KUNINGATTAREN KAULANAUHA

Historiallinen romaani Ludvig XVI:n hovista

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Werner Anttila

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit V

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1917.

SISÄLLYS:

1. Autio talo. 2. Jeanne suojelijattarena. 3. Jeanne suojattina. 4. Kuningattaren lompakko. 5. Taas esiintyy tohtori Louis. 6. Kuumehaaveita. 7. Sydämen avaus on vaikeampi kuin ruumiin. 8. Hourailua. 9. Toipuminen. 10. Kaksi vertavuotavaa sydäntä. 11. Muuan raha-asiain ministeri. 12. Uusiintuneita haaveita. Paljastunut salaisuus. 13. Velallinen ja velkoja. 14. Hyvä säästö. 15. Marie Antoinette kuningattarena, Jeanne de la Motte naisena. 16. Böhmerin kuitti ja kuningattaren sitoumus. 17. Vanki. 18. Tähystyspaikka. 19. Naapurukset. 20. Kohtaus. 21. Kuningattaren käsi. 22. Nainen ja kuningatar. 23. Nainen ja paholainen. 24. Yö. 25. Hyvästijättö. 26. Kardinaalin mustasukkaisuus. 27. Pako. 28. Kirje ja kuitti. 29. Roi ne puis, prince ne daigne, Rohan je suis. 30. Miekkailua ja valtioviisautta. 31. Aatelismies, kardinaali ja kuningatar. 32. Selityksiä. 33. Vangitseminen. 34. Asiakirjat. 35. Viimeinen syytös. 36. Kosinta. 37. Saint-Denis. 38. Kuollut sydän. 39. Miksi parooni lihoi. 40. Isä ja morsian. 41. Lohikäärmeen jälkeen kyykäärme. 42. Metsästäjä joutuu itse saaliiksi. 43. Kyyhkyset pistetään häkkiin. 44. Kuningattaren kirjasto. 45. Poliisiministerin työhuone. 46. Kuulusteluja. 47. Viimeinenkin toivo mennyt. 48. Pikku Beausiren ristiäiset. 49. Häpeäpenkki. 50. Muuan ristikko ja muuan pappi. 51. Tuomio. 52. Rangaistuksen toimeenpano. 53. Vihkiäiset.

Alexandre Dumas'n vallankumousromaanien sikermä, jossa tämä suomennos ilmestyy viidentenä, muodostuu yhdeksi suurenmoiseksi kokonaisuudeksi siten, että melkoinen osa henkilöistä esiintyy mukana koko sen kaksikymmenvuotisen toimintajakson ajan, jota romaaneissa kuvaillaan.

Jotta eri romaaneihin voi mukavasti tutustua yksitellen, on edellisiin suomennoksiin liitetty selostavia katsauksia menneistä tapauksista. Näissä "Rouva de la Motte" ja "Kuningattaren kaulanauha" edustavat erityistä toimintavaihetta, jonka vaikuttavimmista henkilöistä seikkailijatar Jeanne de la Motte ja nuori kreivi de Charny ovat uusia esiintyjiä ja liittävät nämä kaksi romaania niin kiinteästi yhteen, että jälkimäisen lukijalta on edellytettävä edellisen tuntemusta.

"Rouva de la Motten" alkulauseessa sitävastoin selvitellään aikaisempien kolmen romaanin yhteinen sisältö siinä määrin kuin se on tarpeellista neljännen ja viidennen täydelle oivaltamiselle. Näiden jatko taasen käsittelee kahtena romaanina jälleenkin uuden toimintajakson ja tulee varustetuksi viidestä alkuromaanista ulottuneiden piirteiden selvityksellä.

"Kuningattaren kaulanauhaan" päättyy muutamien omituisten seikkailijain osuus tässä valtavassa historiallisessa kuvaussarjassa. Suomentajan alimuistutuksessa täydennetään heidän tarinaansa historiasta sen ajankohdan yli, johon Dumas on heidät johtanut. Sitte saavummekin jo vallankumouksen melskeisiin, joiden esikautta tekijä on valaissut perusteellisella henkilö- ja tapauspanoraamallaan.

V. H.-A.

1.

Autio talo.

Kreivi de Cagliostro saapui yksin siihen Saint-Clauden kadun vanhaan taloon, jota lukijamme eivät liene kokonaan unohtaneet. Oli jo tulossa yö, kun hän pysähtyi portin eteen, eikä bulevardilla enää näkynyt kuin muutamia harvoja kävelijöitä. Saint-Louisin kadulta kuului kavioiden töminää, jokin akkuna pantiin kiinni ruosteisten hakojen pitäessä aika melua, viereisen talon jykevä ajoportti suljettiin rautatankojen rämistessä, kun isäntä oli palannut kotia, — siinä kaikki ne elonmerkit, mitä tässä korttelissa voi havaita nyt puheenaolevana hetkenä.

Luostarin pienessä aitauksessa haukkui tai pikemmin ulvoi koira, ja haalea tuulenleyhkä kuljetti Saint-Clauden kadulle saakka kolme surunvoittoista helähdystä Saint-Paulin tornista. Kello löi kolme neljännestä yli kahdeksan.

Kuten sanottu, kreivi pysähtyi ajoportin eteen, otti viittansa alta ison avaimen ja tunki sen lukkoon, murskaten monivuotiset roskat, joita tuuli oli sen sisään kasannut.

Kuiva oljenkorsi, joka oli pujahtanut lukonsisukseen, pieni siemen, josta olisi voinut tulla orvokki tai katinnauris, mutta joka olikin äkkiä joutunut vangiksi tähän pimeään kätköön, naapuritalosta lentänyt kivensiru, kymmenen vuoden kuluessa tähän rautavankilaan ahtautuneet kärpäset, joiden raadoista lukko lopulta täyttyi — kaikki tämä narskui ja meni jauhoksi, kun avainta väännettiin. Ja kun avain oli suorittanut määräkierroksensa, piti portin aueta.

Mutta aika oli tehnyt työtään. Puu oli turvonnut liitoksissa; ruoste oli syönyt saranoita. Ruoho oli versonut esille kivityksen saumoista ja kosteilla huuruillaan värjännyt vihreäksi portin alaosan. Kaikkialla oli pääskysten pesien kaltainen tahdas tilkinnyt raot umpeen, ja eräänlaisten korallien rehevä kasvullisuus oli luonut holvikaarejaan päällekkäin ja kätkenyt puun pinnan tuoreiden sirkkalehtiensä alle.

Cagliostro tunsi portin tekevän vastusta; hän sysäsi siis nyrkillään, sitten kyynärpäillään ja vihdoin hartiavoimalla ja sai murretuksi kaikki nuo sulut, jotka pahasti rätisten kuin vasten tahtoaan väistyivät.

Portin auettua tuli piha Cagliostron näkyviin autiona, sammaltaneena kuin hautuumaa. Hän sulki portin jälkeensä, ja hänen askeleensa painuivat ärhentelevään, tiheään juolavehnään, joka oli vallannut kivetyn pihankin. Kukaan ei ollut nähnyt hänen tulevan, kukaan ei nähnyt häntä näiden kookasten muurien kehässä. Hän saattoi hetkeksi pysähtyä ja vähin erin palata entiseen elämäänsä, niinkuin oli taloonsakin palannut. Edellinen oli lohduton ja tyhjä, jälkimäinen hävitetty ja autio.

Ulkoportaiden kahdestatoista askeleesta oli enää kolme eheänä, muut olivat sadevesien ja rikkaruohojen jäytäminä höltyneet ja lopulta romahtaneet kauvas kiinnikkeistään. Tällöin olivat kivet murskaantuneet, ja raunioille oli ruoho kuin hävityksen merkki lipuksi ylpeästi kohottanut töyhtömäiset tähkänsä.

Cagliostro astui notkuvia portaita ylös ja joutui toisen avaimen avulla valtavan suureen eteiseen. Vasta täällä hän sytytti mukaan ottamansa lyhdyn, mutta kuinka varovasti hän pitelikin tulta, puhalsi talon kolea viima sen kohta sammuksiin. Kuoleman henkäys kävi rajusti elämän kimppuun; pimeys valtasi valon. Cagliostro sytytti lyhtynsä uudestaan ja kulki edelleen. Ruokasalissa olivat tarjoilupöydät nurkissa peittyneet homeella ja melkein menettäneet entisen muotonsa, pysyen tuskin enää pystyssä lattian tahmaisilla kivilevyillä. Kaikki sisäovet olivat auki suoden ajatukselle kuten katseellekin vapaan tilaisuuden tunkea näihin kolkkoihin kamareihin, joissa kuolema oli jo käynyt.

Kreivi tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä, sillä salongin perältä, mistä muinoin alkoivat kiertoportaat, kuului jotakin kahinaa, sellaista, mikä ennen oli ilmoittanut rakkaan henkilön tuloa ja herättänyt talon isännän kaikissa aisteissa elämää, toivoa, autuutta. Nyt se ei merkinnyt mitään, mutta palautti kuitenkin muistiin kaiken entisyyden.

Kulmakarvat rypyssä, hitaasti hengittäen, kädet nihkeinä Cagliostro astui Harpokrateksen kuvapatsasta kohti; tämän vieressä avautui ennen pontimen avulla väliovi, salaperäinen, huomaamaton side, joka yhdisti talon tunnetun osan ja tuntemattoman. Vaivatta hän nytkin vielä sai pontimen toimimaan, vaikka sen madonsyömä päällystys natisi. Mutta kohta kun hän oli astunut salaportaille, kuului outoa kahinaa uudestaan. Cagliostro kurotti lyhtyä eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä piti ääntä, ja näki vain suuren tarhakäärmeen, joka kiemurteli rappusia alas ja pyrstöllään läiskäytteli joka askelmaa. Käärme loi Cagliostroon tyynesti mustan silmänsä, pujahti sitten laudoituksessa olevaan rakoon ja katosi. Epäilemättä se oli tämän aution rakennuksen haltia.

Kreivi astui portaita ylös. Kaikkialla seurasi häntä tällöin jokin muisto tai oikeammin varjo; ja kun valo heitti seinälle liikkuvan varjokuvan, vavahti hän luullen näkevänsä siinä jonkin oudon hahmon, joka oli kuolleista herännyt käydäkseen hänen mukanaan katsomassa tätä salaperäistä olinpaikkaa.

Näin vaeltaen ja haaveillen hän saapui sen arinan ääreen, joka oli yhdyssiteenä Balsamon asehuoneen ja Lorenza Felicianin hyvätuoksuisen kammion välillä. Seinät olivat paljaat, huoneet tyhjät. Ammottavassa tulisijassa oli jäljellä suunnaton tuhkaläjä, jossa kimalteli muutamia pieniä harkkoja kultaa ja hopeaa. Tämä hieno, valkoinen tuhka oli Lorenzan kalusto, jonka Balsamo oli polttanut viimeistä kappaletta myöten; siinä olivat kilpikonnanluiset kaapit, klaveri ja ruusupuinen kori, kaunis, Sèvres-porsliinilla kirjavoitu vuode, jonka kiillemäinen tuhka oli marmorijauhon kaltaista, korureunukset ja metallikoristeet sulaneina kovassa, umpisulkuisessa kuumuudessa, silkillä kirjaillut verhot ja matot, aloe- ja santelipuiset lippaat, joiden voimakas tuoksu oli tulipalon aikana noustessaan savupiippujen kautta levittänyt hyvää hajua niin laajalti Pariisiin kuin savu oli ulottunut, niin että ohikulkijat olivat parina päivänä ihmetellen nuuskineet näitä oudon ihania lemuja pariisilaisilman seasta ja hallien läheiset puotilaiset ja Saint Honorén korttelin ompelijatytöt huumaantuneet vahvatuoksuisista, palavista hiukkasista, ikäänkuin heihin olisi puhaltanut tuuli Libanonin rinteiltä tai Syrian lakeuksilta. Nämä hyvät hajut olivat vielä tallella tässä autiossa ja kylmässä huoneessa. Cagliostro kumartui, otti hyppysellisen tuhkaa ja hengitti sisäänsä sen tuoksua hurjan kiihkeästi.

— Näin siis saan, — mutisi hän, — imeä sisääni hivenen sitä sielua, joka muinoin oli tekemisissä tämän tomun kanssa.

Sitten hän näki jälleen rautaristikot, viereisen aution pihan ja portaita noustuaan ne syvät halkeamat, jotka tulipalo oli tässä sisärakennuksessa aikaansaanut tuhotessaan yläkerroksen. Kaamean ihana näky! Althotaan huone oli hävinnyt; seinistä oli jäljellä vain seitsemän tai kahdeksan pykälää mustuneina liekin kuluttavista kielistä.

Kenen tahansa, joka ei tuntenut Balsamon ja Lorenzan surullista tarinaa, olisi käynyt sääliksi tätä hävitystä. Kaikesta huokui tässä talossa sortunut suuruus, himmennyt loisto, kadonnut onni.

Cagliostro ahmi näitä haaveellisia muistoja. Mies laskeutui filosofiansa huipuilta elähyttääkseen mielessään jälleen sitä lempeän ihmisyyden hiukkasta, jota sanotaan sydämen tunteiksi ja joka ei ole pelkkää järkeilyä.

Loihdittuaan esille yksinäisyyden suloiset utukuvat ja näille hetkisen uhrattuaan hän luuli jo päässeensä eroon inhimillisestä heikkoudesta, kun hänen katseensa osui esineeseen, joka yhä loisti keskellä tätä tuhoa ja kurjuutta. Hän kumartui ja näki lattian uurteessa puoleksi tomuun peittyneenä pienen hopeavasaman, joka näytti äsken pudonneen naisen tukasta. Se oli italialainen hiusneula, jollaisia naiset siihen aikaan mieluimmin käyttivät pidättämään palmikoita, nämä kun puuteroituina olivat raskaita. Filosofi, tiedemies, ennustaja, ihmiskunnan halveksija, joka tahtoi, että itse taivaskin ottaisi hänet lukuun, tämä mies, joka oli omassa mielessään tukehuttanut niin monta tuskaa ja raadellut niin monen muun sydäntä, Cagliostro, jumalankieltäjä, silmäinkääntäjä, ivallinen pilkkaaja, otti lattialta tuon neulan, painoi sitä huulilleen ja varmana, ettei kukaan ollut näkemässä, päästi silmästään kyyneleen mutisten:

— Lorenza!

Mutta siinä olikin kaikki. Tässä miehessä oli jotakin paholaisen tapaista. Hän haki taistelua, ja sitä hän nautinnokseen piti yllä omassa itsessään. Hellästi suudeltuaan tätä pyhitettyä muistoesinettä hän aukaisi akkunan, pisti kätensä rautatankojen välitse ja viskasi kevyen metallipalasen viereisen luostarin alueelle, jonne se oksien väliin katosi. Näin hän itseään rankaisi siitä, että oli sydäntään kuunnellut.

— Hyvästi! — sanoi hän tunteettomalle kappaleelle, joka meni ehkä iäksi hukkaan. — Hyvästi, muisto, joka varmaankin olit lähetetty minua hellyttämään, heikentämään! Tästedes ajattelen vain maallisia asioita.

— Niin, tämä talo tulee häväistäväksi. Mitä sanonkaan? Sehän on jo häväisty. Olen jälleen avannut sen ovet, valaissut sen seiniä, katsahtanut haudan sisään, penkonut kuoleman tuhkaa. Häväisty siis tämä jo nyt on ja niin olkoonkin täydessä mitassa, joksikin eduksi! Uudestaan saa nainen kävellä tällä pihalla, polkea jalallaan näitä rappusia ja kenties laulella näiden seinien sisällä, missä Lorenzan viimeinen huokaus vielä väreilee. Olkoon niin! Mutta kaikki tämä pyhyyden loukkaus tähdätköön tiettyyn päämäärään, ajakoon minun asiaani. Jos Jumala siinä menettääkin, pääsee sensijaan Saatana voitolle.

Hän laski lyhdyn portaille.

— Koko tämä porrashuone, — sanoi hän, — on hävitettävä. Tämä sisärakennus on myös poistettava. Salaperäisyys saa hälvetä; talo jää kätköpaikaksi, lakaten olemasta pyhättö.

Hän otti muistikirjastaan lehden, johon kirjoitti joutuin seuraavat rivit:

'Arkkitehdilleni, herra Lenoirille.

Piha ja eteiset siistittävät; vajat ja tallit uudistettavat; sisäosasto purettava; hotelli muunnettava kaksikerroksiseksi; aikaa: viikko.'

— Katsokaamme nyt, — mutisi hän, — voiko täältä hyvin nähdä pikku kreivittären akkunan.

Hän astui toisessa kerroksessa erään akkunan ääreen. Sieltä oli ajoportin päällitse vapaa näköala Saint-Clauden kadun vastapäistä julkisivua kohti. Suoraan edessä, enintään kuudenkymmeneen askeleen päässä, oli Jeanne de la Motten vuokraama huoneusto.

— Molemmat naiset joutuvat varmasti näkemään toisensa, — tuumi Cagliostro. — Hyvä on.

Nyt hän otti lyhdyn taas käteensä ja astui portaita alas. Noin tuntia myöhemmin hän oli jälleen kotonaan ja lähetti kirjelippunsa arkkitehdille.

Seuraavana päivänä oli autio talo viidenkymmenen työmiehen vallassa. Kaikkialta kuului vasarain, sahojen ja muiden työkalujen ääntä; suuriksi kasoiksi koottu ruoho paloi savuten pihan nurkassa. Kun naapurit illalla palasivat kotia ja tapansa mukaan uteliaina tähystivät, näkivät he pihalla suuren rotan ripustettuna käpälästään vanteeseen keskellä muurareita ja apureita, jotka tekivät pilaa sen harmahtavista kuonokarvoista ja suuremmoisesta lihavuudesta. Tämä hotellin hiljainen asukas oli joutunut umpisulkuun, kun sen koloon oli pudonnut kivi. Ja kun nostolaitos korjasi kiven pois, saivat miehet puolikuolleen rotan hännästä kiinni, ja silloin se uhrattiin laastia sekoittavien nuorten auvergnelaisten huvitukseksi; hengen siltä vei joko häpeäntunto tai tukehtuminen. Muuan ohikulkija piti sille seuraavan ruumispuheen:

— Siinä on edes yksi, joka on nauttinut onnea kymmenen vuotta!

Sic transit gloria mundi. [Niin menee maailman kunnia. Suom. ]

Viikon kuluttua talo oli uudessa kunnossa Cagliostron määräysten mukaan.

2.

Jeanne suojelijattarena.

Kardinaali de Rohan sai kaksi päivää sen jälkeen, kun oli käynyt Böhmerin luona, näin kuuluvan kirjelipun:

'Hänen korkea-arvoisuutensa, herra kardinaali de Rohan tietänee, missä hän tänään syö illallista.'

— Pikku kreivittäreltä, — tuumi hän haistellen paperia. — Menenpä sinne.

Syy, miksi rouva de la Motte kutsui kardinaalia luokseen, oli seuraava. Niiden lakeijain joukossa, jotka hänen korkea-arvoisuutensa oli toimittanut hänen palvelukseensa, hän oli pannut merkille erään mustatukkaisen ja ruskeasilmäisen, jonka verevä iho ilmaisi pirteän ja kiivaan luonteen sekoitusta, niin että tarkka vaisto saattoi huomata miehen toimeliaaksi, rohkeaksi ja itsepintaiseksi. Tämän hän kutsui luokseen, ja neljännestunnin päästä oli miehen kuuliaisuus ja ripeys tehnyt hänelle sen palveluksen, jota hän silloin tarvitsi. Lakeija oli vakoillut kardinaalia ja ilmoitti nähneensä tämän kahtena päivänä perätysten käyvän herrain Böhmer ja Bossangen liikkeessä. Nyt Jeanne tiesi kylliksi. Sellainen mies kuin kardinaali de Rohan ei tingi, eivätkä Böhmerin kaltaiset taitavat liikemiehet päästä ostajaa suotta luotansa. Kaulanauha oli siis varmaankin myyty.

Böhmer siis myynyt, kardinaali ostanut, mutta tämä jälkimäinen ei ollut sanaakaan maininnut uskotulleen, rakastajattarelleen! Se oli paha oire; Jeanne rypisti otsaansa, puri yhteen ohuita huuliaan ja kirjoitti kardinaalille äsken mainitun kutsun.

Illalla kardinaali tuli. Edeltäpäin hän oli lähettänyt korillisen Tokay-viiniä ja joukon harvinaisia herkkuja, aivan kuin olisi menossa illalliselle rouva Guinardin tai neiti Dangevillen luo. Tämä vivahdus ei jäänyt Jeannelta huomaamatta, kuten eivät monet muutkaan pikkupiirteet aikaisemmin. Hän ei ollut haluavinaan tarjoilla mitään siitä, mitä kardinaali oli lähettänyt, ja kun he olivat kahden kesken, aloitti hän keskustelun hellällä äänensävyllä.

— Mieltäni surettaa, monsieur, — sanoi hän, — eräs asia aika lailla.

— Mikä se on, kreivitär? — kysyi kardinaali ilmaisten huolestusta sillä tapaa, mikä ei aina ole todellisen huolestumisen merkki.

— Minua niin harmittaa, monseigneur, ei se, ettei teissä ole rakkautta minuun eikä ole koskaan ollutkaan…

— Mitä ihmettä te nyt puhutte?

— Ei teidän tarvitse puolustella itseänne; se veisi vain suotta aikaa.

— Minulta, — sanoi kardinaali kohteliaasti.

— Ei, vaan minulta, — vastasi rouva de la Motte lyhyesti. — Muuten…

— Voi, kreivitär… keskeytti kardinaali.

— Älkää valitelko, monseigneur. Minua ei se lainkaan liikuta.

— Sekö ei liikuta, rakastanko teitä vai en?

— Se juuri.

— Ja miksi se ei teitä liikuta?

— Siksi, etten minäkään teitä rakasta.

— Kreivitär, tiedättekö, ettei se, mitä nyt puhutte, ole lainkaan ystävällistä?

— Totta on, ettei keskustelumme ala mairitellen; voimme siis pitää selvitettynä erään tosiasian.

— Mikä tosiasia se on?

— Etten ole teitä rakastanut, monseigneur, niinkuin ette tekään minua.

— Mitä minuun tulee, ei sovi niin sanoa, — väitti prinssi melkein sillä äänenpainolla, kuin puhuisi totta. — Minussa on ollut teihin paljon mieltymystä, kreivitär. Älkää siis minua mitatko itsenne mukaan.

— Kuulkaapa, monseigneur, kunnioittakaamme toisiamme niin paljon, että puhumme keskenämme totta.

— Ja miltä kuuluu totuus?

— Meidän välillämme on rakkautta paljoa vahvempi side.

— Mikä side?

— Oma etu.

— Oma etu? Hyi, kreivitär!

— Monseigneur, voin teille sanoa, niinkuin normandilainen talonpoika sanoi pojalleen: Jos kammot hirsipuuta, älä silti pakota toisia sitä kammomaan. Te, monseigneur, sanotte omasta edusta: hyi! Sepä on kumma!

— No vaikka olisikin niin, että harrastamme omaa etua, niin kysyn: kuinka voin edistää teidän etuanne ja te minun?

— Ensiksikin, ennenkuin muusta puhutaan, tekee mieleni teitä nuhdella.

— Olkaa niin hyvä.

— Te ette osota minulle kylliksi luottamusta, toisin sanoen kunnioitusta.

— Minäkö? Missä suhteessa, kreivitär?

— Kiellättekö, että kun olitte taitavasti urkkinut minulta kaikki yksityisseikat, joita niin halukkaasti teille kerroin…

— Mistä asiasta?

— Erään ylhäisen naisen mielihalusta erästä esinettä kohtaan, niin te ryhdyitte toimiin tyydyttääksenne tuon halun ettekä minulle puhunut siitä sanaakaan.

— Urkkinut… erään naisen mielihalun… tyydyttänyt sen halun… kreivitär, te olette suorastaan arvoitus, sfinksi! Vai niin, olen kyllä nähnyt naisen pään ja kaulan, mutta en vielä jalopeuran kynsiä. Nähtävästi aiotte ne nyt näyttää… sama se.

— Ei suinkaan, monseigneur, teille en näytä mitään, koska ette enää haluakaan mitään nähdä. Annan teille vain arvoituksen selityksen: Yksityisseikat ovat ne, jotka tulivat esille Versaillesissa; eräs ylhäinen nainen on kuningatar, ja hänen mielihalunsa tyydyttäminen merkitsee sitä, että te eilen ostitte hänelle Böhmer ja Bossangelta kuuluisan kaulanauhan.

— Kreivitär! — mutisi kardinaali kalpeana ja neuvotonna. Jeanne loi häneen kirkkaimman katseensa.

— Kuulkaapa, — sanoi hän, — miksi te minuun katsotte niin hämmentyneenä? Vai ettekö eilen päättänyt kauppaa jalokiviseppien kanssa Ecolen rantakadun varrella?

Mies, jolla on Rohanin nimi, ei valehtele naisellekaan. Kardinaali oli siis vaiti. Ja kun hän alkoi punastua, jollaista kiusaa mies ei anna anteeksi naiselle, joka siihen on syynä, tarttui Jeanne kiireesti hänen käteensä.

— Anteeksi, hyvä prinssi, — sanoi hän, — minusta oli niin tärkeätä huomauttaa teille, missä kohden olette minusta erehtynyt. Olette luullut minua tyhmäksi ja häijyksi.

— No, no, kreivitär…

— Mutta…

— Ei enää sanaakaan! Antakaa minun vuorostani puhua. Ehkä saan teidät uskomaan, sillä nyt näen selvästi, kenen kanssa olen asioissa. Odotin tapaavani teissä kauniin, henkevän naisen, viehättävän rakastajattaren, mutta teissä on enemmän. Kuunnelkaa.

Jeanne siirtyi likemmäksi pitäen yhä kättään kardinaalin kädessä.

— Te olette suostunut lemmitykseni, ystäväkseni, vaikkette minua rakasta, — jatkoi kardinaali. — Niin sanoitte itse.

— Ja sen toistan, — myönsi rouva de la Motte.

— Teillä oli siis jokin päämäärä?

— Tietysti.

— Mikä se oli, kreivitär?

— Tarvitseeko minun todellakin selittää?

— Ei, onhan se ilmeinen. Te tahdotte edistää onneani, ja kun kerran minun onneni on saavutettu, niin ensi huolenani on turvata teidän onnenne. Eikö niin ole, vai olisinko erehtynyt?

— Ei, ette ole erehtynyt, monseigneur; juuri niin on asian laita. Mutta uskokaa ilman korupuheita, että tätä päämäärää tavoitellessani en ole tuntenut vastenmielisyyttä tai vastahakoisuutta, yritys on ollut mieluinen.

— Te olette rakastettava nainen, ja teidän kanssanne on hauska puhua asioista. Oikein olitte tekin arvannut, kreivitär. Tiedätte siis, että eräälle taholle päin minussa on kunnioittavaa ihailua.

— Sen kyllä huomasin oopperanaamiaisissa.

— Tämä sydämeni alttius ei koskaan saa myötätuntoa, ja Jumala minua varjelkoon sitä luulemasta!

— Nainen ei aina pysy kuningattarena, — huomautti Jeanne, — ja minun käsittääkseni te olette ainakin Mazarinin vertainen.

— Hän olikin varsin kaunis mies, — vastasi kardinaali nauraen.

— Ja erinomainen pääministeri — lisäsi kreivitär tyynesti.

— Kreivitär, teidän seurassanne on tarpeetonta ajatella ja monin verroin tarpeettomampaa teille puhua, te kun ajattelette ja puhutte ystävienne puolesta. Niin, minä pyrin pääministeriksi. Siihen minua yllyttää kaikki: syntyperäni, tottumus asioihin, ulkomaisten hovien minulle osoittama suosio ja melkoinen määrä myötätuntoa Ranskan kansan puolelta.

— Tosiaan kaikki, — sanoi Jeanne, — paitsi eräs seikka.

— Paitsi eräs vastenmielisyys, sitäkö tarkoitatte?

— Niin, kuningattaren puolelta, ja tämä vastenmielisyys onkin vakava este. Mikä kuningatarta miellyttää, siihen täytyy kuninkaankin lopulta suostua, ja mitä kuningatar vihaa, sitä kuningas jo ennakolta kammoo.

— Ja hän vihaa minua?

— Ooh!

— Puhutaan suoraan. Minusta emme enää voi pysähtyä, kun olemme niin kauniilla alulla, kreivitär.

— No niin, kuningatar ei rakasta teitä.

— Silloin olen hukassa. Mikään kaulanauha ei siinä auta.

— Mutta juuri siinä voitte erehtyä, hyvä prinssi.

— Kaulanauha on kuitenkin ostettu.

— Kuningatar saa ainakin nähdä teidän rakastavan, vaikkei itse rakastakaan.

— No no, kreivitär!

— Olemmehan siitä sopineet, että asiat mainitaan oikealta nimeltään.

— Myönnetään. Ette siis ole aivan toivoton siinä suhteessa, että saatte kerran nähdä minut pääministerinä?

— Siitä olen varma.

— Minua oikein harmittaa, kun en ole tullut kysyneeksi, mitä te itsellenne toivotte.

— Omat toiveeni ilmoitan teille sitten, kun pystytte ne täyttämään.

— Niin sitä pitää puhua! Odotan sitä päivää, jolloin ilmoitatte.

— Kiitos! Käykäämme nyt illalliselle

Kardinaali tarttui Jeannen käteen ja puristi sitä niin, kuin Jeanne oli joku päivä sitten hartaasti halunnut sitä puristettavan. Mutta se aika oli jo mennyt. Hän veti kätensä takaisin.

— Mitä nyt, kreivitär?

— Syödään illallista, sanon uudestaan, monseigneur.

— Mutta minun ei ole enää nälkä.

— Puhelkaamme siis.

— Mutta minulla ei enää ole mitään sanottavaa.

— Erotkaamme siis.

— Vai sellainen meidän liittomme onkin teidän mielestänne? Käskette minun mennä!

— Voidaksemme oikein kuulua yhteen, monseigneur — vastasi Jeanne, — olkaamme kumpikin oma itsemme.

— Oikeassa olette, kreivitär. Anteeksi, että teihin nähden vielä kerran erehdyin, mutta vannon, että tämä on viimeinen kerta.

Samalla hän tarttui rouva de la Motten käteen ja suuteli sitä niin kunnioittavasti, ettei huomannut kreivittären ivallista, pirullista hymähdystä, joka kohdistui hänen sanoihinsa: "Vannon, että tämä on viimeinen kerta."

Jeanne nousi seisaalle ja saattoi prinssiä eteiseen asti. Siellä jälkimäinen pysähtyi ja kuiskasi:

— Entä jatko, kreivitär?

— Perin yksinkertainen.

— Mitä minun on tehtävä?

— Ei mitään. Odottakaa minua.

— Ja te menette…

— Versaillesiin.

— Milloin?

— Huomenna.

— Ja vastauksenne saan…

— Viipymättä.

— Hyvä on, minä antaudun suojelijattareni käsiin.

— Antakaa vain minun toimia.

Tämän sanottuaan Jeanne palasi sisähuoneisiin, pani maata ja mutisi luoden hajamielisen katseen marmoriseen, ihanaan Endymioniin, joka näytti odottavan Dianaa:

— Vapaus on sittenkin parempi.

3.

Jeanne suojattina.

Sellaisen salaisuuden haltijana, sellaisen tulevaisuuden perijänä, kahden niin vankan tuen pönkittämänä Jeanne tunsi jaksavansa siirtää vaikka maailman sijoiltaan. Hän arveli kuluvan vielä pari viikkoa, ennenkuin saisi ruveta täysin nauttimaan sitä mehukasta rypälettä, jonka onni oli ripustanut hänen päänsä kohdalle.

Esiintyä hovissa, ei enää anojana tai rouva de Boulainvilliersin pelastamana kerjäläisparkana, vaan Valois-suvun jälkeläisenä, jolla on sadan tuhannen livren korkotulot ja puolisona joku herttua tai pääri, olla kuningattaren tunnustettuna suosikkina ja tänä juonien ja myrskyjen aikana hallita valtiota hallitsemalla Marie-Antoinetten kautta kuningasta — siinä se kuvasarja, joka alituisesti liikkui rouva de la Motten ajatuksissa.

Seuraavana päivänä hän lähti suoraa päätä Versaillesiin. Hänellä ei ollut lupakorttia vastaanottoa varten, mutta hän luotti onneensa niin täydellisesti, ettei epäillyt hovisäännön väistyvän hänen pyrkimyksensä tieltä. Ja siinä hän olikin oikeassa.

Hovin koko henkilökunta, joka oli niin harras arvaamaan hallitsijan toivomuksia, oli jo huomannut, kuinka hyvin Marie Antoinette viihtyi kauniin kreivittären seurassa. Enempää ei tarvittu, jotta Jeannen saapuessa muuan ovela lakeija, haluten päästä suosioon, asettui sille kohtaa, mistä kuningatar kappelista palatessaan kulki sivutse, ja ikäänkuin sattumalta kysyi päivystävältä kamariherralta:

— Kuinka on meneteltävä, monsieur, kun kreivitär de la Motte-Valois on tullut ilman vastaanotto-korttia?

Kuningatar keskusteli hiljaa Lamballen prinsessan kanssa, mutta keskeytti puheensa kuullessaan kreivittären nimen, joka oli lausuttu tahallaan ääneen. Samalla hän kääntyi sinne päin.

— Sanoiko joku, — kysyi hän, — että rouva de la Motte-Valois on täällä?

— Niin on sanottu, teidän majesteettinne, — vastasi kamariherra.

— Kuka sen sanoi?

— Tämä lakeija, madame. Lakeija kumarsi häveliäästi.

— Rouva de la Motte-Valois saa tulla minun luokseni, — sanoi kuningatar astuen eteenpäin, lisäten kohta senjälkeen:

— Saatte viedä hänet pukuhuoneeseen.

Jeanne, jolle lakeija tietysti kertoi, mitä oli hänen hyväkseen tehnyt, aukaisi heti rahakukkaronsa, mutta lakeija hillitsi häntä sanoen viekkaasti hymyillen:

— Olkaa niin hyvä, rouva kreivitär, että annatte sen velan jäädä toistaiseksi maksamatta; pian saanette sen suorittaa korkoineen.

Jeanne pisti rahat takaisin taskuunsa.

— Olette oikeassa, ystäväiseni, Kiitos!

— Miksi en voisi, — tuumi hän, — suosia hovilakeijaa, joka suosii minua? Teenhän kardinaalille saman palveluksen.

Pian oli Jeanne kuningattarensa edessä. Marie-Antoinette näytti vakavalta, hieman haluttomaltakin, kenties juuri senvuoksi, että oli liiaksi suosinut kreivitärtä ottamalla hänet vastaan, vaikka hän tuli odottamatta.

— Kuningatar näkyy todellakin kuvittelevan, että vielä käyn kerjäämässä, — ajatteli kardinaalin ystävätär. — Ennenkuin ehdin lausua kahtakaankymmentä sanaa, täytyy hänen käydä iloisemman näköiseksi tai ajaa minut ovesta ulos.

— Madame, — sanoi kuningatar, — vieläkään en ole ehtinyt puhua kuninkaalle.

— Ah, madame, teidän majesteettinne on jo tehnyt minulle liiankin paljon hyvää enkä odota enää mitään. Nyt tulin…

— Niin, mille asialle tulitte? — keskeytti kuningatar herkkänä siirtymään asiasta toiseen. — Te ette ollut pyytänyt päästä puheilleni. Sattuiko jokin kiireellinen asia… teille?

— Kiireellinen… kyllä, madame; mutta ei minun tähteni.

— Siis minun tähteni… No puhukaa, kreivitär.

Ja kuningatar saattoi Jeannen kylpysaliin, missä kamarirouvat odottivat. Nähdessään näin paljon väkeä kuningattaren ympärillä kreivitär ei ruvennut puhumaan. Päästyään kylpyyn kuningatar laski kamarirouvat menemään.

— Madame, — sanoi nyt Jeanne, — teidän majesteettinne näkee minut pahassa pulassa.

— Kuinka niin? Sitähän jo heti arvelinkin.

— Teidän majesteettinne tietää, sillä luullakseni olen sen maininnut, että kardinaali de Rohan osoittaa minulle suosiotaan erinomaisen ylevällä tavalla.

Kuningatar kävi tyytymättömän näköiseksi.

— En oikein muista, — vastasi hän.

— Luulin, että…

— Ei sillä väliä… puhukaa vain.

— Saan siis kertoa, madame, että hänen korkea arvoisuutensa suvaitsi toissapäivänä käydä luonani.

— Vai niin.

— Asia koski erästä laupeudentyötä, jonka olen pannut alulle.

— Hyvä on, kreivitär! Minä annan myös jotakin… teidän hyvään tarkoitukseenne.

— Nyt teidän majesteettinne luulee väärin. Minulla oli jo kunnia sanoa, etten tullut mitään pyytämään. Tapansa mukaan kardinaali puhui kuningattaren hyvyydestä ja väsymättömästä avuliaisuudesta.

— Ja halusi, että avustaisin hänen suojattejaan?

— Aluksi… niin, teidän majesteettinne.

— Sen teenkin, en kardinaalin mieliksi, vaan onnettomien vuoksi, joita koetan auttaa, tulkoot mistä päin hyvänsä. Mutta sanokaa hänen korkea-arvoisuudelleen, että nykyään omat varani ovat vähissä.

— Voi, madame, sitä juuri hänelle huomautinkin, ja siitä johtuukin se pula, johon äsken viittasin.

— Puhukaa, puhukaa!

— Kuvasin kardinaalille, mikä hehkuva armeliaisuus täyttää teidän majesteettinne sydämen, milloin tahansa kerrotaan jonkun hädästä, ja kuinka anteliaisuus yhä tyhjentää kuningattaren kassan, niin ettei se kaikkeen riitä.

— Hyvä, hyvä!

— Ajatelkaapa, monseigneur, sanoin hänelle, että kuningatar esimerkiksi antautuu oman hyvyytensä orjaksi, että hän uhraa oman itsensä köyhien vuoksi. Se hyvä, mitä hän tekee, tuottaa hänelle itselleen pulaa, ja sitten syytin itseäni.

— Miksi niin, kreivitär? — kysyi kuningatar, joka kuunteli joko siksi, että Jeanne oli osannut kajota hänen heikkoon puoleensa, tai siksi, että Marie-Antoinette tarkalla älyllään aavisti jotakin tärkeätä olevan tulossa pitkän esipuheen jälkeen.

— Sanoin hänelle, että teidän majesteettinne oli joku päivä sitten antanut minulle melkoisen rahasumman; että samanlaisia lahjoituksia oli kuningattaren kassasta jaettu parin viime vuoden kuluessa lukemattomia kertoja, ja että jos kuningatar olisi ollut vähemmän antelias, vähemmän uhraavainen, olisi hänellä pari miljoonaa säästössä, eikä silloin olisi ollut mitään syytä kieltäytyä vastaanottamasta ihanaa timanttista kaulanauhaa, jonka hylkääminen oli niin ylevämielinen, sankarillinen, mutta sallittakoon minun sanoa, myös niin epäoikeutettu teko.

Kuningatar punastui ja alkoi taas katsella Jeannea. Asian ydin sisältyi varmaankin viime lauseeseen. Oliko tässä ansa vai ainoastaan mairittelua? Tältä kannalta harkiten siinä voi piillä jokin vaara kuningattarelle. Mutta Marie-Antoinette näki Jeannen kasvoissa niin paljon lempeyttä, vilpitöntä hyväntahtoisuutta ja puhdasta totuutta, ettei ollut mitään syytä sellaista ilmettä epäillä kavalaksi tai matelevan imartelevaksi. Ja kun kuningattaren oma sydän oli todella ylevä ja ylevyydessä aina on voimaa ja voimassa totuudenrakkautta, sanoi Marie-Antoinette huokaisten:

— Niin, se kaulanauha on kaunis; se oli kaunis, aioin sanoa, ja minua ilahuttaa kuulla, että nainen, jolla on hyvä aisti, antaa minulle arvoa sen hylkäämisestä.

— Jospa tietäisitte, madame, — ehätti nyt Jeanne parhaiksi huomauttamaan, — kuinka helposti oppii tuntemaan ihmisten tunteita, jos on kiintynyt niihin, joita he rakastavat!

— Mitä sillä tarkoitatte?

— Tarkoitan sitä, madame, että kun kardinaali de Rohan sai kuulla sankarillisen uhrauksenne, näin hänen kalpenevan.

— Kalpenevan!

— Hänen silmänsä täyttyivät heti kyynelistä. En tiedä, madame onko kardinaali de Rohan todella kaunis mies ja täydellinen ylimys, kuten monet väittävät, mutta sen tiedän, etten koskaan unohda hänen silloisia kasvojaan, kun niitä valaisi hänen sielunsa tuli ja kostutti kyynelvirta, jonka laski valloilleen teidän majesteettinne jalo epäitsekkyys, — mitä sanonkaan, suuremmoisen ihana kieltäymys.

Kuningatar ei vastannut kohta, vaan juoksutti vettä kullatun joutsenen nokasta, joka kaareutui hänen marmorista kylpyammettaan kohti. Sitten hän sanoi:

— Kuulkaapa, kreivitär, jos kardinaali de Rohan on teistä näyttänyt niin kauniilta ja täydelliseltä, kuin juuri sanoitte, niin en neuvoisi teitä antamaan hänen sitä huomata. Hän on maailmallinen kirkkoruhtinas, sellainen paimen, joka ottaa lampaan sekä itselleen että Herralle.

— Jumala varjelkoon, madame!

— Entä sitten? Onko se panettelua? Eikö se kuulu hänen maineeseensa ja eikö hän itsekin siitä ylpeile? Ettekö ole nähnyt hänen juhlatilaisuuksissa huiskuttavan käsiään ilmassa, — ne ovatkin kauniit, — saadakseen ne vieläkin valkoisemmiksi, ja silloin hänen käsiinsä, joissa säteilee piispansormus, kiintyy hurskasten naisten katseita loistavampina kuin kardinaalin timantti.

Jeanne kumarsi.

— Kardinaalin valloituksia, — jatkoi kuningatar innostuen, — on hyvin paljon. Muutamista on tullut häväistysjuttuja. Hän on yhtä herkkä rakastumaan kuin Fronden [kapinaliike 1600-luvun puolivälissä, jolloin Ludvig XIV oli alaikäinen. Suom. ] aikuiset papit. Ylistäköön häntä ken tahtoo; minä ainakaan en siihen rupea.

— En tiedä, madame, — vastasi Jeanne rohkaistuneena tästä tuttavallisesta puhetavasta ja siitä ruumiillisesta tilasta, missä kuningatar nyt juuri oli, — ajatteliko kardinaali hurskaita naisia puhellessaan minulle niin hartaasti teidän majesteettinne hyveistä, mutta varmaa on, ettei hän silloin huiskuttanut kauniita käsiään ilmassa, vaan painoi sydäntään vasten.

Kuningatar nauroi väkinäisesti ja pudisti päätään.

— Vai niin, — ajatteli Jeanne, — alkaakohan asia sujua paremmin kuin luulimmekaan? Tulisiko ehkä harmi avuksemme? Silloin kävisi voitto liiankin helpoksi.

Pian kävi kuningattaren ilme taas yleväksi ja tyyneksi.

— Jatkakaa, — sanoi hän.

— Teidän majesteettinne lamauttaa minut sysäämällä kainosti luotaan senkin ylistyksen, joka tulee…

— Kardinaalilta! Niin juuri.

— Mutta miksi, madame?

— Siksi, että se herättää epäluuloa.

— Minun ei sovi puolustaa sitä, joka on kovaksi onneksi joutunut teidän majesteettinne epäsuosioon, — sanoi Jeanne erinomaisen kunnioittavasti, enkä rupeakaan epäilemään, ettei tämä henkilö olisi syyllinen, koska hän on kuningattarelle epämieluinen.

— Kardinaali de Rohan ei ole minulle epämieluinen; hän on minua loukannut. Mutta minä olen kuningatar ja kristitty ja siis kaksin verroin taipuvainen unohtamaan loukkauksia.

Ja tällöin tuli kuningattareen se majesteettisen hyvyyden ilme, joka oli hänelle niin luontainen. Jeanne pysyi vaiti.

— Ette enää puhu mitään?

— Herättäisin epäluuloa teidän majesteetissanne, saisin osakseni epäsuosiota ja moitetta, jos lausuisin mielipiteeni, joka käy aivan toiseen suuntaan.

— Ajattelette siis kardinaalista aivan toista kuin minä?

— Kerrassaan, madame.

— Noin ette puhuisi, jos tietäisitte, kuinka prinssi Ludvig on käyttäytynyt minua kohtaan.

— Tiedän vain sen, mitä olen nähnyt hänen suorittavan palvellakseen teidän majesteettianne.

— Kohteliaisuuksia? Jeanne kumarsi.

— Korusanoja, toivotuksia, imarteluja, — jatkoi kuningatar. Jeanne ei vieläkään vastannut.

— Teissä on kardinaalia kohtaan harras ystävyys, kreivitär; en siis enää käy hänen kimppuunsa teidän läsnäollessanne.

Ja samassa kuningatar alkoi nauraa.

— Madame, — vastasi Jeanne, — tahdon mieluummin kestää suuttumusta kuin ivaa. Se tunne, joka kardinaalissa on teidän majesteettianne kohtaan, ansaitsee sellaista kunnioitusta, että jos hän näkisi olevansa kuningattaren ivattavana, niin pidän varmana, että se veisi häneltä hengen.

— Jopa nyt ihme! Hän on siis peräti muuttunut.

— Suvaitsihan teidän majesteettinne joku päivä sitten mainita minulle, että jo kymmenen vuotta sitten kardinaali de Rohan intohimoisesti…

— Se oli leikkipuhetta, kreivitär, — keskeytti kuningatar ankarasti.

Vaiennettu Jeanne näytti kuningattaresta alistuneen siihen, ettei enää kamppailisi, mutta se oli erehdys. Sellaisella tiikerin- ja käärmeenluontoisilla naisilla on peräytymishetki aina valmisteluna uuteen hyökkäykseen; keskitetyn levon perästä tulee hyppäys.

— Te puhuitte niistä timanteista, — sanoi kuningatar varomatta. — Myöntäkää, että ne ovat pyörineet ajatuksissanne.

— Päivät ja yöt, madame, — vastasi Jeanne riemuissaan kuin sotapäällikkö nähdessään vihollisen tekevän taistelukentällä ratkaisevan virheen. — Ne ovat niin kauniita ja sopivat niin erinomaisesti teidän majesteetillenne.

— Kuinka niin?

— Tarkoitan juuri sitä, että ne sopivat teidän majesteetillenne.

— Mutta nehän on jo myyty!

— On kyllä.

— Portugalin lähettiläälle? Jeanne ravisti hiljaa päätään.

— Eikö? — kysyi kuningatar iloisesti.

— Ei, madame.

— Kelle siis?

— Ne on ostanut kardinaali de Rohan.

Kuningatar hätkähti, mutta hillitsi itsensä kohta.

— Vai niin, — sanoi hän kuivasti.

— Suokaa minun sanoa, madame, — puhui Jeanne innostuneesti, — että kardinaali on siinä menetellyt loistavasti; se on jaloutta, hyvän sydämen purkausta; se on kauniisti tehty. Sellaisessa sielussa kuin teidän majesteettinne täytyy herätä myötätuntoa kaikkea kohtaan, mikä on hyvää ja tuntehikasta. Kardinaali sai minulta kuulla, sen tunnustan, että teidän majesteettinne varat juuri nyt ovat vähissä, mutta silloin hän heti huudahti: "Mitä! Pitääkö Ranskan kuningattaren jäädä sitä vaille, mistä ei luopuisi veronkantajan vaimo? Täytyykö kuningattaren jonakin päivänä ehkä nähdä nuo timantit rouva Neekerin kaulassa?" Hän ei vielä tiennyt, että Portugalin lähettiläs tahtoi ne ostaa. Minä ilmoitin sen hänelle. Hänen harminsa yltyi, ja hän sanoi: "Tässä ei ole enää puhe siitä, tehdäänkö kuningattaren mieliksi, vaan asia koskee kuninkuuden arvoa. Minä tunnen, mikä henki vallitsee ulkomaiden hoveissa, — turhamaisuus, kerskailu, — siellä naurettaisiin Ranskan kuningattarelle, jolla ei enää ole rahoja niin kohtuulliseen ostoon. Pitäisikö minun sallia, että Ranskan kuningatarta ivataan? Ei ikänä." Ja hän lähti suin päin. Tuntia myöhemmin sain kuulla, että hän oli ostanut nuo timantit.

— Ja hinta oli puolitoista miljoonaa?

— Lisäksi sata tuhatta.

— Missä mielessä hän ne osti?

— Elleivät ne kelpaisi teidän majesteetillenne, niin hänen mielestään ei kukaan muukaan nainen saisi niitä pitää.

— Oletteko varma siitä, ettei kardinaalin tarkoituksena ole lahjoittaa tuota kaulanauhaa jollekin lemmitylleen.

— Olen varma, että hän ennemmin tuhoisi sen kuin sietäisi sitä nähdä jonkun muun kuin kuningattaren kaulassa.

Marie-Antoinette mietti, ja hänen ylevät piirteensä ilmaisivat avoimesti kaikki, mitä sielussa liikkui.

— Kardinaali de Rohan on menetellyt kauniisti, — sanoi hän. — Siinä ilmenee ylevä piirre hienotunteista alttiutta.

Jeanne kuunteli näitä sanoja ahneesti.

— Saatte lausua kiitokset kardinaali de Rohanille, — jatkoi kuningatar.

— Kyllä, kyllä, madame.

— Voitte lisätä, että hänen ystävyytensä minua kohtaan nyt on näytetty toteen, ja että minä kunniallisena ihmisenä, kuten Catherinen oli tapana sanoa, voin ystävältä ottaa kaikki vastaan sillä ehdolla, että sen palkitsen. Niinpä en hyväksyisi, että kardinaali de Rohan lahjoittaa minulle…

— Vaan…?

— Maksaa ennakolta minun puolestani. Hän on ollut niin hyvä, että on mielikseni käyttänyt rahojaan tai luottoaan. Sen minä maksan hänelle takaisin. Muistaakseni Böhmer vaati heti osan hintaa käteisellä.

— Niin, madame.

— Paljonko? Kaksisataa tuhatta?

— Kaksisataa viisikymmentä tuhatta.

— Juuri sen summan antaa kuningas minulle joka neljännesvuosi. Tänä aamuna minulle taas lähetettiin neljännesmaksu, tosin ennen määräaikaa, mutta kaikissa tapauksissa minulla nyt on se summa.

Kuningatar soitti kiireesti kamarirouville, jotka tulivat pukemaan käärien hänet ensin hienoon lämmitettyyn liinavaatteeseen. Kun hän sitten oli päässyt levolle makuuhuoneeseensa ja jäänyt Jeannen kanssa kahden kesken, sanoi hän:

— Olkaa niin hyvä ja avatkaa tuo laatikko.

— Ylimmäinenkö?

— Ei, vaan seuraava. Siellä on lompakko.

— Niin, tässä on, madame.

— Siinä on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä. Laskekaa.

Jeanne totteli.

— Viekää ne kardinaalille. Kiittäkää häntä sitäpaitsi. Sanokaa hänelle, että toimitan sitten kuukausittain saman verran. Koroista sovitaan myöhemmin. Tällä tapaa saan sen koristeen, joka oli niin mieleeni, ja jos itselleni tuleekin pulaa sen maksamisesta, en ainakaan toimita kuninkaalle mitään pulaa.

Sitten hän jälleen mietti hetkisen.

— Ja lisäksi, — jatkoi hän, — olen saanut sen uskon, että minulla on hienotunteinen ystävä, joka tahtoo minua palvella… ja sellainen ystävätär, joka aavistaa toivomukseni.

Samalla hän ojensi kätensä Jeannelle, joka riensi sitä suutelemaan. Kreivittären tehdessä jo lähtöä lisäsi kuningatar kuiskaten, ensin hetken epäröityään, kuin pelkäisi sanottavaansa:

— Saatte kardinaali de Rohanille huomauttaa, että hän on tervetullut Versaillesiin ja että tahdon hänelle lausua kiitokseni.

Jeanne kiirehti pois, ei ainoastaan huumaantuneena, vaan hullaantuneena riemusta ja tyydytetystä ylpeydestä, puristaen rahoja kuin korppikotka saalistaan.

4.

Kuningattaren lompakko.

Siitä onnesta, sanan aineellisessa ja henkisessä merkityksessä, mikä nyt oli Jeanne de Valoisilla hallussaan, saivat aluksi tuntuvimman vaikutelman ne hevoset, jotka toivat hänet takaisin Versaillesista. Jos koskaan hevoset ovat kilpatantereella kiitäneet palkinnon vuoksi, niin oli nyt siihen ponnistukseen pantu nämä vaivaiset kaksi vuokrahevosta. Kreivittären kiihoittamana ajuri luulotteli niille, että ne olivat Elis-maakunnan keveimpiä nelijalkaisia ja että nyt tarjottiin palkinnoksi kaksi talenttia kultaa isännälle ja kolminkertainen annos ohrajyviä niille itselleen.

Kardinaali ei ollut vielä lähtenyt kaupungille, kun rouva de la Motte saapui hänen yksityishotelliinsa, missä hänen ympärillään oli paljon väkeä. Jeanne ilmoitti tulostaan juhlallisemmin kuin saapuessaan kuningattaren luo.

— Tulette Versaillesista? — sanoi kardinaali.

— Tulen, monseigneur.

Kardinaali katseli häntä, mutta ei pystynyt mitään arvaamaan. Jeanne näki toisen vapisevan, tuskailevan, pelkäävän, mutta ei säälinyt.

— No kuinka kävi?

— Kuinkako kävi? Mitä oikein haluatte tietää, monseigneur? Puhukaa vähän, jottei minun tarvitse nuhdella itseäni liian paljon.

— Voi, kreivitär, tuon te sanotte sen näköisenä kuin…

— Olisi tulossa jotakin ikävää, niinkö?

— Jotakin murhaavaa.

— Halusittehan, että kävisin kuningattaren puheilla.

— Tietysti.

— Minä olenkin hänet tavannut. Te halusitte, että hän antaisi minun puhua teistä, vaikka hän on monta kertaa näyttänyt vieroksuvansa teitä ja ollut harmissaan, jos vain nimennekin on hänen kuultensa mainittu.

— Jos se halu on minussa ollut, niin huomaan nyt, että toteuttamisesta ei ole toivoa.

— Onpa kyllä, sillä kuningatar on minulle puhunut teistä.

— Tai oikeammin, te olitte niin hyvä, että puhuitte minusta.

— Se on totta.

— Ja hänen majesteettinsa kuunteli?

— Se kaipaa selitystä.

— Älkää puhuko sanaakaan lisää, kreivitär; minä kyllä aavistan, kuinka vastenmielistä hänen majesteetilleen…

— Eipä niinkään… Puhuin kaulanauhasta.

— Uskalsitte sanoa, että olen aikonut…

— Ostaa sen hänelle… juuri niin.

— Suuremmoista, kreivitär! Ja hän suvaitsi kuunnella?

— Tietysti.

— Sanoitteko, että tarjoon hänelle ne timantit?

— Siihen hän ei suostunut.

— Silloin olen hukassa.

— Hän ei suostunut ottamaan lahjaksi, vaan lainaksi…

— Lainaksi!… Osasitte kääntää asian niin hienosti toisin päin!

— Niin hienosti, että hän hyväksyi.

— Minä siis lainaan kuningattarelle! Kreivitär, onko se mahdollista?

— Se on edullisempaa kuin jos lahjoittaisitte, eikö niin?

— Tuhannesti.

— Niin minäkin arvelin. Kaikissa tapauksissa on hänen majesteettinsa suostunut.

Kardinaali nousi, mutta istuutui kohta uudestaan. Lopulta hän astui Jeannen eteen, tarttui tämän molempiin käsiin ja sanoi:

— Älkää minua eksyttäkö; muistakaa, että yhdellä sanalla voitte minusta tehdä onnettomimman ihmisen.

— Intohimoja ei pidetä leikkikaluina, monseigneur, sensijaan kyllä naurettavaisuuksia. Kun miehellä on teidän arvonne ja ansionne, niin ei voi käydä naurettavaksi.

— Se on totta. Mitä siis sanoitte…

— Se on puhdasta totta.

— Minun ja kuningattaren kesken on salaisuus!

— Perin tärkeä salaisuus.

Kardinaali astui taas kreivittären luo ja puristi hänen kättään hellästi.

— Tuollainen kädenpuristus on mieleeni, — sanoi Jeanne. — Se on kuin miesten kesken.

— Sillä tavoin onnellinen mies puristaa suojelusenkelin kättä.

— Monseigneur, älkää liioitelko.

— Iloni voi olla liioiteltu, mutta ei koskaan kiitollisuuteni…

— Te liioittelette kumpaakin. Ettekö muuta halunnut kuin lainata kuningattarelle puolitoista miljoonaa?

Kardinaali huokasi.

— Buckingham osasi pyytää Anna Itävaltalaiselta enemmän, kun kuninkaallinen lattia oli siroiteltu täyteen hänen helmiään.

— Mitä Buckingham sai, sitä en tahdo unissakaan toivoa.

— Siitä saatte puhella kuningattaren kanssa, sillä hän käski minun ilmoittaa teille, että olette tervetullut hänen luokseen Versaillesiin.

Heti kun nämä sanat oli varomatta lausuttu, kalpeni kardinaali kuin nuorukainen saadessaan ensi lemmensuudelman. Kuin juopuneena haparoiden hän tarttui nojatuoliin, joka oli lähinnä.

— Kas, kas, — tuumi Jeanne, — asia onkin vakavampi kuin luulin; olin kuvitellut herttuaa, pääriä ja sadan tuhannen korkotuloja, mutta nyt voinkin korottaa toiveeni ruhtinaaseen ja puoleen miljoonaan asti, sillä tuo kardinaali ei ponnistelekaan kunnianhimon tai ahneuden vuoksi, vaan rakkaudesta!

Kardinaali de Rohan tyyntyi pian. Riemu ei ole pitkällinen tauti, ja järkevänä miehenä hän katsoi paraaksi puhella nyt Jeannen kanssa varsinaisista asioista, jotta tämä unohtaisi hänen äsken puhuneen rakkaudesta. Jeanne ei häntä häirinnyt.

— Ystäväiseni, — sanoi hän, puristaen Jeannea sylissään, — kuinka kuningatar oikein aikoo järjestää sen lainan, johon hänet suostutitte?

— Kysytte kai siksi, että kuningattaren luullaan olevan rahapulassa?

— Aivan oikein.

— Hän tahtoo maksaa teille, niinkuin olisi maksanut Böhmerille. Ero on vain se, että jos hän olisi ostanut Böhmeriltä, tietäisi sen koko Pariisi, mikä taas ei käy päinsä, kun oli tullut lausutuksi kuuluisat sanat sotalaivasta, ja jos hän saattaisi kuninkaan huonolle tuulelle, ärsyttäisi se koko Ranskaa. Kuningatar tahtoo saada timantit vähittäin omikseen ja maksaa myös vähin erin. Te toimitatte hänelle siihen tilaisuuden; olette hänen vaiteliaana valittajanaan, joka pystyy hänen puolestaan maksamaan, jos hän sattuisi pulaan, siinä kaikki. Hän on onnellinen ja maksaa; enempää älkää vaatiko.

— Hän maksaa… millä tavalla?

— Kuningatar, perin järkevä nainen, käsittää tietysti, että teillä on velkoja, monseigneur. Ja lisäksi hän on ylpeä, ei sellainen ystävä, joka ottaa vastaan lahjoja… Kun sanoin hänelle, että olitte jo suorittanut alkumaksuna kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä…

— Sanoitteko sen hänelle?

— Miksi en olisi sanonut?

— Sillä tapaa asia kävi hänelle jo alussa mahdottomaksi.

— Ei, vaan siitä sain keinon, jonkin syyn, miksi hän voi suostua. Ei mitään ilmaiseksi — niinhän kuningatar ajattelee.

— Voi, hyvä Jumala!

Jeanne otti nyt tyynesti taskustaan esille kuningattaren lompakon.

— Mikä se on? — kysyi kardinaali.

— Lompakko, jossa on kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.

— Todellakin!

— Niin, ja kuningatar lähettää ne teille suurin kiitoksin.

— Oo!

— Summa on oikea. Olen laskenut.

— Sitä en epäilekään.

— Mutta mitä te niin katselette?

— Katselen tätä lompakkoa, jota en ole teillä ennen huomannut.

— Pidättekö siitä? Eikä se kuitenkaan ole kaunis eikä kallisarvoinen.

— Se miellyttää sittenkin, ties miksi.

— Teillä on hyvä maku.

— Laskette leikkiä. Missä suhteessa minulla muka on hyvä maku?

— Tietysti siinä, että teidän makunne on sama kuin kuningattaren.

— Tämä lompakko siis…

— Oli kuningattaren, monseigneur…

— Pidättekö siitä?

— Pidän hyvin paljon.

Kardinaali de Rohan huokasi ja sanoi:

— Onhan se luonnollista.

— Mutta jos teidän tekee mielenne… sanoi kreivitär huulillaan sellainen hymy, joka viettelee pyhimyksenkin.

— Sitä ette voine epäillä, mutta en kehtaa sitä teiltä riistää.

— Ottakaa se!

— Kreivitär! — huudahti kardinaali riemun valtaamana, — te olette kallehin ystävä, kaikkein älykkäin, kaikkein…

— Niin, niin.

— Ja liitto pysyy meidän kesken…

— Ikuisesti, kuten aina sanotaan. Ei, minulla on vain yksi ansio.

— Mikä se, on?

— Se, että olen toimittanut asioitanne jollakin menestyksellä ja suurella innolla.

— Jos teillä olisi vain se ansio, rakas ystävä, niin sanoisin olevani melkein teidän vertaisenne, — sillä minä olen myös, sillaikaa kun olitte Versaillesissa, puhunut teidän hyväksenne.

Jeanne silmäili kardinaalia hämmästyneenä.

— Tosin se oli vain mitätön asia, — selitti kardinaali. — Pankkiirini kävi tarjoomassa osakkeita, en tiedä missä yhtiössä, jonka tarkoituksena on kuivattaa ja viljellä soita.

— Ahaa!

— Siinä oli varma voitto, ja minä suostuin.

— Ja oikein teittekin.

— Malttakaa, niin saatte nähdä, että ajatuksissani aina panen teidät ensi sijalle.

— Toiselle, ja sekin on enemmän kuin ansaitsen. Mutta jatkakaa.

— Pankkiirini jätti minulle kaksisataa osaketta, ja niistä otin teitä varten neljäsosan, viimeiset.

— Niinkö, monseigneur?

— Kuulkaa nyt jatko. Pari tuntia sen jälkeen hän tuli takaisin. Jo samana päivänä oli osakkeiden arvo juuri siksi, että tämä määrä oli saatu myydyksi, noussut sata prosenttia, ja hän antoi käteeni sata tuhatta livreä.

— Se kauppa onnistui!

— Ja tässä on teidän voitto-osanne, rakas kreivitär, aioin sanoa, rakas ystävä.

Ja siitä setelitukusta, jonka Jeanne oli hänelle tuonut kuningattarelta, erotti hän viisikolmatta tuhatta livreä ja pisti ne sievästi Jeannen käteen.

— Hyvä on, monseigneur, lahjat ja vastalahjat kuuluvat yhteen. Enimmin on mieleeni se, että muistitte minua.

— Teitä pidän aina muistissa, — vastasi kardinaali ja suuteli hänen kättään.

— Samoin minä teitä, — sanoi Jeanne. — Monseigneur, näkemiin! Pian tavataan Versaillesissa!

Ja Jeanne poistui annettuaan kardinaalille luettelon kuningattaren maksuajoista, joista lähin oli merkitty seuraavaksi kuukaudeksi määrän ollessa viisisataa tuhatta livreä.

5.

Taas esiintyy tohtori Louis.

Muistaen, mihin kiusalliseen asemaan jätimme herra de Charnyn, lienevät lukijamme kiitollisia, jos viemme heidät takaisin siihen Versaillesin linnan etuhuoneeseen, jonne tämä urhea meriupseeri, jota eivät ihmiset eivätkä luonnonvoimat olleet koskaan pystyneet pelottamaan, oli karannut peläten rupeavansa pahoin voimaan kolmen naisen, kuningattaren, Andréen ja rouva de la Motten läsnäollessa.

Päästyään etuhuoneen keskikohdalle oli Charny todellakin huomannut, ettei jaksanut edemmäksi astua. Silloin hän oli hoiperrellen ojentanut käsivartensa. Hänen voimiensa oli havaittu olevan lopussa ja riennetty hänen avukseen. Nuori upseeri oli pyörtynyt, ja tointui vasta muutaman minuutin päästä aavistamatta, että kuningatar oli hänet siinä tilassa nähnyt ja olisi ensi vaikutelmansa pakottamana ehkä kiirehtinyt hänen luokseen, ellei sitä olisi ehkäissyt Andrée pikemmin mustasukkaisuuden kiihkossa kuin järkevästi punniten, mitä ei sopisi tehdä. Muuten oli kuningattaren ollut hyvä peräytyä huoneeseensa, noudattaen Andréen viittausta, riippumatta siitä, mikä tunne tahansa oli Andréeseen vaikuttanut, sillä tuskin oli ovi suljettu, kun sen takaa kuului päivystävän upseerin huuto:

— Kuningas!

Huoneistansa tuli todellakin kuningas ollen menossa parvekkeelle ja tahtoen ennen neuvoston istuntoa tarkastaa metsästysosastoaan, jota hänen mielestään oli viime aikoina laiminlyöty. Tultuaan muutamien hoviupseerien saattamana etuhuoneeseen kuningas pysähtyi äkkiä nähdessään, että joku oli horjahtanut taaksepäin akkunanpieltä vasten, ja häntä auttamassa oli kaksi henkivartijaa, jotka näyttivät hätääntyneiltä, he kun eivät olleet tottuneet siihen, että upseerit menivät suotta tainnoksiin.

Kannattaessaan Charnyta he huutelivat yhä uudestaan:

— Monsieur, monsieur, mikä teitä vaivaa?

Mutta sairas ei saanut ääntään kuuluville. Kuningas ymmärsi, että tuo äänettömyys tiesi pahaa, ja joudutti askeliaan.

— Ettekö näe? — sanoi hän. — Se on joku, jolle on sattunut pyörtymiskohtaus.

Kuullessaan kuninkaan äänen henkivartijat käännähtivät ja konemaisesti hellittivät Charnyn, jolla kuitenkin oli sen verran voimia jäljellä, ettei kaatunut rentonaan, vaan luisui lattialle tuskaisesti huoaten.

— No, herrat, — sanoi kuningas, — mitä viivyttelette? Silloin riennettiin esille. Herra de Charny, joka oli kokonaan menettänyt tajuntansa, nostettiin maasta ja laskettiin pitkälleen eräälle sohvalle.

— Mutta kas, sehän on herra de Charny! — huudahti äkkiä kuningas, joka nyt tunsi nuoren upseerin.

— Herra de Charny! — toistivat läsnäolijat.

— Niin, herra de Suffrenin sisarenpoika.

Nämä sanat vaikuttivat kuin taika. Kohta oli Charnyhin valettu niin paljon hajuvettä, kuin jos hänen ympärillään olisi häärinyt kymmenen naista. Lähetettiin noutamaan lääkäri, ja tämä tutki sairasta huolellisesti. Kuningas, joka harrasti kaikkea tiedettä ja sääli kaikkia vaivoja, ei tahtonut poistua, vaan odotti, kunnes tutkimus päättyisi. Lääkärin ensi toimena oli avata sairaan takki ja paljastaa hänen rintansa, jotta raitis ilma pääsisi vapaasti tehoamaan, mutta silloin hän löysi semmoista, mitä ei osannut hakea.

— Haava! — sanoi kuningas tuntien yhä suurempaa sääliä ja astuen likemmäksi nähdäkseen omin silmin.

— Niin, niin, — mutisi herra de Charny koettaen nousta ja luoden ympärilleen raukeita katseita, — vanha haava, joka on taas auennut. Ei se mitään…

Ja tällöin hän puristi tohtorin kättä muiden huomaamatta. Lääkärin täytyy kaikki ymmärtää. Mutta tämä ei ollut hovilääkäri, vaan tavallinen Versaillesin kirurgi. Hän tahtoi esiintyä arvokkaana.

— Vai vanha haava… niinkö tekee mielenne sanoa, monsieur? Reunat ovat liian verekset ja veri liian heleätä; tämä haava ei voi olla vuorokaudenkaan vanha.

Charny, jolle tämä vastustus palautti voimia, nousi seisaalle ja sanoi:

— Luultavasti ette pyri minulle ilmoittamaan, milloin olen tämän haavan saanut, monsieur; sanoin teille ja sanon vieläkin, että se on jo vanha.

Vasta nyt hän näki ja tunsi kuninkaan. Hän pani takkinsa napit kiinni, ikäänkuin häpeissään, että oli antanut niin ylhäisen henkilön katsella heikkouttaan.

— Kuningas! — mutisi hän.

— Niin juuri, herra de Charny, minä se olen ja kiitän Luojaa, että jouduin tänne tuomaan teille edes jotakin lievitystä.

— Se on vain mitätön naarmu, sire, — sammalsi Charny, — vanha haava, siinä kaikki.

— Vanha tai uusi, — sanoi Ludvig XVI, — mutta se on kuitenkin näyttänyt minulle vertanne, uljaan aatelismiehen kallista verta.

— Jolle parin tunnin makuu taas tuo terveyden, — lisäsi Charny ja aikoi taas nousta, mutta oli luottanut voimiinsa liiaksi: pää oli sekaisin, jalat horjuivat, ja noustuaan hän painui kohta takaisin sohvalle.

— Katsokaa, — sanoi kuningas, — hän on kovasti sairas.

— Aivan oikein, — myönsi lääkäri nokkelasti kuin diplomaatti, haaveillen jo virkaylennystä. — Mutta hänet voi kuitenkin pelastaa.

Kuninkaalla oli tarkka käsitys kunniasta; hän oli aavistanut, että Charny salasi jotakin. Tätä salaisuutta hän piti pyhänä. Ken tahansa muu olisi sen houkutellut esille lääkäriltä, joka oli niin valmis puhumaan, mutta Ludvig XVI piti parempana, etteivät syrjäiset siihen sekaantuisi.

— Herra Charnyta, — sanoi hän, — ei saa panna siihen vaaraan, että hänet tuossa tilassa vietäisiin kotiinsa. Hänet on hoidettava Versaillesissa; pitää heti kutsua hänen enonsa, herra de Suffren, ja kun on kiitetty tätä herraa hänen avustaan, — ja tällöin hän viittasi läsnäolevaan lääkäriin, — on haettava paikalle henkilääkärini, tohtori Louis. Luullakseni hän onkin nyt linnassa.

Muuan upseeri kiirehti täyttämään kuninkaan käskyjä. Kaksi muuta kävi käsiksi Charnyhin ja kantoi hänet käytävän toiseen päähän, vahtiupseerien huoneeseen. Tämä kohtaus päättyi pikemmin kuin kuningattaren ja herra de Crosnen. Herra de Suffren noudettiin saapuville, ja tohtori Louis kutsuttiin astumaan tilapäisen lääkärin sijalle.

Jo ennestään tunnemme tämän viisaan ja vaatimattoman kelpo miehen, jonka äly oli tervettä lajia, vaikkei ylen loistava, uutteran raatajan tieteen suunnattomalla vainiolla, missä sadon korjaajaa enimmin kunnioitetaan, mutta missä vaon kyntäjä ansaitsee yhtä paljon kunnioitusta.

Tohtorin takana, joka oli jo kumartunut sairaan puoleen, nähtiin komentaja de Suffren, jolle pikalähetti oli tuonut sanan.

Kuuluisa sotapäällikkö ei vähääkään käsittänyt tätä pyörtymistä, tätä äkillistä pahoinvointia. Tarttuen Charnyn käteen ja katsahtaen tämän himmentyneisiin silmiin hän sanoi:

— Merkillistä, todella merkillistä! Tiedättekö, tohtori, ettei sisarenpoikani ole koskaan sairastanut.

— Ei se mitään todista, herra komentaja, — vastasi tohtori.

— Versaillesin ilma on siis perin turmiollista, sillä vieläkin vakuutan, että olen nähnyt Olivierin merellä kymmenkunnan vuotta aina reippaana, suorana kuin masto.

— Hänellä on haava, — huomautti eräs läsnäolevista upseereista.

— Mitä, haava! — huudahti amiraali. — Olivier ei ole koskaan haavoittunut.

— Pyydän anteeksi, — vastasi upseeri viitaten punertuneeseen paitaan, — mutta olin kuulevinani…

Herra de Suffren näki verta.

— Hyvä on, hyvä, — keskeytti tohtori Louis tuttavallisen jurosti, tunnusteltuaan sairaan suonta, — mitä suotta puhua pahan alkuperästä? Tässä on jokin vamma, tyytykäämme siihen ja parantakaamme, jos mahdollista.

Komentajan mieleen olivat lyhyet, täsmälliset puhetavat; hän ei ollut totuttanut laivaston lääkäreitä kaunistelemaan sanojaan.

— Onko pahakin vaara, tohtori? — kysyi hän liikutetumpana kuin miltä olisi tahtonut näyttää.

— Melkein kuin jos olisi partaa ajaessaan leikannut leukaansa.

— Hyvä. Kiittäkää kuningasta, hyvät herrat. Olivier, tulen sinua uudestaan katsomaan.

Olivier liikutti silmiään ja hyppysiään ikäänkuin kiittääkseen poistuvaa enoaan ja samalla tohtoria, joka toimitti, että hänen kätensä vapautui enon puristuksesta. Sitten hän oli nukkuvinaan onnellisena siitä, että oli päässyt vuoteeseen, järkevän ja lempeän lääkärin hoidettavaksi. Tohtori käski kaikkien poistua huoneesta.

Sairas vaipuikin unen helmaan, ensin kiitettyään taivasta kaikesta, mitä hänelle oli tapahtunut, tai oikeammin siitä, ettei ollut sattunut mitään pahaa niin tärkeissä olosuhteissa. Häneen oli tullut kuume, tämä ihmisruumiin merkillinen uudistaja, ikuinen ihmisveressä kukoistava voima, joka palvellen Jumalan eli ihmiskunnan tarkoituksia panee sairaassa terveyden itämään taikka keskeltä terveyttä tempaa elävän. Kun Olivier oli niin tulisesti, kuin kuumeisten on tapana, hautonut mielessään kohtauksiaan Filipin, kuningattaren ja kuninkaan kanssa, nousi kiehuva veri aivoihin peittäen kuin verkko hänen ymmärryksensä… Hän houraili.

Kolme tuntia sen jälkeen saattoi kuulla hänen hourailuaan käytävästä, missä käveli muutamia vartijoita. Sen huomattuaan tohtori kutsui lakeijansa ja käski hänen ottaa Olivierin syliinsä. Olivier päästi joitakuita tuskanhuutoja.

— Käärikää peite pään ympäri.

— Kuinka minä sen saan toimeen? — kysyi palvelija. — Hän on liian raskas ja panee kovasti vastaan. Täytyy mennä pyytämään joku vartija avuksi.

— Vai semmoinen raukka te olette! Pelkäätte sairasta miestä, — sanoi vanha tohtori.

— Monsieur…

— Ja jos hän on teistä liian raskas, niin te ette ole niin vahva kuin luulin. Pitänee toimittaa teidät takaisin Auvergneen.

Uhkaus tepsi. Auvergnelainen nosti henkivartijain nähden Charnyn syliinsä kevyesti kuin höyhenen, vaikka sairas tempoili, kirkui ja houraili. Läsnäolijat ympäröitsivät tohtori Louisin ja tekivät hänelle kysymyksiä.

— Hyvät herrat, — vastasi tohtori huutaen kovempaa kuin Charny, jottei tämän sanoja kuultaisi, — voinette ymmärtää, etten viitsi joka tunti tulla peninkulman päähän katsomaan sairasta, jonka kuningas on uskonut haltuuni. Tämä teidän huoneenne on kuin maailman ääressä.

— No minne hänet viette?

— Kotiini, sillä olen niin laiska liikkumaan. Kuten tiedätte, on minulla täällä kaksi huonetta. Panen hänet makuulle toiseen huoneeseen, ja jos hänen annetaan olla rauhassa, saatte ylihuomenna kuulla, kuinka hän jaksaa.

— Mutta vakuutan teille, — sanoi vahtiupseeri, — että sairaan olisi täällä hyvä olla; me kaikki rakastamme herra de Suffrenia…

— Kyllä niin, tunnenhan minä, miten hoidetaan toverien kesken. Kun sairaan on jano, ollaan hänelle avuliaita ja annetaan juomista, niin että hän kuolee. Hitto vieköön herrain upseerien parannustavat! Sillä keinolla on ainakin kymmeneltä potilaaltani viety henki.

Tohtori puheli vielä sittenkin, kun Olivierin sanoja ei enää voitu kuulla.

— Niinpä niin, — jatkoi arvoisa tohtori mietteitään, — tämä on hyvin harkittu ja suoritettu. Ei tässä ole muuta hätää kuin että kuningas sattuisi haluamaan häntä nähdä… Ja jos hän tulisi, saisi hän myös kuulla, mitä sairas hourii… Hitto vie, ei auta epäröidä. Täytyy mennä puhumaan kuningattarelle… Hän saa neuvoa.

Tehtyään tämän päätöksen niin perin kiireisesti, kuin hänelle olisi joka sekuntikin tärkeä, valoi kelpo tohtori sairaan kasvoille raikasta vettä ja sijoitti hänet vuoteeseen niin, ettei hän pääsisi kolhaisemaan itseään kuoliaaksi vääntelehtien tai maahan pudoten. Sitten hän sulki akkunaluukut esilukolla, lukitsi oven tarkoin ja lähti avain taskussa kuningattaren luo, ensin kuunneltuaan oven takana ja saatuaan varmuuden, ettei siellä voitu Olivierin huudoista saada selkoa.

Ovella hän muuten tapasi rouva de Miseryn, jonka kuningatar oli lähettänyt tiedustamaan sairaan vointia ja joka pyrki sisään.

— No tulkaa pois, madame; minäkin lähden.

— Kuningatar odottaa…

— Mutta juuri hänen majesteettinsa luo olenkin menossa.

— Kuningatar haluaa…

— Kuningatar saa kuulla niin paljon kuin haluaa; sen voin teille vakuuttaa, madame. Mennään nyt.

Ja hän astui niin nopeasti, että Marie-Antoinetten kamarirouvan oli pakko juosta pysyäkseen hänen rinnallaan.

6.

Kuumehaaveita.

Kuningatar odotti rouva de Miseryn tuomaa vastausta, mutta ei tohtoria. Tämä astui sisään tuttavallisesti, niinkuin ainakin.

— Madame — sanoi hän kovaa, — se potilas, josta kuningas ja teidän majesteettinne huolehtivat, jaksaa niin hyvin kuin kuumeessa on tapana.

Kuningatar tunsi tohtorin ja tiesi, kuinka tämä kammoi ihmisiä, jotka muka oikein kiljuivat, jos pikkuisenkin voivat pahoin. Hän luuli herra de Charnyn hieman liioitelleen tuskaansa. Väkevät naiset ovat taipuvaisia pitämään väkeviä miehiä heikkoina.

— Sairaan haava on siis vain leikinasia, — sanoi hän.

— Hm, hm! — vastasi tohtori.

— Jokin naarmu…

— Ei juuri niin, madame. Mutta sama se, naarmuko vai haava… ainakin on nyt kuumetta.

— Poika parka! Onko oikein kova kuume?

— Kamala kuume.

— Ooh, — sanoi kuningatar kauhistuen, — en olisi luullut, että tuolla tapaa… yhtäkkiä… kuume…?

Tohtori silmäili kuningatarta hetkisen.

— Kuumetta on eri lajia, — selitti hän.

— Kuulkaapa nyt, hyvä Louis, te ihan säikytätte. Tavallisesti puhutte niin rauhoittavasti, mutta mikä teihin on tänä iltana tullut?

— Ei mitään erinomaista.

— Vai ei mitään! Tehän käännytte puolelta toiselle, katsotte oikealle ja vasemmalle ja näytätte ihan siltä, kuin teillä olisi kerrottavana minulle jokin salaisuus.

— Kuka tietää, vaikka olisikin!

— No enkö arvannut? Jokin salaisuus tuon kuumeen johdosta?

— Aivan niin.

— Herra de Charnyn kuumeen vuoksi?

— Aivan niin.

— Ja siitä puhumaan tulitte tänne?

— Aivan niin.

— Pian asiaan! Tiedättehän minut uteliaaksi. Alkakaa ihan alusta.

— Niinkuin kertoisin sadun, niinkö?

— Niin juuri, hyvä tohtori.

— No olkoon menneeksi, madame.

— Ja minä odotan, tohtori.

— Ei, vaan minä odotan.

— Mitä?

— Että kyselette minulta, madame. Minä olen huono kertomaan, mutta jos minulta kysytään, vastaan kuin kirja.

— Olenhan teiltä jo kysynyt, kuinka on herra de Charnyn kuumeen laita.

— Ei se ollut hyvä alku. Kysykää ensin, minkä vuoksi herra de Charny on joutunut minun luokseni, toiseen pieneen huoneeseeni, vaikka olisi voinut jäädä vahtiupseerien huoneeseen.

— Niin, mistä se johtuu? Se onkin omituista.

— Asian laita on niin, etten tahtonut jättää herra de Charnyta upseerien luo, kuten teistä olisi luonnollista, sillä hän ei ole tavallinen kuumesairas.

Kuningatar näytti hämmästyvän.

— Mitä tarkoitatte?

— Heti kun herra de Charny joutuu kuumeen valtaan, alkaa hän houria.

— Voi, voi! — sanoi kuningatar pannen kätensä ristiin.

— Ja kun se miesparka hourii, — jatkoi tohtori astuen likemmäksi kuningatarta, — puhuu hän koko joukon semmoista, mitä ei ole lainkaan hyvä antaa kuninkaan henkivartijain tai kenenkään muun kuulla.

— Tohtori!

— Ei olisi tarvinnut kysyä, ellei teidän majesteettinne tahdo, että vastaan.

— Puhukaa vain, hyvä tohtori.

Ja kuningatar tarttui kelpo tiedemiehen käteen.

— Tämä nuori mies on ehkä jumalankieltäjä, eikö niin, ja houraillessaan herjaa Jumalaa?

— Ei sinnepäinkään. Päinvastoin hänessä on harras uskonto.

— No sitten lienee hänen aatteissaan jotakin liiallista intoilua.

— Intoilua, sitä juuri hänessä on.

Kuningatar otti kasvoilleen tyynen ilmeen, teeskennellen ylvästä kylmäverisyyttä, joka liittyy ruhtinasten kaikkiin toimiin, he kun ovat tottuneet saamaan muilta kunnioitusta ja pitämään itseään arvossa, kuten maan valtiasten täytyykin käyttäytyä hallitakseen ja ollakseen kavaltamatta tunteitaan.

— Herra de Charnyta on minulle suositeltu, — sanoi hän. Sankarimme, herra de Suffren, on hänen enonsa. Hän on minulle tehnyt palveluksia, ja häneen nähden tahdon olla kuin sukulainen, kuin ystävä. Sanokaa minulle siis totuus, minun on saatava se kuulla.

— Mutta minäpä en voikaan sitä sanoa, — vastasi tohtori Louis, — ja koska teidän majesteettinne niin hartaasti haluaa sitä kuulla, niin tiedän siihen vain yhden keinon. Teidän majesteettinne saa kuulla sen hänen omasta suustaan. Jos nuori mies silloin puhuu tyhmyyksiä, ei kuningatar voine olla pahoillaan sille, joka on ehkä ollut liian varomaton ottaessaan salaisuuden korviinsa tai liian tyhmä koettaessaan sitä peitellä.

— Teidän ystävyyttänne pidän arvossa, — vakuutti kuningatar, — ja uskon jo alusta, että herra de Charnylla on joitakin merkillisiä houreita…

— Sellaisia, joita teidän majesteettinne on välttämättä kuultava voidaksenne niitä arvostella, — sanoi kunnon tohtori.

Ja hän tarttui hiljaa kuningattaren levottomaan käteen.

— Mutta aluksi muistakaa, että olette varuillanne, — sanoi kuningatar, — sillä minä en pääse askeltakaan, ellei joku hyväntahtoinen urkkija ole takanani.

— Tänä iltana, madame, ei kukaan muu ole läsnä kuin minä. Tarvitsee vain kulkea minun käytäväni lävitse, jonka kummassakin päässä on ovi. Sen oven, josta menemme sisään, panen perästämme lukkoon, eikä silloin kukaan pääse likelle.

— Luotan hyvään tohtoriini, — vastasi kuningatar.

Ja nojaten tohtori Louisin käsivarteen hän pujahti huoneistostaan uteliaisuuden kiihoittamana. Tohtori piti lupauksensa. Koskaan ei ote taisteluun tai tiedusteluretkelle lähtevällä kuninkaalla taikka seikkailevalla kuningattarella ollut varovampaa opastusta kaartinkapteenin tai hovivirkamiehen puolelta. Tohtori väänsi ensimäisen oven lukkoon, lähestyi seuraavaa ovea ja painoi sille korvansa.

— Sielläkö teidän sairaanne on? — kysyi kuningatar.

— Ei, madame, ei hän ole näin likellä, vaan vasta toisessa huoneessa. Jos hän olisi tämän oven takana, olisimme kuulleet hänen äänensä käytävän toiseen päähän saakka. Kuunnelkaa sitten tältä kohtaa, madame.

Nyt kuului todella epäselvää mutinaa ja valitusta.

— Hänellä on tuskia, hän voivottaa.

— Ei, madame, ei hän voivota, vaan puhuu hyvinkin selvästi. Nyt avaan tämän oven.

— Mutta minä en tahdo mennä hänen luokseen, — huudahti kuningatar peräytyen.

— Sitä en ehdotakaan teidän majesteetillenne, — vastasi tohtori. — Pyydän vain jäämään tähän ensimäiseen huoneeseen; tästä voitte kuulla sairaan kaikki sanat, eikä tarvitse pelätä, että kukaan näkisi tai mitään näkyisi.

— Kaikki nämä salaperäisyydet ja valmistukset pelottavat minua, — mutisi kuningatar.

— Entä sitten, kun olette kuullut? — vastasi tohtori.

Ja hän astui yksin herra de Charnyn makuuhuoneeseen. Siellä lepäsi Charny, jalassa sotilaan polvihousut, joiden soljet kelpo tohtori oli päästänyt auki, jäntevät, notkeat sääret sini- ja valkoraitaisten silkkisukkien peitossa, käsivarret kuin elottomina levällään rypistyneissä paidanhihoissa. Hän koki patjalta kohottaa lyijynraskasta päätään. Polttava hiki helmeili hänen otsallaan ja takerrutti hajanaisia suortuvia. Voimatonna, masennettuna, tylsänä hän oli enää vain jokin ajatus, tunnelma, heijastus; hänen ruumistaan elähytti enää vain se liekki, joka yhä leimahti uudestaan ja kiihoitti itseään hänen aivoissaan niinkuin vahasydämen pätkä alabasterilampussa. Tämä vertaus onkin paikallaan, sillä ainoa Charnytä vireillä pitävä liekki valaisi haavemaisesti ja laimenneena eräitä yksityiskohtia, joita ei muisti sinänsä olisi pukenut runolliseen asuun. Hän oli juuri kertomassa itselleen, kuinka oli vaunuissa kulkenut kohtaamansa saksalaisen naisen kanssa Pariisista Versaillesiin.

— Saksalainen, saksalainen, — toisti hän monet kerrat.

— Niin, saksalainen, sen tiedämme, — sanoi tohtori, — ja matkalla Versaillesiin.

— Ranskan kuningatar, — huudahti hän äkkiä.

— Vai niin, — sanoi tohtori katsahtaen etuhuoneeseen, jossa oli kuningatar. — Se se joltakin kuuluu! Mitä arvelette, madame?

— Hirveätä on, — mutisi Charny, — rakastaa enkeliä, naista, rakastaa hurjasti, uhrata henkensä hänen puolestaan, ja kun pääsee hänen eteensä, kun astuu likelle, ei siinä ole muuta kuin kuningatar, samettia ja kultaa, metallia tai vaatetta, mutta sydäntä vailla!

— Jopa nyt ihme! — sanoi tohtori ollen nauravinaan. Charny ei välittänyt toisen huomautuksesta, vaan jatkoi:

— Rakastan vaimoa, rakastan niin vimmatusti, että unohdan kaiken muun. Olkoon… mutta minä tahdon hänelle sanoa: meille jää vielä muutama ihana päivä maan päällä; mitä ovat niiden rinnalla muut päivät rakkauden toisella puolen! Tule siis, lemmittyni; niin kauvan kuin sinä rakastat minua ja minä sinua, saamme elää valikoitujen elämää. Ja sitten… sama se… sitten on kuolema, ja kuoleman kaltaistahan elämämme on nytkin. Nautitaan siis, mitä rakkaus meille suo.

— Eipä ole niinkään huonosti harkittua kuumesairaan kannalta, — mutisi tohtori, — vaikka tuo siveysoppi on jokseenkin löyhä.

— Mutta hänen lapsensa! — huudahti Charny raivoissaan. — Lapsistaan hän ei ikänä luovu.

— Siinä se este on, hic nodus[siinä solmu. Suom. ], — sanoi tohtori pyyhkien hikeä Charnyn otsalta leikillisen hellästi.

— Ah, — jatkoi nuori mies mistään välittämättä, — pari lasta voi kai viedä mukanaan vaikka matkaviitan poimussa!… Kuuleppas nyt, Charny, kun kerran jaksat sylissäsi kantaa äidin… kevyemmän kuin lehtokerttusen höyhen… kun voit hänet nostaa tuntematta muuta kuin rakkauden huumausta, niin ettei se taakkana paina, etkö jaksaisi viedä Marien lapsiakin… Aah! Hän päästi vihlaisevan huudon.

— Mutta kuninkaan lapset ovat niin painavia, että niiden jälestä tuntuisi tyhjältä puoli maailmaa.

Louis jätti nyt potilaansa ja meni toiseen huoneeseen kuningattaren luo. Tämän hän tapasi seisomassa vapisevana, kuin viluissaan; hän tarttui käteen ja tunsi siinä puistatusta.

— Te olitte oikeassa, — sanoi kuningatar. — Se on muuta kuin hourailua; nuori mies joutuisi ilmeiseen vaaraan, jos joku kuulisi hänen puhettaan.

— Kuulkaa, kuulkaa, — pyysi tohtori.

— En enää sanaakaan.

— Hän tyyntyy. Kuulkaa, nyt hän rukoilee.

Charny olikin noussut istualle ja pannut kätensä ristiin silmien tuijottaessa selkoselällään avaruuteen ja luultuun äärettömyyteen.

— Marie, — sanoi hän väräjävällä, heleällä äänellä, — Marie, olen kyllä huomannut, että rakastatte minua. En minä siitä kellekään hiisku. Jalkanne osui minun jalkaani vaunuissa, ja silloin olin ihastuksesta kuolla. Kätenne on nojannut minun käteeni… tuohon noin… en minä siitä kellekään puhu… se pysyy elämäni salaisuutena. Vertani saa vuotaa haavasta kuinka paljon hyvänsä, Marie, mutta salaisuus ei sen mukana minusta pääse. Viholliseni on kastanut miekkansa vereeni, mutta jos hän vähän aavistaakin minun salaisuuttani, ei hän teidän salaisuuttanne tunne. Älkää siis pelätkö, Marie, älkää edes sanoko, että rakastatte minua; se on suotta; kun punastutte, ei teidän tarvitse enää mitään ilmoittaa.

— Kas, kas, — sanoi tohtori, — nyt ei ole enää pelkkää kuumetta; näettekö, kuinka tyyni hän on. Se on…

— Se on… mitä? — kysyi kuningatar levottomana.

— Se on hurmausta, madame, ja hurmaus on muistin kaltaista. Siinä tuntuu, kuin sielu muistaisi taivaan.

— Olen kuullut kylliksi, — mutisi kuningatar ylen hämmästyneenä ja yritti kiirehtiä pois.

Mutta tohtori esti tarttumalla hänen käteensä.

— Madame, madame, — sanoi hän, — mitä aiotte?

— En mitään, tohtori, en mitään.

— Mutta jos kuningas haluaa nähdä suojattiaan.

— Se olisi onnetonta.

— Mitä on silloin vastattava?

— Tohtori, ei minulla nyt ole mitään ajatusta, en keksi mitään. Tämä kauhea kohtaus on raadellut sydäntäni. — Ja olette saanut kuumeen tuolta hullaantuneelta, — sanoi tohtori hiljaa.

— Suonenne tykyttää ainakin sata kertaa minuutissa. Kuningatar ei vastannut, vaan irroitti kätensä ja katosi.

7.

Sydämen avaus on vaikeampi kuin ruumiin.

Tohtori jäi mietteissään katselemaan kuningattaren poistumista. Ravistaen päätään hän mutisi itsekseen:

— Tässä linnassa on salaisuuksia, jotka eivät kuulu tieteen alalle. Toisia vastaan käytän aseenani lansettia ja parannan suoneniskulla; toisia taas ahdistan nuhteilla ja puhkaisen sydämen, mutta parannanko?

Kun hourimisen puuska nyt oli päättynyt, painoi hän Charnyn yhä tuijottamaan jääneet silmät kiinni, hautoi ohimoita vedellä ja etikalla ja osoitti kaikkea sitä huolenpitoa, joka muuttaa sairasta polttavan ilmapiirin riemujen paratiisiksi. Nähdessään levon palaavan sairaan piirteisiin, parahdusten vaihtuvan hiljakseen huokauksiksi ja riehuvien sanojen sijaan huulilta tulevan vain katkonaisia tavuja hän sanoi:

— Niinpä niin, ei se ollut ainoastaan myötätuntoa, vaan myös vaikutusta; niin, ihmisruumiin atomit liihottelevat kuin kasvikunnassa hedelmöittävät pölyhiukkaset: niin, ajatuksilla on näkymättömät kulkuyhteytensä, sydämillä salaiset suhteensa.

Äkkiä hän hätkähti, kääntyi puolittain ja kuunteli yhtaikaa korvin ja silmin.

— Kuka siellä taas on? — mutisi hän.

Hän oli käytävän toisesta päästä kuullut jotakin mutinaa ja hameenkahinaa.

— Ei suinkaan se voi olla kuningatar, — tuumi hän. — Hän ei tule takaisin, kun päätös arvatenkin oli jyrkkä. Mutta katsotaan.

Hän meni hiljaa avaamaan erään toisen oven, josta myös pääsi käytävään, ja pistäen päänsä varovasti esille näki kymmenkunnan askeleen päässä naisen, joka seisten pitkän hameensa liikkumattomissa poimuissa näytti epätoivon kylmältä, tunteettomalta patsaalta. Oli pimeä, eikä lampusta leviävä heikko valo voinut valaista käytävää toisesta päästä toiseen. Mutta eräästä akkunasta pilkistävä kuunsäde osui häneen ja teki hänet näkyväksi, kunnes hänen ja säteen välille tuli pilvi.

Tohtori vetäytyi hiljaa takaisin, siirtyi toisen oven kohdalle, jonka takana nainen seisoi piilossa, ja aukaisi sen ääneti, mutta kiireesti. Nainen huudahti, ojensi kätensä ja tapasi tohtori Louisin kädet.

— Kuka siellä? — kysyi tohtori enemmän säälivästi kuin uhaten, sillä tuon hahmon jäykkyydestä hän arvasi, että oven takana oli kuunneltu enemmän sydämellä kuin korvalla.

— Minä se olen, tohtori, — vastasi lempeä ja surullinen ääni.

Vaikkei tämä ääni ollut tohtorille tuntematon, herätti se hänessä vain hämärän, kaukaisen muiston.

— Minä, Andrée de Taverney, herra tohtori.

— Voi, taivas, mikä nyt on tullut? — huudahti tohtori. — Voiko hän pahoin?

— Hän! — toisti Andrée hätkähtäen. — Kuka hän? Tohtori huomasi olleensa varomaton.

— Anteeksi, mutta äsken näin erään naisen poistuvan täältä päin. Ehkä juuri teidät?

— Vai niin! sanoi Andrée. — Täällä on siis ennen minua käynyt joku nainen!

Ja Andréen näissä sanoissa ilmeni kiihkeää uteliaisuutta, joka ei jättänyt tohtoria epätietoiseksi, minkä tunteen vuoksi ne oli lausuttu. —

— Rakas lapsukaiseni, — sanoi tohtori, — minusta tuntuu, kuin leikkisimme puolinaisilla lauseilla, Kenestä te puhutte? Mitä haluatte? Selittäkää asianne.

— Tohtori, — puhui nyt Andrée niin murheellisella äänellä, että se tunki kunnon tiedemiehen sydämeen, — hyvä tohtori, älkää yrittäkö minua eksyttää, kun aina ennen olette puhunut minulle pelkkää totta. Tunnustakaa, että täällä on äsken käynyt eräs nainen; myöntäkää suoraan, sillä minäkin näin hänet.

— No kuka on väittänyt, ettei täällä ketään ollut?

— Mutta joku nainen, tohtori, nainen!

— Tietysti hän oli nainen, ellette ole sillä kannalla, että naista ei pidetä kauvemmin naisena kuin neljänkymmenen vanhaksi.

— Täällä kävijä oli siis neljänkymmenen vanha! — sanoi Andrée huokaisten helpotuksesta.

— Mainitessani neljäkymmentä ikävuotta, en laske hänelle viaksi viittä tai kuutta vuotta, mitkä sen yli menevät, sillä naisystäviä kohtaan täytyy olla kohtelias, ja rouva de Misery on ystäviäni, vieläpä parhaita.

— Rouva de Misery?

— Juuri hän.

— No hänkö täällä kävi?

— Minkä hiton vuoksi salaisin, jos se olisi ollut joku muu?

— Katsokaas, asia on se, että…

— Naiset ovat todellakin aina samanlaisia, selittämättömiä; luulin kuitenkin teidät tuntevani, erityisesti teidät. Mutta olkoon… teitä en tunne paremmin kuin muitakaan. Se on kerrassaan harmillista.

— Hyvä tohtori!

— Riittää. Ja nyt esille asianne!

Andrée silmäili häntä levottomana.

— Voiko hän nyt huonommin? — kysyi tohtori.

— Kuka?

— Kuningatar tietenkin.

— Kuningatar!

— Niin juuri, kuningatar, jonka puolesta rouva de Misery juuri kävi täällä, kuningatar, jolla taas on hengenahdistuksensa ja tykytyksensä. Surkea tauti, hyvä neiti, parantumaton! Kertokaa nyt pian, kuinka hän jaksaa, jos tulette hänen puolestaan, ja mennään sitten hänen luokseen.

Ja tohtori Louis näytti lähtevän liikkeelle. Mutta Andrée pidätti häntä lempeästi ja hengitti nyt entistä helpommin.

— Ei, rakas tohtori, — sanoi hän, — en nyt tule kuningattaren luota. En edes tiennyt, että hän voi pahoin. Kuningatar parka, jospa olisin sen tiennyt… Suokaa anteeksi, tohtori, mutta nyt en enää tiedä, mitä puhun.

— Sen kyllä huomaan.

— En ymmärrä lainkaan, mitä tämä kaikki on.

— Minä taas tiedän, kuinka on asiain laita: te voitte pahoin.

Andrée olikin hellittänyt tohtorin käsivarren, hänen kylmä kätensä vaipui hervotonna suoraksi hänen sivulleen, ja hän kumartui kalpeana. Tohtori nosti hänet jälleen pystyyn ja koki häntä elähyttää ja rohkaista. Andrée teki rajun ponnistuksen. Tämä tarmokas sielu, joka ei ollut koskaan sortunut ruumiilliseen tai sielulliseen tuskaan, jännitti taas teräksistä ponttaan.

— Tohtori, — sanoi hän, — te tiedätte, että olen hermostunut ja että pimeä herättää minussa kauhua. Olen eksynyt pimeässä, ja siitä johtuu se outo tila, missä nyt olen.

— Mutta minkä lemmon vuoksi menette pimeään? Kuka siihen pakottaa? Eihän kukaan teitä lähettänyt, eikä mitään asiaa ollut.

— En tarkoittanut, ettei mitään asiaa ollut, tohtori. Sanoin vain, ettei minua lähettänyt kukaan.

— Kas, kas, kuinka saivartelette, rakas potilas! Mutta tässä ei ole oikea paikka sitä pulmaa selvittää. Mennään muualle, varsinkin jos juttunne venyy pitkäksi.

— En pyydä enempää kuin kymmenen minuuttia.

— Olkoon siis kymmenen minuuttia, mutta ei seisten. Minun jalkani panevat vastalauseen. Mennään siis istumaan.

— Minne?

— Tuonne käytävän penkille, jos suvaitsette.

— Luuletteko, ettei siellä kukaan meitä kuule, tohtori? — kysyi Andrée kauhistuen.

— Ei kukaan.

— Eikö sekään, joka haavoitettuna makaa tuolla? — jatkoi Andrée samalla äänensävyllä viitaten heikon, sinertävän kajastuksen valaisemaan huoneeseen, jonne hänen katseensa tunki.

— Ei, — vastasi tohtori, — ei edes se poika parka, ja siihen voin lisätä, että jos joku kuulee, ei ainakaan hän.

— Voi, Jumalani, onko hän niin sairas? — sanoi Andrée pannen kätensä ristiin.

— Varmaa on, että hänen tilansa ei ole hyvä. Mutta puhutaan siitä, minkä vuoksi tulitte. Pian nyt, lapsukaiseni; tiedättehän kuningattaren odottavan minua.

— Niin juuri, tohtori, — sanoi Andrée huoaten. — Siitähän nyt puhumme.

— Mitä? Koskeeko asia herra de Charnyta?

— Koskee; minä tulinkin kuulemaan, kuinka hän voi. Vaikka tohtori Louisin piti odottaa tätä kysymystä, pysyi hän kuitenkin jäätävän äänettömänä. Tällä hetkellä hän liitti mielessään yhteen kuningattaren ja Andréen menettelyn; hän näki molemmissa naisissa saman tunteen, ja oireista päättäen se oli kiihkeää rakkautta. Andrée ei tiennyt kuningattaren käyneen täällä eikä voinut tohtorissa nähdä kaikkea sitä surunvoittoista suopeutta ja hellää surkuttelua, mitä hänessä oli, vaan luuli hänen vaitiolonsa merkitsevän nuhdetta, kenties liiaksi ankarassa muodossa, ja kävi tapansa mukaan rohkeammaksi tästä painostuksesta, niin sanatonta kuin se olikin.

— Luulisin teidän voivan suoda anteeksi, tohtori, että olen tullut, — sanoi hän, — sillä herra de Charny sairastaa kaksintaistelussa saamansa haavan vuoksi, ja sen hän sai veljeltäni.

— Teidän veljeltänne! — ihmetteli tohtori Louis. — Herra de Charnyta on siis haavoittanut herra Filip de Taverney?

— Niin juuri.

— Siitä ei minulla ollut tietoa.

— Mutta kun nyt sen kuulette, niin pidätte kai luonnollisena, että minun tulee ottaa selvää, kuinka sairas jaksaa.

— Tietysti, lapsukaiseni, — vastasi kelpo tohtori ihastuneena siitä, että sopi olla lempeä. — Minä en tiennyt enkä osannut aavistaa todellista syytä.

Ja hän painosti näitä viime sanoja näyttääkseen Andréelle, ettei hän aivan ehdottomasti pitänyt mainittua vaikutinta riittävänä.

— Kuulkaapa, tohtori — sanoi Andrée nojaten molemmin käsin hänen käsivarteensa, ja katsoen häntä suoraan kasvoihin, — sanokaa nyt, mitä oikeastaan luulette.

— Olenhan jo sanonut. Miksi esittäisin asian vain puoleksi?

— Kaksintaistelu aatelismiesten kesken on hyvin jokapäiväinen tapaus, eikö niin?

— On kyllä, eikä siihen voisi erityistä arvoa panna muuten, kuin jos nämä nuoret herrat olisivat tapelleet naisen tähden.

— Naisen tähden, tohtori!

— Niin. Esimerkiksi teidän tähtenne.

— Minunko? — Andrée huokaisi syvään. — Ei, tohtori, ei herra de Charny ole taistellut minun tähteni.

Tohtori näytti tyytyvän tähän huomautukseen, mutta tahtoi kuitenkin päästä tavalla tai toisella selville tuosta huokauksesta ja sanoi:

— No sitten lienee veljenne lähettänyt teidät saamaan täsmälliset tiedot sairaan voinnista.

— Niin, juuri veljeni minut lähetti, — yhtyi siihen Andrée kiireesti.

Nyt oli tohtorin vuoro katsella kasvoihin.

— Kyllä minä otan selville, mitä sinulla on sydämessä, taipumaton sielu, — tuumi hän itsekseen. — No niin, — lisäsi hän sitten ääneen, — voinpa siis sanoa koko totuuden, niinkuin tuleekin puhua henkilölle, jolle on tärkeätä se kuulla. Ilmoittakaa veljellenne, että hänen sopii ryhtyä tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin… Tottahan ymmärrätte.

— En, tohtori, sillä turhaan arvaisin, mitä tarkoitatte sanoilla: tarpeen vaatimiin toimenpiteisiin.

— Asian laita on näin. Kaksintaistelu on nykyäänkin kuninkaalle vastenmielinen. Tosin hän ei ankarasti sovita määräyksiä, mutta jos kaksintaistelu herättää pahaa hälinää, ajaa hänen majesteettinsa maanpakoon tai pistää tyrmään.

— Se on totta, tohtori.

— Ja jos kovaksi onneksi toinen tappelijoista kuolee, silloin kuningas ei sääli. Neuvokaa siis veljeänne pysymään jonkun aikaa piilossa.

— Tohtori, — huudahti Andrée, — onko herra de Charny siis pahasti sairaana?

— Kuulkaa, hyvä neiti, olen luvannut puhua teille totta. Tietäkää siis, että jos se poika parka, joka tuossa toisessa huoneessa nukkuu tai oikeammin korisee…

— Jos… mitä? — keskeytti Andrée tukehtuneella äänellä.

— Jos hän huomenna tähän aikaan ei ole pelastunut, jollei näännyttävä kuume lakkaa, niin herra de Charny on huomisiltana vainaja.

Andrée tunsi olevansa vähällä kirkaista, ja edes hieman hillitäkseen ruumiillisella kivulla sitä tuskaa, joka sydäntä raateli, puristi hän kurkkuaan ja likisti kynsiään lihaan asti. Louis ei voinut hänen kasvoistaan nähdä sitä hirveätä kärsimystä, mitä tämä kamppailu tuotti. Andrée käyttäytyi kuin spartalaisnainen.

