Lääkärin muistelmia: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista

LÄÄKÄRIN MUISTELMIA

Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut Joel Lehtonen

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit I.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917.

SISÄLLYS:

Alkulause. Johdanto. 1. Ukkosvuori. 2. "Se, joka on." 3. L.P.D. 1. Rajuilma. 2. Althotas. 3. Lorenza Feliciani. 4. Gilbert. 5. Taverneyn parooni. 6. Andrée de Taverney. 7. Heureka. 8. Vetovoima. 9. Kaukonäkemys. 10. Nicole Legay. 11. Kamarineitsyt ja hänen emäntänsä. 12. Päivän tullen. 13. Filip de Taverney. 14. Marie-Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar. 15. Taikatemppu. 16. Taverneyn parooni luulee näkevänsä pienen onnenpilkahduksen. 17. Nicolen viisikolmatta louisdoria. 18. Jäähyväiset Taverneylle. 19. Gilbertin kultaraha. 20. Gilbert lakkaa suremasta kultarahaansa. 21. Tutustutaan uuteen henkilöön. 22. Varakreivi Jean. 23. Kreivitär Dubarryn pukeutumis-vastaanotto. 24. Kuningas Ludvig XV. 25. Kellosali. 26. Kuningas Pétaudin hovi. 27. Ranskan Madame Louise. 28. Riepu, Rääsy ja Varis. 29. Kreivitär de Béarn. 30. Le Vice. 31. Zamoren virkavaltuus. 32. Kuningas on ikävissään. 33. Kuningas huvittelee. 34. Voltaire ja Rousseau. 35. Kummitäti ja ristitytär. 36. Marski Richelieun viides salaliitto. 37. Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja. 38. Esittely-juhlallisuudet. 39. Compiègne. 40. Suojelijatar ja suojatti. 41. Lääkäri vasten tahtoaan. Viiteselitykset.

ALKULAUSE.

Alexandre Dumas syntyi heinäkuun 24. p:nä 1802 pienoisessa keskiranskalaisessa Villers-Cotteretsin kaupungissa, jonka hän usein esittää romaaniensa sivutapausten näyttämönä. Isä oli ylevämielinen vallankumousarmeijan kenraali, tunnettu tavattomista ruumiillisista voimistaan. Tämän äiti oli neekeritär San-Domingon saarella, missä muuan ranskalainen aatelismies oli hänen kanssaan vakinaisessa rakkaussuhteessa. Alexandre peri noilta kahdelta taholta harvinaisen kimmoisen elämäntarmon ja väkevän aistillisen luonnon, joiden tuloksena hänen maallinen vaelluksensa oli haudan partaalle asti yhtenäistä hummausta ja nautiskelua, kirjavia seikkailuja, alituista vaihtelua varallisuudesta velkojien hätistelyyn, samalla kun hän näissä näköjään ehkäisevissä olosuhteissa suoritti suuremman määrän henkistä työtä kuin ainoaltakaan maailman kirjailijalta on jäänyt "vaskea pysyväisemmäksi muistopatsaaksi". Hän kuoli synkän sodan aikana eräässä kauppalassa lähellä Dieppeä jouluk. 5. p:nä 1870, samana päivänä, kun saksalaisten valloitusretki ulottui sinne saakka.

Alexandre Dumas on kirjallisuudenhistoriassa niitä uudistusmiehiä, jotka Ranskassa ryhtyivät omiin kansallisiin oloihin sovelluttamaan aikaisemmin herännyttä englantilaista ja saksalaista romantiikkaa, sitte kun vallankumous ja sitä seuranneet Napoleonin sodat olivat tuottaneet tuntuvia valtiollisia ja yhteiskunnallisia muutoksia, jotka suuresti vaikuttivat koko sivistyselämään. Uuden suunnan huomattavimpia saavutuksia oli historiallinen, tosiperäinen, kuvattavan ajan oloja ja tapoja sekä sen henkilöitä yksilöllisesti esittävä romaani, varsinaisena esikuvanaan skotlantilainen mestari Walter Scott. Dumas esim. alotti lukuisilla näytelmillä, mutta vain hänen novellinsa ja romaaninsa ovat säilyttäneet elävyytensä, — parhaiten se valtava romaanisarja, jossa hän ajanjaksottain kuvailee oman maansa historiaa.

Dumas oli romanttisen virtauksen varsinainen kansantajuistuttaja. Hän kirjoitti nimenomaan suurta yleisöä varten, siinä useinkin pakosta uhraten taiteellisia näkökohtia, joiden käyttelyyn hänellä kyllä oli kykyä. Tuolla päätehtävänsä alalla hän menestyi niin erinomaisesti, että hän yhäti on kotimaansa enimmin suosittu romaanikirjailija, ja vakinaisen aseman hän on saavuttanut niissäkin maissa, joissa aito gallialainen kepeys ei ole antamassa täyttä oivallusta hänen ansioilleen.

Pääasiallisesti työskenteli Dumas johdellen jonkunlaista esikuntaa, joka keräsi hänelle ainehistoa historiallisista erikoistutkielmista, muistelmateoksista, kirjekokoelmista, kaikenlaisista arkistopapereista; hänen ohjeittensa mukaan nämä apurit suuressa määrin kirjoittelivat kokonaisia taipaleitakin, joita mestari sitten yhdisteli ja muovaili kokonaisuudeksi. Kiireisinä aikoina tällaiseen yhteistyöhön jäi hataruutta, mutta enimmäkseen nuo teokset kuitenkin ovat kiinteitä rakenteeltaan, täydellisesti Dumas'ta itseänsä, sellaisena kuin hän esiintyy niissä tuotteissa, jotka tiedetään kokonaan hänen omaksi käsialakseen. Niissä on siis tapahtunut perinpohjainen muokkaus ja sulattelu, ja kun lisäksi ottaa lukuun, että kaikki johtava suunnittelu on Dumas'n aivoista lähtöisin, täytyy tosiaan hämmästellä sitä saavutusta, minkä hän jätti jälkeensä yksistään historiallisenkin romaanin alalla: noin kahdentoista vuoden kuluessa hän julkaisi puolisataa sellaistakin historiallista romaania, joilla on pysyväinen arvo, heikommista tuotteista ja monenlaisesta muusta kirjallisesta työskentelystä puhumattakaan. Ja monetkin noista romaaneista ovat ihan jättiläisiä kirjamaailmassa, sen kokoisia kuin "Bragelonnen varakreivi", joka suomennettuna täyttää 2300 tiheään painettua sivua! Käännöksinä niitä onkin jaettu useiksi erinimisiksi niteiksi.

Nämä historialliset romaanit muodostavat enimmäkseen ryhmiä eli sikermiä, joissa eri teokset liittyvät toisiinsa osittain samoin henkilöin. Tuollaisista ryhmistä ovat vasta n.s. muskettisoturi-romaanit ilmestyneet kokonaisuudessaan suomeksi; muista on joitakuita typisteltyjä osia käännetty ruotsinnosten mukaan. Suomessa on näinä vuosina saatu laajojen kansankerrosten lukuhalua suuresti herätellyksi huokeahintaisten kaunokirjallisten sarjain avulla, ja tämän johdosta on voitu ryhtyä sellaisten laajojenkin teoksien julkaisemiseen, jotka edellyttävät hyvin suurta painosmäärää, ennen kuin hinta on asetettavissa niin alhaiseksi, että ne eivät jää vain varakkaampien kotien saataviin, joista useimmat kykenevät niihin tutustumaan vieraallakin kielellä. Tällöin on havaittu, että Dumas aivan erityisesti miellyttää meidänkin suurta yleisöämme; kahden laajan muskettisoturi-romaanin kustantaja on tämän johdosta ryhtynyt suurisuuntaisimpaan hankkeeseen, mitä maamme kirjallisessa elämässä vielä on yritetty: Dumas'n kaikkien ensiluokkaisten historiallisten romaanien julkaisemiseen täydellisenä valikoimana, pätevien kielenkäyttäjien lyhentämättöminä suomennoksina.

Dumas'n historialliset romaanit ovat saaneet ihailijansa kaikkien maiden jokaisesta yhteiskunta-piiristä. Syvät ajattelijat kuten Leo Tolstoi, etevät esteetikot kuten Andrew Lang, lausuvat niistä kiitollisen tunnustuksensa niinkuin nekin, jotka eivät ole opin teillä käyneitä. Niiden ansioita on ylimalkainen historiallinen luotettavuus ja yksityispiirteinen tarkkuus, joka menneisyyden kellastuneilta lehdiltä etsii esille suoranaisia keskustelujakin sananmukaisesti jäljennettyinä, samalla kun ajanhenki ja tapahtuma-ympäristö ovat erittäin sattuvasti ilmaistuja. Niiden mukana tuntee elävänsä, niissä esiintyvät henkilöt kuvastuvat lukijan silmien eteen kuin verrattomasta maalauksesta, ja Dumas'n käsittelyssä vaikeimminkin tulkittavat luonteet saavat sellaisen valaistuksen, että hyvät ja huonot ovat ennen kaikkea todella ihmisiä, yhtä lihaa ja luuta meidän kanssamme, aina sekä myötätuntoa että arvostelua ansainneita. Erittäin valaisevia esimerkkejä ovat tässä kohden Josef Balsamo ja Gilbert — kaksi vallankumous-romaanien päähenkilöistä — silmänkääntäjä ja itsensä palvelija, jotka Dumas puolueettomasti esittää sellaisessa hyvien ja heikkojen puolten ristiriidassa kuin ihmissielu yleensä elää, vaikkakin tämä seikka tavallisesti tulee liian vaillinaisesti saaduksi ilmi kirjallisuudessa.

Lisäksi on Dumas'lla aina harrastus hyvään. Hänen työnsä taso on ylevä, hän ei milloinkaan kirjoita kiihdyttääkseen haluja tai tyydyttääkseen viallista uteliaisuutta, joskin hänen täytyy ajanhengen selvittelyssä kajota hölliin siveellisiin käsityksiin ja niiden ilmenemismuotoihin. Hänellä on terve elämänkatsomus, hänen omat inhimilliset heikkoutensa eivät esiinny hänen käsialassaan, vaan tässä on hyvä tahto vallinnut. Ja kaikkea hänen työtänsä kannattelee hyväntuulinen leikkisyys, joka alinomaa kirkastaa lukijan mieltä.

* * * * *

On arvattavissa, että Alexandre Dumas'n historiallisten romaanien suomennuttaminen mallikelpoisessa, mutta huokeahintaisessa asussa saa osakseen suurta kannatusta yleisömme taholta. Olisi voinut ajatella nämä teokset julkaistaviksi aikajärjestyksessä, historian tapausten kehityskulun mukaan. Mutta aivan yhtäjaksoista kaunokirjallista katsausta Ranskan historiaan ne eivät sitenkään muodostaisi, eikä tekijä ole niitä siten järjestänyt. Nykyisen yhteiskunnallisen talouselämän aikana on näyttäytynyt otollisemmaksi alottaa tämä sarja n.s. vallankumous-romaaneilla, Dumas'n kaikkein laajimmalla yhteenkuuluvalla teossikermällä; hanke on perustettava ennakkotilausten varaan, ja näin monta nidosta käsittävä tilausliike voi nyt menestyä paremmin kuin muulloin — kenties se voitaisiin katsoa mahdolliseksikaan vain nykyisissä olosuhteissa.

Nämä vallankumous-romaanit, joiden ensimäinen ei ole missään yhteydessä Dumas'n muiden tuotteiden kanssa, käsittelevät yhdeksi kokonaisuudeksi liittyvänä jättiläismoisena kuvaussarjana vanhan ylimysvallan sortumista Ranskassa ja kansanvallan nousua ensimäisessä hillittömässä kuohunnassaan. Sen pääteos on kirjoitettu toisena vallankumous-aikana, Dumas'n miehuus-iän keskikohdassa, v. 1848, jolloin Euroopan kansat jälleen horjuttelivat kuninkaitten ja keisarien valtaistuimia. Mutta kaikesta huolimatta ne ovat tasapuolisen taiteilijan työtä. Tekijä esittää katsantokantain ja aatevirtausten ristiriidan sellaisena kuin se myllerteli; kaikki maltilliset lukijat saavat häiriintymättömän kuvan tuosta ylen merkillisestä aikakaudesta, jonka vaikutukset ulottuivat maapallon jokaiseen kolkkaan uuden kehitysjakson pontimina.

Tämä suurenmoisen kiehtova teosryhmä antaa mitä parhaan historiallisen kurssin lukijoilleen ja tuottaa harvinaista nautintoa jännittävillä ja voimakkailla kuvauksillaan. Merkillisen valtavana romaanikokoelmana se ei ainoastaan perustu huolellisesti seulottuihin historiallisiin lähteisiin, kuten Funck-Brentano on todistanut laajalla tutkielmallaan kuningattaren kaulanauhan kohtalokkaasta häväistysjutusta, vaan on myös saanut elävöittäviä vaikutuksia mukana olleiden suullisista kertomuksista, joita vielä Dumas sai kuulla. Se on todellakin vakuuttava ja opettava esitys mitä kirjavimmasta inhimillisestä tuoksinasta, — aatteista, toiminnasta, tapahtumapaikoista ja toimivien henkilöiden peräti monimuotoisesta kulkueesta, jossa lukuisat kuuluisat nimet ensi kertaa esiintyvät lukijalle oikeina tunnettavina ihmisinä. Samantapaisesti suunniteltuihin muihin maailmankirjallisuuden romaanisikermiin verraten se on ehdottomasti etusijalla ja soveltuu kunniakkaasti alottamaan tämän suomennossarjan.

Alkujaan näkyy Dumas ajatelleen vallankumous-kuvauksilleen yhteiseksi nimeksi Mémoirs d'un médecin (Lääkärin muistelmia); tällä otsikolla varustettuna ilmestyi ensimäinen näistä romaaneista, mutta myöhemmin ei tekijä sitä enää käyttänyt. Koko sikermä käsittää ranskaksi Calmann-Lévyn kustantamassa koottujen teosten painoksessa 17 nidettä, joita on 2—6 kerrallaan yhdistetty teoksiksi nimeltä Joseph Balsamo, Le Collier de la Reine, Ange Pitou, La Comtesse de Charny ja Le Chevalier de Maison-Rouge. Nämä täten jaetut nideryhmät eivät yleensä kuitenkaan muodostu erillisiksi jaksoiksi, vaan liittyvät toisiinsa yhtä kiinteästi kuin niteetkin, parilla poikkeuksella. Tästä syystä on muualla havaittu käännöksien julkaisemisessa käytännöllisemmäksi muodostaa useampia romaaneja muutamilla alkuperäisten nimitysten mukaan sovelletuilla uusilla nimilehdillä, jotta vältettäisiin alituiset nidenumerot kirjojen käsittelyssä. Siten nyt suomennoksessakin esim. on "Lääkärin muistelmia" ensimäisen taipaleen nimenä yksinään ja "Josef Balsamo" on yksinään edustamassa toista taivalta. Erinimisiä ranskalaisia nideryhmiä ei tässä kuitenkaan ole yhdistetty, niin että alkuperäinenkin jako on täkäli säilynyt.

Muutamiin vallankumous-romaaneihin tulee oma selvittävä esipuheensa tekijältä tai kustantajalta, jotta koko jakso käy tarpeellisissa kohdissaan tunnetuksi niillekin, jotka alottavat lukemisensa vasta jostakusta myöhäisemmästä romaanista. Samaten varustetaan sittemmin ilmestyviä muita Dumas'n historiallisia romaaneja lyhyillä johdannoilla, niin että meidän ei tarvitse tällä kertaa käyttää pitempää alkulausetta jättiläiskirjailijan valittujen teosten käännöskokoelman lähettämiseksi suomalaisen suuren yleisön koteihin, ensimäisellä niteellään edustettuna.

V. H.-A.

JOHDANTO.

1.

Ukkosvuori.

Rheinin vasemmalla rannalla, jonkun peninkulman päässä keisarillisesta Wormsin kaupungista, lähellä pienen Selz-joen lähteitä, alkaa suuri vuorijono ensimäisine kukkuloineen. Näiden terävät huiput näyttävät pakenevan pohjoista kohti niinkuin peljästynyt puhvelilauma, joka häipyy sumuun.

Kukkulat, jotka jo alarinteiltään vallitsevat melkein autiota maisemaa, ovat ikäänkuin juhlasaattona kaikkein korkeimmalle niistä. Niillä on kaikilla kuvaava nimi, joka ilmaisee niiden muotoa tai on muisto jostakin tarusta. Yksi on Kuninkaanistuin, toinen Metsäruusukivi, kolmas Haukkakallio, neljäs Käärmeenharja.

Korkein niistä kaikista, jonka huippu hipoo taivaslakea ja jonka graniittista otsaa rauniot kruunaavat, on nimeltään Ukkosvuori.

Kun ilta tummentaa tammien varjot, kun auringon viimeiset säteet riutuessaan kultaavat tuon jättiläisten ryhmän korkeita huippuja, silloin voisi sanoa, että hiljaisuus laskeutuu vähitellen alas taivaasta maahan noita suuremmoisia portaita pitkin. Voisi sanoa, että näkymätön ja mahtava käsi liestyttelee niiden kupeesta ja levittää yli melusta ja päivän työstä uupuneen maailman tuon sinertävän, pitkän harson, jonka pohjalla tähdet kimmeltävät. Silloin kaikki siirtyy huomaamatta valvonnasta uneen. Kaikki nukahtaa maan päällä ja ilmoissa.

Yksinään tässä hiljaisuudessa jatkaa pieni joki, josta olemme jo puhuneet — Selzbach, kuten sitä seudulla nimitetään, — salaperäistä kulkuaan rantainsa kuusien varjossa. Ja vaikkei päivä eikä yö voi sitä pysäyttää, sillä sen täytyy matkata ja laskea Rheiniin, joka on sen ikuisuus, on hiekka sen uomassa niin tasaista, kaislat sen rannoilla niin taipuvaisia, paadet sen tiellä niin sammaleen ja kivirikon pehmittämät, ettei ainoakaan loiskahtava laine ilmaise sen kulkua Morsheimistä Freiwenheimiin saakka, lähtökohdasta laskupaikkaan.

Vähän matkaa sen lähteen yläpuolella, Albisheimin ja Kirchheim-Polandin välillä, johtaa kiemurteleva tie Danenfelsiin. Se on murrettu kallioon ja kulkee kahden jyrkän vuorenseinän välissä, ja siinä näkyy syvät kärrynjäljet. Danenfelsin toisella puolella muuttuu tie poluksi; sitten polkukin vuorostaan kapenee, tasoittuu nurmeksi ja katoaa, ja silmä etsii nyt turhaan uraa Ukkosvuoren valtavalla rinteellä. Tämän vuoren salaperäinen kärki, johon taivaan tuli on niin monta kertaa iskenyt, mistä seikasta se on saanut nimensäkin, kätkeytyy vihreään metsävyöhön ikäänkuin läpitunkemattoman muurin taakse.

Niinpä saattaa matkustaja, kun hän kerran on saapunut noiden muinaisia Dodonan tammia muistuttavain tuuheiden puiden varjoon, jatkaa kulkuaan näkymättä edes keskipäivälläkään tasangolle. Ja vaikka hänen hevosellaan olisi runsaammin kulkusia kuin espanjalaisella muuliaasilla, ei niiden helinää kuuluisi. Vaikka se olisi verhottu sametilla ja kullalla kuin keisarin hevonen, ei ainoakaan kullan tai purppuran kimmallus voisi tunkeutua lehvistön lävitse. Siinä määrin tukehuttaa metsän tiheys kaikki äänet, siinä määrin sen tummuus hälventää kaikki värit.

Nykyään ovat korkeimmat vuoret muuttuneet pelkästään tähtitorneiksi, ja runollisesti kaikkein hirvittävimmät tarut saavat matkustajan huulet ainoastaan epäilevästi hymyilemään. Mutta siitä huolimatta synnyttää vielä tänäkin päivänä tuo jylhä paikka sellaista pelkoa ja kunnioitusta, että ainoastaan jotkut yksinäiset vaatimattoman näköiset talot ovat uskaltaneet lähestyä sopivan välimatkan päähän tätä vuorten taikapiiriä: Ne ovat likeisten kyläin eristyneitä etuvartioita, ja ne yksinään todistavat tällä seudulla, että ihminenkin on olemassa.

Noiden hajallaan korvessa pilkottavain majain asukkaat ovat mylläreitä, jotka jauhattavat iloisesti hyppelevällä joella jyvänsä ja vievät sitten jauhonsa Rockenhauseniin ja Alzeyhin. Siellä paimenet, ajaessaan laumojansa vuoristoon laitumelle, samoin kuin heidän koiransakin, säikähtävät usein jysähdystä, jonka joku satavuotinen petäjä saa aikaan, kun se kaatuu vanhuuttaan metsän tuntemattomassa sisustassa.

Sillä tämän seudun muistot ovat synkkiä, kuten jo huomautimme, ja polku, joka katoaa Danenfelsin toisella puolella vuoriston kanervikkoihin, ei ole aina opastanut kunniallisia kristittyjä heidän sielunsa autuuteen, — väittävät pelottomimmatkin.

* * * * *

Oli toukokuun 6. päivä vuonna 1770, se hetki vuorokaudesta, jolloin suuren joen kalvo kimmeltää valkeata heijastetta, vivahdellen sateenkaaren väreissä ja ruusunpunaisena. Se oli siis hetki, jolloin auringon kiekko vaipuu koko Rheingaussa Strassburgin tuomiokirkon tornin taakse, haljeten sen leikkauksesta kahteen liekehtivään puoliskoon. Tällöin ilmestyi Danenfelsin kylän yläpuolelle mies, joka oli tullut Mainzista ja kulkenut Alzeyn ja Kircheim-Polandin kautta. Hän seurasi polkua niin kauan kuin sitä eroitti. Sitten, kun viimeinenkin tien ura oli kadonnut, laskeutui hän hevosensa seljästä, otti sitä suitsista ja sitoi sen aprikoimatta tuon peljättävän metsän ensimäiseen kuuseen.

Hevonen hirnui levottomana, ja metsän tuntui valtaavan väristys, kun moinen harvinainen ääni siellä kuului.

— Hyvä, hyvä! — mutisi matkalainen; — rauhoitu uljas Djerid. Nyt olemme samonneet kuusi peninkulmaa, ja ainakin sinä olet päässyt matkamme päähän.

Ja matkalainen koetti katseellaan lävistää metsän sakeutta; mutta varjot olivat jo niin tummat, että saattoi nähdä enää ainoastaan mustia hahmoja, jotka eroittuivat jyrkästi muista vieläkin mustemmista.

Kun matkalainen oli jättänyt tämän hyödyttömän yrityksen, kääntyi hän jälleen hevoseensa päin, jonka arabialainen nimi ilmaisi samalla kertaa sen syntyperää ja nopeutta. Hän otti ratsun kuonon käsiinsä ja lähensi suunsa sen huuruavain sieramien eteen ja sanoi:

— Hyvästi, oiva ratsuni; ellen näe sinua enää, jää hyvästi!

Ja nämä sanat lausuttuaan vilkaisi hän ympärilleen ikäänkuin olisi peljännyt tai toivonut jonkun kuulleen hänen sanansa.

Hevonen pudisti silkinhienoa harjaansa, kuopaisi maata kaviollaan ja päästi sellaisen hirnahduksen kuin sen varmaankin oli tapana erämaassa jalopeuran lähestyessä.

Matkalainen nyökytteli vaan päätänsä ja hymyili ikäänkuin sanoakseen:

"Sinä et erehdy, Djerid, täällä on kyllä vaara tarjolla."

Mutta luultavasti oli tuntematon seikkailija päättänyt olla taistelematta sitä vaaraa vastaan, sillä hän veti nyt satulakoteloista kaksi kaunista pistoolia, joiden piiput olivat silatut ja perät kullatut, työnsi rassilla niistä pois etupanokset ja kuulat ja viimein karisti ruudin ruohikkoon.

Tämän tehtyänsä hän pisti pistoolit takaisin koteloihin.

Eikä vielä sillä hyvä.

Matkalaisella oli vyössä teräskahvainen miekka. Hän aukaisi hankkiluksen, kietoi sen miekan ympäri, pisti aseen hihnoineen satulan alle ja kiinnitti ne sinne jalustinremmillä sillä tavoin, että miekan kärki oli hevosen nivusten ja kahva lavan tasalla.

Kun nämä omituiset valmistukset oli suoritettu, pudisti matkalainen tomun jalkineistaan, riisui kädestään hansikkaat ja kaiveli taskujaan. Sieltä hän löysi pienet sakset ja kynäveitsen, jossa oli kilpikonnan luusta tehty varsi. Ne heitti hän kummankin taakseen olkansa yli, katsomatta edes, minne ne putosivat. Tämän tehtyänsä siveli matkalainen vielä viimeisen kerran Djeridin lautasia ja veti sitten keuhkoihinsa ilmaa aivan kuin haluten saada rintansa kaikkein laajimmilleen. Sitten katseli hän jonkinlaista polkua, mutta turhaan, ja kun ei sitä nähnyt, läksi hän tunkeutumaan metsään umpimähkään.

Nyt on mielestämme aika antaa lukijoillemme tarkka kuvaus matkalaisesta, jonka olemme heille vasta ylimalkaisesti näyttäneet. Hän joutuu nimittäin esittämään sangen tärkeätä osaa kertomuksemme kulussa.

Mies, joka oli nyt hevosensa seljästä laskeutuen niin rohkeasti lähtenyt metsän helmaan, näytti olevan noin kolmenkymmenen tai kahdenneljättä vuoden ikäinen. Hän oli tavallista kookkaampi, mutta niin ihmeteltävän sopusuhtainen, että hänen joustavissa ja jänterikkäissä jäsenissään arvasi olevan paitsi voimaa myöskin notkeutta.

Hänen pukunaan oli eräänlainen musta, sametista tehty matkatakki, jonka napinreiät olivat kullalla reunustetut. Kirjattujen liivien liepukat pistivät esiin matkatakin alimmaisten nappien alta, ja ihonmukaiset nahkahousut sallivat hänen säärtensä näkyä niin selvästi, että olisi saattanut tunnustaa niiden kelpaavan malliksi kuvanveistäjälle, ja pohkeiden hienon muodon aavisti jo läpi saappaidenkin, jotka olivat tehdyt kiiltonahasta.

Hänen kasvojensa piirteissä, jotka olivat eloisat kuin etelämaisten rotujen edustavimmalla yksilöllä, yhdistyi omituisella tavalla voima ja älykkyys. Hänen katseensa, jossa kaikki tunteet saattoivat vaihdella, näytti tunkeutuvan aivan ihmisen sisään, milloin se johonkuhun henkilöön pysähtyi ikäänkuin valaistakseen hänen sieluaan sen salatuimpiin sopukoihin saakka kahdella silmistä lähtevällä säteellä. Heti ensi näkemältä huomasi, että hänen ruskeita poskiaan oli paahtanut tulisempi aurinko kuin meidän. Ja kun hänen suuri, mutta kauniisti piirtyvä suunsa aukeni, näkyi parvi kauniita hampaita, jotka ihon tumma väri teki vieläkin valkeammilta hohtaviksi. Jalkaterä oli pitkä, mutta kapea. Käsi oli pieni, mutta jäntevä.

Tuskin oli mies, jonka kuvan olemme tässä piirtäneet, kulkenut mustien kuusten keskellä kymmenkunnan askelta, kun hän kuuli kiivasta kavioiden töminää sieltä päin, jonne oli jättänyt ratsunsa. Hänen ensimäinen liikkeensä oli — sen huomasi selvästi — käännähtää palatakseen sille paikalle, mistä oli tullut. Mutta hän malttoi mielensä. Kuitenkaan ei hän jaksanut hillitä haluaan nähdä, miten Djeridin oli käynyt. Hän nousi siis varpailleen ja katseli taaksepäin metsän aukeamasta. Näkymätön käsi oli jo päästänyt Djeridin irti puusta, ja ratsu oli kadonnut.

Tuntemattoman otsa meni hiukan ryppyyn, ja hymyä muistuttava ilme värähytti hänen kiinteitä ja kauniita poskiaan ja hienopiirtoisia suupieliään.

Sitten jatkoi hän matkaansa metsän keskustaa kohti.

Vielä muutaman askeleen opasti hänen kulkuaan heikko ilmojen valo, joka kuulsi puitten välitse. Mutta pian jätti hänet tämäkin himmeä kajastus pulaan, ja hän oli nyt keskellä niin mustaa pimeyttä, että hän pysähtyi, sillä hän ei enää nähnyt minne astua, ja luultavasti hän pelkäsi eksyvänsä.

— Hyvin pääsin minä Danenfelsiin saakka, — virkkoi hän ääneen, — sillä Mainzista Danenfelsiin on tie. Yhtä hyvin osasin Danenfelsistä Mustallenummelle, sillä Danenfelsistä Mustallenummelle johtaa polku. Mustaltanummelta olen onnellisesti päässyt tänne, vaikka oppaana ei ollut tietä eikä polkua, sillä minähän näin metsän edessäni. Mutta tässä minun täytyy pysähtyä, sillä minä en näe enää yhtään mitään.

Tuskin oli hän lausunut nämä sanat, kielellä, joka oli puoleksi ranskaa, puoleksi sisilialaista murretta, kun yhtäkkiä noin viidenkymmenen askeleen päässä matkustajasta alkoi tuikkia tuli.

— Kiitos, — virkkoi hän; — kunpa tuo valo nyt lähtisi liikkumaan, niin seuraisin sitä.

Heti läksi tuli liikkumaan, häilymättä tai tärisemättä, liukuen eteenpäin tasaisesti, aivan kuin teattereissamme virvatulet, joita koneenkäyttäjä ja näyttämölleasettaja ohjailee.

Matkalainen kulki vielä noin sata askelta. Silloin oli hän tuntevinaan ikäänkuin joku olisi hengähtänyt hänen korvaansa. Hän säpsähti.

— Älä käänny, — sanoi ääni oikealta puolelta, — tai olet kuoleman oma.

— Hyvä, — vastasi kylmäverinen matkalainen silmäänsä räpäyttämättä.

— Älä puhu, — sanoi ääni vasemmalta, — tai olet kuoleman oma.

Matkalainen kumarsi ääneti.

— Mutta jos pelkäät, — virkkoi kolmas ääni, joka tuntui nousevan aivan maan sisästä niinkuin Hamletin isän, — jos pelkäät, lähde takaisin alangolle. Se merkitsee sitä, että sinä luovut aikeestasi, ja silloin sinun annetaan palata sinne, mistä olet tullut.

Matkalainen heilautti vain kättänsä ja jatkoi kulkuaan.

Yö oli niin pimeä ja metsä niin sankka, ettei hän voinut kulkea eteenpäin kuin hapuilemalla, vaikka valo häntä opastikin. Tuli liukui eteenpäin noin tunnin ajan, ja matkalainen seurasi sitä nurisematta ja näyttämättä pelon merkkiäkään.

Äkkiä tuli katosi.

Matkalainen huomasi olevansa metsän toisessa reunassa. Hän kohotti katseensa ylös; taivaan tummasta sinestä kiilui yksinäisiä tähtiä.

Hän jatkoi kulkuaan yhä siihen suuntaan, jonne tuli oli kadonnut. Mutta pian nousi hänen eteensä jokin tumma rauniohahmo, muinaisen linnan jäännökset.

Ja samassa hänen jalkansa töytäsi kivisoraan.

Kohta sitten kietoutui jokin kylmä esine hänen ohimoilleen ja peitti hänen silmänsä. Nyt hän ei nähnyt enää edes pimeätäkään.

Veteen kastettu liinainen kääre kietoi hänen päätänsä. Tämä oli varmaankin sovittu asia, tai ainakin saattoi matkalaisemme sellaista odottaa, sillä hän ei koettanut laisinkaan ottaa sidettä pois. Hän kurotti ainoastaan vaieten kätensä ikäänkuin sokea anoen taluttajaa.

Se pyyntö ymmärrettiin, sillä samassa tarttui kylmä, luinen, kuiva koura matkalaista käteen.

Hän tunsi, että se oli luurangon lihaton käsi; mutta jos siinä luukädessä olisi ollut tunto, olisi se puolestaan huomannut, ettei matkalaisen käsi vavissut.

Sitten huomasi matkalaisemme, että häntä talutettiin nopeasti eteenpäin noin sataisen syltä. Yhtäkkiä jätti opastajan käsi hänen kätensä, side kirposi hänen otsaltaan, ja tuntematon pysähtyi: hän oli saapunut Ukkosvuoren huipulle.

2.

"Se, joka on."

Keskellä metsän aukeamaa, jota ympäröivät vanhuuttaan alastomat koivut, kohosi raunioiksi sortuneen linnan pohjakerros, tuollaisen, joita läänitysherrat aikoinaan ristiretkiltä palattuaan kylvivät Europan täyteen.

Porttiholvit olivat kaunistetut taidokkaasti veistetyillä koristeilla, mutta näiden syvennyksistä törrötti nyt kuvapatsaitten asemasta, jotka olivat särkyneet ja pudonneet muurin juurelle, kanervamättäitä ja metsän kukkia. Tummina ja terävinä kuvastuivat niiden suipot kaaret, joiden reunoihin alaspudonneet kivet olivat muodostaneet pykälöitä, himmeää taivasta vasten.

Kun matkalaisemme avasi silmänsä, huomasi hän olevansa pääoven kosteain ja sammaltuneitten portaitten edessä. Ensimäisellä porrasaskelmalla seisoi aave, joka oli nikamaisella kädellään taluttanut häntä siihen paikkaan saakka. Pitkä käärinliina verhosi tuota haamua kiireestä kantaan. Käärinliinan laskoksista hehkuivat tyhjät silmäkolot; hänen lihaton kätensä oli ojennettu raunioiden keskustaa kohti ja näytti osoittavan matkalaiselle siellä olevaa salia hänen kulkunsa päämaalina, oviaukkoa, joka oli niin paljon maan pinnan yläpuolella, ettei sen alapuolella oleviin osiin saattanut nähdä. Mutta itsensä salin särkyneessä kattoholvissa värisi himmeä ja salaperäinen tuli.

Matkalainen nyökäytti myöntävästi päätänsä. Aave nousi verkalleen, askel kerrallaan ääneti ylös portaita ja painui raunioihin. Tuntematon seurasi häntä samanlaisin rauhallisin ja juhlallisin askelin kuin hän oli tännekin saakka kulkenut, nousi portaita ylös askelman kerrallaan kuten haamukin, ja meni sisään.

Hänen takanansa sulkeutui käytävän ovi kumahtaen kuin kaikuva vaskinen muuri.

Haamu oli pysähtynyt ympyriäisen, tyhjän salin ovelle; seinät olivat mustiin verhotut, ja salia valaisi kolme vihertäviä säteitä levittävää lamppua.

Kymmenen askeleen päässä haamusta pysähtyi matkalainenkin.

— Avaa silmäsi, — sanoi haamu.

— Minä näen, — vastasi tuntematon.

Aave vetäisi silloin nopeasti ja ylpein liikkein käärinliinainsa kätköstä kaksiteräisen miekan, löi sillä erääseen pronssiseen pilariin, ja pilari vastasi metallisella kuminalla.

Samassa nousivat permantopaadet kaikkialla ympäri salia ylös ja maasta ilmestyi lukematon lauma samanlaisia haamuja kuin tuo ensimäinenkin, kukin aseestettuna kaksiteräisellä miekalla. He asettuivat portailla varustetulle kohokkeelle, joka kaarsi pitkin pyörösalin seinävieriä ja johon noiden kolmen lampun vihertävä valo erikoisesti lankesi. Siellä seisoivat he kylminä ja hievahtamatta kuin muurin kivet heidän takanaan, ja olivat niinkuin kuvapatsaita jalustoillaan.

Jokainen näistä elävistä kuvapatsaista hohti omituisen valkeana mustaa verhoa vasten, jolla seinät oli peitetty, niinkuin jo olemme maininneet.

Kohokkeen ensimäisen askelman eteen oli sijoitettu seitsemän tuolia. Kuudella niistä istui jo kuusi haamua, jotka näyttivät olevan johtajia. Yksi tuoleista oli tyhjä.

Keskimäinen haamuista nousi nyt ylös.

— Kuinka monta meitä on täällä, veljet? — hän kysyi kääntyen kokoontuneitten puoleen.

— Kolmesataa, — vastasivat kaikki aaveet yhteen suuhun, ja sali pauhasi heidän ääntään, joka sitten murtui ja vaikeni melkein heti seinien mustia verhoja vastaan.

— Kolmesataa, — toisti puheenjohtaja; — niistä kukin edustaa kymmentätuhatta liiton jäsentä. Kolmesataa miekkaa, jotka vastaavat kolmea miljoonaa tikaria.

Sitten hän kääntyi matkustajan puoleen:

— Mitä toivot? — kysyi hän.

— Saada nähdä valon, — vastasi tulokas.

— Polut, jotka johtavat tulen vuorelle, ovat epätasaiset ja kovat. Etkö pelkää astua niitä käymään?

— Minä en pelkää mitään.

— Kun kerran olet astunut askeleen, ei sinun ole lupa enää kääntyä takaisin. Ajattele sitä.

— Minä en pysähdy ennenkuin olen saapunut huipulle.

— Oletko valmis vannomaan valan?

— Lausukaa se, ja minä toistan.

Puheenjohtaja kohotti kätensä ja lausui verkkaisin, juhlallisin äänin seuraavat sanat:

— Ristiinnaulitun Pojan nimessä vanno murtavasi lihalliset siteet, jotka kiinnittävät sinua vielä isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, omaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle sinä olet luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta tai palvelustasi.

Muukalainen toisti varmalla äänellä puheenjohtajan hänelle lausumat sanat, jonka jälkeen viimemainittu siirtyi valan toiseen pykälään ja jatkoi samalla verkkaisella ja juhlallisella äänellä:

— Tästä tuokiosta alkaen olet päästetty valasta, jonka olet vannonut isänmaalle ja laeille. Vanno siis ilmoittavasi uudelle päällikölle, jonka tunnustat, kaikki, mitä olet tehnyt, lukenut tai kuullut, oppinut tai mietiskellyt, ja myöskin koettavasi tutkia ja vakoilla sitä, mitä silmäsi eivät itsestään näe.

Puheenjohtaja vaikeni, ja tuntematon toisti lausutut sanat.

— Saakoon sinulta kunnian ja arvon aqua tofana[1], — jatkoi puheenjohtaja yhä samalla äänellä, — varmana ja tarpeellisena keinona maailman puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lainauksella niistä, jotka koettelevat häväistä totuutta tai riistää sen meidän käsistämme.

Kaiku ei olisi uskollisemmin toistanut näitä sanoja kuin tuntematon sen teki. Puheenjohtaja jatkoi:

— Karta Espanjaa, karta Napolia, karta kaikkea kirottua maata, karta jokaista kiusausta ilmaista mitään siitä, jota olet näkevä tai kuuleva, sillä salama ei iske nopeammin kuin näkymätön ja kaikkialta löytävä tikari, joka sinut silloin kaataa, missä vaan oleksitkin. — Isän, Pojan ja Pyhänhengen nimessä!

Näihin viimeisiin sanoihin sisältyvästä uhkauksesta huolimatta ei tuntemattoman kasvoilla näkynyt minkäänlaista tunteen värähdystä. Hän lausui valan loppupuolen sekä sitä seuraavan lyhyen pyhityslauselman yhtä rauhallisella äänellä kuin alunkin.

— Ja nyt, — jatkoi puheenjohtaja, — kietokaa uuden jäsenen otsalle pyhä side.

Kaksi haamua tuli tuntemattoman luo, ja hän taivutti heidän edessään päänsä alas. Toinen painoi hänen otsalleen purppuranpunaisen nauhan, joka oli täynnä hopeisia kirjaimia, keskellä Loretten pyhän Neitsyen kuva. Toinen jälleen solmisi nauhan päät niskaan.

Sen jälkeen he vetäytyivät paikoilleen jättäen tuntemattoman tulokkaan yksin.

— Mitä toivot? — kysyi puheenjohtaja häneltä.

— Kolmea seikkaa, — vastasi tulokas.

— Mitä seikkoja?

— Rautakättä, tulisen miekan, timanttiset vaakamaljat.

— Miksi toivot itsellesi rautakäden?

— Tukahduttaakseni hirmuvallan.

— Miksi toivot itsellesi tulisen miekan?

— Karkoittaakseni saastan maan päältä.

— Miksi toivot timanttiset vaakamaljat?

— Punnitakseni ihmiskunnan kohtalot.

— Oletko valmis alistumaan kokeisiin?

— Vahva on valmis kaikkeen.

— Kokeet, kokeet! — huusi yhtaikaa monta ääntä.

— Käänny, — lausui puheenjohtaja.

Tuntematon totteli käskyä, ja häntä vastapäätä seisoi mies, joka oli kalman kalpea, kädet ja jalat sidottuina, kapula suussa.

— Mitä näet? — kysyi puheenjohtaja.

— Rikollisen tai rikoksen uhrin.

— Hän on petturi ja on kavaltanut yhdistyksen salaisuuden, vannottuaan saman valan kuin sinäkin äsken.

— Siis hän on rikollinen.

— Niin. Minkä rangaistuksen hän ansaitsee?

— Kuoleman. Kolmesataa haamua toisti:

— Kuoleman!

Samassa raahattiin tuomittu salin perälle, vaikka hän ponnisti hurjuuteen saakka vastaan. Muukalainen näki hänen kamppailevan kaikin voimin ja vääntelehtivän pyövelinsä käsissä; hän kuuli hänen äänensä puuskuvan ja sähisevän suukapulan esteenkin takaa. Tikari välkähti ja heijasti kuin salama lamppujen hohdetta; sitten kuului pehmeä isku ja ruumiin jymähdys, joka putosi raskaasti ja kaameasti permannolle.

— Oikeus on täytetty, — sanoi tuntematon, kääntyen kolkkoa piiriä kohti, joka oli ahnain silmin katsellut tätä näytelmää ruumisliinojensa poimuista.

— Sinä siis hyväksyt täällä tapahtuneen teloituksen? — kysyi puheenjohtaja.

— Kyllä, jos surmattu tosiaan oli rikollinen.

— Ja sinä juot jokaisen miehen kuolinmaljan, joka kavaltaa pyhän yhdistyksen salaisuudet niinkuin hän?

— Juon.

— Olipa juoma mitä tahansa?

— Mitä tahansa.

— Tuokaa malja, — sanoi puheenjohtaja.

Toinen pyöveleistä tuli nyt uuden jäsenen luo ja ojensi hänelle juotavaksi punaista ja haaleaa nestettä ihmisen pääkallossa, jossa oli pronssinen jalka.

Tuntematon otti maljan pyövelin kädestä ja kohotti sen päänsä yläpuolelle:

— Minä juon, — sanoi hän, — jokaisen kuolemaksi, joka kavaltaa pyhän yhdistyksen salaisuudet.

Sitten laski hän maljan huulilleen, tyhjensi sen viimeiseen pisaraan saakka ja antoi sen kylmäverisesti takaisin miehelle, joka oli sen hänelle ojentanut.

Kummastuksen humina kulki pitkin kokoontuneitten piiriä, ja aaveet näyttivät käärinliinoistaan katselevan toisiinsa.

— Hyvä on, — sanoi puheenjohtaja; — tänne pistooli. Eräs haamuista meni puheenjohtajan luo; hänellä oli toisessa kädessä pistooli ja toisessa kuula ja panos ruutia. Ehdokas tuskin viitsi luoda silmäänsäkään sinne päin.

— Sinä lupaat siis totella sokeasti pyhää yhdistystä? — kysyi puheenjohtaja.

— Lupaan.

— Vaikka tuon tottelevaisuuden seuraus kohdistuisi sinuun itseesi?

— Se, joka tänne astuu, ei ole enää itsensä oma, hän on kaikkien.

— Siis sinä tottelet, minkä käskyn sinulle antanenkin?

— Tottelen.

— Heti?

— Niin.

— Arvelematta?

— Arvelematta.

— Ota tämä pistooli ja panosta se.

Tuntematon otti pistoolin, solutti ruudin sen piippuun, tiukkasi tulpalla ruudin, pudotti sitten piippuun kuulan ja painoi sen päälle uuden tulpan; sitten hän varusti aseen sankkiruudilla.

Tämän omituisen paikan kammottavat asukkaat katselivat häntä synkän äänettöminä, eikä hiljaisuudessa kuulunut muuta kuin tuulen huokailua särkyneitten holvikaarten kulmissa.

— Pistooli on panostettu, — virkkoi tuntematon tyynesti.

— Oletko siitä varma? — kysyi puheenjohtaja. Tulokkaan huulet piirtyivät hymyyn; hän veti esiin latasimen ja pudotti sen pistoolin piippuun, josta se jäi kaksi tuumaa koholle.

Puheenjohtaja ilmaisi nyökkäyksellä olevansa varma siitä, että pistooli oli käyttökunnossa.

— Niin, — sanoi hän, — se on varustettu täydellä panoksella.

— Mitä minun on sillä tehtävä? — kysyi tuntematon.

— Viritä se.

Tuntematon viritti pistoolin, ja keskellä syvää hiljaisuutta, joka nyt seurasi vuorosanoja, kuului hanan rasahdus.

— Nyt, — jatkoi puheenjohtaja, — nosta pistoolin piippu otsaasi vasten.

Tulokas totteli arvelematta.

Kokouksen jäsenten piirissä syntyi yhä suurempi hiljaisuus; lamput näyttivät kalpenevan, aaveet olivat nyt tosiaankin aaveita, sillä yksikään niistä ei vetänyt edes henkeään.

— Laukaise! — käski puheenjohtaja.

Toinen veti liipasinta, pii iski tulta sankinkanteen; mutta ainoastaan sankkiruuti paloi eikä lehahtavaa liekkiä seurannut lainkaan pamaus.

Ihastuksen huuto purkausi melkein kaikkien kokoontuneiden rinnasta, ja puheenjohtaja ojensi vaistomaisesti kätensä tuntematonta kohti.

Mutta vaativaisimmat eivät tyytyneet pelkästään kahteen kokeeseen, ja eräät äänet huusivat:

— Tikari! Tikari!

— Te vaaditte sitä? — kysyi puheenjohtaja.

— Niin! Tikari, tikari! — huusivat samat äänet.

— Tuokaa siis tänne tikari, — sanoi puheenjohtaja.

— Se on tarpeetonta, — virkkoi tuntematon ja pudisti halveksivasti päätänsä.

— Kuinka, tarpeetontako? — huudahtivat kaikki kokoontuneet.

— Niin, tarpeetonta, — kertasi tulokas kaikkia muita kovemmalla äänellä. — Tarpeetonta, toistan minä, koska te siten hukkaatte kallista aikaa.

— Mitä sanotkaan? — huudahti puheenjohtaja.

— Minä sanon, että minä tunnen kaikki teidän salaisuutenne, että kaikki nämä kokeet, joita te olette minulta vaatineet, ovat ainoastaan lasten leikkejä, arvottomia vakavain miesten tuokiotakaan ajateltaviksi. Minä sanon, että tuo surmattu mies ei ole kuollut; sanon, että veri, jota minä join, oli viiniä, joka oli pantuna litteään nahkaleiliin hänen rintansa kohdalle vaatteiden alle. Minä sanon, että ruuti ja kuula putosivat tämän pistoolin perään, kun minä virittäessäni hanan saatoin aukeamaan erään läpän, joka nieli ne aukkoonsa. Ottakaa siis pois tehoton aseenne, sopiva peljättämään arkimuksia. Nouse ylös, valhe-ruumis: sinun ei pidä säikytellä väkeviä.

Hirveä huuto kajahti holvin alla.

— Sinä tunnet meidän salaisuutemme! — huudahti puheenjohtaja. — Sinä olet siis joko näkevä tai petturi?

— Kuka sinä olet? — kysyi yhtaikaa kolmesataa ääntä; ja kaksikymmentä miekkaa välkkyi lähinnä seisovain aaveitten käsissä ja suuntautui jo tuntemattoman rintaa kohti, painuen alemmaksi kaikki samanlaisella liikkeellä niinkuin opetetun falangin käyttäminä.

Mutta hän seisoi vain tyynenä hymyillen, pää pystyssä ja pudistaen jauhoittamatonta tukkaansa, jota piti koossa ainoastaan tuo hänen otsansa ympäri sidottu nauha:

— Ego sum qui sum, — vastasi hän, — minä olen se, joka on.

Sitten kiersi hänen silmäyksensä ahtaana piirinä ympäröivää muuria. Valtiaskatseen edessä laskeutuivat miekat, yksi nyt, toinen myöhemmin, sikäli, antautuivatko sen katseen masentamat alttiiksi sen vaikutukselle vai koettivatko sitä vielä vastustaa.

— Sinä lausuit varomattoman sanan, — virkkoi puheenjohtaja, — ja epäilemättäkin lausuit sen siksi, että sinä et tunne sen sisältöä.

Muukalainen pudisti hymyillen päätänsä.

— Minä olen vastannut niinkuin minun pitää, — vakuutti hän.

— Mistä siis tulet? — kysyi puheenjohtaja.

— Tulen maasta, josta tulee valo.

— Tiedot, jotka olemme saaneet, ilmoittavat kuitenkin sinun tulevan Ruotsista.

— Joka tulee Ruotsista, saattaa silti matkata Itämailta, — vastasi muukalainen.

— Toisen kerran, me emme sinua tunne. Kuka olet?

— Kuka olen!… Kuulkaa siis, — sanoi tuntematon, — minä ilmoitan sen teille heti, koska ette ole minua ymmärtävinänne. Mutta ensin tahdon sanoa teille, keitä te itse olette.

Aaveet vavahtivat ja heidän miekkansa kalahtivat toisiinsa, siirtyen vasemmista käsistä oikeisiin ja kohoten taas tuntemattoman rintaa kohti.

— Ensinnäkin, — alotti muukalainen ojentaen kätensä puheenjohtajaan päin, — sanon minä nimesi sinulle, joka luulet olevasi jumala, vaan olet ainoastaan edelläkävijä, sinulle, joka edustat Ruotsin haaraosastoa, sanon sen, jotta minun ei tarvitsisi nimetä sinulle muita. Swedenborg,[2] eivätkö enkelit, jotka puhelevat tuttavina kanssasi, ole ilmoittaneet sinulle, että se, jota odotit, oli lähtenyt matkalle?

— Se on totta, — vastasi puheenjohtaja ja veti puhujan paremmin nähdäkseen kasvoiltansa käärinliinan pois. — Se on totta, he ovat sen minulle ilmoittaneet.

Tuo henkilö, joka oli täten paljastanut kasvonsa jyrkästi vastoin yhdistyksen tapoja ja juhlamenoja, oli noin kahdeksankymmen-vuotias vanhus, valkopartainen, kasvoiltaan arvokas mies.

— Hyvä, — jatkoi muukalainen; — sinun vasemmalla puolellasi on englantilaisen piirin edustaja, joka on Kaledonian looshin esimies. Olkaa tervehditty, mylord! Jos isoisänne[3] — veri vielä virtaa suonissanne, voi Englanti toivoa sammuneen tulen syttyvän.

Kaikki miekat vaipuivat alas. Viha alkoi muuttua hämmästykseksi.

— Ah, tekö se olette, kapteeni?[4] — jatkoi tuntematon ja kääntyi sen johtohenkilön puoleen, joka seisoi reunimmaisena vasemmalle puheenjohtajasta. — Mihin satamaan olette jättänyt kauniin laivanne, joka teistä on rakas kuin armaisenne? Se on komea fregatti, eikö niin, tuo Providence, nimi, joka tuottaa onnea Amerikalle?

Sitten kääntyi hän erään toisen puoleen, joka oli presidentin oikealla kädellä:

— Nyt on sinun vuorosi, Zürichin profeetta,[5] — sanoi hän.

— Kas niin, katso minuakin kasvoihin, sinä, joka olet kehittänyt kasvontutkimus-tieteen aivan ennustustaidoksi, ja julista ääneen, etkö huomaa minun kasvojeni piirteistä minun elämäntehtäväni todistusta.

Mies, jolle hän nämä sanat puhui, peräytyi hätkähtäen askeleen taaksepäin.

— Sinä taasen, — lausui muukalainen kääntyen hänen vierustoverinsa puoleen, — sinä Pelagiuksen[6] jälkeläinen, nyt on ajettava toinen kerta maurit pois Espanjasta. Se on helppo asia, elleivät kastilialaiset ole iäksi hukanneet Cidin[7] miekkaa.

Viides johtaja tuli mykäksi ja seisoi liikkumatta; tuntemattoman ääni oli hänet aivan kuin muuttanut kiveksi.

— Entä minä sitten, — kysyi johtajista kuudes, alkaen puhua ennen tuntematonta, koska tämä näytti hänet unohtavan.

— Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?

— Kyllä, — vastasi matkustaja iskien häneen katseen sellaisen, joka tunkee läpi sydämen joka sopukan. — Kyllä on, minulla on sinulle samat sanat kuin Jesuksella Judaalle. Minä sanon ne pian sinulle.

Vastauksen saanut lensi kalpeammaksi kuin hänen ruumisliinansa ja yleinen sorina tuntui kokoontuneitten parvessa vaativan jäseneksi vihittyä tilille tästä hänen odottamattomasta syytöksestään.

— Sinä unohdat Ranskan edustajan, — virkkoi puheenjohtaja.

— Hän ei olekaan joukossamme, — vastasi muukalainen ylväästi, — ja sinä tiedät sen hyvin, sinä, joka nyt puhut, sillä tuossa on tyhjänä hänen tuolinsa. Muista tästä lähtien, että se joka näkee pimeydessä ja kukistaa elementit, se joka elää kuoleman uhalla, ainoastaan hymyilee ansoille.

— Sinä olet nuori, — huomautti puheenjohtaja, — mutta puhut arvoa vaatien kuin mikä jumala. — Muista itse: vaateliaisuus ei eksytä muita kuin yksinkertaisia ja tietämättömiä.

Ylen pilkallinen hymy vääristi muukalaisen huulia.

— Te olette kaikki yksinkertaisia, — sanoi hän, — koska teillä ei ole vaikutusta minuun; te olette kaikki tietämättömiä, koska te ette tiedä, kuka minä olen, kun taas minä tiedän, keitä te olette. Minä en siis saa parissanne aikaan mitään muulla kuin vaativaisuudella; mutta onkokaan kaikkivoipa vaatelias?

— Tuon voimallisuuden todistus, anna sellainen meille, — sanoi puheenjohtaja.

— Kuka on kutsunut teidät kokoon? — kysyi tuntematon, muuttuen kysellystä kyselijäksi.

— Korkein piiri.

— Te ette ole tulleet tänne ilman tarkoitusta, — sanoi muukalainen kääntyen puheenjohtajan ja noiden viiden muun johtajan puoleen, — te Ruotsista, te Lontoosta, te New Yorkista, te Zürichistä, te Warsovasta, yleensä te kaikki, — jatkoi hän ja kääntyi nyt koko joukon puoleen, — neljästä maanosasta yhtyäksenne tässä uskon hirveässä pyhätössä.

— Emme suinkaan, — selitti puheenjohtaja, — me olemme tulleet vastaanottamaan sitä, joka on perustanut salais-opillisen valtakunnan Idässä, liittänyt maan kaksi pallonpuoliskoa uskojen yhteydeksi, kietonut koko ihmissuvun kädet veljellisesti toisiinsa.

— Onko mitään merkkiä, josta voitte hänet varmasti tuntea?

— On, — vastasi puheenjohtaja, — ja Jumala on hyvyydessään sallinut enkeliensä ilmoittaa sen minulle.

— Sen merkin tunnette te siis yksinänne?

— Ainoastaan minä tunnen sen.

— Te ette ole ilmaissut sitä kenellekään?

— En kellekään maan päällä.

— Ilmoittakaa se nyt ääneen.

Puheenjohtaja epäröi.

— Ilmoittakaa, — toisti muukalainen käskevästi, — ilmoittakaa, sillä hetki on tullut!

Puheenjohtaja lausui:

— Hänellä riippuu ryntäillä timanttilevy, ja tässä levyssä loistaa erään ainoastaan hänen käsittämänsä tunnuslauseen sanojen kolme ensimäistä kirjainta.

— Mitkä nuo kolme kirjainta ovat?

— L.P.D.

Muukalainen tempaisi nopeasti auki takkinsa ja liivinsä, ja hänen hienosta liinakankaasta tehdyn paitansa rintamuksella säkenöi silloin kuin tulisena tähtenä timanttilevy, jossa hehkuivat nuo rubiineista kudotut kolme kirjainta.

— Hän! — huudahti puheenjohtaja hämmästyneenä. — Olisiko se hän?

— Se jota maailma odottaa! — lausuivat kaikki johtajat levottomina.

— Suurkopti![8] — humisi kolmesataa ääntä yhtaikaa.

— No niin, — huudahti muukalainen voitonriemuisin äänin, — uskotteko minua nyt, kun toistan uuden kerran: Olen se, joka on?

— Uskomme! — lausuivat haamut ja vaipuivat polvilleen.

— Puhu, mestari, — sanoivat puheenjohtaja ja viisi muuta johtajaa painaen päänsä maata kohti. — Puhu ja me kuulemme.

3.

L.P.D.

Syntyi tuokion kestävä hiljaisuus, jollaikaa tuntematon näytti kokoavan ajatuksensa. Sitten hän virkkoi:

— Ylhäiset herrat, te voitte laskea pois miekkanne, jotka turhaan käsiänne väsyttävät, ja kuunnella minua tarkkaavasti, sillä teillä on paljon oppimista niistä vähistä sanoista, jotka aion teille lausua.

Joukko kuunteli kahta tarkkaavammin.

— Suurten virtain lähteet ovat melkein aina jumalallisia, sentähden ne ovat tuntemattomia. Niinkuin Niili, niinkuin Ganges, niinkuin Amazon, niin tiedän minäkin minne menen, mutta en sitä, mistä tulen! Muistan ainoastaan sen seikan, että sinä päivänä, jolloin silmäni aukesivat havaitsemaan ulkonaisia esineitä, olin Medinassa, pyhässä kaupungissa, ja aikailin mufti Salaaimin puutarhoissa.

— Hän oli kunnianarvoisa vanhus, jota minä rakastin kuin omaa isääni, mutta joka ei kuitenkaan ollut minun isäni; sillä vaikka hän katselikin minua hellin silmin, ei hän koskaan puhunut minulle muuten kuin kunnioittavin sanoin. — Kolme kertaa päivässä hän poistui luotani antaakseen erään toisen vanhuksen tulla pariini, henkilön, jonka nimeä minä en voi lausua muuta kuin suureen pelkoon yhtyvin kiitollisuuden tuntein. Tämä kunnianarvoisa vanhus, kaiken inhimillisen tiedon kokoomus, seitsemän korkeimman hengen opettama kaikissa sellaisissa asioissa, jotka enkelit oppivat ymmärtääkseen Jumalaa, hän on nimeltään Althotas. Hän oli minun kasvattajani, hän oli oppimestarini. Hän on vieläkin minun ystäväni, kunnioitettava ystävä, sillä hän on kaksi kertaa vanhempi kuin kaikkein vanhin teistä.

Nämä juhlalliset sanat, majesteettiset kädenliikkeet ja samalla kertaa sekä vakuuttava että ankara ääni tekivät kokoontuneihin sellaisen vaikutuksen, jollaiset päättyvät odottavan levottomuuden väristyksillä.

Matkalainen jatkoi:

— Kun olin täyttänyt viidennentoista ikävuoteni, olin jo perillä luonnon suurimmista salaisuuksista. — Minä tunsin kasvitieteen, — en tuota rajoitettua tiedettä, jonka jokainen oppinut supistaa sen maankolkan tutkimiseksi, missä hän asustaa, — vaan minä tunsin ne kuusikymmentätuhatta kasvisukua, jotka koko maailmassa esiintyvät. Minä saatoin tunkea katseeni, kun mestarini pakotti minut siihen asettaen kätensä otsalleni ja antaen taivaisen valon säteen valua ummistettuihin silmiini, minä saatoin silloin tunkea katseeni melkein yliluonnollisen näkemisen voimalla meren aaltojen alle ja siinä luokitella nuo eriskummaiset ja kuvaamattomat kasvut, jotka kelluvat kätkettyinä kahden mutaisen vesikerrostuman välissä, peitteessään jättimäisillä oksillaan noiden kauhistavain ja melkein muodottomain hirviöiden asuinsijat, joita ainoakaan ihmissilmä ei ole koskaan nähnyt, sillä itse Jumalakin näyttää unohtaneen ne sinä päivänä, jolloin kapinalliset enkelit pakottivat hänet ne luomaan, hetkellä, jolloin hänen valtansa silmänräpäykseksi voitettiin.

— Sitäpaitsi tutkiskelin kuolleita ja eläviä kieliä; osasin kaikki kielet, mitä puhutaan Dardanellien solasta aina Magelhaensin salmeen. Minä luin salaperäisiä hieroglyyfejä pyramiideiksi sanotuista graniittitauluista; sain kaiken inhimillisen tiedon Sankhoniatonista Sokrateseen, Mooseksesta pyhään Hieronymukseen, Zoroasterista Agrippaan saakka. Olin tutkinut lääketiedettä, en ainoastaan Hippokrateen, Galienuksen ja Averroesin kirjoitelmista, vaan myöskin sen suuren mestarin johdolla, jota kutsutaan luonnoksi. Olin anastanut koptien ja druusien salaisuudet. Olin koonnut sekä turmaisia että onnekkaita jyviä. Minä saatoin samumin tai hirmumyrskyn jymistessä pääni päällä jättää niiden lennätettäväksi siemeniä, jotka veivät kauas luotani kuolemaa tai elämää, aina sikäli, olinko minä siunannut tai tuominnut tuhoon seudun, jonka puoleen joko vihastuneet tai hymyilevät kasvoni käänsin.

— Näin tutkiskellen, tehden työtä ja matkustellen minä jouduin kahdenkymmenen vuoden ikään.

— Eräänä päivänä tuli mestarini luokseni marmoriseen luolaan, jossa minun oli tapana olla päivän kuumin aika. Hänen kasvonsa olivat samalla ankarat ja myhäilevät… Hänellä oli kädessään pieni pullo.

"Akharat", lausui hän minulle, "minä olen sanonut sinulle aina, ettei maailmassa mikään synny eikä mikään kuole, että kehto ja hauta ovat veljeksiä, — että ihmiseltä puuttuu nähdäkseen entiset olinmuotonsa ainoastaan tuota hengen selvyyttä, joka tekisi hänet Jumalan vertaiseksi, koska hän hetkellä, jolloin hän tuon selvyyden saisi, tuntisi itsensä kuolemattomaksi kuin Jumala. No niin, minä olen keksinyt juoman, joka hälventää pimeyden, ja uskon keksiväni toisen, joka karkoittaa kuoleman. Akharat, minä join eilen tästä pullosta sen määrän kuin se nyt on vajaa; juo sinä tänään loppu."

— Minä luotin suuresti arvoisaan mestariini ja kunnioitin häntä syvästi. Mutta kuitenkin käteni vapisi koskettaessani pulloa, jota Althotas minulle ojensi, vapisi kuin varmaankin Aadamin käsi hänen koskiessaan omenaan, jota Eeva tarjosi hänelle.

"Juo", sanoi hän hymyillen.

— Sitten laski hän kätensä pääni päälle, niinkuin hänen oli tapana tehdä silloin, kun tahtoi hetkeksi antaa minulle kaukonäköisyyden lahjan.

"Nuku", sanoi hän, "ja muista".

— Minä nukahdin heti. Silloin näin unta, että lepäsin sandeli- ja aaloe-puista rakennetulla roviolla. Enkeli liihoitti ohitse kantaen Herran käskyä idästä länteen, hän kosketti roviotani siipensä kärjellä, ja rovio syttyi tuleen. Ja minua, ihmeellinen seikka, minua ei suinkaan vallannut pelko, minä en kauhistunut noita liekkejä, vaan lepäsin mieluisin tuntein keskellä hulmuavia tulenkieluja. Lepäsin kuin fenix-lintu,[9] joka siten ammentaa uutta elämää kaiken elämän alkulähteestä.

— Silloin katosi kaikki, mitä minussa oli ruumiillista; sielu yksinään jäi jäljelle säilyttäen ruumiin muodon, ei entisen laisena, vaan läpikuultavana, hienona kuin tomu, keveämpänä kuin ilma, jossa elämme ja jonka yläpuolelle se oli kohonnut. Silloin muistin minä kaikki kaksineljättä olomuotoa, joissa olin ennen elänyt, niinkuin Pytagoras[10] muisti aikoinaan olleensa mukana Troian piirityksessä.

— Minä näin vuosisatojen vaeltavan editseni kuin jonon ylhäisiä vanhuksia. Tunsin itseni useitten eri nimien verhossa, joita minulla oli ollut siitä päivästä alkaen, kun synnyin ensi kerran, aina siihen saakka, jolloin minä viimeisen kerran kuolin. Sillä te tiedätte sen, veljeni, ja sehän on meidän uskomme tärkeimpiä kohtia, että sielut, nuo lukemattomat jumaluuden ulosvirtaukset, jotka lähtevät Jumalan rinnasta jokaisella hänen henkäyksellään, ne sielut täyttävät ilman, ne muodostavat lukuisan hierarkian, ylhäisistä sieluista alempiin saakka. Ja ihminen, joka syntymänsä hetkellä ehkä sattumalta vetää henkeensä jonkun noista ennen sitä olleista sieluista, jättää sen kuolemansa hetkellä kulkemaan uudelle elämänradalle ja uusiin peräkkäin toistuviin muutoksiin.

Tulokas puhui nämä sanat niin vakuuttavalla tavalla, hänen silmänsä kohosivat taivasta kohti niin ylevin ilmein, että häntä tässä ajatusjaksonsa kohdassa, jossa hän selitti koko uskonsa, keskeytettiin yleisillä hiljaisilla ihastuksen huudahduksilla. Hämmästys oli muuttunut ihailuksi samoin kuin suuttumus äsken hämmästykseksi.

— Kun heräsin unestani, — jatkoi tämä illuminaattien[11] opin julistaja, — tunsin olevani enemmän kuin ihminen; ymmärsin, että olin melkeinpä jumala.

— Silloin päätin omistaa, paitsi nykyistä oloaikaani, kaikki olotilat, mitä minulla vielä on edessä, ihmiskunnan onneksi.

— Seuraavana päivänä tuli Althotas luokseni aivan kuin hän olisi aavistanut aikomukseni ja sanoi minulle:

"Siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, poikani, kun äitisi kuoli antaessaan elämän sinulle; kaksikymmentä vuotta on voittamaton este kieltänyt korkeaa isääsi ilmautumasta sinulle[12]. Me lähdemme nyt jälleen matkaan; sinun isäsi on niitten joukossa, jotka me tiellä kohtaamme, hän on sulkeva sinut syliinsä, mutta sinä et ole tietävä, että hän on sinua syleillyt."

— Niinpä piti kaiken minussa Herran valittuna olla salaperäistä: mennyt, nykyinen, tuleva.

— Minä hyvästelin mufti Salaaimin, joka siunasi minua ja antoi minulle ylen runsaat lahjat. Sitten liityimme Suetsiin lähtevään karavaaniin.

— Anteeksi, ylhäiset herrat, että tulen liikutetuksi tätä muistellessani. Eräänä päivänä sulki minut syliinsä muuan kunnianarvoisa mies, ja kun minä tunsin hänen sydämensä tykinnän, en tiedä, mikä kummallinen väristys kulki läpi koko olemukseni.

— Hän oli Mekan sheriffi, sangen mahtava ja kuuluisa ruhtinas. Hän oli nähnyt monet taistelut, ja yhdellä ainoalla käden viittauksella hän taivutti kolmen miljoonan ihmisen päät tomuun. Althotas kääntyi meistä poispäin, ettei olisi tullut liikutetuksi ja paljastanut ehkä asiaa. Ja me jatkoimme matkaa.

— Me painuimme Aasian helmaan. Me vaelsimme ylöspäin pitkin Tigriin rantaa, ja käyntipaikkojamme olivat Palmyra, Damaskos, Smyrna, Konstantinopoli, Wien, Berliini, Dresden, Moskova, Tukholma, Pietari, New York, Buenos-Ayres, Kap, Aden. Ja koska me sitten olimme melkein samalla paikalla, mistä olimme matkaan lähteneet, menimme Abessiniaan, laskeuduimme alas Niiliä ja purjehdimme sieltä Rhodos-saarelle ja sitten Maltaan. Siellä oli laiva tullut meitä vastaan kymmenen peninkulmaa merelle; ja kun kaksi ritariston[13] jäsentä oli tervehtinyt minua ja syleillyt Althotasta, vietiin meidät riemusaatossa suurmestari Pinton palatsiin.

— Te ehkä kysytte minulta, herrat, kuinka miehet, jotka olivat ritarivalassaan vannoneet hävittävänsä uskottomat maan päältä, kuinka he ottivat muhamettilaisen Akharatin näin upeasti vastaan. Se johtui siitä, että Althotas, joka itse oli katolilainen ja maltalaisritari, oli puhunut minulle pelkästään yhdestä kaikkivaltiaasta ja kaikkiyhteisestä Jumalasta, joka oli perustanut enkeliensä, lähettiläittensä, avulla maailman sopusoinnun ja antanut tuolle sopusointuiselle kokonaisuudelle kauniin, suuren nimen Kosmos. Minä olin sanalla sanoen teosoofi.

— Matkani olivat nyt päättyneet. Mutta monen monituisten erinimisten kaupunkien ja niissä vallitsevain erilaisten tapain näkeminen ei ollut minua laisinkaan hämmästyttänyt. Siihen oli syynä se, ettei mikään auringon alla ollut minulle enää uutta. Siihen oli syynä, että minä noiden kolmenkolmatta olotilan aikana, jotka jo ennen olin elänyt, olin käynyt myöskin noissa samoissa kaupungeissa. Ainoa seikka, joka minua kummastutti, olivat niissä ihmisissä tapahtuneet muutokset, jotka noissa kaupungeissa nyt asuivat. Nyt saatoin minä aatoksissani kohota hetken tapahtumain yläpuolelle ja seurata sieltä ihmiskunnan kehitystä. Minä näin, että kaikki sielut pyrkivät eteenpäin ja että se kehitys vei vapauteen. Minä näin, että Herra oli herättänyt kaikki profeetat, jotka aikoinaan ovat ilmestyneet, tukemaan ihmiskunnan horjuvia askeleita. Ja ihmiskunta, joka lähtee sokeana kehdostaan, astuu kunakin vuosisatana askeleen valoa kohti: — vuosisadat ovat kansain päiviä.

— Silloin sanoin minä itselleni, ettei minulle varmaankaan ollut ilmaistu näin paljon ylhäisiä asioita sitä varten, että minä ne hautaisin itseeni. Sanoin, että vuori kätkee turhaan kultasuoniaan ja valtameri helmiään, sillä sitkeä vuorimies tunkeutuu kuitenkin kallion sisustaan, ja sukeltaja laskeutuu valtameren syvyyteen. Sanoin, että ei tule noudattaa valtameren ja vuoren esimerkkiä, vaan parempi on minun sen sijaan olla sellainen kuin aurinko, nimittäin levittää loistettani maailmalle.

— Te ymmärrätte nyt siis, etten minä tullut tänne Idästä pelkästään toimittaakseni tavallisia vapaamuurarien kokousmenoja. Minä olen tullut sanoakseni teille: Veljet, lainatkaa kotkalta siivet ja silmät, nouskaa maailman yläpuolelle, kiivetkää minun kanssani vuorelle, jolle Saatana vei Jesuksen, ja luokaa silmänne yli maailman valtakuntain.

— Kansat muodostavat suunnattoman yhteisen falangin; ne ovat syntyneet eri aikakausina ja erilaisissa olosuhteissa ja ovat asettuneet kukin paikalleen, ja niiden täytyy kunkin järjestyksessään päästä päämaaliin, jota varten ne ovat luodut. Ne kulkevat lakkaamatta eteenpäin, vaikka ne näyttävät lepäävän. Ja jos ne ehkä peräytyvät askeleen taaksepäin, eivät ne silti taannu, vaan ne ainoastaan tahtovat ottaa uutta vauhtia rynnätäkseen jonkun esteen yli tai murtaakseen tieltään jonkun vaikeuden.

— Ranska on kansakuntain etuvartiosto. Antakaamme sen käteen soihtu. Olkoonpa tuo soihtu vaikka kekäle, niin liekki, joka sitä kuluttaa, sytyttää kuitenkin terveellisen tulipalon, sillä se on valaiseva maailmaa.

— Siitä syystä ei Ranskan edustaja ole tässä tilaisuudessa. Ehkäpä hän on arastellut tehtäväänsä… Vaaditaan miestä, joka ei arastele mitään… Minä menen itse Ranskaan.

— Te menette Ranskaan? — huudahti puheenjohtaja.

— Se on kaikkein tärkein vartiopaikka… Minä valitsen sen itselleni. Se on kaikkein vaarallisin työ… Minä otan sen huolekseni.

— Niinpä tiedätte kai, mitä Ranskassa tapahtuu nyt? — jatkoi puheenjohtaja.

Illuminaatti hymyili.

— Minä tiedän sen, sillä minä itse olen ne tapahtumat valmistanut. Vanha, arka, turmeltunut kuningas, joka kuitenkin on vähemmässä määrin raihnas kuin se yksinvalta, jota hän edustaa, määräilee Ranskan valtaistuimella. Ainoastaan muutamia vuosia on hänellä enää elettävänä. Meidän täytyy valmistaa parhaamme mukaan tulevaisuutta hänen kuolinpäiväkseen. Ranska on tuon vanhan rakennuksen kulmakivi. Tempaiskoot nuo kuusi miljoonaa kättä, jotka kohoavat ylimmäisen piirin antamasta merkistä, pois tämän kiven, niin yksinvaltaisuuden rakennus romahtaa maahan. Ja sinä päivänä, jolloin tiedetään, että Ranskassa ei ole enää kuningasta, alkaa niidenkin Euroopan yksinvaltiasten päätä huimata, jotka kantavat kopeimpina kruunuaan, ja he heittäytyvät itsestään tuohon kuiluun, jonka Ludvig Pyhän valtaistuin on sortuessaan avannut.

— Anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, — keskeytti se johtajista, joka seisoi puheenjohtajan oikealla puolella ja jonka saattoi hänen Saksan vuoristolaisille ominaisesta lausunnastaan tuntea sveitsiläiseksi, — teidän viisautenne on kai laskenut tyystin kaikki?

— Kaikki, — vastasi lakoonisesti suurkopti.

— Ja kuitenkin (pyydän anteeksi, korkeasti kunnioitettu mestari, että keskeytän puheenne; mutta vuortemme huipuilla, laaksojemme pohjalla, järviemme rannoilla me olemme tottuneet puhumaan yhtä vapaasti kuin tuulen humu ja vetten loiske) kuitenkin, toistan minä, on minusta hetki soveltumaton, sillä nyt valmistetaan paraikaa suurta tapausta, joka on uudistava Ranskan yksinvallan. Minä itse olen nähnyt, minä, jolla on kunnia teitä puhutella, korkeasti kunnioitettava suurmestari, minä itse olen nähnyt Maria Teresian tyttären matkaavan suurella loistolla Ranskaa kohti, jossa hän on yhdistävä seitsemäntoista caesarin veren yhdenseitsemättä kuninkaan perillisen vereen. Ja kansa sokeudessaan riemuitsee tästä seikasta, kuten se aina riemuitsee, kun sen kahleita hellitetään tai kullataan. Minä toistan siis omassa ja veljeini nimessä pitäväni hetkeä epäsuotuisana.

Kaikki kääntyivät tarkkaavasti tuon miehen puoleen, joka oli niin tyynesti ja samalla niin rohkeasti uhmannut suurmestarin mieltä.

— Puhu, veljeni, — vastasi suurkopti, eikä näyttänyt olevan pahastunut; — sinun neuvoasi seurataan, jos se on hyvä. Me Jumalan valitut emme vieroita luotamme ketään emmekä hukkaa maailman onnea itserakkauttamme säästääksemme.

Sveitsin edustaja jatkoi syvän hiljaisuuden vallitessa:

— Tutkimusteni avulla on minun onnistunut, korkeasti kunnioitettu suurmestari, päästä vakuutetuksi eräästä totuudesta, nimittäin siitä, että ihmisten kasvoista saattaa lukea heidän paheensa ja heidän hyveensä, jos vain on silmää lukea sitä. Ihminen muuttaa kasvojensa ilmeen, hän voi tehdä katseensa lempeäksi, hän pakottaa huulensa hymyilemään, sillä kaikki nuo lihasten liikkeet ovat hänen vallassaan. Mutta hänen luonteensa pääpiirteet jäävät näkyviin helposti luettavana ja epäämättömänä todistuksena siitä, miten hänen sydämensä laita on. Niinpä saattaa yksin tiikerilläkin olla viehkeät hymynsä ja lempeät silmänluontinsa. Mutta kuitenkin te tunnette sen tiikeriksi matalasta otsasta, ulkonevista kulmaluista, tavattoman leveästä niskasta, verisestä kidasta. Koira jälleen rypistää kulmakarvojaan, näyttää hampaitaan ja on olevinaan vimmastunut. Mutta sen säveästä ja suorasta katseesta, älykkäästä muodosta, nöyrästä asennosta te huomaatte, että se on palvelevainen ja ystävällinen. Jumala on kirjoittanut jokaisen luomansa kasvoihin hänen nimensä ja luonteensa. — No niin: minä olen lukenut tuon nuoren tytön otsalta, joka on piakkoin hallitseva Ranskaa, Saksan tytärten ylpeyden, uljuuden ja hurskaan armeliaisuuden. Minä olen lukenut sen nuorukaisen kasvoista, josta tulee hänen puolisonsa, tyynen tarkkailijan, kristillisen sävyisyyden ja tunnollisuuden lahjat. Kansa ei muista pahaa eikä koskaan unhoita hyvää, ei varsinkaan Ranskan kansa, koskapa joku Kaarlo Suuri, Ludvig Pyhä ja Henrik IV ovat riittäneet suojelemaan kokonaista kaksikymmentä pelkuria ja julmaa kuningasta. Eikö siis tuo kansa, joka aina luottaa eikä joudu koskaan epätoivon valtaan, eikö se rakastaisi nuorta, kaunista ja hyvää kuningatarta ja lauhkeaa, hyvänsuopaa ja säästäväistä kuningasta, etenkin Ludvig XV:n tuhoisan ja tuhlaavaisen hallituskauden jälkeen, hänen julkisten määräystensä ja salakavalain kostotöittensä jälkeen, jonkun Pompadourin ja Dubarryn valta-ajan jälkeen? Eikö Ranska ole vain siunaava tuota kuningasparia, nyt luettelemaini hyveitten esikuvia, jotka tuovat vielä lisäksi myötäjäisinään rauhan Europalle? Nyt on dauphine[14] Marie Antoinette kohtikään saapuva Ranskan rajain sisälle. Nyt varustetaan par'aikaa häävuodetta Versaillesissa… Onko tällainen hetki teistä sopiva alottaa Ranskan avulla ja sen hyväksi uudistustyötänne? Pyydän vieläkin anteeksi, korkeasti kunnioitettu herra, mutta minun täytyi lausua, mitä ajattelen sieluni syvyydessä ja minkä pidän velvollisuutenani jättää teidän erehtymättömän älynne harkittavaksi.

Näin sanottuaan kumarsi puhuja, jota tuntematon oli maininnut Zürichin apostoliksi, ja hänen puheensa jälkeen kuului kokoontuneiden piiristä yksimielinen ihasteleva mutina. Sitten hän odotti suurkoptin vastausta.

Sitä hänen ei tarvinnut kauan tehdä, sillä tuntematon alotti heti:

— Jos te luette kohtaloita ihmisten kasvoista, maineekas veljeni, niin minä luen itse tapahtuvista seikoista. Marie Antoinette on ylpeä; hän yltyy taistelemaan ja sortuu meidän hyökkäyksiimme. Dauphin Ludvig August on hyvä ja lempeä; hän väsyy taistelussa ja joutuu perikatoon samalla tapaa ja samalla kertaa kuin hänen vaimonsa. Mutta he sortuvat kumpikin aivan vastakkaisten ominaisuuksien, toinen hyveen, toinen vian vuoksi. He kunnioittavat nykyään toisiaan, mutta me emme anna heille aikaa toisiansa rakastaa, ja vuoden kuluttua he halveksivat toisiaan. Miksi muuten, veljet, aprikoida, miltä taholta valo tulee, kun kerran valo on ilmoitettu minulle, joka tulen Idästä niinkuin ennen paimenet, tämän tähden johtamana, joka julistaa uutta uudistumista? Huomenna minä ryhdyn työhön ja pyydän teiltä apua ja kaksikymmentä vuotta täyttääksemme tehtävämme. Kaksikymmentä vuotta riittää, jos me yksimielisesti ja voimakkaina pyrimme samaa päämäärää kohti.

— Kaksikymmentä vuotta! — mutisivat haamuista useat; — se on pitkä aika.

Suurkopti kääntyi noiden malttamattomien puoleen.

— Niin, se on tosiaan pitkä aika jokaiselle, joka kuvittelee, että periaate voidaan surmata niinkuin ihminen Jacques Clementin[15] tikarilla tai Damiensin[16] veitsellä! Järjettömät!… Veitsi surmaa ihmisen, se on kyllä totta; mutta niinkuin uudestisynnyttävä teräs se leikkaa ainoastaan oksan, saaden versomaan kymmenen uutta samasta rungosta. Ja kuninkaan ruumiin sijaan, joka makaa haudassaan, se herättää uuden, jonkun Ludvig XIII:n, typerän tyrannin, Ludvig XIV:n, älykkään despootin, Ludvig XV:n, palvelijainsa kyynelten ja veren kostuttaman epäjumalan, joka on kuin nuo muodottomat ja hirviömäiset jumalten kuvat, joiden olen nähnyt Intiassa aina sama jäykistynyt hymy huulillaan murskaavan naisia ja lapsia, kun nämä heittävät kukkaisköynnöksiä niiden vaunujen pyöräin kaunistukseksi. Mitä! Teidän mielestänne on kaksikymmentä vuotta liian pitkä aika hävittämään kuninkaan nimi kolmenkymmenen miljoonan ihmisen sydämestä, jotka vielä äsken uhrasivat Jumalalle lastensa hengen, pelastaakseen pikkukuningas Ludvig XV:n! Ah, te luulette, että on varsin helppoa saada Ranska vihaamaan noita liljoja, jotka ovat loistavina kuin taivaan tähdet ja suloisina kuin esittämiensä kukkain tuoksu levittäneet tuhannen vuotta kaikkiin maailman ääriin valoa, kristillistä rakkautta ja voittoriemua! Koettakaa te, veljeni, koettakaa: minä en tarjoa teille sitä varten pelkästään kahtakymmentä vuotta, vaan vuosisadan!

— Te olette hajallanne, arkoja ettekä toisianne tunne. Minä yksinäni tiedän kaikkien teidän nimenne. Minä yksinäni osaan antaa kullekin teille ansaitsemanne arvon. Minä yksin olen se ketju, joka sitoo teidät suureksi veljeysliitoksi. Nyt te, filosoofit, ekonomistit, ideologit[17], nyt te kuiskaatte periaatteitanne hiljaisella äänellä kotilieden ääressä. Nyt te kirjoitatte niitä vanhain tornienne pimeydessä rauhattomina ympärillenne katsellen. Nyt te uskotte niitä toisillenne vain tikari kädessä, valmiina iskemään niillä maahan petturin tai varomattoman, joka toistaa sanojanne korkeammalla äänellä kuin te ne virkatte. No niin! Nyt sanon teille tahtoni, että kahdenkymmenen vuoden päästä te julistatte noita samoja totuuksia julkisesti ja kovalla äänellä keskellä katua! Että te saatte niitä julkisesti painattaa, että te levitätte niitä yli koko Europan rauhallisilla läheteillä taikka painettien kärjessä, viidensadantuhannen soturin voimalla, jotka nousevat taisteluun vapauden puolesta, kantaen noita periaatteitanne lipuissaan tunnuslauseinansa. Nyt te vapisette kuullessanne mainittavan Lontoon Toweria tai inkvisitsioonivankiloita. Nyt minä vapisen kuullessani sanan Bastilji, jota vastaan lähden taisteluun. No niin, minä tahdon, että me kerran nauramme säälistä ja tallaamme jaloillamme noiden hirvittäväin vankilain raunioita, joilla teidän naisenne ja lapsenne saavat tanssia. Hyvä! Mutta mikään tästä ei saata toteutua ennenkuin yksinvalta, ei pelkästään itse yksinvaltias, on kuollut. Se ei saata tapahtua ennenkuin halveksitaan kirkollisia mahteja ja ennenkuin unohdetaan kokonaan kaikki yhteiskunnallinen alemmuus. Ei ennenkuin, yhdellä sanalla sanoen, kaikki ylimysmieliset luokkarajoitukset ovat kadonneet ja läänitysomaisuudet on jaettu. Minä pyydän kaksikymmentä vuotta repiäkseni alas rapistuneen maailman ja rakentaakseni sen sijaan uuden. Kaksikymmentä vuotta, nimittäin kaksikymmentä ikuisuuden sekuntia. Ja te sanotte, että se on liian pitkä aika!

Kauan humiseva ihailun ja hyväksymisen mutina seurasi synkän profeetan sanoja. Selvästikin oli hän saavuttanut niillä näiden europalais-ajatuksen salaperäisten edustajain yksimielisen suosion.

Suurkopti nautti tuokion voitostaan. Ja kun hän näki, että se oli täydellinen, hän jatkoi:

— Nyt, veljet, nyt, kun minä karkaan jalopeuran kimppuun itse sen luolassa, — nyt, kun lähden omistamaan henkeni maailman vapauden hyväksi, mitä teette te osaltanne asian puolesta, jolle me olemme omistaneet henkemme, omaisuutemme ja vapautemme? Mitä te aiotte tehdä? Sanokaa! Kas sitä olen tullut teiltä kysymään.

Näitä sanoja seurasi hiljaisuus, joka oli juhlallisuudessaan suorastaan kauhistava. Hämärässä salissa näki vain liikkumattomia aaveita vaipuneina tuon ankaran ajatuksen valtaan, joka oli saava kaksikymmentä valtaistuinta horjumaan.

Kuusi johtajaa erosi muitten joukosta ja tuli jonkun hetken mietittyään korkeimman päällikkönsä luo.

Puheenjohtaja ryhtyi ensin sanoiksi.

— Minä olen Ruotsin edustaja, — lausui hän. — Ruotsin nimessä tarjoan minä Vaasain valtaistuimen kukistamiseksi samoja vuorimiehiä, jotka ovat Vaasain valtaistuimen pystyttäneetkin, ja lisäksi satatuhatta hopeataalaria.

Suurkopti otti esiin muistikirjansa ja merkitsi siihen tehdyn tarjouksen.

Mies, joka seisoi lähinnä puheenjohtajaa ja hänen vasemmalla puolellaan, puhui nyt vuorostaan.

— Minä, — virkkoi hän, — minä, irlantilaisten ja skotlantilaisten piirien lähettiläs, en voi luvata mitään Englannin nimessä, jonka me saamme nähdä tulisella innolla taistelevan itseämme vastaan. Mutta köyhän Irlannin nimessä, köyhän Skotlannin nimessä minä lupaan vuotuista avustusta kolmetuhatta miestä ja kolmetuhatta Englannin kruunua.

Korkein päällikkö merkitsi tämän tarjouksen edellisen viereen.

— Entä sinä? — kysyi hän kolmannelta johtajalta.

— Minä, — vastasi tuo mies, jonka arvasi jo muodosta ja liikkeistä voimakkaaksi ja tottuneeksi kiivaaseen toimintaan, vaikka häntä nyt haittasi jäsenen hankala asu, — minä edustan Amerikaa, jossa jokainen puu, jokainen vesipisara, jokainen veripisara on pyhitetty kapinalle. Niin kauan kuin meillä on kultaa, me sen annamme, niin kauan kuin meillä on verta, me sen vuodatamme. Mutta me emme voi toimia ennenkuin pääsemme vapaiksi. Me olemme niin hajallamme, kytketyt, numeroidut, että olemme kuin jättiläisketju, jonka nivelet ovat erillään. Jonkun mahtavan käden täytyisi juottaa yhteen kaksi ensimäistä niveltä, niin muut liittyvät toisiinsa itsestään. Meistä siis pitäisi alkaa, korkeasti kunnioitettu mestari. Jos te tahdotte vapauttaa ranskalaiset kuningasvallasta, vapauttakaa ensin meidät muukalaisten ikeestä.

— Niin tapahtuukin, — vastasi suurkopti. — Te pääsette vapaiksi ensin, ja Ranska auttaa teitä vapauteenne. Jumala on sanonut kaikilla kielillä: "Auttakaa toinen toisianne." Odottakaa siis. Ainakaan teidän odotusaikanne ei ole pitkä, sen takaan.

Sitten kääntyi hän Sveitsin edustajan puoleen.

— Minä, — sanoi puhuteltu, — en voi luvata mitään muuta kuin henkilökohtaisen avustukseni. Meidän tasavaltamme pojat ovat kauan olleet Ranskan yksinvallan liittolaisia. Aina Marignanon ja Pavian taisteluista asti ovat he myyneet sille verensä; he ovat rehellisiä velallisia; he luovuttavat sen, niitä ovat myyneet. Ensi kertaa elämässäni minä häpeän rehellisyyttämme, korkeasti kunnioitettava suurmestari.

— Ei väliä, — vastasi suurkopti; — me voitamme ilman heitäkin ja heitä vastaan seisten. Sinun vuorosi on nyt, Espanjan edustaja.

— Minä, — sanoi mainittu mies, — olen köyhä, minulla on tarjota ainoastaan kolmetuhatta veljeä, mutta he avustavat jokainen tuhannen realia vuodessa. Espanja on laiskehtiva maa, ja siellä osaavat ihmiset nukkua tuskainkin vuoteella, kunhan vaan saavat maata.

— Hyvä, — sanoi suurkopti; — entä sinä?

— Minä, — vastasi henkilö, jonka puoleen hän kääntyi, — minä edustan Venäjää ja puolalaisia seuroja. Meikäläiset veljet ovat joko rikkaita tyytymättömiä tai köyhiä, lomattomaan työhön ja ennenaikaiseen kuolemaan tuomittuja maaorjia. Minä en voi luvata mitään orjain puolesta, koska heillä ei mitään ole, ei edes omaa sielua. Mutta kolmentuhannen varakkaan puolesta lupaan minä kaksikymmentä kultarahaa päätä kohti vuodessa.

Muut edustajat astuivat esille vuorostaan. Kukin heistä edusti joko pientä kuningaskuntaa, suurta ruhtinaskuntaa taikka jotakin köyhää valtiota. Jokainen heistä kirjoitutti tarjouksensa ylimmän päällikön luetteloon ja sitoutui valallaan pitämään lupauksensa.

Suurkopti sanoi:

— Se tunnuslause, vertauskuvallisesti esitetty niissä kolmessa kirjaimessa, joista te minut tunsitte, täytyy nyt levittää myöskin toiseen osaan maailmaa, kun se jo tunnetaan toisessa. Kantakoon siis kukin jäseneksi vihitty näitä kolmea kirjainta ei ainoastaan sydämessään, vaan myöskin rintansa päällä sydämensä kohdalla, sillä me, kaikkien Idän ja Lännen looshien ylimestari, me säädämme liljat perikatoon[18]. Minä käsken sinua, ruotsalainen veli, sinua, skotlantilainen veli, sinua, Amerikasta tullut, sinua, Sveitsistä, sinua, Espanjasta ja sinua Venäjältä tullut veli: Lilia pedibus destrue![19]

Hyväksymishuuto, valtava kuin meren pauhu, purkausi kuuluville luolan perukoista ja toistui synkkänä kaikuna vuorten onkaloissa.

— Ja nyt, isän ja mestarin nimessä, saatte poistua, — lausui ylimmäinen päällikkö, kun äänten humina oli lakannut. — Palatkaa järjestyksessä maanalaisiin holveihin, jotka vievät Ukkosvuoren alitse, ja hajotkaa ennen auringon nousua, ken jokea myöten, ken metsän halki, loput laakson kautta. Te näette minut kerran jälleen, mutta silloin on meillä voiton päivä. Menkää!

Ja hän päätti tämän loppukehoituksen eräällä vapaamuurarimerkillä, jonka ainoastaan kuusi korkeinta johtajaa ymmärsivät ja jonka tähden he nyt jäivät suurkoptin ympärille sittenkin, kun kaikki arvoltaan alemmat jäsenet olivat kadonneet.

Nyt vei ylimmäinen johtaja ruotsalaisen syrjään ja sanoi hänelle:.

— Swedenborg, sinä olet tosiaan taivaallisen ilmoituksen mies, ja Jumala kiittää sinua minun suullani. Lähetä rahat Ranskaan osoitteella, jonka sinulle annan.

Puheenjohtaja tervehti kunnioittavasti ja poistui ymmällään näennän-lahjoista, jotka olivat ilmaisseet hänen nimensä suurkoptille.

— Hyvästi, urhea Fairfax, — jatkoi tämä, — sinä olet isoisäsi arvoinen jälkeläinen. Pyydä, ettei Washington unohda minua, kun ensi kerran hänelle kirjoitat.

Fairfax kumarsi puolestaan ja poistui Swedenborgin perästä.

— Tule lähemmäksi, Paul Jones, — sanoi suurkopti amerikalaiselle, — tule, sillä sinä puhuit hyvin; sellaista juuri sinulta odotinkin. Sinusta kasvaa yksi Amerikan sankareita. Olkaa valmiit, sinä ja maasi, ensimäisen merkin kuullessanne.

Ja amerikalainen vetäytyi vuorostaan pois, värähtäen kuin jumalallisen hengen kosketuksesta.

— Ja sinä, Lavater, — jatkoi valittu, — luovu nyt teorioista, sillä nyt on aika ryhtyä toimeen. Älä tutki enää, mitä ihminen on, vaan sitä, mitä ihminen voi olla. Mene, ja tuho niille veljillesi, jotka nousevat meitä vastaan, sillä kansan viha on nopea kostamaan, ja se on murskaava kuin Jumalan viha!

Sveitsin edustaja kumarsi vavisten ja katosi.

— Kuule minua, Ximenes, — virkkoi viimein suurkopti kääntyen Espanjan nimessä puhuneen miehen puoleen, — sinä olet harras mies, mutta sinä epäilet liikaa. Maasi nukkuu, sanoit sinä; mutta se nukkuu siksi, ettei sitä kukaan herätä. Mene, muista että Kastilia on Cidin syntymämaa.

Viimeinen johtajista astui vuorostaan esille. Mutta hän ei ollut ennättänyt kolmea askelta, kun suurkopti seisautti hänet käden liikkeellä.

— Sinä, Scieffort Venäjältä, sinä kavallat asiasi ennenkuin kuukausi on kulunut; mutta kuukauden päästä sinä olet kuollut.

Moskoviitti lyyhähti polvilleen; mutta suurkopti vaati uhkaavalla viittauksella häntä nousemaan ylös, ja tuo tulevaisen tuomion uhri meni horjuen ulos.

Tuo omituinen henkilö, jonka näin olemme johtaneet esittämään näytelmämme tärkeintä osaa, jäi nyt yksin. Hän katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi, että vastaanottosali oli tyhjä ja hiljainen, napitti hän kiinni mustan samettitakkinsa, jossa oli kirjatut napinlävet, painoi hatun päähänsä, kosketti jousta kupariportissa, joka oli hänen tänne saapuessaan sulkeutunut hänen takanaan ja läksi menemään alas vuoren louhikoita, aivan kuin ne olisivat olleet hänelle kauan sitten tutut. Ja kun hän saapui metsään, jatkoi hän kulkuaan varmasti sen lävitse, vaikka hänellä ei ollut opasta eikä valoa, — jatkoi niinkuin näkymätön käsi olisi häntä taluttanut.

Tultuaan metsän toiseen laitaan katseli hän ympärilleen, missä hänen hevosensa olisi, ja kun hän ei sitä nähnyt, niin hän kuunteli. Hän oli silloin kuulevinaan hirnuntaa jossakin kaukana. Matkalaisemme huulilta läksi silloin omituinen visertävä ja venyvä vihellys.

Tuokion päästä olisi siellä saattanut kuulla Djeridin pimeässä ravaavan paikalle, uskollisena ja tottelevaisena kuin ilakoiva koira. Matkalainen keikahti notkeasti sen selkään, ja pian katosivat he molemmat nopeaa juoksua yöhön, sulautuen näkymättömiin synkällä kanervanummella, joka leviää Danenfelsin ja Ukkosvuoren huipun välillä.

1.

Rajuilma.

Oli kulunut kahdeksan päivää kohtauksesta, jonka äsken olemme kertoneet. Sinä päivänä, noin kello viiden aikaan iltapuolella, lähtivät ajoneuvot neljän hevosen vetäminä ja kahden kyytimiehen ohjaamina taipalelle pienestä Pont-à-Moussonin kaupungista, joka on Nancyn ja Metzin välillä. Matkustajat olivat muuttaneet hevosia sikäläisellä kyytiasemalla, ja vaikka kievarin terhakka emäntä, seisten ovellansa pitämässä silmällä myöhästyneitä matkustajia, oli hartaasti pyytänyt heitä jäämään yöksi taloon, olivat nämä kuitenkin pysähtymättä pitkittäneet matkaansa Pariisiin päin.

Tuskin olivat nuo neljä hevosta, jotka vetivät mainittuja raskaita ajovehkeitä, kadonneet kadun kulman taakse, kun parikymmentä lasta ja kymmenisen eukkoa kiiruhti kievarilta kukin kotiinsa heilutellen käsiään ja huudahdellen. He olivat näet seisseet sen vähäisen ajan, mitä hevosten muuttoon oli kulunut, noiden ajoneuvojen ympärillä, ja nyt ilmaisivat heidän viittoilemisensa ja huudahduksensa toisissa heistä tavatonta iloisuutta ja toisissa suurta kummastusta.

Moisia ajoneuvoja ei ollutkaan vielä koskaan ennen nähty kulkevan sillan yli, jonka kunnon, kuningas Stanislas[20] oli vuosikymmeniä takaperin rakennuttanut sinne Mosel-joen poikki, helpoittaakseen yhteyttä pienen kuningaskuntansa ja Ranskan välillä. Me emme ole tätä mainitessamme unohtaneet edes niitä merkillisiä elsassilaisia matkavankkureita, jotka kuljettavat markkina-aikaan Pfalzburgista kaksipäisiä epäsikiöitä, opetettuja karhuja ja kiertäviä nuorallatanssijoita, noita sivistyneitten maiden mustalaisia.

Ei tosiaan tarvinnut olla mikään ilveilevä ja irvihammas poika eikä vanha ja juoruava eukko, pysähtyäkseen kummastelemaan näitä ylen valtavia ajoneuvoja. Tavattoman tilava vaunulaatikko oli ripustettu neljän läpimitaltaan samankokoisen pyörän varaan ja lepäsi vankkain joustimien nojassa, ja raskaudestaan huolimatta ne kiitivät tiehensä sellaisella nopeudella, että katselijat saattoivat olla oikeassakin huudahtaessaan: — Nepä kyytirattaat ovat kumma koje! Lukijamme, jotka onnekseen eivät ole nähneet moisten tulevan vastaansa, suvainnevat meidän heille niitä kuvailla.

Ensinnäkin oli niissä kaksi vaunukoria, nimittäin suurempi, takimainen, ja niiden edessä vielä toinen, jonkinlainen kääsien tapainen laitos. Ja tuo suurempi vaunuosasto oli maalattu ulkoa kirkkaansinisellä värillä ja sen ovikaistat kaunistettu komealla paroonin vaakunakruunulla, jonka alla näkyivät taiteellisesti toisiinsa kietoutuvat kirjaimet J ja B.

Kaksi ikkunaa, — sanomme nimenomaan, että ne olivat ikkunoita, eivätkä ovia, — päästi valoa tuohon takimaiseen vaunuosastoon valkoisten musliiniuudinten lävitse. Mutta nämä ikkunat olivat melkeinpä täydellisesti salatut tavallisilta kuolevaisilta, sillä ne olivat tehdyt takimaisen vaunukorin etuseinään, noihin kääseihin päin. Ikkunoihin sommiteltu ristikko salli puhella olennon kanssa, joka — millainen hän sitten lie ollutkin — asui tuolla takaosastossa, ja samalla saattoi ulkoa päin nojautua noita verhottuja ikkunoita vasten, mikä seikka ei olisi ollut mahdollista ilman tätä varokeinoa.

Tuo takimainen vaunukori, joka näytti olevan näiden merkillisten ajovehkeiden tärkeimpänä osana, oli noin kahdeksan jalkaa pitkä ja kuusi leveä. Se ei saanut valoa muualta kuin mainitsemistamme kahdesta ikkunasta eikä ilmaa muualta kuin räppänäruudusta, joka avautui ajoneuvojen katolle.

Kaikkien näiden kummallisuuksien lisäksi, joilla nuo matkavaunut ihmetyttivät ohikulkijoita, oli niiden katolla vielä rautapellistä tehty savutorvi, joka kohosi kattoa korkeammalle ainakin jalan mitan. Ja se suitsutti nyt ilmaan sinertävää savua, joka vähitellen hoikkeni ohueksi haikupilveksi ja levisi sitten lainehtivaksi hattaraksi kiitäväin ajoneuvojen kyntämälle ilmavaolle.

Nykyaikana olisi moinen omituisuus saattanut olettamaan pelkästään, että oli keksitty jokin uusi ja parannettu kulkuneuvo, jossa mekaanikko oli älykkäällä tavalla yhdistänyt höyryn ja hevosvoiman.

Sellainen oletus olisi ollut sitäkin aiheutetumpi, kun ajoneuvojen jäljessä juoksi joutilas hevonen, kiinnitettynä juoksunuoralla vaunuihin, joita, kuten olemme sanoneet, veti neljä hevosta ja ohjasi kaksi kyytimiestä. Tällä hevosella, jossa näki kaikki arabialaisen rodun tunnusmerkit, sillä sen pää oli pieni ja kaula kaareva, jalat ohuet ja rinta kapea, harja tuuhea ja häntä hulmuava, oli satula valmiina seljässä, ja se seikka todisti, että jonkun tuohon Nooakin arkkiin sulkeutuneen salaperäisen matkustajan tapana oli huvitella joskus ratsastuksellakin, laskettaen laukkaa vaunujen vieressä, raskaiden laitosten, joilta moinen keveä kulkutapa näytti ehdottomasti kielletyltä.

Pont-à-Moussonissa oli edellisestä kyytipaikasta tullut kyytimies saanut kyytimaksun lisäksi kaksinkertaiset juomarahat. Ne oli hänelle antanut valkoinen ja luja käsi, pistäytyen ulos niiden kahden nahkaverhon raosta, jotka peittivät ajoneuvojen etuosastoa, mainittujen kääsien aukkoa, melkein yhtä tiiviisti kuin musliiniuutimet vaunukorin takimaisenkin osan edustaa.

Hämmästynyt kyytimies oli silloin siepannut hatun päästänsä ja sanonut: — Kiitos, monseigneur![21] — Ja silloin oli soinnukas ääni vastannut hänelle saksaksi, jota kieltä ymmärretään vielä Nancyn seudulla, joskaan ei enää puhuta:

— Schnell! Schneller! Mikä merkitsee käännettynä:

— Nopeasti, vielä nopeammin!

Kyytimiehet ymmärtävät yleensä melkein kaikkia kieliä, kun säestää heille puhumiansa sanoja eräänlaisella metallisella helähdyksellä, josta kyytimiesten rotu erikoisesti pitää; sen seikan tuntevat kaikki matkustajat hyvin. Niinpä tekikin nyt kaksi uutta kyytimiestä kaiken voitavansa, saadakseen hevoset laukkaamaan. Ja vasta sellaisen ponnistuksen jälkeen, että ne tuottivat heidän käsivoimilleen enemmän kunniaa kuin hevosten kinnerjänteille, he viimeinkin väsyivät ja tyytyivät pelkästään niin kohtuulliseen ravijuoksuun, että kuljettiin noin peninkulma tai puolitoistakin tunnissa.

Kello seitsemän aikaan muutettiin hevosia Saint-Mihielissä. Sama käsi pisti uudinten raosta miehille maksun ajetusta kyytivälistä, ja sama ääni lausui entisen kehoituksen.

On itsestään selvää, että nuo omituiset ajoneuvot saivat täälläkin ihmiset yhtä uteliaiksi kuin Pont-à-Moussonissa, sillä illan hämärä teki ne osaltaan vieläkin kummallisemman näköisiksi.

Saint-Mihielin luona alkaa vuoristo. Sinne saavuttuaan täytyi matkustajain tyytyä ajamaan käymäjalkaa: kahdeksannespeninkulman matkaan meni puolen tuntia.

Vuoren kukkulalla kyytimiehet pysäyttivät hevoset antaakseen niiden puhaltaa, ja kääseissä istuvat saivat silloin syrjään vetämäinsä nahkauudinten välistä katsella sangen laajaa maisemaa, jota jo illan nousevat usvat alkoivat verhota.

Ilma oli ollut kello kolmeen saakka kirkas ja lämmin, mutta tuli nyt illansuussa painostavaksi. Etelästä päin nousi valkea pilvi, joka näytti ajavan ajoneuvoja oikein vasiten takaa ja uhkasi saada ne kiinni ennenkuin oli päästy Bar-le-Duciin, jonne kyytimiehet ehdottivat joka tapauksessa pysähdyttäväksi yötä viettämään.

Tie kulki vuoren ja äkkijyrkän rinteen välissä, laskeutuen laaksoa kohti, jonka pohjalla näkyi kiemurteleva Maas-joki, ja vieru oli neljännespeninkulman matkan niin jyrkkä, että olisi ollut vaarallista ajaa sitä alas muutoin kuin käyden. Tätä varovaisuutta kyytimiehet noudattivatkin lähtiessään jälleen liikkeelle.

Iso pilvi läheni yhä, ja raskaana viistäessään maanpintaa se nieli kaikki maasta kohoavat usvat, siten yhäti laajeten; synkän valkeana näytti se työntävän tieltään kaikki muut sinertävät hattarat, jotka koettivat asettua tuulen alle niinkuin sotalaivat meritaistelussa.

Pian tuo pilvenlonka, joka levisi taivaalle nopeasti kuin nouseva vuoksivesi, ehkäisi auringon viimeiset säteetkin näkymästä. Harmaa ja himmeä heijastus nyt vain pilkki vaivaloisesti sen läpi maan päälle, ja puitten lehdet, jotka vapisivat pienimmänkään tuulenhenkäyksen tuntumatta, saivat tuon tumman värin, johon ne pukeutuvat ensimmäisinä hämärän hetkinä auringon laskun jälkeen.

Yhtäkkiä viilsi salama pilvenlonkaa, taivas jakautui tulikieluiksi, ja ihmisten kauhistunut katse sai nyt nähdä aina taivaan avaruuden mittaamattomiin syvyyksiin, jotka hulmusivat liekeissä kuin helvetti. Samassa iski ukonvaaja lentäen puulta puulle tienvarressa olevan metsän laidasta toiseen, täristi itse tannertakin ja kiihdytti suuren pilven kiitämään hurjistuneen hevosen lailla. Ajoneuvot vierivät yhä vaan eteenpäin ja suitsuttivat savutorvestaan savua, ainoastaan se erona, että ennen oli savu ollut musta, mutta nyt se tuli ohueksi ja opaalin-kelmeäksi.

Tällävälin taivas synkkeni aivan kuin sysäyksittäin. Silloin ajoneuvojen kattoräppänä alkoi hohtaa kirkkaanpunaista valoa ja jäikin valaistuksi. Huomattavastikin varustautui tuon liikkuvan kammion matkustaja ulkonaisista tapauksista mitään välittämättä yön pimeyttä vastaan, ettei se olisi estänyt hänen työskentelyään.

Ajoneuvot olivat vuoren laella eivätkä olleet juuri alottaneet matkaansa alaspäin, kun uusi ukonisku, entistä ankarampi ja metalliäänelle rämähtävämpi, päästi sateen pilvistä purkautumaan. Se tuli ensin suurina pisaroina, mutta pian se lankesi rankkana ja sakeana kuin taivaasta olisi singottu alas nuolikuuro.

Kyytimiehet näyttivät neuvottelevan keskenään; ajopelit pysähtyivät.

— Mitä nyt? — kysyi entinen ääni kääseistä, mutta tälläkertaa oivallisella ranskankielellä, — mitä hiittä nyt seistään?

— Neuvotellaan tässä, voimmeko ajaa enää, — vastasivat kyytimiehet.

— Minun mielestäni on se asia minun eikä teidän ratkaistava, — vastasi ääni. — Ajakaa.

Ja tuossa äänessä oli niin luja ja ehdottomasti käskevä sävy, että kyytimiehet tottelivat, ja ajoneuvot alkoivat kieriä vuorenrinnettä alamäkeen.

— Kas niin, hyvä on, — lopetti ääni.

Ja nahkauutimet, jotka olivat hetkeksi auenneet, laskeusivat jälleen matkustajain ja kyytimiesten väliin.

Mutta tie oli luonnostaan savinen, ja kun sitä nyt liottivat taivaasta lankeavat sadevirrat, tuli se viimein niin liukkaaksi, etteivät hevoset tahtoneet enää kulkea.

— Monsieur, — sanoi aisahevosella ratsastava kyytimies, — on mahdotonta ajaa edelleen.

— Miksi niin? — kysyi tuo tuntemamme ääni.

— Siksi, että hevoset eivät enää kävele, vaan liukuvat.

— Ja kuinka pitkän matkan päässä olemme seuraavasta kyytipaikasta?

— Ah, sinne on matkaa, monsieur; sinne on kaksi peninkulmaa.

— No, kyytimies, kengitä hevosesi hopeakengillä, niin kyllä kulkevat, — virkkoi muukalainen avaten uutimet ja kurottaen kääseistä kyytimiehelle neljä kuuden livren hopearahaa.

— Te olette hyvä herra, — sanoi kyytimies ottaen rahat vastaan leveään kämmeneensä ja solauttaen saappaansa laajaan varteen.

— Monsieur taisi sinulle puhua? — virkkoi toinen kyytimies, sillä hän oli kuullut hopeisen helinän, jonka nuo neljä isoa kolikkoa olivat alas soluessaan saaneet aikaan, eikä hän tahtonut olla syrjässä keskustelusta, joka kuulosti niin lupaavalta.

— Niin, hän tahtoo mentäväksi vaan eteenpäin.

— Onko teillä sitten mitään sitä toivomusta vastaan, ystäväni? — kysyi matkustaja säveällä, mutta lujalla äänellä, josta saattoi ymmärtää, ettei hän tässä asiassa suvainnut vastaväitteitä.

— Ei, monsieur, ei minulla, vaan hevosilla; katsokaa, ne eivät tahdo kulkea.

— Ja mitä varten teillä on kannukset? — kysyi matkustaja.

— Niin, vaikka minä upottaisin kannukset niiden sisälmyksiin, ne eivät liiku askeltakaan enää; horna minut periköön, jos…

Kyytimies ei ennättänyt lopettaa herjaustaan: salama, jota seurasi hirvittävä jylinä, keskeytti hänen puheensa.

— Tämä ei ole kristityn ilmaa, — virkkoi mies-parka. — Voi, katsokaa nyt, monsieur… nyt vaunut kulkevat aivan itsestään; viiden minuutin päästä ne menevät nopeammin kuin tahdomme. Herra Jumala, nythän me hyrräämme alas väkisin!

Ja raskaat vaunut tosiaankin painoivat niin hevosten takalistoa, etteivät ne voineet pitää vastaan, kun niiden jalat eivät enää pystyneet maahan. Ajoneuvot alkoivat pyöriä yhä kovempaa vauhtia, jonka painon monistuva lisäys muutti pian huimaksi kiitämiseksi.

Hevoset hurjistuivat kivusta, ja ajoneuvot lensivät kuin nuoli hämyistä vuoren kuvetta alas, samalla painuen selvästikin sivulle jyrkänteen reunaa kohti.

Tällä kertaa ei ajoneuvoista ainoastaan kuulunut ääni, vaan niistä pistäytyi jo esiin matkustajan pääkin.

— Nahjus, — huusi hän, — sinähän tapat meidät! Käännä vasemmalle, kuuletko, vasemmalle!

— Hyvä sanoa, monsieur, mutta kunhan olisitte itse tässä, — vastasi kauhistunut kyytimies koettaen turhaan kiskoa ohjaksista ja saada hevoset jälleen valtaansa.

— Josef! — huusi nyt vuorostaan naisen ääni, jonka kuulemme ensi kertaa; — Josef, auta, auta! Voi, pyhä madonna!

Vaara olikin esillä tuossa paikassa, kauheana, kuvaamattomana, ja saattoi oikeuttaa tämän vetoamisen, jumalanäitiin. Ajoneuvot kiitivät oman painonsa vetäminä ja minkään varman käden niitä ohjaamatta yhä kuilua kohti, ja yksi hevosista näytti jo aivan riippuvan jyrkänteen päällä: pari pyörän kiepausta vielä, ja hevoset, ajoneuvot, kyytimiehet, kaikki olisivat syöksyneet syvyyteen ja tuhoutuneet. Mutta silloin ponnahti matkustava herra kääseistä aisalle, tempaisi kyytimiehen takinkauluksesta ja housunvyötäryksistä ylös ja heitti hänet niinkuin lapsen kymmenen askeleen päähän, keikahti hänen paikalleen satulaan, vetäisi ohjakset suoriksi ja huusi hirvittävällä äänellä toiselle ajajalle:

— Vasemmalle, vintiö, vasemmalle, tai ammun kuulan kalloosi!

Sen käskyn vaikutus oli ihmeellinen. Kahta etuhevosta ohjaava kyytimies teki kovaonnisen kumppaninsa kiljaisun kannustamana yli-inhimillisen ponnistuksen ja sai ajoneuvot käännetyksi sekä matkustajan tehokkaalla avulla palautetuksi keskelle tietä. Siellä ne alkoivat jälleen vieriä eteenpäin, kiitäen ja jyristen kuin ukkonen, jota vastaan ne täyttivät taistelevan. — Täyttä laukkaa, — huusi matkustaja, — täyttä laukkaa! Jos väsyt, niin sotkeudut alle hevosinesi.

Kyytimies ymmärsi, että tämä ei ollut joutava uhkaus, ja hänen tarmonsa kasvoi kaksinkertaiseksi. Ajoneuvot jatkoivat nyt alaskiitämistään hirvittävällä nopeudella. Jos kuka olisi nähnyt niiden kulkevan yön pimeydessä kumeasti jyristen ja säkeniä savutorvestaan suitsuttaen ja kuullut tukahtuneita ääniä sisältä, olisi hän varmaan luullut niitä joiksikin hornan vaunuiksi, joita aavehevoset vetivät ja hirmumyrsky ajoi takaa.

Mutta matkustajat olivat välttäneet tämän vaaran ainoastaan joutuakseen toiseen. Laakson yli vyöryvällä ukkospilvellä oli siivet, ja se kiiti eteenpäin yhtä nopeasti kuin hevosetkin. Tuon tuostakin kohotti matkustaja päätään; sen teki hän varsinkin silloin, kun salama viilsi pilvenlonkaa, ja sen valossa saattoi nyt huomata hänen kasvoillaan levottomuuden ilmeen, jota hän ei koettanutkaan salata, koska täällä ei ollut ketään sitä näkemässä paitsi Jumala. Yhtäkkiä, juuri kun ajoneuvot tulivat rinteen juurelle ja jatkoivat vauhtinsa voimalla vielä kiitämistään pitkin tasaista maata, sai äkillinen ilman järkähdys aikaan kahden valtavan sähkökokoumuksen yhtymisen, pilvenlonka repesi halki hirvittävällä räiskeellä ja purki sisästään yhtaikaa salaman ja ukkosenjyrinän. Hevoset ympäröi liekki, joka oli ensin punansinertävä ja sitten vihreä sekä viimein valkea; takimainen pari kavahti pystyyn ja huitoi etujaloillaan tulikiveltä löyhkävää ilmaa; etumaiset suistuivat maahan niinkuin se olisi luisunut niiden jalkain alta. Mutta se niistä, jolla kyytimies ratsasti, ponnahti melkein heti jälleen jaloilleen, ja tuntiessaan tempauksen katkaisseen vetohihnat se karkasi vieden miehen mukanaan ja katosi pimeyden helmaan. Ajoneuvot pyörivät eteenpäin vielä kymmenkunnan askelta ja pysähtyivät sitten äkkiä, töytäden toisen, ukkosen tappaman hevosen ruumiiseen.

Koko tätä kohtausta oli kääseissä istuva nainen säestänyt sydäntävihlovin hätähuudoin.

Syntyi omituinen sekaannuksen tuokio, jolloin ainoakaan matkustajista ei tiennyt, oliko hän elävä tai kuollut. Itse matkustava herrakin tunnusteli ruumistaan varmistuaksensa.

Hänelle ei ollut tapahtunut mitään; mutta hänen naisensa oli pyörtynyt.

Vaikka matkustaja saattoikin aavistaa, miten ajoneuvojen etuosastossa oli käynyt, sillä kääseistä kajahtelevia huutoja oli nyt seurannut syvin hiljaisuus, ei hänen ensimmäisenä huolenaan kuitenkaan ollut taintunut nainen.

Heti maahan päästessään hän päinvastoin juoksi vaunujen takaosaston luo.

Siellä oli tuo kaunis arabialainen hevonen, josta olemme puhuneet, hirmustuneena ja jäykkänä, harja pörhössä, jokainen jouhi pystyssä niinkuin kukin niistä olisi elänyt. Rajusti kiskoen juoksuköyttänsä oli ylpeä eläin tärisyttänyt ovea, jonka ripaan se oli sidottu; turhaan ponnisteltuaan kytkyimensä katkaisemiseksi se oli jäänyt paikalleen seisomaan, silmät tuijottavina ja suu vaahdossa, myrskyn kauhun lumoamana, ja kun isäntä tapansa mukaan viheltäen laski hyväilevästi kätensä lautasille, niin se hypähti ja päästi hirnahduksen ikäänkuin se ei olisi häntä tuntenut.

— Taas se hevosen paholainen! — kuului nyt ärtyisä ääni ajoneuvojen sisästä; — kirottu elukka huojuttelee muuriani!

Sitten yltyi sama ääni huutamaan kärsimättömästi ja uhkaavasti arabiankielellä:

— Nhe gullak hogud shaked haffrit![22]

— Älkää suuttuko Djeridille, mestari, — vastasi hänelle matkustaja päästäen hevosen irti ja sitoen sen ajoneuvojen takapyörään; — sitä näet peloittaa, ja peljästyä saattaa tosiaan vähemmästäkin.

Ja näin sanoen avasi matkustaja vaunujen oven, laski astuinlaudan ja meni sisälle, sulkien oven mennessään.

2.

Althotas.

Matkustajamme oli nyt vanhuksen edessä, jolla oli harmaat silmät, koukkuinen nenä ja vapisevat, mutta toimeliaat kädet, kun hän tilavaan nojatuoliin kuopattuna paraikaa selaili oikealla kädellään vankkaa pergamentti-käsikirjoitusta nimeltä La Chiave del Gabinetto ja piti vasemmassa kädessään hopeista kuorinkauhaa.

Tuo vanhuksen asento ja askarrus, nuo jäykkäryppyiset kasvot, joissa ainoastaan silmät ja suu näyttivät eläviltä, yleensä kaikki hänessä, mikä lukijasta varmasti on outoa, oli kuitenkin tälle muukalaisellemme sangen tavallista, sillä hän ei edes luonut silmäystä ympärilleen, vaikka tämä ajoneuvojen osasto kyllä ansaitsi huomiota.

Osaston kolme muuria — muistamme vanhuksen siten puhuneen ajoneuvojen seinistä — olivat täynnänsä laudakoita ja ne jälleen täynnä kirjoja, ja noiden muurien keskellä oli tuo nojatuoli, kammion eriskummaisen asukkaan ainainen ja ainoa istuin. Vanhuksen käytettäväksi oli kirjain yläpuolelle kiinnitetty seiniin vielä reikähyllyjä, joissa voitiin pitää melkoinen määrä pieniä pulloja, purkkeja ja lasirasioita, puisiin koteloihin suljettuina niinkuin laivassa suojellaan pöytäposliineja ja laseja. Jokaisen näistä rasioista ja koteloista saattoi vanhus itse tavoittaa käteensä lykkäämällä nojatuoliaan paikasta toiseen; pyrkimäänsä paikkaan saavuttuaan hän kohotti tai laski istuintaan sen sivuilla olevan vivun avulla, jota hän käänsi omin käsin, niinkuin hän muutenkin näytti tottuneen joka asiassa itse palvelemaan itseään.

Kamari, — jos sen nimen annamme tälle osastolle — oli kahdeksan jalkaa pitkä, kuutta leveä ja kuutta korkea. Ovea vastapäätä, lähellä neljättä seinää, joka oli tyhjä, sillä siitä päästiin ulos ja sisälle, oli paitsi lasipulloja ja tislaimia pieni sulatusuuni katoksineen, pajapalkeineen ja ahjoineen. Tästä uunista juuri läksi tuo salaperäinen savu, jonka me olemme nähneet nousevan vaunujen kattotorvesta, sillä vanhus paraillaan kuumensi siinä sulatuspannua ja keitti jotain sekotusta. Siitä siis aiheutui sankka haiku, joka oli kaikkien kulkijain, nuorten ja vanhain, miesten ja naisten herkeämättömän kummastuksen ja uteliaisuuden syynä, olivat he miltä maankulmalta tahansa kotoisin. Sitäpaitsi oli pikkupullojen, rasiain, kirjain ja paperikotelojen joukossa, joita oli hajallaan permannollakin maalauksellisessa epäjärjestyksessä, pieniä vaskisia nipistimiä, hiiliä erilaisissa nesteissä kellumassa ja maljakko puolillaan vettä. Laipiosta riippui rihmassa kasvitukkuja, joista toiset näyttivät äsken kootuilta, toiset ehkäpä sata vuotta sitten.

Kamarin täytti voimakas haju, jota olisi jossakin vähemmän eriskummaisessa laboratoriossa kutsuttu parfyymiksi.

Juuri matkustajamme tullessa sisään vanhus lykkäsi nojatuoliaan ihmeellisen taitavasti ja nopeasti uuteen paikkaan; hän siirtyi siten sulatusuunin ääreen ja alkoi kuoria syvää kunnioitusta lähenevällä huolella keitostaan.

Sisääntulijan huomaaminen häiritsi häntä toimessaan; hän veti oikealla kädellään alemmaksi otsalleen samettisen myssynsä, joka oli muinoin ollut musta ja verhosi hänen päätänsä aina korvien alapuolelle saakka. Myssyn reunain alta pilkisti näkyviin muutamia hapsia harvenneesta tukasta, hohtavia niinkuin hopeiset rihmat. Sitten kiskoi hän hämmästyttävän tottuneesti nojatuolinsa pyöräin alta pois pitkän silkkimekkonsa liepeet; tämän viitan oli kymmenvuotinen käyttö muuttanut suorastaan ryysyiksi, joilla ei ollut enää väriä, ei muotoa eikä olletikaan kestävyyttä.

Vanhus tuntui olevan sangen pahalla tuulella ja nurisi kuoriessaan keitostansa ja kohottaessaan viittansa lievettä:

— Se pelkää, kirottu eläin; ja mitä, kysynpä sinulta? Se tempoi oveani, täristi liettäni ja kaatoi neljänneksen eliksiiriäni tuleen. Akharat, Jumalan nimessä, heitä tuo eläin ensimmäiseen erämaahan, jonka läpi matkaamme.

Matkustaja hymyili.

— Ensinnäkin, mestari, — vastasi hän, — me emme matkaa enää erämaiden läpi, sillä me olemme nyt Ranskassa. Ja toiseksi minä en saata heittää sillä tavoin hevosta, joka maksaa hyvinkin tuhannen louisdoria tai jolle paremminkin ei ole hintaa, koska se on Al-Borakin rotua.

— Tuhat louisdoria, tuhat louisdoria! Minulta saat milloin tahansa nuo tuhat louisdoria tai muuta niiden arvoista. Minulle se maksaa jo yli miljoonan, tuo hevosesi, puhumattakaan elämänpäivistä, jotka se minulta riistää.

— No mitä Djerid-parka nyt vielä on tehnyt? Sanokaahan.

— Mitä se on tehnyt? Se on tehnyt sitä, että muutaman minuutin päästä olisi eliksiirini jo kiehunut ainoankaan pisaran pääsemättä läikähtämään. Sitä menetelmää ei tosin neuvo Zoroaster eikä Paracelsus, mutta Borri suosittelee sitä nimenomaan.

— No, hyvä mestari, odottakaa joku sekunti, ja eliksiiri kiehuu uudestaan.

— Vai niin, kyllä kai kiehuu. Kuule, Akharat, on aivan kuin kirous, että tuleni sammuu; ties mitä tippuukaan savutorvesta.

— Minä sen kyllä tiedän, — sanoi vanhuksen opetuslapsi nauraen, — sieltä tippuu vettä.

— Kuinka, vettä? Vai vettä! Kas niin, siis meni eliksiirini taas hukkaan! Taas saan alottaa sen työn alusta. Niinkuin minulla olisi aikaa liiemmältä! Hyvä Jumala, — huudahti oppinut vanhus ja kohotti kätensä epätoivoissaan taivasta kohti, — vettä, vettä! Mutta mitä vettä, kysynpä sinulta, Akharat?

— Taivaan puhdasta vettä, mestari. Sataa kaatamalla, ettekö sitä ole huomannut?

— Huomaanko minä mitään silloin kun olen työssä? Vettä!… Niin on siis asia… Kuulepas, Akharat, se on sietämätöntä, kautta sielu-raukkani! Kuule nyt, kuusi kuukautta minä olen pyytänyt sinulta suojahattua savutorveeni… Kuusi kuukauttako… mitä sanonkaan? Kokonaisen vuoden! Mutta sinä, sinä et muista asiaa… vaikka sinulla ei ole muutakaan tekemistä, sinulla, joka olet nuori. Ja miten käykään sinun huolimattomuutesi tähden?… Käypä niin, että tämän päivän sade, huominen tuuli sotkevat kaikki laskelmani ja hävittävät kaikki työni tulokset. Minun, jolla on kiire, kautta Jupiterin! Sinä tiedät hyvin, että aikani täyttyy, ja jos minä en ole valmis sinä päivänä, jos minä en ole keksinyt elämän-eliksiiriäni, niin mennyttä olet, oppinut ja viisas Althotas! Sadas vuoteni alkaa heinäkuun kolmantenatoista, täsmälleen kello yksitoista illalla, ja ennen sitä hetkeä täytyy eliksiirini olla aivan valmis.

— Mutta sehän valmistuukin aika vauhtia, mikäli näen, rakas mestari, — vastasi Akharat.

— Totta kyllä, minä olen jo kokeeksi juonut sitä. Vasen käsivarteni, joka oli melkein halvattu, on saanut takaisin kaiken joustavuutensa. Ja sitäpaitsi minä säästän nyt koko sen ajan, jonka ennen käytin aterioimiseen, koska minun ei enää tarvitse syödä muuta kuin joka kolmas tai neljäs päivä, ja koska lusikallinen eliksiiriäni pitää minut täydellisesti yllä, vaikka se vielä onkin niin epätyydyttävää. Oi, kun ajattelen, että minä en luultavasti tarvitsisi enää muuta kuin yhden ainoan yrtin tai siitä yhden ainoan lehden, niin saisin eliksiirini täydelliseksi! Että me ehkä olemme kulkeneet jo sata kertaa, viisi sataa kertaa, tuhannen kertaa, aivan tuon kasvin vieritse, ja että hevosemme ovat ehkä sitä tallanneet, vaunujemme pyörät sitä ruhjoneet, Akharat! Tuon kasvin, josta jo Plinius puhuu ja jota tiedemiehet eivät ole sittemmin löytäneet tai tunteneet, sillä mikään ei katoa! Kuule, sinun täytyy kysyä joskus sen nimeä Lorenzalta, kun hän makaa häiriötilassa, eikö niin?

— Kyllä mestari, olkaa huoletta, minä kysyn.

— Ja sillä välin, — jatkoi vanhus ja huokaisi syvään, — taas epäonnistui eliksiirini kerran, ja minulta menee kolme kertaa viisitoista päivää päästäkseni tulokseen, johon olin jo tänään joutunut, sen tiedät. Muista se, Akharat, sinä kadotat aivan yhtä paljon kuin minä sinä päivänä, jolloin minä kadotan henkeni. Mutta mikä tuo kumu on? Kulkevatko vaunut?

— Ei, mestari, se on ukkonen.

— Ukkonen?

— Niin, — joka oli sitäpaitsi tappaa meidät, niin paljon kuin meitä tässä oli, ja minut erikoisesti; tosin minulla oli ylläni silkkipuku, joka minua suojeli.

— Kas niin, siinä se taas on! — sanoi vanhus lyöden polveensa, joka nasahti kuin kuiva luu, — mihin vaaroihin sinun lapsellisuutesi saattaa minut, Akharat! Ukkosen surmattavaksi, sähköliekin typerästi tapettavaksi, liekin, jonka minä pakoittaisin laskeutumaan sulatusuuniini ja kiehuttamaan kattilaani, jos minulla olisi aikaa. Eikö siis riitä, että joudun alttiiksi ihmisten typeryyden ja pahanilkisyyden tuottamille tapaturmille, vaan että sinun täytyy saattaa minut vielä taivaastakin tulevain vahinkojen uhriksi, tuollaisten vahinkojen, jotka ovat kaikkein helpoimmat estää?

— Anteeksi, mestari, mutta te ette ole vielä selittänyt minulle sitä…

— Kuinka, enkö ole sinulle vielä selittänyt metallikärki-järjestelmääni, johdatin-leijaani? Kun saan valmiiksi eliksiirini, niin esitän asian sinulle. Mutta nyt, ymmärräthän, minulla ei ole aikaa.

— Siis te luulette, että salamaa voi hillitä!

— Sitä ei ainoastaan voi hillitä, vaan voi myöskin johdattaa mihin tahtoo. Kerran, jonakuna päivänä, kun toiset viisikymmentä vuottani ovat loppuneet, jolloin minun on vain rauhassa odotettava kolmatta viisikymmenvuotis-jaksoani, minä pistän ukkosen terässuitsiin ja ohjailen sitä yhtä helposti kuin sinä Djeridiä. Sillä aikaa anna teettää suojahattu savutorveeni, Akharat, minä pyydän sitä rukoilemalla.

— Sen teen kohdakkoin, olkaa huoletta.

— Kohdakkoin, kohdakkoin! Aina vaan puhe vastaisuudesta, aivan kuin se olisi meidän molempain. Voi, minua ei ymmärretä milloinkaan! — huudahti oppinut pyörähdellen nojatuolissaan ja väännellen epätoivoissaan käsiään. — Olkaa huoletta!… Hän käskee minun olla huoletta, ja kolmen kuukauden päästä, ellen ole saanut eliksiiriäni valmiiksi, minulta on kaikki lopussa. Mutta jos minä elän ohi toisen viisikymmen-kauteni, jos minä saan takaisin nuoruuteni, jäsenteni joustavuuden, kyvyn kävellä, silloin minä en tarvitse enää ketään, eikä minulle sanota: "Teen sen kohdakkoin!" Vaan minä sanon itse: "Se on tehty!"

— Mahtanetteko luvata samaa suurestakin tehtävästämme? Oletteko sitä muistanut?

— Oi, kyllä. Hyvä Jumala, jos minä olisin yhtä varma siitä, että saan aivan valmiiksi eliksiirini, kuin timantin valmistamisesta…

— Te olette siis tosiaan varma siitä, mestari?

— Tietysti, koska olen jo tehnyt timantteja.

— Olette tehnyt?

— Katso itse.

— Minne?

— Tuonne; siellä oikealla puolellasi, pienessä lasiastiassa, — juuri siinä, johon nyt kosket.

Matkustaja otti innoissaan käteensä neuvotun astian. Se oli erinomaisen hienosti hiottu kristallipikari, jonka koko pohjaa peitti melkein näkymättömän ohut aine; tätä oli tarttunut pikarin reunoihinkin.

— Timanttitomua! — huudahti nuori mies.

— Niin, timanttitomua. Ja keskellä, katsoppas tarkkaan.

— Tosiaankin, hirssinjyvän kokoinen timantti.

— Koko ei merkitse mitään. Meidän onnistuu yhdistää kaikki nuo tomuhiukkaset, tehdä hirssinjyvästä hampunsiemen, hampunsiemenestä herne. Mutta, Herran tähden, rakas Akharat, korvaukseksi tästä lupauksesta, jonka sinulle nyt annan, paneta sinä nyt heti hattu savutorveeni ja johto vaunuihisi, niin että vesi ei tipu lieteeni ja että ukkonen kuljeksii muualla.

— Kyllä, kyllä, olkaa huoletta.

— Taas tuo iänikuinen: Olkaa huoletta! Se saa minut aivan vimmaan! Nuoruus, mieletön nuoruus, itserakas nuoruus! — huudahti vanhus paljastaen synkässä naurussa hampaattoman suunsa, ja hänen silmäkuoppansa näyttivät entistäänkin ontommilta.

— Mestari, — sanoi Akharat, — tulenne sammuu, sulattimenne jäähtyy. Mitä sulattimessanne nyt onkaan?

— Katso.

Nuori mies totteli, avasi sulattimen kannen ja näki siellä pienen pähkinän kokoisen, lasimaiseksi muuttuneen hiilikappaleen.

— Timantti! — huudahti hän. Mutta hän jatkoi melkein heti:

— Niin, mutta läikällinen, epätäydellinen, arvoton.

— Siksi, että tuli sammui, Akharat; siksi, ettei minun lieteni suojana ollut savuhattua, tiedä se!

— Antakaa minulle anteeksi, mestari, — pyysi nuori mies käännellen ja katsellen timanttia, josta vuoroin sinkosi kirkkaita säteitä ja joka vuoroin oli tumma; — oi, antakaa minulle tosiaan anteeksi ja nauttikaa jotakin ravintoa pysyäksenne voimissa.

— Tarpeetonta. Minä join lusikallisen eliksiiriäni kaksi tuntia sitten.

— Te erehdytte, mestari, te joitte sen tänä aamuna kello kuusi.

— Vai niin; mitäs kello nyt on?

— Se on kohta puoli yhdeksän illalla.

— Jeesus! — huudahti vanhus pannen kätensä ristiin, — taas yksi päivä mennyt, kadonnut, hukattu! Tulevatko päivät nykyään lyhemmiksi? Eikö vuorokaudessa enää ole neljääkolmatta tuntia?

— Ellette tahdo syödä, niin nukkukaa edes joku hetki, mestari.

— Olkoon menneeksi, minä nukun kaksi tuntia; mutta kahden tunnin päästä katso kelloasi, kahden tunnin päästä tulet sinä minut herättämään.

— Sen lupaan.

— Katsos, kun minä rupean nukkumaan, Akharat, — virkkoi vanhus anelevalla äänellä, — niin pelkään aina, että nukun iäksi. Tulethan minut herättämään, tulethan? Älä sitä minulle lupaa, vaan vanno se minulle.

— Minä vannon, mestari.

— Kahden tunnin päästä?

— Kahden tunnin!

Niin puheltiin takimaisessa osastossa, kun yhtäkkiä kuului tieltä ikäänkuin laukkaavan hevosen kavioiden kopinaa, ja sen äänen jälkeen kuului huudahdus, joka oli samalla sekä levottomuutta että hämmästystä ilmaiseva.

— Mitäs tämä taas merkitsee? — huudahti matkustajamme, avasi nopeasti vaununoven ja hypähti ulos astumatta edes jalkalaudalle.

3.

Lorenza Feliciani.

Seuraavaa oli tapahtunut vaunujen ulkopuolella sillaikaa kuin matkustaja ja oppinut juttelivat sisässä.

Ukkosen iskun kaataessa etuhevoset ja peljästyttäessä takimaiset pystyyn, oli kääsipuolella istuva nainen pyörtynyt, kuten olemme kertoneet.

Hän jäi muutamaksi hetkeksi tajuttomaksi, mutta koska hän oli pyörtynyt ainoastaan pelosta, niin hän palasi pian tuntoihinsa.

— Oi, — sanoi hän, — onko minut jätetty tänne aivan avuttomaksi, ja eikö ole ainoatakaan ihmistä, joka säälii minua?

— Madame, — vastasi arka ääni, — olen minä, jos jollakin tavoin voin teitä auttaa.

Kuullessaan tuon äänen, joka kaikui melkein hänen korvansa juuressa, kohosi nuori nainen pystyyn, ja kun hän pisti päänsä ja molemmat kätensä ulos ajoneuvojen nahkaisten uudinten raosta, näki hän edessään miehen seisomassa vaunujen porraslaudalla.

— Tekö minulle puhuitte, monsieur? — kysyi nainen.

— Minä, madame, — vastasi nuori mies.

— Ja te tarjositte minulle apuanne?

— Niin.

— Mitä siis ensinnäkin oli tapahtunut?

— Sitä, madame, että ukkonen löi melkein teihin ja rikkoi iskiessään etuhevosten vetohihnat, jolloin ne karkasivat vieden mukanaan kyytimiehen.

Nainen katseli ympärilleen ylen rauhattoman näköisenä.

— Ja… mies, joka ohjasi takahevosia, missä hän on? — kysyi nainen.

— Hän nousi juuri tuonne takaosastoon, madame.

— Hänelle ei tapahtunut mitään?

— Ei mitään.

— Olette siitä varma?

— Ainakin hyppäsi hän alas hevosensa seljästä aivan vahingoittumattomana.

— Ah, Jumala olkoon kiitetty!

Ja nuori nainen henkäisi helpoituksesta.

— Mutta missä te sitten olitte, monsieur, koska te satuitte juuri tähän tarjoamaan minulle apuanne?

— Madame, rajuilma yllätti minut, ja minä olin tuolla pimeässä luolassa, joka on vaan erään kivilouhoksen suu, kun näin yhtäkkiä tien käänteessä vaunujen tulevan täyttä laukkaa juoksevin hevosin. Minä luulin ensin, että hevoset olivat pillastuneet, mutta pian näin, että niitä ohjasikin päinvastoin voimakas käsi; sitten äkkiä ukkonen iski niin hirvittävällä räiskeellä, että luulin sen sattuneen minuun itseeni ja seisoin hetkisen aivan kuin lamaan lyötynä. Kaikki mitä olen tässä teille kertonut näin aivan kuin unessa.

