MARSELJEESI
Romaani Ranskan vallankumouksesta
Kirj.
ALEXANDRA DUMAS
Ranskankielestä suomentanut
Urho Kivimäki
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1926.
SISÄLLYS:
I. Billot kansanedustajana
II. Uusi kansalliskokous
III. Ranska ja ulkomaat
IV. Sota
V. Rouva de Staëlin mieleinen ministeri
VI. Dumouriez
VII. Verhon takana
VIII. Punainen myssy
IX. Ulkona ja sisällä
X. Guéuégaud-katu ja Tuileriein palatsi
XI. Kuninkaan kielto-oikeus
XII. Tilaisuus
XIII. Herttua de La Vauguyonin oppilas
XIV. Charentonin salainen kokous
XV. Kesäkuun 20 päivä
XVI. Kuningas huomaa, että eräissä tilanteissa voi panna päähänsä
punaisen myssyn, vaikkei olekaan jakobiini
XVII. Vastavaikutus
XVIII. Vergniaud valmistautuu puhumaan
XIX. Vergniaud puhuu
XX. Bastiljin valtauksen kolmas vuosipäivä
XXI. Isänmaa on vaarassa
XXII. Marseljeesi
XXIII. Barbirouxin viisisataa marseillelaista
XXIV. Miksei kuningatar halunnut paeta
XXV. Elokuun 10 päivän aatto
XXVI. Lahjukset
XXVII. Billotin testamentti
XXVIII. Kello kolmesta kuuteen aamulla
XXIX. Kello kuudesta yhdeksään aamulla
XXX. Kello yhdeksästä yhteentoista
XXXI. Charnyn kohtalo
XXXII. Kello kahdestatoista kolmeen.
XXXIII. Kello kolmesta kuuteen
I
Billot kansanedustajaksi
Vastikään kertomamme tapahtumat olivat vaikuttaneet voimakkaasti, ei ainoastaan Villers-Cotteretsin asukkaihin, vaan myöskin lähitienoon kylien tilanhoitajiin. [Romaani on suoranaista jatkoa Kansanmiehelle.]
Tilanhoitajilla on mahtava valta kansanedustajia valittaessa. Heidän palveluksessaan on kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä päivätyöläistä, ja vaikka äänestys olikin siihen aikaan kaksiasteinen, olivat vaalit silti täydellisesti maaseudun varassa.
Billotia hyvästellessään ja puristaessaan tukevasti hänen kättänsä jokainen oli sanonut seuraavat mutkattomat sanat:
»Ole levollinen!»
Ja levollisin mielin Billot oli palannutkin maatilalleen, sillä ensimmäistä kertaa hän huomasi saavansa hyvän keinon kostaakseen aatelistolle ja kuninkuudelle kaiken pahan, mitä nämä olivat hänelle tehneet.
Billotissa oli vallalla tunne eikä harkinta, ja hänen kostonhalunsa oli yhtä sokea kuin ne iskut, jotka hän oli saanut.
Hän palasi maatilalleen lausumatta sanaakaan Catherinesta. Kukaan ei voinut sanoa, tiesikö hän tyttärensä käväisseen maatilalla. Yhteen vuoteen hän ei ollut kertaakaan maininnut Catherinen nimeä. Hänen tyttärensä oli hänelle kuin vainaja.
Niin ei ollut laita Pitoun. Tämä kultainen sydän oli syvästi murheissaan, kun Catherine ei voinut häntä rakastaa. Mutta Isidoria katsellessaan ja verratessaan itseään komeaan, nuoreen mieheen hän oli käsittänyt täydellisesti, että Catherine rakasti aatelismiestä eikä häntä.
Hän oli kadehtinut Isidoria, mutta ei ollut siitä kantanut kaunaa Catherinelle. Päinvastoin hän oli aina rakastanut Pillotin tytärtä syvästi, ehdottoman uhrautuvasti.
Valehtelisimme, jos sanoisimme tämän alttiuden olleen tykkänään vailla tuskia. Mutta ne tuskatkin, jotka raastoivat Pitoun sydäntä joka kerta kun Catherine antoi lemmitylleen uuden todistuksen rakkaudestaan, osoittivat nuorukaissydämen ehtymätöntä hyvyyttä.
Kun Isidor oli surmattu Varennesissa, oli Pitou tuntenut mitä syvintä sääliä Catherinea kohtaan. Päinvastoin kuin Billot hän antoi täyden tunnustuksen nuorelle aatelismiehelle ja muisteli, mitä kaunista, hyvää ja jaloa oli ollut miehessä, joka tietämättään oli joutunut hänen kilpailijakseen.
Siitä seurasi, minkä jo tiedämmekin: ei ainoastaan että Pitou rakasti masentunutta ja surupukuista Catherinea kenties enemmän kuin oli rakastanut iloista ja mielistelynhaluista Catherinea, vaan lisäksi, mikä tuntunee mahdottomalta, hän oli oppinut rakastamaan pikku Isidoria yhtä paljon kuin äitiäkin.
Ei siis ihmeteltäne, että sanottuaan hyvästi Billotille ja muille Pitou ei palannutkaan maatilalle, vaan lähti Haramontin suunnalle.
Pitoun katoamisiin ja äkillisiin ilmestymisiin oli muuten totuttu, ettei kukaan ollut huolissaan hänen poistumisistaan, vaikka hän kansalliskaartin kapteenina olikin kylän arvohenkilöitä. Kun hän oli kateissa, kuiskailtiin:
»Kenraali Lafayette on kutsuttanut Pitoun puheilleen.»
Ja näin oli sanottu kaikki.
Pitoun palattua häneltä udeltiin pääkaupungin uutisia. Ja kun Pitou, Gilbertin välityksellä, tiesi kertoa vereksimmät ja luotettavimmat uutiset ja kun muutamia päiviä myöhemmin Pitoun ennustukset toteutuivat, luotettiin häneen edelleenkin sokeasti sekä kapteenina että profeettana.
Gilbert puolestaan tunsi Pitoun jalon ja uhrautuvan luonteen. Hän tiesi voivansa tarpeen vaatiessa uskoa tälle nuorukaiselle elämänsä, Sébastienin elämän, aarteen, tehtävän, lyhyesti kaikki, mikä voidaan jättää vilpittömän ja voimakkaan miehen huomaan. Pitoun käväistessä Pariisissa Gilbert kysyi häneltä aina, tarvitsiko hän jotakin. Se ei millään lailla hämmentänyt Pitouta. Hän vastasi miltei aina: »En tarvitse mitään, herra Gilbert.» Se ei silti estänyt Gilbertiä antamasta hänelle muutamia louisdoreja, jotka Pitou pisti taskuunsa.
