MONSOREAUN KREIVITÄR I

Historiallinen romaani

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Suomennos.

Porissa, Otto Andersin'in kustannuksella, 1912.

Otto Andersin'in kirjapainossa.

SISÄLLYS:

1. Saint-Luc'in häät. 2. Saint-Luc'in häät (jatkoa). 3. Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle. 4. Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta. 5. Vastanaineet. 6. Vastanaineet (jatkoa). 7. Miten kuningas vietti illan. 8. Kuninkaan kääntymys. 9. Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot pelkää tulevaa pelkoansa. 10. Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'ille, vaikka luulikin puhuvansa kuninkaalle. 11. Bussyn tutkimukset. 12. Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään. 13. Miten Bussy taas löysi sekä valokuvan että sen henkilön, jota kuva esitti. 14. Kuka oli Diana de Méridor. 15. Neuvotteluja. 16. Avioliitto. 17. Avioliitto (jatkoa). 18. Henrik III:nen tapa matkustaa. 19. Veli Gorenflot. 20. Yö luostarikirkossa. 21. Lisää seikkailuja. 22. Muuan sukutietolöytö. 23. Matkatoveri. 24. Lapseton ukko. 25. Talo Saint-Antoinen kadun varrella. 26. Isä ja tytär. 27. Gorenflot'in herääminen. 28. Gorenflot'in mietelmät. 29. Gorenflot ratsastaa aasilla. 30. Enemmän seikkailuja matkalla. 31. "Kultaisen joutsenen" ravintola. 32. Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin. 33. Taistelu. 34. Anjoun herttua. 35. Chicot ja kuningas.

1.

Saint Luc'in häät.

Palmusunnuntaina vuonna 1578 vietettiin loistavaa juhlaa siinä upeassa palatsissa, jonka Montmorencyn kuuluisa perhe äskettäin oli rakentanut. Tämä perhe oli sukua kuninkaallisille ja senvuoksi se kaikessa kilpailikin ruhtinaallisten sukujen kanssa. Kuningas Henrik III:nen suosikki Francois d'Epinay de Saint-Luc oli tänä päivänä mennyt naimisiin Jeanne de Cossé-Brissac'in kanssa, ja juuri sen johdosta juhla oli järjestetty.

Päivällinen oli syöty Louvressa, ja kuningas, joka hyvin vastenmielisesti oli antanut suostumuksensa tähän avioliittoon, oli juhlien aikana hyvin ankaran näköinen, mikä ei lainkaan soveltunut tuon iloisen juhlan henkeen, ja hänen musta pukunsakin oli täydellisessä sopusoinnussa katkerain kasvonpiirteitten kanssa. Tämä kuninkaan vakavuus herätti kaikissa läsnäolevissa synkkiä tunteita, varsinkin nuoressa morsiamessa, johon kuningas heitti jotenkin ystävällisiä silmäyksiä.

Kuitenkaan ei kukaan ihmetellyt tätä kuninkaan synkkää katsantoa juhlain kestäessä, syynä siihen oli muuan niistä hovisalaisuuksista, joita kaikki mitä varovimmin koettavat karttaa, niinkuin purjehtija kiertää vedenalaisia kareja, joihin alus, jos se niihin törmää, ehdottomasti tuhoutuu.

Päivällinen oli juuri lopetettu, kun kuningas äkkiä nousi ylös, ja kaikkien muidenkin täytyi seurata hänen esimerkkiään, niidenkin, jotka vielä olisivat tahtoneet nauttia pöydän antimista. Saint-Luc loi nyt pitkän katseen nuoreen vaimoonsa, ikäänkuin senkautta rohkeutta saadakseen. Sitten hän lähestyi kuningasta ja virkkoi:

— Suvainneeko teidän majesteettinne osottaa minulle armon kunnioittamalla läsnäolollanne niitä tanssiaisia, jotka minä tänä iltana aion teidän kunniaksenne toimeenpanna Montmorencyn palatsissa?

Synkkämielisen ja harmistuneen näköisenä käännähti Henrik III ympäri, mutta kun kerran tuo syväänkumarteleva Saint-Luc oli esittänyt pyyntönsä ylen rukoilevin äänin ja katsein, vastasi kuningas kuitenkin:

— Kyllä, herraseni, me tulemme, vaikka te tosin ette ansaitsekaan tätä meidän ystävyytemme osotusta.

Rouva de Saint-Luc kiitteli nöyrästi kuningasta; mutta Henrik käänsi hänellä selkänsä, lausumatta kohteliasta sanaakaan.

— Mitä onkaan kuninkaalla sinua vastaan? kysyi nyt nuori vaimo puolisoltaan.

— Rakas ystäväni, vastasi Saint-Luc, sitten myöhemmin, kunhan tuo ankara viha on ehtinyt haihtua, minä sen sinulle sanon.

— Mutta onko varmaa, että se lainkaan haihtuu? huomautti Jeanne.

— Sen täytyy haihtua, vastasi sulhanen.

Neiti de Brissac ei vielä tarpeeksi kauvan ollut ollut rouva de Saint-Luc'ina, jotta olisi tahtonut olla itsepäinen. Hän tukahutti senvuoksi uteliaisuudentunteensa ja päätti lykätä kysymystensä tekemisen sopivampaan aikaan, jolloin hän kyllä pakoittaisi Saint-Luc'in niihin vastaamaan.

Montmorencyn palatsissa odoteltiin Henrik III:nen saapumista juuri sillä hetkellä, josta tämä kertomuksemme alkaa. Kello oli yksitoista, eikä kuningasta vielä kuulunut.

Saint-Luc oli kutsunut näihin tanssiaisiin niin hyvin kuninkaan ystävät kuin omatkin miehensä. Hän oli lähettänyt kutsun myöskin prinsseille ja näiden ystäville, etupäässä Alenconin herttualle, josta nyttemmin Henrik III:nen noustua valtaistuimelle, oli tullut Anjoun herttua. Mutta tämä herttua ei ollut saapunut edes Louvreen, ja näytti siltä, ettei hän ilmestyisi näihinkään Montmorencyn palatsissa pidettäviin tanssiaisiin.

Navarran kuningas ja kuningatar oleskelivat Béarnissa ja olivat ilmi riidassa kuninkaan kanssa, syystä että olivat käyneet hugenottien etunenään. [Hugenotit = protestanttisuuteen kallistuva uskonlahko. Suoment. muist.]

Niinkuin tavallista oli, kuului myöskin Anjoun herttua vastustuspuolueeseen, mutta se ei tapahtunut julkisesti, vaan salassa ja siten, että hän aina piiloutui ystäviensä selän taakse.

Oli itsestään ymmärrettävissä, että herttuan seurapiiriin kuuluvat jalosukuiset olivat alituisessa epäsovussa niiden jalosukuisten kanssa, jotka elivät kuninkaan suojassa ja lähettyvillä, ja siitä johtui, että ainakin pari kertaa kuukaudessa taisteltiin kaksintaisteluja, joissa useinkin joku surmattiin tai vaikeasti haavotettiin.

Medicin Katarina oli päässyt toiveittensa perille. Hänen rakkain poikansa oli noussut sille valtaistuimelle, jota Katarina oli tavoitellut tälle pojalleen tai oikeammin sanoen itselleen, ja hän hallitsikin poikansa nimessä, vaikka teeskentelikin kääntyneensä kokonaan pois näistä maallisista ja antautuneensa huolehtimaan yksinomaa sielunsa autuudesta.

Saint-Luc, ollen itsekin kovin levoton sen johdosta, ettei kuninkaallisia alkanut kuulua, koetti kuitenkin rauhoittaa appeansa, joka oli miltei pois suunniltaan tuosta uhkaavasta epäsuosiosta. Varmasti vakuutettuna, kuten muutkin, kuningas Henrikin ystävyydestä Saint-Luc'ia kohtaan, hän oli luullut naittavansa tyttärensä kuninkaan suosikille, ja kuitenkin alkoi nyt näyttää siltä kuin olisikin hänen vävypoikansa epäsuosioon joutunut aatelismies. Saint-Luc koetti kaikin tavoin tyynnyttää, vaikkei itsekään ollut tyyni, ja hänen ystävänsä Maugiron, Schomberg ja Quélus tuota hermostuneisuutta vielä liehakoivilla valituksillaan lisäsivät.

— Voi, rakas ystäväni, virkkoi Quélus, luulenpa tosiaankin, että sinä tällä kertaa olet hukassa. Kuningas on sinulle vihoissaan siitä, että olet nauranut hänen neuvoskunnalleen, ja herttua sen johdosta, että olet nauranut hänen nenälleen.

— Ei suinkaan, vastasi Saint-Luc; kuningas ei voi saapua siitä syystä, että hän on tehnyt toivioretken erääseen Vincennermetsässä sijaitsevaan luostariin, ja herttua pysyy kotonaan, koska hän on rakastunut erääseen naiseen, jota en muistanut kutsua näihin juhliin.

— Mutta, väitti Maugiron, etkö huomannut kuninkaan katsetta päivällisten aikana? Oliko se sopusoinnussa pyhiinvaellusretken kanssa? Mitä Anjoun herttuaan tulee, niin onhan mahdollista, että olet oikeassa, mutta mikseivät hänen ystävänsä voisi saapua? Näetkö heitä täällä ainoatakaan? Et, et edes Bussya, tuota kerskailijaa.

— Niinpä niin, hyvät herrat, huomautti Brissac'in herttua ja pudisteli murheellisena päätään, minusta tämä tuntui täydelliseltä epäsuosiolta. Voi, hyvä jumala, millä tavalla onkaan minun perheeni, joka aina on ollut kuninkuudelle uskollinen, saattanut vihastuttaa kuninkaan? — Näin sanoessaan kohotti tuo vanha hovimies epätoivoissaan molemmat kätensä taivasta kohti.

Nuoret herrat katselivat Saint-Luc'ia ja nauroivat ääneen, ja se yhä enemmän liikutti marsalkkaa. Ajatuksiinsa vaipuneena kysyi morsian itseltään, millä tavalla Saint-Luc oli voinut loukata kuningasta.

Saint-Luc sen tiesi, ja juuri siitä syystä hän oli kaikista levottomin.

Äkkiä kuului salin ovelta huuto: Kuningas tulee.

— Ah! huudahti marsalkka iloissaan, nyt en pelkää mitään; jos nyt herttuakin vielä tulee, niin olenpa tyytyväinen.

— Mutta minua, mutisi itsekseen Saint-Luc, minua kuninkaan läsnäolo pelottaa enemmän kuin hänen poissaolonsa; sillä varmasti saapuu hän tänne ainoastaan tehdäkseen minulle jonkin kepposen, ja aivan samanlaisesta syystä jää Anjoun herttua tänne tulematta.

Näistä alakuloisista mietteistään huolimatta hän riensi kuitenkin kuningasta vastaan. Kuningas oli nyt viimeinkin jättänyt mustan pukunsa ja esiintyi mitä komeimmin puettuna.

Mutta samalla hetkellä kun Henrik III näyttäytyi yhdellä ovella, ilmestyi vastakkaiselle ovelle toinenkin Henrik III, aivan samanlaisessa ulkoasussa, niin että hovimiehet, jotka olivat rientäneet ensinmainittua kohti, äkkiä pysähtyivät ja jäivät siihen paikkaansa neuvottomina seisomaan.

Henrik III huomasi tämän ja kysyi:

— No, hyvät herrat, mistä on kysymys? Kaikuva nauru kajahti vastaukseksi.

Jo luonnostaan jotenkin ärtyinen ja varsinkin tässä tilaisuudessa kärsimätön kuningas rypisteli silmäkulmiaan, mutta Saint-Luc riensi hänen luokseen ja virkkoi:

— Sire [Sire (lue: Siir) = herra; romaanissa mainittuna aikana käytettiin tätä arvonimeä ainoastaan hallitsijoita puhuttaessa. Suoment. muist.], teidän hovinarrinne Chicot on pukeutunut aivan samalla lailla kuin teidän majesteettinnekin ja nyt hän antaa naisten suudella kättään.

Henrik III alkoi nyt nauraa, sillä Chicot sai harvinaisen suuressa määrässä käyttää vapauttaan tuon viimeisen valois'ilaisen hovissa.

Mutta Chicot ei ollutkaan mikään tavallinen narri. Ennenkuin hänestä tuli Chicot, oli hänen nimensä ollut de Chicot. Hän oli siis aatelismies, mutta Mayennen herttua oli kohdellut häntä huonosti ja hän oli senvuoksi paennut Henrik III:nen turviin. Mutta tämän kuninkaan suojeluksen hän palkitsi useinkin laskettelemalla suustaan ylen katkeria totuuksia.