— Veljeni ei karkaa, — sanoi hän. — Hän on rehellisesti voittanut herra de Charnyn, ja kun hän kovaksi onneksi on iskenyt haavan, tapahtui se puolustuksessa. Jos hän on surmannut, on hän Jumalan tuomittavana.

— Hän ei olekaan tullut veljensä vuoksi, — ajatteli tohtori. — Arvatenkin siis kuningattaren puolesta. Saadaanpa nähdä, onko kuningatar ollut näin varomaton.

— Mitä kuningatar ajattelee tästä kaksintaistelusta? — kysyi hän.

— Kuningatar? Sitä en tiedä, — vastasi Andrée. — Mitä hän siitä välittää?

— Mutta luullakseni hän suosii herra de Taverneytä.

— Onhan herra de Taverney jäänyt terveeksi. Toivokaamme siis, että myös kuningatar puolustaa veljeäni, jos ruvettaisiin syyttämään.

Kun tohtorin molemmat olettamukset näin oli nolattu, antoi hän asian raueta.

— Minä en ole fysioloogi, — ajatteli hän, — vaan ainoastaan lääkäri. Mitä hittoa viitsinkään, kun tunnen niin hyvin lihasten ja hermojen eleet, sekaantua naisten oikkuihin ja intohimoihin?

— Hyvä neiti, — lausui hän ääneen, — nyt olette kuullut, mitä halusitte. Toimittakaa tai olkaa toimittamatta, että herra de Taverney poistuu; se on teidän asianne. Minun taas pitää koettaa pelastaa haavoitetun henki… vielä tänä yönä, sillä muuten kuolema, joka tyynesti tekee työtään, riistäisi hänet minulta ennen vuorokauden loppua. Hyvästi!

Ja hän sulki jälkeensä oven hiljaa, mutta epäröimättä.

Andrée painoi suonenvetoisesti vapisevan kätensä otsalleen jäätyään yksin tähän kammottavaan todellisuuteen. Hänestä se kuolema, josta tohtori niin kylmästi puhui, näytti jo laskeutuvan tähän huoneeseen ja valkeissa kääreliinoissaan leijailevan pitkin pimeätä käytävää. Kaamean näyn viima jäähdytti hänen jäseniään; hän pakeni asuntoonsa, sulkeutui sinne lukitun oven taakse ja heittäytyi polvilleen vuoteensa matolle.

— Voi Jumalani, — huudahti hän hurjan kiihkeänä, polttavien kyynelten vieriessä, — Jumalani, sinä et ole nurja, et järjetön etkä julma! Sinä olet kaikkivoipa, sinä et saa antaa tämän nuoren miehen kuolla, joka ei ole pahaa tehnyt ja jota tässä maailmassa rakastetaan. Meikäläiset ihmisparat uskovat vain sinun laupeuteesi, vaikka joka hetki vapisemme vihasi edessä. Mutta minä… minä… joka nyt sinuun turvaudun, olen jo kylliksi kärsinyt tässä maailmassa, minua on kyllin koeteltu, vaikken ole rikosta tehnyt. Koskaan en ole valittanut, en sinullekaan; koskaan en ole sinua epäillyt. Mutta kun sinulta tänään rukoilen, pyydän, vaadin, että säästät nuoren miehen hengen… jos tänään minulta kiellät, niin täytyisi minun sanoa, että käytät väärin valtaasi minua vastaan ja että olet kolkon vihan, oudon koston jumala; sanoisin, että… mutta se olisi herjausta… anteeksi… en tahdo herjata, eikä vihasi minuun satu! Anna anteeksi, sinä olet yhä armon ja laupeuden jumala.

Andrée tunsi mustenevan silmissään ja jäsentensä herpaantuvan; hiukset hajalla hän vaipui selälleen lattialle ja jäi siihen kuin hengetönnä. Kun hän sitten heräsi viluisesta unestaan, ja mieleen palasivat kaikki utukuvat ja tuskalliset haaveet, mutisi hän kolkosti:

— Jumalani, sinä olet ollut minulle säälimätön; sinä olet minua rangaissut. Niin, minä rakastan häntä… eikö se riitä? Ja tahdotko nyt riistää hänet minulta?

8.

Hourailua.

Varmaankin oli Jumala kuullut Andréen rukouksen. Herra de Charny ei sortunut kuumeensa puuskaan. Seuraavana päivänä, kun Andrée hartaasti hankki itselleen tietoja sairaasta, palasi tämä kelpo tohtori Louisin hoitamana kuoleman ääriltä jälleen elämään. Tulehdus oli väistynyt tarmon ja lääkkeen tieltä, ja parantuminen alkoi.

Kun Charny oli pelastettu, puuhaili tohtori hänen hoitamisessaan puolta vähemmän; potilas ei enää herättänyt samaa mielenkiintoa. Lääkärin kannalta on elävä ihminen vähäarvoinen, varsinkin jos tämä on toipumaan päin taikka terve.

Viikon kuluttua, jolloin Andrée ehti täysin rauhoittua, katsoi tohtori Louis, yhä muistaen potilaansa purkaukset kuumeen vallassa, sopivaksi toimittaa Charnyn kauvemmaksi, jotta hourailu joutuisi vieraaseen ympäristöön. Mutta jo ensi yritykset tähän suuntaan herättivät Charnyssa vastarintaa. Hän loi tohtoriin suuttumuksesta leimuavia katseita ja sanoi olevansa kuninkaan luona, niin ettei kellään ollut oikeutta häätää miestä, jolle hänen majesteettinsa oli suonut turvapaikan. Tohtori, joka ei ollut uppiniskaisille potilaille kovin malttavainen, kutsui muitta mutkitta saapuville neljä palvelijaa ja käski heidän viedä sairaan pois.

Mutta Charny tarrautui sänkyyn kiinni ja löi erästä palvelijaa aika lailla, uhaten toisia kuin Kaarle XII Benderissä. Tohtori koki nyt puhua järkeä. Charny oli aluksi hyvinkin maltillinen, mutta kun palvelijat taas kävivät käsiksi, rimpuili hän niin hurjasti, että haava aukeni ja veren mukana alkoi hänen järkensäkin mennä hukkaan. Nyt hän joutui entistä kiihkeämmän hourailun valtaan. Hän alkoi huutaa, että tahdottiin viedä hänet pois ja riistää häneltä unissa saadut näyt, mutta että se oli turha yritys; että nuo näyt yhä hymyilivät, että häntä rakastettiin ja tohtorin kiusallakin tultaisiin katsomaan, kun se, joka häntä rakasti, oli niin ylhäinen, ettei tarvinnut kenenkään kiellosta välittää.

Tämmöisiä sanoja kuullessaan tohtori pahaa peläten ajoi palvelijat pois ja alkoi taas hoitaa haavaa. Päättäen huolehtia ensin ruumiista ja vasta sitten järjestä hän saikin aineellisen puolen tyydyttävään kuntoon, mutta ei hourailua loppumaan, ja tämä alkoi häntä pelottaa, koska sairaan häiriö voi muuttua hulluudeksi. Tila paheni yhdessä päivässä niin, että tohtori Louis mietti jo väkevimpiä lääkkeitä. Sairas ei vahingoittanut vain itseään, vaan myös kuningatarta; puhuminen muuttui kirkumiseksi, muistojen sijaan tuli omia keksintöjä. Pahinta oli se, että valoisina hetkinään, jollaisia oli useinkin, Charny oli vielä hullumpi kuin oikeassa hulluudessaan.

Vasta äärimmäisessä pulassa päätti tohtori, joka ei voinut vedota kuninkaan mahtikäskyyn, kun sairaskin tahtoi sitä avukseen; mennä ilmoittamaan koko asian kuningattarelle, käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Charny nukkui väsyttyään kertomasta uniaan ja loihtimasta esille näkyjään.

Tohtori Louis tapasi Marie-Antoinetten miettiväisenä ja samalla ilosta säteilevänä, koska hän luuli tohtorin tuovan potilaastaan hyviä sanomia. Mutta jo ensi kysymykseensä hän sai hämmästyen sen suorasukaisen vastauksen, että sairaan tila oli varsin huono.

— Kuinka, — huudahti kuningatar, — vielä eilenhän hänen tilansa oli niin hyvä.

— Ei, madame, hän jaksoi perin huonosti.

— Mutta kun lähetin Miseryn tiedustamaan, annoitte hyviä uutisia.

— Eksyin itse ja tahdoin eksyttää teitäkin.

— Mitä te puhutte? — sanoi kuningatar kalveten. — Jos hänen tilansa on pahentunut, miksi sitä minulta salataan? Mitä minun on pelättävä muuta kuin sellaista onnettomuutta, mikä valitettavasti on niin tavallinen?

— Madame…

— Ja jos hän voi paremmin, miksi minussa herätetään levottomuutta, mikä on niin luonnollinen, kun on puhe kuninkaan uskollisesta palvelijasta? Vastatkaa siis suoraan, mitä teiltä kysyn. Kuinka nyt on taudin laita? Kuinka sairas jaksaa? Onko vaaraa?

— Hänellä itsellään vähemmän kuin muilla.

— Taas te keksitte ongelmia, tohtori, — sanoi kuningatar maltittomasti. — Selittäkää.

— Siinä se pulma on, madame, — vastasi tohtori. — Riittäköön teille se tieto, että kreivi de Charnyn vamma on kokonaan sielullista lajia. Haava on vain lisää kärsimykseen, hourailun tekosyynä.

— Sielullinen vamma! Herra de Charnyssa!

— Niin, madame; sielulliseksi sanon sitä, minkä kimppuun ei pääse leikkelyveitsellä. Pyydän vapauttamaan minut puhumasta siitä enempää teidän majesteetillenne.

— Tarkoitatte, että kreivi… uteli kuningatar itsepäisesti.

— Tahdotteko, madame, että sittenkin puhun?

— Tietysti tahdon.

— Täytyy siis sanoa, että kreivi on rakastunut. Teidän majesteettinne tahtoi selityksen, ja siinä se on.

Kuningatar kohautti hieman hartioitaan, kuin olisi arvellut: mokomakin asia!

— Ja teidän majesteettinne luulee, että sellaisesta haavasta paranee hyvinkin helposti, — jatkoi tohtori. — Ei, vaan se vamma pahenee, ja tilapäisen hourailun sijalle herra de Charnyhyn voi tulla kuolettava mielipuolisuus. Silloin…

— Silloin, tohtori… mitä?

— Silloin olette tuhonnut tämän nuoren miehen, madame.

— Puhetapanne on kerrassaan hämmästyttävä. Vai minun te sanotte tuhoavan tämän nuoren miehen! Minunko syyni se on, jos hänestä tulee hullu?

— Epäilemättä.

— Te saatte minut vihastumaan, tohtori.

— Jollette vielä olekaan syypää, — väitti tohtori hellittämättä, kohauttaen olkapäitään, — saattaa syy myöhemmin sittenkin olla teissä.

— Neuvokaa siis jotakin, koska se kuuluu teidän alaanne, — sanoi kuningatar vähän leppyneenä.

— Onko minun annettava resepti?

— Jos niin tahdotte.

— Se on tämmöinen: Nuori mies parannettakoon balsamilla tai raudalla; se nainen, jota hän nimeltään joka hetki kutsuu, tappakoon hänet tai parantakoon.

— Nyt puhutte taas äärimmäisyyksiä, — keskeytti kuningatar uudestaan maltitonna. — Tappaa… parantaa… ne ovat suuria sanoja! Viekö kova sana mieheltä hengen, parantaako hymy onnettoman hullun?

— Jos teidän majesteettinnekin on epäuskoinen, — sanoi tohtori, — ei minulla ole muuta tekemistä kuin lausua nöyrimmät jäähyväiset.

— Mutta kuulkaapa, onko ensiksikään puhe minusta?

— En tiedä enkä tahdokaan sitä tietää; toistan vain, että herra de Charny on järjellinen hullu, joka voi älystä menettää järkensä ja henkensäkin ja jolle taas hulluus voi palauttaa järjen ja terveyden. Jos siis tahdotte palatsista poistaa huudot, houreet, häväistykset, on teidän tehtävä jokin päätös.

— Millainen päätös?

— Millainenko? Minä annan vain lääkemääräyksiä, mutta en neuvoja. Voinko edes olla varma siitä, että olen kuulemani kuullut ja näkemäni nähnyt?

— Olettakaamme, että olen teidän sananne ymmärtänyt. Mitä siitä seuraa?

— Kaksi hyvää asiaa: toinen ja paras sekä teille, madame, että meille kaikille on se, että kun potilaan sydämeen isketään sillä pettämättömän varmalla pistimellä, jota sanotaan järjeksi, näkee hän jo alkaneen kuolinkamppailunsa loppuvan; toinen… niin, toinen… suokaa anteeksi, madame, että vahingossa näin kaksi pääsyä tästä sokkelosta. Ei niitä ole Marie-Antoinettella, Ranskan kuningattarella, useampia kuin yksi.

— Ymmärrän; te olette puhunut suoraan, tohtori. Sen naisen, jonka tähden herra de Charny on menettänyt järkensä, on palautettava häneen järki hyvällä tai pahalla.

— Oikein, niin juuri on asian laita.

— Hänen on uskallettava mennä riistämään hullulta haaveet, se jäytävä käärme, joka kiemurtelee hänen sielunsa pohjassa.

— Niin, teidän majesteettinne.

— Kutsukaa tänne joku; esimerkiksi neiti de Taverney

— Neiti de Taverney? — toisti tohtori säpsähtäen.

— Niin, ja varmaankin toimitatte, että sairas ottaa meidät sopivasti vastaan.

— Se on jo toimitettu, madame.

— Eikä silloin saa vähääkään sääliä.

— Tietysti ei.

— Mutta, — mutisi kuningatar, — ette osaa kuvitellakaan, kuinka surullista on sillä tapaa kajota elämän ja kuoleman asioihin.

— Samaa saa kokea joka päivä, kun eteeni tulee outo tauti. Käytänkö silloin lääkettä, joka tappaa taudin, vai ehkä semmoista, mikä tappaa sairaan?

— Ja tällä kertaa uskotte lääkkeen tappavan sairaan, niinkö? — sanoi kuningatar kauhistuen.

— Vaikka joku menettäisikin henkensä kuningattaren maineen vuoksi, — vastasi tohtori synkästi, — kuinka monta sen sijaan joka päivä kuolee jonkun kuninkaan oikun vuoksi? Kas niin, madame, mennään nyt.

Kuningatar seurasi vanhaa tohtoria saamatta tavata Andréeta.

Kello oli yksitoista aamupäivällä. Charny lepäsi täysin puettuna nojatuolissa torkkuen yöllisen kiihtymyksen jälkeen. Huolellisesti suljetut akkunaluukut päästivät sisään vain heikon kajastuksen; kaikin tavoin säästettiin sairaan hermojen ärtyisyyttä, hänen kärsimyksensä pääasiallista syytä.

Kaikki oli hiljaa, rauhallista, himmeätä. Tohtori Louis ehkäisi taitavasti kaikki, mikä voisi tautia uudestaan kiihdyttää, mutta päättäen iskeä ihan ytimeen, hän ei sittenkään väistänyt sellaista ratkaisua, joka voisi viedä hengen. Tosin se myös voisi parantaa.

Aamupuvussa, tukka huolettoman somasti kammattuna, kuningatar astui kiireesti käytävään, joka vei Charnyn huoneeseen, Tohtori oli neuvonut häntä olemaan epäröimättä, pysähtymättä yritykseen, vaan esiintymään äkkiä ja päättäväisesti, jotta vaikutus olisi voimakas. Hän väänsi siis etuhuoneen oven siselöityä ripaa niin nopeasti, että muuan Charnyn huoneen ovea vasten nojaava henkilö, vaippaansa kääriytynyt nainen, tuskin ehti suoristua ja ottaa asennon, jonka tyyneys oli ilmeisessä ristiriidassa hämmentyneen ilmeen ja vapisevien käsien kanssa.

— Andrée! — huudahti kuningatar. — Tekö täällä?

— Minä, — vastasi Andrée kalpeana ja hämillään, — minä se olen, mutta onhan teidän majesteettinne itsekin täällä.

— Jopa nyt asia mutkistuu, — mutisi tohtori.

— Hain teitä kaikkialta, — sanoi kuningatar. — Missä te olitte?

Kuningattaren äänensävyssä ei nyt ollut hänen tavallista lempeyttään. Se ennusti kuin kuulustelun alkua, epäluulon oireita. Andrée säikähti; hän pelkäsi varsinkin sitä, että ajattelematon tännetulo paljastaisi ne tunteet, jotka häntä itseäkin kauhistivat. Niin ylpeä kuin hän olikin, päätti hän toistamiseen valehdella.

— Täällä minä olin, kuten näette.

— Arvatenkin, mutta miksi täällä?

— Minulle sanottiin, että teidän majesteettinne oli käskenyt minua hakea, ja siksi riensin tänne.

Kuningattaren epäluulo ei haihtunut kokonaan. Hän tiedusti edelleen:

— Kuinka voitte aavistaa minun tulevan tänne?

— Se oli perin helppoa, madame; teillä oli mukananne tohtori Louis ja teidän oli nähty astuvan pikku huoneustojen kautta, eikä siis voinut olla muuta päämäärää kuin tämä.

— Hyvin arvattu, — myönsi kuningatar, vielä epäröivänä, mutta ilman kiivautta. — Oikeassa olitte.

Andrée teki viimeisen ponnistuksen.

— Madame, — sanoi hän hymyillen, — jos teidän majesteettinne aikoi salata itsensä, ei olisi pitänyt näyttäytyä avonaisella parvekkeella, niinkuin äsken tänne tullessanne. Kun kuningatar siellä päin liikkuu, näkee neiti de Taverney hänet huoneistaan, eikä ole vaikea seurata tai ehtiä edellekin, jos jo kaukaa näkee toisen henkilön.

— Hän on oikeassa, — sanoi kuningatar, — sata kertaa oikeassa. Minulla on se onneton tapa, etten aavista ennakolta; ja kun harkitsen vähän, en osaa ottaa lukuun, että muut harkitsevat niin paljon.

Kuningatar tunsi ehkä tarvitsevansa säälittelyä, koska kaipasi uskottua ystävää. Muuten hänen sielussaan ei ollut, kuten tavallisilla naisilla, sekaisin mielistelyhalua ja epäluuloa; hän luotti ystävyyteen tietäessään voivansa itsekin rakastaa. Ne naiset, jotka epäilevät itseään, epäilevät vielä enemmän muita. Keimailevia rankaisee se suuri onnettomuus, etteivät he koskaan usko olevansa rakastettuja. Marie-Antoinette unohti siis pian sen vaikutelman, jonka häneen aluksi teki neiti de Taverneyn tapaaminen Charnyn ovella. Hän tarttui Andréen käteen, käski hänen avata oven ja astui ensimäisenä hyvin ripeästi sairaan huoneeseen tohtorin ja Andréen jäädessä ulkopuolelle. Heti kun jälkimäinen oli nähnyt kuningattaren katoavan, kohotti hän taivasta kohti suuttuneen ja tuskaisen silmäyksen, jonka ilmeessä oli hillittömän kirouksen tapaista. Hyvä tohtori tarttui hänen käsivarteensa ja alkoi hänen kanssaan kävellä edestakaisin käytävässä.

— Luuletteko hänen onnistuvan? — kysyi tohtori.

— Voi Jumalani, missä hänen pitäisi onnistua?

— Siinä, että voitaisiin muualle siirtää se onneton hullu, joka kuolee, ellei kuume lakkaa.

— Paranisiko hän muualla? — huudahti Andrée. Tohtori silmäili häntä hämmästyneenä, levotonna.

— Niin arvelen, — vastasi hän.

— No sitten hän onnistukoon! — huokasi tyttö parka.

9.

Toipuminen.

Sillä välin kuningatar oli astunut suoraan Charnyn nojatuolin luo. Charny kohotti päätänsä kuullessaan tohvelikenkien sipsutusta lattialla.

— Kuningatar! — mutisi hän yrittäen nousta.

— Niin juuri, kuningatar, monsieur, — riensi Marie-Antoinette sanomaan, — kuningatar, joka tietää, kuinka te pyritte lopettamaan järkenne ja henkenne, kuningatar, jota te loukkaatte unissanne ja valveillakin, kuningatar, joka on huolissaan omasta maineestaan ja teidän hengestänne! Juuri siksi hän nyt astuu eteenne, eikä teidän sopisi häntä tällä tavoin ottaa vastaan.

Vavisten ja epätoivoissaan oli Charny noussut seisaalle ja viime sanat kuullessaan vaipunut polvilleen niin musertuneena ruumiillisesta ja siveellisestä tuskasta, ettei rikollisen tavalla kyyristyneenä tahtonut eikä jaksanut enää kohota pystyyn.

— Onko mahdollista, — jatkoi kuningatar liikutettuna tästä kunnianosoituksesta ja vaitiolosta, — että aatelismies, ennestään tunnettu kaikkein uskollisimmaksi, käy vihollisen tavalla ahdistamaan naisen mainetta? Sillä pankaa merkille, herra de Charny, ensi kohtauksestamme saakka en ole teille näyttänyt ettekä ole nähnyt kuningatarta, vaan naisen, eikä teidän olisi sopinut sitä koskaan unohtaa.

Näiden sydämestä lähteneiden sanojen valtaamana koki Charny sammaltaa jotakin puolustukseksi, mutta Marie-Antoinette ei antanut hänelle suunvuoroa.

— Mitä tekevätkään vihamieheni, — sanoi hän, — kun tekin esiinnytte kavaltajana?

— Kavaltajana!… änkytti Charny.

— Monsieur, teidän on valittava: Joko olette hullu, ja minä riistän teiltä keinot tehdä pahaa, taikka olette kavaltaja, ja minä rankaisen teitä.

— Madame, älkää sanoko minua kavaltajaksi. Hallitsijain suussa se syytös ennustaa kuolemantuomiota; naisen suussa se häpäisee. Kuningattarena tappakaa minut; naisena säästäkää minua.

— Oletteko täydessä järjessänne, herra de Charny? — sanoi kuningatar rauhattomalla äänellä.

— Olen, madame.

— Tajuatteko vääryytenne minua vastaan, rikollisuutenne kuningasta vastaan?

— Hyvä Jumala! — mutisi mies parka.

— Sillä te aatelisherrat unohdatte kovin helposti, että kuningas on sen naisen puoliso, jota loukkaatte kohottamalla häneen katseenne, että kuningas on vastaisen hallitsijanne, minun poikani isä. Kuningas on teitä kaikkia parempi ja ylevämpi mies, sellainen, jota kunnioitan ja rakastan.

— Voi! — äännähti Charny päästäen lohduttoman huokauksen ja pysyäkseen polvillaan nojasi toisella kädellään lattiaan.

Hänen valituksensa tunki kuningattaren sydämeen. Nuoren miehen sammuneesta katseesta saattoi nähdä, että häneen oli osunut kuolettava isku, ellei haavasta heti vedettäisi pois liian syvälle mennyttä vasamaa. Sääliväisenä ja lempeänä kuningatar säikähti syyllisen kalpeutta ja hervottomuutta ja oli jo vähällä kutsua apua. Mutta samassa hänelle tuli mieleen, että tohtori ja Andrée voisivat väärin käsittää potilaan huumaannuksen. Siksi hän omin käsin auttoi Charnyta nousemaan.

— Puhelkaamme nyt, — sanoi hän, — minä kuningattarena, te miehenä. Tohtori Louis on koettanut teitä parantaa; se haava, joka aluksi oli mitätön, pahenee aivojenne kiihtymyksestä. Milloin haavanne oikein paranee? Milloin te lakkaatte kelpo tohtorille näyttämästä mielipuolisuutta, joka uhkaa minua häväistä? Milloin voitte poistua linnasta?

— Madame, — mutisi Charny, — kun teidän majesteettinne minut karkoittaa, niin menen kohta.

Ja hän ponnistihe niin rajusti lähteäkseen pois, että menetettyään tasapainon kaatui rennosti kuningattaren syliin, kun tämä tukki häneltä tien. Kohta kun hän tunsi tämän torjuvan rinnan kosketusta ja notkistui kannattavan käsivarren epätahallisesta puristuksesta, häipyi häneltä järjen viimeinenkin hiven, ja hänen suunsa aukeni purkamaan hehkuvaa huokausta, joka ei ollut sana eikä rohjennut olla suutelo. Kuningatar itsekin kuin kosketuksen polttamana, tämän heikkouden huumaamana, ehti tuskin sysätä elottoman ruumiin nojatuoliin aikoen paeta, mutta Charnyn pää retkahti taaksepäin ja kolahti tuolin selkänojaan, jolloin hänen huulilleen tuli himmeä ruusunväri, ja haalea hikipisara tipahti hänen otsaltaan Marie-Antoinetten kädelle.

— Sitä parempi, — mutisi Charny, — saan kuolla, ja te minut tapatte.

Kuningatar unohti nyt kaikki. Hän otti Charnyn syliinsä, kohotti häntä, painoi elotonta päätä rintaansa vasten ja tunnusteli säikähtäneellä kädellä nuoren miehen sydäntä. Rakkaus teki ihmeitä, Charny virkosi. Hän aukaisi silmänsä, mutta näky oli kadonnut. Nainen kauhistui sitä, että oli jättänyt muiston sille, jolle luuli lausuvansa vain viimeiset jäähyväiset, ja astui ovea kohti niin hätäisin askelin, että Charny sai enää kiinni vain hänen hameensa helmasta.

— Madame, — huusi hän, — niin totta kuin pidän kunniassa Jumalaa, vaikka kunnioitankin häntä vähemmän kuin teitä…

— Hyvästi, hyvästi! — sanoi kuningatar.

— Madame, antakaa minulle anteeksi!

— Kyllä, kyllä, herra de Charny.

— Madame, vielä yksi silmäys!

— Herra de Charny, — sanoi nyt kuningatar mielenliikutuksesta ja suuttumuksesta vavisten, — jollette ole katalin ihminen, niin tänä iltana tai viimeistään huomenna olette joko kuollut tai linnasta poissa.

Jos kuningatar käskee tällä tapaa, merkitsee se pyyntöä. Charny pani hurmaantuneena kätensä ristiin ja laahasi itseään polvistuneena Marie-Antoinetten jalkojen juureen. Tämä oli jo aukaissut oven pelastuakseen vaarasta pikimmiten.

Andréen, joka keskustelun alusta saakka oli pitänyt tätä ovea silmällä, näki nuoren miehen polvillaan ja kuningattaren voimatonna; näki myös edellisen silmien säteilevän toivosta ja ylpeydestä, jälkimäisen katseiden vaipuessa raukeina maahan. Sydämeen satutettuna, toivotonna, vihan ja ylenkatseen yllyttämänä hän jäykistyi, ja nähdessään sitten kuningattaren tulevan, hänestä tuntui, että Jumala oli tuolle naiselle suonut liian paljon antaessaan hänelle valtaistuimen ja kauneuden lisäksi tilaisuuden puolituntisen puheluun herra de Charnyn kanssa.

Mitä tohtoriin tulee, näki hän liian moninaista saadakseen mistään selvää. Ajatellen yksinomaan vain kuningattaren yrityksen onnistumista hän tyytyi kysymään:

— Kuinka kävi, madame?

Kuningatar tarvitsi hetkisen tointuakseen ja saadakseen takaisin puhekykynsä, jota sydämen tykytykset salpasivat.

— Mitä hän aikoo? — uudisti tohtori.

— Hän lähtee, — mutisi kuningatar.

Ja välittämättä Andréesta, joka rypisti kulmakarvojaan, tai tohtorista, joka hieroi käsiään, hän kiirehti käytävän halki, kääriytyi konemaisesti pitsireunaiseen vaippaansa ja palasi omaan huoneustoonsa.

Andrée puristi tohtorin kättä hyvästiksi, kun tämä riensi takaisin potilaansa luo. Sitten hän hiipi kuin varjo asuntoonsa pää kumarruksissa, silmät tuijottaen ja ajatukset sekaisin. Hän ei ollut edes muistanut kysyä, mitä kuningatar ehkä tahtoisi. Sellaisen luonteen kuin Andréen kannalta ei kuningatar ollut mitään; kilpailijatar oli kaikki.

Charny, joka nyt jälleen oli Louisin hoidossa, ei näyttänyt olevan sama mies kuin eilen. Väkevänä yltiöpäisyyteen asti, rohkeana kerskumiseen saakka, hän teki nyt tohtorille niin hartaita, pontevia kysymyksiä toipumisestaan, noudatettavasta ruokajärjestyksestä, muuttamisesta, että tohtori pelkäsi taudin uudistuvan vaarallisemmalla tavalla jonkin uuden päähänpiston vuoksi. Mutta pian Charny sai hänet huomaamaan erehdyksensä; hän oli hehkuvan raudan kaltainen, jonka väri himmenee, mikäli kuumuus vähenee. Rauta mustuu eikä enää näytä miltään, mutta se on yhä niin kuuma, että polttaa kaikki, mitä siihen satutetaan. Louis näki nuoren miehen käyvän yhtä tyyneksi ja järkeväksi kuin hän oli ollut terveinä päivinään. Vieläpä Charny oli niin järkevä, että luuli olevan tarpeellista tohtorille selittää, miksi niin jyrkästi oli päätöksensä muuttanut.

— Kuningatar, — sanoi hän, — on saanut minut häpeämään ja sillä parantanut enemmän kuin teidän tieteenne, hyvä tohtori, olisi voinut mainioilla lääkkeillä; kun vedotaan itserakkauteeni, taltutetaan minua kuin hevosta kuolaimilla.

— Sitä parempi, — mutisi tohtori.

— Niin, mieleeni muistuu, kuinka eräs espanjalainen — nehän ovat kerskureita — kerran todisti minulle tahdonvoimaansa: hän sanoi, että saatuaan kaksintaistelussa haavan hänen tarvitsi vain tahtoa pidättää verenvuotoa, ja se lakkasikin, jottei vastustaja saanut riemuita sen näkemisestä. Nauroin sille espanjalaiselle, mutta itse olen hieman samanlainen. Jos kuume ja hourailu, josta minua niin moititte, yrittäisivät uudestaan kimppuuni, niin lyön vaikka vetoa, että ajaisin ne tiehensä sanomalla: hourailu ja kuume, ette saa enää tulla.

— Sellaisista ilmiöistä on kyllä esimerkkejä, — sanoi tohtori varmasti. — Mutta oli miten oli, saan onnitella teitä. Nyt olette sielullisesti parantunut!

— Totta, totta.

— Pian saatte nähdä, kuinka ihmisen sielullinen ja ruumiillinen puoli kuuluvat yhteen. Se on kaunis teoria, josta laatisin teoksen, jos joutaisin. Mielen puolesta terveenä tulee teistä ruumiillisestikin terve viikon kuluessa.

— Kiitos, hyvä tohtori!

— Ja aluksi aiotte siis muuttaa täältä?

— Milloin vain haluatte. Vaikka heti.

— Odotetaan iltaan asti. Kohtuus kaikessa! Äärimmäisyydet panevat kaikki vaaralle alttiiksi.

— Odotetaan siis iltaan saakka.

— Aiotteko kauvas täältä?

— Maailmaan ääreen, jos tarvitsee.

— Se olisi toipuneen ensi matkaksi liian pitkä, — sanoi tohtori yhtä tyynesti. — Eiköhän voisi aluksi tyytyä Versaillesiin?

— Olkoon sitten Versailles, kun niin tahdotte.

— Minusta näyttää, — sanoi tohtori, — ettei haavanne paraneminen anna teille aihetta lähteä maanpakoon.

Tämä harkittu kylmäverisyys pakotti Charnyn olemaan varuillaan.

— Aivan oikein, tohtori, — myönsi hän. — Minulla onkin Versaillesissa asunto.

— Sehän sopii mainiosti. Teidät voidaan illalla kantaa sinne.

— Mutta oikeastaan olette käsittänyt minut väärin, tohtori; minun tekisi mieleni käydä katsomassa maatilojani.

— No sanokaa, mitä oikein haluatte. Eiväthän tilanne, hitto vie, voi olla maailman ääressä.

— Ne ovat Picardian rajalla, täältä viiden-, kahdeksantoista lieuen päässä.

— Siinäpä näette!

Charny puristi tohtorin kättä kuin kiittääkseen häntä kaikesta hienotuntoisuudesta.

Illalla kantoivat ne neljä palvelijaa, joiden ensi yrityksen Charny oli niin kovakouraisesti torjunut, hänet vaunuihin asti, jotka odottivat talousrakennusten portilla. Kuningas oli ollut koko päivän metsästämässä, syönyt jo illallista ja mennyt levolle. Charny oli hieman epätietoinen, sopisiko lähteä jäähyväisiä lausumatta, mutta tohtori rauhoitti häntä luvaten selittää lähdön johtuneen siitä, että olopaikan muutos oli tarpeen. Ennenkuin Charny nostettiin vaunuihinsa, koki hän mielihaikeuttaan tyydyttää viimeiseen asti luomalla katseita kuningattaren huoneuston akkunoihin. Kukaan ei voinut häntä nähdä; muuan palvelija kävi edellä soihtu kädessä, mutta se valaisi vain tietä eikä hänen kasvojaan.

Portailla Charny tapasi muutamia upseeriystäviään, jotka olivat niin ajoissa saaneet sanan, ettei hänen lähtönsä näyttänyt paolta. Näiden hilpeiden toverien saattamana vaunuihin asti hän voi antaa silmiensä harhailla palatsin akkunissa; kuningattaren akkunat säteilivät valoa. Hänen majesteettinsa oli hiukan pahoinvoipana ottanut hovinaiset vastaan makuuhuoneessaan. Andréen pimeät, kolkot akkunat piilottivat poimullisten verhojensa takana tuskaista värisevää naista, joka itseään näyttämättä seurasi sairaan ja saattueen pienimpiäkin liikkeitä. Vihdoin lähtivät vaunut vierimään, mutta niin hitaasti, että kovalla kivityksellä kuului jokainen kavionkapse.

— Ellei hän ole minun omani, — mutisi Andrée, — ei hän ainakaan ole kenenkään muun.

— Jos hänen päähänsä taas pistäisi ruveta kuolemaan, — tuumi tohtori palatessaan asuntoonsa, — ei hän ainakaan kuole minun luonani eikä minun käsissäni. Hitto periköön kaikki sieluntaudit! Pitäisi olla ihmelääkäri niitä parantamaan!

Charny saapui onnellisesti kotiinsa. Myöhemmin illalla kävi tohtori hänen luonaan ja tapasi hänet niin hyvässä kunnossa, että riensi ilmoittamaan tämän olevan viimeisen kerran, kun hän tuli potilasta katsomaan. Illalliseksi sairas nautti palan kananpaistia ja teelusikallisen hedelmähilloa.

Seuraavana päivänä kävivät hänen luonaan hänen enonsa, herra de Suffren, herra de Lafayette ja kuninkaan lähetti. Päivää myöhemmin hän sai vieraakseen melkein samat henkilöt, mutta sitten ei hänestä enempää välitetty. Hän nousi makuulta ja käveli puutarhassaan.

Viikon päästä hän jaksoi ratsastaa säyseällä hevosella; hän oli jälleen päässyt voimiinsa. Mutta kun hänen asuntonsa ei ollut kyllin yksinäinen, pyysi hän enonsa lääkäriltä ja tohtori, Louisilta lupaa matkustaa maatiloilleen.

Tohtori Louis selitti hänelle suoraan, että liikunto oli viimeinen aste haavan parantamisessa; että herra de Charnyn sopi mukavissa vaunuissaan kulkea Picardiaan, jonne tie oli sileä kuin kuvastin, ja että olisi hullua jäädä Versaillesiin, kun saattoi matkustaa niin mieluisella tavalla.

Charny kuormitti isot tavaravaunut, kävi jäähyväisillä kuninkaan luona, joka oli hänelle erinomaisen herttainen, ja pyysi herra de Suffrenia esittämään hänen kunnioittavimmat terveisensä kuningattarelle, joka sinä iltana oli hieman kipeänä eikä ottanut vastaan. Sitten hän astui linnan portilla vaunuihinsa ja lähti ajamaan pientä Villers-Cotteretsin kaupunkia kohti; sieltä hänen oli määrä joutua noin yhden lieuen päässä olevaan Boursonnesin linnaan, jonka nimi jo alkoi tulla tunnetuksi Dumoustierin ensi runoista.

10.

Kaksi vertavuotavaa sydäntä.

Päivää sen jälkeen, kun Andrée oli yllättänyt kuningattaren pakenemassa polvistuneen Charnyn luota, ilmestyi neiti de Taverney tapansa mukaan hänen majesteettinsa pukuhuoneeseen ennen messua. Kuningatar ei vielä ollut ottanut ketään vastaan; oli vain juuri lukenut kirjelipun rouva de la Mottelta, ja hänen mielialansa oli varsin hilpeä.

Eilistä vieläkin kalpeampana ilmaisi Andrée koko olennossaan sitä vakavuutta ja pidättyvää kylmyyttä, mikä kiinnittää huomiota ja pakottaa ylhäisimmänkin välittämään halpa-arvoisesta. Puvultaan yksinkertaisena, melkein niin sanoaksemme jylhänä, Andrée oli nyt sen näköinen kuin onnettoman viestin tuoja — olkoonpa, että onnettomuus koski häntä itseään tai muita. Kuningatar oli tällä haavaa hajamielinen eikä pannut merkille Andréen verkkaista, juhlallista käyntiä, itkeneitä silmiä, ohimoiden ja kätten kalpeutta. Hän käänsi vain päätään sen verran, että sai kuuluville ystävällisen tervehdyksensä.

— Hyvää huomenta, pikku ystävä.

Andrée odotti, että kuningatar soisi hänelle tilaisuuden puhua. Odotti aivan varmana siitä, että hänen vaitiolonsa ja liikkumattomuutensa lopulta vetäisi puoleensa Marie-Antoinetten katseen, ja niin tapahtuikin. Saamatta muuta vastausta kuin syvän kumarruksen kuningatar kääntyi katsomaan ja näki sivultapäin tuskan ja jäykkyyden leimaamat kasvot.

— Hyvä Jumala, mikä nyt on, Andrée? — kysyi hän kääntyen kokonaan Andréen puoleen. — Onko sinulle sattunut jokin onnettomuus?

— Suuri onnettomuus, madame, — vastasi nuori nainen.

— Mikä se on?

— Täytyy jättää teidän majesteettinne.

— Jättää minut? Lähdettekö pois?

— Lähden, madame.

— Minne sinä menet? Mikä on syynä niin äkilliseen lähtöön?

— Madame, minulla ei ole onnea myötätunnossani…

Kuningatar kohotti päätään.

— Omaisteni kesken, — lisäsi Andrée punastuen.

Nyt punastui vuorostaan kuningatar, ja heidän katseensa iskivät yhteen kuin miekanterät. Kuningatar tointui ensiksi.

— En ymmärrä teitä oikein, — sanoi hän. — Eilen olitte onnellinen, ainakin näytti siltä.

— Ei, madame, — vastasi Andrée jäykästi. — Eilispäivä oli myös elämäni kovaonnisia.

— Vai niin, — sanoi kuningatar vaipuen mietteisiin.

Sitten hän lisäsi:

— Selittäkää lähemmin.

— Minun täytyy jättää väsyttämättä teidän majesteettianne yksityisseikoilla, jotka eivät ole arvonne mukaisia. Minulla ei ole mitään iloa perheeni keskuudessa eikä mitään maallista hyvää odotettavana, ja siksi tulen pyytämään teidän majesteetiltanne lupaa lähteä pois pitääkseni huolta sieluni pelastuksesta.

Kuningatar nousi seisaalle, ja vaikka tämä pyyntö koski kipeästi hänen ylpeyteensä, astui hän Andréen luo ja puristi tämän kättä.

— Mitä tämä itsepäinen päätös merkitsee? — kysyi hän. — Eikö teillä eilen ollut veljeä ja isää niinkuin tänäänkin? Oliko heistä eilen vähemmän vastusta ja haittaa kuin tänään? Luuletteko minun voivan jättää teidät pulaan? Enkö enää olekaan se perheenäiti, joka perheettömille korvaa heidän puutteensa?

Andrée alkoi vavista kuin rikollinen ja vastasi syvään kumartaen:

— Madame, hyvyytenne liikuttaa minua, mutta ei päätöstäni muuta. Olen päättänyt jättää hovin, minun täytyy palata yksinäisyyteen; älkää houkuttako minua laiminlyömään velvollisuuksiani teitä kohtaan, kun en enää tunne niitä voivani täyttää.

— Eilisestäkö saakka?

— Teidän majesteettinne sallikoon minun olla siitä enempää puhumatta.

— Kuten tahdotte, — vastasi kuningatar katkerasti. — Sanon vain, että olen osoittanut teille kyllin luottamusta odottaakseni teiltä samaa. Mutta hullua olisi kysellä siltä, joka ei tahdo vastata. Pitäkää salaisuutenne, neiti, ja olkaa onnellisempi muualla kuin täällä. Muistakaa kuitenkin, ettei ystävyyteni hylkää ihmisiä oikkujenkaan vuoksi ja että aina pidän teitä ystävänä. Nyt, Andrée, saatte mennä, te olette vapaa.

Andrée suoritti hovisäännön mukaisen kumarruksen ja lähti. Ovella kuningatar hänet pysäytti.

— Minne aiotte mennä, Andrée?

— Saint-Denisin luostariin, madame, — vastasi neiti de Taverney.

— Luostariin! Ah niin, se on oikein, hyvä neiti! Kenties ei omasta mielestänne teissä ole moitteen syytä, mutta jo kiittämättömyys ja unohtaminen on liikaa, vaikkei muuta olisi. Te olette minun edessäni kylliksi syyllinen. Hyvästi, neiti de Taverney, menkää!

Seurauksena oli, että Andrée antamatta muuta selitystä, jollaista kuningattaren lempeä sydän odotti, nöyrtymättä tai heltymättä kohta käytti hyväkseen lupaa ja katosi. Marie-Antoinette sai huomata, että Andrée viipymättä poistui linnasta.

Hän lähti isänsä taloon, missä oli odottanut tapaavansa ja tapasikin Filipin puutarhassa. Veli haaveili; sisar toimi. Nähdessään Andréen, jonka piti tähän aikaan olla toimensa vuoksi linnassa, astui Filip häntä vastaan hämmästyneenä, melkeinpä pelästyneenä. Ja pelästykseen oli syynä varsinkin sisaren synkkä ilme, hän kun aina oli tervehtinyt veljeään hellän ystävällisesti hymyillen. Siksi Filip, niinkuin kuningatarkin, alkoi kysellä.

Andrée ilmoitti hänelle juuri jättäneensä kuningattaren palveluksen, eronsa olevan myönnetyn ja aikovansa mennä luostariin. Filip löi kiivaasti kätensä yhteen, ikäänkuin odottamattoman iskun saaneena.

— Mitä? — sanoi hän. — Sinäkin, siskoni?

— Minäkinkö? Mitä sillä tarkoitat?

— Meidän perheellemme on siis kiroukseksi tulla tekemisiin bourbonien kanssa! — huudahti hän. — Sinun on mielestäsi pakko tehdä luostarivala, sinun, joka olet luontosi ja sielusi puolesta nunna, kaikkein vähimmin maailmallinen nainen, joka kaikkein vähimmin voit iäti totella luostarielämän ankaria lakeja! Sanoppa, mistä moitit kuningatarta?

— Kuningattaressa ei ole moittimista, — vastasi nuori nainen kylmästi. — Kun itse olet niin toivonut hovin suosiota, kun juuri sinun olisi muiden edellä pitänyt voida sitä toivoa, miksi et voinut sinne jäädä, miksi et siellä viihtynyt edes kolmea päivää? Minäpä olen viipynyt siellä kolme vuotta.

— Kuningatar on toisinaan oikullinen, Andrée.

— Jos niin on, Filip, voisit sen miehenä kestää, mutta minä, nainen, en saa enkä voi. Jos hänessä on oikkuja, purkakoon niitä palvelijoilleen.

— Tuo ei, siskoseni, ilmaise minulle, — sanoi nuori mies väkinäisesti, — mitä rettelöltä sinulla on ollut kuningattaren kanssa.

— Ei mitään, sen vannon; oliko sinulla, Filip, kun hänet jätit? Voi, hän on kiittämätön nainen!

— Täytyy antaa anteeksi; imartelu on häntä hieman turmellut, mutta pohjaltaan hän on hyvä.

— Ja todisteena siitä on hänen käytöksensä sinua kohtaan, Filip.

— Mitä hän siis on tehnyt?

— Vai olet jo unohtanut! Minulla on parempi muisti, ja niin maksankin yhdessä päivässä, yhdellä ainoalla päätökselläni sinun velkasi ja omani.

— Liian kalliisti, kuten minusta näyttää. Ei sinun ikäisesi eikä niin kaunis, kuin sinä, ole omansa maailmasta luopumaan. Ole varuillasi, rakas ystävä, luovut siitä nuorena, kaipaat sitä vanhana, ja sitten, kun on jo myöhäistä, tekee mielesi palata pahoitettuasi kaikki ystäväsi, joista hullu päähänpisto on sinut vieroittanut.

— Et puhunut tuolla tapaa, sinä uljas upseeri, täynnä kunnian ja oikeuden tuntoa, joka vähän välittäen maineesta ja rikkaudesta olet siinä, missä sadat muut ovat keränneet arvonimiä ja kultaa, osannut vain velkaantua ja itseäsi halventaa — et arvostellut tuolla tavoin silloin, kun sanoit minulle: hän on oikullinen, Andrée, hän on keimaileva, hän on uskoton, minä en huoli häntä enää palvella. Sen teoriasi mukaan luovuit maailmasta, vaikket tosin ruvennut munkiksi, ja jos toinen meistä on kiinni ikuisissa lupauksissa, niin en ainakaan minä, joka vasta aion luvata, vaan sinä, joka jo olet luvannut.

— Oikeassa olet, siskoni, ja ilman isäämme…

— Isäämme! Voi, Filip, älä niin puhu, — keskeytti Andrée katkerana. — Eikö isän tule olla lastensa tukena tai nojautua heihin? Vain niillä ehdoilla hän on isä. Mutta nyt kysyn sinulta, millainen on meidän isämme? Onko mieleesi koskaan tullut uskoa salaisuuttasi herra de Taverneylle, tai luuletko hänen voivan sinulle puhua omistaan? Ei, — jatkoi Andrée murheellisesti, — ei, herra de Taverney on luotu elämään yksinäisenä.

— Sen kyllä myönnän, Andrée, mutta hän ei ole luotu yksinäisenä kuolemaan.

Nämä lempeän vakavasti lausutut sanat muistuttivat nuorelle naiselle, että hän oli suuttumukselleen, katkeruudelleen ja vihalleen maailmaa vastaan suonut sydämessään liian suuren sijan.

— En soisi sinun pitävän minua tunnottomana tyttärenä, — vastasi hän. Tiedäthän, olenko hellä sisar. Mutta täällä maan päällä ovat kaikki tahtoneet minussa kuolettaa vaistomaisen myötätunnon, joka heihin kohdistui. Syntyessäni olin Luojalta saanut, kuten muutkin olennot, sielun ja ruumiin; sieluaan ja ruumistaan saa kukin ihmisolento vapaasti käyttää tavoittaakseen onnea tässä maailmassa ja toisessa. Muuan mies, jota en tuntenut, valtasi sieluni — Balsamo. Muuan mies, jonka tuskin tunsin ja jota en pitänyt miehenä, — valtasi ruumiini — Gilbert. Toistan sinulle, Filip, että ollakseni hyvä ja hurskas tytär minulta puuttuu isä. Mutta siirrytään nyt sinun kohtaloosi ja katsotaan, mitä hyvää sinulla on ollut maailman mahtavien palvelemisesta, joita rakastit. Filip painoi päänsä alas.

— Säästä minua, — sanoi hän. — Tämän maailman valtiaissa olen nähnyt vain vertaisiani olentoja ja rakastanut heitä; onhan Jumala käskenyt meidän rakastaa toisiamme.

— Voi, Filip, ei täällä maan päällä satu, että rakastava sydän saa vastarakkautta juuri siltä, jota rakastaa; meidän valitsemamme ovat valinneet toisia.

Filip kohotti kalvenneen otsansa ja silmäili sisartaan kauvan aikaa hämmästyneenä.

— Miksi minulle niin puhut, mihin sillä tähtäät? — kysyi hän.

— En mihinkään, — vastasi Andrée jalomielisesti, samalla väistäen pakkoa joutua selittämään tai paljastamaan. — Minuun on sattunut kova isku; luulen, että järkenikin kärsii siitä. Älä välitä, mitä puhun.

— Sittenkin…

Andrée astui Filipin luo ja tarttui hänen käteensä.

— Riittää jo tästä asiasta, rakas veli. Tulin pyytämään sinulta, että saattaisit minua Saint-Denisiin. Ole rauhassa, en aio vannoa luostarivalaa. Se tapahtuu myöhemmin, jos käy tarpeelliseksi. Useimmat naiset hakevat turvapaikasta unohdusta, mutta minä tahdon siellä virkistää muistiani. Minusta tuntuu, että olen liiaksi unohtanut Korkeimman, ainoan kuninkaan, ainoaan valtiaan, joka yksin lohduttaa, samoin kuin hän yksin todellisesti rankaisee. Taas lähestymällä häntä, nyt kun sen käsitän, olen onneani paremmin edistänyt kuin jos kaikki, mikä maailmassa on rikasta, mahtavaa ja rakastettavaa, olisi yhtynyt onneani luomaan. Yksinäisyyteen, veljeni, ikuisen autuuden esikartanoon! Yksinäisyydessä Jumala puhuu ihmisen sydämeen; yksinäisyydessä ihminen puhuu Jumalan kanssa.

Filip keskeytti Andréen kädenliikkeellä.

— Muista, — sanoi hän, — että siveellisesti vastustan tätä epätoivoista aietta; sinä et ole päästänyt minua arvostelemaan epätoivosi syitä.

— Epätoivoni syitä! — toisti Andrée perin ylenkatseellisesti. — Vai sanot sitä epätoivoksi! Jumalan kiitos, ei minun tarvitse täältä poistua epätoivoisena! Ettäkö kaipaisin jotakin toivottomasti? En, en, tuhannesti en!

Ja hän heitti hurjan ylpeällä liikkeellä hartioilleen sen silkkivaipan, joka lojui viereisellä tuolilla.

— Juuri tuo ylenpalttinen halveksiminen osoittaa sinun olevan sellaisessa tilassa, jota ei voi kauvan kestää, — sanoi Filip. — Jollet kärsi sanaa epätoivo, pankaamme sen nimeksi harmi.

— Harmi! — vastasi nuori nainen ivallisen hymyn muuttuessa kopeaksi. Et suinkaan luule neiti de Taverneytä niin heikoksi, että hän pelkästä harmista hylkäisi maailman. Harmi on keimailevien tai tyhmien naisten heikkous. Harmin sytyttämä silmä kostuu pian kyynelistä, ja siihen se palo päättyy. Ei minussa ole harmia, Filip. Soisin sinun uskovan minua, eikä sinun tarvitsisi muuta kuin vedota itseesi, kun sinulla on jokin valitus esitettävänä. Vastaa, Filip, jos huomispäivänä rupeisit trappilais- tai kartusiaanimunkiksi, miksi nimittäisit sellaisen päätöksesi aihetta?

— Sanoisin syyksi parantumatonta murhetta, — vastasi Filip äänessään onnettomuuden lempeä ylevyys.

— Sepä se, Filip, minuun sopii sama selitys. Olkoon siis niin, että minut ajaa yksinäisyyteen parantumaton murhe.

— Hyvä on, — sanoi Filip. — Veljen ja sisaren kohtalossa on yhtäläisyyttä. Oltuaan yhtä onnellisia he saavat myös tuntea onnettomuutta samassa määrässä. Hyvin he sopivat yhteen, Andrée.

Andrée luuli Filipin mielenliikutuksen valtaamana tekevän jonkin uuden kysymyksen, ja silloin ehkä jäykistynyt sydän olisi murtunut veljellisen ystävyyden puristamana. Mutta Filip tiesi kokemuksesta, että suuret sielut ovat itsekylläisiä, eikä siis enää ahdistanut sitä sulkua, jonka taakse Andrée oli jättäytynyt.

Minä päivänä ja mihin aikaan aiot matkustaa? — kysyi hän.

— Huomenna, taikka jo tänään, jos vielä ehtisi.

— Etkö tahtoisi vielä kerran kävellä puutarhassa minun kanssani?

— En, — vastasi Andrée.

Siitä kädenpuristuksesta, — joka tätä kieltoa seurasi, ymmärsi Filip hänen tahtoneen vain välttää aihetta, mikä saisi hänet heltymään.

— Valmis olen, milloin tahansa toimitat minulle sanan, — selitti Filip.

Lisäämättä sanaakaan, josta heidän sydämiensä katkeruus olisi voinut purkautua hillitönnä esille, Filip suuteli hänen kättään.

Toimitettuaan ensi valmistelut Andrée meni huoneeseensa ja sai sinne Filipiltä seuraavan kirjelipun:

'Voit tavata isämme kello viisi tänään iltapuolella. Hyvästijättö on välttämätön. Muuten herra de Taverney valittaisi, että on kehnosti menetelty ja hänet hyljätty.'

Andrée vastasi:

'Kello viisi käyn matkapuvussa herra de Taverneyn luona. Kello seitsemän voimme jo olla Saint-Denisissä. Uhraatko minulle iltasi?'

Vastaukseksi Filip huusi akkunasta, joka oli niin likellä Andréen huonetta, että tämä saattoi kuulla:

— Kello viisi ovat hevoset valjaissa.

11.

Muuan raha-asiain ministeri.

Kuten olemme nähneet, oli kuningatar ennen Andréen käyntiä hänen luonaan lukenut rouva de la Motten lähettämän kirjelipun ja tullut hilpeälle mielelle. Siinä oli kaikkien mahdollisten alamaisuusvakuutusten ohella luettavana:

'… Ja teidän majesteettinne saa olla siitä varma, että maksuaikaa myönnetään ja tavara toimitetaan hyvässä luottamuksessa.'

Kuningatar oli hymyillyt ja sitten polttanut Jeannen pikku kirjeen. Kun keskustelu neiti de Taverneyn kanssa oli häntä hieman synkistänyt, tuli rouva de Misery ilmoittamaan, että herra de Calonne odotti kunniaa päästä hänen majesteettinsa puheille. Asianmukaista on tehdä lukijalle vähän selkoa tästä uudesta henkilöstä. Historia on kyllä tehnyt hänet tunnetuksi, mutta romaani, joka vähemmän tarkasti esittää näköalat ja suuret piirteet, tyydyttänee mielikuvitusta paremmin jollakin yksityiskohdalla.

Herra de Calonne oli älykäs, hyvinkin älykäs mies, kuuluen siihen vuosisadan jälkipuoliskon miespolveen, joka tottumatonna kyyneliin, mutta taitavana viisastelemaan oli tehnyt päätöksensä Ranskaa uhkaavaan tuhoon nähden, sekoitti etunsa yhteiskunnan etuun, tuumi kuin Ludvig XV: meidän jälkeemme maailman loppu, ja etsi kaikkialta kukkia koristaakseen viimeisen päivänsä. Hän tunsi valtion asiat ja oli hovimies. Kaikille nerosta, rikkaudesta ja kauneudesta kuuluisille naisille hän oli osoittanut sentapaista ihailua kuin mehiläinen mehukkaille kukkasille.

Silloisen tietämisen summana oli kyky seurustella seitsemän, kahdeksan miehen ja kymmenen, kahdentoista naisen kanssa. Herra de Calonne oli osannut laskea lukuja d'Alembertin kanssa, väitellä Diderotin kanssa, pilailla Voltairen kanssa, haaveilla Rousseaun kanssa, ja vihdoin hän oli ollut kyllin rohkea julkisesti nauramaan herra Neekerin kansansuosiolle.

Calonne oli eri puolilta tarkasteltuaan viisasta ja syvämietteistä Neekeriä, jonka selostus oli näyttänyt valaisevan koko Ranskaa, lopulta tehnyt hänet naurettavaksi niidenkin silmissä, jotka häntä enimmin pelkäsivät. Kuningas ja kuningatar, joita Neekerin pelkkä nimikin säikäytti, olivat vain arastellen tottuneet siihen, että hänestä teki pilkkaa komea, ilomielinen valtiomies, tyytyen vastaukseksi toisen kaikkiin koreihin numeroihin lausumaan vain tämän kysymyksen: Mitä varten todistella sitä, ettei mitään osaa todistaa? Eikä Necker ollutkaan muuta todistanut kuin että hänen oli mahdotonta enää hoitaa raha-asioita. Calonne otti ne vastaan muka liiankin kevyenä taakkana, mutta jo ensi hetkestä alkaen voi sanoa hänen sen alle sortuvan.

Mitä herra Necker tahtoi? Uudistuksia. Nämä osittaiset uudistukset kauhistivat kaikkia. Vain harvat niistä hyötyivät ja nekin liian vähän; sen sijaan monet menettivät, vieläpä liian paljon. Tahtoessaan jakaa verot oikeuden mukaan ja verottaa myös aateliston maatilat ja papiston tulot Necker aikoi töykeästi panna mahdottoman mullistuksen toimeen. Hän saattoi kansan rikkinäiseksi ja heikensi sitä jo ennakolta, kun olisi pitänyt keskittää sen voimat johtaakseen sitä yleistä uudistumista kohti. Tähän päämäärään Necker viittasi, mutta ehkäisi sitä saavuttamasta juuri sillä menettelyllään, että viittasi. Jos epäkohtien poistamisesta puhuu niille, jotka eivät lainkaan tahdo niitä korjata, eikö se ole sama kuin houkuttaa esille asianomaisten vastarintaa? Sopiiko viholliselle ilmoittaa se hetki, jolloin hänen linnaansa rynnätään?

Tämän käsitti Calonne ollen siinä suhteessa todellisempi kansan ystävä kuin geneveläinen Necker — tarkoitamme todellisten olojen kannalta, sillä rupeamatta ehkäisemään välttämätöntä turmiota Calonne joudutti sen tuloa.

Hänen suunnitelmansa oli rohkea, jättiläismäinen, varma: piti toimittaa kahdessa vuodessa vararikkoon kuningas ja aateli, jotka olisivat sitä viivyttäneet kymmenen vuotta, ja sitten vararikon tultua, sanoa: Maksakaa nyt, rikkaat, köyhien puolesta, sillä nälissään he muuten ahmaisevat kaikki, jotka eivät heitä elätä.

Kuinka on mahdollista, ettei kuningas kohta nähnyt tämän ohjelman seurauksia tai itse ohjelmaa? Kuinka hän, joka oli raivosta vavissut lukiessaan selostusta, ei kauhukseen arvannut ministerinsä aietta? Miksi hän ei valinnut jompaakumpaa näistä kahdesta suunnitelmasta, vaan mieluummin jätti kaikki sattuman varaan? Tämä ainoa varsinainen tili on Ludvig XVI:lla valtiomiehenä jälkimaailman kanssa selvittämättä. Juuri tätä mainiota periaatetta vastaan nousee aina se, kellä ei ole kyllin voimaa korjata jo juurtumaan päässyttä epäkohtaa.

Mutta että kuninkaan silmät olivat niin paksun siteen peitossa ja että käsitykseltään muuten niin tarkka ja sukkela kuningatar oli yhtä sokea kuin hänen puolisonsa, voimatta nähdä, mitä ministeri puuhasi, siitä on historian tai oikeammin romaanin, joka tässä kohden lienee tervetullut, annettava eräitä välttämättömiä yksityispiirteitä.

Herra de Calonne astui kuningattaren luo. Hän oli kaunis, kookas ja ryhdiltään ylevä; osasi naurattaa kuningattaria ja itkettää rakastajattariaan. Varmana siitä, että Marie-Antoinette oli kutsunut hänet luokseen tärkeän asian vuoksi, hän saapui hymyilevänä. Moni muu olisi tullut kulmakarvat rypyssä, jotta pyynnön täyttäminen sitten näyttäisi sitä suuremmalta ansiolta. Kuningatar oli puolestaan hyvin armollinen, pyysi ministeriä istumaan ja puhui aluksi kaikenlaista, mikä ei kuulunut asiaan.

— Onko rahoja, hyvä herra de Calonne? — kysyi hän viimein.

— Rahoja? Tietysti, madame, kyllä meillä on, ainahan meillä on rahaa.

— Sepä merkillistä, — arveli kuningatar. — En ole koskaan tuntenut ketään toista, joka olisi tuolla tavoin vastannut rahakysymyksiin; raha-asiain hoitajana te olette todellakin verraton.

— Paljonko teidän majesteettinne tarvitsee? — kysyi Calonne.

— Selittäkää ensin, millä keinoin olette löytänyt rahaa, vaikka herra Neckerin vakuutuksen mukaan sitä ei ollut.

— Herra Necker oli oikeassa, madame; rahaa ei enää ollutkaan valtion kassassa, ja se on niin totta, että sinä päivänä, kun ryhdyin ministeriötäni johtamaan, marraskuun 5. päivänä 1783 — sellaisia asioita ei unohda, madame — en tavannut rahastossa enempää kuin kaksi pussia, kummassakin tuhat kaksisataa livreä, siinä kaikki.

Kuningatar alkoi nauraa.

— Entä sitten? — tiedusti hän.

— Jos herra Necker olisi jättänyt sanomatta: ei ole enää rahaa, ja sen sijaan, kuten minä, lainannut ensimäisenä vuonna sata miljoonaa, toisena sata viisikolmatta, ja jos hän olisi ollut minun tavallani varma kahdeksankymmenen miljoonan lainasta kolmanneksi vuodeksi, niin herra Necker olisi ollut todellinen rahamies. Kaikki osaavat sanoa: Kassassa ei ole enää rahaa, mutta jokainen ei osaa vastata: On kyllä.

— Sitähän juuri äsken tarkoitin, ja siitä teitä onnittelen, monsieur. Mutta kuinka voidaan maksaa, siinä pula on.

— Madame, — vastasi Calonne huulillaan hymähdys, jonka syvää, kaameata merkitystä ei ihmissilmä voinut mitata, — minä voin teille mennä siitä takaukseen, että maksetaan.

— Luotan teihin, — sanoi kuningatar, — mutta puhukaamme vielä raha-asioista. Teidän kanssanne niistä voi puhella kuin huvittavasta tieteestä; muilla se on kuin kuiva pensas, mutta teillä hedelmäpuu.

Calonne kumarsi.

— Onko teillä uusia aatteita? — kysyi kuningatar. — Jos on, niin suokaa niistä minulle esikoiset.

— Minulla on, madame, muuan aate, josta heruu kaksikymmentä miljoonaa ranskalaisten taskuihin ja seitsemän, kahdeksan miljoonaa teidän omaanne, — anteeksi, teidän majesteettinne kassaan.

— Ne miljoonat ovat kummallakin taholla tervetulleita. Mistä ne tulevat?

— Teidän majesteettinne tietänee, että kultarahojen arvo ei ole Euroopan kaikissa valtioissa sama?

— Tiedän kyllä. Espanjassa, esimerkiksi, kulta on kalliimpaa kuin Ranskassa.

— Teidän majesteettinne on aivan oikeassa, ja teidän kanssanne on hauska keskustella raha-asioista. Jo viisi tai kuusi vuotta on Espanjassa kullan arvo kahdeksantoista unssia naulaa kohti suurempi kuin Ranskassa. Senvuoksi ne, jotka Ranskasta vievät kultaa Espanjaan, voittavat joka naulasta noin neljätoista unssia hopeaa.

— Se on koko paljon! — huomautti kuningatar.

— Niin paljon, — jatkoi ministeri, — että jos rahamiehet tietäisivät, mitä minä tiedän, ei meillä vuoden päästä olisi ainoatakaan louisdoria jäljellä.

— Sen te arvatenkin estätte?

— Viipymättä, madame. Aion korottaa kullan arvoa niin paljon, että siitä saa voittoa viidennentoista osan. Teidän majesteettinne käsittää, ettei kassakirstuihin jätetä ainoaakaan louisdoria, kun tiedetään, että rahapajasta saadaan sellainen voitto, jos kulta myydään sinne. Sitten valetaan kulta uudestaan rahoiksi, ja naulasta, joka nyt vastaa kolmeakymmentä louisdoria, teemme kolmekymmentäkaksi.

— Siis voittoa sekä nyt että vastedes! — huudahti kuningatar. — Se on mainio aate ja herättää varmaan ihastusta.

— Niinpä luulen, madame, ja tunnen itseni onnelliseksi siitä, että aatteeni on niin täydellisesti saavuttanut hyväksymisenne.

— Olkoon teillä aina niin hyviä aatteita! Silloin olen varma, että maksatte kaikki velkamme.

— Sallikaa nyt, madame, — sanoi ministeri, — että palataan siihen, mitä teidän majesteettinne minulta toivoo.

— Olisiko mahdollista, monsieur, saada tällä kertaa…

— Mikä summa?

— Kenties liian suuri.

Calonnen huulille tuli hymy, joka rohkaisi kuningatarta.

— Viisi sataa tuhatta livreä.

— Ah, madame, — sanoi ministeri, — kuinka jo pelästyin! Luulin, että oli puhe jostakin varsinaisesta summasta.

— Voitteko siis hankkia?

— Tietysti.

— Niin ettei kuningas…

— Se ei käy päinsä; kaikki tilini esitetään kuninkaalle kuukausittain, mutta koskaan ei ole sattunut, että kuningas olisi niitä tarkastanut, ja sen voin kunniakseni mainita.

— Milloin voin odottaa saavani tämän summan?

— Minä päivänä teidän majesteettinne tarvitsee?

— Vasta ensi kuun viidentenä päivänä.

— Maksumääräykset laaditaan kuukauden toisena päivänä, ja kolmantena teidän majesteettinne saa rahat.

— Kiitän teitä, herra de Calonne.

— Suurin onneni on tehdä teidän majesteettinne mieliksi. Pyydän aina kursailematta käyttämään kassaani, sillä se mielistelee raha-asiainne ylihoitajan itserakkautta.

Hän oli noussut seisaalle ja kumarsi viehättävästi; kuningatar ojensi kätensä suudeltavaksi.

— Vielä yksi sana, — sanoi kuningatar.

— Kuuntelen, madame.

— Näistä rahoista minulla on tunnonvaivoja.

— Tunnonvaivoja?

— Niin. Ne käytetään erään oikkuni tyydyttämiseen.

— Sitä parempi. Ainakin puoli summaa tulee silloin todelliseksi voitoksi teollisuudelle, kaupalle tai huvituksillemme.

— Itse asiassa se onkin totta, — mutisi kuningatar. — Teillä on aivan ihastuttava tapa minua lohduttaa.

— Jumalan kiitos, madame! Älköön meillä olko muita tunnonvaivoja kuin mitä teidän majesteetillanne on; silloin saamme suoraa päätä astua paratiisiin.

— Mutta huomatkaa, herra de Calonne, että minusta olisi kovin julmaa maksattaa kansa-paralla oikkuni.

— Hyvä on, — vastasi ministeri korostaen joka sanaansa pahaenteisellä hymyllä, — älkäämme siis enää vaivatko mieltämme, sillä sen voin vakuuttaa, ettei maksajaksi koskaan joudu kansa-parka.

— Miksi ei? — kysyi kuningatar hämmästyneenä.

— Siksi, ettei kansa-paralla enää ole mitään, — selitti ministeri tyynesti, — ja missä ei mitään otettavaa ole, siinä on kuningaskin oikeutensa menettänyt.

Sitten hän kumarsi ja poistui huoneesta.

12.

Uusiintuneita haaveita. Paljastunut salaisuus.

Tuskin oli herra de Calonne ehtinyt mennä pylväskäytävän kautta palatakseen ministeristöönsä, kun kuningattaren huoneen ovelta kuului hiljainen naputus, ja sisään astui Jeanne.

— Madame, — sanoi hän, — hän on täällä.

— Kardinaaliko? — kysyi kuningatar hieman ihmetellen tuota sanaa "hän", joka naisen suussa merkitsee niin moninaista.

Mutta hän ei ehtinyt muuta sanoa. Jeanne oli jo saattanut sisään kardinaali de Rohanin ja jättänyt hyvästi, salavihkaa puristaen suojellun suojelijansa kättä.

Prinssi oli nyt kahden kesken kuningattaren kanssa, kolmen askeleen päässä, ja suoritti asianmukaiset kumarrukset erinomaisen kunnioittavasti. Kuningatarta liikutti tämä tahdikas pidättyväisyys, ja hän ojensi kätensä kardinaalille, joka ei vielä ollut kohottanut häneen katsettaan.

— Monsieur, — sanoi hän, — minulle on teistä kerrottu muuan piirre, joka sovittaa monta vääryyttä.

— Sallikaa minun, — vastasi prinssi vavisten mielenliikutuksesta, joka ei ollut teennäinen, — sallikaa minun, madame, vakuuttaa, että teidän majesteettinne mainitsemat vääryydet supistuisivat melkoisesti, jos saisin vähänkin selittää.

— En kiellä teitä puolustamasta itseänne, — sanoi kuningatar arvokkaasti, — mutta se, mitä minulle sanoisitte, heittäisi varjon siihen rakkauteen ja kunnioitukseen, joka minussa on isänmaatani ja perhettäni kohtaan. Ette voi syyttömyyttänne muuten todistaa kuin pahoittamalla minun mieltäni, herra kardinaali. Mutta älkäämme kajotko sammuneeseen tuleen; se voisi vielä kyteä ja polttaa teidän sormenne tai minun. Se, että saan teidät nähdä uudessa valossa, joka on minulle paljastettu, kunnioittavana, alttiina…

— Alttiina kuolemaan saakka, — keskeytti kardinaali.

— Kernaasti minun puolestani. Mutta, — sanoi Marie-Antoinette hymyillen, — tähän asti ei ole ollut muusta puhe kuin taloudellisesta perikadosta. Te, herra kardinaali, olisitte minun hyväkseni valmis saattamaan itsenne häviöön, eikö niin? Se on kaunista, erinomaisen kaunista. Onneksi voin sen asian järjestää. Saatte elää, joutumatta häviöön, ellette vain, kuten kerrotaan, itse hävitä omaisuuttanne.

— Madame…

— Se on oma asianne. Kuitenkin tahdon ystävänä, koska nyt olemme ystäviä, antaa teille neuvon: säästäkää, se on papillinen hyve; kuninkaalle olette paremmin mieleen säästäväisenä kuin tuhlaavana.

— Rupean saidaksi miellyttääkseni teidän majesteettianne.

— Kuningas, — huomautti kuningatar hienosti vihjaisten, — ei myöskään suosi saitureita.

— Rupean miksi hyvänsä teidän majesteettinne tahtoo, — vakuutti kardinaali voimatta kyllin salata intohimoaan.

— Tarkoitin siis, — keskeytti kuningatar jyrkästi, — ettei teidän tarvitse minun tähteni hävittää itseänne. Te olette mennyt minun puolestani takuuseen, ja siitä kiitän teitä, mutta minun sopii täyttää sitoumukseni. Älkää siis enää välittäkö siitä asiasta, joka ensimäisestä maksusta lähtien koskee vain minua.

— Asian päättämiseksi, madame, — sanoi kardinaali kumartaen, — ei siis tarvitse muuta kuin että jätän kaulanauhan teidän majesteettinne haltuun.

Ja samassa hän otti taskustaan lippaan, jonka antoi kuningattarelle. Tämä ei sitä edes tarkastanut, mikä viittasi hänessä olevan hyvän halun sitä katsella, vaan laski sen riemusta vavisten eräälle hyllylle hyvin likelle itseään. Kardinaali lausui muutamia kohteliaisuuksia, jotka otettiin varsin armollisesti vastaan, ja palasi sitten siihen, mitä kuningatar oli maininnut vanhan riidan sovittamisesta. Mutta kun kuningatar oli päättänyt olla kardinaalin läsnäollessa katselematta timantteja ja kiihkeästi halusi niitä nähdä, kuunteli hän vain hajamielisesti.

Hajamielisenä hän myös ojensi kätensä kardinaalille, joka sitä hurmaantuneena suuteli. Sitten kardinaali jätti hyvästi luullen olevansa vaivaksi, ja se lisäsi hänen iloaan, siliä pelkkä ystävä ei vaivaa, saatikka se, josta ei vähääkään välitetä.

Tällainen oli se kohtaus, joka paransi kardinaalin sydänhaavat. Hän poistui kuningattaren luota ihastuneena, toiveista huumaantuneena ja valmiina rouva de la Mottelle osoittamaan rajatonta kiitollisuutta välityksestä, joka oli toimitettu niin hyvään päätökseen. Jeanne odotti häntä hänen vaunuissaan sadan askeleen päässä tullin takana ja sai häneltä hehkuvia vakuutuksia ystävyydestä.

— Sanokaapa nyt, — virkkoi hän, kun kiitollisuuden ensi purkaus oli tapahtunut, — tuleeko teistä Richelieu vai Mazarin? Onko itävaltalainen suu rohkaissut teissä kunnianhimoa vai hellyyttä? Oletteko antautunut politiikkaan vai salaiseen suhteeseen?

— Älkää naurako, rakas kreivitär, — vastasi prinssi. — Minä olen onnesta ihan hullu.

— Joko nyt?

— Avustakaa minua, ja kolmen viikon päästä näette minut ministerinä.

— Pahus! Kolme viikkoa on pitkä aika; ensimäinen erä lankeaa maksettavaksi jo kahden viikon päästä.

— Kaikki hyvä tulee yhtaikaa; kuningattarella on rahaa, hän kyllä maksaa. Minulle jää vain se ansio, että olin aikonut uhrata. Siinä on kuitenkin liian vähän, kreivitär; kunniani kautta, se ansio on liian pieni. Niin mielelläni olisin tästä sovinnosta maksanut viisisataa tuhatta livreä.

— Olkaa rauhassa, — sanoi kreivitär hymyillen. — Sen ansion kyllä saatte muiden lisäksi. Onko se teistä tärkeätä?

— Myönnän, että se olisi enemmän mieleeni. Jos kuningatar olisi velalliseni…

— Monseigneur, minussa on jokin aavistus, että saatte senkin ilon. Oletteko siihen valmis?

— Olen myynyt viimeisetkin maatilani ja pantannut kaikki ensivuotiset tuloni.

— Ja siten saitte irti viisisataa tuhatta livreä?

— Niin, ne rahat minulla on; mutta jos joudun ne suorittamaan, en enää tiedä, kuinka hankkisin lisää.

— Sillä maksulla, — huudahti Jeanne, — saamme kolme kuukautta rauhaa. Kuinka paljon voikaan tapahtua kolmessa kuukaudessa.

— Se, on totta. Mutta kuningas ei kuulu suvaitsevan, että enää teen velkaa.

— Kahden kuukauden olo ministerinä toimittaa asianne taas hyvään kuntoon.

— Voi, kreivitär…

— Älkää suuttuko. Ellette itse niin tee, tekevät sen serkkunne.

— Te olette aina oikeassa. Minne nyt aiotte?

— Takaisin kuningattaren luo katsomaan, mitä käyntinne vaikutti.

— Hyvä! — Minä palaan Pariisiin.

— Miksi? Teidän pitäisi illalla saapua pelipöydän ääreen. Se olisi hyvää taktiikkaa; älkää jättäkö taistelutannerta.

— Mutta kovaksi onneksi minun täytyy olla kotona tapaamassa erästä henkilöä, joka on ilmoittanut tulevansa.

— Mikä kohtaus se on?

— Hyvinkin vakavaa laatua päättäen siitä kirjeestä, joka minulle saapui. Kas tässä, lukekaa itse…

— Miehen käsialaa! — sanoi kreivitär ja luki:

'Monseigneur, eräs henkilö haluaa teitä tavata melkoisen rahasumman takaisin maksamista koskevassa asiassa ja saapuu hotelliinne Pariisiin tänä iltana saadakseen kunnian päästä puheillenne.'

— Nimetön… jokin kerjäläinen.

— Ei, kreivitär, ei kukaan tule omin ehdoin väkeni piestäväksi, jos on minusta tehnyt pilaa.

— Mitä siis arvelette?

— En tiedä oikein, mistä johtuu, mutta tuo käsiala näyttää tutulta.

— No ottakaa hänet vastaan, monseigneur; sitäpaitsi ei ole suurta vaaraa niistä, jotka lupaavat rahaa. Pahinta olisi se, etteivät ne voisikaan maksaa. Hyvästi nyt, monseigneur!

— Hyvästi, kreivitär, kunnes taas saan onnen teitä tavata.

— Kuulkaapa vielä, monseigneur, pari pikku asiaa!

— No mitä?

— Jos sattumalta tulisi jokin suuri rahasumma…

— Entä sitten?

— Sellainen, jonka luulitte jo menneen hukkaan, jokin löytö, aarre…

— Ymmärrän, veitikka, puolet kummallekin, vai mitä?

— Juuri niin, monseigneur.

— Te tuotte minulle onnea. Tottahan siis pidän teitä kiitollisessa muistissa. Jaetaan summa kahtia. Mikä oli toinen asianne?

— Se kuuluu näin: Pitäkää ne viisisataa tuhatta koskematta.

— Älkää niistä olko huolissanne.

Ja niin he erosivat. Kardinaali palasi Pariisiin taivaallisen onnen elähyttämänä.

Pari tuntia sitten oli elämä todellakin ruvennut hänestä näyttämään toiselta. Jos hän oli vain rakastunut, oli kuningatar hänelle antanut enemmän kuin hän oli rohjennut toivoa; jos hänessä oli kunnianhimoa, antoi kuningatar hänen toivoa vielä enemmän.

Puolisonsa taitavasti johtamana tulisi kuningas välikappaleeksi onneen, jota vastedes ei mikään voisi ehkäistä. Prinssi Ludvig tunsi olevansa täynnä aatteita; hänellä oli yhtä paljon poliittista älyä kuin kellään kilpailijallaan, hän käsitti uudistuskysymykset, hänen kauttaan liittyisi papisto kansaan vankaksi enemmistöksi, joka voi pysyä kauvan vallassa voimansa ja oikeutensa nojalla.

Panna tämän uudistusliikkeen etupäähän kuningatar, jota hän ihaili ja jonka yhä yltyvän epäsuosion hän muuttaisi verrattomaksi kansanrakkaudeksi — se oli tämän kirkkoruhtinaan haave, joka voi toteutua Marie-Antoinetten yhdestä ainoasta hellästä sanasta. Silloin kevytmielinen mies luopuisi helpoista voitoistaan, maailmallisesta tulisi filosofi, joutilaasta uupumaton raataja. Väkevien luonteiden on helppo vaihtaa irstailujen kalpeus uutteran työn väsymykseen. Rohanin prinssi menisi pitkälle, kun tulisena kiihoittimena olivat rakkaus ja kunnianhimo.

Heti Pariisiin palattuaan hänestä tuntui, että piti ryhtyä työhön. Hän poltti kohta kirstullisen rakkaudenkirjeitä, kutsutti luokseen taloudenhoitajansa antaakseen uusia ohjeita, käski sihteerinsä veistää valmiiksi kyniä tehdäkseen muistiinpanoja Englannin politiikasta, jonka hän perinpohjin tunsi, ja vasta tunnin aikaa työskenneltyään alkoi olla tavallisessa mielentilassaan, kun soittokello ilmoitti, että oli tullut tärkeä vieras. Huoneeseen astui muuan lakeija.

— Kuka siellä on? — kysyi kardinaali.

— Se henkilö, joka aamulla lähetti kirjeen monseigneurille.

— Sanomatta nimeään?

— Niin, monseigneur.

— Mutta sillä henkilöllä on nimi. Kysykää häneltä. Lakeija palasi hetkisen päästä ja ilmoitti:

— Kreivi de Cagliostro.

Prinssi hätkähti.

— Antakaa hänen tulla.

Kreivi astui sisään, ja ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

— Mitä ihmettä näen? — huudahti kardinaali.

— Eikö totta, monseigneur, — sanoi; Cagliostro hymyillen, — että olen tuskin ollenkaan muuttunut?

— Onko mahdollista…? — mutisi Rohanin prinssi. — Josef Balsamo elossa, vaikka kerrottiin tulipalossa saaneen surmansa. Josef Balsamo…

— Niinkuin Fenix, ihkaelävänä, niin juuri, monseigneur, entistä elävämpänä.

— Mutta te esiinnytte nyt toisennimisenä… Miksi ette ole pitänyt entistä nimeänne?

— Juuri siksi, että se on entinen ja palauttaa minulle ja muillekin liian surullisia tai kiusallisia muistoja. Viittaan vain teihin, monseigneur; sanokaapa, ettekö olisi kieltänyt päästämästä luoksenne Josef Balsamoa?

— Minäkö? En suinkaan, monsieur.

Ja kardinaali oli vielä niin hämillään, ettei pyytänyt vierastaan istumaan.

— Siinä tapauksessa, — jatkoi tämä, — teidän korkea-arvoisuudellanne on enemmän muistia ja rehellisyyttä kuin kaikilla muilla ihmisillä yhteensä.

— Monsieur, te teitte minulle muinoin sellaisen palveluksen…

— Onko totta, — keskeytti Balsamo, — etten näytä vanhentuneen ja että mielestänne olen hyvä näyte elämänveteni tehosta?

— Sen myönnän, mutta tehän olette poikkeus muista ihmisistä, te kun niin anteliaasti jakelette kaikille kultaa ja terveyttä.

— Terveyttä… sitä en kiellä, monseigneur; mutta kultaa… en suinkaan.

— Ettekö siis enää tee kultaa?

— En, monseigneur.

— Mutta miksi ette?

— Minulta on hukkunut viimeinenkin jäännös erästä välttämätöntä ainesta, jota mestarini, viisas Althotas, oli minulle lahjoittanut palattuaan Egyptistä. Sen ainoan reseptin perille en ole koskaan päässyt.

— Ja sen hän on pitänyt itse?

— Ei… tai oikeammin, hän on sen pitänyt tai vienyt mukaansa hautaan.

— Hän on siis kuollut?

— On, hänet olen menettänyt.

— Miksi ette jatkanut hänen elämäänsä, kun hän oli niin välttämättömän reseptin ainoa tallettaja, vaikka itse olette säilynyt nuorena ja pirteänä halki vuosisatojen, kuten vakuutatte?

— Siksi, että pystyn torjumaan taudit ja haavat, mutta en tapaturmia, kun ne vievät hengen eikä minua kutsuta.

— Tapaturmassako Althotas sai surmansa?

— Varmaan olette siitä kuullut, koska tiesitte minun kuolleen.

— Onko puhe siitä tulipalosta Saint-Clauden kadun varrella, jossa teidän sanottiin hukkuneen?

— Se surmasi vain Althotaan, tai oikeammin, hän oli elämään väsynyt ja tahtoi kuolla.

— Merkillistä!

— Ei, vaan luonnollista. Itsekin olen monta kertaa aikonut lopettaa päiväni.

— Tähän asti olette kuitenkin kestänyt.

— Olen valinnut nuoruudentilan, jossa hyvä terveys, intohimot ja ruumiilliset nautinnot vielä toimittavat jotakin huvia, mutta Althotas oli valinnut vanhuuden.

— Althotaan olisi pitänyt menetellä teidän tavallanne.

— Eipä niinkään. Hän oli syvämietteinen, muita etevämpi mies; tämän maailman asioista hän tavoitteli vain tiedettä. Kiihkeä nuoruudenveri, intohimot, nautinnot olisivat vieroittaneet hänet ainaisesta mietiskelystä. Täytyy aina olla kuumeesta vapaa; voidakseen hyvin ajatella täytyy antautua häiriintymättömään lepoon. Vanhus miettii syvemmin kuin nuori mies; mutta jos hänet valtaa murhe, ei sitä vastaan ole lääkettä. Althotas kuoli tieteenrakkautensa uhrina. Minä taas maailmanmiehenä hukkaan aikani enkä saa mitään toimeen. Olen kuin taimi… en uskalla sanoa itseäni kukaksi; en elä, hengitän vain.

— Kuolleista nousseen miehen mukana herää myös entinen ihmettelyni, — sanoi kardinaali. — Te palautatte minut siihen aikaan, jolloin taikasananne, ihmetyönne enensivät kaikkia kykyjäni ja kohottivat silmissäni erään olennon arvoa. Te muistutatte mieleeni nuoruuteni molemmat haaveet. Tiedättekö… nyt on jo kymmenen vuotta siitä, kun teidät ensin tapasin!

— Aivan niin, ja molemmat olemme siitä ajasta paljon muuttuneet, monseigneur. Minä en ole enää taikuri, vaan tiedemies. Te ette enää ole kaunis nuori mies, vaan kaunis prinssi. Muistatteko sitä päivää, jolloin työhuoneessani lupasin teille rakkautta eräältä naiselta, jonka heleänvärisestä suortuvasta tietäjättäreni oli ennustanut?

Kardinaali kalpeni, mutta punastui kohta. Pelästys ja ihastus ehkäisivät sydämen tykytystä vuorotellen.

— Muistan kyllä, — vastasi hän, — mutta sekavasti…

— Katsotaanpa, — jatkoi Cagliostro leikillisesti, — voisinko vielä kerran taikoa. Antakaa minun hetkeksi syventyä tähän ajatukseen.

Hän mietiskeli.

— Tämä lemmenhaaveittenne vaaleaverinen lapsi, — lausui hän oltuaan vähän aikaa vaiti, — missä hän nyt on, mitä hän puuhaa? No totisesti, nytpä jo näen hänet! Niin… olettehan te itsekin hänet tänään nähnyt… vieläpä olette juuri äsken tullut hänen luotaan.

Kardinaali painoi jääkylmää kättään jyskyttävää sydäntänsä vastaan.

— Monsieur, — sanoi hän niin hiljaa, että Cagliostro tuskin kuuli, — säästäkää minua…

— Tahdotteko, että puhumme jostakin muusta? — kysyi taikuri kohteliaasti. — Olen teidän nöyrin palvelijanne, monseigneur. Olkaa niin hyvä ja käskekää.

Ja hän istuutui huolettomasti sohvalle, jota kardinaali ei ollut tämän mielenkiintoisen keskustelun alusta saakka muistanut hänelle tarjota.

13.

Velallinen ja velkoja.

Kardinaali katseli vieraansa käytöstä melkein tylsästi.

— No niin, monseigneur, — sanoi Cagliostro, — uudistettuamme tuttavuutta voisimme nyt puhella, jos suvaitsette.

— Aivan oikein, — myönsi kirkkoruhtinas, vähin erin malttaen mieltänsä, — ottakaamme puheeksi se takaisinmaksu, josta… josta…

— Josta tein kirjeessäni viittauksen? Teidän korkea-arvoisuutenne haluaa siis kuulla…

— Se lienee ollut vain tekosyy, eikö niin? Ainakin siltä tuntui.

— Ei ollenkaan, monseigneur, se oli minulla varsinaisena aiheena, vieläpä erittäin tärkeänä, voin teille vakuuttaa. Tämän takaisinmaksun sietäisi todellakin jo tapahtua, sillä tässä on puheena viisisataa tuhatta livreä, ja se on melkoinen summa.

— Juuri sen summan te kerran jalomielisesti lainasitte minulle, — sanoi kardinaali, jonka kasvoille levisi lievä kalpeus.

— Niin, monseigneur, sen summan saitte minulta lainaksi, — myönsi Cagliostro. — Minusta on hauskaa, että teidän arvoisellanne ylimyksellä on niin hyvä muisti.

Kardinaali oli saanut iskun; hän tunsi kylmää hikeä valuvan otsalta poskilleen.

— Olin vähän aikaa siinä luulossa, — sanoi hän koettaen hymyillä, — että yliluonnollinen mies Josef Balsamo oli vienyt saatavansa mukanaan hautaan, samoin kuin oli kuittini heittänyt tuleen.

— Monseigneur, — vastasi kreivi vakavasti, — Josef Balsamon elämä on yhtä tuhoutumaton kuin se paperi, jonka luulitte palaneen tuhaksi. Tuoni ei mahda mitään elämänvedelle, tuli ei pysty kivikuituun.

— En ymmärrä, — sanoi kardinaali, jonka silmissä melkein musteni.

— Pian ymmärrätte, monseigneur; siitä olen varma, — vakuutti Cagliostro.

— Kuinka niin?

— Tuntiessanne allekirjoituksenne.

Ja hän ojensi kokoontaitetun paperin prinssille, joka jo ennen sen avaamista huudahti:

— Kuittini!

— Juuri teidän kuittinne, — vastasi Cagliostro huulillaan hieno hymy, jota kuitenkin lievensi kylmä kumarrus.

— Mutta tehän poltitte sen, monsieur; liekin näin omin silmin.

— Tosin heitin tuon paperin tuleen, — sanoi kreivi, — mutta kuten jo viittasin, te olitte sattumalta kirjoittanut kivikuituiselle ettekä tavalliselle paperille, niin että kuittinne sitten löytyi hiilten seasta ihan vahingoittumatta.

— Monsieur, — lausui nyt kardinaali hieman kopeasti, hänestä kun kuitin esittäminen osoitti epäluottamusta, — saatte uskoa, etten olisi velkaani kieltänyt, vaikkei tätä paperia olisi ollutkaan tallella. Teidän puoleltanne on siis ollut väärin minua pettää.

— Minäkö teitä pettäisin, monseigneur? Vakuutan, ettei minussa ole hetkeksikään ollut sellaista aikomusta.

Kardinaali nyökkäsi ja sanoi:

— Olette ainakin saanut minut siihen luuloon, että kuitti oli hävinnyt.

— Jättääkseni teidät hyvässä rauhassa käyttämään tätä viidensadan tuhannen livren lainaa, — vastasi vuorostaan Balsamo kevyesti kohauttaen hartioitaan.

— Mutta sanokaa nyt vihdoinkin, — jatkoi kardinaali, — kuinka olette kokonaista kymmenen vuotta jättänyt sellaisen summan perimättä?

— Tiesin, monseigneur, kenen hallussa se oli. Eräät tapahtumat, pelit, varkaat, ovat vähin erin vieneet minulta kaikki. Mutta tietäessäni näiden rahojen olevan hyvässä tallessa olen malttanut mieleni äärimmäiseen hetkeen saakka.

— Onko nyt tullut äärimmäinen hetkenne?

— Valitettavasti, monseigneur.

— Ette siis enää voi odottaa?

— Se olisi todellakin mahdotonta, — vastasi Cagliostro.

— Vaaditteko rahanne nyt takaisin?

— Vaadin, monseigneur.

— Tänäänkö jo?

— Jos teidän sopii maksaa.

Kardinaali oli hetkisen vaiti, mieli toivotonna, ja sanoi sitten muuttuneella äänellä:

— Herra kreivi, tämän maailman prinssipoloiset eivät kykene rikkaaksi loihtimaan niin häthätää kuin teikäläiset taikurit, joiden vallassa ovat pimeyden ja valkeuden henget.

— Ah, monseigneur, — vastasi Cagliostro, — älkää luulkokaan, että olisin teiltä vaatinut tätä summaa, ellen ennakolta tietäisi, että se on hallussanne.

— Ettäkö minulla on viisisataa tuhatta livreä? — huudahti kardinaali.

— On kyllä, 30,000 livreä kullassa, 10,000 hopeassa ja loput maksuosoituksissa.

Kardinaali vaaleni.

— Kaikki tuossa kaapissa, — jatkoi Cagliostro.

— Vai tiedätte senkin, monsieur!

— Tiedän myös, monseigneur, mitä teidän on ollut uhrattava saadaksenne tuon summan kokoon. Vieläpä olen kuullut sanottavan, että olette näistä rahoista luovuttanut kaksin verroin omaisuuttanne.

— Se on kyllä totta.

— Mutta…

— Mutta?… toisti prinssi hädissään.

— Mutta minä, — jatkoi Cagliostro, — olen näinä kymmenenä vuonna ollut ainakin parikymmentä kertaa vähällä nääntyä nälkään tai puutteeseen pidellen tätä paperia, joka minulle on puolen miljoonan arvoinen; sittenkin olen odotellut, jotten teitä vaivaisi. Niinpä minusta tuntuu, että olemme jokseenkin kuitit, monseigneur.

— Kuitit, monsieur! — huudahti prinssi. — Älkää niin sanoko, sillä teidän puolellanne on se etu, että olette niin ylevästi lainannut minulle näin melkoisen summan. Kuitit, sanotte te! Ei läheskään; minä olen ja ijäti pysyn teille velassa. Mutta kysyn teiltä vain, miksi olette ollut vaiti, vaikka olisitte jo kymmenen vuotta sitten voinut vaatia rahanne takaisin. Näinä vuosina minulla olisi niin monesti ollut tilaisuus suorittaa velkani joutumatta pulaan.

— Entä nyt? — kysyi Cagliostro.

— Nyt sitävastoin en tahdo salata, — selitti kardinaali, — että tämä velanmaksu, jota vaaditte… sillä sehän on vaatimuksenne, eikö niin?

— Ikävä kyllä, täytyy vaatia.

— Nyt se tuottaa minulle hirveätä pulaa.

Cagliostro teki päällään ja hartioillaan liikahduksen, joka saattoi merkitä: Mitä on tehtävä, kun asiaa ei voi auttaa?

— Mutta kun teillä on kaikki selvillä, — huudahti prinssi, — kun osaatte kurkistaa sydämeen, vieläpä kaapinkin pohjaan, mikä toisinaan on paljoa pahempaa, ei teille tarvitse selittää, miksi minulle on niin perin tärkeätä saada pitää tuo summa ja mihin salaiseen ja pyhään tarkoitukseen se on aiottu.

— Nyt erehdytte, monseigneur, — vastasi Cagliostro jääkylmästi. — Sitä en aavistakaan, ja omat salaisuuteni ovat tuottaneet niin kylliksi harmia, pettymystä ja kurjuutta, etten välitä muiden salaisuuksista, ellei minun tarvitse niistä välittää. Minun oli vain tiedettävä, onko teillä rahaa vai eikö, koska minulla on teiltä saamista. Mutta kun kerran tiesin teillä olevan tämän summan, ei minua liikuttanut, mihin aioitte sen käyttää. Muuten, monseigneur, jos tällä hetkellä tietäisin, mikä pula teitä uhkaa, näyttäisi se minusta kenties niin vakavalta, huomioon otettavalta, että heikkoudessani ehkä suostuisin lykkäykseen, ja siitä olisi, sen toistan vieläkin, nykyoloissa mitä suurinta haittaa. Parempi siis on, etten mitään tiedä.

— Älkää ainakaan arvelko, — sanoi kardinaali, jossa oli näistä viime sanoista herännyt närkästynyttä ylpeyttä, — että tahtoisin houkuttaa teitä säälimään yksityistä huoltani. Teillä on tietysti omat etunne, jotka tämä paperi tunnustaa ja turvaa. Tässä on minun allekirjoitukseni, se riittää. Te saatte nuo viisisataa tuhatta livreänne.

Cagliostro kumarsi.

— Tiedän kyllä hyvin, — jatkoi kardinaali tuskissaan, että niin vaivaloisesti hankitut rahat menisivät häneltä tuokiossa hukkaan, — että tämä kuitti on vain velan tunnustus eikä määrää maksuaikaa…

— Teidän korkea-arvoisuutenne suonee anteeksi, — keskeytti kreivi, — mutta minä vetoan kuittiin, jossa lausutaan:

'Tunnustan saaneeni herra Josef Balsamolta 500,000 livren suuruisen summan, jonka sitoudun hänelle vaadittaessa takaisin maksamaan.

Ludvig de Rohan.'

Kardinaalin kaikkia jäseniä hyristi; hän oli unohtanut koko velan ja lisäksi velkakirjansa sanamuodon.

— Näette siis, monseigneur, — jatkoi Balsamo, — etten mahdottomia pyydä. Ellette voi maksaa, niin jääköön. Ikävää vain olisi, jos teiltä unohtuisi, että Josef Balsamo antoi tuon summan vapaaehtoisesti erittäin tärkeänä hetkenä — ja kelle hän antoi? Kardinaali de Rohanille, jota tuskin tunsi. Siinä tulee mielestäni esille ylimyksellinen menettely, jota Rohanin prinssikin, kaikin tavoin todellisena ylimyksenä, voisi takaisin maksaessaan jäljitellä. Mutta te olette asiaa katsonut toiselta kannalta; älkäämme siis enää siitä puhuko. Minä otan kuitin takaisin. Hyvästi, monseigneur.

Ja Cagliostro käänsi paperin tyynesti kokoon ja aikoi pistää sen taskuunsa, mutta kardinaali pidätti häntä.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — kellä on Rohanin nimi, hän ei salli kenenkään opettavan itselleen mielen ylevyyttä. Sitäpaitsi olisi tällä kertaa puheena vain rehellisyyden läksy. Olkaa niin hyvä ja antakaa kuitti tänne, että saan maksaa.

Nyt näytti Cagliostro vuorostaan epäröivän. Kardinaalin kalpeat kasvot, turvonneet silmät ja vapiseva käsi näkyivät herättäneen hänessä syvää sääliä. Niin ylpeä kuin kardinaali olikin, käsitti hän, mikä hyvä ajatus oli Cagliostrolla syntynyt, ja oli jo hetkisen siinä toivossa, että tulos myös olisi hyvä. Mutta äkkiä kreivin katse jäykkeni, rypistyneiden kalmakarvojen kohdalle tuli kuin pilvi, ja hän antoi kuitin kardinaalille.

Sydämeen satutettuna kardinaali ei enää hetkistäkään viivytellyt, vaan astui kaapin luo, otti siitä esille tukun metsähallituksen maksuosoituksia ja viittasi sitten useihin hopeapusseihin, vetäen auki erään laatikon, joka oli täynnä kultaa.

— Herra kreivi, — sanoi hän, — tässä on viisisataa tuhatta livreä, mutta lisäksi olen teille velkaa kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä korkoja, olettaen että luovutte vaatimasta korkoa korolle, jolloin summa paisuisi paljoa suuremmaksi. Taloudenhoitajani saa laatia tarkan tilin, ja minä annan teille tässä lisäsaamisestanne vakuuden, pyytäen vain maksuaikaa.

— Monseigneur, — vastasi Cagliostro, — olen lainannut viisisataa tuhatta livreä Rohanin prinssille. Velka on siis viisisataa tuhatta livreä eikä enempää. Jos olisin halunnut korkoja, olisin vaatinut sen merkittäväksi kuittiin. Josef Balsamon valtuutettuna tai perijänä, kuinka vain tahdotte, sillä Josef Balsamo on todellakin kuollut, ei minun sovi vastaanottaa muuta kuin mitä sitoumuksessa mainitaan. Te maksatte, minä otan vastaan ja kiitän teitä pyytäen kunnioittavasti sulkeutua suosioonne. Otan siis haltuuni nämä maksuosoitukset, ja koska vielä tänään tarvitsen koko summan, lähetän nostamaan kullan ja hopean, jotka pyydän varaamaan edustajalleni.

Ja lausuttuaan nämä sanat, joihin kardinaali ei osannut mitään vastata, pisti Cagliostro arvopaperitukun taskuunsa, kumarsi kunnioittavasti prinssille, jonka käteen oli jättänyt kuitin, ja lähti.

— Onnettomuus kohtaa vain minua, — huokasi kardinaali vieraansa poistuttua, — koska kuningatar kykenee maksamaan, eikä ainakaan hänen luokseen voi ilmestyä ketään odottamatonta Josef Balsamoa perimään puolen miljoonan suuruista unohtunutta velkaa.

14.

Hyvä säästö.

Oli enää kaksi päivää siihen, jolloin kuningattaren lupaama ensi maksu oli suoritettava. Herra de Calonne ei vielä ollut pitänyt sanaansa. Kuningas ei vielä ollut pannut nimeään hänen tiliensä alle.

Ministerillä oli näet ollut paljon puuhaa, joten kuningattaren asia oli hieman unohtunut. Mutta kuningatar ei pitänyt arvonsa mukaisena virkistää raha-asiain ministerin muistia. Luottaen lupaukseen hän odotti. Lopulta hän kävi sittenkin levottomaksi ja koki saada tietoja ja päästä puhuttelemaan herra de Calonnea, saattamatta kuninkaallista arvoaan huonoon valoon. Silloin tuli kirjelippu ministeriltä.

"Tänä iltana, — mainittiin siinä, — se asia, jonka teidän majesteettinne on suvainnut jättää minun toimitettavakseni, päätetään esittelyssä, ja huomisaamuna rahat ovat teidän majesteettinne luona".

Marie-Antoinette sai nyt takaisin kaiken hilpeytensä eikä enää ajatellut mitään, ei edes tärkeätä huomispäivää. Vieläpä nähtiin hänen kävellessään hakevan yksinäisimpiä käytäviä, ikäänkuin hän tahtoisi eristää ajatuksensa kaikesta aineellisesta ja maallisesta kosketuksesta. Hän käveli vielä Lamballen prinsessan ja Artoisin kreivin seurassa, jotka olivat liittyneet häneen, kun kuningas päivällisen jälkeen meni neuvostoon.

Kuningas oli harmistuneella päällä. Venäjältä oli tullut ikäviä sanomia. Muuan sotalaiva oli joutunut haaksirikkoon Jalopeuranlahdessa. Muutamat maakunnat kieltäytyivät maksamasta veroja. Eräs korea maapallo, kuninkaan omakätisesti kiilloittama ja vernissaama, oli liiallisesta kuumuudesta haljennut, ja Eurooppa oli siinä nyt kahtia jaettuna, 33:nnen leveysasteen ja 55:nnen pituusasteen kohdalta. Hänen majesteettinsa oli siis nyreissään koko maailmalle — vieläpä herra de Calonnelle.

Turhaan tämä esitti hänelle hymyillen kauniin, hajuvedellä sulostetun salkkunsa. Kuningas rupesi ääneti ja tympeänä piirtelemään tyhjälle paperille ristiviivoja, jotka merkitsivät myrskyä, kun taas ukkojen ja hevosten kuvat merkitsivät poutaa. Sillä kuninkaan tapana oli neuvostossa piirrellä. Hän ei mielellään katsellut ihmisiä kasvoihin, kun oli luonnostaan ujo; kynä kädessä hän tunsi saavansa turvaa ja ryhtiä. Hänen ollessaan tässä puuhassa saattoi puhuja esitellä perusteluitaan; kuningas loi häneen salavihkaa jonkun katseen pysyäkseen juuri sen verran mukana, ettei aivan unohtanut henkilöä miettiessään asiaa.

Jos hän itse puhui — ja hän puhuikin hyvin — ei häneltä piirustelun vuoksi voitu odottaa loistavaa esitystä; hänen ei tarvinnut tehdä liikkeitä, vaan sopi keskeyttää ja innostua mielensä mukaan, ja paperille syntyvät kuviot korvasivat tarpeen mukaan puhetaiteellisen sirouden.

Kuningas tarttui siis tapansa mukaan kynäänsä, ja ministerit alkoivat lukea esityksiään tai diplomaattisia nuotteja. Kuningas ei hiiskahtanutkaan, vaan kuunteli ulkomaisen postin lukemista, ikäänkuin ei semmoisista asioista mitään ymmärtäisi. Mutta kun tultiin kuukausitileihin, kohotti hän päätään. Herra de Calonne oli juuri ottanut puheeksi suunnitelman, joka koski lainaa seuraavaksi vuodeksi. Kuningas rupesi kiivaasti piirtämään ristiviivoja.

— Aina velkaa, — lausui hän, — tietämättä kuinka maksetaan; se kysymys on kuitenkin ratkaistava, herra de Calonne.

— Sire, lainanotto on kuin suonenisku lähteeseen; vesi häviää yhdestä paikasta virratakseen toiseen. Vieläpä sen tulvaa lisäävät maanalaiset imusuonet. Aluksi ei ole kysyttävä, kuinka maksamme, vaan: kuinka ja mitä vastaan lainaamme? Sillä se kysymys, joka teidän majesteettinne mielestä on ratkaistava, ei kuulu: millä maksamme? vaan: mistä löytyy lainanantajia?

Kuningas piirsi paperinsa täyteen mustia ristiviivoja, mutta ei lisännyt sanaakaan; hänen piirteensä puhuivat kylliksi. Kun herra de Calonne oli esittänyt virkaveljiensä hyväksymän suunnitelman, piirsi kuningas sen alle nimensä, tosin huokaisten.

— Kun nyt on rahoja, — sanoi herra de Calonne nauraen, — käyttäkäämme niitä.

Kuningas loi ministeriinsä nyrpeän katseen, ja paperille tuli ristiviivojen sijaan iso mustetahra. Herra de Calonne esitti hänelle luettelon, jossa ehdotettiin eläkkeitä, lahjapalkkioita, kehoituspalkintoja, lahjoja ja palkkoja. Se oli yksityiskohtineen laadittu suppeaksi. Kuningas käänsi lehteä ja kiirehti loppusummaan.

— Miljoona satatuhatta livreä näin harvoista eristä! Kuinka se on mahdollista?

Tällöin hän hetkeksi lakkasi piirtämästä.

— Lukekaa, sire, lukekaa ja suvaitkaa huomata, että näiden erien joukossa yksi on viidensadan tuhannen suuruinen.

— Mikä erä se on, herra rahaministeri?

— Etumaksu hänen majesteetilleen kuningattarelle, sire.

— Kuningattarelle! — huudahti Ludvig XVI. — Viisisataa tuhatta kuningattarelle! Ei, monsieur, se ei ole mahdollista.

— Anteeksi, sire, mutta se summa on aivan oikea.

— Viisisataa tuhatta livreä kuningattarelle! — toisti kuningas. — Siinä on varmaankin erehdys. Viime viikolla… ei, kaksi viikkoa sitten käskin suorittaa hänen majesteetilleen neljännesmaksun.

— Sire, jos kuningatar tarvitsee rahoja… tiedetäänhän, kuinka hän niitä käyttää… ei tämä ole lainkaan tavatonta…

— Ei, ei! — kiivastui kuningas, jonka teki mieli saada säästäväisyytensä mainituksi ja hankkia kättentaputuksia kuningattarelle, kun tämä ensi kerran esiintyisi oopperassa, — ei kuningatar tuota summaa halua. Kuningatar on sanonut, että sotalaiva on jalokiviä parempi. Kuningattaren mielestä on meikäläisten rikkaiden lainattava Ranskalle, jos se ottaa lainan elättääkseen köyhiään. Jos kuningatar siis tarvitsee noita rahoja, suurenee hänen ansionsa odotuksesta, ja minä takaan, että hän odottaa.

Ministerit lausuivat mielihyvänsä tästä isänmaallisesta innostuksesta, eikä edes jumalallinen Horatius olisi kuninkaasta tällä hetkellä käyttänyt laatusanaa uxorius[vaimolleen alamainen]. Ainoastaan herra de Calonne, joka tiesi kuningattaren pulan, esitti tämän rahaerän myönnettäväksi.