Muutama kultaraha, eräiden sivutulojen ja Orleansin herttuan metsästä hankittujen luontaisansioiden ohella, merkitsi Pitoulle kokonaista omaisuutta. Eikä hän ollutkaan kuluttanut kultarahojaan loppuun, kun Gilbert hänet tavatessaan uudella kourallisella täytti hänen taskunsa.
Ei siis kummasteltane, että silloisessa mielentilassaan Pitou sanoi Billotille nopeat hyvästit ja riensi katsomaan, kuinka Catherine ja pikku Isidor jaksoivat.
Matkalla Haramontiin hänen oli sivuutettava Clouis-kallio. Sadan askelen päässä ukko Clouisin majasta hän tapasi sen isännän, joka oli matkalla kotiinsa, jänis metsästysrepussaan.
Nyt oli näet hänen jänispäivänsä.
Muutamin sanoin ukko Clouis kertoi Pitoulle, että Catherine oli tullut pyytämään entistä tyyssijaansa asunnokseen ja että hän oli sen heti luovuttanut tyttö-rukalle. Poloinen Catherine oli itkenyt haikeasti astuessaan huoneeseen, missä hänestä oli tullut äiti ja missä Isidor oli antanut hänelle niin hellät todistukset rakkaudestaan.
Mutta kaikessa tässä surussa oli jotakin suloista. Ken on kokenut suurta surua, tietää, että julmia ovat ne hetket, jolloin kyynelet eivät pääse vuotamaan, ja onnellisia, suloisia ne hetket, jolloin kyynellähteet uudelleen hersyvät.
Astuessaan majan kynnykselle Pitou näki Catherinen istuvan vuoteensa laidalla, posket kosteina, lapsi sylissä.
Pitoun huomatessaan Catherine laski lapsen polvilleen ja kurkotti molemmat kätensä ynnä otsansa nuorukaiselle. Ylen iloisena Pitou tarttui hänen käsiinsä ja suuteli hänen otsaansa. Lapsi oli hetken ajan suojassa holvikaaren alla, jonka muodostivat nämä toisiinsa liittyneet kädet ja äidin otsalle painuneet Pitoun huulet.
Sitten Pitou polvistui Catherinen eteen, suuteli lapsen kätösiä ja sanoi:
»Ah, neiti Catherine, olkaa levollinen! Minä olen rikas, herra
Isidorilta ei tule puuttumaan mitään!»
Pitoulla oli viisitoista louisdoria. Sitä hän nimitti rikkaudeksi.
Catherine, joka oli sydämeltään ja sielultaan hyvä, osasi panna arvoa kaikelle, mikä oli hyvää.
»Kiitos, herra Pitou», sanoi hän, »uskon teitä ja olen onnellinen voidessani luottaa teihin, sillä te olette ainoa ystäväni. Jos te hylkäätte meidät, olemme maailmassa ypö yksin. Mutta te ette hylkää meitä milloinkaan, ettehän?»
»Voi, rakas neiti», sanoi Pitou nyyhkyttäen, »älkää puhuko minulle sellaisista asioista! Te saatte minut itkemään sydämen kyyneliä!»
»Olen väärässä», huudahti Catherine, »olen väärässä… suokaa anteeksi!»
»Ei, ei, olette ihan oikeassa», vakuutti Pitou. »Minä päinvastoin olen hupsu itkiessäni näin.»
»Herra Pitou», sanoi Catherine, »kaipaan ulkoilmaa. Tarjotkaa minulle käsivartenne ja menkäämme hetkeksi kävelemään isojen puiden alle… Luulen sen virkistävän minua.»
»Minua myöskin, hyvä neiti», lisäsi Pitou, »sillä pelkään tukehtuvani».
Lapsi puolestaan ei kaivannut ulkoilmaa. Se oli juurikään saanut runsaan ravinnon äidin rinnoista ja kaipasi nyt vain unta.
Catherine nukutti sen vuoteelle ja tarttui Pitoun käsivarteen.
Viittä minuuttia myöhemmin he olivat metsän jyhkeiden puiden varjostossa, siinä komeassa temppelissä, jonka Herra on rakentanut luonnolle, jumalaiselle, ikuiselle tyttärelleen.
Tällä kävelymatkalla, jolloin Catherine nojasi hänen käsivarteensa, Pitou tuli tahtomattaan muistelleeksi sitä kävelyretkeä, jolloin hän kaksi ja puoli vuotta sitten, helluntaipäivänä, oli vienyt Catherinen tanssisaliin ja nähnyt suureksi mielihaikeakseen Isidorin tanssivan hänen kanssaan.
Kuinka paljon olikaan tapahtunut näinä kahtena vuotena! Olematta
Voltairen tai Rousseaun kaltainen ajattelija Pitou oivalsi, että hän ja
Catherine olivat vain hiukkasia tässä tapahtumien ryöpyssä.
Mutta näillä vähäpätöisillä hiukkasillakin oli omat ilonsa ja murheensa, kuten isoisilla, kuten ruhtinailla, kuten kuninkaalla, kuten kuningattarella. Sama mylly, joka kohtalon käyntiin panemana rusensi kruunut ja jauhoi valtaistuimet tomuksi, oli rusentanut ja jauhanut tomuksi Catherinen onnen, ikäänkuin hän olisi istunut valtaistuimella ja pitänyt kruunua päässänsä.
Näiden kahden vuoden aikana se vallankumous, jossa Pitou tietämättään oli ollut niin tarmokkaasti mukana, oli vaikuttanut hänen asemassaan seuraavanlaisen muutoksen.
Kaksi ja puoli vuotta sitten Pitou oli pieni, poloinen maalaispoika, jonka täti Angélique oli karkoittanut luotansa, jonka Billot oli ottanut taloonsa ja Catherine suojelukseensa ja joka oli uhrattu Isidorin hyväksi.
Tänään Pitou merkitsi valtaa. Hänellä oli sapeli kupeella ja olkalaput, ja häntä nimitettiin kapteeniksi. Isidor oli surmattu, ja hän, Pitou, oli nyt Catherinen ja pikku lapsen suojelija.