Kuuleppas, mestari Chicot, kaksi kuningasta on täällä liikaa! huusi Henrik III.

— Siinä tapauksessa, vastasi Chicot, voit sallia minun näytellä kuningasta omalla tavallani. Näyttele sinä itse veljeäsi Anjoun herttuaa; ehkäpä voidaan sinulle sitten sanoa asioita, joista saat selville, et sitä mitä hän ajattelee, vaan sitä mitä hän tekee.

— Huomaanpa todellakin, virkkoi kuningas ja katseli vihaisesti ympärilleen, ettei anjoulainen veljeni ole täällä.

— Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä kehottaa sinua ottamaan hänen paikkansa, huomautti Chicot. Minä olen nyt Henrik ja sinä olet Frans. Minä nousen valtaistuimelle ja sinä voit tanssia; minä otan sinun sijastasi kuninkaankujeet hartioilleni, ja sinä, hallitsijaparka, voit sill'aikaa hiukan huvitella.

Nämä sanat kuultuaan kuningas katsahti Saint-Luc'iin.

— Oletpa oikeassa, Chicot, virkkoi kuningas, minä tulen tanssimaan.

— Aivan varmaan, ajatteli Brissac, olin minä erehtynyt luullessani kuninkaan olevan meihin vihastunut; hänhän on päinvastoin mitä parhaimmalla tuulella.

Ja hän juoksenteli edestakaisin ja onnitteli itseään sen johdosta, että oli tullut antaneeksi tyttärensä miehelle, joka oli niin kuninkaan suosiossa.

Sillävälin oli Saint-Luc lähestynyt nuorta vaimoaan. Tämä ei ollut juuri kaunis, mutta silmänsä olivat kauniit, hampaat valkoiset ja iho lumoava.

— Ystäväni, virkkoi hän miehelleen, mistä se johtuu, että kuninkaan on väitelty olevan minulle vihoissaan? Hänhän on nyt koko täälläoloaikansa minulle hymyillyt.

— Etpä sanonut noin silloin kun nousimme päivällispöydästä; hänen katseensakin oli sinua silloin pelästyttänyt.

Mutta varmasti olikin hänen majesteettinsa silloin huonolla tuulella; nyt sitävastoin…

— Nyt ovat asiat vieläkin pahemmin, keskeytti Saint-Luc; kuningas hymyilee yhteenpuristetuin huulin: se on pahan merkki. Ystävä raukkani, kuningas ihan varmaan suunnittelee meihin nähden jotain epämieluista yllätystä. Voi, älä katso minuun niin hellästi, minä pyydän; käännä minulle pikemmin selkäsi. Katsos, tässäpä juuri tuleekin Maugiron; ole rakastettava häntä kohtaan.

— Ystäväni, huomautti Jeanne hymyillen, sinäpä annat minulle jotenkin omituisen tehtävän; jos minä täyttäisin sen kirjaimellisesti, niin voitaisiinpa luulla…

— Ah! huokasi Saint-Luc, olisippa suotavaa, että jotain sellaista todellakin luultaisiin.

Hän käänsi selkänsä yhä enemmän hämmästyneelle vaimolleen ja meni puhuttelemaan Chicot'ia, joka näytteli osaansa mitä hullunkurisimman vakavasti.

Henrik, joka nyt käytti hyväkseen tuota kuninkuudesta vapautumistaan, tanssi lakkaamatta, mutta ei päästänyt Saint-Luc'ia hetkeksikään näkyvistään.

Väliin kuningas kutsui hänet luokseen kertoakseen hänelle jonkin kaskun. Ja olivatpa nuo jutut hupaisia tai eivät, oli niillä kuitenkin sellainen vaikutus, että Saint-Luc niille ääneensä nauroi. Joskus tarjosi kuningas hänelle konvehtirasiastaan manteleita tai hedelmiä, ja Saint-Luc tietenkin kehui niitä mainioiksi. Jos Saint-Luc hetkeksikin sattui katoamaan muihin saleihin vieraitansa puhutellakseen, niin lähetti kuningas heti jonkun upseerinsa häntä noutamaan. Ja hymyillen Saint-Luc palasikin herransa luo, joka ei näyttänyt olevan tyytyväinen ilman hänen seuraansa.

Kesken solinan kuului yht'äkkiä vihastunut ääni ja osui kuninkaankin korviin.

— Luulenpa kuulevani Chicot'in äänen! huudahti Henrik. Kuuleppas, Saint-Luc, kuningas tuntuu tulevan pahalle tuulelle.

— Kyllä, sire, vastasi Saint-Luc, huomaten kuninkaan tarkoituksen, luulen, että hän on joutunut riitaan jonkun kanssa.

— Meneppä katsomaan, mitä se on, jatkoi kuningas, ja tule sitten heti takaisin ilmoittamaan siitä minulle.

Samanlaisella nenä-äänellä, jolla kuningas väliin puhui, kuultiin Chicot'in todellakin huutavan:

— Ja kuitenkin olen minä julkaissut ylellisyyskieltoja! Mutta jos ne eivät riitä, julkaisen minä useampia, niin monta, että ne vielä kerran riittävät; jos minun asetukseni eivät ole hyviä, niin on niillä ainakin se hyvä puoli, että niitä on monta. Belzebubin kautta, kuusi hovipoikaa, herra de Bussy, sepä on aivan liian paljo!

Näin sanoen Chicot pani poskensa pullolleen, heilautti ruumistaan ja asetti kätensä lonkkiensa päälle, aivan niinkuin kuningaskin usein teki.

— Mitä hän sanoo Bussystä? kysyi kuningas, kulmiaan rypistellen.

Saint-Luc aikoi juuri vastata kuninkaalle, kun vierastulva äkkiä jakaantui kahtia, tehden tilaa kuudelle hovipojalle, jotka olivat puetut kultakirjailtuihin vaatteisiin ja joiden rinnassa komeili herransa jalokivistä säteilevä vaakuna. Heidän jälestään tuli nuori, ryhdillään ylhäinen ja katseitaan karski, kaunis aatelismies; miehen yksinkertainen, tumma samettipuku muodosti täyden vastakohdan hänen hovipoikainsa koreille pukimille.

— Bussy! huudettiin joka taholta; Amboisen Bussy!

Monet riensivät nyt tätä nuorta miestä vastaan, toiset siirtyivät sivulle, päästääkseen hänen kulkemaan edelleen.

Maugiron, Schomberg ja Quélus olivat siirtyneet kuninkaan viereen, ikäänkuin häntä puolustaakseen.

— Katsokaas, virkkoi ensinmainittu, tarkoittaen Bussyn odottamatonta ilmestymistä ja Anjoun herttuan poisjäämistä, tuossa tulee renki, mutta missä on isäntä?

— Kärsivällisyyttä! vastasi Quélus; rengin edellä kulkevat rengin rengit. Rengin herra tulee kai perästä.

— Kuuleppas Saint-Luc, lausui Schomberg, kuninkaan suosikeista nuorin, mutta myöskin urhoollisin, Bussy kunnioittaa sinua kovin huonosti; katsoppa vaan hänen mustaa pukuansa. Tuhat tulimaista! soveltuuko tuo nyt häihin?

— Ei, katkaisi Quélus, se pikemminkin sopisi hautajaisiin.

Ah! mutisi Henrik, jospa nämä olisivatkin hänen omat hautajaisensa ja jospa hän kantaisäkin tuota surupukua oman kuolemansa muistoksi!

— Anjoun herttua, virkkoi Maugiron, ei kuitenkaan saavu. Oletkohan silläkin taholla epäsuosiossa, Saint-Luc?

Tuo "-kin" pääte kajahti hyvin epämiellyttävältä Saint-Luc'in korvissa.

— Mitä varten hänen pitäisi tulla Bussyn jälestä? huomautti Quélus. Ettekö muista, että kun hänen majesteettinsa teki Bussylle sen kunnian, että kysyi tältä, tahtoisiko hän palvella hänen majesteettiaan, niin tämä vastasi, ettei hänen, joka oli clermontilaista sukua, tarvinnut palvella ketään, vaan saattoi hän tyytyä palvelemaan ainoastaan omaa itseään, ollen vakuutettuna siitä, että hän oli yhtä hyvä ruhtinas kuin kukaan muukaan maailmassa.

Kuningas rypisti silmäkulmiaan ja puri huultaan.

— Siitä huolimatta, jatkoi Maugiron, näyttää kuitenkin siltä, että hän palvelee Anjoun herttuaa.

— Siinä tapauksessa, vastasi Quélus kylmästi, on Anjoun herttua jotain enemmän kuin meidän kuninkaamme.

Tämä huomautus haavoitti Henrik III:tta mitä syvimmin, sillä hän aina oli salaisesti vihannut veljeänsä Anjoun herttuata. Hän kalpenikin silminnähtävästi, vaikkei vastannutkaan mitään.

— Malttakaa, malttakaa, hyvät herrat, keskeytti Saint-Luc vavisten; kunnioittakaa nyt hieman minun vieraitani älkääkä häiritkö iloista mielialaa hääpäivänäni.

Nämä Saint-Luc'in sanat saivat nähtävästi Henrikin ajattelemaan jotain muuta, ja hän toisti:

Niin, älkäämme häiritkö iloa Saint-Luc'in hääpäivänä.

Mutta nuo sanat hän lausui omituisella äänellä, minkä Saint-Luc kylläkin huomasi.

— Vai niin, huudahti Schomberg, Bussy on nyt siis Brissac'in perheen liittolainen, koskapa Saint-Luc tahtoo häntä puolustaa! Tuntuupa minusta tosiaankin siltä, ettei tässä matoisessa maailmassa, jossa tuskin kyetään itseänsä puolustamaan, ainakaan tarvitse puolustaa muita kuin sukulaisiaan, liittolaisiaan ja ystäviään.

Kuningas loi Saint-Luc'iin vihaisen katseen.

Sen murtamana riensi tämä sanomaan:

— Minä en puolusta häntä vähintäkään.

Tällävälin oli Bussy tullut lähemmäksi ja aikoi juuri tervehtiä kuningasta, kun Chicot, muka harmistuneena siitä, että näkisi toisen saavan osakseen sen kunnianosotuksen, jonka olisi tullut kuulua hänelle, huudahti:

— Kuuleppa Bussy, Amboisen Bussy, Clermontin Ludvig, Bussyn kreivi… koskapa sinua välttämättä on kutsuttava kaikilta nimiltäsi, jotta kuulisit. Etkö näe oikeata Henrikkiä, hullujen kuningasta? Tuo, jonka luokse nyt menet, on Chicot, minun hovinarrini, hän, joka tekee niin monta hullutusta, että minä väliin olen aivan haljeta naurusta.

Bussy meni kuitenkin Henrikin luo, mutta tämä virkkoi:

— Ettekö kuule, herra de Bussy, että teitä huudetaan?

Ja suosikkiensa nauraessa käänsi kuningas tälle nuorelle soturille selkänsä.

Bussy punastui harmista, mutta oli ottavinaan kuninkaan huomautuksen todeksi, ja, ikäänkuin ei olisi hovimiesten pilkallista hymyilyä huomannutkaan, kääntyi Chicot'in puoleen sekä virkkoi:

— Ah, anteeksi, sire! Mutta onpa olemassa kuninkaita, jotka niin paljo muistuttavat narreja, että teidän tulee antaa minulle anteeksi, kun luulin teidän hovinarrianne kuninkaaksi.

— Hm! mutisi Henrik, mitä hän sanoo?

— Ei mitään, sire, virkkoi Saint-Luc, joka koko illan näytti toimivan rauhanvälittäjänä.

— Kuulkaapa, herra Bussy, se on todellakin anteeksiantamatonta, lausui Chicot ja nousi varpailleen, aivan niinkuin Henrikin oli tapana tehdä, kun hän milloin tahtoi näyttää majesteetilliselta.

— Pyydän anteeksi, sire; olin hajamielinen.

— Siihen ovat teidän hovipoikanne syynä, lausui Chicot tyytymättömällä äänellä. Te joudutte häviölle hovipoikainne vuoksi: se on tunkeutumista meidän oikeuksiimme.

— Kuinka niin? kysyi Bussy, oivaltaen, että kun hän vastasi narrille samassa äänilajissa, niin sen naurettavuus kohdistui kuninkaaseen. Uskallanko pyytää teidän majesteetiltanne selitystä?

— Kultakirjailtuja pukuja tuommoisille lurjuksille! jatkoi Chicot, osottaen hovipoikia sormellaan, samalla kun te, jalosukuinen, clermontilainen, melkein ruhtinas, käytte puettuna vaan mustaan samettiin.