— Todellakin, — sanoi kuningas, — näytte ajavan meidän asioitamme hartaammin kuin me itse; tyyntykää, herra de Calonne.

— Kuningatar, sire, saa aihetta syyttää minua laimeudesta häntä palvellessani.

— Minä kyllä puolustan teitä, jos hän muistuttaa.

— Kuningatar, sire, pyytää vain silloin, kun on pakko.

— Jos kuningattarella on rahantarpeita, lienevät ne vähemmän kireitä kuin köyhien, ja hän myöntää sen itse ensimäisenä.

— Sire…

— Asia on päätetty, — keskeytti kuningas jyrkästi, tarttuen taas ristiviivoja piirtäneeseen kynäänsä.

— Sire, pyyhittekö tuon erän? — kysyi herra de Calonne hätkähtäen.

— Pyyhin, — vastasi Ludvig XVI majesteettisesti. — Ja minusta tuntuu, kuin jo kuulisin kuningattaren ylevän äänen kiittävän minua siitä, että olen niin hyvin käsittänyt hänen sydämensä.

Herra de Calonne puri huultaan. Ludvig pani tyytyväisenä tästä persoonallisesta, sankarillisesta uhrauksesta sokeassa luottamuksessa nimensä kaiken muun alle.

Sitten hän piirsi komean seepran ja sen ympärille nollia ja lausui:

— Tänä iltana olen ansainnut viisisataa tuhatta livreä: se on sievoinen kuninkaan päiväpalkka, Calonne. Saatte viedä kuningattarelle tämän iloisen uutisen; silloin näette.

— Voi, sire, — mutisi ministeri, — minun olisi kovin ikävä riistää teidän majesteetiltanne se ilo, minkä uutisen kertominen tuottaa. Kunnia sille, jolle se kuuluu!

— Olkoon niin, — vastasi kuningas. — Istunto on päättynyt. Kylliksi puhuttu, kun on puhuttu hyvin. Kah, tuoltahan kuningatar tuleekin! Mennään häntä vastaan, Calonne.

— Sire, pyydän anteeksi, mutta minun on ryhdyttävä allekirjoittamaan.

Ja hän pujahti käytävän kautta tiehensä niin pian kuin pääsi. Kuningas astui reippaasti, hyvällä tuulella, Marie-Antoinettea vastaan, joka hyräili etuhuoneessa nojaten Artoisin kreivin käsivarteen.

— Madame, — sanoi kuningas, — toivoakseni teillä on ollut hauska kävely.

— Mainio, sire, ja te olette varmaankin hyvin työskennellyt?

— Päättäkää itse; olen teille nyt voittanut viisisataa tuhatta livreä.

— Calonne on pitänyt sanansa, — ajatteli kuningatar.

— Kuvitelkaapa, — lisäsi Ludvig XVI, — että Calonne oli menopuolelle merkinnyt teitä varten puoli miljoonaa.

— Vai niin! — sanoi Marie-Antoinette hymyillen.

— Ja minä… minä pyyhin sen. Yhdellä ainoalla kynänvedolla säästettynä puoli miljoonaa livreä.

— Mitä, pyyhittekö sen summan? — kysyi kuningatar vaaleten.

— Kerrassaan, ja siitä teille tulee suunnaton hyöty. Hyvää yötä, madame!

— Sire, sire!

— Minun on hyvin nälkä. Täytyy rientää huoneisiini. Enkö ole hyvin ansainnut illallista?

— Sire, kuulkaa vielä!

Mutta Ludvig XVI pyörähti ja kiirehti pois riemuiten leikinlaskustaan ja jättäen kuningattaren hämmästyksestä ja säikähdyksestä mykäksi.

— Toimittakaa niin, että saan puhutella herra de Calonnea, — sanoi kuningatar vihdoin Artoisin kreiville, — tässä piilee jokin ilkeys.

Samassa tuotiin kuningattarelle rahaministeriltä seuraava kirjelippu:

'Teidän majesteettinne tietänee jo, ettei kuningas ole hyväksynyt maksua. Se on käsittämätöntä, madame, ja olen neuvostosta palannut kipeänä ja huolestuneena.'

— Lukekaa, — sanoi kuningatar ja antoi kirjelipun langolleen.

— Ja kuitenkin eräät sanovat meidän haaskaavan valtion varoja, — lausui prinssi. — Tässä on semmoinen temppu…

— Joka sopii aviomiehelle, — mutisi kuningatar. — Hyvästi, lanko!

— Surkuttelen vilpittömästi, rakas käly. Siitä sain oppia, minä kun aioin huomenna pyytää samaa.

— Lähettäkää noutamaan rouva de la Motte, — sanoi kuningatar rouva de Miserylle hetken aikaa tuumailtuaan, — heti, olkoon hän missä tahansa.

15.

Marie-Antoinette kuningattarena, Jeanne de la Motte naisena.

Se pikalähetti, joka sai toimekseen Pariisista noutaa rouva de la Motten, tapasi kreivittären tai oikeammin ei tavannut kardinaalia.

Jeanne oli tullut vieraisille kardinaalin luo, jäänyt päivälliselle ja illallisellekin ja puheli nyt hänen kanssaan vanhan velan harmillisesta takaisinmaksusta, kun kuriiri tuli kysymään, oliko kreivitär täällä. Taitavana miehenä vastasi portinvartija, että hänen korkea-arvoisuutensa oli kaupungilla eikä rouva de la Motte ollut täällä, mutta että oli perin helppo saada hänelle ilmoitetuksi se asia, jonka vuoksi kuningatar oli lähettänyt kuriirin, koska hän luultavasti tulisi tänne illalla.

— Hänen pitää niin pian kuin suinkin tulla Versaillesiin, — selitti kuriiri ja lähti levittämään tätä käskyä kaikkialle, missä kuljeksivan kreivittären luultiin voivan oleskella.

Mutta heti kuriirin mentyä toimitti portinvartija, tarvitsematta pitkällä poistua, vaimonsa kautta sanan rouva de la Mottelle, joka oli kardinaalin luona. Molemmat liikekumppanit olivat paraikaa käsittelemässä kysymystä suurten rahasummien epävakaisuudesta. Saadessaan kuningattaren käskyn kreivitär älysi, että nyt oli kiireesti lähdettävä. Hän pyysi pari hyvää hevosta kardinaalilta, joka itse auttoi häntä nousemaan vaakunattomiin matkavaunuihin, ja sillaikaa kun kardinaali vaivasi päätään tällä asialla, kiiti kreivitär sellaista vauhtia, että jo tunnin päästä oli linnan edessä.

Siellä häntä odotti muuan henkilö, joka suoraa päätä vei hänet Marie-Antoinetten luo. Tämä oli vetäytynyt makuuhuoneeseensa ja laskenut luotaan täksi illaksi kaikki, niin ettei näkynyt ainoaakaan kamarirouvaa paitsi rouva de Miseryä, joka istui lukemassa pienessä naistenhuoneessa.

Marie-Antoinette neuloi tai oli neulovinaan jotakin korutyötä, mutta kuunteli samalla levotonna pienintäkin ääntä ulkoa, kun Jeanne kiireesti astui sisään.

— Kah, — sanoi kuningatar, — siinäpä te olettekin. Sitä parempi. Uutinen… kreivitär.

— Hyväkö, madame?

— Päättäkää itse. Kuningas on kieltänyt ne viisisataa tuhatta livreä.

— Herra de Calonnelta?

— Kaikilta. Kuningas ei enää anna minulle rahaa. Semmoinen on asiain tila.

— Hyvä Jumala! — mutisi kreivitär.

— Se on uskomatonta vai mitä, kreivitär? Kieltänyt, pyyhkinyt merkityn summan! Mutta turhaa on puhua siitä, mikä on mennyttä. Nyt teidän täytyy kiireesti palata Pariisiin.

— Niin, madame.

— Ja sanoa kardinaalille, että kun hän on niin hartaasti tahtonut tehdä mielikseni, minä otan häneltä vastaan puoli miljoonaa livreä ensi neljännekseen saakka. Se on kyllä minun puoleltani itsekästä, mutta täytyy…

— Voi, madame, — mutisi Jeanne, — nyt ollaan hukassa. Herra kardinaalilla ei enää ole rahaa.

Kuningatar säpsähti, ikäänkuin olisi häntä haavoitettu tai loukattu.

— Ei enää… rahaa… sammalsi hän.

— Madame, kardinaali de Rohanilta vaadittiin erään velan maksua, jota hän ei enää muistanutkaan. Se oli kunniavelka, ja hän maksoi.

— Viisisataa tuhatta livreä?

— Niin, madame.

— Mutta…

— Ne olivat hänen viimeiset rahansa… muita varoja ei enää ole!

Kuningatarta tämä onnettomuus aivan huumasi.

— Tottahan olen hereillä, — sanoi hän. — Minuako kaikki nämä pettymykset vainoavat? Mistä tiedätte, ettei kardinaali de Rohanilla enää ole varoja?

— Hän kertoi minulle tämän häviönsä puolitoista tuntia sitten, madame, eikä sitä voi korjata, kun ne viisisataa tuhatta, livreä olivat niinsanoaksemme pohjimmaiset.

Kuningatar nojasi päätään käsiinsä.

— Täytyy jotakin päättää, — sanoi hän.

— Mitähän kuningatar aikoo? — ajatteli Jeanne.

— Näettekö, kreivitär, tämä on hirveä läksytys rangaistukseksi minulle siitä, että kuninkaalta salassa ryhdyin asiaan, jossa ilmenee niin vähän arvoa, — mitätöntä kunnianhimoa tai kehnoa mielistelyhalua. Enhän sitä kaulakoristetta tarvinnut, sen varmaankin myönnätte!

— Totta, madame, mutta jos kuningattaret välittäisivät vain tarpeistaan ja maustaan…

— Minä välitän ennen kaikkea rauhastani ja perheonnestani. Tämä ensimäinen vastoinkäyminen riittää jo todistamaan, mihin huoliin olisin joutunut, kuinka ohdakkeinen se tie oli, jolle olin astunut. Nyt siitä luovun ja tahdon menetellä avoimesti, vapaasti, kursailematta.

— Madame!

— Ja ensiksikin tahdon, kuten herra Dorat sanoisi, uhrata turhamielisyyteni velvollisuuden alttarilla.

Sitten hän mutisi huoaten:

— Se kaulanauha oli sittenkin hyvin kaunis!

— Se on kaunis vieläkin, madame, ja sillä on sama arvo kuin käteisillä rahoilla.

— Nyt se on minusta enää vain kasa kiviä. Ja kun kivillä on leikitelty, tehdään niinkuin lapset tekevät hypättyään ruutua: kivet heitetään syrjään ja unohdetaan.

— Mitä kuningatar tarkoittaa?

— Hyvä kreivitär, kuningatar tarkoittaa, että se jalokivilipas, jonka tänne toi… kardinaali de Rohan… on teidän vietävä takaisin herroille Böhmer ja Bossangelle.

— Annettava heille takaisin?

— Juuri niin.

— Mutta teidän majesteettinne on antanut kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä käsirahaa.

— Sittenkin voitan kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, eikä minulle jää ristiriitaa kuninkaan tilien kanssa.

— Madame! — huudahti nyt kreivitär, — voiko niin menettää neljänneksen miljoonaa? Sillä jalokivikauppiaat rupeavat ehkä estelemään, jos vaaditaan takaisin alkumaksu, jonka he kenties ovat jo käyttäneet.

— Sen otan lukuun, ja he saavat pitää käsirahan, jos vain kauppa puretaan. Nähdessäni asian näin päättyvän tuntuu mielessäni helpommalta. Kaulanauhan mukana tuli minulle huolia, kiusoja, pelkoja, epäluuloja. Koskaan ei sen timanteissa olisi ollut kyllin hehkua kuivatakseen ne kyyneleet, joiden pilvet tuntuvat minua painostavan. Kreivitär, viekää tämä lipas heti pois. Jalokivikauppiaille tulee tästä hyvä kauppa. Kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä purkajaisia on kelpo voitto. Sen verran he kenties olisivat minulta voittaneet ja lisäksi saavat pitää kaulanauhan. Luullakseni heillä ei ole syytä valittaa eikä kukaan saa tätä tietää. Kardinaalin tarkoituksena on ollut vain tehdä mielikseni. Sanokaa hänelle, että mieleni tekee päästä kaulanauhasta eroon, ja jos hän on järkevä mies, ymmärtää hän minut; jos hän on hyvä pappi, hyväksyy hän uhraukseni ja vahvistaa minua siinä pysymään.

Näin puhuen kuningatar tarjosi lipasta suljettuna Jeannelle, joka kohteliaasti torjui sitä luotaan.

— Madame, — sanoi Jeanne, — eikö sopisi hankkia lykkäystä?

— Pyytääkö… ei!

— Sanoin: hankkia, madame.

— Pyytäminen on samaa kuin nöyrtyä; hankkimisella joutuu nöyryytetyksi. Käsitän kyllä, että voisi ehkä nöyrtyä rakkaan henkilön vuoksi, pelastaakseen elävän olennon, vaikkapa koiransa; mutta että nöyrtyisin saadakseni pitää näitä kiviä, jotka polttavat kuin hehkuvat hiilet olematta loistavampia tai yhtä kestäviä, siihen, kreivitär, ei mikään neuvo voi minua suostuttaa. Ei ikänä! Viekää pois jalokivet, hyvä kreivitär, viekää!

— Mutta ajatelkaa, madame, minkä hälinän jalokivisepät nostavat ainakin kohteliaisuudesta ja teitä surkutellen. Kaupan purkaminen voi herättää yhtä pahoja puheita kuin mahdollisesti sen päättäminen. Kaikki ihmiset saavat tietää, että teillä on ollut timantit hallussanne.

— Kukaan ei saa tietää mitään. Kun en ole jalokivikauppiaille mitään velkaa, en enää ota heitä vastaan, ja palkinnoksi kahdensadan viidenkymmenen tuhannen livren voitosta he ovat ainakin vaiti. Vihamieheni eivät pääse sanomaan, että ostan timantteja puolellatoista miljoonalla, vaan ainoastaan, että minulta on mennyt rahoja kauppaan. Se ei ole niin harmillista. Viekää siis, kreivitär, ja kiittäkää kardinaalia hänen hyväntahtoisuudestaan ja alttiudestaan.

Ja käskevällä liikkeellä kuningatar ojensi lippaan Jeannelle, jolle sen pitely tuotti outoa mielenliikutusta.

— Nyt on kiire, — jatkoi kuningatar. — Mitä vähemmän jalokivikauppiaat ehtivät hätäillä, sitä varmemmin he ovat asiasta vaiti. Lähtekää siis heti älkääkä näyttäkö lipasta kellekään. Ajakaa ensin kotiinne, sillä näin myöhäinen käynti Böhmerin luona herättäisi epäluuloja poliisissa, joka varmaankin pitää silmällä, mitä minun luonani tapahtuu. Kun sillä tavoin eksytätte poliisin, menkää sitten jalokivikauppiasten luo ja tuokaa minulle heidän kuittinsa.

— Kyllä, madame, minä teen niinkuin teidän majesteettinne tahtoo.

Hän piilotti lippaan vaippansa alle pitäen huolta, ettei päältäpäin voisi mitään epäillä, ja riensi takaisin vaunuihinsa niin ripeästi, kuin hänen tehtävänsä ylhäinen osanottaja voi suinkin toivoa.

Aluksi hän käski ajaa kotiinsa ja lähetti vaunut takaisin kardinaalin luo, jottei niiden ajaja saisi salaisuudesta vihiä. Sitten hän otti ylleen vähemmän komean puvun, joka paremmin sopi yölliselle retkelle. Kamarineitsyt auttoi häntä kiireesti pukeutumaan ja pani merkille, että hän oli syvissä mietteissä ja hajamielinen tämän toimituksen kestäessä, johon hovinainen muuten suvaitsee kiinnittää kaiken huomionsa.

Jeanne ei ajatellutkaan ulkoasuaan, vaan hänet oli vallannut outo, äkkiä syttynyt aatos. Hän tuumi, eikö kardinaali tekisi pahaa virhettä salliessaan kuningattaren jättää tuon koristeen takaisin ja eikö tämä virhe olisi omiansa supistamaan hänen haaveksimaansa onnea, jonka hän saattoi toivoa saavuttavansa, jos olisi mukana kuningattaren pikku salaisuuksissa. Eikö myös olisi suorastaan vääryys yhtiömiestä kohtaan, jos täyttäisi Marie-Antoinetten käskyn neuvottelematta ensin kardinaalin kanssa? Jos tämä olikin nyt ilman varoja, eikö hän mieluummin myisi vaikka itseään kuin sallisi kuningattaren jäädä haluamaansa esinettä vaille?

— Ei auta muu kuin neuvotella kardinaalin kanssa, — ajatteli hän itsekseen. —

— Neljätoista sataa tuhatta livreä! — jatkoi hän mietteitään.

— Sitä summaa hän ei mitenkään saa kokoon.

Sitten hän äkkiä kääntyi kamarineitsyensä puoleen ja sanoi:

— Saatte mennä, Rose.

Rose totteli, ja rouva de la Motte jatkoi yksinpuheluaan.

— Mikä summa, mikä rikkaus, mikä ihana elämä ja kaikenlainen onni ja loisto, jonka voi sellaisella summalla saada, on kauniisti edustettuna siinä kiemurtelevassa timanttijoukossa, joka tässä lippaassa säteilee!

Hän aukaisi lippaan, antoi tulvehtivien leimujen sokaista silmiään, otti koristeen satiinialustalta, kiersi sen sormiensa ympärille, piilotti sen taas pienten kourainsa sisään ja sanoi:

— Tuossa on piilossa neljätoista sataa tuhatta livreä, sillä kaulanauha on todellisen hintansa mukaan sen arvoinen, ja sen summan maksaisivat siitä jalokivisepät milloin tahansa.

— Omituinen kohtalo, jonka sallimasta pikkuinen Jeanne de Valois, kerjäläinen, halpa olento, saa kädellään koskettaa maailman loistavimman kuningattaren kättä ja myös käsissään pidellä, vaikkapa vain tunnin verran, neljäätoista sataa tuhatta livreä, jollainen summa ei muuten liikuskele yksinään, vaan aina asestettujen vartijain saattamana tai sellaisen vakuuden turvaamana, jota Ranskassa eivät voi antaa kardinaalia tai kuningatarta alemmat henkilöt.

— Tuossa se kaikki on kymmenen sormeni välissä!…

Kuinka se on painava ja samalla kevyt!

— Jos kuljettaisin kallista metallia, kultaa, niin paljon kuin tässä on raha-arvoa, tarvitsisin pari hevosta; jos se summa olisi arvopapereita… mutta lunastetaanko ne aina kullalla? Eikö silloin tarvittaisi allekirjoituksia, tarkastuksia? Ja arvopaperi on vain paperi: tuli, ilma, vesi semmoiset tuhoo. Eivätkä ne kelpaa joka maassa; ne paljastavat alkuperänsä, maksajan ja haltijan nimet. Määräajan kuluttua sellaiset paperit menettävät osan arvoaan tai kaiken arvonsa. Mutta timantit ovat kovaa ainetta, jota ei mikään kuluta ja jota kaikki ihmiset pitävät arvossa, ihailevat ja ostavat, Lontoossa, Berliinissä, Madridissa, jopa Brasiliassa. Kaikki tietävät, mitä on timantti, varsinkin kun se on niin hiottu ja niin hohtava kuin nämä. Kuinka erinomaisen ihania nämä ovatkin, miten ihmeellinen tämä koriste on kokonaisuutena ja kaikilta osiltaan! Joka timantti on ehkä sinänsä suhteellisesti arvokkaampi kuin yhdessä muiden kanssa.

— Mutta mitä ajattelenkaan! — sanoi hän äkkiä. — Täytyyhän kiireesti mennä tapaamaan kardinaalia tai suoraa päätä viedä timantit Böhmerille, niinkuin kuningatar käski.

Hän nousi istualta pidellen yhä hyppysissään timantteja, jotka hehkuivat ja säteilivät.

— Ne joutuvat siis takaisin kylmälle jalokivikauppiaalle, joka punnitsee niitä ja kiillottaa harjallaan. Olisivat voineet loistaa Marie-Antoinetten povella… Böhmer tietysti aluksi rettelöitsee, mutta rauhoittuu huomatessaan, että hänellä on ilmainen voitto ja tavara tallella. Mutta mihin muotoon on Böhmerin kuitti laadittava? Se on tärkeä seikka; siinä pitääkin perin tarkasti harkita. Se paperi ei saa kietoa Böhmeriä, kuningatarta, kardinaalia tai minua mihinkään pulaan.

— Sellaista asiakirjaa en ikänä osaisi yksin laatia. Pitää saada joltakulta apua. Kardinaalilta?… Ei ollenkaan. Jos kardinaali rakastaisi minua enemmän tai olisi rikkaampi… jos hän lahjoittaisi timantit minulle…

Hän istuutui sohvalle timantit sormiensa ympärillä; hänen päässään pyöri sekavia ajatuksia, jotka välistä kauhistivat ja joita hän kuumeisen kiivaasti torjui. Mutta äkkiä hänen katseensa tyyntyi, varmeni, kiintyen selväpiirteisempään mielikuvaan. Hän ei huomannut, että minuutit kuluivat, että hänessä jäykkeni uusi päätös, että kokiessaan jaloistaan liejuun takertuneen uimarin tavalla päästä irti hän vain vaipui yhä syvemmälle. Näin häneltä kului kokonainen tunti ääneti tuijottaessaan salaperäistä päämäärää kohti. Sitten hän hitaasti nousi haltioittuneen papittaren tavoin kalvenneena ja soitti kamarineitsyelleen. Nyt oli jo kello kaksi aamulla.

— Hankkikaa ajuri, — sanoi hän, — tai vetokääsit, ellei hevosia enää saa.

Palvelijatar tapasi vuokravaunut, joiden ajuri torkkui vanhan Temple-kadun varrella. Rouva de la Motte astui niihin yksin. Kymmentä minuuttia myöhemmin hän saapui kynäilijä Réteau, de Villetten portille.

16.

Böhmerin kuitti ja kuningattaren sitoumus.

Tulos yöllisestä käynnistä häväistyskirjailija Réteau de Villetten luona näkyi vasta seuraavana päivänä tämäntapaisena:

Kello seitsemän aamulla rouva de la Motte toimitti kuningattarelle kirjeen, joka sisälsi jalokivikauppiasten kuitin. Tämä tärkeä asiakirja oli laadittu näin kuuluvaksi:

'Me allekirjoittaneet tunnustamme saaneemme sen timanttisen kaulanauhan, joka ensin oli myyty kuningattarelle kuudentoista sadan tuhannen livren hinnasta, jälleen haltuumme, koska timantit eivät miellyttäneet kuningatarta, joka on korvannut vaivamme ja kulumme luovuttaen omiksemme meille suoritetut kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä.

Böhmer & Bossange.'

Kuningatar tunsi päässeensä rauhaan asiasta, joka oli häntä liian kauvan vaivannut, sulki kuitin lipastoonsa eikä enää sitä ajatellut.

Mutta merkillisen ristiriitaista tätä kuittia vastaan oli se, että Böhmer ja Bossangen luo tuli kahta päivää myöhemmin kardinaali de Rohan, jota yhä huolestutti kysymys myyjien ja kuningattaren kesken sovitusta määrämaksusta. Kardinaali tapasi Böhmerin hänen kotonaan Ecole-rantakadun varrella. Jo aamusta alkaen tänä maksupäivänä piti kardinaalin mielestä, jos suoritus oli lykätty tai kielletty, olla jalokivikauppiasten leirissä levottomuutta. Mutta Böhmerin talossa ilmeni kaikkialla täysi rauha, ja kardinaali oli mielissään, kun näki palvelijain olevan hyvällä tuulella ja koiran iloisesti heiluttavan häntäänsä. Böhmer otti ylhäisen ostajansa vastaan perin tyytyväisen näköisenä.

— Kuulkaapa, — sanoi kardinaali, — kun tänään on maksupäivä, niin kysyn: onko kuningatar maksanut?

— Ei, monseigneur, — vastasi Böhmer. — Hänen majesteettinsa ei ole voinut toimittaa rahoja. Tiedättehän, että kuningas ei suostunut herra de Calonnen esitykseen. Kaikki ihmiset puhuvat siitä.

— Kyllä kaikki puhuvat, ja juuri siksi tulin luoksenne, Böhmer.

— Mutta hänen majesteettinsa on erinomainen ihminen, jolla on hyvä tahto, — jatkoi Böhmer. — Kun ei ollut rahoja, antoi hän velasta vakuuden, emmekä muuta vaadikaan.

— Sitä parempi, — sanoi kardinaali iloisena. — Antanut vakuuden, niinhän sanoitte! Hyvä on, varsin hyvä… mutta millä tavoin?

— Niin yksinkertaisesti, niin hienotuntoisesti kuin suinkin, — vastasi Böhmer, — kerrassaan kuninkaallisesti.

— Ehkä älykkään kreivittären välityksellä?

— Ei, monseigneur, ei. Rouva de la Mottea ei ole näkynytkään, ja juuri siitä olemme mielissämme, herra Bossange ja minä.

— Vai ei kreivitärtä ole näkynyt! Mutta olkaa varma siitä, että hänellä on tässä jokin osuus, herra Böhmer. Kaikki hyvät aatokset lähtevät välttämättä hänestä, tietysti silti alentamatta hänen majesteettinsa arvoa.

— Monseigneur saa itse päättää, eikö hänen majesteettinsa ole meitä kohtaan ollut hienotuntoinen ja hyvä. Kun oli levinnyt huhu, että kuningas ei hyväksynyt viidensadan tuhannen livren maksua, kirjoitimme asiasta rouva de la Mottelle.

— Milloin?

— Eilen, monseigneur.

— Mitä hän vastasi?

— Eikö monseigneur sitä tiedä? — kysyi jalokivikauppias pikkuisen, vaikka samalla kunnioittavan tuttavallisesti.

— En, minulla ei ole kolmeen päivään ollut kunniaa tavata kreivitärtä, — vastasi prinssi ylhäisesti.

— Vai niin, monseigneur! Rouva de la Motte vastasi vain yhdellä sanalla: Odottakaa!

— Kirjallisestiko?

— Ei, vaan suullisesti. Kirjeessämme pyysimme rouva de la Mottea toimittamaan, että pääsisimme teidän puheillenne, ja huomauttamaan kuningattarelle maksuajasta.

— Sana "odottakaa" oli aivan luonnollinen, — sanoi kardinaali.

— Odotimme siis ja eilen illalla saimme kuningattarelta, perin salaperäisen kuriirin kautta, kirjeen.

— Kirjeen… Teillekö se oli osoitettu?

— Tai oikeammin lailliseen muotoon laaditun sitoumuksen.

— Katsotaanpa sitä! — innostui kardinaali.

— Näyttäisin sen kyllä, ellemme olisi, minä ja yhtiömieheni, vannoneet, ettei kukaan saa sitä nähdä.

— Miksi ei?

— Siihen on kuningattaren oma käsky; päättäkää itse, hänen majesteettinsa velvoittaa meidät pitämään asiakirjan salassa.

— Se on eri asia. Teillä, herrat jalokivikauppiaat, on hyvä onni… saatte kirjeitä kuningattarelta.

— Kolmestatoista sadasta viidestäkymmenestä tuhannesta livrestä, — sanoi Böhmer hihittäen, — voi saada…

— Ei kymmenen eikä satakaan miljoonaa riitä korvaamaan eräitä asioita, — keskeytti kirkkoruhtinas jyrkästi. — Teillä on siis täysi vakuus?

— Niin täysi kuin suinkin, monseigneur.

— Kuningatar tunnustaa velan?

— Selvästi ja asianmukaisesti.

— Ja sitoutuu maksamaan…

— Viisisataa tuhatta kolmen kuukauden kuluessa ja loput ennen kuutta kuukautta.

— Entä korot?

— Niistä riittää vakuudeksi pari erikoista sanaa kuningattarelta. "Annetaan tämän asian", lisää kuningatar herttaisesti, "pysyä meidän kesken", — meidän kesken, ymmärtäähän monseigneur, mitä se kehoitus merkitsee — "eikä teidän tarvitse sitä katua". Ja sitten hänen allekirjoituksensa. Tästä hetkestä alkaen, kuten monseigneur ymmärtänee, on tämä kauppa sekä yhtiömieheni että minun kannaltani kunnia-asia.

— Minä olen siis teistä kuitti, herra Böhmer, — sanoi kardinaali ihastuneena. — Pian tulee ehkä uusi kauppa.

— Milloin vain monseigneur suvaitsee meitä kunnioittaa luottamuksellaan.

— Mutta huomatkaa sittenkin, että herttaisella kreivittärellä on tässä kätensä pelissä.

— Olemme rouva de la Mottelle hyvin kiitolliset, ja Bossange ja minä olemmekin jo päättäneet osoittaa tunnustusta hänen hyvyydestään, jahka kaulanauha on rahassa täysin maksettu.

— Vait, vait! — sanoi kardinaali. — Ette ole minua oikein ymmärtänyt.

Ja hän nousi taas vaunuihinsa koko talon osoittaessa hänelle kunnioitustaan.

Nyt voi nostaa verhon, vaikka kaikki lienevät jo päässeet salaisuuden perille. Miten Jeanne de la Motte oli rikkonut hyväntekijätään vastaan, sen on jokainen käsittänyt nähdessään hänen turvautuvan häväistyskirjailija Réteau de Villetten kynään. Jalokivikauppiaista oli hävinnyt levottomuus, kuningattaresta huolet, kardinaalista epäilykset. Varkaus ja rikos oli saanut kolme kuukautta aikaa; tällä välin ehtivät katalat hedelmät kyllin kypsyä rikollisen käden poimittaviksi.

Jeanne palasi kardinaali de Rohanin luo, joka tiedusti, kuinka kuningatar oli niin hyvin saanut tyydytetyksi jalokivikauppiasten vaatimukset. Rouva de la Motte vastasi, että kuningatar oli suonut heille erityisen luottamuksensa; että asia oli pidettävä salassa; että jo maksavakin kuningatar tarvitsee salaperäisyyttä, saatikka se, joka pyytää luottoa.

Kardinaali myönsi hänen olevan oikeassa ja kysyi samalla, vieläkö hänen omaa hyvää aikomustaan muistettiin. Jeanne kuvasi kuningattaren kiitollisuutta niin elävästi, että kardinaali ihastui paljoa enemmän rakastajana kuin alamaisena, enemmän ylpeytensä tyydyttämisestä kuin alttiutensa tunnustamisesta.

Saatuaan tämän keskustelun hyvään loppuun Jeanne oli päättänyt lähteä rauhallisesti kotiinsa, hieroa suullisesti kauppaa jonkun jalokivikauppiaan kanssa, myydä timantteja sadan tuhannen écun arvosta, matkustaa Englantiin tai Venäjälle, vapaisiin maihin, missä eleskelisi tällä rahasummalla rikkaasti viisi tai kuusi vuotta, ja sitten, kun ei enää tarvitsisi olla levoton, ruveta edullisesti myymään muita timantteja yksitellen.

Mutta kaikki ei luonnistunut hänen mielensä mukaan. Näyttäessään ensimäisiä timantteja parille ammattimiehelle hän säikähti näiden hämmästystä ja pidättyvää käytöstä; toinen tarjosi polkuhintaa, toinen ihastui jalokivistä sanoen, ettei ollut niiden veroisia koskaan nähnyt paitsi Böhmerin kaulakoristeessa.

Nyt Jeanne hillitsi itsensä. Askelkin lisää voisi hänet antaa ilmi. Hän tajusi, että varomattomuus tässä kohden oli perikato ja että perikato oli kaakinpuu ja elinkautinen vankeus. Sulkien timantit salaisimpaan kätköönsä hän päätti varustautua niin tukevilla puolustusaseilla, niin terävillä hyökkäysvehkeillä, että jo ennakolta voittaisi ne, jotka ryhtyisivät häntä vastaan taistelemaan. Kauhean vaarallista oli luovailla, kun toisaalla oli kardinaalin ainainen halu päästä asian perille ja toisaalla sanoissaan arvaamaton kuningatar, joka kerskailisi timanttien hylkäämisestä. Jos kuningatar ja kardinaali pääsisivät sanankaan vaihtamaan, tulisi kaikki ilmi. Jeanne lohdutti itseään sillä ajatuksella, että kuningattareen rakastuneella kardinaalilla oli kuten ainakin rakastuneilla side silmillään ja että hän siis tarttuisi satimiin, joita viekkaus hänelle rakkauden varjossa virittäisi.

Mutta sellainen sadin tuli taitavan käden niin virittää, että siihen takertuisivat molemmat asianomaiset. Piti toimittaa niin, ettei kuningatar, vaikka saisi varkauden ilmi, uskaltaisi valittaa, ja että jos kardinaalille selviäisi konnantyö, hän olisi mielestään hukassa. Siinä oli tehtävä mestaritemppu kahta vastustajaa vastaan, joilla oli ennakolta katselijat puolellaan.

Jeanne ei peräytynyt. Hän oli niitä urheita luonteita, jotka pahanteossa kohoavat sankaruuteen, hyvänteossa rikokseenkin asti. Tästä alkaen hänessä oli vain yksi ajatus — se, että piti estää kardinaali ja kuningatar toisiaan tapaamasta. Niin kauvan kuin hän, Jeanne, oli heidän välissään, ei ollut vaaraa; mutta jos he hänen takanaan puhuisivat keskenään sanankin, riistäisi se Jeannelta tulevaisuuden onnen, jonka perustana oli menneisyyden vaarattomuus.

— He eivät saa toisiaan enää nähdä, — ajatteli hän. — Ei koskaan! Mutta kardinaali tahtonee jälleen tavata kuningattaren; ainakin hän yrittää. Sellaista yritystä ei sovi jäädä odottamaan, — mietti vehkeilijä, — vaan yllyttäkäämme häntä siihen. Tahtokoon, pyytäköön päästä kuningattaren puheille ja hän joutuu häpeään pyytäessään sitä.

— Mutta jos silloin ei joudu häpeään kukaan muu kuin kardinaali?

Tämä ajatus tuotti Jeannelle tuskallista huolta.

— Jos vain kardinaali joutuu häpeään, voisi kuningatar valittaa, nostaa tapansa mukaan aika hälinän ja kiskaista veijarilta naamion!

— Mitä tehdä? Jottei kuningatar voi syyttää, täytyy tukkia hänen suunsa; ja semmoisen ylevän, rohkean suun tukkimiseen tarvitaan ennakkosyytös. Eihän voi renkiään syyttää rosvoksi, jos itseä uhkaa saman rengin puolelta syytös niin häpeällisestä rikoksesta kuin varkaudesta. Jos kardinaali joutuu huonoon valoon suhteessaan kuningattareen, niin on melkein varmaa, että kuningattaren suhde kardinaaliin esiintyy yhtä häpeällisenä. Mutta sattuma ei saa toimittaa yhteen näitä kahta, Joiden etu vaatii salaisuuden paljastamista.

Aluksi Jeanne kauhistui sitä huimaavaa jyrkännettä, joka uhkasi häntä tuholla.

— Elää tällä tavoin, läähättäen, säikkyen, yhä vähällä suistua hornaan! Mutta kuinka päästä tästä tuskasta? Paetenko, maasta karaten, vieraisiin maihin vieden kuningattaren kaulanauhan timantit?

— Pako olisi tosin helppo asia. Hyvät vaunut voisi hankkia kymmenessä tunnissa, juuri sillä välin, kun Marie-Antoinette nukkuu kaikessa rauhassa, sinä väliaikana, mikä kuluu kardinaalin illallisesta hyvässä seurassa hänen nousemiseensa seuraavana aamuna. Jos edessä olisi valtamaantie tarjoten äärettömyyttään hevosten nopeille kavioille, ei muuta tarvittaisi. Silloin olisi vapaa ja turvassa!

— Mutta voi sitä häväistystä! Kadonnut, vaikka vapaa; turvassa, vaikka lainsuojaa vailla! Silloin hän, Jeanne, ei enää ole säätyläisnainen, vaan varas, karkuri, jota oikeus ei saa kynsiinsä, vaikka tavoittelee, jota pyövelin rauta ei polta, kun hän on niin kaukana, mutta jota yleinen mielipide repii ja kolhii. Ei, pako ei sovi. Rohkeuden ja viekkauden huippukohdat ovat kuin Atlaan molemmat huiput, jotka ovat maan kaksoisten kaltaisia; toinen johtaa toiseen, molemmat ovat tasa-arvoisia; joka näkee toisen, näkee toisenkin.

Jeanne päätti siis olla rohkea ja jäädä. Näin hän päätti varsinkin siksi, että huomasi mahdolliseksi herättää kuningattaressa ja kardinaalissa yhteistä kauhua sen päivän varalta, jolloin jompikumpi sattuisi älyämään, että heidän lähimmässä piirissään oli tehty varkaus. Hän oli laskenut, paljonko hänelle kahdessa vuodessa tuottaisi kuningattaren suosio ja kardinaalin rakkaus; tulot näistä molemmista eduista hän arvioitsi viideksi, kuudeksi sadaksi tuhanneksi livreksi, minkä jälkeen hovisuosio, maine ja ihastus vaihtuisivat kyllästykseen, epäsuosioon ja unohdukseen.

— Voitan siis suunnitelmallani noin seitsemänsataa tuhatta livreä, — ajatteli kreivitär.

Saadaan nähdä, kuinka tämä ovela sielu raivasi kiemurtelevaa tietä, jonka loppupäässä oli hänelle itselleen tuleva häväistys ja toisille epätoivo.

— Pysyn Pariisissa, — päätti kreivitär, — pidän puoliani olemalla aina läsnä toisten näytellessä, annan heidän näytellä vain sitä osaa, joka sopii etuihini ja valitsen sitten suotuisen pakohetken käyttäen hyväkseni jotakin kuningattaren asiaa tai oikeata epäsuosiota, jonka voin milloin hyvänsä herättää.

Mutta kardinaali on estettävä koskaan puhuttelemasta Marie-Antoinettea. Sepä onkin perin vaikeata, kun Rohanin prinssi on rakastunut ja pääsee säätynsä nojalla monta kertaa vuodessa kuningattaren luo ja kun keimaileva, suosionhaluinen ja kardinaalille lisäksi kiitollinen kuningatar ei pysy syrjässä, jos häntä tavoitellaan. Keino näiden kahden ylhäisen henkilön pitämiseksi erillään on saatava tapahtumista, ja näiden kulkua on siis autettava.

Mikään ei kenties olisi niin tehokasta ja sukkelaa kuin herättää kuningattaressa sitä ylpeyttä, joka on siveyden kruunu. Jos kardinaali ryntäisi hieman liian rajusti, loukkaisi se varmaankin tuota hienoa ja arkatuntoista naista. Kuningattaren kaltaiset naiset pitävät ihailusta, mutta pelkäävät ja torjuvat hyökkäyksiä.

Niin, tämä keino vie perille. Neuvomalla kardinaalia vapaasti purkamaan tunteensa herätetään Marie-Antoinetten sielussa kyllästystä, kylmyyttä, joka ainiaaksi erottaa, ei prinssiä kuningattaresta, vaan miehen naisesta. Tällä tavoin saadaan aseita kardinaalia vastaan, jonka kaikki temput lamautetaan vihollisuuksien suurena tilipäivänä.

Mutta jos kuningatar kyllästyy kardinaaliin, tuntuu se vain kardinaalissa, ja kuningattaren hyveet jäävät loistamaan; silloin pidetään kuningatarta viattomana ja hänelle suodaan sellainen puhevapaus, joka helpottaa syytöksiä ja herättää luottamusta. Täytyy siis hankkia todistuksia sekä kardinaalia että kuningatarta vastaan: kaksiteräinen miekka, joka haavoittaa oikealle ja vasemmalle, joka haavoittaa tupesta sivallettuna ja tupenkin lävitse.

Täytyy saada sellainen luotettava syytös, josta kuningatar kalpenee ja kardinaali punastuu ja joka vapauttaa Jeannen, molempien pääsyyllisten uskotun ystävän, kaikesta osallisuuden epäluulosta. Täytyy keksiä sellainen sovitelma, jonka suojassa Jeanne voi, kun aika ja paikka niin vaatii, heille sanoa: Älkää minua syyttäkö, taikka minä syytän teitä; älkää minua tuhotko, taikka minä tuhoan teidät. Suokaa minun pitää rikkauteni, minä annan teidän pitää maineenne.

— Sitä kannattaa ajatella, — tuumi kavala kreivitär, — ja niin minä teenkin. Tästä lähtien maksetaan ajastani hyvä palkka.

Rouva de la Motte vaipui istumaan pehmeiden tyynyjen väliin akkunan ääreen, jota vieno aurinko lämmitti, ja mietti edelleen suunnitelmaansa Jumalan läsnäollessa, Jumalan soihdun valaisemana.

17.

Vanki.

Sillä välin kun kreivitär näin tuumi ja tuskaili, oli Saint-Clauden kadun varrella, vastapäätä hänen asuntoaan, toisenlainen kohtaus.

Kuten muistetaan, oli herra de Cagliostro sijoittanut poliisin vainooman Olivan asumaan Balsamon entiseen taloon. Hätääntynyt neitonen oli hyvin mielellään suostunut tähän keinoon, jolla hän pääsi sekä viranomaisten että Beausiren näkyvistä; hän eleskeli siis hiljaisesti, salassa ja vavisten tässä salaperäisessä asunnossa, jossa oli suoritettu niin monta kaameampaa murhenäytelmää kuin neiti Nicole Legayn surullisenlystikkäät seikkailut.

Cagliostro oli pitänyt hänestä kaikin tavoin huolta; nuoresta naisesta tuntui ihanalta olla tämän suuren herran suojeluksessa, joka ei vaatinut mitään, mutta näytti toivovan niin paljon. Mutta mitä hän toivoi? Tähän ei taloon suljettu asukas keksinyt vastausta.

Oliva neidistä näytti Beausiren ja poliisin voittanut Cagliostro joltakin puolijumalalta. Hän oli myös hyvin ihastunut rakastaja, koska pysyi niin kunnioittavana, sillä Olivan itserakkaus ei sallinut hänen olettaa, että Cagliostrolla oli häneen nähden muuta tarkoitusta kuin vastedes tehdä hänestä rakastajatar. Hyveensä menettäneillä naisilla on jäljellä se hyve, että he luulevat miehissä herättävänsä kunnioittavaa rakkautta. Perin kuivettunut, hävitetty ja kuollut on se sydän, joka ei enää odota rakkautta, ja tähän liittyvää kunnioitusta. Oliva rupesi siis linnassaan Saint-Clauden varrella rakastamaan tuulentupia, joissa ei Beausire parka, se myönnettäköön, juuri koskaan saanut sijaa.

Aamulla otettuaan ylleen niitä koristeita, joita Cagliostro oli toimittanut hänen pukuhuoneeseensa, oli hän olevinaan ylhäinen nainen, näytteli Célimènen osaa pikkuseikkoja myöten ja odotti vain sitä hetkeä, jolloin Cagliostro kahdesti viikossa tuli kysymään, oliko hänen mukava olla. Silloin hurmaantunut pikku olento myönsi itselleen kauniissa salongissaan, keskellä todellista ja järkevää ylellisyyttä, että kaikki oli hänen entisessä elämässään ollut pettymystä, hairahdusta ja että vastoin siveyssaarnaajain väitettä: hyve luo onnen — juuri onni ehdottomasti luo hyveen. Mutta valitettavasti tästä onnesta puuttui jotakin, mikä olisi taannut sen kestävyyden. Oliva oli kyllä onnellinen, mutta hänen oli ikävä.

Kirjat, maalaukset, soittimet eivät voineet häntä kylliksi viihdyttää. Kirjat eivät olleet sisällykseltään kylliksi vapaita, ja jos olivatkin, oli ne liian pian luettu. Taulut ovat aina samoja, kun ne on kerran nähty — tämä on Oliva neidin arvostelu eikä meidän — ja soittimet pitävät vain kiusallista ääntä, kun taitamaton niitä koskee.

Täytyy siis tunnustaa, että Oliva pian kyllästyi onneensa, ja usein hän itkeskeli muistellessaan herttaisia aamuhetkiään Dauphine-kadun varrella, kun hän akkunansa ääressä istuen oli lumonnut kaikki ohikulkijat kohottamaan katseensa. Ja kuinka hauskoja olivat olleet kävelyt Saint-Germainin kaupunginosassa, kun kiemaileva, kahden tuuman koroilla varustettu kenkä kohotti hänen jalkansa hekumallista kaarevuutta, kun kauniin kävelijän joka askel oli riemuvoitto ja pakotti katselijat huudahtamaan pelosta hänen kompastuessaan tai himosta, jos säärikin tuli näkyviin.

Näin ajatteli Nicole taloon suljettuna. Tosin olivat poliisit kammottavaa väkeä ja totta oli sekin, että kuritushuonetta, missä niin moni nainen sortuu viheliäisessä vankeudessa, ei voinut verrata Saint-Clauden tilapäiseen, loistavaan linnaan. Mutta mitä hyötyä hänellä oli naisellisuudestaan ja oikeudestaan oikkuihin, ellei saisi joskus kapinoida hyvää vastaan muuttaakseen sen pahaksi, vaikkapa vain mielikuvituksessa? Käyhän kaikki niin koleaksi sen mielestä, jonka on ikävä.

Nicole kaipasi Beausirea, kun oli herännyt vapauden kaipuu. Myöntäkäämme, ettei naismaailmassa mikään ole muuttunut siitä saakka, kun Israelin tyttäret menivät hääaattonaan vuorille itkemään impeytensä kadottamista.

Nyt olemme joutuneet surun ja harmin päivään, jolloin Oliva oltuaan kaksi viikkoa ilman seuraa, ihmisiä näkemättä, oli saavuttanut ikävyyden surkeimman asteen. Kaikkea koetettuaan, uskaltamatta näyttäytyä akkunassa tai mennä ulos, hän alkoi jo kadottaa vatsan vaatimukset, mutta ei mielikuvituksen, joka päinvastoin kävi vaateliaammaksi, mitä enemmän edellisen halu väheni.

Tällaisena henkisen hädän hetkenä tuli Cagliostro odottamatta häntä tervehtimään. Kuten tavallisesti, astui kreivi talonsa alueelle pikku portin kautta, kulki pihalle uudestaan kuntoon pannun puutarhan läpi ja koputti Olivan asuttavaksi jätetyn huoneuston ovelle. Neljä naputusta heidän koskensa sovittuine välihetkineen oli se merkki, jonka kuultuaan nuoren naisen oli vedettävä syrjään, salpa. Tämän oli Oliva pitänyt tarpeellisena pyytää itselleen turvaksi vierailijaa vastaan, jolla oli avaimet. Hänen mielestään nämä varokeinot eivät olleet turhia, jos oli suojeltava hyvettä, joka eräinä hetkinä tuntui rasittavalta.

Cagliostron annettua merkin hän avasi niin kiivaasti, että hänen huomasi kovasti kaipaavan seuraa. Vilkkaana kuin pariisilainen ilotyttö hän hypähti ylevää vartijaansa vastaan hyväilläkseen ja huudahti kiihtyneellä, käheällä äänellä:

— Monsieur, tietäkää, että minun on ikävä. Cagliostro katseli häneen ja nyökäytti päätään.

— Vai on ikävä, — sanoi hän sulkien oven. — Voi voi, rakas lapsi, se on perin surkea asia.

— Minä en viihdy täällä. Ihan kuolen.

— Todellako?

— Minussa herää niin pahoja ajatuksia.

— So so, — sanoi kreivi tyynnyttäen häntä kuin sylikoiraa, — ellette viihdy minun luonani, älkää siitä minulle kiukutelko. Säästäkää vihanne poliisille, joka on vihollisenne.

— Te ärsytätte minua tuolla tyyneydellänne, — sanoi Oliva. — Minusta on ilmiviha parempi kuin tuommoinen lempeys; te tahdotte minua tyynnyttää, mutta teette minut raivosta hulluksi.

— Myöntäkää kuitenkin, neitiseni, että teette minulle vääryyttä, — vastasi Cagliostro istuutuen kauvas Olivasta kunnioittavan tai kylmäkiskoisen näköisenä, mikä niin tehosi nuoreen naiseen.

— Teidän on kyllä hyvä puhua, — sanoi Oliva, — Te tulette ja menette, te saatte hengittää; teidän elämässänne on niin monta huvia, jotka itse valitsette, kun minun täytyy olla täällä ahtaassa piirissä, jonka olette määrännyt. Minä en saa hengittää, minä vain vapisen. Ottakaa lukuun, monsieur, ettei apunne ole minkään arvoinen, ellei se estä minua kuolemasta.

— Ettäkö kuolisitte? Mitä joutavia! — nauroi kreivi.

— Teidän käytöksenne minua kohtaan on hyvin huono, te unohdatte, että minä rakastan erästä syvästi, sydämen pohjasta.

— Herra Beausirea?

— Juuri Beausirea. Minä rakastan häntä, tietäkää se. En kai ole sitä teiltä koskaan salannut. Ette suinkaan ole kuvitellut, että koskaan unohtaisin rakkaan Beausireni?

— Päinvastoin olen koettanut kaikin mokomin hankkia hänestä tietoja, ja nyt voinkin teille kertoa yhtä ja toista.

— Niinkö? — ihastui Oliva.

— Herra Beausire on, — jatkoi Cagliostro, — pulska poika.

— Tietysti, — myönsi Oliva, joka ei älynnyt, minne häntä johdettiin.

— Nuori ja sievä.

— Eikös olekin?

— Hänellä on vilkas mielikuvitus.

— Ihan tulinen… Tosin hän on hieman raju minua kohtaan, mutta ketä rakastaa, sitä myöskin kurittaa.

— Mainiosti sanottu. Teissä on yhtä paljon sydäntä kuin älyä ja yhtä paljon älyä kuin suloa, ja kun sen tiedän ja harrastan kaikkea, mitä tässä maailmassa rakkaudeksi sanotaan — minussa on semmoinen mielihalu — niin olen ajatellut toimittaa teidät jälleen herra Beausiren yhteyteen.

— Noin ette ajatellut kuukausi takaperin, — sanoi Oliva väkinäisesti hymyillen.

— Kuulkaapas, lapsukaiseni, kun kohtelias mies tapaa sievän naisen, koettaa hän miellyttää ollessaan vapaa, niinkuin minä olen. Teidän on kuitenkin myönnettävä, että jos mielistelenkin teitä, ei sitä kestä nyt kauvan, vai mitä?

— Aivan oikein, — vastasi Oliva samalla sävyllä, — enintään neljännestunnin.

— Tietysti luovuin yrityksestä, kun näin teidän rakastavan herra Beausirea.

— Älkää tehkö minusta pilaa.

— En suinkaan, mutta te teette niin kovaa vastarintaa.

— Juuri niin, — huudahti Oliva ihastuneena siitä, että häntä syytettiin vastarinnasta. — Enkö minä pitänyt hyvin puoliani?

— Se johtui rakkaudestanne, — vastasi Cagliostro rauhallisesti.

— Mutta teidän rakkautenne oli perin tilapäinen, — huomautti Oliva.

— Minä en ole niin vanha, ruma, tyhmä tai köyhä, että pitäisi suvaita rukkasia tai uskottomuutta; te olisitte sittenkin antanut Beausirelle etusijan, ja kun sen älysin, tein päätökseni.

— Ei ollenkaan, — väitti kiemaileva Oliva, — ei asia niin ole. Se merkillinen sopimus, jonka esititte, muistattehan, oikeus tarjota minulle käsivartenne, käydä luonani, mielistellä minua kaikessa säädyllisyydessä, eikö se merkinnyt, että vielä sentään toivoitte?

Ja samalla tämä kavala nainen poltti liian kauvan joutilaina olleilla silmillään miestä, joka oli tullut langetakseen ansaan.

— Sen kyllä myönnän, — vastasi Cagliostro. — Teillä on niin tarkka vaisto, ettei siltä voi mitään salata.

Ja hän oli luovinaan katseensa maahan, jottei Olivan silmien kaksoissalamat häntä kokonaan tuhoisi.

— Mutta puhutaanpa vielä Beausiresta, — sanoi Oliva närkästyen kreivin tyyneydestä. — Kuinka hän voi, missä hän on, se ystäväni?

Cagliostro katseli häntä vielä hiukan ujostellen ja selitti:

— Sanoinhan, että olisin tahtonut saattaa teidät jälleen yhteen.

— Ette te niin sanonut, — mutisi Oliva harmissaan, — mutta jos tahdotte, niin olkoon minun puolestani. Miksi ette tuonut häntä mukananne? Se olisi ollut kuin laupeudentyö. Onhan hän vapaa, hän…

— Syynä oli se, — keskeytti Cagliostro eikä ollut milläänkään Olivan ivallisesta sävystä, — että herra Beausire, jolla on vähän liiaksi älyä kuten teilläkin, on myös ruvennut tekemisiin poliisin kanssa.

— Hänkin! — huudahti Oliva kalveten, sillä tällä kertaa välähti totuus ilmeisenä.

— Niin, hänkin, — toisti Cagliostro maltillisesti.

— Mitä hän on tehnyt? — sammalsi nuori nainen.

— Mainion kepposen, perin nerokkaan tempun; minusta se on hassunkurinen ilveily, mutta ne jöröpäät, tiedättehän millaisia herra de Crosnen asiamiehet ovat, nimittävät sitä varkaudeksi.

— Onko hän varastanut? — kauhistui Oliva.

— Perin nokkelasti varastanut, ja siitä näkyy, kuinka syvällisesti Beausire parka ihailee kalleuksia.

— Monsieur… onko hänet vangittu?

— Ei, mutta hänet on annettu ilmi.

— Voitteko vannoa, ettei hän ole vankina, ettei hän ole vaarassa?

— Voin kyliä vakuuttaa, ettei häntä ole saatu kiinni, mutta mitä vaaraan tulee, en osaa siitä mitään varmaa sanoa. Ymmärrättehän, pikku ystäväni, että ilmi annettua ajetaan takaa tai ainakin haeskellaan, ja kun miehellä on sellainen ulkomuoto ja olemus ja hyvin tutut ominaisuudet kuin herra Beausirella, joutuisi hän heti kiikkiin, jos missään näyttäytyisi. Ajatelkaapa, minkä oivallisen apajan herra de Crosne saisi, jos hänen onnistuisi herra Beausiren kautta siepata teidät tai teidän kauttanne herra Beausire.

— Niin, niin, hänen täytyy pysyä piilossa. Mies parka! Minun täytyy myös pelastaa itseni. Toimittakaa niin, että pääsen pois Ranskasta. Koettakaa tehdä minulle se hyvätyö, sillä jos jään tänne yksin tukehtumaan, en voi vastustaa kiusausta, vaan lopulta olen jollakin tapaa varomaton.

— Millä tapaa te olisitte varomaton?

— Näyttäisin itseni… pyrkisin raittiiseen ilmaan.

— Älkää liioitelko, lapsukaiseni. Nyt olette jo ihan kalpea ja lopulta pilaisitte terveytenne, niin ettei herra Beausire enää teitä rakastaisi. Nauttikaa siis raitista ilmaa niin paljon kuin mielenne tekee, ja huviksenne saatte katsella ihmisiä, jotka kulkevat tästä ohitse.

— Kas niin, — sanoi Oliva, — nyt te olette minuun suuttunut ja aiotte minut hylätä. Kenties minusta on teille vaivaa.

— Minulleko? Mitä hulluja te puhutte? Mitä vaivaa teistä olisi? — lausui kreivi jääkylmän vakavasti.

— Kun mies pitää naisesta, niin arvokas mies kuin te, niin ylhäinen ja kaunis, kuin te olette, on hänellä oikeus suuttua ja kyllästyäkin, jos minun kaltaiseni hupsu on vastenmielinen. Voi, hyvä herra, älkää minua jättäkö, älkää syöskö turmioon, älkää suuttuko!

Ja yhtä pelästyneenä kuin äsken kiemailevana tuli nuori nainen nyt Cagliostron luo ja kiersi kätensä hänen kaulalleen.

— Lapsi rukka, — sanoi kreivi ja painoi Olivan otsalle isällisen suudelman, — kuinka te hätäännyitte! Mutta älkää minusta niin pahaa ajatelko! Olitte suuressa vaarassa ja siitä teidät pelastin. Minulla oli joitakin aikeita, mutta niistä olen luopunut, siinä kaikki. Minulla on yhtä vähän aihetta teitä vihata kuin teillä minua kiittää. Minä olen toiminut omaksi edukseni, te samoin omasta puolestanne, ollaan siis kuitit.

— Voi, monsieur, kuinka hyvä, kuinka jalo te olette!

Ja Oliva laski toisenkin käsivartensa Cagiiostron olalle. Mutta tämä katseli häntä yhtä tyynesti, kuin ennenkin, ja sanoi:

— Huomaatte kai, Oliva, että jos nyt tarjoisitte minulle rakkautenne…

— Entä sitten? — kysyi Oliva punastuen.

— Jos tarjoisitte minulle suloisen olentonne, niin kieltäytyisin, sillä niin suurta arvoa panen siihen, että herätän vain tositunteita, puhtaita, kaikesta omasta edusta vapaita tunteita. Luulitte minua itsekkääksi ja jouduitte minusta riippuvaiseksi; nyt luulette olevan syytä mukaantua, mutta minusta te olette pikemmin kiitollinen kuin hellä, pikemmin pelästynyt kuin rakastunut. Pysykäämme siis sillä kannalla kuin olemme. Sillä tapaa täytän toivomuksenne ja otan huomioon hienotuntoisuutenne.

Oliva hellitti kauniit käsivartensa ja poistui nolona, nöyryytettynä, Cagliostron odottamattoman epäitsekkyyden eksyttämänä.

— Pidetään siis päätettynä, — jatkoi kreivi, — että minä yhä olen ystävänne, johon täysin luotatte; että saatte käyttää taloani, varojani ja luottoani ja…

— Ja minä sanon, — keskeytti Oliva, — että maailmassa on miehiä, jotka ovat korkealla kaikkien entisten tuttujeni yläpuolella.

Hän lausui nämä sanat niin suloisesti ja arvokkaasti, että ne vaikuttivat tähän raudankovuiseenkin mieheen, jonka nimenä oli ennen ollut Balsamo.

— Joka nainen on hyvä, — ajatteli Cagliostro, — jos vain koskettaa sydämeen.

Sitten hän lähestyi Olivaa ja sanoi:

— Tästedes saatte asua talon ylimmässä kerroksessa. Siellä on kolme huonetta sovitettuna kuin tähtitorniksi, josta voi tähystellä bulevardia ja Saint-Clauden katua. Akkunat ovat Ménilmontantin ja Bellsvillen puolelle. Tosin voi joku teidät siellä nähdä. Mutta ne ovat vain rauhallisia naapureita, joita ei tarvitse pelätä, rehellistä väkeä, joilla ei ole erityisiä suhteita, eivätkä he osaa epäillä, kuka te olette. Antakaa vain heidän nähdä itsenne, mutta älkää kovin ilmeisesti näyttäytykö. Sensijaan ette saa näyttää itseänne niille, jotka kulkevat kadulla, sillä poliisit käyvät toisinaan Saint-Clauden puolella. Ainakin saatte auringonvaloa.

Oliva taputti käsiään ihastuneena.

— Tahdotteko, että opastan teidät sinne? — kysyi Cagliostro.

— Jo tänä iltana?

— Niin juuri. Onko teillä mitään sitä vastan?

Oliva loi Cagliostroon tutkivan silmäyksen. Hänen sydämessään tai pikemmin hänen turhamielisessä, pilaantuneessa mielessään heräsi toivo.

— Mennään, — sanoi hän.

Kreivi otti eteisestä lyhdyn, aukaisi itse monta ovea, ja portaita myöden nousten joutui Olivan seuraamana kolmanteen kerrokseen siihen huoneustoon, josta oli puhunut. Oliva huomasi, että asunto oli kalustettu, kukilla koristettu ja täysin kunnossa.

— Näyttää siltä, kuin minua olisi tänne odotettu, — sanoi hän.

— Ei teitä, — vastasi kreivi, — vaan minua, joka pidän tämän huoneuston näköalasta ja usein olen täällä yötä.

Olivan katseesta tuli salama, punakeltainen, salamoiva värivivahdus, joka toisinaan antaa kissan silmäterille sateenkaaren hehkun, ja huulilla oli jo muuan sana, mutta Cagliostro ehkäisi sen sanoen:

— Täällä ei teiltä puutu mitään; neljännestunnin päästä tulee tänne kamarineitsyenne. Hyvää yötä, neiti.

Ja samalla hän katosi tehden syvän kumarruksen, jota lievensi suopea hymy. Vanki raukka heittäytyi hämmästyneenä vuoteelle, joka valmiina odotti sirossa komerossa.

— En ymmärrä vähääkään siitä, mitä minulle tapahtuu, — mutisi hän seuraten katseillaan miestä, joka hänestä olikin käsittämätön.

18.

Tähystyspaikka.

Oliva meni makuulle heti, kun Cagliostron lähettämä kamarineitsyt oli poistunut.

Hän sai vain vähän unta silmiinsä, kun sekalaiset ajatukset, jotka johtuivat hänen keskustelustaan kreivin kanssa, pakottivat hänet uinailemaan valveilla tai rauhatonna torkkumaan; ihminen ei tunne itseään pitkään aikaan onnelliseksi, jos on liian rikas tai liian tyyni oltuaan sitä ennen liian köyhä tai levoton.

Oliva surkutteli Beausirea ja ihaili kreiviä, jota ei käsittänyt, jota ei enää uskonut araksi eikä epäillyt tunteettomaksi. Hän pelkäsi kovasti jonkin keijukaisen tulevan häiritsemään untaan, ja pieninkin melu alhaalta herätti hänessä sellaista levottomuutta, joka on tuttu linnassa uinuvalle romaanin sankarittarelle.

Mutta aamuruskon tullessa hälveni kaikki tämä tuskailu, joka ei ollut suloaan vailla… Kun ei meidän tarvitse välittää herra Beausiren epäluuloista, voimme ilmaista, että Nicole nähdessään aamulla olevansa täydessä turvassa vielä tunsi kiemailevaa harmia, sellaista pikku vivahdusta, jota ei osaisi kuvata muun kuin Watteaun sivellin, Marivauxin tai Crébillon nuoremman kynä.

Päivän koittaessa hän uskalsi nukkua vaipuen siihen nautintoon, jota hänen kukkakoristeiselle makuuhuoneelleen saivat nousevan auringon purppuranheleät säteet ja lintujen sipsutukset akkunan edustalla penkereellä, missä niiden siivet hipaisivat ruusupensaiden ja jasmiinien lehtiä. Ja vasta hyvin myöhään hän nousi, kun parin, kolmen tunnin uni oli lepuuttanut hänen silmäluomihan ja hän keinuttuaan katuhälinän ja unen suloisen painostuksen välillä tunsi itsensä kyllin vahvaksi jälleen liikkumaan ja liian vahvaksi pysymään enää joutilaana.

Nyt hän kulki kaikki sopet tutkien uudessa asunnossaan, missä tuo käsittämätön mieskeijukainen tyhmyydessään ei ollut edes löytänyt laskuovea Päästäkseen siipiään räpytellen hänen vuoteensa ääreen, vaikka senaikuiset yökulkijat, kreivi de Gabalisin mukaan, eivät olleet viatonta mainettaan pilanneet.

Oliva katseli vilpittömästi hämmästyneenä sitä komeutta, joka oli hänen ympärillään. Tämä naisasunto oli alkuaan aiottu miehelle. Siinä oli kaikkea, mikä voi sulostuttaa elämää, varsinkin päivänvaloa ja raitista ilmaa, jotka voisivat vankikomerotkin muuttaa puutarhaksi, jos niihin vain pääsisi valoa ja ilmaa. Kuinka lapsellisen, siis täydellisen iloisena Oliva hypähti ulos parvekkeelle laskeutuen pitkälleen kukkien ja sammalien väliin niinkuin pesästään esille ryöminyt käärme, sen kuvaamista emme suinkaan laiminlöisi, ellei silloin täytyisi tehdä selkoa hänen yhä uudistuneesta hämmästyksestään, kun jokin uusi liikahdus loi hänen eteensä uuden näytelmän. Maaten, kuten sanoimme, jottei häntä ulkoa nähtäisi, hän katseli parvekkeen ristikon lomitse bulevardin puiden latvoja, Popincourtin korttelin rakennuksia ja savupiippujen utuista valtamerta, jonka epätasaiset laineet kohosivat hänen oikealla puolellaan.

Auringonpaisteessa, kuunnellen vaunujen jyminää, joita tosin oli vähän, mutta kuitenkin liikkeellä bulevardilla, pysyi hän täten parin tunnin ajan täysin onnellisena. Vieläpä hän nautti suurukseksi suklaata, jota kamarineitsyt tarjosi, ja luki sanomalehteä, ennenkuin oli edes aikonut katsahtaa kadulle. Se oli vaarallista huvia. Herra de Crosnen kätyrit, jotka vainukoirien tavoin pyydystävät saalista, saattaisivat hänet nähdä. Kuinka kauheata se olisi suloisen unen jälkeen!

Mutta vaakasuoraa asentoa ei voinut ijankaikkisesti pitää, vaikka se olisikin niin mieluinen. Nicole kohosi kyynärpäälleen. Ja silloin hän näki Ménilmontantin pähkinäpuut, hautuumaan rehevän metsikön ja tuhansia erivärisiä taloja, jotka ylenivät Charonnesta Chaumontin kukkuloille asti kunnaan toisella puolella viheriöivien lehtojen keskellä tai kanervaa ja ohdaketta kasvavien rantatörmien kipsimäisillä reunoilla. Siellä täällä näkyi teillä, jotka kapeiden nauhojen lailla kiemurtelivat kumpujen ympäri, viinitarhain poluilla ja pölyisillä maanteillä pieniä elollisia olentoja, aaseillaan ratsastavia maalaisia, rikkaruohoa kitkeviä lapsia ja viinitarhojen väkeä kääntelemässä rypäleitä aurinkoa kohti. Tämä maalaisuus ihastutti Nicolea, joka aina oli ikävöinyt Taverneyn läheistä kaunista maaseutua vaihdettuaan sen niin hartaasti haluttuun Pariisiin.

Viimein hän kuitenkin kyllästyi maaseutuun, ja saatuaan kukkiensa suojassa mukavan ja turvallisen asennon, josta voi nähdä joutumatta nähtäväksi, hän laski katseensa vuorelta laaksoon, kaukaisesta näköpiiristä vastapäisiin taloihin. Kaikkialla, kolmen talon rajoittamalla alalla, Oliva näki vain suljettuja tai ikävännäköisiä akkunia. Tällä puolen kolmikerroksinen talo, jossa asuvat vanhat koroillaaneläjät ripustivat lintuhäkkejä ulkopuolelle tai ruokkivat kissoja sisäpuolella; tuolla taas neljä kerrosta, joista vain ylimmän asukas, auvergnelainen, oli näkyvissä toisten vuokralaisten mentyä arvatenkin maalle. Kolmannessa talossa, vasemmalla, Oliva näki keltaiset silkkiverhot, kukkia ja muusta kalustosta pehmoisen nojatuolin, joka näkyi akkunan ääressä odottavan haaveilijaansa tai haaveilijatartaan. Tässä huoneessa, jonka syvä pimeys oli suorana vastakohtana kirkkaaseen aurinkoon, hän luuli erottavansa jonkin varjon kävelemässä edestakaisin säännöllisin askelin.

Tähän hän rajoitti uteliaisuutensa, kätkeytyi vielä paremmin, kutsui luokseen kamarineitsyensä ja alkoi tämän kanssa jutella vaihtaakseen yksinäisyyden sulot niihin, joita tuottaa ajattelevan ja varsinkin puhuvan olennon seuranpito.

Mutta vastoin kaikkia perinnäistapoja kamarineitsyt oli vähäpuheinen. Tosin hän selitti emännälleen Bellevillen, Charonnen ja Père-Lachaisen, mainitsi Saint-Ambroisen ja Saint-Laurentin kirkkojen nimet ja näytti, kuinka bulevardi kaartui Seinen oikealle rannalle, mutta kun tuli puhe naapureista, ei hän osannut sanoa mitään: hänelle ne olivat yhtä outoja kuin emännällekin. Hämärästä huoneesta keltaisine silkkiverhoineen Oliva siis ei saanut mitään tietää. Ei mitään kävelevästä varjosta eikä nojatuolista.

Jos Olivalta puuttuikin se etu, että olisi ennakolta tuntenut naapurinsa, saattoi hän ainakin ruveta itse tutkimaan, ja näin hän tekikin lähettäen luotaan liian vaiteliaan kamarineitsyen voidakseen toisen näkemättä tähystellä.

Pian tulikin tilaisuus. Naapurit alkoivat availla oviaan, heittäytyä päivällislevolleen tai pukeutua mennäkseen kävelylle Place Royalelle tai Cheminvertille. Oliva huomasi heitä olevan kuusi; he sopivat hyvin yhteen, vaikka olivat keskenään perin erilaisia, kuten voikin odottaa ihmisiltä, jotka asuvat Saint-Clauden kadun varrella.

Oliva käytti osan päivää katsellakseen heidän liikkeitään, tutustuakseen heidän tapoihinsa. Hän tutki heitä kaikkia paitsi tuota liikkuvaa varjoa, joka näyttämättä kasvojaan oli vihdoin asettunut nojatuoliinsa akkunan ääreen ja siinä vaipunut haaveilemaan.

Se oli nainen. Hän oli jättänyt päänsä kampaajattaren huostaan, ja tämä sommitteli puolentoista tunnin kuluessa hänen päälakensa ja ohimoittensa yläpuolelle sellaista babylonilaista rakennusta, johon aineksia saatiin kivi- ja kasvimaailmasta ja olisi otettu eläinkunnastakin, jos Léonard olisi asiaan sekaantunut, ja jos joku senaikuinen nainen olisi sallinut päänsä muutettavan Noakin arkiksi asujamineen. Sitten tuo nainen oli, tukka laitettuna, puuteroituna, yllä valkoinen puku samanvärisine pitseineen, taas istunut nojatuoliin kaula päänalusten varassa, jotka olivat kyllin vankkoja pitämään ruumista tasapainossa hiusrakenteen säilyessä koskematonna, niin että vain maanjäristys ehkä jaksaisi sen alustaa liikahuttaa.

Liikkumaton nainen oli kuin istuimelleen kiilattu intialainen epäjumala, jossa vain tuijottava silmä, vastaten ajatuksen kiinteyttä, liikkui kuopassaan vartijana ja tarkkana palvelijana ruumiin tarpeiden tai sielun oikkujen mukaan yksin suorittaen epäjumalan kaikki toimet.

Oliva huomasi, kuinka kaunis tämä näin kammattu nainen oli, kuinka sievä ja siromuotoinen oli hänen pikkuinen, punaiseen satiinitohveliin pistetty jalkansa, joka nojasi akkunalautaa vasten, ja ihaili myös hänen pyöreätä käsivarttaan ja täyteläistä rintaansa, joka pullisti kureliiviä ja aamunuttua.

Mutta enimmin hämmästytti Olivaa tuo syvä ajattelu, joka suuntautui johonkin näkymättömään, hämärään päämäärään, niin valtava mietiskely, että ruumis oli tuomittu täydelliseen jähmeyteen, melkein olemattomuuteen.

Tämä nainen, jonka nimen kyllä arvaamme, mutta jota Oliva ei voinut tuntea, ei ollenkaan aavistanut olevansa toisen katseltavana. Vastapäisessä talossa ei koskaan avattu akkunaa. Cagliostron talo ei ollut, huolimatta Olivan tapaamista kukista ja linnuista, paljastanut salaisuuksiaan, eikä akkunissa ollut näkynyt muita eläviä olentoja kuin ne käsityöläiset, jotka olivat taloa korjanneet.

Tämän seikan, joka näyttää olevan ristiriidassa sen kanssa, että Cagliostro muka siellä asusti, voi selittää parilla sanalla. Kreivi oli näet päivää ennen toimittanut tämän huoneuston sisustetuksi Olivaa varten sillä tapaa, kuin hän itse olisi siellä asunut, ja hänen käskynsä oli niin hyvin täytetty, että hän niin sanoaksemme petkutti omaa itseäänkin.

Syvämietteinen nainen pysyi yhä alallaan, ja Oliva kuvitteli, että noin merkillisesti haaveileva nainen mietti petettyä rakkauttaan. Kauneus, yksinäisyys, ikä, kaipuu — kaikki tämä oli omansa myötätunnon siteillä liittämään toisiinsa kaksi sielua, jotka kohtalon salaperäisten, vastustamattomien laskelmien mukaan ehkä jo hakivat toisiaan.

Kohta kun Oliva oli keksinyt tuon mietiskelevän erakon, ei hän enää voinut tästä irroittaa katsettaan. Toisen naisen vetovoimassa toiseen oli tavallaan siveellistä puhtautta. Tällainen hienotuntoisuus on tavallisempi kuin tuuliaankaan onnettomissa olennoissa, joiden ruumis on muuttunut elämänvoimien päätekijäksi. He ovat aineettomasta paratiisista karkoitettuja raukkoja, jotka kaipaavat kadotettuja huvitarhojaan ja näiden salaperäisessä siimeksessä hymyileviä enkeleitä.

Olivasta tuo kaunis erakko oli hengenheimolainen. Hän sommitteli omansa kaltaisen romaanin ja kuvitteli lapsellisesti, ettei voinut olla kaunis ja komea ja asua syrjässä Saint-Clauden kadun varrella, ellei raskas murhe jäytänyt sydäntä.

Saatuaan perin romanttisen kuvitelman valmiiksi Oliva ihastui omaan mielikuvaansa, kuten epätavallisten luonteiden käy, ja tunsi olevansa siivekäs rientääkseen avaruuden halki hengenheimolaisensa luo, jonka hän myös maltitonna toivoi saavan siivet. Mutta hiuslaitteinen nainen ei liikahtanutkaan, vaan näytti torkkuvan. Oli jo kulunut kaksi tuntia, ja hän istui yhä paikallaan.

Oliva kävi jo toivottomaksi. Hän ei olisi ollut likimainkaan niin valmis vastaanottamaan Adonista tai Beausirea kuin tuota tuntematonta naista. Uupuneena ja hellästä muuttuen vihaiseksi hän avasi ja sulki akkunansa ainakin kymmenen kertaa säikäyttäen lintuja kukkien keskellä ja tehden niin ilmeisiä sähkölennätintemppuja, ettei tylsinkään herra de Crosnen kätyri olisi ohikulkiessaan ollut niitä huomaamatta. Vihdoin Oliva rupesi uskomaan, että outo nainen oli kyllä nähnyt hänen temppunsa ja ymmärtänyt hänen antamansa merkit, mutta ei niistä välittänyt — turhamielisenä tai hupsuna. Hänkö hupsu, jolla oli niin viekkaat, niin pirteät silmät, niin ketterä jalka, niin levoton käsi? Ei millään muotoa. Mutta turhanylpeä — se oli mahdollista; sillä tapaa ylpeä kuin tähän aikaan ylhäinen nainen voi olla porvarillista kohtaan.

Huomatessaan nuoren naisen kasvoissa ylhäisön tuntomerkit tuli Oliva siihen loppupäätökseen, että hän oli kopea eikä suostunut tuttavuuteen. Ja luopuen enemmistä yrityksistä Oliva käänsi hänelle viehättävän närkästyneenä selkänsä ja heittäytyi taas nauttimaan auringosta, tällä kertaa ilta-auringosta kukkiensa, herttaisten kumppaniensa seurassa, jotka yhtä hienoina, komeina, puuteroituina ja kiemailevina kuin ylhäisimmät naiset suovat kuitenkin itseään koskettaa ja hengittää tuoksuaan palkiten hyvällä hajulla, raikkaudella ja hurmaavalla hivelyllä ystävyyden tai lemmen suutelot.

Hän ei osannut kuvitella, että ylpeäksi luulemansa nainen oli Jeanne de Valois, kreivitär de la Motte, joka eilisestä saakka tavoitteli jotakin aatetta; että tämän aatteen tarkoituksena oli estää Marie-Antoinette ja kardinaali de Rohan toisiaan näkemästä; että vielä tärkeämmän seikan vuoksi kardinaalin piti, vaikkei enää näkisikään kuningatarta yksityisessä seurustelussa, kuitenkin uskoa hänet näkevänsä tyytyen siis tähän näkyyn ja luopuen vaatimasta todellisuutta. Nämä olivat vakavia ajatuksia ja varsin päteviä perusteita, miksi nuori nainen ei kahteen pitkään tuntiin päätäänkään kääntänyt.

Jos Oliva olisi kaiken tämän tiennyt, ei hän olisi vihoissaan perääntynyt kukkiensa sekaan. Eikä hän silloin olisi sattunut parvekkeelta kolhaisemaan alas kadulle erästä ruukkua, joka maahan pudotessaan sai aikaan hirveän räiskinän.

Kauhistuneena tähysti Oliva, oliko hän ehkä syypää johonkin tapaturmaan. Mietiskelevä nainen hätkähti kuullessaan paukauksen, näki kadulla kukkaruukun ja johtuen seurauksesta syyhyn kohotti katseensa maasta vastapäisen talon parvekkeelle. Ja silloin hän näki Olivan. Samassa hän päästi huudahduksen, kauhunhuudon, sellaisen, jota seurasi kiivas liike äsken niin jäykässä ruumiissa. Vihdoin yhtyivät Olivan ja tämän naisen katseet, utelivat toisiltaan ja tunkivat syvälle toisiinsa. Jeanne huudahti ensiksi:

— Kuningatar!

Sitten hän äkkiä pani kätensä ristiin, rypisti kulmakarvojaan uskaltamatta liikahtaa peläten oudon näyn katoavan ja mutisi:

— Voi kuinka olen miettinyt keinoa, ja nyt se minulla on!

Samalla hetkellä Oliva kuuli jonkun olevan takanaan ja käännähti. Hänen huoneessaan oli kreivi, joka oli nähnyt, kuinka molemmat naiset tarkastivat toisiaan.

— He ovat toisensa nähneet, — ajatteli hän.

Oliva poistui parvekkeelta kiireesti.

19.

Naapurukset.

Siitä lähtien, kun molemmat naiset olivat toisensa nähneet, ei Oliva, joka oli jo ihastunut naapurinsa sulouteen, enää tekeytynyt kylmäkiskoiseksi, vaan liikkuessaan varovasti kukkiensa keskellä vastasi hymyllä niihin hymyihin, joita hänen osakseen tuli.

Käydessään hänen luonaan ei Cagliostro ollut laiminlyönyt huomauttaa äärimmäisen varovaisuuden tärkeyttä.

— Varsinkin karttakaa naapureita, — oli hän sanonut.

Nämä sanat olivat koleiden rakeiden lailla iskeneet Olivaa, jolle oli jo käynyt mieluisaksi ajanvietteeksi vaihtaa naapurinsa kanssa merkkejä ja tervehdyksiä. Naapureiden karttaminen — sehän oli samaa kuin kääntää selkänsä tuolle viehättävälle naiselle, jonka katse oli niin säkenöivä ja lempeä, jonka kaikki liikkeet olivat houkuttelevia, luopua pitämästä lennätinkeskustelua sateesta ja säästä, rikkoa välit ystävänsä kanssa. Sillä Olivan mielikuvitus kiiti niin vinhaan, että Jeanne oli hänestä jo merkillinen ja rakas olento. Salakavalasti hän vastasi suojelijalleen, ettei koskaan tekisi vastoin tämän tahtoa eikä rupeisi tuttavaksi naapuriensa kanssa; mutta heti kun kreivi oli poissa, asettui hän parvekkeelle sellaiseen asentoon, että naapurin täytyi hänet nähdä.

Kuten helposti käsittää, oli juuri tämä Jeannen mieleen, ja kohta kun Oliva hänelle osoitti ystävyyttä, vastasi hän nyökkäyksin ja lentosuukkosin. Oliva koki parhaansa mukaan olla näiden kohteliaisuuksien arvoinen ja pani merkille, että naapuri oleskeli melkein yhtä mittaa akkunansa ääressä, lähetti hänelle ulos mennessään jäähyväiset ja palatessaan taas tervehdyksen ja näytti siis kohdistaneen kaikki rakastettavat ominaisuutensa parveketta kohti. Tällaisissa oloissa oli odotettava, että pian yritettäisiin lähestyä, ja asian kulku oli seuraava.

Tullessaan pari päivää myöhemmin Olivan luo oli Cagliostro harmissaan siitä, että jokin vieras oli pyrkinyt taloon.

— Kuinka niin? — kysyi Oliva punastuen.

— Se oli hyvin kaunis, nuori, hieno nainen, — selitti Cagliostro. — Hän oli tullut soittamaan porttikelloa ja saanut puhutella erästä palvelijaa. Oli tiedustanut, mikä nuori nainen asuu täällä kolmannessa kerroksessa — siis teidän huoneustossanne, ystäväiseni. Varmaankin hän tarkoitti teitä. Hän pyysi saada teitä tavata. Näkyy siis tuntevan teidät — kaiketi hänellä on jokin tarkoitus. Teidät on siis saatu ilmi, mutta varokaa, poliisilla on naisiakin kätyreinään, kuten miehiä, ja minun on huomautettava, että jos herra de Crosne vaatii, täytyy teidät luovuttaa hänelle.

Oliva ei pelästynyt, hän kun heti älysi, että oli puhe naapurista, ja hän tunsi suunnatonta kiitollisuutta näin herttaisesta myötätunnosta. Päättäen kaikin keinoin ilmaista tuntemattomalle kiitoksensa hän salasi asian kreiviltä.

— Ettekö pelkää? — kysyi Cagliostro.

— Kukaan ei ole minua nähnyt, — väitti Oliva.

— Vieras ei siis liene teitä hakenut.

— En minäkään luule.

— Kummallista sittenkin, että joku aavistaa yläkerrassa asuvan naisen… Mutta pitäkää varanne.

— Herra kreivi, — sanoi Oliva, — miksi minun pitäisi pelätä? Jos minut on nähty, mitä en usko, niin ei enää nähdä, ja jos nähdäänkin, on välimatka niin pitkä, sillä eihän tänne talon sisään pääse, vai mitä?

— Ei ainakaan helposti, — vastasi Cagliostro, — sillä jollei kiipeä muurin ylitse, mikä olisi työlästä, taikka avaa pikku porttia tällaisella avaimella, mikä ei myöskään käy hyvin päinsä, kun se on aina taskussani…

Samalla hän näytti pikku portin avainta.

— Ja kun minun ei tee mieleni syöstä teitä turmioon, — jatkoi hän, — en lainaa tätä avainta kellekään, ja kun teilläkään ei ole halua joutua herra de Crosnen kynsiin, ette salline kenenkään kiivetä muurin ylitse. Nyt tiedätte, kuinka on laita, lapsukaiseni; tehkää mielenne mukaan.

Oliva vakuutti hartaasti ottavansa kaikki huomioonsa ja joudutti kreiviä lähtemään, eikä tämä näkynytkään itsepäisesti viivyttelevän.

Seuraavana aamuna Oliva oli jo kuuden ajoissa parvekkeella hengittäen raikasta ilmaa läheisiltä kunnailta ja luoden uteliaita silmäyksiä kohteliaan naapurinsa suljettuihin akkuniin. Vaikkei tämä tavallisesti noussut ennen yhtätoista, tuli hän nyt näkyviin melkein kohta, kun Oliva ilmestyi. Näytti siltä, kuin hän olisi verhojensa takana väijynyt tätä tilaisuutta. Naiset tervehtivät toisiaan, ja Jeanne pisti päänsä pitkälle ulos akkunasta katsellen joka taholle, voisiko joku kuulla hänen ääntään. Mutta ketään ei näkynyt; sekä katu että talojen akkunat olivat autioita. Silloin hän pani molemmat kätensä huutotorveksi suun eteen ja lähetti väräjävällä, pitkäveteisellä äänensoinnulla, joka kuuluu kauemmaksi kuin huuto, seuraavat sanat Olivalle:

— Eilen koetin teitä tavata, madame.

— Hiljaa! — vastasi Oliva peräytyen kauhistuneena ja painaen sormea huulilleen.

Jeanne vetäytyi nyt kiireesti verhojen taakse luullen jonkun syrjäisen olevan lähellä, mutta pian hän taas ilmestyi rauhoittuneena Olivan hymystä.

— Eikö teidän luoksenne siis voi tulla? — kysyi hän.

— Ei, valitettavasti, — vastasi Oliva kädenliikkeellä.

— Ei, ei, — huusi Oliva säikähtäen.

Jeanne mietti vähän aikaa. Kiittääkseen häntä hellästi myötätunnosta Oliva lähetti ystävällisen lentosuutelon, johon Jeanne kaksin verroin vastasi, sulkien sitten akkunan ja lähtien ulos.

Oliva luuli ystävänsä keksineen jonkin uuden keinon, sillä hänen viime katseensa oli ollut niin merkitsevä. Parin tunnin päästä Jeanne palasikin kotiin; aurinko oli silloin kuumimmillaan, ja katukivitys poltti kuin erämaan hiekka. Kun hän sitten taas ilmestyi akkunaan, näki Oliva, että hänellä oli kädessä jousi. Nauraen antoi Jeanne Olivalle merkin väistyä syrjään. Tämä naurahti myös ja piiloutui akkunaluukun taakse.

Jeanne tähtäsi huolellisesti ja ampui pienen lyijykuulan, joka kovaksi onneksi osui parvekkeen rautaristikkoa vasten ja putosi kadulle. Olivalta pääsi pettymyksen huudahdus. Jeanne kohautti harmistuneena olkapäitään, haki silmillään luotiaan kadulta ja katosi sitten muutamaksi minuutiksi.

Oliva kurotti päätään tähystääkseen alas; siellä kulki jokin lumppuri nuuskien oikealle ja vasemmalle: näkikö hän tuon luodin? Siitä ei Oliva päässyt selville, sillä hänen täytyi lymytä, jottei häntä itseään nähtäisi.

Mutta Jeannen toinen laukaus onnistui paremmin. Hänen jousensa lennätti parvekkeen yli, Olivan huoneeseen, toisen kuulan, jonka ympärille oli kiedottu pieni kirjelippu, sisällykseltään näin kuuluva:

'Te viehätätte minua, kaunis nainen. Olen ruvennut teistä pitämään jo pelkän ulkonäön vuoksi. Oletteko te vankina? Tiedättekö, että olen turhaan koettanut päästä luoksenne? Salliiko teitä vartioiva velho minun koskaan tulla luoksenne sanomaan, kuinka suuri myötätunto minussa on miesten hirmuvallan uhriparkaa kohtaan?

Kuten näette, on minussa kekseliäisyyttä, jos asia koskee ystäviäni. Tahdotteko olla ystäväni? Nähtävästi ette pääse asunnostanne ulos, mutta voittehen kirjoittaa, ja kun minä saan liikkua mieleni mukaan, niin odottakaa, kunnes sivuutan parvekkeenne, ja heittäkää silloin vastauksenne.

Jos jousella ampuminen kävisi vaaralliseksi ja voitaisiin huomata, valitkaamme mukavampi keino kirjevaihtoon. Laskekaa parvekkeelta hämärässä lankakerä, johon kiinnitätte vastauksenne. Minä sidon siihen uuden kirjeeni, jonka voitte kenenkään näkemättä vetää luoksenne.

Elleivät silmänne petä, luulisin voivani teiltä saada edes hiukan sitä ystävyyttä, jota olette minussa herättänyt, ja samalla uskon, että yhdessä saamme paljon toimeen.

Ystävänne.

J.K. — Näittekö, saiko kukaan käsiinsä ensi kirjeeni?'

Jeanne ei pannut siihen nimeään; hän oli myös kokonaan muuttanut käsialansa. Oliva ihan vapisi ilosta saadessaan kirjeen ja lähetti seuraavan vastauksen:

'Rakastan teitä, niinkuin tekin minua. Minä olen todellakin miesten häijyyden uhri. Mutta se, joka minua täällä pitää, ei ole hirmuvaltias, vaan suojelijani. Vain kerran päivässä hän käy salaa minua katsomassa. Myöhemmin selitän teille kaikki. Minusta on parempi lähettää kirje langan päässä kuin ampua jousella.

Ikävää on, etten pääse ulos. Minä olen lukon takana, mutta oman etuni vuoksi. Kuinka paljon minulla olisi teille puhumista, jos koskaan onnistuisi teitä tavata! On niin paljon asioita, joista ei voi kirjoittaa.

Ensi kirjettänne ei kukaan korjannut, paitsi ehkä jokin kurja lumppuri, joka kulki tästä ohitse, mutta sellaiset ihmiset eivät osaa lukea, ja niistä lyijy on vain lyijyä.

Ystävänne

Oliva Legay.'

Oliva piirsi koko nimensä. Hän ilmoitti kreivittärelle merkillä aikovansa päästää alas lankakerän, ja illalla hän sen toimittikin. Jeanne oli alhaalla parvekkeen kohdalla, tarttui kerään ja otti siitä kirjelipun, kuten ylhäällä lankaa pitelevä Oliva nykäyksistä tunsi. Sitten kreivitär riensi kotiinsa lukemaan, ja puolen tunnin päästä hän kiinnitti oivalliseen lankaan uuden kirjeen:

'Ihminen voi tehdä mitä tahtoo. Teitä ei oikeastaan vartioida, koska näen teidät aina yksin. Varmaankin siis saatte ottaa vastaan vieraita tai ainakin itse lähteä ulos. Millä tapaa asuntonne on lukittu? Avaimellako? Kellä se avain on? Silläkö miehellä, joka käy teitä katsomassa? Pitääkö hän avainta niin visusti ettei sovi sitä häneltä siepata tai ottaa siitä jäljennöstä? Ei tässä ole puhetta mistään pahasta, vaan ainoastaan siitä, että saisitte muutamaksi tunniksi vapautta ja hauskoja kävelymatkoja ystävättären kanssa, joka lohduttaa teitä kaikista vastoinkäymisistä ja palkitsee teille runsaasti sen, mitä olette menettänyt. Voihan olla kysymyksessä täysikin vapaus, jos niin haluatte. Mutta siitä saamme lähemmin puhella, kun ensi kerran tapaamme toisemme.'

Oliva ahmi kirjeen sisällyksen. Hänen poskensa hehkuivat itsenäisyyden kuumeesta, ja sydän paisui kielletyn hedelmän makeudesta. Hän oli huomannut, että kreivi tultuaan hänen luokseen, mukanaan joku kirja tai koriste, aina pani salalyhtynsä eräälle hyllylle ja avaimen lyhdyn päälle.

Kun Cagliostro saapui seuraavan kerran, oli Olivalla valmiina kappale vahaa, johon hän otti avaimesta jäljennöksen. Kreivi ei tällöin edes päätään kääntänyt, vaan seisoi parvekkeella katselemassa vastapuhjenneita kukkia. Oliva sai siis häiritsemättä tehdä kepposensa.

Kreivin mentyä Oliva laski valojäljennöksen pienessä rasiassa alas parvekkeelta, ja samalla Jeanne sai häneltä kirjelipun. Ja seuraavana päivänä kahdentoista ajoissa lennätettiin jousella, erinomaisella pikakeinolla, joka lankaan verrattuna oli kuin sähkölennätin ratsukuriirin rinnalla, seuraava kirje:

'Rakas ystäväni, illalla yhdentoista aikaan, kun mustasukkainen vartijanne on poissa, tulkaa alas pikku portille ja vetäkää salpa syrjään, niin joudutte suoraan sen syliin, joka nimittää itseään helläksi ystäväksenne.'

Oliva vapisi nyt riemusta enemmän kuin koskaan ennen saadessaan Gilbertin hellimpiä kirjeitä, ensi lemmen ja ensi kohtausten päivinä.

Kello yksitoista hän laskeutui pihalle eikä ollut huomannut kreivissä mitään epäluuloa. Alhaalla hän tapasi Jeannen, joka hellästi syleili häntä. Sitten he astuivat bulevardin varrella odottaviin vaunuihin, ja aivan hämmentyneenä, ihastuksesta väristen, Oliva sai ystävänsä kanssa olla pari tuntia ajelemassa. Molemmat nuoret naiset vaihtoivat nyt hartaasti salaisuuksia, suuteloita, suunnitelmia.

Jeanne neuvoi Olivaa palaamaan kotia, jottei hänen suojelijassaan heräisi epäluuloja. Hän oli saanut tietää, että tämä suojelija oli Cagliostro. Hän pelkäsi tämän miehen älyä eikä pitänyt aikeensa onnistumista varmana muutoin kuin syvimmän salaisuuden turvissa.

Oliva oli avoimesti paljastanut kaikki: Beausiren, poliisin, kaikki hän oli tunnustanut. Jeanne oli selittänyt olevansa hienon perheen tytär, joka vanhempiensa tietämättä eli rakastajansa kanssa. Toinen tiesi siis kaikki, toinen ei mitään; sellainen oli heidän keskensä vannottu ystävyys.

Tästä päivästä lähtien he eivät enää tarvinneet jousta tai lankaa. Jeannella oli avain, ja hän saattoi viitata Olivaa tulemaan, milloin vain halutti. Ja kun syöttinä oli herkullinen illallinen ja salainen huviajelu, suostui Oliva joka kerta.

— Eikö herra de Cagliostro mitään huomaa? — kyseli Jeanne levotonna.

— Hänkö? Vaikka kertoisin hänelle, ei hän sitä uskoisi, — vastasi Oliva.

Viikon kuluessa nämä yölliset retket olivat muuttuneet tavaksi, tarpeeksi, vieläpä nautinnoksi, ja silloin Oliva ajatteli Jeannea useammin kuin koskaan oli muistanut Gilbertiä tai Beausirea.

20.

Kohtaus.

Kohta kun herra de Charny oli saapunut maatilalleen ja ensi vieraskäyntien jälkeen sulkeutunut huoneisiinsa, määräsi lääkäri, että hänen oli kartettava seurustelua ja pysyttävä kotona. Tätä käskyä toteltiinkin niin tarkoin, ettei paikkakunnan asukkaista kukaan enää saanut tavata merisankaria, joka oli Ranskassa herättänyt niin suurta huomiota ja jota kaikki nuoret tytöt halusivat nähdä, koska hän oli urhoollisuudestaan tunnettu ja kuului olevan kaunis.

Charny ei kuitenkaan ollut ruumiillisesti niin sairas kuin sanottiin. Hänen tautinsa koski vain sydäntä ja päätä, mutta millaisia olivatkaan hänen kärsimyksensä! Tuimaa, lakkaamatonta, säälimätöntä tuskaa, jota piti vireillä jäytävä muisto, raateleva kaipuu. Rakkaus on vain koti-ikävää: poissaoleva ikävöi ihanteellista paratiisia eikä aineellista isänmaata; vieläpä voi olettaa, että vaikka mieli olisi kuinkakin runollinen, esiintyy lemmitty nainen todellisempana paratiisina kuin oleskelu enkelien luona.

Hän ei kestänyt kauempaa kuin kolme päivää. Raivoissaan siitä, että mahdottomuus ja välimatka teki tyhjäksi hänen toiveensa, levitti hän joka taholle tietoja äsken mainitusta lääkärien määräyksestä. Sitten hän jätti oviensa vartioimisen luotetun palvelijan huostaan, lähti yöllä liikkeelle hyvin nopealla ratsulla. Kahden tunnin päästä hän oli Versaillesissa ja vuokrasi kamaripalvelijansa välityksellä puiston takaa pienen rakennuksen.

Tämä asunto, joka oli ollut tyhjänä siitä saakka, kun muuan metsävirastoon kuuluva aatelismies oli siellä surullisesti päättänyt päivänsä leikkaamalla kurkkunsa poikki, sopi mainiosti Charnylle, hän kun tahtoi olla vielä paremmin piilossa kuin maatilallaan. Talossa oli siisti kalusto ja kaksi porttia, toinen eräälle autiolle kadulle päin, toinen puistoa ympäröivän lehtokujan puolelle. Eteläisistä akkunoista Charny voi pujahtaa valkopyökkikujille, sillä nämä viiniköynnösten ja muratin varjostamat akkunat olivat kuin jokseenkin matalan alikerroksen ovia, joista ken tahansa saattoi hypätä kuninkaalliseen puistoon. Tällainen, jo silloin harvinainen oikotie oli metsästyksen valvojalle suotu etuoikeus, jotta hän voisi mukavasti pitää silmällä hänen majesteettinsa kuusipeuroja ja fasaaneja. Jos vain näki nämä rehevän vihannuuden kehystämät akkunat, saattoi kohta kuvitella kaihomielisen jahtimestarin jonakin syysiltana nojaavan keskimäistä akkunaa vastaan, samalla kun peurat, joiden hentojen koipien alla kuivat lehdet kahisivat, laskevan auringon hohtaessa leikkivät lehtokujien siimeksessä.

Tämä yksinäisyys oli erinomaisesti Charnyn mieleen. Oliko siihen syynä kaunis näköala? Saammepa pian nähdä.

Kun hän oli sinne asettunut ja päässyt hyvään rauhaan hänen palvelijansa tyydytettyä naapuriston kohtuullisen uteliaisuuden, unohdettiin Charny pian, kuten hänkin unohti muut, ja hän alkoi viettää sellaista elämää, että sen pelkkä aatekin voisi ihastuttaa ketä tahansa, joka maallisen vaelluksensa aikana on rakastanut tai kuullut rakkaudesta puhuttavan. Parissa viikossa hän oppi tuntemaan linnan ja vartijain tavat, ne tunnit, jolloin linnut tulivat juomaan lammikoista tai kuusipeura harhaili arkana kurottaen kaulaansa. Hän tiesi, milloin vallitsi täysi hiljaisuus, minä tunteina kuningatar tai hovinaiset siellä kävelivät, milloin tuli kiertovahti; sanalla sanoen, hän eli kaukaa niiden kanssa, jotka asuivat tässä Trianonissa, hänen mielettömän ihailunsa pyhäkössä.

Kun vuodenaika oli kaunis ja kun lauhkeat, hyvätuoksuiset yöt soivat enemmän vapautta hänen silmilleen ja häilyviä haaveita hänen sielulleen, vietti hän niistä osan akkunansa jasmiinien juurella vaanimassa pienintäkin ääntä linnasta, tähystämässä lehtien lomitse niitä valoja, jotka palatsissa liikkuivat makuullemenoon saakka.

Mutta kauvaa ei akkuna hänelle riittänyt. Hän tunsi olevansa liian kaukana noista äänistä ja valoista. Varmana siitä, ettei tähän aikaan tapaisi koiria tai vahteja, hän hypähti akkunasta nurmikolle hakien suloista, vaarallista huvia lähestyä metsikön reunaa, sitä rajaa, joka oli tumman varjon ja heleän kuutamon välillä, tarkastaakseen siellä varjokuvia, jotka mustina ja kalpeina liikkuivat kuningattaren valkoisten akkunaverhojen takana.

Tällä tapaa Charny joka päivä näki kuningattaren tämän tietämättä, tuntien hänet jo neljännes lieuen päästä, kun hän käveli hovinaisineen tai jonkun aatelismiehen seurassa ja leikki kiinalaisella päivänvarjollaan, joka suojasi hänen kukilla koristettua hattuaan.

Mikään temppu tai asento ei voinut Charnyta eksyttää. Hän muisti ulkoa kuningattaren kaikki puvut ja arvasi lehvien lävitse, milloin käytettiin väljää, vihreä- ja mustajuovaista, läikehtivää hametta, joka aaltoili ruumiin siveästi viettelevistä liikkeistä. Ja kun näky oli kadonnut ja kävelijät karkoittava yö sallinut hänen edetä pylväsympärystöön saakka väijymään rakastetun olennon viimeisiä liikkeitä, palasi hän akkunansa luo, katseli kaukaa metsikköön hakkaamansa aukon kautta kuningattaren akkunoissa kimmeltävää valoa ja sitten tämän katoamista, ja silloin häntä elähytti muisto ja toivo, kuten äsken väijytys ja ihailu.

Eräänä iltana, hänen palattuaan, kun oli jo kulunut kaksi tuntia hänen viimeisistä jäähyväisistään poissaolevalle hahmolle, kun tähtitaivaalta valuva kaste alkoi sirotella valkoisia helmiään muratin lehdille, oli hän juuri poistumassa akkunan äärestä pannakseen maata, kun hänen korviinsa kuului jonkin lukon heikkoa narinaa. Silloin hän palasi tähystyspaikkaansa ja kuunteli.

Oli jo myöhä, kello löi juuri kaksitoista Versaillesin etäisimmissä kirkoissa, ja Charny ihmetteli kuullessaan sellaista ääntä, johon ei ollut tottunut. Tämä kielittelevä lukko kuului erääseen puiston pieneen porttiin, joka oli noin viidenkolmatta askelen päässä hänen asunnostaan ja jota ei avattu muulloin kuin suurina metsästyspäivinä riistan kuljettamiseksi.

Charny pani merkille, että portin avaajat olivat ihan ääneti; he sulkivat sen jälkeensä ja poikkesivat siihen lehtokujaan, joka kulki hänen akkunansa editse. Puut ja riippuvat viiniköynnökset kaihtoivat kylliksi akkunaluukkuja ja seiniä, niin ettei näitä ohimennessä huomannut. Muuten nämä henkilöt kulkivat päät kumarassa ja kiireisin askelin. Pimeässä Charny erotti heitä vain epäselvästi, mutta liehuvista vaatteista hän huomasi heidät kahdeksi naiseksi, joiden silkkivaipat kahisivat lehtiä vasten.

Kun nämä naiset olivat ehtineet suurelle puistotielle, joka oli suoraan vastapäätä Charnyn akkunaa, valaisi heitä kuutamo, ja Olivier oli vähällä huudahtaa hämmästyksestä tuntiessaan Marie-Antoinetten vartalon ja hiuslaitteen ynnä kasvojenkin alaosan, joka oli näkyvissä, vaikka hänen leveä hattunsa heitti varjoa. Hänellä oli kädessä kaunis ruusu.

Sykkivin sydämin Charny luisui akkunasta puistoon, juoksi ruohossa, jottei mitään kuuluisi, lymysi paksuimpien puunrunkojen taakse ja seurasi katseillaan naisia, jotka hiljensivät käyntiään. Mitä oli tehtävä? Kuningattarella oli seuralainen eikä siis mitään vaaraa. Voi, miksi hän ei ollut yksinään! Silloin olisi voinut uhmata kidutusta, lähestyä häntä ja polvistuen huutaa: Minä rakastan teitä! Miksi ei häntä uhannut jokin suunnaton vaara! Silloin olisi voinut henkensä uhrata pelastaakseen tämän kallisarvoisen elämän.

Sillä välin kun Charny näin ajatteli haaveillen tuhansia hupsuja hellyyksiä, pysähtyivät molemmat naiset äkkiä; toinen, pienempi, kuiskasi toiselle muutamia sanoja ja jätti hänet. Kuningatar oli nyt yksin; toinen nainen näkyi kiirehtivän pois, eikä Charny arvannut minne. Polkien hiekkaa pienellä jalallaan kuningatar nojasi puuta vasten ja kääriytyi vaippaansa, niin että huppukaulus, joka äsken oli leveinä laskoksina aaltoillut hänen hartioillaan, nyt peitti hänen päänsä.

Nähdessään hänen olevan yksin ja näin mietteissään Charny astahti askeleen eteenpäin ikäänkuin rientääkseen polvistumaan hänen eteensä. Mutta samalla hän pysähtyi harkitsemaan. Matkaa oli ainakin kolmekymmentä askelta, ja ennenkuin hän tämän välin kulkisi, saisi kuningatar hänet näkyviinsä ja tuntematta häntä pelästyisi, huutaisi tai pakenisi; huudot kutsuisivat paikalle seuranaisen, sitten vartijoita; puisto tutkittaisiin ja täältä tavattaisiin julkea mies, kenties lisäksi tuo tyyssija, ja silloin olisi ainiaaksi hukassa hänen salaisuutensa, onnensa ja rakkautensa. Hän siis pysähtyi ja tekikin oikein, sillä tuskin hän oli hillinnyt kiihkeän halunsa, kun kuningattaren seuralainen palasi eikä enää yksin. Charny näki, että parin askeleen päässä seuranaisen takana astui kookas mies, kasvot leveälierisen hatun peittäminä ja yllä lavea viitta.

Tämä mies, jonka näkeminen sai herra de Charnyn värisemään vihasta ja lemmenkateudesta, ei lähestynyt voitonvarmana, vaan epäröiden, horjuen, kuin pitäisi yön pimeydessä haparoida eikä oppaana olisi kuningattaren seuranainen, saatikka päämääränä itse kuningatar, joka seisoi suorana puun juurella.

Heti kun vieras huomasi Marie-Antoinetten, eneni hänessä se vapiseminen, jota Charny oli katsellut. Vastatullut otti hatun päästään ja niin sanoaksemme lakaisi sillä maata, tullen yhä lähemmäksi. Charny näki hänen astuvan puiden varjoon ja monet kerrat syvään kumartavan.

Tällä välin oli Charnyn uteliaisuus muuttunut hämmästykseksi, josta pian tuli paljon tuskallisempi mielenliikutus. Mitä tekemistä kuningattarella oli puistossa näin myöhään? Mille asialle tuo mies tuli, ensin varrottuaan, piiltyään? Miksi kuningatar oli lähettänyt häntä noutamaan eikä itse mennyt häntä vastaan? Charnyltä oli pää mennä pyörälle. Hän muisti kuitenkin, että kuningatar harrasti salaperäistä politiikkaa, usein punoen saksalaisten hovien kanssa juonia, jollaisia suhteita kuningas ei hyväksynyt.

Kenties tuo salaperäinen kavaljeeri oli pikalähetti Schönbrunnista tai Berliinistä, aatelismies, joka toi salaisen viestin, jokin sellainen saksalainen, joita Ludvig XVI ei sietänyt Versaillesissa siitä lähtien, kun keisari Josef II oli katsonut sopivaksi saapua Ranskaan pitämään langolleen, kaikkein kristillisimmälle majesteetille, luentoa filosofiasta ja harkitsevasta politiikasta.

Tämä ajatus virkisti Olivier parkaa, niinkuin jääpussi vaikuttaa kuumeiseen otsaan, palautti hänet järkiinsä ja haihdutti ensi vimman huumauksen. Sitäpaitsi pysyi kuningatar säädyllisessä, jopa arvokkaassa asennossa. Seuranainen seisoi kolmen askeleen päässä levotonna, tarkkaavana ja vaanivana niinkuin ystävätär tai siveydenvartija Watteaun maalaamissa lemmenkohtauksissa ja häiritsi hätääntyneellä avuliaisuudellaan Charnyn kunniallista johtopäätöstä. Mutta onhan yllätys poliittisessa kohtauksessa yhtä vaarallinen kuin se on häpeällinen lemmenkohtauksessa, eikä kukaan ole niin rakastajan tapainen kuin vehkeilijä. Molemmilla on samanlainen viitta, sama vaaniva tapa ja epävarma käynti.

