MESTARI ADAM KALABRIALAINEN

Kertomus Italian rosvoelämästä

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Joel Lehtonen

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1916.

SISÄLLYS:

I. Puhuva madonnankuva.
II. Kirjeelliset uutiset.
III. Fra Bracalone.
IV. Marco Brandi.
V. "Komentaja".
VI. Rosvo Jumalan armosta.
VII. Matteo-kuoman kolme soldoa.
VIII. Kreikkalainen myssy.
IX. Kiirastuleen tuomittujen sielut..
X. Maanjäristys.
XI. Uhrautuminen.
XII. Hääpuku.
XIII. Ehtoollisastiat.

I

Puhuva madonnankuva

Se on mainio seutu, tuo Kalabria: kesällä siellä paistuu kuin Timbuktussa; talvella siellä jäätyy kuin Pietarissa; ja lopuksi: siellä ei lasketa, kuten muissa maissa, vuosin viisivuotisin väenlaskukausin tai vuosisadoissa, vaan maanjäristyksittäin.

Kuitenkin on vähän kansoja, jotka ovat niin kiintyneitä seutuunsa kuin kalabrialaiset. Se johtuu epäilemättäkin siitä, että kuori, joka sitä peittää, on kaikkein viehättävimpiä; sen laaksot ovat hedelmälliset kuin puutarhat, sen vuoret puita täynnä kuin metsät; ja silloin tällöin näkee rinteitä vallitsevain kastanjien huippujen takaa kohoavan punertavan vuorenkärjen, lujana kuin graniittitorni, jonka kupeita salama on viiltänyt, mikä seikka saa matkustajan luulemaan, että hän lähestyy jotakin muinaista jättiläisten kylää.

On kyllä totta, että tässä onnellisessa maassa ei voi mihinkään mainittuun hyvään luottaa. Etna ja Vesuvius eivät ole milloinkaan käsittäneet vakavasti Sisilian ja Kalabrian välillä toimitettua eroitusta, joten nuo vanhat ystävykset ovat säilyttäneet sangen usein uudistuvat maanalaiset suhteensa näyttääkseen, että heidän keskenään vallitsee aina mitä parhain ymmärtämys. Siitä johtuu, että joka kerta, kun ne ryhtyvät seurusteluun toistensa kanssa, koko niemimaa hyppää niinkuin raamatun vuoret, ei suinkaan ilosta, vaan kauhusta: silloin laaksot paisuvat vuoriksi, vuoret painuvat laaksoiksi ja kaupungit katoavat johonkin nieluun, joka sulkeutuu heti auettuaan; niin ettei kotka, liidellessään tämän tason yläpuolella, joka liikkuu kuin sitä ympäröivä meri, tunne enää tänään eilistä Kalabriaa.

Yhdessä yössä se muuttaa muotoaan Reggiosta Pestumiin saakka; se on
Herramme kaleidoskooppi.

Asumansa maaperän horjuvaisuuden vuoksi ei kalabrialaisilla yleensä ole historiaa, sillä harvoin säilyvät minkään vuosisadan arkistot koskemattomina toiseen; siellä on jopa sellaisiakin yksilöitä, jotka eivät tiedä ikäänsä eivätkä edes nimeään. Se ja se lapsi on pelastunut melkein yksin, niinkuin Mooses, maanmullistuksesta, joka on niellyt kokonaisen kylän; ellei parturi, joka oli kätilönä hänen äitinsä synnyttäessä, tai pappi, joka hänet kastoi, jäänyt eloon, ei hänellä ole mitään neuvoa saada itsestään minkäänlaisia tietoja. Hän kokoilee ehkä sieltä täältä ympäristön asukkailta joitakuita arvailuja ajasta, jolloin hän on syntynyt, ja suvusta, johon hänen pitäisi kuulua, mutta hänen oikea ikänsä lasketaan maanjäristys-päivästä, ja hänen todellinen perheensä on se, johon hänet on otettu kasvatiksi.

Mestari Adam, kertomuksemme sankari, oli elävä esimerkki tästä kuvaamastamme merkillisestä asiaintilasta.

Jos lukijat tahtovat tutustua tuohon kunnioitettavaan henkilöön, jota kohtaan pyydämme nyt saada kiinnittää heidän koko huomionsa, ei heidän tarvitse muuta kuin luoda silmänsä äkkijyrkälle polulle, joka vie Nicoterasta Monteleoneen. He näkevät silloin siellä, elokuun tulisen auringon alla, kulkemassa noin viidenkymmenen tai viidenkuudetta vuoden ikäisen miehen, puettuna samettisiin liiveihin ja polvihousuihin, joiden alkuperäistä väriä on vaikea eroittaa maalikerrostumain alta, jotka ovat peittäneet sen vuorotellen enemmän tai vähemmän leveinä laikkuina. Hänen vyölaukkunsa taskuista pistää esiin puukon asemasta, joka hänen kansalaisillaan on tavallisesti matkassa, rauhallisempia aseita: kaksoiskäärö kaikensuuruisia suteja ja siveltimiä; ja hänen vyönsä kuljettaa pistoolien paikalla valikoidun lajitelman kirkkaita ja kirkuvia värejä, joista alkeelliset kansat pitävät enemmän kuin hillityistä värisoinnuista. Matkapullo, jota hän kantaa olkahihnassa, ei sisällä Liparin tai Catanzaron nektaria, vaan liimavettä, joka auttaa häntä samallaikaa sammuttamaan janonsa raakaa vettä laheammalla aineella ja kiinnittämään punavärinsä ja indigonsa sitä lujemmalla. Ja viimein sauva, jota hän kansallisen karabiinin tapaan kantaa niin peloittavalta näyttävänä aseena olallaan, on ainoastaan viaton karttu, jolle maalarit ovat antaneet kuvaavan nimen: kädennoja.

Tämä mies, joka on ruumiiltaan atleettinen ja käynniltään vielä nopea ja keveä, katseeltaan huoleton ja iloinen, löydettiin heinäkun 21 päivänä v. 1764, alastomana ja itkevänä, neljännespeninkulman päässä täältä, Maidan kylästä, joka oli kadonnut yöllä maan sisään, taloineen ja asukkaineen päivineen, aivan kuin joku noista kirotuista kaupungeista, joita Jumalan viha muinoin kohtasi. Nicoteran talonpojat löysivät hänet tien ravista, voimatta aavistaa, kuinka hän oli sinne joutunut; he ottivat hänet hoitoonsa, ja heiltä hän sai maailman ensimmäisen ristimänimen, luultavastikin hämärän syntyperänsä muistoksi. Jää nyt selitettäväksi, mistä hänelle Oli tullut mestarin nimitys, joka hänen nimeensä liittyi.

Nuoren Adamin, jonka ikä siis alkaa vuoden 1764 onnettomuudesta, — tapahtuma, mikä teki hänet ehkä noin vuoden tai puolitoista nuoremmaksi kuin hän oikeastaan oli, — olivat hänen kasvattivanhempansa määränneet ensin karjaa paimentamaan: luottamustoimi kylläkin, koska villa muodostaa, kuten tiedetään, öljyn ja viinin keralla Kalabrian ainoan rikkauden. Mutta hän oli piankin osoittanut heikkoa kutsumusta paimenelämän iloihin, noihin, joita hänen kansalaisensa Theokritos on niin runollisesti lauluissaan ylistänyt. Sensijaan oli hänellä, kuten Giottolla, vahva taipumus piirtää hiekkaan ihmisten, puiden ja eläinten kuvia, ja jos hänelle olisi avautunut jonkun Cimabuen atelieri, olisi hänestä ehkä tullut suuri maalari. Onnettomasti kyllä puuttui oppilaalta opettaja; opetus ei rientänyt kehittämään hänen luontaisia lahjojaan, ja nuori Adam jäi vain sutaajaksi.

Muuten, tässä me lankeamme aikakautemme vikaan, joka on tuomita kaikkea meidän sivistyksemme näkökannalta; arvoisa kuvantekijä, jota olemme nyt nimittäneet epäkunnioitettavasti sutaajaksi ja joka olisi ehkä kyllä ansainnut sen nimen Pariisissa, Lontoossa tai Roomassa, oli asuinseudullaan sangen huomattu taiteilija, jonka tuotteet olivat aikoinaan nauttineet sellaista mainetta, että Napolin poliisikin oli arvellut velvollisuudekseen sekaantua asiaan.

Kerromme kohta, missä olosuhteissa tuo isällinen laitos joutui tällaisiin huoliin.

Mestari Adam oli jo ansainnut, valmistamalla joukon enemmän tai vähemmän kauniita kylttejä, arvonimen, joka on hänen ristimänimensä edellä, kun tuli vuoden 1798 vastavallankumous. Ferdinandin ja Karolinan olivat, kuten tiedetään, ranskalaiset karkoittaneet valtaistuimelta, ja he olivat vetäytyneet Napolista Sisiliaan kontra-amiraali Nelsonin laivalla, siirtäneet hallituksensa Palermoon ja jättäneet Napolin Championnetin valtaan, joka oli siellä julistanut partenopelaisen tasavallan. Vapautettujen alamaisten onnettomuudeksi oli puoliksi kruununsa menettäneillä kuninkaalla ja kuningattarella lähistöllään päättäväinen mies nimeltään kardinaali Ruffo, joka ryhtyi valloittamaan takaisin laillisten hallitsijainsa valtaistuinta. Hän purjehti siis kuninkaallisen parin kanssa Kalabriaan ja kutsui pyhän uskon nimessä ympärilleen kaikki ne, jotka olivat pysyneet uskollisina entisille kuningasvaltaisille periaatteille. Viisi-, kuusisataa miestä riensi paikalle ensimmäisen kehoituksen kuullen; rohkea partiolainen piti tätä joukkoa riittävänä, ja koska hän ei ollut marssimaan lähteäkseen muuta vailla kuin lippua, jonka ympärille hän voi sotilaansa yhdistää, tiedusti hän jotakuta taiteilijaa maalaamaan hänen lippuunsa Karmelvuoren Neitsyt Maarian, jonka suojelukseen kardinaali oli yrityksensä jättänyt.

Mestari Adam oli silloin parhaassa iässään ja luomisvoimassaan: hän astui täynnä itseluottamusta Ruffon eteen, selitytti itselleen suunnitelman, ja valmisti pyydetyn madonnan niin nopeasti ja sellaisella tunteella, että hän samalla kertaa tyydytti sekä kirkonmiestä että sotilasta. Kenraalipappismies tarjoutui, kaksinaisen arvonsa mukaan, myöntämään hänelle kaiken, mitä hän toivoi, niin hengellisessä kuin maallisessa suhteessa. Mestari Adam pyysi häneltä hengellisenä lahjana hänen siunauksensa ja maallisena oikeuden maalata yksinään madonnia ja kiirastuleen tuomittuja sieluja kaikkiin vapaihin seinäpintoihin, mitä hän saattoi tavata viidenkymmenen virstan piirissä ympäristöllään. Tähän kaksinkertaiseen pyyntöön myönnyttiinkin heti paikalla, vaikka se tuntuikin läsnäolijoista hiukan kunnianhimoiselta.

Kun sitten Ruffo oli valloittanut takaisin valtakunnan ja saattanut Ferdinandin ja Karolinan jälleen heidän entiseen pääkaupunkiinsa, nautti mestari Adam, vaikutettuaan parhaan vointinsa mukaan tähän suurtapaukseen, kenenkään vastustamatta oikeutta, joka oli hänelle hänen isänmaallisuutensa ja uskollisuutensa palkkioksi myönnetty.

Ne lukijoistamme, jotka ovat matkustaneet Italiassa ja nähneet napolilaisten ja kalabrialaisten talonpoikien hurskaan kunnioituksen mainitunlaisia kuvia kohtaan, ymmärtävät helposti, miten tärkeä moinen monopoli mestari Adamille oli. Olivathan kaikki luostarit, jotka halusivat uuden madonnan tai entisen korjauttaa, pakotetut turvautumaan häneen. Mestari Adam jälleen määräsi itselleen ehtonsa, koska hän oli yksin työalallaan; ja tavallisesti vaati hän saada koota almuja tuon pyhän kuvan edessä, yhdessä veljeskunnan lukkarin kanssa, määräajan kuluessa, joka oli milloin pitempi, milloin lyhyempi, asianosaisten kesken tehdyn sopimuksen mukaan.

Mitä taas kiirastulen sieluihin tulee, siinä oli toinen temppu: heti, kun joku rikas talonpoika kuoli, pani mestari Adam hänet väliaikaisesti kiirastuleen, mikä Jumalan aikomus hänen sieluunsa nähden lienee ollutkin: määrätäkö hänet sitten helvettiin vai paratiisiin. Niinpä tuo armoton mies lisäsi lukuisain entisten olentojen joukkoon, jotka kohottivat liekeistä päitään ja ojensivat käsiään, tarpeen tullen uuden pään ja kaksi uutta kättä, mutta pää niin mallinsa näköinen ja kädet niin tuskan vääntämät, ettei vainajan sukulaisilla olisi ollut sydäntä, jos he olisivat jättäneet rukouksia ja almuja vaille moisen sielun, joka kaikkien ihmisten nähden niin kiivaasti vetosi heidän apuunsa. Siitä oli seurauksena, että perilliset, enemmän omaksi kunniakseen kuin vainajan tuskien helpottamiseksi, luettivat vankasti messuja papilla ja antoivat yhtä vankasti almuja maalarille. Kumpainenkin heistä täyttikin tehtävänsä tunnollisesti. Joka yö pappi luki messun ja joka yö meni maalari sammuttamaan yhden liekeistä ja pyyhkimään pois sielun kasvoilta yhden tuskallisen piirteen. Sillä tavoin oli perillisillä, sitä mukaa kuin he täyttivät kristillistä rakkaudenvelvollisuuttaan, ilo seurata sen vaikutuksia vaivatun sielun kasvojen ilmeistä, jotka muuttuivat nyt huomattavin askelin ja tasaisesti kadotukseen tuomitun epätoivosta autuuteen valitun iloksi.

Ja kun messut oli luettu ja almut annettu, niin sai vainaja jonakin kauniina päivänä jo siivet. Sukulaiset tekivät vielä viimeisen uhrauksen, ja huomenna oli sielun paikka tyhjä: niiden henkilöitten hurskauden vapauttamana, jotka vainaja oli jättänyt jälkeensä tänne maan päälle, oli hän nyt autuaana noussut ylös taivaaseen.

Kului kymmenkunnan vuotta, joina mestari Adam sai harjoittaa rehellisesti tätä viatonta ammattia, kokematta mitään muuta epämieluisaa kun mitä hänen hurskaat osuusmiehensä hänelle joskus vähäisen tuottivat väittäen etteivät kiirastuleen tuomitut muka tarvitse muuta kuin messua, ja että ne voivat tulla toimeen ilman almuja.

Silloin, eräänä päivänä, tuli Nicoteran kirkon lukkari, Fra Bracalone, noutamaan häntä priorin pyynnöstä uudistamaan erästä vanhaa, kipsistä madonnankuvaa, joka oli valtavan puutarhan muurissa kirkon edustalla ja joka muinoin oli ollut hyvin ihmeitätekevä, mutta ei ollut nykyisin antanut mitään elon merkkiä luultavasti tyytymättömänä unohdukseen, johon se oli jätetty. Syynä, miksi priori nyt muisti tämän pyhän kuvan, oli pelko, jota muuan rosvo nimeltä Marco Brandi tuotti koko Ala-Kalabrialle, sillä hänen epäiltiin asettuneen askaroimaan seudulle. Nicoteran kirkkoraati oli siis päättänyt tehdä jotakin hyvää pyhälle äidille, että tämä kiitollisena tekisi puolestaan jotakin kylän hyväksi. Samailaikaa ja suuremmaksi varmuudeksi oli lähetetty pikaviesti Monteleonen tuomarin puheille, ilmoittamaan tälle asiain tilasta ja pyytämään häneltä seudulle muutamia santarmeja.

