E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

KAMELIANAINEN

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS NUOR.

Suom. Felix Borg

Alkuperäinen nimi: "La Dame aux Camélias".

Porissa, Otto Andersin'in kustannusliike, 1917.

ENSIMÄINEN OSA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Olen sitä mieltä, ett'ei voi kuvata henkilöitä ennenkuin on perusteellisesti tutkinut ihmisiä, samoin kuin ei voi puhua kieltä ennenkuin on sen kunnollisesti oppinut.

Koska en ole vielä siinä iässä, jolloin keksitään, tyydyn ainoastaan kertomaan tämän tosi tarinan, jonka olen seuraavalla tavalla saanut tietooni:

Maaliskuun 12 päivänä vuonna 1847 näin eräällä Parisin kadulla ison, keltaisen ilmoituslehden, joka kertoi erään kuolemantapauksen johdosta pidettävästä huonekalujen ja kallisarvoisten harvinaisuuksien myynnistä. Kuolleen nimeä ei mainittu, mutta huutokaupan oli määrä tapahtua d'Antin kadun 9:ssä, 16 päivänä, kello kahdentoista ja viiden välillä.

Ilmoituslehdessä sanottiin sitäpaitsi, että huoneusto ja huonekalut olivat yleisön nähtävinä 13 ja 14 päivänä.

Olen aina ollut harvinaisuuksien ihailija, ja päätin, etten löisi laimin tätä tilaisuutta, ellen ostaakseni, niin ainakin katsellakseni.

Seuraavana päivänä läksin d'Antin kadun 9:ään. Oli vielä varhainen, mutta siitä huolimatta oli siellä jo joukko herroja ja hienosti puettuja naisia, jotka ihmetyksellä ja ihailulla tarkastelivat huoneissa olevaa loistoa.

Minulle selvisi pian, että tuo ihmettely ja ihailu johtui siitä, että huoneustossa oli asunut liehinainen. Tuo nainen oli nyt kuollut, ja kaikkein säädyllisimmätkin naiset saattoivat astua hänen huoneisiinsa nyt, kun kuolema oli puhdistanut ilman tuossa loistavassa likapesässä.

Tarkastelin noita kallisarvoisia esineitä, jotka kaikki ilmaisivat tuon tyttöparan alennustilan, ja ajattelin, että Jumala oli ollut lempeä häntä kohtaan, kun ei ollut sallinut tavallisen rangaistuksen kohdata häntä, vaan oli antanut hänen kuolla keskellä loistoa ja kauneutta, ennenkuin vanhuus, tuo liehinaisien ensimäinen kuolema, yllätti hänet.

Vaipuneena tuon onnettoman, hairahtuneen elämän synnyttämiin surumielisiin ajatuksiin, en ollut huomannut, että aika oli kulunut ja että olin jäänyt yksin huoneeseen; paitsi minua oli siellä ainoastaan vartija, joka piti silmällä, etten päässyt kähveltämään mitään taskuuni.

Lähestyin tuota kelpo miestä, joka epäili minusta sellaista, ja sanoin:

— Hyvä herra, voitteko sanoa minulle sen henkilön nimen, joka asui tässä?

— Marguerite Gautier.

Tunsin tuon naisen nimeltä ja ulkonäöltä.

— Kuinka! sanoin miehelle. — Onko neiti Gautier kuollut?

— On, herra.

— Milloin se tapahtui?

— Kolme viikkoa sitten.

— Ja miksi huoneustoa näytetään yleisölle?

— Saamamiehet arvelivat, että se olisi edullista huutokaupalle ja kiihoittaisi ihmisiä ostamaan.

— Hänellä oli siis velkoja?

— Kyllä, koko joukko.

— Mutta huutokauppa on kai peittävä ne?

— Vieläpä antava ylijäämääkin.

— Kuka sen perii?

— Hänen sukulaisensa.

— Hänellä oli siis sellaisia?

— Siltä näyttää. Kiitoksia, herra.

Vartija, joka oli rauhoittunut tarkoitusteni suhteen, tervehti, ja minä palasin jälleen kotiini.

— Tyttöparka! ajattelin itsekseni. — Hänen kuolemansa on mahtanut olla surullinen, sillä hänen maailmassaan ei omisteta ystäviä muulloin kuin terveenä ollessa.

Enkä minä voinut sille mitään, että Marguerite Gautiersin kohtalo säälitti minua.

TOINEN LUKU.

Huutokauppa oli määrä tapahtua 16 päivänä. Olin vast'ikään kotiutunut eräältä matkalta, enkä sen vuoksi ollut kuullut Magueriten kuolemasta; mutta vaikka en tuntenutkaan häntä henkilökohtaisesti, teki hänen kuolemansa minuun syvän vaikutuksen.

Olin usein nähnyt Margueriten Champs-Elysées'ellä, jonne hän joka päivä ajoi kahden upean hevosen vetämissä, pienissä, sinisissä vaunuissa; ja minä olin silloin huomannut hänessä hänen kaltaisille naisille harvinaisen arvokkuuden, joka yhä lisäsi hänen kerrassaan hurmaavaa kauneuttaan.

— Noita onnettomia olentoja seurasi aina kävelyretkillä joku epäillyttävä, vanhempi nainen. Mutta Margueriten laita oli toinen. Hän ajoi aina yksin Champs-Elysées'elle, eikä pysähtynyt ennenkuin metsän luona, missä hän astui vaunuista ja käveli tunnin ajan, palaten sitten jälleen kaupunkiin.

Ajattelin nyt noita tapahtumia, joiden todistajana olin toisinaan ollut, ja minä surin tuon tytön kuolemaa niinkuin surraan kauniin taideteoksen tuhoutumista.

Mutta oli mahdoton löytää ihanampaa kaunotarta kuin Marguerite.

Hän oli pitkä ja miltei liian hoikka vartaloinen, mutta hän osasi oivallisesti peittää tämän puutteellisuutensa pukujensa taidokkaalla järjestelyllä.

Hänen kaidoissa, kuvaamattoman ihanissa kasvoissaan oli kaksi tummaa silmää miltei maalatuilta näyttävien silmäkulmien ja pitkien silmäripsien ympäröimänä, silmäripsien, jotka, kun ne sulkeutuivat, loivat tumman varjon hienoille, ruusunkarvaisille poskille. Lisäksi siro, suora nenä ja säännöllisesti muodostunut suu, joka avautuessaan kauniisti paljasti helmenvalkoiset hampaat, ja lopuksi täydensi tätä hurmaavaa päätä persikankarvainen hipiä.

