KANSANMIES

Romaani Ranskan vallankumouksesta

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Urho Kivimäki

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1925.

SISÄLLYS:

I. Kansanmiehen viha
II. Markiisi de Bouillé
III. Lähtö
IV. Tuskien tie
V. Toivonkipinä, joka sammuu heti
VI. Uudet vartijat
VII. Charnyn suru
VIII. Barnave kunnostautuu
IX. Golgata
X. Kalkki
XI. Keihäänpisto
XII. Date Lilia
XIII. Vähän varjoa auringon jälkeen
XIV. Ensimmäiset tasavaltalaiset
XV. Tuileriein keskikerros
XVI. Heinäkuun 15 päivä
XVII. Saavumme lopultakin rouva Rolandin jäljentämään vastalauseeseen
XVIII. Anomus
XIX. Punainen lippu
XX. Verilöylyn jälkeen
XXI. Ei enää valtiasta! Ei enää valtiatarta!
XXII. Barnaven jäähyväiset
XXIII. Taistelutanner
XXIV. Gros-Cailloun sairaala
XXV. Catherine
XXVI. Tytär ja isä
XXVII. Tytär ja äiti
XXVIII. Apotti Fortier panee täytäntöön uhkauksensa
XXIX. Apotti Fortier huomaa, ettei annettua lupausta ole niin
helppo pitää kuin luulee

I

Kansanmiehen viha

Nämä kaksi miestä seisoivat vastakkain ja silmäilivät toisiaan, mutta aatelismiehen katse ei saanut kansanmiehen katsetta vaipumaan. [Romaani on suoranaista jatkoa Pakiolaiskuninkaallle]

Billot lisäksi aloitti puhelun.

»Herra kreivi on suonut minulle kunnian saada kuulla, että teillä oli minulle jotakin asiaa. Odotan teidän puhuvan.»

»Billot», kysyi Charny, »mistä johtuu, että tapaan teidät täällä koston tehtävissä? Luulin teitä ystäväksemme, meidän aatelisten ystäväksi, ja sen lisäksi kuninkaan rehdiksi, uskolliseksi alamaiseksi.»

»Olen ollut, herra kreivi, rehti ja uskollinen alamainen, olen ollut, en teidän ystävänne, sillä sellaista kunniaa ei ole suotu minunlaiselleni maanviljelijä-pahaiselle, vaan olen ollut teidän nöyrä palvelijanne.»

»Entä sitten?»

»Entä sitten, herra kreivi, kuten huomaatte, en ole enää kumpaakaan.»

»En ymmärrä teitä, Billot.»

»Miksi haluatte ymmärtää minua, herra kreivi? Kysynkö minä teiltä, miksi olette uskollinen kuninkaalle, miksi kuningattaren uhrautuva palvelija? En kysy, sillä oivallan, että teillä on syyt toimia siten ja että, rehellinen ja järkevä mies kun olette, tekojenne perustelut ovat niinikään rehelliset tai ainakin omantuntonne mukaiset. Yhteiskunnallisesti en ole niin korkealla kuin te, herra kreivi, eikä minulla ole teidän laajaa tietomääräänne, mutta te tunnette minut tai olette tuntenut minut rehelliseksi ja järkeväksi mieheksi. Voitte siis otaksua, että minulla on, kuten teilläkin, omat perusteeni, elleivät hyvät, niin toki omantuntoni mukaiset.»

»Billot», sanoi Charny, joka ei voinut aavistaakaan, mistä syystä tilanhoitaja vihasi aatelistoa tai kuninkuutta, »olen tuntenut teidät, ja joku aika sitten te olitte vallan toisenlainen kuin tänään».

»Oh, niinpä tietenkin, en sitä kielläkään», vastasi Billot katkerasti hymyillen, »niin, olette nähnyt minut vallan toisenlaisena kuin mikä nykyisin olen. Kerron teille, mikä minä olin, herra kreivi. Olin todellinen isänmaanystävä, uhrauduin kahdelle ihmiselle ja yhdelle asialle. Nämä kaksi ihmistä olivat kuningas ja herra Gilbert ja se asia oli minun kotimaani. Yhtenä päivänä kuninkaan poliisit — ja minä tunnustan», lisäsi tilanhoitaja päätänsä ravistaen, »että silloin meidän välimme alkoivat rikkoontua — yhtenä päivänä kuninkaan poliisit tulivat minun luokseni ja puolittain väkivallalla, osittain yllättämällä ryöstivät minulta erään lippaan, kallisarvoisen sijoituksen, jonka herra Gilbert oli uskonut huostaani. Päästyäni heti vapaaksi riensin Pariisiin. Saavuin sinne heinäkuun kolmannentoista päivän illalla. Jouduin keskelle Orleansin herttuan ja ministeri Neckerin patsaskuvien mellakkaa. Kaduilla kannettiin naiden rintakuvia ja huudettiin: 'Eläköön Orleansin herttua, eläköön Necker!' Siitä ei olisi pitänyt koitua pahaa haittaa kuninkaalle, mutta sittenkin kuninkaan sotamiehet ampuivat meihin. Minä näin poloisten maanmiehieni, jotka eivät olleet tehneet muuta rikosta kuin huutaneet eläköötä kahden miehen kunniaksi, joita he varmaankaan eivät edes tunteneet, näin heidän kaatuvan lähelläni, kellä pää sapelin iskun ruhjomana, kellä rinta luodin lävistämänä. Minä näin Lambesogin ruhtinaan karkoittavan Tuileriein alueella vaimoja ynnä lapsia, jotka eivät olleet huutaneet ensinkään, ja tallaavan ratsunsa kavioihin seitsenkymmenvuotiaita vanhuksia. Se näky oli omiaan yhä pahemmin rikkomaan minun ja kuninkaan välit. Seuraavana päivänä käväisin pikku Sebastianin täysihoitola-opistossa ja poika-poloinen kertoi, että hänen isänsä oli vankina Bastiljissa kuninkaan määräyksestä, jonka oli hankkinut joku hovinainen, ja minä jatkoin omia mietteitäni, että kuninkaalla, jota yleisesti väitettiin hyväksi, oli hyvien hetkiensä ohella erehdyksen, tietämättömyyden tai unohduksen hetkiä, ja korjatakseni omalta osaltani yhden niistä virheistä, jotka kuningas oli tehnyt jonakuna unohduksen, tietämättömyyden tai erehdyksen hetkenä, minä otin kaikella voimallani osaa Bastiljin valtaukseen. Me valtasimme sen — se ei ollut helppo tehtävä: kuninkaan sotamiehet ampuivat meihin ja surmasivat arviolta kaksisataa meikäläistä. Siitä tuli minulle uusi tilaisuus olla eri mieltä kuin muut kuninkaan paljon puhutusta hyvyydestä. Mutta Bastilji vallattiin. Eräästä sen kopista löysin herra Gilbertin. Hänen takiaan olin vaarantanut henkeni parikymmentä kertaa, ja ilo siitä, että olin hänet löytänyt, sai minut unohtamaan monen monta seikkaa. Ensi töikseen herra Gilbert muuten sanoi, että kuningas oli hyvä, ettei tämä tiennyt monestakaan hänen nimessään tehdystä häpeällisestä teosta ja ettei häntä, vaan hänen ministerejään oli moitittava. Ja koska herra Gilbertin sana siihen aikaan oli minulle kuin pyhä sana, minä uskoin herra Gilbertiä, ja todettuani, että Bastilji oli vallattu, herra Gilbert vapaa, Pitou ja minä terveinä ja ehjinä, minä unohdin Saint-Honoré-kadun ammuskelut, Tuileriein rynnäköt, ne sataviisikymmentä tai kaksisataa lähimmäistäni, jotka Saksenin marskin huilunen oli surmannut, herra Gilbertin vankeuden, jonka oli aiheuttanut jonkun hovinaisen yksinkertainen pyyntö… Mutta anteeksi, herra kreivi», keskeytti Billot oman puheensa, »tämähän ei koske teitä, ettekä te ole pyytänyt kahdenkeskistä puhelua kuunnellaksenne jonkun oppimattoman talonpoikaispahasen jaarittelua. Tehän olette sekä suuri herra että oppinut mies.»

Ja Billot oli tarttumaisillaan ovensäppiin astuakseen kuninkaan huoneeseen.

Mutta Charny pidätti hänet.

Tähän pidättelyyn Charnylla oli kaksi syytä:

Ensiksi hän halusi saada selville Billotin ynseyden syyn, Billotin, joka tässä tilanteessa oli varsin huomattava henkilö, ja toiseksi hän halusi voittaa aikaa.