— Niinpä ette lienekään varma, että hän, joka ohjasi takahevosia, on tuolla vaunuissa?

— Olen kyliä, madame. Minä olin selvinnyt ja näin hänen varmasti nousevan sisään.

— Ottakaa selko, onko hän siellä vielä, olkaa hyvä.

— Millä tavoin?

— Kuuntelemalla. Jos hän on siellä sisällä, niin kuulette sieltä kaksi ääntä.

Nuori mies hyppäsi alas porraslaudalta, meni isomman vaunukorin ulkoseinämälle ja kuunteli.

— Kyllä, madame, — sanoi hän palatessaan, — hän on siellä.

Nuori nainen nyökäytti päätään kuin sanoakseen: Hyvä on.

Mutta yhä edelleen hän istui pää käden nojassa aivan kuin syviin mietteisiin vaipuneena.

Sillaikaa oli nuorukaisella tilaisuus häntä tarkastella.

Hän oli noin kolmen- tai neljänkolmatta-vuotias nainen; hänen ihonsa oli ruskeahko, mutta sitä himmeän ruskeaa väriä, joka on raikkaampaa ja kauniimpaa kuin kaikkein ruusunhohtavin tai vaalein hipiä. Hänen kauniit silmänsä katselivat taivaalle ikäänkuin siltä neuvoa kysyäkseen ja ne säteilivät kuin kaksi tähteä. Ja hänen tummat hiuksensa, jotka vastoin ajan muotia eivät olleet jauhoitetut, laskeusivat pikimustina kiharoina hänen kaulalleen, jonka väri vivahteli opaalille.

Yhtäkkiä näytti hän tehneen päätöksensä.

— Monsieur, — sanoi hän, — missä me nyt oikeastaan olemme?

— Strassburgin ja Pariisin valtatiellä, madame.

— Ja millä paikoin?

— Peninkulman päässä Pierrefittestä.

— Mikä on Pierrefitte?

— Se on kauppala.

— Ja mikä paikka tulee Pierrefitten jälkeen?

— Bar-le-Duc.

— Se on kaupunki?

— Kaupunki, madame.

— Paljonkin asukkaita?

— Luullakseni neljä-, viisituhatta henkeä.

— Onko täällä jotakin oikotietä, joka vie Bar-le-Duciin suoremmin kuin valtatie?

— Ei, madame, tai en ainakaan minä sellaista tunne.

— Peccato![23] — mutisi nainen aivan hiljaa ja heittäytyi takaisin kääsiensä sisään.

Nuorukainen jäi hetkiseksi odottamaan, kyselisikö nuori nainen vielä jotain. Mutta kun hän näki, että tämä pysyi vaiti, läksi hän menemään pois.

Hän ehti jo jonkun askeleen, mutta silloin näytti hänen liikkumisensa herättävän naisen mietteistä, sillä hän heittäytyi jälleen nopeasti puhumaan ulos kääseistä.

— Monsieur, — sanoi hän.

Nuorukainen kääntyi takaisin.

— Tässä olen, madame, — vastasi hän lähestyen naista.

— Vielä kysymys, olkaa hyvä.

— Tehkää se.

— Oliko täällä hevonen köydessä vaunujen takana?

— Oli, madame.

— Onko se siellä vielä?

— Ei, madame; se mies, joka meni kuomeihin, päästi sen irti ja sitoi sen ajoneuvojen pyörään.

— Eikä sillekään ole tapahtunut mitään pahaa, tuolle hevoselle?

— En luule.

— Se on kallisarvoinen eläin ja minä pidän siitä paljon. Tahtoisin omin silmin nähdä, että se on vahingoittumatta. Mutta kuinka päästä sen luokse tässä liassa?

— Minä voin tuoda hevosen tänne, — sanoi nuorukainen.

— Oi, tuokaa, olkaa hyvä, niin olen teille kovin kiitollinen. Nuorukainen lähestyi hevosta, joka kohotti nyt päätänsä ja hirnahti.

— Älkää peljätkö sitä, — jatkoi kääseissä istuva nainen; — se on lauhkea kuin lammas.

Sitten hän kutsui hiljaisemmalla äänellä:

— Djerid, Djerid!

Eläin tunsi varmaankin tuon äänen emäntänsä ääneksi, sillä se kurotti nyt älykästä päätänsä ja huuruavia sieramiaan kääseihin päin.

Sillaikaa päästi nuorukainen sen irti.

Mutta tuskin oli se tuntenut, että sen juoksuköysi oli tottumattomissa käsissä, niin tempautui se rajulla nykäyksellä irti ja oli pian yhdellä ainoalla hypyllä parinkymmenen askeleen päässä ajoneuvoista.

— Djerid, — toisti nainen kaikkein hyväilevimmällä äänellään, — tule tänne, Djerid, tänne!

Arabialaisratsu pudisti kaunista päätänsä, päristeli ilmaa ja lähestyi kääsejä kauniisti tepastellen ja jalkojaan kohotellen aivan kuin musiikin tahtiin.

Nainen pisti yläruumiinsa ulos nahkauudinten raosta.

— Tule tänne, Djerid, tule! — sanoi hän.

Eläin totteli ja tuli ja alisti päänsä sitä kohti ojentuvan käden hyväiltäväksi.

Silloin tarttui nuori nainen toisella hoikalla kädellään hevosta harjaan, nojasi toisella kääsi-osaston etulautaan ja kavahti satulaan, aivan yhtä keveästi kuin saksalaisten ballaadien aaveet, jotka hyppäävät ratsujen lautasille ja pitävät takaa kiinni matkalaisten vyöstä.

Nuorukainen ryntäsi häntä kohti, mutta nainen pysäytti hänet käskevällä kädenliikkeellä.

— Kuulkaa, — sanoi hän, — vaikka olette nuori, tai paremminkin koska olette nuori, täytyy teillä olla sääliväinen sydän, älkää siis estäkö minua lähtemästä. Minä pakenen miestä, jota rakastan, mutta ennen kaikkea olen minä roomatar ja oikea katolilainen, ja tuo mies saattaisi sieluni iäiseen kadotukseen, jos olisin kauemmin hänen parissaan. Hän on jumalankieltäjä ja taikuri, jota Jumala nyt on ukkosensa äänellä varoittanut. — Jospa hän painaisi tuon varoituksen mieleensä. Kertokaa hänelle, mitä olen nyt teille sanonut. Taivas palkitkoon teitä avusta, jota minulle annoitte. Ja nyt, hyvästi!

Näin sanoi hän, ja keveänä kuin nevojen yllä häilyvät usvat kiiti hän pois laukkaavan Djeridin selässä ja katosi tuossa tuokiossa.

Nuorukainen ei voinut pidättää ällistyksen ja kummastuksen huutoa, kun näki hänen noin pakenevan.

Se huuto se oli kaikunut vaunujen sisälle ja herättänyt siellä olevan matkustajan huomiota.

4.

Gilbert.

Se huuto oli tuon matkustajan, kuten sanoimme, hälyttänyt.

Hän tuli nopeasti ulos ajoneuvojen takaosastosta, sulki huolellisesti oven ja katseli rauhattomana ympärilleen.

Ensimäiseksi huomasi hän nuorukaisen, joka seisoi kummastuneena paikallaan. Salama leimahti samassa ja salli matkustajan tarkastaa häntä kiireestä kantaan. Moinen nopea tutkimus näytti matkustajalla olevan aina tapana, milloin joku uusi henkilö tai uusi seikka sattui hänen silmäänsä.

Katseltu oli tuskin kuusi-, seitsentoista-vuotias, pieni, laiha ja jänteekäs jäseniltään. Hänen mustat silmänsä, jotka hän loi aina lujasti kaikkiin esineihin, mitkä hänen huomiotaan herättivät, eivät olleet suinkaan lempeät, mutta miellyttävät. Hänen pieni, pysty nenänsä, ohut alahuulensa ja ulkonevat poskipäänsä ilmaisivat oveluutta ja varovaisuutta, kun taas vankasti esiinpistävä leuka puhui luonteen päättäväisyydestä.

— Tekö täällä äsken huusitte? — kysyi häneltä matkustaja.

— Minä, monsieur, — vastasi nuori mies.

— Ja miksi te huusitte?

— Siksi, kun…

Nuori mies keskeytti epäröiden puheensa.

— Siksi kun? — toisti matkustaja.

— Monsieur, — sanoi nuorukainen, — tuolla kääseissä oli eräs nainen.

— Niin oli.

Ja Balsomo iski silmänsä ajoneuvojen etuosastoon niinkuin olisi aikonut katseellaan lävistää sen lujat seinät.

— Täällä oli hevonen kiinni ajoneuvojen pyörässä.

— Niin, mutta missä hiidessä se nyt on?

— Monsieur, se nainen, joka oli kääseissä, läksi täältä hevosella, joka oli sidottu tuonne taakse pyörään.

Matkustaja ei huudahtanut eikä virkkanut sanaakaan. Mutta yhdellä hyppäyksellä hän meni kääsien luo ja tempaisi nahkauutimet syrjään. Salama, joka samassa leimahti taivaalla, näytti hänelle, että kääsit olivat tyhjät.

— Kautta Kristuksen veren! — karjahti hän äänellä, joka muistutti sitä säestävää ukkosen jyrähdystä.

Sitten hän katseli ympärilleen ikäänkuin miettien keinoa ajaakseen naista takaa. Mutta hän huomasi, ettei sitä löytynyt.

— Koettaa saada kiinni Djerid jollakin noista hevosista, — jatkoi hän päätä pudistaen, — olisi sama kuin lähettää kilpikonna ajamaan gasellia… Mutta kyllä saan tietää, minne hän meni, jollei vaan…

Hän pisti nopeasti ja huolissaan kätensä liiviensä taskuun, veti siitä pienen lompakon ja avasi sen. Eräässä lompakon osastossa oli pala kokoontaitettua paperia ja paperissa kihara mustia hiuksia.

Matkustajan kasvot kirkastuivat, kun hän näki nämä hiukset, ja hän rauhoittui täydellisesti, ainakin mikäli päältä katsoen voi huomata.

— Hyvä, — sanoi hän painaen otsalleen kätensä, joka kohta alkoi helmeillä hiestä, — hyvä, ei ole hätää. Mutta eikö hän puhunut teille mitään lähtiessään?

— Puhui kylläkin.

— Mitä hän teille sanoi?

— Käski ilmoittamaan teille, ettei hän lähtenyt teidän luotanne suinkaan teitä vihaten, vaan pelosta. Että hän on oikea kristitty, kun te sitävastoin…

Nuorukainen arasteli jatkaa.

— Kun minä sitävastoin? — toisti matkustaja.

— En tiedä, uskallanko teille sitä sanoa? — virkkoi nuorukainen.

— Antakaa tulla, hitossa!

— Kun te sitävastoin olette muka jumalankieltäjä ja uskoton, jolle Jumala on tänä iltana tahtonut antaa vielä viimeisen varoituksensa. Ja että hän, tuo nainen, oli sen varoituksen ymmärtänyt, ja hän neuvoi myöskin teitä sitä ymmärtämään.

Ja siinäkö kaikki, mitä hän teille sanoi? — kysyi matkustaja?

— Niin.

— Hyvä; puhutaan sitten toisista asioista.

Ja matkustajan otsalta näyttivät katoavan viimeisetkin rauhattomuuden ja tyytymättömyyden merkit.

Nuorukainen seurasi kaikkia mielialan ilmauksia, jotka näkyivät matkustajan kasvoilla, — tarkkaili niin uteliaana, että voi arvata hänellä itselläänkin olevan melkoisen määrän kykyä tehdä havainnoita.

— No niin, — sanoi matkustaja, — mikä teidän nimenne on, nuori ystäväni?

— Gilbert, — vastasi nuorukainen.

— Siinä kaikki? Mutta sehän on vaan ristimänimi, tietääkseni.

— Minulla on sellainen sukunimi.

— No olkoon. Hyvä Gilbert, sallima on tuonut teidät pariini pelastamaan minua pienestä pulasta.

— Olen käytettävissänne, monsieur, ja kaikki, mitä voin tehdä…

— Te teette. Kiitokset! Niin, teidän iällänne on ihminen avulias pelkästä ilosta saada auttaa. Muuten ei seikka, jota teiltä anon, ole kovin vaikeakaan. Pyydän teitä ainoastaan neuvomaan itselleni, missä saan suojaa tänä yönä.

— Ensinnäkin voi käyttää tuota luolaa, jonka alla minä olin paossa rajuilmalta, — vastasi Gilbert.

— Kyllähän, — virkkoi matkustaja. — Mutta minä pitäisin enemmän jonkinlaisesta talosta, jossa saisin kunnon illallisen ja hyvän vuoteen.

— Se on vaikeampaa, se.

— Ollaanko siis niin kaukana lähimmästä kylästä?

— Pierrefittestä?

— Pierrefittekö on sen nimi?

— Niin, monsieur. Sinne on lähimain peninkulma matkaa.

— Sellainen matka yön pimeässä ja tällaisella ilmalla! Ja ainoastaan nuo kaksi hevosta! Siihen menee noin kaksi tuntia. Kuulkaahan, ystäväni, ajatelkaapas tarkoin, eikö tällä seudulla ole minkäänlaista asumusta?

— On Taverneyn linna, joka on enintään kolmensadan askeleen päässä.

— No niin, sittenpä, — alkoi matkustaja.

— Kuinka, monsieur? — kysyi nuorukainen katsellen häneen ylen kummastelevin silmin.

— Miksi ette sanonut tätä heti?

— Mutta eihän Taverneyn linna ole mikään majapaikka.

— Asuuko siellä ketään?

— Tietysti.

— Kuka?

— Ka… Taverneyn parooni.

— Mikä tuo Taverneyn parooni sitten on?

— Hän on neiti Andréen isä, monsieur.

— Se on hauskaa kuulla, — sanoi matkustaja hymyillen, — mutta kysyin teiltä, minkälainen mies parooni on.

— Monsieur, hän on noin kuudenkymmenen tai kuudenkymmenenviiden ikäinen vanha herra, joka kuuluu olleen ennen rikas.

— Jaha, ja on nyt köyhä. Sellainen on heidän kaikkien tarinansa. Ystäväni, olkaa hyvä ja opastakaa minut Taverneyn paroonin luo.

— Taverneyn paroonin luo? — huudahti nuorukainen melkein kauhistuneena.

— Niin juuri; kieltäydyttekö tekemästä minulle tätä palvelusta?

— En, monsieur, mutta asia on niin, että…

— Että?

— Että hän ei ota teitä vastaan.

— Ei ota vastaan yössä eksynyttä ylimystä, joka tulee pyytämään häneltä suojaa? Mikä karhu tuo teidän parooninne sitten on?

— Hohoi! — huudahti nuorukainen vaan, äänellä, joka puhui: "Sellainen hän tosiaan on suuressa määrin, monsieur."

— Ei haittaa, — sanoi matkustaja, — minä lähden vaan sinne.

— Enpä neuvo lähtemään, — vastasi Gilbert.

— Pyh! — arveli matkustaja; — olkoonpa parooninne mikä karhu tahansa, purematta hän ei ainakaan nielaise.

— Ei; mutta hän sulkee ehkä porttinsa nenänne edessä.

— Silloin murran sen. Ja jos te ette vaan kieltäydy tulemasta oppaakseni…

— En kieltäydy, monsieur, — vastasi Gilbert.

— Näyttäkää siis minulle tietä.

— Näytetään.

Matkustaja nousi silloin kääseihin ja otti sieltä pienen lyhdyn.

Nuorukainen toivoi jo, että koska lyhdyssä ei ollut tulta, matkustaja menisi myöskin ajoneuvojen takimaiseen osastoon ja että hän silloin saattaisi nähdä oven raosta, mitä siellä oli sisällä.

Mutta matkustaja ei edes lähestynytkään ajoneuvojen ovea.

Hän antoi lyhdyn Gilbertin käteen.

Nuori mies käänteli ja katseli sitä joka taholta.

— Ja mitä minä mielestänne tällä lyhdyllä teen, monsieur? — kysyi hän.

— Valaisette tietä, kun minä talutan hevosia.

— Mutta lyhtynnehän on sammutettu.

— Se sytytetään.

— Ahaa, — sanoi Gilbert, — teillähän on tulta tuossa takimaisessa osastossa.

— Ja taskussani, — vastasi matkustaja.

— On vaikea saada taulaa syttymään tässä sateessa. Matkustaja hymyili.

— Avatkaa lyhty, — pyysi hän. Gilbert totteli.

— Asettakaa hattunne käsieni suojaksi.

Gilbert noudatti tätä pyyntöä. Hän näytti seuraavan näitä valmistuksia ylen uteliain silmin. Gilbert ei tuntenut vielä muuta tulenotto-tapaa kuin tulukset.

Matkustaja veti taskustaan hopeisen kotelon ja kotelosta tulitikun. Sitten avasi hän kotelon alapään ja pisti tulitikun varmaankin johonkin tulenarkaan tahnaan, sillä tikku syttyi hiljaa räsähdellen heti tuleen.

Tämä kävi niin nopeasti ja odottamatta, että Gilbert säpsähti.

Matkustaja hymyili hänen hämmästystään, joka oli muuten varsin luonnollinen aikana, jolloin ainoastaan jotkut kemistit tunsivat fosforin ja säilyttivät sen salaisuuden pelkästään omia kokeilujaan varten.

Matkustaja siirsi nyt taikatulensa kynttilän sydämeen. Sitten hän sulki kotelon ja pisti sen takaisin taskuunsa.

Nuorukainen katseli tuota kallista tuli-laitosta koko ajan halusta palavin silmin. Selvästikin hän olisi antanut mitä tahansa, jos olisi saanut moisen aarteen itselleen.

— Nyt, kun meillä on valoa, opastatteko nyt minua? — kysyi matkustaja.

— Tulkaa perästäni, monsieur, — sanoi Gilbert.

Ja nuorukainen lähti kulkemaan edeltä, kun taas hänen seuralaisensa otti toista hevosta kuolaimista ja pakotti sen tulemaan perästään.

Ilma oli muuten tullut jo siedettävämmäksi, oli jo melkein lakannut satamasta ja ukkospilvi loittoni jyristen.

Matkustajalle tuli noista kahdesta ensiksi halu ryhtyä puheisiin.

— Te näytte tuntevan hyvin Taverneyn paroonin, ystäväni, — sanoi hän.

— Kyllä, monsieur, se on selvä, sillä minä olen ollut hänen talossaan lapsesta asti.

— Hän lienee sukulaisianne?

— Ei, monsieur.

— Holhoojanne?

— Ei.

— Isäntänne?

Nuorukainen hätkähti kuullessaan sanan "isäntä", ja hänen kasvonsa, jotka olivat tavallisesti kalpeat, lensivät hehkuvan punaisiksi.

— En minä ole palvelija, monsieur, — sanoi hän,

— Mutta, — jatkoi matkustaja, — jotain kai olette talossa?

— Minä olen erään paroonin entisen vuokramiehen poika; äitini oli neiti Andréen imettäjä.

— Ymmärrän: te elättekin siis talossa tuon nuoren naisen rintaveljenä, sillä arvaanpa, että paroonin tytär on nuori.

— Hän on kuusitoista-vuotias, monsieur.

Gilbert jätti, kuten näemme, toisen näistä kysymyksistä syrjään livahtaen vastaamatta. Se niistä koski häntä itseään.

Matkustaja näytti tekevän saman huomion kuin me. Kuitenkin alkoi hän nyt kysellä muista asioista.

— Kuinka satuitte olemaan tiellä tällaisella ilmalla? — tiedusteli hän.

— En ollut tiellä, monsieur, olin tuolla luolassa tien vieressä.

— Ja mitä te teitte siellä luolassa?

— Luin.

— Luitte?

— Niin.

— Ja mitä te luitte?

— Hra J. J. Rousseaun kirjaa Le contrat social.[24]

Matkustaja katsahti nuorukaiseen hiukan kummastuneena.

— Otitte tuon kirjan paroonin kirjastosta? — kysyi hän.

— En, monsieur, minä sen ostin.

— Mistä?… Bar-le-Ducista?

— En, vaan täältä eräältä kaupustelijalta, joka kulki ohitse. Täällä maalla kiertää nykyään paljon kirjakauppiaita myymässä sellaisia hyviä kirjoja.

— Kuka teille on sanonut, että Le contrat social on hyvä kirja?

— Minä näin sen, kun sitä luin, monsieur.

— Oletteko siis lukenut huonojakin, koska voitte tietää eroituksen?

— Olen.

— Ja mitkä teistä ovat huonoja kirjoja?

— Le Sofa, Tanzai ja Neadarme ja muut sentapaiset kirjat.

— Mistä hiidestä te olette saanut ne käsiinne?

— Paroonin kirjastosta.

— Millä tavalla parooni hankkii itselleen moisia uutuuksia täällä maanloukossa?

— Hänelle lähetetään niitä Pariisista.

— Mutta jos parooni on niin köyhä kuin sanoitte, ystäväni, kuinka panee hän rahojaan moiseen roskaan?

— Hän ei osta niitä, hän saa niitä lahjaksi.

— Ahaa, hän saa ne lahjaksi?

— Niin, monsieur.

— Keneltä?

— Eräältä ystävältään, joka on suuri herra.

— Suuri herra? Tiedättekö tuon suuren herran nimen?

— Hän on Richelieun herttua.

— Kuinka? Vanha marskiko?

— Niin, marski juuri.

— Ja arvaanpa, ettei hän anna moisten kirjain joutua neiti Andréen saataville.

— Päinvastoin, monsieur, hän jättää ne milloin minnekin.

— Ja onko neiti Andrée samaa mieltä kuin tekin, nimittäin että ne kirjat ovat huonoja? — kysyi pistävästi hymyillen matkustaja.

— Neiti Andrée ei niitä lue, — vastasi Gilbert kuivasti.

Matkustaja vaikeni vähäksi aikaa. Selvästikin herätti tuo itsenäinen luonne, jossa hyvä ja paha, kainouden ja rohkeuden ominaisuudet olivat yhtyneinä, väkisinkin hänen mielenkiintoansa.

— Mutta miksi te sitten luitte noita kirjoja, jos tiesitte ne huonoiksi? — jatkoi matkustaja, jota vanha oppinut oli puhutellut nimeltä Akharat.

— Siksi, että en tiennyt, millaisia ne olivat, kun ne avasin.

— Huomasitte kuitenkin helposti niiden laadun?

— Kyllähän, monsieur.

— Ja luitte kuitenkin niitä edelleen?

— Niin.

— Mitä varten?

— Minä opin niistä asioita, joita en tiennyt.

— Entä Le contrat social?

— Se opettaa minulle asioita, jotka olin aavistanut.

— Mitä asioita?

— Että kaikki ihmiset ovat veljiä, että sellaiset yhteiskunnat ovat huonosti järjestettyjä, joissa on turpeeseen kytkettyjä talonpoikia ja orjia! Että kerran kaikki yksilöt ovat yhdenvertaisia.

— Ahaa, — huudahti matkustaja.

Syntyi hetken hiljaisuus; Gilbert ja hänen seuralaisensa jatkoivat matkaansa, matkustaja vetäen suitsista hevosta ja Gilbert pitäen lyhtyä.

— Te tahdotte siis kovasti oppia, ystäväni? — kysyi matkustaja hiljaa.

— Kyllä, monsieur, se on minun suurin haluni.

— Ja mitä te tahdotte oppia? Sanokaa.

— Kaikki, — sanoi nuorukainen.

— Ja miksi tahdotte oppia?

— Voidakseni kohota.

— Mihin? Gilbert epäröi vastata. Jokin päämäärä oli hänen ajatuksissaan nähtävästikin selvänä, mutta se oli varmaankin hänen oma salaisuutensa, jota hän ei tahtonut ilmaista.

— Siihen kuin ihminen voi kohota, — vastasi hän.

— Mutta totta kai olette jotain opiskellut?

— En mitään. — Kuinka minä olisin voinut opiskella, kun en ole rikas ja kun asun Taverneyssä?

— Kuinka! Ettekö tunne ollenkaan matematiikkaa?

— En.

— Entä fysiikkaa?

— En.

— Kemiaa?

— En. Minä osaan vaan lukea ja kirjoittaa, siinä kaikki; mutta kerran minä opin kaikki nuokin asiat.

— Milloin?

— Kerran vaan.

— Millä keinolla?

— En tiedä; mutta kerran ne opin.

— Merkillinen nuorukainen, — mutisi matkustaja.

— Ja silloin… — mutisi myöskin Gilbert yksikseen.

— Silloin?

— Niin.

— Mitä niin?

— Ei mitään.

Tällävälin olivat Gilbert ja hänen opastamansa kulkeneet neljännestunnin ajan. Sade oli tauonnut lopullisesti, ja maasta alkoi kohota kirpeää tuoksua, joka seuraa keväisin ukonilman synnyttämää tukehuttavaa paahdetta.

Gilbert näytti aprikoivan syvästi jotakin.

— Kuulkaas, monsieur, — kysäisi hän yhtäkkiä, — tiedättekö, mitä ukkonen on?

— Taidanpa tietää.

— Te?

— Minä juuri.

— Te tiedätte, mitä on ukkonen? Tiedätte, mistä salama syntyy?

Matkustaja hymyili.

— Sen synnyttää kahden sähkön yhteentörmäys, pilven ja maan sähköisyyden.

Gilbertiltä pääsi huokaus.

— Minä en tätä ymmärrä, — sanoi hän.

Ehkäpä aikoi matkustaja antaa nuorukais-raukalle helpomminkin ymmärrettävän selityksen, mutta pahaksi onneksi alkoi juuri sillä hetkellä tuli tuikkia metsän läpi.

— Ah, — huudahti tuntematon, — mistä tuo näkyy?

— Taverneystä.

— Me olemme siis perillä?

— Tässä on ajoportti.

— Avatkaa se.

— Ohoi, monsieur, Taverneyn portti ei aukea vain noin tuostaan.

— Mutta onko tämä nyt sitten mikä linnoitus, tämä Taverney? Kas niin, kolkuttakaa.

Gilbert lähestyi porttia ja kolkutti kerran epäröiden ja arasti.

— Oh, ystäväni, — sanoi matkustaja, — tuollaista nyt ei kuulla koskaan; lyökää kovemmin.

Mikään ei todellakaan osoittanut, että Gilbertin kolkutus olisi kuultu. Täydellinen hiljaisuus vallitsi edelleen.

— Otatteko tämän teon vastuullenne? — kysyi Gilbert.

— Älkää peljätkö!

Gilbert ei enää arkaillut; hän hellitti kädestään portinkolkuttimen ja tempaisi nuorasta kelloa, joka päästi nyt niin kaikuvan äänen, että sen olisi voinut kuulla neljännespeninkulman päähän.

— Kautta kunniani, — sanoi matkustaja, — jos parooninne ei nyt kuullut, niin on hän umpikuuro.

— Ai, nyt alkaa Mahon haukkua — virkkoi nuorukainen.

— Mahon![25] — toisti matkustaja; — tuo nimi on varmaankin kohteliaisuus parooninne puolelta hänen ystäväänsä Richelieun herttuaa kohtaan.

— En ymmärrä, monsieur, mitä tarkoitatte.

— Mahonin valloittaminen on marskin viimeinen sotainen urotyö.

Gilbert päästi toisen kerran huokauksen.

— Niin, niin, monsieur, kuten jo sanoin, minä en tiedä mitään, — valitti hän.

Ja ne kaksi huokausta ilmaisivat muukalaiselle lyhyesti kokonaisen joukon salattuja kärsimyksiä ja tukehutettuja, ellei suorastaan pettyneitä kunnianhimoisia toiveita.

Samassa alkoi kuulua askeleitten kopinaa.

— Viimeinkin! — huudahti muukalainen.

— Se on kunnon ukko la Brie, — selitti Gilbert.

Portti aukeni, mutta kun la Brie näki muukalaisen ja hänen omituiset ajoneuvonsa, niin aikoi hän, joka luuli tulleensa avaamaan ainoastaan Gilbertille, yllätettynä sen jälleen sulkea.

— Anteeksi, ystäväiseni, — sanoi matkustaja, — mutta meillä on tulo juuri tänne; älkää siis heittäkö porttia kiinni noin nenämme edessä.

— Mutta, monsieur, minun täytyy ilmoittaa ensin paroonille, että odottamaton vierailu…

— Ei maksa vaivaa ilmoittaa mitään, luottakaa minuun. Minä otan vastaan hänen nyrpeytensä, ja jos minut ajetaan täältä pois, ei se ainakaan tapahdu ennenkuin olen lämmitellyt, kuivannut vaatteet ja levännyt täällä, sen teille takaan. Olen kuullut, että näiden seutujen viini on hyvää. Te kai tunnette sen, vai mitä?

La Brie ei vastannut tähän kysymykseen, vaan koetti estellä tulijaa pääsemästä sisään. Mutta matkustaja oli tehnyt horjumattoman päätöksensä ja hän johti kaksi hevostaan ja ajoneuvot puistokujaan, sillaikaa kun Gilbert sulki portin, mikä kaikki tapahtui tuossa tuokiossa. La Brie näki olevansa voitettu ja päätti silloin mennä itse ilmoittamaan tappiostaan. Ja niinpä hän lähti vanhoilla jaloillaan minkä kerkisi rakennusta kohti ja huusi täyttä kurkkua:

— Nicole Legay! Nicole Legay!

— Mikä se Nicole Legay on? — kysyi muukalainen astellen linnaan päin yhtä rauhallisena kuin ennenkin.

— Nicole? — toisti Gilbert hiukan värähtäen.

— Niin juuri, henkilö, jota mestari la Brie huutaa.

— Hän on neiti Andréen kamarineitsyt, monsieur.

Sillävälin ilmestyi la Brien huutaessa puitten alle valo, jonka hohteessa nähtiin varsin viehättävä nuori tyttö.

— Mitä sinä tahdot, la Brie? — kysyi tyttö. — Ja mitä melua tämä on?

— Joutuin, Nicole, joutuin! — kaikui ukon mäkättävä ääni; — mene sanomaan herralle, että eräs vieras pyytää päästä täksi yöksi hänen luokseen. Ukonilma on hänet yllättänyt.

Sitä ei tarvittu Nicolelle toistaa, vaan hän ryntäsi linnaan niin nopsasti, että katosi tuossa tuokiossa näkyvistä.

La Brie saattoi nyt vetäistä jo hetkisen henkeään, koska kerran oli varma siitä, ettei parooni joutuisi alttiiksi yllätykselle.

Pian huomattiinkin viestin vaikutus, sillä akaasiain alta näkyväin ulkoportaitten yläpäästä ja linnan ovelta kuului nyt tuima ja kopea ääni, joka toisti sangen vähän ystävällisesti:

— Vieras!… Ja kuka sitten? Sanoisi edes ihmisten luo tullessaan nimensä.

— Tuoko on parooni? — kysyi koko tämän häiriön aikaansaanut henkilö la Brieltä.

— Oi niin, monsieur, — vastasi tuo mies-parka aivan tyrmistyneenä. — Kuulitteko, mitä hän kysyy?

— Hän kysyy nimeäni, eikö niin?

— Sitäpä sitä. Ja minä kun unohdin teiltä sitä tiedustella.

— Ilmoita isännällesi parooni Josef de Balsamo, — sanoi matkustaja; — samanlainen arvonimi ehkä lauhduttaa isäntäsi.

La Brie teki ilmoituksen, hiukan rohkaistuna siitä, että tuntematon oli ilmoittanut olevansa parooni.

— Olkoon menneeksi sitten, — murisi ääni. — Astukoon nyt sisään, koska on tänne tullut… Käykää sisään, monsieur, olkaa hyvä; tänne… niin juuri, tätä tietä…

Muukalainen lähestyi nopein askelin. Mutta saavuttuaan pääportaitten ensimäiselle pykälälle hän kääntyi tahtoen nähdä, oliko Gilbert seurannut häntä.

Gilbert oli kadonnut,

5.

Taverneyn parooni.

Vaikka se henkilö, joka antoi nyt ilmoittaa itsensä vieraaksi parooni Josef de Balsamo-nimisenä, oli jo etukäteen saanut Gilbertiltä kuulla Taverneyn paroonin köyhyydestä, niin oli hän kuitenkin hämmästynyt, kun näki kuinka vähäpätöinen se asumus oikeastaan oli, jota Gilbert oli mahtipontisesti linnaksi kutsunut.

Rakennuksessa ei ollut muuta kuin yksi ainoa kerros; se oli suorakaiteen muotoinen, ja sen kummassakin päässä oli pieni, nelikulmainen, tornintapainen sivu-paviljonki. Epäsäännöllisestä ulkomuodostaan huolimatta ei rakennus kuitenkaan ollut vailla jonkinlaista maalauksellista viehätystä, kun sen näki kalpeassa kuutamossa kuten nyt, kuun pilkistellessä myrskyn repimäin pilvien välitse.

Alikerrassa oli kuusi ikkunaa rivissä, molemmissa paviljonkirakennuksissa kaksi, nimittäin yksi kummassakin kerroksessa. Pääportaat olivat melkoisen leveät, mutta epäkuntoon joutuneet, ja niiden askelmat muodostivat oikeita pieniä kuiluja kaikissa liitoskohdissaan. Nämä seikat pistivät tulijan silmään jo ennenkuin hän ennätti edes ylös ovelle saakka. Siellä odotti häntä, kuten olemme sanoneet, Taverneyn parooni, yönuttu yllään ja kynttilä kädessään.

Parooni de Taverney oli pieni vanhus, noin kuudenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäinen mies. Hänen silmänsä olivat vilkkaat, otsansa korkea, mutta taaksepäin liiaksi vietto. Päässä oli hänellä peruukki, josta kynttilät olivat tulellaan vähitellen tapaturmaisesti kärventäneet pois kaikki kiharat, mitä kaapin rotat olivat siihen jättäneet. Hänellä oli kädessä ruokaliina, jonka valkeutta sopi epäillä ja joka osoitti, että häntä oli häiritty juuri hetkellä, jolloin hän aikoi asettua illalliselle.

Hänen häijynelkistä naamaansa, joka muistutti jossakin määrin Voltairen muotoa, vilkastutti tällä kertaa kaksi erilaista, helposti ymmärrettävää ilmettä: kohteliaisuus vaati häntä hymyilemään tuntemattomalle vieraalle, kärsimättömyys taas muutti sen hymyn irvistykseksi. Ja se irvistys merkitsi lopultakin kiukkua ja jöröyttä. Kynttilän häilyvässä valossa, jonka luomat varjot repivät ja paloittelivat hänen kasvojensa pääpiirteitä, saattoi näin ollen Taverneyn paroonia pitää sangen rumana herrana.

— Monsieur, — sanoi hän, — saanko tietää, mikä onnellinen sattuma tuottaa minulle ilon nähdä teitä täällä?

— Ankara ukonilma, monsieur, joka peljästytti hevoset niin, että ne jo olivat murskata vaununi. Minä jäin keskelle maantietä ilman kyytimiehiä, sillä toinen oli pudonnut hevosen seljästä ja toinen oli lähtenyt hevosellaan matkaansa, kunnes kohtasin erään nuoren miehen, joka neuvoi minulle tien linnaanne, vakuuttaen, että teidän vierasvaraisuutenne oli tunnettu.

Parooni kohotti kynttiläänsä valaistakseen laajemmalti alaa ja nähdäkseen, oliko siellä vielä tuo tyhmyri, joka oli hankkinut hänelle moisen onnellisen sattuman, kuten hän äsken oli sitä kehunut.

Matkustajakin katseli puolestaan ympärilleen nähdäkseen, oliko hänen nuori oppaansa tosiaan mennyt pois.

— Ja tiedättekö, mikä sen henkilön nimi oli, joka neuvoi teidät linnaan, hyvä herra? — kysyi parooni ikäänkuin tahtoen tietää, kenelle hän sai olla kiitollinen.

— Hän on nuori mies nimeltä Gilbert, muistaakseni.

— Ahaa, Gilbert; enpä olisi hänen luullut kelpaavan siihenkään. Vai niin, se tyhjäntoimittaja Gilbert, se filosoofi Gilbert.

Näistä monista liikanimityksistä ja uhkaavasta tavasta, jolla ne lausuttiin, ymmärsi vieras, että linnanherran ja hänen vasallinsa välit eivät olleet liioin ystävälliset.

— No niin, suvaitkaa astua sisään, monsieur, — sanoi parooni hetken vaikenemisen jälkeen, joka puhui yhtä selvää kieltä kuin hänen äskeiset sanansakin.

Sallikaa minun ensin antaa viedä vajaan ajoneuvoni, sillä siellä on sangen arvokkaita esineitä, — sanoi matkustaja.

— La Brie! — huusi parooni, — la Brie, viehän hra paroonin vaunut liiteriin. Siellä ovat ne toki hiukan paremmassa suojassa kuin keskellä pihaa, olettaen että siellä löytyy vielä joitakuita paikkoja, jossa kattoruoteet ovat säilyneet. Mitä hevosiin taas tulee, se on toinen asia. En takaa, että ne saavat ruokaa. Mutta koska ne eivät ole teidän omanne, vaan kievarin, lienee se teille yhdentekevää.

— Kuitenkin, hra parooni, — sanoi matkustaja kärsimättömästi, — jos tuotan teille kiusaa, kuten alan luulla…

— Oh, sitä en suinkaan tarkoittanut — keskeytti parooni kohteliaasti, — te ette ole minulle mitenkään haitaksi; mutta te saatte itse kokea täällä hankaluutta, sen sanon teille jo etukäteen.

— Monsieur, vakuutan teille, että olen teille tästä aina kiitollinen.

— Oh, ei kannata, monsieur, — sanoi parooni ja nosti uudestaan kynttiläänsä ulottaakseen sen valokehää sinne saakka, missä Josef Balsamo nyt toimitti la Brien auttamana ajoneuvojaan liiteriin. Ja hän kovensi ääntään sikäli kuin vieras loittoni: — Oh, ei kannata, Taverney on ikävä talo ja ennenkaikkea köyhä talo.

Matkustajalla oli liiaksi hommaa vastatakseen; hän valitsi Taverneyn paroonin neuvon mukaan vähimmin rappeutuneen kolkan liiterissä asettaakseen ajoneuvonsa sinne suojaan, ja kun ne olivat joltisessakin turvassa, pisti hän louisdorin rahan la Brien kouraan ja palasi sitten paroonin luokse.

La Brie pisti rahan taskuunsa luullen sitä kahdenkymmenen sou'n kolikoksi ja kiitti onneaan tästä saaliista.

— Taivas varjelkoon minua uskomasta linnastanne sellaista pahaa kuin te äsken kuvailitte, hra parooni, — sanoi nyt Balsamo ja kumarsi vierasisännälleen. Mutta Taverneyn omistaja todisti äskeiset sanansa tosiksi ainoastaan siten, että vei hänet päätään pudistaen laajan ja kostean eteisen läpi ja mutisi mennessään:

— Hyvä, hyvä, minä tiedän kyllä, mitä puhun. Minä tunnen ikävä kyllä varani, ne ovat peräti rajoitetut. Jos te olisitte ranskalainen, hra parooni… mutta teidän saksalainen lausuntanne ilmaisee, että te ette sitä ole, vaikka taas italialainen nimenne… Mutta se ei kuulu asiaan; sanoin, että jos olisitte ranskalainen, niin pitäisi Taverney-nimen johtaa mieleenne ylellisiä muistoja: siihen liittyi muinoin lisänimi Rikas.

Balsamo luuli ensin, että tämä lause päättyisi huokauksella, mutta niin ei käynytkään.

"Filosoofinen luonne", ajatteli hän.

— Tänne päin, parooni, tänne, — jatkoi Taverneyn isäntä avaten ruokasalin oven. — Hohoi, la Brie! passaappas nyt meitä niinkuin olisit sata pikenttiä!

La Brie riensi noudattamaan isäntänsä käskyä.

— Minulla ei ole muuta kuin tämä yksi kamaripalvelija, — selitti Taverneyn parooni, — ja hän on sangen huono. Mutta minulla ei ole varaa ottaa toista. Tämä hölmö on pysynyt luonani lähes kaksikymmentä vuotta saamatta kolikkoakaan palkkaa, ja minä olen elättänyt häntä… suunnilleen yhtä hyvin kuin hän tekee työnsä… Hän on tolvana, saatte nähdä.

Balsamo jatkoi havainnoltaan.

"Sydämetön ihminen", tuumi hän itsekseen, "mutta ehkäpä se on pelkkää teeskentelyä".

Parooni sulki sisältä ruokasalin oven, ja vasta silloin saattoi matkustaja nähdä sen koko laajuudessaan kynttilän valossa, jota isäntä nosti huonetta näytellen päänsä yläpuolelle.

Tuo suuri, matala sali oli ennen ollut päähuoneena vaan pienessä maatalossa, jonka sen nykyinen isäntä oli ylentänyt linnan arvoon. Sali oli niin niukasti kalustettu, että se näytti ensi silmäyksellä suorastaan tyhjältä: muutamia olkituoleja, joissa oli leikkauksin koristetut selät, muutamia Lebrunin taistelutauoista jäljennettyjä kaiverruksia mustiksi kiilloitetuissa kehyksissä, tamminen savun ja iän tummentama astiakaappi, siinä koko komeus. Keskellä lattiaa oli ympyriäinen pöytä, jolla höyrysi yksi ainoa laji ruokaa: peltopyitä ja kaalia. Viini oli tuotu pöytään isomahaisessa savipullossa; hopeakalustoa, jonka esineet olivat käytöstä kuluneita, mustuneita ja kuhmuisia, oli ainoastaan kolmet veitset, yksi pikari sekä suola-astia. Tämä viimemainittu oli hienonhienoa työtä ja tavattoman painava ja näytti toisten joukossa arvokkaalta kuin oikea timantti halpain ja kiillottamien kivien seassa.

Kas tuossa, monsieur, olkaa hyvä ja asettukaa pöytään, — sanoi parooni tarjoten tuolia vieraalleen. — Ah, — jatkoi hän huomaten hänen tarkastavan silmäyksensä, — silmänne pysähtyvät katselemaan minun suola-astiaani; te ihailette sitä, se on aistikasta työtä. Te olette kohtelias, sillä te osoitatte huomiotanne ainoalle kapineelle, jota täällä kannattaa näyttää. Monsieur, minä kiitän teitä sydämeni pohjasta. Mutta älkäähän, minä erehdyn. Onhan minulla, ma foi, vielä muutakin arvokasta täällä, ja se on minun tyttäreni.

— Neiti Andrée? — virkkoi Balsamo.

— Niin juuri, tosiaan, neiti Andrée, — sanoi vanha parooni kummastuneena, että hänen vieraansa tiesi senkin asian; — ja minä tahdon esitellä teidät hänelle. Andrée, Andrée, tule, lapseni, älä pelkää.

— En minä pelkää, isä, — vastasi silloin lauhkealla ja samalla soinnukkaalla äänellä kookas ja kaunis tyttö, joka ilmestyi ovelle, joutumatta vieraan nähdessään lainkaan hämilleen ja näyttämättä kuitenkaan liian rohkealta.

Vaikka Josef Balsamo oli, kuten olemme huomanneet, täydellisesti tunteittensa herra, ei hän nyt kuitenkaan voinut olla kumartamatta syvään tämän moitteettoman kaunottaren edessä.

Andrée de Taverneyllä, joka ilmestyi huoneeseen ikäänkuin kullaten ja rikastuttaen kaiken ympärillään, oli kastanjanruskea tukka, joka oli helakampaa ohimoilta ja kaulan kohdalta. Hänen mustat, kirkkaat ja avoimet silmänsä katselivat terävästi niinkuin kotkan, vaikka hänen katseessaan hohti samalla kuvaamaton sulous. Hänen punainen suunsa piirtyi oikkuisena kaarena ja hänen huulensa kuulsivat kuin kosteat korallit. Hänen ihailtavan valkeat kätensä olivat kapeat ja antiikista muotoa ja liittyivät mallikelpoisen kauneihin ja valkoisiin käsivarsiin. Hänen vartalonsa, joka oli samalla kertaa sekä notkea että kiinteä, oli kuin jonkin kauniin pakanallisen kuvapatsaan, jonka jokin ihme oli tehnyt eläväksi ja liikkuvaksi. Hänen nilkkansa olisivat sietäneet vertailun metsästyksen jumalattaren Dianan nilkkoihin, ja hänen jalkansa olivat niin pienet, että ne mahtoivat voida kantaa hänen ruumiinsa vain jonkin erikoisen tasapainokin avulla. Ja lopuksi oli hänen pukunsa, vaikka se oli mitä yksinkertaisin, niin hyvää makua todistava ja sopi niin täydellisesti koko hänen olemukseensa, että itse kuningattaren vaatevarastosta otettu juhla-asu olisi näyttänyt ensi katsaukselta ehkä vähemmän hienolta ja komealta kuin tämä neiti Andréen yksinkertainen vaatetus.

Kaikki nämä ihailtavat yksityiskohdat hämmästyttivät Balsamoa ensi silmäyksellä. Hän näki kaikki, huomasi kaikki sinä lyhyenä tuokiona, jolloin neiti de Taverney ilmestyi ruokasaliin ja tuli tervehtimään häntä. Mitä taas Taverneyn parooniin tulee, hän ei ollut huomaamatta pienimmässäkään määrin, minkä vaikutuksen tällainen harvinainen täydellisyyksien kokoomus teki hänen vieraaseensa.

— Te olette oikeassa, — sanoi Balsamo hiljaa vierasisännälleen, — neiti on ihailtavan kaunis.

— Älkää häntä imarrelko liikaa Andrée-raukkaa, monsieur, — vastasi parooni huolimattomasti — Hän on juuri tullut luostarista ja uskoisi ehkä, mitä hänelle sanotte. En silti, että liioin pelkäisin hänen tulevan kiemailunhaluiseksi. Lapsi-raukkani ei päinvastoin ole laisinkaan kylliksi kiemailevainen, ja kunnon isänä ryhdyn minä kehittämään hänessä tätä ominaisuutta, joka on naisen ensimäinen ase.

Andrée loi silmänsä maahan ja punastui. Kuinka hän koettikin, hän ei voinut olla kuulematta tätä isänsä omituista teoriaa.

— Näinkö neitiä neuvottiin, kun hän oli luostarissa? — kysyi Josef Balsamo naurahtaen paroonilta; — ja kuuluiko tämäkin määräys opetukseen, jota nunnat hänelle antoivat?

— Monsieur, — virkkoi parooni, — minulla on aivan omat mielipiteeni, kuten jo ehkä olette huomannut.

Balsamo kumarsi merkiksi, että hän kannatti täydellisesti paroonin ajatusta hänestä itsestään.

— Ei, — jatkoi Taverneyn parooni, — minä en aio matkia noita perheenisiä, jotka sanovat tyttärilleen: "Olkaa siveitä, järkkymättömiä, sokeita; haaveilkaa kunniasta, hienotuntoisuudesta Ja epäitsekkyydestä." Oi noita älyttömiä! Minusta se on kuin näkisin sekundanttien riistävän sankareiltaan ensin kaikki aseet ja vievän heidät sitten taistelutanterelle vihollista vastaan, joka on asestettu kiirestä kantaan. Ei, jumaliste, niin ei käy minun tyttärelleni Andréelle, vaikka hän onkin kasvatettu Taverneyssä, tällaisessa sydänmaan luolassa.

Balsamo myönsi mielessään kyllä oikeaksi nimityksen, jonka parooni antoi linnalleen, mutta kuitenkin piti hän kohteliaisuuden vaatimana velvollisuutena väittää kasvonilmeillään tuollaista nimitystä vastaan.

— Hyvä, hyvä, — sanoi vanhus vastaukseksi kieltämiselle, jonka näki Balsamon kasvoilla, — kyllä minä tunnen Taverneyn, tietäkää se. Mutta oli miten oli, niin etäällä kuin elämmekin tuosta loistavasta auringosta, jonka nimi on Versailles, on tyttäreni saava tuntea sen maailman, jonka minä olen aikoinani niin hyvin tuntenut. Hän astuu sinne… jos hän kerran sinne astuu, täysissä aseissa, jotka minä taon hänelle kokemusteni ja muistojeni avulla… Mutta, monsieur, se täytyy tunnustaa, luostari on kokonaan pilannut hänet… Minun tyttäreni — niin pahoin ei käy muille kuin minulle, — minun tyttäreni on ensimäinen luostarin kasvatti, joka on ottanut siellä opetuksen varteen ja noudattaa kirjaimellisesti evankeliumia. Tuhat tulimaista, myöntäkää, että minulla on kova onni, parooni!

— Neiti on enkeli, — vastasi Balsamo, — eikä minua ollenkaan hämmästytä se, mitä puhuitte.

Andrée taivutti paroonille päätään kiitollisuuden ja mielihyvän merkiksi; sitten istuutui hän, kuten isä silmää iskien kehoitti.

— Asettukaa pöytään, parooni, — sanoi Taverney, — ja jos on nälkä, niin olkaa hyvä ja syökää. Tämä lihamuhennos on kauheaa, tuo la Brie-nauta on sen keittänyt!

— Peltopyitä! Kutsutteko te sellaista kauheaksi muhennokseksi? — sanoi paroonin vieras hymyillen. — Te solvaatte syyttä pöytänne antimia. Peltopyitä toukokuussa! Niitä on siis teidän maillanne?

— Minun maillani! Siitä on kauan, kun kaikki, mitä minulla oli — ja täytyy myöntää, että kunnon isä-ukkoni jätti minulle melkoisen määrän maallista hyvyyttä — siitä on kauan, sanoin, kun jo kaikki, mitä minulla oli, on ollut myöty, syöty ja sulateltu. Ei, hyvä Jumala, tai paremmin: Jumalan kiitos, — minulla ei ole enää kämmenenleveyttä maata! Tuo vetelys Gilbert se vaan, hän, josta ei ole muuhun kuin lueksimaan ja haaveksimaan, hän se on laiskotellessaan varastanut jostakin pyssyn ja ruutia ja kuulia ja harjoittanut salametsästystä naapurieni mailla, ampuen nämä linnut. Hän joutuu kerran pakkotyöhön, ja joutukoon minusta nähden, sillä siten hänestä pääsen. Mutta Andrée pitää metsänriistasta, ja siitä syystä annan nuorelleherralle asian anteeksi.

Balsamo tarkasti Andréen kauniita kasvoja, mutta ei huomannut niissä ainoatakaan värähdystä tai rypistystä eikä punastumisen merkkiäkään.

Balsamo istuutui pöytään Andréen ja paroonin väliin, ja Andrée kauhoi nyt hänelle hänen osansa tuosta ruokalajista, jota varten Gilbert oli hankkinut lihan, jonka la Brie oli valmistanut ja jota parooni parhaansa mukaan halventeli. Eikä Andrée näyttänyt olevan lainkaan huolissaan pöydän vähistä tarjottavista.

La Brie-raukan korvat eivät hukanneet ainoaakaan ylistyksistä, joita Balsamo antoi hänelle ja Gilbertille sillaikaa kun hän kanteli aterioitsevien eteen lautasia alakuloisin ilmein, jotka kuitenkin muuttuivat voitonriemuisemmiksi sikäli kuin vieras piti velvollisuutenaan kiitellä ruokaa.

— Hän ei ole edes pannut suolaa kauheaan muhennokseensa! — huudahti Taverneyn parooni syötyään ahnaasti kaksi peltopyyn siipikynkkää, jotka tytär oli sijoittanut hänen lautaselleen keskelle suurta kaalikekoa. — Andrée, annahan suola-astia herra paroonille.

Andrée kuuli ja ojensi suola-astian vieraalle moitteettoman sirolla kädenliikkeellä.

— Ah, jopa taidan taas yllättää teidät ihailemassa suola-astiaani, — sanoi parooni de Taverney.

— Tällä kertaa erehdytte, isäntäni, — virkkoi Balsamo; — minä ihailin neidin kättä.

— Ah, erinomaista! Tehän olette oikea Richelieu! Mutta koska se on teillä nyt kädessänne, tuo minun hieno suola-astiani, jonka arvon heti tunsitte, niin tarkastakaa sitä. Sijaishallitsija tilasi sen Lucas-kultasepältä. Siinä on kuvattuna satyyrien ja bakkantien lemmenkohtauksia; se on rohkea-aiheista, mutta se on kaunis.

Balsamo huomasi nyt vasta, että suola-astian kuviot, jotka olivat erittäin taitavaa ja arvokasta työtä, eivät olleet, rohkea-aiheisia, vaan suorastaan rivoja. Sen näkeminen saattoi hänet ihailemaan sitä enemmän neidin tyyneyttä ja välinpitämättömyyttä, Andréen, joka ojensi isänsä käskystä kulmiaan rypistämättä vieraalle suola-astian ja jatkoi sitten punastumatta ateriaansa.

Mutta näytti siltä kuin Taverneyn parooni olisi ottanut oikein elämäntehtäväkseen riistää tyttäreltään kaiken sen viattomuuden verhon, joka ympäröi häntä kuin se neitsyyden puku, josta raamattu puhuu. Hän jatkoi näet koruesineensä pienimpienkin yksityiskohtaisten kauneuksien kuvailua, vaikka Balsamo koetti parhaansa mukaan kääntää puhetta pois niistä.

— Mutta syökäähän, parooni, — sanoi sitten Taverney, — sillä meillä ei ole, huomatkaa se, muuta kuin tämä yksi ruokalaji. Ehkäpä kuvittelette, että tässä tulee vielä paistia, että sitten on varattuna vielä väliruokia. Älkää luulkokaan, sillä te olette hirveästi pettyvä toiveissanne.

— Anteeksi, isä, — virkkoi Andrée aivan yhtä tyynesti kuin äskenkin, — mutta jos Nicole on ymmärtänyt tarkoitukseni oikein, on hän alkanut tehdä tôt-fait -leivosta, jota varten minä annoin hänelle reseptin.

— Reseptin! Sinä olet antanut ruokareseptin Nicole Legaylle, kamarineitsyellesi! Sinun kamarineitsyesi kyökkiaskareissa? Ei puutu enää muuta kuin että sinä itse vielä menisit keittiöön. Tekivätkö herttuatar de Châteauroux tai markiisitar de Pompadour kuninkaalle ruokia? Ei, päinvastoin kuningas paistoi heille omeletteja… Taivaan vallat, täytyykö minun nähdä naiseni kyökkipiikoina! Parooni, antakaa tyttärelleni anteeksi.

— Mutta, isäni, täytyyhän ihmisen syödä, — sanoi Andrée rauhallisena. — Kuule, Legay, — lisäsi hän korkeammalla äänellä, — onko se jo valmis?

— On, neiti, — vastasi nuori tyttö, kantaen pöytään valmisteensa, joka levitti ruokahalua kiihoittavaa tuoksua.

— Minä tiedän erään, joka ei tuota laitosta syö, — uhkasi parooni de Taverney ja löi vimmoissaan rikki lautasensa.

— Vieras herra ehkä kuitenkin syö, — sanoi Andrée kylmästi.

Sitten hän jatkoi kääntyen isänsä puoleen:

— Tiedät, isä, että meillä on enää jäljellä ainoastaan seitsemäntoista lautasta tästä serviisistä, jonka olen perinyt äidiltäni.

Niin sanoen alkoi hän leikata höyryävää kakkua, jonka sievä kamarineitsyt Nicole Legay oli pöydälle asettanut.

6.

Andrée de Taverney.

Josef Balsamon halu tehdä havainnoita tapasi laajan työalan tässä yksinäisessä ja omituisessa talossa ja sen kaikissa yksityiskohdissa, täällä Lotringin syrjäkolkalla.

Suola-astia pelkästään ilmaisi hänelle erään puolen parooni de Taverneyn luonnetta, tai paremminkin näytti sen hänelle joka taholta.

Hän turvautui koko terävänäköisyyteensä tutkiessaan neiti Andréen kasvoja sillä hetkellä, jolloin talon tytär sipaisi veitsensä kärjellä tuon suola-astian hopeisia kohokuvioita, noita olennoita, jotka näyttivät karanneen joistakin mainitsemamme sijaishallitsijan öisistä kekkereistä, sellaisista, joiden jälkeen Canillacin tehtävänä oli sammuttaa kynttilät.

Balsamo tarkasteli Andréeta niin lakkaamatta, (johtuiko tuo tarkastelu sitten uteliaisuudesta vai jostakin muusta tunteesta, emme mene sanomaan), että tytön silmien täytyi kohdata vähemmässä kuin kymmenessä minuutissa ainakin pari kolme kertaa hänen katsettaan. Ensin kesti puhdas ja viaton Andrée-neito hänen omituisen katseensa hämilleen joutumatta. Mutta viimein se tuli niin teräväksi, että Andréen alkoi vallata kuumeentapainen kärsimättömyys, joka nosti veret hänen poskilleen, vieraan viileskellessä vaan rauhassa veitsensä kärjellä kakkua, Nicolen mestarituotetta.

Ja lopulta tunsi Andrée tuon melkein yliluonnollisen katseen saavan hänet niin hämilleen, että hän koetti uhmata sitä kostaen nyt puolestaan paroonia kohti suuret, kirkkaat ja avoimet silmänsä. Mutta silloinkin täytyi hänen lannistua, ja hänen yläluomensa laskeutuivat raskaina ja arkoina alas magneettien fluidumin vaikutuksesta, joka virtaili niihin vieraan hehkuvista silmistä. Ja sitten ne nousivat vaan sangen epäröivästi.

Sillävälin, kun tätä mykkää taistelua käytiin nuoren tytön ja salaperäisen matkustajan välillä, haukkui, nauroi, sadatteli ja kiroili parooni de Taverney oikean maalaisherran tapaan. Ja hän puristi kovasti käsivarresta la Brietä, joka sattui onnettomuudekseen olemaan kyllin lähellä häntä hetkellä, jolloin hänen hermostuksensa toi hänelle halun rusennella jotakin, ja hän olisi kai pidellyt samalla tapaa myöskin Nicolea, mutta hänen silmänsä osuivat yhtäkkiä nuoren kamarineitsyen kauneihin käsiin, luultavastikin ensi kertaa elämässään.

Taverneyn parooni ihan jumaloi kauniita käsiä. Ja kauniiden käsien vuoksi oli hän tehnyt kaikki nuoruudenhullutuksensa.

— Katsokaas, — sanoi hän, — miten kauniit sormet tällä heilakalla on! Miten kynnet suippenevat kärkeen päin, miten somasti ne käyristyvät yli sormenkärjen lihan. Se olisi mitä ihaninta, ellei puunhakkuu, pullojen huuhtelu ja kattilain kiilloitus kuluttaisi hirveästi hänen sormiensa sarvea; sillä sarvea sinulla on sormenpäissä, Nicole-neitiseni.

Nicole oli sangen vähän tottunut kohteliaisuuksiin paroonin puolelta, joten hän nyt katseli isäntäänsä suu puoleksi hymyssä, ja enemmänkin hämmästyneenä kuin ylpeänä kehumisesta.

— Niin, niin, — sanoi Taverneyn parooni huomaten, mitä tunteita keimailunhaluisen tytön sydämessä liikkui, — kiikuttele sinä vaan vartaloasi, se on neuvoni. Oh, minun täytyy sanoa teille, rakas vieraani, ettei tämä neitokainen, Nicole Legay, ole suinkaan sellainen sippana kuin hänen emäntänsä ja että hän ei pelkää liioin pikku kohteliaisuuksia miesten puolelta.

Balsamo loi tarkkaavasti silmänsä paroonin tyttäreen ja näki silloin Andréen kauneilla kasvoilla mitä suurimman halveksumisen ilmeen. Silloin vaati hänen mielestään kohteliaisuus, että hänen oli otettava omillekin kasvoilleen samanlainen ilme kuin tuolla ylpeällä tytöllä oli. Andrée huomasi sen ja oli kai hänelle siitä kiitollinen, sillä hän katsoi vieraaseen lauhkeammin kuin äsken tai ainakin levollisempana.

— Luulisitteko, monsieur, — sipaisten kätensä seljällä Nicolen leukaa, jota hän näytti päättäneen pitää tänä iltana oikein ihastuttavana, — luulisitteko, että tämäkin naikkonen tulee luostarista kuten minun tyttäreni ja että hän on myös saanut jonkinmoisen kasvatuksen? Nicole-neitonen ei nimittäin luovu hetkeksikään emännästään. Se on uskollisuutta, joka voisi saada ilosta nauramaan nuo herrat filosoofit, jotka väittävät, että tuollaisillakin olennoilla on sielu.

— Isä, — sanoi Andrée tyytymättömänä, — ei se johdu uskollisuudesta, ettei Nicole lähde paristani, vaan siitä, että kiellän häntä lähtemästä.

Balsamo loi nyt katseensa Nicoleen nähdäkseen, minkä vaikutuksen nämä hänen emäntänsä sanat, jotka olivat ylimielisyyteen saakka ylpeät, tekisivät häneen. Ja hän näki silloin nuoren kamarineitsyen huulten rypistyksestä, että hän ei ollut tunteeton hänen palvelija-asemastaan koituville nöyryytyksille.

Mutta tätä ilmettä kesti kamarineitsyen kasvoilla vain välähtämän, sillä kun hän kääntyi poispäin, luultavasti kyyneltä salatakseen, niin osuivat hänen silmänsä ruokasalin pihanpuolella olevaan ikkunaan.

Kaikkea tätä tarkasti Balsamo mielenkiintoisesti; hän näytti puolestaan jotain etsivän näiden henkilöiden keskuudesta, joiden pariin oli joutunut. Kaikkea Balsamo tarkasti, sanoimme; niin ollen seurasi hänen katseensa myöskin Nicolen silmäyksiä, ja silloin oli hän näkevinään vilahdukselta miehen kasvot siinä ikkunassa, joka oli herättänyt Nicolen huomiota.

"Todellakin", ajatteli hän, "kaikki tässä talossa on hyvin merkillistä. Jokaisella täällä on salaperäisyytensä. Ja minä toivon, ettei minun tarvitse olla täällä tuntiakaan tietämättä neidin salaisuutta. Tunnen jo paroonin ja aavistan Nicolen ongelman."

Hän tuli hetkeksi hajamieliseksi, mutta vaikka sitä kesti vain hetkisen, niin huomasi isäntä sen.

— Tekin uneksitte, — sanoi parooni de Taverney; — hyvä, mutta voisitte odottaa edes yöhön saakka, rakas vieraani. Uneksiminen on tarttuvaista ja se on tauti, joka näyttää ruvenneen oikein raivoamaan täällä, huomatakseni. Lasketaanpa, montako henkilöä täällä uneksii. Ensinnäkin täällä on uneksimassa neiti Andrée; sitten uneksii kaunokainen Nicole, ja viimein näen aina uneksimassa tuon vetelehtijän, joka ampui nämä peltopyyt ja kenties ampuikin ne unissaan…

— Tarkoitatte Gilbertiä? — kysyi Balsamo.

— Juuri häntä. Hän on filosoofi kuten hra la Briekin. Mutta filosoofeista puheen tullen, oletteko heidän ystävänsä? Siinä tapauksessa ilmoitan teille etukäteen, että silloin ette ole minun.

— En, hra parooni, en ole heidän kanssaan ystävyksin enkä vihoin: en tunne yhtään filosoofia, — vastasi Balsamo.

— Olkaa hyvillänne, hiisi vie. He ovat inhoittavia elukoita, vielä myrkyllisempiä kuin ovat rumia. He hävittävät monarkian oppilauseillaan. Ranskassa ei enää naureta, vaan luetaan. Ja mitä sitten luetaan? Tällaisia lauselmia kuin tämä: Yksinvaltaisen hallituksen alla on kansan ylen vaikea olla hyveellinen[26]. Tai kuin tämä: Todellinen monarkia on valtiomuoto, joka on keksitty ainoastaan kansojen tapojen turmelemiseksi tai heidän orjauttamisekseen[27]. Tai tällainen: Jos kuninkaitten valta on Jumalasta, niin on se sitä samalla tapaa kuin taudit ja muut ihmiskunnan vitsaukset[28]. Se on huvittavaa, tämä tällainen! Hyveellinen kansa! Mitä sillä tekee? Kysynpä teiltä. Ah, kaikki menee hullusti, nähkääs, ja niin on käynyt siitä saakka kuin hänen Majesteettinsa puhui hra de Voltairen kanssa ja alkoi lukea hra Diderot'n kirjoja.

Samassa oli Balsamo taas näkevinään äskeisten kalpeain kasvojen vilahtavan ikkunassa, mutta ne katosivat heti kun hän loi niitä kohti silmänsä.

— Onko sitten neitikin filosoofi? — kysyi Balsamo hymyillen.

— Minä en tiedä, mitä filosofia on, — vastasi Andrée. — Tiedän ainoastaan rakastavani sellaista, joka on vakavaa.

— Oh, neitiseni, — huudahti Taverneyn parooni, — mikään ei minun mielestäni ole vakavampaa kuin elää hyvin; rakasta siis sitä.

— Mutta eihän neiti tunnu vihaavan elämää? — kysyi Balsamo.

— Miltä kannalta asiaa katsoo, monsieur, — vastasi Andrée.

— Siinä taas uusi tyhmä sana, — virkkoi Taverney. —

Mutta uskoisitteko, että poikanikin on jo vastannut minulle kirjaimellisesti samoin?

— Teillä on poikakin, arvoisa isäntäni? — kysyi Balsamo.

— On, Jumala paratkoon, on valitettavasti: varakreivi de Taverney, luutnantti Dauphinin santarmikunnassa, hieno poika!

Taverneyn parooni lausui nämä kaksi viimeistä sanaa kiristellen hampaitaan niinkuin murskatakseen niiden jokaisen kirjaimen.

— Onnittelen teitä, monsieur, — tokaisi Balsamo kumartaen.

— Niin, hänkin on filosoofi ja valistusmies. Mitä voi enää muuta kuin kohauttaa moisille olkapäitään. Eikös puhunut minulle eräänä päivänä neekeriorjain vapauttamisesta. "Entä kuinkas sokerin käy?" kysyin minä. Minä pidän siitä, että kahvissani on runsaasti sokeria, ja niin pitää myöskin kuningas Ludvig XV. — "Isä", vastasi hän, "mieluummin sopii luopua sokerista kuin nähdä kokonaisen rodun kärsivän…" — "Apinain rodun!" sanoin minä ja annoin silloinkin niille liian hienon nimen. Arvatkaas, mitä hän silloin väitti? Kautta aateliskunniani, ilmassa mahtaa olla jotakin, joka saa heidän päänsä pyörälle! Hän väitti näet, että kaikki ihmiset ovat veljiä. Minä Mosambique-neekerin veli!

— Kyllä, — myönsi Balsamo, — se menee jo pitkälle.

— Niin, mitäs moisesta sanottekaan? Lapseni ovat onnistuneita, eikö totta? Minusta ei voida sanoa, että elän jälkeläisissäni. Sisar on enkeli ja veli apostoli. Maistakaa toki, monsieur… Viinini on tosin inhoittavaa.

— Minusta se on erinomaista, — vastasi Balsamo katsoen Andréehen.

— Niinpä olette siis tekin varmaan filosoofi… Ah, varokaa itseänne, jos minä panen tyttäreni teille saarnaamaan, Mutta ei, eihän filosoofeilla ole uskontoa. Oli kuitenkin ennen mukavaa, kun oli uskonto: uskottiin Jumalaan ja kuninkaaseen, Ja sillä hyvä. Ettei nykyään uskoisi heihin kumpaankaan, täytyy oppia kovin paljon asioita ja lukea ylettömästi kirjoja; miestä on parempi olla epäilemättä mitään. Ennen, minun aikanani, opeteltiin ainoastaan miellyttäviä asioita. Opiskeltiin pelaamaan hyvin faraota, biribiä tai raffelia. Vetäistiin huvikseen miekka huotrasta, vaikka se oli kielletty. Saatettiin herttuattaria häviölle ja mentiin itse vararikkoon tanssijattarien tähden: se on minun oma tarinani. Koko Taverney on luiskahtanut oopperaan. Ja se on ainoa seikka, jota tässä maailmassa kadun, katsoen siihen, että varattomaksi joutunut mies ei ole oikeastaan mikään mies. Sellaisena kuin nyt minut näette, minä näytän vanhalta, eikö niin? No, se johtuu pelkästään siitä, että minä olen köyhtynyt ja elän tällaisessa luolassa, — että peruukkini on takkuinen ja pukuni keskiaikainen. Mutta katsokaapa sen sijaan ystävääni marskia, jolla on uudet vaatteet ja käherretyt ja jauhoitetut peruukit! Joka asuu Pariisissa ja jolla on kaksisataatuhatta livreä korkoja. Kas, hän on vielä nuori, hän on yhä terve, reipas ja elämänhaluinen! Kymmenen vuotta vanhempi minua, kymmenen kokonaista vuotta, monsieur!

— Hra de Richelieu, tarkoitatte?

— Hän juuri.

— Herttua?

— Kukas sitten, en suinkaan kardinaalista puhu; en ole toki niin vanhalta ajalta peräisin. Muuten hän ei pystynytkään siihen, mihin hänen veljenpoikansa; hän ei elänyt niin pitkää aikaa.

— Minua kummastuttaa, monsieur, että te jätitte hovin, vaikka teillä on näin mahtavia ystäviä.

— Oh, se on vaan hetkellistä syrjäänvetäytymistä, ei muuta. Ja minä palaan kerran vielä sinne, — sanoi vanha parooni ja loi tyttäreensä omituisen silmäyksen.

Sen ennätti Balsamo kuitenkin huomata.

— Mutta ainakin auttanee marski teidän poikaanne eteenpäin? — sanoi hän.

— Minun poikaani! Hän ei voi häntä sietää.

— Ystävänsä poikaa?

— Ja hän on oikeassa.

— Kuinka te niin sanotte?

— Mokoma viisaustieteilijä! — Marski inhoo häntä.

— Ja Filip maksaa hänelle aivan samalla mitalla, — sanoi Andrée tyynenä. — Korjatkaa pöytä, Legay.

Kamarineitsyt juoksi pöydän luo keskeyttäen tarkastelunsa, joka oli pitänyt häntä hartaasti ikkunan ääressä.

— Ah, — sanoi parooni huoaten, — ennen muinoin istuttiin pöydässä kello kahteen saakka aamulla. Silloin olikin edessä illallista! Ja kun oli syöty, niin juotiin päälle! Mutta maistella tällaista huonoa viiniä, kun ei ole syömistäkään… Legay, tuon pullo maraskiinia… jos sattuu vielä olemaan.

— Menkää, — sanoi Andrée Legaylle, joka näytti odottavan emäntänsä käskyä ennenkuin totteli paroonia.

Parooni oli heittäytynyt selkäkenoon nojatuoliinsa ja päästeli aivan hullunkurisen alakuloisia huokauksia.

— Te puhuitte tässä äsken marski de Richelieustä, — alkoi jälleen Balsamo, joka näytti päättäneen, ettei pakina saisi raueta.

— Puhuin, — sanoi de Taverney, — se on totta, hänestä juuri.

Ja hän hyräili jotain laulua, joka oli yhtä alakuloinen kuin hänen huokauksensakin.

— Jos hän inhoo teidän poikaanne ja jos hänellä on syy inhota häntä, koska hän on filosoofi, — jatkoi Balsamo, — niin on hän yhä ainakin teidän ystävänne, sillä tehän ette sitä ole.

— Filosoofiko? En, Jumalan kiitos!

— Ansioita ei teiltä varmaan puutu, oletan? Te olette palvellut kuningasta?

— Viisitoista vuotta. Minä olen ollut marskin ajutanttina; me olimme yhdessä Mahonin sotaretkellä, ja meidän ystävyytemme alkoi… niin, malttakaahan… Filipsburgin kuuluisan Piirityksen aikana, siis vuonna 1742 tai 1743.

— Ah, mainiota, — sanoi Balsamo; — te olitte läsnä Filipsburgin piirityksessä… Niin minäkin.

Vanhus suoristihe tuolissaan pystyyn ja katsoi Balsamoa kummastuneena vasten naamaa.

— Anteeksi, — sanoi hän; — mutta miten vanha te olette, hyvä vieraani?

— Oh, minulla ei ole ikää, — sanoi Balsamo ja ojensi lasiaan, että Andréen kaunis käsi kaataisi siihen maraskiini-liköörin.

Parooni ymmärsi vieraan vastauksen omalla tavallaan ja luuli, että Balsamolla oli jokin oma syynsä olla ikäänsä mainitsematta.

— Monsieur, — virkkoi hän, — suvaitkaa minun sanoa, että te ette näytä olevan Filipsburgin aikuisen soturin iässä. Siitä piirityksestä on kahdeksankolmatta vuotta. Ja ellen erehdy, olette te enintään kolmenkymmenen ikäinen mies.

— Oh, Herra paratkoon, kukapa nyt ei olisi kolmenkymmenen ikäinen, — sutkautti matkustaja.

— Minä, hitossa! — huudahti parooni. — Sillä siitä on juuri kolmekymmentä vuotta, kun olin siinä iässä.

Andrée katseli Balsamoa niin tarkasti, että näki uteliaisuuden vetävän häntä vastustamattomasti vieraan puoleen. Niin, tuo outo mies ilmenikin hänelle joka hetki uudessa valossa.

— Te saatatte minut siis ihan ymmälle, monsieur, — jatkoi parooni, — ellette vain erehdykin, kuten on todennäköistä, luullen tätä Filipsburgia joksikin muuksi samannimiseksi kaupungiksi. Te olette minusta enintään kolmekymmen-vuotiaan näköinen, eikö niin, sanopas sinäkin, Andrée.

— Aivan niin, — vastasi tytär, koettaen vielä kerran kestää muukalaisen vaikuttavaa katsetta. Mutta hän ei onnistunut tälläkään kertaa.

— Enpä suinkaan erehdy, — sanoi vieras. — Minä tiedän kyllä, mitä puhun, ja puhun asioita, jotka tunnen. Minä tarkoitan sitä kuuluisaa Filipsburgin piiritystä, jossa herttua de Richelieu kaatoi kaksintaistelussa serkkunsa Lixenin ruhtinaan. Se tapahtui juuri kun hän tuli juoksuhaudasta ja keskellä maantietä, sen muistan. Tien laidassa, sen vasemmalla puolella, herttua sysäsi miekkansa läpi hänen rintansa. Minä kuljin siitä ohitse juuri kun Zweibrückenin ruhtinas piti häntä sylissään, johon heitti henkensä. Hän istui ojan reunalla, kun herttua de Richelieu pyyhki kaikessa rauhassa miekkansa verestä.

— Monsieur, — huudahti parooni, — kautta kunniani, te tyrmistytätte minut! Se tapahtui tosiaan aivan niinkuin te sanoitte.

— Olette siis kuullut kerrottavan siitä? — kysyi Balsamo levollisena.

— Minä olin itse siellä, minulla oli kunnia olla sekundanttina marskin puolesta, joka ei muuten vielä siihen aikaan ollut marski; mutta se ei kuulu asiaan.

— Antakaas olla, — virkkoi Balsamo ja katseli tutkivasti paroonia.

— Mitä niin?

— Eikö teillä siihen aikaan ollut kapteenin univormu?

— Aivan niin.

— Te olitte kuningattaren kevyen ratsuväen rykmentissä, joka kärsi tuiman tappion Fontenoissa?

— Olitteko te sitten Fontenoissakin? — kysyi parooni, koettaen lyödä asian pilaksi.

— En, — vastasi Balsamo kylmästi, — sillä sillähaavaa minä olin kuollut.

Paroonin silmät pyöristyivät kummastuksesta, Andrée hätkähti, Nicole teki ristinmerkin.

— Mutta palataksemme tuohon äskeiseen asiaamme, — jatkoi Balsamo, — teillä oli kevyen ratsuväen univormu, nyt minä sen muistan tarkoin. Minä näin teidät ohimennen, te pitelitte marskin hevosta ja omaanne, sillaikaa kun marski oli kaksintaistelussa. Minä tulin luoksenne ja pyysin teiltä tarkempia tietoja. Ja te annoitte.

— Minäkö?

— Niin, juuri te, totisesti. Nyt teidät tunnen, teillä oli siihen aikaan ritarin arvonimi. Ja teitä sanottiin yleisesti pikkuritariksi.

— Mordieu! — huudahti de Taverney ylen hämmästyneenä.

— Suokaa anteeksi, etten tuntenut teitä heti. Mutta kolmessakymmenessä vuodessa mies muuttuu. Marski de Richelieun terveydeksi, arvoisa parooni!

Ja Balsamo tarttui lasiinsa ja tyhjensi sen viimeiseen tilkkaan.

— Te näitte muka minut siihen aikaan? — änkytti parooni. — Mahdotonta!

— Näin, — vahvisti Balsamo.

— Siellä maantiellä?

— Maantiellä.

— Pitelemässä hevosia?

— Pitelemässä hevosia.

— Kaksintaistelun aikana?

— Juuri kun ruhtinas veti viimeisen henkäyksensä, kuten jo sanoin teille.

— Mutta sittenhän te olette viidenkymmenen vuoden vanha?

— Minä olen niin vanha kuin minun tarvitsee olla, että olen nähnyt teidät.

Tällä kertaa parooni heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon niin kiusaantuneesti, ettei Nicole voinut olla nauramatta.

Mutta Andrée ei nauranut kuten Nicole, vaan vaipui mietteisiin ja katsoi katsomistaan Balsamoa.

Olisi luullut, että vieras oli odottanut vain tätä hetkeä ja aavistanut sen tulevan.

Hän nousi yhtäkkiä ylös ja sinkosi nuoreen tyttöön hohtavista silmistään pari kolme leimausta, ja Andrée vavahti silloin kuin sähkötärähdyksestä.

Andréen käsivarret jäykistyivät, kaula kumartui eteenpäin ja hän hymyili vieraalle aivan kuin vasten omaa tahtoaan ja sulki sitten silmänsä.

Vieras seisoi yhä ja kosketti tytön käsivarsiin: Andrée vavahti uudestaan.

— Ja tekin, neiti, — sanoi hän, — luuletteko tekin minua valehtelijaksi, kun väitän olleeni mukana Filipsburgin piirityksessä?

— En, monsieur, minä uskon teitä, — äännähti Andrée yliluonnollisella ponnistuksella.

— Minä niin ollen puhun tässä puuta heinää, — sanoi vanha parooni. — Oi, suokaa anteeksi, kunhan vaan herra ei olisi kummitus, aave…

Nicolen silmät olivat kauhusta pyöreät.

— Kukapa tietää! — virkkoi Balsamo niin vakavalla äänellä, että kamarineitsyt tuli nyt asiasta aivan vakuutetuksi.

— Mutta kuulkaahan, totta puhuen, herra parooni, — alkoi vanhus, joka näytti tahtovan päästä asiasta täysin selville, — oletteko te kolmeakymmentä vuotta vanhempi? Te ette todellakaan näytä siltä.

— Monsieur, — sanoi Balsamo, — uskotteko minua, jos sanon teille jotain sangen epäuskottavaa?

— Sitä en lupaa, — virkkoi parooni pudistaen ivallisen näköisenä päätään, kun taas Andrée kuunteli pelkkänä korvana. — Minä olen kovin heikkouskoinen mies, sen teille ilmoitan.

— Mitä varten te siis teette minulle kysymyksen, kun ette tahdo kuunnella vastausta?

— No niin, minä uskon, sanon. Oletteko siihen tyytyväinen?

— Silloin toistan teille samaa, mitä jo äsken sanoin. Minä en ole teitä ainoastaan nähnyt, vaan tuntenutkin Filipsburgin piirityksen aikana.

— Te olitte silloin pieni lapsi?

— Kaiketikin.

— Te olitte enintään neljän tai viiden vuoden vanha?

— En; minä olin neljäkymmentäyksi vuotta täyttänyt.

— Ah hah haa! — nauroi parooni täyttä kurkkua, ja Nicole seurasi esimerkkiä.

— Johan sanoin teille, monsieur, — lausui Balsamo totisena, — että te ette usko minua.

— Mutta kuinka voi tuollaista uskoa! Todistakaa se!

— Se on kuitenkin aivan selvä asia, — sanoi Balsamo näyttämättä lainkaan ällistyvän. — Minä olin siihen aikaan neljänkymmenenyhden vuoden vanha, se on totta; mutta minä en silti väitä olleeni silloin sama ihminen kuin nyt.

— Ahaa, mutta tämähän on sitä pakanuuden aikuista! — huudahti parooni. — Eikös ollut kerran eräs kreikkalainen filosoofi, — noita surkeita filosoofeja, niitä nyt on ollut kaikkina aikoina! — niin, eikös ollut eräs kreikkalainen filosoofi, joka ei syönyt papuja sentähden, että hänen väitteensä mukaan niillä oli sielu, — kuten poikani väittää neekereillä olevan? Ja eikös hän juuri keksinyt tuota? Hän oli… mikäs hitto hänen nimensä nyt olikaan?

— Pytagoras, — selitti Andrée.

— Niin, Pytagoras; jesuiitat opettivat sen minulle ennen muinoin. Isä Porée kirjoitutti minulla hänestä latinaisia säkeitä kilpaa Arouet-pojan kanssa. Muistanpa, että hän piti minun säkeitäni suunnattoman paljon parempinakin kuin hänen. Pytagoras se oli.

— No, kuka sanoo teille, että minä en ole ollut Pytagoras? — virkkoi koruttomasti Balsamo.

— En kiellä, ettekö olisi ollut Pytagoras, — vastasi parooni, — mutta Filipsburgin piirityksessä ei Pytagoras ollut läsnä. Ainakaan minä en häntä siellä nähnyt.

— Ette kyllä, — vastasi Balsamo, — mutta näittehän varakreivi Jean des Barreaux'n, joka kuului mustaan muskettirykmenttiin?

— Kyllä, hänet minä näin… ja hän ei ollut filosoofi, vaikka hän kammosikin papuja eikä syönyt niitä muutoin kuin hätätilassa.

— Hyvä, se riittää. Muistatteko, että hra de Richelieun kaksintaistelua seuraavana päivänä de Barreaux oli juoksuhaudassa teidän kanssanne?

— Kyllä, hyvin.

— Sillä senhän muistanette, että mustat muskettisoturit ja kevyet rakuunat kävivät vahtivuorolla yhdessä aina viikon päästä?

— Aivan niin, — entä sitten?

— Hyvä. — Kuulia tuli tuiskuamalla sinä iltana. Des Barreaux oli surullinen, — hän lähestyi teitä ja pyysi teiltä hyppysellisen nuuskaa, ja te annoitte hänelle kultaisesta rasiasta.

— Jonka kannessa oli erään naisen kuva?

— Aivan niin. Minä muistan sen kuvan vielä; vaaleaverinen nainen, eikö ollutkin?

— Mordieu, asia on aivan niin, — myönsi parooni tyrmistyneenä. — Entä sitten?

— Sitten, — jatkoi Balsamo, — juuri kun hän veti nuuskaa nenäänsä, osui tykin kuula häntä kaulaan, kuten ennen muinoin de Berwickiä, ja vei häneltä pään.

— Oi, niin, — huudahti parooni, — tuo poloinen des Barreaux!

— Kas niin, monsieur, nyt näette, että minä olen nähnyt ja tuntenut teidät Filipsburgissa, sillä minä itse olin juuri tuo des Barreaux.

Parooni keikahti selkäkenoon kammon tai paremminkin ällistyksen puuskasta, myöntäen siten muukalaisen olevan oikeassa.

— Mutta tämähän on selvää noituutta! — huudahti hän. — Sata vuotta sitten teidät olisi poltettu roviolla, hyvä vieraani. Hyi, jumaliste, täällähän tuntuu kuin aaveen tai hirtetyn, roviolla poltetun haju!

— Arvoisa parooni, — sanoi Balsamo hymyillen, — oikeaa noitaa ei ole koskaan hirtetty eikä poltettu, painakaa se mieleenne. Tyhmät heistä vain joutuvat roviolle tai nuoraan. Mutta jos suvaitsette, ehkäpä lopetamme täksi illaksi, sillä katsokaa, neiti Taverney nukkuu jo tuohon paikkaan. Metafyysilliset väittelyt ja salatieteet näyttävät viehättävän häntä sangen vähän.

Andréen oli outo, vastustamaton voima saanut tosiaan siinä määrin valtaansa, että hänen päänsä nyökähteli hiljaa kuin kukka, jonka teriöön on pudonnut liian suuri kastepisara.

Mutta vieraan paroonin viimeisten sanain kuuluessa hän ponnisti voimansa vastustaakseen tuota outoa fluidumia, joka häntä niin voittamattomasti painosti. Hän pudisti tarmokkaasti päätänsä ja nousi ylös, horjui hetken ja läksi sitten Nicolen tukemana pois ruokasalista.

Samassa kuin Andrée poistuivat myöskin ulkoa ikkunan takaa nuo kasvot, jotka Balsamo jo kauan oli tuntenut Gilbertin kasvoiksi.

Tuokion päästä kuului Andrée käyttelevän voimakkaasti klaveerinsa näppäimiä.

Balsamo oli silmillään tarkoin seurannut, kun Andrée meni hoippuen ruokasalin läpi.

— Hyvä, — lausui Balsamo riemuiten, kun Andrée oli kadonnut huoneesta, — nyt voin sanoa kuten Arkimedes: Heureka![29]

Mikä se Arkimedes on? — kysyi parooni. Muuan kunnon tiedemies, jonka minä tunsin kaksituhattasataviisikymmentä vuotta sitten, — vastasi Balsamo.

7.

Heureka.

Ehkäpä tuntui tämä kerskailu paroonista liialliselta tai kenties hän ei sitä ymmärtänyt tai jos hän sen ymmärsi, saattoi hän nyt olla halukas pääsemään tuosta omituisesta vieraastaan. Niin vain oli asianlaita, että isä katseli Andréeta, kunnes tämä oli poistunut, ja kun klaveerin ääni sitten ilmaisi hänelle, että Andrée askaroi jo toisessa huoneessa, niin tarjoutui hän toimittamaan Balsamolle kyydin täältä lähimpään kaupunkiin.

— Minulla on, — sanoi hän, — hevoskaakki, joka ehkä heittää sillä matkalla henkensä, mutta kerran se tapahtuu kuitenkin. Ja te saatte ainakin kunnollisen yösijan. Taverneyssä on kyllä huoneita ja sänkyjä, mutta minä ymmärrän vierasystävyyden omalla tavallani. Hyvää tai ei mitään, se on minun tunnuslauseeni!

— Karkoitatte siis minut pois? — kysyi Balsamo salaten hymyyn harmia, jonka ehdotus hänelle toi. — Pidättekö minua haitallisena ihmisenä?

— En, pardieu, vaan kohtelen kuten ystävää tulee, hyvä vieraani. Päinvastoin käyttäytyisin pahoin, jos tahtoisin majoittaa teidät tänne yöksi. Sanon tämän teille suureksi surukseni ja rauhoittaakseni tuntoani, sillä minä olen teihin todellakin suuresti mieltynyt.

— No, jos sitä olette, niin älkää pakottako minua nousemaan ylös, kun olen väsynyt, ratsastamaan, kun voisin oikoa käsiäni ja verryttää jalkojani vuoteessa. Älkää liioitelko köyhyyttänne, muutoin voisin luulla, että teillä on huono tahto tai että haluatte minusta päästä.

— Oh, jos niin ajattelette, — sanoi parooni, — niin jäätte yöksi linnaani!

Ja hän katseli, missä la Brie oli, ja kun huomasi hänet eräässä nurkassa, huusi hän:

— Tule tänne, vanha lurjus!

La Brie tuli arasti muutaman askeleen lähemmäksi.

— Tänne luokseni, ventrebleu! Kuulepas, luuletko, että punaista huonetta voi tarjota?

— Kyllä toki, herra parooni, — vastasi vanha palvelija, — sillä siellähän asuu Filip-herra Taverneyssä käydessään.

— Se saattaa kyllä kelvata luutnantti-pahaiselle, joka tulee köyhtyneen isänsä luokse kolmeksi kuukaudeksi lomalle, mutta ei silti rikkaalle herralle, joka matkustaa neljällä hevosella.

— Minä vakuutan, herra parooni, — sanoi Balsamo, — että se on oivallinen.

Parooni väänsi suunsa irvistykseen ikäänkuin sanoakseen: "Niin kai, minä kyllä tiedän, minkälainen se on."

Sitten virkkoi hän ääneen:

— Anna siis se punainen huone herralle, koska hän tahtoo välttämättä päästä halustaan palata enää koskaan Taverneyhin. Te siis pysytte päätöksessänne jäädä tänne yöksi?

— Kyllä.

— Mutta malttakaapas. Vielä olisi yksi keino!

— Mihinkä?

— Ettei teidän tarvitsisi kulkea matkaa ratsain.

— Mitä matkaa?

— Täältä Bar-le-Duciin.

Balsamo odotti, mihin tällä ehdotuksella oikein pyrittiin.

— Kyytihevosethan teillä oli vetämässä tullessanne tänne?

— Ne, ellei vaan itse paholainen.

— Ensin ajattelinkin, että se voi olla mahdollista, sillä enpä luule teidän olevan hänen kanssaan huonoissa väleissä.

— Te suotte minulle suurempaa kunniaa kuin ansaitsenkaan.

— No niin; samat hevoset, jotka toivat ajoneuvonne tänne, voivat ne viedäkin täältä.

— Eivät, sillä niistä neljästä ei ole jälellä muuta kuin kaksi. Ajoneuvot ovat raskaat ja kyytihevosten täytyy saada levätä.

— Taas yksi syy lisää! Te tahdotte siis ehdottomasti jäädä tänne yöksi?

— Tahdon ja pysyn päätöksessäni saadakseni nähdä teidät vielä huomenna. Minä haluan osoittaa teille kiitollisuuttani. Siihen teillä on sangen yksinkertainen keino.

— Mikä se on?

— Koska olette niin hyvää pataa paholaisen kanssa, niin pyytäkää häntä etsimään minulle viisaiden kivi.

— Herra parooni, jos pidätte sitä niin arvokkaana, niin…

— Viisaiden kiveäkö? Peijakas, ettenkö sitä pitäisi ja tahtoisi!

— Siinä tapauksessa tulee teidän kääntyä suoraan erään toisen henkilön puoleen, joka ei ole paholainen.

— Kenen puoleen?

— Minun, kuten Corneille sanoo eräässä huvinäytelmässään, en muista missä, jota hän luki minulle ääneen, odottakaapas… niin juuri sata vuotta sitten, kulkiessamme Pariisin Pont-Neuf-sillalla.

— La Brie, senkin heittiö, — huusi parooni, josta moinen pakina tällaisen miehen kanssa ja tähän aikaan alkoi tuntua vaaralliselta, — koeta löytää jostakin kynttilä ja näytä vieraalle herralle tietä hänen kamariinsa.

La Brie totteli heti. Ja etsiessään vaadittua esinettä, mikä toimi näytti melkein yhtä uskalletulta kuin viisaiden kiven etsiminen, huusi hän avukseen Nicolea, pyytääkseen häntä menemään ylös ensin tuulettamaan punaista kamaria.

Nicole jätti Andréen yksin. Tai paremminkin oli Andrée hyvillään, kun voi täten lähettää pois kamarineitseen luotansa: hän halusi saada olla yksin mietteissään.

Vanha parooni toivotti Balsamolle hyvää yötä ja läksi levolle.

Balsamo veti taskustaan kellonsa, sillä hän muisti Althotas-vanhukselle antamansa lupauksen. Oppinut oli nyt nukkunut jo puolenkolmatta tuntia, ei vaan kaksi, kuten oli tahtonut. Kolmekymmentä minuuttia oli siis mennyt hukkaan. Balsamo kysyi la Brieltä, olivatko ajoneuvot yhä entisessä paikassa.

La Brie vastasi, että elleivät ne olleet ominpäinsä kierineet pois, niin ne olivat siellä.

Balsamo tiedusteli sitten, minne Gilbert oli joutunut.

La Brie vakuutti, että Gilbert oli laiskuri ja oli kai ollut jo makuulla ainakin tunnin.

Balsamo poistui salista mennäkseen herättämään Althotaan ja otti mennessään selon, miten punaiseen huoneeseen päästiin.

Hra de Taverney ei ollut valehdellut puhuessaan tuon huoneen yksinkertaisuudesta: sen sisustus oli samanlaatuinen kuin linnan muidenkin huoneiden.

Siellä oli tamminen sänky, jonka vihreä damastipeite oli vanhuuttaan kellastunut, samoin kuin köynnöskuvioilla koristetut seinäverhotkin; tamminen pöytä kierrejalkoineen; sekä suuri kivinen liesiuuni Ludvig XIII:n ajoilta. Viimemainitun saattoi tuli tehdä hieman kodikkaaksi, mutta nyt kesällä, kun sitä ei lämmitetty, näytti se sitäkin surullisemmalta, varsinkin kun siinä ei ollut edes rautaristikkoa, saati kohennuskaluja ja puita. Sensijaan oli se täynnä vanhoja sanomalehtiä. Tällaisen huonekaluston käyttäjäksi Balsamo joutui täksi yöksi.

Lisätkäämme vielä kaksi tuolia ja puinen harmaa kaappi leikkauksilla koristetuin ovilevyin.

Kun Nicole oli jo tämän huoneen tuulettanut ja sen työn tehtyään poistunut, ja kun sitten la Brie koetteli sitä vähänkin järjestää, niin tuli Balsamo takaisin ulkoa, jossa hän oli käynyt herättämässä Althotaan.

Andréen huoneen kohdalle jouduttuaan hän pysähtyi kuuntelemaan sen oven taakse.

Ruokasalista lähtiessään oli Andrée huomannut, että hän pääsi tuon salaperäisen vaikutuksen vallasta, joka matkustajalla oli häneen. Ja oikein ajatuksellisesti vaikutuksen torjuakseen hän asettui klaveerinsa ääreen.

Soitto kuului Balsamon korviin suljetun oven takaa.

Balsamo oli asettunut, kuten sanoimme, tämän oven taakse.

Vähän ajan päästä teki hän käsillään useita pyörtäviä liikkeitä, joita olisi saattanut luulla jonkinlaiseksi manaukseksi. Ja varmaan ne sitä olivatkin, sillä Andrée sai taas samanlaisen tunteen kuin oli äskenkin kokenut, ja hän lakkasi vähitellen soittamasta lauluaan, antoi käsiensä laskeutua liikkumattomina sivuilleen ja kääntyi ovea kohti hitaalla ja jäykällä liikkeellä, olennon lailla, joka tottelee vierasta vaikutusta ja tekee töitä, joihin hänen tahtonsa ei häntä vaadi.

Balsamo hymyili pimeässä aivan kuin olisi nähnyt suljetun oven läpi.

Enempää ei Balsamo luultavasti ollut halunnut, ja nyt oli hän varmaan aavistanut, että se halu oli täyttynyt, sillä hän ojensi vasemman kätensä, ja kun hän tunsi tavoittaneensa siihen porraskaiteen, nousi hän ylös jyrkkiä ja kömpelöitä portaita ja meni punaiseen huoneeseen.

Mikäli hän loittoni, kääntyi Andrée äskeisellä hitaalla ja jäykällä liikkeellä poispäin ovesta, klaveeriaan kohti. Kun Balsamo tuli ylimmäiselle portaalle, kuuli hän keskeytyneen soiton ensimäisten tahtien jälleen kaikuvan.

Balsamo tuli punaiseen huoneeseen ja päästi la Brien luotaan.

La Brie oli huomattavastikin oivallinen palvelija, valmis tottelemaan pienintäkin viittausta. Mutta nyt pysähtyi hän kuitenkin vain pari askelta oveen päin mentyään.

— No? — kysyi häneltä Balsamo.

La Brie pisti kätensä liivinsä taskuun, näytti kaivelevan tuon taskun vaikenevasta pohjasta jotain eikä vastannut.

— Onko teillä minulle mitä sanomista, ystäväni? — kysyi Balsamo mennen häntä lähemmäksi.

La Brie näytti taistelevan ankarasti itseään vastaan, mutta virkkoi sitten vetäen käden taskustaan:

— Aioin sanoa, herra, että te varmaankin erehdyitte tänä iltana, — selitti hän.

— Minäkö? — kysyi Balsamo; — ja missä suhteessa, ystäväni?

— Siinä, että luulitte antaneenne minulle neljänkolmatta sou'n rahan ja annoittekin neljäkolmatta livreä.

Ja hän avasi kätensä, jossa loisti uusi ja kiiltävä kultaraha.

Balsamo katsoi vanhaa palvelijaa ihailevin tuntein; se seikka osoitti, ettei hänellä yleensä ollut kovin hyvä käsitys ihmisten rehellisyydestä.

— And honest! — sanoi hän itsekseen kuin Hamlet.

Ja hän kaivoi nyt vuorostaan taskuaan ja pisti uuden louisdorin rahan tuon entisen viereen.

La Brien riemua, kun hän sai kokea näin loisteliasta anteliaisuutta, ei voi kuvailla. Ainakaan kahteenkymmeneen vuoteen hän ei ollut edes nähnyt kultaa.

Hän ei voinut uskoa itseään moisen aarteen omistajaksi ennenkuin Balsamo otti sen hänen kädestään ja työnsi itse sen hänen taskuunsa.

La Brie kumarsi maahan saakka ja vetäytyi pois takaperin. Silloin pysäytti Balsamo hänet.

— Mihin aikaan tässä linnassa on tapana nousta ylös? — kysyi hän.

— Parooni viipyy kauan vuoteessa, monsieur; mutta neiti Andrée nousee aina varhain.

— Mihin aikaan?

— Noin kello kuuden tienoissa.

— Kuka nukkuu tämän huoneen yläpuolella?

— Minä, monsieur.

— Entä alapuolella?

— Ei kukaan. Siellä on eteinen, joka ulottuu tämän kamarin alle.

— Hyvä, kiitokset, ystäväni; nyt saatte lähteä.

— Hyvää yötä, monsieur.

— Hyvää yötä. Vielä seikka, pitäkää huolta, että ajoneuvoni ovat varmassa turvassa.

— Oh, herra saa olla aivan huoletta.

— Jos kuulisitte niistä jonkinlaista ääntä tai näkisitte niistä valoa, niin älkää peljästykö. Niissä asuu muuan vanha, halvattu palvelijani, jota minä kuljetan mukanani ja jolle on järjestetty asunto vaunujen peräpuolelle. Pyytäkää myös hra Gilbertiä, ettei hän häntä häiritsisi, ja ilmoittakaa, pyydän, ettei hän poistuisi linnasta huomisaamuna ennenkuin olen saanut puhutella häntä. Muistatteko nyt kaiken tämän, ystäväni?

— Oh, aivan varmaan. Mutta lähteekö herra täältä niin pian?

— Miten sattuu, — vastasi Balsamo hiukan hymyillen. Mutta oikeastaan minun pitäisi olla Bar-le-Ducissa huomis-iltana.

La Brieltä pääsi alistuva huokaus. Hän katsahti vielä kerran vuodetta ja meni sitten kynttilä kädessä uunin luo ja aikoi sytyttää kaikki siinä olevat paperit, saadakseen tuon suuren ja kostean huoneen hiukan lämpimäksi, sillä puita ei ollut.

Mutta Balsamo esti hänet.

— Ei, — sanoi hän, — antakaa noiden vanhojen lehtien olla paikoillaan. Jos en nuku, niin luen niitä ratokseni.

Balsamo meni ovelle ja kuunteli vanhan palvelijan askeleita, jotka nyt narisuttivat portaita. Pian kuuluivat nuo askeleet hänen päänsä päältä. La Brie oli joutunut huoneeseensa.

Silloin astui parooni de Balsamo ikkunan ääreen.

Hänen ikkunaansa vastapäätä paviljonkirakennuksen toisessa siivessä oli valaistuna pieni ullakkoikkuna, jonka eteen oli vedetty huolimattomasti uutimet. Se ikkuna oli kamarineitsyt Legayn. Nuori tyttö riisui juuri hitaasti kaulahuiviaan ja hamettaan. Hän avasi tuon tuostakin ikkunaansa ja kurkisti siitä ulos pihalle.

Balsamo katseli häntä nyt omituisen tarkkaavasti; nähtävästi hän ei tahtonut osoittaa hänelle sellaista huomiota illallispöydässä.

— Merkillisen yhdennäköinen, — mutisi hän itsekseen.

Samassa sammui valo ullakkoikkunasta, vaikkei huoneen asukas vielä ollutkaan mennyt maata.

Balsamo seisoi yhä seinään nojaten.

Klaveerin soitto kuului edelleen.

Parooni näytti kuuntelevan, yhtyikö mitään muita ääniä klaveerin säveliin… Ja kun hän sitten oli aivan varma, että ainoastaan sopusointu valvoi tässä suuressa hiljaisuudessa, avasi hän la Brien sulkeman oven ja laskeutui varovasti alas portaita ja työnsi hiljaa auki salin ovea. Se kääntyi äänettömästi kuluneilla sarannoillaan.

Andrée ei tätä kuullut.

Hänen kauniit, himmeänvalkeat kätensä liikkuivat soittimen norsunluisilla kellastuneilla näppäimillä; häntä vastapäätä oli kuvastin kiinnitettynä leikkauksin koristettuihin kehyksiin, joiden kultaus oli lohkeillut ja himmennyt harmaan väriseksi.

Kappale, jota nuori tyttö soitti, oli surumielinen. Muuten oli se pikemminkin pelkkiä akordeja kuin mikään kappale. — Hän varmaankin soitteli mitä sattui ja ilmaisi klaveerilla muistojaan ja mielikuvitustensa unelmia. Ehkäpä hänen aatoksensa pakeni tällä hetkellä pois tästä linnasta, jossa hänen sielunsa oli tullut niin surulliseksi, ja liihoitteli Nancyn Annunsiade-luostarin monissa laajoissa puutarhoissa, joissa luostarin lukuisat, iloiset kasvatit oleksivat.

Miten lieneekään ollut, tällä hetkellä hänen epämääräisenä häilyvä ja himmeä katseensa oli vaan vaipunut edessä olevaan tummaan kuvastimeen, jossa ei näkynyt muuta kuin pimeyttä. Sitä ei suuren huoneen takanurkasta jaksanut valaista ainoa klaveerin kannelle asetettu kynttilä, jonka hohde kohdistui soittajaan.

Joskus pysäytti hän yhtäkkiä soittonsa. Se johtui siitä, että hän muisti silloin tämäniltaisen omituisen näyn ja oudon vaikutuksen, mikä sillä oli ollut häneen. Silloin alkoi, ennenkuin hänen ajatuksensa olivat täysin selvinneet ja valmistuneet tätä asiaa käsittelemään, hänen sydämensä tykyttää ja väristys kulki läpi hänen ruumiinsa. Hän vavahti niinkuin tuntien jonkun elävän olennon kosketuksen ja kuin tuo kosketus olisi häirinnyt häntä, vaikka hän olikin huoneessa aivan yksin.

Yhtäkkiä, juuri kun hän koetti selvitellä mielessään tuon omituisen seikan syytä, tunsi hän taas samanlaisen vaikutuksen. Koko hänen olentonsa värisi aivan kuin sähkökosketuksen saaneena. Hänen katseensa tavallaan selkeni, hänen ajatuksensa muuttuivat niin sanoaksemme kiinteään muotoon ja hän huomasi kuvastimessa ikäänkuin jotain liikettä.

Salin ovi oli äänettömästi avautunut.

Oviaukossa näkyi tumma varjo.

Andréeta pöyristi, hänen sormensa hapuilivat tiedottomasti pitkin koskettimia.

Tämä ilmestys oli kuitenkin aivan luonnollinen asia.

Tuo varjo, jota oli mahdoton vielä tuntea, koska se viipyi yhä ympäröivässä pimeydessä, eikö se voinut olla parooni de Taverney tai Nicole? Eikö la Briellä ollut tapana kierrellä huoneissa ennen nukkumaan menoaan tai eikö hänellä voinut olla asiaa käydä jotakin varten salissa? Sellaista tapahtui usein. Ja näin kierrellessään ei hiljainen ja uskollinen palvelija koskaan liikkunut meluten.

Mutta nuori tyttö näki sielunsa silmillä, ettei tulija ollut yksikään näistä kolmesta henkilöstä.

Varjo lähestyi äänettömin askelin, tullen yhä selvemmäksi keskeltä pimeyttä. Kun tuo ilmestys ehti kynttilän valopiiriin, tunsi Andrée muukalaisen, peljättävänä, valkeine kasvoineen ja musta, Pitkä samettitakki yllään.

Hän oli varmaankin jostakin salaisesta syystä riisunut pois silkkipuvun, joka hänellä oli ollut äsken.[30]

Andrée tahtoi kääntyä ja huutaa.

Mutta Balsamo ojensi kätensä häntä kohti, ja tyttö ei hievahtanut enää.

Andrée koetti ponnistaa voimansa.

— Monsieur, — sanoi hän, — monsieur… Jumalan tähden, mitä te tahdotte?

Balsamo hymyili, kuvastin toisti tämän hänen kasvojensa ilmeen, ja Andrée veti siitä ahnaasti olentoonsa.

Mutta muukalainen ei vastannut.

Andrée koetti vielä kerran nousta ylös, mutta ei siihen kyennyt: aivan vastustamaton voima, jonkinlainen jähmetys, joka oli tavallaan suloista, piti häntä kiinni tuolissa, samalla kun hänen katseensa oli jäänyt tuohon loihtuiseen kuvastimeen.

Se uusi huomio kauhisti häntä, sillä hän näki nyt olevansa täydellisesti tuon miehen vallassa, ja se mies oli hänelle aivan tuntematon. Hän teki yliluonnollisen ponnistuksen huutaakseen apua: hänen suunsa avautui; mutta Balsamo ojensi molemmat kätensä nuoren tytön pään päälle, eikä ääntäkään päässyt Andréen suusta.

Andrée pysyi vaiti; hänen rintansa täytti jokin huumaava lämpö, joka nousi hiljaa aina aivoihin saakka, kohoillen kuin höyry, joka voimakkaina pyörteinä tempasi hänet valtaansa. Tytöllä ei enää ollut voimaa eikä omaa tahtoa; hän antoi päänsä hervahtaa olkapäätä vasten.

Tällä hetkellä oli Balsamo kuulevinaan jotain hiljaista rapinaa ikkunasta päin. Hän kääntyi nopeasti ja oli näkevinään, että miehen kasvot poistuivat ulkoa ruudusta.

Hän rypisti kulmiaan; ja kummallista, sama liike näytti silloin toistuvan myöskin nuoren tytön kasvoilla.

Nyt kääntyi Balsamo Andréen puoleen ja laski alemmaksi kätensä, joita hän oli tähän saakka pitänyt kohotettuina hänen päänsä päälle, nosti ne sitten ylös mahtavalla liikkeellä, laski ne taas, ja antaen nuoren tytön yli virrata hetkeksi murskaavan määrän sähköä sanoi hän:

— Nukkukaa!

Ja kun Andrée ponnisteli yhä lumousta vastaan, toisti hän:

— Nukkukaa! — ehdottomasti käskevällä äänellä. — Nukkukaa, minä tahdon sitä!

Silloin loppui tuon väkevän tahdon edessä viimeinenkin vastustus. Andrée nojasi kyynärpäänsä klaveeriin, asetti päänsä kättään vasten ja nukkui.

Sitten Balsamo peräytyi huoneesta ja veti oven kiinni mennessään. Ja hänen olisi saattanut kuulla nousevan ylös puisia portaita ja menevän huoneeseensa.

Heti kun salin ovi oli sulkeutunut hänen jälkeensä, ilmestyivät ikkunaan jälleen samat kasvot, jotka Balsamo oli ollut niissä vilaukselta näkevinään.

Ne kasvot olivat Gilbertin.

8.

Vetovoima.

Gilbert, joka ei halvan asemansa vuoksi Taverneyn linnassa saanut tulla saliin, oli pitänyt koko illan silmällä henkilöitä, joiden arvo salli heidän siellä oleskella.

Koko illallisen ajan oli hän nähnyt Balsamon siellä hymyilevän ja viittoilevan pakinoidessansa käsillään. Hän oli nähnyt, mitä kunnioitusta ja huomiota hän osoitti Andréelle. Hän oli nähnyt paroonin ennenkuulumattoman ystävällisyyden vierasta kohtaan. Hän oli huomannut la Brien hartauden häntä palvelemaan: Myöhemmin, kun aterioitsijat olivat nousseet pöydästä, oli Gilbert piiloittunut syreeni- ja lumipallo-pensastoon, sillä hän pelkäsi, että Nicole huomaisi hänet ikkunaluukkuja sulkiessaan tai huoneeseensa mennessään ja häiritsisi häntä näissä tutkimuksissa tai paremminkin sanoen vakoiluissa.

Nicole oli tosiaankin tehnyt kierroksensa, mutta hänen oli täytynyt jättää yksi salin ikkunaluukku auki, sillä sen puolittain irtautuneet saranat eivät sallineet sen kääntyä kiinni.

Gilbert tiesi hyvin tämän seikan. Eikä hän ollutkaan, kuten olemme huomanneet, lähtenyt pois paikaltaan, sillä hän tiesi varmasti saavansa jatkaa havainnoltaan sitten, kun Legay olisi poistunut neidin luota.

Havainnoltaan, sanoimme? Tämä sana tuntunee lukijasta ehkä hiukan epäselvältä. Mitä havaintoja saattoi Gilbert tehdä? Eikö hän tuntenut Taverneyn linnan joka kolkkaa, koska oli siellä kasvatettu? Ja eikö hän tuntenut henkilöitäkin, jotka siellä asuivat, kaikin puolin, koska hän oli nähnyt heidät joka päivä seitsemän-, kahdeksantoista vuotta?

Asianlaita oli sellainen, että Gilbert aikoi tänä iltana tehdä muutakin kuin havainnoita. Hän ei pelkästään väijyskellyt, hän odotti.

Kun Nicole oli lähtenyt salista Andréen luota, kun hän oli huolimattomasti miten sattui sulkenut ovet ja ikkunaluukut, meni hän vielä puutarhaan kävelemään ja näytti odottavan siellä jotakuta. Hän loi ympärilleen kaikkialle salaperäisiä silmäyksiä. Mutta kun hän oli jonkun aikaa tällä tavoin vakoillut, aivan samoin kuin Gilbertkin oli tehnyt ja aikoi vielä tehdä, päätti hän lähteä kamariinsa ja poistui.

Gilbert oli seissyt liikkumatta erästä puuta vasten, selkä hiukan kumarassa, tuskin uskaltaen hengittää. Eikä hän ollut huomaamatta, kuten ymmärrämme, ainoaakaan Nicolen liikettä eikä kasvojen ilmettä. Mutta kun kamarineitsyt katosi ja Gilbert näki valon syttyvän hänen ullakkokamarinsa ikkunaan, niin hiipi hän varpaisillaan yli puutarhassa olevan aukeaman, tuli ikkunan alle ja kyyristyi sinne varjoon, odottamaan jotain, tietämättä ehkä, mitä odottikaan, ahmien silmillään Andréetä, joka istui huolettomana klaveerin ääressä.

Juuri sillä hetkellä tuli Josef Balsamo saliin.

Gilbert hätkähti hänet nähdessään. Ja hänen kiihkeä katseensa keskittyi nyt näihin kahteen henkilöön ja seurasi heitä koko äsken kerrotun kohtauksen ajan.

Gilbert luuli näkevänsä Balsamon kiittelevän Andréen soitannollisia lahjoja, johon Andrée vastasi muka tavallisella kylmyydellään. Hän luuli, että Balsamo jatkoi hymyillen kohteliaisuuksiaan, että Andrée keskeytti soittonsa vastatakseen hänelle ja saadakseen vieraan poistumaan.

Gilbert ihaili, miten kohteliaasti vieras poistui salista. Koko kohtauksesta, jonka Gilbert luuli ymmärtävänsä, ei hän itse asiassa ollut käsittänyt mitään, sillä todellisuudessa oli tuo näytös ollut pelkkää vaikenemista.

Gilbert ei ollut voinut mitään kuulla, hän oli nähnyt ainoastaan huulten ja käsien liikkeitä. Kuinka olisi hän, niin hyvä havainnoiden tekijä kuin hän olikin, saattanut aavistaa mitään salaperäistä asiassa, joka näytti päältä katsoen aivan luonnolliselta?

Balsamo poistui huoneesta. Gilbert ei enää ainoastaan katsellut, vaan oli vaipunut syvään ihailuun Andréen edessä, joka oli niin kaunis luonnollisessa ja herpautuneessa asennossaan. Sitten hän piankin kummakseen huomasi, että neito nukkui. — Hän seisoi vielä jonkun minuutin tähän tapaan paikallaan, päästäkseen täyteen varmuuteen, että tuo Andréen liikkumattomuus oli tosiaan unta. Sitten hän tuli kai siitä vakuutetuksi, sillä hän nousi ylös, pidellen päätään kaksin käsin, ikäänkuin ihminen, joka pelkää aivojensa halkeavan niihin ryntäävistä ajatuksista. Viimein sanoi hän hetkellisen tahdonpuuskan tullen, joka muistutti suorastaan raivoa:

— Oi, hänen kätensä! Painaa ainoastaan huuleni hänen käteensä! Mennään, Gilbert, mennään. Minä tahdon sen tehdä…

Ja tämän sanottuaan ryntäsi hän haluaan totellen eteiseen ja tuli salin ovelle, joka aukesi äänettömästi hänelle niinkuin oli äsken auennut Balsamonkin tullessa.

Mutta tuskin oli ovi auennut, tuskin oli hän nuoren tytön edessä, josta ei mikään nyt häntä erottanut, niin hän ymmärsi teon laadun, johon hän aikoi ryhtyä. Hän, Gilbert, arentimiehen ja talonpoikaisnaisen poika! Hän, joka oli niin arka, joskaan ei mieleltään nöyrä; joka oli ennen tuskin tohtinut kohottaa halvasta asemastaan silmiänsä tuota ylpeää ja halveksuvaa nuorta tyttöä kohti, hän aikoi nyt koskettaa huulillaan neidon hameen lievettä tai hänen sormiensa päitä. Tuon nukkuvan majesteetin, joka saattoi herätessään murskata hänet katseellaan. Tällaiset ajatukset haihduttivat kaikki huumaavat usvat, jotka olivat äsken sekoittaneet hänen järkensä ja vääntäneet hänen aivonsa nurin. Hän pysähtyi ja piteli kiinni ovenpielestä, sillä hänen jalkansa vapisivat niin ankarasti, että hän pelkäsi kaatuvansa.

Mutta Andrée oli vaipunut niin syvään haaveeseen tai uneen, — sillä Gilbert ei tiennyt vielä aivan varmaan, nukkuiko neiti vai oliko hän pelkästään mietteissään, — ettei hän liikauttanutkaan itseään, vaikka hän olisi voinut kuulla Gilbertin sydämen sykinnänkin, jota tämä koetti turhaan rinnassaan masentaa. Gilbert seisoi hetken huohottaen paikallaan. Nuori tyttö ei hievahtanut.

Hän oli niin kaunis, nojatessaan tuossa suloisesti päätänsä käteen, pitkät, jauhoittamattomat hiukset hajallaan hartioilla ja kaulaa kaartaen, niin kaunis, että Gilbertissä heräsi jälleen kauhun tukehuttama, mutta ei suinkaan sammunut liekki. Hänen päätänsä pyörrytti uusi huumaus; se oli kuin juopumusta ja hulluutta; hänen sydäntänsä kalvoi kuin ehdoton tarve saada koskea johonkin, joka Andréeta kosketti. Gilbert astui jälleen askeleen Andréeta kohti.

Lattia natisi hänen epävarmain askeltensa alla ja sen kuuluessa nousi kylmä hiki nuorukaisen otsalle. Mutta Andrée ei näyttänyt sitä kuulevan.

— Hän nukkuu, — mutisi Gilbert. — Oi, mikä onni, hän nukkuu!

Mutta kolmen askeleen päässä pysähtyi Gilbert uudestaan; jokin seikka näytti häntä kauhistavan: se oli tuon kynttilän tavallisuudesta poikkeava valo, kun se heitti sammumaisillaan viimeisiä, loimahtelevia välähdyksiä huoneeseen, ennen pimenemistä.

Muuten ei ääntä, ei hiiskausta koko talossa. La Brie-vanhus oli mennyt maata ja nukkui jo varmaan. Valo Nicolen ikkunasta oli sammunut.

— Noh, — sanoi Gilbert itsekseen.

Ja hän lähestyi taas Andréeta.

Merkillistä, lattia nauskui taas, mutta Andrée ei liikahtanut vieläkään.

Gilbert kummasteli tätä outoa unta. Niin, hän melkein kauhistui sitä.

— Hän nukkuu, — toisti hän jälleen; hänen ajatuksensa oli pelkkää sellaista häilymistä, joka saa rakastuneen tai pelkurin ihmisen päätöksen usein parikymmentä kertaa minuutissa horjumaan. Ja pelkuri on jokainen, joka ei ole enää sydämensä herra. — Hän nukkuu, oi Jumala, Jumala!

Mutta keskellä näitä kuumeisia pelon ja toivon vaihteluita kulki Gilbert yhä eteenpäin ja tuli parin askeleen päähän Andréesta. Silloin joutui hän kuin lumouksen valtaan. Jos hän olisi tahtonutkin paeta, olisi hänen pakonsa nyt ollut mahdotonta. Jouduttuaan kerran vetovoiman piiriin, jonka keskustana tuo nuori tyttö oli, tunsi hän olevansa kuin sidottu, kahlittu, voitettu. Gilbert vaipui polvilleen maahan.

Andrée oli yhä liikkumaton, mykkä. Hän oli aivan kuin kuvapatsas. Gilbert tarttui hänen hameensa helmaan ja suuteli sitä.

Sitten kohotti hän päätään, hiljaa, hengähtämättä, tasaisin liikkein. Ja hänen silmänsä etsivät Andréen silmiä.

Ne olivat aivan avoinna, mutta kuitenkaan ei Andrée nähnyt.

Gilbert ei tiennyt, mitä ajatella. Tämä yllätys hänet aivan tyrmistytti. Hetken välkähti hänen päässään hirvittävä ajatus, että Andrée oli kuollut. Päästäkseen siitä selville, hän koetti ottaa neitoa kädestä; se käsi oli lämmin ja valtimo tykytti hiljaa. Mutta Andréen käsi lepäsi liikkumatta Gilbertin kädessä.

Silloin sai Gilbert, varmaankin tuon käden hekkumallisen kosketuksen vaikutuksesta, kuvitelman, että Andrée näki ja tunsi, — että hän oli aavistanut hänen mielettömän rakkautensa.

Gilbertin soaistu sydän-parka luuli, että Andrée oli odottanut hänen tuloaan, että hänen vaikenemisensa oli myöntymystä, hänen liikkumattomuutensa taipuisuutta.

Silloin nosti hän Andréen käden huulilleen ja painoi siihen pitkän ja kuumeisen suudelman.

Yhtäkkiä Andrée vavahti, ja Gilbert tunsi, että hän työnsi häntä pois.

— Voi, olen hukassa! — mutisi hän hellittäen tytön käden ja lyöden otsansa lattiaan.

Andrée nousi ylös, aivan kuin jokin joustin olisi hänet nostanut jaloilleen. Hän ei luonut edes silmiään maata kohti, jossa Gilbert mateli häpeän ja kauhun murskaamana, tuo Gilbert, jolla ei ollut edes voimaa rukoilla anteeksiantoa, sillä hän ei uskonut sitä saavansa.

Mutta Andrée kulki Gilbertin ohitse pää pystyssä, kaula jäykästi ojennettuna, ikäänkuin jokin salainen voima olisi häntä vetänyt näkymätöntä päämaalia kohti. Hän sipaisi ohimennessään Gilbertin olkapäätä ja jatkoi kulkuaan pakollisin ja vaivaloisin askelin ovelle päin.

Kun Gilbert näki hänen menevän, nousi hän toisen kätensä nojaan ja kääntyi hitaasti ja katsoi häntä hämmästynein silmin.

Andrée asteli ovelle, avasi sen, meni eteisen läpi ja tuli portaitten juurelle.

Gilbert seurasi hänen perästään kalpeana ja vavisten, polvillaan laahautuen.

"Oh", ajatteli hän, "hän on niin loukkaantunut, ettei viitsi minulle edes puhua; hän menee paroonin luokse, hän kertoo hänelle minun häpeällisen hulluuteni, ja minut potkitaan talosta kuin renki!"

Nuorukaisen pää meni aivan pyörälle, kun hän ajatteli, että hänen olisi luovuttava Taverneystä. Ettei hän saisi enää nähdä tuota olentoa, joka oli hänen silmiensä valo, rakkaampi hänelle kuin hänen oma henkensä. Epätoivo teki hänet rohkeaksi; hän ponnahti jaloilleen ja syöksyi Andréeta kohti.

— Anteeksi, neiti, Jumalan tähden, anteeksi! — mutisi hän.

Andrée ei näyttänyt häntä kuulevan; hän asteli edelleen, mutta ei mennyt isänsä luokse.

Gilbert henkäisi helpoituksesta.

Andrée astui jalkansa portaitten ensimäiselle pykälälle, sitten toiselle.

— Mutta, hyvä Jumala, hyvä Jumala, minnekä hän nyt menee? — mutisi Gilbert. — Nämä portaathan eivät vie muualle kuin punaiseen huoneeseen, jossa vieras on, ja la Brien ullakkokamariin. Jos hän tahtoisi la Brietä, hän soittaisi… Hän siis menee…? Oh, se on mahdotonta, mahdotonta!

Ja Gilbert puristi nyrkkiään raivosta vain ajatellessaankin, että Andrée saattaisi mennä Balsamon luo.

Muukalaisen oven edessä Andrée pysähtyi.

Kylmä hiki juoksi Gilbertin otsalta; hän takertui käsillään portaitten kaiteisiin, ettei putoaisi, — hän oli näet noussut Andréen perästä. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän luuli jo aavistavansa, tuntui hänestä eriskummaiselta.

Balsamon ovi oli raollaan; Andrée työnsi sen auki naputtamatta siihen. Valo, joka häilähti oven raosta, valaisi Andréen kasvoja, jotka olivat niin ylimykselliset ja puhtaat. Ja se kimmalteli kultaisin heijastuksin hänen silmissään, jotka olivat aivan auki.

Keskellä huonetta saattoi Gilbert vilaukselta nähdä muukalaisen seisomassa paikallaan, lujasti tähtäävin silmin, otsa rypyssä ja toinen käsi käskevästi ojennettuna.

Sitten ovi sulkeutui.

Gilbert tunsi voimainsa pettävän. Hänen toinen kätensä herposi portaitten kaiteesta, toinen kohosi hänen polttavalle otsalleen. Hän alkoi kieppua kuin akselista irti päässyt pyörä ja putosi pökerryksissään alas ensimäisen porrasaskelman kylmälle kivilohkareelle, silmät yhä luotuina tuohon kirottuun oveen, joka oli ahmaissut sisäänsä koko hänen menneen unelmansa, hänen nykyisen onnensa, kaikki hänen tulevat toiveensa.

9. Kaukonäkemys.

Balsamo tuli nuoren tytön eteen, joka oli noussut suoraan hänen luokseen, harhautumatta kertaakaan matkallaan ja astellen lujana kuin kuvapatsas.

Miten outo tämä ilmiö olisikaan ollut ehkä jostakusta muusta kuin Balsamosta, häntä se ei näyttänyt lainkaan hämmästyttävän.

— Olen käskenyt teitä nukkumaan, — sanoi hän; — nukutteko te?

Andrée huokasi, mutta ei vastannut.

Balsamo lähestyi tyttöä ja valoi häneen uuden määrän magneettista fluidumia.[31]

— Minä tahdon, että teidän on puhuttava, — sanoi hän.

Nuori tyttö vavahti.

— Kuulitteko, mitä minä sanoin? — kysyi muukalainen. Andrée teki myöntävän liikkeen.

— Miksi ette sitten puhu?

Andrée kosketti kädellä kurkkuaan ikäänkuin sanat eivät olisi päässeet nousemaan kuuluville.

— Hyvä, istukaa tuohon, — sanoi Balsamo.

Hän otti nyt Andréeta samasta kädestä, jota Gilbert oli tytön huomaamatta suudellut. Ja tämä lyhyt kosketus toi Andréelle jälleen saman puistatuksen, jonka olemme nähneet hänen taannoin kokevan, kun täältä ylhäältä tuleva mahtava fluidumi oli häntä kohdannut.

Nuori tyttö astui Balsamon taluttamana kolme askelta takaperin ja asettui nojatuoliin.

— Näettekö te nyt? — kysyi Balsamo.

Andréen silmät levisivät ikäänkuin hän olisi tahtonut vetää niihin kaikki valon säteet, joita virtasi huoneeseen kahdesta palavasta kynttilästä.

— En käskenyt teitä näkemään silmillänne, — jatkoi Balsamo; — nähkää povella.

Ja hän veti kirjattujen liiviensä alta teräspuikon ja asetti sen toisen pään nuoren tytön tykkivää rintaa vasten.

Tyttö hypähti niinkuin tulinen rauta olisi tunkeutunut hänen ruumiiseensa aina sydämeen saakka; hänen silmänsä painuivat heti kiinni.

— Jaha, hyvä, — sanoi Balsamo, — te alatte nähdä, eikö niin?

Andrée nyökkäsi myöntävästi.

— Ja te puhutte nyt?

— Puhun — vastasi Andrée.

Mutta samalla painoi hän käden otsalleen niinkuin olisi tuntenut sanomatonta tuskaa.

— Mikä teillä on? — kysyi Balsamo.

— Voi, minä kärsin.

— Mistä te kärsitte?

— Kun te pakotatte minut näkemään ja puhumaan. Balsamo nosti kätensä kaksi tai kolme kertaa Andréen otsan yläpuolelle ja näytti hajoittavan siitä joukon fluidumia, joka ikäänkuin uhkasi halkaista tytön otsan.

— Kärsittekö vielä? — kysyi Balsamo.

— Vähemmän, — vastasi neito.

— Hyvä; katsokaa nyt, missä olette.

Andréen silmät olivat yhä kiinni; mutta hänen kasvonsa synkistyivät ja ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.

— Punaisessa huoneessa, — mutisi hän.

— Kenen kanssa?

— Teidän kanssanne, — jatkoi Andrée ja vavahti. — Mikä teillä on?

— Minua peloittaa, hävettää.

— Kuinka? Emmekö ole sielunheimolaisia?

— Kyllä?

— Ettekö tiedä, etten vaatinut teitä tänne muuta kuin puhtaissa aikeissa?

— Ah, kyllä, se on totta, — vastasi Andrée.

— Ja että teitä kunnioitan aivan kuin sisartani?

— Niin, sen tiedän.

Ja hänen kasvonsa kirkastuivat, mutta tulivat jälleen sameiksi.

— Te ette sano minulle kaikkea, — virkkoi Balsamo. — Te ette anna minulle aivan täydellisesti anteeksi.

— Se johtuu siitä, että vaikka ette aiokaan minulle mitään pahaa, aiotte ehkä muille.

— Hyvin mahdollista, — mutisi Balsamo; — mutta älkää ajatelko sitä, — lisäsi hän vaativalla äänellä.

Andréen kasvot saivat tavallisen ilmeensä.

— Nukkuvatko kaikki talossa?

— En tiedä, — vastasi tyttö.

— Katsokaa sitten.

Minnepäin tahdotte minun katsovan? Odottakaas. Sinne ensin, jossa on isänne. Missä hän tällä hetkellä on? Huoneessaan. — Mitä hän tekee? — Hän on vuoteessa. — Nukkuuko hän?

— Ei, hän lukee.

— Mitä hän lukee?

— Yhtä noista huonoista kirjoista, joita hän tahtoo aina minua lukemaan.

— Ja joita te ette lue?

— En, — vastasi Andrée.

— Hyvä! siltä taholta olemme siis turvassa. Katsokaa myös Nicoleen päin, hänen huoneeseensa.

— Hänen huoneessaan ei ole valoa.

— Tarvitsetteko valoa sinne nähdäksenne?

— En, jos te vaan käskette minua.

— Teidän on nähtävä! Minä tahdon sitä.

— Ah, minä näen hänet.

— Niin?

— Hän on vielä puolipukimissa; hän sysää hiljaa ovensa auki; hän menee alas portaita.

— Hyvä, minne hän menee?

— Hän pysähtyy pihaovelle; hän kätkeytyy sen taakse; hän väijyy jotakin, hän odottaa.

Balsamo hymyili.

— Teitäkö hän väijyy ja odottaa? — kysyi hän.

— Ei.

— Hyvä, se on pääasia. Kun nuori tyttö on vapaa isänsä ja kamarineitsyensä silmälläpidosta, ei hänellä ole mitään pelon syytä, paitsi ehkä…

— Ei, — sanoi Andrée.

— Ahaa, te vastaatte jo ajatukseeni?

— Minä näen sen ajatuksen.

— Siis te ette rakasta ketään?

— Minäkö? — sanoi Andrée halveksivasti…

— Niin juuri, te; voisittehan rakastaa jotakuta, mikäli voin päättää. Luostarista ei poistuta vangittua elämää varten, ja sydämelle annetaan samalla kertaa vapaus kuin muullekin itselleen.

Andrée pudisti päätään.

— Minun sydämmeni on vapaa, — sanoi hän surullisesti.

Ja niin suuren puhtauden ja neitseellisen kainouden ilme kaunisti hänen kasvojaan, että Balsamo mutisi riemuissaan:

— Lilja, silmäterä, kaukonäkijä!

Ja hän pani kätensä ristiin ilosta ja kiitollisuudesta, ja kääntyi sitten taas Andréen puoleen:

— Mutta ellette itse rakastakaan, — jatkoi hän, — niin kai joku teitä rakastaa?

— En tiedä, — vastasi tyttö leppoisasti.

— Kuinka, ettekö tiedä? — toisti Balsamo melkoisen jyrkästi. — Etsikää. Kun minä kysyn, minä vaadin vastausta.

Ja hän kosketti toisen kerran teräspuikkonsa päällä tytön rintaa.

Andrée vavahti uudestaan, mutta huomattavasti heikommasta tuskasta kuin äskeisellä kerralla.

— Kyllä, kyllä, minä näen, — sanoi hän; — säälikää minua, sillä te surmaatte minut.

— Mitä näette? — kysyi Balsamo.

— Oh, mutta sehän on mahdotonta, — vastasi Andrée.

— Niin, mitä näette?

— Erään nuoren miehen, joka siitä saakka kuin tulin luostarista on seuraillut minua, pitänyt silmällä, ihaillut katseillaan, mutta aina salaa.

— Mikä se nuori mies on?

— En näe hänen kasvojaan, mutta hänen pukunsa on melkeinpä työmiehen?

— Missä hän on?

— Portaitten juurella; hän on tuskissaan, hän itkee. — Minkätähden ette näe hänen kasvojaan?

— Siksi, että hän on painanut ne käsiinsä.

— Katsokaa käsien läpi.

Andrée näytti ponnistavan nähdäkseen.

— Gilbert! — huudahti hän. — Oh, sanoinhan, että se on mahdotonta!

Ja miksi mahdotonta?

Siksi että hän ei saisi uskaltaa rakastaa minua, — vastasi tyttö, syvin halveksuminen kasvoillaan.

Balsamo hymyili kuin kokenut mies, joka tietää, ettei löydy eroitusta, jonka yli rakkaus ei pääse, olipa tuo eroitus vaikka pohjaton kuilu.

— Ja mitä hän tekee portaitten juurella?

— Odottakaa, hän ottaa pois kädet kasvoiltaan, nousee ylös kaidepuusta pidellen, tulee ylös.

— Minne hän tulee?

— Tänne… se on turhaa, hän ei tohdi astua sisään.

— Miksi hän ei tohdi astua sisään?

— Siksi, että hän pelkää, — sanoi Andrée halveksuvasti hymyillen.

— Mutta hän kuuntelee kai?

— Niin, hän painaa korvansa ovea vasten ja kuuntelee.

— Se häiritsee teitä?

— Kyllä, sillä hän voi kuulla, mitä minä puhun.

— Onko hän sellainen, että käyttäisi sitä tietoaan väärin, teitäkin vastaan, jota hän rakastaa?

— Kyllä, vihan ja mustasukkaisuuden puuskassa; niin, sellaisella hetkellä hän voi tehdä mitä tahansa.

— Pääskäämme hänestä sitten, — sanoi Balsamo. Ja hän meni kaikuvin askelin ovea kohti.

Luultavasti ei suurimman rohkeuden hetki ollut Gilbertille vielä tullut, sillä kun hän kuuli Balsamon askeleet, niin hän peljästyi tulevansa yllätetyksi, kavahti kahtareisin portaiden kaiteelle ja antoi luisua alas saakka.

Andrée huudahti säikähdyksestä.

— Lakatkaa katsomasta sinne päin, — sanoi Balsamo tullen jälleen Andréen luo. — Tuollaiset lemmenasiat ovat liian vähäpätöisiä. Puhukaa minulle nyt parooni de Taverneystä, tahdotteko?

— Minä tahdon kaiken, mitä te tahdotte, — vastasi Andrée huokaisten.

— Niin ollen, parooni on sangen köyhä?

— Sangen köyhä.

— Liian köyhä hankkiakseen teille mitään huvia?

— Ei mitään.

— Niinpä teillä on täällä linnassa ikävä?

— Kiduttavan ikävä.

— Te olette kunnianhimoinen, vai mitä?

— En.

— Te rakastatte isäänne?

— Kyllä, — vastasi nuori tyttö epäröiden.

— Kuitenkin näytti illalla siltä kuin kätkisi jokin pilvi tuota tyttärellistä rakkautta? — jatkoi Balsamo hymyillen.

— Olen pahastunut hänelle siitä, että hän on tuhlannut koko äitini omaisuuden, joten poloisen Maison-Rougen täytyy kitua varusväki-upseerina: hän ei voi kunnialla kantaa sukumme nimeä.

— Kuka Maison-Rouge on?

— Veljeni Filip.

— Miksi te mainitsette häntä nimellä Maison-Rouge?

— Koska se on tai paremminkin oli ennen erään meidän linnamme nimi ja koska suvun vanhimmat pojat käyttivät sitä nimeä isän kuolemaan asti; silloin he vasta saivat nimen Taverney.

— Ja te rakastatte veljeänne?

— Oi, hartaasti.

— Enemmän kuin mitään muuta?

— Enemmän kuin mitään muuta.

— Ja miksi rakastatte häntä niin suuresti, kun taas isäänne vähemmän?

— Siksi, että hänellä on jalo sydän, hänellä, joka antaisi henkensä puolestani.

— Kun taas isänne…?

Andrée oli vaiti.

— Te ette vastaa?

— Minä en tahdo vastata.

Ehkäpä Balsamo ei pitänyt sopivana pakottaa tyttöä tässä suhteessa tottelemaan. Tai ehkäpä tiesi hän jo paroonista kaikki, mitä hän tahtoi tietää.

— Missä on tällä hetkellä ritari Maison-Rouge? Kysytte, missä Filip on?

— Niin.

— Hän on Strassburgissa varusväessä.

— Näettekö hänet juuri nyt?

— Missä?

— Strassburgissa.

— En häntä näe.

— Tunnetteko tuon kaupungin?

— En.

— Mutta minä tunnen sen; etsitäänpä häntä yhdessä, tahdotteko?

— Mielelläni.

— Onko hän teatterissa?

— Ei.

— Onko hän Café de la Placessa toisten upserien kanssa?

— Ei.

— Onko hän mennyt jo kotiin huoneeseensa? Tahdon, että teidän on nähtävä veljenne huone.

— Minä en näe mitään. Luulen ettei hän ole enää Strassburgissa.

— Tunnetteko tiet siellä?

— En.

— Sillä ei väliä, minä ne tunnen; lähtekäämme matkaan. Onko hän Savernessä?

— Ei.

— Saarbrückenissä?

— Ei.

— Onko hän Nancyssä?

— Odottakaa!

Tyttö aprikoi; hänen sydämensä sykki haljetakseen.

— Minä näen, näen hänet! — sanoi hän riemastuen. — Oi, rakas Filip, että sinut näin!

— Mitä nyt?

— Rakas Filip! — jatkoi Andrée silmät ilosta loistaen.

— Missä hän on?

— Hän ratsastaa, kaupungissa, jonka tunnen hyvin.

— Missä?

— Nancyssä, Nancyssä, siellä, jossa olin luostarissa.

— Oletteko varma, että se on hän?

— Kyllä, kyllä, näen hänen kasvonsa selvästi soihtujen valossa.

— Soihtujen? — kysyi Balsamo hämmästyen. — Miksi juuri soihtujen?

— Hän ratsastaa kauniiden, kullattujen vaunujen vieressä. — Ahaa, — virkkoi Balsamo, joka näytti ymmärtävän; — ja kuka istuu noissa vaunuissa?

— Eräs nuori nainen… Oi, kuinka hän on majesteettinen! Kuinka hän on viehättävä! Kuinka hän on kaunis! Ah, sepä merkillistä, tuntuu kuin olisin hänet jo ennen nähnyt. Ei, ei, minä erehdyin. Nicole se vaan on hänen näköisensä.

— Nicole tämän nuoren naisen näköinen, tuon, joka on niin ylpeä, majesteettinen, kaunis?

— Kyllä, mutta samalla tavoin kuin jasmiini muistuttaa liljaa.

— Katsotaanpa, mitä tapahtuu siellä Nancyssä tällä hetkellä?

— Nuori nainen kumartuu vaunun ovesta ulos ja viittaa Filipiä lähestymään: Filip tottelee, paljastaa kunnioittavasti päänsä.

— Saatatteko kuulla, mitä he juttelevat?

— Minä kuuntelen, — sanoi Andrée keskeyttäen Balsamoa sellaisella liikkeellä kuin olisi tahtonut estää kaikki äänet itseään häiritsemästä.

— Minä kuulen, kuulen, — mutisi hän.

— Mitä tuo nuori nainen sanoo?

— Hän käskee Filipiä suloisesti hymyillen toimittamaan hevoset kulkemaan nopeammin. Hän sanoo, että saattueen on oltava valmis huomisaamuna jo kello kuusi, koska hän tahtoo pysähtyä päivällä —

— Missä?

— Sitä veljeni juuri kysyykin… Hyvä Jumala, tuo nainenhan tahtoo pysähtyä Taverneyssä! Hän tahtoo nähdä minun isäni. Oi, niin ylhäinen ruhtinatar aikoo levähtää näin köyhässä talossa… Mitä meidän on tehtävä, kun meillä ei ole pöytähopeita, tuskin liinaakaan?

— Olkaa huoletta. Ne hankitaan.

— Oi, tuhannet kiitokset!

Ja tyttö, joka oli noussut puolittain istuimeltaan, vaipui siihen takaisin huokaisten syvään.

