MONSOREAUN KREIVITÄR I

Historiallinen romaani

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Suomennos.

Porissa, Otto Andersin'in kustannuksella, 1912.

Otto Andersin'in kirjapainossa.

SISÄLLYS:

1. Saint-Luc'in häät. 2. Saint-Luc'in häät (jatkoa). 3. Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle. 4. Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta. 5. Vastanaineet. 6. Vastanaineet (jatkoa). 7. Miten kuningas vietti illan. 8. Kuninkaan kääntymys. 9. Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot pelkää tulevaa pelkoansa. 10. Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'ille, vaikka luulikin puhuvansa kuninkaalle. 11. Bussyn tutkimukset. 12. Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään. 13. Miten Bussy taas löysi sekä valokuvan että sen henkilön, jota kuva esitti. 14. Kuka oli Diana de Méridor. 15. Neuvotteluja. 16. Avioliitto. 17. Avioliitto (jatkoa). 18. Henrik III:nen tapa matkustaa. 19. Veli Gorenflot. 20. Yö luostarikirkossa. 21. Lisää seikkailuja. 22. Muuan sukutietolöytö. 23. Matkatoveri. 24. Lapseton ukko. 25. Talo Saint-Antoinen kadun varrella. 26. Isä ja tytär. 27. Gorenflot'in herääminen. 28. Gorenflot'in mietelmät. 29. Gorenflot ratsastaa aasilla. 30. Enemmän seikkailuja matkalla. 31. "Kultaisen joutsenen" ravintola. 32. Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin. 33. Taistelu. 34. Anjoun herttua. 35. Chicot ja kuningas.

1.

Saint Luc'in häät.

Palmusunnuntaina vuonna 1578 vietettiin loistavaa juhlaa siinä upeassa palatsissa, jonka Montmorencyn kuuluisa perhe äskettäin oli rakentanut. Tämä perhe oli sukua kuninkaallisille ja senvuoksi se kaikessa kilpailikin ruhtinaallisten sukujen kanssa. Kuningas Henrik III:nen suosikki Francois d'Epinay de Saint-Luc oli tänä päivänä mennyt naimisiin Jeanne de Cossé-Brissac'in kanssa, ja juuri sen johdosta juhla oli järjestetty.

Päivällinen oli syöty Louvressa, ja kuningas, joka hyvin vastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän avioliittoon, oli juhlien aikana hyvin ankaran näköinen, mikä ei lainkaan soveltunut tuon iloisen juhlan henkeen, ja hänen musta pukunsakin oli täydellisessä sopusoinnussa katkerain kasvonpiirteitten kanssa. Tämä kuninkaan vakavuus herätti kaikissa läsnäolevissa synkkiä tunteita, varsinkin nuoressa morsiamessa, johon kuningas heitti jotenkin ystävällisiä silmäyksiä.

Kuitenkaan ei kukaan ihmetellyt tätä kuninkaan synkkää katsantoa juhlain kestäessä, syynä siihen oli muuan niistä hovisalaisuuksista, joita kaikki mitä varovimmin koettavat karttaa, niinkuin purjehtija kiertää vedenalaisia kareja, joihin alus, jos se niihin törmää, ehdottomasti tuhoutuu.

Päivällinen oli juuri lopetettu, kun kuningas äkkiä nousi ylös, ja kaikkien muidenkin täytyi seurata hänen esimerkkiään, niidenkin, jotka vielä olisivat tahtoneet nauttia pöydän antimista. Saint-Luc loi nyt pitkän katseen nuoreen vaimoonsa, ikäänkuin senkautta rohkeutta saadakseen. Sitten hän lähestyi kuningasta ja virkkoi:

— Suvainneeko teidän majesteettinne osottaa minulle armon kunnioittamalla läsnäolollanne niitä tanssiaisia, jotka minä tänä iltana aion teidän kunniaksenne toimeenpanna Montmorencyn palatsissa?

Synkkämielisen ja harmistuneen näköisenä käännähti Henrik III ympäri, mutta kun kerran tuo syväänkumarteleva Saint-Luc oli esittänyt pyyntönsä ylen rukoilevin äänin ja katsein, vastasi kuningas kuitenkin:

— Kyllä, herraseni, me tulemme, vaikka te tosin ette ansaitsekaan tätä meidän ystävyytemme osotusta.

Rouva de Saint-Luc kiitteli nöyrästi kuningasta; mutta Henrik käänsi hänellä selkänsä, lausumatta kohteliasta sanaakaan.

— Mitä onkaan kuninkaalla sinua vastaan? kysyi nyt nuori vaimo puolisoltaan.

— Rakas ystäväni, vastasi Saint-Luc, sitten myöhemmin, kunhan tuo ankara viha on ehtinyt haihtua, minä sen sinulle sanon.

— Mutta onko varmaa, että se lainkaan haihtuu? huomautti Jeanne.

— Sen täytyy haihtua, vastasi sulhanen.

Neiti de Brissac ei vielä tarpeeksi kauvan ollut ollut rouva de Saint-Luc'ina, jotta olisi tahtonut olla itsepäinen. Hän tukahutti senvuoksi uteliaisuudentunteensa ja päätti lykätä kysymystensä tekemisen sopivampaan aikaan, jolloin hän kyllä pakoittaisi Saint-Luc'in niihin vastaamaan.

Montmorencyn palatsissa odoteltiin Henrik III:nen saapumista juuri sillä hetkellä, josta tämä kertomuksemme alkaa. Kello oli yksitoista, eikä kuningasta vielä kuulunut.

Saint-Luc oli kutsunut näihin tanssiaisiin niin hyvin kuninkaan ystävät kuin omatkin miehensä. Hän oli lähettänyt kutsun myöskin prinsseille ja näiden ystäville, etupäässä Alenconin herttualle, josta nyttemmin Henrik III:nen noustua valtaistuimelle, oli tullut Anjoun herttua. Mutta tämä herttua ei ollut saapunut edes Louvreen, ja näytti siltä, ettei hän ilmestyisi näihinkään Montmorencyn palatsissa pidettäviin tanssiaisiin.

Navarran kuningas ja kuningatar oleskelivat Béarnissa ja olivat ilmi riidassa kuninkaan kanssa, syystä että olivat käyneet hugenottien etunenään. [Hugenotit = protestanttisuuteen kallistuva uskonlahko. Suoment. muist.]

Niinkuin tavallista oli, kuului myöskin Anjoun herttua vastustuspuolueeseen, mutta se ei tapahtunut julkisesti, vaan salassa ja siten, että hän aina piiloutui ystäviensä selän taakse.

Oli itsestään ymmärrettävissä, että herttuan seurapiiriin kuuluvat jalosukuiset olivat alituisessa epäsovussa niiden jalosukuisten kanssa, jotka elivät kuninkaan suojassa ja lähettyvillä, ja siitä johtui, että ainakin pari kertaa kuukaudessa taisteltiin kaksintaisteluja, joissa useinkin joku surmattiin tai vaikeasti haavotettiin.

Medicin Katarina oli päässyt toiveittensa perille. Hänen rakkain poikansa oli noussut sille valtaistuimelle, jota Katarina oli tavoitellut tälle pojalleen tai oikeammin sanoen itselleen, ja hän hallitsikin poikansa nimessä, vaikka teeskentelikin kääntyneensä kokonaan pois näistä maallisista ja antautuneensa huolehtimaan yksinomaa sielunsa autuudesta.

