun hän sai tilaisuuden pystyttää alttarin alttaria vastaan käytti hän sitä kiireesti hyväkseen.

Rouva Billot ja Catherine rohkenivat tehdä muutamia huomautuksia, mutta isä Billot sanoi, että naiset saivat mennä messua kuulemaan, jos heitä halutti, koska kerran uskonto oli olemassa naisia varten, mutta miehet saivat tulla kuulemaan tohtori Gilbertin kirjaa tai lähteä hänen talostaan.

Filosofi Billot oli talossaan suuri itsevaltias. Catherinella yksinään oli oikeus kohottaa äänensä vastustaakseen hänen päätöksiänsä. Mutta jos isäntä oli tehnyt lujan päätöksen ja vastasi Catherinelle otsansa rypistyksellä, vaikeni Catherine toisten tavoin.

Mutta Catherine aikoi käyttää olosuhteita Pitoun hyväksi. Pöydästä noustua hän huomautti isälleen, että esittääkseen kaikkia noita kauniita asioita ylihuomenna ei Pitoulla ollut kyllin hyviä vaatteita. Kun hän kerran olisi mestarin asemassa silloin, sillä hänhän silloin opettaisi, ei hänen pitäisi tarvita hävetä oppilaittensa edessä.

Billot antoi tyttärelleen vallan sopia Pitoun vaatteista Villers-Cotteretsin räätälin, herra Dulauroyn kanssa.

Catherine oli oikeassa, eikä uusi puku suinkaan ollut Pitoulla mikään ylellisyystavara. Hänellä oli jalassa samat housut jotka tohtori Gilbert oli hänelle teettänyt viisi vuotta sitten ne olivat kyllä alkujaan olleet liian pitkät, mutta olivat jo käyneet liian lyhyiksi, vaikkakin neiti Angélique oli niitä joka vuosi jatkanut kahdella tuumalla. Mitä tulee takkiin ja liiveihin, niin ne olivat kadonneet jo kaksi vuotta sitten, ja niiden sijaan oli tullut palttinainen mekko, johon sankarimme oli puettu kertomuksemme alusta alkaen.

Pitou ei koskaan ollut ajatellut pukuansa. Kuvastin oli aivan tuntematon ylellisyyskapine neiti Angéliquen talossa, ja kun hänellä ei ollut taipumuksia niinkuin kauniilla Narkissoksella rakastua ensiksi itseensä, ei hän ollut koskaan tullut katsoneeksi kuvaansa lähteistä, joiden partaalle hän viritti ansojaan.

Mutta heti kun Catherine oli puhunut tanssiaisiin menosta ja oli mainittu herra de Charny ja hänen komea ulkomuotonsa, — senjälkeen kun tuo juttu päähineistä, joilla nuori tyttö aikoi lisätä kauneuttaan, oli tullut Pitoun korviini katsoi hän kuvaansa, peilistä, tuli murheelliseksi silmäillessään omaa siistimätöntä asuaan ja tuumi, millä tavalla hänkin voisi hankkia sellaista, mikä kohottaisi hänen ulkonaista asuaan.

Pahaksi onneksi Pitou ei voinut tähän kysymykseen antaa mitään vastausta. Hänen huono ulkoasunsa riippui vaatteista. Mutta saadakseen vaatteita hän tarvitsi rahaa, eikä Pitou eläissään ollut omistanut ropoakaan.

Olihan Pitou nähnyt, että paimenet, kilpaillessaan huilunsoitossa ja runojen laatimisessa, ottivat päähänsä ruususeppeleen, mutta hän ajatteli aivan oikein, että vaikka tällainen seppele kaunistaisikin hänen kasvonpiirteitään, niin se vain tekisi vaatteitten huonouden huomattavammaksi.

Pitou siis ilahtui kovin, kun sunnuntai-aamuna kello kahdeksan, hänen miettiessään, millä tavalla hän kaunistaisi itseään, Dulauroy saapui ja laski tuolille taivaansiniset housut ja takin sekä punaruutuiset valkoiset liivit.

Ja samalla kertaa ompelijatar toi toiselle tuolille paidan ja kaulahuivin. Jos paita sopisi, oli hän saanut määräyksen valmistaa puoli tusinaa samanlaatuisia.

Toinen yllätys seurasi toistaan. Ompelijattaren jäljestä saapui hatuntekijä. Hän toi uudenaikaisen kolmikolkkaisen hatun, jolla oli kaunis siro muoto, parhaimman, mikä oli herra Cornulla, Villers-Cotteretsin etevimmällä hatuntekijällä.

Hän toi myös suutarilta Pitoun eteen kenkäparin, jossa oli hopeiset soljet.

Pitou ei tahtonut uskoa silmiään; hän ei voinut käsittää, että tämä rikkaus oli häntä varten. Kirkkaimmissa unelmissakaan hän ei olisi voinut kuvitella saavansa tällaisia aarteita. Kiitollisuuden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, eikä hän voinut tehdä muuta kuin sopertaa: "Voi, neiti Catherine, neiti Catherine, en koskaan unohda, mitä olette tehnyt hyväkseni!"

Kaikki sopi erinomaisesti, kuin mitan mukaan tehtynä. Ainoastaan kengät osoittautuivat liian pieniksi. Herra Laudereau oli ottanut mitan oman, neljä vuotta vanhemman poikansa jalasta.

Huomatessaan jalkansa nuoren Laudereaun jalkoja paljon suuremmiksi, ylpeili sankarimme ensi hetkessä, mutta tämä kopeus haihtui piankin hänen ajatellessaan, että hänen täytyisi mennä tanssiaisiin ilman kenkiä tai vanhoissa kengissään, jotka eivät millään tavalla olleet sopusoinnussa muun puvun kanssa. Mutta tätä pulmaa ei kestänyt kauaakaan. Otettiin kengät, jotka samalla kertaa tuotiin ukko Billotille. Kaikeksi onneksi isännällä ja Pitoulla oli yhtä iso jalka, mikä seikka salattiin huolellisesti Billotilta, jotta hän ei tuntisi itseään nöyryytetyksi.

Pitoun pukiessa ylleen nämä komeat vaatteet tuli kähertäjä. Hän jakoi Pitoun keltaiset hiukset kolmeen osaan; yhden osan niistä, pisimmät suortuvat, hän kampasi niskaan ja laati ne tupsulle, molempien jäljellä olevien osien piti kääntyä ohimolle, muodostaakseen "koirankorvat" — niillä oli siihen aikaan sellainen nimi, mutta mitä sille mahtoi.

Tunnustakaamme suoraan, että kun Pitou, tukka käherrettynä yllään siniset housut ja sininen takki, valkoiset, punaraitaiset liivit ja leveäkauluksinen paita, tupsu niskassaan ja koirankorvat ohimoillaan katsoi kuvaansa peilistä, oli hänen hyvin vaikea tuntea omaa itseään, ja hän kääntyi taakseen katsomaan, oliko ehkä itse Adonis laskeutunut maan päälle.

Hän oli yksin. Hän hymyili sirosti. Ja pää pystyssä, peukalot kainalokuopissa tuumi hän keikauttaen ruumistansa kantapäillään:

"Saammepahan nähdä tuon herra de Charnyn!…"

Ja totta on, että Ange Pitou tässä uudessa asussaan oli kuin sorja paimen, ei Vergiliuksen kuvaama, vaan Vatteaun maalaama.

Seuraus olikin, että kun Pitou astui talon keittiöön, hän herätti tavatonta huomiota.

"Oi, katsokaahan, äiti", huudahti Catherine, "kuinka Pitou on nyt soma!"

"Häntä ei todellakaan tahtoisi tuntea samaksi ihmiseksi", sanoi emäntä Billot.

Pahaksi onneksi nuori tyttö siirtyi kokonaisvaikutuksesta tarkastamaan yksityiskohtia. Yksityiskohdat Pitoussa eivät olleetkaan niin hyvät kuin kokonaisuus.

"Ihmeellistä, kuinka isot kädet teillä on", sanoi Catherine.

"Niin onkin", sanoi Pitou, "eikö olekin minulla komeat kädet?"

"Ja isot polvet."

"Se todistaa sitä, että minä kasvan vielä."

"Mutta olettehan te minun mielestäni jo kyllin kookas, herra Pitou."

"Samapa tuo, minä kasvan vielä. Minähän olen vasta seitsemäntoista ja puolen vuoden vanha."

"Eikä teillä ole pohkeita."

"Se on totta, niitä minulla ei olekaan; mutta kyllä ne ilmestyvät."

"Toivottavasti", sanoi Catherine. "Olkoon kuinka tahansa, pulska te olette."

Pitou kumarsi.

"Ohoo", sanoi maanviljelijä, astuessaan sisään ja katsellen vuorostaan Pitouta. "Oletpa sinä muhkean näköinen. Soisin tätisi näkevän sinut tuollaisena."

"Samaa minäkin toivoisin", sanoi Pitou.

"Olisin halukas tietämään, mitä hän sanoisi", lausui maanviljelijä.

"Ei hän sanoisi mitään, hän olisi tukehtua raivosta."

"Mutta, isä", virkkoi Catherine hiukan levottomana, "eikö hänellä ole oikeutta ottaa Pitou uudelleen luoksensa?"

"Poishan hän hääti pojan."

"Ja sitäpaitsi", huomautti Pitou, "ne viisi vuotta ovat kuluneet umpeen."

"Mitä?" kysyi Catherine.

"Ne, joita varten tohtori Gilbert jätti tuhannen frangia."

"Hän siis jätti tuhannen frangia tädillesi?"

"Jätti, jätti, jotta oppisin jonkun ammatin."

"Siinäpä vasta mies!" sanoi maanviljelijä. "Ja joka päivä saan kuulla samanlaatuisia juttuja. Senvuoksi minä seuraan häntä", hän teki kädellään liikkeen, "elämässä ja kuolemassa."

"Hän tahtoi, että oppisin jonkin ammatin."

"Siinä hän oli oikeassa. Tällä tavalla hyvät aikeet pilataan. Hän jättää tuhannen frangia, jotta lapselle opetettaisiin hyvä ammatti, ja sensijaan että hän oppisi jotakin käsityötä, pannaankin poika tuollaisen mustatakkisen seuraan, joka hänestä tahtoo tehdä seminaristin. Ja paljonko hän maksoi apotti Fortierille?"

"Kuka?"

"Tätisi."

"Ei hän maksanut mitään."

"Hän pisti siis nuo tohtori Gilbertin kaksisataa livreä omaan taskuunsa?"

"Luultavasti."

"Kuulehan, Pitou, minä annan sinulle hyvän neuvon: kun vanha tekopyhä tätisi kuolla kupsahtaa, niin etsi kaikkialta, kaapeista, vuoteen oljista, kukkakuuruista."

"Miksi?" kysyi Pitou.

"Siksi, että voit löytää aarteen, vanhoja kultarahoja sukkaan kätkettyinä. Epäilemättä hän ei ole löytänyt kyllin suurta kukkaroa, jonne piilottaisi säästönsä."

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen varma. Mutta tästä puhumme, kun sopiva aika ja paikka tulee. Nyt meidän on lähdettävä pikku kierrokselle. Onko sinulla tohtori Gilbertin kirja?"

"Se on taskussani."

"Isä", sanoi Catherine, "oletteko ajatellut asiaa tarkoin?"

"Ei silloin tarvitse ajatella, kun tekee jotakin hyvää, rakas lapsi", sanoi maanviljelijä. "Tohtori käskee lukea kirjan ja levittää siinä olevia periaatteita; kirja luetaan ja periaatteet levitetään."

"Ja äiti ja minä saamme kai lähteä messuun?" kysyi Catherine arasti.

"Menkää messuun", myönsi Billot, "tehän olette naisia. Me olemme miehiä, meillä on muuta tehtävää. Tule, Pitou."

Pitou kumarsi emännälle ja Catherinelle ja seurasi maanviljelijää ylpeänä saamastansa miehen nimestä.

VII

TODISTETAAN, ETTÄ JOS PITKÄT SÄÄRET OVAT EPÄMUKAVAT TANSSIAISIIN, NE OVAT SITÄ HYÖDYLLISEMMÄT JUOSTESSA.

Vajassa oli lukuisasti kansaa koolla. Olemmehan sanoneet, että väki kunnioitti suuresti Billotia; vaikka hän morkkasi nasevasti, ruokki hän heitä myös hyvin ja maksoi hyvän palkan.

Jokainen olikin senvuoksi kiireimmän kautta saapunut hänen kehoituksestaan.

Tähän aikaan vallitsi rahvaassa se omituinen kuume, joka herää kansoissa, kun niissä syttyy toiminnan halu. Outoja, uusia, siihen asti melkein ventovieraita sanoja tuli henkilöiden suusta, jotka eivät koskaan ennen olleet niitä lausuneet. Ne sanat olivat vapaus, riippumattomuus, ja kummallista kyllä, näitä sanoja ei lausunut rahvas yksinään, ei, nämä sanat oli lausunut ensin aatelisto, ja kansan ääni oli vain kaikua heidän puheistaan.

Lännestä päin olivat tulleet nämä sanat, jotka alkoivat valaista, kunnes ne viimein polttivat; Amerikassa oli noussut tämä aurinko, joka kiertomatkallaan viimein sytytti Ranskassa hirveän tulipalon, ja sen valossa kauhistuneet kansat lukivat verisin kirjaimin kirjoitetun sanan: Tasavalta.

Senvuoksi olivatkin ne kokoukset, joissa keskusteltiin valtiollisista asioista, tavallisempia kuin saattoi luullakaan. Miehet, joiden kotipaikkaa ei tiedettykään, näkymättömän, melkein tuntemattoman jumalan apostolit liikkuivat kaupungeissa ja maaseudulla kylväen kaikkialle vapauden sanoja. Hallitus, joka siihen asti oli ollut sokea, alkoi avata silmiänsä. Ne miehet, jotka olivat johtamassa sitä koneistoa, jonka nimi on yleiset asiat, tunsivat jonkinmoista hankausta, vaikka eivät voineet käsittää, mistä se sai alkunsa. Vastustusta oli kaikkialla mielissä, ellei se ilmaantunutkaan vielä käsissä ja käsivarsissa. Se ei tullut näkyviin, mutta se oli läsnä, sen olemassaolon tunsi uhkaavana, monasti sitäkin uhkaavampana, kun se oli kuin kummitus, johon ei voinut tarttua ja jonka läheisyyden aavisti voimatta ottaa sitä kiinni.

Kaksikymmentä tai viisikolmatta maalaista, jotka kaikki olivat Billotista riippuvaisia, oli kokoontunut vajaan.

Billot saapui Pitoun seurassa. Kaikki paljastivat päänsä, kaikki heiluttivat hattujaan. Huomasi selvästi, että nämä miehet olivat valmiit menemään kuolemaan, kun isäntä vain käski.

Billot selitti talonpojille, että kirja, jonka Pitou aikoi lukea, oli tohtori Gilbertin kirjoittama. Kaikki tunsivat hyvin tohtori Gilbertin, sillä hänellä oli siinä läänissä useita tiluksia, ja näistä oli Billotin hoitama suurin.

Esilukijaa varten oli pystytetty tynnyri. Pitou nousi tälle väliaikaiselle puhujalavalla ja alkoi lukea.

Maalaiset, ja rohkenen melkein sanoa, ihmiset yleensä, kuuntelevat sitä tarkkaavammin, mitä vähemmän he ymmärtävät. Ilmeisesti teoksen pääsisältö jäi suurimmalle osalle käsittämättömäksi, Billotille itselleenkin. Mutta keskellä näitä hämäriä lauseita välähteli kuin salamia synkältä, sähköiseltä taivaalta riippumattomuuden, vapauden ja yhdenvertaisuuden valoisia sanoja. Muuta ei tarvittukaan, kaikki taputtivat käsiään, kuului huutoja: "Eläköön tohtori Gilbert!" Noin kolmas osa kirjaa oli luettu, ja päätettiin jatkaa sitä kahtena sunnuntaina.

Kuulijoita pyydettiin kokoontumaan seuraavana sunnuntaina, ja jokainen lupasi saapua.

Pitou oli lukenut oikein hyvin. Ei mikään onnistu sen paremmin kuin menestys. Lukija oli saanut osan niistä suosionosoituksista, jotka kohdistuivat teokseen, ja tämän vaikutuksesta tunsi ukko itsessään heräävän jonkinmoisen kunnioituksen apotti Fortierin oppilasta kohtaan. Pitou, joka jo ikäisekseen oli liian kookas, oli henkisesti kasvanut kymmenen tuumaa.

Yhtä ainoaa seikkaa hän kaipasi. Catherine ei ollut näkemässä hänen menestystään.

Mutta isäntä ihastuneena siitä suosiosta, jonka tohtori Gilbertin kirja oli herättänyt, kiiruhti kertomaan menestyksestä vaimolleen ja tyttärelleen. Rouva Billot ei vastannut mitään; hän ei ollut kaukonäköinen nainen.

Mutta Catherine hymyili alakuloisesti.

"No, mikä nyt vaivaa?" kysyi vuokratilallinen.

"Isä! Isä!" varoitti Catherine. "Olen varma siitä, että syöksette itsenne vaaraan."

"Kas vain, ethän aio tässä olla pahanilman lintuna? Sanon sinulle, että rakastan enemmän leivoa kuin huuhkajaa."

"Isä, minua pyydettiin jo varoittamaan teitä siitä, että teitä pidetään silmällä."

"Kuka sen sanoi? Ilmoltahan."

"Muuan ystävä."

"Ystäväkö? Jokainen neuvo ansaitsee kiitoksen. Ilmaisehan minulle tuon ystävän nimi. Kuka hän on?"

"Eräs mies, joka varmasti tietää kaikki."

"Mutta kuka?"

"Kreivi Isidor de Charny."

"Mitä tuo narri tähän sekaantuu? Aikooko hän neuvoa minua, miten minun on ajateltava? Neuvonko minä, miten hänen on pukeuduttava? Minun mielestäni olisi siitä sanottava yhtä ja toista."

"Isä, en sanonut tätä pahoittaakseni mieltänne. Neuvo annettiin hyvässä tarkoituksessa."

"Hyvä on! Minä annan toisen, ja sinä saat sen viedä perille minun puolestani."

"Mikä se on?"

"Olkoot hän ja hänen kaltaisensa varuillaan, sillä johan heitä herroja aatelisia jokseenkin kovakouraisesti ravistellaan Kansalliskokouksessa, ja monta kertaa on jo ollut puhe suosikeista. Olkoon hänen veljensä Oliver de Charny, joka on Pariisissa varuillaan, sillä hänen sanotaan olevan hyvissä väleissä itävaltalaisten kanssa."

"Isä", sanoi Catherine, "te olette kokeneempi kuin me, tehkää oman mielenne mukaan."

"Sen minäkin sanon", lausui Pitou, joka menestyksensä johdosta oli varmistunut. "Mihin tuo teidän herra Isidorinne suotta sekaantuukaan!"

Catherine ei kuullut tai ollut kuulevinaan, ja siihen keskustelu jäi.

Päivällinen syötiin kaikessa rauhassa. Pitoun mielestä ei päivällinen vielä koskaan ollut tuntunut niin pitkältä. Hänellä oli kiire päästä näyttämään itseään uudessa loistossaan, kävellen käsikoukkua neiti Catherinen kanssa. Tämä sunnuntai oli suuri päivä hänen elämässään, ja hän lupasi säilyttää heinäkuun 12 päivän muistissaan.

Kello kolmen aikaan vihdoinkin lähdettiin. Catherine oli hurmaava. Hän oli kaunis, vaaleatukkainen, mustasilmäinen tyttö, hoikka ja notkea kuin paju, joka kasvoi sen lähteen partaalla, mistä käytiin noutamassa vettä taloon. Hän oli pukeutuessaan käyttänyt sitä luontaista turhamaisuutta, jonka kautta naisen edut tulevat entistä paremmin näkyviin, ja päähine, jonka hän itse oli valmistanut, niinkuin oli Pitoulle kertonut, somisti häntä hyvin paljon.

Tanssi ei tavallisesti alkanut ennenkuin vasta kello kuuden aikaan. Neljä soittoniekkaa istui puisella lavalla ja piti huolta soitosta tässä ulkoilma-tanssisalissa, saaden palkakseen kuusi hopearahaa kustakin tanssista. Tanssin alkamista odotellen kävelivät toiset "Huokausten käytävällä", josta täti Angélique oli maininnut; toiset katselivat, miten kaupungin tai lähiseudun nuoret herrat pelasivat pallopeliä, mestari Faroletin, hänen ylhäisyytensä Orleansin herttuan ylimmäisen pallopäällikön, johtaessa leikkiä. Mestari Faroletia pidettiin oraakkelina ja hänen päätöksiään peliä, metsästystä ja korttipeliä koskevissa asioissa kuunneltiin sillä kunnioituksella, jonka ikä ja ihmisen ansiot herättävät.

Pitou ei osannut selittää siihen syytä, mutta mieluummin hän olisi jäänyt "Huokausten käytävälle". Mutta Catherine ei suinkaan ollut kaunistanut itseään pysytelläkseen tämän lehmuskujan varjossa.

Naiset ovat kuin kukkia, jotka sattuman kautta ovat puhjenneet varjopaikassa; he pyrkivät taukoamatta valoa kohden, ja keinolla millä tahansa aukenee heidän tuore ja tuoksuva kupunsa auringonpaisteessa, joka ne kuihduttaa ja kuolettaa.

Orvokki yksinään on niin vaatimaton, että se piiloutuu, niinkuin runoilijat väittävät: mutta siksi se sureekin tarpeetonta kauneuttaan.

Catherine siis kiskoi niin kauan ja niin voimakkaasti Pitoun käsivarresta, että he menivät katsomaan pallopeliä. Rientäkäämme sanomaan, ettei Pitoukaan ylenpalttisesti vastustellut. Hän halusi yhtä paljon päästä näyttämään sinistä pukuaan ja somaa kulmalakkiaan, kuin Catherine päähinettään ja kyyhkysenkaulan väristä röijyänsä.

Eräs seikka miellytti erikoisesti nuorta sankariamme, tuottaen hänelle hetkiseksi edullisemman aseman kuin Catherinelle. Kukaan ei tuntenut Pitouta, sillä eihän hän milloinkaan ollut esiintynyt näin komeissa vaatteissa; häntä pidettiin nuorena muukalaisena, joka oli saapunut kaupunkiin, herra Billotin sukulaisena, ehkä veljenpoikana, ehkäpä vielä Catherinen sulhasenakin. Mutta Pitou tahtoi kaikin mokomin ilmaista, kuka hän oli, jotta erehdys ei kestänyt kauankaan. Hän nyökkäsi siksi monelle ystävälleen, nosti lakkiaan siksi usein tuttavilleen, jotta viimein kaikki tunsivat siropukuisen nuorukaisen apotti Fortierin kelvottomaksi oppilaaksi, ja ihmiset alkoivat huutaa toisilleen:

"Se on Pitou. Oletteko nähnyt Ange Pitouta?"

Tämä huuto osui neiti Angéliquen korviin, mutta kun huutajat väittivät hänen sukulaisekseen somaa poikaa, joka asteli jalat ulospäin ja kyynärpäät koholla, ja hän taas oli aina nähnyt Pitoun astelevan jalat sisäänpäin ja kyynärpäät kiinni ruumiissa, ei hän ottanut uskoakseen, ravisti päätänsä ja sanoi vain:

"Te erehdytte, ei se ole sama jolppi."

Molemmat nuoret saapuivat pallopelaajien luo. Tänä päivänä oli kilpailu Soissonin ja Villers-Cotteretsin nuorten välillä. Jännitys oli siis hyvin suuri. Catherine ja Pitou asettuivat rajaköyden ääreen, kentän toiseen päähän. Catherine oli valinnut tämän paikan pitäen sitä parhaimpana.

Vähän ajan päästä kuului mestari Faroletin huuto:

"Paikoillenne! Alkakaa!"

Pelaajat ryhtyivät toimeensa, kukin puolustaen omaa aluettaan ja koettaen hyökätä toisen puolueen alueelle. Muuan pelaaja tervehti ohimennessään hymyillen Catherinea. Catherine vastasi niiaten ja punastuen. Samalla Pitou tunsi, kuinka Catherinen käsivarsi, joka lepäsi hänen käsikynkässään, värähti hermostuneesti.

Jonkinmoinen outo tuska kouristi Pitoun sydäntä.

"Eikö se ollut herra de Charny?" sanoi hän katsoen seuralaiseensa.

"Oli", vastasi Catherine. "Tunnetteko siis hänet?"

"En tuntenut", vastasi Pitou, "mutta aavistin sen häneksi."

Pitou saattoi todellakin Catherinen kuvauksesta päättäen arvata, tämän nuoren miehen de Charnyksi.

Catherinea oli tervehtinyt uljas aatelismies, kahdenkymmenenkolmen tai -neljän ikäinen, kaunis, solakkavartaloinen, komeamuotoinen ja siroliikkeinen, kuten yleensä esiintyy niiden joukossa, jotka ovat saaneet ylhäisen kasvatuksen kehdosta asti. Kaikkia niitä liikkeitä, joita hyvin esittääkseen on harjoiteltava lapsuudesta saakka, Isidor de Charny antoi ihailla mallikelpoisina. Hän oli lisäksi niitä, joiden vaatekerta aina täydellisesti soveltuu tarkoitettuun palvelukseen. Hänen metsästyspukujaan kehuttiin tavattoman aistikkaiksi, hänen asesalivaatetustaan olisi itse Pyhä Yrjänä voinut käyttää, mallinaan, ja hänen ratsastuspukunsa olivat tai oikeammin sanoen, näyttivät erikoisen kuosikkailta, kun hän esiintyi niissä niin luontevasti.

Tänä päivänä oli herra de Charny, entisen tuttavamme kreivi de Charnyn [Päähenkilöitä "Rouva de la Motte"- ja "Kuningattaren kaulanauha"-romaaneissa. — Suom. ] nuorempi veli, laittautunut huolettoman siroon aamupäiväpukuun. Hänellä oli kirkasväriset, ruumiinmukaiset housut, joissa säärten ja pohkeitten samalla hienot ja jäntevät piirteet oivasti ilmenivät. Jalassa oli tavallisten punakantaisten kenkien tai kääntövartisten saappaiden sijasta muhkeat nahkapauloilla kiinnitettävät pallopeli-sandaalit. Valkoiset liivit tehostivat vartalon soreutta; ruohikolla piteli palvelija käsivarrellaan kultanauhoilla koristettua vihreätä takkia.

Pelin kiihko antoi hänelle kaiken sen tenhon ja tuoreuden, jonka kahdenkymmenenkolmen vanhalta mieheltä jo olivat riistäneet pitkälliset ilta-istumiset, yölliset hurjastelut ja aamunkoittoon asti jatkuva kortinpeluu.

Mikään noista eduista ei kaiketikaan välttänyt nuoren tytön huomiota, mutta Pitoukin pani ne merkille. Katsellessaan de Charnyn käsiä ja jalkoja, hän ei enää ylpeillytkään omistaan, jotka olivat vieneet voiton suutarinpojan jaloista, ja hän tuli ajatelleeksi, että luonto olisi voinut hiukan huolellisemmin muovailla kaikkia niitä osia, joista hänen ruumiinsa oli koottu. Luonto olisi todellakin voinut kaikella sillä, mikä Pitoun jaloissa, käsissä ja polvissa oli liikaa, tehdä hänen pohkeensa varsin muhkeiksi. Mutta kaikki ei ollut oikealla paikallaan; siellä, missä olisi kaivattu siroutta, olikin järeyttä; missä olisi tarvittu pyöreyttä, siellä ei ollutkaan mitään.

Pitou silmäili sääriään samoin kuin sadun hirvi omiansa.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi Catherine.

Pitou ei vastannut mitään; hän vain huokasi.

Peli oli päättynyt. Varakreivi de Charny käytti hyväkseen väliaikaa, mikä syntyi loppuneen pelin ja vasta alkavan välillä, tullakseen tervehtimään Catherinea. Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän Pitou huomasi tytön poskien punastuvan ja käsivarren vapisevan.

Varakreivi nyökkäsi Pitoulle ja tuttavallisen kohteliaasti, niinkuin sen ajan ylhäiset herrat osasivat puhua kääntyessään porvariston tai nuorten tyttöjen puoleen, tiedusteli Catherinen terveyttä, pyytäen häntä ensimmäiseen tanssiin. Catherine suostui. Nuori aatelismies kiitti hymyilyllä. Uusi peli alkoi, ja häntä kutsuttiin. Hän kumarsi Catherinelle ja meni yhtä notkeasti kuin oli tullutkin.

Pitou tunsi, kuinka helposti hänestä sai voiton tuollainen mies, joka puhui, hymyili, lähestyi ja poistui noin sulavasti.

Vaikka hän olisi kuluttanut kokonaisen kuukauden matkiakseen de Charnyn käytöstä, olisi siitä syntynyt vain irvikuva; sen Pitou ymmärsi ja samalla senkin, kuinka naurettavaksi hän siten tulisi.

Jos Pitoun sydän olisi tuntenut vihaa, niin tästä hetkestä alkaen hän olisi ollut katkera varakreivi de Charnylle.

Catherine jäi katselemaan peliä siihen asti, kunnes kilpaveikot kutsuivat palvelijansa luokseen ja ottivat takkinsa ylleen. Sitten hän meni tanssilavaa kohden Pitoun suureksi epätoivoksi, hän kun tänä päivänä huomasi pakolliseksi aina mennä juuri sinne, mihin ei tahtonut.

Herra de Charny ei vitkastellut. Pieni puvun muutos oli pallopelaajasta tehnyt komean tanssijan. Viulut alkoivat soida, ja hän tarjosi Catherinelle kätensä, muistuttaen äsken saamastansa lupauksesta.

Se, mitä Pitou tunsi nuoren tytön käsivarren irtautuessa hänen käsivarrestaan ja Catherinen punastuvana mennessä tanssivien piiriin, oli kai vastenmielisin elämys, mitä hänellä tähän asti oli ollut. Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen, ja maailma pimeni silmissä. Hän ojensi kätensä ja nojasi kaidepuuhun, sillä vaikka hänellä olikin tukevat jalat, tunsi hän niiden nyt herpaantuvan allansa.

Catherinella ei näyttänyt olevan mitään aavistusta ja ehkei todella ollutkaan siitä, mitä tapahtui Pitoun sydämessä. Hän oli samalla kertaa onnellinen ja ylpeä, onnellinen siitä, että sai tanssia, ylpeä siitä, että se tapahtui seudun komeimman aatelisen kanssa.

Jos Pitoun oli ollut pakko ihailla vain kreivi de Charnytä pallopelissä, niin hänen oli tunnustettava varakreivin suuret lahjat tanssimiehenäkin. Tähän aikaan ei ollut vielä tullut muodiksi käveleminen tanssiessa. Tanssi oli taidetta, joka kuului kasvatukseen. Lukuunottamatta kreivi de Lauzunia, joka sai menestyksestään kiittää sitä tapaa, millä hän suoritti osuutensa kuninkaallisessa katrillissa, oli moni aatelismies päässyt hovin suosioon sen perusteella, miten hän taivutti jalkaansa ja ojensi kenkänsä kärjen eteenpäin. Tässä suhteessa oli varakreivi sirouden ja täydellisyyden esikuva, ja hän olisi voinut Ludvig XIV:n tavoin tanssia näyttämöllä, saaden osakseen suosionosoituksia, vaikka hän ei olisi ollut kuningas eikä näyttelijä.

Taaskin katseli Pitou sääriänsä, ja hänen täytyi tunnustaa, että ellei niissä tapahtuisi perinpohjaista muutosta, ei hänen auttaisi koettaa saavuttaa sellaista menestystä, joka tänä hetkenä oli varakreivi de Charnyllä.

Tanssi päättyi. Catherinen mielestä sitä oli kestänyt ainoastaan hetkisen, Pitoun mielestä iankaikkisuuden. Kun Catherine palasi seuralaisensa luo ja tarttui hänen käsivarteensa, huomasi hän muutoksen, joka oli tapahtunut hänen ilmeissään. Nuorukainen oli kalpea, hiki virtasi otsalta, ja kosteissa silmissä kiilsi mustasukkaisuuden nostattama kyynel.

"Hyvä Jumala", sanoi Catherine, "mikä teitä vaivaa, Pitou?"

"Se", vastasi poika-parka, "etten koskaan uskalla tanssia teidän kanssanne, kun olen nähnyt teidän tanssivan varakreivi de Charnyn kanssa."

"Joutavia!" sanoi Catherine. "Ei noin pienen seikan vuoksi kannata vaipua epätoivoon. Te tanssitte niinkuin osaatte, ja minä nautin siitä yhtäkaikki."

"Tämän te sanotte lohduttaaksenne minua", väitti Pitou. "Mutta minä osaan arvostella itseäni, ja te nautitte aina enemmän tanssista tuon nuoren aatelismiehen kanssa."

Catherine ei vastannut mitään, sillä hän ei tahtonut valehdella. Mutta kun hänellä oli ystävällinen luonne ja kun hän näki poika-raukan sydämessä liikkuvan jotakin outoa, oli hän tätä kohtaan erittäin ystävällinen. Tämä ystävällisyys ei kuitenkaan voinut uudelleen herättää Pitoussa kadonnutta iloa. Ukko Billot oli ollut oikeassa: Pitou alkoi kehittyä mieheksi — hän kärsi.

Catherine tanssi vielä viisi tai kuusi tanssia, joista yhden varakreivi de Charnyn kanssa. Vaikka Pitou tällä kertaa kärsikin yhtä paljon, niin ulkonaisesti hän oli tyynempi. Hän seurasi katseillaan Catherinen ja hänen tanssitoverinsa jokaista liikettä. Pitäen silmällä heidän huultensa eleitä hän koetti arvata, mistä he puhuivat, ja kun tanssissa heidän kätensä liittyivät yhteen, koetti hän arvata, kohtasivatko ne toisensa vain tavallisesti vai puristivatko toisiaan.

Epäilemättä nuori tyttö oli odottanut vain tätä toista tanssia, sillä heti sen päätyttyä hän ehdotti kotimatkaa. Harvoin on mihinkään esitykseen suostuttu niin innokkaasti. Mutta isku oli isketty, ja astellen kiivaasti, Catherinen toisinaan häntä pidättäessä, hän pysyi koko ajan vaiti.

"Mikä teitä oikeastaan vaivaa?" kysyi Catherine, "ja miksi ette sano minulle halaistua sanaa?"

"Minä en puhu teille senvuoksi", sanoi Pitou, "etten osaa puhua samalla tapaa kuin herra de Charny. Mitä minä osaisin teille sanoa sen jälkeen, kun hän on tanssiessaan haastanut teille kaikenlaista kaunista?"

"Nyt teette ihan vääriä päätelmiä", sanoi Catherine; "me puhuimme teistä."

"Minustako, neiti, ja mitä te minusta puhuitte?"

"Hyväinen aika, herra Pitou, ellei suosijaanne löydy, niin täytyyhän teidän hankkia itsellenne toinen."

"Minä en siis enää kelpaakaan hoitamaan talon kirjanpitoa?" kysyi Pitou huoaten.

"Päinvastoin, herra Pitou, minä arvelen, että talon kirjanpito ei ole teille kylliksi hyvä toimi. Sillä kasvatuksella, jonka olette saanut, voitte päästä paljoa pitemmälle."

"Minä en tiedä, kuinka pitkälle pääsen. Sen vain tiedän, etten tahdo päästä minnekään, ellei se ole mahdollista ilman varakreivi de Charnytä."

"Miksi ette huolisi hänen kannatuksestaan? Sen mukaan, mitä kerrotaan, on hänen veljensä, kreivi de Charny, hyvin suuressa hovisuosiossa ja on mennyt naimisiin kuningattaren parhaimman ystävättären kanssa. Hän sanoi, että jos sillä voi ilahduttaa minua, niin hän hankkii teille paikan suolatulliin."

"Kiitos kaunis, neiti, mutta olenhan jo sanonut, että minun on hyvä olla näin kuin on, ja ellei isänne minua aja pois, niin jään taloon."

"Ja miksi hiidessä minä sinut ajaisin pois?" tokaisi karkea ääni, josta Catherine vapisten tunsi isänsä.

"Rakas Pitou", pyysi Catherine hiljaa, "älkää puhuko mitään herra Isidorista."

"Häh! Vastaahan toki."

"Enhän minä tiedä", sanoi Pitou hämillään, "ehkä ette pidä minua kylliksi oppineena, käyttääksenne minua apunanne."

"Vai en kylliksi oppineena! Sinähän osaat laskea kuin paras laskutaituri ja luet niin, että voitat meidän koulumestarimme, joka kuitenkin pitää itseään hyvin etevänä mestarina. Ei, Pitou, Jumala johdattaa minun luokseni ne ihmiset, jotka tulevat talooni, ja he pysyvät siellä niin kauan kuin Jumala, sen sallii."

Pitou palasi taloon kuultuaan tämän vakuutuksen. Mutta vaikka se merkitsikin paljon, niin se ei sittenkään merkinnyt kylliksi. Suuri muutos oli tapahtunut sen jälkeen kun hän talosta läksi. Hän oli kadottanut jotakin, mitä ei kadotettuaan enää löydä — luottamuksen omaan itseensä. Sentähden nukkuikin Pitou huonosti. Valvoessaan hän muisti tohtori Gilbertin kirjan; se oli kirjoitettu aatelisia vastaan, se soimasi etuoikeutettuun luokkaan kuuluvia väärinkäytöksistä ja leimasi pelkureiksi niitä, jotka näihin alistuivat. Nyt vasta Pitou alkoi mielestään ymmärtää kaikki ne kauniit asiat, joista hän aamulla oli lukenut, päätti aamulla herättyään tutkistella hiljaa itsekseen tuota teosta, jota oli lukenut ääneen jo kaikille.

Mutta kun Pitou oli nukkunut huonosti, heräsi hän myöhään. Yhtäkkiä hän päätti panna päätöksensä täytäntöön ja lukea kirjan. Kello oli seitsemän. Isäntä ei palaisi kotia ennen yhdeksää. Ja vaikkapa hän palaisikin aikaisemmin, ei hän voinut muuta kuin hyväksyä askartelun, johon itse oli kehoittanut.

Hän kiipesi portaina käytettäviä tikapuita alas ja istuutui Catherinen ikkunan alle. Olikohan sattuma johdattanut Pitoun juuri tälle paikalle, vai tiesikö hän, missä yhteydessä voisivat olla tämä penkki ja Catherinen ikkuna?

Pitou oli ottanut ylleen tavallisen pukunsa, jota ei vielä ollut ennätetty vaihtaa toiseen. Hänellä oli mustat housut, vihreä tallitakkinsa ja kuluneet kenkänsä. Hän otti kirjan taskustaan ja alkoi sitä katsahtaa.

Emme rohkene väittää, että hän alussa olisi lukenut yhteen menoon, vaan katse siirtyi tuontuostakin kirjasta ikkunaan. Mutta kun ikkunaan ei ilmestynyt mitään nuoren tytön päätä kukkien keskelle, kiintyivät Pitoun silmät kirjaan.

Totta on, että hänen kätensä ei aina muistanut kääntää kirjan lehtiä. Mitä enemmän hän näytti vaipuvan mietteisiinsä, sitä harvemmin käsi liikkui. Hänen ajatuksensa olivat muualla, ja lukemisen sijasta hän uneksi.

Äkkiä Pitou huomasi varjon painuvan kirjan lehdille, joita siihen asti oli valaissut aamuaurinko. Kun tämä varjo oli siksi tumma, ettei sitä voinut luoda mikään pilvi, täytyi syynä olla jokin läpikuultamaton esine. Jakun on olemassa sellaisia läpikuultamattomia esineitä, joita hyvin mielellään katselee, kääntyi Pitou hyvin äkkiä nähdäkseen, kuka oli tullut hänen ja päivän väliin.

Hän erehtyi. Läpikuultamaton esine, joka riisti häneltä sen valon, jota Diogenes vaati Aleksanterilta, ei ollutkaan mikään suloinen olento, vaan jokseenkin vastenmielinen.

Se oli noin neljänkymmenenviiden ikäinen mies, joka oli Pitouta pitempi ja laihempi, puettu melkein yhtä ryysyiseen pukuun kuin hänkin, ja kumartuessaan hänen olkansa yli mies näytti lukevan yhtä tarkkaavaisesti kuin Pitou oli lukenut hajamielisesti.

Pitou hämmästyi suuresti. Tummapukuisen miehen huulille ilmestyi hymy, jolloin hänen suussaan näkyi neljä hammasta, kaksi yläleuassa ja kaksi alaleuassa, mennen toistensa lomaan kuin villisian hampaat.

"Amerikkalainen painos", sanoi mies puhuen nenäänsä, "neljänneskokoa: Ihmisten vapaudesta ja kansojen riippumattomuudesta. Painettu Bostonissa 1788."

Miehen puhuessa Pitoun silmät aukenivat hämmästyksestä yhä suuremmiksi, niin että miehen päätettyä lukemisensa hänen silmänsä olivat niin selällään kuin suinkin. "Bostonissa, 1788. Mitä siitä?" kysyi Pitou. "Se on tohtori Gilbertin teos", sanoi tummapukuinen mies. "Niin on", vastasi Pitou kohteliaasti.

Hän nousi, sillä hän oli aina saanut kuulla, että oli epäkohteliasta puhutella itseään korkeampia istualtaan, ja niin lapsellinen oli vielä Pitou, että hänen mielestään jokainen oli hänen yläpuolellaan.

Mutta noustessaan huomasi Pitou jotakin ruusunpunaista liikkuvan ikkunassa ja iskevän hänelle silmää. Se oli neiti Catherine. Nuori tyttö katsoi häneen kummallisesti ja viittoi omituisella tavalla.

"Tahtomatta olla tungetteleva", vastasi tummapukuinen mies, joka seisoi selin ikkunaan eikä siis laisinkaan huomannut mitä tapahtui, "sanokaa, kuka tämän kirjan omistaa?"

Pitou aikoi vastata, että kirja oli isäntä Billotin, kun hän kuuli sanat, jotka kuiskattiin melkein rukoilevalla äänellä: "Sanokaa, että se on teidän."

Tummapukuinen mies, jonka huomio oli kiintynyt katselemiseen, ei kuullut tätä supatusta.

"Hyvä herra", sanoi Pitou juhlallisesti, "tämä on minun." Tummapukuinen mies kohotti päätänsä, sillä hän oli havainnut, että Pitoun kummastunut katse oli tuon tuostakin kohdistunut määrättyyn suuntaan. Hän näki ikkunan, mutta Catherine oli aavistanut tummapukuisen miehen liikkeen ja kadonnut nopeasti kuin lintu.

"Mitä te tuonnepäin katsoitte?" kysyi mies.

"Sallikaa minun huomauttaa", sanoi Pitou hymyillen, "että te olette liian utelias. Curiosus eli paremmin avidus cognoscendi, niin kuin opettajani apotti Fortier määritteli."

"Te siis sanotte", lausui kysyjä vähääkään näyttämättä säikähtyvän tästä tietomäärästä, jonka Pitou oli ilmaissut nimenomaan herättääkseen tummapukuisessa miehessä hiukan parempia ajatuksia, "te siis sanotte, että kirja on omanne?"

Pitou vilkutti silmää, katsahtaen ikkunaan päin. Catherinen pää ilmestyi siihen ja nyökkäsi.

"Niin sanon", lausui Pitou. "Haluatteko ehkä lukea sen? Avidus legendi libri tai legendae historiaa."

"Hyvä herra", sanoi tummapukuinen mies, "kaikesta päättäen on asemanne paljoa korkeampi kuin mihin pukunne viittaa. Non divus vestitu, sed ingenio. Siinä tapauksessa vangitsen teidät."

"Mitä! Vangitsetteko minut?" äännähti Pitou ällistyneenä.

"Niin, sen teen. Olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua."

Pitou ei enää katsonut ilmaan, vaan ympärilleen ja näki kaksi poliisia, jotka näyttivät odottavan tummapukuisen miehen määräyksiä. Nämä molemmat poliisit olivat ilmestyneet kuin maan alta.

"Laatikaamme pöytäkirja, hyvät herrat", sanoi tummapukuinen mies.

Poliisi sitoi nuoralla Pitoun kädet ja otti tohtori Gilbertin kirjan huostaansa.

Sitten hän kytki Pitoun renkaaseen, joka oli kiinnitetty seinään ikkunan alle.

Pitou aikoi kiljaista, mutta hän kuuli tuon saman äänen, jolla oli tenhoinen vaikutus häneen, kuiskaavan: "Antakaa heidän toimia!"

Pitou salli siis heidän toimia, ja alistuvaisuus ilahdutti poliiseja ja varsinkin tummapukuista miestä. Mitään epäluuloa tuntematta he astelivat taloon, molemmat poliisit hankkimaan pöytää ja tummapukuinen mies… kohta saamme nähdä, miksi hän sinne meni.

Tuskin olivat nuo nuuskijat ennättäneet mennä taloon, kun ääni taas kuului.

"Nostakaa kätenne", sanoi se.

Pitou kohotti sekä kätensä että päänsä ja näki Catherinen kalpeat kasvot. Hänen kädessään oli puukko, "Vielä… vielä…" sanoi hän.

Pitou kohottautui varpailleen.

Catherine kumartui ikkunasta. Puukko viilasi narua, ja Pitou sai kätensä vapaiksi.

"Ottakaa puukko", sanoi Catherine, "ja leikatkaa vuorostanne poikki nuora, joka on sidottu renkaaseen."

Sitä ei tarvinnut Pitoulle sanoa kahta kertaa. Hän leikkasi nuoran poikki ja oli vapaa.

"Nyt", sanoi Catherine, "tässä on kaksi kultarahaa. Olette hyvä juoksija, paetkaa. Menkää Pariisiin ja ilmoittakaa tohtorille."

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, poliisit tulivat, ja kultarahat putosivat Pitoun jalkojen juureen.

Hän sieppasi ne sukkelasti. Poliisit olivat juuri astuneet kynnyksen yli ja seisoivat portailla hämmästyneinä katsellen, kuinka henkilö, jonka he äsken perin huolellisesti olivat sitoneet kiinni, nyt oli vapaana. Se näky sai Pitoun hiukset nousemaan pystyyn, ja hän muisti Eumenidein in crinibus angues.

Poliisit ja Pitou seisoivat nyt samoin kuin hirvi ja koira liikkumattomina katsellen toisiaan. Mutta samoin kuin heti koiran vähänkin liikahtaessa hirvi karkaa, teki Pitou poliisien lähtiessä liikkeelle suuren loikkauksen ja oli pensasaidan toisella puolella.

Poliisit päästivät huudon, jolloin saapui heidän päällysmiehensä, kainalossaan pieni laatikko. Päällysmies ei heittänyt aikaa hukkaan, vaan alkoi juosta Pitoun jäljestä. Molemmat poliisit seurasivat hänen esimerkkiään. Mutta he eivät Pitoun tavalla pystyneet hyppäämään kolmen ja puolen jalan korkuisen aidan yli; heidän täytyi siis tehdä kierros.

Mutta päästyään aidan kulmaukseen he näkivät Pitoun jo sadanviidenkymmenen askeleen päässä tasangolla, suuntautuen suoraa päätä metsää kohden, jonne oli matkaa tuskin neljännes penikulmaa ja jonne hän siis pääsisi muutaman minuutin kuluttua.

Kun Pitou tänä hetkenä kääntyi ja huomasi poliisien lähtevän ajamaan takaa rauhoittaakseen omaatuntoaan eikä suinkaan toivoen saada karkuria kiinni, lisäsi hän vauhtia ja katosi piankin metsän reunaan.

Neljännestunnin ajan Pitou vielä juoksi tällä tavoin. Hän olisi tarpeen tullen kipittänyt vaikka kaksi tuntia. Hänellä oli hirven keuhkot, niinkuin hänellä oli sen nopeuskin.

Mutta neljänneksen kuluttua, vaistomaisesti arvellen olevansa vaarasta vapaa, hän seisahtui, huohotti ja kuunteli. Kun hän oli varma siitä, ettei kukaan ajanut häntä takaa, sanoi hän:

"Tuskin voisi uskoa, että näin monta tapausta voi sattua kolmena päivänä."

Ja katsellen vuoroin kultarahojaan ja puukkoaan hän jatkoi:

"Olisin tahtonut ensin vaihtaa kultarahat pieniksi ja antaa pari kolikkoa neiti Catherinelle, sillä pelkään, että tämä puukko katkaisee meidän ystävyytemme. Mutta", lisäsi hän, "koska hän on tänään käskenyt mennä Pariisiin, niin mennään siis sinne."

Ja kun Pitou oli tarkastellut metsää, huomasi hän olevansa Boursonen ja Yvorsin välillä. Hän jatkoi matkaa pientä polkua myöten, joka vei Condrevillen kankaalle; sen poikki johti Pariisiin maantie.

VIII

MIKSI TUMMAPUKUINEN MIES OLI MENNYT TALOON SAMAAN AIKAAN KUIN MOLEMMAT POLIISIT

Palatkaamme nyt taloon ja kertokaamme tapauksista, joiden loppuna oli kaikki se, mitä Pitoulle tapahtui.

Kello kuuden aikaan aamulla oli pariisilainen poliisiasiamies kahden konstaapelin seuraamana saapunut Villers-Cotteretsin poliisikomisariuksen luo, esittänyt tälle valtuutensa ja kysynyt, missä maanviljelijä Billot asui.

Viidensadan askeleen päässä talosta päällysmies tapasi lampuodin, joka oli pellolla työssä. Tältä hän tiedusti, oliko herra Billot kotona. Lampuoti vastasi, ettei herra Billot milloinkaan tullut kotiaan ennen kello yhdeksää, jolloin hän söi aamiaistaan. Mutta juuri samalla lampuoti sattui katsomaan toisaanne ja näki noin kymmenen minuutin matkan päässä ratsumiehen keskustelevan paimenen kanssa.

"Tuolla juuri onkin etsimänne henkilö."

"Siis herra Billot?"

"Niin."

"Tuoko ratsumies?"

"Niin juuri."

"Hyvä on! Ettekö, ystäväiseni, tahtoisi tehdä isännällenne palvelusta?"

"Hyvin mielelläni."

"Menkää siis sanomaan hänelle, että talossa odottaa häntä Pariisista tullut herra."

"Vai niin!" sanoi lampuoti. "Eihän vain tohtori Gilbert ole saapunut?"

"Rientäkäähän ilmoittamaan", kehoitti päällysmies.

Lampuotia ei tarvinnut kahta kertaa käskeä. Hän läksi astelemaan peltojen poikki, jotavastoin päällysmies ja molemmat poliisit kätkeytyivät puoliksi raunioina olevan muurin taakse melkein vastapäätä talon porttia.

Vähän ajan päästä kuului ratsastusta. Billot palasi.

Hän saapui talon pihamaalle, antoi ohjakset tallirengille ja riensi keittiöön varmana siitä, että tapaisi sinne tullessaan tohtori Gilbertin seisomassa lieden suuren katoksen alla. Mutta hän ei tavannutkaan muita kuin emäntä Billotin, joka istui keskellä huonetta kynimässä hanhiaan niin huolellisesti kuin tämä vaikea toimi vaatii.

Catherine oli omassa huoneessaan poimuttelemassa päähinettä seuraavaa sunnuntaita varten. Niinkuin huomaa, piti Catherine ennakolta huolta puvustaan, mutta naisillehan on melkein yhtä suuri nautinto pitää huolta koristuksistaan kuin koristella itseään.

Billot astui oven kynnykselle ja katsoi ympärilleen.

"Kuka on tullut minua tapaamaan?" tiedusti hän.

"Minä se olen", vastasi sulava ääni hänen takanaan.

Billot kääntyi ja huomasi tummapukuisen miehen sekä molemmat hänen apulaisensa.

"Oho!" sanoi hän astuen pari askelta taaksepäin. "Mitä asiaa teillä on?"

"Ei juuri mitään", sanoi sulavaääninen mies. "Panemme talossa toimeen kotitarkastuksen, emme mitään muuta."

"Kotitarkastuksenko?" äimistyi Billot.

"Kotitarkastuksen", kertasi päällysmies.

Billot loi katseen pyssyynsä, joka oli naulassa tulisijan yläpuolella.

"Sen jälkeen kun saimme Kansalliskokouksen", sanoi hän, "en olisi enää luullut kansalaisen joutuvan tällaisiin kiusoihin, jotka kuuluvat toiseen aikaan ja toiseen hallitusmuotoon. Mitä te tahdotte minusta, joka olen rauhallinen mies ja uskollinen kansalainen?"

Koko maailman poliisit ovat siinä suhteessa toistensa kaltaisia, etteivät he koskaan vastaa uhriensa kysymyksiin. Tarkastaessaan heidän taskujaan, vangitessaan heidät, sitoessaan heidän kätensä muutamat vain puhuvat sääliväisesti; ne ovat kaikkein vaarallisimmat, vaikka näyttävätkin kaikkein parhaimmilta.

Maanviljelijä Billotin luokse ilmestynyt mies kuului Tapinin ja Desgrésin luokkaan, siis miehiin, jotka ovat aina valmiit vuodattamaan kyyneleen uhriensa puolesta, mutta eivät milloinkaan käytä käsiään näiden kyynelten kuivaamiseen.

Niin tämäkin huokasi syvään, mutta samalla viittasi molemmille konstaapeleille, jotka lähestyivät Billotia. Silloin tämä ponnahti taaksepäin ja ojensi kätensä kuin tarttuakseen pyssyyn. Mutta käden esti tarttumasta tähän aseeseen — joka nyt juuri oli kaksin verroin vaarallinen, koska se olisi voinut tänä hetkenä surmata sekä sen, joka sitä käytti, että sen, jota kohden se oli suunnattu, kaksi pientä ja väkevää kättä.

Catherine oli tullut sisään juuri parahiksi estääkseen isäänsä tekemästä rikosta taistelemalla tuomioistuinta vastaan.

Ensimmäisen puuskan mentyä ohitse Billot ei enää vähääkään vastustellut. Päällysmies määräsi, että hänet oli pantava säilöön erääseen alikerran huoneeseen, Catherine toisen kerroksen huoneeseen, mutta mitä tuli rouva Billotiin, niin häntä poliisit pitivät niin vaarattomana, että jättivät hänet keittiöön. Päästyään tällä tavalla talon herraksi alkoi päällysmies tarkastaa kaappeja, laatikoita ja kirjoituspöytiä.

Kun Billot oli jäänyt yksin, aikoi hän paeta. Mutta niinkuin useimmissa talon alikerran huoneissa, oli tämänkin ikkunassa rautaristikot. Päällysmies oli heti ensi hetkessä huomannut ristikot, jotavastoin Billot, joka ne oli teettänyt, ei niitä muistanut.

Avaimenreiästä katsoessaan hän näki päällysmiehen apulaisineen pöyhivän kaikkea talossa.

"Mitä tämä on!" huudahti hän. "Mitä te nyt teette?"

"Näettehän itse, rakas herra Billot", sanoi päällysmies. "Me etsimme sellaista, mitä emme ole vielä löytäneet."

"Mutta tehän olettekin ehkä varkaita, rosvoja ja ryöväreitä."

"Kuinka te niin voitte sanoa!" lausui päällysmies oven takaa.

"Mehän olemme yhtä kunniallisia ihmisiä kuin tekin, mutta me olemme hänen majesteettinsa palveluksessa ja senvuoksi velvolliset noudattamaan hänen määräyksiään."

"Hänen majesteettinsa määräyksiä!" huudahti Billot. "Onko kuningas Ludvig XVI antanut teille määräyksen pöyhiä minun pöytälaatikoissani ja panna kaikki mullinmallin kaapeissani ja kirstuissani?"

"On."

"Hänen majesteettinsako?" kysyi Billot uudelleen. "Kun viime vuonna oli niin kova nälänhätä, että aioimme syödä hevosemme, — kun kaksi vuotta sitten heinäkuun 13 päivänä rae pieksi viljamme ihan piloille, silloin hänen majesteettinsa ei välittänyt meistä. Mitä tekemistä hänellä tänään on minun taloni kanssa, jota hän ei koskaan ole nähnytkään, ja minun kanssani, jota hän ei edes tunnekaan?"

"Suokaa anteeksi", sanoi päällysmies varovasti raottaen ovea ja näyttäen poliisipäällikön allekirjoittaman määräyksen, joka tavan mukaan alkoi sanoilla: "Kuninkaan nimessä. Hänen majesteettinsa on kuullut puhuttavan teistä. Vaikka hän ei mieskohtaisesti teitä tunnekaan, niin älkää hylkikö kunniaa, jonka hän teille tuottaa, vaan ottakaa soveliaalla tavalla vastaan henkilöt, jotka tulevat hänen nimessään luoksenne."

Ja päällysmies kumarsi kohteliaasti, vilkutti ystävällisesti silmäänsä, sulki oven ja jatkoi tarkastustaan.

Billot vaikeni ja pani käsivartensa ristiin, kävellen huoneessa edes takaisin kuin leijona häkissään. Hän tunsi joutuneensa ansaan ja olevansa näiden miesten mielivallasta riippuvainen.

Tarkastusta jatkettiin sanaakaan hiiskumatta. Nämä miehet näyttivät pudonneen taivaasta. Kukaan muu ei ollut heitä nähnyt kuin lampuoti, joka oli näyttänyt tietä. Pihalla eivät koirat olleet haukkuneet. Päällysmies oli varmaankin alallaan hyvin taitava eikä ensimmäistä kertaa tällaisella retkellä.

Billot kuuli Catherinen valitukset huoneesta, joka oli hänen huoneensa yläpuolella. Hän muisti tyttärensä ennustuksen, sillä varmaankin kotitarkastus johtui tohtori Gilbertin kirjan vuoksi.

Kello löi yhdeksän, ja ristikkoikkunan kautta Billot saattoi nähdä kaikki hommistansa palaavat työmiehet. Silloin hän ymmärsi, että vaaran hetkenä ainakin ylivoima, jollei oikeus, oli hänen puolellaan. Tämä varmuus sai hänen verensä kiehumaan. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan tarttui molemmin käsin oveen ja ravisti sitä niin kovasti, että parin sysäyksen jälkeen lukko irtaantui.

Poliisit näkivät silloin oven aukenevan ja isännän astuvan kynnykselle uhkaavan näköisenä. Kaikki oli talossa sikinsokin.

"Mutta sanokaahan", huudahti Billot, "mitä te talostani etsitte? Hitto vieköön, sanokaa se heti, tai minä pakotan teidät sanomaan."

Työmiesten paluuta ei ollut huomaamatta niin tarkka silmä kuin poliisitarkastajan. Hän oli laskenut talon miehet ja varmistunut siitä, että hän ei vaaran hetkenä pysyisi voittajana. Hän siis lähestyi Billotia tavallista imelämpänä ja kumarsi maahan asti:

"Minä sanon teille sen, rakas herra Billot, vaikka se sotii tapojamme vastaan. Etsimme luotanne kapinallista julkaisua, yllyttävää lentokirjasta, jonka kuninkaallinen painohallitus on määrännyt hävitettäväksi."

"Kirjaa talonpojan luota, joka ei osaa lukea!"

"Eihän se mitään merkitse, jos olette kirjan kyhääjän ystävä ja hän on sen teille lähettänyt."

"Minä en ole mikään tohtori Gilbertin ystävä", vastasi Billot, "vaan hänen nöyrä palvelijansa. Minun kaltaiselleni halvalle talonpojalle olisi hänen ystävyytensä liian suuri kunnia."

Ajattelemattomuudessaan ei Billot ainoastaan tunnustanut, että hän tunsi kirjan tekijän, mikä olikin luonnollista, koska tämä oli hänen talonsa omistaja, vaan hän ilmaisi tuntevansa kirjankin. Nyt tunsi poliisitarkastaja itsensä varmaksi. Hän oikaisi vartalonsa ja omaksui herttaisimman ilmeensä koskettaessaan Billotin käsivarteen, ja hänen suunsa venyi sellaiseen hymyyn, että se näytti jakavan hänen kasvonsa kanteen osaan.

"Sa hänet mainitsit", sanoi hän; "tunnetteko tätä säettä, hyvä herra Billot"?

"Minä en tiedä mitään runoudesta."

"Sen on sepittänyt herra Racine, hyvin suuri kirjailija."

"No, mitä siis tuo säe tarkoittaa?" kysyi Billot kärsimättömänä.

"Sitä että paljastitte itsenne."

"Minäkö?"

"Te itse."

"Millä tavoin?"

"Mainitsemalla tohtori Gilbertin nimen, jota me hienotunteisuudessamme emme olleet lausuneet."

"Se on totta", mutisi Billot.

"Tunnustatte siis?"

"Teen enemmänkin."

"Oh, herra Billot, sepä tavatonta suosiollisuutta! Mitä siis teette?"

"Jos etsitte tuota kirjaa ja jos sanon, missä se on", jatkoi Billot kykenemättä täydellisesti salaamaan levottomuuttansa, "niin taukoatteko silloin pöyhimästä täällä joka paikassa?"

Päällysmies viittasi apulaisilleen.

"Ehdottomasti", sanoi hän, "koska me etsimme juuri tuota kirjaa. Mutta ehkä te annattekin meille vain yhden kappaleen", lisäsi hän hymyillen, "vaikka teillä olisi niitä kymmenen?"

"Minulla ei ole muuta kuin yksi", sen vannon.

"Meidän täytyy saada siitä varmuus, rakas herra Billot, tarkastamalla koko talo", päätti päällysmies. "Odottakaa siis kärsivällisesti vielä viisi minuuttia. Mehän olemme ainoastaan apulaisia, jotka olemme saaneet esimieheltämme määräyksen, ettekä te kai aio estää kunniallisia miehiä — kaikilla aloilla on sellaisia, herra Billot — ette kai aio estää kunniallisia miehiä täyttämästä velvollisuuttaan."

Tummapukuinen mies oli löytänyt oikean tavan. Siten piti puhutella Billotia.

"Tehkää se siis", sanoi hän, "mutta pitäkää kiirettä."

Ja hän käänsi heille selkänsä.

Päällysmies sulki varovasti oven ja vielä varovampana väänsi sen lukkoon. Billot kohautti olkapäitänsä, tietäen varsin hyvin, että hän voi survaista oven auki milloin vain tahtoi.

Tummapukuinen mies viittasi apulaisilleen, jotka ryhtyivät uudelleen toimeensa. Kaikki kolme ryhtyivät entistä innokkaammin penkomaan, ja kiireesti avattiin, tutkittiin, leviteltiin kirjat, paperit ja liinavaatteet.

Äkkiä ilmestyi eräästä kaapista, josta kaikki tavarat oli viskattu pois, pieni raudoitettu, tamminen laatikko. Päällysmies iski siihen kuin haukka saaliiseen. Heti kun hän sen näki, sitä tunnusteli, tunsi hän sen etsimäkseen esineeksi, piilotti sen sukkelaan viittansa alle ja viittasi molempia apulaisiaan lopettamaan tarkastuksensa.

Juuri tänä hetkenä Billot kävi kärsimättömäksi. Hän seisahtui suljetun oven eteen.

"Mutta minä sanon teille, että te ette sitä löydä, ellen ilmoita, missä se on", huusi hän. "Suotta te sekoitatte kaikki tavarani. Enhän minä ole mikään salaliittolainen! Kuuletteko? Vastatkaa, tai menen Pariisiin ja teen siellä valituksen kuninkaalle, Kansalliskokoukselle, koko maailmalle."

Tähän aikaan mainittiin vielä kuningas ennen kansaa.

"Kyllä kuulemme, rakas herra Billot, ja me alistummekin heti tahtoonne. Sanokaahan nyt meille missä se kirja on, ja kun nyt olemme varmat siitä, ettei teillä ole muuta kuin tämä yksi, niin otamme sen huostaamme ja lähdemme pois."

"Se kirja on erään kunnon pojan huostassa", lausui Billot, "jolle sen uskoin tänä aamuna vietäväksi eräälle ystävälle."

"Ja mikä sen kunnon pojan nimi on?" kysyi tummapukuinen mies herttaisesti.

"Ange Pitou. Hän on orpo poika parka, jonka säälistä olen ottanut luokseni, eikä hän edes tiedä, mitä kirja käsittelee."

"Kiitos, herra Billot", sanoi päällysmies, heittäen liinavaatteet kaappiin ja sulkien sitten kaapin, mutta säilyttäen laatikon kainalossaan. "Ja sanokaahan, missä tuo verraton poika on?"

"Olin huomaavinani hänen istuvan pihalla. Menkää ottamaan häneltä kirja, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa."

"Pahaa, me! Ettehän te, herra Billot laisinkaan tunne meitä! Me emme tahto tehdä pahaa kärpäsellekään."

Ja he lähestyivät paikkaa, joka oli heille mainittu. He näkivät Pitoun, joka pituutensa vuoksi näytti peloittavammalta kuin hän olikaan. Arvellen silloin, että molemmat poliisit tarvitsisivat hänen apuaan saadakseen nuoren miehen vangiksi, riisui päällysmies viitan yltään, kääri siihen laatikon ja kätki erääseen nurkkaan lähettyvilleen.

Mutta Catherine oli kuunnellut painaen korvansa oveen ja epäselvästi erottanut sanat: kirja, tohtori ja Pitou. Kun hän siis huomasi odottamansa myrskyn puhkeavan, oli hän koettanut lieventää sen tuhoa. Silloin hän oli kuiskannut Pitoulle, että tämän piti sanoa kirjaa omakseen. Olemme kertoneet, mitä tapahtui, miten Pitoun kädet sidottiin, miten päällysmies ja hänen apulaisensa kytkivät Pitoun kiinni ja miten Catherine vapautti hänet käyttäen hyväkseen sitä aikaa, jolloin poliisit läksivät etsimään pöytää ja tummapukuinen mies viittaansa ja laatikkoa. Olemme niinikään kertoneet, kuinka Pitou pakeni hypäten aidan yli, mutta emme ole kertoneet, miten tummapukuinen mies ovelana miehenä käytti hyväkseen tätä pakoa.

Kun poliisitarkastaja oli suorittanut hänelle määrätyt tehtävät, tarjosi Pitoun pako hänelle ja hänen apulaisilleen oivallisen pakotilaisuuden.

Tummapukuinen mies ei mitenkään voinut toivoa saavansa Pitouta kiinni, mutta hän kiihotti apulaisiaan sekä esimerkeillä että sanoilla. Kun hän näki heidän juoksevan poikki apilaniittyjen ja viljapeltojen, olisi luullut heitä Pitoun verivihollisiksi, vaikka he sydämessään siunasivatkin tämän pitkiä sääriä.

Heti kun Pitou oli kadonnut metsään ja hekin olivat päässeet sen suojaan, seisahtuivat he erään pensaan taakse. Juoksuretkellä oli heihin liittynyt kaksi muuta apulaista, jotka olivat lymyilleet talon läheisyydessä ollakseen päällikön käskystä valmiit rientämään apuun.

"Toden totta", sanoi päällysmies, "olipa onni, että tuolla nuorella miehellä oli kirja eikä laatikkoa. Meidän olisi muutoin ollut pakko tavoittaa häntä kiinni kievarinratsuilla. Hitto vieköön, sillä miehellä ei olekaan ihmisen sääriä, vaan hirven jäntereet."

"Se on totta", myönsi eräs poliisi, "mutta hänellä ei ollut laatikkoa, vaan se on teillä, eikö olekin, herra Pas-de-Loup?"

"Niin on, ja tässä se on", sanoi mies, jonka nimen ensi kertaa kuulimme. Tämä ei ollut hänen oikea nimensä, vaan lisänimi, jonka hän oli saanut astuntansa kepeyden ja hiiviskeleväisyyden vuoksi.

"Meillä on siis oikeus saada luvattu palkinto."

"Kas tässä", sanoi päällysmies ottaen taskustaan neljä kultarahaa ja ojentaen ne apulaisilleen tekemättä mitään erotusta niiden välillä, jotka olivat toimineet, ja niiden, jotka olivat vain odottaneet.

"Eläköön herra luutnantti!" huusivat poliisit.

"Te huudatte syyttä suotta; eläköön herra luutnantti!" sanoi Pas-de-Loup. "Kun huutaa, pitää tietää, mitä huutaa. Herra luutnantti ei suorita palkkiota."

"Vaan kuka?"

"Eräs hänen ystäviänsä tai ystävättäriänsä, en tiedä tarkoin, joka tahtoo pysyä tuntemattomana."

"Voinpa lyödä vetoa siitä, että hän on sama, joka saa laatikon", virkahti toinen apuri.

"Ringoulot, ystäväiseni", myönsi tummapukuinen mies, "olenhan aina sanonut, että sinulla on terävä arvostelukyky. Mutta odottaessamme tämän arvostelukyvyn kehittyvän ja kantavan hedelmiä on kai meidän parasta lähteä liikkeelle. Tuon kirotun isännän kanssa ei ole hyvä olla tekemisissä, ja kun hän huomaa laatikon kadonneen, voi hän usuttaa kintereillemme renkinsä, ja ne ovat sellaisia miehiä, että voivat käyttää pyssyä yhtä hyvin kuin paras hänen majesteettinsa henkivartiostolainen."

Tämä oli kai enemmistön mielipide, sillä nämä viisi poliisia jatkoivat matkaansa pitkin metsän reunaa pysyäkseen piilossa ja joutuivat kolmen neljännespenikulman päässä maantielle.

Tämä varovaisuus olikin tarpeen, sillä heti kun Catherine oli nähnyt tumman miehen ja poliisin lähtevän ajamaan takaa Pitouta, jonka nopeuteen nuori tyttö luotti, arvaten hänen pääsevän pakoon, ellei jotakin odottamatonta tapahtuisi, huusi hän oven avaajiksi renkejä, jotka kyllä olivat huomanneet jotakin merkillistä olleen tekeillä, vaikka eivät tienneetkään mitä se oli.

Miehet kiiruhtivat noudattamaan käskyä, ja heti kun Catherine oli vapaana, riensi hän pelastamaan isänsä.

Billot näytti olevan mietteissään. Hän ei rynnännyt huoneesta, vaan asteli epäluuloisena ja ovelle tultuaan palasi keskilattialle. Olisi voinut luulla, ettei hän tohtinut jäädä paikalleen, mutta ei myöskään rohjennut nähdä poliisien rikkomia ja avaamia huonekaluja.

"No", kysyi Billot, "he siis ottivat pojalta kirjan, eikö niin?"

"Sen kyllä uskon, isä, mutta häntä itseään he eivät saaneet kiinni."

"Ketä, häntäkö?"

"Pitouta. Hän pääsi pakoon. Ja jos he yhä vielä juoksevat hänen jäljessään, niin he lienevät jo Cayollesissa ja Vauciennessa."

"Sitä parempi! Poika-parka! Minä olen tämän saanut aikaan."

"Isä hyvä, älkää siitä olko huolissanne, ajatelkaamme vain itseämme. Voimme pitää varmana, että Pitou kyllä suoriutuu kaikesta. Mutta, hyvä Jumala, millainen epäjärjestys täällä on! Katsokaahan, äiti!"

"Voi minun liinakaappiani!" huudahti rouva Billot. "He eivät ole säästäneet liinakaappiani. Senkin ryövärit!"

"Ovatko he pöyhineet liinakaappia?" huudahti Billot.

Hän riensi sen kaapin luo, jonka päällysmies, niinkuin olemme kertoneet, oli huolellisesti sulkenut, ja pisti kätensä sikin sokin olevien vaatteiden sisään.

"Tämä ei voi olla mahdollista!" sanoi hän.

"Mitä etsitte, isä?" kysyi Catherine.

Billot katsoi säikähtyneenä ympärilleen.

"Katso, katso, löydätkö sitä mistään. Se ei ole täällä, ei tässäkään kaapissa, ei tämän pöydän laatikossa; ja sehän olikin tuolla… Itsehän sen sinne panin. Minä näin sen vielä eilen. Nuo konnat eivät etsineetkään kirjaa, vaan lipasta."

"Mitä lipasta?" kysyi Catherine.

"Kyllähän sinä sen tiedät."

"Tohtori Gilbertin lipastako?" kysäisi rouva Billot, joka tärkeinä hetkinä pysyi vaiti, antaen toisten toimia ja puhua.

"Niin, tohtori Gilbertin lipasta!" huudahti Billot haroen sormillaan tuuheata tukkaansa. "Tuota kallisarvoista lipasta!"

"Te kauhistutatte minua, isä", sanoi Catherine.

"Minua onnetonta!" huudahti Billot raivoissaan. "Minähän en aavistanutkaan tätä! En muistanutkaan lipasta! Mitähän tohtori sanoo? Mitä hän ajattelee tästä? Että olen petturi, pelkuri, viheliäinen vätys!"

"Mutta, hyvä Jumala, mitä siinä lippaassa sitten olikaan, isä?"

"En tiedä. Sen vain tiedän, että olin luvannut tohtorille suojella sitä hengelläni, ja minun olisi pitänyt antaa surmata itseni puolustaessani sitä."

Ja Billot teki sellaisen epätoivoa ilmaisevan liikkeen, että vaimo ja tytär säikähtyneinä peräytyivät.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala, tuletteko hulluksi, isä?" sanoi Catherine purskahtaen itkuun. "Vastatkaahan minulle!" huusi hän. "Taivaan nimessä, vastatkaa minulle!"

"Pierre, ystäväiseni", sanoi rouva Billot, "vastaahan toki tyttärellesi, vastaa vaimollesi."

"Hevoseni! hevoseni!" huusi maanviljelijä. "Tuokaa tänne hevoseni!"

"Minne lähdette, isä?"

"Ilmoittamaan tohtorille. Tohtorin täytyy saada tästä tieto."

"Mutta mistä hänet löydätte?"

"Pariisista. Näithän kirjeestä, jonka hän meille lähetti, että hän aikoi Pariisiin. Hänen pitäisi nyt olla siellä. Minä menen Pariisiin. Hevoseni! Hevoseni!"

"Ja tällä tavalla jätätte meidät, isä! Jätättekö meidät tällaisena hetkenä? Mehän jäämme epätoivon ja tuskan valtaan!"

"Minun täytyy lähteä", sanoi maanviljelijä, "minun täytyy." Ja hän otti tyttärensä pään käsiensä väliin ja suuteli häntä. "'Jos kadotat tämän lippaan', sanoi tohtori minulle, 'tai jos se sinulta varastetaan, niin heti sen huomattuasi riennä ilmoittamaan minulle, olen missä tahansa. Mikään ei saa sinua pidättää, ei edes ihmishenki.'"

"Kaikkivaltias Jumala! Mitähän tuossa lippaassa onkaan?"

"Sitä en tiedä. Sen vain tiedän, että se jätettiin minun huostaani ja että se on varastettu. Kas, tuossahan on hevoseni. Koulussa olevan pojan kautta saan kyllä tietää, missä isä on."

Ja viimeisen kerran syleillen vaimoaan ja tytärtään hän hyppäsi satulaan ja läksi peltojen halki kiitämään Pariisia kohden.

IX

MATKALLA PARIISIIN

Palatkaamme Pitoun luo.

Pitouta ajoi eteenpäin kaksi maailman suurinta kiihoittajaa: pelko ja rakkaus. Pelko oli hänelle sanonut suoraan:

"Joudut vankilaan tai saat selkääsi. Ole varuillasi, Pitou!"

Tämä kiihoitti häntä juoksemaan kuin hirvi. Ja rakkaus oli hänelle sanonut Catherinen suun kautta: "Pelastakaa itsenne joutuin, rakas Pitou!" Ja Pitou oli karannut.

Nämä kaksi yllykettä saivat aikaan, että Pitou ei enää juossut, vaan hän lensi.