Hiilenmustat, aaltoilevat suortuvat jakautuivat kahtia otsalla, yhtyen jälleen niskassa, mutta jättäen paljaaksi kaksi ruusunpunaista korvalehteä kimaltelevine, viidentuhannen francsin arvoisine jalokivineen.

Kuinka Marguerite saattoi, hillittömästä elämästään huolimatta, säilyttää kasvoillaan hänelle ominaisen neitseellisen, miltei lapsellisen ilmeen, on vaikeasti selitettävissä.

Marguerite kävi kaikissa ensi-illoissa ja vietti kaikki illat joko teattereissa tahi tanssiaisissa. Niinpian kun esitettiin joku uusi kappale, nähtiin hänet varmasti salissa, aina mukanaan kolme esinettä permantoaition reunustalla: kiikari, makeispussi ja kameliavihko.

Kahtenakymmenenä viitenä päivänä kuukaudessa oli hänellä valkoisia kamelioita, viitenä punaisia. Ei ole milloinkaan saatu selville syytä tähän värien vaihteluun, mutta kaikki tunsivat asian.

Margueriten ei oltu milloinkaan nähty kantavan muita kukkia kuin kamelioita, jonka vuoksi häntä lopulta alettiin nimittää Kamelianaiseksi, ja sen nimen on hän saanut pitää.

Minä tiesin, samoin kuin useimmat parisilaiset, että Marguerite oli ollut hienoimpien nuorten miesten rakastajatar, että hän puhui siitä peittelemättä, ja että he kerskuivat sitä, mikä osoitti, että rakastaja ja rakastajatar olivat tyytyväisiä toisiinsa.

Kuitenkin kerrottiin nyt, että hän, tehtyään noin kolme vuotta sitten matkan Bagnéres'iin, eli yhdessä ainoastaan erään vanhan, ulkomaalaisen herttuan kanssa, joka oli tavattoman rikas ja oli koettanut mikäli mahdollista temmata hänet irti entisestä elämästään, johon Marguerite näyttikin olevan taipuvainen.

Keväällä, vuonna 1842 oli Marguerite niin heikko ja rasittunut, että lääkärit määräsivät hänet kylpylaitokseen, jonkatähden hän matkusti Bagnères'iin.

Sairaiden joukossa oli siellä myös tuon herttuan tytär, joka ei ainoastaan potenut samaa tautia kuin Marguerite, vaan oli lisäksi niin hänen näköisensä, että heitä saattoi luulla sisaruksiksi. Mutta nuoren herttuattaren keuhkotauti oli viimeisellä asteella ja hän kuoli muutama päivä sen jälkeen kun Marguerite oli saapunut.

Herttua oli jäänyt Bagnères'iin, jonne hän oli haudannut osan sydämestään. Eräänä aamuna näki hän puistokäytävän käänteessä Margueriten.

Hän luuli näkevänsä lapsensa haamun, astui hänen eteensä, tarttui hänen molempiin käsiinsä, syleili häntä itkien ja, kysymättä kuka hän oli, pyysi lupaa saada käydä tapaamassa häntä ja hänessä rakastaa kuolleen lapsensa elävää kuvaa.

Marguerite, joka oli yksin Bagnères'sa kamaripalvelijattarensa kanssa ja jonka ei tarvinnut pelätä häväistysjuttuja, suostui herttuan pyyntöön.

Mutta Bagnères'sa oli ihmisiä, jotka tunsivat hänet, ja he ilmaisivat herttualle neiti Gautiersin todellisen aseman. Herttuaan koski syvästi, sillä siinä loppui yhtäläisyys Margueriten ja hänen tyttärensä kanssa, mutta liian myöhään.

Nuori tyttö oli käynyt välttämättömäksi hänen sydämelleen, Marguerite oli ainoa tekosyy, ainoa puolustus, jonka perusteella hän saattoi vielä elää.

Herttua ei moittinut tyttöä, eihän hänellä ollut siihen oikeutta, mutta hän kysyi, oliko Margueritelle mahdollista muuttaa elämäntapaansa ja tarjosi hänelle vastineeksi kaiken korvauksen minkä hän halusi.

Marguerite lupasi. Hän oli tähän aikaan sairas; hän luuli, että hänen nykyinen tautinsa johtui suurimmaksi osaksi siitä elämästä, jota hän oli tähän saakka viettänyt, ja eräänlainen taikausko saattoi hänet lisäksi luulemaan, että Jumala sallisi hänen pitää kauneutensa ja terveytensä, jos hän katuisi ja tekisi parannuksen.

Kiitos kylpyjen, kävelyretkien ja virkistävän unen oli hän kesän lopulla miltei täydellisesti toipunut.

Herttua seurasi häntä Parisiin, missä jatkoi käyntejään hänen luonaan kuten Bagnères'sa.

Tämä suhde, jonka todellista alkua ja aihetta ei tunnettu, herätti suurta huomiota Parisissa, missä tavattomista rikkauksistaan kuulu herttua nyt vietti tuhlaavaa elämää. Arvailtiin vaikka mitä, mutta ei asian todellista laitaa.

Niinkauan kun Marguerite oleskeli Bagnères'sa ei hänelle ollut vaikeata pitää herttualle antamaansa lupausta.

Mutta palattuaan jälleen Parisiin huomasi tuo huvitteluun, tanssiaisiin ja elosteluun tottunut tyttö, että hän nyt oli kuolemaisillaan ikävään ja yksinäisyyteen, jonka ainoastaan herttuan säännölliset käynnit keskeyttivät. Ja entisen huumaavan elämän houkutukset saivat hänet jälleen valtoihinsa.

Sitäpaitsi oli Marguerite matkalta palattuaan kauniimpi kuin koskaan ennen. Hän oli kaksikymmenvuotias, ja taltutettu, mutta ei parantunut tauti synnytti hänessä nuo polttavat halut, jotka aina seuraavat rintatautia.

Häväistysjuttuja vainuavilta ystäviltään sai herttua eräänä päivänä suureksi surukseen kuulla, että Marguerite otti vastaan vieraita niinä aikoina, jolloin hän oli varma herttuan poissaolosta, ja että nuo vieraskäynnit kestivät usein seuraavaan aamuun asti.