Dantonilta kysyi kerran joku: »Mikä on vallankumouksenne päämäärä?» Danton vastasi: »Alentaa ne, jotka ovat ylhäällä, ja ylentää ne, jotka ovat alhaalla!» Tämä vastaus oli tarkan täsmällinen, ainakin Pitoun vaiheihin nähden.
Mutta vaikka tämänsuuntaiset ajatukset myllersivätkin Pitoun aivoissa, ei tämä jalo, kaino nuorukainen millään lailla vedonnut asemaansa, vaan, kuten olemme nähneet rukoili polvistuneena Catherinelta lupaa saada suojata häntä ja hänen lastansa.
Catherine puolestaan, kuten kaikki kärsivät sydämet, osasi arvioida asiat hienommin surunsa kuin ilonsa päivinä. Pitousta, joka Catherinen onnen aikoina oli ollut vain vähäpätöinen, kiltti nuori poika, oli nyt tullut se verraton mies, jollainen hän todella olikin, hyvä, vilpitön, uhrautuva ystävä. Siitä johtui, että kun nuori nainen oli onneton ja tarvitsi ystävää, hän oivalsi, että Pitou oli juuri se ystävä, jota hän kaipasi, ja että Pitou, jonka hän oli aina ottanut vastaan ojennetuin käsin ja huulilla suloinen hymy, nyt pääsi kokemaan elämää, jommoisesta hän ei ollut milloinkaan haaveillut, ei edes paratiisiunissaan.
Sillaikaa Billot — mainitsematta kertaakaan tyttärensä nimeä — korjaili satoaan ja hautoi ajatusta päästä lakiasäätävän kansalliskokouksen jäseneksi. Yksi ainoa mies olisi voinut tehdä hänen ehdokkuutensa kiistanalaiseksi, jos häntä olisi kannustanut samanlainen kunnianhimo, nimittäin kreivi de Charny, joka Andréensa kanssa oli sulkeutunut Boursonnesin linnaan ja hekumoi odottamattoman onnensa iloissa. Kreivi de Charny, joka oli unohtanut koko maailman ja arveli maailmankin unohtaneen hänet, ei edes ajatellut sitä.
Koska Villers-Cotteretsin piirikunnassa kukaan ei kilpaillut Billotin kanssa, valittiin hänet suunnattomalla äänten enemmistöllä.
Kun Billot oli valittu, keräsi hän käteistä rahaa niin paljon kuin mahdollista. Sato oli ollut hyvä. Hän maksoi maatilan vuokran, pani talteen omat tarverahansa, laski paljonko siemenviljaa oli varattava seuraavaan kylvöön, paljonko tarvittiin kauroja, olkia ja heiniä hevosten muonaan, paljonko oli pantava rahoja työmiesten palkkoihin ja elantoon, ja eräänä aamuna hän kutsutti luoksensa Pitoun.
Kuten on mainittu, Pitou kävi silloin tällöin tervehtimässä Billotia.
Billot otti Pitoun aina vastaan ojennetuin käsin, tarjosi hänelle aamiaisen, jos oli aamiaisaika, päivällisen, jos oli päivällisaika, lasillisen viiniä tai omenamehua, jos oli aika juoda lasillinen omenamehua tai viiniä.
Mutta Billot ei ollut koskaan kutsuttanut Pitoua luoksensa.
Jonkun verran levottomana Pitou siis meni maatilalle.
Billot oli aina vakava. Kukaan ei ollut nähnyt tilanhoitajan hymyilevän senjälkeen kun hänen tyttärensä oli lähtenyt talosta.
No niin, Billot oli tällä kerralla entistäänkin vakavampi.
Mutta tapansa mukaan hän ojensi kätensä Pitoulle ja puristi tavallista jämeämmin Pitoun kättä omassaan.
Pitou silmäili tilanhoitajaa kummastuneena.
»Pitou», virkkoi Billot, »sinä olet rehti mies».
»Hyväinen aika», myönsi Pitou, »luulenpa olevani!»
»Minä olen siitä varma.»
»Olette erittäin ystävällinen, herra Billot», sanoi Pitou.
»Minä olenkin päättänyt antaa sinulle maatilan hoidon, kun lähden täältä.»
»Minulle, hyvä herra?» kummasteli Pitou. »Mahdotonta!»
»Miksi mahdotonta?»
»Koska, herra Billot, talonhoidossa on paljon asioita, jotka vaativat naisen kättä.»
»Tiedän sen», vastasi Billot. »Mutta, sinä saat itse valita vaimoihmisen, joka kanssasi hoitaa talon asioita. Minä en kysy hänen nimeään, minun ei tarvitse sitä tietää. Ja kun joskus aion palata maatilalle, ilmoitan tulostani viikkoa aikaisemmin, jotta se vaimoihminen voisi poistua, jos näet en saa nähdä häntä tai hän ei halua nähdä minua.»
»Hyvä on, herra Billot», sanoi Pitou.
Billot jatkoi:
»Jyvähinkaloissa on tarpeeksi siemenviljaa ensi kylvöön, tallinparvessa riittävästi heiniä, olkia ja kauroja hevosten muonaan ja tässä lippaassa kylliksi rahaa miesten palkkoihin ja elantoon.»
Billot aukaisi lippaan, joka oli täynnä rahaa.
»Malttakaa, malttakaa, herra Billot!» sanoi Pitou.
»Paljonko tuossa lippaassa on?»
»En tiedä», vastasi Billot ja työnsi Pitoun syrjään. Sitten hän lukitsi lippaan ja antoi avaimen Pitoulle.
»Kun rahat loppuvat, pyydä minulta lisää.»
Pitou käsitti, mikä ehdoton luottamus sisältyi tuohon vastaukseen. Hän levitti käsivartensa syleilläkseen Billotia, mutta huomasi samassa, että se teko olisi hänen taholtaan liian rohkea, ja sopersi:
»Ah, anteeksi, herra Billot, tuhannesti anteeksi!»
»Mistä hyvästä, ystäväiseni?» kysyi Billot syvästi liikutettuna. »Anteeksi sitäkö, että rehti mies levittää käsivartensa syleilläkseen toista rehtiä miestä? Kas niin, Pitou, tule ja syleile minua!»
Pitou heittäytyi Billotin syliin.
»Ja jos sattumalta tarvitsette minua siellä, minne menette…?» sanoi hän.