Jumala on todellakin suuri; Jumala on erehtymätön.

Pitoun pitkät koivet näyttivät rumilta ja paksut polvet peloittavilta tanssisalissa, mutta metsässä ne olivat hyödyllisiä silloin, kun pelko pullisti rintaa ja sydän sykähteli kolme kertaa sekunnissa!

Ei herra de Charny, jolla oli pienet jalat, kauniit polvet ja säännölliset pohkeet, olisi voinut juosta sillä tavalla.

Pitou muisti tarinan hirvestä, joka lähteen reunalla suri hoikkia koipiansa. Ja vaikka Pitoun otsassa ei ollutkaan sarvia, jotka hirvi on saanut hoikkien raajojensa hyvikkeeksi, soimasi hän itseään siitä, että oli halveksinut kinttujaan.

Pitou harppoi metsän halki, jättäen Cayollesin oikealle puolelleen ja Yvorsin vasemmalle, ja kääntyi joka tienhaarassa katsoakseen tai pikemmin kuunnellakseen, sillä pitkään aikaan hän ei enää ollut nähnyt mitään — takaa-ajajat kun tämän hirveän kyydin vaikutuksesta olivat jääneet jäljelle; hänhän oli heti alussa päässyt tuhannen askeleen päähän heistä, ja tämä välimatka yhä vain kasvoi.

Miksi olikaan Atlanta naimisissa! Pitou olisi juoksullaan ottanut osaa kilpailuun kukistaakseen Hippomeneen, eikä hänen olisi tarvinnut turvautua niinkuin tämän viekkaaseen keinoonsa käyttäen kolmea kultaomenaa.

Olemmehan kertoneet, että Pas-de-Loupin kätyreillä, jotka ilokseen olivat löytäneet etsimänsä aarteen, ei ollut pienintäkään halua ajaa Pitouta takaa. Mutta eihän Pitou sitä tiennyt.

Kun todellisuus ei häntä enää ajanut takaa, vainosi varjo.

Mustapukuisilla miehillä taas oli se täydellinen luottamus itseensä, josta ihminen tulee laiskaksi.

"Juokse, juokse!" sanoivat he pistäen kätensä housuntaskuun ja kilistellen Pas-de-Loupilta saamaansa palkkiota. "Juokse, miekkonen, kyllä me aina sinut tavoitamme silloin kun tahdomme."

Sivumennen sanoen ei se ollutkaan mitään turhanpäiväistä kerskailua, vaan täyttä totta.

Ja Pitou juoksi kuin olisi kuullut Pas-de-Loupin apurien syrjähuomautukset.

Kun hän oli mutkitellut matkallaan, samoin kuin metsänpedot tekevät johdattaakseen metsämiehen harhaan, — kun hän oli sotkenut jälkensä sellaiseen sokkeloon, ettei Nimrod itse olisi voinut päästä niistä selville, teki hän äkkiä päätöksensä ja kääntyi oikealle, päästäkseen Villers-Cotteretsista Pariisiin johtavalle tielle jotakuinkin Gondrevillen kankaan kohdalla.

Tehtyään tämän päätöksen hän kiiti pensaitten halki, kääntyi suoraan oikealle, ja neljännestunnin päästä hän näki maantien, hiekkanummet sen molemmin puolin ja puut tien varrella.

Tunti senjälkeen, kun hän oli talosta lähtenyt oli hän kuninkaallisella maantiellä.

Hän oli tänä aikana juossut melkein puoliviidettä penikulmaa. Enempää ei voi vaatia hyvältä hevoseltakaan, joka porhaltaa täyttä laukkaa.

Hän katsoi taakseen. Ei ketään näkynyt tiellä.

Hän silmäili eteenpäin. Kaksi naista ajoi aasiensa selässä.

Pikku Gilbert oli kerran näyttänyt Pitoulle kuvallista jumaltarustoa. Tähän aikaan oli ihmisillä paljon mielenkiintoa jumaltarustoon.

Olympon jumalien ja jumalattarien tarinat kuuluivat nuoren olennon kasvatukseen. Katsellessaan kuvia oli Pitou oppinut taruston. Hän oli nähnyt Jupiterin muuttuvan häräksi vietelläkseen Euroopan ja joutseneksi, käyttäytyäkseen sopimattomasti Tyndaroksen tyttären kanssa. Hän oli nähnyt toistenkin jumalien muuttavan mitä eriskummaisimmalla tavalla hahmoaan. Mutta että hänen majesteettinsa poliisi olisi muuttunut aasiksi, sitä hän ei vielä koskaan ollut nähnyt! Eihän kuningas Midaksellakaan ollut aasista muuta kuin korvat — ja hän oli kuningas — ja hän sai mielensä mukaan kaikki muuttumaan kullaksi; hänellä olisi siis ollut varaa ostaa nelijalkaisten nahkoja kokonaisina.

Rauhoittuen hiukan siitä, mitä hän näki, tai oikeammin sanoen siitä, mitä ei nähnyt, Pitou istahti ruohikkoon tien varrelle, kuivasi hihallaan hikisiä kasvojaan ja maaten tuoreen apilan keskellä hikoili täydessä levossa.

Mutta kukkien suloisen tuoksun keskelläkään Pitou ei voinut unohtaa emäntä Billotin suolalihaa ja puolentoista naulan painoista mustaa leivänkimpaletta, jonka Catherine laski hänen eteensä joka aterian alkaessa, siis kolme kertaa päivässä. Tämä leipä maksoi siihen aikaan neljä ja puoli souta naula, — yletön hinta, joka vastaa nykyisen raha-arvon mukaan vähintään yhdeksää souta. Tästä leivästä oli koko Ranskassa puute, ja kun sitä sai, pidettiin sitä sen kuuluisan leivoksen veroisena, jota herttuatar Polignac kehoitti Pariisin neuvosherroja syömään silloin, kun jauhoista oli puute.

Pitou siis filosofisesti päätteli, että neiti Catherine oli maailman jalomielisin prinsessa ja että ukko Billotin talo oli koko maailman ylellisin palatsi.

Samoin kuin israelilaiset korvessa, käänsi hänkin sitten huoaten katseensa itään päin, tuota onnellista maalaistaloa kohden.

Huokaaminen ei muuten olekaan vastenmielistä miehelle, jonka täytyy saada hengähdellä hurjan juoksun jälkeen.

Pitou hengähti syvään huokaillessaan ja tunsi siihen asti sekavien ajatustensa selvenevän sitä mukaa kuin hengästys tasaantui.

"Miksi", tuumi hän silloin, "onkaan minulle tapahtunut näin paljon merkillisiä asioita niin perin lyhyen ajan kuluessa? Miksi on sattunut enemmän kolmessa päivässä kuin koko elinaikanani? Se johtuu siitä, että näin unta kissasta, joka rakensi riitaa kanssani."

Ja hän teki liikkeen, joka ilmaisi, että nyt hänelle oli selvinnyt, mistä kaikki onnettomuudet johtuivat.

"Niin kyllä", jatkoi Pitou hetkisen mietittyään, "mutta tämä ei ole sitä logiikkaa, josta kunnianarvoisa apotti Fortier puhui. Kaikki nämä asiat eivät ole johtuneet siitä, että näin unta vihaisesta kissasta. Unet on annettu ihmisille ainoastaan varoitukseksi. Enköhän enää muistakaan, mikä kirjailija on sanonut: 'Olet nähnyt unta, ole varuillasi'. Cave, somniasti."

" Somniasti ", toisti Pitou sitten kauhuissaan; "jokohan taas horjahdin kielivirheeseen? En suinkaan, tein vain lyhennyksen; kieliopin mukaan minun olisi pitänyt sanoa somniavisti."

"Tämäpä ihmeellistä", keksi Pitou ihaillen itseään, "kuinka hyvin osaan latinaa senjälkeen, kun minun ei sitä tarvitse oppia."

Ja täten kehaistuansa itsekseen Pitou läksi jatkamaan matkaansa.

Pitou asteli nopeasti, vaikka entistä tyynemmin. Tällä tavoin hän saattoi edetä kaksi penikulmaa tunnissa.

Tuloksena tästä olikin, että Pitou kahta tuntia myöhemmin oli sivuuttanut Nanteulin ja marssi Dammartinia kohden.

Äkkiä hänen herkkä korvansa erotti hevosen kavioiden kopsetta.

"Oho", äännähti Pitou, samalla lausuen Vergiliuksen kuuluisan säkeen:

" Quadrupedante putrem sonitu quatit ungula campum."

Ja hän katseli. Mutta ei nähnyt mitään.

Olivatkohan ne aasit, jotka hän oli jättänyt taakseen Levignanin luona, tuolla tavoin kiihtyneet laukkaamaan? Ei, sillä teräskenkä siellä iski tiehen; Haramontissa Pitou ei tiennyt kenenkään muun aasin olevan kengitetyn kuin muori Sabotin juhdan, ja tämänkin vain senvuoksi, että muori Sabotin kuljetti postia Villers-Cotteretsin ja Crespyn välillä.

Hän siis hetkiseksi unohti kuulemansa töminän ja jatkoi miettimistään.

Keitähän olivat ne miehet, jotka olivat kyselleet tohtori Gilbertiä, sitoneet hänen kätensä, ajaneet häntä takaa, kunnes hän nyt viimein oli päässyt karkuun heidän hätyytykseltään?

Mistähän tulivatkaan koko piirissä tuntemattomat kolkonnäköiset nuuskijat?

Mitä erikoista heillä oli tehtävänä hänen, Pitoun kanssa, joka ei koskaan ollut heitä nähnytkään eikä siis heitä tuntenutkaan?

Vaikka hän ei niitä tuntenutkaan, niin kuinka he tunsivat hänet? Miksi neiti Catherine oli käskenyt hänen mennä Pariisiin ja antanut hänelle matkakuluja varten kultarahan, arvoltaan neljäkymmentäkahdeksan frangia, mikä vastasi kahtasataa neljääkymmentä naulaa leipää, neljän soun mukaan. Sillähän hän eläisi kahdeksankymmentä päivää, lähes kolme kuukautta, jos olisi jonkun verran säästäväinen.

Otaksuikohan neiti Catherine, että Pitou saattoi pysytellä kolme kuukautta talosta poissa?

Äkkiä Pitou sävähti.

"Oho!" sanoi hän. "Tuo kavioiden kapse kuuluu jälleen!"

Hän seisahtui.

"Tällä kertaa en erehdy", tuumi Pitou, "tuo ääni johtuu siitä, että hevonen juoksee täyttä laukkaa. Mäen kohdalla sen saan nähdä."

Tuskin Pitou oli tämän lausunut, kun hevonen ilmestyi pienelle kukkulalle, jonka hän oli jättänyt taakseen, noin neljänsadan askeleen päähän.

Pitou, joka ei ollut otaksunut, että poliisi voisi muuttua aasiksi, käsitti varsin hyvin, että poliisi voi nousta ratsun selkään saadakseen pakoon päässeen saaliinsa uudelleen kiinni. Pelko, joka vähäksi aikaa oli hänet jättänyt, valtasi hänet uudelleen ja teki hänen koipensa pitemmiksi ja vikkelämmiksi kuin kahta tuntia aikaisemmin, jolloin hän jo niin ihmeellisellä vauhdilla niitä käytteli.

Pitempään tuumimatta, taakseen katsomatta, koettamatta salatakaan pakoansa, luottaen vain hyviin jäntereihinsä Pitou hyppäsi maantienojan toiselle puolelle ja riensi peltojen poikki Ermenonvilleä kohden. Pitou ei tiennyt, mikä Ermenonville oli. Hän näki vain taivaan rannalla muutamia puiden latvoja ja päätteli: jos vain pääsen noiden puiden luo, jotka epäilemättä ovat metsän reunassa, niin olen pelastettu.

Ja hän kiiti Ermenonvilleä kohden.

Tällä kertaa oli voitettava täyttä laukkaa ajava hevonen. Pitoulla ei enää ollut sääriä, vaan siivet.

Päästyään noin sata askelta pitkin peltoja hän kääntyi katsomaan ja näki ratsumiehen pakottavan hevosensa tekemään saman suuren hyppäyksen ojan yli kuin hänkin oli tehnyt.

Tästä hetkestä ei pakolainen epäillytkään, että ratsumies ajoi häntä takaa, ja hän lisäsi vauhtiaan enää katsomattakaan taakseen, jotta ei hukkaisi aikaa. Häntä ei nyt jouduttanut eteenpäin hevosen kavioiden kapse, sillä se hukkui niityn ruohikkoon, vaan häntä hoputti ajajan huutelu, joka muistutti jälkimäistä tavua hänen nimestään: tämä huu! huu! kuulosti kovin kiukkuiselta, kaikuessaan ilmassa, jonka läpi Pitou kiiti.

Mutta kymmenen minuutin ajan kirmattuaan tällä tavalla Pitou tunsi tukehtuvansa ja päätänsä pyörryttävän. Silmät alkoivat harhailla kuopissaan. Hänestä tuntui kuin hänen polvensa tavattomasti paisuisivat, keuhkot täyttyisivät pienillä kivillä. Toisinaan hän kompastui vakoihin, hän, joka tavallisesti juoksi niin, että kaikki kengännaulat näkyivät.

Lopulta hevonen, joka on luotu juoksemaan nopeammin kuin kaksijalkainen, lyhensi välimatkaa, ja Pitou kuuli ratsastajan jo selvästikin mainitsevan hänen nimeään: Pitou, Pitou!

Yhtäkaikki Pitou koetti jatkaa matkaansa. Hänen liikkeensä olivat käyneet koneellisiksi. Vain jatkuvaisuuden lain vaikutuksesta hän riensi eteenpäin. Äkkiä hänen jalkansa herpaantuivat. Hän horjui, kaatui kasvot maata vasten, päästäen syvän huokauksen.

Mutta samassa kun hän vaipui maahan ja päätti ainakaan omin voimin olla siitä nousematta, tunsi hän lonkassaan kovan piiskaniskun. Hänelle tuttu kova kirosana kaikui, ja tuttu ääni huusi:

"Senkin tolvana! Pässinpää, oletko vannonut ottavasi hengiltä Cadetin?"

Hevosen nimen kuullessaan Pitou pääsi lopullisesti epäilyksistänsä.

"Ahaa", sanoi hän tehden puolikäännöksen, jolloin ei enää maannut kasvot maata vasten, vaan selällään. "Sehän on herra Billotin ääni."

Se oli todellakin isäntä itse. Kun Pitou oli varma siitä, kuka hänellä oli edessään, kohosi hän istualleen.

Maanviljelijä oli pysäyttänyt Cadetin, joka oli ihan valkoisena vaahdosta.

"Rakas herra Billot", huudahti Pitou, "kuinka hyvä olettekaan, kun tällä tavalla ajatte minun jäljestäni! Minä vannon teille, että olisin palannut taloon heti kun neiti Catherinen antamat rahat olisivat loppuneet. Mutta koska nyt olette täällä, niin ottakaa kultarahat takaisin, sillä teillehän ne kuuluvat, ja palatkaamme taloon."

"Tuhannen tulimmaista!" sanoi Billot. "Niinkuin nyt olisi puhe talosta! Missä ne urkkijat ovat?"

"Urkkijatko?" kysyi Pitou, joka ei oikein käsittänyt, mitä tällä sanalla tarkoitettiin, sillä se oli vasta hiljattain tullut käytäntöön.

"Niin, urkkijat!" sanoi Billot, "ne tummapukuiset miehet, kyllähän sinä ymmärrät."

"Vai ne! Mutta arvaattehan varsin hyvin, rakas herra Billot, etten minä halunnut jäädä heitä odottamaan."

"Hyvä! He ovat siis takanamme."

"Tottahan toki. Kun on juossut niinkuin minä, niin täytyihän käydä sillä lailla."

"Jos olet siis varma asiastasi, niin miksi juokset pakoon?"

"Jotta en jäisi alakynteen, sillä luulin heidän päämiehensä ottaneen hevosen takaa-ajoonsa."

"Kas, kas, etpä olekaan niin tyhmä kuin luulin. Koska siis tie on vapaa, niin heipä hei, Dammartiniin."

"Mitä! Heipä hei!"

"Niin, nouse ja lähde kanssani."

"Me lähdemme siis Dammartiniin?"

"Niin. Otan hevosen ukko Lefrancilta ja jätän omani sijaan. Eihän Cadet jaksa enää juosta, mutta sillä tavalla pääsemme vielä tänä iltana Pariisiin."

"Vaikka vain, herra Billot, vaikka vain!"

"No niin, — heipä hei!"

Pitou koetti totella.

"Kyllähän minä tahtoisin, rakas herra Billot, mutta minä en pääse", sanoi hän.

"Etkö voi nousta?"

"En."

"Mutta äskenhän hyppäsit koholle kuin lohi."

"Niin kyllä, äsken kuulin äänenne ja sain piiskaniskun kylkeeni. Mutta se ei luonnista kahta kertaa. Nyt olen tottunut ääneenne, ja mitä tulee piiskaanne, niin en usko teidän sillä enää lyövän minua, sen paremmin kuin Cadet-parkaakaan, joka näyttää olevan yhtä palavissaan kuin minäkin."

Pitoun loogillisuus, mikä oli vain sitä, jota apotti Fortier oli opettanut, teki vaikutuksensa ja melkein sai Billotin mielen heltymään.

"Ei minulla ole aikaa surkutella tässä sinun kohtaloasi", sanoi hän Pitoulle. "Koeta kuitenkin nousta taakseni Cadetin selkään."

"Mutta silloinhan se raukka kuolee heti", sanoi Pitou.

"Joutavia! Puolen tunnin päästä olemme ukko Lefrancin luona."

"Mutta, rakas herra Billot, minun mielestäni on tarpeetonta minun tulla ukko Lefrancin luo."

"Kuinka niin?"

"Sillä jos teillä on asiaa Dammartiniin, niin minulla ei ole."

"Mutta minä tahdon, että sinä tulet minun matkassani Pariisiin. Minulla on sinusta siellä hyötyä. Sinulla on vankat nyrkit, ja olen varma siitä, että siellä päin kohta aletaan huitoa."

"Ahaa, niinkö arvelette?" sanoi Pitou, jota tämä usko ei laisinkaan miellyttänyt.

Hän kapusi Cadetin selkään, Billotin kiskoessa häntä kuin jauhosäkkiä.

Maanviljelijä palasi maantielle ja käytti niin hyvin kannuksiaan ja polviaan, että vajaan puolen tunnin päästä oli lupauksensa mukaisesti päässyt Dammartiniin.

Billot oli tullut kaupunkiin erään tuntemansa sivukujan kautta. Hän meni ukko Lefrancin taloon, jätti Pitoun ja Cadetin pihalle ja riensi suoraa päätä tupaan, missä ukko Lefranc, aikoessaan lähteä tarkastamaan vainioitansa, parhaillaan napitti sääryksiä jalkaansa.

"Pian, pian tänne, veliseni, paras hevosesi", sanoi hän ennen kuin toinen ennätti tointuakaan hämmästyksestään.

"Se on Margot", sanoi Lefranc. "Se on juuri satuloituna, kun aioin lähteä ratsastamaan."

"Hyvä on, vaikkapa siis Margot. Mutta minä sanon jo edeltäpäin, että voin ajaa sen kuoliaaksi."

"Miksi sinä aiot Margotin pakahduttaa?"

"Siksi, että minun vielä tänä iltana täytyy olla Pariisissa", sanoi Billot synkän näköisenä.

Ja hän teki käsillään vapaamuurariliiton merkin.

"Aja sitten Margot piloillekin", sanoi ukko Lefranc; "siinä tapauksessa otan Cadetisi."

"Sovittu asia."

"Juot kai lasin viiniä?"

"Kaksikin."

"Mutta ethän näy olevan yksinäsi?"

"Seurassani on muuan kunnon poika, jonka vien mukanani, ja hän on niin uupunut, ettei ole jaksanut tulla tänne asti. Lähetä hänelle jotakin virkistävää."

"Heti, heti", sanoi isäntä.

Kymmenen minuutin päästä kumpikin heistä oli juonut pullollisensa ja Pitou syönyt kaksi naulaa leipää ja puoli naulaa silavaa. Hänen syödessään talon hyväntahtoinen renki hieroi häntä apilastukolla niinkuin lempi-hevosta.

Näin hieromisen jälkeen virkistyneenä Pitou joi vuorostaan lasillisen viiniä, joka oli otettu kolmannesta pullosta; se tyhjentyi hyvinkin pian, kun Pitou oli ottanut osaa siihen. Billot nousi ratsun selkään, ja Pitou istahti suorana kuin seiväs hänen taaksensa satulaan.

Oiva hevonen läksi heti kannusten kiihoittamana porhaltamaan Pariisia kohden urheasti kaksoistaakkansakin alla, koko ajan tuuhealla hännällään huitoen kärpäsiä ja samalla pudistaen tomua Pitoun selästä sekä toisinaan sipaisten hänen laihoja sääriänsä, jotka näkyivät paljaina sukkien mentyä lättään.

X

MITÄ TAPAHTUI PERILLE TULTAESSA

Dammartinista Pariisiin on vielä kahdeksan penikulmaa. Ensimmäiset neljä päästiin jokseenkin hyvin, mutta Bourgetista alkaen Margotin koivet, vaikkakin Pitou polvillaan elvytteli hevosta, alkoivat jäykistyä. Alkoi jo tulla pimeä.

Villetteen saapuessaan oli Billot näkevinään suuren loimun kajastavan Pariisissa päin ja huomautti Pitoulle taivaanrannan oudosta punerruksesta.

"Ettekö näe, että siellä on sotilaita, jotka ovat majoittuneet leirituliensa ääreen?" virkkoi Pitou.

"Mitä! Sotamiehiäkö?" sanoi Billot.

"Kun niitä on täällä, niin miksi ei niitä olisi sielläkin?"

Tarkaten oikealle puolelleen Billot näkikin Saint-Denisin tasangolla mustia osastoja, jotka hämärässä liikkuivat eteenpäin; siellä oli jalkaväkeä ja ratsuväkeä. Heidän aseensa välkkyivät toisinaan tähtien himmeässä hohteessa.

Pitou, joka yöllisillä matkoillaan metsissä oli tottunut näkemään pimeässä, huomautti isännälleen kanuunoistakin, joiden pyörät olivat puoliväliin asti vaipuneet pehmeään multaan.

"Oho", sanoi Billot. "Tuolla tapahtuu siis jotakin uutta. Kiirehtikäämme, poika, kiirehtikäämme."

"Niin, niin, siellä palaa tuli", vahvisti Pitou kohottautuen Margotin selässä ylemmäksi. "Ettekö näe kipinöitä?"

Margot seisahtui. Billot hyppäsi maahan ja sanoi lähestyessään sinisiin ja keltaisiin asuihin puettuja sotilaita, jotka olivat leiriytyneet tien varrella olevien puiden suojaan:

"Toverit, voitteko sanoa minulle, mitä uutta Pariisista kuuluu?"

Mutta sotilaat vastasivat ainoastaan muutamilla saksankielisillä kirouksilla.

"Mitä hittoa he sanovat?" kysyi Billot Pitoulta.

"Ei se ainakaan ole latinaa, hyvä herra Billot", vastasi Pitou vapisten. "Muuta en voi teille sanoa."

Billot mietti ja katsoi tarkemmin miehiä.

"Kylläpä minä olin typerä", sanoi hän; "menin puhuttelemaan keisarillisia."

Ja uteliaana hän jäi keskelle tietä seisomaan.

Muuan upseeri lähestyi häntä.

"Mengä etipäi", sanoi hän, "mengä bigaan."

"Anteeksi, kapteeni", vastasi Billot, "mutta minähän olen matkalla Pariisiin."

"Entä sitten?"

"Ja kun näen teidän asettuneen keskelle tietä, niin epäilen, ettei pääsekään kaupungin rajalle asti."

"Kyllä bääse."

Billot nousi hevosensa selkään ja jatkoi kulkuaan. Mutta nyt hän joutui keskelle Berchenyn husaareja, jotka täyttivät La Villetten.

Tällä kertaa hän oli joutunut tekemisiin ranskalaisen kanssa ja kyseli heiltä paremmalla menestyksellä.

"Hyvät herrat", sanoi hän, "mitä uutta kuuluu Pariisiin?"

"Sitä, että kirotut pariisilaisenne tahtovat saada Neckerinsä", vastasi muuan husaari, "ja ampuvat meitä kohden, ikäänkuin se asia kuuluisi meihin."

"Saada Neckerin!" huudahti Billot. "Ovatko he siis menettäneet hänet?"

"Ovat kyllä, koska kuningas on erottanut hänet virasta."

"Kuningas erottanut Neckerin!" huudahti Billot kuin innostunut kansanmies, joka kuulee puhuttavan pyhyyden häpäisemisestä. "Onko kuningas erottanut tuon suuren miehen?"

"On kyllä, hyvä mies, ja tuo suuri mies on vielä päällepäätteeksi matkalla Brysseliin."

"Silloin tästä tulee hauska juttu!" huusi Billot peloittavalla äänellä, välittämättä vähääkään vaarasta, jonka alaiseksi hän voi joutua ilmaistessaan kapinallisia mielipiteitään tällä tavoin keskellä viittätoista tuhatta aseistettua kuningasmielistä.

Ja hän nousi jälleen Margotin selkään kiihoittaen sitä kovasti käyttämällä kannuksiaan. Näin hän saapui kaupungin muurien luo.

Mitä lähemmäksi hän tuli, sitä selvemmin hän näki tulipalon punerruksen. Pitkä liekkipylväs nousi etuvarustuksesta ilmaan. Itse porttivarustus paloi.

Karjuva, raivoisa joukko, mukana naisia, jotka tapansa mukaan uhkasivat ja huusivat äänekkäämmin kuin miehet, lietsoi tulta heittämällä siihen lautoja, huonekaluja ja tullihuoneeseen kuuluvia esineitä.

Maantiellä seisovat unkarilaiset ja saksalaiset sotilaat katselivat kiväärit jalalla vähääkään liikkumatta.

Billot ei jäänyt palavan varustuksen luo, vaan kannusti Margotia liekkeihin päin. Margot syöksyi uljaasti hehkuvan pätsin läpi. Mutta tultuaan varustuksen toiselle puolelle täytyi Billotin seisahtua, sillä keskikaupungilta virtasi suuri kansanjoukko etukaupunkia kohden, toiset laulaen, toiset huutaen:

Aseisiin!

Billot näytti siltä, mitä hän olikin, kunnon maalaiselta, joka asioissaan tuli Pariisiin. Ehkä hän liian kovaa huusi: "Pois tieltä!" Mutta Pitou lausui hänen takanaan niin kohteliaasti: "Antakaa tietä! Olkaa niin hyvä ja väistykää!" että toinen lause sovitti toisen. Ei kukaan tahtonut estää Billotia menemästä asioitaan hoitamaan, vaan jokainen jätti hänet rauhaan.

Margot oli saanut entiset voimansa. Tuli oli kyllä kärventänyt sen karvoja; oudot huudot lisäksi kiihoittivat sitä. Billotin täytyi nyt sitä hillitä, jotta se ei tallaisi jalkoihinsa niitä lukemattomia, jotka olivat uteliaina keräytyneet oviensa edustalle, ja niitä yhtä lukemattomia, jotka juoksivat tulliporttia kohden.

Billot eteni niin hyvin kuin voi, kääntäen Margotin milloin oikealle milloin vasemmalle, kunnes saapui puistokadulle. Mutta siellä hänen täytyi seisahtua. Suuri kulkue tuli Bastiljista päin astellen Kalustusrakennusta kohden; nämähän kaksi kivisolmua siihen aikaan liittivät vyönsä Pariisin kylkiin.

Tämä kulkue, joka täytti koko puistokadun, seurasi paareja, joilla oli kaksi kuvapatsasta; toinen oli verhottu suruharsoon, toisen päässä oli kukkaseppele.

Harsoon verhottu esitti Neckeriä, ministeriä, joka ei ollut joutunut epäsuosioon, mutta yhtäkaikki saanut eronsa. Toinen, kukilla koristettu, esitti Orleansin herttuaa, joka oli hovissa julkisesti puolustanut geneveläistä talousneroa. Billot tiedusteli, mitä tämä kulkue merkitsi, ja sai kuulla, että kansa osoitti täten kunnioitustaan Neckerille ja hänen herttualliselle puolustajalleen.

Billot oli syntynyt maakunnassa, missä Orleansin herttuan nimeä oli kunnioitettu puolitoista vuosisataa. Hän kuului salaiseen filosofiseen seuraan ja piti siis Neckeriä sekä suurena rahaministerinä että ihmiskunnan apostolina.

Tämä saattoi Billotin ihan haltioihinsa. Hän hyppäsi hevosensa selästä tietämättä oikeastaan, mitä teki, ja huutaen: "Eläköön Orleansin herttua! Eläköön Necker!" liittyi joukkoon.

Kun kerran on liittynyt suureen joukkoon, katoo yksilöllinen vapaus. Tietäähän jokainen, että ihminen silloin menettää määräämisvallan, tahtoo samaa kuin joukko ja tekee niinkuin se tekee. Billotin oli sitä helpompi lyöttäytyä mukaan, kun hän oli sen etupäässä eikä hännässä.

Joukko huusi täyttä kurkkua: Eläköön Necker! Alas ulkomaalaiset sotilaat! Pois ulkomaalaiset joukot!

Billot liitti vahvan äänensä toisten huutoihin.

Olkoon etevämmyys millainen tahansa, suuri joukko antaa sille arvon. Pariisin etukaupunkilaiset, joilla oli nälän vaimentamat tai viinin sortamat, käheät ja heikot äänet, ihailivat Billotin täyttä, raikasta ja sointuvaa ääntä ja antoivat hänelle tilaa. Senvuoksi Billot tyrkkimättä, liikoja lykkimättä tai joutumatta puristukseen pääsi paarien luokse asti.

Muutaman minuutin päästä muuan kantaja, jonka innostus ei vastannutkaan hänen voimiaan, jätti hänelle paikkansa.

Niinkuin huomaamme, oli Billot edistynyt hyvin joutuisasti. Edellisenä päivänä hän oli ollut vain tohtori Gilbertin kirjoitusten levittäjänä; nyt hän oli ministeri Neckerin ja Orleansin herttuan maineen kohottajana.

Mutta heti kun hän oli päässyt etupäähän heräsi hänessä eräs ajatus: Minne Pitou oli joutunut? Miten oli käynyt Margotin?

Paareja kantaessaan Billot katsahti taakseen, ja kulkuetta valaisevien soihtujen ja ikkunoista riippuvien lyhtyjen valossa hän näki keskellä kulkuetta jonkinmoisen liikkuvan röykkiön, viisi tai kuusi huutavaa ja huitovaa miestä. Keskellä huutoja ja huitomista erotti selvästi Pitoun äänen ja liikkeet.

Pitou teki voitavansa puolustaakseen Margotia, mutta siitä huolimatta hevonen vallattiin. Margotin selässä ei enää ollut vain Billotia ja Pitouta, joka paino jo oli ollut kylliksi eläinraukalla. Sen kannettavaksi kasautuivat kaikki, jotka siinä pysyivät, sen selässä, lautasilla ja kaulalla.

Margot muistutti yön hämärässä, joka muuttaa kaikki satumaiseksi, norsua, joka metsästäjineen lähtee ajamaan tiikereitä. Sen leveässä selässä istui viisi tai kuusi hurjaa miestä, jotka karjuivat: Eläköön Necker! Eläköön Orleansin herttua! Alas ulkomaalaiset!

Siihen Pitou vastasi:

"Te tapatte Margotin!"

Huumaus oli yleinen.

Billot aikoi ensin mennä auttamaan Pitouta ja Margotia, mutta sitten tuli ajatelleeksi, että jos hän hetkeksikään luovuttaisi paarien kantamisen, ei hän enää uudelleen saisi paikkaansa. Ja sitten hän tuumi, että kun kerran ukko Lefranc oli pannut sen ehdon, että Margot vaihdettiin Cadetiin, kuului Margot hänelle, ja käyköön kuinka tahansa Margotille, ei se ollut muuta kuin kolmen tai neljänsadan livren vahinko, ja Billot oli siksi rikas, että voi uhrata kolme tai neljäsataa livreä isänmaan hyväksi.

Tällä välin kulkue yhä eteni. Se oli kääntynyt oikealle ja joutunut Montmartre-kadun kautta Voittotorille asti. Palais-Royalin luo tultaessa esti sitä etenemästä suuri kansanjoukko, jolla oli vihreät lehvät hatuissaan ja joka huusi: Aseisiin!

Nyt oli päästävä toisistaan selville? Olivatko Vivienne-kadun täyttäneet ihmiset ystäviä vai vihollisia? Vihreä oli Artoisin kreivin väri. Miksi heillä oli vihreä tunnus hatussaan?

Hetkisen neuvottelun jälkeen selvisi kaikki. Kuultuaan Neckerin erottamisesta oli muuan nuori mies lähtenyt Foy-kahvilasta, noussut pöydälle, vetänyt pistoolin esiin ja huutanut: Aseisiin! Tämä huudon kuullessaan olivat kaikki kävelijät liittyneet häneen huutaen: Aseisiin!

Olemme jo kertoneet, että kaikki ulkomaalaiset rykmentit oli koottu Pariisin ympärille. Olisi luullut itävaltalaisten hyökkäävän kaupunkiin. Näiden rykmenttien nimetkin raivostuttivat pariisilaisia. Ne olivat: Reinach, Salis-Samade, Diesbach, Esterhazy ja Römer. Kun vain mainitsikin heidän nimensä, ymmärsi kansa heti, että puhuttiin vihollisista. Nuori mies mainitsi nuo nimet ja ilmoitti, että sveitsiläiset olivat leiriytyneet Champs-Elyséesille, mukanaan neljä kanuunaa, että niiden samana iltana piti tulla Pariisiin Lambesqin herttuan ratsumiesten karauttaessa heidän edellään. Hän ehdotti hattumerkkiä, joka eroaisi heidän merkistään, otti lehvän kastanjapuusta ja kiinnitti sen hattuunsa. Heti kaikki matkivat häntä. Kolmetuhatta ihmistä oli kymmenessä minuutissa taittanut oksat Palais-Royalin puista.

Aamulla ei kukaan tuntenut tämän miehen nimeä; illalla se oli jokaisen suussa.

Tämän nuoren miehen nimi oli Camille Desmoulins.

Mielipiteet yhtyivät; liityttiin toisiinsa. Sitten kulkue jatkoi matkaansa.

Tämän pysähdyksen aikana, jolloin uteliaat eivät voineet nähdä mitä tapahtui, vaikka olisivat varpailleenkin nousseet, kiipesivät he Margotin päälle, nousivat sen selkään, riippuivat sen kaulassa, roikkuivat sen jalustimista; liikkeelle lähdettäessä oli sellainen taakka eläinparalla kannettavanaan, että se suorastaan lyyhistyi sen alla.

Richelieu-kadun kulmassa Billot katsoi taakseen; Margot oli kadonnut. Hän huokasi ajatellen eläinraukan kohtaloa; sitten hän kokosi kaikki äänivaransa ja huusi kolme kertaa Pitoun nimen, samoin kuin roomalaiset tekivät omaistensa hautajaisissa. Hän oli joukon keskeltä kuulevinaan äänen, joka vastasi hänen huutoonsa. Mutta tämä huuto hukkui siihen meluun, joka syntyi kansanjoukon päästäessä milloin uhkaavia, milloin riemuitsevia huutoja.

Kulkue eteni yhä.

Kaikki kaupat oli suljettu, mutta ikkunat olivat auki, ja niistä kaikui rohkaisevia lauseita, jotka yhä kiihoittivat rivejä.

Tällä tavoin tultiin Vendôme-torille. Mutta siellä pidätti kulkueen odottamaton este.

Niinkuin hirret, joita vuolas virta kuljettaa, kohdatessaan sillan ponnahtavat taaksepäin töykkien jäljestä tulevia, niin kohtasi kansan armeija nyt Vendôme-torille osaston kuninkaalliseen saksalaiseen armeijaan kuuluvia sotilaita.

Nämä ulkomaalaiset sotilaat olivat rakuunoita. Kun he näkivät hyökylaineen saapuvan pitkin Saint-Honoré-katua ja alkavan tulvehtia Vendôme-torille, päästivät he viisi tuntia levottomina odottaneiden hevostensa ohjakset valloilleen ja hyökkäsivät täyttä karkua kansaa vastaan.

Paarien kantajat joutuivat ensimmäisen hyökkäyksen uhreiksi, ja kaatuivat taakkansa alle. Muuan savoijilainen, joka asteli Billotin edessä, nousi ensimmäiseksi, otti maasta Orleansin herttuan kuvan ja kiinnittäen sen kepin nenään nosti sen korkealle huutaen: "Eläköön Orleansin herttua!" — jota hän koskaan ei ollut nähnytkään, tai: "Eläköön Necker!" — jota hän ei tuntenutkaan.

Billot aikoi tehdä Neckerin kuvalle samoin, kun toinen ennätti ennen häntä. Muuan nuori neljän- tai viidenkolmatta vanha, niin hienosti puettu herrasmies, että hän varsin hyvin ansaitsi keikarin nimen, oli silmillään seurannut paareja, mikä hänelle olikin helpompaa kuin Billotille, joka niitä sai kantaa, ja heti kun kuva putosi, hyökkäsi hän ottamaan sen.

Maanviljelijä etsi siis turhaan sitä maasta. Neckerin kuva oli jo eräänlaatuisen pistimen nenässä ja asettuen herttuan kuvan viereen kokosi ympärilleen suuren osan kulkuetta.

Äkkiä valaisi leimahdus torin. Samassa kuului pamaus; kuulat vinkuivat. Jokin raskas esine osui Billotin otsaan; hän kaatui ja luuli ensin kuolevansa. Mutta kun hän ei mennyt tainnoksiin eikä, lukuunottamatta kovaa kivistystä otsassaan, tuntenut tuskaa, käsitti hän pian, että hän oli vain haavoittunut, ja päästäkseen selville haavansa laadusta nosti kätensä otsalleen ja huomasi saaneensa vain naarmun ja kätensä olevan täynnä verta.

Nuori mies, joka oli ennen Billotia siepannut kuvan, sai kuulan keskelle rintaansa. Vuotanut veri olikin hänen vertaan. Isku, jonka Billot oli tuntenut, olikin johtunut siitä, että Neckerin kuva oli menettänyt tasapainonsa ja pudonnut hänen päähänsä.

Billot karjaisi puolittain kauhusta, puolittain raivosta. Hän siirtyi loitommaksi nuoresta miehestä, joka vääntelehti kuolemantuskissa. Ympärillä olevat väistyivät samoin kuin hänkin, ja Billotin huudon kertasi joukko; se levisi kuin hautausvalitus, kunnes saavutti Saint-Honoré-kadun etäisimmät parvet.

Tämä huuto oli uusi kapinallisuuden ilmaisu. Uusi laukaus kuului, ja heti tuli joukkoon syviä vakoja, ilmaisten, minne kuulat olivat osuneet.

Vimmastus valtasi Billotin, ja ensimmäisen hetken kiihkossa hän sieppasi kuvan, jonka kasvot olivat veriset, nosti sen korkealle päänsä yläpuolelle ja päästi miehekkäällä äänellään uhkauksia, vaikkakin se vaara oli ilmeinen, että hän voisi saada kuulan rintaansa samoin kuin nuorimieskin, jonka ruumis virui hänen jalkojensa juuressa.

Mutta samassa laskeutui voimakas ja leveä käsi maanviljelijän olkapäälle ja painoi sellaisella voimalla, että hänen oli pakko notkistaa polvensa. Billot aikoi päästä vapaaksi tästä puristuksesta, kun toinen yhtä vankka käsi painui hänen toiselle olkapäälleen. Hän kääntyi karjaisten nähdäkseen, millaisen vastustajan kanssa hän oli tekemisissä. "Pitou!" huudahti hän.

"Niin olen", vastasi Pitou, "kumartukaahan hiukan niin saatte nähdä."

Ja voimiaan ponnistaen sai Pitou vastustelevan maanviljelijän lyyhistymään.

Tuskin hän oli saanut Billotin painamaan kasvonsa maata vasten, kun taaskin kajahti yhteislaukaus. Savoijilainen, joka kantoi herttuan kuvaa, horjahti vuorostaan, sillä hän oli saanut luodin reiteensä.

Sitten kuului kavioiden kapsetta kivitykseltä. Rakuunat hyökkäsivät uudelleen. Hurjistunut ja raivoisa hevonen, kuin Ilmestyskirjan peto, ravasi onnettoman savoijilaisen yli, joka tunsi kylmän peitsen osuvan rintaansa. Hän kaatui Billotin ja Pitoun päälle.

Myrsky kiiti kadun päähän asti; siellä se seisahtui jätettyään taaksensa kauhua ja kuolemaa! Ruumiita vain oli jäänyt kivitykselle. Kaikki pakenivat sivukaduille. Ikkunat suljettiin. Peloittava hiljaisuus seurasi innostuneita huutoja ja raivon karjuntaa.

Billot odotti hetkisen, varovaisen Pitoun yhä pidätellessä häntä. Kun vaara oli loitonnut melun ohella, nousi hän polvilleen, jotavastoin Pitou, samoin kuin hirvet piilopaikassaan, alkoi kuulostella.

"No, Billot", sanoi Pitou, "taisitte olla oikeassa; me tulimme todellakin parahiksi."

"Autahan minua."

"Millä tavoin? Pakenemaanko!"

"Ei. Tuo nuori keikari näyttää kuolleen, mutta savoijilainen tuntuu vain pyörtyneen. Auta minua nostamaan hänet selkääni. Emmehän voi jättää häntä tänne, jotta nuo saksalaiset saavat hänet surmata."

Billotin sanat osuivat suoraan Pitoun sydämeen. Hän ei voinut vastata mitään, ei muuta kuin totella. Hän otti tajuttoman ja verta vuotavan savoijilaisen ja nosti hänet kuin säkin rotevan isännän selkään, joka nähdessään Saint-Honoré-kadun olevan ainakin näennäisesti tyhjän, läksi Pitoun seurassa astelemaan Palais-Royalia kohden.

XI

HEINÄKUUN 13 JA 14 PÄIVÄN VÄLINEN YÖ

Billotista ja Pitousta oli katu ensin näyttänyt tyhjältä, sillä takaa-ajavat rakuunat olivat kääntyneet Saint-Honorén kauppahallille päin ja menneet Louis-le Grand- ja Gaillon-kaduille. Mutta mitä pitemmälle Billot pääsi Palais-Royalia kohden mutisten vaistomaisesti puoliääneen koston sanoja, sitä enemmän ilmestyi miehiä katujen kulmiin, puistokujien päihin, porttien suihin; vaiti ja kauhuissaan nämä ensin katselivat ympärilleen, mutta kun he näkivät rakuunain poistuneen, seurasivat he tätä synkkää kulkuetta, lausuen ensin puoliääneen ja sitten yhä kovempaa ja viimein täyteen ääneen huutaen:

Kostoa! Kostoa!

Pitou asteli maanviljelijän jäljestä, kädessään savoijilaisen hattu.

Tämä synkkä ja peloittava kulkue saapui viimein Palais-Royal-torille, missä suuri kansajoukko vimmoissaan piti neuvottelua, pyytäen ranskalaisia sotilaita avukseen ulkomaalaisia vastaan.

"Mitä nämä univormupukuiset miehet ovat?" kysyi Billot tullessaan komppanian eteen, joka seisoi kiväärit jalalla Palais-Royal-torilla palatsin suurella portilta Chartres-kadulle asti.

"Ne kuuluvat ranskalaiseen kaartiin!" huusivat useat.

"Vai niin!" — sanoi Billot lähestyen heitä ja näyttäen savoijilaista, joka ei enää ollut muuta kuin ruumis. "Vai niin, te olette ranskalaisia ja sallitte saksalaisten surmata meitä!"

Kaartilaiset astuivat vaistomaisesti askeleen taaksepäin.

"Surmata!" mutisivat muutamat rivissä seisovat.

"Niin, surmata. He ovat surmanneet tämän ja monta muuta."

"Kuka sen on tehnyt?"

"Kuninkaalliset saksalaiset rakuunat. Ettekö kuulleet huutoja, laukauksia, kavioiden kopsetta?"

"Kyllä kuulimme!" huusi pari kolme sataa miestä. "Vendôme-torilla surmattiin ihmisiä."

"Ja, tuhannen tulimmaista, te kuulutte samaan kansaan!" huusi Billot kääntyen sotilaiden puoleen. "Te olette siis raukkoja, kun sallitte surmata veljiänne."

"Raukkoja!" mutisi muutama rivissä seisova.

"Niin… raukkoja! Sen sanoin ja sen sanon kerran vielä."

"Vai niin", jatkoi Billot astuen pari kolme askelta niitä kohden, jotka olivat uhkaavalla tavalla huudahtaneet, "aiotte kai surmata minut todistaaksenne, ettette ole raukkoja?"

"Jo riittää!… Jo riittää…" sanoi eräs sotilas. "Te olette urhoollinen mies. Mutta te olette porvari ja voitte tehdä mitä haluatte. Mutta sotilas on sotilas, ja vala sitoo häntä."

"Ja siis", huudahti Billot, "jos teitä käskettäisiin ampumaan meitä, meitä aseettomia, niin tekisitte sen, te Fontenayn sankareitten seuraajat, jotka tarjositte englantilaisille etua laukaista ensiksi!"

"Minä en ampuisi", sanoi eräs sotilas.

"En minäkään, en minäkään", vakuuttivat useat.

"Estäkää siis toisiakin tekemästä sitä", vaati Billot. "Kun annatte saksalaisten surmata meitä, on se samaa kuin itse tappaisitte."

"Rakuunat! Rakuunat!" huusi monta ääntä, samalla kun torille kokoontunut kansa alkoi väistyä Richelieu-kadulle päin. Ja etäältä kuului yhä lähenevää ratsuväen hevosten töminää.

"Aseisiin! Aseisiin!" huusivat pakenevat.

"Tuhat tulimmaista!" koveni Billot, heittäen maahan savoijilaisen ruumiin, jota hän siihen asti oli kantanut, "antakaa meille edes kiväärinne, ellette itse tahdo niitä käyttää."

"Hitto vieköön, käytämme kyllä!" innostui sotilas, jonka puoleen Billot oli kääntynyt siepaten maanviljelijän kädestä kiväärin, jonka tämä jo oli temmannut itselleen. "Hei, patruunat esille, ja jos itävaltalaiset hiiskuvat sanankaan näille kunnon miehille, niin saavat nähdä."

"Niin, niin, he saavat nähdä", huusivat sotilaat tarttuen laukkuihinsa ja siepaten niistä patruunia valmiiksi hampaisiinsa.

"Kirottua", sanoi Billot polkien jalkaansa, "etten muistanut ottaa metsästysluikkuani. Mutta kai joku noista itävaltalaisista roistoista heittää henkensä, ja minä otan hänen pyssynsä."

"Sitä odottaessanne", virkkoi muuan ääni, "ottakaa tämä karbiini, se on panostettu."

Ja tuntematon mies pisti komean ratsupyssyn Billotin käteen.

Samassa hetkessä rakuunat hyökkäsivät torille, syytäen tieltään ihmisiä ja lyöden miekoillaan jokaista, johon vain osasivat.

Upseeri, joka komensi ranskalaisia kaartilaisia, astui pari askelta eteenpäin.

"Seis, herrat rakuunat", huusi hän. "Seis! Seis!"

Joko rakuunat eivät kuulleet tätä huutoa tai eivät tahtoneet kuulla, tai vauhti oli niin kova, etteivät voineet pysähtyä: he kääntyivät torin oikealle puolelle ja kaatoivat erään vaimon ja vanhuksen, jotka katosivat hevosten jalkoihin.

"Ampukaa siis, ampukaa!" huusi Billot.

Kun Billot oli upseerin vieressä, saattoi luulla upseerin näin komentavan. Kaartilaiset nostivat kiväärinsä ja laukaisivat, jolloin rakuunain hyökkäys heti pysähtyi.

"Mitä, herrat kaartilaiset", sanoi saksalainen upseeri astuen hajaantuneen komppaniansa eteen, "tiedättekö, että ammutte meitä?"

"Totta kai me sen tiedämme!" vastasi Billot ja ampui tähdäten upseeriin, joka kaatui.

Silloin kaartilaiset laukaisivat toisen kerran. Saksalaiset huomasivat nyt joutuneensa tekemisiin hyökkäykseen valmiina olevien sotilaiden eikä porvareiden kanssa, jotka lähtivät pakoon heti kun miekalla iskettiin; he käänsivät ratsunsa ja palasivat Vendôme-torille. Katsojat päästivät sellaisen riemuhuudon, että monet hevoset pillastuivat ja murskasivat päänsä suljettuihin ikkunaluukkuihin.

"Eläköön ranskalainen kaarti!" huusi kansa.

"Eläkööt isänmaan sotilaat!" huusi Billot.

"Kiitos", vastasivat nämä; "olemme saaneet nyt tulikasteemme."

"Niin minäkin", sanoi Pitou.

"Entä sitten?" kysyi Billot.

"Entäkö sitten! Ei se minun mielestäni olekaan niin kamalaa kuin kuvittelin."

"Mutta nyt", sanoi Billot, joka oli joutunut tarkastamaan karbiinia ja huomannut sen oivalliseksi aseeksi, "kenen onkaan tämä pyssy?"

"Minun isäntäni", sanoi sama ääni, joka oli aikaisemmin puhunut hänen takanaan. "Mutta isäntäni mielestä te käytätte sitä niin hyvin, ettei hän tahdo ottaa sitä takaisin."

Billot kääntyi ja tunsi Orleansin herttuan metsästyspalvelijan asun.

"Ja missä isäntäsi on?" kysyi hän.

Metsästyspalvelija osoitti muuatta ikkunaa, jonka raollaan olevien luukkujen takaa herttua oli tarkkaillut tapausten kulkua.

"Isäntäsi on siis meidän puolellamme?" kysyi Billot.

"Hän on kaikesta sydämestään ja sielustaan kansan puolella", vastasi mies.

"Siinä tapauksessa eläköön kerran vielä Orleansin herttua!" huusi Billot. "Ystävät, Orleansin herttua on meidän puolellamme, eläköön herttua!"

Ja hän viittasi ikkunaan, jonka luukkujen takana herttua seisoi.

Silloin luukut aukenivat kokonaan, ja herttua kumarsi kolme kertaa. Sitten luukut jälleen sulkeutuivat.

Vaikka tämä näky olikin lyhyt, kohotti se innostuksen korkeimmilleen.

"Eläköön Orleansin herttua!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.

"Murtautukaamme asekauppiaitten myymälöihin", huusi muuan ääni joukosta.

"Menkäämme Invalidi-hotelliin!" [Invalidi-hotellissa valtio elätti rammoiksi tulleita sotilaita. Suom. ] huusi eräät vanhat sotilaat, "Sombreuilillä on kaksikymmentä tuhatta kivääriä."

"Invalidi-hotelliin!"

"Kaupungintalolle!" huusivat useat. "Kauppiaiden esimiehellä Flessellesillä on kaartin asevaraston avaimet; hän antaa ne meille."

"Kaupungintalolle", huusi yhä isompi ryhmä.

Ja kaikki läksivät niihin kolmeen eri suuntaan, joista oli puhuttu.

Tällä välin rakuunat olivat kerääntyneet parooni de Bezenvalin ja Lambesqin herttuan luo Ludvig XV:n torille.

Tätä eivät tienneet Billot ja Pitou, jotka eivät olleet seuranneet mitään ryhmää, vaan jääneet melkein kahden kesken Palais-Royalin torille.

"No, rakas herra Billot, minne me menemme, sanokaahan?" kysyi Pitou.

"Kyllähän mieleni tekisi seurata noita kunnon miehiä", tuumi Billot. "Ei suinkaan asekauppiaitten luo, koska minulla on oivallinen karbiini, vaan Invalidi-hotelliin tai Kaupungintalolle. Mutta koska en ole tullut Pariisiin tappelemaan, vaan ottamaan selkoa tohtori Gilbertin osoitteesta, pitäisi minun kai mennä Louis le Grandin opistoon, missä hänen poikansa on, voidakseni tohtorin tavattuani kokonaan heittäytyä tähän metakkaan."

Ja maanviljelijän silmät leimusivat.

"Siis ensin kouluun, se on loogillisinta", sanoi Pitou, "koska olemme tulleet Pariisiin sitä varten."

"Ota siis kivääri, miekka tai mikä ase tahansa joltakulta noista maassa makaavilta joutilailta", sanoi Billot osoittaen viittä kuutta rakuunaa, jotka viruivat maassa, "ja lähtekäämme sitten opistolle."

"Mutta eiväthän nuo aseet ole minun omiani", sanoi Pitou.

"Kenenkä ne siis ovat?" kysyi Billot.

"Nehän ovat kuninkaan."

"Ne ovat kansan", sanoi Billot.

Kun Pitou oli saanut tällaisen selityksen maanviljelijältä, jonka hän tiesi niin rehelliseksi, ettei hän tekisi kellekään vääryyttä, uskalsi hän hyvin varovasti lähestyä lähinnä olevaa rakuunaa. Ja varmistuttuaan siitä, että mies oli ihan hengetön, hän otti miekan, kiväärin ja patruunalaukun.

Pitoun olisi tehnyt mieli ottaa kypärikin, mutta kun hän ei ollut varma siitä, ulottuiko Billotin selitys puolustusaseisiinkin eikä vain hyökkäysvälineihin, jätti hän sen tekemättä.

Mutta kootessaan itselleen aseita hän samalla kuunteli Vendôme-torille päin.

"Ooho", sanoi hän, "minä luulen kuninkaallisten saksalaisten palaavan."

Todellakin kuului hitaasti lähenevän ratsuväen kavioiden kopsetta. Pitou kumartui katsomaan Regence-kahvilan nurkan takaa ja näki Saint-Honorén kauppahallin kohdalla patrulliryhmän, joka lähestyi kiväärit ojossa.

"Pian, pian pois", sanoi Pitou, "he palaavat."

Billot katsahti ympärilleen nähdäkseen, voisiko ryhtyä vastarintaan. Tori oli melkein autio.

"Pois tosiaan täältä", päätti hän.

Ja hän kiirehti Chartres-kadulle, kintereillään Pitou, joka olan yli kiinnitettävän miekankannattimen käyttöä tuntematta laahasi mahtavaa säiläänsä vain vyössään pitkin katukiveystä.

"Tuhannen pentelettä", noitui Billot, "sinähän näytät rautakauppiaalta. Ripustappas kuntoon se viikatteesi."

"Mihin?" kysyi Pitou.

"Ka, lempo, tähän!" selitti Billot.

Ja häh kiinnitti paikalleen Pitoun miekanhankkiluksen, jolloin toinen pääsi astelemaan niin nopeasti, ettei mitenkään olisi sitä vauhtia saanut ilman tuollaista apukeinoa.

Seikkailuitta he pääsivät Ludvig XV:n torille asti. Mutta siellä Billot ja Pitou kohtasivat sen joukon, joka oli pyrkinyt Invalidi-hotelliin ja tavannut esteen.

"Mitä täällä on?" kysyi Billot.

"Ei pääse Ludvig XV:n sillan yli."

"Entä rantakatua myöten?"

"Ei sitäkään kautta."

"Champs-Elyséesin poikki sitten."

"Ei sieltäkään."

"Pyörtäkäämme siis takaisin ja menkäämme Tuileriein sillan poikki."

Ehdotus oli perin yksinkertainen, ja koko joukko seurasi Billotia, valmiina käyttämään tätä tietä. Mutta heidän päästyään puolimatkaan Tuileriein puistolle päin näkyi välkkyviä miekkoja. Osasto rakuunoita oli sulkenut rantakadun.

"Noita kirottuja on kaikkialla!" mutisi maanviljelijä.

"Minäpä luulen, että olemme joutuneet ansaan", arveli Pitou.

"Joutavia", sanoi Billot. "Ei viittä kuutta tuhatta miestä voida ottaa vangiksi, ja meitä on ainakin sen verran."

Rantakadulla olevat rakuunat lähestyivät hitaasti, totta kyllä, mutta lähestyivät yhtäkaikki.

"Jäljelle jää Royale-katu", sanoi Billot. "Menkäämme sitä tietä, Pitou."

Mutta sotilasrivi sulki tien Porte-Saint-Honorén kohdalla.

"Voitpa todellakin olla oikeassa, Pitou ystäväiseni", myönsi nyt Billot.

"Hm!" äännähti vain Pitou.

Mutta tämä yksi ainoa äänne ilmaisi selvästi, kuinka pahoillaan Pitou oli siitä, ettei ollut erehtynyt.

Huudoilla ja kirouksilla joukko ilmaisi selvästi, että se oli yhtä tyytymätön kuin Pitoukin tähän asian käänteeseen.

Taitavalla asettelulla oli Lambesqin herttua saanut saarrokseen viisi tai kuusi tuhatta uteliasta ja kapinallista, sulkemalla Ludvig XV:n sillan, rantakadut, Champs-Elyséesin, Royale- ja Feuillants-kadut. Hän oli pyydystänyt heidät suuren rautaisen kaaren sisään; sen jänteenä olivat Tuileriein puiston muurit, joiden yli oli vaikea kavuta, ja Pont-Tournantin ristikkoportti, jota oli melkein mahdoton murtaa.

Billot punnitsi tilannetta: se ei ollut suotuisa. Mutta ollen tyyni, kylmäverinen ja vaaroissa neuvokas mies, hän katsahti ympärilleen ja sanoi Pitoulle, huomatessaan röykkiön hirsiä joen partaalla:

"Olen keksinyt keinon. Tule tänne."

Pitou seurasi Billotia kysymättäkään, mitä hän aikoi.

Maanviljelijä meni hirsien luo, tarttui erääseen ja sanoi Pitoulle vain: "Autahan minua."

Pitou tyytyi äänettömänä antamaan apunsa. Vähät hän utelusta välitti, sillä hän luotti niin ehdottomasti isäntäänsä, että olisi tämän kanssa mennyt vaikka helvettiin, huomauttamattakaan, että portaat tuntuivat hänestä varsin pitkiltä ja luola syvältä.

Ukko Billot oli tarttunut hirren toiseen päähän, Pitou kävi käsiksi toiseen.

Kaksistaan he saapuivat rantakadulle kantaen taakkaa, joka olisi ollut kuudelle tavalliselle miehelle liian raskas.

Joukko ihailee aina voimaa. Ja vaikka sillä oli kova kiire, väistyi se antaakseen Billotille ja Pitoulle tietä.

Kun sitten alettiin ymmärtää, että tämä toiminta voisi hyödyttää kaikkia, kulki pari kolme miestä edellä huutaen: "Pois tieltä, pois tieltä!"

"Sanokaahan, isäntä", lausui Pitou kolmisenkymmentä askelta kuljettuaan, "onko meillä pitkäkin matka?"

"Me menemme Tuileriein ristikkoportille."

"Ohoo!" sanoi joukko alkaessaan täydesti oivaltaa, mistä oli puhe.

Ja se väistyi entistä nopeammin tieltä.

Pitou katsoi eteensä ja huomasi, että matkaa portille oli korkeintaan kolmekymmentä askelta.

"Jaksan!" sanoi hän lyhyesti kuin aito pytagoralainen.

Tehtävä kävi Pitoulle sitäkin helpommaksi, kun viisi kuusi väkevintä miestä riensi auttamaan. Tästä oli seurauksena huomattavan suuri toiminnan vauhdin lisääntyminen. Viiden minuutin päästä he olivat Tuileriein portilla.

"Ja nyt yhteisvoimin", sanoi Billot.

"Hyvä on", sanoi Pitou, "kyllä ymmärrän. Me saamme tästä sotakoneen. Roomalaiset nimittivät tällaista muurinmurtimeksi." Ja liikkeeseen pantu hirsi iski hirveällä voimalla portin lukkoon.

Tuileriein sisäpuolella vahdissa olevat sotilaat riensivät vastustamaan tätä ryntäystä. Mutta kolmannen sysäyksen jälkeen portti aukeni, kääntyi saranoillaan, ja tähän ammottavaan ja pimeään kuiluun syöksyi koko joukko.

Lambesqin herttua huomasi, että vangiksi jääneet olivatkin saaneet pakotien. Hän raivostui. Hän karautti hevosellaan eteenpäin paremmin tarkatakseen asemaa. Takana olevat rakuunat luulivat hyökkäyskäskyn annetuksi. Kerran kiihtyneinä eivät hevoset enää voineet hillitä vauhtiaan; miehet, joilla oli kostettavana Palais-Royal-torilla kärsimänsä tappio, eivät kai juuri yrittäneetkään niitä hillitä.

Herttua huomasi, ettei hän voisi enää pidättää yhteentörmäystä, ja antoi temmata itsensä soturien mukana. Korvia vihlova naisten ja lasten huuto kaikui ilmoille, vaatien Jumalaa kostajakseen.

Yön pimeydessä tapahtui kamala mylläkkä. Ne, joihin hyökättiin, tulivat hulluiksi tuskasta, hyökkääjät hulluiksi raivosta. Sitten ryhdyttiin jonkinmoiseen puolustukseen, ja pengermiltä lenteli tuoleja rakuunain päälle. Lambesqin herttua sai sellaisen päähänsä ja vastasi miekaniskulla laisinkaan ajattelematta, että hän rankaisi syytöntä syyllisen sijasta, ja seitsemänkymmenen ikäinen vanhus kaatui maahan.

Billot näki hänen kaatuvan ja karjaisi.

Samassa hän oli siepannut karbiininsa olaltaan, pimeässä välähti valojuova, ja herttua olisi saanut surmansa, ellei hänen hevosensa juuri samassa olisi sattunut nousemaan takajaloilleen. Hevonen sai luodin kaulaansa ja kaatui.

Luultiin herttuan kuolleen, ja silloin rakuunat ryntäsivät Tuilerieihin ja ahdistivat pakenevia ampuen.

Mutta nämä olivat jo ennättäneet edelle ja hajaantuivat puiden suojaan, päästyään väljille tiloille.

Billot panosti rauhallisesti karbiininsa.

"Toden totta, Pitou, olitpa oikeassa", virkkoi hän; "olemme tulleet ihan parahiksi."

"Ehkä minäkin koetan olla urhoollinen", sanoi Pitou, laukaisten muskettinsa tiheimpään rakuunajoukkoon. "Ei se tunnukaan niin vaikealta kuin luulin."

"Ei kai", sanoi Billot. "Mutta tarpeeton urhoollisuus ei olekaan mitään urhoollisuutta. Tule tänne, Pitou, ja varo, etteivät koipesi sotkeudu miekkaan."

"Odottakaa, rakas herra Billot. Jos kadotan teidät, en tiedä, minne menen. Enhän minä tunne Pariisia siten kuin te. En ole täällä koskaan ennen käynyt."

"Tule, tule", sanoi Billot, ja hän meni virran lähellä olevalle pengermälle. Hän marssi, kunnes oli sivuuttanut rantakatua saapuvat joukot, jotka riensivät niin pian kuin voivat auttaakseen tarpeen tullen Lambesqin herttuan rakuunoita.

Päästyään pengermän toiseen päähän Billot istahti sen aidakkeelle ja hyppäsi rantakadulle. Pitou teki samoin.

XII

MITÄ TAPAHTUI HEINÄKUUN 13 JA 14 PÄIVÄN VÄLISENÄ YÖNÄ 1789

Kerran päästyänsä rantakadulle molemmat maalaiset näkivät, että Tuileriein sillalla välkkyi uuden, epäilemättä vihamielisen joukon aseet; niinpä he hiipivät rantakadun toiselle puolelle ja laskeusivat Seine-virran rantaan asti. Tuileriein kello löi juuri yksitoista.

Päästyään virran reunalle tuuheiden haapojen ja korkeiden poppelien suojaan, joiden juuret imivät voimaansa joesta, heittäysivät Billot ja Pitou nurmelle lepäämään ja alkoivat neuvotella.

Oli päätettävä siitä, ja kysymyksen teki maanviljelijä, pitikö pysyä siinä, missä oltiin suhteellisen hyvässä turvassa, vai mennä ottamaan osaa taisteluun, jota epäilemättä kestäisi suurimman osan yötä.

Lausuttuaan tämän kysymyksen Billot odotti Pitoun vastausta.

Vuokratilallisen ajatuksissa oli Pitoun arvo suuresti kohonnut. Eilen hän oli näyttänyt suuren tietomääränsä ja tänä iltana osoittanut rohkeuttaan. Pitou tunsi sen kyllä vaistomaisesti, mutta ei tullut siitä ylpeäksi; hänen kiitollisuutensa vain kasvoi kunnon maanviljelijää kohtaan. Pitoulla oli nöyrä luonne.

"Herra Billot", sanoi hän, "epäilemättä te olette rohkeampi ja minä vähemmän pelkuri kuin uskoinkaan. Horatius, joka oli kerrassaan suurempaa lajia miestä kuin me, ainakin runoilijana mukaan, heitti pois aseensa ja pakeni heti ensimmäisen hyökkäyksen aikana. Minulla on muskettini, patruunalaukkuni ja miekkani, ja sehän todistaa, että olen Horatiusta urhoollisempi."

"No, mihin sinä tällä tähtäät?"

"Siihen, rakas herra Billot, että rohkeimmankin miehen voi luoti surmata."

"Entä sitten?" kysyi maanviljelijä.

"Sitä vain, että te ilmoititte lähtevänne Pariisiin tärkeälle asialle…"

"Kah, tuhannen pentelettä! Sehän on totta, — tuon lippaan vuoksi."

"No niin, tulitteko tänne todenteolla lippaan vuoksi vai ettekö?"

"Lippaan takia minä tulin, hitto vieköön, enkä minkään muun tähden."

"Jos siis luoti surmaa teidät, niin asiasta, jonka tähden tänne saavuitte, ei tulekaan mitään."

"Se on totta, olet ihan oikeassa, Pitou."

"Kuuletteko tänne asti, kuinka ruhjotaan ja kiljutaan?" jatkoi Pitou varmistuen sävyltään. "Puu repeytyy kuin paperi ja rauta taipuu kuin hamppu."

"Se johtuu siitä, että kansa raivoaa, Pitou."

"Mutta minun mielestäni näyttää kuningaskin olevan jokseenkin kiukkuisella päällä", rohkeni Pitou huomauttaa.

"Kuningasko? Kuinka niin?"

"Itävaltalaiset, saksalaiset, keisarilliset, joiksi te niitä nimitätte, ovat kuninkaan sotilaita. No, jos he ampuvat kansaan päin, on kuningas käskenyt heidän ampua. Ja jotta kuningas antaa sellaisia määräyksiä, täytyy kuninkaan olla kiihtynyt, vai mitä sanotte?"

"Olet samalla kertaa sekä oikeassa että väärässä, Pitou."

"Se ei ole mahdollista, rakas herra Billot, enkä rohkene teille huomauttaa, että jos olisitte lukenut logiikkaa, ette päästäisi suustanne tuollaista väitettä."

"Sinä olet sekä oikeassa että väärässä, Pitou, ja kohta sen ymmärrät."

"Sitä toivonkin, mutta en pidä sitä mahdollisena."

"Katsohan, Pitou, hovissa on kaksi puoluetta: kuninkaan puolue, joka rakastaa kansaa, ja kuningattaren puolue, joka rakastaa itävaltalaisia."

"Se johtuu siitä, että kuningas on ranskalainen ja kuningatar itävaltalainen", täydensi Pitou.

"Odotahan vielä! Kuninkaan puolella on Turgot ja Necker, kuningattaren puolella de Breteuil ja Polignacit. Kuningas ei ole oma herransa, koska hänen on täytynyt antaa ero Turgotille ja Neckerille. Kuningatar siis vallitsee, toisin sanoen Breteuilit ja Polignacit. Tästä syystä kaikki menee hullusti. Katsohan, kaiken pahan alku on madame Deficit. Madame Deficit on raivoissaan, ja hänen nimessään sotilaat ampuvat; itävaltalaiset puolustavat itävaltalaista, sehän on selvä seikka."

"Anteeksi, herra Billot, mutta deficit on latinankielinen sana ja merkitsee: puuttuu. Mitäs siis puuttuu?"

"Rahaa, tuhannen tulimmaista! Kun puuttuu rahaa, kun kuningattaren suosikit ovat syöneet varoihin vajauksen, on hän saanut nimekseen madame Deficit. Kuningas ei ole raivoissaan, vaan kuningatar. Kuningas on vain suutuksissa siitä, että kaikki käy niin hullusti."

"Kyllä ymmärrän", sanoi Pitou. "Mutta se lipas?"

"Se on totta, Pitou! Kirottu politiikka harhaannuttaa aina ajatukseni kauemmas kuin tahdonkaan. Niin, lipas ennen kaikkea muuta. Olet oikeassa, Pitou. Kun ensin olen tavannut tohtori Gilbertin, voimme palata politiikkaan. Minulla on pyhä velvollisuus täytettävänä."

"Ei mikään ole niin pyhää kuin pyhä velvollisuus", vahvisti Pitou.

"Me menemme siis Louis-le-Grandin opistolle, missä Sebastien Gilbert on", päätti Billot.

"Lähtekäämme vain", sanoi Pitou huoaten, sillä hän oli saanut levätä pehmeällä nurmikolla, johon hän jo oli ennättänyt mieltyä. Illan jännittävistä seikkailuista huolimatta hiipi uni, kaikkien puhdasmielisten ja rasittuneiden uskollinen ystävä, viihdyttävänä kunnon ja väsyneen Ange Pitoun luo.

Billot oli jo noussut, ja Pitou nousi myös, kun kello löi puoli.

"Mutta koulu on luullakseni suljettu puolikahdentoista aikaan", sanoi Billot.

"Varmasti onkin", lausui Pitou.

"Sitäpaitsi voi yöllä joutua ansaan. Lisäksi näen nuotiotulia Oikeuspalatsin taholta. Voivat minut vangita ja tappaa. Olet oikeassa, Pitou, minua ei saa vangita eikä tappaa."

Jo kolmannen kerran sinä päivänä Billot lausui Pitoulle nuo ihmisylpeydelle mieluisat sanat: "Olet oikeassa."

Pitoun mielestä oli parasta kerrata samat sanat Billotille. "Olette oikeassa", lausui hän laskeutuen nurmikolle. "Ei teitä saa tappaa, herra Billot."

Ja lauseen loppu hukkui Pitoun kurkkuun. Vox faucibus haesit, olisi hän voinut sanoa, jos olisi valvonut, mutta hän nukkuikin.

Billot ei sitä huomannut.

"Sainpa aatoksen!" sanoi hän.

"Aah!" kuorsasi Pitou.

"Kuulehan, minulla on aatos. Olenpa vaikka kuinka varovainon, niin minuun voidaan iskeä, iskeä läheltä tai kaukaa, iskeä ehkä kuolettavasti, ja voin kuolla heti. Jos niin käy, niin sinun, Pitou, täytyy tietää, mitä sanot tohtori Gilbertille, mutta pidä suusi kiinni."

Pitou ei kuullut mitään eikä siis tietysti vastannutkaan.

"Jos haavoitun kuolettavasti enkä voi tehtävääni täyttää, niin menet puolestani tohtori Gilbertin luo ja sanot hänelle… kuuletko, Pitou?" haastoi maanviljelijä kumartuen nuorukaisen puoleen, "ja sanot hänelle… Mutta tuo onnetonhan kuorsaa!"

Billotin innostus laimeni heti Pitoun unen rinnalla.

"Nukkukaamme siis", sanoi hän.

Ja hän laskeutui nurkumatta toverinsa viereen. Vaikka vuokratilallinen oli tottunut rasituksiin, niin päivän kiidätys ja illan tapaukset vaikuttivat nukuttavasti häneenkin.

Ja päivä koitti, kun he olivat kolme tuntia nukkuneet tai, oikeammin sanoen, maanneet horroksissa.

Heidän avatessaan silmänsä ei Pariisi ollut kadottanut mitään eilisestä kuohuvasta ilmeestään; sotilaita vain ei näkynyt missään, sen sijaan kansaa kaikkialla.

Kansa oli ottanut aseikseen kiireesti valmistettuja peitsiä, pyssyjä, joita useimmat eivät osanneet käyttää, komeita entisajan ampuma-aseita, joiden kullasta, norsunluusta ja simpukankuoresta sommiteltuja koristuksia miehet ihailivat, ymmärtämättä vähääkään niiden koneistoa.

Heti sotilaiden peräydyttyä oli ryöstetty Kalustorakennus, ja kansa kuljetti Kaupungintaloa kohden kahta pientä kanuunaa.

Hätäkellot moikuivat Notre-Damen tornissa, Kaupungintalossa ja kaikissa kirkoissa. Ihmisiä ilmestyi — mistä, sitä ei kukaan tiennyt — katujen altako, legionittain kalpeita, laihoja, ryysyisiä miehiä ja naisia, jotka eilen vielä huusivat: Leipää! mutta tänään huusivat: Aseisiin!

Synkiltä näyttivät nuo kummitukset, joita kahtena viimeisenä kuukautena oli saapunut maaseudulta Pariisiin, astuen vaiti vallituksien läpi, asettuen jo ennestään nälkää näkevään kaupunkiin, niinkuin arabialaiset ihmissudet majailevat hautuumailla.

Tänä päivänä koko Ranskanmaa, jota Pariisissa edustivat joka maakunnasta saapuneet nälkiintyneet olennot, huusi kuninkaalleen: "Anna meille vapaus!" ja Jumalalleen: "Anna meille ruokaa!"

Billot heräsi ensimmäiseksi ja herätti Pitounkin. Yhdessä he lähtivät Louis-le-Grandin koulua kohden; väristen he katselivat ympärilleen ja kauhistuivat tuota huutavaa kurjuutta. Kuta enemmän he lähenivät sitä kaupunginosaa, jolla nykyään on nimenä Quartier latin, — kuta kauemmaksi he tulivat La Harpe-katua kulkiessaan, pyrkien Saint-Jaques-kadulle, joka oli heidän matkansa määränä, sitä useammin he näkivät, samoin kuin fronde-kapinan aikana, rakenneltavan katusulkuja. Vaimot ja lapset kantoivat talojen yläkertoihin suuria kirjoja, raskaita huonekaluja, kalliita marmoriesineitä, murskatakseen niiden avulla muukalaiset sotilaat, jos näitä sattuisi eksymään Vanhan Pariisin mutkikkaille ja kaidoille kaduille.

Tuon tuostakin näki pari ranskalaista kaartilaista, jotka olivat koonneet ympärilleen kansaa. He järjestivät tätä ja tavattoman nopeasti opettivat käyttämään pyssyjä. Naiset ja lapset katselivat harjoittelua uteliaina ja melkein haluten itsekin oppia niitä käyttämään.

Billot ja Pitou tapasivat Louis-le-Grandin opistossa täyden kapinan. Koululaiset olivat nousseet vastarintaan ja karkoittaneet opettajansa. Kun maanviljelijä seuralaisineen saapui ristikkoportin eteen, olivat oppilaat miehittäneet sen, uhkaillen koulun johtajaa, joka kyynelsilmin ja kauhuissaan vastasi heille.

Maanviljelijä katseli hetkisen tätä lasten meteliä ja huusi sitten äkkiä kaikuvalla äänellä:

"Kuka teistä on nimeltään Sebastien Gilbert?"

"Minä", vastasi viidentoista ikäinen nuori, melkein naismaisen kaunis poika, joka parin kolmen toverinsa kanssa oli tuonut tikapuut noustakseen muurien yli, koska eivät kyenneet särkemään ristikkoa.

"Tulkaahan lähemmäksi, lapsukainen!"