Balsamo lähestyi heti häntä ja muuttaen magneettisilla sivellyksillä sähkövirtojen suuntaa hän antoi nyt unen rauhan tuolle kauniille olennolle, jonka ruumis hervahti uupuneena vinoon, tuolle raskaalle päälle, joka vaipui tytön läähättävää rintaa vastaan.

Andrée näytti nauttivan syvää, virkistävää lepoa.

— Kokoa voimia, — sanoi Balsamo hänelle, katsoen häntä synkeän hurmauksen vallassa; — kohta tarvitsen koko kaukonäköisyyttäsi. Oi tiede, — jatkoi hän äänellä, joka ilmaisi kaikkein hartainta haltioitumista, — sinä yksinäsi et petä! Sinulle yksinäsi on ihmisen siis uhrattava kaikki! Tämä nainen on ylen kaunis, oi Jumalani! Hän on puhdas kuin enkeli, ja sinä tiedät sen, sinä, joka olet luonut enkelit ja naiset. Mutta mitä merkitsee minulle tällä hetkellä tämä kauneus, tämä viattomuus? Pelkkää tiedon saantia, tiedon, jonka ainoastaan kauneus ja puhtaus voivat minulle antaa. Kuolkoon ihminen, niin kaunis, niin puhdas, niin viaton kuin hän onkin, kunhan vaan hänen suunsa puhuu! Kadotkoot kaikki maailman hyvyydet, rakkaus, intohimot, kiihko, kunhan vain voin aina kulkea varmoin askelin valaistua tietä! Ja nyt, nuori neito, kun muutamat unen sekunnit ovat tahdostani antaneet sinulle yhtä paljon voimia kuin jos olisit nukkunut kaksikymmentä vuotta, herää nyt taas. Tai paremminkin: vaivu jälleen kaukonäkeväiseen uneen! Minä tarvitsen vielä sanojasi; mutta tällä kertaa sinä puhut minua varten.

Ja Balsamo ojensi uudestaan kätensä Andréeta kohti ja pakotti hänet jälleen suoristautumaan kaikkivoivalla magneettisella virralla.

Kun hän sitten näki hänet valmiiksi ja alistetuksi, otti hän taskukirjastaan nelinkerroin käännetyn paperin, johon oli suljettu tukku mustia hiuskiharoita, lämpöisen hohtavia. Hajuvedet, joilla kiharat olivat kostutetut, olivat tehneet paperin läpikuultavaksi.

Balsamo pani nyt kiharat Andréen käteen.

— Katsokaa, — vaati hän.

— Oi, vieläkö! — huudahti tyttö tuskallisesti. — Oi, ei, ei; antakaa minun olla, se niin koskee. — Hyvä Jumala, äsken minun oli niin hyvä.

— Teidän on nähtävä, — vastasi Balsamo ja asetti teräspuikkonsa pään tytön rintaa vasten.

Andrée väänteli käsiään; hän koetti päästä tuon kokeentekijän hirmuvallasta. Vaahto nousi hänen huulilleen aivan kuin ennen muinoin pyhällä kolmijalalla istuvan Pyythian.

— Oh, minä näen, näen! — huudahti hän epätoivoisesti tahtonsa menettäneenä.

— Mitä näette?

— Naisen.

— Hyvä, — mutisi Balsamo hurjan riemuisena; — eipä tiede ole tyhjä sana niinkuin hyve! Mesmer on voittanut Brutuksen. Kuvailkaa minulle, minkälainen se nainen on, että tiedän, näittekö oikein.

— Tummaverinen, kookas, siniset silmät, musta tukka, jäntevät kädet.

— Mitä hän tekee?

— Hän kiitää, häntä vie oiva hevonen, vaahdossa kylpien.

— Minne päin hän menee?

— Tuonne, tuonne, — vastasi neito osoittaen länteen päin.

— Tietä pitkin?

— Niin.

— Châlonsiin vievää?

— Niin.

— Hyvä, — sanoi Balsamo; — hän menee tietä, jota minäkin matkustan. Hän aikoo Parisiin, jonne minäkin aion. Hyvä on; minä löydän hänet Pariisista. Levätkää nyt, — sanoi hän Andréelle, ottaen pois suortuvan, jota neito ei ollut päästänyt kädestään.

Andréen kädet hervahtivat liikkumattomina alas.

— Palatkaa nyt klaveerin ääreen, — sanoi Balsamo. Andrée koetti lähteä ovea kohti; mutta hänen jalkojaan herpasi hirveä väsymys eivätkä ne tahtoneet häntä kantaa. Hän hoippui.

— Ottakaa voimaa ja jatkakaa kulkuanne, — virkkoi Balsamo kietoen Andréen uuteen fluidumin virtaan.

Andrée oli kuin jaloluontoinen juoksija, joka ponnistaa viimeisetkin voimansa täyttääkseen herransa tahdon, vaikka se olisi kuinka armoton.

Hän kulki edelleen.

Balsamo avasi huoneensa oven, ja Andrée meni verkalleen portaita alas, yhä unessa.

10.

Nicole Legay.

Gilbert oli kärsinyt koko ajan, jonka Balsamo kuulusteli Andréeta, kuvaamatonta tuskaa.

Hän oli kyyristynyt portaiden seinän juureen, koska hän ei uskaltanut enää nousta ylös ovelle kuuntelemaan, mitä punaisessa huoneessa puhuttiin. Ja siellä oli hän vihdoin joutunut sellaiseen epätoivoon, että sen olisi saattanut purkaa ainoastaan äkillinen räjähdys, mikä olisi ollut enimmin niin kiihkeän luonteen mukaista kuin Gilbertillä oli.

Tätä epätoivoa kiihdytti vielä hänen oman heikkoutensa ja halpuutensa tunne. Balsamo ei tosin ollut muuta kuin ihminen; sillä Gilbert, vapaa-ajattelijan ja filosoofin alku, ei liioin uskonut noitiin. Mutta tuo ihminen oli voimakas ja Gilbert heikko; tuo ihminen oli rohkea, Gilbert ei vielä. Parikymmentä kertaa nousi Gilbert kyyrystä mennäkseen ylös portaita ja aikoen tarpeen vaatiessa käydä paroonin kimppuun. Yhtä monta kertaa hänen vapisevat jalkansa pettivät ja hän vaipui takaisin polvilleen.

Silloin pälkähti hänen päähänsä noutaa tikapuut, joita la Brie, joka oli samalla kertaa kokki, kamaripalvelija ja puutarhuri, käytti sitoessaan seinänvieressä kasvavia jasmiineja ja kuusamoita säleikköön. Jos hän asettaisi ne pystyyn portaitten parvea vasten ja kiipeäisi ylös niiden päähän, kuulisi hän jok'ainoan hiiskauksen, halutessaan niin palavasti päästä salaisuuden perille.

Hän meni niin ollen eteiseen ja sieltä pihalle ja juoksi seinänvierelle, paikalle, josta hän tiesi löytävänsä tikapuut maasta. Mutta kun hän kumartui niitä ottamaan, oli hän kuulevinaan läheisyydestään, rakennuksen puolelta, jotain kahinaa. Hän käännähti.

Silloin hänen pimeässä suurina tähystävät silmänsä olivat näkevinään jonkun ihmisen muotoisen hahmon kulkevan avatun oven mustasta aukosta, mutta niin nopeasti ja äänettömästi, että se näytti paremminkin aaveelta kuin ihmiseltä.

Hän pudotti tikapuut takaisin ja läksi sykkivin sydämin eteiseen päin.

Eräiden luonteiden mielikuvitus on perinjuurin taikauskoista, mutta tavallisesti samalla kertaa rikkaampaa ja helpommin syttyvää kuin muiden. Sellaiset luonteet hyväksyvät vähemmän mielellään järjen kuin mielikuvituksen; heistä on luonnollinen liian arkipäiväistä, sillä heidän vaistonsa vetää heitä mahdottoman, puoleen tai ainakin kaikkea kuviteltua kohti. Sentähden he ihastuvat silmittömästi kauniiseen, synkkään metsään, koska sen tummain latvain alla mahtaa asua kummituksia tai haltijoita. Muinaisajan kansat, jotka olivat niin suuria runoilijoita, unelmoivat keskellä päivää tällaisista ihmeistä. Mutta kun heidän kirkas aurinkonsa, tulisen valon ahjo, josta me emme ole saaneet muuta kuin niin sanoaksemme kopiokuvan, — kun heidän aurinkonsa, sanomme, ei suvaitse käsitettä kummitus tai aave, niin he kuvittelevat itselleen nauravia metsän- ja vedenneitoja.

Gilbert oli syntyisin sumuisesta maasta, jossa ajatukset ovat sitäkin synkempiä, ja luuli nähneensä näyn. Hänen mieleensä johtui nyt, vaikka hän olikin epäuskoinen, mitä Balsamon mukana ollut nainen oli hänelle sanonut lähtiessään ratsastamaan pakoon. Eikö noita ollut voinut manata esiin jonkun aaveen, tuo mies, jolla oli mahti johdattaa pahaan itse puhtaudenenkelikin?

Mutta Gilbertillä oli toinenkin ominaisuus, joka oli tuloksiltaan vieläkin kiduttavampi kuin tämä nyt mainittu: se oli järjellinen harkinta. Hän kutsui nyt avukseen kaikki vapaa-ajattelijain todistukset aaveita vastaan, ja hänen "Filosoofisesta sanakirjasta" lukemansa kirjoitus Kummitus antoi hänelle jälleen rohkeutta, mutta tuotti hänelle samalla suuremman, joskin paremmin perustellun pelon.

Jos hän tosiaan oli jonkun nähnyt, täytyi nähdyn olla elävä ihminen. Ja ennen kaikkea ihminen, jolla olivat omat syynsä häntä tällä tavalla urkkia.

Pelko johti hänen mieleensä parooni de Taverneyn; mutta hänen omatuntonsa kuiskasi hänelle erään toisen nimen.

Hän vilkaisi paviljonki-rakennuksen toiseen kerrokseen. Olemme jo sanoneet, että valo oli siellä sammutettu Nicolen huoneesta ja ettei hänen ikkunaruuduistaan näkynyt pilkahdustakaan.

Ei hiiskausta, ei pienintä ääntä, ei valoa koko rakennuksessa paitsi vieraan huoneessa. Gilbert katseli ympärilleen ja kuunteli. Mutta kun hän ei nyt nähnyt eikä kuullut mitään, otti hän jälleen tikapuunsa, tälläkertaa varmasti vakuutettuna, että hänen silmänsä olivat pettäneet. Voihan se olla luonnollista, sillä olihan hän tilassa, jolloin sydän lyö liian kiivaasti, ja hän arveli, että tuo näky mahtoi olla ainoastaan keskeytys näkötoiminnassa, kuten sitä teknillisesti voitaisiin nimittää, eikä suinkaan sen toiminnan säännöllinen tulos.

Kun hän oli asettanut tikapuut seinää vastaan ja nosti jalkansa niiden ensimäiselle kapulalle, aukesi ja sulkeutui Balsamon ovi. Hän oli päästänyt ulos Andréen, joka laskeutui nyt alas portaita, ilman kynttilää ja äänettömästi kuin häntä olisi opastanut ja tukenut yliluonnollinen voima.

Andrée tuli sillä tavoin portaitten juurelle ja kulki aivan Gilbertin ohitse, niin että hänen vaatteensa sipaisivat häntä, joka piili pimeässä, ja jatkoi matkaansa.

Kun parooni de Taverney oli jo unessa, la Brie mennyt maata, Nicole toisessa siipirakennuksessa ja Balsamon ovi suljettuna, niin saattoi Gilbert olla varma, ettei hän tulisi yllätetyksi. Gilbert taisteli rajusti itseään vastaan, mutta seurasi sitten Andréeta, astuen samaan tahtiin kuin hän.

Andrée meni eteisen läpi ja sisään salin ovesta. Gilbert seurasi häntä tuska sydämessä. Mutta vaikka ovi jäi auki, hän pysähtyi kuitenkin. Andrée meni ja istahti tuolille klaveerin ääreen, jonka kannella kynttilä yhä paloi.

Gilbert repi rintaansa koukistunein kynsin. Tällä samalla paikalla oli hän puoli tuntia sitten suudellut tuon naisen hameenhelmaa ja kättä, eikä neito ollut silloin suuttunut. Juuri täällä oli hän niin paljon toivonut, oli ollut niin onnellinen.

Epäilemättäkin johtui tuo nuoren tytön suvaitsevaisuus jostakin hänessä syvällä piilevästä turmeltuneisuudesta; sellaisista tapauksista oli Gilbert lukenut eräissä romaaneissa, jotka olivat enemmistönä paroonin kirjastossa. Tai johtui se jostakin aistipetoksesta, jonka tapaisia hän oli nähnyt seliteltävän eräissä fysioloogisissa tutkimuksissa.

"No niin", tuumi hän kahden vaiheella, kumpi näistä käsityksistä olisi oikea, "jos asianlaita on siten, nautin minä niinkuin muutkin tuosta turmeluksesta tai käytän hyväkseni hänen aistipetostaan, kun se tarjoutuu. Ja koska enkeli heittää tuulten revittäväksi puhtaudenvaatteensa, niin minäkin tahdon tilkun hänen siveydestään."

Gilbert oli tällä kertaa tehnyt lopullisen päätöksensä ja hän aikoi rynnätä saliin. Mutta juuri kun hän oli astumassa kynnyksen yli, ilmestyi pimeydestä käsi, joka tarttui lujasti häntä käsivarteen.

Gilbert kääntyi kauhistuneena ja hänestä tuntui kuin olisi sydän ollut halkaista hänen rintansa.

— Ah, jokos sain sinut kiinni, hävytön! — sähähti hänelle korvaan vihastunut ääni. — Koetapas vielä kieltää, ettet käy kohtauksissa hänen kanssaan, koetapas kieltää, ettet rakasta häntä…

Gilbertillä ei ollut voimaa edes pudistaa kättään päästääkseen sitä irti pitimistä.

Ja kuitenkaan eivät ne pitimet olleet niin lujat, ettei hän olisi jaksanut niitä rikkoa. Se ruuvipihti oli ainoastaan nuoren tytön käsi. Nicole Legay se vaan oli Gilbertin kammitsoinut.

No niin, mitä nyt siinä taas tahdot? — kysyi Gilbert aivan hiljaa, mutta kärsimättömänä.

Ah, haluatko, että sanon sen täyttä suuta, siltä tuntuu? — virkkoi Nicole kovalla äänellä.

Ei, ei, haluan päinvastoin, että olet hiljaa, — vastasi Gilbert kiristäen hampaitaan ja vetäen Nicolea muassaan eteiseen.

— Hyvä, tule sitten kanssani.

Tätä juuri Gilbert toivoikin, sillä Nicolen kanssa poistuessaan hän pääsisi Andréesta loitommalle.

— Olkoon menneeksi, minä tulen, — sanoi hän.

Hän läksi todellakin Nicolen perästä, joka vei hänet piharuohikolle ja veti oven mennessään kiinni.

— Mutta, — sanoi Gilbert, — neiti Andrée lähtee makuukamariinsa, hän kutsuu ehkä sinua avukseen asettuessaan levolle, etkä sinä ole silloin saapuvilla.

— Jos luulet, että minä tällä hetkellä siitä välitän, niin erehdytpä suuresti. Minä viis siitä, kutsui hän minua tai oli kutsumatta! Minun täytyy saada puhua sinun kanssasi.

— Voisit, Nicole, jättää huomiseen asian, jota sinulla on minulle; neiti on ankara, senhän tiedät.

— Ohoo, kylläpä hänen kelpaa nyt olla ankara, ja varsinkin minua kohtaan!

— Nicole, minä lupaan sinulle, että huomenna…

— Sinä lupaat! Ne ovat koreita, nuo sinun lupauksesi, ja kannattaa niihin luottaa! Etkö sinä luvannut minulle odottaa minua tänään kello kuusi Maison-Rougen puolella? Missä sinä olit siihen aikaan? Aivan toisella taholla, sillä sinähän toit sieltä tänne tuon matkustajan. Sinun lupauksesi, niille annan tällä kertaa yhtä vähän arvoa kuin Annonciade-luostarin rippi-isän sanoille, joka oli vannonut pitävänsä rippitunnustuksemme salassa, mutta menikin kielimään kaikki syntimme luostarin johtajattarelle.

— Nicole, muista, että sinut ajetaan pois palveluksesta, jos huomataan…

— Ja sinua ei kai ajeta, sinua, neitiin rakastunutta? Ei, sitä herra parooni tietysti ujostelee tekemästä.

— Minua ei ole mitään syytä ajaa pois, — vastasi Gilbert koettaen itseään puolustaa.

— Tietysti! Parooni on kai antanut sinulle luvan kosiskella hänen tytärtään? Enpä tiennyt, että hän on sellainen filosoofi ja valistusmies.

Gilbert olisi saattanut yhdellä ainoalla sanalla Nicolelle todistaa, että jos hän itse olikin syyllinen, ei Andrée puolestaan ollut vähimmässäkään määrässä hänen kanssarikollisensa. Hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin kertoa Nicolelle, mitä hän tänä yönä oli nähnyt, ja niin uskomattomalta kuin asia tuntuikin, olisi Nicole sen luonnollisesti uskonut, sillä sellainen kaunis käsitys naisilla yleensä on toisistaan. Mutta syvempi harkinta sai estetyksi nuorukaisen tekemästä tätä paljastusta. Andréeta koskeva salaisuus oli niitä, joista miehellä voi olla hyötyä, halusipa hän sitten rakkautta tai muita, aineellisempia ja varmempia aarteita.

Gilbertin himoitsema aarre oli rakkaus. Hän punnitsi Nicolen vihan vähemmän vaaralliseksi kuin Andréen omistaminen oli toivottavaa. Ja hän valitsi heti noista kahdesta toisen eikä puhunut mitään koko öisestä seikkailusta.

— No, koska sinä välttämättä tahdot, niin selvittäkäämme välimme, — sanoi Gilbert.

— Oh, se on pian tehty, — huudahti Nicole, jonka luonne oli aivan päinvastainen kuin Gilbertin eikä sallinut hänen koskaan vallita hetkellisiä tunteitaan. — Mutta sinä olet oikeassa, täällä pihalla on epämukavaa; mennään minun kamariini.

— Sinun kamariisi! — huudahti Gilbert kauhistuneena; — mahdotonta.

— Miksikä niin?

— Me menemme tahallamme paikkaan, jossa meidät yllätetään.

— Joutavia! — vastasi hän hymyillen halveksuvasti. — Kuka meidät yllättäisi? Neitikö? Kyllä maar, hän mahtaa tosiaan olla mustasukkainen moisesta hienosta herrasta. Ikävä kyllä hänelle, ihmisiä, joiden asiat tiedetään, ei meidän tarvitse peljätä. Ah, Andrée-neiti mustasukkainen Nicolelle! Sitä kunniaa en luullut koskaan saavani!

Ja nauru, väkinäinen ja hirveä kuin myrskyn ulvahdus, peljästytti nyt Gilbertiä paljoa enemmän kuin mitkään sättimiset tai uhkaukset olisivat tehneet.

— Minä en suinkaan pelkää neitiä, Nicole, vaan pelkään sinun kohtaloasi.

— Niin, se on totta, sinä olet aina sanonut minulle, ettei sellaisessa ole mitään pahaa, josta ei tule julkista häpeäjuttua. Filosoofit saattavat joskus olla jesuiittoja. Muuten sanoi Annonciade-luostarin rippi-isäkin jo samaa kuin sinä, ja hän sanoi sen minulle ennenkuin sinä. Siksi kai sinä käyt kohtauksissa neidin kanssa öiseen aikaan. Joutavia, riittää jo tuollaiset syyt… Tule kamariini, minä tahdon niin.

— Nicole, — alkoi Gilbert hammasta purren.

— Niin, — virkkoi tyttö, — entä sitten?…

— Varo itseäsi!

Ja Gilbert teki uhkaavan liikkeen.

— Oh, minä en pelkää; sinä olet lyönyt minua jo kerran ennenkin, mutta siksi, että olit silloin mustasukkainen. Sinä rakastit minua siihen aikaan. Se oli viikko lempikuukautemme loputtua, ja minä annoin lyödä itseäni. Mutta nyt minä en enää anna. En, en, en, sillä sinä et minua enää rakasta. Ja nyt olen minä vuorostani mustasukkainen.

— Ja mitä sinä aiot tehdä? — kysyi Gilbert tarttuen tytön ranteeseen.

— Oh, minä huudan niin kovasti, että neiti tulee ja kysyy sinulta, millä oikeudella sinä annat Nicolelle samaa, jota sinä et saa antaa enää nykyään muille kuin hänelle. Päästä siis irti, neuvon sinua.

Gilbert päästi Nicolen käden. Sitten otti hän tikapuut, veti niitä varovasti perässään ja pystytti ne paviljonki-rakennuksen seinää vastaan sillä tavoin, ette ne osuivat Nicolen ikkunaan.

— Katso, miten kohtalo on muuttuvainen, — sanoi Nicole; — tikapuut, joita aiottiin luultavasti käyttää neidin huoneeseen noustessa, ovat nyt sievästi tarpeen laskeuduttaessa Nicolen ullakkokamarista. Miten se maistuu itserakkaudestani hyvältä!

Nicole tunsi nyt olevansa voimakkaampi; sentähden hän kiiruhti hätiköivästi riemuaan ilmaisemaan, kuten naiset aina, naiset, jotka saavat sitten kalliisti maksaa ensimäisen liian aikaiseen julistetun voittonsa, elleivät tosiaan ole voimakkaampia hyvässä tai pahassa.

Gilbert tunsi asemansa tukaluuden; niin ollen mietti hän nuorta tyttöä seuratessaan valmiiksi kaikki keinonsa sen taistelun varalta, johon hän varustautui.

Ja varovaisena miehenä hän tahtoi ensinnäkin olla varma kahdesta seuraavasta seikasta.

Ensimäinen niistä oli seikka, jonka hän nyt näki neiti de Taverneyn ikkunan alitse kulkiessaan, nimittäin, että neiti oli yhä salissa.

Toinen jälleen, josta hän otti selvän Nicolen kamariin tullessaan, oli, että hän saattoi niskojaan taittamatta päästä ikkunasta tarvittaessa tikapuiden ensimäiselle kapulalle ja siitä luisua helposti alas maahan.

Nicolen kamari ei koruttomuudessaan ollut suuresti muista rakennuksen huoneista eroava.

Se oli ullakkokamari, jonka seinät olivat peitetyt harmaalla, vihreäkuvioisella paperilla. Telttasänky ja suuri kurjenmiekkakukka, joka oli asetettu ikkuna-aukon ääreen, olivat sen ainoat huonekalut. Näiden lisäksi oli Andrée lainannut Nicolelle valtavan suuren vaatteensäilytys-lippaan, jota kamarineitsyt käytti samalla kaappina ja pöytänä.

Nicole istahti sängynreunalle, Gilbert tuon lippaan kulmalle.

Nicole oli rauhoittunut portaita ylös noustessaan. Hän tunsi nyt, kun hän vallitsi tunteitaan, olevansa voimakas. Gilbert sitävastoin, joka vapisi yhä entisistäkin tunteenpuuskista, ei voinut saavuttaa kylmäverisyyttään. Ja hän tunsi vihan paisuvan itsessään sikäli kuin se nyt tytössä, hänen tahtonsa hillitsemänä, näköjään sammui.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana Nicole tähysteli Gilbertiä palavin ja harmistunein silmin.

— No niin, — sanoi hän, — sinä siis rakastat neitiä ja petät minua?

— Kuka sinulle on sanonut, että minä rakastan neitiä? — vastasi Gilbert.

— Hyh, siunatkoon, sinullahan on kohtauksia hänen kanssaan.

— Kuka sinulle on sanonut, että minulla on kohtauksia hänen kanssaan?

— Kenenkä muun kanssa sinulla sitten oli asioita paviljongissa? Noidanko?

Ehkäpä. Tiedäthän, että minä olen kunnianhimoinen. Sano paremmin: kateellinen. — Se on sama sana tulkittuna hyvään tai pahaan suuntaan.

— Älkäämme muuttako puhetta asioista kiistelyksi sanoista. Sinä et rakasta minua enää, eikö niin?

— Kyllä, minä rakastan sinua yhä.

— Miksi sinä sitten karttelet minua?

— Siksi, että milloin minut tapaat, sinä haastat riitaa.

— Juuri niin, minä haastan riitaa siksi, että me emme enää tapaa toisiamme muuta kuin vilaukselta.

— Minä olen aina ollut erakko ja hakenut yksinäisyyttä, senhän tiedät.

— Kyllä, ja siihen yksinäisyyteen kavutaan tikapuilla…

Kiitoksia, siitä en ennen tiennyt!

Gilbert oli tässä ensimäisessä kohdassa joutunut tappiolle.

— Kas niin, ole nyt suora, jos voit sitä olla, Gilbert, ja tunnusta, että sinä et minua enää rakasta tai että sinä rakastat meitä kumpaakin yhtaikaa.

— No hyvä, jos asia olisi niin, — sanoi Gilbert, — mitä siitä sanoisit?

— Sanoisin, että se on eriskummaista ja luonnotonta.

— Eipä suinkaan, vaan erehdys.

— Sinun sydämesi erehdys.

— Ei, vaan meidän yhteiskuntamme. Löytyy maita, joissa jokaisella miehellä on seitsemän, kahdeksan vaimoa, senhän tiedät.

— Niissä eivät ihmiset ole kristittyjä, — vastasi Nicole kärsimättömästi.

— He ovat filosoofeja, — lausui Gilbert ylpeästi.

— Ohoo, herra filosoofi, sinusta olisi siis hyvä; jos minä tekisin niinkuin sinä, ottaisin itselleni vielä toisen rakastajan?

— Minä en tekisi sinulle vääryyttä enkä olisi sinulle tyrannillinen, minä en tahtoisi harjoittaa väkivaltaa sydämesi tunteita kohtaan… Pyhä vapaus ilmenee varsinkin vapaan valinnan kunnioituksessa… Ota uusi mielitietty, Nicole; minä en pakottaisi sinua uskollisuuteen, jos se ei minun mielestäni olisi luonnollista.

— Ah, — huudahti Nicole, — nyt näet, että sinä et rakasta minua!

Väittely oli Gilbertin vahva puoli, ei silti, että hänellä olisi ollut taito tehdä varmoja johtopäätöksiä, vaan siksi, että hän osasi sinkauttaa paradokseja. Sitäpaitsi oli hänellä toki enemmän tietoja kuin Nicolella, vaikka hänellä itselläänkin niitä oli vähän… Nicole ei ollut lukenut muuta kuin sellaista, mikä tuntui hänestä huvittavalta. Gilbert oli lukenut paitsi sellaista, mikä tuntui hänestä huvittavalta, myöskin muuta, joka oli hänestä hyödyllistä.

Gilbert alkoi siis väittelyssä saavuttaa jälleen kylmäverisyyttä, kun se taas Nicolelta väheni.

— Onko sinulla hyvä muisti, herra filosoofi? — kysyi Nicole ivallisesti hymyillen.

— Jonkun kerran, — vastasi Gilbert.

— Muistatko, mitä sanoit minulle silloin, kun minä tulin Annonciade-luostarista neidin kanssa viisi kuukautta sitten?

— En; mutta voithan muistuttaa sitä mieleeni.

— Sinä sanoit minulle: "Minä olen köyhä." Sen sinä teit sinä päivänä, jolloin meillä oli yhdessä luettavana Tanzai tuolla eräässä holvissa vanhan linnan raunioilla.

— Hyvä, jatkahan.

— Sinä vapisit aikalailla sinä päivänä.

— Hyvin mahdollista, minä olen luonnostani arka, mutta minä teen kaiken voitavani korjatakseni itsessäni tuon vian niinkuin muutkin.

— Ja kun sinä olet korjannut kaikki vikasi, — sutkautti Nicole nauraen, — niin sinä olet täysi mestari.

— Olen ainakin voimakas, sillä viisaus on voima.

— Mistä sinä olet tuon lukenut, sanopas?

— Kuuluuko se sinuun? Puhuhan vaan, mitä minä sanoin sinulle siellä holvin alla.

Nicole tunsi, että vahva pohja katosi yhä enemmän hänen jalkainsa alta.

— No niin, sinä sanoit minulle: "Minä olen köyhä, Nicole, kukaan ei minua rakasta. Kukaan ei tiedä, mitä minulla on tuolla!" Ja sinä löit rintaasi sydämen kohdalle.

— Sinä erehdyt, Nicole. Jos minä johonkin löin sitä sanoessani, niin enpä kai lyönyt sydämeen, vaan varmaankin päähäni. Sydän ei ole mitään muuta kuin puserruspumppu, jonka tarkoituksena on syöstä verta ruumiin ulko-osiin. Lue "Filosoofisesta sanakirjasta" kirjoitus Sydän.

Ja Gilbert ojensi itsekylläisenä vartaloaan. Hän kopeili nyt Nicolen edessä, tultuaan Balsamon parissa nöyryytetyksi.

— Sinä olet oikeassa, Gilbert, sinä mahdoit tosiaan silloin lyödä päähäsi. Sinä siis sanoit, päähäsi lyöden: "Minua kohdellaan täällä kuin kartanokoiraa, ja Mahon on jo onnellisempi kuin minä." Minä vastasin silloin, että on väärin olla sinua rakastamatta ja että jos sinä olisit ollut veljeni, niin minä olisin rakastanut sinua, minä. Luulenpa, että minä vastasin sillä tavoin sinulle sydämelläni enkä suinkaan päälläni. Mutta ehkäpä erehdyn: minä en ole lukenut "Filosoofista sanakirjaa".

— Siinä olet tehnyt tuhmasti, Nicole.

— Sinä otit silloin minut syliisi. "Sinä olet orpo tyttö, Nicole", sanoit sinä minulle; "minäkin olen orpo; meidän köyhyytemme ja halpa asemamme tekevät meistä enemmän kuin sisaruksia: rakastakaamme siis toisiamme, Nicole, niinkuin olisimme sisaruksia. Muuten, jos tosiaankin olisimme sisaruksia, niin yhteiskunta kieltäisi meidän rakastamasta toisiamme sillä tavoin kuin minä tahdon sinun rakkauttasi." Sitten sinä hyväilit minua.

— Se on mahdollista.

— Sinä ajattelit siis sitä, mitä sanoit?

— Epäilemättä. Ihminen ajattelee melkein aina juuri sitä, mitä sanoo, sillä hetkellä, jolloin hän sen sanoo.

— Niin, entä nyt…?

— Nyt olen viisi kuukautta vanhempi, olen oppinut asioita, joita en silloin tuntenut, ja aavistan jo toisia, joita en vielä tunne. Nyt minä ajattelen toisella tavoin.

— Sinä olet siis valehtelija, petturi, teeskentelijä? — huudahti Nicole suuttuen.

— En enempää kuin joku matkustaja, jolta laakson pohjassa kysytään, mitä hän ajattelee maisemasta, mutta jolle sitten tehdään sama kysymys hänen saavuttuaan vuoren huipulle, joka äsken sulki hänen näköpiiriään. Näen nyt suuremman maiseman, siinä koko selitys.

— Niin että sinä et tahdo minua naida?

— Minä en ole koskaan sanonut sinulle tahtovani sinut naida, — vastasi Gilbert halveksuvasti.

— Mutta, hyväinen aika, — huudahti tyttö katkeroituen, — onhan Nicole Legay mielestäni Sebastian Gilbertin arvoinen.

— Kaikki ihmiset ovat yhdenarvoisia, — vastasi Gilbert. — Eroitus on vaan siinä, että luonto tai kasvatus ovat antaneet heille erilaisia sisäisiä arvoja tai eroavia taipumuksia. Sikäli kuin nämät arvot tai taipumukset kehittyvät kenessä suuremmassa, kenessä pienemmässä määrässä, eroavat he toisistaan.

— Niin että kun sinulla on kehittyneemmät arvot ja taipumukset kuin minulla, niin sinä eroat minusta.

— Luonnollisesti. Sinä et osaa vielä tehdä varmoja johtopäätöksiä, mutta sinä ymmärrät jo.

— Hyvä, hyvä, — huudahti Nicole vimmastuneena, — kyllä minä ymmärrän.

— Mitä sinä ymmärrät?

— Minä ymmärrän, että sinä olet huono mies.

— Se on mahdollista. Monet syntyvät huonoilla taipumuksilla varustettuina, mutta hyvä tahto kiiruhtaa niitä parantamaan. Rousseau esimerkiksi oli syntynyt huonoilla taipumuksilla varustettuna; mutta hän korjasi kuitenkin itsensä. Minä teen samalla tavoin kuin Rousseau.

— Voi, hyvä Jumala! — huudahti Nicole, — kuinka olen voinut rakastaa mokomaa miestä?

— Etkä sinä minua rakastanutkaan, Nicole, — jatkoi Gilbert kylmästi; — minä miellytin sinua, siinä kaikki. Sinä tulit Nancystä, jossa sinä et ollut nähnyt muita kuin papinkokelaita, jotka olivat sinusta naurettavia; tai sotilaita, joita sinä pelkäsit. Me olimme molemmat nuoria, molemmat viattomia ja halusimme molemmat lakata sitä olemasta. Luonnon vastustamaton ääni meissä puhui. On olemassa jotain, joka syttyy suonissamme silloin kuin kaipaamme, rauhattomuus, johon etsii lääkettä kirjoista, mutta ne tekevät meidät yhäkin rauhattomammiksi. Lukiessamme yhdessä erästä tuollaista kirjaa, sinä, — muistathan sen, Nicole, — en voi sanoa, että minulle muka antauduit — sillä enhän sinulta mitään pyytänytkään etkä sinä minulta mitään kieltänyt, — vaan me löysimme siinä tilaisuudessa yhdessä erään ennen tuntemattoman salaisuuden sanan. Kuukauden tai kaksi kuului tuo sana: Onni! Kuukauden tai kaksi me elimme, emme ainoastaan olleet olemassa. Merkitsikö tämä sitä, että meidän täytyisi, oltuamme pari kuukautta toistemme avulla onnellisia, olla vastedes iankaikkisesti toistemme tähden onnettomia? Ajattelehan, Nicole, jos ihminen onnea antaessaan ja saadessaan sitoutuisi moiseen sopimukseen, silloin luopuisi hän vapaan valinnan oikeudesta, ja sehän olisi luonnotonta.

— Viisaustieteen tuntejako sinä nyt annat? — kysyi Nicole.

— Niinpä luulen, — vastasi Gilbert.

— Siispä ei filosoofeille ole mikään pyhää?

— Kyllä on, järki.

— Joten minä, joka tahtoisin olla kunniallinen tyttö…

— Anteeksi, mutta se on jo myöhäistä.

Nicole kalpeni ja lensi vuorotellen punaiseksi, niinkuin jokin ratas olisi syössyt verta hänen päähänsä ja taas sieltä pois.

— Kunniallinen sinua kohtaan, — selitti Nicole. — "Nainen on aina kunniallinen, kun hän on uskollinen sitä kohtaan, jonka hän on sydämensä ystäväksi valinnut", olet sinä sanonut minua lohdutellaksesi. — Muistathan nuo ajatuksesi avioliitosta?

— Minä olen puhunut ainoastaan liitosta, Nicole, edellyttäen, että minä en koskaan mene naimisiin.

— Sinä et koskaan mene naimisiin?

— En. Minä tahdon olla oppinut ja valistusmies. Ja tiedehän määrää eristäytymään järjen puolesta ja filosofia ruumiin.

— Monsieur Gilbert, — sanoi Nicole, — te olette raukka ja minä luulenkin, että minä olenkin parempi teitä.

— Lopettakaamme, — vastasi Gilbert ja nousi seisoalleen, — sillä me hukkaamme aikaa, te lausumalla minulle loukkauksia ja minä kuuntelemalla niitä. Te olette rakastanut minua siksi, että se miellytti teitä, eikö niin?

— Tottahan toki!

— No niin, se ei ole riittävä syy tehdä minua onnettomaksi, minua, siksi että te olette tehnyt sellaista, joka teitä miellytti.

— Sellainen typerys, — sanoi Nicole, — luulla minua niin luonnottomaksi, ettei minua muka tarvitse peljätä!

— Peljätä teitä, Nicole? Kuulkaahan! Mitä te minulle voisitte? Mustasukkaisuus sokaisee teidät.

— Mustasukkaisuus? Minäkö mustasukkainen? — sanoi nuori tyttö hermostuneesti nauraen. — Ah, te erehdytte suuresti, jos luulette, että minä olen mustasukkainen. Ja kenelle minä olisin mustasukkainen, sanokaapas? Onko paikkakunnalla kauniimpaa tyttöä kuin minä? Jos minulla olisi yhtä kauniit kädet kuin neidillä, ja minä saan ne kauneiksi, kun lakkaan tekemästä työtä, — enkö minä olisi yhtä hyvä kuin neitikin? Minun hiukseni, katsokaa minun hiuksiani, — ja nuori tyttö avasi nauhan, joka piti niitä koossa, — minä voin kääriytyä tukkaani kantapäihin asti kuin vaippaan. Olen kookas, olen sopusuhtainen. — Ja Nicole puristi vyötärönsä käsiensä väliin. — Minulla on hampaat kuin helmet. — Ja hän katseli hampaitaan kolmikulmaisesta kuvastimen palasesta, joka riippui hänen sänkynsä päässä. — Jos tahdon jollekulle hymyillä ja katsella häntä eräällä erikoisella tavalla, niin näen tuon jonkun punastuvan, värisevän ja vääntelehtivän katseeni kosketuksesta. Olette minun ensimäinen rakastajani, se on totta; mutta te ette ole ole ensimäinen, jolle minä olen kiemaillut. — Kuule, Gilbert, sinä naurat, — jatkoi tyttö ja hän oli uhkaavampi näin, hymy huulille syttyen ja taas sammuen, kuin oli ollut kiihkeästi uhatessaan. — Usko minua, älä pakota minua taisteluun sinua vastaan; älä johda minua kokonaan pois siltä kaidalta tieltä, jolla minua pitää vielä jokin äidin opetusten hämärä muisto, jokin lapsuuden rukousten yksitoikkoinen käsky. Jos minä kerran heittäydyn häveliäisyydestä syrjään, varo itseäsi, Gilbert, sillä silloin et saa moittia itseäsi ainoastaan sellaisista onnettomuuksista, joita se on sinulle tuottava, vaan niistäkin, joita se tuo muille.

— Onneksi vaan, — sanoi Gilbert, — te olette nyt jo päässyt melkoisen korkealle, Nicole, ja minä olen vakuutettu eräästä seikasta.

— Mistä?

— Että jos minä nyt suostuisin naimaan teidät…

— Niin?

— Niin te vuorostanne antaisitte minulle rukkaset.

Nicole mietti hetken; sitten sanoi hän kädet nyrkissä ja kiristellen hampaitaan:

— Luulen, että olet oikeassa, Gilbert. Minä luulen, että minäkin alan jo nousta tuota vuoren rinnettä, josta sinä olet puhunut. Luulen että minäkin alan huomata näköpiirini laajentuvan. Luulen, että minunkin kohtalokseni on sallittu tulla joksikin. Ja todellakin on liian vähäpätöistä tulla vaan jonkun oppineen tai filosoofin vaimoksi. — Ja nyt, kavutkaa tikapuillenne ja varokaa, ettette katkaise niskaanne, vaikka uskonkin, että se olisi pelkäksi onneksi muille ihmisille ja ehkä teille itsellännekin. Ja tyttö käänsi Gilbertille selkänsä ja alkoi riisuutua aivan kuin nuorukainen ei olisi ollutkaan huoneessa.

Gilbert seisoi hetken liikkumatta, epäröiden ja voimatta tehdä päätöstä. Sillä suuttumuksen runouden ja mustasukkaisuuden tulen sytyttämänä oli Nicole tosiaan hurmaava olento.

Mutta Gilbertin sydämessä piili kuitenkin jo varmistunut päätös erota Nicolesta, — sillä saattoihan Nicole olla vahingoksi sekä hänen rakkaudenhaaveilleen että hänen kunnianhimoisille unelmilleen. Gilbert pysyi lujana.

Kun Nicole ei enää muutaman sekunnin päästä kuullut takaansa mitään ääntä, niin hän kääntyi: kamarissa ei ollut ketään.

— Läksi, — mutisi hän itsekseen, — läksi!

Hän meni ikkunansa ääreen; kaikki oli ulkona pimeää, kaikki valot sammuneet.

— Entä neiti! — sanoi Nicole itsekseen.

Ja tyttö meni varpaisillaan alas portaita, tuli emäntänsä kamarin ovelle ja kuunteli.

— Hyvä, — sanoi hän, — hän on mennyt omin neuvoin levolle ja nukkuu. Odotahan huomiseen! — Oh, kyllä minä saan tietää, rakastatko sinä häntä!

11.

Kamarineitsyt ja hänen emäntänsä,

Sieluntila, jossa Nicole oli palannut kamariinsa, ei ollut suinkaan niin tyyni kuin hän teeskenteli. Koko kevytmielisyys, jonka hän luuli näyttäneensä, ja koko varmuus, jolla hän uskoi prameilleensa, supistuikin tytössä todellisuudessa pelkästään sievoiseen annokseen kerskuntaa, joka riitti kylläkin tekemään hänet vaaralliseksi ja sai näyttämään hänet siveellisesti pilaantuneelta. Nicolen mielikuvitus oli syntyjään hillitön, hänellä oli huonon lukemisen turmelema äly. Tällaisen älyn ja mielikuvituksen yhdistelmä päästi hänen kiihkeät aistinsa usein valloilleen, mutta hän ei ollut suinkaan mikään kuivajärkinen olento; jos hänen itserakkautensa, joka oli hänessä kaikkivaltias voima, joskus pystyikin pysäyttämään kyyneleet hänen silmiinsä, niin nuo väkivaltaisesti torjutut kyyneleet lankesivat vaan hänen omalle sydämelleen, kalvavina kuten pisarat sulaa lyijyä.

Yksi ainoa mielenilmaus oli äsken hänessä ollut todellisuuden mukainen ja oikea. Se oli tuo halveksiva hymy, jolla hän oli ottanut vastaan Gilbertin ensimäiset loukkaukset: se hymyily ilmaisi kaikki hänen sydämensä salaiset haavat! Nicole ei kyllä ollut mikään hyveellinen tyttö, eikä hänellä ollut periaatteita! mutta, hän oli pitänyt lankeemustaan arvossa, ja kun hän oli antautunut, jopa niin täydellisesti kuin hän oli sen tehnyt, oli hän luullut antaneensa tosiaan lahjan. Gilbertin välinpitämättömyys ja tuhmanylpeys tekivät hänet tytön silmissä raukaksi, Nicole oli saanut ankaran rangaistuksen viastaan ja hän tunsi kipeästi sen rangaistuksen tuottaman tuskan. Mutta hän nousi pystyyn piiskan vinkuessakin ja vannoi, että Gilbert saisi maksaa, ellei kaikkea, niin ainakin osan pahasta, minkä hän oli hänelle tehnyt.

Nicole, nuori, voimakas, maalaista terveyttä uhkuva tyttö, hänellä oli kyky unhoittaa, kallis lahja jokaiselle, kuka tahtoo hallita niitä, jotka häntä rakastavat. Ja niinpä saattoikin hän vaipua aivan rauhassa uneen, laadittuaan ensin pienen kostosuunnitelman kaikkien pahain valtain avulla, jotka suvaitsivat asua hänen seitsentoista-vuotiaassa sydämessään.

Muuten näytti neiti de Taverney hänestä aivan yhtä suuressa määrin syylliseltä kuin Gilbert, jopa rikollisemmaltakin. Aatelistyttö, täynnä itsepintaisia ennakkoluuloja, tyttö, joka oli pakahtua ylpeyteensä, tyttö, joka luostarissa Nancyssä puhutteli ruhtinattaria kolmannessa persoonassa, joka voi pelkästään teititellä herttuattaria ja sinutella markiisittaria eikä halvemmille suvainnut sanaakaan; Andrée, tuo päältä katsoen kylmä kuvapatsas, mutta marmorikuorensa sisässä tunteekas, tuo kuvapatsas näytti Nicolesta naurettavalta ja surkealta silloin, kun se rupesi Gilbertin tapaisen kylä-Pygmalionin naiseksi.

Sillä, se on tiedettävä, Nicole tunsi luonnon naiselle antamalla hienolla vaistolla, että hän oli ainoastaan järkensä puolesta Gilbertiä alempi, mutta muussa suhteessa parempi häntä. Ellei Gilbertillä olisi ollut tuota järjen ylemmyyttä, jonka hän oli saavuttanut viisi-, kuusivuotisella lukemisella, voittaen tytön siinä suhteessa, niin olisi Nicole, vaikka olikin vaan häviöön joutuneen paroonin kamarineitsyt, suorastaan tuntenut häväisseensä itsensä talonpojalle antautuessaan.

Mitä hänen emäntänsä siis teki, jos hän tosiaan oli antautunut Gilbertille?

Nicole ajatteli ensin kertoa parooni de Taverneylle, mitä hän oli luullut yöllä nähneensä, mutta jota hän ei todellisuudessa ollut nähnyt, vaan ainoastaan kuvitteli nähneensä. Mutta sitten arveli hän tekevänsä siinä suunnattoman virheen, ensinnäkin ottaen huomioon parooni de Taverneyn luonteen; sillä parooni tietysti vaan nauraisi koko asialle, joskin sivaltaisi Gilbertiä korvalle ja ajaisi hänet talosta pois. Ja toisena esteenä oli myöskin Gilbertin luonne, sillä varmaan nuorukainen pitäisi sellaista kostoa sangen pienenä ja raukkamaisena.

Mutta tuottaapa Gilbertille tuskia Andréessa! Anastaa valta heihin molempiin, nähdä heidän kalpenevan ja punastuvan kamarineitsyen katseen heitä kohdatessa! Tulla heidän itsevaltiaaksi komentajakseen ja saada Gilbert vielä katumaan aikaa, jolloin se käsi, jota hän suuteli, oli kova ainoastaan hipiältään! Kas se tuntui Nicolen mielikuvituksesta suloiselta ja imarteli hänen ylpeyttään! Se näytti hänestä tosiaan tepsivältä, ja niin päätti hän menetellä. Sitten hän vaipui uneen.

Päivä valkeni, kun hän heräsi, reippaana, keveänä ja selkein päin. Hän uhrasi tavallisen aikansa pukeutumiseen, nimittäin tunnin, sillä pelkästään hänen pitkän tukkansa sukimiseen olisi jonkun toisen käsi, joka ei ollut niin taitava tai työssään tunnollinen kuin hänen, kuluttanut jo kaksinverroin aikaa. Nicole tarkasti silmiään siitä kolmikulmaisesta, alta tinapaperilla peitetystä lasista, josta olemme puhuneet ja joka hänellä oli kuvastimena. Ja hänen silmänsä näyttivät hänestä kauniimmilta kuin koskaan ennen. Hän jatkoi tutkimustaan ja katsoi silmiensä jälkeen suutansa. Niin, hänen huulensa eivät olleet suinkaan kalvenneet, vaan ne pyöristyivät täyteläisinä kuin kirsikka tuon hienomuotoisen ja hiukan pystyn nenän alla. Ja hänen kaulansa, jota hän varjeli mitä suurimmalla huolella auringon suudelmilta, oli valkea kuin liljan kukka, ja mikään ei saattanut olla upeampaa kuin hänen rintansa tai solakampaa ja kaarevampaa kuin hänen vartalonsa.

Nähdessään itsensä niin kauniiksi ajatteli Nicole, että hän kylläkin kelpasi tekemään Andréen mustasukkaiseksi.

Hänen moraaliset tunteensa eivät olleet suinkaan täysin turmeltuneet, sen näemme, koskapa hän ei ajatellut Andréen tehneen tekoaan pelkästään oikusta tai päähänpistosta, vaan koska hän kerran arveli, että neiti de Taverney saattoi rakastaa Gilbertiä.

Tällä tavoin ruumiillisesti ja sielullisesti aseestettuna avasi Nicole sitten Andréen kamarin oven, kuten hänellä oli emännältään lupa tehdä, milloin neiti ei ollut kello seitsemän aikaan aamulla itse noussut ylös.

Tuskin oli Nicole päässyt huoneeseen, kun hän pysähtyi. Andrée virui vuoteessaan kalpeana ja kauniit hiukset otsalla hiessä uiskennellen, hengittäen vaivalla ja vääntelehtien tuon tuostakin raskaassa unessaan tuimaa tuskaa kärsivän näköisenä. Peitot eivät suojanneet hänen puoleksi riisuutunutta ruumistaan, vaan olivat hänen allaan kasaan sysättyinä ja rypistettyinä. Ja tällaisessa kiihtynyttä mielentilaa ilmaisevassa epäjärjestyksessä hän nojasi toista poskeaan käsivarteensa ja pusersi toista kättään marmorivalkeaa rintaansa vastaan.

Silloin tällöin keskeytyi hänen hengityksensä ja purkausi sitten ilmi tuskan korahduksina. Ja hänen huuliltaan pääsi käsittämättömiä valituksia.

Nicole katsoi häntä hetken aikaa vaiti ja pudisti päätään, sillä hän myönsi ja ymmärsi nyt itsekseen, ettei ollut niin kaunista naista, joka voisi kilpailla Andréen kanssa.

Sitten meni hän ikkunan luo ja avasi luukun.

Valovirta tulvahti heti kamariin ja sai neiti de Taverneyn sinertävät luomet värähtämään.

Hän heräsi ja tahtoi nousta ylös, mutta tunsi ruumiissaan sellaisen väsymyksen ja niin ankaran tuskan, että hänen päänsä hervahti takaisin pielukselle ja että häneltä pääsi huudahdus.

— Oi, Herra Jumala, mikä teillä on, neiti? — virkkoi Nicole.

— Onko jo myöhä? — kysyi Andrée hieroen silmiään.

— Sangen myöhä; neiti on loikonut vuoteessa tunnin kauemmin kuin tavallista.

— En tiedä, mikä minulla on, Nicole, — sanoi Andrée katsellen ympärilleen päästäkseen täyteen varmuuteen, missä hän oli. — Ruumiini on aivan kangistunut. Rintani on kuin murskattu.

Nicole loi häneen terävän katseen ennenkuin vastasi.

— Neiti on viime yönä vilustunut, — alkoi hän sitten.

— Viime yönä? — vastasi Andrée kummastellen. — Oh, — huudahti hän huomatessaan, missä epäjärjestyksessä hänen vaatteensa olivat, — enkö minä sitten olekaan riisuutunut? Miten se on mahdollista?

— Hm, — myhähti Nicole, — neidin sopii muistella.

— Minä en muista mitään, — vastasi Andrée painaen otsaansa kaksin käsin. — Mikä minulle on tullut? Olenko minä hullu?

Ja hän nousi istualleen katsellen uudestaan ympärilleen melkein tajuttomin kasvoin. Sitten lisäsi hän vaivalla:

— Ah niin, nyt minä muistan: eilen minä olin niin väsynyt, minua niin painosti… se oli luultavastikin tuo myrsky; sitten…

Nicole osoitti sormellaan hänen sänkyään, joka oli sekaisin, mutta siitä huolimatta peite päällä.

Andrée keskeytti; hän mietti tuota muukalaista, joka oli katsonut häneen niin kummallisella tavalla.

— Niin, sitten?… — kysyi Nicole muka säälivänä.

Neiti Andrée näytti koettavan muistella.

— Sitten, — jatkoi hän, — minä nukuin klaveerin eteen. Siitä hetkestä saakka minä en muista enää mitään. Olen tainnut lähteä huoneeseeni puoliunessa ja siis heittäytynyt siihen jaksamatta riisuutua.

— Olisi pitänyt kutsua minut avuksi, — sanoi Nicole mairealla äänellä; — enkö minä ole neidin kamarineitsyt?

— Se ei kai johtunut mieleeni tai en sitten jaksanut sinua kutsua, — vastasi Andrée aivan rehellisesti ja viattomana.

— Ulkokullattu! — mutisi itsekseen Nicole. Sitten hän lisäsi:

— Mutta sittenpä neiti istui vielä sangen myöhään klaveerin ääressä, sillä ennenkuin neiti meni huoneeseensa, minä kävin alhaalla, kun kuulin täältä liikettä.

Tässä Nicole keskeytti toivoen näkevänsä Andréen jollakin tavalla häiriintyvän: hänen värähtävän tai punastuvan. Mutta Andrée pysyi aivan tyynenä ja hänen kasvojensa kirkkaasta kuvastimesta olisi saattanut nähdä aina hänen sielunsa syvyyteen.

— Minä kävin alhaalla… — toisti Nicole,

— Niin? — kysyi Andrée.

— Niin, neiti ei ollutkaan klaveerin ääressä.

Andrée kohotti päätänsä; mutta oli mahdotonta huomata hänen kauneissa silmissään muuta kuin kummastusta.

— Sepä on merkillistä, — sanoi hän.

— Sitä se on.

Sanoit, etten minä ollut salissa; mutta en sieltä hievahtanutkaan.

Neiti suonee minulle anteeksi, — vastasi Nicole.

— Missä minä siis olen ollut?

— Neiti tiennee sen paremmin kuin minä, — virkkoi Nicole kohauttaen olkapäitään.

— Luulen, että sinä olet erehtynyt, Nicole, — sanoi Andrée aivan lauhkeasti. — Minä en ole liikkunut klaveerituolilta missään. Minusta tuntuu vain kuin muistaisin, että minun tuli kylmä ja jonkinlainen raskas olo, ja että minun oli vaikea liikkua.

— Oh, — väitti Nicole pisteliäästi, — kun minä näin neidin, kuljitte te aivan ketterästi.

— Sinä näit minut?

— Kyllä, sen tein.

— Mutta äskenhän sinä sanoit, että minä en ollut salissa.

— En minä salissa neitiä nähnytkään.

— Missä sinä sitten minut näit?

— Eteisessä. Lähellä portaita.

— Minut? — huudahti Andrée kummastuneena.

— Juuri neidin. Ehkäpä minä nyt neidin tunnen, — lisäsi Nicole muka leikillisesti naurahtaen.

— Mutta minä olen kuitenkin varma, että minä en poistunut salista, — virkkoi Andrée, koettaen viattomasti hakea vastausta muististaan.

— Ja minä olen varma, että näin neidin eteisessä, — sanoi Nicole. — Minä ajattelin lisäksi, — jatkoi hän nyt kahta vertaa tarkkaavampana, — että neiti oli ollut kävelemässä puutarhassa. Viime yönä oli niin kaunista rajuilman jälkeen. On niin miellyttävää kävellä yöllä; ilma on raikkaampi, kukat tuoksuvat paremmalta, eikö niin, neiti?

— Mutta sinähän tiedät, että minä en uskaltaisi kävellä yöllä, — sanoi Andrée hymyillen; — minä, joka olen niin pelkuri.

— Voihan kävellä jonkun toisen kanssa, — vastasi Nicole, — ja silloin ei pelkää.

— Ja kenen kanssa minä mielestäsi kävelisin? — kysyi Andrée, joka ei mitenkään saattanut aavistaa joutuneensa kuulusteltavaksi kamarineitsyensä kanssa jutellessaan.

Nicole ei pitänyt edullisena ulottaa tutkimuksiaan pitemmälle. Moinen kylmäverisyys, joka tuntui hänestä suorastaan teeskentelyn huipulta, oikein peloitti häntä. Ja lisäksi piti hän viisaampana kääntää puheen toisaalle.

— Neiti sanoi äsken, että teillä on tuskia? — virkkoi hän.

— Niin, kovia tuskia, — vastasi Andrée; — minä olen kuin lamattu väsymyksestä, enkä tiedä siihen mitään syytä. Minä en tehnyt eilisiltana mitään muuta kuin muinakin päivinä. Jospa minä tulen sairaaksi!

— Oh, neiti, — sanoi Nicole, — ihmisellähän on joskus suruja.

— Suruja? — toisti Andrée.

— Niin, surut saavat aikaan samaa kuin kova uupumus. Minä tiedän sen hyvin.

— Vai niin, onko sinullakin suruja, sinulla, Nicole?

Ja nämä sanat lausuttiin niin halveksivan välinpitämättömästi, että ne virittivät Nicolessa rohkeuden turvautua viimeisiin aseisiinsa.

— On, neiti, — vastasi hän luoden silmänsä maahan, — kyllä, minulla on suruja.

Andrée laskeutui huolettomasti vuoteestaan ja riisuutuessaan kokonaan pukeutuakseen hän sanoi:

— Kerrohan minulle.

— Niin, minä tulinkin neidin luo sanoakseni, että… Hän keskeytti,

— Sanoaksesi, että? Mitä kummaa, kuinka sinä olet tyrmistyneen näköinen, Nicole!

— Olen tyrmistyneen näköinen niinkuin neiti väsyneen; nähtävästikin me molemmat kärsimme.

Tuo me ei miellyttänyt Andréeta, hän rypisti kulmiaan ja huudahti:

— Oho!

Mutta Nicole ei liioin välittänyt tuosta huudahduksesta, vaikka sävyn, jolla se oli lausuttu, olisi jo pitänyt olla hänelle varoitus.

— Koska neiti välttämättä tahtoo, niin minä alan, — virkkoi hän.

— Antaahan tulla, — vastasi Andrée.

— Minä haluan naimisiin, — jatkoi Nicole.

— Pyh, — huudahti Andrée… — sinä ajattelet sellaista, etkä ole vielä seitsemäätoista täyttänyt?

— Neiti itse ei ole kuin kuudentoista.

— Entä sitten?

— Hm, vaikka neiti ei ole vasta kuin kuudentoista, ettekö tekin ajattele joskus naimisiin menoa?

— Mistä sinä luulet sellaista huomanneesi? — kysyi Andrée ankarasti.

Nicole avasi jo suunsa antaakseen jonkun rohkean vastauksen, mutta hän tunsi Andréen, hän tiesi, että hän katkaisisi sillä tavalla jyrkästi koko selvittelyn, joka ei ollut vielä edistynyt tarpeeksi pitkälle; hän siis muutti aikomustaan.

— Tosiaankaan, enhän minä voi tietää, mitä neiti ajattelee, minä olen vaan maalainen ja olen luonnonmukainen.

— Sepä kummallinen sanantapa.

— Miten niin? Eikö ole luonnon mukaista rakastaa jotakuta ja antaa toisen rakastaa?

— Hyvin uskottavaa; entä sitten?

— Niin, minä rakastan jotakuta.

— Ja joku rakastaa sinua?

— Minä luulen niin, neiti.

Nicole huomasi heti, että sana "luulo" tuntui liian kalpealta ja että tällaisessa tilaisuudessa se tarvitsisi vielä vahvistusta.

— Nimittäin, minä olen siitä varma, — lisäsi hän.

— Sehän hauskaa; neiti näyttää käyttävän aikaansa Taverneyssä hyvin, mikäli huomaan.

— Täytyyhän sitä ajatella tulevaisuuttaan. Teillä, vallasnaisella, on toivottavissa vielä jonkin rikkaan sukulaisen perinnöt. Minulla, jolla ei ole sukulaisia, minulla ei ole muuta kuin mitä itse saan hankituksi.

Nicolen viimeinen päättely tuntui Andréesta niin selvältä seikalta, että hän aivan unohti, millä tavoin Nicole oli lausunut äsken nuo sopimattomilta tuntuvat sanansa. Ja Andréen luontainen hyvyys voitti hänen epäilyksensä.

— No niin, sanopas, — jatkoi Andrée, — kenen kanssa sinä aiot naimisiin?

— Oh, erään, jonka neiti tuntee, — virkkoi Nicole luoden tarkkaavasti kauniit silmänsä Andréehen.

— Jonka minä tunnen?

— Hyvin.

— Kuka se sellainen on? Sinähän teet minut aivan uteliaaksi; annahan kuulua.

— Pelkään, ettei valintani neitiä miellytä.

— Minua?

— Niin.

— Sinä siis arvioit itsekin hänet vähän soveltumattomaksi?

— Sitä en tarkoita.

— No, mutta puhu nyt pelkäämättä; emäntäin velvollisuus on pitää huolta niistä palkollisista, jotka ovat kelvollisia, ja minä olen sinuun tyytyväinen.

— Neiti on sangen kiltti!

— Sanohan nyt nopeasti, ja vedä kureliivini kiinni.

Nicole kokosi nyt kaikki voimansa ja koko tarkkaavaisuutensa.

— No niin, se on… se on Gilbert, — lausui hän. Nicolen suureksi ihmeeksi ei Andrée räpäyttänyt silmäänsäkään.

— Gilbert, pikku Gilbert, imettäjäni poika?

— Juuri hän, neiti.

— Kuinka? Tuon nuoren pojanko kanssa sinä aiot naimisiin?

— Niin, neiti, hänen kanssaan.

— Ja hän rakastaa sinua?

Nicole luuli päässeensä nyt ratkaisevaan kohtaan.

— Hän on kymmenesti sen minulle sanonut.

— No hyvä, mene sitten hänen kanssaan naimisiin, — sanoi Andrée rauhallisesti; — minun mielestäni ei siihen ole mitään estettä. Sinulla ei ole enää vanhempia ja hän on orpo, ja te voitte kumpikin itse määrätä kohtalonne.

— Kyllä, kyllä, — änkytti Nicole, ällistyneenä siitä, että asia kehittyi niin täydellisesti vastoin hänen odotuksiaan. — Kuinka? Neiti siis sallii, että…?

— Miksikä ei, vaikka kyllähän te olette molemmat vielä kovin nuoria.

— Saammepahan sitten sitä kauemmin elää yhdessä.

— Te ette ole varakkaita kumpikaan.

— Me teemme työtä.

— Mitä työtä hän tekee, joka ei pysty mihinkään?

Tätä iskua ei Nicole enää sietänyt; moinen sitkeä teeskentely sai hänen kärsivällisyytensä loppumaan.

— Neiti sallinee minun sanoa, että te kohtelette tylysti tuota Gilbert-parkaa, — vastasi hän.

— Kah, — äännähti Andrée, — minä kohtelen häntä niinkuin hän ansaitsee; hän on laiskuri.

— Oh, neiti, hän lukee aina ja toivoo vaan saavansa oppia.

— Aina haluton toimeen, — jatkoi Andrée.

— Ei ainakaan neitiä kohtaan, — vastasi Nicole.

— Mitä tarkoitat?

— Neitihän tietää asian paremmin kuin kukaan muu, te, joka käskette hänen lähtemään metsälle ampumaan riistaa pöytään.

— Minäkö?

— Ja annatte hänen joskus samota viitisen penikulmaa ennenkuin hän saa jotain.

— Tosiaan, minun täytyy myöntää, että sitä en ole koskaan tullut ajatelleeksi.

— Jonkin saamistako? — sutkautti Nicole nauraen.

Andréekin olisi ehkä tälle sutkaukselle nauranut eikä olisi aavistanut kamarineitsyensä pistoksissa piilevää sapekkuutta, jos hän nyt olisi ollut tavallisessa sieluntilassa. Mutta hänen hermonsa värisivät yhä kuin soittimen kielet, jota on äsken liian rajusti käsitelty. Hermotäristys kulki nyt ennen hänen jokaista tahdontoimintaansa, hänen jokaista ruumiillista liikettään. Jok'ainoa ajatus tuotti hänelle tällä hetkellä vaikeutta, joka hänen oli voittamalla voitettava. Meidän aikamme sanantapaa käyttäen voisimme sanoa, että hän oli puistatuksissa: onnistunut sana, joka tuo heti mieleemme vastenmielisen muiston hetkestä, jolloin olemme maistaneet jotain hapanta hedelmää tai koskeneet jotain rosoista esinettä.

— Mitä tuo sukkeluus merkitsee? — kysyi Andrée yhtäkkiä teräväksi tullen ja kooten kärsimättömästi kaiken tarkkanäköisyytensä, jota hänellä ei ollut kohtauksen alkupuolella heikkoutensa tähden.

— Sukkela en ole, neiti, — vastasi Nicole. — Sukkeluus sopii vallasnaisten leikiksi. Minä olen köyhä tyttö ja puhun vaan asiat niinkuin ne ovat.

— Miten ne sitten ovat? Anna tulla!

— Neiti loukkaa Gilbertiä, joka on teille aina niin altis. Siinä se on.

— Hän täyttää ainoastaan palvelijantehtävänsä. Ja mitä muuta?

— Mutta eihän Gilbert ole palvelija, neiti; eihän hän ole palkalla.

— Hän on meidän entisen vuokramiehemme poika; hän saa meiltä ylläpidon eikä tee mitään ruokansa ja asuntonsa vastineeksi, jotka hänelle täällä annetaan; oma häpeänsä, hän ne siis anastaa. Mutta mihin sinä pyrit näillä sanoillasi, ja miksi sinä puollat niin innokkaasti tuota poikaa, jonka kimppuun ei ole karattukaan?

— Oh, ei maar neiti hänen kimppuunsa karkaa, päinvastoin, — vastasi Nicole hymyillen, ja se hymy oli täynnä pistokkaita.

— Taas puhetta, jota minä en ymmärrä.

— Kun neiti ei tahdo sitä ymmärtää.

— Riittää, — sanoi Andrée ankarasti; — selitä minulle heti paikalla, mitä tarkoitat.

— Neiti tietää paremmin kuin minä, mitä minä tarkoitan.

— En, minä en tiedä mitään, ja minä en edes aavista mitään, sillä minulla ei ole aikaa mietiskellä ongelmia, joita sinä minulle asetat. Pyydät minulta myöntymystä naimakauppaanne, eikö niin?

— Niin, neiti, ja minä pyydän, ettei neiti olisi pahastuksissaan minulle, jos Gilbert rakastaa minua.

Mitä se minuun kuuluu, rakastaako Gilbert sinua vai ei? Sinä väsytät jo minua!

Nicole kavahti pienille jaloilleen pystyyn kuin kukonpoika kannuksilleen. Viha, jota hän oli niin kauan sulkenut sisäänsä, Purkautui viimein ilmi.

— Tästä päättäen, — huudahti hän, — neiti lienee jo sanonut samaa myöskin Gilbertille.

— Puhelenko minä sinun Gilbertisi kanssa? Jätä minut rauhaan, olet hullu.

— Puhuuko neiti hänen kanssaan tai lakkaako puhumasta, ainakaan siitä ei ole pitkää aikaa, jolloin se on tapahtunut.

Andrée astui Nicolea kohti ja katsoi häntä kiireestä kantaan rajattoman halveksuvasti.

— Sinä olet kierrellyt ja kaarrellut jo tunnin jotain hävyttömyyttä sanoaksesi. Suu puhtaaksi nyt. Minä vaadin!

— Mutta… — koetti Nicole estellä hiukan liikutettuna.

— Sinä sanoit, että minä olen puhellut Gilbertin kanssa?

— Niin, neiti, ja sanon vieläkin.

Ajatus, jota Andrée oli jo hetken miettinyt, mutta pitänyt aivan mahdottomana, pälkähti taas hänen päähänsä.

— Mutta tuo raukkahan on mustasukkainen, taivas varjelkoon! — huudahti hän nauruun purskahtaen. — Rauhoitu, Legay-parka, minä en tähystele sinun Gilbertiäsi, enkä minä tietäisi sanoa edes, minkä väriset hänen silmänsä ovat.

Ja Andrée tunsi nyt olevansa aivan valmis antamaan tytölle anteeksi hänen sanansa, jotka eivät hänestä enää olleetkaan nenäkkyyttä, vaan hulluutta.

Tätä ei Nicole suinkaan tarkoittanut; hänen mielestään oli loukattu juuri häntä itseään, eikä hän suinkaan pyytänyt anteeksi.

— Sen minä uskon, — vastasi Nicole, — eikä sitä tietoa saakaan katsomalla häntä yönaikaan.

— Mitä nyt? — huudahti Andrée, joka alkoi jo ymmärtää, mitä kuuli, mutta ei voinut vielä uskoa korviaan.

— Sanon, että jos neiti ei puhu Gilbertille muuta kuin yöllä, niinkuin neiti eilis-iltana teki, niin sillä tavalla ei liioin opi tietämään, minkä näköiset hänen kasvonsa tai silmänsä ovat.

— Jos et tuossa tuokiossa selvitä, mitä tarkoitat, niin varo itseäsi! — huudahti Andrée aivan kalpeana.

— Oh, se on helppoa, — vastasi Nicole, hyljäten koko varovaisen suunnitelmansa. — Minä näin viime yönä…

— Vaiti, minua huudetaan tuolta alhaalta, — virkkoi Andrée.

Tosiaan joku huusi puutarhasta:

— Andrée, Andrée!

— Siellä on herra parooni, isänne, neiti, — sanoi Nicole, — ja tuo vieras, joka oli täällä yötä.

— Mene sinä sinne; sano, että minä en saata tulla vastaamaan, sano että minä voin pahoin, että minä olen väsynyt ja kipeä. Ja tule sitten takaisin, että minä saan selvän tästä merkillisestä väittelystä.

— Andrée! — huusi parooni uudestaan; — täällä vain hra de Balsamo tahtoo lausua sinulle hyvää huomenta.

— Mene, sanon minä, — toisti Andrée osoittaen Nicolelle ovea käskevänä kuin kuningatar.

Nicole totteli, niinkuin Andréeta aina täytyi totella: vastaamatta, suutaan mutistamatta.

Mutta kun Nicole oli lähtenyt huoneesta, tunsi Andrée itsessään jotain merkillistä. Niin lujasti kuin hän olikin päättänyt olla näyttäytymättä, tunsi hän ikäänkuin jokin voimakas ja vastustamaton mahti olisi vetänyt häntä ikkunaa kohti, jonka kamarineitsyt oli jättänyt auki.

Hän näki silloin ulkona Balsamon, joka kumarsi hänelle syvään ja katseli tarkoin häntä.

Andrée horjui, ja hän tarttui kiinni ikkunaluukkuihin, säilyttääkseen tasapainonsa.

— Hyvää huomenta, monsieur, — vastasi hän puolestaan.

Hän lausui nämä kaksi sanaa juuri kuin Nicole ehti puutarhaan ilmoittamaan paroonille, ettei hänen tyttärensä tulisi vastaamaan. Nicole seisoi nyt ällistyneenä ja suu auki, ymmärtämättä laisinkaan moista emäntänsä ristiriitaista oikkua.

Ja melkein heti hervahti Andrée aivan voimattomana istumaan nojatuoliin. Balsamo katsoi häneen yhä.

12.

Päivän tullen.

Matkustaja oli noussut ylös varhain aamulla mennäkseen katsomaan ajoneuvojaan ja tiedustamaan, miten Althotas voi.

Kaikki muut nukkuivat vielä linnassa paitsi Gilbert, joka istui huoneessaan pääoven vieressä ja seurasi sieltä ikkunaristikkojen takaa piilosta kaikkia Balsamon liikkeitä ja tarkasteli hänen hommiaan. Mutta Balsamo tuli pian vajasta pois ja sulki Althotaan kammion oven. Ja hän oli jo kaukana, kun Gilbert ennätti ulos puistokäytävään.

Balsamo nousi metsikköön linnan taakse. Ja hän hämmästyi suuresti muutosta, jonka päivänvalo sai aikaan tuossa maisemassa, joka oli hänestä eilen näyttänyt niin kolkolta.

Pientä, valkean ja punaisen kirjavaa linnaa, sillä se oli rakennettu kivistä ja tiilistä, suojasi valtavan korkea sykomoori- ja kultasadepuu-metsikkö, jonka kukkivat oksat hipoivat sen kattoa ja kaunistivat paviljonki-rakennukset ikäänkuin kultakruunuilla.

Etualalla puutarhassa oli keinotekoinen, neliskulmainen lammikko, ympärysmitalta noin kolmekymmentä askelta laaja, ja sitä kiersi leveä ruohikkoreunus ja sen vieressä rehoitti kukkivain seljain muodostama lehtimaja. Tuo lammikko ympäryksineen oli oikea lepo katseelle, jonka näköpiirin puistokujan korkeat kastanjapuut ja haavat tekivät tältä puolelta linnaa ahtaaksi.

Paviljonkirakennusten kummaltakin puolelta nousi leveä lehtikuja, vaahterain, plataanien ja lehmusten muodostama, pieneen metsikköön, jossa oli runsaasti pikkulintuja, ja niiden aamulaulu kaikui nyt paraikaa linnan luo saakka. Balsamo läksi kulkemaan vasenta kujaa pitkin ja joutui parinkymmenen askeleen päästä viheriään metsikköön, jossa ruusut ja syreenit levittivät suloista tuoksuaan yhä eilisen sateen kostuttamina. Paatsama-pensaiden kätköstä tunkeutuivat esiin kuusamat ja jasmiinit, ja tuolla haipui lehdon varjoon kurjenmiekka-käytävä, jonka kukkain joukossa hohti hyötymansikoita. Ja lehto taas oli aivan täynnänsä kukkivia orjantappuroita ja orapihlajoita.

Balsamo saapui siten aivan puiston korkeimmalle kohdalle. Sieltä näki hän vanhan, limsiöistä rakennetun linnan rauniot, jotka vieläkin olivat sangen majesteettiset. Yksi ainoa torninpuolisko oli niistä enää jäljellä, keskellä suunnatonta kivirykelmää, jonka kupeella kiemurteli pitkinä seppeleinä muratti ja villiviini, nuo hävityksen villit lapset, jotka luonto on sijoittanut raunioille näyttääkseen ihmiselle, että yksin rauniotkin ovat hedelmällisiä.

Tältä kannalta katsoen ei Taverneyn tila, joka supistui ainoastaan seitsemään tai kahdeksaan auranalaan maata, ollut suinkaan vailla arvoa eikä suloutta. Talo oli kuin tuollainen kallioluola, jonka suun luonto kaunistaa kukkasilla, köynnöksillä ja oikukkailla kiviryhmiensä muodoilla, mutta jonka ulkonainen alastomuus kuitenkin peljästyttää matkustajaa ja pyrkii lykkäämään hänet paikalta takaisin, jos hän on eksynyt tieltä ja aikonut pyytää yömajaa noiden kallioiden ontelossa.

Kun Balsamo oli kävellyt raunioilla tunnin ajan ja tuli takaisin asuinrakennusta kohti, näki hän jo paroonin, joka juuri astui ulos pääportaille vievästä sivuovesta, heikko ja laiha ruumis verhottuna aamunuttuun. Ja parooni laskeutui puutarhaan ja alkoi siellä samoilla edestakaisin puhdistellen kukkivia ruusupensaita ja hävittäen etanoita.

Balsamo kiiruhti hänen luoksensa.

— Monsieur, — sanoi hän kohteliaasti, ja hänen käytöstänsä voi kiittää sitäkin hienommaksi, koska hän oli jo saanut varman selon isäntänsä köyhyydestä, — suokaa minun pyytää teiltä, samalla kun lausun teille kunnioittavan tervehdykseni, nöyrästi anteeksi. Minun velvollisuuteni olisi näet ollut odottaa teidän heräämistänne ennen kuin läksin ulos. Mutta luodessani ikkunastani silmäyksen Taverneyn puistoon, lumosi se minut niin, että tahdoin heti nähdä tämän kauneuden ja sitten nuo valtavat rauniot.

— On kyllä totta, monsieur, että ne rauniot ovat kauniit, — vastasi vanha parooni vastattuaan kohteliaasti Balsamon tervehdykseen. — Mutta se onkin ainoa kaunis, mitä täällä on.

Se on ollut aikoinaan linna? — kysyi matkustaja.

Niin, se oli minun linnani, tai paremminkin sukuni linna, öitä kutsuttiin nimellä Maison-Rouge, ja me olemme kauan käyttäneet sitä nimeä de Taverney-nimen yhteydessä. Maison-Rougen aikoina tila sai myöskin paroonikunnan arvon. — Mutta, kunnon vieraani, älkäämme puhuko sellaisesta, jota ei enää ole. Balsamo kumarsi myöntyväisenä.

— Minä tahtoisin puolestani, — jatkoi vanha parooni, — pyytää anteeksi teiltä. Kotini on köyhä, ja minä olin siitä teille jo huomauttanutkin.

— Minä voin täällä mainiosti, monsieur!

— Hökkeli vaan, kunnon vieraani, hökkeli, — väitti parooni. — Pesä, johon rotatkin alkavat mieltyä, sitten kun ketut ja sisiliskot ja tarhakäärmeet ovat karkoittaneet ne pois tuolta vanhemmasta linnasta. Ah, pardieu, monsieur, — jatkoi parooni, — te, joka olette noita, tai ainakin vähän siitä puuttuu, teidän pitäisi nostaa maasta ja rakentaa jälleen vanha linnamme Maison-Rouge. Eikä teidän silloin suinkaan pitäisi unhoittaa myöskään noita kahtatuhatta auranalaa niittyä ja metsämaata, joka sitä ennen ympäröi. Mutta panenpa vetoa, ettette olekaan moista suunnitellut, vaan olette sensijaan kohteliaasti tyytynyt nukkumaan kurjan kurjassa vuoteessa.

— Oh, monsieur.

— Älkää kieltäkö sitä, kunnon vieraani. Se vuode on kurja, minä tunnen sen, se on poikani sänky.

— Minä vakuutan, teille, monsieur, että se oli minusta sellaisenaan erinomainen. Joka tapauksessa olen aivan ymmällä teidän hyvyydestänne minua kohtaan, ja minä tahtoisin kaikesta sydämestäni osoittaa teille kiitollisuuttani tekemällä teille jonkun pienen palveluksen.

Vanhus oli aina kujeellinen eikä jättänyt vastaamatta.

— Hyvä, — sanoi hän osoittaen la Brietä, joka juuri toi erinomaisen hienolla saksilaisella lautasella lasin kirkasta vettä, — hyvä, siihen saatte heti tilaisuuden, arvoisa parooni; tehkää minulle sama hyvätyö kuin Vapahtajamme teki Kaanaan häissä, muuttakaa tämä vesi viiniksi. Mutta ainakin bourgogne-viiniksi tai esimerkiksi chambertiniksi. Silloin teette minulle suurimman palveluksen, mitä tällä hetkellä voitte.

Balsamo hymyili; vanhus piti tätä hymyilyä kieltona, tarttui lasiin ja tyhjensi sen pohjaan asti.

— Mainio lääke, — sanoi Balsamo. — Vesi on jaloin elementeistä, parooni, koska itse Jumalan henki liikkui vetten päällä ennen maailman luomista. Mikään ei jaksa vastustaa sen vaikutusta. Se kuluttaa kivenkin, ja ehkäpä kerran huomataan, että se voi liuentaa tyhjiin vaikkapa timantin.

— Niin juuri, minut se ainakin liuentaa tyhjiin, — vastasi parooni. — Tahdottako kilistää kanssani, vieraani? Minun viinilläni on se hyvä puoli, että se on ainakin parhainta laatuaan. Oh, sitä on kyllä vielä! Sille ei käy niin huonosti kuin maraskiinilleni.

— Jos olisitte antanut tuoda oman lasinne keralla lasin minullekin, hyvä vierasisäntäni, niin ehkäpä se kohteliaisuus olisi saanut minut keksimään keinon olla teille joksikin hyödyksi.

— Hyvä, selittäkäähän, millä tavalla? Onko se jo liian myöhäistä?

— Ei suinkaan! Käskekää tuota kunnon miestä tuomaan minulle lasillinen aivan puhdasta vettä.

— La Brie, kuulitko? — huusi vanha parooni.

La Brie läksi juoksemaan virkaintoisena kuten tavallisesti.

— Kuinkahan lie, — sanoi vanha parooni kääntyen vieraansa puoleen, — olisiko vedessä, jota minä juon joka aamu lasin, todellakin joitakin ominaisuuksia tai salaisuuksia, joita minä en ole aavistanut? Olisinko minä kymmenen vuotta tietämättäni ottanut osaa alkemiaan kuten Jourdain[32] aikoinaan hoiteli proosaa?

— En tiedä, mitä lienette harrastanut, — vastasi Balsamo totisena, — mutta minä tiedän, mitä minä harrastan.

Sitten kääntyi hän la Brien puoleen, joka oli ihmeteltävän nopeasti toimittanut määrätyn tehtävän, ja sanoi:

— Kiitos, kunnon mies!

Ja Balsamo otti lasin la Brien käsistä ja kohotti sen ylös silmäinsä tasalle ja tutkisteli sen kristallista sisältöä, jonka pinnalla päivän täysi valo päilytti helmiä ja kimallutti sinertäviä ja timantinhohtavia viiruja.

— Mahtaa näkyä komeuksia, tuollaisessa vesilasissa? — sanoi vanha parooni. — Peijakas sentään!

— Kyllä, herra parooni, — vastasi muukalainen; — ainakin tänään siinä on paljon komeaa.

Ja Balsamo näytti alkavan tarkastaa vettä yhä tyystemmin, Taverneyn paroonin katsellessa koko ajan toimitusta ja la Brien pitäessä aivan ällistyneenä lautasta vieraan edessä.

— Mitä näette siellä, hyvä vieraani? — kysyi parooni jatkaen yhä pilkkailuaan. — Minä suorastaan kiehun kärsimättömyydestä. Jokin perintö kai minulle, jokin uusi Maison-Rouge, jonka avulla voin hiukan korjata sekavia asioitani?

— Näen siellä erään neuvon, jonka tahdon teille heti ilmoittaa, nimittäin tämän: olkaa varuillanne!

— Älkää? Aiotaanko karata kimppuuni?

— Ei, mutta te saatte tänä aamuna tänne vieraan.

— Sittenpä teillä on kohtaus jonkun kanssa minun kodissani! Se on pahoin tehty, monsieur, sangen pahoin. Sillä tänä aamuna ei pöydässäni olekaan ehkä peltopyitä, muistakaa se!

— Se, mitä minulla on kunnia ilmoittaa teille, hyvä vierasisäntäni, on vakava asia, jonka merkitys on mitä suurin, — jatkoi Balsamo. — Joku matkustaa paraikaa Taverneytä kohti.

— Voi hyvä Jumala; mistä syystä, ja mikä vieras? Sanokaa se, hyvä ystävä, sitä oikein rukoilen, sillä tunnustan suoraan, että kaikki vieraat ovat minulle kiusallisia, — sen olette kai huomannut jo tuon vastaanoton happamuudesta, joka tuli teidän osaksenne. Selittäkää asia tarkemmin, hyvä noita, paljon tarkemmin, jos suinkin mahdollista.

— Se ei ole ainoastaan mahdollista, vaan sanonpa teille vielä, ettette luulisi vaativanne minulta liian suuria, että se on minulle helppoakin.

Ja Balsamo lähensi tarkan silmänsä tähystämään taas opaalin väristä nestettä, joka häilyi lasissa.

— No niin, näettekö mitä? — kysyi Taverneyn parooni.

— Kyllä hyvinkin.

— Puhukaapa siis.

— Minä näen tänne tulevan korkea-arvoisen henkilön.

— Ohoo, tosiaanko? Ja tuo henkilö tulee tänne noin vaan kenenkään kutsumatta?

— Hän on itse kutsunut tänne itsensä. Häntä opastaa teidän poikanne.

— Filip?

— Juuri hän.

Nyt valtasi paroonin iloisuuden puuska, joka oli taikuria kohtaan sangen epäkohtelias.

— Ahaa, — nauroi hän, — minun poikani opastamana… Sanoitteko, että poikani opastaa tänne tuota henkilöä?

— Sanoin kyllä.

— Tunnetteko te poikani?

— En vilaukseltakaan.

— Ja poikani on tällä hetkellä missä?…

— Tuskin neljännespeninkulman päässä.

— Täältäkö?

— Täältä.

— Rakas herrani, ilmoitanpa, että minun poikani on Strassburgissa, jossa hän palvelee varusväessä. Ja minä vannon teille, että ellei hän tahdo joutua karkurin kirjoihin, jota hän ei tosiaan tee, ei hän kuljettele ketään tänne minun luokseni.

— Ja kuitenkin hän kuljettaa, — väitti Balsamo tutkien yhä vesilasiansa.

— Ja tuo joku kuljetettu, onko hän nainen vai mies? — kysyi parooni.

— Hän on nainen, vieläpä hyvin ylhäinen nainen. Ah, malttakaapas, täällä näkyy jotain erikoista, aivan merkillistä.

— Ja tärkeääkin? — kysyi parooni.

— Kyllä, totisesti.

— No, sanokaahan sitten.

— Se on sitä, että tekisitte viisaasti, jos lähettäisitte pois tuon palvelijattarenne, — tuon pikku heilakan, kuten häntä kutsuitte, jolla on sarvea sormiensa päissä.

— Ja minkä tähden minun pitäisi lähettää hänet pois?

— Siksi, että jotkut piirteet Nicole Legayn kasvoissa ovat samanlaiset kuin sillä henkilöllä, joka tänne tulee.

Ja te sanotte, että tuo Nicolea muistuttava nainen on vallasnainen, hyvin ylhäinen nainen? Näettekö nyt, että puhutte aivan mahdottomia!

— Miksikä niin? Minä ostin kerran muinoin orjattaren, joka oli niin suuressa määrin kuningatar Kleopatran näköinen, että aiottiin viedä hänet Roomaan ja kuljettaa tuon kuningattaren asemasta Oktavianuksen riemusaatossa.

— Kas, nyt suistutte jälleen sille tolalle! — tokaisi parooni.

— No olkoon, tehkää miten haluatte tämän neuvoni suhteen, hyvä isäntäni. Ymmärrättehän, että asia ei kuulu lainkaan minuun, vaan se koskee ainoastaan omaa etuanne.

— Mutta millä tavoin voi Nicolen ulkonäkö loukata tuota henkilöä?

— Olettakaa, että te olisitte Ranskan kuningas, mitä asemaa en teille toivota, tai dauphin, jota toivotan teille vielä vähemmän, ihastuisitteko silloin suuresti, jos johonkin taloon tullessanne näkisitte siellä palvelijattarien joukossa luvattoman jäljennöksen omasta majesteettisesta naamastanne?

— Peijakas, — sanoi parooni, — tämä toi vielä ankaramman ongelman. Siitä, mitä nyt sanoitte, johtuisi siis…?

— Että tuo korkea-arvoinen ja mahtava nainen, joka tänne tulee, olisi ehkä tyytymätön huomatessaan oman elävän kuvansa lyhyeen hameeseen puettuna ja palttinahuivi kaulassa.

— Hyvä, — sanoi Taverneyn parooni yhä nauraen, — siitä pahasta selvitään, kun sen aika tulee. Mutta kuulkaahan, hyvä vieras, tuo minun poikani tulo minua ilahuttaa kaikkein enimmin! Se rakas Filip! Että onni paiskaa hänet tänne noin aivan aavistamatta!

Ja parooni alkoi nauraa yhä kovemmin.

— Vai niin, — sanoi Balsamo vakavasti, — minun ennustukseni siis ilahuttaa teitä? Se on kyllä hyvä; mutta teidän sijassanne minä, arvoisa parooni…

— Minun sijassani?

— Minä antaisin palvelijoille jonkinmoisia määräyksiä ja ryhtyisin valmistuksiin…

— Niinkö tekisitte?

— Niin.

— Kyllä maar minäkin, kyllä tietysti!

— Onkin jo tosiaan aika.

— Ja te puhutte minulle tosissanne tuollaisia?

— En voi puhua totisemmin. Sillä jos te aiotte ottaa tuon henkilön, joka nyt suvaitsee tulla luoksenne, hänen arvonsa mukaisesti vastaan, niin teillä ei ole yhtään minuuttia aikaa hukata.

Parooni pudisti päätänsä.

— Te epäilette, huomatakseni? — kysyi Balsamo.

— Hohoi, kunnon vieras, minun täytyy tunnustaa, että olette tekemisissä kaikkein paatuneimman heikkouskoisen kanssa…

Juuri tällä hetkellä vanha parooni kääntyi sitä paviljonki-rakennusta kohti, jossa hänen tyttärensä asui, ilmoittaakseen myöskin Andréelle vieraan ennustuksen. Ja juuri silloin hän huusi:

— Andrée, Andrée!

Tiedämme jo, miten tytär vastasi isänsä kutsuun ja miten Balsamon lumoava katse veti hänet ikkunan ääreen.

Nicole seisoi myöskin paikalla ja katseli hämmentyneenä la Brietä, joka iski hänelle silmää, ja koetti ymmärtää asiaa.

— On peijakkaan vaikea uskoa tuollaista, — toisti vanha parooni, — ja jos en näe omin silmin…

— No, koska ehdottomasti tahdotte nähdä omin silmin, niin kääntykääpä, — sanoi silloin Balsamo ja nosti kätensä ja viittasi puistokujaa kohti, jonka päässä läheni joku ratsastaja täyttä neliä niin että tanner tärisi hevosen kavioitten iskuista.

— Kas, — huudahti parooni, — toden totta!

— Monsieur Filip! — huudahti Nicole kohoten varpailleen.

— Meidän nuori isäntämme! — urahti la Brie iloisesti.

— Veljeni, veljeni! — huusi Andrée ojentaen ratsastajaa kohti ikkunasta käsiään.

— Olisikohan tuo teidän poikanne, herra parooni? — kysyi Balsamo välinpitämättömästi.

— On, tuhat tulimmaista, se on hän! — vastasi parooni aivan ällistyneenä.

— Se on alkua, se, — sanoi Balsamo.

— Oletteko te tosiaankin noita? — kysyi parooni.

Voiton hymy värähytti muukalaisen huulia.

Hevonen isoni katsojain silmissä isonemistaan; he näkivät sen karahuttavan pian lehtikujan viimeisten puiden ohitse, vaahdon vallassa ja hienon huurun ympäröimänä. Ja se juoksi yhä vielä, kun nuori, keskikokoinen upseeri, räiskyneen lian vallassa ja kasvot kiivaasta ajosta hehkuen hyppäsi alas juoksijansa seljästä ja riensi isäänsä tervehtimään.

— Oi, peijakas, oi peijakas! — huudahteli parooni, jonka epäuskoiset periaatteet olivat saaneet kolauksen.

— Nimittäin minä, isä, — sanoi Filip, nähdessään epäilyksen jäännöksen vanhuksen kasvoilla. — Se olen minä, minä todellakin!

— Kyllä niin, — vastasi vanha parooni; — senhän, mordieu, näen! Mutta mikä sinut tänne lennättää?

— Isäni, — lausui Filip, — suuri kunnia kohtaa meidän kotiamme.

Vanhus kohotti päätänsä.

— Loistava vieras on matkalla Taverneyhin. Tunnin kuluttua on Marie Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar ja Ranskan dauphine, täällä!

Paroonin kädet vaipuivat alas, ja yhtä nöyränä kuin hän äsken oli ollut pisteliäs ja ivallinen kääntyi hän nyt Balsamon puoleen:

— Anteeksi, — sanoi hän.

— Monsieur, — virkkoi Balsamo kumartaen de Taverneylle — jätän teidät kahden kesken poikanne kanssa. On pitkä aika viime tapaamisestanne, ja teillä lienee tuhannenkin seikkaa toisillenne kerrottavaa.

Sitten Balsamo kumarsi Andréelle, joka ryntäsi nyt veljeään vastaan, ylen iloissaan hänen saapumisestaan. Ja sen jälkeen lähti hän paikalta, annettuaan Nicolelle ja la Brielle jonkin merkin, jonka nämä luultavastikin ymmärsivät, sillä he seurasivat Balsamoa ja katosivat hänen perästään lehtikujan puiden taakse.

13.

Filip de Taverney.

Filip de Taverney, Maison-Rougen ritari, ei ollut yhtään sisarensa näköinen, vaikka hän olikin yhtä kaunis miehenä kuin Andrée naisena. Kaunis, sillä hänen silmäinsä ilme oli samalla tyyni ja ylpeä, hänen kasvojensa muoto säännöllinen, hänen kätensä ihailtavan sirot, jalkansa pienet kuin naisen ja hänen vartalonsa kasvultaan maailman sopusuhtaisin. Ja niinpä häntä voikin sanoa suorastaan ihastuttavaksi herrasmieheksi.

Kuten kaikki jalommat luonteet, joiden on tuskallista elää maailman niille varustamassa huonossa kohtalossa, Filip oli surullinen, mutta ei kuitenkaan synkkä. Tästä surusta johtui kai myöskin hänen lempeytensä, sillä ellei hänellä olisi ollut tuota epäoleellista suruansa, olisi hän ollut pohjimmaisen luonteensa mukaisesti omavaltainen, ylpeä ja sangen vähän seuraan taipuva. Pakko elää köyhien parissa, jotka olivat vaarallisessa suhteessa hänen vertaisiaan, kuten kaikkien rikkaidenkin seurassa, jotka olivat hänen vertaisiaan oikeuksien puolesta, lauhdutti tuota luonnetta, joskin Luoja sen oli luonut alunpitäin tuimaksi, käskeväksi ja herkäksi närkästymään. Jalopeuran alistumisessa on aina jonkin verran halveksumista.

Tuskin oli Filip syleillyt isäänsä, kun Andrée, jonka tämä iloinen tapaus oli temmaissut vapaaksi hänen magneettisesta huumauksestaan, riensi heittäytymään, kuten olemme kertoneet, nuorukaisen kaulaan.

Ja sitten seurasivat nyyhkytykset ilmaisten, kuinka tärkeänä puhtaan neidonsydän piti tätä veljensä näkemistä monesta aikaa.

Filip piti Andréeta ja isäänsä kädestä ja vei heidät mukanaan saliin. Ja sinne he nyt jäivät kolmisin.

— Te ette tahdo uskoa, isä; sinä olet hämmästynyt, siskoni, — virkkoi hän saatuaan heidät istumaan kahdenpuolen itseään.

Kuitenkaan ei mikään ole puhtaampaa totta kuin tämä uutinen; joku hetki vaan, ja madame la dauphine on meidän matalan kattomme alla.

Se täytyy kaikin mokomin estää, ventrebleu! — huudahti parooni. — Jos niin kävisi, saisimme ikuisen häpeän. Jos madame la dauphine tulee täältä etsimään Ranskan ylimystön näytettä, niin minä säälin häntä suuresti! Mutta mikä sattuma, sanopas, sai hänet valitsemaan juuri minun kotini?

— Oh, se on koko seikkailu, isä!

Seikkailu! — toisti Andrée; — kerro meille se. — Niin, seikkailu, josta sellaisenkin ihmisen pitäisi kiittää Jumalaa, joka on unohtanut, että hän on meidän vapahtajamme ja isämme.

Parooni työnsi huuliaan pitkälle niinkuin ainakin mies, joka epäilee, suvaitseeko ihmisten ja maailman ylimmäinen hallitsija luoda silmiäänkään alas häneen ja sekautua hänen asioihinsa.

Andrée taas ei epäillyt lainkaan, kun näki Filipin suuren ilon. Ja hän puristi hänen kättään kiitokseksi uutisesta ja tulevasta onnesta, jota veli näytti nyt toivovan, ja mutisi:

— Veikko, kunnon veikko!

— Veikko, kunnon veikko, — matki parooni, — Andrée tuntuu vaan olevan tyytyväinen siihen, mitä meille tapahtuu!

— Mutta katsokaa nyt, isä, kuinka Filip näyttää onnelliselta!

— Siksi että Filip-herra on haaveilija; mutta minä, joka onneksi tai onnettomuudeksi punnitsen asioita, — sanoi de Taverney luoden apean silmäyksen salinsa huonekaluihin, — minä en huomaa tässä mitään viehättävää.

— Te arvostelette asiaa toisin, kunhan kerron, mitä minulle on tapahtunut, — vastasi nuorukainen.

— Kerro sitten, — murisi vanhus.

— Niin, kerro, Filip, — toisti Andrée.

— No, minä olin, kuten tiedätte, Strassburgin varusväessä. Ja samoin tiedätte, että dauphine matkusti Ranskaan Strassburgin kautta.

— Mitäpä tällaisessa maanloukossa tietää? — huomautti Taverney.

— Sanoit siis, rakas veikko, että dauphine matkusti Strassburgin kautta…?

— Niin, me odotimme häntä aamusta saakka linnan valleilla. Satoi kuin saavista kaataen ja vaatteemme olivat likomärät. Ei ollut tullut mitään varmaa tietoa, millä hetkellä madame la dauphine saapuisi. Majuri lähetti minut tiedusteluretkelle hänen saattuettaan vastaan. Minä ratsastin noin puolen peninkulman matkan. Yhtäkkiä näin eräässä tienmutkassa edessäni saattojoukon ensimäiset ratsastajat. Minä vaihdoin pari sanaa heidän kanssaan; he ratsastivat juuri hänen kuninkaallisen Korkeutensa vaunujen edessä. Hän pisti päänsä ulos vaununovesta ja kysyi, kuka minä olin.

— Minä olin kuulevinani, että minua kutsuttiin takaa saattojoukosta; mutta silloin minä jo olin lähtenyt laskettamaan täyttä laukkaa takaisin, sillä minulla oli kiire viedä lopullinen tieto henkilölle, joka oli minut tiedustelemaan lähettänyt. Kuusituntisesta vartioimisesta johtunut väsymys oli hävinnyt minusta kuin taialla.

— Entä madame la dauphine? — kysyi Andrée.

— Hän on nuori niinkuin sinä, hän on kaunis kuin Luojan enkeli, — vastasi ritari.

— Kuulehan, Filip?… — virkkoi parooni epäröiden.

— Mitä, isäni?

— Eikö madame la dauphine muistuta näöltään jotakin henkilöä, jonka sinä tunnet?

— Jonka minä muka tunnen?

— Niin.

— Kukaan ei voi muistuttaa madame la dauphinea, — huudahti nuorukainen haltioituneena.

— Muistelepas. Filip ajatteli.

— Ei, — väitti hän.

— Mutta… esimerkiksi Nicole?

— Ah, se on merkillisen totta! — huudahti Filip hämmästyneenä. — Niin, Nicolessa on jotakin samannäköistä kuin korkeassa matkustajassamme. Oh, mutta kuitenkin on se näköisyys niin vähäistä, niin paljon halvempaa laatua. Mutta mistä tämän olette saanut tietää, isäni?

— Ma foi, sen tiedon sain noidalta.

— Noidalta? — kysyi Filip kummastellen.

— Niin, samalta, joka minulle ennusti sinunkin tulosi.

— Tuolta muukalaiseltako? — kysyi Andrée arasti.

— Tuolta muukalaiselta? Oliko se tuo herra, joka oli seurassanne minun tullessani ja vetäytyi hienotuntoisesti syrjään saapuessani?

— Juuri hän; mutta kerrohan loppuun, Filip, kerro.

— Ehkäpä olisi parempi valmistaa jo vastaanottoa? — huomautti Andrée.

Mutta parooni otti häntä kädestä ja esti hänet lähtemästä.

— Kuta enempi valmistamme, sitä naurettavampia olemme, — sanoi hän. — Jatka vaan, Filip, jatka!

— Sen teen, isä. Minä siis ratsastin takaisin Strassburgiin ja ilmoitin tiedustelun tulokset. Asiasta lähetettiin sana kuvernöörille, hän on nimeltään de Stainville, ja hän riensi kohta linnoitukseen. Kun kuvernööri tiedon saatuaan saapui valleille, pärisivät jo rummut korkean vieraan kunniaksi ja hänen saattueensa tuli näkyviin, ja me kiiruhdimme Kehlin portille. Minä seisoin kuvernöörin väen joukossa.

— Hra de Stainvillen? — kysyi parooni; — maltapas, minä olen aikoinani tuntenut erään Stainvillen…

— Ministeri de Choiseulin lanko!

— Aivan niin; jatka, jatka — kehoitti parooni.

— Madame la dauphine, joka on nuori, pitää luultavasti nuorista ympärillään, sillä hän kuunteli vain hajamielisesti kuvernöörin kohteliaisuuksia. Ja sitten loi hän silmänsä minuun, joka olin vetäytynyt kunnioittavasti syrjään, ja kysyi osoittaen minua:

"Eikö tämä herra ollut lähetetty minua vastaan?"

"Juuri hän, madame", vastasi de Stainville.

"Tulkaa tänne, pyydän, monsieur", sanoi dauphine.

— Minä lähestyin häntä.

"Mikä on nimenne?" kysyi madame la dauphine hurmaavalla äänellä.

— "Ritari Taverney de Maison-Rouge", vastasin minä sammaltaen.

"Merkitkää tämä nimi taulukkoihinne, ystäväni", sanoi madame la dauphine kääntyen erään vanhan rouvan puoleen, jonka kuulin sittemmin hänen ylimmäksi seuranaisekseen; hän oli nimittäin kreivitär von Langershausen. Ja tämä kirjoitti tosiaan nimeni muistikirjaansa.

— Sitten kääntyi madame la dauphine jälleen minun puoleeni:

"Ah, monsieur, millaiseen kuntoon tämä kauhea ilma on teidät saattanut! Minulla on tosiaan tunnonvaivoja, kun ajattelen, että te olette saanut sietää tuollaista minun tähteni."

— Kuinka madame la dauphine on kiltti! Ja kuinka hienosti sanottu! — huudahti Andrée pannen kätensä vastatusten.

— Ja minä painoin ne sanat pilkulleen mieleeni, — sanoi Filip, — ja dauphinen äänen, kasvojen ilmeen, kun hän ne lausui, kaikki, kaikki!

— Sangen kaunista, sangen hyvä alku! — murahti parooni, huulillaan omituinen hymy, josta voi arvata, että hänen sisällinen turhamaisuutensa oli herännyt, mutta myöskin, että hänellä oli huono käsitys yleensä kaikista naisista, yksinpä kuningattaristakin. — Hyvä, jatka, Filip!

— Mitä sinä vastasit? — kysyi Andrée.

— En vastannut mitään; minä kumarsin maahan saakka, ja madame la dauphine ajoi ohitse.

— Mitä? Sinä et vastannut mitään? — huudahti parooni.

— En saanut ääntä suustani, isä. Koko henkeni pakkasi sydämeeni, joka sykki kiivaasti.

— Peijakas vie, jos minulla sinun iässäsi ei ollut mitään sanomista, kun minut esiteltiin prinsessa Leczinskalle!

— Te olette sukkelaälyinen mies, isä, — vastasi Filip ja kumarsi.

Andrée puristi hänen kättään.

— Minä käytin hyväkseni hänen Korkeutensa poistumista, — jatkoi Filip, — ja palasin asuntooni, jossa muutin pukua, sillä minä olin tosiaan niin likomärkä ja loan tahraama, että hirvitti.

— Veikko-parkani! — virkkoi Andrée hiljaa.

— Sillävälin, — jatkoi Filip, — oli madame la dauphine saapunut raatihuoneelle, jossa hän otti vastaan väestön onnittelut. Kun onnittelut olivat loppuneet, tultiin hänelle ilmoittamaan, että ateria oli valmis, ja hän lähti ja asettui pöytään.

— Eräs ystäväni, rykmentin majuri, sama, joka oli lähettänyt minut hänen kuninkaallista Korkeuttaan vastaan, vakuutti minulle, että prinsessa oli monta kertaa pöydässä katsellut ympärilleen, etsien jotakuta upseerien parvesta, jotka olivat hänen aterioidessaan läsnä.

"Minä en näe", sanoi hänen Korkeutensa, tehtyään moisen tarkastuksen turhaan pari kolme kertaa, "minä en näe täällä sitä nuorta upseeria, joka oli tänä aamuna lähetetty minua vastaan. Eikö hänelle ole sanottu, että halusin häntä kiittää?"

— Majuri astui esille.

"Madame", vastasi hän, "herra luutnantti de Taverneyn oli pakko poiketa kotiinsa vaihtamaan pukua, tullakseen sitten soveliaammassa asussa teidän kuninkaallisen Korkeutenne luo."

— Tuokion päästä minä tulinkin sisään. En ehtinyt olla salissa vielä viitta minuuttia, kun madame la dauphine huomasi minut. Hän viittasi minua lähestymään, ja minä astuin hänen eteensä.

"Monsieur", sanoi hän minulle, "olisiko teistä jollakin tavalla vastenmielistä seurata minua Pariisiin?"

"Oh, madame", huudahdin minä, "päinvastoin se olisi minulle mitä suurin onni; mutta minä olen palveluksessa täällä Strassburgin varusväessä, ja…"

"Ja…?"

"Nimittäin, madame, että ainoastaan haluni on minun omaani."

"Kenen käskettävänä te olette?"

"Sotilaskuvernöörin."

"Hyvä, minä selvitän sen asian hänen kanssaan."

— Hän teki minulle merkin, että saisin poistua, ja minä vetäydyin takaisin.

— Iltasella hän lähestyi kuvernööriä.

"Monsieur", sanoi hän, "tahtoisin toteuttaa erään oikkuni".

"Ilmoittakaa se oikku, ja se on minulle käsky, madame."

"Nimitin väärin sitä oikuksi; se on lupaus, joka minun on täytettävä."

"Asia on minulle sitä pyhempi… Suvaitkaa se ilmoittaa, madame."

"No hyvä, olen luvannut itselleni ottaa palvelukseeni ensimäisen ranskalaisen, jonka kohtaisin Ranskan rajojen sisällä, olipa hän kuka tahansa, ja valmistaa hänelle ja hänen perheelleen onnen, jos yleensä ruhtinaallisten henkilöiden vallassa on tehdä ketään onnelliseksi."

"Ruhtinaalliset ovat Jumalan edustajia maan päällä. Ja kuka on se onnellinen, jonka teidän Korkeutenne ensimäiseksi kohtasi?"

"Ritari de Taverney-Maison-Rouge, nuori luutnantti, joka toi teille sanan tulostani."

"Me saamme kaikki syyn kadehtia herra de Taverneytä", vastasi kuvernööri: "mutta älkäämme häiritkö onnea, joka hänelle on sallittu. Virkamääräys pidättää häntä täällä, mutta me vapautamme hänet siitä; velvollisuus sitoo häntä tänne, mutta me peruutamme sen. Hän lähtee täältä Pariisiin yhtaikaa kuin teidän kuninkaallinen Korkeutenne."

— Ja samana päivänä, jolloin hänen Korkeutensa vaunut vierivät pois Strassburgista, sain käskyn nousta satulaan ja liittyä dauphinen saattueeseen. Siitä hetkestä asti en ole poistunut hänen vaunujensa vierestä.

— Ehee! — äännähti parooni hymyillen äskeiseen tapaansa. — Ehee, sepä olisi merkillistä! Mutta se ei ole mahdotonta.

— Mikä, isäni? — kysyi nuorukainen viattomasti.

— Oh, kyllä minä metkut tiedän, — vastasi parooni, — he he he!

— Mutta, rakas veli, — kysyi Andrée, — minä en ymmärrä vielä, miten madame la dauphine johtui lähtemään tänne Taverneyhin.

— Maltahan. Se tapahtui eilis-iltana. Noin yhdentoista aikaan tultiin Nancyyn ja ajettiin kaupungin läpi tulisoihtujen valossa. Dauphine huusi minut puheilleen.

"Monsieur de Taverney", sanoi hän, "jouduttakaa matkaa".

— Minä annoin merkin, että dauphine halusi ajaa kovemmin, "Tahdon lähteä varhain liikkeelle huomisaamuna", lisäsi dauphine.

"Teidän Korkeutenne tahtoo siis suorittaa pitkän päivämatkan?" kysyin.

"Ei, mutta minä aion pysähtyä matkan varrella."

— Jonkinlainen aavistus teki minut nämä sanat kuullessani sangen rauhattomaksi.

"Matkan varrella?" kysyin minä.

"Niin", vahvisti hänen kuninkaallinen Korkeutensa. "Ettekö arvaa, missä minä haluan poiketa?" kysyi hän hymyillen.

"En, madame."

"Haluan poiketa Taverneyssä."

"Oh, miksikä, hyvä Jumala?" huudahdin minä.

"Nähdäkseni teidän isänne ja siskonne."

"Minun isäni ja siskoni… kuinka teidän kuninkaallinen Korkeutenne tietää…?"

"Minä otin asiasta selvän", vastasi hän, "ja sain kuulla, että he asuvat ainoastaan parin sadan askeleen päässä valtatiestä, jota matkustamme. Te annatte määräyksen, että pysähdytään Taverneyssä."

— Minulla nousi hiki otsalle, ja kiiruhdin lausumaan hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen, vavisten kuten ymmärrätte:

"Madame, isäni talo ei ole kyllin arvokas vastaanottamaan niin loistavaa prinsessaa."

"Miksi ei?" kysyi hänen kuninkaallinen Korkeutensa.

"Me olemme köyhiä, madame."

"Sitä parempi", sanoi hän, "vastaanotto on silloin sitä sydämellisempi ja koruttomampi, olen varma siitä. Lieneehän tuolla Taverneyssä, vaikka se olkoonkin köyhä, kuppi maitoa ystävälle, joka tahtoo hetkeksi unohtaa, että hän on Itävallan arkkiherttuatar ja Ranskan dauphine."

"Oh, madame", vastasin minä vaan kumartaen. Muuta en voinut virkkaa, nöyryys kielsi minua sanomasta enempää.

— Toivoin, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa unohtaisi tämän aikeensa, tai että hänen päähänpistonsa haihtuisi matkalla tänä aamuna, raittiin tuulen henkäyksissä, mutta se oli turhaa. Pont-à-Moussonissa hevosten muuttopaikassa kysyi hänen Korkeutensa minulta, joko me olimme lähellä Taverneytä, ja minun täytyi vastata, ettemme olleet sieltä enää kuin puolentoista peninkulman päässä.

— Tyhmyri! — huudahti parooni.

— Jumala paratkoon; dauphine mahtoi aavistaa tukalan asemani, sillä hän sanoi minulle: "Älkää peljätkö mitään, minä en viivy kauan siellä. Mutta koska te uhkaatte minua vastaanotolla, joka tuottaa minulle kärsimyksiä, niin olemmehan vaan kuitit, sillä tuotinhan minäkin teille hankaluutta Strassburgiin saapuessani." Kuinka voin vastustaa noin viehättävää puhetta? Sanokaapas se, isä.

— Oi, sehän oli aivan mahdotonta, — virkkoi Andrée. — Ja hänen kuninkaallinen Korkeutensa tyytyy varmaan kukkiini ja kuppiin maitoa, jonka hänelle tuon, kuten hän on luvannut, sillä niin hyvältä hän tuntuu.

— Kyllä, — myönsi parooni; — mutta hän ei tyydy nojatuoleihini, jotka ruhjovat hänen luunsa, eikä seiniini, joita hänen on surkea katsella. Hiiteen tuollaiset päähänpistot! Kyllä Ranska kerran saa hyvän hallitsijattaren tuollaisesta naisesta, joka näin seuraa oikkujaan. Peijakas! Se on merkillisen hallitusajan auringonnousua.

— Oi, isä-kulta, kuinka te voitte puhua noin ruhtinattaresta, joka osoittaa meille tällaista kunnioitusta?

— Tai paremminkin vie kunniani, — huusi vanhus. — Kuka enää Taverneyn sukua muistaakaan? Ei kukaan. Suvun nimi lepää haudattuna Maison-Rougen raunioissa, ja minä toivoin, ettei se astuisi sieltä esiin muuta kuin jollakin toisella tavalla ja silloin kuin sen oikea hetki olisi tullut. Mutta minä toivoin turhaan, ja nyt herättää sen kuolleista lapsellinen oikku, vetää näkyviin himmentyneenä, tomuisena, köyhänä, surkeana. Nyt saavat sanomalehdet, jotka nuuskivat kaikkea naurettavaa, siitäkin aiheen skandaalin tekoon, jollaisilla ne elävät, ja kertovat saastaisissa uutisissaan ylhäisen prinsessan käynnin hökkeli Taverneyssä. Cordieu! Minä keksin nyt keinon!

Nämä viimeiset sanat lausui parooni sillä tavoin, että hänen lapsensa oikein säpsähtivät.

— Mitä te tarkoitatte, isä? — kysyi Filip.

— Minä tarkoitan, — mutisi parooni hampaittensa takaa, — että minä tiedän tempun, ja koska Medinan kreivi hennoi polttaa palatsinsa saadakseen erästä kuningatarta hyväillä, niin totta kai minä osaan polttaa kurjan hökkelin päästäkseni vastaanottamasta Ranskan dauphinea. Antaa prinsessan tulla vaan!

Veli ja sisar eivät tarkoin kuulleet muuta kuin viime sanat, mutta he katsahtivat rauhattomina toisiinsa.

— Antaa hänen tulla vaan, — hoki parooni de Taverney.

— Hän ei voikaan viipyä kauan enää, — sanoi Filip. — Minä ratsastin suoraan Pierrefitten metsän läpi joutuakseni edes muutamaa minuuttia ennen saattuetta, joten se ei voi olla etäällä.

— Siis ei ole aikaa hukata, — huudahti parooni.

Ja sukkelasti kuin kaksikymmen-vuotias poika poistui parooni salista, juoksi keittiöön, tempaisi liedestä palavan kekäleen ja ryntäsi rehuvajaan, joka oli täynnä kuivia olkia, apilasta ja rehupapua. Hän lähestyi jo kekäle kädessä heinäkasaa, kun Balsamo ilmestyi hänen taakseen ja tarttui häntä käsivarteen.

— Mitä te teette, monsieur? — sanoi hän riistäen kekäleen pois vanhuksen käsistä; — Itävallan arkkiherttuatar ei ole toki mikään Bourbonin konnetaabeli, jonka tulo saastuttaisi talon niin, että sen polttaa mieluummin kuin antaa hänen astua sisälle.

Vanhus seisahtui paikalleen kalpeana ja vavisten, eikä hymyillyt niinkuin tavallisesti. Hänen oli täytynyt ponnistaa kaikki voimansa tehdäkseen äskeisen päätöksensä, kunniansa puolesta, ainakin sillä tavoin kuin hän sen käsitti, päätöksen, joka olisi muuttanut vielä siedettävän köyhyyden suorastaan kurjuudeksi.

— Kiiruhtakaa, monsieur, — virkkoi Balsamo, — te ette ennätä muuta kuin riisua tuon aamunuttunne ja pukeutua soveliaammin. Siihen aikaan kuin minä Filipsburgin piirityksen päivinä tunsin parooni de Taverneyn, oli hänen rinnassaan Ludvig Pyhän suur-risti. Ja minä en tiedä takkia, joka ei olisi komea ja hieno, kun sitä se kunniamerkki kaunistaa.

— Mutta, monsieur — sanoi de Taverney, — nyt saa dauphine nähdä seikan, jota minä en tahtonut näyttää edes teillekään, sen, että minä olen onneton.

— Olkaa huoletta, parooni; hän saa muuta ajattelemista, niin ettei hän huomaa, onko teidän talonne uusi vai vanha, köyhä vai rikas. Olkaa ystävällinen vieraille, monsieur, se on ylimysvelvollisuutenne. Mitä hänen kuninkaallisen Korkeutensa viholliset ajattelisivatkaan, ja niitä hänellä on paljon, jos hänen ystävänsä polttavat linnansa päästäkseen ottamasta häntä kattonsa alle? Älkäämme jo etukäteen hankkiko itsellemme tulevia vihoja, monsieur; kullakin päivällä on oma surunsa.

Hra de Taverney totteli alistuvaisena, jollaisena olemme jo ennen hänet nähneet, ja meni taas lastensa luokse, jotka häntä kaikkialta haeskelivat.

Balsamo jälleen lähti hiljaa omille teilleen, ikäänkuin viimeistelemään jotain alettua tehtävää.

14.

Marie-Antoinette-Josephe, Itävallan arkkiherttuatar.

Ei tosiaan ollut aikaa hukata, niinkuin Balsamo oli äsken sanonut. Kovaa ajoneuvojen, hevosten ja ihmisäänten hälinää kuului jo oikotieltä, joka toi suuremmalta parooni de Taverneyn linnaan ja oli tavallisesti hyvin hiljainen.

Sitten näkyivät kolmet vaunut, joista yhdet olivat koristetut kultauksilla ja jumalaistaruja esittävillä kohokuvilla eivätkä komeudestaan huolimatta muuten olleet vähemmän tomun ja lian säästämät kuin toisetkaan. Nuo kolmet vaunut pysähtyivät portin luona, jota Gilbert piti auki, silmät suurina ja aivan kuin kuumeesta vavisten, mikä seikka osoitti, että mielensä oli syvästi järkkynyt, kun hän näki tällaisen lauman suuruuksia.

Kaksikymmentä aatelisherraa, kaikki nuoria ja komeita, riensi nyt asettumaan riviin parhaitten vaunujen viereen. Ja niistä laskeutui sitten maahan noin viisi-, kuusitoista-vuotias tyttö, nojautuen erään mustiin puetun miehen käsivarteen, herran, jolla oli liiviensä päällä Pyhän Hengen ritariston nauha. Tuon nuoren tytön hiukset oli järjestetty ilman jauhetta, mutta varsin yksinkertaisesti, mikä ei kuitenkaan estänyt hänen tukkalaitettaan kohoamasta jalan verran otsaa korkeammalle.

Marie-Antoinette, sillä hän tuo nuori tyttö oli, saapui Ranskaan kauneuden maineen ympäröimänä, ja sitä eivät prinsessat, joiden kohtalo on ollut nousta kuninkaittemme viereen valtaistuimelle, ole aina tuoneet myötäjäisinään.

Oli vaikea saada varmaa käsitystä, millaiset hänen silmänsä oikein olivat, sillä olematta juuri kauniit, saivat ne omistajansa tahtoa noudattaen ilmeensä aina tilaisuuden mukaan, ja varsinkin lempeyden tai halveksumisen ilmeen, jotka ovat toisilleen niin vastakkaiset. Hänen nenänsä oli siromuotoinen, hänen ylähuulensa oli kaunis. Mutta alahuuli, tuo seitsemäntoista Caesarin ylimyksellinen perintö, oli liian paksu ja liiaksi eteenpäin puskeva ja joskus riippuvakin[33] eikä näyttänyt oikein sointuvan hänen sieviin kasvoihinsa, paitsi silloin, kun ne tahtoivat ilmaista vihaa tai suuttumusta. Hänen ihonsa oli ihailtava; näki melkein veren virtaavan hänen hienon hipiänsä kudoksissa. Povi, kaula ja olkapäät olivat valio-kauniit ja kädet olivat suorastaan kuninkaalliset.

Hänellä oli kaksi täysin erilaista käyntitapaa: toinen, jota hän käytti juhlallisissa tilaisuuksissa, oli lujaa, ylhäistä ja hiukan kiiruhtavaa; ja toinen, jolloin hän antoi itsensä kulkea, miten halutti, oli pehmeää, keinuvaa ja niin sanoaksemme hyväilevää.

Kukaan nainen ei ole kumartanut sirommin kuin hän; ei koskaan kuningatar ole tervehtinyt niin taiteen sääntöjen mukaan kuin hän. Kumartaen päätään yhden ainoan kerran kymmenkunnalle hengelle, antoi hän tällä yhdellä ainoalla nyökäyksellä kullekin heistä arvon, jonka he kukin erikseen ansaitsivat.

Tänä päivänä oli Marie-Antoinettella hänen naisellinen katseensa ja naisellinen hymynsä, jopa lisäksi onnellisen naisen katse ja hymy. Hän oli päättänyt koko päivän unohtaa olevansa dauphine, jos suinkin mahdollista. Mitä suurin rauha loisti hänen kasvoillaan, mitä viehkein hyväntahtoisuus hohti hänen silmistään. Hänen pukunaan oli valkea silkkihame ja hänen paljaitten käsivarsiensa peittona pieni, tiheä pitsivaippa.

Tuskin oli hän laskenut jalkaansa vaunuista maahan, kun hän kääntyi takaisin niihin päin ja auttoi niistä alas erään hovinaisensa, jota jo melkoinen ikä rasitti. Sitten kieltäytyi hän liittymästä tuon mustiin puetun ja sinisellä ritarinauhalla koristetun herran käsivarteen ja läksi kulkemaan vapaana ja erillään, hengittäen syvästi raitista maaseudun ilmaa ja katsellen ympärilleen tähystellen, ikäänkuin aikoen nauttia viimeiseen rahtuun saakka harvinaisesta vapaudesta, jonka hän oli itselleen nyt sallinut.

— Oi, miten kaunis paikka, miten kauniita puita, miten kaunis pieni talo! — sanoi hän. — Kuinka onnellista täällä mahtaakaan olla, täällä puhtaassa ilmassa ja siimestäväin puitten kätkössä!

Tällä hetkellä saapui Filip de Taverney paikalle, ja häntä seurasi Andrée, puettuna punasinertävään silkkipukuun ja pitkät hiukset palmikoilla; hän tuli isänsä käsipuolessa, jolla oli yllään tumman sininen samettipuku, jäännös entisiltä loistoajoilta. On itsestään selvää, ettei vanha parooni ollut unohtanut Ludvig Pyhän suur-ristiä, jota Balsamo oli hänelle suositellut.

Dauphine pysähtyi heti, kun näki näiden hänelle uusien henkilöiden tulevan luokseen.

Nuoren prinsessan ympärille ryhmittyi silloin hänen hovijoukkonsa: upseereita, pitäen hevosiaan suitsista, hoviherroja hattu kädessä ja nojaillen toistensa käsipuoleen ja supatellen hiljaa keskenään.

Filip de Taverney lähestyi dauphinea; hän oli liikutuksesta kalpea, mutta hänen ryhtinsä oli ylimyksen, vaikka hän samalla olikin surunvoittoinen.

— Madame, — sanoi hän, — jos teidän kuninkaallinen Korkeutenne suvaitsee, saan kunnian teille esitellä isäni, parooni de Taverney-Maison-Rougen, ja sisareni, neiti Claire-Andrée de Taverneyn.

Parooni kumarsi syvään ja kokeneen lailla, joka tietää tervehtiä kuningattaria. Andréessa ilmeni koko hänen viehättävä nöyryytensä ja koko hänen vilpittömän kunnioituksensa imarteleva kohteliaisuus.

Marie-Antoinette katseli sisaruksia, ja kun hänen mieleensä johtui, mitä Filip oli maininnut isänsä köyhyydestä, niin hän arvasi hyvin, kuinka he nyt mahtoivat kärsiä.

— Madame, — sanoi parooni syvästi arvokkaalla äänellä, — teidän kuninkaallinen Korkeutenne tuo liian suuren kunnian Taverneyn linnalle; näin vähäpätöinen maja ei ansaitse kattonsa alle niin paljon ylhäisyyttä ja kauneutta.

— Minä tiedän, että olen tullut vanhan ranskalaisen soturin luo, — vastasi dauphine, — ja äitini, keisarinna Maria Teresia, joka on käynyt paljon sotia, on kertonut minulle, että teidän maassanne ovat kunniasta rikkaimmat miehet melkein aina köyhiä rahan puolesta.

Ja kuvaamattoman sirosti ojensi hän kätensä Andréelle, joka polvistui maahan ja suuteli sitä.

Mutta vanha parooni ajatteli vain yhtä seikkaa: hän suorastaan kauhistui tuota suurta vieraslaumaa, joka oli nyt täyttävä hänen talonsa saamatta edes istuimia tarpeeksi.

Dauphine pelasti hänet siitä huolesta yhtäkkiä.

— Messieurs, — sanoi hän kääntyen herrain puoleen, jotka olivat hänen seurajoukkonaan, — teidän ei tarvitse kärsiä päähänpistojeni tuottamaa rasitusta, mutta ette saa myöskään nauttia dauphinen etuoikeuksia. Pyydän siis teitä odottamaan minua täällä; puolen tunnin kuluttua tulen takaisin. Tulkaa te kanssani, hyvä Langershausen, — sanoi hän sitten saksaksi sille seuranaisistaan, jota hän oli äsken auttanut laskeumaan vaunuista. — Seuratkaa meitä, monsieur, — virkkoi hän myöskin mustiinpuetulle herralle.

Tämä mies, joka näytti sangen yksinkertaisessa asussaankin aistikkaalta ja hienolta, oli tuskin kolmekymmen-vuotias, kasvoiltaan kaunis ja sieväkäytöksinen. Hän siirtyi nyt syrjään, antaen prinsessan mennä edeltä.

Marie-Antoinette otti rinnalleen Andréen ja viittasi Filipille, että tämä tulisi sisarensa viereen.

Vanha parooni jälleen kulki tuon varmaankin hyvin ylhäisen herran vieressä, jolle dauphine oli suonut kunnian tulla kanssaan.

— Te olette siis Taverney-Maison-Rouge-sukua? — kysyi mainittu herrasmies paroonilta, järjestellen huolettomasti kuin ylimyksen tapaan sopii hienoa, Englannin pitseistä valmistettua kaularöyhelöään.

— Onko minun omaksuttava vastaukseeni monsieur vai monseigneur? — kysyi parooni, ei pienimmässäkään määrin vähemmän pisteliäästi kuin mustapukuinen herrasmies.

— Sanokaa yksinkertaisesti herttua, — vastasi herra, — tai teidän Ylhäisyytenne, jos niin haluatte.

— No niin, teidän Ylhäisyytenne, minä olen Taverney-Maison-Rouge-sukua, aivan puhdasta, — vastasi parooni.

Kuten näemme, ei hän nytkään täysin luopunut alinomaa kujeilevasta äänilajistaan.

Hänen Ylhäisyydellään oli suurten herrain hienostunut vaisto, ja hän näki kohta-joutuneensa tekemisiin paremman kuin tavallisen maalais-aatelisen kanssa.

— Tämä talo on teidän kesäasuntonne? — jatkoi hän.

— Sekä kesä- että talvi-asuntoni, — vastasi Taverneyn parooni, joka jo toivoi pääsevänsä noista epämiellyttävistä kyselyistä, mutta kaunisti kuitenkin jokaista vastausta syvällä kumarruksella.

Filip puolestaan kääntyi vähän väliä ja vilkaisi huolestuneena isäänsä. Talo näytti tosiaankin lähestyvän uhaten ja pilkallisena ja aikoen paljastaa vieraille säälimättömästi koko köyhyytensä.

Nyt nosti parooni jo alistuvaisin ilmein kätensä oveaan kohti, joka oli peräti tottumaton näkemään vieraita tulevan taloon. Mutta silloin kääntyi dauphine yhtäkkiä hänen puoleensa ja sanoi:

— Anteeksi, monsieur, etten minä tule sisään; mutta tämä varjoisa puutarha miellyttää minua niin, että viettäisin täällä vaikka koko ikäni. Minä olen hiukan kyllästynyt huoneissa oloon, sillä minua on otettu vastaan huoneissa kokonaista kaksi viikkoa, minua, joka en rakasta mitään niinkuin luontoa, puitten siimestä ja kukkien tuoksua.

Sitten kääntyi hän Andréen puoleen:

— Mademoiselle, olettehan hyvä ja tuotte minulle tänne näitten kauniiden puitten alle kupin maitoa, eikö niin?

— Teidän Korkeutenne, — sanoi parooni kalveten, — kuinka uskaltaa tarjota teille niin huonoa aamuateriaa?

— Siitä minä juuri erikoisesti pidän, maidosta ja tuoreista kananmunista. Kananmunat ja annos maitoa olivat minun herkkuruokiani Schönbrunnissa.

Silloin ilmestyi äkkiä la Brie, yllään komea livrea ja ylpeydestä paisuen, ruokaliina käsivarrella, erään jasmiineista laaditun lehtimajan ovelle, jonka varjoon dauphine näytti jo hetken kaipaavasti katselleen.

— Hänen kuninkaallisen Korkeutensa pöytä on katettu, — ilmoitti vanha palvelija samalla tyynesti ja kunnioittavasti, joiden tunteiden sekoitusta on mahdoton kuvata.

— Oh, mutta olenko joutunut aivan taikurin taloon? — huudahti prinsessa nauraen.

Ja hän paremminkin juoksi kuin asteli tuoksuvaa lehtimajaa kohti.

Parooni oli niin rauhaton, että unohti jäykät seuratavat ja lähti mustiinpuetun herran luota kiiruhtamaan dauphinen perästä.

Filip ja Andrée katsahtivat toisiinsa, ja heidän katseistaan puhui sekä kummastus että pelko; pelko kuitenkin selvästi voimakkaampana.

Vihreän lehväholvin alle saavuttuaan dauphine huudahti hämmästyksestä.

Vanha parooni, joka tuli sisään hänen perästään, huoahti sensijaan tyytyväisyydestä.

Andréen kädet hervahtivat alas ja hänen kasvoillaan heijastui ajatus: "Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsee?"

Nuori dauphine huomasi syrjäsilmällä seuralaistensa kaikki vaihtelevat kasvonilmeet, ja ellei jo hänen sydämensä olisi selittänyt hänelle näitten ilmeiden syytä, olisi hän sen piankin terävällä älyllään käsittänyt.

Kukkivain köynnösten, jasmiinien ja kuusamain alla, joiden kiemuraiset rungot levittivät ympärille seiniksi satoja tuuheita oksia, seisoi valmiiksi katettuna soikea pöytä, joka oikein huikaisi komeuttaan, sillä sitä peitti lumivalkea, damastinen liina ja liinan päälle asetetut pöytäastiat olivat käsintaottua ja kullattua hopeaa.

Pöytä oli katettu kymmentä henkeä varten.

Dauphinen katsetta veti ensin puoleensa harvinaisen hieno, mutta ruokalajeiltaan epätavallinen ateria.

Siinä oli ulkomaalaisia hedelmiä, sokeroituna hillona, kaikkien mahdollisten maitten makeisia, Alepossa tehtyjä bisquit-leivoksia, Maltan appelsiineja, tavattoman suuria sitruunoita ja sedraattipuun hedelmiä, kaikki laajoissa maljoissa. Sitäpaitsi säkenöivät siinä kaikkein kalleimmat viinit, syntyperältään mitä jaloimmat, kaikissa rubiinin ja topaasin värivivahduksissa, neljässä persialaiseen kuosiin hiotussa ja kaiverruksin koristetussa kristallikarahvissa.

Maito, jota dauphine oli pyytänyt, oli kullatussa hopeakannussa.

Dauphine katsahti ympärilleen ja näki, että hänen isäntäväkensä kasvot olivat kalpeat ja kauhistuneet.

Prinsessaa seuranneet kaksi hovihenkilöä ihailivat pöytää ja nauttivat sen näöstä, ymmärtämättä mitään, mutta koettamattakaan ymmärtää.

— Te siis odotitte minua, monsieur? — kysyi dauphine paroonilta.

— Minäkö, madame? — änkytti parooni.

— Varmaan. Kymmenessä minuutissa ei saada tällaista aikaan, ja minä olen ollut talossanne tuskin kymmentä minuuttia.

Ja sen sanottuaan dauphine katsahti la Briehen kuin lisätäkseen:

"Varsinkin, kun on vaan yksi palvelija."

— Madame, — vastasi parooni, — minä odotin teitä tosiaan, teidän kuninkaallista Korkeuttanne, tai paremminkin, minulle ilmoitettiin tulostanne.

Dauphine kääntyi Filipin puoleen.

— Monsieur, — sanoi hän, — kirjoititteko te sitten tänne?

— En, madame.

— Kukaan ei tiennyt, että minä poikkeaisin tänne, monsieur, en melkeinpä itsekään, voisin sanoa, sillä minä salasin haluni, etten tuottaisi täällä teille hankaluuksia, joita nyt sittenkin olen tuottanut. Enkä minä ole puhunut asiasta kenellekään muulle kuin teidän pojallenne viime yönä, ja hän oli vielä tunti sitten matkalla seurassani, joten hän ei ole voinut joutua tänne kuin muutamaa minuuttia ennen minua.

— Niin, madame, tuskin neljännestunti sitten.

— Siispä on jokin haltiatar nostanut pöydän taikasauvallaan maasta; ehkäpä neidin kummihaltiatar, — lisäsi dauphine hymyillen ja Andréehen katsoen.

— Madame, — vastasi parooni tarjoten prinsessalle tuolia, — mikään haltiatar ei ilmoittanut minulle tästä suuresta onnesta, vaan…

— Vaan? — toisti prinsessa, kun näki paroonin epäröivän puhua enempää.

— Vaan, toden totta, noita.

— Noita? Millä tavoin?

— Sitä en ymmärrä, sillä minä en sekaannu taikuuteen. Hänelle minä vaan olen kiitollisuuden velassa siitä, että voin ottaa jotakuinkin säädyllisesti vastaan teidän kuninkaallisen Korkeutenne, — vastasi parooni.

— Niin ollen me emme siis uskallakaan koskea mihinkään näistä herkuista, — huomautti dauphine, — kun aamiainen edessämme on noituuden tuotetta.

Ja kääntyen mustapukuisen herran puoleen lisäsi hän:

— Ja hänen Ylhäisyytensä piti liikaa kiirettä ryhtyessään leikkaamaan tuota strassburgilaista piirakkaa, josta tosiaan emme nyt maista palaakaan. Ja te, rakas ystävättäreni, — sanoi hän vanhalle seuranaiselleen, — peljätkää tuota Kypron viiniä ja seuratkaa vaan minun esimerkkiäni.

Ja niin sanoen dauphine kaatoi kultaiseen maljaan vettä pyöreästä karahvista, joka oli kuin pallo ja jossa oli ohut kaula.

— Voi, todellakin, — virkkoi Andrée peljästyneenä, — hänen Korkeutensa saattaa olla oikeassa.

Filip vapisi ja oli aivan ymmällä. Ja kun hän ei tiennyt mistään, mitä eilis-iltana oli tapahtunut, katseli hän nyt vuoroin isäänsä ja sisartaan, koettaen saada heidän silmistään selvää asiasta, jonka he nyt yksin aavistivat.

— Se olisi uskonnonvastaista, — jatkoi dauphine, — ja herra kardinaali tekisi synnin, jos söisi sellaista.

— Madame, — sanoi hengenmies, — me olemme liian maallismielisiä, me kirkon ruhtinaat, uskoaksemme taivaan vihan kohdistuvan sellaiseenkin kuin ruokatavarat ovat, ja ennen kaikkea liian inhimillisiä, polttaaksemme roviolla niin kunnon noitaa, joka ravitsee meitä moisella hyvällä.

— Älkää laskeko leikkiä, monseigneur, — sanoi parooni. — Minä vannon teidän Ylhäisyydellenne, että tämän kaiken on tehnyt noita, oikea noita, joka ennusti minulle tuskin tunti sitten, että teidän Korkeutenne ja poikani tulisitte tänne.

— Ainoastaan tunti sittenkö? — kysyi dauphine.

— Niin, enintään.

— Ja tunnissa te olette ennättänyt järjestää tällaisen aterian, laskea veron alaisiksi kaikki neljä maanosaa, kootaksenne pöydälle moiset hedelmät, ehtinyt tuottaa viinit Tokajista, Konstanzista, Kyprosta ja Malagasta? Siinä tapauksessa te olette vielä suurempi noita kuin noitanne.

— Ei, madame, se on hänen työtään, yhä vaan hänen!

— Kuinka, yhä hänen?

— Niin, hän on nostattanut maasta tämän katetun pöydän kaikkine hyvyyksineen.

— Puhutteko te totta? — kysyi prinsessa.

— Kautta aateliskunniani, — vastasi parooni.

— Mitä kummaa, — huudahti kardinaali aivan totisella äänellä ja hylkäsi lautasensa; — minä luulin, että te laskitte leikkiä.

— En, teidän Ylhäisyytenne.

— Teillä on siis täällä oikea taikuri?

— Oikea taikuri. Ja minä en kummastelisi, vaikka tuo kulta noissa pöytäkaluissa olisi hänen tekemäänsä.

— Ettäkö hän siis tuntisi viisaiden kiven? — huudahti kardinaali silmät ahneesti kiiltäen.

— Oh, sekös menee herra kardinaaliin, — virkkoi prinsessa, — häneen, joka on etsinyt sitä kaiken ikänsä, vielä löytämättä!

— Minä tunnustan teidän Korkeudellenne, — vastasi maallismielinen kirkkoruhtinas, — ettei minusta ole mikään jännittävämpää kuin yliluonnolliset asiat, mikään ihmeellisempää kuin mahdottomat teot.

— Ah, taisinpa koskea kipeään kohtaan! — sanoi dauphine.

— Jokaisella suurmiehellä on omat salaisuutensa, varsinkin jos hän on diplomaatti. Minäkin, herra kardinaali, sen ilmoitan teille, olen melkoisen etevä taikuri ja minä arvaan joskus asioita, jotka ovat, jolleivät juuri mahdottomia tai yliluonnollisia, niin ainakin… uskomattomia.

Tässä vastauksessa piili varmaankin joku salaisuus, jonka yksin kardinaali ymmärsi, sillä hän näytti nolostuvan. Ja tunnustettavaa on, että dauphinen lempeät silmät väläyttivät hänen kardinaalille puhuessaan salaman, josta voi arvata myrskyn raivoavan hänen sisässään.

Mutta se salama välkähti ainoastaan, ukkonen ei siitä seurannut. Dauphine malttoi mielensä ja jatkoi:

— Mutta kuulkaa, hra de Taverney, näyttäkää se noitanne minulle, että juhlat tulisivat täydellisiksi. Missä hän on? Minkälaisessa rasiassa sitä säilytätte?

— Madame, — vastasi parooni, — hän se paremmin voi pistää minut linnoineni päivineni johonkin rasiaan.

— Te kiihoitatte uteliaisuuttani, — sanoi Marie-Antoinette; — minä haluan hänet ehdottomasti nähdä.

Ja nämä sanat lausuttiin sellaisella tavalla, että ne eivät sallineet pienintäkään vastustusta, niin suuri hienous kuin aina olikin Marie-Antoinetten käskyissä. Parooni, joka seisoi poikansa ja tyttärensä kanssa pöydän luona valmiina palvelemaan dauphinea, ymmärsikin asian. Hän antoi merkin la Brielle; vanha palvelija, joka oli unohtanut koko tehtävän ja katseli vaan korkeita vieraita niinkuin olisi tällä katselulla saanut korvatuksi kaksikymmentä vuotta maksamatta olleen palkkansa, nosti päätänsä.

Parooni de Taverney sanoi hänelle:

— Menkää ilmoittamaan herra parooni Josef Balsamolle, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa haluaa häntä nähdä.

La Brie meni.

— Josef Balsamolle? — toisti dauphine; — miten omituinen nimi!

— Josef Balsamo, — toisti myöskin kardinaali; — olen jossakin kuullut tuon nimen, muistaakseni.

Meni viisi minuuttia, jolloin kukaan ei keskeyttänyt hiljaisuutta.

Äkkiä Andrée hätkähti: hän kuuli, ennenkuin kenenkään muiden korvat voivat mitään eroittaa, askeleet, jotka lähenivät lehviköstä.

Oksat hajaantuivat kahtaalle, ja Josef Balsamo ilmestyi lehtimajaan Marie-Antoinetten eteen.

15.

Taikatemppu.

Balsamo kumarsi nöyrästi, mutta melkein heti loi hän älykkään ja ilmehikkään päänsä nostaessaan dauphineen terävästi, joskin kunnioittavasti kirkkaan katseensa. Ja sitten odotti hän ääneti, mitä Marie-Antoinette hänelle puhuisi.