Mestari Adam ryhtyi työhön aivan kristillisellä hartaudella. Hänen siveltimensä vedoilla madonnan kasvot saivat entisen tuoreutensa, otsa säteikkönsä ja vaatteet värinsä. Koko ajan hänen työskennellessään oli hänen ympärillään piiri uteliaita, joiden herkeämätön tarkkaavaisuus todisti, kuinka tärkeän merkityksen kylä antoi tälle kansallisteokselle, joka sen silmäin edessä valmistui. Ja kun kuva oli viimeistelty, toivotti jokainen onnea maalarille, ja hän vastasi kohteliaisuuksiin täysin taiteellisella vaatimattomuudella, että hänen mielipiteensä oli, samoin kuin hänen kansalaistensakin, että hän oli tehnyt suorastaan mestariteoksensa.

Monteleonen tuomarikin oli puolestaan vastannut alaistensa hätähuutoon, niin että Nicotera saattoi nyt luottaa yhtaikaa sekä maalliseen suojelukseen että hengelliseen.

Kunnon santarmit saapuivat todellakin heti paikalle ja ryhtyivät sotaretkeen, kartoittivat Marco Brandin oivallisesta asemastaan, jossa hän oli täysin valmistautunut asettumaan talvileiriin, hajoittivat hänen joukkonsa ja ajoivat päällikköä niin tarmokkaasti takaa, ettei Marco Brandilla, sbirrien [italialainen kansanimitys santarmeille. Suom.] ja kaupungin välille saarrettuna, ollut aikaa keksiä muuta neuvoa kuin piiloittua kiireesti pieneen kastanjametsään, joka oli juuri mainitun luostaripuutarhan muurin takana. Tuossa tuokiossa oli se metsä, yhtä viisaalla kuin nopeallakin joukkojen liikkeellä ympäröity ja tutkittu pitkin pituuttaan ja sitten taas pitkin leveyttään, mutta se kaikki oli turhaa: Marco Brandi oli kadonnut. Tarkastettiin metsä uudestaan, puu puulta ja pensas pensaalta, mutta etsiskelyt jäivät yhä tuloksettomiksi, vaikka ei kuljettu ainoankaan ruohomättään ohitse sohaisematta siihen pistimen kärkeä.

Saattoi aivan luulla, että noituus tässä piti peliään.

Meni noin viikko, eikä Marco Brandista kuulunut mitään. Mutta koska tunnettiin vaaran läheisyys, lisäsivät santarmit valppauttansa ja väestö hurskauttaan kaksin verroin. Koskaan ei madonnaa ole rukoiltu, hellitty eikä imarreltu niinkuin siellä tuota mestari Adamin madonnaa. Rikkaammat ympäristön emännät olivat tuoneet hänelle korvarenkaansa ja kaulahelmensä, jotka he aikoivat kyllä ottaa häneltä takaisin heti, kun Marco Brandi oli vangittu, mutta lainasivat nyt hänelle siksi aikaa. Lamppu paloi yötä päivää hänen siunattujen jalkainsa juuressa, ja tämän lampun hoito oli uskottu erään hurskaan naisen toimeksi, jota sanottiin Martha-sisareksi ja joka kiersi aina aamuisin talosta taloon kokoomassa öljyä almuksi ja kaatoi illalla luostarissa aamumatkansa tuloksen säilytysastiaan, mikä oli aina täynnä, ettei arvon muijan suinkaan tarvinnut täyttää sitä omalla öljyllään. Päinvastoin: jokainen oli ottanut ilokseen tyrkyttää hänelle hieman almua, pyytäen häneltä paikkaa hänen rukouksissaan; sillä Martha-sisarella oli, kuten olemme sanoneet, pyhyyden tuoksu, joka ulottui seitsemän peninkulman päähän ympäristössä. Kuten pyhä Theresia hän näki näkyjä; joskus hän makasi päivän tai kaksikin vuoteellaan, liikauttamatta itseään, mutta silmät auki ja kasvot väännyksissä: lääkäri sanoi sitä kaatumataudiksi ja Fra Bracalone hurmiotilaksi.

Nyt tapahtui, että Martha-sisar sai juuri tavallisen taudinkohtauksensa eikä ilmestynyt kahteen vuorokauteen madonnan luo suorittamaan totuttua hartaustyötään. Mutta niin suuri on Italiassa kunnioitus kunkin ammattioikeuksia kohtaan, ettei yksikään nainen, olisipa hän ollut hurskaudestaan miten varma tahansa, uskaltanut asettua Martha-sisaren paikalle ja että siis pyhä kuva sai olla kolmeneljännestä tästä ajasta ilman valoa, koska öljy oli palanut loppuun.

Toinen päivä oli päättymäisillään, yö läheni nopeasti ja pimeänä, Ave Maria, — hämärän viimeinen laulu, — oli haipunut taivasta kohti, kadut muuttuivat tyhjiksi, ja paitsi muuatta lapsiparvea, joka leikki madonnankuvan edessä, kiiruhti kukin kotiinsa, kun yhtäkkiä kuului ääni, ikäänkuin pyhän neitsyen kuvan komerosta tullen, selvänä ja syvänä ja kutsui nimeltä erästä pientä pojanvintiötä, joka oli kuvaa lähinnä. Kaikki lapset kääntyivät kummastuneina.

— Paschariello! sanoi sama ääni toisen kerran.

— Mitä tahdotte, madonna? kysyi poika.

— Mene sanomaan Martha-sisarelle, — jatkoi ääni, — että hän on kaksi päivää unohtanut panna öljyä lamppuuni.

Paschariello ei tarvinnut toista sanaa: hän läksi minkä käpälistä pääsi ja saapui kaikkien muitten lasten seuraamana ja huutaen: "ihme, ihme!" hien vallassa, kalpeana ja läähättäen Marthan luo, juuri hetkellä, jolloin tuo hurskas nainen heräsi tajuihinsa, maattuaan neljäkymmentäkahdeksan tuntia tainnuksissa.

Martha-sisar kuuli, mitä poika hänelle sanoi, ja selviten vähitellen entiselleen ja muistaen yhden toisensa jälkeen asioistaan, hän julisti nyt naapurien kuullen, jotka tämä merkillinen uutinen oli tuonut hänen vuoteensa ympärille, että pyhä neitsyt tosiaan oli ilmestynyt hänelle ja lausunut samat sanat, jotka Paschariello hänelle nyt toi. Silloin eivät ihmettä huutaneet pelkästään lapset, vaan koko kylä yhteen ääneen.

Martha-sisar nousi ylös riemuhälinän, huutojen ja laulun kaikuessa ja asteli ihmeitätekevän kuvan luo. Paschariellosta tuli yleisen kunnioituksen esine ja häntä kannettiin riemusaatossa kahden voimakkaan kalabrialaisen olkapäillä. Sitten pysähtyi kulkue, Maria-sisaren pyynnöstä, madonnan kuvan edessä, laulaen Neitsyt Maarian litanioita. Ja sillaikaa kuin Fra Bracalone yhtäällä ja mestari Adam toisaalla kokosivat, tilaisuutta hyväkseen käyttäen, almuja, toinen luostarilleen ja toinen itselleen, lähestyi tuo valittu nainen yksinään kuvaa ja keskusteli muutaman hetken matalalla äänellä sen kanssa. Tämän keskustelun tuloksena, jota kaikki kärsimättömästi odottivat, oli viimein se, että Martha-sisar kääntyi kuulijoihin päin ja julisti madonnan nimessä, että tämä oli hänelle ilmoittanut olevansa mitä syvimmin loukattu Nicoteran asukkaiden heikon uskon vuoksi, koska he olivat luulleet tarvitsevansa turvatakseen itseään Marco Brandin hommilta lisätä pyhän Neitsyen kaikkivaltiaaseen suojelukseen vielä niin maallisen avun kuin ruotu santarmeja on. Madonna kieltäytyi nyt jyrkästi taipumasta moiseen liittoon ja julisti, että väestön on valittava joko hengellinen taikka ajallinen apu; sillä samalla kertaa ei ihminen voi olla santarmien ja Neitsyen puolella. Läsnäolevain oli siis lausuttava ajatuksensa: jos he suosivat santarmeja, ei madonnalla ollut enää asiassa mitään virkkamista, sillä hän ei tahtonut pakottaa omiatuntoja: mutta hän jättäisikin asian yksistään santarmien huoleksi eikä vastaisi mistään. Jos he jälleen suosivat häntä, niin ottaisi hän koko asian huolekseen ja vastaisi siitä, ettei tästä päivästä lukien kolmen vuoden ajalla kuultaisi Marco Brandista mitään.

Ei ollut epäilemistä, kumpi valita. Huuto "eläköön madonna! alas sbirrit!" kaikui vastaukseksi joka taholta, ja santarmiparat, jotka kutsuttiin pois vartiopaikoistaan, missä he olivat valvoneet viikon päivät paremman palkinnon ansaitsevalla rohkeudella ja sitkeydellä, läksivät jo samana yönä Monteleoneen, kansan häväistyshuutojen seuraamina ja monien äänten ehdottaessa, että heitä pitäisi kivittääkin.

Mestari Adamin madonna jäi siis paikan valtiaaksi ja voittajattareksi taistelukentällä. Kiiruhtakaamme hänen kunniakseen sanomaan, ettei hän tehnyt väärää lupausta, sillä tästä hetkestä saakka ei Nicoterassa eikä sen ympäristössä kuultu enempää puhuttavan hirvittävästä Marco Brandista.

II

Kirjeelliset uutiset

Sillävälin oli huhu tästä ihmeestä levinnyt Reggiosta Cosenzaan saakka, ja se oli kansassa herättänyt suuren uskonnollisen kunnioituksen pyhää kuvaa kohtaan; ympäristön madonnat olivat tosin nekin koettaneet puolestaan näyttää, etteivät he olleet aivan täydellisesti arvottomia saamaan huomiota osakseen; niinpä olivat toiset kohottaneet käsiään, toiset kääntäneet silmiään, toiset taas liikuttaneet huuliaan; mutta yksikään heistä ei ollut puhunut, joten voitto jäi yhä ratkaisevasti Nicoteran madonnalle, ja sitä kohti riensi nyt toivioretkeläisiä kaikilta Kalabrian kulmilta.

Hänen lähistöllään oli kolmena tärkeimpänä henkilönä Paschariello, jonka puoleen hän ensin oli kääntynyt, Martha-sisar, joka oli puhellut hänen kanssaan kasvoista kasvoihin kuten Mooses Herran kanssa, ja viimein mestari Adam, joka oli korjannut kuvan niin loistavalla tavalla, että se, epäilemättäkin iloissaan tällaisesta uudistuksesta, oli tehnyt kerrotun ihmetyön.

Mitä Fra Bracaloneen tulee, hän oli joutunut, kuten huomaamme, koko tässä tapahtumassa täydellisesti syrjään. Se oli tuntunut hänen almujensaannissaankin, ja tämä alennus hänen verotuloissaan oli synnyttänyt hänessä jonkunlaista kaunaa mestari Adamia kohtaan, jonka suosio kansan joukossa nyt hetkeksi painoi hänet varjoon.

On myönnettävä, että näiden kolmen kuuluisan henkilön voitto oli niin täydellinen kuin olla saattaa. Paschariello, joka tähän asti ei ollut saanut kansalaisten puolelta minkäänlaista huomiota osakseen, ellei ota lukuun sitä, että joku kunnon talonpoika toimitti hänen koiruuksistaan tuskastuneena kenkänsä kärjen tai kämmenensä joskus yhteen erään hänen ruumiinosansa kanssa; Paschariello, joka tähän saakka oli juossut Nicoteran kujia verhottuna sellaisiin ryysyihin, että meidän on täytynyt nähdä ne jonkun sisilialaisen kerjäläisen ruumiin peittona käsittääksemme, että on olemassa onnettomia, jotka pukeutuvat pelkkiin reikiin ja riekaleihin, joten luulisi heidän anastaneen pitkän taistelun jälkeen ylleen jonkun jättiläishämähäkin verkon; se Paschariello oli nyt puettu seurakunnan kustannuksella kiireestä kantaan kauneimpaan samettiin, mitä Monteleonesta voitiin löytää, ja asetettu yleisen uteliaisuuden esineeksi eräänlaisille telineille, jotka oli hänelle pystytetty hänen onnensa lähteen, madonnan kuvan eteen. Ja kaikki heittivät hänelle nyt appelsiineja, granaattiomenoita ja kastanjoita, joista hän puolestaan nakkeli kuoret ja kivet takaisin, uskovaisten otellessa niistä keskenään kuin pyhäinjäännöksistä. Paschariello, niin, hän näki nyt kurjuudessa elämisen ja työn asemesta, joihin hän oli syntynyt, aukeavan eteensä ruusunpunaisen tulevaisuuden, ja siihen hän heittäytyi huolettomana ja ylpeänä, varmana siitä, että hän tämän kirkollisen olemassaolonsa jälkeen saavuttaisi ennemmin tai myöhemmin myöskin ikuisen pyhimyksen arvon.

Martha-sisarta puolestaan ei ollut myöskään unohdettu yleisessä kiitollisuuden jaossa. Suosio, jota hän näytti nauttivan madonnan puolelta, oli vaientanut täydellisesti eräät hejaavat huhut, joita ilkeämieliset ja uskottomat monta kertaa olivat koettaneet hänestä levittää: oli menty niinkin pitkälle, että oli väitetty tällä mainiolla naisella olevan joitakin liikesuhteita rosvojoukon kanssa, jota Marco Brandin isä muinoin oli johtanut, — arvoisa vanhus, joka nyt oli vetäytynyt Cosenzaan ja vietti siellä loput aikaansa yleisen kunnioituksen esineenä.

Kerromme myöhemmin, kuinka ja missä olosuhteissa tämä kunnon toimimies jätti uransa, jolla hänen poikansa häntä sitten kunnialla seurasi; mutta tällä hetkellä emme tahdo poiketa aiheestamme, vaan palaamme Marthaan, jonka maine nyt vihdoinkin oli voittanut kaikki nuo huhut, armon avulla, jota madonna oli hänelle osoittanut valitessaan hänet valamaan öljyä lamppuunsa; ja olipa hänellä ja madonnalla nyt yhteinenkin etuoikeus hoitaa joitakin erikoistautia sairastavia, ja juuri hänen puoleensa käännyttiin näitä toisen luokan ihmeitä toivottaessa.

Mitä mestari Adamiin tulee, hän oli saavuttanut korkeimman kunniankukkulan mitä kukaan taiteilija voi toivoa. Sitten kun hän oli tehnyt puhuvan madonnan, ei ollut ainoatakaan kirkkoa, köyhintäkään, joka ei olisi tahtonut itselleen samannäköistä; niinpä olikin mestari Adam noteerannut neitsyensä kymmeneen hopeakolikkoon kappaleelta, ja vaikka hinta oli näin valtava, ei hän kuitenkaan ennättänyt suorittaa kaikkia tilauksia, joita tuli. Tästä oli tuloksena huomattava parannus taiteilija-paran pikku taloudessa, mistä seikasta hän oli onnellinen etenkin tyttärensä vuoksi, jota hän rakasti koko tunteittensa voimalla. Eikä Gelsomina lähtenytkään nyt enää koskaan kotoaan kuin puvussa niin komeassa, että itse madonna olisi voinut sitä kadehtia, ja se seikka herätti aina pahennusta Fra Bracalonessa, joka ei unohtanut koskaan sanoa, milloin vain siihen tilaisuuden sai, että tämä päättyisi pahoin, ja että paholainen olisi sangen tyhmä, ellei hän käyttäisi hyväkseen ruumiin ylpeyttä toimittaakseen sielun ikuiseen kadotukseen.

Fra Bracalonen ennustukset eivät kauan jääneetkään ainakaan osaksi toteutumatta. Ihmeen maine oli levinnyt aina Napoliin ja Palermoon saakka; koko kahden Sisilian kuningaskunnassa ei puhuttu enää muusta kuin toivioretkestä Nicoteran madonnan luo, joten hallitus, nähdessään millaiset määrät passeja pyydettiin Monteleoneen, alkoi epäillä, ettei pelkkä hurskaus ollut ainoana syynä niin yleiseen väen muuttoon. Eikä todellakaan mennyt kauan, kun jo huomattiin, että carbonarit [eräs italialaisten vallankumouksellinen liitto. Suom.] olivat käyttäneet hyväkseen tilaisuutta, ja että kymmenestä-, kahdestatoista tuhannesta passista, jotka oli annettu Kalabrian matkaa varten, oli yli kolmetuhatta sellaisten olioiden pyytämiä, jotka kuuluivat kuningaskunnan erilaisiin salapuolueisiin. Oli vuosi 1817; Eurooppa näytti pyrkivän vallankumouksiin. Ferdinand, joka oli vaivoin pelastunut maanpaosta, ei halunnut lainkaan sinne palata; hän lähetti kolmetuhatta miestä Monteleoneen ja kolmetuhatta Tropeaan; sitten, osuakseen pahan juureen, hän panetti Paschariellon kasvatuslaitokseen, pakotti Martha-sisaren menemään luostariin ja lähetti madonnalle suoranaisen määräyksen olla tekemättä enää ihmeitä hänen luvattaan.