"Mitä minusta tahdotte?" kysyi nuori Sebastien Billotilta.

"Aiotteko ryöstää hänet?" kysyi johtaja kauhuissaan, nähdessään nämä molemmat aseistetut miehet, joista nuorta Gilbertiä puhutelleen kasvot olivat veressä.

Poika puolestaan katseli molempia miehiä kummastuneena, koettaen turhaan tuntea rintaveljeään Pitouta, joka oli tavattomasti kasvanut sen jälkeen, kun he olivat eronneet, ja joka ei tuntunut mitenkään tutulta sotilaallisessa asussaan.

"Ryöstää hänet!" huudahti Billot, "ryöstää herra Gilbertin poika, viedä hänet tuohon sekamelskaan, viedä hänet ehkä saamaan vaarallisia iskuja. Ei suinkaan!"

"Siinä näet, Sebastien", sanoi johtaja, "ystäväsi eivät edes tahdo ottaa sinua seuraansa. Sillä nuo herrat näyttävät ainakin ystäviltäsi. Kuulkaahan, hyvät herrat, kuulkaahan, nuoret oppilaani, kuulkaahan lapset, — totelkaa minua, minä käsken teitä, totelkaa, minä rukoilen sitä."

"Oro obtestorque ", sanoi Pitou.

"Hyvät herra", virkkoi nuori Gilbert odottamattoman tarmokkaasti, ollakseen niin nuori, "pidättäkää toverini täällä, jos haluatte, mutta minä tahdon mennä pois, kuuletteko!"

Hän astui porttia kohden. Professori pidätti häntä tarttumalla pojan käsivarteen. Mutta poika lausui ravistaen kastanjanruskeaa otsatukkaansa:

"Hyvä herra, olkaa varuillanne. Minä en ole siinä asemassa kuin toiset; isäni on vangittu, heitetty tyrmään; isäni on tyrannien vallassa!"

"Tyrannien vallassa!" huudahti Billot. "Puhu, lapsi, sano, mitä sillä tarkoitat?"

"Se on totta", huusivat lapset, "Sebastien on oikeassa. Hänen isänsä on otettu vangiksi, ja koska kansa on avannut vankiloita, tahtoo hän, että hänenkin isänsä vankila avataan."

"Vai niin!" sanoi Billot jättiläisvoimin ravistaen rautaporttia; "tohtori Gilbert on vangittu! Tuhannen tulimmaista! Pikku Catherine oli siis oikeassa!"

"Niin", sanoi pikku Gilbert, "isäni on vangittu, ja senvuoksi tahdon paeta, tahdon mennä taistelemaan, kunnes vapautan isäni!"

Ja näitä sanoja säesti sata raivoisaa ääntä, jotka huusivat täyttä kurkkua:

"Aseisiin! Aseisiin! Me tahdomme aseita!"

Huudon kuullessaan kadulle kerääntynyt uteliaiden joukko innostui tästä sankari-innosta ja syöksyi porttia kohden päästääkseen koululaiset vapaiksi. Johtaja heittäytyi polvilleen koululaisten ja hyökkääjien väliin ojentaen kätensä rukoilevasti ristikon läpi.

"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät!" huusi hän, "kunnioittakaa näitä lapsia!"

"Totta kai me heitä kunnioitamme!" sanoi muuan ranskalainen kaartilainen; "tietysti sen teemme! Ne ovat herttaisia poikia ja oppivat asetemput kuin enkelit."

"Rakkaat ystävät, rakkaat ystävät! Nämä lapset ovat heidän vanhempansa uskoneet huostaani, heidän vanhempansa luottavat minuun, olen hengelläni vastuussa heistä, mutta taivaan nimessä, älkää riistäkö minulta lapsia!"

Billot riensi vuorostaan portin luo ja vastustaen kaartilaisia, kansajoukkoa ja oppilaitakin sanoi:

"Hän on oikeassa, tämä on pyhä talletus! Tapelkoot miehet, menkööt surman suuhun, samapa tuo, kun vain lapset elävät; täytyyhän säästää siementä tulevaisuutta varten."

Vastustavin huudoin tervehdittiin näitä sanoja.

"Kuka tässä mukisee?" huusi Billot. "Ei se ainakaan liene isä. Minä, joka teille puhun, otin syliini eilen kaksi kuolevaa miestä. Heidän verensä on vaatteillani. Katsokaa!"

Ja hän näytti verisiä liivejään ja paitaansa niin suurenmoisella eleellä, että se sai kuulijat haltioihinsa.

"Eilen", jatkoi Billot, "minä taistelin Palais-Royalin luona ja Tuilerieissä, ja tämä poikakin on taistellut, mutta tällä pojalla ei ole isää eikä äitiä, ja sitäpaitsi hän on jo melkein mies."

Ja hän osoitti Pitouta, joka tunsi siitä ylpeytensä paisuvan.

"Tänään", jatkoi Billot, "minä taas taistelen, mutta älköön kukaan sanoko minulle: Pariisilaiset olivat niin heikkoja kamppaillessaan muukalaisia sotilaita vastaan, että kutsuivat lapsetkin avukseen."

"Se on totta, se on totta!" kuului kaikkialta sotilaiden ja naisten huutoja. "Hän on oikeassa. Menkää sisään, menkää sisään, lapset!"

"Kiitos, kiitos", sanoi johtaja, koettaen ristikon läpi tavoittaa Billotin kättä.

"Ja ennen kaikkea", sanoi tämä, "pitäkää hyvää huolta Sebastienista."

"Pitää huolta minusta! Mutta minä sanon, että minusta ei saa pitää huolta!" huusi nuori oppilas kalpeana ja tapellen palvelijoiden kanssa, jotka väkisin veivät häntä pois.

"Päästäkää minut sisään", sanoi Billot, "niin kyllä rauhoitan hänet."

Joukko antoi tilaa. Maanviljelijä kiskoi järjestään Ange Pitouta, ja molemmat astuivat koulun pihaan. Kolme neljä kaartilaista ja kymmenkunta vahtia oli portilla vartioimassa ja estämässä oppilaita lähtemästä. Billot meni suoraa päätä Sebastienin luo ja ottaen kyhmyisiin käsiinsä hänen valkoiset ja hienot kätensä sanoi:

"Sebastien, tunnetko minut?"

"En."

"Olen isäntä Billot, isänne tilanhoitaja."

"Nyt minä tunnen teidät."

"Ja tunnetko tätä poikaa?" jatkoi Billot osoittaen seuralaistaan.

"Sehän on Ange Pitou", sanoi poika.

"Niin, Sebastien, minä se olen."

Ja Pitou heittäytyi ilosta itkien rintaveljensä ja oppitoverinsa kaulaan.

"Ja mitä nyt sitten?" kysyi poika vähääkään ilahtumatta.

"Mitäkö nyt?… Jos toiset ovat ottaneet sinulta isän, niin minä annan hänet sinulle takaisin."

"Tekö?"

"Niin, minä, minä, ja kaikki ne, jotka ovat tuolla seurassani. Perhana vieköön! Eilen olimme tekemisissä itävaltalaisten kanssa ja olemme nähneet heidän patruunalaukkunsa."

"Ja todistuksena siitä on tämä, joka minulla on", vahvisti Pitou.

"Vapautammehan hänen isänsä?" huusi Billot kansanjoukolle.

"Sen teemme", karjui joukko. "Me vapautamme hänet!" Sebastien pudisti päätänsä.

"Isäni on Bastiljissa", sanoi hän alakuloisesti.

"Entä sitten!" huudahti Billot.

"Entäkö sitten! Eihän Bastiljia voi valloittaa!" vastasi lapsi.

"Mitä sinä siis aiot tehdä, koska olet siitä varma?"

"Aion mennä torille, siellähän taistellaan; ehkä isäni huomaisi minut vankilan ristikkojen takaa."

"Mahdotonta."

"Mahdotonta! Miksi se olisi mahdotonta? Kävellessäni eräänä päivänä koululaisten kanssa, näin erään vangin kasvot. Jos olisin nähnyt isäni yhtä selvästi kuin näin tuon vangin, olisin tuntenut hänet ja huutanut: ole levollinen isä, minä rakastan sinua!"

"Ja jos Bastiljin sotilaat olisivat surmanneet sinut?"

"No, silloin he olisivat surmanneet minut isäni silmien edessä."

"Senkin tuhannen paholaista, Sebastien, sinä olet paha poika, kun menisit surmattavaksi isäsi silmien eteen. Hän olisi kuollut surusta vankityrmässä, hän, jolla ei ole ketään muuta maailmassa ja joka sinua palavasti rakastaa! Sinulla, Gilbert, on toden totta paha sydän."

Ja maaviljelijä ravisti poikaa.

"Niin on, niin on, paha sydän", ulvoi Pitou puhjeten itkemään.

Sebastien ei vastannut mitään.

Ja pojan vaipuessa synkkiin mietteisiin Billot ihaili hänen kalpeita ja hienoja kasvojaan, hehkuvia silmiään, hienoa ja ivallista suutansa, kotkannenäänsä ja voimakasta leukaansa, joka samalla kertaa ilmaisi sielun ja veren aateluutta.

"Sanoitko, että isäsi on Bastiljissa?" lausui viimein maanviljelijä.

"Sanoin."

"Ja miksi?"

"Siksi, että isäni on Lafayetten ja Washingtonin ystävä, siksi, että isäni on ollut miekoin taistelemassa Amerikan vapauden puolesta ja kynällään Ranskan vapauden puolesta — siksi, että koko maailma tuntee isäni tyrannien vihaajaksi, siksi, että hän on kironnut Bastiljia, jossa toiset kärsivät… Siksi hän on sinne joutunut."

"Milloin?"

"Kuusi päivää sitten."

"Ja missä hänet vangittiin?"

"Havren tienoolla, juuri kun hän astui maihin."

"Mistä sen tiedät?"

"Sain kirjeen häneltä."

"Havrestako?"

"Niin."

"Itse Havressako hän joutui vangiksi?"

"Lillebonnessa."

"Kuulehan, poika, älä ole minulle ynseä, vaan kerro minulle kaikki tarkoin. Minä vannon ennen jättäväni luuni Bastiljin torille kuin olen vapauttamatta isääsi."

Sebastien katsoi maanviljelijään ja huomatessaan hänen puhuvan sydämensä kyllyydestä heltyi.

"Niin", sanoi hän, "Lillebonnessa. Hänellä oli sen verran aikaa, että ennätti kirjoittaa nämä sanat erääseen kirjaan:

"Sebastien, olen vangittu, ja minut viedään Bastiljiin.

Malttia. Toivo ja ahkeroitse!

Lillebonne, heinäkuun 7 päivänä 1789.

J.K. Minut on vangittu vapauden tähden.

Poikani on Pariisissa Louis-le-Grandin opistossa. Tämän kirjan löytäjää pyydetään ihmisyyden nimessä viemään kirja pojalleni. Hänen nimensä on Sebastien Gilbert."

"Ja tuo kirja?" kysyi Billot läähättäen jännityksestä.

"Hän pani kirjan sisään kultarahan, sitoi sen nuoralla kiinni ja heitti ulos ikkunasta."

"Ja…?"

"Ja kauppalan pappi löysi sen. Hän valitsi seurakuntalaisistaan vankan nuoren miehen ja sanoi: 'Jätä kaksitoista frangia perheellesi, jolla ei ole leipää, ja loput kaksitoista saat mennäksesi Pariisiin viemään tämän kirjan eräälle poika-raukalle, jonka isä on vangittu sen vuoksi, että hän rakasti liian paljon kansaa.' Nuori mies saapui eilen keskipäivän aikaan. Hän antoi minulle isäni kirjeen. Tällä tavalla olen saanut tietää hänen joutuneen vangiksi."

"Toden totta", sanoi Billot, "tämän kuultuani alan ajatella hiukan parempaa papeista. Valitettavasti he eivät kaikki ole samanlaatuisia. Ja missä se kunnon nuori mies on?"

"Hän läksi eilisiltana. Hän toivoo säästävänsä perheelleen vielä viisi livreä niistä kahdestatoista, jotka hän sai mukanansa."

"Kaunista, kaunista!" kiitti Billot itkien ilosta. "Kansa on hyväsydämistä, eikö olekin, Gilbert?"

"Nyt te tiedätte kaikki."

"Niin tiedän."

"Olette luvannut hankkia minulle isäni takaisin, jos kerron kaikki. Olen puhunut, alkakaa nyt ajatella lupaustanne."

"Olen sanonut, että vapautan hänet tai annan surmata itseni. Näytä nyt minulle se kirja", sanoi Billot.

"Tässä se on", vastasi poika ottaen taskustaan Rousseaun teoksen Yhteiskuntasopimuksesta.

"Ja missä on isäsi kirjoitus?"

"Tässä", sanoi poika näyttäen noita rivejä.

Vuokratilallinen suuteli kirjoitusta.

"Nyt", sanoi hän, "pysy vain tyynenä. Minä menen etsimään isääsi Bastiljista."

"Te onneton!" sanoi johtaja tarttuen Billotin käsiin; "millä tavoin te voisitte päästä valtiovangin luo?"

"Valloittamalla Bastiljin, tuhat tulimmaista!"

Muutamat kaartilaiset alkoivat nauraa. Vähän ajan päästä oli pilkkanauru levinnyt yleiseksi.

"Mutta", ärähti Billot luoden ympärilleen vihasta säkenöiviä katseita, "mitä se Bastilji siis on, sanokaahan?"

"Kiveä", vastasi muuan sotilas.

"Rautaa", lisäsi toinen.

"Ja tulta", täydensi kolmas. "Olkaahan, miekkonen, varuillanne, muutoin poltatte hyppysenne."

"Niin, niin, siinä voi polttaa hyppysensä!" huusi joukko kauhuissaan.

"Senkin pariisilaiset", karjui tilanomistaja. "Teillä on kivikuokkia, ja te pelkäätte kiviä; teillä on lyijyä, ja pelkäätte rautaa, — ruutia, ja pelkäätte tulta. Pariisilaiset pelkureita, pariisilaiset halpamaisia, pariisilaiset orjia: tuhannen paholaista! Missä on rohkea mies, joka lähtee minun ja Pitoun seurassa valloittamaan kuninkaan Bastiljia? Nimeni on Billot, maanviljelijä Ile-de-Francesta. Eteenpäin!"

Billot oli intoutunut huimaavan urhoolliseksi.

Ympärillä joukko jo innosta vapisten ja leimuten huusi:

"Bastiljiin! Bastiljiin!"

"Poika", kysyi hän, "mikä oli isäsi viimeinen sana?"

"Ahkeroitse!" vastasi Sebastien.

"Siis, ahkeroitse sinä täällä, me menemme ahkeroimaan tuolla. Mutta meidän työmme vaatii hävitystä ja surmaamista."

Poika ei vastannut sanaakaan. Hän peitti käsillään kasvonsa, puristamattakaan Pitoun kättä, joka syleili häntä, ja sai sellaisen kouristuskohtauksen, että hänet oli pakko viedä opiston sairaalaan.

"Bastiljiin!" huusi Billot.

"Bastiljiin!" huusi Pitou.

"Bastiljiin!" kertasi joukko.

Ja niin lähdettiin Bastiljia kohden.

XIII

KUNINGAS ON NIIN HYVÄ, KUNINGATAR ON NIIN HYVÄ

Nyt lukijamme sallikoot meidän selittää tärkeimmät valtiolliset tapahtumat, jotka olivat sattuneet sen jälkeen, kun viimeisessä julkaisussamme jätimme Ranskan hovin.

Ne, jotka tuntevat tämän aikakauden historian tai joita pelkkä historia kauhistuttaa, voivat sivuuttaa tämän luvun, sillä tätä seuraava jatkaa juuri sitä, mihin edellinen loppui. Tämä luku on ainoastaan niitä varten, jotka tahtovat tietää kaikki.

Vuoden tai parin ajan oli jotakin tuntematonta, ennenkuulumatonta, menneisyydestä saapuvaa ja tulevaisuuteen johtavaa ollut ilmassa. Se oli vallankumous.

Voltaire oli hetkiseksi toipunut kuolinkamppailussaan ja kohoten istualleen nähnyt tämän loistavan aamuruskon paistavan sen yön syvyyksissä, missä se vielä uinui.

Vallankumous, samoin kuin Kristuskin, jonka ajatuksen se oli omistanut, tuli tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.

Kun Anna Itävaltalainen tuli holhoojahallitsijaksi, sanoivat kardinaali de Retzin kertomuksen mukaan kaikki: Kuningatar on niin hyvä!

Kun eräänä päivänä madame de Pompadourin lääkäri Quesnoy, joka asui hoidokkinsa luona, näki Ludvig XV:n astuvan sisään, valtasi hänet kaiken syvän kunnioituksen syrjäyttävä tunne niin täydellisesti, että hän vapisi.

"Mikä teitä vaivaa?" kysyi häneltä madame de Housset.

"Se", vastasi Quesnoy, "että joka kerta kun näen kuninkaan, ajattelen: Tuossa on kuitenkin mies, jonka vallassa on katkaisuttaa kaulani!"

"Siitähän ei ole vaaraa", sanoi madame de Housset, "kuningas on niin hyvä!"

Näillä kahdella puhetavalla: Kuningas on niin hyvä! Kuningatar on niin hyvä! luotiin Ranskan vallankumous.

Kun Ludvig XV kuoli, hengähti Ranska helpotuksesta. Olihan päästy samalla kertaa Pompadoureista, Dubarryistä ja Hirvipuistosta.

Ludvig XV:n huvitukset tulivat kansalle kalliiksi: ne yksinään maksoivat yli kolme miljoonaa vuodessa.

Onneksi oli uusi kuningas nuori, siveellinen, hyväätekeväinen, melkein filosofi.

Tämä kuningas oli samoin kuin Jean-Jaques Rousseaun Émile, oppinut ammatin tai oikeammin kolmekin ammattia.

Hän oli lukkoseppä, kelloseppä ja mekanikko.

Kauhistuen sitä kuilua, jonka partaalla hän seisoo, hylkääkin kuningas aluksi kaikki suosionanomukset. Hoviherrat vapisevat. Kaikeksi onneksi muuan asia lohduttaa heitä: kuningas ei hylkää anomuksia omassa nimessään, vaan Turgot, ja kuningatar ei vielä ehkä olekaan täydelleen kuningatar, joten hänellä ei tänä iltana ole samaa vaikutusvaltaa kuin toivottavasti huomenna.

Vuoden 1777 tienoissa hän saavuttaa tämän kauan odotetun vaikutusvallan: kuningatar tulee äidiksi. Kuningas, joka tätä ennen jo oli niin hyvä kuningas ja puoliso, tulee kaiketi nyt hyväksi isäksi.

Kuinka voisikaan hän nyt enää kieltää mitään siltä, joka on lahjoittanut kruununperillisen.

Eikä siinä vielä kaikki; kuningas on hyvä velikin. Tunnettehan, kuinka Beaumarchais uhrattiin Provencen kreivin vuoksi, vaikka kuningas ei rakastanutkaan tätä kuivakiskoista lukumies-veljeänsä.

Kuningas on niin hyvä, kuningatar on niin hyvä 121

Mutta sen sijaan hän rakastaa paljon Artoisin kreiviä, nuorinta veljeä, komeaa ranskalaisen aatelismiehen esikuvaa.

Hän rakastaa tätä niin paljon, että jos hän joskus kieltää jotakin kuningattarelta, Artoisin kreivin tarvitsee vain liittyä kuningattareen, eikä kuningas voi enää mitään evätä.

Tämän vuoksi pääsevätkin herttaiset henkilöt hallitsemaan. Herra de Calonne, maailman kaikkein herttaisin mies, on valtionvarain ylijohtaja. Hän sanoo kuningattarelle:

"Madame, jos se on mahdollista, niin se on jo kuin toteutunut; jos mahdotonta, niin sen pitää toteutua."

Tästä päivästä alkaen, jolloin tämä ihastuttava vastaus kiertää Pariisin ja Versaillesin salongeissa, avataan jälleen punainen kirja, jonka jo pelättiin pysyvän suljettuna.

Kuningatar ostaa Saint-Cloudin. Kuningas ostaa Rambouilletin.

Kuninkaalla ei enää ole suosikkeja, vaan kuningattarella: sisarukset Diane ja Jules de Polignac maksavat Ranskalle yhtä paljon kuin Pompadour ja Dubarry.

Kuningatar on niin hyvä!

Ehdotetaan hovin talouden suuria menoeriä vähennettäviksi. Muutamat suostuvat siihen, mutta muuan linnan vakituisia toimihenkilöitä kieltäytyy jyrkästi vähennyksestä, nimittäin herra de Coigny. Hän tapaa kuninkaan eräässä käytävässä, panee toimeen suuren kohtauksen. Kuningas pakenee ja illalla sanoo nauraen:

"Olen melkein varma siitä, että ellen olisi myöntynyt, olisi Coigny lyönyt minua."

Kuningas on niin hyvä!

Ja toisinaan kuningaskunnan kohtalo riippuu pienen pienistä seikoista, esimerkiksi hovipojan kannuksista.

Ludvig XV kuolee. Kuka pääsee Aiguillonin herttuan seuraajaksi?

Kuningas Ludvig XVI kannattaa Machautia. Hän on niitä ministereitä, jotka ovat kannatelleet jo huojuvaa valtaistuinta. Mesdames — kuninkaan tädit nimittäin — puoltavat herra de Maurepasia, joka on perin huvittava ja kirjoittaa somia runoja. Hän on kyhännyt Pontchartrainissa kolme nidosta, joita hän nimittää muistelmiksensa.

Tässä ratkaisee vain kilpajuoksu. Kuka ennättää ensimmäiseksi antaa sanan — kuningas ja kuningatarko Arnouvilleen vai mesdames Pontchartrainiin?

Kuninkaalla on käsissään valta, hänen puolellaan siis on mahdollisuudet. Hän kiiruhtaa kirjoittamaan:

"Lähtekää heti Pariisiin. Odotan."

Hän pistää tämän viestin kuoreen ja kirjoittaa osoitteeksi:

"Herra kreivi de Machaut, Arnouvillessa."

Kutsutaan hovipoika päätallista, annetaan hänelle kuninkaallinen kirje. Hän saa määräyksen lähteä täyttä laukkaa ratsastamaan.

Nyt kun hovipoika on lähtenyt, voi kuningas ottaa vastaan prinsessat.

Mesdames, samat, joille heidän isänsä oli antanut nimeksi — niinkuin olemme nähneet Josef Balsamo-romaanissa. — Riepu, Rääsy ja Varis, kolme varsin hienoa nimitystä, odottavat oven takana, joka on vastapäätä sitä, mistä hovipoika läksi, — odottavat hänen lähtöänsä.

Kun hovipoika on poistunut, sopii prinsessain astua sisälle.

He tulevat, vetoavat kuninkaaseen herra de Maurepasin puolesta. Kysymys on vain ajasta, kuningas ei tahdo suotta evätä tädeiltään. Kuningas on niin hyvä!

Hän aikoo myöntyä silloin, kun hovipoika on kylliksi kaukana, jotta häntä ei enää voitaisi tavoittaa.

Hän taistelee muodon vuoksi tätejään vastaan, pitäen kelloa silmällä; puoli tuntia on ihan tarpeeksi — kello ei voi näyttää väärin, sillä hän on itse sen tarkistanut.

Kahdenkymmenen minuutin päästä hän suostuu:

"Tavoitettakoon hovipoika", sanoo hän, "niin asia on sillä hyvä!"

Mesdames rientävät. Mies ratsun selkään; hän saa ajaa kuoliaaksi hevosen, kaksi hevosta, kymmenen hevosta, mutta hovipoika on saatava kiinni.

Se on tarpeetonta; ei käy pakolliseksi ajaa hevosta kuoliaaksi.

Lähtiessään on hovipoika kompastunut portaissa ja taittanut toisen kannuksensa. Eihän voi yhden kannuksen avulla karauttaa täyttä laukkaa.

Päätallin päällikkönä on sitäpaitsi ritari d'Abzac, eikähän päästäisi kuriiria hevosen selkään (sillä hänhän tarkastaa kuriirit), ellei kuriiri lähde sellaisella tavalla, joka tuottaa kunniaa kuninkaalliselle tallille.

Hovipoika ei pääse taipaleelle, ennenkuin on saanut molemmat kannukset.

Seurauksena siitä on, että hovipoikaa ei pidätetäkään Arnouvillen tiellä, täyttä laukkaa ajamassa, vaan kuninkaallisen linnan pihassa. Hän on satulassa ja valmiina lähtemään moitteettomassa asussa.

Häneltä otetaan kirje. Kirje jätetään silleen, sillä sehän sopii kelle tahansa. Sen sijaan että kirjeen kuoressa oli osoite: "Herra kreivi de Machaut, Arnouvillessa", prinsessat kirjoittavatkin: "Herra kreivi de Maurepas, Pontchartrainissa."

Kuninkaallisen tallin kunnia on pelastettu, mutta yksinvalta on syösty häviön tielle.

Maurepasin ja Calonnen avulla kaikki luonnistuu hyvin, toinen laulaa, ja toinen maksaa. Hoviherrojen ohella on vielä valtion verotulojen vuokraajat, jotka myös tekevät tehtävänsä hyvin.

Ludvig XIV aloitti hallituksensa hirttämällä pari yli-veronkantajaa Colbertin neuvoa seuraten. Senjälkeen hän otti La Vallièren rakastajattarekseen ja rakennutti Versaillesin. La Vallière ei maksanut hänelle mitään. Mutta Versailles, jonne hän tahtoi lemmittynsä majoittaa, kävi kalliiksi.

Sitten vuonna 1685 karkoitetaan miljoona toimeliasta käsityöläistä Ranskasta sen perustuksella, että he ovat protestantteja.

Niinpä vuonna 1707, vielä suuren kuninkaan aikana, Boisguilbert sanookin puhuessaan vuodesta 1698:

"Siihen aikaan se vielä kävi laatuun, sillä silloin oli vielä öljyä lampussa. Mutta nyt on kaikki loppunut raaka-aineen puutteessa."

Mitä sanotaankaan kahdeksankymmentä vuotta tuon jälkeen, — kun Dubarryt ja Polignacit ovat tehneet tehtävänsä! Kun on pakotettu kansa hikoilemaan vettä, pakotetaan se hikoilemaan verta. Siinä kaikki!

Ja tämä kaikki tapahtuu hienoja muotoja noudattaen.

Ennen voudit olivat ankaria, raakoja ja kylmiä kuin vankilan portit, joiden taakse he heittivät uhrinsa. Nyt he ovat ihmisystäviä. Toisella kädellä he kyllä riistävät kansan putipuhtaaksi, mutta toisella rakentavat sille sairashuoneita.

Muuan ystäväni, eräs suuri rahamies, väitti, että niistä sadastakahdestakymmenestä miljoonasta, jotka suolatulli tuotti, tullin vuokraajat pistivät omiin taskuihinsa seitsemänkymmentä prosenttia. Senvuoksi eräässä seurassa neuvosherra, jolta kysyttiin, eikö valtio voisi tehdä säästöjä, vastasi sanaleikillä:

"Emme me kaipaa valtiosäästöjä, vaan valtiosäätyjä."

Se kipinä putosi ruutiin, ruuti leimahti ja sai aikaan tulipalon. Jokainen kertasi neuvosherran lausetta, ja säätyjä vaadittiin koolle.

Hovi määräsi säätyjen kokoontumispäiväksi toukokuun ensimmäisen päivän 1789.

Elokuun 24 päivänä 1788 herra de Brienne erosi. Hänkin oli varsin kepeästi hoidellut valtion raha-asioita. Mutta erotessaan hän ainakin antoi viisaan neuvon: piti kutsua Necker jälleen toimeen.

Necker palasi ministeristöön, ja jälleen heräsi luottamus kaikissa. Mutta Ranskan suurena väittelykysymyksenä pysyi yhä kansakunnan edustaminen kolmisäätyisenä.

Siéyès julkaisi kuuluisan lentokirjasen "kolmannesta säädystä."

Dauphinén maakunta, jonka eduskunta kokoontui hovin tahtoa vastaan, päätti, että kolmas sääty olisi yhtä suurella vallalla edustettu kuin aateli ja papitkin.

Pantiin toimeen arvohenkilöiden kokous, jota kesti kolmekymmentäkaksi päivää, marraskuun kahdeksannesta joulukuun yhdeksänteen päivään 1788.

Tällä kertaa Jumala sekaantui asiaan. Kun kuninkaitten ruoska ei saanut mitään aikaan, vinkui Jumalan ruoska sensijaan ilmassa ja pani kansan liikkeelle.

Tuli talvi ja nälänhätä. Nälkä ja pakkanen avasivat vuoden 1789 ovet.

Pariisi oli tulvillaan sotaväkeä, kadut täynnä vartiostoja. Pari kolme kertaa panostettiin aseet väkijoukon edessä, joka oli kuolemassa nälkään.

Sitten, kun aseet ovat panostetut, ei niitä käytetäkään, silloin kun niitä pitäisi käyttää.

Eräänä aamuna, huhtikuun 26 päivänä, viisi päivää ennen säätyjen kokoonkutsumista, on muuan nimi kaikkien huulilla. Tähän nimeen liitetään mitä pahimmat kirosanat, sitäkin vihaisemmin, kun se kuuluu työmiehelle, joka on rikastunut. Réveillon, niin vakuutetaan, Réveillon, Saint-Antoinen esikaupungissa olevan kuuluisan paperitehtaan johtaja, Réveillon on sanonut, että työmiesten päiväpalkka pitäisi alentaa seitsemäänkymmeneen viiteen centimeen. Se olikin totta. Hovi, lisättiin, aikoi antaa hänelle mustan nauhan, Pyhän Mikaelin ritarikunnan merkin. Se taasen oli järjetöntä puhetta. Mellakoihin liittyy jokin hupsu juttu. Ja huomattava on, että etenkin tällaisista huhuista saa suoranainen vallankumous yllykkeensä ja voimansa.

Kansa tekee nuken, antaa sille nimeksi Réveillon, koristaa mustalla nauhalla, sytyttää sen tuleen Réveillonin oman oven edessä ja polttaa sen lopullisesti Kaupungintalon torilla, kunnallisten viranomaisten silmien edessä, heidän katsellessaan.

Kun tästä ei koidu rangaistusta, käy kansa uskaliaammaksi. Se julistaa, että seuraavana päivänä, kun Réveillon ensin on kuvan muodossa tuomittu, kansa ottaa hänet itsensä käsiteltäväkseen.

Tämä on suoranainen haaste hallitusvallalle.

Hallitusvalta lähetti kolmekymmentä ranskalaista kaartilaista, tai niitäkään ei hallitusvalta lähettänyt, vaan eversti de Byron.

Nämä kolmekymmentä kaartilaista saivat katsella tätä suuripiirteistä kaksintaistelua, jota eivät kyenneet estämään. He näkivät, kuinka tehdas ryöstettiin, huonekalut heiteltiin ikkunoista, kaikki rikottiin, kaikki poltettiin. Tässä sekamelskassa varastettiin 500 kulta-louisdoria.

Juotiin viinit kellareista, ja kun ei enää ollut viiniä, ryypiskeltiin tehtaan värit, joita luultiin viiniksi.

Koko 27 päivä kului tähän hurjuuteen.

Noiden kolmenkymmenen sotilaan avuksi lähetettiin ranskalaisesta kaartista muutamia komppanioita, jotka ensin ampuivat tyhjiä laukauksia ja sitten täysiä. Kaartilaisiin liittyivät illalla herra de Bezenvalin sveitsiläiset.

Sveitsiläiset eivät ota vallankumousta leikin kannalta. He unohtivat luodit patruunoihin, ja kun sveitsiläiset ovat luonnostaan metsästäjiä, ammuttiin parikymmentä ryöstäjää kuoliaaksi.

Muutamilla oli taskuissaan osa edellämainituista kultarahoista, jotka Réveillonin kirjoituspöydän laatikosta olivat joutuneet ryöstäjille ja tätä kautta sveitsiläisille.

Bezen vai oli kaikki tehnyt omalla vastuullaan. Kuningas ei häntä kiittänyt, mutta ei moittinutkaan. Mutta kun kuningas ei kiitä, on se sama kuin moite.

Parlamentti pani toimeen tutkimuksen. Kuningas keskeytti sen. Kuningas oli niin hyvä!

Kuka sitten oli sytyttänyt kansan tuleen? Kukaan ei voinut sanoa.

Onhan tosiaan nähty kuumina kesäpäivinä, että tulipalo syttyy ihan syyttä.

Syytettiin Orleansin herttuaa. Syytös oli järjetön; se jäi sikseen.

29 päivänä Pariisi oli rauhallinen — ainakin näytti siltä.

Tuli toukokuun 4 päivä. Kuningas ja kuningatar menivät koko hovin seurassa Notre-Dameen kuulemaan messua Veni Creator.

Huudeltiin paljon: "Eläköön kuningas!" ja vielä enemmän: "eläköön kuningatar!" Kuningatar oli niin hyvä!

Se oli viimeinen rauhanpäivä.

Seuraavana päivänä ei enää huudeltu niin paljon "eläköön kuningatar", mutta sensijaan sitä enemmän: "eläköön Orleansin herttua."

Tämä huuto koski kipeästi kuningattareen, joka halveksi siihen määrään herttuaa, että syytti häntä pelkuriksi. Ikäänkuin milloinkaan olisi ollut pelkuria Orleansin suvussa, alkaen hänestä, joka voitti Casselin taistelun, Chartresin herttuaan asti, joka vaikutti Jemmapesin ja Valmyn voittoihin!

Se oli niin voimakas isku, että nais-parka oli pyörtymäisillään; hänen päänsä oli jo riipuksissa, häntä täytyi tukea. Madame Campan kertoo tämän muistiinpanoissaan.

Mutta tämä riipuksissa oleva pää nousi jälleen ylpeänä ja korskeana pystyyn. Ne, jotka näkivät hänen silloisen ilmeensä, eivät enää milloinkaan sanoneet: Kuningatar on niin hyvä!

On olemassa kolme kuningattaren muotokuvaa; eräs on maalattu vuonna 1776, toinen 1784 ja muuan 1788. Olen nähnyt ne kaikki kolme Versaillesissa. Katselkaa te niitä vuorostanne, jos nämä kolme kuvaa kerran pannaan samaan saliin, voi niistä lukea Marie-Antoinetten koko elämänkerran.

Kolmen säädyn kokoontumisesta piti tulla sovinto, mutta siitä tulikin sodanjulistus.

"Kolme säätyä!" huudahti Siéyès; "ei, vaan kolme eri kansakuntaa!"

Toukokuun 3 päivänä, päivää ennen Pyhän Hengen messua, otti kuningas edusmiehet vastaan Versaillesissa.

Muutamat kehoittivat häntä panemaan sydämellisyyden hovisääntöjen sijaan.

Kuningas ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan. Hän otti ensiksi vastaan papiston. Sitten aateliston. Lopulta kolmannen säädyn.

Kolmas sääty oli odottanut kauan ja murisi. Entisten säätykokousten aikana se piti puheensa polvistuneena.

Nyt ei voitu saada kolmannen säädyn puheenjohtajaa polvistumaan. Päätettiin, ettei kolmas sääty pitäisikään puhetta.

Toukokuun 5 päivän istunnossa kuningas pani hatun päähänsä ja aatelisto myös. Kolmas sääty tahtoi menetellä samaten, mutta silloin kuningas paljasti päänsä. Mieluummin hän oli avopäin kuin näki kolmannen säädyn hattupäisenä edessään.

Kesäkuun 10 päivänä Siéyès tuli kokoukseen. Hän näki siellä olevan melkein yksinomaan kolmanteen säätyyn kuuluvia. Papisto ja aatelisto kokoontuivat muualla.

"Leikatkaamme köysi poikki", sanoi Siéyès; "on jo aika."

Ja Siéyès ehdotti, että aateliston ja papiston oli saavuttava ehdottomasti tunnin kuluessa.

"Elleivät he saavu, niin poissaolevat saavat tyytyä läsnäolevien päätökseen."

Saksalainen ja sveitsiläinen armeija ympäröi Versaillesin. Kokonaisen patterin kanuunat oli suunnattu kokousta kohden.

Siéyès ei tästä piitannut. Hän välitti vain siitä, että kansa näki nälkää. "Mutta eihän kolmas sääty yksinään voi muodostaa säätykokousta", huomautti joku Siéyèsille.

"Sitä parempi", vastasi Siéyès, "silloin se muodostaa kansalliskokouksen."

Poissaolevat eivät saavu. Siéyèsin ehdotus hyväksytään; kolmas sääty nimittäytyy kansalliskokoukseksi 400 äänen enemmistöllä.

Kesäkuun 19 päivänä kuningas määrää Kansalliskokouksen salin suljettavaksi. Mutta tehdäkseen sellaisen valtiokaappauksen tarvitsee kuningas verukkeen. Salissa piti muka tehdä valmistuksia suurta kuninkaallista istuntoa varten seuraavaksi maanantaiksi.

Kesäkuun 20 päivänä kello seitsemän aamulla saa Kansalliskokouksen puheenjohtaja tiedon, että sinä päivänä ei olekaan kokousta.

Kello kahdeksalta hän menee istuntosalin ovelle lukuisain jäsenten seurassa. Ovi on suljettu ja vartijat ovella.

Sataa kaatamalla. Tahdotaan murtaa ovet auki.

Vartiosotilaille on annettu jyrkät määräykset; he panevat painettinsa ristiin oven eteen.

Muuan ehdottaa kokoonnuttavaksi Asetorille. Toinen Marlyssa. Guillotin ehdottaa Pallohuonetta.

Guillotin! Mikä kummallinen sattuma, että se osuu olemaan juuri Guillotin, mikä nimi tulee neljää vuotta myöhemmin niin perin kuuluisaksi, kun siihen on lisätty e -kirjain. Mikä kummallinen sattuma, että juuri Guillotin ehdottaa Pallohuonetta!

Tämä Pallohuone on tyhjä, rappiolle jätetty, kaikille tuulille avoin. Se on Kristuksen sisaren seimi! Se on vallankumouksen kehto!

Kristus oli neitsyen poika. Vallankumous oli raiskatun kansan tytär.

Tähän suureen mielenosoitukseen vastaa kuningas kuninkaallisella sanallaan: Veto (epään)!

Herra de Brézé lähetetään niskuroitsijain luo käskemään heidän hajaantua. "Me olemme täällä kansan tahdosta", sanoo Mirabeau, "emmekä lähde täältä muutoin kuin painetti mahassamme."

Hän ei sanonut, niinkuin väitetään: "Vain painettien pakottamina." Miksi onkaan jokaisen suuren miehen takana pikkuinen puheniekka, joka pilaa lauselmat muka siloitellessaan niitä?

Miksi tällainen oli Mirabeaun takana Pallohuoneessa? Tai Cambronnen takana Waterloon luona? [Cambronnen epäävä vastaus antautumisvaatimukseen epätoivoisessa asemassa on mahdoton painattaa tavallisiin kirjoihin. Victor Hugo on loistavasti tulkinnut, kuinka suurta oli hienosti sivistyneen miehen karkeasanaisuus tänä uljaana kuolonhetkenä. — Suom. ]

Tämä vastaus mentiin ilmoittamaan kuninkaalle.

Hän käveli vähän aikaa kiusaantuneen näköisenä.

"Eivätkö he aio lähteä?", kysyi hän.

"Eivät, sire."

"Annettakoon heidän sitten olla."

Niinkuin näemme, kuninkuus jo taipui kansan käden painaessa ja painuikin hyvin alas.

Kesäkuun 23 päivästä heinäkuun 12 päivään asti näytti kaikki tyyneltä, mutta se oli sitä raskasta ja tukahduttavaa tyyneyttä, joka ennustaa myrskyä. Se oli huonon nukkumisen pahaa unta.

Heinäkuun 11 päivänä kuningas tekee päätöksen, kuningattaren, Artoisin kreivin, Polignacien, koko Versaillesin hovipiirin kovistelemana, ja erottaa Neckerin. Seuraavana päivänä tämä uutinen leviää Pariisiin.

Olemme nähneet, millaisen vaikutuksen se sai aikaan. Heinäkuun 13 päivän iltana Pariisi puolusti itseään; seuraavana aamuna Pariisi oli valmis hyökkäämään. Silloin myös Billot huusi: "Bastiljiin"! ja kolmetuhatta kertasi tätä huutoa, joka pian tuli Pariisin koko väestön yhteiseksi.

Olihan olemassa rakennus, joka viisi vuosisataa oli painanut Ranskan kansan rintaa, kuten kirottu kivenlohkare Sisyfoksen hartioita.

Mutta Ranska ei luottanut voimiinsa niin paljon kuin titaani: se ei ollut koskaan koettanut tätä taakkaa nostaa.

Tämä rakennus, tämä Pariisin otsaan painettu läänitysaatelin sinetti, oli Bastilji.

Kuningas oli liian hyvänsävyinen katkaisuttamaan keneltäkään kaulaa, kuten madame du Hausset sanoi. Mutta hän lähetti ihmisiä Bastiljiin.

Kun kerran ihminen kuninkaan määräyksestä oli joutunut Bastiljiin, oli hän unohdettu, haudattu, tuhottu. Sinne ihminen sai jäädä, kunnes kuningas suvaitsi muistaa hänet, ja kuninkailla on niin paljon uusia asioita ajateltavana, että he monasti unohtavat entiset.

Eikä Ranskassa ollut vain yhtä tällaista linnaa; niitä oli kaksikymmentä; Fort-l'Evêque, Saint-Lazare, Châtelet, Conciergerie, Vincennes, Rochen linna, Ifin linna, Sainte-Margueriten saaret, Pignerolles j.n.e.

Mutta ainoastaan Saint-Antoinen portin läheistä sanottiin pelkästään Bastiljiksi [ Bastille = linnavankila. — Suom. ], samoin kuin Roomaa nimitettiin Kaupungiksi.

Se oli ensiluokkainen linnoitus. Se vastasi yksinään kaikkia muita yhteensä.

Vuosisadan ajan oli Bastiljin isännyys ollut saman suvun hallussa.

Näiden valikoitujen esi-isä oli herra de Châteauneuf. Häntä seurasi poikansa La Vrillière. Hänen poikaansa La Vrillièreä seurasi hänen pojanpoikansa Saint-Florentin. Tämä hallitussuku sammui vuonna 1777.

Kaikkien näiden kolmen isännyyden aikana, jota kesti suurimman osan Ludvig XV:n hallituskautta, kirjoitettiin lukematon määrä vangitsemiskäskyjä. Saint-Florentin yksinään vahvisti niitä yli viisikymmentä tuhatta.

Vangitsemiskäskyistä sai suuret tulot. Niitä myytiin isille, jotka tahtoivat päästä pojistaan vapaiksi, ja naisille, jotka tahtoivat suoriutua miehistään.

Mitä kauniimpia naiset olivat, sitä huokeammalla he saivat vangitsemiskäskynsä. Siinä tapauksessa syntyi heidän ja ministerin kesken suopeuden vaihto.

Ludvig XIV:n hallituksen päätyttyä olivat kaikki valtion vankilat, Bastilji etupäässä, jesuiittain käsissä.

Vankien joukossa olivat kuuluisimmat Rautanaamio, Lauzun ja Latude.

Jesuiitat olivat rippi-isiä; varmuuden vuoksi he ripittivät vankeja.

Vielä suuremman varmuuden vuoksi haudattiin kuolleet vangit toisennimisinä. Muistetaanhan, että Rautanaamio haudattiin Marchialina. Hän oli 45 vuotta vankilassa. Lauzun oli siellä 14 vuotta. Latude 30 vuotta.

Mutta olivathan ainakin Rautanaamio ja Lauzun tehneet suuria rikoksia.

Rautanaamio, olipa hän Ludvig XIV:n veli tai ei, oli niin Ludvig XIV:n näköinen, että siitä saattoi erehtyä. Ajattelematontahan on olla kuninkaan näköinen. [Dumas esittää tässäkin Rautanaamiosta sen oletuksen, jolle hän perustaa osan toimintajuonta "Bragelonnen varakreivissä". Meidän päivinämme on Funck-Brentano lopullisesti todistanut, että Rautanaamio oli vähäpätöinen italialainen, pikku vehkeilystä näin ankarasti rangaistu. — Suom. ]

Lauzun oli mennyt naimisiin suuren Mademoisellen kanssa. Ajattelematontahan on mennä naimisiin Ludvig XIII:n läheisen sukulaisen, Henrik IV:n tyttärentyttären kanssa.

Mutta mitä olikaan Latude-parka tehnyt? Hän oli uskaltanut rakastua mademoiselle Poissoniin, madame de Pompadouriin, kuninkaan rakastajattareen. Hän oli tälle kirjoittanut kirjeen. Kunnon nainen olisi lähettänyt sen kirjoittajalle takaisin, madame de Pompadour lähetti sen poliisiministeri de Sartinesille. Ja Latude otettiin kiinni, pakeni, otettiin uudelleen kiinni ja sai olla kolmekymmentä vuotta Bastiljissa, Vincennessä ja Bicêtressä.

Eipä siis syyttä suotta vihattu Bastiljia. Kansa vihasi sitä kuin elävää olentoa. Se oli siitä tehnyt jättiläishirviön, satupedon, joka armottomasti nieli ihmisiä kitaansa.

Ymmärtäähän silloin Sebastien Gilbert-poloisen tunteet, hänen kuultuaan isänsä joutuneen Bastiljiin, ja Billotin vakaumuksen, että tohtori ei pääsisi vankilasta, ellei häntä sieltä otettaisi.

Ymmärtäähän myös kansan raivoisan kiihkon, kun Billot huusi: "Bastiljiin!"

Mutta mieletöntähän silti oli, niinkuin sotilaat olivat sanoneet, ajatellakaan valloittaa Bastiljia. Siellä oli ruokavaroja, sotilaita, kanuunia. Muurit olivat ylhäältä viisitoista jalkaa ja alhaalta neljäkymmentä jalkaa paksut. Ja linnankuvernöörinä oli herra de Launay, joka oli tallettanut kolmekymmentätuhatta naulaa ruutia kellareihin ja uhannut vaaran hetkenä räjäyttää Bastiljin ilmaan ja sen mukana puolet Saint-Antoinen esikaupunkia.

XIV

RANSKAN KOLME HALLITUSMAHTIA

Billot astui yhä eteenpäin, mutta ei enää huutanut. Kansa oli ihastunut hänen sotilaalliseen ryhtiinsä, käsitti hänen kuuluvan heihin, kertaili hänen sanojaan ja puhui hänen teoistaan, seuraten häntä joukon yhä kasvaessa niinkuin vuoksi paisuu merenrannikolla.

Kun Billot tuli Saint-Michelin rantakadulle, oli hänen takanaan kolmetuhatta puukoilla, kirveillä, peitsillä ja pyssyillä varustettua miestä. Kaikki huusivat: "Bastiljiin, Bastiljiin!"

Billot vaipui ajatuksiinsa. Hän teki samat johtopäätökset, jotka mekin teimme edellisen luvun lopussa, ja vähitellen hänen kuumeisen innostuksensa tuli jäähtyi. Silloin hän näki kaikki selvänä ajatuksissaan.

Aie oli suurenmoinen, mutta mieletön. Sen käsitti kyllä, kun näki, mikä tyrmistynyt ja ivallinen ilme tuli niiden kasvoihin, jotka kuulivat huudon: "Bastiljiin!"

Sitä enemmän hän kuitenkin vakiintui päätöksessään. Mutta hän ymmärsi myös olevansa äideille, puolisoille, lapsille vastuussa mukanaan olevien miesten hengestä, ja siksi hän päätti ryhtyä kaikkiin varokeinoihin.

Billot johti ensiksi joukkonsa Kaupungintalon torille. Siellä hän nimitti itselleen luutnantin ja muita upseereita, — koiria, jotka pitäisivät laumaa koossa.

"Ranskassahan on hallitusmahti", tuumi nyt Billot; "niitä on kaksikin, jopa kolmekin. Neuvotelkaamme yhden kanssa ensin."

Hän siis meni Kaupungintaloon ja kysyi kuka oli kunnallishallituksen päämies.

Hänelle vastattiin, että se oli kauppiaitten esimies, herra de Flesselles.

"Ahaa", sanoi hän tyytymättömän näköisenä, "aatelismies, siis kansan vihollinen."

"Ei suinkaan", sai hän kuulla vastaukseksi, "vaan henkevä mies."

Billot nousi Kaupungintalon portaita ylös. Etusalissa hän tapasi vartijan.

"Tahtoisin puhutella herra de Flessellesiä", ilmoitti Billot huomatessaan vartijan lähestyvän tiedustaakseen, mitä hän etsi.

"Mahdotonta!" vastasi vartija; "hän täyttää parhaillaan luetteloja porvarimiliisiä varten, jota kaupunki tänä hetkenä järjestää."

"Sehän sattuu oivallisesti", sanoi Billot. "Minäkin järjestän miliisiä, ja kun minulla on jo kolmetuhatta miestä, olen pitemmällä kuin herra de Flesselles, jolla ei ole vielä ainoatakaan sotilasta jalkeilla. Ilmoittakaahan se heti hänelle. Katsokaa ikkunasta, jos mielenne tekee."

Vartija vilkaisi rantakadulle ja näki Billotin joukon. Hän riensi siis ilmoittamaan kauppiaitten esimiehelle ja viittasi viestinsä todisteeksi noihin kolmeentuhanteen mieheen.

Se herätti esimiehessä jonkinmoista kunnioitusta sitä henkilöä kohtaan, joka halusi häntä puhutella. Hän läksi neuvostosta, tuli eteissaliin ja etsi katseillaan.

Hän huomasi Billotin, arvasi hänet kysyjäksi ja hymyili.

"Te olette tahtonut puhutella minua", sanoi hän.

"Olette varmaankin herra de Flesselles, kauppiaitten esimies?" kysyi Billot.

"Niin olen. Miten voin teitä palvella? Ilmoittakaa pian, sillä minulla on paljon työtä."

"Herra esimies", kysyi Billot, "montako hallitusmahtia Ranskassa on?"

"Hitto, se riippuu siitä, millä tavalla asian käsittää", vastasi Flesselles.

"Sanokaahan, miten te asian käsitätte."

"Jos kysytte herra Baillylta, niin hän sanoo, että on olemassa ainoastaan yksi: Kansalliskokous. Jos kysytte herra de Dreux-Brézéltä, niin hän vastaa, että on olemassa ainoastaan yksi; kuningas."

"Ja mikä näistä kahdesta mielipiteestä on teidän käsityksenne, herra esimies?"

"Minunkin mielipitein on, että tänä hetkenä ei ole olemassa muuta kuin yksi."

"Kansalliskokousko vai kuningas?"

"Ei kumpikaan, vaan kansa", vastasi Flesselles rypistäen kaularöyhelöänsä.

"Vai niin, vai kansa!" sanoi maanviljelijä.

"Niin, nuo jotka odottavat torilla puukkoineen ja peitsineen. Kansalla tarkoitan kaikkia kansalaisia."

"Voitte kylläkin olla oikeassa, herra de Flesselles", sanoi Billot, "eikä minulle syyttä suotta sanottukaan, että te olette henkevä mies."

De Flesselles kumarsi. "Minkä hallitusvoiman puoleen näistä kolmesta te aiotte kääntyä?" kysyi hän sitten.

"Totta puhuen", vastasi Billot, "kun tahtoo pyytää jotakin oikein tärkeää, kääntyy Jumalan eikä hänen pyhimyksiensä puoleen."

"Te siis käännytte kuninkaan puoleen?"

"Niin tekisi mieleni."

"Ja olenko epähieno kysyessäni, mitä aiotte pyytää kuninkaalta?"

"Päästämään vapaaksi tohtori Gilbertin, joka on Bastiljissa."

"Tohtori Gilbertin?" sanoi Flesselles pilkallisesti. "Hänhän lienee joku lentolehtisten kirjoittaja?"

"Sanokaa mieluummin filosofi."

"Sehän on yhdentekevää, hyvä herra Billot. Epäilen suuresti, tokko saatte kuningasta suostumaan sellaiseen."

"Miksi en?"

"Ensiksi sen vuoksi, että jos kuningas on lähettänyt tohtori Gilbertin Bastiljiin, on hänellä siihen syynsä."

"Hyvä on", sanoi Billot; "sanokoon hän minulle syynsä, niin minä sanon silloin hänelle omani."

"Hyvä herra Billot, kuninkaalla on paljon työtä. Hän ei jouda ottamaan teitä vastaan."

"No, ellei hän jouda ottamaan minua vastaan, niin kyllä keksin keinon päästä sisään hänen luvattaan."

"Ja jos pääsettekin sisään, niin tapaatte ensiksi monsieur de Dreux-Brézén, joka heitättää teidät ovesta ulos."

"Jokako heitättää minut ovesta ulos?"

"Niin, hän aikoi heitättää koko Kansalliskokouksenkin. Tosin hän ei siinä onnistunut, jonkavuoksi hän epäilemättä on raivoissaan ja purkaa suuttumuksensa teihin."

"Hyvä on. Siinä tapauksessa käännyn Kansalliskokouksen puoleen."

"Tie Versaillesiin on suljettu."

"Lähden sinne kolmentuhannen mieheni saattamana."

"Olkaahan varuillanne, tiellä kohtaatte neljä- tai viisituhatta sveitsiläistä sekä kaksi- tai kolmetuhatta itävaltalaista, jotka haukkaavat teidät ja kolmetuhatta miestänne yhdeksi suupalaksi; olette silmänräpäyksessä kadonneet."

"Hitto soikoon! Mitä siis tehdä?"

"Mitä hyvänsä, mutta tehkää minulle palvelus ja viekää pois nuo kolmetuhattanne, jotka kivääreillä takovat kivitystä ja tupakoivat. Kellareissamme on seitsemän- tai kahdeksantuhatta naulaa ruutia, ja yksi ainoa kipinä voi sen sytyttää."

"Siinä tapauksessa järjestänkin toisin", oivalsi Billot; "en käänny kuninkaan enkä Kansalliskokouksen puoleen, vaan vetoan kansaan, ja me valloitamme Bastiljin."

"Millä tavalla?"

"Niiden kahdeksantuhannen ruutinaulan avulla, jotka te, herra esimies, annatte minulle."

"Niinkö luulette?" sanoi Flesselles ivallisesti.

"Se on varmaa. Olkaahan hyvä ja antakaa kellarien avaimet."

"Mitä! Lasketteko leikkiä?" sanoi esimies.

"En, minä en laske leikkiä", vakuutti Billot.

Hän tarttui molemmin käsin Flessellesin kaulukseen ja sanoi:

"Avaimet tänne heti, tai huudan miehet avukseni."

Flesselles kävi kalmankalpeaksi. Hän puristi huulensa ja hampaansa kouristuneesti yhteen, mutta hänen äänensä ei vähääkään muuttunut, vaan säilytti ivallisen sävynsä.

"Toden totta, teette minulle suuren palveluksen ottamalla tuon ruudin. Annan siis teille avaimet, niinkuin haluatte. Muistakaahan vain, että olen teidän ylin virkamiehenne, ja jos muiden läsnäollessa tekisitte minulle, mitä teette kahden kesken, niin tunnin päästä olisivat kaupungin vartijat hirttäneet teidät. Te tahdotte siis ehdottomasti saada tuon ruudin?"

"Tahdon", vastasi Billot.

"Ja itsekö sen ja'atte?"

"Minä itse."

"Milloin?"

"Ihan heti."

"Anteeksi, mutta minulla olisi täällä vielä tehtäviä, joihin tarvitsen neljännestunnin. Ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, toivoisin tuon jakamisen tapahtuvan vasta sitten, kun olen lähtenyt. Minulle on ennustettu, että kuolen väkivaltaisella tavalla, mutta kovin vastenmielisesti lennän ilmaan."

"Samapa tuo, siis neljänneksen päästä. Mutta minäkin puolestani teen pyynnön."

"Minkä?"

"Lähestykäämme molemmat tätä ikkunaa."

"Minkätähden?"

"Tahdon saada teidät kansan suosioon."

"Kiitos. Millä tavoin?"

"Saattepahan nähdä."

Billot vei esimiehen ikkunan ääreen.

"Ystävät", huusi hän, "tekeehän teidän yhä mielenne valloittaa Bastilji?"

"Tekee, tekee!" huusi kolme- tai neljätuhatta ääntä.

"Mutta teillä ei ole ruutia, eikö niin?"

"Ei ole. Ruutia! Ruutia!"

"No niin! Kauppiaitten esimies, joka on tässä, antaa teille Kaupungintalon kellareissa säilytetyn ruudin. Kiittäkää häntä, ystäväni!"

"Eläköön kauppiaitten esimies! Eläköön Flesselles!" huusi koko kansanjoukko.

"Kiitos omasta puolestani! Kiitos hänen puolestaan!"

"Nyt minun ei enää tarvitse tarttua takkinne kaulukseen, ei kahden kesken eikä kaikkien nähden", sanoi Billot. "Ellette nyt anna meille ruutia, niin kansa repii teidät kappaleiksi."

"Tässä on avaimet", sanoi esimies; "teidän pyytämistapanne on sellainen, ettei teille voi vastata kieltävästi."

"Siinä tapauksessa rohkaisette mieltäni", sanoi Billot, joka näytti keksineen uuden tuuman.

"Hitto vieköön! Vieläkö te aiotte jotakin muuta pyytää minulta?"

"Vielä. Tunnetteko Bastiljin kuvernöörin?"

"Herra de Launayn?"

"En tiedä, mikä hän on nimeltään."

"Hänen nimensä on de Launay."

"Kai siis on. Tunnetteko herra de Launayn?"

"Hän on ystäviäni."

"Siinä tapauksessa varmaankin toivotte, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa."

"Sitä todella toivon."

"Paras keino sen estämiseksi on, että hän luovuttaa minulle Bastiljin tai ainakin tohtorin."

"Ettehän toki usko minulla olevan häneen niin suurta vaikutusvaltaa, että hän luovuttaa teille joko vankinsa tai linnoituksensa?"

"Se on sitten minun asiani. En vaadi teiltä muuta kuin suosituskirjettä päästäkseni hänen luokseen."

"Hyvä herra Billot, huomautan jo edeltäpäin, että jos pääsette Bastiljiin sisälle, pääsette sinne yksinänne."

"Hyvä niinkin!"

"Huomautan myös, että jos sinne menette yksinänne, mahdollisesti ette palaa sieltä laisinkaan."

"Vaikkapa vain!"

"No, annan teille siis suosituskirjeen Bastiljiin."

"Odotan sitä."

"Mutta yhdellä ehdolla."

"Ja mikä se on?"

"Että te ette huomenna tule minulta pyytämään lupakirjaa kuuhun. Ilmoitan jo edeltäpäin, etten tunne siellä ketään."

"Flesselles! Flesselles!" lausui kumea ja äreä ääni kauppiaitten esimiehen takana, "jos te näytätte tuolla tavoin kahtalaista naamaa, joista toinen nauraa aatelistolle ja toinen hymyilee rahvaalle, niin ennen huomispäivää olette mahdollisesti kirjoittanut itsellenne pääsykirjan siihen maailmaan, josta kukaan ei palaa."

Esimies kääntyi väristen.

"Kuka siten puhuu?" kysyi hän.

"Minä, Marat."

"Filosofi Marat! Lääkäri Marat!" huudahti Billot.

"Niin filosofi Marat, lääkäri Marat", sanoi Flesselles, "jonka lääkäritoimensa perusteella pitäisi kyetä parantamaan hulluja. Hän voisi tänään saada hyvin paljon potilaita."

"Herra de Flesselles", jatkoi synkkä puhuttelija, "tuo kunnon kansalainen odottaa teiltä suosituskirjelmää herra de Launayn puheille päästäkseen. Ja minä huomautan teille, ettei hän yksinään odota, vaan kolmetuhatta miestä hänen kerallaan."

"Hyvä on, hän saa sen."

Flesselles meni pöydän ääreen, laski toisen kätensä otsalleen ja toisella hän nopeasti kirjoitti muutaman rivin.

"Tässä on suosituksenne", sanoi hän ojentaen paperin Billotille.

"Lukekaa", sanoi Marat.

"Minä en osaa lukea", pahoitteli Billot.

"Antakaa siis tänne, niin minä luen."

Billot ojensi paperin Maratille.

Tämä suositus oli seuraavalla tavalla laadittu;

'Herra kuvernöörille.

Me Pariisin kauppiaitten esimies lähetämme täten luoksenne herra Billotin neuvottelemaan kanssanne kaupunkia koskevista asioista.

Heinäkuun 14 päivänä 1789.

de Flesselles.'

"Hyvä on!" sanoi Billot; "antakaahan tänne."

"Onko tämä suositus mielestänne tällaisena hyvä?" kysyi Marat.

"Ehdottomasti."

"Odottakaahan, herra esimies liittää siihen jälkikirjoituksen, joka tekee sen vielä paremmaksi."

Ja hän lähestyi Flessellesiä, joka seisoi pöydän ääressä nojaten nyrkillään siihen ja katsellen halveksivasti molempia miehiä ja kolmatta miestä, joka puolittain alastomana ilmestyi ovelle muskettiinsa nojautuneena.

Tämä kolmas oli Pitou, joka oli seurannut Billotia ja oli valmis noudattamaan kaikkia maanviljelijän määräyksiä, olkoot ne millaisia tahansa.

"Jälkikirjoitus jonka lisäätte kirjeeseen ja joka sen tekee paremmaksi, on seuraava", sanoi Marat Flessellesille.

"Sanelkaa, herra Marat."

Marat laski paperin pöydälle ja osoittaen sormellaan kohtaa, johon Flessellesin piti kirjoittaa lisäys, lausui: "Kansalainen Billot esiintyy neuvottelijana, ja senvuoksi uskon hänen henkensä teidän kunnianne huostaan."

Flesselles katsoi Maratiin kuin mieheen, jonka litteän naaman hän mieluummin olisi murskannut nyrkillään kuin suostunut hänen vaatimukseensa.

"Epäröittekö?" kysyi Marat.

"En", sanoi Flesselles, "sillä asiaa punniten, ettehän vaadi mitään muuta kuin sellaista, mikä on oikein."

Ja hän kyhäsi pyydetyn jälkikirjoituksen.

"Mutta, hyvät herrat", virkkoi hän, "painakaa mieleenne, etten vastaa herra Billotin turvallisuudesta."

"Ja minä vastaan siitä", sanoi Marat, "sillä teidän vapautenne saa olla takeena hänen vapaudestaan, teidän päänne hänen päästänsä. Kas tässä, kunnon Billot, suosituksenne."

"Labrie!" huusi de Flesselles, "Labrie!"

Komeapukuinen lakeija astui sisään.

"Vaununi!" käski de Flesselles.

"Ne odottavat herra esimiestä pihalla."

"Lähtekäämme siis", sanoi esimies. "Haluatteko vielä mitään muuta?"

"Ei muuta", vastasivat Billot ja Marat yhtaikaa.

"Saako antaa hänen mennä?" kysyi Pitou.

"Ystäväiseni", sanoi Flesselles, "minun täytyy huomauttaa teille, että olette hiukan liian huolimattomasti puettu voidaksenne seisoa minun huoneeni ovenvartijana. Jos ehdottomasti tahdotte jäädä tänne, niin pukekaa takkinne toisin päin yllenne ja seisokaa selkä seinässä kiinni."

"Saako antaa hänen mennä?" lausui Pitou uudelleen, ja katse, jonka hän loi Flessellesiin, osoitti selvästi, ettei hän vähääkään nauttinut tämän leikinlaskusta.

"Saa!" vastasi Billot.

Pitou väistyi syrjään.

"Ehkä teette väärin antaessanne tuon miehen poistua", arveli Marat; "hänestä olisimme saaneet oivallisen panttivangin. Mutta olkoon hän missä tahansa, luottakaa minuun, kyllä hänet löydän."

"Labrie", lausui kauppiaitten esimies noustessaan vaunuihin, "täällä jaetaan kohta ruutia. Jos talo sattumalta räjähtäisi ilmaan, niin en tahdo joutua raunioihin. Siis pois täältä, pois täältä pian!"

Vaunut vierivät holvikäytävän kautta torille, missä viisi-, kuusituhatta miestä mutisten odotti.

Flesselles arveli, että hänen lähtönsä voitaisiin käsittää väärin ja katsoa yhtä hyvin paoksi.

Hän kurkoittautui ulos vaunuista.

"Kansalliskokoukseen!" huusi hän ajajalle.

Silloin osa joukkoa taputti hänelle raivoisasti käsiään.

Marat ja Billot olivat tulleet parvekkeelle ja kuulivat Flessellesin viime sanat.

"Voin lyödä vetoa oman pääni hänen päätänsä vastaan", sanoi Marat, "ettei hän mene Kansalliskokoukseen, vaan kuninkaan luo."

"Pitääkö meidän vangita hänet?" kysyi Billot.

"Ei", sanoi Marat julmasti hymyillen. "Olkaa rauhassa, kiiruhtakoon hän kuinkakin paljon, me pidämme vielä suurempaa kiirettä. Ja nyt ruutia jakamaan!"

"Niin, ruutia jakamaan", toisti Billot.

Ja he läksivät portaita alas Pitoun seuraamina.

XV

KANSAN MIRABEAU

Niinkuin Flesselles oli sanonut, oli kaupungintalon kellareissa kahdeksantuhatta naulaa ruutia.

Marat ja Billot astuivat ensimmäiseen kellariin, kädessään lyhty, jonka kiinnittivät kattoon. Pitou asettui ovelle vartijaksi.

Ruuti oli noin kaksikymmentä naulaa käsittävissä nassakoissa. Miehiä asetettiin portaille muodostamaan ketju, ja nassakoita alettiin siirtää.

Alussa syntyi hämminkiä, kun ei tiedetty, oliko ruutia riittävästi kaikille, jonka vuoksi jokainen tunkeili saamaan osuuttansa. Mutta Billotin nimittämät päälliköt saivat miehet tyyntymään, ja jako toimitettiin jokseenkin hyvässä järjestyksessä. Jokainen kansalainen sai puoli naulaa ruutia, jonka avulla he voisivat laukaista noin kolme- tai neljäkymmentä panosta.

Mutta kun kukin oli saanut ruutiosuutensa, huomattiin, että pyssyistä oli puute. Tuskin viidelläsadalla oli aseet.

Ruudinjaon aikana meni osa raivoisasta joukosta aseita etsiessään siihen huoneeseen, missä vaalimiehet istuivat. He olivat järjestämässä sitä kansallismiliisiä, josta vartija oli maininnut Billotille. Oli päätetty, että tähän sotajoukkoon kuuluisi neljäkymmentäkahdeksan tuhatta miestä. Sitä ei ollut vielä muualla kuin paperilla, mutta nyt jo väiteltiin sen kenraalista. Tämän väittelyn aikana kansanjoukko tunkeutui Kaupungintaloon. Se oli itse järjestäytynyt. Se tahtoi vain päästä eteenpäin. Siltä puuttui ainoastaan aseita.

Tänä hetkenä kuului vaunujen jyrinää. Kauppiaitten esimiestä ei ollutkaan päästetty menemään, vaikka hän oli näyttänyt käskykirjeen, jolla kuningas vaati häntä tulemaan luokseen; hänet tuotiin nyt väkivalloin Kaupungintaloon takaisin. "Aseita! Aseita!" kuului kaikkialta huutoja, kun hän tuli näkyviin.

"Asehuoneeseen! Asehuoneeseen!" huusi kansanjoukko. Ja viisi- tai kuusituhatta miestä ryntäsi Grèven rantakadulle. Mutta asehuone oli tyhjä.

He palasivat kiroillen Kaupungintalolle.

Esimiehellä ei ollut aseita tai hän ei tahtonut niitä luovuttaa. Väkijoukon ahdistamana hän keksi sen, että lähetti joukon Chartreuxiin.

Munkit avasivat ovensa. Etsittiin kaikkialta, mutta ei löytynyt pistooliakaan.

Tällä aikaa Flesselles, joka oli saanut kuulla, että Billot ja Marat olivat ruutia jakamassa, ehdotti vaalimiehille, että nämä toimittaisivat Launayn luokse lähetystön, joka kehoittaisi häntä poistamaan kanuunansa.

Edellisenä päivänä olivat kansassa herättäneet eniten raivoa kanuunat, joiden suut näkyivät linnoituksen muurien aukoista. Flesselles toivoi, että näiden poistamisen jälkeen kansa tyytyisi siihen ja hajaantuisi.

Lähetystö oli mennyt, kun kansa palasi raivoissaan.

Kuullessaan huudon tulivat Billot ja Marat kellarista pihalle asti.

Flesselles koetti pihanpuolisella parvekkeella seisoessaan rauhoittaa kansaa. Hän ehdotti sellaista säädöstä, että eri piirikunnat määräisivät taottavaksi viisikymmentä tuhatta pistintä. Kansa oli suostumaisillaan tähän.

"Aivan varmasti tuo mies on petturi", sanoi Marat.

Sitten hän kääntyi Billotin puoleen sanoen hänelle:

"Menkää toimittamaan tehtäväänne Bastiljissa. Tunnin päästä lähetän sinne kaksikymmentä tuhatta miestä, joista jokaisella on pyssy."

Billot oli ensi hetkestä alkanut luottaa tähän mieheen, jonka nimi oli niin tunnettu, että se oli tullut hänenkin korviinsa. Hän ei edes tiedustellut, millä tavalla toinen aikoi ne hankkia. Muuan apotti oli pihalla ottaen osaa toisten innostukseen ja huutaen kaikkien toisten keralla: "Bastiljiin, Bastiljiin!" Billot ei pitänyt papeista, mutta tämä häntä miellytti. Hän pani tämän jatkamaan ruudin jakamista. Apotti suostui toimeen.

Silloin Marat nousi pengermäkivelle. Kaikkialta kuului hirveätä hälinää.

"Hiljaa", jyräytti hän, "minä olen Marat ja tahdon puhua."

Ikäänkuin taikavoiman vaikutuksesta kaikki vaikenivat ja käänsivät katseensa häneen.

"Tahdotteko aseita?" kysyi hän.

"Tahdomme, tahdomme!" vastasivat tuhannet äänet.

"Valloittaaksenne Bastiljin?"

"Niin, niin, niin!"

"Tulkaa siis minun kerallani, niin saatte niitä."

"Mistä?"

"Invalidi-hotellista. Siellä on kaksikymmentäviisi tuhatta pyssyä. Invalidi-hotelliin!"

"Invalidiin! Invalidiin! Invalidiin!" huusivat kaikki. "Nyt", sanoi Marat Billotille, joka oli kutsunut Pitoun luokseen, "te siis menette Bastiljiin?"

"Niin."

"Malttakaahan. Voi sattua, että ennen miesteni saapumista tarvitsette apua."

"Se on totta", myönsi Billot; "niin saattaa kyllä käydä."

Marat repäisi lehden pienestä taskukirjasta ja kirjoitti lyijykynällä seuraavat sanat:

"Maratin nimessä."

Sitten hän piirsi erään merkin paperille.

"Mitä minä tällä kirjeellä teen, koska siinä ei ole nimeä eikä osoitetta, kelle sen annan", lausui Billot.

"Mitä osoitteeseen tulee, niin ei sillä, jolle teitä suosittelen, ole mitään osoitetta. Mitä hänen nimeensä tulee, niin se on tunnettu. Kysykää ensimmäiseltä vastaantulevalta työmieheltä Conchonia, rahvaan Mirabeauta."

"Gonchon, paina tämä nimi mieleesi, Pitou."

"Gonchon eli Gonchonius", sanoi Pitou. "Kyllä minä sen muistan."

"Invalidiin! Invalidiin!" karjuivat äänet yhä suuremmalla raivolla.

"Lähde, mene", sanoi Marat Billotille, "ja vapauden hengetär ohjatkoon tietäsi. — Invalidiin!" huusi hänkin vuorostaan.

Ja hän läksi pitkin Grèven rantakatua, jäljessään yli kaksikymmentä tuhatta miestä.

Billot otti viisisataa seuraansa, kaikki ne, joilla oli aseet.

Sinä hetkenä, jona toinen joukko läksi samoamaan pitkin virran rantaa ja toinen suuntasi retkensä bulevardille päin, astui kauppiaitten esimies ikkunan ääreen.

"Rakkaat ystävät", huusi hän, "miksi teidän hatussanne on vihreä tunnus?"

Heillä oli hatussaan Camille Desmoulinsin kastanjanlehviä. Monet olivat sen omaksuneet nähdessään toisilla sellaisen, tietämättä mitä se merkitsi.

"Se merkitsee toivoa!" huusivat muutamat.

"Mutta toivon väri on samalla Artoisin kreivin väri. Tahdotteko te kantaa prinssin värejä?"

"Emme, emme", huusivat kaikki, Billot äänekkäimmin.

"Muuttakaa siis tuo tunnus, ja jos tahdotte joitakin värejä kantaa, niin käyttäkää silloin Pariisin kaupungin, meidän kaikkien yhteisen äidin värejä sinistä ja punaista, ystäväni, sinistä ja punaista." [Myöhemmin Lafayette puolestaan huomautti, että sininen ja punainen yhdessä olivat Orleansin suvun värejä ja lisäsi näihin valkoisen, lausuen samalla niille, jotka ottivat tällaisen hänen kädestään vastaan: "Annan teille tunnuksen, joka kiertää kautta koko maailman."]

"Niin, niin!" huusivat kaikki; "sininen ja punainen!"

Tämän sanoessaan jokainen polki jalkoihinsa vihreän merkin ja vaati itselleen nauhoja. Kuin lumouksen vaikutuksesta ikkunat aukenivat, ja kaikkialta heiteltiin sinipunaisia nauhoja. Mutta näistä riitti tuskin tuhannelle hengelle.

Heti revittiin pöytäliinat, silkkiset puvut, vyöt, ikkunaverhot. Niistä tehtiin solmuja, nauharuusuja, vöitä. Kukin otti osansa.

Tämän jälkeen Billotin pikkuinen armeija läksi matkaan.

Taipaleella liittyi siihen lisää. Saint-Antoinen esikaupungin jokaisesta suonesta tuli rahvaan kuuminta ja kiihkeintä verta.

He saapuivat jokseenkin hyvässä järjestyksessä Lesdiquières-kadun kohdalle. Täällä oli jo joukko uteliaita, toiset katsellen arkoina, toiset tyyninä, toiset röyhkeinä Bastiljin torneja, joihin polttava aurinko paistoi.

Kun Saint-Antoinen esikaupungin rummunsoittajat saapuivat omalta taholtaan; kun satakunta ranskalaista kaartilaista saapui bulevardeja pitkin; kun Billot saapui joukkoineen, johon kuului arviolta tuhannen tai tuhannenkaksisataa miestä, muuttuivat kansanjoukon ilmeet heti, arat tulivat rohkeiksi, tyynet innostuivat ja röyhkeät alkoivat uhata.

"Pois kanuunat! Pois kanuunat!" huusi kaksikymmentätuhatta ääntä puiden nyrkkiä kanuunoille, joiden vaskiset kidat näkyivät vallitusten aukkojen välistä.

Juuri sinä hetkenä, niinkuin linnoituksen kuvernööri olisi totellut rahvaan vaatimusta, lähestyivät kanuunamiehet tykkejään ja vetivät niitä sisäänpäin kunnes ne kokonaan katosivat näkyvistä.

Rahvas taputti käsiään. He edustivat siis mahtia koska heidän uhkauksiaan toteltiin.

Vartijat kulkivat kuitenkin yhä vielä muureilla. Invalidit ja sveitsiläiset astelivat vuorottain.