— Jos te olette se henkilö, monsieur, josta hra de Taverney on tässä meille kertonut, — alkoi prinsessa, — niin käykää lähemmäksi, että saamme nähdä, millainen noita on.

Balsamo tuli askeleen lähemmäksi ja kumarsi uuden kerran.

— Te harjoitatte ennustusta? — kysyi dauphine nauttien lyhyin siemauksin maitoa, ja katsellen Balsamoa ehkä hieman uteliaampana kuin hän olisi tahtonut myöntää tämän moista huomiota ansaitsevan.

— Minä en harjoita ennustusta, madame, vaan joskus ennustan, — vastasi Balsamo.

— Meidät on kasvatettu valistuneeseen uskoon, — virkkoi dauphine, — ja ainoat selittämättömät seikat, joita me voimme uskoa, ovat katodisen oppimme salaisuudet.

— Ne ovat todellakin kunnioitettavia, — lausui Balsamo vakavasti ja hartaasti. — Mutta tuossa on herra kardinaali de Rohan, joka saattaa sanoa, vaikka onkin kirkkoruhtinas, teidän Korkeudellenne, etteivät ne ole ainoita salaisia asioita, jotka ansaitsevat kunnioitusta.

Kardinaali säpsähti; hän ei ollut sanonut nimeään kenellekään täällä, kukaan ei ollut sitä täällä lausunut, ja kuitenkin muukalainen sen tiesi.

Marie-Antoinette ei näyttänyt kiinnittävän huomiotansa tähän seikkaan.

— Myönnätte ainakin, monsieur, että ne salaisuudet ovat ainoat, joita vastaan ei voi väittää.

— Madame, — vastasi Balsamo yhtä kunnioittavasti, mutta yhtä varmasti kuin ennenkin, — uskon rinnalla on myöskin varmuus.

— Te puhutte hiukan hämärästi, herra taikuri; minä olen jo mieleltäni hyvä ranskalainen, mutta en vielä älyltäni, joten en ymmärrä täysin vielä kaikkia kielen hienouksia. Tosin minulle on sanottu, että hra de Blèvre opettaa minulle kaiken senkin. Mutta sitä odottaessani minun täytyy pyytää, että olisitte hiukan vähemmän arvoituksellinen, jos toivotte minun teitä ymmärtävän.

— Ja minä, — virkkoi Balsamo pudistaen surumielisesti hymyillen päätänsä, — pyytäisin teidän Korkeudeltanne saada pysyä huomaamattomana. Pahoittelisin suuresti, jos minun täytyisi noin ylhäiselle prinsessalle paljastaa tulevaisuus, joka ei ehkä olisi hänen toiveittensa mukainen.

— Oh, tuo on jo vakavaa, — vastasi Marie-Antoinette, — ja te tahdotte kiihoittaa uteliaisuuttani ja toivotte, että minä vaatisin teitä ennustamaan kohtaloani.

— Päinvastoin, Jumala varjelkoon, ettei minun olisi pakko sitä tehdä, madame, — sanoi Balsamo kylmästi.

— Niin, eikö totta? — naurahti dauphine; — sillä se saattaisi teidät pahaan pulaan.

Mutta dauphinen nauru raukesi ainoankaan yhtymättä siihen. Kaikki he tunsivat tuon omituisen miehen kummallisen vaikutuksen, miehen, joka oli tällä hetkellä heidän yleisen huomionsa keskustana.

— Niin, tunnustakaa se suoraan vaan, — jatkoi dauphine. Balsamo kumarsi vastaamatta.

— Mutta, kuitenkin kaikitenkin, tehän olette ennustanut tuloni hra de Taverneylle? — jatkoi Marie-Antoinette jo hiukan kärsimättömästi.

— Kyllä, madame, minä juuri.

— Millä tavalla, hra parooni? — kysyi kääntyen dauphine, jolle tuli jo halu kuulla jonkun muunkin henkilön äänen yhtyvän tähän omituiseen kaksinpuheluun, johon hän alkoi jo katua ryhtyneensä, mutta jota hän ei kuitenkaan tahtonut heittää silleen.

— Oh, madame, — vastasi parooni de Taverney, — mitä yksinkertaisimmalla tavalla, katselemalla vesilasiin.

— Onko se totta? — kysyi dauphine nyt kääntyen taas Balsamon puoleen.

— On, madame, — vastasi muukalainen.

— Sellainenko teidän taikakirjanne on? No, se on ainakin viatonta laatua. Jospa vaan sanannekin olisivat yhtä selkeitä.

Kardinaali hymyili.

Parooni de Taverney lähestyi heitä:

— Madame la dauphinen ei tarvitse enää mitään oppia hra de Bièvreltä, — sanoi hän kohteliaasti.

— Oi, hyvä vierasisäntäni, — vastasi dauphine hänelle iloisesti, — älkää imarrelko minua ollenkaan tai imarrelkaa paremmin! Sanoin vaan jotain aivan keskinkertaista. Aletaanpas puhua jälleen tämän herran kanssa.

Ja Marie-Antoinette kääntyi Balsamon puoleen, jota kohtaan häntä näkyi vetävän vastustamaton voima, niinkuin usein ihmistä vetää sellaiseen paikkaan, jossa häntä odottaa onnettomuus.

— Jos olette ennustanut paroonille vesilasista, niin ettekö voisi ennustaa minulle karahvista?

— Aivan hyvin, madame, — vastasi Balsamo.

— Miksi te sitten äsken kieltäydyitte sitä tekemästä?

— Siksi, että tulevaisuus on epävarma, madame, ja jos huomaisin siinä jonkin varjon…

Balsamo keskeytti.

— Niin? — kysyi dauphine.

— Niin ehkä tekisin mielipahakseni, kuten minulla jo on ollut kunnia sanoa, teidän kuninkaallisen Korkeutenne surulliseksi.

— Tunnetteko minut jo? Missä te olette nähnyt minut ensi kerran?

— Minulla on ollut kunnia nähdä teidän Korkeutenne lapsena, isänmaassanne, ylhäisen äitinne luona.

— Te olette nähnyt äitini?

— Kaikkein nöyrimmästi, kyllä; hän on mahtava ja jalo ruhtinatar.

— Keisarinna, arvoisa herra.

— Tarkoitan ruhtinatar sydämeltään ja järjeltään. Ja kumminkin…

— Varovasti, monsieur, minun äidistäni puhuessanne! — virkkoi dauphine ivallisena.

— Jaloimmillakin sydämillä on heikkoutensa, madame, varsinkin kun ne luulevat, että kysymyksessä on heidän lastensa onni.

— Historia ei toivoakseni ole toteava ainoaakaan heikkoutta Maria Teresiassa, — vastasi Marie-Antoinette.

— Siksi, että historia ei tiedä sellaista, jota eivät tiedä muut kuin keisarinna Maria Teresia, teidän kuninkaallinen Korkeutenne ja minä.

— Että meillä kolmella siis on yhteinen salaisuus, monsieur? virkkoi dauphine ivallisesti hymyillen.

— Niin, meillä kolmella, madame, — vastasi Balsamo rauhallisesti.

— Katsotaanpa tuota salaisuutta, monsieur!

— Jos minä sen tässä ilmoitan, niin ei se enää ole salaisuus.

— Ei väliä, antakaa kuulua vain.

— Teidän Korkeutenne haluaa sitä?

— Minä tahdon sitä. Balsamo kumarsi.

— Schönbrunnin palatsissa, — sanoi hän, — on sivuhuone nimeltä saksilainen kabinetti, syystä että siellä säilytetään erinomaisen arvokasta kokoelmaa posliinimaljakoita[34].

— Hyvä, — sanoi dauphine, — entä sitten?

— Se kabinetti kuuluu hänen majesteettinsa keisarinna Maria Teresian yksityishuoneustoon.

— Niin.

— Siinä kammiossaan hän tavallisesti laatii omia asioitaan koskevat kirjeensä.

— Kyllä.

— Kauniin Boule-kirjoituspöydän[35] ääressä, jonka kuningas Ludvig XV lahjoitti keisari Frans I:lle.

— Kaikki tähän saakka puhumanne on totta, monsieur. Mutta jokainen saisi huoletta kuulla tuon, mitä puhuitte.

— Teidän Korkeutenne suvaitkoon hiukan odottaa. Eräänä päivänä, aamulla kello seitsemän aikaan, kun keisarinna ei ollut vielä noussut vuoteesta, astui teidän kuninkaallinen Korkeutenne tuohon sivuhuoneeseen, omasta erikoisesta ovesta, sillä hänen majesteettinsa keisarinnan tyttäristä oli teidän Korkeutenne hänen lempilapsensa.

— Entä sitten, monsieur?

— Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo, Teidän Korkeutenne muistanee sen, siitä on juuri viisi vuotta.

— Jatkakaa!

— Teidän Korkeutenne meni kirjoituspöydän luo; pöydällä oli kirje, vielä aivan auki, sillä keisarinna oli sen kirjoittanut myöhään edellisenä iltana.

— Entä sitten?

— Sitten teidän Korkeutenne luki kirjeen. Dauphine punastui hiukan.

— Ja sen luettuanne teidän Korkeutenne mahtoi varmaankin olla johonkin kohtaan siinä tyytymätön, sillä te otitte kynän ja omalla kädellänne…

Dauphine näytti odottavan suuressa jännityksessä.

Balsamo jatkoi:

— Pyyhitte pois kolme sanaa.

— Ja ne kolme sanaa, mitkä ne olivat? — huudahti dauphine uteliaana.

— Ne olivat kirjeen ensimäiset.

— En kysy, missä kohdassa ne olivat, vaan mitä ne merkitsivät.

— Liian suurta suopeutta varmaankin henkilöä kohtaan, jolle kirje oli osoitettu. Siinä tuo heikkous, josta minä sanoin voitavan korkeata äitiänne ainakin jossakin kohdin moittia.

— Te siis muistatte nuo kolme sanaa?

— Kyllä.

— Te voisitte ne minulle toistaa?

— Aivan hyvin.

— Sanokaa ne.

— Ääneenkö?

— Niin.

— Ma chère amie.[36]

Marie-Antoinette puraisi kalveten huultaan.

— Tahtooko teidän kuninkaallinen Korkeutenne, että sanon myöskin, kenelle tuo kirje oli osoitettu?

— Ei, mutta tahdon, että te kirjoitatte sen paperille. Balsamo otti taskustaan kultahakasilla varustetun muistikirjan, kirjoitti eräälle sen lehdelle muutaman sanan, kynällä, jonka varsi oli samaa metallia, repäisi lehden irti ja ojensi sen kumartaen prinsessalle.

Marie-Antoinette otti lehden ja luki:

"Kirje oli osoitettu kuningas Ludvig XV:n rakastajattarelle, markiisitar de Pompadourille."

Dauphine kohotti kummastuneena katseensa tuohon mieheen, jonka sanat olivat niin varmat, ääni niin puhdas ja ehdottomasti tyyni ja joka tuntui aivan vallitsevan häntä, vaikka hän nytkin kumarsi hänelle nöyrästi ja syvään.

— Tämä kaikki on aivan totta, monsieur, — sanoi prinsessa, — ja vaikka en tiedäkään, millä tavalla te olette voinut saada nämät yksityistiedot, niin toistan ääneen, koska en voi valehdella, että kaikki tämä on totta.

— Ehkäpä siis teidän Korkeutenne sallii nyt minun vetäytyä pois ja tyytyy pelkästään tähän viattomaan näytteeseen tieteestäni, — virkkoi Balsamo.

— En suinkaan, monsieur, — vastasi dauphine ärtyneenä, — kuta tietävämpi olette, sitä lujemmin vaadin teitä ennustamaan itselleni. Te ette ole puhunut minulle vielä muuta kuin menneisyydestä, ja minä tiedustelen tulevaisuuttani.

Ja prinsessa lausui nämä harvat sanat äänellä, jonka kuumemaista kiihkeyttä hän turhaan koetti salata kuuntelijoilta.

— Minä olen valmis, — sanoi Balsamo, — ja kuitenkin minä vielä rukoilisin, ettei teidän kuninkaallinen Korkeutenne pakoittaisi minua siihen.

— Minä en ole koskaan lausunut kahta kertaa "minä tahdon". Ja muistattehan, monsieur, että olen sen sanonut jo yhden kerran.

— Antakaa minun edes ensin katsoa merkkejä, madame, — pyysi Balsamo rukoilevasti. — Sitten tiedän, voinko ilmaista teidän kuninkaalliselle Korkeudellenne niiden ennustuksia.

— Olkoon se hyvä tai paha, minä tahdon sitä, kuuletteko, monsieur? — toisti Marie-Antoinette yhä ärtyneempänä. — Jos se on hyvä, niin minä en sitä usko, vaan pidän sitä imarteluna; jos se jälleen on paha, pidän sitä varoituksena. Ja olkoon se millainen tahansa, lupaan siitä työstä kiittää teitä. Alkakaa siis.

Prinsessa lausui tämän niin käskevästi, etteivät hänen sanansa sietäneet mitään huomautuksia tai viivyttelyjä.

Balsamo otti pöydältä tuon pyöreän karahvin, josta olemme puhuneet ja jossa oli lyhyt ja ohut kaula, ja asetti sen kultamaljan päälle.

Valoon nostettuna kimalteli vesi hallavan-punaisin heijastuksin, jotka yhtyen reunain helmiäishohteeseen ja keskustan timanttikiiltoon näyttivät tarjoavan jotain merkitsevää nähtävää taikurin tutkiville silmille.

Kaikki olivat ääneti.

Balsamo kohotti kaksin käsin kristallikarahvia, ja katseltuaan sitä tuokion, asetti hän sen takaisin pöydälle ja pudisti päätänsä.

— No? — kysyi dauphine.

— Minä en voi puhua, — vastasi Balsamo.

Prinsessan kasvot saivat ilmeen, josta voi arvata uhkauksen: "Kyllä minä tiedän, miten niskurit saadaan puhumaan!"

— Siksikö, että teillä ei ole minulle mitään puhumista? — kysyi dauphine ääneen.

— Löytyy seikkoja, joita ei saa koskaan sanoa ruhtinaallisille, — vastasi Balsamo äänellä, josta huomasi hänen päättäneen vastustaa yksinpä dauphinen selvää käskyäkin.

— Varsinkin jos sellaiset seikat uudistan, voidaan tulkita sanalla: ei mitään! — väitti dauphine.

— Se syy ei tosiaankaan minua estä, madame, päinvastoin.

Dauphine hymyili pilkallisesti.

Balsamo näytti olevan nolossa asemassa. Kardinaali alkoi jo nauraa vasten naamaa häntä, ja vanha parooni tuli hänen luokseen muristen:

— Kas, nyt minun noitani loppui: hän ei kestänyt pitkää aikaa. Nyt ei meillä ole enää muuta jäljellä kuin nähdä näiden kulta-astiain muuttuvan kellastuneiksi lehdiksi, niinkuin itämaisissa saduissa.

— Olisin pitänyt enemmän pelkistä lehdistä kuin koko tästä prameudesta, jonka tämä herra on järjestänyt päästäkseen puheilleni, — virkkoi Marie-Antoinette.

— Madame, — vastasi Balsamo sangen kalpeana, — suvaitkaa muistaa, etten minä ole anonut itselleni tätä kunniaa.

— Ohoh, monsieur, se nyt ei ollut vaikeaa ennustaa, että saavuttuani tahdoin teidät nähdä.

— Antakaa hänelle anteeksi, — sanoi Andrée hiljaa, — hän luuli menettelevänsä hyvin.

— Ja minä sanon, että hän oli väärässä, — vastasi prinsessa siten, etteivät muut kuin Balsamo ja Andrée sitä kuulleet. — Ei sovi rehennellä nöyryyttämällä vanhusta, ja milloin Ranskan dauphine voi saada juomansa jonkun aatelismiehen tinapikarista, ei häntä voida pakoittaa juomaan minkään huijarin kultamaljasta.

Balsamo suoristautui ja hänen ruumiinsa värähti kuin käärme olisi häntä pistänyt.

— Madame, — sanoi hän vapisevalla äänellä, — minä olen valmis antamaan teidän nähdä kohtalonne, koska teidän sokeutenne pakoittaa teidät sitä tahtomaan.

Balsamo lausui nämä sanansa niin varmalla ja samalla uhkaavalla tavalla, että kaikki läsnäolijat tunsivat selkäänsä karmivan.

Nuori arkkiherttuatar kalpeni huomattavasti.

— Gieb ihm kein Gehör, meine Tochter,[37] — sanoi vanha rouva saksaksi Marie-Antoinettelle.

— Lass sie hören; sie hat wissen gewollen, und so soll sie wissen![38] — vastasi Balsamo samalla kielellä.?

Nuo sanat, lausuttuina vieraalla kielellä, jota ainoastaan harvat joukosta ymmärsivät, tekivät kohtauksen entistäänkin salaperäisemmäksi.

— Niin, — sanoi dauphine vastustaen vanhan seuranaisensa kiivaita estelyitä, — minä tahdon, että hän puhuu! Jos minä nyt pyytäisin häntä vaikenemaan, niin hän luulisi, että minä pelkään.

Balsamo kuuli nämä sanat, ja hänen huulilleen tuli synkkä, nopeasti ohi vilahtava hymy.

— Asia on niinkuin olen sanonut, — mutisi hän itsekseen, — vain pöyhkeilyn rohkeutta!

— Puhukaa, — sanoi dauphine, — puhukaa nyt.

— Teidän kuninkaallinen Korkeutenne vaatii siis yhä minua, puhumaan?

— Minä en peruuta koskaan päätöksiäni.

— Siinä tapauksessa ainoastaan teille yksin, madame, — sanoi Balsamo.

— Olkoon niin, — vastasi dauphine. — Minä ajan hänet viimeiseen loukkoonsa. Menkää kauemmaksi.

Ja kaikki väistyivät syrjään, nähdessään dauphinen tekevän merkin, josta he huomasivat käskyn tarkoittavan heitä kaikkia.

— Yksityisvastaanottoja voi hankkia monella tavalla, eikö niin, — sanoi nyt dauphine kääntyen Balsamon puoleen.

— Älkää koettako minua vihoittaa, madame, — vastasi muukalainen. — Minä en ole muuta kuin välikappale, jota Jumala käyttää valaistakseen teidän sieluanne. Herjatkaa kohtaloa, se maksaa sen teille takaisin, sillä sehän tietää koston keinot. Minä tulkitsen vaan sen oikkuja. Älkää siis antako enää vihanne, jonka viivyttelyni sai teissä aikaan, minua painaa, älkääkä syyttäkö minua onnettomuuksista, joiden synkkä airut minä ainoastaan olen.

— Siis tosiaan olisi kysymyksessä onnettomuuksia? — sanoi dauphine Balsamon kunnioittavan puhetavan lepyttämänä ja hänen näennäisen nöyryytensä voittamana.

— Kyllä, madame, ja sangen suuria onnettomuuksia. — Luetelkaa ne kaikki.

— Koetan.

— No?

— Kyselkää minulta.

— Ensinnäkin, onko sukuni oleva onnellinen?

— Mikä? Sekö, jonka luota olette lähtenyt, vai se, joka teitä odottaa?

— Oh, minun oikea sukuni, äitini Maria Teresia, isäni Josef, sisareni Karolina.

— Teidän onnettomuutenne eivät heihin ulotu.

— Ne kohtaavat siis minua persoonallisesti?

— Teitä ja uutta sukuanne.

— Voitteko antaa minulle niistä tarkempia tietoja?

— Voin.

— Kuninkaallisen perheen päinä on kolme prinssiä?

— Niin.

— Berryn herttua, Provencen kreivi, Artois'n kreivi.

— Juuri niin.

— Minkälainen on näiden kolmen prinssin kohtalo?

— He joutuvat kaikki vuorostaan valtaistuimelle.

— Minä en siis saa lapsia?

— Saatte.

— Siis ne eivät ole poikia?

— On poikiakin lapsissanne.

— Minä saan siis surra heidän kuolemaansa?

— Saatte surra, että toinen on kuollut ja surra, että toinen on elossa.

— Rakastaako puolisoni aina minua?

— Aina.

— Suuresti?

— Liiaksi.

— Mutta mikä onnettomuus minulle voi tulla, jos saan luvan kysyä, kun puolisoni minua rakastaa ja sukuni minua tukee?

— Ne molemmat jättävät teidät.

— Minulle jää silloin vielä kansan rakkaus ja tuki.

— Kansan rakkaus ja tuki!… se on tyyni valtameri… Oletteko nähnyt myrskyisen meren, madame?

— Olemalla hyvä minä estän myrskyn nousemasta, ja jos se nousee, minä nousen sen mukana.

— Kuta korkeampi aalto, sitä syvempi kuilu, jonka se muodostaa.

— Jumala on turvanani.

— Jumala ei turvaa päitä, jotka hän itse on tuominnut.

— Mitä sanotte, monsieur? Enkö saakaan olla kuningatar?

— Päinvastoin, madame, soisi taivas, ettette sitä olisi! Nuori nainen hymyili ivallisesti.

— Kuunnelkaa, madame, — virkkoi Balsamo, — ja painakaa tämä mieleenne.

— Minä kuuntelen, — vastasi dauphine.

— Huomasitteko, — jatkoi ennustaja — seinäverhot ensimäisessä kamarissa, jossa te nukuitte Ranskaan saavuttuanne?

— Kyllä, — vastasi dauphine hätkähtäen.

— Mitä niiden kuvat esittivät?

— Verenvuodatusta, — viattomain lasten murhaa.

— Myöntäkää, että noiden murhaajain julmat kasvot ovat jääneet teidän kuninkaallisen Korkeutenne mieleen?

— Myönnän, monsieur.

— Hyvä. Ja huomasitteko mitään viime myrskyn aikana?

— Ukkonen murskasi vasemmalla puolellani puun, joka oli rikkoa kaatuessaan vaununi.

— Ne ovat enteitä, sellaiset, — sanoi Balsamo kolkolla äänellä.

— Ja pahoja enteitä?

— Olisi vaikea niitä luullakseni muutoin selittää. Dauphinen pää vaipui rintaa vasten; hän mietti hiljaa hetkisen ja kohotti jälleen päänsä.

— Miten kuolee mieheni?

— Päättömänä.

— Miten kuolee Provencen kreivi?

— Jalattomana.

— Miten kuolee Artois'n kreivi?

— Hovittomana.

— Entä minä? Balsamo pudisti päätänsä.

— Puhukaa… — sanoi dauphine, — sanokaa vaan!…

— Minulla ei ole enää mitään sanomista.

— Mutta minä vaadin, että teidän on sanottava! — huudahti Marie-Antoinette, koko ruumis väristen.

— Säälikää minua, madame…

— Oh, puhukaa! — käski dauphine.

— En koskaan, madame, en koskaan!

— Puhukaa, — toisti jälleen Marie-Antoinette uhkaavalla äänellä, — puhukaa, taikka minä sanon, että tämä kaikki on pelkkää naurettavaa ilveilyä. Ja varokaa itseänne, sillä niin ei leikitellä Maria Teresian tyttären kustannuksella, naisen, jonka käsissä on kolmenkymmenen miljoonan ihmisen henki!

Balsamo pysyi vaiti.

— Hyvä, te ette siis tiedä enempää, — sanoi prinsessa kohauttaen pilkallisesti olkapäitään. — Tai paremminkin: mielikuvituksenne varasto loppui.

— Minä tiedän kaikki, sanon teille, madame, — vastasi Balsamo, — ja koska sitä välttämättä tahdotte…

— Niin, minä tahdon!

Balsamo otti käsiinsä karahvin, pitäen sitä yhä kultaisen maljan päällä. Sitten vei hän sen erääseen lehtimajan hämärään nurkkaan, johon keinotekoisesta kalliosta oli laadittu luola. Sen jälkeen otti hän arkkiherttuatarta kädestä ja johti hänet luolan tummaan varjoon.

— Oletteko valmis? — kysyi hän prinsessalta, joka oli melkein peljästyksissään taikurin kiivaasta käytöksestä.

— Olen.

— Siis: polvillenne, madame, polvillenne, että olette sopivassa asennossa rukoillaksenne Jumalaa säästämään teitä siitä hirvittävästä lopusta, minkä näette.

Dauphine totteli aivan vaistomaisesti ja lyyhähti polvilleen.

Balsamo kosketti puikollaan kristallipalloa, ja sen keskelle ilmestyi nyt varmaankin jokin synkkä ja kauhistava kuva.

Dauphine koetti nousta ylös, hän huojui hetken, putosi takaisin maahan, kirkaisi vihlovasti ja pyörtyi.

Taverneyn parooni juoksi luolaan, prinsessa oli tiedottomana.

Jonkun minuutin päästä tuli hän jälleen tajuihinsa.

Hän painoi kädet otsalleen aivan kuin koettaen koota muistojaan.

Sitten yhtäkkiä:

— Karahvi! — huusi hän äänellä, jossa puhui kuvaamaton kauhu. — Karahvi!

Parooni toi sen hänelle. Sen kirkkaassa vedessä ei ollut pienintäkään läikkää. Balsamo oli kadonnut.

16.

Taverneyn parooni luulee näkevänsä pienen onnenpilkahduksen.

Parooni de Taverney oli, kuten kerroimme, ensimäinen, joka huomasi madame la dauphinen pyörtyneen. Hän oli seissyt syrjässä valmiina, ajatellen rauhattomampana kuin kukaan muu, mitä prinsessan ja taikurin välillä tapahtuisi. Hän oli kuullut kuninkaallisen vieraansa kirkaisevan, oli nähnyt Balsamon syöksyvän ulos pensaikosta ja oli juossut hätään.

Dauphinen ensimäinen sana oli, että hänelle näytettäisiin tuo karahvi, toinen, ettei noidalle tehtäisi mitään pahaa. Aika olikin nyt lausua se suosittelu, sillä Filip de Taverney ryntäsi jo paraikaa Balsamon perästä kuin ärsytetty jalopeura, kunnes dauphinen ääni pysäytti hänet ajossaan.

Silloin lähestyi, prinsessan vanha seuranainen häntä ja kysyi häneltä saksaksi, mitä hänelle oli tapahtunut; mutta hänen moniin kyselyihinsä ei Marie-Antoinette vastannut mitään muuta kuin että Balsamo ei ollut häntä vähimmässäkään määrin loukannut, vaan että hän, dauphine, oli saanut hermokohtauksen, luultavasti siitä syystä, että hän oli sekä eilispäivän pitkästä matkasta että ukonilmasta lopen väsynyt.

Nämä vastaukset tulkittiin toisella kielellä kardinaali de Rohanille, joka odotti selityksiä, tohtimatta niitä kuitenkaan kysellä.

Hovimaailmassa tyydytään yleensä puolinaisiin vastauksiin; dauphinen vastaus ei tyydyttänyt ketään, mutta näytti kuitenkin tyydyttävän kaikkia. Niin ollen lähestyi Filip häntä.

— Madame, — sanoi hän, — teidän kuninkaallisen Korkeutenne nimenomaisesta käskystä tulen suureksi mielipahakseni muistuttamaan teille, että se puoli tuntia, jonka aioitte viipyä täällä, on nyt kulunut ja että hevoset ovat valmiit lähtöön.

— Hyvä, — vastasi dauphine viehättävin kädenliikkein, vaikka se liike oli melkeinpä sairaaloisuuteen saakka huolimaton; — mutta minä peruutan aikaisemman päätökseni. Minä en jaksa nyt lähteä matkaan… Jos nukkuisin jonkun tunnin, niin luulen, että lyhyt lepo palauttaisi voimani.

Parooni kalpeni ja Andrée vilkaisi levottomana häneen.

— Teidän Korkeutenne tietää, kuinka arvoton minun asuntoni on, — sammalteli parooni de Taverney.

— Ah, pyydän, — vastasi dauphine äänellä, josta aavisti, että hän oli taas pyörtymäisillään. — Kaikki on hyvä, kunhan minä vaan saan vähän levätä.

Andrée riensi heti sisään varustamaan huonettansa kuntoon. Se ei ollut suinkaan suuri eikä edes komeakaan; mutta Andréen laisen nuoren ylimystytön huoneessa on toki aina jotakin naisellisen sievää, joka saattaa ilahuttaa toista naista, vaikkapa tuon huoneen omistaja olisikin köyhä, kuten Andrée.

Kaikki tahtoivat nyt hääriä dauphinen ympärillä. Mutta surunvoittoinen hymy huulillaan antoi hän heille vaan kädellään merkin, aivan kuin hän ei olisi enää jaksanut heille puhuakaan, että hän tahtoi olla yksin.

Silloin poistuivat kaikki jälleen. Marie-Antoinette katseli seurueensa menoa, ja kun viimeinen takinlieve ja viimeinen hameenlaahus oli kadonnut, laski hän kalpeana päänsä raskaasti kaunista kättään vasten.

Eivätkö häntä tosiaan Ranskassa ottaneet vastaan hirveät enteet? Ensinnäkin se kamari Strassburgissa, jossa hän oli ollut yötä, ensimäinen huone, johon hän astui jalkansa tässä maassa sen kuningattareksi tullessaan: sen seinäverhojen kuvat esittivät viatonten lasten murhaa. Ja sitten eilinen myrsky, joka ruhjoi puun hänen vaunujensa vierestä. Ja vihdoin tämän kummallisen miehet ennustukset ja niitä seuraava mystillinen näky, jonka salaisuutta dauphine näytti päättäneen olla kenellekään ilmaisematta.

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Andrée takaisin. Hänen tulonsa tarkoitus oli ilmoittaa, että huone oli valmis.

Andréelta ei dauphinen luultu kieltäneen pääsyä luokseen, joten hän sai mennä lehtimajaan.

Andrée seisoi jonkun aikaa prinsessan edessä uskaltamatta puhua, niin syviin mietteihin näytti hänen kuninkaallinen Korkeutensa vaipuneen.

Viimein kohotti Marie-Antoinette päätänsä ja viittasi hymyillen Andréelle, että tämä lähestyisi.

— Teidän Korkeutenne huone on valmis, — sanoi Andrée; — me rukoilemme ainoastaan…

Dauphine ei antanut hänen puhua loppuun.

— Monet kiitokset, mademoiselle, — virkkoi hän. — Olkaa hyvä ja kutsukaa tänne kreivitär von Langershausen ja opastakaa meitä.

Andrée totteli; vanha hovinainen kiiruhti dauphinen luo.

— Antakaa minun nojata käsivarteenne, rakas Brigitta, — sanoi dauphine saksankielellä; — sillä minä tunnen tosiaan olevani niin voimaton, että en jaksa kävellä yksin.

Kreivitär noudatti käskyä. Andrée aikoi myöskin tulla auttamaan kreivitärtä tehtävässään.

— Ymmärrättekö, tekin saksaa, neiti? — kysyi silloin Marie-Antoinette.

— Kyllä, madame, — vastasi Andrée saksankielellä, — ja minä puhunkin sitä hiukan.

— Erinomaista! — huudahti dauphine ihastuen, — kuinka hyvin se sopii minun aikeisiini!

Andrée ei uskaltanut kysyä korkealta vieraaltaan, mitä nuo aikeet olivat, vaikka hän olisi kovin halusta tahtonut ne tietää. Dauphine nojasihe rouva von Langershausenin käsivarteen ja lähti lyhyin askelin menemään. Hänen polvensa horjahtelivat.

Tullessaan ulos lehtimajasta, kuuli hän hra de Rohanin äänen sanovan:

— Kuinka, hra de Stainville, te vaaditte pääsyä hänen kuninkaallisen Korkeutensa puheille vasten hänen kieltoaankin?

— Minun täytyy päästä, — vastasi kuvernööri varmalla äänellä, — ja hän antaa minulle anteeksi, sen tiedän.

— En tosiaan, monsieur, ymmärrä, mitä…

— Antakaa kuvernöörimme vaan tulla, hra de Rohan, — virkkoi dauphine ilmestyen lehtimajan ovelle, vihreän lehtikaaren alle. — Tulkaa, hra de Stainville.

Kaikki kumarsivat, kun kuulivat Marie-Antoinetten käskyn, ja väistyivät syrjään kutsutun tieltä, joka oli Ranskaa siihen aikaan hallitsevan kaikkivaltiaan ministerin lanko.

Hra de Stainville katseli ympärilleen kuten vaatien salaista puhelua. Marie-Antoinette ymmärsi, että kuvernöörillä oli jotain sanottavaa erikoisesti hänelle, mutta jo ennenkuin hän ehti viittauksellakaan ilmaista tahtovansa jäädä kuvernöörin kanssa kahden, olivat kaikki muut väistyneet loitommalle.

— Pikaviesti Versaillesista, madame, — sanoi de Stainville matalalla äänellä, antaen dauphinelle kirjeen, jota hän oli siihen saakka pitänyt kirjatun hattunsa alla.

Dauphine otti kirjeen ja luki sen osoitteen: "Strassburgin herra kuvernööri de Stainville."

— Eihän kirje ole minulle, vaan teille, monsieur, — sanoi Marie Antoinette. — Avatkaa ja lukekaa se ääneen, jos siinä kuitenkin on jotain minulle kuuluvaa.

— Kirje on kyllä lähetetty minun osoitteellani, madame; mutta katsokaa, tuossa kulmassa on merkki, josta olemme sopineet lankoni de Choiseulin kanssa ja joka osoittaa, että kirje on yksinomaan teidän kuninkaalliselle Korkeudellenne.

— Ah, se on totta, risti, en sitä huomannut. Antakaahan kirje tänne.

Prinsessa avasi kirjeen ja luki seuraavaa:

'Madame Dubarryn esitteleminen hovissa on nyt päätetty asia, jos hän löytää kummitädin.[39] Me toivomme vielä, ettei hän ole sitä löytävä. Mutta varmin keino lopettaa koko esittely-aikomus olisi, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa kiiruhtaisi matkaansa tänne. Kun madame la dauphine on Versaillesissa, ei kukaan enää uskalla ehdottaa moista järjettömyyttä.'

— Hyvä, — sanoi dauphine, ilmaisematta vähimmässäkään määrin kiihtymystä tai edes näyttämättä kirjeen häntä millään tavoin koskevankaan.

— Teidän kuninkaallinen Korkeutenne lähtee levolle? — kysyi arasti Andrée.

— En, kiitos, mademoiselle, — vastasi arkkiherttuatar, — raitis ilma jo virkisti minut; katsokaa, miten reipas ja hyvässä kunnossa minä nyt olen!

Hän työnsi pois kreivittären tukea tarjoavan käden ja kulki jonkun askeleen niin keveästi ja reippaasti kuin hänelle ei olisi mitään tapahtunut.

— Vaununi, — sanoi hän, — minä lähden.

Kardinaali de Rohan katseli kuvernööriä hämmästyneenä ikäänkuin kysyen, mistä tämä äkillinen muutos aiheutui.

— Kruununprinssi tulee jo kärsimättömäksi, — kuiskasi kuvernööri kardinaalin korvaan.

Tuo valhe tuli niin taitavasti, että kirkkoruhtinas piti sitä sutkauksena, joka selitti koko seikan, ja tyytyi siihen.

Andréen isä jälleen oli opettanut tyttärensä kunnioittamaan kaikkia kruunattujen henkilöiden päähänpistoja, eikä Andrée siis kummastellut lainkaan tätä Marie Antoinetten mielenmuutosta. Ja niinpä ei dauphine huomannutkaan Andréen kasvoilla muuta kuin rajattoman lauhkeuden, kun hän nyt kääntyi hänen puoleensa:

— Kiitos, neiti, — sanoi hän, — teidän vierasvaraisuutenne on liikuttanut minua suuresti.

Sitten kääntyi hän Taverneyn paroonin puoleen:

— Monsieur, — sanoi hän, — tietäkää, että Wienistä lähtiessäni minä tein lupauksen auttaa onneen ensimäisen ranskalaisen, jonka kohtaisin Ranskan rajain sisällä. Tuo ranskalainen on teidän poikanne… Mutta silti ei saada sanoa, että tyydyn pelkästään moiseen ja että neiti… Mikä teidän tyttärenne nimi on, monsieur?

— Andrée, teidän Korkeutenne.

— Että neiti Andrée unohdetaan…

— Oi, teidän Korkeutenne, — supisi nuori tyttö.

— Niin, minä tahdon nyt ottaa hänet hovineidokseni. Voimmehan todistaa sukuarvonne siihen kelpaavan, eikö niin, monsieur? — jatkoi dauphine kääntyen parooni de Taverneyn puoleen.

Nämä sanat toteuttivat paroonin kaikki unelmat, ja hän huudahti vastaukseksi:

— Oi, teidän Korkeutenne, siinä suhteessa ei liene pelon syytä, sillä meidän aateluutemme on parempaa kuin varalliset olomme. Mutta kuitenkin… niin suuri onni…

— Sen saatte ansiosta… Veli puolustaa kuningasta armeijassa, sisar palvelee dauphinea hänen parissaan; isä neuvoo poikaa uskollisuuteen ja tytärtä hyveihin… Sopivia ja arvokkaita palvelijoita, eikö niin, monsieur? — jatkoi Marie-Antoinette kääntyen nuoren miehen puoleen, Filipin, joka ei voinut muuta kuin polvistua maahan, sillä liikutus riisti sanat hänen huuliltaan.

— Mutta… — mutisi parooni, joka tuli ensimäisenä heistä tuikkuihinsa.

— Niin, ymmärrän, — sanoi dauphine, — teidän tarvitsee tehdä valmistuksia, eikö niin?

— Kyllä, — vastasi de Taverney.

— Sen hyväksyn; mutta ne eivät saa viedä kovin pitkää aikaa.

Andréen ja Filipin huulilla väreili surullinen hymy ja paroonikin naurahti niin katkerasti, että dauphine keskeytti tähän tapaan jatkamasta, sillä näin hän olisi julmasti haavoittanut koko isäntäväkensä itserakkautta.

— Eivät, jos tahdotte olla minulle mieliksi ja seurata aivan heti minua, niinkuin luulen, — lisäsi hän. — Odottakaapas, minä jätänkin tänne eräät matkavaunuistani, ne tuovat teidät heti saattojoukkoni jälkeen. Kuulkaahan, herra kuvernööri, tulkaa avukseni.

Kuvernööri astui esille.

— Minä jätän tänne vaunut hra de Taverneylle, jonka minä vien matkassani neiti Andréen kanssa Pariisiin, — sanoi dauphine. — Määrätkää joku saattamaan vaunuja ja vahvistamaan tarpeen tullen, että ne ovat minun.

— Tuossa tuokiossa, — vastasi parooni de Stainville. — Astukaa esille, monsieur de Beausire.

Noin viiden- tai kuudenkolmatta vuoden ikäinen nuorimies astui esiin saattojoukosta hattu kädessä; hänen käyntinsä oli varmaa ja silmänsä vilkkaat ja älykkäät.

— Te varaatte vaunut parooni de Taverneylle ja seuraatte sitten häntä matkalla, — ilmoitti kuvernööri hänelle.

— Pitäkää huoli, että hän saavuttaa meidät pian, — lisäsi dauphine; — minä annan teille luvan käyttää kahta vertaa useampia hevosia.

Taverneyn parooni ja hänen lapsensa eivät tienneet, miten kiitollisuuttaan osoittaa.

— Eihän tämä näin äkillinen lähtö tuota teille vaan tukaluuksia, monsieur? — kysyi dauphine.

— Olemme käytettävissänne, teidän Korkeutenne, — vastasi parooni.

— Näkemiin sitten! — virkkoi dauphine hymyillen. — Matkaan, messieurs!… Filip-herra, satulaan!

Filip suuteli isänsä kättä, syleili sisartaan ja kavahti ratsunsa selkään.

Neljännestunnin päästä ei Taverneyn puutarhan lehtikujalla ollut mitään jäljellä koko tuosta loistavasta saattueesta, joka oli tullut huimana kuin eilinen myrsky. Oli vain yksinäinen nuorukainen, joka istui portin töykkärikivellä ja katseli kalpeana, suruissaan ja kiihkein silmin viimeisiä tomupilviä, joita hevosten nopsat jalat nostivat jo tuolla kaukana maantiellä. Se nuorukainen oli Gilbert.

Parooni, joka oli jäänyt Andréen kanssa kahden, ei ollut vielä kyennyt purkamaan tunteitaan sanoiksi.

Taverneyn salissa saattoi pian nähdä erikoisen ja huvittavankin näytelmän.

Andrée mietti siellä kädet ristissä moista ihmeellistä, odottamatonta, tavatonta tapahtumain myllerrystä, joka oli yhtäkkiä muuttanut hänen entisen tyynen elämänsä, ja hän luuli näkevänsä unta.

Parooni taas nyppi harmaita kulmakarvojaan, joiden keskellä törrötti muutamia riippuvia haivenia, ja järjesteli paidanröyhellystään.

Nicole seisoi ovenpieltä vasten ja katseli isäntäväkeään.

La Brie jälleen töllisteli Nicolea, kädet riipuksissa ja suu auki.

Parooni heräsi ensimäisenä tajuihinsa.

— Lurjus, — huusi hän la Brielle, — sinä seisot siinä kuin pölkky, ja tuo aatelisherra, tuo kuninkaallisen huoneen upseeri odottaa sinua ulkona.

La Brie ponnahti syrjään, kapsautti vasemman jalkansa oikeaa vastaan ja katosi päistikkaa huoneesta.

Hetken päästä hän tuli takaisin.

— Monsieur, — sanoi hän, — se aatelisherra on puutarhassa.

— Mitä hän tekee?

— Syöttää anisruohot hevoselleen.

— Antaa syöttää. Entä vaunut?

— Odottavat lehtokujalla.

— Valjaissa?

— Neljä hevosta edessä. Ja oi, minkälaiset orhit, monsieur! Ne kaluavat kranaattipuita!

— Kuninkaan hevosilla on oikeus kaluta, mitä tahtovat. Apropos, missä on noita?

— Noita on kadonnut, monsieur.

— Jättäen pöydälle astiansa, se ei ole mahdollista, — virkkoi parooni. — Hän tulee takaisin tai lähettää jonkun.

— En usko, — vastasi la Brie; — Gilbert näki hänen ajavan matkaansa vankkureineen.

— Näkikö Gilbert hänen ajavan matkaansa vankkureineen? — toisti parooni.

— Näki.

— Tuo tyhjäntoimittaja Gilbert, se näkee kaikki! Mene ja täytä matkalaukku.

— Se on tehty, monsieur.

— Mitä, tehtykö?

— Niin, kun minä kuulin dauphinen käskyn, menin herra paroonin huoneeseen ja panin laukkuun pukunne ja liinavaatteenne.

— Mitä se sinuun kuuluu, vintiö?

— Kah, minä luulin tekeväni hyvin täyttäessäni toivomuksenne.

— Tollo! Mene auttamaan nyt tytärtäni.

— Kiitos, isä, minulla on Nicole. Parooni alkoi uudestaan aprikoida jotain.

— Mutta kuulepas, sinä arkkilurjus, — sanoi hän la Brielle, — on eräs aivan voittamaton seikka.

— Mikä, monsieur?

— Jota sinä et ole muistanut, sillä sinä et muista mitään.

— Sanokaahan, monsieur.

— Se, että olisikohan hänen kuninkaallinen Korkeutensa lähtenyt jättämättä mitään hra de Beausirelle? Tai noita kadonnut sanomatta mitään Gilbertille?

Samassa kuului pihalta ikäänkuin heikko vihellys.

— Monsieur, — sanoi la Brie.

— No?

— Kutsutaan.

— Kuka kutsuu?

— Se herra siellä.

— Kuninkaallinen upseeri?

— Niin, ja tuolla maleksii myöskin Gilbert niinkuin hänellä olisi jotain sanottavaa.

— Juokse siis, raavas!

— Isä, — sanoi Andrée tullen paroonin luo, — minä arvaan, mikä painaa mieltänne tällä hetkellä. Tiedättehän, että minulla on kolmisenkymmentä kultarahaa ja tämä kaunis jalokivillä koristettu kello, jonka kuningatar Maria Leczinska lahjoitti kerran äidilleni.

— Kyllä, lapseni, kyllä, se on hyvä, — sanoi parooni; — mutta pidä ne, sinä tarvitset hienon puvun, kun sinut esitellään hoviin… ja nyt on minun velvollisuuteni hankkia varat. Hst, tuolla tulee la Brie.

— Monsieur, — huudahti la Brie astuessaan sisään toisessa kädessä kirje ja toisessa kultarahoja, — katsokaapa, mitä dauphine jätti minulle, kymmenen louisdoria, monsieur, kymmenen louisdoria!

— Entä tuo kirje, lurjus?

— Ai, se on teille; se on noidalta.

— Noidalta? Ja kuka sen sinulle antoi?

— Gilbert.

— Johan sinulle sen sanoin, arkkiraavas; anna tänne, mutta joudu!

Parooni tempaisi kirjeen la Brieltä ja luki sen hiljaa.

'Herra parooni, nyt kun niin korkea käsi on koskenut pöytäkaluihin, jotka jäivät taloonne, ovat ne teidän. Pitäkää ne muistona ja ajatelkaa joskus kiitollista vierastanne.

Josef Balsamo.'

— La Brie! — huusi parooni hetken aprikoituaan.

— Monsieur!

— Eikö Bar-le-Ducissa ole hyvää kultaseppää?

— Onpa se, monsieur, joka juotti uudestaan neiti Andréen hopeapikarin.

— Hyvä. Andrée, pane hyvään säilöön lasi, josta hänen kuninkaallinen Korkeutensa joi, ja anna viedä vaunuihin muu pöytäkalusto. Ja sinä, tolvana, juokse kellariin ja toimita aatelisherralle hienointa viiniä, mitä täällä enää on.

— Sitä on vaan yksi pullo, monsieur, — sanoi la Brie aivan alakuloisena.

— Se riittää.

— La Brie läksi.

— Niin, niin, Andrée, — jatkoi parooni ottaen tyttärensä molemmat kädet omiinsa, — niin, rohkeutta nyt, lapseni! Me lähdemme nyt hoviin; siellä on paljon avoimia arvonimiä, paljon apottikuntia, joita voi miehille lahjoittaa, montakin rykmenttiä ilman everstiä, joukko eläkkeitä kesantona. Se on ihana, aurinkoinen paikka tuo hovi. Asetu aina sille puolelle, jonne paiste käy, tyttäreni, sinä olet kaunis katsella. Mene, lapseni, mene!

Andrée antoi isänsä suudella otsaansa ja poistui Nicole seurasi häntä.

— Hohoi, sinä hirviö, la Brie, — huusi parooni de Taverney astuen viimeisenä ulos salista; — pidä hyvää huolta tuosta herra upseerista, kuuletko?

— Kyllä, monsieur, — vastasi la Brie kellarin pohjasta.

— Minä, — jatkoi parooni lähtien kepittämään huoneeseensa päin, — minä menen järjestämään papereitani… Tunnin kuluttua täytyy meidän päästä pois tästä luolasta, Andrée, ymmärrätkös. Että minä vihdoinkin pääsen täältä Taverneystä, vieläpä onnella! Mikä mainion kunnon mies tuo noita oli! — Tosiaan, minä tulen taikauskoiseksi kuin piru. — Mutta etkö sinä jo joudu, kirottu la Brie!

— Monsieur, minun täytyi hapuilla pimeässä, linnassa ei ole enää yhtään kynttilää.

"Olikin jo aika täältä päästä", arveli parooni.

17.

Nicolen viisikolmatta louisdoria.

Huoneeseensa palattuaan joudutti Andrée nyt matkavarusteluitaan. Nicole auttoi häntä tässä toimessa sellaisella innolla, että se pian haihdutti pilven, jonka tämänaamuinen kohtaus oli hänen ja hänen emäntänsä välille nostanut.

Andrée katsoi toimeliasta Nicolea salavihkaa ja hymyili ajatellessaan, ettei hänen nyt tarvitsisi antaa enää kamarineitsyelleen edes anteeksi.

"Hän on hyvä tyttö", arveli hän itsekseen, "uskollinen ja kiitollinen; hänellä on omat vikansa kuten meillä kaikilla ihmisillä. Minä tahdon unohtaa koko asian."

Nicole puolestaan ei ollut jättänyt tarkkaamatta emäntänsä kasvojen ilmeitä, ja hän näki, että nuo kauniit ja tyynet kasvot tulivat yhä suopeammiksi.

"Miten typerä olin", ajatteli hän, "kun olin tuon pienen Gilbert-vintiön tähden rikkomaisillani välit neidin kanssa, joka vie minut Pariisiin, missä onni aina ihmisiä suosii".

Kahden vastatusten kierivän suopeuden oli vaikea tällaisella kaltevalla pinnalla olla kohtaamatta toisiaan ja kohdatessaan yhtymättä.

Andrée lausui ensimäisen sanan.

— Pane pitsini lippaaseen, — virkkoi hän.

— Mihinkä lippaaseen, neiti? — kysyi kamarineitsyt.

— Mihinkäkö! Eikö meillä ole lipasta?

— Kyllä, se, jonka neiti antoi minulle ja joka on minun kamarissani.

Ja Nicole juoksi noutamaan tuota lipasta niin auliisti, että Andrée päätti unohtaa lopullisesti kaikki.

— Mutta tuo lipashan on sinun, Nicole, ja sinä saatat sitä tarvita, tyttö-rukka, — sanoi Andrée nähdessään Nicolen tulevan takaisin.

— Oi, neiti tarvitsee sitä enemmän kuin minä, sillä neidinhän se oikeastaan onkin.

— Kun aikoo perustaa oman kodin, — jatkoi Andrée, — niin kysytään huonekaluja. Siispä tarvitset sinä sitä tällä kertaa enemmän kuin minä.

Nicole punastui.

— Tarvitset lippaita säilyttääksesi niissä hääpukimiasi, — jatkoi Andrée.

— Ohoi, neiti, — vastasi Nicole iloisesti ja pudisti päätänsä, — minun hääpukimilleni ei tarvitse etsiä paikkaa eivätkä ne vaadi suurta tilaa.

— Kuinka niin? Jos menet naimisiin, Nicole, niin toivoisin, että olisit onnellinen ja rikaskin.

— Rikas?

— Niin, rikas säätyysi nähden.

— Neiti on siis löytänyt minulle jonkun arentimiehen?

— En, mutta olen löytänyt sinulle myötäjäiset.

— Älkää, neiti?

— Tiedätkö, mitä minun kukkarossani on?

— Kyllä, neiti, siinä on viisikolmatta louisdoria.

— Hyvä, ne viisikolmatta louisdoria ovat sinun, Nicole.

— Viisikolmatta louisdoria! Mutta sehän on kokonainen omaisuus, se! — huudahti Nicole hurmautuneena.

— Iloitsen, jos sanot sen tosissasi, tyttö rukka.

— Ja neiti antaa nuo viisikolmatta louisdoria minulle?

— Annan!

Nicole hämmästyi, tuli sitten liikutetuksi, ja sitten nousivat kyyneleet hänelle silmiin ja hän kavahti kiinni Andréen käteen ja suuteli sitä.

— Onhan tuleva miehesi nyt tyytyväinen, vai mitä? — kysyi neiti de Taverney.

— Tottahan nyt, — vastasi Nicole; — tai ainakin minä toivon, neiti.

Ja hänen päähänsä pälkähti ajatus, että Gilbert oli kieltäytynyt häntä ottamasta siksi, että hän pelkäsi köyhyyttä. Mutta nyt, kun hän oli rikas, ehkäpä hän nyt tuntuisi kunnianhimoisesta nuoresta miehestä jo haluttavammalta. Niin ollen päätti hän nyt heti paikalla tarjota Gilbertille hänen osuutensa Andréen lahjoittamasta pienestä omaisuudesta, toivoen voivansa kiinnittää nuorukaisen itseensä kiitollisuuden siteillä ja estää häntä joutumasta turmiolle.

Tällainen jalomielisyys piili tosiaan Nicolen suunnitelman pohjalla.

Ehkäpä joku Nicolen ajatusten pahansuopa selittäjä saattaisi löytää koko tässä jalomielisyydessä vain rahdun ylpeyttä ja vaistomaisen tarpeen nöyryyttää nuorukaista, joka oli häntä itseään nöyryyttänyt. Mutta kiiruhtakaamme heti vastaamaan tälle pessimistille lisäämällä, että ainakin tällä hetkellä Nicolen hyvät aikeet olivat paljoa suuremmat kuin huonot, siitä olemme melkein varmat.

Andrée näki Nicolen aprikoivan.

— Tyttö rukka, — huokasi Andrée; — hän voisi täällä hiljaisessa elämässä olla niin onnellinen!

Nicole kuuli nämä sanat ja säpsähti. Ne johtivat tosiaan turhamaisen tytön mieleen kokonaisen Eldoradon silkkiä, timantteja, pitsejä ja lemmenseikkailuja, asioita, jotka eivät olleet pälkähtäneet Andréen päähänkään, sillä hänestä oli onnea rauhallinen elämä.

Ja kuitenkin Nicole käänsi pois kasvonsa tuosta kulta- ja purppurapilvestä, joka oli noussut hänen tulevaisuutensa taivaalle.

Hän voitti kiusauksen.

— Niin, neiti, ehkäpä olisin onnellisin täällä, — sanoi hän, — pikku onnessa.

— Punnitse tarkoin asiaa, lapsi-rukka.

— Kyllä, neiti, minä punnitsen sitä.

— Siinä teet viisaasti; tule onnelliseksi omalla tavallasi, mutta älä ole enää niin hupakko.

— Se on totta, neiti, ja koska on tilaisuus se sanoa, niin tunnustan, että minä olin tänä aamuna hyvin hullu ja ennen kaikkea tein hyvin väärin. Mutta antakoon neiti minulle anteeksi, sillä kun rakastaa…

— Sinä siis rakastat tosiaan Gilbertiä?

— Kyllä, neiti; minä, minä… rakastin häntä, — vastasi Nicole.

— Se on uskomatonta, — virkkoi Andrée hymyillen;?kuinka sinua on mikään tuossa pojassa saattanut miellyttää? Ensi kerran, kun näen hänet, täytyy katsella tuota monsieur Gilbertiä, joka ryöstää naisten sydämiä.

Nicole loi Andréehen viimeisen epäluulon silmäyksen. Olikohan Andrée vain perinpohjaisen ulkokullattu vai puhuiko hän näin aivan täydessä viattomuudessa?

Andrée ei ehkä ollut katsellut Gilbertiä, sen saattoi Nicole myöntää itselleen; mutta varmasti oli Gilbert ainakin katsellut Andréeta, — lisäsi hän vielä.

Hän tahtoi asiasta tarkan selon, ennenkuin ryhtyi puhumaan eräästä aikomastaan ehdotuksesta.

— Eikö Gilbert tule meidän kanssamme Pariisiin? — kysyi Nicole.

— Mitä varten? — vastasi Andrée.

— Mutta…

— Gilbert ei ole palvelija; Gilbert ei voi olla talonmiehenä pariisilaisessa talossa. Taverneyn joutilaat oliot ovat niinkuin linnut, jotka visertelevät oksilla pienessä puutarhassani ja puistokujan pensasaidoissa, hyvä Nicole. Maa ruokkii heidät täällä, niin köyhä kuin se onkin. Mutta vetelehtijän elättäminen maksaa Pariisissa liian paljon, emmekä me voisi siellä antaa hänen laiskotella.

— Mutta jos minä menen hänen kanssaan naimisiin… — sammalteli Nicole.

— Hyvä, Nicole, jos menet hänen kanssaan naimisiin, niin jäätkin miehinesi tänne Taverneyhin, ja te hoidatte tätä taloa, joka oli äidistäni niin rakas, — vastasi Andrée aivan luotettavasti.

Nicole suorastaan typertyi tästä iskusta. Oli mahdotonta nähdä mitään salaperäistä näissä Andréen sanoissa! Andrée luopui Gilbertistä, aivan ilman salatuumia, rahtuakaan surematta. Hän luovutti toiselle olennon, jota hän eilen oli kunnioittanut parhaalla suosiollaan! Se meni yli ymmärryksen.

"Vallasnaiset mahtavat nyt kerta kaikkiaan olla sellaisia", tuumi Nicole, "sentähden minä näinkin niin vähän oikeaa surua Annonciade-luostarissa, ja kuitenkin, miten paljon salaisia lemmenseikkailuja!"

Andrée aavisti luultavastikin, että Nicole epäröi yhä; ja ehkäpä arvasi hän hänen mielensä häilyvän Pariisin kiehtovain huvitusten ja Taverneyn hiljaisen ja rauhallisen vähäpätöisyyden välillä, sillä hän sanoi nyt lempeillä, mutta varmalla äänellä:

— Nicole, päätös, jonka nyt teet, ratkaisee ehkä koko elämäsi. Mieti siis tarkoin asiaa, tyttöseni. Sinulla on vielä tunti harkinta-aikaa. Tunti on tosin sangen lyhyt aika, tiedän sen, mutta uskon, että sinä olet nopsa päätöksissäsi; joko minulle palvelijaksi tai miehelle, valitse minut tai Gilbert. Minä en tahdo naitua kamarineitsyttä, minä vihaan aviotouhuja ja juoruja.

— Tunti aikaa, neiti, — toisti Nicole, — yksi tunti!

— Niin, yksi tunti.

— Hyvä, neiti on oikeassa, siinä on kyllä tarpeeksi.

— No niin, hae siis kaikki vaatteeni ja pane mukaan myöskin äitini pukimet, sillä tiedäthän, että minä kunnioitan niitä kuin pyhäinjäännöksiä, ja tule sitten ilmoittamaan, minkä päätöksen olet tehnyt. Olipa se minkälainen tahansa, tuosta saat ne viisikolmatta louisdoria! Jos menet naimisiin, ovat ne myötäjäisesi; jos taas lähdet minun kanssani, ovat ne kahden ensimäisen palvelusvuotesi palkka.

Nicole otti kukkaron Andréen kädestä ja suuteli sitä.

Tyttö ei nähtävästi tahtonut hukata sekuntiakaan tuosta tunnista, jonka hänen emäntänsä oli hänelle myöntänyt päätösaikaa, sillä hän läksi juoksujalkaa huoneesta, meni nopeasti alas portaita, ja sitten yli pihan ja katosi puistokäytävään.

Andrée näki hänen loittonevan ja mutisi:

— Voi hupakkoa, joka tulisi täällä niin onnelliseksi! Onko rakkaus todellakin niin suloista?

Viiden minuutin päästä naputti Nicole sen alakerrassa olevan huoneen ikkunaan, jossa Gilbert asui, Gilbert, jolle Andrée oli niin kunnioittavasti antanut nimen joutilas ja parooni nimen laiskuri. Naputti ikkunaan menemättä sisään, luultavasti säästääkseen yhä kallista harkinta-aikaan.

Gilbert seisoi selin puistokujaan päin olevaan ikkunaansa ja puuhaili jotakin huoneen perukassa, mitä lienee puuhaillut.

Kuullessaan Nicolen sormien rummutuksen ikkunaruutuun jätti hän kuin itse teossa yllätetty varas askareensa ja käännähti ikkunaan päin nopeammin kuin teräsjoustin olisi hänet kiepauttanut.

— Kah, — huudahti hän, — sinäkö se olet, Nicole?

— Niin, minä taas, — vastasi tyttö päättävästi ja samalla hymyillen ikkunan takaa.

— Ole siis tervetullut, Nicole, — sanoi Gilbert ja meni ja avasi ikkunan.

Nicolen saivat jo nuo ensimäiset sanat herkäksi ja hän ojensi heti kätensä, jota Gilbert puristi.

"Kaikki meneekin nyt hyvin", ajatteli Nicole; "hyvästi, Pariisin-matkani!"

Ja tässä kohdin täytyy Nicolea vilpittömästi kehua, sillä hänen viimeistä ajatustaan ei seurannut kuin yksi ainoa huokaus.

— Sinä tiedät, — virkkoi tyttö nojautuen ikkunanpieleen, — sinä tiedät, Gilbert, että Taverneystä tulee nyt lähtö.

— Kyllä, minä tiedän sen, — vastasi Gilbert.

— Sinä tiedät, minnekä täältä lähdetään?

— Tiedän, Pariisiin.

— Ja sinä tiedät, että minä lähden myöskin?

— En, sitä en minä tiennyt.

— No niin?

— Siinä tapauksessa onnittelen sinua, jos se sinua miellyttää.

— Mitenkä sinä sanoitkaan? — kysyi Nicole.

— Sanoin, jos se sinua miellyttää; sehän on selvä asia mielestäni.

— Se miellyttää minua… riippuen asianhaaroista, — jatkoi Nicole.

— Mitä sinä vuorostasi tuolla tarkoitat?

— Tarkoitan, että se voisi riippua sinusta, ettei se minua miellyttäisi.

— Minä en ymmärrä sanojasi, — virkkoi Gilbert istuutuen siten ikkunalaudalle, että hänen polvensa koskivat Nicolen käsivarsiin ja että he saattoivat jatkaa pakinaa puolittain köynnösten kätkössä, isokiertojen ja intialaisten krassien ympäröidessä heidän päätänsä.

Nicole katsoi hellästi Gilbertiin.

Mutta Gilbert heilautti vaan niskaansa ja hartioitaan ikäänkuin sanoakseen, ettei hän ymmärtänyt enempää tuota katsetta kuin Nicolen äskeistä puhettakaan.

— No hyvä… Koska minun täytyy sanoa sinulle suoraan, niin kuuntele nyt, — alkoi Nicole.

— Minä kuuntelen, — vastasi Gilbert.

— Neiti tahtoisi viedä minut kanssaan Pariisiin.

— Hyvä, — vastasi Gilbert.

— Ellen minä…

— Ellet sinä?… — toisti nuorukainen.

— Ellen minä satu tapaamaan itselleni sopivaa miestä.

— Sinä siis yhä vaan tuumit mennä naimisiin? — kysyi Gilbert rauhallisena.

— Kyllä, varsinkin nyt, kun olen rikas, — vastasi Nicole.

— Ahaa, oletko sinä rikas? — sanoi Gilbert niin välinpitämättömänä, että Nicolea kuohautti.

— Hyvin rikas, Gilbert.

— Tosiaanko?

— Aivan totta.

— Ja miten se ihme on tapahtunut?

— Neiti antoi minulle myötäjäiset.

— Sepä oli oikein hyvä, ja minä toivotan sinulle onnea!

— Katsopas, — sanoi nuori tyttö ja näytteli kämmenellään viittäkolmatta loistavaa kultarahaansa.

Ja samalla katseli hän Gilbertiä toivoen näkevänsä hänen silmissään pilkahduksen iloa tai edes ahneutta. Gilbert ei räpäyttänyt silmäänsä.

Totisesti, — sanoi hän, — se on sievoinen summa! — Siinä ei ole vielä kaikki, — jatkoi Nicole. — Parooni tulee nyt rikkaaksi. Maison-Rouge aiotaan rakentaa uudestaan ja Taverney kaunistetaan.

— Sen uskon kyllä.

— Ja silloin tarvitaan linnassa joku, joka sitä hoitaa.

— Tietysti.

— No niin, neiti antaa…

— Linnanvoudin paikan Nicolen onnelliselle puolisolle, — jatkoi Gilbert ivalla, joka ei tällä kertaa ollut niin salattu, ettei se olisi loukannut Nicolen herkkää korvaa.

Mutta tyttö hallitsi kuitenkin mielensä.

— Eikö Nicolen puoliso, — jatkoi hän, — ole joku, jonka sinä tunnet, Gilbert?

— Ketä sinä tarkoitat, Nicole?

— Kuules… oletko sinä tullut hassuksi, vai enkö minä puhu kyllin selvää kieltä? — huudahti tyttö, alkaen kyllästyä tähän leikkiin.

— No, ymmärrän sinut täydellisesti, —, vastasi Gilbert; — hyväksyisit minut mieheksesi, eikö niin, neiti Legay?

— Niin, herra Gilbert.

— Ja vielä rikkaaksi tultuasikin tarjoat minulle moista onnea, — kiiruhti Gilbert lisäämään. — Minä olen tosiaan siitä ylen kiitollinen.

— Todellako?

— Tietysti!

— No niin, — sanoi Nicole vilpittömästi, — tuossa käteni!

— Kuinka?

— Sinä suostut, eikö niin?

— En!

Nicole hätkähti.

— Kah, — sanoi hän, — sinulla on kova sydän tai ainakin huono luonne, Gilbert, ja usko minua, että se minkä nyt teet, ei ole tuottava sinulle onnea. Jos minä olisin sinua vielä rakastanut ja jos menettelyyni tällä hetkellä olisi ollut syynä jotain muutakin kuin rahtu kunnian tuntoa ja rehellisyyttä, niin olisit murtanut minun sydämeni! Mutta, Jumalan kiitos, minä tahdoin ainoastaan, ettei kukaan saisi sanoa Nicolesta, että hän rikkaaksi päästyään halveksi Gilbertiä ja kosti hänelle hänen loukkauksensa. Nyt, Gilbert, tuli väleistämme loppu.

Gilbert teki välinpitämättömän liikkeen.

— Sinä et voi kuvitellakaan, mitä sinusta ajattelen, — jatkoi Nicole. — Se, että minä, minä joka, kuten tiedät, olen luonteeltani yhtä vapaudenhaluinen kuin sinäkin, päätin hautautua tänne maalle, vaikka minua odottaa Pariisi, Pariisi, joka on oleva minun näyttämöni, ymmärrätkö? — että minä päätin tyytyä kaiket päivät, monet vuodet, koko elämäni näkemään edessäni tuollaiset kylmät ja läpitunkemattomat silmät, joissa piilee niin paljon häijyjä ajatuksia, — sellainen oli uhraus! Sinä et sitä ymmärtänyt, sen pahempi itsellesi. En sano, että sinä minua kaipaisit, Gilbert; sanon vaan, että sinä saat syyn minua peljätä ja punastua tähteni, nähdessäsi minut sellaisena, joksi sinun halveksumisesi minut nyt tekee. Minusta olisi vielä saattanut tulla kunnon ihminen, mutta ei ollut ystävän kättä, joka olisi estänyt minua kuilun partaalla, johon nyt kallistun, luisun, johon minä syöksyn! Minä huusin: Auta minua, tue minua! Sinä sysäsit minut takaisin alas, Gilbert. Minä horjun, minä putoan kuiluun, minä joudun turmiolle! Jumala vaatii sinut tilille tästä rikoksestasi. Hyvästi, Gilbert, hyvästi!

Ja ylpeä nuori tyttö palasi Gilbertin luota olematta vihainen tai kärsimätön, näytettyään viimein sielunsa salatun jalon puolen, kuten kaikki hyvät luonteet aikoinaan näyttävät.

Gilbert sulki levollisesti ikkunansa ja meni takaisin asumuksensa nurkkaan ja ryhtyi siellä jälleen samaan salaperäiseen toimeen, jonka Nicolen saapuminen oli keskeyttänyt.

18.

Jäähyväiset Taverneylle.

Ennenkuin Nicole meni jälleen emäntänsä luokse, pysähtyi hän portaille tyynnyttääkseen viimeisenkin kuohumuksen hyrskyn sielustaan.

Parooni tapasi hänet siellä, liikkumattomana ja mietteissään, leuka käden nojassa ja kulmat rypyssä. Ja Nicole oli hänestä niin kaunis, että hän suuteli tyttöä kesken kiirettäänkin, kuten Richelieun herttua olisi tehnyt kolmekymmen-vuotiaana.

Nicole, jonka tuo vallattomuus herätti unelmista, juoksi kiireesti ylös Andréen luo ja tuli sinne juuri kun Andrée sulki matka-arkkua.

— No niin, — kysyi neiti de Taverney, — oletko nyt harkinnut tarkoin asiaa…?

— Se on päätetty, neiti, — vastasi Nicole aivan vapautuneena.

— Sinä menet siis naimisiin?

— Kaukana siitä!

— Ohoh, niinkö? Entä se sinun suuri rakkautesi?

— Sillä ei ole koskaan minulle samaa arvoa kuin hyvyydellä, jota neiti alinomaa minulle osoittaa. Minä olen neidin oma ja tahdon olla aina. Minä tunnen emännän, jonka palvelijaksi rupean; tuntisinkohan yhtä hyvin isännän?

Andréeta liikuttivat tällaiset jalot tunteet, jollaisia hän ei ollut aavistanut ajattelemattomassa Nicolessa löytyvänkään. On itsestään selvää, ettei hän tiennyt olevansa Nicolen hätävara.

Andrée hymyili tyytyväisenä, että oli nähnyt ihmisen paremmaksi kuin oli luullutkaan.

— Teet oikein kiintyessäsi minuun, — vastasi hän; — minä en ole unohtava sinua. Jätä kohtalosi minun huomaani, tyttöseni, ja jos minua joskus onni suosii, niin sinä saat siitä osasi, ole varma.

— Niin, neiti, se on päätetty, että minä tulen kanssanne Pariisiin.

— Katumatta?

— Sokeasti.

— Niin et saa vastata, — sanoi Andrée. — Minä en tahtoisi kuulla sinun jonakin päivänä moittivan minua siitä, että sinä seurasit minua sokeasti.

— Minä saan syyttää ainoastaan itseäni, neiti.

— Sinä olet siis sopinut sulhasesi kanssa näin? Nicole punastui.

— Minäkö? — sanoi hän.

— Sinäpä juuri; näin sinun keskustelevan tuolla hänen kanssaan.

Nicole puraisi huultaan. Hänen ikkunansa oli samanne päin kuin Andréen ja hän tiesi hyvin, että siitä saattoi nähdä Gilbertin ikkunaan.

— Se on totta, neiti, — vastasi Nicole.

— Ja sinä sanoit hänelle?

Nicole oli huomaavinaan Andréen itseään tutkistelevan, joten hänen mieleensä palasi taas hänen entisen epäluulonsa; hän piti siis Andréen kysymystä vaan vastustajan epäonnistuneena sotatemppuna ja tahtoi antaa hänelle vihamielisen vastauksen.

— Sanoin hänelle, etten häntä enää tahtonut, — vastasi Nicole.

Oli kuin sallittua, etteivät nuo kaksi naista, joista toinen oli timantinpuhdas ja toinen paheeseen taipuvainen, ymmärtäisi toisiaan koskaan.

Andrée piti Nicolen katkeruutta yhä imarteluna itseään kohtaan.

Sillaikaa kokoili parooni matkakapineitaan. Vanha miekka, joka oli ollut hänen kupeellaan Fontenoyssa, muutamia vanhoja papereita, jotka takasivat hänelle oikeuden ajaa hänen Majesteettinsa vaunuilla, kokoelma Gazette -lehteä ja joukko kirjeitä, siinä hänen pääasiallisin omaisuutensa, jonka kaiken hän, kuten muinoin Bias,[40] kuljetti mukanaan.

La Brie näytti hikoilevan taakkansa alla, vaikka hän kantoi ulos melkein tyhjää matkalaukkua.

Lehtokujasta löydettiin kuninkaallinen upseeri, joka oli tyhjentänyt näiden matkavalmistusten aikana saamansa pullon viimeiseen tilkkaan.

Tuo hulivili oli nähnyt Nicolen solakan vyötärön ja sirot nilkat, eikä hän lakannut maleksimasta lammikon ja kastanjapuiden välillä, toivoessaan saavansa nähdä uudestaan tuon viehkeän heilakan, joka oli äsken kadonnut tuuheitten puitten kätköön yhtä nopeasti kuin oli näkyviin ilmestynytkin.

Hra de Beausiren, se oli hänen nimensä, kuten jo olemme maininneet, herätti nyt näistä mietteistä parooni, joka pyysi toimittamaan paikalle vaunut. Upseeri hypähti ja pyörähti ympäri, kumarsi de Taverneylle ja käski kaikuvalla äänellä kuskia ajamaan puistokujaan.

Vaunut vierivät paikalle. La Brie sijoitti matkalaukun sen taakse joustimien nojaan sekä ilon että ylpeyden tuntein.

— Minä siis saan ajaa kuninkaallisissa vaunuissa, — mutisi hän haltioituneena ja luullen olevansa yksin.

— Takapuolella, ystäväni, — vastasi Beausire suojelevasti hymyillen.

— Kuinka? Otatteko te la Brien mukaan, isä? — kysyi Andrée paroonilta. — Kuka sitten hoitaa täällä Taverneytä?

— Pardieu, tuo laiskuri ja filosoofi.

— Gilbert?

— Niin juuri, onhan hänellä pyssy.

— Mutta millä hän elää?

— Pyssyllään tietysti! Ja hän voi täällä mainiosti, ole huoletta: Taverneyssä on yllinkyllin rastaita ja kottaraisia.

Andrée vilkaisi Nicoleen; kamarineitsyt purskahti nauruun.

— Näinkö sinä häntä suret, ilkimys? — sanoi Andrée.

— Oh, hän on ovela poika, — vastasi Nicole, — olkaa huoletta, neiti, hän ei kuole nälkään.

— Hänelle täytyy jättää pari louisdoria, isä, — sanoi Andrée paroonille.

— Ja hemmoitella häntä? Kyllä kai, hän on jo ennestään kelvoton.

— Ei, mutta että hänellä olisi jotain, millä elää.

— Lähetetään hänelle sieltä vähän, jos hän ruikuttaa.

— Johan nyt, — huudahti Nicole, — olkaa huoleti, neiti, hän ei ruikuta!

— Kuitenkin, anna hänelle kolme, neljä pistolia.

— Hän ei ota niitä vastaan.

— Ei ota vastaan? Onpas hän sitten ylpeä, tuo sinun Gilbert-herrasi?

— Oh, neiti, hän ei ole enää minun, Jumalan kiitos!

— Kas niin, kas niin, — virkkoi Taverney, lopettaakseen moiset vähäpätöiset huolet, jotka alkoivat tuntua hänen itsekkyydessään väsyttäviltä, — lakatkaahan. Hiiteen tuo Gilbert! Vaunut odottavat meitä, lähdetään matkaan, tyttäreni.

Andrée ei vastannut mitään; hän loi jäähyväiskatseen pieneen linnaan päin ja nousi raskaihin ja suuriin ajoneuvoihin.

Hra de Taverney asettui hänen viereensä. La Brie, yhä komea livrea yllään, ja Nicole, joka ei ollut enää tuntevinaankaan Gilbertiä, istahtivat kuskipukille. Kuski kapusi kyytimiehen tapaan toisen hevosen selkään.

— Mutta minnekäs upseeri asettuu? — huudahti parooni de Taverney.

— Ratsuni satulaan, herra parooni, ratsuni satulaan! — vastasi Beausire tähtäillen Nicolea, joka punastui mielihyvästä, kun oli niin pian saanut kömpelön talonpojan sijaan hienon herran.

Vaunut lähtivät liikkeelle neljän lujan hevosen tempaisemina. Ja puistokujan puut, puistokujan, jonka Andrée niin hyvin tunsi, alkoivat liukua kahdenpuolen vaunuja taaksepäin ja katosivat toinen toisensa perästä, itätuulessa surullisesti vinossa, ikäänkuin lausuakseen viimeiset hyvästelyt isäntäväelleen, joka ne jätti.

Jouduttiin ajoportille.

Gilbert oli asettunut portin viereen ja seisoi siinä suorana ja liikkumatta hattu kädessä. Hän ei katsellut Andréeta, mutta näki hänet kuitenkin.

Andrée oli kallistunut vaunun toiselle puolelle katselemaan ulos, nähdäkseen niin kauan kuin mahdollista rakkaan lapsuudenkotinsa.

— Pysäyttäkää vähän, — huusi de Taverney ajajalle.

Tämä veti hevoset pysähtymään.

— Kuulepas, herra vetelehtijä, — sanoi parooni Gilbertille, — sinusta tulee nyt onnenpoika! Sinä jäät nyt tänne yksin, niinkuin oikean filosoofin tulee elää, eikä mitään tekemistä, ei torain kärsimistä. Pidä edes huolta, ettei tuli pääse maatessasi irti, ja hoida Mahonia.

Gilbert kumarsi vastaamatta. Hänestä tuntui kuin olisi Nicolen katse levännyt sietämättömän painavana hänessä. Hän pelkäsi näkevänsä tytön voitonriemuisena ja pilkallisena, niin, hän pelkäsi sitä kuin tulisen polttoraudan pistosta.

— Ajakaa, kyytimies, — huusi parooni de Taverney.

Nicole ei ollut nauranut, kuten Gilbert pelkäsi. Päinvastoin oli hän saanut ponnistaa kaikki voimansa ja oli tarvinnut enemmän kuin synnynnäisen raisuutensa, ettei olisi aivan ääneensä surkutellut Gilbertiä, poika-raukkaa, joka jätettiin tänne nyt ilman leipää, ilman tulevaisuudentoiveita, ilman lohduttajaa. Niin, hänen oli täytynyt katsella de Beausirea, joka näytti niin uljaalta tepastelevan ratsunsa seljässä.

Ja kun Nicole katseli upseeria, ei hän myöskään voinut nähdä, kuinka Gilbert ahmi Andréeta katseillaan.

Andrée ei nähnyt kyyneleiltään mitään muuta kuin tuon talon, jossa hän oli syntynyt ja jossa hänen äitinsä oli kuollut.

Ajoneuvot katosivat. Gilbert, joka oli lähtijöistä ollut niin vähäpätöisyys, ei piankaan ollut heille kerrassaan mitään.

Kun parooni de Taverney, Andrée, Nicole ja la Brie joutuivat maantielle portista, joutuivat he samalla aivan uuteen elämään. Kukin heistä oli omissa ajatuksissaan.

Parooni ajatteli, että Bar-le-Ducissa saisi hän ainakin viisi-, kuusituhatta livreä lainaksi panttaamalla Balsamon antamat kullatut pöytäkalut.

Andrée supisi itsekseen pientä rukousta, jonka hänen äitinsä oli hänelle opettanut karkoittaakseen hänestä ylpeyden ja kunnianhimon kiusaavia henkiä.

Nicole veti kiinni kaulahuivinsa, jota tuuli availi upseeri de Beausiren mielestä surettavan vähän.

La Brie tunnusteli ja laski taskunsa pohjassa olevia rahoja, kymmentä kuningattaren ja kahta Balsamon antamaa louisdoria. Herra de Beausire antoi ratsunsa laukata. Gilbert sulki Taverneyn linnan suuren portin, jonka saranat vongahtivat kuten aina öljyn puutteessa.

Sitten juoksi hän pieneen kamariinsa ja veti pois seinän vierestä tammisen kaappinsa, jonka takana oli jo valmiina nyytti. Hän pisti tuon pöytäliinasta tehdyn nyytin solmupaikasta punapuisen keppinsä kärkeen. Sitten hän penkoi telttasänkyään, jossa oli heinillä täytetty patja, ja viilsi patjan halki. Pian löysivät hänen kätensä patjan sisältä jonkin kokoonkäärityn paperin ja sen hän otti esille. Tuon paperin sisällä oli kirkas ja uusi kymmenen écun raha. Sen oli Gilbert saanut säästöön ehkä kolmen, neljän vuoden aikana.

Hän avasi paperin ja katseli rahaansa ikäänkuin nähdäkseen, ettei se vaan ollut joksikin muuksi muuttunut, ja sitten pisti sen housuntaskuunsa, entiseen paperiin käärittynä.

Mahon ulvoi ja tempoi ketjujaan niin pitkälle kuin pääsi. Koiraparka valitteli, kun näki, että kaikki hänen ystävänsä jättivät näin hänet yksi toisensa jälkeen, sillä ihmeellisellä vaistollaan se arvasi, että myöskin Gilbert vuorostaan hylkäisi sen.

Siksi se alkoi nyt ulvoa yhä hurjemmin.

— Ole vaiti, Mahon, — huusi hänelle Gilbert, — vaiti! Sitten lisäsi hän, hymyillen vastakohtaiselle vertailulle, joka nyt pälkähti hänen päähänsä:

— Eikö minut jätetty kuin koira? Mitäs, jos sinut jätettäisiin kuin ihminen?

Sitte hän tuli miettineeksi:

— Mutta minuthan jätettiin ainakin vapaaksi, vapaaksi etsimään elatustani, miten taisin. Hyvä, Mahon, minä teen sinulle niinkuin minulle tehtiin, en yhtään vähempää enkä enempää.

Hän riensi koirakopin luo ja päästi Mahonin ketjuista.

— Nyt olet vapaa, — sanoi hän; — etsi nyt elatuksesi miten parhaaksi näet.

Mahon ryntäsi rakennuksen ovelle, jonka näki suljetuksi, sitten se syöksyi raunioille päin ja katosi Gilbertin katsellessa tiheikköön.

— Hyvä, — virkkoi Gilbert, — pian nähdään, kumpaisella meistä on parempi vaisto, koiralla vai ihmisellä.

Näin sanoen Gilbert meni pihalta ulos pienestä sivuportista, jonka hän väänsi kahteen lukkoon, ja heitti avaimen muurin sisäpuolelle, aina kauas lammikon veteen, talonpoikain kivenheittotaidolla.

Ja kuitenkin tunsi Gilbert Taverneyn jättäessään jotain samansuuntaista kuin Andrée, sillä vaikka luonto on yleensä yksitoikkoinen tunteita luodessaan, se on sitä vaihtelevampi niiden erilaisissa pienissä ja yksityiskohtaisissa ilmaisumuodoissa. Gilbertin ja Andréen tunteilla oli vaan se ero, että Andrée kaipasi mennyttä aikaa, kun taas Gilbert toivoi parempaa.

— Hyvästi! — sanoi hän ja kääntyi vielä kerran katselemaan pientä linnaa, jonka katto kuulsi tuolta sykomoorien ja kukkivain kultavihmain huippujen takaa. — Hyvästi, talo, jossa minä olen niin paljon kärsinyt, jossa kaikki inhosivat minua, jossa minulle heitettiin leivänpala ja sanottiin, että minä varastin! Hyvästi, ja ole kirottu! Minun sydämeni tanssii ilosta ja tuntee olevansa vapaa, kun sinun muurisi eivät minua enää vangitse. Hyvästi, vankila! Hyvästi, helvetti! Hyvästi, sortajain luola! Hyvästi ainaiseksi!

Ja tämän sadatuksensa jälkeen, joka ei ehkä ollut niin runollinen kuin monet muut, mutta sitä merkitsevämpää laatua, Gilbert läksi juoksemaan täyttä vauhtia ajoneuvojen jälkeen, joitten räminä yhä kuului kaukaa.

19. Gilbertin kultaraha.

Puoli tuntia vimmatusti juostuaan päästi Gilbert ilohuudon: hän oli nähnyt parin virstan päässä paroonin vaunut, jotka nousivat käymänjalkaa erästä mäkeä.

Silloin Gilbert tunsi sielussaan totista ylpeyttä, sillä hän sanoi itsekseen, että nyt oli hän pelkästään nuoruutensa, voimansa ja älynsä keinoilla saavuttanut saman tuloksen kuin rikkaus, valta ja ylhäinen syntyperä.

Nyt olisi parooni de Taverney tosiaan voinut sanoa Gilbertiä filosoofiksi, jos olisin nähnyt hänet maantiellä, keppi kädessä ja vähäiset matkatavarat ripustettuina napinläpeen, kulkien ripein askelin ja oikaisten pitkin tienviertä päästäkseen suorempaan. Ja Gilbert seisahtui joka mäellä ikäänkuin sanoakseen pilkallisesti hevosille:

"Te ette juokse yhtä kovaa kuin minä, vaan minun täytyy teitä odottaa."

Filosoofi! Niin tosiaan, hän oli se, jos filosofialla tarkoitetaan kaiken nautinnon halveksumista. Tosin hän ei ollut tottunut mukavaan elämään, mutta kuinka monia ei jo rakkauskin tee veltoiksi! Oli niin ollen kaunis näky, se täytyy tunnustaa, näky, jota itse jumalakin, tuo kaikkien tarmokkaiden ja älykkäiden olennoiden luoja, olisi voinut ihailla, nimittäin tämä nuorukainen juoksemassa, tomuisena, hehkuen, yhtä mittaa kokonaista kaksi tuntia, kunnes hän melkein saavutti vaunut ja sitten lepäsi tyytyväisenä, hevostenkin voimain loppuessa. Sinä päivänä ei kukaan, joka vaan seurasi silmin ja ajatuksin Gilbertiä niinkuin me nyt teemme, olisi voinut olla häntä ihailematta. Ja ehkäpä itse ylpeä Andréekin olisi heltynyt, jos olisi nähnyt hänet nyt. Ehkäpä hänen välinpitämättömyytensä, joka oli ilmennyt puheissa Gilbertin laiskuudesta, olisi nyt muuttunut hänen tarmonsa kunnioittamiseksi.

Niin meni ensimäinen päivä. Parooni viipyi kokonaisen tunnin Bar-le-Ducissa, joten Gilbert sai tarpeeksi aikaa, paitsi saavuttaakseen vaunut, päästäkseen niistä vähän matkaa edellekin. Gilbert kulki suoraan kaupungin läpi, sillä hän oli kuullut paroonin määräyksen pysäyttää erään kultasepän kaupan luona. Ja kun matkustajat hänen pensaikkoon kätkeytyessään olivat ajaneet ohitse, alkoi hän juosta perästä niinkuin ennenkin.

Sen päivän iltana tavoitti parooni dauphinen matkasaaton pienessä kylässä nimeltä Brillon, jonka asukkaat olivat kokoontuneet eräälle kummulle ottamaan dauphinea vastaan riemuhuudoin ja onnentoivotuksin.

Gilbert ei ollut syönyt koko päivänä mitään muuta kuin pienen palan leipää, jonka hän oli ottanut evääksi Taverneystä. Mutta sen sijaan oli hän saanut juoda yllinkyllin vettä ihanasta purosta, jonka ylitse maantie vei. Sen vesi oli niin puhdasta ja raikasta ja sen partailla kasvoi niin kauniita vesinenättejä ja ulpukoita, että vaunut olivat Andréen pyynnöstä sillä paikalla pysähtyneet ja Andrée oli itse ottanut vettä purosta dauphinen kultaiseen maljaan, ainoaan esineeseen, minkä parooni oli tyttärensä pyynnöstä säilyttänyt koko noidan pöytäkalustosta.

Gilbert oli ollut piilossa tien varrella kasvavan jalavan takana ja nähnyt kaiken tämän.

Ja kun matkalaiset olivat purolta lähteneet, oli myöskin Gilbert tullut samaan paikkaan kuin Andrée ja astunut jalkansa samalle mättäälle, jolla oli nähnyt Andréen seisovan, ja juonut kuin Diogenes vettä kädestään ja samasta kirkkaasta purosta, jonka antimilla neiti de Taverney oli janonsa sammuttanut.

Juotuaan oli hän voimistunut suuresti ja jatkoi matkaansa.

Yksi ainoa seikka tuotti huolta Gilbertille, nimittäin pysähtyisikö dauphine jonnekin yöksi matkallaan. Oli todennäköistä, että niin tapahtuisi, sillä hän oli valittanut jo Taverneyssä väsymystään ja tarvitsisi varmaan nyt lepoa. Jos niin kävisi, uskoi Gilbert olevansa pelastettu. Siinä tapauksessa olisi dauphinen pysäyspaikkana kai Saint-Dizier. Kahden tunnin nukahdus jossakin ladossa riittäisi tekemään Gilbertin jalat jälleen norjiksi, sillä ne alkoivat jo jäykistyä; ja noiden kahden tunnin päästä lähtisi hän jälleen kulkemaan ja saattaisi joutua, yön mittaan hiljalleen kävellen, helpostikin kaksi, kolme peninkulmaa dauphinen saattojoukon edelle. Kahdeksantoista-vuotiaana kävelee niin helposti kauniina toukokuisena yönä.

Tuli ilta ja harsosi ilmanrannan hämärällä, joka yhä sakeni, kunnes se peitti varjollaan tienkin, jota pitkin Gilbert juoksi. Piankaan hän ei nähnyt enää ajoneuvoista mitään muuta kuin suuren lyhdyn, joka oli kiinnitetty niiden vasemmalle puolen. Sen hohde oli kuin valkea aave, joka kiiti huimaa, vauhtia pitkin tien viertä.

Iltaa seurasi yö. Oli kuljettu kuuden peninkulman matka ja tultiin Comblesiin, jossa saattue näytti hetkeksi pysähtyvän. Gilbert luuli nyt onnen itseään suosivan. Hän lähestyi matkajoukkoa nähdäkseen Andréen. Paroonin vaunut olivat pysähtyneet. Gilbert piilousi erään suuren portin holviin. Hän näki Andréen soihtujen valossa ja kuuli kysyvän, mitä kello oli. Joku ääni vastasi: "Se on yksitoista." Tällä hetkellä ei Gilbert ollut lainkaan väsynyt ja hän olisi halveksuvasti hyljännyt avun, jos joku olisi tarjonnut hänelle hevoskyytiä.

Se johtui siitä, että hänen hehkuvassa mielikuvituksessaan hohteli jo Versailles, kultainen ja loistava Versailles, aateliston ja kuninkaitten kaupunki. Ja Versaillesin takana Pariisi, synkkänä, mustana, valtavana, Pariisi, kansan kaupunki.

Näitä mielikuviaan, jotka hänen sieluaan virkistivät, ei hän olisi vaihtanut kaikkiin Perun kulta-aarteisiinkaan.

Kaksi seikkaa herätti hänet nyt haltioitumistilastaan: vaunujen jyrinä, kun ne jälleen lähtivät matkaan, ja ankara isku, jonka hän sai töydätessään tielle unohdettua auraa vastaan.

Ja hänen vatsansakin alkoi nurista nälkää.

"Onneksi minulla on rahaa, minä olen rikas", mietti Gilbert.

Tiedetään, että Gilbertillä oli yksi kultaraha.

Vaunujono vieri edelleen keskiyöhön saakka.

Keskellä yötä saavuttiin Saint-Dizieriin. Sinne toivoi Gilbert matkajoukon jäävän yöksi.

Gilbert oli samonnut kahdeksan peninkulman taipaleen kahdessatoista tunnissa.

Hän istahti ojan reunalle.

Mutta Saint-Dizierissä vaihdettiinkin vain hevosia, ja Gilbert kuuli kulkusten kilinän loittonevan jälleen pitkin maantietä edessään. Ylhäiset matkustajat olivat ainoastaan nauttineet virvokkeita soihtujen valossa ja kukkien keskellä.

Gilbertille oli nyt tarpeen koko hänen uljuutensa Hän kavahti jälleen jaloilleen, tahdonvoimalla, joka sai hänet unohtamaan, että hänen jalkansa olivat olleet kymmenen minuuttia sitten pettämäisillään.

"Hyvä," sanoi hän itsekseen, "ajakaa vaan! Minäkin pysähdyn pian Saint-Dizierissä ja ostan siellä viipaleen leipää ja silavaa ja juon lasin viiniä. Annanpa mennä viisi kolikkoa ja niillä viidellä saan enemmän voimia kuin nuo herrat."

Gilbert lausui tuon sanan herrat jälleen hänelle ominaisella ponnella, jonka tähden me sen alleviivaamme.

Gilbert tuli, niinkuin oli päättänyt, Saint-Dizieriin, jossa suljettiin paraikaa matkueen lähdettyä talojen ikkunaluukkuja ja portteja.

Filosoofimme huomasi siellä erään miellyttävännäköisen majatalon, tarjoilijattaret sievissä puvuissa, tarjoilijat pyhävaatteissa ja kukka napinlävessä, vaikka kello oli yksi yöllä. Suurilla, kukikkailla fajanssivadeilla näki hän paistettuja lintuja, joista saattueen nälkäiset olivat ottaneet sievät kymmenyksensä.

Hän meni päättävästi suurimpaan majataloon. Siellä pantiin jo salpaa ulko-oven yläpuoliskon eteen ja hänen täytyi kumartua päästäkseen sen alitse keittiöön.

Majatalon emäntä oli valvomassa hommia ja laskemassa tulojaan.

— Anteeksi, madame, — sanoi Gilbert, — olkaa hyvä ja antakaa minulle leipää ja liikkiötä.

— Ei ole liikkiötä, — vastasi emäntä. — Ettekö tahdo kukonpoikaa?

— En; minä pyysin liikkiötä siksi, että tahdon liikkiötä; minä en pidä kukonpaistista.

— Se on ikävää, poika-rukka, sillä nyt ei ole muuta. Mutta olkaa huoletta, — lisäsi hän hymyillen, — kukonpaisti ei ole sen kalliimpaa kuin liikkiökään; saatte puolen kukonpoikaa ja vaikkapa kokonaankin kymmenellä sou'lla, se riittää evääksenne koko huomispäiväksi. Me luulimme, että hänen kuninkaallinen Korkeutensa jäisi tänne kruununvoudin luo yöksi ja että saisimme myydä hänen saattoväelleen varaamamme ruuat. Mutta hän menikin ohitse, ja meille tulee ruoka-aineista tappiota.

Nyt luulisi varmaankin, ettei Gilbert olisi laiminlyönyt tätä oivallista tilaisuutta saada hyvältä ravintolan emännältä kunnon ateria; mutta joka moista luulee, ei tosiaan tunne hänen luonnettaan.

— Ei, kiitoksia, — sanoi hän, — minä tyydyn vähempään; — minä en ole prinssi enkä lakeija.

— Siispä saatte lahjaksi, te pikku Artaban,[41] — sanoi hyväntahtoinen emäntä, — ja Jumala olkoon matkassanne.

— En ole kerjäläinenkään, hyvä vaimo, — vastasi Gilbert nöyryytettynä. — Minä tilaan ruokaa ja maksan sen.

Ja näyttääkseen, että hän puhui totta, työnsi Gilbert majesteettisesta kätensä housuntaskuun, johon se painui kyynärpäätä myöten.

Mutta hän sai kaivella tuota avaraa taskua miten monesti tahansa, kalveten hän ei löytänyt sieltä muuta kuin paperin, johon se hänen kultarahansa oli ollut käärittynä. Raha oli heilunut paperissa ja hangannut puhki moisen vanhan ja ohuen kääreen ja sitten taskun pohjan, joka oli kulunut. Ja sieltä se oli tipahtanut housunlahkeeseen ja pudonnut maantielle, kun Gilbert oli avannut polvisolkensa saadakseen jalkansa juoksussa keveämmiksi.

Kultaraha oli jäänyt tielle, luultavasti saman puron reunalle, jonka vesi oli niin hurmannut Gilbertiä.

Poika-parka oli saanut maksaa kuusi livreä omasta kämmenestään nauttimastansa juomasta. Ainakaan ei Diogeneella ollut reikäisiä taskuja eikä kuutta talletettavaa livreä silloin, kun hän laati mietelmänsä puukuppien tarpeettomuudesta.

Gilbertin kalpeneminen ja häpeissään vapiseminen liikuttivat emäntää. Monet muut olisivat ehkä vaan nähneet ilokseen, kuinka ylpeys rangaistaan, mutta hän sensijaan otti osaa niin selvästi nuorukaisen vääristyneillä kasvoilla näkyvään kärsimykseen.

— Kuule, raukkaseni, — sanoi hän Gilbertille, — syö täällä ja jää tänne yöksi, ja jos sinun huomenna välttämättä täytyy jatkaa matkaa, niin lähde sitten vasta.

— Täytyy, täytyy, — vastasi Gilbert, — mutta ei huomenna, vaan heti.

Ja hän tempaisi nyyttinsä ja tahtomatta enää mitään kuulla ryntäsi ulos pimeyteen, peittääkseen sinne häpeänsä ja tuskansa.

Ovi painui kiinni. Viimeiset valot sammuivat kauppalassa, ja koirat lakkasivat haukkumasta päivän urakasta uupuneina.

Gilbert oli nyt yksin, yksin koko maailmassa, sillä kukaan ei ole maailmassa yksinäisempi kuin ihminen, jolta on mennyt viimeinenkin kolikko, varsinkin jos se viimeinen on ainoa mitä hänellä on elämässään ollut!

Synkkä yö saarsi hänet. Mitä nyt tehdä? Hän oli kahden vaiheella: jos hän olisi kääntynyt takaisin etsimään rahaansa, olisi se ollut melkoisen epävarma yritys; ja sitäpaitsi olisi moinen haeskelu eroittanut hänet iäksi tai ainakin pitkäksi aikaa noista vaunuista, joita hän ei olisi sitten enää voinut saada kiinni.

Hän päätti vain jatkaa matkaa ja läksi samoamaan. Mutta tuskin hän oli kulkenut vielä puolta peninkulmaa, kun hänelle tuli kiivas nälkä. Sielullinen kärsimys oli sen estänyt tai paremminkin hetkeksi huumannut, mutta nyt se heräsi taas kahta julmempana, kun nopea kulku pani hänen poloisen verensä jälleen liikkeelle.

Ja samall'aikaa kuin nälkä alkoi sen toveri väsymyskin vaivata Gilbertin jäseniä. Vielä kerran sai hän vaunut hirvittävillä voimanponnistuksilla kiinni. Mutta näyttipä kuin kaikki olisi noussut taisteluun häntä vastaan. Ajoneuvot eivät pysähtyneet muuta kuin hevosia muuttamaan, ja sekin toimitus suoritettiin niin nopeasti, ettei jalkamies-parka ennättänyt seuraavassa pysäyspaikassa levätä muuta kuin viisi minuuttia.

Kuitenkin lähti hän jälleen kulkemaan. Päivä alkoi sarastaa. Aurinko nousi leveän ja tumman usvavyön takaa hallitsijan koko loistossa ja majesteettisyydessä; se näytti ennustavan kuumaa toukokuun päivää, jollaisia on kaksi kuukautta ennen kesää. Kuinka jaksaisi Gilbert kestää keskipäivän helteen?

Hetkeksi tuli Gilbertin päähän itserakkautta imarteleva ajatus, että hevoset, ihmiset, jopa Jumalakin olivat tehneet salaliiton häntä vastaan. Mutta niinkuin Ajax heristi hän nyrkkiään päin taivasta ja ellei hän sanonut hänen tavallaan: "Pelastun vastoin jumaliakin", johtui se siitä, ettei hän tuntenut Odysseijaa niinkuin Yhteiskunnallisen sopimuksensa.

Niinkuin Gilbert aavisti, tuli hetki, jolloin hän tunsi voimainsa loppuvan ja tilansa koko toivottomuuden. Se oli kauhea hetki, tuo ylpeyden taistelu voimattomuutta vastaan. Tuokioksi lisäsi toivottomuus Gilbertin tarmon kaksinkertaiseksi. Viimeisellä hyökkäyksellä lähestyi hän taas vaunuja, jotka olivat jo kadonneet näkymättömiin, ja eroitti ne jälleen tomupilven läpi, jonka hänen veristyneet silmänsä tekivät kummallisen väriseksi; niiden jyrinä kumisi hänen korvissaan kilpaa hänen jyskyttävän sydämensä kanssa. Suu auki, silmät tuijottaen, hiukset otsalla hien tahmaamina hän oli kuin mikä monimutkainen kone, joka melkein tarkoin matki kaikki ihmisen liikkeet, mutta jäykemmin ja hitaammin.

Eilis-illasta oli hän samonnut kymmenen, yhdentoista peninkulman taipaleen, mutta viimein tuli hetki, jolloin hänen uupuneet jalkansa tekivät tenän. Hänen silmänsä eivät nähneet enää mitään ja oli kuin maa olisi aaltoillut ja pyörinyt ympäri hänen allaan. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni ei päässyt kurkusta. Hän koetti pysyä pystyssä tuntiessaan kaatuvansa, ja hänen kätensä huitoivat ilmassa kuin mielipuolen.

Viimeinkin purkausi ääni raivon huutoina hänen kurkustaan, ja kääntyen Pariisiin päin, tai ainakin sinne, missä hän luuli Pariisin olevan, hän sinkosi jonon kauheita sadatuksia uljuutensa ja voimiensa voittajia vastaan. Sitten hän iski kynsillään tukkaansa, pyörähti pari kertaa ympäri ja suistui keskelle maantietä, tietäen ja myöskin kai tyytyväisenä tiedostaan, että hän oli taistellut kuin entisajan sankarit viimeiseen saakka.

Hän kaatui yhä uhkaavin katsein ja kädet nyrkissä.

Sitten hänen silmänsä sulkeutuivat, lihakset höltyivät ja hän oli pyörtynyt.

— Pois tieltä! Katso ympärillesi, hullu mies! — huusi hänelle samassa kuin hän kaatui käheä ääni, ja huutoa säesti läiskyvä piiska.

Gilbert ei kuullut.

— Pois tieltä, tai ajan ylitsesi, helkkarissa!

Ja tätä huutoa seurasi ikäänkuin lisäneuvona luja piiskanhuimaus.

Piiskan notkea siima viilsi Gilbertiä vyötäröihin.

Mutta hän ei sitä enää tuntenut ja hän jäi hevosten jalkoihin; ne tulivat sivutieltä, joka yhtyi Thiéblemontin ja Vauclèren välillä valtatiehen. Hourupäisessä vimmassaan ei Gilbert ollut nähnyt eikä kuullut niiden tulevan. Kauhea kirkaisu kajahti nyt vaunuista, joita hevoset kiidättivät kuin hirmumyrsky höyhentä.

Kyytimies ponnisti enemmän kuin kaikki voimansa, mutta ei jaksanut hillitä ensimäistä hevosta, joka oli valjastettu aisahevosten eteen keskelle ja hyppäsi nyt Gilbertin ylitse. Mutta hänen onnistui pysäyttää muut kaksi hevosta, sillä olivathan ne paremmin hänen hallittavissaan kuin ensimäinen. Joku nainen pisti yläruumiinsa ulos vaununikkunasta.

— Hyvä Jumala! — huudahti hän tuskissaan, — murskautuiko se raukka?

— Ainakin näyttää siltä, madame, — vastasi kyytimies koettaen eroittaa läpi pölypilven, jonka hevosten kaviot olivat nostaneet.

— Hupsu-poloinen, poika-parka! Älkää ajako askeltakaan enää! Pidättäkää, pidättäkää.

Ja nainen avasi vaununoven ja ryntäsi ulos.

Kyytimies oli jo hypännyt alas hevosen seljästä ja veti paraikaa pyörien välistä Gilbertiä, jonka hän luuli olevan jo verisenä ruumiina.

Nainen auttoi kyytimiestä minkä suinkin voi.

— Sepä onnenpotku! — huudahti kyytimies. — Ei ainoatakaan naarmua, ei yhtään kavion jälkeä!

— Mutta onhan hän tainnuksissa.

— Luultavastikin pelosta. Nostetaan hänet tuonne ojan reunalle, ja koska madamella on kiire, ajetaan pois.

— Mahdotonta, minä en voi jättää tuota poikaa tähän tilaan.

— Joutavia, hänellä ei ole mitään vammaa. Hän selviää itsestään tajuihinsa.

— Ei, ei. Niin nuori, poika-rukka! Hän on kai joku koulusta karannut, joka on lähtenyt seikkailemaan ja jolle matka on käynyt yli voimien. Katsokaa, miten kalpea hän on: hän saattaisi kuolla. Ei, ei, minä en häntä jätä. Nostakaa hänet vaunuihin, tuonne etuistuimelle.

Kyytimies teki niinkuin käskettiin. Matkustava nainen oli jo noussut takaisin vaunuihin. Gilbert asetettiin poikittain oivalle tyynylle pää nojalleen pehmeään vaununkulmaan.

— Ajakaa nyt, — jatkoi nuori vallasnainen; — kymmenen minuuttia aikaa on hukattu. Saatte pistolin, jos otatte ajan takaisin.

Kyytimies läiskäytti piiskaa päänsä päällä ja hevoset läksivät otattamaan täyttä laukkaa, tuntien, mitä se uhkaava ääni merkitsi.

20.

Gilbert lakkaa suremasta kultarahaansa.

Kun Gilbert tuli tajuihinsa, ja se tapahtui muutaman minuutin päästä, hämmästyi hän melkoisesti, koska näki makaavansa niin sanoaksemme poikki nuoren vallasnaisen jalkain, naisen, joka katseli häneen huolissaan.

Nainen oli noin neljän- tai viidenkolmatta vuotias, hänen silmänsä olivat suuret ja harmaat, nenä hiukan pysty ja posket eteläisen auringon ruskettamat. Pieni, oikullinen ja siromuotoinen suu teki hänen avoimet ja hilpeät kasvonsa samalla ovelan ja varovaisen näköisiksi. Hänellä oli kauneimmat käsivarret maailmassa, ja niiden muodon näyttivät tällä hetkellä sinipunertavat, kultanappiset tiukat samettihihat. Harmaapohjaisen ja suurkukikkaisen silkkihameen aaltoilevat helmukset täyttivät melkein koko vaunukorin, — sillä Gilbert huomasi nyt ihmeekseen, ja se ei ollut pienempi kuin tuon naisen näkemisen aiheuttamakaan, olevansa vaunuissa, joita vei täyttä laukkaa kolme hevosta.

Koska vallasnaisen kasvot olivat Gilbertin mielestä hymyilevät ja säälivät, ryhtyi hän katselemaan niitä tarkemmin, kunnes oli varma, ettei tämä ollut mitään unta.

— No niin, ystäväni, — sanoi nainen hetken päästä, — voitteko nyt paremmin?

— Missä olen? — kysyi Gilbert muistaen varsin sopivalla hetkellä lukemistaan romaaneista tämän lauselman, jota ei sanota koskaan muualla kuin romaaneissa.

— Varmassa turvassa, nuori mies, — vastasi vallasnainen, jonka puheessa huomasi selvästi eteläisen korostustavan. — Mutta äsken olitte te tosiaan suuressa vaarassa murskautua vaunujeni pyöräin alle. Mutta kuulkaahan! Mitä teille oli tapahtunut, kun olitte kaatunut noin keskelle maantietä?

— Minua alkoi pyörryttää, madame.

— Kuinka, pyörryttää? Ja mistä se pyörtyminen johtui?

— Olin kulkenut jalkaisin liian pitkän matkan.

— Milloinka sitten läksitte matkalle?

— Eilen iltapuolella kello neljä.

— Ja eilisestä kello neljästä illalla olette kulkenut?…

— Luulen ainakin kahdeksan tai yhdeksän peninkulmaa.

— Kahdessa- tai neljässätoista tunnissa?

— Niin, minä juoksin koko ajan.

— Mikä sitten on matkanne päämaalina?

— Versailles, madame.

— Ja tulette?

— Taverneystä.

— Taverney, missä se on?

— Se on pieni linna Pierrefitten ja Bar-le-Ducin välillä.

— Mutta sittenhän teillä ei ollut aikaa tuskin syödäkään?

— Minulla ei ollut ei ainoastaan aikaa, mutta ei neuvoakaan siihen.

— Kuinka niin?

— Minä pudotin rahani tielle.

— Joten eilisestä saakka ette ole syönyt…?

— Muuta kuin murun leipää, jonka olin ottanut evääkseni.

— Poika-parka! Mutta miksette pyytänyt jostakin ruokaa? Gilbert hymyili halveksuvasti.

— Siksi, että minä olen ylpeä, madame.

— Ylpeä? Se on kyllä kaunista, se ylpeys; mutta kun on nälkään kuolemaisillaan, niin…

— Ennen nälkäkuolema kuin häpeä.

Nainen katseli mahtipontista matkatoveriaan ikäänkuin hiukan ihaillen.

— Mutta kuka te sitten olette, kun noin puhutte, ystäväni? — kysyi hän.

— Minä olen orpo poika.

— Niinkö; entä teidän nimenne?

— Gilbert.

— Gilbert mikä?

— Ei mikään muu.

— Ahaa, — äännähti silloin nuori nainen yhä kummastuneempana.

Gilbert huomasi tehneensä vaikutuksen häneen ja oli tyytyväinen näyteltyään Jean-Jacques Rousseauta.

— Te olette kovin nuori ystäväni, kiertääksenne noin maailmanrantaa, — jatkoi nainen.

— Minut jätettiin yksin ja hyljättiin vanhaan linnaan, josta omistajat matkustivat pois. Minä seurasin heidän esimerkkiään ja läksin minäkin matkaan.

— Aivan ilman päämaalia?

— Maailma on avara ja auringon alla on kaikille tilaa, sanotaan.

"Jaha", päätteli itsekseen nainen, "hän on jokin äpärä, joka on karannut pieneltä aatelistilaltaan ".

— Ja te sanotte pudottaneenne kukkaronne?

— Niin.

— Oliko sen sisältö runsas?

— Minulla ei ollut muuta kuin yksi kuuden livren écu, — vastasi Gilbert epäröiden, sillä hän pelkäsi sekä ilmoittaa köyhyytensä häpeää että vaaraa näyttää omistavansa näin suuren rikkauden: voitaisiinhan näet luulla hänen saaneen sen väärällä tavalla.

Ja hän lisäsi:

— Mutta minulle se kyllä olisi riittänyt.

— Kuuden livren raha niin pitkää matkaa varten! Mutta ettehän olisi saanut sillä juuri leipäänne kahdeksi päiväksi. Entä matka sitten; hyvä Jumala, miten pitkä matka! Bar-le-Ducista Pariisiin, sanoitte?

— Niin.

— Tietääkseni sievästi yli kolmekymmentä peninkulmaa.

— Minä en niitä peninkulmia ole lukenut, madame. Minä sanoin vaan: Minun täytyy sinne päästä, sillä hyvä.

— Ja sitten te läksitte, hupero? — Oh, minulla on lujat jalat.

— Olkoot miten lujat tahansa, lopulta ne väsyvät kuitenkin; sen olette nyt saanut kokea.

— Oi, eivät jalat minua pettäneet, vaan toivo.

— Niin, te näytitte tosiaan aivan epätoivoiselta. Gilbert hymyili katkerasti.

— Mikä teidän päähänne oikein iski? Te löitte nyrkein otsaanne ja raastoitte hiuksianne.

— Niinkö luulette, madame? — kysyi Gilbert hämillään.

— Kyllä, olenpa siitä aivan varma, — ja epätoivo kai teidät esti kuulemasta vaunujen tulonkin.

Gilbert arveli, että hän voisi paisua vielä hiukan komeammaksikin kertomalla koko asian, mikä seikka ei olisi hulluimmaksi. Vaisto sanoi näet hänelle, että hänen kohtalonsa oli mieltäkiinnittävä, varsinkin jostakin nais-henkilöstä.

— Minä olin tosiaan epätoivoissani, — alkoi hän.

— Ja mistä syystä? — kysyi nainen.

— Kun en enää jaksanut seurata vaunuja, joiden perästä kuljin.

— Ihanko vai, — virkkoi nuori nainen hymyillen; — tämähän on oikea seikkailu! Piilisiköhän tuossa oikein rakkauttakin?

Gilbert ei ollut vielä tarpeeksi tunteittensa herra ollakseen punastumatta.

— Ja mitkä vaunut ne olivat, sanokaapas, pikku Cato?

— Ne vaunut kuuluivat dauphinen saattueeseen.

— Mitä sanottekaan? — huudahti vallasnainen. — Dauphine menee siis jo meidän edellämme?

— Niin.

— Minä luulin, että hän olisi vielä takanamme, tuskin Nancyssä. Eikö häntä sitten matkalla pysäytetäkään kunnianosoituksin?

— Kyllä, madame, mutta hänen Korkeutensa näyttää olevan kiireissään.

— Kiireissään, dauphine? Kuka teille on sen kertonut?

— Oletan.

— Oletatte?

— Niin.

— Ja mistä tuo olettamus johtuu?

— Siitä, että hän oli sanonut ensin aikovansa levätä kolme, neljä tuntia Taverneyn linnassa.

— Niin, entä sitten?

— Mutta hän jäi sinne ainoastaan kolmeksi neljännestunniksi.

— Tiedättekö, tuliko hänelle sinne jokin kirje Pariisista?

— Minä näin tosiaan tulevan sinne kirje kädessä erään herran, takki täynnä koristeita.

— Mainittiinko tuon herran nimeä teidän kuultenne?

— Ei; minä vaan tiedän, että hän on Strassburgin kuvernööri.

— Hra de Stainville, de Choiseulin lanko! Ajakaa kovemmin, kyytimies, kovemmin!

Luja piiskan huimaus oli vastauksena tähän kehoitukseen, ja Gilbert tunsi, että vaunut, joita jo vietiin täyttä laukkaa, kiitivät nyt kahta vinhemmin.

— Siis on dauphine jo tuolla edessämme? — alkoi jälleen nuori nainen.

— Niin on, madame.

— Mutta hän pysähtyy nauttimaan aamiaista, — äännähti nainen aivan kuin itsekseen; — ja silloin me ajamme hänen ohitseen, jos hän ei viime yönä… pysäyttikö hän missään viime yönä?

— Kyllä, Saint-Dizierissä.

— Mihin aikaan?

— Noin kello yksitoista.

— Hän söi silloin illallista. Hyvä, hän syö nyt varmaan aamiaisen! Kyytimies, kuulkaa, mikä on ensimäinen huomattava kaupunki matkamme varrella?

— Vitry, madame.

— Ja miten pitkä matka on vielä Vitry'hin?

— Puolitoista peninkulmaa.

— Missä otamme toiset hevoset?

— Vauclèressä.

— Hyvä. Jouduttakaa matkaa, ja jos näette maantiellä jonon vaunuja, niin ilmoittakaa minulle.

Sillaikaa kuin vallasnainen ja kyytimies puhelivat näin keskenään, oli Gilbert melkeinpä uudestaan pyörtynyt. Jälleen paikalleen istuutuessaan näki matkustava nainen hänet kalpeana ja silmät kiinni.

— Oi, poika-parka, nyt hän tulee jälleen sairaaksi! — huudahti nainen. — Ja se on minun vikani, minun, joka pakotan häntä puhumaan, vaikka hän on nälkään ja janoon kuolemaisillaan ja minun pitäisi antaa hänelle juoda ja syödä.

Ja korjatakseen vikansa veti nainen vaunulaukusta esiin ensinnäkin silatun pullon, jonka kaulassa riippui kultaketjuista pieni kullattu pikari.

— Juokaa ensin pisara tätä eau de la Côtea, — sanoi hän täyttäen pikarin ja ojentaen sen Gilbertille.

Tällä kertaa ei Gilbertiä tarvinnut houkutella. Oliko siihen syynä sen käden kauneus, joka hänelle pikarin tarjosi? Vai oliko puute tuimempi kuin Saint-Dizierissä?

— Kas niin, — sanoi nainen, — syökää nyt tämä korppu; parin kolmen tunnin päästä annan teille vankemman aamiaisen.

— Kiitokset, madame, — lausui Gilbert.

Ja hän söi nyt korpun yhtä mielellään kuin oli juonut viinin.

— Hyvä, — jatkoi nainen, — nyt, kun olette hiukan virkistynyt, sanokaapa minulle, jos tahdotte minulle asianne uskoa, sanokaapa, mikä teidät sai ajamaan niin noita vaunuja, jotka kuuluivat madame la dauphinen saattueeseen, kuten olette kertonut?

— Tämä on totuus parilla sanalla sanottuna, — vastasi Gilbert. — Minä olen asunut Taverneyn paroonin luona tähän saakka, jolloin hänen Korkeutensa tuli sinne ja käski parooni de Taverneyn seurata häntä Pariisiin. Parooni totteli. Minä kun olen orpo poika, kukaan ei minua ajatellut, ja minut jätettiin sinne ilman rahaa ja elintarpeita. Silloin minä vannoin itsekseni, että koska kaikki muut lähtevät Versaillesiin hyvillä hevosilla ja komeilla vaunuilla, niin minäkin lähden Versaillesiin, mutta jalkaisin, ja että minä joutuisin nuorilla jaloillani yhtä pian kuin he hevosillaan ja vaunuillaan. Pahaksi onneksi pettivät jalkani, tai paremminkin kohtalo nousi minua vastaan. Jos en olisi hukannut rahaani, olisin saanut syödä; jos olisin viime yönä syönyt, niin olisin tänä aamuna saanut ajajat kiinni.

— Kas siinä on rohkeutta! — huudahti nainen. — Minä onnittelen teitä sen johdosta, ystäväni. Mutta erästä seikkaa te ette taida tietää…

— Mitä?

— Että Versaillesissa ei eletä rohkeudella.

— Minä menen Pariisiin.

— Pariisi on siinä suhteessa melkein samanlainen kuin Versailles.

— Ellei elä rohkeudella, niin elääpä työllä.

— Oikein sanottu, lapseni. Muita millä työllä? Teidän kätenne eivät näytä työmiehen tai kantajan käsiltä?

— Minä rupean opiskelemaan, madame.

— Tunnutte minusta jo hyvinkin tietävältä.

— Kyllä, sillä minä tiedän, etten mitään tiedä, — vastasi Gilbert saarnaavasti, sattuen muistamaan Sokrateen sanat.

— Ja saanko kysyä,— eilen ole tungettelevainen, — mitä ainetta te mieluimmin tutkitte, nuori ystäväni?

— Madame, — vastasi Gilbert, — minun mielestäni on tieteistä paras se, joka neuvoo ihmisen olemaan suurimmaksi hyödyksi lähimmäiselleen. Toisaalta jälleen ihminen on niin vähäpätöinen olento, että hänen täytyy tutkia heikkoutensa salatut syyt oppiakseen tuntemaan myöskin syyn voimaansa. Minä tahdon kerran saada selville, miksi minun vatsani esti tänä aamuna jalkani minua kuljettamasta. Sitäpaitsi tahdon tietää, eikö juuri sama vatsanheikkous tuonut aivoihini tuota kiukkua, tuota kuumetta, tuota huimausta, joka minut kaatoi maahan.

— Ah, mutta teistä mahtaisi tulla erinomainen lääkäri, ja minusta tuntuu, että te puhutte nyt jo ihmeen älykkäästi lääkärinasioista. Kymmenen vuoden päästä lupaan tulla potilaaksenne.

— Koetan ansaita tämän kunnian, — vastasi Gilbert.

Kyytimies pysäytti. Oli tultu kievariin näkemättä matkalla ainoitakaan vaunuja.

Nuori vallasnainen tiedusteli kievarissa haluamiaan asioita; dauphine oli matkustanut tästä ohi neljännestunti sitten. Hän oli aikonut pysäyttää Vitryssä muuttaakseen hevosia ja nauttiakseen aamiaista.

Uusi kyytimies nousi satulaan.

Nainen antoi hänen ajaa kylän ulkopuolelle tavallista menoa; mutta kun oli jouduttu vähän viimeisen talon sivuitse, sanoi hän:

— Kyytimies, lupaatteko ajaa niin, että saavutamme dauphinen matkueen?

— Kyllä.

— Ennenkuin se ehtii Vitry'hin?

— Peijakas, ne ajoivat kovaa ravia.

— Mutta arvelin, että jos te ajatte täyttä laukkaa? Kyytimies vilkaisi häneen.

— Kolminkertaiset kyytirahat, — lisäsi nainen.

— Olisitte sen sanonut heti, niin olisimme täältä jo toisen mokoman päässä, — vastasi kyytimies.

— Kas tuossa kuuden livren kolikko etukäteen; korvataan hukattu aika.

Kyytimies kallistui taaksepäin ja nuori nainen eteen, heidän kätensä yhtyivät viimein, ja kultaraha siirtyi matkustajan kädestä kyytimiehelle.

Hevoset saivat sen seikan todeta. Vaunut lähtivät kiitämään kuin tuuli.

Äskeisessä pysäyspaikassa oli Gilbert laskeutunut ajoneuvoista ja pessyt kasvonsa ja kätensä eräällä lähteellä. Sekä kasvot että kädet olivat siitä muuttuneet suuresti edukseen; sitten oli hän sukinut varsin kauniin tukkansa.

"Hänestä ei todellakaan tule ruma lääkäri", arveli nuori nainen itsekseen.

Ja hän hymyili katsellessaan Gilbertiä.

Gilbert punastui silloin aivan kuin aavistaen, miksi hänen matkatoverinsa hymyili.

Kun puhe kyytimiehen kanssa päättyi, alkoi matkustava nainen jälleen pakinoida Gilbertin kanssa, jonka paradoksit, kiivastelut ja mietelmät huvittivat häntä suuresti.

Silloin tällöin hän vaan vilkaisi tielle, keskellä nauruaankin, johon hän purskahti kuullessaan Gilbertin suusta jonkin vankasti viisastelulta haiskahtavan filosoofisen vastauksen. Ja jos hänen käsivartensa hänen tielle kurkistellessaan silloin sipaisi Gilbertin otsaa tai hänen pyöreä polvensa painoi matkatoverin kuvetta, huvitti kaunista naista nähdä, että tulevan lääkärin poskien puna ja hänen alasluodut silmänsä olivat toisilleen aivan vastakohtaisia tunteen ilmaisuja.

Niin ajettiin noin puoli peninkulmaa. Yhtäkkiä huudahti nuori nainen riemusta ja heittäytyi niin huolimattomasti etupenkin ylitse tähystämään, että hän suorastaan peitti Gilbertin ruumiillaan.

Hän oli huomannut dauphinen saattueen viimeiset vaunut. Ne nousivat vaivaloisesti ylös erästä mäkeä, ja niiden edessä ajoivat jonossa kahdetkymmenet vaunut, joista melkein kaikista matkustajat olivat laskeutuneet kävelemään.

Gilbert selvittäytyi esiin suurikukkaisen hameen laskoksista, pisti päänsä näkyville naisen kainalon alta ja asettui hänkin polvilleen etu-istuimelle, etsien tulisin silmäyksin mäkeä kiipivien kääpiöitten joukosta neiti de Taverneytä.

Hän luuli jo tuntevansa Nicolen myssyn.

— Kas niin, madame, — sanoi kyytimies, — mitäs nyt tehdään?

— Me ajamme kaikkien noiden ohitse.

— Ohitse? Mahdotonta, madame. Dauphinen ohitse ei niin vaan ajeta.

— Miksikä ei?

— Siksi, että se on kielletty. Peste! Ajaa kuninkaan vaunujen edelle! Joutuisin pakkotyöhön.

— Kuulkaa, ystävä, keksikää mikä keino tahansa, mutta minun täytyy päästä heistä edelle.

— Te ette siis olekaan dauphinen saattojoukkoa? — kysyi Gilbert, joka oli luullut naisen vaunujen vain myöhästyneen ja hänen kiireensä johtuneen siis halusta ennättää paikalleen jonoon.

— Tiedonhalu on hyvä, mutta tungettelu ei, — vastasi nainen.

— Anteeksi, madame, — sanoi Gilbert punastuen.

— No, mitä tehdään? — kysyi matkustaja kyytimieheltä.

— Mitäs, ajetaan perästä Vitry'hin saakka. Jos hänen Korkeutensa pysähtyy siellä, niin pyydämme lupaa ajaa ohitse.

— Niin, niin, mutta silloin kysytään, kuka minä olen, ja saadaan tietää… Ei, ei, se ei kelpaa; keksitään jokin toinen keino.

— Madame, jos minä tohtisin esittää…

— Antakaa tulla, ystäväni, ja jos neuvo on hyvä, niin minä sitä noudatan.

— Olisi kierrettävä jotain sivutietä Vitryn ympäri ja päästävä siten madame la dauphinen edelle loukkaamatta häntä.

— Nuori ystävä on oikeassa! — huudahti nainen. — Kyytimies, eikö täällä ole jotain sivutietä?

— Minne päin?

— Minne päin tahansa, kunhan vaan voimme jättää madame la dauphinen jälellemme.

— Ahaa, — sanoi kyytimies, — täällä on tosiaan tie tuonne oikealle Marolleen. Se vie Vitryn ohitse ja yhtyy valtatiehen Chausséen kylässä.

— Mainiota, — huusi vallasnainen; — ajetaan sitä.

— Mutta, — epäröi kyytimies, — madame tietää, että matka tulee kahta vertaa pitemmäksi sitä kautta.

— Saatte kaksi louisdoria, jos joudumme Chausséehen ennen dauphinea.

— Madame ei pelkää vaunujensa särkyvän?

— Minä en pelkää mitään; jos vaunut särkyvät, niin minä jatkan matkaa ratsain.

Ja vaunut kääntyivät oikealle valtatiestä ja poikkesivat syrjätielle, johon pyörät olivat kaivaneet syvät jäljet, ja kulkivat pienen, kirkkaan joen rantaa, joka laskee Chausséen ja Mutignyn välillä Marneen.

Kyytimies piti sanansa: hän teki kaiken, mitä ikinä voi, särkeäkseen vaunut, mutta myöskin jouduttaakseen matkaa.

Parikymmentä kertaa nakattiin Gilbert matkatoveriaan vastaan, joka myöskin yhtä montaa kertaa syöksyi Gilbertin syliin.

Nuorukainen tiesi olla kohtelias tulematta vaivaavaksi. Hän osasi kieltää suultaan hymyn, vaikka hänen silmänsä vakuuttivat nuorelle naiselle, että katseltu oli sangen kaunis.

Tuttavallisuus syntyy nopeasti oltaessa kahden ja sysittäessä yhteen… Kun oli ajettu tätä sivutietä puoli tuntia, oli Gilbertistä kuin hän olisi tuntenut matkatoverinsa jo kymmenen vuotta. Ja nuori nainen olisi saattanut vannoa tunteneensa Gilbertin hänen syntymästään asti.

Noin kello yksitoista päivällä tultiin valtatielle, joka vie Vitrystä Châlonsiin. Kun eräältä kuriirilta tiedusteltiin, missä dauphine nyt oli, ilmoitti hän, että hänen Korkeutensa oli nauttinut aamiaista Vitryssä, vaan että hän aikoi sitäpaitsi levätäkin siellä kaksi tuntia, niin väsynyt hän oli sanonut olevansa.

Ja kuriiri lisäsi, että hänet oli lähetetty seuraavaan hevostenmuuttopaikkaan viemään sanaa valjastusupseereille, että heidän oli oltava valmiina noin kello kolme tai neljä iltapuolella.

Tämä uutinen ilahutti matkustavaa naista suuresti.

Hän antoi kyytimiehelle luvatut kaksi louisdoria. Ja sitten hän kääntyi Gilbertin puoleen ja sanoi:

— Ah, mekin syömme päivällistä seuraavassa hevosten muuttopaikassa!

Mutta sallima oli säätänyt, ettei Gilbert söisi vielä siinäkään paikassa.

21.

Tutustutaan uuteen henkilöön,

Mäelle, jota kyydittävämme nousivat, näkyi Chausséen kylä; siellä aiottiin muuttaa hevosia.

Tuo kylä oli sievä, sekava rykelmä olkikattoisia taloja, jotka olivat rakennetut aivan tien varteen, kunkin omistajan mielen mukaan. Se oli pienen metsän reunassa ja lähellä erästä oivaa lähdettä, mutta enin osa siitä kuitenkin kahden puolen jo mainitsemaamme jokea, jonka ylitse veivät joka talosta lauta- tai lankkuporraspuut.

Mutta tällä hetkellä oli huomattavin esine koko pienessä, sievässä kylässä muuan mies, joka seisoi keskellä tietä, joen alajuoksun puolella, paikallaan kuin jokin korkea mahti olisi hänet siihen seisomaan määrännyt. Hän kulutteli aikaansa tähystellen silloin tällöin uteliaasti maantielle päin ja vuoroin jälleen ihaillen kaunista, harmaata, pitkäharjaista hevosta, joka oli sidottu erään majan eteen kiinni ikkunaluukkuun ja täristeli siinä tuon tuostakin päätään huiskien luukun lautoja. Ja ratsu näytti niin kärsimättömältä, että sen käytöstä saattoi puolustaa vain satula, joka oli pantu jo valmiiksi sen selkään, ilmaisten siis, että hevonen odotti ratsastajaansa.

Vähän väliä tuli tuntematon mies, väsyneenä tähystelemään maantielle päin, hevosen luokse, ja tarkasti sitä tuntijan silmällä ja uskalsipa sivellä tottuneella kädellään sen lihavia lautasiakin tai nipistää sormiensa päillä sen hoikkia jalkoja. Sitten läksi hän, onnistuttuaan välttämään potkaukset, joilla kärsimätön elukka uhkasi aina maksaa hänelle moiset yritykset, takaisin odotuspaikalleen ja katseli yhä väettömälle tielle päin.

Viimein hän meni naputtamaan ikkunaluukkuun, kun ei nähnyt ketään tulijoita.

— Hei, onko siellä ketään?

— Kuka kolkuttaa? — kysyi sisältä miehen ääni, ja ikkunaluukku aukesi.

— Monsieur, — sanoi tuntematon mies, — jos hevosenne on kaupaksi, niin ostaja löytyy.

— Näettehän, ettei sillä ole olkisidettä hännässä, — vastasi talonpoikainen mies, sulkien jälleen ikkunansa luukun.

Tällaiseen vastaukseen ei muukalainen liene tyytynyt, sillä hän kolkutti uudestaan.

Hän oli noin neljäkymmen-vuotias, kookas ja vankka, kasvot punertavat ja parransänki sinisenmusta; luja ja jänteekäs käsi näkyi leveän pitsikalvosimen suusta. Hänellä oli nauhoilla koristettu hattu, jota hän piti poikittain päässä, niinkuin maaseutu-upseerien on tapana pariisilaisia säikytelläkseen.

Hän kolkutti kolmannen kerran. Jo tuli kärsimättömäksi ja sanoi:

— Kuulkaa, te ette ole liioin kohtelias, ystäväni. Ja jos te ette ikkunaluukkuanne avaa, niin minä lyön sen heti sisään.

Tämän uhkauksen voimalla luukku avautui ja ikkunaan ilmestyivät jälleen äskeiset kasvot.

— Johan teille sanoin, ettei hevonen ole kaupaksi, — vastasi talonpoika uudestaan. — Luulisi sen lemmolla riittävän.

— Mutta minä tarvitsen juoksijaa, tietäkää se!

— Jos tarvitsette juoksijaa, niin menkää pyytämään kievarista. Siellä on yli kuusikymmentä hänen Majesteettinsa talleista tuotua, ja siellä on teillä vara valita. Mutta antakaa sen pitää hevosensa, jolla ei ole muuta kuin yksi.

— Mutta sanon toistamiseen, että minä tahdon tämän.

— Kylläpä kai tahdotte; arabialainen hevonen!

— Sitä suurempi syy tahtoakseni sen ostaa.

— Uskon kyllä, että tahdotte sen ostaa; paha vaan, että se ei ole kaupaksi.

— Kenenkä se sitten on?

— Olettepas te utelias!

— Ja sinä olet taas vaitelias.

— No, onpahan erään henkilön, joka asuu luonani ja pitää tuosta eläimestä aivan kuin omasta lapsestaan.

— Minä tahdon puhua hänen kanssaan.

— Hän nukkuu.

— Onko hän mies vai nainen?

— Hän on nainen.

— No sano sitte sille naiselle, että jos hän sattuisi tarvitsemaan viisisataa pistolia, niin hän saa ne, kun antaa tuon hevosen.

— Älkää, — arveli mies, ja hänen silmänsä lensivät selälleen; — viisisataa pistolia, se on sievä summa se!

— Sano vielä lisäksi, ole hyvä, että kuningas haluaa sen hevosen ostaa.

— Kuningas?

— Niin, hän itse.

— Älkää, ettehän liene vaan kuningas?

— En, mutta olen täällä hänen sijastaan.

— Kuninkaan sijasta? — virkkoi mies ja sipaisi hatun pois päästään.

— Joutuin, ystäväni, kuninkaalla on hyvin kiire.

Ja herra, joka oli vankka kuin mikä Herkules, tähysteli jälleen maantielle päin.

— No, kun se vallasnainen herää, niin minä puhun hänen kanssaan parisen sanaa, luottakaa minuun, — sanoi isäntä.

— Hyvä; mutta minulla ei ole aikaa odottaa hänen heräämistään.

— Mitäs sitten tehdä?

— Parbleu! herätä hänet!

— En uskalla.

— Hyvä, sitten minä herätän hänet itse, odotappas.

Ja herra, joka oli väittänyt olevansa täällä kuninkaan asialla, meni nyt kolkuttamaan toisen ikkunan luukkuun hopeanuppisella ratsupiiskalla, joka hänellä heilui kädessä.

— Ei, se ei käy mitenkään päinsä!

Mutta hänen kätensä laskeutui jälleen luukkua edes hipaisematta, sillä samassa hän huomasi vaunut, joita kolme hevosta toi täyttä ravia paikalle, vaikka näyttäen ponnistavan jo viimeisin voimin.

Tuntemattoman herran tottuneet silmät tunsivat heti oviin maalatut vaakunat. Ja hän juoksi nyt vaunuja vastaan nopeudella, jota tuskin hänen haluamansa arabialaishevosenkaan olisi tarvinnut hävetä.

Ne vaunut olivat Gilbertin suojelusenkelin, nuoren matkustavaisen naisen.

Kun kyytimies huomasi herran huitovan hänelle tiellä, ihastui hän ja oli valmis pysäyttämään, sillä hän ei tosiaan enää tiennyt, jaksaisivatko hevoset kievariin saakka.

— Chon! Kunnon Chon! — huusi outo herra; — sinäkö se viimeinkin olet? Hyvää päivää, hyvää päivää!

— Minä juuri, Jean, — vastasi moisella merkillisellä nimellä puhuteltu nainen; — mutta mitä sinä täällä teet?

— Pardieu, onpa sekin kysymys! Minä odotan sinua.

Ja Herkules kavahti vaunujen porraslaudalle, sysäsi pitkät kätensä ikkunasta sisälle, sulki nuoren naisen syliinsä ja suuteli runsaasti häntä.

Yhtäkkiä huomasi hän Gilbertin, joka ei tuntenut näiden äsken näyttämölle tuomaimme henkilöiden keskinäisiä suhteita ja istui siis nyt äreännäköisenä kuin koira, jolta viedään luu.

— Kah, — sanoi outo herra, — mitäs sinä olet tänne kerännyt?

— Mitä hupaisimman pikku filosoofin, — vastasi neiti Chon, ajattelematta lainkaan, loukkasiko hän vai imarteliko suojattiaan näillä sanoilla.

— Ja mistä sinä hänet löysit?

— Maantieltä. Mutta nyt ei ole siitä kysymys.

— Olet oikeassa, — vastasi herra, jota oli kutsuttu nimeltä Jean.

— No niin, vanha kreivittäremme de Béarn?

— Se on tehty.

— Niinkö, ihanko totta?

— Kyllä, hän tulee.

— Hän tulee?

— Kyllä, kyllä, — vakuutti neiti Chon.

Tämä kohtaus näyteltiin herran seistessä yhä porraslaudalla ja naisen istuessa vaunuissa.

— Mitä sinä hänelle latelit? — kysyi Jean.

— Että minä olen hänen asianajajansa mestari Flageot'n tytär ja että matkustin Verdunin kautta isäni lähettämänä hänelle ilmoittamaan, että hänen juttunsa on nyt käsittelyluettelossa.

— Siinäkö kaikki?

— Niin. Lisäsin ainoastaan, että jutun käsittely vaatii ehdottomasti hänen läsnäoloaan Pariisissa.

— Mitäs kreivitär siitä arveli?

— Hän levitteli hämmästyen pieniä, harmaita silmiään, vetäisi nenäänsä nuuskaa ja väitti, että mestari Flageot on etevin mies maailmassa, ja antoi palvelijoilleen käskyn varustaa matkavehkeet kuntoon.

— Mainiota, Chon, minä nimitän sinut ylimääräiseksi ambassadöörikseni. Syödäänkö nyt puolinen?

— Kyllä, sillä tuo poika-parka kuolee nälkään. Mutta käyhän se nopeasti, eikö niin?

— Miksikä?

— Siksi, että ne tuolla — tullaan jo perästä.

— Käräjämuoriko? Pyh, ei haittaa, kunhan vaan joudumme kaksi tuntia ennen häntä, ehtiäksemme puhumaan asian herra de Maupeoun kanssa.

— Ei hän, vaan dauphine tulee.

— Eikö mitä. Dauphine on varmaan vielä Nancyssä.

— Hän on Vitryssä.

— Puolentoista peninkulman päässä täältä? — Niin juuri, ainoastaan.

— Peste! Se muuttaa asian! Antaa mennä, kyytimies

— Minne, monsieur?

— Kievariin.

— Meneekö monsieur sisälle vaunuihin vai jääkö pois?

— Minä seison tässä, missä seison.

Vaunut lähtivät vie ja tuntematon herra seisoi porraslaudalla. Viiden minuutin kuluttua pysähdyttiin majatalon pihalle.

— Kiireesti meille ruokaa, — sanoi Chon, — kyljyksiä, kananpoika, kananmunia, pullo bourgogne-viiniä tai mitä tahansa. Meidän täytyy jatkaa matkaa heti paikalla.

— Anteeksi, madame, — vastasi kievarinisäntä tullen ovelle. — Jos aiotte heti lähteä, täytyy teidän nyt lähteä omilla hevosillanne.

— Mitä, omilla hevosillamme? — toisti Jean hypäten raskaasti porraslaudalta maahan.

— Niin, samoilla, joilla olette tulleetkin.

— Se ei käy päinsä, — väitti kyytimies, — ne ovat jo taivaltaneet kaksi kyytiväliä, katsokaa, missä kunnossa ne ovat, elukka-rukat.

— Niin, hän on oikeassa, — virkkoi Chon, — nämä eivät mitenkään jaksa enää kulkea.

— Mutta mikä teitä estää antamasta minulle levänneitä hevosia?

— Se että minulla ei niitä ole.

— Mutta kun teillä täytyy olla… Onhan sellainen asetus, lempo soi.

— Monsieur, asetus määrää, että minulla täytyy olla tallissa viisitoista hevosta.

— Entä sitten?

— No, minulla on kahdeksantoista.

— Siinä on jo liikaa, sillä minä en pyydä muuta kuin kolme.

— Niin, mutta ne ovat kaikki ajossa.

— Kaikki kahdeksantoista?

— Kaikki!

— Tuhat tulimmaista! — kirosi matkustava herra.

— Varakreivi! — huudahti hänelle nuori nainen.

— Ole huoletta, Chon, — vastasi räyhääjämme, — minä pysyn aivan rauhallisena. — Ja milloinka ne sinun konkarisi tulevat? — jatkoi hän kääntyen jälleen isännän puoleen.

— Heh, mistä minä sen tiedän, monsieur. Riippuu kyytimiehistä. Ehkä tunnin päästä, ehkä kahden.

— Tiedätkös, kievarin isäntä, — sanoi varakreivi Jean vetäisten hattunsa vinoon vasemmalle korvalleen ja asettaen oikean jalkansa koukkuun, — tiedätkö vai etkö, ettei minulla ole tapana laskea leikkiä?

— Se on sangen paha asia; minusta olisi parempi, jos herra olisi hiukan leikillinen.

— Vai niin! Mutta annapa heti valjastaa hevoset, tai minä raivostun, — käski Jean.

— Tulkaa talliin katsomaan, ja jos seimellä on ainoakaan hevonen, saatte sen minulta omaksenne!

— Luikkari! Mutta jos siellä onkin kuusikymmentä?

— Se on aivan sama kuin jos siellä ei olisi yhtään, monsieur, sillä kaikki nuo kuusikymmentä hevosta ovat hänen Majesteettinsa.

— Ja mitä sitten?

