KERTOMUS WILHELMI TELLISTÄ JA SVEITSINMAAN VAPAUTTAMISESTA
Kirj.
Alexandre Dumas
Ruotsista suomentanut
A. Räty
Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1849.
Imprimatur: I. U. Wallenius.
Ensimäinen Luku.
Werner Stauffaherista ja Melhtalista.
Keisari Albrehti Itävallasta, Habspurin su’usta, astui keisarilliselle istuimelle v. 1298. Tullessaan hallitsemaan ei ollut Sveitsissä minkäänlaista liitto- eli yhteys-kuntaa, eikä silloin vielä herroin päiviäkän pidetty. Mitä keisarin valtaan tässä maassa tulee, niin oli hänellä siinä siellä ja täällä iso joukko kaupunkia, vahvoja linnoja (varustuksia) ja maakuntia, joitten ylitse hän niinkuin päämies reivillisestä Habspurin su'usta hallitsi. Muut reivilliset heimolaiset, joitten omana muu maa oli, olivat reiviä Savoyista, Neufchatelista ja Rapperschvylista.
Waikea ja vieläpä varsin mahdotoinki olisi kirjoittaa erityistä historiaa tästä äveriäästä, rauhattomasta ja mielen huvituksiin vajonneesta vapasukuisesta säädystä, joka alati oli kääreyttyneenä tahi sotiin eli huvittelemisiin, eikä huolien alamaistensa veren vuodattamisesta, tuhlasivat he heidän omaisuuksiansa ja tavaroitansa säälimätä ja varustaen jokaisen vuoren nyppylän linnoilla ja varustuksilla laskeutuivat he sieltä kuin raatelevaiset kotkat pesistänsä, ryövätäkseen ympäristöltä, mitä mielensä halasi, ja palasivat kotiinsa vieden saaliinsa säilyyn linnojensa muurin ta'a. Eikä tässä ole luultava ainoasti maallisen Esivallan harjoitelleen tätä ryöstöä; ei suinkaan, hengelliset herratki nimittäin Baseli'n, Constanzia'n, Coire'n ja Lausanne'n piispat elivät samate, ja rikas papisto S:t Gallenissa kuin myös erokkaat seurasivat näissä aikeissa uutterasti korkeita esimiehiänsä, niinkuin ala-aateli muita suurisukuisia valtoja.
Keskellä tätä orjilta ja pahantekiöiltä täytettyä maata oli kuitenni kolme liitto-kuntaa (communer) päässyt vapaaksi; nimiltään Uri, Sveitsi ja Unterwalden, jotka jo vuodesta 1291, edellänähden surkeat onnettomuuden päivät ja vaarat lähestyviksi, antautuivat toisinensa liittokuntaan, vahvasti luvaten puollustaa toistensa henkiä, pereitä ja omaisuuksia ja tarvista myöten toisiansa myös neuvoilla ja kehoituksilla auttaa. Tämä liittolaisuus antoi sille nimen vala-yhteys (Eidsgenossen). Albrehti tullen jo levottomaksi tästä vihollisuuden merkistä kohtaansa, koki luovuttaa heitä keisarin, heidän ainoan päällikkönsä suojelluksesta ja saattaa Habspurin reivien vallan alle, arvellen jos ei joku pojistansa tulisi valituksi jälkeiseksensä Ruomin keisariksi, he kuitenkin mahtasivat olla valtivina tämän maan ylitse, joka muutoin joutusi pois Itävallan herttuain käsistä.
Mutta Uri, Sveitsi ja Unterwalden olivat jo kylliksi vakuutetut niistä ryöstöistä ja muista vallattomuuksista, joita heidän ympäristöllä alituisesti tapahtui, eivät antaneet mokomalta ehdolta pettää itseänsä. Sentähden kielsivätki suostumasta niihin aikeihin, joihin Albrehtin lähettiläiset heitä v. 1305 myönnyttelivät, ja anoivat, että he suotasiin olla hallitsevan keisarin suojelluksen alla rauhassa, tahi, senaikusen puheen jälkeen, ettei heitä eroitettaisi Saksan valtakunnasta.
Albrehti vastuutti heille aikovansa tehdä heitä ikään kuin lapsiksi eli perillisiksi keisarillisesta su'ustansa, tarjoili maita ja tiluksia heidän etuisimmille porvaleillensa ja lupasi tehdä kymmenen heistä ritaliksi joka liittolais-kunnassa. Mutta nämät vanhat vuorilaiset vastasivat ainoan pyyntönsä olevan, että heidän entiset sääntönsä ja oikeutensa voimassa pidettäisiin, ja että he ei halanneet minkäänlaisia uusia ja outoja etuja. Albrehti, havaittuaan ettei maanittelemisensa mitään auttaneet, päätti kokea mitä julmuus vaikuttaisi; sentähden laittoi hän heille kaksi voutia Itävaltakunnasta, joitten kopia ja kiukkunen mielenlaatu oli hänelle jo entuudestaan tuttu; nämät oli Herrman Gessler Brunekista ja ritari Beeringer Landenbergista. Nämät uudet voudit asettuivatki suoraan vala-liittolaisten maakuntaan asumaan, jota edellisensä ei mitenkään uskaltaneet tehdä; Landenbergi pysähtyi keisarilliseen Sarnin linnaan Unterwaldissa, ja Gessler, ei löytäen osakseen joutuneessa köyhässä maakunnassa itselleen sopivaista asuntoa, rakennutti linnan, jonka hän nimitti Joch Uri (Suomeksi Urin i'es.), ja tästä hetkestä alkoi hän uutterasti täyttää Albrehtin käskyä, joka toivoi tämän julman menetyksen kautta saavansa valtaliittolaiset itsestänsä eriämään valtakunnasta ja antautumaan Itävallan hallinto-su'un suosioon; arvattavasti korotettiin tullimaksot, vähimmätkin rikokset rankaistiin suurilla sakoilla ja kansaa kohdeltiin pilkalla ja ylönkatseella.
Eräänä päivänä kuin Herrman Gessler ratsasti ympäri Sveitsin yhteysmaita, seisahti hän erään rakennettavan talon eteen, joka oli jo melkeen valmisna, ja jonka isäntää nimitettiin Werner Stauffacher (Tämän talon jäännökset ovat vielä tänäpäivänä jäl'ellä ja osotetaan matkustaville). — "Eikö ole synti ja häpiä", sanoi hän itseänsä seuraavalle sotamiehelle, "nähdä orjain rakennuttavan tuommosia taloja, kuin maankoppolit oikeestaan olisi heille ylen hyvät?" — "Antakaapas heidän vaan saada sen valmiiksi, suurisukunen herra", vastasi sotamies; "niin panetamme heti sen portille Habspurin valta-merkin, ja me tahdomme nähdä, jos talon isäntä on kylliksi rohkea sanomaan sitä omaksensa". — "Oikeen sanottu", virkki Gessler ny'ästen hevoistansa kannuksillaan ja ajaen tiehensä. Wernerin vaimo seisoi oven kynnyksellä; ja kuultuaan puheen käski hän työmiesten heti pysähtymään työstänsä ja mennä tiehensä, jonka he myös tekivät.
Kuin Werner tultuaan kotia näki rakennuksensa työmiehiltä jätetyksi, kysyi hän hämmästyen vaimoltansa, miksi työväki oli mennyt pois, ja ken heille siihen luvan antanut oli.
— Minä, vastasi vaimonsa.
— Mintähden, vaimo?
— Sentähden, että maankoppoli on hyvin sopiva
Werner huo'ahti ja astui huoneesensa. Hänellä oli nälkä ja jano, ja arveli lounaan jo valmiina olevan. Sentähden istuin hän pöydän ääreen, vaimonsa toi hänelle leipää ja vettä ja istuin hänen viereen.
— Eikös enään löydy viinaa kellarissa, ja vuohia vuorilla eli kaloja järvessä, vaimo? kysäsi Werner.
— Täytyy tottua elämään säätynsä jälkeen; leipä ja vesi on orjain ruoka.
Werner mulisti silmiään, söi leipää ja joi vettä.
Yön tultua, menivät he vuoteelle. Ennen kuin nukkuivat, tahtoi Werner likistellä vaimoansa, mutta se työkkäsi hänen pois luotansa.
— Miksi sinä minua luotasi pois työkit, vaimo? kysyi Werner (Elkäät lukiani oudoksuko jos asetan tämän Sveitsin tapauksen täydellisessä luonnollisuudessaan; muutoin olisi se suureksi haitaksi arvollensa ja tulisi olemaan puuttuvainen.)
— Ettei orjilla pidä intoa oleman siittämään lapsia, joitten täytyy tulla orjiksi niinkuin heidän isänsäki.
Werner kapsahti heti ylös vuoteelta, veti, sanaakan hiiskumatta, vaatteet yllensä, otti seinällä rippuvan ison miekan sivullensa ja meni pois kotoansa.