»Kertokaa minulle kaikki, Billot», sanoi hän. »Te tiedätte, että me olemme ystäviänne, poloiset veljeni ja minä, ja että minua huvittaa tavattomasti kaikki mitä te sanotte.»

Kuullessaan sanat poloiset veljeni Billot hymyili katkerasti.»

»Olkoon menneeksi», sanoi hän, »kerron teille kaikki, herra kreivi, ja minua pahoittaa, etteivät poloiset veljenne… varsinkaan yksi heistä… herra Isidor ole täällä kertomustani kuuntelemassa».

Billot oli lausunut sanat varsinkaan yksi heistä, herra Isidor niin omituisesti korostaen, että Charnyn täytyi tukehduttaa tuskantunne, jonka hänen rakkaan veljensä nimen mainitseminen herätti hänen sydämessään. Vastaamatta Billotille, joka kaikesta päättäen ei tiennyt, mikä onnettomuus oli kohdannut juuri sitä Charnyn veljeä, jonka läsnäoloa hän toivoi, Charny viittasi häntä jatkamaan.

Billot jatkoi:

»Kun kuningas lähti Pariisiin, minä näin hänessä vain isän, joka palaa lapsiensa pariin. Minä astelin herra Gilbertin kanssa kuninkaallisten vaunujen vieressä, Suojasin niitä omalla ruumiillani ja huusin: 'Eläköön kuningas!' Se oli kuninkaan ensimmäinen matka, ja hänen ympärillään, edessä ja takana, tiellä, hänen hevostensa kavioitten, hänen vainujensa pyörien alla, oli siunauksia ja kukkia. Kun saavuttiin kaupungintalon aukiolle, huomattiin, ettei kuninkaalla ollut enää valkoista kokardia, mutta ettei hänellä vielä ollut kolmiväristä kokardia. Kansa alkoi huutaa: 'Kokardi, kokardi!' Minä irroitin lakistani omani ja annoin sen hänelle. Hän kiitti minua ja kiinnitti kokardin hattuunsa rahvaan riemuhuutojen raikuessa. Minä olin hulluna ilosta, kun näin oman kokardini hyvän kuninkaani hatussa, ja minä huusin kovemmin kuin kukaan toinen: 'Eläköön kuningas!' Olin niin ihastunut siihen hyvään kuninkaaseen, että jäin Pariisiin. Vilja oli tuleentunut ja vaati minun läsnäoloani, mutta viis minä välitin elostani! Olin kyllin rikas voidakseni menettää yhden sadon. Jos minun läsnäolostani koituisi jotakin hyötyä sille hyvälle kuninkaalle, kansanisälle, Ranskan vapauden palauttajalle, joksi me tomppelit häntä siihen aikaan sanoimme, oli ihan varmasti parempi, että minä jäin Pariisiin, kuin että palaisin Pisseleuhun. Sato, jonka korjuun olin uskonut Catherinen huostaan, oli miltei mennyttä kalua! Catherinella näyttää olleen silloin muuta mielessä kuin huolehtia elonkorjuusta! Älkäämme puhuko siitä enempää!

… Mutta ihmiset puhuivat, ettei kuningas hyväksynyt vallankumousta vilpittömin mielin, että hän suostui siihen vastahakoisesti ja pakotuksesta ja ettei hän olisikaan halunnut hattuunsa punaista kokardia vaan valkoisen. Näin puhelivat panettelijat, siitä saatiin selvä todistus henkikaartin herrojen juhla-aterialla; missä kuningattarella ei ollut kolmiväristä kokardia, ei valkoista kokardia, ei kansalliskokardia, ei Ranskan kokardia, vaan yksinkertaisesti veljensä Josef toisen kokardi, Itävallan kokardi, musta kokardi! Ah, minä tunnustan, että epäilykseni alkoivat jälleen. Mutta herra Gilbert sanoi silloin: 'Eihän kuningas ole sitä tehnyt, vaan kuningatar; kuningatar on nainen ja naisia kohtaan täytyy olla suvaitsevainen.' Minä uskoin häntä silloinkin, vieläpä niin lujasti, että kun Pariisista käsin tultiin hyökkäämään linnaan ja vaikka minä sydämessäni tunsinkin, että ne, jotka tulivat hyökkäysaikeissa, olivat ihan oikeassa, minä asetuin niiden rinnalle, jotka sitä puolustivat. Minäpä se kävin herättämässä herra Lafayetten, joka nukkui, se rakas mies-rukka! Se oli hyvä työ! Minä vein hänet linnaan juuri oikealla hetkellä, jotta hän voi pelastaa kuninkaan. Ah, sinä päivänä minä näin madame Elisabethin syleilevän herra Lafayettea, näin kuningattaren ojentavan hänelle. kätensä suudeltavaksi, kuulin kuninkaan sanovan häntä ystäväkseen ja minä päättelin itsekseni: — Herra Gilbert tuntuu lempo soikoon, olevan oikeassa! Kuningas, kuningatar tai kuninkaallinen prinsessa eivät varmaankaan tekisi moista pelkästä pelosta, ja vaikka he eivät olekaan samaa mieltä kuin se mies, kolme niin ylhäistä henkilöä ei alentuisi valehtelemaan, ei edes hetkellä, jolloin siitä miehestä on heille näin suurta hyötyä! — Niin minä päättelin ja silläkin kerralla minä säälin kuningatar-parkaa, joka oli vain ymmärtämätön, ja kuningasrukkaa, joka oli vain heikko. Mutta minä annoin heidän palata Pariisiin saattamatta heitä… Minulla oli puuhaa Versaillesissa, tiedättehän mitä, herra de Charny?»

Charnylta pääsi syvä huoahdus.

»Kerrotaan», jatkoi Billot, »ettei se toinen matka ollut yhtä iloinen kuin ensimmäinen. Siunausten asemasta kuuluu olleen kirouksia, eläköön-huutojen tilalla kuolemantoivotuksia, hevosten jalkoihin ja vaununpyörien alle siroteltujen kukkien asemasta kuuluu kannetun keihäitten kärjessä ihmispäitä! Minä en tiedä siitä mitään, sillä en ollut läsnä, olin jäänyt Versaillesiin. Maatilani oli yhä hoitajatta! Viis siitä, minä olin kyllin rikas menettääkseni vuoden 1790 sadon kun olin menettänyt vuoden 1789:kin sadon! Mutta sitten eräänä aamuna Pitou tuli luokseni ilmoittamaan, että olin menettämäisilläni jotakin mitä kadottamaan isä ei milloinkaan ole liian rikas: tyttäreni!»

Charny säpsähti.

Billot silmäili kreiviä tutkivasti ja jatkoi:

»Teille täytyy tässä mainita, herra kreivi, että penikulman päässä meidän talosta, Boursonnesissa, asuu muuan ylimysperhe, ylhäissukuinen, äärettömän rikas perhe. Siinä perheessä on kolme veljestä. Kun he olivat lapsia ja kun he tulivat Boursonnesista Villers-Cotteretsiin, suvaitsivat nuorimmat näistä veljeksistä miltei aina pysähtyä maatalooni. He sanoivat, etteivät olleet milloinkaan juoneet niin hyvää maitoa kuin minun lehmieni maito oli tai syöneet niin hyvää leipää kuin eukko Billotin leipoma oli ja silloin tällöin he lisäsivät — ja minä, tomppeli, uskoin, että he halusivat siten palkita vierasvaraisuuteni — he lisäsivät, etteivät olleet milloinkaan nähneet niin kaunista lasta kuin tyttäreni Catherine oli… Ja minä, minä kiitin heitä, kun he olivat juoneet taloni maitoa, syöneet leipääni ja kehuneet tytärtäni Catherinea kauniiksi, Minkä sille voi! Minä luotin kuninkaaseen, joka kuulemma on puoleksi saksalainen, äitinsä taholta, minä voin siis uskoa heihinkin. Ja kun sitten nuorempi veljeksistä, joka oli aikoja sitten poistunut paikkakunnalta ja jonka nimi oli Georges, surmattiin Versaillesissa kuningattaren ovella lokakuun viidennen ja kuudennen päivän välisenä yönä hänen täyttäessään urheasti aatelismiehelle kuuluvan velvollisuutensa, niin Jumala yksin tietää, kuinka kipeästi minuun koski isku, joka hänet surmasi! Ah, herra kreivi, hänen veljensä on nähnyt minut — hänen vanhempi veljensä, se joka ei käynyt maatilalla, ei siksi että hän olisi ollut liian ylpeä, se minun on myöntäminen, vaan koska hän oli lähtenyt paikkakunnalta vieläkin nuorempana kuin hänen veljensä Georges — hän on nähnyt minut polvillani ruumiin ääressä, vuodattamassa kyyneliä yhtä runsaasti kuin hän oli vuodattanut verta. Kuvittelen olevani yhä siellä… pienen, vihreän, kostean pihan perukassa, minne olin käsivarsillani kantanut hänen ruumiinsa, jottei sitä poloista nuorukaista ruhjottaisi, kuten hänen toveriensa, herrojen de Varicourtin ja des Huttesin, kävi. Vaatteeni olivat yltyleensä veressä, kuten teidän nyt, herra kreivi. Voi, hän oli hyvin viehättävä lapsi… olen yhä näkevinäni hänet, kun hän ratsasti pienellä harmollaan Villers-Cotteretsiin lukioon, vasu käsivarrella… ja se on niin totta, että ellen ajattelisi ketään muuta kuin häntä, minä itkisin häntä yhä vielä, kuten tekin itkette, herra kreivi! Mutta minä ajattelen sitä toista», lisäsi Billot, »enkä itke».