— Sire, selitti Bussy ja käännähti kuninkaan suosikkeihin päin, asia on sellainen, että kun eletään aikana, jolloin lurjukset pukeutuvat ruhtinaitten tavoin, niin luulenpa ruhtinaitten osottavan hyvää makuaistia pukeutuessaan lurjuksiksi, jotta heidät voitaisiin näistä erottaa.

Tämän säväyksen saivat nuo komeasti puetut suosikit äskeisen irvistelynsä palkaksi.

Henrik katsahti harmista kalpeneviin ystäviinsä. Nämä näyttivät vaan odottavan merkkiä herraltaan hyökätäkseen Bussyn kimppuun. Quélus, joka oli kiukustunein ja olisi jo — ellei kuningas olisi sitä nimenomaan kieltänyt — aikoja ennen käynyt otteluun Bussyn kanssa, asetti jo kätensä miekankahvaan. — Oliko tuo tarkoitettu minulle ja minun ystävilleni? kysyi nyt Chicot.

Näin sanoen oli narri näyttävinään niin naurettavan arvokkaalta ja loukkaantuneelta, että puolet koko seurueesta purskahti nauramaan. Toinen puoli ei nauranut, mikä olikin vallan luonnollista, sillä juuri se oli naurun esineenä.

Tällävälin oli Bussyn kolme ystävää, riitaa aavistaen, tullut Bussyn luo. Nämä olivat d'Entragues, Livarot ja Ribeirac.

Saint-Luc arvasi Bussyn tulleen prinssin puolesta saamaan rettelön aikaan. Hän tuli yhä enemmän levottomaksi, riensi Quélus'en luo ja, pistäen kätensä miekankahvaan, huudahti:

— Jumalan nimessä, ystäväni, malta mielesi!

— Malta itse, vastasi tämä. Tuo roisto tarkoittaa yhtä hyvin sinua kuin minuakin; se joka sanoo jotain jostain meistä, hän sanoo sitä meistä kaikista, ja se joka tarkoittaa meitä kaikkia, hän loukkaa kuningasta.

— Quélus, Quélus! jatkoi Saint-Luc, muistappa Anjoun herttuaa, joka kätkeytyy Bussyn selän taakse ja joka aina on paljo valppaampi silloinkun on poissa, ja paljo pelättävämpi, silloinkun ei ole näkyvissä. Et kai tahdo loukata minua ajattelemalla, että minä pelkäisin renkiä; hänen herraansa ainoastaan minä pelkään.

— Vieppäs tuhatta! huusi Quélus, mitä meidän tarvitsee pelätä, kun me kerran kuulumme Ranskan kuninkaalle? Jos me rohkenemme käydä vaaroihin hänen puolestaan, niin kyllä hän meitä suojelee.

— Kyllä sinua, kyllä; mutta minua… jatkoi Saint-Luc alakuloisena.

— Kissa vieköön! vastasi Quélus, minkävuoksi sitten menit naimisiin, kun kerran tiedät miten kateellinen kuningas on ystäväinsä onnesta?

— Itse kukin on omaa itseänsä lähinnä, ajatteli Saint-Luc, ja koska minä tahdon elää rauhassa ainakin avioliittoni neljätoista ensimäistä päivää, niin koetanpa järjestää asiat siten, että saan Anjoun herttuan ystäväkseni.

Tällaisin tuumin hän jätti Quélus'en yksikseen ja siirtyi Bussyn luo.

2.

Saint-Luc'in häät (jatkoa).

Noiden pilkallisten sanojensa jälkeen Bussy kohotti ylpeästi päätään ja näytti odottavan vastausta. Mutta kaikki olivat kuin mykkiä. Muutamat eivät kuninkaan läsnäollessa uskaltaneet osottaa hyväksymistään sille, mitä olivat kuulleet; toiset taas eivät Bussyn nähden uskaltaneet ilmaista hylkäävää ajatustaan.

Tämä viimeksimainittu, huomattuaan Saint-Luc'in lähestyvän, luuli nyt viimeinkin tavanneensa sen, jota etsi.

— Herrani, sanoi hän, varmaankin aiheuttavat äsken lausumani sanat sen keskustelun, jota näytte haluavan?

— Äsken lausumanne sanatko? toisti Saint-Luc mitä kohteliaimman näköisenä; anteeksi, mutta minä en ole kuullut mitään, en kerrassaan mitään. Havaitsin teidät ja halusin vaan lausua teidät tervetulleeksi ja kiittää teitä siitä kunniasta, minkä läsnäolollanne talolleni osotatte.

Bussy oli joka suhteessa voittamaton henkilö; urhoollinen uhkarohkeuteen asti, mutta samalla oppinut, sukkela ja säädyllinen. Hän tunsi Saint-Luc'in rohkeuden ja ymmärsi vallan hyvin, että isännän ominaisuus esti hänen tällä hetkellä tuota rohkeuttaan näyttämästä. Kenelle muulle tahansa Bussy olisi virkkanut tavallisen sananpartensa tai oikeammin kaksintaisteluvaatimuksensa; mutta nyt hän tyytyi vaan kumartamaan Saint-Luc'ille ja muutamin ystävällisin sanoin vastaamaan tämän kohteliaisuudenosotukseen.

Ahaa, virkkoi Henrik, huomattuaan Saint-Luc'in keskustelevan Bussyn kanssa, luulenpa, että kukkopoikani antaa tuolle kerskailijalle pienen läksyn.

Siinä hän tekee oikein; mutta minä en tahdo, että hänet tapetaan. Riennä, Quélus; ei, älä sinä, Quélus, sinulla on huono pää; vaan sinä, Maugiron: mene sinä tuonne kuulemaan, mitä hän sanoo.

Maugiron riensi pois, mutta Saint-Luc sen huomasi ja saapui jo puolitiessä häntä vastaan.

— Mitä sanoit tuolle Bussy-narrille? kysyi kuningas.

— Minäkö, sire?

— Niin, sinä juuri.

— Minä sanoin hänelle hyvää iltaa, vastasi Saint-Luc.

Siinäkö kaikki? mutisi kuningas.

Saint-Luc huomasi tehneensä tyhmyyden ja jatkoi senvuoksi:

— Minä lausuin hänelle hyvää iltaa, sire, mutta lisäsin samalla, että minä huomis-aamuna saisin kunnian sanoa hänelle hyvää huomenta.

Tämä valhe oli olevinaan viittaus kaksintaisteluun.

— Ahaa, virkkoi Henrik, sitäpä minä aavistinkin, hurjuri!

— Mutta teidän majesteettinne suvainnee pitää tämän salaisuuteni omana tietonaan! lausui Saint-Luc.

— Ohoo, sanoi Henrik, en minä kysele tätä tehdäkseni sinulle esteitä. Onpa totisesti totta, että jos sinä vapautat minut tuosta miehestä, saamatta itse naarmuakaan, niin…

Suosikit heittivät tällöin toisiinsa salaisia silmäyksiä, mutta Henrik III ei ollut niitä huomaavinaan.

— Sillä, jatkoi kuningas, tuo narri on siihen määrään röyhkeä, että…

— Niin kylläkin, puuttui Saint-Luc puheeseen; mutta olkaa kuitenkin, sire, vakuutettu siitä, että hän ennemmin tahi myöhemmin on löytävä voimakkaampansa.

— Hm! hm! mutisi kuningas ja rypisti otsaansa; hän pitelee miekkaansa kuin aika mies. Miksei mikään hullu koirakaan häntä pure? Siten pääsisimme hänestä paljo helpommalla.

Hän katseli Bussya karsain silmin. Tämä käveli noitten kolmen ystävänsä kanssa edestakaisin salissa ja teki pilaa niistä, joiden tiesi olevan Anjoun herttuan pahimpia vihollisia ja jotka siis tietysti kuuluivat kuninkaan parhaisiin ystäviin.

— Hitto soikoon! huudahti Chicot, älkääpäs noin loukatko minun rakastettavia jalosukuisiani, herra de Bussy; sillä niin kuningas kuin olenkin, vedän miekan huotrastani, aivan kuin olisin narri.

— Haa, tuota hullua! mutisi Henrik; kunniani kautta, hän ei ole oikeassa!

— Jos Chicot vielä jatkaa tuota pilaansa, niin minä häntä kuritan, sanoi Maugiron.

— Älä tee sitä, Maugiron; Chicot on aatelismies ja on hyvin arka kunniastaan. Sitäpaitsi hän ei ole enimmin rangaistava, sillä hän ei ole hävyttömin joukosta.

Tällä kertaa ei enää ollut epäilemistäkään kuninkaan tarkoituksesta. Quélus antoi merkin d'O'lle [d'O (lue: Doo) oli yksi kuninkaan suosikeista. Suoment.] ja d'Epernon'ille.

— Hyvät herrat, virkkoi hän, vietyään heidät syrjempään, neuvotelkaamme. Sinä, Saint-Luc, juttele kuninkaan kanssa ja saata päätökseen se rauhanneuvottelu, jonka niin onnellisesti näyt alottaneen.

Saint-Luc piti mieluummin viimemainitusta seikasta; hän lähestyi senvuoksi kuningasta ja Chicot'ia, jotka par'aikaa puhelivat keskenään.

No, kysyi d'Epernon, mitä sinulla on meille sanomista? Minä olin juuri hakkailemassa Joyeuse'n rouvaa, ja sanonpa jo edeltäkäsin, että ellei asiasi ole mitä tärkeintä laatua, en anna sinulle tätä häiritsemistäsi anteeksi.

— Minä vaan tahdon ilmoittaa teille, hyvät herrat, vastasi Quélus, että minä tanssiaisten päätyttyä lähden viipymättä metsästysretkelle.

— Hyvä! virkkoi d'O; millaiselle metsästysretkelle?

— Villisikajahdille.

— Mitä hullutusta tuo nyt on! Lähteäppä kylmässä ilmassa metsiin ja rämeisiin?

— Vaikkapa niinkin; mutta minä menen sentään.

— Yksinkö?

— En, Maugironin ja Schombergin seurassa; me metsästämme kuninkaan laskuun.

— Ahaa, minä ymmärrän! huudahti Schomberg ja Maugiron yht'aikaa.

— Kuningas haluaa, että hänelle huomenna tarjotaan villisian pää.

— Jolla on alaskäännetty kaulus, sanoa säväytti Maugiron, tarkoittaen Bussyn yksinkertaista, alaspäin käännettyä kaulusta.

— Mutta mistä sitten on kysymys? virkkoi d'O.

— Ooh, katseleppa ympärillesi, ystäväni; etkö näe kenenkään nauravan sinulle vasten kasvoja?

— Kyllä, Bussyn luullakseni.

— No, mutta eikö hän sinun mielestäsi olisi villisika, jonka pää saattaisi miellyttää kuningasta?

— Ja luuletko, että kuningas…?

— Juuri hänpä sitä toivookin, keskeytti Quélus.

— Hyvä, olkoon menneeksi! Siis metsästämään!

Bussy oli huomannut tämän neuvottelun ja, arvaten sen koskevan häntä itseään, saapui lähemmäksi ja virkkoi ystävälleen:

— Ei, mutta katsokaapa, miten nuo seisovat yhdessä ryhmässä! Sehän on oikein liikuttavaa; luulisipa näkevänsä Damonin ja Pythiaan, Castorin ja…; mutta missä onkaan Pollux?

— Pollux on mennyt naimisiin, vastasi d'Entragues, ja siitä syystä on nyt Castor jäänyt parittomaksi.

— Mutta mistä mahtanevatkaan ne keskustella? kysyi Bussy ja loi suosikkeihin halveksivan katseen.

— Lyönpä vetoa siitä, virkkoi Ribeirac, että ne neuvottelevat jostain uudesta voitelukeinosta.

— Ei suinkaan, hyvät herrat, sanoi Quélus hymyillen; me puhumme metsästyksestä.

— Mutta eiköhän nyt, herra Cupido, ole liian kylmä ilma metsästää; tehän voitte palelluttaa kätenne.

— Ooh, vastasi Maugiron yhtä kohteliaasti, meillä on verrattain lämpimät käsineet ja villavuoriset vaatteet.

— No, sittenpä voin olla rauhallinen, virkkoi Bussy; aiotteko mennä metsälle hetikin?

— Jo tänä yönä, vastasi Schomberg.

— Minä tahdon siitä sitten ilmoittaa kuninkaalle, virkkoi Bussy; sillä mitäpä sanoisikaan hänen majesteettinsa, jos huomisaamuna saisi tietää, että hänen ystävänsä ovat saaneet nuhan ja rintakolotuksen?