Hän meni suruisilla ajatuksilla Brünniin. Sinne tultuaan soudatti hän itsensä eräiltä kalamiehiltä toiselle puolelle järveä, ja ennättikin jo kappaletta ennen päivän nousua Attinghausiin, ja kolkutti siellä appensa Waltter Fürstin ovelle. Ukko tuli itse avaamaan ovea ja vaikka oudostuen vävynsä öillistä tuloa, ei hän kuitenkaan kysynyt häneltä syytä siihen, vaan käski palveliataan tuomaan vieraallensa vohlan paistia ja pikarillisen viiniä.
— Ei, kiitoksia isä, sanoi Werner, minä olen erään lupauksen tehnyt.
— Minkälaisen?
— Etten syödä muuta kuin leipää, enkä juoda muuta kuin vettä siihen aikaan asti, joka kenties vielä sangen kaukana on.
— Mikäs aika se siis on?
— Kuin me tulemme vapaiksi.
Walter Fürsti istahti Wernerin vastapäätä ja sanoi: kyllähän toi kuuluu kauniilta, mutta tohtisitkohan sanoa sitä muilleki eikä ainoasti sille, jotas isäksesi kutsut.
— Minä olen valmis sanomaan samaa Jumalalle, joka on taivaassa ja keisarille, joka on hänen siainen maan päällä.
— Oikeen sanottu poikani; minä olen jo kau'an sinulta tänlaista tuloa ja vastausta odottanut. Wiimeiseltä arvelin, ettei molempiakaan tule.
Uudestaan kuului kolkutos ovelle, ja Waltter Fürsti meni avaamaan. Ulkona seisoi eräs nuori mies, kurikka ol'alla; ja samassa valkaisi kuun valo hänen vaaleaa muotoansa.
— Melhtal! huusi äkkiä Waltter Fürst ja Stauffaher.
— Mikä sinulle tuli? kysäsi Waltter vieraalta, hämmästyen hänen vaaleuttansa.
—Minä ha'en pakopaikkaa ja kostoa, vastasi Melhtal tummalla äänellä.
— Saat molemmat, vastasi Waltter Fürst, jos kosto sekä pakopaikka minun vallassani lienevät. Mutta mitäs sinulle tapahtunut on, Melhtal?
— Minulle tapahtui, kuin kynsin peltoani ja atrani edessä oli pari paraimpia härkiäni valjaissa, niin kulki eräs Landenbergarin palvelioista ohitse, seisahti ja sanoi tullessaan minun luo: noi här'ät ovat liian hyvät orjalle; sinun täytyy antaa ne pois.
— Nämät här'ät ovat minun omani, vastasin minä hänelle, ja että minä heitä tarvitsen, sentähden en tahdo minä heitä myödä.
— Noh, kenpä niitä sinulta osteleekkan, sen tolvana?
Näitä sanoessaan veti hän vyöteiseltään veitsen ja leikkasi lenkut poikki.
Mutta jos te minulta här'ät otatte, milläs minä sitten kynnän peltoani? kysyin minä.
— Mokomat talonpojat, kuin sinä, taitavat hyvin kyllä itseki vetää atraa, jos mielivät syödä sitä leipää, jota eivät ole ansainneet.
— Jättäkää här'ät, sanoin minä hänelle, vielä on aika. Jos menette tiehenne, niin minä annan teille anteeksi.
— Missäpä sinulla on joutsi ja nuolet, ettäs niin tohdit puhua? kysyi hän.
— Luonani seisoi eräs nuori mutta tukeva puu, jonka minä heti taitoin. Min'en tarvitse sitä enkä tätä, sanoin minä; te nä'ette olevani varustetun.
— Jos sinä liikahat askeleenkan verran tänne, sanoi hän minulle, niin minä heti leikkaan mahasi puhki kuin vasikan.
Yhdellä hyppäyksellä seisoin minä hänen vieressään seiväs pystyssä.
— Ja jos te vähääkän koskette minun atraani, niin minä paiskaan teidät kuoliaaksi kuin si'an.
Hän ojensi kätensä ja kosketti atraani. Minä luulen, että hän liikutti sitä hyppysillään.
Seipääni kaatui ja Landenbergarin palvelia sen myötä. Minä löin häneltä käden poikki kuin risun.
— Siinä et sinä muuta tehnyt, kuin mikä oikeus oli, sanoivat molemmat miehet.
— Sen tiedän minäkin, sanoi Melhtali, enkä sentähden kadukkaan sitä, mutta kuitenkin täytyi minun pa'eta. Minä jätin sinne härkäni ja piiloittelin koko päivän metsässä; mutta pimeän tultua muistin minä teitä, joka niin hyvä ja ystävällinen olette; sentähden poikkesin minä Sürchin vuoritielle, ja tulin näin tänne.
— Terve' tultua, Melhtali, sanoi Waltter Fürst, ojentain hänelle kättänsä.
— Mutta siinä ei ole vielä kyllä, sanoi nuori mies; minä soisin myös lähetettävän eräs ymmärtäväinen mies Sarniin, tiedustelemaan mitä siellä sitten eilen tapahtunut on ja miten Landenbergari kokee kostaa minulle.
Wielä tätä sanoessaan kuului joku tulevan ja heti kolkutti eräs mies ovelle, sanoen: avaa, minä olen Rüder.
Melhtali kiiruhti avaamaan ovea, heittäytyäkseen isänsä uskollisen palvelian syliin, mutta havaittuaan hänen olevan valjuna ja suruisena, peräytyi hän paikalla takasi.
— Mitä kuuluu, Rüder? kysäsi Melhtali tärisemällä äänellä.
— Woih teitä poloista, te nuori isäntä! Woih sitä onnetointa maata, joka hiljaan taitaa katsella senlaisia rikoksia! voih minua onnetointa, jonka täytyy tuoda teille niin kauhistavia sanomia!
— Eihän toki lie jotain vanhalle isälleni tapahtunut? kysyi Melhtal; ovathan he toki kunnioittaneet hänen korkea ikäänsä ja harmaata päätänsä? Wanhuus on pyhä!
— Wielä vain he pitävät mitään arvossa? tahi on joku pyhä heille?
— Rüder!… huusi Melhtal väännellen käsiänsä.
— Ja, he ottivat hänen kiini, kertoi toinen, he vaativat häntä sanomaan, kussa te olisitte, ja kuin ei hän ukko parka sitä tietänyt… niin he puhkasivat häneltä silmät. Melhtal parkasi kauhialla äänellä. Werner ja Waltter Fürst katselivat hämmästyen toisiansa silmiin.
— Sinä valehtelet, huusi Melhtali, kaapaten Rüderiä niskasta kiini; sinä valehtelet: ei ole mahdollista, että niitä ihmisiä löytyy maailmassa, jotka senlaisia rikoksia tehdä taitavat; oh, sinä valehtelet; tunnusta vaan, ettäs valehtelet!
— Woih! oli Rüderin ainoa vastaus.
— He puhkasivat häneltä silmät, sanot sinä? Ja he tekivät sen ainoasti siitä syystä, että minä pakenin kuin pelkuri! he puhkasivat isältäni silmät sentähden, ettei hän tietänyt, kunne poikansa joutui! he pistivät terävän raudan vanhan miehen silmiin ja he tekivät sen päivän ja auringon valossa, Jumalan silmäin edessä! Ja vuoremme ei ole langenneet heidän päällensä, järvemme eivät ole kohonneet ääriensä yli ja hukuttaneet heitä; Ukkosen leimaus ei ole tullut taivaasta alas ja musertanut heitä!. heillä ei ole kylliksi meidän kyyneleistämme, vaan he tahtovat saattaa meitä itkemään verta! O Sinä laupias Jumala, armahda meitä! näitä sanoessaan kaatui Melhtal ikäänkuin juuriltaan nyväisty puu maahan, piehtaroi ja heitteli itsiään kuin mato ja pureskenteli maata. Werner läheni häntä. — Elä itke kuin lapsi, sanoi hän: eläkä piehtaroi maassa kuin järjetöin luontokappale, vaan nouse ylös kuin mies: me tahdomme kostaa isäsi edestä, Melhtali!
Nuorukainen kapsahti samassa seisalleen ikään kuin jänne olisi hänen ylös heittänyt. — Kostaako, sanoitta te, Werner?
— Ja, totisesti me tahdomme kostaa sen, kertoi Waltter Fürst.
— Ah! huusi Melhtali kauhealla äänellä, ikään kuin mieli puoli.
Samassa kuului kaukaa ihana veisun hyminä, ja tien käännöksessä näkyi, äsken nousseen auringon valossa, eräs mies tulevan tietä myöten.
— Menkää, herra kulta, sisään, virkki Rüder Melhtalille.
— Jää paikallesi, sanoi Waltter Fürst; hän on ystävä.
— Ja joka kenties on meille hyödyksi, lisäsi Werner. Melhtali parka vaipui eräälle pankolle.