»Ole rauhassa, Pitou, en unohda sinua.»
Sitten hän lisäsi:
»Kello on nyt kaksi. Lähden Pariisiin kello viisi. Kello kuusi voit olla täällä vaimoihmisen kanssa, jonka valitset apulaiseksesi.»
»Hyvä on», sanoi Pitou. »Sitten minun onkin pidettävä kiirettä!
Hyvästi, rakas herra Billot!»
»Hyvästi, Pitou!»
Billot saatteli katseillaan nuorukaista niin kauan kuin näki hänet. Kun
Pitou oli kadonnut, puheli hän puoliääneen:
»Voi, miksei tyttäreni Catherine ole rakastunut tuohon kelpo nuorukaiseen, vaan hullaantui sensijaan siihen aateliskeikariin, joka jätti hänet vihkimättömäksi leskeksi ja aviottomaksi äidiksi!»
Tarpeetonta on mainita, että Billot lähti Villers-Cotteretsin postivaunuissa kello viisi ja että jo kello kuusi Pitou, Catherine ja pikku Isidor tulivat maatilalle.
II
Uusi kansalliskokous
Lokakuun 1 päivänä 1791 piti lakiasäätävä kansalliskokous avattaman.
Kuten toisetkin edustajat, Billot tuli Pariisiin 10 syyskuun lopulla.
Uudessa eduskunnassa oli seitsemänsataa neljäkymmentäviisi jäsentä. Niiden joukossa oli neljäsataa asianajajaa ja lakimiestä, seitsemänkymmentakaksi kirjailijaa, kynäilijää ja runoniekkaa ja seitsemänkymmentä perustuslaillista, s.o. perustuslaille uskollisuutta vannonutta pappia. Loput, kaksisataakolme, olivat maanomistajia tai tilanhoitajia kuten Billotkin, joka oli sekä maanomistaja että tilanhoitaja, tai vapaan ammatin harjoittajia ja käsityöläisiä.
Uusien edustajien erikoispiirteenä oli nuoruus, sillä useimmat eivät olleet kuuttakolmatta vuotta vanhempia. Olisi voinut sanoa, että Ranska oli lähettänyt uuden ja tuntemattoman sukupolven katkaisemaan väkivaltaisesti välit menneisyyden kanssa. Meluavana, kiihkeänä ja vallankumouksellisena se tulisi hylkäämään kaikki perinnäistavat. Miltei kaikki olivat älykkäitä, yhdet runoilijoita, kuten sanottu, toiset asianajajia, kolmannet kemistejä, kaikki tarmokkaita ja siroja, äärimmilleen innostuneita, uusien aatteitten hillittömiä kannattajia, tuiki perehtymättömiä valtionasioihin, kokemattomia, sanavuolaita, kevytmielisiä, taistelunhaluisia ja toivat mukanaan sen mahtavan, mutta hirveän voiman, jota sanotaan tuntemattomaksi.
Ja kun tuntematon joutuu hoitamaan politiikkaa, merkitsee se aina levottomuutta. Condorcetia ja Brissotia lukuunottamatta olisi voinut miltei jokaiselta edustajalta kysyä: »Kuka te olette?»
Niin, missä olivat edellisen kansalliskokouksen kynttilät ja soihdut?
Missä olivat Mirabeaut, Sieyèsit, Dupontit, Baillyt, Robespierret,
Barnavet, Cazalèsit? Kaikki ne olivat kadonneet.
Siellä täällä, kuin hairahtuneina tähän nuoruuden hehkuun, joku harmaantunut pää.
Kaikki muut edustivat nuorta ja miehuusvuosien Ranskaa, mustasukkaista
Ranskaa.
Ne olivat kauniita päitä vallankumouksen katkaista, ja melkein kaikki ne katkaistunkin!
Kaikki ounastivat kansalaissodan orastavan, ulkomaisen sodan uhkaavan. Nämä nuoret miehet eivät olleet ainoastaan yksinkertaisia kansanedustajia; he olivat myöskin taistelijoita. Gironde — joka sodan varalta oli tarjoutunut kokonaisuudessaan, kaksikymmenvuotiaasta viidenkymmenen ikäiseen saakka, ryntäämään rajalle — Gironde lähetti kansalliskokoukseen etuvartiojoukon.
Siinä joukossa olivat Vergniaud, Guadet, Gensonné, Fonfrède, Ducos. He muodostivat ytimen, ja sen ympärille kehittyi kuulu girondelaispuolue, joka virheistään huolimatta on saanut osakseen jälkipolvien myötätunnon sitä kohdanneitten onnettomuuksien takia.
Ikäänkuin sodanhengen siittäminä he syöksähtivät taistelua janoavien soturien lailla poliittisen toiminnan veriselle kentälle.
Tarvitsi vain katsella, kuinka he valtasivat itselleen istuimet kokoussalissa, käsittääkseen, että he nostaisivat sen vihurimyrskyn, joka raivoaisi kesäkuun 20:na, elokuun 10:nä ja tammikuun 21:nä päivänä.
Ei ollut enää oikeistoa. Oikeisto oli kukistettu. Ei siis enää myöskään aristokraatteja.
Koko kansalliskokous oli varustautunut kahta vihollista, ylimystöä ja papistoa, vastaan.
Jos nämä vastustelisivat, oli kansalliskokous saanut tehtäväkseen nujertaa kaiken vastarinnan.
Kuninkaan kohtaloa koskevassa kysymyksessä edustajat saisivat harkita omantuntonsa mukaan, kuinka häntä kohdeltaisiin. Yleensä häntä surkuteltiin. Toivottiin hänen voivan vapautua kuningattaren, aateliston ja papiston kolminkertaisesta holhouksesta. Jos hän kannattaisi näitä, musertuisi hänkin.
Poloinen kuningas! Hänen nimensä ei ollut enää kuningas, ei Ludvig XVI, ei majesteetti. Hänen nimensä oli toimeenpaneva valta.
Astuttuaan tähän istuntosaliin, jonka järjestys oli heille tuntematon, edustajat silmäilivät aluksi ympärilleen.
Salin kummallakin sivulla oli suljettu koroke.
»Keille nuo kaksi koroketta on varattu?» kysyttiin monelta taholta.
»Ne ovat eroavien edustajien korokkeet», vastasi arkkitehti.
»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» mutisi Vergniaud. »Toimiiko täällä holhoojakomitea? Onko lakiasäätävä kokous kansan eduskunta vai koulupoikien luokka?»