Kun hän kysyi Margueritelta, tunnusti tämä kaiken ja pyysi, ett'ei herttua enää välittäisi hänestä, sillä hän tunsi, että hän ei jaksanut pitää lupaustaan, eikä hän tahtonut kauempaa vastaanottaa hyväntekeväisyyttä mieheltä, jota hän petti.

Herttua pysyi poissa kahdeksan päivää, siinä oli kaikki mitä hän saattoi tehdä.

Mutta kahdeksantena päivänä saapui hän Margueriten luokse ja pyysi saada yhä edelleenkin käydä hänen luonaan ja lupasi olla häntä milloinkaan moittimatta.

Tällä kannalla olivat asiat kolme kuukautta Margueriten saapumisen jälkeen, se tahtoo sanoa, marras- eli joulukuussa v. 1842.

KOLMAS LUKU.

Kuudentenatoista päivänä, kello yksi, läksin d'Antin kadun 9:ään, missä koko huoneusto oli täynnä uteliaita ihmisiä.

Kaikki olivat hilpeällä tuulella, ja kokoontuneiden joukossa oli monta, jotka olivat tunteneet kuolleen, mutta eivät nyt olleet muistavinaan sitä.

Naurettiin kovaäänisesti. Minä hiivin huomaamatta tungoksen läpi, pahoillani siitä, että huutokauppa tapahtui sen huoneen vieressä, missä tuo olentoparka, jonka tavaroita nyt velkojen peitteeksi myytiin, oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Olin saapunut paremmin nähdäkseni kuin ostaakseni ja odotin sen vuoksi kärsivällisesti, katsellen kuinka puvut, saalit ja korut tekivät uskomattomalla nopeudella kauppansa. Sellainen tavara ei sopinut minulle.

Mutta äkkiä huudettiin:

— Kirja, erinomaisesti sidottu, kansissa kultakirjaimin nimi: "Manon
Lescaut".

Ensimäiselle sivulle on jotakin kirjoitettu. Kymmenen francsia.

— Kaksitoista, sanoi ääni pitkän vaitiolon jälkeen.

— Viisitoista! huusin minä.

Miksi? Sitä en tiennyt. Mutta luultavasti siksi, että kirjan ensi sivulle oli jotakin kirjoitettu.

— Viisitoista, toisti huutokaupan pitäjä.

— Kolmekymmentä, sanoi ensimäinen huutaja mahtavalla äänellä.

— Kolmekymmentä viisi! huusin minä kilvoitteluhaluisena.

— Neljäkymmentä!

— Viisikymmentä!

— Kuusikymmentä!

— Sata!

Jos tarkoitukseni olisi ollut herättää huomiota, niin olisin täydellisesti onnistunut, sillä tämän tarjouksen jälkeen tuli täydellinen hiljaisuus, katseet kääntyivät minuun ja ihmeteltiin kuka minä olin, kun niin välttämättä tahdoin päästä tuon kirjan omistajaksi.

Viimeinen tarjoukseni näytti masentavan vastustajani; hän kumarsi ja sanoi kohteliaasti, joskin hieman myöhään:

— Hyvä herra, minä luovun.

Kukaan ei tarjonnut enempää, ja kun pelkäsin joutuvani uuteen kiusaukseen, joka saattoi käydä vahingolliseksi kukkarolleni, jätin paikan, ilmoitettuani nimeni ja säätyni, että huutamani kirja asetettiin syrjään. Kaikki läsnäolijat ihmettelivät suuresti, miksi olin maksanut sata francsia kirjasta, jonka mistä muualta tahansa olisi saanut kymmenellä tahi korkeintaan viidellätoista francsilla.

Tuntia myöhemmin sain ostokseni, kirjan ensimäiselle sivulle oli kirjoitettu sirolla käsialalla antajan omistuskirjoitus:

"Manon Margueritelle".
"Nöyryydessä".

Ja alla oli nimikirjoitus: Armand Duval.

Mitä merkitsi tuo sana: "Nöyryydessä"?

Oliko se, Armand Duvalin mielestä, Manonin todistus siitä, että hän tunnusti Margueriten voittajakseen joko sitten siveettömyydessä tahi jalosydämisyydessä?

Minä en voinut vastata kysymykseen, enkä minä ajatellut koko kirjaa ennenkuin illalla nukkumaan mennessäni.

Manon Lescaut on liikuttava tarina, jonka tunnen pienimpiä yksityiskohtia myöten; mutta aina kun avaan tämän kirjan, tunnen suurta myötätuntoa isä Prévostin sankaritarta kohtaan. Hän on niin todellinen, että minusta tuntuu kuin olisin tuntenut hänet, ja lukiessani tulin ehdottomasti vertailleeksi häntä ja Margueritea toisiinsa. Manon kuoli erämaassa, se on totta, mutta sen miehen sylissä, joka rakasti häntä koko sielussaan, joka, Manonin kuoltua, kaivoi haudan hänelle, kostutti sitä kyyneleillään ja hautasi siihen oman sydämensä. Marguerite sitävastoin, synnintekijä kuten Manonkin, ja kenties parannuksen tehnyt niinkuin hänkin, kuoli keskellä ylenpalttista loistoa, kuten olin nähnyt, mutta keskellä sydämen erämaata, joka on paljoa autiompi, äärettömämpi ja armottomampi kuin se, johon Manon haudattiin.

Muutamilta ystäviltäni olin myös kuullut, että Margueritellä niiden kahden kuukauden aikana, jonka hänen pitkä ja tuskallinen kuolinkamppailunsa kesti, ei ollut kertaakaan ollut lohduttavaa ystävää vieressään.

Olento parat, jotka laulaen astuvat kohti miltei aina samanlaista kuolemaa.

Mutta minä uskon kuitenkin, että sille naiselle, jonka kasvatuksesta on puuttunut ohjaus hyvään, Jumala miltei aina avaa kaksi tietä siihen, ja ne kaksi tietä ovat: kärsimys ja rakkaus. Nämä tiet ovat vaikeat ja raskaat kulkea, ne, jotka niillä vaeltavat, saavat paljon kärsiä, mutta okaille, jotka heitä haavoittavat, jättävät he myös paheen korut ja saapuvat perille siinä alastomuudessa, jossa ei tarvitse hävetä Jumalan edessä.