Sill'aikaa tuli vieras yhäti lähemmäksi; hän oli noin 40:nen vuoden paikoilla oleva mies, vaatehittu mustan puhakkaan kauhtanaan, joka hänelle ainoasti polviin asti ylettyi ja näkyi olevan puoleksi munkkipuoleksi tavallisen vaateparren kaltainen; kuitenkin havaittiin hänen pitkästä tukastaan, viiksistään ja parrastaan, joka keritty vapain maalaisten tavalla, jos hän olisiki luostari-väkeä, niin olisi se sangen kaukaisesta maakunnasta. Päälliseksi näkyi hänen käyntinsä enemmin sotijan kuin munkin kaltaiselta, ja olisi voitu arvella sotamieheksi, jos hällä miekan siassa ei olisi ollut kirjoitus-aineet sivullansa ja tyhjässä nuoli-torvessaan perkamenttikääry ja sulkia.
[Pergamentiksi mainitaan kuivattua ja ennen muinon Pergamos nimisessä kaupungissa valmistettua eläimen luultavasti vasikannahkaa, jolle muinoseen aikaan kirjoitettiin. Paperi sai taas nimensä eräästä Papyrus nimisestä puusta, jonka isoja ja leveitä lehtiä al'ettin sittemmin pergamentin puutteessa käyttämään kirjoitus-levyksi. Wasta aikain oloon keksittiin tätä meidänki maassa käytettävää paperia ruveta valmistamaan, jota eräät sanovat tehtävänki vanhoista rievuista, rättilöistä, jauhetusta luusta j.n.e., joka kaikki ihan puuroksi vatkattua, lasketaan sitten kulkemaan monen monituisen litistys koneiden läpitse, siksi kuin siitä viimein syntyy paperi. Ja arvanneehan tuon jokainen, mistä kaikkia niitä vasikoita otettaisiin, jos mekin aina vielä niitten nahalle vaan kaikki asiamme kirjoittaisimme. Suom.]
Muutoin oli hänen yllänsä siniset pintaa myöten kiinitetyt housut, ja jaloissaan puoli-saappaat päkiältä nahka nauhoilla kiini kurotut, kädessään oli hänellä rauta-kärkinen sauva, jota paitsi ei vuorilainen koskaan lähde liikkeelle loitommaksi.
Akättyään miehet Waltterin oven edessä herkesi hän laulamasta ja läheni heitä ollen vakuutettu siinä tuttuja kohtaavansa. Tosin olikin hän vielä hyvän matkan päässä, kuin jo Waltter Fürsti alkoi puhutella häntä.
— Terve, terve, Wilhelmi! sanoi hän hänelle. Mihin sinä jo näin varhain kul'et?
— Jumalan terve', Waltter! käynpähän ympäri maata, kokoillen saatavia nais-luostarille Zürichissä, jonka toimitus-miehiä minä olen, niinkuin te tiedätte.
— Etkö viipysi vähää aikaa luonamme?
— Mintähden?
— Kuullaksesi, mitä tällä nuorella miehellä olisi sanottavaa sinulle
— Wieras kääntyi Melhtalin puoleen ja nähden hänen itkevän, tuli hän hänen luo ja ojensi hänelle kättänsä. Jumala kuivatkoon kyyneleesi, veljeni! sanoi hän.
—Jumala kostakoon veren-vi'an! vastasi Melhtali… Ja nyt kertoi hän, mitä hänelle äsköttäin tapahtunut oli.
— Wilhelmi kuunteli kertomisen suurella surkuttelemisella ja mieli-pahalla.
— Noh mitäs te olette päättäneet tehdä? kysyi Wilhelmi, kertomisen lopulla.
— Kostaa ja vapauttaa maamme! vastasivat kaikki kolme miestä.
— Jättäkäät veikkoset sekä kosto että Kansan vapauttaminen Jumalan halttuun, sanoi Wilhelmi, se on Hänen työnsä.
— Mutta mitäs hän on jättänyt meidän tehtäväksi? Rukoilla ja kärsiä, ne on aineet, jotka saattavat aikanansa koston pahalle.
— Ei hyvä Wille, ei se kelpaa, että sinä, joka niin tarkka ja uhkea joutsi-mies olet, vastailet kuitenkin kuin munkki, koska sinua puhutellaan niinkuin tavallista vapaata kansalaista.
— Jumala on luonut vuoret hirveä ja mäki-vuohta varten, ja mäki-vuohen (filon) ja hirven ihmistä varten. Ja sentähden on Hän antanut nopeuden eläimelle ja nerokkuuden ampujalle. Te petytte siis, Waltter Fürst, kutsuissanne minua uhkeaksi joutsi-mieheksi, joka en ole muu kuin kunnotoin ampuja parka.
— Noh hyvästi Wille, mene' rauhaan!…
— Jumala olkoon teidän kansanne, veljeni!
Wilhelm meni tiehensä. Miehet katsoivat vielä kau'an hänen jälkeensä, siksi kuin hän ensimmäisessä tien käännöksessä katosi heidän silmistänsä.
— Eipä nä'y olevan häneenkän luottamista, sanoi Werner Stauffaher, ja kuitenkin olisi hänestä ollut hyvä apu. Jumala on näköjään jättänyt maamme vapauttamisen yksinään meidän haltuumme. Kiitos olkoon Herralle! Koskas me tartumme asiaan käsiin? kysyi Melhtali. Minulla on kiiru… omat silmäni itkevät ja isäni vuotavat verta…
— Me olemme jok' ainua eri kihlakunnasta; sinä Werner olet Sveitsistä; toi Melhtali Unterwaldista ja minä Urista. Walitkaamme kukin ystävistämme kymmenen uskottua miestä; ja kokoutukaamme sitten Rütliin… Luojalla on voimaa tehdä, mitä tahtoo, ja kolmekymmentäki, hänen teitänsä noudattamaa miestä, saavat kyllä Hänen avulla niin paljon aikaan kuin koko sotajoukko…
— Koskas me kokoontumme? kysyi Melhtali.
— Ensi maanantakia vasten yöllä, vastasi Waltter Fürst.
— Me tulemme kaiken mokomin, vakuutti Werner ja Melhtali. Tämän liiton tehtyä erosivat he, toisistansa.
Toinen Luku.
Konrad Baumgartenista.
Niiden kolmen miehen se'assa, jotka Unterwaldin kihlakunnasta piti seuraaman Melhtalia Rütliin 17:ta Marraskuuta vasten yöllä, oli eräs nuori mies nimeltään Konrad; hän oli äsköttäin nainut kauneimman neidon Alzellissa, ja ainoasti halu vapauttaa maatansa saattoi hänen yhdistymään liittolaisten kera, sillä hän oli muutoin onnellinen.
Sentähden ei hän nuorelle vaimollensakaan virkkanut mitään asiastansa, jonka tähden hänen täytyi kotoa lähteä. Hän teeskenteli suuresti tarvitsevansa mennä Brünnin kylään ja vasta ehdolla 16 p. mainittua Marraskuuta, ilmoitti hän vaimollensa, yöksi kotoa pois lähtemänsä eikä ennen huomenta palautuvansa. Nuori puolisonsa valkeni.
— Mikä sinulle tuli, Rosa? kysyi Konrad. Taitaako niin vähäpätöinen asia niin kovin liikuttaa sinua!
— Kuules, Konrad, sanoi nuori vaimonsa, etkös voisi jättää lähtöäsi toistaseksi?
— Se on mahdotoin.
— Noh etkös voisi ottaa minua kanssasi?
— Se on myös mahdotoin.
— Niin mene' sitten!
Konrad katsahti vaimoansa silmiin. Epäiletkös sinä jotakin minusta? kysyi hän. Rosa nyhähti suruisesti. Ei, ei se ole mahdollista, sanoi hän, Konrad, varmaanki on jotain tapahtunut, jotas salaat minulta.
— Kenties ei ole minulla syytä pel'ätäkän, virkki Rosa huo'aten.
— Mitäs sulla olisi juuri pel'ättävääkän täällä kylässä, sukulaisten ja ystävien keskellä?
— Tunnethan sinä, Konrad, meidän nuorta herraa?
— Tunnen kyllä, vastasi toinen mulistain filmiään; mitäs sitten? — Hän näki minua Alzellissa, ennen kuin vaimoksesi tulin.
— Ja rakastui sinuun? kiljasi Konrad puristellen nyrkkiänsä ja katsellen vaimoansa tuimilla silmin.
— Hän sanoi minulle sen.
— Jo ennen?
— Ja, mutta minä unhotin sen; vaan eilen kohtasin minä hänen tiellä
Stantsiin, ja hän sanoi minulle sitä samaa.
— Hyvä, hyvä! sanoi Konrad itsekseen. Sen hävyttömiä herroja! te etten tyydy rakkauteeni isänmaatani kohtaan, vaan te tahdotte että minä sen ohessa alʼan vihaata teitä! mutta ko'olkaa vaan uusia vikoja päällenne, sillä koston hetki on läsnä!
— Ketä sinä niin uhkailet? kysyi Rosa. Muista, Konrad, että hän on meidän päällysmies!
— Hän on tosin herra ja päällysmies käskyläistensä, renkiensä ja orjainsa ylitse, mutta minä, Rosa, minä näetsen olen vapa mies, Stantsin kaupungin kansalainen, herra maani ja taloni ylitse, ja vaikk' en minä ole mikään riitoin ratkaisia ja tuomari, niinkuin hän, on minulla kuitenkin vapaus puolustaa itseäni ja hankkia oikeutta Lain ja asetusten jälkeen.