Kun äsken oli huudettu: "Pois kanuunat!" karjuttiin nyt:

"Pois sveitsiläiset!" Se oli jatkoa eiliseen huutoon: "Alas saksalaiset!"

Mutta sveitsiläiset jatkoivat yhtäkaikki asteluaan.

Muuan alhaalla oleva, joka oli huutanut alas sveitsiläisiä, kiivastui. Hänellä oli pyssy; hän kohotti sen piippua vartijaa kohden ja laukaisi.

Luoti osui Bastiljin vanhaan muuriin jalan verran sen yläreunaa alemmaksi, ihan sen aukon kohdalle, mistä vartija näkyi. Kuulan jälki ilmeni valkoisena pilkkuna, mutta vartija ei seisahtunut, ei edes kääntänyt päätänsä.

Tämän miehen ympärillä, joka oli antanut merkin mielettömään, ennenkuulumattomaan hyökkäykseen, syntyi kova hälinä. Vielä oli tässä huudossa enemmän kauhua kuin raivoa. Monet eivät käsittäneet sitä, ettei Bastiljia kohden ampuminen ollut mikään kuolemalla rangaistava rikos.

Billot katseli tätä vihertävää linnaa, joka muistutti suomuspeitteisiä satuhirviöitä. Hän luki aukot, joista kanuunat voivat minä hetkenä tahansa ilmestyä; hän luki vallituksien kiväärit, jotka kurkistivat uhkaavina valliaukoistaan, pudisti päätänsä ja muisti Flessellesin sanat.

"Me emme koskaan pääse tuonne", mutisi hän. "Miksi emme sinne pääsisi?" sanoi ääni hänen vieressään. Billot kääntyi ja näki hurjan näköisen miehen, joka oli puettu ryysyihin ja jonka silmät säihkyivät kuin kaksi tähteä.

"Siksi, että minun mielestäni ei väkivallalla voi voittaa tuollaista kivilinnaa."

"Bastiljin valloittaminen", sanoi mies, "ei olekaan mikään sotatemppu, vaan uskonkysymys. Usko, niin onnistut."

"Malttia!" sanoi Billot etsien taskustaan suosituskirjettään; "malttia!"

Mies erehtyi hänen aikeistaan.

"Malttia!" sanoi hän. "Kyllä ymmärrän, sinä olet lihava, sinä; olet varmaankin maanviljelijä."

"Niin olenkin", myönsi Billot.

"Siinä tapauksessa ymmärrän, miksi sanot: malttia. Sinä olet aina saanut runsaasti ruokaa. Mutta katsohan hiukan taaksesi, niin näet, millaiset haamut ovat ympärillämme. Katso heidän kalpeita suoniaan, lue luut heidän vaatteittensa ryysyjen läpi, ja kysy heiltä, ymmärtävätkö he, mitä maltti merkitsee."

"Tuo mies puhuu hyvin", supatti Pitou, "mutta hän peloittaa minua."

"Minua hän ei peloita", vastasi Billot. Ja hän kääntyi miehen puoleen.

"Niin, malttia", sanoi hän, "mutta ainoastaan vielä neljännestunti."

"Ahaa!" sanoi mies hymyillen; "neljännestunti! Se ei ole todellakaan liikaa. Ja mitä sinä teet tänä neljännestuntina?"

"Neljännestunnin päästä olen käynyt Bastiljissa. Olen ottanut selkoa siitä, paljonko siellä on sotilaita, päässyt sen kuvernöörin aikeista selville ja tiedän siis vihdoinkin, mitä tietä sinne on mentävä."

"Niin kyllä, jos tiedät, mitä tietä sieltä tullaan pois."

"No, jos minua ei kuulu, niin muuan mies kyllä toimittaa minut sieltä heltiämään."

"Ja kuka se on?"

"Gonchon, kansan Mirabeau."

Mies vavahti; hänen silmissään leimahti liekki.

"Tunnetko häntä?" kysyi hän.

"En"

"Kuinka siis?"

"Kuinkako? Minä aion päästä puheisiin hänen kanssaan. Sillä minulle sanottiin, että ensimmäinen mies, jonka puoleen käännyn Bastiljin aukiolla, vie minut hänen luokseen. Sinä olet Bastiljin aukiolla; vie minut hänen luokseen."

"Mitä hänestä tahdot?"

"Tahdon antaa hänelle tämän paperin."

"Kuka on sen lähettänyt?"

"Lääkäri Marat"

"Marat! Sinä tunnet siis Maratin?" kysyi mies.

"Tulen juuri hänen luotansa."

"Mistä?"

"Kaupungintalolta."

"Mitä hän tekee?"

"Hän on mennyt Invalidiin hankkimaan kahdellekymmenelle tuhannelle miehelle aseet."

"Siinä tapauksessa anna minulle paperi. Minä olen Gonchon."

Billot peräytyi askeleen.

"Oletko sinä Gonchon?" kysyi hän.

"Ystävät", sanoi ryysyinen mies, "tässä on muuan, joka ei tunne minua ja kysyy, olenko minä todellakin Gonchon."

Joukko purskahti nauruun. Heidän mielestään tuntui mahdottomalta ajatellakaan, ettei heidän suosituinta puhujaansa tunnettaisi.

"Eläköön Gonchon!" huusi pari kolme tuhatta ääntä.

"Tässä on", sanoi Billot ojentaen hänelle paperin.

"Ystävät", sanoi Gonchon luettuaan paperin ja lyöden Billotia olalle, "tämä on veljemme, Marat suosittelee häntä meille. Häneen voi siis luottaa. Mikä on nimesi?"

"Billot." [ Billot merkitsee (teurastus)pölkkyä. — Suom. ]

"Ja olkoon minun nimeni Kirves: me kyllä toivottavasti saamme jotakin aikaan."

Joukko nauroi tälle veriselle leikinlaskulle.

"Niin, niin, me saamme jotakin aikaan", hälistiin.

"No, mitä nyt teemme?" kysyivät jotkut äänet.

"Hitto vieköön", sanoi Gonchon, "me valloitamme Bastiljin."

"Hyvin lausuttu", virkkoi Billot, "tätä minä sanon suoraksi puheeksi. Kuulehan, kunnon Gonchon, montako miestä sinulla on käytettävänäsi?"

"Lähes kolmekymmentätuhatta."

"Sinulla siis kolmekymmentätuhatta, kaksikymmentätuhatta saapuu tänne Invalidista, ja kymmenentuhatta on jo täällä; siinä on enemmänkin kuin tarvitsemme onnistuaksemme, jos laisinkaan onnistumme."

"Me onnistumme", vakuutti Gonchon.

"Niin minäkin uskon. Kokoa siis kolmekymmentätuhatta miestäsi. Minä menen kuvernöörin luo ja vaadin häntä antautumaan. Jos hän antautuu, niin sitä parempi, säästyy verta. Ellei hän antaudu, niin vuodatettu veri tulkoon hänen ylitseen, ja väärän asian puolesta vuodatettu veri tuottaa onnettomuutta. Kysykää saksalaisilta."

"Kauanko viivyt kuvernöörin luona?"

"Niin kauan kuin suinkin, siihen asti, kunnes Bastilji on täydelleen tarkastettu. Kun olen palannut, alkaa hyökkäys, jos suinkin vain on mahdollista."

"Päätetty asia."

"Et epäile minua?" kysyi Billot Gonchonilta ojentaen hänelle kätensä.

"Minäkö!" vastasi Gonchon hymyillen halveksivasti ja puristaen voimakkaan maanviljelijän kättä niin kovasti, ettei sellaista jäntevyyttä olisi voinut luullakaan olevan noin laihassa ja heikossa ruumiissa. "Minäkö epäilisin sinua? Miksi niin tekisin? Milloin vain tahtoisin, virkkaisin vain sanan, tekisin vain viittauksen ja tallauttaisin sinut maahan kuin madon, vaikka olisitkin noiden tornien turvassa, jotka huomenna ovat lakanneet olemasta, vaikka sinua suojelisivat nuo sotilaat, jotka tänä iltana ovat liittyneet meihin tai lakanneet elämästä. Mene siis ja luota Gonchoniin, samoin kuin hän luottaa Billotiin."

Billot oli siitä nyt varma ja meni Bastiljin porttia kohden, puhuttelijansa kadotessa esikaupunkiin ja tuhansien äänien huutaessa: "Eläköön Gonchon! Eläköön kansan Mirabeau!"

"En tiedä, millainen on aateliston Mirabeau", sanoi Pitou Billotille, "mutta ainakin meidän on ruma."

XVI

BASTILJI JA SEN KUVERNÖÖRI

Emme kuvaile Bastiljin ulkonäköä. Onhan se tarpeetonta. Se elää ikuisena kuvana vanhusten ja lasten mielessä.

Tyydymme vain sanomaan, että bulevardin puolella oli Bastilji-aukiolle päin kaksi vierekkäistä tornia. Sivut olivat yhdensuuntaiset nykyisten kanavanrantain kanssa.

Bastiljin porttia suojasi ensiksi vartijarakennus, sitten kaksi riviä vahtisotilaita, sitten kaksi nostosiltaa.

Kun oli sivuutettu nämä esteet, tultiin ensin hallintorakennuksen pihaan, jossa kuvernööri asui.

Tästä pihasta johti katettu käytävä Bastiljin vallihautojen luo.

Tälläkin puolella oli nostosilta, vartijarakennus ja rautainen ristikkoportti.

Heti Billotin lähestyessä linnaa aiottiin hänet vangita, mutta hän näytti Flessellesin antamaa suosituskirjettä ja sai jatkaa matkaansa.

Billot huomasi silloin Pitoun seuraavan häntä. Pitou ei kyennyt ottamaan mitään aloitetta, mutta maanviljelijän jäljestä hän olisi mennyt vaikka helvettiin ja noussut kuuhun.

"Pysy ulkopuolella", käski Billot. "Ellen palaa, niin hyvä on jonkun olla muistuttamassa rahvaalle, että minä olen mennyt sisään."

"Se on totta", sanoi Pitou, "Kuinka pitkän ajan päästä muistutan siitä?"

"Tunnin päästä."

"Ja lipas?" kysyi Pitou.

"Totta tosiaan! Ellen palaa, — ellei Gonchon valloita Bastiljia, tai jos valloituksen jälkeen ei minua löydykään, niin on sanottava tohtori Gilbertille, joka ehkä löytyy, että Pariisista tuli miehiä, jotka varastivat minulta lippaan, jonka hän uskoi huostaani viisi vuotta sitten; että lähdin heti ilmoittamaan hänelle; että Pariisiin päästyäni kuulin hänen olevan Bastiljissa; että aikoessani valloittaa Bastiljin heitinkin henkeni, joka kokonaan kuului hänelle."

"Hyvä on, isäntä", sanoi Pitou. "Mutta se on pitkä läksy, ja minä pelkään sen unohtavani."

"Senkö, mitä sanoin?"

"Niin."

"Minä kertaan sen."

"Ei", vastasi muuan ääni Billotin vieressä, "parasta on se kirjoittaa."

"Minä en osaa kirjoittaa", sanoi Billot.

"Minä osaan, sillä olen viraston vahtimestari."

"Vai olette te vahtimestari?" kysyi Billot.

"Stanislas Maillard, Châteletin vahtimestari."

Hän veti taskustaan pitkän luisen rasian, jossa oli paperia, kynä ja mustetta, siis kaikki, mitä tarvittiin kirjoittamista varten.

Hän oli neljänkymmenenviiden ikäinen mies, laiha, pitkä, juhlallinen, kokonaan mustiin puettu, niinkuin hänen virkansa vaatikin.

"Hänpä muistuttaa hiivatin kovasti haudankaivajaa", mutisi Pitou.

"Te siis sanotte", kysyi vahtimestari rauhallisesti, "että Pariisista tulleet miehet ottivat teiltä lippaan, jonka tohtori Gilbert oli teille uskonut?"

"Niin."

"Sehän on rikos."

"Ne miehet kuuluivat Pariisin poliisilaitokseen."

"Senkin hävyttömät varkaat!" mutisi Maillard.

Sitten hän antoi paperin Pitoulle.

"Kas tässä, nuori mies", sanoi hän, "on tarvitsemanne paperi. Jos hän saa surmansa" — hän osoitti Billotia — "jos sinä saat surmasi, niin toivottavasti en minä joudu samaten hengiltä."

"Ja ellette saa surmaanne, niin mitä teette?" kysyi Pitou.

"Minä teen sen, mitä sinun piti tehdä."

"Kiitos", sanoi Billot.

Hän ojensi kätensä vahtimestarille.

Vahtimestari puristi kättä sellaisella voimalla, että sitä ei olisi luullut olevan hänen hoikassa ruumiissaan.

"Voin siis luottaa teihin?" kysyi Billot.

"Aivan yhtä hyvin kuin Maratiin tai Gonchoniin."

"Hyvä on", sanoi Pitou; "siinäpä kolmiyhteys, jota en usko tapaavani paratiisissa."

Sitten hän kääntyi jälleen Billotin puoleen.

"Olkaahan varovainen, isäntä!"

"Pitou", sanoi maanviljelijä niin kaunopuheisesti, että sitä ei olisi uskonut tapaavansa hänen kaltaisellaan karulla miehellä, "älä koskaan unohda sitä seikkaa, että Ranskassa on varovaisinta aina urhoollisuus!"

Ja hän asteli ensimmäisen vartijajoukon läpi Pitoun palatessa aukiolle.

Nostosillan luona hän sai uudelleen neuvotella.

Billot näytti suosituskirjettään. Silta painui alas. Ristikko avattiin.

Ristikon takana oli kuvernööri.

Tämä piha, missä kuvernööri odotti, oli se, missä vangit saivat käydä kävelemässä. Sitä vartioi kahdeksan tornia, kahdeksan jättiläistä. Ei ainoatakaan ikkunaa ollut sinnepäin. Aurinko ei milloinkaan päässyt paistamaan sen kosteaan ja liukkaaseen kivitykseen. Olisi luullut olevansa hirveän ison kaivon pohjalla.

Tässä pihassa oli kahlehdittuja vankeja esittävän veistosryhmän kannattama kello. Aikaa mitatessaan sen rattaat raksuttivat säännöllisesti ja hitaasti niinkuin vankiluolan kattoon kokoontuvat pisarat putoilevat alas.

Kun vanki joutui tähän pihaan ja hetkisen katseli kivikuilun pohjalla ollessaan seinien täyttä alastomuutta, pyysi hän vähän ajan kuluttua päästä tyrmäänsä.

Tähän pihaan johtavan ristikon takana seisoi, kuten jo olemme maininneet, herra de Launay.

Kuvernööri oli neljänkymmenen viiden tai viidenkymmenen ikäinen. Tänään hän esiintyi harmaassa palttinapuvussa; hänellä oli Pyhän Ludvigin ritarikunnan punainen nauha ja kädessä miekkakeppi.

Herra de Launay oli paha mies. Linguetin muistelmat ovat tehneet hänet surkean kuuluisaksi. Häntä vihattiin melkein yhtä paljon kuin hänen vankilaansakin.

Samoin kuin Chateauneufit, La Vrillièret ja Saint-Florentinit perivät vangitsemiskirjeiden antamisen oikeuden isältä pojalle, niin Launaytkin luovuttivat Bastiljin isältä pojalle.

Sillä tiedetäänhän, että sotaministeri ei nimittänyt linnan virkailijoita. Bastiljissa olivat kaikki paikat kuvernööristä keittiöpoikaan asti ostettavissa. Bastiljin kuvernööri oli tavallaan jonkinmoinen suurellinen portinvahti, olkalappuinen emännöitsijä, joka hankki 60,000 frangin määrärahansa lisäksi 60,000 kiristyksillä ja lahjusten ottamisella.

Täytyihän saada takaisin viran ostoon kulutettu pääoma ja sen korot.

Herra de Launay vaurastui ahneudellaan vielä enemmän kuin edeltäjänsä. Ehkä hän oli maksanut paikastaan tavallista enemmän ja aavisti, että hän saisi olla siinä tavallista lyhyemmän ajan.

Hän elätti oman väkensä vankien kustannuksella. Hän oli vähentänyt lämmitystä ja otti kaksinkertaisen maksun kaikista heidän huonekaluistaan.

Hänellä oli oikeus tuottaa tullitta Pariisiin sata tynnyriä viiniä. Hän myi tämän oikeuden eräälle ravintoloitsijalle, joka tuotti Pariisiin hienoja viinejä. Tämän oikeuden kymmenesosalla hän sitten osti rutihuonoja viinejä, joita juotti vangeilleen.

Bastiljiin suljetulla raukalla oli ollut vain yksi ainoa lohdutus. Tämä oli pieni puutarha, joka oli laadittu erään vallituksen päälle. Siellä he kävelivät, siellä he hetkisen saivat nauttia valosta, kukista, ilmasta, luonnosta yleensä.

Hän vuokrasi tämän pienen puutarhan eräälle puutarhurille, ja viidenkymmenen livren vuoksi, jotka hän tästä sai vuosituloa, hän oli riistänyt vangeilta niiden viimeisen ilon.

Rikkaille vangeille hän hankki kyllä kaikenlaisia mukavuuksia. Erään vangin hän vei oman rakastajattarensa luo, ja vanki kustansi tälle naiselle asunnon ja elatuksen, joka siis ei Launaylle tullut mitään maksamaan.

Lukekaa kirja "Paljastettu Bastilji", niin löydätte sieltä tämän tapauksen ja vielä monta muutakin.

Tästä kaikesta huolimatta kuvernööri oli urhoollinen mies. Jo edellisestä päivästä alkaen oli myrsky ulvonut hänen ympärillään. Eilisestä asti hän oli tuntenut, kuinka kapinan yhä nouseva laine loiskui hänen linnansa muuria vastaan.

Hän oli nyt kyllä kalpea, mutta tyyni.

Olihan hänen takanaan neljä kanuunaa valmiina ampumaan, ympärillään sveitsiläisistä ja invalideista muodostettu vartijaväki ja edessään vain aseeton mies.

Sillä Bastiljiin tullessaan oli Billot jättänyt karbiininsa Pitoulle. Hän ymmärsi, että tämän ristikon edessä oli jokainen ase hänelle vaarallinen eikä suinkaan hyödyllinen.

Billot pani heti merkille kaikki — kuvernöörin melkein uhkaavan, levollisen ilmeen, vartijahuoneessa olevat sveitsiläiset, tornien huipuilla invalidit, kanuunamiehet, jotka täyttivät lavettien säiliöitä kuulilla.

Vartijoilla oli aseensa olallaan, upseerien miekat olivat paljastetut.

Kuvernööri ei liikahtanutkaan; Billotin täytyi mennä hänen luokseen asti. Kansan edustajan takana sulkeutui ristikko niin synkästi rämähtäen, että urhea Billot tunsi väristyksen luihinsa asti.

"Mitä asiaa teillä taas on minulle?" kysyi de Launay.

"Taas?" sanoi Billot. "Luullakseni näen teidät ensimmäisen kerran eikä teillä siis ole mitään syytä olla kyllästynyt minuun."

"Sain kuulla teidän tulevan Kaupungintalosta."

"Se on totta, sieltä minä tulen."

"Äsken jo sain ottaa vastaan yhden valtuuston lähetystön."

"Mitä se tahtoi?"

"Se pyysi minua lupaamaan, etten aloittaisi ampumista."

"Ja lupasitteko?"

"Lupasin. Se pyysi minua vetämään kanuunat pois näkyvistä."

"Ja te vedätitte ne pois. Olin aukiolla silloin, kun se tehtiin."

"Ja te kai uskoitte minun tottelevan kansan uhkauksia?"

"Totta kai", sanoi Billot, "ainakin näytti siltä."

"Enkö sitä teille sanonut, hyvät herrat", virkkoi Launay kääntyen upseerien puoleen. "Enkö sanonut teille, että meitä voidaan luulla suuriksi pelkureiksi?"

Sitten hän kääntyi Billotin puoleen:

"Ja kenen nimessä te tulette?"

"Kansan nimessä!" vastasi Billot ylpeästi.

"Hyvä on", sanoi Launay hymyillen. "Mutta kai teillä on joku muukin suositus, sillä pelkästään kansan nimessä tullessanne ette olisi päässyt sivuuttamaan ensimmäisiä vartijoita."

"On kyllä, minulla on ystävänne de Flessellesin suositus."

"Flessellesin! Sanoitte, että hän on ystäväni", jatkoi Launay katsoen Billotia silmiin niin syvälle kuin tahtoisi nähdä hänen sielunsa pohjalle; "mistä tiedätte, että herra de Flesselles on ystäväni?"

"Otaksuin hänen olevan."

"Otaksuitte! Siinäkö kaikki. Hyvä on. Katsokaamme tuota suositusta."

Billot ojensi hänelle paperin.

Launay luki sen kertaalleen, luki uudestaan, käänsi lehteä nähdäkseen, eikö toisella puolella ollut vielä uutta jälkikirjoitusta ja piteli sitä päivää vasten tarkatakseen, oliko rivien välissä jotakin kirjoitusta.

"Ja tässäkö on kaikki, mitä hänellä on minulle asiaa?" kysyi hän.

"Kaikki."

"Oletteko siitä varma?"

"Aivan varma."

"Hän ei käskenyt mitään ilmoittaa suullisesti?"

"Ei mitään."

"Kummallista!" sanoi Launay luoden eräästä ampuma-aukosta katseensa aukiolle.

"Mitä siis odotitte hänen sanovan?" kysyi Billot.

Launay heilautti kättään.

"En mitään", vastasi hän, "en mitään. Sanokaa, mitä teillä on sanottavaa, mutta pian, sillä minulla on kiire."

"No siis, minä tahdon, että luovutatte meille Bastiljin."

"Mitä sanoittekaan?" lausui Launay kääntyen äkkiä kuin olisi kuullut väärin. "Mitä sanoittekaan…"

"Minä sanon, että kansan nimessä vaadin teitä luovuttamaan meille Bastiljin."

Launay kohautti olkapäitänsä.

"Kansa on todellakin kummallinen otus", sanoi hän.

"Häh!" huudahti Billot.

"Ja mitä se Bastiljilla tekee?"

"Se tahtoo sen hävittää."

"Ja mitä pahaa Bastilji on tehnyt kansalle? Onko koskaan pantu rahvaaseen kuuluvaa miestä Bastiljiin? Kansan pitäisi oikeastaan kiittää jokaista Bastiljin kiveä. Keitä pannaan Bastiljiin? Filosofeja, tiedemiehiä, aatelisia, ministerejä, prinssejä, siis kansan vihollisia."

"Se vain todistaa, ettei kansa ole itsekäs."

"Hyvä ystävä", sanoi Launay hieman sääliväisesti, "kyllä kaikesta huomaa, ettette ole sotilas."

"Olette oikeassa, olen maanviljelijä."

"Ettekä ole pariisilainen."

"Maalta olenkin kotoisin."

"Ettette laisinkaan tunne Bastiljia."

"Se on totta, en tunne siitä muuta kuin sen, mitä olen nähnyt, siis ulkomuurit."

"Tulkaa siis minun seurassani, ja minä näytän, mitä Bastilji on."

"Oho!" tuumi Billot; "hän vie minut jonkun salaluukun päälle, joka aukenee jalkojeni alla, ja hyvästi silloin, ukko Billot."

Mutta urhoollinen maanviljelijä ei räpäyttänyt silmäänsä, vaan valmistautui seuraamaan Bastiljin kuvernööriä.

"Ensiksi sanon teille", selitti Launay, "että kellarissani on niin paljon ruutia, että sen avulla voin räjäyttää ilmaan Bastiljin ja sen ohella puolet Saint-Antoinen esikaupungista."

"Kyllä minä sen tiedän", vastasi Billot rauhallisesti.

"Hyvä. Silmäilkäähän ensiksi näitä neljää kanuunaa."

"Näenhän nuo."

"Ne suojaavat koko tätä vallikäytävää, ja tätä suojaa vielä sen lisäksi vartiorakennus ja kaksi vallihautaa, joiden yli ei pääse muutoin kuin kahta nostosiltaa myöten, ja viimeiseksi on rautaristikko suojana."

"En suinkaan väitä, että Bastilji olisi huonosti turvattu", vastasi Billot rauhallisesti, "vaan että hyökkäys tulee sitä tuimemmaksi."

"Jatkakaamme", sanoi Launay.

Billot nyökkäsi myöntymisen merkiksi.

"Tässä on vallihautaan johtava hyökkäysportti", sanoi kuvernööri. "Näettehän tästä, kuinka vahvat muurit ovat."

"Lähes neljäkymmentä jalkaa."

"Niin, neljäkymmentä muurin aliosassa ja viisitoista yläosassa. Huomaattehan, että vaikka kansalla olisi kuinka pitkät kynnet tahansa, ne eivät tähän pysty."

"En ole väittänytkään, että kansa hävittäisi Bastiljin ennen valloittamista", lausui Billot, "vaan sanon, että se hävittää sen valloitettuaan."

"Menkäämme ylemmäksi", esitti Launay. "Mennään vain."

He nousivat noin kolmekymmentä astuinta ylemmäksi. Kuvernööri seisahtui.

"Katsokaahan", sanoi hän, "tässäkin on aukko, josta näkyy se puoli, mistä aiotte hyökätä. Täällä on vain yksi ainoa vallipyssy puolustamassa. Mutta tämä paikka on tullut kuuluisaksi omalla tavallaan. Tunnettehan laulun:

"Oi mun armas huilusein, jota aina hellin."

"Kyllä sen tunnen", sanoi Billot, "kyllä sen tunnen. Mutta minun luullakseni ei nyt sovi sitä laulaa."

"Odottakaahan. Saksin marski nimitti tällaista pientä tykkiä huilusekseen, kun se lauloi sitä säveltä, josta hän parhaiten piti. Tämä on pieni historiallinen kasku."

"Vai niin!" sanoi Billot.

"Mennään ylemmäksi."

He pitkittivät nousuansa ja saapuivat Comté-tornin huippulavalle.

"Ahaa!" äännähti Billot.

"Mitä nyt?" kysyi Launay.

"Ette olekaan vienyt täältä pois kanuunia."

"Käskin vain vetämään ne pois näkyvistä."

"Minäpä sanon kansalle, että kanuunat ovat vielä paikallaan."

"Sanokaa vain!"

"Ette siis aio viedä niitä pois?"

"En."

"Se on päätöksenne?"

"Kuninkaan kanuunat ovat täällä kuninkaan käskystä. Eivätkä ne täältä joudu pois muulla kuin kuninkaan käskyllä."

"Herra de Launay", sanoi Billot, joka tunsi lauseittensa kasvavan ja voimistuvan tilanteen tiukentumisen mukana, "herra de Launay: oikea kuningas, jota kehoitan teitä tottelemaan, on tuolla."

Hän näytti kuvernöörille harmaata joukkoa, joka paikoittain oli verinen eilisen taistelun jälkeen ja aaltoili vallihautojen edessä välkytellen aseitansa auringonpaisteessa.

"On mahdollista", sanoi Launay ylpeästi kohottaen päätänsä, "että te tunnette kaksi kuningasta, mutta minä, Bastiljin kuvernööri, tunnen vain yhden, ja hän on Ludvig kuudestoista; hän on kirjoittanut nimensä sen asiakirjan alle, jonka nojalla minä täällä johtelen miehiä ja tehtäviä."

"Ettekö siis ole kansalainen?" huudahti Billot suuttuneena.

"Olen ranskalainen aatelismies", sanoi kuvernööri.

"Se on totta, olette soturi ja puhutte niinkuin soturi."

"Siinä osasitte oikeaan sanaan", vastasi Launay kumartaen. "Olen soturi ja täytän saamani määräykset."

"Ja minä", virkkoi Billot, "olen kansalainen, ja kun minun velvollisuuteni on vastustaa teidän sotilasohjeitanne, täytyy toisen meistä kuolla, joko sen, joka noudattaa saamiansa määräyksiä, tai sen, joka täyttää velvollisuutensa."

"Hyvin luultavasti."

"Olette siis päättänyt ampua kansaa?"

"En suinkaan — niin kauan kuin se pidättyy ampumasta minua. Olen antanut siitä sanani herra de Flessellesin läheteille. Näettehän, että kanuunat on vedetty taemmaksi; mutta ensi laukauksen pamahtaessa aukiolta linnaani kohti…"

"Niin, mitä ensi laukauksen pamahtaessa?"

"Minä astun jonkun kanuunan viereen, esimerkiksi tämän. Siirrän sen itse aukon kohdalle, tähtään itse ja sytytän sen itse tällä sytyttimellä."

"Tekö?"

"Niin."

"Ennenkuin uskon teidän tekevän sellaisen rikoksen…"

"Johan sanoin, että olen soturi ja tunnen vain saamani määräykset."

"Siis", sanoi Billot vieden Launayn ihan muurin reunalle ja osoittaen vuoron perään kahteen eri suuntaan Saint-Antoinen esikaupunkiin ja bulevardille, "nuo antavat teille vastedes määräyksiä."

Ja hän osoitti Launaylle kahta mustaa, tiheätä, karjuvaa laumaa, joka johtuessaan taipumaan bulevardien mutkittelun mukaan kiemurtelivat jättiläiskäärmeenä; tämän pään ja ruumiin kyllä näki, mutta viimeiset kiemurat katosivat mäen taakse, jolta se laskeusi alas.

Ja koko tämä yletön matelija kimalteli välkkysuomuista.

Siellä oli ne joukot, jotka Billot oli määrännyt saapumaan Bastilji-aukiolle. Toista johti Marat, toista Gonchon.

Kahdelta puolen ne nyt lähestyivät heiluttaen aseitaan ja päästäen peloittavia huutoja.

Launay kalpeni tämän nähdessään ja nosti keppinsä.

"Kanuunoittenne luo!" huusi hän.

Sitten hän uhkaavana lähestyi Billotia.

"Ja te, onneton", sanoi hän, "te tulette tänne muka neuvottelemaan toisten aikoessa hyökätä! Tiedättekö, että olette ansainnut kuoleman?"

Billot huomasi liikkeen ja salamannopeasti tarttui Launayhin niskasta ja vyötäisiltä.

"Ja te ansaitsisitte", huusi hän, "että heittäisin teidät muurin yli, murskataksenne luunne vallihautaan. Mutta, Jumalan kiitos, aion taistella toisella tavalla."

Tänä hetkenä kajahti tavattoman voimakas huuto, joka nousi alhaalta ylös asti, kiirien ilmassa kuin vihuri, ja de Losme, Bastiljin majuri, ilmestyi torninhuipulle.

"Hyvä herra", sanoi hän Billotille, "hyvä herra, näyttäkää toki itsenne. Kansa luulee, että teille on käynyt onnettomasti, ja vaatii teitä nähdäkseen."

Billotin nimi, jonka Pitou oli ilmaissut kansalle, kaikui keskellä huutoja.

Billot päästi irti Launayn, joka pisti miekkakeppinsä huotraan.

Sitten nämä kolme miestä epäröivät hetkisen, jona aikana kuului uhkaus- ja kirohuutoja.

"Näyttäkäähän itsenne", sanoi Launay, "ei sen vuoksi, että pelkäisin noita huutoja, vaan osoittaakseni, että olen kunniallinen mies."

Silloin Billot pisti päänsä muurin aukosta ja heilutti kättänsä.

Tämän nähdessään kansa taputti käsiään. Vallankumous tavallaan pisti päänsä esiin Bastiljista tämän kansanmiehen muodossa, joka ensimmäisenä oli noussut sen muurin harjalle.

"Hyvä on", sanoi Launay. "Kaikki on nyt meidän välillämme loppunut. Teillä ei ole enää mitään täällä tehtävää. Teitä kutsutaan tuonne alas. Menkää."

Billot käsitti varsin hyvin, kuinka maltillinen nyt oli tämä mies, jonka käsiin hän oli uskaltanut henkensä. Hän astui samoja portaita alas, joita oli noussutkin, ja kuvernööri asteli hänen järjestään.

Majuri jäi. Kuvernööri oli hiljaa antanut hänelle määräyksiä.

Kaikesta huomasi, että Launay ei toivonut mitään muuta kuin että neuvottelijasta tulisi mahdollisimman pian hänen vihollisensa.

Billot meni pihan poikki sanaakaan virkkamatta. Sitten hän näki tykkimiesten seisovan kanuunain vieressä. Sytytin paloi peitsen päässä.

Billot seisahtui heidän eteensä.

"Ystävät!" sanoi hän heille; "muistakaa, että olen tullut pyytämään päällikköänne välttämään verenvuodatusta ja että hän on pyyntöni hyljännyt."

"Kuninkaan nimessä", käski Launay jalkaa polkien, "poistukaa täältä!"

"Olkaa varuillanne", lausui Billot; "jos ajatte minut pois kuninkaan nimessä, voin palata kansan nimessä."

Sitten hän kääntyi sveitsiläisten kaartilaisten puoleen.

"Sanokaa", lausui hän, "kenen puolella olette?"

Sveitsiläiset olivat vaiti. Launay näytti sormellaan rautaporttia. Billot tahtoi vielä koettaa parastaan.

"Kansan nimessä, kuvernööri", sanoi hän, "veljienne nimessä!"

"Veljieni! Te sanotte veljikseni noita, jotka huutavat: Alas Bastilji! Kuolema kuvernöörille! He ovat ehkä teidän veljiänne, mutta eivät suinkaan minun!"

"Ihmisyyden nimessä siis!"

"Ihmisyyden nimessä, joka yllyttää teidät satatuhantisena laumana tänne tappamaan näiden muurien sisään suljetut sata miestä!"

"Jos luovutatte Bastiljin kansalle, niin pelastatte heidän henkensä."

"Ja menetän oman kunniani."

Billot vaikeni. Hän oli voimaton tämän sotilaallisen johdonmukaisuuden edessä. Mutta hän kääntyi uudelleen sveitsiläisten ja invalidien puoleen sanoen:

"Antautukaa, ystäväni, vielä on aika. Kymmenen minuutin päästä se on liian myöhäistä."

"Ellette aivan heti lähde täältä", ärjäisi de Launay vuorostaan, "niin kautta aateliskunniani käsken ampua teidät kuoliaaksi."

Billot vaikeni heti, pani käsivartensa rinnalleen ristiin, katsoi kerran vielä terävästi kuvernööriin ja meni.

XVII

KUKISTUNUT SUURUUS

Heinäkuun polttavan päivän paahteessa odotti joukko väristen ja huumaantuneena. Gonchonin miehet liittyivät Maratin miehiin. Saint-Antoinen esikaupunki tervehti ja tunnusti veljikseen Saint-Marceaun esikaupungin miehet.

Gonchon johti miehiään. Marat oli kadonnut.

Näky aukiolla oli peloittava.

Billotin huomatessaan kaikki huusivat entistä kovemmin.

"Kuinka kävi?" kysyi Gonchon astuen hänen luokseen.

"Hän on urhoollinen mies", vastasi Billot.

"Mitä tarkoitatte tuolla: Hän on urhoollinen mies?" kysyi Gonchon.

"Että hän on itsepäinen."

"Hän ei siis aio luovuttaa Bastiljia?"

"Ei."

"Hän päättää uppiniskaisesti kestää piirityksen?"

"Niin on."

"Ja luuletteko hänen kestävän kauankin?"

"Kuolemaan asti."

"Olkoon siis niin. Hän kuolkoon."

"Kuinka paljon miehiä me viemmekään surman suuhun!" sanoi Billot epäillen ehkä, oliko Jumala hänelle antanut tätä oikeutta, jonka kenraalit, kuninkaat ja keisarit itselleen ottavat, he kun ovat etuoikeutettuja vuodattamaan verta.

"Turhaa puhetta!" sanoi Gonchon. "Ihmisiä on maailmassa liian paljon, koska puolellakaan kansasta ei ole kylliksi leipää. Eikö ole totta?" jatkoi Gonchon kääntyen joukon puoleen.

"On, on!" huusi joukko jalon uhrautumisen vallassa.

"Mutta vallihauta?" kysyi Billot.

"Sitä ei tarvitse täyttää muuta kuin yhdeltä kohdalta", vastasi Gonchon, "ja minä olen laskenut, että puolet meistä täyttäisi ruumiillaan koko vallihaudan. Eikö ole totta, ystävät?"

"On, on!" vastasi joukko yhtä valmiina uhrautumaan kuin äskenkin.

"Olkoon siis menneeksi!" sanoi Billot kauhuissaan.

Tänä hetkenä ilmestyi Launay majuri Losmen ja parin upseerin seurassa eräälle vallitukselle.

"Alas!" huusi Gonchon kuvernöörille.

Tämä käänsi selkänsä sanaakaan vastaamatta.

Gonchon olisi voinut sietää uhkaukset, mutta ei sietänyt halveksimista. Hän kohotti heti karbiininsa, ja eräs kuvernöörin seuralaisista kaatui.

Sata laukausta, tuhannen laukausta kuului heti, ikäänkuin kaikki olisivat odottaneet tätä merkkiä, ja luodit tekivät valkoisia piirtoja linnan harmaihin torneihin.

Muutaman sekunnin hiljaisuus seurasi tätä laukaustuiskua, ikäänkuin kansa itse olisi tyrmistynyt teostansa.

Sitten näkyi erään tornin huipulta välähdys, joka hukkui savupilveen. Kuului pamaus, jota samassa tuskanhuudot tiheästä kansanjoukosta säestivät. Ensimmäinen kanuuna oli laukaistu Bastiljista. Ensimmäinen veri vuoti. Taistelu oli alkanut.

Se, mitä tämä äsken niin uhkamielinen joukko tunsi, muistutti pelkoa. Bastilji, tällä yhdellä ilmauksella osoittaessaan ryhtyvänsä puolustautumaan, esiintyi koko suuressa voimakkuudessaan. Kansa oli epäilemättä toivonut, että tänä sille suotujen myönnytysten aikana suoriuduttaisiin tästäkin hankkeesta ilman verenvuodatusta.

Kansa erehtyi. Tämä kanuunanlaukaus ilmaisi laumalle, mihin jättiläismäiseen yritykseen se oli puuttunut.

Hyvin tähdätty muskettituli, joka tuiskusi eräältä Bastiljin korokkeelta, seurasi heti.

Sitten tuli uusi hiljaisuus, jonka keskeytti vain muutama huuto, muutama huokaus, muutama sieltä täältä kuuluva valitus.

Senjälkeen näki koko tämän joukon valtavasti vavahtelevan: kansa kokosi haavoittuneet ja kuolleet.

Mutta kansa ei ajatellutkaan pakoa, tai jos se ajatteli, ei se kehdannut suuren lukumääränsä tähden.

Bulevardit, Saint-Antoine-katu, Saint-Antoinen esikaupunki olivatkin vain suurena ihmismerenä, joka aallolla oli pää, joka päässä leimuavat silmät ja uhkaava suu.

Heti ilmestyi kaikkiin esikaupungin rakennusten ikkunoihin ampujia, niihinkin, jotka olivat pyssynkantaman ulkopuolella.

Jos pengermille tai valliaukkoihin ilmestyi invalidi tai sveitsiläinen, lähetti heti sata pyssyä luodin sinne, ja luotisade rikkoi sotilaan turvana olevan kiven kulmat.

Mutta pian väsyttiin ampumaan kiviseiniin. Luodit etsivät elävää lihaa. Lyijyn vaikutuksesta tahdottiin veren virtaavan eikä tomun pölyävän.

Jokainen antoi neuvoja keskellä väentungosta ja hälinää.

Puhujien ympärille muodostui piiri, ja kun huomattiin heidän neuvonsa mahdottomiksi, siirryttiin taas toisaalle.

Joku vaunuseppä ehdotti rakennettavaksi kivien heittokoneen, jommoisia muinaiset roomalaiset käyttivät, jotta tämän avulla jymäytettäisiin aukko Bastiljin muureihin.

Muutamat palosotilaat esittivät, että heidän ruiskuillaan sammutettaisiin kanuunain sytyttimet ja kostutettaisiin sankkireiät, vaikka voimakkainkaan ruisku ei olisi voinut lennättää suihkua lähimainkaan muurien korkeuteen.

Muuan oluenpanija, joka johti Saint-Antoinen esikaupungin miehiä ja jonka nimi sittemmin on tullut surkean kuuluisaksi, ehdotti, että sytytettäisiin linna heittämällä sinne eilen vallattua valmu- ja laventeliöljyä, joka saataisiin liekehtimään fosforin avulla.

Billot kuunteli kaikkia näitä ehdotuksia. Viimeisen kuultuaan hän sieppasi kirveen eräältä puusepältä ja asteli eteenpäin, luotien sadellessa ympärillä ja kaataessa väkilaumassa miehiä, jotka seisoivat yhtä tiheässä kuin tähkäpäät pellolla. Hän pääsi pienelle vartiohuoneelle, joka oli ensimmäisen nostosillan luona, ja luotien rapisten sadellessa katolle hän hakkasi nostoketjut poikki ja pudotti sillan alas.

Joukko katseli läähättäen tätä mieletöntä yritystä, johon tarvittiin neljännestunti aikaa. Aina laukausten rätistessä odotti jokainen uskaliaan miehen kaatuvan. Joukko unohti oman vaaransa, muistaen vain tuon miehen täpärän aseman. Kun silta putosi alas, päästi väenpaljous huikean karjunnan ja ryntäsi ensimmäiseen pihaan.

Tämä liike oli niin äkillinen, niin vauhdissaan vastustamaton, että puolustamista ei yritettykään.

Hurjat ilonhuudot ilmaisivat Launaylle tämän ensi saavutuksen. Kukaan ei edes ottanut huomatakseen, että muuan mies oli murskaantunut raskaan puusillan romahduksessa.

Silloin nuo neljä kanuunaa, joita kuvernööri oli näyttänyt Billotille, alkoivat kuin luolan pohjalta valaista ja laueten yhtaikaa hirmuisella paukkeella lakaisivat koko etupihan puhtaaksi.

Rautamyrsky oli raivannut väkijoukkoon verisen uoman. Kymmenen tai kaksitoista kuollutta, viisitoista tai kaksikymmentä haavoittunutta oli ilmoittamassa, missä kuulat olivat liikkuneet.

Billot oli liukunut katolta alas ja maahan tultuaan tapasi Pitoun, joka jollakin ihmeellisellä tavalla oli ilmestynyt paikalle. Pitoulla oli tarkka silmä, sillä siihenhän salametsästäjät harjaantuvat. Hän huomasi kanuunamiesten vievän sytyttimen sankkireikään, tarttui Billotin takinliepeeseen ja veti hänet äkkiä taaksepäin. Muuan muurin kulmaus suojasi heitä tämän ensimmäisen yhteislaukauksen aikana.

Tästä hetkestä alkaen muuttuu asema perin vakavaksi. Melu käy hirvittäväksi, tungos kamalaksi, kymmenentuhatta pyssyä laukaistaan yhtaikaa Bastiljin ympärillä, tuottaen suurempaa vaaraa parittajille kuin piiritetyille. Viimein ranskalaisten kaartilaisten käyttämä kanuuna liittää karjuntansa tähän muskettien räiskeeseen.

Kamala jyty huumaa joukon ja alkaa peloittaa piiritettyjä, jotka tietävät pienen lukumääränsä ja käsittävät, etteivät, he milloinkaan voi saada aikaan yhtä suurta pauketta kuin se on, joka nyt lyö heiltä korvat lukkoon.

Bastiljin upseerit tuntevat vaistomaisesti sotilaittensa heikontuvan; he tarttuvat pyssyihin ja laukaisevat.

Tänä hetkenä, kanuunain ja pyssyjen paukkuessa, kansajoukon karjuessa, kun se ryntää kokoamaan kuolleet tehdäkseen näistä ruumiista uuden aseen, joka haavojensa kautta huutaa kostoa, ilmestyy ensimmäisen pihan suulle joukko aseettomia, rauhallisia porvareita. He raivaavat joukkoa tieltänsä syrjään ja astuvat eteenpäin valmiina uhraamaan henkensä, suojanaan vain valkoinen lippu, joka heitä turvaa ja ilmaisee heidät rauhanvälittäjiksi.

Se on Kaupungintalolta saapunut uusi lähetystö. Valtuusmiehet tietävät hyökkäyksen alkaneen. He tahtovat estää verenvuodatusta ja pakottavat Flessellesin tekemään uusia ehdotuksia kuvernöörille.

Nämä lähetit tulevat kaupungin nimessä pyytämään, että de Launay lopettaisi ampumisen ja pelastaakseen kansalaisten, linnaväen ja oman henkensä ottaisi linnan sisälle sata porvarikaartin miestä.

Matkallaan lähetit antavat tästä tiedon. Aloittamastansa yrityksestä itsekin kauhuissansa, nähdessään kuolleita ja haavoittuneita kannettavan paareilla, on kansa valmis kannattamaan tätä esitystä. Jos kuvernööri suostuu puolinaiseen tappioon, niin se kyllä tyytyy puolinaiseen voittoon.

Heidän tullessaan toiseen pihaan ammunta taukoo. Heitä viitataan astumaan eteenpäin, ja he lähestyvät, jalat liukastuen veressä, harppaillen ruumiiden yli, ojentaen kätensä haavoittuneille.

Heidän suojassaan kansa ryhmittyy. Ruumiit on viety pois, veri vain on jäljellä, värittäen punaisilla suurilla läiskillä pihan kivityksen.

Linnan puolelta on herjetty ampumasta. Billot poistuu yrittääkseen saada piirittäjätkin keskeyttämään toistaiseksi kaikki vihollisuudet. Portilla hän tapaa Gonchonin aseitta, innostuneena heittäytyen vaaraan, niin tyynenä kuin olisi haavoittumaton.

"No", kysyi hän Billotilta, "miten on lähetystön käynyt?"

"Se on tullut Bastiljiin", vastasi Billot. "Lopettakaa ampuminen."

"Se on tarpeetonta", sanoi Gonchon niin varmasti kuin olisi Jumala antanut hänelle voiman lukea tulevaisuutta. "Ei hän suostu mihinkään."

"Vaikka ei suostuisikaan, niin kunnioittakaamme sotatapoja, koska olemme sotilaiksi ryhtyneet."

"Olkoon niin", mukautui Gonchon.

Sitten hän kääntyi kahden rahvaanmiehen puoleen, jotka hänen kerallaan näyttivät komentavan tätä suurta joukkoa.

"Mene, Elie, mene Hullin, kukaan ei saa nyt enää laukaista pyssyään."

Molemmat apulaisjohtajat riensivät täyttämään määräyksen, ja vähitellen muskettien rätinä heikkeni, kunnes lopulta vaimeni kokonaan.

Syntyi hetkisen kestävä hiljaisuus. Sitä käytettiin haavoittuneiden hoitamiseen, joiden luku nyt jo nousi kolmeenkymmeneenviiteen tai neljäänkymmeneen.

Tämän lepotovin aikana kuultiin kellon lyövän kaksi. Hyökkäys oli alkanut puolelta päivin. Kaksi tuntia jo siis oli rynnistelty.

Billot oli palannut paikoilleen, ja nyt Gonchon seurasi häntä.

Hän silmäili levottomana ristikkoon päin; hänen kärsimättömyytensä oli ilmeinen.

"Mikä teidän on?" kysyi häneltä Billot.

"Ellei Bastiljia valloiteta kahden tunnin kuluessa, on kaikki hukassa", vastasi toinen.

"Kuinka niin?"

"Siksi, että hovi saa tietää, millaisia hommia meillä on, ja lähettää Bezenvalin sveitsiläiset ja Lambesqin rakuunat, jolloin joudumme kahden tulen väliin."

Billotin oli pakko tunnustaa, että Gonchonin puheessa saattoi olla perää.

Neuvottelijat palasivat. Heidän synkistä katseistaan jo näki, etteivät he olleet aikeissaan onnistuneet.

"No", lausui Gonchon iloissaan, "mitä minä sanoin? Ennustus täyttyy, kirottu linna on tuomittu sortumaan."

Kysymättäkään mitään neuvottelijoilta hän riensi etupihan ulkopuolelle huutaen:

"Aseisiin lapset, aseisiin! Kuvernööri kieltäytyy!"

Kun kuvernööri oli lukenut Flessellesin kirjeen, kirkastuivat hänen kasvonsa, ja suostumatta mihinkään ehdotuksiin hän huusi:

"Herrat pariisilaiset, olette halunneet taistelua, nyt tulette liian myöhään!"

Neuvottelijat koettivat parastaan, selittivät hänelle, mitä onnettomuutta puolustus toisi mukanaan. Mutta hän ei tahtonut kuullakaan mistään puhuttavan, vaan sanoi neuvottelijoille samaa, mitä oli kahta tuntia aikaisemmin lausunut Billotille.

"Menkää tai käsken ampua teidät."

Ja neuvottelijat läksivät.

Tällä kertaa ryhtyi Launay hyökkäämään. Hän näytti tavattoman kiihtyneeltä. Ennenkuin lähetystö oli ehtinyt pihaltakaan poistua, visersi Saksin herttuan huilu jo yhden sävelmän. Kolme henkeä kaatui: yksi kuolleena, kaksi haavoittuneina.

Nämä loukkaantuneet olivat ranskalainen kaartilainen ja yksi neuvottelijoista.

Kun joukko näki haavoittuneena kannettavan tätä miestä, joka tehtävänsä vuoksi oli suojattu, yltyi se uudelleen.

Gonchonin molemmat ajutantit palasivat hänen rinnalleen. Mutta kummallakin oli ollut aikaa käydä kotona vaihtamassa pukua. Toinen tosin asuikin lähellä Asehuonetta ja toinen Charonne kadun varrella.

Hullin, joka ensin oli ollut Genevessä kelloseppänä ja sitten markiisi de Conflansin metsästyspalvelijana, oli nyt ottanut ylleen lakeijapukunsa, joka muistutti unkarilaisen upseerin univormua.

Elie, joka oli kuningattaren rykmentin entinen upseeri, oli valinnut sen asunsa, joka herätti suurempaa luottamusta kansassa, tämä kun saattoi uskoa, että armeija oli sen mukana ja puolella.

Ampuminen alkoi entistäänkin kiivaampana.

Tänä hetkenä lähestyi Bastiljin majuri, herra de Losme, kuvernööriä. Hän oli urhoollinen ja kunnon sotilas, mutta hänessä oli säilynyt tavallista kansalaistakin, ja surukseen hän näki, mitä tapahtui ja vielä oli tapahtumassa.

"Herra kuvernööri", sanoi hän, "meillä ei ole ruokavaroja, tiedättehän sen."

"Kyllä tiedän", vastasi Launay.

"Tiedätte myöskin, ettei meille ole annettu toimintaohjeita."

"Anteeksi, herra de Losme, olen saanut toimintaohjeekseni pitää Bastiljia suljettuna; siksi olen saanut sen avaimet."

"Avaimet ovat sekä ovien aukaisemista että sulkemista varten. Älkää aiheuttako täällä olevien sotilaitten surmaa, kun ette voi pelastaa linnaa. Antaisitte kansalle siten kaksi voittoa samana päivänä. Katsokaa noita surmaamiamme miehiä, kuinka he nostattavat uutta väkeä vastaamme. Aamulla oli viisisataa, kolme tuntia sitten oli kymmenentuhatta, huomenna heitä on satatuhatta. Kun kanuunamme vaikenevat ja niiden täytyy viimein vaieta, on heitä niin paljon, että he voivat hajoittaa Bastiljin paljain kourin."

"Te ette haasta sotilaan tavoin, herra de Losme."

"Puhun ranskalaisen tavoin. Sanon, että kun hänen majesteettinsa ei ole antanut meille mitään toimintaohjeita… sanon, että kun kauppiaiden esimies on tehnyt meille hyvin soveliaan tarjouksen, kehoittaen ottamaan sata porvarikaartilaista linnaan, te estääksenne kaikkea onnettomuutta voitte suostua herra de Flessellesin esitykseen."

"Teidän mielestänne, herra de Losme, on Pariisin kaupunginvaltuusto siis sellainen mahti, jota meidän pitää totella?"

"Niin kylläkin, nähdäkseni, kun hänen majesteettinsa varsinaista määräystä ei ole tullut."

"No niin", virkkoi kuvernööri vetäen majurin erääseen pihan nurkkaan, "lukekaa tämä, herra de Losme."

Ja hän ojensi kumppanilleen pienen paperiliuskan.

Majuri luki:

'Kestäkää paikallanne. Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.

de Flesselles.'

"Millä tavalla olette tämän lapun saanut?" kysyi majuri.

"Sen kirjeen ohella, jonka neuvottelijat toivat minulle. He luulivat antavansa minulle antautumiskehoituksen ja toivat puolustusmääräyksen."

Majurin pää painui kumaraan.

"Menkää paikallenne, herra majuri", sanoi de Launay, "älkääkä lähtekö sieltä ennen kuin toisin määrään."

Majuri totteli. Kuvernööri taittoi tyynesti kirjeen kokoon, pisti sen taskuunsa, palasi kanuunamiestensä luo ja käski heidän tähdätä tarkoin. Kanuunamiehet tottelivat, niinkuin majuri de Losmekin oli alistunut.

Mutta linnoituksen kohtalo oli ratkaistu. Mikään inhimillinen voima ei olisi voinut estää sen täyttymistä.

Jokaiseen kanuunanlaukaukseen vastasi kansa: "Me tahdomme Bastiljin!"

Ja äänien vaatiessa kädet toimivat.

Innokkaimmin vaativien äänien ja tarmokkaimmin toimivien käsien joukossa oli Pitoun ja Billotin ääni ja kädet.

Mutta kukin toimi oman luonteensa mukaan.

Billot, joka oli urhea ja varma kuin verikoira, syöksyi ensimmäisen laukauksen kuullessaan eteenpäin välittämättä pyssyjen ja kanuunain ammuksista.

Pitou, joka oli viisas ja varovainen kuin kettu, Pitou, jossa itsesuojelemisen vaisto oli kehittynyt kaikkein korkeimpaan määräänsä, käytti kaikki lahjansa nähdäkseen vaaran ja välttääkseen sitä.

Hän tiesi, mistä linnan aukoista murhaavin tuli tuiski; hän erotti kanuunan huomaamattoman tärinän juuri ennen laukaisemista. Hän oli lopulta päässyt selville siitä, minä hetkenä vallituksella olevat ampujat aikoivat laukaista nostosillan läpi.

Kun hänen silmänsä olivat täyttäneet tehtävänsä, tuli jäsenten vuoro pitää huolta ruumiista, johon ne kuuluivat.

Olkapäät painuivat kokoon, rinta vetäytyi sisäänpäin, ruumiissa ei ollut sivuttain asetetun laudan leveyttä suurempaa pintaa luotien maaliksi.

Tällaisina hetkinä ei Pitousta — pyylevänpuoleisesta Pitousta, sillä laiha hän oli vain koiviltaan — ollut jäljellä paljoa muuta kuin mittausopillinen viiva, jolla ei ole leveyttä eikä paksuutta.

Hän oli etsinyt itselleen turvapaikan siitä käytävästä, joka johti ulomman nostosillan luota sisemmälle, saaden siten suojakseen jonkinmoisen pystysuoran rintavarustuksen, jonka muodostivat kivien ulkonemat. Muuan kivi suojasi hänen päätänsä, toinen vatsaa, kolmas polvia. Ja Pitou siunasi linnoittamistaitoa ja luontoa, jotka olivat niin mainiosti liittyneet yhteen tarjotakseen kiven suojaamaan jokaista ruumiin kohtaa, joihin sattunut vamma voisi tuottaa kuoleman.

Nurkkauksestaan, johon hän oli kätkeytynyt kuin jänis pensaaseensa, hän toisinaan ampui tyydyttääkseen omaatuntoansa, sillä hänen edessään ei ollut muuta kuin kiviseinä ja muutamia hirrensaloja. Mutta tämä epäilemättä miellytti ukko Billotia, sillä isäntä huusi:

"Ammuhan toki, laiskuri, ammuhan!"

Hän vuorostaan huusi Billotille hillitäkseen hänen intoaan:

"Älkää tuolla tavalla antautuko vaaraan!"

Tai:

"Olkaa varuillanne, isäntä, väistykää, kanuuna ampuu teitä kohden, — tuo tykin pakana on suunnattu teihin."

Ja tuskin Pitou oli ennättänyt lausua nämä ennakkonäkemyksen sanat, kun kanuunan, muskottien tai pikkutykkien tuli tuiskahti siihen paikkaan.

Kaikista näistä varoituksista huolimatta Billot teki suoranaisia voiman ja ketteryyden ihmeitä, mutta turhaan. Kun hän ei voinut vuodattaa vertansa, mikä ei suinkaan ollut hänen vikansa, tuhlasi hän hikeä suurina pisaroina.

Senkin seitsemän kertaa Pitou tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja painoi hänet maata vastaan juuri sinä hetkenä, jolloin kuulasade olisi hänet pyyhkäissyt pois.

Mutta Billot nousi yhä uudelleen, ei ainoastaan entistä voimakkaampana kuten Antaios jättiläinen, vaan joku uusi aatoskin mielessään.

Sellaisena mieleenjohtumana saattoi olla kulkea itse siltakaidetta pitkin hakkaamaan poikki hirret, joihin nostoketjut olivat kiinnitetyt, niinkuin hän jo aikaisemmin oli tehnyt.

Silloin Pitou päästi oikean karjunnan pidättääkseen maanviljelijää, ja kun ei huomannut siitä olevan mitään apua, syöksähti hän piilopaikastaan ja voivotteli:

"Herra Billot, rakas herra Billot, vaimonne jää leskeksi, jos saatte surmanne."

Ja nähtiin, kuinka sveitsiläiset ampuma-aukiostaan laskivat kiväärinsä viistoon osatakseen tuohon uskalikkoon, joka koetti rikkoa heidän siltansa.

Toisinaan Billot huusi kanuunaa avukseen särkemään sillan pohjalautoja, mutta silloin "huilu" alkoi soida, kanuunamiehet peräytyivät, ja Billot jäi yksinään hoitamaan kanuunaa, jolloin Pitou taaskin intoutui esille turvapaikastaan.

"Herra Billot", huusi hän, "herra Billot, neiti Catherinen nimessä ajatelkaahan, että tyttärenne jää orvoksi, jos noin syöksytte surman suuhun."

Ja Billot otti varteen tämän huomautuksen, joka tuntui hänestä pätevämmältä kuin edellinen.

Lopulta maanviljelijän hedelmällinen mielikuvitus keksi viimeisen, keinon. Hän juoksi aukiolle päin huutaen: "Rattaat! Rattaat!"

Pitou tuumi, että hyvä asia kävisi paremmaksi, kun sitä olisi kaksin verroin. Hän seurasi Billotia kiljuen: "Kahdet rattaat! Kahdet rattaat!"

Heti tuotiin kymmenet rattaat.

"Olkia ja kuivia heiniä!" huusi Billot.

"Olkia ja kuivia heiniä!" kertasi Pitou.

Ja heti kaksisataa miestä toi kukin kimpullisen näitä tarvikkeita. Toiset kantoivat paareilla kuivaa lantaa.

Täytyi ilmoittaa, että kaikkea oli kymmenkertaisesti enemmän kuin tarvittiin. Tunnin päästä oli rehua niin paljon, että siitä olisi tullut Bastiljin korkuinen kasa.

Billot tarttui oljilla lastattujen kärryjen aisoihin, mutta hän ei vetänyt kärryjä, vaan lykkäsi niitä eteenpäin.

Pitou teki samoin tietämättä sen tarkoitusta ja arvellen vain, että viisainta oli matkia maanviljelijää.

Elie ja Hullin arvasivat, mitä Billotilla oli mielessä. Kumpikin tarttui toisiin kärryihin ja lykkäsi ne pihaan.

Tuskin he olivat päässeet portista sisään, kun luotituisku otti heidät vastaan. Vinkuen lensivät luodit olkiin, aisoihin tai kärryjen pyöriin. Mutta ainoakaan hyökkääjistä ei haavoittunut.

Tuon yhteislaukauksen jälkeen riensi heti pari kolmesataa pyssymiestä kärryjen perässä ja käyttäen tätä suojamuuria hyväkseen pääsivät nostosillan lähettyville.

Silloin Billot otti taskustaan tulukset ja koottuaan paperiin ruutia sytytti sen palamaan.

Ruuti sytytti paperin, paperi sytytti oljet.

Jokainen tarttui palavaan tukkoon, ja neljät kärryt leimahtivat yhtaikaa liekkeihin.

Tulen sammuttamiseksi olisi linnasta pitänyt hyökätä ulos; mutta se olisi ollut antautumista varmaan kuolemaan.

Roihu levisi siltapalkkeihin, iski niihin hampaansa ja kiemurteli eteenpäin puuristikkoja pitkin.

Riemuhuuto kajahti pihalla, ja siihen yhtyi koko aukiolla tungeksiva joukko. Savun nähtiin nousevan tornien yläpuolelle. Jokainen arvasi, että jotakin piiritetyille kohtalokasta oli tapahtunut.

Punaisiksi kuumenneet pidikeketjut irtausivatkin tukipylväistä. Silta romahti alas puoliksi särkyneenä, puoliksi palaneena, sauhuten ja kipinöiden.

Ruiskumiehet riensivät paikalle kojeinensa. Kuvernööri käski ampua, mutta invalidit kieltäytyivät. Sveitsiläiset yksinään tottelivat. Mutta kun he eivät olleet tykkimiehiä, täytyi kanuunat jättää silleen.

Mutta ranskalaiset kaartilaiset päinvastoin, nähdessään linnan kanuunain vaikenevan, asettivat omat tykkinsä riviin. Kolmas kuula murskasi ristikkoportin.

Kuvernööri oli mennyt tornin huippukohdalle katsomaan, saapuivatko luvatut apujoukot, kun hän äkkiä huomasi sauhun ympärillään. Silloin hän oli kiiruhtanut alas ja antanut tykkimiehille ampumiskäskyn.

Invalidien kieltäytyminen vimmastutti häntä, ja kun sitten ristikkoportti särkyi, käsitti hän kaiken olevan hukassa.

Launay tunsi olevansa vihattu. Hän ymmärsi, että hänellä ei nyt ollut mitään pelastusta. Ja koko taistelun aikana hän oli ajatellut sitä mahdollisuutta, että hänen olisi haudattava itsensä Bastiljin raunioihin.

Huomatessaan kaiken puolustautumisen turhaksi hän sieppasi sytyttimen eräältä tykkimieheltä ja syöksyi kellaria kohti, missä ampumatarpeet olivat.

"Ruuti!" huusi parikymmentä ääntä kauhuissaan yhtaikaa; "ruuti, ruuti!"

Palava sytytin oli nähty kuvernöörin kädessä. Jokainen aavisti hänen aikeensa. Kaksi sotilasta riensi hänen järjestään ja ojensi pistimensä häntä kohden juuri kun hän sai oven avatuksi. "Te voitte minut surmata", sanoi Launay, "mutta te ette ennätä tehdä sitä niin pian, etten ehtisi heittää sytytintä keskelle ruutitynnyreitä, ja silloin te kaikki, sekä piirittäjät että piiritetyt, lennätte ilmaan."

Sotilaat pidättyivät. Pistimet tähtäsivät Launayn rintaan, mutta hän yhä vielä komensi, sillä, tunsihan jokainen, että kaikkein henki oli hänen käsissään. Tuo teko oli naulinnut kaikki hievahtamattomiksi. Piirittäjät havaitsivat jotakin erikoista tapahtuvan. He tähystivät pihan perälle ja näkivät kuvernöörin uhkaavan ja uhattuna.

"Kuulkaahan minua", sanoi Launay, "niin totta kuin teidän kaikkien henki on vallassani, minä sytytän ruudin, jos ainoakaan tunkeutuu tähän pihaan."

Ne, jotka kuulivat nämä sanat, olivat tuntevinaan maan jo tärisevän jalkainsa alla.

"Mitä tahdotte? Mitä vaaditte?" huusi monta ääntä kauhuissaan.

"Vaadin antautumista, kunniallista antautumista." Hyökkääjät eivät välittäneet Launayn sanoista. He eivät uskoneet sellaista epätoivoista tekoa mahdolliseksi; he tahtoivat tulla pihaan. Billot johti heitä. Äkkiähän vapisevana kalpeni. Hän oli muistanut tohtori Gilbertin.

Niin kauan kuin Billot ajatteli vain itseään, vähät hän siitä, jos Bastilji räjähtikin ilmaan ja hän sen mukana. Mutta tohtori Gilbertin täytyi kaikin mokomin saada elää.

"Seis!" huusi Billot syöksyen Elietä ja Hullinia vastaan, "seis, vankien nimessä!"

Ja nämät miehet, jotka eivät pelänneet oman henkensä puolesta, peräytyivät vaaleten.

"Mitä tahdotte?" kysyivät he nyt vuorostaan samoin kuin linnaväki aikaisemmin oli kysynyt kuvernööriltä.

"Tahdon, että kaikki vetäytyvät pois", vastasi Launay.

"En suostu mihinkään ehdotukseen niin kauan kuin yksikään vieras on Bastiljin alueella."

"Mutta etteköhän käytä sitä aikaa pannaksenne kaikki jälleen kuntoon?" kysyi Billot.

"Ellei antautumista hyväksytä, niin tapaatte kaikki ennallaan. Menkää te tuolle portille, minä jään tälle."

"Annatteko meille sananne?"

"Aatelismiehen sanan!"

Muutamat pudistivat päätänsä.

"Aatelismiehen sanan!" lausui Launay uudelleen. "Epäileekö täällä joku aatelismiestä, kun hän kerran on antanut sanansa?"

"Ei, ei, ei kukaan!" huusi viisisataa ääntä.

"Antakaa minulle paperia, kynä ja mustetta."

Kuvernöörin määräys täytettiin heti.

"Hyvä on!" sanoi Launay.

Sitten hän kääntyi hyökkääjien puoleen.

"Ja nyt te saatte vetäytyä pois."

Billot, Elie ja Hullin näyttivät esimerkkiä ja poistuivat ensimmäisinä. Kaikki muut seurasivat heitä.

Launay laski sytyttimen syrjään ja alkoi polveaan vasten kirjoittaa antautumisehtoja.

Invalidit ja sveitsiläiset, jotka käsittivät pelastuksensa nyt olevan kysymyksessä, seisoivat ääneti ja jonkinmoisen kunnioittavan kauhun vallassa.

Launay kääntyi, ennenkuin alkoi kirjoittaa. Pihat olivat tyhjinä.

Vähän ajan päästä torilla tiedettiin, mitä linnan sisäpuolella tapahtui.

Niinkuin Majuri de Losme oli sanonut, nousi kansa kuin maasta: Bastiljin ympärillä oli jo satatuhatta miestä. Siellä ei enää ollut ainoastaan työmiehiä, vaan kaikkia kansalaisia, eikä enää vain miehiä, vaan lapsia ja vanhuksiakin. Ja kaikilla oli ase, kaikki huusivat.

Siellä täällä, ryhmien ympäröimänä, oli hajatukkainen huitova nainen, joka epätoivoisin liikkein kirosi kivijättiläistä.

Ne olivat äitejä, joiden lapsen Bastilji oli surmannut, vaimoja, joilta Bastilji oli niellyt puolison.

Mutta tuokion aikaan ei Bastiljista ollut kuulunut laukauksia, ei näkynyt sauhua, ei liekkiä. Bastilji oli sammunut. Bastilji oli vaiti kuin hauta.

Turhaa olisi ollut laskea, kuinka paljon luodinjälkiä oli sen muureissa. Jokainen oli tahtonut ampua tätä hirviötä, tätä tyrannien näkyväistä tunnusmerkkiä.

Kun siis kuultiin, että peloittava Bastilji aikoi antautua, että sen kuvernööri oli luvannut luovuttaa linnan, ei kukaan ottanut sitä uskoakseen.

Kaikkien epäillessä, kun vielä ei uskallettu iloita, kun hiljaisina odoteltiin, ojennettiin pistimen nenässä eräästä ampuma-aukosta kirje.

Mutta kirjeen ja parittajien välissä oli Bastiljin vallihauta leveänä, syvänä, täynnä vettä.

Billot pyysi lankkua. Kolmea koeteltiin, mutta ne olivat liian lyhyitä; vasta neljäs ulottui vallihaudan toiselle partaalle asti.

Billot asetti sen parhaimmiten ja arkailematta uskaltausi tälle huojuvalle sillalle.

Kaikki olivat ääneti, kaikkien silmät suuntautuivat tähän mieheen, kun hän näköjään häilyi vallihaudan yläpuolella, jonka vesi muistutti Tuonelan virtaa. Pitou istahti vapisten vallihaudan reunalle ja kätki päänsä polvien väliin. Hänen miehuutensa petti, hän itki.

Äkkiä, juuri kun Billot oli kulkenut kaksi kolmannesta matkasta, lankku horjahti, Billot levitti kätensä, kaatui ja katosi vallihautaan.

Pitou karjaisi ja syöksyi hänen jäljestään niinkuin vahtikoira seuraa herraansa.

Silloin toinen mies lähestyi lankkua, jolta Billot oli pudonnut. Epäröimättä hänkin lähti astumaan samaa tietä. Hän oli Stanislas Maillard, Châteletin vahtimestari.

Tultuaan sille kohtaa, missä Billot ja Pitou rämpivät kaislikossa, katsoi hän hetkisen alapuolelleen ja nähdessään heidän turvallisesti pääsevän rannalle jatkoi tyynesti matkaansa.

Puolen minuutin päästä hän oli vallihaudan toisella partaalla ja piti hänelle ojennettua kirjettä miekan kärjessä.

Sitten hän yhtä rauhallisesti, yhtä varmasti asteli takaisin samaa tietä, jota oli mennytkin.

Mutta sinä hetkenä, jolloin kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen lukemaan, tuiskahti linnan torninharjoilta kuulasade, ja samalla kuului kamala räjähdys.

Yksi ainoa huuto, mutta sellainen huuto, joka ilmaisee kansan kostonvimmaa, kaikui kaikkien povesta.

"Ei saa luottaa tyranneihin!" kiljaisi Gonchon.

Ja välittämättä enää antautumisesta, pelkäämättä enää ruutia, muistamatta itseään, muistamatta vankeja, uneksimatta, toivomatta, pyytämättä mitään muuta kuin kostoa kansa ryntäsi linnan pihoihin, ei enää sadottain, vaan tuhansittain.

Kansaa ei enää estänyt pihoihin tulvimasta muskettien tuli, vaan porttien ahtaus.

Tuon laukauksen kuullessaan molemmat sotilaat, jotka eivät olleet lähteneet Launayn luota, heittäytyivät hänen kimppuunsa; kolmas sieppasi sytyttimen ja tallasi sen sammuksiin. Launay tarttui miekkaan, joka oli kätkettynä hänen keppiinsä, ja aikoi sillä lävistää rintansa; mutta ase taitettiin hänen käsissään.

Hän ymmärsi silloin, ettei hän voinut mitään muuta tehdä kuin odottaa: hän odotti.

Kansa riensi eteenpäin, linnanväki avasi sille sylinsä ja Bastilji vallattiin väkirynnäköllä, sen antautumatta.

Sadan vuoden aikana ei Bastiljiin ollut suljettuna ainoastaan kuollutta ainesta, vaan ajatus. Ajatus oli räjäyttänyt Bastiljin, ja kansa oli astunut sisään aukosta.

Mitä tulee siihen ampumiseen, joka tapahtui keskellä hiljaisuutta, aselevon aikana, odottamattomaan, epäviisaaseen, kuolettavaan hyökkäykseen, niin ei ole koskaan saatu selville, kuka sen määräsi ja pani toimeen.

On hetkiä, jolloin kokonaisen kansakunnan tulevaisuus on pantu kohtalon varaan. Toinen vaakalauta painuu. Jokainen luulee jo päämäärän saavutetuksi. Äkkiä näkymätön käsi pudottaa toiseen vaakalautaan joko tikarin tai pistoolinluodin. Silloin kaikki vaihtuu eikä enää kuulu muuta kuin yksi ainoa huuto: Voi voitettuja!

XVIII

TOHTORI GILBERT

Kansan hyökätessä sekä ilosta että kiukusta karjuen Bastiljin pihoihin, rämpi kaksi miestä vallihaudan haisevassa vedessä.

Pitou tuki Billotia. Häneen ei ollut mikään luoti osunut; hän ei ollut saanut vammaa, mutta putoaminen oli kuitenkin hiukan pökerryttänyt kunnon vuokratilallista.

Heille heitettiin köysiä ja ojennettiin seipäitä.

Pitou sai kiinni seipäästä, Billot köydestä. Viiden minuutin päästä heitä kannettiin riemukulussa ja syleiltiin, niin ryvettyneitä kuin olivatkin.

Joku antoi Billotille viinaryypyn, toinen syötti Pitoulle makkaraa ja viiniä. Kolmas suki heitä ja vei päivänpaisteeseen.

Äkkiä välähti Billotin aivoissa muuan ajatus tai oikeammin muisto. Hän riistäytyi hoivaavilta ihmisiltä ja syöksähti Bastiljia kohti.

"Vankien luo", huusi hän juostessaan; "vankien luo!"

"Niin, vankien luo!" säesti Pitou juosten maanviljelijän jäljessä.

Kansa, joka siihen asti oli ajatellut vain pyöveleitä, vavahti ajatellessaan niiden uhreja.

Kaikki kiljuivat yhtaikaa: "Niin, niin, vangit!"

Ja uusi hyökkääjien virta mursi esteet ja näytti leventävän linnoituksen seiniä vapauttaakseen vangitut.

Silloin Billot ja Pitou saivat nähdä kamalan näyn. Raivoisa, hurja, vimmainen kansa oli syöksynyt pihaan. He olivat repineet ensimmäisen tielleen osuneen sotilaan kappaleiksi.

Gonchon salli sen tapahtua. Ehkä hän ajatteli, että kansan viha on kuin tulviva virta, joka saa enemmän vahinkoa aikaan, jos sen vuolautta koettaa estää, kuin jos sen antaa rauhassa kiitää eteenpäin.

Elie ja Hullin sitävastoin olivat kiirehtineet estämään teurastusta. He rukoilivat, pyytelivät, sanoivat — mikä jalo valhe! — luvanneensa vapauden piiritetyille.

Billotin ja Pitoun saapuminen vahvisti heidän välitystyötänsä.

Billotin puolesta kostettiin, Billot olikin elossa. Billot ei ollut edes haavoittunutkaan. Lankku oli keikahtanut hänen jalkojensa alla, siinä kaikki. Hän oli saanut mutakylvyn; muuta ei hänelle ollut tapahtunut.

Erikoisesti etsittiin sveitsiläisiä, mutta he olivat ennättäneet ottaa ylleen harmaat nutut, ja heitä luultiin palvelijoiksi tai vangeiksi. Kivillä heitteli kansa rikki kellon vanginkuvat. Kansa syöksyi torneihin syytääkseen herjauksia kanuunoille, jotka sille olivat tuottaneet kuolemaa. Kansa tarttui kiviin ja repi sormensa verille koettaessaan kiskoa niitä irti.

Kun nähtiin ensimmäisten voittajien ilmestyvän tornin harjoille, päästivät kaikki torilla olevat satatuhatta henkeä mahtavan huudonpauhun. Tämä huuto kohosi Pariisin yli ja kiiti kautta Ranskan kuin vahvasiipinen lintu:

Bastilji on valloitettu!

Sen viestin kuullessaan sydämet sulivat, silmät kostuivat, sylit avautuivat. Ei enää ollut eri puolueita, ei toisilleen vihamielisiä yhteiskuntaluokkia; kaikki pariisilaiset ymmärsivät olevansa veljiä, kaikki ihmiset tajusivat olevansa vapaita. Miljoona ihmistä syleili toisiaan.

Billot ja Pitou olivat tulleet toisten jäljestä ja toisten edellä. He eivät tahtoneet osuuttaan voitonriemusta, vaan vankien vapauttamista.