Saint-Luc, ollen itsekin kovin levoton sen johdosta, ettei kuninkaallisia alkanut kuulua, koetti kuitenkin rauhoittaa appeansa, joka oli miltei pois suunniltaan tuosta uhkaavasta epäsuosiosta. Varmasti vakuutettuna, kuten muutkin, kuningas Henrikin ystävyydestä Saint-Luc'ia kohtaan, hän oli luullut naittavansa tyttärensä kuninkaan suosikille, ja kuitenkin alkoi nyt näyttää siltä kuin olisikin hänen vävypoikansa epäsuosioon joutunut aatelismies. Saint-Luc koetti kaikin tavoin tyynnyttää, vaikkei itsekään ollut tyyni, ja hänen ystävänsä Maugiron, Schomberg ja Quélus tuota hermostuneisuutta vielä liehakoivilla valituksillaan lisäsivät.

— Voi, rakas ystäväni, virkkoi Quélus, luulenpa tosiaankin, että sinä tällä kertaa olet hukassa. Kuningas on sinulle vihoissaan siitä, että olet nauranut hänen neuvoskunnalleen, ja herttua sen johdosta, että olet nauranut hänen nenälleen.

— Ei suinkaan, vastasi Saint-Luc; kuningas ei voi saapua siitä syystä, että hän on tehnyt toivioretken erääseen Vincennermetsässä sijaitsevaan luostariin, ja herttua pysyy kotonaan, koska hän on rakastunut erääseen naiseen, jota en muistanut kutsua näihin juhliin.

— Mutta, väitti Maugiron, etkö huomannut kuninkaan katsetta päivällisten aikana? Oliko se sopusoinnussa pyhiinvaellusretken kanssa? Mitä Anjoun herttuaan tulee, niin onhan mahdollista, että olet oikeassa, mutta mikseivät hänen ystävänsä voisi saapua? Näetkö heitä täällä ainoatakaan? Et, et edes Bussya, tuota kerskailijaa.

— Niinpä niin, hyvät herrat, huomautti Brissac'in herttua ja pudisteli murheellisena päätään, minusta tämä tuntui täydelliseltä epäsuosiolta. Voi, hyvä jumala, millä tavalla onkaan minun perheeni, joka aina on ollut kuninkuudelle uskollinen, saattanut vihastuttaa kuninkaan? — Näin sanoessaan kohotti tuo vanha hovimies epätoivoissaan molemmat kätensä taivasta kohti.

Nuoret herrat katselivat Saint-Luc'ia ja nauroivat ääneen, ja se yhä enemmän liikutti marsalkkaa. Ajatuksiinsa vaipuneena kysyi morsian itseltään, millä tavalla Saint-Luc oli voinut loukata kuningasta.

Saint-Luc sen tiesi, ja juuri siitä syystä hän oli kaikista levottomin.

Äkkiä kuului salin ovelta huuto: Kuningas tulee.

— Ah! huudahti marsalkka iloissaan, nyt en pelkää mitään; jos nyt herttuakin vielä tulee, niin olenpa tyytyväinen.

— Mutta minua, mutisi itsekseen Saint-Luc, minua kuninkaan läsnäolo pelottaa enemmän kuin hänen poissaolonsa; sillä varmasti saapuu hän tänne ainoastaan tehdäkseen minulle jonkin kepposen, ja aivan samanlaisesta syystä jää Anjoun herttua tänne tulematta.

Näistä alakuloisista mietteistään huolimatta hän riensi kuitenkin kuningasta vastaan. Kuningas oli nyt viimeinkin jättänyt mustan pukunsa ja esiintyi mitä komeimmin puettuna.

Mutta samalla hetkellä kun Henrik III näyttäytyi yhdellä ovella, ilmestyi vastakkaiselle ovelle toinenkin Henrik III, aivan samanlaisessa ulkoasussa, niin että hovimiehet, jotka olivat rientäneet ensinmainittua kohti, äkkiä pysähtyivät ja jäivät siihen paikkaansa neuvottomina seisomaan.

Henrik III huomasi tämän ja kysyi:

— No, hyvät herrat, mistä on kysymys? Kaikuva nauru kajahti vastaukseksi.

Jo luonnostaan jotenkin ärtyinen ja varsinkin tässä tilaisuudessa kärsimätön kuningas rypisteli silmäkulmiaan, mutta Saint-Luc riensi hänen luokseen ja virkkoi:

— Sire [Sire (lue: Siir) = herra; romaanissa mainittuna aikana käytettiin tätä arvonimeä ainoastaan hallitsijoita puhuttaessa. Suoment. muist.], teidän hovinarrinne Chicot on pukeutunut aivan samalla lailla kuin teidän majesteettinnekin ja nyt hän antaa naisten suudella kättään.

Henrik III alkoi nyt nauraa, sillä Chicot sai harvinaisen suuressa määrässä käyttää vapauttaan tuon viimeisen valois'ilaisen hovissa.

Mutta Chicot ei ollutkaan mikään tavallinen narri. Ennenkuin hänestä tuli Chicot, oli hänen nimensä ollut de Chicot. Hän oli siis aatelismies, mutta Mayennen herttua oli kohdellut häntä huonosti ja hän oli senvuoksi paennut Henrik III:nen turviin. Mutta tämän kuninkaan suojeluksen hän palkitsi useinkin laskettelemalla suustaan ylen katkeria totuuksia.

Kuuleppas, mestari Chicot, kaksi kuningasta on täällä liikaa! huusi Henrik III.

— Siinä tapauksessa, vastasi Chicot, voit sallia minun näytellä kuningasta omalla tavallani. Näyttele sinä itse veljeäsi Anjoun herttuaa; ehkäpä voidaan sinulle sitten sanoa asioita, joista saat selville, et sitä mitä hän ajattelee, vaan sitä mitä hän tekee.

— Huomaanpa todellakin, virkkoi kuningas ja katseli vihaisesti ympärilleen, ettei anjoulainen veljeni ole täällä.

— Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä kehottaa sinua ottamaan hänen paikkansa, huomautti Chicot. Minä olen nyt Henrik ja sinä olet Frans. Minä nousen valtaistuimelle ja sinä voit tanssia; minä otan sinun sijastasi kuninkaankujeet hartioilleni, ja sinä, hallitsijaparka, voit sill'aikaa hiukan huvitella.

Nämä sanat kuultuaan kuningas katsahti Saint-Luc'iin.

— Oletpa oikeassa, Chicot, virkkoi kuningas, minä tulen tanssimaan.

— Aivan varmaan, ajatteli Brissac, olin minä erehtynyt luullessani kuninkaan olevan meihin vihastunut; hänhän on päinvastoin mitä parhaimmalla tuulella.

Ja hän juoksenteli edestakaisin ja onnitteli itseään sen johdosta, että oli tullut antaneeksi tyttärensä miehelle, joka oli niin kuninkaan suosiossa.

Sillävälin oli Saint-Luc lähestynyt nuorta vaimoaan. Tämä ei ollut juuri kaunis, mutta silmänsä olivat kauniit, hampaat valkoiset ja iho lumoava.

— Ystäväni, virkkoi hän miehelleen, mistä se johtuu, että kuninkaan on väitelty olevan minulle vihoissaan? Hänhän on nyt koko täälläoloaikansa minulle hymyillyt.

— Etpä sanonut noin silloin kun nousimme päivällispöydästä; hänen katseensakin oli sinua silloin pelästyttänyt.