NELJÄS LUKU.

Kaksi päivää sen jälkeen oli huutokauppa loppunut, tuotettuaan sataviisikymmentä tuhatta francsia.

Saamamiehet olivat pitäneet kaksi kolmatta osaa ja sukulaiset, eräs sisar, oli perinyt loput.

Tuo sisar oli hämmästynyt suuresti, saatuaan notariolta kirjeen, joka ilmoitti hänen perineen viisikymmentä tuhatta francsia. Seitsemään vuoteen ei hän ollut nähnyt Margueritea, joka eräänä päivänä oli kadonnut, kenenkään aavistamatta millaiseen elämään hän senjälkeen oli joutunut.

Sisar kiiruhti nyt Parisiin, ja ne, jotka tunsivat Margueriten, hämmästyivät suuresti, nähdessään, että hänen ainoa perijänsä oli kaunis, jäyhätekoinen maalaistyttö, joka ei tähän saakka ollut vielä koskaan jättänyt kyläänsä.

Kaikki nämä seikat, jotka olivat Parisia, tuota juorujen ja häväistysjuttujen tyyssijaa, kiertäneet, alkoivat vähitellen vaipua unheeseen, ja minäkin olin jo unohtaa osanottoni noihin tapauksiin, kun sattui jotakin uutta, joka tutustutti minut Margueriten koko elämään niin liikuttavan yksityiskohtaisesti, että sain halun panna paperille koko tarinan.

Huoneusto oli nyt huutokaupan jälkeen tyhjä ja vuokrattavana. Eräänä aamuna soitettiin ovikelloani. Palvelijani meni avaamaan ja palasi tuoden käyntikortin ja ilmoittaen, että henkilö, joka oli sen antanut, halusi puhua kanssani.

Vilkaisin korttiin ja näin siinä sanat: Armand Duval.

Muistelin missä olin ennen nähnyt tuon nimen ja mieleeni johtui
"Manon Lescaut'in" ensi sivu.

Mitä tuon nimen omistaja, joka oli antanut Margueritelle kirjan, tahtoi minusta? Sanoin palvelijalle, että vieras oli heti johdettava sisään.

Nuori, vaalea, kalpea, pitkäkasvuinen, matkapukuun puettu mies astui nyt huoneeseen. Saattoi huomata, että hän oli matkustanut monta päivää yhtämittaa, eikä hänellä ollut edes ollut aikaa puhdistaa matkatomuja yltään Parisiin saavuttuaan.

Herra Duval ei yrittänytkään salata syvää mielenliikutustaan, kun hän kyynelsilmin ja väräjävin äänin sanoi:

Hyvä herra, pyydän Teitä suomaan anteeksi tungettelevaisuuteni ja pukuni. Mutta paitsi sitä, että nuorten miesten ei tarvitsisi kainostella toisiaan, toivoin niin kiihkeästi saada tavata Teidät tänään, etten malttanut edes ajaa hotelliin, jonne olin lähettänyt matkatavarani, vaan kiiruhdin heti tänne, peläten, etten varhaisesta hetkestä huolimatta saisi tavata Teitä.

Pyysin herra Duvalia istumaan takan ääreen, ja täyttäessään pyyntöni, veti hän taskustaan nenäliinan ja painoi sillä hetkisen kasvojaan.

— Te ette kylläkään voi ymmärtää, mitä tämä tuntematon, itkevä, näin puettu vieras Teiltä näin varhaisena hetkenä tahtoo, sanoi hän sitten surullisesti hymyillen. — Mutta, herraseni, tulen yksinkertaisesti pyytämään Teiltä suurta palvelusta.

— Puhukaa, herraseni, olen kokonaan käytettävissänne.

— Tehän olitte Marguerite Gautiersin kuoleman jälkeen tapahtuvassa huutokaupassa?

Näin sanoessaan voitti mielenliikutus tuon nuoren miehen ja hän vei jälleen käden silmilleen.

— Vaikutan teistä ehkä naurettavalta, sanoi hän, — mutta suokaa minulle anteeksi ja olkaa vakuutettu siitä, etten koskaan unohda kärsivällisyyttä, jolla tahdotte minua kuunnella.

— Hyvä herra, vastasin minä, — jos palvelus, jonka Teille mahdollisesti voin tehdä, voi lievittää suruanne, niin sanokaa pian mitä voin tehdä hyväksenne, sillä olen tunteva itseni onnelliseksi voidessani palvella Teitä.

— Te ostitte jotakin Margueriten huutokaupasta?

— Kyllä, herra, kirjan.

— Manon Lescaut?

— Aivan niin.

— Onko Teillä vielä tuo kirja?

— Se on makuuhuoneessani.

Kuultuaan tämän näytti siltä kuin Armand Duval olisi vapautunut raskaasta taakasta ja hän kiitti minua ikäänkuin jo olisin tehnyt hänelle palveluksen sillä, etten ollut hävittänyt kirjaa.

Nousin, kävin noutamassa kirjan ja annoin sen hänelle.

— Juuri se! huudahti hän, vilkaisten omistuskirjoitusta ensimmäisellä sivulla ja selaillen kirjaa.

Ja kaksi suurta kyyneltä putosi kirjan lehdille.

— No niin, herra, virkkoi hän ja kohotti päänsä, välittämättä salata sitä, että oli itkenyt ja että oli valmis yhä edelleen itkemään:

— Onko tämä kirja Teille suuren arvoinen?

— Miksi kysytte sitä, herra?

— Koska olen tullut pyytämään, että luovuttaisitte sen minulle.

— Anteeksi uteliaisuuteni, sanoin, — mutta, Te olette siis se, joka on antanut kirjan Margueritelle?

— Niin, minä.

— Kirja on Teidän, herraseni, ottakaa se, olen onnellinen voidessani antaa sen Teille takaisin.

— Mutta, virkkoi herra Duval hieman hämillään, — on kohtuullista, että suoritan Teille hinnan, jonka maksoitte kirjasta.

— Sallikaa minun tarjota se teille. Kirjan hinta sellaisessa huutokauppa-tilaisuudessa on pikku seikka, enkä minä muista paljonko tästä maksoin.

— Te maksoitte sata francsia.

— Todellakin, vastasin minä nyt puolestani hämilläni. — Kuinka Te sen tiedätte?