Mennessään hallintopihan kautta he sivuuttivat harmaapukuisen miehen, joka seisoi tyynenä nojautuen kultanuppiseen keppiin. Tämä mies oli kuvernööri. Hän odotti, että hänen ystävänsä hänet pelastaisivat tai viholliset iskisivät häneen.

Nähdessään de Launayn Billot tunsi hänet oitis ja astui suoraan häntä kohden. Kuvernöörikin muisti hänet. Hän laski käsivartensa rinnalleen ristiin ja katsoi tulijaan kuin aikoen sanoa:

"Te siis iskette minuun ensimmäiseksi."

Billot ymmärsi ja pysähtyi.

"Jos puhun hänelle", tuumi hän, "niin toiset tuntevat hänet, ja hän on kuoleman oma."

Mutta miten hän muulla tavoin voisi löytää tohtori Gilbertin keskellä tätä sekamelskaa? Miten hän riistäisi Bastiljilta salaisuuden, joka oli suljettu sen pimentoihin?

Tämän arkailemisen, tämän sankarillisen epäröimisen Launay puolestaan käsitti.

"Mitä tahdotte?" kysyi hän puoliääneen Billotilta.

"En mitään", vastasi Billot osoittaen hänelle sormellaan porttia, ilmaistakseen siten, että pako oli vielä mahdollinen, "en mitään. Kyllä minä löydän tohtori Gilbertin."

"Kolmas Bertaudière", vastasi Launay säveällä, melkein heltyneellä äänellä ja jäi paikalleen.

Äkkiä Billotin takana joku lausui nämä sanat:

"Kas, tuossa on kuvernööri!"

Tämä ääni oli tyyni, ikäänkuin ei kuuluisi tähän maailmaan, ja kuitenkin tunsi, että jokainen hänen sanansa oli terävä tikari, joka oli suunnattu Launayn rintaa kohden. Se ääni oli Gonchonin.

Kuullessaan nuo sanat kuin hälytyskellona kaikki kostonvimman huumaamat miehet vavahtivat, katsoivat leimuavin silmin, näkivät Launayn ja ryntäsivät häntä kohti.

"Pelastakaa hänet", sanoi Billot mennessään Elien ja Hullinin ohitse, "muutoin hän on hukassa."

"Auttakaa minua", vastasivat molemmat miehet.

"Minun täytyy jäädä tänne, minunkin on pelastettava eräs mies."

Silmänräpäyksessä olivat raivoisat kädet tarttuneet Launayhin; ne nostivat hänet maasta, laahasivat hänet mukanaan, veivät pois.

"Seis! Olemme luvanneet säästää hänen henkensä."

Se ei ollut totta. Mutta tämä ylevä valhe puhkesi yhtaikaa kahdesta jalomielisestä sydämestä.

Silmänräpäyksessä de Launay, Elien ja Hullinin seuraamana, katosi Bastiljin portista huutojen kaikuessa: "Kaupungintalolle! Kaupungintalolle!"

Muutamien mielestä oli elävä Launay parempi saalis kuin valloitettu, mutta hengetön Bastilji.

Omituista oli katsella tätä synkkää ja hiljaista rakennusta, jossa neljän vuosisadan aikana oli liikkunut vain sotilaita, vartijoita ja synkkä kuvernööri. Nyt se oli joutunut kansan saaliiksi, ja se juoksi sen käytävissä, tungeksi portaissa, kuhisi kuin kärpäsparvi ja täytti kivirakennuksen melulla ja pauhinalla.

Billot seurasi hetkisen katseillaan Launayta, jota ei enää talutettu, vaan puolittain kannettiin, niin että hän näköjään häilyi väkijoukon yläpuolella.

Mutta tuossa tuokiossa hän katosi. Billot huokasi, katseli ympärilleen, huomasi Pitoun ja riensi erästä tornia kohden huutaen:

"Kolmas Bertaudière."

Vapiseva vanginvartija osui hänen tielleen.

"Missä on kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.

"Täällä", vastasi vartija, "mutta minulla ei enää ole avaimia."

"Missä ne ovat?"

"Ne vietiin minulta."

"Kansalainen, lainaahan minulle kirveesi", sanoi Billot eräälle esikaupunkilaiselle.

"Minä lahjoitan sen sinulle", vastasi tämä. "Enhän enää sitä tarvitse, kun Bastilji on valloitettu."

Billot tarttui kirveeseen ja riensi erääseen käytävään vanginvartijan ohjaamana.

Vartija pysähtyi erään oven eteen.

"Onko tämä kolmas Bertaudière?" kysyi Billot.

"On. Se on tämä."

"Onko siellä olevan vangin nimi tohtori Gilbert."

"En tiedä."

"Joka tuotiin tänne vasta viisi kuusi päivää sitten?"

"En minä tiedä."

"Siis otan siitä selon", sanoi Billot.

Ja hän alkoi voimakkaasti kirveellään iskeä oveen.

Se oli tamminen, mutta maanviljelijän tanakasti jymäytellessä alkoivat pirstaleet lennellä.

Vähän ajan päästä voi nähdä vankityrmään.

Billot pani silmänsä aukon kohdalle. Aukosta hän koetti nähdä kammioon.

Tornin ristikkoikkunasta tulevassa heikossa päivänkajossa hän näki miehen, joka seisoi hiukan taaksepäin taivuttautuneena, kädessä vuoteestaan ottamansa poikkilauta, puolustusasennossa.

Tämä mies näytti olevan valmiina lyömään ensimmäisen tulijan kuoliaaksi. Vaikka hänellä oli pitkä parta, kalpeat kasvot ja lyhyeksi keritty tukka, tunsi Billot hänet kuitenkin. Hän oli tohtori Gilbert.

"Tohtori! Tohtori!" huusi Billot; "tekö se olette?"

"Kuka minua huutaa?" kysyi vanki.

"Minä, minä, Billot, ystävänne."

"Tekö, Billot."

"Niin, niin, hän, hän, me, me!" huusi parikymmentä miestä, jotka olivat seisahtuneet porrassillakkeelle nähdessään Billotin iskevän kirveellä oveen.

"Ketkä te?"

"Me, Bastiljin valloittajat! Bastilji on valloitettu, te olette vapaa!"

"Bastilji valloitettu! Minä olen vapaa!" huudahti tohtori. Ja pistäen molemmat kätensä aukosta hän ravisti niin rajusti ovea, että saranat ja lukko näyttivät irtaantuvan ja tammilauta, johon Billot oli iskenyt, rysähti, erkani ja jäi vangin käsiin.

"Odottakaa, odottakaa", sanoi Billot, joka käsitti, että vaikka vanki olikin tämän jaksanut tehdä kootessaan kaikki voimansa, niin hän toisella ponnistuksella kokonaan uupuisi; "odottakaa."

Ja hän alkoi entistä tuimemmin jyskäytellä.

Oven yhä suurenevasta aukosta näki vangin, joka kalpeana kuin haamu oli vaipunut rahille istumaan, voimatta kohottaa eteensä maahan vaipunutta lautaa, kuin Simson, joka oli turhaan yrittänyt järkyttää Bastiljia.

"Billot! Billot!" sopersi hän.

"Niin, niin, ja minäkin, Pitou, herra tohtori. Muistattehan Pitoun, jonka jätitte täti Angéliquen huostaan, Pitoun, joka saapuu vapauttamaan teidät."

"Mutta enhän voi päästä tuosta raosta!" huusi tohtori.

"Ette, ette!" huusivat kaikki! "Odottakaa!"

Kaikki läsnäolevat ponnistivat voimansa, toiset työnsivät rautatangon muurin ja oven väliin, toiset käyttivät rautaa vivun tavoin lukon kohdalla, toiset taas lykkäsivät hartiavoimalla ja käsillään, jolloin tammi rusahti, muuri särkyi ja kaikki yhdessä ryntäsivät virran tavoin vankilan sisään.

Gilbert tunsi Billotin ja Pitoun syleilevän häntä.

Gilbert, pieni talonpoika Taverneyn linnasta, Gilbert, jonka jätimme vertavuotavana luolaan Azorein saarelle ["Neiti de Taverney"-romaanin lopussa. Vrt. 20. luvun muistutusta. — Suom. ], oli nyt kolmenkymmenenneljän tai -viiden ikäinen. Kasvojen väri oli kalpea, olematta sairaloinen, tukka oli musta, katse terävä ja voimakas; se ei milloinkaan harhaillut hajamielisenä, ei haaveillen kääntynyt taivasta kohden; kun se kiintyi johonkin esineeseen, joka oli herättänyt sen huomiota, oli se täynnä ajatusta, ja silmät kävivät vain tummemmiksi ja syvemmiksi. Nenä oli suora ja liittyi suorassa linjassa otsaan. Suun ilme oli halveksiva, ja kun hän kohotti huultansa, näkyivät hänen hampaansa hohtavan valkoisina. Tavallisissa oloissa oli hänen pukunsa yksinkertainen ja arvokas, niinkuin kveekareilla, mutta tämä yksinkertaisuus tuntui korkeimmalta hienoudelta suuren siisteytensä vuoksi. Hän oli hiukan yli keskipituuden ja varreltaan sopusuhtainen. Mitä hänen voimiinsa tulee, niin olemmehan nähneet, kuinka pitkälle ne saattoivat mennä, kun hän joutui kiihtymisen valtaan, joko innostuksesta tai suuttumuksesta.

Vaikka hän oli ollut vankilassa viisi tai kuusi päivää, oli hän pitänyt ulkoasustaan samaa huolta kuin muulloinkin. Parta, joka vankilassa oli kasvanut, tehosti vain ihon kalpeutta, ja se yksinään osoitti puuttuvaa huolehtimista ulkomuodosta, mutta tämä ei suinkaan johtunut vangin omasta tahdosta, vaan siitä, että hän ei pyytäessään ollut saanut partaveistä tai tilaisuutta parturin kutsumiseen.

Syleiltyään Billotia ja Pitouta hän kääntyi tyrmässään olevan joukon puoleen. Näytti siltä kuin lyhyt hetki olisi riittänyt kokoamaan kaikki hänen henkiset voimansa.

"Ennustamani päivä on koittanut!" lausui hän. "Kiitos teille, ystäväni, kiitos ikuiselle voimalle, joka valvoo kansojen vapauden puolesta!"

Hän ojensi molemmat kätensä joukolle, joka hänen ylpeästä katseestaan ja äänensä arvokkuudesta arvasi olevansa tekemisissä tavallista etevämmän henkilön kanssa ja tuskin uskalsi tarttua hänen käteensä.

Tyrmästä lähtiessään hän käveli nojautuen Billotin olkapäähän Pitoun ja vapauttajiensa seuratessa.

Ensi hetkessä Gilbert oli antanut tunnustuksen ystävyydelle ja kiitollisuudelle; heti sen jälkeen ilmeni erotus, joka oli olemassa oppineen tohtorin ja oppimattoman maanviljelijän, sävyisän Pitoun ja vapauttamaan tulleen joukon välillä.

Ulko-ovelle tultuaan Gilbert pysähtyi päivänvalon edessä, joka osui häneen. Hän seisahtui, pani kätensä rinnalleen ristiin ja loi katseensa taivasta kohden.

"Terve sinulle, kaunis vapaus!" sanoi hän. "Olen nähnyt sinun syntyvän toisessa maanosassa, ja me olemme vanhoja tuttuja. Terve sinulle, kaunis vapaus!"

Ja tohtorin hymyily ilmaisi, etteivät vapaudestaan huumaantuneen kansan huudot olleet hänelle vieraita.

Sitten hän hetkisen kokosi ajatuksiaan.

"Billot", sanoi hän, "kansa on siis voittanut hirmuvallan?"

"Niin on."

"Ja te olette saapunut taistelemaan?"

"Vapauttamaan teidät."

"Tiesitte siis minun olevan vankilassa?"

"Poikanne ilmoitti sen minulle tänä aamuna."

"Sebastien-parka! Oletteko hänet tavannut?"

"Olen kyllä."

"Ja hän pysyi rauhallisena koulussaan?"

"Jätin hänet tappelemaan neljää hoitajaa vastaan."

"Onko hän sairas? Houraileeko hän?"

"Hän tahtoi tulla taistelemaan meidän kanssamme."

"Niinkö!" sanoi tohtori.

Ja riemun hymy väikkyi hänen huulillaan.

"Te siis sanoitte…" lausui hän kääntyen kysyvänä Billotin puoleen.

"Minä sanoin, että koska tohtori Gilbert on Bastiljissa, niin valloittakaamme Bastilji. Nyt Bastilji on valloitettu. Mutta siinä ei vielä ole kaikki."

"Mitä vielä?" kysyi tohtori.

"Lipas on varastettu."

"Lipas, jonka uskoin huostaanne?"

"Niin."

"Ja kuka sen varasti?"

"Mustapukuiset miehet, jotka tunkeutuivat taloon sillä tekosyyllä, että he etsivät kirjaanne. He vangitsivat minut, sulkivat varastohuoneeseen, tarkastivat koko talon, löysivät lippaan ja veivät sen mukanaan."

"Minä päivänä?"

"Eilen."

"Ohoo! Vangitsemiseni sattui omituisella tavalla tämän varkauden kanssa yhteen. Sama henkilö, joka toimitti minut vankilaan, on myös anastanut lippaan. Kun saan tietää, kuka on pannut toimeen vangitsemisen, tiedän myös, kuka varas on. — Missä on arkisto?" kysyi Gilbert kääntyen vanginvartijan puoleen.

"Hallituspihan varrella", vastasi tämä.

"Menkäämme siis arkistoon, ystävät, arkistoon!" huusi tohtori.

"Sallikaa minun tulla seurassanne", sanoi vanginvartija pysäyttäen hänet; "sallikaa minun tulla matkaanne tai puhukaa näille kunnon miehille minun puolestani, jotta mikään onnettomuus ei kohtaisi minua."

"Olkoon niin", sanoi Gilbert.

Sitten hän kääntyi joukon puoleen, joka ympäröi häntä uteliaana ja kunnioittavana.

"Ystävät", sanoi hän, "uskon tämän miehen huostaanne. Hän täytti velvollisuutensa avatessaan ja sulkiessaan ovia, mutta hän oli hyvä vangeille. Hänelle ei saa tehdä mitään pahaa."

"Ei, ei", huudettiin joka taholta. "Ei hänen tarvitse mitään pelätä, ei mitään säikkyä, tulkoon vain kerallamme."

"Meillä ei ole aikaa heittää hetkeäkään hukkaan", huudahti Gilbert, "rientäkäämme arkistoon!"

Ja hän riensi hallituspihaa kohden, vieden mukanaan joukon, jonka etunenässä Billot ja Pitou yhä astelivat.

XIX

KOLMIO

Arkiston oven edessä paloi suuri rovio papereita.

Pahaksi onneksi oli joukon ensimmäisenä huolena voiton saatuaan hävitys. Se oli hyökännyt Bastiljin arkistoon.

Tämä oli suuri sali, jossa oli luetteloita ja kirjelmiä. Sinne oli koottu kaikkien sadan vuoden aikana Bastiljiin tuotujen vankien syytöspaperit ja henkilötiedot.

Kansa repi raivoissaan näitä papereita: se kai kuvitteli tällä tuhoamisella päästävänsä kaikki vangit vapaiksi.

Gilbert astui sisään Pitoun seuraamana. Hän tutki heti hyllyillä olevia luetteloja. Kuluvan vuoden luettelo oli poissa.

Tohtori, joka muuten oli tyyni ja rauhallinen mies, polki kiivaana jalkaansa.

Tänä hetkenä Pitou huomasi erään pojan, jommoisia aina esiintyy suurten joukkojen voitonhetkinä, kantavan päänsä päällä samalla tavalla sidottua kirjaa kuin ne, joita tohtori selaili, ja rientävän roviota kohden.

Hän juoksi pojan jäljestä ja oli pitkillä säärillään piankin saanut hänet kiinni.

Se oli vuoden 1789 luettelo.

Neuvottelua ei kestänyt kauan. Pitou mainitsi olevansa valloittajia ja selitti, mitä varten muuan vanki halusi tämän luettelon, jonka poika luovutti hänelle lohduttaen itseään sanomalla:

"Samapa tuo! Minä poltan jonkun toisen."

Pitou avasi luettelon, etsi, selaili, luki ja löysi viimeiseltä sivulta nämä sanat:

"Tänään, heinäkuun 9 päivänä 1789 tuotiin herra G., filosofi ja hyvin vaarallinen kirjailija. Suljettava täydellisesti salatuksi."

Hän vei luettelon tohtorille.

"Kas tässä, tätä kai te etsitte, herra tohtori?"

"Juuri tätä!" huudahti tohtori tarttuen luetteloon. Hän luki äsken mainitsemamme sanat.

"Ja nyt katsokaamme, mistä vangitsemiskäsky on tullut."

Ja hän etsi reunakirjoitusta.

"Necker!" huudahti hän; "minut on vangittu ministerin allekirjoittaman käskyn mukaan, ystäväni määräyksestä! Tässä piilee varmasti jotakin."

"Onko Necker ystäviänne?" kysyi joukko kunnioittavasti, sillä muistammehan, millainen vaikutus tällä nimellä oli kansaan.

"On, on, ystäväni, sen väitän", sanoi tohtori, "ja olen varma siitä, että Necker ei tiennyt minun olevan vankilassa. Mutta minä menen häntä tapaamaan, ja…"

"Tapaamaanko? Minne?" kysyi Billot.

"Versaillesiin tietysti."

"Herra Necker ei ole Versaillesissa, hän on maanpaossa."

"Missä?"

"Brysselissä."

"Mutta hänen tyttärensä?"

"Hänestä en tiedä", vastasi Billot.

"Tytär asuu maalla Saint-Ouenissa", vastasi muuan ääni joukosta.

"Kiitos", sanoi Gilbert tietämättäkään, ketä hän kiitti.

Sitten hän kääntyi polttajien puoleen.

"Ystävät", lausui hän, "historian nimessä, joka tästä arkistosta löytää tyrannien tuomion, riittää jo tämä hävitys. Tuhotkaa Bastilji perustuksiaan myöten, jotta siitä ei jää jälkeäkään, ei merkkiäkään, mutta pitäkää arvossa papereita, pitäkää arvossa luetteloja, sillä niissä on tulevaisuuden valaistus."

Kuultuaan nämä lauseet kansa älysi heti asian laadun.

"Tohtori on oikeassa", huusi sata ääntä. "Ei saa hävittää! Kaupungintaloon kaikki paperit!"

Muuan palokuntalainen, joka viiden kuuden toverinsa kanssa oli pumpun kera tullut pihaan, johdatti suihkun rovioon, joka samoin kuin Aleksandrian rovio oli hävittämäisillään maailman arkiston, ja sammutti sen.

"Ja kenen toimesta teidät on vangittu?" kysyi Billot.

"Juuri sitä etsin, juuri sitä en tiedä. Nimen kohta on jätetty avoimeksi."

Sitten hän lausui hetkisen mietittyään:

"Mutta minä otan siitä selon."

Ja repien lehden, joka koski häntä, hän käänsi sen neljään osaan ja pisti taskuunsa. Sitten hän lausui kääntyen Billotin ja Pitoun puoleen:

"Ystävät, lähtekäämme, meillä ei ole täällä enää mitään tehtävää."

"Lähtekäämme", sanoi Billot. "Mutta helpompi on niin sanoa kuin tehdä."

Kansa, joka uteliaana tungeksi Bastiljin pihoihin, seisoi taajana joukkona portin edustalla. Bastiljin portilla oli nimittäin muita vankeja.

Kahdeksan vankia, niiden joukossa Gilbert, oli vapautettu.

Heidän nimensä olivat: Jean Bechade, Bernard Laroche, Jean Lacaurège, Antoine Pujade, de White, kreivi de Solage ja Tavernier.

Ensiksimainitut neljä eivät herättäneet suurtakaan huomiota. Heitä oli syytetty vekselin väärentämisestä, vaikka mitään todistuksia ei ollut heitä vastaan, minkä vuoksi saattoi päättää syytöksen vääräksi. He olivat olleet Bastiljissa vasta kaksi vuotta.

Muut olivat kreivi de Solage, de White ja Tavernier, kuten sanottu.

Kreivi de Solage oli lähes kolmenkymmenen ikäinen mies; hän oli iloissaan ja innoissaan, syleili vapauttajiaan, puhui suurin sanoin heidän voitostaan, kertoi vankeudestaan. Hänet oli pidätetty vuonna 1782 ja suljettu Vincennesin linnaan isänsä hankkiman vangitsemiskäskyn perusteella. Vincennesistä hänet siirrettiin Bastiljiin, missä hän sai olla viisi vuotta näkemättä koskaan tuomaria, joutumatta koskaan kuulusteltavaksi. Kaksi vuotta takaperin oli hänen isänsä kuollut, eikä kukaan enää muistanut vankia. Jollei Bastiljia olisi valloitettu, niin epäilemättä ei kukaan olisi koskaan muistanut hänen olevan olemassa.

De White oli kuudenkymmenen vuotias vanhus. Hän äänsi sanat muukalaisen tavoin ja puhui sekavasti. Kysymyksiin, joita joka taholta sateli, hän vastasi, ettei hän tiennyt, kuinka kauan hän oli ollut vankina ja mistä syystä. Hän muisti olevansa poliisiministeri de Sartinesin serkku, siinä kaikki. Muuan Guyon-niminen porttivahti muisti kerran nähneensä Sartinesin menevän Whiten vankilaan saadakseen häneltä allekirjoituksen erääseen valtakirjaan. Mutta vanki oli kokonaan unohtanut tämän tapauksen.

Tavernier oli vanhin kaikista; hän oli ollut vankina kymmenen vuotta Sainte-Margueriten saarella ja kolmekymmentä vuotta Bastiljissa. Hän oli nyt yhdeksänkymmenen vanha; tukka ja parta olivat lumivalkoiset. Silmät olivat pimeässä heikontuneet, ja hän näki kaikki epäselvästi. Kun tultiin hänen vankikoppiinsa, ei hän ymmärtänyt, mikä oli tarkoituksena. Kun puhuttiin hänelle vapaudesta, pudisti hän päätänsä, ja kun hänelle ilmoitettiin Bastiljin valloittamisesta, lausui hän: "Oho! Mitähän tästä sanovat kuningas Ludvig XV, madame de Pompadour ja herttua La Vrillière?"

Tavernier ei ollut edes hassahtanut, niinkuin White; hän oli jo kokonaan sammunut.

Näiden miesten ilo oli kammottava, sillä se huusi kostoa; niin suuressa määrässä se läheni kauhua. Pari kolme heistä näytti olevan kuolemaisillaan keskellä tätä sadantuhannen ihmisen hälyä, sillä eiväthän he Bastiljiin tulonsa jälkeen olleet koskaan kuulleet useamman kuin kahden henkilön puhuvan yhtaikaa. Hehän olivat tottuneet vain kuuntelemaan kosteuden hiljaista tihkumista hirsien läpi, hämähäkin verkonkudontaa ja toukan nakerrusta kuin näkymättömän kellon naksutuksena, tai säikkyvän hiiren rapisteluna.

Gilbertin tullessa innostuneet ihmiset ehdottivat, että vankeja kuljetettaisiin riemusaattuessa; siihen kaikki yksimielisesti yhtyivät. Gilbert olisi suonut pääsevänsä tästä kunnianosoituksesta vapaaksi, mutta kansa oli jo tuntenut hänet samoin kuin Billotin ja Pitoun.

Kuului huutoja: "Kaupungintalolle, Kaupungintalolle!" Ja Gilbert tunsi, kuinka parikymmentä ihmistä yhtaikaa nosti hänet korkealle.

Turhaan tohtori vastusteli, turhaan Billot ja Pitou jakelivat taistelutovereilleen tuimimpia nyrkiniskujaan; ilo ja innostus oli tehnyt ihon tunnottomaksi. Nyrkiniskut, peitsen varrella lyönnit, pyssyn tukilla töykkiminen, tuntui voittajista hellältä kuin hyväily ja vain lisäsi heidän huumaustaan.

Gilbertin oli siis pakko antaa nostaa itsensä "kilvelle". Tämä oli pöytä, jonka keskelle oli pistetty peitsi, jotta riemukulussa kannettava saisi siitä tukea.

Tohtori oli siten tämän ihmismeren yläpuolella, joka ulottui Bastiljista Saint-Jeanin pylväskaarelle asti. Se oli myrskyisä meri, jonka laineet veivät hänet mukanaan keskellä peitsiä, pistimiä ja kaikenlaisia ja kaikenaikaisia aseita.

Mutta samalla kertaa tämä peloittava ja vastustamaton meri kuljetti toistakin ryhmää, joka oli niin tiheä, että se muistutti saarta.

Tämä oli se ryhmä, joka riepoitti vankinaan de Launayta. Sen ympärillä kaikui yhtä voimakkaita huutoja kuin senkin ympärillä, joka vei vapautettuja vankeja, mutta nämä huudot eivät olleet riemuhuutoja, vaan murhankarjunaa.

Gilbert näki korkealta paikaltaan tarkoin tämän kauheuden.

Kaikista vapautetuista vangeista hän yksinään oli säilyttänyt henkisen tasapainonsa. Viisi vankeuspäivää oli ainoastaan synkkä pilkku hänen elämässään. Hänen silmänsä ei vielä ollut ennättänyt sammua tai heikontuakaan Bastiljin pimeydessä.

Tavallisesti tulevat taistelijat säälimättömiksi vain taistelun ajaksi. Tavallisesti ihmiset saapuessaan tulesta, missä ovat panneet henkensä vaaraan, ovat vihollisilleen armahtavaisia.

Mutta kaikissa suurissa kansankapinoissa, joita Ranska on saanut nähdä Jacquerie-meteleistä meidän päiviimme asti, on ollut joukkoja, jotka arkoina ovat pysyneet loitolla taistelusta. Pauhina on ärsyttänyt heidät, he ovat samalla julmia ja pelkureita ja etsivät voiton jälkeen tilaisuutta ottaa jollakin tavalla osaa siihen taisteluun, johon eivät uskaltaneet alussa mennä.

He ottavat silloin osuutensa tarttumalla kostoon.

Bastiljista lähdettyään kuvernööri kulki kamalaa kuolemaansa kohti.

Elie, joka oli ottanut vastatakseen de Launayn hengestä, marssi edellä. Häntä suojasi univormunsa, ja kansa ihaili häntä, nähtyään hänen ensimmäisten joukossa ottavan osaa taisteluun. Miekkansa kärjessä hän piti kirjettä, jonka de Launay oli Bastiljin ampuma-aukosta pistänyt kansalle ja jonka Maillard oli Elielle antanut.

Häntä seurasi kuninkaallisten verojen valvoja, pitäen kädessään linnoituksen avaimia, sitten Maillard kantaen lippua; heidän jäljestään tuli nuori mies, joka pistimensä nenässä piti koholla Bastiljin ohjesääntöä, kirottua määräystä, jonka tähden oli virrannut niin paljon kyyneleitä.

Sitten asteli kuvernööri Hullinin ja parin kolmen muun suojaamana, mutta he ihan hukkuivat keskellä uhkaavia nyrkkejä, heiluvia miekkoja ja kiiluvia peitsiä.

Tämän ryhmän ohella ja melkein sen kohdalla kulki pitkin sitä suurta Saint-Antoine-kadun valtaväylää, joka bulevardit yhdistää virtaan, toinenkin yhtä uhkaava, yhtä peloittava ryhmä, joka kuljetti majuri de Losmea. Olemme nähneet, kuinka hän hetkisen koetti taistella kuvernöörin tahtoa vastaan ja taipui nähdessään tämän päättäneen puolustautua viimeiseen asti.

Majuri oli urhoollinen, hyvä, kunnon mies. Monien kärsimyksiä hän saikin lieventymään tultuansa nimitetyksi Bastiljiin. Mutta kansa ei tästä tiennyt. Se piti loistavaan asuun puettua miestä kuvernöörinä. Kuvernööri oli harmaassa puvussa; hän oli riistänyt rinnastaan Pyhän Ludvigin ritarikunnan nauhan, ja kun ainoastaan ne, jotka hänet tunsivat, voivat varmasti sanoa, kuka hän oli, niin hän oli jossakin määrin turvassa.

Tämän kaiken sai nähdä Gilbertin synkkä katse, joka aina oli tutkiva ja tyyni keskellä häntä itseäänkin uhkaavia vaaroja. Bastiljista lähtiessään oli Hullin kutsunut luokseen varmimmat ja hartaimmat ystävänsä, tänä päivänä urhoollisimmin esiintyneet sotilaat, ja neljä viisi oli noudattanut hänen käskyään, toteuttaakseen hänen jalon aikeensa, pelastaakseen kuvernöörin. Kolmen miehen nimen on puolueeton historia säilyttänyt. He olivat Arné, Chollat ja de Lépine.

Nämä miehet joiden edellä kulkivat Hullin ja Maillard, koettivat varjella miestä, jonka kuolemaa satatuhatta vaati.

Heidän ympärilleen oli ryhmittynyt muutamia ranskalaiseen kaartiin kuuluvia krenatöörejä, joiden univormut olivat viimeisen kolmen päivän kuluessa saavuttaneet kansan suosion ja herättäneet sen ihailua.

Launay saattoi välttää iskut niin kauan kuin hänen ylevämieliset suojelijansa olivat hänen ympärillään, mutta hän ei päässyt solvauksista ja uhkauksista vapaaksi.

Jouy-kadun kulmassa ei kaartin krenatööreistä, jotka Bastiljista lähdettyä olivat liittyneet joukkoon, ollut ainoatakaan enää jäljellä. Innostunut kansa tai laskelmiaan tekevät murhaajat olivat riistäneet heistä toisensa toisen jälkeen, ja Gilbert oli nähnyt heidän katoavan niinkuin rukousnauhan helmet putoilevat.

Silloin hän käsitti, että voitto päättyisi verisesti. Hän tahtoi päästä korokkeena käytetyltä pöydältä, mutta rautaiset kädet pidättivät häntä siellä. Voimattomuudessaan hän lähetti Billotin ja Pitoun kuvernöörin avuksi, ja nämä ponnistivat kaikki voimansa päästäkseen ihmislaineiden läpi sinne asti.

Puolustajien ryhmä kaipasikin jo apua. Chollat, joka koko päivänä ei ollut syönyt mitään, tunsi voimiensa loppuvan ja vaipui pyörtyneenä maahan. Suurella vaivalla saatiin hänet nostetuksi ja estettiin toiset tallaamasta häntä jalkoihinsa.

Mutta muuriin oli syntynyt aukko, pato oli saanut halkeaman.

Muuan mies ryntäsi tästä aukosta ja tarttuen pyssynsä piippuun tähtäsi sen tukilla kaikin voimin kuvernööriä päähän.

Mutta Lépine näki aiotun iskun, heittäytyi käsivarret levällään Launayn suojaksi, ja saikin itse otsaansa sen lyönnin, joka oli aiottu kuvernöörille.

Iskun huumaamana, veren sokaisemana hän horjuen nosti kätensä kasvoilleen, ja kun hän jälleen saattoi nähdä, oli hän jo kahdenkymmenen askeleen päässä kuvernööristä.

Tänä hetkenä Billot saapui hänen luokseen vetäen Pitouta jäljessään. Hän huomasi kuvernöörin tulevan tunnetuksi siitä, että hän yksinään oli avopäin. Billot otti oman hattunsa, ojensi kätensä ja pani hatun kuvernöörin päähän. Launay kääntyi ja tunsi Billotin.

"Kiitos", sanoi hän, "mutta teette mitä tahansa, ette voi minua pelastaa."

"Kun vain pääsemme Kaupungintalolle", sanoi Hullin, "vastaan kyllä kaikesta."

"Sen uskon", vastasi Launay, "mutta pääsemmekö sinne asti?"

"Jumalan avulla ainakin koetamme", sanoi Hullin.

Oli syytä toivoa sitä, sillä alettiin jo tulla Kaupungintalon torille. Mutta tämä oli täynnä kansaa, käsivarret paljaina, ja he heiluttivat miekkoja ja peitsiä. Katuja kiertävä huhu oli kertonut Bastiljin kuvernööriä ja majuria tuotavan, ja joukko odotti kuin koiraparvi, jota kauan on pidätetty kuono tuleen päin näyttämässä hampaitaan.

Heti, nähdessään kulkueen saapuvan, se ryntäsi sitä kohden.

Hullin huomasi ankarimman, viimeisen taistelun olevan edessä. Jos hän vain sai Launayn portaitten juurelle ja siitä portaille, voitaisiin pelastua.

"Avuksi, Elie, avuksi, Maillard, avuksi kaikki rohkeat ihmiset!" huusi hän. "Meidän kaikkien kunnia on vaarassa!"

Elie ja Maillard kuulivat huudon. He hyökkäsivät kansanjoukkoa vastaan. Mutta kansa väistyi heidän tieltään ja sulki rivit heidän takanaan.

Elie ja Maillard joutuivat täten erilleen pääryhmästä, jonka luokse eivät päässeet takaisinkaan.

Joukko huomasi, mitä se täten oli voittanut, ja rynnisti eteenpäin. Jättiläiskäärmeen tavoin se kietoi renkaansa ryhmän ympärille. Billot kiskaistiin paikaltaan, nostettiin ilmaan ja vietiin loitommalle. Pitou, joka seurasi Billotia, joutui samaan pyörteeseen. Hullin kompastui Kaupungintalon portaitten ensimmäiseen astuimeen ja kaatui. Hän nousi, mutta kaatui kohta uudelleen, ja tällä kertaa Launay kaatui hänen kerallaan.

Kuvernööri pysyi sinä, mitä hän oli. Hän ei valittanut, ei rukoillut armoa, vaan huusi kovalla äänellä:

"Senkin tiikerit, älkää kiduttako minua, vaan tappakaa edes paikalla."

Tuskin koskaan on mitään määräystä täytetty niin täsmällisesti kuin tätä. Silmänräpäyksessä kumartui suuri joukko kaatuneen Launayn puoleen, ja aseelliset kädet kohosivat iskuun. Vähään aikaan ei nähnyt mitään muuta kuin koukkuisia käsiä ja iskeviä aseita. Sitten nousi ilmaan ruumiista irroitettu pää verisenä peitsen kärjessä. Kasvoille oli jäänyt kylmä ja halveksiva hymy.

Hän oli ensimmäinen.

Gilbert oli nähnyt tämän kaiken. Tälläkin kertaa hän oli tahtonut rientää avuksi, mutta parisataa kättä pidätti häntä. Hän kääntyi poispäin ja huokasi syvään.

Tämä pää kohosi kuin tervehtiäkseen viimeisellä katseellaan juuri sen ikkunan kohdalle, jonka ääressä Flesselles valtuusmiesten suojaamana seisoi.

Äkkiä kuului kamala huuto siltä kohtaa, missä Launayn ruumis makasi. Hänen taskujaan tyhjennettäessä oli löydetty kirje, jonka kauppiaitten esimies oli hänelle lähettänyt ja jota hän oli näyttänyt de Losmelle.

Tämä kirje oli tällainen, niinkuin muistamme:

'Kestäkää paikallanne! Huvitan pariisilaisia kokardeilla ja lupauksilla. Ennen päivän loppua Bezenval lähettää teille apua.

de Flesselles.'

Hirveätä sadattelua kuului kadulta, kohoten Kaupungintalon ikkunaa kohti, jonka ääressä Flesselles oli.

Tietämättä syytä tähän hän tajusi uhkauksen ja vetäytyi kiireesti taaksepäin.

Mutta kansa oli hänet nähnyt ja tiesi, missähän oli. Kaikki riensivät portaita ylös, ja tällä kertaa oli ryntäys niin yleinen, että Gilbertiä kantavat miehet jättivät hänet seuratakseen tulvaa, joka nousi vihanvimman vaikutuksesta.

Gilbertkin pyrki Kaupungintaloon, ei suinkaan uhatakseen, vaan suojellakseen Flessellesiä. Hän oli jo ennättänyt nousta pari kolme astuinta, kun tunsi jonkun vetävän häntä voimakkaasti taaksepäin. Hän kääntyi vapautuakseen tästä viimeisestä kahleesta, mutta tällä kertaa hän tunsi Billotin ja Pitoun.

"Oi", sanoi hän, joka ylempänä olevalta paikaltaan näki, mitä tapahtui torilla, "mitä tuolla tehdään!?"

Ja hän osoitti kädellään Tixeranderie-katua.

"Tulkaa, tohtori, tulkaa", pyysivät Billot ja Pitou yhtaikaa.

"Niitä murhaajia!" huusi tohtori. "Niitä murhaajia!"

Siinä hetkenä näet kaatui majuri de Losme kirveen iskusta. Vihassaan kansa sekoitti itsekkään ja julman kuvernöörin, joka oli ollut onnettomien vankien vainooja, ja jalon miehen, joka aina oli koettanut niitä suojata.

"Niin, niin", sanoi hän, "lähtekäämme pois, sillä minua alkaa hävettää, että tuollaiset miehet ovat minut vapauttaneet."

"Tohtori", sanoi Billot, "olkaa siitä varma, että siellä taistelleet eivät täällä tee murhia."

Samassa kun tohtori astui portaita alas, joita hän oli aikonut nousta auttaakseen Flessellesiä, syöksyi ovesta mennyt joukko takaisin. Keskellä tätä ihmisvirtaa rimpuili muuan mies.

"Palais-Royaliin! Palais-Royaliin!" huusi kansa.

"Niin, hyvät ystävät, niin, ystävät, Palais-Royaliin!" kertasi mies.

Ja hän vyöryi virtaa kohden, niinkuin ihmishyöky ei olisikaan tahtonut viedä häntä Palais-Royaliin, vaan suoraan Seine-jokeen.

"Siinä on jälleen mies, jonka he aikovat teurastaa!" huudahti Gilbert. "Koettakaamme pelastaa ainakin tämä."

Mutta tuskin hän oli ennättänyt lausua nämä sanat, kun kuului pistoolin laukaus ja Flesselles katosi savuun.

Gilbert peitti molemmin käsin silmänsä karvaan suuttumuksen vallassa. Hän kirosi tätä kansaa, joka suuruudestaan huolimatta ei voinut pysyä puhtaana, vaan tahri voiton kolminkertaisella murhalla.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, näki hän kolme päätä peitsien nenässä.

Ensimmäinen oli Flessellesin, toinen de Losmen ja kolmas de Launayn.

Yksi oli kaupungintalon portaiden yläpäässä, toinen keskellä Tixeranderie-katua ja kolmas Pelletier-rantakadun keskellä.

Täten ne muodostivat kolmion.

"Oi, Balsamo, Balsamo!" lausui tohtori huoaten, "tuollainenko kolmio siis edustaa vapautta?"

Ja hän pakeni Vannerie-kadulle, vieden mukanaan Billotin ja Pitoun.

XX

SEBASTIEN GILBERT

Blanche-Mibray-kadun kulmassa tohtori tapasi ajurin, jota hän viittasi seisahtumaan, ja nousi vaunuihin. Billot ja Pitou saivat myös sijansa niissä.

"Louis-le-Grandin opistolle!" käski Gilbert istahtaen vaunujen takaistuimelle syviin mietteisiin vaipuneena; Billot ja Pitou eivät tahtonet niitä häiritä.

He kulkivat Seine-virran yli, poikkesivat Cité-kadulle, sieltä Saint-Jacques-kadulle ja saapuivat koulun edustalle.

Pariisi oli kiihkoissaan. Uutinen oli levinnyt kaikkialle. Grève-torilla tapahtuneet murhat liittyivät loistaviin kuvauksiin Bastiljin valloituksesta. Kasvoilla näkyi erilaisia ilmeitä, riippuen siitä, mitä kukin tunsi — sielun salamoita, jotka välkähtelivät näkyviin.

Gilbert ei ollut katsonut vaunujen ikkunasta, eikä lausunut ainoatakaan sanaa. Suuren joukon kunnianosoituksissa on aina jotakin naurettavaa, ja hän näki oman voittokulkunsa siinä valossa. Sitäpaitsi hänestä tuntui, että olipa hän tehnyt mitä tahansa estääkseen verta vuotamasta, oli muutama pisara siitä pärskynyt hänenkin päällensä.

Tohtori astui vaunuista koulun portilla ja viittasi Billotia mukaansa.

Pitou jäi hienotuntoisena vaunuihin.

Sebastien oli vielä sairashuoneessa. Saatuaan tietää tohtori Gilbertin saapuneen, vei johtaja itse hänet tapaamaan poikaansa.

Vaikka Billot ei ollutkaan mikään erikoinen huomioiden tekijä, niin hän tuntiessaan isän ja pojan luonteet, silmäili tarkkaavana kaikkea näkemäänsä.

Yhtä heikko, ärtyinen, hermostunut kuin lapsi oli ollut epätoivossaan, yhtä tyyni ja hillitty hän oli ilossaan.

Nähdessään isänsä hän kalpeni kykenemättä hiiskumaan sanaakaan. Huulet värähtivät hiukan.

Sitten hän heittäytyi Gilbertin kaulaan päästäen ilonhuudahduksen, joka tuntui tuskan huudolta, ja piti häntä lujasti syliinsä suljettuna.

Tohtori vastasi yhtä syvällä vaitiololla tähän äänettömään syleilyyn, mutta syleiltyään poikaansa katsoi häneen kauan, ja siinä katseessa oli yhtä paljon kaihomieltä kuin iloakin.

Billotia taitavampi tarkkaaja olisi sanonut, että tämän lapsen ja isän välillä oli joko suuri onnettomuus tai rikos.

Lapsi ei ollut yhtä hillitty Billotin seurassa. Kun hän sai nähdä muitakin kuin isänsä, joka oli kääntänyt kaiken hänen huomionsa puoleensa, juoksi hän kunnon maanviljelijän luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

"Te olette kelpo mies, olette pitänyt lupauksenne, ja minä kiitän teitä."

"Olipa siinä hiukan vaivaakin", sanoi Billot. "Isänne oli monien lukkojen takana, ja täytyi panna toimeen kaikenlaista hävitystä, ennenkuin hänet sai sieltä selville."

"Sebastien", kysyi tohtori hiukan levottomana, "kai terveytesi on hyvä?"

"On, isä", vastasi poika, "vaikkakin tapaatte minut sairashuoneesta."

Gilbert hymyili.

"Kyllä tiedän, miksi olet täällä", sanoi hän.

Poika hymyili vuorostaan.

"Sinulta ei kai puutu mitään täällä?" jatkoi tohtori.

"Ei mitään, ja siitä saan kiittää teitä."

"Minä annan saman neuvon kuin ennenkin, saman ja ainoan: ahkeroitse."

"Kyllä, isä."

"Tiedän, että tämä sana ei ole sinulle mikään tyhjänpäiväinen kehoitus. Ellen sitä tietäisi, en sitä lausuisikaan."

"Isä, sen johdosta en voi teille vastata mitään", virkkoi Sebastien. "Herra Bérardier, oivallinen johtajamme, voi antaa siihen vastauksen."

Tohtori kääntyi johtajan puoleen, joka viittasi haluavansa puhua pari sanaa isän kanssa.

"Odota, Sebastien", sanoi tohtori.

Ja hän lähestyi johtajaa.

"Onko Pitoulle tapahtunut joku onnettomuus", kysyi Sebastien levottomana. "Eikö se kunnon poika olekaan teidän seurassanne?"

"Hän on portin edustalla vaunuissa."

"Isä", sanoi Sebastien, "antakaa herra Billotille lupa tuoda tänne Pitou. Olisin niin iloinen saadessani hänet nähdä."

Gilbert nyökkäsi. Billot poistui.

"Mitä aiotte sanoa minulle?" kysyi Gilbert apotti Bérardieriltä.

"Sitä vain, että tälle lapselle ei pitäisi suositella yksinomaan työtä, vaan pikemmin huvittelua."

"Kuinka niin, herra apotti?"

"Hän on lahjakas lapsi, jota jokainen rakastaa täällä kuin omaa poikaansa tai veljeään, mutta…"

Apotti vaikeni.

"Mutta mitä?" kysyi isä rauhattomana.

"Mutta ellei olla varuillaan, niin muuan seikka voi tuottaa hänelle kuoleman."

"Mikä niin?" kysyi Gilbert kiihkeästi.

"Työ, jota hänelle suosittelette."

"Työkö?"

"Niin, juuri työ. Jos näkisitte hänet pulpettinsa ääressä, käsivarret rinnallaan ristissä, nenä kirjassa kiinni, katse terävänä…"

"Ahkeroiden vai haaveillen?" kysyi Gilbert. "Tehden työtä, etsien jotakin oivallista sanamuotoa, antiikkista lauserakennetta, kreikkalaista tai latinalaista sommitelmaa, etsien sitä tuntikausia. Ja katsokaahan tänäkin hetkenä…"

Vaikka isä oli vastikään eronnut hänestä, — vaikka Billot töintuskin oli ennättänyt sulkea oven, oli nuorukainen jo vaipunut unelmoimiseen, joka muistutti haltioitumista.

"Onko hän useinkin tuollainen?" kysyi Gilbert levottomana. "Voisin melkein sanoa, että hän on tavallisesti tuollainen. Katsokaa, kuinka hän etsii jotakin."

"Olette oikeassa, herra apotti", sanoi Gilbert, "ja kun näette hänen tuolla tavalla etsivän, on häntä huvitettava."

"Se olisi vahinko, sillä tästä työstä syntyy kirjoitelmia, jotka jonakin päivänä tuottavat kunniaa koululle. Ennustan, että tämä poika kolmen vuoden päästä saa palkinnot kaikissa kilpailuissa."

"Olkaa varuillanne", sanoi tohtori; "tuollainen ajatuksiin vaipuminen, johon näette Sebastienin joutuvan, todistaa pikemmin heikkoutta kuin voimaa, pikemmin sairautta kuin terveyttä. Olette oikeassa, herra apotti, tuota lasta ei pidä liikoja kehoittaa työhön, tai ainakin pitää voida erottaa työ unelmoimisesta."

"Minä vakuutan teille, että hän tekee työtä."

"Ollessaan tuossa tilassa?"

"Niin. Ja todistuksena siitä on se, että hänen kirjoituksensa on aina valmiina aikaisemmin kuin toisten. Nähkää, kuinka hänen huulensa liikkuvat. Hän kertaa läksyjään."

"Kun hän tuolla tavalla kertaa läksyjään, on hänen ajatuksensa johdettava muuanne, herra apotti. Kyllä hän silti osaa läksynsä yhtä hyvin ja voi paremmin."

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen varma."

"Kaipa te sen asian ymmärrätte pätevämmin", lausui kunnon apotti, "te, jota Condorcet ja Dabanis väittävät maailman viisaimpiin kuuluviksi."

"Mutta kun herätätte hänet tuollaisista unelmista, menetelkää varovaisesti", neuvoi Gilbert. "Puhukaa hänelle ensin hiljaa ja sitten vasta kovempaa."

"Miksi?"

"Palauttaaksenne hänet vähitellen tähän maailmaan, jonka hän on jättänyt."

Apotti katsoi kummastuneena tohtoriin. Eipä paljoa puuttunut, ettei hän pitänyt tätä hulluna.

"Saatte kohta nähdä, että olen väitteessäni oikeassa", sanoi tohtori.

Billot ja Pitou astuivat sinä hetkenä sisään. Parilla harppauksella Pitou oli Sebastienin luona.

"Sinä kutsuit minua, Sebastien", sanoi Pitou tarttuen lapsen käsivarteen. "Siinä teit herttaisesti."

Ja hän painoi ison päänsä pojan väritöntä otsaa kohden.

"Katsokaa", sanoi Gilbert tarttuen apotin käsivarteen.

Kun Sebastien heräsi unelmistaan Pitoun sydämellisen kosketuksen johdosta, muuttuivat hänen värittömät kasvonsa kalmankalpeiksi; hän horjui, pää painui alas, ikäänkuin ei jaksaisi sitä enää kannattaa. Tuskainen huokaus nousi hänen rinnastaan; sitten helakka puna kohosi hänen poskilleen.

Hän pudisti päätänsä ja hymyili.

"Sinäkö se oletkin, Pitou?" lausui hän. "Niin, minä lähetin noutamaan sinua tänne."

Hän katsoi Pitouhun ja jatkoi:

"Sinä olet siis ollut taistelemassa?"

"Niin on ollut, oikein urhoollisena poikana", tokaisi Billot.

"Miksi ette vienyt minua mukananne?" sanoi poika moittivalla äänellä; "minäkin olisin taistellut ja silloin tehnyt jotakin isäni hyväksi."

"Sebastien", huomautti Gilbert vuorostaan lähestyen ja painaen poikansa pään rintaansa vasten, "sinä voit tehdä paljoa enemmän isäsi hyväksi muutoin kuin taistelemalla: kuunnellen hänen neuvojaan, seuraten niitä ja tulemalla eteväksi ja kuuluisaksi mieheksi."

"Samanlaiseksiko kuin te?" kysyi poika ylpeästi. "Sellaista minä toivonkin."

"Sebastien", sanoi Gilbert, "kun nyt olet syleillyt Billotia ja Pitouta, tahdotko tulla vähäksi aikaa puutarhaan keskustelemaan minun kanssani?"

"Mielelläni, isä. Pari kolme kertaa olen saanut olla kahdenkesken seurassanne, ja nämä hetket ovat kaikkine yksityiskohtineen painuneet mieleeni."

"Sallittehan, herra apotti?" kysyi Gilbert.

"Tietysti."

"Billot, Pitou, ystäväni, te kai kaipaatte jotakin ravintoa."

"Toden totta kaipaankin", myönsi Billot. "En ole sitten aamun syönyt mitään ja uskon, että Pitoukin on yhtä nälkäinen."

"Sepä se", sanoi Pitou. "Olen kyllä syönyt yhden vehnäleivän ja pari makkaraa, juuri vähää ennen kuin kiskoin teidät vedestä, mutta uiminen lisää ruokahalua."

"Tulkaa siis ruokasaliin", kehoitti apotti Bérardier, "niin teille tarjotaan päivällistä."

"Oho!" äännähti Pitou.

"Pelkäätte kai saavanne koulun tavallista ruokaa", sanoi apotti. "Olkaa huoletta, teitä kohdellaan vieraina. Mutta minusta tuntuu", jatkoi johtaja, "että teidän vatsanne yksinään ei ole huonossa kunnossa, rakas herra Pitou."

Pitou katsahti ulkoasuansa ja häpesi.

"Ja jos teille tarjotaan housut samalla kertaa kuin päivällinen…"

"Niin otan vastaan, herra apotti", sanoi Pitou.

"Tulkaa siis, housut ja päivällinen odottavat teitä."

Ja hän vei Billotin ja Pitoun toisaanne, Gilbertin ja Sebastienin mennessä toiselle taholle, viitattuaan kädellään toisille tervehdykseksi.

Molemmat menivät huvittelupihan poikki ja saapuivat opettajia varten varattuun pieneen puutarhaan, joka oli vihanta ja varjoisa. Täällä oli apotin tapana lukea Tacitustaan ja Juvenalistaan.

Gilbert istuutui penkille, jota elämänlanka- ja villiviiniköynnökset varjostivat. Sitten hän veti Sebastienin luoksensa ja sanoi siirrettyään tukan syrjään hänen otsaltaan:

"Kas niin, lapsi, olemme siis jälleen toistemme luona."

Sebastien kohotti katseensa taivasta kohden.

"Jumalan suoman ihmeen kautta."

Gilbert hymyili.

"Jos tässä on ihme tapahtunut", sanoi hän, "niin Pariisin kunnon väestö on sen saanut aikaan."

"Isä", vastasi lapsi, "älkää erottako Jumalaa siitä, mitä on tapahtunut, sillä Jumalaa minä teidät nähdessäni vaistomaisesti kiitin."

"Ja kai Billotia."

"Billot tuli Jumalan jäljestä, samoin kuin pyssy tuli hänen järjestään."

Gilbert mietti.

"Olet oikeassa, lapsi", sanoi hän. "Jumala on kaiken takana. Mutta palatkaamme sinuun ja puhelkaamme hiukan sinusta ennen eroamme."

"Joko me siis jälleen eroamme, isä?"

"Luultavasti emme pitkäksi aikaa. Mutta eräs tärkeitä papereita sisältävä lipas on kadonnut Billotin luota samaan aikaan kuin jouduin Bastiljiin. Minun täytyy saada tietää, kuka minut on heittänyt vankilaan, kuka on varastanut lippaan."

"Odotan siis tapaavani teidät, isä, senjälkeen kun olette tutkimuksenne päättänyt."

Poika huokasi.

"Oletko murheellinen, Sebastien?" kysyi tohtori.

"Olen."

"Ja miksi olet murheellinen?"

"En tiedä. Mielestäni ei elämä ole luotu minua varten samanlaiseksi kuin toisia lapsia varten."

"Mitä sillä tarkoitat, Sebastien?"

"Sitä, mikä on totta."

"Selitä."

"Kaikilla muilla on huvituksia, ajanviettoa, minulla ei."

"Eikö sinulla siis ole huvituksia?"

"Tarkoitan sillä, että ikäisteni huvit eivät miellytä minua."

"Ole varuillasi, Sebastien. Olisin kovin pahoillani, jos luonteesi olisi sellainen. Sebastien, olennot, jotka lupaavat tulla kuuluisiksi, ovat samanlaisia kuin hyvät hedelmät kasvuaikanaan, — ne ovat katkeria, kirpeitä, vihantia, ennenkuin heidän sisustansa täyttyy mehevällä kypsyydellä. Usko minua: hyvä on, kun ihminen on ollut nuori."

"Ei ole minun syyni, ellen ole sellainen", vastasi nuorukainen alakuloisesti hymyillen.

Gilbert jatkoi pusertaen molemmin käsin hänen käsiään ja katsoen häntä silmiin:

"Tämä ikäsi on kylvön ikäkausi; vielä ei näy mitään siitä, mikä opetuksella sinne on kylvetty. Neljäntoista vuoden iässä on liiallinen vakavuus joko ylpeyttä tai sairautta. Kysyin onko terveytesi hyvä, ja sinä vastasit myöntävästi. Kysyn, oletko ylpeä; koeta vastata siihen kieltävästi."

"Isä", sanoi poika, "olkaa siinä suhteessa rauhallinen. Ei ylpeys eikä sairaus tee minua murheelliseksi, vaan suorastaan suru."

"Suru, lapsi-parka! Ja mikä suru voi sinua tuolla iällä vaivata? Sanohan."

"Ei nyt, isä, ei nyt, sitten myöhemmin. Sanoittehan, että teillä on kiire. Te ette jouda viettämään muuta kuin neljännestunnin seurassani. Puhukaamme jostakin muusta kuin minun hupsuuksistani."

"Ei, Sebastien, sillä muutoin lähden levottomana luotasi. Sano minulle, mistä surusi johtuu?"

"En toden totta uskalla sanoa, isä."

"Mitä pelkäät?"

"Pelkään teidän pitävän minua näkyjen näkijänä tai kertovani asioista, jotka tuottavat teille mielipahaa."

"Sinä tuotat minulle suurempaa mielipahaa, jos olet kertomatta salaisuuttasi, rakas lapsi."

"Tiedättehän, ettei minulla ole mitään salaisuuksia teidän edessänne, isä."

"Puhu siis."

"En todellakaan uskalla."

"Sebastien, sinä, joka jo tahdot olla mies!"

"Juuri sentähden."

"Rohkaise mielesi!"

"No siis, kaikki johtuu unelmasta!"

"Ja unelmako sinua peloittaa?"

"Peloittaa eikä peloita, sillä kun saan sen unelman, en ole kauhistunut, vaan kuin siirtynyt toiseen maailmaan."

"Selitähän."

"Jo lapsena näin näkyjä. Tiedättehän, että pari kertaa eksyin siihen suureen metsään, joka oli sen kylän lähellä, missä olen kasvanut."

"Niin olen kuullut kerrottavan."

"Minä seurasin silloin jonkinmoista näkyä."

"Mitä sanot?" kysyi Gilbert katsoen poikaansa niin kummastuneena, että se muistutti kauhua.

"Tällaista minulle tapahtui. Leikin toisten kylän lasten kanssa, ja niin kauan kuin olin kylässä, niin kauan kuin ympärilläni oli toisia lapsia, ei minulle tapahtunut mitään. Mutta jos erkanin heistä, jos loittonin kylän viimeisten puutarhojen ulkopuolelle, tunsin kuin hameiden kahinaa vieressäni. Ojensin käteni tarttuakseni siihen ja syleilinkin vain ilmaa. Mutta mitä loitommalle se näky meni, sitä selvemmäksi se kävi. Se oli usvaa, ensin läpikuultavaa kuin pilvi; sitten tiivistyi ja sai ihmishahmon. Se oli naisen muotoinen, se liiteli pikemmin kuin käveli ja tuli sitä selvemmäksi, mitä kauemmaksi se loittoni metsän synkimpiin kohtiin. Silloin outo, vastustamaton voima pakotti minut seuraamaan tuota naista", jatkoi poika. "Menin hänen jäljestään käsivarret ojennettuina, vaiti niinkuin hänkin, sillä monasti olen koettanut huutaa hänelle, mutta suustani ei ole lähtenyt ääntäkään. Ja minä seurasin häntä, eikä hän pysähtynyt, — seurasin kunnes ihme, joka oli ilmoittanut hänen saapuvan, ilmoitti hänen katoavan. Tämä nainen haihtui vähitellen, aines muuttui varjoksi, varjo vaihtui, ja kaikki oli häipynyt. Sieltä Pitou minut toisinaan löysi samana päivänä, toisinaan vasta seuraavana."

Gilbert katseli poikaansa yhä levottomampana. Hänen sormensa tunnustelivat Sebastienin valtimoa. Sebastien ymmärsi tohtorissa liikkuvan tunteen.

"Älkää olko rauhaton, isä", sanoi hän; "kyllähän minä tiedän, ettei tässä ole mitään todellista. Tiedänhän, että se on ainoastaan näky."

"Ja minkä näköinen se nainen oli?" kysyi tohtori.

"Ylväs kuin kuningatar."

"Ja oletko joskus nähnyt hänen kasvojaan?"

"Olen."

"Mistä ajasta alkaen?" kysyi Gilbert vapisten.

"Siitä asti kun jouduin tänne", vastasi poika.

"Mutta eihän täällä Pariisissa ole Villers-Cotteretsin suuria puita salaperäisenä ja tummana lehtikupuna. Pariisissa ei ole hiljaisuutta, yksinäisyyttä, jollaista moiset ilmestykset edellyttävät."

"On kyllä täälläkin."

"Missä?"

"Tässä."

"Tässäkö? Eikö puisto ole varattu opettajia varten?"

"On kyllä, isä. Mutta pari kolme kertaa olin näkevinäni sen naisen liitelevän pihalta tänne puistoon. Tahdoin seurata häntä, mutta suljettu portti esti minua siitä. Kun siis eräänä päivänä apotti Bérardier, joka oli hyvin tyytyväinen kirjoituksiini, kysyi mitä toivoisin, pyysin päästä joskus kävelemään hänen kanssaan puutarhaan. Hän suostui siihen. Minä tulin tänne, ja täällä, täällä, isä, näky ilmestyi jälleen minulle."

Gilbert värisi.

"Kummallinen näky", jupisi hän; "mutta sellainen voi olla mahdollista hänen kaltaiselleen herkkähermoiselle olennolle."

"Ja oletko nähnyt hänen kasvojaan?"

"Olen, isä."

"Muistatko, millaiset ne ovat?" Poika hymyili.

"Oletko koskaan koettanut lähestyä häntä?"

"Olen."

"Ojentaa häntä kohden kättäsi?"

"Silloin hän katoaa."

"Ja kuka sinun arvelujesi mukaan se nainen on?"

"Minun mielestäni se on minun äitini."

"Äitisi!" huudahti Gilbert kalveten.

Ja hän painoi kätensä sydämelleen kuin estääkseen verta vuotamasta kipeästä haavasta.

"Mutta tämähän on vain unta", sanoi hän, "ja minä olen melkein yhtä hullu kuin sinäkin."

Poika vaikeni ja katsoi isäänsä pitkään.

"Mitä nyt?" kysyi Gilbert.

"Se voi kyllä olla unelma, mutta unelmieni todellisuus on olemassa."

"Mitä sanotkaan?"

"Sanon, että viime pääsiäisen aikaan vietiin koko koulu kävelemään Satoryn metsään lähelle Versaillesia, ja kun siellä ollessani erilläni muista haaveilin…"

"Niin sama näky ilmestyi?"

"Niin, mutta tällä kertaa vaunuissa, joita oli vetämässä neljä komeaa hevosta… tällä kertaa todellisena, elävänä. Olin vähällä pyörtyä."

"Miksikä?"

"En tiedä."

"Ja mikä vaikutelma jäi sinulle tästä uudesta näystä?"

"Että näyssäni ei ilmestynytkään minulle äitini, sillä tämä oli sama nainen kuin unelmissani, ja äitinihän on kuollut." ["Neiti de Taverney" -romaanin lukijoille on tunnettua, että Sebastienin äiti oli kuningatar Marie-Antoinetten hovineito, ylevä ja ylpeä Andrée de Taverney. Hänet oli vallankumouksellinen vapaamuurari Josef Balsamo (sittemmin esiintynyt kreivi Cagliostrona) vaivuttanut hypnoottiseen horrostilaan erästä koettansa varten, muistamatta herättää häntä. Gilbert oli kunnianhimoinen, mutta halvan syntyperänsä vuoksi hyljätty nuorukainen langetessaan intohimon ja katkeruuden kiusaukseen, kun hän yöllä satunnaisesti yllätti rakastamansa aatelisneidon tässä tiedottomuuden tilassa. Tapauksen uhri sai koko maailmalta salatuksi sen seuraukset eikä suostunut avioliittoon loukkaajansa kanssa, vaikka Balsamo tarjoutui tästä tekemään varakkaan miehen. Andrée kuitenkin kiintyi lapseen, mutta Gilbert tahtoi turvata pienokaisensa kasvatuksen varastamalla hänet ja sijoittamalla hänet Pitoun äidin hoidokiksi.]

[Gilbert siirtyi Balsamon oppilaana Ameriikkaan; matkalla luuli hänet pistoolin laukauksella surmanneensa Azorien saarella Andréen veli, vakava ritari Filip de Taverney, joka oli toivottomasti rakastunut kuningattareen. "Rouva de la Motte"- ja "Kuningattaren kaulanauha"-romaaneissa Filip esiintyy palanneena Ranskan hoviin, mistä hänet jälleen häätää kuningattaren ja nuoren kreivi Olivier de Charnyn harras keskinäinen kiintymys. Tämä suhde johtaa yllätyskohtaukseen, jossa kuningattaren oli mainittava satunnaisesti mieleensä johtuneena hätävalheena Ludvig XVI:lle, että polvistunut kreivi anoi Andrée de Taverneyn kättä. Kuningas toimitti häät tapahtumaan, mutta Andrée, joka oli todella jo ennen rakastunut kreiviin, sai tietää, että kreivi pelkästään kuningattaren pulan vuoksi otti hänet vaimokseen, ja vihkiminen jätti onnettoman pariskunnan vain muodollisesti yhteenliitetyksi. Pelkkien kärsimysten koettelema kreivitär de Charny esiintyy sitten yhtenä päähenkilönä Dumas'n myöhäisemmissäkin vallankumous-romaaneissa.]

Gilbert nousi ja pyyhkäisi kädellään otsaansa. Maailma pimeni omituisesti hänen silmissään.

Poika huomasi hänen hämminkinsä ja säikähti hänen kalpeuttaan.

"Siinä näette, isä", sanoi hän, "että tein väärin kertoessani teille näitä hullutuksiani."

"Et, lapsi, et, päinvastoin", sanoi tohtori. "Puhu siitä minulle usein, joka kerta kun tapaamme, ja me koetamme parantaa sinut."

Sebastien pudisti päätänsä.

"Parantaa minut, miksikä?" sanoi hän. "Olen tottunut tähän näkyyn, se on osa elämääni; rakastan sitä näkyä, vaikka se minua väistääkin ja vaikka toisinaan tuntuu, että hän sysää minut luotansa. Älkää parantako siis minua, isä. Voitte uudelleen jättää minut, uudelleen matkustaa, palata Amerikkaan. Ja sen näyn keralla en ole ihan yksinäni."

"Et olekaan!" sanoi tohtori itsekseen.

Hän painoi Sebastienin rintaansa vasten.

"Näkemiin asti, lapsi", sanoi hän; "toivon, ettemme enää eroa, sillä jos lähden, koetan järjestää niin, että sinä seuraat minua."

"Oliko äitini kaunis?" kysyi poika.

"Oli, oli, hyvin kaunis!" vastasi tohtori käheällä äänellä.

"Ja rakastiko hän teitä yhtä paljon kuin minä teitä rakastan?"

"Sebastien, Sebastien! Älä milloinkaan puhu minulle äidistäsi!" huudahti tohtori.

Ja suudellen viimeisen kerran poikaansa otsalle hän poistui kiireesti puistosta.

Poika ei seurannut häntä, vaan vaipui alakuloisena ja masentuneena penkille istumaan.

Pihalla Gilbert tapasi täydellisesti ravitut Gillotin ja Pitoun, jotka apotille kertoivat yksityiskohtia Bastiljin valloituksesta. Hän antoi vielä kerran johtajalle neuvoja Sebastien hoitamisesta ja meni molempien seuralaistensa kanssa vaunuihin.

XXI

ROUVA DE STAËL.

Istuessaan vaunuihin entiselle paikalleen vastapäätä Billottia ja Pitouta oli tohtori kalpea, ja jokaisen hiussuortuvan juurella välkkyi hikipisara.

Mutta tämän miehen luonne oli sellainen, ettei hän masentunut minkään mielenliikutuksen vaikutuksesta. Hän painautui vaunujen kolkkaan ja painoi molemmat kätensä otsalleen ikäänkuin tukahduttaakseen sen takaiset ajatukset. Kun hän hetkisen oltuaan liikkumatta otti kätensä otsaltaan, näkyikin tuskan vääntämien piirteiden sijasta tyynet kasvot.

"Te siis sanoitte, rakas Billot", lausui hän, "että kuningas on erottanut parooni de Neckerin."

"Niin, herra tohtori."

"Ja että Pariisin rauhattomuudet johtuvat osaksi tästä epäsuosiosta?"

"Paljonkin."

"Lisäsitte, että parooni heti läksi Versaillesista?"

"Hän sai kuninkaallisen kirjeen päivällistä syödessään. Tunnin päästä hän oli matkalla Brysseliin."

"Onko hän siellä nyt?"

"Pitäisi ainakin olla."

"Ei ole puhuttu siitä, että hän olisi matkalla pysähtynyt?"

"On kyllä, Saint-Ouenissa, sanoakseen hyvästi tyttärelleen paroonitar de Staëlille."

"Läksikö rouva de Staël hänen kerallaan?"

"Kuulin puhuttavan, että parooni matkusti ainoastaan vaimonsa seurassa."

"Ajuri", sanoi Gilbert, "pysäyttäkää ensimmäisen vaatekauppiaan luona."

"Aiotteko muuttaa pukua?" kysyi Billot.

"Aion kyllä! Tämä on liiaksi hankaantunut Bastiljin muureihin, eikä tällaisessa asussa mennä epäsuosiossa olevan ministerin tyttären luo. Etsikäähän taskuistanne, löytyykö sieltä muutamia kultarahoja."

"Oho", sanoi maanviljelijä, "te näytte jättäneen kukkaronne Bastiljiin."

"Se kuuluu vankilan sääntöihin", sanoi Gilbert hymyillen. "Kaikki arvoesineet jätetään linnan kansliaan."

"Ja jäävät sinne", lisäsi maanviljelijä.

Hän avasi ison kouransa, jossa oli parikymmentä kultarahaa.

"Ottakaa tuosta, tohtori", sanoi hän.

Gilbert otti kymmenen kultarahaa. Muutaman minuutin päästä vaunut pysähtyivät vaatekauppiaan oven eteen.

Gilbert vaihtoi Bastiljin muurien kehnäämän vaatekertansa mustaan, hyvin siistiin pukuun, jommoista Kansalliskokouksen kolmas sääty käytti. Sitten eräs hiustenkähertäjä ja kengänkiilloittaja täydensivät hänen ulkoasuaan, ja ajuri vei hänet Saint-Oueniin ulompien bulevardien kautta, jonne päästiin Monceaux-puiston taitse.

Gilbert pysähtyi parooni de Neckerin asunnon eteen Saint-Ouenissa juuri sinä hetkenä, kun Dagobertin tuomiokirkon kello löi seitsemän.

Tässä talossa oli ennen käynyt paljon vieraita; täällä oli nähty yhtäpäätä liikettä. Nyt vallitsi hiljaisuus, jota häiritsi vain Gilbertin vaunujen saapuminen. Talo ei kuitenkaan tehnyt samaa vaikutusta kuin isäntäväen hylkäämät tai epäsuosioon joutuneiden asumukset.

Portit oli suljettu ja piha autio, ilmaisten isäntäväen matkustaneen pois. Mutta missään ei näkynyt surun tai äkillisen lähdön merkkejä.

Linnan eteläisen siipirakennuksen kaikki ikkunaluukut olivatkin avoinna, ja kun Gilbert suuntasi askeleensa sitä kohden, lähestyi häntä paroonin väreihin puettu lakeija.

Silloin sukeutui ristikon läpi seuraava keskustelu:

"Parooni de Necker ei kai enää ole linnassaan?"

"Ei, herra parooni matkusti viime lauantaina Brysseliin."

"Ja rouva paroonitar?"

"Seurasi paroonia."

"Mutta rouva de Staël?"

"Rouva on täällä. Mutta en tiedä, voiko paroonitar ottaa vastaan, sillä tähän aikaan hän on kävelemässä."

"Ottakaahan selkoa siitä, missä hän on, ja ilmoittakaa hänelle tohtori Gilbert."

"Menen kysymään, onko hän vai eikö huoneissaan. Epäilemättä hän ottaa herran vastaan. Mutta jos hän on kävelemässä, niin olen saanut määräyksen olla häntä häiritsemättä."

"Hyvä on. Menkää siis, olkaa niin hyvä."

Lakeija avasi ristikon. Gilbert astui sisään.

Sulkiessaan ristikon lakeija loi tutkivan katseen ajoneuvoihin, joilla tohtori oli saapunut, ja hänen omituisen näköisiin tovereihinsa. Sitten hän poistui pudistaen päätänsä ymmärtämättä mitään ja arvellen, ettei kukaan muukaan voinut ymmärtää siinä, missä hän ei ymmärtänyt. Gilbert jäi vähäksi aikaa odottamaan.

Viiden minuutin päästä lakeija palasi. "Paroonitar on kävelemässä", ilmoitti hän. Ja hän kumarsi sanoakseen Gilbertille hyvästi. Mutta tohtori ei luopunut aikeistaan.

"Ystäväiseni", sanoi hän, "pyydän teitä poikkeamaan saamistanne määräyksistä ja huomauttamaan rouva paroonittarelle, että olen markiisi de Lafayetten ystävä."

Tohtorin lausuma nimi poisti puoliksi lakeijan arvelut ja kokonaan kultaraha, joka solui hänen käteensä.

"Olkaa hyvä ja seuratkaa minua", sanoi lakeija.

Gilbert seurasi häntä. Mutta lakeija ei vienytkään häntä rakennukseen, vaan puutarhaan.

"Tällä puolella puistoa rouva paroonitar mieluummin liikkuu", sanoi mies osoittaen eräänlaatuista sokkelokäytävää. "Olkaa hyvä ja odottakaa täällä."

Kymmenen minuutin kuluttua kuului käytävältä lehtien kahinaa, ja kolmen- tai neljänkolmatta ikäinen kookas, pikemmin ylevän kuin sievän näköinen nainen ilmestyi Gilbertin silmien eteen. Hän näkyi hämmästyvän kohdatessaan noin nuorelta näyttävän miehen, kun oli odottanut tapaavansa keski-ikäisen.

Gilbert oli todellakin niin erikoinen ulkomuodoltaan, että saattoi heti herättää noin terävän havainnontekijän kuin kirjailijattaremme huomaavaisuutta.

Harvalla miehellä oli niin puhdaspiirteiset kasvot, ja väkevän tahdon vaikutuksesta nämä piirteet olivat käyneet liikkumattomiksi. Kauniit mustat, ilmeikkäät silmät olivat työstä ja kärsimyksistä verhoutuneet ja voimistuneet, ja tällöin oli niistä kadonnut se levottomuus, joka on nuoruuden viehätyksiä.

Syvä ja samalla kaunis piirto oli siinä hienon suupielen salaperäisessä syvennyksessä, josta kasvotieteilijät etsivät mietiskelyn tuntomerkkiä. Näytti siltä kuin vain aika ja liian varhainen vanhuus olisivat antaneet Gilbertille tämän ominaisuuden, mitä luonto ei ollut aikonutkaan hänelle suoda.

Otsa oli leveä ja kauniisti kaareutuva; se loiveni hiukan taaksepäin tukkaan asti, jota ei enää pitkään aikaan ollut jauhotettu valkoiseksi. Ja tämä otsa ilmaisi tietoja ja ajattelua, tutkimuksia ja mielikuvitusta. Gilbertin silmäkulmat olivat paksut kuten hänen opettajansa Rousseaunkin ja loivat silmille varjon, josta välkkyi elämää ilmaiseva valo.

Vaatimattomasta puvustaan huolimatta siis Gilbert esiintyi "Corinnen" vastaisen kirjoittajan mielestä harvinaisen komeana ja hienona, ja tätä vaikutusta lisäsivät vielä hänen hoikat, valkoiset kätensä sekä pienet, siropohkeisiin, jänteviin sääriin liittyvät jalkansa.

Paroonitar katseli vähän aikaa Gilbertiä.

Gilbert puolestaan käytti tätä tuokiota kumartaakseen jäykästi kveekarien tapaan, jotka suovat naisille veljellisen arvonannon, mutta eivät hymyilevää kohteliaisuutta.

Sitten hän vuorostaan nopeasti tarkasti jo kuuluisaksi tullutta nuorta naista, jonka älykkäistä ja ilmeikkäistä kasvoista kokonaan puuttui sulo. Hänen päänsä oli enemmän vähäpätöisen ja jokapäiväisen miehen pää kuin naisen, ja se liittyi uhkean täyteläiseen ruumiiseen.

Rouva de Staëlilla oli kädessään oksa, jonka kukkia hän ajatuksissaan pureskeli.

"Tekö olette tohtori Gilbert?" kysyi hän.

"Niin, rouva paroonitar."

"Noin nuori. Olette jo saavuttanut varsin suuren maineen, vai kuuluuko se ehkä isällenne tai jollekulle teitä vanhemmalle sukulaiselle?"

"En tunne muita Gilbertejä kuin itseni. Ja jos nimeeni liittyy, niinkuin sanotte, hiukan mainetta, on minulla täysi oikeus omaksua se."

"Olette käyttänyt markiisi de Lafayetten nimeä päästäksenne luokseni. Markiisi onkin puhunut teistä meille ja ylistänyt teidän loppumattomia tietojanne." Gilbert kumarsi.

"Tämä tietomääränne on sitä arvokkaampi, sitä mielenkiintoisempi", jatkoi paroonitar, "kun kaikesta päättäen ette ole mikään tavallinen kemisti, toisten kaltainen ammattilainen, vaan olette syventynyt elämäntieteen suurimpiin salaisuuksiin."

"Markiisi de Lafayette näyttää sanoneen teille, että olen jonkinmoinen taikuri", lausui Gilbert hymyillen, "ja jos hän on sen sanonut, niin tiedän hänen siksi älykkääksi, että hän on sen teille voinut todistaakin."