»Sitä toista! Mitä sillä tarkoitatte?» kysyi Charny.

»Odottakaa», sanoi Billot, »tulemme siihen pian. Pitou saapui siis Pariisiin ja lausui minulle pari sanaa, joista kävi selville, ettei ainoastaan viljapeltoni ollut vaarassa, vaan myöskin lapseni, ettei ainoastaan omaisuuttani uhannut tuho, vaan myöskin kunniaani! Jätin siis kuninkaan Pariisiin: Koska hän, herra Gilbertin sanojen multaan toimi hyvässä, uskossa, sujuisivat kaikki asiat nyt parhain päin, olinpa minä paikalla tai en, ja minä palasin maatilalle. Aluksi luulin, että Catherine oli vain hengenvaarallisesti sairas; hän houraili, hänellä oli aivokuume tai jotakin sellaista minulle uppo-outoa. Hänen tilansa teki minut tuiki levottomaksi, sitäkin levottomammaksi kun lääkäri sanoi minulle, että minua oli kielletty astumasta hänen huoneeseensa, ennen kuin hän paranisi. Mutta koska minä, epätoivoinen isä, en saanut astua hänen huoneeseensa, arvelin toki saavani luvan kuunnella hänen ovellaan. Minä kuuntelin siis. Silloin sain selville, että hän oli kuolemaisillaan, että hänellä oli aivokuume, että hän oli miltei hullu, sillä hänen rakastajansa oli lähtenyt! Minä olin niinikään lähtenyt vuotta aikaisemmin, ja sen sijaan että olisi tullut hulluksi isänsä lähtiessä hän vain hymyili minulle hyvästiksi. Eikö minun lähtöni sallinut hänen seurustella vapaasti rakastajan kanssa?… Catherine parani terveeksi, muttei iloiseksi. Kuukausi, kaksi, kolme, kuusi kuukautta kului eikä ainoakaan ilonsäde valaissut hänen kasvojaan, joilta minun katseeni ei hetkeksikään poistunut. Yhtenä aamuna minä näin niiden hymyilevän, ja minä vapisin. Hänen rakastajansa oli siis palannut, koska hän hymyili? Ja seuraavana päivänä muuan paimen, joka oli tavannut hänet, ilmoitti minulle, että hän oli palannut paikkakunnalle juuri mainittuna aamuna. Minä en epäillyt, ettei hän käväisisi saman päivän iltana luonani tai paremminkin Catherinen luona. Kun pimeä koitti, panostin luodikkoni molemmat piiput ja sijoituin väijyksiin…»

»Billot; teittekö sen todella?» huudahti Charny..

»Miksen olisi tehnyt?» vastasi Billot. »Enkö saa väijyä villisikaa joka tulee penkomaan perunamaatani, sutta, joka tulee raatelemaan lampaitani, kettua, joka tulee hätyyttämään kanojani, enkö saisi väijyä miestä, joka tulee ryöstämään minulta lapseni, rakastajaa, joka tulee riistämään tyttäreltäni kunnian?»

»Mutta sitten teidän sydämenne petti, eikö niin?» sanoi kreivi nopeasti.

»Ei», vastasi Billot, »sydän ei pettänyt, vaan silmä ja käsi. Mutta verijuova osoitti, etten ollut osannut ihan ohi. Mutta arvaattehan», lisäsi Billot katkerasti, »että valitessaan rakastajan ja isän välillä tyttäreni ei ollut epäröinyt. Kun astuin Catherinen huoneeseen, oli hän kadonnut.»

»Ettekä ole häntä sen koommin nähnyt?» kysyi Charny.

»En», vastasi Billot. »Mutta miksi hänet näkisinkään? Hän tietää hyvin, että jos hänet tapaan, surmaan hänet.»

Charny liikahti katsellen ihailun ja kauhun sekaisin tuntein sitä voimakasta miestä, joka seisoi hänen edessään.

»Ryhdyin jälleen taloustöihin», pitkitti Billot. »Vähät välitin minua kohdanneesta onnettomuudesta, kunhan vain Ranska oli onnellinen. Eikö kuningas ollut avoimesti siirtymässä vallankumouksen tielle? Eikö hänen pitänyt olla mukana yhdistymisjuhlassa? Enkö minä näkisi häntä silloin, sitä hyvää kuningasta, jolle minä olin antanut kolmivärikokardini heinäkuun kuudentenatoista päivänä ja jonka hengen minä olin pelastanut lokakuun kuudentena? Mikä ilo hänelle nähdä koko Ranska kerääntyneenä Mars-kentälle vannomassa yhtenä miehenä valaa isänmaan yhteydelle! Kun minä näin hänet, unohdin hetkeksi kaikki, vieläpä Cartherinenkin… En sentään, minä valehtelen, isä ei unohda tytärtään!… Hänkin vannoi vuorollaan. Minusta tuntui, että hän vannoi huonosti, hän vannoi kuin huuliensa kärjillä ja hän vannoi paikaltaan eikä noussut isänmaan alttarille vannomaan! Mutta pääasia oli, että hän vannoi. Vala on vala. Ei paikka, missä se vannotaan, tee sitä enemmän tai vähemmän pyhäksi, ja rehellinen mies pitää aina vannomansa valan! Kuningas olisi siis valansa mittainen. Palattuani sitten Villers-Cotteretsiin kuulin tosin — koska minulla ei ollut enää lasta, ei minulla ollut muuta tehtävää kuin harrastella politiikkaa — kuulin kerrottavan, että kuningas oli halunnut ryöstättää itsensä herra de Favrasin avulla, mutta yritys oli mennyt myttyyn. Kuningas oli sitten aikonut paeta tätiensä kanssa, mutta sekin hanke oli rauennut. Kuningas oli halunnut lähteä Saint-Cloudiin ja sieltä yrittää Roueniin, mutta kansa oli estänyt lähdön. Kaikkea tällaista kuulin kerrottavan, mutta minä en uskonut niihin puheihin. Enkö ollut omin silmin nähnyt kuninkaan nostavan kätensä Mars-kentällä? Enkö ollut omin korvin kuullut hänen vannovan valan kansalle? Saattoiko siis otaksua, että kuningas, joka oli vannonut kolmensadantuhannen kansalaisen silmien edessä, pitäisi valaansa vähemmän pyhänä kuin muut ihmiset? Se ei ollut uskottavaa. Tullessani toissapäivänä Meauxin markkinoille minä hämmästyinkin aikalailla kun päivän koitteessa — mainitsen tässä ohimennen, että nukuin postimestarin, hyvän ystäväni, luona, jonka kanssa olin vastikään päättänyt isot jyväkaupat — hämmästyin siis aikalailla kun näin eräissä vaunuissa, joiden hevosia paraikaa vaihdettiin, kuninkaan, kuningattaren ja kruununprinssin! Erehdys ei ollut mahdollinen, sillä minä olin tottunut näkemään heidät vaunuissa, minä! Heinäkuun kuudentenatoista olin saattanut heitä Versaillesista Pariisiin!… Silloin kuulin erään keltaiseen asuun puetun herrasmiehen komentavan: 'Châlonsin tielle!' Ääni kuulosti tutulta, minä käännyin katsomaan ja tunsin — arvatkaapa, kenet? Miehen, joka oli minulta ryöstänyt Catherinen, ylhäisen aatelismiehen, joka suoritti lakeijan tehtäviä karauttamalla kuninkaan vaunujen edessä…»

Tätä sanoessaan Billot silmäili kreiviä tutkivasti nähdäkseen, oivalsiko tämä, että oli puhe hänen veljestään Isidorista, mutta Charny tyytyi vain pyyhkimään nenäliinalla hikeä, joka valui hänen otsaltaan, ja oli vaiti.