— Niitä ei saa antaa kyytiin.

— Mitä varten niitä sitten täällä pidetään?

— Hänen kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea varten.

— Mitä, kuusikymmentä hevosta tallissa, eikä ainoatakaan minulle?

— Dame! Ymmärrätte kai…

— Minä en ymmärrä mitään muuta kuin että minulla on kiire.

— Se on paha asia.

— Ja koska, — jatkoi varakreivi välittämättä isännän mainitsemista esteistä, — hänen Korkeutensa dauphine ei tule tänne ennenkuin illalla…

— Mitä sanoitte…? — kysyi kievarinisäntä.

— Sanoin vaan, että hevoset joutuvat minua saattamasta ennenkuin dauphine tulee tänne…

— Monsieur, — äänsi isäntä-parka, — vaatisitteko te tosiaan…?

— Parbleu! — vastasi varakreivi mennen talliin, — sekö minut panisi kursailemaan, odotapas.

— Mutta, monsieur…

— Ainoastaan kolme hevosta. Minä en vaadi kahdeksaa hevosta, niinkuin heidän kuninkaalliset Korkeutensa, vaikka minulla olisikin siihen oikeus sukulaisena. Ei, kolme riittää minulle.

— Te että saa yhtään ainoaa! — huusi kievarinisäntä ja ryntäsi hevostensa ja matkustajan väliin.

— Lurjus, — sanoi varakreivi kalveten suuttumuksesta, — tiedätkö sinä, kuka minä olen?

— Jean, — huusi Chonin ääni; — Jumalan tähden, Jean, ei selkkauksia.

— Olet oikeassa, kiltti Chonchon, olet oikeassa. — Ja hän, varakreivi, aprikoi hetkisen.

— Hyvä, — virkkoi hän sitten, — ei sanakiistaa; vaan toimeen…

Ja hän kääntyi ylen kohteliaasti kievarinisännän puoleen.

— Hyvä ystäväni, — sanoi hän, — minä suojelen teitä kaikesta edesvastuusta.

— Miten? — kysyi kievarinisäntä, joka ei ollut vielä lainhaan rauhoittunut, vaikka puhuja näyttikin niin laupiaalta.

— Siten, että minä otan hevoset itse. Tuossa on kolme aivan samanlaista. Minä otan ne.

— Mitä, te otatte ne?

— Otan.

— Ja suojelette sillä tavalla minua edesvastuusta?

— Kyllä, sillä ettehän te niitä minulle antanut, ne vietiin teiltä.

— Mutta se ei käy päinsä, sanon minä.

— Sepä nähdään. Missä täällä pidetään valjaita?

— Kukaan ei saa totella, — huusi isäntä parille kolmelle rengille, jotka askaroivat pihalla ja tallissa.

— Ahaa, nekö vintiöt!

— Jean, rakas Jean, — huusi Chon nähden vaunujen oviaukosta kaikki, mitä ulkona tapahtui. — Älä sotke meitä nyt selkkauksiin, ystäväni. Tällaisilla asioilla täytyy kärsiä kaikki.

— Kaikki, paitsi myöhästymistä, — vastasi Jean järkkymättömän tyynenä. — Ja koska viivyttelisin asiaa, jos odottaisin noiden vintiöiden apua, niin teenpä työni itse.

Ja Jean täytti uhkauksensa ottaen seinältä kolmet valjaat ja pannen ne kolmen hevosen selkään.

— Herran tähden, Jean, — huusi Chon ja pisti kätensä ristiin, — älä tee sitä.

— Tahdotko joutua perille vai etkö? — kysyi varakreivi hammasta purren.

— Tietysti tahdon. Kaikki on hukassa, ellemme joudu,

— Hyvä, anna siis minun jatkaa.

Ja varakreivi lähti, vetämään toisten hevosten joukosta noita kolmea valitsemaansa, jotka eivät olleetkaan huonoimpia, vaunujensa eteen.

— Muistakaa, monsieur, — huusi kievarinisäntä kiiruhtaen Jeanin perästä, — muistakaa, että tämä hevosvarkaus on majesteettirikos.

— En minä niitä varasta, minä ne lainaan, kuuletko. Tulkaa pois, mustat pokut, tulkaa!

Kievarinisäntä juoksi luo ja aikoi tarttua suitsiin; mutta ennenkuin hän ennätti niihin koskea, lykkäsi matkustaja hänet kovalla töytäyksellä takaisin.

— Rakas veli, rakas veli, — huusi neiti Chon.

— Ahaa, se olikin hänen veljensä, — mutisi Gilbert vaunujen nurkassa itsekseen ja henkäisi kevennyksestä.

Samassa aukesi ikkuna tien toisella puolella vastapäätä tallin ovea ja ikkunasta pilkisti ulos erittäin kaunis nainen kuulemastaan metelistä peljästyneenä.

— Ah, tekö siellä, madame? — virkkoi Jean muuttaen puheen aihetta.

— Mitenkä minä? — vastasi nuori nainen huonolla ranskankielellä.

— Te olette noussut ylös, se on hyvä. Myyttekö minulla hevosenne?

— Hevoseni?

— Niin, tuon harmaan arabialaisen hevosen, joka on sidottu ikkunaluukkuun. Tiedättehän, että tarjoan siitä viisisataa pistolia.

— Minun hevoseni ei ole kaupan, monsieur, — vastasi nuori nainen ja sulki ikkunan.

— Ei ole onni matkassani tänään, — sanoi Jean, — minulle ei tahdota myydä eikä antaa kyytiinkään hevosia. Corbleu. Minä otan väkisin arabialaisen, ellei sitä minulle myydä. Ja pakahdutan meckenburgilaiset oriit, ellei niitä anneta minulle kyytiin! Tule tänne, Patrik!

Matkustajan lakeija hyppäsi alas vaunujen ajopukilta.

— Ala valjastaa, — sanoi Jean hänelle.

— Tulkaa hätään, rengit! — huusi kievarinisäntä. Kaksi tallirenkiä juoksi paikalle.

— Jean! Varakreivi! — huusi neiti Chon vaunuista koettaen tempoa auki niiden ovia, mutta onnistumatta. — Sinä olet hullu, saathan nähdä, että meidät lyödään vielä kuoliaiksi!

— Lyödään kuoliaiksi! Me tässä lyömme kuoliaiksi, toivon minä! Meitä on kolme kolmea vastaan. Tulkaa sieltä, filosoofin taimi, — karjui Jean Gilbertille, joka oli niin tyrmistynyt, ettei voinut paikaltaan hievahtaa. — Alas, tulkaa, ja annetaan niille, mitä maksaa; keppiä, kiviä, nyrkkiä. Tulkaa nyt, morbleu! Niinhän te istutte kuin puujumala!

Gilbert loi rauhattomana ja rukoillen silmänsä suojelusenkeliinsä, joka piti häntä käsipuolesta ja esti menemästä.

Kievarinisäntä taas huusi kurkkunsa, käheäksi, riuhtoen puoleensa hevosia, joita Jean kiskoi toisaalle.

Moinen kolmikko sai aikaan mitä epäsointuisimman ja metelöivimmän konsertin.

Mutta viimein ottelun täytyi lähetä loppuaan. Varakreivi Jean väsyi leikkiin ja antoi kiukuissaan sellaisen nyrkin iskun vastustajalleen, että isäntä kellahti lätäkköön, keskelle ankkojaan ja hanhiaan.

— Auttakaa! — huusi hän; — rosvo, murhamies! Varakreivi näytti nyt tietävän ajan arvon ja kiiruhti valjastamaan hevosia.

— Auttakaa, rosvo, murhamies! Kuninkaan nimessä, auttakaa! — huusi kievarinisäntä yhä koettaen saada hölmistyneet tallirengit avukseen.

— Kuka täällä huutaa apua kuninkaan nimessä? — huusi yhtäkkiä ratsastaja, karauttaen vaahtoavalla hevosella täyttä laukkaa kievarin pihalle ja pysäyttäen sen aivan tätä kohtausta esittävien henkilöiden eteen.

— Filip de Taverney! — mutisi itsekseen Gilbert kyyristyen yhä enemmän piiloon vaunujen nurkkaan.

Chon, joka näki kaiken, kuuli myöskin saapujan nimen.

22.

Varakreivi Jean.

Dauphinin santarmirykmentin nuori luutnantti Filip de Taverney, sillä hän se todella oli, hyppäsi alas ratsunsa seljästä keskelle tuota omituista näytöstä, jota katsomaan alkoivat kievarin pihalle kokoontua jo kaikki Chausséen kylän naiset ja lapset.

Nähdessään Filipin, kiiruhti isäntä niin sanoaksemme heittäytymään hänen jalkainsa juureen, odottamattoman suojelijan, jonka kaitselmus oli hänelle lähettänyt.

— Herra upseeri, — huusi isäntä, — tiedättekö, mistä on on kysymys?

— En, — vastasi Filip tyynesti, — mutta te kai ilmoitatte sen minulle, ystäväni.

— Niin: tahdotaan ottaa väkisin hänen kuninkaallisen Korkeutensa dauphinen hevoset.

Filip kuunteli nyt korvat herkkinä, aivan kuin jotain uskomatonta asiaa.

— Ja kuka ne tahtoo ottaa?

— Monsieur tuossa, — vastasi kievarinisäntä ja osoitti varakreivi Jeania.

— Monsieur? — toisti Filip.

— Niin, mordieu, juuri minä, — vastasi varakreivi.

— Te erehdytte, — sanoi de Taverney päätään pudistaen; — sillä se on mahdotonta; joko olette järjiltänne tai sitten ette ole aatelismies.

— Te itse erehdytte molemmissa kohdin, hyvä luutnantti, — väitti varakreivi; — tallella täällä on järki, ja tässä on laskeuduttu hänen Majesteettinsa vaunuista ja aiotaan niihin jälleen noustakin.

— Kuinka, järki tallella ja oikeus ajaa hänen Majesteettinsa vaunuilla, ja kuitenkin tohditte satuttaa kätenne dauphinen hevosiin?

— Ensinnäkin: täällä on kuusikymmentä hevosta. Hänen kuninkaallinen Korkeutensa ei voi käyttää niistä enempää kuin kahdeksan. Olisipa minulla siis merkillisen huono onni, jos sattuisin ottamaan juuri nuo madame la dauphinen tarvitsemat.

— Aivan totta, että täällä on kuusikymmentä hevosta, — vastasi nuori mies. — Hänen kuninkaallinen Korkeutensa tarvitsee ainoastaan kahdeksan, sekin on totta. Mutta siitä huolimatta ovat kuitenkin kaikki hevoset täällä, ensimäisestä viimeiseen saakka, varatut hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen, ettekä te saata eroittaa niiden joukosta prinsessan matkueelle tulevia.

— Mutta te näette, että minä saatan sen tehdä, — vastasi varakreivi ivallisesti, — koskapa minä vaan otan tämän valjakon. Pitäisikö minun kulkea jalan, kun lakeijan-lurjukset lennättävät neljällä hevosella? Mordieu, tyytykööt samaan kuin minä, nimittäin kolmeen, ja hevosia jää sittenkin liikaa.

— Jos lakeijat ajavat neljällä hevosella, monsieur, se johtuu siitä, että kuningas niin käskee, — vastasi Filip ja ojensi kätensä varoittavasti varakreiviä kohti, neuvoen häntä olemaan jatkamatta alettua tolaa. — Käskekään siis, monsieur, kamaripalvelijanne viemään hevoset takaisin, sinne, josta olette ne ottanutkin.

Filipin sanat olivat samalla kertaa niin varmat ja kohteliaat, että niihin täytyi myöskin vastata kohteliaasti, ellei tahtonut olla suorastaan tomppeli.

— Te olisitte ehkä oikeassa puhuessanne noin, kunnon luutnantti, — vastasi varakreivi, — jos virkakäskynne velvoittaisi teidät paimentamaan näitä elukoita, mutta enpä ole vielä kuullut, että dauphinen rykmentin herrat olisi nostettu tallirengin arvoon. Pankaa siis vaan silmänne kiinni ja käskekää väkenne tehdä samoin, ja onnea matkaan!

— Te erehdytte, monsieur; minä en ole kohonnut, mutta en alentunutkaan tallirengiksi, vaan täytän tällä hetkellä ainoastaan virkavelvollisuuteni, sillä itse madame la dauphine on lähettänyt minut pitämään emakolta huolta siitä, että hevoset on hänelle varattu.

— Se on toinen asia, se, — vastasi Jean; — mutta sallikaa minun sanoa teille, että te olette joutunut sangen huonoon tehtävään, luutnantti, ja että jos tuo nuori nainen aikoo tällä tavalla kohdella armeijaa…

— Kenestä te puhutte tuohon tapaan? — keskeytti Filip.

— Kah, parbleu, itävallattaresta!

Nuori upseri lensi valkeaksi kuin liina hänen kaulassaan.

— Ja te uskallatte sanoa, monsieur…? — huudahti hän.

— Minä en uskalla ainoastaan sanoa, vaan tehdäkin, — jatkoi Jean. — Toimeen Patrik, valjastetaan hevoset, ystäväni, sillä minulla on kiire.

Filip tarttui ensimäisen hevosen suitsiin.

— Monsieur, — sanoi Filip de Taverney yhä aivan tyynesti, — lienette hyvä ja sanotte minulle, kuka olette?

— Te vaaditte sitä?

— Niin, minä vaadin.

— No hyvä, minä olen varakreivi Jean Dubarry.

— Mitä, te olette tuon… veli?

— Niin, tuon, joka pistää teidät Bastiljiin, hyvä luutnantti, jos lisäätte vielä sanankin.

Ja varakreivi hyppäsi vaunuihinsa.

Filip riensi vaunujen ovelle.

— Varakreivi Jean Dubarry, — sanoi hän, — suonette minulle kunnian astua alas vaunuista, eikö niin?

— Oh, kyllä sitten, kun aikani tulee, — vastasi varakreivi koettaen vetää vaunujen ovea kiinni.

— Jos vitkastelette hetkenkin, — jatkoi Filip pitäen vasemmalla kädellään auki vaunujen ovea, — niin, kunniasanallani, pistän miekkani läpi ruumiinne.

Ja oikealla irtaimella kädellään hän sivalsi miekkansa.

— Voi, — huusi Chon, — tästähän tulee murha, luovu noista hevosista, Jean, luovu!

— Vai niin, te uhkaatte minua! — ärähti varakreivi hampaitaan kiristäen ja tempaisi myöskin miekkansa etuistuimelta, johon oli sen jättänyt.

— Ja uhkauksesta tulee tosi, jos viivyttelette sekunninkin, yhden ainoan sekunnin, kuuletteko? — sanoi luutnantti välähyttäen miekkaansa.

— Me emme pääse täältä ollenkaan, — kuiskasi Chon veljensä korvaan, — ellet neuvottele tuon upseerin kanssa sovussa.

— Ei sopu eikä pakko saa minua luopumaan täyttämästä velvollisuuttani, — vastasi Filip kohteliaasti kumartaen, sillä hän oli kuullut nuoren naisen kehoituksen. — Neuvokaa siis häntä kuuliaisuuteen, tai kuninkaan nimessä, jota tässä edustan, olen pakoitettu hänet surmaamaan, jos hän tahtoo tapella, tai antamaan hänet vangita, jos hän siitä kieltäytyy.

— Ja minä sanon teille, että minä matkustan välittämättä teistä mitään, — karjaisi varakreivi loikaten ulos vaunuista ja vetäisten huotrasta miekkansa.

— Sepä nähdään, monsieur, — vastasi Filip asettuen taisteluasentoon. — Oletteko valmis?

— Luutnantti, — kysyi aliupseeri, joka komensi Filipin ylipäällikkyydellä kuutta saattojoukkoon kuuluvaa sotilasta, — tahdotteko, luutnantti, niin minä…?

— Pysy paikallasi, — vastasi luutnantti, — tämä on yksityinen asia. Kas niin, monsieur, olen käytettävissänne.

Neiti Chon kirkaisi sydäntä vihlaisevasti. Gilbert olisi toivonut vaunut syviksi kuin kaivon päästäkseen oikein piiloon.

Jean alkoi hyökätä. Hän oli tavattoman tottunut tähän aseenkäyttöön, joka vaatii enemmän laskelmaa kuin ruumiillista voimaa.

Mutta suuttumus vähensi huomattavasti varakreivin kykyä. Filip sensijaan näytti käsittelevän miekkaansa kuin florettia ja ottelevan kuin miekkailutunnilla.

Varakreivi astui taaksepäin, syöksyi eteenpäin, heittäytyi oikealle, heittäytyi vasemmalle ja karjui huitoessaan kuin harjoituskorpraali.

Filip taas puolustautui hampaat yhteen purtuina, silmä selkeänä, lujana ja liikkumattomana kuin kuvapatsas, aavisti ja tiesi kaikki vastustajansa liikkeet.

Kaikki, Chon niinkuin muutkin, katselivat tätä henkeään pidätellen.

Pari kolme minuuttia jatkui taistelua, eikä Jeanin mistään tempuista, huudoista ja perääntymisistä ollut mitään hyötyä, mutta ei myöskään Filip, joka luultavasti tutki vastustajansa taistelutapaa, hyökännyt kertaakaan.

Yhtäkkiä hypähti varakreivi Jean takaperin ja huudahti.

Samassa hänen kalvostimensa tuli verestä punaiseksi ja veripisarat tippuivat pitkin hänen sormiaan.

Filip oli väistöpistolla läväissyt vastustajansa kyynärvarren.

— Olette haavoittunut, monsieur, — sanoi hän.

— Sacrebleu, sen tunnen! — huusi Jean kalveten ja pudottaen miekkansa.

— Lähtekää, monsieur, — jatkoi Filip, — älkääkä enää tällä tavoin hullutelko.

— Peste, jos hulluttelenkin, niin saan sen maksaakin, — murisi varakreivi. — Tule, Chonchon-parka, tule, — lisäsi hän kääntyen nyt sisarensa puoleen, joka oli hypännyt alas vaunuista ja riensi häntä auttamaan.

— Te tunnustanette minulle oikeudenmukaisesti, madame, — sanoi Filip, — ettei tämä ollut minun vikani. Ja minä pahoittelen mitä syvimmin, että minun oli pakko paljastaa miekkani naishenkilön läsnäollessa.

Ja Filip kumarsi ja vetäytyi syrjään.

— Riisukaa hevoset, ystäväni, ja viekää ne tavalliseen paikkaansa, — sanoi Filip kievarinisännälle.

Jean huitoi nyrkkiään Filipille, joka vaan kohautti olkapäitään.

— Kas, tuossa tulee juuri kolme hevosta takaisin, — huusi kievarinisäntä. — Courtin! Courtin, valjastakaa ne heti tämän herran vaunujen eteen. — Mutta, hyvä isäntä… — aikoi kyytimies väittää vastaan.

— Ei mitään inttämistä, — sanoi isäntä, — matkustajalla on kiire.

Jean päästeli yhä kirouksia.

— Monsieur, — huusi kievarinisäntä hänelle, — älkää olko millännekään, tässähän nyt ovat hevoset.

— Se olisi hyvä, — mutisi Dubarry, — jos ne vaan olisivat joutuneet puoli tuntia aikaisemmin, nuo hevosesi.

Ja hän polki jalkaansa ja katseli käsivarttaan, jossa oli haava aivan lävitse ja jota Chon sitoi nenäliinallaan.

Sillävälin oli Filip noussut ratsunsa selkään ja antoi määräyksiään aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

— Lähdetään nyt, veljeni, lähdetään, — sanoi Chon vetäen Dubarrytä mukaansa vaunuihin.

— Entä arabialaishevoseni? — kysyi veli. — Ah, ma foi, olkoon jos hiidessä, minulla on onneton päivä tänään.

Ja hän nousi vaunuihin.

— Kas niin, tuokin vielä, — sanoi hän huomatessaan Gilbertin, — nyt minä en saa edes ojentaa jalkojani.

— Monsieur, minä olisin hyvin pahoillani, jos olen haitaksi, — vastasi nuorukainen.

— No, no, Jean, — sanoi neiti Chon, — anna sinä minun pitää pikku filosoofini.

— Menköön kuskipukille, piru vie! Gilbert punastui.

— Minä en ole lakeija istuaksenne kuskipukillanne, — vastasi hän.

— Kuuleppas vaan, — äännähti Jean.

— Antakaa minun lähteä, teen sen mielelläni.

— No lähtekää sitten, helkkarissa, — huusi Dubarry.

— Ei, ei, istukaa nyt tuohon minua vastapäätä, — sanoi Chon estäen käsivarresta Gilbertiä menemästä; — siinä ette häiritse veljeäni.

Ja hän kallistui veljensä puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Hän tuntee upseerin, joka sinut haavoitti. Varakreivin silmät leimahtivat ilosta.

— Hyvä, se on toista, jääköön sitten. Mikä tuon herran nimi on?

— Filip de Taverney.

Juuri silloin ratsasti nuori upseeri vaunujen sivuitse.

— Kas vaan, pikku santarmini, — huusi Jean hänelle. — Nyt te olette ylpeää miestä; mutta kullakin on vuoronsa!

— Sen saamme nähdä milloin teitä vaan haluttaa, monsieur, — vastasi Filip tyynesti.

— Niin juuri, sen saamme nähdä, monsieur Filip de Taverney, — huusi Jean hänelle ja tarkkasi, minkä vaikutuksen se tekisi nuoreen upseeriin, että hän mainitsi näin yhtäkkiä hänen nimensä.

Filip nosti tosiaan päätään, hämmästyen ja tullen samalla samalla hiukan rauhattomaksikin. Mutta hän malttoi heti mielensä ja vastasi ottaen päästään hatun ja mitä kohteliaimmin:

— Onnea matkalle, monsieur Jean Dubarry. Vaunut lähtivät nopeasti vierimään.

— Tuhat tulimmaista, — sanoi varakreivi irvistäen pahoin, — tiedätkös, minulla on kauheat tuskat, pikku Chon.

— Seuraavassa hevostenmuuttopaikassa me haetamme lääkärin, sillaikaa kuin tämä nuorukainen aterioi, — vastasi Chon.

— Ai, tosiaan, me emme ole vielä syöneet aamiaistakaan, — sanoi Jean. — Mitä minuun tulee, kipu vei minulta nälän; minua vaan janottaa.

— Tahdotko lasillisen eau de la Côtea.

— Mielelläni, anna tänne.

— Monsieur, — virkkoi Gilbert, — jos tohtisin huomauttaa eräästä seikasta.

— Puhukaa.

— Likööri on hyvin sopimaton juoma siinä tilassa, jossa nyt olette.

— Niinkö tosiaan?

Sitten kääntyi varakreivi Chonin puoleen: — Onko tuo sinun filosoofisi lääkäri? — kysyi hän.

— En, monsieur, en minä lääkäri ole, mutta minusta tulee kerran lääkäri, jos Jumala sallii, — vastasi Gilbert. — Mutta minä olen lukenut eräästä kirjasesta sotilaita varten, että ensimäinen seikka, joka haavoitetulta täytyy kieltää, on liköörien, viinin ja kahvin nauttiminen.

— Jaha, vai niin olette lukenut. Ei sitten puhuta enää siitä.

— Mutta jos varakreivi voisi antaa minulle nenäliinansa, niin menisin ja kostuttaisin sen tuolla lähteessä; sitten käärisitte märän liinan kätenne ympäri, ja se helpoittaisi suuresti.

— Tehkää se, ystäväni, tehkää, — kehoitti Chon. — Kyytimies hoi, pysäyttäkää! — huusi hän.

Kyytimies pysäytti; Gilbert meni ja kasteli varakreivin nenäliinan pienessä purossa.

— Tuo poika häiritsee meitä kamalasti jutellessamme, — sanoi Dubarry.

— Puhutaan omaa murrettamme, — vastasi Chon.

— Minun tekee mieli käskeä kyytimiestä ajamaan ja jättää hänet nenäliinoineen tänne.

— Siinä menettelisit ehkä pahoin, hänestä saattaa olla meille hyötyä.

— Millä tavalla?

— Hän antoi jo minulle sangen tärkeitä tietoja.

— Mistä?

— Dauphinesta; ja kuulit juuri itse, että hän ilmoitti sinulle vastustajasi nimen.

— No, olkoon sitten tässä.

Samassa tuli Gilbert takaisin tuoden jääkylmässä vedessä lioitetun nenäliinan.

Se käärittiin varakreivin haavalle ja helpoitti suuresti särkyä, kuten Gilbert oli sanonut.

— Hän oli tosiaan oikeassa; minä voin nyt paremmin, — sanoi kreivi. — Puhutaan nyt asioista.

Gilbert pani silmänsä kiinni ja korvansa auki; mutta hänen toivonsa petti, sillä Chon vastasi veljensä kehoitukseen tuolla kauniilla ja vilkkaalla murteella, joka on pariisilaisen korville oikea epätoivon syy, sillä hän ei eroita Provencen murteessa muuta kuin jonon korahtavia ja kovia kerakkeita, jotka hyrräävät kaunissointuisten ääntiöiden päällä.

Gilbert, niin hyvin kuin hän itseään hallitsikin, teki harmistuneen liikkeen; se ei jäänyt huomaamatta neiti Chonilta, joka nyt lohdutti nuorukaista lepyttelevällä hymyllä.

Tästä hymystä ymmärsi Gilbert erään seikan, nimittäin että hänen läsnä ollessaan oltiin huomaavaisia: hän, maan matonen, piti aisoissaan tuollaisen varakreivin, joka oli kuninkaan erikoisessa suosiossa.

Jospa Andrée näkisi hänet näissä mukavissa vaunuissa!

Ja sitä ajatellessaan hän pöyhisteli ylpeydestä.

Nicolea ei hän enää muistanutkaan.

Veli ja sisar alkoivat jälleen jutella murteellaan.

— Ahaa, — huudahti yhtäkkiä varakreivi kurkistaen ulos taakse vaunujen ikkunasta.

— Mitä niin? — kysyi Chon.

— Arabialainen hevonen tulee perästämme.

— Mikä arabialainen hevonen?

— Se, jonka minä tahdoin ostaa.

— Siunaa, — sanoi Chon, — sillähän ratsastaa nainen. Oi, miten ihana luoma.

— Kummasta puhut… naisesta vai hevosesta?

— Naisesta.

— Huuda siis hänelle, Chon, ehkä hän pelkää sinua vähemmän kuin minua. Minä antaisin tuosta hevosesta ehkä jo tuhannen pistolia.

— Entä naisesta? — kysyi Chon nauraen.

— Hänen tähtensä minä tuhlaisin koko omaisuuteni… Kutsu häntä siis.

— Madame, — huusi Chon, — madame!

Mutta ratsastajatar, jolla oli suuret, mustat silmät, valkea viitta ja otsalla harmaa huopahattu höyhentöyhdöin, kiiti kuin nuoli, huutaen italiaksi:

— Avanti, Djerid, avanti![42]

— Hän on italialainen, — huomautti Jean; — mordieu, miten kaunis nainen! Ellei minulla olisi tuo haava, minä hyppäisin alas vaunuista ja juoksisin hänen perästään.

— Minä tunnen hänet, — sanoi Gilbert.

— Älkääs vaan, tämä maalaispoikahan on koko seudun osoteluettelo! Tunteeko hän koko maailman!

— Mikä hänen nimensä on? — kysyi Chon.

— Lorenza, — vastasi Gilbert.

— Ja kuka hän on?

— Hän on noidan vaimo.

— Minkä noidan?

— Parooni Josef Balsamon.

Veli ja sisar vilkaisivat toisiinsa.

Sisar aivan kuin kysyäkseen veljeltään:

"Eikö ollut hyvä, että pidimme hänet?"

"Toden totta", näytti veli vastaavan.

23.

Kreivitär Dubarryn pukeutumis-vastaanotto,

Sallikoot lukijamme meidän nyt jättää neiti Chon ja varakreivi Jean ajamaan kyydillä Ghâlonsiin vievää tietä ja viekäämme heidät erään toisen, samaan sukuun kuuluvan henkilön luo.

Sen Versaillesin huoneuston, jossa madame Adelaide, Ludvig XV:n tytär, aikoinaan oli asunut, oli sama kuningas antanut kreivitär Dubarryn asunnoksi, tuon naikkosen, joka oli nyt noin vuoden ajan ollut hänen rakastajattarenaan, kuitenkin tarkastettuaan sitä ennen hyvän aikaa, minkä vaikutuksen tämä valtiokeikaus tekisi hovissa.

Ja kuninkaan lemmikki oli huolettomuudellaan ja vapailla tavoillaan, iloisella luonteellaan, ehtymättömällä raisuudellaan ja säkenöivillä päähänpistoillaan muuttanut hiljaisen linnan humisevaksi maailmaksi, jossa ketään ei kärsitty muuten kuin ehdolla, että hänen täytyi esiintyä niin vilkkaasti ja iloisesti kuin mahdollista.

Tästä huoneustosta annettiin nykyään muuhun linnaan aivan alinomaa juhlakäsky tai merkki jollekin huviretkelle lähtöön, vaikka se olikin sangen ahdas ala, jos vertaa sitä mahtiin, mikä sen omistajattarella oli.

Mutta enimmän mahtoi mainitun palatsin osan komeita portaita ihmetyttää suunnaton vierailijaan tulva, joka jo aamusta saakka, nimittäin noin kello yhdeksältä, nousi niitä juhla-asussa ja kaikessa komeudessaan ja asettui sitten nöyrästi odottamaan etuhuoneeseen. Se huone oli täynnä kaikenlaisia taide-esineitä, kuitenkin vähemmän merkillisiä kuin se epäjumala, jota valitut saivat tuolla sisällä itse pyhätössä palvella.

Oli mennyt päivä siitä, jolloin kuvaamamme kaksintaistelu oli tapahtunut kievarin pihalla Chausséen kylässä. Kello oli yhdeksän aamulla, siis juuri mainittu kuninkaan lemmikin ylösnousu-aika. Ja Jeanne Vaubernier, — niin oli hänen nimensä alkujaan ollut, mutta sitten oli se neiti Lange ja viimein, hänen entisen suojelijansa Jean Dubarryn[43] suosiosta, kreivitär Dubarry — hän nousi nyt, kirjattuun musliiniseen kampausmekkoon puettuna, joka antoi haahtuvaisten pitsireunustainsa alta kuultaa hänen pyöreäin jalkainsa ja alabasterihohteisten käsiensä, nousi sängystä, emme väitä Venuksen kaltaisena, mutta vielä paljoa kauniimpana kuin Venus, jos arvostelemme asiaa miehen tavalla, joka pitää todellisuutta kauniimpana kuin tarua. Hänellä oli kastanjanruskea, erinomaisen aistikkaasti käherretty tukka, iho valkea ja pehmyt kuin silkki, ja siinä risteilivät siniset suonet, silmät vuoroin riutuvat ja vuoroin säkenöivät, ja pieni ruusunpunainen suu, Joka oli maalattu heleimmällä karmiinilla ja joka näytti auetessaan kaksi riviä suoranaisia helmiä. Kuoppasia hänellä oli kaikkialla, poskissa, leuassa, sormissa. Hänen povensa mahtoi olla muovailtu Melos-saaren Venuksen malliin. Hän oli notkea kuin käärme ja samalla sopivan lihavahko, — kas tällaisia suloja madame Dubarry valmistautui nyt näyttämään pukeutumishetkiensä valituille. Ja näitä samoja ei hänen Majesteettinsa Ludvig XV, lemmikin öitten valittu, lyönyt laimin tulla kaikkien muitten tavalla ihailemaan myöskin aamulla, muistaen ehkä sananpartta, joka varoittaa vanhuksia hukkaamasta muruja, jotka elämän pöydältä putoavat.

Kuninkaan lemmikki oli ollut jo valveilla jonkun aikaa. Kello kahdeksan hän oli soittanut kelloa käskeäkseen päästämään auringon, ensimäisen ihailijansa, sisälle kamariin, ensin tiheämpäin uudinten lävitse, sitten harvempain. Ja aurinko, joka oli tänä aamuna loistavan kaunis, olikin tullut sisään, ja muistaen entisiä tarullisia menestyksiään naisten parissa, oli se nyt säteillään hyväillyt tätäkin ihanaa nymfiä, joka ei suinkaan niinkuin Dafne paennut jumalaisten rakkautta, vaan päinvastoin suvaitsi joskus alentua etsimään kuolevaisten lempeä.

Näin ollen olikin jo uni täydellisesti kadonnut hänen jalokivinä säihkyvistä silmistään, kun hän nyt hymyillen tarkasteli niitä pienestä kullalla kehystetystä ja helmillä koristetusta kuvastimesta, jota hän piti kädessään. Notkea ruumis, josta tässä olemme antaneet heikon kuvauksen, oli solahtanut sängystä, jossa se oli levännyt kaikkein suloisimpain unten helmassa, seisomaan kärpännahkaiselle matolle. Ja siinä kohtasi hänen jalkojaan, jotka olivat sadun Tuhkimo-kaunottaren jalkain veroiset, kaksi kättä ja ojensivat niihin kahta tohvelia, jotka olivat niin kalliit, että joku Jeannen synnyinseudun halonhakkaaja olisi tullut upporikkaaksi, jos olisi ainoastaan toisen niistä löytänyt.

Sillaikaa kuin tämä viettelevän soma kuvapatsas nousi pystyyn ja tuli yhä elävämmäksi, heitettiin hänen olkapäilleen hieno Mechelnin pitseistä tehty vaippa. Sitten vedettiin hänen jalkoihinsa, jotka hetkeksi pistäytyivät ulos tohveleista, ruusunpunaiset silkkisukat, jotka olivat niin hienot, että niitä tuskin voi eroittaa niiden verhoamain jalkain hipiästä.

— Eikö ole tullut uutisia Chonista? — kysyi hän kaikkein ensiksi kamarineitsyeltään.

— Ei, madame, — vastattiin hänelle.

— Eikä varakreivi Jeanista?

— Ei hänestäkään.

— Onkohan Bischille tullut?

— Tänä aamuna lähetettiin tietämään asiaa kreivittären sisarelta.

— Eikä ollut kirjeitä?

— Ei mitään, madame.

— Ah, miten väsyttävää on odottaa näin, — sanoi kreivitär viehkeän nyrpeänä. — Eikö milloinkaan keksitä keinoa, että sadankin peninkulman päästä voi vaihtaa tuossa tuokiossa kirjeitä? Säälinpä tosiaan niitä, jotka tänä aamuna joutuvat kynsiini! Onko etuhuone yhtään täyttynyt?

— Kreivitär kysyykin vielä!

— Niin, mutta tiedäkin se, Dorée, että dauphine lähestyy, eikä olisi mikään kumma, jos minä tulisin sellaisen auringon tähden hyljätyksi. Minä olen pieni ja mitätön tähti-parka. Keitä siellä nyt on? Annappas kuulua.

— Hra d'Aiguillon, Soubisen ruhtinas, hra de Sartines, presidentti Maupeou.

— Entä herttua de Richelieu?

— Hän ei ole vielä saapunut.

— Ei tänään enempää kuin eilenkään! Mitäs sinulle sanoin, Dorée? Hän pelkää sitoutuvansa tulemalla luokseni. Toimita minun pikalähettini Hannover-hotelliin[44] tiedustelemaan, onko herttua sairas.

— Kyllä, kreivitär. Ottaako kreivitär heidät kaikki yhtaikaa vastaan, vai annatteko jollekulle yksityis-vastaanoton?

— Yksityisen. Minun täytyy saada puhua hra de Sartines'n kanssa: päästäkää hänet erikseen sisään.

Kreivittären kamarineitsyt ilmoitti tämän käskyn pitkälle lakeijalle, joka vartioi käytävässä odotushuoneitten ja kreivittären sänkykamarin välillä. Ja tuskin oli se tehty, kun sisään astui mustapukuinen mies, poliisipäällikkö Sartines, koetellen lievitellä harmaiden silmiensä ankaruutta ja ohuitten huultensa kovia piirteitä mitä lupaavimmalla ja viehättävimmällä hymyllä.

— Hyvää huomenta, vihamieheni, — sanoi kreivitär kääntymättä hänen puoleensa, mutta nähden hänet käsipeilistään.

— Minä vihamiehenne, madame?

— Tietysti. Minä ja'an ihmiset kahteen eri luokkaan: ystäviin ja vihamiehiin. Minä en myönnä löytyvän välinpitämättömiä, tai minä pistän ne vihamiesteni luokkaan.

— Siinä teette oikein, madame. Mutta sanokaapas, millä minä, joka olen ollut niin tunnetun uskollinen teille, ansaitsen joutua jompaankumpaan näistä viime luokista?

— Sillä, että te annatte painattaa, levittää, myydä ja esittää kuninkaalle kokonaisen tulvan pieniä runoja, häväistyskirjeitä ja pilkkalehtiä minua vastaan. Se on ilkeästi tehty! Se on vihattavaa! Se on typerää!

— Mutta, madame, minä en ole suinkaan vastuussa…

— Kyllä, monsieur, te olette, sillä te tiedätte, kuka kunnoton ne kaikki kirjoittaa.

— Madame, jos niitä ei olisi muuta kuin yksi kirjoittaja, niin ei meidän tarvitsisi antaa hänen nääntyä Bastiljin komeroihin, sillä hän kuolisi pian työn paljoudesta.

— Kuulkaas, tuo mitä sanotte ei ole kaikkein kohteliainta!

— Jos olisin vihamiehenne, madame, en puhuisi niin.

— No, siinä tapauksessa olette oikeassa. Älkäämme puhuko siitä enää. Nyt me olemme mainioissa väleissä, olkoon se päätetty, ja se ilahuttaa minua. Mutta eräästä asiasta olen vielä levoton.

— Mistä, madame?

— Että te olette mainioissa väleissä myöskin Choiseulien kanssa.

— Madame, hra de Choiseul on pääministeri; hän käskee ja ja minun täytyy panna käskyt toimeen.

— Jos siis hra de Choiseul käskee teitä, että minua on vainottava, ärsytettävä ja kiusattava kuoliaaksi, niin te annatte kiusanhenkieni minua vaivata, ärsyttää ja minut tappaa? Koreat kiitokset!

— Puhutaanpas nyt tästä asiasta, — vastasi de Sartines ja tohti istuutua kuninkaan lemmikin siitä suuttumatta, sillä sellaisen epäkohteliaisuuden salli mielelläänkin miehelle, jolla oli tarkimmat tiedot kaikista tapahtumista koko Ranskassa. — Mitä teinkään hyväksenne kolme päivää sitten? — kysyi poliisipäällikkö.

— Ilmoititte minulle, että Chanteloupista lähetettiin pikaviesti jouduttamaan dauphinen matkaa.

— Ja oliko se vihamiehen työ?

— Ei. Mutta miten olette käyttäytynyt tuossa esittely-asiassa, joka, niinkuin tiedätte, on minun itserakkaudelleni niin merkitsevä?

— Parhaiten, miten suinkin olen voinut.

— Hra de Sartines, te ette ole aivan suora.

— Oi, kreivitär, te loukkaatte minua! — Kuka etsi teille esimerkiksi erään kapakan perukasta lyhemmässä kuin kahdessa tunnissa varakreivi Jeanin, kun teidän tarvitsi lähettää hänet jonnekin, minne, en tiedä, tai paremminkin, tiedän?

— Oh, olisi ollut ehkä parempi — vastasi rouva Dubarry nauraen, — jos olisitte päästänyt minut tuosta langostani, joka sanoo olevansa Ranskan kuningasperheen sukua.

— Mutta, madame, apua se joka tapauksessa on puoleltani ollut.

— Kyllä, mutta siitä on jo kolme päivää, te teitte sen toissapäivänä; mutta eilen, teittekö eilen mitään puolestani?

— Eilenkö, madame?

— Oh, turhaan saatte miettiä. — Sillä eilen oli päivä, jolloin piti olla kohtelias muille.

— Minä en ymmärrä laisinkaan teitä, madame.

— Mutta minä ymmärrän, nähdäänpäs. Vastatkaa nyt, monsieur, mitä te teitte eilen.

— Aamullako vai illalla?

— Aamulla ensinnäkin.

— Aamulla minä työskentelin niinkuin tavallisesti, madame.

— Miten kauan työskentelitte?

— Kello kymmeneen.

— Ja sitten?

— Sitten lähetin kutsumaan luokseni päivälliselle erään Lyonista tulleen ystäväni, joka oli siellä lyönyt vetoa, että hän pääsisi Pariisiin minun tietämättäni. Muuan lakeijani odotti häntä jo tulliportilla.

— Entä päivällisen jälkeen?

— Lähetin hänen Majesteettinsa Itävallan keisarin poliisipäällikölle erään kuuluisan varkaan osoitteen, jonka olinpaikastahan ei ollut saanut selvää.

— Ja varas oli?

— Wienissä.

— Te hoidatte siis paitsi Pariisin myöskin ulkomaisten hovien poliisilaitoksia?

— Kyllä joutoajan sattuessa, madame.

— Hyvä, sen painan muistiini. Ja kun olitte lähettänyt tuon kuriirin, mitä teitte sitten?

— Olin Oopperassa.

— Katsomassa pikku Guimardia?[45] Soubise-parka!

— En suinkaan, vaan vangituttamassa erään kuuluisan taskuvarkaan, jonka olin antanut olla rauhassa niin kauan kuin hän oli tyytynyt pelkästään verojen yleisvuokraajiin, mutta joka oli nyt uskaltanut kääntyä parin kolmen ylhäisen herran puoleen.

— Tai oli ollut kyllin tyhmä sen tehdäkseen, olisi teidän mielestäni pitänyt sanoa, monsieur. Entä Oopperan jälkeen?

— Oopperan jälkeen?

— Niin. Taidanpa olla nenäkäs tätä kysyessäni, vai mitä?

— Ette suinkaan. Oopperan jälkeen… Malttakaapas, kun muistelen.

— Ahaa, siinä tuntuu muistinne pettävän!

— Eihän. Oopperan jälkeen… Kas, nyt sen muistan.

— Hyvä.

— Minä laskeusin alas rattailta ja kapusin sitten taas ylös erään naishenkilön luo, jolla on peliluola, ja vein hänet itse For-l'Évêqueen.[46]

— Hänen vaunuillaan?

— Ei, vaan ajurin rattailla, joilla olin tullutkin.

— Entä sitten?

— Kuinka, sitten? Se loppui siihen.

— Ei, se ei loppunut siihen.

— Menin ja istuin jälleen rattaille.

— Ja kenen tapasitte niissä? Sartines punastui.

— Ah, — huudahti kreivitär lyöden pieniä käsiään vastatusten, — minulla on kunnia saada poliisipäällikkö punastumaan.

— Madame… — änkytti de Sartines.

— Hyvä, minä siis sanon teille, kuka rattailla oli, — jatkoi kuninkaan lemmikki. — Hän oli herttuatar de Grammont.

— Herttuatar de Grammont! — huudahti poliisipäällikkö.

— Niin, herttuatar de Grammont, joka pyysi teitä hankkimaan itselleen pääsyn kuninkaan huoneisiin.

— Kautta kunniani, madame, — huudahti de Sartines pyörähdellen nojatuolissaan, — jätän salkkuni teidän käsiinne, sillä minä en ole enää poliisipäällikkö, se olette te.

— Minulla on tosiaan, hra de Sartines, omat poliisini, kuten näette; varokaa siis itseänne… Niin, niin, herttuatar de Grammont keskellä yötä poliisipäällikön kanssa ajurinrattailla, jotka kulkivat käydenjalkaa. Tiedättekö, mitä minä heti annoin tehdä?

— En, mutta minä alan peljätä kauheasti. Onneksi silloin oli jo hyvin myöhä.

— Ah, se ei haittaa. Yö on koston aika.

— Ja mitä te annoitte tehdä? Sanokaa.

— Samoin kuin minulla on omat poliisini, on minulla omat kirjailijanikin, hirveitä tuhruksia, likaisia kuin vanhat ryysyt ja nälkäisiä kuin sudet.

— Te vaalitte heitä siis huonosti.

— Minä en vaali heitä ollenkaan. Jos he lihoisivat, tulisivat ne yhtä tuhmiksi kuin hra de Soubise. Rasva haihduttaa sapen, sehän on tunnettu asia.

— Jatkakaa, minua alkaa aivan pöyristää.

— Minä muistin kaikki häijyydet, joita te annatte Choiseulien minulle tehdä. Se pistätti minua, ja minä siis laadin Apollonpojilleni seuraavan ohjelman: 1. hra de Sartines puettuna viskaaliksi, käymässä erään talon neljännessä kerroksessa Arbre-Sec kadun varrella, erään nuoren immen luona, jolle hän ei häpeä antamasta joka kuukauden viimeinen päivä kurjat kolmisensataa livreä.

— Madame, te koetatte halventaa ainoastaan hyväätyötä.

— Muita töitä ei yleensä voidakaan halventaa. 2. hra de Sartines kunnianarvoisan lähetyspapin salapuvussa hankkii pääsyn Karmeliitti-luostariin Saint-Antoine-kadun varrella.

— Madame, minä toin vaan noille hyville nunnille uutisia Idästä.

— Läheisestä vai kaukaisesta? 3. hra de Sartines poliisipäällikön virkapuvussa ajellen keskellä yötä pitkin katuja kahden kesken herttuatar de Grammontin kanssa.

— Ah, madame, — sanoi Sartines peljästyneenä, — aiotteko siinä määrin riistää arvon minun hallinnolliselta työltäni?

— Mitä, annattehan tekin riistää arvon minun samallaiselta työltäni, — vastasi kreivitär nauraen. — Mutta odottakaahan lisää.

— Odotan.

— Minun veitikkani ryhtyivät heti toimeen, ja he ovat käsitelleet ainetta niinkuin koulupojat sekä kertomuksen muodossa että runomitalla, jopa laajoina kuvauksinakin. Ja minä sain tänä aamuna jo yhden komparunon, yhden viisun ja yhden vaudevillen.

— Hyvä Jumala!

— Kaikki kolme murhaavia. Minä lahjoitan ne tänään kuninkaalle samoin kuin te huvitatte häntä tuolla uudella isämeidällä, jota annatte levittää häntä vastaan, tiedättehän?

'Isä meidän, joka olet Versaillesissa, häväisty olkoon sinun nimesi niinkuin sen olla tulee; alasmenköön sinun valtakuntasi; älköön tapahtuko sinun tahtosi ei maan päällä enempää kuin taivaassakaan; anna meille takaisin meidän jokapäiväinen leipämme, jonka hempukkasi ovat meiltä syöneet; anna anteeksi parlamentillesi, joka ajaa sinun etujasi, niinkuin mekin annamme anteeksi sinun ministereillesi, jotka ovat ne kavaltaneet. Älä johdata itseäsi rouva Dubarryn kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta kansleristasi. Aamen.'

— Mistä te olette tuonkin saanut käsiinne? — kysyi de Sartines, joka oli pannut kätensä huoaten ristiin.

— Ah, Jumala paratkoon, minun ei tarvitse mitään käsiini etsiä, — vastasi kreivitär, — minulle lähetetään kohteliaasti joka päivä kaikki parhain, mitä tähän alaan kuuluu. Minä olen muuten kiitollinen teillekin näistä jokapäiväisistä lähetyksistä.

— Mutta, madame…

— Ja vastalahjaksi saatte te huomenna tuon komparunon, viisun ja vaudevillen.

— Ja miksikä en jo heti?

— Siksi, että menee vielä aikaa niitä levittäessä. Eikö muuten ole tapana, että poliisi saa vasta kaikkein viimeiseksi tiedon kaikesta, mitä tapahtuu? Oi, ne ilahuttavat teitä mitä suurimmassa määrin, uskokaa minua. Minä nauroin niille tänä aamuna lähes tunnin, ja mitä kuninkaaseen tulee, hän nauroi niille vatsansa kipeäksi. Sen vaivan vuoksi hän nyt viipyykin.

— Minut perii hukka! — huudahti de Sartines lyöden kaksin käsin peruukkiansa.

— Ei, teitä ei peri hukka, vaan teistä tehdään pilkkalauluja, ei muuta. Perikö minut hukka la Belle Bourbonnaisen[47] vuoksi, minutkaan? Ei, minä olen vaan raivostunut, siinä kaikki, ja siksi minä tahdon puolestani raivostuttaa muita. Ah, nämä suloiset runot! Minä tulin niistä niin tyytyväiseksi, että käskin antaa kirjallisille skorpiooneilleni viiniä, ja he ovat kai paraikaa humalassa.

— Voi, kreivitär, kreivitär!

— Luetaan ensin tuo komparuno.

— Armoa!

— Oi Ranska, mik' on kohtalos! Tuon naaran saalis olla!…

Ei, minähän erehdyin, tämähän oli se, jota te annoitte levittää minua vastaan. Niitä on niin paljon, että pää menee sekaisin. Malttakaapas, tämähän se on:

Hei, kuomat, näittekö, kun tuotiin uus kyltti hajuaines-puotiin? Sen muuan Luukkaan maalareista on tehnyt, kyljet puteleista ja purkeista hän miesten kuvin on koristellut: niissä huvin tuo meille naamat tuttuin herrain Boynes'n ja Maupeoun ja Terrayn ja Sartines'n myös samaan hintaan. Ja sitten kyltin alapintaan hän piirsi, siellä ostaa että saa neljän kelmin kauneusvettä.

— Ah teitä julmuria, tehän teette minusta oikeinpa tiikerin.

— Sitten se viisu. Rouva de Grammont nyt puhuu:

Poliisi, myöntäkää se vaan, on pehmyt pinta mulla! Se tiedoks Ranskan kuninkaan nyt antakaa jo tulla.

— Madame, madame! — huusi de Sartines raivoissaan.

— Oi, rauhoittukaa, — vastasi kreivitär hänelle, — sitä ei ole vielä painettu muuta kuin tuhat kappaletta. Mutta nyt teidän täytyy kuulla myöskin se vaudeville.

— Onko teillä kirjapainokin?

— Sepä kysymys! Eikö hra de Choiseulilläkin ole kirjapainoa?

— Varokoon painattajanne itseään!

— Niin, koettakaa vaan. Hänellä on lupakirja minun nimessäni.

— Tämähän on inhoittavaa! Ja kuningas nauraa näille hävyttömyyksille?

— Kuinkas muuten? Hän se juuri miettii ja tekee minulle riimejä, milloin hämähäkkini eivät niitä keksi.

— Oh, te tiedätte, että minä palvelen teitä, ja kohtelette minua näin?

— Tiedän, että petätte minua. Herttuatar on sukua Choiseuleille ja hankitsee minun perikatoani.

— Madame, hän sai minut yllätyksellä pauloihinsa, sen vakuutan.

— Te siis tunnustatte?

— Täytynee kai.

— Miksi ette ilmoittanut siitä minulle?

— Tulin nyt juuri sitä tekemään.

— Lorua, sitä minä en usko.

— Kunniasanallani!

— Vaadin paljon parempaa taetta.

— Hyvä, siispä rukoilen armoa, — sanoi poliisipäällikkö ja laskeusi polvilleen.

— Siinä teette viisaasti.

— Tehkäämme sula sovinto, taivaan tähden, kreivitär.

— Mitä, pelkäättekö te paria vaivaista runoa, te, mies, ministeri?

— Oh, jos minun ei tarvitsisi muuta peljätä!

— Mutta te ette tule ajatelleeksi, miten ikäviä hetkiä moinen viisu voi tuottaa minulle, joka olen vaan heikko nainen?

— Kuningatar te olette.

— Niin, kuningatar, jota ei ole vielä esitelty hovissa.

— Minä vannon teille, kreivitär, että minä en ole koskaan tehnyt teille mitään pahaa.

— Ette itse, mutta annatte muitten tehdä.

— Niin vähän kuin mahdollista, — väitti poliisipäällikkö.

— No, minun täytynee uskoa, — vastasi kreivitär.

— Te saatte sen uskoa.

— Nyt on siis tehtävä vastakkaista pahalle: nyt on tehtävä hyvää.

— Auttakaa minua, niin olen varma, että onnistun.

— Oletteko te minun puolellani vai ettekö?

— Olen.

— Onko auliutenne niin suuri, että tuette minun esittämistäni hovissa?

— Saatte itse määrätä sen suuruuden.

— Muistakaa, että kirjapainoni on valmiina; se käy yötä ja päivää, ja vuorokauden kuluttua ovat tuhraajani jälleen nälkäisiä, ja kun heillä on nälkä, niin he purevat.

— Minä olen nyt kiltti. Mitä toivotte?

— Ettei vastusteta mitään, mitä yritän.

— Minä puolestani sen lupaan.

— Tuo vastaus ei kuulu hyvältä, — sanoi kreivitär polkaisten jalkaansa lattiaan; — se maistuu kreikkalaiselta, puunilaiselta, lyhyesti sanoen, vilpiltä.

— Kreivitär!…

— Enkä minä siihen tyydy! se on vaan veruke. Te ette muka tee mitään, mutta hra de Chouseul sensijaan toimii. Sitä minä en tahdo, kuuletteko? Kaikki tai ei mitään. Antakaa minun käsiini Chouseulit kädet ja jalat sidottuina, voimattomina, tuhottuina, tai minä tuhoan teidät, sidon teidät, saatan teidät perikatoon. Ja muistakaa se, runot eivät ole minun ainoa aseeni, sen ilmoitan teille jo ajoissa.

— Älkää uhatko, — virkkoi de Sartines, joka oli tullut miettiväiseksi; — tällä esittelyllä on vaikeutensa, joita te ette saata aavistaa.

— On, kun on pantu olemaan.

— Niin, niin, totta kyllä!

— Voitteko ne poistaa?

— Se ei ole pelkästään minun vallassani; siihen vaaditaan sataisen henkilöitä.

— Ne on hankittava.

— Ja miljoona…

— Se on Terrayn asia.

— Kuninkaan suostumus.

— Sen hankin minä.

— Hän ei sitä anna.

— Minä sen otan.

— Ja sitäpaitsi, jos saattekin kaiken mainitun, tarvitsette vielä kummitädin.

— Sitä hankitaan juuri.

— Turha toivoa: täällä on liitto teitä vastaan.

— Hovissako?

— Niin, kaikki naiset ovat kieltäytyneet rupeamasta esittäjäksenne, päästäkseen hra de Choiseulin, rouva de Grammontin ja dauphinen, lyhyesti sanoen, kaikkien ankarasti siveäin suosioon.

— Ensinnäkin täytyy koko siveäin puolueen muuttaa nimeään, jos kerran rouva de Grammont kuuluu siihen. Ja hän on jo melkoinen poikkeus.

— Uskokaa minua, te koetatte turhaan.

— Se koetus on kohta onnistunut.

— Kah, sen vuoksiko te lähetitte kälynne Verduniin?

— Juuri niin. Ah, te tiedätte jo sen? — lisäsi kreivitär tyytymättömänä.

— Onhan minullakin poliisini, — naurahti de Sartines.

— Ja urkkijanne?

— Niin.

— Täällä minun piirissäni?

— Niin juuri.

— Tallissani vai keittiössäni?

— Odotushuoneissanne, salissanne, makuukamarissanne, niin, vaikkapa päänalaisenne alla.

— Hyvä, ensimäisenä liittouden panttina ilmoittakaa minulle nuo urkkijat, — pyysi kreivitär.

— Oi, en tahdo saattaa teitä huonoihin väleihin ystävienne kanssa.

— Siis sota välillemme!

— Sota! Millä tavoin tuon lausuitte!

— Lausuin niinkuin ajattelin. Poistukaa, en tahdo enää teitä nähdä.

— Ah, tällä kertaa vetoan itseenne: voinko minä paljastaa… valtiosalaisuuden?

— Sänkykamarisalaisuuden, tarkoitatte.

— Niin juuri, sänkykamarissa hallitaan valtio nykyään.

— Minä tahdon tietää, kuka minua urkkii.

— Mitä hänelle teette?

— Minä ajan hänet pois.

— Tyhjentäkää sitten koko talonne, kreivitär.

— Tuohan on vallan kauheaa, mitä puhutte!

— Ja ennen kaikkea totta. Hyvä Jumala, eihän olisi mahdollista hallita ilman sellaisia keinoja: te, joka olette niin terävä poliitikko, tiedätte sen hyvin.

Rouva Dubarry nojasi kyynäspäänsä kiilloitettuun pöytään.

— Olette oikeassa, — vastasi hän, — ei puhuta siitä asiasta. Ja liittomme ehdot?

— Määrätkää te ne, tehän olette voittaja.

— Minä olen laupias kuin muinainen kuningatar Semiramis. Mitä pyydätte?

— Ettette koskaan puhu kuninkaan kanssa jauhonhintoja koskevista valituksista, joita te, petturi, olette luvannut kannattaa.

— Se on sovittu; saatte viedä mennessänne kaikki anomuskirjeet, joita minulle on siitä asiasta lähetetty; ne ovat tuossa lippaassa.

— Ottakaa siitä vastineeksi tämä valtakunnan päärien lausunto edustuslaitoksesta ja ministerinpaikoista.

— Työ, joka oli teidän tehtävänne esittää hänen Majesteetilleen?

— Niin.

— Kuten olisitte sen itse antanut laatia?

— Niin.

— Hyvä; mutta mitä nyt heille vastaatte?

— Vastaan, että olen sen lausunnon jättänyt. Siten voitetaan aikaa, ja te olette kyllin etevä taktikko käyttääksenne sitä seikkaa hyväksenne.

Samassa lensivät oven molemmat puoliskot auki ja muuan lakeija astui sisään ja huusi:

— Kuningas!

Liittoutuneet pistivät nopeasti piiloon kumpikin sopimuksensa ensimäisen takeen ja kääntyivät tervehtimään tulijaa, joka oli hänen Majesteettinsa Ludvig XV.

24.

Kuningas Ludvig XV.

Ludvig XV astui sisään pystypäin, joustavin polvin, iloisin silmin ja hymy huulilla.

Hänen takanaan näkyi avatusta leveästä ovesta kaksirivinen kuja kumartuneita päitä: ne olivat hoviherrain, jotka toivoivat nyt sitä hartaammin pääsyä sisälle, kun näkivät kuninkaan saapumisessa tilaisuuden ilmaista nöyryyttään yhtaikaa kahdelle mahtihenkilölle.

Ovet sulkeutuivat. Kuningas ei ollut viitannut ketään tulemaan kanssaan, ja hän oli nyt yksinään kreivittären ja de Sartines'n seurassa.

Tässä emme ota lukuun kreivittären uskotuinta kamarineitsyttä emmekä pientä neekeripoikaa: sillä heidän läsnäoloaan ei sielläkään ajateltu.

— Hyvää huomenta, kreivittäreni, — sanoi kuningas suudellen rouva Dubarryn kättä. — Näytätte, Jumalan kiitos, niin reippaalta ja kukoistavalta tänään! Päivää, de Sartines! Tehdäänkö täällä työtä? Taivas, miten paljon papereita! Älkää näyttäkö niitä vaan minulle! Ah, miten kaunis suihkulähde, kreivitär!

Ja rauhattoman ja oikullisen uteliaana kuten ainakin loi Ludvig XV katseensa valtavan suureen kiinalaiseen koristelaitokseen, joka oli vasta eilis-iltana tuotu kaunistamaan erästä kreivittären makuuhuoneen nurkkaa.

— Sire, — vastasi rouva Dubarry, — se on kiinalainen suihkulähde, kuten teidän Majesteettinne näkee. Kun avaa sen takana olevan hanan, niin alkaa vesi suihkuta ja panee posliini-linnut visertämään ja lasikalat uimaan; sitten aukeavat pagoodin ovet ja siitä astelee esille pieni jono mandariineja.

— Sangen somaa, kreivitär, — sanoi kuningas.

Samassa tuli lähelle pieni neekeripoika, joka oli puettu sellaiseen eriskummallisen mielikuvituksen mukaan laadittuun pukuun, jollaisilla Orosmanet ja Othellot siihen aikaan koristettiin. Hänellä oli päässä toisella korvallisella pieni turbaani pystyin sulkatöyhdöin, yllään kullalla kirjattu jakku, joka jätti hänen mustat käsivartensa paljaiksi, ja polviin ulottuvat pösöhousut, jotka olivat ommellut valkeasta ja kullalla seatusta silkistä. Housuja liitti liiveihin korea vyö ja siihen oli pistetty tikari, jonka kahva säkenöi jalokiviä.

— Peste! — huudahti kuningas, — miten Zamore on komea tänään!

Neekeri asettui katselemaan tyytyväisenä itseään kuvastimesta.

— Sire, hän aikoo anoa teidän majesteetiltanne suosionosoitusta, — sanoi kreivitär Dubarry.

— Madame, — vastasi Ludvig XV mitä viehättävimmin hymyillen, — Zamore tuntuu minusta ylen kunnianhimoiselta.

— Kuinka niin, sire?

— Sillä te olette jo suonut hänelle suurimman armon, mitä hän voi enää toivoa.

— Minkä sitten?

— Saman, jonka minullekin.

— Minä en ymmärrä, sire.

— Te olette tehnyt hänet orjaksenne.

De Sartines kumarsi hymyillen ja puraisi huultaan.

— Ah, te olette hurmaava, sire! — huudahti kreivitär. Sitten kallistui hän kuiskaamaan kuninkaan korvaan:

— Ranska, minä jumaloin sinua. Kuningas hymyili nyt vuorostaan.

— No niin, — kysyi hän, — mitä hyvää toivotte Zamorelle?

— Palkintoa hänen pitkäaikaisista ja lukuisista palveluksistaan.

— Hän on vasta kaksitoista-vuotias.

— No, hänen vastaisista pitkistä palveluksistaan sitten.

— Ahaa!

— Ma foi, niin juuri, sire. Mielestäni on nyt annettu tarpeeksi kauan palkintoja tehdyistä palveluksista ja olisi aika antaa niitä tulevista; silloin olisi varmempi, ettei saisi palkakseen kiittämättömyyttä.

— Onpa sekin keksintö, — virkkoi kuningas; — mitäs te tästä ajattelette, hra de Sartines?

— Että silloin kaikki uskolliset saisivat palkintonsa, joten minä kannatan keksintöä, sire.

— No niin, kreivitär, mitä te pyydättekään Zamorelle?

— Sire, tunnettehan huvilani Luciennesissä?

— Niin, olen kuullut siitä puhuttavan, en muuten.

— Vika on teissä itsessänne; olenhan pyytänyt teitä satakin kertaa tulemaan sinne.

— Tunnettehan hovisäännön, hyvä kreivitär. Kuningas ei saa nukkua muissa kuin kuninkaallisissa linnoissa, paitsi silloin, kun hän on matkoilla.

— Aivan niin, ja siinäpä aionkin pyytää teiltä armonosoitusta Me korotamme Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja nimitämme Zamoren sen kuvernööriksi.

— Siitä tulee ilvenäytelmä, kreivitär.

— Tiedättehän, että pidän ilveilyistä.

— Muut kuvernöörit alkavat valittaa.

— Antaa heidän vaan valittaa!

— Mutta tällä kertaa he valittaisivat syystä.

— Sopii hyvin: he ovat valittaneet niin monta kertaa syyttä. Zamore, laskeudu polvillesi ja kiitä hänen Majesteettiaan.

— Ja mistä? — kysyi Ludvig XV. Neekeripoika laskeusi polvilleen.

— Palkinnosta, jonka hän antaa sinulle siitä, että sinä olet niin usein kantanut minun laahustintani ja saanut siten hovin vanhat ja ulkokullatut vihan vimmaan.

— Totta puhuakseni, — virkkoi Ludvig XV, — tuo poika on hirveän ruma!

Ja kuningas purskahti nauruun.

— Nouse ylös, Zamore, — sanoi kreivitär; — sinä olet nyt kuvernööri.

— Mutta älkäähän, kreivitär…

— Minä otan huolekseni kirjelmäin lähettämisen, virka-valtakirjat ja varustukset. Se on minun asiani. Teidän tehtäväksenne, sire, jää nyt tulla itseänne alentamatta Luciennesiin. Tästä päivästä lahtien on teillä, oi kuninkaani, yksi kuninkaallinen linna lisää.

— Tiedättekö keinoa kieltää häneltä mitään, Sartines?

— Se ehkä löytyy, mutta ei ole löytynyt.

— Ja jos se löytyy, sire, voin vannoa, että hra de Sartines tekee sen kauniin löydön.

— Kuinka niin, madame? — kysyi poliisipäällikkö hätkähtäen.

— Ajatelkaapas, sire, että minä olen pyytänyt häneltä kolme kuukautta turhaan erästä asiaa.

— Ja mitä sitten häneltä olette pyytänyt? — kysyi kuningas.

— Oh, hän sen kyllä tietää.

— Minäkö, kreivitär? Minä vakuutan…

— Kuuluuko se hänen virka-alaansa? — kysyi jälleen kuningas.

— Kyllä, hänen tai hänen seuraajansa, — vastasi kreivitär.

— Madame, — huudahti de Sartines, — te saatte minut tosiaan huolestuneeksi!

— Mitä te olette häneltä pyytänyt? — kysyi kuningas.

— Hankkimaan käsiini erään noidan. De Sartines huokasi helpoituksesta.

— Polttaaksenneko hänet roviolla? — kysyi kuningas. — Oi, nyt on niin kuuma; tehkää se talvella.

— Ei, sire, vaan minä tahtoisin antaa hänelle kultaisen taikasauvan.

— Hän siis ennusti teille onnettomuutta, jota ei sitten tapahtunut?

— Päinvastoin, sire, hän ennusti onnea, joka tapahtuikin.

— Joka suhteessako?

— Niin, melkein.

— Kertokaa minulle asia, kreivitär, — sanoi Ludvig XV ja venähti mukavasti nojatuoliin; hänen äänensä ilmaisi, ettei hän oikein vielä tiennyt, saisiko hän kuulla jotain hauskaa vai ikävyyksiä, mutta että hän halusi kuitenkin uskaltautua leikkiin.

— Sen teen mielelläni, sire, mutta silloin täytyy teidän suorittaa osaltanne puolet lupaamastani palkinnosta.

— Kokonaan, jos tarvitaan.

— Kas siinä kuninkaallinen sana!

— Minä kuuntelen.

— No hyvä. Oli kerran…

— Tämähän alkaa kuin satu.

— Se onkin satu, sire.

— Ahaa, sen parempi, minä pidän paljon lumouksista.

— Sillä te lumoatte, sire. Oli kerran köyhä tyttö, jolla ei siihen aikaan ollut helmuspoikia, ei vaunuja, ei neekereitä, ei papukaijaa eikä apinaa.

— Eikä kuningasta, — virkkoi Ludvig XV.

— Oh, sire!

— Ja mitä tuo tyttö teki? — kysyi kuningas.

— Hän tepsutteli.

— Kuinka? Tepsutteli?

— Niin, pitkin Pariisin katuja, jalkaisin kuin muutkin kuolevaiset. Siiriä vain ero, että hän tepsutti kovempaa vauhtia kuin muut, sillä väitettiin, että hän oli sievä, ja hän pelkäsi, että se sievyys veisi hänet ikäviin seikkailuihin.

— Tuo tyttönen oli siis oikea Lucretia? — kysäisi kuningas.

— Teidän Majesteettinne tietää, että vuodesta… en tiedä oikein, milloin Rooman perustamisen jälkeen… ei ole enää ollut sellaisia?

— Ah, kreivitär, olette tainnut ruveta oikein oppineeksi?

— En, sillä jos olisin oppinut, olisin sanonut vuosiluvun, tosin väärin, mutta joka tapauksessa olisin sen sanonut.

— Totta kyllä, — myönsi kuningas; — jatkakaa.

— Hän tepsutti yhtä mittaa, ja kerran, kun hän sillä tavalla riensi Tuileries-palatsin puistossa, huomasi hän yhtäkkiä, että häntä seurattiin.

— Ai hitto, — sanoi kuningas, — silloin hän pysähtyi.

— Voi, miten teillä on huono ajatus naisista, sire. Huomaa kyllä, että te ette ole tuntenut muita kuin markiisittaria ja herttuattaria…

— Ja prinsessoja, eikö niin?

— Olen liian kohtelias väittääkseni teidän Majesteettianne vastaan. Mutta mikä häntä enimmin kauhisti, oli se, että taivaasta tuli sumu, joka muuttui vaan yhä paksummaksi ja paksummaksi.

— Sartines, tiedättekö, mistä sumu tulee? Poliisipäällikkö säpsähti aivan yllätettynä.

— En tosiaankaan, sire.

— No, en minäkään, — sanoi Ludvig XV. — Jatkakaa, hyvä kreivitär.

— Tyttö juoksi siis, minkä kerkisi; pääsi säleportista sisään, hän tuli torille, jolla on kunnia kantaa teidän Majesteettinne nimeä, kun yhtäkkiä tuo tuntematon seuraaja, josta hän jo luuli pelastuneensa, seisoi aivan hänen edessään. Hän kirkaisi.

— Se tuntematon oli siis kovin ruma? — sutkautti kuningas.

— Päinvastoin, sire, hän oli kaunis, nuori mies, noin viiden- tai kahdeksankolmatta vuoden iässä, tummat kasvot, suuret silmät ja sointuva ääni.

— Ja sankarittarenne pelkäsi? Peste, olipas hän vasta arka!

— Ei enää sitten niin pahoin, kun hän hänet näki, sire. Kuitenkaan ei hänen asemansa ollut vielä aivan rauhoittava, sillä sumun vuoksi hän ei olisi saanut apua, jos tuntematon olisi aikonut hänelle jotain pahaa. Niinpä nuori tyttö pisti kätensä ristiin ja sanoi:

"Oi, kiltti monsieur, älkää tehkö minulle mitään pahaa!"

Tuntematon pudisti kauniisti hymyillen päätään.

"Jumala on todistajani, että se ei ollut aikomukseni."

"Mitä te sitten tahdotte?"

"Saada teiltä erään lupauksen."

"Mitä minä sitten voin teille luvata?"

"Ensimäisen suosionosoituksen, jota teiltä pyydän sitten kun…"

"Sitten, kun?" — kysyi tyttö.

"Kun olette kuningatar", vastasi tuntematon.

— Ja mitäs tyttö siihen tiesi? — kysyi kuningas.

— Sire, hänhän ei luullut joutuvansa lupaustaan täyttämään. Hän voi sellaista helposti luvata.

— Entä ennustaja?

— Katosi.

— Ja hra de Sartines kieltäytyy etsimästä tuota noitaa käsiinsä? Siinä hän tekee pahoin.

— Sire, en kieltäydy, mutta en voi häntä löytää.

— Ette voi? — toisti kreivitär; — kuulkaas, poliisipäällikkö, tuota sanaa ei pitäisi olla poliisin sanakirjassa.

— Madame, olemme kyllä jo hänen jäljillään.

— Ah, tuo ainainen sama vastaus.

— Ei suinkaan, se on totta. Mutta myöntänette, että tuntomerkit, jotka olette ilmoittanut, ovat sangen epämääräiset.

— Mitä sanotte? Nuori, kaunis, tumma hipiä, musta tukka, loistavat silmät ja sointuva ääni.

— Peste, miten tarkoin häntä kuvailette! Sartines, minä kiellän teitä tuota vintiötä etsimästä!

— Siinä olette väärässä, sire, sillä minä en aio muuta kuin pyytää häneltä pientä tietoa.

— Asia siis koskee teitä itseänne?

— Minua toki.

— No mitä te tahdotte häneltä vielä tietää? Onhan hänen ennustuksensa jo toteutunut.

— Niinkö, teidän mielestänne?

— Aivan varmaan: te olette kuningatar! Niinpä hänellä ei ole teille enää mitään sanomista.

— On kyllä. Hänen on ennustettava minulle, milloin tämä kuningatar esitetään hovissa; ei riitä, että kuningatar hallitsee yöllä, sire, täytyy hiukkasen hallita päivälläkin.

— Se asia ei riipu taikurista, — virkkoi Ludvig XV työntäen huuliaan pitkälle, kun huomasi pakinan saavan epämiellyttävän käänteen.

— Kenestä se sitten riippuu?

— Teistä itsestänne.

— Minusta?

— Niin juuri. Hankkikaa kummitäti, joka teidät esittelee.

— Teidän hovinaistenneko joukosta, jotka ovat niin olevinaan? Teidän Majesteettinne tietää hyvin, että se on mahdotonta; he ovat kaikki myyneet itsensä Choiseulien ja Praslinien suvuille.

— No, no, luullakseni olemme sopineet olla puhumatta niistä kummastakaan.

— Sitä minä en ole luvannut, sire.

— No niin, pyydän siis teiltä nyt jotain.

— Mitä?

— Että annatte heidän olla niinkuin ovat ja pysytte itse siinä asemassa, jossa olette. Uskokaa minua, se on kaikkein parhain paikka.

— Voi ulko-asioita. Voi laivastoa! Miten niitä hoidetaan!

— Kreivitär, älkäämme taivaan tähden yhdessä ollessamme puhuko politiikkaa.

— Olkoon sitten; mutta yksinäni ette voi estää minua siitä.

— Oh, puhukaa yksinänne, mitä mielenne tekee. Kreivitär ojensi kätensä kukkuraista hedelmäkoria kohti, otti siitä kaksi appelsinia ja nakkeli niillä palloa käsissään.

— Alas Praslin, ylös Choiseul, — hoki hän, — ylös Praslin, alas Choiseul.

— No, mitäs nyt teette? — kysyi kuningas.

— Teidän Majesteettinne antamalla luvalla nakkelen alas ministeriöitä.

Samassa tuli Dorée sisään ja kuiskasi jotain emäntänsä korvaan.

— Tietysti! — huudahti kreivitär heti.

— Mitä niin? — kysyi kuningas.

— Chon on palannut matkalta, sire, ja pyytää saada tulla teidän Majesteettianne alamaisesti tervehtimään.

— Antaa tulla, antaa Chonin tulla! Minä olen tosiaan tuntenut neljä, viisi päivää ikäänkuin jotain puuttuvani, tietämättä mitä.

— Kiitokseni, sire, — virkkoi Chon ja astui sisään.

Sitten hän lähestyi kreivitärtä ja kuiskasi hänen korvaansa:

— Se on tehty.

Kreivitär ei voinut olla huudahtamatta hiljaa ilosta.

— No niin, mitä tuo nyt on? — kysyi Ludvig XV.

— Ei mitään, sire; olen vaan niin onnellinen hänet jälleen nähdessäni, ei muuta.

— Niin minäkin. Päivää, pikku Chon, päivää.

— Suvaitseeko teidän Majesteettinne minun puhua pari sanaa kälyni kanssa.

— Puhu, puhu, lapsukainen. Sillä välin tiedustelen minä Sartines'lta, mistä sinä tulet.

— Sire, — alkoi de Sartines, tahtoen välttää tuon kysymyksen, — salliiko teidän Majesteettinne minulle tuokion aikaa.

— Mitä varten?

— Puhuaksemme sangen tärkeästä asiasta.

— Oh, aikani on hyvin niukalla, hra Sartines, — vastasi Ludvig XV jo ennakolta haukotellen.

— Ainoastaan pari sanaa, sire.

— Mistä asiasta?

— Noista ihmeidentekijöistä, kaukonäkijöistä, illuminaateista.

— Oh, huijareita. Antakaa heille lupakirja esiintyä silmänkääntäjinä, niin ei heitä enää tarvitse peljätä.

— Sire, tohdinko väittää vastaan ja sanoa, että asia on paljoa vakavampi kuin teidän Majesteettinne luulee. Joka hetki perustetaan uusia vapaamuurari-seuroja. Niin, se ei ole enää mikään seura, se on kokonainen lahko, johon kaikki yksinvallan viholliset liittyvät: ideoloogit, encyklopedistit, filosoofit. He aikovat suurilla juhlallisuuksilla ottaa jäseneksi myöskin hra de Voltairen.

— Mutta se mieshän on sairas ja kuolee.

— Hänkö? Oh, ei suinkaan, sire, — niin tyhmä hän ei ole.

— Hän on käynyt ripillä.

— Se on teeskentelyä.

— Kapusiinimunkin kaavussa.

— Se on herjausta, sire. Kaikki he touhuavat, kirjoittavat, pitävät puheita, keräävät rahaa, lähettävät kirjeitä toisilleen, punovat salajuonia, uhkaavat. Jotkut noista veljistä ovat sattuneet ilmaisemaan, että he odottavat paraikaa päällikköäkin.

— Hyvä, Sartines, kun se päällikkö tulee, niin pistäkää hänet Bastiljiin, ja se asia päättyy siihen.

— Sire, heillä on monet keinonsa, niillä miehillä.

— Ja onko teillä niitä vähemmän, monsieur, teillä, joka olette koko Ranskan poliisipäällikkö?

— Sire, teidät saatiin myöntymään jesuiittain karkoittamiseen maasta; olisi mieluummin pitänyt karkoittaa filosoofit.

— Jaha, taasko te noista kynäilijöistä.

— Sire, ne ovat vaarallisia kyniä, sillä ne teroitetaan Damiensin veitsellä. Ludvig XV kalpeni.

— Nuo filosoofit, joita te halveksitte, sire… — jatkoi de Sartines.

— Niin, he?

— He, sanon minä, he kukistavat kerran monarkian.

— Ja kuinka kauan menee heiltä siihen aikaa, monsieur?

Poliisipäällikkö katsoi kuninkaaseen kummastunein silmin.

— Kauanko, sire? Minäkö sen tietäisin? Viisitoista, kaksikymmentä, ehkäpä kolmekymmentä vuotta…

— No niin, rakas ystäväni, — vastasi Ludvig XV, — viidentoista vuoden perästä ei minua enää ole olemassa; menkää puhumaan tästä asiasta minun seuraajalleni.

Ja kuningas kääntyi jälleen rouva Dubarryn puoleen. Kreivitär näytti jo odottavan tätä hetkeä. — Oi, Jumalani, — sanoi hän raskaasti huokaisten, — mitä kerroitkaan, Chon?

— Niin, mitäpä hän kertoi? — kysyi kuningas; — te näytätte kumpikin aivan surullisilta.

— Ah, sire, — vastasi kreivitär, — meillä on siihen hyvä syymme.

— No, sanokaahan, mitä on tapahtunut?

— Lanko-raukka!

— Jean-parka!

— Luuletko sinä, että se täytyy leikata pois?

— On vielä toivoa, ettei tarvitse.

— Leikata mikä? — kysyi Ludvig XV.

— Toinen käsi, sire.

— Leikata varakreiviltä toinen käsi? Minkä tähden?

— Siksi, että hän on pahoin haavoittunut.

— Pahoin haavoittunut käteen?

— Oi, hyvä Jumala, niin, Sire.

— Tappelussa jossakin kapakassa tai peliloukossa!…

— Ei, sire, keskellä maantietä.

— Mutta miten se on tapahtunut?

— Siten, että koetettiin murhata hänet, ei enempää eikä vähempää!

— Oh, kreivi-rukka! — huudahti Ludvig XV. Kuningas ei liioin säälinyt ihmisiä, mutta osasi erinomaisesti teeskennellä heitä säälivänsä. — Aiottiin hänet murhata? Mutta tämä tuntuu tosiaan vakavalta asialta, vai mitä, Sartines?

Poliisipäällikkö oli päältä nähden paljoa rauhallisempi kuin kuningas, mutta todellisuudessa, oli juuri hän hyvin levoton. Ja hän lähestyi nyt kälyksiä ja kysyi ylen tuskastuneena:

— Onko tosiaan tapahtunut sellainen onnettomuus, mesdamès?

— Valitettavasti kyllä, monsieur, se on aivan totta, — vastasi Chon kyyneleitä vuodattaen.

— Aiottu murhata!… Ja millä tavoin?

— Kavalasti karaten hänen kimppuunsa.

— Kavalasti karaten!… Mutta kuulkaa, Sartines, tämä tuntuu olevan asia, joka kuuluu teidän alaanne.

— Kertokaa tapahtuma minulle, — sanoi de Sartines. — Mutta pyydän, ettei teidän mielipahanne liioittelisi asiaa. Kuta oikeudenmukaisempia olemme, myöskin sitä ankarampia, ja usein asia kadottaa merkityksensä, kun arvostelee sitä lähemmin ja tyynesti.

— Oh, minä en ole sitä suinkaan muilta kuullut, — huudahti Chon, — minä näin sen itse, näin omin silmin.

— No mitä sinä sitten näit, oi suuri Chon? — kysyi kuningas.

— Minä näin, että muuan mies karkasi veljeni kimppuun ja pakotti hänet paljastamaan miekkansa ja haavoitti häntä pahoin.

— Oliko tuo mies yksinään? — kysyi de Sartines.

— Ei lainkaan, hänellä oli mukanaan kuusi muuta miestä.

— Varakreivi-rukka! — säälitteli kuningas ja katsoi yhtä mittaa kreivitärtä nähdäkseen, missä määrin hän suri ja voidakseen sen mukaan itsekin surra. — Varakreivi-rukka, pakotettu kaksintaisteluun!

Kuningas huomasi kreivittären silmistä, ettei tässä ollut suinkaan leikki kysymyksessä.

— Ja haavoittunut, — lisäsi kuningas surkeammalla äänellä.

— Mutta mistä siellä riita syntyi? — kysyi poliisipäällikkö, joka koetti yhä saada selvää totuudesta, vaikka sitä salattiin häneltä kaikenlaisilla luikerteluilla.

— Aivan turhasta asiasta, monsieur, kyytihevosista, joita ei tahdottu antaa varakreiville, vaikka hänellä oli kiire saattaa minut kälyni luo, sillä minä olin luvannut joutua tänne tänä aamuna.

— Ah, mutta tämä huutaa suorastaan kostoa, eikö niin, Sartines? — sanoi kuningas.

— Niin nähtävästi, sire, — vastasi poliisipäällikkö, — ja minä otan asiasta selon. Päällekarkaajan nimi, madame? Olkaa hyvä ja sanokaa se ja samoin hänen arvonsa ja ammattinsa.

— Hänen ammattinsa? Hän oli sotilas, upseeri dauphinen santarmirykmentistä, mikäli luulen. Ja hänen nimensä jälleen oli jokin Baverney, Faverney, Taverney, niin, nyt sen muistan: se oli Taverney.

— Madame, — sanoi Sartines, — hän makaa ensi yön Bastiljissa.

— Oh, eipä suinkaan, — vastasi kreivitär, joka oli tähän saakka ollut ylen diplomaattisesti vaiti; — ei, eipä suinkaan!

— Mitä kummaa, eikö suinkaan? — kysyi kuningas. — Ja miksikä ei tuota lurjusta vangittaisi, pyydän kysyä? Tiedättehän, että minä en voi kärsiä sotilasherroja.

— Ja minä, sire, — toisti kreivitär yhtä vakuuttavasti kuin äskenkin, — minä sanon, ettei tuolle miehelle, joka karkasi Dubarryn kimppuun, tehdä suorastaan mitään.

— Kuinka, kreivitär? Sepä merkillistä! — virkkoi Ludvig XV. — Sanokaa, mitä te tarkoitatte, olkaa hyvä.

— Se on helppoa. Sillä miehellä on puolustajansa.

— Ja kuka se puolustaja on?

— Se, jonka tahdosta hän niin teki.

— Ja se henkilö turvaa hänet meitä vastaan? Oh, tämä on jo liian tuntuvaa, tämä, mitä nyt sanoitte, kreivitär.

— Madame… — änkytti de Sartines nähden ankaran iskun yhä uhkaavan ja koettaen sitä välttää.

— Teitä vastaan, niin, juuri teitä vastaan, sire. Eikä siinä autakaan sanoa: "Oh!" Tekö siinä asiassa määräätte?

Kuningaskin aavisti nyt iskua, jonka Sartines oli nähnyt tulevan, ja koetti varustautua sitä torjumaan.

— Ahaa, — sanoi hän, — sukellammeko nyt taas valtiosyihin ja etsimme aiheita pelkkiin kaksintaisteluihin sieltä asti.

— Ah, siinä nyt näette, — sanoi kreivitär, — että nyt te jätätte minut jo ilman apua ja ettei teko, joka oli äsken murhayritys, ole teistä enää muuta kuin tavallinen kaksintaistelu, nyt, kun aavistatte, miltä taholta se isku meille tuli.

— Kas niin, nyt se alkaa taas, — vastasi Ludvig XV ja avasi suihkulähteen hanan, niin että vesi alkoi juosta ja sai linnut laulamaan, kalat uimaan ja mandariinit astumaan esille.

— Ettekö tiedä, mistä tämä isku tulee? — kysyi kreivitär nipistäen korvista Zamorea, joka loikoi hänen jaloissaan.

— En, kunniasanallani, — vastasi Ludvig XV.

— Ette arvaakaan sitä?

— En, sen vakuutan teille. Entä te itse, kreivitär?

— Minä sen tiedän ja minä sen sanon teillekin, vaikka olen varma, ettei se ole teille mitään uutta.

— No, no, kreivitär, — varoitti Ludvig XV koettaen tekeytyä jälleen arvokkaaksi, — tiedättekö, että väitätte kuninkaan sanoja perättömiksi?

— Sire, ehkäpä olen hiukan kiivastunut, se on totta; mutta jos luulette, että minä annan hra de Choiseulin murhata lankoni…

— Kas niin, taas tuo hra de Choiseul! — sanoi kuningas ääntään koroittaen; se seikka osoitti, ettei hän vielä uskonut saavansa kuulla tätä nimeä, jonka hän oli kuitenkin jo kymmenen minuuttia peljännyt tulevan pakinaan työnnetyksi.

— Kyllä, ja vaikka te ette ole näkevinänne, että hän on minun veriviholliseni, niin minä sen kuitenkin selvästi näen, sillä hän ei välitä salata vihaansa minua vastaan.

— Vihasta murhayritykseen on pitkä matka, rakas kreivitär.

— Choiseuleille on kaikki moinen melkein sama asia.

— Ah, rakas ystäväni, nyt te taas sekaannutte valtioasioihin!

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! eikö tämä ole aivan huutava vääryys, hra de Sartines?

— Oh, ei suinkaan, jos se, mitä luulette…

— Minä luulen, että te ette minua puolusta, siinä kaikki; ja sanonpa vielä lisää: olen varma, että te jätätte minut oman onneni nojaan! — huudahti kreivitär kiivaasti.

— Oi, älkäähän vihastuko, kreivitär, — virkkoi Ludvig XV. — Teitä ei suinkaan jätetä oman onnenne nojaan, vaan oikeuttanne puolustetaan, joten…

— Joten?

— Joten tuo Jean-raukan kimppuun karannut saa kalliisti maksaa tekonsa.

— Kas niin: murskataan välikappale, mutta puristetaan ystävällisesti kättä, joka sitä käytti.

— Eikö ole oikein rangasta sitä, joka on tehnyt rikoksen, nimittäin tuota hra de Taverneytä?

— Kyllä, se on oikein, mutta se ei olekaan enempää kuin oikein. Sen, mitä nyt puolestani teette, tekisitte minkä Saint-Honoré-kadun kaupustelijan hyväksi tahansa, jos jokin sotamies olisi antanut hänelle teatterissa selkään. Minä sanon teille jo etukäteen, että minua ei kohdella niinkuin kaikkia muita. Jos ette tee enempää niiden puolesta, joita rakastatte, kuin aivan teihin kuulumattomain, niin pidänpä enemmän juuri viimemainittujen halvasta ja hiljaisesta elämästä. Sillä heillä ei ainakaan ole vihamiehiä, jotka tahtovat heidät murhata.

— Oh, kreivitär, kreivitär! — sanoi Ludvig XV apeilla mielin; — minä nousin tänä aamuna ylös niin iloisena, onnellisena, tyytyväisenä, ja nyt te turmelette koko kauniin aamuni!

— Onpa sekin rakastettavaa, tosiaan! Minulle tämä on kai sitten varsin kaunis aamu, minulle, jolta murhataan sukulaiset?

Vaikka kuninkaan ympärillä pauhaava myrsky jo peloitti häntä, ei hän voinut olla hymyilemättä sanalle murhataan! Kreivitär nousi ylös vimmoissaan.

— Ah, näinkö te otatte osaa suruuni? — sanoi hän.

— No, no, älkäähän kiivastuko.

— Mutta minä tahdon kiivastua!

— Siinä teette väärin; sillä te olette niin hurmaava hymyillessänne, mutta suuttumus rumentaa teitä.

— Mitä minä siitä välitän? Mitä hyötyä minun on olla kaunis, kun kauneuteni ei pelasta minua siitä, että minut uhrataan törkeille juonille?

— Kas niin, kreivitär…

— Ei, valitkaa joko minut tai tuo teille rakas Choiseul.

— Kultaseni, mahdotonta valita: minä tarvitsen teitä kumpaakin.

— Silloin minä väistyn syrjään.

— Te?

— Niin, minä jätän viholliseni omaan rauhaansa. Oi, minä suren niin että kuolen, mutta onhan sitten hra de Choiseul tyytyväinen, ja se on teille korvaus.

— No, minä vakuutan teille, kreivitär, ettei hän tahdo teille pienintäkään pahaa, ja että hän tosiaan pitää teistä. Ja hän on joka tapauksessa ritarillinen mies, — lisäsi kuningas, sillä tavoin, että hra de Sartines varmasti kuulisi nämä viimeiset sanat.

— Ritarillinen mies? Te saatatte minut aivan epätoivoon, sire. Ritarillinen mies, kun murhauttaa ihmisiä!

— Oh, — väitti kuningas, — sitä me emme vielä tiedä.

— Ja muuten, — uskalsi poliisipäällikkö huomauttaa, — tuollainen kiista sotilashenkilöiden välillä on vaan niin hupaisa, luonnollinen pikku seikka.

— Ahaa, — vastasi kreivitär; — vai tekin hra, de Sartines! Poliisipäällikkö ymmärsi, mitä tämä tu quoque, tämä sinäkin merkitsi. Ja hän kauhisteli kreivittären vihaa. Seurasi uhkaava ja synkkä hiljaisuus.

— Nyt näet, Chon, — sanoi kuningas keskellä yleistä tyrmistystä, — nyt näet: tämän sinä olet saanut aikaan.

Chon loi ulkokullatusti suruissaan katseensa maahan.

— Kuningas suokoon anteeksi, — virkkoi hän, — jos sisarellinen tuska on murtanut alamaisen sielunvoiman.

— Oi muka kilttiä olentoa, — mutisi kuningas. — Kuulkaahan nyt, kreivitär, älkää enää vihoitelko.

— En, sire, vihaa en tunne… Mutta minä matkustan täältä nyt Luciennesiin. Ja sitten on aikomusteni päämaali Boulogne.

— Boulogne-sur-mer? — kysyi kuningas.

— Niin, sire, minä poistun maasta, jossa kuningas arastelee ministeriä.

— Madame! — huudahti Ludvig XV loukkaantuen.

— Niin, sire, suokaa minun lähteä, etten enää jatkaisi eväten teidän Majesteetillenne tulevaa kunnioitusta.

Kreivitär nousi ylös ja tarkasti syrjäsilmällä, minkä vaikutuksen tämä tekisi kuninkaaseen.

Ludvig XV huokaisi väsymyksen henkäyksen, joka merkitsi: "Minulla on täällä kauhean ikävää."

Chon aavisti huokauksen sisällön ja näki, että hänen kälylleen oli vaarallista enää jatkaa kinastusta.

Hän pysäytti siis kälynsä ottaen häntä liepeestä kiinni ja meni kuninkaan eteen:

— Sire, — sanoi hän, — rakkaus tuota varakreiviä kohtaan on saanut kälyni liian pitkälle… Minunhan vika on ja minun täytyy se myöskin korjata… Minä asetun nyt teidän Majesteettinne kaikkein halvimpain alamaisten joukkoon: pyydän teiltä ainoastaan oikeutta veljelleni. Minä en syytä ketään: kuninkaan selvänäköisyys on huomaava, kuka on rikollinen.

— Oh, muutahan en toivokaan kuin oikeutta! Mutta oikeuden on oltava myöskin oikeudenmukaista. Jos joku ei tehnyt jotain rikosta, ei sitä saa myöskään panna hänen syykseen. Jos hän on sen tehnyt, on häntä rangaistava.

Ja Ludvig XV katseli näitä sanoja lausuessaan kreivittäreen, koettaen saada vielä edes rippeet tuosta iloisesta aamusta, jota hän oli haaveillut ja joka muuttui hänelle näin surulliseksi.

Kreivitär oli niin kiltti, että sääli kuningasta, jolla, jouten kun eleli, oli aina ikävä kaikkialla paitsi hänen seurassaan.

Kreivitär kääntyi siis puolittain takaisin. Hän oli jo näet alkanut mennä ovelle.

— Ja mitä muuta minäkään pyydän? — virkkoi hän suloisen alistuvaisena. — Mutta älköön ylönkatsota myöskään minun epäilyksiäni, jos lausun ne ilmi.

— Teidän epäilyksenne ovat minulle pyhiä, kreivitär, — huudahti kuningas; — jos ne huomataan hiukankin aiheutetuiksi, niin saatte nähdä! Mutta mieleeni johtui nyt eräs sangen yksinkertainen keino.

— Mikä, sire?

— Lähettää pyytämään hra de Choiseul tänne.

— Oh, teidän Majesteettinne tietää hyvin, ettei hän tänne tule. Hän halveksuu niin huoneustoa, jossa kuninkaan ystävätär asuu, ettei astuisi jalkaansakaan sinne. Hänen sisarensa on aivan toista maata; hän ei suurempaa iloa toivoisi.

Kuningas purskahti nauruun.

— Hra de Choiseul apinoi hra dauphinia, — jatkoi kreivitär tullen taas rohkeammaksi; — ei käy päinsä saattaa itseään huonoon valoon!

— Dauphin on uskonnollinen, kreivitär.

— Ja Choiseul on Tartuffe,[48] sire.

— Lupaan teille, rakas ystävättäreni, että te saatte ilon nähdä hänet täällä; sillä minä kutsutan hänet tänne. Asia koskee myöskin valtion hyvää, joten hänen täytyy tulla, ja hän saa selittää asian Chonin läsnäollessa, joka on tapahtuman nähnyt. Panemme toimeen ristikuulustelun, kuten Oikeuspalatsissa sanotaan, vai miten, Sartines? Lähettäkää joku puolestani kutsumaan tänne hra de Choiseulia.

— Ja minä puolestani kutsutan apinaani; Dorée, tuo minulle apinani, apinani! — huusi kreivitär.

Näihin sanoihin, jotka huudettiin muuatta pukuhuonetta järjestelevälle kamarineitsyelle ja jotka kuuluivat hyvin etuhuoneeseen, — sillä ovi sattui juuri olemaan auki de Chouseulin luo lähetetyn lakeijan poistuessa kreivittären kamarista, — vastasi käheä ja sorahtava ääni:

— Kreivittären apina olen kai minä; minä tulen, minä kiiruhdan, tässä minä olen.

Ja sisään pujahti pieni kyssäselkäinen mies, mutta ylen hienossa ja loistavassa puvussa.

— Herttua de Tresmes! — huudahti kreivitär kärsimättömästi. — Mutta enhän teitä kutsuttanut sisään, herttua.

— Te vaaditte apinaanne, — vastasi herttua kumartaen kuninkaalle, kreivittärelle ja hra de Sartines'lle; — ja kun minä en tuolla hovimiehissä nähnyt ketään itseäni rumempaa, niin minä juoksin sisään.

Ja herttua nauroi ja näytti silloin niin pitkät hampaat, ettei kreivitärkään voinut olla nauramatta.

— Saanko jäädä? — kysyi sitten herttua, kuten se toivomus olisi ollut hänen elämänsä kunnianhimoisin unelma.

— Kysykää kuninkaalta, hän täällä määrää, monsieur. Herttua kääntyi rukoilevin silmin kuninkaan puoleen.

— Jääkää vaan, herttua, jääkää, — myönsi kuningas ihastuksissaan, että sai ympärilleen jotain huvia.

Samassa avasi palvelusvuorolla oleva kamarijunkkari oven.

— Ahaa, — virkkoi kuningas hiukan ikävystyneenä, — joko hra de Choiseul tuli?

— Ei, sire, — vastasi kamarijunkkari, — vaan Monseigneur dauphin tahtoisi puhutella teidän Majesteettianne.

Kreivitär hypähti riemusta, sillä hän luuli, että dauphin tahtoisi hänen luokseen. Mutta Chon, joka aavisteli aina kaikki mahdollisuudet, rypisti kulmiaan.

— Jaha, missä dauphin on? — kysyi kuningas kärsimättömästi.

— Hänen Majesteettinsa huoneustossa. Hänen Korkeutensa odottaa siellä teidän Majesteettinne saapumista.

— Se nyt on aivan sallittu, etten minä hetkeäkään saa olla rauhassa, — murisi kuningas.

Mutta yhtäkkiä hänen mieleensä johtui, että dauphinen anoma vastaanotto pelastaisi hänet ainakin hetkeksi ikävästä kohtauksesta de Choiseulin kanssa. Ja niinpä hänen mielensä muuttui.

— Minä tulen, minä tulen, — sanoi hän. — Hyvästi, kreivitär. Näette, miten minä olen onneton, näette, miten minua temmataan sinne ja tänne.

— Teidän Majesteettinne menee, juuri kun hra de Choiseul tulee? — huudahti kreivitär.

— Mitä minä sille nyt voin? Kuningashan on valtion ensimäinen orja. Ah, jos nuo herrat filosoofit tietäisivät, millaista on olla kuningas, varsinkin Ranskan kuningas!

— Mutta, älkää nyt menkö, sire.

— Oh, enhän voi dauphinilla itseäni odotuttaa. Väitetään jo nytkin, etten minä rakasta muita kuin tyttäriäni.

— Mutta mitä minä sitten sanonkaan hra de Choiseulille?

— Hm, sanokaa hänelle, että hän voi tulla minun huoneisiini puheilleni.

Ja tehdäkseen jyrkän lopun vastaväitteistä suuteli kuningas kiukusta vapisevan kreivittären kättä ja katosi juoksevin askelin huoneesta, kuten aina peljätessään hukkaavansa jonkun venyttelyllä ja oveluudella saadun voiton hedelmät.

— Oh, taas hän pääsi käsistämme! — huudahti kreivitär ja löi käsiään harmissaan vastatusten.

Mutta kuningas ei kuullut enää näitä sanoja. Ovi oli jo hänen takanaan sulkeutunut, ja hän kulki paraikaa odotushuoneen läpi sanoen sivuilleen:

— Käykää sisään, messieurs, käykää! Kreivitär kyllä ottaa teidät vastaan. Mutta te näette hänet sangen suruissaan tapaturmasta, joka tuolle Jean-raukalle on tullut.

Hovimiehet vilkaisivat kummastuneina toisiinsa. Heillä ei ollut aavistustakaan, mitä varakreiville oli tullut.

Monet heistä toivoivat, että hän olisi kuollut.

He ottivat naamalleen vakavan tilaisuuden vaatiman ilmeen. Kaikkein iloisimmat tekeytyivät heistä surullisimmiksi. Ja sitten he astuivat kreivittären huoneeseen.

25.

Kellosali.

Eräässä Versailles-palatsin suuressa salissa nimeltä Kellosali käveli edestakaisin nuori herra, jolla oli punertava ja vaalea hipiä, lempeät silmät ja hiukan jokapäiväinen käynti. Hän kulki käsivarret riipuksissa ja pää hiukan kumarassa ja oli noin kuusi- tai seitsentoista-vuotiaan näköinen.

Hänen rinnassaan säkenöi jalokivillä koristettu ritarimerkki, jonka loistoa vaan lisäsi hänen tummanvioletti samettitakkinsa, ja sitäpaitsi ulottui hänen uumilleen toiselle kupeelle sininen ritarinauha, ja siinä riippuva risti liikahteli valkeain, hopealla kirjattujen silkkiliivien rintamuksilla.

Kukaan ei olisi voinut olla tuntematta jo muistostaan tuon nuorukaisen vakavaa ja lempeää ja sekä majesteettista että hymyilevää profiilia, joka oli Bourbonien vanhimman haaran jäsenten luonteenomaisin kasvojen muoto. Ja tuosta muinaisesta muodosta oli tämä lukijoille esittämämme nuorukainen samalla sekä elävin että liioitelluin kuva. Jos tarkasti lähemmin näitä mitä jaloimmista kasvoista periytyneitä ja luultavastikin Ludvig XIV:stä ja Itävallan Annasta alkaen rappeutumisen merkkejä näyttäviä sukupiirteitä, niin olisi saattanut väittää, ettei se henkilö, josta nyt puhumme, voinut enää antaa näitä kasvojensa sukupiirteitä perilliselleen jollakin tavoin jo ensimäisen tyypin piirteistä turmeltumattomina; niitä katsellessaan täytyi tunnustaa, että sen tyypin alkuperäinen kauneus, josta hän oli viimeinen onnistunut näyte, oli kaiketi hänen perijässään muuttuva kasvoiksi, joissa tyypin peruspiirteet kehittäytyisivät aivan liian jyrkästi esille, siis alkutyyppi muuttuisi hänen perillisessään irvikuvan suuntaan.

Ludvig Augustin, Berryn herttuan, Ranskan dauphinin, josta tuli sittemmin Ludvig XVI, bourbonilainen nenä oli tosiaan pitempi ja kyömyisempi kuin muilla hänen suvussaan. Hänen matalahko otsansa oli vieläkin lujemmin taaksepäin kalteva kuin Ludvig XV:llä, ja isoisältä peritty kaksinkertainen leuka oli hänessä niin huomattava, että se muodosti melkeinpä kolmannen osan hänen kasvojaan, vaikka hän vielä tähän aikaan oli aivan laiha.

Muuten, hänen käyntinsä oli hidasta ja horjahtelevaa; vaikka hänen vartalonsa oli sopusuhtainen, näytti jokin ikäänkuin hänen jalkainsa ja hartiainsa liikkeitä haittaavan. Ainoastaan hänen käsivarsissaan ja varsinkin sormissaan huomasi sulavuuden, vilkkauden ja voiman, siis niin sanoaksemme luonteenominaisuudet, jotka on kirjoitettu toisille ihmisille otsaan, suun muotoon ja silmiin.

Dauphin käveli nyt, kuten olemme kertoneet, edestakaisin Kellosalissa, samassa, jossa Ludvig XV oli kahdeksan vuotta sitten jättänyt madame Pompadourille parlamentin määräyksen, jolla jesuiitat karkoitettiin maasta.

Ja käyskennellessään näytti dauphin aprikoivan vakavasti jotakin asiaa.

Mutta viimein hän väsyi odottamaan tai paremminkin ajattelemaan tuota asiaansa ja alkoi nyt katsella kelloja, joilla sali oli koristettu, yhtä toisensa jälkeen. Ja kuten Kaarle V hänkin huviksensa tarkkasi ajan eroavaisuutta, jota täydellisesti mallikelpoiset kellot kuitenkin aina noudattavat, omituinen, mutta pätevä todistus kaikkien aineellisten seikkain erilaisuudesta, olivatpa ne sitten ihmiskäden tai jonkin muun järjestämät.

Piankin pysähtyi hän erään suuren kellon eteen, joka on kauempana salin takaseinustalla, samalla paikalla, missä se seisoo vielä nytkin, ja jonka taidokas koneisto näyttää päivät, kuukaudet, vuodet, kuunvaiheet, planeettien kierron, lyhyesti sanoen: kaikki seikat, joita eräs toinenkin vielä hämmästyttävämpi kone tarvitsee tietoon, nimittäin ihminen, sinä aikana, jolloin hänen elämänsä käy lakkaamatta kuolemaa kohti.

Dauphin katseli taiteenharrastajan tavoin tätä kelloa, joka oli aina ollut hänen ihailunsa esine. Ja nyt kallistui hän vuorotellen oikealle ja vuorotellen vasemmalle, tähystellen milloin mitäkin pyörää, jonka hampaat olivat hienot kuin neula ja joka otti niillä kiinni toisesta, vieläkin hienommasta rattaasta.

Ja kun hän oli katsellut kelloa sivulta, ryhtyi hän jälleen katselemaan sitä edestäpäin ja seurasi silmillään sen sekuntiviisarin nopeaa liikuntaa, kun se hypähteli numerokehässään kuin mikä vesihämähäkki, jollaisia näkee lammikoissa ja puroissa ja jotka ponnahtelevat pitkin jaloin veden kalvolla, edes värähyttämättä kosteaa kristallia, jota myöten ne lakkaamatta hiihtelevät.

Tästä katselusta ei ollut pitkälti muistamaan myöskin ajan kulumista. Dauphinin mieleen johtui nyt, että hän oli odottanut jo montakin sekuntia. Kuitenkin on totta, että hän oli antanut mennä niitä paljon hukkaan jo ennenkuin tohti edes lähettää kuninkaalle sanaa, että hän odotti täällä.

Yhtäkkiä pysähtyi viisari, jota nuori prinssi oli katsellut.

Ja samassa lakkasivat vaskirattaat kuin lumouksella tasaisesta ja lasketusta pyörinnästään, teräsnavat pysähtyivät rubiinisyvennyksissään ja syvä hiljaisuus vallitsi nyt tuossa koneistossa, jossa vielä äsken oli käynyt monenlainen liike ja naputus.

Ei sysäyksiä enää, ei heilurinliikettä, ei helähtäviä naksauksia, ei viisarien eikä rattaiden kiertoa.

Olikohan jokin tomunhieno hiekkajyvä joutunut jonkun rattaan hampaitten väliin? Vai oliko tuon ihmeellisen koneiston haltia hyvin yksinkertaisesti väsynyt ja lepäsi nyt iänikuisesta työstään?

Kun dauphin huomasi moisen äkillisen kuoleutumisen, moisen aivohalvauksen, joka heti tappoi, niin hän unohti, mitä varten hän oli tullut tänne ja kuinka kauan hän oli jo odottanut. Hän unohti ennen kaikkea, ettei tunteja pudottele iäisyyteen suinkaan mikään helähtelevän heilurin lyönti tai ettei niitä voi ajan kaltevalla pinnalla pysäyttää minkään metallikappaleen hetkellinen seisattuminen, vaan että ne on merkitty siihen ikuiseen kelloon, joka on ollut ennen kuin maailma luotiin ja joka tulee pysymään sittenkin kuin se on kadonnut, nimittäin siihen kelloon, jonka numerot Kaikkivaltiaan ikuinen ja katoamaton käsi on piirtänyt.

Niin ollen ryhtyi dauphin availemaan sen temppelin lasisia ovia, jossa mainitsemamme haltia nukkui. Ja hän pisti päänsä kellon sisään tutkiakseen sitä lähemmin.

Mutta suuri heiluri tuli heti haitaksi hänen tarkastelulleen.

Silloin pisti hän taitavasti notkeat sormensa kupariaukosta sisään ja irroitti heilurin paikaltaan.

Se ei vielä riittänyt, sillä turhaan tirkisteli dauphin kelloa kaikkialta; herpaannuksen syy jäi hänen silmilleen yhä näkymättömäksi.

Silloin prinssi ajatteli, että linnan kelloseppä oli unohtanut vetää kellon ja että se oli siis pysähtynyt varsin luonnollisesta syystä. Hän otti niin ollen naulasta kellonavaimen ja alkoi vetää kelloa tottuneen koko taidolla. Mutta kun hän oli kääntänyt avainta kolme kertaa, täytyi hänen keskeyttää yrityksensä, mikä seikka todisti, että koneistolle oli tullut jokin tuntematon haitta. Vaikka jousi oli vireessä, ei se kuitenkaan tehnyt tehtäväänsä.

Dauphin otti taskustaan pienen veitsen, jossa oli kilpikonnanluusta tehty pää ja teräksinen terä, ja veitsen kärjellä hän sysäsi nyt erästä ratasta liikkeeseen. Rattaat kirskuivat puolen sekuntia, mutta sitten ne pysähtyivät jälleen.

Kello näytti olevan todellakin epäkunnossa.

Silloin alkoi Ludvig irroitella veitsensä kärjellä paikoiltaan useita osia kellosta ja asetti niiden kiinnitysruuvit huolellisesti eräälle pöydälle.

Sitten hän innostui ja eritteli yhä edelleen koko tuota monimutkaista konetta ja tutki sen kaikkein salatuimpiin ja kätketyimpiin nurkkiinsa saakka.

Yhtäkkiä hän huudahti ilosta. Hän oli keksinyt, että eräs puristusruuvi oli hiukan höltynyt kierreuurroissaan ja päästänyt irti erään vieterin sekä siten pysäyttänyt vauhtipyörän.

Silloin ryhtyi hän kiertämään ruuvia kiinni.

Muuan ratas vasemmassa ja veitsi oikeassa kädessään hän pisti jälleen päänsä kellon sisään.

Niin pitkälle hän ehti toimessaan ja tutki juuri hartaasti koneistoa, kun ovi aukesi ja eräs ääni huusi saliin:

— Kuningas!

Mutta Ludvig ei kuullut mitään muuta kuin heleän tikityksen, jonka hänen kätensä työ oli saanut aikaan, niinkuin etevä lääkäri virvoittaa kuolevan sydämen jälleen sykkimään.

Kuningas katseli ympärilleen, ja meni hetki ennenkuin hän huomasi dauphinin, josta ei nyt näkynyt muuta kuin hajallaan seisovat raajat, sillä hänen ruumiinsa oli kellon kätkössä ja pää pistettynä aukosta sisään.

Kuningas astui hymyillen hänen luokseen ja löi pojanpoikaansa olalle.

— Mitä lempoa sinä siinä teet? — kysyi hän.

Ludvig vetäysi nopeasti pois kellon sisästä, mutta kuitenkin ylen varovasti, ettei olisi millään tavoin vahingoittanut oivallista esinettä, jota hän oli ryhtynyt jälleen panemaan kuntoon.

— Kuten teidän Majesteettinne näkee, — vastasi nuorukainen, — huvittelin hiukan tuloanne odottaessani. — Ja hän lensi punaiseksi häpeästä, kun oli yhtäkkiä hommassaan yllätetty.

— Vai niin, turmellen kelloni. Sepä huvittelua!

— Päinvastoin, sire, minä korjasin sen. Pääratas ei toiminut, sitä haittasi tuo ruuvi, jonka teidän Majesteettinne näkee tuossa. Minä tiukensin ruuvin, ja nyt kello käy.

— Mutta sinähän pilaat silmäsi tirkistellessäsi sinne sisälle. Minä en pistäisi päätäni tuollaiseen ampiaispesään, vaikka saisin koko maailman kullat.

— Oi, en lainkaan, sire. Minä tunnen työn: minä puran, puhdistan ja korjaan jälleen paikoilleen tavallisesti itse sen mainion kelloni, jonka teidän Majesteettinne antoi minulle neljätoista vuotta täyttäessäni.

— No niin. Mutta jätähän hetkiseksi nuo mekaanikon-hommasi. Sinä tahdoit puhutella minua?

— Minä, sire? — sammalsi nuorukainen ja punastui.

— Kyllä kai, koska lähetit sanomaan, että odotit minua.

— Totta kyllä, sire, — vastasi dauphine ja loi silmänsä alas.

— No niin; mitä sinulla on asiaa? Vastaahan. Jos sinulla ei ole minulle mitään sanomista, niin minä lähden Marly'hin.

Ja jälleen koetti Ludvig XV tapansa mukaan pujahtaa pois.

Dauphin asetti veitsensä ja rattaansa erääseen nojatuoliin; se todisti, että hänellä oli jotain tärkeää sanottavaa kuninkaalle, koska hän kerran pysäytti moisen mieltäkiinnittävän askareensa.

— Tarvitsetko rahaa? — kysyi kuningas kiireesti. — Jos on niin, odota, minä lähetän sinulle.

Ja Ludvig XV astui uuden askeleen ovea kohti.

— En, sire, — vastasi nuori Ludvig. — Minulla on vielä tuhat écun rahaa kuukausi-saatavaani.

— Miten säästeliäs! — huudahti kuningas. — Miten hyvin hra de Lavauguyon on hänet kasvattanut! Luulenpa tosiaan, että hän on antanut hänelle kaikki hyveet, joita minulla ei ole.

Nuorukainen ponnisti koko tahtonsa puhuakseen asiansa.

— Sire, — sanoi hän, — onko la dauphine vielä miten kaukana?

— Mutta etkö nyt sitä tiedä yhtä hyvin kuin minäkin?

— Minäkö? — toisti dauphin hämillään.

— Niin juuri; meille luettiin eilen hänen virallinen matkasuunnitelmansa; viime maanantaina hänen piti saapua Nancyyn; nyt hänen pitäisi olla noin kahdenkolmatta peninkulman päässä.

— Sire, eikö teidän Majesteettinne mielestä dauphinen tulo käy hyvin hitaasti?

— Ei suinkaan, — vastasi Ludvig XV; minun mielestäni se käy varsin nopeastikin, ajatellen että hän on nainen ja muistaen monenmoiset juhlat ja vastaanotot matkalla. Hän kulkee keskimäärin vähintäin viisi peninkulmaa päivässä.

— Sire, se on sangen vähän, — huomautti dauphin arasti. Kuningas Ludvig XV kummastui yhä enemmän nähdessään dauphinin nyt noin kärsimättömäksi: moista ei hän ollut hänestä odottanutkaan.

— Oho, — sanoi hän kujeilevasti hymyillen, — vai on sinulla jo sellainen kiire?

Dauphin punastui vielä pahemmin kuin äsken.

— Minä vakuutan, sire, — sammalsi hän, — ettei se johdu laisinkaan siitä syystä kuin teidän Majesteettinne olettaa.

— Se on ikävää; minä tahtoisinkin, että se juuri siitä johtuisi. Hitto soi, sinä olet kuudentoista vuoden vanha, — sanotaan, että prinsessa on kaunis; tottahan nyt sinulla on oikeus olla kärsimätön. No niin, ole rauhassa, kyllä hän tulee, tuo sinun dauphinesi.

— Sire, eikö seremoniioja voisi matkalla vähän lyhentää, — jatkoi dauphin.

— Mahdotonta. Hän on jo kulkenut pysähtymättä kahden, kolmen kaupungin läpi, joissa hänen olisi pitänyt pysähtyä.

— Sitäpä nyt kestää iankaikkisesti! Ja sitäpaitsi minä luulen jotain, sire, — tohti dauphin arasti virkkaa.

— Mitä luulet? No niin, sano pois.

— Luulen, että dauphinen palvelus tapahtuu huonosti.

— Kuinka! Mikä palvelus?

— Palvelus matkalla.

— Mitä kummaa. Minä olen lähettänyt häntä vastaan kolmekymmentätuhatta hevosta, kolmetkymmenet valtionvaunut, kuudetkymmenet kuormavankkurit ja en tiedäkään, kuinka paljon muonavaunuja. Jos asettaisiin muonavaunut, kuormavankkurit ja hevoset peräkkäin, tulisi jono, joka ulottuisi Pariisista Strassburgiin. Kuinka siis saatat luulla, että palvelus tällaisilla varustuksilla tapahtuisi huonosti?

— Niin kyllä, sire, mutta teidän Majesteettinne kaikesta hyvyydestä huolimatta olen melkein varma siitä, mitä olen sanonut; sillä eroituksella vaan, että olen ehkä käyttänyt soveltumatonta sanaa ja ettei minun olisi pitänyt sanoa, että palvelus tapahtuu huonosti, vaan että se on huonosti järjestetty.

Nämä sanat kuullessaan kuningas kohautti päätänsä ja suuntasi silmänsä dauphinin silmiin. Hän aavisti, että noiden harvain hänen kuninkaallisen Korkeutensa sanomien sanain alla piili paljon ajatuksia.

— Kolmekymmentä tuhatta hevosta, — toisti kuningas, — kolmetkymmenet valtionvaunut, kuudetkymmenet kuormavankkurit, kaksi rykmenttiä sotaväkeä määrätty tuota palvelusta varten… Kysynpä sinulta, tietävä herra, milloin sinä olet ennen nähnyt jonkun dauphinen tulevan Ranskaan moisen saattueen noutamana?

— Minä myönnän, sire, että noutaminen on kuninkaallinen ja järjestetty koko teidän Majesteettinne suurella taidolla. Mutta onko teidän Majesteettinne nimenomaan antanut määräyksen, että kaikki nämä hevoset ja vaunut, yhdellä sanalla sanoen, koko kuormasto on aiottu yksinomaan madame la dauphinea ja hänen seuruettaan varten?

Kuningas loi kolmannen kerran silmänsä Ludvigiin. Hänen mieltään alkoi vaivata epämääräinen epäilys, hänen sielussaan välähti jokin tuskin tuntuva muisto ja päässään liikahti ajatus, että nämä dauphinin sanat ja jokin epämiellyttävä, jota hän äsken oli saanut sietää, olivat tavallaan yhtä maata.

— Sekin kysymys! — huudahti kuningas. — Luonnollisesti on tuo kaikki madame la dauphinea varten, ja siksi minä juuri sinulle sanoinkin, että hän varmaan piakkoin saapuu perille. Mutta miksi sinä tuolla tavoin katsot minuun? Ethän vaan huvitelle tutkimalla minun kasvojanikin niinkuin noita kellokoneiston vietereitä, — lisäsi hän äänellä, joka tuntui dauphinista hiukan uhkaavalta.

Dauphin oli jo avannut suunsa puhuakseen, mutta vaikeni yhtäkkiä huomatessaan tämän käänteen.

— No niin, — sanoi kuningas, — sinulla ei näy enää olevan mitään sanomista… Sinä olet tyytyväinen, eikö niin?… Sinun dauphinesi tulee, hänen palveluksensa tapahtuu oivallisesti, sinä olet taskurahoinesi rikas kuin Kroisos; kaikki siis on parhain päin. Ja nyt, kun sinulla ei ole mitään huolen syytä, olepa hyvä ja pane kelloni jälleen kuntoon. Dauphin ei liikahtanut paikaltaan.

— Kuulepas, — nauroi Ludvig XV, — minun tekee mieleni nimittää sinut linnan pää-kellosepäksi, palkalla, tietysti.

Dauphinin pää meni kumaraan ja arastuen kuninkaan katseesta hän otti jälleen nojatuolilta veitsensä ja rattaansa.

Ludvig XV meni sillaikaa hiljaa ovea kohti.

"Mitä hittoa hän tarkoitti huonosti tapahtuvalla palveluksella?" ajatteli kuningas, vilkaisten vielä dauphiniin. "Kas niin, nyt minä taas pääsin kohtauksesta; hän on tyytymätön."

Dauphin polkaisi tosiaan jalkaansa lattiaan, hän, joka oli tavallisesti niin kärsivällinen.

— Myrsky yltyy! — mutisi Ludvig XV nauraen itsekseen; — on tosiaan aika pujahtaa pakoon.

Mutta juuri kun hän avasi oven, seisoi häntä vastassa herttua de Choiseul syvään kumartaen.

26.

Kuningas Pétaudin hovi.

Ludvig XV ponnahti askeleen takaperin nähdessään odottamatta tämän uuden näyttelijän astuvan lavalle ja estävän hänen poistumisensa.

"Ai hemmetti", ajatteli hän, "tuon olin unohtanut. No, tulkoon, hän saa maksaa toistenkin puolesta."

— Ah, siinähän te olette! — huudahti kuningas. — Minä lähetin hakemaan teitä puheilleni, tiedätte kai?

— Kyllä, sire, — vastasi ministeri kylmästi, ja minä olin juuri pukeutumassa aikoen teidän Majesteettinne luokse, kun käskynne tuli.

— Hyvä. Minun täytyy keskustella kanssanne eräistä vakavista asioista, — alkoi Ludvig XV ja rypisti kulmiaan aivan kuin koettaen säikyttää ministeriä.

Mutta kuninkaan kovaksi onneksi oli de Chouseul kaikkein rohkeimpiin luettavia koko kuningaskunnassa.

— Minullakin on sangen vakavia asioita, jos teidän Majesteettinne sallii ne esittää, — sanoi ministeri kumartaen.

Ja samalla iski hän silmää dauphinille, joka seisoi nyt puolittain kellokaapin kätkössä.

Kuningas pysähtyi aivan siihen paikkaan.

"Kas niin", ajatteli hän, "siltäkin taholta pommitetaan! Nyt olen kolmikon keskellä, mahdotonta pujahtaa pois."

— Te tiedätte luultavastikin, — kiiruhti kuningas lausumaan antaakseen vastustajalleen iskun ensimäisenä, — että varakreivi Jean-raukka on ollut tulla murhatuksi.

— Nimittäin, hän on saanut miekanpiston kyynärvarteensa. Minä tulin puhumaan siitä tapahtumasta teidän Majesteetillenne.

— Hyvä, ymmärrän, koetitte joutua ennen huhua?

— Koetin joutua ennen muita tulkitsemisia, sire.

— Te tunnette siis asian, monsieur? — kysyi kuningas merkitsevän näköisenä.

— Täydellisesti.

— Ah, — äännähti kuningas, — niin väitettiin minulle jo varmalta taholta.

Ministeri seisoi tyynenä paikallaan.

Dauphin kiersi vaan kiinni vaskiruuvia, mutta kumarapäin seistessäänkin hän kuunteli, eikä häneltä mennyt ohi korvien sanaakaan keskustelusta.

— Nyt kerron teille, miten asia tapahtui, — virkkoi kuningas.

— Teidän Majesteettinne tietää saaneensa oikeat tiedot? — kysyi de Choiseul.

— Oh, mitä siihen tulee, niin…

— Me kuuntelemme, sire!

— Me kuuntelemme? — toisti kuningas kummastuen.

— Niin, hänen Korkeutensa dauphin ja minä.

— Hänen Korkeutensa dauphin? — toisti kuningas ja katseli vuorotellen kunnioittavassa asennossa seisovaa de Choiseulia ja odottavalta näyttävää Ludvig Augustia. — Ja mitä dauphinilla on tässä kahakassa tekemistä?

— Se koskee hänen Korkeuttaan, — jatkoi de Choiseul ja kumarsi nuoreen prinssiin päin, — kun nimittäin madame la dauphine on siinä osallisena.

— Madame la dauphine osallisena? — huudahti kuningas ja nyt häntä aivan pöyristi.

— Niin, ettekö tiennyt sitä, sire? Siinä tapauksessa ei teidän Majesteettinne ole saanut varmoja tietoja.

— Dauphine ja Jean Dubarry kahakassa, — sanoi kuningas, — sepä mahtaa olla merkillinen asia! No hyvä, mutta selittäkääpä, hra de Choiseul, asianne, ja ennen kaikkea: älkää salatko minulta mitään, vaikka itse dauphine olisi iskenyt miekalla tuota varakreiviä.

— Sire, sitä ei tehnyt madame la dauphine, — vastasi de Choiseul yhä tyynenä, — vaan eräs hänen saattojoukkoonsa kuuluva upseeri.

— Ahaa, — huudahti kuningas tullen jälleen vakavaksi; — joku upseeri, jonka te tunnette, hra de Choiseul?

— En, sire, vaan eräs upseeri, jonka teidän Majesteettinne kai tuntee, jos muistaa kaikki rehelliset palvelijansa; hän on upseeri, jonka nimi on kaikunut hänen isänsä kantamana kunnialla Filipsburgin, Fontenoyn ja Mahonin taistelutantereilla, nimi, joka kuuluu de Taverney-Maison-Rouge.

Dauphin näytti aivan salin ilmassa vetävän sisäänsä tätä nimeä, saadakseen sen paremmin muistoonsa.

— Taverney-Maison-Rouge? — toisti Ludvig XV. — Tosiaan tunnen sen. Mutta minkä tähden taisteli hän Jeanin kanssa, josta minä pidän? Ehkäpä juuri siksi, että minä pidän hänestä… Mieletöntä kateutta, tyytymättömyyden alkua, kapinaa kai?

— Sire, suvaitseeko teidän Majesteettinne kuulla minua? — kysyi de Choiseul.

Ludvig XV näki, ettei hänellä enää ollut muuta keinoa asiasta erilleen päästäkseen kuin kiivastua.

— Sanon teille, monsieur, että minä näen tässä rauhaani vastaan suunnitellun salaliiton siemenen, järjestetyn vainon omaisiani vastaan.

— Oi, sire, — sanoi de Choiseul, — ansaitseeko tuo nuori mies moisen moitteen, kun hän puolustaa hänen Korkeuttaan dauphinea, teidän Majesteettinne tulevaa miniää?

Dauphin oikaisi vartaloaan ja pani käsivarret ristiin ryntäilleen.

— Minä puolestani, — sanoi hän, — tunnustan olevani kiitollinen tuolle nuorelle miehelle siitä, että hän pani henkensä alttiiksi prinsessan puolesta, joka on kahden viikon päästä vaimoni.

— Henkensä alttiiksi, henkensä alttiiksi! — änkytti kuningas, — minkä johdosta, saanko kysyä, minkä johdosta?

— Sen johdosta, — vastasi de Choiseul, — että varakreivi Jean Dubarryn päähän pisti hänen matkustaessaan nopeasti ottaa madame la dauphinen hevoset muuttopaikassa, jonne hänen Korkeuttaan juuri odotettiin. Ja tämän hän teki päästäkseen ajamaan vieläkin kiireemmin.

Kuningas puraisi huultaan ja hänen kasvonsa muuttivat väriä. Hän tunsi samain epäilysten, jotka äsken olivat johtuneet hänen mieleensä, nousevan kuin uhkaavina peikkoina eteensä.

— Se ei ole mahdollista; minä tunnen asian: te olette saanut väärät tiedot, herttua, — mutisi Ludvig voittaakseen aikaa.

— En, sire, minä en ole saanut vääriä tietoja, ja se, mitä minulla on kunnia teidän Majesteetillenne sanoa, on silkkaa totta. Niin, varakreivi Jean Dubarry on tohtinut loukata dauphinea ottamalla hevoset, jotka oli varattu hänen kuninkaalliselle Korkeudelleen. Ja hän vei hevosia, kievarinisäntää pahoinpideltyään, jo väkisin vaunujensa eteen, kunnes hra Filip de Taverney tuli hänen kuninkaallisen Korkeutensa lähettämänä paikalle. Ja huomautettuaan monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti…

— Oh, oh, — murisi kuningas.

— Huomautettuaan monta kertaa kohteliaasti ja sovinnollisesti, toistan…

— Ja minä takaan, että se on totta, — lausui dauphin.

— Tiedättekö tekin tämän? — kysyi kuningas häneltä hämmästyneenä.

— Täydellisesti, sire. Choiseul kumarsi ilosta loistaen.

— Tahtooko teidän Korkeutenne jatkaa? — kysyi hän; — hänen majesteettinsa luottaa ehkä enemmän korkean poikansa sanoihin kuin minun.

— Sire, — jatkoi dauphin näyttämättä kuitenkaan olevan siitä, että de Choiseul oli näin innokkaasti puolustanut arkkiherttuatarta, niin kiitollinen kuin ministerillä oli oikeus toivoa; — sire, minä tiesin asian ja minä tulinkin ilmoittamaan teidän Majesteetillenne, että hra de Dubarry on paitsi loukannut madame la dauphinea häiriten hänen palvelemistaan myöskin vastustanut väkivaltaisesti minun rykmenttiini kuuluvaa upseeria, joka täytti vain velvollisuutensa oikaistessaan hänen sopimatonta käytöstään.

Kuningas pudisti päätään.

— Täytyy tietää asia varmasti, aivan varmasti, — sanoi hän.

— Minä sen tiedän, sire, — vastasi dauphin, — siitä ei epäilystäkään: hra Dubarry paljasti miekkansa.

— Ensimäiseksikö? — kysyi Ludvig XV iloissaan, kun toivoi voivansa tasata kaksintaistelijaa syyllisyyden.

Dauphin punastui ja katseli ministeriin, joka kiiruhti nyt hänen avukseen huomatessaan hänen olevan ymmällä.

— Asia on kuitenkin niin, sire, — sanoi de Choiseul, — että noista kaksintaistelijoista toinen loukkasi ja toinen puolusti dauphinea.

— Niin, mutta kumpi heistä hyökkäsi? — kysyi kuningas.

— Minä tunnen Jeanin; hän on lauhkea kun lammas.

— Hyökkääjä on minun mielestäni se, joka oli väärässä, sire, — sanoi dauphin leppoisasti kuten aina.

— Se on mutkallinen asia, — vastasi Ludvig XV; — hyökkääjä se, joka oli väärässä, joka oli väärässä… Mutta jos tuo upseeri kuitenkin on ollut hävytön?

— Hävytönkö! — huudahti de Choiseul, — hävytönkö miehelle, joka tahtoi väkisin ottaa dauphinelle varustetut hevoset? Onko se mahdollista, sire?

Dauphin ei sanonut mitään, mutta kalpeni.

Ludvig XV huomasi nuo molemmat vihamielisyyden merkit.

— Kiivas, aioin minä sanoa, — oikaisi hän.

— Ja muuten teidän Majesteettinne tietää, — jatkoi de Choiseul käyttäen kuninkaan peräytymistä hyväkseen itse edetäkseen, — teidän Majesteettinne tietää hyvin, ettei uskollinen palvelija voi olla väärässä.

— Kuulkaahan, mistä te saitte tietää tämän tapahtuman, monsieur? — kysyi kuningas dauphinelta. Mutta samalla hän piti silmällä de Choiseulia, jota tämä äkillinen kysymys sekoitti niin, ettei hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta voinut salata nolostumistaan.

— Eräästä kirjeestä, — vastasi dauphin.

— Kirjeestä, keneltä?

— Eräältä, joka ajattelee myöskin dauphinea ja josta lienee sangen merkillistä, että häntä loukataan.

— Kas niin, — huudahti kuningas, — taas salaisia kirjeitä ja juonia. Nyt taas aletaan takanani punoa liittoja ja kiusata minua niinkuin madame de Pompadourin aikana.

— Ei suinkaan, sire, — vastasi de Choiseul; — tämä on hyvin yksinkertaisesti toisen luokan majesteettirikos. Syylliselle annetaan sopiva rangaistus ja siinä kaikki.

Kuullessaan sanan rangaistus näki Ludvig XV sielussaan kreivittären nousevan raivoissaan ja Chonin suutuksissaan. Hän näki tulevan lopun kotirauhastansa, jota hän oli koko ikänsä kaivannut koskaan sitä saamatta, hän näki syttyvän sisällisen sodan, terävin kynsin ja itkusta punottavin silmin.

— Rangaistuksen, — huusi hän, — ennenkuin olen kuullustellut molempia osapuolia, ennenkuin saatan päättää, kumpi heistä on oikeassa. Valtiokeikaus, vangitsemiskäsky! Oh, teettepä minulle kauniin ehdotuksen, hyvä herttua, sekoitatte minut koreaan asiaan!

— Mutta, sire, kunnioittaako enää kukaan madame la dauphinea, ellei rangaista muille varoitukseksi henkilöä, joka on ensimäiseksi uskaltanut loukata…

— Aivan niin, — lisäsi dauphin, — ja olisihan skandaali, sire, ellei…

— Muille varoitukseksi! Skandaali! — matki kuningas, — Oh, pardieu, rangaiskaa aina muille varoitukseksi kaikki, mitä täällä tapahtuu, niin saan koko ikäni allekirjoittaa vangitsemiskäskyjä! Ei, kiitos, sitä saan tehdä tarpeeksi jo nyt!

— Se on välttämätöntä, sire, — sanoi de Choiseul.

— Sire, minä rukoilen teidän Majesteettianne, — virkkoi dauphin.

— Kuinka, teidän mielestänne ei ole tarpeeksi rankaisua miekaniskussa, jonka hän sai?

— Ei, sire, sillä hän olisi voinut haavoittaa hra de Taverneytä.

— Ja mitä te olisitte siinä tapauksessa pyytänyt?

— Olisin pyytänyt hänen päätänsä.

— Mutta eihän hra de Montgomery edes saanut kärsiä pahempaa, vaikka hän tappoi Henrik II:n[49]; — väitti Ludvig XV.

— Hän tappoi kuninkaan vahingossa, teidän Majesteettinne, mutta hra Jean Dubarry loukkasi dauphinea tahallansa.

— Entä te, vaaditteko tekin Jeanin päätä? — kysyi Ludvig XV kääntyen dauphinin puoleen.

— En, sire, minä en puolusta kuolemanrangaistusta, senhän teidän Majesteettinne tietää, — vastasi dauphin lempeästi. — Minä tyydynkin anomaan maanpako-tuomiota.

Kuningas hätkähti.

— Maanpakoon riitelystä kievarin pihalla! Ludvig, te olette ankara ihmisystävällisistä ajatuksistanne huolimatta; mutta onhan totta, että ennenkuin olitte filantrooppi, olitte matemaatikko, ja että joku matemaatikko…

— Hänen Majesteettinsa suvaitkoon jatkaa?

— Että matemaatikko uhraisi koko maailman yhdestä pikkunumerosta!

— Sire, — vastasi dauphin, — minä en kanna hra Dubarrylle minkäänlaista persoonallista kaunaa.

— Kenelle te sitä sitten kannatte?

— Madame la dauphinen loukkaajalle.

— Sepä mainio puolison esikuva! — huudahti kuningas pilkallisesti. — Onneksi ei moista ole varsin helppo uskoa. Näen kyllä, ketä tässä tahdotaan ahdistella, ja näen ennen kaikkea, mihin minut tällaisella liioittelulla tahdotaan johtaa.

— Sire, — sanoi de Choiseul — älkää luulko, että tässä niinkään liioitellaan, sillä yleisö on tosiaankin pahastunut moisesta julkeudesta.

— Yleisö! Ahaa, taasko luotte hirviön itsellenne tai paremminkin minulle. Yleisö, kuulenko minä sen ääntä silloin, kun se sanoo minulle tuhansien häpäisy- ja pilkkakirjoittajain ja viisujen tekijäin ja juonten punojain suun kautta, että minua varastetaan, minua pidetään naurun esineenä, minut petetään? Enpäs, silloin sitä en tee. Minä annan sen puhua ja nauran sille. Tehkää niin kuin minä, pardieu! Tukkikaa korvanne, ja kun yleisönne on lakannut huutamasta, niin se on vaiti. — Kas niin, nyt minulle kumarretaan tyytymättömänä, kas niin, nyt Ludvig rupeaa happamaksi. Onpa todellakin merkillistä, ettei minua kohdella niinkuin jokaista vähäpätöisintäkin yksityishenkilöä, ettei minun anneta elää rauhassa, että aina vihataan sellaisia, joita minä rakastan, ja aina rakastetaan sitä, jota minä vihaan! Olenko minä hullu vai viisas? Olenko minä hallitsija vai enkö ole?

Dauphin otti veitsensä ja palasi kellon luo.

De Choiseul kumarsi samalla tavalla kuin ensimäisellä kerrallakin.

— Kas niin, nyt ei vastata mitään. Mutta vastatkaa edes jotain, mordieu! Tahdotteko te aivan tappaa minut harmista, milloin puhuen, milloin ollen vaiti, pikkumaisine vihoinenne ja pelkoinenne?

— En minä vihaa hra Dubarrytä, sire, — virkkoi dauphin hymyillen.

— Ja minä, sire, en häntä pelkää, — lausui de Choiseul itsetietoisesti.

— Niin, niin, te olette ilkeitä ihmisiä! — huusi kuningas muka raivostuen, vaikka hän oli ainoastaan suutuksissaan. — Te tahdotte, että minun pitäisi alentua koko Europan naurunesineeksi, että minun pitäisi tulla serkkuni Preussin kuninkaan pilkan uhriksi, että minä tosiaan toteuttaisin tuon Pétaudin[50] hovin, josta konna Voltaire kirjoittaa. Mutta en, sitä minä en tee! Ei, sitä huvia te ette minulta saa. Minulla on käsitykseni kunniastani ja minä suojelen sitä niinkuin taidan.

— Sire, — virkkoi dauphin uupumattoman lempeästi, kuten aina, mutta myöskin sitkeänä kuten aina, — pyydän teidän Majesteetiltanne anteeksi, mutta tässä ei ole kysymys teidän kunniastanne, vaan madame la dauphinen loukkaamisesta.

— Monseigneur on oikeassa, sire; sana vain teidän Majesteettinne huulilta, ja kukaan ei sitä vasta yritä.

— Ja kuka sitä sitten nyt on yrittänyt? Eihän sitä ole yritettykään: Jean on hölmö, mutta ei suinkaan paha.

— Olkoon niin, — vastasi Choiseul, — pannaan se sitte hölmöyden laskuun, sire; pyytäköön hän hra de Taverneyltä tuota hölmöyttään anteeksi.

— Johan sanoin teille, — huudahti Ludvig XV, — että koko tämä juttu ei kuulu minuun. Pyytäköön Jean anteeksi, jos tahtoo; jos ei taas tahdo, se on hänen asiansa.

— Mutta jos tapahtuma jätetään silleen, herättää se huomiota, se on minulla kunnia teidän Majesteetillenne etukäteen ilmoittaa, — muistutti de Choiseul.

— Sen parempi! — huusi kuningas. — Melutkoot niin, että korvani tulevat kuuroiksi, niin pääsen kuulemasta kaikkia teidän typeryyksiänne.

— Niin ollen, — vastasi de Choiseul järkkymättömän kylmäverisesti, — teidän Majesteettinne oikeuttaa minut julkaisemaan, että hra Dubarry on oikeassa?

— Minäkö! — huusi Ludvig XV, — minä väittäisin, että joku on oikeassa, jutussa, joka on musta kuin piki… Minut aiotaan nähtävästi saada aivan suunniltani. Oh, varokaa itseänne, herttua… ja sinä, Ludvig, säästä minua vähän, oman etusi tähden… Jätän teidät nyt miettimään, mitä olen teille sanonut, sillä minä olen väsynyt, minä olen saanut aivan tarpeekseni tästä, minä en jaksa enää. Hyvästi, messieurs, minä menen nyt tyttärieni luo ja pakenen sieltä Marly'hin. Ehkä siellä saan olla rauhassa, jollette te tule sinne perästäni.

Ja kuningas läksi menemään ovelle, mutta samassa se aukesi ja muuan hovijunkkari ilmestyi kynnykselle.

— Sire, — lausui hän, — hänen kuninkaallinen Korkeutensa Madame Louise odottaa galleriassa lausuaksensa kuninkaalle jäähyväisensä.

— Jäähyväisensä! — huudahti Ludvig XV ymmällään, — — minne hän sitten lähtee?

— Hänen Korkeutensa sanoo saaneensa teidän Majesteetiltanne luvan muuttaa täältä pois.

— Kas niin, taas jokin kohtaus! Nyt on tuo pieni kristisisar ryhtynyt temppuilemaan. Totta totisesti, minä olen onnettomin ihminen maailmassa!

Ja kuningas poistui juoksujalkaa.

— Hänen Majesteettinsa jätti meidät vastauksetta, — sanoi herttua dauphinille: mitä päättää teidän kuninkaallinen Korkeutenne nyt tehdä?

— Ai, nyt se lyö! — huudahti nuori prinssi ja kuunteli joko todella iloissaan tai teeskennellen kellonsa helähtäviä ääniä, saatuaan sen jälleen käymään.