— Sangen yksinkertaisella tavalla. Toivoin ennättäväni hyvissä ajoin Parisiin, voidakseni olla mukana Margueriten huutokaupassa, mutta saavuin vasta tänä aamuna. Tahdoin välttämättä saada esineen, joka oli kuulunut hänelle, riensi sentähden huutokaupanpitäjän luo ja pyysin saada silmäillä myytyjen esineiden luetteloa ja ostajien nimiä. Nähtyäni, että Te olitte ostanut tämän kirjan, päätin pyytää Teitä luovuttamaan sen minulle, vaikka hinta, jonka olitte siitä maksanut, saattoi minut aavistamaan, että itse tahdoitte pitää sen muistona.

Saattoi selvästi huomata, että Armand, sanoessaan tämän pelkäsi minun tuntevan Margueriten samalla tavalla kuin hän itse.

Kiiruhdin rauhoittamaan häntä.

— Tunsin neiti Gautiersin ainoastaan ulkonäöltä, sanoin minä, — hänen kuolemansa koski minuun vain mikäli kauniin naisen kuolema voi nuoreen mieheen koskea. Tahdoin ostaa jotakin hänen huutokaupassaan ja päätin huutaa tämän kirjan, en tiedä miksi, kenties sen tähden, että tahdoin tehdä kiusaa eräälle herralle, joka koetti estää minua aikeeni toteuttamisessa. Toistan siis, herraseni, että tämä kirja on käytettävissänne, ja minä pyydän vielä kerran, että otatte sen vastaan lahjana eikä niinkuin minä sain sen huutokaupanpitäjältä, ja minä toivon, että se takaisi välillämme pitempiaikaisen, lähemmän ystävyyden.

— Hyvä, herraseni, sanoi Armand, puristaen kättäni, — otan sen vastaan ja olen Teille kiitollinen koko elin aikani.

Olisin mielelläni tahtonut kysyä Armand'ilta Margueritesta, samoin hänen halustaan saada tämä kirja haltuunsa, mutta pelkäsin, että hän käsittäisi uteliaisuuteni haluksi sekoittautua hänen asioihinsa.

Ikäänkuin arvaten toivomukseni, sanoi hän:

— Oletteko lukenut tämän kirjan?

— Kyllä, kannesta kanteen.

— Mitä arvelitte noista kahdesta rivistä, jotka olen kirjoittanut?

— Ymmärsin heti, että tuo tyttö raukka, jolle annoitte tämän kirjan, ei Teidän silmissänne kuulunut tuohon tavalliseen luokkaan, sillä en tahtonut noissa riveissä nähdä vain yksinkertaista kohteliaisuutta.

— Ja Te olitte oikeassa, herraseni. Tuo tyttö oli enkeli. Kas tässä, lukekaa tämä kirje.

Näin sanoen ojensi hän minulle kirjeen, jonka hän, kaikesta päättäen, oli lukenut monen monta kertaa.

Se sisälsi seuraavaa:

'Rakas Armand!

Olen saanut kirjeesi ja kiitän Jumalaa siitä, että yhä edelleen olet minulle hyvä. Niin, ystäväni, olen sairas, parantumattomasti sairas. Mutta myötätuntosi minua kohtaan lievittää kärsimyksiäni suuresti. Luultavasti en elä niin kauan, että saisin tilaisuuden puristaa sitä kättä, joka kirjoitti äsken saamani kirjeen, ja jonka sanat parantaisivat minut jos vielä parannettavissa olen. Minä en näe sinua enää, sillä kuolema odottaa minua ja sadat penikulmat eroittavat meidät toisistamme.

Ystävä parka! Sinun entinen Margueritesi on paljon muuttunut, ja kenties onkin parasta, ett'et saa nähdä häntä sellaisena kuin hän nyt on. Kysyt, annanko sinulle anteeksi; oi, täydestä sydämestäni, rakas ystävä, sillä se, että tahdoit tehdä minulle pahaa, oli vain todistus rakkaudesta, jota minua kohtaan tunsit. Olen ollut vuoteessa kokonaisen kuukauden, mutta olen niin kunnioituksesi tarpeessa, että joka päivä pidän kirjaa elämästäni; olen tehnyt sen siitä hetkestä alkaen, jolloin me erosimme ja jatkan sitä siksi kunnes en enää jaksa kynää kädessäni pitää.

Jos myötätunto, jota minua kohtaan tunnet, Armand, on todellista, niin mene palattuasi Julie Duprat'in luokse. Hän antaa sinulle tämän päiväkirjan. Siitä olet löytävä syyn ja puolustuksen siihen mitä välillämme on tapahtunut. Julie on sangen hyvä minulle; me puhumme usein sinusta; hän oli luonani, kun sinun kirjeesi saapui ja me itkimme molemmat sitä lukiessamme.

Ellet olisi antanut minulle tietoja itsestäsi, olisi hän ottanut jättääkseen nämä paperit sinulle palattuasi Ranskaan. Älä kiitä minua niistä. Tämä jokapäiväinen elämäni onnellisten hetkien muisteleminen on tehnyt minulle sanomattoman hyvää; jos sinä kirjaani lukiessasi löydät puolustuksen kaikelle tapahtuneelle, niin löydän minä puolestani siinä arvaamattoman lohdutuksen.

Tahtoisin antaa sinulle jotakin, mikä alituisesti muistuttaisi minusta, mutta koko omaisuuteni on otettu takavarikkoon eikä minulla ole enää mitään.

Ymmärrätkö, ystäväni? Olen kuoleman kynnyksellä, ja minä kuulen huoneeseeni vartijan askeleet, vartijan, jonka velkoojani ovat asettaneet vahtimaan, ettei mitään vietäisi pois ja etten mitään omistaisi, ellen kuolisi. Toivottavasti he eivät sentään ala myyntiä ennenkuin olen kuollut.

Voi, ihmiset ovat armottomia! Tahi oikeammin: Jumala on oikeamielinen ja leppymätön.

No niin, rakas ystävä, saavu huutokauppaan ja osta jotakin, sillä jos säilyttäisin pienimmänkin esineen sinulle ja siitä saataisiin vihiä, syytettäisi minua takavarikoitujen esineiden anastamisesta.

Kuinka surullisen elämän jätänkään!

Oi, kuinka Jumala olisikaan hyvä, jos hän sallisi minun nähdä sinut ennen lähtöäni!