— Älkää suotta vaivatko itseänne, hyvä herra, sanoi Quélus; hänen majesteettinsa jo tietää, että me aiomme mennä metsästämään.

— Leivosia kai? virkahti Bussy, ivallinen ilme katseessaan.

— Ei, herraseni, jatkoi Quélus; aiomme metsästää villisikoja. Meidän täytyy välttämättä saada villisianpää.

— No, herra de Bussy, tuletteko mukaan metsälle? kysyi d'O.

— En, vastasi tämä samaan tapaan; minun täytyy huomenna olla Anjoun herttuan luona herra de Monsoreaun vastaanoton tapahtuessa. Armollinen herra on, kuten tiedätte, nimittänyt hänet ylihovijahtimestariksi.

— Mutta entäpä yöllä? kysäsi Quélus.

— Ooh, tänä yönä on minulla yhtä vähän aikaa; olen luvannut saapua kohtaukseen erääseen taloon Saint-Antoinen etukaupunkiin.

— Vai niin, puuttui d'Epernon puheeseen; oleskelisikohan Margareta-kuningatar ehkä tuntemattomana Parisissa? Olemme kuulleet teidän olevan de La Molen perillisen.

— Se on totta; mutta minä luovuin joku aika sitten tuosta perinnöstä, ja tarkoitan nyt kokonaan toista henkilöä. Herra de Quélus, minä aioin pyytää teiltä pienen neuvon.

— Hyvin mielelläni. Vaikken olekaan lakimies, voin kuitenkin kehua antavani erittäin hyviä neuvoja, etenkin ystävilleni.

Väitetään, että Parisin kaduilla liikkuminen on vaarallista; Saint-Antoinen etukaupunki on verrattain autio; mitä tietä neuvotte minun kulkemaan?

— Kautta kunniani, vastasi Quélus, jos olisin teidän sijassanne, niin menisin Pré-aux-Clerc'in luona lossilla joen ylitse toiselle puolelle, ja sieltä kulmauksessa olevan tornin luota kulkisin rantakatua Grand-Châtelet' iin päin. Sen jälkeen seuraisin Tixéranderien katua, joka johtaa Saint-Antoinen etukaupunkiin päin; päästyänne Saint-Antoinen kadun toiseen päähän ja kuljettuanne selkkauksitta Tournelles'in hotellin ohi, on luultavaa, että te ehjin nahoin pääsette tarkoittamaanne taloon.

— Kiitän teitä hyvistä neuvoistanne, herra de Quélus, lausui Bussy. Tehän mainitsitte Pré-aux-Clerc'in luona olevan lossin, kulmauksessa olevan tornin, Grand-Châtelet'iin päin vievän rantakadun ja sitten Tixéranderien ja Saint-Antoinen kadut? Minä en poikkea askeltakaan tältä tieltä, olkaa varma siitä.

Bussy kumarsi ja meni, lausuen samalla ääneen d'Etragues'ille:

— Noista ihmisistä ei päästä rauhaan; mennään pois.

Bussy ja hänen ystävänsä poistuivat, kääntyen kuitenkin useamman kerran ympäri ja katsellen taakseen.

Suosikit seisoivat aivan rauhallisina paikoillaan eivätkä olleet huomaavinaan mitään.

Kun Bussy käveli viimeisessä salongissa, missä rouva de Saint-Luc oli, antoi miehensä tälle pienen merkin. Naisille ominaisella tarkkanäköisyydeliä ymmärsi Jeanne heti sen tarkoituksen; hän riensi heti Bussyn luo ja virkkoi tälle:

— Ah, herra de Bussy, nykyisin ei puhuta mistään muusta kuin eräästä sonetista, jota väitetään teidän sepittämäksenne.

— Kuningasta vastaanko, hyvä rouva?

— Ei, mutta kuningattaren kunniaksi. Oi, lukekaapa se minulle, minä pyydän.

— Mielelläni, hyvä rouva, sanoi Bussy ja tarjosi rouva de Saint-Luc'ille käsivartensa. Sitten he poistuivat toisiin huoneisiin, ja Bussy luki ulkoa rouvalle sonettiaan.

Tällävälin oli Saint-Luc huomaamatta tullut suosikkein luo. Quélus virkkoi nyt:

— Otusta ei ole vaikea seurata näin selviltä jäliltä. Siis Tournelles'in hotellin luona, lähellä Porte Saint-Antoinea.

— Ottaako kukin palvelijansa mukaansa? kysyi d'Epernon.

— Ei, ei, vastasi Quélus. Minä kyllä miestä vihaan, mutta minua hävettäisi, jos rengin keppi sattuisi häneen; siihen hän on liian hyvä aatelismies.

— Menemmekö kaikki kuusi samalla kertaa? kysyi Maugiron.

— Kaikki viisi, mutt'ei kaikki kuusi, huomautti Saint-Luc.

— Ah, sehän on totta, olimme vähällä unohtaa, että sinä olet viettänyt häitäsi tänään, virkkoi Schomberg.

— Hyvät herrat, sanoi nyt Saint-Luc; vaimoni ei minua pidätä, mutta kyllä kuningas.

— Kuinka? Kuningasko?

— Hän juuri, hänen majesteettinsa tahtoo, että minä olen mukana saattamassa häntä takaisin Louvreen.

Nuoret miehet katsahtivat hymyillen toisiinsa, mutta sen hymyn tarkoituksesta ei Saint-Luc päässyt lainkaan selville.

— No niin, sanoi Quélus, kuningas tuntee sinua kohtaan niin ääretöntä ystävyyttä, ettei hän voi olla ilman sinun seuraasi.

— Muutoin me emme Saint-Luc'ia tarvitsekaan, huomautti Schomberg. Me siis jätämme hänet kuninkaalleen ja rouvalleen.

Nyt kuului Henrikin ääni huutavan Saint-Luc'ia.

— Hyvät herrat, lausui tämä, onnea retkellenne ja jääkää hyvästi niin kauvaksi.

Hän riensi pois, mutta sen sijaan, että olisi mennyt kuninkaan luo, hiipikin hän vieraita täynnä olevain huoneitten halki muutamalle ovelle, jonka lähistöllä Bussy edelleenkin oli tuon nuoren rouvan seurassa. Tämä oli tehnyt parastaan viihdyttääkseen Bussyä seurassaan.

— Aah, hyvää iltaa, herra de Saint-Luc! lausui nuori aatelismies. Mutta tehän näytätte hyvin innostuneelta! Ehkäpä aiotte mennä mukaan sille suurelle metsästysretkelle, joka on kyseessä? Se kyllä olisi todistuksena rohkeudestanne, mutta ei lainkaan kohteliaisuudestanne.

— En, hyvä herra, en minä sinne mene; minä olin juuri teitä etsimässä.

— Todellako?

— Pelkäsin jo sitäkin, että olitte ehkä jo mennyt tiehenne. Hyvä Jeanne! virkkoi hän nuorelle vaimolleen, mene sanomaan isällesi, että hänen tulee puhutella kuningasta muutaman silmänräpäyksen ajan; minun täytyy lausua jokunen sana herra de Bussylle.

Jeanne ei käsittänyt tuosta kaikesta mitään, mutta noudatti kuitenkin miehensä toivomusta.

— Mitä on teillä minulle sanomista? herra de Saint-Luc? kysyi Bussy.

— Tahdon sanoa teille, herra de Bussy, vastasi Saint-Luc, että jos olette luvannut saapua johonkin kohtaukseen tänä iltana, teette parhaiten, kun lykkäätte kohtauksen huomiseksi, sillä Parisin kadut eivät ole turvallisia. Ennen kaikkea menettelette viisaimmin karttaessanne Tournelles'in hotellin seutuja, sillä siellä on sopiva paikka salaväijyjille. Jumala varjelkoon minua ajattelemasta, että sellainen mies kuin te voisitte mitään pelätä; mutta ajatelkaa kuitenkin asiata ja punnitkaa minun sanojani.

Siinä silmänräpäyksessä kuului Chicot'in huuto:

— Saint-Luc, Saint-Luc, älä piilottaudu sillä lailla! Huomaathan, että minä sinua odotan.

— Sire, tässä minä olen, vastasi Saint-Luc ja riensi esiin.

Narrin vieressä seisoi Henrik III, jonka hartioille jo muuan hovipoika asetteli raskasta kärpännahkavuorista viittaa, samalla kun toinen ojensi hänelle hansikkaita — ne ulottuivat kyynärpäihin asti — ja kolmas silkkivuorista samettinaamaria.

— Sire, virkkoi Saint-Luc, kohdistaen sanansa kumpaankin Henrikkiin, minä ehkä saan kunnian kantaa tulisoihtua teidän kantotuoleillenne asti.

Sitäpä sinä et saa tehdä, vastasi Henrik, Chicot menee omalle taholleen, minä taas omalleni. Ystäväni ovat kelvottomia, antaessaan minun palata yksin Louvreen, samalla kun itse tahtovat huvitella leikkimällä laskiaisnarreja. Huomaat siis, ettet voi jättää minua kulkemaan yksin. Sinä olet nyt nainut ja vakava mies; sinun on vietävä minut takaisin kuningattaren luo. Tule, ystäväni.. Hohoi! Tuokaa hevonen herra de Saint-Luc'ille. Älkää kumminkaan, se on tarpeetonta, lisäsi hän; minun kantotuolini on riittävän leveä; tässä on tilaa kahdellekin.

Jeanne oli kuullut jok'ainoan sanan tästä keskustelusta; hän olisi tahtonut puhua, sanoa pari sanaa miehelleen, ilmoittaa isälleen, että kuningas aikoi viedä Saint-Luc'in mukanaan; mutta tämä pani sormen suulleen merkiksi, että vaimonsa pysyisi vaiti.

Helkkari! mutisi Saint-Luc itsekseen; nyt, kun olen koettanut saada Anjoun Frans'in ystäväkseni, pitää minun karttaa yhteentörmäystä Valois'in Henrikin kanssa! Sire, lisäsi hän ääneen, tässä minä olen, teidän palvelijanne. Olen niin kiintynyt teidän majesteettiinne, että vaikka teidän majesteettinne käskisi minun seuraamaan itseään aina maailman ääriin, niin minä olisin valmis sen tekemään.

Nyt syntyi seurueessa syvä hiljaisuus, jotta kaikki voisivat kuulla kuninkaan jäähyväissanat morsiamelle ja hänen isälleen. Jäähyväissanat olivatkin mitä herttaisimmat.

Jäätyään yksin kamarineitostensa kanssa Jeanne meni huoneeseensa ja polvistui muutaman pyhimyksenkuvan eteen. Senjälkeen hän käski, että hänet jätettäisiin yksin.

Herra de Brissac lähetti kuusi palvelijaansa Louvren portille odottamaan nuoren sulhasen paluuta ja saattamaan häntä kotiin. Mutta kahden tunnin odotuksen jälkeen palasi yksi palvelijoista ilmoittamaan marsalkalle, että kaikki Louvren portit olivat suljetut Ennen viimeisen portin sulkemista oli vartiossa oleva kapteeni sanonut:

— On turhaa odottaa kauvemmin; ei ainoakaan ihminen tule enää tänä yönä Louvresta ulos; kuningas on mennyt makuulle, ja kaikki ihmiset jo nukkuvat.

Marsalkka kertoi tämän tyttärelleen. Jeanne selitti olevansa liian levoton voidakseen mennä nukkumaan ja että hän aikoi olla valveilla sinne asti, kunnes miehensä palaisi takaisin.

3.

Se joka avaa portin, ei aina astukaan siitä sisälle.

Se aukea paikka, jonka yhdellä puolen oli Porte Saint-Antoine ja Brétagnen hotelli, oli verrattain laaja, mutta päivälläkin siinä liikkui hyvin vähän ihmisiä ja iltaisin se oli vallan tyhjä, sillä öiset kulkijat näyttivät mieluummin käyttävän Bastiljin puoleista tietä, turvautuakseen tarpeen tullen tornivartijaan, joka saattaisi, vaikkakaan ei mieskohtaisesti tulla avuksi, huutamalla kutsua apua tai ainakin säikäyttää ilkivallantekijöitä. Tähän aikaan olivat näet kadut oikeita ryövärien pesiä, ja yövartijan ammattia tuskin tunnettiin.

Yö, jonka kuluessa tuonnempana kerrottavat tapahtumat tapahtuivat, oli niin kylmä, pimeä ja usmainen, ettei kukaan linnoituksen ulkopuolelta olisi voinut havaita yövartijaa, ja vaikeatapa olisi tämänkin ollut erottaa ohikulkijoita.