Mutta varmasti olikin hänen majesteettinsa silloin huonolla tuulella; nyt sitävastoin…

— Nyt ovat asiat vieläkin pahemmin, keskeytti Saint-Luc; kuningas hymyilee yhteenpuristetuin huulin: se on pahan merkki. Ystävä raukkani, kuningas ihan varmaan suunnittelee meihin nähden jotain epämieluista yllätystä. Voi, älä katso minuun niin hellästi, minä pyydän; käännä minulle pikemmin selkäsi. Katsos, tässäpä juuri tuleekin Maugiron; ole rakastettava häntä kohtaan.

— Ystäväni, huomautti Jeanne hymyillen, sinäpä annat minulle jotenkin omituisen tehtävän; jos minä täyttäisin sen kirjaimellisesti, niin voitaisiinpa luulla…

— Ah! huokasi Saint-Luc, olisippa suotavaa, että jotain sellaista todellakin luultaisiin.

Hän käänsi selkänsä yhä enemmän hämmästyneelle vaimolleen ja meni puhuttelemaan Chicot'ia, joka näytteli osaansa mitä hullunkurisimman vakavasti.

Henrik, joka nyt käytti hyväkseen tuota kuninkuudesta vapautumistaan, tanssi lakkaamatta, mutta ei päästänyt Saint-Luc'ia hetkeksikään näkyvistään.

Väliin kuningas kutsui hänet luokseen kertoakseen hänelle jonkin kaskun. Ja olivatpa nuo jutut hupaisia tai eivät, oli niillä kuitenkin sellainen vaikutus, että Saint-Luc niille ääneensä nauroi. Joskus tarjosi kuningas hänelle konvehtirasiastaan manteleita tai hedelmiä, ja Saint-Luc tietenkin kehui niitä mainioiksi. Jos Saint-Luc hetkeksikin sattui katoamaan muihin saleihin vieraitansa puhutellakseen, niin lähetti kuningas heti jonkun upseerinsa häntä noutamaan. Ja hymyillen Saint-Luc palasikin herransa luo, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen ilman hänen seuraansa.

Kesken solinan kuului yht'äkkiä vihastunut ääni ja osui kuninkaankin korviin.

— Luulenpa kuulevani Chicot'in äänen! huudahti Henrik. Kuuleppas, Saint-Luc, kuningas tuntuu tulevan pahalle tuulelle.

— Kyllä, sire, vastasi Saint-Luc, huomaten kuninkaan tarkoituksen, luulen, että hän on joutunut riitaan jonkun kanssa.

— Meneppä katsomaan, mitä se on, jatkoi kuningas, ja tule sitten heti takaisin ilmoittamaan siitä minulle.

Samanlaisella nenä-äänellä, jolla kuningas väliin puhui, kuultiin Chicot'in todellakin huutavan:

— Ja kuitenkin olen minä julkaissut ylellisyyskieltoja! Mutta jos ne eivät riitä, julkaisen minä useampia, niin monta, että ne vielä kerran riittävät; jos minun asetukseni eivät ole hyviä, niin on niillä ainakin se hyvä puoli, että niitä on monta. Belzebubin kautta, kuusi hovipoikaa, herra de Bussy, sepä on aivan liian paljo!

Näin sanoen Chicot pani poskensa pullolleen, heilautti ruumistaan ja asetti kätensä lonkkiensa päälle, aivan niinkuin kuningaskin usein teki.

— Mitä hän sanoo Bussystä? kysyi kuningas, kulmiaan rypistellen.

Saint-Luc aikoi juuri vastata kuninkaalle, kun vierastulva äkkiä jakaantui kahtia, tehden tilaa kuudelle hovipojalle, jotka olivat puetut kultakirjailtuihin vaatteisiin ja joiden rinnassa komeili herransa jalokivistä säteilevä vaakuna. Heidän jälestään tuli nuori, ryhdillään ylhäinen ja katseitaan karski, kaunis aatelismies; miehen yksinkertainen, tumma samettipuku muodosti täyden vastakohdan hänen hovipoikainsa koreille pukimille.

— Bussy! huudettiin joka taholta; Amboisen Bussy!

Monet riensivät nyt tätä nuorta miestä vastaan, toiset siirtyivät sivulle, päästääkseen hänen kulkemaan edelleen.

Maugiron, Schomberg ja Quélus olivat siirtyneet kuninkaan viereen, ikäänkuin häntä puolustaakseen.

— Katsokaas, virkkoi ensinmainittu, tarkoittaen Bussyn odottamatonta ilmestymistä ja Anjoun herttuan poisjäämistä, tuossa tulee renki, mutta missä on isäntä?

— Kärsivällisyyttä! vastasi Quélus; rengin edellä kulkevat rengin rengit. Rengin herra tulee kai perästä.

— Kuuleppas Saint-Luc, lausui Schomberg, kuninkaan suosikeista nuorin, mutta myöskin urhoollisin, Bussy kunnioittaa sinua kovin huonosti; katsoppa vaan hänen mustaa pukuansa. Tuhat tulimaista! soveltuuko tuo nyt häihin?

— Ei, katkaisi Quélus, se pikemminkin sopisi hautajaisiin.

Ah! mutisi Henrik, jospa nämä olisivatkin hänen omat hautajaisensa ja jospa hän kantaisäkin tuota surupukua oman kuolemansa muistoksi!

— Anjoun herttua, virkkoi Maugiron, ei kuitenkaan saavu. Oletkohan silläkin taholla epäsuosiossa, Saint-Luc?

Tuo "-kin" pääte kajahti hyvin epämiellyttävältä Saint-Luc'in korvissa.

— Mitä varten hänen pitäisi tulla Bussyn jälestä? huomautti Quélus. Ettekö muista, että kun hänen majesteettinsa teki Bussylle sen kunnian, että kysyi tältä, tahtoisiko hän palvella hänen majesteettiaan, niin tämä vastasi, ettei hänen, joka oli clermontilaista sukua, tarvinnut palvella ketään, vaan saattoi hän tyytyä palvelemaan ainoastaan omaa itseään, ollen vakuutettuna siitä, että hän oli yhtä hyvä ruhtinas kuin kukaan muukaan maailmassa.

Kuningas rypisti silmäkulmiaan ja puri huultaan.

— Siitä huolimatta, jatkoi Maugiron, näyttää kuitenkin siltä, että hän palvelee Anjoun herttuaa.

— Siinä tapauksessa, vastasi Quélus kylmästi, on Anjoun herttua jotain enemmän kuin meidän kuninkaamme.

Tämä huomautus haavoitti Henrik III:tta mitä syvimmin, sillä hän aina oli salaisesti vihannut veljeänsä Anjoun herttuata. Hän kalpenikin silminnähtävästi, vaikkei vastannutkaan mitään.

— Malttakaa, malttakaa, hyvät herrat, keskeytti Saint-Luc vavisten; kunnioittakaa nyt hieman minun vieraitani älkääkä häiritkö iloista mielialaa hääpäivänäni.

Nämä Saint-Luc'in sanat saivat nähtävästi Henrikin ajattelemaan jotain muuta, ja hän toisti:

Niin, älkäämme häiritkö iloa Saint-Luc'in hääpäivänä.

Mutta nuo sanat hän lausui omituisella äänellä, minkä Saint-Luc kylläkin huomasi.

— Vai niin, huudahti Schomberg, Bussy on nyt siis Brissac'in perheen liittolainen, koskapa Saint-Luc tahtoo häntä puolustaa! Tuntuupa minusta tosiaankin siltä, ettei tässä matoisessa maailmassa, jossa tuskin kyetään itseänsä puolustamaan, ainakaan tarvitse puolustaa muita kuin sukulaisiaan, liittolaisiaan ja ystäviään.