Mutta kaiken todennäköisyyden mukaan, hyvästi, ystäväni! Suo anteeksi etten kirjoita enempää, mutta ne, jotka ovat minua parantavinaan näännyttävät minut suoneniskemisillä eikä käteni jaksa enää liikuttaa kynää.

Marguerite Gautier.'

Viimeisiä sanoja oli miltei mahdoton lukea.

Annoin kirjeen takaisin Armand'ille, joka luultavasti oli käynyt sen läpi ajatuksissaan, minun lukiessani paperista, sillä hän sanoi, ottaessaan kirjeen:

— Kuka voisi luulla, että tämä on langenneen naisen kirjoittama!

Ja muistojensa liikuttamana katsoi hän kauan kirjettä ja vei sen sitten huulilleen.

— Ja kun ajattelen, jatkoi hän, — että hän kuoli, enkä saanut häntä enää nähdä, enkä saa nähdä häntä enää koskaan, kun ajattelen, että hän on tehnyt minulle enemmän kuin mitä sisar olisi tehnyt, niin en voi koskaan antaa itselleni anteeksi sitä, että annoin hänen näin kuolla. Hän kuoli! Kuoli! Ajatellen minua ja kirjoittaen minulle!

Rakas Marguerite parka!

Ja laskien ajatuksensa ja kyyneleensä valloilleen, ojensi Armand minulle kätensä ja jatkoi:

— Minua pidettäisiin kovin lapsellisena, jos nähtäisiin minun näin surevan sellaista naista. Mutta kukaan ei tiedä kuinka paljon kärsimyksiä olen hänelle tuottanut, kuinka julma minä olen ollut, ja hän puolestaan hyvä ja alistuvainen. Luulin, että minun olisi pitänyt antaa anteeksi hänelle, ja nyt huomaan, etten ansaitse hänen anteeksiantoaan. Voi, antaisin kernaasti kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin tunnin itkeä hänen jalkojensa juuressa.

Kun tuo nuori mies niin avomielisesti tunnusti minulle surunsa, niin ajattelin, ettei hän suhtautuisi välinpitämättömästi sanoihini, ja sanoin hänelle:

— Eikö Teillä ole sukulaisia ja ystäviä? Rohkaiskaa itseänne, etsikää heidät käsiinne, sillä he voivat lohduttaa Teitä; minä voin ainoastaan sääliä Teitä ja valittaa suruanne.

— Se on totta, sanoi hän nousten ja alkoi sitten kävellä edestakaisin huoneessa. — Minä ikävystytän Teitä. Suokaa anteeksi, en ajatellut, että tuskani ei merkitse Teille mitään ja että vaivaan Teitä sellaisella mikä ei voi ja minkä ei tarvitsekaan Teitä liikuttaa.

— Te käsitätte sanani väärin ja minä olen kokonaan käytettävissänne, valitan ainoastaan, etten kykene suruanne lievittämään. Jos minun ja ystävieni seura voi Teitä miellyttää, tahi jos vaan tarvitsette minua, vaikkapa sitten mihin tahansa, vakuutan Teille, että suurimmalla mielihyvällä autan Teitä.

— Suokaa anteeksi, suokaa anteeksi, sanoi hän, — tuska kiihdyttää niin tunteitamme. Sallikaa minun viipyä vielä muutamia minuutteja, että silmäni ehtivät kuivua ja että katujen tyhjäntoimittajien ei tarvitse töllistellä kuinka minä, iso mies, itken. Olette tehnyt minut sangen onnelliseksi, luovuttaessanne minulle tämän kirjan. En tiedä kuinka voisin osoittaa Teille kiitollisuuttani.

— Siten, että lahjoitatte minulle ystävyytenne, vastasin minä, — ja siten, että ilmoitatte minulle surunne syyn. Kärsimyksen ilmaiseminen tuottaa lohdutusta.

— Olette oikeassa. Mutta tänään olen niin liikutettu, että puhuisin vain tarkoituksettomia sanoja. Mutta jonakin toisena päivänä kerron Teille tämän tarinan, ja Te olette silloin näkevä, että minulla on syytä surra tuota tyttöparkaa. Ja nyt, lisäsi hän pyyhkien viimeisen kerran silmiään ja katsahtaen peiliin, — sanokaa minulle nyt, etten ole mielestänne liian yksinkertainen ja sallikaa minun uudestaan tulla luoksenne.

Nuoren miehen katse oli niin lempeä, että olisin mielelläni tahtonut syleillä häntä. Hänen silmänsä alkoivat jälleen kyynelöityä, mutta nähtyään, että minä huomasin sen, käänsi hän katseensa toisaalle.

— Kas niin, rauhoittukaa, sanoin minä.

— Jääkää hyvästi, sanoi hän ainoastaan.

Ja tavattomalla ponnistuksella kyyneleitään pidättäen hän pikemmin syöksyi kuin käveli huoneesta.

Ikkunasta näin hänen nousevan ulkopuolella odottaviin vaunuihin; mutta vielä niissäkin vuodatti hän kyyneleitä ja kätki kasvonsa nenäliinaan.

VIIDES LUKU.

Kului pitkä aika ilman että kuulin mitään Armand'ista, mutta Margueritesta kuulin puhuttavan useinkin. Olinhan nähnyt hänet ja tunsin hänen tapansa; mutta huutokaupan jälkeen oli hänen nimensä niin usein kaikunut korvissani ja edellisessä luvussa kerrottuun tapaukseen sekoittunut niin paljon syvää surua, että niinhyvin ihmettelyni kuin uteliaisuuteni oli yhä lisääntynyt.

Tulos siitä oli, että milloin vaan tapasin ystäviä, joiden kanssa en ennen ollut puhunut Margueritesta, kysyin minä:

— Tunsitteko jonkun Marguerite Gautier -nimisen naisen?

— Kamelianaisen?

— Niin.

— Kyllä, sangen hyvin!

Tuota "sangen hyvin" säesti usein hymy, jonka merkitys ei jättänyt sijaa epäillyksille.

— No niin, millainen hän oikeastaan oli?

— Hän oli hyvä tyttö.

— Eikö muuta? Siinäkö kaikki?

— Hyvä Jumala, niin. Hän oli viisaampi ja helläsydämisempi kuin toiset hänen kaltaisensa.

— Ja te ette tiedä mitään erityistä hänestä?