»Odotetaan», sanoi Hérault de Séchelles, »ja katsotaan, kuinka koulumestarimme käyttäytyvät».
»Vahtimestari», huudahti Thuriot, »sanokaa heille sitä mukaa kuin he saapuvat, että kansalliskokouksessa on mies, joka oli vähällä heittää Bastiljin kuvernöörin hänen omilta muureiltaan katuun ja että sen miehen nimi on Thuriot».
Puoltatoista vuotta myöhemmin tällä miehellä oli nimenään Kuninkaantappaja.
Uuden eduskunnan ensimmäinen työ oli valita lähetystö, joka menisi kuninkaan puheille Tuilerieihin.
Kuningas hairahtui lähettämään erään ministerinsä lähetystön luo.
»Hyvät herrat», sanoi ministeri, »kuningas ei voi ottaa teitä puheilleen tällä hetkellä. Tulkaa kolmen tunnin perästä uudelleen.»
Lähetystö poistui.
»No?» kysyivät edustajat, kun lähetystön jäsenet palasivat istuntosaliin.
»Kansalaiset», vastasi muuan lähetystön miehistä, »kuningas ei ole valmis, ja meillä on kolmen tunnin odotusaika».
»Hyvä!» huudahti paikaltaan raajarikko Couthon. »Käyttäkäämme nämä kolme tuntia hyödyllisesti. Ehdotan, että nimitys majesteetti poistetaan.»
Yleinen hurraa-huuto kajahti vastaukseksi. Majesteetti-nimitys poistettiin yksimielisesti.
»Kuinka siis tästä lähin toimeenpanevaa valtaa nimitetään?» kysyi joku.
»Sanottakoon häntä ranskalaisten kuninkaaksi. Se on kyllin kaunis arvonimi, jotta herra Capet voi siihen tyytyä», virkkoi muuan ääni.
Kaikki kääntyivät katsomaan miestä, joka oli nimittänyt Ranskan kuningasta herra Capetiksi.
Se mies oli Billot.
»Olkoon menneeksi! Ranskalaisten kuningas! Saa kelvata!» huudettiin kaikilta tahoilta.
»Odottakaa», sanoi Couthon. »Meillä on vielä kaksi tuntia. Minulla on toinenkin ehdotus.»
»Antakaa kuulua!» huusivat kaikki.
»Ehdotan, että kuninkaan astuessa tänne noustaan, mutta kun kuningas on päässyt perälle, istuudutaan ja pannaan hattu päähän.»
Hetkeksi syntyi hirveä hälinä. Hyväksymishuudot olivat niin kiihkeät, että niitä olisi voinut pitää paheksumishuutoina.
Kun sitten oli rauhoituttu, huomattiin, että kaikki olivat yksimielisiä. Ehdotus hyväksyttiin.
Couthon silmäili kelloa.
»Meillä on vielä tunti aikaa», sanoi hän. »Minulla on kolmaskin ehdotus.»
»Esittäkää, esittäkää!» kehoitettiin kaikilta tahoilta.
»Ehdotan», sanoi Couthon leppeällä äänellään, joka sopivissa tilaisuuksissa osasi värähdellä hirvittävää uhkaa, »ehdotan, ettei kuningasta varten pidetä enää valtaistuinta, vaan varataan hänelle yksinkertainen nojatuoli».
Kättenpauke keskeytti puhujan.
»Malttakaa, malttakaa», sanoi hän, »en ole vielä lopettanut».
Heti tuli taas hiljaisuus.
»Ehdotan, että kuninkaan nojatuoli sijoitetaan puheenjohtajan vasemmalle puolelle.»
»Varokaa!» huomautti muuan ääni. »Se ei merkitse ainoastaan valtaistuimen poistamista, vaan lisäksi kuninkaan alistamista.»
»Ehdotan», sanoi Couthon, »ettei ainoastaan valtaistuinta poisteta, vaan että lisäksi kuninkuus alistetaan».
Valtavat suosionosoitukset. Tähän huumaavaan kättenpaukkeeseen sisältyivät kesäkuun 20 ja elokuun 10 päivä.
»Hyvä on, kansalaiset», sanoi Couthon. »Kolme tuntia on kulunut. Kiitän ranskalaisten kuningasta, että hän on antanut meidän odotella. Emme ole hukanneet odotusaikaamme.»
Lähetystä meni toistamiseen Tuilerieihin.
Tällä kerralla kuningas otti sen vastaan, mutta hän oli tehnyt päätöksensä.
»Hyvät herrat», sanoi hän, »en voi tulla kansalliskokoukseen ennenkuin kolmen päivän perästä».
Lähetystön jäsenet silmäilivät toisiaan.
»Siis vasta neljäntenä, sire?» sanoivat he.
»Niin, herrat, vasta neljäntenä», vastasi kuningas.
Ja hän kääntyi heihin selin.
Lokakuun 4 päivänä kuningas ilmoitti, että hän ei voinut hyvin ja että hän tulisi istuntoon vasta seitsemäntenä.
Kuninkaan poissaolo ei silti estänyt, että vuoden 1791 hallitusmuoto, edellisen kansalliskokouksen huomattavin työ, esitettiin uudelle eduskunnalle lokakuun 4 päivänä.
Perustuslakia säätäneen kansalliskokouksen jäsenistä oli kaksitoista iäkkäintä sitä esittämässä.
»Kas vain», virkkoi muuan ääni, »tuossa tulevat ilmestyskirjan mainitsemat kaksitoista vanhusta!»
Arkistonhoitaja Camus nousi, hallitusmuotokirja kädessä, puhujalavalle, näytti sitä kansalle ja sanoi kuin toinen Mooses:
»Kansa, tässä ovat lain taulut!»
Sitten alkoi valan vannominen.
Kaikki kokouksen jäsenet astuivat sen ohi alakuloisina ja kylminä. Monet tiesivät ennakolta, ettei tämä voimaton perustuslaki eläisi vuottakaan. Vannottiin silti, koska valanteko oli pakollinen toimitus.
Kolme neljäsosaa vannoneista oli päättänyt olla noudattamatta tekemäänsä valaa.
Mutta Pariisissa kierteli huhu niistä kolmesta päätöksestä, jotka kansalliskokous oli tehnyt. Ei enää majesteettia! Ei enää valtaistuinta! Yksinkertainen nojatuoli vain puheenjohtajan vasemmalla puolella! Kaikki se merkitsi melkein: ei enää kuningasta!