Kuningas loi Saint-Luc'iin vihaisen katseen.

Sen murtamana riensi tämä sanomaan:

— Minä en puolusta häntä vähintäkään.

Tällävälin oli Bussy tullut lähemmäksi ja aikoi juuri tervehtiä kuningasta, kun Chicot, muka harmistuneena siitä, että näkisi toisen saavan osakseen sen kunnianosotuksen, jonka olisi tullut kuulua hänelle, huudahti:

— Kuuleppa Bussy, Amboisen Bussy, Clermontin Ludvig, Bussyn kreivi… koskapa sinua välttämättä on kutsuttava kaikilta nimiltäsi, jotta kuulisit. Etkö näe oikeata Henrikkiä, hullujen kuningasta? Tuo, jonka luokse nyt menet, on Chicot, minun hovinarrini, hän, joka tekee niin monta hullutusta, että minä väliin olen aivan haljeta naurusta.

Bussy meni kuitenkin Henrikin luo, mutta tämä virkkoi:

— Ettekö kuule, herra de Bussy, että teitä huudetaan?

Ja suosikkiensa nauraessa käänsi kuningas tälle nuorelle soturille selkänsä.

Bussy punastui harmista, mutta oli ottavinaan kuninkaan huomautuksen todeksi, ja, ikäänkuin ei olisi hovimiesten pilkallista hymyilyä huomannutkaan, kääntyi Chicot'in puoleen sekä virkkoi:

— Ah, anteeksi, sire! Mutta onpa olemassa kuninkaita, jotka niin paljo muistuttavat narreja, että teidän tulee antaa minulle anteeksi, kun luulin teidän hovinarrianne kuninkaaksi.

— Hm! mutisi Henrik, mitä hän sanoo?

— Ei mitään, sire, virkkoi Saint-Luc, joka koko illan näytti toimivan rauhanvälittäjänä.

— Kuulkaapa, herra Bussy, se on todellakin anteeksiantamatonta, lausui Chicot ja nousi varpailleen, aivan niinkuin Henrikin oli tapana tehdä, kun hän milloin tahtoi näyttää majesteetilliselta.

— Pyydän anteeksi, sire; olin hajamielinen.

— Siihen ovat teidän hovipoikanne syynä, lausui Chicot tyytymättömällä äänellä. Te joudutte häviölle hovipoikainne vuoksi: se on tunkeutumista meidän oikeuksiimme.

— Kuinka niin? kysyi Bussy, oivaltaen, että kun hän vastasi narrille samassa äänilajissa, niin sen naurettavuus kohdistui kuninkaaseen. Uskallanko pyytää teidän majesteetiltanne selitystä?

— Kultakirjailtuja pukuja tuommoisille lurjuksille! jatkoi Chicot, osottaen hovipoikia sormellaan, samalla kun te, jalosukuinen, clermontilainen, melkein ruhtinas, käytte puettuna vaan mustaan samettiin.

— Sire, selitti Bussy ja käännähti kuninkaan suosikkeihin päin, asia on sellainen, että kun eletään aikana, jolloin lurjukset pukeutuvat ruhtinaitten tavoin, niin luulenpa ruhtinaitten osottavan hyvää makuaistia pukeutuessaan lurjuksiksi, jotta heidät voitaisiin näistä erottaa.

Tämän säväyksen saivat nuo komeasti puetut suosikit äskeisen irvistelynsä palkaksi.

Henrik katsahti harmista kalpeneviin ystäviinsä. Nämä näyttivät vaan odottavan merkkiä herraltaan hyökätäkseen Bussyn kimppuun. Quélus, joka oli kiukustunein ja olisi jo — ellei kuningas olisi sitä nimenomaan kieltänyt — aikoja ennen käynyt otteluun Bussyn kanssa, asetti jo kätensä miekankahvaan. — Oliko tuo tarkoitettu minulle ja minun ystävilleni? kysyi nyt Chicot.

Näin sanoen oli narri näyttävinään niin naurettavan arvokkaalta ja loukkaantuneelta, että puolet koko seurueesta purskahti nauramaan. Toinen puoli ei nauranut, mikä olikin vallan luonnollista, sillä juuri se oli naurun esineenä.

Tällävälin oli Bussyn kolme ystävää, riitaa aavistaen, tullut Bussyn luo. Nämä olivat d'Entragues, Livarot ja Ribeirac.

Saint-Luc arvasi Bussyn tulleen prinssin puolesta saamaan rettelön aikaan. Hän tuli yhä enemmän levottomaksi, riensi Quélus'en luo ja, pistäen kätensä miekankahvaan, huudahti:

— Jumalan nimessä, ystäväni, malta mielesi!

— Malta itse, vastasi tämä. Tuo roisto tarkoittaa yhtä hyvin sinua kuin minuakin; se joka sanoo jotain jostain meistä, hän sanoo sitä meistä kaikista, ja se joka tarkoittaa meitä kaikkia, hän loukkaa kuningasta.

— Quélus, Quélus! jatkoi Saint-Luc, muistappa Anjoun herttuaa, joka kätkeytyy Bussyn selän taakse ja joka aina on paljo valppaampi silloinkun on poissa, ja paljo pelättävämpi, silloinkun ei ole näkyvissä. Et kai tahdo loukata minua ajattelemalla, että minä pelkäisin renkiä; hänen herraansa ainoastaan minä pelkään.

— Vieppäs tuhatta! huusi Quélus, mitä meidän tarvitsee pelätä, kun me kerran kuulumme Ranskan kuninkaalle? Jos me rohkenemme käydä vaaroihin hänen puolestaan, niin kyllä hän meitä suojelee.

— Kyllä sinua, kyllä; mutta minua… jatkoi Saint-Luc alakuloisena.

— Kissa vieköön! vastasi Quélus, minkävuoksi sitten menit naimisiin, kun kerran tiedät miten kateellinen kuningas on ystäväinsä onnesta?

— Itse kukin on omaa itseänsä lähinnä, ajatteli Saint-Luc, ja koska minä tahdon elää rauhassa ainakin avioliittoni neljätoista ensimäistä päivää, niin koetanpa järjestää asiat siten, että saan Anjoun herttuan ystäväkseni.

Tällaisin tuumin hän jätti Quélus'en yksikseen ja siirtyi Bussyn luo.

2.

Saint-Luc'in häät (jatkoa).

Noiden pilkallisten sanojensa jälkeen Bussy kohotti ylpeästi päätään ja näytti odottavan vastausta. Mutta kaikki olivat kuin mykkiä. Muutamat eivät kuninkaan läsnäollessa uskaltaneet osottaa hyväksymistään sille, mitä olivat kuulleet; toiset taas eivät Bussyn nähden uskaltaneet ilmaista hylkäävää ajatustaan.

Tämä viimeksimainittu, huomattuaan Saint-Luc'in lähestyvän, luuli nyt viimeinkin tavanneensa sen, jota etsi.

— Herrani, sanoi hän, varmaankin aiheuttavat äsken lausumani sanat sen keskustelun, jota näytte haluavan?

— Äsken lausumanne sanatko? toisti Saint-Luc mitä kohteliaimman näköisenä; anteeksi, mutta minä en ole kuullut mitään, en kerrassaan mitään. Havaitsin teidät ja halusin vaan lausua teidät tervetulleeksi ja kiittää teitä siitä kunniasta, minkä läsnäolollanne talolleni osotatte.