Nicoteran asukkaiden suureksi hämmästykseksi madonna totteli, vieläpä ihmeempi seikka: poliisi, jonka into on selittää kaikkein selittämättömimpiä asioita, väitti Martha-sisaren tunnustaneen ripillä luostarin esimiehelle uudistaneensa pojan joukkueen kanssa samat suhteet, joissa hän oli ennen ollut isän rosvojoukkoon; joten näyttää siltä, ellei ole jumalatonta moista uskoa, että Marco Brandi, kun häntä ajettiin takaa, niinkuin olemme nähneet, ja hän oli pakotettu heittäytymään tuohon metsikköön, oli kiivennyt sitä reunustavan muurin ylitse ja piiloutunut luostarin puutarhaan, josta kukaan ei ollut tullut häntä etsineeksi. Tämän seikan mahtoi Martha-sisar tietää, ja hän lähestyi nyt, ottaen tekosyyksi öljyn kaatamisen lamppuun, joka ilta madonnaa ja toimitti pimeän suojassa ja muuriin kaivetusta reiästä ruokavaroja rosvolle, joka ei voinut paeta vuoristoon niin kauan kuin vartioita oli asetettu kaikkialle. Mutta kun Martha-sisar oli sairastunut, loppuivat ruokavarat yhtäkkiä. Marco Brandi oli ollut kaksi päivää kärsivällinen, mutta sen ajan kuluttua hän alkoi pelätä pelastuneensa hirsipuusta ainoastaan kuollakseen nälkään ja oli siis päättänyt kutsua Martha-sisarta apuun madonnan nimessä, jonka lamppuun sisar oli unohtanut kaataa öljyä kahden kokonaisen kuolettavan vuorokauden kuluessa. Olemme nähneet, miten sattuma auttoi, että Martha-sisar voi totella madonnan kutsua ja miten madonna sitten oli tämän hurskaan naisen suun kautta ilmaissut vastenmielisyyden, joka neitsyt Maarian tunteena ei ketään kummastuttanut, sillä ovathan santarmit saaneet Italiassa, niinkuin Ranskassakin, kansanomaisen haukkumanimen "Jeesuksen piiskurit".

Tätä kertomusta ei kuitenkaan uskottu, koska poliisi oli sen kertonut ja koska ei milloinkaan uskota sitä, mitä poliisi kertoo; mutta miten väärä tuo tarina lienee ollutkin, sai se siitä huolimatta totisen vääryyden aikaan madonnaa kohtaan. Tämä vääryys kohdistui luonnollisesti myöskin mestari Adamiin, hänen vakinaiseen maalariinsa. Kuvan eteen oli asetettu vartija erikoisella ohjeella hajoittaa kaikki kokoukset, joihin otti osaa enemmän kuin kolme henkeä. Nyt ei auttanut muu kuin sanoa jäähyväiset almuille! Ja luostaritkin, jotka pelkäsivät joutuvansa viranomaisten epäluulon alaisiksi, lakkauttivat nyt lisäksi tilauksensa; mestari Adam sai alentaa madonniensa hintaa kuinka paljon tahansa, alennuksesta ei ollut muuta hyötyä kuin että se työnsi hänet entistäänkin enemmän pois muodista. Ja niinpä kunnon taiteilija, koska hän ei ollut menestyksensä päivinä pitänyt enempää huolta vastaisuudestaan kuin heinäsirkka, piankin huomasi itsensä yhtä köyhäksi kuin muinoin, lukkarin suureksi mielihyväksi, tuon Fra Bracalonen, joka, kuten kerroimme, oli jo ennustanut tätä onnettomuutta.

Jos mestari Adam olisi ollut yksinäinen mies, olisi hän ottanut vastaan tämän onnenkäänteen taiteilijan huolettomuudella ja filosofin rauhallisuudella, mutta hänellä oli vaimo, poika ja tytär. Tosin huoletti häntä sangen vähän tuo vaimo, mainioin olento, mitä olla saattaa: joka lauselman elävä kaiku, mikä hänen edessään lausuttiin, viimeisten sanain ainainen toistaja. Mestari Adam ei ollut kunnon Babilanalle velkaa muuta kuin seuraamisen myötä- ja vastoinkäymisessä, ja tämän velvollisuutensa hän täytti uskollisella hartaudella, niinkuin oli alttarin ääressä luvannut, joten vaimoparalla ei ollut mitään sanomista, eikä hän sanonutkaan mitään.

Poika jälleen oli tuntenut jo aivan nuorena suurta kutsumusta kuninkaan palvelukseen. Niin ollen hän oli pestautunut jalkasoturiksi tykkiväkeen, ja vietettyään lippujen alla kahdeksan vuotta, jolloin hänen älynsä oli pysynyt sopusoinnussa hänen innostuksensa kanssa, hän oli saavuttanut korpraalin korkean arvon ja muuttanut sitten sukunimensä, joka oli niin rauhallinen, peloittavampaan ja ilmeikkäämpään nimeen: Bombarda.

Siltä taholta ei mestari Adamilla siis ollut mitään huolta jälkeläisyydestään, se kukoisti kunniakkaasti kasarmin suojassa ja kanuunansavussa, hallituksen ruokkimana ja vaatettamana, joka piti sitä Messinassa varusväessä, vaatimatta korvaukseksi sille antamastaan kolmesta soldosta [3 soldoa: 15 penniä "vanhaa rahaa". Suom.] päivässä muuta kuin vastausta ja soveliasta asua aamu- ja iltahuudossa ja joutohetkillä muutamia kunnon sapeliniskuja roistoille, jotka maleksivat kaupungin ympärillä, suosituksella antaa lyöntejä enemmän kuin voi ja saada niin vähän kuin mahdollista: tämä viimemainittu varovaisuus ei iskijän nahan, vaan sitä verhoavan univormun vuoksi.

Mutta Gelsomina, hänen rakkahin tyttärensä, hänen madonniensa perikuva, jolle hän haaveksi taiteilijaunelmissaan kaikki maailman rikkaudet ja kaikki taivaan autuudet! Gelsomina, joka oli lyhyen hetken maistanut juovuttavaa elämää, mitä ihminen himoitsee silloin kun ei sitä omista, ja suree sitten kun on sen kadottanut; Gelsomina, tuo haaveellinen, itsepäinen, oikullinen lapsi: mitä tulisi hänestä ilman kultaisia solkia ja helmisiä korvarenkaita ja korahi-kaulanauhoja, jotka olivat ikäänkuin hänen ylpeytensä leipänä?… Ja häneltä ennen muita mestari Adam kätkikin köyhyyttään; hän pelkäsi, tuo hellä isärukka, ettei hänen tyttärensä vain pitäisi rikoksena hänen köyhyyttään. Mutta mikä suru hänen sieluaan kalvoikin, jos Gelsomina häntä vain kutsui, hän saapui kasvot onnesta hohtaen, pelkäämättä muuta kuin yhtä ainoaa seikkaa, nimittäin sitä, että tytär pyytäisi häneltä jotakin esinettä, jota hän ei voisi hänelle antaa… Voi aavistaa, minkä surun se päivä hänelle tuottaisi, jolloin tytär pyytäisi häneltä leipää.

Taiteilijaparka olikin nyt joutunut tähän kauhistavaan ajankohtaan. Saman päivän aamuna, jolloin olemme kohdanneet hänet Nicoterasta Monteleoneen vievällä tiellä, oli Gelsomina noussut vuoteesta mitä liikuttavimman sisarellisen tunteen vallassa. Oli kauan siitä, kun oli saatu uutisia korpraali Bombardasta, ja oikusta, jollaiset Gelsominalle olivat niin ominaisia, oli hän tahtonut saada niitä. Tuskin hän oli ilmaissut toivonsa ja uskonsa, että Monteleonessa voi olla kirje, sekä halunsa tietää, mitä tuossa kirjeessä luki, niin oli mestari Adam suudellut häntä otsalle, antanut vaimolleen ne viisi, kuusi soldoa, mitkä hänellä oli enää jäljellä, vaimon käytettäväksi parhaansa mukaan päivällisen hankintaan, ja oli sitten lähtenyt matkaan tyhjin vatsoin, onnellisena, että hänen Ninansa oli lausunut vain toivomuksen, joka ei maksanut täyttyäkseen enempää kuin nelisen penikulmaa jalkaisin taivallusta.

Mestari Adam oli, meidän kertoessamme nämä yksityiskohdat hänen menneestä elämästään, kulkenut niin uutterasti, että saapui jo Monteleoneen ja nousi ylös mäkisiä katuja, jotka johtivat postikonttorille. Tultuaan jonkun askeleen päähän tuosta talosta, jota etsimään hän oli niin kaukaa kävellyt, hän pysähtyi, otti toiseen käteen kreikkalaisen myssynsä, raapaisi toisella kaljua otsaansa ja näytti painuvan syviin mietteisiin. Se, joka ei tuntenut mestari Adamin raha-asiain tilaa, olisi saattanut luulla kunnioitettavan taiteilijan pysähtyneen siihen ihailemaan haltioissaan tuon merkillisen rakennuksen omituista arkkitehtuuria.

Tosiaankin postikonttori muistutti jotakuta tuollaista enkelien ihmeellisellä tavalla siirtämää taloa kuten esimerkiksi Notre-Dame-de-Lorettea; aivan kuin ripustettuna taivaaseen messinkilangoista eikä kiinnitettynä maahan kivijuurilla, se oli pitänyt puolensa kaikkia maanjäristyksiä vastaan, mitä oli sattunut sen perustamisesta saakka. Kaksikymmentä kertaa, keskellä muun kaupungin suonenvetoisia väänteitä, se oli värähtänyt kuin kuolemaisillaan; kaksikymmentä kertaa hirmumyrsky oli ravistellut sitä perustuksesta tasakattoon asti kuin ajelehtivaa laivaa, ja joka kerta sen horjuvat kerrokset olivat asettuneet jälleen paikoilleen, sen ammottavat halkeamat jälleen sulkeutuneet, sen vulkaaninen kuume sammunut, ja se oli jäänyt, tosin ontuvana ja kyssänä, paikalleen, mutta ainakin pystyyn keskelle ympäröiviä raunioita. Vedenpaisumuksessa se olisi kai kellunut pinnalla kuin Noakin arkki; Gomorrassa se olisi ollut palamaton, ja varman olettamuksen mukaan se mahtoi olla vakuutettu jo viimeistä päivääkin vastaan ja aikoi kumota täydellisesti ilmestyskirjan ennustukset.

Seistyään hetken syventyneenä epämääräiseen katseluun, josta huomasi, että mestari Adam katseli mitään näkemättä, valaisi neron säde taiteilijan otsaa, iloinen liekki vilahti hänen silmissään ja halveksivan ylimielisyyden hymyily värähdytti hänen huuliaan. Hän kohotti päätään kuin ainakin mies, joka tuntee, että maailma on voimakkaan ja ovelan osuutta; ja astellen eteenpäin pyöritellen kreikkalaista myssyään sormensa päässä hän meni nyt nojailemaan kaksin käsin aitaukseen, joka ympäröi kuvaamaamme rakennusta. Hän seisoi tuokion tässä odottelua ilmaisevassa asennossa, kunnes muuan virkailija käänsi päätään häneen päin, nosti silmälasinsa otsalle ja kysyi häneltä happamella äänellä, mitä hänellä oli asiaa.

— Eikö teillä olisi postitoimistoon osoitettua kirjettä? vastasi metisellä äänellä hän, jolle kysymys oli tehty. — Kirjettä Messinasta mestari Adamille, taidemaalarille Nicoterasta.

— Tässä on, — vastasi virkamies etsittyään hetkisen ja ojentaen vanhukselle pyydetyn esineen.

— Ettekö tahtoisi sitä minulle lukea, hyvä herra? — jatkoi mestari Adam ihmeellisen hyvänsävyisesti; — sillä täytyy olla oppinut mies kuin te ymmärtääkseen moisia variksenvarpaita.

— Mielelläni, kunnon mies, — vastasi virkailija, joka alkoi nyt tuntea puhuteltavassaan Kalabrian Michelangelon. — Se on varmaan pojaltanne Bombardalta —

— Justiinsa! hyvä Jumala, niin, niin, se rakas lapsi! hän käyttelee paremmin tykkisutia kuin kynää, ja koska näköni alkaa jo heiketä, niin minulta menee tavallisesti hukkaan puolet siitä, mitä hän minulle kirjoittaa.

— Mutta käsiala ei ole lainkaan huono tykkimiehen työksi, — lausui kohtelias virkailija arvokkaalla äänellä ja silmälasinsa laskien; — ja minä luen sen teille aivan kuin painettua. Hm! Kuunnelkaa nyt. Hm, hm!

Mestari Adam teki merkin, ettei häneltä mene hukkaan sanaakaan.

"Rakas isä,…" sanoi virkailija.

— Niin, niin, hän on nöyrä ja kuuliainen lapsi, — keskeytti mestari
Adam.

Lukija teki myöntävän merkin ja jatkoi:

"Rakas isä, me olemme saaneet täällä nauttia niin mainiosta maanjäristyksestä, että jos Jumala olisi suvainnut sen kestää vielä ainoastaan viisi minuuttia lisää, me olisimme paraikaa taivaassa, josta taivas meitä varjelkoon! Minä olen taistellut kuin leijona Messinan rosvoja vastaan, jotka eivät ole meidän kauniin Kalabriamme rosvojen veroisia, ja minä hakkasin kaksi niistä kappaleiksi en ennemmin enkä myöhemmin kuin eilen. Ja myöskin olen saanut lopullisesti lomaa kuudeksi viikoksi. Minä toivon voivani viettää ne kohta teidän seurassanne; odottakaa siis minua joka tapauksessa, vaikkette tätä kirjettä saisikaan, ja varatkaa minulle siunauksenne ja muutamia niitä Palman viikunoita, joista tiedätte minun niin paljon pitävän.

Uskollinen poikanne,

korpraali Bombarda."

— Kiitos, hyvä herra, — sanoi mestari Adam; — sitä vain tahdoinkin tietää; minä tulen noutamaan kirjeen, kun saan rahaa.

Ja samassa hän jätti kaiteen, jota vastaan hän oli seissyt kun naulattuna koko ajan, kun kirjettä oli luettu, pisti myssyn päähänsä, käännähti kantapäillään ja hävisi lähimmän kadunkulman taakse.

III

Fra Bracalone

Mestari Adam oli jo kaukana ennenkuin virkailija selvisi ällistyksestään. Kuten olin sanonut, hän tiesi nyt, mitä oli tahtonutkin tietää, ja niinpä hän loittonikin pois kevein askelin. Kirje, jonka hän oli kuullut, oli tehnyt hänet kymmenen vuotta nuoremmaksi.

Hän oli onnellinen vanhus, tuo mestari Adam; noita luonteita, jotka niin helposti pääsevät hyvälle tuulelle ja aukenevat toivolle ja ilolle aivan kuin kukat auringolle. Nähdessämme hänen kulkevan noin, jotakin vanhaa laulua rallatellen ja huiskuttaen ilmaa kädennojallaan, olisi monikin rikas kadehtinut häntä ja tuollaista sielun rauhaa, joka ilmaisi ehtymätöntä uskoa kaitselmukseen. Tosiaan: hänellä itsellään ei juuri tällä hetkellä ollut mitään taivaalta pyydettävää.