Raha, kuten aina, säikähti ensimmäisenä. Arvopaperit laskivat huimaavasti. Pankkimiehet alkoivat pelätä.
Lokakuun 9 päivä toi tullessaan suuren muutoksen. Uuden lain mukaan ei ollut enää kansalliskaartin ylipäällikköä. Silloin Lafayetten tuli luopua toimestaan, ja kukin kuudesta legionapäälliköstä komentaisi kaartia omalla vuorollaan.
Kuten muistamme, kuninkaan piti tulla kansalliskokouksen lokakuun seitsemäntenä, ja hän astui kokoussaliin.
Päinvastoin kuin mitä olisi voinut odottaa — niin voimakas oli vielä tällöin kuninkuuden arvovalta — kuninkaan astuessa sisälle ei ainoastaan noustu ja paljastettu päitä, vaan lisäksi puhjettiin yksimielisiin suosionosoituksiin.
Kansalliskokous huusi: »Eläköön kuningas!»
Mutta seuraavassa tuokiossa, ikäänkuin kuningasmieliset olisivat halunneet uhmata uusia kansanedustajia, parvekkeet huusivat:
»Eläköön hänen majesteettinsa!»
Pitkällistä murinaa kuului kansanedustajain tuoliriveiltä. Käännyttiin silmäilemään parvekkeita ja todettiin, että huuto oli lähtenyt etupäässä niiltä parvekkeilta, jotka oli varattu edellisen kansalliskokouksen jäsenille.
»Hyvä on, herrat», sanoi Couthon, »huomenna käsitellään teidän juttuanne!»
Kuningas viittasi haluavansa puhua, ja häntä kuunneltiin.
Hänen puheensa, Duport du Tertren sommittelema, oli oikea taidonnäyte ja tehosi voimakkaasti. Alusta loppuun se korosti välttämättömyyttä pitää yllä järjestystä ja liittyä yhteistoimeen isänmaanrakkauden nimessä.
Pastoret, kuningasmielinen, oli kokouksen puheenjohtajana.
Kuningas oli maininnut puheessaan, että hän tarvitsi kansan rakkautta.
»Myöskin me, sire», sanoi puheenjohtaja, »tarvitsemme teidän rakkauttanne!»
Koko sali puhkesi suosionosoituksiin.
Puheessaan kuningas oletti vallankumouksen päättyneen.
Sillä hetkellä koko kansalliskokous luuli samaa.
Sitä varten, sire, teidän ei olisi tarvinnut olla pappien vapaaehtoinen ja emigranttien vastentahtoinen kuningas!
Kansalliskokouksen saama vaikutelma levisi heti Pariisiin.
Illalla kuningas meni perheineen teatteriin. Häntä tervehdittiin myrskyisin suosionosoituksin.
Monet itkivät, ja kuningaskin, joka yleensä pysyi kylmänä tämäntapaiselle tunteilulle, vuodatti kyyneliä.
Yöllä kuningas kirjoitti kaikille Euroopan hallitsijoille ja ilmoitti hyväksyneensä vuoden 1791 hallitusmuodon.
Tiedämme jo muuten, että eräänä päivänä innostuksen puuskassa hän oli vannonut valan tälle hallitusmuodolle, ennenkuin se vielä oli valmiskaan.
Seuraavana päivänä Couthon muisti, mitä oli eilen luvannut entisille edustajille.
Hän ilmoitti tekevänsä erään ehdotuksen.
»Kansalaiset», sanoi Couthon, »minä ehdotan, että tästä kokouksesta poistetaan kaikki etuoikeuksien jäljet ja että sen mukaan kaikki parvekkeet avataan yleisölle.»
Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.
Sitä seuraavana päivänä rahvas anasti entisten edustajien parvekkeet ja tämän anastuksen tieltä kaikkosi perustuslakia säätäneen kansalliskokouksen varjo.
III
Ranska ja ulkomaat
Olemme maininneet, että uusi kansalliskokous oli valittu erikoisesti ylimystöä ja papistoa vastaan.
Siitä tuli oikea ristiretki. Mutta lipuissa ei ollutkaan sanoja: Jumala niin tahtoo! vaan niissä oli lause: Kansa niin tahtoo!
Lokakuun 9:nä, siis päivänä, jolloin Lafayette erosi virastaan, Gallois ja Gensonné lukivat kansalliskokoukselle Vendéen uskonnollisia levottomuuksia koskevat tiedonantonsa.
Heidän esityksensä oli sepitetty älykkääseen ja maltilliseen muotoon ja teki sikäli edustajiin syvän vaikutuksen.
Kuka oli ne innoittanut, ellei suorastaan kirjoittanut?
Muuan varsin taitava valtiomies, jonka näemme pian astuvan näyttämölle ja kertomuksemme puitteihin.
Kansalliskokous oli suvaitsevainen.
Muuan edustaja Fauchet ehdotti vain, että valtio lakkaisi maksamasta palkkaa papeille, jotka olivat haluttomia tottelemaan valtion ääntä, mutta antaisi eläkkeen iäkkäille ja sairaille vannomattomille papeille.
Ducos meni pitemmälle. Hän kehoitti suvaitsevaisuuteen ja ehdotti, että papeille myönnettäisiin vapaus vannoa tai olla vannomatta.
Sitäkin pitemmälle meni perustuslaillinen piispa Torne. Hän selitti, että pappien kieltäytyminen vannomasta johtui suurista hyveistä.
Näemme pian, kuinka Avignonin uskovaiset vastasivat tähän suvaitsevaisuuteen.
Ennenkuin perustuslaillisia pappeja koskeva keskustelu vielä oli päättynyt, ryhdyttiin pohtimaan emigranttien asiaa.
Se merkitsi siirtymistä sisällissodasta ulkomaiseen sotaan, toisin sanoin kajoamista Ranskan kahteen haavaan.
Fauchet oli käsitellyt pappien asiaa; Brissot pohjusti emigranttikysymyksen.
Hän esitti sen ylevältä, inhimilliseltä kannalta. Hän lähti siitä, mihin Mirabeau oli vuotta aikaisemmin sen jättänyt kuolevista käsistään.
Hän pyysi, että tehtäisiin ero pelon ja vihan aiheuttaman maastamuuton välillä. Hän pyysi, että edellistä käsiteltäisiin suvaitsevasti, mutta jälkimäistä rangaistaisiin ankarasti.