Bussy oli joka suhteessa voittamaton henkilö; urhoollinen uhkarohkeuteen asti, mutta samalla oppinut, sukkela ja säädyllinen. Hän tunsi Saint-Luc'in rohkeuden ja ymmärsi vallan hyvin, että isännän ominaisuus esti hänen tällä hetkellä tuota rohkeuttaan näyttämästä. Kenelle muulle tahansa Bussy olisi virkkanut tavallisen sananpartensa tai oikeammin kaksintaisteluvaatimuksensa; mutta nyt hän tyytyi vaan kumartamaan Saint-Luc'ille ja muutamin ystävällisin sanoin vastaamaan tämän kohteliaisuudenosotukseen.

Ahaa, virkkoi Henrik, huomattuaan Saint-Luc'in keskustelevan Bussyn kanssa, luulenpa, että kukkopoikani antaa tuolle kerskailijalle pienen läksyn.

Siinä hän tekee oikein; mutta minä en tahdo, että hänet tapetaan. Riennä, Quélus; ei, älä sinä, Quélus, sinulla on huono pää; vaan sinä, Maugiron: mene sinä tuonne kuulemaan, mitä hän sanoo.

Maugiron riensi pois, mutta Saint-Luc sen huomasi ja saapui jo puolitiessä häntä vastaan.

— Mitä sanoit tuolle Bussy-narrille? kysyi kuningas.

— Minäkö, sire?

— Niin, sinä juuri.

— Minä sanoin hänelle hyvää iltaa, vastasi Saint-Luc.

Siinäkö kaikki? mutisi kuningas.

Saint-Luc huomasi tehneensä tyhmyyden ja jatkoi senvuoksi:

— Minä lausuin hänelle hyvää iltaa, sire, mutta lisäsin samalla, että minä huomis-aamuna saisin kunnian sanoa hänelle hyvää huomenta.

Tämä valhe oli olevinaan viittaus kaksintaisteluun.

— Ahaa, virkkoi Henrik, sitäpä minä aavistinkin, hurjuri!

— Mutta teidän majesteettinne suvainnee pitää tämän salaisuuteni omana tietonaan! lausui Saint-Luc.

— Ohoo, sanoi Henrik, en minä kysele tätä tehdäkseni sinulle esteitä. Onpa totisesti totta, että jos sinä vapautat minut tuosta miehestä, saamatta itse naarmuakaan, niin…

Suosikit heittivät tällöin toisiinsa salaisia silmäyksiä, mutta Henrik III ei ollut niitä huomaavinaan.

— Sillä, jatkoi kuningas, tuo narri on siihen määrään röyhkeä, että…

— Niin kylläkin, puuttui Saint-Luc puheeseen; mutta olkaa kuitenkin, sire, vakuutettu siitä, että hän ennemmin tahi myöhemmin on löytävä voimakkaampansa.

— Hm! hm! mutisi kuningas ja rypisti otsaansa; hän pitelee miekkaansa kuin aika mies. Miksei mikään hullu koirakaan häntä pure? Siten pääsisimme hänestä paljo helpommalla.

Hän katseli Bussya karsain silmin. Tämä käveli noitten kolmen ystävänsä kanssa edestakaisin salissa ja teki pilaa niistä, joiden tiesi olevan Anjoun herttuan pahimpia vihollisia ja jotka siis tietysti kuuluivat kuninkaan parhaisiin ystäviin.

— Hitto soikoon! huudahti Chicot, älkääpäs noin loukatko minun rakastettavia jalosukuisiani, herra de Bussy; sillä niin kuningas kuin olenkin, vedän miekan huotrastani, aivan kuin olisin narri.

— Haa, tuota hullua! mutisi Henrik; kunniani kautta, hän ei ole oikeassa!

— Jos Chicot vielä jatkaa tuota pilaansa, niin minä häntä kuritan, sanoi Maugiron.

— Älä tee sitä, Maugiron; Chicot on aatelismies ja on hyvin arka kunniastaan. Sitäpaitsi hän ei ole enimmin rangaistava, sillä hän ei ole hävyttömin joukosta.

Tällä kertaa ei enää ollut epäilemistäkään kuninkaan tarkoituksesta. Quélus antoi merkin d'O'lle [d'O (lue: Doo) oli yksi kuninkaan suosikeista. Suoment.] ja d'Epernon'ille.

— Hyvät herrat, virkkoi hän, vietyään heidät syrjempään, neuvotelkaamme. Sinä, Saint-Luc, juttele kuninkaan kanssa ja saata päätökseen se rauhanneuvottelu, jonka niin onnellisesti näyt alottaneen.

Saint-Luc piti mieluummin viimemainitusta seikasta; hän lähestyi senvuoksi kuningasta ja Chicot'ia, jotka par'aikaa puhelivat keskenään.

No, kysyi d'Epernon, mitä sinulla on meille sanomista? Minä olin juuri hakkailemassa Joyeuse'n rouvaa, ja sanonpa jo edeltäkäsin, että ellei asiasi ole mitä tärkeintä laatua, en anna sinulle tätä häiritsemistäsi anteeksi.

— Minä vaan tahdon ilmoittaa teille, hyvät herrat, vastasi Quélus, että minä tanssiaisten päätyttyä lähden viipymättä metsästysretkelle.

— Hyvä! virkkoi d'O; millaiselle metsästysretkelle?

— Villisikajahdille.

— Mitä hullutusta tuo nyt on! Lähteäppä kylmässä ilmassa metsiin ja rämeisiin?

— Vaikkapa niinkin; mutta minä menen sentään.

— Yksinkö?

— En, Maugironin ja Schombergin seurassa; me metsästämme kuninkaan laskuun.

— Ahaa, minä ymmärrän! huudahti Schomberg ja Maugiron yht'aikaa.

— Kuningas haluaa, että hänelle huomenna tarjotaan villisian pää.

— Jolla on alaskäännetty kaulus, sanoa säväytti Maugiron, tarkoittaen Bussyn yksinkertaista, alaspäin käännettyä kaulusta.

— Mutta mistä sitten on kysymys? virkkoi d'O.

— Ooh, katseleppa ympärillesi, ystäväni; etkö näe kenenkään nauravan sinulle vasten kasvoja?

— Kyllä, Bussyn luullakseni.

— No, mutta eikö hän sinun mielestäsi olisi villisika, jonka pää saattaisi miellyttää kuningasta?

— Ja luuletko, että kuningas…?

— Juuri hänpä sitä toivookin, keskeytti Quélus.

— Hyvä, olkoon menneeksi! Siis metsästämään!

Bussy oli huomannut tämän neuvottelun ja, arvaten sen koskevan häntä itseään, saapui lähemmäksi ja virkkoi ystävälleen:

— Ei, mutta katsokaapa, miten nuo seisovat yhdessä ryhmässä! Sehän on oikein liikuttavaa; luulisipa näkevänsä Damonin ja Pythiaan, Castorin ja…; mutta missä onkaan Pollux?

— Pollux on mennyt naimisiin, vastasi d'Entragues, ja siitä syystä on nyt Castor jäänyt parittomaksi.

— Mutta mistä mahtanevatkaan ne keskustella? kysyi Bussy ja loi suosikkeihin halveksivan katseen.

— Lyönpä vetoa siitä, virkkoi Ribeirac, että ne neuvottelevat jostain uudesta voitelukeinosta.