— Hyvä Jumala, ajatteli hän, minä olen armoitettu mies! Minulla on lahjat, joita kukaan ei kiellä ja jotka tuottavat minulle kunniaa, joskaan ei onnea. Minulla on poika, urhoollinen kuin Juudas Makkabealainen, minulla on tytär, kaunis ja pulska kuin Neitsyt Maaria; ja nuo lapseni saavat nyt tavata toisensa. Kaikki, mitä maailmassa rakastan, saan sulkea syliini huomenna, ehkä jo tänä iltana. Kuinka Gelsomina on tyytyväinen sanomista, joita hänelle tuon! Kuinka hän kavahtaa kaulaani, kiittämään vaivasta, jonka olen nähnyt! ja miten hyvällä ruokahalulla syömme illallista!

Tämä viimeinen sana tai paremminkin viimeinen ajatus pysäytti mestari Adamin yhtäkkiä kulussaan, ja hän löi kädellään otsaansa kuin unesta valveille ponnahtaen: hän oli muistanut, että hän oli aamulla antanut vaimolleen päivällistä varten viimeiset rahansa ja ettei hän nyt tuonut uusia kotiinsa illallisen hankkimiseksi. Ajatellessaan, ettei hänen rakkaalla Gelsominallaan ehkä olisi illalla mitään syömistä, vanhus muisti, että hänellä itselläänkin oli nälkä.

Mestari Adam päästi syvän huokauksen ja jatkoi nyt matkaansa kumarapäin ja nöyryytettynä. Tuokio sitten oli hän toivonut, että hänellä olisi siivet kotiin päästäkseen, ja nyt hänestä tuntui matka aivan liiankin nopealta. Hän hiljensi siis askeleitaan, jatkaen kuin kone kulkuaan ja mietiskellen keinoa, miten päästä tästä pulasta. Matkansa varrella hän kohtasi kaksi, kolme omaa maalaustaan, toiset kiirastuleen tuomittuja, toiset madonnia, mutta niistä ei nyt ollut muuta hyötyä kuin että ne saivat hänet vain entistä syvemmin tuntemaan jumalallisten ja inhimillisten asiain horjuvaisuuden. Kolme vuotta sitten, kunniansa päivinä, hän oli nähnyt näitten pyhien kuvain edessä väkeä tungokseen saakka rukoilemassa; hänen ei silloin tarvinnut muuta kuin sanoa pontevasti: "minä ne olen maalannut", ja tehdä joukossa kierros, niin hän sai sellaiset almut, että voi viedä elintarpeita viikon päiviksi kotiinsa, ja Gelsomina ostaa jäännösrahoilla niin komean puvun, että kaikki Vinan ja Triolon naiset sitä kadehtivat.

Mutta nyt, mikä ero! Sitten kuin hallitus oli kieltänyt mestari Adamin madonnia tekemästä ihmetöitä ja kiittämättömät madonnat olivat pitäneet velvollisuutenaan totella, olivat hänen siveltimensä luomat menettäneet kaiken luottonsa, niin että ne olivat nyt aivan yksinäisiä ja hyljättyjä. Ei ollut ainoaakaan kiirastuleen tuomittua, joka ei olisi tuntenut tätä arvon menetystä, ja mestari Adam sai surukseen nähdä erään talonpojan paremmin säälistä kuin kunnioituksesta tekevän kaiken, mitä suinkin voi, sammuttaakseen liekkiä, joka erästä tuomittua kalvoi.

Se oli viimeinen isku, mitä hänen alistumisensa saattoi sietää. Hän lankesi lohduttomuudesta epätoivoon, ja kun hän erään kummun harjalle saavuttuaan näki Nicoteran valkeat talot, ryhmässä meren rannalla kuin joukon joutsenia lammikon äyräällä, ja kauempana öljypuitten kätkössä pienen yksinäisen majan, jossa Gelsomina ja hänen vaimonsa häntä odottivat, niin hän ei enää voinut matkaansa jatkaa, vaan paremminkin putosi kuin asettui istumaan erään uuden muurin juureen, seinän, joka onnellisempina aikoina olisi tarjonnut hänelle kyllin arvokkaan paikan vaikka maalata siihen toisen laitoksen "Viimeistä tuomiota".

Hän istui melkein neljännestunnin siinä, kyynärpäät polvia vasten, pää käsien välissä ja syventyneenä mitä surullisimpiin mietelmiin. Silloin hän yhtäkkiä kuuli mainittavan itseään nimeltä. Hän nosti päätään ja näki edessään Fra Bracalonen aaseineen matkalla naapurikylään noutamaan muonavaroja. Mestari Adam oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei ollut kuullut edes kellon kilinää, jolla kunnon elukka ilmoitti isäntänsä lähestymisestä taloihin sulkeutuneille tai hajamielisille ihmisille. Lukkari seisoi nyt siinä hänen edessänsä ja katsoi h£ntä tuollaisella koiranhampaan säälillä, jota kirkonkaapuun puetut niin taitavasti naamallaan käyttävät.

— No, mestari Adam, — sanoi hän, — mitä siinä tehdään? Uneksitaan kai jostakin taulun aiheesta, eikö niin, kunnon mies?

— Oh, ei! vastasi maalari parka; — minulla on kuuma, olen väsynyt, ja istuin tähän vähän levähtämään.

— Tuo on kuitenkin kaunis seinä, mestari, — jatkoi lukkari osoittaen hänelle muuria, jota vasten maalari nojaili; — jokin madonna sopisi mainiosti siihen.

Taiteilija huokasi.

— Niin, minä ymmärrän, — jatkoi Fra Bracalone; — ajat muuttuvat, eikö niin, eivätkä madonnat tee enää ihmeitä? Ah, hyvä Luoja, jos olisitte elänyt kuten minä madonnien parissa, niin tietäisitte, millaisia he ovat. Tänään tulee, huomenna menee. Tarvitaan filosofiaa, kunnon ystävä.

— Teidän on helppo sanoa, — mutisi vanhus; — te olette tänään syönyt aamiaisen ja syötte illallistakin, tiedän mä!

— Jumaliste, — vastasi Fra Bracalone kaikkein isällisimmin naamoin, — minä en ole mikään suuri maalari, minä en tavoittele maailman kunniaa; minä uskallan vain itseni jumalallisen kaitselmuksen huomaan, ja luulisin kiusaavani sitä tekemällä kätten töitä. Minä en ole muuta kuin paljas lukkari, ja tuossa on aasini, joka ei ole kuin paljas aasi; mutta ei minulta eikä aasiltanikaan ole koskaan puuttunut mitään, kiitos olkoon autuaan pyhän Fransiskuksen, joka meitä suojelee. Me olemme nyt tyhjillä kumpainenkin; mutta jos olisitte tunnin päästä tässä, näkisitte meidän kulkevan ohitse, minulla haarapussi pulleana, hänellä korit täynnä tavaraa. Piraus nuuskaa, mestari Adam.

Fra Bracalone veti taskustaan nuuskarasian ja tarjosi vanhukselle, joka pudisti päätään, samalla sekä kiitokseksi että kieltäen.

— Olette väärässä, mestari, — jatkoi fransiskaani nuuskien sormiensa välissä pitämäänsä hyppysellistä. — Tällä tupakalla on ihmeelliset ominaisuudet: se parantaa päänsäryn, hälventää suonista pahat höyryt ja karkoittaa surulliset ajatukset.

— Te hukkaatte vain aikaanne kehumalla kaikenlääkettänne, — keskeytti vanhus jyrkästi; — minulla ei ole mitään almua teille antaa enkä ota ilmaiseksi mitään vastaan.

— Jälleen nöyryytys, jonka lasken pyhän Fransiskuksen jalkain juureen, — vastasi Fra Bracalone kohottaen hurskaasti silmänsä taivasta kohti. — Hyvästi, veljeni! Jumala antakoon teille kärsivällisyyttä niinkuin on minulle antanut nöyryyttä.

Näin sanoen Fra Bracalone laksahutti kieltään. Heti kohta hänen aasinsa lähti liikkeelle, ja hän itse aasinsa perästä.

Mestari Adam näki hänen loittonevan, kateuden sekaisin halveksumisen tuntein, sillä Fra Bracalone oli puhunut hänelle päästä päähän silkkaa totta.

Arvoisa lukkari oli jäänyt yksin priorin kanssa jäljelle kokonaisesta fransiskaani-veljeskunnasta, joka oli hajoitettu ja hävitetty vuonna 1809 sotien aikana. Heidänkin oli ollut pakko pysyä siihen aikaan piilossa, ja vasta sitten kun Ferdinand palasi toisen kerran Napoliin ja Joakim oli kukistunut, olivat nämä kaksi kunnon henkilöä tavanneet toisensa, panneet tuumansa tukkoon ja ottaneet jälleen haltuunsa kaksi luostarin parasta huonetta, joissa he nyt elivät täydellisesti kristillisen veljeyden suhteissa. Oli niitäkin, jotka väittivät, että Don Gaetano, kirkon hierarkian pilkaksi, tosin oli priori, mutta että Fra Bracalone oli oikeastaan luostarissa isäntänä. Kuitenkaan eivät mitkään julkiset teot tukeneet tätä merkillistä väitöstä eikä kukaan voinut sanoa, vaikkei se tosin olisi ketään kummastuttanutkaan, nähneensä isä Gaetanoa kertaakaan soittamassa kelloa eikä Fra Bracalonea lukemassa rukouksia. Täytyy siis lykätä sellaiset puheet kansanomaisten huhujen joukkoon, jotka eivät ansaitse historioitsijan puolelta uskomista eivätkä edes huomiota.

Oleellisesti totta oli kaikessa edellämainitussa se, että Fra Bracalone, liittämättä lainkaan toiveitaan, kuten mestari Adam, tämän maailman kunniaan, siis johonkin vaihtuvaan ja katoavaan, oli valinnut sensijaan, niinkuin nyt tiedämme, erään niin lujan ja hyvämaineisen suojeluspyhimyksen, ettei maallinen vallankumous saata sitä taivaastaan karkoittaa. Siitä oli tuloksena, että silloin kuin Nicoteran madonna oli kadottanut luottonsa, Pyhä Fransiskus oli omansa täydellisesti säilyttänyt, eikä kunnon Fra Bracalone huomannut minkäänlaista arvonalennusta uskovaisten hartaudessa. Päinvastoin: Assisin erakon palvelijain luku oli saanut vielä lisääkin rekryyttejä madonnan luopioista, sillä tuolla uskonhaluisella kansalla täytyy aina olla jotakin, jota se uskoo ja palvelee, ja se on tyytyväinen ja onnellinen ainoastaan silloin kun se voi uskoa ja palvella.

Ja niinpä näyttikin Fra Bracalonen kiertely kylillä paremminkin kruununmiehen matkalta veroja kantamassa kuin almuja kerjäävän munkin kululta. Hän lähti, samoin kuin nyt olemme nähneet, joka toinen päivä luostarista, hän ja hänen aasinsa, hänellä haarapussi tyhjänä, aasilla korit onttoina; teki kierroksensa läheisillä kauppatoreilla ja kantoi siellä kymmenyksensä kaikesta: kaloista, siipikarjasta, vihanneksista, hedelmistä, leivästä ja viinistä. Koko hänen temppunsa oli lähestyä kauppiasta ja lausua manauksena nämä kaksi sakramentillisen tehoavaa sanaa: "San Francesco". Tuskin oli kauppias ne kuullut, niin hän nousi nopeasti ylös, nosti kätensä hatunreunaan kuin venäläinen sotamies nähdessään upseerin kulkevan ohitse, ja antoi Fra Bracalonen valita kauppatavaroistaan mieleisen kappaleen. Ainoastaan mitä tuli vaihteleviin ruokatavaroihin eli niihin, joiden hinta muuttuu vuodenajan mukaan, kuten esimerkiksi kalain ja lintujen, oli kauppias nähnyt viisaimmaksi ilmoittaa Fra Bracalonelle päivän hinnat. Hän siis vastasi sanoihin: "San Francesco" yhä liikkumatta ja käsi hatun reunassa: "Kaksitoista soldoa" tai: "viisitoista soldoa naula". Silloin lukkari toimi ilmoituksen mukaan ja oli hienotuntoinen ja säästeliäs eikä ottanut muuta kuin pienen kalan tai viallisen hedelmän.

Siten hän säilytti edelleen tuon tavanomaisen oikeutensa, jonka suuremmat vaatimukset hänen puoleltaan olisivat muuttaneet väärinkäytökseksi; ja sitäpaitsi hän antoi aina jotakin ottamastaan korvaukseksi: milloin se oli pyhän Fransiskuksen kuva stigmaatteja saamassa, milloin tuollainen kuuden frangin hopeakolikon kokoinen ja muodoltaan rinkelimäinen leivos, jollaisia sanotaan nimellä "taraliini", milloin taas hyppysellinen tuota kuuluisaa nuuskaa, jota hän oli tarjonnut mestari Adamillekin ja josta yksi ainoa annos riitti parantamaan päänsäryn, hävittämään pahat nesteet ja takaamaan onnellisen synnytyksen. Täydellinen ymmärtämys, perustuen toiselta puolen luottamukseen ja toiselta hienotuntoisuuteen, vallitsi siis Fra Bracalonen ja seudun talonpoikain välillä; ja ainoa seikka, josta nämä joskus häntä moittivat, oli se, ettei hän säälinyt aasiaan, ei silloin, kun lastasi sen korit ylen täyteen, enempää kuin silloinkaan, kun pani sen kaulaan vielä haarapussinsakin, jota hänen olisi pitänyt itse kantaa olallaan.

Fra Bracalone ei siis ollut suinkaan liioitellut sanoessaan mestari Adamille, että jos tämä odottaisi ainoastaan tunnin, näkisi hän hänen tulevan takaisin haarapussit pulleina ja korit täynnä.

Fra Bracalone jatkoi, kuten olemme kertoneet, matkaansa; mutta sanat, joita hän oli mennessään lausunut mestari Adamille, eivät langenneet tienoheen. Tuo valkea seinä, joka näytti vasituisesti tehdyltä hänen sivellintään varten, ja tuo aasi, joka tulisi takaisin elintarpeilla kuormattuna, olivat herättäneet mestari Adamin sielussa luoma-innon ja hänen vatsassaan nälän. Kuitenkin viipyi vanhus vielä hetken ajatuksissaan, mutta ei enää masentuneena. Hän mietti jotakin suurta sommitelmaa, siitä ei epäilystäkään, ja hänen kätensä, jolla hän viilsi ilmaa halki ja pyöreissä piirroissa, kuvasi jo tyhjyyteen näkymättömän luonnoksen, joka kuvastelihe paraikaa hänen aivoissaan. Tuokion tätä pantomimia näyteltyään mestari Adam kohotti otsansa ja kääntyi päin muuria: hänen taulunsa oli nyt sommiteltu, ei ollut jäljellä muuta kuin työn suoritus.

Silloin mestari Adam päästi irti matkapullonsa, veti taskustaan esiin siveltimiä ja värejä, ja astui hetkeksi piirustin kädessä taaksepäin, mitatakseen yhdellä silmäyksellä työn vaatiman tilan; sitten hän meni nopeasti seinän luo ja alkoi siihen rohkeasti luonnoksen, joka kymmenen minuutin päästä oli kokonaan valmis ja tehty tarpeellisen täydellisellä tavalla, jottei voinut epäillä, mitä aihetta freskon piti esittää.

Se oli kiirastuleen tuomittu sielu, mutta tämän eroitti yleisistä sieluista eräistä erikoisista ja yksilöllisistä pikku seikoista. Tämä oli puettu fransiskaanin asuun, mikä seikka todisti, että ruumis, jota se aikoinaan oli elähyttänyt, oli kuulunut tuohon veljeskuntaan. Ja tulen nuoleskellessa sitä polviin saakka sen oli pakko kumartaa hartiansa kaksoiskorin kuorman alla, minkä päällä oli vielä haarapussi, jopa paholaisen sälyttämä, jonka naama oli ihmiskasvojen ja aasin pään välimuoto. Se oli tuollainen Danten ja Orcagnan suuntainen sommitelma, puolittain groteski ja puolittain hirvittävä, ja sen tarkoituksesta oli mahdoton erehtyä, sillä se vihjasi ainoaan todellakin perusteltuun vikaan, josta, kuten olemme jo sanoneet, Fra Bracalonea voi syyttää, nimittäin armottomuudesta eläinrukkaa kohtaan, jota hän hurskaasti sanoi toverikseen, mutta kohteli oikeastaan orjanaan.