Lähellä Porte Saint-Antoinea, kaupungin sisäosaan päin, oli yhdellä puolen Saint-Paulin kirkko ja toisella puolen Tournelles'in hotelli. Juuri tämän rakennuksen päässä, Sainte-Catherinen kadulle päin, muodosti muuri kulmauksen. Se oli juuri se sama paikka, josta Saint-Luc oli puhunut Bussylle.

Ei ainoatakaan lyhtyä ollut valaisemassa koko tätä vanhan Parisin osaa.

Tänä yönä, joka oli alkanut tiukanpuoleisella pakkasella ja päättyi kovaan lumisateeseen, ei noilla jäätyneillä kujilla kuulunut ainoankaan kulkijan askeleita. Mutta sitävastoin olisi tottunut silmä saattanut Tournellesin hotellin mainitussa kulmauksessa erottaa muutamia tummia haamuja, joiden liikkeistä saattoi päättää, että ne olivat ihmisiä, jotka liikkumalla koettivat säilyttää ruumiinlämpöään, samalla kun väliin seisoskelivatkin ja näyttivät odottelevan jotain seikkailua.

Torninvartija, joka pimeässä ei näitä mustia varjoja nähnyt, ei olisi voinut kuulla heidän keskustelijaankaan, sillä niin kovin hiljaa nuo varjot puhelivat, ja kuitenkin oli tuo keskustelu verrattain tärkeätä.

— Kirottu Bussy oli oikeassa, — sanoi muuan varjoista. — Tämä yö muistuttaa todellakin paljo sitä yötä, joka johtuu mieleeni Varsovasta, silloinkun Henrik oli Puolan kuninkaana, ja jos tämä vain pysyy näin kylmänä, niin saattaapa täällä tosiaankin paleltua, kuten hän jo ennusti.

— Hui hai, Maugiron, — vastasi eräs toinen. — Sinähän vaikertelet kuin akka. Lämmin nyt ei tosin kyllä ole, mutta vedäppä kappa silmillesi ja pistä kätesi taskuihin, niin etpä tunne vähääkään vilua.

— Saattaapa tosiaankin, Schomberg, — puuttui kolmas puheeseen, — helposti huomata, että sinä olet saksalainen; mutta mitä minuun tulee, niin vuotavat jo huuleni verta ja viikseni ovat kankeana kuurasta.

Käsien laita on hullummin, — lausui neljäs; — löisinpä vetoa, ettei minulla sormia olekkaan, niin vähän niissä enää on tuntoa.

— Mikset lainannut äidiltäsi puuhkaa, Quélus parka? — jatkoi Schomberg; — tuo kunnon rouva olisi kyllä mielellään lainannut sen sinulle, varsinkin jos olisit sanonut tarvitsevasi sitä metsästäessäsi Bussya, jota hän rakastaa kuin ruttotauti.

— Vielä vähän kärsivällisyyttä, — virkkoi viides; — olen varma siitä, että te pian saatte kiroilla liian kovaa kuumuutta.

— Kunpahan taivas sen soisi!

— No, luulenpa, että rukouksesi kuultiin paikalla, sillä näenpä jonkun tulevan tuolta Saint-Paulin katua pitkin.

— Erehdys! Hän se ei voi olla.

— Miks'ei?

— Koska hänen piti kulkea toista tietä.

— No, olisiko nyt kumma, jos hän olisi aavistanut väijytystä ja senvuoksi valinnut toisen tien?

— Sinä et tunne Bussya. Hän kulkee sitä tietä, jota on sanonut kulkevansa, vaikka saisi tietää pirun itsensä häntä siellä odottelevan.

— Miten liekään, — puuttui Quélus puheeseen, — mutta tuolla tulee kaksi ihmistä.

— Totta totisesti, niinpä tuleekin, — vakuuttelivat pari muuta.

— Käykäämme päälle, — virkkoi Schomberg.

— Hei, hei! — huusi d'Epernon. — Älkäämme tappako ketään kunniallista porvaria tai rehellistä rouvaa. Katsokaas, nyt ne pysähtyvät!

Itse asiassa olivatkin nuo kaksi kulkijaa, nähtävästi epätietoisina, pysähtyneet Saint-Paulin kadun päähän.

— Ahaa, — kuiskasi Quélus, — mahtoivatkohan ne nähdä meidät?

— Miten se olisi ollut mahdollista? Mehän tuskin näemme toisiamme.

— Olet oikeassa. Mutta katso, nyt ne kääntyvät vasemmalle, pysähtyvät erään talon eteen ja näyttävät etsivän jotakin.

— Niinpä tosiaankin tekevät.

— Näyttää siltä kuin aikoisivat ne jonnekin, — virkkoi Schomberg. — Jokohan nuo ehkä pääsisivät meiltä karkuun?

— Hm! — virkahti Maugiron, — ei se voi olla hän, sillä hänhän oli aikonut tulla Saint-Antoinen etukaupunkiin, mutta nämähän sitävastoin tulivat suoraan pitkin Saint-Paulin katua.

— Ätsh! — ärähti Schomberg. — Ken tietää, vaikka se lurjus olisi antanut väärän ilmoituksen matkansa suunnasta.

— Niin, eipä olisi mahdotonta sekään, — vastasi Quélus.

Tämän otaksuman johdosta hyökkäsivät suosikit kuin joukko nälkäisiä koiria paljastetuin miekoin portin edustalla seisovia kahta miestä vastaan.

Toinen näistä oli juuri saanut pistetyksi avaimen lukkoon ja oli avaama isillään portin, kun hyökkääjien melu sai nuo kaksi salaperäistä vaeltajaa kääntymään ympäri.

— Mitä tämä merkitsee, d'Aurilly? — kysyi toinen heistä. — Aikovatkohan ne hyökätä meidän kimppuumme?

— Ah, armollinen herra, — vastasi portin avaaja, — siltä se tosiaankin näyttää. Ilmaisetteko itsenne vai haluatteko pysyä tuntemattomana?

— Asestettuja miehiä! Väijytys!

— Varmastikin jokin kilpailija, joka on päässyt jäljillemme; sitä jo aavistin! Nainen on liian kaunis, teidän korkeutenne, voidakseen pysyä huomaamattomana.

— Rientäkäämme sisälle, d'Aurilly. Piiritys kestetään paremmin portin sisä- kuin ulkopuolella.

— Tietysti, armollinen herra, ellei linnoituksen sisäpuolella ole vihollisia; mutta ken tietää, ellei vaan…

Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan. Sillä nuolen nopeudella olivat nuoret jalosukuiset kulkeneet sen noin sadan askeleen pituisen välin, joka heidät rakennuksesta erotti. Quélus ja Maugiron, jotka olivat hiipineet pitkin muurin vierustaa, syöksähtivät portin ja sisällepyrkijäin väliin katkaistakseen näiltä kaiken paon mahdollisuuden, samalla kun Schomberg, d'O ja d'Epernon valmistautuivat hyökkäämään näiden kimppuun.

— Iskekää! Iskekää! — kirkui Quélus, noista viidestä lihavin.

Se, jota toverinsa äsken oli nimittänyt armolliseksi herraksi ja kysynyt tältä, tahtoisiko hän pysyä tuntemattomana, kääntyi nyt Quélukseen päin, astui askeleen tätä kohti ja, pannen ylpeästi kätensä ristiin rinnoilleen, virkkoi kumealla ja pitkäveteisellä äänellä:

— Luulenpa, herra Quélus, teidän sanovan: iskekää! puhuessanne Ranskan kuninkaallisesta prinssistä.

Quélus hätkähti hämmästyneenä takaisin. Anjoun herttua! — huusi hän.

— Anjoun herttua! toistivat toiset.

— No niin, hyvät herrat, — jatkoi Frans jyrisevällä äänellä, aiotteko vieläkin huutaa: iskekää!

— Armollinen herra! änkytti d'Epernon, — se oli vaan pilaa; antakaa meille anteeksi!

— Teidän korkeutenne, — virkkoi vuorostaan d'O, — emme voineet aavistaa tapaavamme teidän korkeuttanne tässä autiossa kaupunginosassa.

— Pilaa? toisti Frans, välittämättä d'On huomautuksesta. — Onpa teillä merkillinen tapa lasketella pilaa, herra d'Epernon. Sanokaapa sitten, kenelle pila oli tarkoitettu, koska se kerran ei ollut minulle.

Teidän korkeutenne, — vastasi Schomberg arvokkaasti, — me näimme Saint-Luc'in lähtevän Montmorencyn hotellista ja kulkevan tännepäin, ja se tuntui meistä niin kovin oudolta, niin että halusimme tietää, mikä oli saattanut sulhasen hylkäämään morsiamensa.

Anteeksipyytely oli verrattain hyvin keksitty. Sillä luultavasti saisi Anjoun herttua seuraavana päivänä tietää, ettei Saint-Luc todellakaan ollut viettänyt Montmorencyn hotellissa yötään.

— Herra de Saint-Luc? Pidättekö siis minua hänenä?

— Pidimme, teidän korkeutenne, — vastasivat kaikki nuo viisi aatelismiestä yht'aikaa.

— Mutta miten on mahdollista sekottaa meitä kahta toisiimme? — kyseli nyt Anjoun herttua. — Herra de Saint-Luchan on päätään pitempi minua.

— Se on totta, teidän korkeutenne, — vastasi Quélus. — Mutta hän on täsmälleen yhtä pitkä kuin herra d'Ayrilly, jolla on kunnia olla teidän korkeutenne seurassa.

— Ja sitäpaitsi on yö jotenkin pimeä, lisäsi Maugiron.

— Ja kaiken lopuksi jatkoi Quélus — ei teidän korkeutenne saattane epäilläkään, että meillä olisi teidän korkeaan persoonaanne nähden pienintäkään ilkeyteen vivahtavaa aikomusta, ei edes siinäkään tapauksessa, vaikkapa kysymys koskisi vaan teidän korkeutenne huvitusten häiritsemistä.

Sill'aikaa kun Frans kuunteli näitä enemmän tai vähemmän uskottavia vastauksia, joita nuoret aatelismiehet pelon tai hämmästyksen valtaamina jakelivat, oli hän taitavasti askel askeleelta d'Aurillyn, tuon luutunsoittajansa ja tavallisen yöseikkailutoverinsa, seuraamana päässyt etenemään sivummaksi portilta ja oli nyt sellaisen välimatkan päässä siitä, ettei sitä vallitsevan pimeän vuoksi enää voinut erottaa toisista porteista.

— Minun huvitusteni? — toisti herttua, äänessään katkera sävy. — Mikä on saattanut teidät siihen luuloon, että minä täältä haen jotain huvitusta?

— Ooh, teidän korkeutenne, joka tapauksessa, lienettepä tullut tänne missä tarkoituksessa tahansa, pyydämme, että suotte meille anteeksi.

— Hyvä. Hyvästi, hyvät herrat!

— Teidän korkeutenne, — lisäsi d'Epernon, — voi olla vakuutettu meidän vaiteliaisuudestamme ja…

Herttua, joka jo oli astunut pari askelta poispäin, kääntyi nyt äkisti ympäri, rypisti silmäkulmiaan ja huudahti rajusti: vaiteliaisuutta! Kuka pyytää teiltä mitään sellaista?

— Teidän korkeutenne, — vastasi d'Epernon, — me luulimme, että teidän korkeutenne näin myöhään ja mukananne uskottunne…

— Te erehdytte. Kuulkaa nyt, mitä teidän pitää uskoa ja mitä minä tahdon muidenkin uskovan.

Nuo viisi aatelismiestä jäivät kuuntelemaan kunnioittavasti vaieten.

— Minä aioin mennä — jatkoi Anjoun herttua hyvin hitaasti, ikäänkuin tahtoen leikkaamalla saada jok'ainoan sanansa painumaan kuulijainsa mieleen — Manasse-juutalaisen luo, joka ennustaa kämmenestä ja kahvista. Niinkuin tiedätte, asuu hän Tournellesin kadulla. Aurilly havaitsi teidät teidän ohimennessänne ja piti teitä vartiovuorollaan kiertelevinä jousimiehinä. Myöskin olemme me — lisäsi hän jonkinlaisella hilpeydellä, mikä pelotti niitä, jotka tämän ruhtinaan luonteen tunsivat — oikeina yöaaveina hiiviskelleet muurien vieruksia ja piileskelleet porttiholveissa säästyäksemme teidän ankarilta katseiltanne.

Näin puhuessaan oli prinssi vähitellen päässyt Saint-Paulin kadulle ja oli nyt niin lähellä Bastiljin vartiopaikkoja, että hänen äänensä jo olisi kuultu, jos hänen kimppuunsa olisi vielä yritetty hyökätä. Hän näet tunsi siksi hyvin veljensä juurtuneen vihan, että hän, kuninkaan suosikkien kunnioittavista anteeksipyytelemisistä huolimatta, edelleenkin näitä epäili.