— Nä'etsen nyt Konrad, olihan minulla syy pelätä?
— Ja.
— Ethän sinä siis jätä minua?
— Mitä minä kerran luvannut olen, sen tahdon minä täyttää.
— Noh otathan minut myötäsi?
— Johan minä sanoin sinulle kerran, että se on mahdotoin.
O hyvä Jumalani! huo'ahti Rosa.
— Kuuleppas nyt, sanoi Konrad lauhtuneempana; kenties me syyttä pelkäämme; minä en ole kellenkään virkkanut lähteväni pois kotoa; sitä lukua ei siis kukaan tiedä sitä. Minä en ole kau'emmin pois kotoa kuin huomiseen puoleen päivään asti. Minut arvellaan siis olevan luonasi, eikä sinulle mitään hätää tapahdu.
— Suokoon hyvä Isä, että niin olisi!
Konrad syleili Roosaa ja meni matkaansa.
Kohtaus-paikka oli, niinkuin jo sanoimme, Rütlissä; ei yhtään kutsutuista puuttunut.
Tässä vähässä puilta ja pensailta piiritetyssä laaksossa, Seelis-vuoren juurella, tapahtui yöllä, 17 p. Marras-kuuta v. 1307, se kaikkein kummalisin kohtaus maan päällä, nimittäin niiltä kolmelta mieheltä vahvistettu liittolaisuus, jotka valalla vannoivat panna vaikka elämänsä altiksi, saadaksensa vapauden koko Kansakunnalle. — Waltter Fürst, Werner Stauffaher ja Melhtali, nostivat kätensä taivaaseen ja vannoivat sen Kaikkivaltiaan Jumalan edessä, jonka kädessä Kuninkaat ja Kansakunnat ovat, että elää ja kuolla veljeinsä edestä, yhteisesti kärsiä ja kantaa kaikki vaivat ja vastukset, kuin heitä tässä aiheessaan kohtaajaisi, mutta ettei tehdä pienintäkään vääryyttä kellenkään, arvossa pitää ja puollustaa Habspurin reivin oikeuksia ja omaisuuksia, ei tehdä keisarin voudeillekan mitään pahaa, vaan ainoasti tehdä loppu heidän julmuudellensa; sitten rukoilivat he Jumalata, jos muka tämä vala olisi Hänelle otollinen, Hän mahtasi sen jonkun ihmetyön kautta heille ilmoittaa. Samassa sanotaan kolme lähte-suonta ruvenneen ruiskuamaan näitten kolmen pää-liittolaisten jalkain juuressa.
[Nämät kolme lähdettä juoksevat vielä tänä päivänä niinkuin 500 vuotta takasin, ja matkalaiset käyvät niitä katsomassa; niiden sanotaan, vanhan ennustuksen jälkeen, vasta sillon kuivauvan, kuin Sveitsinmaa kadottaa vapautensa. Ensimmäinen vasemmalla kädellä on Waltter Fürstin, toinen Werner Stauffaherin ja kolmas Melhtalin. Silloin huusi koko seura: Kunnia olkoon Herralle! ja taas nostaen kätensä ylös, vannoivat he uudestaan vapauttaa maatansa. Tämän aiheen täyttäminen päätettiin tehtäväksi Uutta Joulua vasten v. 1308; päivän val'etessa erkanivat he toisistansa ja kukin heistä läksi kotiansa.]
Waikka Konrad kyllä kiiruhti, oli kuitenkin päivä puolessa, ennen kuin hän päästyään Dallenvylistä, näki kaukaa Wolffenschiessin kylän ja kylän tällä puolella olevan talonsa, jossa Rosa häntä odotti; kaikki tuntui olevan hiljaan. Tämän nähdessä heikkeni pelkonsa; sydämmensä ei enää niin kovin tykyttänyt ja hän seisahtiin vähän levätäksensä. Äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi tuuli hymissyt hänelle nimeänsä korviin. Hän vavahti ja alkoi taas kiiruhtaa edespäin.
Wähän ajan perästä kuuli hän toistasesti äänen huutavan hänen nimeänsä. Hän kauhistui, sillä ääni oli valittavainen ja hän arveli siinä tuntevansa Roosan äänen. Tämä kuului maantieltä, ja hän alkoi siis juosten kiiruhtaa kylään.
Tuskin harppasi hän parikymmentä askelta, kuin hän äkkäsi erään vaimon hajalla hapenin juoksevan vastaansa, ja joka nähtyään Konraadin huusi häntä nimeltänsä, viimen voimien rau'ettua lankesi se maahan keskelle maantietä. Yhdessä hyppäyksessä oli Konrad hänen luonansa. Hän tunsi Rosan.
— Miten kanssasi on laita, kultani? kysyi hän.
— Pa'etkaamme, pa'etkaamme! sihisi Rosa henkästyneenä, kokein nousta seisalleen.
— Miksi meidän siis täytyy pa'eta?
— Siksi että hän tuli, sinun poisollessasi…
— Hän tuli!…
— Ja… sinun poisollessasi tuli hän, ollessani yksin kotona…
— Mitä vielä, puhu Luojan tähden pikemmin! Hän käski minua valmistamaan itsellensä saunaa…
— Sen hävytöin!… ja sinä tottelit?…
— Mitäs minä, kultaseni, taisin muuta tehdä… sitten alkoi hän minulle puhella rakkaudestansa ja tahtoi kaapata minua… ja silloin pakenin minä, huutaen sinua avukseni… minä olen juossut kuin mielipuoli ja nähtyäni sinun, raukenivat voimani niin että minä kaaduin kumoon, ikään kuin maa olisi letkahtanut altani.
— Missäs hän on?
— Hän on kotonamme… saunassa…
— Se hävitöin! kyllä minä hänelle näytän! kiljasi Konrad alkaen rientää kotiinsa.
— Mitä ai'ot tehdä, onnetoin?
— Odotahan tässä vähän aikaa, Rosa, minä tulen paikalla takasi!
— Rosa lankesi polvillensa ojentain kätensä sinnepäin, johon Konrad juoksi. Tässä tilassa oli hän noin neljännen-osan tuntia, liikkumatoinna ja äänettömänä kuin kivi; sitten kapsahti hän äkkiä ylös ja parkasi kauhistavalla äänellä. Sillä Konrad palautui valjuna kasvoiltaan ja pidellen kädessään verellä tahrattua kirvestä.
— Pa'ettaamme Rosa, sanoi hän nyt vuorostaan; pa'etkaamme, sillä emme voi olla rauhassa ennen kuin toisella puolella järveä. — Pa'etkaamme tietämättömiä polkuja myöten… kau'as maantieltä ja kylien tienoilta pa'etkaamme, jos et tahtone minun kuolla pel'osta, ei omani vaan sinun elämäsi edestä!… Näitä sanoessaan sieppasi hän vaimonsa myötänsä niitulle aidan yli.
— Rosa ei ollut joku niistä heikoista ja ar'oista kukista, joita meidän maissa kasvaa, vaan hän oli vahva ja raitis vuorilais-vaimo, rohkea ja pelkäämätöin vaarassa, luotu työtä ja helleyttä varten. Konrad ja hän joutuivat siis pi'an vuoren toiselle puolelle. Tässä tahtoi Konrad että levähtäsivät vähän, mutta Rosa osotti sormellaan verta, jolla kirveen terä oli tahrattu.
— Kenen verta se on? kysyi hän.
— Hänen!.. vastasi Konrad.
— Pa'etkaamme! parkasi Rosa. Ja alkoi taas rientää tietä myöten.
Sitten peittyivät he metsän sakeuteen ja kapuilivat kalttoja mäkiä ja vuoren rinteitä myöten, senlaisia polkuja, jotka ainoastansa metsästäjille olivat tiettyjä. Jo monasti tahtoi Konrad seisahtua levähtämään, mutta Rosa rohvaisi yhdäti toveriansa, vakuuttaen ei olevansa väsyksissä. Wihdoin, melkeen jo syvän yöllä tulivat he erään sangen korkian vuoren nyppylälle; sieltä kuului selkeästi karjain äänteleminen, joita ajettiin Seidorffiin Bauin kyliin, ja näitten kylien takaa äkkäsivät he laakson pohjalla Wahlstädtin järven, tyyneenä ja kirkkaana kuin peili. Tämän nähdessä aikoi Rosa vielä matkata eteenpäin, mutta eipä enää jaksanut, jo ensi askeleita ottaessaan alkoi hän horjua. Silloin kehoitti Konrad häntä kaiken mokomin vähän levähtämään, tehden puolisollensa pehmeän vuoteen puitten lehdistä ja sammaleista, jolle Rosa käytyään levolle samassa nukkui, mutta Konrad jäi valveille vartioimaan häntä.