Mestari Adam oli ryhtynyt työhön miehen lailla, jolla ei ole hetkeäkään aikaa kadottaa, ja hän jatkoi sitä vauhdilla ja innolla, josta saattoi ennustaa, että se vähemmässä kuin kahdessa tunnissa olisi valmis. Fresko-periaatteita noudattaen ei hän koskettanut siveltimellä koskaan kahta kertaa samaa paikkaa, vaan teki yhdellä sivalluksella jokaisen aikomansa liekinkielen, vaatekappaleen ja iholäikän. Siinä näkyi aivan michelangelolainen kosketuksen varmuus; ja kuva lähenikin kunniakkaasti loppuaan, kun Fra Bracalone tuli aasinsa kanssa näkyviin tien käänteessä.

Lukkarin ennustus oli pilkusta pilkkuun toteutunut; aasi oli kuormattu niin, että se oikein taipui kannettavansa alla, ja Fra Bracalone seurasi sitä iloisen näköisenä ja kiihoitti ilman tunnonvaivoja okaisella kepillä sen hiljentynyttä kulkua. Mestari Adam oli huomannut heidät hetkellä, jolloin he olivat tulleet näkyviin tien kulmassa; mutta hän ei ollut heitä näkevinään, vaan jatkoi työtään päätänsä kääntämättä, kuullen vain kellon kalkatuksesta heidän lähestymisensä. Sikäli kuin he lähenivät, mestari Adam antoi intonsa kiihtyä. Vihdoin hopeinen ääni vaikeni, seurasi hetkisen hiljaisuus, ja sitten katkaisi tämän hiljaisuuden kummastuksesta ja vihasta vapiseva ääni, joka kysyi taiteilijan selän takaa:

— Mutta mitä te teette, mestari Adam?

— Ah, ah! tekö siellä, Fra Bracalone, — vastasi vanhus kääntymättä. — Kas niin, näette, että olen noudattanut neuvoanne; minä en ole tahtonut mennä näin kauniin seinän ohitse käyttämättä yksinoikeuttani, joka sallii minun maalata kiirastuleen tuomittuja viiden peninkulman piirissä täältä. Jos tahdotte odottaa hetkisen, minulla ei ole enää tekemättä muuta kuin sielun pää; sitten se on valmis ja me lähdemme täältä yhdessä.

Tosiaan: henkilöltä puuttui enää vain huppupäähine, jonka soikion sisässä oli ainoastaan tyhjä paikka kasvojen valmistamisen varalta. Ja mestari Adam alkoikin nyt, vaihtaen siveltimen piirtimeen, luonnostella yhä kasvavalla nopeudella ja melkein hurjalla varmuudella onnettoman silmiä ja nenää ja partaa. Sitten hän vaihtoi samalla ketteryydellä piirtimen siveltimeen, ja tehden taitavan ja nopean sekoituksen osasta sinooperia ja kolmesta espanjanvalkeaa, johon hän lisäsi kuudennentoista osan umbraa, hän pisti ensimmäisen läikän kasvoihin. Fra Bracalone näki, ettei hänellä ollut aikaa hukata.

— Ahaa! mestari Adam, — sanoi hän toisen kerran äänellä, jossa viha tuntui jo pääsevän voitolle kummastuksesta; — minun kuvaanihan te teette.

— Niinkö arvelette? sanoi huolettomasti taiteilija, antaen siveltimen kärjellä uhrinsa kasvoille yhden niitä neronkosketuksia, jotka ovat suurten taiteilijain salaisuus.

— Kuinka? Että niinkö arvelen! huudahti Fra Bracalone tarttuen mestarin käsivarteen, keskeyttääkseen vielä jos mahdollista työn. — Vielä enempääkin kuin arvelen: minä olen siitä varma.

— Te erehdytte, — sanoi mestari Adam, vetäen kätensä irti ja koettaen ryhtyä jälleen toimeen.

— Oh, minä en erehdy, — jatkoi Fra Bracalone, vallaten jälleen tuon rikollisen käden; — minä erehdyn niin vähän, että jos aasi-parkani osaisi puhua, se varmaan tuntisi isäntänsä.

Aasi alkoi silloin hinkua.

— Kas niin, — jatkoi lukkari, — siinä näette, mitä sanoin.

— Hyvä, sen parempi! vastasi mestari Adam, tehden ponnistuksen, joka palautti vangitun jäsenen jälleen hänen omakseen; — minulle ei ole koskaan myönnetty taitoa tehdä yhdennäköistä, ja ennen muita olette te sen kieltänyt, Fra Bracalone: siinä näette, miten nero vastaa ja kostaa.

— Mutta tuota, — jatkoi lukkari tullen yhä rauhattomammaksi, — mitä tarkoitusta varten te tuota teette, mestari Adam?

— Erästä aineellista tarkoitusta varten, tunnustan, — vastasi taiteilija. — En ansaitse enää mitään polttamalla kuolleita; minä tahdon tästä lähin poltella eläviä, se tuottaa minulle ehkä jotakin. Älkää muuten olko millännekään, Fra Bracalone; sillä voisinhan sen sijaan, että sijoitan nyt teidät kiirastuleen, panna teidät helvettiin, ja kun sinne olisitte joutunut, senhän tiedätte, ei olisi messuja eikä almuja, jotka voisivat teidät sieltä päästää.

— Se on totta, — vastasi lukkari, joka tunsi kohta puheen koko vankan pohjan, joten asema alkoi näyttää hänestä paremmalta kuin hän ensin oli voinut luulla. — No niin, hyvä ystäväni, katsotaanhan, eikö olisi neuvoa asian järjestämiseen.

— Kyllä hyvinkin, — vastasi taiteilija, — ja minä olen varma, että te kahden viikon kuluttua tästä päivästä pääsette taivaaseen. Teistä pitävät ympäristön talonpojat liiaksi jättääkseen teidät pitkäksi aikaa näin julmaan asemaan; ettehän sitä epäile, luullakseni?

Näin sanoen väänsi mestari Adam yhdellä ainoalla siveltimen vedolla uhrinsa suun sellaiseksi, ettei ollut epäilystäkään hänen kärsimyksensä ankaruudesta. Fra Bracalone vavahti silloin kiireestä kantaan ja näytti kokevan todellisuudessa kaiken tuon kidutuksen, josta hän näki kuvitellun esityksen edessään.

— En, tosiaan en epäile sitä, — sanoi lukkari-parka hetken vaitiolon jälkeen; — mutta luuletteko, että he antavat minulle, nähtyään minut kiirastulessa ja minut sieltä pelastettuaan, yhtä suuren arvon ja kunnioituksen kuin ennen? Vastatkaapas siihen, omantuntonne mukaan.

— Joutavia, — vastasi mestari Adam pyöräyttäen siveltimen kärjellä kyyneleen kidutetun sielun vääristyneelle poskelle:

— Kukaan täällä maailmassa ei ole varma onnestaan, veliseni, ja itse paavikin, avatessaan taivaan portteja toisille, on pakotettu, kun kysymys tulee hänestä itsestään, jättämään avaimet seuraajalleen. Muuten: minä lyhennän koettelemuksenne aikaa mikäli mahdollista, ja huomenna minä alan koota almuja.

— Mutta turvautumatta toisiin, — uskalsi Fra Bracalone ehdottaa nöyrällä äänellä, — emmekö voisi keskenämme järjestää tätä asiaa?

— Se tuntuu minusta sangen vaikealta, vastasi vanhus päätään pudistaen; — sieluja ei saada pois kiirastulesta muuta kuin messujen ja almujen voimalla.

— Mitä messuihin tulee, minä otan ne huolekseni, — vastasi lukkari, joka mielihyväkseen näki asian kirkastuvan: — minä soitan kelloja ja priori lukee rukoukset vanhasta tottumuksesta, tiedustamatta kenen puolesta.

— Jää vielä kysymys almuista, joista minun tulee saada osani, —
jatkoi mestari Adam. — Ja muuan veljeskuntanne sääntö kieltää teitä,
Fra Bracalone, mitään myymästä tai ostamasta kullalla tai hopealla.
Näette siis, että asiaa on sangen vaikea korjata.

— Kuinka niin? jatkoi lukkari, yhtä vilkkaana vastauksessaan kuin vihollinen hyökkäyksessään; — me emme tosin voi käydä kauppaa hopealla emmekä kullalla, se on totta; mutta me voimme sensijaan antaa jotakin muuta paljon arvokkaampaa.

— No hyvä, katsokaammepa, mitä se on? sanoi mestari Adam keskeyttäen nyt ensimmäisen kerran työnsä.

— Teillä on kaunis tytär.

— Minun Gelsominani? Se on varma, minusta on hän Herran enkeli.

— Hän on naimaiässä?

— Hän tulee seitsentoistavuotiaaksi pyhänä Maarianpäivänä.

— Me luemme hänen häämessunsa ilmaiseksi.

— Tämä on jo jotakin; mutta se ei vielä riitä.

— Teillä on poika sotilaana.

— Korpraalina nimittäin.

— Ei kuulu asiaan: kysymys ei ole arvoasteista, vaan itse ammatista. Toimessa, jota hän harjoittaa, hän on suuressa vaarassa menettää sielunsa, koska hän lie useamminkin odotettu kapakkaan kuin kirkkoon.

— Ohoi, olette oikeassa, siitä asiasta olen sangen rauhaton.

— No hyvä, me annamme hänelle anteita, jotka säilyttävät hänet ainaisessa armon tilassa.

— Tämä on houkuttelevaa; entä sitten?

— Te ette ole enää nuori, mestari Adam.

— Olen viidenkuudetta, melkein.

— Se on ikä, jolloin en enää voi toivoa suurta ajan pitennystä.

— Ihmisten päivät ovat etukäteen Luojan lukemat.

— Se on tietty; te voitte kuolla milloin hyvänsä.

— Entä sitten?

— Minä hautaan teidät siunatussa kaavussa, sytytän kuusi vahakynttilää paarinne ympärille ja valvon ruumiinne ääressä itse, työ, jota en tee kenellekään muulle.

— Tämä viimeinen tarjoomus ratkaisee päätökseni, — sanoi mestari Adam, jaksamatta muka enää vastustaa noita ihmeellisiä ehdotuksia, joita hänelle oli tehty. — Mutta koska sen sijaan, että olisin mennyt hakemaan ruoka-aineita, kuten vaimoni minua pyysi, olen huvitellut täällä tekemällä muuriin tämän maalauksen, ja kun nyt on jo liian myöhäistä korjata sitä vikaani, niin ehkä annatte minulle kaupantekijäisiksi puolet aasinne kuormasta.

— Siitä ei kiistaa! huudahti lukkari vilkkaasti, hurmaantuneena päästen kiirastulesta niin hyvillä ehdoilla; — ja te saatte itse valita kaikkein kauneimmat ja parhaimmat tavarat, mitä minulla on.

— Se on sovittu? sanoi mestari Adam ja ojensi kätensä Fra Bracalonelle.

— Ottakaa koko kuorma! huusi Fra Bracalone haltioissaan.

— Menkäämme, sanoi mestari Adam ja pyyhki huoaten pois freskonsa, josta oli jo kolme neljännestä valmiina. — Taas yksi mestarityö mennyttä! Mutta tyttäreni saa illallista!

IV

Marco Brandi

— Kas tässä, vaimo, — sanoi mestari Adam tullen kotiinsa; — unhoitin jättää sinulle rahaa mennäksesi torille; mutta tässä on ruoka-aineita: valmista meille nyt hyvä illallinen poikamme kunniaksi, joka voi saapua millä hetkellä tahansa kuin tykin kuula luoksemme.

— Millä hetkellä tahansa? toisti vanha Babilana; — se rakas poika-parka!

— Sinä siis sait kirjeen veljeltäni? sanoi nuori tyttö rientäen pienestä kamarista kavahtamaan vanhuksen kaulaan.

— Sain, Nina, sain, lapseni; kyllä, minä sain kirjeen.

— Missä se on? Luetaan, luetaan, — huusi tyttö.

Mestari Adam oli etsivinään kaikista taskuistaan.

— Kas niin, sinä olet sen hukannut, — mutisi hemmoiteltu lapsi, polkien jalkaansa. — Semmoinen sinä aina olet!

— Älä toru minua, — Nina, sanoi vanhus, — se ei ollut minun vikani.

— Mutta milloinka hän sitten tulee?

— En voi sanoa sinulle sitä tarkkaan; en muista päivämäärää.

— Et muista päivämäärää? Kas niin, se vielä puuttui, johan nyt mokomaa! Ei, minä en sinua suutele.

— Sillä tavalla sinä kiität minua siitä, että kuljin neljä peninkulmaa noutaakseni sinulle uutisia.

— Anteeksi, isä, — sanoi nyt tyttö, hypäten uudestaan hänen kaulaansa; — minä olen paha lapsi, mutta minä rakastan kyllä sinua, tiedä se.

Vanhus sulki Ninansa pään käsiensä väliin ja alkoi itkeä ilosta katsellen häntä.

— Ja minä, minä sitten, enkö minä sitten sinua rakasta, muka. Sinä et saa koskaan tietää, mitä minulle maksat. Tein tänään ihanimman tauluni… Ah, ei puhuta siitä enää.

— No niin, ja sitten?

— Ei mitään; mene auttamaan äitiäsi; mene, minusta tuntuu, että illallinen maistuu hyvältä; minulla on aika nälkä.

Se ei ollut ihmeellistä: vanhus ei ollut syönyt eilisestä saakka.

Nuori tyttö juoksi äitinsä luo häntä auttamaan, kysymättä edes, kuinka mestari Adam oli saanut nuo runsaat ja oivalliset ruokatavarat, jotka näyttivät valituilta suorastaan jonkun kardinaalin pöytää varten. Gelsomina oli nyt siinä iässä, jolloin ihminen ajattelee, että luonto pitää äidillisesti ihmisen tarpeista huolen ja jolloin hän on vakuuttunut siitä, että onni versoo ja kukkii aivan itsestään kuin päivänkakkara niityllä. Vanhus puolestaan meni ja istuutui pienen puutarhansa pengermälle, joka oli rannalle päin.

Sillävälin vaipui aurinko, joka oli koko päivän kierinyt palavana sinimeren keskellä, länteen kuparinväristen pilvien sekaan, joiden edessä nyt kuulsi Stromboli sinertävänä kartiona, liekkihulmun ympäröimänä. Etelästä päin siinsi veden pintaan vedettynä nauhana Sisilian ranta, jota taempana taas kumotti ikään kuin saentuneina höyryinä jättiläismäinen Etna. Pohjoisessa jälleen rajoittivat näköalaa Kalabrian rannat, jotka muodostavat siron kaaren, kärjistyessään Vaticanon niemeksi; meri, jonka kalvossa aurinko jo alkoi sammuttaa kiekkonsa toista laitaa, kieri liekkilaineina, joiden keskellä liukui, kiiruhtaen Satinan satamaan tai pyhän Eufemian lahteen, myöhästyneitä ja pelokkaita pursia; vähemmän tottuneet silmät kuin näiden merenrannan asukkaiden olisivat saattaneet luulla pursia pesilleen palaaviksi lokeiksi, niiden valkeain ja kolmikulmaisten purjeitten vuoksi. Koko kuvattu näky ennusti, että myrsky odotti ainoastaan auringon poistumista ottaakseen luonnon vuorostaan valtaansa. Ja aurinko näytti painuvan mereen murhemielin ja hylkäävän väkinäisesti valtakuntansa, jonka se nyt jätti kruunustaan eroavan hallitsijan lailla myrskyn saaliiksi.

Tämä oli niin ihmeellinen näytelmä, että vaikka mestari Adamilla oli ollut tilaisuus nähdä se monen monta kertaa, ei hän koskaan voinut katsella sitä uudestaan haltioihinsa joutumatta. Niinpä hän olikin vaipunut mitä syvimpään ihasteluun, kun hän tunsi koskettavan olkapäähänsä. Kääntymättä hän aavisti, että tulija oli hänen tyttärensä.

— Katsoppas, Gelsomina, eikö se ole ihanaa? huudahti vanhus.

— Mitä, tuo ilkeä ilma, joka uhkaa myrskyä?

— Katso noita ihmeellisiä värituntuja, noita puhtaita värejä, rohkeita vivahduksia.