"Hän on todellakin kertonut teidän ihmeellisellä tavalla parantaneen toivottomia tapauksia sekä taistelukentällä että ameriikkalaisissa sairaaloissa. Kenraali kertoi teidän vaivuttaneen heidät keinotekoiseen uneen, joka siinä määrin oli oikean kuoleman kaltaista, että saattoi erehtyä."

"Tämä keinotekoinen kuolema on tulos tieteestä, joka tähän asti on vielä melkein tuntematon muille kuin muutamille valituille, mutta joka kyllä ajan mittaan tulee yleiseksi."

"Se on mesmerismiä? Eikö olekin?" kysyi rouva de Staël hymyillen.

"Niin juuri, mesmerismiä."

"Oletteko ehkä ollut sen mestarin oppilaana?"

"Mesmer ei valitettavasti ollut itsekään muuta kuin oppilas. Mesmerismi eli magnetismi oli muinaisaikuinen tiede, jonka jo kreikkalaiset ja egyptiläiset tunsivat. Se hukkui Keskiajan mereen. Shakespeare aavistaa sen Macbethissaan. Urbain Grandier löysi sen ja sai sen johdosta, kuolemantuomionsa. Mutta suuri mestari, minun opettajani, on kreivi de Cagliostro."

"Tuo puoskari!" virkahti rouva de Staël.

"Rouva paroonitar, älkäähän tuomitko aikalaistenne tavoin, vaan arvostelkaa niinkuin jälkimaailma tuomitsee. Tiedoistani saan kiittää tuota puoskaria ja maailma ehkä vapauttaan."

"Olkoon niin", vastasi rouva de Staël hymyillen. "Minä puhun tuntematta mitään, te puhutte tuntien kaiken alkusyyn; luultavaa siis on, että te olette oikeassa ja minä väärässä… Mutta palatkaamme meihin. Miksi olette ollut niin kauan poissa Ranskasta? Miksi ette ole tullut ottamaan paikkaanne Lavoisierin, Cabanisin, Condorcetin, Baillyn ja Louisin seurassa?"

Tämän viimeisen nimen kuullessaan Gilbert punastui hiukan. [Hovilääkäri Louis tunsi kreivitär de Charnyn ja Gilbertin nuoruudenaikaisen salaisuuden. — Suom. ]

"Minun täytyy vielä paljon tutkia; en voi heti asettua mestarien rinnalle."

"Olette siis nyt kuitenkin saapunut tänne, mutta sopimattomaan aikaan. Isäni, joka mielellään olisi tahtonut edistää asioitanne, on jo kolme päivää ollut kuninkaan epäsuosiossa."

Gilbert hymyili.

"Rouva paroonitar", sanoi hän keveästi kumartaen, "kuusi päivää sitten jouduin parooni Neckerin määräyksestä Bastiljiin."

Rouva de Staël punastui vuorostaan.

"Sanotte sellaista, mikä minua suuresti ihmetyttää. Oletteko ollut Bastiljissa?"

"Olen kyllä."

"Mitä olitte tehnyt?"

"Ainoastaan ne, jotka minut sinne ovat toimittaneet, voivat sen minulle sanoa."

"Mutta olette siis päässyt sieltä pois?"

"Olen, sillä Bastiljia ei ole enää olemassa."

"Mitä, eikö Bastiljia ole olemassa?" sanoi rouva de Staël teeskennellen hämmästystä.

"Ettekö ole kuullut kanuunain pauketta?"

"Olen kyllä, mutta sellainen pauke ei vielä ilmaise mitään."

"Sallikaa minun huomauttaa, että rouva de Staël, parooni de Neckerin tytär, ei tänä hetkenä voi olla tietämättä, että kansa on valloittanut Bastiljin."

"Vakuutan teille", vastasi paroonitar hiukan hämillään, "että isäni lähdettyä en ole kuullut mitään näistä tapauksista ja olen vain surrut hänen lähtöään."

"Rouva paroonitar", sanoi Gilbert, "valtion kuriirit ovat siksi paljon tottuneet käymään Saint-Ouenin linnassa, että näinä neljänä tuntina, jotka ovat kuluneet Bastiljin valloituksesta, ainakin yhden on täytynyt eksyä tänne."

Paroonitar huomasi, ettei hän voinut vastata mitään valehtelematta suoraan. Valehteleminen oli hänelle vastenmielistä. Hän siirsi keskustelun toisaanne.

"Ja mikä saattaa teidät kunnioittamaan minua käynnillänne?" kysyi hän.

"Haluaisin saada puhutella parooni Neckeriä."

"Tiedättehän, ettei hän ole enää Ranskassa."

"Minusta paroonin lähtö tuntui siksi mahdottomalta, siksi epäpoliittiselta, sillä täytyihän hänen seurata olojen kehitystä…"

"Että…?"

"Että uskoin varmasti teidän, rouva paroonitar, ilmaisevan minulle, missä hän on."

"Te tapaatte hänet Brysselissä."

Gilbert loi paroonittareen tutkivan katseen.

"Kiitos", sanoi hän kumartaen. "Lähden siis Brysseliin, koska minulla on hänelle ilmoitettavana hyvin tärkeitä asioita."

Rouva de Staël näytti hiukan epäröivän, sitten hän sanoi: "Kaikeksi onneksi tunnen teidät ja tiedän teidät hyvin vakavaksi mieheksi, sillä noiden asioiden merkitys voi vähetä, jos toinen on välittäjänä… Mitä tärkeätä voi ollakaan enää isälleni hänen jouduttuansa epäsuosioon, kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut?"

"On tulevaisuus. Ja kenties minä en voi olla kokonaan vaikuttamatta tulevaisuuteen. Mutta onhan tämä tarpeetonta. Pääasia on minulle tavata parooni de Necker… Te siis sanotte hänen olevan Brysselissä?"

"Niin."

"Tarvitsen kaksikymmentä tuntia tätä matkaa varten. Tiedättekö, mitä merkitsee kaksikymmentä tuntia vallankumouksen aikaan ja kuinka paljon voi tapahtua kahdessakymmenessä tunnissa? Kuinka ajattelemattomasti parooni menettelikään järjestäessään kahdenkymmenen tunnin välimatkan itsensä ja tapausten, käden ja päämäärän välille!"

"Te kauhistutatte minua", sanoi rouva de Staël, "ja alan todellakin uskoa, että isäni on menetellyt ajattelemattomasti."

"Minkä sille mahtaa, kun kerran näin on tapahtunut. Minulla ei ole siis enää muuta tehtävää, kuin pyytää teiltä anteeksi, että olen häirinnyt. Hyvästi, madame."

Mutta paroonitar pidätti häntä.

"Johan sanoin, että säikytätte minua", jatkoi hän. "Teidän täytyy selittää kaikki, sanoa jotakin rauhoittavaa."

"Tänä hetkenä täytyy minun ajatella niin paljon mieskohtaisia etujani", sanoi Gilbert, "etten mitenkään voi ajatella toisten huolia. Nyt on kysymyksessä henkeni ja kunniani, samoin kuin olisi ollut parooni de Neckerin laita, jos hän olisi voinut heti kuulla kaiken sen, mitä sanon hänelle vasta kahdenkymmenen tunnin kuluttua."

"Hyvä herra, sallikaa minun muistaa eräs seikka, jonka jo kauan aikaa olen unohtanut, — ettei tällaisia asioita saa pohtia taivasalla, puistossa, missä jokainen voi meitä kuunnella."

"Olen teidän talossanne", sanoi Gilbert, "ja sallikaa siis minun huomauttaa, että te itse olette valinnut paikan, missä olemme. Mitä tahdotte? Noudatan määräyksiänne."

"Että suvaitsette lopettaa tämän keskustelun työhuoneessani."

"Ahaa", tuumi Gilbert, "jos tahtoisin saattaa hänet hämilleen, niin kysyisin, onko hänen työhuoneensa Brysselissä."

Mutta mitään kysymättä hän alkoi seurata paroonitarta, joka kiireesti läksi astumaan linnaa kohden.

Linnan edustalla odotti sama palvelija, joka oli saattanut Gilbertin puistoon. Rouva de Staël viittasi hänelle ja avaten itse ovet vei Gilbertin työhuoneeseensa, — miellyttävään olinpaikkaan, — missä oli pikemmin miehekäs kuin naisekas leima; toinen ovi ja kaksi ikkunaa olivat puistoon päin, joten yksikään vieras ei voinut sinne tulla eikä edes katsoakaan.

Sinne tultuaan paroonitar sulki oven ja kääntyi Gilbertin puoleen.

"Ihmiskunnan nimessä", lausui hän, "ilmaiskaa minulle, mikä tärkeä seikka teillä on isälleni ilmoitettavana ja miksi siis olette tullut Saint-Oueniin."

"Jos isänne voisi kuulla sanani", virkkoi Gilbert, "jos hän voisi tietää, että olen sama mies, joka olen lähettänyt kuninkaalle salaiset, mietelmäni Ajatusten ja edistyksen tilanteesta, niin olen varma siitä, että parooni de Necker ilmestyisi heti ja sanoisi: 'Tohtori Gilbert, mitä asiaa teillä on minulle? Puhukaa, minä kuuntelen.'"

Tuskin oli Gilbert lopettanut tämän lauseen, kun Vanloon maalaaman seinätäytteen taakse kätketty ovi aukeni hiljaa ja parooni Necker astui hymyillen kapeille kiertoportaille, joiden yläpäästä hohti lampun valo.

Silloin rouva de Staël kumarsi Gilbertille, suuteli isäänsä otsalle, poistui samaa tietä kuin tämä oli tullut, nousi portaita, sulki seinätäytteen ja katosi.

Necker lähestyi Gilbertiä, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

"Tässä olen, tohtori Gilbert. Mitä asiaa teillä on minulle? Olen valmis kuuntelemaan."

Molemmat istuutuivat.

"Herra parooni", aloitti Gilbert, "ilmaisen teille salaisuuden, joka paljastaa kaikki ajatukseni. Minä se neljä vuotta sitten toimitin kuninkaalle kirjan, joka selosti Euroopan nykyistä tilaa; ja minä sittemmin olen lähettänyt hänelle Yhdysvalloista teoksia, jotka käsittelevät kaikkia sovitteluja ja sisäisiä hallintojärjestelmiä, joista on ollut puhe Ranskassa."

"Joista kirjoista hänen majesteettinsa aina on puhunut minulle mitä suurimmalla ihastuksella ja syvällä kauhulla", sanoi parooni kumartaen.

"Niin, sillä ne ilmaisivat hänelle totuuden. Silloin oli kauhistuttavaa kuulla totuutta, ja kun kaikki tänään on muuttunut todellisuudeksi, on sitä kai vielä kauhistuttavampaa katsella?"

"Ehdottomasti", sanoi Necker.

"Onko kuningas antanut teille näitä kirjoja?"

"Ei kaikkia. Kaksi ainoastaan. Toinen koski valtion varoja, ja te olitte paria pientä kohtaa lukuunottamatta samaa mieltä kuin minäkin. Näinkin se on ollut minulle hyvin suuri kunnia."

"Ei siinä kaikki. Muuan kirja ennusti hänelle kaikki ne asiat, jotka nyt ovat täyttyneet."

"Niinkö?"

"Niin."

"Ja mitkä asiat? Sanokaahan."

"Mainitsen kaksi. Toinen oli se, että hänen eräänä päivänä täytyy muiden sitoumustensa vuoksi erottaa teidät."

"Ennustitteko hänelle minun joutuvan epäsuosioon?"

"Ennustin."

"Siinä on toinen asia. Mutta mikä oli toinen?"

"Oletteko ennustanut Bastiljin valloituksen?"

"Herra parooni, Bastilji ei ollut enää vain kuninkaallinen vankila, se oli tyranniuden tunnuskuva. Vapaus alkoi tunnuskuvan tuhoamisella. Vallankumous täydentää kaiken muun."

"Oletteko punninnut sanojenne kantavuutta?"

"Epäilemättä."

"Ettekä pelkää lausua ääneen tuollaista teoriaa?"

"Miksi sen tekisin?"

"Teillehän voisi käydä huonosti."

"Herra Necker", sanoi Gilbert hymyillen, "kun tulee juuri Bastiljista, ei pelkää enää mitään."

"Tuletteko Bastiljista?"

"Tulen, juuri tänään."

"Ja miksi olitte Bastiljissa?"

"Sitä kysyn teiltä."

"Minultako?"

"Niin juuri."

"Ja miksi minulta?"

"Siksi, että te minut sinne toimititte."

"Minäkö toimitin teidät Bastiljiin?"

"Kuusi päivää sitten. Eihän siitä ole kovin pitkää aikaa, joten teidän pitäisi se muistaa."

"Se on mahdotonta."

"Tunnetteko nimikirjoitustanne?"

Ja Gilbert näytti entiselle ministerille Bastiljin luettelon lehteä ja siihen liitettyä vangitsemiskäskyä.

"Tunnen kyllä", vastasi Necker, "tämä on oikea vangitsemiskäsky. Tiedättehän, että olen kirjoittanut mahdollisimman harvan alle ja että tämäkin mahdollisimman pieni määrä nousi neljään tuhanteen vuodessa. Huomasin jättäessäni virkani, että minut oli pantu kirjoittamaan nimeni muutamien avointenkin lomakkeiden alle. Valitettavasti on juuri tämä teidän ollut niiden joukossa."

"Minä en siis mitenkään voi syyttää teitä vangitsemisestani?"

"Ette suinkaan."

"Mutta", sanoi Gilbert hymyillen, "ymmärrättehän uteliaisuuteni. Täytyyhän minun saada tietää, ketä minun on kiitettävä vangitsemisestani. Olkaa siis niin hyvä ja ilmoittakaa se minulle."

"Se on hyvin helppoa. Varovaisuuden vuoksi en milloinkaan jättänyt kirjeitäni ministeristöön, vaan toin ne tänne joka ilta. Tämän kuun kirjeet ovat tämän kaapin B-laatikossa. Etsikäämme G-kirjaimen kohdalta."

Necker avasi laatikon ja selaili suurta kirjepinkkaa, jossa saattoi olla viisi- tai kuusisataa kirjettä.

"En säilytä muita kuin ne kirjeet, joiden avulla voin puolustautua joutuessani edesvastuuseen", sanoi entinen ministeri, "Pannessani toimeen vangitsemisen hankin itselleni vihamiehen. Olen siis varmasti torjunut iskun. Ihmettelisin, ellen sitä olisi tehnyt. G… G…, tässä se on, Gilbert. Se isku on teitä kohdannut kuningattaren hovipiiristä."

"Vai kuningattaren hovipiiristä?"

"Niin, pyydetään vangitsemiskäsky erään herra Gilbertin pidättämiseksi. Ei mainita mitään ammattia. Mustat silmät, musta tukka. Sitten tuntomerkit. Matkustaa Havresta Pariisiin. Tuo Gilbert olitte siis te?"

"Minä. Voitteko luovuttaa minulle tuon kirjeen?"

"En, mutta voin ilmaista teille, kenen nimi on sen alla."

"Sanokaa."

"Kreivitär de Charny."

"Kreivitär de Charny", lausui Gilbert. "En tunne häntä. En ole hänelle tehnyt mitään."

Ja hän kohotti päänsä kuin etsiäkseen muistoistaan.

"Tähän liittyy vielä pieni lisäys, ilman allekirjoitusta, mutta käsialan tunnen. Katsokaa."

Gilbert kumartui ja luki kirjeen reunasta sanat: "Toimitettava viipymättä se, mitä kreivitär de Charny pyytää."

"Kummallista", sanoi Gilbert. "Kuningattaren sekaantumisen minä vielä voisin ymmärtää, sillä kirjassani oli puhe hänestä ja Polignaceista. Mutta tuo kreivitär de Charny…"

"Ettekö tunne häntä?"

"Se on varmaankin tekonimi. Mutta enhän muutenkaan tunne Versaillesin aatelistoa, kun olen ollut viisitoista vuotta poissa Ranskasta. Olen käynyt sillä välin täällä vain kaksi kertaa, ja viimeksi lähdin neljä vuotta sitten. Sanokaahan, kuka tuo kreivitär de Charny on?"

"Kuningattaren ystävätär, uskottu. Kreivi de Charnyn ihailtu puoliso, kaunotar ja hyve samalla kertaa, siis oikea ihmeolento."

"Mutta minä en tunne sitä ihmeolentoa."

"Jos niin on asian laita, hyvä tohtori, niin uskokaa siis, että olette jonkun valtiollisen juonen uhri. Puhuittehan kreivi de Cagliostrosta?"

"Kyllä."

"Olette tuntenut hänet?"

"Hän on ollut ystäväni, enemmän kuin ystäväni, — opettajani, enemmän kuin opettajani, — pelastajani."

"Siis on joko Itävalta tai paavinistuin vaatinut teidän vangitsemistanne. Olettehan kirjoittanut kirjoja."

"Niinpä kyllä."

"Aivan oikein. Kaikki nämä pikkumaiset kostonhankkeet kiertävät kuningatarta, joutuvat hänen läheisyyteensä niinkuin kompassin neula kääntyy pohjoiseen, kun magneetti vetää rautaa puoleensa. Teitä vastaan on tehty liitto, teitä on seurattu. Kuningatar on pannut kreivitär de Charnyn kirjoittamaan kirjeen, poistaakseen kaikki epäluulot. Siinä on salaisuuden selitys."

Gilbert mietti hetkisen.

Tällöin hän muisti sen varastetun lippaan, jonka kanssa ei Itävallalla, ei paavillisella istuimella eikä kuningattarella ollut mitään tekemistä. Tämä asia johdatti hänet oikealle tolalle.

"Ei", sanoi hän, "se ei ole syynä, ei voi olla. Mutta samapa tuo, siirtykäämme toisiin asioihin."

"Mihin?"

"Teihin?"

"Minuun? Mitä asiaa teillä on minulle?"

"Se, jonka itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, — että kolmen päivän päästä olette jälleen virassanne ja että silloin saatte hallita Ranskaa niin itsevaltiaasti kuin haluatte."

"Niinkö luulette?" sanoi Necker hymyillen.

"Niin tekin, koska ette ole Brysselissä."

"Mikä on lopputulos?" virkkoi Necker. "Meidänhän on päästävä lopputulokseen."

"Ja se on tämä. Ranska on teitä rakastanut, pian se jumaloi teitä. Kuningatar oli jo väsynyt siihen, että teitä rakastettiin; kuningas väsyy siihen, että teitä jumaloidaan. He tavoittelevat silloin kansan suosiota teidän kustannuksellanne, ettekä te sitä salli. Te joudutte silloin vuorostanne kansan epäsuosioon. Rakas parooni Necker, kansa on nälkäinen leijona, joka nuolee vain ravitsevaa kättä, olkoon tämä käsi kenen tahansa."

"Ja sitten?"

"Sittenkö? Te joudutte unohduksiin."

"Minäkö? Unohduksiin!"

"Juuri niin."

"Ja mikä minut siihen saattaa?"

"Olot ja tapaukset."

"Kautta kunniani, tehän puhutte kuin profeetta."

"Pahaksi onneksi olenkin hiukan sellainen."

"Mitä siis tapahtuu?"

"Mitä tapahtuu, sitä ei ole vaikea arvata, sillä se jo itää Kansalliskokouksessa. Esiin astuu puolue, joka nyt nukkuu, — erehdyin, joka valvoo, mutta pysyy piilossa. Tämän puolueen päällikkönä on periaate, sen aseena ajatus."

"Kyllä ymmärrän. Te puhutte orleansilaisesta puolueesta."

"En. Siitä olisin sanonut, että sen päällikkönä on mies ja aseena kansansuosio. Puhun puolueesta, jonka nimeä minulle ei vielä ole edes mainittukaan, tasavaltalaisesta puolueesta."

"Tasavaltalaisesta puolueestako? Jopa nyt jotakin!"

"Ettekö usko sitä?"

"Haaveilua!"

"Niin, haaveilua tulen kidassa, joka nielee teidät kaikki."

"No, lyöttäydynpä siis tasavaltalaiseksi! Olenkin jo sitä."

"Geneveläinen tasavaltalainen, aivan oikein."

"Mutta onhan minun mielestäni tasavaltalainen aina tasavaltalainen."

"Siinä on erehdys, herra parooni. Meidän tasavaltalaisemme eivät muistuta laisinkaan muiden maiden tasavaltalaisia. Meidän tasavaltalaisemme nielaisevat ensin kaikki etuoikeudet, sitten aateliston ja sitten kuninkuuden. Te liitytte meidän tasavaltalaisiimme, mutta he joutuvat perille ilman teitä, sillä te ette tahdo seurata heitä sinne, minne he menevät. Ei, parooni de Necker, te erehdytte, ette te ole tasavaltalainen."

"Jos sillä käsitätte tuota kaikkea, niin en todellakaan ole. Minä rakastan kuningasta."

"Niin minäkin", sanoi Gilbert, "ja kaikki ihmiset tänä hetkenä rakastavat samoin kuin mekin. Jos sanoisin tämän kaiken teitä tyhmemmälle ihmiselle, niin minulle vihellettäisiin, minua pilkattaisiin. Mutta uskokaa sanojani, herra parooni."

"Sen kyllä tahtoisinkin tehdä, jos tämä olisi otaksuttavaa, mutta…"

"Tunnetteko salaiset seurat?"

"Olen paljon kuullut niistä puhuttavan."

"Uskotteko niihin?"

"Uskon niiden olemassaoloon, mutta en niiden kaikkivoipaisuuteen."

"Kuulutteko mihinkään sellaiseen?"

"En."

"Oletteko edes vapaamuurari?"

"En."

"Mutta, herra ministeri, minä olen!"

"Olette siis jäsen?"

"Kaikkien seurojen jäsen. Herra ministeri, olkaa varuillanne, sillä suunnattoman suuri verkko kietoo kaikki valtaistuimet. Näkymätön tikari uhkaa kaikkia hallitsijoita. Meitä on kolme miljoonaa veljeä, kaikissa maissa ja kaikissa yhteiskuntaluokissa. Meillä on ystäviä rahvaan keskuudessa, porvaristossa, aatelistossa, prinsseissä, jopa hallitsijoissakin. Olkaa varuillanne, herra de Necker; hallitsija, jonka edessä kiivastutte, on ehkä jäsen. Palvelija, joka teille kumartaa, on ehkä jäsen. Henkenne ei ole turvassa, omaisuutenne ei ole turvassa, ei edes kunnianne ole turvassa. Kaikkea vallitsee näkymätön voima, jota vastaan ette voi taistella, kun ette tunne sitä, ja joka voi teidät tuhota, sillä se tuntee teidät. Katsokaahan, nämä kolme miljoonaa ihmistä ovat jo saaneet aikaan ameriikkalaisen tasavallan, ne koettavat nyt saada aikaan ranskalaisenkin tasavallan, sitten ne koettavat muodostaa euroopalaisen tasavallan."

"Mutta", sanoi Necker, "Yhdysvaltojen tasavalta ei minua säikytä: omaksun hyvin mielelläni sen ohjelman."

"Niin kyllä, mutta Ameriikasta meihin on olemassa syvä kuilu. Ameriikka on uusi maa, ilman ennakkoluuloja, ilman etuoikeuksia, ilman kuninkuutta, hedelmällinen maa, raiskaamaton metsä. Ameriikan toisella puolen on meri, joka sille avaa kaupan, ja toisella puolen aukeus, joka tarjoo kaikki mahdollisuudet sen asukkaille. Mutta Ranska!… Mitä kaikkea saakaan hävittää Ranskassa, ennenkuin se muistuttaa Ameriikkaa!"

"Mihin te tällä kaikella tähtäätte?"

"Siihen, minne ehdottomasti joudumme. Mutta tahdon päästä siihen suuremmitta kolauksitta, asettamalla yrityksen etunenään kuninkaan."

"Lipuksiko?"

"Ei, vaan kilveksi."

"Kilveksi!" sanoi Necker hymyillen. "Ette te tunne kuningasta, jos tahdotte saada hänet näyttelemään sellaista osaa."

"Tunnen kyllä. Hyvä Jumala, hänhän on sellainen mies, jommoisia olen nähnyt tuhansia pienten ameriikkalaisten piirikuntien etunenässä, kunnon mies, vailla majesteettiutta, vailla vastustamiskykyä, vailla aloitekykyä, mutta eihän sille mahda mitään. Vaikkapa hänellä ei olisi mitään muuta kuin hänen pyhä kuninkaallinen arvonimensä, niin sekin on aina vallituksena äsken mainitsemiani miehiä vastaan, ja olkoon vallitus kuinka heikko tahansa, niin se on sentään parempi kuin ei mitään. — Muistan taistellessani Pohjois-Ameriikan villejä heimoja vastaan", jatkoi hän, "viettäneeni kokonaisia öitä pienen pensaikon takana. Vihollinen oli virran toisella puolen ja ampui meitä kohden. Pensaikko ei merkitse suurtakaan, vai mitä? Mutta sen sanon teille, että sydämeni sykki rauhallisemmin tuollaisen pensaikon takana, jonka oksat kuula taittoi kuin ne olisivat olleet lankoja, kuin aukealla tasangolla. Kuningas on minun pensaikkoni. Hänen takanaan näen vihollisen, mutta vihollinen ei näe minua. Tämän tähden, oltuani New Yorkissa tai Filadelfiassa tasavaltalainen, olen Ranskassa kuningasmielinen. Siellä meidän diktaattorimme nimi oli Washington. Herra ties, mikä sen nimeksi täällä tulee: tikari vaiko mestauslava."

"Te näette kaikki verenkarvaisena, tohtori!"

"Te näkisitte kaikki samanvärisenä, jos olisitte minun kerallani ollut tänään Grève-torilla!"

"Se on totta. Olen kuullut siellä surmatun ihmisiä."

"Katsokaahan, rahvas on kyllä sinänsä hyvä… mutta kun sen voima kerran…! Oi te ihmismyrskyt", huudahti tohtori Gilbert, "kuinka heikkoja teidän rinnallanne ovat taivaan myrskyt!"

Necker kävi miettiväiseksi.

"Ikävä, etten saa pitää teitä rinnallani", sanoi hän. "Tarpeen tullen te voisitte olla hyvänä neuvonantajana."

"Teidän rinnallanne, herra parooni, en olisi niin hyödyllinen, en ainakaan Ranskalle, kuin siellä, minne aion päästä."

"Mihin siis pyritte?"

"Kuulkaahan. Valtaistuimen lähellä on suuri valtaistuimen vihollinen, kuninkaan luona suuri kuninkaan vihollinen: se on kuningatar. Naisparka, joka unohtaa, että hän on Maria Teresian tytär, taikka joka ei muista sitä muutoin kuin ylpeilläkseen siitä. Hän uskoo pelastavansa kuninkaan, ja hän syöksee turmioon muutakin kuin kuninkaan, koko kuninkuuden. Meidän, jotka rakastamme kuningasta, jotka rakastamme Ranskaa, meidän täytyy liittyä yhteen ja kukistaa tämä mahti, hävittää tämä vaikutusvoima."

"Tehkää siis niinkuin sanoin teille: jääkää luokseni. Auttakaa minua."

"Jos jään luoksenne, niin meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa toimintamuoto; te olisitte minä, minä olisin te. Meidän täytyy erota, ja silloin me painamme kaksin verroin enemmän."

"Ja mihin tällä kaikella pääsemme?"

"Voimme viivästyttää lopputurmaa, mutta emme suinkaan sitä estää, vaikkakin olen varma sellaisesta apulaisesta kuin markiisi de Lafayettesta."

"Onko Lafayette tasavaltalainen?"

"Sen verran kuin joku markiisi voi olla. Jos meidän ehdottomasti täytyy alistua tasa-arvoisuuteen, niin valitkaamme ainakin suuraatelisten rinnallaolo. Minä rakastan tasa-arvoisuutta, joka kohottaa, mutta en sitä, joka alentaa."

"Ja te siis vastaatte Lafayettesta?"

"Ellei häneltä vaadita muuta kuin kuntoa, urhoollisuutta ja uhrautumista, niin vastaan hänen mukanaolostaan."

"Sanokaa, mitä siis tahdotte?"

"Suosituskirjettä hänen majesteetilleen kuningas Ludvig XVI:lle."

"Teidän vertaisenne mies ei kaipaa suosituskirjettä, vaan pääsee ilman sitäkin minne tahtoo."

"Ei, tahdon esiintyä teidän kätyrinänne, se on edullisempaa. Aikeisiini kuuluu juuri se, että te suosittelette minua."

"Ja mitä tavoitatte?"

"Tahdon päästä kuninkaan ylimääräiseksi lääkäriksi."

"Se on helppoa. Mutta kuningatar?"

"Kun kerran olen päässyt kuninkaan luo, niin se on minun asiani."

"Mutta jos hän vainoo teitä?"

"Silloin teen kuninkaan lujatahtoiseksi."

"Kuninkaan lujatahtoiseksi? Jos sen saatte aikaan, niin olette enemmän kuin ihminen."

"Se, joka saa ruumiin hoidettavakseen, on epäkelpo, ellei hän pääse johtamaan sieluakin."

"Mutta ettekö arvele tavoittaessanne kuninkaan lääkärin paikkaa häiritseväksi entisyydeksenne sitä, että olette ollut vankina Bastiljissa?"

"Sitä parempi vain minulle. Onhan minua, teidän oman arvelunne mukaan, vainottu filosofina."

"Sitä pelkään."

"Kuningas kohottaa arvoaan, saavuttaa kansan suosion, ottamalla lääkärikseen Rousseaun oppilaan, uusien oppien levittäjän, Bastiljista vapautuneen vangin. Kun ensi kerralla tapaatte kuninkaan, huomauttakaa tästä."

"Olette yhä oikeassa. Mutta kun kerran olette päässyt kuninkaan lähettyville, voinko luottaa teihin?"

"Täydellisesti, niin kauan kuin pysytte siinä valtiollisessa järjestelmässä, jonka omaksumme."

"Mitä lupaatte minulle?"

"Ilmoittaa teille ennakolta täsmälleen hetken, jolloin teidän on erottava virasta."

Necker katsoi Gilbertiin ja sanoi sitten synkällä äänellä:

"Se on todellakin suurin palvelus, minkä ystävä voi osoittaa ministerille, sillä se on viimeinen."

Ja hän istuutui pöytänsä ääreen kirjoittamaan kuninkaalle.

Tällävälin Gilbert luki kirjeen uudelleen pohtien: "Kreivitär de Charny! Kukahan se on?"

"Tässä", sanoi Necker ojentaen vähän ajan päästä Gilbertille kyhäämänsä kirjeen. Gilbert otti ja luki sen. Sisältö oli seuraava:

'Sire!

Teidän Majesteettinne varmaankin kaipaa luotettavaa miestä, jonka kanssa voitte puhella asioista. Viimeisen lahjan, viimeisen palveluksen, jättäessäni kuninkaan, teen antamalla hänelle tohtori Gilbertin. Sanon kylliksi Teidän Majesteetillenne, kun ilmoitan, että tohtori Gilbert on maailman lahjakkain lääkäri ja että hän on kirjoittanut hallinnosta ja politiikasta ne muistelmat, jotka ovat herättäneet Teidän Majesteettinne suurta huomiota.

Teidän Majesteettinne jalkojen juuressa parooni de Necker.'

Necker ei päivännyt kirjettä. Hän ojensi sen uudelleen tohtorille sinetillä suljettuna.

"Ja nyt olen Brysselissä, eikö niin?" sanoi hän.

"Tietysti, suuremmalla syyllä kuin koskaan ennen. Huomisaamuna muuten saatte minulta kuulla uutisia."

Parooni naputti erityisellä tavalla seinätäytteeseen, ja rouva de Staël tuli huoneeseen. Mutta tällä kertaa oli hänellä kukkaoksan sijasta kädessään tohtori Gilbertin kirja.

Hän näytti sen nimilehteä tohtorille keikailevasti.

Gilbert sanoi hyvästi paroonille ja suuteli paroonittaren kättä, tämän saattaessa häntä työhuoneen ovelle asti.

Ja hän palasi ajoneuvojen luo, missä Pitou ja Billot nukkuivat etuistuimellaan, ajaja kuskipukillaan ja hevoset seisoen veltoilla jaloillaan.

XXII

KUNINGAS LUDVIG XVI

Gilbertin, rouva de Staëlin ja parooni Neckerin kohtausta oli kestänyt noin puolitoista tuntia. Gilbert palasi Pariisiin neljänneksen yli yhdeksän, ajoi suoraan postitalolle, vuokrasi hevoset ja ajoneuvot, ja sillaikaa kun Billot ja Pitou menivät lepäämään pieneen hotelliin Thiroux-kadun varrelle, jonne Billot Pariisissa käydessään tavallisesti poikkesi, Gilbert ajoi täyttä laukkaa Versaillesia kohden.

Oli jo myöhä, mutta vähät välitti siitä Gilbert. Hänen kaltaisilleen luonteille on toiminta sisäinen välttämättömyys. Saattoihan sattua, että hän teki matkansa turhaan. Mutta mieluummin hän teki turhan matkan kuin jäi paikalleen. Herkkähermoisille olennoille on epävarmuus pahempi kidutus kuin kamalin todellisuus.

Hän saapui Versaillesiin puoli yksitoista. Tavalliseen aikaan olisivat kaikki olleet vaipuneina syvään uneen. Mutta tänä iltana ei kukaan nukkunut Versaillesissa. Kaikki olivat järkytettyjä Pariisin tapahtumista.

Ranskalaiset kaartilaiset, henkivartiolaiset, sveitsiläiset seisoivat ryhminä kaikkien pääkatujen risteyksissä puhellen joko keskenään tai niiden kansalaisten kanssa, joiden kuningasmielisyydestä he olivat varmoja.

Sillä onhan Versailles aina ollut kuningasmielinen kaupunki. Tämä kuninkuuden, jopa kuninkaankin palvominen on juurtunut asukkaitten sydämeen jonkinmoisena seutuun kuuluvana ominaisuutena. Kun he olivat eläneet kuninkaiden lähettyvillä ja heidän kauttaan, heidän loistonsa varjossa, — kun aina olivat hengittäneet liljojen tuoksua, nähneet kullan kimaltelevan pukimissa ja hymyn loistavan kuninkaallisilla kasvoilla, tunsivat Versaillesin asukkaat, joille kuninkaat ovat rakentaneet marmorisen ja graniittisen kaupungin, itsensä tavallaan hieman kuninkaallisiksi. Ja vielä nytkin, kun marmorin rakoihin on ilmestynyt sammal ja kivien välissä kasvaa ruohoa, kun kultaus alkaa himmetä puukoristeista, kun puistojen varjo on synkkä kuin haudan, kieltäisi Versailles koko alkuperänsä, ellei se pitäisi itseään kaatuneen kuninkuuden sirpaleena, ja kun se ei enää voi ylpeillä rikkaudellaan ja vallallaan, se säilyttää ainakin kaipauksen runollisuuden ja alakuloisuuden tenhon.

Niinkuin olemme maininneet, koko Versailles tänä heinäkuun 14 ja 15 päivän välisenä yönä halusi siis levottomana tietää, millä tavalla kuningas suhtautuisi tähän kruununsa loukkaamiseen, tähän valtansa kolhaisuun.

Vastatessaan herra de Dreux-Brézélle Mirabeau oli iskenyt kuninkuutta suoraan vasten kasvoja. Valloittamalla Bastiljin iski rahvas sitä suoraan sydämeen.

Mutta ahdasmieliset ja lyhytnäköiset ihmiset ratkaisivat asian hyvinkin helposti. Sotilaiden mielestä, jotka tapahtumissa olivat vain nähneet raa'an voiman voiton tai tappion, piti vain hyökätä Pariisia vastaan. Kolmellakymmenellä tuhannella sotilaalla ja kahdellakymmenellä kanuunalla piankin hävittäisi pariisilaisten ylpeyden ja voittoisan raivon.

Ei koskaan ole kuningasta niin moni ollut neuvomassa; jokainen lausui mielipiteensä avoimesti ja ääneen. Maltillisimmat sanoivat:

"Asiahan on perin yksinkertainen." — Onhan huomattu, että kaikkein vaikeimmissa tilanteissa käytetään meidän maassamme tätä puhetapaa. —"Asiahan on aivan yksinkertainen", sanoivat he. "Ensiksi pyydetään Kansalliskokousta hyväksymään toimenpiteet, jota pyyntöä se ei kiellä. Sen esiintyminen on viime aikoina rauhoittanut kaikkia, se ei tahdo, että rahvas tekee väkivaltaisuuksia, niinkuin se ei tahdo ylhäisön menettelevän omavaltaisesti. Kansalliskokous selittää suoraan, että kapinallisuus on rikos, että kansa, jolla on edustajansa tuodakseen kuninkaan tiedoksi kaikki toivomukset, ja kuningas, joka harjoittaa oikeutta, että kansa tekee väärin tarttuessaan aseisiin ja vuodattaessaan verta. Kun kuningas saa varmasti aseekseen tämän Kansalliskokouksen selityksen, voi hän hyvänä isänä iskeä Pariisia, siis iskeä ankarasti. Silloin myrsky loittonee, ja kuninkuus käyttää korkeinta oikeuttaan. Rahvas palaa velvollisuuteensa, johon kuuluu tottelevaisuus, ja kaikki kulkee totuttua latuaan."

Sillä tavalla asiat yleensä järjestettiin palatsin pihoilla ja puistokaduilla.

Mutta asetorilla ja kasarmien edustoilla puhuttiin toisin.

Siellä näki paikkakunnalla vieraita olentoja, miehiä, joilla oli älykkäät kasvot ja verhotut katseet. He siroittivat kaikkialle salaperäisiä sanomia, liioittelivat jo muutoinkin vakavia uutisia ja melkein julkisesti levittivät kapinallisia mielipiteitä, jotka jo kahden kuukauden aikana olivat kuohuttaneet Pariisia ja nostaneet etukaupungit toimintaan.

Näiden miesten ympärille kerääntyi synkkiä, vihamielisiä, kiihkeitä ryhmiä. Sellaisiin ryhmiin kuului henkilöitä, joille muistutettiin heidän kärsimyksiään, heidän kurjuuttaan ja kuninkuuden välinpitämättömyyttä rahvasta kohtaan. Heille sanottiin:

"Kahdeksan vuosisataa on jo kansa taistellut; mitä se on siten voittanut? Ei mitään. Ei yhteiskunnallisia oikeuksia, ei valtiollisia oikeuksia; se on ollut vain kuin maanviljelijän lehmä, jolta otetaan vasikat vietäviksi teurastajalle, maito vietäväksi markkinoille, liha paloitellaan ja nahka toimitetaan parkitsijalle. Hädän ahdistamana on hallitus taipunut ja kutsunut koolle säädyt. Mutta kun nyt säädyt ovat koolla, mitä tekee hallitus? Niiden kokoonkutsumisesta asti se harjoittaa painostusta säätyjä kohtaan. Kansalliskokous on kyllä toimessa, mutta vastoin hallituksen tahtoa. No niin, koska pariisilaiset veljemme ovat antaneet meille voimakkaan sysäyksen, lykätkäämme me Kansalliskokousta eteenpäin. Jokainen askel, jonka se pääsee eteenpäin valtiollisella taistelukentällä, on vain voitto meille, ja meidän taistelukenttämme laajentuminen merkitsee varallisuutemme lisääntymistä, oikeuksiemme kunnioittamista. Eteenpäin, eteenpäin, kansalaiset! Bastilji ei ollut muuta kuin tyrannien etuvarustus! Bastilji on valloitettu, jäljelle jää vielä pohja!"

Synkimpiin kolkkiin kerääntyi toisia joukkoja, ja niissä lausuttiin toisia sanoja. Ne puhujat kuuluivat ilmeisesti ylempään luokkaan, ja vaikka he olivat ottaneet ylleen rahvaan vaatteet, niin valkoiset kädet ja sivistynyt puhetapa ilmaisivat, mitä he oikeastaan olivat.

"Kansa", sanoivat nämä miehet, "molemmin puolin johdetaan sinua harhaan. Toiset vaativat sinua kääntymään takaisin, toiset lykkäävät sinua eteenpäin. Sinulle puhutaan valtiollisista oikeuksista, yhteiskunnallisista oikeuksista. Oletko yhtään onnellisempi sen jälkeen kun olet saanut äänestää edusmiestesi kautta? Oletko vähääkään varakkaampi sen jälkeen kun olet saanut edustajat? Etkö kärsi yhtä paljon nälkää sen jälkeen kun Kansalliskokous laatii säädöksiä? Ei, jätä politiikka ja teoriat niille, jotka osaavat lukea. Et sinä nyt tarvitse lauselmaa tai kirjoitettua päätelmää. Leipää sinä tarvitset, yhä leipää. Sinä tahdot, että lapset voivat hyvin ja että vaimosi saa elää turvassa. Kuka kaiken sen sinulle antaa? Kuningas, jolla on luja luonne, nuorekas sielu ja jalo sydän. Sellainen ei ole Ludvig XVI, jota hallitsee vaimonsa, kovasydäminen itävallatar. Etsi valtaistuimen lähettyviltä sitä, joka voi tehdä Ranskan onnelliseksi ja jota kuningatar juuri sen vuoksi vihaa, että hän erottautuu muista, rakastaa ranskalaisia, niinkuin ranskalaiset rakastavat häntä."

Sellaiset mielipiteet vallitsevat Versaillesissa; siten vaikutti kansalaissota kaikkialla.

Gilbert liittyi puhelemaan parin kolmen ryhmän kanssa. Päästyänsä selville yleisestä mielipiteestä hän astui suoraan palatsia kohden, jota vartioivat suuret joukot. Ketä vastaan? Sitä ei kukaan tiennyt.

Kaikista näistä vartioista huolimatta Gilbert helposti pääsi etupihojen poikki ja tuli eteiskäytäville asti kenenkään kysymättä, minne hän meni.

N.s. "Häränsilmä"-salissa pidätti hänet muuan henkivartiolainen. Gilbert otti taskustaan parooni Neckerin kirjeen ja näytti sen nimikirjoitusta. Aatelismies katsahti siihen. Hän oli saanut jyrkät määräykset, mutta kun jyrkät määräykset ovat juuri niitä, joita täytyy eniten selvitellä, sanoi hän Gilbertille:

"On nimenomaan ankarasti kielletty päästämästä ketään kuninkaan luokse. Mutta epäilemättä ei ole silloin otettu varteen parooni Neckerin lähettilästä, ja koska varmastikin tuotte hänen majesteetilleen tärkeitä tietoja, otan poikkeuksen vastuulleni."

Gilbert astui sisään.

Kuningas ei ollut omissa huoneissaan, vaan neuvostosalissa. Hän oli ottamassa vastaan kansalliskaartin lähetystöä, joka vaati sotajoukkojen hajoittamista, porvarikaartin perustamista ja kuninkaan saapumista Pariisiin.

Ludvig kuunteli kylmäkiskoisena; sitten hän vastasi, että asiaa piti pohtia ja että hän aikoi keskustella tästä neuvostonsa kanssa.

Hän keskusteli siis.

Tällä välin lähetystö odotti galleriassa, ja kiilloitettujen lasiovien kautta he näkivät kuninkaallisten neuvosherrojen yhä kiihtyvät varjot ja heidän uhkaavat liikkeensä.

Katsellen tätä varjojen leikkiä he saattoivat päätellä, että vastaus tulisi kielteiseksi.

Kuningas sovittikin vastauksensa sellaiseksi, että hän lupasi nimittää porvarikaartin johtajat ja käskeä Mars-kentällä olevia joukkoja siirtymään pois. Mitä tuli hänen läsnäoloonsa Pariisissa, niin hän ei tahtonut osoittaa sellaista suosiota kapinoivalle kaupungille, ennenkuin se kokonaan oli alistunut.

Lähetystö rukoili, kehoitti, pyytämällä pyysi. Kuningas vastasi, että hänen sydämensä vuoti verta, mutta ettei hän voinut enempää tehdä.

Ja tyytyväisenä siitä, että oli tällä tavoin saanut ilmaista mahtia, jota hänellä ei enää ollut, kuningas palasi huoneisiinsa.

Siellä hän tapasi Gilbertin. Henkivartiolainen oli hänen seurassaan.

"Mitä tahdotte?" kysyi kuningas.

Soturi lähestyi ja selitti kuninkaalle, miksi hän oli toiminut vastoin määräyksiä. Gilbert, joka moniin vuosiin ei ollut nähnyt kuningasta, tarkasteli ääneti tätä miestä, jonka Jumala oli antanut Ranskan perämieheksi kaikkein ankarimman myrskyn aikana.

Kuningas oli lihava ruumiiltaan ja lyhytkasvuinen, vailla joustavuutta ja majesteettiutta; kasvojen piirteet olivat pehmeät, ja niistä puuttui ilmeikkyys. Veretön nuoruus taisteli hänessä liian varhain tulevaa vanhuutta vastaan, liiallinen lihavuus keskinkertaisten älynlahjojen kanssa, ja hänen asemastaan johtuva ylpeys vain antoi hänelle jonkinmoisen ohimenevän arvokkuuden. Kun häntä tähysteli kasvojen tutkija, joka oli työskennellyt yhdessä Lavaterin kanssa, hypnotismin taituri, joka Balsamon kanssa oli nähnyt tulevaisuuteen, filosofi, joka oli haaveillut Rousseaun kanssa, matkailija, joka oli tarkastanut kaikkia ihmisrotuja, ilmaisivat nämä seikat suvun huonontumista, heikkenemistä, voimattomuutta, rappeutumista. Gilbert masentui, ei nöyrästä kunnioituksesta, vaan mielenkarvaudesta, katsellessaan tätä surkeata näkyä.

Kuningas astui häntä kohden.

"Tekö tuotte minulle herra de Neckerin kirjeen?" kysyi hän. "Niin, sire."

"Ahaa!" huudahti kuningas ikäänkuin olisi sitä epäillyt. "Antakaa se pian tänne!"

Ja hän sanoi nämä sanat sillä äänellä kuin hukkuva, joka huutaa: "Köysi!"

Gilbert ojensi kirjeen kuninkaalle. Ludvig tarttui siihen heti, luki sen kiireesti ja tehden liikkeen, jossa ilmeni hiukan komentamisen aateluutta, sanoi henkivartiolaiselle:

"Jättäkää meidät, herra de Varicourt."

Gilbert jäi kahdenkesken kuninkaan kanssa. Huonetta valaisi ainoastaan yksi lamppu. Kuningas näytti kuin tahallaan vähentäneen valoa, jotta hänen pikemmin ikävystymistä kuin huolta kuvastavilta kasvoiltaan ei olisi voinut lukea hänen ajatuksiaan.

"Monsieur", sanoi hän luoden Gilbertiin kirkkaamman ja tarkkaavamman katseen kuin tämä oli odottanutkaan, "monsieur, oletteko todellakin niiden kirjojen tekijä, jotka ovat tehneet minuun niin syvän vaikutuksen?"

"Olen, sire."

"Kuinka vanha olette?"

"Kolmenkymmenenkahden, sire. Mutta tutkimukset ja onnettomuudet lisäävät ikää. Kohdelkaa minua vanhuksena."

"Miksi olette viipyneet näin kauan, ennenkuin olette tullut luokseni?"

"Siksi, sire, ettei minun tarvinnut ääneen sanoa teidän majesteetillenne sitä, minkä paljoa vapaammin ja helpoimmin sain lausutuksi kirjallisesti."

Ludvig XVI mietti.

"Eikö teillä ole muita syitä mainittavana?" kysyi hän epäluuloisena.

"Ei, sire."

"Mutta olisihan, ellen väärin muista, eräiden erikoisten seikkojen pitänyt teille todistaa, että olin teitä kohtaan suopea."

"Teidän majesteettinne puhuu varmaankin siitä jonkinmoisesta kohtaamisesta, jota rohkenin ehdottaa kuninkaalle, kun viisi vuotta sitten lähetettyäni ensimmäisen kirjani, pyysin asettamaan kynttilän lähelle ikkunaa kello kahdeksan aikaan illalla saadakseni tietää, että kirjani oli luettu."

"Ja…" äännähti kuningas tyytyväisenä.

"Ja määräpäivänä ja määrähetkenä ilmestyi kynttilä siihen paikkaan, johon olin rohjennut pyytää teitä sen asettamaan."

"Ja sitten?"

"Ja sitten näin sitä kohotettavan ja laskettavan kolme kertaa"

"Ja sitten?"

"Ja sitten luin nämä rivit Gazettesta: 'Se, jota kynttilä on kolmasti kutsunut, voi tulla sen luokse, joka sen on kolmasti nostanut, ja hän saa palkkionsa.'"

"Nuo sanat olivat todellakin ilmoituksessa", vahvisti kuningas.

"Ja tässä on sanomalehtikin", ilmoitti Gilbert ottaen taskustaan lehden, johon tämä ilmoitus oli painettu viisi vuotta sitten.

"Hyvä, hyvä", sanoi kuningas, "olen teitä kauan odotellut. Saavutte silloin, kun olen lakannut teitä odottamasta. Tervetuloa, sillä saavutte hyvien sotilaitten tavoin taisteluhetkenä."

Sitten hän jatkoi katsoen entistä tarkkaavammin Gilbertiin:

"Tiedättekö, että kuningas ei ole tottunut näkemään sen miehen pysyvän loitolla, jota on odotellut viisi vuotta ja jolle on sanonut: tulkaa ottamaan palkkionne, mutta joka ei saavukaan?"

Gilbert hymyili.

"Miksi ette tullut, sanokaahan?" kysyi Ludvig XVI.

"Koska en ansainnut mitään palkintoa, sire."

"Kuinka niin?"

"Olen syntyisin ranskalainen, rakastan maatani, toivon sen menestyvän. Kun liitin oman elämäni kolmenkymmenen miljoonan maanmieheni elämään, tiesin toimivani omaksi hyväkseni, työskennellessäni teidän hyväksenne. Ihminen ei ole palkinnon arvoinen, sire, silloin kun hän on itsekäs."

"Tuo on puheenkäänne, — teillä oli joku toinen syy."

Gilbert ei vastannut.

"Puhukaa, minä haluan sitä."

"Ehkä, sire, olette arvannut oikein."

"Eikö se ollut tämä?" kysyi kuningas levottomana. "Piditte tilannetta vakavana ja säästitte, itseänne."

"Toista vieläkin vakavampaa hetkeä varten. Teidän majesteettinne on arvannut oikein."

"Rakastan suoruutta", sanoi kuningas, joka ei voinut salata hämminkiään, sillä hän oli arka luonne ja punastui helposti. "Te siis ennustitte kuninkaalle turmiota", jatkoi Ludvig XVI, "ja pelkäsitte joutuvanne liian keskelle raunioita."

"En, sire, koska juuri silloin, kun tuomio on uhkaavin, lähestyn vaaraa."

"Niin, niin, tulette Neckerin luota ja puhutte samoin kuin hänkin. Vaaraa, vaaraa! Epäilemättä. Vaarallista on nyt lähestyä minua. Ja missä Necker on?"

"Luullakseni likellä, ollakseen valmis noudattamaan teidän majesteettinne määräyksiä."

"Sitä parempi, tarvitsen häntä", sanoi kuningas huoaten. "Politiikassa ei saa olla itsepäinen. Uskoo tekevänsä hyvin ja tekeekin pahoin, — toimiikin hyvin, ja oikukkaat tapaukset turmelevat kaiken tuloksen; aikeet olivat hyvät ja kuitenkin huomaa erehtyneensä."

Kuningas huokasi jälleen. Gilbert riensi häntä auttamaan.

"Sire", sanoi hän, "teidän majesteettinne lausuu ajatuksensa hyvin selvästi. Mutta tänä hetkenä on nähtävä selvemmin tulevaisuuteen kuin on koskaan ennen nähty."

Kuningas kohautti päätänsä, ja Gilbert huomasi, että hänen ilmeettömät silmäkulmansa hiukan rypistyivät.

"Sire, suokaa minulle anteeksi", virkkoi Gilbert, "olen lääkäri. Kun vaara on suuri, olen lyhytsanainen."

"Panette siis suuren painon tämänpäiväiselle kapinalle?"

"Se ei ole mikään kapina, sire, se on vallankumous."

"Ja haluatte minun ryhtyvän sovitteluihin noiden kapinallisten, noiden murhaajien kanssa? Sillä hehän ovat väkivalloin ottaneet Bastiljin, ja se on kapinaa; he ovat tappaneet Launayn, Losmen ja Flessellesin, ja se on murhaa."

"Tahtoisin teidän erottavan nämä asiat toisistaan, sire. Bastiljin valloittajat ovat sankareita; Losmen, Launayn ja Flessellesin surmaajat ovat murhamiehiä."

Kuningas punastui hiukan, ja tämä punastus katosi melkein samassa; huulet tulivat kelmeiksi, ja muutama hikipisara kimalteli hänen otsallaan.

"Olette oikeassa. Olette lääkäri tai oikeammin sanoen kirurgi, sillä te leikkaatte verekseltä. Mutta palatkaamme meihin. Kutsuttehan itseänne tohtori Gilbertiksi, eikö niin? Ainakin sitä nimeä olette käyttänyt kirjoissanne."

"Sire, olen hyvin onnellinen siitä, että teidän majesteetillanne on niin hyvä muisti, vaikka oikeastaan olen väärässä, kun tästä ylpeilen."

"Miksikä?"

"Koska nimeni on mainittu teidän majesteettinne kuullen ihan äskettäin."

"En ymmärrä teitä."

"Kuusi päivää sitten jouduin vangiksi ja Bastiljiin. Olen kuullut sanottavan, ettei mitään tärkeätä vangitsemista panna täytäntöön kuninkaan siitä tietämättä."

"Te Bastiljissa!" virkahti kuningas kummastuen.

"Tässä on todistukseni siitä, sire. Kun kuusi päivää sitten, niinkuin minulla oli kunnia mainita teidän majesteetillenne, kuninkaan määräyksestä jouduin vankilaan, olen tänään kansan armosta sieltä päässyt."

"Tänäänkö?"

"Niin, sire. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut kanuunain pauketta?"

"Olen yllä."

"Se avasi vankilani."

"Olisin tyytyväinen siitä", jupisi kuningas, "ellei kanuunoita olisi samalla suunnattu kuningasvaltaakin kohden."

"Oh, sire, älkää tehkö vankilasta periaatteen tunnuskuvaa. Sanokaa pikemmin, että olette tyytyväinen Bastiljin valloittamisesta, sillä tästälähin ei enää tehdä sellaista vääryyttä, jonka alaiseksi minä olen joutunut, kuninkaan tietämättä."

"Mutta onhan vangitsemisellanne ollut jokin syy?"

"Ei minun tietääkseni, sire. Palatessani Ranskaan jouduin vangiksi ja sitten tyrmään, siinä kaikki."

"Sanokaahan", lausui Ludvig XVI säveästi, "etteköhän ole hiukan itsekäs tullessanne minulle puhumaan itsestänne nyt, kun pitäisi puhua minusta?"

"Sire, minun täytyy vain saada teidän majesteettinne vastaus yhteen kysymykseen."

"Mihin?"

"Onko teidän majesteettinne vai eikö ole millään tavoin osallinen vangitsemiseeni?"

"En tiennyt paluustanne Ranskaan."

"Olen onnellinen kuullessani tämän vastauksen, sire. Voin siis avoimesti sanoa, että teidän majesteettinne vaikutusta on käytetty väärin siinä, missä tapahtuu väärinkäytöstä. Ja jos joku sellaista epäilee, voin mainita itseni esimerkkinä."

Kuningas hymyili.

"Lääkärinä", sanoi hän, "panette voidetta haavaan."

"Sire, tarjoon sitä molemmin käsin. Ja jos teidän majesteettinne tahtoo, niin parannan tuon haavan, — sen vakuutan."

"Epäilemättä tahdon."

"Mutta teidän tulee tahtoa sitä oikein lujasti, sire."

"Minä lupaan tahtoa lujasti."

"Ennenkuin menette pitemmälle, sire, lukekaa nämä rivit, jotka ovat kirjoitetut vangitsemisluettelon reunaan", sanoi Gilbert.

"Mitkä rivit?" kysyi kuningas levottomana.

"Katsokaa."

Gilbert ojensi kuninkaalle paperin. Kuningas luki: "Kuningattaren vaatimuksesta…"

Hän rypisti silmäkulmiaan.

"Kuningattaren!" sanoi hän. "Oletteko jotenkin joutunut kuningattaren epäsuosioon?"

"Olen varma siitä, että hänen majesteettinsa kuningatar tuntee minut vielä huonommin kuin teidän majesteettinne."

"Mutta olette toki tehnyt jonkun rikoksen; eihän Bastiljiin joudu syyttä suotta."

"Näyttää joutuvan, koska juuri pääsin sieltä."

"Mutta herra Necker lähettää teidät minun luokseni, ja vangitsemiskäskyn alla oli hänen nimensä?"

"Aivan oikein."

"Selittäkää siis paremmin. Muistelkaa entistä elämäänne. Ehkä siellä on jokin kohta, jonka itsekin olette unohtanut."

"Muistella elämääni! Sen teen, sire, ja teen sen ääneen. Olkaa varma siitä, etten puhu kauan. Olen kuudennestatoista ikävuodestani asti tehnyt työtä. Olin Rousseaun oppilas, Balsamon toveri, Lafayetten ja Washingtonin ystävä, enkä Ranskasta lähdettyäni ole tehnyt mitään vääryyttä, en edes erehdystä. Kun tieteeseen syventymällä voin hoitaa haavoittuneita ja sairaita, ajattelin aina, että saan kiittää Jumalaa jokaisesta uudesta ajatuksesta, jokaisesta liikkeestäni. Koska Jumala uskoi huostaani luomiansa olentoja, vuodatin kirurgina verta ihmiskunnan hyväksi, ollen valmis vuodattamaan omani lieventääkseni potilaitteni tuskaa tai parantaakseni heidät. Lääkärinä olen aina ollut lohduttaja, toisinaan hyväntekijäkin. Tällätavoin on kulunut viisitoista vuotta. Jumala on siunannut ponnistuksiani. Olen nähnyt useimpien potilaitteni toipuvan, ja kiitollisena he ovat suudelleet kättäni. Ne, jotka kuolivat, oli Jumala tuominnut. Ei, sen sanon teille, sire, sen jälkeen kun viisitoista vuotta sitten lähdin Ranskasta en ole tehnyt mitään, mistä voisin itseäni syyttää."

"Amerikassa olette seurustellut olojen uudistajain kanssa, ja kirjoituksissanne olette levittänyt heidän ajatuksiansa."

"Niin, sire, ja olen unohtanut tämän olojen uudistajan nimen ajatellessani kuningasten ja ihmisten kiitollisuutta."

Kuningas vaikeni.

"Sire", jatkoi Gilbert, "nyt tunnette elämäni. En ole loukannut enkä haavoittanut ketään, en kerjäläistä enkä kuningatarta, ja tulen teidän majesteetiltanne kysymään, miksi minua on rangaistu."

"Puhun asiasta kuningattarelle. Mutta oletteko varma siitä, että vangitsemiskäsky on kirjoitettu suorastaan kuningattaren käskystä?"

"Sitä en sano, sire. Uskon, että kuningatar on sen vain vahvistanut."

"Siinä näette itse", sanoi Ludvig iloissaan.

"Niin kyllä, mutta tiedättehän, sire, että kun kuningatar vahvistaa hän samalla käskee."

"Ja kuka on tuon vahvistetun käskyn antanut? Näyttäkäähän!"

"Tässä se on, sire", sanoi Gilbert, "katsokaa!"

Ja hän ojensi vangitsemiskäskyn.

"Kreivitär de Charny!" huudahti kuningas. "Hänkö teidät on toimittanut vankeuteen! Mutta mitä pahaa olette tehnyt kreivitär-paralle?"

"En edes tunne sitä naista, sire."

Ludvig painoi kädellään otsaansa.

"Charny!" mutisi hän; "Charny: lempeys, hyvyys, siveys itse!"

"Siinä näette, sire", sanoi Gilbert nauraen, "että nuo kolme kirkollista hyvettä ovat toimittaneet minut Bastiljiin."

"Minä tahdon tästä päästä selville", päätti kuningas.

Hän veti kellonnauhasta.

Palvelija tuli sisään.

"Katsokaa, onko kreivitär de Charny kuningattaren luona", käski Ludvig.

"Sire", vastasi palvelija, "kreivitär meni juuri äsken gallerian kautta. Hän on astumassa vaunuihinsa."

"Juoskaa hänen järjestään", sanoi Ludvig, "ja pyytäkää häntä tulemaan työhuoneeseeni erään tärkeän asian vuoksi."

Sitten hän kääntyi Gilbertin puoleen.

"Sitäkö tahdotte?" kysyi hän.

"Niin, sire", vastasi Gilbert, "ja olen teidän majesteetillenne tuhannesti kiitollinen."

XXIII

KREIVITÄR DE CHARNY

Kun palvelija läksi kutsumaan kreivitär de Charnytä, vetäytyi Gilbert erään ikkunan syvennykseen.

Kuningas asteli salissa, milloin ajatellen valtiollisia asioita, milloin Gilbertin itsepintaisuutta. Tahtomattaan hän oli tämän miehen vaikutuksen alainen hetkenä, jona hänen ei olisi pitänyt ajatella muuta kuin uutisten saamista Pariisista.

Äkkiä työhuoneen ovi avautui. Palvelija ilmoitti kreivitär de Charnyn, ja yhteen vetämiensä verhojen raosta Gilbert näki naisen, jonka väljän silkkihameen laahus kahisi ovenpuoliskojen välissä.

Tällä naisella oli sen ajan muodin mukainen puku. Röijy oli harmaata silkkiä, jossa oli monivärisiä raitoja, hame samanlainen, ja kaulassa oli pitkä huivi, joka rinnalla meni ristiin ja oli sidottu taakse, niin että komea ja täyteläinen povi esiintyi edukseen.

Pieni hattu oli sirosti asetettu korkean tukkalaitteen päälle, korkeakantaiset kengät paljastivat kauniin nilkan, kädessään hän piti hienoa keppiä, jonka nupilla hansikoidun käden hoikat, pitkät, täydellisesti ylhäiset sormet leikkivät. Tällainen oli Gilbertin kiihkeästi odottama henkilö, joka astui Ludvig XVI:n eteen.

Kuningas läheni muutaman askeleen häntä kohden.

"Aiotte kai poistua, kreivitär?"

"Niin, sire", vastasi kreivitär, "olin juuri astumassa vaunuihini, kun sain kuulla teidän majesteettinne käskyn."

Tämän soinnukkaan äänen kuullessaan tunsi Gilbert korvissaan kovaa kohinaa. Veri syöksyi äkkiä hänen poskiinsa; hänen ruumiinsa värisi.

Hän astui vaistomaisesti muutaman askeleen piilopaikastaan, missä oli verhojen taakse kätkettynä.

"Hän", sopersi hän, "hän… Andrée!"

"Madame", jatkoi kuningas, joka ei ollut sen paremmin kuin kreivitärkään huomannut varjossa olevan Gilbertin mielenliikutusta, "olen pyytänyt teitä saapumaan luokseni, saadakseni selon eräästä asiasta."

"Olen valmis vastaamaan teidän majesteetillenne." Kuningas kumartui Gilbertiin päin kuin varoittaakseen tätä. Tohtori käsitti, että vielä ei ollut tullut se hetki, jolloin hänen oli astuttava esiin, ja peräytyi verhojen suojaan.

"Kahdeksan tai kymmenen päivää sitten", sanoi kuningas, "kirjoitti parooni de Necker vangitsemiskäskyn…"

Gilbert kiinnitti katseensa Andréehen verhojen tuskin huomattavasta raosta. Nuori nainen oli kalpea, kiihoittunut, levoton, kuin salaisen taikavoiman vallassa, jota hän ei itsekään aavistanut.

"Kuulettehan, mitä sanon, kreivitär?" jatkoi Ludvig XVI nähdessään kreivitär de Charnyn hidastelevan.

"Kyllä, sire."

"Tiedättekö, mitä aion sanoa, ja voitteko vastata kysymykseeni?"

"Koetan muistaa", sanoi Andrée.

"Sallikaa minun auttaa muistianne, kreivitär. Te pyysitte vangitsemiskäskyä, ja kuningatar vahvisti sen."

Kreivitär ei vastannut; sen sijaan hän vaipui yhä enemmän tuohon kuumeiseen sieluntilaan, joka näytti irroittavan hänet todellisesta elämästä.

"Mutta vastatkaahan toki", tiukkasi kuningas, joka alkoi käydä kärsimättömäksi.

"Se on totta", vastasi hovinainen vapisten, "se on totta. Olen kirjoittanut tuon kirjelmän, ja hänen majesteettinsa kuningatar on sen vahvistanut."

"Ilmaiskaa minulle siis se rikos, jonka vuoksi se mies joutui sellaisen toimenpiteen alaiseksi?"

"Sire", lausui Andrée, "en voi ilmoittaa hänen rikostansa, mutta sen voi sanoa, että hänen syyllisyytensä oli suuri."

"Ette siis voi sitä ilmaista minulle?"

"En, sire."

"Kuninkaalle?"

"En. Teidän majesteettinne antakoon sen minulle anteeksi; minä en voi sitä tehdä."

"Siinä tapauksessa sanotte sen hänelle itselleen", päätti kuningas, "sillä sitä, minkä epäätte kuningas Ludvig XVI:lta, ette voi kieltää tohtori Gilbertilta."

"Tohtori Gilbertilta!" huudahti Andrée; "hyvä Jumala, missä hän siis on?"

Kuningas väistyi antaakseen tietä Gilbertille. Verhot avautuivat, ja Gilbert astui esiin melkein yhtä kalpeana kuin Andrée.

"Tässä hän on", virkkoi kuningas.

Nähdessään Gilbertin kreivitär horjui. Hänen jalkansa huojuivat. Hän hoippui taapäin kuin pyörtymäisillään, eikä pysynyt pystyssä muutoin kuin nojautumalla tuolinselkään. Hän oli melkein turtunut, älynvoimiltaan puutunut kuin Eurydike sinä hetkenä, jolloin käärmeen myrkky tunki hänen sydämeensä.

"Madame", lausui Gilbert kumartuen nöyrän kohteliaasti, "sallikaa minun kerrata, kysymys, jonka hänen majesteettinsa teille teki."

Andréen huulet liikkuivat, mutta ääntäkään ei kuulunut niiltä.

"Mitä olen tehnyt teille, jotta hankkimanne määräyksen nojalla heitätitte minut kamalaan vankeuteen?"

Tämän äänen kuullessaan Andrée ponnahti kuin olisi tuntenut sydämensä kudoksien repeytyvän. Sitten hän äkkiä vastasi luoden Gilbertiin kylmän silmäyksen:

"Minä en tunne teitä, monsieur!"

Mutta hänen tätä virkkaessaan oli Gilbert katsellut kreivitärtä niin voimakkaasti, karkaissut silmänsä sellaisella sähköisellä rohkeudella, että kreivitär painoi katseensa alas ja hänen silmiensä hehku sammui.

"Kreivitär", huomautti kuningas ystävällisesti moittien, "näettehän minne johtaa tämä nimikirjoituksen liiallinen käyttäminen. Tässä on herrasmies, jota ette laisinkaan tunne, — tunnustattehan sen itsekin, — suuri käytännöllinen parantaja, etevä lääkäri, mies, jota ette voi mistään moittia…"

Andrée kohotti päätänsä ja loi Gilbertiin kuninkaallista halveksumista säkenöivän katseen. Mutta toinen pysyi tyynenä ja ylpeänä.

"Sanon siis", jatkoi kuningas, "että kun teillä ei ollut mitään tohtori Gilbertiä vastaan, niin vainotessanne toista henkilöä osasittekin syyttömään. Kreivitär, siinä teitte pahasti."

"Sire!" lausui Andrée.

"Oh", sanoi kuningas, joka pelkäsi pahoittavansa vaimonsa suosikin mieltä, "tiedän, että teillä on hyvä sydän ja että jos jotakuta vainositte vihallanne, niin hän ansaitsi sen; mutta ymmärrättehän, että vastaisuudessa ei saa tällaista erehdystä tapahtua."

Sitten hän pitkitti kääntyen Gilbertin puoleen:

"Minkä sille mahtaa, siihen on enemmän aika kuin ihmiset syypää. Olemme syntyneet keskellä turmelusta ja kuolemme keskellä sitä, mutta tahdomme edes puhdistaa tulevaisuuden jälkimaailmaa varten, ja toivon teidän, tohtori Gilbert, auttavan minua siinä."

Ja Ludvig vaikeni arvellen sanoneensa jo riittävästi molempien riitapuolueiden mieliksi.

Kuningas-parka! Jos hän olisi sellaisen lauseen virkkanut Kansalliskokouksessa, olisi hänelle taputettu käsiä ja hänen sanansa olisivat seuraavana päivänä olleet painettuina kaikkiin hovin lehtiin. Mutta nämä kiivaat vihaajat eivät paljoakaan välittäneet hänen sovittavasta filosofiastaan.

"Teidän majesteettinne luvalla", sanoi Gilbert, "pyydän rouva kreivitärtä kertaamaan sen, mitä hän jo äsken sanoi, ettei hän muka tunne minua."

"Kreivitär", sanoi kuningas, "tahdotteko tehdä, mitä tohtori pyytää?"

"Minä en tunne tohtori Gilbertiä", vakuutti Andrée lujalla äänellä.

"Mutta tunnette kai samannimisen henkilön, jonka rikos painaa minun elämääni?"

"Tunnen", sanoi Andrée, "ja pidän häntä kurjana konnana."

"Sire, minun ei sovi kuulustella rouva kreivitärtä", sanoi Gilbert. "Mutta suvaitkaahan kysyä, mitä se mies on tehnyt."

"Kreivitär, ettehän toki voi kieltäytyä vastaamasta niin oikeutettuun kysymykseen?"

"Mitä hän on tehnyt", sanoi Andrée. "Epäilemättä kuningatar sen tietää, koska hän kirjoituksellaan vahvisti vangitsemispyyntöni."

"Mutta", muistutti kuningas, "eihän riitä, että kuningatar on asiasta vakuutettu; minunkin pitää olla vakuutettu. Kuningatar on kuningatar, mutta minä olen kuningas."

"No niin, sire, vangitsemiskäskyssä mainittu Gilbert on kuusitoista vuotta sitten tehnyt kamalan rikoksen."

"Teidän majesteettinne suvaitkoon kysyä rouva kreivittäreltä minkä ikäinen se mies tänä hetkenä on."

Kuningas kertasi kysymyksen.

"Kolmenkymmenen tai kolmenkymmenenkahden vanha", sanoi Andrée.

"Sire", vastasi Gilbert, "jos rikos on tehty kuusitoista vuotta sitten, niin sitä ei tehnyt mies, vaan lapsi, ja jos kuudentoista vuoden kuluessa mies on sovittanut lapsen rikoksen, niin eikö sitä miestä kohtaan voisi osoittaa hiukan lempeämielisyyttä?"

"Mutta, herra tohtori", kysyi kuningas, "te siis tunnette tuon kyseessä olevan Gilbertin?"

"Tunnen kyllä, sire", vastasi Gilbert.

"Eikä hän ole tehnyt mitään muuta rikosta kuin tuon yhden nuoruudessaan?"

"Minun tietääkseni ei sen päivän jälkeen, jona hän teki tuon — en sano erehdyksen, sire, sillä olen ankarampi, vaan rikoksen, kellään koko maailmassa ole ollut syytä häntä soimata mistään."

"Ei, ellei siksi lasketa sitä, että hän on kastanut kynänsä myrkkyyn ja sepittänyt katalia kirjoja."

"Sire, kysykää kreivittäreltä", esitti Gilbert, "eikö koko vangitsemiseni perussyynä ollut antaa tilaisuus miehen vihollisille tai viholliselle saada käsiinsä muuan lipas, jossa on eräälle ylhäiselle — hovinaiselle — arveluttavia papereita?"

Andrée vapisi kiireestä kantapäähän asti.

"Monsieur!" mutisi hän.

"Kreivitär, mikä se lipas on?" kysyi kuningas, joka oli huomannut kreivittären kalpeuden ja vapisemisen.

"Madame", sanoi Gilbert, joka tunsi olevansa tilanteen valtias, "pois kaikki kiertely ja peittely. Jo riittävät nämä valheet. Minä olen se rikollinen Gilbert, kirjojen sepittäjä Gilbert, lippaan omistaja. Te olette se ylhäinen nainen, hovinainen. Otan kuninkaan tuomariksi. Suostukaa siihen, ja me sanomme tuomarillemme, kuninkaalle, Jumalalle, sanomme kaikki, mitä välillämme on tapahtunut, ja hän tuomitkoon siihen asti, kunnes Jumala tuomitsee."

"Sanokaa mitä tahdotte", lausui kreivitär, "minä en voi mitään sanoa, sillä minä en tunne teitä."

"Ettekä tunne sitä lipastakaan?"

Kreivitär puristi kätensä nyrkkiin ja puri huuliaan, niin että niistä vuoti verta.

"En", sanoi hän, "yhtä vähän kuin teitäkään."

Mutta ponnistaessaan voimiansa lausuakseen nämä sanat hän horjui niinkuin maanjäristyksen aikana kuvapatsas jalustallaan.

"Madame", virkkoi Gilbert, "olkaa varuillanne, olen sen miehen oppilas, jota nimitettiin Josef Balsamoksi. Teihin saamansa vaikutusvallan hän on luovuttanut minulle. Ensimmäisen kerran, vastaatteko minulle? Missä se lipas on?"

"En", sanoi kreivitär selittämättömän mielenkuohunnan vallassa ja aikoen syöksyä huoneesta pois. "En, en, en!"

"Siis!" sanoi Gilbert kalveten vuorostaan ja nostaen uhkaavana kätensä. "Siis rautainen luonne, timanttisydän, taivu, halkea, murskaannu tahtoni voiman vaikutuksesta! Etkö siis tahdo puhua, Andrée?"

"En, en!" huusi kreivitär kuin mielettömänä. "Auttakaa minua, sire, auttakaa!"

"Sinä puhut vielä", vakuutti Gilbert, "eikä kukaan, ei kuningas, ei Jumala, riistä sinua minun vallastani! Sinä puhut vielä, sinä avaat sielusi tämän yksinäisen hetken korkealle kuuntelijalle. Ja kaiken sen, mikä piiloutuu omantuntosi laskoksiin, kaikki, mitä Jumala yksinään voi lukea sielusi pimennoista, kaiken sen hän, joka nyt kieltäytyy, ilmoittaa itse teille, sire. Nukkukaa, kreivitär de Charny, nukkukaa ja puhukaa; minä tahdon!"

Tuskin olivat nämä sanat kaikuneet kun kreivittären aloittama kirkaisu jäi kesken; hän ojensi käsivartensa ja tuntien jalkojensa pettävän etsi tukea, jolloin hän kuin turvapaikkaan kaatui kuninkaan syliin. Kuningas vapisi itsekin ja vei hänet istumaan nojatuoliin.

"Olen kyllä kuullut tällaisesta puhuttavan, mutta en milloinkaan ole tätä nähnyt", sanoi Ludvig XVI. "Tämä hänen unensa lienee magneettista unta, eikö olekin?"

"On, sire. Tarttukaa kreivittären käteen ja kysykää häneltä, miksi hän toimitti minut vankeuteen", sanoi Gilbert.

Ludvig XVI oli sekaisin tästä ihmeellisestä tapauksesta, ja hän astui pari askelta eteenpäin, ollakseen varma siitä, ettei hän itsekin nukkunut ja ettei näkemänsä ollut mitään unta. Ja sitten hän innostui kuin laskutieteilijä uuden tehtävän suorittamiseen, lähestyi kreivitärtä ja tarttui hänen käteensä.