Wähitellen kuuli Konrad kaikki äänet laaksossa vaikenevan ja näki val'ot siellä, jotta vuorelta näkyivät kuin maalle pudonneet tähti-sikerit, yhden toisensa perään sammuvan. Ihmellisten äänien ja liikuntoin perästä seurasi luonnon omituinen hyminä; kuolevaisten käsillä tehtyin val'oin siaan, aukeni taivaan avaruudelle Luojalta luodut kirkkaat tähdet; maalla ja merellä ja koko luonnolla on omat monet monituiset ääntelemisensä, jotka äkkiä keskellä yötä nousevat sekä järvien pinnoilta että synkkäin metsäin sisältä. Wälistä kuulet kosken kohinan, välistä tuulen kohinan, kaikki nämät luonnon äänet puhutteleevat vuorilaista omituisella kielellä, jonka hän hyvin kyllä, totutusta tavastaan, käsittää ja jolle hän vastailee tahi kovalla huutoäänellä tahi iloisella kiitollisuuden veisuilla, sillä nämät äänet ennustavat hänelle tahi elämän myrskyä eli levon ja rauhan suloisuutta.
Samoin seurasi Konradikin sumua, joka alkoi järven pinnalta nousta, hämärtäen sen välkkyyttä, ja joka vähitellen kokouten laaksoon, vihdoin keräyty Axemin lumivuoren nyppylän ympärille. Monasti vilkkui hän pel'olla sille puolelle taivasta, josta kuun piti nouseman ja joka viimein näyttäytykin, mutta tummana ja ympäröity sumun kiehkuralta, joka värjäsi sen vaaleeta val'oa; vähitellen alkoivat myös pienoset tuulen-puuskatkin liikkua, tuoden mu'assaan kastean maan löyhkää; Konrad kääntyi etelään päin, henkäsi sitä metsä-koiran tavoin ja virkkoi itsekseen: jaa, kyllä minä tunnen teidät, myrskyn ennustajat, ja minä kiitän teitä siitä; sanomanne eivät ole turhaan annetut. Wihdoin lennätti viimeinen tuulen-puuska mu'assaan ensi sumut Neufchatelin järvestä ja Moratin suon mutaa. Silloin hoksasi Konrad olevan ajan lähteä liikkeelle ja kuuristui herättämään Roosaa.
— Rakas puolisoni, sopotti hän hänelle korvaan, elä säikähdä; minä olen, joka nostatan sinua…
— Rosa aukasi silmänsä ja heitti molemmat kätensä Konradin kaulan ympäri.
— Kussa olemma me? kysäsi Rosa. Minua viluttaa…
— Meidän täytyy lähteä matkalle; taivas uhkaa kauhiaa myrskyä, ja meillä on tuskin aikaa ker'etä Nischenbachin luolaan, jossa taidamme olla suojassa; sen ohitse mentyä laskeumme me Baviin, jossa me kyllä jonkun saattajan tapaamme, joka meidät Brünniin eli Sissigiin viepi.
— Mutta emmekös me sillä tavoin kadota aikaa, Konrad tulta? Ja eikös meidän olisi parempi mennä suoraan alas järven rannikoille? Mitäs jos meitä takaa ajettaisiin…
— Samoin olisi huokea löytää mäki-vuohen ja kotkan jälkiä, jos joku nyt meidät tapaasi, vastaisi Konrad. Ole vaan siitä rauhassa, armaani, mutta katso! myrsky nousee, lähdetään matkalle.
Tosin kuuluikin jo kaukana ukon-jylină, joka kiersi laakson ympäri ja vaipui Arembergin vuoren seuduilla.
— Oikeen sinä sanoit; meillä on tukala ajasta, sanoi Rosa; kiiruhtakaamme, Konrad!
Näitä sanoessa ottivat he toisiaan kädestä ja riensivät niin kiiruusti kuin mahdollista oli Rischenbachin luolaa kohti.
Sill'aikaa alkoi myrsky pauhata kauhiasti, sikäli kuin aamu valkeni. Idästä vähän ajan takaa leimahteli taivas helkka-punasena ukon-tulelta ja jyrinältä, pakolaisten päällitse, niin ettei he välistä hoksanneet laksoakaan edessään; kiiruusti rientäen vuoren sivua alas tulivat he melkeen läpimär'äksi hallasta, joka lievitti heitä varin pakosta. Äkkiä, ukon-ilman vähän tau'ottua, jona koko luonto tuntui kuin varustauvan vieläki kauheampaan liikuntoon, kuului kaukana koiran haukunta.
— Se on Merkin ääni, sanoi Konrad, seisattuen äkisti paikalleen. Hän on varmaanki päässyt kahleistaan irti, virkkoi Rosa, ja on jahdilla vuoristossa.
Konrad käski hänen olla hiljaan ja kuulusteli ikään kuin nerokas jahtaaja eli vuorilainen muinonkin, joka pienimmästä hiiskusta hoksaa heti vaaran eli avun saapumilla olevan. Haukunta kuului uudestaan; Konrad vapisi.
— Ja, ja, kyllä hän on jahtaamassa, sanoi hän hiljaan; mutta tiedätkö minkälaista metsänotusta hän tavoittaa?
— Mitäs se meihin tulee?
— Mitäs on elämä sille, joka pakenee sitä suojellaksensa? Meitä ajetaan takaa, Rosa; saatana on riivatuille pistänyt sen mielen päähän, laskemaan Merkkiä irti ja seuraamaan hänen haistin johtaa, kuin eivät tienneet minua muutoin kiini saavansa.
— Miten sinä sitä luulla taidat?…
— Kuunteleppas tarkemmin, miten Merkin haukunta lähenee meitä; he pitävät häntä vitjassa kiini etteivät meidän pol'ulta eksyisi; muuton olisi Merkki jo nyt meidän luonamme, sen siaan kuin kulun vielä hyvä tunti aikaa, ennen kuin hän meidät ennättää.
Merkki haukkui taas, mutta tuntuvasti lähenemättä; ja vieläpä olisi voitu luulla hänen olevan loitompana entistä.
— Hän eksyy jäliltämme, virkki Rosa ilolla; ääni kuuluu loitompaa.
— Ei, ei, sanoi Konrad. Merkki ei ole tuhma koira poikkenemaan harha jäl'ille; se on ainoasti tuulen vika; kuule, kuule! Mutta hirvittävä ukon-jyräys esti haukkua kuulemasta, joka toen kuuluiki lähempää; tuskin heikkeni ukon-jyrinä, kuin se taas kuului.
— Pa'etkaamme, sanoi Rosa hätäytyneenä; pa'etkaamme luolaan!
— Ei se meitä nyt hyödytä, jos emme kahden tunnin kuluttua liene toisella puolella järveä, niin olemme hukassa.
Näitä sanoessaan kaappasi hän häntä kädestä ja veti kanssansa.
— Kunne sinä kul'et? kysäsi Rosa; ethän sinä ensinkään järvelle päin mene.
— Tule, tule; meidän täytyy kavaluudella taistella näitten ihmisjahtaajain kera; tästä on vielä pari virstaa järvelle, ja jos menisimme suoraa tästä sinne, niin sinä et vähän ajan perästä jaksasi paikaltasi liikahtaa; tule, minä sanon.
— Rosa yhdisti hiiskumatta voimansa ja vähän aikaa kiiruusti käytyä joutuivat he äkkiä erään jyrkän kallio-loman reunalle; luultavasti jo iki-vanhoina aikona maanjärinältä lohkaistuna. Wuoren aukeama oli sangen syvä ja leviä. Tähän tultua parkasi Konrad kauhealla äänellä, sillä lauta joka siihen yli-käytäväksi oli laitettu, oli muserrettuna eräältä isolta kallio-lomalta, joka oli vierynyt aina Rostakki-vuoren harjalta asti. Rosa älysi, mitä Konradin parkaus tarkoitti, hän laskeutu polvillensa uskoen olevansa kokonaan hukassa.
— Ei, ei tässä nyt ole vielä aika rukoilla, kiljasi Konrad ilosta välkkyvin silmin. Ole huoletta Rosa! ei Jumala meitä jätä.
Näitä sanoessaan hyppäsi hän erään vanhan juuriltaan nyväistyn kuusen luo, joka oli kallistuneena avoimen reunalla, ja hakkasi sitä kirveellään, saadakseen siitä välikappaletta päästäkseen toiselle puolelle; puun, joutuen voimakkaamman vihollisen kynsiin kuin tuuliaisen, kaatui heti maahan; tosi on, ettei yksikään puun hakkaaja ole koskaan nopeemmin ja kovemmin puuta hakannut.
Rosa toki kaiketi rohkeuttaa puolisotaan, sikäli kuin kuuli Merkin haukuntoa, joka kaikkein näiden vastusten ja esteiden alla kuului yhdäti lähemmältä. — Elä pelkää, armaani, sanoi hän; rohkia! katso miten puu heiluu! ah, miten vahva ja uhkea sinä olet; hakkaa päälle, Konrad, katso puu letkuu, se kaatuu paikalla! Ja, totisesti jo kaatuukin! ah, hyvä Jumala, minä kiitän sinua; me olemme pelastetut!
Samassa räpäyksessä kaatuikin kuusi kumoon, ja kaikeksi onneksi sille puolelle kunne Konrad tarkoittikin, nimittäin suoraan vuori-aukeaman yli, jolla tavoin se tosin tuli olemaan siltana pakolaisille, mutta jonka päällitse ei suinkaan pelkuri ja kokematoin olisi vuovannut.