— Katso, isäni, miten purret koettavat kiiruhtaa pois mereltä! Kaikki ne eivät saavu ajoissa, ja siellä on miehiä, joilla on tytöt odottamassa.

— Olet oikeassa, tyttäreni, nyt soitetaan Ave Mariaa: rukoile niiden puolesta, jotka ovat merellä.

Nuori tyttö laskeutui polvilleen maahan ja viritti sointuisella äänellä, ei lukemalla eikä laulaen, "Enkelin tervehdyksen". Vanhus jälleen oli ottanut päästään kreikkalaisen myssynsä ja katseli kädet ristissä seisten taivasta kohti, ikäänkuin etsien katseillaan, eikö enkeli jo tullut ilmoista kokoamaan hänen tyttärensä sanoja, ensimmäisten tuulenpuuskain niitä kantaessa. Kun rukous oli päättynyt, aikoi Gelsomina nousta ylös.

— Olet unohtanut jotakin, — sanoi vanhus pidättäen häntä.

— Mitä, isäni?

— Olet rukoillut merimiesten puolesta, rukoile nyt matkustavaistenkin. Hirmumyrskyn aikana vuoristo on yhtä vaarallinen kuin meri; ja kuka tietää, tuleeko veljesi meritse vai vuoriston halki.

— Olet oikeassa, isäni, — vastasi tyttö. — Bombarda-parka, olin hänet aivan unohtanut.

Gelsomina aloitti uudestaan rukouksensa, jota mestari Adam tällä kertaa ei tyytynyt ainoastaan tarkkaavasti kuulemaan, vaan säesti itse ääneensä.

— Nyt, isä, — sanoi nuori tyttö, tehtyään ristinmerkin, — etkö tule?
Illallinen on valmis.

Mestari Adam seurasi tytärtään, heittäen kuitenkin vielä muutaman silmäyksen upeaan maisemaan; se oli jo puolittain kätketty pilvien varjoon, joita näkymätön käsi veti niinkuin ääretöntä kuolinvaippaa taivaan yli lännestä itään. Silloin tällöin halkoi ennehtivä salama nopeasti tuota synkkää seinää ja paljasti sen takana varaston liekkejä, kun taas tuulenpuuskat, joiden hän kuuli päänsä päällä puhuvan tuntematta niitä vielä, alkoivat heiluttaa kastanjain latvoja, joiden alimmat oksat näyttivät pienimpäänkin lehteensä saakka kuolleilta, niin liikkumattomia ne olivat. Ovelle saavuttuaan pysähtyi mestari Adam hetkeksi kynnykselle ja terästi korvaansa; kumea jyrinä alkoi kuulua lännestä, mutta vielä niin kaukaa, ettei voinut päättää, tuliko se taivaasta vai maasta. Vanhus tunsi luonnon suuren äänen, joka varoittaa vaaran hetkellä lapsiaan etsimään turvapaikkaa hävitystä vastaan.

Tämä juhlallinen näky oli saanut mestari Adamin hetkeksi unohtamaan, ettei hän ollut syönyt koko vuorokauteen; mutta kun ovi oli suljettu ja hän istui illallisen ääressä, laskeutui hänen mielikuvituksensa takaisin maallisempiin ajatuksiin. Vanha Babilana oli tehnyt parastansa, ja luultavastikin oli itsensä priorin pöytä tänä iltana vaatimattomammin varustettu kuin hänen madonniensa halvan maalarin; ja niinpä unohti mestari Adam, joka oli onnellinen sekoittuma haltioitumista ja aineellisuutta, pian kaiken, mitä ulkona oli tulossa, antautuakseen kokonaan nyt sisällä tapahtuvan valtaan. Hänen herkuttelijatyydytyksensä pohjalla piili kyllä vielä suru tuon hävitetyn freskon vuoksi sekä pelko, että Bombarda saattoi olla nyt matkalla; mutta hänen maistamansa ensimmäinen lasi viiniä ja ensimmäinen pala, jonka hän pisti suuhunsa, saivat hänet kaikesta päättäen tuntemaan aloitetun toimituksen niin tärkeäksi, että hän kiinnitti siihen kohta koko huomionsa.

Kuitenkin läheni ukkonen lähenemistään ja ennusti oikeaa etelämaalaista hirmumyrskyä, josta ei voi saada tarkkaa käsitystä, ellei ole kuullut sen jylisevän oman päänsä päällä. Tuuli oli laskeutunut alas ja kynti nyt maata niinkuin olisi aikonut repiä juurineen irti kaikki, mitä sen kamarasta yleni. Tuon tuostakin vapisi vaatimaton maja tuulispäiden pudistamana katosta perustuksiinsa saakka, ja silloin laski Gelsomina pois lasinsa tai veitsensä ja tarttui isänsä käteen. Hän katsoi vanhukseen lapsellisen kauhun vallassa, minkä vanhus haihdutti, painaen huulensa nuoren tytön otsalle.

Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän söi vanhuuden koko huolettomalla halukkuudella, välittämättä myrskystä enempää kuin jos sitä ei olisi ollutkaan.

Yhtäkkiä välkähti huonosti suljettujen ikkunaluukkujen raosta kuin salama, sitten kaikui pamaus, niin kumea, äkillinen ja läheinen, että Gelsomina heittäytyi, tarttumatta enää edes isänsä käteen, hänen rintaansa vasten, aivan kalpeana ja vavisten.

— Se on ukkonen, — sanoi mestari Adam, painaen lastaan syliinsä.

— Se on ukkonen,- toisti tietysti muori.

— Ei, se ei ole ukkonen, — sanoi Gelsomina.

Ikäänkuin vahvistaakseen nuoren tytön sanat antoikin ukkonen nyt kaikua jyrinänsä, tuollaisen, joka kiertää yli koko taivaan kehän ja oli niin paljon voimakkaampi tätä perheen kuulemaa pamausta kuin meren pauhu puron sorinaa. Samassa kietoi tuulenpyörre majan liepeisiinsä; katto huokaili, ikkunaluukut ratisivat; itse mestari Adam alkoi pelätä, ja Gelsomina päästi huudon, johon myrskyn henget tuntuivat valituksin vastaavan. Sillä hetkellä ovi avautui, ja kalpea mies hatuttomin päin ja vaatteet veren vallassa syöksyi sisään.

— Minä olen Marco Brandi! — huusi hän; — pelastakaa minut!

Tämän ilmestyksen nähdessään, tuon epätoivoisen huudon kuullessaan, vetoamisen hänen ihmisyyteensä, mestari Adam unohti heti myrskyn; ja kun henkilö, joka hänen suojelustaan pyysi, oli kai aivan ahdistajain kynsiin joutumassa, ei mestari Adam kadottanut aikaa vastaukseen, vaan viittasi pojalleen varustettua huonetta kohti: rosvo syöksyi sinne, nopean itsesäilytysvaiston ohjaamana, joka arvostelee yhdellä katseella, mitä täytyy pelätä ja mitä hänen sopii toivoa; ja hän oli nähnyt voivansa toivoa kaikkea, tarvitsematta pelätä mitään.

Näky katosi niin nopeasti, että ne, joille se oli ilmestynyt, olisivat saattaneet luulla sitä mielikuvituksensa luomaksi, ellei ovi, josta Marco Brandi oli tullut sisään, olisi jäänyt auki. Salaman valossa huomattiin nyt joukko ratsumiehiä tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin, joka toi vuoristosta Nicoteraan. Gelsomina juoksi silloin ovelle ja sulki sen; sillä miten nopeasti rosvo oli mennytkin läpi huoneen, oli nuorella tytöllä ollut aikaa huomata hänessä kaunis poika, noin viiden- tai kahdeksankolmatta-vuotias, kasvoillaan paetessakin se hurja ylpeys, joka ihmisen tai leijonan muodossa ilmaisee, että hän antautuu ylivoiman edessä, vaan ei pelosta. Mutta tyttöparka olikin nyt koonnut kaikki voimansa tähän toimeen; ja tuskin hän oli sen tehnyt, niin hänen jalkansa alkoivat horjua, ja tuntien, että hän kaatuisi, hän aikoi nojata seinää vastaan. Kun isä näki hänen hoippuvan, juoksi hän häntä tukemaan; mutta muuan uusi tapaus palautti tytölle jälleen hänen voimansa ja kiinnitti hänen huomionsa.

Toinen joukkokunta, jossa näytti olevan jalkaväkeä, suuntasi nyt kulkunsa taloa kohti. Gelsomina ja mestari Adam kuulivat pelon vallassa heidän askeleensa, jotka lähestymistään lähestyivät. Ei ollut enää epäilystäkään: useita miehiä tuli ovelle; yksi heistä alkoi kolkuttaa sitä karabiininsa perällä.

— Kuka kolkuttaa? kysyi mestari Adam.

— Avatkaa, — vastasi ääni.

— Kenelle? kysyi vanhus.

— Ihmisraukalle, joka kuolee ennenkuin ehtii Nicoteraan, ellet armahda häntä.

— Mikä hänelle on tullut?

— Marco Brandi on murhannut hänet.

Gelsomina vavahti, mestari Adam katsoi häneen: molemmat he epäröivät.

— Avatkaa, isäni; se olen minä, — sanoi nyt muuan ääni, heikko kuin kuolevan.

— Bombarda! huudahtivat nuori tyttö ja vanhus yhtaikaa.

— Lapseni, — mutisi Babilana-muori, nousi vavisten ylös ja nojasi kaksin käsin pöytään, ettei olisi kaatunut.

Mestari Adam avasi oven.

Useita jalkaväen santarmeja kantoi käsivarsillaan nuoren miehen ruumista, puettuna kuninkaallisen tykkiväen univormuun; hän oli saanut keskelle rintaansa leveän haavan, josta veri vuoti virtanaan. Vanhus kalpeni kauhistavasti, Gelsomina vaipui polvilleen. Samalla hetkellä tulivat ratsumiehet, jotka olivat ajaneet majan ohitse, takaisin jälleen; salama oli näyttänyt heille koko tien: se oli tyhjä.

— Mestari, — sanoi kersantti, joka rakuunoita komensi, etkö ole nähnyt noin viisi-, kahdeksankolmatta-vuotiasta miestä, jolla on pitkä, musta tukka ja poskiparta leuan alla ja jonka pitäisi olla haavoittunut? Jos olet hänet nähnyt, sano heti, sillä hän on poikasi murhaaja.

Koston hymy vääristi onnettoman isän huulia, hän avasi jo suunsa puhuakseen; mutta tällä hetkellä päästi Gelsomina huudon, vanhus käänsi kasvonsa hänen puoleensa; lapsi oli polvillaan kädet ristissä ja katsoi isäänsä kuvaamattomin tuskan ilmein.

— Minä en ole nähnyt ketään, — vastasi vanhus.

Ja ottaen poikansa käsivarsilleen hän vei hänet kamariin, vastapäätä toista huonetta, jossa Marco Brandi oli piilossa.

V

"Komentaja"

Kuusi viikkoa tapauksesta, jonka viimeksi olemme kertoneet, noin tunti Ave Marian jälkeen astuivat korpraali Bombarda ja Marco Brandi käsikoukussa ulos mestari Adamin talosta, toinen lähteäkseen takaisin rykmenttiinsä ja toinen tapaamaan rosvojoukkoansa. Ensimainittu meni jättämään erohakemuksensa, toinen ottamaan eronsa.

Annamme kunnon korpraalin, johon lukijamme jo ovat tutustuneet, rauhassa jatkaa matkaansa Messinaa kohti ja seuraamme nyt Marco Brandia hänen matkallaan Consenzaan. Marco Brandi ei ollut lainkaan niitä runollisia rosvoja, jollaisia Nodier on näyttänyt meille Jean Sbogarissa ja me itsekin esittäneet Pascal Brunossa. Yhteiskunta ei ollut tehnyt henkilökohtaisesti häntä vastaan mitään vääryyttä, joka karkoittaa ihmisen kaupungista vuorille. Hän oli hyvin yksinkertaisesti vain rosvoksi syntynyt. Hänen isänsä oli ollut rosvojoukon päällikkö, ja hän oli perinyt toimen isältään. Kerron tässä, millä tavalla.

Placido Brandi oli eräänä sissijoukon päällikkönä, jollaisia järjestyi v. 1806 Kalabriassa taisteluun ranskalaisvaltausta vastaan. Kuusi, seitsemän vuotta hän kävi sotaa kuninkaan puolesta; mutta kun tämän sodan päätyttyä kuninkaalla näytti olevan muuta tekemistä kuin ajatella Placido Brandin palkitsemista, päätti hän jatkaa sotaa omaan laskuunsa. Hänen rohkeutensa oli koeteltu, hänen miehensä olivat uskollisia ja karaistuja; he päättivät jakaa hyvät ja kovat kohtalot päällikkönsä kanssa, ja pian oli Placido Brandi rosvojoukon johtajana, joka oli pelättävimpiä, mistä koskaan oli kuultu kerrottavan Spartiventon niemestä Salernon lahteen saakka.

Vääryys, johon Ferdinand oli häntä vastaan syypää, oli katkeroittanut hänen luonteensa. Hän oli nähnyt miesten, jotka eivät koskaan olleet tehneet kuninkaallisen asian puolesta mitään, paitsi seuranneet hovia Sisiliaan ja kuluttaneet siellä kahdeksan vuotta paraateissa englantilaisten kanssa, vaikka heidän sotilasarvonsa olisi vaatinut toisenlaista käytöstä, — nähnyt heidän palaavan Napoliin saamaan kaikenlaisia palkkioita, jotka muut olisivat ansainneet; kun taas ne, joitten veri näkyi vielä läikkinä teillä, joita myöten Ferdinand oli kulkenut takaisin valtaistuimelleen, oli unohdettu halveksittuina ja hyljättyinä. Siitä seurasi, että Placido Brandi, vihattuaan syvästi ranskalaisia univormuja, jatkoi nyt tätä vihaansa napolilaisiakin univormuja kohtaan, ja että hän piti hyvin yksinkertaisesti ainoastaan aselepoa vihollista vaihtaessaan. Ja se oli pieni parannuskin hänen asemassaan, sillä Placido oli mieluummin tekemisissä Ferdinandin sbirrien kuin Joakimin kenttäjääkärien kanssa.

Placido ryhtyi siis harjoittamaan tunnollisesti ammattiaan. Hänen ystävyydensuhteensa väestöön jäivät ennalleen. Hän kohdisti syvän vihansa ainoastaan sotilashenkilöihin. Silloin tällöin kuitenkin, koska sotilas-univormut sisältävät kaikista vaatteista vähimmin rahoja, oli hän pakotettu ottamaan niitä matkustavaisilta; ja koska englantilaiset siihen aikaan alkoivat matkustaa Sisiliaan maitse, mitä he eivät voineet tehdä ranskalaisen valtauksen aikana, niin korvasi hän jonkun kunnon magnaatin tai ylhäisen loordin kustannuksella vahinkonsa, jota hänelle ne kannattamattomat retket tuottivat, joita hän teki ainoastaan erikoisen univormunvihan vaikutuksesta.

Onnetonta kyllä, ei ole niin taitavata kenraalia, ettei hän joskus eläessään tekisi sellaista erehdystä, jota vastustaja voi käyttää hyväkseen. Eräällä huonosti järjestetyllä peräytymismatkalla eristettiinkin Placido Brandi ainoastaan kolmen, neljän miehen seurassa kokonaisen komppanian saarrokseen; vastustus oli turhaa, ja kuitenkin puolusti Placido Brandi itseään kuin leijona. Mutta mikä oli tapahtuva, tapahtui. Epätoivoisen taistelun jälkeen surmattiin kolme miestä, jotka hänellä oli tovereinaan, ja hänet itse otettiin vangiksi. Mitä hänen voittajiinsa tulee, he saivat suoritetun palveluksen mukaisen palkinnon. Luutnantti nimitettiin kapteeniksi, kersanteista tuli aliluutnantteja, korpraalit ylenivät kersanteiksi ja kaikki sotamiehet tehtiin korpraaleiksi.