"Tunnustakaahan, kreivitär", sanoi hän, "että toimititte tohtori Gilbertin vankilaan."

Mutta vaikka kreivitär olikin unessa, niin hän ponnisti vielä voimansa, riisti kätensä irti kuninkaan kädestä ja huusi täydellä voimalla:

"En, minä en puhu."

Kuningas katsoi Gilbertiin kuin kysyäkseen, kumpaisen tahto tässä pääsisi voitolle.

Gilbert hymyili.

"Ettekö aio puhua?" sanoi hän.

Ja kiinnittäen katseensa nukkuvaan Andréehen hän astui pari askelta nojatuolia kohden.

Andrée vavahti.

"Ettekö aio puhua?" jatkoi hän ja astui toisen askeleen, jolloin välimatka hänen ja Andréen välillä yhä pieneni.

Andrée ponnisti viimeisen kerran kaikki voimansa, ja hänen ruumiinsa jäykistyi.

"Ettekö aio puhua", sanoi Gilbert astuen kolmannen askeleen, jolloin hän tuli Andréen viereen ja ojensi kätensä tämän pään päälle. — "Ettekö aio puhua!"

Andréen ruumis vääntyi kovien kouristusten vallassa.

"Olkaa varuillanne", huudahti Ludvig XVI, "olkaa varuillanne, te surmaatte hänet."

"Älkää pelätkö, sire, olen tekemisissä ainoastaan sielun kanssa. Sielu taistelee, mutta taipuu viimein."

Sitten hän laski kätensä alemmaksi.

"Puhukaa!" käski hän.

Andrée ojensi kätensä, teki liikkeen hengittääkseen, niinkuin olisi pneumaattisen koneen puserruksessa.

"Puhukaa!" sanoi Gilbert uudelleen ja painoi kätensä vielä alemmaksi.

Näytti siltä kuin kaikki nuoren naisen lihakset olisivat pingoituksesta katkeamaisillaan. Vaahtoa ilmestyi hänen huulilleen, ja suonenvedon alkuväristys ilmeni kautta ruumiin.

"Tohtori, tohtori!" pyysi kuningas. "Olkaa varuillanne!"

Mutta tämä ei kuunnellut, antoi vain kätensä vaipua alas ja kosketti sen peukalolla kreivittären päälakea.

"Puhukaa!" sanoi hän. "Minä vaadin!"

Tuntiessaan tämän käden kosketuksen Andrée huokasi syvään; hänen kätensä vaipuivat sivulle. Taapäin taipunut pää hervahti eteenpäin ja vaipui hiljaa rintaa kohden, runsaiden kyynelten virratessa suljettujen silmäluomien alta.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" sopersi hän.

"Kutsukaa vain Jumalaa avuksenne. Se, joka toimii Jumalan nimessä, ei kammoksu Jumalaa."

"Oi, kuinka minä teitä vihaan!" sanoi kreivitär.

"Vihatkaa vain, kunhan puhutte!"

"Sire, sire!" huudahti Andrée, "sanokaa hänelle, että hän polttaa, että hän tuhoo, että hän surmaa minut!"

"Puhukaa!" sanoi Gilbert.

Sitten hän viittasi kuningasta tekemään kysymykset.

"Siis, kreivitär, se henkilö, jonka tahdoitte vangituttaa ja joka vangittiin, oli todellakin tohtori?"

"Niin."

"Eikä siis tapahtunut mitään erehdystä tai sekaannusta?"

"Ei."

"Ja se lipas?" kysyi kuningas.

"Onko se siis jätettävä hänen huostaansa?" sopersi kreivitär.

Gilbert ja kuningas katsoivat toisiinsa.

"Oletteko ottanut sen?" lausui Ludvig XVI.

"Lähetin toiset ottamaan."

"Oho!" sanoi kuningas unohtaen kaikki hovisäännöt ja polvistuen Andréen eteen. "Kertokaa minulle kaikki. Te siis lähetitte toiset ottamaan."

"Niin."

"Minne ja kuinka?"

"Olin saanut tietää, että tuo Gilbert, joka on käynyt Ranskassa jo kaksi eri kertaa, aikoi tulla kolmannen kerran, jäädäkseen tänne."

"Mutta lipas?" tiukkasi kuningas.

"Sain poliisipäälliköltä, herra de Crosnelta kuulla, että hän viime matkallaan oli ostanut tiluksia Villers-Cotteretsin lähettyviltä ja että hänen vuokratilallisensa nautti hänen täyttä luottamustaan, ja arvelin silloin lippaan olevan sen miehen luona."

"Kuinka sitä voitte aavistaa?"

"Kävin Mesmerin luona. Annoin vaivuttaa itseni uneen, ja minä näin sen."

"Ja se oli…?"

"Suuressa kaapissa, talon alikerrassa, liinatavaroitten alla piilossa."

"Ihmeellistä!" sanoi kuningas. "Entä sitten? Entä sitten?"

"Palasin herra de Crosnen luo, joka kuningattaren kehoituksesta antoi käytettäväkseni taitavimman apulaisensa."

"Mikä sen apulaisen nimi oli?" kysyi Gilbert.

Andrée vapisi kuin tulikuuman raudan koskettamana.

"Kysyn teiltä hänen nimeään", toisti Gilbert.

Andrée koetti vastustella.

"Hänen nimensä, tahdon sen tietää!" sanoi tohtori.

"Pas-de-Loup", vastasi kreivitär.

"Mitä sitten tapahtui?" kysyi kuningas.

"Eilisaamuna se mies sieppasi lippaan. Siinä kaikki."

"Ei, siinä ei vielä ole kaikki", sanoi Gilbert. "Nyt on kuninkaalle ilmaistava, missä lipas on?"

"Te kysytte liian paljon", sanoi Ludvig XVI.

"En, sire."

"Mutta voimmehan sen saada tietää tuolta Pas-de-Loupilta tai herra de Crosnelta…"

"Me saamme kaikki tietää paremmin ja pikemmin kreivittären kautta…"

Suonenvedon tapaisesti Andrée puristi hampaansa yhteen, niin että ne olivat taittumaisillaan, epäilemättä täten koettaakseen estää sanoja kirpoamasta huuliltaan.

Kuningas huomautti tästä kouristusliikkeestä tohtorille.

Gilbert hymyili, kosketti peukalollaan ja etusormellaan Andréen kasvojen aliosaa, ja heti kaikki lihakset veltostuivat.

"Sanokaa ensiksi, rouva kreivitär, kuninkaalle, että se lipas oli tohtori Gilbertin oma."

"Se oli hänen, se oli hänen", myönsi nukkuva raivoissaan.

"Ja missä se tänä hetkenä on?" kysyi Gilbert. "Puhukaa pian, sillä kuninkaalla ei ole aikaa odottaa."

Andrée epäröi hiukan.

"Pas-de-Loupin luona", sanoi hän.

Gilbert huomasi tämän heikon epäröimisen,

"Te valehtelette!" huudahti hän, "tai oikeammin sanoen, te yritätte valehdella. Missä on lipas? Tahdon sen tietää!"

"Minun asunnossani Versaillesissa", sanoi Andrée puhjeten itkemään, koko ruumiinsa hermostuneesti vapistessa. "Minun luonani, missä Pas-de-Loup odottaa minua sopimuksen mukaan tänä iltana kello yksitoista."

"Kello löi kaksitoista."

"Ja hän odottaa yhä?"

"Odottaa."

"Missä huoneessa hän on?"

"Hänet on viety salonkiin."

"Missä paikassa salonkia hän on?"

"Hän seisoo nojaten lieteen."

"Ja lipas?"

"On pöydällä hänen edessään. Oi!"

"Mitä?"

"Jouduttakaamme hänet pois. Herra de Charny, jonka piti palata vasta huomenna, palaakin tänä yönä levottomana viimeisten tapausten johdosta. Näen hänet. Hän on Sèvresissä. Jouduttakaa hänet pois, jotta kreivi ei tapaa häntä kotona."

"Teidän majesteettinne kuulee. Missä asuu kreivitär Versaillesissa?"

"Missä asutte, kreivitär?"

"Reinen bulevardin varrella, sire."

"Hyvä."

"Sire, teidän majesteettinne kuuli. Tuo lipas kuuluu minulle. Määrääkö kuningas, että se on annettava minulle?"

"Heti paikalla."

Ja kuningas veti verhon kreivittären eteen, jotta kukaan ei näkisi häntä, kutsui palveluksessa olevan upseerin ja antoi hiljaa hänelle määräyksen.

XXIV

KUNINKAALLISTA FILOSOFIAA

Tällä tavoin kuningas, jonka valtaistuinta alamaiset yrittivät kaataa, oli uteliaana tiedemiehenä kiintynyt tarkastamaan fyysillistä erikoisilmiötä juuri samaan aikaan, kun kaikessa vakavuudessaan kehittyivät Ranskan tärkeimmät valtiolliset ilmiöt, kuningasvallan muuttuessa kansanvallaksi. Jos aikakauden viisaat miehet, jotka kolmen kuukauden ajan olivat koettaneet ratkaista vaikeita päätelmiään, olisivat nähneet kuninkaan unohtavan itsensä keskellä vaarallisinta myrskyä, niin he varmasti olisivat hymyilleet.

Kapinan riehuessa Ludvig unohti päivän peloittavat tapahtumat, Bastiljin kukistumisen, Flessellesin, Launayn, ja Losmen murhaamisen, Kansalliskokouksen, joka oli valmistautunut nousemaan kuningastansa vastaan. Lugvig vaipui yksityisiä asioita koskeviin mietelmiin, ja tämä kumman outo näkemys häivytti hänen muististaan hallituksen syvimmät asiat.

Niinpä hän annettuansa upseerilleen määräyksen palasi Gilbertin luo, joka vetäytyi loitommalle kreivittärestä vapauttaakseen hänet suonenvetoisen somnambulismin sijasta rauhalliseen uneen.

Vähän ajan päästä kreivitär hengitti tyynesti ja tasaisesti kuin lapsi. Silloin Gilbert yhdellä ainoalla käden liikkeellä avasi hänen silmänsä ja vaivutti hänet haltioitumistilaan.

Silloin sai koko loistossaan nähdä Andréen ihmeellisen kauneuden. Kaikki häiritsevät maalliset seikat olivat kadonneet; veri, joka hetkeksi oli tulvehtinut hänen kasvoilleen ja punannut posket, palasi sydämeen, jonka lyönnit kävivät tasaisiksi. Kasvot olivat kalvenneet, mutta se oli itämaisten kaunotarten kalpeutta. Silmät olivat tavallista enemmän auki, katse oli kääntynyt taivasta kohti, ja silmäterä ui loistavassa valkuaisessa. Sieraimet olivat hiukan auki ja näyttivät hengittävän tavallista puhtaampaa ilmaa. Huulet, joissa puna oli säilynyt, vaikkakin se oli kadonnut poskilta, olivat hiukan raollaan, ja niiden välistä näkyi helmikirkas hammasrivi, jonka loistoa lisäsi niiden kosteus.

Pää oli taipunut hiukan taaksepäin sanomattoman viehkeästi, melkein enkelimäisen kauniisti.

Olisi luullut, että tämä katse, jonka kirkkautta lisäsi sen liikkumattomuus, tunkeutui Jumalan valtaistuimen luokse.

Kuningas oli kuin lumottu. Gilbert käänsi päänsä huoaten syrjään. Hän ei ollut voinut välttää kiusausta, vaan oli antanut Andréelle tämän melkein yliluonnollisen kauneuden. Ja nyt hän Pygmalionin tavoin, Pygmalionia onnettomampana, sillä hän tiesi kauniin patsaansa tunteettomaksi, kauhistui omaa luomustaan.

Hän teki liikkeen Andréeta kohti, kääntymättäkään häneen päin, ja silmät sulkeutuivat heti.

Kuningas pyysi Gilbertiä selittämään tätä ihmeellistä tilaa, jolloin sielu irtaantuu ruumiista ja leijailee vapaana, onnellisena, jumalaisena kaikkien maallisten surkeuksien yläpuolella.

Gilbert osasi todella etevien henkilöiden tavoin lausua ne sanat, jotka keskinkertaisille ovat niin perin vaikeita: "Minä en tiedä." Hän tunnusti kuninkaalle oman tietämättömyytensä. Oli tapahtunut ilmiö, jota hän ei voinut selittää. Ilmiö oli olemassa, mutta ilmiön selitystä ei ollut olemassa.

"Tohtori", sanoi kuningas, "tässä on jälleen sellainen salaisuus, jonka selvityksen luonto on säilyttänyt tuleville sukupolville ja joka kerran kirkastuu samoin kuin monet muut ongelmat, joita on pidetty selvittämättöminä. Me sanomme niitä salaisuuksiksi, mutta esi-isämme olisivat puhuneet taikuudesta tai loihtimisesta."

"Niin sire", vastasi Gilbert hymyillen, "ja minut olisivat tietämättömät tiedemiehet ja uskottomat papit Grève-torilla polttaneet väärinkäsitetyn uskonnon kunniaksi."

"Ja kenen johdolla olette tätä tiedettä tutkinut?" kysyi kuningas. "Mesmerinkö?"

"Sire", vastasi Gilbert, "olen nähnyt nämä ilmiöt kymmenen vuotta ennen Mesmerin tuloa Ranskaan."

"Sanokaahan, oliko se Mesmer, joka sai koko Pariisin kuohuksiin, ilvehtijä vai eikö? Minun mielestäni te menettelette yksinkertaisemmin kuin hän. Olen kuullut Deslonin ja Puységurin selittävän kokeilujaan. Tiedättehän, mitä kaikkea tästä asiasta on puhuttu, sekä jonninjoutavaa että järkevää."

"Sire, olen seurannut tätä väittelyä kokonaisuudessaan."

"Sanokaahan, mitä ajattelette tuosta kuuluisasta vesisoikosta?" [Mesmerin parannelaitos, kuvattu "Rouva de la Motte"-romaanissa. — Suom. ]

"Teidän majesteettinne suokoon minulle anteeksi, että olen epäluuloinen kaiken sen suhteen, mitä sanotaan magnetismiksi. Magnetismi ei vielä ole mitään taitoa."

"Ahaa!"

"Se on vain voima, peloittava voima, koska se hävittää vapaan päättämisvallan, koska se erottaa sielun ruumiista, koska se jättää uneen vaipuneen ruumiin magnetisoijan valtaan eikä ruumis kykene itseään puolustamaan. Omalta osaltani olen nähnyt kummallisia ilmiöitä. Olen itsekin saanut niitä aikaan, ja sittenkin epäilen."

"Mitä, epäilettekö! Saatte aikaan ihmeitä ja epäilette!"

"En, en epäile, en epäile. Tänä hetkenä olen saanut nähdä täydellisen, ennentuntemattoman todistuksen erikoisesta voimasta. Mutta kun tämä todiste on haihtunut, kun olen jälleen yksin kirjastossani, kaiken sen edessä, mitä ihmistieto on kolmena tuhantena vuonna tästä kirjoittanut, kun tiede vastaa kielteisesti, kun järkeni vastaa kielteisesti, kun älyni vastaa kielteisesti, silloin epäilen."

"Ja epäilikö opettajanne?"

"Ehkä. Mutta kun hän ei ollut yhtä avomielinen, ei hän sitä tunnustanut."

"Oliko hän Deslon? Oliko hän Puységur?"

"Ei, sire, ei. Opettajani oli kaikkia noita mainitsemianne paljoa etevämpi. Olen nähnyt hänen varsinkin haavojen parantamisessa saavan aikaan ihmeitä. Hän tunsi kaikki tieteet. Hän oli ammentanut egyptiläiset tiedot. Hän oli syventynyt muinaisen syyrialaisen sivistyksen salaisuuksiin. Hän oli syvämietteinen tieteilijä, peloittava filosofi, jossa elämänkokemus oli liittynyt järkähtämättömään tahtoon."

"Olenko hänet tuntenut?" kysyi kuningas.

Gilbert epäröi hetkisen.

"Kysyn, olenko hänet tuntenut?"

"Olette, sire."

"Hänen nimensä…?"

"Sire", vastasi Gilbert, "jos mainitsen tämän nimen kuninkaan kuullen, joudun ehkä hänen epäsuosioonsa. Varsinkaan tänä hetkenä, jona useimmat ranskalaiset leikkivät kuninkuuden kanssa, en tahtoisi heittää varjoakaan siihen kunnioitukseen, jota meidän kaikkien on tunnettava teidän majesteettianne kohtaan."

"Mainitkaa vain rohkeasti sen miehen nimi, tohtori Gilbert, ja olkaa vakuutettu siitä, että minullakin on oma filosofiani. Ja tämä filosofiani on siksi voimakas, että voin hymyillä kaikille nykyhetken häväistyksille ja kaikille tulevaisuuden uhkauksille."

Tästä kehoituksesta huolimatta Gilbert yhä vielä epäröi. Kuningas lähestyi häntä.

"Herra tohtori", sanoi hän hymyillen, "mainitkaa saatanan nimi, jos tahdotte, ja minulla on saatanaa vastaan panssari, jota teidän tieteilijöillänne ei ole, jota he eivät koskaan saa, joka minulla ehkä yksinään tänä aikana on ja jonka häpeämättä puen ylleni: uskonto nimittäin!"

"Teidän majesteetillanne on yhtä luja usko kuin Ludvig Hurskaalla, se on totta", myönsi Gilbert.

"Ja siinä onkin koko voimani, sen tunnustan. Rakastan tiedettä, ihailen materialismin saavutuksia, olen matemaatikko, sen tiedätte; tiedättehän, että matemaattinen laskelma, algebrallinen kaava täyttää minut ilolla, mutta niiden rinnalla, jotka algebran ovat vieneet jumalankieltämiseen asti, olen säilyttänyt uskoni, joka asettaa minut hiukan heidän yläpuolelleen ja alapuolelleen: heidän yläpuolelleen hyvässä, heidän alapuolelleen pahassa. Niinkuin näette, tohtori, olen mies, jolle voi kaikki sanoa, kuningas, joka voi kaikki kuulla."

"Sire", sanoi Gilbert ihaillen, "kiitän teidän majesteettianne noista sanoista, sillä olettehan kunnioittanut minua melkein ystävän luottamuksella."

"Tahtoisin, että koko Eurooppa kuulisi minun puhuvan näin", sanoi ujo Ludvig XVI. "Jos ranskalaiset näkisivät, millainen voima ja hellyys on sydämessäni, eivät he vastustaisi minua niin paljon."

Viimeinen lause, joka osoitti, kuinka kuninkaassa usko kuninkuutensa taivaalliseen kutsumukseen oli tullut ärsytetyksi, alensi Ludvig XVI:n arvoa Gilbertin silmissä.

Hän siis vastasi säälimättömästi:

"Sire, koska niin tahdotte, niin opettajani oli kreivi Cagliostro."

"Oh", vastasi Ludvig punastuen, "se empirikko!"

"Se empirikko… niin, sire. Teidän majesteettinnehan tietää, että se sana on ylevimpiä, mitä tieteessä käytetään. Empirikko tarkoittaa miestä, joka kokeilee. Kokeilla aina, sire, se merkitsee ajattelijalle ja käytännön ihmiselle, siis yleensä ihmiselle, että tekee kaiken sen, mitä Jumala on sallinut kuolevaisille suurinta ja kauneinta. Kun ihminen vain koko elämänsä kokeilee, täyttyy hänen elämänsä."

"Tuo Cagliostro, jota puolustatte", sanoi Ludvig XVI, "oli suuri kuninkaitten vihollinen."

Gilbert muisti kaulanauha-jutun. [Dumas'n kahdessa edellisessä romaanissa esitetään Cagliostron osuus tähän häväistysjuttuun, jossa Marie-Antoinette syyttömästi joutui kansan halveksimaksi. — Suom. ]

"Teidän majesteettinne kai tarkoittaa kuningattarien?"

Ludvig vavahti tämän pistoksen tuntiessaan.

"Niin", sanoi hän. "Hän käyttäytyi siinä Ludvig de Rohanin jutussa kauttaaltaan sopimattomasti."

"Sire, siinä, niinkuin kaikessa muussakin, Cagliostro vain täytti kutsumuksensa ihmisenä; hän kokeili. Tieteessä, moraalissa, politiikassa ei ole hyvää eikä pahaa, ei muuta kuin varmennettuja ilmiöitä, saavutettuja tosiseikkoja. Suon teille kuitenkin kantanne, sire. Sanon vielä, että ihminen voi useinkin ansaita moitetta, ja sellainen moitekin saattaa kerran muuttua hänelle kiitokseksi, sillä jälkimaailma monasti korjailee ihmisten arvosteluja. Mutta minä en ole opiskellessani pitänyt lukua ihmisestä, sire, vaan filosofista ja tiedemiehestä."

"Hyvä on, hyvä on", sanoi kuningas, joka tunsi vielä tuskaa, saatuaan haavan sekä ylpeyteensä että sydämeensä, "hyvä on. Unohdamme kreivittären, joka ehkä kärsii."

"Herätän hänet, sire, jos teidän majesteettinne tahtoo, mutta olisin kuitenkin suonut lippaan tulevan tänne hänen nukkuessaan."

"Miksi?"

"Säästääkseni häneltä liian kovan läksytyksen."

"Tuossa se tuodaan", sanoi kuningas. "Odottakaa."

Kuninkaan tahto oli tarkoin täytetty. Lipas, joka oli löydetty Charnyn hotellista Pas-de-Loupin huostasta, ilmestyi nyt kuninkaan työhuoneeseen kreivittären eteen, joka ei sitä nähnyt.

Kuningas ilmaisi kädenliikkeellä upseerille tyytyväisyytensä. Upseeri poistui.

"No!" virkahti Ludvig XVI.

"Tämä on sama, joka minulta varastettiin."

"Avatkaa se", pyysi kuningas.

"Sire, avaan sen kyllä, jos teidän majesteettinne tahtoo. Minun on vain edeltäpäin ilmaistava eräs seikka teidän majesteetillenne."

"Mikä?"

"Sire, niinkuin jo mainitsin, tässä lippaassa on vain helposti luettavia ja helposti varastettavia papereita, joista riippuu naisen kunnia."

"Ja se nainen on kreivitär?"

"Niin, sire. Tämä kunnia ei pilaannu, vaikka kaikki tuleekin teidän majesteettinne tietoon. Avatkaa, sire", sanoi Gilbert lähestyen lipasta ja ojentaen avaimen.

"Viekää lipas pois", vastasi Ludvig XVI kylmästi, "se kuuluu teille."

"Kiitos, sire ja mitä teemme kreivittärelle?"

"Älkää häntä ainakaan täällä herättäkö. Tahdon välttää yllätyksiä ja tuskia."

"Sire", sanoi Gilbert, "rouva kreivitär herää vasta siellä, minne katsotte parhaaksi hänet toimittaa."

"Siis kuningattaren luona."

Ludvig soitti. Upseeri astui sisään.

"Herra kapteeni", sanoi kuningas, "rouva kreivitär on pyörtynyt kuullessaan Pariisin uutisia. Toimittakaa hänet kuningattaren luo."

"Paljonko aikaa tarvitaan tähän siirtämiseen?" kysyi Gilbert kuninkaalta.

"Noin kymmenen minuuttia", vastasi tämä.

Gilbert ojensi kätensä kreivitärtä kohden.

"Valveutukaa neljännestunnin päästä", sanoi hän.

Upseerin viittauksesta tuli kaksi sotilasta, jotka kantoivat kreivittären kahden tuolin varassa.

"Nyt, tohtori, mitä vielä tahdotte?" kysyi kuningas.

"Sire, suosiota, jonka nojalla voin lähestyä teidän majesteettianne ja samalla hyödyttää teitä."

Kuningas mietti.

"Selittäkää tarkemmin", pyysi hän.

"Tahtoisin olla kuninkaan ylimääräisenä lääkärinä", sanoi Gilbert. "En olisi siten kenenkään tiellä. Se on kunniavirka, pikemmin luottamustoimi kuin arvoasema."

"Suostun", sanoi kuningas. "Hyvästi, herra Gilbert. Viekää parooni Neckerille paljon terveisiä. Hyvästi!"

Sitten mennessään kuningas huusi:

"Illalliseni!"

Ludvig ei missään tilanteessa unohtanut illallistaan.

XXV

KUNINGATTAREN LUONA

Sillä aikaa kun kuningas valmistautui filosofisesti taistelemaan vallankumousta vastaan, ottaen selkoa salatieteistä, oli kuningatar toisella tavalla perusteellisena ja syvänä filosofina koonnut ympärilleen suureen työhuoneeseensa kaikki ne, joita nimitettiin uskollisiksi, ehkä sen vuoksi, että kuningatar ei vielä ollut antanut heille tilaisuutta uskollisuutensa osoittamiseen.

Kuningattarenkin luona kerrottiin kamalan päivän kaikki yksityiskohdat. Hän oli ensimäisenä saanut kaikesta tiedon, sillä kun tunnettiin hänen uhkarohkeutensa, ei kukaan arkaillut kertoa hänelle vaarasta.

Kuningattaren luona oli kenraaleja, hoviherroja, pappeja ja naisia.

Ovilla ja näiden ovien eteen ripustettujen verhojen takana oli ryhmä nuoria upseereja. He olivat urhoollisia ja innostuneita, sillä he näkivät tässä kauan aikaa odotetussa kapinassa tilaisuuden käyttää turnajaisten tavoin aseitaan naisten edessä.

Kaikki kuningasvallan ystävät ja palvelijat olivat jännittyneinä kuunnelleet Pariisin uutisia, joita Lambescq kertoi. Ruhtinasherttua oli ottanut tapauksiin osaa ja rientänyt Tuilleriein taistelusta vielä tomuisen rykmenttinsä kanssa Versaillesiin, kertoakseen jonkinmoisena lohdutuksena tosiseikat henkilöille, jotka liioittelivat kylläkin suuren vaaran vielä suuremmaksi.

Kuningatar istui pöydän ääressä.

Hän ei ollut enää lempeä ja kaunis morsian, Ranskan suojelusenkeli, jommoisena olemme hänet nähneet tämän kertomussarjan alussa astuvan rajan yli oliivinlehvä kädessään. Hän ei edes enää ollut tuo kaunis ja siro prinsessa, jonka olemme nähneet prinsessa de Lamballen kanssa astuvan eräänä iltana Mesmerin salaperäiseen asuntoon nauravana ja epäilevänä tarkkaamaan taiturin ihmesoikkoa, kysyäkseen millaiseksi hänen tulevaisuutensa muodostuisi.

Ei! Hän oli ylpeä ja päättäväinen kuningatar, joka rypisti silmäkulmiaan ja hymyili halveksivasti. Hän oli nainen, jonka sydän oli menettänyt osan rakkaudestaan, saaden hellän ja elävöittävän tunteen sijalle ensimmäiset pisarat sappea, jota sittemmin taukoamattomasti valui vereen.

Hän oli se nainen, joka vastasi Versaillesin kuvagallerian kolmatta taulua, ei enää Marie-Antoinette, ei enää Ranskan kuningatar, vaan se, jota alettiin yleisesti nimittää Itävallattareksi.

Hänen takanaan oli puolittain lojuvassa asennossa nuori liikkumaton nainen, jonka pää oli taivutettu taaksepäin sohvapielukselle, toinen käsi otsalla. Se oli rouva de Polignac.

Nähdessään Lambescqin herttuan teki kuningatar sellaisen epätoivoista iloa ilmaisevan liikkeen kuin sanoakseen: "Vihdoinkin saamme tietää kaikki."

Ruhtinas kumarsi, samalla viitaten pyytävänsä anteeksi, että hänen saappaansa olivat tomuiset, vaatteensa tahraiset ja miekkansa käyristynyt, niin ettei se ollut kokonaan mennyt tuppeen.

"No, herra de Lambescq"; aloitti kuningatar, "te tulette siis Pariisista?"

"Niin, teidän majesteettinne."

"Mitä kansa tekee?"

"Surmaa ja polttaa."

"Huumauksen vai vihan vallassa?"

"Julmuuden riivaamana."

Kuningatar mietti kuin aikoen olla samaa mieltä kansasta. Sitten hän jatkoi pudistaen päätänsä:

"Ei, ruhtinas", sanoi hän, "kansa ei ole julma, ei ainakaan syyttä. Älkää siis peitelkö minulta mitään. Onko se hulluutta? Onko se vihaa?"

"Minä luulen, että se on hulluuteen asti menevää vihaa."

"Vihaa ketä kohtaan? Nyt te jälleen epäröitte, ruhtinas. Jos kerrotte tuolla tavoin, en tiedustelekaan teiltä, vaan toimitan jonkun Pariisiin ottamaan selkoa. Hän tarvitsee matkaan tunnin, kuulustellakseen tunnin ja palatakseen tunnin. Kolmen tunnin päästä hän kertoisi Pariisin tapahtumat yksinkertaisesti ja selvästi kuin Homeroksen sanansaattajat." Herra de Dreux-Brézé lähestyi hymyhuulin.

"Mutta, madame", huomautti hän, "mitä te välitätte Pariisin rahvaan vihasta! Eihän se mitenkään koske teihin. Rahvas voi vihata mitä muuta tahansa, mutta ei teitä."

Kuningatar ei ollut edes huomaavinaankaan tätä kohteliaisuutta.

"Kertokaa, kertokaa, ruhtinas", pyysi hän Lambescqilta.

"No siis! Kansa toimii vihan vallassa."

"Vihaten minuako?"

"Kaikkea, mikä sitä vallitsee."

"No niin, siinä toki totuus, tunnen sen!" sanoi kuningatar päättäväisesti.

"Olen soturi, teidän majesteettinne", lausui ruhtinas.

"Hyvä, hyvä! Puhukaa siis meille soturin tavoin. Mitä meidän siis on tehtävä?"

"Ei mitään, madame."

"Mitä! Ei mitään", huudahti kuningatar käyttäen hyväkseen mutinaa, jonka nämä sanat olivat synnyttäneet hänen koristepukuisten ja kultamiekkaisten seuralaistensa keskuudessa, "— ei mitään! Te, lotringilainen ruhtinas, tulette sanomaan sellaista kuningattarelle hetkenä, jona omien sanojenne mukaan kansa surmaa ja polttaa. Te sanotte, ettei ole mitään tehtävänä."

Uusi sorina, mutta tällä kertaa ilmaisten hyväksymistä, vastasi Marie-Antoinetten sanoihin.

Hän kääntyi, loi katseen ympäröivään joukkoon ja etsi kaikkien näiden hehkuvien silmien joukosta niitä, joista välkkyi kirkkain tuli, luullen sen kuvastavan suurinta uskollisuutta.

"Ei mitään!" vakuutti ruhtinas; "sillä jos annetaan pariisilaisten tyyntyä, niin he tyyntyvät: he eivät ole sotaisia muulloin kuin ärsytettäessä. Miksi heille soisimme taistelun kunnian ja menisimme kamppailun vaaraan? Pysykäämme levollisina, ja kolmen päivän päästä ei Pariisissa enää ole mistään puhetta."

"Mutta Bastilji, monsieur!"

"Bastilji! Sen portit suljetaan, ja ne, jotka ovat sen valloittaneet, suljetaan sinne, siinä kaikki."

Ääneti kuuntelevan joukon keskuudesta kuului heikkoa naurua. Kuningatar jatkoi:

"Olkaa varuillanne, ruhtinas, nyt te rauhoitatte minua liiaksi." Ja miettiväisen näköisenä, nojaten leukaansa kämmeneen, hän astui rouva de Polignacin luo, joka kalpeana ja surullisen näköisenä oli vaipunut omiin ajatuksiinsa.

Kreivitär oli kuunnellut näitä uutisia ilmeisen kauhun vallassa. Hän hymyili vasta silloin, kun kuningatar seisahtui hänen eteensä ja hymyili hänelle, ja sittenkin se hymy oli kalpea ja väritön kuin kuoleva kukka.

"No, kreivitär", kysyi kuningatar, "mitä te sanotte tästä kaikesta?"

"En mitään", kuului vastaus.

"Mitä? Ette mitään?"

"En."

Ja hän pudisti päätänsä tavattoman masentuneen näköisenä.

"Kas, kas", sanoi kuningatar hiljaa kumartuen kreivittären korvaa kohden, "Diane-ystävättäremme pelkää."

Sitten hän lisäsi hiljaa:

"Mutta missä on uskalias rouva de Charny? Tunnen tarvitsevani hänen apuaan rauhoittuakseni."

"Kreivitär aikoi poistua", sanoi rouva de Misery, "kun hän sai käskyn mennä kuninkaan luokse."

"Vai kuninkaan luo!" vastasi Marie-Antoinette hajamielisesti.

Vasta silloin kuningatar huomasi, kuinka kummallinen hiljaisuus oli syntynyt hänen ympärilleen.

Nämä uskomattomat, ennenkuulumattomat tapaukset, joista tiedot olivat saapuneet peloittavien iskujen tavoin Versaillesiin, olivat herättäneet rohkein missäkin pikemmin hämmästyksen kuin pelon masennustilan. Kuningatar huomasi, että hänen täytyi saada nämä lannistuneet mielet virkistymään.

"Eikö kukaan siis neuvo minua?" kysyi hän. "Ellei, niin sitten neuvon itse itseäni."

Jokainen lähestyi Marie-Antoinettea.

"Kansa ei ole paha", sanoi hän, "sitä on vain johdettu harhaan. Se vihaa meitä, sillä se ei tunne meitä: lähestykäämme sitä."

"Siis rangaistaksemme heitä", virkahti muuan ääni, "sillä se on epäillyt hallitustansa, ja se on rikos."

Kuningatar katsoi sinne päin, mistä ääni oli tullut, ja tunsi parooni de Bezenvalin.

"Tekö se olettekin, herra parooni", sanoi hän; "annatteko meille jonkun hyvän neuvon?"

"Neuvo on jo lausuttu, madame", vastasi Bezenval kumartaen.

"Kuningas siis rangaiskoon", sanoi Marie-Antoinette, "mutta hyvän isän tavoin."

"Ken rakastaa, hän rankaisee", vahvisti parooni.

Sitten hän jatkoi kääntyen Lambescqin ruhtinaan puoleen:

"Ettekö ole samaa mieltä kanssani, ruhtinas? Kansahan on tehnyt murhia…"

"Joita se itse valitettavasti sanoo vain vastatoimeksi", lausui lempeä ja kirkas ääni, jonka kuullessaan kuningatar käännähti.

"Olette oikeassa, prinsessa. Ja juuri siinä kansa erehtyykin, rakas Lamballe. Siksi olemmekin anteeksiantavia."

"Mutta", jatkoi prinsessa aralla äänellään, "ennenkuin päättää, pitääkö rangaista, olisi kai harkittava, kyetäänkö voittamaan."

Kaikki huudahtivat vastustaen totuutta, joka kuului tämän ylevän olennon suusta.

"Voittamaan! Entä sveitsiläiset?" sanoi muuan.

"Ja saksalaiset?" muistutti toinen.

"Ja kaarti?" esitti kolmas.

"Epäillään armeijaa ja aatelistoa!" huudahti nuori mies, joka oli puettu Berchenyn husaarien luutnantin asuun. — "Olemmeko ansainneet sellaisen häpeän? Ajatelkaahan, madame, että huomispäivänä, jos kuningas vain tahtoo, hän voi koota neljäkymmentä tuhatta miestä, lähettää ne Pariisiin ja hävittää Pariisin. Ajatelkaa, että neljäkymmentä tuhatta uskollista sotilasta vastaa puolta miljoonaa kapinoitsevaa pariisilaista."

Täten puhunut nuori mies olisi epäilemättä voinut virkkaa monta muuta tällaista painavaa perustetta, mutta hän vaikeni äkkiä nähdessään kuningattaren katseen kiintyneen puoleensa. Hän oli puhunut keskeltä upseeriryhmää ja innostuksessaan mennyt pitemmälle kuin hänen sotilasarvonsa ja hovisäännöt sallivat. Hän siis vaikeni, kuten mainitsimme, häpeissään sanojensa vaikutuksesta. Mutta se oli jo myöhäistä: kuningatar oli tarttunut lauseisiin.

"Tunnetteko siis tilanteen?" kysyi hän ystävällisesti.

"Tunnen, teidän majesteettinne", vastasi nuori mies punastuen; "minä olin Champs-Elyséesilla."

"Puhukaa siis pelkäämättä, puhukaa."

Lambescqin ruhtinas ja parooni de Bezenval peräytyivät yhtaikaa askeleen taaksepäin, ikäänkuin pitäen arvolleen sopimattomana ottaa osaa tällaiseen neuvotteluun. Kuningatar ei huomannut tai ei tahtonut huomata tätä väistymistä.

"Sanotte siis, että kuninkaalla on neljäkymmentä tuhatta sotilasta?" lausui kuningatar.

"Niin, teidän majesteettinne."

"Pariisin lähistöllä?"

"Saint-Denisissä, Saint-Mandéssa, Montmartrella ja Grenellessä."

"Selittäkää yksityiskohtaisesti", huudahti kuningatar.

"Madame, ruhtinas de Lambescq ja parooni de Bezenval voivat sen tehdä paljoa paremmin kuin minä."

"Jatkakaa. Kuuntelen mielelläni teidän puhuvan noista yksityiskohdista. Kuka komentaa näitä neljääkymmentä tuhatta miestä?"

"Ensiksikin herrat de Lambescq ja de Bezenval. Sitten Condén prinssi, herra de Narbonne-Fritzlar ja herra de Salkenaym."

"Onko se totta, ruhtinas?" kysyi kuningatar kääntyen ensiksimainitun puoleen.

"On", myönsi tämä kumartaen.

"Montmartrella on kokonainen kanuunaosasto", jatkoi nuori mies. "Kuudessa tunnissa voidaan koko Montmartren läheinen esikaupunki tuhota. Kun Montmartre antaa ampumismerkin, kun Vincennes vastaa siihen, kun kymmenen tuhatta miestä tulee Champs-Elyséesin kautta, toiset kymmenen tuhatta Enfer-vallituksen kautta, kymmenen tuhatta Saint-Martin-portista, kymmenen tuhatta Bastiljin kautta, kun Pariisi kuulee laukauksia kaikilta neljältä taholta, ei se voi puolustautua kahtakymmentäneljää tuntia kauempaa."

"Ainakin yksi siis selittää ihan suoraan. Tuossa on täydellinen suunnitelma. Mitä te siihen sanotte, herra de Lambescq?"

"Minä vastaan", lausui ruhtinas halveksivasti, "että husaariluutnantti on täydelleen kenraali."

"Hän on ainakin", sanoi kuningatar, joka huomasi nuoren upseerin kalpenevan suuttumuksesta, "hän on ainakin soturi, joka ei vaivu epätoivoon."

"Kiitos, madame", lausui nuori mies kumartaen. "En tiedä, mitä teidän majesteettinne päättää tehdä, mutta pyydän saada kuulua niihin, jotka ovat valmiit kuolemaan teidän tähtenne. Näin tehdessäni täytän vain velvollisuuteni, jonka neljäkymmentä tuhatta sotilasta on valmiina täyttämään samaten, päälliköistämme puhumattakaan."

Ja viime sanat virkkaessaan nuori mies kumarsi kohteliaasti ruhtinaalle, joka oli häntä melkein solvaissut.

Tämä sävyisyys herätti kuningattaren huomiota vielä enemmän kuin sen edellä lausuttu uskollisuuden vakuutus.

"Mikä on nimenne, monsieur?" kysyi hän nuorelta upseerilta. "Parooni de Charny, madame", vastasi tämä kumartaen. "De Charny!" huudahti Marie-Antoinette punastuen vastoin tahtoaan. "Oletteko kreivi de Charnyn sukulainen?"

"Olen hänen veljensä, madame."

Ja nuori mies kumarsi sirosti vielä syvempään kuin äsken.

"Minun olisi pitänyt tuntea", sanoi kuningatar voittaen häminsä ja luoden varman katseen ympäristöönsä; "ensimmäisistä lausumistanne sanoista muuan uskollisimpia palvelijoitani. Kiitos, parooni. Mistä johtuu, että nyt vasta näen teidät ensi kertaa hovissani?"

"Madame, vanhempi veljeni, joka on astunut täyttämään isämme tehtäviä, määräsi minut jäämään rykmenttiin, ja niinä seitsemänä vuonna, joina minulla on ollut kunnia kuulua kuninkaan armeijaan, en ole käynyt muuta kuin kaksi kertaa Versaillesissa."

Kuningatar katsoi pitkään nuoren miehen kasvoihin.

"Olette veljenne näköinen", sanoi hän. "Aion torua häntä siitä, että hän on antanut teidän itse pitää huolta tulostanne hoviin."

Kuningatar kääntyi ystävättäreensä kreivittäreen päin, joka koko tämän kohtauksen aikana oli ollut liikkumattomana.

Mutta niin ei ollut muun seurueen laita. Kun upseerit innostuivat kuningattaren nuorelle miehelle osoittaman ystävällisyyden johdosta, suurensivat he parhaimpansa mukaan tunteitaan kuningasvaltaa kohtaan, ja joka ryhmän kuuli nyt sanoissaan osoittavan sellaista sankaruutta, että sillä olisi luullut voivan voittaa vaikka koko Ranskan.

Marie-Antoinette käytti hyväkseen tätä mielialaa, joka silminnähtävästi mielisteli hänen salaisia ajatuksiaan. Hän tahtoi mieluummin taistella kuin alistua, kuolla kuin väistyä. Saatuaan kuulla ensimmäiset pariisilaiset uutiset, hän oli heti päättänyt ryhtyä itsepäiseen toimintaan tätä kapinallisuutta vastaan, joka uhkasi niellä kaikki Ranskan yläluokan etuoikeudet.

Mikä sokea, mikä järjetön voima onkaan numeroissa ja toiveissa! Numero, jonka jälkeen liitetään nollia, sivuuttaa piankin kaikki mahdollisuuden rajat.

Samanlaisia ovat salavehkeilijän tai tyrannin toiveet. Perin heikoille toiveille perustuu ensin innostus, tälle rakentuu jättiläismäisiä ajatuksia, jotka sitten yhdestä ainoasta tuulenhenkäisystä haihtuvat pikemmin kuin olivat paisuneet.

Kun nuori varakreivi de Charny oli lausunut muutaman sanan, kun ympärillä kaikui innostuneitten seuralaisten hurraahuutoja, kuvitteli Marie-Antoinette jo olevansa suuren armeijan etunenässä. Hän oli kuulevinaan vaarattomien kanuunoittansa jyskeen ja iloitsi siitä kauhusta, jonka nämä saivat aikaan pariisilaisissa, kuin todellisesta voitosta.

Hänen ympärillään miehet ja naiset, nuoruuden, luottamuksen ja rakkauden huumaamina, kerskuivat loistavista husaareista, muhkeista rakuunoista, peloittavista sveitsiläisistä, jyrisevistä kanuunaväkijoukoista ja pilkkasivat rahvaan kömpelöitä seipäännenään kiinnitettyjä peitsiä, joiden kärkiin kuitenkin kerran oli pistettävä Ranskan aateliston kuuluisimpien jäsenten päät.

"Minä pelkään enemmän peistä kuin pyssyä", sopersi prinsessa de Lamballe.

"Siksi, että se näyttää rumemmalta, rakas Thérèse", vastasi kuningatar nauraen. "Mutta ole rauhassa. Eivät meikäläiset pariisilaiset piikkimiehet vastaa Moratin kuuluisia sveitsiläisiä piikkimiehiä, ja nykyajan sveitsiläisillä ei ole olemassa ainoastaan piikkejä, vaan myös musketit, joilla he osaavat, Jumalan kiitos, erinomaisen hyvin ampua."

"Siitä minä kyllä vastaan!" sanoi parooni de Bezenval.

Kuningatar kääntyi vielä kerran rouva de Polignacin puoleen nähdäkseen, olivatko nämä monet vakuutukset vihdoinkin rauhoittaneet häntä. Mutta kreivitär oli entistä kalpeampi ja vapisi yhä enemmän.

Hellyydessään tätä ystävätärtä kohtaan kuningatar toisinaan uhrasi kuninkaallisen ylpeytensäkin ja pyysi häntä näyttämään iloisemmalta.

Nuori nainen pysyi synkkänä ja näytti vaipuneen kovin tuskallisiin ajatuksiin. Mutta tämä masentuminen ei saanut muuta aikaan kuin suretti kuningatarta. Nuorissa upseereissa säilyi innostus yhtä suurena, ja jättäen päällikkönsä syrjään he kokoontuivat nuoren toverinsa varakreivi de Charnyn ympärille, ryhtyen luomaan taistelusuunnitelmaa.

Keskellä tätä kuumeista hyörinää tuli kuningas yksinään sisään, kenenkään ilmoittamatta, vailla kaikkia ritarimerkkejä ja hymyillen. Kuningatar, joka vielä oli huumeissaan muissa herättämästään innostuksesta, riensi häntä kohden.

Heti kuninkaan tultua kaikki keskustelu vaikeni, ja täydellinen hiljaisuus tuli sen sijalle. Jokainen tahtoi kuulla valtiaansa sanan, joka sähköttää ja alistaa.

Kun pilviin on kokoontunut kylliksi paljon sähköä, riittää pieninkin sysäys saamaan räjähdyksen aikaan. Hovilaisten silmissä olivat kuningas ja kuningatar kaksi toisiansa lähestyvää sähkövoimaa, josta kohta salama iskee. Vavisten odotettiin ensimmäisiä sanoja kuninkaan suusta.

"Madame", lausui Ludvig XVI, "kaikkien näiden tapausten keskellä on unohdettu tarjota minulle illallista. Olkaa niin hyvä ja antakaa minun aterioida omalla puolellanne."

"Täällä!" huudahti kuningatar hämmästyneenä.

"Jos teille vain sopii."

"Mutta… sire…"

"Keskustelitte, se on kyllä totta. Mutta syödessä minä kyllä puhelenkin."

Yksi ainoa sana, illallinen, oli jäähdyttänyt kaiken innostuksen. Mutta kuullessaan nuo viimeiset sanat: "Syödessäni minä kyllä puhelenkin", ei nuori kuningatarkaan voinut uskoa muuta kuin että noin suuren rauhallisuuden takana oli hiukan sankarillisuutta.

Kuningas tahtoi epäilemättä levollisuudellaan osoittaa olevansa järkkymätön näiden kamalien tapausten edessä.

Niin kyllä! Maria Teresian tytär saattoi uskoa, että Ludvig Hurskaan jälkeläinen ei tällaisena hetkenä ollut riippuvainen jokapäiväisen elämän aineellisista huolista.

Marie-Antoinette erehtyi. Kuninkaan oli nälkä, siinä kaikki.

XXVI

KUNINKAAN ILLALLINEN HEINÄKUUN 14 PÄIVÄNÄ 1789

Marie-Antoinette antoi määräyksen, ja kuninkaalle tarjottiin illallinen pienessä pöydässä kuningattaren omassa työhuoneessa.

Mutta kävikin toisin kuin kuningatar oli odottanut. Ludvig XVI pysyi vaiti, jotta mikään ei häiritsisi häntä aterioidessa.

Marie-Antoinetten koettaessa saada innostusta leimuamaan kuningas ahmi ruokaa suuhunsa.

Upseerien mielestä ei tämä aterioimisen ilo sopinut Ludvig Hurskaan jälkeläiselle; he muodostivat ryhmiä, joiden mieliala ei ehkä ollutkaan niin kunnioittava kuin tilanne olisi vaatinut.

Kuningatar punastui; kärsimättömyyttä ilmeni hänen kaikissa liikkeissään. Tämä hieno, ylhäismielinen, hermoherkkä luonne ei voinut käsittää, että ruumis saa voiton sielusta. Hän lähestyi kuningasta, tuodakseen siten pöydän luo kaikki ne, jotka siitä loittonivat.

"Sire", lausui hän, "eikö teillä ole mitään määräyksiä annettavana?"

"Mitä määräyksiä?" kysyi kuningas, suu täynnä ruokaa. "Ettekö tahdo tänä vaikeana hetkenä olla meidän Egerianamme?"

Ja näin sanoessaan hän hyökkäsi käsiksi tryffeleillä höystettyyn pyyhyn.

"Sire", sanoi kuningatar. "Numa oli rauhaa rakastava kuningas. Mutta tänä hetkenä ajatellaan, että me tarvitsemme sotaisen kuninkaan, ja jos teidän majesteettinne tahtoo ottaa esikuvakseen muinaisuuden, ei teidän sovi olla Tarquiniuksena, vaan Romuluksena."

Kuningas hymyili niin rauhallisesti, että se melkein tuntui autuaallisuudelta.

"Ovatko nuo herratkin sotaisia?" kysyi hän.

Ja hän kääntyi upseerien ryhmää kohti. Aterioiminen oli tehnyt hänen katseensa kirkkaammaksi, ja toisten mielestä siitä loisti urhoollisuus.

"Olemme, sire!" huusivat kaikki yhtaikaa. "Me emme vaadi muuta kuin sotaa!"

"Hyvät herrat, hyvät herrat!" sanoi kuningas. "Toden totta tuotatte minulle suurta mielihyvää todistaessanne täten, että voin tarpeen tullen luottaa teihin, Mutta minulla on tänä hetkenä sekä neuvosto että vatsa. Edellinen neuvoo, mitä minun tulee tehdä, jälkimäinen, mitä teen."

Hän purskahti nauruun ja ojensi palvelevalle upseerille ruuan jätteitä täynnä olevan lautasen, ottaakseen puhtaan. Hämmästyksen ja nyreyden mutinaa kuului tästä aatelisjoukosta, joka olisi ollut valmis vuodattamaan verensä kuninkaan viittauksesta.

Kuningatar kääntyi poispäin ja polki jalkaa. Lambescqin ruhtinas astui hänen luokseen.

"Katsokaahan, madame", sanoi hän; "hänen majesteettinsa ajattelee epäilemättä samoin kuin minäkin, että parasta on odottaa. Se on varovaisuutta, ja vaikka minussa ei sitä ole, niin varovaisuus on tällaisina aikoina välttämätön ominaisuus."

"Niin kyllä, se on välttämätön ominaisuus", lausui kuningatar purren huultansa.

Ja peräti murheellisena hän meni nojautumaan lieden reunaa vasten, katse suunnattuna yöhön, sielu epätoivon valtaamana.

Kuninkaan ja kuningattaren erilaisen mielialan huomasi jokainen. Kuningatar saattoi vaivoin pidättää kyyneleitään. Kuningas söi hyvällä ruokahalulla, joka aina on ollut Bourbon-suvun jäsenillä.

Vähitellen alkoi sali tyhjentyä. Ryhmät supistuivat niinkuin päivänpaisteessa lumi sulaa puistoissa ja hangen sijasta näkyy siellä täällä musta, kasvuton maa.

Kun kuningatar näki tämän sotaisen ryhmän haihtuvan, johon hän oli täydellisesti luottanut, oli hän tuntevinaan koko mahtinsa katoavan, kuten muinoin Herran henkäisyn edessä hupenivat assyrialaisten ja amalekilaisten armeijat, jotka yö tai meri ainiaaksi nieli kadoksiin.

Hän heräsi tästä herpaantumisesta kuullessaan kreivitär Julesin lempeän äänen, kun tämä lähestyi häntä kälynsä Diane de Polignacin kanssa.

Tämän äänen kuuluessa palasi häipynyt tulevaisuus, suloinen tulevaisuus, kukkineen ja palmuineen ylpeän naisen sydämeen. Luotettava ja todella uskollinen ystävätär oli kallisarvoisempi kuin kymmenen kuningaskuntaa.

"Oh, sinä, sinä", lausui hän sulkien kreivitär Julesin syliinsä, "minulle jää siis kuitenkin yksi ystävä."

Ja kauan pidätetyt kyyneleet alkoivat valua hänen silmistään, virtasivat pitkin poskia ja kostuttivat hänen poveaan. Mutta nämä kyyneleet eivät olleet katkeria, vaan suloisia; ne eivät ahdistaneet, vaan kohottivat rintaa.

Hetkisen vallitsi hiljaisuus, jollaikaa kuningatar painoi kreivittären rintaansa vasten.

Herttuatar pidellen kälyään kädestä katkaisi vaitiolon.

"Madame", sanoi hän niin aralla äänellä, että tuntui kuin häntä olisi hävettänyt lausua ajatuksiaan, "en usko hänen majesteettinsa hylkivän ehdotusta, jonka aion tehdä."

"Mitä ehdotusta?" kysyi kuningatar; "puhukaa, herttuatar, puhukaa."

Ja valmistautuessaan kuuntelemaan herttuatarta kuningatar nojautui suosikkinsa kreivittären olkapäätä vasten.

"Madame", jatkoi herttuatar, "ajattelemani ehdotuksen on tehnyt henkilö, jonka pätevyyttä teidän majesteettinne pitää arvossa: hänen kuninkaallinen korkeutensa madame Adélaïde, kuninkaan täti. Olot ovat vaikeat. Ihmiset ovat liioitelleet suosiota, joka meidän suvullamme on teidän majesteettinne silmissä. Panettelu tahraa sitä jaloa ystävyyttä, jota te olette suvainnut osoittaa meille palkkioksi kunnioittavimmasta uskollisuudestamme."

"Mutta, herttuatar", virkkoi kuningatar alkaen hiukan kummeksua, "enkö mielestänne ole ollut kylliksi urhoollinen? Enkö ole rohkeasti puolustanut ystävyysliittojani yleistä mielipidettä, hovia, kansaa, kuningasta vastaan?"

"Päinvastoin, madame. Teidän majesteettinne on niin ylevästi puolustanut ystäviään, että olette tarjonnut oman rintanne ottamaan vastaan kaikki iskut. Kun nyt vaara on suuri, jopa peloittavakin, olisivat nämä samat kuningattaren puolustamat ystävät raukkamaisia ja huonoja alamaisia, elleivät tekisi kuningattarelle samaa palvelusta."

"Se on hyvin, se on kauniisti sanottu!" virkkoi Marie-Antoinette syleillen innoissaan kreivitärtä, jota hän kaiken aikaa oli painanut poveaan vasten, toisella kädellään puristaen rouva de Polignacin kättä.

Mutta molemmat kalpenivat sen sijaan että olisivat ylpeinä kohottaneet päänsä saadessaan osakseen hallitsijattarensa syleilyn.

Rouva Jules de Polignac koetti irroittautua kuningattaren syleilystä, mutta tämä painoi hänet vain rintaansa vasten.

"Mutta", sopersi rouva Diane de Polignac, "teidän majesteettinne ei kai oikein ymmärrä, mitä meillä on kunnia ilmoittaa torjuaksemme ne iskut, jotka uhkaavat valtaistuinta, kuningattaren persoonaa, ehkä juuri sen ystävyyden vuoksi, jota olemme saaneet nauttia. On olemassa tuskaa tuottava keino, sydämillemme raskas uhraus, mutta meidän on siihen alistuttava, sillä välttämättömyys vaatii sitä."

Nämä sanat kuullessaan oli kuningattaren vuoro kalveta, sillä hän tunsi, että voimakkaan ja uskollisen ystävyyden sijasta ilmenikin pelko tämän esipuheen ja tämän arkuuden takaa.

"Puhukaa suoraan", sanoi hän. "Sanokaa, herttuatar, mitä tarkoitatte tuolla uhrauksella?"

"Uhraus koskee yksinomaan meitä", vastasi tämä. "Jumala tietää, miksi meitä Ranskassa vihataan. Kun erkaannumme valtaistuimen luota, saa se entisen loistonsa, näette jälleen palaavan kansan rakkauden, joka meidän läsnäolomme johdosta on joko sammunut tai häiriintynyt."

"Aiotteko poistua?" huudahti kuningatar kiihkeästi. "Kuka sen on sanonut? Kuka sitä on vaatinut?"

Ja hän lykkäsi hellästi hänet hiukan loitommalle kädellään ja katsoi hätääntyneenä kreivitär Julesiin, joka painoi päänsä kumaraan.

"En minä", sanoi kreivitär Jules. "Minä en tahdo muuta kuin jäädä tänne."

Mutta hän sanoi sen sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut lausua: Käskekää minun lähteä, madame ja minä lähden.

Oi, pyhä ystävyys, pyhä side, joka voi liittää kuningattaren ja alamaisen eroamattomasti toisiinsa! Oi pyhä ystävyys, joka on sankarillisempi kuin rakkaus ja kunnianhimo, nuo kaksi ihmissydämen jaloa tautia! Kuningatar kaasi kumoon alttarin, jonka hän sinulle oli sydämeensä rakentanut. Hänen ei tarvinnut muuta kuin luoda yksi ainoa katse nähdäkseen sen, mitä hän kymmeneen vuoteen ei ollut huomannut: kylmyyttä ja omanvoitonpyyntöä; ovathan ne puolustettavissa, ovat ehkä oikeutettuja, anteeksiannettavia, mutta voiko tätä menettelyä puolustaa, pitää oikeutettuna, antaa anteeksi se, joka vielä rakastaa, kun toinen jo on lakannut rakastamasta?

Marie-Antoinette kosti tämän tuntemansa tuskan luomalla vain jääkylmän katseen ystävättäreensä.

"Vai tämä on teidän mielipiteenne, herttuatar Diane!" sanoi hän painaen kuumeisen kätensä rintaansa vasten.

"Valitettavasti en itse ole tätä määrännyt", vastasi Diane, "ei oma tahtoni ole tähän pakoittanut, vaan kohtalo."

"Niin, kyllä, herttuatar", sanoi Marie-Antoinette,

Ja hän kääntyi kreivitär Julesin puoleen lausuen:

"Ja mitä te, kreivitär, sanotte?"

Kreivitär vastasi vuodattamalla omantunnon soimauksen synnyttämän polttavan kyyneleen; hän oli täysin herpaantunut.

"Hyvä on", sanoi kuningatar, "hyvä on. Suloista on nähdä, kuinka paljon saan rakkautta osakseni. Kiitos, kreivitär. Olette täällä vaarassa, tämän rahvaan raivo ei tunne mitään rajoja, olette oikeassa, ja minä vain olen ollut mieletön. Tahdotte jäädä, uhrautuvaisuutenne pakottaa teitä siihen, mutta minä en voi ottaa vastaan tätä uhrautuvaisuutta."

Kreivitär loi kauniit silmänsä kuningattareen. Mutta kuningatar ei lukenut niistä ystävän uhrautumista, vaan naisellista heikkoutta.

"Te siis, herttuatar, olette päättänyt lähteä?" jatkoi kuningatar.

Ja hän korosti erikoisesti sanaa "te."

"Niin olen, teidän majesteettinne."

"Ehkä jollekin maatilallenne… kauas… hyvin kauas…"

"Madame, erotessani teistä tuottaa viisikymmentä penikulmaa yhtä paljon tuskaa kuin sataviisikymmentäkin."

"Lähdette siis ulkomaille?"

"Niin kyllä, madame."

Huokaus vihloi kuningattaren sydäntä, mutta ei päässyt hänen huuliltaan.

"Ja minne lähdette?"

"Reinin varrelle, madame."

"Hyvä. Puhuttehan saksaa, kreivitär", sanoi kuningatar sanomattoman surullisesti, "sillä minähän sitä olen teille opettanut. Kuningattarenne ystävyys on siis ainakin tässä suhteessa hyödyttänyt teitä, ja siitä olen onnellinen."

Hän kääntyi sitten kreivitär Julesin puoleen sanoen:

"En tahdo erottaa teitä. Tahdotte jäädä ja annan täyden arvon teidän aikomuksellenne. Mutta minä pelkään teidän puolestanne, minä tahdon teidän lähtevän, minä käsken tiedän lähteä!"

Ja tällä kohtaa hän vaikeni, — kaikista urhoollisista ponnistuksistaan huolimatta hän ei olisi jaksanut mielenliikutustaan hillitä, ellei kuningas, joka ei ollut ottanut osaa tähän keskusteluun, olisi alkanut puhua.

Hänen majesteettinsa oli ennättänyt jälkiruokaan.

"Madame", virkkoi kuningas, "täällä on muita. Olkaa varovainen."

"Mutta, sire", huudahti kuningatar syrjäyttäen kaikki muut tunteet kuninkaallisen arvokkuutensa tieltä, "ensinhän teidän on annettava määräyksiä. Näettehän, täällä ei ole enää muita kuin kolme henkilöä, mutta juuri niiden kanssa olette tekemisissä: herrat de Lambescq, de Bezenval ja de Broglie. Antakaa määräykset!"

Kuningas kohotti epäröiden katseensa.

"Mitä te, herra de Broglie, ajattelette tästä kaikesta?" kysyi hän.

"Sire", vastasi vanha marski, "jos poistatte armeijan pariisilaisten näkyvistä, niin sanotaan, että pariisilaiset ovat sen voittaneet. Jos pidätte sen näkyvissä, täytyy armeijan voittaa heidät."

"Hyvin sanottu!" lausui kuningas, puristaen marskin kättä.

"Hyvin sanottu!" yhtyi herra de Bezenval.

Lambescqin ruhtinas yksinään pudisti päätänsä.

"Mitä siis on tehtävä?" kysyi kuningas.

"Komentakaa: eteenpäin!" sanoi vanha marski.

"Niin… eteenpäin!" huudahti kuningatar.

"Koska siis tahdotte: eteenpäin!" sanoi kuningas.

Tänä hetkenä ojennettiin kuningattarelle kirjelippu, jossa oli seuraavat sanat: "Taivaan nimessä, madame, älkää hätäilkö! Odotan pääseväni teidän majesteettinne puheille."

"Hänen käsialaansa!" jupisi kuningatar.

Sitten hän kääntyi kirjeentuojan puoleen sanoen:

"Onko kreivi de Charny huoneessani?" sanoi hän.

"Hän saapui perin tomuisena ja luulenpa verisenäkin", vastasi uskottu.

"Odottakaa hetkinen, hyvät herrat", sanoi kuningatar de Bezenvalille ja de Broglielle, "odottakaa minua täällä; palaan kohta."

Ja hän riensi omaan huoneeseensa. Kuningas ei ollut liikauttanutkaan päätänsä.

XXVII

OLIVIER DE CHARNY

Kun kuningatar tuli omaan huoneeseensa, tapasi hän siellä henkilön, joka oli kirjeen lähettänyt.

Hän oli kolmenkymmenenviiden ikäinen kookasvartaloinen mies, jonka kasvot kuvastivat voimaa ja päättäväisyyttä. Harmaansinisten silmien katse oli terävä kuin kotkan, nenä oli suora ja leuka hyvin ulkoneva. Tämä kaikki teki hänet sotilaallisen näköiseksi, mitä vielä lisäsi se ryhti, jolla hän kantoi henkikaartin upseerin univormua.

Hänen kätensä vapisivat rikkirevittyjen hihojen ja tahraantuneiden kalvosimien alla. Miekka oli käyristynyt eikä oikein mennyt huotraan.

Kuningattaren tullessa tämä henkilö mitteli lattiaa kiivain askelin tuhanten kuumeisten ajatusten vallassa. Marie-Antoinette astui suoraan häntä kohden.

"Herra de Charny!" huudahti hän. "Herra de Charny, te täällä!"

Ja nähdessään puhuttelemansa henkilön kumartavan hovisääntöjen mukaan syvään hän viittasi kamarineitoansa poistumaan ja sulkemaan oven.

Kuningatar odotti siksi, kunnes ovi oli mennyt kiinni, ja huudahti tarttuen voimakkaasti de Charnyn käteen:

"Kreivi, miksi olette täällä?"

"Siksi, että pidin velvollisuutenani saapua, madame", vastasi kreivi.

"Ei, teidän velvollisuutenne oli paeta Versaillesista, tehdä se, mistä olimme sopineet, totella minua, menetellä samoin kuin kaikki ystävänikin, jotka pelkäävät kohtaloani. Teidän velvollisuutenne oli olla uhraamatta mitään minun hyväkseni, velvollisuutenne oli poistua luotani."

"Poistua luotanne!" virkahti toinen.

"Niin, paeta minua."

"Paeta teitä! Ja kuka siis pakenee teitä?"

"Ne, jotka ovat järkeviä."

"Pidän itseäni varsin järkevänä, madame, ja siksi olen tullut Versaillesiin."

"Ja mistä tulette?"

"Pariisista."

"Kapinoivasta Pariisista?"

"Kuohuvasta, hurjasta, verisestä Pariisista."

Kuningatar peitti molemmin käsin kasvonsa.

"Oi", sanoi hän, "ei siis ainoakaan, ette edes te saavu tuomaan minulle hyviä uutisia."

"Madame, tällaisina aikoina älkää viestintuojilta pyytäkö muuta kuin yhtä seikkaa: totuutta."

"Ja sitäkö tulette minulle tuomaan?"

"Nyt samoin kuin aina ennenkin?"

"Olette kunnollinen ystävä, urhoollinen mies."

"Olen uskollinen alamainen, madame, siinä kaikki."

"Ei enää sanaakaan siitä, älkää sanoko minulle mitään. Saavutte juuri hetkenä, jolloin sydämeni on murtumaisillaan. Ystäväni vasta tänään heittävät eteeni totuuden, jonka te aina olette sanonut. Kreivi, tätä totuutta ei enää voitu minulta salata. Se näkyi kaikkialla, punahohteisella taivaalla, synkästi kohisevassa ilmassa, hovinaisten kasvoilla, jotka ovat vakavia ja kalpeita. Ei, ei herra kreivi, ensi kertaa elämässänne älkää sanoko minulle totuutta."

Kreivi katsoi vuorostaan kuningattareen.

"Niin, niin", jatkoi kuningatar, "te joka tunsitte minut urhoolliseksi, hämmästytte, eikö niin? Hämmästyksenne ei vielä ole täydellinen."

Kreivi de Charny teki vasten tahtoaan kysyvän liikkeen.

"Kyllä kohta sen huomaatte", sanoi kuningatar hermostuneesti hymyillen.

"Teidän majesteettinne siis kärsii?" kysyi kreivi.

"En, en! Tulkaa istumaan tänne viereeni, eikä enää sanaakaan tuosta kamalasta politiikasta… Koettakaa saada minut se unohtamaan."

Kreivi totteli alakuloisesti hymyillen. Marie-Antoinette laski kätensä hänen otsalleen.

"Otsanne on kuuma", sanoi hän.

"Niin on, päässäni on kokonainen tulivuori."

"Kätenne on kylmä."

Ja hän puristi kreivin kättä molempien käsiensä väliin.

"Kuoleman kylmyys on koskenut sydämeeni", sanoi kreivi.

"Olivier-parka! Olinhan sanonut teille, unohtakaamme. En ole enää kuningatar, en ole enää uhattu, en ole enää vihattu. Ei, en ole enää kuningatar. Olen nainen, siinä kaikki. Maailmankaikkeus, mitä se merkitsee minulle? Minulle riittää rakastava sydän."

Kreivi laskeutui polvilleen ja suuteli kuningattaren jalkoja samalla hartaudella, jota egyptiläiset osoittivat Isis jumalattarelle.

"Oi, kreivi, ainoa ystäväni", huoahti kuningatar koettaen nousta. "Tiedättekö, mitä herttuatar Diane tekee?"

"Muuttaa maasta pois", vastasi Charny arkailematta.

"Te aavistitte sen", huudahti Marie-Antoinette. "Te aavistitte sen! Sellaista saattoi siis aavistaa?"

"Hyvä Jumala, saattoi kyllä", vastasi kreivi. "Tänä hetkenä voi aavistaa mitä tahansa."

"Mutta te ja omaisenne", huudahti kuningatar, "miksi te ette muuta maasta pois, koska se on niin helppoa?"

"Minä en muuta sen vuoksi, että olen teidän majesteetillenne täydellisesti uskollinen ja että olen luvannut — en teille, vaan itselleni, — etten jätä teitä koko tämän alkavan myrskyn aikana. Veljeni eivät muuta pois, sillä menettelyni on heille esimerkkinä, ja he sovittavat omansa sen mukaan. Rouva de Charny ei taas muuta maasta pois, sillä uskon hänen rehellisesti rakastavan teidän majesteettianne."

"Niin, Andréella on jalo sydän", myönsi kuningatar huomattavan kylmäkiskoisesti.

"Sentähden hän ei lähdekään Versaillesista", vastasi de Charny.

"Saan siis aina pitää teidät luonani", jatkoi kuningatar äskeisellä jääkylmällä äänellään, joka tuntui ilmaisevan mustasukkaisuutta ja halveksimista.

"Teidän majesteettinne kunnioitti minua nimittämällä minut henkikaartin luutnantiksi", sanoi kreivi de Charny; "minun paikkani on Versaillesissa. En olisi poistunutkaan, ellei teidän majesteettinne olisi asettanut minua johtamaan Tuilleriein kaartia. Se on välttämätön maanpako, lausui minulle kuningatar, ja minä läksin tuohon välttämättömään poissaoloon. Näissä asioissa ei rouva de Charny, niinkuin teidän majesteettinne tietää, ole sanonut mitään, koska hänen mielipidettään ei ole kysyttykään."

"Se on totta", vastasi kuningatar samalla kylmäkiskoisella äänellä.

"Mutta tänään", jatkoi kreivi uskaliaasti, "ei paikkani ole enää Tuillerieissa, vaan Versaillesissa. Älköön kuningattareni suuttuko, kun olen rikkonut määräykset ja tullut tänne. Kreivitär de Charny pelatkoon tapauksia, jos tahtoo, muuttakoon maasta pois tai olkoon muuttamatta, minä jään kuningattareni luo… ellei kuningatar taita miekkaani, jolloin, kun en enää saisi taistella ja kuolla puolestanne, saisin ainakin antaa surmata itseni teidän portillanne tai pihallanne."

Nuori mies lausui nämä yksinkertaiset ja sydämestään lähteneet sanat niin urhokkaasti ja vakuuttavasti, että kuningatar menetti ylpeytensä, jonka taakse hän oli paennut salatakseen enemmän inhimillisen kuin kuninkaallisen tunteen.

"Kreivi", kielsi kuningatar, "älkää milloinkaan lausuko kuolevanne puolestani, sillä toden totta tiedän teidän tekevän sen yhtä uljaasti kuin sen vakuutattekin."

"Päinvastoin sanon sen aina", huudahti kreivi de Charny. "Sanon sen kaikille ja kaikkialla, sillä pelkään sen ajan koittaneen, jolloin kaikkien hallitsijoitaan rakastavien täytyy kuolla."

"Kreivi, kreivi, miksi aavistelette noin kamalia?"

"Madame", sanoi Charny pudistaen päätänsä, "Ameriikan vapaussodan aikana minäkin jouduin tuon vapausajatuksen kuumeen valtaan, joka silloin tarttui yhteiskuntaluokkiin. Minäkin tahdoin ottaa osaa orjien vapauttamiseen, niinkuin siihen aikaan sanottiin, ja liityin vapaamuurareihin, liityin sellaiseen seuraan yhdessä Lafayetten ja Lamethin kanssa. Tiedättekö, mikä tämän seuran tarkoituksena oli? Kukistaa valtaistuin. Tiedättekö, mikä oli sen tunnusmerkkinä? Kolme kirjainta L.P.D. "

"Ja mitä ne kolme kirjainta merkitsevät?"

" Lilia pedibus destrue. Tallaa liljat [Bourbon-suvun tunnus. — Suom. ] jalkoihisi."

"Mitä siis teitte?"

"Vetäydyin seurasta kaikella kunnialla, mutta yhden poistuneen sijaan ilmestyi kaksikymmentä uutta. Nykyiset tapahtumat ovat vain alkuna siihen suureen murhenäytelmään, jota kaksikymmentä vuotta on salassa valmisteltu, — jota johtavat miehet kuohuttavat nyt Pariisia, hallitsevat Kaupungintalolla, valtaavat Palais-Royalin, niinkuin ovat valloittaneet Bastiljin. Näin väen seassa entisiä veljiäni tuosta seurasta. Älkää erehtykö, madame, nämä tapaukset eivät ole sattuman määräämiä, vaan kaikki on valmistettu jo aikoja sitten."

"Oi, niinkö luulette, niinkö luulette, hyvä ystävä!" huudahti kuningatar puhjeten itkemään.

"Älkää itkekö, madame, vaan ymmärtäkää asia", sanoi kreivi. "Pitääkö minun ymmärtää, pitääkö minun ymmärtää", jatkoi Marie-Antoinette, "minun, kuningattaren, kahdenkymmenenviiden miljoonan kansalaisen valtiattaren, että nuo kaksikymmentäviisi miljoonaa alamaista, joiden olisi pitänyt totella minua, nousevatkin kapinaan ja surmaavat ystäviäni! Ei, en koskaan ymmärrä sitä."

"Teidän täytyy kuitenkin käsittää, madame, että sinä hetkenä, jona näille tottelemaan luoduille kahdellekymmenelleviidelle miljoonalle alamaiselle totteleminen käy raskaaksi, olette muuttunut heidän vihollisekseen. Odottaessaan, kunnes he pystyvät teidät nielemään, jota varten he jo hiovat hampaitaan, he nielevät ystävänne, joita kohtaan he ovat vielä katkerampia."

"Ja ehkä teidän, filosofin, mielestä he vielä ovat oikeassakin?" huudahti kuningatar korskeasti, silmät suurina, ja hänen sieraimensa värisivät.

"He ovat todellakin oikeassa", sanoi kreivi hellällä ja tunteellisella äänellään, "sillä kun ajelen pitkin bulevardia englantilaisine kauniine hevosineni, kullalla kirjaillussa asussani ja kerallani palvelijat, joiden puvuissa on enemmän hopeaa kuin kokonaista kolme perhettä tarvitsisi elannokseen, kysyy kansa, juuri nuo kaksikymmentäviisi miljoonaa nälkää näkevää ihmistä, millä kaiken sen olen ansainnut, koska olen heidän vertaisensa."

"Te olette ansainnut sen tällä, kreivi", huudahti kuningatar tarttuen kreivin miekankahvaan, "tällä miekalla, jota isänne heilutti sankarin tavoin Fontenoyn taistelussa, isoisänne Steinkerquen luona, hänen isänsä Lensin ja Rocroyn luona, esi-isänne Ivryn, Marignanon ja Azincourtin taisteluissa. Aatelisto palvelee kansaa sotimisella, sotureina on aatelisto verellään ansainnut kullan, joka kimaltelee sen puvuissa, ja hopean, joka hohtaa sen palvelijain livereissä. Älkää siis, Oliver, enää kysykö, kuinka te palvelette kansaa, te, joka vuorostanne sankarin tavoin heilutatte tätä miekkaa, jonka isänne ovat teille lahjoittaneet!"

"Madame, madame", sanoi kreivi päätänsä pudistaen, "älkää puhuko niin paljon aateliston verestä. Kansankin suonissa on verta. Menkää katsomaan, kuinka sitä virtaa Bastiljin lähellä ojissa. Menkää lukemaan verisellä kadulla makaavat kuolleet ja tietäkää, että heidän sydämensä ovat sykkineet yhtä jalosti kuin aatelismiehenkin tänään, kun kanuunat ampuivat kansaa. Tänään, kun he tottumattomina heiluttivat asetta, he kuulien sadellessa lauloivat, mitä eivät aina tee rohkeimmatkaan krenatöörinne. Madame, kuningattareni, älkää katsoko minuun tuolla tavalla silmäkulmianne rypistäen. Mitä on krenatööri? Sininen, kirjailtu puku, joka peittää mainitsemani sydämen. Mitä surmaava luoti siitä välittää, onko sydämen peittona sininen verka vai ryysy, mitä välittää läväisty sydän siitä, suojaako sitä rintalevy vai palttina. Jo on teidän, madame, aika tätä kaikkea ajatella; ei teillä ole enää kahtakymmentäviittä miljoonaa orjaa Ranskassa, ei kahtakymmentäviittämiljoonaa alamaista, ei edes sitä määrää miehiäkään, vaan kaksikymmentäviisi miljoonaa sotilasta."