Charny ei joutanut kauvaa syventymään näihin mietelmiin, sillä seuranainen astui likemmäksi ja lopetti puhelun. Kavaljeeri näytti polvistuvan — varmaankin hänet nyt oli määrätty poistumaan, Charny lymysi paksun puunsa taakse ja odotti, että ryhmän jakaannuttua se kulkisi osastottain hänen ohitseen. Ei siis muuta kuin pidättää henkeään ja rukoilla maahisia ja keijukaisia vaientamaan kaikki maan ja taivaan kaiut.

Silloin hän huomasi jonkin vaalean esineen luisuvan maahan pitkin kuningattaren vaippaa; kavaljeeri kumartui kiireesti, nousi sitten kunnioittavasti ja — pakeni, sillä muuksi ei hänen pikaista poistumistaan voisi sanoa. Mutta hänet pysähdytti seuranainen, joka huusi hänelle hiljaa ja saatuaan hänet seisahtumaan lausui puoliääneen:

— Odottakaa.

Kavaljeeri oli perin tottelevainen, jääden odottamaan. Nyt Charny näki molempien naisten astuvan käsitysten parin askeleen päässä piilopaikastaan; kuningattaren liehuvien vaatteiden viima taivutti ruohonkorsia melkein Charnyn käsien kohdalla. Hän tunsi niitä hyviä tuoksuja, joita oli tottunut kuningattaren luona nauttimaan, rautayrtin ja reseedan sekoitusta, joka kaksin verroin huumasi hänen mieltään ja muistiaan. Naiset kulkivat ohitse ja katosivat.

Parin minuutin päästä tuli näkyviin äskeinen vieras, josta Charny ei ollut välittänyt seuraten kuningattaren poistumista portille päin. Hän suuteli intohimoisesti tuoretta, tuoksuvaa ruusua, varmaankin samaa, jonka Charny oli nähnyt kuningattaren kädessä puistoon tullessa ja joka äsken oli pudonnut maahan. Ruusu ja sen suuteleminen! Oliko nyt puhe lähetystöstä ja valtiosalaisuuksista?

Charny oli menettää järkensä. Hänen teki mieli hyökätä tuon miehen kimppuun ja temmata kukka omakseen, mutta silloin tuli kuningattaren seuralainen takaisin ja huusi vieraalle:

— Tulkaa, monseigneur!

Charny luuli tuntematonta kuninkaalliseksi prinssiksi ja nojasi puuhun, jottei tainnoksissa sortuisi nurmelle. Vieras kiirehti sinne, mistä ääni oli kuulunut, ja katosi naisen seurassa.

21.

Kuningattaren käsi.

Palattuaan asuntoonsa ihan musertuneena tästä kamalasta iskusta Charny ei tuntenut itseään kyllin voimakkaaksi kestämään uutta onnettomuutta. Niinpä siis sallimus oli hänet toimittanut takaisin Versaillesiin ja suonut hänelle tämän verrattoman piilopaikan vain edistääkseen mustasukkaisuutta ja päästääkseen hänet sen rikoksen jäljille, jonka kuningatar teki välittämättä aviollisesta kunniasta, kuninkaallisesta arvostaan, rakkauden vaatimasta uskollisuudesta. Puistossa vastaanotettu mies oli varmaankin jokin uusi rakastaja. Yöllisessä kuumeessa, epätoivonsa huumauksessa Charny koki turhaan uskotella itselleen, että ruusun saanut mies oli lähettiläs ja ettei tuo kukka ollut muuta kuin salaisen sopimuksen pantti annettuna kirjeen asemasta; joka voisi liiaksi paljastaa asian. Mikään ei pääse epäluulosta voitolle. Olivier paralla ei ollut enää muuta jäljellä kuin tutkia omaa käytöstään ja miettiä, miksi hän sellaisen onnettomuuden sattuessa oli pysynyt aivan toimettomana.

Mutta vähänkin harkitessa oli perin helppo käsittää, mikä vaisto oli tähän toimettomuuteen syynä. Elämän rajummissa käännöskohdissa toiminta puhkee yhtäkkiä ihmisluonnon pohjasta, eikä tarmoksi yhtynyt vaisto ole selväpiirteisissä ihmisissä muuta kuin tottumuksen ja harkinnan yhteistulos paisuneena suurimpaan nopeuden ja soveliaisuuden määrään. Charnyn pysyminen syrjässä johtui siitä, etteivät hänen hallitsijattarensa asiat koskeneet häntä; että hän paljastaessaan uteliaisuutensa olisi antanut ilmi rakkautensakin; että saattaessaan kuningattaren huonoon valoon hän olisi kavaltanut myös itsensä, ja että toisten kavallusta paljastava joutuu valheelliseen asemaan, kun itse on samoin syypää. Kun hän ei toiminut, oli siihen syynä se, että hän ahdistaessaan kuningattaren luottamuksen saanutta henkilöä olisi voinut joutua ilkeään, häpeälliseen riitaan, tavallaan salakavalaksi hyökkääjäksi, mitä kuningatar ei olisi koskaan antanut anteeksi.

Seuranaisen lausuma "monseigneur" oli myös ollut terveellinen, tosin melkein myöhästynyt varoitus, joka oli pelastanut Charnyn avaten hänen silmänsä keskellä pahinta vimmaa. Kuinkahan hänen olisi käynyt, jos hän olisi miekka kädessä syössyt tuon "monseigneuriksi" nimitetyn miehen kimppuun? Ja kuinka raskaaksi olisikaan hänen virheensä paisunut, kun oli puhe niin ylhäisestä henkilöstä?

Tällaisiin mietteisiin Charny syventyi yöllä ja seuraavan päivän ensi puoliskon kuluessa. Iltapuolella ei eilisilta enää merkinnyt mitään, kun mielessä oli kuumeinen, kuihduttava yön odotus, jotta taas saisi jotakin uutta havaita.

Kuinka tuskaisena Charny parka asettui akkunan ääreen, joka oli muuttunut hänen oikeaksi olinpaikakseen, hänen elämänsä murtamattomaksi kehäksi! Jos olisi hänet nähnyt viiniköynnösten keskellä, akkunaluukkujen takana, joihin hän oli porannut reikiä — hän kun ei tahtonut ilmaista, että talossa asuttiin — tässä tammen ja vihannuuden nelikulmiossa, olisi häntä melkein pitänyt jonakin vanhana muotokuvana, jollaisia tavataan vanhoissa linnoissa verhojen takana, perheiden hurskaan huolen suojaamina.

Ilta tuli ja toi hartaalle vaanijalle kaameita haluja ja mielettömiä ajatuksia. Tavallisilla äänillä tuntui nyt olevan uusi merkitys. Kaukaa hän näki kuningattaren, joka astui ulkoportaiden poikki, edellään muutamia soihdunkantajia. Kuningatar näytti olevan mietteissään, epäröivä, kiihdyksissä yöllisistä seikkailuista.

Vähitellen sammuivat palvelusväen kaikki tulet; autiosta puistosta huokui vain äänettömyyttä ja viileyttä. Eikö voisi arvella, että puut ja kukat, päivällä ylen ponnisteltuaan puhjetakseen katseltaviksi ja viehättääkseen ohikulkijoita, yöllä kenenkään näkemättä ja koskematta kokevat palauttaa raikkauttaan, tuoksuaan, kukoistustaan? Varmaa on ainakin, että kasvisto nukkuu kuten ihminenkin.

Charny muisti tarkoin kuningattaren kohtausajan. Kello löi kaksitoista. Charnyn sydän jyskytti aivan haljetakseen. Hän painautui lujasti akkunanpieleen vaientaakseen sen tykytystä, joka kävi liian kuuluvaksi. Kohta aukenee portti, — tuumi hän, — ja salpa narahtaa. Mutta mikään ei häirinnyt puiston hiljaisuutta. Vasta nyt Charny tuli ajatelleeksi, ettei sama tapaus uudistu kahtena päivänä perätysten; ettei tässä rakkaudessa ollut muuta sitovaa kuin itse rakkaus, ja että vain perin hupsut olivat niin tottumuksensa kahleissa, etteivät voisi olla kantakaan päivää toisiaan näkemättä.

— Salaisuus on vaarassa, — ajatteli Charny, — jos siihen sekaantuu hulluus. — Onhan ilmeistä, ettei kuningatar tänään uudista eilistä varomattomuutta.

Äkkiä kuului salpa narahtavan, ja pieni portti aukeni. Olivierin posket kävivät kuolonkalpeiksi, kun hän näki samat naiset, puettuina samoin kuin viime yönä.

— Kylläpä hän on rakastunut! — mutisi Charny.

Molemmat naiset menettelivät samoin kuin edellisellä kerralla ja kiirehtivät hänen akkunansa editse. Nyt kuten viime yönä, hän hypähti akkunasta puistoon kohta, kun he olivat kyllin etäällä, etteivät voineet kuulla. Hiipien isompien puiden suojassa hän päätti olla varovainen, väkevä ja järkkymätön, pitää mielessään, että tässä oli alamainen ja kuningatar, että miehen tulee osoittaa kunnioitusta ja kuningatar naisena voi sitä vaatia. Ja kun hän ei oikein luottanut kiivaaseen, pian yltyvään luontoonsa, heitti hän miekkansa erään kastanjan juurelle katinnauriiden sekaan.

Sillä välin molemmat naiset olivat saapuneet samalle paikalle kuin edellisenä yönä. Samoin kuin silloin tunsi Charny nytkin kuningattaren, joka veti huppukauluksen kasvoilleen, avuliaan ystävättären mennessä noutamaan piilopaikasta sitä vierasta, jolla oli arvonimenä monseigneur.

— Mikä piilopaikka se on? — kysyi itseltään Charny. Sillä taholla, minne seuranainen poistui, oli tosin Apollo-kylpylä korkeiden valkopyökkien suojassa, marmoristen pilariensa varjossa, mutta kuinka saattoi vieras siellä piillä? Miten hän pääsi puistoon?

Charny muisteli, että sillä puolella puistoa oli samanlainen pieni portti kuin se, josta naiset kulkivat. Varmaankin oli vieraalla portinavain. Siten hän pääsi pujahtamaan Apollo-kylpylän varjoon odottamaan, kunnes noudettiin. Niin oli asia järjestetty, ja samasta portista monseigneur pääsi tiehensä, kun oli kuningatarta puhutellut.

Muutaman minuutin päästä Charny näki saman viitan ja hatun kuin edellisellä kerralla, Nyt ei vieraassa enää näkynyt samaa kunnioittavaa varovaisuutta kuningattaren luo tullessa: hän astui reippain askelin uskaltamatta kuitenkaan juosta, mutta jos hän olisi vähääkään enemmän kiirehtinyt, olisi se ollut juoksua.

Kuningatar, joka oli nojannut suureen puuhun, istuutui sille viitalle, jonka tämä uusi Raleigh levitti hänen eteensä, ja valppaan seuranaisen pitäessä vahtia polvistui rakastunut kavaljeeri sammaleelle ja alkoi puhua intohimoisen nopeasti. Kuningatar laski päänsä kuin lemmenkaihon murtamana. Charny ei kuullut kavaljeerin sanoja, mutta hänen äänensä soinnussa ilmeni runoutta ja rakkautta. Joka säveltä saattoi pitää kiihkeänä vakuutuksena.

Kuningatar ei vastannut. Tuntematon lisäsi kuitenkin hellyyttä ääneensä, ja välistä tuntui Charny poloisesta, että sulosointuun verhoutunut puhe oli vähällä yltyä kuuluviksi sanoiksi ja että hän silloin pakahtuisi raivosta ja mustasukkaisuudesta. Mutta turhaan; kohta kun ääni kävi selvemmäksi, pakotti väijyvän seuranaisen viittaus intohimoisen puhujan supistamaan lemmenpurkaustensa äänivimmaa. Yhä edelleen oli kuningatar vaiti. Toinen kasasi rukouksia päälletysten, kuten Charny päätteli hänen äänensä väreilemisestä, mutta sai vain äänetöntä myöntymystä, riittämätöntä suosiota kuumille huulille, jotka olivat päässeet lemmenjuoman makuun.

Mutta äkkiä kuningatar virkkoi muutaman sanan — siltä ainakin näytti — niin hiljaisena kuiskauksena, että vain polvistunut mies voi ne kuulla. Heti kun nämä sanat oli lausuttu, — huudahti vieras ihastuksensa hurmiossa aivan kuuluvasti:

— Kiitos, kiitos, suloinen majesteetti! Siis huomiseksi!

Kuningatar peitti nyt kokonaan jo ennestään verhotut kasvonsa. Charny tunsi ohimoillaan kylmää hikeä, raskaina pisaroina. Tuntematon mies näki kuningattaren ojentavan hänelle molempia käsiään, Hän tarttui niihin suudellen niitä niin kauvan ja hellästi, että Charny sillaikaa kärsi kaikkia niitä tuskia, mitä ihmisten julmuus on rangaistukseksi siepannut hornanhenkien raakalaisuudelta. Tämän suutelemisen jälkeen kuningatar nousi kiivaasti ja tarttui seuranaisensa käsivarteen. Molemmat riensivät sitten pois sivuuttaen Charnyn kuten edellisenäkin yönä. Vieras pakeni myös omalle taholleen, ja voimatta siirtyä paikaltaan, jonne hänet kahlehti sanomattoman tuskan aikaansaama raukeus, erotti Charny kuitenkin hämärästi kahden yhtaikaa sulkeutuvan portin narahdukset.

Emme koetakkaan kuvata Charnyn tilaa tämän kauhean havainnon jälkeen.

Pitkin yötä hän juoksenteli raivoissaan puistossa ja lehtikujilla, toivotonna syyttäen näitä osallisuudesta häpeälliseen rikokseen, eikä moneen tuntiin tullut järkiinsä, ennenkuin sokeassa juoksussaan kompastui miekkaansa, jonka oli heittänyt maahan välttääkseen kiusausta sitä käyttää. Tämä ase, johon hänen jalkansa takertuivat, niin että hän lankesi, palautti hänet äkkiä tuntemaan voimansa ja arvonsa. Jos mies on miekka kädessä vielä mielipuoli, ei hän voi muuta kuin lävistää sillä itsensä tai loukkaajansa; hänellä ei enää ole oikeutta olla heikko tai peloissaan.

Charnysta tuli jälleen se, mitä hän aina oli, selväjärkinen, ruumiillisesti reipas. Hän lakkasi hulluna juoksemasta, jolloin oli tölmännyt puita vasten, ja astui ääneti sitä käytävää, jonka hiekassa vielä olivat molempien naisten ja oudon miehen jäljet. Hän meni katsomaan sitä paikkaa, missä kuningatar oli istunut. Painunut sammal oli todisteena hänen onnettomuudestaan ja toisen onnesta. Huokailematta ja enää päästämättä vimman huumausta aivoihinsa hän rupesi miettimään minkä luontoinen tuo salalempi oli ja mikä mies sitä herätti. Hän tapasi Apollo-kylpylän takana portin. Kiivettyään muurin katokselle hän näki kavioiden jälkiä ja poljettua ruohoa.

— Tätä tietä hän tulee! Ei Versaillesista, vaan Pariisista päin, — tuumi Olivier. — Hän tulee yksin, ja huomenna hän taas on täällä, kun hänelle sanottiin: huomiseksi. Täytyy siis huomiseen asti ääneti niellä — ei kyyneliä, jotka silmistäni valuvat, vaan verta, joka sydämestäni tulvaa. Huomispäivä saa minulle olla viimeinen, muuten olen pelkuri raukka enkä ole koskaan rakastanut.

— Kas niin, — jatkoi hän yksinpuheluaan, hiljaa taputtaen sydäntään, niinkuin ratsastaja taputtaa liian tulisen ratsun kaulaa, — pysytään nyt vain tyynenä ja vakavana sillä koetus ei ole vielä lopussa.

Sitten hän loi ympärilleen viimeisen silmäyksen karttaen linnan puolta, missä pelkäsi näkevänsä uskottoman kuningattaren akkunan valaistuna, sillä valo olisi siellä ollut lisävaihe, uusi häpeätahra. Eikö valaistu akkuna merkitse, että olen kotona? ja miksi valehdella, kun sopii olla julkea ja häpeämätön, kun voi niin helposti harpata salaisesta häpeästä julkiseen häväistykseen?

Kuningattaren akkuna oli valaistu.

— Uskotella olevansa kotona, vaikka häärii rakastajansa kanssa puistossa!… Onpa tuo todellakin liikaa pilkantekoa siveydestä, — puhisi Charny katkeran ivallisesti. — Hän on kuitenkin niin hyvä, tämä kuningatar, ettei tarvitsisi koettaa meitä eksyttää. Mutta kenties hän pelkää herättävänsä epäluuloja puolisossaan.

Charny puristi nyrkkiään suonenvetoisesti ja lähti verkalleen asuntoansa kohti.

— He sanoivat: huomiseksi, — lisäsi hän kiivettyään parvekkeen yli. — Niinpä niin, huomiseksi… olkoon se sanottu meille kaikille, sillä silloin meitä on neljä koolla, madame!

22.

Nainen ja kuningatar.

Seuraavana yönä uudistuivat samat ilmiöt. Portti aukeni, kun keskiyön viimeinen kellonlyönti kajahti, ja molemmat naiset tulivat näkyviin. Tässä ilmeni sama uupumattomuus kuin arabialaisen sadun hengillä, jotka tottelivat talismania määrähetkinä.

Charny oli jyrkästi päättänyt ottaa vihdoinkin selville, ketä onnellista kuningatar suosi. Uskollisena tavalleen, vaikkei tämä vielä ollut vanha, hän hiipi puutarhojen taitse, mutta saavuttuaan sille paikalle, missä rakastavaiset olivat kahtena yönä yhtyneet, hän ei tavannut ketään.

Kuningattaren seuranainen näkyi saattavan hänen majesteettiaan Apollo-kylpylään päin. Nyt valtasi Charnyn kauhea tuska, aivan uudenlainen kärsimys. Viattomassa rehellisyydessään hän ei ollut kuvitellut, että rikollisuus menisi niin pitkälle.

Hymyillen ja kuiskaillen lähestyi kuningatar varjoisaa rakennusta, jonka kynnyksellä tuntematon aatelismies odotti häntä avosylin. Ja odotettu astui myös ojennetuin käsin sisään rautaisesta ristikko-ovesta, joka sulkeutui hänen jälkeensä. Rikostoveri jäi ulkopuolelle nojaamaan katkonaista pylvästä vasten, joka melkein peittyi rehevään lehdistöön.

Charny oli huonosti arvioinut voimansa. Hän ei kestänytkään tällaista iskua. Kun hän raivoissaan aikoi karata kuningattaren seuranaisen kimppuun paljastaakseen hänet, tunteakseen, herjatakseen, ehkä kuristaakseen, syöksähti veri valtavana tulvana hänen ohimoihinsa ja kurkkuunsa ja oli hänet tukehuttaa. Hän lysähti sammaleelle päästäen korahtavan huokauksen, joka hetkiseksi säikäytti Apollo-kylpylän edustalle jäänyttä vartijaa. Charnyn haava oli jälleen auennut ja aikaansaanut sisällisen verenvuodon, joka oli vähällä tehdä hänestä lopun. Mutta hänet palautti henkiin yöllisen kasteen viileys, maan kosteus ja oma tuska.

Hän nousi hoippuen seisaalle, tunsi jälleen paikan, muisti tilansa, alkoi harkita ja haeskeli. Vartijanainen oli kadonnut eikä kuulunut mitään ääntä. Muuan Versaillesissa lyöpä tornikello löi kahdesti ja ilmaisi, että hän oli ollut hyvän aikaa tainnoksissa.

Epäilemättä oli kauhea näky nyt hävinnyt: kuningatar, rakastaja, seuranainen olivat ehtineet paeta. Siitä sai Charny varmuuden keksiessään muurin takana äsken poistuneen ratsastajan jälkiä. Nämä ja muutamat katkenneet oksat Apollo-kylpylän ristikko-oven lähistössä olivat Charny paran ainoat todisteet.

Yö oli pitkällistä hourailua, eikä hän vielä aamullakaan ollut tyyntynyt. Kuolon kalpeana ja näöltään kymmentä vuotta vanhempana hän soitti luokseen kamaripalvelijansa ja otti ylleen samettipuvun, jollaisia siihen aikaan käyttivät keskisäädyn rikkaat.

Synkkänä, mykkänä ja tuskaansa vaipuneena hän lähti Trianonin linnaan päin vahdinmuutoksen aikana, siis kello kymmenen tienoilla. Kuningatar tuli juuri kappelista, jossa oli kuunnellut messua. Hänen astuessaan ohitse kumartuivat sekä päät että miekat, ja Charny näki muutamien naisten punastuvan harmista nähdessään kuningattaren olevan niin kauniin.

Hän olikin kaunis, ihana tukka kammattuna ylöspäin ohimoilta, hienoissa piirteissä hymyilevä ilme ja silmissä kaihoa, mutta samalla lempeätä loistoa. Äkkiä hän huomasi rivin päässä Charnyn, punastui ja huudahti hämmästyksestä. Charny piti päänsä yhä pystyssä ja silmäili kuningatarta, joka näki hänen katseessaan jonkin uuden onnettomuuden. Kuningatar astui hänen luokseen ja sanoi ankarasti:

— Luulin teidän olevan maatilallanne, herra de Charny.

— Olen sieltä palannut, madame, — vastasi Charny suppeasti, melkein epäkohteliaasti.

Marie-Antoinette jäi hämmästyneenä seisomaan — hän, joka pani merkille pienimmänkin vivahduksen. Kun näin oli vaihdettu katseita ja miltei vihamielisiä sanoja, kääntyi hän naisten puoleen.

— Hyvää päivää, kreivitär, — sanoi hän ystävällisesti rouva de la Mottelle.

Ja hän iski silmää tuttavallisesti. Charny hätkähti ja loi puhuteltuun tarkkaavan katseen. Tästä tutkistelusta levottomana Jeanne käänsi päänsä poispäin. Mutta kuin hulluna seurasi häntä Charny, kunnes sai vielä kerran nähdä hänen kasvonsa. Sitten Charny astui Jeannen ympäri ja tarkasteli hänen ryhtiään. Vaikka kuningatar tervehti oikealle ja vasemmalle, piti hän silmällä tätä kahden henkilön merkillistä käytöstä.

— Olisikohan tuo miesparka tullut hulluksi! — ajatteli kuningatar ja astuen uudestaan hänen luokseen sanoi lempeästi:

— Kuinka nyt voitte, herra de Charny?

— Varsin hyvin, madame, mutta Jumalan kiitos, en niin hyvin kuin teidän majesteettinne.

Ja hän kumarsi sellaisella tavalla, joka enemmän kauhistutti kuin oli äsken hämmästyttänyt.

— Tässä piilee jotakin, — mutisi tarkkaava Jeanne.

— Missä nyt asutte? — jatkoi kuningatar.

— Versaillesissa, madame — vastasi Olivier.

— Oletteko jo kauankin asunut täällä?

— Kolme yötä. — Ja Charny pani näihin sanoihin painoa silmäyksellä, liikkeellä ja äänellään.

Kuningatar ei ollut mitään huomaavinaan. Jeanne joutui ymmälle.

— Eikö teillä ole minulle mitään sanottavaa? — kysyi kuningatar Charnylta niin lempeästi kuin enkeli.

— Kyllä, madame, — kuului vastaus, — minulla olisi liiankin paljon sanomista teidän majesteetillenne.

— Seuratkaa minua! — käski kuningatar.

— Pitäkäämme silmällä, — ajatteli Jeanne.

Kuningatar palasi kiireisin askelin huoneustoonsa. Kaikki seurasivat häntä yhtä levottomina. Rouva de la Mottesta tuntui kaitselmukselta se seikka, että Marie-Antoinette, joka ei tahtonut ilmaista haluavansa kahdenkeskistä puhelua, kutsui toisia mukaansa, ja näiden joukkoon pujahti myös Jeanne.

Päästyään huoneustoonsa kuningatar laski luotaan rouva de Miseryn Ja kaikki palvelijansa.

Oli leuto sää, mutta samea; aurinko ei jaksanut puhkaista pilviä sen lämmön ja loisteen kuitenkin siristessä paksujen, sinivalkoisten usvien lävitse. Kuningatar aukaisi sen akkunan, joka oli pienelle parvekkeelle päin ja istuutui odottamaan kirjeiden peittämän lipastonsa eteen. Vähitellen ymmärsivät häntä seuranneet henkilöt, että hän halusi olla yksin, ja poistuivat. Maltitonna, suuttumuksen tulistamana, rutisti Charny hattuaan.

— Puhukaa, puhukaa! — sanoi kuningatar. — Näytätte kovin levottomalta, monsieur.

— Kuinka aloittaisin? — lausui Charny, joka ajatteli ääneensä. — Kuinka rohkenen syyttää kunniaa, uskoa, majesteettia?

— Mitä kummaa? — huudahti Marie-Antoinette kääntyen häneen päin leimuavin katsein.

— Enkä kuitenkaan muuta sanoisi kuin mitä olen nähnyt, — jatkoi Charny.

Kuningatar nousi seisaalle.

— Monsieur, — sanoi hän kylmästi, — näin varhain päivällä en luulisi teitä juopuneeksi, ja kuitenkin käytätte semmoista puhetapaa, joka ei sovi selväpäiselle aatelismiehelle.

Hän odotti näkevänsä toisen musertuvan tästä ylenkatseellisesta huomautuksesta, mutta Charny ei järkkynyt.

— Muuten, mitä oikeastaan on kuningatar? Nainen. Entä minä? Mies, vaikka samalla alamainen.

— Monsieur!

— Madame, sitä, mitä minulla on sanottavana, älkäämme sekoittako suuttumuksella, joka päättyisi hulluuteen. Luullakseni olen teille osoittanut, että pidin kunniassa kuninkaallista majesteettia. Pelkään antaneeni ilmi, että minussa oli mieletön rakkaus itse kuningattareen. Saatte nyt valita: kumpaa näistä, kuningatarta vai naista vastaan tämän ihailijan on mielestänne heitettävä häpeällisyyden, uskottomuuden syytös?

— Herra de Charny, — kiivastui kuningatar kalveten ja astui nuorta miestä kohti, — jollette heti poistu, käsken vartijaini ajaa teidät ulos.

— Ennenkuin niin pitkälle ehditään, sanon teille, miksi olette arvoton kuningatar ja kunniaton nainen! — huudahti Charny raivosta hulluna. — Kolmena yönä olen seurannut teitä puistossa.

Charny oli luullut hänen hätkähtävän kuullessaan tämän kauhean paljastuksen, mutta kuningatar kohottikin vain katseensa ja astui vielä lähemmäksi.

— Herra de Charny, — sanoi hän tarttuen Charnyn käteen, — teidän sieluntilanne säälittää minua. Olkaa varuillanne, silmänne salamoivat, kätenne vapisee, poskenne ovat kuolonkalpeat, kaikki verenne syöksee sydämeen. Te voitte pahoin — — tahdotteko, että kutsun jonkun?

— Minä olen teidät nähnyt, omin silmin nähnyt, — hoki Charny tuimasti, — yhdessä sen miehen kanssa, kun annoitte hänelle ruusun, kun hän suuteli kättänne — nähnyt silloinkin, kun hänen kanssaan menitte Apollo-kylpylään.

Kuningatar hipaisi kädellä otsaansa ikäänkuin saadakseen varmuuden, että oli hereillä.

— Kuulkaapa, — sanoi hän, — istukaa nyt, tehän lankeisitte, ellen kannattaisi. Istukaa, sanon teille.

Charny vaipui todellakin nojatuoliin. Kuningatar istuutui hänen viereensä töyrytuolille, tarttui hänen molempiin käsiinsä, katsoi häntä sielun, pohjaan asti ja sanoi:

— Tyyntykää, antakaa sydämenne ja päänne selvitä ja toistakaa vielä, mitä äsken sanoitte.

— Voi, tahdotteko minut tappaa? — mutisi miesparka.

— Suokaa minun siis kysellä. Kauvanko siitä on, kun palasitte maatilaltanne?

— Kaksi viikkoa.

— Missä asutte?

— Puistonvartijan talossa, jonka olen vartavasten vuokrannut.

— Vai niin, siis siinä, missä tapahtui itsemurha, aivan puiston laidassa.

Charny nyökkäsi myöntäen.

— Sanoitte nähneenne, että seurassani oli jokin henkilö.

— Aluksi puhuin teistä, jonka olen nähnyt.

— Missä?

— Puistossa.

— Mihin aikaan — milloin?

— Ensi kerran tiistaiyönä kello kaksitoista.

— Näittekö todella?

— Yhtä varmasti kuin nyt ja samalla näin seuranaisenne.

— Minulla oli muka jokin nainen mukanani! Tunsitteko hänet?

— Äsken luulin hänet tuntevani täällä, mutta en uskalla väittää. Päältäpäin hän oli samanlainen; mutta kasvot pidetään piilossa, kun on tekeillä semmoinen rikos.

— Hyvä on — sanoi kuningatar tyyneesti. — Ette siis ole seuralaistani tuntenut, vaan minut…

— Niin, madame, teidät näin… Enkö minä teitä nytkin näe?

Kuningatar polki jalkaa kiusaantuneena.

— Entä se mies, jolle annoin ruusun… näittehän minun antavan hänelle ruusun?

— Niin, mutta sitä kavaljeeria en ole saanut käsiini.

— Tunnetteko hänet kuitenkin?

— Häntä sanotaan monseigneuriksi; muuta en tiedä.

Kuningatar löi otsaansa koettaen hillitä suuttumustaan.

— Jatkakaa, — sanoi hän. — Tiistaina annoin hänelle ruusun… entä keskiviikkona?

— Keskiviikkona annoitte suudella molempia käsiänne.

— Oo; — mutisi hän väännellen käsiään. — Ja torstaina, eilen?

— Eilen vietitte puolitoista tuntia sen miehen kanssa Apollo-kylpylässä, jonne seuranaisenne jätti teidät kahdenkesken.

Kuningatar nousi kiivaasti.

— Ja… te… näitte… minut? — sanoi hän pysähtyen joka sanaan.

Charny kohotti toista kättään kuin vannoakseen.

— Kuinka… mutisi kuningatar vihastuneena, — hän vielä vannoo!

Charny uudisti syyttävän kädenliikkeensä juhlallisesti.

— Minutko te näitte? — kovisti kuningatar lyöden rintaansa vasten.

— Juuri teidät, madame. Tiistaina oli yllänne vihreä, mustaraitainen, läikehtivä puku, keskiviikkona suurikukallinen, sinisen ja ruosteen värinen. Eilen… niin, eilen käytitte sitä ruskeankeltaista silkkipukua, joka teillä oli, kun ensi kertaa suutelin kättänne. Juuri te se olitte eikä kukaan muu! Minusta on kuolettavan tuskallista ja hävettävää, kun pitää sanoa: henkeni ja kunniani kautta, Jumalan nimeen, te se olitte, madame.

Kuningatar alkoi kiivain askelin kävellä edestakaisin parvekkeella välittämättä siitä, että alhaalta käsin uteliaat silmät voivat nähdä hänen oudon kiihtymyksensä.

— Entä jos minäkin vannoisin — sanoi hän, — jos vannoisin poikani kautta, Jumalan nimessä… Minullakin on Jumala niinkuin teillä! Ei, hän ei usko… ei uskoisi.

Charny laski päänsä.

— Mieletön! — jatkoi kuningatar ravistaen hänen kättään ja vetäen hänet syvemmälle huoneeseen. — Onko siis niin erinomaisen hekumallista syyttää viatonta, nuhteetonta naista? Onko niin suuremmoisen kunniakasta häväistä kuningatarta?… Uskotko, kun sanon ettet ole minua nähnyt? Uskotko minua, kun Kristuksen kautta vannon, etten ole kolmeen päivään ollut linnasta ulkona kello neljän jälkeen iltapuolella? Tahdotko, niin toimitan kamarirouvani ja kuninkaan, jotka ovat minut täällä nähneet, todistamaan sinulle, etten ole voinut muualla olla? Ei, ei… hän ei minua usko! Ei usko!

— Olen nähnyt! — vastasi Charny kylmästi.

— Voi! — huudahti kuningatar, — nyt käsitän! Eikö jo ennenkin ole vasten kasvojani viskattu tuollaista röyhkeää herjausta? Eikö minua ole nähty oopperassa häpäisemässä koko hovia? Eikö nähty myös Mesmerin luona riehaantuneena, niin että uteliaat ja ilotytötkin loukkaantuivat?… Sen kai muistanette te, joka minun tähteni menitte kaksintaisteluun?

— Madame, silloin taistelin senvuoksi, etten uskonut. Nyt voisin tapella senvuoksi, että uskon.

Kuningatar nosti epätoivon jäykistämiä käsiään taivasta kohden; pari polttavaa kyyneltä tipahti poskilta povelle.

— Hyvä Jumala, — sanoi hän, — herättäkää minussa jokin ajatus, joka pelastaisi! En voi sietää, että tuo mies minua halveksii.

Tämä yksinkertainen, harras rukous koski Charnyn sydämeen. Hän peitti kasvot käsiinsä. Kuningatar oli hetkisen vaiti ja lausui sitten harkittuaan:

— Monsieur, teidän on annettava minulle hyvitystä. Kuulkaa, mitä teiltä vaadin: Kolmena yönä perätysten olette minut nähnyt puistossa jonkin miehen seurassa. Kuitenkin tiesitte, että jo ennen on väärinkäytetty erästä yhdennäköisyyttä; että jokin nainen on kasvoiltaan ja ryhdiltään minun, onnettoman kuningattaren, näköinen. Mutta kun teistä on parempi uskoa, että juuri minä sillä tapaa kuljeskelen yöllä; kun pysytte väitteessänne, että minä se olin, niin palatkaa puistoon samaan aikaan, tulkaa sinne minun kanssani. Jos eilen näitte minut, ette tänään voi siellä minua nähdä, koska olen mukananne. Jos siellä on jokin muu nainen, emmekö yhdessä voisi häntä nähdä, ja jos hänet näemme… sanokaapa, monsieur, kadutteko silloin kaikkea, mitä olette nyt pakottanut minut kärsimään? Charny painoi molempia käsiään rintaansa vasten.

— Teette liian paljon minun hyväkseni, madame, — mutisi hän. — Ansaitsen kuoleman — älkää musertako minua hyvyydellänne.

— Todistuksilla teidät muserran, — vastasi kuningatar. — Ei sanaakaan kellekään. Illalla kello kymmenen pitää teidän asuntonne portilla odottaa mitä olen päättänyt saadakseni teidät uskomaan. Menkää nyt, monsieur, älkääkä antako kenenkään mitään aavistaa.

Charny polvistui ääneti ja lähti. Toisen salongin perällä hänen täytyi astua Jeannen ohitse, joka tähysti häntä vaanien ja oli valmiina, heti kun kutsuttaisiin, siirtymään muiden kanssa kuningattaren luo.

23.

Nainen ja paholainen.

Jeanne oli huomannut Charnyn hämmästyksen, kuningattaren levottomuuden ja molempien innon päästä keskenään puhelemaan. Niin älykkäälle naiselle kuin Jeannelle siinä oli aivan riittävästi aihetta arvata koko paljon; tässä ei ole tarpeen lisätä, mitä lukijat ovat jo käsittäneet. Senjälkeen, kun Cagliostro oli toimittanut rouva de la Motten ja Olivan tapaamaan toisensa, ei kolmen viime yön ilveily kaipaa selityksiä.

Päästyään kuningattaren huoneeseen Jeanne kuunteli ja väijyi, koettaen Marie-Antoinetten kasvoista löytää todisteita siihen, mitä jo epäili. Mutta kuningatar oli viime aikoina ruvennut epäilemään kaikkia ihmisiä eikä nyt ilmaissut mitään. Jeannen täytyi siis tyytyä olettamuksiin. Hän oli jo käskenyt erään palvelijansa seurata herra de Charnyta. Palvelija palasi ilmoittaen, että kreivi oli mennyt erääseen puiston perällä olevaan rakennukseen, jonka ympärillä oli valkopyökkejä.

— Ihan varmaan, — ajatteli Jeanne, — tuo mies on rakastunut ja nähnyt kaikki.

Hän kuuli kuningattaren sanovan rouva de Miserylle:

— Tunnen itseni niin väsyneeksi, hyvä Misery, että panen jo kahdeksan aikaan maata.

Kun kamarirouva esteli, lisäsi kuningatar:

— Minä en ota ketään vastaan.

— Kyllin selvää, — ajatteli Jeanne — Vain hullu ei käsittäisi, kuinka nyt on asian laita.

Kuningatar oli kiihtyneenä kohtauksesta, joka hänellä oli ollut Charnyn kanssa, ja tahtoi pian päästä rauhaan kaikesta seurasta. Jeanne oli tästä mielissään ensi kerran siitä asti, kun oli hoviin joutunut.

— Juoni on mennyt sekaisin, — tuumi hän. — Pariisiin! Nyt on aika purkaa se, mitä olen toimeen pannut.

Ja hän kiirehti pois Versaillesista. Päästyään kotiinsa Saint-Clauden kadun varrelle hän tapasi siellä komean hopeisen pöytäkaluston, jonka kardinaali oli lähettänyt samana aamuna. Luotuaan siihen kylmäkiskoisen katseen, vaikka lahja oli kallisarvoinen, hän kurkisti verhon takaa Olivan puolelle, jonka akkunat vielä olivat kiinni. Arvatenkin Oliva nukkui väsyneenä, ja päiväkin oli nyt hyvin lämmin.

Jeanne ajoi kardinaalin luo. Tämä oli säteilevällä mielellä, pöyhistynyt, täynnä riemua ja ylpeyttä, istuen upean kirjoituspöytänsä ääressä kyhäämässä ja yhä uudestaan rikki repimässä kirjettä, joka aina alkoi samalla tapaa, mutta ei koskaan valmistunut. Kun kamaripalvelija ilmoitti, kuka oli tullut, huudahti kardinaali:

— Rakas kreivitär!

Ja hän riensi vastaanottamaan. Jeanne mukaantui niihin suuteloihin, joita kirkkoruhtinas paineli hänen käsivarsilleen ja käsilleen. Sitten Jeanne istuutui mukavasti ylläpitääkseen keskustelua niin hyvin kuin suinkin. Kardinaali esitti aluksi kiitollisuutensa vakuutuksia, joista ei puuttunut kaunopuheista vilpittömyyttä. Jeanne keskeytti hänet sanomalla:

— Tiedättekö, monseigneur, että olette hienotunteinen rakastaja, ja että teitä siitä kiitän?

— Mistä hyvästä?

— En siitä ihanasta lahjasta, jonka olette tänä aamuna minulle lähettänyt, vaan siitä, että olitte kyllin varovainen ettekä toimittanut sitä pikku taloon. Se on todellakin hienotunteista. Teidän sydämenne ei häpäise itseänsä.

— Kelle pitäisi hienotunteisuudesta puhua, ellei juuri teille, — vastasi kardinaali.

— Te ette ole onnekas ihminen, vaan voitokas jumala, — sanoi Jeanne.

— Sen myönnän, ja onneni ihan pelottaa minua ja vaivaa… enkä siedä edes nähdä muita ihmisiä. Mieleeni muistuu pakanallinen taru Jupiterista, joka kyllästyi omaan loistoonsa.

Jeanne hymyili.

— Tuletteko Versaillesista? — kysyi kardinaali innokkaana.

— Tulen.

— Ja näitte siellä hänet?

— Juuri äsken hänet jätin.

— Sanoiko hän… mitään?

— No mitä hänen olisi pitänyt sanoa?

— Anteeksi, mutta tämä ei ole uteliaisuutta, vaan kiihkoa.

— Älkää kysykö minulta.

— Voi, kreivitär?

— Ei, kuuletteko, ei!

— Miksi te tuolla tapaa? Teitä katsellessa voisi luulla, että tuotte pahan uutisen.

— Monseigneur, älkää pakottako minua puhumaan.

— Kreivitär, kreivitär! — Ja kardinaali kalpeni.

— Liian suuri autuus, — sanoi hän, — on kuin onnen pyörän korkein kohta, josta alkaa aleneminen. Mutta älkää minua säästäkö, jos on paha tulossa… eihän kuitenkaan niin ole laita, vai mitä?

— Päinvastoin pitäisin sitä suurena onnena, — vastasi Jeanne.

— Mistä on puhe… mitä tarkoitatte? Mikä on suuri onni?

— Ettei ole joutunut ilmi, — selitti Jeanne kuivasti.

— Ahaa, — sanoi kardinaali hymyillen. — Kun on oltu varovaisia ja kaksi sydäntä ja yksi äly on koettanut…

— Yksi äly ja kaksi sydäntä ei kuitenkaan voi estää, että silmät näkevät lehtien lävitse.

— Onko meidät nähty? — hätkähti kardinaali.

— Minulla on täysi aihe niin arvella.

— Jos on nähty, on meidät kaiketi myös tunnettu?

— Nyt te, monseigneur, ette osaa harkita. Jos olisi nähty, keitä me olimme, jos tämä salaisuus olisi jonkun hallussa, olisi Jeanne de Valois tällä hetkellä maailman ääressä ettekä te enää hengissä.

— Totta kyllä. Mutta tuo sanojenne niukkuus polttaa minua kuin hiljaisella tulella. Jos onkin nähty, niin on nähty vain ihmisiä kävelemässä puistossa, eikä se ole kielletty.

— Kysykää kuninkaalta.

— Tietääkö siis kuningas?

— Taas te erehdytte. Jos kuningas tietäisi, olisitte te Bastiljissa ja minä kuritushuoneessa. Mutta kun vältetty onnettomuus on kahtakin luvattua onnea parempi, niin tulin teille sanomaan, ettei sovi enää härnätä Jumalaa.

— Mitä ihmettä? — huudahti kardinaali. — Mitä oikeastaan tarkoitatte, kreivitär?

— Ettekö vieläkään ymmärrä?

— Pelkään, että ymmärrän.

— Minä taas pelkäisin, ellette minua rauhoita.

— Mitä siis vaaditte?

— Ette saa enää mennä Versaillesiin.

Kardinaali vavahti.

— Eikö päivälläkään? — kysyi hän.

— Ensiksikään ei päivällä eikä myöskään yöllä. Rohanin prinssi päästi kreivittären käden irti.

— Mahdotonta, — sanoi hän.

— Nyt on minun vuoroni katsoa teitä kasvoihin, — vastasi Jeanne. — Sanoitte: mahdotonta! Miksi mahdotonta, jos saan kysyä?

— Siksi, että sydämessäni on rakkaus, joka ei sammu, ennenkuin kuolen.

— Sen kyllä huomaan, — sanoi kreivitär ivallisesti, — ja päästäksenne mitä pikimmin siihen tulokseen pyritte itsepintaisesti takaisin puistoon. Niin, jos sinne palaatte, sammuu rakkautenne samalla kuin henkenne ja molemmat katkaistaan yhdellä iskulla.

— Kuinka te nyt pelkäätte, kreivitär, vaikka eilen olitte niin rohkea!

— Minussa on sama rohkeus kuin luontokappaleissa. En pelkää mitään, paitsi kun näkyy vaara.

— Minussa taas on sukuni rohkeus. Tunnen itseni onnelliseksi vain silloin, kun vaara on likellä.

— Hyvä on, mutta sallikaa minun sanoa…

— Ei mitään, kreivitär, — keskeytti rakastunut kardinaali. Uhri on tehty, arpa heitetty. Tulkoon kuolema, mutta samalla rakkaus! Minä palaan Versaillesiin.

— Yksinännekö? — kysyi kreivitär.

— Siis jättäisitte minut! — sanoi kardinaali moittivalla äänensävyllä.

— Aluksi minä.

— Mutta hän tulee.

— Se on erehdys… hän ei tule.

— Hänenkö puolestaan te tuotte tämän ilmoituksen? — tiedusti kardinaali väristen.

— Tätä iskua olen jo puoli tuntia koettanut lieventää.

— Hän ei siis enää tahdo minua tavata?

— Ei koskaan… ja minä juuri annoin hänelle sen neuvon.

— Madame, — sanoi kardinaali väräjävällä äänellä, — teidän puoleltanne on häijyä syöstä tikari sydämeen, jonka tunnette niin helläksi.

— Pahempi olisi laskea kaksi hullaantunutta perikatoon vain hyvän neuvon puutteessa. Annan siis neuvon, ja käyttäköön sitä hyväkseen ken tahtoo.

— Kreivitär, kreivitär, ennemmin kuolema!

— Se on oma asianne ja hyvinkin helppo.

— Jos kerran täytyy kuolla, — sanoi kardinaali synkästi, — niin minulle on enimmin mieleen kadotetun kuolema. Siunattu olkoon helvetti, missä tapaan rikostoverini!

— Te herjaatte, pyhä kirkkoruhtinas! — sanoi kreivitär. — Alamaisena syöksette kuningattaren valtaistuimelta ja miehenä viette perikatoon naisen!

Kardinaali tarttui kreivittären käteen ja riehui hänelle:

— Tunnustakaa, ettei hän ole teille niin puhunut! Ja ettei hän sillä tapaa hylkää minua!

— Puhun teille hänen nimessään.

— Vaatiiko hän siis lykkäystä?

— Käsittäkää kuinka tahdotte, mutta totelkaa hänen käskyään.

— Eihän puisto ole ainoa paikka, missä voidaan yhtyä — varmempia paikkoja on vaikka tuhansia. Kävihän kuningatar teidän luonanne.

— Monseigneur, tästä ei enää sanaakaan. Minulla on sydämessäni raskas taakka — teidän salaisuutenne, enkä usko voivani sitä kauvan kantaa. Mitä ei saa toimeen varomattomuutenne, sattuma tai vihamiehen häijyys, sen voi aikaansaada omantunnon tuska. Minä uskon, että hän on jonakin epätoivon hetkenä valmis tunnustamaan kaikki kuninkaalle.

— Hyvä Jumala, onko se mahdollista? — huudahti kardinaali. — Voisiko hän niin menetellä?

— Jos hänet näkisitte, heräisi teissä sääliä.

Kardinaali nousi kiivaasti seisaalle.

— Mitä siis on tehtävä? — kysyi hän.

— Annettava hänelle vaitiolon lohdutus.

— Mutta hän voi uskoa, että olen hänet unohtanut.

Jeanne kohautti hartioitaan.

— Hän voi syyttää minua pelkuruudesta.

— Senkö vuoksi, että pelastatte hänet?

— Nainen ei anna anteeksi sitä, että mies pysyy poissa hänen luotaan.

— Älkää häntä tuomitko samoin, kuin jos olisi puhe minusta.

— Minusta hän on ylevämielinen ja voimakas. Rakastan häntä hänen miehuutensa ja jalon sydämensä vuoksi. Hän voi siis luottaa minuun niinkuin minäkin häneen. Vielä kerta minun täytyy hänet nähdä; hän saa kuulla kaikki, mitä ajattelen, ja sitten täytän kuin pyhän lupauksen, mitä tahansa hän päättää.

Jeanne nousi myös ja sanoi:

— Kuten tahdotte. Menkää vain, mutta yksin. Puiston avaimen heitin kotimatkalla Seineen. Menkää siis Versaillesiin, jos mielenne tekee, mutta minä lähden Sveitsiin tai Hollantiin. Mitä kauvempana olen pommista, sitä vähemmän pelkään sen räjähtämistä.

— Kreivitär, te siis jättäisitte minut, hylkäisitte! Kenen kanssa saisin hänestä puhua?

Nyt Jeanne toisti erään kohtauksen Molièresta; koskaan ei ole hupsumpi Valère pannut ovelamman Dorinen suuhun mukavampaa vastausta.

— Onhan teillä puisto ja sen kaiut, — sanoi Jeanne. — Saatte niille opettaa Amarylliksenne nimen.

— Säälikää minua, kreivitär! Minulla on mielessä epätoivo, — sanoi kardinaali sydämestä nousevalla äänenpainolla.

— No kuulkaa, — vastasi Jean niin jyrkän päättäväisesti kuin lääkäri, joka määrää jäsenen leikattavaksi. — Jos olette epätoivoinen, herra kardinaali, älkää silti horjahtako lapsellisuuksiin, jotka ovat vaarallisempia kuin ruuti, rutto ja kuolema. Jos olette niin kiintynyt siihen naiseen, säilyttäkää hänet itsellenne älkääkä menettäkö häntä, ja ellei teiltä kokonaan puutu sydäntä ja muistia, älkää panko niitä, jotka ovat teitä ystävinä palvelleet, siihen vaaraan, että syöksyvät mukananne perikatoon. Minä en leiki tulen kanssa. Vannotteko, että kartatte millään tapaa pyrkimästä näkemään kuningatarta? Näkemään, kuuletteko, saatikka puhuttelemaan — kahteen viikkoon? Voitteko vannoa? Silloin jään tänne ja voin vastedes teitä palvella. Vai oletteko päättänyt uhmata kaikkea rikkoaksenne hänen ja minun käskyäni vastaan? Sen saan kyllä tietää ja kymmenen minuutin päästä olen jo poissa. Sitten saatte tulla toimeen niinkuin parhaiten osaatte.

— Tämä on hirveätä, — mutisi kardinaali. — Putoan ihan huimaavan korkealta sellaisesta onnesta! Voi, se vie minulta hengen.

— Koettakaa kuitenkin, — kuiskasi Jeanne hänen korvaansa.

— Muuten on rakkautenne vain itserakkautta.

— Mutta tällä kertaa se on rakkautta, — vastasi kardinaali.

— Siis kärsikää tällä kertaa, — sanoi Jeanne. — Se kuuluu asiaan. Nyt on päätettävä: jäänkö tänne vai lähdenkö Lausanneen?

— Jääkää, kreivitär, mutta hankkikaa jotakin rauhoittavaa. Haava on liian tuskallinen.

— Vannotteko, että tottelette minua?

— Rohanin kunnian kautta.

— Hyvä! Rauhoittava lääke on pian keksitty. Kiellän teiltä kohtaukset, mutta en kirjeitä.

— Todellako? — huudahti hullaantunut toivon elähyttämänä.

— Voinko kirjoittaa?

— Koettakaa.

— Ja vastaako hän minulle?

— Koetan toimittaa, että vastaa.

Kardinaali peitti Jeannen käden suudelmilla ja nimitti häntä suojelusenkelikseen. Lieneepä Jeannen sydämessä asustava paholainen nauranut!

24.

Yö.

Samana päivänä, kello neljä iltapuolella, pysähtyi muuan ratsastaja puiston reunalle Apollo-kylpylän taakse. Hän oli huviratsastuksella, ajaen hiljakseen; miettiväisenä kuin Hippolytos ja yhtä kauniina hän antoi ohjaksien hölskyä ratsun kaulalla.

Kuten sanottu, hän pysähtyi siihen paikkaan, missä kardinaali oli kolmena yönä perätysten pitänyt hevostaan. Maa oli siinä hevosenkenkien tallaama, ja nurmi ja pensaat olivat paljaiksi syötyjä tammen ympäriltä, johon hevonen oli ollut sidottuna. Ratsastaja astui maahan.

— Kas tuossa on tehty aika hävitystä, — sanoi hän ja astui lähemmäksi muuria. — Ja tässä on kiipeämisen jälkiä ja äskettäin avattu portti. Sitähän minä arvelinkin.

— Kun on kerran sotinut ruoholakeuksien intiaaneja vastaan, niin oppii erottamaan hevosen ja ihmisen jäljet. Mutta kaksi viikkoa sitten tuli herra de Charny tänne takaisin eikä ole koko aikana näyttäytynyt. Tuossa on se portti, josta herra de Charny on suvainnut Versaillesiin ilmestyä.

Näin päätellen ratsastaja huokasi niin syvään kuin olisi puhaltanut sielunsa ulos ruumiista.

— Antakaamme lähimmäisen nauttia onneaan, — mutisi hän silmäillen yksitellen ruohossa ja muurissa olevia jälkiä. — Mitä Jumala suo toiselle, se on toiselta kielletty. Mutta ei Jumala suotta tee onnellisia ja onnettomia; siunattu olkoon hänen tahtonsa!

— Pitäisi kuitenkin saada todistus. Millä hinnalla ja keinolla se on saatavissa? Kah, sehän on perin helppoa. Tänne pensaikkoon voi yöllä ihan hyvin lymytä, niin ettei kukaan näe, ja kätköpaikasta voi pitää kaikkia tulijoita silmällä. Illalla siis kätkeydyn pensaikkoon.

Ratsastaja tarttui taas ohjaksiin, nousi hitaasti satulaan ja katosi verkalleen kulkien muurin nurkan taakse.

Mitä tulee Charnyhin, niin hän oli totellen kuningatarta sulkeutunut asuntoonsa, missä odotti kuningattarelta sanaa.

Tuli ilta, eikä mitään näkynyt. Charny ei vaaninut sen akkunan ääressä, joka oli puiston puolella, vaan samassa huoneessa toisen akkunan luona, joka oli pienelle kadulle päin. Kuningatar oli sanonut: asuntonne portilla; mutta tässä pienessä talossa voi akkunasta pitää kaikkea silmällä.

Charny tähysteli iltapimeässä toivoen hetki hetkeltä kuulevansa hevosen nelistystä tai pikalähetin kiireisiä askelia.

Kello löi puoliyksitoista. Ei mitään kuulunut. Kuningatar oli tehnyt Charnysta pilaa. Suostunut hämmästyksensä ensi huumauksessa. Häveten luvannut, mitä ei voinut täyttää, ja hirveintä oli ajatella, että hän oli luvannut, vaikka hyvin tiesi, ettei voisi sanaansa pitää. Kuten on kiihkeästi rakastuneiden tapa, oli myös Charny ripeä epäilemään ja katui jo olleensa niin herkkäuskoinen.

— Kuinka minä saatoin, — huudahti hän, — vaikka olin omin silmin nähnyt, uskoa valheita ja uhrata vakaumukseni, varmuuteni jonkin typerän toivon vuoksi?

Hän kehitti raivoissaan tätä onnetonta ajatusta, kun hänen huomiotaan kiinnitti se, että toisen akkunan ruutuja vasten heitettiin hiekkaa. Silloin hän harppasi puiston puolelle. Siellä hän näki laajaan, mustaan vaippaan kääriytyneen naisen seisovan puistossa valkopyökkien juurella ja kohottavan akkunaan päin kalpeat, levottomat kasvonsa. Nyt Charny ei voinut olla huudahtamatta riemusta ja katumuksesta. Se nainen, joka häntä odotti ja kutsui, oli itse kuningatar. Yhdellä hyppäyksellä hän oli puistossa ja osui maahan ihan Marie-Antoinetten eteen.

— Sepä kävi hyvin! Vihdoinkin siis olette täällä, monsieur! — kuiskasi kuningatar hätäisesti. — Mitä te siellä puuhasitte?

— Tekö se olette, madame? Te itse! Onko se mahdollista? — vastasi Charny polvistuen.

— Silläkö tapaa te minua odotitte?

— Odotin kadunpuoleisen akkunan ääressä, madame.

— Kuinka te luulitte minun tulevan siltä puolelta, kun on niin helppo kulkea puiston halki?

— En uskaltanut toivoa, että saisin nähdä teidät itsenne, madame, — sanoi Charny intohimoisen kiitollisesti.

— Älkäämme jääkö tänne, — keskeytti kuningatar. — Täällä on liian valoisaa. Onko teillä miekkanne?

— On, madame.

— Hyvä! Mitä tietä sanotte niiden ihmisten tulleen, jotka näitte?

— Tuon portin kautta.

— Mihin aikaan?

— Joka kerta kello kaksitoista.

— Mikään ei estä heitä tulemasta tänäkin yönä. Ette suinkaan ole kellekään puhunut?

— En kellekään.

— Mennään puiden varjoon odottamaan.

— Ah, teidän majesteettinne!

Kuningatar kulki edellä kääntyen kiireisin askelin vastakkaiseen suuntaan.

— Ymmärrätte kaiketi, — sanoi hän äkkiä, ikäänkuin vastaten Charnyn ajatukseen, — ettei minua ole haluttanut ilmoittaa tätä asiaa poliisiministerille. Siitä asti, kun hänelle valitin, on jo niin pitkä aika, että herra de Crosnen olisi pitänyt hankkia minulle oikeutta. Ellei sitä olentoa, joka on anastanut nimeni, saatuaan ulkomuotoni, vielä ole vangittu, ellei tätä salaisuutta vieläkään ole saatu ilmi, niin huomannette, että siihen voi olla kaksi syytä: joko herra de Crosnen kyvyttömyys, jota ei voi edellyttää, tai hänen vehkeilynsä yhdessä vihamiesteni kanssa. Minusta on kuitenkin ihmeellistä, että joku voisi omassa puistossani ilman varmaa avustusta panna toimeen sellaisen katalan ilveilyn, josta olette puhunut. Siinä täytyy olla suoranaista tukea tai ainakin myötätuntoista, rikollista laiminlyöntiä. Juuri senvuoksi tuntuvat nämä pahantekijät niin vaarallisilta, että olen päättänyt itse paljastaa heidät. Mitä siitä arvelette?

— Pyydän teidän majesteetiltanne, ettei minun enää tarvitsisi siitä asiasta puhua. Olen epätoivoissani; minussa on vielä jotakin pelkoa, mutta ei enää epäluuloja.

— Te olette ainakin rehellinen mies, — sanoi kuningatar vilkkaasti, — sillä te sanotte suoraan vasten kasvoja, mitä ajattelette. Se on ansio, joka toisinaan haavoittaa viatonta, kun väärin epäilette, mutta haava paranee.

— Kuulkaa, madame, nyt kello lyö yksitoista; minua kammottaa.

— Ottakaa selko, onko täällä ketään, — sanoi kuningatar. Charny totteli ja kiirehti metsikön halki muurille asti. Palattuaan hän ilmoitti, ettei ketään näkynyt.

— Missä tapahtui se kohtaus, josta kerroitte?

— Madame, juuri äsken, kun palasin tarkastamasta, sain sydämeeni kauhean pistoksen. Näin teidät juuri samassa paikassa, missä viime öinä näin… Ranskan valhekuningattaren.

— Tässäkö? — huudahti kuningatar ja poistui kauhistuen siitä, missä oli seissyt.

— Tämän kastanjan juurella, madame.

— Mutta sittenhän ei sovi tänne jäädä, — sanoi Marie-Antoinette, — sillä jos he tapasivat toisensa täällä, tulevat he varmaankin samaan paikkaan takaisin.

Charny seurasi kuningatarta toiselle lehtokujalle. Hänen sydämensä jyskytti niin kovaa, että hän pelkäsi portin voivan aueta hänen kuulemattaan. Ääneti ja ylpeänä odotti kuningatar, että hänen viattomuutensa elävä todistus ilmestyisi.

Kello löi kaksitoista, mutta portti ei auennut. Kului vielä puoli tuntia, ja Marie Antoinette tiedusti Charnylta ainakin kymmenen kertaa, olivatko petturit olleet kohtauksissaan hyvin täsmällisiä. Vihdoin kello löi neljännestä vaille yksi Pyhän Ludvigin kirkontornissa. Kuningatar polki jalkaa maltitonna.

— Saatte nähdä, etteivät he tule tänä yönä, — sanoi hän. — Sellainen kova onni sattuu vain minulle!

Ja näin puhuessaan hän katsoi Charnyhin kuin purkaakseen hänelle suuttumustaan, jos näkisi hänen silmissään pienimmänkään ilmeen voitonriemusta tai ivasta. Mutta käyden sitä kalpeammaksi, mitä enemmän epäluuloja taas heräsi, pysyi Charny niin vakavan ja alakuloisen näköisenä, että hänen kasvoissaan nyt varmaankin ilmeni marttyyrien ja enkelien levollista kärsivällisyyttä. Kuningatar tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet takaisin sen kastanjan juurelle, mihin olivat ensin pysähtyneet.

— Tässähän te sanoitte, — mutisi hän, — heidät nähneenne?

— Juuri tässä, madame.

— Tässäkö se nainen antoi miehelle ruusun?

— Tässä, teidän majesteettinne.

Nyt oli kuningatar niin väsynyt pitkällisestä oleskelusta kosteassa puistossa, että nojasi puun runkoon ja laski päänsä. Vähitellen hänen polvensa alkoivat notkua, ja kun Charny ei häntä tukenut, vaipui hän melkein pudoten istumaan ruoholle ja sammaleelle. Charny pysyi liikkumatta, synkkänä.

Kuningatar peitti kasvot käsillään, eikä Charny voinut nähdä, että kyynel vierähti pitkien, valkoisten sormien lomitse. Mutta äkkiä Marie-Antoinette kohotti päänsä ja sanoi:

— Monsieur, te olette oikeassa; minut on tuomittu. Olin luvannut teille tänään todistaa, että olitte minua herjannut, mutta Jumala ei sitä salli — minä taivun.

— Madame… mutisi Charny.

— Olen tehnyt, — jatkoi kuningatar, — mitä ei yksikään muu nainen olisi tehnyt. En puhukaan kuningattarista. Mitä on kuningatar, kun ei voi edes hallita yhtä sydäntä eikä saavuta edes yhden rehellisen miehen kunnioitusta? Auttakaa minua ainakin sen verran, että pääsen seisaalle, ja sitten lähden; älkää ylenkatsoko minua siihen määrään, että kiellätte minulta käsivartenne avun.

Charny heittäytyi kuin mielipuolena hänen jalkainsa juureen.

— Madame, — sanoi hän painaen otsaansa maata vasten, — jollen olisi onneton mies, joka rakastan teitä, antaisitte varmaankin anteeksi!

— Tekö minua rakastaisitte? — huudahti kuningatar katkerasti nauraen. — Ja kuitenkin uskotte minun olevan niin kelvottoman!

— Voi, madame!

— Pitäisihän teidän jotakin muistaa, ja kuitenkin syytätte minua siitä, että olen tässä antanut ruusun, tuolla suudelman ja sitten rakkauteni toiselle miehelle… monsieur, pois valheet, te ette minua rakasta!

— Madame, se haamu oli tässä, rakastuneen kuningattaren haamu. Ja tässä oli myös rakastajan haamu. Repikää rinnastani sydän, jota sellaiset helvetilliset kuvat kiduttavat.

Kuningatar tarttui nyt hänen käteensä ja veti hänet luokseen kiihkoisella liikkeellä.

— Te olette nähnyt… ja kuullut… ja minut te näitte, niinhän sanoitte! — puhui hän tukahtuneella äänellä. — Kuka muu se olisi ollut kuin minä… älkää siis enää etsikö. Mutta jos tässä samassa paikassa, kastanjan juurella istuen niinkuin silloinkin, te jalkaini juuressa niinkuin toinenkin, jos puristan käsiänne, nojaan päätäni rintaanne vasten, syleilen teitä ja sanon, — minä, joka sillä tapaa kohtelin toista miestä ja puhuin samaa toiselle — jos sanon teille: herra de Charny, minä olen rakastanut, rakastan ja tulen rakastamaan vain yhtä olentoa… ja te se olette… voi, Jumalani, riittääkö se saamaan teidät siihen uskoon, ettei se ole katala olento, jolla on keisarinnan veren mukana sydämessään tällaisen rakkauden jumalallinen liekki?

Charny päästi voihkauksen kuin kuoleman kielissä. Kuningatar oli huumannut hänet puheellaan, käsi oli polttanut hänen hartiataan, rinta sytyttänyt hänen sydämensä liekehtimään ja hengitys riuduttanut hänen huuliaan.

— Sallikaa minun kiittää Jumalaa, — mutisi hän. — Jollen ajattelisi Jumalaa, ajattelisin liiaksi teitä.

Marie-Antoinette nousi hitaasti seisaalle ja loi häneen silmänsä, joiden liekki suli kyyneliin.

— Tahdotteko henkeni? — äännähti Charny epätoivoisena.

Kuningatar katseli häntä hetkisen aikaa ääneti.

— Antakaa minulle käsivartenne, — sanoi hän sitten, — ja viekää minut kaikkialle, minne toisetkin menivät. Aluksi he olivat tässä, ja mies sai ruusun…

Hän otti povestaan ruusun, joka vielä oli lämmin hänen sydämessään palavasta tulesta.

— Ottakaa tämä! — sanoi hän.

Charny hengitti kukan suloista tuoksua ja painoi sitä rintaansa vasten.

— Ja tässä, — jatkoi kuningatar, — toinen antoi kätensä suudeltavaksi, eikö niin?

— Molemmat kätensä! — sanoi Charny huumaantuneena horjuen, kun kuningatar polttavin käsin hiveli hänen kasvojaan.

— Kas niin, nyt on tämä paikka puhdistettu, — sanoi kuningatar hymyillen. — Ja sitten he menivät Apollo-kylpylään.

Charny pysähtyi hämmästyneenä, puolikuolleena, ikäänkuin taivas olisi romahtanut hänen päälleen.

— Sinne en koskaan mene muulloin kuin päivällä, — jatkoi kuningatar hilpeästi. — Menkäämme nyt yhdessä katsomaan porttia, josta kuningattaren rakastaja pakeni.

Iloisena, pirteänä, nojaten onnellisimpaan mieheen, mikä koskaan on saanut Jumalan siunauksen, hän kiirehti melkein juosten sen nurmikon poikki, joka oli puiden ja ympärysmuurin välillä, ja he saapuivat sille portille, jonka takana näkyi hevosten jälkiä.

— Tällä kohtaa hän oli, — sanoi Charny.

— Minulla on mukanani kaikki avaimet, — vastasi kuningatar. — Avatkaa, herra de Charny, ja katsokaamme.

He astuivat ulkopuolelle ja tähystivät joka puolelle. Juuri silloin pilkisti kuu pilvien välistä ikäänkuin auttaakseen heidän tarkastustaan. Sen kalpea säde valaisi kuningatarta, joka nojaten Charnyn käsivarteen kuunteli ja samalla tähysteli läheisiin pensaisiin. Päästyään täyteen selvyyteen hän sai Charnyn palaamaan puistoon vetäen häntä puoleensa vienolla puristuksella, ja portti sulkeutui heidän jälkeensä. Silloin kello löi kaksi.

— Hyvästi, — sanoi kuningatar. — Menkää nyt takaisin asuntoonne. Huomenna tavataan.

Hän puristi Charnyn kättä ja sanomatta sanaakaan lisää poistui kiireesti valkopyökkien sekaan linnaa kohti.

Sen portin takana, jonka he olivat juuri sulkeneet, nousi pensaiden seasta muuan mies ja katosi metsään, joka on tien toisella puolella. Tämä mies vei mennessään kuningattaren salaisuuden.

25.

Hyvästijättö.

Seuraavana päivänä astui kuningatar huoneistaan hymyillen ja kauneudesta säteillen mennäkseen messuun.

Vartijoilla oli määräys laskea hänen luokseen ken tahansa tulisi; nyt oli sunnuntai, ja hänen majesteettinsa oli herättyään sanonut:

— Kuinka ihana päivä! Tänään on hyvä elää.

Hän näkyi tuntevan tavallista suurempaa nautintoa hengittäessään lempikukkiensa tuoksua; hän osoittautui lahjoja Jaellessaan anteliaammaksi ja kiirehti entistä hartaampana ylentämään sielunsa Jumalan puoleen.

Messua hän kuunteli ilman pienintäkään hajamielisyyttä, eikä hän ollut koskaan ennen niin syvään kumartanut majesteetillista päätään.

Hänen hartaasti rukoillessaan kokoontui väkeä, kuten ainakin sunnuntaisin, huoneuston ja kappelin väliselle tielle, ja portaatkin olivat täynnä aatelismiehiä ja ylhäisiä naisia. Jälkimäisten joukossa näkyi rouva de la Motte, häveliäästi, mutta sirosti puettuna. Ja kavaljeerien riveissä nähtiin oikealla puolen herra de Charny, jota monet ystävät onnittelivat parantumisesta, takaisintulosta ja varsinkin säteilevästä ulkomuodosta.

Hovisuosio on hieno tuoksu, joka leviää ilmaan niin kevyesti, että paljoa ennen suitsutusastian avaamista tuntijain kesken ollaan selvillä sen laadusta ja arvosta. Olivier oli vasta kuusi tuntia ollut kuningattaren ystävänä, mutta jo nyt sanoivat itseään kaikki Olivierin ystäviksi.

Sillä välin, kun Charny kerrassaan onnellisen miehen näköisenä otti vastaan nämä onnittelut ja koko vasen rivi, tahtoen osoittaa hänelle huomiota ja ystävyyttä, siirtyi oikealle puolelle, huomasi hän silmäillessään lähellään tungeksivaa ryhmää erään vastapäätä seisovan miehen, jonka synkkä kalpeus ja liikkumattomuus kummastutti häntä keskellä ilonhuumausta. Hän tunsi miehen — se oli Filip de Taverney, joka seisoi jäykkänä sotilaspuvussaan, käsi miekan kahvassa.

Siitä asti, kun jälkimäinen oli kaksintaistelun jälkeen kohteliaasti käynyt vastustajansa eteisessä ja tohtori Louis oli ottanut Charnyn huostaansa, eivät nämä kaksi kilpailijaa olleet joutuneet keskenään mihinkään yhteyteen. Nähdessään Filipin katselevan tyynesti, ilmaisematta hyväntahtoisuutta tai uhkaa, suoritti Charny ensiksi tervehdyksen, johon Filip vastasi lähenemättä. Sitten hän tunkeutui joukon puhki ja sanoi:

— Anteeksi, hyvät herrat, mutta sallikaa minun täyttää eräs kohteliaisuus, jonka olen velkaa.

Ja siirtyen oikean rivin puolelta vasemmalle hän astui suoraan Filipiä kohti, joka ei liikahtanut paikaltaan.

— Herra de Taverney, — sanoi hän tervehtien vielä kohteliaammin kuin äsken, — minun olisi pitänyt kiittää teitä myötätunnosta, jota osoititte sairauteni aikana, mutta saavuin tänne vasta eilen.

Filip punastui, silmäili häntä ja laski sitten katseensa maahan.

— Saan sen kunnian, monsieur, — jatkoi Charny, — että huomenna tulen luoksenne vieraisille. Toivoakseni ei teihin ole jäänyt minua vastaan pahaa mieltä.

— Ei vähääkään, monsieur, — vastasi Filip.

Charny aikoi juuri ojentaa kätensä, jotta Filip tarttuisi siihen, mutta silloin rummun pärrytys ilmoitti kuningattaren saapuvan.

— Tuolta tulee kuningatar, — sanoi Filip hitaasti, vastaamatta Charnyn ystävälliseen kädenliikkeeseen, ja painosti näitä sanoja kumarruksella, joka oli pikemmin surunvoittoinen kuin kylmä.

Hieman hämmästyneenä Charny kiirehti ystäviensä joukkoon oikealle puolelle. Filip pysyi paikallaan, ikäänkuin hänet olisi pantu vartijaksi.

Kuningatar läheni. Hänen nähtiin hymyilevän useille ja ottavan vastaan tai käskevän vastaanottamaan anomuskirjeitä, sillä jo kaukaa hän oli huomannut Charnyn, josta ei enää hellittänyt katsettaan, ilmaisten ystävyyttään sillä avomielisyydellä, joka vihamiesten silmissä oli julkeutta, ja samalla hän lausui kaikkien kuullen:

— Pyytäkää tänään, hyvät herrat, pyytäkää, sillä tänään en osaisi mitään kieltää.

Charny tunsi sydämen pohjaan asti lämpenevänsä hänen äänensä sävystä ja näiden lumoavien sanojen sisällisestä merkityksestä. Hän vavahti riemusta — se oli hänen kiitoksensa kuningattarelle. Äkkiä hän häiriintyi suloisessa, mutta vaarallisessa silmäilyssään kuullessaan askelia ja vieraan äänen. Askelet kajahtivat vasemmalta, ja mielenliikutuksen värittämä, vakava ääni lausui:

— Madame!…

Nyt kuningatar huomasi Filipin eikä voinut olla säpsähtämättä nähdessään joutuneensa näiden kahden miehen väliin, joista hän toista — ehkä omantunnon syyttämänä — rakasti liiaksi, toista ei kylliksi.

— Tekö, herra de Taverney? — sanoi hän tyyntyen. — Onko teillä jokin pyyntö? Puhukaa.

— Pyydän päästä puheille kymmeneksi minuutiksi, milloin teidän majesteettinne hyväksi näkee, — vastasi Filip ja kumarsi, otsallaan sama alakuloinen kalpeus kuin ennen.

— Nyt heti, monsieur, — sanoi kuningatar vilkaisten salaa Charnyhin, jonka esiintyminen entisen vastustajansa likellä herätti hänessä vaistomaista pelkoa. — Seuratkaa minua.

Ja hän joudutti askeliaan kuullessaan Filipin tulevan jäljestä, kun taas Charny jäi paikalleen, mutta hän otti edelleen vastaan kirjeitä, hakemuksia ja avunpyyntöjä, antoi muutamia määräyksiä ja saapui sitten takaisin huoneustoonsa. Neljännestuntia myöhemmin saatettiin Filip kirjastohuoneeseen, jossa hänen majesteettinsa otti sunnuntaisin vastaan.

— Astukaa sisään, herra de Taverney, — sanoi hän hilpeällä äänellä, — astukaa sisään ja näyttäkää minulle kohta iloiset kasvot. Minun täytyy tunnustaa, että aina kun joku Taverney pyytää minua puhutella, tunnen itseni levottomaksi. Teidän perheestänne on tulossa jokin paha enne. Rauhoittakaa minua pian, herra de Taverney, vakuuttamalla, ettei aikomuksenne ole ilmoittaa minulle onnettomuutta.

Filip, joka kävi tästä johdannosta vielä kalpeammaksi kuin kohdatessaan Charnyn ja huomasi, kuinka vähän kuningattaren sanoissa oli ystävällisyyttä, tyytyi vastaamaan:

— Madame, minulla on kunnia vakuuttaa teidän majesteetillenne, että tällä kertaa minulla on vain hyvä uutinen.

— Ahaa, vai on teillä uutinen! — sanoi kuningatar.

— Ikävä kyllä, on, teidän majesteettinne.

— Voi taivas, — sanoi Marie-Antoinette ottaen taas sen hilpeän äänensävyn, joka teki Filipille niin kipeää, — nythän te kuitenkin sanoitte "ikävä kyllä!" Olenpa minä onneton, sanoisi espanjalainen. Herra de Taverney on sanonut "ikävä kyllä".

— Madame, — jatkoi Filip vakavana, — pari sanaa riittää niin täydellisesti tyynnyttämään teidän majesteettinne, ettei ylevän otsan tarvitse synkistyä tänään erään Taverneyn lähetessä eikä vastedeskään jonkin Taverney-Maison-Rougen tähden. Tänään, madame, tämän perheen viimeinen jäsen, jolleka teidän majesteettinne on suvainnut osoittaa hiukan suosiota, poistuu täältä eikä enää ilmesty Ranskan hoviin.

Äkkiä haihtui kuningattaresta se hilpeä näkö, jota hän oli itselleen tavoitellut karaistuakseen tästä keskustelusta odottamiaan mielenliikutuksia vastaan, ja hän huudahti:

— Aiotteko lähteä?

— Aion, teidän majesteettinne.

— Te… myös!

Filip kumarsi.

— Sisarellani on ollut suru, että hänen täytyi jättää teidän majesteettinne, — sanoi hän. — Minusta oli kuningattarelle paljoa vähemmän hyötyä, ja minä lähden.

Kuningatar istuutui hämmentyneenä muistellessaan, että Andrée oli pyytänyt saada ainiaaksi poistua päivää sen jälkeen, kun tohtori Louisin luona käydessä oli herra de Charnylle annettu ensi aavistus myötätunnosta, joka hänen osakseen tuli.

— Kummallista! — mutisi hän haaveksien, mutta ei lisännyt sanaakaan.

Filip seisoi kuin marmoripatsas odottaen viittausta, että saisi lähteä.

Kuningatar heräsi mietteistään ja kysyi:

— Minne aiotte mennä?

— Aion liittyä herra de Lapeyrouseen, — vastasi Filip.

— Herra de Lapeyrouse on tätä nykyä New Foundlandin tienoilla.

— Olen ryhtynyt toimiin, jotta voin hänet tavata.

— Tietänette, että hänelle on ennustettu hirveä kuolema?

— Tietääkseni ei hirveä, vaan pikainen.

— Ja kuitenkin lähdette sinne!

Filip hymyili ylevän ja vienon kauniina.

— Juuri siksi haluankin häneen liittyä, — vastasi hän.

Kuningatar vaipui taas rauhattomaan äänettömyyteensä ja Filip odotti jälleen kunnioittavasti. Marie-Antoinetten ylevä ja avomielinen luonne virisi uudestaan entistä rohkeampana. Hän nousi, astui nuoren miehen eteen ja lausui valkoiset käsivartensa ristissä rinnan yli:

— Miksi te matkustatte pois?

— Siksi, että matkustaminen on minusta niin hauskaa, — vastasi Filip hiljaa.

— Mutta olettehan jo kerran kulkenut maailman ympäri, — sanoi kuningatar hetkeksi tämän sankarillisen tyyneyden eksyttämänä.

— Niin, Uuden maailman ympäri, madame, — vastasi Filip, — mutta en koko maailman.

Kuningatar teki kärsimättömän liikkeen ja toisti, mitä oli jo ennen sanonut Andréelle.

— Taverneyt ovat rautaisia luonteita, sydämet terästä. Te ja sisarenne olette kauheita ihmisiä — sellaisia ystäviä, joita lopuksi vihaa. Te lähdette, ette suinkaan matkustaaksenne, vaan jättääksenne minut. Sisartanne, kuten hän itse sanoi, veti puoleensa uskonto. Hänellä on tulinen sydän tuhan peitossa. Kuitenkin hän tahtoi täältä pois ja lähtikin. Suokoon Jumala hänelle onnea! Ja te, joka voisitte olla onnellinen, tahdotte myös jättää minut. Mutta niinkuin äsken sanoin, Taverneyt tuovat minulle onnettomuutta!

— Säästäkää meitä, madame. Jos teidän majesteettinne suvaitsisi paremmin tutkia sydämiämme, löytyisi sieltä vain rajatonta alttiutta.

— Kuulkaa! — huudahti kuningatar vihastuneena. — Te olette kveekari ja sisarenne on filosofi, molemmat mahdottomia olentoja. Hän kuvittelee maailmaa paratiisiksi, jossa ei voi elää olematta pyhimys; te taas pidätte maailmaa helvettinä, jossa on vain paholaisia. Ja kumpikin te tahdotte paeta maailmasta; toinen siksi, että on tavannut, mitä ei etsinyt; toinen siksi, ettei tavannut, mitä etsi. Enkö ole oikeassa? Mutta hyvä herra de Taverney, antakaa ihmisten olla epätäydellisiä älkääkä vaatiko kuninkaallisilta henkilöiltä muuta kuin että he ovat vähimmin epätäydellisiä kaikista ihmisistä. Olkaa suvaitsevainen tai oikeammin, älkää olko itsekäs.

Hänen sanoissaan tuli esille liiaksi intohimoa. Filipille jäi edullisempi asema.

— Madame, — sanoi hän, — itsekkyys on hyve, jos sitä käyttää ylentääkseen niitä, joita ihailee.

Marie Antoinette punastui.

— Muuta en tiedä, — sanoi hän, — kuin että rakastin Andréeta ja että hän minut jätti. Teitä olen pitänyt arvossa, mutta tekin lähdette pois. Minusta on nöyryyttävää nähdä kahden niin täydellisen olennon… aivan totta puhuen, monsieur… hylkäävän minun kotini.

— Siitä ei niin korkea henkilö kuin teidän majesteettinne voi tuntea nöyryytystä, — vastasi Filip kylmästi. — Häpeäntunto ei ulotu niin korkealle otsalle.

— Mieleni tekee kuitenkin tietää, — jatkoi kuningatar, — mikä on voinut teitä loukata.

— Ei minua ole mikään loukannut, madame, — sanoi Filip vilkkaasti.

— Teidän virkaylennyksenne on vahvistettu, menestyksenne on hyvällä alulla, ja minä osoitin teille huomiota…

— Toistan teidän majesteetillenne, etten viihdy hovissa.

— Entä jos pyytäisin teitä jäämään… jos käskisin?

— Niin minun täytyisi ikäväkseni kieltäytyä.

Kuningatar vaipui nyt kolmannen kerran äänettömään umpimielisyyteen, joka hänen kannaltaan oli samaa kuin uupuneen miekkailijan väistyminen. Mutta kuten ennenkin, aloitti hän taas äkkiä uudella innolla.

— Kenties täällä on joku teille vastenmielinen henkilö? Tehän olette epäluuloinen, — sanoi hän luoden Filipiin kirkkaan katseen.

— Ei kukaan ole minulle vastenmielinen.

— Luulin, että teillä oli jotakin epäsopua?… erään aatelismiehen… herra de Charnyn kanssa… Jota kunnioititte kaksintaistelulla, — jatkoi kuningatar yhä vilkastuen. — Ja kun luonnollisesti tekee mieli karttaa ihmisiä, joista ei pidä, niin heräsi teissä halu jättää hovi heti, kun näitte herra de Charnyn tulleen takaisin — eikö niin?

Filip oli vaiti. Kuningatar erehtyi tähän ritarilliseen ja urhoolliseen mieheen nähden ja luuli olevansa tekemisissä tavallisen mustasukkaisen kanssa, piinaten häntä nyt säälimättä.

— Vasta tänään saitte huomata, että herra de Charny on jälleen täällä, — jatkoi hän. — Sanoin "tänään", ja juuri tänään te myös ilmestyitte jäähyväisille.

Filipin kasvot olivat nyt melkein lyijynharmaat. Tällä tapaa ahdistettuna ja poljettuna hänen oli tuskallista tointua.

— Madame, — sanoi hän, — tosin olen vasta tänään saanut tietää, että herra de Charny on palannut, mutta hän on ollut täällä jo kauvemmin kuin teidän majesteettinne luulee, sillä kello kahden vaiheilla tänä aamuna tapasin hänet puistossa sen portin luona, joka on lähinnä Apollo-kylpylää.

Nyt oli kuningattaren vuoro vaaleta, ja katseltuaan kauhunsekaisella ihmettelyllä sitä täydellistä kohteliaisuutta, jonka aatelismies vihassakin säilytti, kuiskasi hän sammuvalla äänellä:

— Hyvä, menkää, monsieur, minä en teitä enää pidätä.

Filip kumarsi viimeisen kerran ja poistui hitain askelin. Kuningatar vaipui kuin salaman iskemänä nojatuoliin mutisten itsekseen:

— Oi sinua, Ranska, jalojen sydämien maa!

26.

Kardinaalin mustasukkaisuus.

Kardinaali oli nyt viettänyt kolme perin erilaista yötä kuin ne, jotka yhä palasivat elävinä hänen mieleensä. Ei uutisia keltään, ei toivoakaan, että saisi tavata! Tämä kuolettava hiljaisuus intohimon kuohunnan jälkeen oli kuin kellarin pimeys elähyttävän auringonvalon perästä.

Aluksi kardinaali oli tarttunut siihen toivoon, että hänen lemmittynsä, nainen ennen kuningattareksi joutumistaan, haluaisi tietää, minkälaatuista rakkautta hänelle osoitettiin ja rakastettiinko häntä ratkaisevan kohtauksen jälkeen kuten sitä ennen — jollainen miehinen tunne muuttui materialisminsa vuoksi kaksiteräiseksi miekaksi, haavoittaen kardinaalia kipeästi, kun terä sattui häntä itseään kohti.

Kun miesraukka ei nähnyt mitään tulevan ja kuuli vain äänettömyyttä, kuten Delille lausui, pelkäsi hän, että tämä kohtaus oli ollut hänelle itselleen epäsuotuisa. Siitä johtui tuskaa, kauhua, levottomuutta, jota ei voi kuvitellakaan, ellei ole kärsinyt näitä yleisiä hermokipuja, joissa kaikki aivoihin päättyvät säikeet muuttuvat tulikäärmeiksi kiemurrellen tai leväten mielensä mukaan.

Tämä kärsimys meni yli kardinaalin voimien; hän lähetti yhtenä ainoana aamupäivänä kymmenen sananviejää rouva de la Motten asuntoon ja kymmenen Versaillesiin. Kymmenes pikalähetti toi vihdoinkin Jeannen. Tämä oli hovissa pitänyt silmällä kuningatarta ja Charnyta, ja tunsi sydämessään riemua kardinaalin maltittomuudesta, joka oli pian auttava hänen hankkeensa onnistumista. Nähdessään hänen tulevan kardinaali kysyi kiihkeästi:

— Kuinka voitte olla niin tyyni, kun tiedätte minun olevan kuolemantuskassa? Te sanotte itseänne ystäväkseni, mutta kuinka te sallitte, että minut kidutetaan ihan kuoliaaksi?

— No no, monseigneur, — vastasi Jeanne, — malttakaa, sitä pyydän. Se, mitä tein Versaillesissa, poissa luotanne, on paljon hyödyllisempää kuin mitä te täällä teitte minua ikävöiden.

— Eihän voikaan niin julma olla, — sanoi kardinaali, jota lepytti toivo saada uutisia. — No kertokaa, mitä siellä sanotaan ja tehdään?

— Poissaolo on kova kärsimys, joko sitä kärsii Pariisissa tai Versaillesissa.

— Se kuuluu ihanalta, ja siitä kiitän teitä, mutta…

— Mutta mitä?

— Todistukset?

— Voi taivas, — huudahti Jeanne, — mitä tarkoitatte, monseigneur? Vai todistuksia! Mitä se sana oikeastaan merkitsee! Oletteko järjiltänne, kun vaaditte naiselta todistuksia hänen hairahduksestaan?

— En vaadi laillista asiakirjaa, kreivitär, vaan tyydyn rakkaudenpanttiin.

— Minusta näyttää, — sanoi Jeanne luotuaan kardinaaliin omituisen katseen, — että olette käynyt kovin vaateliaaksi tai huonomuistiseksi.

— Tiedän kyllä, mitä aiotte sanoa… tiedän, että minun pitäisi tuntea suurta tyydytystä, suurta kunniaa. Mutta arvostelkaa sydäntäni kuin omaanne. Miltä tuntuisi teistä, jos jäisitte tällä tavoin syrjään, kun ensin olisitte näennäisesti saanut suosiota?

— Puhuitte jostakin näennäisyydestä… vai kuulinko väärin? — vastasi Jeanne yhä ivallisena.

— Tietysti voitte iskeä minua rankaisematta. Totta on myös, ettei mikään oikeuta minua valittamaan, mutta kuitenkin valitan…

— Silloin en voi olla vastuussa pahasta mielialastanne, jos sen syyt ovat joutavia tai suorastaan olemattomia.

— Kreivitär, te kohtelette minua pahasti.

— Monseigneur, minä vain toistan sanojanne ja puhun kanssanne asiallisesti.

— Koettakaa jotakin keksiä nuhtelematta hulluuttani; auttakaa, mutta älkää kiduttako.

— En voi auttaa, kun en näe, mitä tehdä.

— Ette näe, mitä olisi tehtävä? — toisti kardinaali painostaen joka sanaa.

— En näe mitään.

— Sama se, madame, — sanoi kardinaali kiivaasti. — Kenties eivät sentään kaikki ole samaa mieltä.

— Ollaanko siis jouduttu siihen, että kiivastumme emmekä enää ymmärrä toisiamme? Monseigneur ei pane pahakseen, että teen tämän huomautuksen.

— Kiivastumme, niin… Teidän vastahakoisuutenne pakottaa minut kiivastumaan.

— Ettekö ota lukuun, onko se väärin.

— En vähääkään. Ellette enää minua auta, käsitän asian niin, ettei teidän ole mahdollista muulla tavoin menetellä.

— Arvostelette minua oikein, mutta miksi siis syytätte?

— Siksi, että teidän olisi minulle sanottava koko totuus.

— Totuus! Senhän olen sanonut, mikäli tiedän.

— Te ette ole sanonut, että kuningatar on uskoton, kiemaileva nainen, että hän houkuttelee itseään ihailemaan, mutta sitten syöksee epätoivoon.

Jeanne katsahti häneen hämmästyneenä.

— Selittäkää, mitä ajattelette, — sanoi hän väristen, ei pelosta, vaan ilosta.

Hänen mieleensä oli juuri johtunut, että kardinaalin mustasukkaisuudesta voitaisiin saada keino selvitä pulasta paremmin kuin olisi osannut toivoakaan.

— Myöntäkää, — jatkoi kardinaali, joka ei enää pidättänyt intohimoaan, — että kuningatar ei tahdo minua tavata.

— Sitä en väitä, monseigneur.

— Tunnustakaa, että vaikkei hän tahallaan hylkäisikään minua — enkä sitä vielä edellytä — pitää hän minua kuitenkin loitolla, jottei herättäisi epäluuloja jossakin toisessa rakastajassa, joka ehkä on pannut merkille uutterat käyntini.

— Voi, monseigneur! — huudahti Jeanne niin perin pehmeällä äänellä, että saattoi kardinaalin epäilemään enemmänkin kuin häneltä oltiin salaavinaan.

— Kuulkaapa, — jatkoi kardinaali, — kun viimeksi tapasin kuningattaren, tuntui minusta, kuin metsikössä olisi joku hiiviskellyt.

— Turha luulo.

— Ja nyt tahdon sanoa kaikki, mitä epäilen.

— Ei enää sanaakaan, monseigneur! Te loukkaatte kuningatarta, ja jos olisikin totta, että hänen täytyisi kovaksi onneksi pelätä jonkun rakastajan vakoilua, mitä en usko, niin voisitteko olla niin kohtuuton, että pitäisitte hänen rikoksenaan entisyyttä, jonka hän juuri teidän tähtenne uhraa?

— Entisyys, niinpä niin! Se on suuri sana, mutta menettää arvonsa, jos entisyys vielä on nykyisyyttä ja on muuttumassa tulevaisuudeksi.

— Hyi, monseigneur! Te puhuttelette minua kuin asioitsijaa, jota syytetään huonon kaupan välittämisestä. Epäluulonne ovat kuningatarta kohtaan niin loukkaavia, että ne lopuksi loukkaavat minuakin.

— Jos niin on, kreivitär, niin todistakaa…

— Jos vielä uudestaan puhutte tuohon tapaan, niin otan loukkauksen itseeni.

— Mutta sanokaa, rakastaako hän minua edes pikkuisen?

— Sehän on hyvin helppo ottaa selville, — vastasi Jeanne viitaten kirjoituspöytään. — Istukaa tuonne ja kysykää häneltä itseltään.

Kardinaali tarttui Jeannen käteen ihastuneena.

— Ja te viette hänelle kirjelippuni? — sanoi hän.

— Ellen minä, niin kuka sen sitte toimittaisi?

— Ja… lupaatte tuoda vastauksen?

— Jollette saisi vastausta, kuinka voisitte tietää, mitä on ajateltava?

— Kas niin, nyt te taas olette mieleeni, kreivitär.

— Arvatenkin, — sanoi Jeanne ovelasti hymyillen.

Kardinaali istuutui, tarttui kynään ja alkoi kirjoittaa. Hänellä oli siro tyyli ja sujuva esitys, mutta sittenkin hän repi rikki kymmenkunnan paperiliuskaa, ennenkuin tyytyi.

— Jos jatkatte tuolla tapaa, — sanoi Jeanne, — ei tästä tulekaan valmista.

— Katsokaas, kreivitär, minua epäilyttää hellyyteni, joka tulvii yli laitojensa, ja se voisi ehkä kyllästyttää kuningatarta.

— Vai niin, — vastasi Jeanne; ivallisesti. — Jos kirjoitatte hänelle politiikkaa, vastaa hän diplomaattina, mutta olkoon se oma asianne.

— Oikeassa olette, ja teitä voi sanoa todelliseksi naiseksi, sydämen ja älyn puolesta. Kuulkaapa, mitä suotta salaisimme teiltä jotakin, kun salaisuutemme on teille tuttu?

Jeanne hymähti.

— Ei teillä todella olekaan paljoa minulta salattavaa.

— Lukekaa siis olkani takaa, mutta yhtä nopeasti kuin kirjoitan, jos ehditte; sillä sydämeni, liekehtii ja kynä kulkee ihan lentämällä.

Hän kirjoitti todellakin sellaisen kirjeen, jossa oli niin hurjaa kiihkoa, hulluutta, helliä nuhteita ja paljastavia vakuutuksia, että Jeanne luettuaan sen allekirjoitukseen asti sanoi itsekseen:

— Siinä nyt on paperilla, mitä en olisi uskaltanut hänelle sanella.

Kardinaali luki sen vielä kertaalleen ja kysyi Jeannelta:

— Kuuluuko se hyvältä?

— Rakastaako hän teitä, — vastasi kavala nainen, — siitä saatte huomenna todistuksia; mutta siihen asti olkaa tyyni.

— Juuri niin, huomiseen asti.

— Muuta en pyydäkään, monseigneur.

Jeanne otti sinetillä suljetun kirjeen, salli monseigneurin suudella silmien kohdalle ja palasi kotiinsa illalla. Nyt hän riisuutuneena ja virkistyneenä rupesi miettimään.

Tilanne oli sellainen, kuin hän alusta saakka oli toivonut. Tarvittiin vain pari askelta, niin hän olisi perillä.

Kumpi olisi paras valita kilveksi, kuningatarko vai kardinaali? Tämän kirjeensä vuoksi kardinaalin olisi mahdotonta syyttää rouva de la Mottea vastedes, kun Jeanne pakottaisi hänet suorittamaan määrämaksut kaulanauhasta. Ja jos kardinaali ja kuningatar sattuisivat kohtaamaan toisensa ja selittäisivät asian keskenään, kuinka he uskaltaisivat tuhota sen henkilön, jonka hallussa oli niin häpeällinen salaisuus? Kuningatar ei tahtoisi nostaa melua, vaan uskoisi kardinaalin vihaavan; kardinaali taas uskoisi kuningattaren keimailevan. Jos asiasta tulisi kiistaa, tapahtuisi se suljettujen ovien takana, ja jos vähänkään epäiltäisiin rouva de la Mottea, ottaisi hän sen tekosyyksi poistua maasta ja muuttaisi kaulanauhan sievoiseksi puolentoista miljoonan rahasummaksi.

Kardinaali tietäisi kyllä, että Jeanne oli anastanut timantit, ja kuningatar aavistaisi samaa. Mutta mitä heitä auttaisi semmoisen hälyytyksen levittäminen, johon niin likeisesti liittyi puistokohtausten ja Apollo-kylpylän juttu?

Tätä puolustusta ei kuitenkaan voinut jättää yhden ainoan kirjeen varaan. Kardinaalin sormet syhyivät — hän kyllä laatisi seitsemän, kahdeksan kirjettä lisää.

Mitä tuli kuningattareen, kukaties hän juuri tällä hetkellä takoi yhdessä herra de Charnyn kanssa aseita Jeannea vastaan!

Näin monen huolen ja juonen lopuksi tulisi hätätilassa pako, ja Jeanne mittaili nyt ennakolta, kuinka siihen asteettain joutuisi. Ensiksikin maksupäivä ja jalokivikauppiasten vaatimus. Kuningatar vetoisi heti kardinaaliin. Millä tavoin? Tietysti Jeannen välityksellä. Silloin Jeanne ilmoittaisi asian kardinaalille ja kehoittaisi maksamaan. Jos toinen ei suostuisi, tulisi esille uhkaus julkaista hänen kirjeensä, ja hän maksaisi.

Kun kerran olisi maksettu, ei enää olisi vaaraa. Mitä tulee julkisuuteen, piti vain lopettaa itse juoni. Siinä suhteessa ei ollut mitään hätää. Kuningattaren ja kirkkoruhtinaan kunniasta olisi puolitoista miljoonaa perin halpa hinta; Jeanne saattoi siitä kiskoa kolmekin miljoonaa, jos vain tahtoi.

Mutta kuinka voi Jeanne olla niin varma, että itse vehkeily päättyisi hyvin? Tietysti siksi, että kardinaali varmasti uskoi kolmena yönä perätysten tavanneensa kuningattaren Versaillesin puistossa eikä mikään inhimillinen voima pystyisi hänelle todistamaan siinä olleen petosta. Tosin oli olemassa yksi ainoa elävä, kumoamaton todistaja, mutta se oli raivattava syrjään.

Ehdittyään mietteissään näin pitkälle Jeanne läheni akkunaa ja näki Olivan seisovan parvekkeella levotonna, uteliaana.

— Nyt on meidän vuoromme, — tuumi Jeanne tervehtien rikostoveriaan herttaisesti.

Kreivitär antoi Olivalle sovitun merkin tulla illalla ulos. Saatuaan tämän ilmoituksen Oliva palasi mielissään huoneeseensa, ja Jeanne jatkoi mietiskelyjään.

Kun välikappale ei enää kelpaa, on se rikottava — niinhän vehkeilijät yleensä harkitsevat. Mutta useimmat erehtyvät joko rikkoen välikappaleen niin, että se päästää ilmiantavan parahduksen, tai tuhoten sen vain vaillinaisesti, niin että toiset voivat sitä käyttää. Jeannen mieleen johtui, että nuori, elämänhaluinen Oliva ei antaisi itseään musertaa valittamatta. Piti siis keksiä hänelle jokin juttu, joka saisi hänet pakenemaan, ja vielä toinen juttu, joka jouduttaisi pakoa.

Vaikeuksia ilmenee joka askeleella, mutta eräät taistelevat niitä vastaan yhtä mielellään kuin toiset keijuvat ruusuilla. Kuinka ihastunut Oliva olikin uuteen ystäväänsä, oli hänen ihastuksensa vain suhteellista, hänestä kun tämä tuttavuus oli vankilan akkunain lävitse katsottuna miellyttävä. Mutta hän ei salannut Jeannelta, että hänestä olisi ollut hauskempaa päivänvalo ja kävely auringonpaisteessa, yleensä todellinen elämä kuin nuo yölliset salakäynnit ja teeskennelty kuninkaallisuus. Hitunen elämää oli Jeanne, hänen hyväilynsä ja ystävyytensä; elämän tosisisällys oli hänestä kuitenkin raha ja Beausire.

Jeanne oli perinpohjin tutustunut hänen ajatustapaansa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Olivan kanssa piti siis ottaa puheeksi, että nyt oli pakko hävittää kaikki todisteet rikollisesta petoksesta, jota oli harjoitettu Versaillesin puistossa.

Illalla Oliva tuli alas kadulle, ja Jeanne odotti häntä portilla. Molemmat astuivat sitten ylöspäin Saint-Clauden katua autiolle bulevardille asti ja nousivat vaunuihinsa, jotka lähtivät hiljaa vierimään kiertotietä Vincennesiin päin.

Olivalla oli hyvin suojaavana valepukuna yksinkertainen hame ja huppukaulus;. Jeanne oli pukeutunut tehtaalaistytöksi, niin ettei kukaan voinut heitä tuntea. Sitäpaitsi olisi täytynyt kurkistaa vaunujen sisään, eikä siihen ollut muilla oikeutta kuin poliisilla. Mutta vielä ei mikään ollut kiinnittänyt poliisin huomiota. Lisäksi oli vaunujen ovessa Valois-suvun vaakuna, mahtava suoja, jota ei järjestysvalta tohtisi uhmata.

Aluksi Oliva peitti Jeannen posket suudelmilla, joihin toinen runsaasti vastaili.

— Voi kuinka minun on ollut ikävä! — valitti Oliva. — Hain teitä ja huutelin.

— Minun oli mahdotonta tulla teitä tapaamaan; siitä olisi meille molemmille tullut paha vaara.

— Kuinka niin? — kysyi Oliva ihmeissään.

— Kauhea vaara, rakas ystävä, niin että vieläkin värisen.

— Voi, kertokaa pian!

— Tiedättehän itsekin, että teidän on täällä ikävä.

— Niin, niin, hirveän ikävä.

— Ja siksi teki mielenne päästä ulos.

— Siinä olitte minulle niin avulias.

— Tiedätte myös, että puhuin teille hupsusta hovilakeijasta, muuten herttaisesta miehestä, ja että hän on rakastunut kuningattareen, jonka näköinen ainakin päältäpäin olette.

— Juuri niin.

— Minun päähäni pisti ehdottaa teille sellainen viaton huvi, että pidettäisiin lystiä sen hassahtaneen miekkosen kustannuksella, kun annettaisiin hänen luulla, että kuningatar oli häneen ihastunut.

— Ikävä kyllä, — myönsi Oliva huoaten.

— Nyt ei ole väliä niistä kahdesta ensi käynnistä, jolloin puistossa tavattiin tuo miesparka.

Oliva huokasi taas.

— Jolloin näyttelitte niin hyvin, että rakastaja piti sitä totena.

— Se oli kai väärin tehty, — kuiskasi Oliva, — sillä me petimme häntä eikä hän sitä ansainnut, sillä hän on todellakin hyvin viehättävä kavaljeeri.

— Niin, eikö totta? Mutta siinä ei vielä ollut mitään pahaa, että annoitte hänelle kukan, sallitte itseänne nimittää majesteetiksi, tarjositte kätenne suudeltavaksi… se kaikki oli vain kepposia… Mutta, hyvä Oliva, nyt näyttää siltä, että on tapahtunut muutakin…

Oliva kävi niin punaiseksi, että Jeanne olisi sen nähnyt, ellei olisi ollut niin pimeä. Tosin hän viisaana naisena osasi myös luoda katseensa toisaalle ollen silmäilevinään ulospäin.

— Kuinka? — sammalsi Oliva. — Mitä muuta?

— Tuli kolmas kohtaus, — selitti Jeanne.

— Niin kyllä, — myönsi Oliva epäröiden. — Senhän tiedätte, kun olitte mukana.

— Anteeksi, ystäväiseni! Silloinhan pysyin syrjässä ja vartioitsin tai olin olevinani vahdissa, jotta kaikki näyttäisi todenmukaiselta. Minä siis en ole nähnyt enkä kuullut, mitä seinien sisällä tapahtui. Siitä en tiedä muuta kuin mitä olette kertonut, ja tehän sanoitte, että te siellä kävelitte ja juttelitte ja että taas jatkui ruusujen antamista ja kätten suutelemista. Minä näet uskon, mitä minulle sanotaan.

— Entä sitten? — kysyi Oliva vavisten.

— Nyt tulee ilmi, että se hullu kehuu saaneensa enemmän kuin tekokuningatar sanoo antaneensa.

— Mitä?

— Näyttää siltä, kuin hän villiintyneenä, huumaantuneena kerskaisi saaneensa kuningattarelta epäämättömän todistuksen molemminpuolisesta rakkaudesta. Varmaankin se veijari on ihan hullu.

— Voi, hyvä Jumala!

— Ainakin hän on hullu senvuoksi, että valehtelee, vai mitä — sanoi Jeanne.

— Tietysti… mutisi Oliva.

— Ettehän te, pikku ystävä, olisi mennyt sellaiseen vaaraa sanomatta minulle mitään?

Oliva värisi kiireestä kantapäähän.

— Mitä järkeä olisi siinä, — jatkoi ystävätär kiduttaen, — että te, joka rakastatte herra Beausireä ja jolla on minusta seuraa, että te, jota kreivi de Cagliostro turhaan mielistelee, olisitte jonkin oikun vuoksi antanut hullulle lakeijalle oikeuden väittää jotakin semmoista? Ei, hän on päästään vialla, niin ainakin minä uskon.

— Mutta sanokaa nyt, mikä vaara uhkaa! — huudahti Oliva.

— No kuulkaa. Nyt ollaan tekemisissä hullun kanssa, joka ei mitään pelkää eikä arastele. Niin kauvan kuin oli puhe vain kukista ja käden suutelemisesta, ei sillä ollut väliä. Onhan kuningattarella kukkia puistossaan, ja hän voi ojentaa kätensä kelle alamaiselle hyvänsä. Mutta jos on totta, että kolmannessa kohtauksessa… Voi, rakas lapsi, ei minua enää naurata, kun sitä ajattelen.

Oliva tunsi hampaittensa kauhusta kalisevan.

— Mitä silloin voi tapahtua? — kysyi hän.

— Ensiksikin se, että te ette ole kuningatar, ainakaan minun tietääkseni.

— En olekaan.

— Ja että käyttäessänne kuningattaren nimeä väärin tehdäksenne sellaisen… kevytmielisyyden…

— Mitä sitten?

— Teitte semmoista, minkä nimenä on majesteettirikos. Ja silloin voi joutua kerrassaan perikatoon.

Oliva kätki kasvot käsiinsä.

— Sittenkin, — jatkoi Jeanne, — voitte asiasta päästä, kun todistatte olevanne syytön, koska ette ole tehnyt, mitä hullu lakeija väittää. Kahdesta ensimäisestä kevytmielisyydestä ei voine seurata muuta kuin pari, kolme vuotta vankeutta ja maanpako.

— Vankeus… maanpako! — kauhistui Oliva.

— Sen vaaran voi kuitenkin välttää. Omasta puolestani ryhdyn varokeinoihin ja koetan paeta.

— Pelkäättekö tekin?

— Totta kai! Se hullu antaa tietysti minutkin ilmi. Voi, Oliva parka, kepposemme taitaa käydä meille kalliiksi.

Oliva itki katkerasti.

— Minä en osaa koskaan pysyä järkevänä. Minussa on kuin paha henki! Tämän onnettomuuden jälkeen joudun varmaan johonkin uuteen.

— Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne… koettakaa vain välttää julkista huomiota.

— Kyllä minä nyt pysyn kauniisti suojelijani luona. Mitähän, jos kertoisin hänelle kaikki?

— Jopa nyt jotakin! Kun mies pitää teistä niin hyvää huolta ja salaa teiltä rakkautensa odottaen teiltä vain yhtäkin sanaa, jotta saisi teitä hyväillä, niin juuri sille miehelle ilmoittaisitte, että olette ollut niin ajattelematon, huomatkaa se, ja lisäksi tulee, mitä hän alkaa epäillä.

— Voi taivas, te olette oikeassa.

— Kuulkaapa vielä! Asiasta leviää huhu, viranomaisten tiedustelut panevat suojelijanne arvelemaan, ja kuka tietää, eikö juuri hän itse anna teitä ilmi päästäkseen hovin suosioon?

— Voi, voi!

— Entä jos hän muitta mutkitta ajaa teidät tiehenne, kuinka teidän käy?

— Silloin olen hukassa.

— Ja jos herra Beausire saisi tietää asian… jatkoi Jeanne hitaasti, tarkastellen tämän viimeisen iskun vaikutusta.

Oliva vavahti. Rajulla liikkeellä hän pilasi koko hiuslaitteensa.

— Hän tappaisi minut. Ei, ei, — mutisi hän, — ennemmin tappaisin itseni.

Sitten hän kääntyi Jeannen puoleen ja sanoi epätoivoisena:

— Tehän ette voi minua pelastaa, kun itse olette vaarassa.

— Minulla on pieni vuokratila kaukana Picardiessa, — vastasi Jeanne. — Jos voisin huomaamatta päästä sinne turvaan, ennenkuin kaikki on saatu ilmi, niin voisi vielä toivoa.