— Ei suinkaan, hyvät herrat, sanoi Quélus hymyillen; me puhumme metsästyksestä.

— Mutta eiköhän nyt, herra Cupido, ole liian kylmä ilma metsästää; tehän voitte palelluttaa kätenne.

— Ooh, vastasi Maugiron yhtä kohteliaasti, meillä on verrattain lämpimät käsineet ja villavuoriset vaatteet.

— No, sittenpä voin olla rauhallinen, virkkoi Bussy; aiotteko mennä metsälle hetikin?

— Jo tänä yönä, vastasi Schomberg.

— Minä tahdon siitä sitten ilmoittaa kuninkaalle, virkkoi Bussy; sillä mitäpä sanoisikaan hänen majesteettinsa, jos huomisaamuna saisi tietää, että hänen ystävänsä ovat saaneet nuhan ja rintakolotuksen?

— Älkää suotta vaivatko itseänne, hyvä herra, sanoi Quélus; hänen majesteettinsa jo tietää, että me aiomme mennä metsästämään.

— Leivosia kai? virkahti Bussy, ivallinen ilme katseessaan.

— Ei, herraseni, jatkoi Quélus; aiomme metsästää villisikoja. Meidän täytyy välttämättä saada villisianpää.

— No, herra de Bussy, tuletteko mukaan metsälle? kysyi d'O.

— En, vastasi tämä samaan tapaan; minun täytyy huomenna olla Anjoun herttuan luona herra de Monsoreaun vastaanoton tapahtuessa. Armollinen herra on, kuten tiedätte, nimittänyt hänet ylihovijahtimestariksi.

— Mutta entäpä yöllä? kysäsi Quélus.

— Ooh, tänä yönä on minulla yhtä vähän aikaa; olen luvannut saapua kohtaukseen erääseen taloon Saint-Antoinen etukaupunkiin.

— Vai niin, puuttui d'Epernon puheeseen; oleskelisikohan Margareta-kuningatar ehkä tuntemattomana Parisissa? Olemme kuulleet teidän olevan de La Molen perillisen.

— Se on totta; mutta minä luovuin joku aika sitten tuosta perinnöstä, ja tarkoitan nyt kokonaan toista henkilöä. Herra de Quélus, minä aioin pyytää teiltä pienen neuvon.

— Hyvin mielelläni. Vaikken olekaan lakimies, voin kuitenkin kehua antavani erittäin hyviä neuvoja, etenkin ystävilleni.

Väitetään, että Parisin kaduilla liikkuminen on vaarallista; Saint-Antoinen etukaupunki on verrattain autio; mitä tietä neuvotte minun kulkemaan?

— Kautta kunniani, vastasi Quélus, jos olisin teidän sijassanne, niin menisin Pré-aux-Clerc'in luona lossilla joen ylitse toiselle puolelle, ja sieltä kulmauksessa olevan tornin luota kulkisin rantakatua Grand-Châtelet' iin päin. Sen jälkeen seuraisin Tixéranderien katua, joka johtaa Saint-Antoinen etukaupunkiin päin; päästyänne Saint-Antoinen kadun toiseen päähän ja kuljettuanne selkkauksitta Tournelles'in hotellin ohi, on luultavaa, että te ehjin nahoin pääsette tarkoittamaanne taloon.

— Kiitän teitä hyvistä neuvoistanne, herra de Quélus, lausui Bussy. Tehän mainitsitte Pré-aux-Clerc'in luona olevan lossin, kulmauksessa olevan tornin, Grand-Châtelet'iin päin vievän rantakadun ja sitten Tixéranderien ja Saint-Antoinen kadut? Minä en poikkea askeltakaan tältä tieltä, olkaa varma siitä.

Bussy kumarsi ja meni, lausuen samalla ääneen d'Etragues'ille:

— Noista ihmisistä ei päästä rauhaan; mennään pois.

Bussy ja hänen ystävänsä poistuivat, kääntyen kuitenkin useamman kerran ympäri ja katsellen taakseen.

Suosikit seisoivat aivan rauhallisina paikoillaan eivätkä olleet huomaavinaan mitään.

Kun Bussy käveli viimeisessä salongissa, missä rouva de Saint-Luc oli, antoi miehensä tälle pienen merkin. Naisille ominaisella tarkkanäköisyydeliä ymmärsi Jeanne heti sen tarkoituksen; hän riensi heti Bussyn luo ja virkkoi tälle:

— Ah, herra de Bussy, nykyisin ei puhuta mistään muusta kuin eräästä sonetista, jota väitetään teidän sepittämäksenne.

— Kuningasta vastaanko, hyvä rouva?

— Ei, mutta kuningattaren kunniaksi. Oi, lukekaapa se minulle, minä pyydän.

— Mielelläni, hyvä rouva, sanoi Bussy ja tarjosi rouva de Saint-Luc'ille käsivartensa. Sitten he poistuivat toisiin huoneisiin, ja Bussy luki ulkoa rouvalle sonettiaan.

Tällävälin oli Saint-Luc huomaamatta tullut suosikkein luo. Quélus virkkoi nyt:

— Otusta ei ole vaikea seurata näin selviltä jäliltä. Siis Tournelles'in hotellin luona, lähellä Porte Saint-Antoinea.

— Ottaako kukin palvelijansa mukaansa? kysyi d'Epernon.

— Ei, ei, vastasi Quélus. Minä kyllä miestä vihaan, mutta minua hävettäisi, jos rengin keppi sattuisi häneen; siihen hän on liian hyvä aatelismies.

— Menemmekö kaikki kuusi samalla kertaa? kysyi Maugiron.

— Kaikki viisi, mutt'ei kaikki kuusi, huomautti Saint-Luc.

— Ah, sehän on totta, olimme vähällä unohtaa, että sinä olet viettänyt häitäsi tänään, virkkoi Schomberg.

— Hyvät herrat, sanoi nyt Saint-Luc; vaimoni ei minua pidätä, mutta kyllä kuningas.

— Kuinka? Kuningasko?

— Hän juuri, hänen majesteettinsa tahtoo, että minä olen mukana saattamassa häntä takaisin Louvreen.

Nuoret miehet katsahtivat hymyillen toisiinsa, mutta sen hymyn tarkoituksesta ei Saint-Luc päässyt lainkaan selville.

— No niin, sanoi Quélus, kuningas tuntee sinua kohtaan niin ääretöntä ystävyyttä, ettei hän voi olla ilman sinun seuraasi.

— Muutoin me emme Saint-Luc'ia tarvitsekaan, huomautti Schomberg. Me siis jätämme hänet kuninkaalleen ja rouvalleen.

Nyt kuului Henrikin ääni huutavan Saint-Luc'ia.

— Hyvät herrat, lausui tämä, onnea retkellenne ja jääkää hyvästi niin kauvaksi.

Hän riensi pois, mutta sen sijaan, että olisi mennyt kuninkaan luo, hiipikin hän vieraita täynnä olevain huoneitten halki muutamalle ovelle, jonka lähistöllä Bussy edelleenkin oli tuon nuoren rouvan seurassa. Tämä oli tehnyt parastaan viihdyttääkseen Bussyä seurassaan.

— Aah, hyvää iltaa, herra de Saint-Luc! lausui nuori aatelismies. Mutta tehän näytätte hyvin innostuneelta! Ehkäpä aiotte mennä mukaan sille suurelle metsästysretkelle, joka on kyseessä? Se kyllä olisi todistuksena rohkeudestanne, mutta ei lainkaan kohteliaisuudestanne.