"Jotka taistelevat minua vastaan, niinkö?"

"Niin, teitä vastaan, sillä he taistelevat vapauden puolesta, ja te olette heidän ja vapauden välissä."

Pitkä vaitiolo seurasi kreivin sanoja. Kuningatar katkaisi sen ensimmäisenä.

"Siis olette sanonut tuon totuuden, jota pyysin teidän olemaan minulle lausumatta", huomautti hän.

"Madame", vastasi Charny, "mihin muotoon uskollisuuteni sen salaakin, minkä harson taakse kunnioitukseni sen tukahduttaakin, niin tahtomattani, tahtomattanne, katsokaa, kuunnelkaa, tuntekaa, kosketelkaa, ajatelkaa, uneksikaa! Totuus on esillä, ikuisesti esillä, ettekä te enää voi sitä itsestänne irroittaa, vaikka ponnistatte voimianne kuinka tahansa! Nukkukaa, nukkukaa unohtaaksenne sen; se istuu vuoteenne viereen, on unienne kummituksena ja heräämisenne todellisuutena."

"Kreivi", vastasi kuningatar ylpeästi, "tiedän erään unen, jota se ei häiritse."

"Minä pelkään sitä unta yhtä vähän kuin teidän majesteettinnekin", sanoi Oliver, "ja ehkä minä sitä toivonkin."

"Oi", lausui kuningatar epätoivoissaan, "se on siis ainoana pelastuksenamme?"

"Niin on, mutta älkäämme kiirehtikö, älkäämme astuko vihollisiamme nopeammin, sillä me kuljemme suoraan tuota unta kohden, johon vaivumme väsyneinä monien myrskypäivien jälkeen."

Ja uusi vaitiolo, entistä raskaampi, painosti näitä molempia.

He istuivat vieretysten. He koskettivat toisiaan, ja kuitenkin oli heidän välillään tavaton kuilu: heidän ajatuksensa, jotka kulkivat eri suuntiin tulevaisuuden aalloilla.

Kuningatar palasi ensimmäisenä keskusteluaiheeseen, mutta syrjätietä. Hän katsoi terävästi kreiviin ja aloitti:

"Vielä viimeinen sana meistä, herra kreivi, ja… ja sitten saatte sanoa kaikki, kaikki, kuuletteko?"

"Kuulen kyllä, madame."

"Vannotteko, että tulitte tänne minun tähteni?"

"Epäilettekö sitä?"

"Vannotteko, ettei rouva de Charny ole kirjoittanut teille?"

"Hänkö?"

"Kuulkaahan. Minä tiedän, että hän aikoi lähteä ulos, että hänellä oli jotakin ajatuksissaan… Vannokaa minulle, ettette ole palannut hänen tähtensä."

Tänä hetkenä kolkutettiin tai oikeammin sanoen raapaistiin ovelle.

"Sisään", käski kuningatar.

Kamarineito ilmestyi kynnykselle.

"Madame", ilmoitti hän, "kuningas on lopettanut illallisensa."

Kreivi katsoi hämmästyneenä Marie-Antoinetteen.

"Mitä kummallista siinä on?" vastasi tämä olkapäitään kohauttaen. "Täytyyhän kuninkaan saada syödä."

Olivier rypisti silmäkulmiaan.

"Sanokaa kuninkaalle", vastasi kuningatar paikaltaan liikkumatta, "että kuuntelen paraillaan uutisia Pariisista ja että tulen hänen luokseen heti, kun olen saanut ne kuulla."

Sitten hän kääntyi Charnyn puoleen kehoittaen:

"Jatkakaamme, nyt kun kuningas on aterioinut täytyy hänen saada sulattaa ruokaansa."

XXVIII

AVIOMIES JA RAKASTAJA

Tämä häiritseminen ei saanut aikaan muuta kuin hetkellisen keskeytyksen keskustelussa. Se ei millään tavoin lieventänyt sitä mustasukkaisuutta, jota kuningatar tunsi, mustasukkaisuutta naisena ja kuningattarena.

Seurauksena oli, että haastelu, joka näytti päättyneen, olikin vain vasta päässyt hiukan alulle ja puhkesi entistä kiihkeämmäksi, niinkuin taistelussa ensi ammunnan tauottua, joka oli suunnattu määrättyyn kohtaan, voimien koetus käykin päättävän voimakkaasti pitkin linjaa.

Kreivikin, asioiden jouduttua tälle asteelle, tahtoi selitystä yhtä kiihkeästi kuin kuningatar. Oven sulkeuduttua hän siis ensimmäisenä alkoikin puhua.

"Kysyitte, tulinko tänne kreivitär de Charnyn tähden", sanoi hän. "Onko teidän majesteettinne siis unohtanut, että olemme tehneet sopimuksen ja että olen kunnon mies?"

"Niin", sanoi kuningatar painaen päänsä kumaraan, "olemme tehneet sopimuksen; niin, te olette kunnon mies, olette vannonut uhraavanne itsenne minun onneni tähden, ja juuri tämä minua painaakin, sillä uhratessanne itsenne minun onneni tähden uhraatte samalla kauniin ja jaloluontoisen naisen… teette siis yhden rikoksen lisää."

"Madame, nyt te liioittelette syytöstänne. Tunnustakaa vain, että olen pitänyt sanani kunnon miehenä."

"Se on totta; olen mieletön, antakaa minulle anteeksi…"

"Älkää sanoko rikokseksi sitä, mikä on syntynyt sattuman ja välttämättömyyden pakosta. Olemme molemmat surreet tätä avioliittoa, joka yksinään saattoi turvata kuningattaren maineen. Ei auta mikään muu kuin alistua tähän liittoon, niinkuin olenkin tehnyt neljän vuoden ajan."

"Niin", huudahti kuningatar. "Mutta luuletteko, etten näe tuskaanne, etten ymmärrä suruanne, joka ilmenee mitä syvimpänä kunnioituksena? Ettekö luule minun näkevän sitä kaikkea?"

"Olkaa niin hyvä, madame", pyysi kreivi kumartaen, "ja ilmaiskaa minulle, mitä näette, jotta, ellen ole vielä kylliksi itse kärsinyt tai tuottanut toisille kärsimyksiä, voin kaiken tuskan määrän tehdä kaksinkertaiseksi sekä itselleni että ympäristölleni, varmana siitä, etten milloinkaan saavuta sitä, mitä olen velkapää teidän suhteenne."

Kuningatar ojensi kätensä kreiviä kohden. Tämän miehen sanoilla oli vastustamaton voima, niinkuin aina on sillä, mikä lähtee avomielisestä ja intohimoisesta sydämestä.

"Määrätkää siis, madame", sanoi kreivi; "minä anon sitä, määrätkää pelkäämättä."

"Niin, niin, niin, tiedän kyllä olevani väärässä. Antakaa minulle anteeksi. Olette oikeassa. Jos teillä jossakin on kätkössä salainen ihanne, jolle uhraatte, jos tämän maailman jossakin kolkassa on rakastamanne nainen… Oi, en rohkene lausua sitä sanaa, se peloittaa minua, ja epäilykseni herää, kun tavut, joista tämä sana muodostuu, kaikuvat ilmassa ja osuvat korvaani. Jos sellainen on kaikilta salassa, niin älkää unohtako, että teillä on kaikkien silmien edessä ja itsenikin edessä julkisesti kaunis ja nuori nainen, jolle olette kohtelias ja huomaavainen, nainen, joka nojautuu käsivarteenne, ja joka samalla kun hän nojautuu käsivarteenne, nojautuu sydäntännekin vasten."

Olivier rypisti silmäkulmiaan, ja hänen kasvojensa kauniit piirteet muuttuivat hetkiseksi.

"Madame, mitä siis vaaditte?" sanoi hän. "Pitääkö minun toimittaa kreivitär de Charny kauas pois? Olette vaiti, siis sitä tahdotte? Hyvä, olen valmis noudattamaan määräyksiänne, mutta tiedättehän, että hän on yksinään maailmassa. Hän on orpo, hänen isänsä parooni Taverney kuoli viime vuonna arvokkaana entisajan aatelismiehenä, joka ei tahdo nähdä, mitä meidän aikanamme tapahtuu. Tiedättehän, että hänen veljensä Maison-Rouge ilmestyy korkeintaan kerran vuodessa tervehtimään häntä ja sitten katoaa tietymättömiin."

"Tuon kaiken tiedän kyllä."

"Ajatelkaa, madame, että tämä kreivitär de Charny, jos Jumala kutsuisi minut luokseen, voisi ottaa entisen tyttönimensä, eikä taivaan puhtainkaan enkeli voisi hänen unelmistaan, hänen ajatuksistaan löytää sanaa, nimeä, muistoa, joka kuuluu naidulle naiselle."

"Oh, niin", virkkoi kuningatar, "kyllä tiedän, että teidän Andréenne on enkeli maan päällä ja että häntä kannattaa rakastaa. Sentähden uskonkin, että tulevaisuus kuuluu hänelle, mutta että minä sen kadotan. Oi, ei ei! Kreivi, minä vakuutan teille, ei enää sanaakaan tästä. Antakaa minulle anteeksi, en puhu teille kuningattarena. Olen unohtanut arvoni, mutta minkä sille mahdan?… Sielussani on ääni, joka aina laulaa onnesta, ilosta, rakkaudesta noiden kamalien äänien rinnalla, jotka sorisevat onnettomuutta, sotaa ja kuolemaa. Nuoruuteni ääni minua siten elvyttää. Charny, antakaa minulle anteeksi, heitän pois nuoruuden, hymyilyt ja rakkauden."

Ja naisparka peitti soukilla ja laihtuneilla sormillaan polttavat silmänsä ja kuningattaren kyynel, timantti, valui jokaisen sormen lomitse.

Kreivi vaipui uudestaan polvilleen.

"Madame, käskekää minun lähteä luotanne, paeta, kuolla", huudahti hän, "mutta älkää antako minun katsella kyyneleitänne."

Ja kreivikin oli nyyhkyttämäisillään lausuessaan nämä sanat.

"Se on jo loppunut", sanoi Marie-Antoinette nousten ja hymyillen pudistaen hiukan päätänsä.

Ja sirolla liikkeellä hän siirsi taaksepäin jauhotetut hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen joutsenvalkoiselle kaulalleen.

"Niin, niin, se on loppunut", jatkoi kuningatar, "en enää vaivaa teitä. Saakoon jokainen pitää omat mielettömyytensä. Hyvä Jumala, kuinka minussa nainen onkaan heikko, vaikka kuningattaren minussa pitäisi pysyä voimakkaana. Tulette siis Pariisista? Puhelkaamme. Kerroitte minulle asioita, jotka jo olen unohtanut. Ne olivat kai hyvin vakavia? Eivätkö olleetkin, kreivi de Charny?"

"Palatkaamme siis tähän, madame. Aivan oikein sanoitte, minulla on teille hyvin vakavista asioista puhuttavaa. Niin, tulen Pariisista ja olen nähnyt kuningasvallan sortumisen."

"Olipa hyvä, että käytin sanaa vakava, sillä te puhuitte toden totta arkailematta, kreivi de Charny. Onnistunutta kapinahyökkäystä sanotte kuningasvallan sortumiseksi. Onko Bastiljin valloittamisen kautta kuningasvalta hävitetty? Ette ajattele sitä, että Bastilji perustettiin Ranskaan vasta neljännellätoista vuosisadalla, jotavastoin kuningasvalta on maailmassa ollut jo kuusituhatta vuotta."

"Soisin voivani kuvitella itselleni, madame", vastasi kreivi, "enkä silloin surettaisi teidän majesteettinne mieltä, vaan kertoisin lohduttavia uutisia. Pahaksi onneksi ei soitin soinnu toisella tavalla kuin sillä, mitä varten se on laadittu."

"Kuulkaahan, minä tahdon tukea teitä, vaikka olenkin vain nainen. Tahdon johdattaa teidät oikealle tielle."

"En muuta toivoisikaan."

"Pariisilaiset ovat nousseet kapinaan, eikö niin?"

"Ovat."

"Kuinka suuri osa väestöstä?"

"Kaksitoista viidettätoista osaa."

"Millä perusteella teette sen laskelman?"

"Sen teen yksinkertaisesti näin: kansa edustaa kahtatoista viidettätoista osaa koko asukasluvusta, jää siis kaksi osaa aatelistoa ja yksi pappeja varten."

"Laskelmanne on oikea, kreivi, ja näytte osaavan läksynne hyvin. Olette kai lukenut herra ja paroonitar Neckerin kirjoitelmia?"

"Herra Neckerin teoksia kylläkin."

"Sananlasku on todellakin oikeassa", virkkoi kuningatar hilpeästi; "ainoastaan läheiset voivat pettää. Nyt minä esitän teille laskelmani. Tahdotteko sen kuulla?"

"Mitä suurimmalla kunnioituksella."

"Noista kahdestatoista viidestoistaosasta on kuusi naisia eikö olekin."

"On, teidän majesteettinne. Mutta…"

"Älkää keskeyttäkö minua. Kuusi pois kahdestatoista, jää kuusi. Kaksi osaa kykenemättömiä vanhuksia tai välinpitämättömiä. Onko se liikaa?"

"Ei ole."

"Jää siis jäljelle neljä viidettätoista osaa, joista kai tunnustatte kaksi osaa pelkureiksi ja penseiksi. Minähän asetan Ranskan kansan hyvin korkealle. Jää siis jäljelle kaksi viidettätoista osaa. Ne saatte pitää, ne ovat raivoisia, kestäviä, voimakkaita, sotilaallisia. Arvioikaamme nämä kaksi viidettätoista osaa Pariisissa, sillä maaseutua ei tarvitse ottaa lukuun, eikö niin? Onhan nyt vain kysymys Pariisin valloittamisesta."

"Niin on, madame, mutta…"

"Yhä vain mutta… Odottakaa, kohta saatte vastata."

Kreivi de Charny kumarsi.

"Lasken siis nuo kaksi viidettätoista osaa pariisilaista sadaksituhanneksi mieheksi. Onko se oikein?"

Tällä kertaa ei kreivi vastannut. Kuningatar jatkoi:

"No niin, näitä huonosti aseistettuja, komentoon tottumattomia, sotaan harjaantumattomia, väärän asian puolesta arkailevia miehiä vastaan panen viisikymmentä tuhatta miestä, jotka ovat tunnetut koko Euroopassa urhoollisuudestaan, ja upseerit teidän kaltaisianne, kreivi de Charny. Ja kaiken tämän lisäksi sen pyhän asian, jota nimitetään jumalaiseksi oikeudeksi, ja sieluni, jonka voi helposti hellyttää, mutta jota on vaikea musertaa."

Kreivi oli yhä vielä vaiti.

"Uskotteko", jatkoi kuningatar, "että tällaisissa oloissa taistellessa kaksi rahvaan miestä vastaa minun soturiani?"

Charny pysyi äänettömänä.

"Vastatkaa, uskotteko sitä?" huudahti kuningatar kärsimättömänä.

"Madame", vastasi kreivi lopettaen kuningattaren vaatimuksesta vaitiolonsa, "jos nämä satatuhatta miestä ilmestyisivät taistelukentälle muista erillään, puutteellisesti aseistettuina ja vailla komentajia, niin sotilaanne voittaisivat heidät puolessa tunnissa."

"Olen siis oikeassa", lausui kuningatar.

"Odottakaa. Mutta asian laita ei ole niin kuin ajattelette. Ensiksikin on Pariisissa kapinallisia viisisataa tuhatta."

"Viisisataa tuhattako?"

"Sinnepäin. Laskelmissanne unohditte naiset ja lapset. Oi, Ranskan, kuningatar, oi urhea ja ylpeä nainen, laskekaa nuo Pariisin naiset yhtä moneksi mieheksi, sillä vielä koittaa päivä, jona teidän pitää ne laskea yhtä moneksi pedoksi."

"Mitä sillä tarkoitatte, kreivi?"

"Madame, tiedättekö, mikä osa naisella on kansalaissodassa? Ette. Minä sen teille selitän ja saatte nähdä, että kaksi miestä ei riitä vastustamaan yhtä naista."

"Kreivi, oletteko hullu?"

Charny hymyili alakuloisesti.

"Oletteko nähnyt heitä Bastiljin luona", kysyi hän, "keskellä kuulasadetta, huutaen aseisiin, uhaten nyrkeillään sotaan varustettuja sveitsiläisiänne, huutaen ruumiiden ääressä kostoa sillä äänellä, joka saa elävät syöksymään eteenpäin? Oletteko nähnyt niiden keittävän pikeä, raahaavan kanuunia, tarjoavan hurjille taistelijoille patruunia ja pelokkaille patruunan ja suudelman? Tiedättekö, että Bastiljin nostosillan yli meni yhtä monta naista kuin miestäkin ja että jos tänä hetkenä Bastiljin kivet alkavat putoilla, niin naiset silloin käyttävät kankia? Madame, ottakaa laskuun Pariisin naiset, ottakaa ne laskuun, ottakaa myös lapset, jotka valavat luoteja, jotka heiluttavat miekkoja, heittävät kiviä kuudennesta kerroksesta. Ottakaa ne laskuun, sillä lapsen valama luoti voi surmata parhaimman kenraalinne, hänen hiomansa miekka voi leikata sotaratsujenne jäntereet poikki, ylhäältä satavat kivet voivat murskata rakuunanne ja kaartilaisenne. Ottakaa lukuun vanhukset, madame, sillä elleivät he enää jaksakaan miekkaa heiluttaa, niin he kelpaavat kilviksi. Bastiljin luona oli vanhuksia; tiedättekö, mitä he tekivät, nämä vanhukset, joita ette ota lukuun? He asettuivat nuorten miesten eteen, jotta nämä saisivat nojata pyssyjään heidän olkapäihinsä. Sveitsiläistenne ammukset surmasivat voimattoman vanhuksen, joka sitten tuli taistelukykyisen miehen eteen vallitukseksi. Ottakaa lukuun nämä vanhukset, sillä he kolmensadan vuoden aikana ovat seuraaville sukupolville kertoneet, mitä häväistystä äidit ovat saaneet kärsiä, kuinka aateliston metsänriista on turmellut heidän peltonsa, kuinka koko heidän säätyluokkansa on saanut taipua läänitysherrojen oikeuksien alle, ja silloin nuoret tarttuvat kirveisiin, nuijiin, pyssyihin, kaikkiin löytämiinsä tuhovälineihin ja lähtevät surmaamaan, ollen näin vanhuksien kirouksilla panostettuja aseita, samoin kuin kanuuna on panostettu ruudilla ja raudalla. Pariisissa tänä hetkenä miehet, naiset, vanhukset, lapset vaativat vapautta. Ottakaa kaikki nämä huutavat laskuun, ja määrätkää summaksi kahdeksansataa tuhatta olentoa yksistään Pariisissa."

"Kolmesataa spartalaista voitti Xerxeen armeijan, kreivi de Charny."

"Voitti kyllä, mutta tänään on sparttalaisten sijalla nuo kahdeksansataa tuhatta ja Xerxeen armeijaa edustaa teidän viisikymmentätuhatta sotilastanne."

Kuningatar kohotti nyrkkinsä, kasvot vihasta ja häpeästä punaisina.

"Mieluummin kukistun valtaistuimelta", sanoi hän, "mieluummin annan noiden viidensadan tuhannen pariisilaisenne silpoa minut kappaleiksi kuin kuulen Charnyn, luottamustani nauttivan henkilön, puhuvan tuolla tavalla!"

"Jos puhun teille näin, madame, teen sen siksi, että minun täytyy puhua, sillä tämän Charnyn suonissa ei ole pisaraakaan verta, joka ei olisi esi-isiensä arvoinen ja joka ei kuuluisi teille."

"Marssikoon hän siis minun kanssani Pariisia vastaan, ja me kuolemme yhdessä."

"Häpeällisellä tavalla", sanoi kreivi, "voimatta edes taistella. Me emme pääse edes ryntäämään, me katoamme samoin kuin filistealaiset tai amalekilaiset. Marssia Pariisia vastaan! Ette siis tiedä laisinkaan erästä seikkaa? Sitä, että Pariisiin tullessamme talot kaatuisivat päällemme ja hautaisivat meidät samoin kuin faraon sotajoukon, että te jättäisi Ranskaan muuta kuin kirotun nimen, ja lapsenne tapettaisiin kuin sudenpenikat."

"Millä tavalla minun siis pitää sortua, kreivi?" sanoi kuningatar ylpeästi. "Olkaa niin hyvä ja opettakaa se minulle."

"Uhrin lailla, madame", vastasi kreivi kunnioittavasti. "Kuningattaren tavoin, hymyillen ja antaen anteeksi niille, jotka häneen ovat iskeneet. Jos teidän käytettävänänne olisi viisisataa tuhatta minun kaltaistani miestä, niin sanoisin: lähtekäämme, lähtekäämme tänä yönä, heti paikalla ja huomenna te hallitsette Tuilerieissa, huomenna olette valloittanut valtaistuimenne uudelleen."

"Olette siis vaipunut epätoivoon", huudahti kuningatar, "te, johon kaikkein varmimmin luotin!"

"Olen kyllä vaipunut epätoivoon, madame, sillä koko Ranska ajattelee samoin kuin Pariisikin: vaikka armeijanne voittaisikin Pariisin, niin Lyon, Rouen, Lille, Strassbourg, Nantes ja sadat muut raivoisat kaupungit nielisivät sen. Rohkeutta, madame, miekka huotraan!"

"Tämän tähden siis", sanoi kuningatar, "olisin koonnut ympärilleni niin suuren määrän urhoollisia miehiä, tämän tähden olisin heihin lietsonut rohkeutta!"

"Ellei teillä ole samaa mielipidettä kuin minulla, madame, niin määrätkää vain, ja tänä yönä marssimme Pariisia kohden. Määrätkää."

Kreivin tarjous säikytti kuningatarta paljoa enemmän kuin hänen suora kieltäytymisensä olisi tehnyt. Hän heittäytyi epätoivoissaan sohvalle, missä hän kauan taisteli ylpeyttään vastaan. Viimein hän kohotti päänsä ja sanoi:

"Kreivi, toivotteko minun pysyvän toimettomana?"

"Minulla on kunnia neuvoa sitä teidän majesteetillenne."

"Minä teen siis siten."

"Madame, olen pahoittanut varmaankin mieltänne?" sanoi kreivi katsoen kuningattareen, surullisessa ilmeessään sanomatonta rakkautta.

"Ette. Antakaa minulle kätenne!"

Kreivi ojensi kumartaen kätensä kuningattarelle.

"Minun täytyy torua teitä", sanoi Marie-Antoinette koettaen hymyillä.

"Miksi, madame?"

"Teillä on sotaväessä veli, ja vain sattumalta saan sen tietää."

"En ymmärrä."

"Olen nähnyt tänä iltana erään nuoren Berchenyn husaareihin kuuluvan upseerin."

"Georges-veljeni!"

"Miksi ette ole koskaan puhunut minulle tästä nuoresta miehestä! Miksi hänellä ei ole rykmentissään korkeampaa arvoasemaa?"

"Siksi, että hän on vielä nuori ja kokematon, siksi, että hän ei vielä ansaitse määrääjän asemaa; vaikka teidän majesteettinne onkin suvainnut luoda katseenne minuun, jonka nimi on Charny, ja kunnioittaa minua ystävyydellään, se ei oikeuta minua asettamaan omaisiani, veljiäni, arvokkaampien aatelismiesten edelle."

"Teillä on siis vielä toinenkin veli?"

"On, madame, valmiina kuolemaan teidän majesteettinne puolesta samoin kuin me toisetkin."

"Hän ei tarvitse mitään?"

"Ei mitään, madame. Me voimme laskea henkemme ja vielä omaisuutemmekin teidän majesteettinne jalkojen juureen."

Näiden viimeisten sanojen aikana, kun kuningatar oli hurmaantunut näin suuresta kunnokkuudesta ja kreivi sykkivin sydämin katseli kuningatartaan, kuului viereisestä huoneesta huokaus, joka sai heidät molemmat sävähtämään.

Kuningatar nousi, juoksi ovelle, avasi sen ja kiljaisi.

Hän näki naisen vääntelehtivän lattialla hirveissä kouristuksissa.

"Kreivitär!" sanoi hän hiljaa Charnylle, "hän on varmaankin kuullut keskustelumme!"

"Ei, madame", vastasi kreivi, "sillä siinä tapauksessahan olisi ilmoittanut teidän majesteetillenne, että joku voi meitä kuunnella."

Ja hän riensi Andréen luo nostaen hänet syliinsä.

Kuningatar pysytteli parin askeleen päässä, kylmänä, kalpeana, tuskan valtaamana.

XXIX

KOLMISIN

Andrée alkoi tointua tietämättä, kuka häntä auttoi; vaistomaisesti hän vain käsitti, että häntä hoivattiin. Hänen vartalonsa kohosi, kädet takertuivat odottamatta ilmestyneeseen apuun.

Mutta tajunta ei toipunut ruumiin ohella. Hän horjui ja oli horroksissa muutaman minuutin ajan.

Kun Charny oli koettanut saada hänen ruumistansa tointumaan, yritti hän herättää hänessä tajunnankin. Mutta vastaukseksi hän vain sai kamalan ja kiihkeän hourailun.

Andrée avasi viimein silmänsä; hänen katseensa kiintyi kreiviin, ja häiriön vallassa, tuntematta, kuka häntä tuki, hän kiljaisi ja työnsi miehensä pois.

Koko tämän kohtauksen aikana loi kuningatar katseensa toisaanne. Vaikka hän oli nainen, jonka siis olisi pitänyt lohduttaa, jätti hän toisen naisen oman onnensa nojaan.

Voimakkailla käsivarsillaan Charny nosti Andréen pystyyn, vaikka tämä koettikin vastustella, ja kääntyen kylmänä ja jäykkänä seisovan kuningattaren puoleen lausui:

"Anteeksi, madame, mutta jotakin erikoista on tapahtunut. Rouva de Charny ei tavallisesti pyörry; ensi kertaa näen hänet tainnoksissa."

"Hän kärsii siis tavattoman suuria tuskia", lausui kuningatar palaten äskeiseen ajatukseensa, että Andrée oli kuullut koko edellisen keskustelun.

"Epäilemättä hän kärsii", vastasi kreivi, "ja sen vuoksi pyydänkin teidän majesteetiltanne lupaa saada viedä hänet huoneistoonsa asti. Hän tarvitsee kamarineitojensa hoitoa."

"Tehkää se", sanoi kuningatar ojentaen kätensä soittaakseen kelloa.

Mutta kuullessaan kellon soivan Andrée oikaisi ruumiinsa ja horroksissaan huusi:

"Voi, Gilbert, tuo Gilbert!"

Tämän nimen kuullessaan kuningatar vavahti ja kreivi laski vaimonsa sohvalle. Samassa saapui palvelija, joka oli noudattanut kellonsoittoa.

"Ei tarvitse", sanoi kuningatar viitaten häntä poistumaan.

Palvelijan mentyä kuningatar ja kreivi katsoivat toisiinsa. Andrée oli sulkenut silmänsä ja näytti saaneen uuden kohtauksen.

Kreivi de Charny oli polvillaan sohvan luona ja koetti pidättää häntä sohvalla.

"Gilbert", lausui kuningatar, "kuka hän on?"

"Meidän pitäisi tiedustella."

"Luulenkin tuntevani hänet", sanoi Marie-Antoinette. "Muistaakseni ei kreivitär ensi kertaa mainitse tuota nimeä."

Mutta ikäänkuin tämä kuningattaren muisteleminen olisi häntä uhannut, ikäänkuin tämä uhkaus olisi tullut häntä noutamaan suonenvedon keskeltä, Andrée avasi silmänsä, kohotti kätensä taivasta kohden ja nousi seisaalleen.

Hänen ensi katseensa, joka tällä kertaa oli täysin tajuinen, suuntautui kreivi de Charnyyn. Tämän hän tunsi ja loi häneen hymyilevän silmäyksen.

Mutta sitten, ikäänkuin ei olisi pitänyt tätä ajatuksensa ilmaisua spartalaiselle mielelleen sopivana, hän käänsi silmänsä pois ja katsoi kuningattareen. Hän kumarsi silloin heti.

"Mikä teitä, vaivaa, madame", kysyi kreivi de Charny, "tehän oikein säikytitte minua? Te voimakas, urhoollinen, vaivutte tuolla tavalla pyörryksiin?"

"Monsieur", sanoi Andrée, "Pariisissa tapahtuu sellaista, että kun miehet kerran vapisevat, voivat naiset ainakin pyörtyä. Olette palannut Parisista, siinä teitte oikein."

"Hyvä Jumala", lausui Charny epäilevällä äänellä, "minunko tähteni te siis olisitte noin paljon kärsinyt?"

Andrée katsoi taaskin mieheensä ja kuningattareen eikä vastannut mitään.

"Tietysti se on syynä, kreivi. Miksi sitä epäilette?" virkahti Marie-Antoinette. "Kreivitär ei ole kuningatar, hänellä on oikeus olla peloissaan miehensä puolesta."

Charny tunsi mustasukkaisuuden piilevän tämän lauseen alla.

"Madame", lausui hän, "olen varma siitä, että kreivitär oli vielä enemmän peloissaan kuningattarensa kuin miehensä puolesta."

"Mutta mistä johtuu, kreivitär", kysyi Marie-Antoinette, "että tapasimme teidät pyörtyneenä tuosta huoneesta?"

"Sitä en voi mitenkään selittää, madame, koska en itsekään sitä tiedä. Mutta tällaisena uuvuttavana ja kauhistuttavana aikana, kolme päivää kestäneiden mielenliikutusten vaikutuksesta, voi nainen hyvin helposti ainakin minun mielestäni pyörtyä."

"Se on totta", mukautui Marie-Antoinette, joka huomasi, ettei Andrée halunnut ilmaista kaikkea.

"Mutta", jatkoi Andrée, jonka oli vallannut kummallinen tyyneys, mikä ei häntä enää jättänyt sen jälkeen, kun hän oli päässyt oman tahtonsa valtiaaksi, ja tämä tyyneys oli vaikeina hetkinä sitäkin haitallisempi, kun selvästi saattoi huomata sen teeskennellyksi ja ainoastaan salaavan inhimillisiä tunteita, "mutta ovathan teidän majesteettinnekin silmät kosteina."

Ja tälläkertaa kreivi oli huomaavinaan saman ivallisen sävyn vaimonsa lauseissa, jonka vähää ennen oli havainnut kuningattaren sanoissa.

"Madame", lausui hän Andréelle hieman ankarasti, mistä kyllä huomasi, ettei hänen äänensä ollut sellaiseen tottunut, "onhan luonnollista, että kyyneleet nousevat kuningattaren silmiin. Kuningatar rakastaa kansaansa, ja kansa verta on vuotanut."

"Jumala on kaikeksi onneksi suojellut teitä", sanoi Andrée yhä vielä kylmäkiskoisesti.

"Niin, kyllä, mutta nyt ei olekaan puhe kuningattaresta, madame, vaan teistä. Palatkaamme siis meihin, kuningatar sallii sen kyllä."

Marie-Antoinette nyökkäsi suostumuksensa merkiksi.

"Te pelkäsitte, eikö totta?"

"Minäkö?"

"Te kärsitte, älkää sitä kieltäkö. Teille on tapahtunut jotakin. Mitä, sitä en tiedä, mutta te saatte sen kertoa minulle."

"Erehdytte."

"Olette ainakin syyttänyt jotakuta, erästä miestä."

Andrée kalpeni.

"Minulla ei ole aihetta syyttää ketään. Tulen kuninkaan luota."

"Suoraanko?"

"Suoraan. Teidän majesteettinne voi tiedustaa."

"Jos niin on asian laita", sanoi Marie-Antoinette, "niin kreivitär on oikeassa. Kuningas rakastaa häntä suuresti ja tietää myös kuinka syvästi minä olen kiintynyt häneen. Hän ei siis ole millään tavoin voinut pahoittaa kreivittären mieltä."

"Mutta", jatkoi Charny, "te lausuitte kuitenkin erään nimen."

"Nimenkö?"

"Niin, tointuessanne."

Andrée katsoi kuningattareen kuin kutsuakseen häntä apuun. Mutta joko kuningatar ei ymmärtänyt tai ei tahtonut ymmärtää, vaan vastasi:

"Niin kyllä, te lausuitte Gilbertin nimen."

"Gilbertin! Olenko minä lausunut Gilbertin nimen!" sanoi Andrée sellainen kauhunväre äänessään, että se vaikutti kreiviin syvemmin kuin pyörtyminen oli tehonnut.

"Kyllä", vahvisti hän, "te lausuitte hänen nimensä."

"Todellako?" sanoi Andrée. "Sepä kummallista!"

Ja vähitellen, niinkuin taivas sulkeutuu salaman jälkeen, nuoren naisen äsken vääntyneet kasvot seestyivät, ja vain muutamat lihakset enää värähtivät hänen kasvoillaan, kuten myrskyn loitotessa taivaan rannalla vielä välkähtelee.

"Gilbert", lausui hän; "minä en tiedä sellaisesta mitään."

"Niin, Gilbertin", sanoi kuningatar. "Muistelkaahan, rakas Andrée."

"Mutta, madame", huomautti kreivi Marie-Antoinettelle, "jos kaikki onkin vain sattumaa, jos se nimi onkin kreivittärelle outo?"

"Ei", tokaisi Andrée, "se ei ole minulle outokaan. Hän on eräs oppinut mies, taitava lääkäri, joka on saapunut Ameriikasta, missä hän on liittynyt Lafayetten seuraan."

"Entä sitten?" kysyi kreivi.

"Entäkö sitten?" lausui Andrée luonnollisella äänellä; "en tunne häntä persoonallisesti, mutta hän kuuluu olevan hyvin arvossapidetty mies."

"Mutta miksi siis olette ollut tuollaisen mielenliikutuksen vallassa?" kysyi kuningatar.

"Mielenliikutuksenko? Olenko siis ollut sen vallassa?"

"Olette; näytti siltä kuin tuota nimeä lausuessanne teitä olisi kidutettu."

"Mahdollista kyllä. Minulle tapahtui seuraavaa: Kuninkaan huoneessa tapasin mustapukuisen, juhlallisen näköisen miehen, joka kertoi minulle synkkiä ja kamalia asioita. Hän kertoi kaikkine hirveine yksityiskohtineen Launayn ja Flessellesin surmaamisen. Kauhistuin siitä ja pyörryin, niinkuin näitte. Ehkä silloin mainitsin tohtori Gilbertin nimen."

"Saattaa niin olla", virkkoi kreivi de Charny, joka näytti jättävän kyselyt sikseen, "mutta olettehan nyt jo taas rauhoittunut?"

"Täydellisesti."

"Pyydän siis teiltä, kreivi, erästä asiaa", lausui kuningatar.

"Noudatan kaikessa teidän majesteettinne tahtoa."

"Menkää siis Bezenvalin, Broglien ja Lambescqin luo ja käskekää heidän jättää joukkonsa siihen, missä ne nyt ovat; neuvostossa kuningas huomenna määrää, mitä on tehtävä."

Kreivi kumarsi, mutta lähtiessään hän loi katseen Andréehen. Tässä katseessa kuvastui herkkä levottomuus. Kuningatar huomasi sen kyllä.

"Kreivitär", kysyi kuningatar, "ettekö palaa minun seurassani kuninkaan luo?"

"En, madame, en", sanoi Andrée kiihkeästi.

"Miksi ette?"

"Pyydän teidän majesteetiltanne lupaa saada palata asuntooni. Tunnen näiden mielenliikutusten jälkeen kaipaavani lepoa."

"Puhukaahan suoraan, kreivitär", sanoi kuningatar; "onko teille tapahtunut jotakin pahaa kuninkaan luona?"

"Ei mitään, madame, ei kerrassaan mitään."

"Jos jotakin on ollut, niin ilmaiskaa se. Kuningas ei aina kohtele ystäviäni hellävaroen."

"Kuningas oli nyt, niinkuin aina ennenkin, minulle peräti hyvä, mutta…"

"Mutta mieluummin olette häntä uudelleen tapaamatta, eikö niin? Aivan varmaan, kreivi, on jotakin tämän kaiken takana", sanoi kuningatar teeskennellyn hilpeästi.

Andrée loi kuningattareen niin rukoilevan, ilmeikkään katseen, että tämä huomasi parhaaksi lopettaa tämän pikkuisen taistelun.

"Kreivitär", sanoi hän, "päästäkäämme kreivi de Charny toimittamaan asiansa, ja palatkaa te omaan huoneistoonne tai jääkää tänne, miten vain itse haluatte."

"Kiitos, madame", sanoi Andrée.

"Lähtekää siis, kreivi de Charny", jatkoi Marie-Antoinette huomaten kiitollisuuden ilmeen Andréen kasvoilla.

Mutta kreivi ei tätä ilmettä huomannut tai ei tahtonut huomata. Hän tarttui vaimonsa käteen ja onnitteli häntä poskien punan ja voimien palaamisen johdosta.

Sitten hän kumarsi syvään ja kunnioittavasti kuningattarelle ja poistui. Mutta juuri lähtiessään hän kohtasi kuningattaren katseen. Se sanoi: "Palatkaa pian." Kreivin silmäys vastasi: "Niin pian kuin mahdollista."

Tuskaa tuntien ja läähättäen Andrée tarkkasi jokaista miehensä liikettä. Hän näytti toivomuksillaan jouduttavan miehensä hidasta ja arvokasta astuntaa ovea kohden, koko tahdonvoimallaan työntävän kreiviä huoneesta.

Heti oven sulkeuduttua pettivät Andréen kaikki voimat, jotka hän oli koonnut voidakseen vallita tilannetta. Hänen kasvonsa kalpenivat, jalat pettivät, ja hän vaipui lähellä olevaan tuoliin, koettaen kuningattarelta pyytää anteeksi tällaista hovitapojen rikkomista.

Kuningatar juoksi uunin luo, otti hajusuolapullon ja antoi Andréen sitä hengittää; piankin tämä toipui oman tahdonvoimansa varassa eikä kuningattaren hoivaamisen vaikutuksesta.

Näiden kahden naisen kesken vallitsi kummallinen suhde. Kuningatar näytti pitävän Andréesta, Andrée tunsi syvää kunnioitusta kuningatarta kohtaan, mutta yhtäkaikki he erityisinä hetkinä eivät enää näyttäneet hyvältä kuningattarelta ja nöyrältä alamaiselta, vaan vihollisilta.

Niinkuin olemme maininneet, Andrée toipui piankin tahdonvoimansa kannustuksesta. Hän nousi, siirsi kunnioittavasti syrjään kuningattaren käden ja lausui kumartaen:

"Teidän majesteettinne on antanut minulle luvan poistua omiin huoneisiini…"

"Niin olen, ja olettehan aina vapaa, rakas kreivitär", vastasi kuningatar; "te ette ole hovisääntöjen alainen. Mutta ennen lähtöänne, eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa?"

"Minullako, madame?" sanoi Andrée.

"Niin, juuri teillä."

"Ei. Kuinka niin?"

"Tohtori Gilbertistä, jonka näkeminen vaikutti teihin niin voimakkaasti."

Andrée vavahti, mutta pudisti vain kielteisesti päätänsä.

"Siinä tapauksessa en enää teitä pidätä, rakas Andrée. Olette vapaa."

Ja kuningatar astui askeleen mennäkseen viereiseen huoneeseensa.

Kun Andrée oli niiannut hovitapojen mukaan syvään, alkoi hän astua toista ovea kohden. Samassa kuului, kuinka Ludvig XVI antoi yömääräyksiä kamaripalvelijalleen.

"Kuningas, madame!" äännähti Andrée peräytyen useita askelia taaksepäin. "Kuningas!"

"Niin kyllä, kuningas", sanoi Marie-Antoinette. "Säikyttääkö hän siinä määrin teitä?"

"Madame, taivaan nimessä!" huudahti Andrée. "En tahdo nähdä kuningasta, en olla hänen edessään, en ainakaan tänä iltana, tai muutoin kuolen häpeästä."

"Mutta sanokaahan viimeinkin…"

"Kaikki, kaikki, jos teidän majesteettinne sitä vaatii. Mutta kätkekää minut."

"Menkää minun huoneeseeni", neuvoi Marie-Antoinette; "saatte lähteä sieltä, kun kuningas on poistunut. Olkaa rauhassa, vankeutenne ei tule pitkäaikaiseksi. Kuningas ei koskaan viivy täällä kauan."

"Kiitos, kiitos!" huudahti kreivitär.

Ja rientäen toiseen huoneeseen hän katosi ovesta samassa, kun kuningas avasi toisen oven ja ilmestyi kynnykselle.

Kuningas astui sisään.

XXX

KUNINGAS JA KUNINGATAR

Kuningatar katsahti ympärilleen ja sitten vastasi ystävällisesti puolisonsa tervehdykseen, ojentaen kätensä.

"Ja mitä onnellista sattumaa saan kiittää tänne tulostanne?" kysyi hän.

"Todellista sattumaa, siinä olette oikeassa, madame. Kohtasin Charnyn, joka sanoi teidän nimessänne menevänsä käskemään taistelukiihkoisia sotilaitamme pysymään alallaan. Tämä kaunis päätös tuotti minulle niin suurta iloa, etten tahtonut mennä huoneistonne ohitse poikkeamatta kiittämään teitä."

"Niin", lausui kuningatar, "olen punninnut asiaa ja arvellut viisaimmaksi antaa joukkojen pysyä rauhallisina kuin antaa syytä sisäiseen sotaan."

"Olen toden totta onnellinen kuullessani tämän mielipiteenne", sanoi kuningas. "Tiesinhän sitäpaitsi, että viimein saisin teidät ajattelemaan siten."

"Teidän majesteettinne huomaa, ettei teidän ole ollut vaikea päästä siihen, koska olen itsestäni tehnyt tämän päätöksen."

"Hyvä! Se todistaa, että olette melkein tyynen järkevä; ja kun olen teille vielä maininnut muutamia mietteitä, olette täydellisesti järkevä."

"Mutta jos olemme samaa mieltä, sire, ovat ne mietelmät mielestäni tarpeettomia."

"Olkaa rauhassa, en aio suinkaan ryhtyä väittelyyn. Tiedättehän, että vihaan sellaista yhtä paljon kuin tekin. Me vain keskustelemme. Ettekö mielellännekin keskustele minun kanssani Ranskan asioista, niinkuin hyvät aviopuolisot puhelevat talousasioistaan?"

Viime sanat lausuttiin hyväntuulisesti, kuten Ludvig XVI:n oli tapa kotioloissaan.

"Oh, hyvin mielelläni kyllä", vastasi kuningatar. "Mutta onkohan hetki hyvin valittu?"

"Kyllä minun luullakseni nyt sopii haastella. Sanoitte siis, juuri äsken, että te ette halua ryhdyttäväksi vihollisuuksiin, eikö niin?"

"Niin sanoin."

"Mutta ette ole ilmaissut minulle perusteitanne."

"Ette ole niitä kysynyt."

"Kysyn siis nyt."

"Me olemme kykenemättömiä tehokkaaseen taisteluun!"

"Ahaa, niinkö asia onkin? Jos siis olisimme mielestänne voimakkaampia, niin te sotisitte."

"Jos tietäisin olevani voimakkaammalla puolella, niin poltattaisin Pariisin."

"Kuinka varma olinkaan siitä, että tahdoitte välttää sotaa muulla perusteella kuin minä!"

"Mitkä siis ovat teidän syynne?"

"Minunko?" kysyi kuningas.

"Niin", vastasi Marie-Antoinette, "juuri teidän."

"Minulla on vain yksi."

"Sanokaa se."

"Sanon heti. En tahdo ryhtyä sotaan kansan kanssa, koska kansa on mielestäni oikeassa."

Marie-Antoinette teki hämmästystä ilmaisevan liikkeen.

"Oikeassako!" huudahti hän. "Onko kansa oikeassa noustessaan kapinaan?"

"On kyllä."

"Oikeassa valloittaessaan Bastiljin, tappaessaan kuvernöörin, surmatessaan kauppiaitten esimiehen, tuhotessaan sotilaanne?"

"Tosiaankin."

"Tätä te siis olette ajatellut", huudahti kuningatar, "ja siitä tulitte minulle ilmoittamaan!"

"Ja sanon teille vielä senkin, kuinka olen johtunut näin ajattelemaan."

"Syödessännekö?"

"Kas niin, nyt me joudumme ruokakysymykseen. Ette voi antaa minulle sitä anteeksi, että syön, vaan tahtoisitte nähdä minut runollisena ja haaveilevana. Minkä minä sille voin, että minun suvussani syödään? Henrik IV ei ainoastaan syönyt, vaan hän joikin runsaasti. Suuri ja runollinen Ludvig XIV söi niin, että punastuu sitä ajatellessa. Kuningas Ludvig XV paistoi itse pannukakkunsa, saadakseen ne mieleisikseen, ja antoi rouva Dubarryn valmistaa kahvinsa. Minkä minä sille mahdan, että nälkäisenä tahdon syödä? Täytyyhän minun noudattaa esi-isieni Ludvig XV:n, Ludvig XIV:n ja Henrik IV:n esimerkkiä. Jos se on minulle välttämätöntä, niin olkaa suvaitsevainen; jos se on vika, niin antakaa se anteeksi."

"Sire, tunnustakaa toki…"

"Että minun ei pitäisi nälissäni syödä, sitä en tee", sanoi kuningas rauhallisesti pudistaen päätänsä.

"Minä en enää puhu siitä, vaan kansasta."

"Ahaa!"

"Te saatte tunnustaa minulle, että kansa on väärässä."

"Nostaessaan kapinan, ei suinkaan. Tarkastakaamme kaikkia ministereitämme. Hallituksemme alusta alkaen, kuinka moni heistä on todella katsonut kansan parasta? Kaksi, Turgot ja Necker. Te ja hovipiirinne pakotitte minut ajamaan heidät pois. Toisen tähden nostettiin kapina, toisen tähden pannaan ehkä toimeen vallankumous. Puhukaamme hiukan toisista. Ovathan he herttaisia ihmisiä, eivätkö olekin? Herra de Maurepas, tätienne holhokki, viisujen tekijä! Ministerien ei pitäisi laulaa, vaan kansan. Herra de Calonne? Hän sanoi teille hyvin kauniin lauseen, joka tulee ehkä ikuisesti jäämään ihmisten muistoon. Eräänä päivänä, jolloin pyysitte häneltä jotakin mahdotonta, vastasi hän: Jos se on mahdollista, on se jo tehty; jos se on mahdotonta, niin se tapahtuu. Tämä lause on kansalle maksanut ehkä sata miljoonaa. Älkää ihmetelkö, ettei se pidä häntä niin henkevänä kuin te pidätte. Toden totta, käsittäkäähän, madame, että jos säilytän ne, jotka nylkevät kansaa, ja erotan ne, jotka sitä rakastavat, en sillä tavalla rauhoita kansaa ja saa sitä kiintymään hallitukseemme."

"Kas niin! Siis kapinallisuus on luvallista? Julistakaa se periaate! Toden totta, olen iloinen siitä, että tällaista puhuessanne olemme kahden kesken. Mitähän sanottaisiin, jos muut tämän kuulisivat!"

"Te ette sano minulle nyt mitään uutta. Kyllähän tiedän, että Polignacinne, Dreux-Brézénne, Clermont-Tonnerrenne, Coignynne kohottaisivat olkapäitänsä selkäni takana. Minä säälin teidän Polignacejanne, jotka raastavat teidät tuhoon ja joille eräänäkin kertana annoitte Fénestrangen kreivikunnan, maksettuanne siitä kaksitoistasataa tuhatta livreä; teidän Sartinesianne, jolle nyt jo annan vuosittain kahdeksankymmenenyhdeksän tuhannen livren eläkkeen ja joka teiltä sai apurahoiksi kaksisataa tuhatta livreä; prinssi de Dreux-Pontsia, jolle te pakotatte minut antamaan yhdeksänsataaneljäkymmentäviisi tuhatta livreä velkojensa maksamista varten; Marie de Lavalia ja rouva de Magnenvillea, jotka molemmat saavat kahdeksankymmenen tuhannen livren suuruisen eläkkeen; Coignyta, joka on saanut kaikenlaisia etuja, ja kun kerran tahdoin vähentää hänen palkkioitansa, hyökkäsi hän minua vastaan ja olisi epäilemättä lyönyt minua, ellen olisi suostunut hänen vaatimuksensa. Nämähän kaikki ovat teidän ystäviänne? Sen minä sanon teille, vaikka ette sitä uskokaan, kun se on totta, että jos nuo ystävänne olisivat olleet Bastiljissa, niin kansa olisi hävittämisen sijasta lujittanut sitä."

"Ooh!" huudahti kuningatar tehden raivoa kuvaavan liikkeen.

"Sanokaa mitä tahansa, näin on asian laita", väitti Ludvig XVI rauhallisesti.

"Teidän kansallanne ei ole enää pitkälti syytä vihata ystäviäni, sillä he lähtevät maanpakoon."

"Lähtevätkö he!" huudahti kuningas.

"Lähtevät."

"Polignac? Naiset?"

"Niin."

"Sitä parempi", huudahti kuningas, "sitä parempi! Jumalan kiitos!"

"Miksi sanotte, sitä parempi? Miksi, Jumalan kiitos? Ettekö kaipaa heitä?"

"En! Jos heiltä puuttuu matkarahoja, niin annan ne heille. Niitä rahoja ei käytetä huonoon tarkoitukseen, siitä vastaan. Onnellista matkaa, hyvät herrat, onnellista matkaa, hyvät naiset!" sanoi kuningas herttaisesti hymyillen.

"Niin, niin", huokasi kuningatar; "minä huomaan teidän kannattavan heidän raukkamaista menettelyään."

"Koettakaamme päästä sovintoon. Nythän te jo arvostelette heitä oikein?"

"He eivät lähde", huudahti kuningatar, "he karkaavat!"

"Vähät siitä, kun he vain poistuvat!"

"Ja kun ajattelen, että teidän sukunne kehoittaa heitä tällaiseen halpamaisuuteen!"

"Kehoittaako minun sukuni kaikkia teidän suosikkejanne lähtemään? En luullut sukuani niin viisaaksi. Sanokaahan, ketkä sukuni jäsenet tekevät minulle tämän palveluksen, voidakseni heitä kiittää?"

"Tätinne Adélaïde, veljenne Artoisin kreivi."

"Veljeni Artois! Luuletteko hänen noudattavan sitä neuvoa, jonka hän antaa toisille? Luuletteko hänenkin lähtevän?"

"Miksi hän ei lähtisi?" huudahti Marie-Antoinette koettaen iskeä kuningasta sillä.

"Jumala teidän toivomuksenne kuulkoon!" huudahti Ludvig XVI. "Menköön Artoisin kreivi, ja minä lausun hänelle samaa kuin toisillekin: onnellista matkaa, veljeni Artois, onnellista matkaa!"

"Oma veljenne!" huudahti Marie-Antoinette.

"Häntä kannattaa kaivata! Hän on kunnon poika, jolla on sukkeluutta ja rohkeutta, sen tiedän kyllä, mutta ei älyä. Hän näyttelee kuninkaallista prinssiä, niinkuin Ludvig XIII:n aikuinen hienostelija; riidanrakentaja, levoton, joka tuottaa häpeää teille, Caesarin puolisolle."

"Caesarin!" tokaisi kuningatar purevan ivallisesti.

"Tai Claudiuksen, jos siitä pidätte enemmän", vastasi kuningas, "sillä tiedättehän, että Claudius oli Neron kaltainen Caesar."

Kuningatar painoi päänsä kumaraan. Tämä tällainen historiallinen tyyneys sai hänet ihan ymmälle.

"Claudius", jatkoi kuningas, "koska pidätte enemmän Claudiuksen kuin Caesarin nimestä; tiedättehän, että Claudius näki eräänä iltana pakolliseksi sulkea Versaillesin portit, antaakseen teille pienen läksytyksen sen johdosta, että palasitte kotia liian myöhään. Tämän läksytyksen sai teille aikaan Artoisin kreivi. En siis kaipaa Artoisia. Mitä tätiini tulee, niin hänestä tiedetään, mitä tiedetään, siinäkin ansiokas Caesarin suvun edustaja! Mutta en sano hänestä mitään, koska hän on tätini. Menköön hänkin, enkä kaipaa häntä vähääkään! Samoin on Provencen kreivin laita: luuletteko minun häntä kaipaavan? Lähteekö ehkä hänkin? Onnellista matkaa!"

"Hän ei puhu mitään matkastaan."

"Se on ikävää. Katsokaahan, minun mielestäni hän osaa liian hyvin latinaa; hän pakottaa minut puhumaan kanssaan englantia näyttääkseen itse siten viisaammalta. Provence-veljeni toimitti meidän niskaamme Beaumarchaisin, sulkemalla hänet omalla valtuudellaan Bicêtreen tai Fort-l'Évêqueen, en tiedä kumpaan, ja kyllä Beaumarchais antoi meidän kuulla kunniamme. Vai on Provencen kreivi jäljellä! Paha kyllä, paha kyllä! Tiedättekö, madame, että teidän lähellänne olevista miehistä en pidä kunnollisena muita kuin yhtä, herra de Charnytä."

Kuningatar punastui ja kääntyi poispäin.

"Puhelimme äsken Bastiljista", jatkoi kuningas lyhyen vaitiolon jälkeen, "ja te pahoittelitte sen valloittamista."

"Mutta istukaahan toki, sire", sanoi kuningatar, "koska teillä vielä näyttää olevan minulle paljon sanottavaa."

"Ei, kiitos vain, puhelen mieluummin astellessani. Kävellessäni hoidan terveyttäni, josta kukaan ei pidä huolta, sillä jos syönkin hyvin, niin sulatan huonosti. Tiedättekö, mitä tänä hetkenä sanotaan: kuningas on syönyt illallista, kuningas nukkuu. — Näettehän, kuinka minä nukun. Olen tässä seisaallani koettaen sulattaa ruokaani puhelemalla politiikkaa vaimoni kanssa. Minä sovitan! Minä sovitan!…"

"Ja mitä te sovitatte, sanokaahan?"

"Minä sovitan kokonaisen vuosisadan synnit, sillä olen sen syntipukki. Sovitan rouva de Pompadourin, rouva de Dubarryn, Hirvipuiston; sovitan Latude-raukan, joka tyrmässään on kitunut kolmekymmentä vuotta ja kärsimyksiensä kautta tulee ikikuuluisaksi. Hänkin on puolestaan saattanut ihmiset inhoamaan Bastiljia! Mies-parka! Kuinka paljon tyhmyyksiä olenkaan tehnyt suvaitsemalla toisten tyhmyyksiä! Olen auttanut vainoamaan filosofeja, ekonomisteja, tiedemiehiä, kirjailijoita. Nuo kaikki tahtoivat minua rakastaa. He olisivat rakastaneet minua, olisivat tuottaneet kunniaa ja onnea hallituskaudelleni. Olen esimerkiksi tavannut Rousseaun, tuon Sartinesin vainoaman, tavannut eräänä päivänä, jona kutsuitte hänet Trianoniin. Hänen vaatteensa olivat huonosti harjatut ja tukka oli pitkä, se on kyllä totta, mutta hän oli muuten kunnon mies. Jos olisin ottanut ylleni karkean harmaan puvun ja huonot sukat ja sanonut Rousseaulle: Menkäämme Ville d'Avrayn metsään sieniä etsimään…"

"Niin mitä sitten?" kysyi kuningatar tavattoman halveksivasti.

"Mitäkö? Rousseau ei olisi kirjoittanut teoksiaan Savoijalaisoppia eikä Yhteiskuntasopimusta."

"Niin, niin, kyllä tiedän, millä tavalla te ajattelette", sanoi Marie-Antoinette. "Olette varovainen mies, te pelkäätte kansaanne samoin kuin koira pelkää isäntäänsä."

"En, vaan siten kuin isäntä pelkää koiraansa. Sekin merkitsee jo paljon, kun tietää, ettei oma koira pure. Madame, kun kävelen Médorin, Espanjan kuninkaan lahjoittaman pyrenealaisen verikoiran kanssa, ylpeilen sen ystävyydestä. Naurakaa vain, jos tahdotte, mutta ellei Médor olisi ystäväni, niin se repisi valkoisilla hampaillaan minut kappaleiksi. Minä sanon sille: hyvä Médor, pikku Médor, ja se nuolee kättäni. Pidän enemmän sen kielestä kuin sen kynsistä."

"Imarrelkaa siis vallankumouksellisia, hyväilkää niitä, heittäkää niille leivoksia."

"Niin juuri aionkin tehdä. Vakuutan teille, ettei minulla ole mitään muita aikeita. Olen päättänyt koota hiukan rahaa ja kohdella noita herroja kuin verikoiria. Ajatelkaahan esimerkiksi Mirabeauta…"

"Kannattaa todellakin puhua tuosta petoeläimestä."

"Kun annan hänelle viisikymmentä tuhatta livreä kuukaudessa, niin hänestä tulee Médor; jos odotamme, tarvitsee hän ehkä puoli miljoonaa kuukaudessa."

Kuningatar nauroi säälien.

"Herra Bailly", jatkoi kuningas, "herra Bailly sopisi taideministeriksi. Tekisi mieleni muodostaa uusi ministeristö, ja Baillystä tulisi toinen Médor. Suokaa anteeksi, madame, että olen toista mieltä kuin te, mutta minä ajattelen esi-isäni Henrik IV:n tavoin. Hänen politiikkansa vetää vertoja mille muulle politiikalle tahansa, ja muistan varsin hyvin, mitä hän sanoi."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Ei kärpäsiä pyydetä etikalla."

"Sancho sanoi samaa, tai jotakin sinnepäin."

"Mutta Sanchohan olisi tehnyt Baratarian kansan hyvin onnelliseksi, jos Barataria olisi ollut olemassa."

"Sire, esi-isänne Henrik IV, johon vetoatte, pyysi susia yhtä hyvin kuin kärpäsiäkin; siitä on todistuksena marski Biron, jonka kaulan hän katkaisutti. Hän saattoi siis sanoa mitä halusi. Ajatellessanne hänen tavallaan ja toimessanne omalla tavallanne te riistätte kaiken arvon kuningasvallalta, joka elää juuri tämän arvon varassa; te unohdatte perusajatuksen: miten käy majesteettiuden? Majesteettius on kyllä vain sana, sen tiedän; mutta tähän sanaan liittyvät kaikki kuninkaalliset hyveet, ken kunnioittaa, hän rakastaa; ken rakastaa, hän tottelee."

"Puhukaamme majesteettiudesta", keskeytti kuningas hymyillen, "niin, puhelkaamme siitä. Te esimerkiksi olette niin majesteetillinen kuin suinkin ajatella saattaa. Ei kukaan Euroopassa, ei edes äitinne Maria-Teresia ole niin pitkälle kehittänyt majesteettiutta."

"Kyllä ymmärrän, tahdotte täten sanoa, että majesteettiudesta huolimatta ei ketään kammota koko Ranskassa niinkuin minua."

"En puhu kammoamisesta, rakas Antoinette", virkkoi kuningas lempeästi, "mutta te ette ehkä ole niin rakastettu kuin ansaitsisitte olla."

"Monsieur", vastasi kuningatar syvästi loukkaantuneena, "te kertaatte kaikenlaisia juoruja. Enhän ole tehnyt pahaa kenellekään, päinvastoin olen tehnyt useinkin hyvää. Miksi minua vihattaisiin, niinkuin sanotte? Miksi minua ei rakastettaisi, vaikka monet huutavat kaiken päivää: Kuningatarta ei rakasteta! Tiedättekö, että jos yksikin ääni vain sen lausuu, niin sata sen kertaa, ja sadasta äänestä tulee kymmenen tuhatta. Näiden kymmenentuhannen väitteen mukaan kaikki huutavat: Kuningatarta ei rakasteta! Ja kuningatarta ei muka rakasteta vain sen vuoksi, että yksi ihminen on sanonut: Kuningatarta ei rakasteta!"

"Hyvä Jumala!" mutisi kuningas.

"Hyvä Jumala", keskeytti kuningatar, "en minä suurtakaan välitä kansansuosiosta, mutta minun mielestäni liioitellaan epäsuosioon joutumistani. Eihän kiitoksia satele, se on kyllä totta, mutta onhan minua ihan jumaloitukin, ja liiallisesta jumaloimisesta siirrytään nyt huutamaan liiallista nurjamielisyyttä."

"Madame, te ette vielä tunne totuutta täydelleen, ja te kuvittelette vielä. Mehän puhuimme Bastiljista, eikö niin?"

"Niin."

"No niin! Bastiljissa oli suuri huone, joka oli täynnä teitä vastaan kirjoitettuja kirjoja. Toivottavasti ne on poltettu."

"Ja mistä minua niissä syytetään?"

"Ymmärrättehän, madame, että olen yhtä vähän syyttäjänne kuin tuomarinnekaan. Kun tuo kirjat ilmestyivät, käskin ottaa koko painokset takavarikkoon ja pistää Bastiljiin. Mutta toisinaan tuollaisia lentokirjasia joutuu käsiini. Nytkin on minulla täällä", sanoi kuningas lyöden taskuaan, "sellainen ja se on ihan hirveä."

"Näyttäkää se minulle", huudahti kuningatar.

"En voi", sanoi kuningas; "siinä on kuvia."

"Ja sellainen te olette", sanoi kuningatar, "niin sokaistu, niin heikko, ettette koettanut päästä selville, mistä lähteestä nämä saavat alkunsa?"

"Mutta muutahan ei tehdäkään, etsitään alkulähteitä. Kaikki poliisivirkailijani ovat harmaantuneet siinä toimessa."

"Te siis tunnette noiden häväistysjuttujen kirjoittajan?"

"Tunnen ainakin tämän kirjoittajan, herra Furthin, koska tässä on hänen antamansa kahdenkolmatta tuhannen viidensadan livren kuitti. Jos vain kannattaa, niin näettehän, etten kitsastele."

"Mutta toiset! Toiset!"

"Toisinaan ne ovat nälkiintyneitä raukkoja, jotka oleksivat Englannissa tai Hollannissa. Kun meitä purraan ja pistetään, silloin etsii ja uskoo löytävänsä krokodiilin tai käärmeen, jonka tahtoo tappaa tai murskata. Mitä vielä, löytää itikan, niin pienen, niin vähäpätöisen, niin likaisen, ettei ilkeä siihen kajota vielä vähemmän sitä tappaa."

"Mainiota! Ellette uskalla itikoihin koskea, syyttäkää häntä, joka ne synnyttää. Voipa toden totta sanoa, että Orleansin Filip siinä on aurinkona."

"Ahaa!" sanoi kuningas taputtaen käsiään, "ahaa, nyt olemme siinä, Orleansin herttuassa! Jatkakaa, jatkakaa, koettakaa saada minut epäsopuun hänen kanssaan."

"Saada teidät epäsopuun vihollisenne kanssa, sire? Todellakin verraton lause!"

Kuningas kohautti olkapäitään.

"Tässä nyt näkee", sanoi hän, "kuinka kaikki voidaan selittää. Orleansin Filip! Te hyökkäätte häneen, joka riensi noudattamaan käskyjäni taistellakseen kapinallisia vastaan! Joka lähti Pariisista ja riensi Versaillesiin. Orleansin herttua minun vihamieheni! Teillä, madame, on Orleansin sukua vastaan käsittämätön nurjamielisyys!"

"Tiedättekö miksi hän saapui? Siksi, että hän pelkäsi muiden rientäessä luoksenne poissaolonsa tulevan huomatuksi. Hän saapui siksi, että hän on raukka."

"Mehän aloitamme taas alusta", sanoi kuningas. "Se, joka tuon on keksinyt, on itse raukka. Te, joka olette sanomalehtiinne kirjoituttanut, että hän pelkäsi Ouessantin luona, olette tahtonut häntä häväistä. Mutta tuo syytös olikin valheellinen. Filip ei pelännyt. Ei paennut. Jos hän olisi paennut, ei hän kuuluisi sukuumme. Orléansilaiset ovat urhoollisia. Onhan se tunnettua. Suvun päämies, joka näytti pikemmin polveutuvan Henrik III:sta kuin Henrik IV:stä, oli miehuullinen, vaikka hänellä olikin Effiat ja lotringilainen ritarinsa. Hän uhmasi kuolemaa Casselin taistelussa. Sijaishallitsijalla oli tosin muutamia moitittavia moraalisia vikoja, mutta hän taisteli Steinkerquen, Nervinden ja Almanzan luona kuin parhain sotilas. Älkäämme lausuko muuta kuin puolet mahdollisista hyvistä puolista, mutta älkäämme sanoko pahaa, jota ei ole olemassakaan."

"Teidän majesteettinne alkaa pestä puhtaaksi kaikkia vallankumouksellisia. Kyllä vielä näette, mitä kaikkea hän saa aikaan. Jos minä suren Bastiljin valloitusta, niin se tapahtuu hänen tähtensä. Niin, suren sitä, että sinne pistettiin rikollisia, kun hän kulki vapaana."

"Jos hän olisi ollut Bastiljissa, niin kylläpä olisimme tänään kauniissa tilanteessa", sanoi kuningas.

"Mitä tämän pahempaa olisi vielä voinut tapahtua?"

"Tiedättehän varsin hyvin, madame, että kansa kuljetti hänen ja Neckerin kukilla seppelöityjä kuvapatsaita pitkin katuja."

"Tiedän kyllä."

"Jos hänet olisi vapautettu Bastiljista, niin heti porttien ulkopuolelle päästyään hän olisi tullut Ranskan kuninkaaksi."

"Ja ehkä sekin olisi teidän mielestänne ollut oikein?" lausui Marie-Antoinette katkeran ivallisesti.

"Toden totta olisikin. Kohautelkaa olkapäitänne niin paljon kuin tahdotte, Voidakseni arvostella toisia oikein, asetun heidän kannalleen. Ei korkealta valtaistuimelta näe kansaa selvästi. Minä laskeudun sen tasalle ja kysyn, olisinko porvarina tai maalaisena suvainnut, että ylhäinen herra laskee minut kanojensa ja lehmiensä joukkoon maantuotteena! Olisinko maanviljelijänä kärsinyt sitä, että ylhäisen herran kymmenen tuhatta kyyhkystä syö joka päivä kukin kymmenen rukiin, vehnän tai kauran siementä, mikä yhteensä on noin kaksi kappaa, juuri sen määrän, jonka tahdoin hyötyä; olisinko katsellut, kuinka hänen jäniksensä ja hirvensä raiskaavat niittyni, hänen metsäsikansa tonkivat perunani, veronkantajat kiskovat omaisuuteni ja hän itse hyväilee vaimoani ja tytärtäni ja kuningas riistää poikani sotaan ja papit tuomitsevat kiivaudessaan sieluni kadotukseen!"

"Ottakaa siis, monsieur", keskeytti kuningatar luoden vihasta leimuavan katseen kuninkaaseen, "kuokka käteenne ja menkää hävittämään Bastiljia."

"Luulette sanovanne jotakin hauskaa", lausui kuningas. "No niin, minä menisin todellakin, ellei olisi naurettavaa kuninkaan tarttua kuokkaan, kun hän yhdellä kynänvedolla voi saada saman aikaan. Niin, ottaisin kuokan, ja minua kiitettäisiin, samoin kuin minä kiitän niitä, jotka voivat tämän tehtävän suorittaa. Bastiljin hävittäjät tekevät minulle tavattoman suuren palveluksen, ja teille he tekevät vieläkin suuremman, sillä nyt te ette enää voi ystävienne oikkujen mukaan heittää tyrmään kunniallisia ihmisiä."

"Kunniallisia ihmisiä! Minäkö toimitan sinne kunniallisia ihmisiä? Onko ehkä herra de Rohan kunniallinen ihminen?"

"Älkää puhuko hänestä, koska minäkään en hänestä puhu. Meidän ei onnistunut toimittaa häntä sinne, koska parlamentti vapautti hänet. Sitäpaitsi se ei ollut kirkkoruhtinaalle oikea paikka, koska Bastiljiin nykyaikaan pantiin vääränrahantekijöitä. Kysyn toden totta, mitä tekemistä vääränrahantekijöillä ja varkailla on siellä? Onhan minulla Pariisissa vankiloita, joissa näiden elättäminen tulee minulle hyvin kalliiksi. Mutta olkoot nyt vielä vääränrahantekijät ja varkaat siellä; pahinta on, että sinne pantiin kunniallisia ihmisiä."

"Kunniallisiako ihmisiä?"

"Niin juuri. Tänään tapasin kunnon miehen, joka pistettiin sinne ja juuri äsken pääsi sieltä pois."

"Milloin?"

"Tänä aamuna."

"Oletteko tänä iltana nähnyt miehen, joka aamulla pääsi Bastiljista?"

"Tulen juuri hänen luotansa."

"Kuka hän on?"

"Muuan teidän tuttavanne."

"Minunko tuttavani?"

"Niin."

"Ja mikä tuon tuttavan nimi on?"

"Tohtori Gilbert."

"Gilbert! Gilbert!" huudahti kuningatar. "Hänkö, joka nimen Andrée mainitsi tointuessaan?"

"Juuri hän. Varmasti se on sama. Voisin vaikka vannoa."

"Oliko se mies Bastiljissa?"

"Voisipa melkein luulla, ettette sitä tiedä, madame."

"En tiedä laisinkaan."

Ja kuningatar lausui, huomatessaan kuninkaan kasvoilla kummastusta kuvaavan ilmeen:

"Ainakin olen sen jostakin syystä unohtanut…"

"Ahaa, juuri niin", huudahti kuningas. "Kun tehdään tuollaista vääryyttä, silloin aina jostakin syystä se unohdetaan. Mutta jos te olette unohtanut sekä syyn että tohtorin, niin rouva de Charny ei ole häntä unohtanut, siitä olen varma."

"Sire, sire!" huudahti kuningatar.

"Heidän välillään on tapahtunut jotakin…" jatkoi kuningas.

"Sire, minä pyydän teitä vaikenemaan", pyysi kuningatar katsoen pelokkaasti huoneeseensa päin, missä Andrée oli piilossa ja voi kuulla kaikki, mitä puhuttiin.

"Kyllä ymmärrän", sanoi kuningas nauraen. "Te pelkäätte Charny-paran saavan tästä tiedon ja saapuvan tiedustelemaan Charny-parka!"

"Sire, minä rukoilen teitä. Rouva de Charny on moitteeton nainen, ja suoraan sanoen uskon pikemmin tuon tohtori Gilbertin…"

"Syytättekö te sitä kunnon miestä?" lausui kuningas. "Minä tiedän mitä tiedän ja pahinta on, että tietäessäni paljon en vielä tiedä kaikkea."

"Te saatte minut tuolla varmuudella ihan jähmettymään", sanoi kuningatar katsoen sivuhuoneeseen päin.

"Mutta minä olen rauhallinen", pitkitti Ludvig XVI; "enhän menetä mitään pysyessäni rauhallisena. Alku viittaa hauskaan loppuun, ja tämän lopun saan kyllä tietää Gilbertiltä, koska hän nyt on lääkärini."

"Lääkärinne! Onko tuo mies lääkärinne? Uskotteko kuninkaallisen henkenne minkä vastatulijan huostaan tahansa!"

"Minä luotan terävään silmääni", vastasi kuningas kylmästi, "ja minä takaan nähneeni sen miehen sielun syvyyksiin."

Kuningatar vavahti vihan ja halveksimisen vallassa.

"Olkaapa vain ylenkatseellinen", sanoi kuningas. "Te ette voi estää sitä, että Gilbert on oppinut mies."

"Sokeutta!"

"Tahtoisinpa nähdä teidät minun sijassani. Tahtoisin tietää, eikö Mesmer tehnyt mitään vaikutusta teihin ja prinsessa de Lamballeen."

"Mesmerkö?" sanoi kuningatar punastuen.

"Niin, kun neljä vuotta sitten menitte valepukuisena hänen istuntoonsa. Minulla on hyvä poliisi, ja minä tiedän kaikki."

Ja näitä sanoja lausuessaan kuningas hymyili ystävällisesti Marie-Antoinettelle.

"Te tiedätte kaikki!" sanoi kuningatar. "Olette siis hyvin peitellyt kaikki, koska ette milloinkaan ole puhunut tästä."

"Miksi suotta! Olivathan sanomalehdet ja kaikenlaiset kyhäilijät moittineet teitä kylliksi tämän ajattelemattomuuden johdosta. Mutta palaan Gilbertiin ja Mesmeriin samalla kertaa. Mesmer asetti teidät vesiastian eteen, kosketti teihin teräsvitsalla, teki kaikenlaisia temppuja, koska hän oli temppujen tekijä. Gilbertillä ei ole tällaisia keinoja. Hän ojentaa kätensä naista kohden; nainen nukkuu heti ja nukkuessaan puhuu."

"Puhuu!" sopersi kuningatar kauhuissaan.

"Niin", vastasi kuningas, joka tahtoi lisää kiduttaa puolisoansa. "Niin, Gilbertin nukuttamana hän puhuu, ja uskokaa minua, hyvinkin kummallisia asioita."

Kuningatar kalpeni.

"Puhuiko rouva de Charny kummallisia asioita?" sopersi hän.

"Hyvin kummallisia", vastasi kuningas. "Hänen omaksi onnekseen…"

"Vaiti! Vaiti!" keskeytti Marie-Antoinette.

"Miksi sanotte vaiti! Sanon vain, että hänen omaksi onnekseen minä yksin olin kuuntelemassa."

"Sire, olkaa armias, ei enää sanaakaan."

"En puhukaan, sillä olen kaatumaisillani väsymyksestä. Ja samoin kuin syön nälissäni, menen unisena nukkumaan. Hyvää yötä siis, madame. Jääköön teihin terveellinen vaikutus koko tästä keskustelustamme."

"Mikä vaikutus?"

"Kansa on ollut oikeassa purkaessaan kaiken sen, mitä me ja ystävämme olemme saaneet aikaan, ja todistuksena siitä on tohtori Gilbert-parka. Hyvästi, madame; olkaa varma siitä, että näyttäessäni, missä vika on, uskallan myös vastustaa sitä. Nukkukaa hyvin, Antoinette!"

Kuningas meni huoneen ovea kohden.

"Tahdon vain vielä sanoa", lausui hän palaten ovelta, "että kehoittaisitte rouva de Charnytä solmimaan rauhan tohtori Gilbertin kanssa, jos se vielä käy päinsä. Hyvästi."

Ja hän poistui hitaasti ja sulki itse oven tyytyväisenä kuin mekanikko, joka tuntee hyvän lukkokoneiston toimivan kätensä vaikutuksesta.

Kuningas ei ollut astunut kymmentä askelta käytävää pitkin, kun kreivitär riensi sisään, juoksi ovelle, telkesi sen ja veti verhot ikkunoiden eteen.

Tämän kaiken hän teki nopeasti, kiivaasti, mielettömyyden ja raivon vallassa.

Kun hän sitten oli varma siitä, ettei kukaan voinut nähdä eikä kuulla, palasi hän kuningattaren luo ja vaipui hänen eteensä polvilleen sydäntä vihlovan huokauksen päästessä hänen huuliltaan:

"Pelastakaa minut, madame, taivaan nimessä, pelastakaa!"

Hetkisen oltuaan vaiti hän huokasi ja jatkoi:

"Ja minä kerron teille kaikki!"

* * * * *

Jatkona ilmestyy romaani "Ange Pitou".