Placido Brandi kuljetettiin väliaikaisesti Cosenzaan. Sanomme väliaikaisesti, sillä eräs napolilaisen lainsäädös vaatii, että juttu rikollista vastaan on nostettava samalla paikkakunnalla, missä rikos on tapahtunut. Sitäpaitsi tahdottiin vangitulle antaa anteeksi pikkusynnit, joita hän oli tehnyt ranskalaisten alueilla, ja vaatia häntä tilille ainoastaan siitä päivästä alkaen, jolloin Ferdinand oli noussut takaisin valtaistuimelleen. Vangilla ei siis ollut juuri valittamisen syytä.

Placido julisti, ettei hänellä ollut tunnollaan muuta kuin yksi murha, tehty jo noin neljä vuotta sitten, siis joku kuukausi sotaväkeen astumisensa jälkeen. Uhrina oli eräs napolilainen eversti, joka matkusti Sisiliasta, missä hän oli ollut varusväessä, ja kulki Kalabrian kautta Capitanataan [nykyinen Foggian maakunta Adrian meren rannalla. Suom.]. Murha oli tapahtunut Mileton ja Monteleonen välillä: Placido siirrettiin niin ollen Cosenzasta Monteleoneen.

Jutun käsittely kesti kuusi kuukautta: Placido tuomittiin kuolemaan.

Toisena päivänä tuomiopäätöksen jälkeen kutsutti Placido luokseen oikeudenkirjurin: hän oli sattunut nyt juuri muistamaan, että hänelle, vuosi ensimmäisen miestapon jälkeen, oli tullut heikkous tehdä itsensä vikapääksi vielä toiseen. Tällä kertaa oli murhattu muuan englantilainen, joka matkusti Salernosta Brindisiin. Rikos oli tehty Taranton ja Orian välillä.

Tämä tunnustus teki tyhjäksi ensimmäisen tuomion: siitä seurasi, että
Placido Brandi kuljetettiin Monteleonesta Tarantoon.

Alkoi toinen oikeudenkäynti; mutta koska syytetty oli tällä kertaa joutunut tekemisiin toimeliaimpien tuomarien kanssa, ei jutun käsittely kestänyt kuin neljä kuukautta. Samoin kuin ensi kerrallakin tuomittiin Placido kuolemaan.

Aattona ennen tuomion toimeenpanoa tuli muuan munkki valmistamaan rikollista kuolemaan. Hänen sanainsa pyhä hartaus liikutti niin Placidon sydäntä, miten paatunut se lie ollutkin, että hän tunnusti ja katkerasti katui — mikä seikka lupasi toki hänen sielulleen varmaa pelastusta —, tehneensä vuosi toisen miestapponsa jälkeen onnettomuudekseen vielä kolmannenkin, surmaten erään rikkaan maltalaisen kauppiaan, jonka laiva oli ankkurissa Messinan satamassa. Noin puolentoista peninkulman päässä Reggiosta oli hän paholaisen kiusaamana langennut tähän pahaan tuumaan. Moinen salaisuus oli liian suuri, ettei pappismies olisi pyytänyt ripitettävältään lupaa saada se ilmaista. Placido vastasi, että hän oli valmis kärsimään syntiensä palkaksi kaikki koettelemukset, joihin Jumala tahtoi hänet alistaa. Siispä Iäksi munkki kuvernöörin luo Tarantoon ja kertoi maltalaisen kauppiaan murhan niin tarkoin yksityiskohdin, ettei siinä ollut epäilemistäkään. Kuvernööri määräsi luonnollisesti lykkäämään teloituksen toistaiseksi, ja Placido pantiin lujan vartioston seurassa Brindisissä laivaan ja laskettiin viikkoa myöhemmin maihin Reggiossa.

Kaikki muistivat vielä sen henkilön katoamisen, jonka Placido oli tunnustanut murhanneensa. Mutta koska Reggion väestö on suurimmaksi osaksi kauppiaita ja merimiehiä, niin oli osa todistajia, joita juttua käsiteltäessä tarvittiin, merimatkoilla. Tuomioistuimen oli siis pakko odottaa heidän palaamistaan. Sikäli kuin he palasivat, kutsuttiin heidät sitten oikeuteen ja he kävivät todistamassa. Tämä seikka pitkitti sievoisesti tutkimusta; siitä seurasi, että juttua kesti kokonaisen vuoden. Kuten toisella kerrallakin tuomittiin Placido kuolemaan.

Placido valmistautui kristityn ihmisen arvon mukaiseen loppuun. Siispä paastosi ja rukoili hän lakkaamatta tuomion julistamisen päivästä sen toimeenpano-päivään saakka. Niin ollen näki pappi, joka tuli valmistamaan häntä kuolemaan, hänet täydellisessä synninsurun tilassa. Hurskas mies valvoi koko yön laulaen ripitettävänsä kanssa Neitsyt Marian litanioita; ja vaikka hän aamulla oli sangen väsynyt, ei hän luovuttanut paikkaansa kenellekään toiselle, vaan tahtoi itse saada kunnian tämän syntisen kääntymisestä. Placido lähti sitten matkaan, koko kaupungin seuraamana, pysäyttäen silloin tällöin aasinsa puhuakseen kansalle kehoituksen sanoja. Joka pysäyspaikalla kansanjoukko itki ja löi rintoihinsa. Vihdoin tuli näkyviin hirsipuu. Siinä hän pysähtyi viimeisen kerran ja aloitti niin liikuttavan puheen, että väki ympärillä oli pelkkää parkua ja nyyhkytystä. Yhtäkkiä hän keskeytti kuin olisi hänen mieleensä johtunut jokin äkillinen ja odottamaton muisto; kaikki huusivat ja pyysivät häntä jatkamaan.

— Ohoi, hyvät veljet! huudahti Placido Brandi, — minä olen vaivainen syntinen, joka en ansaitse teidän sääliänne; sillä te luulette tuntevanne kaikki rikokseni, ja nyt minä muistankin, että tuskin viikko ennen päivää, jolloin minut saatiin vangiksi, tapoin julmasti erään köyhän dalmatialaisen kulkukauppiaan, joka oli lähtenyt Boggianosta Ave Marian jälkeen, toivossa joutua yömajaan Castrovillariin. Näette, etten minä ansaitse teidän hurskasta sääliänne. Jättäkää minut siis niinkuin ansaitsen taivaan vihan käsiin.

Näin sanoen alkoi Placido itkeä niin surkeasti, että kaikki läsnäolevat rukoilivat taivaalta armoa saada itse kerran näin kauniisti kuolla. Vahingoksi syntisen sielulle, joka olisi varmaan pelastunut, jos mies olisi hirtetty tällaisessa tilassa, oli kansanjoukossa kuitenkin muuan tutkintotuomari. Kuullessaan tuomitun viimeisen tunnustuksen hän kielsi vartijoita kulkemasta enää askeltakaan eteenpäin ja käski päinvastoin viedä Placido Brandin takaisin vankilaan. Placido ponnisteli minkä jaksoi vastaan; hän tahtoi kaikin mokomin kuolla. Hänet täytyi väkivallalla kuljettaa takaisin koppiinsa. Siellä otettiin häneltä tarkoin pois kaikki esineet, joilla hän olisi saattanut itsensä surmata; ja niinpä oli santarmeilla ilo löytää hänet aivan täysissä voimissa, kun he tulivat keskellä yötä siirtämään häntä Reggiosta Castrovillariin.

Kun saavuttiin sinne, nähtiin, että Placido Brandi oli puhunut totta; sillä hänen ohjeittensa mukaan löydettiin murhatun ruumis vielä samalta paikalta, jonka hän oli maininnut.. Tämä seikka, joka todisti rikollisen rehellisyyttä, lyhensi tutkintoa. Juttu ei siis kestänyt kuin kolme kuukautta ja kaksitoista päivää, ja kuten kolmannellakin kerralla, Placido tuomittiin kuolemaan.

Kaikkien ihmeeksi ei Placido tällä kertaa osoittanut samaa alistuvaisuutta kuin edellisillä. Hänellä oli kärsimättömyyden puuskia vartijansa parissa, ja hän oli hajamielinen ripittäjänsä seurassa. Ja viimein, hetkellä, jolloin hänen oli lähdettävä hirsipuun luo, juuri kuin teloittajain piti pukea hänen ylleen katumuspuku, jossa hänen oli kuoltava, hän käytti hyväkseen tilaisuutta ja epäluulottoman pyövelin tullessa sitomaan hänen käsiään kamppasi hänet yhtäkkiä jalallaan nurin ja syöksyi ulos ovesta, jonka näki olevan raollaan. Paha kyllä, pisti kaksi santarmia, jotka oli asetettu käytävään, pyssyn hänelle poikki tien. Placidon oli siis pakko astua takaisin koppiinsa ja antaa toisten panna matka-asu ylleen.

Lähdön hetki tuli. Placido oli huomattavasti rauhaton; hän nousi aasinsa selkään, kasvot häntään päin, ja lähti takaperin liikkeelle, Katujain munkkikunnan seuraamana, jonka asuun hän oli puettu. Veljet kantoivat ruumisarkkua, jossa asianomainen oli haudattava, ja lauloivat kuolinmessua; eikä se seikka, se täytyy tunnustaa, ollut virkistävää Placidon silmille eikä korvillekaan. Kuitenkin odotti jokainen, että Placido keskeyttäisi matkansa jonkun samanlaisen kauniin puheen pitääkseen kuin viimeiselläkin kerralla, näytellessään näissä juhlamenoissa samaa osaa kuin nytkin. Mutta läsnäolijain toiveet pettivät: Placido ei avannut suutaan muuta kuin valittaakseen, että hänen ratsunsa kulki liian nopeasti. Hän ei ollut enää sama mies; hänellä ei nyt ollut mitään tunnustettavaa.

Hirsipuun juurella hylkäsi rippi-isä hänet, jättäen miehen kokonaan pyövelin haltuun. Placido suuteli viimeisen kerran ristiä ja nousi sitten melkoisen rohkeasti portaille. Kuitenkin oli helppo huomata, ettei häntä enää pitänyt yllä mikään muu kuin tuo moraalinen tahto, josta johtuu, että rohkea mies kuolee uljaasti, kun hän vain kuolee yleisön edessä. Saavuttuaan ylimmälle kapulalle hän katseli joka taholle ympärilleen: hänelle oli jäänyt vielä toivon pilkahdus. Mutta kun hän korkealta paikaltaan huomasi sotilaspaljouden, joka oli koottu toimitukseen, ymmärsi hän hyvin, ettei hänen oma joukkonsa voinut antautua moiseen taisteluun, kuinka uskollinen se olikin. Silloin hänessä tapahtui jotakin merkillistä; hänet valtasi pyörrytys, niin että kaikki näytti kiertävän hänen jaloissaan ympäri, taivas musteni ja maailma loimusi liekkeinä. Hänestä tuntui kuin hän olisi riippunut kuilun suulla, jossa tuhannet pahathenget odottivat häntä palavin silmin. Hän tahtoi huutaa, mutta ääni takertui hänen kurkkuunsa, ja hänen korvansa soivat niinkuin hänen päänsä olisi ollut kirkonkellon kieli. Hän teki viimeisen ponnistuksen, katkoi siteet, jotka pidättivät hänen käsiään, mutta hänen kätensä eivät enää tavanneet tukea, vaan hosuivat ainoastaan ilmaa. Hän koetti ajatella Jumalaa ja huutaa häntä avuksi, mutta ennenkuin hänen aivonsa olivat ehtineet koota aineksia, joista ajatus muodostuu, kadotti hän näkönsä ja meni tiedottomaksi. Pyöveli oli käyttänyt näppärästi hyväkseen hetkeä, jolloin uhri katseli ympärilleen, ja pistänyt nuoran hänen kaulaansa. Placido oli hirtetty.

Katujain munkkikunta syöksyi heti mestauslavalle valtaamaan itselleen ruumiin, sillä se oli heidän siitä hetkestä saakka, jolloin pyöveli oli laskeutunut alas portailta. Mutta koska yhdelläkään heistä ei sattumalta ollut veistä, kohottivat toiset veljistä ruumista jaloista, sillaikaa kuin toiset päästivät nuoraa solmusta; ja heti kun he saivat hirtetyn haltuunsa, sijoittivat he hänet sievästi arkkuun makaamaan ja lähtivät, häntä olallaan kantaen, menemään iuostariaan kohti, pyövelin, hänen kahden apulaisensa ja aasin seuraamina. Noin sadan askeleen päässä olivat miehet, jotka kantoivat arkkua, kuulevinaan jotakin outoa korinaa, joka tuli arkusta; mutta kun kukaan heistä ei ilmaissut huomiotaan toiselle, jatkoivat he matkaansa. Pian seurasi tätä korahdusta käheä yskä, tarpeeksi äänekäs pysäyttämään nuo kuusi kantajaa yhtäkkiä liikkumattomiksi kuin suolapatsaat. Sitten pudottivat kaikki yhtaikaa, kuin olisivat toisiaan komentaneet, arkun maahan. Ruumis kieri ulos arkusta, päästäen muutamia äännähdyksiä ja pahoja irvistyksiä kuin ihminen, joka on nielaissut kalanruodon. Ei ollut epäilemistäkään: Placido Brandi oli hyvin täpärästi hirtetty.

Näin ajatteli pyöveli, joka veti heti tupesta tikarinsa, joka teloittajilla aina on mukanaan lopettaakseen tällaisissa tapauksissa uhrinsa, ja syöksyi kuolleista noussutta vastaan. Tämä oli jo tarpeeksi selvinnyt ymmärtääkseen vaaran, vaikkei hänellä vielä ollutkaan kyllin voimia siitä pelastuakseen. Mutta silloin tuli tuolle poloiselle odottamaton apu. Veljeskuntalaiset syöksyivät hänen ja teloittajan väliin, väittäen, että koska Placido oli jo hirtetty, oli hän antanut hyvityksen oikeudelle, eikä siis ollut enää ihmisten, vaan Jumalan oma. Pyöveli piti päänsä, veljeskuntalaiset kiivastuivat; pyöveli kutsui miehensä apuun ja veljeskuntalaiset asettuivat suojattinsa eteen, joka oli nyt takalistolleen nousten onnistunut saavuttamaan painopisteensä ja käytti hetkeä hyväkseen kootakseen silmiään hieroen ajatuksiaan. Syntyi taistelu yhtäältä koston vimmalla, toisaalta kristillisen laupeuden alttiudella, toisten huutaessa, toisten laulaessa, noitten manatessa avuksi pirua ja vastapuolueen rukoillessa Jumalaa suojakseen. Lyhyesti sanoen: oli mahdoton aavistaa, kuka voittaisi, kunnes Placido, joka oli nyt täydellisesti selvinnyt, arveli, että olisi ollut sangen kohtuutonta antaa hurskaiden miesten, kuten nämä hänen puolustajansa, panna henkensä hänen puolestaan alttiiksi, hänen itsensä katsellessa syrjässä kädet ristissä, hänen, jota asian ratkaisu niin läheisesti koski. Niin ollen hän tempasi erään kuoropojan kädestä ristin, jota poika kantoi koholla, ja raivaten tiensä ottelevain lävitse suuntasi siunatulla aseella niin kamalan iskun pyövelin päähän, että tämä putosi maahan kuin nuijattu härkä. Molemmat puolueet päästivät silloin äänekkään huudon: vastoin tavallisuutta oli teloitettava tappanut teloittajansa. Kauhistuneet apulaiset lähtivät pakoon ja Katujat kantoivat Placidoa riemusaatossa, laulaen täyttä kurkkua Gloria in excelsis Deo.

Tämä tapaus antoi aiheen viidenteen oikeudenkäyntiin; mutta se toimitettiin syytetyn olematta läsnä. Placido ei ollut tahtonut jättää hyviä ystäviään, Katujain veljeskuntaa, ja koska heidän kirkollaan on suojelusoikeus, oli hänelle järjestetty sakaristoon pieni väliaikainen asunto, jossa hän viihtyi mainiosti, verraten siihen suojaan, missä hänen nykyään olisi pitänyt olla.