Billot jatkoi:

»Halusin seurata häntä, mutta hän oli jo kaukana. Hänellä oli hyvä ratsu eikä minulla ollut hevosta minkäänlaista, hän oli aseistettu enkä minä ollut… Hetken minä kiristelin hampaitani ajatellessani, että kuningas pääsisi pakenemaan Ranskasta ja että viettelijä pääsisi käsistäni, mutta silloin juolahti mieleeni tuuma: — Maltahan, — tuumin itsekseni, — minäkin olen vannonut valan kansalle ja koska kuningas rikkoo valansa, enkö minä silti pidä omaani? Totisesti, se on pidettävä! Minä olen vain kuudentoista kilometrin päässä Pariisista ja kello on kolme aamulla. Hyvän ratsun selässä se on parin tunnin taival! Minä puhelen asiasta herra Baillyn kanssa. Hän tuntuu olevan niitä rehtejä miehiä, jotka pitävät valansa niitä vastaan, jotka eivät pidä. — Ratkaisevan päätöksen tehtyäni ja tuhlaamatta sekuntiakaan minä pyysin ystävältäni, Meauxin postimestarilta — sanomatta hänelle tietenkään, mitä aioin tehdä — lainaksi kansalliskaartin asetakin, sapelin ja pistoolit. Otin hänen tallinsa parhaan hevosen ja sen sijaan että olisin ratsastanut pikku ravia Villers-Cotteretsiin minä ratsastin täyttä laukkaa Pariisiin. Lempo, saavuin perille oikealla hetkellä! Kuninkaan pako tunnettiin jo, muttei tiedetty, mille suunnalle hän oli paennut. Kenraali Lafayette oli lähettänyt herra de Romeufin Valenciennesin taholle! Mutta ajatelkaa, kuinka kohtalo oli leikitellyt! Tulliportilla hänet oli pidätetty. Hän oli vaatinut, että hänet vietäisiin kansalliskokoukseen, ja hän saapui sinne samalla hetkellä kuin herra Bailly minulta saamiensa tietojen mukaan esitti hänen majesteettinsa aikeista seikkaperäistä selostusta. Ei tarvinnut muuta kuin kirjoittaa uusi määräys ja muuttaa matkan suunta. Kaikki oli tuokiossa pantu kuntoon! Herra de Romeuf karautti Châlonsin tielle ja minä sain tehtäväkseni seurata häntä. Sen tehtävän olen suorittanut, kuten olette todennut. Nyt», lisäsi Billot synkästi, »minä olen tavoittanut kuninkaan, joka on pettänyt minua ranskalaisena, ja minä olen rauhallinen, hän ei pääse minulta karkuun! Tehtäväkseni jää tavoittaa tällä hetkellä se, joka on pettänyt minua isänä, ja minä vannon teille, herra kreivi, ei hänkään vältä minua!»

»Ah, hyvä Billot», sanoi Charny huoahtaen, »te erehdytte!»

»Kuinka niin?»

»Minä sanon, että mies-parka, josta puhutte, on jo välttänyt teidät.»

»Hän on siis paennut?» huudahti Billot silmittömästi raivostuneena.

»Ei», vastasi Charny, »hän on kuollut!»

»Kuollut!» huudahti Billot säpsähtäen vastoin tahtoaan ja pyyhkien otsaansa, joka oli äkkiä hiestynyt.

»Kuollut», toisti Charny, »ja veri, jonka vaatteissani näette ja jota äsken vallan oikein vertasitte vereen, joka peitti teidät Versaillesin pikku pihan nurkkauksessa, on hänen vertansa… Ja jos epäilette sanojani, menkää alas, hyvä Billot, ja te löydätte ruumiin pieneltä pihalta, joka muistuttaa Versaillesin pihaa. Hänet on surmattu samasta syystä kuin toinenkin surmattiin!»

Billot silmäili Charnytä, joka puhui hänelle lempeällä äänellä kahden ison kyynelen vieriessä hänen poskiaan alas, silmien katsellessa hajamielisinä ja kasvojen ilmaistessa syvää tuskaa. Sitten hän huudahti:

»Ah, taivas on siis oikeamielinen!»

Rientäessään huoneesta hän virkkoi:

»Herra kreivi, uskon teitä, mutta siitä huolimatta haluan omin silmin todeta, että oikeutta on käyty…»

Charny katseli hänen lähtöään. Hän tukehdutti huokauksen ja pyyhki silmänsä.

Sitten hän oivalsi, ettei sekuntiakaan ollut kadotettavana. Hän riensi kuningattaren huoneeseen, astui suoraan hänen eteensä ja kysyi kuiskaavalla äänellä:

»Herra de Romeuf?»

»Hän on puolellamme», vastasi kuningatar.

»Sitä parempi», sanoi Charny, »sillä toisen miehen taholta ei ole mitään toivomista».

»Mitä nyt siis tehdään?» kysyi kuningatar.

»Koetetaan voittaa aikaa, kunnes markiisi de Bouillé saapuu.»

»Mutta saapuuko hän?»

»Saapuu, sillä minä lähden hakemaan häntä.»

»Oh!» huudahti kuningatar. »Kadut ovat tulvinaan väkeä teidät on tunnettu, te ette pääse liikkumaan, teidät surmataan! Olivier, Olivier!»

Mitään vastaamatta Charny aukaisi hymyillen puutarhan puolella olevan ikkunan, viittasi kuninkaalle viimeisen lupauksen, kuningattarelle viimeisen tervehdyksen ja hyppäsi neljä ja puoli metriä korkealta maahan.

Kuningattarella pääsi kauhun parahdus ja hän peitti kasvot käsillään, mutta nuoret miehet kiiruhtivat ikkunaan ja heidän riemuhuutonsa vastasi kuningattaren kauhunhuudahdukseen.

Charny oli juurikään kiivennyt puutarhan muurin yli ja katosi sen toiselle puolelle.

Jo oli aikakin, sillä tällä hetkellä Billot ilmestyi huoneen kynnykselle.

II

Markiisi de Bouillé

Katsokaamme nyt, mitä näinä tuskan hetkinä teki markiisi de Bouillé, jota odotettiin Varennesiin lopen kärsimättöminä ja jonka apuun kuninkaallinen perhe pani viimeisen toivonsa.

Kello yhdeksän tienoissa illalla eli jotenkin samaan aikaan, kun pakolaiset saapuivat Clermontiin, markiisi de Bouillé lähti Stenaysta poikansa, Louis de Bouillén, kanssa ja marssi Duniin päin kuningasta vastaan.

Mutta ehdittyään noin kilometrin päähän viimeksi mainitusta kaupungista hän alkoi pelätä, että hänen tulonsa huomattaisiin, pysähtyi tovereineen tien laitaan, sijoittui erääseen ojaan ja kuljetutti ratsut taemmaksi.

Siinä odotettiin. Kaiken todennäköisyyden mukaan piti kuninkaan lähetin saapua seuraavassa tuokiossa.

Sellaisessa tilanteessa minuutit tuntuivat tunneilta, tunnit vuosisadoilta.

Näin kuultiin kellon verkkaisesti lyövän kymmenen, yksitoista, kaksitoista, yksi, kaksi ja kolme; sitä kuunneltiin tylsinä kuten ne, jotka odottaessaan haluavat laskea sydämensä lyöntejä.

Kello kahden jälkeen päivä oli alkanut sarastaa. Näiden kuuden odotustunnin kuluessa vähäisinkin melu, joka kantoi valvojien korviin, valoi heihin toivoa tai epätoivoa aina sen mukaan, lähestyikö se ääni vaiko loittoni.

Päivän koittaessa tuo pikku joukko oli epätoivoissaan.

Markiisi de Bouillé arveli, että oli tapahtunut jokin onnettomuus, mutta tietämättä, minkälainen, hän komensi palattavaksi Stenayhin, jotta voisi pääjoukkojensa turvin torjua sen onnettomuuden, mikäli se oli mahdollista.

Hän hyppäsi siis satulaan ja niin alettiin hiljalleen palata Stenayhin päin.

Oltiin tuskin kilometrin päässä kaupungista, kun Louis de Bouillé taakseen silmäiltyään huomasi kaukana tiellä pölypilven, joka syntyy ratsujoukon laukasta.

Pysähdyttiin odottamaan.

Sitä mukaa kuin uudet ratsastajat lähestyivät, ne alkoivat näyttää yhä tutummilta.

Lopulta ei enää epäilystäkään: tulijat olivat herrat Jules de Bouillé ja de Raigecourt.

Pikku joukko-osasto lähti heitä vastaan.

Kun oli tultu lähekkäin, kuului toisen joukon taholta sama yhteinen kysymys, toisen joukon antaessa saman yhteisen vastauksen:

»Mitä on tapahtunut?»

»Kuningas on pidätetty Varennesissa!»