— Mutta se mielipuoli tuntee teidät ja voi aina saada teidät käsiinsä.

— Kun vain te olette poissa ja piilossa, en sitten enää pelkää hullua miestä. Silloin voin hänelle julkisesti sanoa: Te olette hullu, kun semmoista väitätte… todistakaa. Siihen hän ei pystyisi, ja minä voisin salavihkaa lisätä: te olette roisto.

— Minä lähden, milloin ja miten vain tahdotte, — sanoi Oliva.

— Luullakseni se on viisainta, — vastasi Jeanne.

— Täytyykö matkustaa heti?

— Ei, vaan odottakaa, kunnes olen kaikki valmistanut, niin että onnistuu. Olkaa piilossa, älkää näyttäkö itseänne minullekaan. Kuvastimenkin edessä pitää teillä olla valepuku.

— Kyllä, kyllä, luottakaa minuun, rakas ystävä.

— Ja aluksi palataan kotia; meillä ei ole enää mitään sanomista toisillemme.

— Kauvanko luulette kestävän, ennenkuin olette valmis?

— Sitä en tiedä, mutta huomatkaa eräs asia: tästedes lähtöpäiväänne asti ei minua enää näy akkunassa. Jos minut siellä näette, saatte olla varma, että se juuri on määräpäivä, ja olkaa valmiina.

— Kyllä, kiitos, hyvä ystävä!

He palasivat hitaasti Saint-Clauden kadulle. Oliva ei uskaltanut puhutella Jeannea, ja tämä oli niin mietteissään, ettei sanonut mitään. Perille päästyään he suutelivat toisiaan, ja Oliva pyysi ystävältään nöyrästi anteeksi, että oli ajattelemattomasti toimittanut niin paljon harmia.

— Minä olen nainen, — vastasi rouva de la Motte ivallisesti mukaillen latinalaista runoilijaa, — ja kaikki naisellinen heikkous on minulle tuttua.

27.

Pako.

Mitä Oliva oli luvannut, sen hän täytti. Ja mitä Jeanne oli luvannut, sen hän toimitti.

Seuraavasta päivästä lähtien Oliva salasi olemuksensa maailmalta niin tarkoin, ettei kukaan voinut epäillä hänen asuvan Saint-Clauden kadun varrella.

Hän pysytteli aina verhon tai muun suojan takana pitäen akkunat suljettuina, vaikka auringonsäteet pyrkivät iloisesti leikkien sisään.

Jeanne ryhtyi puolestaan kaikkiin valmistuksiin tietäen, että huomispäivänä lankesi maksettavaksi ensimäinen puolen miljoonan erä, ja järjesti asiansa niin, ettei miltään taholta päästäisi hänen kimppuunsa, kun pommi räjähtäisi. Tämä kauhea hetki oli nyt hänen huomioittensa viimeisenä päämääränä. Hän oli viisaasti harkinnut, että pako olisi helppo, mutta samalla ilmeisin syytös itseään vastaan. Jäädä paikalleen kuin kaksintaistelija, joka odottaa vastustajansa pistoa, pysyä liikkumatta silläkin uhalla, että kaatuisi, mutta samalla siinä toivossa, että kaataisi vihollisensa, sellainen oli kreivittären päätös.

Tämän vuoksi hän päivää sen jälkeen, kun oli Olivan tavannut, näyttäytyi kello kahden aikaan akkunassaan ilmoittaakseen valekuningattarelle, että oli jo aika samana iltana puikkia tiehensä.

Mahdotonta olisi kuvata Olivan riemua ja kauhua. Paon välttämättömyys merkitsi vaaraa, sen mahdollisuus merkitsi pelastusta. Hän heitti kaunopuheisen lentosuukkosen Jeannelle ja rupesi valmistautumaan matkalle pistäen matkalaukkuunsa joitakin suojelijansa kalleuksia.

Merkin annettuaan Jeanne meni hakemaan vaunuja, joiden huostaan jätettäisiin neiti Olivan kallisarvoinen olemus. Tässä oli kaikki, mitä kärkkäinkään vakooja olisi havainnut tavallisesti niin ilmeisistä todisteista, että nämä kaksi ystävystä olivat salaliitossa. Akkunaverhot ummessa, akkunat kiinni ja himmeänä harhailevaa valoa, sitten epäselvää kahinaa, salaperäistä kopinaa, jotakin epäjärjestystä ja lopuksi pimeys ja hiljaisuus.

Kello löi yksitoista illalla Saint-Paulin kirkontornissa, ja tuuli kuljetti virran puolelta kumeat, verkkaiset lyönnit Saint-Clauden kadulle saakka, kun Jeanne saapui Saint-Louisin kadulle kolmen ripeän hevosen vetämissä postivaunuissa. Kuskipenkillä istui kaapuun kääriytynyt mies, joka opasti ajuria. Jeanne nykäisi miestä kaavusta ja käski pysäyttää Roi-Dorén kadun kulmaan, ja mies tuli puhuttelemaan kreivitärtä.

— Vaunut saavat odottaa tässä, hyvä herra Réteau, — sanoi Jeanne. — Puoli tuntia riittää. Minä tuon tänne erään, joka astuu vaunuihin, ja sitten viette hänet kaksinkertaisesta kyytimaksusta pikku talooni Amiensiin.

— Kyllä, rouva kreivitär.

— Siellä jätätte hänet vuokramieheni Fontainen haltuun, jolle olen jo antanut ohjeet.

— Hyvä on, madame.

— Mutta onko teillä ase mukana, hyvä Réteau?

— On kyllä, madame.

— Tätä naista vainoo eräs hullu mies… Kukaties aiotaan hänet matkalla pysäyttää…

— Mitä silloin on tehtävä?

— Ampukaa heti, kun joku yrittää estää matkaa.

— Kyllä, madame.

— Pyysitte kaksikymmentä louisdoria palkkioksi siitä, mistä oli puhe. Saatte sata, ja minä maksan myös kulut matkastanne Lontooseen, jonne odotatte minua enintään kolmen kuukauden kuluessa.

— Hyvä on, madame.

— Tässä saatte sata louisdoria. Luultavasti en enää tapaa teitä täällä, sillä parasta on teidän rientää Saint-Valeryhin ja sieltä heti laivalla Englantiin.

— Luottakaa minuun, madame.

— Se koskee omaa etuanne.

— Meidän etuamme, — sanoi Réteau ja suuteli kreivittären kättä. — Minä siis odotan.

— Ja minä lähetän naisen kohta tänne.

Réteau nousi postivaunuihin Jeannen paikalle, ja tämä lähti kepein askelin Saint-Clauden kadulle asuntoonsa.

Tässä hiljaisessa korttelissa kaikki jo nukkuivat. Jeanne sytytti itse sen kynttilän, jonka nostaminen ja laskeminen oli Olivalle merkkinä tulla alas kadulle.

— Se on varova tyttö, — tuumi kreivitär nähdessään Olivan akkunan olevan pimeän.

Jeanne antoi kynttilällä merkkejä kolme kertaa. Mutta vastausta ei näkynyt. Hän oli vain kuulevinaan jonkin huokauksen tai hiljaisen suostumuksen lennähtävän halki ilman akkunan kukkien seasta.

— Hän tulee varmaankin alas pimeässä, — ajatteli Jeanne, — eikä siinä ole mitään vaaraa.

Ja hän meni itsekin kadulle. Portti ei auennut. Ehkä Oliva oli ottanut mukaansa raskaita matkatavaroita.

— Se hupsu, — tuumi kreivitär harmissaan, — kuinka paljon hän hukkaa kallista aikaa riepujensa takia.

— Ketään ei kuulunut. Jeanne meni ihan portin luo. Kaikki hiljaista! Hän painoi korvansa raudoitettuun porttiin ja kuunteli. Näin kului neljännes tuntia. Kello löi puolikaksitoista. Jeanne meni bulevardille asti nähdäkseen kaukaa, oliko akkunissa valoa. Hänestä näytti kukkien välistä, verhojen takaa, jotakin häämöittävän.

— Mitä ihmettä hän puuhaa? Mikä sitä letukkaa pidättää? Ehkä hän ei ole nähnyt merkkiäni. Rohkeutta vain! Täytyy kai vielä mennä kotia.

Ja hän menikin uudestaan panemaan merkkivalonsa liikkeelle. Mutta mitään vastausta ei tullut.

— Se naikkonen on varmaankin sairastunut, — mutisi Jeanne raivoissaan rypistäen kalvosimiaan, — eikä pääse liikkeelle. Mutta ei se auta, elävänä tai kuolleena hänen täytyy nyt matkustaa.

Hurjana kuin vainottu jalopeura hän jälleen syöksyi alas portaita. Hänellä oli kädessä se avain, joka oli niin usein hankkinut Olivalle yöllisen vapauden. Pistäessään avaimen lukkoon hän alkoi epäröidä.

— Entä jos joku olisi hänen luonaan? — ajatteli kreivitär.

— Mahdotonta. Jos kuulen ääniä, ehdin alas jälleen. Jos kohtaisin portaissa jonkun…

Hän oli vähällä peräytyä miettiessään tätä vaaraa. Mutta asian ratkaisi seuraava uusi ajatus:

— Ilman vaaraa ei saa suurta toimeen! Ja rohkea pelastuu aina pulasta.

Hän kiersi nyt avainta jykevässä lukossa ja sai portin auki. Hän tunsi paikalliset olot; hänen älynsä olisi ne hänelle paljastanut, vaikkei hän olisikaan joka ilta tavannut siellä Olivaa ja ottanut niistä selkoa. Portaat olivat vasemmalla, ja hän alkoi kavuta yläkertaan. Ei mitään ääntä, ei valoa, ei ihmisiä. Siten hän joutui aivan Olivan oven edustalle. Pieni valojuova näkyi oven alta, ja sen takaa kuului levottomia askelia.

Läähättäen, mutta hengitystään pidättäen Jeanne kuunteli. Sisältä ei kuulunut puhelua. Oliva oli siis yksin, käveli edestakaisin, arvatenkin matkavalmistuksissa. Hän ei siis ollut sairastunut — oli vain sattunut viivytys. Jeanne naputti ovelle hiljaa.

— Oliva, Oliva! — sanoi hän. Pikku ystävä! Askelia läheni matolla.

— Avatkaa, avatkaa! — joudutti Jeanne.

Ovi aukeni, ja hän näki runsaassa valossa ihan edessään miehen, jolla oli kädessään kolmihaarainen kynttilä. Jeanne parahti ja kätki kasvot käsiinsä.

— Oliva! — sanoi mies. — Vai ettekö te se olekaan? Ja hän kohotti hiljaa kreivinnan päähinettä.

— Kreivitär de la Motte! — huudahti hän sellaisella äänensävyllä, joka mainiosti kuvasti hämmästystä.

— Kreivi de Cagliostro! — mutisi Jeanne hoippuen ja vähällä pyörtyä.

Niiden vaarain joukossa, mitä Jeanne oli kuvitellut, ei tämä ollut koskaan johtunut hänen mieleensä. Aluksi se ei tuntunutkaan niin pahalta, mutta asiaa harkittuaan ja pantuaan merkille tuon miehen synkän ilmeen ja taitavan teeskentelyn hän piti vaaraa hyvinkin suurena. Hän oli mennä sekaisin, peräytyi jonkun askeleen ja olisi melkein heittäytynyt suinpäin alas portaita. Mutta Cagliostro ojensi hänelle kätensä ja pyysi häntä kohteliaasti astumaan sisään ja istumaan.

— Mikä tuo minulle sen kunnian, että saan teidät nähdä luonani? — kysyi Cagliostro levollisesti.

— Monsieur… sammalsi juonikas nainen, joka ei voinut hellittää katsettaan kreivin silmistä, — minä tulin… hakemaan…

— Sallikaa, madame, minun soittaa rangaistakseni sitä palvelijaani, joka on ollut niin kömpelö ja epäkohtelias, että on jättänyt teidän arvoisenne naisen yksin tulemaan luokseni.

Jeanne pelästyi ja pidätti kreivin kättä.

— Varmaankin, — jatkoi tämä tyyneesti, — jouduitte sen saksalaisen vintiön käsiin, joka on minulla portinvartijana. Hän on suuri juoppo eikä välittänyt teistä sen enempää kuin että aukaisi portin, ja sitten hän kai nukahti jälleen.

— Älkää häntä toruko, monsieur, — sanoi Jeanne jo hieman keveämmin, kun ei aavistanut, mikä ansa nyt viritettiin.

— Eikö juuri hän avannut porttia?

— Luullakseni se oli hän… mutta lupaattehan, ettei hän saa teiltä nuhteita?

— Sen voin luvata, — myönsi kreivi hymyillen. — Mutta selittäkää nyt asianne, madame.

Ja kun Jeanne näin oli pelastunut siitä epäluulosta, että oli itse aukaissut portin, katsoi hän voivansa valehdella myös käyntinsä tarkoituksesta.

— Minä tulin, — sanoi hän kiireesti, — kysymään teiltä neuvoa, herra kreivi, eräiden huhujen johdosta.

— Mitä huhuja ne ovat?

— Suokaa minulle aikaa, — vastasi Jeanne. — Asia on hyvin arkaluontoinen…

— Koeta, koeta, — ajatteli Cagliostro. — Mutta satimessa olet!

— Olettehan te kardinaali de Rohanin ystävä? — sanoi Jeanne.

— Ahaa, sukkela alku, — tuumi Cagliostro. — Kisko vain niin pitkälle kuin nuorasi riittää, mutta pitemmälle et pääse.

— Niin minä olen todellakin ystävyyssuhteessa hänen korkea-arvoisuuteensa, — lausui hän ääneen.

— Ja minä tulin, — jatkoi Jeanne, — kysymään teiltä…

— Mitä? — kysyi Cagliostro hieman ivallisesti.

— Sanoin jo äsken, että asemani on arkaluontoinen. Älkää siis käsittäkö sanojani väärin. Varmaankin olette kuullut, että kardinaali osoittaa minulle hiukan mieltymystä, ja nyt tahtoisin tietää, minkä verran voin luottaa… Sanotaanhan teidän, monsieur, voivan katsahtaa sielujen ja sydämien sisimpään pohjaan.

— Selittäkää vähän tarkemmin, madame, — sanoi kreivi, — jotta pääsisin katsahtamaan hiukan syvemmälle omaan sieluunne ja sydämeenne.

— Kerrotaan kardinaalin rakkauden kohdistuvan toisaalle… hyvin korkealle… vieläpä väitetään…

Nyt Cagliostro iski leimuavan katseen Jeanneen, joka oli vähällä kaatua selälleen.

— Madame, — sanoi hän, — minä osaan todellakin saada salat ilmi, mutta täysin onnistuakseni tarvitsen apua. Suvaitkaa vastata seuraaviin kysymyksiin:

— Kuinka olette tullut tänne minua tapaamaan, kun en täällä asu?

Jeannea kauhistutti.

— Kuinka pääsitte sisään, kun tässä osassa taloa ei ole juopunutta portinvartijaa eikä muitakaan palvelijoita? Ja ellette hakenut minua, ketä te haette? Ette vastaa! — jatkoi hän kreivittären vavistessa. — Täytynee siis virkistää muistianne. Te pääsitte sisään sillä avaimella, joka tuntuu olevan taskussanne. Kas, tässähän se onkin. Tulitte tapaamaan nuorta naista, jota pelkästä hyvyydestä piilotin luonani.

Jeanne hoippui kuin maasta temmattu puu.

— Entä jos niin olisikin, — sanoi hän hiljaa, — mitä rikollista siinä on? Eikö naisen sovi tavata toista naista? Kutsukaa hänet tänne, niin saatte kuulla, tarvitseeko ystävyyttämme salata…

— Madame, — keskeytti Cagliostro, — noin te puhutte vain senvuoksi, että tiedätte hänen olevan täältä poissa.

— Onko hän poissa? — huudahti Jeanne pelästyneenä. — Onko Oliva lähtenyt pois?

— Vai olette te tietämätön koko asiasta, vaikka itse avustitte hänen ryöstämistään täältä!

— Minäkö auttanut hänen ryöstämistään! — huusi Jeanne, jossa jälleen heräsi toivoa. Hänet on siis viety, ja te syytätte minua!

— En ainoastaan syytä, vaan todistan, — sanoi Cagliostro.

— Todistakaa! — sanoi kreivitär julkeasti.

Cagliostro otti pöydältä erään paperin ja näytti sitä Jeannelle.

'Jalo suojelijani, herra kreivi!

— alkoi Cagliostrolle osoitettu kirjelippu.

— 'Suokaa anteeksi, että lähden pois, mutta ennen kaikkea rakastan herra Beausireä, ja kun hän on tullut tänne, vie hän minut mukanaan ja minä seuraan häntä. Hyvästi! Ottakaa vastaan vakuutus ikuisesta kiitollisuudestani.'

— Beausire! — toisti Jeanne kivettyneenä. — Eihän se mies tiennyt Olivan osoitettakaan!

— Kyllä hän tiesi, — sanoi Cagliostro vetäen taskustaan esille toisen paperin. — Tämän löysin rappusilta, tullessani tapani mukaan tervehtimään suojattiani. Luultavasti on herra Beausire sen pudottanut.

Kreivitär luki tuntien kylmiä väreitä:

'Herra Beausire voi löytää neiti Olivan Saint-Clauden kadun varrelta, bulevardin kulmasta. Parasta on viedä hänet sieltä heti. Tätä neuvoo vilpitön ystävätär. Joutukaa, sillä aika on täpärällä.'

Kreivitär rutisti paperia vimmastuneena.

— Ja hän veikin Olivan, — sanoi Cagliostro kylmästi.

— Mutta kuka tämän on kirjoittanut? — kysyi Jeanne.

— Arvatenkin te, hänen vilpitön ystävättärensä.

— Kuinka hän pääsi tänne sisään? — ihmetteli Jeanne luoden paatuneeseen puhetoveriinsa raivoisan silmäyksen.

— Eikö ovea voi avata teidän avaimellanne? kysyi Cagliostro

— Kun se on minulla, ei se voinut olla Beausirellä.

— Jos on yksi avain, voi niitä olla kaksikin, — vastasi Cagliostro katsoen häntä suoraan silmiin.

— Teillä on todistuskappaleita, — sanoi Jeanne hitaasti, — eikä minulla ole muuta kuin epäluuloja.

— Niitä on minullakin, — sanoi Cagliostro, — ja varmasti yhtä paljon.

Samalla hän antoi kreivittärelle hienon viittauksen, että puhelu oli päättynyt.

Jeanne lähti alas rappusia, jotka hänen tullessaan olivat pimeitä ja autioita, mutta nyt hän tapasi siellä parikymmentä lakeijaa kynttilä kädessä, ja Cagliostro toisti häntä saattaessaan kaikkien kuullen moneen kertaan: rouva kreivitär de la Motte.

Hän kiirehti tiehensä puhkuen raivoa ja kostoa, niinkuin tarun lohikäärme sylkee tulta ja myrkkyä.

28.

Kirje ja kuitti.

Seuraava päivä oli viimeinen määräaika, jona kuningatar itse oli luvannut maksaa jalokivikauppiaille Böhmer ja Bossangelle.

Kun kuningattaren kirjeessä oli kehoitettu vaiteliaisuuteen, odottivat he, että viisi sataa tuhatta livreä lähetettäisiin heidän luokseen. Ja kun kauppiaille, kuinka rikkaita ovatkin, puolen miljoonan erän saaminen on melkoisen tärkeä asia, laativat yhtiömiehet paraimmalla käsialallaan kuitin. Tätä ei kuitenkaan tarvittu, sillä kukaan ei tullut sitä vaihtamaan viittä sataa tuhatta livreä vastaan.

Suurimmassa tuskassa kului jalokivikauppiailta yö heidän yhä odotellessaan melkein epätodennäköistä rahantuojaa. Kuningattarella oli välistä omituisia päähänpistoja; hänen täytyi salata asiansa, ja lähetti saattoi tulla vaikka puoliyön jälkeen.

Aamurusko hälvensi heidän tyhjänpäiväiset luulottelunsa. Silloin Böhmer päätti lähteä Versaillesiin yhtiömiehensä kanssa, jonka oli määrä odottaa vaunuissa.

Hän pyysi päästä kuningattaren puheille, mutta sai vastaukseksi, että ellei hänellä ollut lupakorttia, ei se käynyt päinsä. Hämmästyneenä ja hätääntyneenä hän ei hellittänyt, ja kun hän tunsi väkensä ja oli osannut esihuoneissa jaella joillekuille muutamia kelvottomia helyjä, sai hän toimeen, että hänen annettiin seistä sillä kohtaa, missä kuningatar astuisi sivutse palatessaan kävelyltä Trianonista.

Pian tulikin Marie-Antoinette, vielä väristen siitä kohtauksesta Charnyn kanssa, jolloin hän oli ilmaissut rakkauttaan rupeamatta rakastajattareksi, sydän täynnä riemua ja mieli pirteimmillään, ja huomasi Böhmerin hieman alakuloiset, mutta suurinta kunnioitusta kuvastavat kasvot. Jalokivikauppias sai häneltä osakseen hymyn, joka tiesi hyvää, ja uskalsi anoa hetkiseksi vastaanottoa, joka myönnettiinkin kello kahdeksi, siis päivällisen jälkeen. Tämän kelpo uutisen hän riensi ilmoittamaan Bossangelle, joka odotti vaunuissa eikä pahan turvotuksen vaivaamana tahtonut hänen majesteetilleen näyttää rumentunutta hahmoaan.

— Siitä saamme olla ihan varmat — puhelivat he tulkiten Marie-Antoinetten mitättömimpiäkin ilmeitä ja sanoja, — että hänen majesteetillaan nyt on sovittu puolen miljoonan summa, jota hän ei vielä ehkä ollut eilen saanut; hän määräsi kello kahdeksi senvuoksi, että silloin ollaan muilta rauhassa.

Ja kuten toverukset eräässä sadussa he koettivat arvata, olisivatko rahat seteleitä, kultaa vai hopeaa.

Kun kello löi kaksi, oli jalokivikauppias määräpaikalla, ja hänet saatettiin kuningattaren vastaanottohuoneeseen.

— No, mikä asia nyt taas on, Böhmer? — kysyi kuningatar heti, kun hän tuli näkyviin. — Tahdotteko puhua jalokivistä? Siinä teillä on huono onni, niinkuin muistatte.

Böhmer luuli, että joku oli salaa lähellä ja että kuningatar pelkäsi kuunneltavan. Hän oli siis ymmärtävinään asian laidan, katsahti ympärilleen ja vastasi:

— Juuri niin, teidän majesteettinne.

— Mitä te haette? — kysyi kuningatar ihmetellen. — Vai onko teillä jokin salaisuus?

Tästä teeskentelystä ymmällä Böhmer ei osannut vastata.

— Samanlainen salaisuus kuin ennen, jokin koriste myytävänä, — jatkoi kuningatar, — verraton kalleus? Älkää arkailko, ei täällä kukaan kuuntele.

— Siinä tapauksessa… mutisi Böhmer.

— Niin, mitä?

— Voin sanoa teidän majesteetillenne…

— Mutta sanokaa pian, hyvä Böhmer. Jalokivikauppias läheni kohteliaasti hymyillen.

— Voin sanoa, että teidän majesteettinne unohti meidät eilen, — sanoi hän herttaisesti näyttäen hieman kellastuneita hampaitaan.

— Unohdin! Kuinka? — kysyi kuningatar hämmästyen.

— Eilen oli… määräpäivä…

— Mikä määräpäivä?

— Anteeksi, jos uskallan teidän majesteetillenne… Tiedän kyllä, että tämä on epähienoa… Kenties teidän majesteettinne ei ole varannut… Se olisi tosin perin ikävää, mutta…

— Mitä ihmettä, Böhmer! — huudahti kuningatar. — Minä en ymmärrä sanaakaan siitä, mitä puhutte. Selittäkää vihdoinkin, hyvä mies!

— Teidän majesteettinne näkyy unohtaneen koko asian. Onhan se luonnollista, kun on niin paljon ajattelemista.

— Mitä olisin unohtanut?

— Eilen lankesi maksettavaksi ensi erä kaulanauhan hintaa, — selitti Böhmer arasti.

— Olette siis myynyt sen kaulanauhan?

— Kuinka?… sopersi Böhmer luoden kuningattareen ällistyneen katseen. — Minusta näyttää, että…

— Ja ostajat jättivät maksamatta, Böhmer parka? Sepä on Ikävä juttu. Semmoisten ihmisten olisi pitänyt tehdä, niinkuin minä tein: kun eivät voineet maksaa, piti heidän luopua kaulanauhasta vaatimatta käsirahaa takaisin.

— Mi-mitä… änkytti jalokivikauppias horjahtaen kuin varomaton matkamies, joka äkkiä on saanut auringonpistoksen.

— Mitä teidän majesteettinne suvaitsi minulle sanoa?

— Minä sanon, hyvä Böhmer, että jos kymmenen ostajaa jättää teille takaisin kaulanauhan, niinkuin minä jätin, ja saatte pitää hyvänänne kahden sadan viidenkymmenen tuhannen livren käsirahan, karttuu siitä teille kaksi ja puoli miljoonaa ja kaupan päälle kaulanauha.

— Teidän majesteettinne sanoo jättäneensä minulle kaulanauhan takaisin, niinkö? — huudahti Böhmer hikoillen.

— Juuri niin sanon, — vastasi kuningatar tyynesti. — Mikä teitä vaivaa?

— Mitä? — jatkoi jalokivikauppias. — Kieltääkö teidän majesteettinne ostaneensa minulta kaulanauhan?

— Kuulkaapa nyt, mitä ilveilyä tämä on? — sanoi kuningatar ankarasti. — Vai onko teidän kirottu kaulanauhanne määrätty aina riivaamaan jonkun ihmisen?

— Mutta, — väitti Böhmer, jonka kaikki jäsenet tutisivat, — minusta tuntui kuin olisin kuullut teidän majesteettinne omasta suusta… että timanttinen kaulanauha on jätetty minulle takaisin… että teidän majesteettinne on sen jättänyt takaisin.

Kuningatar pani käsivartensa ristiin ja silmäili Böhmeriä.

— Onneksi, — sanoi hän, — minulla on hallussani jotakin, millä voin virkistää muistianne, sillä huonomuistinen te olette, herra Böhmer, jotten sanoisi pahempaa.

Hän astui nyt lipastonsa luo ja otti siitä erään paperin, jonka levitti, katsahti siihen ja ojensi sen onnettomalle Böhmerille.

— Toivoakseni käsiala on kyllin selvä, — sanoi hän ja istuutui voidakseen paremmin tarkastella jalokivikauppiasta, kun tämä luki.

Böhmerin kasvoissa kuvastui aluksi täydellisintä epäilystä, sitten asteettain äärimmäistä kauhua.

— Mitä sanotte? — kysyi kuningatar. — Tottahan tunnette tuon kuitin, joka nimenomaan todistaa, että olette saanut kaulanauhan takaisin, ja jollei teiltä ole unohtunut oma nimenne…

— En minä ole allekirjoittanut tätä kuittia, — puhkui Böhmer tukehtumaisillaan raivosta ja pelästyksestä.

Kuningatar sävähti ja iski mieheen musertavan katseen salamoivista silmistään.

— Kiellättekö? — kysyi hän.

— Kiellän jyrkästi… Vaikka minulta paikalla vietäisiin vapaus tai henki, väitän sittenkin, etten ole saanut kaulanauhaa takaisin enkä piirtänyt tähän paperiin nimeäni. Vaikka tuossa olisi mestauslava ja pyöveli vieressä, niin toistaisin yhä: En, teidän majesteettinne, minä en ole tätä kuittia kirjoittanut.

— Silloin, monsieur, — sanoi kuningatar hiukan vaaleten, — olen minä muka varastanut teiltä ja pidän kaulanauhaa hallussani?

Böhmer penkoi lompakostaan esille kirjeen, jonka ojensi vuorostaan kuningattarelle.

— En usko, madame, — sanoi hän kunnioittavalla, mutta liikutuksen murtamalla äänellä, — että teidän majesteettinne olisi kirjoittanut tämän sitoumuksen, jos olisi tahtonut luovuttaa kaulanauhan takaisin.

— Mikä paperilappu tämä on? — huudahti kuningatar. — Minä en ole koskaan tätä kirjoittanut. Onko tämä minun käsialaani?

— Se on allekirjoitettu, — sammalsi Böhmer heikosti.

Marie-Antoinette de France … Te olette hullu! Olenko minä syntyisin ranskatar, minä? Enkö minä ole Itävallan arkkiherttuatar? Eikö teistäkin olisi hassua, että kirjoittaisin nimeni tuolla tapaa? Kuulkaapa, herra Böhmer, tämä ansa on liian törkeä. Sen saatte sanoa väärentäjillenne.

— Väärentäjilleni… änkytti jalokivikauppias, joka oli vähällä pyörtyä. — Teidän majesteettinne epäilee siis minua, Böhmeriä?

— Epäilettehän tekin minua, Marie-Antoinettea, — sanoi kuningatar ylpeästi.

— Mutta tuo kirje, — väitti Böhmer vielä ja viittasi paperiin, joka yhä oli kuningattaren kädessä.

— Ja tuo kuitti, — vastasi tämä viitaten paperiin, jota Böhmer ei ollut hellittänyt.

Jalokivikauppiaan täytyi nojata tuoliin, kun lattia tuntui keinuvan. Hän läähätti, ja huimauksen kalpeutta seurasi uhkaavan halvauksen heleä puna.

— Antakaa takaisin kuittini, — sanoi kuningatar. — Minusta se on pätevä, ja tässä saatte kirjeen, jonka allekirjoituksena on Marie-Antoinette de France. Yliprokuraattori ilmoittaa teille, minkä arvoinen se on.

Ja heitettyään hänelle kirjeen, kun oli temmannut kuitin hänen kädestään, käänsi kuningatar hänelle selkänsä ja poistui viereiseen huoneeseen jättäen oman onnensa nojaan miesparan, joka ei kyennyt mitään ajattelemaan ja vastoin kaikkia hovitapoja vaipui nojatuoliin.

Muutaman minuutin kuluttua Böhmer tointui sen verran, että pääsi huumaantuneena ulos ja kiirehti tapaamaan Bossangea, jolle kertoi asian menon niin hätääntyneellä tavalla, että yhtiömies alkoi häntä pahasti epäillä. Mutta hän toisti ilmoituksensa niin moneen kertaan ja niin tarkoin, että Bossange rupesi repimään tekotukkaansa ja Böhmer omaa tukkaansa, mikä näky oli ohitse kulkevista ja vaunuihin kurkistelevista perin surkea ja samalla hassunkurinen.

Mutta kun ei voi koko päiväksi jäädä vaunuihin ja kun teko- tai omaa tukkaa repien lopulta osuu päälakeen, jonka alla on tai pitää olla ajatuksia, niin saivat jalokivikauppiaat kiinni siitä ajatuksesta, että olisi yhteisvoimin, jos mahdollista, pyrittävä kuningattaren luo saamaan edes jotakin selityksen tapaista. He astuivat siis surkuteltavassa mielentilassa linnaan päin ja kohtasivat erään upseerin, joka kuningattaren puolesta kutsui hänen luokseen jommankumman. Helppo on kuvitella, kuinka he riemastuneina kiireesti tottelivat, ja heidät saatettiin heti hänen majesteettinsa luo.

29.

Roi ne puis, prince ne daigne, Rohan je suis.

[Rohanien vaalilause; suomeksi: Kuningas en voi (olla), prinssi en viitsi, Rohan olen. — Rohanit olivat Bretagnen prinssejä siltä ajalta, jolloin se maakunta oli itsenäinen. Tämä ylhäinen ja itsetietoinen suku sammui heinäk. 13. p:nä 1916 uskaliaalla yöllisellä tiedustusretkellä saksalaisten ampumalinjalle. Suom. ]

Kuningatar näkyi odottavan maltittomasti ja huudahtikin kohta, kun huomasi jalokivikauppiaat:

— Ahaa, herra Bossange! Vai olette hankkinut apuväkeä, Böhmer! Sitä parempi.

Böhmerillä ei ollut mitään sanottavaa; sitä enemmän hän ajatteli. Sellaisella hetkellä on parasta toimia liikkeillä: Böhmer heittäytyi siis Marie-Antoinetten jalkain juureen. Tämä temppu oli hyvin ilmehikäs, ja Bossange hänen yhtiömiehenään teki samoin.

— Hyvät herrat, — sanoi kuningatar, — nyt olen tyyni enkä aio enää kiihtyä. Sitäpaitsi on mieleeni johtunut jotakin, mikä saa minut arvostelemaan teitä toisin. Varmaankin olemme, te ja minä joutuneet jonkin pikku kepposen uhriksi… mutta minusta se ei enää ole salaperäinen.

— Oi, madame! — huudahti Böhmer ihastuneena näistä sanoista. — Teidän majesteettinne ei siis enää epäile, että me olisimme… voi, kuinka vaikeata on sitä sanaa lausua… tarkoitan väärentäjiä.

— Vakuutan teille, että minun on yhtä vaikeata sitä kuulla kuin teidän lausua, — vastasi kuningatar. — En minä enää teitä epäile.

— Epäileekö teidän majesteettinne jotakuta muuta?

— Vastatkaa kysymyksiini. Sanotte, ettei teillä enää ole timanttikoristetta?

— Ei ole enää, — vastasivat jalokivikauppiaat yhtaikaa.

— Teidän ei tarvitse tietää, kelle olin jättänyt kaulanauhan teille vietäväksi… se asia koskee vain minua. Onko luonanne käynyt… oletteko tavannut kreivitär de la Motten?

— Anteeksi, madame, olemme kyllä hänet tavanneet…

— Jättikö hän teille mitään… minun puolestani?

— Ei, madame. Kreivitär sanoi vain: Odottakaa.

— Mutta kuka antoi teille sen kirjeen?

— Kirjeen? — toisti Böhmer. — Tämän kirjeen, jonka teidän majesteettinne näki, toi meille tuntematon henkilö myöhään eräänä iltana.

Ja hän näytti väärennettyä kirjettä.

— Vai niin, — sanoi kuningatar, — hyvä on. Huomaatte siis, ettei se tullut suoraan minulta.

Hän soitti, ja huoneeseen tuli muuan lakeija.

— Toimittakaa kutsu kreivitär de la Mottelle, — sanoi kuningatar tyynesti. — Ettekö ole tavannut ketään, — jatkoi hän yhtä levollisesti, — esimerkiksi kardinaali de Rohania?

— Kyllä, madame, kardinaali de Rohan on käynyt meiltä kysymässä…

— Hyvä, — keskeytti kuningatar. — Ei mennä vielä pitemmälle. Niin kauvan kuin kardinaali de Rohan on sekaantuneena tähän asiaan, ei teillä ole syytä epätoivoon. Arvaan, että rouva de la Motte sanoessaan: Odottakaa, tarkoitti… Ei, en arvaa mitään enkä tahdokaan arvata… Menkää vain sanomaan kardinaalille, mitä olette kertoneet minulle; älkää viivytelkö ja lisätkää vielä, että minä tiedän kaikki.

Tämän toivonkipinän elähyttäminä jalokivikauppiaat loivat toisiinsa jo vähemmän kauhistuneita silmäyksiä. Bossange, joka myös tahtoi osaltaan jotakin sanoa, uskalsi hiljaa lausua:

— Mutta kuningattarella on hallussaan väärä kuitti, ja väärennys on aina rikos.

Marie-Antoinette rypisti kulmakarvojaan.

— Tosin tämä kuitti, — sanoi hän, — on väärennetty, ellette ole saanut timanttejanne. Mutta väärennyksen perille päästään vain siten, että saan yhtaikaa kuulustella teitä ja sitä, jonka toimeksi annoin viedä timantit takaisin.

— Milloin vain teidän majesteettinne käskee, — sanoi Bossange. — Rehelliset kauppiaat eivät pelkää valaistusta tähän asiaan.

— Menkää siis etsimään valaistusta kardinaali de Rohanilta; hän yksin voi meitä opastaa.

— Ja teidän majesteettinne sallii meidän tulla ilmoittamaan, minkä vastauksen saamme? — kysyi Böhmer.

— Sen saan tietää ennen kuin te, — vastasi kuningatar. Minä juuri autan teidät pulasta. Menkää nyt.

Heidän mentyään kuningatar lähetti maltitonna kuriirin toisensa jälkeen hakemaan rouva de la Mottea. Mutta nyt emme seuraa häntä etsiskelyssä ja epäluuloissa, vaan jätämme hänet kiirehtiäksemme jalokivikauppiasten mukana hakemaan niin ikävöityä totuutta.

Kardinaali oli kotona lukemassa raivostuneena pientä kirjelippua, jonka rouva de la Motte juuri oli hänelle lähettänyt, kuten siinä sanottiin, Versaillesista. Se oli julma kirje ja riisti kardinaalilta kaiken toivon, kehoitti luopumaan kaikista haaveista, kielsi enää tuttavallisesti ilmestymästä Versaillesiin ja vetosi hänen ritarillisuuteensa, jottei hän pyrkisi mahdottomiksi käyneisiin suhteisiin. Prinssi ihan hätkähti lukiessaan nämä viime sanat ja tarkkasi uudestaan kirjaimia yksitellen. Hän näytti vaativan itse paperiakin tilille töykeistä lauseista, joita säälimätön käsi oli muovaellut.

— Kiemaileva, oikullinen, uskoton! — huusi hän epätoivoissaan. — Mutta kyllä minä kostan!

Hän koki keksiä edes laihan lohdutuksen perusteita, jotka lienevät heikkojen sydämien lemmentuskaa, mutta eivät itse rakkaudesta paranna.

— Neljä kirjettä hän on minulle lähettänyt, — ajatteli hän, — toinen toistaan tylympiä, kohtuuttomampia! Vain oikun vuoksi hän otti vastaan ihailuni! Tätä nöyryytystä en antaisi hänelle anteeksi sittenkään, vaikkei hän minua uhraisi kenenkään uuden vuoksi.

Ja onneton petetty mies luki toivon palavalla innolla uudelleen kirjeitään, joissa ankaruus pahanilkisesti paisui aste asteelta. Viimeinen oli sellainen häijyyden mestariteos, että se lävisti kardinaaliparan sydämen, ja kuitenkin hän oli niin rakastunut, että vastustushalusta oikein nautinnokseen luki moneen kertaan näitä säälimättömiä viestejä, joiden rouva de la Motte sanoi olevan kotoisin Versaillesista.

Juuri silloin saapuivat jalokivikauppiaat hänen hotelliinsa. Hän hämmästyi suuresti kuullessaan, että he kaikin mokomin pyrkivät hänen puheilleen. Kolmasti hän ajoi pois kamaripalvelijansa, mutta tämä palasi neljännen kerran ilmoittamaan, että Böhmer ja Bossange uhkasivat jäädä odottamaan, ellei heitä väkivallalla karkoiteta.

— Mitä se merkitsee? — tuumi kardinaali. — Antakaa heidän tulla.

He astuivat sisään. Riutuneista kasvoista näkyi selvästi, että heillä oli ollut kova ruumiillinen ja sielullinen kamppailu. Jos he olivat toisessa voittaneet, olivat he toisessa joutuneet tappiolle. Milloinkaan ei ollut sekaisempien aivojen ansioksi jäänyt esittää ajatuksiaan kirkkoruhtinaan edessä.

— Sanokaapa ensiksikin, herrat juvelisepät, — huusi kardinaali, — mitä tunkeilevaisuutenne merkitsee! Onko teillä mitään vaatimuksia?

Tämän vastaanoton sävy herätti yhtiömiehissä jäätävää kauhua.

— Käykö täällä samoin kuin siellä? — näkyi Böhmer silmäniskulla kysyvän kumppanillaan.

— Ei, ei, — vastasi tämä urheasti sovitellen tekotukkaansa. — Minä puolestani ryntään vaikka mitä vastaan.

Ja melkein uhmaavasti hän astui askeleen eteenpäin, kun taas varovampi Böhmer pysyi takana. Kardinaali luuli heitä hulluiksi ja lausui sen heille vasten kasvoja.

— Monseigneur, — äännähti epätoivoinen Böhmer päästäen joka tavun jälkeen huokauksen, — oikeutta ja laupeutta! Pelastakaa meidät raivosta, älkää pakottako rikkomaan sitä kunnioitusta vastaan, jota ansaitsee niin suuri, niin kuuluisa prinssi.

— Joko ette ole hulluja, — vastasi kardinaali, — ja silloin teidät viskataan ulos akkunasta, taikka olette hulluja, jolloin teidät vain ajetaan ovesta ulos. Valitkaa Itse!

— Monseigneur, me emme ole hulluja… meiltä on varastettu!

— Mitä se minuun kuuluu? — tiuskasi kardinaali. — Enhän minä ole poliisi.

— Mutta teillä on ollut kaulanauha hallussanne, — nyyhkytti Böhmer. — Teidän täytyy todistaa oikeudessa, teidän täytyy…

— Vai kaulanauha! — keskeytti prinssi. — Sekö teiltä on varastettu?

— Se juuri, monseigneur.

— Mitä siitä sanoo kuningatar? — kysyi kardinaali ilmaisten hiukan harrastusta.

— Hän lähetti meidät teidän luoksenne.

— Se on hyvin suosiollista hänen majesteettinsa puolelta. Mutta mitä minä sille voin, miesparat?

— Te voitte kaikki, monseigneur, te voitte sanoa, minne se on joutunut.

— Minäkö?

— Varmaankin.

— Hyvä herra Böhmer, tuolla tapaa voisitte minua puhutella, jos kuuluisin siihen varasjoukkoon, joka on kuningattarelta siepannut kaulanauhan.

— Ei sitä ole kuningattarelta varastettu.

— No keltä siis, Herran nimessä?

— Kuningatar väittää, ettei se ollutkaan hänen hallussaan.

— Niinkö hän väittää? — sanoi kardinaali epäröiden. — Mutta onhan teillä hänen sitoumuksensa.

— Kuningatar sanoo, että se sitoumus on väärennetty.

— Mitä ihmettä! — huudahti kardinaali. — Teiltä menee pää sekaisin, hyvät herrat.

— Eikö ole niin, kuin sanoin? — kysyi Böhmer Bossangelta, joka myönsi kolmeen kertaan.

— Kenties kuningatar väitti niin senvuoksi, että joku oli hänen luonaan silloin, kun puhuitte asiasta, — huomautti kardinaali.

— Ei siellä ollut ketään, mutta tässä ei ole vielä kaikki.

— No mitä vielä?

— Kuningatar ei ole ainoastaan väittänyt, että meidän saamamme kirje on väärennetty, vaan hän näytti meille kuittia, jossa me muka tunnustamme saaneemme timantit takaisin.

— Teidän kuittianne! Ja se kuitti…

— On yhtä väärä kuin toinenkin paperi. Herra kardinaali sen varmaankin tietää.

— Väärä… kaksi väärennystä… ja sanotte, että minä muka tiedän?

— Tietysti, sillä te kävitte meille vakuuttamassa samaa, mitä rouva de la Motte oli sanonut, ja tiesitte myös, että olimme myyneet kaulanauhan kuningattarelle ja että se oli hänen hallussaan.

— Nämähän ovat perin vakavia asioita, — sanoi kardinaali ja pyyhkäisi kädellä otsaansa. — Koetetaan nyt hieman selvitellä. Minun osuuteni tässä kaupassa oli muistaakseni seuraavanlainen. Ensiksi ostin hänen majesteettiaan varten tuon kaulanauhan ja suoritin alkumaksuna kaksisataaviisikymmentä tuhatta livreä.

— Aivan niin, monseigneur.

— Sitten saitte sitoumuksen itse kuningattarelta, ainakin niin ilmoititte, ja siihen hän oli merkinnyt maksuajat. Varmuutena oli hänen omakätinen allekirjoituksensa.

— Hänen omakätinen… Väitätte siis, että kuningatar itse oli kirjoittanut?

— Näyttäkää se minulle.

— Tässä se on.

Jalokivikauppiaat ottivat sen esille, ja kardinaali katsahti siihen.

— Kuinka lapsellisia te olette! — huudahti hän. — Tässä on Marie-Antoinette de France … Mutta onhan kuningatar Itävallan keisarin tytär! Teiltä on kavallettu; käsiala ja allekirjoitus… molemmat väärennettyjä!

— Mutta siiloin, — huusivat jalokivikauppiaat epätoivon kuilussa, — täytyy rouva de la Motten tuntea väärentäjä ja varas.

Tämän huomautuksen totuus yllätti kardinaalin.

— Kutsutaan rouva de la Motte tänne, — sanoi hän hämmästyneenä.

Ja samoin kuin kuningatar, soitti hänkin. Hänen palvelijansa kiirehtivät tavoittamaan Jeannea, jonka vaunut eivät voineet vielä olla kaukana.

Mutta Böhmer ja Bossange, jotka turvautuivat kuningattaren lupauksiin kuin jänikset pensaisiin, toistivat:

— Missä kaulanauha on? Missä kaulanauha on?

— Tässä menevät korvat lukkoon, — sanoi kardinaali harmissaan. — Kuinka minä tiedän, missä kaulanauhanne on? Jätin sen kuningattarelle, muuta en tiedä.

— Mutta ellemme saa maksua, vaadimme kaulanauhan takaisin! — hokivat molemmat kauppiaat.

— Hyvät herrat, se ei koske minuun, — toisti kardinaali vimmastuneena ja valmiina paiskauttamaan velkojat ovesta ulos.

— Rouva de la Motte, kreivitär de la Motte on syössyt meidät perikatoon, — huusivat Böhmer ja Bossange epätoivosta käheinä.

— Rouva de la Motten rehellisyyttä kiellän epäilemästä sillä uhalla, että saatte paikalla selkäänne.

— Mutta joku on rikollinen, — sanoi Böhmer surkeasti. — Tottahan joku on syypää näihin kahteen väärennykseen.

— Kenties minä? — kysyi kardinaali kopeasti.

— Monseigneur, sitä emme tietystikään väitä.

— No mitä te minulta tahdotte?

— Herran nimessä, selitystä, monseigneur.

— Odottakaa, kunnes itse saan jonkin selityksen.

— Mitä vastaamme kuningattarelle, joka myös ärjyy meitä vastaan?

— Mitä hän siis sanoo?

— Että kaulanauha on joko teillä, monseigneur, tai rouva de la Mottella, mutta ei suinkaan hänellä.

— Vai niin, — sanoi kardinaali kalveten häpeästä ja vihasta. — Menkää sanomaan kuningattarelle… Ei, älkää sanoko hänelle mitään. Muutenkin on jo häväistystä kylliksi. Mutta huomenna… huomenna, kuuletteko, minä luen messun Versaillesin kappelissa. Tulkaa sinne, saatte nähdä minun astuvan kuningattaren luo ja kysyvän häneltä, eikö kaulanauha ole hänen hallussaan, ja silloin kuulette hänen vastauksensa. Jos hän minunkin edessäni kieltää… silloin, hyvät herrat, minä olen Rohan ja minä maksan!

Lausuttuaan nämä sanat niin arvokkaasti, ettei sitä voi pelkällä suorasanaisella puheella kuvata, prinssi laski luotaan molemmat yhtiömiehet, jotka poistuivat takaperin sysien toisiaan kyynärpäillä.

— Siis huomenna, monseigneur? — sammalsi Böhmer.

— Huomenna, kello yksitoista, Versaillesin kappelin luona, — vastasi kardinaali.

30.

Miekkailutaitoa ja valtioviisautta.

Seuraavana päivänä kello kymmenen aikaan saapuivat Versaillesin linnaan parooni de Bréteuilin vaakunalla koristetut vaunut.

Ne lukijamme, jotka muistavat Balsamon ja Gilbertin jutun, eivät liene unohtaneet, että herra de Bréteuil, kardinaali de Rohanin kilpailija ja mieskohtainen vihamies, jo kauvan oli vaaninut tilaisuutta antaakseen viholliselleen surmaniskun. Tällöin on valtioviisaus miekkailutaitoa etevämpi, koska jälkimäistä harjoittavan on heti suunnattava hyvä tai huono pistonsa, mutta diplomaateilla on aikaa viisitoista vuotta tai enemmänkin, jos niin tarvitaan, valmistuakseen iskemään niin kuolettavasti kuin suinkin.

Tuntia aikaisemmin oli herra de Bréteuil pyytänyt päästä kuninkaan puheille ja tapasi hänet pukeutumassa mennäkseen messuun.

— Mainio sää, — sanoi kuningas iloisesti, kun diplomaatti oli astunut hänen työhuoneeseensa, — kerrassaan sopiva neitsyt Maarian taivaaseenastumisen päiväksi. Katsokaapa, taivaalla ei näy pilven hattaraakaan.

— Olen kovin pahoillani, sire, — vastasi ministeri, — että minun on pakko tuoda pilvi teidän majesteettinne otsalle.

— Mitä nyt? — sanoi kuningas, jonka kasvot todella synkistyivät. — Vai niin ikävästi tämä päivä alkaa! — Mitä on tapahtunut?

— Sen kertominen tuntuu pulmalliselta, sire, varsinkin siksi, että asia ei ensi näkemältä kuulu minun ministeritoimeni alalle. Siinä on puhe eräästä varkaudesta, ja oikeastaan se olisi jätettävä poliisiministerin huoleksi.

— Onko varastettu? — huudahti kuningas. — Te olette oikeusministeri, ja varkaat joutuvat aina lopulta tekemisiin oikeuden kanssa. Asia koskee siis myös oikeusministeriä. Puhukaa siis.

— Asianlaita on seuraava. Varmaankin on teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä timanttisesta kaulanauhasta?

— Böhmerinkö?

— Juuri Böhmerin, sire.

— Siitäkö, josta kuningatar ei huolinut?

— Samasta.

— Sen hylkääminen tuotti minulle komean "Suffren" laivan, — sanoi kuningas hieroen kämmeniään.

— Se kaulanauha on varastettu, — sanoi parooni välittämättä siitä, kuinka paljon pahaa saisi toimeen.

— Ikävä juttu, perin ikävä, vastasi kuningas. — Se koriste oli kallis, mutta timantit voi helposti tuntea. Niiden paloittelu veisi varkaudesta kaiken edun, ja ellei niitä rikota, saa poliisi kyllä asiasta selon.

— Sire, — keskeytti herra de Bréteuil, — ei tämä ole tavallinen varkaus. Siihen sekaantuu huhuja.

— Huhuja! Mitä tarkoitatte?

— Väitetään, sire, että kuningatar on pitänyt sitä koristetta hallussaan.

— Mitä ihmettä! Juuri minun läsnäollessani hän sen hylkäsi eikä tahtonut sitä katseitakaan. Hulluutta, mahdotonta, parooni! Kuningatar ei ole ottanut sitä kaulanauhaa haltuunsa.

— Sire, minä en käyttänyt täsmällistä sanaa. Parjaus on aina niin sokea käydessään hallitsijain kimppuun, että oikea sana olisi kuninkaallisille korville liian loukkaava. Se, että kuningatar on pitänyt…

— Mutta, herra de Bréteuil, — sanoi kuningas hymyillen, — ei suinkaan minun tarvitse olettaa ihmisten sanovan, että kuningatar on varastanut?

— Sire, — riensi nyt ministeri selittämään, — kuningattaren sanotaan salavihkaa tehneen sen kaupan, jonka teidän läsnäollessanne hylkäsi; sanotaan… eikä minun tarvinne teidän majesteetillenne vakuuttaa, kuinka syvästi kunnioitukseni ja alttiuteni halveksivat moisia katalia huhuja… sanotaan, että jalokivikauppiailla on hänen majesteettinsa kuningattaren velkakirja, jossa vakuutetaan kaulanauhan olevan hänen hallussaan.

Kuningas kalpeni.

— Vai sanotaan niin, — toisti hän, — mutta mitä kaikkea ei sanota! Tämä on sittenkin merkillistä. Siitä en moittisi kuningatarta, jos hän olisikin jälkeenpäin ostanut kaulanauhan. Kuningatar on nainen, ja se kaulakoriste oli harvinaisen ihana. Jumalan kiitos, kuningatar voi puvustoonsa käyttää puolitoista miljoonaa, jos tahtoo. Sen kyllä hyväksyisin, eikä hän olisi tehnyt muuten väärin kuin että salasi minulta toivomuksensa. Mutta siihen ei ole kuninkaalla asiaa, vaan aviomiehellä, ja mies saa torua vaimoaan, jos tahtoo tai voi. Minä en tunnusta kellään olevan oikeutta siihen puuttua, ei panettelun hivenelläkään.

Parooni kumarsi kuunnellessaan näitä yleviä ja voimakkaita sanoja. Mutta Ludvig XVI oli vain näennäisesti luja. Kohta senjälkeen hän kävi taas epävarmaksi, levottomaksi.

— Ja sitäpaitsi, — sanoi hän, — mitä te puhuitte varkaudesta? Sanoittehan, että on varastettu! Jos on tehty varkaus, ei kaulanauha voisi olla kuningattaren hallussa. Olkaamme johdonmukaisia.

— Teidän majesteettinne säikäytti minua suuttumuksellaan, — vastasi parooni, — enkä osannut puhua loppuun.

— Suuttumuksellani!… Minäkö suuttunut? Mokomasta asiasta… parooni…

Ja kelpo kuningas remahti nauramaan.

— Kuulkaapa nyt, jatkakaa, sanokaa kaikki, vaikkapa sanoisitte, että kuningatar on myynyt kaulanauhansa juutalaisille. Naisparka… hänellä on usein rahantarve enkä hänelle aina anna.

— Juuri siitä minulla piti olemaan kunnia puhua teidän majesteetillenne. Kun kuningatar pari kuukautta sitten pyysi herra de Calonnen kautta viitta sataa tuhatta livreä, ei teidän majesteettinne katsonut hyväksi myöntää.

— Se on totta.

— No nyt sanotaan, että ne rahat oli aiottu ensi maksuksi kaulanauhasta, sitoumuksen mukaan. Kun kuningattarella ei ollut rahaa, kieltäytyi hän maksamasta.

— Entä sitten? — kysyi kuningas ruveten jo tarkkaavaksi, kuten tavallisesti käy, kun epäilystä seuraa todennäköisyys.

— Nyt alkaa se juttu, jonka tunnen olevani velvollinen kertomaan teidän majesteetillenne.

— Mitä? Vastako se alkaa, Herran nimessä? — huudahti kuningas ilmaisten hätääntymisensä parooni de Bréteuilille, joka tästä hetkestä pääsi voittopuolelle.

— Sire, kuningattaren sanotaan pyytäneen rahaa eräältä henkilöltä.

— Keltä? Joltakin juutalaiselta, niinkö?

— Ei, sire, ei juutalaiselta.

— Kuinka omituisesti te puhutte, herra de Bréteuil! Ahaa, kyllä arvaan, siinä on jokin ulkomainen juoni. Kuningatar lienee pyytänyt rahaa veljeltään, suvultaan. Tässä on mukana jotakin itävaltalaista.

Tunnettua on, kuinka epäluuloinen kuningas oli Wienin hoviin nähden.

— Parempi olisi ollut, — vastasi ministeri.

— Vai olisi se ollut parempi! Mutta keltä kuningatar on voinut pyytää rahaa?

— Sire, en oikein uskalla…

— Te hämmästytätte minua, monsieur, — sanoi kuningas nostaen päätään ja otti taas kuninkaallisen puhetavan. — Olkaa niin hyvä ja sanokaa heti rahanlainaajan nimi.

— Kardinaali de Rohan, sire.

— Eikö teitä hävetä mainita kardinaali de Rohania, koko maan velkaantuneinta miestä?

— Sire… vastasi Bréteuil ja laski katseensa.

— Tuo ilme ei minua miellytä, — lisäsi kuningas, — ja nyt teidän täytyy paikalla antaa selitys, herra oikeusministeri.

— Ei, sire, en mistään hinnasta, sillä mikään ei voi minua pakottaa päästämään huuliltani ainoatakaan sanaa, joka halventaisi kuninkaani tai kuningattareni mainetta.

Kuningas rypisti kulmakarvojaan.

— Kovin alhaalle nyt painumme, herra de Bréteuil, — sanoi hän. — Tuosta poliisiraportista lemahtaa likaviemärin tuoksuja, ja sieltä se onkin kotoisin.

— Kaikki parjaus huokuu myrkyllisiä höyryjä, ja siksi tulee kuningasten pontevin toimin puhdistaa ilma ympärillään, elleivät tahdo jättää kunniaansa sellaisen myrkyn uhriksi suorastaan valtaistuimella.

— Herra de Rohan, — mutisi kuningas. — Mutta kuinka se voisi olla edes todennäköistä? Onko kardinaali siis laskenut liikkeelle semmoisen huhun…

— Teidän majesteettinne voi helposti saada selville, onko kardinaali de Rohan hieronut kauppaa jalokivikauppiasten Böhmer ja Bossangen kanssa ja onko hän sopinut ehdoista ja määrännyt maksuajat.

— Todellako? — huudahti kuningas vihan ja mustasukkaisuuden vallassa.

— Se on tosiasia, joka tulee esille, jos vähänkään kuulustelee. Siitä menen takuuseen teidän majesteetillenne.

— Takaatte siis?

— Ehdottomasti, omalla vastuullani, sire. Kuningas alkoi kiivaasti kävellä edestakaisin.

— Nämä ovat kauheita asioita, — sanoi hän, — mutta vielä en näe merkkiäkään varkaudesta.

— Sire, jalokivikauppiaat sanovat, että heillä on sitoumus kuningattarelta, jonka hallussa muka kaulanauha siis on.

— Ahaa, — sanoi kuningas ruveten taas toivomaan. — Hän kieltää! Tehän sanoitte, että hän kieltää, Bréteuil.

— Olenko koskaan antanut teidän majesteettinne luulla, etten olisi varma kuningattaren syyttömyydestä? Olisiko minua kohdannut se onnettomuus, ettei teidän majesteettinne näkisi sydämessäni sitä kunnioitusta ja rakkautta, jota tunnen puhtainta naista kohtaan?

— Syytättekö siis vain herra de Rohania…

— Ulkonaiset seikat ovat häntä vastaan…

— Se on vakava syytös, parooni.

— Joka ehkä raukee, kun tutkitaan, mutta tutkimus on välttämätön. Huomatkaa, sire, että kuningatar ei myönnä kaulanauhan olevan hänen hallussaan; että jalokivikauppiaat väittävät sen myyneensä kuningattarelle; että kaulanauhaa ei löydetä ja että sana varkaus on lausuttu kansan kesken kardinaali de Rohanin ja kuningattaren pyhitetyn nimen yhteydessä.

— Se on totta, se on totta, — myönsi kuningas hämmentyneenä. — Te olette oikeassa, Bréteuil; tämä asia on perinjuurin tutkittava.

— Välttämättä, sire.

— Mutta kah, kuka tuolla parvekkeella käy? Eikö se ole kardinaali de Rohan menossa kappeliin?

— Ei, sire. Kardinaali ei voi vielä tulla. Kello ei ole yksitoista, ja kun kardinaali toimittaa tänään messun, täytyy hänellä olla yllään papillinen virkapukunsa. Ei tuo ohikulkija ole hän. Teidän majesteetillanne on vielä puoli tuntia aikaa.

— Mitä siis tehdä? Noutaa hänet tänne ja kysyä?

— Ei, sire. Sallikaa minun antaa hyvä neuvo. Asiasta ei nosteta melua, ennenkuin teidän majesteettinne on puhunut kuningattaren kanssa.

— Hyvä on, — vastasi kuningas. — Häneltä saan kuulla totuuden.

— Siitä ei epäilystäkään, sire.

— Istukaapa nyt tuohon, parooni, ja kertokaa avoimesti, lieventämättä, mitä kaikkea on tapahtunut ja kuinka sitä selitetään.

— Minulla on kaikki yksityiskohdat salkussani todistuksilleen.

— Siis asiaan käsiksi! Mutta odottakaa, kunnes olen käskenyt sulkea oven. Olin kyllä luvannut kahdelle henkilölle vastaanoton nyt aamupäivällä, mutta jääköön toistaiseksi.

Kuningas antoi määräyksensä, istuutui sitten ja katsahti vielä akkunasta.

— Mutta nyt tuella on kardinaali, — sanoi hän. — Katsokaa itse.

Bréteuil nousi, läheni akkunaa ja kurkisti verhon takaa. Siellä oli todellakin Rohanin prinssi täydessä kardinaali- ja arkkipiispanpuvussa juuri menossa siihen huoneustoon, joka oli hänelle varattu joka kerta, kun hän tuli Versaillesiin juhlallisesti messuamaan.

— Tulipa hän vihdoinkin! — huudahti kuningas ja nousi seisaalle.

— Sitä parempi, — vastasi ministeri. — Selitys ei siedäkään viivytystä.

Ja sitten hän alkoi esittää kuninkaalle tietojaan niin hartaasti kuin ihminen syöksee toisen perikatoon. Helvetillisen taitavasti hän oli salkkuunsa kerännyt kaikki, mikä voi kardinaalin tuhota. Kuningas huomasi pian, että todisteita karttui kardinaalin syyllisyydestä, mutta hänestä oli tuskallista nähdä, ettei yhtä nopeasti saatu todistuksia kuningattaren syyttömyydestä. Kärsivällisesti hän oli kestänyt tätä kidutusta neljännestunnin ajan, kun äkkiä kuului ääniä käytävän puolelta. Kuningas kuunteli, Bréteuil keskeytti lukemisensa. Ovelle naputti eräs upseeri.

— Mitä nyt? — kysyi kuningas, jonka hermot olivat kiihtyneet Bréteuilin esityksistä.

— Sire, — sanoi huoneeseen astunut upseeri, — kuningatar pyytää teidän majesteettianne tulemaan luoksensa.

— Nyt on sattunut jotakin uutta, — sanoi kuningas kalpeana.

— Kenties, — myönsi Bréteuil.

— Minä lähden kohta kuningattaren luo, — huudahti kuningas. — Odottakaa minua täällä, herra de Bréteuil.

— Hyvä, ratkaisu lähenee, — mutisi oikeusministeri.

31.

Aatelismies, kardinaali ja kuningatar.

Juuri silloin, kun herra de Bréteuil oli mennyt kuninkaan luo, oli herra de Charny kiihtyneenä pyytänyt päästä kuningattaren puheille. Tämä oli pukeutumassa ja näki parvekkeen puoleisesta akkunastan kuinka Charny itsepäisesti pyrki perille. Kuningatar antoi heti määräyksen, että Charny oli päästettävä sisälle, ennenkuin täysin ehti pyyntöään esittääkään, sillä hän alistui sydämensä vaatimukseen, ja ylevän ylpeästi hän sanoi itsekseen, että puhdas, sielullinen rakkaus, kuten herra de Charnyn, saa milloin tahansa näyttäytyä kuningatartenkin palatsissa. Charny astui sisään ja kosketti vavisten kättä, jonka kuningatar hänelle ojensi.

— Voi, madame, mikä onnettomuus! — sanoi hän tukahtuneella äänellä.

— Mikä teitä vaivaa? — huudahti kuningatar vaaleten, kun näki ystävänsä niin hätääntyneenä.

— Madame, tiedättekö, mitä äsken sain kuulla? Tiedättekö, mitä huhutaan? Tiedättekö, mitä kuninkaalle lienee jo kerrottu tai mitä hän jo huomenna tietää?

Kuningatar! tunsi kylmiä väreitä, muistellen sitä siveän nautinnon yötä, jolloin kenties jokin mustasukkainen, vihamielinen silmä oli hänet nähnyt puistossa Charnyn kanssa.

— Kertokaa kaikki, minä olen vahva, — vastasi hän painaen toista kättä rintaansa vasten.

— Sanotaan, madame, että olette ostanut Böhmer ja Bossangelta erään kaulanauhan.

— Olen sen jättänyt takaisin, — sanoi kuningatar.

— Lisäksi sanotaan, että olitte jättävinänne sen takaisin, että luulitte voivanne maksaa, että kuningas sen esti kieltämällä nimensä siitä maksumääräyksestä, jonka herra de Calonne esitti, että silloin käännyitte erään henkilön puoleen saadaksenne rahaa ja että se henkilö on teidän… rakastajanne.

— Ja te, monsieur, puhutte tuolla tapaa! — sanoi kuningatar ilmaisten äänessään mitä ylevintä luottamusta. — Antakaa niiden puhua, joiden tekee mieli. Rakastajan keksiminen on heistä parjausta varten vähemmän suloista kuin ystävyyssuhde on meidän kesken ihana ja pyhitetty totuus.

Charny vaikeni hämmästyneenä tästä voimakkaasta, lämpimästä kaunopuheisuudesta, joka huokuu tosirakkaudesta jokaisen jalon naissydämen hienoimpana tuoksuna. Mutta hänen vastauksensa viipyminen lisäsi kuningattaren levottomuutta.

— Mitä aiotte sanoa, herra de Charny? Parjauksen kieltä en opi koskaan ymmärtämään. Vai oletteko te oppinut?

— Madame, suvaitkaa kuunnella minua tarkoin; asia on vakava. Eilen kävin enoni, herra de Suffrenin kanssa hovin juvelikauppiasten Böhmerin ja Bossangen luona; sillä enoni on Intiasta tuonut muutamia timantteja, joiden arvosta hän tahtoi selvyyttä. Puhuttiin yhtä ja toista. Kauppiaat kertoivat komentajalle kauhean jutun, jota teidän majesteettinne vihamiehet olivat lisäilleet. Madame, minä olen ihan epätoivoissani; sanokaa minulle, että olette ostanut kaulanauhan; sanokaa myös, että se on maksamatta. Mutta älkää jättäkö minua siihen uskoon, että kardinaali de Rohan on puolestanne maksanut.

— Kardinaali de Rohan! — huudahti kuningatar.

— Niin, kardinaali de Rohan, jota sanotaan kuningattaren rakastajaksi… jolta kuningatar lainaa rahaa… jonka eräs onneton Charny niminen mies on nähnyt Versaillesin puistossa hymyilemässä kuningattarelle, polvillaan kuningattaren edessä ja suutelemassa hänen käsiään… joka sitten…

— Monsieur, — keskeytti Marie-Antoinette tuimasti, — jos minua selkäni takana epäilette, on siihen syynä se, ettei teissä ole rakkautta, kun olette luonani.

— Voi, vaara on uhkaava, — vastasi nuori mies. — En minä tullut pyytämään teiltä vilpittömyyttä ja rohkeutta, vaan rukoilemaan itselleni jotakin muuta.

— Sanokaa ensin, mistä vaarasta puhutte.

— Täytyy olla mielipuoli, ellei sitä aavista, madame. Kun kardinaali vastaa kuningattaren velasta… kun hän sen maksaa, syöksee hän kuningattaren turmioon. Tässä en tahdo kajotakaan kuolettavaan suruun, jota minulle tuottaa se luottamus, mikä teissä näkyy olevan kardinaali de Rohaniin. Ei, sellaisesta murheesta kuolee, mutta ei valita.

— Te olette hullu, — sanoi kuningatar vihastuneena.

— En minä ole hullu, mutta te olette onneton, perikatoon joutunut, madame. Näin teidät puistossa… Ei se ollut erehdys, sanon nyt. Tänään on paljastunut julma, murhaava totuus… Kardinaali voi ehkä kerskata…

Kuningatar tarttui Charnyn käsivarteen.

— Hullu, hullu, — toisti hän sanomattoman tuskaisesti. — Uskokaa vihaa, varjokuvia, mahdottomuuksia, mutta taivaan nimessä, sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, ette saa uskoa minua rikolliseksi… Rikollinen, se sana saisi minut syöksemään palavaan tuleenkin… Tehnyt rikoksen… ja kenen kanssa… minä, joka olen aina, kun teitä ajattelin, rukoillut Jumalaa antamaan anteeksi tämän ainoan ajatuksen, jota pidin rikoksena! Voi, herra de Charny, ellette halua, että hukun, että heitän henkeni, älkää koskaan sanoko epäilevänne minua, taikka paetkaa niin kauvas, ettei kaatumiseni kuulu korviinne sillä hetkellä, kun kuolen.

Olivier väänteli käsiään tuskassa.

— Kuulkaa minua, — sanoi hän, — jos tahdotte, että teen teille suuren palveluksen.

— Tekö, — huudahti kuningatar, — te, joka olette vihollisiani julmempi… sillä he vain syyttävät minua, mutta te epäilette! Ettäkö vastaanottaisin palveluksen siltä, joka minua halveksii… en koskaan, monsieur!

Olivier astui lähemmäksi ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä.

— Saatte nähdä, — sanoi hän, — etten minä ole sitä lajia, joka huokailee ja valittelee; hetket ovat kalliit, ja illalla olisi jo myöhäistä se, mitä nyt on tehtävä. Tahdotteko pelastaa minut epätoivosta pelastamalla itsenne häpeästä?

— Monsieur!…

— Minä en valikoi sanojani, kun on kuolema likellä. Ellette nyt minua kuule, niin sanon, että jo tänä iltana olemme molemmat kuolleita, te häpeästä, minä kuolemanne näkemisestä. Suoraan vihollista vastaan, madame, niinkuin sodassa! Suoraan kohti vaaraa, kohti kuolemaa! Menkäämme yhdessä vihollista vastaan, minä pelkkänä sotamiehenä, mutta urhoollisena, sen saatte nähdä, te majesteettisen väkevänä tuimimmassa käsikähmässä. Jos sorrutte, ette ainakaan yksin! Kuulkaa, madame, pitäkää minua veljenänne… Tehän tarvitsette rahaa… sen kaulanauhan maksuun?

— Minäkö?

— Älkää kieltäkö.

— Sanoinhan teille…

— Älkää sanoko, ettei kaulanauha ole hallussanne.

— Vannon teille…

— Älkää vannoko, jos tahdotte, että yhä rakastan teitä!…

— Olivier!

— Teillä on vielä yksi keino pelastaa samalla kunnianne ja minun rakkauteni. Kaulanauha maksaa kuusitoista sataa tuhatta livreä; olette jo maksanut kaksisataa viisikymmentä tuhatta. Tässä on puolitoista miljoonaa, ottakaa ne.

— Mitä se merkitsee?

— Älkää katselko näitä papereita, vaan ottakaa vastaan ja maksakaa velka.

— Te olette myynyt maatilanne! Kauppakirjat kirjoitettu minun nimelleni ja hinta kuitattu. Olivier, te hävitätte omaisuutenne minun tähteni. Teillä on hyvä ja jalo sydän, enkä enää arastele tunnustamasta kaikkea sellaiselle rakkaudelle. Olivier, minä rakastan teitä!

— Ottakaa vastaan.

— En, mutta minä rakastan teitä.

— Kardinaali de Rohan saa siis maksaa? Ajatelkaa, madame, ettei se ole jalomielistä teidän puoleltanne, vaan julmuutta, joka minut musertaa… Otattehan te vastaan kardinaalilta…

— Minäkö? Kuulkaapa nyt, herra de Charny, minä olen kuningatar, ja jos annan alamaisilleni rakkautta tai rikkautta, en koskaan ota kumpaakaan vastaan.

— Mitä siis aiotte?

— Sen saatte määrätä te. Mitä luulette kardinaali de Rohanin ajattelevan?

— Hän ajattelee, että te olette hänen rakastajattarensa.

— Nyt olette töykeä, Olivier…

— Puhun, niinkuin puhutaan kuoleman uhatessa.

— Mitä luulette jalokivikauppiasten ajattelevan?

— Että kun kuningatar ei voi maksaa, kardinaali maksaa hänen puolestaan.

— Mitä luulette yleisön ajattelevan kaulanauhasta?

— Että se on teillä, että olette sen kätkenyt, että myönnätte sen vasta sitten, kun sen on maksanut jalo kardinaali rakkaudesta teihin tai kuningas peläten häväistystä.

— Hyvä! Entä te, Charny, mitä te ajattelette? Kysyn suoraan: mitä ajattelette niistä kohtauksista, joita näitte puistossa?

— Madame, minusta näyttää, että teidän tarvitsee todistaa minulle syyttömyytenne, — vastasi aatelismies jäykästi.

Kuningatar pyyhki hikeä otsaltaan.

— Prinssi Louis, kardinaali de Rohan, Ranskan ylihovisaarnaaja! — huusi käytävästä muuan lakeija.

— Hän! — mutisi Charny.

— No nyt käy ihan mielenne mukaan, — sanoi kuningatar.

— Aiotteko ottaa hänet vastaan?

— Aioin juuri lähettää häntä kutsumaan.

— Mutta minä…

— Menkää tuonne toiseen huoneeseen ja jättäkää ovi raolleen, että paremmin kuulisitte.

— Madame!

— Joutukaa, kardinaali tulee.

Hän työnsi Charnyta menemään viereiseen huoneeseen, veti ovea kiinni sen verran kuin tarvittiin ja käski saattamaan kardinaalin luokseen.

Kynnykselle ilmestyi kardinaali de Rohan loistaen kirkollisessa juhlapuvussaan. Takana näkyi lukuisa saattue myös loistavissa puvuissa. Näiden kumartelevien henkilöiden joukossa nähtiin myös Böhmer ja Bossange hieman kömpelöinä juhlavaatteissaan.

Kuningatar astui vastaanottamaan kardinaalia koettaen saada esille hymyä, joka kuitenkin pian haihtui hänen huuliltaan.

Louis de Rohan oli vakava, jopa murheellinen. Hänessä oli taisteluun valmiin, uskaliaan miehen levollisuutta ja vilahdus uhkaavaa pappia, joka voi antaa anteeksi.

Kuningatar viittasi istumaan, mutta kardinaali jäi seisaalle.

— Madame, — sanoi kirkkoruhtinas ilmeisesti vavisten kumartaessaan, — minulla on ollut ilmoitettavana tärkeitä asioita teidän majesteetillenne, joka näytte tahallisesti karttavan läsnäoloani.

— Minäkö? — kummastui kuningatar. — Päinvastoin, herra kardinaali, aioin juuri kutsuttaa teidät tänne.

Kardinaali katsahti viereistä huonetta kohti.

— Olenko kahden kesken teidän majesteettinne kanssa? — kuiskasi hän. — Saanko puhua avoimesti?

— Aivan avoimesti. Älkää vähääkään arastelko… nyt olemme yksin.

Kuningattaren varma ääni näkyi tahtovan lennättää nämä sanat aatelismiehelle, joka piili viereisessä huoneessa. Hän nautti ylpeänä rohkeudestaan ja siitä varmuudesta, jonka tietysti tarkkaavana kuunteleva Charny saisi jo ensi sanoista.

Kardinaali teki päätöksensä. Hän siirsi tuolin lähelle kuningatarta ollakseen niin etäällä ovesta kuin mahdollista.

— Paljonpa teillä on valmistuksia, — sanoi kuningatar tekeytyen hilpeäksi.

— Mutta jos… mutisi kardinaali.

— Mitä jos? — kysyi kuningatar.

— Ei suinkaan kuningas tule tänne?

— Älkää pelätkö kuningasta tai ketään muutakaan, — vastasi Marie Antoinette vilkkaasti.

— Teitä vain pelkään, — sanoi kardinaali liikutetulla äänellä.

— Sitä vähemmän on pelkoon syytä. Enhän minä ole kammottava olento. Mutta sanokaa nyt asianne muutamin sanoin, selvällä äänellä, sillä minä pidän avomielisyydestä, ja jos arkailette, en oikein usko teitä rehelliseksi mieheksi. Älkää vielä innostuko! Minulle on sanottu, että teillä on jotakin valittamista minua vastaan. Puhukaa siis, minulle on taistelu mieleen, minä olen sellaista sukua, joka ei säikähdy. Tietääkseni te olette samanlainen. Mistä te minua moititte?

Kardinaali huokasi ja nousi taas seisaalle ikäänkuin vapaammin hengittääkseen. Vihdoin hän tunsi tyyntyvänsä ja aloitti.

32.

Selityksiä.

Kuten sanottu, kardinaali ja kuningatar olivat vihdoin vastatusten. Charny saattoi piilopaikkaansa kuulla joka ainoan sanan, ja molemmin puolin niin hartaasti halutut selitykset voitiin viimeinkin antaa.

— Madame — sanoi kardinaali kumartaen, — te tiedätte varmaankin, mitä nyt puhutaan kaulanauhamme johdosta?

— En, monsieur, sitä en tiedä, mutta iloista olisi kuulla se teiltä.

— Miksi teidän majesteettinne on jo niin kauvan pakottanut minut käyttämään kolmannen henkilön välitystä? Jos on syytä minua vihata, miksi minulle ei sitä suoraan sanota?

— En ymmärrä, mitä tarkoitatte, herra kardinaali, eikä minulla ole mitään syytä teitä vihata, mutta luullakseni ei keskustelumme voi koskea sitä asiaa. Olkaa siis niin hyvä ja antakaa tarkat tiedot kovaonnisesta kaulanauhasta. Aluksi sanokaa minulle, missä on rouva de la Motte?

— Samaa aioin kysyä teidän majesteetiltanne.

— Anteeksi, mutta jos kukaan voi tietää, missä rouva de la Motte on, niin luullakseni juuri te.

— Minäkö, madame? Miksi niin?

— Minä en ole teitä ripittämässä. Mutta minun tarvitsee puhutella rouva de la Mottea, olen lähettänyt kutsumaan häntä, ainakin kymmenen kertaa on haettu hänen kotoaan, mutta mitään vastausta ei ole saatu. Tämä katoaminen on kummallista, sen kai myönnätte.

— Minusta se on myös perin merkillistä, sillä minäkin olen kutsunut rouva de la Mottea luokseni ja jäänyt vastausta vaille niinkuin teidän majesteettinne.

— Jätetään siis kreivitär ja puhutaan omista asioistamme.

— Ei suinkaan, madame, vaan puhukaamme aluksi hänestä, sillä muutamat teidän majesteettinne sanat herättävät minussa sen tuskallisen epäluulon, että teidän majesteettinne moittii minua uutterasta seurustelusta kreivittären kanssa.

— Vielä en ole teitä mistään moittinut, monsieur, mutta malttakaa.

— Voi, madame, sellainen epäluulo selittäisi minulle, miksi teidän majesteettinne sielussa on närkästystä minua kohtaan, ja perin epätoivoisenakin voisin ymmärtää tähän asti hämäräksi jääneen ankaruuden, jota olen saanut puoleltanne kokea.

— Nyt taas emme käsitä toisiamme, — sanoi kuningatar. — Te puhutte niin merkillisen salaperäisesti, ja jottei sekaannus kävisi pahemmaksi, vaadin vihdoinkin selityksiä. Siis asiaan!

— Madame, — huudahti kardinaali pannen kätensä ristiin ja kuningatarta, — suokaa minulle se armo, ettei tarvitse poiketa toiseen asiaan. Vielä pari sanaa, ja me ymmärtäisimme toisiamme.

— Todellakin te puhutte semmoista kieltä, jota en ymmärrä. Puhutaan taas ranskaa! Missä se kaulanauha on, jonka jätin takaisin jalokivisepille?

— Takaisin jalokivisepille! — toisti kardinaali hämmästyneen näköisenä.

— Niin, minne olette sen pannut?

— Minäkö? Minähän en tiedä…

— Kuulkaapa nyt, asia on hyvin yksinkertainen. Rouva de la Motte sai kaulanauhan ja vei sen takaisin minun puolestani. Jalokivikauppiaat väittävät, ettei sitä ole heille tuotu. Minulla on hallussani kuitti, joka todistaa päinvastaista, mutta jalokivikauppiaat sanovat sen olevan väärennetyn. Rouva de la Motte voisi yhdellä sanalla selittää kaikki… mutta on kadonnut. Sallikaa minun nyt esittää arvelujani hämärien tosiasioiden sijaan. Rouva de la Motte on aikonut viedä timantit takaisin. Teillä on aina ollut, epäilemättä hyväntahtoisuudesta, se päähänpisto, että minut olisi houkuteltava ostamaan se koriste… itsehän te sen toitte minulle ja tarjouduitte puolestani maksamaan…

— Mutta teidän majesteettinne hylkäsi tarjoukseni perin jyrkästi, — sanoi kardinaali huoaten.

— No niin, te olette yhä pysynyt tuossa oikussanne, että kaulanauha jäisi minulle, ettekä arvatenkaan ole sitä luovuttanut takaisin kauppiaille, jotta saisitte minut vastedes siihen suostumaan. Rouva de la Motte on ollut heikko, hän kun tiesi, että vastustin tuota kauppaa, etten voinut sen hintaa suorittaa ja että olin jyrkästi päättänyt olla pitämättä timantteja, ellen voisi maksaa; hän on siis harrastaen muka minun etuani ollut yhdessä juonessa teidän kanssanne ja pelkää nyt suuttumustani, pysyen piilossa. Enkö ole antanut sekavalle asialle hyvää selitystä, vai mitä? Pitäkää hyvänänne, että moitin teitä kevytmielisyydestä, tästä nimenomaisten määräysteni rikkomisesta; te pääsette asiasta pienellä torumisella, ja siihen asia päättyy. Vieläpä lupaan antaa anteeksi rouva de la Mottelle, joka siis voi tulla esille piilostaan. Mutta valaiskaa tätä asiaa, monsieur, minä en siedä että tällä hetkellä pieninkään varjo synkistää elämääni. Minä en sitä siedä, kuuletteko?

Kuningatar oli lausunut nämä sanat niin painokkaasti, ettei kardinaali uskaltanut tai voinut keskeyttää, mutta heti kun kuningatar oli lakannut puhumasta, sanoi hän tukahuttaen huokauksen:

— Madame, tahdon vastata kaikkiin olettamuksiinne. Minä en ole pitänyt kiinni siitä ajatuksesta, että kaulanauha jäisi teille, sillä minähän olin varma, että se jo oli hallussanne. Minä en ole vähääkään juonitellut rouva de la Motten kanssa tämän kaulanauhan vuoksi. Minulla ei ole niitä timantteja sen enempää kuin jalokivikauppiailla tai teillä itsellänne, koska sanotte, ettei niitä teillä ole.

— Mahdotonta, — huudahti kuningatar kummastuneena. — Eikö kaulanauha ole teidän hallussanne?

— Ei, madame.

— Ettekö ole neuvonut rouva de la Mottea pysymään syrjässä?

— En, madame.

— Te ette siis pidä häntä kätkössä?

— En, madame.

— Ettekä tiedä, minne hän on mennyt?

— En enempää kuin teidän majesteettinne.

— Mutta kuinka siis selitätte tämän asian?

— Madame, minun täytyy tunnustaa, etten osaa sitä selittää. Sitäpaitsi en nyt ensi kertaa valita sitä, ettei kuningatar minua käsitä.

— Milloin olisi niin sattunut? Minä ainakaan en muista.

— Suvaitkaa, madame, palauttaa mieleenne ne kirjeet, jotka olen lähettänyt.

— Teidän kirjeenne! — hämmästyi kuningatar. — Oletteko te minulle kirjoittanut?

— Tosin liian harvoin, madame, ilmaistakseni kaikki, mitä oli sydämessäni.

Kuningatar nousi.

— Minusta näyttää, — sanoi hän, — että laskemme toisistamme pilaa. Siitä on tehtävä pikainen loppu. Mistä kirjeistä, te puhutte? Mitä teillä on sydämessänne tai sydämellänne… en oikein huomannut, kuinka äsken lausuitte?

— Hyvä Jumala, kenties olen eksynyt lausumaan liian kovaa sieluni salaisuuden!

— Minkä salaisuuden? Oletteko järjillänne, herra kardinaali?

— Madame!

— Älkää luikerrelko! Tuntuu siltä, kuin aikoisitte virittää minulle ansan tai hämmentää minut todistajain kuullen.

— Vannon, madame, etten ole sanonut mitään… Eikö täällä todella ole ketään kuuntelemassa?

— Ei, monsieur, tuhat kertaa ei, ei ole ketään. Selittäkää siis asianne, mutta perinpohjin, ja jos teillä on järki tallella, todistakaa se.

— Jospa rouva de la Motte olisi saapuvilla! Hän auttaisi minua… hän, meidän ystävämme… niin että teidän majesteetissanne taas heräisi, ellei suosio, niin ainakin muisti.

— Meidän ystävämme! Minun suosioni! Minun muistini! Minä olen kuin pilvistä pudonnut.

— Madame, pyydän teiltä, — sanoi kardinaali kiivastuneena kuningattaren katkerasta äänensävystä, — että säästäisitte minua. Teidän sopii kyllä olla enää rakastamatta, mutta älkää loukatko.

— Voi, hyvä Jumala! — huudahti kuningatar kalveten. — Mitä tuo mies sanoo?

— Hyvä on, — jatkoi kardinaali, jonka suuttumus yltyi, mitä kiihkeämmin veri alkoi kiehua, — varsin hyvä! Luulen olleeni kyllin varovainen ja hillitty, jottei teillä olisi syytä kohdella minua pahasti; sitäpaitsi moitin teitä vain pienestä vääryydestä. Minun ei olisi sopinut toistaa, mitä mielessäni on. Olisi pitänyt ymmärtää, että kun kuningatar sanoo: en tahdo enää, niin se on yhtä käskevä laki kuin naisen sanoessa: minä tahdon!

Kuningatar päästi kirkaisun ja tarttui kardinaalin pitsikoristeiseen hihaan.

— Sanokaa paikalla, monsieur, — kovisti hän vapisevalla äänellä, — olenko minä sanonut: en tahdo enää, taikka: minä tahdon? Kelle olen sanonut toista ja kelle toista?

— Minulle kumpaakin.

— Teille?

— Unohtakaa, että olette lausunut niistä sanoista toiset. Minä en unohda, että lausuitte toiset.

— Te olette heittiö, herra de Rohan, te valehtelette.

— Minä?

— Te olette raukka… parjaatte naista.

— Minäkö?

— Te olette kavaltaja… loukkaatte kuningatarta.

— Ja te, te olette sydämetön nainen, tunnoton kuningatar.

— Onneton mies!

— Te olette vähitellen saattanut minut itseenne rakastumaan hulluuteen asti. Te olette antanut minun huumautua toiveilla.

— Toiveilla! Hyvä Jumala! Olenko minä hullu vai onko tuo mies roisto?

— Olisinko koskaan uskaltanut pyytää yöllisiä kohtauksia, joita minulle soitte?

Kuningatar päästi raivostuneen kiljahduksen, johon vastasi huokaus viereisestä huoneesta.

— Kuinka minä olisin rohjennut, — jatkoi Rohanin prinssi, — tulla yksinäni Versaillesin puistoon, ellette olisi lähettänyt rouva de la Mottea minua noutamaan?

— Hyvä Jumala!

— Olisinko minä uskaltanut varastaa avaimen, jolla pääsin portista sisään?

— Hyvä Jumala!

— Minäkö olisin juljennut pyytää teitä tuomaan tämän ruusun… tämän ihaillun ja kirotun ruusun, jota suuteloni ovat kuivattaneet… polttaneet?

— Voi taivas!

— Minäkö teidät pakotin palaamaan seuraavanakin yönä ja tarjoomaan minulle molemmat kätenne, joiden ihana tuoksu yhä sekoittaa aivojani ja tekee minut hulluksi? Siitä teillä on syytä minua moittia.

— Jo riittää!

— Kuinka minä olisin hurjimmassakaan ylpeydessä koskaan arvannut haaveksia, että osakseni tulee sellainen kolmas yö… ihana kuutamo, suloinen hiljaisuus ja kavala rakkaus?

— Monsieur, monsieur! — huusi kuningatar peräytyen, — te herjaatte!

— Jumalani! — vastasi kardinaali kohottaen silmänsä taivasta kohti, — sinä tiedät, että saadakseni edelleen rakkautta tältä petolliselta naiselta olisin antanut omaisuuteni, vapauteni, henkeni!

— Herra de Rohan, jos tahdotte nuo kaikki säilyttää, täytyy teidän heti tunnustaa, että pyritte minut tuhoamaan, että olette itse keksinyt kaikki nuo kauheat asiat, ettette ole käynyt Versaillesissa yöllä…

— Olen kyllä käynyt, — vastasi kardinaali ylväästi.

— Panette henkenne alttiiksi, jos pysytte väitteissänne. — Rohan ei valehtele. Minä olen siellä käynyt.

— Herra de Rohan, taivaan nimessä sanokaa, ettette ole minua tavannut puistossa…

— Vaikka täytyisi kuolla, kuten uhkasitte, olen sittenkin tavannut juuri teidät puistossa, jonne rouva de la Motte minut saattoi.

— Vielä kerran! — huudahti kuningatar kuolonkalpeana väristen, — peruutatteko sananne?

— En.

— Toisen kerran kysyn teiltä: ettekö ole itse punonut tätä kataluutta minua vastaan?

— En.

— Viimeisen kerran, herra de Rohan, vaadin teitä tunnustamaan, että teidät on ehkä petetty, että tuo kaikki oli parjausta, haavetta, mahdotonta… ties mitä. Myönnättekö, että olen syytön, että voin olla syytön?

— En.

Kuningatar suoristautui uhkaavana ja juhlallisena.

— Saatte siis joutua, — sanoi hän, — tekemisiin kuninkaan oikeuden kanssa, koska jääväätte Jumalan oikeuden.

Kardinaali kumarsi vastaamatta. Kuningatar soitti niin kiivaasti, että monta kamarirouvaa tuli yhtaikaa sisälle.

— Ilmoittakaa hänen majesteetilleen, — sanoi hän kuivaten huuliaan, — että pyydän häntä hyväntahtoisesti saapumaan luokseni.

Muuan upseeri riensi täyttämään käskyä. Kardinaali oli päättänyt uhmata kaikkea ja jäi pelkäämättä erääseen nurkkaan. Marie-Antoinette astahti monta kertaa viereisen huoneen ovelle, mutta ei mennyt sisään, ikäänkuin olisi joka kerta oven edestä löytänyt menettämänsä maltin.

Tuskin oli kymmentä minuuttia kulunut tässä kauheassa, mykässä kohtauksessa, kun kynnykselle ilmestyi kuningas, toinen käsi pistettynä poimukauluksen väliin. Takana näkyi vieläkin muiden joukossa Böhmer ja Bossange, jotka säikähtyneinä aavistivat myrskyä.

33.

Vangitseminen.

Heti kun kuningas oli astunut huoneeseen, kääntyi kuningatar hänen puoleensa tavattoman kiihtyneenä.

— Sire, tässä on kardinaali de Rohan, joka puhuu aivan uskomattomia asioita; olkaa niin hyvä ja pyytäkää häntä ne toistamaan.

Kuullessaan nämä odottamattomat sanat, tämän äkillisen hyökkäyksen, kardinaali vaaleni. Asema olikin niin outo, että hän ei enää käsittänyt. Saattoiko hän, tekeytyen rakastajaksi, ollen uskollinen alamainen, selittää aviomiehelle, kuninkaalleen, sitä suhdetta, jossa väitti olevansa kuningattareen, toisen puolisoon? Mutta kuningas kysyi mietteisiinsä vaipuneelta kardinaalilta:

— Eikö asia koske erästä kaulanauhaa, monsieur? Siitä teillä kaiketi on minulle kerrottavana uskomattomia asioita. Puhukaa siis, minä kuuntelen.

Kardinaali teki kohta päätöksen, kahdesta pulmasta hän valitsi pienemmän: kahdesta hyökkäyksestä hän otti kestääkseen sen, joka oli kuningasparille kunniallisempi. Ja jos hänet varomatta heitettäisiin toiseen vaaraan… sama se, silloin hän esiintyisi uljaana, ritarillisena miehenä.

— Niin, juuri kaulanauhasta on puhe, sire, — mutisi hän.

— Oletteko sen ostanut, monsieur?

— Sire…

— Oletteko vai ette?

Kardinaali katsahti kuningattareen eikä vastannut.

— Oletteko vai ette? — toisti kuningatar. — Puhukaa totta, monsieur, pelkkää totta; ei teiltä muuta vaadita.

Kardinaali käänsi katseensa poispäin ja pysyi vaiti.

— Kun ei herra de Rohan suvaitse vastata, vastatkaa te, madame, — sanoi kuningas. — Varmaankin te tiedätte asiasta jotakin. Oletteko ostanut sen kaulanauhan?

— En! — vastasi kuningatar lujasti. Kardinaali de Rohan hätkähti.

— Sen sanoi kuningatar, pankaa mieleenne, herra kardinaali, — sanoi kuningas juhlallisesti.

Kardinaalin huulille ilmestyi ylenkatseellinen hymähdys.

— Ette siis vastaa mitään? — jatkoi kuningas.

— Mistä minua syytetään, sire?

— Jalokivikauppiaat väittävät myyneensä timanttisen kaulakoristeen teille tai kuningattarelle ja vetoavat erääseen hänen majesteettinsa sitoumukseen.

— Se paperi on väärennetty! — sanoi kuningatar.

— He sanovat myös, — lisäsi kuningas, — että jos kuningatar ei maksa, heillä on turvana ne lupaukset, joihin te, herra kardinaali, olette sitoutunut.

— Minä en kieltäydy maksamasta, sire, — vastasi kardinaali.

— Kaiketi se on totta, koska kuningatar sallii niin väitettävän. Ja sanojensa päätteeksi hän päästi näkyviin, äskeistä vielä halveksivamman katseen. Kuningatarta kammotti. Tämä kardinaalin ylenkatse ei ollut hänelle loukkaus, koska hän ei sitä ansainnut, vaan sen täytyi olla kunnon miehen kosto, ja se juuri kauhistutti.

— Herra kardinaali, — sanoi kuningas, — tässä jutussa esiintyy kuitenkin väärennys, joka on häväissyt Ranskan kuningattaren nimikirjoitusta.

— Ja toinenkin väärennys, — huudahti kuningatar, — nimittäin se paperi, jossa jalokivikauppiaat tunnustavat saaneensa kaulanauhan takaisin. Voiko sitä uskoa aatelismiehen työksi?

— Kuningattaren sopii panna molemmat väärennykset minun syykseni, — vastasi kardinaali yhä järkkymättä. — Onko syypää yhteen vai kumpaankin, on samantekevää.

Kuningattaren suuttumus oli vähällä purkautua, mutta kuningas hillitsi häntä kädenliikkeellä.

— Olkaa varuillanne, — sanoi hän kardinaalille. — Te pahennatte asemaanne, monsieur. Pyysin teitä puhdistamaan itsenne epäluulosta, mutta te näytätte aikovan syyttää.

Kardinaali mietti hetkisen; sitten, ikäänkuin sortuen salaperäisestä parjauksesta, joka kuristi hänen kunniaansa, hän sanoi:

— Puhdistaa itseäni… se on mahdotonta!

— Monsieur, eräät miehet väittävät, että heiltä on varastettu timanttikoriste. Koska olette halukas sen maksamaan, tunnustatte itsenne syylliseksi.

— Kuka sitä uskoo? — kysyi kardinaali ylpeän halveksivalla äänellä.

— Monsieur, ellette luule kenenkään sitä uskovan, silloinhan pitäisi uskoa, että…

Ja vihastuksen väristys rumensi kuninkaan tavallisesti niin lempeitä piirteitä.

— Sire, — kiirehti kardinaali sanomaan, — minä en tiedä mitään siitä, mitä puhutaan, en mitään siitä, mitä on tapahtunut; muuta en voi vakuuttaa kuin ettei kaulanauha ole minun hallussani, että se nyt on jollakulla, jonka pitäisi esiintyä, mutta ei tahdo, ja joka pakottaa minut toistamaan raamatun sanat: paha langetkoon rikollisen pään päälle.

Kuningatar näytti aikovan tarttua kuninkaan käsivarteen. Kuningas sanoi hänelle:

— Asia on riitainen teidän ja hänen kesken, madame. Vielä kerran, onko kaulanauha teillä?

— Ei, sen vannon äitini kunnian ja poikani hengen kautta, — vastasi kuningatar.

Täynnä riemua tästä selityksestä kuningas kääntyi kardinaaliin päin ja sanoi:

— Silloin asia jää oikeuden ja teidän kesken, monsieur, paitsi jollette pidä parempana vedota armooni.

— Kuninkaan armoa voi anoa vain rikollinen, — vastasi kardinaali. — Minusta on inhimillinen oikeus parempi.

— Ettekö siis mitään tunnusta?

— Ei ole mitään tunnustettavaa.

— Mutta paneehan teidän vaitiolonne vaaran minun kunniani! — huudahti kuningatar.

Kardinaali pysyi ääneti.

— Minä en sittenkään tahdo olla vaiti, — jatkoi kuningatar. — Tällainen vaitiolo polttaa minua, se viittaa jalomielisyyteen, jota en kaipaa. Tietäkää siis, sire, ettei kardinaalin ainoana rikoksena ole kaulanauhan myyminen tai varastaminen.

Kardinaali kohotti päätään ja kävi kalpeaksi.

— Mitä tarkoitatte? — kysyi kuningas hätääntyen.

— Madame! — mutisi kardinaali kauhistuneena.

— Minun suutani ei tuki mikään pelko tai heikkous; minulla on sydämessäni sellaisia syitä, joiden vuoksi huutaisin viattomuuteni julki vaikka torilla.

— Viattomuutenne! — sanoi kuningas. — Kuka olisi kyllin röyhkeä tai katala pakottaakseen teidän majesteettinne käyttämään sitä sanaa?

— Pyydän teiltä, madame… sanoi kardinaali.

— Joko rupeatte pelkäämään? Oikein olin siis arvannut; vehkeilynne viihtyvät vain pimeässä. Mutta minä tahdon päivänvaloa! Sire, vaatikaa kardinaalia toistamaan teille, mitä äsken sanoi minulle.

— Madame, varokaa; nyt menette liian pitkälle, — sanoi kardinaali.

— Mitä kummaa? — kysyi kuningas ylpeästi. — Kuka uskaltaa niin puhutella kuningatarta? Ehkä joku muu kuin minä?

— Juuri niin, sire, — vastasi Marie-Antoinette. — Kardinaali de Rohan puhuu niin kuningattarelleen, sillä hän väittää olevansa siihen oikeutettu.

— Tekö, monsieur? — mutisi kuningas julmistuen.

— Hän juuri, — vahvisti kuningas halveksivasti.

— Onko herra kardinaalilla todistuksia? — kysyi kuningas ja astui askeleen häntä lähemmäksi.

— Hänellä kuuluu olevan kirjeitä, — sanoi kuningatar.

— Näyttäkääpä, monsieur! — vaati kuningas.

— Kirjeet esille! — huusi kuningatar.

Kardinaali sipaisi kädellään kylmän hien kostuttamaa otsaansa ja näkyi kysyvän Jumalalta, kuinka kenessäkään saattoi olla niin paljon julkeutta ja kavaluutta. Mutta vastausta hän ei antanut.

— Eikä siinä ole kaikki, — jatkoi kuningatar, joka yhä enemmän yltyi hänen jalomielisyytensäkin kiihottamana, — vaan kardinaalilla on muka ollut minun kanssani salaisia kohtauksia…

— Madame, säästäkää! — pyysi kuningas.

— Häveliäisyyden vuoksi! — sanoi kardinaali.

— No kuulkaa, monsieur, — jatkoi kuningatar, — jollette ole kaikkein kehnoin mies, jos pidätte enää mitään pyhänä, niin näyttäkää todistuksenne, jos niitä on!

Kardinaali kohotti päätään hitaasti ja vastasi:

— Ei, madame, minulla ei ole todistuksia.

— Älkää pahentako rikoksianne uudella rikoksella, — riehui kuningatar, — älkää kasatko päälleni häväistyksiä. Teillä on apuri, rikostoveri, todistaja tähän kaikkeen. Mainitkaa hänen nimensä!

— Kuka se on? — kovisti kuningas.

— Rouva de la Motte, sire, — vastasi kuningatar.

— Ahaa! — sanoi kuningas voitonriemuisesti, kun kuuli inhonsa Jeannea vastaan vihdoinkin saavan perustetta. — Haetaan se nainen tänne kuulusteluun.

— Hyvä olisi, mutta hän on kadonnut, — selitti kuningatar. — Kysykää kardinaalilta, minne on rouva de la Motten toimittanut. Hänelle on ollut perin tärkeätä, ettei rikostoveria tavata.

— Toiset, joille se on vieläkin tärkeämpää, ovat antaneet hänen hävitä, — vastasi kardinaali, — ja siksi on mahdotonta häntä löytää.

— Mutta jos te, monsieur, olette syytön, — sanoi kuningatar raivoissaan, — auttakaa edes syyllisten ilmisaamista.

Kardinaali loi häneen viimeisen silmäyksen, käänsi hänelle selkänsä ja pani käsivartensa ristiin.

— Monsieur! — sanoi kuningas loukkaantuneena, — teidät viedään Bastiljiin!

Kardinaali kumarsi ja sanoi lujalla äänellä:

— Tässäkö asussa? Yllä arkkipiispan juhlapuku? Koko hovin nähden? Suvaitkaa, sire, ottaa huomioon, että siitä tulisi suunnaton häväistysjuttu; sitä raskaammin se painaisi sitä päätä, johon se lopuksi osuisi.

— Se on minun tahtoni, — sanoi kuningas kiihtyneenä.

— Sire, te määräätte kirkkoruhtinaalle ennen aikojaan kohtuuttoman rangaistuksen, ja kidutus ennen tuomiota on laiton.

— Niin tapahtuu kuitenkin, — vastasi kuningas ja aukaisi oven hakien silmillään jotakuta, jolle voisi antaa käskynsä.

Likellä oli herra de Bréteuil, jonka ahneet silmät arvasivat kuningattaren kiihtymisestä, kuninkaan vihastuksesta ja kardinaalin asennosta, että nyt oli vihamies sortunut. Tuskin kuningas oli hänelle kuiskannut, kun oikeusministeri sivuuttaen vahtivuorossa olevan kapteenin tehtävät huusi semmoisella äänellä, joka kajahti käytävän perälle asti:

— Vangitkaa herra kardinaali de Rohan!

Kardinaali säpsähti. Linnan holveista kuuluva sorina, hovimiesten hätäily, vartijain äkillinen tulo, kaikki oli pahana enteenä. Hän astui kuningattaren ohitse kumartamatta, mikä kuohutti ylpeän valtijattaren verta. Sivuuttaessaan kuninkaan hän kumarsi erinomaisen syvään ja astuessaan herra de Bréteuilin läheltä loi tähän surkuttelevan, niin taitavasti isketyn silmäyksen, että parooni pelkäsi kostonsa jääneen liian vähäiseksi. Muuan luutnantti lähestyi epäröiden ja näkyi kardinaalilta itseltään pyytävän vahvistusta äsken kuulemaansa käskyyn.

— Niin, monsieur, — sanoi hänelle kardinaali, — minut todellakin on vangittava.

— Viekää herra kardinaali huoneustoonsa, — sanoi kuningas keskellä kuolonhiljaisuutta, — kunnes messun aikana teen päätökseni.

Kuningas jäi yksin kuningattaren luo ovien ollessa auki, ja kardinaali poistui hitaasti pitkin käytävää luutnantin jäljestä, joka piti hattua kädessään.

— Madame, — sanoi kuningas puhkuen, kun hänen oli ollut vaikea hillitä itseään, — tiedättehän, että tästä johtuu julkinen tutkimus, siis häväistys, joka tekee lopun syyllisten kunniasta.

— Kiitän teitä, — vastasi kuningatar hartaasti puristaen kuninkaan käsiä, — te olette valinnut ainoan keinon, jolla saan oikeutta.

— Kiitätte minua?

— Kaikesta sydämestäni. Te olette toiminut kuninkaana, minä kuningattarena, siitä saatte olla varma.

— Hyvä on, — vastasi kuningas tuntien sydämellistä iloa, — saamme siis kerrankin hyvitystä kaikista näistä katalista juonista. Kun te ja minä olemme kerta kaikkiaan musertaneet käärmeen, tulee meille toivoakseni rauha.

Hän suuteli kuningatarta otsalle ja palasi omiin huoneisiinsa. Sillä välin kardinaali oli käytävän päässä nähnyt Böhmerin ja Bossangen puoleksi pyörtyneinä toistensa sylissä ja vähän matkan päässä palvelijansa, joka tästä tuhosta tyrmistyneenä vaani isäntänsä katsetta.

— Monsieur, — sanoi kardinaali edellään käyvälle upseerille, — jos jään tänne koko päiväksi, käyvät monet levottomiksi; enkö saa lähettää kotiin sanaa, että minut on vangittu?

— Jollei vain kukaan sitä huomaa, — vastasi nuori upseeri. Kardinaali kiitti; sitten hän puhutteli palvelijaansa saksaksi ja kirjoitti muutaman sanan paperilehdelle, jonka repäisi messukirjastaan. Ja upseerin tähystellessä, ettei kukaan yllättäisi, kardinaali kiersi hänen selkänsä takana paperin kokoon ja pudotti lattialle.

— Seuraan teitä, monsieur, — sanoi hän upseerille. Molemmat katosivat. Palvelija sieppasi paperin, niinkuin kotka hyökkää saaliinsa kimppuun, kiirehti ulos linnasta, nousi ratsun selkään ja nelisti Pariisiin. Kulkiessaan saattajansa kanssa portaita alas kardinaali saattoi eräästä akkunasta nähdä ratsastajan olevan jo matkalla.

— Kuningatar tuhoo minut, — mutta minä pelastan hänet. Sinun tähtesi, kuningas, minä näin menettelen. Sinun tähtesi, Jumala, joka käsket antamaan vääryydet anteeksi, minä annan toisille anteeksi… Anna myös minulle anteeksi!

34.

Asiakirjat.

Heti kun kuningas oli onnellisena palannut työhuoneeseensa ja allekirjoittanut käskyn, että kardinaali de Rohan oli vietävä Bastiljiin, ilmestyi Provencen kreivi saapuville ja antoi herra de Bréteuilille merkkejä, joita tämä ei kaiken kunnioituksensa ja hyvän tahtonsakaan avulla pystynyt käsittämään. Mutta tämä merkkikieli ei tarkoittanutkaan oikeusministeriä, vaan prinssi tahtoi vetää puoleensa kuninkaan huomiota, jonka täytyi kirjoittaessaan nähdä kaikki vastapäisestä kuvastimesta. Juoni onnistuikin: kuningas huomasi veljensä antamat merkit ja päästettyään herra de Bréteuilin luotaan sanoi hänelle:

— Miksi annoitte merkkejä Bréteuilille?

— No niin, sire…

— Nuo vilkkaat liikkeet ja puuhaava ilme merkitsevät kai jotakin?

— Tosin kyllä, sire, mutta…

— Teillä on tietysti oikeus olla vaiti, — sanoi kuningas närkästyneenä.

— Sire, juuri äsken kuulin, että kardinaali de Rohan on vangittu.

— Voiko se uutinen teitä niin kiihdyttää? Ettekö siis usko, että kardinaali on syyllinen, ja teenkö siinä väärin, että rankaisen mahtavaakin?

— Väärinkö? Ette suinkaan, veljeni. Te ette ole väärässä. En minä sitä tahtonut sanoa.