Placido Brandi tuomittiin kuolemaan viidennen kerran; mutta tapaus oli niin merkillinen, että paperit lähetettiin kuningas Ferdinandille, joka näki asian hupaisen puolen; ja tahtomatta koettaa murskata kuninkaallisella vallallaan sellaista miestä, jota jumalallinen voima niin huomattavasti suojeli, hän antoi Placido Brandille täyden armon sillä ehdolla, että tämän oli jätettävä joukkonsa ja elettävä Cosenzassa niin kunniallisesti kuin hänen oli mahdollista. Nämä ehdot tuntuivat Placidosta siksi järkeviltä, että hyväksyi ne vastaan väittämättä, hankki varman selon siitä, että armahduskirje oli laillisesti pätevä, syleili hyviä ystäviään katujamunkkeja ja lähti iloisesti määräpaikkaansa.

Nykyään hän asui kunniallisena miehenä Cosenzassa, omistamatta muistona hirttämisestään muuta kuin hirttonuoran merkin kaulassaan. Ja koska tämä merkki oli samannäköinen kuin Pyhän Januariuksen ritariston toisen luokan nauha, niin mainittiin Placido Brandia yleensä nimellä "Komentaja".

VI

Rosvo Jumalan armosta

Kun Placido Brandi oli vangittu, oli Marco Brandi, hänen poikansa, luonnollisesti täyttänyt isänsä paikan. Hän ei siis ollut, kuten olemme jo sanoneet, valitsemalla otettu päällikkö, vaan laillinen perijä, rosvo Jumalan armosta.

Siitä seurasi, että Marco Brandi, joka oli vapaa kuin kaikki vuoristolaiset, uljas kuin kaikki kalabrialaiset, oli myös tosiaan hyvä joukkonsa päällikkö; mutta hän harjoitti ammattiaan, kuten nuoruudesta opittua ammattia yleensä harjoitetaan, ainoastaan ammattina eikä taiteena — tunnollisesti ja uskollisesti, mutta ilman innostusta.

Niinpä olikin Marco Brandi, kun tuskin oli kuullut, millä ihmeellisellä tavalla hänen isänsä oli pelastunut kuolemasta, saapunut valepuvussa hänen puheilleen ja tarjoutunut jättämään hänen käsiinsä päällikkyyden, jota hän oli väliaikaisesti hoitanut. Mutta tuo kunnon vanhus selitti silloin hänelle ehdot, joilla hän oli armahduksen saanut, ja tarjoten pojalleen pitkän elämänsä kokeneita neuvoja, ilmoitti hänelle päätöksensä vetäytyä nyt lopullisesti liikkeestään syrjään. Marco Brandi oli siis mennyt takaisin joukkonsa luo, selvittänyt tilit kunkin miehen kanssa ja toimittanut entiselle päällikölle hänelle tulevan osan ryöstöistä koko hänen toiminta-ajaltaan, maksuosoituksena Cosenzan parhaalle pankkiirille. Oman saatavansa hän oli yhdistänyt isän osuuteen, pyytäen isää sijoittamaan sen parhaansa mukaan, niin että pojalla olisi nuo varat käytettävinään, jos hänellekin jonakin päivänä tulisi halu vetäytyä vuorostaan syrjään.

Nämä seikat järjestettyään hän oli sitten jatkanut retkiään vuoristossa, ja hänen toverinsa olivat häneen sangen tyytyväiset, joskaan eivät ehkä tunteneet häntä kohtaan aivan arinta kunnioitusta, sillä hänessä he eivät nähneet miestä, joka olisi ollut heitä aivan murskaavassa määrin etevämpi, mutta sen sijaan rakastivat häntä sitä enemmän. Niinpä olivatkin he tunteneet syvää tuskaa, kun tämä heidän päällikkönsä kolme vuotta sitten oli vähällä joutua vangiksi, niinkuin olemme kertoneet, eikä ollut pelastunut muuten kuin kiiveten muurin yli luostariin, jossa Martha-sisar oli inhimillisesti ruokkinut häntä koko sen ajan, minkä hän pysyi siellä piilossa. He olivat niin ollen nurkumatta alistuneet madonnan määräämiin ehtoihin, vaikka ne karkoittivatkin heidät kolmeksi vuodeksi heidän liikuntapiirinsä oikeasta keskustasta. He siis vetäytyivät seudulta sovitun välimatkan päähän ja samosivat muuta Kalabriaa, kunnioittaen ainoastaan Nicoteraa ja sen ympäristöä.

Sovittu määräaika oli kolme päivää sitten kulunut loppuun, kun he palasivat seudulle, ja suureksi ilokseen, sillä toisilla oli siellä rakkaussuhteita, toisilla perhe- ja ystävyysliittoja, kenellä Scyllassa, kenellä Monteleonessa tai Pizzossa.

Kaikkialla muualla he olivat tunteneet olevansa maanpaossa; täällä he sensijaan olivat kotonaan.

Niinpä he, nuo reilut miehet, olivatkin kerrottuna myrskyiltana juuri kaikessa rauhassa viettämässä paluujuhlaa laseja kilistäen eräässä talossa jonkun matkan päässä tieltä, kun Marco Brandi sattumalta ulkona käydessään huomasi korpraali Bombardan, joka tuli nyt viettämään lomaansa omaistensa luokse, niinkuin oli mestari Adamille kirjoittanut. Marco Brandi oli perinyt isältään vihan univormuja vastaan. Jos hän olisi ollut selvillä päin, olisi hän ehkä tyytynyt vain halveksimaan nuorta tykkimiestä; mutta joku lasi kalabrialaista muskottiviiniä oli nyt kajahtanut hänen päähänsä; hän päätti siis olla antamatta tuon matkustajan jatkaa rauhassa matkaansa. Niissä aikeissa riensi hän tielle ja alkoi kulkea korpraalin kanssa kuve kupeessa.

Tuokion päästä, jonka nuoret miehet pyhittivät toistensa tarkasteluun, sanoi Marco Brandi:

— Te olette sotilas? ja tähysti korpraalia kiireestä kantaan.

— Hiukkasen, — vastasi Bombarda, kääntäen pystyyn viiksiään.

— Missä väessä? jatkoi rosvo.

— Jalkamies tykkiväessä, — vastasi sotilas äänellä, josta ilmeni, miten paljon muita arvokkaampana hän piti tätä rykmenttiä.

— Surkeaa väkeä! sutkautti Marco Brandi, työntäen alahuultaan halveksivasti pitkälle.

Syntyi hetken hiljaisuus, jolloin korpraali Bombarda näytti miettivän syvästi, mitä hän oikein oli kuullut; sitten kuin ei olisi ymmärtänyt:

— Mitä sanoitte? kysyi hän.

— Sanoin: surkeaa väkeä! toisti hänen puhetoverinsa yhtä tyynenä kuin äskenkin.

— Ja miksikä, jos suvaitsette, hyvä herraseni? jatkoi korpraali.

— Koska se on väkeä, joka on enemmän savua kuin tulta, enemmän porua kuin villoja; siksi vaan. Ja mikä arvo teillä on tykistössä?

— Korpraalin arvo, — vastasi Bombarda, muodolla, josta huomasi hänen olevan varma siitä, että ainakin hänen henkilökohtainen arvonsa korottaisi hänet matkatoverin silmissä.

— Mokoma arvo! murisi Marco Brandi, työntäen tällä kertaa molemmat huulensa halveksumisen merkiksi pitkälle.

— Kuinka mokoma arvo? huudahti nuori sotilas, epäillen vieläkin, oliko tuolla miehellä tosiaan rohkeutta lausua hänen edessään sellaiset sanat.

— Niin, niin juuri, — vastasi Marco; — ettekö tunne sananpartta: Besogna dieciotto caporali per far' un' coglione? ["Kahdeksantoista korpraalia menee yhteen kolloon." Suom.]

Rosvo ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun jo tykkimiehellä oli sapeli kädessään.

— Näethän itsekin, että puhun totta, — huudahti Marco Brandi, peräytyen askeleen taaksepäin, — koskapa vedät sapelisi minua vastaan, joka olen aseeton.

— Olet oikeassa, — sanoi tykkimies työntäen aseensa tuppeen. — Ja nyt, — jatkoi hän, — onko sinulla puukkoa?

— Milloinka kalabrialainen kulkee ilman puukkoa? — vastasi Marco vetäen takkinsa taskusta kysytyn aseen.

— Hyvä! sanoi korpraali noudattaen hänen esimerkkiään. — Montako tuumaa tapellaan?

— Koko terällä, — vastasi rosvo; — sillä tavoin ei ole keinoa puijata toista.

[Ymmärtääksemme tätä ärsyttämistä on meidän tiedettävä, että Kalabriassa ja Sisiliassa tapellaan tavallisesti puukoilla; mutta loukkauksen suuruuden tai vihan syvyyden mukaan tapellaan joko "tuuma, kaksi tuumaa tai kolme tuumaa", ja lopuksi "koko terällä". Ottelijat puristavat terän sovitun välimatkan päästä peukalon ja etusormen väliin, sillä tavoin, että sormet muodostavat aseen kädensuojan, joka estää puukon tunkeutumasta syvemmälle kuin on sovittu. Tekijä.]

— Olkoon niin! — huusi tykkimies asettuen asentoon.

— Ja nyt, — lisäsi hänen vihollisensa, tahdotko, niin sanon sinulle viimeisen toden, rohkaistakseni mieltäsi, jos luontoa puuttuu? Se on se, että jos sinä tapat minut, niin sinusta tulee kersantti.

— Miksikä niin?

— Siksi, että minä olen Marco Brandi.

— Asentoon! sanoi tykkimies.

— Varjele henkeäsi, — vastasi rosvo.

Nuorukaiset syöksyivät toistensa kimppuun sellaisella tiikerin raivolla, joka ainoastaan etelämaalaiset valtaa. Olisi ollut hirveää nähdä tätä puukko-kaksintaistelua keskellä valtatietä, salamain valon leimahdellessa ja ukkosen säestäessä. Mutta kun heillä ei ollut todistajia kaksintaistelussa, ei kukaan tiedä kertoa sen yksityiskohtia. Mutta muuan sbirri-joukko, joka oli matkalla Reggiosta Cosenzaan, näki tien mutkasta esiin tullessaan vain miehen, joka kaatui tielle päästäen huudon. Samassa läksi muuan toinen mies, huomatessaan rakuunat, pakoon; santarmit ajattelivat, että tässä oli tapahtunut murha, ja ampuivat. Marco Brandi sai silloin kuulan kupeeseensa, ja kun hän ei toivonut voivansa päästä pakoon vuoristoon, syöksyi hän sisälle ensimmäiseen taloon, mikä hänen tielleen sattui.

Olemme nähneet, miten sattuma osutti rosvon pyytämään vieraanvaraisuutta juuri korpraali Bombarda-raukan isältä ja kuinka vanhus olisi tuskansa ensimmäisessä puuskassa antanut hänet varmaan takaa-ajajain käsiin, ellei Gelsominan mykkä mutta tehokas rukous olisi häntä pelastanut.

Vaadittiin mestari Adamin koko rakkaus hänen tytärtään kohtaan, että hän voi näin tukehuttaa isällisyytensä äänen, joka vaati sydämen syvyydestä kostoa. Mutta kun ensimmäinen taistelu oli taisteltu, oli hän ylevä aina suuruuteen ja yksinkertaisuuteen saakka.

Noiden kahden hoidokkaan haavat olivat vakavaa laatua: kolme päivää Marco Brandi ja korpraali Bombarda häilyivät elämän ja kuoleman välillä, ja ne kolme päivää rukoili vanhus yhtä palavasti sekä murhaajan että hänen uhrinsa puolesta, kun taas Gelsomina valvoi näiden kahden samassa huoneessa kuolemaansa odottavan parissa kuin toivon ja alistuvaisuuden enkeli. Mitä jälleen vanhaan Babilanaan tulee, hän ei ollut ymmärtänyt koko seikkailusta muuta kuin sen, että hänellä oli nyt kotonaan kaksi haavoittunutta. Hän valmisteli siis liinannukkaa ja leikkeli siteitä; mutta koska toinen haavoitetuista oli hänen poikansa, niin hän silloin tällöin pyyhki, työtään keskeyttämättä, pois suuren kyyneleen poskeltaan kätensä selällä.

Nicoterassa ei ollut parempaa kirurgia kuin parturi, kieIevä mies, mutta herkkäuskoinen, joten hänelle sanottiin, että nuoret miehet olivat olleet yhdessä tulossa paikkakunnalle, kun Marco Brandin rosvojoukko oli karannut heidän kimppuunsa ja jättänyt kuoleviksi luultuina tielle. Sotaväenosasto, joka oli ajanut murhaajaa takaa, oli jatkanut matkaa Cosenzaa kohti vakuutettuna siitä, että rosvo oli nyt päässyt takaisin joukkonsa pariin. Niinpä ei kukaan kylässä tiennyt, mitä oikeastaan oli tapahtunut.

Haavoittuneet itsekään eivät muuten pitkään aikaan ymmärtäneet, miten he nyt lepäsivät toinen toisensa vieressä. Haavuri oli vaatinut sairaita olemaan hiljaa, ja heti, kun Marco Brandi aikoi puhua, painoi Gelsomina kätensä hänen suulleen; ja kun rosvoa miellytti suuresti tällainen vaiennustapa, niin hän vaikenikin sangen lauhkeasti. Mitä jälleen korpraali Bomoardaan tulee, sai sisar hänessä aikaan saman vaikutuksen tarvitsematta käyttää yhtä kouraantuntuvaa keinoa; veljeä vaientaakseen tarvitsi siskon ainoastaan nostaa sormi huulilleen; ja siinä antiikissa asennossa näytti tuo tyttö, muinaisten kreikkalaisten jälkeläinen, siro ja ylevä kuin hänen esi-äitinsäkin olivat olleet, joltakin "Hiljaisuutta" esittävältä kuvapatsaalta, Herculanumin tai Pompeijin raunioista löydetyltä.

Viimein sallittiin haavoittuneiden puhua hiljaisella äänellä, ja sekin kaksinpuhelutapa oli suuresti Marco Brandin makuun. Kuullakseen, mitä haavoittuneella oli hänelle sanomista, täytyi nuoren tytön kumartua hänen vuoteensa yli, ja rosvon ääni oli niin heikko, että Gelsominan oli pakko painaa poskensa melkein hänen huuliinsa kiinni. Mutta kuinka heikko ääni olikin, Marco Brandilla oli silti kerrottavana merkillisen pitkiä asioita, niin pitkiä, että ne olivat aivan niiden lyhyiden ja nopeiden sanain vastakohtia, joita veli ja sisar toisella puolen huonetta vaihtoivat keskenään.

Ja uusi ihme: vaikka korpraali Bombarda oli heistä kahdesta ankarammin haavoittunut, hän se heistä sai ensin ihmisruumiin rakenteen omituisesta ja selittämättömästä oikusta takaisin selvät sanat; ja hän käytti niitä hyväkseen kysyäkseen Marco Brandilta eräällä hetkellä, jolloin Gelsomina oli jättänyt heidät kahden kesken, mitä siitä hetkestä alkaen oli tapahtunut, josta hän ei enää muistanut mitään. Korpraalin kanssahan Marco Brandilla ei ollut minkäänlaista syytä puhua hiljaa, ja niinpä saikin hän hänelle vastatakseen takaisin koko äänensä voiman. Korpraali puolestaan ilmoitti rosvolle, mikä mies hänen isänsä oli, ja kuinka isän taloudellinen tila oli mennyt siitä madonnan jutusta alkaen yhä taaksepäin. Marco Brandi huomasi silloin, että juuri hän itse oli syynä tämän perheen moniin onnettomuuksiin; ja koska hän oli rehellinen ja kunnon poika, niin hän päätti korvata ne parhaan vointinsa mukaan, nimittäin ottamalla Gelsominan vaimokseen. Ja siksi hän alkoi, kun nuori tyttö tuli takaisin sisään, hänen kanssaan hiljaisella äänellä ja sanoen syyksi edellisen vuoropuhelun tuottaman väsymyksen, erään kaikkein pisimpiä ja vilkkaimpia neuvottelujaan, mitä heillä oli vielä keskenään ollut. Gelsomina puolestaan ei puhunut tässä keskustelussa muuta kuin punastumisella; ja sitten hän yhtäkkiä, hetkellä, jolloin kukaan ei voinut aavistaa vuoropuhelun loppumista, syöksyi toiseen huoneeseen ja heittäytyi isänsä kaulaan sanoen:

— Oh, ensiksikin, isä, minä kuolen surusta, jos et sinä siihen suostu.