Kello oli tällöin suunnilleen neljä aamulla.

Uutinen oli hirveä isku, sitäkin hirveämpi kun molemmat nuoret miehet, jotka oli sijoitettu kaupungin laitaan, Grand-Monarquen hotelliin, missä he olivat joutuneet odottamatta puhjenneen kansannousun jalkoihin, olivat saaneet raivata tien väkijoukon halki eivätkä siis voineet tuoda yhtä ainoata seikkaperäista tietoa.

Mutta vaikka uutinen olikin hirveä, ei se sentään riistänyt kaikkea toivoa.

Markiisi de Bouillé, joka kaikkien ylempien upseerien lailla luotti ehdottomaan sotilaskuriin, arveli, että kaikki hänen määräyksensä oli toteutettu, eikä ottanut ajatellaksensakaan mahdollisia esteitä.

Jos siis kuningas oli pidätetty Varennesissa, olivat eri joukko-osastot, jotka olivat saaneet määräyksen yhtyä toisiinsa sitä mukaa kuin kuningas sivuutti asemat, niinikään saapuneet Varennesiin.

Näihin eri joukko-osastoihin kuului:

neljäkymmentä Lauzunin rykmentin husaaria herttua de Choiseulin johdolla;

kolmekymmentä Sainte-Menehouldin rakuunaa herra Dandoinsin johdolla;

sataneljäkymmentä Clermontin rakuunaa herra de Damasin johdolla;

ja vihdoin kuusikymmentä Varennesin rakuunaa herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin johdolla. Nuoret päälliköt eivät tosin olleet päässeet kosketuksiin joukkonsa kanssa lähtönsä hetkellä; mutta he olivat jättäneet päällikkyyden poissaolonsa ajaksi herra de Rohrigille.

Tosin ei herra de Rohrigiin, kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, ollut paljon luottamista, mutta herra de Rohrig saisi ohjeet toisilta päälliköiltä, herttua de Choiseulilta, Dandoinsilta ja de Damasilta, ja liittäisi miehensä joukkoihin, jotka rientäisivät kuninkaan avuksi.

Kuninkaan ympärillä olisi siis tällä hetkellä noin sata husaaria ja satakuusikymmentä tai satakahdeksankymmentä rakuunaa.

Miehiä siis riittävästi pitämään aisoissa pikku kaupungin tuhannenkahdeksansadan asukkaan kapinan.

Olemme nähneet, kuinka olosuhteet olivat tehneet vääriksi kaikki nämä markiisin sotilaalliset laskelmat.

Ja varsin pian muuten tämä markiisin takaama turvallisuus sai ensimmäisen kolauksen.

Herrojen de Bouillén ja de Raigecourtin selostaessa tilannetta kenraalille nähtiin erään ratsastajan tulevan täyttä laukkaa paikalle.

Se ratsastaja toisi uutisia.

Kaikki kääntyivät katsomaan tulijaa. Ratsastaja tunnettiin herra de
Rohrigiksi.

Tunnettuaan tulijan kenraali syöksyi häntä vastaan.

Hän oli siinä mielentilassa, jolloin ihminen ei arkaile purkaa kiukkuaan syyttömänkin silmille.

»Mitä tämä tietää, herra», kivahti kenraali sanomaan, »ja miksi olette poistunut asemaltanne?»

»Suokaa anteeksi, herra kenraali», vastasi de Rohrig, »mutta minä tulen herra de Damasin käskystä».

»Hyvä on, herra de Damas on siis Varennesissa rakuunoineen?»

»Herra de Damas on Varennesissa ilman rakuunoitaan, herra kenraali, yhden upseerin, ajutantin ja parin kolmen miehen kanssa.»

»Entä toiset?»

»Toiset eivät ole halunneet lähteä mukaan.»

»Entä herra Dandoins ja hänen rakuunansa?» kysyi markiisi de Bouillé.

»Sainte-Menehouldin viranomaiset kuuluvat vanginneen heidät.»

»Mutta» huudahti kenraali, »totta kai sentään herra de Choiseul on
Varennesissa husaareineen ja teidän miestensä kanssa?»

»Herra de Choiseulin husaarit ovat menneet rahvaan puolelle ja huutavat nyt: 'Eläköön kansa!' Minun husaarejani vartioi kasarmissa Varennesin kansalliskaarti.»

»Ettekö te ole asettunut miestenne etunenään, herra, ettekä ole lakaissut tieltä koko sitä roskajoukkoa ettekä ole liittynyt kuninkaan seurueeseen?»

»Herra kenraali unohtaa, ettei minulla ollut minkäänlaisia ohjeita, että herrat de Bouillé ja de Raigecourt olivat minun päällikköjäni ja etten minä tiennyt laisinkaan hänen majesteettinsa tulevan Varennesin kautta.»

»Se on totta», myönsivät yhteen ääneen herrat de Bouillé ja de
Raigecourt ja osoittivat siten pitävänsä totuutta kunniassa.

»Ensimmäisen hälinän kuultuani», jatkoi aliluutnantti, »riensin kadulle tiedustelemaan. Kuulin, että jotkut vaunut, joissa kuninkaan ja koko kuninkaallisen perheen väitettiin matkustavan, oli pidätetty noin neljännestunti sitten ja että niissä vaunuissa istuneet matkustajat oli viety piirin prokuraattorin luokse. Paikalle oli kerääntynyt suuri joukko aseellista väkeä, pärrytettiin rumpua, hätäkelloa soitettiin. Kaiken tämän hälinän keskellä tunsin olkapäälläni kädenkosketuksen. Käännyin katsomaan ja näin herra de Damasin, joka oli kietonut asetakkinsa ympärille päällysnutun. 'Tehän olette Varennesin husaareja komentava aliluutnantti?' sanoi hän minulle. 'Niin olen, herra eversti.' — 'Tunnetteko minut?' — ’Olette kreivi Charles de Damas.' — 'Hyvä on, nouskaa satulaan hetkeäkään viivyttelemättä, ratsastakaa Duniin, Stenayhin… ratsastakaa, kunnes tapaatte markiisi de Bouillén. Sanokaa hänelle, että Dandoins on rakuunoineen vankina Sainte-Menehouldissa, että minun rakuunani ovat kieltäytyneet tottelemasta minua, että Choiseulin husaarit ovat siirtymäisillään rahvaan puolelle ja että kuninkaallinen perhe, jota pidetään vangittuna tuossa talossa, voi toivoa apua vain häneltä.' — Sellaiseen käskyyn, herra kenraali, en käsittääkseni voinut esittää minkäänlaista vastaväitettä, vaan tunsin, päinvastoin, että sitä oli sokeasti noudatettava. Hyppäsin satulaan, kannustin ratsuani ja nyt olen tässä.»

»Eikö herra de Damas sanonut teille muuta?»

»Hän sanoi lisäksi, että yritettäisiin kaikin keinoin voittaa aikaa, jotta te, herra kenraali, ehtisitte saapua Varennesiin.»

»Niin, niin», virkkoi markiisi de Bouillé huoahtaen, »kaikesta päättäen kukin on tehnyt voitavansa. Nyt on meidän pantava parhaamme.»

Sitten hän sanoi kreivi Louisille:

»Louis, minä jään tänne. Nämä herrat saavat minulta ohjeet Ensitöiksi marssikoot Mouzan ja Dunin osastot Varennesiin päin, vallaten sillan Meusen yli, ja aloittakoot hyökkäyksen. — Herra de Rohrig, viekää te tämä minun käskyni ja sanokaa heille, että he saavat pian apua.»

Nuori mies, joka oli saanut käskyn, tervehti ja lähti Duniin suunnalle määräystä toteuttamaan.

Markiisi de Bouillé jatkoi:

»Herra de Raigecourt, rientäkää Castellan sveitsiläis-rykmenttiä vastaan, joka on menossa Stenayhin. Missä hänet tavannettekin, mainitkaa hänelle nykyisestä pulmallisesta tilanteesta ja sanokaa, että minä käsken hänen vahvistaa etapin kaksinkertaisiksi. Menkää.»

Nähtyään nuoren miehen karauttavan päinvastaiselle suunnalle kuin mille herra de Rohrigin jo ennestään väsynyt ratsu oli nelistänyt, hän sanoi toiselle pojalleen:

»Jules, vaihda hevosta Stenayssa ja ratsasta Montmedyyn. Herra de Klinglin marssittakoon Duniin Nassaun jalkaväkirykmentin, joka nykyisin majailee Montmédyssa, ja menkö itse Stenayhin. Mene!»

Nuorukainen tervehti ja lähti.

Lopuksi hän virkkoi vanhimmalle pojalleen:

»Louis, kuninkaan saksalais-rykmenttihän on Stenayssa?»