— En, hyvä herra, en minä sinne mene; minä olin juuri teitä etsimässä.

— Todellako?

— Pelkäsin jo sitäkin, että olitte ehkä jo mennyt tiehenne. Hyvä Jeanne! virkkoi hän nuorelle vaimolleen, mene sanomaan isällesi, että hänen tulee puhutella kuningasta muutaman silmänräpäyksen ajan; minun täytyy lausua jokunen sana herra de Bussylle.

Jeanne ei käsittänyt tuosta kaikesta mitään, mutta noudatti kuitenkin miehensä toivomusta.

— Mitä on teillä minulle sanomista? herra de Saint-Luc? kysyi Bussy.

— Tahdon sanoa teille, herra de Bussy, vastasi Saint-Luc, että jos olette luvannut saapua johonkin kohtaukseen tänä iltana, teette parhaiten, kun lykkäätte kohtauksen huomiseksi, sillä Parisin kadut eivät ole turvallisia. Ennen kaikkea menettelette viisaimmin karttaessanne Tournelles'in hotellin seutuja, sillä siellä on sopiva paikka salaväijyjille. Jumala varjelkoon minua ajattelemasta, että sellainen mies kuin te voisitte mitään pelätä; mutta ajatelkaa kuitenkin asiata ja punnitkaa minun sanojani.

Siinä silmänräpäyksessä kuului Chicot'in huuto:

— Saint-Luc, Saint-Luc, älä piilottaudu sillä lailla! Huomaathan, että minä sinua odotan.

— Sire, tässä minä olen, vastasi Saint-Luc ja riensi esiin.

Narrin vieressä seisoi Henrik III, jonka hartioille jo muuan hovipoika asetteli raskasta kärpännahkavuorista viittaa, samalla kun toinen ojensi hänelle hansikkaita — ne ulottuivat kyynärpäihin asti — ja kolmas silkkivuorista samettinaamaria.

— Sire, virkkoi Saint-Luc, kohdistaen sanansa kumpaankin Henrikkiin, minä ehkä saan kunnian kantaa tulisoihtua teidän kantotuoleillenne asti.

Sitäpä sinä et saa tehdä, vastasi Henrik, Chicot menee omalle taholleen, minä taas omalleni. Ystäväni ovat kelvottomia, antaessaan minun palata yksin Louvreen, samalla kun itse tahtovat huvitella leikkimällä laskiaisnarreja. Huomaat siis, ettet voi jättää minua kulkemaan yksin. Sinä olet nyt nainut ja vakava mies; sinun on vietävä minut takaisin kuningattaren luo. Tule, ystäväni.. Hohoi! Tuokaa hevonen herra de Saint-Luc'ille. Älkää kumminkaan, se on tarpeetonta, lisäsi hän; minun kantotuolini on riittävän leveä; tässä on tilaa kahdellekin.

Jeanne oli kuullut jok'ainoan sanan tästä keskustelusta; hän olisi tahtonut puhua, sanoa pari sanaa miehelleen, ilmoittaa isälleen, että kuningas aikoi viedä Saint-Luc'in mukanaan; mutta tämä pani sormen suulleen merkiksi, että vaimonsa pysyisi vaiti.

Helkkari! mutisi Saint-Luc itsekseen; nyt, kun olen koettanut saada Anjoun Frans'in ystäväkseni, pitää minun karttaa yhteentörmäystä Valois'in Henrikin kanssa! Sire, lisäsi hän ääneen, tässä minä olen, teidän palvelijanne. Olen niin kiintynyt teidän majesteettiinne, että vaikka teidän majesteettinne käskisi minun seuraamaan itseään aina maailman ääriin, niin minä olisin valmis sen tekemään.

Nyt syntyi seurueessa syvä hiljaisuus, jotta kaikki voisivat kuulla kuninkaan jäähyväissanat morsiamelle ja hänen isälleen. Jäähyväissanat olivatkin mitä herttaisimmat.

Jäätyään yksin kamarineitostensa kanssa Jeanne meni huoneeseensa ja polvistui muutaman pyhimyksenkuvan eteen. Senjälkeen hän käski, että hänet jätettäisiin yksin.

Herra de Brissac lähetti kuusi palvelijaansa Louvren portille odottamaan nuoren sulhasen paluuta ja saattamaan häntä kotiin. Mutta kahden tunnin odotuksen jälkeen palasi yksi palvelijoista ilmoittamaan marsalkalle, että kaikki Louvren portit olivat suljetut Ennen viimeisen portin sulkemista oli vartiossa oleva kapteeni sanonut:

— On turhaa odottaa kauvemmin; ei ainoakaan ihminen tule enää tänä yönä Louvresta ulos; kuningas on mennyt makuulle, ja kaikki ihmiset jo nukkuvat.

Marsalkka kertoi tämän tyttärelleen. Jeanne selitti olevansa liian levoton voidakseen mennä nukkumaan ja että hän aikoi olla valveilla sinne asti, kunnes miehensä palaisi takaisin.

3.

Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle.

Se aukea paikka, jonka yhdellä puolen oli Porte Saint-Antoine ja Brétagnen hotelli, oli verrattain laaja, mutta päivälläkin siinä liikkui hyvin vähän ihmisiä ja iltaisin se oli vallan tyhjä, sillä öiset kulkijat näyttivät mieluummin käyttävän Bastiljin puoleista tietä, turvautuakseen tarpeen tullen tornivartijaan, joka saattaisi, vaikkakaan ei mieskohtaisesti tulla avuksi, huutamalla kutsua apua tai ainakin säikäyttää ilkivallantekijöitä. Tähän aikaan olivat näet kadut oikeita ryövärien pesiä, ja yövartijan ammattia tuskin tunnettiin.

Yö, jonka kuluessa tuonnempana kerrottavat tapahtumat tapahtuivat, oli niin kylmä, pimeä ja usmainen, ettei kukaan linnoituksen ulkopuolelta olisi voinut havaita yövartijaa, ja vaikeatapa olisi tämänkin ollut erottaa ohikulkijoita.

Lähellä Porte Saint-Antoinea, kaupungin sisäosaan päin, oli yhdellä puolen Saint-Paulin kirkko ja toisella puolen Tournelles'in hotelli. Juuri tämän rakennuksen päässä, Sainte-Catherinen kadulle päin, muodosti muuri kulmauksen. Se oli juuri se sama paikka, josta Saint-Luc oli puhunut Bussylle.

Ei ainoatakaan lyhtyä ollut valaisemassa koko tätä vanhan Parisin osaa.

Tänä yönä, joka oli alkanut tiukanpuoleisella pakkasella ja päättyi kovaan lumisateeseen, ei noilla jäätyneillä kujilla kuulunut ainoankaan kulkijan askeleita. Mutta sitävastoin olisi tottunut silmä saattanut Tournellesin hotellin mainitussa kulmauksessa erottaa muutamia tummia haamuja, joiden liikkeistä saattoi päättää, että ne olivat ihmisiä, jotka liikkumalla koettivat säilyttää ruumiinlämpöään, samalla kun väliin seisoskelivatkin ja näyttivät odottelevan jotain seikkailua.

Torninvartija, joka pimeässä ei näitä mustia varjoja nähnyt, ei olisi voinut kuulla heidän keskustelijaankaan, sillä niin kovin hiljaa nuo varjot puhelivat, ja kuitenkin oli tuo keskustelu verrattain tärkeätä.