— Ja kun te nyt — jatkoi prinssi — tiedätte, mitä teidän pitää uskoa ja, ennen kaikkea, mitä teidän tulee minulle sanoa, niin jääkää hyvästi, hyvät herrat!

Aatelismiehet kumarsivat prinssille. Tämä vielä poistuessaankin katsahti useamman kerran taakseen.

— Teidän korkeutenne, — virkkoi d'Aurilly, — vannon, että noilla ihmisillä on paha mielessä. Nyt on keskiyö ja, niinkuin ne huomauttivat, me olemme autiossa kaupunginosassa. Rientäkäämme takaisin palatsiin, teidän korkeutenne.

— Ei, — sanoi prinssi ja pysäytti hänet. — Meidän on päinvastoin käytettävä tilaisuutta hyväksemme, kun he nyt ovat menneet pois.

— Teidän korkeutenne erehtyy, — huomautti d'Aurilly. — Eivät ne suinkaan ole menneet tiehensä, vaan, kuten teidän korkeutenne itsekin voi nähdä, ainoastaan palanneet piilopaikkaansa. Ettekö niitä näe, armollinen herra? Ne seisovat tuolla Tournellesin hotellin kulmassa.

Frans tähysteli sinnepäin ja havaitsi d'Aurillyn olevan oikeassa. Nuo viisi jalosukuista olivat taas asettuneet entiseen vartiopaikkaansa, ja näyttipä jotenkin uskottavalta, että heillä oli käymässä jokin yritys, jonka prinssin ilmestyminen oli keskeyttänyt, taikka aikoivat he sitten vainuta prinssin ja tämän seuralaisen jälkiä tullakseen vakuutetuiksi siitä, menivätkö nämä todellakin Manasse-juutalaisen luo.

— Millaisen päätöksen suvaitsee teidän korkeutenne tehdä? kysyi d'Aurilly. — Olen valmis tekemään, mitä teidän korkeutenne käskee. Mutta minusta olisi tänne jääminen nyt varomatonta.

— Tuhannen tulimaista! — mutisi prinssi. — Vierailusta luopuminen on kuitenkin kiusallista.

— Tietenkin, armollinen herra. Mutta sehän voidaan lykätä. Ja, niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa, talohan on vuokrattu kokonaiseksi vuodeksi. Me tiedämme naisen asuvan ensimäisessä kerroksessa; olemme lahjoneet hänen kamarineitonsa ja meillä on portin avain. Tällaiset edut puolellamme käy meidän odottaminen.

— Oletko varma siitä, että sait portin auki?

— Olen.

— Mutta lukitsitko sen myöskin?

— Lukitsin, teidän korkeutenne.

Vaikka d'Aurillyn vastauksen äänensävy olikin täydellisimmän vakuuttava, on meidän kuitenkin huomautettava, ettei hän ollutkaan niin ihan varma siitä, oliko tosiaankin tullut portin lukinneeksi. Hänen varma vastauksensa rauhoitti kuitenkin prinssiä.

— Mutta minä olisin kuitenkin itse tahtonut tulla vakuutetuksi…

— Siitäkö, mitä nuo tuolla aikovat? Ah, teidän korkeutenne! Pelkäämättä erehtyväni voin vakuuttaa, että he ovat asettuneet väijymään jotakin. Teidän korkeudellanne on paljo vihamiehiä. Ken tietää, mitä kaikkea he saattavat uskaltaa?

— Hyv'on! Menkäämme sitten, mutta vielä me kuitenkin myöhemmin palaamme takaisin.

— Emme ainakaan tänä yönä, armollinen herra. Älkää moittiko minun varovaisuuttani. Minä en näe tässä mitään muuta kuin salajuonen. Ja tämä pelko on luonnollinen, syystä että onhan minulla kunnia seurata ensimäistä kuninkaallisen suvun prinssiä… sen saman kruunun perillistä, jota niin monet eivät toivoisi koskaan hänen päässään näkevänsä.

Nämä viimeiset sanat tekivät Fransiin sellaisen vaikutuksen, että hän heti päätti lähteä pois. Kuitenkaan ei hän tehnyt sitä kiroilematta huonoa onneaan ja kuvittelematta vielä vast'edes jonkin sopivan tilaisuuden tullen kostavansa noille viidelle jalosukuiselle sen kepposen, jonka he täten olivat hänelle tehneet.

— Palataan sitten palatsiin, — virkkoi hän. — Siellä tapaamme Bussyn, sillä nyt hän ainakin lienee palannut noista kirotuista häistä. Hän lienee kuitenkin hakenut siellä jotain riitaa, mistä johtuu, että hän ehkä jo on tappanut tai tulee tappamaan jonkin noista sänkykamarisuosikeista. Ja se on ainoa seikka, mikä minua hieman lohduttaa.

— Niin, armollinen herra, — lisäsi d'Aurilly, — toivokaamme Bussyn suhteen parasta. En toivo mitään sen enempää ja luotan, niinkuin teidän korkeutennekin, Bussyyn äärettömästi.

He menivät nyt matkoihinsa.

Mutta kun he parahiksi olivat ehtineet kääntyä Jouyn kadun kulmauksessa, niin havaitsivat nuo viisi aatelismiestä Tison'in kadun päässä ratsastajan.

— Nyt — virkkoi Quélus — on hän vihdoinkin käsissämme!

— Mahdotonta! arveli Maugiron.

— Miksi niin?

— Koska tuo mies ratsastaa yksin. Mutta meistähän hän jäi Livarot'in, d'Entragues'in ja Ribeirac'in seuraan, ja ne eivät ole sallineet hänen ratsastaa yksin.

— Mutta hän se on kuitenkin, — huomautti d'Epernon. — Etkö kuule hänen äänekästä hymähtelyään tai tunne hänen karskia ryhtiään? Hän on todellakin yksin.

— Siinä tapauksessa — virkkoi d'O — piilee siinä jokin salajuoni.

— Salajuoni tahi ei, — vastasi Schomberg, — niin on se kuitenkin hän, ja siispä aseisiin, aseisiin!

Se oli tosiaankin Bussy. Hän ratsasti vallan huolettomana pitkin Saint-Antoinen katua. Niinkuin muistamme, oli Saint-Luc häntä varottanut, mutta niistä epäluuloista huolimatta, joita tuo Saint-Luc'in puhe oli hänessä herättänyt, oli hän, ystäväinsä itsepintaisista rukouksista välittämättä, eronnut heistä Montmorencyn hotellin portilla.

Teko oli juuri niitä uhkarohkeita temppuja, joita tuo urhoollinen översti rakasti.

Sitäpaitsi oli Bussy ajatellut, että Saint-Luc, joka ei lukeutunut hänen ystäviinsä ja jonka osanottavaisuus aiheutui vain oikeastaan hänen kiusallisesta asemastaan, että Saint-Luc, sanomme, oli kehottanut häntä näihin varovaisuustoimenpiteisiin saattaakseen hänet vihamiestensä silmissä naurettavaksi, jos jotkut todellakin olisivat asettuneet häntä väijymään. Ja Bussy pelkäsi naurunalaiseksi joutumista paljo enemmän kuin vaaraa. Hän oli vihamiestensäkin kesken tunnettu urhoollisuudesta, mikä joskus saattoi johtaa mitä uhkarohkeimpiin yrityksiin vain tuon yleisen arvonannon säilyttämisen tarkoituksessa. Oikean muinaisajan sankarin tavoin oli hän siis eronnut kolmesta urhoollisesta toveristaan, jotka olisivat halunneet tulla hänen mukanaan. Yksinään, ilman muita aseita kuin miekkansa ja tikarinsa, suuntasi hän kulkuaan sitä taloa kohti, missä häntä, päinvastoin kuin mitä olisi voinut luulla, ei odottanut rakastajatar, vaan kirje, jonka Navarran kuningatar hänelle heidän ystävyytensä muistoksi aina kerran kuukaudessa lähetti, ja jonka tuo urhoollinen ylimys, kuningatar Margot'ille antamansa lupauksen mukaisesti, itse persoonallisesti yön aikaan kävi kirjeentuojalta noutamassa.

Hän oli minkään häiritsemättä päässyt Sainte-Catherinen kadulle, kun hänen valpas ja harjaantunut katseensa havaitsi pimeässäkin ne ihmisolennot, joita Anjoun herttua ei heti ollut älynnyt.

Bussy laski noitten tummien haamujen lukua.

— Kolme, neljä, viisi, — virkkoi hän, paitsi palvelijoita, jotka ovat kätkeytyneet johonkin toiseen lymypaikkaan ja syöksyvät esiin herrainsa huudon kuultuaan. Ne näyttävät pitävän minua arvossa. Mutta tuleepa tästä joka tapauksessa tiukka työ yhden ainoan miehen osaksi. Kunnon Saint-Luc ei siis minua pettänytkään, ja vaikkapa hän nyt olisikin ensimäisenä ojentamassa miekkansa minua vastaan, niin sanoisinpa kuitenkin: kiitos varotuksesta, toveri!

Näin ajatellen hän ratsasti eteenpäin ja tunnusteli, pääsikö oikea käsivarsi vapaasti liikkumaan kapan alla, jonka hän aivan huomaamatta oli aukaissut.

Ja juuri tällöin kuului Schombergin huuto: aseisiin! Ja nuo viisi ylimystä syöksähtivät yht'aikaa esille.

— Vai niin, hyvät herrat, — lausui Bussy lujasti, mutta rauhallisella äänellä. — Bussyparka siis onkin se villisika, joka oli kaadettava? Kuulkaapas, hyvät herrat, villisika tulee kyllä raapimaan eräitä naarmuja muutamien teikäläisten nahkaan. Te tiedätte minun pitävän lupaukseni.

— Se on kyllä mahdollista, vastasi Schomberg, — mutta se ei estä sitä, herra Bussy d'Amboise, että te olette epäkohtelias hölmö, koskapa ette älyä astua alas hevosenne selästä puhutellessanne meitä, jotka seisomme.

Samassa tunsi Bussy hevosensa horjahtavan, sillä Schomberg oli harvinaisen taidokkaasti, josta taidostaan hän jo oli näyttänyt monta esimerkkiä, heittänyt jonkinlaisen metsästysveitsensä hevosen toiseen takajalkaan.

Eläin vaipui vavisten maahan.

Valmiina kaikkeen oli Bussy silmänräpäyksessä hypännyt alas satulasta ja heilutti nyt paljastettua miekkaansa.

— Haa, konna! Se oli minun lempihevoseni, — huusi hän. — Sen saat kalliisti maksaa!

Ja kun Schomberg, rohkeutensa innostamana, ei ollut oikein laskenut itsensä ja Bussyn miekan välistä matkaa, ojentuikin äkkiä Bussyn käsivarsi, ja hänen miekkansa tunkeutui syvälle Schombergin reiteen.

Schomberg päästi huudon.

— No, — virkkoi Bussy, — enkö minä pidä sanaani? Nyt on jo yksi saanut nahkansa naarmuihin. Sinun olisi, hölmö, pitänyt iskeä Bussyn ranteeseen eikä hevosen polveen.

Ja tuossa tuokiossa oli Bussy suunnannut pitkän miekkansa kärjen noiden neljän muun kasvoja ja rintaa kohti, ja, halveksien avun huutamista, kääri nyt kappansa vasemman käsivartensa ympärille jonkinlaiseksi kilveksi sekä vetäytyi takaperin päästäkseen muurin viereen, jota vastaan hän saattoi nojata, tulematta ahdistetuksi selkäpuolelta. Kaiken tämän tapahtuessa antoi hän kymmenen iskua minuutissa ja tunsi tällöin useinkin pehmeätä suhahdusta, joka merkitsi sitä, että miekka oli sattunut vihollisen ruumiiseen. Silmänräpäykseksi hänen jalkansa liukahti ja hän tuli tahtomattaan katsoneeksi maahan päin. Tätä hetkeä käytti Quélus hyväkseen antaakseen hänelle iskun sivulta.

Haavotettu! huusi Quélus.

— Kyllä, takkiin, — vastasi Bussy, joka ei halunnut tunnustaa asiaa oikeata laitaa.