Ministeri rypisti kulmiaan ja vetäytyi takaperin pois Kellosalista, jonne dauphin jäi yksin.

27.

Ranskan Madame Louise.

Kuninkaan vanhin tytär odotti isäänsä suuressa galleriassa, jonka Lebrun oli koristanut maalauksilla, samassa, jossa Ludvig XIV vuonna 1683 oli ottanut vastaan Venetsian doogin ja neljä senaattoria, kun nämä olivat tulleet pyytämään armoa tasavaltansa puolesta. Tämän gallerian toisessa päässä, vastapäätä sitä ovea, josta kuningas oli astuva sisään, seisoi pari kolme seuranaista tyrmistyneen näköisinä.

Ludvig XV tuli galleriaan juuri hetkellä, jolloin etuhuoneeseen alkoi kokoontua keskustelevia ryhmiä; sillä huhu prinsessan nähtävästikin vasta tänä aamuna tehdystä päätöksestä alkoi jo palatsissa levitä.

Ranskan Madame Louise oli vartaloltaan majesteettinen ja kasvoiltaan kuninkaallisen kaunis nainen, jonka otsan kuitenkin tuntematon suru sai usein ryppyihin. Madamessa kunnioitti koko hovi hänen ankaran hyveellisyytensä vuoksi vielä tuota valtiomahtia, jota Ranskassa ei enää viiteenkymmeneen vuoteen oltu palveltu muuta kuin pelosta tai omanvoiton pyynnön tähden.

Vieläpä enemmänkin: tällaisinakin aikoina, jolloin vastenmielisyys kansan keskuudessa sen isäntiä kohtaan kasvoi kasvamistaan, — isäntiä sanomme, sillä aivan ääneensä ei näitä vielä uskallettu kutsua tyranneiksi, — Madamea rakastettiin. Se johtui siitä, ettei prinsessan hurskaus ollut suinkaan tylyluontoisuutta; vaikka ei yleensä koskaan paljoa hänestä puhuttu, tiedettiin kuitenkin, että hänellä oli hyvä sydän. Ja hän näytti sen joka päivä hyvillä töillään, kun taas toiset ilmaisivat sisimpänsä häväistysjutuilla.

Ludvig XV pelkäsi tätä tytärtään siitä yksinkertaisesta syystä, että hän kunnioitti häntä. Joskus oli hän hänestä hiukan ylpeäkin, ja olipa Louise ainoa hänen lapsistaan, jota hän säästi loukkaavalta pilaltaan ja tökeröltä tuttavallisuudeltaan, ja kun hän puhutteli muita kolmea tytärtään, — Adelaidea, Viktoriaa ja Sofiaa, — Rievuksi, Rääsyksi ja Varikseksi,[51] sanoi hän aina Ranskan Louisea Madameksi.

Niistä päivin, jolloin Saksin marsalkka oli jo vienyt mukaansa hautaan Turennen ja Condén sielunaateluuden, ja Maria Leczinska kuningatar Maria Teresian arvokkaan käytöksen, näytti kaikki yhä pienentyvään mataluuteen vaipuvan valtaistuimen ympärillä. Siihen aikaan oli Ranskan kruunulla vielä yksi ylpeyden esine, se oli Madame Louise, tuo prinsessa, jonka luonne oli tosiaankin kuninkaallinen, jopa jossain määrin sankarillinenkin, kruunulla, jolla katinkultansa ja vääräin jalokiviensä joukossa ei ollut enää muuta kuin tämä ainoa oikea helmi.

Emme kuitenkaan väitä, että Ludvig XV olisi silti tytärtään rakastanut. Sehän tiedetään, että Ludvig XV rakasti ainoastaan itseään. Sanomme pelkästään, että hän piti vanhinta tytärtään suuremmassa arvossa kuin noita kolmea muuta.

Kun kuningas astui sisään, näki hän prinsessan seisovan yksinään keskellä galleriaa, pöydän ääressä, jonka levy oli koristettu upotuksin punaisella jaspiksella ja lasuurikivillä.

Madame oli mustissaan; kaunista ja jauhoittamatonta tukkaa verhosi kaksinkertainen pitsimyssy. Hänen kasvonsa olivat ehkä surullisemmat, joskaan eivät niin ankarat kuin tavallisesti. Hän ei katsellut mitään ympärillään; joskus hänen surumieliset silmänsä vaan osuivat Europan kuninkaitten muotokuviin, joiden joukossa hänen esi-isiensä, Ranskan kuninkaitten kuvat loistivat ensimäisinä.

Musta puku oli prinsessain tavallinen asu; sen laskosten kätkössä oli vielä siihenkin aikaan suuret taskut, jollaiset olivat olleet entisillä taloudellisilla kuningattarilla, ja Madame Louisella oli vyössään kultarenkaassa kuten heilläkin monien arkkujensa ja kaappiensa avaimet.

Kuningas tuli hyvin miettiväiseksi nähdessään, miten ääneti ja varsinkin miten tarkkaavasti tämän tulevan keskustelun päätöstä odotettiin.

Mutta galleria on niin pitkä, etteivät katselijat, jotka seisoivat sen molemmissa päissä, voineet häiritä itse näytteleviä henkilöitä. He kyllä katselivat, se oli heidän oikeutensa; he eivät kuulleet, se oli heidän velvollisuutensa.

Prinsessa meni jonkun askeleen kuningasta vastaan, otti häntä kädestä ja suuteli sitä.

— Sanotaan, että te lähdette täältä? — kysyi Ludvig XV. — Menettekö te nyt Picardiaan?

— En, sire, — vastasi prinsessa.

— Sittenpä aavistan, te lähdette pyhiinvaellusretkelle Noirmoutiersiin, — sanoi kuningas kovemmalla äänellä.

— En, sire, — vastasi Madame Louise, — minä vetäydyn nyt Saint-Denis'n karmeliittiluostariin, jonka abbedissaksi voin päästä, kuten tiedätte.

Kuningas hätkähti; hänen kasvonsa pysyivät tyyninä, vaikka hän olikin tosiaan liikutettu.

— Ei, ei, tyttäreni, ettehän lähde minun luotani pois? — sanoi hän. — On aivan mahdotonta, että te jättäisitte minut.

— Isäni, minä olen jo kauan sitten päättänyt vetäytyä sinne, ja teidän Majesteettinne on antanut minulle luvan; älkää siis estäkö minua enää, sitä rukoilen.

— Niin kyllä, annoin teille luvan, mutta kiellettyäni pitkän aikaa sen ehdottomasti, senhän tiedätte. Minä annoin sen toivossa, että rohkeutenne pettäisi, kun lähdön hetki tosiaan olisi tullut. Te ette voi hautautua luostariin, te, tyttäreni; se on jo ollut ja unohdettu tapa; luostariin mennään nykyään ainoastaan surun tai köyhyyden tähden. Ranskan kuninkaan tytär ei ole köyhä, mikäli minä tiedän, ja jos hän on onneton, ei sitä pidä kenenkään saada nähdä.

Kuninkaan sanat ja ajatukset muuttuivat sitä lennokkaammiksi, mikäli hän edelleen näytteli kuningasta ja isää, sillä ne ovat osia, joita näyttelijä ei koskaan esitä huonosti, milloin toista esittäessä kuiskaa ylpeys ja toista näytellessä todellakin suru.

Louise huomasi isänsä liikutuksen; ja moinen tunteen ilmaus, joka oli itsekkäässä Ludvig XV:ssä hyvin harvinainen, hellytti tytärtä jälleen paljoa enemmänkin kuin hän tahtoi näyttää heltyneensä, ja hän vastasi:

— Sire, älkää tehkö sieluani heikoksi hellyydellänne minua kohtaan. Minun suruni ei ole tavallista surua; siksi poikkeaa minun päätöksenikin aikakautemme tavoista.

— Teillä on siis suruja? — huudahti kuningas herkkyyden puuskassa. — Sinulla on suruja, lapsi-parkani!

— Suuria, määräämättömiä suruja, sire! — vastasi Madame Louise.

— Mutta, tyttäreni, miksi ette ole niistä minulle puhunut?

— Siksi, että ne ovat suruja, joita ei ihmisvoimalla voida poistaa.

— Ei edes kuninkaan?

— Ei, sire, ei edes kuninkaan.

— Eikä isän?

— Ei isänkään, sire.

— Mutta olettehan uskonnollinen, Louise, ja saatte voimaa uskonnosta…

— Ah, en tarpeeksi vielä, sire, ja minä menen luostariin saadakseni siellä sitä voimaa lisää. Hiljaisuudessa puhuu Jumala ihmisen sydämelle; ja yksinäisyydessä puhuu ihminen Jumalalle.

— Mutta te annatte Herralle tavattoman uhrin, jonka arvoa ei mikään voi määrätä. Ranskan valtaistuin luo suojelevan varjonsa lapsiin, jotka ovat sen ympärillä kasvaneet; eikö tämä varjo teille riitä?

— Luostarikammion varjo on vielä tummempi; se virvoittaa sydäntä ja on yhtä vahva turva nöyrille kuin ylpeille, ylhäisille samoin kuin halvoille.

— Pelkäättekö siis jonkun vaaran itseänne uhkaavan? Siinä tapauksessa, Louise, on kuningas suojananne.

— Sire, Jumala suojelkoon ensin itseään kuningasta!

— Toistan teille, Louise, te annatte väärinymmärretyn uskoninnon harhauttaa itseänne. On hyvä rukoilla, mutta ei aina sovi rukoilla. Te, joka olette niin hyvä, niin hurskas, mitä varten teidän tarvitsee rukoilla niin paljon?

— Koskaan en voi rukoilla tarpeeksi, oi isäni, koskaan en voi rukoilla täällä tarpeeksi, oi kuninkaani, että nuo onnettomuudet, jotka kokoontuvat päämme päälle ja uhkaavat meidät rusentaa, eivät meitä kohtaisi! Tuo hyvyys, jonka Jumala on minulle suonut, ja puhtaus, jota olen kaksikymmentä vuotta koettanut kaikin voimin itsessäni kasvattaa, ne eivät vielä, pelkään, riitä täyttämään sitä viattomuuden ja puhtauden mittaa, jota sovitusuhrilta vaadittaisiin.

Kuningas väistyi askeleen taaksepäin ja katseli kummastuneena Madame Louisea.

— Koskaan ette ole puhunut minulle noin, — sanoi hän, — Te olette sokaistu, rakas lapseni; teidän askeettiset tapanne vievät teidät turmioon.

— Oi, sire, älkää kutsuko tuolla maailmallisella nimellä totisinta ja ennen kaikkea tarpeellisinta uskollisuutta, mitä alamainen on koskaan kuningasta ja tytär isäänsä kohtaan tuntenut ankaran hädän tullen. Sire, teidän valtaistuimenne, jonka suojelevaa varjoa te minulle äsken ylpeästi tarjositte, sire, teidän valtaistuimenne horjuu jo iskuista, joita te ette vielä tunne, mutta jotka minä jo aavistan. Kaikessa hiljaisuudessa kaivetaan jo ikäänkuin syvää kuilua, johon ehkä yhtäkkiä koko itsevalta vaipuu. Onko teille koskaan puhuttu totta, sire?

Madame Louise katseli ympärilleen, oliko ketään niin lähellä, että hänen sanansa voitiin kuulla. Ja kun hän näki hovilaisten olevan tarpeeksi loitolla, jatkoi hän:

— Niin, minä sen asian tiedän, minä, joka olen käynyt laupeudensisaren puvussa monen monta kertaa synkkäin katujen varrella, nälkää kärsivien ullakko-asumuksissa ja vaikerruksia kaikuvilla kujilla. Niin, noilla kujilla, noilla kaduilla ja ullakoilla, sire, kuollaan talvella nälkään ja viluun ja kesällä kuumuuteen ja janoon. Maaseuduilla, jossa te ette koskaan käy, sire, sillä te ajatte ainoastaan Versailles'n ja Marlyn väliä, maaseuduilla ei löydy enää jyviä, en tarkoita kansan ravinnoksi, vaan peltojen kylvöksi, jotka nielevät siemenet antamatta minkäänlaista kasvua, ikäänkuin jokin kirous olisi niitä kohdannut. Nuo lukemattomat ihmiset, joilla ei ole leipää, nurisevat jo itsekseen. Sillä ilmassa kiertää epämääräisiä ja outoja huhuja, ja hämärän hetkillä ja yössä kuuluu ääniä, jotka puhuvat heille raudoista, kahleista, hirmuvallasta. Ja nämä sanat kuullessaan he heräävät, lakkaavat valittamasta ja alkavat napista ääneensä. — Parlamentit toisaalta vaativat itselleen muistutusoikeutta, — haastoi hän edelleen, — nimittäin oikeutta sanoa teille suoraan samaa, jota ne puhuvat hiljaa: "Kuningas, sinä viet meidät turmioon! Pelasta meidät tai me pelastamme itse itsemme…" Sotilaat kaivavat hyödyttömillä miekoillaan maata, jossa vapaus orastaa, vapaus, jota encyklopedistit ovat kylväneet täysin käsin. Kirjailijat, — ja mistä johtuu seuraava muusta kuin siitä, että ihmisten silmät ovat alkaneet nähdä seikkoja, joita ne eivät ole ennen nähneet? — kirjailijat tietävät nykyään kaiken pahan, mitä me teemme, ja heti kun sen teemme ilmoittavat sen kansalle, ja kansa rypistää kulmiaan milloin se vaan näkee jonkun isännistään kulkevan ohitseen. Teidän Majesteettinne naittaa nyt pojanpoikansa! Ennen muinoin, kun Anna Itävaltalainen piti häitä pojalleen, toi Pariisin kaupunki lahjoja tälle miniälle. Nyt ei kaupunki sen sijaan anna mitään, vaan on teidän Majesteettinne päinvastoin täytynyt kiristää varoja maksaaksenne vaunut, joilla keisarien tytär tuodaan Ludvig Hurskaan jälkeläisen puolisoksi. Papistolla on jo kauan ollut tapana olla rukoilematta Jumalaa, mutta nyt se tietää, että kirkon tilukset ovat kaikki lahjoitetut pois, etuoikeudet loppuun jaetut, kassa-arkut tyhjät, ja se alkaa nyt jälleen rukoilla Jumalalta sitä, jota se kutsuu kansan onneksi. — Ja lopuksi, sire, täytyykö minun sanoa seikka, jonka te itsekin hyvin tiedätte ja jonka te olette nähnyt niin suureksi mielikarvaudeksenne, ettette ole siitä mitään puhunut? Kuninkaat, nuo veljemme, jotka ennen kadehtivat meitä, kuninkaat kääntyvät nyt meihin selin. Teidän neljä tytärtänne, sire, Ranskan kuninkaan tyttäret, teidän neljä tytärtänne eivät ole vielä naimisissa, ja kuitenkin on Saksassa kaksikymmentä prinssiä, Englannissa kolme, Pohjoisvalloissa kuusitoista, puhumattakaan sukulaisistanne Espanjan ja Napolin Bourboneista, jotka meidät nyt unohtavat tai karttavat meitä niinkuin nuo muutkin. Ehkäpä Turkkilainen olisi jonkun meistä huolinut, jollemme olisi olleet kaikkein Kristillisimmän kuninkaan tyttäriä! Oh, en puhu itseni puolesta, isäni, minä en valita kohtaloani; minä olen onnellisessa asemassa, koska olen vapaa, koska ei ainoakaan omaiseni minua tarvitse ja koska saan pian luostarissa, hartauden ajatuksissa ja köyhyydessä rukoilla Jumalaa, että hän kääntäisi hirvittävän ukkosen kulkemasta teidän ja teidän veljenne pojan päätä kohti, ukkosen, jonka minä jo kuulen jyrisevän kaukana tulevaisuuden ilmanrannalla.

— Tyttäreni, lapseni, — vastasi kuningas, — pelkonne näyttää tulevaisuuden teille pahempana kuin se onkaan.

— Sire, sire, — vastasi Madame Louise, — muistakaa tuota muinaista kuninkaan tytärtä, kuninkaallista ennustajatarta; hänkin ennusti isälleen ja veljilleen niinkuin minä sotaa, hävitystä, loimuavia liekkejä, ja hänen isänsä ja veljensä nauroivat hänen ennustuksilleen. Älkää kohdelko minua niinkuin häntä kohdeltiin. Pitäkää varanne, oi isäni, ajatelkaa sanojani, oi kuninkaani!

Ludvig XV pani käsivartensa ristiin ryntäilleen ja hänen päänsä vaipui rintaa vasten.

— Tyttäreni, — virkkoi hän, — te puhutte minulle ankaria sanoja; ovatko nuo onnettomuudet, joita ennustatte, minun työtäni?

— Jumala varjelkoon minua niin ajattelemasta! Mutta ne ovat koko sen ajan työtä, jossa nyt elämme. Te kuljette virran mukana niinkuin me kaikki muutkin. Kuunnelkaa, sire, kuinka teattereissa permanto-yleisö taputtaa käsiään kuullessaan pienimmänkin ilkeän vihjauksen kuningasvaltaa vastaan. Nähkää, kuinka iloiset laumat iltaisin nousevat meluten ylös parvien ahtaita väliportaita, kun taas suuret marmoriportaat ovat kolkot ja autiot. Sire, kansa ja hovimiehet ovat varustaneet nykyään itselleen omat huvituksensa meidän huvitustemme ohelle. He huvittelevat ilman meidän seuraamme, tai paremminkin, kun me ilmestymme heidän huvipaikkoihinsa, me teemme heidät alakuloisiksi. Ah, — jatkoi prinsessa liikuttavan surumielisesti, — ah, te surkuteltavat nuoret herrat, ah, te suloiset naisraukat, rakastakaa vaan keskenänne, unohtakaa vaan, olkaa onnellisia! Täällä minä häiritsen teitä, jota vastoin minä siellä luostarissa olen teille hyödyksi. Täällä te hillitsette iloisen naurunne peljäten pahoittavanne sillä minua. Siellä, siellä minä rukoilen, oi, minä rukoilen sydämeni pohjasta kuninkaan puolesta, sisarteni puolesta, veljenpoikaini, koko Ranskan kansan puolesta, kaikkien teidän puolestanne siellä rukoilen sellaisen sydämen palavalla innolla, jota mitkään intohimot eivät ole vielä tylsyttäneet.

— Tyttäreni, — sanoi kuningas synkän vaitiolon jälkeen, — minä pyydän teitä, älkää lähtekö pois, älkää ainakaan tällä hetkellä: te olette murtanut sydämeni.

Ranskan Madame Louise otti kädestä isäänsä ja katsoi rakkaasti Ludvig XV:n jalomuotoisiin kasvoihin:

— Ei, isäni, ei, — sanoi hän; — ei hetkeäkään enää tässä palatsissa. Ei, nyt on minun aika rukoilla. Minä tunnen, että minulla on voimaa sovittaa kyyneleilläni kaikki nautinnot, joita te tavoittelette, te, joka olette vielä niin nuori, te, joka olette hyvä isä, te, joka osaatte antaa anteeksi.

— Jää luoksemme, Louise, jää pariimme, — sanoi kuningas ja sulki tyttären syliinsä.

Prinsessa pudisti päätään.

— Minun valtakuntani ei ole tästä maailmasta, — vastasi Madame Louise surullisesti ja irroittautui kuninkaan syleilystä. — Hyvästi, isä, olen puhunut tänään asioita, jotka ovat painaneet kymmenen vuotta sydäntäni. Se taakka oli minut näännyttää. Hyvästi; nyt olen tyytyväinen. Katsokaa, minä hymyilen, tänään olen vihdoinkin onnellinen, minä en kaipaa mitään.

— Et minuakaan, tyttäreni?

— Oh, kaipaisin teitä, ellen teitä enää saisi nähdä; mutta tehän tulette jonkun kerran käymään Saint-Denis'n luostarissa; te ette minua ainaiseksi unhoita.

— Oh, en koskaan, en koskaan!

— Älkää antako mielenne järkkyä, sire. Älkäämme salliko kenenkään aavistaa, että eromme on ainainen. Sisareni eivät tiedä siitä vielä mitään, eivät ainakaan mikäli minä luulen; ainoastaan omat seuranaiseni tuntevat salaisuuden. Kahdeksan päivää olen varustanut lähtöä, ja minä toivon hartaasti, ettei huhu matkastani leviä ennenkuin Saint-Denis'n raskaat portit ovat kumahtaneet takanani kiinni. Niiden ääni estää minut kuulemasta mitään muuta.

Kuningas näki tyttärensä silmistä, että hänen päätöksensä oli horjumaton. Muuten hänestä olikin mieleen, että lähtö tapahtui hiljaisesti. Jos prinsessa Louise pelkäsi purkautuvia nyyhkytyksiä, koska ne olisivat saattaneet horjuttaa hänen päätöstään, niin kuningas jälleen pelkäsi niiden käyvän hermoilleen.

Sitäpaitsi aikoi hän nyt lähteä Marly'hin, ja jos Versailles olisi joutunut kovin suuren surun valtaan, olisi hänen välttämättä täytynyt lykätä matkansa toistaiseksi.

Ja kaiken lisäksi ajatteli hän, että nyt ei hänen enää tarvitsisi nähdä täällä jostakin kuninkaan ja isän arvolle sopimattomasta ja mässäävästä juhlasta palattuaan vanhimman tyttärensä vakavia ja surullisia kasvoja, jotka tuntuivat aina moittivan hänen huoletonta ja toimetonta elintapaansa.

— Käyköön siis niinkuin tahdot, lapseni, — sanoi siis kuningas. — Mutta ota edes siunaus isältäsi, jolle sinä aina olet tuottanut pelkkää iloa.

— Antakaa ainoastaan kätenne suudellakseni, mutta suokaa tuo kallis siunaus minulle ajatuksissanne.

Henkilöistä, jotka olivat saaneet tiedon prinsessan päätöksestä, tämä oli ylevä ja juhlallinen näytelmä, tuo tuokio, jolloin jalo neito läheni nyt jokaisella askeleellaan esi-isiään, noita kuninkaita, jotka näyttivät kultakehyksistään häntä kiittävän siitä, että hän lähti täten elävänä yhtymään heidän kanssaan heidän hautoihinsa.

Ovella hyvästeli kuningas vielä tytärtään ja poistui virkkamatta sanaakaan.

Hovi seurasi häntä, niinkuin etiketti vaati.

28.

Riepu, Rääsy ja Varis.

Kuningas lähti varushuoneeseen päin, jossa hänellä oli tapana viettää ennen metsästys- ja ajeluretkiään joku hetki jaellen erikoismääräyksiä palvelukseen nähden, mitä hän sinä päivänä vielä tarvitsi.

Gallerian toisessa päässä hän hyvästeli hovimiehiään ilmaisten kättään heilauttamalla, että hän halusi olla yksin.

Yksin jäätyään jatkoi Ludvig XV menoaan läpi erään käytävän, joka vei kuninkaallisten naisten huoneustoihin. Kun hän tuli niiden pääovelle, jota peitti verho, pysähtyi hän hetkeksi ja pudisti päätään.

— Niissä ei ollut muuta kuin yksi hyvä, — mutisi hän hampaittensa välistä, — ja hänkin lähtee pois!

Kova huuto oli vastauksena tähän totuuteen, joka oli tosiaan melkoisen epäkohtelias muille kotiin jääneille tyttärille. Oviverho aukesi, ja Ludvig XV:ttä tervehdittiin yhteen ääneen kolmesta vimmastuneesta suusta näillä sanoilla:

— Kiitos kunniasta, isä!

Kuningas seisoi nyt kolmen muun tyttärensä keskellä.

— Ah, sinäkö se olet, Riepu, — sanoi hän kääntyen vanhimman tyttären puoleen, nimittäin madame Adelaiden. — Ah, ma foi, suutu tai ole suuttumatta, minä puhuin totta.

— Oh, te ette puhunut meille mitään uutta, — keskeytti prinsessa Viktoria, — me tiedämme, että te olette aina pitänyt enemmän Louisesta.

— Ma foi, sinä lausut suuren totuuden, Rääsy.

— Mutta miksi te pidätte Louisea meitä parempana? — kysyi prinsessa Sofia pistävällä äänellä.

— Siksi, että Louise ei kiusaa minua, — vastasi Ludvig XV leppoisuudella, josta hän oli itsekkäillä hetkillään oivallinen tyyppi.

— Oh, kyllä hän teitä kiusaakin, odottakaahan, isä, — vastasi prinsessa Sofia.

Ja hänen äänessään oli katkera sävy, joka käänsi kuninkaan huomion erikoisesti häneen.

— Mistä sinä sitä päättelet, Varis? — kysyi kuningas. — Vai uskoiko Louise lähtiessään asiansa sinulle? Ihmettelisinpä sitä, sillä hän ei suurestikaan pitänyt sinusta.

— Vai niin, ma foi! No, joka tapauksessa maksan hänelle samalla mitalla, — vastasi prinsessa Sofia.

— Erinomaista, — sanoi Ludvig XV, — vihatkaa, inhotkaa toisianne, panetelkaa toisianne, se on teidän oma asianne; kunhan ette vaan vaadi minua palauttamaan järjestystä amatsoonien valtakunnassa, on se minusta yhdentekevää. Mutta tahtoisinpa tietää, millä tavalla Louise-parka minua muka kiusaa?

— Louise-parka! — huudahtivat prinsessat Viktoria ja Adelaide yhtaikaa, työntäen huuliansa kumpikin eri tavalla töröön.

— Ettäkö millä tavalla hän teitä kiusaa? No hyvä, sanonpa sen teille, isäni.

Ludvig heittäytyi suureen nojatuoliin niin lähelle ovea, että pakotie oli hänelle aina auki.

— Sillä tavalla, — jatkoi prinsessa Sofia, — että Madame Louisea kiusaa hiukan samanlainen paholainen kuin aikoinaan Chelles'n abbedissaakin ja että hän menee nyt luostariin tekemään kokeita.

— No, no, — sanoi Ludvig XV, — ei kaksimielisyyksiä, pyydän, sisaresi kunniasta; siitä ei ole kenelläkään ollut vielä mitään sanomista, vaikka ihmiset yleensä niin paljon lörpöttelevät pahaa toisistaan. Älä sinä siis koetakaan.

— Minäkö?

— Niin, sinä.

— Oh, en minä hänen kunniastaan puhukaan, — vastasi prinsessa Viktoria kovin loukkaantuneena äänen sävystä, jolla isä oli erikoisesti korostanut sanan sinä ja vielä tuon sanan nimenomaisesti uudistanutkin. — Minä vain sanoin, että hän tekee kokeita, siinä kaikki.

— No niin, vaikka hän tekisi kokeita, tutkisi kemiaa, harjoittaisi miekkailua, sorvaisi nojatuolin jalkakiekkoja, vaikka hän soittaisi huilua, löisi rumpua ja rääkkäisi klaveeria, hankaisi viulua, mitä pahaa sinusta siinä on?

— Minä sanon, että hän lähtee tekemään poliittisia kokeita. Ludvig XV hätkähti.

— Tutkimaan filosofiaa, teologiaa ja jatkamaan Unigenitus -bullan selityksiä; niin että me näytämme hänen hallintoteoriainsa, metafyysillisten järjestelmiinsä ja teologiansa keskellä hyödyttömiltä perheessä, me…

— Jos sisaresi sillä saa autuutensa, mitä pahaa sinä olet siinä näkevinäsi? — toisti Ludvig XV, kuitenkin melkoisen hämmästyneenä, miten samanlaiset Variksen syytös ja se poliittinen esitelmä, jonka Madame Louise oli äsken niin hartaasti hänelle pitänyt lähtiäisiksi, olivat keskenään. — Kadehdittako jo hänen autuuttaan? Silloinpa olisitte huonotapaisia kristittyjä.

— Ma foi, emme suinkaan, — vastasi prinsessa Viktoria, — menköön minne tahtoo, kunhan minun vaan ei tarvitse mennä hänen kanssaan.

— Eikä minun, — jatkoi prinsessa Adelaide.

— Eikä minun, — jatkoi prinsessa Sofia.

— Muuten, hän inhosi meitä, — virkkoi prinsessa Viktoria.

— Teitäkö? — kysyi Ludvig XV.

— Niin, niin, juuri meitä, — vastasivat toiset kaksi sisarta yhtaikaa.

— Näette, että hän valitsi taivaan päästäkseen kerran kohtaamasta sukuansa, Louise-rukka, — sanoi Ludvig XV.

Tämä sutkaus ei liioin viehättänyt sisaruksia. Prinsessa Adelaide, vanhin heistä, ponnisti kaiken keksintökykynsä, antaakseen kuninkaalle vielä sitäkin ankaramman iskun, joka oli ponnahtanut pystymättä hänen panssaristaan.

— Mesdames, — huudahti prinsessa Adelaide pisteliäällä äänellä, joka oli hänelle ominainen aina milloin hän heräsi velttoudentilastaan, jonka vuoksi hänen isänsä oli antanut hänelle nimen Riepu. — Mesdames, te ette ole keksinyt tai uskaltanut sanoa kuninkaalle Madame Louisen lähdön oikeaa syytä.

— Ahaa, taas jotain mustaamista, — virkkoi kuningas. — Anna tulla vaan, Riepu, anna tulla!

— Oh, sire, — vastasi tytär, tiedänpä, etteivät sanani ole teille oikein mieleen.

— Sano, ettet niiden toivo olevan; se sopii paremmin.

Madame Adelaide puraisi huultaan.

— Mutta minä puhun vaan totta.

— Oho, sepä on kumma! Totta! Lakatkaa jo käyttämästä sellaista sanaa. Puhunko minä milloinkaan totta? Ja, kuten näet, minä voin silti koko hyvin, Jumalan kiitos.

Ja Ludvig XV kohautti hartioitaan.

— No, puhu, sisko, puhu, — sanoivat toiset kaksi sisarta kilvan, palaen halusta kuulla moisen kuninkaaseen sattuvan syyn.

— Kas sellaisia jalomielisiä olentoja, — murisi Ludvig XV, — kas sillä tavalla te rakastatte isäänne!

Mutta samalla lohdutti häntä ajatus, että hän maksoi heille samalla mitalla.

— Niin, — jatkoi prinsessa Adelaide, — seikka, jota Louise-siskomme pelkäsi enimmin maailmassa, hän, joka noudatti niin tarkasti etikettiä, oli, että…

— Että?… — toisti Ludvig XV. — No, sano nyt, koska kerran olet alkanut.

— No niin, sire, se oli se, että tänne tunkeutuu uusia ihmisiä…

— Tunkeutuu, mitä sanoit? — vastasi kuningas tyytymättömänä jo tähän alkuun, sillä hän aavisti, mitä sillä tarkoitettiin.

— Tunkeutuu! Tuleeko minun luokseni tungettelijoita! Pakoitetaanko minut ottamaan vastaan joitakin vasten tahtoani?

Tämä oli mukava keino muuttaa pakinan tarkoitus.

Mutta prinsessa Adelaide oli liian tottunut ilkeyksiin salliakseen johtaa itsensä tällä tavoin harhaan, kun oli päässyt tolalle antaakseen jonkun letkauksen.

— Minä erehdyin, se ei ollut oikea sana. Minun ei olisi pitänyt puhua tunkeutumisesta, vaan esittämisestä.

— Ahaa, — sanoi kuningas, — tämä on jo parannus; tunnustan, että tuo ensimäinen sana oli minusta vastenmielinen: pidän enemmän esittämisestä.

— Ja kuitenkaan, sire, en luule vielä tätäkään oikeaksi sanaksi, — jatkoi prinsessa Viktoria.

— No mikä se oikea sitten on, annapas kuulua?

— Se on esittely.

— Niin, niin, — huudahtivat toiset kaksi yhtyen vanhimman väitteeseen, — nyt löytyi varmaan se oikea sana.

Kuningas pureskeli huuliaan.

— Ahaa, vai luulette? — sanoi hän.

— Kyllä, — jatkoi prinsessa Adelaide. — Minä siis tarkoitin, että Louise-sisareni pelkäsi pahoin uusia esittelyitä.

— No niin, — sanoi kuningas haluten päästä koko pakinasta, — entä sitten?

— Niin, isä, hän pelkäsi tietysti nähdä kreivitär Dubarryn tulevan esitellyksi hovissa.

— Kas niin muka! — huusi kuningas antaen harminsa purkautua hillittömästi; — antakaa tulla vaan, älkää kierrelkö ja kaarrelko asiaa! Cordieu, miten te tuhlaatte aikaamme, hyvä neiti Totuus.

— Sire, — vastasi prinsessa Adelaide, — jos äsken epäröin puhua näin teidän Majesteetillenne, johtui se siitä, että kunnioitus esti minua sitä tekemästä ja että ainoastaan teidän Majesteettinne käsky saattoi avata suuni sellaisessa asiassa.

— Niin kai, tietysti! Niinkuin sinä osaisit pitää kiinni tuon suusi! Niinkuin se ei aina joko haukottelisi, puhuisi tai pureskelisi!…

— Siitä huolimatta on kuitenkin totta, sire, — jatkoi prinsessa Adelaide, — että luulen löytäneeni oikean syyn sisareni poistumiseen.

— No niin, mutta siinä sinä erehdyt.

— Oh, sire, — vastasivat yhtaikaa painokkaasti päätään pudistaen prinsessat Viktoria ja Sofia; — oh, sire, me olemme siitä asiasta varsin varmat.

— Mitä tämä on! — keskeytti Ludvig XV, aivan kuin isä Molièren näytelmissä. — Ahaa, nyt yhdytään samaan mielipiteeseen, vai niitä? Näyttääpä siltä kuin olisi salaliitto perheessäni. Senkö tähden siis tuo esittely ei saisi tapahtua; senkö tähden siis mesdames ovat poissa kotoa, kun heidän luokseen aiotaan tulla vieraisille; sentähden siis he eivät vastaa audienssianomuksiin ja hakemuksiin.

— Mihinkä anomuksiin ja hakemuksiin? — kysyi prinsessa Adelaide.

— Oh, tiedäthän nyt sen; — virkkoi prinsessa Sofia; — neiti Jeanne Vaubernierin hakemuksiin.

— Ei, vaan neiti Langen audienssianomuksiinpas, — jatkoi prinsessa Viktoria.

Kuningas kavahti vimmoissaan ylös. Hänen silmissään, jotka olivat tavallisesti niin tyynet ja lempeät, välkähti salama, joka ei luvannut sisaruksille hyvää.

Ja kun tuossa kolmikossa ei ollut ainoatakaan sankaritarta, joka olisi kestänyt isällisen vihan puuskan, niin vaipuivat heidän kaikkien päänsä myrskyn edessä.

— Kas niin, — sanoi kuningas, — näin te todistatte minun muka erehtyneen, kun väitin, että parhain teistä neljästä lähtee luotani.

— Sire, — sanoi prinsessa Adelaide, — teidän Majesteettinne kohtelee meitä pahoin, pahemmin kuin koiriaan.

— Sen minä uskon; minun koirani ovat minulle hyviä, kun menen niiden luokse; koirani ovat minun oikeita ystäviäni! Ja hyvästi siis nyt, mesdames. Minä menen Charlotten, Belle-fillen ja Gredinetin luokse. Elukka-raukat, niin, minä pidän niistä, pidän varsinkin sentähden, että niillä on hyvänä puolena se, etteivät ne aina hauku minulle totuuksia.

Kuningas läksi vimmoissaan pois. Mutta hän ei ollut vielä ehtinyt eteisessä neljää askelta, kun hän kuuli tyttäriensä laulavan takanaan kuorossa:

Pariisin suuren naiset ja immet, nuorukaiset on lempeen riutuvaiset ja huokaa, vaikertaa! Oijoi, oijoi! Se myöskin Blaisen heilun vie hautaan, armastellun reilun lellun, heilun jo sängyn omaks saa, Hohoi!

Se oli ensimäinen värssy erästä rouva Dubarrytä vastaan sepitettyä laulua, jota laulettiin kaduilla nimellä La Belle Bourbonnaise.

Kuningas aikoi jo melkein kääntyä takaisin, ja ehkäpä eivät prinsessat olisi olleet liioin tyytyväiset häneen palaamiseensa, mutta hän malttoi kuitenkin mielensä ja huusi päästäkseen kuulemasta:

— Herra koirakapteeni hoi, herra koirakapteeni!

Upseeri, jolla oli tämä merkillinen arvonimi, kiiruhti hänen luokseen.

— Avatkaa koirakamari, — sanoi kuningas.

— Oh, sire, — huudahti upseeri syöksähtäen kuninkaan eteen, estämään hänen kulkuaan, — älköön teidän Majesteettinne menkö enää askeltakaan.

— No mikä nyt sitten on, sanokaa? — virkkoi kuningas pysähtyen koirahuoneen ovelle, jonka takaa kuului koirain uikutus, kun he vainusivat isäntänsä olevan lähellä.

— Sire, — vastasi upseeri, — antakaa intoni anteeksi, mutta minä en voi sallia nyt kuninkaan mennä koirien luokse.

— Ahaa, — sanoi kuningas, — ymmärrän, kamari ei ole järjestyksessä… No niin, päästäkää Gredinet tänne.

— Sire, — jupisi upseeri kasvot tyrmistyneinä, — Gredinet ei ole huolinut ruokaa eikä juomaa kahteen päivään ja peljätään, että sillä on vesikauhu.

— Oh, toden totta, — huudahti Ludvig XV, — minä olen onnettomin ihminen maailmassa! Gredinetillä vesikauhu, se nyt kaiken surun lisäksi.

Koiraupseeri arveli velvollisuudekseen vuodattaa pari kyyneltä, tehdäkseen kohtauksen elävämmäksi.

Kuningas kiepahti kannoillaan ja meni työhuoneeseensa, jossa hänen kamaripalvelijansa häntä odotti.

Kun hän näki kuninkaan tyrmistyneet kasvot, vetäytyi hän ikkunasyvennykseen kätköön.

— Ah, kyllä minä huomaan hyvin, — mutisi Ludvig XV välittämättä vähääkään tuon uskollisen palvelijan läsnäolosta, sillä hän ei ollut kuninkaasta edes ihminenkään, ja kävellen edestakaisin huoneessaan, — ah, kyllä minä huomaan, että hra de Choiseul kohtelee minua narrina. Dauphin pitää jo itseään täällä puolittain isäntänä ja luulee pääsevänsä kokonaan herraksi, saatuaan pikku Itävallattarensa valtaistuimelle. Louise kyllä rakastaa minua, mutta sangen kovalla tavalla, koska hän saarnaa minulle moraalia ja hylkää minut. Muut kolme tytärtäni laulavat renkutuksia, joissa minua kutsutaan Blaiseksi. Provencen kreivi kääntää Lucretiusta. Artois'n kreivi juoksee tyttöjen perästä. Koirillani on vesikauhu ja tahtovat minua purra. Ei ole tosiaan muita kuin tuo kreivitär-parka, joka minua rakastaa. Hiiteen kaikki, jotka tahtovat häntä kiusata!

Epätoivon vimmalla istahti Ludvig XV senjälkeen pöydän eteen, saman, jonka ääressä Ludvig XIV oli kirjoittanut nimiään valtion papereihin ja joka oli kantanut hänen viimeisten sopimuskirjainsa ja ylpeäin kirjelmäinsä taakkaa.

— Nyt minä ymmärrän, miksi kaikki ihmiset ympärilläni koettavat saada madame la dauphinea kiireesti tänne. Luullaan, että hänen tarvitsee täällä ainoastaan näyttäytyä, niin minä joudun hänen orjakseen tai annan hänen sukunsa itseäni vallita. Ma foi, kylläpä tosiaan ennätän vielä tavata tuon rakkaan pojanpoikani nuorikon, varsinkin jos hänen saapumisensa tuo minulle yhä uusia rettelöltä. Eläkäämme siis rauhassa, rauhassa niin kauan kuin on mahdollista vielä. Ja että se olisi mahdollista, viivytelkäämme häntä matkalla. Hän aikoi, — jatkoi kuningas, — kulkea Reimsin ja Noyonin kautta pysäyttämättä ja saapua nyt kohta Compiègneen. Mutta noudattakaamme nyt aikaisemmin aiottua seremoniaa. Kolme päivää vastaanottoja Reimsissä ja yksi… ei, kaksi… pyh, miksikä ei kolme päivää juhlia Noyonissa! Siten voitan toki aikaa kuusi päivää, kuusi onnellista päivää!

Kuningas tarttui kynään ja kirjoitti itse hra de Stainvillelle käskyn pysähtyä kolmeksi päiväksi Reimsiin ja kolmeksi Noyoniin.

Sitten lähetti hän noutamaan häntä palvelemaan määrätyn kuriirin.

— Tulista vauhtia, kunnes tämä käsky on asianomaisen käsissä, — sanoi hän tälle.

Sitten kirjoitti hän samassa rupeamassa:

'Rakas kreivitär, me asetamme tänään Zamoren kuvernöörinpaikkaansa. Minä lähden Marly'hin. Tänä iltana tulen Luciennesiin ja kerron teille kaikki, mitä nykyään ajattelen.

Ranska.'

— Kas tässä, Lebel, — sanoi hän, — vie tämä kirje kreivittärelle, ja ole hänen kanssaan hyvissä väleissä, sen neuvon sinulle annan.

Kamaripalvelija kumarsi ja poistui.

29.

Kreivitär de Béarn.

Kaikkien kerrottujen katkerain kohtausten päävaikute, kaikkien näiden hovissa toivottujen tai peljättyjen häpeäjuttujen kompastuskivi, Béarnin kreivitär, matkusti, kuten Chon oli veljelleen sanonut, nopeaa vauhtia Pariisia kohti.

Tämä matka oli erään tuollaisen kekseliään päähänpiston tulos, jollaisilla varakreivi Jean tarpeen vaatiessa päästi itsensä pulasta.

Kun hän ei ollut saanut hovin vallasnaisista tuota niin hartaasti toivottua ja välttämätöntä kummitätiä, jota ilman rouva Dubarryn esittely ei voinut tapahtua, oli hän kääntynyt maaseudun puoleen ja tutkinut siellä kaikki mahdolliset asemat ja olosuhteet ja nuuskinut kaupungin toisensa jälkeen. Ja viimein oli hän löytänyt Maas-joen rannalta eräästä aivan keskiaikaisesta, mutta melkoisen hyvin hoidetusta talosta ne seikat, joita hän tarvitsi.

Varakreivi Jeanin tarvitsemat seikat olivat joku vanha käräjöitsijä ja vanha oikeusjuttu.

Vanha käräjöitsijä oli Béarnin kreivitär.

Vanha oikeusjuttu jälleen oli selkkaus, josta kreivittären koko omaisuus riippui, ja oikeusjuttu taas riippui hra de Maupeousta, joka oli aivan äskettäin saatu rouva Dubarryn liittolaiseksi. Tämän kanssa oli hra de Maupeou nyt huomannut olevansa sukulaisuussuhteissa, jotka olivat tähän saakka olleet aivan tuntemattomat, ja niinpä kutsui hän nyt rouva Dubarrytä serkukseen ja oli avulias ja palvelevainen kuninkaan lemmikille koko äsken syntyneen ystävyyden ja tulevaisten etujensa voimalla, sillä hän toivoi kanslerin paikkaa. Moinen ystävyys ja tulevainen harrastus olivatkin jo saaneet kuninkaan nimittämään hänet vice-chancelieriksi, varakansleriksi; mutta ihmiset kutsuivat häntä lyhyyden vuoksi vain arvonimellä le vice.[52]

Rouva de Béarn oli tosiaan oikein kunnon käräjätäti, joka muistutti suuresti kreivitär d'Escarbagnasia tai rouva Pimbecheä, noita kahta tämän aikakauden erinomaista tyyppiä, ja jolla muuten oli, kuten näkee, sangen kunniakas nimikin.

Béarnin kreivitär oli vilkasliikkeinen, laiha ja kulmikas vanhus, aina valpas ja varuillaan, ja hänen silmänsä pälyivät harmaiden kulmakarvain alta aina kuin peljästyneen kissan. Hän käytti yhä nuoruutensa ajan pukua, ja koska muoti, niin oikullinen kuin se onkin, joskus suvaitsee olla järkeväkin, niin sattui vuonna 1740 eläneitten tyttöjen puku olemaan samanlainen kuin se, jota vanhat naiset käyttivät kertomuksemme aikana, vuonna 1770.

Runsaasti pitsejä, pieni pykäläreunainen vaippa hartioilla, suunnattoman suuri myssy päässä ja valtavilla taskuilla varustettu hame yllä ja kukikas silkkinen kaulaliina kaulassa, tällainen oli puku, jossa Chon, rouva Dubarryn rakas käly ja luotettava uskottu, tapasi kreivitär de Béarnin silloin kun hän oli tullut hänen luoksensa neiti Flageot'na, nimittäin kreivittären asianajajan tyttärenä.

Vanha kreivitär käytti sitä, pukua nimittäin, yhtä paljon mieltymyksen kuin säästäväisyydenkin vuoksi. Hän ei ollut niitä ihmisiä, jotka punastelevat köyhyyttään, sillä hän ei ollut syynä tuohon köyhyyteensä. Sitä, ettei hän ollut rikas, suri hän ainoastaan sentähden, ettei hän voinut jättää nimensä arvoista omaisuutta perinnöksi pojalleen, joka oli sangen maalaismainen nuorukainen, kaino kuin nuori tyttö ja muuten paljon enemmän aineellista hyvinvointia kuin kunnian loistoa haluava olento.

Vanhalla käräjätädillä oli kyllä yksi rikkaus, nimittäin se, että hän saattoi kutsua omikseen maita, joista hänen asianajajansa riiteli Saluces-suvun kanssa. Mutta koska hän oli sangen älykäs nainen, niin tiesi hän hyvin, että jos hän olisi halunnut saada lainaa noita maita vastaan, ei olisi löytynyt ainoatakaan koronkiskuria, — vaikka sillä ammattialalla oli Ranskassa siihen aikaan varsin rohkeita miehiä, — eikä ainoatakaan prokuraattoria, — ja periaatteettomia prokuraattoreita on löytynyt aina, — joka olisi lainannut hänelle mitään tuollaisia takeita vastaan tai antanut hänelle pienintäkään summaa etukäteen toivossa, että nämä maat luovutettaisiin takaisin entiselle omistajattarelleen.

Siitä syystä oli kreivitär de Béarnin pakko tyytyä pelkästään niiden maittensa tuottoon ja vuokraan, joita tämä oikeudenkäynti ei koskenut, nimittäin suunnilleen tuhannen écun korkoihin vuosittain, ja siitä syystä hän karttoi nykyään hovia, sillä siellä oli mennyt kaksitoista livreä päivässä jo pelkästään niiden vaunujen vuokraan, joilla käräjätäti oli ajellut herrain tuomarien ja asianajajien puheilla.

Ennen kaikkea oli hän väistynyt syrjään maaseudulle siksi, ettei hän toivonut neljään, viiteen vuoteen oikeudenpöytäkirjainsa pääsevän alas hyllyltä, johon ne oli pantu odottamaan vuoroaan. Nykyäänkin käyvät oikeusjutut hitaasti, ja kuitenkin saattaa oikeudenkävijä toivoa näkevänsä juttunsa kerran loppuvan tarvitsematta elää aivan muinaisten patriarkkain ikään, mutta siihen aikaan sitävastoin kesti oikeudenkäyntiä usein kaksi, kolme sukupolvea ja ne olivat aivan kuin nuo "Tuhannen ja yhden yön" ihmeelliset kasvit, jotka kantavat hedelmää vasta parin sadan vuoden päästä.

Rouva de Béarn ei tahtonut hukata isiensä perinnön viimeisiäkin tähteitä koettaessaan hankkia itselleen takaisin riidanalaisia kymmentä kahdestoista-osaa niistä; sillä hän oli, kuten olemme sanoneet, tuollainen nainen, jota kaikkina aikoina kutsutaan vanhan kansan ihmiseksi, nimittäin viisaan varova, itsepäinen ja ahnas.

Hän olisi luultavastikin ajanut itse koko perintöjuttunsa, haastattanut vastustajansa oikeuteen, puolustanut asiansa ja toimittanut tuomion nopsemmin kuin mikään prokuraattori, asianajaja tai oikeudenpalvelija; mutta hänen nimensä oli Béarn,[53] ja se nimi tuotti haittaa monessa kohden. Ja siitä johtui, että rouva de Béarn vietti aikansa nykyään surun ja huolen kalvamana, aivan kuin mikä jumalainen Akilles telttaansa vetäytyneenä ja kärsien kuin sama sankari tuhannet kuolemantuskat kuullessaan tuon taistelutorven äänen, jolle hän oli olevinaan kuuro, tutkiskellen päivisin silmälasit nenällä vanhoja pergamentteja ja puolustaen yöt asiaansa korvatyynylleen, verhoutuneena persialaiseen yömekkoon ja harmaat hapset epäjärjestyksessä. Niinhän ajoi perimisjuttuaan, josta hän riiteli Saluces-suvun kanssa, ja itsekseen voitti hän aina sen niin kaunopuheisesti, että hän iloissaan menestyksestään toivoi asianajajalleenko yhtä hyvää puheenlahjaa kuin hänellä itsellään oli.

Nyt ymmärrämme, että Chonin tiedot, kun hän ilmestyi neiti Flageot'na vanhan kreivittären luokse, olivat tälle melkoisen miellyttävä yllätys.

Nuori kreivi palveli armeijassa ja oli siis poissa kotoa.

Ihminen uskoo aina sitä, mitä hän toivoo. Ja niinpä antoi myöskin rouva de Béarn tuon nuoren naikkosen puijata itsensä helposti kertomuksellaan.

Pieni epäilyksen varjo hänessä kuitenkin oli huomattavissa; hän oli tuntenut mestari Flageot'n jo kaksikymmentä vuotta; hän oli käynyt ainakin pari sataa kertaa hänen asunnossaan Rue du Petit-Lion-Saint-Sauveurin varrella, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt siellä, neliskulmaisella lattiamatolla, joka tuntui hänestä varsin pieneltä asianajajan aution suureen huoneeseen verrattuna, koskaan ei hän ollut nähnyt siellä lasta tulevan kärkkäästi anelemaan namusia miesten tai naisten taskuista, joiden asioita mestari Flageot ajoi.

Mutta turha oli nyt ajatella asianajajan mattoa ja turha miettiä lasta, joka sillä matolla olisi saattanut leikkiä, tai vaivata päätänsä kaivamalla todistuskappaleita muistostaan: neiti Flageot oli neiti Flageot, siinä ei mikään auttanut.

Sitäpaitsi oli vieras naimisissa eikä tullut suinkaan Verduniin vakituisesti tälle asialle, vaan aikoi mennä edelleen Strassburgiin miehensä luokse. Ja tämä viimeinen seikka oli vahva varustus kaikkia pahoja epäilyksiä vastaan.

Ehkäpä olisi rouva de Béarnin pitänyt pyytää neiti Flageot'lta kirjettä, jolla hän olisi voinut saada häneltä täyden luottamuksen. Mutta ellei isä voi lähettää omaa tytärtään varustamatta häntä moisella kirjelmällä, kenelle hän sitten saattaa uskoa minkään luottamusasian?

Ja miksikä peljätä sellaista? Mitä arvoa moisilla epäilyksillä oli? Mitä varten kukaan olisi matkustanut kolmenkymmenen peninkulman matkan esittämään kreivitär de Béarniile pelkkiä sepustuksia? Jos rouva de Béarn olisi ollut rikas, jos hän olisi ollut jonkun pankkiirin, yleisvuokraajan tai veronkantajan vaimo, jos hän olisi saattanut lähteä Pariisiin komeilla vaunuilla ja kuljettaa mukanaan pöytähopeita ja jalokiviä, olisi hän voinut ajatella, että tämä oli varkaiden keksimää salajuonta. Mutta rouva de Béarn vaan nauroi sattuessaan ajattelemaan, miten ankarasti ne varkaat pettyisivät, jotka olisivat niin vähän perillä asioista, että häntä muistaisivat.

Heti kun Chon oli lähtenyt hänen luotaan tavallisessa porvarisnaisen puvussaan ja yhden ainoan hevosen vetämillä pienillä kääseillä, jotka hän oli vuokrannut viimeisen edellisestä kyytipaikasta jättäen sinne vaununsa, nousi kreivitär de Béarn nyt vuorostaan huonoihin vaunuihin, ajatellen, että nyt oli aika tehdä jokin uhraus. Ja hän kiiruhti kyytimiehiä siinä määrin, että joutuikin Chausséen kylän ohi jo tuntia ennen dauphinea ja että saapui Saint-Denis'n tulliportille jo viisi kuusi tuntia ennen kuin neiti Chon.

Kun matkustavalla vanhalla rouvalla oli sangen vähän matkatavaroita mukanaan ja koska hänen ensimäinen asiansa oli nyt saada lähempiä tietoja, niin pysäytti hän vaunut Petit-Lion-kadun varrella, mestari Flageot'n talon portilla.

Kuten ymmärretään, ei tuo pysähdys voinut tapahtua kokoamatta joukon uteliaita, ja pariisilaiset ovat kaikki uteliaita, noiden kunnianarvoisain ajoneuvojen ympärille, jotka näyttivät olevan peräisin Henrik IV:nnen ajoilta, muistuttaen vankan ja momumentaalisen rakenteensa sekä käpertyneiden nahkauudintensa puolesta, jotka kauheasti vinkuen soluivat vihertävällä vaskipuikolla, juuri tuon ruhtinaan mieliajoneuvoja.

Petit-Lion-katu ei ole leveä. Rouva de Béarn tukki sen täydellisesti majesteettisilla vaunuillaan, ja kun hän oli maksanut kyytimiehille, niin käski hän heidän viedä vaunut majataloon, jossa hänen oli tapa asua Pariisissa käydessään, nimittäin Kiekuvaan Kukkoon, joka oli Saint-Germain-des-Prés-kadun varrella.

Sitten nousi kreivitär de Béarn ylös hra de Flageot'n pimeitä portaita rasvaisen kaidenuoran johdolla; portaissa vallitsi viileys, joka ei ollut muorista lainkaan epämiellyttävä, sillä hän oli uupunut kiivaasta ajosta ja maantien helteestä.

Kun Marketta-palvelijatar oli ilmoittanut mestari Flageot'lle rouva kreivitär de Béarnin tulon, kohotti asianajaja ylös housunsa, joiden hän oli antanut kuumuuden tähden valua alas, painoi päähänsä peruukin, joka aina oli hänen ulottumissaan, ja pisti ylleen kuvikkaasta pumpulista valmistetun yönutun.

Tällaisessa juhlallisessa asussa meni hän sitten hymyillen ovelle. Mutta hänen hymyssään oli niin selvä hämmästyksen vivahdus, että kreivittärellä oli täysi syy hänelle sanoa:

— No, tässä minä olen, hra Flageot, minä!

— Kyllä, — vastasi Flageot, — sen näen, kreivitär.

Sitten sulki asianajaja häveliäästi yötakkinsa ja vei kreivittären nahkaiseen nojatuoliin työhuoneensa valoisimpaan nurkkaan, ja toimitti hänet sillä tavoin tarpeeksi loitolle kirjoituspöytänsä luota, sillä hän tiesi tulijan sangen uteliaaksi.

— Kas niin, madame, — sanoi mestari Flageot kohteliaasti, — sallinette nyt minun ilmaista teille iloani näin odottamattomasta tulosta?

Rouva de Béarn kohotti paraikaa syvässä nojatuolissa jalkojaan sen verran permannosta, että Marketta saattoi panna sen ja hänen kirjattujen silkkikenkiänsä väliin tuomansa nahkatyynyn, ja suoristautui nyt yhtäkkiä.

— Kuinka, odottamattomastako? — vastasi hän ja pisti nenälleen silmälasinsa, jotka hän oli jo vetänyt kotelosta, voidakseen paremmin tarkastaa varakansleria.

— Tiettävästi; minä luulin, että te olisitte siellä tiluksillanne, madame, — vastasi asianajaja, antaen herttaisesti tilusten imartelevan nimen rouva de Béarnin kolmelle auranalalle vihannestarhaa.

— Kuten huomaatte, olen siellä ollutkin; mutta ensimäisen merkin teiltä saatuani kiiruhdin tänne.

— Ensimäisen merkin minulta? — matki asianajaja hämmästyneenä.

— Ensimäisen sanan, ensimäisen tiedon tai neuvon teiltä tultua, miten vaan haluatte sitä nimittää.

Asianajajan silmät tulivat suuriksi kuin kreivittären silmälasit.

— Toivoakseni olen tarpeeksi kiiruhtanut, — jatkoi kreivitär, — että voitte olla minuun tyytyväinen.

— Suorastaan hurmaantunut, madame, kuten aina teihin; mutta sallikaa minun teille sanoa, että minä en jaksa ymmärtää, mitä minulla tässä tulossanne on tekemistä.

— Kuinka! — huudahti kreivitär; — mitäkö teillä on siinä tekemistä?… Kaikki, tai paremminkin sanoen, tehän siihen olette syynäkin.

— Minä?

— Niin juuri, te… No niin, täällä on siis uutisia?

— Kyllä, madame, väitetään, että kuningas suunnittelee valtiokeikausta parlamenttia vastaan. Mutta saanko luvan teille jotain tarjota?

— Vai niin, siis muka kysymys kuninkaasta ja valtiokeikauksista!

— Mutta mistäs sitten, madame?

— Minun oikeusjutustani. Siitähän minä kysyin, mitä uutta siinä on tapahtunut.

— Oh, — vastasi hra Flageot pudistaen surullisesti päätään, — mitä siihen asiaan tulee, ei mitään, ei kerrassaan mitään.

— Ettäkö ei mitään…

— Ei, ei mitään…

— Siitä saakka nimittäin, kun teidän tyttärenne kävi minulle asiasta puhumassa. Ja koska hän teki sen vasta toissapäivänä, niin ymmärrän, ettei siitä saakka olekaan ehtinyt mitään uutta tapahtua.

— Minun tyttäreni, madame?

— Niin.

— Sanotteko: minun tyttäreni?

— Epäilemättäkin, teidän tyttärenne, jonka lähetitte luokseni.

— Anteeksi, madame, — vastasi Flageot, — mutta on aivan mahdotonta, että olisin lähettänyt luoksenne tyttäreni.

— Mahdotonta?

— Niin, siitä hyvin yksinkertaisesta syystä, että minulla ei ole tytärtä.

— Oletteko varma siitä? — kysyi kreivitär.

— Madame, — huomautti Flageot, — minulla on kunnia olla vanhapoika.

— Älkää nyt! — epäsi kreivitär.

Flageot tuli rauhattomaksi; hän huusi Markettaa tuomaan kreivittärelle virvoitusjuomaa ja varsinkin antaakseen hänen pitää vierasta silmällä.

"Nais-parka", ajatteli asianajaja, "hänen älynsä on mennyt sekaisin".

— Kuinka, — jatkoi kreivitär, — eikö teillä ole tytärtä?

— Ei, madame.

— Naitua tytärtä, joka asuu Strassburgissa?

— Ei, madame, tuhannen kertaa ei!

— Ja te ette ole antanut tyttärenne tehtäväksi, — jatkoi kreivitär seuraten yhä ajatustaan, — ette ole antanut tuon tyttären tehtäväksi ilmoittaa minulle ohitse matkustaessaan, että minun oikeusjuttuni on nyt listalla?

— En.

Kreivitär hypähti koholle nojatuolissa ja löi kaksin käsin polviinsa.

— Maistakaa hiukan, kreivitär, — kehoitti Flageot, — se tekee teille hyvää.

Ja samassa hän antoi salaisen merkin Marketalle, joka toi sisään tarjottimen ja sillä kaksi lasia olutta. Mutta vanhalla rouvalla ei enää ollut jano; hän sysäsi tarjottimen ja lasit niin kiireesti luotaan pois, että mamselli Marketta, joka näytti olevan talossa jollakin tavoin etuoikeutetussa asemassa, siitä suorastaan loukkaantui.

— Kuulkaahan nyt, — sanoi kreivitär katsellen lakimiestä silmälasiensa lävitse, — selvittäkäämme nyt toisillemme tätä asiaa.

— Kyllä, mielelläni, — vastasi Flageot. — Jää sinä tänne, Marketta; ehkäpä madame tahtoo hiukan myöhemmin. Selvitetään nyt.

— Niin, tehkäämme se, olkaa niin hyvä, sillä te olette aivan käsittämätön tänään, hyvä hra Flageot; luulisi toden totta, että helle on pannut aivonne aivan sekaisin.

— Älkää kiihtykö, — vastasi asianajaja ja lykkäsi jaloillaan tuoliaan taaksepäin, päästäkseen kreivittärestä loitommalle, — älkää kiihtykö, vaan puhutaan rauhassa.

— Niin, puhutaan vaan. Te siis sanoitte, että teillä ei ole tytärtä, hra Flageot?

— Ei, madame, ja minä valitan sitä mitä syvimmin, koska se ei näy olevan teistä mieleen, joskin…

— Joskin? — toisti kreivitär.

— Joskin minä puolestani olisin mieluummin toivonut poikaa. Poikain on helpompi tulla maailmassa toimeen, tai he eivät ainakaan joudu niin huonoille jäljille kuin tytöt nykyaikaan.

Kreivitär liitti ylen rauhattomana kätensä ristiin.

— Kuinka, — kysyi hän; — ettekö te lähettänyt jotakin sisartanne, veljentytärtänne tai serkkuanne pyytämään minua tulemaan Pariisiin?

— Sitä en ole koskaan uneksinutkaan, madame, tietäen kuinka kalliiksi elanto Pariisissa tulee.

— Mutta minun juttuni?

— Lupaan ilmoittaa heti siitä teille, kun se otetaan esille.

— Kuinka, kun se otetaan esille?

— Niin.

— Eikö se sitten nyt ole esillä?

— Ei minun tietääkseni, madame.

— Minun juttuani ei ole siis otettu tutkittavaksi?

— Ei.

— Eikä sitä aiotakaan piakkoin ottaa?

— Ei, madame, Jumala paratkoon, ei!

— Siinä tapauksessa, — huudahti vanhus nousten ylös, — on minua petetty, hävyttömästi pidetty pilkkana.

Flageot sysäsi peruukin ylös otsalleen ja mutisi:

— Niin pelkään, madame.

— Mestari Flageot!… — huusi kreivitär.

Asianajaja ponnahti tuolillaan pelosta ja antoi merkin Marketalle, joka oli jo valmiina isäntäänsä auttamaan.

— Mestari Flageot, — jatkoi kreivitär, — minä en aio kärsiä tätä nöyryytystä ja minä turvaudun poliisipäällikköön saadakseni tietooni tuon lepakon, joka on tällä tavoin minua loukannut.

— Hm, — hymähti Flageot; — sen tiedon saamisen taitaa olla niin ja näin.

— Ja kun saan hänet käsiini, — jatkoi kreivitär vihan vimmassa, — haastatan hänet oikeuteen.

— Taas oikeusjuttu! — sanoi asianajaja alakuloiseksi tullen. Nämä sanat pudottivat käräjöitsijän alas hänen vimmansa korkeudesta, ja kolaus oli ankara.

— Oi, — sanoi hän, — minä tulin tänne niin onnellisena!

— Mutta mitä tuo nainen sitten teille sanoi?

— Ensinnäkin, että te olitte hänet lähettänyt.

— Mikä hävytön vehkeilijä!

— Ja teidän puolestanne hän ilmoitti minulle, että juttuni otetaan tutkittavaksi aivan kohta; minun ei mitenkään pitänyt viivytellä, tai olisin muka saapunut liian myöhään.

— Oi, kaukana siitä, että juttunne tulisi tutkittavaksi, — vahvisti Flageot jälleen.

— Meidät on unohdettu, eikö niin?

— Unohdettu, haudattu, kuopattu, madame; ja ellei tapahdu ihmettä, mutta tehän tiedätte, että ihmeet ovat nykyään harvinaisia…

— Oi, se on totta, — mutisi kreivitär huokaisten.

Flageot vastasi toisella huokauksella tilaisuuden vaatimuksen mukaan.

— Kuulkaahan, hra Flageot, — jatkoi rouva de Béarn, — tahdotteko tietää erään asian?

— Sanokaa pois, madame.

— Minä en elä tämän ohi.

— Oh, mitä siihen tulee, se olisi sangen väärin.

— Hyvä Jumala, — jatkoi kreivitär-parka, — minun voimani ovat aivan lopussa.

— Rohkeutta, madame, rohkeutta, — sanoi Flageot.

— Mutta eikö teillä ole minulle mitään neuvoa?

— Kyllä; neuvon teitä matkustamaan takaisin tiluksillenne ja olemaan vasta uskomatta henkilöitä, jotka tulevat luoksenne tuomatta minulta kirjettä.

— Ah, niin, kai minun sinne täytyy palata.

— Se olisi viisainta.

— Mutta uskokaa minua, hra Flageot, — vaikeroi kreivitär, — me emme toisiamme enää näe, emme ainakaan tässä maailmassa.

— Mikä konnamaisuus!

— Mutta ovatpa vihamieheni siis kovin häikäilemättömiä?

— Se on Saluces-suvun ilkeyttä, sen vannon.

— Kaikessa tapauksessa se on hyvin raukkamainen keksintö.

— Niin, suorastaan kehno, — myönsi Flageot.

— Haa, oikeus, oikeus, — huusi kreivitär, — se on Kakuksen luola, hyvä hra Flageot.

— Ja miksikä? — sanoi asianajaja. — Siksi, ettei oikeus ole enää ennallaan, siksi että parlamenttia lahjotaan, että hra de Maupeou on tahtonut päästä kansleriksi tyytymättä olemaan presidenttinä.

— Hra Flageot, nyt minun tekisi mieleni vähän juoda.

— Marketta! — huusi asianajaja.

Marketta, joka oli hetkeksi poistunut nähdessään keskustelun sujuvan rauhallisesti, tuli sisään.

Hän tuli sisään, sanoimme, tuoden takaisin poisviemänsä tarjottimen ja kaksi lasia olutta. Rouva de Béarn tyhjensi verkalleen lasinsa ja soi asianajajalleen kunnian kilistää kanssaan. Sitten hän meni ulos eteiseen, kumarrettuaan surullisesti ja hyvästeltyään vielä surullisemmin.

Flageot saattoi häntä ulos peruukki kädessä.

Kreivitär seisoi jo porrassillakkeella tavoitellen köyttä, joka siellä toimitti kaiteen virkaa, kun yhtäkkiä jokin käsi sattui hänen kätensä päälle ja jonkun pää puski häntä rintaan.

Käsi ja pää olivat kirjurin, joka harppasi portaita ylös neljä askelmaa kerrallaan.

Vanha kreivitär suututtelihe ja motkotti, järjesteli helmuksiaan ja jatkoi menoaan ulos, mutta kirjuri jälleen juoksi eteiseen, lykkäsi sen oven auki ja huusi kaikkien aikain kirjureille ominaisella iloisella ja reippaalla äänellä:

— Tässä on, mestari Flageot, se koskee Béarnin juttua! Ja hän ojensi asianajajalle erään paperin.

Juosta takaisin ylös, työntää kirjuri syrjään, karata mestari Flageot'n kimppuun, temmaista paperi hänen kädestään, sulkea hänet auttamattomasti työhuoneeseen, tämän kaiken ehti vanha kreivitär tehdä ennenkuin kirjuri ennätti saada kaksi korvapuustia, jotka Marketta hänelle antoi tai oli antavinaan vastaukseksi kahdesta muiskusta.

— Hei, — huusi vanha kreivitär, — mitä siinä paperissa sanotaan, mestari Flageot?

— Ma foi, sitä en vielä tiedä, kreivitär; mutta jos suvaitsette antaa minulle paperin, niin sen sanon.

— Se on totta, hyvä mestari Flageot; lukekaa, mutta nopeasti.

Asianajaja katsoi kirjeen allekirjoitusta.

— Tämän on lähettänyt mestari Guildou, meidän prokuraattorimme, — sanoi asianajaja.

— Ah, hyvä Jumala!

— Hän käskee minua olemaan valmiina, — jatkoi mestari Flageot yhä ällistyneempänä, — olemaan valmiina ajamaan oikeuden edessä asiaamme, sillä juttumme on nyt otettu esityslistalle.

— Otettu esityslistalle! — huusi kreivitär ponnahtaen ylös permannosta; — otettu esityslistalle! Ahaa, varokaa itseänne, hra Flageot, älkäämme laskeko enää leikkiä, nyt minä en enää sitä sietäisi.

— Madame, — vastasi mestari Flageot, joka oli aivan ymmällään saamastansa tiedonannosta, — jos tässä joku laskee leikkiä, niin se on kai pelkästään hra de Guildou, ja siinä tapauksessa tekee hän sen ensi kertaa elämässään.

— Mutta onko tämä kirje tosiaan häneltä?

— Katsokaa itse, tuossa on allekirjoitus: Guildou.

— Se on totta… Otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi tiistaina. Mutta kuulkaas, eihän tuo luonani käynyt nainen ollutkaan mikään vehkeilijä, mestari Flageot?

— Ei tosiaan näytä olleen.

— Mutta te ette ollut häntä missään tapauksessa lähettänyt… Oletteko varma, ettette häntä lähettänyt?

— Pardieu, olenko muka!

— Kuka hänet sitten oli lähettänyt?

— Niin, sanokaapas se!

— Sillä joku hänet tiettävästi on lähettänyt.

— Se menee yli ymmärrykseni.

— Enkä minä ymmärrä tästä yskääkään. — Hän lisäsi:

— Kuulkaas, antakaapas minun lukea kirje vielä uudestaan, mestari Flageot: otettu esityslistalle ja tulee käsiteltäväksi, siihen on kirjoitettu, — ja presidentti Maupeou tulee esiintymään puheenjohtajana.

— Peijakas, oliko siinä sekin?

— On loppuna.

— Sehän on ikävää.

— Kuinka niin?

— Koska presidentti Maupeou on Saluces-suvun hyvä ystävä.

— Tiedättekö sen varmaan?

— Eroamattomia ystäviä.

— Kas niin, nyt olemme pahemmassa pulassa kuin koskaan ennen. Minua vaivaa kova onni.

— Ja kuitenkin täytyy teidän käydä hänen puheillaan, siinä ei mikään auta, — jatkoi mestari Flageot.

— Mutta hän ottaa minut hyvin pahasti vastaan.

— Se on mahdollista.

— Ah, mestari Flageot, mitä sanoitte?

— Totta vaan, madame.

— Mitä, te ette ainoastaan itse menetä rohkeuttanne, vaan viette minultakin sen vähän, mitä minulla oli.

— Hra de Maupeoun edessä ei teille voi mitenkään käydä hyvin.

— Että te, oikea Cicero, olette noin heikko!

— Cicero olisi joutunut tappiolle Ligariuksen jutussa, jos hän olisi puolustanut sitä Verresin edessä eikä Caesarin edessä, — vastasi hra Flageot voimatta keksiä tätä vaatimattomampaa vertausta vastaukseksi kunniasta, jonka hänen turvattinsa oli hänelle antanut.

— Te ette siis neuvo minua menemään hänen luokseen?

— Jumala varjelkoon, madame, minua neuvomasta teitä sellaiseen huimuuteen; minä ainoastaan valitan, että teidän täytyy käydä hänen luonaan.

— Tehän puhutte aivan kuin sotamies, joka aikoo karata pois vartiopaikaltaan, hra Flageot. Tuntuu siltä kuin pelkäisitte jatkaa asiaa.

— Madame, — vastasi asianajaja, — minä olen joutunut eläissäni tappiolle monissa jutuissa, joissa saatoin toivoa enemmän voittavani kuin tässä.

Kreivitär huokaisi, mutta hän kokosi kohta kaiken tarmonsa:

— Minä jatkan loppuun saakka, — sanoi hän arvokkuudella, joka erosi jyrkästi pakinan yleensä lystikkäästä yleissävystä; — kukaan ei saa sanoa, että minä, joka olin oikeassa, hätkähdin ihmisten kavalia juonia. Minä joudun jutussani tappiolle, mutta minä näytän vilpistelijöille kantavani sellaisen ylimysnaisen otsan, jollaisia ei ole enää nykyään monta hovissa. Suotteko minulle käsivartenne, hra Flageot, ja viette minut tuon varakanslerinne luokse?

— Madame, — vastasi mestari Flageot turvautuen nyt hänkin koko omanarvon tuntoonsa, — madame, me oppositsioonissa olevat parlamentin jäsenet olemme vannoneet välttää pienintäkin seurustelua muualla paitsi oikeussalissa niiden kanssa, jotka pettivät parlamentin d'Aiguillonin asiassa. Yksimielisyys on voimaa; ja koska hra de Maupeou on käyttäytynyt kiemurtelevasti koko mainitussa selkkauksessa, koska meillä on täysi syy olla häneen tyytymättömiä, niin me pysymme omassa leirissämme, kunnes hän julkisesti näyttää oman värinsä.

— Minun juttuni sattuu pahaan aikaan, mikäli huomaan, — huokasi kreivitär; — asianajajat riidassa tuomariensa kanssa ja tuomarit oikeuttahakevien kanssa… No, ei väliä, minä en hellitä.

— Jumala teitä siis auttakoon, — sanoi asianajaja ja heitti yönuttunsa vasemmalle käsivarrelleen aivan kuin roomalainen senaattori muinoin toogansa.

"Siinäpä surkea asianajaja", nurkui kreivitär itsekseen. "Pelkäänpä, että minun käy hänen avullaan huonommin parlamentin edessä kuin siellä kotona korvapieluksille oikeuttani puolustaessani."

Sitten jatkoi hän ääneen ja koettaen salata hymyynsä levottomuuttaan:

— Hyvästi nyt, mestari Flageot; tutkikaa tarkoin asiaa; sitä pyydän, sillä eihän tiedä mitä voi tapahtua.

— Oh, madame, — vastasi mestari Flageot, — puolustuspuhe ei minua laisinkaan huolestuta. Luulenpa, että se on oikein kaunis, varsinkin kun aion pistää siihen eräitä sangen tuimia tähtäilyjä.

— Mitä tähtäilyjä, monsieur?

— Tähtäilyjä Jerusalemin turmeluksesta, madame, kaupungin, jota vertaan noihin muinaisiin taivaan kiroamiin kaupunkeihin: ja rukoilen sen tulta sitä tuhoamaan. Ymmärrätte, madame, että tästä ei voi erehtyä ja että tuo Jerusalem on Versailles.

— Hra Flageot, — huudahti vanha rouva, — älkää sotkeko siten meidän asiaamme, tai paremminkin minun asiaani.

— Oh, madame, se on kaikessa tapauksessa hra de Maupeoun edessä käsiteltynä hukattu, tuo teidän asianne; kysymyksessä on siis enää ainoastaan voittaa se aikalaistemme edessä;; ja koska emme saa oikeutta, tehkäämme skandaali.

— Hra Flageot…

— Madame, olkaamme filosoofeja… jyrisyttäkäämme.

"Paholainen sinua jyrisyttäköön", murahti kreivitär sielussaan, "mokoma nurkkasihteeri, joka et näe asiassa muuta kuin keinon pukeutua koreilemaan filosoofisilla ryysyilläsi. Nyt hra de Maupeoun luo: hän ei ole suinkaan filosoofi, ja ehkä tulen hänen kanssaan paremmin toimeen kuin sinun."

Ja vanha kreivitär poistui mestari Flageot'n luota ja Petit-Lion-Saint Sauveur-kadulta, ravattuaan näinä viimeisinä kahtena päivänä kaikki toivomusten ja pettymysten portaitten eri askelmat.

30.

Le Vice.

Vanha kreivitär vapisi joka jäsenessään, mennessään hra de Maupeoun luo.

Kuitenkin oli hän tulomatkalla muistanut erään asian, joka oli omansa häntä rauhoittamaan. Kaiken todennäköisyyden mukaan ei näet tämä myöhäinen aika päivästä sallisi hra de Maupeoun ottaa häntä vastaan, joten hänen siis tarvitsisi ainoastaan ilmoittaa portinvartijalle, että hän anoo vastaanottoa jonakin toisena päivänä.

Kello oli tosiaan noin seitsemän tienoissa illalla, ja vaikka vielä olikin valoisaa, niin lykkäsi kuitenkin ylhäisten keskuudessa jo valtaan päässyt tapa syödä päivällistä kello neljän aikaan kaikki asiat päivällisajasta seuraavaan päivään saakka.

Rouva de Béarn, joka niin palavasti halusi tavata varakansleria, oli nyt hyvillään ajatellessaan, ettei häntä tapaisi. Tämä oli noita monia ihmisluonteen ristiriitaisuuksia, joita saattaa käsittää, mutta joita on mahdoton selittää.

Kreivitär ajoi siis kanslerin hotellin ovelle uskoen, että ovenvartia kieltäisi häneltä pääsyn. Hän oli varustanut valmiiksi kolmen livren kolikon, lepyttääkseen tuota Kerberosta ja saadakseen miehen merkitsemään hänen nimensä anottujen vastaanottojen luetteloon.

Kun hän tuli hotellin edustalle, näki hän porttivahdin juttelevan siellä erään lakeijan kanssa, ja lakeija näytti antavan tuolle toiselle miehelle jonkun käskyn. Kreivitär odotti siivosti, peljäten häiritsevänsä noita keskustelijoita; mutta kun lakeija huomasi ajurin rattailla hänet, niin hän meni sisään.

Porttivahti tuli nyt rattaiden luo ja kysyi vastaanottoa haluavan nimeä.

— Oh, minä tiedän kyllä, etten minä luultavasti saa tavata hänen Ylhäisyyttään, — alkoi kreivitär.

— Ei haittaa, madame, — vastasi porttivahti, — suokaa minun kuitenkin nöyrimmästi kysyä, mikä on nimenne.

— Kreivitär de Béarn, — kuului vastaus.

— Monseigneur on hotellissaan, — sanoi silloin porttivahti.

— Mitä sanoitte? — kysyi vanha rouva ylen kummastuneena.

— Sanoin, että monseigneur on hotellissaan, — vastasi mies.

— Mutta varmaankaan ei monseigneur ota vastaan?

— Rouva kreivitär otetaan kyllä vastaan, — vastasi porttivahti.

Vanha rouva laskeusi rattailta tietämättä, oliko tämä unta vai totta. Porttivahti nykäisi nauhasta, jonka jälkeen kuului kaksi kellonheläystä. Lakeija ilmestyi sisäportaille, ja porttivahti viittasi kreivitärtä kohteliaasti käymään sisään.

— Te haluatte puhutella hänen Ylhäisyyttään, madame? — kysyi lakeija.

— Kyllä, monsieur, toivoin nimittäin saavani sen onnen, uskomatta sitä saavani.

— Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, kreivitär.

"Tästä virkailijasta puhutaan niin paljon pahaa", ajatteli kreivitär kulkiessaan lakeijan perässä, "mutta ainakin on hän siitä hyvä, että hän on tavattavissa kaiken päivää. Ja sellainen mahtihenkilö — kansleri… tämäpä merkillistä!"

Ja kulkiessaan häntä vapisutti ajatus, että hän joutuisi miehen eteen, joka voisi olla sitä tylympi ja jyrkempi, kun uutteruus viranhoidossa oikeutti hänet siten käyttäytymään.

Hra de Maupeou työskenteli suuri peruukki päässään ja musta samettipuku yllään kirjoitushuoneessa, jonka ovet olivat auki.

Sisään astuessaan vilkaisi kreivitär tuotapikaa ympärilleen; mutta ihmeekseen hän näki olevansa kanslerin huoneessa yksin ja ettei seinäin kuvastimissa näkynyt muita kasvoja kuin hänen omansa ja laihan, kelmeän ja ahertavan varakanslerin.

Lakeija ilmoitti isännälleen kreivitär de Béarnin tulon.

Hra de Maupeou kavahti nopeasti ylös ja seisoi kohta selin kamiinansa.

Kreivitär lyykisti kolme vaadittavaa kertaa.

Kohteliaat sanat, joilla hän tuota pientä tervehdystään säesti, olivat hiukan sammaltelevat: hän ei odottanut tätä kunniaa… hän ei uskonut, että ministeri, jolla oli niin paljon työtä, tahtoi menettää tällä tavoin lepohetkiään…

Varakansleri vastasi, että hänen Majesteettinsa alamaisten aika oli yhtä kallista kuin hänen ministeriensäkin; että täytyihän ottaa huomioon ne, joilla oli erikoisesti kiireellisiä asioita, ja että hän siis uhrasi mielellään aikaansa niiden hyväksi, jotka ansaitsivat tulla otetuiksi huomioon.

Rouva de Béarn lyykisti uudestaan; sitten syntyi tukala hiljaisuus, sillä tähän piti kohteliaisuuksien loppua ja itse anomuksen alkaa.

Hra de Maupeou siveli odottaessaan leukaansa.

— Monseigneur, — sanoi nyt käräjätäti, — minä olen tohtinut tulla teidän Ylhäisyytenne eteen selittämään kaikkein nöyrimmästi erästä vakavaa asiaa, josta koko omaisuuteni riippuu.

Hra de Maupeou nyökäytti päätään ikäänkuin vastatakseen:

"Puhukaa."

— Niin, monseigneur, — vastasi kreivitär, — te tiedätte, että koko minun omaisuuteni tai paremmin poikani omaisuus riippuu oikeusjutusta, jota käyn nykyään Saluces-sukua vastaan.

Varakansleri siveli yhä vaan leukaansa.

— Mutta minä tunnen niin hyvin teidän oikeuttarakastavan luonteenne, monseigneur, että vaikka tiedänkin tuttavuus-, niin, miksi en sanoisi suorastaan ystävyyssuhteet, joissa teidän Ylhäisyytenne on vastapuoleni kanssa, en ole epäröinyt hetkeäkään tulla anomaan teidän Ylhäisyyttänne kuulemaan sanojani.

Hra de Maupeou ei voinut olla hymyilemättä kuullessaan; hänen oikeudenrakkauttaan ylistettävän tällä tavoin, sillä se ominaisuus muistutti liian suuressa määrin Dubois'n apostoolisia hyveitä, joista hänelle oli viisikymmentä vuotta sitten puhuttu samanlaisia kohteliaisuuksia.

— Madame, — vastasi hän, — te olette oikeassa sanoessanne, että olen Saluces-suvun ystävä; mutta te olette myöskin oikeassa uskoessanne, että minä virkaani toimittaessani panen kaikki ystävyysseikat syrjään. Minä siis vastaan teille mistään yksityiseduista riippumatta niinkuin oikeuden korkeimman päällikön tulee.

— Ah, monseigneur, minä siunaan teitä! — huudahti vanha kreivitär.

— Minä tutkin siis asiaa aivan niinkuin tavallinen lakimies, — jatkoi varakansleri Maupeou.

— Ja minä kiitän teidän Ylhäisyyttänne, joka on niin taitava näissä asioissa.

— Teidän juttunne tulee pian esille, vai mitä?

— Se tulee esille tulevalla viikolla, monseigneur.

— No niin, mitä toivotte nyt?

— Että teidän Ylhäisyytenne tutustuisi asiakirjoihini.

— Minä ne jo tunnen.

— No niin, mitä nyt asiasta ajattelette, monseigneur, — kysyi vanha kreivitär vavisten.

— Teidän asiastanne?

— Niin.

— Ajattelen, että siinä ei ole epäilemistäkään.

— Mitenkä? Että minä sen voitan?

— Ei, vaan että te sen menetätte.

— Monseigneur sanoo, että minä menetän juttuni?

— Ehdottomasti. Minä annan siis teille erään neuvon.

— Minkä? — kysyi kreivitär ja toivoi vieläkin rahtusen.

— Sen, että jos teidän on suoritettava maksuja, kun tuomio on langetettu…

— Niin?

— Niin, että teillä silloin on rahat valmiina.

— Mutta, monseigneur, me joudumme silloin aivan köyhyyteen.

— Dame, ymmärrättehän, kreivitär, ettei oikeus voi ottaa lainkaan sellaista lukuun.

— Mutta, monseigneur, löytyyhän oikeuden rinnalla myöskin armo.

— Juuri siitä syystä, kreivitär, esitetäänkin oikeudenenkeli vertauskuvallisesti sokeaksi.

— Mutta eihän teidän Ylhäisyytenne kuitenkaan kiellä minulta erästä neuvoa?

— Dame, kysykää. Minkälaista pyydätte minulta?

— Eikö ole mitään keinoa sovitella asiaa, saada lievempi tuomio?

— Te ette tunne ketään tuomareistanne? — kysäisi le Vice.

— En ketään, monseigneur.

— Se on ikävä asia. Salucesit tuntevat kolme neljäsosaa kaikista parlamentin jäsenistä.

Kreivitär vavahti.

— Mutta muistakaa, — jatkoi varakansleri, — ettei tämä muuta todellisuudessa lainkaan asiaa, sillä tuomari ei anna yksityisetujen vaikuttaa itseensä.

Tämä oli yhtä totta kuin kanslerin oikeudenrakkaus ja Dubois'n kuulut apostooliset hyveet. Kreivitär oli vallan pyörtyä.

— Ja kuitenkin, — jatkoi kansleri, — vaikka tuomari on rehellinen mies, ajattelee hän toki ystäväänpä toisin kuin täysin tuntematonta; se on ymmärrettävää silloin, kun se on oikeutettua, ja koska on oikeudenmukaista, että te menetätte asianne, madame, niin ehkä voidaan sen seuraukset tehdä teille niin epämiellyttäviksi kuin mahdollista.

— Mutta tuohan on kauheaa, mitä teidän Ylhäisyytenne suvaitsee minulle sanoa!

— Mitä minuun tulee, — jatkoi de Maupeou, — tehän ymmärrätte, että minä pysyn syrjässä jutusta; minä en anna tuomareille minkäänlaisia vihjauksia, ja koska en itse ole tuomitsemassa asiaa, niin voin esteettömästi lausua siitä mielipiteeni.

— Ah, monseigneur, minä jo aavistin erään totuuden! Varakansleri katsoi käräjätätiä pienin, harmain silmin.

— Nimittäin sen, että koska Saluces-suvun herrat asuvat Pariisissa ja ovat ystävyyssuhteissa kaikkiin tuomareihini, niin ovat he myöskin aivan kaikkivoipia.

— Siksi ennen kaikkea, että he ovat oikeassa.

— Kuinka julmaa on kuulla moisia sanoja niin erehtymättömän miehen suusta kuin teidän Ylhäisyytenne on!

— Olen puhunut teille näin, ja kuitenkin vakuutan kunniasanallani, että tahtoisin teitä parhaani mukaan auttaa, — vastasi de Maupeou teeskennellen lauhkeaa ja taipuisaa.

Kreivitär säpsähti; hän oli ollut huomaavinaan, että varakanslerin aikeissa, ellei juuri hänen sanoissaan, piili jotain hämärää, ja hän toivoi näkevänsä tuon hämärän takana, kun se haihtuisi, jotain itselleen edullista.

— Muuten on teidän nimenne, joka on Ranskan loistavimpia, minulle sangen tehokas suositus, — jatkoi de Maupeou.

— Mikä ei kuitenkaan estä minua joutumasta jutussani tappiolle, monseigneur.

— Dame, minä en asialle puolestani mitään voi.

— Oh, monseigneur, monseigneur, miten hullusti kaikki asiat nykyään menevät, — virkkoi kreivitär pudistaen päätänsä.

— Te näytätte ajattelevan, madame, että ne menivät paremmin ennen, meidän hyvään aikaan, — vastasi de Maupeou hymyillen.

— Ah niin, monseigneur, sitä mieltä olen todellakin, ja minä muistan ilokseni päiviä, jolloin te, joka olitte silloin vasta kuninkaallinen asianajaja parlamentissa, piditte siellä kauniin puheenne, jota minä kuuntelin niin haltioissani, minä, siihen aikaan vielä nuori nainen. Miten tulinen, miten kaunokielinen, miten runsaita hyveitä ilmaiseva teidän puheenne oli! Ah, kansleri, siihen aikaan ei löytynyt salajuonia ja myötävaikutteita! Siihen aikaan minä olisin voittanut oikeusjutussani.

— Oli tosin jo silloinkin rouva de Phalaris, joka koetti hallita aina kun sijaishallitsija sulki silmänsä, ja myöskin vielä la Souris, joka kaiveli joka paikassa ja koetti nakertaa itselleen palansa.[54]

— Oh, monseigneur, rouva de Phalaris oli niin hieno nainen, ja la Souris sangen hyvä tyttö!

— Ettei heiltä voinut kieltää mitään.

— Tai että he eivät voineet kieltää mitään.

— Ah, hyvä kreivitär, — virkkoi kansleri ja nauroi naurua, joka hämmästytti yhä enemmän vanhaa käräjätätiä, sillä niin suoralta ja luonnolliselta se tuntui, — älkää johdattako minua rakkaudesta nuoruuteni päiviin panettelemaan omaa viranhoitoani.

— Mutta teidän Ylhäisyytenne ei kuitenkaan voi estää minua itkemästä kadotettua omaisuuttani ja ikipäiviksi köyhyyteen joutunutta sukuani.

— Niin käy, kun ei seuraa aikaansa, kreivitär; uhratkaa nykyajan jumalille, uhratkaa.

— Oi, monseigneur, ne epäjumalat eivät välitä niistä, jotka tulevat heitä rukoilemaan tyhjin käsin.

— Mistä te sen tiedätte?

— Mistäkö?

— Niin, minun mielestäni te ette ole yrittänytkään.

— Oh, monseigneur, te olette kovin hyvä, kun puhutte minun kanssani kuin ystävän.

— Joutavia, mehän olemme samanikäisiä, kreivitär.

— Oi, kunpa olisin ainoastaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen ja te olisitte tavallinen asianajaja! Silloin te ajaisitte minun asiani, eikä Saluces-suvussa olisi miestä, joka jaksaisi teitä vastustaa.

— Onnetonta kyllä me emme enää ole kaksikymmen-vuotiaita, kreivitär, — vastasi varakansleri huoaten. — Meidän täytyy siis turvautua niihin, jotka ovat niin nuoria, koska se on ikä, kuten itse myönnätte, jolloin ihmisellä on vaikutusta… Mitäs minun piti sanoakaan, ettekö tunne ketään hovissa?

— Ainoastaan muutamia vanhoja herroja, jotka häpeäisivät entistä ystävätärtään… siksi, että hän on nyt köyhä. Kyllähän minulla olisi oikeus päästä Versaillesiin, monseigneur, ja saattaisin mennä sinne, jos tahtoisin. Mutta mitä siitä on hyötyä? Ah, kun saisin vaan takaisin nuo kaksisataatuhatta livreäni, kyllä minua sitten sinne haettaisiin. Tehkääpä te se ihme, monseigneur.

Kansleri ei ollut kuulevinaan viimeistä lausetta.

— Teidän sijassanne minä unhottaisin vanhat ihmiset niinkuin he unhottavat teidät, ja kääntyisin nuorten puoleen, jotka koettavat koota itselleen puoluelaisia. Ettekö ole esimerkiksi prinsessain tuttu?

— He ovat minut unohtaneet.

— Eikä heillä olekaan mitään valtaa. Tunnetteko dauphinia?

— En.

— Muuten, — jatkoi de Maupeou, — hän odottaakin nykyään liian hartaasti arkkiherttuatartaan, muistaakseen muita asioita. Mutta ajatellaanpas, jos suosikeista löytyisi.

— Minä en tunne heitä edes nimeltäkään nykyään.

— Hra d'Aiguillon?

— Keikari, josta puhutaan aivan arvottomia; että hän meni myllyyn piiloon toisten taistellessa… Hyi mokomaa!

— Oh, ei pidä uskoa muuta kuin puolet siitä, mitä ihmiset juttelevat, — sanoi kansleri. — Mutta ajatellaanpas vielä toisia.

— Niin, monseigneur, ajatelkaa, ajatelkaa!

— Ja miksikä ei…? Niin… Ei… Kyllä tosiaan…

— Sanokaa, monseigneur, sanokaa.

— Miksipä ei kääntyä itse kreivittären puoleen?

— Rouva Dubarryn? — kysyi käräjätäti ja levitti häveliäästi viuhkansa.

— Niin, hän on pohjaltaan hyvä ihminen.

— Tosiaanko!

— Ja ennen kaikkea hyvin auttavainen.

— Minä olen liian vanhaa sukua miellyttääkseni häntä, monseigneur.

— Mutta minä uskon, että te erehdytte siinä, kreivitär; hän päinvastoin koettaa saada ystäviä itselleen vanhoista suvuista.

— Niinkö luulette? — kysyi vanha kreivitär, ja hänen vastenmielisyytensä horjahti heti.

— Tunnetteko häntä?

— En, Jumala paratkoon.

— Oi, se on paha asia. Kas siinä henkilö, jolla on vaikutusta, arvellakseni!

— Niin, kyllä hänellä on vaikutusta; mutta minä en ole koskaan häntä nähnyt.

— Ettekä hänen kälyäänkään Chonia?

— En.

— Ettekä hänen kälyään Bischiä?

— En.

— Ette Jean-lankoaan?

— En.

— Ettekä hänen neekeriään Zamorea?

— Mitä, hänen neekeriään?

— Niin, hänen neekerinsä on mahtava henkilö.

— Tuo hirmulainenko, jonka kuvia myydään Pont-Neufillä ja joka on kuin mopsi housuissa.

— Juuri hän.

— Minäkö olisin tuon murjaanin tuttu! — huudahti kreivitär kovin loukkaantuneena; — millä ihmeen tavalla te luulette, että minä olisin häneen tutustunut?

— Oh, huomaan, että te ette tahdo takaisin tiluksianne, kreivitär-parka.

— Kuinka niin?

— Koska halveksitte Zamorea.

— Mutta mitä tekemistä Zamorella on tässä asiassa?

— Hän voi toimittaa teille voiton jutussanne, siinä se.

— Hänkö, tuo mozambiquelainen, auttaisi minut voittamaan juttuni! Mutta sanokaahan, olkaa hyvä, millä tavoin?

— Sillä tavoin, että hän sanoisi valtiattarelleen olevansa huvitettu siitä, että te voittaisitte. Ymmärrättehän: vaikuttavan henkilön sana… Zamore tekee mitä tahtoo emännälleen ja emäntä jälleen kuninkaalle mitä vaan tahtoo.

— Zamoreko siis nyt Ranskaa hallitsee?

— Hm, — myhähti de Maupeou ja pudisti päätään, — Zamore on sangen vaikutusvaltainen herra, ja minä olisin mieluummin huonoissa väleissä esimerkiksi… dauphinen kanssa kuin hänen.

— Jeesus! — huudahti rouva de Béarn, — jos minulle ei tuollaisia puhuisi niin vakava henkilö kuin teidän Ylhäisyytenne…

— Ah, Jumala paratkoon, sitä ei puhu teille ainoastaan minä, vaan koko maailma. Kysykää vaan herttuoilta ja pääreiltä, unohtavatko he ottaa Marly'hin tai Luciennesiin mennessään taskuunsa namusia Zamoren suuta tai helmiä hänen korviaan varten. Minä, joka teille tässä puhun, minä, joka olen Ranskan kansleri tai vähää vailla, mitä luulette minun juuri tässä tullessanne tehneen? Minä kirjoitin Zamorelle juuri virkavaltuutta.

— Kuvernöörin virkaan?

— Niin; hra de Zamore on nimitetty Luciennesin kuvernööriksi.

— Sama kunnia, joka annettiin kreivi de Béarnille kaksikymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta?

— Nimittämällä hänet Blois'n valtiolinnan kuvernööriksi, niin, aivan niin.

— Mikä häpeä, hyvä Jumala! — huudahti vanha kreivitär; — mutta onko nyt monarkia jo aivan tuhon oma?

— Se on ainakin sangen sairas, kreivitär; mutta tiedättehän, että sairasvuoteella makaavalta aina koetetaan kiskoa kaikkia mahdollisia etuja.

— Tiettävästikin; mutta siinä tapauksessa täytyy päästä edes sairaan luokse.

— Tiedättekö, mitä vaadittaisiin, että rouva Dubarry ottaisi teidät suosiollisesti vastaan?

— Mitä sitten?

— Sitä, että saisitte tehtäväksenne viedä tämän virkavaltuuden hänen neekerilleen… se olisi sangen edullinen keino päästä puheisiin.

— Niinkö luulette, monseigneur? — kysyi kreivitär ymmällään.

— Aivan varmaan; mutta…

— Mutta?… — toisti vanha rouva.

— Mutta te ette tunne ketään hänen läheisiään?

— Entäpä te, monseigneur?

— Niin minä?

— Niin.

— Minä joutuisin siinä melkoisen tukalaan asemaan.

— Ah, siispä ei onni tahdo tosiaan minua suosia, — virkkoi käräjätäti väsyneenä näihin moniin käänteisiin. — Teidän Ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut vastaan paremmin kuin minua on koskaan otettu ja juuri silloin kuin en toivonut teitä näkevänikään. Ja kuitenkin puuttuu tästä eräs seikka. Minä, joka en ole ainoastaan taipuvainen menemään rouva Dubarryn puheille, — minä, Béarnein sukua, — vaan myöskin alentuvainen lähtemään asialle tuon inhottavan neekeripojan luo, jota en olisi kunnioittanut edes potkulla takapuoleen, jos olisin tavannut hänet kadulla, minä en nyt kuitenkaan voi päästä edes tuonkaan pienen kuvatuksen eteen…

Varakansleri alkoi jälleen silitellä otsaansa ja mietiskellä neuvoa, kun lakeija yhtäkkiä tuli ilmoittamaan:

— Hra varakreivi Jean Dubarry! Näiden sanain kajahtaessa löi kansleri hämmästyneenä vastatusten kätensä, ja kreivitär vaipui nojatuoliinsa ällistyksestä puolihengettömänä.

— Sanokaapa vielä, että onni on teidät hyljännyt, madame! — huudahti kansleri. — Ah kreivitär, päinvastoin itse taivas taistelee puolestanne.

Sitten kääntyi hän lakeijan puoleen, antamatta vanhuksen edes selviytyä hämmästyksestään.

— Pyydä kreiviä sisään.

Lakeija poistui; hetken päästä hän palasi johtaen sisään vanhaa tuttavaamme Jean Dubarrytä, joka astui huoneeseen jäykin jaloin ja käsivarsi kääreessä.

Kun oli lausuttu tavalliset kohteliaisuudet ja kun kreivitär aikoi epäröiden ja vavisten nousta ylös ja lähteä pois ja kansleri puolestaan oli hyvästellyt häntä heikosti päätään kumartaen ja ilmaisten siten vastaanoton päättyneeksi, — sanoi varakreivi Jean:

— Anteeksi, monseigneur, anteeksi, madame, että teitä häiritsin, pyydän kohteliaimmin; mutta olkaa vaan täällä, madame… hänen Ylhäisyytensä luvalla; minulla on sanottavaa hänelle ainoastaan pari sanaa.

Kreivitärtä ei olisi tarvinnut pyytää istuutumaan; hänen sydämensä oli kukkurallaan ja sykki kiivaasti odotuksesta.

— Mutta ehkä teitä häiritsen, monseigneur? — sammalteli

hän.

— Oh, ette suinkaan, ette suinkaan. Ainoastaan pari sanaa hänen Ylhäisyydelleen, ryöstän vain kymmenen minuuttia hänen kallista aikaansa; sen verran, että ehdin tehdä valitukseni.

— Valituksen, te? — kysyi kansleri varakreivi Dubarryltä.

— Murhayritys, monseigneur, niin: murhayritys! Te ymmärrätte, että minä en voi sellaista jättää silleen. Ihmistä voidaan häväistä, laulaa hänestä pilkkalauluja ja panetella häntä, sen kaiken kestää ja elää kuin ennenkin; mutta jos ihminen suorastaan tapetaan, mordieu, siitä kuolee!

— Selittäkää, monsieur, — kehoitti kansleri, muka vallan kauhistuksissaan.

— Se on pian tehty; mutta, hyvänen aika, minä häiritsen madamea hänen vastaanotto-ajallaan.

— Kreivitär de Béarn, — esitteli silloin kansleri vanhan rouvan Jean Dubarrylle.

Jean Dubarry astui hienosti askeleen taaksepäin kumartaakseen ja samoin teki kreivitär lyykistääkseen, ja he tervehtivät nyt molemmat toisiaan aivan yhtä juhlallisesti kuin olisivat olleet hovissa.

— Minun asiani vasta teidän asianne jälkeen, hra varakreivi, — sanoi kreivitär.

— Oh, kreivitär, kuinka voisin tehdä sellaisen majesteettirikoksen naisille tulevaa kohteliaisuutta vastaan!

— Tehkää se huoletta, monsieur, minulla on kysymys pelkästään rahasta, mutta teillä kunniasta, joten teidän asianne luonnollisesti on kiireellisempi.

— Madame, — vastasi varakreivi, — minä käytän hyväkseni teidän erinomaista kohteliaisuuttanne.

Ja hän kertoi asiansa kanslerille, joka kuunteli vakavana.

— Teillä pitäisi olla todistajat, — sanoi de Maupeou hetkisen vaiettuaan.

— Oh, — huudahti Jean Dubarry, — tuossa tunnen heti oikeuttarakastavan tuomarin, joka ei tyydy pelkästään kieltämättömään totuuteen. Hyvä, todistuksia saatte…

— Monseigneur, — keskeytti kreivitär, — löytyy jo eräs todistaja.

— Kuka se on? — kysyivät varakreivi Jean ja de Maupeou yhtaikaa.

— Minä, — vastasi kreivitär.

— Kuinka, te? — äännähti kansleri.

— Kuulkaa, monsieur, eikö se selkkaus tapahtunut Chausséen kylässä?

— Tapahtui, madame.

— Kievarin pihalla?

— Niin.

— Hyvä, minusta saatte todistajan. Minä ajoin kylän ohitse, jossa teidän kimppuunne karattiin, kaksi tuntia tuon tapahtuman jälkeen.

— Todellako, madame? — kysyi kansleri.

— Oi, te olette kovin ystävällinen, — virkkoi varakreivi.

— Ja niin hyvissä ajoin, että koko kylä siitä tapahtumasta puhui, — jatkoi kreivitär.

— Varokaahan itseänne, — sanoi varakreivi, — varokaa kovin! Jos tahdotte auttaa minua tässä asiassa, niin ehkäpä Choiseulit keksivät jonkin keinon antaaksensa teidän sen kalliisti maksaa.

— Niin, — vahvisti kansleri, — se olisikin heille sitäkin helpompaa, kun kreivittärellä on juuri paraikaa oikeusjuttu, jonka päätös mielestäni on sangen arveluttava.

— Monseigneur, monseigneur, — huokaili vanhus ja pusersi otsaansa; — minä syöksyn kuilusta toiseen.

— Turvautukaa hiukan tähän herraan, — sanoi kansleri hänelle puoliääneen, — hän tukee teitä voimakkaalla kädellä.

— Ainoastaan yhdellä, — huomautti Dubarry teeskennellyn haikeasti. — Mutta minä tunnen erään, jolla on kaksi pitkää kättä tarjota turvaksenne.

— Ah, hyvä varakreivi, — huudahti vanhus, — tarjoatteko tuota apua aivan tosissanne?

— Dame, hyvä työ on palkittava, madame; minä otan vastaan teidän apunne, ottakaa te minun. Tahdotteko?

— Ettäkö vielä tahdon, monsieur… Oh, tämä on liika suuri onni!

— No niin, madame, minä lähden aivan heti kälyni luokse: pyydän teitä tulemaan kanssani minun vaunuissani…

— Näin ilman syytäkö, ihan valmistumatta? Oi, monsieur, kuinka minä tohtisin!

— Syy on tässä, madame, — sanoi kansleri ja pisti kreivittären käteen Zamoren virkavaltuuden.

— Hra kansleri, — huudahti varakreivitär, — te olette minun suojeluspyhimykseni. Hra varakreivi, te olette Ranskan aateliston kukka.

— Nöyrin palvelijanne, — toisti varakreivi viitaten tietä huoneesta kreivittärelle, joka lehahti ulos kuin lintu.

— Kiitos kälyni puolesta, — virkkoi Jean hiljaa hra de Maupeoulle; — kiitokset, serkkuni. Mutta näyttelinkö minä hyvin osani, hä?

— Mainiosti, — vastasi hra de Maupeou. — Mutta kertokaahan myöskin asianomaiselle, miten minä näyttelin osani. Olkaa hiukan varuillanne, muori on aika ovela.

Samassa kreivitär käännähti katsomaan taakseen.

Herrat kumarsivat selkänsä koukkuun, hyvästellen juhlallisesti toisiaan.

Ulko-oven edessä odottivat komeat vaunut ja kuninkaalliset lakeijat. Kreivitär nousi vaunuihin ylpeydestä pöyhistyneenä. Jean viittasi ja vaunut alkoivat vieriä.

Kun kuningas oli lähtenyt rouva Dubarryn luota tuon lyhyen ja nyrpeän vastaanoton jälkeen, josta hän oli ilmoittanut myös hovimiehilleen, oli kreivitär jäänyt kolmisin Chonin ja Chonin veljen kanssa; viimemainittu ei ollut tullut hänen luokseen aivan heti matkalta, ettei olisi saatu tietää, miten vaaraton hänen haavansa todellisuudessa oli.

Tämän perheneuvottelun tulos oli, ettei kreivitär lähtenytkään Luciennesiin niinkuin oli kuninkaalle sanonut lähtevänsä, vaan ajoi Pariisiin. Siellä oli hänellä Valois-kadun varrella pieni yksityishotelli, joka oli koko tämän perhekunnan levähdyspaikkana sen samoillessa alinomaa ristiin rastiin kaikenlaisten asiainsa tai oleskellessa huvitusten vaatiessa Pariisissa.

Kreivitär meni huoneeseensa, otti jonkin kirjan ja alkoi odottaa.

Sillävälin varusti varakreivi tykistönsä ampumakuntoon.

Kuitenkaan ei kuninkaan lemmikillä ollut voimaa ajaa Pariisin läpi pistämättä silloin tällöin päätään ulos vaunujen ikkunasta. Kaikkia kauniita naisia vaatii vaisto näyttäytymään, koska he tietävät itseään mielellään katseltavan. Kreivitär siis näyttäytyi ja niin ollen levisi Pariisissa huhu hänen saapumisestaan, ja kello kahden ja kuuden välillä hän sai ottaa vastaan jo ainakin parisenkymmentä vierasta. Tämä oli oikea sallimuksen hyvä työ kreivitär-parkaamme kohtaan, sillä hän olisi kuollut ikävästä, jos hänen olisi täytynyt olla koko moinen aika yksinään, kun taas tällainen ajanvietto kulutti melkoisen nopeasti tunnit panettelussa, mahtailussa ja kiemailussa.

Leveän kellotaulun viisarit näyttivät puolikahdeksaa illalla, kun varakreivi ajoi Saint-Eustache-kirkon ohitse, vieden kreivitär de Béarnia kälynsä luokse.

Koko vaunuissa pakisemisen aika kului vanhan kreivittären valitellessa epäröimistään käyttää hyväkseen niin onnellista tilaisuutta.

Varakreivi jälleen näytteli arvokasta suojelijaa ja kehuskeli ja ihmetteli tätä merkillistä sattumaa, joka auttoi rouva de Béarnia pääsemään kreivitär Dubarryn tuttavuuteen.

Rouva de Béarn puolestaan ei jaksanut kyllin kiittää varakanslerin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä.

Tällainen kahdenpuolinen valehteleminen ei estänyt hevosten juoksua, ja kreivittären luo saavuttiin joku minuutti ennen kello kahdeksaa.

— Sallikaa, madame, — sanoi varakreivi jättäen vanhuksen erääseen odotushuoneeseen, — sallikaa minun valmistaa rouva Dubarrytä ottamaan vastaan kunnia, joka häntä nyt odottaa.

— Oh, monsieur, — vastasi kreivitär, — minä en tosiaan tahtoisi, että häntä häiritään minun tähteni.

Jean meni Zamoren luo, joka oli seissyt eteisessä pitämässä silmällä, milloin varakreivi tulisi, ja antoi hänelle hiljaa jonkin määräyksen.

— Oi miten sievä, pieni neekeripoika! — huudahti kreivitär. — Onko hän teidän kälynne oma?

— On, madame; hän on kälyni suosikkeja, — vastasi varakreivi.

— Minä onnittelen kälyänne, että hänellä on tuollainen. Melkein samassa aukesivat salin oven molemmat puoliskot ja pikentti opasti kreivitär de Béarnin suurempaan saliin, jossa rouva Dubarry tavallisesti otti vastaan.

Sillaikaa kuin vanha käräjätäti katseli huokaillen moisen suloisen asumuksen suurta loistoa, oli Jean Dubarry mennyt kälynsä luokse.

— Onko se hän? — kysyi kreivitär.

— Kyllä, luineen ja lihoilleen.

— Hän ei aavista mitään?

— Ei tuon taivaallista.

— Entä Le Vice …?

— Erinomaista. Kaikki kääntyy hyväksemme, rakas ystävättäreni.

— Ei olla kauan yhdessä, ettei hän vaan alkaisi epäillä.

— Olet oikeassa, sillä hän näyttää olevan ovela kuin kärppä. Missä Chon on?

— Senhän tiedät, Versaillesissa.

— On hyvän tärkeää, ettei hän nyt tule näkyviin.

— Kyllä, sen olen hänelle jo sanonut.

— No niin, astupa siis saliin, prinsessani.

Rouva Dubarry avasi pikkuhuoneensa oven ja astui sutireen saliin.

Molemmat näyttelijättäremme noudattivat ylen tunnollisesti kaikkia kohteliaisuusmenoja, joita aika, jolloin kertomamme asiat tapahtuivat, vaati, ja koettivat kaikin tavoin olla toisilleen mieliksi.

Rouva Dubarry ryhtyi ensin sanoiksi.

— Olen jo kiittänyt lankoani, — sanoi hän, — siitä, että hän hankki minulle kunnian saada teidät vieraakseni, ja nyt kiitän teitä itseänne tästä minulle suvaitsemastanne suuresta suosiosta.

— Ja minä puolestani, — vastasi vanha käräjätäti hurmaantuneena, — minä en tiedä, millä sanoin ilmaista syvää kiitollisuuttani, kun näin kohteliaasti otatte minut vastaan.

— Madame, — virkkoi kreivitär jälleen nöyrästi lyykistäen, — minun velvollisuuteni on tarjota kaikin tavoin palvelustani syntyperältään teidän laiselle vallasnaiselle, jos suinkin voin olla teille joksikin hyödyksi.

Ja kun kohteliaisuudet kahden puolen oli suoritettu, osoitti madame Dubarry rouva de Béarnille nojatuolia ja asettui itse toiseen.

31.

Zamoren virkavaltuus.

— Madame, — sanoi kuninkaan lemmikki vanhalle kreivittärelle, — puhukaa nyt, minä kuuntelen.

— Suo anteeksi, kälyni, — keskeytti Jean jääden yhä seisoalleen, — salli minun poistaa luulosi, että kreivitär muka sinulta jotain pyytäisi. Madame ei ole sellaista edes ajatellutkaan. Kansleri lähetti hänen luoksesi eräälle asialle, ei muuta.

Vanha rouva loi Jeaniin ylen kiitollisen katseen ja antoi kreivittärelle varakanslerin allekirjoittaman virkavaltuuden, joka korotti Luciennesin kuninkaalliseksi linnaksi ja Zamoren kuvernöörin arvoon.

— Minä se siis olenkin teille kiitollisuuden velkaa, — sanoi kreivitär vilkaisten kirjelmää, — ja olisin sangen onnellinen, jos saisin olla puolestani teille jollain tavoin mieliksi…

— Oh, se on hyvin helppoa, madame, — huudahti käräjätäti niin vilkkaasti, että liittoutuneemme oikein ihastuivat.

— Millä tavoin, madame? Sanokaa vaan, olkaa hyvä.

— Koska olette, madame, suvainnut ilmaista minulle, ettei nimeni ole teille aivan tuntematon…

— Kuinka se olisi mahdollista, olettehan Béarn-sukua!

— No niin, ehkäpä olette kuullut oikeusjutusta, joka koskee sukuni koko omaisuutta.

— Ja jota te käytte Saluceseja vastaan, muistaakseni?

— Oi, niin juuri, madame.

— Niin, tunnen hyvin sen asian, — vastasi kreivitär Dubarry. — Hänen Majesteettinsa puheli äskettäin siitä serkkuni hra de Maupeoun kanssa.

— Hänen Majesteettinsa! — huudahti käräjätäti; — onko hänen Majesteettinsa puhunut minun oikeusjutustani?

— On, madame.

— Ja mihin suuntaan?

— Oi, kreivitär-parka! — huudahti puolestaan kreivitär Dubarry ja pudisti päätänsä.

— Ah, juttuni on siis sama kuin menetetty, eikö niin? — kysyi vanhus tuskallisessa jännityksessä.

— Jos täytyy sanoa teille totuus, niin pelkäänpä, että asia on siten.

— Sanoiko hänen Majesteettinsa niin!

— Hänen Majesteettinsa ei sitä nimenomaan sanonut, sillä hän on ylen varovainen ja hienotuntoinen, mutta hän näytti kuitenkin jo pitävän noita tiluksia suorastaan Saluces-suvulle joutuneina.

— Oh, hyvä Jumala, madame, jos hänen Majesteettinsa vaan olisi asiasta perillä, jos hän vaan tietäisi, että ne tilukset on pantu ryöstöön velasta, joka on aikoinaan jo maksettu… niin, madame, ne on maksettu; nuo kaksisataa tuhatta livreä on aikoinaan velkojalleen suoritettu. Tosin ei minulla ole siitä minkäänlaista kuittia, mutta minulla on siveelliset todistukset, ja jos minä saisin itse parlamentin edessä ajaa ja puolustaa asiaani, niin minä todistaisin selvillä johtopäätöksillä…

— Johtopäätöksillä? — keskeytti kreivitär; hän ei ymmärtänyt rouva de Béarnin jutusta kerrassaan mitään, mutta seurasi muka ylen tarkkaavasti tätä hänen puolustuspuhettaan.

— Niin, madame, johtopäätöksillä.

— Todistaa asiaa johtopäätöksillä on kyllä sallittu, — virkkoi Jean Dubarry.

— Ah, luuletteko niin, hra varakreivi? — huudahti vanhus.

— Kyllä, siitä olen varma, — vastasi varakreivi ankaran vakavasti.

— No niin: johtopäätöksillä todistaisin, että Guy Gaston IV, Béarnin kreivi, on maksanut aivan varmaan tämän kahdensadan tuhannen livren velan, joka otettiin vuonna 1406 ja joka kasvaneine korkoineen nousee nyt yli miljoonan livren; voisin todistaa, että hän sen maksoi kuolinvuoteellaan vuonna 1417, sillä hänen testamentissaan näkyy hänen omakätinen kirjoituksensa: "Kuolinvuoteellani, olematta enää mitään ihmisille velkaa ja Jumalan eteen valmiina astumaan…"

— Niin, entä sitten? — kysyi rouva Dubarry.

— No, ymmärrättehän: koska hän ei kerran ollut kenellekään velkaa, niin oli hän tietysti maksanut myöskin Saluces-suvulle velkansa. Muuten hän olisi kirjoittanut: "Ollen velkaa kaksisataa tuhatta livreä", eikä: "Olematta mitään velkaa."

— Kieltämättä hän olisi niin tehnyt, — keskeytti Jean.

— Mutta teillä ei ole muuta todistusta?

— Kuin Gaston IV:n sana, ei, madame; mutta häntä kutsuttiin aikoinaan lisänimellä moitteeton.

— Kun taas vastapuolellanne on sitoumus.

— Niin, sen tiedän hyvin, — vastasi vanhus, — ja sehän se sotkeekin koko jutun!

Hänen olisi tullut sanoa: tekee sen aivan selväksi; mutta vanha rouva arvosteli asioita omalta kannaltaan.

— Te olette siis vakuutettu, madame, että Salucesit ovat saaneet rahansa takaisin? — kysyi Jean.

— Kyllä, kreivi, — vastasi rouva de Béarn innolla, — siitä olen aivan vakuutettu.

— Mutta kuulehan, Jean, — sanoi silloin rouva Dubarry kääntyen lankonsa puoleen terävin ja miettivän näköisin silmin, — tämä johtopäätös, kuten kreivitär sitä nimittää, saa asian hirmuisesti toiseen valoon?

— Hirmuisesti, niin, — vahvisti Jean.

— Hirmuisesti vastapuolelleni, — jatkoi kreivitär. — Gaston IV:n testamentin sanat ovat aivan selvät: "Olematta ihmisille mitään velkaa…"

— Eivät ainoastaan selvät, vaan loogilliset, — vahvisti Jean.

— Hän ei ollut ihmisille mitään velkaa; siis oli hän maksanut heille velkansa.

— Niin, hän oli maksanut, — toisti nyt rouva Dubarry puolestaan.

— Oi, madame, jospa te olisitte asiaani tuomitsemassa! — huudahti vanha kreivitär.

— Ennen muinoin ei tällaisissa asioissa olisi turvauduttu oikeusistuimiin, vaan Jumalan tuomio olisi ratkaissut riidan, — sanoi varakreivi Jean. — Minä puolestani olen niin vakuutettu teidän asianne oikeudesta, että vannon, jos sellainen keino olisi käytettävissä, voivani tarjoutua puolestanne ottelemaan, madame.

— Oh, monsieur.

— Se on aivan totta; muuten, en tekisi siinä tapauksessa enempää kuin eräs kantaisistäni, Dubarry-Moore, jolla oli kunnia liittyä naimakaupan kautta Stuartien kuninkaalliseen sukuun, kun hän taisteli mies miestä vastaan nuoren ja kauniin Scarboroughin Edithin puolesta ja pakotti vastustajansa tunnustamaan valehdelleensa hävyttömästi. Mutta kovaksi onneksi, — jatkoi varakreivi halveksuvasti huokaisten, — emme ole enää noiden kunniakkaiden aikain lapsia, ja kun ylimykset nyt kiistelevät oikeuksistaan, täytyy heidän antaa asiansa tuollaisen musteentuhrija-Iauman tuomittavaksi, joka ei osaa tulkita oikein näin selvää lausetta kuin: "Olematta mitään ihmisille velkaa".

— Mutta kuulehan, lanko, on mennyt kolmesataa vuotta siitä kuin tuo kirjoitettiin, — tohti rouva Dubarry virkkaa; — ja täytyy ottaa huomioon seikka, jota Oikeuspalatsissa kutsutaan muistaakseni ylimuistoiseksi nautinnoksi.

— Oli miten oli, — sanoi Jean, — olen vakuutettu, että jos hänen Majesteettinsa kuulisi kreivittären selvittävän asiansa niinkuin hän on sen tässä meille esittänyt…

— Niin saisin hänet vakuutetuksi asiani oikeudesta, eikö niin, monsieur? Siitä olen varma.

— Ja minä myös.

— Niin, mutta miten saada siihen tilaisuus?

— Siihen ei tarvita muuta kuin että suvaitsette joskus tulla minua katsomaan Luciennesiin; ja kun hänen Majesteettinsa usein armollisesti käy siellä vieraanani…

— Kyllä, rakas ystäväni; mutta silloin asia jäisi pelkästään sattuman varaan.

— Varakreiviseni, — huomautti rouva Dubarry viehkeästi hymyillen, — tiedät, että minä puolestani luotan tuollaisiin sattumiin. Minulla ei ole syytä nurkua sellaisia vastaan.

— Mutta kuitenkin sattuma saattaa määrätä niin, ettei kreivitär de Béarn saakaan tavata hänen Majesteettiaan ennen kuin viikon päästä, ehkä kahden tai kolmenkin viikon.

— Se on totta.

— Mutta hänen asiansahan ratkaistaan ensi maanantaina tai tiistaina.

— Tiistaina, monsieur.

— Ja nyt on perjantai-ilta.

— Oh, ei siis voi sitä ottaa lukuun, — virkkoi rouva Dubarry aivan toivottoman näköisenä.

— Mitä nyt tehtäisiin? — kysyi varakreivi ja näytti ankarasti miettivän asiaa. — Voi lempo, voi lempo! — lisäsi hän sitten.

— Jos saisin vastaanoton Versaillesissa? — virkkoi vanha kreivitär arasti.

— Oh, sitä ette saa.

— Mutta teidän suojeluksellanne, madame?

— Oi, minun suojelukseni siinä ei paljoa auta. Hänen Majesteettinsa kammoaa virallisia asioita, ja tällä hetkellä miettii hän vaan yhtä ainoaa seikkaa.

— Parlamentin juttua? — kysyi rouva de Béarn.

— Ei, vaan minun esittelemistäni hovissa.

— Ahaa! — huudahti käräjätäti.

— Sillä, ehkä tiedätte, madame, että hra de Choiseulin vastustuksesta, hra de Praslinin juonista ja Grammontin herttuattaren puuhista huolimatta kuningas on päättänyt, että minut esitellään.

— En, madame, sitä minä en tiennyt, — vastasi kreivitär de Béarn.

— Oh, sehän on päätetty asia, — virkkoi Jean.

— Ja milloinka tuo esittelyjuhla on, madame?

— Aivan piakkoin.

— Niin, nähkääs… kuningas tahtoo, että sen täytyy tapahtua ennen hänen Korkeutensa dauphinen tuloa, niin että hän voi viedä kälyni Compiègneen tulojuhliin.

— Ah, ymmärrän. Madame on siis valmistunut esiteltäväksi? — kysyi vanha kreivitär arasti.

— Hyväinen aika, tietysti. Paroonitar d'Alogny… Tunnetteko te paroonitar d'Alognyn?

— En, monsieur. Oi, minähän en tunne enää ketään; minä jätin hovin jo kaksikymmentä vuotta sitten.

— No niin, paroonitar d'Alogny on hänelle kummitätinä. Kuningas aivan kukkuroi rakkaan paroonittaren kunnialla; hänen miehensä on nyt kamariherra; hänen poikansa muutetaan kaartiin ja hänelle on luvattu ensimäinen avonainen luutnantinpaikka; hänen parooniutensa on korotettu kreivin arvoksi; maksuosoitukset kuninkaan käsikassasta ovat vaihdetut hyviin kaupunginosakkeihin, ja esittelyiltana saa paroonitar kaksikymmentä tuhatta écu'ta selvää rahaa. Ja kyllä hän onkin valmis toimeen, se paroonitar.

— Sen nyt ymmärtää, — vastasi kreivitär de Béarn ystävällisesti hymyillen.

— Ah, mutta nyt minun päähäni pälkähti eräs ajatus! — huudahti Jean.

— Mitä nyt? — kysyi rouva Dubarry.

— Voi, miten ikävää, — lisäsi Jean hypähtäen nojatuolissaan; — miksi minun ei pitänyt kohdata kreivitärtä serkkumme varakanslerin luona viikkoa aikaisemmin?

— Kuinka niin?

— Niin, siinä tapauksessa emme olisi nyt missään sitoumuksissa paroonitar d'Alognyn kanssa.

— Ystäväni, — virkkoi rouva Dubarry, — puhut arvoituksilla, en ymmärrä sinua.

— Et ymmärrä?

— En.

— Mutta lyönpä vetoa, että rouva de Béarn ymmärtää.

— Anteeksi, monsieur, mutta aprikoin juuri tässä…

— Viikko sitten sinulla ei ollut kummitätiä?

— Eipä ei.

— No niin, kreivitär de Béarn tässä… Mutta ehkä puhun liikaa?

— Ei, lausu vaan ajatuksesi.

— Kreivitär tässä olisi tehnyt sinulle sen palveluksen. Ja sen, mitä kuningas nyt tekee rouva d'Alognyn eduksi, olisi hän siinä tapauksessa, tehnyt rouva de Béarnin hyväksi.

Käräjätäti avasi kummastuksesta silmänsä pyöreiksi.

— Oi, niinkö, — huokaisi hän.

— Ah, jos te tietäisitte, — jatkoi Jean, — miten armollisesti kuningas hänelle soi ne suosionosoituksensa. Niitä ei toden totta tarvinnut pyytää, hän tarjosi ne itse. Tuskin oli hän kuullut paroonitar d'Alognyn tarjoutuvan Jeanin kummitädiksi, niin hän sanoi: "No se on hyvä, minä olen jo kyllästynytkin noihin toisiin kevytmielisiin olentoihin, jotka tuntuvat suvaitsevan olla minua itseäni ylpeämpiä… Kreivitär, te esitätte minulle tämän naisen, eikö niin? Onko hänellä jokin sievä oikeusjuttu, jotain valtiolta vaadittavaa, vai onko hän tehnyt esimerkiksi vararikon…"

Vanhan kreivittären silmät aukesivat yhä suuremmiksi.

— "Yksi asia vaan minusta on ikävä", lisäsi kuningas.

— Ahaa, yksi asia oli hänen Majesteetistaan ikävä?

— Niin, yksi ainoa asia. "Yksi ainoa asia minua kiusaa, nimittäin se, että olisin tahtonut kreivitär Dubarrytä esittämään jonkun henkilön, jolla olisi ollut historiallinen nimi." Ja näin sanoessaan kuningas katsahti Van Dyckin maalaamaa Kaarle I:n kuvaa.

— Ah, minä ymmärrän, — huomautti vanha käräjätäti. — Hänen Majesteettinsa lausui näin ajatellen Dubarry-Moorein sukulaisuutta Stuartien kanssa, josta äsken mainitsitte.

— Aivan oikein.

— Asia on totta niin, — virkkoi rouva de Béarn äänellä, jonka tarkoituksellisuutta on mahdoton kuvata, — asia on totta niin, että d'Alognyt ovat suku, josta en ole kuullut puhuttavan.

— Se on kuitenkin sangen arvokas suku, — vastasi kreivitär, — ja sen aateluus on todistettu, melkoisen hyvin.

— Ah, mutta hyvä Jumala! — huudahti Jean äkkiä nousten kyynärvarttansa vasten ylös nojatuolissaan.

— No, mikä sinulla on? — kysyi rouva Dubarry, joka sai hillitä itseään kaikin voimin ollakseen nauramatta lankonsa kummallisille ruumiin-vääntelyille.

— Pistikö mikä kreiviä? — kysyi vanha käräjätäti osaaottavasti.

— Ei, — vastasi Jean ja heittäytyi jälleen leppoisasti nojatuoliin, — ei, se oli vaan eräs aatos.

— Olipa se aatos, kun oli melkein keikauttaa sinut permannolle, — nauroi kreivitär Dubarry.

— Se oli varmaan jokin hyvä aatos, — sanoi rouva de Béarn.

— Erinomainen.

— Sano se siis.

— Mutta sillä on yksi paha puoli.

— Mikä?

— Se, että sitä on mahdoton toteuttaa.

— Mutta sano kuitenkin.

— En, luulen, että teen vaan jonkun alakuloiseksi.

— Se ei haittaa, lausuhan sentään, mitä johtui mieleesi.

— Ajattelin, että jos ilmaisisit paroonitar d'Alognylle huomautuksen, jonka kuningas virkkoi katsellen Kaarle I:n kuvaa…

— Oi, mutta sehän olisi epäkohteliaisuus, varakreiviseni.

— Se on totta!

— Älkäämme siis enää ajatelko asiaa.

Käräjätäti päästi raskaan huokauksen.

— Se on sangen ikävää, — jatkoi varakreivi aivan kuin puhuen itsekseen, — kaikki olisi mennyt niinkuin tanssi. Kreivitär, jolla on niin loistava nimi ja joka on älykäs nainen, olisi tarjoutunut kummitädiksi paroonitar d'Alognyn sijaan. Kreivitär olisi silloin voittanut oikeusjuttunsa, hra de Béarnista olisi tullut kaartinluutnantti, ja koska kreivitär on saanut maksaa suuria kustannuksia matkustaessaan monta kertaa pakostakin oikeusjuttunsa vuoksi Pariisiin, olisi hän saanut kulut. Ah, sellaista hyvää ei aina tarjota kuolevaisille!

— Oi, eipä ei, — täytyi rouva de Béarnin väkisinkin huudahtaa, aivan ymmällään moisesta odottamattomasta keikauksesta.

Mutta onhan asia niin, että jokainen olisi käräjätäti-raukan asemasta huudahtanut samoin kuin hän ja vaipunut hänen tavallaan aivan päästä pyörällä nojatuolinsa pohjaan.

— Voi, lankoni, tuossa nyt näet, miten surulliseksi teet rouvan, — sanoi rouva Dubarry syvästi säälivällä äänellä. — Eikö pitänyt jo sen riittää, että minun täytyi vakuuttaa hänelle olevani pystymätön anomaan mitään kuninkaalta ennenkuin minut on esitelty?

— Oi, jos saisin vaan juttuni lykätyksi!

— Ainoastaan kahdeksan päivää, — jatkoi Jean Dubarry.

— Niin, ainoastaan kahdeksan päivää, sillä silloin on madame esitelty, — virkkoi kreivitär de Béarn.

— Kyllä, mutta kahdeksan päivän päästä on kuningas Compiègnessa; silloin vievät juhlatouhut kaiken hänen aikansa; la dauphine on saapunut perille.

— Se on totta, aivan totta, — sanoi Jean; — mutta…

— Mitä mutta?

— Malttakaahan; vieläkin aatos.

— Millainen, monsieur, millainen? — hoki käräjätäti.

— Arvelen, että jos… niin… ei… niin… kyllä, kyllä! Rouva de Béarn toisteli tuskissaan näitä Jeanin lyhyitä sanoja.

— Te sanoitte viimeksi kyllä, hra varakreivi, — huomautti hän.

— Luulen, että nyt olen keksinyt.

— Sanohan siis.

— Kuulkaahan nyt.

— Kyllä kuulemme.

— Esittelysi on vielä salaisuus, eikö niin?

— Totta; ainoastaan kreivitär…

— Oh, olkaa huoletta minusta! — huudahti käräjätäti.

— Esittelysi on salaisuus. Ei tiedetä siis vielä, että sinulla jo on kummitäti.

— Ei; kuningas tahtoo, että se uutinen räjähtää kuin pommi.

— No niin, nyt sen olen keksinyt.

— Ihanko varmaan, hra varakreivi? — kysyi rouva de Béarn.

— Aivan varmasti, — toisti Jean.

Kuuntelijain silmät pyöristyivät ja korvat nousivat pystyyn. Jean veti tuolinsa heidän tuolejaan lähemmäksi.

— Tietysti ei myöskään kreivitär de Béarn tiedä enempää kuin muutkaan, että sinut esitellään ja että sinulla on kummitäti.

— En tietystikään. Enkä olisi tosiaan siitä tiennyt mitään, ellette olisi itse sitä minulle kertonut.

— Te ette siis ole meitä muka nähnytkään; ettekä luonnollisesti tiedä koko asiasta mitään. Ja sitten te anotte pääsyä kuninkaan puheille.

— Mutta kreivitär tässä väitti äsken, ettei kuningas ota minua vastaan.

— Te anotte päästä kuninkaan puheille tarjoutuaksenne kreivittären kummitädiksi. Te ette tiedä, ymmärrätte, että hänellä on jo kummitäti. Niin, te anotte päästä kuninkaan puheille ja tarjoudutte esiintymään kälyni kummina. Ottaen huomioon teidän syntyperänne on hänen Majesteettinsa teille tarjoumuksenne johdosta sangen armollinen. Kuningas ottaa teidät vastaan, kiittää teitä tarjouksestanne, kysyy teiltä, mitä hän voi mieliksenne tehdä. Silloin te esitätte oikeusasianne ja johtopäätöksenne. Hänen Majesteettinsa ymmärtää asian, suosittelee teitä asianomaisille, ja juttunne, jonka luulitte kaduttavanne, te voitatte.

Rouva Dubarry katseli vanhaa kreivitärtä kiiluvin silmin. Kreivitär de Béarn arvasi luultavastikin, että tässä piili ansa.

— Oi minua, tällaista raukkaa, — alkoi hän väittää kiivaasti vastaan, — kuinka hänen Majesteettinsa…

— Minun mielestäni tässä tapauksessa riittää se, että olette näyttänyt alttiuttanne, — sanoi Jean.

— Ah, jos ei muusta ole kysymys kuin alttiudesta… — virkkoi kreivitär de Béarn epäröiden.

— Tuo aatos ei ole tosiaan hulluimpia, — myönsi rouva Dubarry hymyillen. — Mutta ehkäpä ei kreivitär tahdo ruveta sellaiseen vehkeilyyn, joskin siten voittaisi juttunsa?

— Vehkeilyyn? — toisti Jean. — Ah, johan nyt, ja kuka sen saa tietää, kysynpä teiltä?

— Madame on oikeassa, — vahvisti vanha kreivitär toivoen pääsevänsä tällä käänteellä pujahtamaan pois leikistä. — Minä tahtoisin tosiaan tehdä hänelle jonkin oikean palveluksen saadakseni siten paremman syyn anoa hänen ystävyyttään.

— Ah, se on kaunis ajatus, — virkkoi rouva Dubarry, äänessä hieman pilkallinen värähdys, jonka vanha kreivitär kohta huomasi.

— No niin, mutta vielä minulla on eräs keino, — sanoi Jean.

— Vielä keino?

— Niin.

— Saadakseni tehdä tuon oikean palveluksen?

— Mutta, kunnon varakreiviseni, — tokaisi rouva Dubarry, — sinähän innostut aivan runolliseksi! Hra de Beaumarchais ei ole mielikuvitukseltaan sinua vilkkaampi.

Vanha kreivitär kuunteli kiihkeässä jännityksessä, mikä tuo keino olisi.

— Pila paikallaan, — virkkoi Jean. — Kuulehan, kälyni, olet erittäin hyvissä väleissä rouva d'Alognyn kanssa, niinhän?

— Mitä kysytkin… Tokihan sen tiedät.

— Pahastuisiko hän, jos ei saisi sinua esitellä?

— Se on hyvin mahdollista.

— On luonnollisesti selvää, ettet mene sanomaan hänelle vasten silmiä tuota kuninkaan puhetta, — että hän on liian vähäistä syntyperää tällaiseen tehtävään. Mutta olethan sukkela nainen, voit keksiä jotain muuta.

— Entä sitten? — kysyi Jeanne.

— No: hän luovuttaisi kreivittärelle tilaisuuden tehdä sinulle palveluksen ja samalla nuo siten saavutettavat etunsa.

Vanhus hätkähti. Nyt oli hyökkääjä liian häikäilemätön. Siihen ei voinut keksiä vastaukseksi verukkeita. Ja kuitenkin keksi hän vielä verukkeen.

— Minä en tahtoisi tuota vallasnaista loukata, — sanoi hän; — hienon väen täytyy olla toisilleen kohteliaita.

Rouva Dubarry liikahti harmistuneesti, mutta hänen lankonsa rauhoitti häntä iskien hänelle silmää.

— Muistakaa se, — sanoi Jean, — että minä en suinkaan mitään teille ehdottele. Teillä on oikeusjuttu, sellaista saattaa tapahtua kenelle tahansa; te haluatte voittaa, sehän on aivan luonnollista. Te näytätte varmasti joutuvan tappiolle, siitä olette tuskissanne. Minä satun kohtaamaan teidät tuollaisen tuskan vallitessa, minä alan sääliä teitä mieltymyksestä teitä kohtaan. Minä otan selon tuosta asiasta, joka ei minua millään tavoin liikuta; minä koetan keksiä keinon, että se kääntyisi parhain päin, kun se on jo menemässä aivan hullusti. Siinä tein väärin, älkäämme enää puhuko asiasta.

Ja Jean nousi paikaltaan.

— Oi, monsieur, — huudahti vanhus ollen jo hätäpäissään näkevinään myöskin Dubarryt, nuo jotka tähän saakka olivat pysyneet puolueettomina, liitossa vihollistensa kanssa. — Oi, monsieur, minä olen teille kiitollinen ja ihailen teitä hyvyytenne tähden.

— Ymmärrättehän, — jatkoi Jean teeskennellen taitavasti välinpitämätöntä, — että minusta on sama asia, esittääkö kälyni rouva d'Alogny, rouva de Polastron vai rouva de Béarn.

— Tietystikin, monsieur.

— Mutta kuitenkin tunnustan olleeni raivoissani, kun kuninkaan hyvät teot tulevat nyt vaan jonkun melkoisen pahansuovan henkilön osaksi, joka oman etunsa houkuttelemana alistui valtaamme huomatessaan, ettei voinut sitä kukistaa.

— Oh, se on hyvin mahdollista, se, — myönsi rouva Dubarry.

— Kun taas tämä kreivitär, — jatkoi Jean, — hän, jota ei ole tehtävään pyydetty, jota me tuskin tunnemme ja jonka pelkkä sattuma meille tarjoaa, tuntuu minusta joka suhteessa ansaitsevan tilaisuuden tuottamat edut.

Käräjätäti aikoi ehkä väittää sitä vastaan, että varakreivi luuli häntä niin alttiiksi auttamaan, mutta rouva Dubarry ei antanut hänelle siihen aikaa.

— Se on ainakin totta, — sanoi hän, — että moinen menettely ihastuttaisi suuresti kuningasta ja ettei kuningas voisi kieltää mitään henkilöltä, joka sen tekisi.

— Kuinka, etteikö kuningas voisi kieltää?

— Nimittäin, hän muistaisi suopeasti sellaisen henkilön toivomuksia; nimittäin, te saisitte kuulla omin korvin kuninkaan sanovan varakanslerille: "Minä tahdon, että kreivitär de Béarnille ollaan suopeita, ymmärrättekö, hra de Maupeou?" Mutta huomatakseni kreivitär näkee tässä asian järjestelyssä vaikeuksia. Hyvä siis. Mutta toivon, ettei rouva kuitenkaan kiellä minun hyvää tahtoani, — lisäsi varakreivi kumartaen.

— Olen sydämeni syvyydestä kiitollinen teille, monsieur, — huudahti vanhus.

— Oh, syyttä, suotta, — vastasi kohtelias varakreivi.

— Mutta… — jatkoi kreivitär de Béarn.

— Niin, madame?

— Mutta paroonitar ei kai luovu oikeudestaan, — kysyi käräjätäti.

— Nyt jouduimme jälleen samaan, josta aloimme: te olette siinä tapauksessa kaikesta huolimatta tarjoutunut, ja hänen Majesteettinsa ei ole siitä sen vähemmän kiitollinen.

— Mutta olettaen, että rouva d'Alogny suostuisikin ehdotukseen, eihän voida kuitenkaan riistää häneltä sellaisia etuja, — sanoi kreivitär de Béarn koettaen kaikin mokomin päästä selville, mikä tässä asiassa oikein piili.

— Kuninkaan hyvyys minua kohtaan on loppumaton, — huomautti kuninkaan lemmitty.

— Oh, mikä isku se olisi noiden Salucesien pääkuoreen, joita minä en voi kärsiä! — huudahti Jean Dubarry.