»On, isä.»

»Se on saanut määräyksen olla lähtövalmiina päivän koittaessa, niinhän?»

»Minä itse olen vienyt määräyksenne rykmentin everstille.»

»Mene noutamaan hänet tänne. Minä odotan täällä. Tulee ehkä toisia uutisia. Kuninkaan saksalais-rykmentti on varma, vai kuinka?»

»Niin on, isä.»

»Hyvä on, saksalais-rykmentti riittää. Sen mukana me marssimme
Varennesiin. Lähde!»

Ja kreivi Louis vuorostaan poistui.

Kymmentä minuuttia myöhemmin hän palasi.

»Kuninkaan saksalais-rykmentti tulee perässäni», ilmoitti hän.

»Tapasitko sen siis lähtövalmiina?»

»En, suureksi kummakseni. Sen päällikkö on varmaankin käsittänyt minut väärin, kun eilen esitin hänelle ohjeenne, sillä hän oli nyt vuoteessa. Mutta hän nousi heti ja lupasi itse lähteä kasarmeihin hoputtamaan lähtöä. Koska pelkäsin teidän tulevan kärsimättömäksi, riensin ennakolta selittämään myöhästymisen syyn.»

»Hyvä on», sanoi kenraali, »hän siis tulee?»

»Päällikkö sanoi, että hän tulee jäljissäni.»

Odotettiin kymmenen minuuttia, sitten neljännestunti, sitten kaksikymmentä minuuttia, ketään ei tullut.

Kärsimätön kenraali silmäili poikaansa.

»Lähden sinne jälleen, isä», sanoi nuorukainen.

Ja kannustaen ratsunsa laukkaan hän lähti kaupunkiin.

Aika, joka oli tuntunut lopen pitkältä kärsimättömän markiisin mielestä, oli päällikön käsissä tullut huonosti käytetyksi: vain muutama mies oli lähtökunnossa. Nuori upseeri valitteli katkerin sanoin ja uudisti kenraalin ohjeet ja kun päällikkö oli nimenomaan luvannut, että viiden minuutin perästä hän ja hänen miehensä olisivat kaupungin ulkopuolella, palasi hän isänsä luokse.

Poistuessaan kaupungista hän huomasi, että porttia, josta hän oli jo neljästi ratsastanut, vartioi kansalliskaarti.

Odotettiin uutisia viisi, kymmenen, viisitoista minuuttia, mutta ketään ei tullut.

Ja markiisi de Bouillé tajusi, että jokainen menetetty minuutti merkitsi yhtä laiminlyötyä vuotta vankien elämässä.

Dunin suunnalta nähtiin rattaitten tulevan.

Ne olivat Léonardin rattaat. Hän oli yhä matkalla, entistäänkin hämmentyneempänä.

Markiisi de Bouillé pysähdytti hänet. Mutta mitä etäämmälle poloinen kähertäjämme loittoni Pariisista, sitä kiinteämmin hän ajatteli veljeään, jonka hattu ja päällysnuttu hänellä oli yllään, ja madame de l'Aagea, jonka tukan vain hän osasi hyvin kähertää ja joka odotteli häntä tekemään hänen tukkalaitteensa. Lopulta hänen aivonsa olivat sellaisessa hämmennystilassa, ettei markiisi de Bouillé saanut hänestä irti yhtään ainoaa tolkullista ajatusta.

Eikä Leonard, joka oli lähtenyt Varennesista ennen kuninkaan vangitsemista, voinut tietääkään mitään uutta.

Tämä pikku tapaus oli omiaan rauhoittamaan markiisia muutamaksi toviksi. Mutta kun oli kulunut lähes tunti siitä kun saksalais-rykmentin komentaja sai määräyksen, kehoitti markiisi poikaansa menemään kolmannen kerran Stenayhin ja sanoi, ettei hän saisi palata ilman rykmenttiä.

Kreivi Louis lähti raivostuneena.

Kun hän saapui torille, yltyi hänen raivonsa: tuskin viittäkymmentäkään miestä satulassa!

Ensitöikseen hän miehitti näillä viidelläkymmenellä miehellä kaupunginportin varmentaakseen itselleen vapaan kulkutien. Sitten hän palasi kenraalin luo, joka yhä odotteli, ja vakuutti, että tällä kerralla komentaja ynnä rykmentti seurasivat häntä.

Niin hän uskoi. Mutta vasta kymmentä minuuttia myöhemmin ja kun hän oli käväissyt kaupungissa neljännen kerran, palasi hän saksalais-rykmentin etunenässä.

Toisissa olosuhteissa markiisi de Bouillé olisi voinut vangituttaa komentajan tämän omilla sotamiehillä, mutta tällä hetkellä hän pelkäsi tehdä päällikköä ja miehistöä tyytymättömiksi. Hän tyytyi lausumaan tälle pari moitteen sanaa hänen hitautensa johdosta. Sitten hän puhui miehille, sanoi heille, mikä kunniakas tehtävä heille oli suotu, mainitsi, että heistä riippui kuninkaan ja kuninkaallisen perheen vapaus, eikä ainoastaan vapaus, vaan elämäkin, ja lupasi upseereille arvoasteita, sotamiehille palkintoja sekä jakoi aluksi näille neljäsataa louisdoria.

Puhe, joka päättyi tällaiseen loppulauseeseen, teki toivotun vaikutuksen. Ilmoille kajahti voimakas huuto: »Eläköön kuningas!» ja koko rykmentti lähti hyvää ravia Varennesiin päin.

Dunissa tavattiin Meusen siltaa vartioimassa kolmikymmenmiehinen joukko-osasto, jonka herra Deslon, Charnyn kanssa Dunista poistuessaan, oli siihen sijoittanut.

Nämä kolmekymmentä miestä otettiin mukaan ja matkaa jatkettiin.

Taivalta oli yli kolme penikulmaa mäkistä maata. Marssi ei käynyt niin juoheaan kuin oli toivottu. Perille oli tultava, mutta tultava sotamiesten kanssa, jotta voisivat kestää rynnistyksen tai itse hyökätä.

Kaikesta näki, että liikuttiin vihollismaassa: oikealla ja vasemmalla kylissä soitettiin hätäkelloa, edestä kuului pientä räiskähtelyä kuin ammuntaa.

Grange-au-Boisissa muuan ratsastaja, hatutta päin ja kumartuneena ratsunsa yli, joka näytti nielevän tietä, karautti esille ja teki jo kaukaa merkkejä. Vauhtia lisättiin, rykmentti ja ratsastaja lähestyivät toisiaan.

Ratsastaja oli kreivi de Charny.

»Kuninkaan luo, herrat, kuningasta auttamaan!» huusi hän niin kaukaa kuin äänensä jaksoi kuulua ja kohotti kätensä.

»Kuninkaan avuksi, eläköön kuningas!» vastasivat yhteen ääneen sotamiehet ja upseerit.

Charny liittyi joukkoon. Hän selosti parilla sanalla tilanteen.
Kuningas oli Varennesissa vielä silloin kun kreivi lähti matkalle.
Kaikki ei siis ollut vielä hukassa.

Hevoset olivat lopen uupuneet. Mutta siitä huolimatta vauhtia lisättiin. Hevosille oli syötetty kauroja, miehet olivat lämmenneet puheista ja markiisin antamista kultarahoista. Rykmentti karautti eteenpäin kuin myrskypilvi ja yhä huudettiin: »Eläköön kuningas!»

Crépyssâ tavattiin tiellä pappismies. Hän oli perustuslaillinen pappi.
Hän katseli tätä joukkoa, joka kiiti Varennesiin päin, ja sanoi:

»Menkää, menkää! Onneksi tulette perille liian myöhään.»

Kreivi de Bouillé kuuli hänen sanansa ja syöksyi miekka ojossa hänen kimppuunsa.

»Onneton, mitä sinä teet?» huusi hänen isänsä.

Nuorukainen huomasi ajoissa, että aikoi surmata aseettoman miehen ja että tämä mies oli pappi kaksinkertainen rikos. Hän irroitti jalkansa jalustimesta ja iski saappaallaan pappia rintaan.

»Tulette perille liian myöhään!» hoki pappi yhä maantien pölyyn tuupertuessaan.

Matkaa jatkettiin ja manattiin tuota pahan ennustajaa.

Mutta ammunta alkoi kuulua yhä lähempää.

Herra Deslon ja hänen seitsemänkymmentä husaariaan siellä paukuttelivat miltei yhtä mieslukuisan kansalliskaartin kanssa.

Kansalliskaartin kimppuun hyökättiin, joukko hajoitettiin — tie oli selvä.