— Minua olisikin hyvin kummastuttanut, herra Provencen kreivi, jos olisitte ruvennut pitämään sen miehen puolta, joka koettaa häväistä kuningatarta. Olen juuri käynyt kuningattaren luona, ja yksi ainoa sana häneltä riitti…

— Jumala varjelkoon minua syyttämästä kuningatarta! Tiedättehän, sire, että hänen majesteetillaan… kälylläni ei ole uskollisempaa ystävää kuin minä. Kuinka usein olenkaan häntä puolustanut, ja olkoon sanottuna ilman moitetta, vieläpä teitä itseännekin vastaan!

— Hän on siis usein syytteen alaisena, vai mitä?

— Minulla on aina se kova onni, että tartutte joka sanaani… Tahtoisin vain sanoa, ettei kuningatar itsekään uskoisi minua, jos näkyisin epäilevän hänen syyttömyyttään.

— No sitten myös hyväksytte sen nöyryytyksen, jonka kardinaali saa kestää, ja tästä johtuvan oikeudenkäynnin ja häväistyksen, niin että tulee loppu kaikista parjauksista, joita ei uskallettaisi heittää tavallisen hovinaisen silmille, mutta kaikki toistavat muka sen suojassa, että kuningatar on sellaisten kataluuksien yläpuolella.

— Aivan niin, sire, hyväksyn täydellisesti teidän majesteettinne menettelyn. Minusta on kaikki paikallaan, mitä tulee kaulanauhajuttuun.

— Hitto vie, — jatkoi kuningas, — sen pitäisi olla päivänselvää. Kuvitellaanpa, kuinka herra de Rohan rehentelee kuningattaren likeisenä ystävänä, tekee hänen nimessään sopimuksia timanteista, joita kuningatar ei huoli, ja sitten jättää meidät siihen luuloon, että timantit on jätetty joko suoraan kuningattarelle tai hänen luokseen… se on hirveätä ja kuten kuningatar lausui: Mitähän sanottaisiin, jos olisin käyttänyt kardinaalia kätyrinä tässä salaperäisessä jutussa?

— Sire…

— Ja sitäpaitsi tiedätte, veljeni, ettei parjaus pysähdy puolitiehen, että jos kardinaali de Rohanin kevytmielisyys sekoittaa kuningattaren huonoon asiaan, puheet siitä häpäisevät kuningatarta.

— Juuri niin, veljeni, toistan vieläkin, että teitte varsin oikein siinä asiassa, joka koskee kaulanauhaa.

— Mitä? — kysyi kuningas ihmeissään. — Onko olemassa jokin muu asia?

— Tottahan kuningatar on teille puhunut…

— Minulleko… mitä?

— Sire, te tahdotte saattaa minut hämille. Onhan mahdotonta, ettei kuningatar olisi sanonut…

— Mitä sanonut?

— Sire…

— Ahaa, te tarkoitatte kardinaalin kerskauksia, vihjauksia, niitä kirjeitä, joita hän on muka saanut?

— En, sire, en.

— No mitä siis? Niitä puheluitako, joita kuningatar muka on kardinaalille suonut tuossa kaulanauhajutussa?

— En niitäkään, sire.

— Sen vain tiedän, — jatkoi kuningas, — että minussa on kuningattareen ehdoton luottamus, jonka hän ansaitsee ylevällä luonteellaan. Hänen majesteettinsa ei olisi tarvinnut puhua mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen olisi ollut helppo maksaa tai antaa toisten maksaa… tai ihmisten puhua. Mutta kun hän jyrkästi keskeytti nämä salaperäiset juonet, joista uhkasi tulla häväistys, on hän samalla todistanut vetoavansa minuun, ennenkuin jättäisi asian julkisuuteen. Minuun hän vetosi, minun huolekseni hän jätti kostaa kunniansa loukkaukset. Ottaessaan minut rippi-isäkseen, tuomarikseen, kuningatar on myös tunnustanut minulle kaikki.

— Hyvä on, — vastasi Provencen kreivi vähemmän hämillään kuin hänen olisi pitänyt olla, sillä hän huomasi kuninkaan vakaumuksen vähemmän vankaksi kuin tämä oli osoittavinaan, — nyt te taas epäilette ystävyyttäni ja kunnioitustani kälyäni kuningatarta kohtaan. Jos kohtelette minua näin epäilevästi, en lopulta osaa muuta kuin vaieta, peläten teidän pitävän minua vihollisena tai syyttäjänä, vaikka esiinnyn puolustajana. Mutta ajatelkaahan, kuinka se on vastoin järkeä. Kuningattaren tunnustus on jo opastanut teidät totuuteen, joka poistaa kälystäni syytöksen. Miksi ette tahtoisi katsahtaa muihinkin totuuksiin, jotka voivat vielä ilmeisemmin näyttää toteen kuningattaren viattomuuden?

— Asian laita on niin, — vastasi kuningas kiusaantuneena, — että teillä aina on aluksi mutkia, jotka eksyttävät.

— Puhetaiteellisia varokeinoja, sire, kiihkeyden puutetta. Pyydän sitä teidän majesteetiltanne anteeksi; se on kasvatuksen vika. Cicero on minut pilannut.

— Kuulkaapa, veljeni, Cicero on kiero vain silloin kun puolustaa huonoa asiaa, mutta teillähän on hyvä asia; olkaa siis selvä!

— Jos puhetapaani moititaan, pakottaa se minut vaikenemaan.

— Kas niin, nyt närkästyy puhetaituri! — huudahti kuningas Provencen kreivin metkusta eksyneenä. — No, asianajaja, ryhtykää asiaan! Mitä tiedätte lisää siihen, mitä kuningatar minulle sanoi?

— Hyvä Jumala, en mitään tai kaikki. Täytyyhän ensin määritellä, mitä kuningatar on teille sanonut.

— Kuningatar sanoi, ettei kaulanauha ole hänen hallussaan.

— Hyvä.

— Ettei hän ole allekirjoittanut sitoumusta ja että kaikki, mikä viittaisi sopimukseen kardinaalin kanssa, on vihamiesten keksimää valhetta.

— Hyvä on, sire.

— Ja lopuksi hän sanoi, ettei ollut koskaan antanut kardinaalille aihetta luulla olevansa läheisempi kuin joku alamainen, joku tuttava, josta ei välitä.

— Vai niin, vai sanoi hän niin!

— Sanoi semmoisella sävyllä, ettei se sietänyt vastaväitettä… kardinaali olikin vaiti.

— Kun siis ei kardinaali mitään vastannut, tunnusti hän itsensä valehtelijaksi, ja juuri sillä hän lisää toisten huhujen uskottavuutta, joiden mukaan kuningatar on eräille henkilöille suonut erinäisiä suosionosoituksia.

— Voi, hyvä Jumala, mitä nyt vielä? — sanoi kuningas masentuneena.

— Ihan hassua, kuten saatte huomata. Kun kerran on todistettu, ettei kuningattaren kanssa ole kävellyt kardinaali de Rohan…

— Kuinka? — huudahti kuningas. — Onko kerrottu, että herra de Rohan on kävellyt kuningattaren kanssa?

— On, mutta sen on kumonnut kuningatar itse ja kardinaalin luopuminen väitteestään. Kun siis se asia on selvillä, voitte ymmärtää, että on ruvettu ihmettelemään — eihän häijyys väsy, — mitä siis merkitsee, että kuningatar on öisin kävellyt Versaillesin puistossa.

— Öisin, Versaillesin puistossa… kuningatar!

— Ja kenen kanssa, — jatkoi Provencen kreivi kylmästi.

— Kenen kanssa?… mutisi kuningas.

— Niin juuri… Kääntyväthän kaikkien silmät siihen, mitä kuningatar tekee. Eivätkö nämä silmät, joita ei huikaise päivänpaiste tai majesteetin loisto, näe vielä tarkemmin vaaniessaan yöllä?

— Nyt puhutte katalia asioita, veljeni; olkaa varuillanne.

— Sire, minä toistan sen niin vilpittömällä suuttumuksella, että teidän majesteettinne ottanee siitä aihetta pyrkiä totuuden perille.

— Mutta, monsieur, puhutaanko todellakin, että kuningatar on kävellyt yöllä joidenkuiden seurassa…

— Ei joidenkuiden seurassa, sire, vaan kahden kesken. Jos olisi puhe yleensä seurasta, ei kannattaisi panna huomiota koko juttuun.

Nyt kuningas vihastui kerrassaan.

— Teidän täytyy todistaa, mitä sanotte. Näyttäkää siis toteen, että niin kerrotaan.

— Se on perin helppoa, — vastasi prinssi. — Todistajia on neljä: ensiksi metsästysseuraani kuuluva kapteeni, joka on nähnyt kuningattaren kahtena päivänä… oikeammin kahtena yönä perätysten tulevan puistosta sen portin kautta, joka on lähinnä vartijan asuntoa. Tässä on siitä kirjallinen ilmoitus… allekirjoitettu. Lukekaa itse.

Kuningas otti paperin vavisten, luki ja jätti takaisin veljelleen.

— Saatte nähdä merkillisemmän asiakirjan, sire. Sen on laatinut Trianonin yövartija. Hän ilmoittaa, että yö on ollut rauhallinen, paitsi että Sartoryn metsän puolelta kuului arvatenkin salametsästäjän laukaus; että puistossa on ollut hiljaista paitsi sinä yönä, jolloin hänen majesteettinsa kuningatar siellä käveli erään kavaljeerin saattamana, nojaten hänen käsivarteensa. Kuten näette, selostus on hyvin täsmällinen.

Kuningas luki tämänkin ilmoituksen, kauhistui ja laski kätensä hervottomina.

— Kolmas todistaja, — jatkoi Provencen kreivi tyynesti, — on itäisen portin vartija. Hän sanoo nähneensä kuningattaren sillä hetkellä, kun hänen majesteettinsa meni ulos äsken mainitusta portista. Vieläpä hän ilmoittaa, mikä puku oli kuningattaren yllä; lukekaa itse, sire. Edelleen hän mainitsee, ettei voinut erottaa, kuka se kavaljeeri oli, jonka kuningatar jätti — niin tähän on kirjoitettu — mutta päältäpäin se oli ollut joku upseeri. Tämä asiakirja on myös allekirjoitettu. Hän lisää merkillisen seikan, nimittäin sen, ettei ilmoitusta kuningattaren käynnistä siellä voi epäillä, koska mukana oli rouva de la Motte, hänen majesteettinsa ystävä.

— Kuningattaren ystävä! — huudahti kuningas vimmastuneena. — Niin, tähän on todellakin niin kirjoitettu.

— Sire, älkää panko sitä rehellisen palvelijan viaksi, hän on ollut vain liiaksi innokas. Hänen toimensa on vartioida, ja hän vartioi; valvoa, ja hän valvoo.

— Viimeinen asiakirja, — jatkoi Provencen kreivi, — näyttää kaikkein selvimmältä. Sen on kirjoittanut lukkoseppä, jonka huolena on tarkastaa, ovatko kaikki portit lukossa iltasoiton jälkeen. Tämä mies — teidän majesteettinne tunteekin hänet — vakuuttaa nähneensä kuningattaren menevän erään kavaljeerin kanssa Apollo-kylpylään.

Kuolonkalpeana ja tukehtumaisillaan raivosta kuningas riuhtaisi paperin veljensä kädestä ja luki. Sillä aikaa Provencen kreivi jatkoi:

— Tosin rouva de la Motte seisoi ulkopuolella, parinkymmenen askeleen päässä, eikä kuningatar viipynyt sisällä kuin tunnin verran.

— Kuka se kavaljeeri oli? — huusi kuningas.

— Sire, nimeä ei näy tässä ilmoituksessa, vaan teidän majesteettinne tarvitsee lukea viimeinen asiakirja, joka on hallussani. Sen on antanut eräs metsänvartija, joka väijyi ympärysmuurin takana lähellä Apollo-kylpylää.

— Päivätty seuraavana päivänä, — huomautti kuningas.

— Niin, sire, ja hän on nähnyt kuningattaren astuvan ulos puistosta pikku portin kautta ja tähystelevän ympärilleen pitäen kiinni herra de Charnyn käsivarresta.

— Herra de Charny!… huudahti kuningas melkein hulluna kiukusta ja häpeästä. — Hyvä on, hyvä… Odottakaa täällä, kreivi; kyllä me vihdoinkin pääsemme totuuden perille.

Ja kuningas syöksyi ulos huoneesta.

35.

Viimeinen syytös.

Heti kun kuningas oli poistunut kuningattaren luota, kiirehti tämä avaamaan ovea, joka vei viereiseen huoneeseen, missä herra de Charny oli voinut kuulla kaikki. Sitten hän palasi sulkemaan oman huoneensa toisen oven ja vaipui nojatuoliin, ikäänkuin ei jaksaisi kestää tällaisia kohtauksia, jääden odottamaan, minkä tuomion hänestä lausuisi Charny, hänen pelottavin tuomarinsa. Kauvan hänen ei tarvinnutkaan odottaa; kreivi astui esille kalpeampana ja surullisempana kuin koskaan ennen.

— Mitä sanotte? — kysyi kuningatar.

— Madame, — vastasi nuori mies, — te näette itse, että kaikki koettaa estää meitä pysymästä ystävinä. Ellei loukkauskivenä olisi minun vakaumukseni, tulee siksi vastedes yleinen mielipide. Tämänpäiväisen häväistyksen jälkeen ei minulla enää ole lepoa eikä teillä rauhaa. Vihamiehenne yltyvät, kun ovat saaneet isketyksi teihin ensi haavan, ja hyökkäävät kimppuunne imeäkseen verenne, niinkuin kärpäset ahdistavat haavoittunutta gasellia…

— Kovin kauvan te haette luonnollista puhetapaa, — sanoi kuningatar alakuloisena, — ettekä sittenkään löydä.

— En luule antaneeni teidän majesteetillenne aihetta epäillä avomielisyyttäni, — vastasi Charny. — Jos se on toisinaan purkautunut tylyinä sanoina, pyydän sitä anteeksi.

— Silloin se kaikki, — sanoi kuningatar liikutettuna, — mitä äsken tein, vaarallinen hyökkäys miestä vastaan, joka on valtakunnan mahtavimpia, ilmeinen riitani kirkon kanssa, maineeni joutuneena alttiiksi parlamentin intohimoille, se kaikki ei teille riitä. En tahdo puhua kuninkaan luottamuksesta, joka on ainiaaksi järkkynyt; ettehän te siitä välitä… Mitä on kuningas? Pelkkä puoliso!

Ja hän hymyili niin tuskallisen katkerasti, että silmät kyyneltyivät.

— Madame, te olette ylevin, jalomielisin kaikista naisista! — huudahti Charny. — Ellen heti vastaa teille niin, kuin sydämeni vaatii, johtuu se siitä, että tunnen olevani kaikessa niin paljoa alempana enkä uskalla häväistä ylhäistä sydäntänne pyytämällä siinä sijaa itselleni.

— Herra de Charny, te pidätte minua syyllisenä.

— Madame!

— Herra de Charny, te olette uskonut, mitä kardinaali sanoi.

— Madame!

— Herra de Charny, pyydän teitä sanomaan, minkä käsityksen saitte kardinaalin esiintymisestä.

— Minun on sanottava, ettei kardinaali de Rohan esiintynyt mielipuolena, joksi häntä moititte, eikä pelkurina, kuten olisi voinut odottaa. Hänessä on varma usko; hän on rakastanut teitä ja rakastaa vieläkin, ja nyt hänet on kietonut erehdys, joka vie hänet turmioon ja teidät…

— Minut?

— Ja teidät, madame, auttamattomaan häpeään.

— Hyvä Jumala!

— Silmieni eteen nousee uhkaava hahmo, se katala nainen, rouva de la Motte, joka on kadonnut, kun hänen todistuksensa nojalla meille palautuisi kaikki, vastainen rauha, kunnia ja turva. Se nainen on teidän paha henkenne, kuninkuuden vitsaus; sen naisen olette varomatta päästänyt tuntemaan salaisuuksianne, ja kovaksi onneksi lienette hänelle antanut luottamuksennekin…

— Älkää puhuko salaisuuksistani, luottamuksesta! — keskeytti kuningatar.

— Mutta, madame, kardinaali on jokseenkin selvästi näyttänyt toteen, että olitte hänen kanssaan neuvotellut kaulanauhan ostosta.

— Vai siihen asiaan te palaatte! — sanoi kuningatar punastuen.

— Anteeksi, näettehän, ettei minun sydämeni ole niin jalo kuin teidän, etten ansaitse päästä uskotuksenne, jolle ajatuksenne ilmaisette. Koetan lieventää, mutta sen sijaan pahennan.

— Kuulkaa, monsieur, — sanoi kuningatar, jossa taas tuntui vihansekaista ylpeyttä, — mitä kuningas uskoo, sen voivat uskoa kaikki muutkin. Minä en tahdo myöntää ystävilleni enempää kuin puolisolleni. Minusta tuntuu, ettei mies voi rakastaa naista, jota ei kunnioita. En puhu teistä, monsieur, — keskeytti hän vilkkaasti; — minä en ole nainen, vaan kuningatar, ettekä te ole mies, vaan tuomarini.

Charny kumarsi niin syvään, että kuningattaren piti tyytyä tämän uskollisen alamaisen nöyrästi antamaan hyvitykseen.

— Neuvoin teitä pysymään maatilallanne, — jatkoi kuningatar. — Se oli järkevä tuuma. Kaukana hovista, jonne tottumuksenne, suoruutenne ja luvallanne sanoen kokemattomuutenne eivät sovi, te olisitte paremmin arvostellut niitä henkilöitä, jotka näyttelevät osiaan tässä teatterissa. Täytyy säilyttää näköhäiriö, herra de Charny, punamaalineen ja korkeine korkoineen joukon edessä. Kuningattarena olen ollut liian suvaitsevainen pitämättä yllä kuninkuuden kimallusta niiden edessä, jotka minua rakastivat. Se sädekehä, jonka kruunu luo kuningattaren otsan ympärille, vapauttaa hänet siveydestä, lempeydestä, järkevyydestä ja varsinkin sydämestä. Kuningattarena hallitsee, monsieur; mitä siis kannattaa herättää itseään kohtaan rakkautta?

— En osaa kuvata, — vastasi Charny kiihtyneenä, — kuinka teidän majesteettinne ankaruus on minulle tuskallinen. Olen ehkä unohtanut, että olette kuningattareni; mutta sallikaa minun vakuuttaa, etten koskaan ole unohtanut teidän olevan se nainen, joka enimmin ansaitsee kunnioitustani ja…

— Lopettakaa, minä en kerjää. Olen sanonut, että poistumisenne on välttämätöntä. Minulla on se aavistus, että teidänkin nimenne lopuksi sekoitetaan tähän juttuun.

— Mahdotonta, madame!

— Sanotte: mahdotonta! Mutta ajatelkaa niiden voimaa, jotka ovat jo puoli vuotta leikkineet maineellani, hengelläni. Sanoittehan äsken, että kardinaalissa on varma usko ja että hänen menettelynsä aiheena on erehdys, johon hän on joutunut. Ne, jotka herättävät sellaisen uskon ja aikaansaavat sellaisia erehdyksiä, pystyvät myös todistamaan, että te olette kuninkaalle uskoton alamainen ja minua häpäisevä ystävä. Ne, jotka niin taitavasti keksivät valhetta, saavat helposti ilmi myös totuuden. Älkää tuhlatko aikaa, vaara on uhkaava; palatkaa maatilallenne, paetkaa häväistystä, joka on seurauksena pian alkavasta oikeudenkäynnistä. Minä en siedä, että oma kohtaloni tuhoo teidätkin, että tulevaisuutenne joutuu perikatoon. Minä, jossa Jumalan kiitos on viattomuuden voimaa, minä, jonka elämässä ei ole tahraa, niin että voisin avata rintani näyttääkseni viholliselleni sydämeni puhtauden, ja sen kyllä kestän. Teitä uhkaisi turmio, häpeä, kenties vankeus. Viekää takaisin ne varat, joita niin ylevästi tarjositte, ja säilyttäkää se varmuus, ettei minulta ole jäänyt huomaamatta sielunne ainoakaan jalo tunne; ettei yksikään epäilyksenne ole minua loukannut; että kaikki kärsimyksenne ovat koskeneet sydämeeni. Matkustakaa, sanon teille, ja etsikää muualta, mitä Ranskan kuningatar ei enää voi teille antaa: uskoa, toivoa, onnea. Luullakseni kestää pari viikkoa, ennenkuin Pariisi saa tietää kardinaalin vangitsemisen, parlamentti kokoontuu ja todistajia kuulustellaan. Lähtekää; enollanne on kaksi laivaa valmiina purjehtimaan, toinen Cherbourgissa, toinen Nantesissa; valitkaa niistä, mutta poistukaa täältä. Minua kiinnitti tähän maailmaan vain yksi asia, ja kun se minulta puuttuu, tunnen olevani hukassa.

Ja kuningatar nousi kiivaasti, ikäänkuin sanoakseen Charnylle jäähyväiset.

— Teidän majesteettinne on määrännyt, — sanoi Charny kunnioittavasti, — mitä minun on tehtävä. Mutta ei vaara uhkaa maatilallani eikä Ranskan ulkopuolella; Versaillesissa teitä epäillään, Pariisissa teidät tuomitaan. Välttämätöntä on, madame, että kaikki epäluulot hälvennetään, että tuomio antaa täyden hyvityksen, ja kun ette voisi saada rehellisempää todistajaa, varmempaa tukea, niin jään tänne. Ne, jotka ovat tietävinään niin paljon, tulevat myös puhumaan. Mutta ainakin saamme sen onnen, joka on uskaliaille niin kallisarvoinen: katsoa vihamiehiämme suoraan silmiin. Vaviskoot viattoman kuningattaren majesteetin edessä, kauhistukoot heitä itseään uljaamman miehen rohkeutta. Niin, minä jään, madame, ja uskokaa, ettei teidän majesteettinne tarvitse enää salata minulta ajatuksiaan. Tietäkööt ihmiset, etten pakene; teidän majesteettinne tietäköön, etten mitään pelkää ja ettei minua tarvitse ajaa maanpakoon, jos tahtoo päästä minua näkemästä. Kauvas erotettuina sydämet kuulevat toistensa ääntä ja sielujen kaipuu on hehkuvampi kuin lähellä toisiaan. Tahdotte siis, että matkustan teidän enkä itseni tähden; mutta älkää pelätkö. Pysyn saatavilla auttaakseni ja puolustaakseni teitä, mutta kyllin loitolla, etten teitä loukkaa enkä vahingoita. Ettehän nähnyt minua, vaikka asuin viikon ajan sadan sylen päässä, väijyen joka liikettänne, laskien askeleenne, eläen teidän elämäänne… Samoin käy nytkin, sillä tahtoanne en voi täyttää, minä en voi poistua! Miksi siitä muuten välittäisittekään… ajattelisitteko minua?

Kuningatar liikahti hänestä poispäin.

— Kuten tahdotte, — sanoi hän, — mutta olette kaiketi ymmärtänyt, mitä tarkoitan… ette saa selittää sanojani väärin. Minä en mielistele, herra de Charny. Todellisella kuningattarella on se etu, että saa sanoa, mitä ajattelee, ja ajatella, mitä sanoo; sellainen minä olen. Eräänä päivänä valitsin kaikkien muiden joukosta teidät. En tiedä, mikä veti sydäntäni teidän puoleenne. Kaipasin sydämellistä ja puhdasta ystävyyttä; olenhan sen teille ilmaissut. Nyt ei enää ole samoin; nyt en ajattele samaa kuin silloin. Meidän sielumme eivät enää ole sisaruksia. Sanon teille siis suoraan: säästäkäämme toisiamme.

— Hyvä on, madame, — sanoi Charny, — en ole koskaan uskonut, että valitsitte minut, en ole koskaan uskonut, että… Voi, madame, minä en kuitenkaan kestä sitä ajatusta, että menettäisin teidät. Minut tekee mustasukkaisuus ja kauhu hulluksi. Minä en kärsi, että riistätte minulta sydämenne; se kuuluu minulle, sen olette minulle antanut, kukaan ei sitä saa minulta ryöstää, niin kauvan kuin elän. Olkaa nainen, olkaa lempeä, älkää käyttäkö heikkouttani väärin, sillä äsken moititte minua epäluuloistani ja nyt muserratte minut epäilyksellänne.

— Lapsen sydän, naisen sydän, — sanoi kuningatar. — Te tahdotte, että minä luottaisin teihin! Kylläpä me puolustaisimme toisiamme kelpo lailla! Te olette heikko… enkä minäkään kovaksi onneksi ole vahvempi!

— Minä en rakastaisi teitä, jos olisitte toisenlainen, — mutisi Charny.

— Mitä? — sanoi kuningatar intohimoisella äänellä. — Tämä hylätty, tuhottu kuningatar, tämä nainen, joka joutuu parlamentin tuomittavaksi, yleisen mielipiteen häväistäväksi, jonka hänen puolisonsa ja kuninkaansa ehkä karkoittaa… tämä nainen tapaa vielä sydämen, joka häntä rakastaa!

— Tapaa palvelijan, joka pitää häntä kunniassa ja tarjoo hänelle kaiken sydänverensä yhdestäkin äskeisestä kyyneleestä.

— Tämä nainen, — huudahti kuningatar, — on siunattu ja tuntee itsensä ylpeäksi! Hän on ensimäinen, onnellisin kaikista naisista, liiankin onnellinen, herra de Charny. En ymmärrä, kuinka tämä nainen on voinut valittaa; antakaa hänelle anteeksi.

Charny heittäytyi Marie-Antoinetten jalkain juureen ja suuteli niitä pyhän rakkauden huumauksessa. Samassa aukeni erään salakäytävän ovi, ja kynnyksellä seisoi kuningas vavisten ja kuin salaman iskemänä yllättäessään kuningattaren jalkain juuressa juuri sen miehen, jota Provencen kreivi äsken syytti.

36.

Kosinta.

Kuningatar ja Charny vaihtoivat niin kauhistuneen silmäyksen, että pahinkin vihamies olisi heitä tällä hetkellä säälinyt. Charny nousi hitaasti ja tervehti kuningasta syvällä kumarruksella. Ludvig XVI:n sydän näkyi rajusti jyskyttävän pitsiröyhyksen alla.

— Kah… herra de Charny! — sanoi hän kolkosti. Kreivi vastasi vain uudella kumarruksella. Kuningatar ei kyennyt puhumaan ja tunsi olevansa hukassa.

— Herra de Charny, — jatkoi kuningas uskomattoman hillitysti, — eipä ole aatelismiehelle juuri kunniaksi joutua verekseltä kiinni varkaudesta.

— Varkaudesta! — mutisi Charny.

— Varkaudesta! — toisti kuningatar, joka oli vielä kuulevinaan äskeiset kauheat syytökset ja oletti, että kreivikin sekoitettaisiin kaulanauhajuttuun.

— Niin, — jatkoi kuningas, — tuommoinen polvistuminen toisen miehen puolison edessä on varkautta, ja kun nainen on kuningatar, tulee siitä majesteettirikos. Herra de Charny, saatte sen kuulla oikeusministeriltäni.

Kreivi aikoi vastata ja vakuuttaa viattomuuttaan, mutta kuningatar oli jalomielisyydessään maltiton eikä sietänyt, että syytettiin kataluudesta sitä miestä, jota hän rakasti; hän riensi avuksi.

— Sire, — sanoi hän vilkkaasti, — teidät näkyy vallanneen paha epäluulo ja epäsuopea arvostelu; sellainen epäluulo ja arvostelu on väärä… sen saan teille huomauttaa. Näen, että kunnioitus lamauttaa kreivin kielen, mutta kun perinpohjin tunnen hänen sydämensä, en salli häntä syyttää ilman puolustusta.

Tähän kuningatar pysähtyi uupuneena mielenliikutuksesta, kauhuissaan siitä valheesta, joka hänen nyt täytyi keksiä, ja hädissään varsinkin siitä, ettei mitään keksinyt. Mutta tämä viivyttely, joka inhotti ylpeätä, kuninkaallista mieltä, olikin juuri naisen pelastus. Hirveissä kohtauksissa, jolloin yllätetyn henki ja kunnia usein on vaarassa, saattaa minuutinkin lisäaika pelastaa, kuten sekunnin laiminlyönti voi syöstä perikatoon. Pelkästä vaistosta kuningatar oli turvautunut lykkäykseen, äkkiä pysäyttänyt kuninkaan epäluulon, eksyttänyt hänen mielensä ja vahvistanut kreivin rohkeutta. Näillä rohkaisevilla minuuteilla on nopeat siivet, jotka kiidättävät epäluuloisen aviomiehen vakaumuksen niin kauvas, ettei se melkein koskaan enää osaa kotiinsa, paitsi jos mustasukkaisten suojelushenki sen tuo siivillään takaisin.

— Tekisikö mielenne ehkä väittää, — vastasi Ludvig XVI äkkiä alentuen kuninkaasta levottomaksi puolisoksi, — etten olekaan nähnyt herra de Charnyta polvistuneena tuossa edessänne, madame? Jos taas lankee polvilleen eikä siitä nouse, niin täytyy…

— Niin täytyy, sire, — keskeytti kuningatar ankarana, — jollakin Ranskan kuningattaren alamaisella olla jokin armonpyyntö… Luullakseni se on hyvin tavallista hovissa.

— Pyysikö hän teiltä jotakin armoa? — hämmästyi kuningas.

— Pyysi, mutta en voinut sitä suoda, — selitti kuningatar. — Muuten ei herra de Charny olisi ollut niin hellittämätön, sen voin vakuutta, ja minä olisin kohta antanut hänen nousta ja ilomielin suostunut siihen, mitä erityisesti kunnioittamani aatelismies anoi.

Charny hengitti jälleen. Kuninkaan katse oli käynyt epävarmaksi, ja hänen otsaltaan katosi vähitellen se tavaton uhkaus, jonka tämä yllätys oli nostanut. Sillaikaa Marie-Antoinette etsi jotakin tekosyytä kiukustuneena siitä, että täytyi valehdella, ja tuskissaan, kun ei keksinyt mitään todennäköistä.

Hän oli luullut hillitsevänsä kuninkaan uteliaisuutta tunnustaessaan, ettei voinut kreivin pyyntöön suostua. Hän oli toivonut, että kuulustelu pysähtyisi siihen. Se oli erehdys: jokainen muu nainen olisi ollut kekseliäämpi ja vähemmän jäykkä, mutta hänestä tuntui hirveältä kidutukselta valehdella sille miehelle, jota hän rakasti. Jos hän nyt käyttäisi ilveilyjen kurjia, valheellisia kepposia, tulisi puistojutun kaikkien metkujen ja epätotuuksien lopuksi sellainen ratkaisu, joka olisi sopusoinnussa häpeällisyyden kanssa; se olisi melkein samaa kuin myöntää itsensä syylliseksi… sehän olisi kuolemaakin pahempaa. Hän epäröi yhä ja olisi antanut vaikka henkensä, jotta Charny keksisi jonkin valheen, mutta ritarillinen mies ei siihen pystynyt, eipä sitä edes ajatellut. Hienotunteisena Charny pelkäsi esiintyäkään siinä valossa, että pyrkisi puolustamaan kuningattaren kunniaa.

Mitä tässä olemme kuvanneet monilla, kenties liiankin monilla riveillä, vaikka ainetta olisi runsaasti, sen tuntemiseen ja ilmaisemiseen olivat nämä kolme näyttelijää tarvinneet vain puoli minuuttia.

Marie-Antoinette odotti tuijottaen kuninkaan huuliin sitä kysymystä, joka vihdoin lausuttiin.

— Sanokaapa, madame, mitä armoa herra de Charny niin turhaan pyysi polvistuneena?

Ja ikäänkuin lieventääkseen tämän epäluuloisen kysymyksen tylyyttä kuningas lisäsi:

— Ehkä minä olen teitä onnellisempi, eikä herra de Charnylla silloin liene tarvetta langeta polvilleen minun eteeni.

— Sire, olenhan sanonut, että herra de Charny pyysi minulta mahdotonta.

— Sanokaa ainakin, mitä?

— Mitä voi pyytää polvistuen? — ajatteli kuningatar. — Mitä voidaan minulta pyytää semmoista, etten myöntäisi… Mietitään, mietitään.

— Odotan, — sanoi kuningas.

— Sire, asian laita on niin, että… herra de Charnyn pyyntö on perhesalaisuus.

— Kuninkaalta ei tarvitse mitään salata. Onhan kuningas isäntänä, perheenisänä valtakunnassaan ja huolehtii kaikkien alamaistensa, lastensa kunniasta ja turvallisuudesta, vieläpä silloinkin, — lisäsi Ludvig XVI uhkaavan arvokkaasti, — kun nämä turmeltuneet lapset vainoavat isänsä mainetta ja turvallisuutta.

Kuningatarta kauhistutti tämä viimeinen vaaranuhka.

— Herra de Charny, — huudahti hän järkytettynä, kätensä vavistessa, — herra de Charny tahtoi minulta saada…

— No mitä, madame?

— Lupaa mennä naimisiin.

— Vai niin! — sanoi kuningas, aluksi rauhoittuneena, mutta sitten taas joutuen mustasukkaisen epäluulonsa valtaan.

— Mutta miksi on mahdotonta sallia herra de Charnyn mennä naimisiin? — kysyi hän eikä huomannut, mitä kärsimystä näiden sanojen lausuminen tuotti onnettomalle naiselle ja kuinka Charny kalpeni nähdessään kuningattaren kärsivän. — Eikö hän ole kelpo aatelissukua? Eikö hänellä ole melkoisia varoja? Eikö hän ole kyllin uljas ja komea? Jollei tahdo ottaa häntä sukulaisekseen tai puolisokseen, täytyy olla kuninkaallinen prinsessa taikka jo naimisissa; minusta käy asia vain näissä kahdessa tapauksessa mahdottomaksi. Sanokaa siis, madame, sen naisen nimi, jota herra de Charny haluaa puolisokseen, ja ellei hänellä ole kumpaakaan näistä ominaisuuksista, niin lupaan poistaa esteet… teidän mieliksenne.

Uhkaavan vaaran ajamana yhä kauvemmas ja ensi valheen pakottamana vastasi kuningatar jyrkästi:

— Ei, sire, ei; tässä on esteitä, joita ette voi poistaa. Se nainen, josta nyt on puhe, on juuri sitä lajia…

— Sitä tärkeämpää minun on saada selko asiasta, joka muka on kuninkaalle mahdoton, — keskeytti Ludvig XVI tuimasti.

Charny katsahti kuningattareen, joka näytti horjuvan. Hän astahti askeleen, mutta kuninkaan liikkumattomuus pysäytti hänet. — Mitä oikeutta olikaan hänellä, joka ei ollut tähän naiseen missään suhteessa, tarjota kättään tai tukeaan sille, jonka kuningas ja puoliso jätti oman onnensa nojaan?

— Mitä voimaa vastaan, — kysyi itseltään kuningatar, — ei kuningaskaan mitään voi? Suo vielä yksi aatos, tämä apu, hyvä Jumala!

Äkkiä hänen mielessään välähti.

— Oi, Jumala itse auttaa minua, — mutisi hän. — Sitä, joka kuuluu Jumalalle, ei häneltä voi kukaan riistää, ei kuningaskaan.

Kohottaen päätään hän sanoi vihdoinkin kuninkaalle:

— Sire, se nainen, jota herra de Charny kosii, on luostarissa.

— Sepä on todellakin este, — myönsi kuningas, — hyvin vaikeata onkin temmata Jumalalta hänen omaansa ihmisille annettavaksi. Mutta merkillistä on, että herra de Charny on niin äkkiä rakastunut. En ole kuullut siitä sanaakaan, en edes hänen enoltaan, joka voi minulta saada mitä tahansa. Mikä sen naisen nimi on, jota rakastatte, herra de Charny? Olkaa niin hyvä ja sanokaa.

Kuningatar tunsi pistävää tuskaa. Hänen täytyisi nyt kuulla Olivierin suusta jokin naisennimi ja kestää tämän valheen kidutus. Kukaties Charny mainitsisi joko muinoin rakastetun olennon, jonkin vielä hellän muiston menneisyydestään, taikka sellaisen nimen, joka edustaisi haaveksittua rakkautta, hämärää tulevaisuuden toivetta. Välttääkseen tätä kauheaa iskua kuningatar riensi edelle ja huudahti äkkiä:

— Sire, tehän tunnette sen, jota herra de Charny kosii… se on neiti Andrée de Taverney.

Charny päästi huudahduksen ja peitti kasvot käsillään. Kuningatar painoi kättä sydäntään vasten ja vaipui melkein tainnoksissa nojatuoliinsa.

— Neiti de Taverney, — toisti kuningas. — Se, joka on mennyt Saint-Denisiin?

— Se juuri, sire, — vastasi kuningatar tuskin kuuluvasti.

— Minun tietääkseni hän ei vielä ole tehnyt luostarivalaa.

— Mutta tahtoo tehdä.

— Koetetaan se estää, — sanoi kuningas. — Mutta, — lisäsi hän, vielä viimeiseksi epäillen, — miksi hän rupesi nunnaksi?

— Hän on köyhä, — selitti Marie-Antoinette. — Te olette rikastuttanut vain hänen isäänsä, — lisäsi hän tylysti.

— Sen vääryyden voin korjata, madame; herra de Charny rakastaa häntä…

Kuningatar sinkautti nuoreen miehen raivoisan silmäyksen ikäänkuin pakottaakseen häntä kieltämään, mutta Charny tuijotti Marie-Antoinetteen ja oli vaiti.

— Hyvä on, — jatkoi kuningas, josta tämä vaitiolo merkitsi kunnioittavaa myöntämistä, — ja varmaan neiti de Taverney myös rakastaa herra de Charnyta. Minä annan neiti de Taverneylle myötäjäisiksi ne viisisataa tuhatta livreä, jotka äskettäin kielsin teiltä, madame, kun herra de Calonne teki puolestanne esityksen. Kiittäkää, herra de Charny, kuningatarta siitä, että hän ilmoitti minulle asianne ja siten turvasi elämänne onnen.

Charny astui askeleen eteenpäin ja kumarsi kuin kuvapatsas, jolle Jumala hetkeksi on suonut elävän hengen.

— Teidän kannattanee vielä kerran polvistua, — lisäsi kuningas laskien joutavaa pilaa, joka liiankin usein sumensi hänen esi-isiltään perimäänsä arvokkaisuutta.

Kuningatar hätkähti ja ojensi vaistomaisesti molemmat kätensä. Nuori mies laskeutui polvilleen hänen eteensä ja painoi hänen kauniille, jääkylmille käsilleen suudelman rukoillen Jumalalta, että saisi tällä hetkellä kuolla.

— Kas niin, — sanoi kuningas. — Nyt voimme jättää asianne kuningattaren huostaan; tulkaa, monsieur, tulkaa.

Ja hän astui nopeasti edeltä, niin että Charny saattoi kynnyksellä kääntyä ja nähdä sanomattoman tuskan niissä ikuisissa jäähyväisissä, joita kuningattaren silmät lausuivat. Heidän välillään sulkeutui ovi kuin välimuuri, jonka ylitse ei viaton lempi enää koskaan pääsisi.

37.

Saint-Denis.

Kuningatar jäi yksin epätoivoonsa. Häneen oli kerrallaan osunut niin monta iskua, ettei hän tiennyt, mikä niistä oli tuskallisin.

Oltuaan tunnin aikaa tässä epäilyksen ja masennuksen tilassa hän arveli, että piti jo koettaa jollakin tapaa pelastua. Vaara yltyi. Kuningas oli tietysti ylpeä näennäisestä voitostaan ja rientäisi levittämään siitä puhetta. Voisihan sattua, että asiasta pääsisi liikkeelle Versaillesin ulkopuolelle sellainen huhu, joka riistäisi petokselta kaiken edun.

Voi, kuinka kuningatar katui tätä petosta, kuinka mielellään hän olisi peruuttanut hädässä päästämänsä sanan, kuinka hartaasti hän halusi Andréeltakin riistää luulotellun onnen, josta ei ehkä huolittaisikaan!

Tässä tulikin uusi vaikeus. Andréen nimi oli kuninkaan silmissä pelastanut kaikki, mutta voiko mennä vastuuseen siitä oikullisesta, itsenäisestä olennosta, jota sanottiin neiti de Taverneyksi? Kuka voi luottaa siihen, että tämä ylpeä nainen uhraisi vapautensa, tulevaisuutensa, kuningattaren mieliksi, jonka oli vähän aikaa sitten epäystävällisesti hylännyt? Miten silloin kävisi, jos Andrée ei suostuisi, kuten olikin luultavaa? Valheiden koko tekele romahtaisi, kuningattaresta tulisi vain huononpuolinen juoniniekka, Charnysta nolo rakastelija, valehtelija, ja syytökseksi yltynyt parjaus saisi kiistämättömän aviorikoksen tuntomerkit.

Näissä mietteissä Marie-Antoinette tunsi järkensä sekaantuvan. Hänen täytyi myöntää, että niin voisi käydä; hän puristi polttavia ohimoitaan kättensä välissä ja koki jotakin keksiä.

Kelle hän voisi ajatuksensa uskoa? Kuka oli kuningattaren ystävä? Ehkä Lamballen prinsessa? Pelkkää järkeä, kylmää, taipumatonta järkeä! Miksi kiusata tätä neitseellistä mielikuvitusta, jota muuten eivät ymmärtäneet edes hovinaiset, matelevasti ihaillessaan menestystä, vavistessaan epäsuosion ensi henkäyksestäkin, niin että kenties mielellään antaisivat kuningattarelleen läksytyksen, kun piti auttaa?

Ei ollut jäljellä muita kuin neiti de Taverney itse. Hänen sydämensä oli timanttia, jonka särmät pystyivät lasiin, mutta jonka ehdoton lujuus ja kirkas puhtaus yksin voisi olla myötätuntoinen kuningattaren suurelle tuskalle.

Marie-Antoinetten pitäisi siis mennä Andréen luo, kertoa hänelle onnettomuutensa ja rukoilla häntä uhrautumaan. Varmaankin Andrée kieltäytyisi, sillä hänenlaisiaan ei voitu häikäistä, mutta rukouksista heltyneenä hän kuitenkin lopulta suostuisi. Voisihan ainakin saada lykkäyksen; kun kuninkaan ensi into laimenisi, tyytyisi hän molempien kihlattujen näennäiseen suostumukseen ja viimein unohtaisi koko asian… Silloin voisi loput järjestää jonkin matkan avulla. Andrée ja Charny olisivat toisistaan erotettuja, kunnes parjauksen lohikäärme olisi tyydyttänyt nälkänsä, ja antaisivat sitten maailman tietää, että kihlaus oli kaikessa ystävyydessä purettu, eikä kukaan aavistaisi, että koko avioliittohanke oli vain leikkiä.

Tällä tavoin ei neiti de Taverneyn vapaus joutuisi vaaraan, eikä Charnykaan menettäisi omaansa. Kuningattarelle ei tulisi sitä kauheata tunnonvaivaa, että kunnian itsekkäisyydelle oli uhrattu kahden ihmisen onni, ja kuitenkin säilyisi eheänä tämä kunnia, johon sisältyi myös hänen puolisonsa ja lastensa maine. Hän saisi sen tahratonna jättää Ranskan vastaiselle kuningattarelle.

Näin hän mietiskeli ja luuli ennakolta kaikki järjestäneensä, sekä säädyllisyyden että yksityiset edut. Nyt täytyikin harkita ripeästi näin hirveän vaaran uhatessa, varustautua täysin asein niin jäykkää vastustajaa kuin neiti de Taverneytä vastaan, joka noudatti ylpeytensä eikä sydämensä ääntä.

Päästyään aikomuksestaan selville Marie-Antoinette päätti lähteä. Hän olisi mielellään vihjaissut Charnylle, ettei tämä ryhtyisi mihinkään harhatemppuun, mutta esteenä oli se pelko, että ympärillä oli vakoojia ja nykyoloissa kaikki hänen puuhansa selitettäisiin väärin. Sitäpaitsi hänelle oli kyllin tunnettu Olivierin kunnollisuus, alttius ja päättäväisyys, jotta saattoi varmasti uskoa hänen hyväksyvän kaikki, mitä kuningatar katsoi hyväksi tehdä.

Kello löi kolme: oli tullut hovipäivällisen, esittelyjen ja vierailijain aika. Kuningatar otti kaikki vastaan tyynesti ja ystävällisesti, silti tinkimättä hyvin tunnetusta ylpeydestään. Niille, joita hän piti vihamiehinään, hän osoitti jopa avomielisyyttä, mikä ei ole syyllisissä tavallista. Koskaan ei hoviin ollut tunkenut enemmän väkeä, koskaan ei uteliaisuus ollut hartaammin silmäillyt vaaran uhkaaman kuningattaren piirteitä. Marie-Antoinette uhmasi kaikkia, musersi vihamiehensä, huikaisi ystävänsä, muutti kylmäkiskoiset hartaiksi, hartaat ihastuneiksi ja näytti niin kauniilta ja suurelta, että kuningaskin julkisesti häntä onnitteli.

Kun sitten kaikki oli päättynyt, kun hän vaihtoi keinotekoiset hymynsä muistoihin, tuskaansa ja tunsi itsensä perin yksinäiseksi, muutti hän pukua, pani päähänsä nauhoilla ja sinisillä kukilla koristetun harmaan hatun, otti ylleen tummanharmaan silkkihameen, nousi vaunuihinsa ja ilman vartijoita, vain yhden kamarirouvan saattamana, käski ajamaan Saint-Denisin luostariin.

Kuningatar saapui perille sillä hetkellä, jolloin kammioihinsa palanneet nunnat olivat ruokasalin hillitystä hälinästä päässeet iltarukouksen edellä vallitsevaan äänettömään mietiskelyyn. Hän pyysi kutsumaan neiti Andrée de Taverneytä puheluhuoneeseen.

Polvistuneena, yllään valkoinen villanuttu, katseli Andrée akkunastaan korkeiden lehmusten takaa nousevaa kuuta, ja tästä iltayön runoudesta hän sai aihetta palaviin, intohimoisiin rukouksiinsa, joita kohotti Jumalan puoleen lievittääkseen sielunsa tuskaa. Täysin siemauksin hän nautti vapaaehtoisen kieltäymyksen katkeraa juomaa. Tätä kidutusta tuntevat vain vahvat sielut; se on samalla kärsimystä ja nautintoa. Se on tuskan puolesta kaikkien tavallisten kärsimysten kaltaista ja päättyy hekumaan, jota tuntee vain silloin, kun jaksaa ylpeydelleen uhrata autuutensa.

Andrée oli omin ehdoin jättänyt hovin, vapaasti luopunut kaikesta, mikä voisi ylläpitää hänen rakkauttaan. Kleopatran lailla ylpeänä hän ei sietänyt sitä ajatustakaan, että Charny ajatteli muuta naista, vaikkapa tämä olisi kuningatar.

Hänellä ei ollut mitään todistetta siitä, että Charny palavasti rakasti toista. Sellaisesta todisteesta hänen mustasukkaisuutensa olisi tosin saanut sen varmuuden, joka voi panna sydämen vuotamaan verta. Mutta eikö hän ollut nähnyt, että Charny sivuutti hänet kylmästi? Eikö hän ollut epäillyt, että kuningatar, tosin ehkä viatonna, piti hyvänään Charnyn ihailun ja tältä saamansa etusijan?

Mitä siis enää kannattaisi jäädä Versaillesiin? Kerjäämäänkö kohteliaisuuksia? Toisten jäljestä poimimaan hymyjä? Saamaan joskus hätätilassa nojata hänen tarjoamaansa käsivarteen, koskea hänen käteensä, kun kuningatar lainaisi kävelyretkellä hänelle Charnyn huomaavaisuutta, ollessaan itse hetkellisesti estettynä sitä vastaanottamasta?

Ei, tälle vaateliaalle sielulle ei sopinut raukkamainen heikkous eikä myöntyväisyys, vaan joko elämä, rakkaus ja etusija tai luostari, hylätty rakkaus ja loukattu ylpeys.

— Ei koskaan, ei koskaan! — toisti ylpeä Andrée itsekseen. — Se, jota yksinäisyydessä rakastan, joka on minulle vain hahmo, muotokuva, muisto, ei koskaan minua loukkaa, vaan aina hymyilee ja aina vain minulle!

Tämän mielialansa nojalla Andrée oli viettänyt niin monta tuskallista, mutta vapaata yötä; senvuoksi hän oli, tuntien onnea saadessaan itkeä, kun heikkous valtasi, ja manata, kun mieli kiihtyi, pitänyt vapaaehtoista poistumista, mikä jätti hänen rakkautensa ja arvonsa eheäksi, parempana kuin että saisi tavata miestä, jota vihasi juuri siksi, että oli pakko rakastaa. Muuten olivatkin nämä puhtaan rakkauden mykät mietiskelyt, yksinäisten haaveiden jumalalliset hurmiot sopivampia ihmisaralle Andréelle kuin Versaillesin loistavat juhlat, pakko nöyristyä kilpailijainsa edessä ja pelko ilmaista sydämeensä kätketty salaisuus.

Kuten sanottu, kuningatar oli Pyhän Ludvigin päivänä saapunut illalla Saint-Denisiin tapaamaan Andréeta, joka haaveili kammiossaan. Kohta ilmoitettiin Andréelle, että luostariin oli tullut kuningatar, joka oli saatettu suureen puheluhuoneeseen ja joka ensi tervehdysten jälkeen ilmoitti haluavansa tavata neiti de Taverneytä.

Merkillinen seikka! Enempää ei Andréen rakkaudesta heltynyt sydän tarvinnut rientääkseen tätä Versaillesin tuulahdusta vastaan, — jollaista hän vielä edellisenä iltana oli sadatellut, — mutta joka tuntui hänestä sitä suloisemmalta, mitä kauemmaksi se jäi, kallisarvoiselta kuin kaikki haihtuva, unohtuva, kalliilta kuin itse rakkaus.

— Kuningatar! — mutisi Andrée. — Hän täällä Saint Denisissä ja haluaa minua puhutella!

— Pian, pian, kiirehtikää, — vastattiin hänelle.

Andrée kiirehti todellakin, heitti hartioilleen pitkän nunnankaavun, sitoi väljän hameensa ympärille villaisen vyön ja katsahtamatta kuvastimeen seurasi ovenvartijaa, joka oli tullut häntä hakemaan. Mutta tuskin hän oli astunut kymmenkunnan askelta, kun alkoi hävetä sellaista riemastustaan.

— Miksi, — ajatteli hän, — sydämeni niin sävähti? Mitä se Andrée de Taverneytä liikuttaa, tuleeko Ranskan kuningatar Saint-Denisin luostaria katsomaan? Tunnenko nyt ylpeyttä? Eihän kuningatar tule minun tähteni. Onko tämä onnea? Enhän kuningatarta enää rakasta. Pysy siis siivolla, kehno nunna, joka et ole Jumalan etkä maailman oma; koeta olla ainakin oma itsesi.

Näin Andrée torui itseään astuessaan alas suuria portaita, ja halliten tahtoaan hän karkoitti poskiltaan hätäilyn tilapäisen punan ja hillitsi liikkeittensä vilkkautta. Mutta senpä vuoksi hän tarvitsikin enemmän aikaa suorittaakseen viimeiset kuusi askelta kuin edelliset kolmekymmentä.

Saapuessaan kuorin takaa suurimpaan puheluhuoneeseen, missä muutamat sisaret kiireisesti sytyttelivät kattokruunuja ja vahakynttilöitä, Andrée oli kalpea ja kylmä. Kun saattava ovenvartija lausui hänen nimensä ja hän näki Marie-Antoinetten istumassa abbedissan nojatuolissa, luostarin ylhäisimpien naisten kumarrellessa ja häärätessä majesteettisen vieraan ympärillä, tunsi Andrée sydämensä jyskyttävän, niin että hänen askeleensa pysähtyivät useaksi sekunniksi.

— Kah, tulkaapa jo vihdoinkin luokseni, jotta saan teitä puhutella, neiti, — sanoi kuningatar puolittain hymyillen.

Andrée lähestyi ja kumarsi.

— Teidän luvallanne, madame, — lisäsi kuningatar kääntyen abbedissaan päin.

Tämä vastasi vain syvällä kumarruksella ja poistui huoneesta vieden kaikki nunnat mukanaan. Kuningatar jäi nyt kahden kesken Andréen kanssa, jonka sydän tykki niin kovaa, että se olisi kuulunut, ellei olisi häipynyt vanhan seinäkellon verkkaiseen naksutukseen.

38.

Kuollut sydän.

Keskustelun alotti kuningatar, kuten olikin sopivaa.

— Saan siis teidät tavata, neiti, — sanoi hän hieno hymy huulillaan. — Tiedättekö, tuossa nunnanpuvussa teette minuun merkillisen vaikutuksen.

Andrée ei vastannut.

— Kun näkee entisen seuralaisen, — jatkoi kuningatar, — jo poistuneen siitä maailmasta, missä me muut vielä elämme, tuntuu se vakavalta muistutukselta kuoleman taholta. Ettekö ole samaa mieltä?

— Madame, — vastasi Andrée, — kuka rohkenisi antaa teidän majesteetillenne muistutuksia? Ei kuolemakaan uskalla kuningatarta varoittaa, ennenkuin tulee hänet viemään. Ja kuinka voisikaan toisin olla?

— Miksi niin?

— Siksi, madame, että kuningatar on ylhäisen asemansa vuoksi määrätty tässä maailmassa kärsimään vain sitä, mikä on aivan välttämätöntä. Kaikki, mikä voi elämää sulostuttaa, hänellä jo on; kaikki, mikä muissa voi auttaa häntä kaunistamaan uraansa, hän ottaa heiltä.

Kuningatar näytti säpsähtävän.

— Ja se on hänen oikeutensa, — kiirehti Andrée lisäämään. — Muut ovat kuningattaren kannalta joukko alamaisia, joiden varat, kunnia ja henki kuuluvat heidän hallitsijoilleen. Henki, maine ja varat, aineelliset ja henkiset, ovat siis kuningatarten omaisuutta.

— Tuollaiset mielipiteet kummastuttavat minua, — sanoi Marie-Antoinette hitaasti. — Teistä tämän maan kuningatar on kuin sadun syöjätär, joka ahmii kansalaisten omaisuuden ja hengen. Olenko minä sellainen nainen, Andrée? Oliko teillä todellakin syitä valituksiin minua vastaan silloin, kun oleskelitte hovissa?

— Teidän majesteettinne suvaitsi minulta kysyä samaa lähtiessäni pois, — vastasi Andrée, — ja kuten silloin, niin vastaan nytkin: Ei, madame.

— Mutta usein, — sanoi kuningatar, — vaivaa meitä vääryys, joka ei koske suorastaan itseämme. Olenko vahingoittanut jotakuta omaisistanne ja senvuoksi ansainnut ne kovat sanat, jotka äsken lausuitte? Andrée, valitsemanne turvapaikka suojaa maailman häijyiltä intohimoilta. Jumala opettaa meille täällä lempeyttä, kohtuutta ja vääryyksien unohtamista, joiden hyveiden puhtain esikuva hän itse on. Täytyykö minun siis, tultuani tapaamaan kristisiskon, kohdata täällä ankara otsa ja katkeria sanoja? Pitääkö minun, kun saavun ystävänä, ottaa vastaan nuhteita ja peiteltyä katkeruutta leppymättömältä viholliselta?

Andrée kohotti katseensa ja ihmetteli tätä malttia, johon Marie-Antoinette ei ollut ympäristöään totuttanut. Olihan kuningatar muuten kopea ja ankara, jos joku häntä vastusti. Juroa erakkoa liikutti syvästi se kärsivällisyyden ja ystävällisyyden todiste, että kuningatar oli vihastumatta kuunnellut hänen sanojaan.

— Teidän majesteettinne tietää hyvin, — sanoi hän hiljempaa, — etteivät Taverneyt voi olla teidän vihollisianne.

— Ymmärrän, — vastasi kuningatar. — Te ette voi antaa anteeksi kylmäkiskoisuuttani veljeänne kohtaan, ja hän itse syyttänee minua häilyväiseksi, vieläpä oikulliseksi?

— Veljeni on niin altis alamainen, ettei rupea syyttämään kuningatarta, — sanoi Andrée koettaen pysyä jäykkänä.

Kuningatar älysi hyvinkin joutuvansa epäiltäväksi, jos lisäisi sitä hunaja-annosta, jolla oli päättänyt kesyttää tätä villiä olentoa. Hän siis keskeytti ilmeiset lähentelyt.

— Kaikissa tapauksissa teki mieleni, — sanoi hän, — kun olin tullut tapaamaan abbedissaa, puhutella myös teitä ja vakuuttaa, että aina pysyn ystävänänne, lähellä tai kaukana.

Andrée huomasi tämän uuden vivahduksen ja pelkäsi vuorostaan loukanneensa sitä, joka oli tarjonnut ystävyyttä, ja vielä enemmän pelotti häntä se, että kenties oli ilmaissut sydämensä haavan naissilmän alati tarkalle katseelle.

— Teidän majesteettinne suo minulle liiaksikin kunniaa ja iloa, — sanoi hän surumielisesti.

— Älkää niin sanoko, Andrée, — vastasi kuningatar ja puristi hänen kättään; — te raatelette sydäntäni. Eikö siis ole mahdollista, että onnettomalla kuningattarella olisi ystävä, että hän saisi luottaa edes yhteen sydämeen, turvallisesti katsahtaa niin viehättäviin silmiin, kuin teidän, eikä tarvitsisi niiden syvyydessä epäillä itsekkyyttä tai vihankaunaa? Niin, Andrée, kadehtikaa vain kuningatarparkoja, kaikkien omaisuuden, kunnian ja hengen valtiattaria. Voi, kuningattaria he kyllä ovat ja voivat käyttää omanaan kansainsa kultaa ja verta, mutta sydämiä ei koskaan! Niitä he eivät voi ottaa, ne pitää heille antaa.

— Vakuutan teille, madame, — sanoi Andrée heltyneenä tästä lämpimästä puhuttelusta, — että olen teidän majesteettianne rakastanut niin syvästi kuin koskaan voin tässä maailmassa rakastaa.

Ja samalla hän punastui ja laski päänsä.

— Olette… minua… rakastanut! — huudahti kuningatar tarttuen näihin sanoihin kuin lennosta, — Ette siis enää rakasta?

— Oi, madame!

— En pyydä teiltä mitään, Andrée… mutta kiroon luostaria, joka eräistä sydämistä niin pian karkoittaa muiston.

— Älkää syyttäkö sydäntäni, — sanoi Andrée vilkkaasti. — Se on kuollut.

— Teidänkö sydämenne kuollut? Te, Andrée, nuori, kaunis, sanotte sydäntänne kuolleeksi! Älkää leikitelkö niin kaameilla sanoilla! Ei ole sen sydän kuollut, jossa on säilynyt tuo hymy, tuollainen kauneus; älkää semmoista puhuko.

— Toistan sen, madame; hovissa tai maailmassa ei minulle jäänyt mitään. Täällä elän kuin taimi tai korsi; minulla on iloja, joita tunnen vain yksin. Siksi tämä arka ja mitätön nunna ei kohta sitä käsittänyt, kun tulitte jälleen esille loistavana ja mahtavana. Silmiäni häikäisi teidän kirkkautenne. Pyydän antamaan minulle anteeksi; eihän ole kovin suuri rikos unohtaa maailman komeileva turhuus. Rippi-isäni onnittelee minua siitä joka päivä, ja rukoilen teiltä, madame, ettette olisi häntä ankarampi.

— Mitä? Viihdyttekö luostarissa? — kysyi kuningatar.

— Tunnen itseni onnelliseksi yksinäisessä elämässä.

— Eikö teihin ole jäänyt mitään, mikä herättäisi maailman kaipuuta?

— Ei mitään.

— Hyvä Jumala! — ajatteli kuningatar levotonna, — eikö aikeeni siis onnistukaan?

Ja hän tunsi koleata väristystä.

— Koetetaan häntä houkutella, — tuumi hän. — Ellei se auta, täytyy yrittää rukouksilla. Voi, että minun täytyy sitä pyytää, suostuttaa häntä naimisiin herra de Charnyn kanssa. Armias taivas, täytyykö olla niin onneton!

— Andrée, — lausui Marie-Antoinette hilliten mielenliikutustaan, — te ilmaisette tyytyväisyytenne niin päättävästi, että minulta haihtuu eräs toivo.

— Mikä toivo, madame?

— Ei siitä kannata puhua, jos päätöksenne on niin jyrkkä kuin näyttää… Se toivo oli ilon varjokuva, joka nyt on hälvennyt. Eikö minulle kaikki ole pelkkiä utukuvia. Älkäämme sitä enää ajatelko.

— Mutta juuri siksi, että se olisi teille tuottanut iloa, pyydän selittämään…

— Mitä se auttaisi? Olettehan vetäytynyt maailmasta syrjään.

— Niin olenkin, madame.

— Vapaaehtoisesti?

— Aivan omasta halusta.

— Ja pidätte sitä onnena?

— Yhä enemmän.

— Silloin ymmärrätte, että minun on turhaa jatkaa. Jumala on kuitenkin todistajanani, että hetken aikaa uskoin tekeväni teidät onnelliseksi.

— Minut?

— Niin, teidät, kiittämätön, joka syytätte minua. Mutta te olette oppinut tuntemaan uusia riemuja, itse tunnette minua paremmin makunne ja kutsumuksenne. Minä luovun…

— Suokaa minulle kuitenkin se kunnia, että selitätte tarkemmin.

— Se on perin yksinkertaista: tahdoin viedä teidät takaisin hoviin.

— Minäkö palaisin hoviin! — huudahti Andrée katkerasti hymyillen. — Hyvä Jumala… ei, ei, madame, ei koskaan… vaikka onkin niin vaikeata olla teidän majesteetillenne tottelematon.

Kuningatarta värisytti. Hänen sydämensä valtasi sanomaton tuska. Hän, ylväs alus, murskaantuisi siis mitätöntä graniittikaria vasten!

— Ette suostu? — mutisi hän.

Ja salatakseen hätänsä hän kätki kasvot käsiinsä. Andrée, joka luuli hänen pahastuneen, astui hänen luokseen ja polvistui; ikäänkuin tällä kunnioittavalla liikkeellä lieventääkseen haavaa, jonka oli iskenyt ystävyyteen tai ylpeyteen.

— Kuulkaa, — sanoi hän, — mitä te hovissa tekisitte minulla, joka olen niin surullinen, mitätön, köyhä ja ylenkatsottu, jota kaikki karttavat, koska en onnetonna ole voinut edes naisissa herättää levottomuutta kilpailijana tai miehissä sitäkään tavallista myötätuntoa, joka vallitsee eri sukupuolten kesken… Voi, madame ja rakas hallitsijatar, jättäkää tämä nunna, josta ei edes Jumala huoli katsoen häntä vielä liian epätäydelliseksi, vaikka muuten ottaa vastaan ruumiillisesti ja henkisesti vaivaiset. Jättäkää minut onnettomuuteeni, yksinäisyyteeni… jättäkää.

— Mutta se asema, — vastasi kuningatar, — jota aioin teille ehdottaa, kumoaa kaikki nöyryytykset, joista valitatte. Se avioliitto, josta nyt on puhe, sijoittaisi teidät Ranskan ylhäisimpien naisten joukkoon.

— Avioliitto! — änkytti Andrée kummastuneena.

— Ettekö suostu? — kysyt kuningatar yhä alakuloisempana.

— En, en, — vastasi Andrée kiihkeästi.

— Andrée… alkoi taas kuningatar.

— En, madame, minä en suostu.

Sydämen kouristuessa valmistui Marie-Antoinette nyt pyytelemään. Andrée joutui sen estämään juuri sillä hetkellä, kun kuningatar nousi epäröiden, vavisten ja hämillään tietämättä, kuinka alottaisi. Tarttuen kuningattaren hameeseen, kun luuli hänen aikovan poistua, sanoi Andrée:

— Suokaa minulle ainakin se armo, että saan tietää, kuka minua haluaa vaimokseen. Minä olen eläissäni kokenut niin monta nöyryytystä, että tämän jalomielisen miehen nimi…

Ja hän hymähti katkeran ivallisesti.

— Sopii balsamiksi, — jatkoi hän, — jolla vastedes lääkitsen ylpeyteni saamia haavoja.

Kuningatar oli kahden vaiheella; mutta nyt täytyi mennä loppuun asti.

— Se on herra de Charny! — vastasi hän surumielisellä, innottomalla äänellä.

— Herra de Charny! — huusi Andrée pelottavan kiihkoisesti, — herra Olivier de Charny?

— Herra Olivier, niin, — myönsi kuningatar silmäillen nuorta naista hämmästyneenä.

— Herra de Suffrenin sisarenpoika, — jatkoi Marie-Antoinette yhä enemmän ihmetellen Andréen piirteisiin tullutta muutosta.

— Tahdotte siis naittaa minut herra de Charnylle? Niinhän te sanoitte, madame?

— Juuri hänelle.

— Ja… hän suostuu?

— Kosii teitä.

— Minä suostun, suostun! — huudahti Andrée suunniltaan ihastuksesta. — Minua siis hän rakastaa… minua hän rakastaa, niin kuin minäkin rakastan häntä!

Kuningatar peräytyi kalpeana, vapisevana, päästäen salaa huokauksen. Musertuneena hän vaipui nojatuoliin, ja Andrée suuteli riemusta hulluna hänen polviaan ja hamettaan, kostutti kyynelillä hänen käsiään ja peitti ne kuumilla suuteloilla.

— Milloin lähdemme? — kysyi hän vihdoin, kun huudahdusten ja huokausten sijaan sai esille sanoja.

— Tulkaa, — mutisi kuningatar, josta tuntui kuin henki lähtisi, mutta joka tahtoi ennen kuolemaa pelastaa kunniansa.

Hän nousi seisaalle ja nojasi Andréehen, jonka polttavat huulet hakivat hänen jääkylmiä poskiaan. Ja nuoren naisen valmistellessa itseään lähtöön ajatteli onneton kuningatar, kolmenkymmenen miljoonan alamaisen hengen ja kunnian valtiatar, tuskaisesti nyyhkyttäen:

— Voi, Jumalani… riittääkö tämä kärsimys yhden sydämen osaksi? Ja kuitenkin minun täytyy kiittää sinua, Jumala, — lisäsi hän, — sillä sinä pelastat lapseni häpeästä ja annat minulle oikeuden pitää kuollessanikin kuningattaren vaippaa!

39.

Miksi parooni lihoi.

Sillä välin kun kuningatar ratkaisi neiti de Taverneyn kohtalon, joudutti Filip tuntien raatelevaa tuskaa kaikesta, mitä oli saanut tietää ja äsken keksinyt, valmistuksia lähtöönsä. Soturi, joka on tottunut vaeltamaan, ei tarvitse pitkää aikaa pannakseen matkatavarat kuntoon ja ottaakseen ylleen matkavaipan. Mutta Filipillä oli lisäksi tärkeämpiä syitä poistua Versaillesista niin pian kuin suinkin: hän ei tahtonut olla näkemässä odotettavaa, uhkaavaa häväistystä, joka kohtaisi kuningatarta, hänen ainoan rakkautensa esinettä.

Niinpä hän nyt tavallista kiireisemmin satuloitsi hevosensa, latasi pistoolinsa ja sälytti matkalaukkuunsa sen, mikä oli matkalla tarpeellisinta. Saatuaan kaikki valmiiksi hän lähetti isälleen sanan, että halusi häntä puhutella.

Ukko Taverney oli juuri palaamassa Versaillesista ja astua sipsutti niin ripeästi, kuin hoikat pohkeet kestivät, joiden täytyi kannattaa pyöreähköä vatsaa. Parooni oli näet viimeisinä kolmena, neljänä kuukautena lihonut, mistä hän tietysti ylpeili, hänessä kun pöhölihavuus oli täydellisen tyytyväisyyden merkki. Muuten on huomattava, että täydellisellä tyytyväisyydellä oli herra de Taverneyn kannalta varsin laaja merkitys.

Kuten sanottu, parooni palasi perin hilpeänä käynniltään linnassa, missä oli illan kuluessa tutustunut kaikkiin uusimpiin häväistysjuttuihin. Hänessä oli herättänyt huvia Bréteuilin ja kardinaalin välinen viha, Soubisen ja Guémenéen riita Bréteuilin kanssa, Provencen kreivin häijyys kuningatarta vastaan, Artoisin kreivin suhde Provencen kreiviin ja satojen henkilöiden kiukku satoja muita vastaan, mutta ei se, että kukaan suosi ketään. Hän oli kerännyt varaston ilkeyksiä, kaikenlaisia häväistyksiä. Mitta täynnä hän palasi hyvillä mielin.

Kuultuaan palvelijaltaan, että hänen poikansa halusi häntä tavata, ei hän jäänyt odottamaan, vaan kulki itse kokonaisen porrasjakson lisää saadakseen heti nähdä matkalle aikovan.

Hän astui, ennakolta ilmoittamatta, huoneeseen, jossa vallitsi lähtöpuuhista johtunut epäjärjestys. Filip ei tosin odottanut surun ilmaisua, kun isä saisi kuulla hänen päätöksensä, mutta ei myöskään olettanut, ettei hän siitä lainkaan välittänyt. Olihan Andrée jo jättänyt isänkodin, joten oli yhtä olentoa vähemmän kiusattavaksi; vanha parooni tunsi kaiketi tyhjyyttä, ja kun tämä nyt kävisi täydelliseksi toisenkin marttyyrin mennessä pois, voisi parooni lapsen lailla, jolta riistetään koira tai lintu, hieman ruikuttaa edes itsekkäisyytensä vuoksi. Filip hämmästyi siis suuresti kuullessaan paroonin riemusta nauraen huudahtavan:

— Ahaa, hän matkustaa, lähtee tiehensä!… Filip oli vaiti ja katseli isäänsä ihmetellen.

— Siitä olinkin varma, — jatkoi parooni, — olisin vaikka vetoa lyönyt. Hyvin pelattu, Filip, oikein hyvin!

— Mitä te puhutte, monsieur? — kysyi nuori mies. — Olkaa niin hyvä ja selittäkää, mikä on hyvin pelattu?

Ukko alkoi hyräillä ja hyppiä yhdellä jalalla pidellen vatsaansa molemmin käsin. Samalla hän iski silmää Filipille, jotta tämä käskisi palvelijansa poistua. Filip huomasi hänen tarkoituksensa ja totteli; parooni sysäsi Champagnen ulos ovesta, jonka pani kohta lukkoon, ja palasi sitten poikansa luo.

— Mainiota, — sanoi hän hiljaa, — mainiota!

— Kovinpa te minua ylistätte, — vastasi Filip kuivasti, — vaikken tiedä, miten olisin ansainnut…

— Ha, ha, haa, — nauroi ukko ja vetkutteli ruumistansa.

— Paitsi jos iloisuuteenne on syynä lähtöni, joka vapauttaa teidät minun läsnäolostani.

— Ho, ho, hoo, — nauroi vanha parooni toisella äänensoinnulla. — Älä suotta teeskentele; tiedäthän, ettet voi minua pitää narrinasi, ha, ha, haa!

Filip pani käsivartensa ristiin epäillen, oliko äijän aivoissa jokin ruuvi höltynyt.

— Kuinka minä pitäisin teitä narrina? — kysyi hän.

— Kun olet lähtevinäsi, hitto vie! Vai kuvitteletko, että uskoisin sinun matkustavan?

— Ette siis usko?

— Champagne on nyt poissa ja siksi voin toistaa: Älä enää teeskentele. Muuten myönnän, ettei sinun sopinut toisin esiintyä; se on mainiosti keksitty.

— Monsieur, te hämmästytätte minua niin, että…

— Onhan se merkillistä, että osasin arvata. Mutta mitä sille mahtaa? Minä olen niin perin utelias, ja kun uteliaisuus minut valtaa, niin tutkin, eikä kukaan saa minua paremmin asioista selkoa, kun kerran alan penkoa. Siksi olen keksinyt, että olet vain lähtevinäsi, ja siitä sinua onnittelen.

— Minäkö olen vain lähtevinäni?

Ukko astui lähemmäksi, kosketti luisevilla rystyillään nuoren miehen rintaa ja sanoi yhä tuttavallisemmin:

— Kunniani kautta, ellet olisi tähän keinoon turvautunut, olisi varmasti kaikki tullut ilmi. Nyt onkin jo aika. Huomenna olisi ollut myöhäistä. Riennä, poikaseni, riennä.

— Monsieur, — sanoi Filip jääkylmästi, — vakuutan teille, etten käsitä ainoatakaan sanaa siitä, mitä suvaitsette puhua.

— Minne aiot piilottaa hevosesi? — jatkoi parooni antamatta suoraa vastausta. — Sinulla on tamma, jonka tuntee helposti. Varo, ettei sitä nähdä täällä, kun luullaan sinun jo olevan… Niin, minne olet matkustavinasi?

— Lähden Taverney-Maison-Rougeen.

— Hyvä… aivan oikein… olet siis menevinäsi Maison-Rougeen… Siitä ei kukaan tule hullua harmaaammaksi. Ole kuitenkin varuillasi, monen silmät väijyvät teitä molempia.

— Molempia? Keitä?

— Hän on kiivas, näetkös, — jatkoi ukko, — hänessä on niin kova into, että kaikki voi mennä pilalle. Pidä varasi, ole järkevämpi kuin hän…

— Totta tosiaan, monsieur, — kiivastui nyt Filip, — te näytte pitävän lystiä minun kustannuksellani ja menettelette siinä kohtuuttomasti ja epäviisaasti, sillä kun olen harmissani ja ärtynyt, voisin unohtaa sen kunnioituksen, jota olen velvollinen teille osoittamaan.

— Kunnioituksesta sinut vapautan. Nyt olet jo kyllin aikamies hoitamaan asioitamme ja hoidatkin niin mainiosti, että minä puolestani alan kunnioittaa. Sinä olet kuin mestari minun hutiluksen rinnalla. Annappa sentään jokin osoite, jotta voin sinulle lähettää sanan, jos sattuisi jotakin tärkeätä.

— Osoitteeni on Taverney, — vastasi Filip luullen ukon jo vihdoin tulevan järkiinsä.

— Sepä on hyvin keksitty… Taverney, kahdeksankymmenen lieuen päässä! Vai luuletko, että jos on annettava sinulle jokin tärkeä, kiireellinen neuvo, panisin näön vuoksi pikalähetin ratsastamaan itsensä kuoliaaksi niin pitkällä matkalla? Enhän pyydä sinulta pienen puistomajasi osoitetta, sillä siellä voitaisiin vaania lähettiäni tai tuntea palvelijani puku, mutta ilmoita jonkin kolmannen, läheisen paikan osoite. Sen verran, hiisi vie, sinulla lienee kekseliäisyyttä! Kun lemmenhommissaan saa niin paljon toimeen kuin sinä, ei silloin tule keinoista loppua.

— Puistomajani, lemmenhommani, keinoni! Mitä ihmettä tämä tietää? Te latelette arvoituksia, mutta ratkaisun pidätte omana hyvänänne.

— En tunne toista niin tyystiä, niin varovaista olentoa kuin sinä olet! — huudahti ukko harmistuneena. — Ei kenenkään salaperäisyys, ole niin loukkaava. Sinä näyt suorastaan pelkäävän, että kavallan sinut! Sepä olisi hassua!

— Monsieur, — sanoi Filip vimmastuen.

— Hyvä on, pidä vain salaisuutesi, älä hiiskahda, että olet vuokrannut entisen portinvartijan asunnon!

— Olenko minä vuokrannut…

— Älä ikinä ilmaise yöllisiä kävelyltäsi kahden viehättävän ystävättären seurassa.

— Minäkö olisin yöllä kävellyt… mutisi Filip käyden kalpeaksi.

— Salaa myös ne suutelot, jotka purkautuivat kuin hunaja kukkien ja kasteen seassa.

— Monsieur! — ärjäisi Filip mustasukkaisuuden ja raivon huumaamana. — Ettekö jo vaikene?

— Hyvä on, sanon vieläkin kerran. Kaikki, mitä teit, olen saanut tietää. Oletko aavistanut, että tiesin? Sen pitäisi, lempo soikoon, herättää sinussa luottamusta. Tuo läheinen suhteesi kuningattareen, onnistuneet temppusi, vierailusi Apollo-kylpylässä… se kaikki on meidän yhteiseksi onneksemme. Älä siis minua pelkää, Filip… Usko asiasi minulle.

— Te olette inhottava! — murisi Filip kätkien kasvot käsiinsä.

Ja todellakin Filip parka inhosi sitä miestä, joka paljasti kaikki hänen haavansa ja siihen tyytymättä levitti ja repi niitä niin rajusti kuin taisi. Todellisen kammon herätti hänessä se mies, joka luki hänen ansiokseen toisen nauttiman autuuden ja luullen imartelevansa ruoski häntä kilpailijan onnella. Parooni sovitti poikaansa kaikki, mitä oli kuullut ja arvannut, mitä pahansuovat panivat kardinaali de Rohanin, ja paremmin perehtyneet Charnyn tiliin. Hän uskoi Filipin olevan sen miehen, jota kuningatar salaa rakasti korottaen suosion huipulle. Juuri tämän suuren mielihyvän vuoksi oli herra de Taverney viime viikkoina lihonut.

Kun Filipille selvisi tämä uusi kataluuden rapakko, kauhistui hän nähdessään, että hänet siihen upotti juuri se olento, jonka olisi tullut pitää hänen kunniansa omanaan; mutta isku oli niin raju, että hän seisoi huumaantuneena ja mykkänä, kun taas parooni jatkoi laverrustaan entistä vilkkaammin.

— Oikean mestaritempun sinä olet tehnyt, — sanoi hän, — sillä nyt olet puijannut koko maailman. Tänään sanoi ainakin viisikymmentä henkilöä: se on Rohan. Ja toiset sata sanoivat: se on Charny. Pari sataa tiesi: se on Rohan ja Charny. Ei yksikään, kuuletko, osannut sanoa: se on Taverney. Toistan vieläkin, se on mestaritemppu, ja ainakin tulee minun onnitella… Muuten on asia kunniaksi sekä hänelle että sinulle, hänelle siksi, että valitsi sinut, sinulle siksi, että osasit hänet kietoa.

Samalla hetkellä, kun Filip tästä viimeisestä letkauksesta vimmastuneena sinkautti ukkoon uhkaavan silmäyksen, joka ennusti myrskyä, kuului pihalta vaunujen jyrinää, ja Filipin huomio kääntyi eräisiin ääniin, outoihin liikkeisiin, jotka merkitsivät jonkun saapuneen. Champagnen kuultiin huutavan:

— Se on neiti! Se on neiti!

Ja useat äänet toistivat:

— Se on neiti!

— Neiti? — ihmetteli Taverney. — Ketä sillä tarkoitetaan?

— Sisartani, — mutisi Filip kummastuneena, kun tunsi Andréen, joka astui vaunuista maahan portinvartijan soihdun valaisemana.

— Onko se Andrée? Kuinka se on mahdollista?

Ja huoneeseen astui Champagne vahvistamaan Filipin selityksen oikeaksi.

— Monsieur, — sanoi hän Filipille, — sisarenne on naistenhuoneessa suuren salongin vieressä ja tahtoo teitä puhutella.

— Mennään häntä vastaan! — huudahti parooni.

— Minun kanssani hän tahtoo puhua, — sanoi Filip, kumartaen isälleen, — ja teidän luvallanne tahdon siis ensin mennä häntä tapaamaan.

Samalla kuuluivat toiset vaunut ajavan pihalle kelpo lailla jyristen.

— Kuka hitto sieltä vielä tulee? — mutisi parooni. — Tänään on oikein seikkailujen ilta.

— Kreivi Olivier de Charny! — huusi portinvartija palvelijoille.

— Saattakaa kreivi suureen salonkiin, — sanoi Filip Champagnelle. — Parooni ottaa hänet vastaan. Minä menen sisareni luo.

— Mitähän kreivi täältä tahtoo? — mietti Filip.

— Mitähän varten Andrée on tullut? — mietti parooni.

40.

Isä ja morsian.

Talon suuri salonki oli alakerrassa. Sen vasemmalla puolella oli naistenhuone, josta pääsi Andréen huoneisiin johtaville portaille. Oikealla puolella oli toinen, pienempi salonki, jonka kautta kuljettiin suureen.

Filip saapui ensin naistenhuoneeseen, jossa hänen sisarensa odotti. Heti eteiseen päästyään hän oli jouduttanut askeliaan syleilläkseen rakastettua sisarta niin pian kuin suinkin. Ja kun hän oli avannut oven, riensi Andrée hänen syliinsä ja suuteli häntä iloisen näköisenä, jollaiseen tämä pettynyt rakastaja, onneton veli ei ollut pitkiin aikoihin tottunut.

— Hyväinen aika, mikä sinuun on tullut? — kysyi nuori mies Andréelta.

— Jotakin onnellista, hyvin onnellista, veljeni.

— Ja sitäkö ilmoittamaan sinä tulit?

— Nyt palaan tänne ainiaaksi! — huudahti Andrée niin ihastuneena, että hänen huudahduksensa oli melkein kirkaisu.

— Hiljempaa, sisko, hiljempaa, — tyynnytti Filip, — Tämän talon seinät eivät ole tottuneet riemuun, ja sitäpaitsi on salongissa, tuossa vieressä, tai ainakin sinne kohta tulee eräs, joka voisi kuulla.

— Eräs? — toisti Andrée. — Kuka se on?

— Kuuntele, — vastasi Filip.

— Kreivi de Charny! — ilmoitti palvelija, joka saattoi kreivin pienestä salongista suureen.

— Hänkö? — ihastui Andrée, syleillen veljeään vielä hartaammin. — Kyllä minä tiedän, mitä varten hän tänne tulee.

— Tiedätkö todella.

— Kyllä, sen tiedän niin hyvin, että juuri nyt huomaan pukuni olevan epäkunnossa ja aavistan pian tulevan sen hetken, jolloin minunkin pitää astua suureen salonkiin omin korvin kuulemaan, mitä herra de Charnylla on sanomista…

— Puhutko täyttä totta, rakas Andrée?

— Kuuntele, mitä siellä puhutaan, ja anna minun juosta yläkertaan kamariini. Kuningatar toi minut luostarista hieman liian kiireesti, ja nyt täytyy nunnan kaavun vaihtua sellaiseen pukuun, joka sopii… morsiamelle.

Ja lausuttuaan tämän sanan kuiskaten ja liitettyään siihen leikkisän suutelon Andrée katosi ketteränä ja iloisena portaita myöten huoneisiinsa. Filip jäi yksin, painoi poskeaan tämän huoneen ja salongin välistä ovea vasten ja kuunteli. Salonkiin oli juuri saapunut kreivi de Charny. Hän asteli hitaasti edestakaisin lattialla ja tuntui pikemmin mietiskelevän kuin odottavan. Kohta tuli myös parooni de Taverney ja tervehti kreiviä erinomaisen kohteliaasti, vaikka hieman kylmästi.

— Sallikaa kysyä, — sanoi hän, — mikä on toimittanut minulle sen kunnian, herra kreivi, että näin odottamatta saavutte luokseni. Kaikissa tapauksissa iloitsen tulostanne sydämen pohjasta, sen vakuutan.

— Olen tullut juhlallisen asian vuoksi, monsieur, ja pyydän, ettei herra parooni panisi pahakseen, vaikkei mukanani ole enoni, komentaja de Suffren, kuten olisi pitänyt.

— Kuinka? — sammalsi parooni. — Tietysti en pane sitä pahakseni, kreivi de Charny.

— Sitä olisi vaatinut säädyllisyys, sen kyllä käsitän, katsoen siihen pyyntöön, joka minulla on teille esitettävänä.

— Pyyntö? — sanoi parooni.

— Niin, minulla on kunnia, — jatkoi Charny liikutetulla äänellä, — pyytää teiltä tyttärenne, neiti Andrée de Taverneyn kättä.

Parooni säpsähti nojatuolissaan. Hänen silmänsä levisivät, välähtivät ja näyttivät ahmivan jokaisen sanan, mitä kreivi de Charny lausui.

— Tyttäreni!… mutisi hän. — Te kositte Andréeta?

— Niin, herra parooni, ellei neiti de Taverney ole vastahakoinen tätä liittoa kohtaan.

— Ahaa, — tuumi ukko, — onko Filipin suosio jo niin ilmeinen, että tuo kilpailija tahtoo siitä hyötyä naimalla hänen sisarensa? Hitto vie, eipä ole huonosti keksitty, herra de Charny.

— Tämä pyyntö, — vastasi hän ääneen ja hymyili, — kunnioittaa perhettämme niin suuresti, herra kreivi, että omasta puolestani suostun ilomielin, ja kun haluan, että saisitte jo kohta täydellisen suostumuksen, käsken kutsumaan tyttäreni tänne.

— Luullakseni se on tarpeetonta, — keskeytti kreivi kylmästi. — Kuningatar on suvainnut kysyä tästä asiasta neiti de Taverneyn mieltä, ja tyttärenne vastaus oli minulle suosiollinen.

— Vai niin, — sanoi parooni yhä hämmästyneempänä, — vai on kuningatar…

— Joka otti vaivakseen matkustaa Saint-Denisiin, niin, monsieur.

Parooni nousi seisaalle.

— Silloin minun tarvitsee vain antaa teille tietoja neiti de Taverneyn omaisuudesta, — sanoi hän. — Minulla on yläkerrassa ne arvopaperit, jotka kuuluvat hänen äidinperintöönsä. Te ette saa rikasta tyttöä, herra kreivi, ja ennenkuin mitään päätätte…

— Ei tarvita, herra parooni, — sanoi Charny kuivasti. — Minulla on varoja molemmille, eikä neiti de Taverney ole niitä naisia, joista tehdään kauppaa. Mutta sitä kysymystä, jota tahdoitte käsitellä omasta puolestanne, herra parooni, täytyy minun käsitellä omalta kannaltani.

Tuskin hän oli tämän lausunut, kun sivuovi aukeni ja salonkiin ilmestyi Filip kalpeana, kiihtyneenä, toinen käsi pistettynä takin väliin, toinen suonenvetoisesti puristuneena. Charny tervehti häntä kaavamaisesti ja sai vastaukseksi samanlaisen kumarruksen.

— Monsieur, — sanoi Filip, — isäni on aivan oikeassa tahtoessaan puhua kanssanne perheen asioista; meillä on molemmilla annettavana teille eräitä tietoja. Sillaikaa kun parooni menee noutamaan ne paperit, joista oli puhe, on minulla kunnia tarkemmin käsitellä kanssanne tätä asiaa.

Ja perin käskevällä katseella Filip sai lähtemään isänsä, joka aavistaen jotakin estettä poistui huonolla tuulella. Filip seurasi isäänsä pienen salongin ulko-ovelle asti ollakseen varma, että tämä huone oli tyhjä. Sitten hän katsahti viereiseen huoneeseen, ja varmana siitä, ettei häntä kukaan muu kuullut kuin se, jota nyt puhutteli, hän kysyi, käsivarret ristissä ja katsoen kreiviä suoraan silmiin:

— Herra de Charny, kuinka te uskallatte kosia sisartani? Olivier astahti taaksepäin ja punastui.

— Senkö vuoksi, — jatkoi Filip, — että sitä paremmin voisitte salata rakkausvehkeenne toisen naisen kanssa, jota tavoittelette, jota rakastatte? Senkö vuoksi, että kun teidän nähdään olevan naimisissa, ei voitaisi sanoa teidän pitävän rakastajatarta?

— Mitä ihmettä!… sanoi Charny horjuen, hämillään.

— Vai sekö on syynä, — lisäsi Filip, — että naituanne sen naisen, joka milloin tahansa pääsee rakastajattarenne luo, teidänkin siten kävisi mukavammaksi tavata tuota ihailemaanne rakastajatarta?

— Monsieur, nyt menette liian pitkälle!

— Kenties ja melkeinpä uskonkin, että niin on laita, — jatkoi yhä Filip, astuen lähemmäksi Charnyta, — te tarkoitatte, että jouduttuani langokseni en ilmaise, mitä tiedän entisistä lemmenjuonistanne?

— Mitä muka tiedätte! — huudahti Charny kauhistuen. — Olkaa varuillanne!

— Niin juuri, — vastasi Filip yltyen, — se pieni puistonvartijan asunto, jonka vuokrasitte, salaiset kävelynne Versaillesin puistossa… yöllä… kädenpuristukset, huokauksenne ja varsinkin hellien katseitten vaihto puiston pikku portilla…

— Monsieur, Herran nimessä, sanokaa, ettette ole mitään nähnyt… ettette mitään tiedä.

— Enhän minä mitään tiedä, — ivasi Filip. — Kuinka minä mitään tietäisin, kun olin piilossa pensaikossa Apollo-kylpylän portin takana teidän tullessanne sieltä ulos kuningattaren käsi kainalossanne!

Charny horjui pari askelta taaksepäin, ikäänkuin kuolettavan iskun saaneena etsisi tukea. Filip katseli häntä kolkon äänettömänä, antaen hänen pian haihtuvalla tuskalla sovittaa kuvaamattoman autuuden hetkiä, joista oli juuri muistuttanut. Charny tointui herpoutumisestaan.

— Vaikka niin, monsieur, — sanoi hän Filipille, — senkin jälkeen, mitä sanoitte, pyydän teiltä suostumusta avioliittooni neiti de Taverneyn kanssa. Jos vaikuttimeni olisivat vain alhaisia laskelmia, kuten äsken oletitte, jos menisin naimisiin vain oman etuni vuoksi, olisin niin viheliäinen, että pelkäisin sitä miestä, jolla on vallassaan kuningattaren ja minun salaisuuteni. Mutta nyt onkin kuningatar pelastettava… se on välttämätöntä.

— Miten kuningatar siitä on hukassa, — kysyi Filip, — että herra de Taverney on nähnyt hänen puristavan herra de Charnyn käsivartta ja kohottavan onnesta kosteita silmiään taivasta kohti? Mitä vaaraa siitä on kuningattarelle, että minä tiedän hänen rakastavan teitä? Ei siinä ole kyllin aihetta uhrata sisartani enkä siihen uhraamiseen suostukaan.

— Monsieur, — vastasi Oliver, — tiedättekö, miksi kuningatar on hukassa, ellei tästä avioliitosta mitään tule? Asian laita on niin, että juuri tänä aamuna, sillä välin kun vangittiin kardinaali de Rohan, kuningas yllätti minut kuningattaren jalkain juuressa.

— Hyvä Jumala!

— Ja kuningatar vastasi mustasukkaisen puolisonsa kuulustamana, että minä olin polvistunut pyytämään lupaa mennä sisarenne kanssa naimisiin. Siinä näette, monsieur, että kuningatar on hukassa, ellen nai sisartanne; joko käsitätte?

Kaksi eri ääntä keskeytti nyt Charnyn sanat: kiljahdus ja voihkaus. Jälkimäinen kuului naistenhuoneesta, edellinen pienestä salongista. Olivier riensi voihkausta kohti ja tapasi Andrée de Taverneyn, yllä valkoinen puku kuin morsiamella; tämä oli kuullut kaikki ja mennyt tainnoksiin. Filip kiirehti pieneen salonkiin, josta oli kuulunut kiljahdus, ja tapasi siellä isänsä kuolleena. Kun parooni oli saanut kuulla, että kuningatar rakasti Charnyta, iski tämä toiveiden raukeneminen häneen kuin salama, ja halvaus teki lopun hänen elämästään. Cagliostron ennustus oli käynyt toteen.

Filip, joka ymmärsi kaikki, vieläpä tämän kuolemansyyn häpeällisyyden, jätti ääneti ruumiin ja palasi Charnyn luo, joka vavisten ja uskaltamatta koskea katseli kaunista, nuorta tyttöä, tämän maatessa elottoman näköisenä. Molempien ovien ollessa auki voitiin nähdä molemmat ruumiit yhtaikaa sillä kohtaa, missä salaisuuden ilmitulo oli kummankin kohdannut.

Silmät kyynelissä ja tuskaisin sydämin Filip uskalsi vihdoin katkaista äänettömyyden ja sanoi Charnylle:

— Parooni de Taverney on kuollut. Hänen jälkeensä olen minä perheen pää. Jos neiti de Taverney jää eloon, annan hänet teille vaimoksi.

Charny katsahti paroonin ruumiiseen kauhistuneena, pyörtyneeseen Andréeseen epätoivoisena. Filip repi hiuksiaan molemmin käsin ja kiljaisi taivasta kohti niin vihlovasti, että siitä olisi Jumalankin pitänyt heltyä.

— Kreivi de Charny, — jatkoi hän, kun myrsky hänen rinnassaan oli tyyntynyt, — tämän lupauksen annan sisareni puolesta, joka ei nyt minua kuule. Hän uhratkoon onnensa kuningattarelle, jolle minä puolestani saanen kerran uhrata henkeni. Hyvästi, herra de Charny, hyvästi, lankoni!

Ja kumartaen Olivierille, joka ei tiennyt, kuinka pääsisi pois astumatta kummankaan uhrin ohitse, Filip nosti Andréen, lämmitti häntä sylissään ja toimitti siten tien vapaaksi kreiville, joka poistui naistenhuoneen kautta.

41.

Lohikäärmeen jälkeen kyykäärme.

Nyt on jo aika palata niihin kertomuksemme henkilöihin, jotka välttämättömyys ja juoni, kuten myös historiallinen totuus, on jättänyt taustan puolelle.

Oliva oli juuri pako valmistuksissa Jeannen käskystä, kun Beausire, joka oli nimettömän kirjeen avulla saanut tietää hänen olinpaikkansa ja palavasti halusi jälleen hänet omistaa, osui suoraan hänen syliinsä ja vei hänet pois Cagliostron talosta jättäen herra Réteau de Villetten turhaan odottamaan Roi-Doré-kadun päähän.

Saadakseen käsiinsä nämä kaksi rakastavaista, joita myös poliisi niin hartaasti haeskeli, käytti petetyksi joutunut rouva de la Motte kaiken luotettavan väen apua, mitä vain keksi. Tietysti hän mieluummin itse valvoi salaisuuttaan kuin päästi toisia siihen sekaantumaan, ja aikeensa suorittamiseksi hyvään loppuun hän piti välttämättömänä, että Oliva pysyisi kätkössä. Mahdotonta olisi kuvata, kuinka tuskallista hänestä oli, kun hänen lähettinsä toinen toisensa perästä palasivat ilmoittaen, että tiedustelut olivat turhia.

Samaan aikaan hän sai piileskellessään monta eri käskyä kuningattarelta saapua tekemään tiliä suhteestaan kaulanauhajuttuun. Hän lähti yöllä, huntu silmillä, Bar-sur-Aubeen, missä hänellä oli pieni maatila, ja päästyään sinne kiertoteitä, kenenkään tuntematta, hän rupesi rauhassa miettimään asemaansa sen oikeassa valossa.

Täten hän sai parin, kolmen päivän lykkäyksen ja sen avulla uutta kykyä lujittaa vahvalla sisällisellä vallituksella parjaustansa rakennetta. Kahden päivän yksinäisyys oli tälle syvämietteiselle sielulle kamppailua, jonka päätyttyä ruumiin ja sielun piti olla lannistettuja, tottelevainen omatunto, rikolliselle vaarallinen todistaja, ei enää pyrkisi puhumaan ja veri olisi tottunut kiertämään sydämessä syöksymättä kasvoihin ilmaisemaan häpyä tai hämmästystä.

Kuningas ja kuningatar, jotka olivat käskeneet etsiä häntä, saivat vasta silloin tietää hänen oleskelevan Bar-sur-Aubessa, kun hän jo oli taisteluun valmis. He lähettivät kuriirin häntä noutamaan, ja vasta nyt kuuli Jeanne, että kardinaali oli vangittu. Kuka muu tahansa olisi musertunut tästä rajusta kolauksesta, mutta Jeannen ei enää tarvinnut haikailla. Ja mitä merkitsikään vapauden menettäminen, kun vaa'alle päivittäin kasaantui elämän ja kuoleman kysymyksiä? Kuultuaan, että kardinaali oli vankina ja että Marie-Antoinette oli esiintynyt uljaana, tuumi hän kylmästi:

— Kuningatar on polttanut laivansa; nyt hänen ei sovi palata entisyyteen. Kun hän ei suostu sopimaan kardinaalin kanssa eikä maksamaan timanteista, panee hän kaikki yhden kortin varaan. Hän ei siis näy ottavan minua lukuun eikä tietävän lainkaan, mitä aseita minulla on.

Tällaisista kappaleista oli Jeannen varustus kyhätty, kun muuan mies, puoliksi kuriiri, puoliksi poliisi, äkkiä ilmestyi hänen luokseen ja julisti saaneensa toimekseen viedä hänet hoviin.

Perille tultua tahtoi lähetti saattaa hänet suoraa päätä kuninkaan luo, mutta viekkaasti, kuten ainakin, osasi Jeanne estellä sanoen:

— Monsieur, varmaankin rakastatte kuningatarta?

— Voitteko sitä epäilläkään, rouva kreivitär?

— No hyvä, vedoten uskolliseen rakkauteen ja kunnioitukseen, jota tunnette kuningatarta kohtaan, pyydän teitä viemään minut ensin hänen luokseen.

Mies tahtoi väittää vastaan.

— Varmaankin tiedätte minua paremmin, mistä nyt on puhe, — huomautti kreivitär vilkkaasti. — Käsitätte siis, että minun on välttämätöntä puhua salaa kuningattaren kanssa.

Tutustuneena häpeällisiin juoruihin, jotka kuukausia olivat myrkyttäneet Versaillesin ilmaa, luuli kuriiri todellakin tekevänsä kuningattaren mieliksi viemällä rouva de la Motten hänen puheilleen, ennenkuin kuningas saisi kreivitärtä nähdä.

Kuviteltakoon kuningattaren ylpeyttä ja käskevää kopeutta, kun hän edessään näki tämän paholaisen, jota ei vielä täysin tuntenut, mutta jonka kavalaa vaikutusta jo epäili. Kuviteltakoon, millainen nyt oli Marie-Antoinette, vielä lohduton häväistyksen sortamasta rakkaudestaan, musertunut syytöksen painamana, jota ei kyennyt kumoamaan, niin monen kärsimyksen jälkeen valmistuessaan murskaamaan pään siltä kyykäärmeeltä, joka oli häntä pistänyt. Rajaton ylenkatse, vaivoin hillitty suuttumus, loukatun naisen viha toista naista vastaan ja verrattomasti ylempi asema, nämä olivat toisen aseina; sydän täynnä salaperäistä voimaa, pää täynnä keinoja ja epätoivon vimma viimeisenä kiihottimena, ne olivat toisen varuksina.

Kuningatar aloitti ottelun kutsumalla saapuville kaksi kamarirouvaansa, jotka astuivat sisään silmät maahan luotuina, huulet tiiviisti kiinni, kumarrellen hitaasti, kunnioittavasti. Nähdessään nämä naiset rouva de la Motte ajatteli:

— Hyvä, tuossa on kaksi todistajaa, jotka pian saavat lähtöpassin.

— Kah, jopa vihdoin tulitte, madame! — huudahti kuningatar. — Lopulta teidät sittenkin tavattiin.

Jeanne kumarsi toisen kerran.

— Olitte siis piilossa! — jatkoi kuningatar maltittomasti.

— Minäkö piilossa? Ei, madame, — vastasi Jeanne vienolla, hiljaisella äänellä, ikäänkuin kuninkaallisen majesteetin vaikuttama mielenliikutus olisi yksin vaimentanut sen sointua, — en minä ole piillyt; jos niin olisi laita, ei minua olisi tavattu.

— Kuitenkin olette pysynyt poissa. Olkoon sillä menettelyllä mikä nimi tahansa.

— Niin, madame, olen ollut poissa Pariisista.

— Minun luvattani?

— Pelkäsin, ettei teidän majesteettinne sallisi minun tehdä pientä retkeä, joka oli minulle välttämätön järjestääkseni asioitani Bar-sur Aubessa, missä olin jo viipynyt kuusi päivää, kun teidän majesteettinne käsky minulle ilmoitettiin. Sitäpaitsi en luullut olevani teidän majesteetillenne niin tarpeellinen, että olisi pitänyt ilmoittaa kahdeksan päivän poissaolosta.

— Siinä olettekin oikeassa, madame; mutta miksi pelkäsitte, etten suostuisi pyyntöönne? Ja mitä lupaa teidän tarvitsikaan pyytää minulta? Kuinka minä voisin esiintyä luvan antajana? Vai onko teillä täällä jokin toimi?

Näissä viime sanoissa oli liiankin paljon ylenkatsetta, mikä loukkasi Jeannea, mutta hän hillitsi suuttumuksensa, niinkuin nuolen haavoittama tiikerikissa saa verensä tyrehtymään.

— Madame, — sanoi hän nöyrästi, — tosin minulla ei ole hovissa mitään tointa, mutta teidän majesteettinne on minua kunnioittanut niin kallisarvoisella luottamuksella, että mielestäni kiitollisuus vaatii minulta enemmän kuin toisilta velvollisuus.

Jeanne oli hetkisen katseltuaan löytänyt sanan "luottamus", johon nyt pani erityistä painoa.

— Siitä luottamuksesta, — vastasi kuningatar ilmaisten entistä musertavampaa ylenkatsetta, — saamme nyt ottaa selkoa. Oletteko tavannut kuninkaan.

— En, madame.

— Saatte siis tavata.

— Se on minulle suuri kunnia, — sanoi Jeanne kumartaen.

Kuningatar koki hieman tyyntyä voidakseen edullisesti aloittaa kuulustelun. Jeanne käytti tätä väliaikaa hyväkseen, huomauttaen:

— Hyvä Jumala, kuinka teidän majesteettinne on minulle ankara! Minä jo aivan vapisen.

— Vasta tämä on alkua, — sanoi kuningatar jyrkästi. — Tiedättekö, että kardinaali de Rohan on Bastiljissa?

— Niin on minulle kerrottu.

— Kaiketi arvaatte syyn?

Jeanne katsahti kuningattareen tuikeasti ja vastasi kääntyen kamarirouviin päin, joiden läsnäolo näkyi häntä vaivaavan:

— Siitä ei minulla ole aavistusta, madame.

— Muistatte kuitenkin puhuneenne minulle eräästä kaulanauhasta vai mitä?

— Timanttisesta kaulanauhasta… kyllä, madame.

— Ja muistanette myös, että kardinaalin puolesta tarjositte rahalainaa sen maksuksi?

— Se on totta, madame.

— Otinko sen lainan vastaan vai enkö?

— Teidän majesteettinne ei suostunut lainaamaan.

— Niinpä niin, — sanoi kuningatar, jonka äänessä oli hämmästyksen sekaista tyydytystä.

— Vieläpä teidän majesteettinne antoi etumaksuksi kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä, — lisäsi Jeanne.

— Hyvä… entä sitten?

— Kun teidän majesteettinne sitten ei voinutkaan maksaa senvuoksi, että herra de Calonnen lupaamaa summaa ei saatu, lähetti teidän majesteettinne timantit takaisin herroille Böhmer ja Bossangelle.

— Kenen kautta ne lähetin?

— Minun kauttani.

— Ja minne ne veitte?

— Minä, — vastasi hitaasti Jeanne, joka käsitti nyt lausuttavien sanain tärkeyden, — jätin timantit kardinaalille.

— Kardinaalille! — huudahti kuningatar. — Ja miksi, vaikka piti viedä ne takaisin jalokivikauppiaille?

— Siksi, madame, että kardinaali harrasti tätä ostoa, joka miellytti teidän majesteettianne, ja hän olisi loukkaantunut, ellen olisi antanut hänelle tilaisuutta itse suorittaa tätä asiaa loppuun asti.

— Mutta kuinka siis saitte jalokivikauppiailta kuitin?

— Sen antoi minulle kardinaali.

— Entä se kirje, jonka te kuulutte minun puolestani toimittaneen jalokivikauppiaille?

— Kardinaali pyysi minua viemään sen perille.

— Siis aina ja joka paikassa on kardinaali sekaantunut tähän asiaan! — huudahti kuningatar.

— En ymmärrä, mitä teidän majesteettinne tarkoittaa, — vastasi Jeanne hajamielisen näköisenä, — enkä myöskään tiedä, mihin kardinaali on sekaantunut.

— Kuulkaa siis, että se kuitti, jonka jalokivikauppiaat muka ovat kirjoittaneet, on väärennetty.

— Väärennetty! — toisti Jeanne viattomasti. — Voi, madame!

— Ja lisäksi sanon, että mainittu kirje, jossa minä muka allekirjoituksellani vakuutan saaneeni kaulanauhan, myös on väärennetty.

— Ooh! — huudahti Jeanne näöltään vielä hämmästyneempänä kuin äsken.

— Lopuksi tulee teidän tietää, — jatkoi kuningatar, — että teitä ja kardinaalia täytyy kuulustella vastakkain, jotta tämä asia selviää.

— Kuulustella vastakkain! — ihmetteli Jeanne. — Mutta mitä varten tarvitsee minua kuulustella sillä tapaa?

— Hän itse on sitä vaatinut.

— Hänkö?

— Hän on teitä hakenut joka paikasta.

— Mutta sehän on mahdotonta, madame.

— Hän sanoi tahtovansa todistaa, että te olette häntä pettänyt.

— No sitten, madame, tahdon ristikuulustelua.

— Se kyllä toimitetaan, olkaa siitä varma. Te siis väitätte, ettei teillä ole tietoa, missä kaulanauha nyt on?

— Kuinka minä sen tietäisin?

— Ettekä myönnä olleenne kardinaalin apuna eräissä vehkeissä?…

— Teidän majesteetillanne on täysi oikeus olla minulle epäsuopea, mutta ei loukata. Minä olen Valois-suvun jäsen, madame.

— Kardinaali on kuninkaan läsnäollessa lausunut parjauksia, jotka hän toivoo voivansa perustaa varmalle pohjalle.

— En käsitä.

— Kardinaali väittää lähettäneensä minulle kirjeitä.

Jeanne tuijotti kuningattareen eikä vastannut.

— Kuuletteko, mitä sanon?

— Kuulen, teidän majesteettinne.

— Ja mitä vastaatte?

— Minä vastaan sitten, kun minua kuulustellaan yhdessä kardinaalin kanssa.

— Toistaiseksi auttakaa meitä pääsemään totuuden perille, jos sen tiedätte.

— Totuus, madame, on sellainen, että teidän majesteettinne syyttä suotta polkee minua.

— Ei se ole mikään vastaus.

— Täällä madame, en kuitenkaan muuta vastausta anna. Ja Jeanne loi taas katseensa kamarirouviin.

Kuningatar ymmärsi tarkoituksen, mutta ei hellittänyt. Uteliaisuus ei päässyt voitolle siitä kunnioituksesta, jonka hän oli itselleen velkaa. Jeannen vaiteliaisuudesta, nöyrästä ja samalla julkeasta ryhdistä häämöitti varmuus, jonka perustana saattoi olla tieto jostakin salaisuudesta. Tämän olisi kuningatar ehkä ostanut lempeydellä. Mutta hän piti arvottomana siihen keinoon ryhtyä.