— Jos tarjoaisinkin teille palvelustani, — jatkoi vanha käräjätäti, jota hänen oma etunsa ja samalla tämä hänen kustannuksellaan näytelty ilveily vetivät yhä enemmän tuumaan suostumaan, — jos tarjoaisinkin palvelustani teille, niin en silti luulisin voittavani juttuani. Sillä tuskinpa asia, jota pidetään tänään aivan hukattuna, tulisi huomennakaan niin helposti voitetuksi.

— Kyllä, jos kuningas nimenomaan sitä tahtoisi! — vastasi varakreivi kumoten nopeasti tämän uuden epäilyksen.

— Ei, kreivitär on oikeassa, — virkkoi kuninkaan lemmikki, — minä olen aivan samaa mieltä kuin hän.

— Mitä sanot? — huudahti varakreivi pyöristellen silmiään.

— Sanon, että olisi näin ylhäistä nimeä käyttävän naisen arvon mukaista, että oikeusjuttu kulkisi tavallista kulkuaan. Mutta kukaan ei voi vastustaa kuninkaan tahtoa eikä estää hänen anteliaisuuttaan. Ja ehkäpä kuningas, jos hän ei nykyään, varsinkin suhteiden tähden, joissa hän on parlamenttiin, haluaisi muuttaa oikeuden kulkua, niin ehkäpä hän tarjoaisi kreivittärelle jonkin muunlaisen korvauksen vahingosta?

— Kunniakkaan, — kiiruhti varakreivi sanomaan. — Aivan niin, pikku kälyni, olen täydellisesti yhtä mieltä kanssasi.

— Oi, millä voisikaan korvata tappiomme oikeudessa, tappion, joka vie meiltä kaksisataa tuhatta livreä, — äänsi käräjätäti vaivaloisesti huokaillen.

— Kyllä, — vastasi rouva Dubarry, — ensinnäkin esimerkiksi sadantuhannen livren kuninkaallisella lahjalla.

Liittoutuneet katselivat uhriaan ahnain silmin. — Minulla on poika, — virkkoi vanha kreivitär.

— Sen parempi. Yksi palvelija lisää valtiolle ja uskollinen puolustaja kuninkaalle.

— Siis poikani hyväksi tehtäisiin jotain, madame, luuletteko niin?

— Minä menen siitä vastuuseen, — sanoi Jean; — ja vähin, mitä hän voi toivoa, on santarmirykmentin luutnantin arvo.

— Onko teillä muitakin omaisia? — kysyi kuninkaan lemmikki.

— Kyllä, yksi veljenpoika.

— No hyvä, kai keksittäisiin jotain veljenpojallekin sopivaa.

— Ja tämän asian saisit sinä huoleksesi, varakreivi, sinä, joka äsken olet näyttänyt meille niin loistavaa kekseliäisyyttä, — lisäsi kuninkaan lemmikki nauraen.

— Kuulkaahan nyt, jos hänen Majesteettinsa tekisi kaiken tämän teidän hyväksenne, madame, menettelisikö kuningas oikeudenmukaisesti? — kysyi varakreivi pyrkien Horatiuksen sääntöä noudattaen ratkaisukohtaan.

— Minusta hän olisi aivan kuvaamattoman jalomielinen ja minä olisin nimenomaan kreivittärelle siitä kiitollinen, vakuutettuna, että olisin juuri hänelle velassa moisesta hyvyydestä.

— Te siis tahdotte tosiaan ymmärtää tämän keskustelumme vakavasti? — kysyi kuninkaan lemmikki.

— Kyllä, madame, todella vakavasti, — vastasi vanha kreivitär aivan kalpeana ajatellessaan sitoumusta, johon nyt ryhtyi.

— Ja te sallitte minun puhua hänen Majesteetilleen teistä?

— Suokaa minulle se kunnia, — vastasi käräjätäti huokaisten.

— Madame, se tehdään, ja jo heti tänä iltana, — sanoi kreivitär Dubarry nousten ylös. — Ja nyt, madame, toivon voittaneeni teidän ystävyytenne.

— Ja teidän ystävyytenne on minusta niin suuriarvoinen, että luulen tosiaan näkeväni suorastaan unta, — vastasi vanhus alkaen jälleen lyykistellä.

— Kuulkaahan nyt, toistetaan vielä kerran ehdot, — virkkoi Jean tahtoen saada kreivittären niin henkisesti vakuutetuksi asiasta kuin ihminen tarvitsee toteuttaakseen aineellisia aikeitaan. — Niin, ensistäänkin satatuhatta livreä vahingonkorvausta oikeuskuluista, matkakustannuksista, asianajajan palkkiosta ja niin edelleen, ja niin edelleen.

— Niin, monsieur.

— Luutnantin paikka nuorelle kreiville.

— Oi, siten pääsee hän loistavan uran alkuun.

— Ja jotain veljenpojalle, eikö niin?

— Kyllä, jotain.

— Tuo jokin aina keksitään, kuten sanoin; se on minun asiani.

— Ja milloin saan kunnian nähdä teidät jälleen, rouva kreivitär? — kysyi käräjöitsijätär.

— Huomisaamuna odottavat vaununi portillanne, madame, ja tuovat teidät Luciennesiin, jossa kuningas silloin on. Huomenna kello kymmenen on lupaukseni täytetty; hänen Majesteettinsa on silloin valmistettu asiaan eikä teidän tarvitse häntä ollenkaan odottaa.

— Suokaa minun saattaa teitä, — virkkoi Jean tarjoten vanhalle kreivittärelle kätensä.

— Moista en toki voi sallia, monsieur, — vastasi vanhus kohteliaasti; — jääkää vaan tänne, olkaa hyvä.

Jean vaati ehdottomasti.

— Ainakin portaille saakka, — sanoi hän.

— No, koska välttämättä tahdotte…

Ja kreivitär de Béarn nojautui varakreivin käsivarteen.

— Zamore! — huusi kreivitär Dubarry. Zamore juoksi paikalle.

— Käske valaisemaan kreivittärelle tietä ulkoportaille ja ajamaan lankoni vaunut niiden eteen.

Zamore katosi kuin nuoli.

— Oh, se on liikaa kohteliaisuutta, — hoki rouva de Béarn. Ja kreivittäret tervehtivät vielä kerran syvin kumarruksin toisiaan.

Portailla jätti varakreivi Jean vanhan kreivittären käsipuolestaan ja palasi kälynsä luokse, kun taas käräjätäti laskeusi juhlallisesti alas portaita.

Zamore meni edeltä; Zamoren perässä kulki kaksi lakeijaa soihdut kädessä, sitten tuli rouva de Béarn, ja hänen laahustaan, joka oli lyhyenlainen, kantoi kolmas lakeija.

Varakreivi ja hänen kälynsä katselivat häntä ikkunasta, nähdäkseen vaunuihin menoon asti tuon rakkaan kummitätinsä, jota oli niin paljon saatu etsiä ja joka oli niin suurella vaivalla viimein löytynyt.

Juuri kun rouva de Béarn tuli ulkoportaitten juureen, keinui pihalle kantotuoli ja muuan nuori nainen pujahti sen ovesta ulos.

— Ahaa, valtiatar Chon, — huudahti Zamore avaten paksut huulensa suhdattoman laajalle; — hyvää iltaa, valtiatar Chon!

Rouva de Béarn jäi seisomaan toinen jalka vaunun laudalla; hän oli tulijassa tuntenut saman naisen, joka oli käynyt hänen luonaan maalla muka mestari Flageot'n tyttärenä.

Jean Dubarry oli heti lykännyt ikkunan auki ja koetti siitä hurjasti huitoen antaa sisarelleen merkkejä, mutta Chon ei niitä huomannut.

— Onko se pikku typerys Gilbert täällä? — kysyi Chon huomaamatta vanhaa kreivitärtä.

— Ei, madame, — vastasi eräs lakeijoista, — häntä ei ole näkynyt.

Nyt vasta huomasi Chon Jeanin viittomiset, kun sattui katsomaan ylös.

Ja kun hän katsoi Jeanin käden suuntaan, osoitti se epäämättömästi rouva de Béarnia.

Chon tunsi vieraan, päästi huudahduksen, laski harsonsa alas ja juoksi eteiseen.

Käräjätäti ei ollut huomaavinaan mitään, vaan nousi vaunuihin ja ilmoitti kuskille osoitteensa.

32.

Kuningas on ikävissään.

Kuningas oli matkustanut, kuten oli sanonut, Marly'hin, jossa hän oli kello kolme iltapuolella antanut määräyksen saattaa itsensä Luciennesiin.

Hän oletti tietysti, että myöskin rouva Dubarry kiiruhtaisi hänen pienen kirjeensä saatuaan pois Versaillesista ja menisi odottamaan häntä ihastuttavan sievässä uudessa talossaan, jonka hän oli äskettäin itselleen rakennuttanut. Siellä oli kuningas jo käynyt pari kolme kertaa, mutta ei ollut viettänyt siellä vielä yötä, sillä verukkeella, kuten hän sanoi, ettei Luciennes ollut kuninkaallinen linna.

Niinpä hän huvilinnaan tullessaan kummastui, kun tapasi siellä vaan Zamoren huvittelemassa sangen vaatimattomasti ja varsin vähän kuvernöörimäisesti, nimittäin kynimällä pois höyheniä papukaijasta, joka koetti häntä purra.

Nuo kaksi suosikkia olivat ainaisissa huonoissa väleissä, samoin kuin hra de Choiseul ja rouva Dubarry.

Kuningas istahti pikkusaliin ja lähetti saattokuntansa pois.

Hänen ei ollut tapana kysellä asioita lakeijoilta eikä talon arvokkaammalta väeltä, vaikka hän olikin uteliain herra koko valtakunnassa; mutta Zamorehan ei ollut edes lakeijakaan, vaan arvoltaan jotain apinan ja papukaijan väliltä.

Kuningas kyseli siis Zamorelta.

— Onko kreivitär puutarhassa?

— Ei, valtias, — vastasi Zamore.

Tämä nimitys vastasi arvonimeä Majesteetti, jonka madame Dubarry oli riistänyt huviksensa kuninkaalta hänen käydessään Luciennesissa.

— Onko hän sitten karppilammikolla?

Sinne oli suurilla kustannuksilla kaivettu kallioon lammikko, johon vesi tuli vesijohdosta ja johon Versaillesista oli tuotu kauneimmat karpit.

— Ei, valtias, — vastasi Zamore.

— Missä hän sitten on?

— Pariisissa, valtias.

— Pariisissako!… Eikö kreivitär ole sitten tullut tänne Luciennesiin?

— Ei, valtias, vaan lähetti Zamoren tänne.

— Minkä tähden?

— Odottamaan täällä kuningasta.

— Ahaa, — sanoi Ludvig XV, — sinun huoleksesi annetaan minun vastaanottamiseni? Miten hurmaavaa seuraa tämä, Zamore! Kiitokset, hyvä kreivitär, kiitokset.

Ja kuningas nousi hiukan ärtyisenä ylös.

— Eipäs, — virkkoi neekeripoika, — kuningas ei saa Zamorea seurakseen.

— Ja miksikä ei?

— Siksi, että Zamore menee matkaansa.

— Minne sinä sitten menet?

— Pariisiin.

— No sitten jään aivan yksin. Yhä parempaa ja parempaa. Mutta mitä sinä teet Pariisissa?

— Menen valtiatar Barryn luo sanomaan, että kuningas on Luciennesissa.

— Ahaa, kreivitär jätti siis tehtäväksesi sanoa minulle tämän?

— Kyllä, valtias.

— Mutta hän ei sanonut, mitä minä odottaessani tekisin?

— Hän sanoi, että sinä makaat.

"No", ajatteli kuningas, "hän ei siis viivy kauan ja hänellä on kai minulle jokin uusi yllätys". Sitten lisäsi hän ääneen:

— Lähde siis heti ja tuo kreivitär tänne… Mutta kuulepas, millä tavalla sinä sinne menet?

— Suurella valkealla hevosella, jolla on punainen loimi.

— Ja missä ajassa suurella valkealla hevosella joutuu Pariisiin?

— En tiedä, — vastasi neekeri, — mutta se juoksee pian, pian, pian. Zamoresta on hupaisaa mennä pian.

— No se nyt edes on onni, että Zamoresta on hupaisaa mennä pian.

Ja kuningas asettui ikkunan ääreen katsomaan Zamoren lähtöä.

Pitkä pikentti nosti pojan hevosen selkään, ja niinkuin ainakin lapsi, joka onnekseen ei aavista mitään vaaraa, läksi neekeripoika pihalta täyttä laukkaa, koukussa jättiläismäisen hevosen seljässä.

Yksin jäätyään kysyi kuningas pikentiltä, oliko linnassa jotain uutta näkemistä.

— Kyllä on, — vastasi palvelija, — täällä on hra Boucher maalaamassa kreivittären suurta yksityishuonetta.

— Ah, Boucher. Vai on tuo kiltti Boucher-parka täällä, — virkkoi kuningas ikäänkuin tyytyväisenä uutiseen; — ja missä sanoit hänen olevan?

— Paviljongissa, kreivittären huoneessa: tahtooko teidän Majesteettinne minua oppaaksi hra Boucher'n luo?

— En, — vastasi kuningas, — en tahdo; minä menenkin mieluummin katsomaan karppeja. Tuo minulle veitsi.

— Veitsi, sire?

— Niin, ja iso leipä.

Pikentti tuli takaisin tuoden japanilais-porsliinisella lautasella ison pyöreän leivän, johon oli pistetty pitkä ja terävä veitsi.

Kuningas viittasi pikenttiä tulemaan mukaansa ja läksi tyytyväisenä menemään lammikolle päin.

Suvun perinnäistapana oli syöttää karppeja. Suuri kuningas ei lyönyt sitä työtä laimin ainoanakaan päivänä.

Ludvig XV istahti nurmipenkille, jolta paikalta hänen edessään oli ihana näköala.

Siellä oli ensinnäkin tuo pieni lammikko nurmikkoisine rantoineen; ja kauempana kylä kahden vuoren välissä, joista toinen, itäänpäin oleva, kohosi jyrkkäkupeisena kuin Vergiliuksen sammaleinen kallio, joten sen laelle rakennetut olkikattoiset majat ovat kuin lasten leluja pistettyinä sananjaloilla täytettyyn laatikkoon.

Vielä kauempana näkyivät Saint-Germainin päädyt, sen jättiläismäiset portaat ja terassien loppumattomat puistokujat. Ja vieläkin kauempana Sannois'n ja Cormeilles'n sinertävät rinteet, ja kaiken yllä punertavalta ja harmaalta vivahtava taivas, joka kaartui maiseman ylitse kuin upea kuparinen kupooli.

Ilmassa oli ukkosta, puitten lehdet piirtyivät mustina niittyjen vaaleanvihreää väriä vastaan. Vesi, joka seisoi liikkumatta ja eheänä kuin laajan öljylammikon kalvo, särkyi tuon tuostakin, kun sen tummasta syvyydestä hypähti pinnalle silloin tällöin kala, vilahtaen hopeana, pyytämään vesihämähäkkiä, joka hiihteli pitkillä jaloilla veden pintaa.

Silloin laajenivat suuret ympyrärenkaat laajenemistaan vedenkalvolla ja viruttelivat koko tuon laajan liinan vuorotellen valkeilla ja mustilla kehillä.

Rannoilla näki mykkäin kalain nostavan ylös vedestä suuria päitään, varmoina siitä, ettei niiden koskaan tarvitsisi peljätä ei koukkua eikä verkkoa, vaan voivansa tulla rauhassa imemään lammen partaan yli riippuvia apilaita ja katselemaan suurin, jäykin silmin, joissa ei olisi luullut olevan näköä, kaislikossa pulahtelevia pieniä, harmaita sisiliskoja ja vihreitä sammakoita. Kun kuningas oli kuin ainakin mies, joka osaa hukata aikansa, katsellut joka taholta maisemaa ja lukenut, montako taloa lähimmässä kylässä oli ja montako kylää oli kauempana, otti hän leivän viereensä jätetyltä lautaselta ja alkoi leikellä siitä suuria palasia.

Karpit kuulivat veitsenterän karahtelevan leivänkuoreen, ja kun ne oli tottuneet tähän ääneen, joka ilmoitti niille päivällisajan tulleen, kiiruhtivat ne niin lähelle kuin mahdollista näyttäytyäkseen hänen Majesteetilleen ja pyytämään tätä antamaan heille armossa heidän jokapäiväisen leipänsä. Ne olivat yhtä nöyriä mille pikentille tahansa, mutta kuningas tietysti luuli, että ne vaivasivat itseään hänen tähtensä.

Hän alkoi nyt heitellä veteen leipäpalasia; ne painuivat ensin pinnan alle ja nousivat sitten jälleen näkyviin, ja niistä oteltiin hetki, kunnes ne liukesivat veteen ja katosivat sitten olemattomiin.

Oli tosiaan sangen hupaista ja merkillistä nähdä noita leivän kuoria hyppelemässä näkymättömien kuonojen sysiminä veden pinnalla, kunnes ne tulivat iäksi niellyiksi.

Puolen tunnin päästä huomasi hänen majesteettinsa, jolla oli riittänyt kärsivällisyyttä viiltää noin satasen leipäpalasta, tyydytyksekseen, ettei niistä noussut ainoaakaan enää pinnalle.

Mutta silloin olikin jo kuningas tähän työhön väsynyt ja muisti, että Boucher saattoi antaa hänelle toista huvia: se huvitus oli tosin vähemmän viehättävää kuin katsella karppeja, mutta maalla täytyy tyytyä siihen, mitä saa.

Ludvig XV lähti siis kävelemään paviljonkiin päin. Boucher tiesi jo asian ja odotti hänen tuloaan. Jatkaen yhä työtään tai ollen sitä muka jatkavinaan, hän tähysteli ulos kuningasta; hän näki hänen tulevan paviljonkiin päin ja silloin järjesteli hän ylen hyvillään kaulaliinaansa ja veti paikalleen kalvostimiaan ja nousi ylös tikapuilleen, sillä hänelle oli sanottu, ettei hänen pitänyt olla huomaavinaan kuningasta tämän tullessa Luciennesiin. Hän kuuli lattian takanaan narisevan valtiaan astellessa ja alkoi silloin siveltimellään muovailla pientä pyöreää amoria, joka varasti nuorelta sinisiin silkkiliiveihin ja olkihattuun puetulta paimenneidolta ruususen. Hänen kätensä vapisi, sydämensä sykki kovasti.

Ludvig XV pysähtyi kynnykselle.

— Oh, hra Boucher, — sanoi kuningas, — te haisette tärpätiltä!

Ja kuningas meni pois.

Boucher-parka luuli saavansa kuulla parempia kohteliaisuuksia, niin vähän taiteilija kuin kuningas olikin. Ja nyt hän oli melkein pudota alas tikapuiltaan ällistyksestä.

Hän laskeutui permannolle ja läksi kyyneleet silmissä pois työstään, välittämättä edes puhdistaa palettiaan ja pestä pensseleitään, jota työtä hän ei lyönyt muulloin laimin ainoanakaan iltana.

Hänen Majesteettinsa katsoi kelloaan. Se oli seitsemän.

Ludvig XV palasi linnaan, ärsytteli siellä apinaa, puhutti papukaijaa ja otti vuorotellen hyllyiltä kaikki kiinalaiset koruesineet, mitä näki.

Tuli pimeä.

Hänen Majesteettinsa ei pitänyt pimeistä huoneista; sytytettiin siis tulet.

Mutta yhtä vähän hän piti yksinäisyydestäkään,

— Vaununi valmiiksi neljännestunnin päästä, — sanoi kuningas. — Ma foi, — lisäsi hän, — kreivitär saa vielä aikaa neljännestunnin, mutta ei minuuttiakaan enempää.

Ja Ludvig XV venähti sohvalle vastapäätä kamiinia ja otti nyt tehtäväkseen odottaa noiden viidentoista minuutin eli yhdeksänsadan sekunnin loppumista.

Kun kellon heiluri, joka esitti sinistä elefanttia punainen sulttaanitar seljässä, heilahti neljännensadannen kerran, nukahti hänen Majesteettinsa.

Kuten hyvin arvaa, varoi lakeija, joka tuli hänelle ilmoittamaan, että vaunut olivat valmiit, herättämästä kuningasta. Ja tästä korkean unen kunnioittamisesta oli seurauksena, että kun kuningas heräsi, näki hän edessään rouva Dubarryn sangen vähän unisena, mikäli näytti, ja katselemassa itseään ihmettelevin silmin. Zamore odotti oven pielessä valmiina noudattamaan ensimäistä käskyä.

— Ah, tekö, kreivitär, — sanoi kuningas kohottautuen pystysuoraan asentoon, mutta jääden kuitenkin istumaan.

— Minä, sire, ja olen ollut tässä jo melkoisen kauan, — vastasi kreivitär.

— Vai kauan muka…

— Ainakin tunnin. Oh, miten teidän Majesteettinne makaa!

— Mutta muistakaahan, kreivitär, että te ette ollut täällä ja minä olin ikävissäni; muuten, minä nukun öisin huonosti. Tiedättekö, minä jo aioin lähteä matkaani.

— Niin, minä näin teidän majesteettinne hevoset jo valjaissa. Kuningas katsoi kelloa.

— Oh, kello on jo puoli yksitoista, — sanoi hän; — minä olen nukkunut melkein kolme tuntia.

— Hyvinkin, sire; väittäkääpä vielä, ettei Luciennesissa ole hyvä nukkua.

— Ma foi, se on totta. Mutta mitä hittoa tuo on? — huudahti kuningas huomatessaan Zamoren.

— Siinä näette Luciennesin kuvernöörin, sire.

— Ei vielä, ei vielä, — sanoi kuningas nauraen. — Vai niin, tuo veitikka käyttää virka-univormua ennenkuin hänet on virkaansa nimitetty? Hän luottaa siis niin varmasti sanaani.

— Sire, teidän sananne on pyhä, ja meillä on täysi syy siihen luottaa. Mutta Zamorella on enemmänkin kuin teidän lupauksenne, tai oikeastaan vähemmän, sillä hänellä on virkavaltuus.

— Kuinka?

— Varakansleri lähetti sen minulle: tässä se on. Nyt ei puutu hänen virkaan asettamisestaan muuta kuin yksi muotoseikka, nimittäin virkavala; vannottakaa se hänellä pian, ja sitten hän on vartiamme.

— Tulkaa lähemmäksi, herra kuvernööri, — kehoitti kuningas. Zamore tuli luo. Hänellä oli yllään kultakauluksinen univormu, olkapäillään kapteenin poletit, jalassa lyhyet housut ja silkkisukat ja kupeella miekka. Hän asteli jäykästi ja mahtavasti, valtavan suuri kolmikulma-hattu kainalossa.

— Osaako hän edes vannoa — kysyi kuningas.

— Oi, erinomaisesti; koettakaa, sire.

— Tulkaa vihittäväksi virkaan, — virkkoi kuningas tarkastellen uteliaasti tuota mustaa nukkea.

— Polvillenne, — sanoi kreivitär.

— Lausukaa vala, — lisäsi Ludvig XV.

Poika painoi toisen käden sydämelleen ja toisen kuninkaan käteen ja sanoi:

— Minä vannon uskollisuutta ja kuuliaisuutta isännälleni ja emännälleni; minä vannon puolustavani kuolemaani saakka linnaa, jonka vartioiminen on minulle uskottu, ja syöväni, jos kimppuuni karataan, purkeista viimeisenkin lusikallisen hilloa ennenkuin antaudun.

Kuningas purskahti nauruun sekä valankaavalle että vakavuudelle, jolla Zamore sen lausui.

— Tämän valan jälkeen, — sanoi kuningas jälleen tilaisuuden vaatimusten mukaan totisena, — minä annan teille, herra kuvernööri, rajattoman vallan ja oikeuden tuomita yli- ja alioikeuksissa kaikkia niitä, jotka asuvat tässä linnassa ilmassa, maassa, tulessa tai vedessä.

— Kiitoksia, valtias, — sanoi Zamore ja nousi ylös.

— Mene nyt näyttämään kaunista univormuasi keittiöön ja jätä meidät rauhaan. Ala mennä!

Zamore poistui.

Kun Zamore oli lähtenyt yhdestä ovesta, tuli Chon toisesta sisään.

— Ah, sinäkö se olet, pikku Chon. Hyvää iltaa, Chon. Kuningas veti hänet polvelleen istumaan ja suuteli häntä.

— Kuules, pikku Chon, — jatkoi kuningas, — puhupas sinä nyt minulle totta.

— Ah, varokaa itseänne, sire, — sanoi Chon, — te käännytte väärän henkilön puoleen. Totta! Luulenpa, että sitä puhuisin ensi kertaa elämässäni. Jos totta tahdotte kuulla, niin kysykää Jeannelta; hän ei osaa valehdella.

— Onko asia niin, kreivitär?

— Sire, Chonilla on liian hyvä käsitys minusta. Esimerkki on turmellut minut, ja ainakin tästä illasta alkaen aion valehdella kuin oikea kreivitär, ellei maksa vaivaa puhua totta.

— Ah, — virkkoi kuningas, — minusta tuntuu kuin Chonilla olisi jotain salattavaa minulta.

— Eipäs.

— Ehkä joku pikku herttua, joku pikku markiisi, jonka vieraana hän on käynyt?

— Sitä minä en luule, — vastasi kreivitär.

— Mitäs Chon siitä arvelee?

— Me emme sitä luule, sire.

— Täytyykö minun siitä hankkia raportti poliisilaitokselta?

— Hra de Sartines'n poliisilta vai minunko?

— Hra de Sartines'n.

— Kuinka paljon siitä annatte?

— Jos siinä on minulle huomattavia asioita, niin enpä tingi.

— Turvautukaa siis minun poliisiini ja ottakaa raportti minulta. Minä palvelen teitä… kuninkaallisesti.

— Te myötte itsenne?

— Miksikä en, jos maksu on ilmoittamani salaisuuden mukainen.

— Olkoon menneeksi. Antakaa nyt se raportti. Mutta ei mitenkään valheita.

— Te solvaatte minua, Ranska!

— Tarkoitin: ei verukkeita.

— Hyvä, sire; varatkaa kassanne maksukuntoon, tällainen on raportti.

— Minä olen valmis, — vastasi kuningas ja helisti taskussaan joitakuita kultarahoja.

— Ensiksi on kreivitär Dubarry nähty Pariisissa kello kaksi iltapuolella.

— Entä sitten? Sen jo tiedän.

— Valois-kadun varrella.

— En väitä vastaan.

— Noin kello kuusi saapui Zamore hänen luokseen.

— Aivan mahdollista; mutta mitä varten rouva Dubarry meni Valois-kadun varrelle?

— Hän meni taloonsa.

— Sen ymmärrän; mutta minkä tähden hän meni taloonsa?

— Hän meni odottamaan kummitätiään.

— Kummitätiään! — huudahti kuningas voimatta täysin salata pahaa irvistystä. — Aikooko hän sitten antaa ristiä itsensä?

— Kyllä, sire, Versaillesin suuressa kastealtaassa.

— Siinä hän tekee pahoin; hän oli niin soman näköinen pakanana.

— Minkä sille voi, sire? Tunnettehan sananparren: "ihminen tahtoo sitä, mitä ei saa".

— Joten nyt me tahdomme kummitätiä?

— Ja saamme sen, sire.

Kuningas hätkähti ja nykäytti olkapäitään.

— Minä pidän paljon tuosta nykäyksestä, sire, se todistaa, että teidän Majesteettinne joutuisi aivan epätoivoon, jos Grammontit ja Guémenéet ja muut hovin ulkokullatut naiset joutuisivat tappiolle.

— Mitä ihmettä?

— Niin, te olette kaikkien noiden kanssa liitossa.

— Minä liitossa?… Kreivitär, kuulkaahan eräs seikka, nimittäin se, että kuningas on liitossa ainoastaan kuninkaitten kanssa.

— Se on totta; mutta kaikki teidän kuninkaanne ovat hra de Choiseulin ystäviä.

— Puhutaan vaan kummitädistänne, kreivitär.

— Niin, sitä minäkin tahtoisin, sire.

— Teidän on siis onnistunut tekaista sellainen?

— Kyllä minä löysin sen jo tehtynä ja vielä sangen hyvää lajia. Muuan kreivitär de Béarn, sukua maassa hallinneille ruhtinaille, ei enempää eikä vähempää. Hän ei toivoakseni ole häpeäksi sille, joka on sukulainen Stuartein sukua oleville.

— Kreivitär de Béarn, — toisti kuningas hämmästyneenä. — Minä tunnen ainoastaan yhden moisen, ja hän asuu tietääkseni aina Verdunin seuduilla.

— Se on juuri hän; hän tuli varta vasten minun tähteni tänne.

— Ja hän antaa teille nyt kätensä?

— Molemmat kätensä, sire.

— Ja milloinka?

— Huomenna kello yksitoista aamupäivällä hän saa kunnian tulla salaiselle audienssille luokseni; ja samassa tilaisuudessa, ellei pyyntö tunnu liian julkealta, hän anoo, että kuningas määrää ajan, ja te määräätte sen niin läheiseksi kuin mahdollista, vai mitä, monsieur Ranska?

Kuningas naurahti, mutta melkoisen väkinäisesti.

— Kyllä, kyllä, — hän vastasi ja suuteli kreivittären kättä. Mutta yhtäkkiä hän huudahti:

— Huomenna kello yksitoista?

— Niin, aamiaisen aikaan.

— Se on mahdotonta, rakas ystäväni!

— Miksikä mahdotonta?

— Minä en ole täällä aamiaisella, minä lähden pois tänä iltana.

— Mikä nyt sitten? — kysyi rouva Dubarry ja tunsi sydäntään aivan jäätävän. — Te lähdette pois, sire?

— Minun täytyy, hyvä kreivitär, minä olen kutsunut Sartines'n luokseni erääseen sangen tärkeään työhön.

— Miten vaan tahdotte, sire; mutta toivoakseni syötte täällä ainakin illallista.

— Kyllä, ehkä syön… minulla on melkoisen nälkä; niin, minä syön.

— Anna tuoda pöytään, Chon, — sanoi kreivitär kälylleen ja antoi hänelle jonkin merkin, josta oli nähtävästi jo ennen sovittu.

Chon poistui.

Mutta kuningas oli huomannut tuon merkin kuvastimesta, ja vaikkei sitä ymmärtänytkään, aavisteli hän kuitenkin joutuvansa johonkin ansaan.

— Mutta, ei, ei, — sanoi hän; minä en voi jäädä tänne edes illallisellekaan; minun täytyy lähteä täältä aivan heti. Minun täytyy kirjoittaa nimiäni papereihin; tänään on lauantai.

— Hyvä, minä käsken ajamaan hevoset portaiden eteen.

— Tehkää se, kultaseni.

— Chon!

Kuningas on ikävissään

Chon tuli takaisin huoneeseen.

— Hänen Majesteettinsa vaunut, — sanoi kreivitär.

— Hyvä, — vastasi Chon hymyillen. Ja hän poistui jälleen.

Hetken päästä hän kuului huutavan etuhuoneessa:

— Kuninkaan vaunut!

33.

Kuningas huvittelee,

Kuningas oli nyt hyvillään, näytettyään itsenäisyyttään ja rangaistuaan samalla kreivitärtä siitä, että oli saanut häntä odottaa, ja päästyään siten myöskin luikahtamaan tuosta ilkeästä esittelykysymyksestä. Ja hän asteli salin ovea kohti.

Chon tuli takaisin.

— No niin, näittekö siellä palvelusjoukkoani?

— En, sire, etuhuoneissa ei ole ketään teidän Majesteettinne miehiä.

Kuningas meni vuorostaan ovelle katsomaan.

— Saattojoukkoni! — huusi hän.

Ei kuulunut vastausta: olisi luullut, ettei linnassa ollut edes kaikuakaan.

— Luulisiko hittokaan, että minä olen sen miehen pojanpoika, joka kerran sanoi: "Olin saamaisillani odottaa", — virkkoi kuningas palaten saliin.

Hän meni ikkunan luo ja avasi sen.

Mutta kenttä palatsin edustalla oli yhtä tyhjä kuin etuhuoneetkin: ei hevosia, ei eturatsastajia, ei vartiostoa. Ainoastaan yö avautui kuninkaan silmien eteen kaikessa juhlallisuudessaan ja rauhassaan, ihanan kuun hohteessa, joka valaisi, väristen kuin veden viri, Chatoun metsän puiden latvoja ja kylvi tuhansia välkkyviä läikkiä Seine-joen pinnalle, tuon hitaan jättiläiskäärmeen, jonka kiemurtelevat mutkat näkyivät Bougivalista Maisonsiin saakka, siis yli parin peninkulman pituudelta.

Ja keskellä tätä kauneutta viritti satakieli jossakin ihmeellisen laulunsa, sellaisen, jollaista saa kuulla ainoastaan toukokuussa, aivan kuin nuo iloiset äänet löytäisivät niille sopivan luonnon pelkästään noina melkein jo tullessaan katoavina ensimäisinä kevätpäivinä.

Tätä luonnon sopusointuisaa rauhaa ei Ludvig XV kuitenkaan huomannut, hän, joka oli sangen vähän haaveileva, runollinen tahi taiteellisuuteen taipuva, mutta suuresti materialistinen kuningas.

— Kuulkaa, kreivitär, — sanoi hän harmissaan, — olkaa hyvä ja käskekää tuomaan vaununi. Hitto, tästä leikistä täytyy tulla loppu!

— Sire, — vastasi kreivitär tekeytyen suloisen nyreäksi, mikä temppu häneltä melkein aina onnistui, — täällähän en ole minä mikään käskijä.

— Ainakaan se en ole minä, — vastasi Ludvig XV; — sillä näette nyt itse, miten minua totellaan.

— Ette te enempää kuin minäkään, sire.

— Kuka se sitten on? Tai onko se Chon?

— Minun, — äännähti nuori nainen, joka istui nojatuolissa huoneen toisella puolella parina kreivittärelle, — minun on kyllä sangen vaikea totella, mutta en silti toivo saavani määrätä.

— Mutta kuka täällä sitten määrää?

— Dame, sire, tietysti linnan kuvernööri.

— Zamore?

— Niin.

— Se on totta; soittakaa nyt joku tänne.

Kreivitär ojensi viehkeän huolimattomasti kätensä tavoitellen silkkinauhaa, jonka päässä oli helmitupsu.

Muuan lakeija oli nähtävästikin valmistettu jo etukäteen asiaan; hän oli seissyt etuhuoneessa ja tuli nyt ovelle.

— Kuvernööri? — kysyi kuningas.

— Kuvernööri vartioi teidän Majesteettinne kallista henkeä, — vastasi lakeija kunnioittavasti.

— Missä hän on?

— Tarkastuskierrollaan.

— Tarkastuskierrollaan? — toisti kuningas.

— Neljän upseerin kanssa, — vastasi lakeija.

— Aivan kuin Marlboroughin herttua, — huudahti kreivitär.

Kuninkaan suu vetäytyi väkistenkin hymyyn.

— Niin, hupaista kyllä, — sanoi hän; — mutta se ei estä minua antamasta valjastaa hevosiani.

— Sire, herra kuvernööri on panettanut tallit lukkoon peljäten pahantekijäin voivan sinne pistäytyä.

— Eturatsastajani, missä he ovat?

— Palveluskunnan huoneissa, sire.

— Mitä he siellä tekevät?

— He nukkuvat.

— Kuinka, nukkuvat?

— Käskystä.

— Mistä käskystä?

— Kuvernöörin.

— Entä portit? — kysyi kuningas.

— Mitkä portit, sire?

— Linnan portit.

— Nekin on pantu lukkoon.

— Kaunista! Mutta totta kai annetaan avaimet?

— Sire, avaimet ovat kuvernöörin vyössä.

— No ainakin tätä linnaa vahditaan hyvin, — sanoi kuningas. — Peste, onpa tämä järjestystä!

Lakeija poistui nähdessään, ettei kuninkaalla enää ollut häneltä kysyttävää.

Kreivitär lojui mukavasti nojatuolissa ja pureskeli kaunista ruusua, jonka rinnalla hänen huulensa hohtivat kuin koralli.

— Sire, — sanoi hän hymyillen niin suloisen riutuvasti, että hän yksin siihen kykeni, — sire, minun käy sääliksi teidän Majesteettianne, tarjoan käsivarteni, menkäämme etsimään. Chon, lähde edeltä vakoilijaksi.

Chon astui ulos ensimäisenä, ikäänkuin etuvartiostona ja valmiina ilmoittamaan, jos vaara uhkaisi.

Käytävän ensimäisessä kulmauksessa alkoi kuninkaan sieraimia kutittaa niin maukas höyry, että se olisi herättänyt suurimmankin herkkusuun ruokahalun.

— Ah, — sanoi kuningas pysähtyen, — mitäs sulotuoksua tämä on, kreivitär?

— Se on illallinen, sire. Minä luulin kuninkaan suovan minulle kunnian jäädä aterialle Luciennesiin ja olin varustanut illallisen sitä mukaa.

Ludvig XV vetäisi sisäänsä pari kolme siemausta tuota herkullista tuoksua. Ja samassa hän mietti mielessään, että hänen vatsansa oli jo jonkun aikaa nurahdellut; että menisi ainakin puolituntia ennenkuin kovalla touhulla saataisiin eturatsastajat valveille, toinen puolituntia valjastaessa hevosia ja kymmenen minuuttia matkalla Marly'hin. Ja lisäksi hän ajatteli, että hän saisi Marlystä ainoastaan tilapäisen aterian, sillä häntä ei odotettu sinne. Hän veti sieraimiinsa viettelevää ruuan hajua ja pysähtyi kreivitär käsipuolessaan ruokasalin ovelle.

Siellä odotti loistavasti valaistu ja kahdelle henkilölle runsaasti katettu pöytä.

— Peste, — sanoi Ludvig XV, — teillä on etevä kokki, kreivitär.

— Sire, tämä on juuri hänen ensimäinen kokeensa, ja miesrukka on tehnyt parastansa ansaitakseen teidän Majesteettinne; kiitoksen. Nyt hän tahtoisi melkeinpä leikata kurkkunsa poikki, kuten Vatel-raukka.

— Ai, niinkö tosiaan? — kysyi Ludvig XV.

— Varsinkin luotti hän eräänlaiseen fasaaninmuna-omelettiin…

— Fasaaninmuna-omeletti? Mutta sehän on aivan minun mieliruokaani, fasaaninmuna-omeletti.

— Nyt näette, miten ikävää!

— No niin, kreivitär, älkäämme tuottako sellaista surua teidän kokillenne, — virkkoi kuningas nauraen. — Ja ehkäpä tuo valtias Zamore tulee takaisin tarkastukselta sillaikaa kuin me aterioimme.

— Ah, sire, se on loistava aatos, — huudahti kreivitär voimatta salata tyytyväisyyttään, saatuaan nyt ensimäisen voiton.

— Tulkaa, sire, tulkaa.

— Mutta kuka meitä pöydässä palvelee? — kysyi kuningas näkemättä ruokasalissa ainoaakaan lakeijaa.

— Ah, sire, — vastasi rouva Dubarry, — maistuuko kahvinne huonommalta, jos minä kaadan sen teille?

— Ei, kreivitär, ja voisinpa melkein sanoa: silloin kuin te sen valmistatte.

— No hyvä, tulkaa sitten, sire.

— Katettu ainoastaan kahdelle? — huomautti kuningas. — Entä Chon, onko hän jo syönyt?!

— Sire, ei olisi uskallettu ilman teidän Majesteettinne nimenomaista käskyä…

— Mitä turhia, — sanoi kuningas ja meni ja otti itse lautasen ja veitsen eräältä hyllyltä. — Tule, pikku Chon, istu tuohon meitä vastapäätä.

— Oi, sire… — kursaili Chon.

— Niin juuri, näyttele nyt vaan alamaista ja kaikkein nöyrintä ulkokullattua! Istukaa tänne, kreivitär, minun viereeni. Miten hurmaava profiili teillä on!

— Vasta tänäänkö te sen huomaatte, monsieur Ranska?

— Minkä sille voi, minä olen tottunut näkemään teidät vaan silmästä silmään, kreivitär. Teidän kokkinne on tosiaan oikea mestari; miten erinomaista krapukeittoa!

— Minä olin siis oikeassa eroittaessani entisen?

— Aivan oikeassa.

— Noudattakaa siis esimerkkiäni, sire, näette, että siitä on vaan hyötyä.

— Minä en ymmärrä teitä.

— Minä eroitin oman Choiseulini, eroittakaa tekin omanne

— Ei politiikkaa, kreivitär; antakaa minulle lasi madeiraa.

Kuningas ojensi lasinsa; kreivitär kävi käsiksi ahdaskaulaiseen pulloon ja kaatoi kuninkaalle.

Puristus teki sievän juomanlaskijan sormet valkeiksi ja kynnet punertaviksi.

— Kaatakaa kauan ja hitaasti, — pyysi kuningas.

— Etten sekoittaisi sakkaa, niinkö, sire?

— Ei, vaan siksi, että saisin katsella kättänne.

— Ah, sire, — vastasi kreivitär nauraen, — teidän Majesteettinne on tällä hetkellä oikein löytöretkillä.

— Ma foi, se on totta, — sanoi kuningas alkaen päästä tavalliselle hyvälle tuulelle; — ja taidan olla jo löytämäisilläni…

— Uuden maanosanko? —, kysyi kreivitär.

— En, — vastasi kuningas; — maanosa, se nyt olisi liian kunnianhimoista, ja kuningaskunnassa on minulla jo enemmän kuin tarpeeksi. Vaan saaren, pienen pohjukan maapallolla lumotun vuoren, palatsin, jossa Armidana on eräs ystävättäristäni ja jonka ovea varjelevat kaikenlaiset hirviöt silloin kun tahdon unohtaa…

— Sire, — sanoi kreivitär ja ojensi kuninkaalle karahviin jossa oli jääkylmää samppanjaa, juomaa, mikä oli aivan uutuus siihen aikaan, — sire, tässä onkin juuri Lethe-virrasta ammennettua vettä.

— Vai Lethe-virrasta, kreivitär; oletteko varma siitä?

— Kyllä, sire; sen toi juuri Jean-parka manalasta, johon hän oli joutumaisillaan.

— Kreivitär, — sanoi kuningas kohottaen lasiaan, — siis hänen onnellisen ylösnousemuksensa malja; mutta ei politiikkaa, pyydän.

— Sitten en tiedä, mistä puhuakaan, sire; ehkäpä teidän Majesteettinne tahtoisi kertoa jotain, te, joka kerrotte niin hyvin.

— Ei; mutta minä luen teille runon.

— Runon! — huudahti rouva Dubarry.

— Niin, juuri runon… Mitä kummaa siinä on?

— Mutta teidän Majesteettinnehan inhoo runoja.

— Parbleu, silloin, kun sadastatuhannesta runosta, mitä nyt tehdään, on ainakin yhdeksänkymmentätuhatta minua vastaan.

— Ja se, jonka teidän Majesteettinne aikoo minulle lukea, kuuluu siis noihin kymmeneentuhanteen, jotka eivät kuitenkaan tuota armoa muille yhdeksällekymmenelletuhannelle?

— Ei, kreivitär, tämä, jonka teille luen, onkin tarkoitettu teille.

— Minulle?

— Niin, teille.

— Ja kuka sen on tehnyt?

— Hra de Voltaire. — Ja hän jätti teidän Majesteettinne tehtäväksi…

— Ei suinkaan, hän lähetti sen suoraan teidän Korkeutenne osoitteella.

— Kuinka?… Ilman mitään kirjettä?

Päinvastoin, oikein kohteliaassa kirjeessä.

— Ahaa, ymmärrän, teidän Majesteettinne on tänään työskennellyt postipäällikön kanssa.

— Juuri niin.

— Lukekaa, sire, lukekaa hra de Voltairen säkeet. Ludvig XV aukaisi pienen paperiarkin ja lausui:

Oi Afrodite, äiti sulotarten, miks synkennellä Paphon juhtain hurmaa näin tahdot epäilyksin mustin, mitä varten sa mietit sankarille halpaa surmaa? Odysseys kallis isänmaalleen on; hän Agamemnonin on tuki, vankin mies toimen, jonka äly verraton löi kahlein Troian voiman korskeankin. Muut jumalat jo laske valtaas, heiltä sydämet kauneudellas valtikoi; juo onnes malja, naura, hekumoi ja poimi ruusut Olymposi teiltä; mut meille suosiosi hymy suo: Poseidon tuima tyynnyttele tuo. Odysseys, saanut Troian kauhuun suureen, mies kuolevainen, jolle kaunaa kannat, ei sulle peljättävä, jos vaan annat, hän vaipuu kauneutesi jalkain juureen.

— Näkee selvästi, sire, — sanoi kreivitär enemmänkin suutuksissaan kuin kiitollisena tästä runollisesta lähetyksestä, — näkee, että hra de Voltaire tahtoo sopia teidän kanssanne.

— Oh, mitä siihen tulee, se on turhaa vaivaa, — vastasi Ludvig XV; — hän on rettelöitsijä, joka vääntäisi koko kaupungin nurin, jos pääsisi takaisin Pariisiin. Menköön ystäväni ja serkkuni Fredrik II:n luo; meille riittää jo Rousseau. Mutta ottakaahan tämä runo, kreivitär, ja miettikää sitä.

Kreivitär otti paperin, kiersi sen tulitikun tapaiseksi puikoksi ja asetti lautasensa viereen.

Kuningas katseli hänen menettelyään.

— Sire, — virkkoi Chon, — eikö hiukan Tokaijin viiniä?

— Se on kotoisin itsensä Itävallan keisarin kellarista, — lisäsi kreivitär, — muistakaa se, sire.

— Ohoh, keisarinko viinikellarista… — sanoi kuningas — sitä ei ole kenelläkään muulla kuin minulla.

— Minä sainkin sen teidän juomanlaskijaltanne, sire.

— Mitenkä, viettelittekö hänet?

— Ei, minä käskin häntä.

— Oikein vastattu, kreivitär. Kuningas on tuhma.

— Oh, mutta monsieur Ranska…

— Monsieur Ranskalla on ainakin tarpeeksi älyä rakastaa teitä koko sydämestään.

— Ah, sire; mutta miksi ette sitten tosiaan olekin monsieur Ranska?

— Ei politiikkaa, kreivitär.

— Suvaitseeko hänen Majesteettinsa nyt nauttia kahvia?

— Mielelläni.

— Ja teidän Majesteettinne valmistaa ja polttaa sen itse kuten tavallista? — kysyi kreivitär.

— Ellei talon emäntä sitä kiellä. Kreivitär nousi ylös.

— Mitä nyt?

— Minä palvelen teitä, monseigneur.

— No hyvä, — vastasi kuningas ja ojentautui mukavaan asentoon tuolissaan kuin ainakin mies, joka on nauttinut hyvän illallisen ja siten saanut tunteensa tasapainoon; — hyvä, huomaan, että minun on paras antaa teidän tehdä niinkuin tahdotte, kreivitär.

Kreivitär toi nyt pöydälle hopeisen hiiliastian, jossa oli tulista mokkaa sisältävä kahvipannu. Sitten asetti hän kuninkaan eteen lautaselle kullatun kupin ja pienen böömiläisen karahvin; ja lautasen viereen pisti hän pienen paperisytykkeen.

Kuningas mittasi hyvin tarkkaavasti, kuten hän aina tätä työtä teki, sokerin määrän ja samoin kahvin, kaatoi varovasti konjakin, että alkohooli palaisi pinnalla, otti tuon pienen paperisytykkeen, sytytti sen kynttilässä ja pani sillä kuumaan nesteen palamaan.

Sitten heitti hän paperin hiiliastiaan, jossa se paloi loppuun.

Viiden minuutin päästä joi hän kahvinsa nautiskellen kuin oikea herkkusuu ainakin.

Kreivitär antoi hänen rauhassa juoda; mutta kuninkaan kallistaessa viimeistä tilkkaa huulilleen huudahti hän:

— Oi, sire, te sytytitte kahvinne Voltairen runolla, se tuo onnettomuutta Choiseuleille.

— Minä olen erehtynyt, — sanoi kuningas nauraen, — ette olekaan sievä haltiatar, te olette paholainen.

Kreivitär nousi paikaltaan.

— Sire, — sanoi hän, — tahtooko teidän Majesteettinne lähteä katsomaan, onko kuvernööri jo palannut?

— Zamore? Pyh, mitä varten?

— Mutta tehän aioitte lähteä Marly'hin, sire.

— Se on totta, — vastasi kuningas ja koetti ponnistautua vapaaksi suloisesta hyvinvoinnin-tilastaan. — Mennään katsomaan, kreivitär, mennään.

Rouva Dubarry antoi merkin Chonille, joka katosi.

Kuningas läksi jälleen etsimään, mutta, se on myönnettävä, aivan toisessa mielentilassa kuin sitä tänä iltana ensi kertaa yrittäessään. Filosoofit väittävät, että riippuu melkein aina ihmisen vatsan tilasta, näkeekö hän maailman mustan vai ruusunpunaisen värisenä.

Ja koska kuninkailla on vatsa niinkuin muillakin ihmisillä, tosin tavallisesti vaan huonompi kuin heidän alamaisillaan, mutta kuitenkin vatsa, joka jakaa hyvinvointiaan muuhunkin ruumiiseen kuten toistenkin ihmisten, niin näytti kuningas olevan nyt niin hyvällä tuulella kuin kuninkaan yleensä on mahdollista olla.

Kymmenen askelta käytävässä kuljettua lehahti kuninkaan hajuhermoihin uusi suloinen tuoksu.

Oli jätetty ovi auki hurmaavan kauniiseen makuukamariin, jonka seinät olivat verhotut sinisillä ja luonnollisen värisillä kukilla koristetuilla silkkiverhoilla; ja ovesta näki salaperäistä valoa kuultavan sänkykomeron, jonne lumoojattaren jalat olivat jo kaksi tuntia toivoneet matkaa.

— Niin, sire, — virkkoi kreivitär, — Zamore ei näytä tosiaan vielä olevan tullut takaisin, joten me olemme yhä lukon takana, ja ellemme karkaa tästä linnasta ikkunasta…

— Lakanain avulla? — kysyi kuningas.

— Sire, — vastasi kreivitär hurmaavasti hymyillen, — käyttäkäämme, mutta älkäämme väärin käyttäkö niitä.

Kuningas avasi nauraen sylinsä ja kreivitär pudotti tuon kauniin ruusun niin että se varisti teränsä matolle.

34.

Voltaire ja Rousseau.

Kuten olemme jo sanoneet, oli Luciennesin palatsin sänkykamari rakennustyyliltään ja sisustukseltaan oikea ihmeteos.

Sen ikkunat olivat itään päin ja suljetut niin ilmanpitävästi kullatuilla ikkunaluukuilla ja silkkiuutimilla, ettei nouseva aurinko päässyt sinne koskaan ennenkuin se oli saanut ensin pienen ja sitten suuren vastaanottonsa kuten muutkin hoviherrat.

Kesäisin leyhyttivät näkymättömissä olevat tuuletuslaitokset huoneeseen hienoa ilmaa aivan kuin tuhannen viuhkaa.

Kello oli kymmenen, kun kuningas tuli ulos sinisestä kamarista.

Tällä kertaa sai kuninkaan saattojoukko odottaa kello yhdeksästä saakka suuressa pihassa.

Zamore seisoi siellä käsivarret ristissä ryntäillä ja jakeli tai oli jakelevinaan käskyjä.

Kuningas pisti päänsä ulos ikkunasta ja näki nämä lähtövalmistukset.

— Kreivitär, mitä tämä merkitsee? — kysyi hän. — Emmekö saakaan aamiaista? Näyttääpä siltä kuin aikoisitte lähettää minut talosta tyhjin vatsoin.

— Jumala varjelkoon minua sitä tekemästä, — vastasi kreivitär; — mutta minä luulin, että teidän Majesteettinne oli kutsuttanut hra de Sartines'n puheilleen Marly'hin.

— Pardieu, — huudahti kuningas, — minun mielestäni voisikin ilmoittaa Sartines'ile, että hän tulisi luokseni tänne, onhan Marly niin lähellä.

— Teidän Majesteettinne suokoon minulle kunnian ja uskokoon, ettette ole ensimäinen, joka tätä ajatteli, — vastasi kreivitär hymyillen.

— Ja sitäpaitsi on aamu liian kaunis käyttää työhön: syödään nyt aamiaista.

— Sire, teidän olisi sitä ennen kuitenkin kirjoitettava minulle nimiänne.

— Rouva de Béarnia vartenko?

— Niin, ja sitten määrättävä päivä.

— Mikä päivä?

— Ja tunti.

— Mikä tunti?

— Päivä ja tunti, jolloin minut esitellään hovissa.

— Ma foi, — sanoi kuningas, — te olette tosiaan ansainnut esittelyn, kreivitär. Määrätkää itse päivä.

— Sire, niin pian kuin mahdollista.

— Kaikki on siis valmista?

— Kaikki.

— Oletteko jo oppinut nuo kolme lyykistystä?

— Tottahan, kun olen opetellut niitä jo koko vuoden.

— Pukunne on valmis?

— Se saadaan teetetyksi neljässäkolmatta tunnissa.

— Ja teillä on kummitäti?

— Tunnin päästä hän on täällä.

— No hyvä, kreivitär; tehkäämme keskenämme selvä sopimus.

— Mikä sopimus?

— Te ette puhu enää tuosta varakreivi Jeanin selkkauksesta luutnantti de Taverneyn kanssa.

— Täytyykö meidän siis kreivi-parka uhrata?

— Ma foi, täytyy!

— No niin, sire, ei hänestä enää puhuta… Ja päivä on?

— Ylihuomenna.

— Tunti?

— Kello kymmenen illalla, kuten tavallista.

— Se on sovittu, sire?

— On.

— Kuninkaan sanallanne?

— Kautta aateliskunniani.

— Kättä päälle, Ranska!

Ja rouva Dubarry ojensi kuninkaalle pienen, kauniin kätensä ja kuningas antoi omansa pudota siihen.

Tänä aamuna tunsi koko Luciennes kuninkaan iloisen tuulen. Hän oli tosin antanut myöten eräässä asiassa, jossa hän oli jo kauan sitten ajatellut antaa myöten, mutta hän oli sensijaan voittanut eräässä toisessa; sopimus oli siis puhdasta voittoa. Hän antaisi mielellään Jeanille satatuhatta livreä sillä ehdolla, että varakreivi menisi tuhlaamaan ne Pyreneitten tai Auvergnen kylpylöihin, ja tämä menettely kävisi Choiseulin silmissä maanpaosta.

Ja siksipä nyt satoi kultaa köyhille, sokerileivoksia karpeille ja kehuja Boucherin maalauksille.

Vaikka kuningas oli eilis-iltana aterioinut upeasti, söi hän nyt suurella ruokahalulla aamiaisen.

Kuitenkin oli kello jo yksitoista. Ja kreivitär katseli sitä usein tarjotessaan itse pöydässä kuninkaalle, sillä se kävi hänen mielestään liian hitaasti.

Kuningas oli suvainnut sanoa, että jos rouva de Béarn saapuisi, voitaisiin hänet päästä ruokasaliin.

Kahvi tuli pöytään, sitä maisteltiin ja se juotiin, mutta rouva de Béarnia ei kuulunut.

Neljänneksen yli yksitoista kuului laukkaavan hevosen kavioiden kapsetta pihalta.

Rouva Dubarry kepsahti ylös ja vilkui ulos ikkunasta. Jean Dubarryn lähettämä kuriiri hyppäsi siellä juuri maahan vaahtoavan hevosen satulasta.

Kreivitär vavahti; mutta koska hän ei saanut ilmaista levottomuuttaan kuninkaalle, täytyi hänen palata istumaan kuninkaan viereen, pitääkseen häntä yhä hyvällä tuulella.

Tuokion päästä tuli Chon sisään pikku kirje kädessä. Tässä ei auttanut enää kursailu, kirje täytyi lukea.

— Mitä tuo on, suuri Chon? Lemmenviestikö? — kysyi kuningas.

— Oh, niinpä juuri, sire.

— Ja keneltä?

— Varakreivi-raukalta.

— Niinkö varmaan?

Voltaire ja Rousseau

— Katsokaa itse.

Kuningas tunsi käsialan ja pelkäsi, että kirje saattoi koskea vielä Chausséen kylän selkkausta. Siksi hän virkkoi työntäen kirjettä luotaan pois:

— Hyvä, hyvä, riittää.

Kreivitär istui kuin tulisilla hiilillä.

— Onko kirje minulle? — kysyi hän.

— On, kreivitär.

— Suvaitseeko kuningas?…

— Lukekaa, pardieu! Chon saa lausua sillaikaa minulle Korppi-kuomaa.

Ja hän veti Chonin polviensa eteen ja lauloi kuningaskunnan väärimmällä äänellä, kuten Jean-Jacques sanoo:

On palvelija multa ja onni mennyt pois![55]

Kreivitär meni ikkunan komeroon ja luki:

'Älä odota tuota kelvotonta akkaa; hän väittää polttaneensa eilis-iltana jalkansa, joten hänen muka täytyy pysyä sisällä. Tästä hyvästä saamme kiittää Chonia, joka tuli eilen kotiin niin sopivaan aikaan, sillä hän tämän meille teki; vanha noita tunsi hänet, ja koko ilveilymme meni päin seiniä.

On hyvä, että tuo pieni vintiö Gilbert on kadonnut, hän, joka on alkusyynä tähän kaikkeen, muuten vääntäisin häneltä niskat nurin. Mutta jos tapaan hänet joskus, niin ei hän pelasta nahkaansa, siitä saa hän olla varma.

Lyhyesti lopuksi: tule heti Pariisiin, tai saamme alkaa koko jutun uudestaan.

Jean.'

— Mitä se on? — kysyi kuningas huomaten kreivittären yhtäkkiä kalpenevan.

— Ei mitään, sire; ilmoitus lankoni terveydentilasta.

— Hän voi kai yhä paremmin, se rakas kreivi?

— Kyllä, yhä paremmin, — vastasi kreivitär. — Kiitän, sire. Mutta katsokaa, tuolla tulevat vaunut pihaan.

— Se on se kreivittäremme varmaan?

— Ei, sire, hän on hra de Sartines.

— No mitä nyt? — kysyi kuningas, kun näki rouva Dubarryn menevän ovea kohti.

— Niin, sire, — vastasi kreivitär, — minä jätän nyt teidät vieraanne kanssa ja menen pukeutumaan.

— Entä kreivitär de Béarn?

— Kun hän tulee, ilmoitan sitten nöyrimmästi teidän Majesteetillenne, — vastasi kreivitär rutistaen paperin kokoon kampausviittansa taskussa.

— Te siis minut jätätte, kreivitär? — sanoi kuningas alakuloisesti huokaisten.

— Sire, tänään on sunnuntai; teillä ovat ne allekirjoitukset, allekirjoitukset!…

Ja rouva Dubarry tuli ja käänsi kuninkaan suudella raikkaat poskensa, joille kuningas läiskäsi kummallekin muiskun; ja senjälkeen kreivitär poistui huoneesta.

— Hiiteen allekirjoitukset kaikki, jotka niitä vaativat, — virkkoi kuningas. — Kuka on keksinyt ministerit, heidän salkkunsa ja viralliset paperit?

Kuningas tuskin ehti päästää tämän sadatuksen, kun sekä ministeri että salkku ilmestyivät sitä ovea vastapäätä olevalle kynnykselle, josta kreivitär oli kadonnut.

Kuningas huokaisi toisen kerran, vielä synkkämielisemmin kuin äsken.

— Ah, siinähän nyt olette, Sartines; kylläpä olette täsmällinen! Tämän lausui hän sellaisella äänellä, ettei voinut erehtyä, olivatko sanat kiittäviä vai moittivia.

Poliisipäällikkö avasi salkkunsa ja alkoi vetää siitä esiin papereita.

Silloin kuului ulkoa pihahietikolta vaunujen pyöräin ratinaa.

— Odottakaahan, Sartines, — pyysi kuningas. Ja hän kiiruhti ikkunan ääreen.

— Mitä ihmettä, kreivitär lähtee kotoa?

— Hänpä juuri, sire, — vastasi ministeri.

— Eikö hän sitten odotakaan kreivitär de Béarnia?

— Sire, minä olen taipuvainen luulemaan, että hän väsyi häntä odottamaan ja menee nyt itse häntä noutamaan.

— Mutta tuon rouvanhan piti tulla tänne tänä aamuna…

— Sire, olen melkein varma, ettei hän tule.

— Miten niin? Tunnetteko te asian, Sartines?

— Sire, minun velvollisuuteni on tuntea hiukan kaikkea, että teidän Majesteettinne olisi minuun tyytyväinen.

— Mitä sitten nyt on tapahtunut? Sanokaa, Sartines.

— Vanhalleko kreivittärelle, sire?

— Niin.

— Sitä, mitä kaikessa tapahtuu: vaikeuksia.

— Mutta, suoraan sanoen, tuleeko tuo kreivitär tänne?

— Hm, hm, sire, asia tuntui varmemmalta eilis-iltana kuin tänä aamuna.

— Kreivitär-parka! — huokaisi kuningas voimatta estää iloa syttymästä silmiinsä.

— Ah, sire, kvadrupel-allianssi[56] ja sukulaisuussopimus olivat pelkkää lasten leikkiä tämän esittelyjutun rinnalla.

— Kreivitär-parka, hän ei vaan onnistu milloinkaan, — sanoi kuningas ja pudisti päätänsä.

— Sitä pelkään, sire, ellei teidän Majesteettinne ryhdy vakavasti toimeen.

— Hän luuli jo olevansa niin varma asiastaan.

— Pahinta hänelle on, että ellei hän tule esitellyksi ennen madame la dauphinen saapumista, on hyvin uskottavaa, ettei hän tule ollenkaan esitellyksi, — arveli de Sartines.

— Se on enemmänkin kuin uskottavaa, siinä olette oikeassa. Väitetään, että tuleva pojanpoikani puoliso on sangen ankara ja hurskas ja siveä. Kreivitär-parka!

— Tietysti tuottaa se, ettei häntä esitetä, rouva Dubarrylle suuren surun, mutta samalla säästää se teidän Majesteettinne monenlaisista huolista, — jatkoi de Sartines.

— Niinkö arvelette, Sartines?

— Ah, varmaan: sen vähemmin kadehtijoita, panettelijoita, irvihampaita, imartelijoita ja sanomalehtijuttuja. Jos rouva Dubarry esiteltäisiin hovissa, sire, saisimme uhrata vähintään satatuhatta frangia ylimääräisen poliisin ylläpitoon.

— Todellako! Kreivitär-parka. Hän haluaa sitä kuitenkin niin kovasti!

— No, teidän Majesteettinne käskee, ja kreivittären halu toteutuu.

— Mitä ajattelettekaan, Sartines? — huudahti kuningas. — Sanokaa minulle suoraan, voinko minä sekaantua moiseen asiaan? Voinko minä nimikirjoituksellani käskeä ihmisiä olemaan kohteliaita rouva Dubarrylle? Saatatteko te, Sartines, älykäs mies, neuvoa minua tekemään suorastaan valtiokeikausta täyttääkseni kreivittären päähänpistoja?

— Oh, en suinkaan, sire. Minä alistun vaan sanomaan, samoin kuin teidän Majesteettinnekin: kreivitär-parka!

— Ja muuten, eihän hänen asemansa ole vielä lainkaan toivoton. Te näette kaikki asiat sen värisinä kuin tuo teidän pukunne, Sartines. Kuka voi sanoa, ettei rouva de Béarn vielä muuta päätöstään? Kuka voi väittää, että dauphine saapuu niin pian? On vielä neljä päivää ennenkuin hän joutuu Compiègneen, ja neljässä päivässä ehtii tehdä mitä hyvänsä. No niin, tehdäänkö tänä aamuna työtä, hra Sartines?

— Oh, teidän Majesteettinne, ainoastaan nimi kolmeen paperiin. Ja poliisipäällikkö veti salkustaan ensimäisen paperin.

— Kah, — sanoi kuningas, — vangitsemiskäsky.

— Niin, sire.

— Ja kuka on vangittava?

— Teidän Majesteettinne suvaitsee silmäillä itse paperia. — Muuan hra Rousseau? Mikä Rousseau hän on, Sartines, ja mitä hän on tehnyt?

— Kirjan Yhteiskunnallinen sopimus, sire.

— Ahaa, tuo Jean-Jacques? Aiotteko siis hänet bastiljoida?

— Sire, hän tekee aina skandaaleja.

— Mitä hittoa hänen sitten pitäisi tehdä?

— Muuten, en häntä bastiljoida aiokaan.

— Mitä varten sitten tämä vangitsemiskäsky?

— Sire, sitä varten, että minulla olisi ase valmiina.

— Niin, en silti, että pitäisin kovinkaan suuressa kunniassa noita filosoofejanne, — virkkoi kuningas.

— Ja siinä teidän Majesteettinne on oikeassa, — vakuutti Sartines.

— Mutta siitä nousisi häly, ymmärrättehän; muuten: luulin, että hän oli saanut luvan olla Pariisissa.

— Että hän oli suvaittu täällä, sire; mutta sillä ehdolla, ettei hän näyttäytyisi.

— Mutta hän näyttäytyy?

— Ei muuta teekään.

— Armenialaisessa puvussaan?

— Ei, sire, osoitimme hänelle, että siitä hänen on luovuttava.

— Ja hän totteli?

— Kyllä, mutta huutaen vainoa.

— Ja missä puvussa hän nyt esiintyy?

— Aivan samanlaisessa kuin muutkin ihmiset, sire.

— No, silloinhan skandaali ei olekaan suuri.

— Mitä ajattelettekaan, sire! Mies, jota on kielletty esiintymästä, tiedättekö, missä hän käy joka päivä?

— Marski de Luxembougin, hra d'Alembertin, rouva d'Epinayn luona?

— Café de la Regencessä, sire! Siellä pelaa hän joka ilta shakkia, ainoastaan uhmaillakseen, ja hän joutuu aina tappiolle; ja joka ilta tarvitsen minä kokonaisen rykmentin vartioimaan kansanjoukkoa, joka kerääntyy kahvilan ympärille.

— Vai niin, — sanoi kuningas, — pariisilaiset ovat vielä tuhmempia kuin toivoinkaan. Antakaa heidän vaan huvitella sillä lailla, eivätpähän silloin kiru kurjuuttaan.

— Hyvä kyllä, sire; mutta entäpä jos hänen päähänsä jonakin päivänä pistäisi pitää puhe niinkuin hän teki Lontoossa!

— Oh, se olisi todellakin rikos, ja julkinen rikos, ettekä te silloin tarvitsisi erikoista vangitsemiskäskyä, Sartines.

Poliisipäällikkö huomasi Rousseaun vangitsemisaikeet menetetyiksi, sillä niistä kuningas ei tahtonut ruveta vastuuseen. Hän ei siis sitä enää vaatinutkaan.

— Sitten seuraa kysymys eräästä toisesta filosoofista, sire, — sanoi de Sartines.

— Toisestakin? — vastasi kuningas kyllästyneesti; — mutta niistähän ei nyt tule loppua?

— Niin, sire, tai he eivät saa loppua meistä. — Ja kuka nyt on kysymyksessä?

— Hra de Voltaire.

— Onko hänkin tullut takaisin Ranskaan?

— Ei, sire, mutta olisi ehkä parempi, että hän olisi tullut. Voisin edes pitää häntä silmällä.

— Mitä hän sitten on tehnyt?

— Ei hän itse mitään, vaan hänen kannattajansa: on aikomus pystyttää hänelle kuvapatsas, ei enempää eikä vähempää.

— Ratsun seljässä?

— Ei juuri, sire, ja kuitenkin on hän mahtava kaupunkien valloittaja, sen vakuutan.

Ludvig XV kohautti hartioitaan.

— Sire, en ole nähnyt moista sitten Poliorketeen päivien, — jatkoi de Sartines. — Hänellä on uskottuja kaikkialla; valtakunnan ensimäiset arvohenkilöt rupeavat hänen kätyreiksesn, hommatakseen maahan läpi tullin hänen kirjojaan. Äskettäin otin takavarikkoon kahdeksan täyttä laatikkoa; kaksi niistä oli osoitettu hra de Choiseulille.

— Sangen huvittavaa.

— Sire, huomatkaa kuitenkin, että hänelle hommataan julkisesti samaa kuin jollekin kuninkaalle: äänestetään hänelle kokouksissa kuvapatsasta.

— Kuninkaille ei äänestetä kuvapatsaita, Sartines, he äänestävät ne itse itselleen. Ja kuka on saanut veistääkseen tuon mestariteoksen?

— Kuvanveistäjä Pigale. Hän on matkustanut Ferneyhin laatimaan luonnosta. Sillä välin tulee nimiä aivan tulvaamalla rahankeräysluetteloon. On jo saatu kokoon kuusituhatta écu'ta, ja huomatkaa, että ainoastaan kynämiehillä on oikeus merkitä nimensä rahankeräykseen. Kaikki tuovat roponsa. Se on oikeaa pyhiinvaellusta. Itse hra Rousseau on merkinnyt kaksi sieviä louisdoria.

— No niin, mitä tämä mielestänne minuun kuuluu? — kysyi Ludvig XV. — En ole kirjailija, asia ei siis koske minua.

— Sire, minä toivoin saavani kehoittaa teidän Majesteettianne tekemään jyrkän lopun tästä mielenosoituksesta.

— Varokaa sitä, Sartines. Sen sijaan, että he nyt keräävät hänelle pronssipatsasta, keräisivät he hänelle kultaisen. Antaa heidän touhuta. Oh, jumaliste, onpa hän pronssissa vielä rumempi kuin elävässä lihassa.

— Teidän Majesteettinne haluaa siis, että asia saa mennä menojaan?

— Haluan? Ymmärtäkäämme toisiamme oikein, Sartines, haluta ei ole tässä sopiva sana. Tietysti minä tahtoisin kaiken tuollaisen estää; mutta mitä minä taidan, sehän on mahdotonta. Se aika on mennyt, jolloin kuningasvalta saattoi sanoa filosofialle kuten Herramme valtamerelle: "Tätä kauemmaksi et tule." Jos nostaisimme metelin tuloksitta, jos iskisimme osaamatta, näyttäisimme vaan heikkoutemme. Parempi on kääntää silmänsä pois, Sartines, eikä olla näkevinään.

Poliisipäällikkö huokaisi.

— Sire, — sanoi hän, — jos emme rankaise näitä miehiä, hävittäkäämme ainakin heidän tekonsa. Tässä on luettelo kirjoista, joiden tekijöitä vastaan täytyy välttämättä nostaa kanne; sillä toiset karkaavat niissä valtaistuimen kimppuun, toiset kirkon. Ensinmainitut ovat kapinallisia, viimemainitut jumalattomia.

Ludvig otti luettelon ja luki ikävystyneellä äänellä:

— Pyhä tarttuva tauti eli taikauskon luonnonhistoria; Luonnonjärjestelmä eli fyysillisen ja moraalisen maailman lait; Jumala ja ihmiset, kirjoitelmia Jeesuksen Kristuksen ihmetöistä; Liagusan kapusiinimunkin matkaneuvot veli Perduiclosolle hänen lähtiessään Pyhään maahan.

Kuningas ei ollut lukenut neljännesosaakaan luettelosta, kun laski jo paperin kädestään. Hänen tavallisesti tyynille kasvoilleen tuli omituinen surullinen ja toivoton ilme.

Hän vaikeni hetkisen aprikoiden ja aivan kuin lamattuna.

— Tässä täytyisi vääntää nurin koko maailma, Sartines; yrittäkööt muut sitä.

Sartines katsoi häneen ymmärtäväisesti, ja sellaisesta ministeriensä katseesta Ludvig XV piti, sillä se säästi hänet ajattelemasta ja ryhtymästä toimeen.

— Rauhaa, eikö niin, sire, — virkkoi poliisipäällikkö vuorostaan, — kuningas toivoo rauhaa?

Kuningas nyökäytti painavasti päätänsä.

— Oi, hyvä Jumala, niin, enhän minä muuta heiltä pyydä, noilta teidän filosoofeiltanne, encyclopedisteiltänne, ihmeentekijöiltänne, illuminaateiltanne, runoilijoiltanne, ekonomisteiltanne ja sanomalehtimiehiltänne, joita kuohuu ilmi taivas tiesi mistä. Nuo, jotka kyhäävät, kirjoittavat, rääkkyvät, sadattelevat, tekevät laskelmia, saarnaavat, kirkuvat. Pantakoon heille vaikka kruunu päähän ja pystytettäköön heille kuvapatsaita, rakennettakoon heille temppeleitä, mutta annettakoon minun olla rauhassa.

Sartines nousi ylös, kumarsi kuninkaalle ja poistui mutisten itsekseen:

"Onneksi on rahoissamme kirjoitus: Domine, salvum fac regem ".[57]

Ludvig XV jäi yksin, tarttui kynään ja kirjoitti pojanpojalleen dauphinille:

'Sinä pyysit minua jouduttamaan madame la dauphinen matkaa: minä täytän toivomuksesi.

Annan nyt määräyksen olla pysähtymättä Noyoniin; niin ollen saapuu hän ensi tiistaiaamuna Compiègneen.

Minä olen siellä itse täsmälleen kello kymmenen, nimittäin neljännestuntia ennen hänen tuloaan.'

— Tällä tavoin pääsen minä tuosta joutavasta esittelyselkkauksesta, joka kiusaa minua enemmän kuin Voltaire, Rousseau ja kaikki menneen ja tulevan ajan filosoofit. Se jää kreivitärparan ja dauphinen keskinäiseksi asiaksi. Ma foi, johdetaan hiukan tätä huolta ja vihaa ja kostonkiihkoa nuorempiin, joilla on voimaa sitä kestää. Oppikoot nuoret kärsimään, se kasvattaa heitä.

Ja kuningas oli ihastuksissaan, kun oli saanut tällä lailla kierretyksi vaikeasti ratkaistavan seikan, ja oli nyt vakuutettu, ettei kukaan voisi enää häntä moittia tuon esittelyasian suosimisesta tai ehkäisemisestä, josta nyt koko Pariisi puhui. Sellaisin tuntein nousi kuningas vaunuihinsa ja ajoi Marly'hin, jossa hovi häntä odotti.

35.

Kummitäti ja ristitytär.

Kreivitär Dubarry, kreivitär-parka, säilyttäkäämme hänellä tämä kuninkaan antama surkuttelunimi, sillä nyt hän sen tosiaan ansaitsee — kreivitär-parka, sanomme, ajoi nyt kuin vaivattu henki Pariisia kohti.

Chon, hänkin aivan tyrmistyneenä Jeanin kirjeen lähinnä viimeisestä kohdasta, kätki Luciennesin emännän huoneessa tuskaansa ja levottomuuttaan. Ja hän sadatteli nyt onnetonta päähänpistoaan, että oli ottanut maantiellä Gilbertin vaunuihinsa.

Kun kreivitär joutui Antin-nimiselle sillalle, joka vei erään Seineen laskevan viemärijoen ylitse, mikä taas ympäröi Pariisia Seinestä la Roquetteen saakka, niin näki hän siellä häntä odottavat vaunut.

Näissä vaunuissa istui varakreivi Jean erään prokuraattorin seurassa, ja herrat näyttivät kiihkeästi väittelevän keskenään.

Heti kun Jean huomasi kreivittären, hyppäsi hän alas vaunuistaan jättäen prokuraattorin ja viittasi sisarensa kuskia pysäyttämään.

— Joutuin, kreivitär, — sanoi hän, — joutuin, nouse minun vaunuihini ja aja nopeasti Saint-Germain-des-Prés-kadulle.

— Pitääkö tuo vanha rouva meitä siis narrina? — kysyi rouva Dubarry ja siirtyi toisiin vaunuihin. Ja prokuraattori muutti niinikään, kun varakreivi antoi merkin, vaunuja.

— Niinpä luulen, kälyseni, — vastasi Jean; — se on kuitti saadusta tai paremminkin ennakkovaatimus.

— Mutta mitä sitten on tapahtunut?

— Lyhyesti sanoen seuraavaa: Minä jäin Pariisiin, sillä minä olen aina epäluuloinen ja olen sitä täydellä syyllä, kuten näet. Kun kello oli yhdeksän illalla, läksin minä maleksimaan Kiekuvan Kukon majatalon edustalle. En huomannut mitään erikoista, en mitään toimenpiteitä, akan luona ei käynyt vieraita, kaikki meni aivan loistavasti. Minä siis arvelin voivani palata kotiin nukkumaan. Ja minä palaan sinne ja nukun.

— Tänä aamuna minä herään päivän koittaessa, herätän Patrikin ja käsken hänen pistäytyä pitämään majataloa silmällä kujan kulmassa.

— Kello yhdeksän, huomaa se, tuntia ennen määrättyä aikaa, minä tulen vaunuilla majatalon luo. Patrik ei sano nähneensä mitään huolestuttavaa, ja minä nousen rauhallisin mielin ylös portaita.

— Ovella pysäyttää minut palvelijatar ja ilmoittaa, ettei kreivitär saata lähteä ulos sinä päivänä eikä ehkä viikon päiviin.

— Tunnustan, että vaikka minä jo odotinkin jotain onnettomuutta, en ollut odottanut toki tällaista.

"Mitä, eikö hän voi lähteä ulos?" huudahdin minä. "Ja mikä hänellä sitten on?"

"Hän on sairas."

"Sairas? Mahdotonta! Eilen hän voi aivan erinomaisesti."

"Kyllä, monsieur. Mutta kreivittärellä on tapana keittää itse aamusuklaansa, ja kun hän tänä aamuna sitä keitti, läikäytti hän sitä vahingossa pannusta päälleen ja poltti jalkansa. Kreivittären huudot kuullessani minä juoksin hätään. Kreivitär oli aivan pyörtyä. Minä kannoin hänet vuoteeseen, ja luulen, että hän nyt nukkuu."

— Minä lensin valkeaksi niinkuin nuo sinun pitsisi, kälyni. Minä huusin: "Se on valhe."

"Ei, rakas hra Dubarry", vastasi minulle niin tuima ääni, että luulin sen voivan tunkeutua vaikka läpi seinien; "ei, se ei ole valhe, ja minulla on kauheat tuskat".

— Minä ryntäsin sinnepäin, josta ääni tuli, ja sysäsin auki erään oven, joka ei tahtonut avautua. Vanha kreivitär oli tosiaan vuoteessa.

"Ah, madame!…" huudahdin minä.

— Siinä ainoat sanat, mitä osasin puhua. Minä olin vihan vimmassa, olisin mielelläni hänet vaikka kuristanut.

"Katsokaa tuossa", sanoi hän minulle näyttäen surkean huonoa turkkilaista kahvipannua lattialla, "tuossa on pannu, joka on tähän kaikkeen syypää".

— Minä hyppäsin survomaan kaksin jaloin kahvipannua.

"Tällä ei enää suklaata keitetä, sen teille vannon."

"Sellainen paha onni", jatkoi vanha rouva vaikeroivalla äänellä. "Nyt esittelee teidän kälynne hovissa rouva d'Alogny. Mitäpä tässä muuta voi? Se oli sallittua, kuten itämaalaiset sanovat."

— Ah, hyvä Jumala, — huudahti kreivitär Dubarry, — sinä syökset minut aivan epätoivoon, Jean.

— Mutta minä en ole ollenkaan epätoivoissani, jos sinä vaan itse menet hänen luokseen: juuri siksi minä lähetin sinua noutamaan.

— Ja syy, miksi et ole epätoivoissasi?

— Dame, siksi, että sinä voit sellaista, jota minä en voi, siksi, että sinä olet nainen ja saatat otattaa kääreen hänen jalastaan edessäsi pois, ja kun siten paljastat petoksen, voit sanoa rouva de Béarnille, että hänen pojastaan ei koskaan tule mitään muuta kuin tavallinen maalaisherra ja ettei hän koskaan saa kolikkoakaan Salucesien perinnöstä. Kaiken kaikkiaan siksi, että sinä osaat matkia Camillen[58] kiroja paljoa paremmin kuin minä esittää Oresteen raivoa.

— Luulenpa, että lasket leikkiä! — huudahti kreivitär.

— Niin, huulilla vain, usko minua.

— Missä tuo vanha Sipillä asuu?

— Senhän tiedät hyvin: Kiekuvan Kukon majatalossa, joka on Saint-Germain-des-Prés kadun varrella, suuri, musta talo, jonka oven päällä on valtava kukko maalattuna peltikylttiin Kun kyltti vinkuu, kukko laulaa.

— Siitä tulee kiivas kohtaus!

— Niin minäkin luulen. Mutta samalla olen vakuutettu, että sitä täytyy koettaa. Tahdotko, niin tulen kanssasi?

— Älä millään muotoa, sinä pilaisit koko asian.

— Kuulepas, mitä prokuraattorimme sanoi, kun neuvottelin hänen kanssaan tästä asiasta; sanon tämän sinulle ohjeeksesi. Jonkun ihmisen pieksemisestä hänen kotonaan tulee sakkoja ja vankeutta. Hänen pieksemisestään jossakin muualla…

— Ei tule mitään, sen tiedät itse hyvin; — vastasi kreivitär Jeanille.

Jean veti suunsa pahaan irvistykseen.

— Oh, — vastasi hän, — vanha velka kasvaa korkoja, ja jos minä saan kynsiini tuon herran…

— Puhukaamme nyt ainoastaan rouvasta, varakreivi.

— Minulla ei ole enää mitään puhumista; mene joutuin!

Ja Jean väistyi syrjään päästääkseen kreivittären vaunut menemään.

— Missä sinä odotat minua?

— Saman majatalon ravintolassa; tilaan pullon Espanjan viiniä, ja jos tarvitset auttavaa kättä, niin tulen avuksesi.

— Antaa mennä! — huusi kreivitär kuskille.

— Saint-Germain-des-Prés, Kiekuvan Kukon majatalo, — lisäsi varakreivi.

Vaunut lähtivät kiitämään nopeasti Champ-Elysées'lle päin.

Neljännestunnin kuluttua pysähtyivät ne lähelle Abbatialen katua ja Sainte-Margueriten toria.

Siellä laskeutui rouva Dubarry vaunuista, sillä hän pelkäsi, että vaunujen jyrinä ilmoittaisi hänen saapumisestaan tuolle vanhalle ja ovelalle rouvalle, joka oli varmaankin varuillaan ja huomaisi tulijan jonkun ikkunaverhon takaa piilosta tarpeeksi aikaiseen ja voisi sitten pujahtaa hänen käsistään.

Niin ollen läksi kreivitär hotelliin kävellen ja ainoastaan lakeijansa saattamana ja tuli nopeasti Abbatialen kadulle. Sen varrella ei ollut muuta kun kolme taloa ja niistä oli ravintola keskimäinen.

Hän paremminkin juoksi kuin meni sisään ravintolan ovesta, joka oli avoinna.

Kukaan ei nähnyt hänen tuloaan; mutta yläkerroksen puisten portaiden juuressa kohtasi hän ravintolan emännän.

— Rouva de Béarn? — kysyi kreivitär.

— Rouva de Béarn on hyvin sairas eikä voi ottaa vastaan.

— Sairas; niin, sen tiedän, — vastasi kreivitär; — minä tulin juuri katsomaan, miten hän voi.

Ja keveänä kuin lintu lehahti hän sekunnissa portaitten yläpäähän.

— Madame, madame! — huusi ravintolan emäntä, — teille tullaan väkisin sisään!

— Kuka tulee? — kysyi vanha käräjätäti huoneensa perukasta.

— Minä, — vastasi kreivitär ja ilmestyi samassa ovelle, kasvoillaan täydellisesti tilaisuuden vaatima ilme, sillä hän samalla hymyili kohteliaasti ja oli osaaottavan huolestunut.

— Kreivitärkö täällä! — huudahti käräjätäti peljästyksestä kalveten.

— Niin, rakas rouva, minä tulin ilmaisemaan teille, kuinka syvästi pahoittelen tapaturmaanne, josta sain äsken tiedon. Kertokaa nyt, miten se tapahtui, olkaa hyvä.

— Mutta minä en uskalla pyytää teitä, madame, istumaan näin kurjaan asumukseen.

— Tiedän, että teillä on linna Tourainessa ja ymmärrän tällaisen majatalossa asumisen.

Kreivitär Dubarry istuutui. Rouva de Béarn ymmärsi, että hän asettui paikalleen vakavissa aikeissa.

— Teillä näyttää olevan kovat tuskat, madame? — kysyi kreivitär Dubarry.

— Kauheat.

— Oikeassako jalassa? Taivaan isä, mutta mitenkä te nyt oikein poltittekaan jalkanne?

— Se kävi lyhyesti kertoen näin: minulla oli kahvipannu kädessä, sanka luiskahti vinoon, kiehuva vesi läikähti ylitse ja jalalleni kaatui lasillisen verran.

— Sehän on hirveää!

Vanha rouva huokaisi.

— Niin, niin, hirveää, — äännähteli hän. — Mutta minkäpä sille voi! Vahingot eivät tule yksinään.

— Tiedätte, että kuningas odotti teitä tänä aamuna!

— Oi, te saatatte minut yhä suurempaan tuskaan, madame.

— Hänen Majesteettinsa ei ollut tyytyväinen, kun ei saanutkaan teitä nähdä.

— Tapaturmani puhdistaa käytökseni, ja minä toivon saavani itse pyytää nöyrimmästi hänen Majesteetiltaan anteeksi.

— En tätä puhu tehdäkseni teitä alakuloiseksi, — virkkoi rouva Dubarry, joka kyllä näki, että rouva oli vallan virkeä. — Minä tahdoin ainoastaan ilmaista teille, miten hänen Majesteettinsa toivoi tuloanne ja miten hän olisi ollut siitä kiitollinen.

— Näette itse, missä asemassa olen, madame.

— Kyllä; mutta saanko luvan sanoa teille erään asian?

— Sanokaa; minä kuuntelen mitä nöyrimmästi.

— Nimittäin että tämänpäiväinen onnettomuus on luultavasti seuraus jostakin mielenliikutuksesta, joka teillä on ollut.

— Oh, en suinkaan väitä sitä vastaan, — virkkoi käräjätäti kumartaen kohteliaasti, mutta ainoastaan päätään ja hartioitaan; — minä olin tosiaan hyvin liikutettu kunniasta, että otitte minut kotiinne niin kohteliaasti vastaan.

— Luulenpa, että se johtui vielä muustakin.

— Muustakin? Ei minun tietääkseni, madame.

— Oh, kyllä, eräästä kohtauksesta?…

— Että minä olisin siis kohdannut jonkun?

— Niin, lähtiessänne luotani.

— Minä en kohdannut ketään, madame. Minähän läksin veljenne vaunuilla.

— Ennenkuin nousitte vaunuihin? Käräjätäti näytti johdattelevan asiaa mieleensä.

— Silloin kun menitte alas ulkoportaita. Vanhus näytti miettivän yhä tarkemmin.

— Niin, — jatkoi rouva Dubarry suu hymyssä, jossa huomasi jo kärsimättömyyttäkin; — muuan henkilö tuli pihalle juuri silloin kuin te läksitte talosta.

— Ikävä sanoa, madame, mutta minä en vaan muista,

— Eräs nainen… Ahaa, nyt te sen muistatte,.

— Minä olen niin likinäköinen, että en eroita näin parin askeleen päästä teistäkään mitään. Päättäkää siis itse, miten asia on.

"Ahaa, hän on niin ovela", mietti kreivitär itsekseen. "Jätetään viekkaus, hän voittaisi siinä minut."

— No niin, koska te ette nähnyt tuota naista, niin sanon teille, kuka hän oli, — jatkoi kreivitär.

— Se nainen, joka tuli muka pihaan silloin kuin minä läksin?

— Se juuri. Hän oli minun kälyni, neiti Dubarry.

— Ahaa, madame, vai niin. Mutta kun en ole koskaan ennen häntä nähnyt…

— Olettepas.

— Minäkö?

— Niin, ja olette puhunutkin hänen kanssaan.

— Neiti Dubarryn?

— Niin juuri, neiti Dubarryn. Mutta sinä päivänä hän oli nimeltään neiti Flageot.

— Niinkö! — huudahti vanha käräjätäti voimatta salata katkeraa mieltänsä, — tuoko väärä neiti Flageot, joka tuli luokseni ja puijasi minut tällä tavoin matkustamaan tänne, hän oli siis teidän kälynne?

— Sama henkilö, madame.

— Ja hänet oli lähetetty sinne luokseni?

— Niin, minä olin lähettänyt hänet.

— Minua pilkataksenne?

— En, vaan tehdäkseni teille palveluksen samalla kun te tekisitte toisen minulle.

Vanha kreivitär rypisti sakeita, harmaita kulmakarvojaan.

— Arvelen, ettei hänen vierailunsa tuota minulle liioin hyötyä.

— Ottiko hra de Maupeou teidät sitten huonosti vastaan, madame?

— Hovin kohteliaisuuksia!

— Mutta minullapa on luullakseni ollut kunnia tarjota teille jotain kouraantuntuvampaakin kuin kohteliaisuuksia.

— Madame, ihminen päättää, Jumala säätää.

— Puhutaanpa tosissamme asioista, — virkkoi kreivitär.

— Kyllä, minä kuuntelen,

— Te poltitte jalkanne?

— Näette sen itse.

— Pahoin?

— Kauheasti.

— Ettekö voisi, vaikka teillä on tuo palohaava, kylläkin kipeä, mutta ei silti vaarallinen, ponnistaa voimianne kestääksenne matkan vaunuilla Luciennesiin ja seistä siellä yhden ainoan sekunnin huoneessani hänen Majesteettinsa edessä?

— Mahdotonta, madame; kun vaan ajattelenkin, että minun pitäisi nousta vuoteesta, tunnen pyörtyväni.

— Mutta sittenhän tuo teidän haavanne on aivan hirveä?

— Niin, se on hirveä, kuten sanotte.

— Ja kuka täällä sitä sitoo, kuka antaa teille ohjeita ja hoitaa teitä?

— Minulla on, niinkuin kaikilla naisilla, jotka ovat olleet perheen emäntiä, erinomaisia lääkkeitä palohaavoille; minulla on omaa valmistamaani voidetta.

— Olisiko sopivaa pyytää tuota lääkettä nähdä?

— Se on tuossa pöydällä pullossa.

"Ulkokullattu", mietti kreivitär itsekseen, "näin tarkoin hän on suunnitellut teeskentelynsä; hän on tosiaan ylen ovela; mutta nähdäänhän loppuun asti".

— Madame, — sanoi hän aivan hiljaa, — minullakin on ihmeellistä öljyä tällaisia vammoja vastaan; mutta sitä ei voi käyttää muuten kuin ottamalla huomioon millainen palohaava on.

— Miten: millainen?

— Niin, palovammoja on tavallinen punehtuma tai rakko tai oikea haava. Minä en ole tosin mikään lääkäri, mutta onhan jokainen joskus itseään polttanut.

— Madame, se on oikea palohaava, — vastasi vanha kreivitär.

— Hyvä Jumala, millaiset tuskat teillä mahtaa olla! Annatteko minun koettaa siihen öljyäni?

— Sangen mielelläni, madame. Toitteko sitä mukananne?

— En, mutta minä lähetän sitä noutamaan…

— Kiitän tuhannesti!

— Mutta minun täytyy nähdä ensin, miten vaarallinen haava on.

Muori kirkaisi:

— Ei, madame, ei, — sanoi hän; — en toki tahdo näyttää teille sellaista kauhistusta.

"Hyvä", mietti rouva Dubarry mielissään, "nyt hän on ansassa".

— Älkää välittäkö yhtään minusta, madame, — vastasi hän; — minä olen tottunut näkemään haavoja.

— Oh, madame, tiedänhän toki, mikä sopii ja mikä ei… — Kun kysymyksessä on auttaa lähimmäistämme, ei pidä ajatella, mikä sopii.

Ja yhtäkkiä hän kurotti kätensä vanhan rouvan jalkaa kohti, joka lepäsi suorana nojatuolissa.

Vanhus päästi kauhean hätähuudon, vaikka kreivitär Dubarry tuskin oli hänen jalkaansa koskenutkaan.

"Etevä näyttelijä", mutisi kreivitär itsekseen tarkaten rouva de Béarnin kivusta vääntyneiden kasvojen joka piirrettä.

— Minä kuolen, — huokaili muori. — Oi, miten te säikäytitte minut, madame!

Ja kasvot kalpeina ja samein silmin hän heittäytyi seljälleen aivan kuin pyörtymäisillään.

— Annatteko nyt, madame? — jatkoi kuninkaan lemmikki.

— Tehkää vaan, — vastasi vanhus raukein äänin.

Rouva Dubarry ei vitkastellut. Hän nyppi pois nuppineulat, joilla päällimäinen kääre oli kiinnitetty, ja kiersi siteen nopeasti auki.

Hänen suureksi ihmeekseen antoi vanhus hänen jatkaa.

"Hän odottaa, kunnes käyn käsiksi alimaiseen kääreeseen ja alkaa silloin kirkua; mutta vaikka minun täytyisi hänet kuristaa, niin minä tahdon nähdä hänen jalkansa."

Ja kreivitär jatkoi työtään.

Rouva de Béarn vaikeroi, mutta ei vastustanut. Alimainen kääre nousi paikaltaan, ja rouva Dubarryn silmät näkivät nyt todellakin haavan. Tämä ei ollut enää teeskentelyä, ja tässä suhteessa ei rouva de Béarn tosiaan voinut enää olla pelkästään valtioviisas. Mustansinertävä ja veristävä haava puhui aivan selvään omaa kieltään. Vanha rouva oli kyllä saattanut nähdä ja tuntea Chonin; mutta sitten oli hän myöskin noussut aina Porcian[59] ja Mucius Scaevolan[60] tasalle.

Rouva Dubarryltä meni suu tukkoon ja hän ihaili vastustajaansa.

Selvittyään tuskistaan nautti vanhus täysin siemauksin onneaan. Hän katseli suopein silmin kreivitärtä, joka oli hänen jalkainsa juuressa polvillaan.

Rouva Dubarry pani kääreet jälleen paikoilleen, hellästi ja huolellisesti kuin ainakin naiset, joiden käsi on niin keveä haavoittuneita vaaliessa, sijoitti sairaan jalan takaisin tyynylle ja istahti sairaan vuoteen viereen.

— Kuulkaahan, madame, — sanoi hän, — te olette paljon voimakkaampi kuin luulinkaan, ja pyydän anteeksi, etten jo heti ryhtynyt asiaan siitä päästä kuin teidänlaisenne naisen kanssa tulee. Määrätkää ehtonne.

Vanhuksen silmissä välkähti, mutta se välähdys sammui heti.

— Lausukaa selvästi toivomuksenne, madame, niin saamme nähdä, miten voin teitä palvella.

— Minä tahdon, että te esittelette minut Versaillesin hovissa, madame, — vastasi kreivitär; — esittelette, vaikka se maksaisi teille kokonaisen tunnin yhtä hirveitä kärsimyksiä kuin olette saanut tänä aamuna kestää.

Rouva de Béarn kuunteli silmäänsä räpäyttämättä.

— Ei mitään muuta, madame; nyt on teidän vuoronne puhua.

— Minä tahtoisin, — vastasi rouva de Béarn niin varmalla äänellä, että kreivitär selvästi huomasi neuvottelevansa tasaväkisensä kanssa, — minä tahtoisin, että nuo kaksisataatuhatta livreä, joista käräjöin, taataan minulle.

— Mutta jos te voitatte juttunne, niin saatte yhteensä neljäsataatuhatta livreä, vai mitä?

— Ei niin, sillä minä pidän omina rahoinani noita kahtasataatuhatta livreä, joita herrat de Saluces riitelevät minulta. Nuo toiset kaksisataa tuhatta ovat onnen antimia kunnian lisäksi, jonka olen saanut teihin tutustuessani.

— Saatte siis nuo kaksisataa tuhatta livreä, madame. Entä sitten?

— Minulla on poika, jota minä rakastan hellästi, madame. Sukumme on aina kunnialla kantanut miekkaa; mutta koska olemme syntyneet johtamaan ja käskemään, niin ymmärrättehän, että me olemme huononlaisia sotamiehiä. Minun täytyy heti saada pojalleni komppania ja everstin paperit tulevaa vuotta varten.

— Kuka suorittaa rykmentinhankintaan menevät kustannukset, madame?

— Kuningas. Ymmärrätte kai, että jos minä käyttäisin rykmenttikustannuksiin nuo kaksisataa tuhatta livreä, jotka voitan, niin olisin kohta yhtä köyhä kuin ennenkin.

— Tarkoin laskien tekee tämä kaikkiaan jo kuusisataa tuhatta livreä.

— Neljäsataa tuhatta, olettaen, että rykmentti on kahdensadan tuhannen arvoinen, joka tosin on liian korkea arvio.

— Olkoon menneeksi; tässä suhteessa toivonne toteutuu.

— Vielä anon kuninkaalta korvausta Tourainessa olevasta viinitarhastani; kruunun insinöörit ottivat minulta yksitoista vuotta sitten hyvinkin neljä auranalaa maata, rakentaessaan kanavaa.

— Se on teille maksettu.

— Kyllä, mutta ainoastaan lautamiesten lausunnon mukaan; ja minä pidän maatani juuri kaksi kertaa arvokkaampana kuin he arvelivat.

— Hyvä, se maksetaan teille vielä toisen kerran. Tässäkö kaikki?

— Anteeksi. Minä en ole rahoissani, kuten voitte arvata. Minä olen velkaa mestari Flageot'lle noin yhdeksäntuhatta livreä.

— Yhdeksäntuhatta livreä!

— Oi, se on aivan välttämätöntä. Mestari Flageot on erinomainen neuvonantaja.

— Kyllä, sen minä uskon, — vastasi kreivitär. - Minä maksan nuo yhdeksäntuhatta livreä omista varoistani. Toivon, että olette nyt huomannut minut taipuisaksi?

— Oh, te olette aivan moitteeton, madame; mutta minäkin luulen osoittaneeni hyvää tahtoa.

— Jos tietäisitte, miten pahoittelen, että olette polttanut itsenne, — virkkoi rouva Dubarry hymyillen.

— Minä en pahoittele sitä laisinkaan, — vastasi käräjätäti, — sillä minun harras alttiuteni antaa toivoakseni minulle siitä huolimatta voimaa ollakseni teille avuksi aivan kuin ei mitään olisi tapahtunutkaan.

— Toistetaan vielä kerran ehdot, — virkkoi rouva Dubarry.

— Malttakaahan.

— Unohditteko vielä jotain?

— Kyllä, erään sivuseikan.

— Sanokaa se.

— Minä en voinut tietysti odottaa kunniaa astua suuren kuninkaamme eteen. Ah, Versailles ja sen loisto ovat jo niin kauan olleet minulle vieraita, että minulla ei ole sinne mennäkseni sopivaa pukua.

— Sen olinkin aavistanut, madame. Kun eilen läksitte luotani, alettiin valmistaa teidän esittelypukuanne, ja minä annoin tilata sen eräältä toiselta ompelijattarelta kuin omani, ettei hänelle tulisi liiaksi työtä. Huomenna kello kaksitoista päivällä se on valmis.

— Minulla ei ole jalokiviä.

— Böhmerin ja Bassangen liike antaa teille huomenna ilmoitettuani heille kahdensadankymmenen tuhannen livren arvoiset juhlakorut, jotka se ottaa teiltä takaisin ylihuomenna kahdestasadasta tuhannesta livrestä. Siten te saatte vahingonkorvauksenne.

— Hyvä, madame; minulla ei ole enää mitään toivomista.

— Olen ihastunut siitä.

— Mutta poikani virkavaltuus?

— Hänen Majesteettinsa jättää paperin itse teille.

— Mutta lupaus suorittaa rykmenttikustannukset?

— Se tulee sisältymään virkavaltuuteen.

— Hyvä, ei siis ole enää jäljellä muuta kuin kysymys tuosta viinitarhasta.

— Te arvioitte sen neljäksi auranalaksi, madame?…

— Kuusituhatta livreä auranala. Se oli mainiota maata.

— Minä kirjoitan teille kahdentoistatuhannen livren velkakirjan, joka tekee noiden jo saamainne kahdentoistatuhannen livren lisänä kauniit neljäkolmatta tuhatta.

— Tuossa ovat kirjoitusneuvot, — sanoi vanha kreivitär osoittaen mainitsemiansa esineitä.

— Minä asetan ne eteenne, madame, — sanoi kreivitär Dubarry.

— Minun? — Niin.

— Mitä varten?

— Että hyväntahtoisesti kirjoitatte hänen Majesteetilleen pienen kirjeen, jonka minä teille lausun. Ja sitten vaihdamme papereita.

— Se on oikeus ja kohtuus, — vastasi rouva de Béarn.

— Olkaa siis hyvä ja kirjoittakaa, madame.

Vanha rouva veti pöydän nojatuolinsa eteen, asetti arkin sopivasti paikoilleen, otti kynän käteensä ja odotti. Rouva Dubarry saneli:

'Sire, onni, jota olen tuntenut nähdessäni teidän Majesteettinne suvainneen hyväksyä tarjoukseni olla rakkaan ystävättäreni, kreivitär Dubarryn esittelykummina…'

Vanha rouva mutisti huulensa pitkälle ja hänen kynänsä raaputteli.

— Teillä on huono kynä, — virkkoi kuninkaan lemmikki; — täytyy ottaa toinen.

— Ei tarvitse, madame, se kyllä totuttaikse.

— Niinkö luulette?

— Niin.

Rouva Dubarry jatkoi:

'… Rohkaisee minua pyytämään teidän Majesteettianne luomaan minuun armollisen silmänne, kun huomenna saavun Versaillesiin, kuten olette suosiossanne antaneet luvan. Minä uskon, Sire, teidän Majesteettinne voivan kunnioittaa minua armollisella vastaanotollanne, kun olen sukua, jonka kaikki päämiehet ovat vuodattaneet vertansa teidän Majesteettinne korkeain edeltäjäin palveluksessa.'

— Nyt olkaa hyvä ja merkitkää alle nimenne.

Ja vanha kreivitär kirjoitti nimensä:

'Anastasie-Euphémie-Rodolphe, kreivitär de Béarn.'

Vanhus kirjoitti varmalla kädellä, ja pian olivat hänen puolituumaa korkeat kirjaimensa paperilla, maustettuina monilla hienosti aatelisilla oikeinkirjoitusvirheillä.

Kun vanhus oli merkinnyt nimensä kirjeen alle, piti hän kirjettä lujasti toisessa kädessä ja ojensi toisella kynän, paperin ja musteen rouva Dubarrylle, joka sitten sukaisi pystyllä ja epäselvällä käsialalla kahdenkymmenenyhdentuhannen livren velkakirjan, kaksitoista tuhatta vahingonkorvausta viinitarhasta ja yhdeksäntuhatta mestari Flageot'n asianajopalkkiota.

Sitten pisti hän myöskin pienen kirjeen Böhmerin ja Bassangen liikkeelle, kuninkaan jalokiven-hankkijoille, pyytäen heitä jättämään kirjeentuojalle timantit ja smaragdit nimeltä Louise, sillä ne olivat aikoinaan olleet dauphinin sisaren, prinsessa Louisen omat, joka oli ne myynyt saadakseen varoja almuihin.

Tämän jälkeen kummitäti ja ristityttö vaihtoivat keskenään papereitaan.

— Suokaa nyt minulle eräs ystävyyden todistus, hyvä kreivitär, — sanoi rouva Dubarry.

— Varsin mielelläni, madame.

— Olen varma, että jos taipuisitte asumaan minun luonani, niin Tronchin parantaisi jalkanne ainakin kolmessa päivässä. Tulkaa siis sinne, ja saatte koetella öljyäni, joka on erittäin tehokasta.

— Lähtekää nyt vaan yksinänne, — vastasi varova vanhus; — sillä minun on eräitä asioita suoritettava ennenkuin voin teidän luoksenne tulla.

— Te hylkäätte pyyntöni?

— Päinvastoin vakuutan, että minä sen hyväksyn, madame; mutta en juuri tällä hetkellä. Nyt juuri lyö Abbayen kello yksi, antakaa minun jäädä kello kolmeen; täsmälleen kello viisi tulen Luciennesiin.

— Suvaitsetteko, että veljeni tulee teitä vaunuilla noutamaan kello kolme?

— Oi, mielelläni.

— Pitäkää nyt itsestänne hyvää huolta siihen saakka.

— Älkää peljätkö. Minä olen aatelisnainen, minä olen luvannut, ja vaikka henkeni menisi, esiinnyn teille huomenna Versaillesissa kunniaksi!

— Näkemiin, rakas kummitäti!

— Näkemiin, ihastuttava ristilapseni!

Ja he erosivat nyt, vanhus yhä vuoteessaan ja jalka tyynyille ojennettuna ja käsi papereittensa päällä, rouva Dubarry keveämmällä mielellä kuin saapuessaan, mutta kuitenkin hiukan harmissaan, ettei ollut voittanut viekkaudessa tuota vanhaa käräjätätiä, hän, joka saattoi tehdä itse Ranskan kuninkaallekin, mitä tahtoi.

Mennessään ravintolasalin ohitse näki hän siellä Jeanin, joka oli käynyt jo toisen pullon kimppuun, luultavastikin sitä varten, ettei herättäisi huomiota täällä viipymisellään.

Nähdessään kälynsä kavahti Jean paikaltaan ja juoksi kreivittären luo.

— No niin? — kysyi hän.

— Samoin kuin Saksin marski lausui hänen Majesteetilleen näyttäessään hänelle Fontenoyn taistelukenttää:

"Sire, oppikaa tästä näystä, kuinka kallis ja tuskaatuottava voitto on."

— Me olemme siis voittaneet? — kysyi Jean.

— Vielä toinen sananparsi, mutta se on peräisin muinaisajoilta:

"Vielä tällainen voitto, ja me olemme hukassa!"

— Meillä on siis kummitäti?

— On; mutta se maksaa meille lähes miljoonan!

— Älä! — huudahti Dubarry pahasti irvistäen.

— Dame, mutta halvemmalla ei lähtenyt!

— Mutta sehän on hirvittävää nylkemistä!

— Kyllä totta. Mutta älä vielä pöyhistele liikaa, sillä jos et ole nyt oikein viisas, niin ehkäpä emme saa sitä ollenkaan tai saamme maksaa kahta vertaa enemmän.

— Jumaliste, sehän on vasta eukko!

— Tiukka kuin roomatar.

— Viekas kuin kreikatar.

— Oli miten oli, kreikatar tai roomatar, ole valmiina kello kolme tuomaan hänet Luciennesiin. Minä en rauhoitu ennenkuin hän on lukon takana.

— Minä en järkähdä täältä, — vastasi Jean.

— Ja minä riennän varustamaan kaiken muun valmiiksi, — virkkoi kreivitär. Hän pujahti vaunuihinsa ja huudahti:

— Luciennesiin!

Ja hän jatkoi: — Huomenna sanon: Marly'hin!

— Oli miten oli, — virkkoi Jean katsellen eteneviä vaunuja, — mutta me käymme Ranskalle sangen kalliiksi!… Se on imartelevaa Dubarryn suvulle.

36.

Marski Richelieun viides salaliitto.

Kuningas oli tavallisuuden mukaan seurueineen käymäseltään Marlyssä.

Ludvig XV ei ollut niin hovietiketin orja kuin Ludvig XIV, joka etsi hovinsa keskuudessa ainoastaan tilaisuutta näyttääkseen valtaansa. Ludvig XV haki ympäristössään aina vaan tilaisuutta kuulla uutisia, sillä niitä hän erikoisesti halusi, ja varsinkin nähdä uusia kasvoja, huvi, joka hänestä oli kaikkia muita mieluisempi, etenkin jos ne kasvot olivat hymyileviä.

Saman päivän iltana, jolloin kertomamme neuvottelu oli tapahtunut rouva Dubarryn ja kreivitär de Béarnin kesken, ja kaksi tuntia sen jälkeen kuin viimemainittu oli samana päivänä lupauksensa mukaisesti ja tällä kertaa sanansa pitäen asettunut rouva Dubarryn taloon, istui kuningas pelipöydässä Marlyn huvipalatsin sinisessä salissa.

Vieressä oli hänellä vasemmalla puolellaan herttuatar d'Ayen ja oikealla puolellaan ruhtinatar de Guéménée.

Hänen Majesteettinsa näytti sangen hajamieliseltä; hän menetti pelissä tuon hajamielisyytensä tähden kahdeksansataa louisdoria. Sellainen tappio sai hänet halukkaaksi ajattelemaan vakavia asioita, sillä Ludvig XV, — Henrik IV:n oikea jälkeläinen — tahtoi mielellään voittaa. Ja niinpä kuningas nousi kello yhdeksän pelipöydästä ja meni erääseen ikkunakomeroon puhelemaan hra de Malesherbes'n kanssa, entisen kanslerin pojan, kun taas varakansleri de Maupeou pakinoi eräässä toisessa ikkunasyvennyksessä ministeri de Choiseulin kanssa ja seurasi levottomin silmäyksin kuningasta hänen jutellessaan.

Kun kuningas oli noussut pöydästä, muodostui myöskin salin kamiinin luokse pakinapiiri. Sinne olivat istahtaneet puutarhasta kävelyltä palattuaan prinsessat Adelaide, Sofia ja Viktoria seuranaisineen ja hoviherroineen.

Kuninkaan ympärille, joka puheli varmaankin raha-asioista, sillä hra de Malesherbes oli vakavaksi tunnettu mies, oli muodostunut piiri, jossa oli maa- ja meriupseereita, valtion korkeimpia virkamiehiä, hoviherroja ja presidenttejä. Ja heidän odottaessaan kunnioittavasti kuunnellen kuningasta, tyytyi kamiinin ympärille kerääntynyt pikku hovi sensijaan pelkästään omaan itseensä ja varustautui paraikaa toisenlaiseen ja eloisampaan neuvotteluun pienillä koehyökkäyksillä, joita saattoi pitää ikäänkuin etuvartio-kahakoina.

Tässä ryhmässä olivat huomattavimpina naishenkilöinä paitsi kolmea kuninkaan tytärtä rouvat de Grammont, de Guéménée, de Choiseul, de Mirepoix ja de Polastron.

Juuri hetkellä, jolloin käännymme tämän ryhmän puoleen, kertoi prinsessa Adelaide uutista jostakin piispasta, joka oli lähetetty hiippakunnan kurituslaitokseen. Uutinen, jota emme huoli selostaa, oli melkoisen rohkeasisältöinen varsinkin kuninkaallisen prinsessan kertomaksi. Mutta aika, jota koetamme kuvailla, ei ollutkaan juuri omistettu Vesta-jumalattarelle, senhän tiedämme.

— No niin, ja sama piispa oli kuitenkin tuskin kuukausi sitten täällä meidän parissamme, — virkkoi prinsessa Viktoria.

— Oi, hänen Majesteettinsa hovissa voisimme joutua vieläkin pahempaan seuraan, jos sellaiset tänne tulisivat, jotka eivät täällä vielä ole olleet, vaan tahtovat tulla, — sanoi Grammontin herttuatar.

Kaikki arvasivat herttuattaren ensimäisistä sanoista tai ainakin niitä lausuvan äänen sävystä, ketä hän tarkoitti ja minne päin pakina nyt suuntautuisi.

— Onneksi ei aina voida sitä, mitä tahdotaan, eikö niin, herttuatar? — virkkoi pakinaan yhtyen muuan pieni herra, joka näytti tuskin viisikymmenvuotiaalta, vaikka hän olikin jo neljänkahdeksatta: niin joustava oli hänen vartalonsa ja soinnukas äänensä, jalkansa sirot, silmät vilkkaat, iho valkea ja kädet kauniit.

— Ahaa, marski de Richelieu ryntää hyökkäystikapuille niinkuin Mahonin edustalla ja aikoo vallata pakina parkamme väkirynnäköllä, — virkkoi herttuatar. — Yhäkö vielä ollaan hiukan vanha sotaurho, herttua?

— Hiukan? Ah, herttuatar, te teette minulle vääryyttä, sanokaa: paljon.

— No niin, enkö puhunut totta äsken, herttua?

— Milloin?

— Juuri tässä.

— Ja mitä te puhuitte?

— Ettei hovin ovista päästä vaan niin väkisin sisälle…

— Niinkuin makuukomeron uutimien välitse. Minä olen samaa mieltä kuin te, herttuatar, aina samaa mieltä.

Tämä pistos sai eräät joukosta nostamaan viuhkan kasvojensa eteen, mutta suosiota se sai osakseen, vaikkakin entisten aikain panettelijat väittivät, että herttuan sukkeluus alkoi vanheta.

Herttuatar de Grammontin posket punastuivat ihomaalinkin alla. Sillä häneenhän tuo kompa erikoisesti kohdistui.

— Mesdames, — jatkoi hän, — jos herttua alkaa puhua meille tuollaisia, niin minä en kerrokaan juttuani, ja silloin teiltä menee paljon hukkaan, sen teille vannon, ellette ehkä pyydä marskia kertomaan itsellenne parempaa.

— Minäkö keskeyttäisin teidän juttunne, — vastasi herttua, — silloin kuin luultavasti aiotte puhua pahaa joistakin ystävistäni, Jumala varjelkoon! Minä kuuntelen niin tarkkaan kuin vielä vanhoilta korviltani kykenen.

Piiri asettui lähemmäksi herttuatarta.

Rouva de Grammont vilkaisi ikkunaan päin nähdäkseen, oliko kuningas siellä vielä. Ja kuningas oli siellä. Mutta vaikka hän keskustelikin hra de Malesherbes'n kanssa, ei hän ollut katsahtamatta silloin tällöin kamiinin luona pakinoivaa ryhmää, ja hänen katseensa ja rouva de Grammontin sattuivat nyt yhteen.

Herttuatar aristui hiukan ilmeestä, jonka oli kuninkaan katseessa huomaavinaan; mutta hän oli lähtenyt alkuun eikä tahtonut keskeyttää.

— Tietäkää siis, — jatkoi rouva de Grammont kääntyen pääasiallisesti noiden kolmen prinsessan puoleen, — tietäkää, että muuan ylhäinen nainen tahtoi äskettäin saada nähdä meitä, Herramme valittuja, kaikessa loistossamme, jonka häikäisy tappaa hänet kateuteen; nimihän ei kuulu asiaan, vai mitä?

— Nähdä meidät, missä? — kysyi herttua.

— Tietysti Versaillesissa, Marlyssä, Fontainebleaussa.

— Hyvä, hyvä, hyvä!

— Tuo raukka ei ollut nähnyt meidän yläpiireistämme vielä muuta kuin kuninkaan päivälliset, joita tyhmeliinien annetaan tulla katselemaan ainoastaan aidakkeiden takaa ja tietystikin hovijunkkarin patukan alla, näkemään, miten hänen Majesteettinsa vieraineen syö.

Richelieun herttua otti kovin äänekkäästi nuuskaa Sévres-porsliinisesta nuuskarasiasta.

— Mutta voidakseen meidät nähdä Versaillesissa, Marlyssä, Fontainebleaussa, täytyy olla esitelty hovissa, — virkkoi herttua.

— Niin, mainittu nainen anoikin saada tulla esitellyksi.

— Lyön vetoa, että hänen anomukseensa myönnyttiin; kuningas on niin hyväntahtoinen!

— Onnettomuudeksi ei esittelyyn riitä kuninkaan lupa, tarvitaan myöskin joku esittelijä.

— Niin, siihen tarvitaan eräänlainen kummitäti, — virkkoi rouva de Guéménée.

— Mutta kaikilla ei ole tuollaista kummitätiä, — sanoi rouva de Mirepoix, — kuten ei esimerkiksi "la Belle Bourbonnaisella", joka sitä etsii, mutta ei löydä.

Ja hän alkoi hyräillä:

Se Bourbonnaisen sievän saa valtaan harmin lievän.

— Mutta markiisitar, markiisitar, antakaahan nyt herttuattaren nauttia koko kunnia kertomuksestaan, — keskeytti herttua de Richelieu.

— Niin, herttuatar, — sanoi prinsessa Viktoria, — te saitte meille jo veden suuhun, ja nyt te jätätte meidät keskelle pakinaa.

— En suinkaan; minä päinvastoin en halua mitään parempaa kuin kertoa sen loppuun asti. Niin, kun kummitätiä ei ollut, niin sitä etsittiin. "Etsikää, niin te löydätte", sanoo raamattu. Ja sitä etsittiin niin, että se löydettiin; mutta minkälainen täti löydettiinkään, taivaan isä! Muuan maalaismuori, viaton, vilpitön raiska. Hänet vedettiin näkyville kyyhkyslakastaan, häntä lelliteltiin, lilliteltiin, häntä pyntättiin.

— Sehän aivan pöyristyttää, — sanoi rouva de Guéménée.

— Mutta yhtäkkiä tapahtui, että kun maamuori on hyvin lellitty, lillitty ja pyntätty, hän putoaa portaissaan alas ja…

— Ja?… — kysyi de Richelieu.

— Sen katkes' sääriluu, Oijoi, oijoi!

rallatti herttuatar lisäten tilapää-säkeistön markiisitar de Mirepoix'n äskeiseen otteeseen.

— Joten, — virkkoi rouva de Guéménée, — esittelystä…?

— Ei tullut mitään, kultaseni.

— Salliman sormi! — virkkoi marski kohottaen molemmat kätensä korkeutta kohti.

— Anteeksi, mutta minun käy sääliksi tuota maalaismuoria, — virkkoi prinsessa Viktoria.

— Päinvastoin, madame, onnitelkaa häntä, sillä hän valitsi kahdesta pahasta pienemmän, — sanoi herttuatar.

Mutta hän vaikeni yhtäkkiä: hän oli taas kohdannut kuninkaan katseen.

— Mutta kenestä te oikein puhutte, herttuatar? — alkoi marski Richelieu ja näytti muka mietiskelevän ympäri päänsä, ketä tässä mahdettiin tarkoittaa.

— Ma foi, hänen nimeään ei minulle sanottu.

— Miten ikävä asia! — huudahti marski.

— Mutta minä sen arvaan; tehkää tekin niinkuin minä.

— Jos hovissa esitellyt naiset olisivat rohkeita ja uskollisia Ranskan vanhan aatelin kunniakäsitteelle, menisivät he kaikki kiittämään tuota maamuoria, joka oli niin nerokas, että katkaisi jalkansa, — virkkoi rouva de Guéménée.

— Ah, tosiaan, — sanoi Richelieu, — tämä on hyvä keksintö. Mutta täytyisipä tietää, kuka tuo kunnon rouva on, joka on pelastanut meidät niin suuresta vaarasta; sillä nythän ei ole enää mitään peljättävää, vai mitä, herttuattareni?

— Ei mitään, siitä vastaan; hän makaa nyt vuoteessa sääri lastoissa eikä voi astua askeltakaan.

— Mutta jos tuo puhuttu vallasnainen löytäisi toisen kummitädin? — huomautti rouva de Guéménée. — Hän on sangen vikkelä.

— Oh, ei ole pelon syytä; kummitätejä ei löydetä niin helposti.

— Peste, sen minäkin uskon, — arveli marski nakerrellen ihmepillereitään, joita nauttimalla hänen väitettiin pysyvän yhä näin nuorena.

Samassa liikahti kuningas ikäänkuin tullakseen kamiinin luona istuvain luokse. Kaikki vaikenivat silloin.

Nyt kaikui kuninkaan kirkas ja tuttu ääni salissa:

— Hyvästi, mesdames. Hyvää yötä, messieurs.

Kaikki nousivat heti ylös ja galleriassa alkoi liike ja hälinä. Kuningas meni jonkun askeleen ovea kohti, mutta kääntyi juuri ulos astumaisillaan.

— Tosiaankin, — lausui hän, — huomenna on Versaillesissa esittelytilaisuus.

Ne sanat iskivät joukkoon kuin salama.

Kuningas vilkaisi naisten ryhmään, jossa kalvettiin ja katseltiin toisiinsa.

Sitten hän poistui mitään lisäämättä.

Mutta tuskin oli hän kadonnut ovesta, parissaan lukuisa lauma palveluskuntaansa ja seurueeseensa kuuluvia herroja, niin purkausivat prinsessain ja kuninkaan poistuttua saliin jääneiden naisten tunteet rajusti ilmi.

— Esittelytilaisuus! — sopersi herttuatar de Grammont kasvoiltaan kalmankalpeana. — Mitä hänen Majesteettinsa tällä on tarkoittanut?

— Oi, herttuatar, — sutkautti marski Richelieu huulillaan hymy, sellainen, jota hänen parhaat ystävänsäkään eivät voineet antaa hänelle anteeksi, — olisikohan tuo ehkä se teidän kertomanne?

Prinsessat puraisivat harmistuneina huultaan.

— Mahdotonta! — huokasi rouva de Grammont kumeasti. — Kuulkaa, herttuatar, — sanoi marski, — taittunut jalka on nykyään pian parannettu.

Hra de Choiseul meni sisarensa luokse ja puristi häntä varoittavasti käsivarresta. Mutta herttuatar oli liian syvästi loukattu kuullakseen mitään.

— Se olisi arvotonta! — huudahti hän.

— Niin, kerrassaan arvotonta, — huusi myöskin rouva de Guéménée.

Choiseul huomasi, ettei hän tässä mitään voisi ja vetäytyi pois.

— Oh, mesdames, — huudahti herttuatar kääntyen kolmen kuninkaantyttären puoleen, — nyt meidän ainoana toivonamme olette enää te. Te, valtakunnan ensimäiset naiset, kärsittekö te, että me joudumme alttiiksi ainoassa loukkaamattomassa turvapaikassa, mitä hienoilla naisilla on, seuralle, jota meidän kamarineitsyemmekään eivät tahtoisi?

Mutta prinsessat eivät vastanneet, vaan painoivat päänsä surullisesta kumaraan.

Herran tähden, mesdames, — toisti herttuatar.

— Kuningas on täällä käskijänä, — vastasi Adelaide-prinsessa huoaten.

— Niin, se on totta, — virkkoi herttua de Richelieu.

— Mutta sitenhän nolataan koko Ranskan hovi! — huudahti herttuatar. — Oh, herrat, miten te pidätte vähän huolta perheittenne kunniasta!

— Mesdames, — sanoi hra de Choiseul väkinäisesti naurahtaen, — koska tämä alkaa vivahtaa salaliitolta, sallinette minun lähteä pois ja viedä mukanani hra de Sartines'n. Tuletteko tekin, herttua? — jatkoi hän kääntyen Richelieun puoleen.

— Enhän toki, — vastasi marski, — minä pidän salaliitoista; minä jään.

Choiseul hiipi pois vieden mukanaan poliisipäällikön.

Heidän perästään poistuivat muutkin herrat, mitä enää oli salissa.

Prinsessain ympärille jäivät ainoastaan rouvat de Grammont, de Guéménée, d'Ayen, de Mirepoix, de Polastron ja kymmenkunta muuta naista, jotka olivat innokkaasti ottaneet osaa esittelykiistaan.

Herroja ei ollut muita kuin marski de Richelieu.

Naiset katsahtelivat häneen rauhattomina, niinkuin troialaista muinoin epäiltiin kreikkalaisten leirissä.

— Minä edustan täällä tytärtäni, kreivitär d'Egmontia, — sanoi herttua de Richelieu; — jatkakaa, jatkakaa vaan.

— Mesdames, — sanoi Grammontin herttuatar, — löytyy eräs keino pannaksemme vastalauseemme meitä kohtaan aiottua loukkausta vastaan, ja minä puolestani käytän sitä keinoa.

— Ja mikä se on? — kysyivät kaikki naiset yhtaikaa.

— Täällä on sanottu: "Kuningas on käskijänä", — jatkoi rouva de Grammont.

— Ja minä vastasin, että se on totta, — virkkoi herttua.

— Kuningas käskee kyllä hovissaan, aivan niin; mutta kotonamme me olemme omaa itseämme; ja kuka estää minua tänä iltana käskemästä kuskiani: "Aja Chanteloupiin", eikä: "Aja Versaillesiin?"

— Niinpä kyllä, — virkkoi hra de Richelieu; — mutta vaikka te, herttuatar, panettekin vastalauseen, mitä siitä on tuloksena?

— Siitä on tuloksena, että asiaa ajateltaisiin vielä toisen kerran, — huudahti rouva de Guéménée, — jos monet seuraisivat esimerkkiänne, herttuatar.

— Ja miksikä emme kaikki seuraisi herttuattaren esimerkkiä? — kysyi Mirepoix'n markiisitar.

— Oh, mesdames, — sanoi silloin herttuatar kääntyen jälleen kuninkaan tytärten puoleen, — kuinka kauniin esimerkin te voisitte näyttää koko hoville, te Ranskan tyttäret!

— Eikö kuningas meihin suuttuisi? — kysyi prinsessa Sofia.

— Eikö mitä, siitä voivat teidän korkeutenne olla huoletta! — huudahti vihassaan leppymätön herttuatar. — Eikö mitä; hän, joka on niin älykäs ja hieno, niin soveliaisuuden ymmärtävä, hän olisi teille siitä päinvastoin kiitollinen. Kuningas, uskokaa minua, ei tahdo väkisin keltään mitään.

— Päinvastoin, — sutkautti herttua de Richelieu, — hänelle tahdotaan väkisin, otetaan vasten tahtoaan.

Herttua de Richelieu vihjasi tässä jo toisen tai kolmannen kerran todeksi väitettyyn huhuun, että herttuatar de Grammont olisi eräänä iltana tunkeutunut kuninkaan yksityishuoneeseen.

Naisten joukossa saivat nämä sanat aikaan samanlaisen vaikutuksen kuin räjähtävä pommi krenatööri-komppaniassa.

Viimein taas rauhoituttiin.

— Kuningas ei tosin virkkanut mitään silloin, kun me suljimme ovemme kreivittäreltä, — lausui prinsessa Viktoria, jonka yleinen tunteiden kiehunta oli saanut tulistumaan — mutta ehkäpä hän nyt, näin juhlallisessa tilaisuudessa…

— Kyllä, kyllä, — lausui rouva de Grammont, — kyllä asia voisi olla niin, jos te yksinänne ette tulisi tilaisuuteen; mutta kun nähdään, että me kaikki jäämme pois.

— Kaikki! — huusivat naiset.

— Niin, kaikki, — toisti vanha marski.

— Tekin yhdytte siis salaliittoon? — kysyi prinsessa Adelaide.

— Tietysti minä yhdyn, ja siksi pyydän nyt puheenvuoroa. — Puhukaa, herttua, puhukaa, — kehoitti rouva de Grammont.

— Sopikaamme asiasta järjestelmällisesti, — sanoi herttua; — siihen ei riitä, että huudetaan: "Kaikki, kaikki!" Moni huutaa täyttä suuta: "Sen minä teen", mutta ratkaisevalla hetkellä tekeekin aivan päinvastoin. Nyt, kun minä olen myöskin salaliitossa, kuten minulla on ollut kunnia teille sanoa, en minä halua lopuksi jäädä siihen yksin, kuten minulle kävi aina ennen punoessani tällaisia juonia, entisen kuninkaan tai sijaishallituksen aikana.

— Toden totta saattaisi luulla teidän unohtaneen, missä olette, — sanoi herttuatar de Grammont ivallisesti. — Tekeydyttekö amatsoonien maassa johtajaksi?

— Madame, — vastasi herttua, — pyydän teitä uskomaan, että minulla saattaisi olla jonkinmoinen oikeuteni arvoon, jota minulta kiistätte; te vihaatte tosin enemmän rouva Dubarrytä, — no niin, nyt tulin sanoneeksi tuon nimen, mutta eihän sitä kukaan kuullut? — te vihaatte enemmän rouva Dubarrytä kuin minä. Mutta minä olen paljon pahemmin epäilty kuin te.

— Epäillään teitä, herttua? — kysyi markiisitar de Mirepoix

— Nurjuudesta, ja kauheasti. Kahdeksaan päivään en ollut käynyt täällä Versaillesissa; ja nyt on asia mennyt niin pitkälle, että kreivitär lähetti eilen tiedustamaan Hanovre-hotelliini, olinko minä sairas, ja arvaatte, mitä Raflé vastasi: että minä voin niin hyvin, etten ollut edellisestä illasta käynyt kotona. Mutta minä luovun oikeuksistani, minä en ole kunnianhimoinen, minä annan teille ensimäisen paikan, jopa suorastaan sijoitan teidät siihen. Te olette saanut koko asian käyntiin, te sytytitte alkukipinän, te kiihoitatte mielet kapinaan, teidän on siis päällikkösauva.

— Prinsessain jälkeen nimittäin, — sanoi herttuatar kunnioittavasti.

— Oh, antakaa meidän näytellä passiivista osaa, — vastasi prinsessa Adelaide. — Me lähdemme sisaremme Louisen luo Saint-Denis'hin; hän ei anna meidän heti sieltä poistua, me emme joudu tänne ajoissa, siihen ei ole mitään sanomista.

— Ei mitään, ellei olisi suorastaan kohtuuton, — vahvisti herttua.

— Minä teen heinää Chanteloupissa, — sanoi herttuatar.

— Hyvä! — huudahti herttua, — se syy tepsii!

— Minä, — virkkoi ruhtinatar de Guéménée, — minulla on lapsi sairas, minä pukeudun aamupukuun ja vaalin lastani.

— Ja minä taas, — jatkoi rouva de Polastron, — minun päätäni tänä iltana niin huimaa, ja voisin tulla vaarallisesti sairaaksi, ellei Tronchin huomenna iskisi minulta suonta.

— Ja minä, — sanoi markiisitar de Mirepoix majesteettisesti, — minä en mene Versaillesiin siksi, että minä en vaan sinne mene; kas siinä on syytä tarpeeksi, se on minun oma vapaa tahtoni.

— Hyvä, hyvä, — sanoi Richelieu, — kaikki on tähän asti loogillista; mutta täytyy vannoa vala.

— Kuinka? Täytyykö vannoa vala?

— Täytyy, sillä se vannotaan aina salaliittoja tehtäessä. Aina Catilinan salaliitosta Cellamaren liittoon saakka, jossa viimemainitussa minulla oli kunnia saada olla osallisena, on vannottu vala; tosin eivät ne silti onnistuneet sen paremmin, mutta täytyyhän kunnioittaa vanhoja tapoja. Vannotaan siis. Se on hyvin juhlallista, saatte nähdä.

Hän kohotti kätensä keskellä naisparvea ja lausui majesteettisesti:

— Minä sen vannon!

Kaikki naiset toistivat valan, paitsi prinsessoja, jotka olivat livistäneet tiehensä.

— No, nyt se on tehty, — sanoi herttua: — kun salaliitossa vala on tehty, ei enää tehdä mitään.

— Oh, miten hän raivostuu, kun näkee olevansa yksin salissa! — huudahti rouva de Grammont.

— Hm, kuningas ajaa meidät varmasti pikkusen maanpakoon, — sanoi marski de Richelieu.

— Mitäs sitten hovista tulee, jos meidät ajetaan maanpakoon? — huudahti rouva de Guéménée. — Eikö tänne juuri odoteta Tanskan kuningasta? Mitä hänelle sitten näytetään? Eikö odoteta hänen kuninkaallista Korkeuttaan dauphinea? Kenelle häntä näytetään?

— Muuten ei kokonaista hovia ajetakaan maanpakoon; valitaan siitä vaan eräitä.

— Niin, minä tiedän hyvin, että valitaan, — vastasi Richelieu; — ja minulla on siinä suhteessa hyvä onni, minä tulen aina valituksi; minut on valittu jo neljä kertaa, sillä tarkoin laskien tämä on jo minun viides salaliittoni, mesdames.

— Kyllä, kyllä; mutta älkää sitä luulkokaan, — sanoi rouva de Grammont; — minut sitä uhrataan.

— Tai hra de Choiseul, — jatkoi marski; — ottakaa asiasta vaari, herttuatar!

— Ministeri on sellainen kuin minä: hän tyytyy joutumaan epäsuosioon, mutta ei suvaitse loukkauksia.

— Ette te, herttua, ettekä te, herttuatar, eikä hra de Choiseul joudu maanpakoon, — sanoi markiisitar de Mirepoix; — vaan minä sinne joudun. Kuningas ei voi antaa minulle anteeksi, että minä en ole niin kohtelias kreivittärelle kuin aikoinaan markiisittarelle.

— Se on totta, — virkkoi herttua, — juuri te, jota on aina kutsuttu nimellä lemmikin suosikki. Markiisitar-parka, meidät ajetaan maanpakoon kahden!

— Meidät karkoitetaan kaikki, — sanoi rouva de Guéménée nousten ylös; — sillä minä toivon, ettei kukaan meistä luovu tehdystä päätöksestä.

— Eikä vannotusta valasta, — jatkoi herttua.

— Ei toki, ja sitäpaitsi minä ryhdyn kaiken varalta toimenpiteisiin, — lisäsi rouva de Grammont.

— Mihinkä? — kysyi herttua.

— Nähkääs, joutuakseen Versaillesiin huomenna kello kymmenen, tarvitsee hän kolmea seikkaa.

— Mitä sitten?

— Kähertäjän, puvun ja vaunut.

— Aivan niin.

— Entä sitten?

— No, hän ei pääse Versaillesiin kello kymmenen; silloin tulee kuningas kärsimättömäksi; hän antaa hovin hajaantua ja esittelyjuhlat lykätään aikaan, joka tulee, jos on tullakseen, ottaen huomioon dauphinen saapumisen.

Tämän salaliiton uusi kehitysaste otettiin vastaan kaikuvin hyväksymis- ja bravo-huudoin. Mutta marski de Richelieu ja markiisitar de Mirepoix vilkaisivat, merkitsevästi toisiinsa, vaikka huusivatkin kovemmin kaikkia muita.:

Noiden kahden vanhan hovilaisen mieleen oli yhtaikaa johtunut sama ajatus.

Kello yksitoista ajoivat kaikki salaliittolaiset Versaillesiin ja Saint-Germainiin vievää tietä kauniissa kuutamossa.

Mutta Richelieu oli ottanut eturatsastajansa hevosen, ja sillaikaa kuin hänen vaununsa vierivät lasketuin uutimin Versaillesiin päin, ratsasti hän itse minkä kerkisi oikotietä Pariisiin.

37.

Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.

Kreivitär Dubarry ei olisi noudattanut hienoa makua, jos hän olisi lähtenyt suoraan Versaillesissa olevasta huoneustostaan suureen esittelysaliin.

Sitäpaitsi ei Versailles voinut tarjota kaikkea komeutta, mitä esiteltävän piti itselleen ostaa näin juhlalliseksi hetkeksi.

Ja lopuksi: se ei ollut yleensäkään tapana, siinä kaikkein painavin syy. Valitut saapuivat linnaan yhtä suurella loistolla kuin vieraitten valtojen lähettiläät, joko palatsikaupungissa olevista yksityishotelleistaan taikka kodeistaan Pariisista.

Rouva Dubarry päätti lähteä esittelyjuhlaansa Pariisista. Jo kello yksitoista aamulla oli hän tullut sinne, Valois-kadun varrella olevaan taloonsa, rouva de Béarnin kanssa, jota hän piti nyt, milloin ei vanginnut häntä hymyilyllään, lukon takana ja jonka palohaavaa hän koetti parantaa joka hetki kaikilla lääketieteen ja kemian salaisimmilla keinoilla.

Jean Dubarry, Chon ja Dorée olivat olleet toimessa edellisestä illasta saakka. Sen, joka ei nähnyt heitä työssään, olisi ollut vaikea saada käsitystä kullan suuresta mahdista ja ihmisneron voimasta.

Yksi heistä hankki kähertäjän, toinen hoputti ompelijattaria. Jean, jonka huolena olivat vaunut, otti sitäpaitsi tehtäväkseen pitää silmällä ompelijattaria ja kähertäjää. Kreivitär touhusi kukkien, jalokivien ja pitsien kimpussa ja oli suorastaan hukkua pahvirasioihin, ja hänen puheilleen tuli joka tunti pikalähettejä Versaillesista, tuoden hänelle tietoja, että oli annettu määräys valaista kuningattaren sali ja ettei mitään erikoista ollut entisestään tapahtunut.

Viiden tienoissa tuli Jean Dubarry kaupungilta kalpeana ja kiihdyksissään, mutta iloisena.

— No? — kysyi häneltä heti kreivitär.

— Kaikki hyvin ja valmista!

— Kähertäjä?

— Tapasin Doréen hänen luonaan. Me sovimme kaikesta tarkoin. Pistin hänen kouraansa viidenkymmenen louisdorin maksuosoituksen. Hän tulee tänne päivälliselle täsmälleen kello kuusi; siltä taholta siis voimme olla huoletta.

— Entä puku?

— Puvusta tulee suorastaan ihana. Minä tapasin Chonin työtä valvomassa. Kuusikolmatta ompelijatarta neuloo siihen helmiä, nauhoja ja koristeita. Kaista kaistalta valmistetaan sitten tuo ihmeellinen työ, johon muilta kuin meiltä olisi mennyt vähintään kahdeksan päivää.

— Mitenkä kaista kaistalta? — kysyi kreivitär.

— Niin, pikku kälyni, puku on nyt kolmenatoista eri kappaleena. Kaksi ompelijatarta kutakin kaistaa kohti: yksi ompelee kaistan vasenta, toinen oikeaa laitaa, koristaen ne pitsipääliikkeillä ja jalokivillä; ja kaistat liitetään yhteen vasta lopuksi. Työtä kestää vielä kaksi tuntia. Kello kuusi illalla on puku valmis.

— Oletko siitä varma, Jean?

— Eilen tein laskelman työstä insinöörini kanssa neulanpistojen luvun mukaan. Kuhunkin kaistaan vaaditaan kymmenentuhatta pistosta, siis viisituhatta niistä tekee kukin ompelijatar. Tällaista paksua kangasta nainen voi ommella piston viidessä sekunnissa. Se tekee kaksitoista minuutissa, seitsemänsataa kaksikymmentä yhdessä tunnissa, seitsemäntuhatta kaksisataa kymmenessä tunnissa. Jätän kaksituhatta kaksisataa tarvittaviin levähdyksiin ja harhapistoihin, ja sittenkin jää neljä tuntia aikaa ylitse.

— Entä vaunut sitten?

— Oh, mitä vaunuihin tulee, tiedät, että minä olen luvannut pitää niistä huolen. Kiilloitus kuivaa paraikaa suuressa työvajassa, joka on lämmitetty viisikymmentä astetta kuumaksi. Se on hurmaava vis-à-vis,[61] jonka rinnalla dauphinea vastaan lähetetyt vaunut eivät ole mitään, sen sinulle takaan. Paitsi vaakunoita, jotka ovat keskellä neljää päätylevyä, ja sivulevyissä olevaa Dubarry-suvun tunnuslausetta Boutés en avant![62] olen minä maalauttanut toiselle puolelle vaunuja kaksi toistaan hyväilevää kyyhkystä ja toiselle puolelle nuolen lävistämän sydämen. Kaikkialta ovat ne koristetut jousilla, nuolikoteloilla ja soihduilla. Francianin edustalla seisoo ihmisjono saadakseen ne nähdä. Täsmälleen kello kahdeksan tulevat ne tänne.