Mutta silloin saatiin herra Deslonilta kuulla, että kuningas oli lähtenyt Varennesista kello kahdeksan aamulla.

Markiisi de Bouillé otti esille kellonsa: se oli viisi minuuttia vailla yhdeksän.

Mitä siitä, kaikki toivo ei ollut vielä mennyttä. Kun ei käynyt ajatteleminenkaan marssia kaupungin kautta, johon oli pystytetty katusulkuja, oli Varennes kierrettävä.

Se oli kierrettävä vasemmalta. Oikealta se olisi mahdotonta vaikean maaston takia.

Vasemmalla oli mentävä erään joen poikki, mutta Charny vakuutti, että sen yli voi kahlata.

Varennes jätettiin oikealle ja karautettiin tasangoille. Clermontin tiellä hyökättäisiin saattojoukon kimppuun, olipa se kuinka mieslukuinen tahansa, kuningas vapautettaisiin tai kuoltaisiin.

Kaupungin takana tuli eteen joki. Charny kannusti ensimmäisenä siihen ratsunsa, markiisi de Bouillé poikineen seurasi häntä, sitten syöksyivät veteen upseerit ja sotamiehet seurasivat upseerejaan. Joki katosi hetkeksi hevosten ja asetakkien alle. Kymmenessä minuutissa joki oli takana.

Kahluu virtaavan veden yli oli reipastuttanut sekä hevoset että ratsastajat. Täyttä neliä jatkettiin taivalta suoraan Clermontin tielle päin.

Äkkiä Charny, joka ratsasti parikymmentä askelta toisten edellä, pysähtyi ja kiljahti. Hän oli tullut syvän kanavan partaalle.

Hän oli unohtanut tämän kanavan, jonka hän oli merkinnyt täkäläistä maastoa koskevaan karttaansa. Kanava oli kymmeniä kilometrejä pitkä ja kaikkialla yhtä vaikearantainen kuin silläkin kohdalla, minne nyt oli tultu.

Ellei sen yli päästäisi heti, ei päästäisi milloinkaan.

Charny näytti esimerkin, hän syöksyi ensimmäisenä veteen. Kanavaa ei voinut kahlata, mutta kreivin ratsu ui voimakkaasti toista rantaa kohden.

Mutta rantatörmä oli äkkijyrkkä ja savinen eivätkä hevosen rautakengät voineet saada mistään kiinnekohtaa.

Kolme neljä kertaa Charny yritti nousta rannalle, mutta vaikka hän olikin tottunut ja taitava ratsastaja, aina hänen hevosensa, joka yritti epätoivoisesti, älykkäästi, miltei kuin ihminen, luisui takaisin, sillä sen etujalat eivät tavanneet kestävää tukikohtaa. Se vaipui takaisin veteen tuskallisesti päristellen ja oli monesti haudata ratsastajan allensa.

Charny oivalsi, että mitä ei hänen hevosensa, rotu- ja valioeläin, harjaantuneen ratsastajan johdolla pystynyt tekemään, siihen ei liioin pystyisi ratsuosaston neljäsataa hevosta.

Se oli siis turhaa yritystä. Kohtalo oli voimakkaampi. Kuningas ja kuningatar olivat hukassa, ja koska heitä ei voitu pelastaa, oli täytettävä muuan velvollisuus, oli tuhouduttava heidän mukanaan.

Hän yritti vielä kerran, turhaan kuten ennenkin. Tämän ponnistelun aikana hän työnsi miekkansa rantasaveen puoliterää myöten.

Sapeli törrötti maasta turhana tukena hevoselle, mutta sitä saattoi ratsastaja käyttää hyväkseen.

Niinpä Charny hellittikin jalustimet ja ohjakset ja jätti ratsun selviytymään omin voimin tästä kohtalokkaasta vedestä. Hän ui miekkaa kohden, tarttui siihen, kohottautui sen varassa ylemmä, sai jonkun tovin turhaan, ponnisteltuaan jalkansa miekan tuelle ja hypähti siitä rannalle.

Hän kääntyi ja näki vastakkaisella rannalla markiisi de Bouillén poikineen vuodattavan voimattoman kiukun kyyneliä ja sotilaitten seisovan synkkinä, liikkumattomina, sillä he käsittivät, että sen kamppailun jälkeen, josta Charny oli selviytynyt, olisi turhaa yrittää päästä tuon voittamattoman kanavan yli.

Markiisi de Bouillé varsinkin väänteli käsiään epätoivoisena, hän, jonka kaikki yritykset olivat tähän asti onnistuneet, hän, jonka kaikkia tekoja menestys oli suosinut, hän, jonka mukaan armeijassa oli syntynyt puheenparsi: Onnekas kuin Bouillé.

»Voi, herrat», huudahti hän viiltävällä äänellä, »sanokaa vielä, että minä olen onnekas!»

»Sitä emme sano, herra kenraali», vastasi Charny toiselta rannalta, »mutta olkaa levollinen, minä sanon, että olette tehnyt mitä ihminen suinkin voi, ja kun minä sen sanon, minua uskotaan. Hyvästi, kenraali!»

Ja Charny lähti matkalle jalkaisin, loan tahraamana, likomärkänä, vailla miekkaa, joka oli jäänyt kanavaan, aseettomana, sillä hänen pistooliensa ruuti oli kastunut, ja katosi puiden sekaan, joita oli istutettu tien varrelle kuin metsästä lähteviksi vartijoiksi.

Samaa tietä oli kuljetettu kuningasta ja kuninkaallisen perheen vankeja. Hänen oli vain vaellettava sitä tietä tavatakseen heidät.

Mutta ennenkuin poikkesi tälle tielle, hän kääntyi vielä kerran ja näki tuon kirotun kanavan toisella rannalla markiisi de Bouillén joukkoineen, jotka vaikka tiesivätkin hyvin, etteivät voisi jatkaa matkaa eteenpäin, eivät vielä olleet päättäneet lähteä peräytymismatkalle.

Hän viittasi heille viimeisen tervehdyksen, kiiruhti sitten tielle, joutui tienmutkaan ja katosi näkyvistä.

Mutta hänen täytyi välttää sitä tavatonta hälinää, joka kulki hänen edellään ja jonka synnyttivät kymmentuhantisen ihmisjoukon huudot, hoilaukset, uhkailut, naurunhohotukset ja sadattelut.

III

Lähtö

Yleisesti tiedetään, kuinka kuningas lähti.

Mutta meidän on mainittava pari sanaa tästä lähdöstä ja tästä matkasta. Niiden kuluessa me näemme niiden uskollisten palvelijain ja viimeisten ystävien, jotka kohtalo, sattuma tai alttius oli ryhmittänyt kuolevan kuninkuuden ympärille, joutuvan täyttämään kohtalon heille määräämät tehtävät.

Palatkaamme siis herra Saussen taloon.

Olemme jo maininneet, että samalla hetkellä kun. Charny hyppäsi ikkunasta maahan, ovi aukeni ja Billot ilmestyi kynnykselle.

Hänen kasvonsa näyttivät synkiltä, hänen katseensa, jonka yläpuolella ajatustyö pani kulmakarvat rypistymään, oli tutkiva ja syvä. Hän silmäili kaikkia murhenäytelmän henkilöitä, mutta tämän silmäilyn aikana hänen katseensa näytti huomaavan vain seuraavat kaksi seikkaa:

Charnyn paon — se oli ilmeinen tosiasia. Kreivi ei ollut enää paikalla ja herra de Damas sulki juuri ikkunaa hänen jälkeensä. Jos Billot olisi kumartunut ikkunasta ulos, olisi hän nähnyt kreivin kiipeämässä puutarhamuurin yli;

Ja että kuningattaren ja herra de Romeufin kesken oli solmittu jonkunlainen sopimus, jonka mukaan de Romeuf oli luvannut kaikki mitä voi luvata, pysyä näet puolueettomana.

Billotin takana oli eteishuone täynnä rahvasta, aseina pyssyt, viikatteet ja sapelit. Tilanhoitajan kädenliike oli työntänyt miehet siihen huoneeseen.

Näihin miehiin näytti muuten tehoavan jokin magneettinen voima. Se pani heidät tottelemaan tätä päällikköä, joka oli kansanmies kuten hekin ja jossa he vaistosivat samaa isänmaallisuutta tai oikeammin samaa vihaa, mitä hekin tunsivat.

Billot silmäili taakseen. Katse, jonka hän sai näiltä aseellisilta miehiltä, sanoi hänelle, että hän voisi luottaa heihin siinäkin tapauksessa, että täytyisi ryhtyä väkivaltaisuuksiin.

»No», kysyi hän de Romeufilta, »ovatko he päättäneet lähteä?»