— Kardinaali de Rohan vietiin Bastiljiin siksi, että hän puhui liian paljon, — sanoi Marie-Antoinette. — Varokaa, madame, joutumasta samaan paikkaan siksi, että liiaksi vaikenette.

Jeanne puristi kätensä nyrkkiin, mutta hymyili kuitenkin.

— Mitä puhdas omatunto välittää vainosta? — sanoi hän. — Voiko Bastilji saada minut kiinni rikoksesta, jota en ole tehnyt?

Kuningatar loi Jeanneen vihaisen silmäyksen.

— Tahdotteko puhua? — kysyi hän.

— Minulla ei ole mitään sanomista, madame, paitsi teille itsellenne.

— Minulle? No ettekö nyt puhu juuri minulle?

— En yksin teille, madame.

— Ahaa, vai se teitä vaivaa! Puhuisitte vain kahden kesken! Pelkäätte julkisen tunnustuksen häpeää, vaikka olette minua herjannut herättämällä julkista epäluuloa.

Jeanne suoristi itseään.

— Älkäämme siitä enää puhuko, — sanoi hän. — Mitä olen tehnyt, sen tein teidän hyväksenne, madame.

— Kuinka hävytön te olette!

— Kärsin alistuen kuningattareni loukkaukset, — vastasi Jeanne tyynesti.

— Jo ensi yönne nukutte Bastiljissa, rouva de la Motte.

— Vaikka niinkin, madame. Mutta ennen maatapanoa lupaan tapani mukaan rukoilla Jumalalta teidän majesteetillenne iloa ja kunniaa, — sanoi syytetty.

Kuningatar nousi vimmastuneena, poistui viereiseen huoneeseen ja paiskasi oven jäljestään kiinni.

— Voitettuani lohikäärmeen saanen tuon kyykäärmeenkin muserretuksi, — ajatteli hän.

— Hänen pelinsä osaan ulkoa, — mietti Jeanne, — ja luullakseni olen jo voitolla.

42.

Metsästäjä joutuu itse saaliiksi.

Kuningattaren käskystä vangittiin rouva de la Motte. Mikään hyvitys ei olisi voinut kuningasta enemmän miellyttää, hän kun vaistomaisesti vihasi tätä naista.

Nyt pantiin kaulanauhajutusta vireille oikeudenkäynti, jonka kiihkeyttä ylläpitivät häviölle joutuneet kauppiaat toivoen pelastuvansa jutusta, ja syytetyt, jotka tahtoivat vapauttavaa tuomiota, ynnä lisäksi yleisesti tunnetut tuomarit saatuaan haltuunsa kuningattaren hengen ja kunnian, puhumattakaan heidän itserakkaudestaan ja puolueharrastuksistaan. Koko Ranskan halki kuului vain yksi huuto, jonka vivahduksista kuningatar saattoi tuntea ja laskea puoltajansa ja vihamiehensä.

Vangitsemisestaan saakka oli kardinaali hartaasti pyytänyt, että häntä kuulusteltaisiin vastakkain rouva de la Motten kanssa, ja siihen suostuttiinkin. Prinssi eleskeli Bastiljissa kuin ylhäinen herra vuokraamassaan asunnossa. Paitsi vapautta hänelle suotiin kaikki, mitä hän pyysi.

Jo alusta oli tämä oikeudenkäynti verrattuna syytettyjen ylhäiseen asemaan näyttänyt kehnolta. Pidettiinhän merkillisenä, että Rohan-suvun jäseniä syytettiin varkaudesta, ja siksi Bastiljin kuvernööri ja upseerit osoittivat kardinaalille kaikkea sitä myöntyväisyyttä ja arvonantoa, jota onnettomuus ansaitsee. Heistä hän ei ollut syytetty, vaan epäsuosioon joutunut. Mutta toiseksi muuttui asia, kun levisi huhu, että kardinaali oli sortunut hovin vehkeilyjen uhrina. Silloin ei häntä kohtaan ollut vain myötätuntoa, vaan ihastusta. Eikä kardinaali, joka oli valtakunnan ylhäisimpiä aatelismiehiä, ymmärtänyt saavansa osakseen kansan rakkautta yksistään senvuoksi, että hänen vainoojansa oli vielä ylhäisempi. Rohanin prinssi, yksinvallan viimeinen uhri, oli itse asiassa Ranskan ensimäisiä vallankumousmiehiä.

Kun häntä kuulusteltiin yhdessä rouva de la Motten kanssa, sattui merkillinen seikka. Kreivittären, jonka sallittiin puhua hiljaa, milloin asia koski kuningatarta, onnistui kuiskata kardinaalille:

— Poistakaa kaikki ihmiset, niin saatte haluamanne tiedot.

Kardinaali ilmoitti haluavansa puhutella rouva de la Mottea kahden kesken, muiden kuulematta. Siihen ei suostuttu, mutta hänen asiamiehensä sai keskustella kreivittären kanssa. Tällöin Jeanne selitti, ettei vähääkään tiennyt, minne kaulanauha oli joutunut, mutta että se olisi varsin hyvin voitu hänelle lahjoittaa. Ja kun asianajaja hänen julkeudestaan säpsähti, kysyi Jeanne häneltä, eikö hänen mielestään se palvelus, jonka hän, Jeanne, oli tehnyt kardinaalille ja kuningattarelle, ollut miljoonan arvoinen. Asianajaja toisti nämä sanat kardinaalille, jolloin tämä kalpeni, laski päänsä ja aavisti joutuneensa pirullisen pyydystäjän ansaan.

Mutta jos kardinaali itse olikin jo valmis vaientamaan tämän jutun, joka uhkasi tuhota kuningattaren, yllyttivät häntä ystävät ja vihamiehet jatkamaan taistelua. Hänelle huomautettiin, että hänen kunniansa oli vaarassa, että oli puhe varkaudesta ja ettei ilman parlamentin vapauttavaa tuomiota hänen viattomuutensa kävisi ilmi. Tämän syyttömyyden todistamiseksi täytyi myös selvittää kardinaalin suhteet kuningattareen ja siis näyttää toteen jälkimäisen rikollisuus.

Tähän väitteeseen vastasi Jeanne, ettei hän koskaan syyttäisi kuningatarta eikä kardinaalia, mutta jos yhä tahdottaisiin lykätä vastuu kaulanauhasta hänen niskoilleen, tekisi hän, mitä ei soisi, näyttäisi nimittäin toteen, että sekä kuningattaren että kardinaalin etujen mukaista oli syyttää häntä valheesta. Kun nämä johtopäätökset ilmoitettiin kardinaalille, lausui tämä inhoavansa sitä olentoa, joka uhkasi hänet sillä tavoin uhrata, ja samalla hän lisäsi, että Jeannen käytöstä voi hieman käsittää, mutta että kuningattaren menettely oli kerrassaan outoa.

Saatuaan kuulla nämä sanat selityksineen, Marie-Antoinette suuttui ylemmäärin. Hän vaati, että oli pantava toimeen erityinen kuulustelu tämän jutun salaperäisistä kohdista. Silloin tuli esille kiusallinen kanne yöllisistä kohtauksista, joita pärjääjät ja uutisten urkkijat esittivät mitä pahimmassa valossa. Vasta silloin huomasi onneton kuningatar olevansa vaarassa: Kuningattaren asiamiesten läsnäollessa Jeanne ei sanonut tietävänsä, mistä oli puhe, mutta kardinaalin edustajaa kohtaan hän ei ollut niin vaitelias, vaan toisti yhä uudestaan:

— Jollen saa olla rauhassa, niin puhun.

Tämä pidättyväisyys ja häveliäisyys oli tehnyt hänestä tavallaan sankarittaren ja sekoitti oikeudenkäynnin niin, että ovelimmatkin lain saivartelijat kauhistuivat lukiessaan pöytäkirjoja ja ettei yksikään tutkintotuomari uskaltanut loppuun asti suorittaa Jeannen kuulustelua.

Oliko kardinaali heikompi vai vilpittömämpi, ja oliko hän jollekin ystävälle uskonut rakkautensa salaisuuden. Sitä ei tiedetty eikä voitu uskoa, sillä prinssillä oli ylevä ja perin uskollinen sydän. Mutta kuinka ritarillisesti hän olikin vaiennut, levisi kuitenkin huhuja hänen puheluistaan kuningattaren kanssa. Kaikki, mitä Provencen kreivi oli sanonut, mitä Charny ja Filip olivat kuulleet tai nähneet, kaikki nämä merkilliset seikat, joita ei kukaan muu käsittänyt kuin kruununtavoittelija, kuten kuninkaan veli, tai lemmenkilpailija, kuten Filip tai Charny, kaikki tämän parjatun ja kuitenkin niin siveän rakkauden salaperäisyys haihtui kuin hajuaine menettäen arkipäivän ilmapiirissä alkuperänsä ylhäisen tuoksun.

Helppo on kuvitella, että kuningattarella oli hartaita puoltajia, kardinaalilla innokkaita apureita. Nyt ei enää kysytty: Onko kuningatar varastanut kaulanauhan vai eikö? jollainen kysymys jo sinänsä oli kyllin häpäisevä, vaan: Onko kuningatar sallinut jonkun, joka oli saanut vihiä hänen aviorikoksestaan, varastaa kaulanauhan?

Näin kieroksi oli rouva de la Motten onnistunut tämä juttu vääntää. Ja siten kuningatar huomasi joutuneensa uralle, joka ei voisi päättyä muuhun kuin häväistykseen. Mutta hän ei lannistunut, vaan päätti kamppailla saaden kuninkaalta tukea. Ministeri auttoi häntä myös kaikin voimin.

Kuningatar harkitsi, että kardinaali oli rehellinen mies, jollainen ei voi haluta naisen tuhoa. Hän muisti myös, kuinka vakaasti kardinaali oli väittänyt saaneensa häntä tavata Versaillesin puistossa. Siitä hän päätti, ettei kardinaali ollut suorastaan vihamies, vaan oli sekaantunut tähän juttuun jonkin kunnia-asian vuoksi, kuten hän itsekin.

Tästä lähtien suuntautui oikeudenkäynnin koko paino kreivitärtä vastaan, ja kaulanauhaa etsittiin mitä pontevimmin. Suostuessaan siihen, että syytettä aviorikoksesta saatiin käsitellä, sinkautti kuningatar Jeannea vastaan jälleen sen kauhean syytöksen, että tämä oli kavalasti varastanut. Kaikki puhui syytettyä vastaan: entinen elämä, entinen köyhyys ja äkillinen nousu; aatelisto ei tahtonut joukkoonsa ottaa tätä hämäräperäistä prinsessaa eikä kansa halunnut häntä takaisin, se kun vaistomaisesti vihaa seikkailijoita eikä anna heille menestystäkään anteeksi.

Jeanne älysi astuneensa väärälle uralle; alistuen syytettäväksi ja pelkäämättä julkisuutta kuningatar yllyttäisi kardinaalia menettelemään samoin, jolloin nämä kaksi ylevämielistä sydäntä pääsisivät lopulta yhteisymmärrykseen ja asiasta selville ja sortuessaankin musertaisivat kauhealla romahduksellaan pikku Valois-prinsessan, joka oli varastanut miljoonan eikä edes saanut pitää hallussaan tätä erää lahjoakseen tuomareitaan.

Tällä kannalla oltiin, kun sattui uusi tapaus, joka vaikutti suuren muutoksen. Herra Beausire ja neiti Oliva eleskelivät onnellisina ja rikkaina pienellä maatilalla, kun eräänä päivänä kävi niin, että metsästämään lähtenyt herra joutui kahden etsivän poliisin seuraan, jollaisia herra de Crosne oli sirotellut pitkin koko Ranskaa selvittämään tätä vyyhtiä.

Molemmat rakastavaiset olivat aivan syrjässä siitä, mitä Pariisissa tapahtui, ja ajattelivat vain itseänsä. Neiti Oliva lihoi kuin portimo vilja-aitassa, ja herra Beausiresta oli näinä onnen päivinä haihtunut levoton uteliaisuus, joka on petolintujen ja veijarien tuntomerkki ja jonka luonto on molemmille suonut itsensäsäilyttämisen avuksi.

Kuten sanottu, Beausire oli sinä päivänä lähtenyt jäniksenajoon. Hän tapasi parven peltopyitä, joiden vuoksi astui erään tien poikki. Ja juuri tällöin hän, etsiessään muuta kuin mitä olisi pitänyt etsiä, löysi mitä ei etsinyt. Poliisit etsivät oikeastaan Olivaa, mutta löysivät Beausiren. Tällaisia olivat metsästyksen oikut.

Toinen etsivä poliisi oli ovela mies; tunnettuaan Beausiren hän ei ryhtynyt kohta vangitsemaan, mistä ei olisi ollut heille itselleen etua, vaan laati toverinsa kanssa seuraavan suunnitelman.

— Beausire metsästää; hän elää siis aika paksusti; taskussa lienee hänellä viisi, kuusi louisdoria, mutta kotona kukaties pari, kolme sataa. Annetaan hänen mennä kotia, sitten ilmestymme sinne ja päästämme vapaaksi lunnaita vastaan. Jos viemme hänet Pariisiin, ei se tuota meille enempää kuin ehkä sata livreä, tavallisen saaliin hinnan, ja kaupan päälle meitä vielä kenties haukutaan, kun rasitamme vankilaa niin mitättömällä henkilöllä. Tehkäämme siis Beausiresta yksityinen kauppa.

Sitten he alkoivat pyydystää peltopyitä, niinkuin Beausirekin, ja samoin jäniksiä; usuttaen koiria jäniksen kimppuun ja vaanien ruohostossa; milloin huomattiin peltopyy, he pysyivät yhä Beausiren kintereillä. Huomatessaan vieraiden sekaantuvan metsästykseen Beausire aluksi hämmästyi ja pian suuttui silmittömästi. Maalaisherran tapaan hän oli perin arkatuntoinen metsänriistansa puolesta, mutta samalla arkamielinen uusiin tuttavuuksiin nähden. Rupeamatta itse puhuttelemaan näitä tulokkaita hän lähti oikopäätä erään metsänvartijan luo, jonka huomasi kentällä, ja pyysi tätä kysymään noilta herroilta, miksi he täällä päin metsästivät.

Metsänvartija ei sanonut tuntevansa heitä täkäläisiksi ja lupasi keskeyttää heidän puuhansa, kuten tekikin. Mutta vieraat vastasivat metsästävänsä tuon herran kanssa, joka oli heidän ystävänsä, ja viittasivat Beausireen. Metsänvartija tuli nyt heidän seurassaan Beausiren luo huomaamatta sitä harmia, jota tämä tunsi moisen kohtauksen vuoksi.

— Herra de Linville, — sanoi vartija, nämä herrat väittävät kuuluvansa teidän seuraanne.

— Minun seuraani! — huudahti Beausire julmistuneena. — Sepä hittoa!

— Vai niin, — kuiskasi hänelle toinen vieraista, — vai on teidän nimenne myös Linville, rakas Beausire.

Beausire säikähti pahasti, sillä hän oli tyystin salannut nimensä tällä seudulla. Silmät suurina hän katseli kumpaakin poliisia ja muisteli heidät ennen nähneensä. Jottei asia kääntyisi sen pahemmalle tolalle, antoi hän metsänvartijan poistua selittäen vastaavansa näiden kahden herran metsästyksestä.

— Tunnetteko heidät siis? — kysyi vartija.

— Kyllä, juuri nyt tunsimme toisemme, — vastasi toinen poliisi.

Nyt Beausire seisoi vieraittensa edessä perin hämmentyneenä, kun ei tiennyt, miten heitä puhutella, jottei antaisi itseään ilmi.

— Tottahan kutsutte meidät luoksenne suurukselle, — virkkoi heistä ovelampi.

— Kotiini? Mutta… esteli Beausire.

— Ette voine olla epäkohtelias, Beausire.

Beausire oli kuin päästään pyörällä ja paremmin heidän saattamanaan kuin itse saattamassa. Heti kun poliisit näkivät pienen maalaistalon, ylistivät he sen siroutta, asemaa, puistoa ja näköalaa, kuten hienojen ihmisten on tapana, ja Beausire olikin valinnut lempensä tyyssijaksi viehättävän turvapaikan. Täällä oli metsäinen laakso, jonka halki solui pieni joki, ja talo oli sen itärannalla, matalalla törmällä. Siihen kuului myös vahtikoju, jonkinlainen kellotapuli ilman kelloa, Beausiren vartiopaikkana, mistä hän alakuloisina päivinä voi tähystellä pitkin seutua, kun hymyilevät ajatukset synkistyivät ja tavallinen, auraan nojaava maalainenkin tuntui epäiltävältä poliisilta. Vain yhdeltä puolelta oli tämä asunto näkyvissä; toisia sivuja verhosivat puut ja törmän ylärinne.

— Kerrassaan mainio kätköpaikka! — virkkoi toinen vieras ihaillen.

Beausirea hirvitti tämä sutkaus, ja hän astui ensimäisenä portista sisään pihakoirien haukkuessa. Poliisit seurasivat häntä kursaillen.

43.

Kyyhkyset pistetään häkkiin.

Mennessään pihan kautta Beausirellä oli mielessä se ajatus, että siten syntynyt melu varottaisi Olivaa. Vaikkei hän tiennyt mitään kaulanauhajutusta, tunsi hän kyllin paljon muuta — oopperanaamiaiset ja Mesmerin parantolan — osatakseen karttaa näyttämästä Olivaa tuntemattomille. Tässä hän menettelikin järkevästi, sillä pienen salongin sohvalla loikova nuori nainen, joka paraikaa luki kevytmielistä romaania, kuuli koirien haukkuvan, kurkisti pihalle ja näki Beausiren jäljestä tulevan vieraita, minkä vuoksi ei sopinut tapansa mukaan rientää lemmittyään vastaanottamaan.

Kovaksi onnekseen nämä kyyhkyset eivät silti olleet turvassa kotkien kynsiltä. Täytyi käskeä valmistamaan suurusta, ja muuan kömpelö palvelija — eiväthän maalaiset ole kovin nokkelia — kysyi pari, kolme kertaa, pitikö mennä kuulemaan, mitä rouva määräsi. Silloin vainukoirat heristivät korviaan. He laskivat hauskaa pilaa Beausiren kätkemästä naisesta, jonka seura muka oli erakon onnellisuuden höysteenä yksinäisyyden ja rahojen luomassa paratiisissa.

Beausire antoi heidän ilveillä, mutta ei näyttänyt Olivaa. Syötiin kelpo suurus, jolloin poliisit pitivät hyvin puoliaan. Juomista ei myöskään ollut puutetta, ja poissaolevan emännän kunniaksi juotiin monta maljaa. Jälkiruuan ohella, kun mieliala oli jo kiihtynyt, tuntui vieraista kohtuuttomalta enää pidentää isännän levottomuutta, ja he ottivat taitavasti puheeksi, kuinka hauskaa kunnon ihmisten on tavata vanhoja tuttuja. Beausire aukaisi nyt pullon likööriä ja tiedusti, milloin ja missä he olivat ennen yhtyneet.

— Eräs meidän hyvä ystävämme, — vastasi toinen poliisi, — oli teidän yhtiömiehenne, kun yhdessä monen muun kanssa suorititte pikkuisen liikeasian, tarkoitan Portugalin lähetystön juttua.

Beausire kalpeni. Kun mieleen palautetaan sentapaisia asioita, tuntuu nuora kiristävän kurkkua.

— Vai niin, todellako? — sanoi hän hämillään. — Ja nyt teillä lienee aikomuksena ystävänne puolesta pyytää…

— Sepä oli kelpo aate, — sanoi poliisi toverilleen, — mainio johdanto itse asiaan. Korvauspyyntö poissaolevan ystävän puolesta ei sodi moraalia vastaan.

— Ja sitäpaitsi se pidättää kaikki oikeudet muissa suhteissa, — vastasi moraalin kannattajan kumppani niin happamenmakeasti hymyillen, että Beausireä värisytti kiireestä kantapäähän.

— Niinmuodoin… jatkoi Beausire.

— Niinmuodoin, hyvä herra Beausire, meistä olisi mieluista, jos jättäisitte meille ystävämme osuuden. Esimerkiksi kymmenen tuhatta livreä.

— Vähintään, puhumattakaan koroista, — vahvisti toinen poliisi.

— Hyvät herrat, — vastasi Beausire tuskastuen vaatimuksen hävyttömyydestä, — maalla ei pidetä sellaista summaa kotona.

— Tietysti ei, emmekä vaadikaan mahdotonta. Paljonko voisitte nyt heti maksaa?

— En enempää kuin viisi- tai kuusikymmentä louisdoria.

— No aluksi tyydymme siihenkin ja kiitämme kohteliaisuudesta.

"Ahaa", tuumi Beausire ihastuen heidän myöntyväisyydestään, "helposti nuo voikin tyydyttää. Kenties pelkäävät minua niinkuin minä heitä. Koetellaan!"

Ja hänen mieleensä johtui, että noiden herrain, jos alkaisivat kovin rähistä, onnistuisi vain esiintyä hänen rikostovereinaan ja että viranomaiset täällä eivät panisi suurta arvoa sellaiseen suoritukseen. Siitä Beausire päätti, että he selittäisivät tyytyvänsä ja pysyisivät vaiti. Varomaton varmuus vei hänet niin pitkälle, että hän katui tarjonneensa kuusikymmentä eikä kolmekymmentä louisdoria, mutta samalla hän päätti, rahat maksettuaan, pyrkiä heistä kohta eroon. Tällöin hän ei osannut oikein arvioida vieraitaan, jotka jaksoivat paksusti hänen luonaan, nauttien häiriintymättömän ruuansulatuksen suloisuudesta, ja tällä hetkellä olivat lempeitä, kun häijyyden ilmaiseminen olisi rasittanut.

— Beausire on kelpo ystävä, — virkkoi toinen poliisi toverilleen. — Koko hauskalta tuntuu pistää taskuunsa kuusikymmentä louisdoria.

— Ne saatte heti, — huudahti isäntä kauhistuen vieraittensa liian tuttavallista puhetapaa.

— Ei hätää mitään, — vastasivat toiset.

— Omatuntoni ei anna rauhaa, ennenkuin olen maksanut. Eikä sille mitään mahda, kun omatunto on arka.

Ja hän aikoi poistua rahoja noutamaan. Mutta vierailla oli paatuneen poliisin tavat, joista ei pääse eroon, kun ne kerran ovat juurtuneet. He eivät siis voineet hellittää saalistaan, joka oli heidän kynsiinsä osunut. Samoin päästää hyvä lintukoira haavoittuneen peltopyyn vasta sitten hampaistaan, kun luovuttaa sen metsästäjälle. Hyvä poliisi ei laske kiinnisaamaansa henkilöä käsistään tai näkyvistään. Hän tietää liiankin hyvin, kuinka oikullinen voi kohtalo olla metsästäjää kohtaan ja kuinka kaukana se on, mitä ei hyppysissään pitele. Niinpä he nyt yhteen ääneen huusivat:

— Herra Beausire! Hyvä herra Beausire!

Ja samalla he tarttuivat hänen vihreän metsästystakkinsa liepeeseen.

— Mitä nyt? — kysyi Beausire.

— Armahtakaa, älkää meitä jättäkö, — sanoivat he pakottaen hänet kohteliaasti istumaan.

— Mutta kuinka voisin teille rahat noutaa, ellen saa mennä niitä hakemaan toisesta huoneesta?

— Voimmehan tulla mukaanne, — vastasi toinen poliisi pahaenteisen hellästi.

— Rahat ovat tuolla… vaimoni huoneessa, — selitti Beausire.

Tällä väitteellä hän luuli hillitsevänsä heitä, mutta se oli kuin kipinä, josta ruuti syttyi. Se tyytymättömyys, jota he olivat jo kauvan tunteneet — sillä etsivä poliisi on aina tyytymätön — sai nyt määrätyn hahmon ja aiheen purkautua.

— Kuulkaapa, miksi te pidätte piilossa vaimoanne? — kysyi toinen poliisi.

— Vai ettekö kehtaa meitä hänelle esittää? — lisäsi toinen.

— Jos tietäisitte, mitä hyväksenne tehdään, olisitte hieman säädyllisempi, — sanoi edellinen vieras.

— Ja suostuisitte kaikkeen, mitä ikinä pyydämme, — jatkoi jälkimäinen.

— Nyt herrat ovat kovin nenäkkäitä, — huomautti Beausire.

— Tahdomme nähdä vaimosi, — kovisti tylympi poliisi.

— Ja minä toimitan, että teidät paiskataan ovesta pellolle, — vastasi Beausire rohkaistuneena heidän päihtymyksestään.

— Vieraat purskahtivat hohottamaan, minkä olisi pitänyt varoittaa Beausirea. Mutta hän pysyi itsepäisenä.

— Nyt ette saa niitäkään rahoja, jotka äsken lupasin, vaan korjatkaa täältä luunne!

Toiset räjähtivät vielä kovempaan nauruun. Beausire vapisi vihasta ja sanoi tukahtuneella äänellä:

— Kyllä ymmärrän. Te aiotte nostaa melua ja kertoa kaikki. Mutta silloin teidät itsennekin paha perii.

Poliisit nauroivat yhä; tämä pila oli heistä mainio. Muuta vastausta he eivät antaneet. Beausire luuli säikäyttävänsä heitä uljaalla tempulla ja ryntäsi ovea kohti, ei enää louisdoreja noutamaan, vaan kuin mieletön, joka hakee asetta. Poliisit nousivat pöydästä ja tavoillensa uskollisina tarrasivat tukevat kouransa Beausiren niskaan. Hätääntynyt isäntä kiljahti, ja ovelle ilmestyi säikähtyneen näköinen nainen.

Nähdessään tämän uuden olennon poliisit hellittivät heti Beausiren ja päästivät vuorostaan kiljahduksen, riemu- ja voittohuudon, hurjan ihastuksen ilmaisun. Nyt heillä oli edessään se, joka oli niin eksyttävästi Ranskan kuningattaren näköinen. Beausire luuli aluksi, että naisen läsnäolo oli heidät masentanut, mutta pian hänelle paljastui tyly totuus. Jyrkempi poliisi lähestyi neiti Olivaa ja lausui äänellä, joka ei välittänyt ylhäisestä yhdennäköisyydestä:

— Ahaa, minä vangitsen teidät.

— Vangitsette? Mutta miksi? — säpsähti Beausire.

— Siksi, että herra de Crosne on niin käskenyt ja me olemme herra de Crosnen palvelijoita.

Vaikka salama olisi iskenyt rakastavaisten väliin, olisi se heitä vähemmän säikäyttänyt kuin tämä vastaus.

— Siinä nyt näette, että teidän olisi sietänyt olla kohtelias, Beausire, — jatkoi sama poliisi.

Mutta tältä mieheltä puuttui johdonmukaisuutta, josta toveri tekikin huomautuksen sanoen!

— Nyt olet väärässä, Legrigneux, sillä jos Beausire olisi ollut kohtelias ja siis näyttänyt rouvansa, olisimme hänet sittenkin vanginneet.

Beausire oli laskenut polttavan päänsä kättensä nojaan eikä edes välittänyt siitä, että hänen molemmat palvelijansa kuuntelivat takaapäin silmät selällään hämmästyksestä. Äkkiä hän sai aatteen, joka näytti herättävän toivoa.

— Tehän tulitte minua vangitsemaan, eikö niin, — sanoi hän poliiseille.

— Ei, se oli vain sattuma, — vastasivat he vilpittömästi.

— Sama se, mutta voisitte minut vangita ja sitten päästää irti kuudenkymmenen louisdorin hinnasta.

— Ei juuri niinkään, sillä aioimme vaatia kuusikymmentä lisää.

— Ja sanassamme pysymme, — lisäsi toinen, — niin että jos maksatte satakaksikymmentä louisdoria, saatte pitää vapautenne.

— Entä rouva? — kysyi Beausire vavisten.

— Mitä rouvaan tulee, — vastasi paatuneempi poliisi, — niin se on eri juttu.

— Rouva lienee parin sadan louisdorin arvoinen, vai mitä? — yritti Beausire.

Poliisit päästivät taas kamalan honotuksen, jonka Beausire jo oli oppinut käsittämään.

— No kolmesataa… sanoi hän, — neljä, sataa… tuhat louisdoria, kunhan vain jätätte hänet rauhaan.

Beausiren silmät loistivat, kun hän jatkoi:

— Ette vastaa. Tiedätte kyllä, että minulla on rahaa, ja aiotte nylkeä. No, siitä en puhu mitään. Saatte kaksi tuhatta louisdoria, kahdeksanviidettä tuhatta livreä — sehän on teille molemmille koko omaisuus, mutta antakaa rouvani olla rauhassa.

— Tämä nainen on sinulle siis hyvin rakas? — sanoi toinen poliiseista.

Nyt tuli Beausiren vuoro nauraa, ja tämä ivallinen nauru oli niin hirveätä, ilmaisi niin epätoivoista, raadeltuun sydämeen juurtunutta rakkautta, että poliisit rupesivat pelkäämään ja päättivät ryhtyä varokeinoihin karttaakseen vimman purkausta, jota Beausiren villit silmät ennustivat. Molemmat poliisit ottivat esille pistoolit, ojensivat ne Beausiren rintaa kohti ja sanoivat:

— Vaikka maksaisit sata tuhatta écutä, emme luopuisi tästä naisesta. Kardinaali de Rohan maksaa hänestä viisisataa tuhatta livreä ja kuningatar miljoonan.

Beausire loi taivasta kohti katseen, joka olisi hellyttänyt minkä pedon hyvänsä, mutta ei poliisia.

— Ja nyt matkalle, — sanoi toinen poliisi. — Teillä on kaiketi jotkin ajoneuvot. Käskekää siis valjastamaan rouvaa varten; voittehan ainakin sen verran tehdä hänen hyväkseen.

— Kun olemme siivoja veitikoita, ei hänen tarvitse meidän puoleltamme mitään pelätä, — lisäsi toinen. — Näön vuoksi pitää teidänkin seurata, mutta matkalla käännämme päämme toisaalle ja te hyppäätte vaunuista maahan, emmekä ole huomaavinamme pakoanne, ennenkuin olette päässyt sata askelta edelle. Eikö se ole ystävällistä?

Beausire vastasi ainoastaan;

— Minne hänet viedään, sinne minäkin tulen. Hänestä en tässä elämässä eroa.

— Etkä toisessakaan, — lisäsi Oliva kauhun jäykistämänä.

— Sitä parempi, — sanoi toinen poliisi. — Mitä useampia vankeja herra de Crosne saa, sitä enemmän hän riemastuu.

Neljännestuntia myöhemmin vierivät Beausiren vaunut poispäin, vieden vangitut rakastavaiset vartijoineen.

Helppo on ymmärtää, kuinka tämä saalis vaikutti herra de Crosnen mieleen. Tosin eivät poliisit liene saaneet toivomaansa miljoonaa, mutta täydellä syyllä voi olettaa heidän olleen tyytyväisiä. Ministeri hykersi käsiään mielihyvästä ja ajoi heti Versaillesiin vaunuissa, joita seurasivat toiset tiiviisti suljetut ja lukoilla varustetut. Tämä tapahtui päivää myöhemmin, kuin Oliva oli luovutettu hänen haltuunsa.

Herra de Crosne käski ajaa Trianoniin, astui itse maahan toisista vaunuista ja jätti toiset sihteerinsä vartioitaviksi. Sitten hän lähti kuningattaren luo, ennakolta pyydettyään tältä lupaa saada puhutella häntä Trianonissa.

Kuningatar, joka jo kuukauden aikaa oli varonut laiminlyömästä mitään, mikä tuli poliisin taholta, oli kohta suostunut poliisiministerin pyyntöön ja aamulla saapunut tähän mielipaikkaansa vain kahden henkilön saattamana siltä varalta, että asia oli pidettävä salassa. Heti kun ministeri oli saatettu hänen luokseen, päätti hän tulijan säteilevästä ilmeestä, että nyt oli hyviä uutisia. Naisparka! Pitkiin aikoihin hän ei ollut nähnyt muuta kuin vaiteliaita ja synkkiä kasvoja. Ilon tunne, ensimäinen kolmeenkymmeneen päivään, sai hänen jäytävistä mielenliikutuksista uupuneen sydämensä kiivaasti sykkimään.

— Madame, — sanoi ministeri suudeltuaan hänen kättään, — onko teidän majesteetillanne Trianonissa sellaista huonetta, jossa voisitte näkymättä nähdä, mitä tapahtuu.

— On kyllä, kirjastoni, — vastasi kuningatar. — Pikku ruokasalin kaapin viereen olen teettänyt seinään pieniä valoreikiä, ja usein olen siellä illallisen aikaan Lamballen prinsessan ja neiti de Taverneyn kanssa, silloin kun hän vielä oli luonani, huvikseni kurkistellut kirjastoon ja katsellut apotti Vermondin hassunkurisia ilmeitä, kun hän luki jotakin häväistyskirjoitusta omasta itsestään.

— Hyvä on, madame, — vastasi herra de Crosne. — Minulla on ulkona eräät vaunut, jotka tahtoisin saada tänne linnaan niin, ettei kukaan näkisi niiden sisällystä paitsi teidän majesteettinne.

— Sehän käy helposti päinsä; missä vaununne ovat?

— Ulkopihalla, madame.

Kuningatar soitti, ja kohta tuli muuan palvelija vastaanottamaan käskyjä.

— Toimittakaa niin, että herra de Crosnen osoittamat vaunut ajetaan suureen eteiseen, ja sulkekaa molemmat portit, niin että tulee ihan pimeä ja ettei kukaan saa ennen minua nähdä niitä ihmeitä, mitä herra de Crosne on tänne tuonut.

Käsky täytettiin. Kuningattaren oikkuja toteltiinkin täsmällisemmin kuin mitään muita määräyksiä. Vaunut ajettiin holvin alle likelle vartijan koppia, ja niiden sisällys purettiin pimeään käytävään.

— Suvaitkaa nyt, madame, — sanoi ministeri, — astua seurassani ruokasaliin ja käskeä saattamaan sihteerini kirjastohuoneeseen ottaen mukaansa, mitä vaunuissa on.

Kymmenkunta minuuttia myöhemmin tähysti kuningatar sykkivin sydämin piilopaikastaan. Pian hän näki kirjastohuoneeseen tulevan hunnutetun olennon, jonka kasvot ministerin sihteeri paljasti ja joka oli vähällä saada kuningattaren kauhusta huudahtamaan. Se oli Oliva, yllään muuan Marie-Antoinetten mielipuvuista, vihreä- ja mustaraitainen läikehtivä hame, päässä korkea hiuslaite, jollaista kuningatar mieluimmin piti, sormissa samanlaiset sormukset kuin hänen ja jalassa vihreät silkkikengät tavattomine korkoineen. Se oli itse Marie-Antoinette paitsi keisarillista verta, jonka nyt oli korvannut rahvaan neste, herra Beausiren kaiken hekuman yllyke. Kuningattaresta tuntui, kuin näkisi kuvastimessa oman itsensä, ja hän tuijotti tähän ilmiöön.

— Mitä teidän majesteettinne sanoo tästä yhdennäköisyydestä? — kysyi herra de Crosne riemuiten aikaansaamastaan vaikutuksesta.

— Minä sanon… sanon… monsieur, — sammalsi kuningatar hämmentyneenä. — Voi, Olivier, — ajatteli hän, — miksi ette ole täällä?

— Mitä teidän majesteettinne tahtoo?

— Ei mitään, paitsi että kuningas saa tietää…

— Ja että Provencen kreivi saa nähdä, eikö niin, madame?

— Niin, niin, kiitos, herra de Crosne! Mutta mitä tuolla naisella teemme?

— Eikö ole juuri tuon naisen ansioksi luettava kaikkea sitä, mitä on tapahtunut? — kysyi ministeri.

— Teillä on kaiketi jo hallussanne salajuonen säikeet?

— Likipitäen, madame.

— Ja kardinaali de Rohan…

— Ei tiedä vielä mitään.

— Nyt käsitän, — sanoi kuningatar kätkien kasvot käsiinsä, — että tuo nainen on syynä kardinaalin hairahdukseen.

— Vaikka niin, madame, mutta jos kardinaali on erehtynyt, on joku muu tehnyt rikoksen.

— Tutkikaa tarkoin, monsieur; Ranskan kuningasperheen kunnia on teidän käsissänne.

— Ja saatte olla varma, että se on hyvissä käsissä, madame, — vastasi herra de Crosne.

— Entä oikeudenkäynti?

— Täydessä vauhdissa. Joka taholla kielletään, mutta minä odotan soveliasta hetkeä esittääkseni ilmeisen todistuksen, joka on tuolla kirjastohuoneessa.

— Miten on rouva de la Motten laita?

— Hän ei tiedä, että olen saanut käsiini tuon neitosen, vaan syyttää herra de Cagliostroa noidaksi, joka on kiihottanut kardinaalin mielikuvitusta ihan hulluuteen asti.

— Entä herra de Cagliostro?

— Olen käskenyt kuulustella häntä, ja hän on luvannut saapua luokseni juuri tänään.

— Hän on vaarallinen mies.

— Hänestä tulee meille hyötyä. Kun häntä on pistänyt sellainen kyykäärme kuin rouva de la Motte, tutkii hän myrkkyä ja antaa meille vastamyrkkyä.

— Toivotte häneltä siis tietoja?

— Ja varmasti saankin.

— Millä perusteella, monsieur? Kertokaa kaikki, mikä voi minua rauhoittaa.

— Perusteeni voin kyllä mainita, madame. Rouva de la Motte asui Saint-Clauden kadun varrella…

— Tiedän, tiedän, — myönsi kuningatar punastuen. — Niin, teidän majesteettinne soi sille naiselle sen kunnian, että olitte hänelle antelias.

— Ja siitä sain korean palkinnon vai mitä? Kuten sanottu, hän asui Saint-Clauden kadun varrella…

— Ja herra de Cagliostro asuu vastapäätä.

— Te siis epäilette…

— Että jos jommallakummalla oli salaisuus, tiesivät he sen kumpikin. Mutta anteeksi, madame, nyt on jo kohta aika, jolloin minun pitää tavata herra de Cagliostro Pariisissa, enkä millään ehdolla tahtoisi lykätä näitä selityksiä tuonnemmaksi.

— Ei, ei, menkää te vain, monsieur, ja olkaa varma kiitollisuudestani.

— Vihdoinkin, — huudahti kuningatar itkien herra de Crosnen mentyä, — vihdoinkin alkaa kunniani puhdistus! Silloin saan kaikkien kasvoista lukea voittoni! Sitä ainoaa ystävää, jolle tahtoisin todistaa olevani viaton, sitä ainoaa en saa nähdä!

Sillä välin kiirehti herra de Crosne Pariisiin virkahuoneustoonsa, missä häntä jo odotti herra de Cagliostro.

Jo edellisenä iltana tämä tiesi kaikki. Hän aikoi juuri lähteä Beausiren luo, jonka turvapaikka oli hänelle tunnettu, kehoittaakseen tätä poistumaan Ranskasta, mutta tapasi matkalla vaunut, joissa kahden poliisin välissä istui Beausire ja heidän takanaan häpeissään ja itkusilmin Oliva. Beausire näki ja tunsi kreivin, joka ajoi heidän ohitseen. Se ajatus, että tästä salaperäisestä ja mahtavasta herrasta voisi olla apua, sai hänet muuttamaan mieltään, mitä tuli äskeiseen päätökseen olla luopumatta Olivasta. Hän siis muistutti poliiseille näiden pakoehdotusta, ja saatuaan sata louisdoria, jotka Beausirellä oli mukanaan, he päästivätkin hänet vapaaksi välittämättä nuoren naisen kyynelistä. Mutta syleillen lemmittyään ehti Beausire kuiskata:

— Älä pelkää; minä koetan sinut pelastaa.

Sitten hän poistui kiireesti sinne päin, jonne Cagliostro oli kulkenut.

Tämä oli kaiken varalta pysäyttänyt vaununsa. Hänen ei enää tarvinnut mennä hakemaan Beausirea, koska tämä oli matkalla Pariisiin; päinvastoin hänen sopi odottaa Beausirea, jos tämän mieleen juolahtaisi rientää hänen luokseen. Cagliostro oli siis odotellut noin puoli tuntia eräässä tien mutkassa, kun vihdoin näki Olivan kovaonnisen rakastajan saapuvan hengästyneenä. Nähdessään pysähtyneet vaunut Beausire kirkaisi riemusta kuin haaksirikkoinen tavatessaan laudankappaleen.

— No mikä nyt on hätänä, ystäväiseni? — kysyi kreivi auttaen häntä nousemaan viereensä vaunuihin.

Beausire kertoi surkean juttunsa, jota Cagliostro kuunteli ääneti.

— Hän on hukassa, — sanoi kreivi kuultuaan kaikki.

— Kuinka niin? — huudahti Beausire.

Cagliostro kertoi, mitä Beausire ei ennen tiennyt, nimittäin Saint-Clauden kadun ja Versaillesin puiston vehkeilyt, Beausire oli vähällä pyörtyä.

— Pelastakaa Oliva, pelastakaa, — sanoi hän polvistuen vaunuissa, — ja minä luovutan hänet teille, jos häntä vielä rakastatte.

— Nyt erehdytte suunnattomasti, — vastasi Cagliostro. — Minä en ole koskaan rakastanut neiti Olivaa; minulla oli vain yksi päämäärä — pelastaa hänet siitä irstaasta elämästä, jota hän kanssanne vietti.

— Mitä ihmettä!… kummasteli Beausire.

— Vai ette käsitä! Tietäkää siis, että minä olen erään siveellisen uudistusseuran asiamies, ja meidän seuramme tahtoo paheen kynsistä pelastaa kaikki, jotka näyttävät vielä voivan parantua. Aikomukseni oli parantaa Oliva vapauttamalla hänet teistä, ja siksi hänet otin luokseni. Hän saa itse selittää, olenko häntä koskaan mielistellyt ja eikö apuni ole aina ollut epäitsekäs.

— Sitä suurempi syy teillä on nyt häntä auttaa; pelastakaa hänet!

— Tosin koetan, mutta se riippuu teistä, Beausire.

— Vaatikaa vaikka henkeni. — Niin paljoa en vaadi. Palatkaa kanssani Pariisiin, ja jos täsmällisesti seuraatte ohjeitani, voimme ehkä pelastaa lemmittynne. Panen vain yhden ehdon.

— Mikä se on, monsieur?

— Sen saatte tietää, jahka olemme Pariisissa.

— Suostun jo ennakolta, mutta kuinka saisin jälleen nähdä Olivan?

— Samaa minäkin mietin. Parin tunnin päästä saatte häntä tavata.

— Ja syleillä?

— Toivoakseni. Ja lisäksi ilmoitatte hänelle silloin kaikki, mitä teille sanon.

Cagliostro lähti nyt Beausiren kanssa ajamaan Pariisia kohti. Kahden tunnin kuluttua, iltapuolella, he saavuttivat Olivan vaunut, ja tuntia myöhemmin Beausire lunasti poliiseilta viidelläkymmenellä louisdorilla luvan syleillä Olivaa ja kuiskata hänelle, mitä kreivi oli sanonut.

Poliisit ihailivat tätä intohimoista rakkautta ja toivoivat keinottelevansa häneltä viisikymmentä louisdoria joka toisessa levähdyspaikassa. Mutta Beausirea ei sen koommin näkynyt, ja Cagliostron vaunut veivät hänet nopeasti Pariisiin, missä valmisteltiin niin monia tapahtumia.

Kaikki tämä piti lukijan saada tietää, ennenkuin annamme hänen kuunnella herra de Cagliostron ja herra de Crosnen keskustelua. Nyt voimme hänet johtaa poliisiministerin työhuoneeseen.

45.

Poliisiministerin työhuone.

Herra de Crosne tiesi kreivi de Cagliostrosta kaikki, mitä taitava poliisiministeri voi tietää Ranskassa asuvasta henkilöstä, ja siinä oli koko paljon. Hänellä oli tiedossaan kreivin entiset nimet, alkemistiset, magneettiset ja ennustustaidot; samoin se, että kreivi väitti voivansa olla kaikkialla läsnä ja alati syntyvänsä uudestaan, ja niin ollen hän piti kreiviä hienon maailman silmänkääntäjänä.

Poliisiministeri oli perin ovela mies, tunsi virkatoimensa tarjoamat keinot, nautti hovin suosiota, vaikkei siitä välittänyt, ei tinkinyt ylpeydestään eikä langennut kenen tahansa ansaan. Tälle ei Cagliostro voinut, kuten kardinaali de Rohanille, tarjota louisdoreja, jotka olivat vastavalettuina lämpöisiä, tai ojentaa pistoolia hänen rintaansa kohti, kuten Balsamo oli uhannut herra de Sartinesia; nyt ei Balsamo ollut vaatimassa Lorenzaa takaisin, vaan Cagliostro tekemässä tiliä.

Tämän vuoksi kreivi ei ollutkaan jäänyt odottamaan tapausten kulkua, vaan oli pyytänyt päästä ministerin puheille. Herra de Crosne älysi asemansa edulliseksi ja aikoi tätä etua käyttää. Cagliostro ymmärsi asemansa hankalaksi ja päätti siitä selvitä. Tässä avoimessa shakkipelissä oli muuan panos, jota toinen pelaaja ei aavistanutkaan, ja myönnettävä on, että näin tietämätön oli juuri herra de Crosne. Kuten sanottu, hän tunsi kreivin vain silmäinkääntäjäksi, mutta tämän aatteellisista harrastuksista hän ei tiennyt mitään. Niihin kiviin, joita filosofia sirotteli yksinvaltiuden tielle, kompastui moni vain siksi, ettei niitä nähnyt.

Herra de Crosne odotti Cagliostrolta tietoja kaulanauhasta ja rouva de la Motten juonista. Se oli hänen heikko puolensa. Sen sijaan hänellä oli oikeus kuulustella ja vangita; siinä oli hänen ylivoimansa.

Vastaanottaessaan kreivin hän esiintyi miehenä, joka tietää oman arvonsa, mutta ei tahdo olla epäkohtelias kellekään, ei edes ihmeolennolle. Cagliostro oli varuillaan, esiintyen yhä vain ylhäisenä herrana, jollaista heikkoutta hänen mielestään sopi vielä näytellä.

— Monsieur, — sanoi hänelle poliisiministeri, — te olette pyytänyt saada minua puhutella, ja nyt olen tullut Versaillesista juuri tätä asiaa varten.

— Olen arvellut, monsieur, että teillä voisi olla jotakin etua, jos kuulustelisitte minua nykytapahtumien johdosta, ja kun tunnen ansionne ja virkatoimenne tärkeyden, olen saapunut puheillenne. Tässä nyt olen.

— Minäkö teitä kuulustelisin? — kysyi ministeri ollen hämmästyvinään. — Mutta mistä ja minkä nojalla?

— Monsieur, — vastasi Cagliostro kursailematta, — teillä on nyt paljon puuhaa rouva de la Mottesta ja kaulanauhan katoamisesta.

— Oletteko ehkä päässyt sen jäljille? — tiedusti herra de Crosne melkein ivallisesti.

— En, — sanoi kreivi vakavasti. — Mutta jollen olekaan saanut selkoa kaulanauhasta, niin tiedän ainakin, että rouva de la Motte on asunut Saint-Clauden kadun varrella.

— Vastapäätä teitä, monsieur; sen minäkin tiesin.

— Silloin tietänette myös, mitä rouva de la Motte siellä puuhasi… Jättäkäämme siis se asia.

— Päinvastoin, — sanoi herra de Crosne kylmäkiskoisesti, — puhukaamme juuri siitä.

— Mutta eihän siinä ollut mitään huomattavaa paitsi mitä tulee pikku Olivaan, — vastasi Cagliostro. — Koska jo tiedätte rouva de la Mottesta kaikki, ei minulla ole annettavana lisätietoja.

Kuullessaan Olivan nimen herra de Crosne hätkähti.

— Mitä tarkoitatte Olivalla? — kysyi hän. — Kuka se Oliva on?

— Ettekö tiedä? Se on merkillinen ilmiö, ja minua kummastuttaa, ettette ole hänestä kuullut. Kuvitelkaa oikein siroa tyttöä, jolla on komea vartalo, siniset silmät, täysin säännölliset, soikeat kasvojen piirteet… lyhyesti sanoen, sellainen ulkomuoto, joka ensi näkemältä muistuttaa kuningatarta.

— Ahaa! — sanoi herra de Crosne. — Entä sitten?

— Se tyttö vietti huonoa elämää, ja minun tuli häntä sääli. Hän oli ennen palvellut erään vanhan ystäväni, parooni de Taverneyn luona…

— Joka kuoli äskettäin?

— Juuri niin. Sitäpaitsi hän oli liittynyt erääseen perin ovelaan mieheen, jota ette tuntene, monsieur, ja joka… Mutta nyt lienen kovin seikkaperäinen, niin että väsytän teitä.

— Ette suinkaan, monsieur; olkaa niin hyvä ja jatkakaa. Sanoitte, että se nainen, Oliva…

— Eli huonosti, kuten minulla oli kunnia huomauttaa, melkein puutetta kärsien erään onnenonkijan kanssa, joka oli ruvennut hänen rakastajakseen saadakseen häneltä varastaa ja joka samalla rääkkäsi häntä. Se mies on teidän tavallisia otuksianne, aika veijari, jota ette tietysti itse tunne.

— Muuan Beausire kenties, — sanoi ministeri ylpeillen tiedostaan.

— Te siis tunnette hänet, sepä kummallista! — sanoi Cagliostro ihailevasti. — Hyvä on, monsieur, te olette todellakin parempi taikuri kuin minä. No niin, eräänä päivänä, kun Beausire oli tavallista pahemmin rääkännyt ja puijannut lemmittyään, tuli tämä hakemaan minulta turvaa, ja kun minulla on avulias luonto, sijoitin hänet asumaan erääseen torppaani.

— Otitte luoksenne!… Hän on siis asunut teidän luonanne? — huudahti ministeri ihmetellen.

— Aivan niin, — myönsi Cagliostro, joka oli vuorostaan hämmästyvinään. — Sopihan minun ottaa hänet luokseni, kun olen poikamies.

Ja hän osasi nauraa niin luontevasti, että herra de Crosne tarttui satimeen.

— Hän asui teidän luonanne! — toisti ministeri. — Senpä vuoksi asiamiesteni oli niin vaikea saada häntä käsiinsä.

— Mitä te puhutte? — hätkähti Cagliostro. — Onko tätä nuorta tyttöä etsitty? Onko hän tehnyt jotakin, mistä minulla ei ole tietoa?

— Ei ollenkaan, monsieur; jatkakaa te vain.

— Ei minulla ole mitään lisättävää. Hän asui luonani, siinä kaikki.

— Herra kreivi, ei asia vielä ole lopussa, sillä äsken tuntui, että viittasitte johonkin yhteyteen Olivan ja rouva de la Motten kesken.

— Niin kyllä, naapuruuden vuoksi.

— Tässä on muutakin. Ettehän te suotta huomauttanut, että he olivat naapuruksia.

— Se koskee aivan toista asiaa, jota ei kannata teille mainita. Valtakunnan ylimmälle virkamiehelle ei sopine jutella rikkaan laiskurin hullutuksista.

— Te herätätte minussa suurempaa uteliaisuutta kuin luulettekaan, sillä sen Oliva nimisen tytön, jota sanotte pitäneenne luonanne, olen äsken saanut käsiini maaseudulta.

— Olette löytänyt hänet?

— Olen, ja mukana oli Beausire…

— No sitä juuri arvelinkin — sanoi Cagliostro. — Hän oli siis Beausiren seurassa. Hyvä on, hyvä! Nyt on tehtävä rouva de la Mottelle oikeutta.

— Kuinka! Mitä oikein tarkoitatte?

— Tarkoitan sitä, monsieur, että kun aluksi epäilin rouva de la Mottea, minun nyt täytyy myöntää hänet syyttömäksi.

— Mistä te epäilitte rouva de la Mottea?

— Kummallista, kuinka herra ministeri viitsii kuunnella juoruja! Mutta voinhan kertoa. Juuri kun minulla oli parhaat toiveet herättää Olivassa jälleen halua työhön ja hyveeseen — minä kun harrastan siveellisyyttä — juuri silloin joku vei hänet pois.

— Vei pois teidän luotanne, niinkö?

— Niin, pois minun talostani.

— Sepä merkillistä!

— Ja minä olisin vaikka vannonut, että se oli rouva de la Motten juonta. Siitä näkee, kuinka helposti tuomitsee väärin.

Herra de Crosne siirtyi nyt lähemmäksi kreiviä.

— Olkaa niin hyvä ja selittäkää tarkemmin, — sanoi hän.

— Monsieur, kun kerran olette tavannut Olivan Beausiren seurassa, ei enää mikään saa minua epäilemään rouva de la Mottea, ei hänen uutterat käyntinsä, merkinantonsa eikä kirjeenvaihtonsa.

— Olivan kanssa?

— Niin juuri.

— Olivatko rouva de la Motte ja Oliva tuttuja?

— Hyvinkin läheisiä.

— Ja he tapasivat toisiaan?

— Rouva de la Motte oli keksinyt keinon laskea Olivan ulos joka ilta.

— Joka ilta! Oletteko siitä varma?

— Niin varma kuin voi olla siitä, mitä on nähnyt ja kuullut.

— Nyt puhutte sellaisia asioita joista maksaisin tuhat livreä sanalta. Onpa onni, että itse osaatte tehdä kultaa!

— En tee enää, monsieur! se kävi liian kalliiksi.

— Olettehan kardinaali de Rohanin ystävä?

— Toivoakseni.

— Teidän tulee siis tietää, kuinka tärkeätä osaa se vehkeilijä, jonka nimenä on rouva de la Motte, näyttelee kardinaalin häväistysjutussa.

— Siitä olen mieluummin tietämätön.

— Mutta kenties tiedätte, mitä seurauksia on ollut rouva de la Motten ja Olivan kävelyillä?

— Monsieur, eräänlaisia asioita on järkevän miehen parasta koettaa olla tietämättä, — vastasi Cagliostro juhlallisesti.

— No sitten teen teille enää yhden kysymyksen, — sanoi herra de Crosne vilkkaasti. — Onko teillä todistuksia siitä, että rouva de la Motte on ollut kirjeenvaihdossa Olivan kanssa?

— Vaikka sata.

— Millaisia?

— Kirjelippuja rouva de la Mottelta. Hän lennätti niitä Olivalle jousen avulla, joka varmaankin tavataan hänen asunnostaan. Usein kävi niin, että lyijypalasen ympärille kääritty kirje ei saapunut perille, vaan putosi kadulle, ja sieltä minä tai väkeni niitä löysimme.

— Voitteko jättää ne oikeuden haltuun?

— Ne ovat niin viattomia, ettei niistä tulisi tunnonvaivoja, enkä luulisi myöskään rouva de la Motten pahoittelevan, vaikka joku saisi ne nähdä.

— Ja… todistuksia salaisista neuvotteluista, kohtauksista, onko niitäkin?;

— Kuinka monta tahansa.

— Pyydän mainitsemaan edes yhden.

— Paras todistus on se, että rouva de la Mottella ilmeisesti oli vapaa pääsy Olivan luo, sillä tapasin hänet siellä juuri samana päivänä, jolloin Oliva katosi.

— Samana päivänä?

— Niin, ja kaikki palvelijani näkivät hänet myös.

— Vai niin… mutta mitä hän sieltä tahtoi, kun Oliva oli poissa?

— Samaa kysyin itseltänikin aluksi enkä päässyt selville. Olin nähnyt rouva de la Motten astuvan maahan eräistä vaunuista Roi-Doré-kadun kulmassa. Palvelijani olivat myös nähneet samojen vaunujen odottavan siellä hyvän aikaa, ja siksi luulin ensin, että rouva de la Motte tahtoi ottaa Olivan mukaansa.

— Ja te olisitte sen sallinut?

— Miksi en? Rouva de la Motte on antelias ja kohtalon suosima. Hänet otetaan vastaan hovissakin. Miksi olisin estänyt, jos hän tahtoi vapauttaa minut Olivasta? Siinä olisin menetellyt väärin, kuten nyt huomaan, kun toinen on houkutellut hänet luotani ryöstääkseen uudestaan kurjuuteen.

— Vai niin, — sanoi ministeri miettiväisestä — Neiti Oliva asui siis luonanne?

— Asui, monsieur.

— Ja neiti Oliva ja rouva de la Motte olivat tuttuja, tapasivat toisiaan ja liikkuivat yhdessä ulkona?

— Kuten sanoin, monsieur.

— Ja rouva de la Motte ilmestyi taloonne samana päivänä, kun Oliva vietiin pois?

— Aivan niin, monsieur.

— Ja te luulitte, että kreivitär tahtoi ottaa tytön luokseen?

— Mitä muuta saatoin arvella?

— Mutta mitä kreivitär sanoi, kun ei tavannutkaan Oiivaa?

— Hän näytti levottomalta.

— Ja nyt epäilette, että Beausire vei Olivan?

— Sitä epäilen vain sen johdosta, että mainitsitte hänen olleen Beausiren seurassa; muuten en osaisi mitään epäillä. Se mies ei tiennyt Olivan osoitetta. Kukahan sen on ilmoittanut?

— Kenties Oliva itse.

— Enpä luulisi, sillä ennenkuin hän olisi toimittanut Beausiren itseään noutamaan, olisi hän karannut suoraa päätä, ja lisäksi saan teille vakuuttaa, ettei Beausire olisi päässyt talooni, ellei rouva de la Motte olisi hänelle antanut avainta.

— Kreivittärellä oli siis avain?

— Siitä ei epäilystäkään.

— Voitteko vielä mainita, minä päivänä Oliva katosi luotanne? — kysyi herra de Crosne saatuaan äkkiä valaistusta Cagliostron niin taitavasti ojentamasta soihdusta.

— Kyllä, monsieur, sen muistan varsin hyvin. Se tapahtui Pyhän Ludvigin päivän aattona.

— Niinpä juuri! — huudahti herra de Crosne. — Ihan täsmälleen! Monsieur, te olette tehnyt valtiolle suuren palveluksen.

— Siitä tunnen itseni onnelliseksi.

— Ja saatte asianomaisen kiitoksen.

— Ensi sijassa omaltatunnoltani, — vastasi kreivi.

Poliisiministeri kumarsi.

— Voinko luottaa siihen, että esitätte puheena olevat todistukset? — kysyi hän.

— Monsieur, olen valmis kaikessa täyttämään tuomioistuimen käskyt.

— Hyvä on, minulla on lupauksenne ja toivon taas pian saavani kunnian teitä tavata.

Ja tämän sanottuaan hän päästi Cagliostron menemään, joka poistuessaan mutisi:

— Ähä, kreivitär, kyykäärmeen sikiö! Minua sinä pyrit syyttämään, mutta luullakseni puraisit kiveen; varo hampaitasi!

46.

Kuulusteluja.

Sillävälin kun herra de Crosne näin keskusteli Cagliostron kanssa, saapui herra de Bréteuil Bastiljiin kuninkaan puolesta kuulustelemaan kardinaali de Rohania.

Näiden kahden vihamiehen kohtaus olisi voinut käydä myrskyiseksi. Oikeusministeri tunsi kardinaalin ylpeyden ja oli saanut kostetuksi niin julmasti, että saattoi tästedes noudattaa ulkonaista säädyllisyyttä. Hän olikin hyvin kohtelias, mutta kardinaali kieltäytyi vastaamasta. Herra de Bréteuil koki suostuttaa, mutta kardinaali selitti jättävänsä kaikki sen varaan, mihin parlamentti ja hänen tuomarinsa ryhtyisivät.

Oikeusministerin täytyi siis mukaantua syytetyn horjumattomaan päätökseen. Silloin hän kutsutti luokseen rouva de la Motten, joka paraikaa laati joitakin muistiinpanoja ja kohta noudatti käskyä. Herra de Bréteuil esitti hänelle tarkoin hänen asemansa, jonka piti hänelle itselleen oleman selvillä paremmin kuin kellekään muulle. Syytetty vastasi, että hänellä oli todistuksia viattomuudestaan ja että hän tarpeen tullen ne myös esittäisi. Siihen herra de Bréteuil huomautti, että juuri niitä paraiten tarvittiin.

Jeanne lateli esille kaikki, mitä oli keksinyt; aina samat vihjaukset kaikkia ihmisiä vastaan, aivan samat väitteet, ettei hänellä ollut tietoa, mistä väärennetyt asiakirjat olivat kotoisin. Hänkin selitti, että kun parlamentti oli asiaan sekaantunut, hänen huulikaan tulisi puhdas totuus vasta kardinaalin läsnäollessa ja sitten, kun hänelle mainittaisiin, mistä häntä syytettiin. Herra de Bréteuil vastasi, että kardinaali syytti häntä kaikesta.

— Kaikesta? — toisti Jeanne. — Myös varkaudesta?

— Vieläpä varkaudesta.

— Olkaa niin hyvä ja ilmoittakaa kardinaalille, — sanoi Jeanne kylmästi, — että neuvon häntä jo luopumaan niin kehnosta puolustustavasta.

Se oli hänen ainoa vastauksensa, mutta herra de Bréteuil ei tyytynyt. Hän tahtoi selkoa niistä syistä, joihin perustui kardinaalin niin ilmeinen röyhkeys kuningatarta vastaan ja kuningattaren niin tulinen suuttumus kardinaaliin. Samoin hän kaipasi niiden asiakirjain selvitystä, joita Provencen kreivi oli koonnut ja jotka nyt olivat yleisen puheen aineena. Oikeusministeri oli viekas mies, joka osasi vaikuttaa naisen mieleen: hän lupasi rouva de la Mottelle kaikki, jos tämä vain antaisi ilmi jonkun määrätyn henkilön.

— Varokaa, — sanoi hän, — sillä jollette mitään ilmaise, syytätte kuningatarta. Jos näin jatkatte, tuomitaan teidät majesteettirikoksesta, ja se merkitsee häpeää ja hirsipuuta.

— Minä en syytä kuningatarta, — vastasi Jeanne, — mutta miksi syytetään minua?

— Syyttäkää siis jotakuta toista, — selitti hellittämätön kuulustelija. — Muulla tapaa ette itseänne pelasta.

Jeanne pysyi kuitenkin varovan vaiteliaana, eikä tästä hänen ensi kohtauksestaan herra de Bréteuilin kanssa ollut mitään tulosta. Mutta pian levisi huhu, jonka mukaan oli saatu todistetuksi, että timantit oli myyty Englannissa, missä herra de Vergennesin asiamiehet olivat vanginneet Réteau de Villetten. Se hyökkäys, joka nyt oli Jeannen kestettävä, oli kauhea. Kun häntä kuulusteltiin vastakkain Réteaun kanssa, jota hän oli luullut kuolemaan saakka uskolliseksi liittolaiseksi, sai hän kauhistuen kuulla miehen nöyrästi tunnustavan itsensä väärentäjäksi, joka oli laatinut sekä kuitin timanteista että kuningattaren kirjeen, siis väärentänyt jalokivikauppiasten ja hänen majesteettinsa allekirjoitukset. Kun Réteaulta kysyttiin miksi hän oli tehnyt nämä rikokset, vastasi hän vain täyttäneensä rouva de la Motten pyynnön. Järkytettynä, vimmastuneena Jeanne kielsi, puolustautui kuin jalopeura ja väitti, ettei ollut koskaan tuntenut eikä edes nähnyt herra Réteau de Villetteä.

Mutta tässäkin kohden tuli kaksi kovaa iskua; kaksi todistajaa kumosi hänen väitteensä. Toinen oli ajuri, jonka herra de Crosne oli saanut ilmi ja joka todisti Réteaun ilmoittamana päivänä ja hetkenä kuljettaneensa niin ja niin puetun naisen Montmartre-kadulle. Tämä niin salaperäinen nainen, joka oli astunut ajoneuvoihin Maraisin kaupunginosassa, kuka muu se voisi olla kuin rouva de la Motte, joka asui Saint-Clauden kadun varrella? Ja mahdotonta oli kieltää rikostoverien keskinäistä tuttavuutta, kun toinen todistaja vakuutti nähneensä Pyhän Ludvikin päivän aattona niissä matkavaunuissa, joista rouva de la Motte oli astunut maahan, ajurinpenkillä herra Réteau de Villetten, joka oli helppo tuntea kalpeista, levottomista kasvoistaan. Tämä todistaja oli muuan kreivi de Cagliostron palvelijoista. Kuullessaan tämän nimen Jeanne säpsähti ja joutui ihan suunniltaan. Hän alkoi nyt syyttää Cagliostroa, jonka väitti noitatempuillaan sekoittaneen kardinaali de Rohanin järjen, niin että tässä oli syttynyt myös rikollisia ajatuksia kuningatarta vastaan.

Näin oli ensi kerran määritelty syytös hovikohtauksesta. Kardinaali de Rohan puolusti itseään puolustaessaan Cagliostroa. Hän kielsi niin itsepäisesti, että Jeanne vimmastuneena lausui julki kardinaalin olevan mielettömästi rakastunut kuningattareen.

Kreivi de Cagliostro pyysi nyt ja saikin luvan asettua tutkintavankeuteen voidakseen koko maailman edessä puolustaa viattomuuttaan. Syyttäjät ja tuomarit innostuivat, kuten aina käy totuuden häämöittäessä, ja yleinen mielipide oli heti kardinaalin ja Cagliostron puolella kuningatarta vastaan. Silloin tämä onneton hallitsijatar, joka tahtoi selittää, miksi niin itsepäisesti jatkoi oikeudenkäyntiä, antoi julkaistaviksi kuninkaan saamat ilmoitukset yöllisistä kävelyistä ja vedoten herra de Crosneen kehoitti tätä sanomaan, mitä niistä tiesi.

Tämä taitavasti valmisteltu isku osui Jeanneen ja oli musertaa hänet ainiaaksi. Koko tuomioistuimen edessä vaadittiin kardinaalia ilmoittamaan, mitä hänellä oli sanottavana näistä retkistä Versaillesin puistoon. Kardinaali vastasi olevansa kykenemätön valehtelemaan ja nojaavansa rouva de la Motten todistukseen. Mutta Jeanne kielsi kokonaan tienneensä sellaisista kävelyistä, saatikka ottaneensa niihin osaa ja väitti valheellisiksi kaikki ne ilmoitukset ja tiedot, joiden mukaan hän muka oli käynyt Versaillesin puistossa joko kuningattaren tai kardinaalin seurassa. Tämä vakuutus olisi todistanut Marie-Antoinetten syyttömäksi, jos olisi voinut uskoa väärennyksestä ja varkaudesta syytettyä naista. Mutta tältä taholta tulleena näytti syytöksen kumoaminen suosion tavoittelulta, eikä kuningatar tyytynyt sellaiseen vapautukseen.

Juuri kun Jeanne innokkaimmin vakuutti, ettei hänellä ollut mitään tietoa kuningattaren ja kardinaalin yksityisistä suhteista, esiintyi Oliva, elävä todiste, joka heti muutti yleisen mielipiteen ja kumosi kreivittären kaikki väitteet. Kuinka oli mahdollista, ettei Jeanne nyt hautaantunut romahtaneen valherakennuksensa raunioihin? Kuinka hän pääsi jälleen pystyyn entistä häijympänä? Tätä ilmiötä emme voi selittää vain hänen tarmollaan, vaan pikemmin se johtui kovan onnen kohtalosta, joka vaivasi kuningatarta.

Mikä kamala isku kohtasi kardinaalia, kun Oliva todisti hänen läsnäollessaan! Nyt sai Rohanin prinssi huomata, että häntä oli hirveästi petetty. Tämä niin hienotunteinen, ylevien intohimojen elähyttämä mies näki, että ilotytön avustama seikkailijatar oli villinnyt hänet julkisesti herjaamaan Ranskan kuningatarta, viatonta naista, jota hän rakasti. Tällaisen ilmiön vaikutus kardinaaliin olisi mielestämme koko jutun draamallisin ja tärkein kohtaus, ellemme joutuisi, mitä enemmän lähestymme historiaa, sitä syvemmälle saastaan, vereen ja kauhuun. Nähdessään Olivan, roskaväen kuningattaren, ja muistaen ruusua, kädenpuristuksia ja Apollo-kylpylää kardinaali kalpeni ja olisi tahtonut vuodattaa kaiken verensä Marie-Antoinetten jalkojen juureen, jos olisi hänet nähnyt tuon toisen vieressä. Kuinka monta anteeksiannon rukousta ja tunnonvaivaa pyrkikään ilmoille hänen sydämestään koettaakseen yhdessä kyynelien kanssa puhdistaa edes alinta porrasta sille valtaistuimelle, jolle hän kerran oli purkanut ylenkatsettaan ja suuttumustaan hyljätystä rakkaudesta! Mutta sitäkään lohdutusta ei hänelle sallittu; eihän hänen sopinut myöntää Olivaa siksi naiseksi, jonka oli tavannut, koska hänen silloin olisi täytynyt ilmaista rakkautensa todelliseen kuningattareen, pelkkään tähän tunnustukseen olisi sisältynyt myös syytös ja herjaus. Hän antoi Jeannen kieltää kaikki ja pysyi vaiti. Ja kun herrat de Crosne ja de Bréteuil kokivat saada Jeannelta tarkempia selityksiä, vastasi hän:

— Paras keino todistaa, ettei kuningatar ole öisin kävellyt puistossa, on tietysti se, että hankitaan esille henkilö, joka on kuningattaren näköinen ja myöntää siellä käyneensä. Nyt on sellainen henkilö tässä; onhan asia siis selvä.

Tällä katalalla salaviittauksella oli menestystä. Se heikonsi totuutta vieläkin kerran. Mutta kun Oliva luonnollisesti hätääntyneenä esitti kaikki sivuseikat ja todisteet eikä salannut mitään ja kun paljoa helpommin uskottiin häntä kuin kreivitärtä, turvautui tämä epätoivoiseen keinoon: hän tunnusti. Hän tunnusti saattaneensa Versaillesin puistoon kardinaali de Rohanin, joka intohimonsa villitsemänä tahtoi mistä hinnasta hyvänsä tavata kuningatarta saadakseen tälle vakuuttaa ihailevaa rakkauttaan. Tunnustuksen aiheutti se tieto, että hänellä olisi tukea kokonaisesta puolueesta, joka taas hylkäisi hänet, jos hän yhä kieltäisi; jos hän syyttäisi kuningatarta, saisi hän liittolaisia kuningattaren vihamiehistä, joita oli paljon. Nyt muuttuivat näyttelijäin osat jo ainakin kymmenennen kerran tässä pirullisessa jutussa; kardinaali esiintyi narrina, Oliva arkipäiväisenä katuvaisena ja Jeanne vehkeilijänä, jota parempaa osaa hänellä ei ollut valittavana.

Mutta tämän häpeällisen juonen onnistumiseksi oli tarpeen, että kuningatarkin esiintyisi tässä näytelmässä, ja hänelle annettiin inhottavin, kehnoin, majesteetin arvoa enimmin alentava osa, hänet kun pantiin kevytmieliseksi, keimailevaksi naiseksi, joka huvittelee ilveilyllä. Jeanne näet selitti, että nämä kävelyt oli ennakolta ilmoitettu Marie-Antoinettelle, joka pensaiden takaa naurusta pakahtumaisillaan kuunteli rakastuneen kardinaalin intohimoisia lemmenpurkauksia. Tällaisen puolustuksen valitsi itselleen tämä kunnoton nainen, joka ei enää tiennyt, miten salaisi varkautensa; hän otti suojakseen kuninkaallisen vaipan, joka oli kudottu Maria Teresian ja Marie Leczinskan maineesta.

Kuningatar oli sortua tähän viimeiseen syötökseen, jonka valheellisuutta ei voinut todistaa. Hän ei sitä voinut, koska Jeanne uhkasi äärimmäisessä hädässä paljastaa ne lemmenkirjeet, jotka kardinaali oli kirjoittanut kuningattarelle, ja koska hänellä todella oli hallussaan nämä hurjaa intohimoa uhkuvat kirjeet. Lisäksi ei hän sitä voinut sen vuoksi, että vaikka Oliva tunnusti joutuneensa puistoon Jeannen opastamana, hän ei silti saattanut väittää, oliko ketään kuuntelemassa pensasaidan takana vai eikö. Ja lopuksi oli kuningattaren mahdotonta todistaa viattomuuttaan sen vuoksi, että niin monen teki mieli uskoa näitä häpeällisiä valheita.

47.

Viimeinenkin toivo mennyt.

Kun Jeanne oli tällä tavoin vääntänyt asian, niin saattaa ymmärtää, ettei voitu päästä totuuden perille. Vaikka parikymmentä luotettavaa todistajaa oli varmentanut, että hän oli kavaltanut timantit, ei hän sittenkään alistunut esiintymään tavallisena varkaana. Hän tahtoi, että joku muukin häväistäisiin hänen kanssaan. Hän uskotteli itselleen, että huhu Versaillesin häpeäjutusta jättäisi syrjään hänen rikoksensa ja että jos hänet tuomittaisiinkin, maailman huomio etusijassa kohdistuisi kuningattaren häpeään.

Tämä suunnitelma oli väärin laadittu. Kun kuningatar avoimesti suostui molempien asiain tutkimiseen ja kardinaali alistui kuulusteluun, tutkintoon ja häväistykseen, riistivät he viholliseltaan sen viattomuuden sädekehän, jolla hän niin mielellään koristi ulkokultaista vaiteliaisuuttaan. Mutta kummallista oli, että yleisön piti joutua näkemään, kuinka oikeudenkäynnissä ei kukaan asianomainen jäänyt syyttömäksi, eipä edes nekään, jotka tuomioistuin vapautti.

Lukuisten vastakkaiskuulustelujen jälkeen, joissa kardinaali oli aina ollut tyyni ja kohtelias, jopa Jeanneakin kohtaan, kun taas tämä oli esiintynyt rajuna ja häijynä kaikkia vastaan, oli yleinen mielipide, samoin kuin tuomarien yksityinen käsitys lopullisesti vakaantunut.

Kaikki väitteet olivat käyneet miltei mahdottomiksi ja kaikki tiedot olivat kerätyt. Jeanne huomasi, ettei ollut saanut tuomareihin tehdyksi minkäänlaista vaikutusta. Hän kokosi siis vankilan hiljaisuudessa voimiaan ja toiveitaan. Kaikilta niiltä, jotka ymmärsivät tai palvelivat herra de Bréteuilia, sai Jeanne sen neuvon, että piti säästää kuningatarta ja säälimättä syyttää kardinaalia. Mutta niiltä, joilla oli suhteita kardinaaliin, hänen mahtavalta suvultaan, tämän jutun puolueellisilta tuomareilta ja monikeinoiselta papistolta tuli rouva de la Mottelle se neuvo, että piti ilmaista koko totuus, paljastaa hovijuonet ja nostaa semmoinen melu, joka huimaisi kruunupäitä. Tämä ryhmä koetti pelottaa Jeannea huomauttaen, mitä hän jo muutenkin tiesi, nimittäin että enemmistö tuomioistuimen jäseniä oli kardinaalin puolella ja että hän, Jeanne, tarpeettomasti sortuisi taistelussa; kun hän jo oli puolitiessä perikatoaan kohti, pitäisi hänen olla helpompi alistua tuomittavaksi timanttijutussa kuin aiheuttaa syytettä majesteettirikoksesta, jollainen kummitus vielä uinui vanhanaikaisten lakien turvissa ja oikeudenkäyntiin ilmestyessään toi hirsipuun mukanaan.

Tämä puolue näytti voittamattomalta. Siihen olikin syytä. Kansan innostus kannatti sitä kardinaalin eduksi. Miehet ihailivat hänen malttiaan, naiset hänen vaiteliaisuuttaan. Miehiä loukkasi se, että häntä oli niin katalasti petetty; naiset eivät tahtoneet sitä uskoa. Lukuisten ihmisten kannalta ei Olivaa ollutkaan, vaikka hän eli ja vaikka hän oli tunnustanut ja ulkonäöltä muistutti kuningatarta, taikka he selittivät, että kuningatar oli hänet tätä varten jostakin hankkinut.

Jeanne otti tämän kaiken huomioon. Hänen omat asianajajansakin hylkäsivät hänet, eivätkä tuomarit salanneet inhoaan häntä vastaan. Rohanin suku ahdisti häntä tuimasti, ja yleinen mielipide halveksi häntä. Silloin hän päätti vielä kerran iskeä hämmentääkseen tuomareitaan, säikäyttääkseen kardinaalin ystäviä ja kuohuttaakseen yleistä vihaa Marie-Antoinettea vastaan. Hoviin nähden hänellä oli seuraava keino: uskotella, että hän yhä oli säästänyt kuningatarta ja paljastaisi kaikki, jos häntä kidutettaisiin äärimmäiseen asti. Mitä taas tulee kardinaaliin, piti uskotella, että hän vaitiolollaan tahtoi olla kardinaalin vertainen hienotunteisuudessa; mutta kohta kun kardinaali puhuisi, seuraisi hän esimerkkiä, ja silloin he molemmat paljastaisivat syyttömyytensä ja totuuden. Tämä ei oikeastaan ollut muuta kuin yhteenveto hänen menettelystään oikeudenkäynnissä. Mutta vanhaakin ruokaa voidaan uudistaa uusilla mausteilla, ja kreivitär osasikin uudestaan virittää molemmat metkunsa. Hän näet laati kuningattarelle seuraavan kirjeen, jonka sanamuoto jo yksistään ilmaisee laadun ja tarkoituksen:

'Madame!

Asemani vaikeudesta ja tuskallisuudesta huolimatta en ole päästänyt ainoatakaan valitusta. Kaikki ne juonet, joilla on koetettu minulta kiristää tunnustusta, ovat vain vahvistaneet päätöstäni olla koskaan saattamatta kuningatartani huonoon valoon. Mutta kuinka varma olenkin siitä, että kestävyyteni ja vaiteliaisuuteni ovat omiaan toimittamaan minulle mahdollisuuden päästä nykyisestä pulmallisesta tilastani, tunnustan kuitenkin, että orjan (näin nimitti kuningatar kardinaalia silloin, kun he tekivät sovinnon) sukulaisten ponnistukset saavat minut pelkäämään joutuvani heidän uhrikseen. Pitkällinen vankeus, kuulustelut, joista ei näy loppua tulevan, häpeä ja epätoivo nähdessäni itseäni syytettävän rikoksesta, johon olen syytön, ovat heikentäneet rohkeuttani, ja minua kauhistaa se ajatus, että lopulta ehkä sorrun niin moninaisten hyökkäysten lannistamana. Madame, te voitte yhdellä ainoallakin sanalla lopettaa tämän onnettoman jutun herra de Bréteuilin välityksellä, joka voi ministeristön (kuninkaan) silmissä antaa sille sen käänteen, minkä hänen älynsä keksii, tarvitsematta mitenkään saattaa teitä, madame, huonoon valoon. Juuri se pelko, että lopulta on pakko kaikki paljastaa, saa minut teille näin kirjoittamaan, ja samalla olen siinä varmassa uskossa, että te, madame, suvaitsette panna huomiota pakottaviin syihini ja annatte sellaisia määräyksiä, jotka minut pelastavat vaikeasta asemastani.

Syvimmällä kunnioituksella pysyen teidän nöyrimpänä ja uskollisimpana palvelijananne:

Kreivitär de Valois de la Motte.'

Kuten näkyy, oli Jeanne ottanut lukuun kaikki. Joko tämä kirje joutuisi kuningattaren käsiin ja pelottaisi häntä niin monen vastuksen uhallakin osoitetulla itsepäisyydellä, ja kuningatar, joka varmaankin oli koko juttuun kyllästynyt, ehkä päättäisi sen lopettaa laskemalla Jeannen vapauteen, koska ei hänen vangitsemisestaan tai oikeudenkäynnistä ollut apua; taikka, mikä onkin luultavampaa ja saa vahvistusta kirjeen loppusanoista, Jeanne ei odottanut kirjeestä mitään tulosta, kuten voikin helposti todistaa: kun kerran Marie-Antoinette oli näin sekaantunut tähän juttuun, ei hän saattanut sitä kesken lopettaa tuomitsematta itseään. Ilmeistä siis on, ettei Jeanne odottanutkaan kirjeen joutuvan kuningattaren luettavaksi.

Hän tiesi kaikkien vartijainsa olevan Bastiljin kuvernöörille, siis herra de Bréteuilille uskollisia. Hän tiesi myös, että koko Ranskassa pidettiin kaulanauhajuttua poliittisena, mitä ei ollut sattunut herra de Maupoun parlamentista asti. Luultavasti siis se henkilö, jolle hän jättäisi tämän kirjeen, joko veisi sen kuvernöörille tai pitäisi hallussaan taikka luovuttaisi omaan puolueeseen kuuluvalle tuomarille. Jeanne oli lyhyesti sanoen toimittanut niin, että kirje jouduttuaan kenen käsiin tahansa herättäisi kuningatarta vastaan vihaa, epäluuloa ja halveksimista.

Samalla kun hän laati tämän kirjeen, kyhäsi hän kardinaalille toisen:

'En voi käsittää, monsieur, miksi niin itsepäisesti ette puhu

Viimeinenkin toivo mennyt suoraan. Minusta tuntuu, että teidän olisi parasta rajattomasti luottaa tuomareihimme; se lieventäisi kohtaloamme. Omasta puolestani olen päättänyt vaieta, ellette tahdo minua avustaa. Mutta miksi ette puhu? Selittäkää tämän merkillisen jutun kaikki eri puolet, ja varmasti silloin vahvistan todeksi kaikki, mitä lausutte; ottakaa huomioon herra kardinaali, että jos minä puhuisin ensin ja te väittäisitte minun valehtelevan, niin olisin hukassa, enkä voisi välttää sen henkilön kostoa, joka on päättänyt meidät uhrata.

Mutta sitä ei teidän tarvitse minun puoleltani pelätä; onhan uskollisuuteni teille tunnettu. Jos hän yhä on leppymätön, pysyy teidän asianne aina yhtyneenä minun asiaani. Minä uhraan kaikkeni suojellakseni teitä hänen vihansa seurauksilta taikka joudun samaan onnettomuuteen kuin tekin.

Olen hänelle kirjoittanut kirjeen, joka toivoakseni saa hänet, ellei totta puhumaan, niin ainakin luopumaan meitä vainoomasta, koska meitä ei paina muu rikos kuin erehdyksemme tai vaitiolomme.'

Tämän ilkeäjuonisen kirjeen hän antoi kardinaalille, kun heitä yhdessä kuulusteltiin Bastiljin suuressa salissa, ja kardinaalin nähtiin punastuvan, kalpenevan ja kauhistuvan tällaisesta julkeudesta. Hänen täytyi mennä ulos hengähtämään.

Kuningattarelle osoitetun kirjeen Jeanne tahtoi kohta jättää apotti Lekelille, Bastiljin saarnaajalle, joka oli saattanut kardinaalia saliin ja harrasti Rohanin suvun etua.

— Monsieur, — sanoi hän, — ottamalla viedäksenne tämän perille voitte muuttaa sekä Rohanin prinssin että minun kohtaloni. Lukekaa, mitä se sisältää. Virkanne puolesta te olette velvollinen säilyttämään salaisuuden. Tulette huomaamaan, että minä olen kolkuttanut sille ainoalle ovelle, mistä kardinaali ja minä voimme pyytää apua.

Apotti ei suostunut.

— Te näette minussa vain kirkon palvelijan, — vastasi hän. — Mutta hänen majesteettinsa saa sen käsityksen, että olette kirjoittanut minun neuvostani ja uskonut kaikki minulle. Minä en voi suostua syöksymään perikatoon.

Vai niin, — sanoi Jeanne, joka pelkäsi juonensa menneen myttyyn, mutta vielä tahtoi koettaa säikäyttää kardinaalia, — sanokaa siis herra kardinaalille, että minulle jää vain yksi keino todistaa viattomuuteni, nimittäin antaa luettaviksi ne kirjeet, jotka hän lähetti kuningattarelle. Tämä keino on vastenmielinen, mutta yhteiseksi eduksemme minun täytyy sitä käyttää. Ja nähdessään papin pelästyvän tästä uhkauksesta hän koetti vielä kerran suostuttaa häntä vastaanottamaan vaarallisen kirjeen.

— Jos hän sen ottaa, — ajatteli kreivitär, — niin olen pelastettu, sillä oikeudessa voin sitten kysyä häneltä, minne hän on sen pannut ja onko hän sen vienyt kuningattarelle ja kehoittanut vastaamaan; ellei hän ole vienyt sitä perille, on kuningatar hukassa, sillä Rohanin suvun epäröiminen todistaa hänet rikolliseksi ja minut syyttömäksi.

Mutta kohta kun apotti Lekel oli ottanut kirjeen käteensä, jätti hän sen kiireesti takaisin, ikäänkuin se olisi polttanut sormia.

— Ottakaa huomioonne, — sanoi Jeanne vihasta kalpeana, — ettei teillä ole mitään vaaraa, sillä olenhan kirjeen kuoreen pannut rouva Miseryn osoitteen.

— Sitä suurempi syy minulla on kieltäytyä, — huudahti apotti, — koska salaisuus tulisi kahden henkilön tietoon ja kuningatar suuttuisi vielä enemmän. Ei, ei, minä en suostu. Ja hän torjui kreivittären kättä luotansa.

— Mutta huomatkaa, — sanoi Jeanne, — että täten pakotatte minut käyttämään kardinaalin kirjeitä.

— Sama se, vastasi apotti hätäisesti, — käyttäkää vain.

— Kun teille vakuutan, — jatkoi Jeanne raivosta väristen, — että todistus salaisesta kirjeenvaihdosta kuningattaren kanssa toimittaa kardinaalin mestauslavalle, sanotteko vieläkin: sama se? Nyt olen varoittanut.

Silloin aukeni ovi, ja kynnykselle ilmestyi taas kardinaali ylpeänä ja vihastuneena.

— Toimittakaa vain Rohanin suvun jäsen mestauslavalle, madame, — sanoi hän. — Sellaista ilmiötä ei Bastilji näkisi ensi kertaa. Mutta jos niin käy, niin julistan teille, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että pääni katkaistaan mestauslavalla, kunhan sitä ennen saan nähdä sen lavan, jolla teidät poltinraudalla merkitään varkaaksi ja väärentäjäksi. Tulkaa nyt, apotti!

Näiden jyrisevien sanojen jälkeen hän käänsi Jeannelle selkänsä ja poistui apotin kanssa, jättäen raivon ja epätoivon valtaan sen viheliäisen olennon, joka ei enää voinut askeltakaan astua tarttumatta yhä pahemmin hirvittävään liejuun, minne hän pian oli kokonaan uppoava.

48.

Pikku Beausiren ristiäiset.

Rouva de la Motte oli erehtynyt kaikissa laskelmissaan, mutta Cagliostro ei ainoassakaan omistansa.

Heti Bastiljiin jouduttuaan huomasi Cagliostro saaneensa tekosyyn vihdoinkin avoimesti puuhata tuhotakseen yksinvallan, jonka perustuksia oli jo niin monta vuotta horjuttanut illuminaattien opilla ja salaperäisillä vehkeillä. Varmana siitä, ettei häntä voitaisi todistaa mihinkään syypääksi, ja sellaisena uhrina, jonka osaksi oli tullut suunnitelmiensa suotuisin ratkaisu, hän täytti lupauksensa uskollisesti koko maailmalle. Hän keräsi nyt ainekset siihen Lontoossa päivättyyn kuuluisaan kirjeeseen, joka tuli julkisuuteen kuukauden verran nykytapahtumien jälkeen ja iski ensimäisenä muurinmurtajana vanhaa Bastiljia, esiintyen vallankumouksen ensi oireena, ensimäisenä tuntuvana hyökkäyksenä ennen heinäkuun 14 p:n rynnäkköä vuonna 1789.

Tässä kirjeessään Cagliostro, muserrettuaan kuninkaan, kuningattaren, kardinaalin ja julkiset keinottelijat, musersi myös herra de Bréteuilin, jossa olennoitui ministerien tyrannius, ja lausui seuraavaan tapaan:

"Niin, toistan vapaana, mitä olen ennen lausunut vankina: ei ole ainoatakaan rikosta, jota ei sovittaisi kuuden kuukauden vankeus Bastiljissa. Eräs on kysynyt minulta, palaanko koskaan Ranskaan. Tietysti, vastasin hänelle, jahka Bastiljista on tullut yleinen kävelypaikka. Suokoon Jumala että niin tapahtuisi! Teillä ranskalaisilla on kaikki, mitä tarvitaan onnelliseen elämään: hedelmällinen maaperä, lauhkea ilmasto, hyvä sydän, viehättävä iloisuus ja kaikkeen pystyvää neroa ja taipumusta. Verrattomina mestareina miellyttämisen taidossa olette mestareita muillakin aloilla, eikä teiltä, hyvät ystävät, puutu muuta kuin eräs pieni seikka: varmuus saada nukkua vuoteessanne, kun olette nuhteettomia."

Cagliostro täytti lupauksensa Olivallekin. Tämä oli puolestaan uskollinen. Hänen huuliltaan ei tullut ainoatakaan sanaa suojelijansa vahingoksi. Ainoastaan rouva de la Mottelle olivat hänen tunnustuksensa tuhoisia, hän kun suoraan ja epäämättömän selvästi myönsi olleensa viattomasti mukana petkutuksessa, joka kohdistui erääseen, kuten hänelle oli mainittu, Louis nimiseen aatelismieheen.

Koko sinä aikana, jolloin syytetyt olivat lukkojen takana tai kuulusteluissa, ei Oliva ollut tavannut rakasta Beausireään, mutta tämä ei kuitenkaan ollut häntä kokonaan jättänyt, hänellä kun oli rakastajaltaan, kuten pian näemme, sellainen muisto, jollaista Dido itselleen toivoi lausuessaan haavemielin: Voi jospa saisin sylissäni pidellä pientä Askaniusta!

Toukokuussa 1786 odotteli muuan mies kerjäläisparvessa Saint-Paulin kirkon rappusilla Saint-Antoinen kadun varrella. Hän oli levoton, hengästynyt, ja tuijotti sinne päin missä Bastilji oli. Hänen viereensä asettui pitkäpartainen mies, eräs Cagliostron saksalaisista palvelijoista, juuri se, jota Balsamo oli käyttänyt kamariherranaan salaperäisissä vastaanotoissa vanhassa talossa Saint-Clauden kadun varrella. Tämä mies hillitsi Beausiren maltittomuutta ja kuiskasi hänelle:

— Odottakaa, malttakaa; kohta he tulevat.

— Kah, tekö se olette! — huudahti levoton odottaja.

Mutta pikaisen tulon vakuutus ei näyttänyt pitävän paikkaansa ja kun maltiton mies esiintyi kiivaammin liikkein kuin asianhaaroihin sopi, kuiskasi hänelle saksalainen:

— Herra Beausire, te herätätte tuolla maltittomuudella poliisin huomiota… Isäntäni oli teille luvannut tietoja ja nyt olen tullut niitä antamaan.

— No puhukaa!

— Hiljempaa! Äiti ja lapsi voivat hyvin.

— Hän on siis synnyttänyt, hän on pelastunut! — lausui Beausire sanomattoman riemun vallassa.

— Aivan niin monsieur, mutta koettakaa pysyä tyynenä.

— Onko se tyttö?

— Ei, hän sai pojan.

— Sitä parempi. Voi, ystäväni, kuinka onnellinen olen! Viekää herrallenne sulimmat kiitokset ja sanokaa, että henkeni ja kaikki mitä minulla on, kuuluu hänelle…

— Kyllä, monsieur, sen sanon, jahka hänet tapaan.

— Kuulkaapa, hyvä ystävä, miksi äsken sanoitte… Mutta ottakaa ensin nämä kaksi louisdoria.

— Monsieur, minä en ota vastaan rahoja keltään muulta kuin isännältäni.

— Anteeksi, en tahtonut teitä loukata.

— Sitä en epäillytkään. Mutta mitä aioitte kysyä?

— Halusin tietää, miksi äsken sanoitte: kohta he tulevat. Olkaa niin hyvä ja sanokaa, kutka tulevat?

— Tarkoitin Bastiljin lääkäriä ja kätilöä, rouva Chopinia, jotka ovat kirvoittaneet Olivan.

— Tulevatko he tänne? Miksi?

— Toimittamaan ristiäiset.

— Saan siis nähdä lapseni! — huudahti Beausire syvästi liikutettuna. — Sanotte, että saan nähdä Olivan pojan, ihan kohta?

— Juuri täällä ja pian, mutta tyyntykää. Muutoin ne pari poliisia, joiden aavistan olevan näiden kerjäläisten seassa, keksivät teidät ja älyävät, että teillä on jokin suhde Bastiljin vankiin. Se veisi teidät turmioon ja vahingoittaisi isäntääni.

— Mieluummin kuolen kuin päästän ainoatakaan sanaa, josta olisi haittaa hyväntekijälleni, — vastasi Beausire kunnioitusta ja kiitollisuutta ilmaisevalla äänensävyllä. — Vaikka pitäisi tukehtua, lupaan olla ihan vaiti. Mutta eihän ketään tule!

— Malttakaa.

Beausire painautui nyt lähemmäksi saksalaista.

— Onko Oliva nyt hieman onnellinen? — kysyi hän pannen kätensä ristiin.

— Perin onnellinen, — vastasi toinen. — Mutta katsokaa, tuolta jo vaunut tulevat!

— Niin niin.

— Nyt pysäytetään…

— Siellä on jotakin valkoista, pitsejä…

— Lapsen ristiäispuku.

— Hyvä Jumala!

Ja Beausiren täytyi nojata pylvääseen, jottei horjuisi, nähdessään vaunuista astuvan kätilön, tohtorin ja erään vanginvartijan, joiden oli määrä olla kastetoimituksen todistajina.

Näiden kolmen henkilön kulkiessa joukon puhki alkoivat köyhät mumista almunpyyntöjä. Silloin oli merkillistä nähdä, että kummit työnsivät tungeksivia syrjään, mutta ilosta itkevä outo mies jakeli heille rahaa.

Kun pieni saattue oli astunut kirkkoon, meni Beausire jäljestä ja tunkeutui hurskaiden uteliaiden kera sakaristoon, missä kaste oli määrätty toimitettavaksi. Pappi tunsi kätilön ja lääkärin, jotka ennenkin olivat hänen apuaan käyttäneet tällaisissa tapauksissa, ja tervehti heitä ystävällisesti nyökäten ja samalla hymyillen. Beausire nyökkäsi ja hymyili niinkuin pappikin. Sitten suljettiin sakariston ovi, ja pappi ryhtyi piirtämään kirkonkirjaan tavanmukaiset merkinnät, jotka kuuluvat kastetoimitukseen. Kun pappi tiedusti pojan suku- ja ristimänimeä, vastasi tohtori:

— Lapsi on poika, muuta en tiedä.

Näitä sanoja seurasi neljä naurunpurskahdusta, jotka eivät Beausiresta kuuluneet oikein kunnioittavilta.

— Mutta nimi hänelle on annettava, vaikkapa jonkun pyhimyksen, — lausui pappi.

— Se neitonen, joka on lapsen äiti, tahtoi pojalle nimeä Toussaint.

— No sittenhän hänelle tulee kaikkien pyhimysten nimi, — vastasi pappi nauraen sanansutkaukselleen, jonka johdosta sakaristossa kajahti uusia hohotuksia.

Beausire oli nyt menettää malttinsa, mutta saksalaisen järkevä vaikutus hillitsi häntä.

— Hyvä on, — jatkoi pappi, — kun on semmoinen nimi ja kaikki suojeluspyhimykset puolellaan, niin ei isää tarvita. Merkitään siis: "Tänään on kastettu poika, joka on eilen syntynyt Bastiljissa ja jonka äiti on Nicole-Oliva Legay ja isä… tuntematon."

Nyt Beausire ryntäsi vimmastuneena papin eteen ja tarttui lujasti hänen ranteeseensa huutaen:

— Toussaintilla on isä yhtä varmasti kuin äitikin! Hänellä on hellä isä, joka ei lastansa kiellä. Olkaa niin hyvä ja kirjoittakaa, että Toussaint, jonka Bastiljissa eilen synnytti neiti Nicole-Oliva Legay, on tässä läsnä olevan Jean Baptiste Toussaint Beausiren poika.

Pappi ja molemmat kummit ällistyivät. Kynä kirposi ensinmainitun hyppysistä, ja kätilö oli vähällä pudottaa lapsen. Beausire otti sen syliinsä, suuteli sitä ihastuneena ja antoi pienokaisen saada otsalleen ensimäisen kasteen, kaikista pyhimmän lähinnä sitä, joka tulee itse Jumalalta, nimittäin isänkyynelten kasteen.

Vaikka läsnäolijat olivat tottuneet draamallisiin kohtauksiin ja tämän aikakauden ihmiset olivat Voltairen ihailijoina epäileväisiä, heltyi kuitenkin heidän mielensä. Ainoastaan pappi pysyi kylmäkiskoisena ja epäili tätä isyyttä, kenties hän oli haluton kirjoittamaan uudestaan, mitä oli jo kirjoittanut.

Mutta Beausire aavisti, missä vika oli, ja pani kastemaljalle kolme louisdoria, jotka kyyneliä paremmin vahvistivat hänen isyytensä ja loistavasti todistivat hänen vilpittömyytensä. Pappi kumarsi, keräsi kouraansa nämä seitsemänkymmentä kaksi livreä ja pyyhki pois ne kaksi viimeistä riviä, jotka äsken oli pilaillen piirtänyt kirkonkirjaan.

— Pyydän vain, monsieur, — sanoi hän, — että kun herra tohtorin ja rouva Chopinin ilmoitus on virallinen, hyväntahtoisesti itse kirjoitatte ja vakuutatte olevanne lapsen isä.

— Minäkö? — huudahti Beausire riemastuneena. — Minä kirjoitan vaikka verelläni!

Ja hän tarttui kynään suoraa päätä.

— Varokaa, — kuiskasi hänelle vanginvartija Guyon, jolta ei unohtunut luontainen huolellisuus, — sillä luullakseni nimenne ei kuulu hyvältä joka paikassa. Vaarallista on panna se julkiseen luetteloon ja merkitä päivämäärä, josta käy ilmi, että olette täällä ja pidätte yhteyttä erään syytetyn henkilön kanssa.

— Kiitos neuvosta, ystäväiseni, — vastasi Beausire ylpeästi. — Se kuulostaa rehelliseltä ja on kahden louisdorin arvoinen, jotka tarjoon teille, mutta jos pitää kieltää vaimoni poika…

— Onko hän vaimonne? — huudahti lääkäri.

— Laillinen vaimonne? — äännähti pappi.

— Suokoon Jumala hänelle vapauden, — sanoi Beausire ilosta vavisten, — ja seuraavana päivänä on Nicole Legayn nimenä Beausire, mikä on pojan ja minunkin nimeni.

— Siihen saakka olette vaarassa, — väitti Guyon, — sillä muistaakseni teitä etsitään.

— En minä ainakaan anna teitä ilmi, — sanoi tohtori.

— En minäkään, — sanoi kätilö.

— Yhtä vähän kuin minä, — sanoi pappi.

— Ja jos minut annettaisiinkin ilmi, — jatkoi Beausire niin innoissaan kuin marttyyri, — kärsisin vaikka teilauksen siitä riemusta, että saan tunnustaa pojan omakseni.

— Jos hänet teilataan, — kuiskasi Guyon kätilölle esiintyen mielellään sukkelana, — ei syynä ole ainakaan se, että hän sanoo olevansa pikku Toussaintin isä.

Tämän pilan jälkeen, jolle rouva Chopin hymyili, ryhdyttiin merkitsemään kirkonkirjaan pikku Beausirea koskevat tiedot. Beausire kirjoitti tunnustuksensa mahtipontiseen, hieman liian monisanaiseen muotoon, kuten on asian laita tekijän ylpeillessä kyhäyksestään. Sitten hän luki sen uudestaan, pani välimerkit, piirsi allekirjoituksen ja todistutti sen neljällä läsnäolevalla henkilöllä. Vielä tarkastettuaan kirjoitusta hän syleili poikaansa, joka oli asianmukaisesti kastettu, pisti ristiäispuvun alle kymmenkunnan louisdoria, kiinnitti kaulaan sormuksen, joka oli tarkoitettu lahjaksi äidille, ja ylpeänä kuin Xenofon mainiolla peräytymisretkellään aukaisi sakariston oven päättäen olla käyttämättä mitään juonta poliisien välttämiseksi, jos niistä joku olisi kyllin epäinhimillinen hänet vangitsemaan tällä hetkellä.

Kerjäläisten parvi ei ollut kirkon portailta poistunut. Jos Beausire olisi katsellut heitä kiinteämmin, olisi hän ehkä tuntenut heidän joukossaan toisen niistä kahdesta, jotka olivat syynä hänen vastoinkäymiseensä; mutta kukaan ei liikahtanut. Hänen jaeltuaan uudestaan kolikoita kuului eri puolilta huutoja: Jumala teitä siunatkoon! ja onnellinen isä pääsi pujahtamaan Saint-Paulin kirkosta kaikin puolin aatelismiehen tapaisena, jota seurakunnan köyhät kunnioittavat, rakastavat, siunaavat ja ylistävät. Kasteen todistajat palasivat vaunuihinsa ja poistuivat ihmetellen tätä tapausta.

Eräässä kadunkulmassa vaanien ehti Beausire vielä lähettää pojalleen lentosuukkosen, ja kun hänen sydämensä näin oli saanut kyllin purkaa tunteitaan ja vaunut olivat näkyvistä kadonneet, päätti hän olla kiusaamatta sallimusta tai poliisia ja palasi turvapaikkaansa, jonka tunsivat vain hän itse, Cagliostro ja herra de Crosne. Sillä poliisiministeri oli myös pitänyt Cagliostrolle antamansa lupauksen, ettei sallisi häiritä Beausirea.

Kun lapsi oli tuotu takaisin Bastiljiin ja rouva Chopin kertonut näin merkillisen seikkailun Olivalle, pisti tämä Beausiren sormuksen paksuimpaan sormeensa, hyrähti itkuun, hyväili lastaan, jolle jo haettiin imettäjää, ja sanoi:

— Kerran kuulin, kuinka herra Gilbert, herra Rousseaun oppilas, sanoi hyvän äidin velvollisuutena olevan itse imettää lastaan. Minä tahdon siis imettää poikaani ja olla ainakin hyvä äiti; onhan se edes jotakin.

49.

Häpeäpenkki.

Pitkällisten kuulustelujen jälkeen oli vihdoinkin tullut se päivä, jolloin oli julistettava parlamentin tuomio yliprokuraattorin loppuväitöksen perusteella. Lukuunottamatta kardinaalia oli kaikki syytetyt tuotu Conciergerie-vankilaan, jotta he olisivat likempänä istuntosalia, jossa käsittely alkoi joka aamu kello seitsemän.

Tuomarien edessä, joiden esimiehenä oli ensimäinen puheenjohtaja d'Aligre, olivat syytetyt koko ajan esiintyneet samoin kuin ennen tutkintavankeudessa, Oliva vilpittömänä ja arkana, Cagliostro levollisena, suuremmoisena ja joskus säteillen salaperäistä hohtoa, johon hänen teki mieli pukeutua, Villette nolona, raukkana ja itkusilmin, Jeanne julkeana, silmien salamoidessa, aina uhkaavana ja myrkyllisenä. Kardinaali pysyi yhä koruttomana, miettivänä, velttona.

Jeanne oli pian tottunut Conciergerien tapoihin; mielistelyllä ja juonillaan hän oli voittanut puolelleen vartijattarensa ynnä tämän miehen ja pojan. Siten hän oli saanut mukavamman olon ja enemmän vapautta. Tarvitseehan apina enemmän tilaa kuin koira, juoniniekka enemmän kuin rehellinen ihminen.

Oikeudenkäynti ei saattanut Ranskalle paljastaa mitään uutta. Aina vain oli puhe samasta kaulanauhasta, ja sen oli julkeasti varastanut jompikumpi niistä kahdesta syytetystä, jotka syyttivät toisiaan. Koko kysymys koski nyt sitä, kumpi oli varas. Ranskalaisten taipumus äärimmäisyyksiin, mikä siihen aikaan oli erityisen kiihkeä, oli todelliseen oikeudenkäyntiin liittänyt toisen.

Nyt kiisteltiin näet siitä, oliko kuningattarella oikeus vangituttaa kardinaali ja syyttää häntä uhkarohkeista epäkohteliaisuuksista. Jokaisesta Ranskan politikoitsijasta oli tämä jutun lisäke pääasia. Oliko kardinaali luullut voivansa kuningattarelle lausua, mitä oli lausunut, ja toimia hänen nimessään, kuten oli tehnyt? Oliko hän ollut Marie-Antoinetten salaisena asiamiehenä, jota ei enää tunnustettu, kun asiasta nousi hälinä? Lyhyesti sanoen, oliko kardinaali kuningattareen nähden toiminut hyvässä uskossa ja luottamusmiehenä?

Jos hän oli toiminut hyvässä uskossa, oli kuningatar tietysti syypää näihin tuttavallisuuden ilmauksiin, vaikka viattomiinkin, joita hän ei myöntänyt tosiksi, mutta joita rouva de la Motten salaviittausten mukaan oli tapahtunut. Ja olivatko muuten yleisen mielipiteen kannalta, joka ei vähääkään säästä, viattomia sellaiset tuttavallisuudet, joita täytyy kieltää puolisonsa, ministeriensä ja alamaistensa edessä?

Tällä asteella oli oikeudenkäynti, kun yleisen syyttäjän piti loppulausunnollaan johtaa sitä siveelliseen päämääräänsä. Hän oli hovin äänenkannattaja ja puhui solvaistun kuninkuuden niinessä puoltaen kuningasvallan loukkaamattomuuden ylevää periaatetta. Syyttäjä syventyi varsinaiseen oikeudenkäyntiin, mikäli se koski eräitä syytettyjä; sen ohella hän kosketteli kardinaalin erikoisjuttua. Hän ei myöntänyt, että kuningatarta voisi kaulanauhajutussa panna pienimpäänkään vastuuseen. Ja kun näin oli laita, kääntyi tietysti kaikki kardinaalin syyksi.

Hän siis vaati jyrkästi: että Villette tuomittaisiin kalerirangaistukseen; että Jeanne de la Motte tuomittaisiin poltinraudalla merkittäväksi, ruoskittavaksi ja eliniäkseen kuritushuoneeseen pantavaksi; että Cagliostro erotettaisiin jutusta; että Oliva vapautettaisiin, ja että kardinaali pakotettaisiin myöntämään itsensä syypääksi solvaisevaan röyhkeyteen kuninkaallista majesteettia vastaan, jollaisen myönnytyksen perusteella hänet oli karkoitettava kuninkaan ja kuningattaren näkyvistä ja julistettava menettäneeksi virkansa ja arvonsa.