Senjälkeen hän syöksähti Quélusta kohti ja mitteli niin taitavasti miekkaansa tämän kanssa, että tuon nuoren miehen ase lensi hänestä kymmenen askeleen päähän. Mutta Bussy ei ehtinyt täydentää tuota voittoaan, sillä siinä samassa ahdistivat häntä d'O, d'Epernon ja Maugiron raivokkaina. Schomberg oli nyt saanut haavansa sidotuksi ja Quélus oli hakenut miekkansa. Bussy huomasi niin ollen, että hänet joka puolelta piiritettäisiin, ellei hän silmänräpäyksessä pääsisi muurin viereen.

Hän hypähti taaksepäin ja pääsi siten kolmen askeleen päähän vihollisistaan. Mutta taaskin oli pian neljä miekkaa hänen kimpussaan. Se oli jo kuitenkin myöhäistä, sillä tehtyään vielä yhden harppauksen taaksepäin oli hän muurin luona ja pääsi tukemaan sitä vasten. Siinä seisoi hän nyt, väkevänä kuin Akilles, hymyillen vain niille lukemattomille miekaniskuille, joita hänen päänsä ympäri suhisi. Mutta äkkiä tunsi hän kylmän hien kohoovan otsalleen ja hänen silmissään musteni. Hän oli unohtanut haavansa, ja nämä pyörtymisen merkit muistuttivat häntä siitä.

— Ahaa! sinä siis vihdoinkin antaudut! — huusi Quélus ja iski yhä hurjemmin.

Päätä itse, onko asia niin, — vastasi Bussy.

Näin sanoessaan antoi hän Quélus'elle miekanlappeellaan niin voimakkaan iskun ohimoon, että tämä tupertui takaperin.

Hurjana raivosta päästi Bussy nyt kauhean huudon ja hyökkäsi eteenpäin. D'O ja d'Epernon väistyivät tieltä, Maugiron oli nostanut Quélus'en ylös ja piteli häntä käsiensä varassa. Bussy taittoi jalallaan tämän miekan, haavotti taitavalla pistolla d'Epernon'ia käsivarteen, ja silmänräpäyksen ajan hän oli voittajana. Mutta Quélus tuli taas pian tuntoihinsa, Schomberg, vaikka olikin haavottunut, alotti taistelun uudelleen, neljä miekkaa välähteli taaskin Bussyn pään päällä, jo toisen kerran luuli hän olevansa hukassa. Hän vetäytyi askel askeleelta takaisin päästäkseen jälleen muuriin kiinni. Hän tunsi selvästi, että voimansa olivat lopussa. Miekka ei enää osunut siihen suuntaan, johon epäselvä ajatus sen oli tarkoittanut, vasemmalla kädellään tavotteli hän muuria, kosketti sitä, ja kivien kylmyys häntä hieman virkisti. Mutta hänen suureksi ihmeekseen antoikin tämä muuri perään. Siinä olikin puolittain aukinainen portti. Silloin heräsi Bussyssa jälleen toivo; hän kokosi kaikki voimansa tätä ratkaisevaa silmänräpäystä varten. Vielä neljännesminuutin ajan olivat hänen hyökkäyksensä niin tiheitä, että hän sai torjutuiksi kaikki miekat luotaan tai että vihollisensa olivat pakoitetut laskemaan ne alas. Äkkiä vetäytyi hän portista sisään ja, päästyään onnellisesti sisäpuolelle, painalti porttia niin voimakkaasti, että se jysähtäen paukahti lukkoon.

Nyt oli taistelu päättynyt ja Bussy oli vaarasta vapaa; hän oli voittaja, sillä hän oli pelastunut.

Ilostajuopunein silmin katseli hän porttiluukun tiheän ristikon läpi vihollistensa kalpeita kasvoja. Hän kuuli mielettömiä miekaniskuja turhaan suunnattavan tukevaa tammiporttia vastaan, kuuli huutoja ja kirouksia. Vihdoin hänestä tuntui siltä kuin maa ja muuri hänen jalkainsa alla horjuisivat. Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja oli tullut pihamaalle. Siellä hän vaipui uupuneena muutamalle rapulle.

Senjälkeen hän ei enää tiennyt mitä tapahtui: hänestä tuntui kuin olisi hän astunut alas haudan hiljaisuuteen ja yöhön.

4.

Unta on joskus hyvin vaikea erottaa todellisuudesta.

Ennenkuin Bussy oli mennyt tainnoksiin, oli hänessä ollut vielä sen verran tolkkua, että oli pistänyt nenäliinansa haavan kohdalle vaatteiden alle ja tiukentanut miekanhihnaa siltä kohdalta, mikä niin ollen muodosti jonkinlaisen siteen haavaan, josta jo oli vuotanut niin paljo verta, että hän pyörtyi.

Mutta olkoonpa nyt niin, että elinvoimat hänen aivoissaan vielä tuon näennäisen tajuttomuudenkin aikana toimivat, taikka että tämä taintumustila oli lakannut ja sen sijaan tullut kuume, jonka jälkeen hän uudelleen vaipui tainnoksiin, tuo kaikki oli yhdentekevää siihen nähden, mitä Bussy näki tai luuli näkevänsä ollessaan tuossa unen tai todellisuuden tilassa.

Hän oli nyt huoneessa, jonka huonekalut olivat veistokuvilla koristetut, jonka seinäpaperit olivat täynnänsä mytologisia kuvioita ja jossa oli maalattu katto. Siellä oli kaksi akkunaa, ja niiden väliin oli asetettu nuoruutta ja kauneutta säteilevän naisen kuva. Bussysta tuntui siltä kuin kuvan kehyksenä olisi vaan jonkinlainen ovenpielus. Maaten pitkänään ja liikkumattomana sängyssä ja kuin jonkin yliluonnollisen voiman kahlehtimana katsella tuijotteli Bussy noita kuvioita Oliko hän nähnyt ne ennen, vai näkikö hän ne nyt ensi kerran? Tähän kysymykseen hän ei voinut antaa itselleen vastausta, sillä siksi oli hänen päänsä aivan liian epäselvä.

Mutta yht'äkkiä astui naisenkuva ulos kehyksestään, ja ihastuttava olento, valkoiseen villapukuun pettuna, hiukset hulmuavina läheni häntä. Tämä nainen oli niin ihmeellisen kaunis, että Bussy teki rajun liikkeen heittäytyäkseen hänen jalkoihinsa. Mutta hän tunsi olevansa sidottuna sänkyyn samallaisilla siteillä kuin ruumis on kahlittu hautaansa.

Tuo tunne sai hänen tarkastelemaan sänkyä, jossa makasi. Se näytti olevan hienotekoinen sänky Frans I:sen ajoilta valkoisine, damastikankaasta tehtyine verhoineen.

Seinille piirretyt kuviot eivät enää kiinnittäneet Bussyn huomiota. Muotokuva oli nyt hänelle kaikki kaikessa, ja hän koetti kiinnittää katsettaan siihen tyhjään sijaan, minkä oli täytynyt jäädä kehyksen sisäpuolelle: mutta sen kehyksen edessä leijaili kuin pilvi, eikä hän päässyt siitä selville. Hänen katseensa kohdistui uudelleen tuohon salaperäiseen olentoon, ja Bussy alkoi kohteliaasti häntä puhutella.

Mutta yht'äkkiä nainen hävisi, ja tumma ruumis asettautui Bussyn ja naisen väliin.

Bussy tästä kovin harmistui ja kävi niin kiukkuiseksi tuota vierasta kohtaan, että hän, jos vaan olisi kyennyt liikkumaan, ihan varmasti olisi käynyt hänen kimppuunsa. Hän jo todella sitä yrittikin, mutta se oli hänelle mahdotonta.

Samassa kuuli hän vastatulleen lausuvan:

— No, viimeinkin siis olen saapunut perille!

Olette, hyvä herra, ja nyt voitte ottaa siteen kasvoiltanne, vastasi niin suloinen ääni, että Bussyn kaikki sydänhermot siitä vavahtelivat.

Bussy teki liikkeen nähdäkseen, oliko tuo suloääninen nainen sama, jota muotokuva esitti. Mutta hänen yrityksensä olivat tuloksettomia. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin nuoren, miellyttävän miehen, joka otti siteen silmiltään ja jäi oudoksuen katselemaan ympärilleen.

— Hiikkariin tuo mies! ajatteli Bussy.

Hän koetti saada puetuksi tuon ajatuksensa sanoiksi tai teoksi; mutta niin toinen kuin toinenkin oli vallan mahdotonta.

Ah, nyt minä ymmärrän, — virkkoi nuori mies ja lähestyi sänkyä, — Te olette haavottunut, hyvä herra, eikö niin? Sallikaa minun katsoa; me koetamme teitä lääkitä.

Bussy tahtoi vastata, mutta ei kyennyt. Hänen silmiään verhosi kuin lasimainen kalvo ja hänen sormenpäissään pisteli kuin tuhansin neuloin.

— Onko haava kuolettava? — kysyi taas se suloinen ääni, mutta samalla niin osaaottavaisen surumielisenä, että se sai kyynelet kihoamaan Bussyn silmiin.

— Sitä en vielä tiedä, mutta olen sen pian teille sanova, — vastasi nuori mies. — Tajutonna hän kuitenkin on.

Vain tämän saattoi Bussy vielä käsittää: hän tunsi vielä kerran kuulevansa kuin jotain poistuvain hameitten kahinaa. Sitten hänestä tuntui siltä kuin valettaisiin kuumaa rautaa hänen kylkeensä, mutta senjälkeen hän kokonaan menetti tajuntansa.

Kun hän tästä horrostilastaan heräsi, tunsi hän kylmän tuulen hivelevän kasvojaan, ja karkeita ääniä osui hänen korviinsa. Hän avasi silmänsä nähdäkseen, riitelivätkö ehkä nuo seinälle maalatut kuviot keskenään, ja hän koetti tarkastella, vieläkö muotokuva oli paikoillaan. Mutta hän ei nähnyt seiniä eikä kattoa eikä kuvaa; kaikki olivat kadonneet. Hänen oikealla puolellaan seisoi harmaisiin vaatteisiin puettu mies, valkea, verentahraama esiliina edessään, mikä oli kääritty paremmin toiselle puolelle; vasemmalla puolellaan näkyi muuan augustinolaismunkki, joka koetteli kädellään hänen päätään. Etupuolella seisoi jokin vanha nainen ja kuului mutisevan eräitä rukouksia.

Bussyn harhaileva katse kiintyi pian erääseen suunnattomaan kivimöhkäleeseen, joka näkyi vähän tuonnempana hänen edessään, ja hän tarkasteli sitä hyvin huomaavaisesti saadakseen selville, mikä se oli. Hän tunsi silloin Templen harjoineen, ja sen yläpuolelta kirkkaan talvisen taivaan, jota nouseva aurinko kultaili.

Bussy havaitsi makaavansa ihan yksinkertaisesti kadulla tai oikeammin sanoen Temppelitornin vallihaudan vierustalla.

— Kiitoksia, paljo kiitoksia, hyvät ihmiset, — virkkoi hän, — vaivastanne tuodessanne minut tänne. Minä tarvitsin ilmaa, mutta olisihan sitä voitu hankkia minulle avaamalla akkuna, ja minä olisin maannut paremmin damastisängyssä kuin täällä kadulla. Mutta hyvä näinkin. Jollette vielä ole saaneet maksua, niin löydätte minun taskustani joukon kolmattakymmentä kultapalaa; ottakaa ne, hyvät ystävät, ja jakakaa keskenänne.

— Herra, — sanoi lahtari, — emme me ole kantaneet teitä tänne. Te olitte jo täällä ennen meidän tuloamme, ja me havaitsimme teidät kulkiessamme tästä ohi päivän koittaessa.

— No, entäs nuori tohtori? — kysyi Bussy. — Oliko hänkin täällä?

Ympärilläolevat katsahtivat kummastuneina toisiinsa.

— Hän hourii vielä, — virkkoi augustinolaismunkki päätään pudistellen; sitten hän sanoi Bussylle: — luulen tekeväsi parhaiten, jos tunnustat syntisi, poikani.

Bussy tuijotti munkkiin.

— Täällä ei ole mitään lääkäriä, nuori miesparka, — virkahti eukko. — Te olitte aivan yksin ja hyljättynä. Tuolla lumessa voitte nähdä äskeisen makuusijanne.

Bussy tunsi kylkeänsä pakottavan, muisti saaneensa miekanpiston, vei kätensä sisälleen ja huomasi nenäliinan olevan haavan päällä, miekanhihnan kiinnipitämänä.

— Onpa tämä merkillistä! huudahti hän.

Ympärilläseisojat noudattivat nyt saamaansa lupaa ja jakaen rahoja keskenään valittivat kovalla äänellä haavotetun surkeutta.