— Elä pelkää, sanoi Rosa, hypäten esinnä sitä myöten; elä pelkää,
Konrad, vaan seuraa minua!
Mutta seuraamisen siaan, heittäyty Konrad maahan painamaan rinnallaan hirttä, minkä jaksoi, että se olisi muka sitä tukevampana pysynyt armaansa jalka-portaana, myös hän ei vuovannut katsella tätä vaarallista kulkua; sillä välillä kuului Merkin haukunto tuskin parin virstan päästä; äkkiä tunsi Konrad puun heilunnan Rosan käynnistä la'anneen ja hän uskalsi katsahtaa puolisotansa, joka seisoen toisella reunalla ojensi käsiänsä hänen puoleensa ja kehoitti tulemaan perästän ylitse.
Konrad tapsahti paikalla seisaalleen ja lähättiin tälle samalallee portaalle, hän astui sitä niin tarkoilla askeleilla kuin kivisiltaa myöten, ja tultua onnellisesti vaimonsa luo, käänsiin hän ja potkasi hirren syvyyteen. Rosa katsoi sen perään, ja nähtyään sen musertuneena keikkuvan yhdeltä kalliolta toiselle, käänsi hän silmänsä pois ja valkeni. Konrad nosti sitävastaan ilo-huudon, niinkuin kotka eli jalopeura voiton perästä; sitten kulkivat molemmat käsityste senlaisia polkuja myöten, joita ainoasti metsäläiset heitä ennen oli käyneet. Wiisi minuuttia heidän jälkeen, tulivat takaa-ajajat Merkiltä johdatettuina vuori-syvyyden kohalle!…
Sillä välillä eneni rajuilma hirviästi; tulen leimaukset välähtelivät ilmassa ehtimiseen, ja ukon-jyrinä ei räpäyksenkän ajaksi her'ennyt; ranka sade valui kuin koski taivaasta; jahtaajain huuto, Merkin haukunta, kaikki katosi myrskyn pauhatessa. — Min'en jaksa enempätä käydä, sanoi Rosa, kyykistyen polvilleen maahan; pakene yksin, pakene Konrad, pakene, minä rukoilen sinua.
Konrad katseli ympärillensä nähdäkseen, miten loitolla olisi järveltä; mutta ilma oli niin tumma, koko tieno myrsky-säältä niin yhtänäköiseksi vetäytynyt, ettei hän mitenkän taitanut nähdä, kussa hän edes olikan! hän katsahti taivaaseen, mutta ei sielläkän havainnut hän muuta kuin jyrinää ja leimauksia, aurinko oli myös kadonnut ikään kuin hänki olisi pa'ennut tätä hävityksen kauhistusta. Ainoasti maan mutka näytti hänelle, mitä kohti hänen olisi kul'ettava, mutta tällä tiellä tiesi hän olevan senlaisia notkelmuksia, ja kallioita ja jyrkkyyksiä, joita ei muu kuin mäkivuohen sorkat eli kotkan siivet tainnut yli päästä. Konrad seisahtui myös vuorostaan ja huokasi hartaasti ikään kuin puoleksi voitettu sankari.
Nytpä alkoi kuulua erinomainen kohina Rostakki vuoren nyppylältä; vuori vavahti kolmasti kuin juopunut ihminen, ja lämmin höyry löyhähti pitkin koko ympäristöä, ikään kuin kiehuvasta vesi padasta.
— Pilven veto! kiljasi Konrad, pilven veto on liikkeellä!… Ja samassa kaapaten Rosan syliinsä, heittäytyi hän erään mahdottoman ison kallion alle, yhdellä kädellään painaen puolisotaan rintaansa vasten, toisella pidätellen eräästä riippuvasta vuoren kolkka-kivestä.
Tuskin ennättivät he päästä tähän suojaan, kuin jo vuorella olevat hongat alkoivat letkua ja heti olivat kaikki puut liikunnossa. Samassa alkoi tuuli vinkua hirvittävästi; koko korpi heilui kuin kasvava heinämaa: kauhia rätinä alkoi kuulua yliympäri, ja heti näkivät he ne paksuimmatkin puut taittuvan paloiksi, juuriltaan kohoilevan ja ilmassa sinkoilevan, ikään kuin olisi joku mahtava henki sivumennessään heidän latvohin ruvennut, ja viskonut heitä taivasta kohti. Pakolaisten päällitse sinkoeli joukottain taittuneita puunoksia ja hirren päitä, heidän allansa taas keikahteli tuhansittain vuoresta irtautuneita suuria kiviä ja kallion kappaleita, kaikki yhdessä humussa. Kaikeksi onneksi pysyi se kallio lujana paikallaan, jonka alla pakolaiset olivat säilyssä; he katsoivat tätä kauheata menoa pel'olla ja kauhistuksella, joka rientäen suoraan vasempaan käteen tullakseen ympäri kalliota. Pilven veto on luultavasti antanut heille aikaa ennättämään meitä ja silloin on kaikki hukassa… ja todistukseksi siihen on, kuunteleppas, he ovat jo läsnä!
Ja tosin alkoi taas Merkin haukunta kuulua. Konrad, tieten Rosan voimat uupuneiksi, otti hänen kokonaan syliinsä ja tällä kuormalla lastattuna, riensi hän tietänsä myöten, vieläkin kiiruummin kuin olisi hän häntä jalkasin seurannut.
Kokonaista kymmenen minuuttia kului, ennen kuin kumpanenkaan puolisoista sanaakan vaihtoi toisellensa. Mutta tässä ajassa kerkesi Konrad jo hyvän matkan päähän; järvi näkyi jo edessänsä noin viiden sadan askeleen päässä. Rosan silmät vilkkuivat yhdäti taaksensa katsomaan sitä hirvittävää ympäristöä, jonka äsken jälkeensä jättivät. Äkkiä tunsi Konrad koko ruumiinsa vapisevan ja samassa kuului eräs ilo-huuto; tämän ilorähinän nostivat sotamiehet keskenänsä, jotka ehtimiseen takaa-ajaen pakolaisia saivat heidän viimein näkyviinsä. Paikalla näkyi myös Merkki juoksevan isäntänsä sivulla; koira oli heidän tunnettuansa riuhtautunut niin voimakkaasti vitjastansa irti, että siitä ainoasti eräitä renkaita rippui kaulasimellansa.
Ja, ja, virkki Konrad itsekseen; sinä Merkki olet tosin uskollinen koira; mutta uskollisuudellasi saatat sinä meitä tällä kerralla kauhiaan vaaraan, josta ei muu kuin nopeus auta.
Tämän sanottua hyökäsi Konrad täyttä laukkaa juoksemaan suoraan järvelle; häntä seurasi noin kolmen sadan askeleen päässä kymmenen Wolffenschiessin herran joutsi miestä; mutta tultuaan rannalle kohtasi uusi este; järvi aaltoili vaahdessa kuin meri myrskyssä ja vaikka siis Konrad miten rukoili ei yksikään kalamiehistä vuovannut panna muka elämätänsä altiksi hänen edestä.
Konrad ravaili kuin mieletöin järven rantaa edestakasi, yhdäti kanniskellen sitä puoli pyörtynyttä Rosaa sylissään kuin vakaista lasta, ja huutaen kohti kulkkua apua; joutsimiehet tulivat häntä joka silmänräpäyksellä lähemmäksi.
Äkkiä hyökäsi mies eräältä kalliolta alas. Ken tässä apua anoo? kiljasi hän.
Minä, minä, sanoi Konrad, auttakaa minua ja tuota vaimoani. Wenhettä, ai Herran tähden, venhettä!
Tule tänne, virkki outo hypäten veneehen, joka oli rannassa kiini sidottuna.
Te oletta minun Wapahtajani, minun Jumalani!
Wapahtaja on, joka vuodatti verensä ihmisten edestä; Jumala on, joka lähetti minun avuksenne; rukoilkaat ja kiittäkäät Häntä, sillä jokainen tarvitsemme ettei Hän kasvojansa kääntä pois meistä.
Mutta vähintäkin täydytte tietää, ketä autatte.
Te olette vaarassa, en minä muuta tarvise tietää; tulkaa!
Konrad hyppäsi veneehen ja istutti Rosan sinne. Sill'aikaa veti outo erään vähäsen purjeen ylös, istahti perään ja laski veneen valloilleen. Paikalla läksi vene liikkeelle, keiskahdellen aaltoin päällitse ikään kuin ruuna ajajansa kannuksilta ja ääneltä intoutuneena. Tuskin kerkesivät pakolaiset kymmenkunnan askeleen päähän rannasta kuin jo joutsimiehetki siihen tulivat.
Te myöhästyitte, hyvät herrat, virkkoi outo pil'alla; ette nyt enää meitä kiini saa; mutta ei se ole vielä lopussa, sanoi hän kääntyen Konradin puoleen; käykää nuori mies pitkällenne veneen pohjalle; ettenkös näe, miten he jännittelevät joutsiansa? nuoli kulkee kiiruummin kuin parhainkaan vene tuuliais-päältä ajettuna. Käykää vaan pitkällenne, sanon minä. Konrad totteli. Paikalla kuului eräs sohina ilmassa; yksi nuolista pysähtyi mastoon kiini, toiset katosivat järveen.