— Hän saattoi parooni G…n vararikkoon.

— Eikö muuta?

— Hän oli vanhan herttua de …n rakastajatar.

— Oliko hän todella herttuan rakastajatar?

— Niin luullaan; joka tapauksessa antoi herttua hänelle paljon rahoja.

Aina samoja yleisiä seikkoja. Ja minä kun tahdoin tietää jotakin hänen suhteestaan Armand'iin.

Mutta eräänä päivänä tapasin miehen, joka tunsi hyvin kaikki "tunnetut" naiset, ja minä kysyin häneltä:

— Tunsitteko te Marguerite Gautiers'in?

Sain tavanmukaisen vastauksen:

— Sangen hyvin.

— Millainen tyttö hän oikeastaan oli?

— Hän oli kaunis ja hyvä. Hänen kuolemansa liikutti minua syvästi.

— Oliko hänellä Armand Duval -niminen rakastaja?

— Pitkä, vaalea mies?

— Niin.

— Kyllä.

— Kuka tuo Armand oli?

— Nuori mies, joka oli tuhlannut tyttöön pienen omaisuutensa ja jonka täytyi jättää hänet. Kerrotaan, että hän oli aivan hullaantunut tyttöön.

— Ja Marguerite?

— Hän rakasti niinikään suuresti nuorukaista, mutta niinkuin sellaisilla tytöillä on tapana rakastaa. Heiltä ei saa pyytää enempää kuin mitä he voivat antaa.

— Mitä Armand'ista on tullut?

— Sitä en tiedä. Emme tunteneet paljoa häntä. Hän vietti viisi, kuusi kuukautta maalla yhdessä Margueriten kanssa. Kun tyttö palasi Parisiin, matkusti hän.

— Ettekö te ole nähnyt häntä senjälkeen?

— En.

Minäkään en ollut nähnyt Armandia sen koommin kun hän luotani läksi, ja minä aloin miettiä, eikö tieto Margueriten äsken tapahtuneesta kuolemasta ollut kiihoittanut hänen entistä rakkauttaan ja samalla tuskaansa, mutta että hän oli ehkä jo unohtanut kuolleen ja myöskin lupauksensa käydä uudestaan luonani.

Tämä oletus olisi ollut hyvinkin mahdollinen jonkun toisen suhteen, mutta Armandin epätoivo oli ollut niin vilpitön ja syvä, että minä, mennen toisesta äärimmäisyydestä toiseen, kuvittelin itselleni, että suru oli tehnyt hänet sairaaksi, vieläpä tappanutkin.

Kun ei herra Duval tullut luokseni, päätin minä mennä hänen luokseen. Tekosyyn keksiminen ei ollut vaikeata, mutta onnettomuudeksi en tietänyt hänen osoitettaan eivätkä muutkaan voineet sitä minulle sanoa.

Läksin d'Antin kadun 9:ään, kysyäkseni Margueriten portinvartijalta; mutta tämä oli vasta pestattu ja oli yhtä tietämätön kuin minäkin. Kysyin silloin, mille hautuumaalle neiti Gautier oli haudattu.

— Montmartren hautuumaalle.

Oli huhtikuu, ilma oli kaunis ja minä läksin mainitulle hautuumaalle, sanoen itselleni: "Heti ensi silmäyksellä Margueriten haudalle, näen vieläkö Armand suree häntä, ja saan ehkä tietää kuinka hänen on käynyt".

Menin hautuumaan vartijan luo ja kysyin oliko Marguerite
Gautier-niminen nainen haudattu sinne 22 päivänä helmikuuta.

Mies selaili isoa kirjaa, johon kaikkien niiden nimet, jotka tuodaan tähän viimeiseen lepopaikkaan, kirjoitetaan ja numeroidaan, ja vastasi, että sen niminen nainen todella oli haudattu sinne helmikuun 22 päivänä.

Pyysin häntä johdattamaan minut Margueriten haudalle; hän kutsui luokseen erään puutarhurin ja antoi tälle tarpeellisia ohjeita, mutta mies keskeytti hänet sanoen:

— Niin, minä tiedän, minä tiedän…

Sitten kääntyi hän minun puoleeni, sanoen:

— Sen haudan tuntee sangen helposti!

— Kuinka niin? kysyin minä.

— Sentähden, että sillä olevat kukat ovat aivan erilaisia kuin muilla haudoilla.

— Tekö niitä hoidatte?

— Niin, herra, ja minä toivon, että kaikki sukulaiset huolehtisivat yhtä paljon kuolleistaan kuin se nuori mies, joka määräsi minut hautaa hoitamaan.

Käveltyämme hetkisen pysähtyi puutarhuri ja sanoi:

— Kas tässä se on.

Edessäni näin kukkaisneliön, jota ei todellakaan olisi voinut luulla haudaksi, ellei nimellä varustettu, valkoinen marmorilevy olisi sitä sellaiseksi osoittanut.

Tuo marmorilevy oli pystyssä, rauta-aitaus ympäröi lunastettua hautapaikkaa ja tämä paikka oli valkoisten kamelioiden peittämä.

— Mitä herra tästä sanoo? kysyi mies.

— Se on sangen kaunis.

— Ja aina kun joku kamelioista lakastuu, täytyy minun asettaa uusi tilalle.

— Kuka niin on määrännyt?

— Eräs nuori herra, joka itki kovasti käydessään täällä ensi kerran, luultavasti kuolleen hyvä ystävä, kuolleen, joka näkyy olleen sitä kevyttä lajia. Kerrotaan, että hän oli tavattoman kaunis. Tunsiko herra hänet?

— Kyllä.

— Samalla tavalla kuin se toinenkin? kysyi puutarhuri veitikkamaisesti hymyillen.

— En, en puhunut koskaan hänen kanssaan.

— Ja tulette kuitenkin tänne hänen haudalleen; herra tekee siinä kauniisti, sillä täällä ei käykään monta häntä tervehtimässä.

— Eikö ketään?

— Ei, lukuunottamatta tuota nuorta herraa, hänkin on käynyt vaan kerran.

— Yhden ainoan kerran?

— Niin, herra.

— Eikö hän ole käynyt täällä sen koommin?

— Ei, mutta hän tulee kyllä palattuaan matkaltaan.

— Hän on siis matkoilla?

— Niin.

— Tiedättekö minne hän on matkustanut?