Kuningatar loi Billotiin sivusilmäyksen, joka olisi muuttanut poroksi jokaisen kehen hän sen suuntasi, jos hän olisi voinut saada siihen salaman voiman.

Mitään vastaamatta hän istuutui ja tarttui tuolin käsinojaan, ikäänkuin olisi mielinyt siitä ponnahtaa ylös.

»Kuningas pyytää vielä odottamaan jonkun tovin», vastasi de Romeuf. »Kukaan ei ole nukkunut tänä yönä ja heidän majesteettinsa ovat tuiki uuvuksissa.»

»Herra de Romeuf», sanoi Billot, »te tiedätte hyvin, etteivät heidän majesteettinsa pyydä jonkun tovin odotusaikaa senvuoksi, että ovat väsyksissä, vaan koska he toivovat, että niinä odotushetkinä markiisi de Bouillé ehtisi saapua. Mutta», lisäsi Billot teeskentelevästi, »heidän majesteettinsa varokoot, sillä jos he kieltäytyvät lähtemästä vapaaehtoisesti, heidät raahataan jaloistaan vaunuille asti».

»Kurja heittiö!» huudahti de Damas ja syöksyi miekka ojossa Billotiin päin.

Mutta Billot kääntyi selin ja pani käsivarret ristiin rinnalleen.

Hänen ei tosiaankaan tarvinnut itse puolustautua. Kahdeksan-kymmenen miestä syöksyi eteisestä sisähuoneeseen ja de Damas huomasi kymmenen erilaisen aseen uhkaavan häntä yhtaikaa.

Kuningas huomasi, että yksi ainoa sana tai ele riittäisi tuhoamaan molemmat henkivartijat, de Choiseulin ja de Damasin ynnä ne pari kolme upseeria tai aliupseeria, jotka seisoivat hänen lähellään.

»Hyvä on», sanoi hän, »valjastuttakaa hevoset. Me lähdemme.»

Rouva Brunier, toinen kuningattaren naisista, kiljahti ja pyörtyi.

Se huuto havahdutti molemmat lapset.

Nuori kruununprinssi alkoi itkeä.

»Ah, hyvä herra», sanoi kuningatar Billotille, »eikö teillä siis ole lasta, koska voitte olla näin tyly äidille?»

Billot hätkähti, mutta sitten hän vastasi katkerasti hymyillen:

»Ei, madame, minulla ei ole enää lasta.»

Kuninkaalle hän sanoi:

»Ei ole tarvis valjastuttaa hevosia, ne ovat jo valjaissa.»

»Ajattakaa vaunut siis esille.»

»Ne ovat jo portin edessä.»

Kuningas lähestyi katuikkunaa ja näki portin edessä täysin valjastetut ajoneuvot. Tavattoman katuhälinän takia hän ei ollut kuullut niiden tuloa.

Rahvas huomasi kuninkaan ruutujen takaa.

Hirveä huuto tai oikeammin hirveä uhkankiljunta kohosi ilmoille.
Kuningas kalpeni.

Herttua de Choiseul lähestyi kuningatarta.

»Mitä teidän majesteettinne käskee?» kysyi hän. »Minä ja minun toverini pidämme parempana kuolla kuin katsella, mitä täällä tapahtuu.»

»Luuletteko kreivi de Charnyn pelastuneen?» kuiskasi kuningatar nopeasti.

»Kyllä, olen siitä ihan varma», vastasi herttua.

»Hyvä on, lähtekäämme. Mutta taivaan tähden, älkää jättäkö meitä, te ja ystävänne. Rukoilen sitä enemmän teidän takianne kuin, meidän!»

Kuningas käsitti, mitä kuningatar pelkäsi.

»Tosiaankin», virkkoi hän, »herrojen de Choiseulin ja de Damasin pitäisi seurata meitä, mutta minä en näe heidän hevosiaan».

»Se on totta», huomautti de Romeuf Billotille, »me emme voi estää näitä herroja seuraamasta kuningasta ja kuningatarta».

»Nämä herrat», sanoi Billot, »seuratkoot kuningasta ja kuningatarta, jos voivat. Meidän saamamme ohjeet käskevät tuoda kuninkaan ja kuningattaren takaisin eivätkä puhu mitään näistä herroista.»

»Mutta minä», sanoi kuningas äänessä pontta, jota ei olisi voinut odottaakaan, »minä selitän, etten lähde ollenkaan, elleivät nämä herrat saa hevosiaan».

»Mitä tästä arvelette?» kysyi Billot miehiltä, joita huone oli täynnä.
»Kuningas ei lähde, elleivät nuo herrasmiehet saa hevosiaan.»

Miehet purskahtivat nauramaan.

»Minä menen toimittamaan ne esille», sanoi de Romeuf.

Mutta herttua de Choiseul sulki häneltä tien ja sanoi:

»Älkää poistuko heidän majesteettiensa luota! Saamanne tehtävä antaa teille jonkunmoista vaikutusvaltaa noihin miehiin ja teidän kunnia-asianne on, ettei hiuskarvaakaan katkaista heidän majesteettiensa päästä.»

Herra de Romeuf pysähtyi.

Billot kohautti olkapäitään.

»Hyvä on», sanoi hän, »minä menen».

Ja hän lähti huoneesta ensimmäisenä.

Mutta kynnyksellä hän kääntyi ja sanoi kulmakarvat kurtussa:

»Minua seurataan, eikö niin?»

»Oh, olkaa huoleti», vastasivat miehet naurussa suin, mikä todisti, että kaikkinaiseen hangoitteluun he suhtautuisivat säälimättömästi.

Ja silloisessa kiihtymystilassaan nämä miehet eivät tosiaankaan olisi kaihtaneet käydä käsiksi kuninkaallisen perheen jäseniin tai ampua jokaista, joka yrittäisi paeta.

Billotin ei tarvitsisi palata.

Yksi miehistä seisoi ikkunan ääressä ja katseli, mitä kadulla tapahtui.

»Kas tuolla ovat hevoset», sanoi hän. »Nyt matkaan!»

»Matkaan!» toistivat hänen toverinsa äänellä, jossa ei ollut tilaa keskustelulle.

Kuningas lähti ensimmäisenä.

Herttua de Choiseul tarjosi käsivartensa kuningattarelle, herra de Damas madame Elisabethille. Heitä seurasi rouva de Tourzel molempien lapsien kanssa ja heidän ympärilleen ryhmittyneinä tämän uskollisen pikkujoukon muut jäsenet.

Kansalliskokouksen lähettinä herra de Romeufillä oli eräänlainen pyhä tehtävä varjella erikoisesti kuninkaallista saattuetta.

Mutta on myönnettävä, että herra de Romeuf itse tarvitsi silmälläpitoa. Huhu tiesi jo kertoa, ettei hän ainoastaan ollut pannut veltosti täytäntöön kansalliskokouksen määräyksiä, vaan oli lisäksi, ellei ihan aktiivisesti niin ainakin toimettomuudellaan edistänyt kuninkaan uhrautuvimman palvelijan pakoa ja että tämä kuulemma oli poistunut heidän majesteettiensa luota viemään markiisi de Bouillélle määräystä rientää nopeasti heidän avukseen.

Siitä johtui, että ilmestyessään kynnykselle herra de Romeuf kuuli ympärillään uhkailevaa murinaa, josta erottuivat sanat aatelinen ja petturi, kun sen sijaan Billot oli saanut toiminnalleen kansan siunauksen, sillä rahvas näytti olevan valmis tunnustamaan hänet ainoaksi johtajakseen.

Vaunuihin astuttiin samassa järjestyksessä, missä oli tultu portaat alas.

Molemmat henkivartijat asettuivat paikoilleen.

Alas tultaessa herra de Valory oli lähestynyt kuningasta.

»Sire», oli hän sanonut, »toverini ja minä pyydämme erästä suosionosoitusta teidän majesteetiltanne».

»Minkälaista, hyvät herrat?» vastasi kuningas kummastellen, että hänkin vielä voisi myöntää jonkin suosionosoituksen.

»Sire, sen, että me saisimme esiintyä palvelijoinanne, koska meillä ei enää ole kunniaa palvella teitä sotilaina.»

»Palvelijoina, hyvät herrat!» huudahti kuningas. »Mahdotonta!»

Mutta herra de Valory kumarsi.

»Sire», sanoi hän, »siinä asemassa, missä teidän majesteettinne nyt on, tuntuu meistä, että se paikka olisi kunniaksi kuninkaallisille prinsseille ja sitäkin suurempi kunnia meidän laisillemme vähäpätöisille aatelismiehille».

»Olkoon niin, hyvät herrat», sanoi kuningas kyynelet silmissä. »Jääkää älkääkä jättäkö meitä enää milloinkaan!»