Outo katseli rauhallisella kärkkäydellä nuolta, josta koko rautanen kärki oli uponnut puuhun.
Ja, ja, virkkoi hän itsekseen; metsissämme kasvaa kyllä vahvoja joutsipuita, ja jos käsi olisi tarkempi ampumaan ja silmä sihtaamaan, olisimme nyt epäilemättä heidän kehänänsä. Mutta eipä ole helppo sattua juoksevaa väkivuohta, lentävää lintua ja aaltosilla keikkuvaa venettä. Lymytkää vielä kerran, nuori mies, lymytkää! tuolta lentää uusi laukeama!
Tosin tarttuikin taas yksi nuoli perä mastoon, ja kaksi menivät purjeen läpi, jääden siihen rippumaan. Peränpitäjä katseli niitä ylenkatseella.
Nyt, sanoi hän Konraadille ja Rosalle, nyt voitte käydä istumaan veneen laudoille pystyyn, ikään kuin lystiä ajaessa, sillä ennen kuin he ennättävät laskea kolmannen laukauksen, olemme me jo niin kaukana, että nuolet eivät tapaa meitä; rautajänteinen joutsi taitaa ainoasti näin loitolle, kuin nyt olemme, tuoda surman; ja katsokaapas, jos minä valehtelen!
Samassa lensi kolmas laukaus nuolia veneen taa veteen. Pakolaiset olivat jo siis vapautetut ihmisten vihasta, eikä heillä ollut enää ketään muita pel'ättävänä, kuin Jumala, mutta auttajansa ei tuntunut pelkäävän kumpaistakaan, ja puoli tuntia siitä, kuin he olivat käyneet veneehen, nousivat Konrad ja Rosa järven toiselle rannalle; Merkki, jonka olivat jo hädässään unouttaneet, oli uimalla seurannut heitä.
Ennen kuin Konrad erosi hyväntekiästään, aatteli hän miten suuri apu hänestä olisi liittolaisille, joiden osamies hän oli. Sentähden alkoi hän kertoa hänelle mitä Rütlissä oli keskusteltu, mutta vieras ratkasi hänen kertomuksensa jo ensisanoissa.
Te olette kutsuneet minua avuksenne, lausui hän, ja minä tulin, niinkuin olisin suonut teidän tulevan minun avukseni, jos teidän tilassa olisin ollut; mutta elkää vaatiko minulta enämpää, sillä en minä suostu enää mitään muuta tekemään.
Mutta sanokaa meille nimenne, lausui Rosa, että saamme kätkeä sen sydämmihimme, niinkuin meidän vanhempaimme nimet, sillä niinkuin heitä olemme me vel'olliset kiittämään teitäkin elämästämme.
Ja, ja, ilmoittakaa meille nimenne! jatkoi Konrad; eihän teillä ole mitään syytä sitä meiltä salaamaan. Ei suinkaan, vastasi outo sitoen venettä rannalle; minä olen syntynyt Burglenissä, olen nais-luostarin saatavien kantaja Zürichissä ja nimeni on Wilhelm Tell. Tämän sanottuansa otti hän jäähyväiset molemmilta puolisoilta ja läksi kulkemaan Flyelin tietä myöten.
Kolmas Luku.
Wilhelmi Tellistä.
Toisena päivänä äsken kerrottua tapausta, ilmoitettiin keisarin voudille, Herman Gesslerille Brunekista, että eräs lähettiläisen ritari Behringiltä Landenbergista tahtoi puhutella häntä. Tämä käski samassa lähettiläisen tulla luoksensa.
Lähettiläinen kertoi Melhtalin tapauksen ja miten Landenbergari oli sen kostanut.
Tuskin oli hän päättänyt kertomisensa, kuin sanottiin erään joutsimiehen tulleen Wolffenschiessistä.
Joutsimies kertoi herransa kuolemasta ja miten murhaaja oli päässyt karkuun erään Wilhelmi nimisen miehen avulla Burglin kylästä, joka oli Gesslerin alustaa. Wouti lupasi rangaista miestä.
Heti tämän luvattuaan tuli eräs sotamies Schvanaun rykmentistä hänen eteen, kertoen hovin herran jahdissa ammutuksi eräiltä nuorilta miehiltä Artin kylästä, joiden sisarelle hän olisi muka väkivallan tehnyt; sitten oli murhaajat pa'enneet vuoriin, joissa heitä ko'ettiin turhaan saada kiini.
Silloin nousi Gessler seisalleen ja vannoi että, jos nuori Melhtali, joka taittoi Landenbergarin palvelian käden, ja Konrad Baumgartenista, joka saunassa tappoi Wolffenschiessin herran, ynnä ne nuoret miehet, jotka Schvanaun hovi herran olivat murhanneet, joutusivat hänen käsiinsä, hän paikalla tapattaisi ne joka ainoan. Kuultua tämän uhkauksen aikoivat lähettiläiset mennä jokainen kotiinsa, mutta Gessler käski heitä ensin seuraamaan häntä Altdorffin torille.
Sinne tultua käski hän lyömään maahan pitkän tangon, jonka kär'elle hän asetti Itävallan herttuallisella ruunulla koristetun lakkinsa ja kuuluutti torvi-soitolla, että jokainen, olkoon hän vapasukunen, porvali eli talonpoika, joka kulki sen ohitse, piti uskollisuuden ja alammaisuuden merkiksi paljastaa päänsä tämän Habspurin reivien valtamerkin edessä; sitten laski hän lähettiläiset matkaansa, käskein heitä kertomaan kaikki, mitä olivat nähneet ja kuulleet sekä kehoittamaan heidänkin päällikköjänsä tekemään maakunnissansa samate, sillä sen kautta tultasiin kaikkein paraiten havaitsemaan Itävallan viholliset; viime asetti hän kaksitoista joutsimiestä torille vahtiin, käskeen niiden ottamaan kiini kaikkia, jotka eivät tätä käskyä totelleet.
Kolmen päivän perästä ilmoitettiin hänelle, yhden miehen otetuksi kiini, sentähden että hän sivumennessään ei ollut ottanut lakkia päästänsä Itävallan herttuallisen ruunun edessä. Samassa nousi Gessler hevoisensa selkään ja ratsasti seurattuna vahdiltaan Altdorffiin. Pahantekiä oli sidottu samaan tankoon, jonka kär'ellä voudin lakki rippui. Ja minkä vaatteuksesta voitiin nähdä oli vanki eräs vuori-jahtaja. Tultuaan hänen luo, käski Gessler päästämään häntä irti nuorista, joilla hän oli sidottu. Tämän käskyn täytettyä, laski jahtaaja kätensä ales, hyvin kyllä tieten ei olevansa sillä vielä asiasta kuitti, ja katseli vakaisasti voudin silmiin.
— Onko tosi, kysyi Gessler häneltä, että tälle hatulle et ole kunniata osottanut?
— On! hyvä herra!
— Mintähden?
— Sentähden että jo isiemme isät ovat opettaneet meitä paljastamaan päätämme ainoasti Jumalan, vanhaikäisten ja keisarin edessä.
— Mutta tämä ruunu merkitsee Saksan valtakuntaa.
— Petytte siinä, hyvä herra, sillä tämä on Habspurin reivien ja Itävallan herttuain ruunu. Asettakaa tämä ruunu torille Lucerissa, Friburgissa, Biennissä ja Glarussa, jotka paikkakunnat ovat heidän omia, niin en ollenkaan epäile niiden asukkaita sille kunniata näyttämästä; mutta me, jotka keisari Rudolphilta olemme saaneet luvan valita itse Tuomareitamme, seurata omaa lakiamme ja olla ei kellenkään muille kuin Saksan valtakunnalle alammaiset, me olemme tosin vel'olliset kaikkia ruunuja arvossa pitämään, mutta ei tottelemaan eikä kunnioittamaan ketään muita, kuin ainoastansa keisarillista ruunua.
— Mutta keisari Albrehti noustuaan Ruomin valtakunnan istuimelle, ei ole uudistanut niitä vapauksia, joita isänsä oli ja'eskellut.
— Siinä teki hän väärin, hyvä herra, ja ihan sentähden ovatki Uri, Schweitz ja Unterwalden yhdistyneet ja valalla vannoen luvanneet puollustaa keskenänsä toinen toisensa elämää, palvelioita ja omaisuuksia, ja auttaa toisiansa neuvoilla ja töillä.
— Uskotkos sinä heidän täyttävän valansa? kysyi Gessler myhäillen.
— Uskon kyllä, vastasi ampuja vakavasti. Ja että maanmiehet ennen kuolevat kuin rikkovat sen?
— Wihon viimeiseen mieheen asti.
— Saadaan nähdä.