— Luulen, että hän matkusti tämän neidin sisaren luo.

— Mitä varten?

— Pyytämään hänen lupaansa kuolleen ylöskaivamiseen ja pois-siirtämiseen.

— Miksi hän ei salli ruumiin levätä täällä?

— Te tiedätte, herra, että ihmisillä on päähänpistonsa kuolleitten suhteen. Se nähdään joka päivä. Tämä paikka on ostettu vain viideksi vuodeksi, ja tuo nuori herra tahtoo saada avaramman hautapaikan ja ainaisiksi ajoiksi. Ja sitäpaitsi ovat ihmiset niin naurettavia.

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan, että ihmiset ovat vielä täälläkin ylpeitä. Tämä neiti Gautier kuuluu viettäneen hieman kevyttä elämää. Mutta nyt on tuo tyttöraukka kuollut ja hänestä ei ole enää jälellä enempää kuin niistä, joista ei ole mitään sanomista. No niin, kun hänen vieressään lepäävän kuolleen sukulaiset saivat tietää kuka hän oli, alkoivat he rettelöidä ja sanoivat, että tyttö ei saa maata siinä, ja että sellaisia naisia varten täytyisi olla erityinen hautausmaa niinkuin on köyhilläkin. Onko koskaan kuultu kummempaa! Mutta minä sanoin heille suoraan ajatukseni, minä. Mokomatkin kauppasaksat, jotka eivät käy edes neljää kertaa vuodessa kuolleitaan tervehtimässä, jotka itse tuovat tänne kukkansa, ja millaisia kukkia! jotka teeskentelevät olematonta suruaan ja nyrpistävät nenäänsä naapureille! Uskokaa minua tahi ette, herra, mutta vaikka minä en tuntenut tätä neitiä, enkä tiedä mitä hän on tehnyt, niin pidän kuitenkin tuosta poloisesta ja hoidan hänen hautaansa ja asetan sille kauniita kamelioita. Se on minun lempihautani. Me täällä, me olemme pakoitetut rakastamaan kuolleita, sillä meillä on niin paljon puuhaa, ettemme ennätä rakastaa muuta.

Katselin miestä todellisella liikutuksella. Hän näytti huomaavan sen, sillä hän jatkoi:

— Kerrotaan, että tämä tyttö saattoi joitakuita ihmisiä perikatoon ja että hänellä oli rakastajia, jotka jumaloivat häntä. No niin! Mutta kun ajattelen, ettei yksikään heistä tule ostamaan kukkaakaan hänelle, niin on se mielestäni merkillistä ja surullista. Mutta missään tapauksessa ei hänellä ole valittamisen aihetta, sillä onhan hänellä hautansa, ja vaikka häntä ei muistakaan useampi kuin yksi, niin tekee tämä sen kaikkien edestä. Mutta täällä on muita saman kaltaisia ja ikäisiä tyttöraukkoja, jotka heitetään yleiseen hautaan, ja sydäntäni vihlasee, kun kuulen kuinka heidän ruumiinsa putoavat maan poveen, eikä kukaan välitä heistä sen jälkeen, kun henki on heistä lähtenyt. Meidän ammattimme ei ole aina miellyttävä, varsinkin jos sattuu olemaan jonkun verran sydäntä rinnassa. — Mutta ettehän tietenkään ole tullut tänne kuulemaan minun lörpötyksiäni, vaan katselemaan neiti Gautier'in hautaa. Kas tässä se on. Voinko palvella teitä jossakin muussa?

— Tiedättekö ehkä Armand Duvalin osoitteen? kysyin minä.

— Kyllä, hän asuu …kadun varrella numero …ssa, sieltä ainakin noudan maksun kukista.

— Kiitos ystäväni.

Heitin viimeisen silmäyksen kukkaishaudalle ja poistuin sitten surullisin mielin.

— Herra haluaa tavata herra Duvalia? virkkoi puutarhuri, joka asteli vieressäni.

— Niin, vastasin minä.

— Mutta olen miltei varma siitä, että hän ei ole vielä palannut, muuten olisin jo nähnyt hänet täällä.

— Olette siis varma siitä, että hän ei ole unohtanut Margueritea?

— En ole siitä ainoastaan varma, vaan voisinpa vaikka lyödä vetoa, että hän tahtoo muuttaa hänet toiseen hautaan ainoastaan saadakseen jälleen nähdä hänet.

— Kuinka niin?

— Ensimäiset sanat, jotka hän hautuumaalle tultuaan minulle lausui, olivat: "Mitä minun olisi tehtävä, että saisin vielä kerran nähdä hänet?" Se ei kuitenkaan käy päinsä muuten kuin että muutetaan hautaa, ja minä neuvoin mitenkä hänen oli meneteltävä saadakseen siihen luvan. Sillä, niinkuin tiedätte, täytyy tuntea kuolleet, ennenkuin niitä voi siirtää haudasta toiseen, ja vain sukulaiset voivat antaa luvan tällaiseen tarkastukseen, jonka täytyy tapahtua poliisikomisarion läsnäollessa. Saadakseen tällaisen luvan matkusti herra Duval neiti Gautier'in sisaren luo, ja palattuaan saapuu hän luultavasti ensi työkseen tänne meidän luoksemme.

Olimme nyt saapuneet hautuumaan portille, kiitin vielä kerran puutarhuria, pistin muutamia kolikoita hänen käteensä ja läksin etsimään paikkaa, jonka osoitteen hän oli minulle antanut.

Armand ei ollut vielä palannut.

Kirjoitin muutamia sanoja käyntikortilleni ja pyysin häntä käymään luonani heti palattuaan, tahi ilmoittamaan minulle missä saisin häntä tavata.

Varhain seuraavana aamuna sain herra Duvalilta kirjeen, missä hän ilmoitti saapumisestaan ja pyysi minua tulemaan luokseen, sillä hän oli niin lopen väsynyt, että hänen oli mahdoton lähteä ulos.

KUUDES LUKU.

Tapasin Armand'in vuoteessa. Hän ojensi minulle polttavan kätensä.

— Teillä on kuumetta.

— Ei se ole vaarallista, hieman väsymystä nopean matkan jälkeen.

— Te tulette Margueriten sisaren luota.

— Niin, kuka on Teille sen sanonut?

— Tiedän sen, ja Te olette saanut sen mitä tahdoitte?