Hänen käsittääkseen ei kansalaisia voisi teljetä valtakunnan rajojen sisälle. Päinvastoin kaikki portit oli pidettävä heille avoinna.
Mutta hän ei vaatinut edes takavarikoitavaksi niiden omaisuutta, joiden maastamuuttoon viha oli syynä.
Hän vaati ainoastaan, että lakattaisiin suorittamasta avustusrahoja niille, jotka olivat tarttuneet aseihin Ranskaa vastaan.
Omituista! Ranska maksoi siis edelleenkin eläkerahoja Condélle,
Lambescqille, Lotringin Kaarlelle, jotka asuivat ulkomailla!
Näemme pian, kuinka emigrantit vastasivat tähän lempeyteen.
Kun Fauchet lopetti puheensa, saapuivat Avignonin uutiset.
Brissotin lopettaessa esitystään, saapui uutisia Euroopasta.
Lännessä näkyi kuin suunnattoman tulipalon kajo: saapui uutisia
Amerikasta.
Alkakaamme Avignonista. Esittäkäämme muutamin sanoin tämän toisen
Rooman historia.
Benediktus XI oli kuollut — vuonna 1304 kummallisen äkillisesti. Hän kuuluu myrkytetyn viikunoilla. Filip kaunis, joka oli antanut korvatillikan Bonifacius VIII:lle Colonnan kreivin kädellä, piti tarkasti silmällä Perugiaa, minne kardinaalit olivat kokoontuneet valitsemaan uutta paavia.
Jo kauan hän oli aikonut siirrättää paavinistuimen Roomasta Ranskaan. Kun se kerran joutuisi hänen valtaansa, olisi sen pakko työskennellä hänen hyväkseen, sillä — kuten suuri opettajamme Michelet sanoo — hän tahtoi pakottaa sen »julkaisemaan tuottoisia bullia, käyttää edukseen sen heikkoudentilaa ja määrätä Pyhän Hengen Ranskan kuningashuoneen kirjuriksi ja veronkantomieheksi».
Eräänä päivänä hänen luoksensa saapui viestinviejä yltyleensä pölyisenä, lopen uupuneena ja melkein kykenemättömänä puhumaan ja ilmoitti seuraavat uutiset:
Ranskalainen ja ranskalaisvastainen puolue olivat kardinaalikokouksessa niin tasaväkiset, ettei paavia voitu valita. Suunniteltiinkin jo uutta kokousta johonkin toiseen kaupunkiin.
Tämä päätös ei miellyttänyt laisinkaan perugialaisia, jotka pitivät kunnia-asiana, että paavi valittaisiin heidän kaupungissaan.
Niinpä he keksivätkin nerokkaan keinon. He piirittivät kokoustalon ja estivät ruoan ja juoman viennin kardinaaleille. Kardinaalit alkoivat parkua.
»Valitkaa paavi», neuvoivat perugialaiset, »ja te saatte ruokaa ja juomista».
Kardinaalien vastarinta kesti neljäkolmatta tuntia.
Näiden neljänkolmatta tunnin perästä he tekivät sellaisen päätöksen, että ranskalaisvastainen puolue valitsisi kolme kardinaalia ja että ranskalaismielisin puolue kolmesta ehdokkaasta valitsisi näistä kolmesta ehdokkaasta paavin.
Ranskalaisvastainen puolue valitsi kolme Filip kauniin ilmeistä vihollista.
Mutta näiden kolmen viimeisen joukossa oli Bertrand de Got, Bordeauxin arkkipiispa, jonka tiedettiin olevan enemmän omien etujensa ystävä kuin Filip kauniin vihollisen.
Muuan sanansaattaja lähti viemään tätä uutista.
Filip lähetti pikaviestin Bertrand de Gotille, joka ei tiennyt vielä, mihin korkeaan tehtävään hänet oli valittu, ja kehoitti häntä saapumaan Andelysin metsään.
Tapaamisaika oli pimeä, synkkä yö, oikea manausyö, ja paikka kolmen tien risteys. Tällaisen ajan ja paikan tavallisesti valitsevat henkilöt, jotka aikovat turvautua yliluonnolliseen apuun, manata esille pahat voimat, vannovat saatanalle alamaisuutta ja suutelevat hänen sorkkajalkaansa.
Se ero tässä kuitenkin oli, että — ilmeisesti arkkipiispan rauhoittamiseksi — neuvottelu aloitettiin kuuntelemalla messua. Alttarin ääressä, kun ehtoolliskalkki kohotettiin nähtäväksi, kuningas ja kirkonmies vannoivat vaitiolon lupauksen. Sitten kynttilät sammutettiin, messun toimittanut pappi ja kuoripojat poistuivat ja veivät mennessään ristiinnaulitun kuvan ynnä pyhät astiat, ikäänkuin olisivat pelänneet niiden saastuvan, jos ne joutuisivat pian alkavan neuvottelun mykiksi todistajiksi.
Arkkipiispa ja kuningas jäivät kahden kesken.
Kuka siis on kertonut tämän kohtauksen Villanille, jonka teoksesta olemme sen lukeneet?
Varmaankin Saatana, joka tiettävästi oli kolmantena tässä neuvottelussa.
»Arkkipiispa», sanoi kuningas Bertrand de Gotille, »minulla on valta tehdä sinusta paavi, jos annan. Sitä varten olen tullut tapaamaan sinua.»
»Todistus?» kysyi Bertrand de Got.
»Se on tässä», vastasi kuningas.
Ja hän näytti arkkipiispalle kardinaaliensa kirje, jossa nämä eivät sanoneet, että vaali oli jo ohi, vaan tiedustelivat, kenet he valitsisivat.
»Mitä minun pitää tehdä, jotta pääsisin paaviksi.» kysyi gaskonjelainen, tolkuttomana ilosta heittäytyen Filip kauniin jalkoihin.
26
»Sinun tulee sitoutua täyttämään ne kuusi pyyntöä, jotka sinulle esitän», vastasi kuningas.
»Sanokaa, kuningas!» kehoitti Bertrand de Got. »Minä olen alamaisenne, ja velvollisuuteni on totella teitä.»