Nämä vaatimukset saattoivat parlamentin epäröimään ja kauhistivat syytettyjä. Kuninkaallinen tahto ilmeni niissä niin mahtavana, että jos ne olisi lausuttu neljännes vuosisataa takaperin, jolloin parlamentti tosin jo oli alkanut vapautua ikeestä ja puoltaa oikeuksiaan, kuninkaallisen syyttäjän ankaruus ei olisi edes vetänyt vertoja tuomarien hartaalle innolle ja kunnioitukselle valtaistuimen erehtymättömyyden vielä arvossa pidettyä periaatetta kohtaan. Mutta nyt asettui vain neljätoista jäsentä yleisen syyttäjän kannalle, ja näin syntyi hajaannus.

Silloin pantiin toimeen viimeinen kuulustelu, joka oli melkein hyödytön temppu sellaisiin syytettyihin nähden, koska sen tarkoituksena oli houkuttaa esille tunnustuksia ennen tuomion langettamista eikä ollut toivoakaan saada rauhaa tai sovintoa paatuneiden, niin kauvan toisiaan vastaan taistelleiden syytettyjen kesken. He välittivät vähemmän omasta vapauttamisestaan kuin vastapuolen tuomitsemisesta.

Tuomariensa eteen tuotuna piti silloisen tavan mukaan syytetyn istua pienellä, matalalla puupenkillä, jota olivat saastuttaneet siinä istuneet ja sitten mestauslavalle viedyt pahantekijät. Tälle häpeäpenkille istuutui ensinnä väärentäjä Villette, joka itkien rukoili armahdusta. Hän myönsi kaikki, mikä on ennestään tunnettua, olevansa siis syypää väärennykseen ja rikostoveruuteen Jeanne de la Motten kanssa. Hän vakuutti katumuksensa ja tunnonvaivojensa olevan jo niin suuren rangaistuksen, ettei tuomarien pitäisi lisää vaatia. Tästä henkilöstä ei kukaan välittänyt; hän ei ollut eikä näyttänyt olevan muuta kuin heittiö. Kun tuomioistuin oli hänen esityksensä kuullut, palasi hän voivotellen vankilakoppiinsa.

Hänen jälkeensä ilmestyi salin ovelle rouva de la Motte, jota talutti kirjuri Frémyn. Hänellä oli yllään hieno batistivaippa ja päässä nauhaton myssy harsovaatteesta; kasvoja verhosi valkea harso, ja tukka oli puuteroimaton. Hänen ilmestymisensä teki läsnäolijoihin eloisan vaikutuksen.

Jeanne oli juuri kärsinyt ensimäisen niistä häväistyksistä, joita hänelle oli tulossa; hänet oli näet pakotettu kulkemaan pikku portaita myöten kuten tavalliset rikolliset.

Salissa vallitseva kuumuus, äänekäs keskustelu ja kaikkialta kääntyvien päiden aaltoilu hämmensi häntä aluksi, ja hetken aikaa harhailivat hänen silmänsä levottomina ikäänkuin tottuakseen tähän välähtelevään kokonaisuuteen.

Kädestä pitelevä kirjuri veti häntä jokseenkin kiireesti häpeäpenkkiä kohti, joka oli puoliympyrän keskellä ja näöltään muistutti sitä kaameata telinettä, jota sanotaan mestauspölkyksi, kun se on erityisellä lavalla eikä oikeussalissa. Nähdessään tämän häpäisevän istuimen olevan aiotun hänelle, joka ylpeili Valois-nimestään ja siitä, että hänellä oli vallassaan Ranskan kuningattaren kohtalo, kävi Jeanne de la Motte kalpeaksi ja loi ympärilleen vihaisia silmäyksiä ikäänkuin säikäyttääkseen julkeita tuomareitaan. Mutta kohdatessaan joka taholla vain päättäväisiä ilmeitä ja uteliaisuutta säälin asemesta hän tukahutti raivonsa ja istuutui penkille, jottei näyttäisi sille sortuvan.

Kuulustelussa huomattiin hänen sovittavan vastauksensa niin epämääräiseen muotoon, että kuningattaren vihamiehet voivat edullisesti käyttää niitä vaateittensa puolustukseksi. Hän ei tarkalleen määritellyt muuta kuin viattomuutensa ja pakotti puheenjohtajan tekemään kysymyksen niiden kirjeiden johdosta, joita hän sanoi kardinaalin ja kuningattaren toisilleen kirjoittaneen. Kaikki käärmeenmyrkky piti nyt valutettaman vastaukseen. Aluksi Jeanne vakuutti, ettei suinkaan tahtonut saattaa kuningatarta huonoon valoon, ja lisäsi sitten, ettei kukaan voisi niin hyvin kuin kardinaali vastata tähän kysymykseen.

— Kehoittakaa häntä, — sanoi Jeanne, — tuomaan esille kirjeet tai niiden jäljennökset lukeaksenne ne ja tyydyttääksenne uteliaisuutenne. Minä puolestani en voi vannoa, että nämä kirjeet ovat kardinaalin tai kuningattaren kirjoittamia; toiset ovat mielestäni liian vapaita ja tuttavallisia ollakseen hallitsijan laatimia alamaiselleen, toiset taas liiaksi vailla kunnioitusta, jotta voisi uskoa alamaisen sellaisia lähettävän kuningattarelleen.

Tätä hyökkäystä seuranneen kaamean hiljaisuuden olisi pitänyt todistaa Jeannelle, että hän oli vain herättänyt vihollisissaan inhoa, kannattajissaan kauhua ja puolueettomissa tuomareissaan epäluuloa. Mutta hän nousi häpeäpenkiltä siinä suloisessa toivossa, että saisi nähdä kardinaalinkin istuvan samalle paikalle. Tämä kosto olisi hänelle riittänyt. Miltä hänestä tuntuikaan, kun hän käännyttyään luomaan viimeisen katseen saastuttavaan istuimeen, jolle luuli pakottavansa Rohan-suvun jäsenen asettumaan, ei sitä enää nähnyt, vaan sijalle oli oikeuden käskystä tuotu nojatuoli! Jeannen huulilta pääsi raivoisa parahdus, ja hammasta purren hän syöksyi ulos salista. Nyt hänen rangaistuksensa alkoi.

Kardinaali astui vuorostaan esille hitaasti. Hän oli juuri saapunut vaunuissaan, ja hänelle avattiin salin pääovi. Saattamassa oli kaksi vahtimestaria ja kaksi kirjuria, ja vieressä kulki Bastiljin kuvernööri. Hänen saapuessaan kuului tuomarien penkeiltä pitkällistä myötätunnon ja arvonannon sorinaa. Ulkoa liittyi tähän voimakas suosionhuuto. Siellä tervehti häntä kansanjoukko ja jätti hänet tuomarien suosiolliseen huomioon.

Rohanin prinssi oli kalpea ja hyvin kiihtyneen näköinen. Yllään pitkä juhlapuku hän astui esille niin kunnioittavasti ja alistuvasta, kuin sopii esiintyä syytetyn, joka hyväksyy tuomariensa päätösvallan ja pyytää tuomiota. Hänelle tarjottiin nojatuoli, ja kun puheenjohtaja oli tervehtinyt häntä muutamin rohkaisevin sanoin, pyysi koko tuomioistuin häntä istumaan ilmaisten sellaista hyväntahtoisuutta, josta syytetyn mielenliikutus yltyi.

Ruvettuaan puhumaan hän herätti kaikissa syvää osanottoa värisevällä, huokausten keskeyttämällä äänellä, kyyneleisillä silmillä ja nöyrällä ryhdillä. Hän antoi selityksiä hitaasti, esitti pikemmin puolustelulta kuin todistuksia, pikemmin pyyntöjä kuin johtopäätöksiä, ja kun hän, kaunopuhuja, äkkiä vaikeni, oli tällä neron ja rohkeuden lainautumisella mahtavampi vaikutus kuin millään perusteluilla ja väitteillä.

Sitten esiintyi Oliva; tyttöparan istuimena oli taas häpeäpenkki. Moni vavahti nähdessään kuningattaren elävän kuvan istumassa samalla saastuttavalla penkillä, jolta Jeanne de la Motte äsken oli poistunut. Tämä Marie-Antoinetten, Ranskan kuningattaren hahmo, varkaiden ja väärentäjäin istuimella, kauhistutti yksinvallan jyrkimpiäkin vastustajia. Useita tämä näky myös kiihoitti, niinkuin veri, jota annetaan tiikerin juoda.

Mutta joka taholla kuiskailtiin, että Oliva raukan oli täytynyt jättää kansliaan rintalapsensa, ja kun ovi aukeni, kuultiin pikku Beausiren itkun surkeasti puhuvan äitinsä puolesta.

Olivan jälkeen astui saliin Cagliostro, kaikista vähimmän syyllinen. Häntä ei pyydetty istumaan, vaikka nojatuoli oli likellä häpeäpenkkiä. Tuomioistuin pelkäsi Cagliostron puolustuspuhetta. Näennäinen kuulustelu, jonka herra d'Aligre keskeytti sanoilla: hyvä on! tyydytti muodolliset vaatimukset.

Sitten oikeus julisti kuulustelun päättyneeksi, minkä jälkeen alkoi neuvottelu tuomiosta. Joukko hajaantui hitaasti pitkin katuja päättäen palata taas illalla kuulemaan tuomiota, jota ei sanottu viivytettävän.

50.

Muuan ristikko ja muuan pappi.

Kun kuulustelu oli päättynyt ja hälinän ja häpeänkin mielenliikutusten sijalle oli tullut hiljaisuus, vietiin kaikki vangit täksi yöksi Conciergeriehen.

Kuten jo sanoimme, palasi ihmisparvi illalla ja ryhmittyi, hiljaa vaikka vilkkaasti keskustellen, Palatsitorille saadakseen tuoreita uutisia tuomiosta, heti kun se julistettaisiin. Pariisissa on se merkillinen ilmiö, että juuri suuret salaisuudet kansanjoukko saa haltuunsa, ennenkuin ne ovat täysin valmiiksi kehittyneet. Ihmiset odottivat siis ja virkistivät itseään sillaikaa aniisinsekaisella lakritsijuomalla, jonka pääainesta kiertävät kaupustelijat saivat Pont-au-Change-sillan ensimäisen holvikaaren alta.

Oli hyvin lämmin sää. Kesäkuun pilvet vierivät raskaina toistensa päällitse paksujen savupyörteiden kaltaisina, ja taivaanrannalla välähteli vaaleita, tiheitä ukonnuolia.

Sillä välin kun kardinaali, jolle oli myönnetty sekin suosio, että hän sai kävellä vahtitorneja yhdistävällä pengermällä, keskusteli Cagliostron kanssa heidän yhteisen puolustuksensa todennäköisestä menestyksestä, hyväili Oliva kopissaan pikku poikaansa ja tuuditti häntä sylissään, ja Réteau omalla tahollaan laski päässään, silmäin tuijottaessa ja kädet nyrkissä, herra de Crosnen lupaamien kultakolikoiden määrää verraten niitä parlamentilta odotettaviin vankeuskuukausiin. Samalla aikaa koetti Jeanne, joka oli siirtynyt ovenvartijansa, rouva Hubertin, kamariin, viihdyttää raskasta mieltään saamalla edes vähän hälinää ja liikuntoa.

Tämä huone, korkea ja tilava kuin sali, jossa oli kivilattia niinkuin käytävässä, sai valoa rantakadun puoleisesta suuresta kaariakkunasta. Pienet ruudut ehkäisivät melkoisen osan päivänvaloa, ja ikäänkuin olisi tässäkin vapaiden ihmisten asuttavassa huoneessa tahdottu pelottaa vapautta, avusti akkunan ulkopuolella jykevä rautaristikko, jonka tangot menivät ristikkäin ruutujen lyijykehysten poikki, huoneen pimittämistä. Kaksinkertaisen seulan lävitse tunkeutuva valo oli siis omansa vähemmän häikäisemään vankien silmiä. Siitä oli poistettu vapaan auringon julkea säteily, eikä se enää pystynyt loukkaamaan niitä, jotka eivät saaneet mennä ulkoilmaan. Kaikessa, mitä ihminen tekee, vieläpä huonossakin on sitten, kun ihmisen ja Jumalan välittäjä, aika, on sen ylitse astunut, jonkinlaista sopusointua, joka lieventää siirtymistä tuskallisesta naurettavaan.

Siitä saakka, kun rouva de la Motte oli tuotu tähän vankilaan, oleskeli hän pitkin päivää juuri tässä huoneessa, seuranaan ovenvartija ynnä tämän mies ja poika. Kuten jo ennen on nähty, oli Jeannella liukas, mielistelevä käytöstapa, ja hän oli saavuttanut näiden ihmisten suosion ja saanut heidät uskomaan, että kuningatar oli perin rikollinen. Kerran oli tuleva se päivä, jolloin samassa salissa toinen naisvartija heltyen vangitun naisen kovasta kohtalosta pitäisi häntä viattomana nähdessään niin paljon malttia ja lempeyttä, ja täksi vangiksi oli joutuva itse kuningatar!

Rouva de la Motte saattoi siis, kuten itse vakuutti, vartijansa ja tämän omaisten seurassa unohtaa alakuloiset ajatuksensa ja hauskuudellaan palkita heidän suopeuttaan. Mutta sinä päivänä, jolloin oikeudenkäynti oli päättynyt ja Jeanne palasi näiden kelpo ihmisten seuraan, tapasi hän heidät huolestuneina ja hämillään.

Pienikin vivahdus herätti tämän ovelan naisen huomiota; mitätön seikka viritti toivoa, ja kaikki pelotti. Turhaan hän koki houkuttaa rouva Hubertia puhumaan suoraan; hän ja hänen perheensä vastailivat vältellen. Nyt Jeanne näki myös uunin luona erään papin, joka toisinaan kävi perheen luona. Hän oli ennen toiminut Provencen kreivin opettajan sihteerinä; muuten hän oli käytökseltään yksinkertainen, ei liian pisteliäs, tunsi hovin asiat; ja vaikka hän oli kauvan ollut käymättä rouva Hubertin luona, oli hän taas usein tullut vieraisille sen jälkeen, kun rouva de la Motte oli tänne joutunut. Lisäksi siellä oli pari, kolme oikeuspalatsin virkamiestä. Jeannea katseltiin tarkkaavasti, mutta puhelu oli hyvin laimeata, Jeanne sitävastoin aloitti keskustelun hilpeällä mielellä.

— Varmaankin tuolla yläkerrassa puhutaan paljon vilkkaammin kuin täällä, — sanoi hän.

Vastaukseksi kuului aluksi vain myöntävää mutinaa rouva Hubertin puolelta.

— Yläkerrassa? — toisti pappi, ikäänkuin ei käsittäisi. — Mitä tarkoitatte, rouva kreivitär?

— Tarkoitan sitä salia, missä tuomarini neuvottelevat.

— Niinpä kyllä, — myönsi pappi. Ja taas oltiin vaiti.

— Luullakseni teki esiintymiseni tänään hyvän vaikutuksen, — jatkoi Jeanne. — Varmaankin sen jo tiedätte.

— Se on totta, madame, — vastasi ovenvartija arasti ja nousi ikäänkuin lopettaakseen puhelun.

— Mitä te arvelette? — kysyi Jeanne papilta. — Ettekö luule, että asiani on hyvällä kannalla? Ottakaa huomioon, ettei minua vastaan voida esittää ainoatakaan todistusta.

— Aivan niin, madame. Teillä onkin syytä toivoa paljon, — sanoi pappi. — Mutta otaksukaamme, että kuningas…

— No mitä kuningas voisi?

— Hän voisi olla suostumatta siihen, että hänestä tehdään valehtelija.

— Silloin hän toimittaisi niin, että kardinaali tuomitaan, mutta se on mahdotonta.

— Se olisi todellakin vaikeata, — vastattiin kaikilta tahoilta.

— Mutta siinä tapauksessa, — riensi Jeanne lisäämään, — mikä koskee kardinaalia, se koskee minuakin.

— Ei suinkaan, — väitti pappi, — nyt erehdytte, madame. Yksi syytetyistä vapautetaan… Omasta puolestani luulen, että se olette te, ja sitä toivonkin. Mutta syytteestä vapautetaan vain yksi. Kuninkaan täytyy saada yksi tuomituksi; kuinka muuten kävisi kuningattaren?

— Sepä se, — sanoi Jeanne kolkosti, loukkaantuen siitäkin, että hänen luulottelemansa toive kohtasi vastustusta. — Kuningas tarvitsee jonkin syyllisen. Mutta kelpaahan siksi herra de Rohan yhtä hyvin kuin minä.

Tätä arvostelua seurasi äänettömyys, jonka piti kauhistuttaa kreivitärtä. Ensimäisenä alkoi taas puhua pappi.

— Madame, — sanoi hän, — kuningas ei ole kostonhimoinen, ja kun hänen pahin vihansa on lepytetty, ei hän enää muista koko juttua.

— Mitä te tarkoitatte lepytetyllä vihalla? — kysyi Jeanne ivallisesti. — Keisari Nero vihastui myös toisinaan ja samoin Titus.

— Tarkoitan sitä, että tuomitaan… kuka tahansa, — selitti pappi. — Se lepyttää!

— Kuka tahansa!… Monsieur, — huudahti Jeanne, — se on kauheata… liian hämärää… Kuka tahansa… sehän merkitsee kaikkea.

— Tässä on puheena vain luostariin sulkeminen, — vastasi pappi kuivasti. — Juuri se kuuluu olevan kuninkaan aikomuksena teihin nähden.

Jeannen katseessa oli kauhua, jonka tilalle kohta tuli mitä, raivoisin purkaus.

— Vai luostariin minut suljetaan! Sehän on samaa kuin verkallinen kuolema, kaikin puolin häpeällinen, kauhea kuolema, joka muka suodaan armosta!… Eliniäksi luostariin vangiksi! Nälän, kylmän, kuritusten kouriin! Ei, kylliksi on jo tullut kidutusta, häväistystä, kurjuutta viattomuuden osaksi, kun taas syyllinen on mahtava, vapaa ja kunniassa. Mieluummin kuolema heti, mutta oman valintani mukaan… täysi vapaus rangaista itseäni siitä, että olen syntynyt tähän viheliäiseen maailmaan!

Ja välittämättä huomautuksista, pyynnöistä tai esteistä hän työnsi syrjään ovenvartijan, kaasi kumoon papin ja syöksyi erästä hyllyä kohti hakemaan veistä. Yhteisvoimin onnistuttiin hänet pidättää, mutta silloin hän hypähti kuin pantteri, jota metsästäjät ovat häirinneet saamatta säikähtämään, ja kirkuen luonnottoman kimeästi ryntäsi sivuhuoneeseen, nosti siellä suuren porsliiniruukun, jossa kasvoi kuihtuva ruusupensas, ja iski sillä päähänsä monta kertaa. Kukka-astia meni murskaksi, ja kappale sitä jäi raivottaren käteen; hänen otsastaan näkyi vuotavan verta. Ovenvartijatar heittäytyi itkien hänen syliinsä. Jeanne istutettiin nojatuoliin, ja häneen pirskoitettiin hajuvettä ja etikkaa. Hirveissä kouristuksissa hän meni tainnoksiin. Kun hän siitä virkosi, luuli pappi hänen tukehtuvan.

— Kuulkaapa, — sanoi hän, — tuo ristikko ei päästä valoa eikä ilmaa. Eikö voisi antaa tämän naisparan hieman hengähtää?

Silloin rouva Hubert unohti kaikki varokeinot, kiirehti eräästä kaapista ottamaan avaimen ja aukaisi sillä ristikon, jolloin huoneeseen heti tulvi raikasta tuulenhenkeä.

— Kah, — sanoi pappi, — enpä tiennyt, että ristikko voidaan tuolla tavoin avata. Mutta mitä varten tarvitaan näin paljon varokeinoja?

— Niin on käsketty, — vastasi rouva Hubert.

— Kyllä ymmärrän, — jatkoi pappi ilmeisesti jotakin tarkoittaen. — Akkunasta on maahan vain noin seitsemän Jalkaa, ja edessä on rantakatu. Jos vankien onnistuisi pujahtaa sisäovesta ja tunkeutua teidän saliinne, pääsisivät he pakoon tapaamatta ketään vartijaa tai ulkovahtia.

— Juuri niin, — myönsi ovenvartijatar.

Pappi vilkaisi rouva de la Motteen ja huomasi hänen kuulleen ja ymmärtäneen; vieläpä oli Jeanne vavahtanut ja luonut sitten katseensa siihen kaappiin, missä ristikon avainta säilytettiin vain käännettävän metallisalvan takana. Pappi ei tarvinnut enempää. Hän katsoi voivansa jo poistua ja lausui jäähyväiset. Mutta kohta hän palasi huoneeseen, niinkuin näytelmässä henkilöt usein ovat vain menevinänsä pois.

— Torilla on tavattomasti väkeä, — ilmoitti hän. — Kaikki ryntäävät palatsin tälle puolelle, niin ettei rantakadulla ole ketään.

Ovenvartija kurkisti akkunasta.

— Niinpä todellakin, — sanoi hän.

— Eiköhän ole luultavaa, — jatkoi pappi, ikäänkuin rouva de la Motte ei kuulisi hänen puhettaan vaikka kuuli joka sanan, — että tuomio julistetaan vielä tänä iltana?

— Tuskinpa, — arveli ovenvartija, — vaan luullakseni vasta huomenna aamupäivällä.

— Hyvä on, — sanoi pappi. — Antakaa rouva de la Motte paran hiukan levätä. Niin kiihtynyt mieli tarvitsee todellakin lepoa.

— Me voimme mennä makuukamariimme, — sanoi kelpo ovenvartija vaimolleen, — niin että rouva saa jäädä tuohon nojatuoliin, ellei mieluummin halua päästä vuoteeseen.

Kohottaen päätään Jeanne huomasi papin silmäniskun, joka odotti vastausta. Jeanne nyökkäsi ja oli jälleen nukkuvinaan. Pappi poistui, ovenvartija vaimoineen samoin, suljettuaan ensin hiljaa ristikon ja pantuaan avaimen paikalleen. Yksin jäätyään Jeanne avasi silmänsä.

— Pappi neuvoo minua pakenemaan, — ajatteli hän. — Voiko selvemmin viitata, että pako on välttämätön ja mahdollinen. Rangaistuksen uhka ennen tuomion julistamista tulee varmaankin ystävältä, joka tahtoo kehoittaa minua karkaamaan; sitä neuvoa ei ole voinut antaa vihamies saattaakseen minut turmioon. Karatakseni tarvitsee astua vain muutama askel… avaan tuon kaapin, sitten ristikon ja hyppään autiolle rantakadulle. Autiolle… niin, ketään ei näy; kuukin piilee pilvien takana. Paeta!… Oi, vapaus,kuinka ihanaa olisi saada takaisin rikkauteni… kostaa vihollisilleni kaikki, mitä olen heidän tähtensä kärsinyt!

Hän kiirehti kaapin luo ja otti avaimen. Ja sitten hän lähestyi akkunaa. Äkkiä hän luuli näkevänsä sillan kaidemuuria vasten tumman hahmon, jonka voi erottaa yksitoikkoisesta kivipinnasta.

— Tuolla on varjossa mies, — sanoi hän itsekseen. — Kenties se on pappi… valvomassa pakoani… valmiina auttamaan. Mutta entä jos se on ansa… jos minut rantakadulla siepataan kiinni… tavataan verekseltä karkausyrityksessä?… Pako merkitsee rikoksen myöntämistä… ainakin se osoittaa pelkoa. Karkuri pakenee omaatuntoaan… Kuka sen miehen on lähettänyt?… Näytti olevan Provencen kreivin puolella, mutta miksi hän ei voisi olla kuningattaren tai Rohanin suvun käskyläinen? Sillä taholla maksettaisiin hyvä palkinto, jos saataisiin minut menettelemään väärin… Niin, joku tuolla väijyy!

— Mutta toimittaa minut karkaamaan muutamia tunteja ennen tuomiota! Eikö sitä olisi jo ennemmin voitu, jos olisi todella tahdottu minua auttaa? Kuka tietää, eikö vihamiesteni korviin jo ole tullut tietoja vapautuksestani, joka on päätetty tuomarien neuvottelussa? Ja eikö aiota tätä kuningattareen kauheasti sattuvaa iskua torjua sillä, että saataisiin syyllisyyteni jotenkin myönnetyksi tai todistetuksi? Silloin vedottaisiin karkaamiseeni… Ei, minä jään!

Tästä hetkestä alkaen Jeanne oli vakuutettu, että hänen oli onnistunut pelastua ansasta. Hän hymyili, kohotti viekasta, rohkeata päätään ja meni varmoin askelin panemaan ristikon avaimen takaisin kaappiin. Sitten hän heittäytyi nojatuoliin, valon ja akkunan väliin, ja tähysti kaukaa, ollen yhä nukkuvinaan, vaanivaa miehenhahmoa, joka kyllästyneenä odottamaan vihdoin katosi päivän sarastaessa, puolikolmen aikaan, kun silmä saattoi jo erottaa vettä ja rantojen ääriviivoja.

51.

Tuomio.

Aamulla, kun päivän hälinä taas alkaa, kun Pariisi herää uuteen elämään tai jatkaa edellisen päivän ketjua uudella renkaalla, oli kreivitär siinä toivossa, että uutinen vapautuksesta kohta tunkeutuisi hänen vankilaansa yhdessä ystävien ilonpurkausten ja onnittelujen kanssa. Mutta oliko hänellä ystäviä? Ah, niitä liittyy aina onneen ja menestykseen, ja kuitenkin Jeanne oli saanut rikkautta ja vaikutusvaltaa, lahjoittanut ja vastalahjoja saanut osaamatta hankkia edes arkipäiväistä ystävää, jollaisen tapana on epäsuosion jälkeisenä päivänä polttaa, mitä on sen aattona ihaillut. Mutta nyt tulossa olevan voiton jälkeen Jeanne luuli saavansa kannattajia, ihailijoita ja kadehtijoita. Turhaan hän kuitenkin odotti näkevänsä innostuneen väkijoukon ryntäävän kasvot iloisina ovenvartijan huoneeseen.

Asiastaan varman henkilön levollisuudesta Jeanne siirtyi — sellainen oli hänen luonteensa, — pian ylenmääräiseen rauhattomuuteen. Ja kun ei aina voi teeskennellä, ei hän huolinut salata tätä hätäänsä vartijoiltaan. Hänen ei sallittu mennä ulos hankkimaan tietoja, mutta hän pisti päänsä pienestä akkunaluukusta ja kuunteli tuskaisena läheisen torin hälinää, joka muuttui sekavaksi sonnaksi puhkaistuaan ikivanhan Pyhän Ludvigin palatsin paksut muurit.

Silloin Jeanne kuuli sorinan jälkeen kaikuvia hurraa-huutoja, hihkumista ja tömistystä, jotakin erinomaisen rajusti purkautuvaa, mikä häntä kauhistutti, sillä hämärä aavistus sanoi hänelle, ettei tuo myötätunto kohdistunut häneen. Nämä myrskyiset suosiohuudot toistuivat kahdesti, ja sitten kuului toisenlaista melua. Tämä tuntui hänestä myös hyväksymiseltä, mutta niin hillityltä, että se kohta raukesi. Pian karttui rantakadulle kävelijöitä, ikäänkuin joukko olisi torilta hajaantunut eri tahoille pienemmiksi ryhmiksi.

— Mainio päivä kardinaalille! — virkkoi muuan kirjurin näköinen mies hypäten rintamuurin viereiselle kivikäytävälle.

Ja hän viskasi virtaan kiven niin taitavasti kuin nuori pariisilainen osaa, joka on uhrannut melkoisen osan aikaansa tämän muinaisista harjoitusleikeistä periytyneen taidon oppimiseen.

— Kardinaalille! — toisti Jeanne. — Kardinaali on siis julistettu vapaaksi?

Tällöin tipahti hänen otsaltaan suuttumuksen pusertama hikipisara, ja hän kiirehti saliin.

— Rouva Hubert, — sanoi hän ovenvartijattarelle, — mitä se merkitsee, kun äsken kuulin sanottavan: Mainio päivä kardinaalille? Mikä siinä on mainiota?

— En tiedä, — vastasi rouva Hubert.

— Kysykää mieheltänne, olkaa niin hyvä, — jatkoi Jeanne katsoen häntä suoraan silmiin.

Vartijatar täytti hänen pyyntönsä ja Hubert vastasi ulkopuolelta:

— En tiedä.

Maltitonna, pahastuneena Jeanne seisoi hetkisen keskellä lattiaa.

— Mutta mitä oli ohikulkijain mielessä? — sanoi hän. — Sellainen oraakkeli ei usein petä. Varmaa on, että he puhuivat oikeudenkäynnistä.

— Kukaties, — vastasi sääliväinen Hubert, — he tarkoittivat, että jos kardinaali vapautetaan, se on hänelle onnen päivä.

— Luulette siis, että hänet vapautetaan? — huudahti Jeanne puristaen kätensä nyrkkiin.

— Voihan niin sattua.

— Kuinka sitten minun käy?

— Teidänkö, madame… miksi ei teidän käy kuten hänenkin?

— Merkillinen luulo, — mutisi Jeanne palaten akkunan ääreen.

— Kuulkaapa, madame, — sanoi hänelle vartija, — minusta teidän ei sopisi tuolla tavoin kiihoittaa itseänne lausumilla, jotka ulkoa kuuluvat niin epäselvästi. Seuratkaa vain neuvoani ja pysykää levollisena, kunnes asianajajanne tai herra Frémyn tulee lukemaan…

— Tuomiotani… Ei, ei!

Ja Jeanne kuunteli jälleen.

Siitä kulki ohitse muuan nainen ystävättäriensä seurassa, juhlamyssyt päässä ja suuret kukkavihot käsissä. Ruusujen tuoksu kohosi virkistävänä balsamina Jeanneen asti, joka hengitti sitä ahneesti.

— Kukkavihon hän saa, — lausui ohikulkeva nainen, — ja sata muuta lisää, se kunnon mies! Jos vain likelle pääsen, niin suutelen häntä!

— Ja minä myös, — sanoi eräs seuralaisista.

— Ja minä tahdon, että hän suutelee minua, — virkkoi kolmas.

— Kenestä he puhuvat? — tuumi Jeanne.

— Hän onkin komea mies, niin että makusi ei ole lainkaan huono, — sanoi neljäs nainen.

Ja he katosivat tiehensä.

— Taas oli puhe kardinaalista; aina vain hänestä, — mutisi Jeanne. — Varmaankin hänet on vapautettu!

Ja hän lausui nämä sanat niin alakuloisesti ja samalla vakavasti, että Hubertin väki, joka ei tietenkään tahtonut herättää eilisen tapaista myrskyä, huomautti hänelle:

— Miksi ette soisi, madame, että se vankiparka julistetaan syyttömäksi ja vapautetaan?

Jeanne huomasi saaneensa iskun ja varsinkin isäntäväkensä käytöstavan muuttuneen. Kun hän ei tahtonut menettää heidän myötätuntoaan, sanoi hän:

— Voi, te ette ymmärrä minua! Luuletteko minua niin kateelliseksi tai häijyksi, että toivoisin onnettomuustovereilleni pahaa? Hyvä Jumala, pääsköön kardinaali vapaaksi… Mutta pitäisihän minunkin saada tietää… Uskokaa minua, ystävä, juuri epätieto tekee minut näin kummalliseksi.

Hubert ja hänen vaimonsa katsahtivat toisiinsa ikäänkuin neuvotellakseen, mitä nyt oli tehtävä. Jeannen silmistä lennähti vasten tahtoakin salavihkainen katse, joka pidätti heitä päätöksen tekemisestä.

— Miksi olette vaiti? — huudahti Jeanne huomaten virheensä.

— Me emme mitään tiedä, — vastasivat he hiljaa.

Silloin kutsuttiin Hubert tulemaan ulos. Hänen vaimonsa jäi nyt yksin Jeannen kanssa ja koetti häntä viihdyttää. Mutta kaikki oli turhaa, sillä vangin ajatukset ja huomio kääntyivät ulkoa kuuluviin ääniin, joita hän tajusi kuumeisesti herkistyneellä aistilla. Kun vartijatar ei voinut häntä estää katselemasta ja kuuntelemasta, jätti hän asian sikseen.

Äkkiä syntyi torilla kova melu ja vilkas liike. Kansanjoukko aaltoili takaisin sillalle, aivan rantakadulle asti, päästäen niin pitkällisiä ja yhä toistuvia huutoja, että Jeannea oikein pelotti. Lakkaamattomat huudot kohdistuivat avonaisiin vaunuihin, joiden hevoset pikemmin ihmisparven kuin ajajan hillitseminä saattoivat vain askel askeleelta raivata itselleen tietä. Vähitellen painautui joukko yhä likemmäksi vaunuja, ja pian se kantoi hartiainsa ja käsivarsiensa voimalla korkealla ilmassa sekä hevosia ja vaunuja että molempia näissä ajavia henkilöitä. Heleimmässä auringonpaisteessa, kukkassateessa ja vihannoivien oksien kupukaton alla, jota tuhannet kädet pitivät ylhäällä, tunsi kreivitär ne kaksi henkilöä, jotka näin lumosivat ihmisparvea.

Toinen, joka oli kalpea voitonriemusta ja säikähtänyt kansansuosiosta, istui vakavana, hämillään, vapisevana. Naiset kiipesivät pyörien kehille, tarttuivat hänen käsiinsä saadakseen niitä suudella ja vimmatusti kilpaillen kokivat riuhtaista palasia hänen pitsikalvosimistaan, joista olivat maksaneet ihanimmilla, harvinaisimmilla kukilla. Toisilla oli vielä parempi onni, kun olivat päässeet vaunujen takalaudalle lakeijain väliin, ja sieltä he, raivattuaan tieltään kaikki rakkaudenpurkauksia häiritsevät esteet, tarttuivat jumaloimansa miehen päähän, painoivat siihen kunnioittavan ja samalla intohimoisen suudelman ja laskeutuivat sitten maahan jättääkseen tilaa toisille onnellisille. Tämä ihailtu mies oli kardinaali de Rohan.

Hänen mehevä, iloinen ja vilkas seuralaisensa sai osakseen tosin vähemmän myrskyistä, mutta suhteellisesti yhtä imartelevaa suosiota. Hänelle kaikui tervehdykseksi eläköön-huutoja; naisten kilpaillessa kardinaalista huusivat miehet: — Eläköön Cagliostro!

Tämän huumauksen vuoksi kesti melkein puoli tuntia, ennenkuin kulkue ehti Pont-au-Change-sillan poikki, ja sen ylimmälle kohdalle saakka voi Jeanne pitää voitonsankareita silmällä. Häneltä ei jäänyt pieninkään yksityisseikka huomaamatta. Kun yleisö näin osoitti ihastustaan kuningattaren uhreille, joiksi heitä nimitettiin, herätti se Jeannessa hetkiseksi iloa, mutta pian hän ajatteli:

— He ovat siis vapaita, heihin nähden on kaikki muodollisuudet täytetty. Mutta minä en vielä tiedä mitään. Miksi ei minulle mitään ilmoiteta?

Ja häntä puistatti. Hän oli tuntenut rouva Hubertin seisovan vieressään ja ääneti tarkkaavan kaikkea, mitä ulkona tapahtui, varmaankin myös ymmärtäen, mitä se merkitsi, mutta Jeannelle tämä katselija ei mitään selittänyt.

Jeanne aikoi juuri pakottaa hänet jotakin lausumaan, kun sillan puolelta kuului uutta hälinää. Kansanjoukon ympäröiminä kulkivat nyt ajurinrattaat ylöspäin sillalle. Jeanne tunsi rattailla istuvan naisen Olivaksi, joka hymyillen näytti lastaan kansalle ja poistui vapauteensa mielissään hieman kevytmielisestä leikinlaskusta ja heittosuukoista, joita lennätettiin viehkeälle neitoselle. Tämä tosin karkeasanainen ihailu, joka täysin tyydytti Olivaa, oli kuin viimeinen maininki kardinaalille äsken osoitetusta suosiosta.

Keskellä siltaa olivat matkavaunut odottamassa. Niissä lymysi Beausire erään ystävänsä takana, joka yksin uskalsi näyttäytyä. Hän viittasi Olivalle, joka astui rattailta maahan välittämättä huudoista, vaikka näihin sekaantui joku vihellyskin; mutta mitä huolivat vihellyksistä näyttelijät, jotka ovat pelänneet joutuvansa heittoaseiden ahdistamina poistumaan näyttämöltä?

Noustuaan matkavaunuihin Oliva vaipui Beausiren syliin, missä oli melkein tukahtua. Beausire peitti hänet suuteloilla ja kyynelillä eikä hellittänyt, ennenkuin oli ajettu puolen penikulman verran, tyyntyen vasta Saint-Denisissä, jolloin vaihdettiin hevosia, kohtaamatta koko matkalla ainoaakaan poliisia.

Nähtyään kaikki nämä ihmiset vapaina, onnellisina ja juhlittuina kysyi Jeanne itseltään jälleen, miksi hän yksin jäi uutisia vaille.

— Entä minä? — huudahti hän. — Miksi ollaan niin pirullisen julmia, ettei anneta kuulla tuomiotani?

— Rauhoittukaa, madame, — sanoi Hubert, joka taas tuli huoneeseen.

— Ihan varmaan te tiedätte jotakin, — vastasi Jeanne. — Ja kun tiedätte, niin sanokaa, kuinka on asianlaita.

— Madame…

— Jollette ole julmuri, niin sanokaa, sillä näettehän kärsimykseni.

— Palvelusväki ei saa ennakolta ilmoittaa tuomiota; niiden julkilukeminen kuuluu oikeuden kirjurille.

— Tuomio on siis niin kauhea, ettette uskalla! — huudahti Jeanne raivonpuuskassa, joka pelotti vartijaa ja herätti hänessä aavistuksen, että eilisiltainen kohtaus uudistuisi.

— Ei, — sanoi Hubert, — mutta tyyntykää.

— Jos puhutte…

— Lupaatteko malttaa mielenne, niin ettei minulle tule rettelöä?

— Lupaan ja vannon, mutta puhukaa!

— Hyvä on. Kardinaali on vapautettu.

— Sen tiedän.

— Herra de Cagliostro on erotettu koko jutusta.

— Tiedän, tiedän!

— Neiti Olivaa vastaan nostettu syyte on kumottu.

— Entä sitten?

— Herra Réteau de Villette on tuomittu…

Jeannea puistatti.

— Kalerirangaistukseen.

— Ja minä… minä? — huusi Jeanne vimmoissaan polkien lattiaa.

— Malttakaa, tehän lupasitte…

— No olenhan maltillinen, katsokaa, mutta sanokaa nyt vihdoin… mihin minut on tuomittu?

— Maanpakoon, — vastasi vartija matalalla äänellä ja kääntyi poispäin.

Kreivittären silmissä välähti riemun salama, mutta sammui yhtä pian. Sitten hän kirkaisi, oli pyörtyvinään ja vaipui isäntäväkensä syliin.

— Kuinka olisi käynyt, jos olisin puhunut totta? — kuiskasi Hubert vaimolleen.

— Maanpako, — ajatteli Jeanne ollen saavinaan hermokohtauksen, — maanpako! Se merkitsee vapautta, rikkautta, kostoa; sitähän olin haaveillutkin… Peli on voitettu!

52.

Rangaistuksen toimeenpano.

Jeanne odotti yhä, että ovenvartijan mainitsema kirjuri tulisi lukemaan julki hänen tuomionsa. Kun hänessä ei enää ollut epätiedon tuskaa, eikä hän verraten itseään kardinaaliin paljoa kärsinyt ylpeytensäkään puolesta, tuumi hän:

— Mitäpä se liikuttaa minua, jolla luullakseni on hyvä ymmärrys, jos kardinaalia pidetään vähemmän rikollisena kuin minua?

— Minutko tuomitaan rangaistukseen jostakin virheestä? Ei! Jos koko maailma olisi asianmukaisesti tunnustanut minut Valois-suvun jäseneksi, jos olisin kardinaalin tavoin voinut tuomarien eteen ryhmittää kokonaisen jonon prinssejä ja herttuoita rukoilemaan nöyrässä asennossa, miekankahvat ja hihat surunauhojen koristamina, ei varmaankaan olisi mitään kielletty kreivitär de la Motte-raukalta eikä vastoin niin ylhäistä anomusta solvattu Valoisien jälkeläistä häpeäpenkillä. Mutta suotta muistelen sitä, mikä on jo mennyt. Elämäni suuri kysymys on siis ratkaistu. Kun asemani oli niin epävarma maailmassa ja hovissa, kun pieninkin tuulenpuuska ylhäältä olisi minut kaatanut, olisi täytynyt eleskellä toimetonna ja kenties palata alkuperäiseen kurjuuteeni, joka oli elämäni tuskallista oppiaikaa. Nyt ei moisesta ole puhettakaan. Maanpakoon! Niin, maanpakoon minut ajetaan, minulla on siis valta viedä miljoonani minne tahdon, viettää talveni Sevillan tai Girgentin oranssilehdoissa ja kesäni Saksassa tai Englannissa; minua, nuorta, kaunista ja kuuluisaa, joka voin selittää oikeudenkäyntini miten päin tahansa, ei siis mikään estä elämästä mieleni mukaan joko mieheni kanssa, jos hänetkin karkoitetaan, tai niiden ystävien kanssa, joita nuoruus ja rikkaus aina toimittaa.

— Ja, — syventyen näihin hehkuviin mietteisiin, — tulkoot sitten sanomaan minulle tuomitulle, maanpakolaiselle, nöyryytetylle naisparalle, etten muka ole kuningatarta rikkaampi, kunnioitetumpi, syytteestä vapaampi! Eihän kuningatar välittänyt minun tuomitsemisestani. Mitä jalopeura huolii maan matosesta! Kardinaali piti saataman tuomituksi, mutta hänetpä onkin vapautettu!

— Mutta mitenkä nyt aiotaan lukea julki tuomioni ja sitten ajaa minut maasta pois? Onko ehkä tarkoituksena kostaa naiselle ja sovittaa häneen rangaistus kaikessa ankaruudessaan? Jätetäänkö minut santarmien kuljetettavaksi rajalle? Tullaanko minulle juhlallisesti sanomaan: Kelvoton, teidät ajaa kuningas ulos valtakunnasta. Ei, hallitsijani ovat sävyisiä, — tuumi hän hymyillen, — eivätkä enää viitsi tehdä minulle pahaa. Heitä harmittaa vain se, että kelpo pariisilaiset kirkuvat heidän parvekkeidensa juurella: Eläköön herra kardinaali! Eläköön Cagliostro! Eläköön parlamentti! Heidän tosivihollisensa on kansa, jonka siveelliseen apuun minäkin luotin… hyvällä menestyksellä.

Näin pitkälle oli Jeanne joutunut ja ryhtyi pikku valmistuksiin tehden tiliä itsensä kanssa. Hän mietti jo kuinka myisi timanttinsa ja asettuisi Lontooseen, sillä nyt oli kesä. Äkkiä tuli hänen mieleensä, ei sydämeensä, Réteaun kohtalo.

— Miesparka! — tuumi hän häijysti myhäillen, — hän joutui maksamaan kaikkien puolesta. Sovintouhriksi on siis aina keksittävä filosofiselta kannalta kehno olento, ja aina kun sellainen tarve sattuu, pulpahtaa maan sisästä syntipukki ottamaan vastaan perinpohjaisen tuhonsa.

— Réteau raukka, niin surkean viheliäinen, saa nyt maksaa häväistyskirjoituksensa kuningatarta vastaan, kynävehkeilynsä ja suodessaan kullekin ihmiselle osansa Jumala lienee päättänyt, että sen miekkosen kohtaloon kuuluu selkäsauna, pian haihtuvia louisdoreja, väijytyksiä, lymyilyä ja lopuksi kalerirangaistus. Siitä näkee, auttaako viekkaus ilman älyä, ilkeys ilman pahuutta, taisteluvimma ilman sitkeyttä ja voimaa. Kuinka paljon onkaan luomakunnassa vahingollisia itikoita jauhopunkista skorpiooniin asti, joka on jo niin iso, että ihminenkin sitä pelkää! Kaikki nämä mitättömät olennot tahtovat vahingoittaa, mutta eivät saavuta taistelun kunniaa, sillä ne muserretaan.

Ja tällä mukavalla pöyhistelyllä Jeanne hautasi rikostoverinsa Réteaun päättäen ottaa selville, mille kaleriasemalle se heittiö vietäisiin, jottei matkallaan joutuisi sinne päin ja nöyryyttäisi miesparkaa näyttämällä entisen tuttavan onnea. Olihan Jeannella hyvä sydän.

Hän aterioitsi hilpeällä mielellä vartijainsa seurassa, mutta nämä olivat hämillään eivätkä sitä enää viitsineet salata. Jeanne luuli sen syyksi tuomiota, joka äsken oli hänestä langetettu, ja lausuikin sen suoraan. He vastasivat, ettei heistä mikään ollut niin tuskallista kuin nähdä tuomittuja henkilöitä. Jeanne oli niin sydämellisesti onnellinen, että hänen oli vaikea peitellä iloaan, ja siksi hän mielellään pyrki yksinäisyyteen saadakseen rauhassa ajatella. Hän aikoi siis päivällisen jälkeen pyytää lupaa palata kamariinsa. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun Hubert jälkiruokaa syödessä lausui teennäisen juhlallisesti, mikä ei ollut hänen tapaistaan:

— Madame, meillä on se määräys, ettei saa täällä enää pitää henkilöitä, joiden kohtalosta parlamentti on tehnyt päätöksensä.

— Hyvä, — ajatteli Jeanne, — hän täyttää jo ennakolta toivomukseni.

Hän nousi pöydästä ja vastasi:

— En soisi, että minun tähteni laiminlöisitte velvollisuutenne. Se olisi huono palkinto hyvyydestänne… Tahdon siis palata kamariini.

Hän katsahti ympärilleen nähdäkseen sanojensa vaikutuksen. Hubert hypisteli jotakin avainta, ja hänen vaimonsa käänsi päänsä poispäin salatakseen liikutuksensa.

— Mutta missä aiotaan minulle lukea tuomioni ja milloin se tapahtuu?

— Kenties teitä odotetaan huoneessanne, — riensi Hubert vastaamaan.

— Hän tahtoo kaiketi minusta päästä, — ajatteli Jeanne.

Ja häntä puistatti jokin hämärä levottomuus, joka kuitenkin yhtä pian haihtui. Sitten hän lähti kanslian kolmea porrasta ylempänä olevaa käytävää kohti.

Nähdessään hänen menevän kiirehti rouva Hubert hänen jälkeensä ja tarttui hänen käsiinsä. Nyt ei vartiattaren ilmeessä ollut kunnioitusta, ei tosiystävyyttä eikä sitä herkkyyttä, joka kahden ihmisen keskinäisessä suhteessa on kunniaksi molemmille, vaan syvää sääliä, jopa surkutteluakin, jonka tarkkanäköinen kreivitär kyllä huomasi. Tällä kertaa oli vaikutelma niin ilmeinen, että Jeanne itsekseen myönsi kauhistuvansa; mutta kauhu hälveni, kuten äsken levottomuus, tästä ilon ja toivon täyttämästä sielusta. Hän aikoi kuitenkin kysyä rouva Hubertilta surkuttelun syytä ja palasi jo pari askelta lausuakseen luonteensa mukaisen jyrkän ja reippaan kysymyksen, mutta ei ehtinyt, sillä Hubert tarttui hänen käteensä vähemmän kohteliaasti kuin ripeästi ja aukaisi oven.

Kreivitär joutui käytävään, jossa seisoi kahdeksan oikeudenpalvelijaa odottamassa. Mitähän he odottivat? Tämä kysymys tuli Jeannen mieleen, mutta silloin oli vartijan ovi jo kiinni. Miesten edessä seisoi muuan vankilan tavallisista vartijoista, sama, jonka tehtävänä oli joka ilta saattaa kreivitär takaisin huoneeseensa. Tämä mies alkoi nyt käydä Jeannen edellä ikäänkuin opastaen.

— Minut viedään kaiketi omaan huoneeseeni? sanoi kreivitär tekeytyen varmaksi, vaikka hänessä heräsi epäluulo.

— Aivan niin, madame, — vastasi vartija.

Jeanne tarttui rautaiseen kaiteeseen ja nousi portaita myöten miehen jälestä. Muutaman askeleen päässä kuuli hän oikeudenpalvelijain kuiskailevan, mutta he eivät kuitenkaan liikahtaneet. Tyyntyneenä hän antoi sulkea itsensä kamariin, vieläpä ystävällisesti kiitti saattajaansa, joka poistui.

Heti kun Jeanne tunsi olevansa yksin ja rauhassa, purkautui hänen ylenmääräinen ilonsa, jota hänen oli täytynyt liian kauvan peitellä ulkokultaisen naamion alla Hubertin väen luona. Tämä vankilan huone oli pesänä hänellä, ihmisten vähäksi aikaa kahlehtimalla jalolla otuksella, joka oli Jumalan oikusta taas ryntäävä maailman vapaaseen avaruuteen. Ja kun luolassa tai pesässä taas on ihan pimeä, kun mikään melu ei vangille ilmaise vartijain olevan valveilla eikä tarkka vainu tunne niiden jälkiä lähistöllä, silloin alkaa sen villi luonto ponnahdella. Silloin se ojentelee jäseniään norjentaakseen niitä odottavaan, vapaaseen hyppäykseen, ärjyy, loikkii ja riehaantuu ihmissilmän saamatta koskaan tätä näkyä katsella.

Samoin oli Jeannen laita. Mutta äkkiä hän kuuli käytävästä askelia ovensa kohdalta; kohta kalisi myös vartijan avainkimppu, ja jykevä lukko rämähti.

— Mitä minusta tahdotaan? — tuumi hän nousten seisaalle jännittyneenä.

— Sisään astui vanginvartija.

— Mikä nyt on, Jean? — kysyi Jeanne lempeästi, levollisesti.

— Madame, olkaa niin hyvä ja seuratkaa minua.

— Minne?

— Alakertaan, madame.

— Minne me siellä menemme?

— Kansliaan…

— Mitä varten sinne?

— Madame…

Jeanne astui epäröivän miehen luo ja näki käytävän päässä samat oikeudenpalvelijat, jotka oli ensin huomannut alhaalla.

— Mutta sanokaa jo, — huusi hän levotonna, — miksi minut viedään kansliaan?

— Madame, puolustajanne, herra Doillot, tahtoo teitä puhutella.

— Kansliassa? Miksi ei täällä, vaikka hän on niin usein saanut tulla tänne?

— Madame, herra Doillot on saanut Versaillesista kirjeitä ja tahtoo teille ilmoittaa mitä niissä on.

Jeanne ei huomannut, kuinka ristiriitainen tämä vastaus oli; hänen mieltänsä kiinnitti vain pari sanaa: kirjeitä Versaillesista. Varmaankin ne olivat hovista, ja asianajaja oli tullut itse ne tuomaan.

— Olisiko kuningatar puhunut kuninkaalle minun puolestani, kun tuomio oli julistettu? Tai olisikohan…

Mutta mitä apua oli arvailemisesta? Siihen ei nyt ollut aikaa, eikä se ollut tarpeenkaan, kun parin minuutin päästä asia kuitenkin selviäisi. Sitäpaitsi vanginvartija hätäili ja helisti avaimiaan ikäänkuin viitatakseen, että nyt oli toteltava hyvällä tai pahalla.

— Malttakaa vielä hetkinen, — sanoi Jeanne. — Näettehän, että olin jo riisuutumassa mennäkseni vähän levolle; näinä viime päivinä olen niin rasittunut.

— Voin kyllä odottaa, madame, mutta huomatkaa, että herra Doillotilla on kiire.

Jeanne sulki ovensa, otti ylleen siistimmän hameen, kääriytyi vaippaan ja järjesti kiireesti tukkansa. Näihin valmistuksiin kului tuskin viittä minuuttia. Hän aavisti sydämessään, että herra Doillot toi hänelle käskyn matkustaa suoraa päätä ja auttaisi häntä pääsemään Ranskan halki mukavasti ja huomaamatta. Tietysti oli kuningatar pitänyt huolta siitä, että hänen vihollisensa toimitettaisiin maasta pois niin pian kuin suinkin. Nyt tuomion jälkeen piti kuningattaren karttaa ärsyttämästä tätä vastustajaansa, sillä jos pantteri on kahleissa vaarallinen, kuinka pelottava se onkaan vapaana? Näissä suloisissa ajatuksissa Jeanne melkein lensi vartijansa perässä, kun tämä opasti häntä alakertaan pikku portaita myöten, joita hän kerran ennen oli astunut mennessään oikeussaliin. Mutta vartija ei nyt saattanut häntä saliin asti eikä kääntynyt edes vasemmalle, missä oli kanslia, vaan pysähtyi pienen oikeanpuolisen oven eteen.

— Minne te menette? — kysyi Jeanne. — Onhan kanslia tuolla puolen.

— Tulkaa, tulkaa, madame, — sanoi vartija herttaisesti. — Herra Doillot odottaa teitä täällä.

Hän astui ovesta ensin itse ja veti perässään vankia, joka kuuli jykevien salpojen paukahtaen menevän kiinni, kun ovi oli jälleen sulkeutunut. Jeanne hätkähti, mutta kun hän ei pimeältä nähnyt vielä ketään, ei hän uskaltanut enempää kysyä. Hän astui muutaman askeleen ja pysähtyi. Sinertävän valon vuoksi tuntui tässä huoneessa samalta kuin hautaholvissa. Päivänvaloa tihkui ylhäältä vanhanaikaisen rautaristikon lävitse, ja hämähäkinseittien ja ikivanhain tomukerrosten puhki pääsi vain joku kalpea auringonsäde luomaan heijastustaan kiviseinille.

Jeannen tuli äkkiä vilu; hänestä tuntui täällä kostealta, ja vartijan kolkko ilme ennusti jotakin kauheaa. Toistaiseksi hän oli kahden kesken vartijansa kanssa näiden neljän seinän sisällä, jotka akkunanpuitteista pursunut vesi oli maalannut vihreiksi ja kostea ilma, saamatta koskaan auringon kuivattavaa lämpöä, peittänyt homeella.

— Monsieur, — sanoi Jeanne vihdoin, koettaen tukahuttaa värisyttävää kauhuaan, — mitä me kaksi täällä teemme? Missä on herra Doillot, jonka luo lupasitte minut viedä.

Vartija oli ääneti ja kääntyi katsomaan, oliko se ovi, josta he olivat tulleet sisään, asianmukaisesti suljettu. Jeanne seurasi tätä liikettä kauhu mielessä. Äkkiä hänessä heräsi se ajatus, että hänellä oli nyt, kuten sen ajan hirvittävissä romaaneissa joskus kuvattiin, edessään muuan niitä petomaisia, naisvankeihinsa ihastuneita vartijoita, jotka vähää ennen, kuin saalis pääsee häkin avatusta ovesta, ilmestyvät kauniin uhrinsa tyranniksi ja tarjoovat vapautta rakkauden vastineeksi. Mutta Jeanne oli väkevä eikä pelännyt yllätyksiä; hänessä ei myöskään ollut sielun häveliäisyyttä. Hänen mielikuvituksensa taisteli voitollisesti Crébillon nuoremman ja Louvetin viisastelevia oikkuja vastaan. Silmät hymyssä hän astui suoraan vartijaa kohti.

— Mitä te vaaditte, ystäväiseni? — kysyi hän. — Onko teillä minulle jotakin sanomista? Kun vanki on likellä vapautustaan, ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minusta vain tuntuu, että olette valinnut jokseenkin kolkon yhtymäpaikan.

Avaimia pitelevä mies ei vastannut, sillä hän ei ymmärtänyt vaan istuutui ääneti uuninnurkkaan ja odotti.

— Vielä kerran kysyn, — jatkoi Jeanne, — mitä meillä on täällä tekemistä.

Ja hän alkoi pelätä miehen olevan hullun.

— Odotamme herra Doillotia, — vastasi vartija.

— Mutta täytyyhän teidän myöntää, — sanoi Jeanne ravistaen päätään, — että jos herra Doillotilla on minulle kirjeitä Versaillesista, hän on huonosti valinnut ajan ja paikan… Herra Doillot ei ole voinut tarkoittaa, että odottaisin häntä täällä, vaan on tekeillä jotakin muuta.

Tuskin hän oli lausunut nämä sanat, kun hänen vastapäätään aukeni muuan ovi, jota hän ei ollut huomannut. Se oli sellainen pyöreä laskuovi, oikea mestariteos puuta ja rautaa, joka avautuen peittämäänsä taustaa kohti tuo näkyviin jonkinlaisen loihditun ympyrän, missä henkilöt ja maisemat näyttävät kuin taikavoiman elähyttämiltä. Ja oven takana näkyikin muutamia porrasaskelia, jotka johtivat alaspäin heikosti valaistuun, mutta ilmavaan käytävään, ja sen ulkopäässä Jeanne näki, nousten silmänräpäykseksi varpailleen, avoimen alan, torin tapaisen, ja siellä suuren joukon kiiluvasilmäisiä ihmisiä. Tämä näky välähti hänen silmiinsä kuin salama, eikä hän ehtinyt päästä siitä selville. Hänen edessään oli tuota toria paljoa likempänä kolme henkilöä, jotka juuri astuivat ylimmälle portaalle. Ja heidän takaansa, arvatenkin alemmilta portailta, näkyi neljä välkkyvää, terävää pistintä kaameiden vahakynttiläin kaltaisina, joilla aiottiin tätä kohtausta valaista.

Pyöreä laskuovi kääntyi taas umpeen, ja nuo kolme miestä astuivat Jeannen kammioon. Nyt Jeannelle tuli yllätys toisensa perästä tai oikeammin levottomuuden sijaan yhä uusia kauhuja. Hän lähestyi äsken pelkäämäänsä vartijaa kuin hakien turvaa noita tuntemattomia vastaan. Mutta vartija painautui seinää vasten ilmaisten sillä, että hänen oli jäätävä pian alkavan kohtauksen toimettomaksi katselijaksi.

Jeannea puhuteltiin, ennenkuin hänen mieleensäkään oli tullut mitään kysyä. Keskustelun aloitti nuorin miehistä, mustapukuinen, hattu päässä, jokin paperikäärö kädessä. Molemmat toiset seurasivat vanginvartijan esimerkkiä ja vetäytyivät Jeannen katseilta syrjään kammion pimeimpään soppeen.

— Madame, — sanoi tuntematon mies, — oletteko Jeanne de Saint-Rémy de Valois, naimisissa kreivi Marie Antoine-Nicolas de la Motten kanssa?

— Olen, monsieur, — vastasi Jeanne.

— Ja syntynyt Fontettessa heinäkuun 22 päivänä 1756?

— Niin, monsieur.

— Ja asutte Pariisissa, Neuve-Sain-Gilles-kadun varrella?

— Juuri niin, monsieur… Mutta miksi tuota kaikkea minulta kysytte?

— Madame, minusta on ikävää, ettette minua enää tunne. Minulla on kunnia olla oikeuden kirjuri.

— Anteeksi, nyt tunnen teidät.

— Voin siis, madame, täyttää velvollisuuteni sinä virkamiehenä, joksi minut tunnette.

— Malttakaa, monsieur. Sanokaa ensin, mikä on teidän velvollisuutenne?

— Lukea teille, madame, se tuomio, joka on teidän asiassanne julistettu oikeuden istunnossa toukokuun 31 päivänä 1786.

Jeannea värisytti. Hän loi ympärilleen tuskallisen, epäluuloisen katseen. Sana "epäluuloinen" on tahallaan pantu jälkimäiseksi, vaikka se tuntunee edellistä heikommalta. Jeannen oli vallannut epätietoinen tuskantunto, mutta ollakseen varuillaan hän levitti molemmat silmänsä, jotka pelottavina säihkyivät pimeässä.

— Te olette kirjuri Breton, — sanoi hän sitten, — mutta keitä nuo kaksi seuralaistanne ovat?

Kirjuri aikoi vastata, mutta vartija esti sen syöksyen esille ja kuiskaten hänelle nämä pelkoa tai ehkä sääliväisyyttä ilmaisevat sanat:

— Älkää sanoko!

Jeanne kuuli tämän kiellon ja tarkasteli nyt molempia outoja tulijoita paremmin kuin äsken. Häntä kummastutti toisen raudanharmaa, teräsnappinen puku ja toisen nuttu ja karvalakki; jälkimäisen miehen rintaa peittävä esiliina veti puoleensa erikoista huomiota, sillä se näytti toisin paikoin kärventyneeltä, kun taas joissakin kohdissa oli veri- ja öljytahroja. Kauhu pakotti Jeannen peräytymään, ja hän näytti kyyristyvän kuin tehdäkseen rajun hyppäyksen. Kirjuri astui likemmäksi ja sanoi:

— Olkaa niin hyvä ja polvistukaa, madame.

— Minäkö polvistuisin! — huusi Jeanne. — Minä, Valois, polvistuisin, niinkö?

— Se kuuluu asiaan, madame, — vastasi kirjuri nyökäten.

— Te ette ajattele, mitä puhutte, — väitti Jeanne kaameasti hymyillen, — ja minun täytyy teille selittää lakia. Polvilleen täytyy laskeutua vain silloin, kun rukoilee julkisesti anteeksi.

— Entä sitten, madame?

— Julkinen anteeksipyyntö tulee kysymykseen silloin, kun on tuomittu häpeälliseen rangaistukseen, mutta minun tietääkseni ei Ranskan lain mukaan maanpako ole häpeällinen rangaistus.

— Mutta enhän ole teille julistanut, että teidät on tuomittu maanpakoon, — vastasi kirjuri surumielisen vakavasti.

— No mikä tuomio minulle on julistettu? — huusi Jeanne kiukkuisesti.

— Sen saatte tietää, kun kuulette tuomionne, madame, ja sitä varten teidän täytyy ensin polvistua.

— En koskaan!

— Madame, se on ohjeitten! ensimäinen kohta.

— En koskaan, kuuletteko?!

— Madame, laki määrää, että jos tuomittu ei suostu polvistumaan…

— Mitä sitten?

— Sitten hänet pakotetaan siihen väkisin.

— Väkisin! Tekisitte naiselle väkivaltaa?

— Ei nainen saa sen enempää kuin mieskään laiminlyödä kuninkaalle ja oikeudelle tulevaa kunnioitusta.

— Ja kuningattarelle, eikö niin? — kirkui Jeanne. — Tässä kaikessa tulee kyllä näkyviin kostonhimoisen naisen käsi.

— Väärin te syytätte kuningatarta. Hänen majesteetillaan ei ole ollut mitään tekemistä sen kanssa, millaiseksi tuomio on tullut. Ja nyt, madame, pyydän teitä säästämään meitä siitä, että täytyisi käyttää väkivaltaa. Polvistukaa!

— En koskaan, en koskaan!

Kirjuri kääri paperinsa kokoon ja veti laajasta taskustaan esille toisen hyvin paksun, joka hänellä oli valmiina tämmöistä tapausta varten. Ja hän luki yliprokuraattorin nimenomaisen määräyksen, että vastarintaa tehdessä oli tottelematon vanki pakotettava polvistumaan tyydyttääkseen oikeuden vaatimukset. Jeanne nojautui tukevasti erääseen nurkkaan ja näytti silmäyksillään uhmaavan viranomaisia, joiksi hän luuli äsken oven takana näkemiään pistimiä.

Mutta kirjuri ei käskenyt avaamaan ovea, vaan viittasi molemmille ennenmainituille miehille, ja nämä lähestyivät tyynesti kuin järkkymättömät sotakoneet, jollaisia työnnetään piirityksessä muureja kohti. Kummankin miehen toinen käsi tarttui Jeannen kainaloon, ja he laahasivat hänet keskelle huonetta välittämättä huudoista ja rääkymisestä. Kirjuri istuutui kylmäkiskoisesti ja odotti. Jeanne ei huomannut olevansa jo kolmeksi neljäsosaksi polvillaan, kun ei jaksanut laahaamista estää. Mutta kirjurin pari sanaa selitti hänelle asian laidan.

— Hyvä, tuolla tapaa! — sanoi hän.

Heti jännitti Jeanne ruumiinsa suoraksi ja ponnahti pari jalkaa maasta ilmaan, vaikka miehet pitelivät kiinni.

— Ei siitä ole mitään apua, että noin huudatte, — sanoi kirjuri, — sillä ulkona ei teitä kuulla ettekä itse kuule tuomiotanne, jonka nyt aion lukea.

— Sallikaa minun seistä, silloin olen hiljaa, — vastasi Jeanne läähättäen.

— Kun rikollinen on tuomittu saamaan raippoja, vaatii semmoinen häpeällinen rangaistus polvistumista.

— Raippoja, — ulvoi Jeanne. — Raippoja, vintiö, niinkö sanoitte, raippoja?

Hänen elämöimisensä yltyi nyt sellaiseksi, että kirjuri, molemmat apulaiset ja vartija hölmistyivät ja malttinsa menettäneinä alkoivat kuin juopuneet panna kovan kovaa vastaan. He ryntäsivät Jeannen kimppuun ja tahtoivat painaa hänet maahan, mutta hän teki voitollista vastarintaa. Heidän koettaessaan koukistaa Jeannen polventaipeita hän jännitti lihaksensa suoriksi kuin teräslevyt. Hän roikkui ilmassa kahden miehen kannattamana, huitoi ja potki, niin että he saivat kelpo mustelmia. Sitten he jakoivat urakan keskenään, niin että yksi piti hänen jalkojaan kuin ruuvipenkissä ja molemmat toiset puristivat ranteista, ja samalla he huusivat kirjurille:

— Lukekaa nyt tuomio, herra kirjuri, sillä muuten emme ikinä pääse eroon tästä raivottaresta.

— Minä en koskaan salli luettavan tuomiota, joka tuomitsee minut häväistäväksi, — rääkyi Jeanne rimpuillen yliluonnollisen rajusti ja panikin uhkauksensa toimeen kirkumalla ja ulvomalla niin kovaa, ettei kirjurin ääntä kuulunut eikä tuomittu itsekään saanut luetusta selkoa.

Lopetettuaan tuomion lukemisen kirjuri käänsi paperin kokoon ja pisti jälleen taskuunsa. Jeanne luuli, ettei hän enää jatkaisi, ja vaikeni kootakseen uusia voimia taistellakseen vielä miesten kanssa. Ja nyt hän päästi ulvomisensa sijaan vielä kammottavampia hohotuksia.

— Ja tuomio, — jatkoi kirjuri tyynesti kuin päättäjäisiksi, — tulee pantavaksi toimeen mestauspaikalla oikeuspalatsin pihalla.

— Julkisesti! — parkaisi onneton… Ooh!

— Nyt jätän tämän naisen teidän haltuunne, — lisäsi kirjuri kääntyen sen miehen puoleen, jolla oli esiliina.

— Kuka tuo mies on? — kysyi Jeanne viimeisessä kauhun ja vimman puuskauksessa.

— Pyöveli, — vastasi kirjuri kumartaen ja sovitellen kalvosimia kohdalleen.

Heti kun kirjuri oli lopettanut, nostivat, molemmat miehet Jeannen käsivarsilleen kantaakseen hänet käytävään. Mahdotonta olisi kuvata hänen tekemäänsä vastarintaa. Tämä nainen, joka arkielämässä pyörtyi naarmustakin, kesti melkein tunnin aikaa kahden pyövelin rääkkäystä ja lyöntejä; hänet raastettiin ulko-ovelle saakka, mutta hetkeksikään hän ei lakannut päästämästä mitä vimmatuimpia huutoja.

Oven ulkopuolella, missä joukko sotamiehiä hillitsi ihmislaumaa, tuli näkyviin se piha, jota sanottiin mestauspaikaksi, ja pari, kolme tuhatta katselijaa, jotka uteliaisuus oli sinne houkuttanut, kun oli huomattu valmisteltavan mestauslavaa.

Noin kahdeksan jalan korkuisella lavalla kohosi mustaksi maalattu, rautarenkailla varustettu paalu ja sen päässä oli puutaulu, jossa oleva kirjoitus oli, varmaankin käskystä, koetettu raappia pois. Lava oli ilman kaiteita, ja sille noustiin portaita myöten, joista myös puuttui käsipuu. Aitauksena oli ympärillä vain oikeudenpalvelijain pistimiä, jotka teräväkärkisen ristikon tavoin sulkivat pääsyn sen luokse.

Kun ihmisparvi näki vankilan porttien aukenevan ja komisarioiden sauva kädessä ja sihteerin papereineen tulevan sieltä ulos, alkoi se aaltoileva liike, jonka vuoksi sitä verrataan lainehtivaan mereen. Kaikkialta huudettiin: tuolla hän on! ja samalla kuului rikollista kohtaan perin epäkunnioittavia nimityksiä; jotkut tekivät tuomareista pahanilkisiä huomautuksia. Sillä Jeanne oli ihan oikeassa: tuomittuna hän oli todella päässyt erään ryhmän suosioon. Oli näet niitä, jotka pari kuukautta sitten olivat häntä halveksineet, mutta olisivat suoneet hänen pelastuvan sen nojalla, että hän esiintyi kuningatarta vastaan.

Mutta herra de Crosne oli ottanut kaikki huomioon. Tämän katsomon ensi riveihin oli päästetty sitä yleisöä, joka kannatti näytelmän kustannusten maksajia. Hartevien poliisien vieressä nähtiin siellä naisia, jotka olivat kardinaalin hartaimpia ihailijoita. Oli keksitty keino käyttää kuningattaren hyväksi sitä suuttumusta, jota oli häntä vastaan herätetty. Ja ne, jotka Marie-Antoinettea vihaten olivat niin kovasti paukuttaneet käsiään Rohanin prinssille, tulivat nyt viheltämään ja herjaamaan rouva de la Mottea, joka ei osannut pitää omaa ja kardinaalin asiaa yhteisenä.

Siitä oli seurauksena, että hänen näyttäytyessään pienellä torilla raivoisat huudot: Alas Motte! Alas väärentäjä! olivat enemmistönä ja lähtivät vahvimmista keuhkoista. Myöskin sattui, että kun jotkut yrittivät ilmaista sääliään Jeannelle tai suuttumustaan tuomion ankaruudesta, hallien myyjättäret luulivat heitä kardinaalin vastustajiksi ja poliisit taas kuningattaren vihamiehiksi ja että sellaiset huutajat siis kaksinkertaisesta syystä saivat selkäänsä molemmilta sukupuolilta, joiden intohimo vaati rikollisen rääkkäämistä. Jeannen voimat olivat lopussa, mutta ei hänen raivonsa. Hän herkesi kirkumasta, kun paljoa kovempana kuului melu ja tappelu, mutta kirkkaalla, kaikuvalla äänellään hän lausui muutamia sanoja, jotka taikavoimalla vaiensivat kaiken hälinän.

— Tiedättekö, kuka minä olen? — huusi hän. — Tiedättekö, että minussa on kuningattaren verta? Tiedättekö, ettei tässä kosteta rikolliselle, vaan kilpailijalle, eikä ainoastaan kilpailijalle, vaan rikostoverille?

Nyt hänet paraiksi keskeyttivät ne huudot, jotka tulivat herra de Crosnen ymmärtävimpien kätyrien taholta. Mutta Jeanne oli jo herättänyt, ellei mielenkiintoa, niin ainakin uteliaisuutta, ja tällaisen kansanjoukon jano on tyydytettävä. Jeannelle todisti nyt syntynyt hiljaisuus, että tahdottiin häntä kuunnella.

— Niin, — toisti hän, — minulle kostetaan, kun olen rikostoveri, sillä minä tunnen salaisuuksia…

— Varokaa — kuiskasi hänelle kirjuri.

Jeanne kääntyi. Pyövelillä oli raippa kädessä. Sen nähdessään Jeanne unohti puheensa, vihansa ja halunsa päästä kansanjoukon suosioon, ajatellen vain häväistystä, peläten vain tuskaa.

— Armoa, armoa! — huusi hän vihlovalla äänellä.

Vastaukseksi kuului räikeitä ivahuutoja. Huumaantuneena tarttui Jeanne pyövelin polviin ja sai kiinni hänen kädestään. Mutta mies kohotti toisen kätensä ja sipaisi raipalla hiljaa kreivittären hartioita. Omituista! Tämä nainen, joka olisi ruumiillisesta tuskasta musertunut, ehkä talttunut, sai uusia voimia huomatessaan, että häntä säästettiin. Hän ryntäsi pyövelin apulaista vastaan ja yritti syöstä hänet kumoon paiskatakseen hänet lavalta maahan. Mutta samassa hän peräytyi. Miehellä oli kädessään tulikuuma rauta, jonka oli juuri temmannut palavasta hiiliastiasta. Hän kohotti poltinrautaansa, ja sen levittämä kuumuus pakotti Jeannen heittäytymään taaksepäin sydäntäsärkevästi kirkuen.

— Poltetaan raudalla, — huusi hän, — poltetaan! Koko kansa vastasi hänen huutoonsa hurjasti ulvoen.

— Niin, niin, — rääkyi kolme tuhatta ääntä.

— Auttakaa, auttakaa! — parkui Jeanne kuin mieletön ja koetti vapautua nuorista, joilla hänen kätensä olivat sidotut.

Mutta samassa pyöveli repäisi Jeannen puvun rikki olkapään kohdalta, kun ei muuten saanut sitä auki, ja koki toisella kädellään vavisten työntää vaateriekaleita syrjään ja toisella tarttua apulaisen tarjoomaan hehkuvaan rautaan. Jeanne syöksyi taas tämän miehen kimppuun ja pakotti hänet väistymään, sillä apulainen ei uskaltanut häneen koskea. Huomatessaan, että kamalaa työkalua oli vaikea saada, pyöveli alkoi kuunnella, tulisiko kansan taholta pilkkahuutoja häntä itseään vastaan, sillä hänessä oli herännyt itserakkaus.

Katselijat kiihtyivät ja ihailivat naisen uljasta vastarintaa, mutta samalla heitä värisytti pidätetty maltittomuus; kirjuri oli laskeutunut lavalta, eivätkä sotamiehet tienneet, mitä oli tehtävä. Kaikkialla oli sekasortoa ja hämmennystä, joka näytti uhkaavalta.

— Tehkää siitä loppu! — karjaisi muuan ääni etumaisten joukosta.

Se oli käskevä ääni, jonka pyöveli varmaankin tunsi, sillä voimakkaalla sysäyksellä hän kaatoi Jeannen, koukisti häntä kasaan ja taivutti vasemmalla kädellä hänen päätään taaksepäin. Mutta Jeanne ponnahti pystyyn leimuavampana kuin uhkaava tulikuuma rauta ja huusi äänellä, joka kuului yli kaiken hälinän ja pyövelien kömpelyyttä kiroavien huutojen:

— Pelkureita te ranskalaiset olette! Ette puolusta minua, vaan sallitte rääkätä!

— Vait! — huusi kirjuri.

— Vait! — huusi komisario.

— Minäkö vaikenisin? — riehui Jeanne. — Mitä minulle tehdään, jos puhun?… Niin, oma syyni on, jos tämän häväistyksen kestän.

— Ahaa, — huusi joukko, joka käsitti tämän tunnustuksen väärin.

— Vait! — toisti kirjuri.

— Niin, oma syyni, — jatkoi Jeanne yhä kiemurrellen, — sillä jos olisin tahtonut puhua…

— Vait! — kiljuivat nyt yhtaikaa kirjuri, komisariot ja pyövelit.

— Jos olisin sanonut kaikki, mitä kuningattaresta tiedän, niin… minut hirtettäisiin eikä häväistäisi.

Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä komisario hyppäsi lavalle muutamien poliisien seuraamana, jotka panivat riehaantuneen naisen suuhun kapulan. Läähättävänä, murjottuna, kasvot pöhöttyneinä, tummansinisinä ja verisinä hänet luovutettiin pyövelien käsiin, joista toinen taas oli painanut uhrinsa kyyryyn; samalla hän tarttui rautaan, jonka apulainen ehti hänelle ojentaa.

Mutta Jeanne käytti notkeana kuin käärme hyväkseen sitä hetkeä, jolloin vain yksi koura piteli häntä niskasta; hän syöksähti pystyyn viimeisen kerran, kääntyi kuin hulluna riemusta, tarjosi pyövelille rintaansa ja loi häneen uhmaavan katseen, niin että hirvittävä, olkapäätä tavoittava ase osui oikeanpuoliseen rintaan, painoi savuavan, syvälle uppoavan vaon verekseen lihaan ja huolimatta suukapulasta kiristi, uhrin suusta sellaisen ulinan, jota ei ihmisääni osaa jäljitellä. Jeanne sortui nyt tuskaan ja häpeään. Hänet oli voitettu. Sitten ei hänen huuliltaan enää kuulunut ainoatakaan ääntä, eivätkä jäsenet edes värähtäneet; hän oli tällä kertaa todella pyörtynyt. Pyöveli nosti hänet kuin taakan hartioilleen ja kantoi pois laskeutuen horjuvin askelin häpeän portaita myöten.

Kansanjoukko pysyi myös ääneti joko hyväksyen näkemänsä tai kauhun mykistämänä, eikä poistunut pihalta, ennenkuin oli nähnyt vankilan porttien sulkeutuvan Jeannen jälkeen ja mestauslavaa ruvettavan purkamaan ja täysin varmistunut siitä, ettei ollut jälkinäytöstä tähän kaameaan murhenäytelmään, joka oli parlamentin toimesta kansalle ilmaiseksi esitetty.

Poliisit pitivät silmällä katselijain viimeisiäkin vaikutelmia; heidän käskynsä olivat niin selvät, että olisi ollut mieletöntä kiistellä heidän sauvoilla ja käsiraudoilla vahvistettua järkeänsä vastaan. Jos siis jokin vastaväite tehtiin, pysyi se asianomaisen hiljaisessa mielessä.

Vähitellen piha sai tavallisen rauhallisuutensa, ja kansanjoukon hajaannuttua sattui vain sillan äärimmäisessä päässä kahden nuoren, ajattelemattoman miehen kesken heidän poistuessaan seuraava puhelu:

— Uskotteko todellakin, Maximilien, että pyövelin poltinraudalla merkitty nainen on rouva de la Motte?

— Niin sanotaan, mutta en minä ainakaan usko… vastasi heistä kookkaampi.

— Pidätte siis varmana, ettei se ollut hän? — lisäsi toinen, pienikokoinen, arkakatseinen mies, jolla oli pyöreät, loistavat silmät kuin yölinnulla ja lyhyeksi leikattu, rasvainen tukka. — Niinpä niin, se lienee ollut joku muu kuin rouva de la Motte. Tyrannien kätyrit ovat säästäneet rikostoveriaan. Vapauttaakseen Marie-Antoinetten syytteestä he keksivät jostakin Oliva nimisen naikkosen, joka tunnusti itsensä portoksi; yhtä hyvin he ovat voineet löytää luulotellun rouva de la Motten, joka otti väärennyksen niskoilleen. Tosin voisi väittää, että poltinmerkki on todellinen. Joutavia! Se oli vain ilveily, josta uhri ja pyöveli saavat maksun, tosin runsaan maksun, mutta siinä kaikki.

Tämän miehen seuralainen kuunteli päätään pudistaen ja hymyili vastaamatta.

— Mitä arvelette? — kysyi pieni, ilkeännäköinen mies. — Ettekö ole samaa mieltä?

— Tuntuu liian paksulta se olettamus, että joku suostuisi ottamaan poltinmerkin rintaansa, — vastasi toinen, — eikä äskeistä tapausta ole todistettu ilveilyksi. Olettehan te lääkäri ja haistoitte kaiketi palavan lihan käryä. Ilkeä muisto, sen myönnän.

— Sanon teille, että se on vain rahakysymys; se rikollinen oli tuomittu saamaan poltinmerkin jostakin muusta syystä ja sai hyvän palkinnon siitä, että otti lausuakseen muutaman mahtipontisen sanan, ja sitten pantiin kapula suuhun, kun hän oli vähällä puhua liikoja…

— No, no, — keskeytti kyllästyneenä se, jonka nimi oli Maximilien. — Minä en yhdy johtopäätöksiinne, kun niissä ei ole järkeä.

— Hm! — mumisi toinen. — Lopulta te joudutte sille kannalle kuin äskeiset hölmöt, jotka luulivat nähneensä, kuinka rouva de la Motte merkittiin poltinraudalla. Mutta se olisikin oikkujenne tapaista. Sanoittehan juuri, ettei se ollut rouva de la Motte.

— Sitä en vieläkään usko, — vastasi nuori mies naurahtaen, — mutta se nainen ei myöskään ollut sellainen rikollinen kuin luulottelette.

— No kuka sitten? Antakaa kuulla, kuka se nainen oli, johon tuolla äsken lyötiin häpeäleima rouva de la Motten asemesta?

— Kuningatar! — vastasi nuori mies kimeällä äänellä ja päästi näkyviin kuvaamattoman hymynsä.

Toinen peräytyi hohottaen, taputti käsiään tälle pilalle ja virkkoi tähystäen ympärilleen:

— Hyvästi Robespierre!

— Hyvästi, Marat! — vastasi toinen.

Ja he poistuivat eri suuntiin.

[Vielä Dumas'n päivinä esiintyi paljon sitä käsitystä, että Marie-Antoinettella oli häpeällinen osuus kaulanauha-jutussa, joka vallankumouksen tapahduttua vaikuttikin tärkeänä tekijänä hänen kohtalossaan. Vasta parikymmentä vuotta takaperin selvitti Funck-Brentano etevässä historiallisessa tutkimuksessaan ( L'Affaire du Collier ) lopullisesti koko vehkeilyn, — ja rouva de la Motten esiintymisen siinä juuri sellaiseksi kuin se on edellä kuvattu.]

[Mainitussa teoksessa päättyy esitys samaan kohtaan kuin tässäkin romaanissa: Jeanne de la Motte, omaa sukuaan de Saint-Rémy ja tekeytymisensä nojalla de Valois, on kesäkuun 21. p:nä 1786 julkisesti piesty ja poltinraudalla merkitty, — rimpuillen, raappien ja purren kuin villikissa, — sekä viety Salpétrière-vankilaan, huonojen naisten tyrmään. Eräässä toisessa tutkielmassaan Funck-Brentano käsittelee tämän merkillisen seikkailijattaren viimeisiä vaiheita; samaa aihetta ovat tutkineet m.m. skotlantilaiset Carlyle ja Andrew Lang.]

[Vieläkään ei ole täyttä selvyyttä siitä, millä tavoin Jeanne pääsi pakenemaan vankilasta, jossa häntä kuitenkin lienee vartioitu hyvin tarkoin, koska saattoi päätellä, että tällainen tunnoton valehtelijatar vapaudessaan yhäti kehittelisi parjauksiansa kuningatarta vastaan. Karkaaminen kuitenkin tapahtui jo v. 1787, ja Englantiin asettuen Jeanne muistelmiksi nimittämässään häväistyskirjassa antoi tästä tempusta laajan ja varsin romanttisen kuvauksen, jossa Lang osoittelee monia ilmeisiä mahdottomuuksia ( Historical Mysteries, XIV). Olettaa voipi, että kuningatarta vastustavasta puolueesta joku auttoi hänet vapaalle jalalle, ja ensi työkseen hän alkoikin vihjailla, että juuri kuningatar oli hänet toimittanut pois vankeudesta, muka katuen syyttömälle ihmiselle tuottamiansa kärsimyksiä.]

[Jeannelle tuli väleen omituinen loppu. Vaikka hän sai runsaasti rahoja kaulakoristeen jalokivien myyskentelemisellä, ei hän edelleenkään osannut hoitaa talouttansa, ja v. 1791 muuan ulosotto-vouti tuli velkavankeuden uhalla kovistamaan häneltä kolmenkymmenen punnan suoritusta. Nokkela seikkailijatar tarjosi hänelle viiniä, livahti huoneesta, lukitsi oven jälkeensä ja piiloutui ylikertaan. Mies murtautui ulos ja löysi hänet, jolloin Jeanne hyppäsi alas ikkunasta. Hän putosi puunoksiin, jolloin häneltä murskautui polvi, katkesi reisi ja puhkesi silmä. Tästä hän oli silti tointumassa, mutta elok. 21. p:nä 1791 hän nautti ylettömästi silkkiäismarjoja, jotka olivat hänen herkkuansa, ja heitti henkensä sen johdosta kahta päivää myöhemmin.]

[Hänen miehensä — Dumas'n romaanissa syrjäytetty — oli Jeannen vehkeiden osatoverina päässyt täpärästi pakenemaan ranskalaisia poliiseja ja asettunut Englantiin hänkin. Yhdessä he olivat viettäneet humuelämää, kunnes muutamia päiviä ennen vaimonsa kohtalokasta hyppäystä la Motte haastoi kaksintaisteluun nuoren jalokivikauppias Greyn, joka oli esiintynyt todistajana avioparia vastaan nousseessa rettelössä noiden varastettujen jalokivien myynnistä. Kaksintaistelu tapahtui Brysselissä, koska sellainen kiistanratkaisu jo oli Englannissa kiellettyä, ja tavallisella onnellaan la Motte surmasi viattoman vastustajansa. Hänen oli sitten eleltävä milloin missäkin, loputtomissa kehnoissa seikkailuissa, joista hän kuitenkin suoriusi paatuneen syntisäkin korkeaan ukko-ikään.]

[Kaulanauha-jupakkaa ja "huijarikuningas" Cagliostron merkillistä toimintaa yleensä valaisevat varsin eloisasti hänen omat avomieliset muistelmansa, jotka on kirjoitettu vankilassa muutamaa vuotta ennen hänen kuolemaansa; tämä omituinen suurpetoksien historiikki ja samalla peräti kuvaava inhimillinen asiakirja ilmestyy suomeksikin ("Cagliostron muistelmat" Arvi A. Karisto Osakeyhtiö 1918). Suom. ]

53.

Vihkiäiset.

Samana päivänä, jolloin tämä rangaistus pantiin toimeen, astui kuningas Versaillesissa kello kaksitoista ulos työhuoneestaan, ja hänen kuultiin kiivaalla äänellä sanovan jäähyväisiksi Provencen kreiville:

— Monsieur, tänään menen eräisiin vihkiäisiin. Olkaa niin hyvä ja säästäkää minua kuulemasta koti-ikävyyksiä; se olisi huono enne nuorelle parille, josta pidin ja jota tahdon suojella.

Hymyillen rypisti Provencen kreivi kulmakarvojaan, kumarsi veljelleen syvään ja palasi huoneisiinsa. Kuningas astui edelleen hoviväen välitse, jota oli siellä täällä käytävissä, hymyili toisille ja silmäili kopeasti toisia aina sen mukaan, olivatko he hänen tietensä hyväksyvällä vai vastustavalla kannalla parlamentin äsken ratkaisemassa jutussa. Viimein hän saapui neliömäiseen salonkiin, missä oli kuningatar täydessä juhlapuvussa hovinaistensa ja hoviherrainsa ympäröimänä.

Marie-Antoinette näytti huolimatta ihomaalista kalpealta ja oli tarkkaavasti kuuntelevinaan Lamballen prinsessan ja herra de Calonnen helliä kysymyksiä, jotka koskivat hänen vointiaan. Mutta usein hän salavihkaa katsahti ovelle, milloin etsien kuin maltittomasti odottaisi saavansa nähdä, milloin kääntyen pois kuin pelkäisi näkevänsä.

— Kuningas! — huusi nyt muuan hovilakeija, ja kuningatar näki Ludvig XVI:n astuvan huoneeseen pitsien, koruompelusten ja valonvälkkeiden lävitse.

Jo kynnyksellä oli kuninkaan katse etsinyt kuningatarta, joka nousi ja astui kolme askelta häntä kohti.

— Te olette tänään kaunis, ihmeteltävän kaunis, madame, — lausui kuningas suudeltuaan hänen kättään.

Marie-Antoinette hymyili surumielisesti ja tähysti vielä kerran epävarmalla katseella, olisiko läsnäolijain joukossa sitä, mitä sanoimme hänen etsivän.

— Eikö morsiuspari ole täällä? — kysyi kuningas. — Pian lyö kello kaksitoista.

— Sire, — vastasi kuningatar niin rajusti ponnistaen, että ihomaali halkeili hänen poskillaan ja paikoittain heltisi, — ainoastaan herra de Charny on tullut: hän odottaa pylvässalissa, että teidän majesteettinne käskisi häntä tulemaan.

— Charny! — sanoi kuningas huomaamatta ilmeikästä hiljaisuutta, joka seurasi kuningattaren sanoja. — Onko Charny siellä? Tulkoon hän tänne heti!

Muutamat herrat riensivät noutamaan herra de Charnyta. Kuningatar painoi hermostuneena kättään sydäntä vasten ja istuutui selkä ovea kohti.

— Niin, kello lyö todella kaksitoista, — jatkoi kuningas, — ja morsiamen pitäisi olla täällä.

Juuri kun kuningas lausui viime sanat, ilmestyi herra de Charny salongin ovelle ja vastasi kuninkaan huomautukseen:

— Suokoon teidän majesteettinne anteeksi, että neiti de Taverney on vasten tahtoaan myöhästynyt. Isänsä kuolemasta saakka hän on ollut vuoteen omana. Tänään hän nousi ensi kerran ja olisi jo noudattanut kuninkaan käskyä, ellei olisi sattunut äkillistä voipumusta.

— Niin suuresti tämä rakas lapsi rakasti isäänsä! — sanoi kuningas ääneen. — Mutta kun hän nyt saa hyvän miehen, toivomme hänelle siitä tulevan lohdutusta.

Kuningatar kuunteli tai oikeammin tiedottomasti kuuli eikä liikahtanut. Jos joku olisi häntä katsellut Charnyn puhuessa, olisi voinut nähdä, kuinka veri painui vesivaa'an lailla kasvoista sydämeen. Huomatessaan läsnäolijain joukossa suuren määrän aateliston ja papiston ylimpiä edustajia kuningas kohotti äkkiä päätään ja sanoi:

— Herra de Bréteuil, oletteko jo laatinut Cagliostron karkoituskäskyn?

— Olen, sire, — vastasi ministeri nöyrästi.

Kokoontuneiden hiljaisuutta olisi tällä hetkellä häirinnyt nukkuvankin linnun hengitys.

— Ja se de la Motte, joka sanoo itseään Valoisiksi, — jatkoi kuningas lujalla äänellä, — tänäänkö se leimataan poltinmerkillä?

— Juuri tällä hetkellä, sire, se varmaan on jo tapahtunut. Kuningattaren silmä välähti. Salongin läpi kulki sorina, joka piti käsitettämän hyväksymiseksi.

— Kardinaalia harmittanee, kun saa tietää, että on poltinraudalla merkitty hänen rikostoverinsa, — päätti Ludvig XVI ilmaisten itsepintaista ankaruutta, jota hänessä ei oltu ennen tätä juttua koskaan huomattu.

Ja lausuttuaan nämä sanat: hänen rikostoverinsa, jotka koskivat parlamentin äskettäin vapauttamaa syytettyä ja herjasivat pariisilaisten epäjumalaa, leimaten varkaaksi ja väärentäjäksi erään ylhäisimmistä kirkkoruhtinaista, Ranskan ensimäisistä prinsseistä, loi kuningas, ikäänkuin olisi puolisonsa kunniaa ylläpitääkseen juhlallisesti haastanut taisteluun papiston, aateliston, parlamentin ja kansan, ympärilleen sellaisen vihaa ja majesteettisuutta hehkuvan silmäyksen, jollaista ei oltu Ranskassa nähty siitä saakka, kun Ludvig XIV:n silmät vaipuivat iäksi umpeen. Ei pienintäkään hyväksymisen sorinaa tai sanaa tullut vastaukseksi tähän kostonpuuskaan, jonka kuningas kohdisti kaikkiin kuningasvaltaa vastaan vehkeilleisiin henkilöihin. Hän lähestyi nyt kuningatarta, joka syvimmän kiitoksensa osoitukseksi ojensi hänelle molemmat kätensä.

Tällä hetkellä ilmestyivät pylväskäytävän toiseen päähän neiti de Taverney valkopukuisena kuin morsian ja kalpeana kuin aave ja hänen veljensä Filip de Taverney taluttaen häntä kädestä. Andrée läheni kiireisin askelin, katse hämmentyneenä, hätäisesti hengittäen; hän ei nähnyt eikä kuullut mitään saaden vain veljensä kädestä voimaa, rohkeutta ja opastusta.

Hoviväki hymyili morsiamen astuessa ohitse. Kaikki naiset asettuivat kuningattaren taakse ja kaikki herrat ryhmittyivät kuninkaan taakse. Taluttaen Olivier de Charnyta astui komentaja de Suffren Andréeta ja hänen veljeään vastaan, tervehti heitä ja yhtyi läheisimpien sukulaisten ja ystävien joukkoon. Filip astui edelleen kohtaamatta Olivierin katsetta ja antamatta Andréelle sormensa puristuksella merkkiä, että hänen tuli kohottaa päätään. Ehdittyään kuninkaan eteen, hän puristi sisarensa kättä, ja kuin kuolleista heräten avasi nyt Andrée suuret silmänsä ja näki Ludvig XVI:n, joka hymyili hänelle ystävällisesti. Hän kumarsi syvään, ja samalla kuului yleistä suosionsorinaa hänen kauneutensa ylistykseksi.

— Neiti de Taverney, — sanoi kuningas tarttuen hänen käteensä, — teidän olisi tosin pitänyt odottaa suruajan loppuun, mennäksenne naimisiin herra de Charnyn kanssa, ja ellen olisi nimenomaan tahtonut jouduttaa vihkiäisiä, olisi tuleva puolisonne, vaikka onkin niin maltiton, ehkä suonut teille vielä kuukauden lykkäyksen. Minulle on kerrottu teidän olleen sairaana, ja se surettaa minua, mutta minun pitää varmentaa kelpo aatelismiesten onnea, jotka palvelevat minua sillä tavoin kuin herra de Charny. Jollette joutuisi tänään hänen puolisokseen, en voisi olla läsnä vihkiäisissänne, koska huomenna lähden kuningattaren kanssa matkalle pitkin Ranskaa. Nyt siis saan mielihyväkseni allekirjoittaa aviosopimuksenne ja nähdä teidät vihittävän kappelissani. Tervehtikää kuningatarta, neiti, ja kiittäkää häntä, sillä hänen majesteettinsa on ollut teille niin hyvä.

Ja samalla hän itse talutti Andréeta Marie-Antoinetten luo. Tämä oli noussut vapisevin polvin, kädet kylminä. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettaan, vaan näki ainoastaan jonkin valkoisen olennon lähestyvän ja kumartavan. Sitten kuningas jätti morsiamen käden takaisin Filipille, tarttui Marie-Antoinetten käteen ja sanoi kovalla äänellä:

— Kappeliin, herrat ja naiset!

Kaikki seurasivat heidän majesteettejaan ääneti, ja asettuivat kappelissa paikoilleen, ja kohta alkoi messu. Kuningatar kuunteli sitä rukoustuolillaan kumarruksissa, pää hautaantuneena kätten väliin. Hän rukoili koko sielustaan, kaikella voimallaan; hän kohotti taivaaseen niin hehkuvia toivomuksia, että henkäykset hänen huuliltaan pyyhkivät pois kyynelten jäljet.

Herra de Charny, joka kalpeana ja komeana tunsi kaikkien katseiden painostusta, oli tyyni ja uljas, ikäänkuin olisi ollut laivansa kannella, keskellä tulipyörteitä ja englantilaisten raehaulien ropinaa; nyt tuntui vain vaikeammalta. Pitäen yhtä mittaa silmällä sisartaan, joka näkyi vapisevan ja horjuvan, tuntui Filipkin olevan valmiina rohkaisemaan häntä jollakin sanalla, lohduttavalla tai ystävällisellä viittauksella. Mutta Andrée ei muuttunut entisestään, vaan seisoi pää pystyssä, hengittäen vähän väliä sisäänsä hajusuoloja pienestä pullosta; kuin kuolevana ja sammuvan liekin lailla lepattavana hän kuitenkin tahtonsa voimalla pysyi seisaalla ja elossa. Hän ei kohottanut rinnastaan rukouksia eikä anonut mitään taivaalta, sillä hänellä ei ollut mitään toivottavana tai pelättävänä; hänestä tuntui, etteivät ihmiset eikä Jumala hänestä välittäneet. Papin puhuessa, pyhän kellon kaikuessa ja juhlallisen toimituksen tapahtuessa hän ajatteli:

— Olenko edes kristitty? Olenko muiden kaltainen olento, luotu kuin muutkin? Oletko minussa herättänyt hurskautta, sinä, jota nimitetään kaikkivaltiaaksi, jota sanotaan kaikkein oikeudenmukaisimmaksi ja joka kuitenkin aina olet minua rangaissut, vaikken ole koskaan syntiä tehnyt, sinä, jota sanotaan rauhan ja rakkauden Jumalaksi ja joka olet toimittanut minut elämään keskellä epäsopua, vihaa ja veristä kostonhimoa, sinä, jonka sallimasta vihollisekseni on joutunut se ainoa mies, jota koskaan olen rakastanut?

— Ei, — jatkoi hän, — minuun eivät sovi tämän maailman, olot eivätkä Jumalan lait! Varmaankin minut on jo ennen syntymääni kirottu ja syntyessäni sysätty inhimillisen lain ulkopuolelle.

— Kummallista, kummallista, — ajatteli hän palaten onnettomaan menneisyyteensä. — Tässä seisoo vieressäni mies, jonka pelkän nimen kuuleminen värisytti minua onnesta. Jos hän olisi kosinut minua oman itseni vuoksi, olisi minun täytynyt heittäytyä hänen jalkainsa juureen rukoilemaan anteeksi entistä vikaani, sinun vikaasi, Jumala. Ja tämä ihailemani mies olisi ehkä minut työntänyt luotaan. Tänään sama mies ottaa minut vaimokseen, ja nyt on hänen pakko pyytää minulta polvillaan anteeksi! Kummallista, perin kummallista!

— Nyt kuului hänen korviinsa papin ääni:

— Jacques Olivier de Charny, tahdotteko aviovaimoksenne ottaa Marie-Andrée de Taverneyn?

— Tahdon, — vastasi Olivier varmalla äänellä.

— Ja te, Marie-Andrée de Taverney, tahdotteko aviomieheksenne ottaa Jacques-Olivier de Charnyn?

— Tahdon, — vastasi Andrée melkein rajusti, niin että kuningatarta värisytti, ja moni nainen säpsähti.

Sitten Charny pani vihkisormuksen vaimonsa sormeen, johon se solahti niin taitavasti, ettei Andrée tuntenut käden kosketusta. Pian senjälkeen kuningas nousi. Messu oli päättynyt. Pylväskäytävässä tuli koko hoviväki onnittelemaan nuorta paria.

Kappelista palatessa herra de Suffren talutti sisarenpoikansa puolisoa kädestä ja lupasi hänelle Olivierin nimessä kaikkea sitä onnea, mitä hän ansaitsi. Andrée kiitti, pysyen edelleen vakavana, ja pyysi vain saattamaan itseään heti kuninkaan luo saadakseen tätä kiittää, sillä hän tunsi itsensä hyvin hervottomaksi, ja samalla hänen kasvoihinsa ilmestyikin pelottava kalpeus.

Charny näki hänet kaukaa eikä uskaltanut lähestyä. Komentaja astui suuren salongin poikki ja vei Andréen kuninkaan luo, joka suuteli häntä otsalle ja sanoi:

— Rouva kreivitär, menkää kuningattaren huoneeseen; hänen majesteettinsa tahtoo teille antaa häälahjan.

Lausuttuaan nämä omasta mielestään perin armolliset sanat hän poistui kaiken hoviväen seuraamana, jättäen Andréen nojaamaan veljensä käsivarteen järkytettynä, epätoivoisena.

— Voi, tämä on liikaa, aivan liikaa, Filip! — mutisi Andrée. Luulin kuitenkin jo kärsineeni kylliksi!

— Rohkeutta! — kuiskasi Filip. — Vielä tämä koetus, siskoseni.

— Ei, ei, — vastasi Andrée, — minä en enää jaksa. Naisen voimat eivät ole rajattomia; kenties teen, mitä vaaditaan, mutta ota huomioon, että jos hän puhuttelee minua, toivottaa minulle onnea, vie se minulta hengen.

— Jos täytyy, niin kuolet, rakas sisar, — sanoi nuori mies, — ja silloin olet minua onnellisempi, sillä minä tahtoisin jo olla kuollut.

Hän lausui nämä sanat niin kolkolla ja tuskallisella äänellä, että Andrée kiiti kuin tutkaimen pistämänä kuningattaren huoneeseen. Olivier näki hänen menevän ohitseen ja painautui niin likelle seinää kuin suinkin, jottei hipaisisi hänen hamettaankaan, jääden nyt salonkiin kahden kesken Filipin kanssa, pää kumarassa kuin lankonsakin, odottamaan kuningattaren ja Andréen välisen keskustelun päättymistä.

Andrée tapasi Marie-Antoinetten tämän suuressa työhuoneessa. Vaikka oli kesäkuu, oli kuningatar käskenyt tekemään tulta, istuen nyt nojatuolissaan pää taaksepäin nojautuen, silmät ummessa ja kädet ristissä kuin kuolleella. Hän värisi vilusta. Rouva de Misery, joka oli saattanut Andréeta ovesta sisälle, veti oviverhot kiinni ja poistui.

Mielenliikutuksesta, suuttumuksesta ja myös heikkoudesta vavisten seisoi Andrée painunein katsein odottamassa edes yhtä sanaa, joka koskisi sydämeen. Hän odotti kuningattaren ääntä, niinkuin kuolemaan tuomittu vartoo kirvestä, jonka on määrä katkaista hänen elämänsä. Jos Marie-Antoinette olisi tällä hetkellä avannut suunsa, olisi Andrée jo ennestään nääntyneenä varmaankin menehtynyt, ennenkuin olisi ymmärtänyt tai vastannut. Kaksi minuuttia, kokonainen iäisyys tätä hirveätä kärsimystä, ennenkuin kuningatar liikahti.

Viimein hän nousi ponnistaen molemmin käsin nojatuolin reunoja vasten ja otti pöydältä erään paperin, joka pari kertaa putosi hänen vapisevista hyppysistään. Sitten hän astui kuin varjo, josta ei muuta kuulunut kuin hameen kahinaa, käsi ojennettuna Andréeta kohti ja antoi tälle paperin lausumatta sanaakaan. Näiden kahden sydämen kesken ei sanoja kaivattu; kuningattaren ei tarvinnut mitään huomauttaa Andréelle, eikä tämä voinut hetkistäkään epäillä kuningattaren ylevämielisyyttä. Ken tahansa muu olisi luullut Marie-Antoinetten tarjoavan hänelle runsaita myötäjäisiä, jotakin omistusoikeuden todistusta tai hoviviran valtakirjaa.

Andrée aavisti paperissa olevan jotakin muuta. Hän otti sen käteensä ja liikahtamatta paikaltaan alkoi sitä lukea. Marie-Antoinetten käsi vaipui jälleen, ja hänen katseensa kohosi hitaasti Andréeta kohti.

'Andrée — oli kuningatar kirjoittanut, — te olette minut pelastanut. Teitä minun on kiittäminen maineestani; elämäni on teidän vallassanne. Tämän kunnian kautta, joka kävi teille niin kalliiksi, vannon teille tästedes olevan oikeuden kutsua minua sisareksenne. Koettakaa ja saatte nähdä, etten punastu. Jätän tämän paperin teidän haltuunne; se on kiitollisuuteni pantti ja häälahjanne minulta. Teidän sydämenne, jaloin kaikista sydämistä, osaa pitää arvossa tarjoamani lahjaa.

Marie Antoinette

Lothringin ja Itävallan arkkiherttuatar.'

Nyt katseli Andrée vuorostaan kuningatarta, joka kyyneleet silmissä, pää painuneena, odotti vastausta. Andrée astui hitaasti uunin luo, laski kuningattaren kirjeen vielä hehkuville hiilille, kumarsi syvään ja sanaakaan sanomatta poistui huoneesta. Marie-Antoinette astahti askeleen pidättääkseen häntä tai seuratakseen, mutta heltymätön kreivitär jätti oven auki ja meni jälleen tapaamaan veljeään, joka oli viereisessä salongissa.

Filip kutsui luokseen Charnyn, tarttui hänen käteensä ja liitti sen Andréen käteen; sillä välin seisoi kuningatar kynnyksellä oviverhon takana, jota kädellään raotti, ja katseli tätä tuskallista kohtausta. Charny astui poispäin kuin kuoleman sulho, jonka hänen kalmankalpea morsiamensa vei mukanaan; ja mennessään hän katsahti taaksensa Marie-Antoinetten jäykistyneeseen hahmoon, joka näki hänen askel askeleelta ainiaaksi katoavan. Ainakin hän niin luuli.

Linnan portilla odottivat kahdet matkavaunut Andrée nousi toisiin, ja Charny aikoi häntä seurata.

— Monsieur, — sanoi vastavihitty kreivitär, — tehän luullakseni matkustatte Picardiehin?

— Aivan niin, madame, — vastasi Charny.

— Ja minä lähden sinne, missä äitini kuoli, herra kreivi. Hyvästi!

Charny kumarsi vastaamatta. Hevoset lähtivät kiidättämään Andréeta yksin.

— Jäittekö tänne ilmoittamaan, että olette vihamieheni? — kysyi silloin Olivier Filipiltä.

— En, herra kreivi, — vastasi Filip. — Vihamieheni ette ole, koska olette lankoni.

Olivier ojensi hänelle kätensä, nousi toisiin vaunuihin ja lähti. Filip väänteli yksin jäätyään hetken aikaa käsiään mieli epätoivosta tuskaisena ja sanoi melkein tukehtuneella äänellä:

— Hyvä Jumala, säästätkö niitä varten, jotka maan päällä täyttävät velvollisuutensa, edes jotakin iloa taivaassa? Iloa! — toisti hän kolkosti ja katsahti vielä kerran linnaan päin. — Ilostako minä puhuisin?… Mitä varten?… Ainoastaan ne toivokoot toista elämää, jotka tuolla ylhäällä saavat yhtyä rakastamiinsa sydämiin. Mutta minua ei täällä ole kukaan rakastanut; minulla ei ole sitäkään nautintoa kuin heillä, että voisin kaivata kuolemaa.

Sitten hän suuntasi taivasta kohti katseen, jossa ei ollut katkeruutta, vaan lempeätä nuhdetta kristityltä, kun usko alkaa horjua, ja Andréen ja Charnyn tavoin hänkin katosi sen myrskyn viimeiseen tuulispäähän, joka oli järkyttänyt valtaistuinta murskaten niin monelta kunnian ja rakkauden.

* * * * *

"Kuningattaren kaulanauhassa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Bastiljin valloitus", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten romaanien" VI n:ona.