— Kirottu Bussy oli oikeassa, — sanoi muuan varjoista. — Tämä yö muistuttaa todellakin paljo sitä yötä, joka johtuu mieleeni Varsovasta, silloinkun Henrik oli Puolan kuninkaana, ja jos tämä vain pysyy näin kylmänä, niin saattaapa täällä tosiaankin paleltua, kuten hän jo ennusti.

— Hui hai, Maugiron, — vastasi eräs toinen. — Sinähän vaikertelet kuin akka. Lämmin nyt ei tosin kyllä ole, mutta vedäppä kappa silmillesi ja pistä kätesi taskuihin, niin etpä tunne vähääkään vilua.

— Saattaapa tosiaankin, Schomberg, — puuttui kolmas puheeseen, — helposti huomata, että sinä olet saksalainen; mutta mitä minuun tulee, niin vuotavat jo huuleni verta ja viikseni ovat kankeana kuurasta.

Käsien laita on hullummin, — lausui neljäs; — löisinpä vetoa, ettei minulla sormia olekkaan, niin vähän niissä enää on tuntoa.

— Mikset lainannut äidiltäsi puuhkaa, Quélus parka? — jatkoi Schomberg; — tuo kunnon rouva olisi kyllä mielellään lainannut sen sinulle, varsinkin jos olisit sanonut tarvitsevasi sitä metsästäessäsi Bussya, jota hän rakastaa kuin ruttotauti.

— Vielä vähän kärsivällisyyttä, — virkkoi viides; — olen varma siitä, että te pian saatte kiroilla liian kovaa kuumuutta.

— Kunpahan taivas sen soisi!

— No, luulenpa, että rukouksesi kuultiin paikalla, sillä näenpä jonkun tulevan tuolta Saint-Paulin katua pitkin.

— Erehdys! Hän se ei voi olla.

— Miks'ei?

— Koska hänen piti kulkea toista tietä.

— No, olisiko nyt kumma, jos hän olisi aavistanut väijytystä ja senvuoksi valinnut toisen tien?

— Sinä et tunne Bussya. Hän kulkee sitä tietä, jota on sanonut kulkevansa, vaikka saisi tietää pirun itsensä häntä siellä odottelevan.

— Miten liekään, — puuttui Quélus puheeseen, — mutta tuolla tulee kaksi ihmistä.

— Totta totisesti, niinpä tuleekin, — vakuuttelivat pari muuta.

— Käykäämme päälle, — virkkoi Schomberg.

— Hei, hei! — huusi d'Epernon. — Älkäämme tappako ketään kunniallista porvaria tai rehellistä rouvaa. Katsokaas, nyt ne pysähtyvät!

Itse asiassa olivatkin nuo kaksi kulkijaa, nähtävästi epätietoisina, pysähtyneet Saint-Paulin kadun päähän.

— Ahaa, — kuiskasi Quélus, — mahtoivatkohan ne nähdä meidät?

— Miten se olisi ollut mahdollista? Mehän tuskin näemme toisiamme.

— Olet oikeassa. Mutta katso, nyt ne kääntyvät vasemmalle, pysähtyvät erään talon eteen ja näyttävät etsivän jotakin.

— Niinpä tosiaankin tekevät.

— Näyttää siltä kuin aikoisivat ne jonnekin, — virkkoi Schomberg. — Jokohan nuo ehkä pääsisivät meiltä karkuun?

— Hm! — virkahti Maugiron, — ei se voi olla hän, sillä hänhän oli aikonut tulla Saint-Antoinen etukaupunkiin, mutta nämähän sitävastoin tulivat suoraan pitkin Saint-Paulin katua.

— Ätsh! — ärähti Schomberg. — Ken tietää, vaikka se lurjus olisi antanut väärän ilmoituksen matkansa suunnasta.

— Niin, eipä olisi mahdotonta sekään, — vastasi Quélus.

Tämän otaksuman johdosta hyökkäsivät suosikit kuin joukko nälkäisiä koiria paljastetuin miekoin portin edustalla seisovia kahta miestä vastaan.

Toinen näistä oli juuri saanut pistetyksi avaimen lukkoon ja oli avaama isillään portin, kun hyökkääjien melu sai nuo kaksi salaperäistä vaeltajaa kääntymään ympäri.

— Mitä tämä merkitsee, d'Aurilly? — kysyi toinen heistä. — Aikovatkohan ne hyökätä meidän kimppuumme?

— Ah, armollinen herra, — vastasi portin avaaja, — siltä se tosiaankin näyttää. Ilmaisetteko itsenne vai haluatteko pysyä tuntemattomana?

— Asestettuja miehiä! Väijytys!

— Varmastikin jokin kilpailija, joka on päässyt jäljillemme; sitä jo aavistin! Nainen on liian kaunis, teidän korkeutenne, voidakseen pysyä huomaamattomana.

— Rientäkäämme sisälle, d'Aurilly. Piiritys kestetään paremmin portin sisä- kuin ulkopuolella.

— Tietysti, armollinen herra, ellei linnoituksen sisäpuolella ole vihollisia; mutta ken tietää, ellei vaan…

Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan. Sillä nuolen nopeudella olivat nuoret jalosukuiset kulkeneet sen noin sadan askeleen pituisen välin, joka heidät rakennuksesta erotti. Quélus ja Maugiron, jotka olivat hiipineet pitkin muurin vierustaa, syöksähtivät portin ja sisällepyrkijäin väliin katkaistakseen näiltä kaiken paon mahdollisuuden, samalla kun Schomberg, d'O ja d'Epernon valmistautuivat hyökkäämään näiden kimppuun.

— Iskekää! Iskekää! — kirkui Quélus, noista viidestä lihavin.

Se, jota toverinsa äsken oli nimittänyt armolliseksi herraksi ja kysynyt tältä, tahtoisiko hän pysyä tuntemattomana, kääntyi nyt Quélukseen päin, astui askeleen tätä kohti ja, pannen ylpeästi kätensä ristiin rinnoilleen, virkkoi kumealla ja pitkäveteisellä äänellä:

— Luulenpa, herra Quélus, teidän sanovan: iskekää! puhuessanne Ranskan kuninkaallisesta prinssistä.

Quélus hätkähti hämmästyneenä takaisin. Anjoun herttua! — huusi hän.

— Anjoun herttua! toistivat toiset.

— No niin, hyvät herrat, — jatkoi Frans jyrisevällä äänellä, aiotteko vieläkin huutaa: iskekää!

— Armollinen herra! änkytti d'Epernon, — se oli vaan pilaa; antakaa meille anteeksi!

— Teidän korkeutenne, — virkkoi vuorostaan d'O, — emme voineet aavistaa tapaavamme teidän korkeuttanne tässä autiossa kaupunginosassa.

— Pilaa? toisti Frans, välittämättä d'On huomautuksesta. — Onpa teillä merkillinen tapa lasketella pilaa, herra d'Epernon. Sanokaapa sitten, kenelle pila oli tarkoitettu, koska se kerran ei ollut minulle.

Teidän korkeutenne, — vastasi Schomberg arvokkaasti, — me näimme Saint-Luc'in lähtevän Montmorencyn hotellista ja kulkevan tännepäin, ja se tuntui meistä niin kovin oudolta, niin että halusimme tietää, mikä oli saattanut sulhasen hylkäämään morsiamensa.

Anteeksipyytely oli verrattain hyvin keksitty. Sillä luultavasti saisi Anjoun herttua seuraavana päivänä tietää, ettei Saint-Luc todellakaan ollut viettänyt Montmorencyn hotellissa yötään.