Tällä hetkellä palasivat Chon ja Dorée kotiin. He vahvistivat kohta Jeanin sanat tosiksi.

— Kiitoksia, te kunnon ajutantit! — sanoi kreivitär heille.

— Kälyseni, — huomautti Jean, — sinun silmäsi ovat himmeät, nuku tunti, se saa sinut jälleen kuntoon.

— Nukkuako? Ah kyllä, minä nukun ensi yönä, mutta eräät muut eivät voi sitä itsestään kehua.

Sillaikaa kuin näitä valmistuksia tehtiin kreivittären luona, levisi huhu esittelystä yli koko kaupungin. Pariisilaiset ovat uteliaimpia kaikista ihmisistä, miten joutilailta ja välinpitämättömiltä he näyttänevätkin. Kukaan ei ole tuntenut hoviväkeä ja heidän keskinäisiä juoniaan paremmin kuin nuo kahdeksannentoista vuosisadan töllistelijät, juuri nuo, jotka eivät koskaan päässeet sisälle mihinkään juhliin ja jotka eivät saaneet nähdä muuta kuin vaunujen käsittämättömät ovikuvat ja yössä hipsuttavain lakeijain salaperäiset livreat. Ei ollut laisinkaan harvinaista, että se ja se hoviherra tunnettiin yli koko Pariisin; se johtui yksinkertaisesti siitä, että hovi näytteli aina ensimäistä osaa sekä teattereissa että yleisillä kävelypaikoilla. Ja Richelieun herttua aitiossaan italialaisessa oopperassa ja kreivitär Dubarry vaunuissaan, jotka olivat komeat kuin kuningattaren, koettivat yhtä paljon saavuttaa yleisön ihailua kuin meidän päivinämme joku suosittu näyttelijä tai lemmikki-näyttelijätär.

Ihmiset seuraavat yleensä mieluimmin tuntemiensa henkilöiden vaiheita. Koko maailma tunsi kreivitär Dubarryn, joka teki kaiken voitavansa esiintyäkseen teatterissa, ajelupaikoilla ja kaupoissa, samoin kuin kaikki muutkin rikkaat, nuoret ja kauniit naiset. Muuten tunnettiin hänet sitäpaitsi kuvista ja pilapiirroksista ja Zamoresta.

Esittelyasia kiinnitti siis Pariisin mieltä melkein yhtä paljon kuin hovinkin, ja tänä päivänä oli jälleen kova väentungos Palais-Royalin torilla, mutta, — me pyydämme nöyrästi anteeksi filosoofilta, — sinne ei oltu nyt kokoonnuttu näkemään Rousseauta pelaamassa shakkia Régence -kahvilassa, vaan näkemään kuninkaan lemmityistä hänen komeissa vaunuissaan ja puettuna tuohon kauniiseen pukuun, josta oli jo niin paljon kerrottu.

Jean Dubarryn sana: "Me käymme Ranskalle sangen kalliiksi", oli aivan totta, ja olihan luonnollista, että Ranska, jota Pariisi edusti, tahtoi myöskin nauttia näystä, jonka se sai niin kalliisti maksaa.

Kreivitär Dubarry tunsi hyvin oman kansansa, sillä Ranskan kansa oli paljon suuremmassa määrässä hänen kansaansa kuin se oli aikoinaan ollut Maria Leczinskan. Hän tiesi, että se kansa tahtoi tulla häikäistyksi; ja kun hän oli suopea luonne, teki hän parhaansa saadakseen näytelmän vastaamaan siihen uhrattuja kuluja.

Kello viiden ja kuuden välillä otti kreivitär maitokylvyn, menemättä suinkaan nukkumaan, kuten hänen lankonsa oli häntä neuvonut. Ja kello kuusi hän jätti itsensä kamarineitsyittensä haltuun ja ryhtyi odottamaan kähertäjää.

Meidän ei tarvitse levitellä oppineita tietoja aikakaudesta, jonka jokainen tuntee meidän päivinämme niin hyvin, että sitä voitaisiin sanoa melkein nykyajaksi, ja josta enimmät lukijoistamme tietävät yksityiskohtaisia asioita yhtähyvin kuin mekin. Mutta varsinkaan tällä hetkellä ei ole haitaksi kuvailla, miten paljon huolta, aikaa ja taitoa joku rouva Dubarryn tukkalaitteen järjestäminen vaati.

Kuvitelkaamme kokonainen rakennus. Tuo hiusrakennus oli vaan noiden linnain etukaneettia, joilla Ludvig XVI:n hovi sittemmin varusti päänsä, linnoilla, jotka olivat varustetut oikeilla muurinsakaroilia, aivan kuin kaikki hänen aikanaan olisi jotain ennustanut, aivan kuin tuo kevytmielinen muoti, kaiken suuren tai suurelta näyttävän kaiku, suuruuden, jonka alta yhteiskunnalliset kiihkot kaivoivat jo paraikaa maata pois sen kukistaakseen, olisi tahtonut julistaa, että ylimystön naisilla oli enää liian lyhyt aika nauttia etuoikeuksistaan, joten heidän täytyi kohottaa ne kyltiksi otsalleen. Oli kuin olisi toinen vieläkin synkempi, mutta silti yhtä tosi aavistus sanonut heille, että heidän, joilla ei ollut enää pitkää aikaa pitää päätänsäkään, että heidän täytyi nyt ne koristaa määrättömiin saakka ja kohottaa mikäli suinkin voivat yli alemman joukon.

Tarvitsi olla paitsi suuri taiteilija myöskin sangen kärsivällinen ihminen jaksaakseen palmikoita nuo kauniit hiukset, kohottaa ne ylös keveän silkkityynyn ympärille, kiertää ne valaskalan luihin, tehdä koko laitos kirjavaksi jalokivistä, helmistä ja kukista, siroittaa niihin tuota lunta, joka teki silmät niin loistaviksi ja ihon raikkaanväriseksi, ja viimeiseksi sulattaa kaikki nämä värivivahdukset: iho, helmiäinen, rubiinit, opaalit, timantit ja kaiken väriset ja muotoiset kukat yhdeksi sulavaksi sopusoinnuksi.

Niinpä olivatkin parturit ainoa käsityöläis-ammattikunta, joka sai kantaa miekkaa niinkuin kuvanveisto-taiteilijat.

Edelläkerrotusta ymmärtää, miksi Jean Dubarry oli antanut viisikymmentä louisdoria hovikähertäjälle: hän oli peljännyt, että suuri Lubin, — silloinen hovikähertäjä oli nimeltään Lubin, — mahdollisesti ei olisi niin täsmällinen ja taitava kuin häneltä sopi toivoa.

Ja tämä pelko huomattiin pian oikeaksi: kello löi kuusi, kähertäjää ei tullut; sitten se löi puoli seitsemän, sitten neljännestä vaille seitsemän. Yksi ainoa seikka toi enää lohtua rauhattomille sydämille, nimittäin että niin suuri mies kuin Lubin tietysti antaisi itseään odottaa.

Mutta kello löi seitsemänkin; varakreivi pelkäsi kähertäjälle varustetun päivällisen jäähtyvän ja tuon taiteilijan siitä närkästyvän. Hän lähetti niin ollen pikentin sanomaan parturille, että pöytä oli katettu.

Lakeija tuli neljännestunnin päästä takaisin.

Ainoastaan ne, jotka ovat saaneet moisissa olosuhteissa odottaa, tietävät, miten monta sekuntia menee neljännestuntiin.

Lakeija oli tavannut itsensä rouva Lubinin, ja tämä oli vakuuttanut miehensä lähteneen juuri kotoa ja että ellei hän vielä ollut saapunut perille, voi ainakin olla varma, että hän oli tulossa.

— Hyvä, — sanoi Jean Dubarry, — hän on joutunut varmaankin johonkin vaunujen tungokseen. Odottakaamme.

— Muuten ei olekkaan vielä oikeastaan mitään hätää, — virkkoi kreivitär, — tukkani voidaan kähertää puolipukimissa ollessani. Esittelytilaisuus on vasta täsmälleen kello kymmenen. Meillä on vielä kolme tuntia aikaa, ja niistä ei mene Versaillesin joutuakseni kuin yksi. Tässä odottaessani, Chon, näytä minulle se puku, siinä menee aika hupaisemmin. No, missä Chon on? Chon, tuo pukuni, pukuni!

— Kreivittären puku ei ole vielä tullut, — vastasi Dorée, ja kreivittären käly läksi kymmenen minuuttia sitten sitä itse hakemaan.

— Ah, kuuluu pyöräin räminää, — huudahti varakreivi, — meidän vaunumme luultavastikin tulevat.

Mutta varakreivi erehtyi: Chon se vaan sieltä tuli kotiin omilla vaunuillaan ja hevosilla, jotka kuohuivat vaahdossa.

— Pukuni! — huusi kreivitär, kun Chon oli vasta eteisessä; — pukuni, pukuni!

— Eikö se ole vielä tullut? — kysyi Chon aivan kauhistuksissaan.

— Ei.

— Ah, kauan se ei voi viipyä, — jatkoi hän rauhoittuen: — silloin kuin minä menin valmistajan luo, oli hän jo lähtenyt kahden ompelijattaren kanssa tuomaan sitä koeteltavaksi.

— Niin, hänhän asuu Bac-kadulla saakka, ja ajurin hevonen on kai kulkenut hitaammin kuin meidän.

— Varmaan on asia niin, — virkkoi Chon, voimatta kuitenkaan karkoittaa jonkinlaista levottomuutta mielestään.

Jean, — huomautti rouva Dubarry, — eikö nyt olisi parasta lähettää noutamaan vaunuja, ettei ainakaan siltä taholta tulisi viivytystä?

— Olet oikeassa, Jeanne. Ja varakreivi avasi oven.

— Lähettäkää noutamaan vaunut Francianilta, ja uusilla hevosilla, että ne voidaan heti siellä valjastaa.

Kuski läksi hevosineen.

Kun hevosten kavioiden kopina jo alkoi haipua Rue-Saint-Honorélle päin, tuli Zamore sisään ja toi kirjeen.

— Kirje valtiatar Barrylle, — sanoi hän.

— Kuka sen toi?

— Mies.

— Mikä mies?

— Mies hevosen seljässä.

— Ja miksi hän antoi sen sinulle?

— Koska Zamore seisoi ovella.

— Mutta lue, lue nyt, äläkä kysele! — huudahti Jean.

— Sinä olet oikeassa.

— Kunhan ei tuossa kirjeessä olisi jotain ikävää, — mutisi varakreivi.

— Eikö mitä, jokin anomus hänen Majesteetilleen, — vastasi kreivitär.

— Arkki ei ole käännetty anomuksen muotoon.

— Toden totta, Jean, sinä kuolet kerran pelosta, — vastasi kreivitär hymyillen.

Ja hän avasi sinetin.

Ensimäiset rivit luettuaan kirkaisi hän hirveästi ja vaipui puolipyörryksissä nojatuoliin.

— Ei kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja! — äännähti hän. Chon karkasi kreivittären luo ja Jean kirjeen kimppuuni.

Se oli pystyä ja ohutta käsialaa: nähtävästi jonkun naisen kyhäämä.

'Madame', sanottiin kirjeessä, 'olkaa varuillanne: tänä iltana ei teille tule kähertäjää, ei pukua eikä vaunuja.

Toivon, että tämä tieto tulee teille hyvissä ajoin.

Etten kiristäisi teiltä kiitollisuutta, en mainitse nimeäni. Arvatkaa se, jos tahdotte tuntea vilpittömän ystävän.'

— Ah, se oli viimeinen isku! — huusi Jean Dubarry toivottomana. — Sang bleu, nyt minun täytyy joku tappaa! Ei kähertäjää! Kuolema ja kadotus! Minä halkaisen vatsan siltä tolvanalta, Lubinilta. Kello on jo tosiaan puoli kahdeksan, eikä hän tule. Ah, kirottua, saatanallista!

Ja Jean Dubarry, jota ei sinä iltana hovissa esiteltäisi, tarttui tukkaansa ja raastoi sitä kauheasti.

— Puku vain, hyvä Jumala, puku vain! — huusi Chon. — Kähertäjiä nyt vielä saisi.

— Kyllä kai, sen minä uskon! Ja minkälaisia kähertäjiä? Tuhraajia! Ah, tuli ja leimaus! Ah, kuolema ja kadotus! Ah, ah, miljoona perkelettä!

Kreivitär ei sanonut mitään, mutta päästeli niin raskaita huokauksia, että Choiseulienkin olisi luullut heltyvän, jos he olisivat ne kuulleet.

— Kas niin, kas niin, rauhoitutaanhan, — sanoi Chon. — Haetaan toinen kähertäjä ja mennään taas ompelijain luo tietämään, mikä puvulle on tullut.

— Ei kähertäjää! — valitti kreivitär sammuvin äänin; — ei pukua, ei vaunuja!

— Ei vaunujakaan, se on totta! — huusi Jean; — niitäkään ei kuulu, ja niiden pitäisi jo olla täällä. Haa, tämä on salaliittoa meitä vastaan, kreivitär. Miksi ei Sartines anna heitä vangita? Eikö Maupeou hirtätä heitä? Eikö rikollisia polteta Grève-torilla? Minä annan teilata kähertäjän, mestata ompelijattaren, kuristaa vaunusepän!

Sillävälin oli kreivitär selvinnyt tajuihinsa, mutta ainoastaan tunteakseen sitä julmemmin huonon asemansa.

— Oh, tällä kertaa minä olen hukassa, — mutisi hän: — ne henkilöt, jotka ovat lahjoneet Lubinin, ovat kyllin rikkaita voidakseen hommata kaikki hyvät kähertäjät Pariisista pois. Ei löydy enää muita kuin aaseja, jotka repivät pilalle hiukseni… Ja puku, minun kaunis puku-parkani!… Ja upo-uudet vaununi, jotka nähdessään he kaikki olisivat läkähtyneet kateudesta!…

Jean Dubarry ei vastannut mitään, hän mullisteli vaan hirveästi silmiään ja töytäsi huoneessa nurkasta nurkkaan, ja milloin joku huonekalu osui hänen tielleen, hän löi sen kappaleiksi, ja jos kappaleet näyttivät hänestä vielä liian isoilta, löi hän nekin siruiksi.

Keskellä tätä hävityksen kauhistusta, joka oli levinnyt etuhuoneisiinkin ja etuhuoneista pihalle ja jonka aikana lakeijat juoksivat kymmenien vastakkaisten käskyjen ällistyttäminä edestakaisin ja töytäsivät toisiinsa, laskeusi eräs nuori mies, jolla oli omenankellertävä takki, satiiniliivit, sireenin väriset polvihousut ja valkeat sukat, talon portille kääseistä, tuli auki jätetystä portista sisään, juoksi yli pihan varpaisillaan kiveltä kivelle hypellen, riensi ylös portaita ja koputti rouva Dubarryn pukuhuoneen oveen.

Jean survoi paraikaa jaloillaan Sèvres-porsliinisia kuppeja, jotka hän oli nutunhelmallaan vetäissyt tarjottimineen permannolle, koettaessaan välttää suuren japanilaisen kukkavaasin putoamista niskaansa, iskettyään tuota vaasia nyrkillään.

Oveen naputettiin hiljaa, varovasti ja kainosti.

Syntyi syvä hiljaisuus. Jokainen oli niin jännityksessä, ettei voinut edes kysyä, kuka tulija oli.

— Anteeksi, — virkkoi tuntematon ääni, — mutta minä tahtoisin puhutella kreivitär Dubarrytä.

— Mutta, monsieur, tuolla tavalla ei mennä sisään! — huusi eteisessä ovivahti juosten vieraan perästä estämään häntä menemästä kauemmaksi.

— Maltahan, maltahan, — sanoi Jean Dubarry, — meille ei voi käydä pahemmin kuin jo on käynyt, Mitä te sitten tahdotte kreivittärestä?

Ja Jean lykkäsi oven auki voimalla, joka olisi murskannut vaikka Gazan portit.

Vieras kepsahti sysäyksen välttäen taaksepäin, kumarsi syvään ja sanoi:

— Monsieur, tarjoaisin palvelustani kreivitär Dubarrylle, joka luullakseni on menossa juhlallisuuksiin.

— Ja mitä palvelusta, monsieur?

— Sitä, joka kuuluu ammattiini.

— Ja mikä teillä on ammatti?

— Minä olen kähertäjä.

Ja tulija kumarsi uudestaan.

— Ah, — huusi Jean ja hyppäsi nuoren miehen kaulaan, — te olette kähertäjä, astukaa sisään, ystäväni, astukaa sisään!

— Tulkaa, rakas monsieur, tulkaa, — sanoi Chon kaapaisten nolostuvan vieraan syliinsä.

— Kähertäjä! — huudahti rouva Dubarry kohottaen kätensä taivasta kohti. — Kähertäjä! Te olette enkeli! Oletteko Lubinin lähettämä?

— En ole kenenkään lähettämä. Luin eräästä lehdestä, että kreivitär esitetään hovissa tänä iltana, ja arvelin itsekseni: "Entäpä jos kreivittärellä ei sattuisi olemaan kähertäjää, se ei tietysti ole uskottavaa, mutta jos se olisi mahdollista!" Ja sitten riensin tänne.

— Mikä teidän nimenne on? — kysyi kreivitär hiukan kylmeten.

— Leonard, madame.

— Leonard! Se ei ole tunnettu nimi. — Ei vielä. Mutta jos madame hyväksyy minut nyt palvelijakseen, niin huomenna se on tunnettu.

— Hm, hm, — yrähteli Jean, — mies voi kähertää, miten kähertää.

— Jos madame ei minuun luota, — sanoi vieras, — niin minä poistun heti.

— Asia on niin, että meillä ei ole aikaa koetella kykyänne, — sanoi Chon.

— Ja miksikä koetellakaan? — huudahti nuori mies innostuksen puuskassa ja kierrellen kreivittären ympärillä ja katsellen häntä. — Minä tiedän hyvin, että kreivittären tukkalaitteen täytyy vetää kaikkien katseet puoleensa. Ja katseltuani nyt madamea, olen keksinyt muodon, joka tekee hurmaavan vaikutuksen, siitä olen vakuutettu.

Ja nuori mies teki kädellään liikkeen, josta huomasi, että hän luotti sokeasti itseensä. Ja silloin kreivittären epäilys alkoi horjua Ja Chonin ja Jeanin sydämiin toivo syttyä.

— Ah, tosiaanko? — kysyi kreivitär kummastuneena nuoren miehen sulavasta käytöksestä; kähertäjä ottikin paraikaa sellaisia lonkka-asentoja, ettei itse suuri Lubin olisi mahtavampia pystynyt tekemään.

— Mutta ensinnäkin minun pitäisi nähdä madamen puku, että koristukset sointuisivat siihen.

— Voi, minun pukuni! — huudahti kreivitär muistaen jälleen katkeran todellisuuden; — minun puku-parkani!

Jean löi otsaansa.

— Ah, sehän on totta. — Monsieur, voitteko moista kuvitella, niin hävytön päällekarkaus!… Se on varastettu, puku, ompelijattaret, kaikki! Chon, rakas, kiltti Chon!

Ja varakreivi alkoi nyyhkyttää väsyneenä tukkansa repimiseen.

— Jos sinä taas lähtisit ompelijan luo, Chon? — sanoi kreivitär.

— Mitä se auttaisi, kun hän on jo lähtenyt tulemaan tänne, — vastasi Chon.

— Voi onnettomuus! — mutisi kreivitär heittäytyen väsyneenä selin nojatuoliinsa. — Mitä minä nyt teen kähertäjällä, jos minulla ei ole pukua?

Samassa soi porttikello. Vartia oli sulkenut kaikki portinpuoliskot ja pannut ne vielä lisäksi salpaan, sillä hän oli peljännyt, että joku jälleen saattaisi pujahtaa sisään.

— Joku soittaa, — sanoi rouva Dubarry.

Chon ryntäsi ikkunasta katsomaan.

— Pukulipas! — huusi hän.

— Pukulipas! — toisti herttuatar. — Tuodaanko se tänne?

— Tuodaan… Ei… Tuodaan… mies antaa sen porttivahdille.

— Mene, Jean, mene, jumalan nimessä!

Jean ryntäsi alas portaita, juoksi ohi kaikkien lakeijain ja tempaisi lippaan porttivahdilta.

Chon katseli häntä ikkunasta.

Jean avasi lippaan kannen, työnsi kätensä syvälle sisään ja ärjäisi ilosta.

Lippaassa oli ihmeen kaunis, kiinalaisesta silkistä tehty leninki, kaunistettu kohokuvioin ja suunnattoman arvokkain pitsikoristein.

— Puku, puku! — huusi Chon taputtaen käsiään. — Puku!

— Puku! — toisti kreivitär ja oli vähällä kuolla ilosta niinkuin oli äsken kuolla surusta.

— Kuka tämän sinulle toi, lurjus? — kysyi Jean porttivahdilta.

— Eräs nainen, monsieur.

— Mutta mikä nainen?

— En tuntenut häntä.

— Missä hän nyt on?

— Monsieur, hän työnsi lippaan portin raosta sisään ja huusi: "Kreivittärelle", ja nousi kääseihin, joilla oli tullut, ja lennätti matkaansa, minkä hevoset pääsivät.

— No niin, — arveli Jean, — meillä on puku, ja se on pääasia!

— Mutta tule jo takaisin, Jean, — huusi Chon ikkunasta; — kälyni on suunniltaan odotuksesta.

— Ka tuossa, ka, — sanoi Jean, — katselkaa nyt sitä ja ihailkaa, sellainen meille on taivaasta tipahtanut!

— Mutta se ei kai sovi minulle, se ei voi minulle sopia, sillä se ei ole tehty minun mitallani. Voi hyvä Jumala, hyvä Jumala, mikä onnettomuus, sillä katsokaa, kuinka se on kaunis!

Chon otti nopeasti mittaa.

— Sopiva pituus, — sanoi hän, — juuri sopiva vyötäröltään.

— Kuinka ihanaa kangasta! — ihaili Jean Dubarry.

— Aivan satumaista! — jatkoi Chon.

— Peloittavaa! — lopetti kreivitär.

— Päinvastoin, — väitti Jean, — tämä todistaa, että teillä, kreivittäreni, on uskollisia ystäviäkin, jos on vihamiehiäkin.

— Se ei voi tulla ystävältä, — sanoi Chon, — sillä mistä hän olisi tiennyt meitä vastaan punotun juonen? Se on varmaan joltakin haltialta, joltakin tontulta!

— Olkoon vaikka paholaiselta, — huusi kreivitär, — siitä minä viis, jos hän vaan auttaa minua voittamaan Grammontit. Pirukaan ei ole niin pirullinen kuin ne mokomat!

— Ja nyt, — sanoi Jean, — nyt minun mielestäni…

— Mitä mielestäsi?

— Voit rauhassa uskoa pääsi herra kähertäjän huomaan.

— Mikä sen takaa?

— Pardieu, hänet on lähettänyt sama ystävä, joka lähetti puvunkin.

— Minutko? — kysyi Leonard vilpittömästi ihmeissään.

— No, no, — intti Jean, — tuo juttunne sanomalehdestä on pelkkää lorua, eikö niin, monsieur?

— Se on aivan totta, hra varakreivi.

— No, tunnustakaa vaan, — kehoitti kreivitär.

— Madame, täällä on sanomalehti taskussani, otin sen talteen tehdäkseni siitä papiljotteja.

Ja nuori mies veti tosiaan takkinsa taskusta sanomalehden, jossa esittelyjuhla oli uutisena.

— Kas niin, toimeen nyt, kello on jo kahdeksan, — sanoi Chon.

— Oh, meillä on aikaa tarpeeksi, — rauhoitti kähertäjä; — kreivittäreltä menee ainoastaan tunti matkaan.

— Niin, jos saadaan vaunut, — vastasi kreivitär.

— Ah, lempo, se on totta, — mutisi Jean. — Ja tuo Francian-roisto, kun ei tule!

— Valmistettiinhan meitä siihen, — huomautti kreivitär; — ei kähertäjää, ei pukua, eikä vaunuja!

— Oh, söisikö hänkin sanansa? — huudahti Chon tyrmistyneenä.

— Ei, hän on jo tuolla, — virkkoi Jean.

— Ja vaunut, vaunut? — kysyi kreivitär.

— Ne kai jäivät portille, — vastasi Jean, — vartia menee juuri avaamaan. Mutta mikä vaunumestaria vaivaa?

Melkein samassa syöksyi mestari Francian ihan kauhuissaan sisään sallin.

— Varakreivi, — huudahti hän, — kreivittären vaunut olivat jo tulossa tänne, kun Traversière-kadun kulmassa neljä miestä seisauttivat ne, vetivät alas kisällini, joka niitä kuskasi, anastivat vaunut ja katosivat täyttä laukkaa ajaen Saint-Nicaise-kadulle päin.

— Johan minä teille sen sanoin, — vakuutti Jean Dubarry ilosta loistaen ja nousematta edes tuolilta, johon hän oli asettunut nähdessään vaunumestarin tulevan; — johan minä sen teille sanoin!…

— Mutta tämähän on päällekarkaus! — huusi Chon. — Mutta liiku nyt jo sinäkin siinä, kuuletko, veljeni!

— Liikuko muka? Ja miksikä?

— Lähde etsimään toisia vaunuja; täällähän ei ole kuin väsyksiin ajettuja hevosia ja likaisia vaunuja. Jeanne ei voi lähteä Versaillesiin sellaisilla vehkeillä.

— Joutavia, — virkkoi Dubarry, — se, joka asettaa aallot ja ruokkii taivaan linnut ja lähettää meille sellaisen kähertäjän kuin tämä herra ja moisen puvun, hän ei jätä meitä pulaan niin pienen seikan kuin vaunujen vuoksi.

— Hiljaa, nyt ajetaan, — sanoi Chon.

— Ja pysähdytään portille, — jatkoi Jean Dubarry.

— Mutta ei ajeta sisään, — sanoi kreivitär.

— Ei, ei ajetaanpas sisään, johan minä sanoin, — virkkoi Jean.

Sitten kavahti hän ikkunan luo ja avasi sen.

— Joutukaa, hiidessä! — huusi hän palvelijoille, — joutukaa, tai tulette liian myöhään. Nopeasti, että saamme edes tietää hyväntekijämme nimen.

Lakeijat ja eturatsastajat ja pikentit riensivät kohti porttia, mutta se oli jo myöhäistä. Valkealla satiinilla verhotut vaunut, kaksi komeaa, ruskeaa hevosta edessä, seisoivat portilla, mutta kuskista ja lakeijasta ei ollut jälkeäkään. Tavallinen kantaja vaan piteli hevosia suitsista.

Kantaja oli saanut kuusi livreä henkilöltä, joka oli tuonut tänne vaunut ja kadonnut sitten Cour des Fontainesiin päin.

Tarkastettiin vaunujen ovia, mutta vaakunain sijaan oli aivan äskettäin maalattu ruusu.

Koko tätä äskeisten onnettomuuksien vastamiinain räjäytystä ei ollut kestänyt tuntiakaan.

Jean ajatti vaunut pihalle ja sulki portin ja pisti avaimen taskuunsa. Sitten hän meni takaisin pukeutumishuoneeseen, jossa kähertäjä juuri valmistautui antamaan kreivittärelle ensimäiset taitonäytteensä.

— Monsieur! — huusi Jean tarttuen Leonardia käsivarteen, — jos ette nyt sano, kuka meidän suojelushaltiamme on, jos ette anna meille tilaisuutta olla hänelle ikuisesti kiitollisia… niin minä vannon…

— Varokaahan vähän, — keskeytti nuori mies hänet rauhallisesti, — suotte minulle kunnian puristaa käsivarttani niin kovasti, että se aivan puutuu ryhtyessäni kähertämään madamen tukkaa; ja meillä on kiire, sillä kello on puoli yhdeksän.

— Heitä irti, Jean, heitä irti! — huusi kreivitär. Jean hervahti istumaan nojatuoliin.

— Miten ihmeellistä, — sanoi Chon. — Puku sopii kuin valettu!… Ainoastaan tuumaa liian pitkä edestä; mutta kymmenessä minuutissa se vika on korjattu.

— Entä minkälaiset ovat vaunut?… Välttävätkö ne? — kysyi kreivitär.

— Ne ovat erinomaisen hienot, — vastasi Jean. — Menin sisään ja katsoin: ne ovat sisustetut valkealla satiinilla ja tuoksuvat ruusuvedeltä.

— Sitten kaikki menee hyvin! — huudahti rouva Dubarry ja löi pieniä käsiään vastatusten. — Alkakaa, hra Leonard. Ja jos onnistutte, niin on onnenne taattu.

Leonard ei tarvinnut toista käskyä; hän kävi käsiksi kreivittären hiuksiin ja näytti jo ensimäisellä kammanvedolla erinomaisen taitonsa.

Nopeuden, maun, huolellisuuden, tavattoman hyvän käsityksen sielullisen ja ruumiillisen kauneuden keskinäisistä suhteista, kaikki nämät avut hän näytti omistavansa tehdessään tärkeää työtään.

Kolmen neljännestunnin kuluttua pääsi rouva Dubarry hänen käsistään viehkeämpänä kuin itse Venus-jumalatar; sillä hän ei ollut aivan niin alaston, ja oli kuitenkin yhtä kaunis.

Kun kähertäjä oli viimeistellyt loistorakenteensa, kun hän oli koetellut sen lujuutta ja pyytänyt vettä pestäkseen kätensä ja kiittänyt Chonia, joka oli humauksessaan palvellut häntä kuin kuningasta, aikoi hän poistua.

— Mutta kuulkaa, monsieur, — sanoi Jean Dubarry silloin, — tietäkää, että minä olen yhtä itsepäinen rakkaudessani kuin vihassanikin. Minä toivon siis, että sanotte, kuka olette.

— Senhän jo tiedätte, monsieur; olen vasta-alkava nuorukainen nimeltä Leonard.

— Vasta-alkava? Istu ja pala, te olette täysi mestari, monsieur!

— Teistä tulee minun kähertäjäni, — virkkoi kreivitär katsellen pieni kuvastin kädessä itseään. — Ja minä maksan teille viisikymmentä louisdoria joka kerta, kun te valmistatte tukkalaitteeni joihinkin juhlallisuuksiin mennäkseni. Chon, maksa monsieurille sata louisdoria ensi kerrasta, siitä jää viisikymmentä juomarahaa.

— Sanoinhan teille, madame, että te loisitte maineeni.

— Mutta te ette saa kähertää muiden tukkaa kuin minun…

— Siinä tapauksessa, madame, pitäkää louisdorinne, — vastasi Leonard. — Minä tahdon säilyttää vapauteni, sillä sitä saan kiittää siitä, että tänään sain kunnian järjestää teidän tukkanne. Vapaus on ihmisen kallein omaisuus.

— Kähertäjäkin filosoofi! — huudahti Jean Dubarry ja kohotti kätensä taivasta kohti. — Mihinkä me joudummekaan, herra jumala, mihinkä me joudumme? No niin, kunnon herra Leonard, minä en tahdo käsirysyyn teidän kanssanne, ottakaa vaan nuo sata louisdoria ja pitäkää salaisuutenne ja vapautenne. — Vaunuihin, kreivitär, vaunuihin!

Viimeiset sanat lausui hän rouva de Béarnille, joka samassa tuli sisään, jäykkänä ja koristuksissaan kuin mikä aarrelipas, joka on vedetty esiin kätköstä pelkästään sitä hetkeä varten, jolloin sitä tarvitaan.

— Kas niin, — sanoi Jean, — nyt ottaa neljä miestä rouvan käsivarsilleen ja kantaa hänet varovasti alas portaita. Jos hän päästää huokauksenkaan, niin minä annan teille raippoja!

Sillä aikaa kuin Jean valvoi tätä arkaa ja tärkeää toimitusta ja Chon avusti häntä ajutanttina, hakivat kreivitär Dubarryn silmät Leonardia.

Leonard oli kadonnut.

Mutta mistä ihmeeltä hän meni ulos? — mutisi rouva Dubarry, joka ei ollut vielä täysin selvinnyt näistä monista toisiaan seuranneista yllätyksistä.

— Mistäkö meni? Tietysti lattianraosta tai laipiosta; sitä tietähän haltiat kulkevat. Varokin nyt, kreivitär, ettei tukkalaitteesi muutu rääsyrullaksi ja pukusi hämähäkin verkoksi ja ettemme tule Versaillesiin ajaen kahdella rotalla ja juuston kuoressa, — vastasi varakreivi Jean Dubarry.

Tämän viimeisen pelkonsa ilmaistuaan nousi myöskin Hän vuorostaan vaunuihin, joissa jo vanha rouva Béarn ja hänen ikionnellinen ristilapsensa istuivat.

38.

Esittely-juhlallisuudet.

Versailles, niinkuin kaikki, mikä on suurta, on kaunis ja tulee aina sitä olemaan.

Kasvakoon sammal raunioiksi sortuneihin kiviin, levätkööt lyijy-, pronssi- ja marmorijumalat särkyneinä ja jäsenettöminä kuivuneissa tekolammeissa, kohotkoot muinoin leikeltyjen lehtikujain puiden latvat valtoinaan taivasta kohti, sittenkin on Versailles, vaikkapa raunioinakin, mahtava ja valtava näky uneksijan ja runoilijan katsella, kun hän seisoo suurella parvekkeella luoden silmänsä ikuisille ilmanrannoille nähtyään ensin katoavan maisen loiston.

Mutta varsinkin kunniansa ja elämänsä aikoina oli Versailles loistava nähdä. Silloin virtaili aseetonta kansaa komeain sotilaitten jonojen alalleen sulkemana vyöryvinä aaltoina kullattuja säleportteja vastaan. Silloin vierivät silkillä ja sametilla verhotut vaunut ylpein vaakunoin kumisevalla kivityksellä huimain ja laukkaavain hevosten vetäminä. Silloin näkyi ulos kaikista ikkunoista, jotka olivat valaistut kuin sadun linnat, jalokiviä, rubiineja ja safiireja säkenöivä ylimystön maailma. Ja koko tuon ylimyslauman kaikki päät kumartuivat yhden ainoan käden viittauksella, niinkuin kultaiset tähkät ja niiden seassa valkeat päivänkukat, purppuraiset unikot ja taivaansiniset ruiskukat kallistuvat tuulen henkäyksessä. Niin, silloin oli Versailles tosiaan kaunis. Ja vielä kauniimpi silloin, kun sen joka portista lähetettiin pikaviestejä kaikille suurvalloille ja kun kuninkaat ja prinssit, ylhäiset herrat ja upseerit ja koko sivistyneen maailman oppineet liikkuivat sen huoneitten kalleilla matoilla ja permantojen hienoilla mosaikeilla.

Mutta varsinkin silloin, kun Versailles koristautui suureen hovijuhlaan, kun sen vaatevarastojen salatut ylellisyydet ja suurenmoiset ilotulitukset lisäsivät kaksinverroin sen komeutta, varsinkin silloin saattoi Versailles kylmimmätkin mielet käsittämään, mitä kaikkea ihmisen mielikuvitus ja mahti voivat saada aikaan.

Tällaiset olivat juhlamenot otettaessa jonkun vieraan vallan lähettilästä vastaan, samanlaiset olivat ne myöskin silloin, kun aatelisperheiden jäseniä esiteltiin hovissa.

Ludvig XIV, etiketin luoja, hän, joka sulki kunkin ihmisen omaan ja ylipääsemättömään karsinaansa, oli tahtonut, että hoviin valittuja kohtaisi heidän päästessään hänen kuninkaallisen elämänsä loistoon ensikertaa hoviin tullessa niin suuri yllätys, että he sitten aina pitäisivät kuninkaan linnaa suorastaan jonkinlaisena pyhänä temppelinä: sinne oli heillä siitä lähtien oikeus tulla palvelemaan kruunattua jumalaa, kenellä alttaria lähellä olevalta paikalta, kenellä kauempaa.

Nytkin oli Versailles, jonka loisto oli tosin jo himmenemään päin, mutta yhä vieläkin sangen kirkas, avannut kaikki porttinsa, sytyttänyt kaikki valonsa ja levittänyt kaikki komeutensa kreivitär Dubarryn esittelyjuhliin.

Uteliasta joukkoa, nälkäistä ja surkeaa kansa, joka unohti, ihme ja kumma ajatella, näin suuren komeuden nähdessään köyhyytensä ja nälkänsä, oli koko Place d'Armes ja koko l'Avenue de Paris aivan täynnä. Palatsin joka ikkunasta loimusivat tulet ja sen kruunujen valot näyttivät kaukaa kulta-udussa säteileviltä tähdiltä.

Täsmälleen kello kymmenen tuli kuningas huoneustostaan. Hän oli puettu tavallista komeammin, nimittäin hänen pitsinsä olivat tavallista kalliimmat ja hänen polvi- ja kengänsolkensa olivat yksinään miljoonan louisdorin arvoiset.

Hra de Sartines oli antanut hänelle tiedon kateellisten hovinaisten eilen punomasta salaliitosta. Ja niinpä olikin hänen otsansa nyt hiukan tuima; ja hän hätkähti, kun ei nähnyt galleriassa muuta kuin herroja.

Mutta hän rauhoittui pian, kun hän näki kuningattaren salissa, jossa juuri esittelyt toimitettiin, jalokiviä säkenöivässä pitsi- ja puuteripilvessä ensinnäkin kolme tytärtään ja markiisitar de Mirepoix'n, joka oli pitänyt sellaista ääntä eilis-iltana; ja viimein kaikki nuo muutkin niskuroitsijat, jotka olivat vannoneet jäävänsä kotiin, mutta olivat nyt tulleet tänne aivan ensimäisille paikoille.

Herttua de Richelieu riensi kapinoitsijain parvessa toisen luota toisen luo ja sanoi:

— Ahaa, tässäkö nyt teidät näen, petturi!

Tai:

— Minä olin varma, että te olisitte uskoton!

Taikka:

— Mitäs sanoinkaan teille salaliitoista yleensä?

— Mutta entä te itse, herttua? — vastasivat naiset.

— Minäkö? Minähän edustin siellä tytärtäni, edustin kreivitär d'Egmontia. Septimanie ei ole täällä, hän piti sanansa samoin kuin rouvat de Grammont ja de Guéménée. Niinpä olenkin varma kohtalostani. Huomenna alkaa viides maanpakolaisuuteni ja neljäs Bastiljiin pistäytymiseni. Toden totta, minä en enää salaliittoja hankitse.

Kuningas ilmestyi saliin. Syntyi syvä hiljaisuus, jossa kuului vaan kellon ääni, kun se löi kymmenen: se oli juuri määrätty juhlahetki. Hänen Majesteettiaan ympäröi runsas hovilaislauma. Siinä oli viitisenkymmentä ylimystä, jotka eivät olleet vannoneet tulevansa juhlallisuuksiin ja kai siitä syystä olivat tulleet.

Kuningas huomasi heti, ettei tässä loistavassa seurassa ollut rouvia de Grammontia, de Guéménéeta eikä d'Egmontia.

Hän meni Choiseulin luo, joka koetti olla aivan rauhallinen, mutta ei onnistunut yrityksessään kuin heikosti.

— Minä en näe täällä herttuatar de Grammontia? — sanoi kuningas.

— Sire, — vastasi Choiseul, — sisareni on sairas ja antoi minun tehtäväkseni lausua teidän Majesteetillenne hänen alamaisen kunnioituksensa.

— Paha juttu! — sanoi kuningas ja käänsi ministerille selkänsä.

Kun hän kääntyi, seisoi Guéménéen ruhtinas hänen edessään.

— Entä ruhtinatar de Guéménée, missä hän sitten on? Ettekö tuonutkaan häntä tänne, ruhtinas?

— Se oli mahdotonta, sire, ruhtinatar on sairas; kun menin häntä noutamaan, oli hän vuoteessa.

— Ah, paha juttu, paha juttu! — toisti kuningas. — Kas, tuossahan on marski. Hyvää iltaa, herttua de Richelieu.

— Sire…, — äännähti vanha hovimies ja kumarsi notkeasti kuin nuorukainen.

— Te ette ole sairas? — sanoi kuningas niin kovalla äänellä, että Choiseul ja Guéménée saattoivat sen kuulla.

— Aina, sire, kun saan onnen nähdä teidän Majesteettinne, voin loistavasti, — vastasi herttua de Richelieu.

— Mutta, — lisäsi kuningas katsellen ympärilleen, — tyttärenne, rouva d'Egmont, miksi hän ei ole täällä?

Herttua näki, että ympärillä olijat kuuntelivat, ja tekeytyi sangen alakuloiseksi.

— Oi, sire, — vastasi hän, — minun tytär-parkani täytyi luopua onnesta laskea nöyrimmät kunnianosoituksensa teidän Majesteettinne jalkain juureen, ja vielä tällaisena iltana. Mutta sairas, sire, sairas…

— Paha juttu! — sanoi kuningas. — Rouva d'Egmont sairas, Ranskan tervein nainen! Paha juttu, paha juttu!

Ja kuningas lähti marskin luota samalla tavoin kuin Choiseulin ja Guéménéen.

Sitten kiersi hän pitkin koko salissa olevaa joukkoa ja lausui kohteliaisuuksia varsinkin rouva de Mirepoixille, joka oli ylen iloissaan.

— Kas siinä petoksen palkka, — kuiskasi marski rouva de Mirepoixin korvaan; — huomenna teidät kukkuroidaan kunnialla, mutta meidät… minua pöyristää sitä ajatella!

Ja herttua huokaisi.

— Mutta minun mielestäni te itsekin olette sievästi pettänyt Choiseulit, koska olette täällä… tehän vannoitte…

— Tyttäreni puolesta, markiisitar, Septimanieni puolesta! Hän joutuu nyt epäsuosioon, kun oli liian uskollinen.

— Isälleen, — vastasi markiisitar.

Herttua ei ollut kuulevinaan tätä vastausta, joka vivahti pistokselta.

— Mutta, — sanoi hän, — eikö teistä, markiisitar, kuningas näytä rauhattomalta?

— Onpa toki syytäkin.

— Kuinka niin?

— Kello on neljännestä yli kymmenen.

— Ah, se on totta, eikä kreivitärtä kuulu. Kuulkaas, markiisitar, sanonko teille erään asian?

— No, sanokaa.

— Minä pelkään.

— Mitä?

— Ettei kreivitär-paralle ole tapahtunut vaan mitään harmillista. Teidänhän pitäisi se tietää?

— Miksi juuri minun?

— Tehän kylvöitte salaliitossa kaulaa myöten.

— No niin, — vastasi markiisitar, — näin meidän kesken sanoen, minäkin vähän pelkään.

— Ystävättäremme herttuatar on tuima vihamies, joka ampuu paetessaan niinkuin parthialaiset; ja hän on nyt paennut. Katsokaas, miten hra de Choiseul on rauhaton, vaikka hän koettaa tekeytyä tyyneksi; katsokaa, hän ei voi pysyä paikoillaan, hän ei jätä kuningasta silmistään. Arvaanpa, että jotkut ovat keksineet jonkin juonen? Tunnustakaa pois.

— Minä en tiedä mitään, mutta olen kanssanne samaa mieltä.

— Mitä he tällä voittavat?

— Myöhästyttävät, hyvä herttua, ja tunnettehan sananparren: "Aika voitettu, kaikki voitettu". Huomennahan voi sattua jokin odottamaton tapaus, joka lykkää tämän esittelyn määräämättömään aikaan. Dauphine saapuu jo ehkä huomenna Compiègneen, viipymättä matkalla enää neljää päivää kuten ensin aiottiin. Ehkäpä on haluttu voittaa aikaa vain huominen päivä.

— Markiisitar, tiedättekös, teidän pikku satunne tuntuu minusta tosiasialta. Kreivitärtä ei kuulu, sang bleu.

— Ja katsokaa, kuningas tulee jo kärsimättömäksi.

— Menee jo kolmannen kerran ikkunaan. Hän suorastaan kärsii.

— Hetken päästä tulee siis vielä pahempi juttu.

— Kuinka niin?

— Kuulkaas, kello on jo kaksikymmentä minuuttia yli kymmenen.

— Niin?

— Nyt voin sen teille jo sanoa.

— No?

Markiisitar vilkaisi ympärilleen ja kuiskasi sitten:

— No niin, hän ei tulekaan!

— Ah, markiisitar, mutta siitähän tulee kauhea skandaali!

— Käräjäjuttu, herttua, oikea rikosasia… hengen asia… sillä tähän kaikkeen sisältyy, sen tiedän varmalta taholta, ryöstöä, väkivaltaa, majesteettirikostakin, jos sikseen tulee. Choiseulit ovat panneet kaikkensa peliin.

— Sangen varomaton teko.

— Niin, mutta minkä sille voi, intohimot sokaisevat heidät.

— Kas, siinä on hyvät puolensa, että ihmiset ovat niin intohimottomia kuin me, markiisitar; näkee ainakin asiat selvästi.

— Katsokaapas nyt, kuningas menee taas ikkunan luo.

Ludvig XV asteli tosiaankin synkkänä, huolissaan ja ärtyneenä ikkunan ääreen, laski kätensä kiilloitetulle käsirivalle ja painoi otsansa viileää ruutua vasten.

Sillaikaa kuului hovimiesten joukosta puheen sorinaa aivan kuin lehtien kahinaa ennen myrskyä.

Kaikki katsoivat kelloon ja taas kuninkaaseen.

Kello löi puoli. Sen kirkas ääni oli viiltävä kuin teräs, ja lyönnin perästä kaikui helähdyksen värinä yli koko avaran salin.

Varakansleri de Maupeou lähestyi kuningasta.

— Sangen kaunis ilma, teidän Majesteettinne, — sanoi hän arastellen.

— Erinomainen, erinomainen. — Ymmärrättekö te tätä juttua, hra de Maupeou?

— Mitä niin, sire?

— Tätä viipymistä. Kreivitär-parka!

— Hän mahtaa olla sairas, sire, — vastasi kansleri.

— Sen kyllä ymmärtää, että rouva de Grammont on sairas, että rouva de Guéménée ja myöskin rouva d'Egmont potevat; mutta että kreivitär olisi sairas, se on käsittämätöntä!

— Sire, suuresta mielenliikutuksesta voi sairastua: kreivitär oli niin kovin iloinen.

— Ah, nyt se on myöhäistä, — sanoi Ludvig XV ja pudisti päätänsä; — nyt hän ei enää tule!

Vaikka kuningas lausui nämä sanat aivan matalalla äänellä, kuulivat melkein kaikki ne, niin hiljaista oli salissa.

Mutta kuninkaalle ei keritty vielä vastata, ei edes ajatuksissakaan, kun holvista kuului kovaa vaunujen jyrinää.

Päät alkoivat liikuskella, hovijoukon silmät katsoivat kysyvästi toisiinsa.

Kuningas tuli ikkunan luota ja seisahtui keskelle lattiaa nähdäkseen läpi kaikkien gallerian huoneiden.

— Minä pelkään suuresti saavamme jonkun ikävän uutisen, — virkkoi markiisitar herttuan korvaan; herttua salasi hienoa hymyään.

Mutta äkkiä kirkastuivat kuninkaan kasvot ja hänen silmänsä välkehtivät.

— Kreivitär Dubarry! — huusi ovivahti yli-seremoniamestarille.

— Kreivitär de Béarn!

Nämä kaksi nimeä saivat kaikkien sydämet vavahtamaan, mutta aivan erilaisin tuntein. Lauma hovimiehiä lähestyi kuningasta pelkän uteliaisuuden vetämänä.

Rouva de Mirepoix seisoi lähimpänä Ludvig XV:ttä.

— Oi, miten hän on kaunis, tuo kreivitär! — huudahti markiisitar pannen kätensä ristiin aivan kuin valmiina palvelemaan jumalana tulijaa.

Kuningas kääntyi ja hymyili markiisittarelle.

— Hän ei ole nainen, — sanoi herttua de Richelieu, — hän on keijukainen.

Kuningas omisti lopun hymyään tuolle vanhalle hovimiehelle.

Tosiaankaan ei kreivitärtä koskaan ollut nähty näin kauniina. Koskaan ei kuningattaren salissa, joka kuitenkin, kuten olemme kertoneet, oli huone, jossa esittelyt aina toimitettiin, ollut ihasteltu lempeämpiä kasvoja, paremmin näyteltyä mielenliikutusta, kainompaa katsetta, kauniimpaa vartaloa, hieno-aistisempaa käyntiä.

Niin kulki kreivitär halki salin, hurmaavan kauniina, kalleissa vaatteissa, mutta kuitenkin koruttomana, ja ennen kaikkea erinomaisin tukkalaittein, ja rouva de Béarnin käsipuolessa, joka ei ontunut eikä räpäyttänyt silmäänsäkään, vaikka hän kärsi hirveitä tuskia. Mutta punainen ihomaali tipahteli kuivuneina hileinä vanhan kreivittären poskilta, niin pakeni veri hänen kasvoiltaan, ja hänen joka hermonsa värähti tuskallisesti hänen kipeän jalkansa pienimmälläkin liikahduksella.

Kaikki katselivat tuota omituista paria.

Vanhus, jolla oli avokaulainen puku niinkuin ennen nuoruudessaan, tukkalaite jalkaa korkea ja suuret silmät, jotka kiiluivat kuopissaan kuin merikotkan, oli loistavassa puvussaan luurankomaisesti astellessaan kuin mikä kuva menneestä ajasta antamassa kättä nykyiselle.

Moinen kuiva ja kylmä arvokkuus viettelevän ja kainon sulouden rinnalla sai enimmät läsnäolijat ihastuksiinsa tai ainakin kummastelemaan. Ja kuninkaasta näytti siltä kuin olisi rouva de Béarn nyt tuonut hänelle hänen rakastajattarensa nuorempana, kukoistavampana ja hymyilevämpänä kuin hän oli koskaan ennen häntä nähnyt, niin vastakohtaisia olivat nuo kaksi naista toisilleen.

Ja niinpä kuningas hetkellä, jolloin kreivitär etikettiä noudattaen taivutti polvensa suudellakseen kuninkaan kättä, nosti hänet hänen käsivarsiinsa tarttuen ylös ja lausui sanat sellaiset, että ne palkitsivat kreivittären kaikki kaksiviikkoiset kärsimykset.

— Jalkaini juureenko, kreivitär? — sanoi kuningas. — Te laskette leikkiä… minun olisi paremminkin oltava tai tahtoisin olla polvillani edessänne.

Sitten avasi kuningas sylinsä, kuten juhlameno vaati; mutta sen sijaan, että hän olisi syleillyt esiteltävää muodon vuoksi, hän syleilikin tällä kertaa tosiaan.

— Teillä on erinomaisen kaunis ristitytär, — sanoi kuningas kreivitär de Béarnille; — mutta hänen kummitätinsäkin on ylimysnainen, jonka minä näen suureksi ilokseni hovissani.

Vanha rouva lyykisti.

— Menkää nyt tervehtimään tyttäriäni, — sanoi kuningas matalalla äänellä rouva Dubarrylle; — ja näyttäkää, että osaatte heille lyykistää. Toivon, ettette ole tyytymätön heidän vastatervehdykseensä.

Ja nuo kaksi naista jatkoivat kulkuaan läpi tyhjän tilan, joka syntyi heidän ympärilleen sikäli kuin he kulkivat, mutta tyhjiötä kohti suuntautuivat hovilaisten säkenöivät katseet aivan kuin täyttäen sen polttavalla tulella.

Kun kuninkaan tyttäret näkivät rouva Dubarryn lähestyvän, kavahtivat he ylös kuin joustimien voimalla ja odottivat häntä.

Ludvig XV piti heitä silmällä. Hänen prinsessoihin luodut silmänsä vaativat ehdotonta kohteliaisuutta.

Prinsessat vastasivat rouva Dubarryn tervehdykseen hiukan järkytettyinä. Kreivitär kumarsi paljoa syvempään kuin hovisääntö vaati, ja sitä pidettiin erinomaisen tahdikkaana menettelynä ja se liikutti prinsessoita niin, että he syleilivät nyt kreivitärtä kuten kuningaskin, jopa niin sydämellisesti, että kuningas näytti oikein ihastuneelta.

Tästä hetkestä muuttui kreivittären menestys oikeaksi voittoriemuksi, ja hitaimpien ja saamattomimpien hovimiesten täytyi odottaa kokonainen tunti ennenkuin he pääsivät vuorostaan nöyrimmästi tervehtimään juhlain kuningatarta.

Kreivitär otti kaikki nuo kunnianosoitukset vastaan ilmaisematta pienintäkään vihamielisyyttä tai kaunaa, ja hän näytti unohtavan kaikki petolliset juonet. Ja hänen ylevä suopeutensa ei ollut suinkaan teeskenneltyä: hänen sydämensä paisui tosiaan rajattomasta ilosta, eikä siinä ollut nyt tilaa minkäänlaisille vihamielisille tunteille.

Richelieun herttua ei ollut turhaan Mahonin voittaja; hän tiesi, miten liikkeet oli tehtävä.

Sillaikaa kuin saamattomimmat hovimiehet seisoivat paikallaan muiden tervehdellessä ja odottivat esittelyjen loppua, saadakseen ylistää tai tinkiä epäjumalan avuja, oli marski asettunut taisteluasemaan kreivittären tuolin taakse. Ja niinkuin ratsuväen päällikkö sijoittuu sadan sylen päähän alangolle odottamaan käännekohdassa rivien levittäytymistä, niin odotti herttuakin nyt rouva Dubarrytä, ja hänen täytyi tietysti olla häntä lähellä, ettei olisi joutunut hajaantuvien rivien jalkoihin. Rouva de Mirepoix tiesi jälleen hyvin, mikä onni tuolla hänen miehisellä ystävällään oli aina ollut sodassa, ja hän noudatti siis marskin menetelmää ja oli kaikessa hiljaisuudessa siirtänyt tuolinsa lähelle kreivittären tuolia.

Kussakin ryhmässä ryhdyttiin pakinoihin, ja rouva Dubarryn koko olento otettiin tarkoin tutkittavaksi.

Kreivitär, jota kuninkaan rakkaus, prinsessojen ystävällinen vastaanotto ja kummitädin suojelus rohkaisivat, loi nyt jo entistä pelottomammin silmänsä kuningasta ympäröiviin herroihin ja etsi varmana voitostaan vihollisiaan naisten joukosta.

Yhtäkkiä esti hänen näköalansa jokin, jonka läpi ei voinut nähdä.

— Ah, herttua, — sanoi kreivitär, — minun täytyi siis tulla tänne tavatakseni teidät?

— Kuinka niin, madame? — kysyi herttua de Richelieu.

— Kyllä, lienee kahdeksan päivää siitä, kun teitä ei ole nähty ei Versaillesissa, ei Pariisissa eikä Luciennesissa.

— Minä varustauduin tähän suureen iloon saada nähdä teidät täällä, — vastasi vanha hoviherra.

— Te ehkä arvasitte tämän?

— Olin siitä varma.

— Kas vaan! Todellakin, herttua, mikä merkillinen mies! Tiesitte tällaista, ettekä ilmoittanut siitä minulle, ystävättärellenne, joka en siitä tiennyt mitään.

— Kuinka, madame, — vastasi herttua, — ettekö te tiennyt, että te joudutte tänne?

— En. Minun kävi melkein samoin kuin Aisopoksen, kun eräs virkailija pysäytti hänet kadulla: "Minne te menette?" — kysyi tämä häneltä. — "En sitä tiedä", — vastasi sadunkertoja. — "Vai niin, siinä tapauksessa te menette vankilaan." — "Näette nyt, että minä en tiennyt, minne olin menossa", — vastasi Aisopos. — Niin saatoin minäkin kyllä uskoa lähteväni Versaillesiin, mutta en ollut tarpeeksi varma sitä sanoakseni. Siksi olisittekin tehnyt minulle palveluksen, jos olisitte käynyt luonani… mutta… tulettehan nyt, eikö niin?'

— Madame, — vastasi Richelieu eikä näyttänyt olevan hämillään pilasta, — en ymmärrä, kuinka te ette ollut varma tänne joutumisestanne?

— Senpä sanon teille: siksi, että ympärilläni olivat salajuonet. Ja hän katsoi terävästi herttuaa silmiin, jotka kestivät aivan tyynesti tuon katseen.

— Salajuonet? Oh, mitä sanottekaan, kreivitär?

— Ensinnäkin varastettiin minulta kähertäjä.

— Kuinka, varastettiin kähertäjä?

— Niin.

— Mutta miksi ette lähettänyt sanaa minulle; silloin olisin hommannut teille, — mutta puhutaan hiljaa, — olisin hommannut teille oikean helmen, aarteen, jonka rouva d'Egmont on löytänyt, taiteilijan, joka on etevämpi kaikkia kuninkaallisia peruukkimestareita ja kähertäjiä, nimittäin minun oman pikku Leonardini.

— Leonard! — huudahti rouva Dubarry.

— Niin; pieni nuorukainen, joka kähertää aina Septimanien tukan ja jota tyttäreni kätkee kaikkien silmiltä niinkuin Harpagon rahalipastaan. Muuten teillä ei ole syytä valittaa, kreivitär; teidän tukkalaitteenne on erinomaisen hieno ja hurmaavan kaunis. Ja kummallista: sen muoto muistuttaa erästä piirustusta, jonka rouva d'Egmont pyysi eilen taiteilija Boucherilta ja jota hän aikoi itse käyttää, ellei olisi sairastunut. Septimanie-parka!

Kreivitär värähti ja katseli herttuaa yhä terävämmin; mutta herttua hymyili kuin ennenkin, ja hänen kasvonsa olivat läpitunkemattomat.

— Mutta anteeksi, kreivitär, että keskeytin teitä; te puhuitte joistakin salajuonista?…

— Niin; kun ensin oli varastettu kähertäjäni, ryöstettiin minulta pukunikin, erinomaisen kaunis puku.

— Oh, mutta sehän on kauheaa; mutta oikeastaan voitte hyvin olla ilmankin tuota ryöstettyä; sillä näenhän nyt teidät puvussa, joka on aivan ihmeellisen hienoa kangasta… Se on kiinalaista silkkiä, eikö niin, kohokukilla koristettu? No niin, jos olisitte pulassanne kääntynyt minun puoleeni, kuten teidän vasta täytyy tehdä, niin olisin lähettänyt teille puvun, jonka tyttäreni oli teettänyt itselleen esittelyjuhliin ja joka oli siinä määrin tämän näköinen, että voisin vannoa sen aivan samaksi.

Rouva Dubarry liitti molemmat kätensä herttuan käsiin, sillä hän alkoi nyt aavistaa, mikä taikuri hänet oli pulasta pelastanut.

— Tiedättekö, kenen vaunuilla minä ajoin tänne, herttua?

— En, tiettävästi omillanne.

— Herttua, minulta vietiin vaunutkin, aivan samalla tavalla kuin puku ja kähertäjä.

— Mutta sehän oli oikein yleinen päällekarkaus? Millä vaunuilla te sitten tänne tulitte?

— Sanokaa ensin, minkälaiset rouva d'Egmontin vaunut ovat?

— Kah, luulenpa, että hän tätä iltaa odotellen oli tilannut vaunut, jotka olivat verhotut valkealla satiinilla. Mutta niihin ei ollut aikaa maalata hänen vaakunaansa.

— Niinkö? Mutta ruusuhan onkin nopeammin maalattu kuin vaakuna. Richelieu- ja Egmont suvuilla on sangen monimutkaiset vaakunat. Tiedättekö, herttua, että te olette hurmaava mies!

Ja kreivitär ojensi hänelle molemmat lämpöiset ja tuoksuvat kätensä, joihin vanha hoviherra painoi syvälle kasvonsa.

Yhtäkkiä tunsi herttua noita käsiä suudellessaan niiden vavahtavan.

— Mikä nyt? — kysyi hän ja katseli ympärilleen.

— Herttua… — äännähti kreivitär hätääntynein silmin.

— Niin?

— Kuka tuo upseeri on, hra de Guéménéen vieressä?

— Preussilaisessa univormussa?

— Niin.

— Tuo tummaihoinen mies, jolla on mustat silmät ja ilmeikkäät kasvot? Kreivitär, hän on jokin korkea upseeri, jonka hänen Majesteettinsa Preussin kuningas on lähettänyt tänne luultavasti puolestaan teidän esittelyjuhliinne.

— Älkää laskeko leikkiä, herttua; tuo mies on ollut Ranskassa jo kolme, neljä vuotta; tuo mies, jota minä en ole löytänyt, mies, jota olen etsinyt kaikkialta, minä tunnen hänet.

— Te erehdytte, kreivitär; hän on kreivi de Fenix, muukalainen, joka tuli tänne vasta eilen tai toissa päivänä.

— Hän tervehtii minua, tervehtii, näettekö!

— Kaikki tervehtivät teitä, elleivät ole jo sitä tehneet, kreivitär.

Mutta kreivittären oli vallannut niin omituinen mielenliikutus, ettei hän kuullut herttuan kohteliaisuuksia, vaan läksi hänen luotaan, ja aivan kuin tahtomattaan silmät luotuina yhä tuohon herraan, joka oli hänen huomiotaan herättänyt, hän meni muutaman askeleen muukalaista kohti.

Kuningas, joka katseli koko ajan kreivitärtä, luuli hänen toivovan häntä luokseen, ja koska hän oli nyt tarpeeksi kauan noudattanut hyvää tapaa ja pysynyt syrjässä, tuli hän kreivitärtä onnittelemaan.

Mutta uusi ajatus oli vallannut kreivittären niin voimakkaasti, ettei hän voinut mitään muuta muistaa.

— Sire, — sanoi hän, — kuka tuo preussilainen upseeri on, joka kääntyy nyt selin hra de Guéménéehen? — joka nyt katselee meitä? — kysyi Ludvig XV.

— Niin, — vastasi kreivitär.

— Tuo lujatekoinen mies, vankka pää keskellä kultanauhaista kaulusta?

— Juuri hän.

— Eräs serkkuni Preussin kuninkaan lähettiläs… joku filosoofi, niinkuin hän itsekin. Annoin pyytää hänet täksi illaksi tänne. Tahdoin, että preussilainen filosofia kruunaisi lähettiläällä Cotillon III:n triumfin…

— Mutta hänen nimensä, sire?

— Odottakaahan… — kuningas mietti; — ah, nyt muistan: kreivi de Fenix.

— Se on hän, — mutisi itsekseen rouva Dubarry, — se on hän, siitä olen varma!

Kuningas odotti vielä tuokion antaakseen kreivittären kysellä lisää. Mutta kun hän näki hänen vaikenevan, korotti hän äänensä ja sanoi:

— Mesdames, huomenna saapuu madame la dauphine Compiègneen. H.K.K. otetaan siellä vastaan täsmälleen kello kaksitoista, kaikki esitellyt naiset yhtyvät matkalle, lukuunottamatta kuitenkaan niitä, jotka ovat sairaina, sillä matka on väsyttävä eikä madame la dauphine suinkaan tahtoisi heidän huonoa vointiaan pahentaa.

Nämä sanat lausui kuningas katsoen ankarasti Choiseulin, Guéménéen ja Richelieun taholle.

Kuninkaan ympärillä vallitsi kauhistava hiljaisuus. Hänen sanainsa merkitys oli selvästi ymmärretty: ne sisälsivät epäsuosion.

— Sire, — virkkoi rouva Dubarry, joka oli pysähtynyt kuninkaan viereen, — minä pyydän armoa kreivitär d'Egmontille.

— Ja miksikä, suvaitkaa sanoa?

— Siksi, että hän on herttua de Richelieun tytär ja että herttua on minun uskollisin ystäväni.

— Richelieu?

— Niin, siitä olen aivan varma, sire.

— Minä teen kaikki, mitä tahdotte, — vastasi kuningas.

Ja kuningas meni marskin luo, joka oli koko ajan katsein seurannut kreivittären huulten pienimpiäkin liikkeitä ja oli ainakin aavistanut hänen sanansa, ellei juuri niitä kuullut.

— Toivoakseni, rakas herttua, — sanoi kuningas, — rouva d'Egmont on jo huomenna terve?

— Varmasti, sire, hän on terve jo tänä iltanakin, jos teidän majesteettinne sitä toivoo.

Ja Richelieu kumarsi kuninkaalle tavalla, josta näki, että hän oli sekä kiitollinen että kunnioittava.

Kuningas kumartui kreivittären puoleen ja kuiskasi jotain hänen korvaansa.

— Sire, — vastasi kreivitär lyykistäen ja samalla hurmaavasti hymyillen, — minä olen teidän kuuliaisin alamaisenne.

Kuningas tervehti kädenviittauksella koko hovia ja poistui huoneustoonsa.

Tuskin oli hän kadonnut salin ovesta, kun kreivittären silmät suuntautuivat jälleen entistä peljästyneempinä tuohon tuntemattomaan mieheen, jota hän oli koko ajan ajatellut.

Outo mies kumarsi kuninkaan ohi mennessä samoin kuin kaikki muutkin. Mutta kumartaessaankin oli hänen otsallaan merkillinen ylpeä ja meikeinpä suorastaan uhkaavan jäykkä ilme, ja kun Ludvig XV oli lähtenyt, raivasi hän heti tiensä hovimiesten tiheäin rivien lävitse ja tuli kreivittären eteen, seisahtuen kahden askeleen päähän hänestä.

Aivan kuin voittamattoman uteliaisuuden vetämänä meni kreivitärkin häntä kohti. Siten saattoi tuntematon sanoa hänelle kumartaessaan hiljaa ja kenenkään kuulematta:

— Tunnetteko minut, madame?

— Kyllä, monsieur. Te olette profeettani, jonka kohtasin Ludvig XV:n torilla.

Muukalainen nosti silloin häneen kirkkaan ja tyynen katseensa.

— No hyvä; petinkö teidät silloin, madame, kun sanoin, että teistä tulee Ranskan kuningatar?

— Ette, monsieur, ennustuksenne on toteutunut, tai melkeinpä toteutunut. Ja minäkin olen nyt valmis pitämään sanani. Lausukaa, monsieur, mitä toivotte?

— Paikka ei ole oikein sopiva, madame ja sitäpaitsi ei ole hetkeni vielä tullut esittää pyyntöäni.

— Tulkoon se milloin tahansa, minä olen aina valmis sen täyttämään.

— Voinko minä joka hetki, kaikkialla, mihin vuorokauden aikaan tahansa tulla luoksenne, madame?

— Voitte, sen lupaan.

— Kiitän.

— Mutta kuka ilmoitatte olevanne tullessanne? Tuletteko kreivi Fenixin nimellä?

— En, vaan nimellä Josef Balsamo.

— Josef Balsamo… — toisti kreivitär salaperäisen muukalaisen jo kadotessa hovitungokseen. — Josef Balsamo; hyvä, sitä en unohda.

39.

Compiègne.

Seuraavana aamuna heräsi Compiègne hurmauksesta juopuneena, tai paremminkin sanoen, Compiègne ei ollut edellisenä yönä nukkunutkaan.

Edellisenä iltana oli kuninkaan kotijoukkojen etuvartiosta majoittunut kaupunkiin, ja sillaikaa kuin upseerit hankkivat tarvittavia tietoja paikoista, varustivat kaupungin arvohenkilöt kuninkaan käsikassan hoitajan kanssa Compiègneä vastaanottamaan suurta kunniaa, joka sen osaksi oli tuleva.

Pikardialainen kunnallisraati hommasi köynnöksistä sommiteltuja riemukaaria, ruusu- ja sireeni-ryhmiä, latinalaisia, ranskalaisia ja saksalaisia tervehdyslauseita sekä runo- että proosamuodossa päivännousuun saakka.

Nuoria tyttöjä valkein vaattein, noudattaen ikimuistoista tapaa, mustiin puettuja maistraatin virkailijoita, harmaakaapuisia fransiskaani-munkkeja, pappeja kaikkein komeimmissa asuissaan, varusväen sotamiehiä ja upseereja uusissa uniformuissaan sijoitettiin jo paikalleen ja valmiiksi lähtemään liikkeelle heti, kun prinsessan lähenemisestä oli merkillä annettu tieto.

Dauphin oli lähtenyt Versaillesista edellisenä päivänä ja kahden veljensä kanssa tullut kaupunkiin, kaikki korkean arvonsa salaten, noin kello yksitoista edellisenä iltana. Hän nousi varhain aamulla ratsunsa selkään sellaisessa asussa kuin hän olisi ollut yksityishenkilö. Ja sitten läksi hän Provencen ja Artois'n kreivien kanssa, joista ensimainittu oli viisitoista-, toinen kolmetoista-vuotias, Ribecourtiin päin, pitkin maantietä, jota madame la dauphine oli tuleva.

Tämä ritarillinen ajatus ei kuitenkaan ollut, täytyy myöntää, itse prinssin keksintöä, vaan hänen opettajansa hra de Lavauguyonin. Tämän oli kuningas edellisenä iltana kutsuttanut luokseen, ja hän oli saanut Ludvig XV:ltä erikoisen käskyn ilmoittaa korkealle oppilaalleen kaikki velvollisuudet, mitä hänellä oli seuraavien neljänkolmatta tunnin aikana.

Hra de Lavauguyon tahtoi ylläpitää kaikin tavoin monarkian kunniaa ja katsoi näin ollen sopivaksi antaa Berryn herttuan noudattaa kaikkien sukunsa kuninkaitten tapaa, nimittäin Henrik lV:n, Ludvig XIII:n, Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n. Nämä ruhtinaat olivat halunneet tarkastella tulevaa puolisoaan jo hänen maantiellä saapuessaan, jolloin hän oli ilman loistavaa juhlapukua ja siis vähemmän varustautunut tulevan miehensä tutkivaa katsetta vastaan.

Raisujen juoksijainsa satulassa laskettivat prinssit puolessa tunnissa puolitoista tai parikin peninkulmaa. Dauphin oli lähtiessään ollut vakava ja hänen veljensä hilpeitä. Kello puoli yhdeksän he palasivat kaupunkiin: dauphin yhtä totisena kun ratsastusretkelle lähtiessäänkin, Provencen kreivi melkein jörönä ja Artois'n kreivi yksin vielä hilpeämpänä kuin aamulla.

Se johtui siitä, että dauphin oli levoton, Provencen kreivi kateellinen ja Artois'n kreivi ihastuksissaan kaikki samassa asiasta, nimittäin siitä, että he olivat nähneet dauphinen ylen kauniiksi.

Vakava, kateellinen tai huoleton luonne kuvastui asianomaisen prinssin kasvoilla.

Compiègnen raatihuoneen kello löi kymmenen, kun tähystäjä huomasi Claives'n kylän kellontorniin kohoavan valkean lipun, joka oli käsketty nostaa liehumaan silloin kun dauphine tuli näkyville.

Tähystäjä soitti silloin heti merkkikelloa, ja sen ääneen vastasi linnan torilla laukaistu kanuunan jyrähdys.

Samassa ajoi kuningas Compiègneen, aivan kuin ainoastaan tätä ilmoitusta odottaen, kahdeksan hevosen vetämillä vaunuilla, kummallakin puolellaan rivi henkikaartiaan ja perästään suunnaton jono ylimysten vaunuja.

Santarmit ja rakuunat hajoittivat täyttä laukkaa ajaen tuon jonon, joka oli kahden vaiheella, pysähtyäkö katselemaan kuningasta vai jatkaako matkaa dauphinea vastaan; sillä toisaalle houkutteli komeus ja toisaalle uteliaisuus.

Neljätsadat vaunut, kaikkien edessä neljä hevosta, kuljettivat, melkein puolen peninkulman kappaleen maantietä täyttäen, neljää sataa ylhäistä naista ja yhtä monta Ranskan hienoimpaan aatelistoon kuuluvaa herraa. Näitä neljiä satoja vaunuja saattoivat kaikkia eturatsastajat, heitukat, juoksijat ja hovipojat. Kuninkaan hovijoukkoon kuuluvat ylimykset matkasivat ratsain ja muodostivat kokonaisen loistavan armeijan, joka säkenöi keskellä hevosten nostamia pölypilviä kultaisena ja samettisena, silkkiä ja höyhentöyhtöjä välkkyvänä virtana.

Compiègneen pysähdyttiin muutamaksi tuokioksi, ja sitten lähdettiin kaupungista käymäjalkaa sovitulle kohtaamispaikalle, jonka merkkinä oli tien varrelle, Magnyn kylän kohdalla olevalle kukkulalle pystytetty risti.

Koko Ranskan nuoriso ympäröi dauphinia; koko vanha aatelisto oli kuninkaan lähistöllä.

Toisaalta jälleen lähestyi dauphine, joka ei ollut muuttanut vaunuja, lasketulla nopeudella sovittua kohtaamispaikkaa.

Kaikki vaunut tyhjenivät heti. Kahden puolen laskeutuivat hovilaislaumat maahan. Ainoastaan kaksissa vaunuissa olivat enää istujansa: toiset niistä olivat kuninkaan, toiset dauphinen. Dauphinen vaunujen ovi aukesi ja nuori arkkiherttuatar hypähti keveästi niistä alas.

Prinsessa asteli sitten kuninkaallisia vaunuja kohti.

Kun Ludvig XV näki pojanpoikansa valitun tulevan, käski hän avata vaunujensa oven ja kiiruhti vuorostaan nopeasti ulos.

Madame la dauphine oli niin tarkoin laskenut askeleensa, että juuri kun kuninkaan jalka koski maahan, hän heittäytyi hänen jalkainsa juureen.

Kuningas kumartui ja nosti nuoren prinsessan ylös ja syleili hellästi häntä, luoden häneen kuitenkin samalla katseen, joka sai prinsessan vastoin tahtoaankin punastumaan.

— Tässä on dauphin! — sanoi kuningas osoittaen Marie-Antoinettelle Berryn herttuaa, joka seisoi prinsessan takana ja jota prinsessa ei ollut vielä huomannut, ei ainakaan virallisesti.

Dauphine tervehti sirosti lyykistäen, ja dauphin vastasi hänen tervehdykseensä, punastuen nyt vuorostaan.

Dauphinin jälkeen tulivat dauphinen luokse ensinmainitun kaksi veljeä; ja näiden perästä kuninkaan kolme tytärtä.

Madame la dauphinella oli kohtelias sana kumpaakin prinssiä ja jokaista kolmea prinsessaa varten.

Sillaikaa kuin nämä esittelyt toimitettiin, seisoi rouva Dubarry prinsessain takana levottomasti odottaen. Tulisiko hän kysymykseen? Vai unohdettaisiinko hänet?

Kun kuninkaan nuorin tytär, prinsessa Sofia oli esitelty, seurasi tuokion pysäys, ja sen aikana tuskin tohdittiin hengittää jännityksestä.

Kuningas näytti epäröivältä ja dauphine jotain epämieluisaa odottavalta, johon häntä luultavasti jo etukäteen oli valmistettu. Kuningas katseli ympärilleen, ja kun hän huomasi kreivitär Dubarryn lähettyvillään, otti hän häntä kädestä.

Kaikki väistyivät silloin syrjään. Kuningas seisoi dauphinen kanssa keskellä laajaa piiriä.

— Kreivitär Dubarry, minun parhain ystävättäreni! — esitteli kuningas.

Marie-Antoinette kalpeni, mutta hänen huulensa hymyilivät kuitenkin mitä viehättävimmin, vaikka valkenivatkin.

— Teidän Majesteettinne on sangen onnellinen, että teillä on niin viehättävä ystävätär, eikä minua kummastuta kiintymys, jonka hän voi saada aikaan.

Kaikki läsnäolijat vilkaisivat toisiinsa aivan melkeinpä ymmällään hämmästyksestä.

Selvästikin dauphine noudatti Itävallan hovissa annettuja ohjeita ja toisti luultavasti itsensä Maria Teresian hänelle lausumia sanoja.

Nyt piti Choiseul läsnäoloaan tarpeellisena. Hänkin tuli lähemmäksi tullakseen esitellyksi; mutta kuningas antoi silloin päätään nyökäyttäen merkin, rummut alkoivat päristä, torvet törähtivät ja tykin laukaus jymähti.

Kuningas otti nuorta prinsessaa kädestä viedäkseen hänet vaunujensa luokse. Marie-Antoinette kulki siten kuninkaan käsipuolessa ministeri de Choiseulin ohitse. Näkikö hän ministerin vai ei, on mahdotonta sanoa; mutta se ainakin on varma, ettei hän tehnyt kädellään tai päällään pienintäkään liikettä, jota olisi voinut pitää tervehdyksenä.

Juuri hetkellä, jolloin prinsessa nousi kuninkaan vaunuihin, kumahtivat kaupungin kellot soimaan, voittaen äänellään kaiken muun juhlapauhun.

Kreivitär Dubarry kepsahti ilosta säteillen vaunuihinsa.

Seurasi kymmenen minuuttia kestävä väliaika, jonka kuluessa kuningas asettui vaunuihinsa ja läksi sitten ajamaan takaisin Compiègneen.

Tänä väliaikana vapautuivat kaikki suut, joita kunnioituksen tai mielenliikutuksen tunteet olivat tähän saakka pitäneet mykkinä, yhdeksi ainoaksi yleiseksi puheensorinaksi.

Jean Dubarry meni kälynsä vaunujen ovelle. Kreivitär otti hänet vastaan hymyilevin kasvoin: hän luuli lankonsa tulleen toivottamaan hänelle onnea. Mutta tämä sanoikin:

— Tiedätkö, Jeanne, kuka tuo nuori mies tuolla on?

Ja hän osoitti sormellaan erästä ylimystä, joka seisoi pakinoimassa eräitten dauphinen saattueeseen kuuluvain vaunujen luona.

— En, — vastasi kreivitär; — mutta sinä itse, tiedätkö, mitä dauphine vastasi, kun kuningas esitteli minut hänelle?

— Nyt ei ole kysymys siitä. Tuo nuori mies on Filip de Taverney.

— Hänkö, joka haavoitti sinua miekanpistolla?

— Sama juuri. Ja tiedätkö, kuka tuo ihastuttava olento on, jonka kanssa hän puhelee?

— Tuo niin kalpea ja ylevän näköinen tyttö?

— Niin, jota kuningas nyt paraikaa katselee ja jonka nimeä hän luultavasti kyselee madame la dauphinelta.

— Kuka hän sitten on?

— No, hän on Filip de Taverneyn sisar.

— Ahaa! — äännähti rouva Dubarry.

— Kuulehan, Jeanne, minä en tiedä, mistä se johtuu, mutta minusta tuntuu kuin sinun pitäisi olla yhtä paljon varuillasi sisarta vastaan kuin minä olen veljeä.

— Sinä olet hassu.

— Minä olen varova. Joka tapauksessa pidän minä tuosta nuoresta herrasta huolen.

— Ja minä pidän nuorta neitiä silmällä.

— Hst! — varoitti Jean; — kas, tuossa tulee ystävämme herttua de Richelieu.

Ja herttua tuli tosiaan paikalle pudistellen päätänsä.

— No, mikäs teillä on, rakas herttua? — kysyi kreivitär hymyillen kaikkein hurmaavinta hymyään; — luulisipa melkein, että olette tyytymätön?

— Kreivitär, — vastasi herttua de Richelieu, — emmekö me teidän mielestänne ole liian vakavia, sanoisinpa melkein surullisia, ajatellen iloista tilaisuutta, jossa nyt olemme? Muistan kuinka muinoin vastaanotimme erästä toista prinsessaa, yhtä rakastettavaa, yhtä kaunista kuin tämäkin. Hän oli nykyisen dauphinin äiti. Silloin me olimme kaikki iloisempia. Johtuikohan se siitä, että olimme nuorempia kuin nyt?

— Ei, hyvä marski, — vastasi joku herttuan takana, — se johtui siitä, että kuninkuus ei silloin ollut näin vanhaa.

Kaikkien nämä sanat kuulleiden pintaa väristi. Kun herttua kääntyi, näki hän edessään iäkkään, hienoryhtisen ylimyksen, joka nyt laski ihmisvihaavasti hymyillen kätensä hänen olkapäälleen.

— Herra siunatkoon! — huudahti herttua; — sehän on parooni de Taverney. Kreivitär, — lisäsi hän, — tämä on minun vanhimpia ystäviäni, jolle pyydän teidän suurinta suosiotanne: parooni de Taverney-Maison-Rouge.

"Siinäpä on heidän isänsäkin!" tuumasivat Jean ja kreivitär yhtaikaa itsekseen, vastatessaan kumartaen tervehdykseen.

— Vaunuihin, messieurs, vaunuihin! — huusi samassa kuninkaan kotijoukkojen päällikkö, joka johti saattokuntaa.

Vanhat herrat hyvästelivät kohteliaasti kreivitärtä ja varakreiviä; ja läksivät yhdessä samoja vaunuja kohti, iloissaan, kun olivat saaneet nähdä toisensa niin pitkän ajan jälkeen.

— No niin, — sanoi varakreivi Jean, — sanonko sinulle erään asian, ystäväni? Isä ei miellytä minua enempää kuin lapsetkaan.

— Miten harmillista, että se pikku karhu Gilbert karkasi! — virkkoi kreivitär; — häneltä olisimme saaneet kaikenlaisia tietoja näistä asioista, hän kun on kasvanut heidän linnassaan.

— No, hänet kyllä löydetään, sillä nythän meillä ei ole enää muuta tekemistä kuin etsiä hänet kynsiimme, — vastasi Jean.

Liikkeelle lähteväin vaunujen jyrinä keskeytti pakinan.

Seuraavana päivänä, vietettyään yön Compiègnessä, jatkoivat nuo kaksi hovia, toinen menneen vuosisadan laskeva aurinko, toinen uuden aamurusko, matkaansa toisiinsa sekaantuneina Pariisia kohti, tuota nielua, joka oli ne molemmat ahmaiseva.

40.

Suojelijatar ja suojatti.

Nyt on aika palata kertomuksessamme Gilbertiin, jonka karkaamisesta olemme saaneet kuulla lyhyen tiedon hänen suojelijattarensa neiti Chonin varomattomasta suusta, mutta emme myöskään sen enempää.

Kun filosoofimme oli saanut kuulla Chausséen kylässä Filip de Taverneyn ja varakreivi Dubarryn kaksintaistelun valmistuksissa, kuka hänen suojelijattarensa nimeltään oli, niin hänen ihailunsa häntä kohtaan oli melkoisesti jäähtynyt.

Usein oli hän kuullut Taverneyssä, ollessaan jossakin pehkossa tai pensaiden takana katselemassa piilosta tulisin silmin Andréeta, joka oli kävelyllä isänsä kanssa, usein oli hän siellä kuullut paroonin lausuvan rouva Dubarrystä selvästi ja jyrkästi mielipiteensä. Ja parooni de Taverneyn viha, tuon vanhuksen, jonka viat ja periaatteet me jo tunnemme, oli ollut eräällä tavoin Gilbertin mieleen. Se johtui siitä, ettei neiti Andrée väittänyt millään tavoin niitä tylyjä moitteita vastaan, joita parooni lausui rouva Dubarrystä; sillä, se on tunnustettava, tämä nimi oli Ranskassa peräti halveksittu. Ja vielä eräs seikka oli saanut Gilbertin kannattamaan täydellisesti paroonin mielipidettä: se nimittäin, että hän oli kuullut Nicolen montakin kertaa huudahtavan: "Ah, jospa minä olisin rouva Dubarry!"

Koko matkan oli Chonilla ollut niin paljon vakavaa mietittävää, ettei hän huomannut, millaisen muutoksen matkakumppanien nimien kuuleminen teki Gilbert-herran mielentilassa. Neiti Chon patasi siis Versaillesiin pelkästään ajatellen keinoa, miten hän voisi muuttaa Filipin miekanpiston varakreiville mahdollisimman suureksi eduksi, koska se ei kerran ollut tuottanut hänelle liioin suurta kunniaa.

Mitä taas Gilbertiin tulee, hän unohti heti, kun saapui Versaillesiin, tuohon ellei juuri koko Ranskan, niin ainakin Ranskan yksinvallan pääkaupunkiin, kaikki pahansuovat ajatuksensa ja antautui vilpittömän ihastuksensa valtaan. Majesteettinen ja kylmä Versailles korkeine puineen, joista enimmät jo alkoivat kuivua ja kaatua vanhuuttaan, sai Gilbertin tuollaisen harrasmielisen alakuloisuuden valtaan, johon kukaan ajatteleva olento ei voi estää itseään joutumasta nähdessään ihmisen uutteruuden tai mahtavan luonnon laatimia suurtöitä.

Moista harvinaista tunnelmaa vastaan taisteli Gilbertin synnynnäinen ylpeys turhaan. Ja hämmästyksen ja ihastuksen ensimäisessä tuokiossa tuli hän suorastaan vaiteliaaksi ja nöyräksi. Oman köyhyyden ja vähäpätöisyyden tunne aivan murskaisi häntä. Hän huomasi pukunsa sangen huonoksi noiden kullalla ja nauhuksilla koristettujen suurten herrain piirissä. Hän tunsi itsensä kovin pieneksi sveitsiläisten ovivartiain rinnalla ja hyvin epävakaaksi kävellessään suurilla, raudoitetuilla anturoillaan parkettipermannoilla ja galleriain kiiltävillä ja vahatuilla marmorilaatoilla.

Silloin hän huomasi ehdottomasti tarvitsevansa suojelijattarensa apua, jos aikoi toivoa joksikin tulevansa. Hän painautui neiti Chonia lähemmäksi, että vartiat huomaisivat hänen tulleen Versaillesiin vallasnaisen seurassa. Mutta kun hän sitten piankin alkoi asioita arvostella, ei hän voinut enää antaa suojelijattarelleen anteeksi juuri tuota äskeistä tarvettaan turvautua häneen.

Tiedämme jo, että rouva Dubarry asui Versaillesissa komeassa huoneustossa, joka oli ennen ollut prinsessa Adelaiden, sillä siellä olemme hänet nähneet tämän kertomuksen alkupuolella. Kulta, marmori, hienot tuoksut, matot ja pitsit huumasivat ensin Gilbertiä, sillä hänen luonteensa oli aistillinen vaistosta, vaikkakin tahdon voimasta filosoofinen. Ja hän oli oleskellut siellä jo pitkän aikaa, ennenkuin hän, jota alussa oli huumannut yksin tällaisten järkeä sokaisevain ihmeitten näkeminen, viimein huomasi asuvansa vain pienessä ullakkokamarissa, jonka seinät olivat verhotut sarssikankaalla, ja että hänelle annettu ruoka oli pelkästään kuppi lihalientä, lampaanlavan jätteitä ja lautasellinen hyytelöä ja että pikentti oli sanonut hänelle, tuon aterian tuodessaan, käskevällä äänellä:

— Pysykää täällä.

Sitten oli pikentti poistunut.

Kuitenkin hurmasi Gilbertiä vieläkin eräs osa tästä taulusta, — osa, joka kylläkin oli siitä parhain. Hänet oli majoitettu, kuten olemme sanoneet, ullakolle, mutta ullakkokamarinsa ikkunasta hän näki edessään koko marmoria hohtavan puiston. Hän näki lammikot ja niiden kalvolla tuon vihertävän homeen, joka oli päässyt niihin muodostumaan, kun ne oli unohdettu hoitoa vaille, ja lammikkojen ja puitten huippujen takana, jotka värisivät kuin valtameren laineet, näki hän läheisten vuorten värejä kimmeltävät rinteet ja sinisen ilmanrannan.

Ainoa seikka, mitä Gilbert sillä hetkellä muisti, oli se, että hän asui nyt Versaillesissa kuin Ranskan ylhäisimmät herrat, itsensä kuninkaan linnassa, olematta silti hovimies taikka lakeija, siis minkäänlaisen korkean syntyperän tai luonteen alhaisuuden tähän asemaansa nostama.

Sillaikaa kuin Gilbert söi pientä ateriaansa, joka muuten oli sangen hyvä, jos vertasi sitä siihen, mihin hän ennen oli tottunut, ja katseli jälkiruuakseen sitten ullakkokamarinsa ikkunasta, oli Chon mennyt kälynsä luokse, kuten olemme kertoneet. Hän oli kuiskannut hiljaa hänen korvaansa suorittaneensa tehtävänsä kreivitär de Béarnin puheilla käydessään ja kertonut sitten ääneen tapaturman, joka oli tullut hänen veljelleen Chausséen kylässä kievarin pihalla. Tämän tapaturman olemme jo nähneet katoavan tuloksettomasti, niin suurta meteliä kuin siitä alussa oli pidettykin, siihen kuiluun, johon katosi paljon muita ja tärkeämpiä asioita, kuiluun, jonka nimi oli kuninkaan välinpitämättömyys.

Gilbert vaipui kammiossaan syvään mietiskelyyn, kuten hänen aina oli tapana kokiessaan seikkoja, jotka olivat niin suuria, että ne menivät yli hänen ymmärryksensä ja ajatteluvoimansa. Silloin tultiin hänelle ilmoittamaan, että neiti Chon pyysi häntä luokseen alas. Gilbert otti hattunsa, harjasi sen ja vertaili ohimennen vilkaisten nukkavierua takkiaan lakeijan uuteen pukuun. Ja vaikka hän sanoi itselleen, että lakeijan puku oli joka tapauksessa vaan lakeijan puku, niin punastui hän nyt kuitenkin portaita laskeutuessaan häpeästä, kun ajatteli, miten huonosti hän ulkoasultaan sopi tiellä kohtaamainsa ihmisten seuraan ja näkemäinsä uutuuksien piiriin.

Chon tuli pihalle samalla aikaa kuin Gilbert; ero oli vain siinä, että Chon laskeutui sinne alas suuria portaita ja Gilbert pieniä takaportaita.

Pihalla odottivat vaunut. Ne olivat jonkinlaiset "phaetonit" neljän istuttavat rattaat, jotka muistuttivat hieman noita pieniä historiallisia ajoneuvoja, joilla suuri kuningas oli aikoinaan ajellut yhtaikaa rouva de Montespanin ja de Fontanges'n sekä usein lisäksi kuningattarenkin kanssa.

Chon nousi rattaille etumaiselle istuimelle sekä asetti viereensä suuren matka-laukun ja pienen koiran. Jälelle jäävät kaksi paikkaa olivat tarkoitetut Gilbertille ja eräänlaiselle isännöitsijälle, jota puhuteltiin intendentti Grangeksi.

Gilbert kiiruhti istumaan juuri Chonin taakse, säilyttääkseen arvonsa mukaisen paikan. Väittämättä edes mitään vastaan tai sitä edes ajattelemattakaan asettui intendentti vuorostaan matka-arkun ja koiran taakse.

Neiti Chon oli koko sielultaan ja mieleltään samanlainen kuin kaikki muutkin Versaillesin asujat, ja hän oli siis iloinen saadessaan lähteä suuresta linnasta hengittämään metsien ja niittyjen raikasta ilmaa, ja hän tuli puheliaaksi. Ja tuskin oli ehditty pois kaupungista, niin hän kääntyi puolittain taaksepäin ja sanoi:

— Kas niin, monsieur filosoofi, mitäs pidätte Versaillesista?

— Se on sangen kaunis, madame; mutta lähdemmekö me jo pois?

— Kyllä, me ajamme nyt meille, tällä kertaa.

— Nimittäin teille, madame, — sanoi Gilbert ihmistyvän karhun sävyllä.

— Niin, sitä tarkoitan. Minä näytän nyt teidät kälylleni: koettakaa olla hänelle mieliksi; sitä koettavat tätä nykyä Ranskan suurimmatkin herrat. Mutta, hra Grange, teidän on hommattava uusi kokopuku tälle nuorukaiselle.

Gilbert lensi korviaan myöten punaiseksi.

— Minkälainen puku, madame? — kysyi intendentti; — tavallinen lakeijan livreako?

Gilbert aivan ponnahti istuimellaan.

— Lakeijan livrea! — huudahti hän ja iski intendenttiin julman katseen.

— Ei, te teetätte… sanon sen sitten teille; minulla on keksintö, jonka aion ilmoittaa kälylleni. Pitäkää ainoastaan huoli, että puku saadaan valmiiksi samaan aikaan kuin Zamorenkin.

— Kyllä, madame.

— Tunnetteko te Zamorea? — kysyi Chon Gilbertiltä, joka oli toisten pakinasta aivan tyrmistynyt.

— En, madame, — vastasi Gilbert; — minulla ei ele kunnia häntä tuntea.

— Hän on pieni herra, jonka saatte toveriksenne, ja josta tulee Luciennesin linnan kuvernööri. Koettakaa päästä hänen ystäväkseen; Zamore on pohjaltaan hyvä ihminen, väristään huolimatta.

Gilbert oli kysymäisillään, minkä värinen Zamore sitten oli; mutta hän muisti Chonin jo ennen oikaisseen häntä uteliaisuudesta, ja hän pelkäsi uusia toruja ja vaikeni.

— Koetan kyllä, — virkkoi hän ainoastaan ja hymyili sangen arvokkaasti.

Saavuttiin Luciennesiin. Filosoofimme näki koko huvilan seudun: äskettäin istutetun puukujan, metsäiset kukkulat, suuren vesijohdon, joka oli kuin muinaisten roomalaista työtä, tuuheat kastanjikot ja lopuksi ihanan näköalan yli alankojen ja metsäin, jotka reunustavat Seinen molempia rantoja sen rientäessä Maisonsia kohti.

"Tämä siis on se paviljonki, joka Ranskalle niin paljon maksaa, kuten Taverneyn parooni kertoi", — tuumi Gilbert itsekseen.

Koirat haukkuivat iloissaan, avuliaat palvelijat kiiruhtivat Chonia tervehtimään, ja nämä seikat keskeyttivät Gilbertin aristokraattis-filosoofiset mietteet.

— Kälyni, onko hän jo tullut? — kysyi Chon.

— Ei, madame, mutta täällä odotetaan häntä.

— Kuka?

— Kansleri, poliisipäällikkö ja herttua d'Aiguillon.

— Hyvä; juoskaa nopeasti avaamaan minulle kiinalainen huone, minä tahdon tavata kälyni ennenkuin muut; te ilmoitatte hänelle, että minä odotan häntä siellä, ymmärrättekö? Ahaa, Sylvia, — jatkoi Chon kääntyen erään tytön puoleen, joka oli varmaankin kamarineitsyt ja oli ottanut haltuunsa matkalaukun ja pienen koiran, — anna laukku ja Misapouf hra Grangelle ja vie pikku filosoofini Zamoren luokse.

Sylvia-neiti katseli ympärilleen varmaankin nähdäkseen, minkälaisesta eläimestä Chon nyt oikeastaan puhui; mutta sitten hänen ja emäntänsä katseet kohdistuivat yhtaikaa Gilbertiin, Ja Chon viittasi, että hän tarkoitti tätä nuorukaista.

— Tulkaa, — sanoi Sylvia Gilbertille.

Gilbert seurasi kamarineitsyttä yhä kummastuneempana; mutta Chon jälleen katosi kuin lintu sisään eräästä paviljongin ovesta.

Ellei Chon olisi puhutellut kamarineitsyttä niin käskevällä tavalla, olisi Gilbert pitänyt Sylviaa paremminkin vallasnaisena kuin kamarineitsyenä. Sylvia muistuttikin pukunsa puolesta paljon enemmän Andréeta kuin Nicolea. Hän otti nyt Gilbertiä kädestä ja hymyili lauhkeasti, sillä Chonin sanoista oli hän huomannut hänen olevan tulokasta kohtaan ellei juuri kunnioittava, niin ainakin oikusta suopea.

Hän oli, — neiti Sylvia nimittäin, — kookas ja kaunis tyttö, silmät tumman siniset, ihoa valkea ja hiukan pisamainen ja komea tukka kellertävä, hieman punertava. Raikas ja hieno suu, valkeat hampaat ja pyöreät käsivarret tekivät Gilbertiin tuollaisen aistillisen vaikutuksen, jollaiselle hän oli kovin altis; se se sai hänet hempeästi värähtämään, sillä se johti hänen mieleensä sen entisen kuherruskuukauden muistot, josta Nicole oli puhunut.

Naiset huomaavat aina tällaiset seikat. Neiti Sylvia huomasi siis Gilbertin värähtävän ja sanoi hymyillen:

— Mikä on nimenne, monsieur?

— Gilbert, mademoiselle, — vastasi nuorukainen melkoisen lempeällä äänellä.

— No niin, hra Gilbert, tulkaahan nyt tutustumaan seigneur Zamoreen.

— Luciennesin linnan kuvernööriin?

— Niin, kuvernööriin.

Gilbert ojenteli käsivarsiaan, hankasi takistaan pölyä toisella hihallaan ja pyyhki kämmeniään nenäliinaansa. Häntä pohjaltaan arastutti astua niin korkean henkilön eteen, mutta hän muisti Chonin sanat: "Zamore on hyvä ihminen", ja ne sanat rauhoittivat häntä.

Hän oli nyt jo erään kreivittären ja varakreivin ystävä, ja nyt oli hänestä tuleva vielä kuvernöörin ystävä.

"Mitenkä panetellaankaan hovia", tuumi hän itsekseen, "jossa on niin helppo saada ystäviä. Ja minä luulenkin, että nämä ihmiset ovat sangen vierasvaraisia ja hyviä."

Sylvia avasi erään oven, josta näki paremminkin jonkinlaista boudoiria kuin etuhuonetta muistuttavaan kamariin. Ovilevyt olivat kullatuin pronssiupotuksin koristettua kilpikonnan luuta. Olisi luullut astuvansa Luculluksen atriumiin, sillä erolla vaan, että tuon muinaisen roomalaisen ovikoristukset olivat puhdasta kultaa.

Siinä huoneessa lepäili valtavan suuressa nojatuolissa, keskellä tyynykasaa, jalat ristissä allaan ja suklaapastilleja maiskutellen jalo herra Zamore, jonka me jo tunnemme, mutta johon Gilbert ei vielä ollut tutustunut.

Vaikutus, jonka Luciennesin kuvernööri teki Gilbertiin, ilmeni viimemainitun kasvoilla sangen hupaisella tavalla.

— Kah, — huudahti hän katsellen ällistyksissään noita merkillisiä kasvoja, sillä hän näki ensi kerran elämässään neekerin; — kah, mikä tuo sitten on?

Zamore ei kohottanut edes päätänsäkään, vaan maiskutteli edelleen pastillejaan ja mullisteli silmiään niin että valkuaiset paistoivat.

— Hän on kuvernööri, — vastasi Sylvia, — hän on Zamore.

— Tuoko? — kysyi Gilbert ällistyksissään.

— Tietysti hän, — vastasi Sylvia nauraen tahtomattaankin hauskaksi käyvälle kohtaukselle.

— Tuoko on kuvernööri; tuo marakatti Luciennesin linnan kuvernööri? Voi, neiti, te laskette kustannuksellani pilaa.

Tämän arvostelun kuullessaan suoristautui Zamore pystyyn ja näytti valkeat hampaansa.

— Minä kuvernööri, — sanoi hän, — minä ei marakatti! Gilbert katseli vuorotellen Zamorea ja Sylviaa, levottomin silmin, jotka muuttuivat pian vihaisiksi, kun hän näki naisen purskahtavan nauruun, koetettuaan turhaan pysyä vakavana.

Zamore jälleen pisti totisena ja liikkumattomana kuin intialainen epäjumalankuva mustat kyntensä silkkiseen pussiin ja mutusteli makeisia edelleen.

Silloin aukesi ovi, ja Grange tuli sisään, mukanaan räätäli.

— Tuossa hän on, — virkkoi hän osoittaen Gilbertiä; — hän on se poika, jolle vaatteet tehdään; ottakaa nyt mitta sillä tavoin kuin olen teille asian selittänyt.

Gilbert ojensi vaistomaisesti käsivarsiaan ja suoristautui pystyyn Sylvian ja Grangen jutellessa huoneen toisella puolen ja neidin alkaessa nauraa yhä makeammin joillekin intendentin sanoille.

— Ahaa, se on mainiota! — huudahti mademoiselle Sylvia.

— Ja saako hän pipomyssynkin niinkuin Sganarelle?[63]

Gilbert ei kuunnellut edes vastausta; hän lykkäsi rajusti räätälin luotaan eikä tahtonut mitenkään alistua toimitukseen. Hän ei tiennyt tosin, mikä Sganarelle oli, mutta jo itse sana ja Sylvia-neidin nauru saivat hänet uskomaan, että se mahtoi olla joku hyvin hassu henkilö.

— Antakaa olla, — sanoi intendentti räätälille, — älkää viitsikö tehdä hänelle sitä väkisin; tiedättehän jo tarpeeksi, eikö niin?

— Hyvinkin, — vastasi räätäli; — ei muuten haittaisi, jos tuollaiset pukineet olisivat leveät. Minä teen hänelle hyvin leveät liepeet.

Sen jälkeen poistuivat neiti Sylvia, intendentti ja räätäli huoneesta ja jättivät Gilbertin kahden kesken neekeripojan kanssa, joka yhä edelleen maiskutteli namusia ja mullisteli silmänvalkuaisiaan.

Kuinka arvoituksellista kaikki tämä oli poloisesta talonpoikaispojasta! Miten peloittavaa ja tuskastuttavaa varsinkin filosoofista, joka nyt näki tai luuli ainakin näkevänsä ihmisarvoaan uhkaavan vielä suuremman vaaran kuin Taverneyn linnassa!

Kuitenkin koetti hän puhutella Zamorea. Hänen päähänsä oli pälkähtänyt, että ehkä tämä oli sellainen intialainen ruhtinas, joista hän oli lukenut Crebillon nuoremman romaaneista.

Mutta vastaamatta hänelle läksi tämä intialainen ruhtinas silloin ihailemaan kaikkien huoneen kuvastimien eteen asettuen koreaa pukuaan, aivan kuin morsian hääharsoaan. Sitten hyppäsi hän kahtareisin kiekoilla varustetun tuolin selkään, jonka hän potkaisi jaloillaan liikkeelle, ja ajoi sillä tavoin ympäri huonetta kymmenkunnan kertaa sellaisella vauhdilla, että ymmärsi hänen harjoittaneen varsin syviä opinnoita tähän taitoon perehtyäkseen.

Yhtäkkiä soi jossakin kello. Zamore hylkäsi tuolinsa siihen paikkaan, johon se oli pysähtynyt, ja syöksyi eräästä ovesta sinne päin, mistä kellon ääni oli kuulunut.

Moinen alttius tottelemaan kellon hopeista helinää sai Gilbertin vakuutetuksi, ettei Zamore ollut mikään ruhtinas.

Gilbertin teki aivan mieli mennä ulos samasta ovesta kuin Zamore; mutta kun hän joutui käytävän päähän ja aikoi siitä johtavaan saliin, näki hän siellä sellaisen määrän sinisiä ja punaisia nauhoja ja niin paljon hävyttömän ja nenäkkään näköisiä, häliseviä lakeijoita, että hänen selkäpiitänsä karmaisi. Ja hiki otsalla hän meni takaisin äskeiseen kamariin.

Niin kului kokonainen tunti. Zamore ei tullut takaisin. Neiti Sylvia pysyi yhä poissa. Gilbert toivoi jo koko sydämestään näkevänsä jotkin ihmiskasvot, yksi ja sama kenen, vaikkapa tuon kauhean räätälinkin, joka aikoi tehdä hänelle tuon häntä uhkaavan ja hänelle vielä salaperäisen narrinkujeen.

Mainitun tunnin kuluttua aukesi ovi, josta Gilbert oli tullut sisään, ja joku lakeija sanoi hänelle kynnykseltä:

— Tulkaa!

41.

Lääkäri vasten tahtoaan.

Gilbertistä tuntui epämiellyttävältä, että hänen täytyi totella lakeijaa; mutta nähtävästikin oli kysymys jostakin muutoksesta hänen asemassaan, ja koska hänestä nyt minkälainen muutos tahansa tuntui toivottavalta, niin hän totteli nopeasti.

Neiti Chon oli sillä välin suorittanut loppuun koko tehtävänsä, nimittäin selosteltuaan kälylleen tarkoin, miten hänen asiansa rouva de Béarnin luona oli käynyt. Ja nyt hän söi paraikaa mukavasti ja kauniiseen aamupukuun puettuna päivällistään erään ikkunan ääressä, jonka tasalle puiston lähimmän viisikulma-istutuksen akaasiain ja kastanjapuiden huiput kohosivat.

Chon söi hyvällä ruokahalulla, ja Gilbert huomasi sen haiun sangen oikeutetuksi, sillä ateriana oli fasaanikeittoa ja tryffeligalantiinia.[64]

Filosoofi Gilbert tähysteli neiti Chonin luokse tuotuna, missä hänen lautasensa pöydällä olisi, sillä hän luuli saaneensa vieraskutsun.

Mutta Chon ei pyytänyt häntä edes istumaankaan.

Hän vaan silmähti Gilbertiin; ja maistettuaan pienen lasillisen topaasin väristä viiniä sanoi hän:

— No, kunnon tohtori, miten pitkällä nyt olette Zamoren kanssa?

— Miten pitkällä? — toisti Gilbert.

— Niin; toivoakseni olette tutustuneet nyt toisiinne.

— Millä tavalla tutustuisin jonkinlaiseen elukkaan, joka ei osaa puhua ja joka vaan pyörittelee silmiään ja irvistelee hampaitaan, kun hänelle jotain sanoo?

— Te aivan kauhistatte minua, — vastasi Chon jatkaen ateriaansa ja näyttämättä suinkaan väitteensä mukaiselta; — te taidatte olla koko nirso ystävyys-asioissa?

— Ystävyys edellyttää yhdenvertaisuutta, mademoiselle.

— Kaunis periaate, — virkkoi Chon; — te ette siis arvioinut itseänne Zamoren vertaiseksi?

— En, tai en arvioinut häntä vertaisekseni, — vastasi Gilbert.

— Toden totta, hän on tosiaan hurmaava, — sanoi Chon aivan kuin itsekseen puhuen.

Sitten kääntyi hän Gilbertin puoleen, jonka hän oli nähnyt sangen uhittelevaksi, lisäten:

— Te siis sanoitte, kunnon tohtori, että teidän on vaikea lahjoittaa kenellekään sydäntänne?

— Kyllä, se on sangen vaikeaa, madame.

— Siispä erehdyin, kun imartelin itseäni luullen olevani ystäviänne, ja parhaita ystäviänne.

— Minulla on kyliä suuri taipumus teidän puoleenne persoonallisesti, madame, — sanoi Gilbert niskuroivasti, — mutta…

— Ah, kauniit kiitokset, se on aivan liikaa kohteliaisuutta! Ja kuinka pitkä aika menee, ylpeä herraseni, päästäksensä teidän suosioonne?

— Sangen pitkä aika, madame; löytyy niitäkin, jotka eivät pääse siihen vaikka miten koettaisivat.

— Ahaa, tämä asia selittää, miksi te läksitte niin yhtäkkiä parooni de Taverneyn kodista, oltuanne siellä kahdeksantoista vuotta. Taverneyn perheen ei onnistunut päästä suosioonne. Siinä selitys, eikö niin?

Gilbert punastui.

— No, ettekö vastaa? — jatkoi Chon.

— Mitä voisin vastata muuta kuin että ystävyys ja luottamus täytyy myöskin ansaita, madame.

— Peste, siinä tapauksessa tuntuu kuin ei Taverneyn herrasväki olisi ansainnut teidän ystävyyttänne eikä luottamustanne?

— Eivät kaikki, madame.

— Ja mitä he sitten tekivät, joka ei heidän kovaksi onnekseen teitä miellyttänyt?

— Minä en vaikeroikaan kohtaloani, — vastasi Gilbert ylpeästi.

— Ahaa, vai niin, — sanoi Chon, — huomaan, etten minäkään ole Gilbert-herran luottamusta saanut. Kuitenkaan minulta ei puutu halua sitä saavuttaa; en vaan tiedä, millä keinoilla sen voisin saada.

Gilbert puraisi huultaan.

— Lyhyesti sanoen, nuo Taverneyt eivät ymmärtäneet olla mieliksenne, — lisäsi Chon uteliaasti, ja sen uteliaisuuden tarkoituksen Gilbert aavisti. — Sanokaahan nyt, mitä te siellä oikein teitte?

Gilbert joutui melkoiseen pulaan, sillä hän ei tiennyt itsekään, mitä hän oli tehnyt Taverneyssä.

— Madame, — vastasi hän, — minä olin siellä… luottamushenkilönä.

Nämä sanat lausuttiin niin fiiosoofisen arvokkaasti kuin Gilbertin luonteelta sopi odottaa, ja ne saivat Chonin purskahtamaan sellaiseen nauruun, että hän keikahti nojatuolinsa selustaa vasten.

— Te ette näytä uskovan? — virkkoi Gilbert kulmiaan rypistäen.

— Jumala varjelkoon, etten uskoisi! Tiedättekös, ystäväiseni, te olette niin kiukkuinen, ettei teille voi puhua mitään. Minä tahdoin teiltä kysyä, millaisia ihmisiä nuo Taverneyt olivat. Sitä en tehnyt suinkaan teitä loukatakseni, vaan paremminkin auttaakseni teitä kostamaan.

— Minä en koskaan kosta tai kostan itse, madame.

— Sangen hyvä; mutta meilläkin on kaunaa tuota Taverneyn herrasväkeä vastaan, ja koska teillä on oma syynne tai ehkä useampiakin, niin olemmehan luonnollisia liittolaisia.

— Te erehdytte, madame; minun kostamistapani ei mitenkään voi olla samaa laatua kuin teidän, sillä te puhutte koko Taverneyn perheestä yleensä ja minä eroittelen hieman eri vivahduksiin tunteita, joita minulla on tuota perhettä kohtaan.

— Ja hra Filip de Taverney esimerkiksi, onko hän teidän tummempien vai vaaleampien tunnevivahdustenne esine?

— Minulla ei ole mitään hra Filipistä sanottavaa. Hän ei ole koskaan tehnyt minulle hyvää eikä pahaa. Minä en häntä rakasta enkä vihaa; olen häneen nähden aivan välinpitämätön.

— Niin ollen te ette todista kuninkaan tai hra de Choiseulin edessä Filip de Taverneytä vastaan?

— Missä asiassa?

— Hänen kaksintaistelustaan veljeni kanssa.

— Minä sanoisin minkä tiedän, madame, jos minut kutsuttaisiin todistamaan.

— Ja mitä te sitten tiedätte?

— Sen, mikä on totta.

— Ahaa; ja mitä te sanotte todeksi? Se on sangen laajasisältöinen sana.

— Ei ihmiselle, joka tietää eroittaa hyvän pahasta ja oikean väärästä.

— Ymmärrän: tuo hyvä on — Filip de Taverney, ja paha, — se on varakreivi Dubarry.

— Niin juuri, madame, minun tietoni tai ainakin minun vakaumukseni mukaan.

— Ja moisen minä korjasin keskeltä maantietä, — sanoi Chon katkerana; — tällä tavoin palkitsee se ihminen vaivani, joka saa kiittää minua elämästään.

— Nimittäin se, jonka ei tarvitse kiittää teitä kuolemastaan, madame.

— Sehän on sama asia?

— Se on päinvastoin aivan eri asia.

— Kuinka niin?

— Minun ei tarvitse kiittää teitä elämästäni, sillä te ainoastaan estitte hevosenne sitä minulta riistämästä, ette muuta; ja sitä paitsi ette te oikeastaan tehnyt sitäkään, vaan sen teki kyytimies.

Chon katseli tuimasti tuota loogikkoa, joka ei kursaillut lauseissaan.

— Olisin odottanut hiukan suurempaa kohteliaisuutta matkatoverilta, joka osasi matkalla niin hyvin löytää käteni tyynyn alta ja jalkani polvensa kohdalta, — vastasi Chon, muuttaen hymynsä ja äänensä lauhkeammaksi.

Ja hän oli suopeudessaan niin viettelevä, että Gilbert unohti Zamoren, räätälin ja aamiaisenkin, jolle ei oltu muistettu häntä kutsua.

— Kas niin, kas niin, nyt te olette taas kiltti, — virkkoi Chon ja taputti Gilbertiä leuan alle. — Te todistatte Filip de Taverneytä vastaan, eikö niin?

— Oh, en silti suinkaan, — vastasi Gilbert. — En koskaan!

— Ja miksikä ette?

— Siksi, että varakreivi Jean oli silloin väärässä.

— Millä tavoin hän oli väärässä, olkaa hyvä ja sanokaa?

— Koska hän loukkasi dauphinea. Kun sitävastoin Filip de Taverney…

— No?

— Oli oikeassa häntä puolustaessaan.

— Ahaa, mies on siis dauphinen puolella, tuntuu? — En, minä olen vaan oikeuden puolella.

— Te olette hassu, Gilbert. Pitäkäähän kiinni suunne, ettei tässä linnassa kuulla teidän puhuvan tuollaisia.

— Päästäkää siis minut kysymyksiinne vastaamasta. — No, puhutaan sitten muusta.

Gilbert kumarsi myönteliäästi.

— Kuulkaahan, poikaseni, — sanoi nyt nuori nainen melkoisen tylyllä äänellä, — mitä te luulette täällä tekevänne, ellette tahdo olla ihmisille mieliksi?

— Pitäisikö minun olla mieliksi vannomalla pattovala?

— Mutta mistä ihmeestä te olette moiset suuret sanat kaapannut?

— Oikeudesta, joka kaikilla ihmisillä on olla uskollinen omalletunnolleen.

— Pyh, — vastasi Chon, — kun jotain isäntää palvelee, niin isäntä itse ottaa huolekseen edesvastuun.

— Minulla ei ole isäntää, — murahti Gilbert.

— Ja jos tuolla tavalla jatkatte, tyhmyri, — virkkoi Chon nousten laiskan mukavasti pöydästä, — ei teillä ole koskaan eräänlaista hauskaa emäntääkään. Uudistan nyt teille kysymykseni, vastatkaa siihen suoraan ja selvästi: Mitä te aiotte täällä tehdä?

— Luulin, ettei ihmisen tarvitsisi olla mieliksi silloin, kun hän voi olla hyödyllinenkin.

— Te erehdytte: hyödyllisiä ihmisiä on paljon, ja niihin me olemme väsyneet.

— Siis minä lähden pois.

— Lähdette pois?

— Niin, tietysti; enhän ole pyytänyt saada tänne tullakaan, vai mitä? Olen siis vapaa.

— Vapaa! — huusi Chon alkaen jo vihastua moisesta vastarinnasta, johon hän ei ollut tottunut. — Oh, sitä ette suinkaan ole!

Gilbertin kasvot vääristyivät uhkaavasti.

— No, kas niin, kas niin, — sanoi nuori nainen huomaten puhuteltunsa kulmien rypistymisestä, ettei hän niinkään helposti luopuisi vapaudestaan; — kas niin, sovitaan nyt taas! — Te olette koko kaunis poika, ja sangen kunniantuntoinen, ja siinä suhteessa te olette varsin huvittava, joskin ainoastaan kaiken täällä meitä ympäröivän vastakohtana. Pitäkää te totuudenrakkautenne!

— Kyllä, sen minä pidän, — vastasi Gilbert.

— Niin, mutta me käsitämme asian aivan eri tavoin. Minä tarkoitan: pitäkää se omana asiananne, älkääkä ylistelkö liian ääneen tuota jumalaanne Trianonin käytävissä tai Versaillesin odotushuoneissa.

— Hm, — tuumi Gilbert.

— Siinä ei kelpaa hymähtely; te ette ole vielä niin oppinut, pieni filosoofini, ettei teillä olisi paljon oppimista. Ja ensimäinen selviö täällä kuuluu: Ihminen ei valehtele vaietessaan; painakaa se mieleenne.

— Mutta jos tullaan minulta kyselemään?

— Kuka sen tekisi? Oletteko te hassu, ystäväni? Hyvä Jumala, kuka teitä maailmassa muistaa, paitsi minä? Ei näy teillä olevan vielä koulutusta, hyvä filosoofi. Laji, johon te kuulutte, on nykyään sangen harvinainen. Saa etsiä maantiet ja metsäpolut löytääksensä mokomia kuin te. Te jäätte minun luokseni, ja minä lupaan tehdä teistä neljän vuorokauden kuluessa erinomaisen hovimiehen.

— Sepähän saadaan nähdä, — vastasi Gilbert jyrkästi. Chon kohautti olkapäitään. Gilbert hymyili.

— Mutta se siitä, — jatkoi Chon; — teidän ei muuten tarvitsekaan miellyttää kuin kolmea henkilöä.

— Ja ne kolme ovat?

— Kuningas, kälyni ja minä.

— Mutta mitä siihen vaaditaan?

— Olette nähnyt Zamoren? — virkkoi nainen vastaamatta suoraan kysymykseen.

— Tuon neekerin! — äännähti Gilbert syvästi halveksuen.

— Niin, neekerin vaan.

— Ja mitä yhteistä minulla on hänen kanssaan?

— Ehkäpä onni, jos koetatte sitä saada, ystäväiseni. Tuolla neekerillä on jo kaksituhatta livreä korkoja, jotka tulevat kuninkaan käsikassasta. Hänet nimitetään Luciennesin linnan kuvernööriksi, ja ne, jotka ovat nauraneet hänen paksuille huulilleen ja mustalle värilleen, saavat pokkuroida häntä ja kutsua häntä nimellä monsieur, jopa monseigneur.

— Minä en ainakaan kutsune, — muistutti Gilbert.

— No, mutta, — virkkoi Chon, — minä luulin filosoofien ensimäiseksi säännöksi, että kaikki ihmiset ovat yhdenvertaisia.

— Senpä tähden minä en kutsu Zamorea noilla korkeilla arvonimillä.

Chon lyötiin omilla aseillaan. Hän sai nyt vuorostaan puraista huultaan.

— Ette siis ole kunnianhimoinen? — kysyi hän.

— Sitä olen, — vastasi Gilbert ja hänen silmänsä säkenöivät.

— Ja teidän kunnianhimonne määränä oli, mikäli muistan, päästä lääkäriksi?

— Pidän elämäntehtävää, joka sallii ihmisen auttaa lähimmäisiään, ihanimpana maailmassa.

— No hyvä; tuo unelmanne toteutetaan!

— Millä tavoin?

— Teistä tulee lääkäri, jopa itsensä kuninkaan lääkäri.

— Minustako! — huudahti Gilbert; — minusta, joka en tiedä vielä lääketieteen ensimäisiä alkeita. Te laskette leikkiä, madame.

— No, tietääkös sitten Zamore, mikä on herse,[65] mikä mashikuli,[66] mikä kontreskarpe?[67] Ei, hän ei tiedä sellaisesta kerrassaan mitään ja elää kuitenkin kuin poika! Se ei estä häntä lainkaan pääsemästä Luciennesin linnan kuvernööriksi ja saamasta nauttia kaikkia tuon arvonimen etuoikeuksia.

— Ahaa, kyllä ymmärrän, — virkkoi Gilbert katkerasti, — teillä on vasta yksi hovinarri, se ei teille riitä. Kuningas on ikävissään; hän tarvitsee kahta.

— Kas, kas, — huudahti Chon, — nyt hän taas rupeaa allapäiseksi. Toden totta, te teette itsenne aivan suotta rumaksi, pikku mies. Säästäkää kaikki nuo omituiset naamanilmeet siksi hetkeksi, jolloin saatte päähänne peruukin ja peruukin päälle suipon hatun; silloin eivät ne ole rumia, vaan sangen koomillisia.

Gilbert rypisti taas kulmiaan.

— Kuulkaas, — sanoi Chon, — te voitte aivan hyvin suostua olemaan kuninkaan lääkärinä, kun kerran herttua de Tresme hakee kälyni apinan arvonimeä!

Gilbert ei vastannut. Chon sovitti siis häneen sananparren: "Joka vaikenee, se myöntää."

— Todistukseksi siitä, että olette jo alkanut päästä suosioon, ette enää aterioitse palveluskunnan puolella, — sanoi Chon.

— Ah, kiitos, madame, — vastasi Gilbert.

— Niin, minä olen jo antanut siinä suhteessa määräyksen. — Missä minä sitten saan aterioida?

— Te saatte istua Zamoren pöytätoverina.

— Minäkö?

— Juuri te; kuvernöörin ja kuninkaan lääkärin sopii oikein hyvin syödä samassa pöydässä. Menkää siis hänen luokseen ruualle, jos tahdotte.

— Ei ole nälkä, — vastasi Gilbert jäykästi.

— Hyvä, hyvä, — sanoi Chon kylmästi. — Teillä ei ole nyt nälkä, mutta kyllä on tänä iltana.

— Gilbert pudisti päätään.

— Ellei tänä iltana, niin huomenna tai ylihuomenna. Kyllä sisunne lauhtuu, hyvä herra niskuri, ja jos tuotatte meille liikaa vaivaa, niin täällä on kantapoikien kuritusmestari, joka auttaa meitä.

Gilbertin selkää karmi, ja hän kalpeni.

— Lähtekää siis nyt siivosti Zamoren luo, — virkkoi Chon ankarasti; — siellä ei teidän ole hullumpi olla; meillä on hyvä ruoka; mutta varokaa kiittämättömyyttä, muutoin teille siitä opetetaan.

Gilbert painoi päänsä alas.

Niin menetteli hän aina, kun hän päätti vastaamisen asemasta toimia. Lakeija, joka oli tuonut Gilbertin tänne, odotti hänen palaamistaan. Hän vei hänet pieneen ruokasaliin, sen etuhuoneen viereen, jossa hän ensin oli oleskellut. — Zamore istui jo pöydässä.

Gilbert meni ja asettui hänen viereensä, mutta syömään häntä ei saatu.

Kello löi kolme; rouva Dubarry läksi Pariisiin. Chon, joka aikoi lähteä sinne hänen jälkeensä, käski palveluskuntaa kesyttämään hänen karhuaan. — Paljon namusia, jos hän näyttäisi taipuisalta; ankaria uhkauksia ja vaadittaissa tunti putkaa, jos hän yhä niskuroisi.

Kello neljä tuotiin Gilbertin huoneeseen puku, joka oli muuttava hänet lääkäriksi vasten tahtoaan: pipohattu, peruukki, musta ihopuku ja samanvärinen viitta. Lisäksi oli hänelle toimitettu poimukaulus, sauva ja suuri kirja.

Tämän kaiken tuonut lakeija näytti hänelle nuo esineet yhden toisensa jälkeen. Gilbertissä ei huomattu minkäänlaista vastarinnan halua.

Lakeijan perästä tuli sisään hra Grange ja neuvoi hänelle, miten kuhunkin vaatekappaleeseen oli pukeuduttava. Gilbert kuunteli kärsivällisesti koko Grangen esityksen. Hän virkkoi ainoastaan:

— Luullakseni lääkäreillä oli muinoin myöskin mustepullo ja pieni paperikäärö?

— Aivan niin, hän on oikeassa, — sanoi Grange; — etsikää hänelle pitkulainen mustepullo, joka ripustetaan hänen vyöhönsä.

— Ja kynä ja paperia, — huusi Gilbert. — Minä vaadin, että asu on täydellinen.

Lakeija kiiruhti noudattamaan käskyä. Samalla oli hän saanut tehtäväkseen ilmoittaa neiti Chonille, että Gilbert oli taipuvainen.

Neiti Chon ihastui tästä tiedosta niin, että antoi sen tuojalle pienen kukkaron, jossa oli kahdeksan écun rahaa, sidottavaksi mustepullon viereen mallilääkärin vyöhön.

— Kiitoksia, — sanoi Gilbert saatuaan nämä uudet esineet.

— Nyt kai jätätte minut yksin, että voin pukeutua?

— Niin, tehkää se pian, — sanoi Grange, — että neiti saa nähdä teidät ennen Pariisiin lähtöään.

— Kaikki on valmista puolessa tunnissa, — vastasi Gilbert; — pyydän aikaa ainoastaan puoli tuntia.

— Vaikkapa kolmeneljännestä, jos tahdotte, arvoisa tohtori, — sanoi intendentti ja lukitsi ulkoa Gilbertin oven niin huolellisesti kuin se olisi ollut hänen raha-arkkunsa kansi. Gilbert hiipi varpaisillaan tuolle ovelle, kuunteli saadakseen selon, että kaikki olivat sen takaa poistuneet, ja hiipi sitten ikkunan luo, joka oli pengermälle päin, kahdeksantoista jalkaa korkealla maasta. Hiekalla peitettyä pengermää ympäröivät suuret puut, joiden lehtevät oksat varjostivat paviljongin ulkoparvekkeita.

Gilbert repi pitkän tohtorinviitan kolmeen suikaleeseen ja sitoi ne päistä toisiinsa kiinni, asetti hatun pöydälle ja sen viereen kukkaron ja kirjoitti:

'Madame!

Paras ihmisen omaisuus on vapaus. Hänen pyhin velvollisuutensa on säilyttää se. Te harjoitatte minua vastaan väkivaltaa, minä otan vapauteni itse.

Gilbert.'

Gilbert taittoi paperin kirjeen muotoon, varusti sen Chonin nimellä, solmi kaksitoista jalkaa pitkän sarssinuoransa ikkunaristikkoon ja pujahti ristikkojen välistä ulos kuin käärme, hyppäsi alas pengermälle, luisuttuaan henkensä uhalla köyden alapäähän, ja vaikka hänen päänsä oli hiukan pyörällä hypyn tärähdyksestä, juoksi hän heti puitten sekaan, tempautui ylös oksista kiinni pitäen ja vilisti lehvistössä kuin orava, pääsi jälleen maahan ja katosi minkä käpälistä taisi Ville d'Avrayn metsään päin.

Kun puolen tunnin kuluttua tultiin häntä kamarista noutamaan, oli hän jo tuota tuonnempana.

Loppu.

* * * * *

"Lääkärin muistelmissa" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Josef Balsamo", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten romaanien" II n:ona.

Viiteselitykset:

[1] Aqua tofana l. aquetto di Napoli, kuuluisa italialainen keskiaikainen myrkky, jonka keksi muuan Teofania di Adamo ja jota hänen tyttärensä Giulia Tofano möi Roomassa nimellä "Pyhän Nikolauksen manna". Vaikutti ylen hitaasti, mutta varmasti; oli mautonta ja kirkasta kuin vesi; sisälsi m.m. arseniikkia, antimonia ja lyijyä. Suom.

[2] Emanuel Swedenborg (synt. Tukholmassa 1688, kuollut Lontoossa 1772), aikakautensa etevimpiä luonnontutkijoita, nerokas filosoofi ja uskonnollinen ajattelija, joka perusti opetuksensa suuressa määrin henki-ilmestyksiin; nykyaikaisen spiritismin edelläkävijöitä. Kaukonäkemyksestään hän antoi merkillisimmän todisteen Sahlstedt-perheessä Göteborgissa heinäk. 19. p:nä 1759, kuvaten samalla hetkellä Tukholmassa tapahtuvaa suurta paloa.

[3] Tämä isoisä oli loordi Thomas Fairfax of Cameron (1612—1671), sotapäällikkö, joka Cromwellin kanssa ensin kukisti Englannin kuningasvallan, mutta sittemmin kansanvallan johtaessa loputtomiin häiriöihin oli palauttamassa mestatun Kaarlo I:n poikaa valtaistuimelle.

[4] Amerikkalainen merisankari John Paul Jones (1747—1792), Yhdysvaltain vapautussodan uroita, palveli sittemmin Venäjällä ja kuoli Pariisissa. Hänen kirjavia vaiheitaan on käsitelty romaaneissa, joista tunnetuimmat ovat Cooperin "Vakooja" ja tähän sarjaan käännettävä Dumas'n "Kapteeni Paul". Suom.

[5] Johann Kaspar Lavater (1741—1801), saarnamies, ajattelija, runoilija ja olletikin kuuluisa fysionomistina eli kasvonpiirteiden ja -eleiden tulkitsijana.

[6] Brittiläinen munkki, joka ankarilla opetuksillaan kristinuskon siveellisistä vaatimuksista (kieltäen perisynnin) nostatti 5. vuosisadalla sitkeän harhaoppisuus-kiistan Roomassa, Afrikassa, Palestiinassa ja viimein Konstantinopolissa.

[7] Tarujen ja laulujen ylistämä Espanjan kansallissankari, kastilialaisen ylimyksen poika, kuoli 1099. Suom.

[8] Giuseppe (Josef) Balsamo, joka paremmin tunnetaan historiassa myöhemmin omaksumallaan Alessandro Cagliostron nimellä, on merkillisin suurhuijauksen edustaja, josta aikakirjat tietävät kertoa. Hänen ristiriitaisesta olemuksestaan antaa Dumas näissä romaaneissa niin selvän ja tasapuolisen kuvan kuin on yleensä mahdollista: keskiajan alkemistien (kullantekijäin ja "viisaiden kiven" etsijäin) viimeisenä seuraajana uudella-ajalla, hypnotismin taitavana kehittäjänä, jolloin hän pääsi tutkimaan nukutetun (mediumin) henkinäkemys-kykyä vaimonsa Lorenza Feliciania välityksellä, tämä kun oli erityisen herkkä n.s. syvään hypnoositilaan, ja suuriaikeisena vapaamuurari-järjestön jäsenenä, jona hän perusti n.s. egyptiläisen vapaamuurari-yhdistyksen, vaikuttaen sen suurmestarina eli "suurkoptina" (tai "suurkoftana"). Hänen osuudestaan Ranskan vallankumouksen aiheisiin tulee puhetta myöhemmän romaanin selityksissä, joissa annetaan lähempiä historiallisia tietoja sekä tämän miehen että muutamien muiden näissä romaaneissa esiintyvien henkilöiden vaiheista. Suom.

[9] Tarulintu, ainoa sukuaan; vuosisatoja elettyään se laatii hyvänhajuisista oksista pesän ja polttaa itsensä siihen, jolloin se uudestaan syntyy tuhasta. Suom.

[10] Varhaisin italialainen filosoofi (noin 570—500 e.Kr.) ja monilahjainen tiedemies, perusti salaisoppisen veljeskunnan, myöhäisempien sellaisten järjestöjen esikuvaksi.

[11] Illuminaattien nimitystä käytetään varsinaisesti erityisiin henki-ilmestyksiin vetoavista uskonnollisten oppien julistajista (hurmahenkisistä, mystikoista ja teosoofeista), jollainen liike ilmaantui esim. v. 1722 Etelä-Ranskassa, myöhemmin yhdistäen mystillisen oppinsa vapaamuurarien salamenoihin; se hukkui vallankumoukseen. Suom.

[12] Balsamo syntyi v. 1743 Palermossa köyhistä vanhemmista ja sai eräässä luostarissa lääkeopillisia, kemiallisia ja fysikaalisia tietoja; alkoi sitten viettää hurjaa elämää, teki väärennyksiä ja lähti 1769 matkalle Kreikkaan ja Aasiaan. Sieltä hän palasi loistavalle kiertoretkelleen kautta Euroopan, kaikkialla lumoten ylhäisimpiä piirejä ihmekreivinä ja suurena aatteenmiehenä. Osittain hän petti hyvässä mielessä, kuten Dumaskin osoittaa. Suom.

[13] Johanniitat eli maltalais-ritarit — vanhin hengellinen ritarikunta, ristiretkien ajoilta — omistivat m.m. koko Maltan saaren v:een 1800, itsenäisenä valtiona; nykyään sillä on vähän alueita, mutta se toimii vieläkin ja on oman lähettiläskunnan edustama Itävallan hovissa. Suom.

[14] Dauphin ja dauphine olivat aikoinaan Ranskan kruununprinssin ja -prinsessan arvonimiä, Suom.

[15] Dominikaani-munkki, surmasi myrkytetyllä puukolla kuningas Henrik III:n heinäk. 31. p:nä 1589. Suom.

[16] Jesuiittikolleegiossa opiskellut sepänoppilas, haavoitti Ludvig XV:ttä veitsellä kylkeen tammik. 5. p:nä 1757.

[17] Filosoofit eli viisaustieteilijät pyrkivät järkeilyllä selvittämään olevaisen olemusta ja alkuperää sekä niitä korkeimpia periaatteita, joiden mukaan me arvostelemme kaikkea. — Ekonomisteilla tarkoitetaan tässä fysiokraatteja, Ranskassa 18. vuosisadan keskivaiheilla syntynyttä taloustieteellistä koulukuntaa, joka tahtoi yhteiskunnallisissa (ja siis myöskin taloudellisissa) oloissa saattaa voimaan järkähtämättömät luonnonlait. — Ideologit edustivat erästä ranskalaista filosofiankäsitystä. Suom.

[18] Lilja oli Ranskan kuningasvallan tunnuskuva. Suom.

[19] "Tallaa liljat jalkoihisi." — Nuo kirjaimet L.P.D. olivat tosiaan illuminaattiuskolaisten tunnuslauseena. Tekijä.

[20] Stanislas Leczinsky, jolle Ranska v. 1735 toimitti Elsassin viimeisen kuninkuuden, hänen menetettyään Puolan valtaistuimen. Suom.

[21] Ranskalaisten puhuttelusanojen suomentaminen kävisi usein kankeaksi niiden esiintyessä yksinäisinä, olletikin kun niillä ei kaikestaan ole samaa arvonannon voimaa kuin meidän kielemme vastikkeilla, niin että niitä käytetään aivan tuttavallisessakin haastelussa. Oikeampana säilyy senvuoksi sävy, kun omaksumme nuo käsitteet alkukielellään tähän suomennokseen; niiden alkuperäiset merkitykset ovat: monseigneur "teidän ylhäisyytenne", "hänen ylhäisyytensä"; monsieur "(hyvä) herra"; madame "(arvoisa) rouva"; mademoiselle "neiti(seni)"; messieurs "(hyvät) herrat"; mesdames "arvoisat naiset". Isolla alkukirjaimella esiintyessään Monsieur, Madame ja Mesdames tarkoittavat prinssejä ja prinsessoja. Suom.

[22] Minä sanon sinulle, hiljaa, hornanhenki! Tekijä.

[23] Italiaa: vahinko! Suom.

[24] Yhteiskunta-sopimus. Suom.

[25] Minorkan saaren pääkaupunki, jonka ranskalaiset valloittivat v. 1756. Suom.

[26] Montesquieu.

[27] Helvetius.

[28] Jean-Jacques Rousseau. Tekijä.

[29] Olen keksinyt (ratkaisun). Suom.

[30] Tiedetään, että silkki on huono sähkön johtaja. On melkein mahdoton magnetisoida henkilöä, joka käyttää silkkiä yllänsä. Tekijä.

[31] Hypnotisoivaa vaikutusta. Suom.

[32] Porvarinousukas Molièren huvinäytelmässä. Suom.

[33] Tämä habsburgilainen perintö on yhä säilynyt, viimeksi esiintyen Espanjan nykyisellä Alfonsolla. Suom.

[34] Saksin posliinitehtaat, varsinkin Meissenin, ovat olleet vuosisatoja kuuluisat hienoista valmisteistaan.

[35] Boule oli kuuluisa huonekalu-arkkitehti Ludvig XV:n aikana. Suom.

[36] Rakas ystävättäreni. Suom.

[37] Älkää kuunnelko häntä, tyttäreni.

[38] Antakaa hänen kuunnella; koska hän on tahtonut sen tietää, niin hän on saava sen tietää! Suom.

[39] Kummitädiksi kutsuttiin Ranskassa esiintymiskelpoista naishenkilöä, joka esitteli hovissa tai korkeissa seurapiireissä uuden tulokkaan, kun tällä ei ollut arvokkaita sukulaisia toimittamassa häntä noiden hienojen piirien jäseneksi. Suom.

[40] Eräs muinaisajan n.s. seitsemästä viisaasta. — Paetessaan eräästä piirityksen uhkaamasta kaupungista toisten asukasten kanssa, jotka raahasivat tavaroitaan mukanaan, väitetään hänen, joka lähti kaupungista tyhjiltään, sanoneen: "Vien kaiken omaisuuteni (— viisautensa) mukanani." Suom.

[41] Vihjaus partilaiseen kuninkaaseen, joka harhaili maanpaossa. Suom.

[42] Eteenpäin, Djerid, eteenpäin! Suom.

[43] Kertomuksesta tuntemamme varakreivi Jean Dubarry oli ollut Jeanne Langen — jolla nimellä köyhän verovoudin tytär Jeanne Vaubernier esiintyi m.m. julkisena ilonaikkosena — rakastaja. Varakreivi oli hänet naittanut muodon vuoksi veljelleen hankkiakseen Jeanne Langelle aatelisnimen Dubarry ja saadakseen hänet siten hovimaailmaan ja kuninkaan tutuksi. Tarkoituksena oli Jean Dubarrylla omat keinottelunsa. Suom.

[44] Hotelleiksi sanotaan Ranskassa myöskin hienoston asuintaloja. Suom.

[45] Kaunis ja kuuluisa tanssijatar. Suom.

[46] Kuritushuone Pariisissa.

[47] Kats. 28. luku. Suom.

[48] Molièren huvinäytelmän tekopyhä päähenkilö. Suom.

[49] Asekisassa. Suom.

[50] Pilakuningas, arvovaltaa vailla. Suom.

[51] Loque, Chiffe ja Graille. Suom.

[52] Le vice merkitsee "pahe". Suom.

[53] Ranskassa "sysmäläisyyttä" muistuttava, joskin Béarn on suuren Henrik IV:nnen kotiseutu. Suom.

[54] Sanaleikki: la Souris merkitsee hiiriä. Suom.

[55] Eräästä Jean-Jacques Rousseaun laulunäytelmästä, josta puhutaan Josef Balsamo -romaanissa. Suom.

[56] "Neljän valtion liitto", jonka v. 1718 tekivät Ranska, Englanti, Saksa ja Hollanti.

[57] Jumala, suo onni kuninkaalle. Suom.

[58] Henkilö eräässä Corneillen murhenäytelmässä, jossa hän sinkoaa Roomaa vastaan hirvittävät kirot. Suom.

[59] Porcius Cato nuoremman tytär. Brutuksen vaimo; kun hänen miehensä, Caesaria vastaan tehdyn salaliiton jäsen, joutui tappiolle taistelussa Augustusta vastaan ja surmasi itsensä, kerrotaan Porcian riistäneen henkensä syömällä tulisia hiiliä.

[60] Muinainen roomalainen, joka näytti vihollispäällikölle sankaruuttaan kärventämällä itse hiilistössä oikean kätensä. Suom.

[61] Pienet vaunut, joissa on ainoastaan kaksi vastatusten olevaa istuinta.

[62] Eturintaan! Suom.

[63] Molièren huvinäytelmissä uudistuva tyhmyrin tyyppi. Suom.

[64] Sienistä ja lihasta valmistettu ruokalaji. Suom.

[65] Rautaristikko linnan portin edessä.

[66] Muurin ulkonevaan reunukseen tehty aukko, josta kaadettiin vihollisen päälle palavaa pikeä.

[67] Vallihaudan ulkorinne. Suom.