Kuningas kohotti hänet jalkeille, suuteli häntä suulle ja sanoi:
»Ne kuusi suosionosoitusta, jotka sinulta pyydän, ovat seuraavat…»
Bertrand de Got kuunteli molemmilla korvillaan, sillä hän pelkäsi, ei että kuningas pyytäisi jotakin, mikä voisi viedä hänen sielunsa autuuden, vaan että kuningas pyytäisi jotakin mahdotonta.
»Ensimmäinen ehto», sanoi Filip, »on se, että sovitat minut kirkon kanssa ja toimitat minulle vapautuksen siitä pahasta, mitä olen tehnyt, kun vangitsin Anagnissa paavi Bonifacius kahdeksannen».
»Hyväksytään!» ehätti Bertrand de Got vastaamaan.
»Toinen ehto on se, että annat minulle ja omaisilleni pyhän ehtoollisen.»
Filip kaunis oli näet pantu kirkonkiroukseen.
»Hyväksytään!» sanoi Bertrand de Got kummastellen, että häneltä pyydettiin näin vähän, kun hänestä kuitenkin aiottiin tehdä niin suuri.
Jäljellä oli tosin vielä neljä pyyntöä.
»Kolmanneksi minä pyydän, että suot minulle kymmeneksen valtakuntani pappien vuosituloista viiden vuoden aikana, jotta voin maksaa Flandrian sodan tuottamat menot.»
»Hyväksytään, hyväksytään!»
»Neljänneksi minä vaadin, että sinä peruutat ja tuhoat paavi
Bonifaciuksen bullan: Ausculta fili.»
»Hyväksytään, hyväksytään!»
»Viides ehto on, että sinä palautat Marco Jacopolle ja Pietro di
Colonnalle kardinaaliarvon ja nimität eräät ystäväni kardinaaleiksi.»
»Hyväksytään, hyväksytään, hyväksytään!»
Ja kun Filip oli vaiti, kysyi arkkipiispa levottomana:
»Entä kuudes, korkea herra?»
»Kuudennen esitän toisella ajalla ja toisessa paikassa», vastasi Filip kaunis, »sillä se on suuri ja salainen asia».
»Suuri ja salainen?» toisti Bertrand de Got.
»Niin suuri ja niin salainen», jatkoi kuningas, »että vaadin sinua ennakolta vannomaan vaitioloa tämän ristiinnaulitun kuvan ääressä».
Hän otti ristin rinnaltaan ja ojensi sen arkkipiispalle.
Tämä ei epäröinyt sekuntiakaan. Oli hypättävä viimeisen ojan yli; kun se olisi tehty, tulisi hänestä paavi.
Hän nosti kätensä Vapahtajan kuvan päälle ja sanoi lujalla äänellä:
»Minä vannon.»
»Hyvä on», virkkoi kuningas. »Missä valtakuntani kaupungissa haluat tulla vihityksi?»
»Lyonissa.»
»Tule kanssani! Sinä olet paavi ja nimesi on Klemens viides.»
Klemens V seurasi Filip kaunista. Mutta hän oli melko huolestunut kuudennen ehdon johdosta, jota hänen hallitsijansa ei ollut ilmaissut.
Kun Filip sen sitten ilmaisi, huomasi paavi sen tuiki vähäpätöiseksi asiaksi eikä vastustellut sitä millään lailla. Kysymys koski temppeliherrain ritarikunnan lakkauttamista.
Mutta kaikki tämä ei ilmeisestikään ollut Jumalan tahdon mukaista, ja
Jumala ilmaisikin tyytymättömyytensä hyvin selvällä tavalla.
Kun saattue lähti kirkosta, missä Klemens V oli kruunattu, ja sivuutti erään katselijoita täynnä olleen muurin, sortui muuri, kuningas haavoittui, Bretagnen herttua sai surmansa, ja paavi suistui maahan.
Hiippa kierähti katuun, ja tämä paaviuden vertauskuva ryvettyi katuojassa.
Viikkoa myöhemmin uuden paavin järjestämässä juhlassa hänen pyhyytensä ja kardinaalien palvelijat joutuivat käsikähmään keskenään.
Paavin veli meni heitä erottamaan: hänet surmattiin.
Nämä olivat huonoja enteitä, joihin liittyi huonoja esimerkkejä. Paavi petti kirkkoa, mutta muuan nainen petti paavia. Tämä nainen oli kaunis Brunissande, joka sen ajan kronikoiden mukaan tuotti kristikansalle enemmän kustannuksia kuin Pyhä maa.
Paavi täytti lupauksensa yhden toisensa jälkeen. Häntä voitiin sanoa Filip kauniin omaksi paaviksi, eräänlaiseksi kultamunia munivaksi kanaksi, jota kuningas munitti illoin aamuin ja jonka vatsan hän uhkasi puhkaisuttaa, ellei se muninut.
Niinkuin Venetsian kauppias hän vaati oikeutta joka päivä leikata naulan lihaa velallisensa ruumiista, kulloinkin sopivasta paikasta.
Kun paavi Bonifacius VIII oli julistettu kerettiläiseksi ja vääräksi paaviksi, kuningas vapautettu kirkonkirouksesta, kymmenykset papiston tuloista myönnetty viideksi vuodeksi, kaksitoista kardinaalia nimitetty kuninkaan esityksen mukaan, peruutettu Bonifacius VIII:n bulla, joka sulki Filip kauniilta papiston kukkaron, temppeliherrain ritarikunta lakkautettu ja temppeliherrat vangittu, silloin tapahtui, että Saksan keisari Albert kuoli toukokuun 1 päivänä 1308.
Filip kaunis sai nyt päähänsä nimityttää veljensä, Valoisin Kaarlen, keisariksi.
Klemens V:n tuli samoin edistää tämän aikeen toteutumista.
Ostetun miehen orjuus jatkui. Bertrand de Gotin sielu-pahanen oli satuloitu ja suitsitettu, ja Ranskan kuningas sai ohjata sitä suoraa päätä helvettiin.
Mutta vihdoin se tuntui saavan rohkeutta viskata hirveän ratsastajan selästään.
Klemens V kirjoitti julkisesti Valoisin Kaarlen puolesta, salaisesti häntä vastaan.
Siitä hetkestä alkaen hän alkoi suunnitella pakoa valtakunnasta, sillä paavin henki oli sitäkin heikommin turvattu kuninkaan hallitusalueella, kun kahdentoista kardinaalin nimitys teki vastaisten paavien vaalin kokonaan Ranskan kuninkaan tahdosta riippuvaksi.