— Kavahtakoon keisari itseänsä, hyvä herra, sanoi ampuja, muutoin hänelle ei käy hyvin; muistelkoon Bernin kaupungin piirittämistä, jossa häneltä keisarillinen sota luukarinsa otettiin viholliselta; sotaa Zürichiä vastaan, johon hän ei uskaltanut astua, vaikka kaikki kaupungin portit seisoivat avoinna, ja näissä kaupungeissa ei syttynyt sota vapaudesta, vaan ainoastansa rajoista; minä tiedän että hän kosti molemmat nämä onnettomuudet Glaruksen kaupungille, mutta Glarus oli ylen heikko ja voitettiin ainoasti kavaluudella, niin että se ei ehtinyt vastustaa vihollistansa, jota vasten me toiset valaliittolaiset tiedämme siitä jo edellä käsin ja olemme varustetut.
— Missä sinulla on ollut aikaa oppia lakia ja aika kirjoja, jos et sinä liene hiukan isompi kuin joutava ampuja, joksi sinua päältä nähden voisi luulla?
— Minä tiedän lakimme hyvin kyllä, sillä meidän isämme opettavat niitä kaikkein esinnä kunnioittamaan ja puoltamaan; minä tiedän aika-kirjat että minä olen hengellisestä säädystä, sillä minä olen kasvatettu erokkain luostarissa ja sentähden olenki saanut viran olla Zürichin naisluostarin saatavien kantaja. Mitä taas jahtiin tulee, ei se ole elatus-keinoni, vaan sitä harjoitan minä, niinkuin muutkin vapaat miehet, huvituksekseni.
— Mitä nimesi on?
— Ristimä-nimeni on Wilhelmi ja sukunimeni Tell.
— Wai niin! sanoi Gessler iloisesti, kaiketi olet sinä sama mies, joka autoit Baumgartenia ja hänen vaimoansa, viimeisessä myrskyssä?
— Minä soudin tosin veneelläni yli järven erään nuoren miehen ja vaimon, joita tavoitettiin kiini saada, mutta en minä kysynyt heiltä nimeänsä.
— Noh, etkös sinä ole sama mies, jota mainitaan tarkimmaksi ampujaksi koko Schveitsissä?
Hän saattasi, puolentoista sadan askeleen päästä, ampua puu omenan poikansa pään päältä, huusi eräs ääni joukosta.
Jumala, hyvä Isä, armahtakoon sitäkin, joka noi sanat suustansa laski! sanoi Wilhelmi; mutta vaarmaanki ei sillä miehellä ole lapsia.
— Onko sulla lapsia? kysäsi Gessler.
— On neljä; kolme poikaa ja yhden tyttären on Luoja siunannut minulle.
— Kukas niistä sinulle kaikkein rakkain on?
— He ovat minulle kaikki yhtä rakkaat.
— Mutta eikös niistä ole yhtään, jota rakastat ja hellit enemmin kuin muita?
Jos heistä joku olisi rakkaampi on se se kaikkein nuorin, sillä hän on kaikista pienin, ja tarvitsee niinmuodoin kaikkian enemmin minua, sillä hän on vasta seitsemännellä vuodella.
— Mikä hänen nimensä on?
— Waltter.
Gessler käänsiin samassa erään ratsastajan puoleen. ——— Mene Burgliin, sanoi hän hänelle, ja tuo tänne hänen poikansa, Waltter! [Sillä paikalla, kussa Wilhelmi Tellin talo oli, on nyt rakettu eräs vähänen kappeli, jonka seinillä on koko Wilhelmi Tellin ja Melhtalin tapaus kuvattuna.]
— Mitä varten, teidän armonne? Gessler viittasi ja sotamies läksi täyttä laukkaa ajamaan.
— Teillä on varmaanki sillä hyvä tarkoitus, hyvä herra, sanoi Telli, mutta mitäs teillä on lapseni kanssa tekemistä?
Kyllä sen saat nähdä, vastasi Gessler lyhyesti, kääntyen kansajoukon puoleen ja alkaen rauhassa puhella myötänsä tulleiden sotamiesten kanssa. Mutta Wilhelmi seisoi ääneti paikallaan hätähiki päässä, silmät mulissa ja kädet ristissä.
Kymmenen minuutin kuluttua palautui sotamies tuoden poikaista mu'assansa, ja tultuaan Gesslerin eteen, laski hän hänen maahan satulalta.
— Tässä on nyt vähä Waltteri, sanoi sotamies.
— Hyvä, hyvä, vastasi vouti.
— Armas poikani! sanoi Wilhelmi. Paikalla hyppäsi poikainen isänsä luo ja heittäytyi hänen kaulaansa.
— Laitoitko sinä, isäni, minua noutamaan tänne? kysäsi poikainen, pannen ilosta pienoiset sormensa ristiin.
— Miten äitisi saattoi sinua laskea tänne? kysyi Wilhelmi hiljaan.
Äiti oli kylässä, vastasi poika; kotona ei ollut ketään muita kuin molemmat veljeni ja sisar. Tiedätkös kuin he alkoivat katehtia minua; he sanoivat, sinun minua enemmin rakastavan kuin heitä.
Wilhelmi huo'ahti ja likisti poikaa rintaansa vasten.
Gessler katseli tätä näkyä ilosta, julmuudesta kiiluvilla silmillä, ja isän ja pojan sydämmille antaen näin aikaa avautua toisillensa, sanoi hän sotamiehille: ottakaa tämä poika ja sitokaa tuohon puuhun kiini! Osottaen erään hongan päälle, joka kasvoi toisella puolella toria.
— Mitä varten? kysyi Wilhelmi pidellen poikaa sylissänsä.
— Näyttääkseni sinulle, että sotamieheni joukossaki löytyy senlaisia joutsen jännittäjiä, jotka, ehkä nimeltään ei niin kuuluisia, kuin sinä, kuitenkin osaavat hyvin käyttää joutsiansa.
— Wilhelmi lonkautti suutaan, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt puhetta, vaikka kasvonsa vaaleus ja hikipisarat otsassaan, kylliksi todistivat, hänen sen käsittäneen.
Gessler viittasi, ja sotamiehet lähenivät poikaa.
— Sitoa lastani sotamiesten ammuttavaksi! sitä ei ole yritääkkään tehdä, vouti! Jumala ei sitä salli!
— Saadaan nähdä, sanoi Gessler ja uudisti käskyänsä.
— Wilhelmin silmät välkkyivät kuin jalopeuran; hän vilkkui ympärillensä, eikö muka jostain pääsisi pakoon; mutta hän oli jokahaaralta piiritetty.
— Mitä he mielivät tehdä minulle, isä? kysäsi vähänen Waltter säikähtyneenä.
— Mitäkö mielivät sinulle tehdä, lapseni? he, ihmisen näköset metsän-pedot, tahtovat tappaa sinua.
— Mintähden, isä? kysyi poikanen parahtain itkemään, enhän minä ole yhdellenkän ihmiselle pahaa tehnyt. Woi teitä julmia murhamiehiä! huusi Wilhelmi siristellen hampaitansa.
— Ei tässä ole mitään viivyttelemistä, sanoi Gessler, kiiruhtakaa asiaa loppuun. Sotamiehet ryykäsivät Tellin päälle ja tempasivat lapsen hänen sylistä. Wilhelmi heittäytyi polvilleen Gesslerin hevoisen eteen.
— Teidän armonne, sanoi hän hänelle pannen kätensä ristiin, teidän armonne, minähän olen rikkonut teitä vastaan; sentähden olen minä se, jonka täytyy tulla rangaistuksi; teidän armonne, rangaistaa minua, tappakaa minut! mutta laittakaa tämä lapseni äitinsä luo takasi!
— Minä en tahdo, että he tappasivat sinun, huusi poika, rimpuillen sotamiesten sylissä.
— Teidän armonne, sanoi Wilhelmi vielä, vaimoni ja lapseni täytyvät lähteä koko maakunnasta pois; he jättävät teille koko talouteni, maani ja karjani; he saavat kerjätä ympäri maita, kaupungista kaupunkiin, talosta taloon; mutta armahtakaa, herran tähden, tätä lasta!
— Kuule, Wilhelmi, sanoi Gessler, yksi ainoa keino löytyy lapsesi pelastukseksi.
— Mitä? miten? lausui Telli ja kapsahti seisalleen, käsiänsä väännellen; minkälainen keino? sanokaa minulle, sanotaa pi'an, jos ihmisen vallassa lie vaatimuksenne, täytän sen?
— En minä sinulta vaadi muuta, kuin mitä sanotaan sinun voivan tehdä, sanoi Gessler.
— Niin ilmoittakaat se siis minulle?
— Äsken kuului ääni, joka sanoi sinun olevan tarkan ampujan, että sinä muka puolentoista sadan askeleen päästä taidat ampua omenan poikasi pään päältä.
— Oh! olkoon se ääni kirottu, minä luulin, ettei sitä muut kuulleet kuin minä ja Jumala.
— Noh, Wilhelmi, olkoon männeeksi, jos käynet siihen kauppaan ja näytät sukkeluutesi, annan sinulle anteeksi rikoksesi, ettet kunnioittanut tätä hattua.
— Ei se ole mahdollista, teidän armonne; se olisi ainoasti kiusata
Jumalaa.