— Kas niin, — virkkoi Bussy huomattuaan rahat jaetuiksi, — nyt on kaikki hyvin, hyvät ystävät. Viekää nyt minut takaisin palatsiin.

— Sen me kyllä teemme, nuori miesrukka, teurastaja on vahva, ja sitäpaitsi on hänellä hevonen, jota voitte käyttää.

— Niin onkin, — selitti teurastaja. — Sekä minä että hevoseni olemme käytettävissänne, jalo herra.

— Hyvä on, poikani, — virkkoi munkki. — Sill'aikaa kun lahtari noutaa hevostaan, voitte saada rippinne.

— Taivaan kautta! — huudahti Bussy ja nousi ylös. — Toivonpa, ettei minun tilani ole niinkään vaarallinen. Järjestäkää siis, isä, asiat niin, että voitte ripittää jotain sellaista, jolla on kiiruumpi kuin minulla. Minulla on vilu ja minä tahdon mahdollisimman pian päästä palatsiin lämmittelemään.

— Mikä sitten on palatsinne nimi?

— Bussyn hotelli.

— Mitä sanotte! — huudahtivat kaikki muut. — Bussyn hotelli.

— Niin, minkävuoksi se on teistä niin kummallista.

— Te kuulutte siis Bussyn väkeen?

— Olen Bussy itse.

— Bussy! — huusivat kaikki. — Jalo Bussy, urhoollinen Bussy, kuninkaallisten suosikkien kauhistus! Eläköön Bussy!

Näin sanoen nostivat he tuon nuoren miehen käsivarsilleen ja kantoivat hänet voittokulussa palatsiin, mutta munkki meni tiehensä ja, laskien rahaosuuttaan, mutisi:

— Jos mies kerran on tuo kirottu Bussy, niin ei minua lainkaan ihmetytä, ettei hän halunnut rippiä.

Palatsiinsa saavuttuaan kutsutti Bussy luokseen lääkärinsä, joka ei pitänyt haavaa vaarallisena.

— Sanokaa minulle, — kysyi Bussy, — onko tämä haava jo ollut sidottuna?

— Sitä en todellakaan voi sanoa, — vastasi tohtori.

— Ja sanokaa minulle, — jatkoi Bussy, — onko haava niin vaikealaatuinen, että se olisi saattanut minut hourailemaan?

— Epäilemättä.

— Tuhannen vietävä! — huudahti Bussy. — Silloinhan olisivat kai nuo koreat seinät, komea sänky, muotokuva ja ihastuttava nainen samoinkuin tohtorikin, joka oli sokkosilla ja jolle minä olin huutamaisillani: varokaa, polttaa, polttaa! — silloinhan olisi kaikki tämä ollut vaan hourailua, eikä mikään muu totta, paitsi se, että minä taistelin kuninkaan suosikkien kanssa. Mutta missäs me tappelimmekaan? Ahaa, jopa muistan, se tapahtui lähellä Bastiljia. Minä nojasin muuria vastaan, ja muurissa oli portti, joka aukeni oikeaan aikaan. Suurella vaivalla sain sen paiskatuksi lukkoon ja sitten tulin pitkään käytävään; mutta sitten en muista enää mitään, ennenkuin tulin tuntoihini. Mutta tulinkohan minä tosiaankin tuntoihini, vai onko tuo kaikki ollutkin unta? Mutta toden totta, hevoseni lienee kai löydetty kuolleena paikalta. Tohtori, olkaa hyvä ja huutakaa joku palvelijani tänne.

Tohtori huusi palvelijan sisälle.

Bussy sai nyt tietää, että hevonen vertavuotavana ja haavotettuna oli laahautunut palatsin portille, missä se päivän sarastaessa oli tavattu hirnumassa. Talossa oli heti syntynyt hälinä. Bussyn kaikki uskolliset palvelijat olivat rientäneet häntä etsimään, ja monet niistä olivat vieläkin sillä tiellään.

Siis vain muotokuva on unta, — virkkoi Bussy, — ja senhän tietysti täytyikin sitä olla: sillä kuinka olisi mahdollista, että kuva astuu ulos kehyksestään puhuttelemaan lääkäriä, jonka silmien edessä on side? Minä olen narri voidessani ajatella mitään tuollaista. Ja kuitenkin kaikitenkin oli muotokuva niin kovin miellyttävä!

Bussy koetti nyt mielessään muistella, miltä tuo kuva oli näyttänyt, ja sitä muistellessaan hän tunsi ruumiissaan suloista puistatusta, kuin jonkinlaista horkkaa, jonka rakkaus synnyttää ja joka samalla kertaa sekä lämmittää että jäädyttää sydäntä.

— Ja kaikkea tuota minä olisin uneksinut! — huudahti hän, tohtorin sitoessa hänen haavaansa. — Kautta Jumalan! Se on mahdotonta. Sellaista unta ei voida nähdä!

Hän alkoi jo ainakin sadatta kertaa toistaa mielessään: Minä olin tanssiaisissa, Saint-Luc varotti minua Bastiljin seuduista, olin Antraguet'in, Livarot'in ja Ribeirac'in seurassa, mutta erosin heistä ja läksin rannalle päin. Tournellesin hotellin luona sain minä roistot näkyviini; ne hyökkäsivät päälleni ja haavoittivat hevoseni. Me tappelimme urhoollisesti, minä jouduin pitkään käytävään, tunsin voivani pahoin, ja sitten… Ah! siinä minä nyt taaskin olen; tuo sitten tappaa minut. Se on kuumetta, hourailua, unta, tuo sitten.

— Ja sitten, — lisäsi hän huoaten, — löysin itseni Temppelitornin vallihaudan luota, missä muuan augustinolaismunkki halusi minua ripittää. Mutta minä kyllä vielä otan asiasta selon, jatkoi hän hetken vaitioltuaan. — Sanokaapas minulle, tohtori, tarvitseeko minun pysytellä neljäätoista päivää sisällä tämän naarmun tähden, niinkuin minun piti olla viime kerralla?

— Riippuu asianhaaroista. Voitteko kävellä ja liikutella itseänne?

— Voinpa niinkin, — vastasi Bussy. — Tuntuu aivan siltä kuin minulla olisi elohopeata säärissäni.

— Kävelkääpä kerran huoneen ympäri, jotta saan nähdä.

Bussy hyppäsi ylös sängystään ja osotti puheensa todeksi kävelemällä nopeasti huoneen ympäri.

— Siitä tulee pian hyvä, — virkkoi tohtori, — kunhan ette vain nouse hevosen selkään ratsastamaan kymmentä peninkulmaa ensimäisenä päivänä.

— No, sepä vasta oli kunnon puhetta, tohtori! — huudahti Bussy. — Kuitenkin olen nähnyt toisenkin lääkärin tänä yönä. Hänen kasvonpiirteensä ovat niin kiintyneet muistiini, että jos hänet vielä kerran tapaan, tunnen hänet paikalla, sen voin vastata.

— Jalo herra, — sanoi tohtori, — häntä ei maksa vaivaa etsiä; miekanpistosta johtuu aina hieman kuumetta, se pitäisi teidän paraiten tietää, teidän, joka niin monta kertaa olette saanut niitä tuntea.

— Ah! — huudahti Bussy, saaden äkkiä päähänsä erään ajatuksen, sillä hän ei mitenkään voinut olla ajattelematta tuota salaperäistä yötä. — Olisikohan uneni ehkä alkanutkin jo portin ulko- eikä sisäpuolella? Kenties ei ole olemassakaan mitään kivitettyä käytävää enemmän kuin mitään damastisänkyäkään tai muotokuvaa? Ehkäpä ne lurjukset luulivat minun kuolleen ja kantoivat Temppelitornin luo? Siinä tapauksessa on varmaa, että kaikki muu on unennäköä. Suuri Jumala! Jos on totta, että minun on kiittäminen heitä tästä unestani, joka saa kaiken vereni kuohumaan, niin vannonpa tuhoavani heidät viimeiseen mieheen.

— Jalo herra, — sanoi tohtori, — jos haluatte tulla pian terveeksi, niin ette saa olla noin raju.

— Lukuunottamatta Saint-Luc'ia, — jatkoi Bussy kuuntelematta tohtorin sanoja. Mitä häneen tulee, on kysymys aivan toinen; hän on käyttäytynyt minua kohtaan kuin ystävä. Minä teen ensimäisen tervehdyskäyntini hänen luonaan.

— Mutta ette ennen kello viittä iltapäivällä, — huomautti tohtori.

— Olkoon menneeksi, — vastasi Bussy. — Mutta minä vakuutan teille, etten tule sairaaksi siitä, jos menenkin ulos ihmisiä tapaamaan, mutta pikemminkin siitä, että pysyn täällä hiljaa yhdessä kohdin ja istun yksinäni.

— Se saattaa kyllä olla mahdollista, — myönnytti tohtori. Te olette joka suhteessa merkillinen potilas. Tehkää niinkuin haluatte, armollinen herra: minä määrään teille vain yhden seikan, ja se on, ettette hanki itseenne uutta miekanpistosta, ennenkuin tämä entinen on parantunut.

Bussy lupasi noudattaa tohtorin määräystä niin hyvin kuin taisi, ja annettuaan pukea itsensä noudatti hän kantotuolinsa esiin ja käski viedä itsensä Montmorencyn hotelliin.

5.

Vastanaineet.

Ludvig clermontilaista, joka tavallisemmin tunnettiin Amboisen Bussyn nimellä, pidettiin kuudennentoista vuosisadan suurimpina sotapäällikköinä, vaikkapa hän kuolikin jo parahiksi kolmenkymmenen vuoden vanhana. Hän oli kaunis mies ja oikea ylimys. Kuninkaat ja ruhtinaat tavottelivat hänen ystävyyttään, ja kuningattaret suvaitsivat jaella hänelle mitä herttaisimpia hymyilyjään. Bussy oli La Molen jälkeen tullut Navarran Margaretan suosituksi, ja tuo kelpo kuningatar, joka tuon entisen suosikkinsa kuoleman jälkeen kaipasi lohdutusta, oli kauniin Bussyn vuoksi tullut tehneeksi niin monta tyhmyyttä, että hänen puolisonsakin, Henrik, siitä harmistui, Henrik, joka ei muuten tuollaisista juuri paljoa perustellut, — tyhmyyksiä, joita hänen lankonsa Frans, Anjoun herttua, ei koskaan olisi antanut hänelle anteeksi, ellei tuo rakkaus olisi tehnyt Bussysta hänen puoluelaistaan. Tälläkin kertaa uhrasi herttua kaikkensa sen levottoman kunnianhimonsa vuoksi, joka koko elämänsä ajan tuotti hänelle niin paljo kärsimyksiä.

Mutta kaiken tämän aikana ei Bussy ollut, kuten ennenkään, tuntenut vähintäkään pelkoa, ei edes tähän asti tiennyt, mitä rakkaus oli.

Henrik III oli tarjonnut Bussylle ystävyyttään, mutta Bussy oli siitä kieltäytynyt lausumalla, että kuninkaitten ystävät olivat samalla niiden renkejä ja väliin vielä pahempaakin sekä ettei sellainen tarjous hänelle kelvannut. Henrik III:nnen oli täytynyt niellä tämä loukkaus, mikä muuttui yhäkin loukkaavammaksi sen kautta että Bussy otti Fransin herrakseen. Frans oli, kuten sanottu, Bussyn herra, ei kuitenkaan samalla tavalla kuin häkinvartija on leijonan: hän palvelee ja ruokkii sitä, ettei se repisi häntä kappaleiksi. Sellainen oli tämä Bussy, jota Frans aina työnti edellään. Bussy sen kyllä tiesi, mutta se sopi juuri hänen suunnitelmiinsa.

Hänen ajatuskantansa muistutti Rohanin perheen mielilausetta: kuningas en voi olla, ruhtinaana oloa ylenkatson, olen Rohan. Bussy ajatteli: Ranskan kuningasta minusta ei tule, mutta Anjoun herttuasta se voi tulla, ja silloin tulee minusta hänen kuninkaansa.

— Onko herra de Saint-Luc kotona? kysyi Bussy palatsiin saavuttuaan.

— Ei, armollinen herra, — vastasi portinvartija.

— Mistä minä sitten saan hänet käsiini?

— Minä en tiedä, — vastasi vanha palvelija. — Me olemme kaikki hyvin levottomia, sillä herra de Saint-Luc ei eilisillasta alkaen ole ollut kotona.

— Mitä sanotte? — huudahti Bussy epäillen.

— Asia on siten kuin minulla on ollut kunnia sanoa, armollinen herra.

— Onko sitten rouva de Saint-Luc kotona?

— On.

— Menkää sanomaan hänelle, että olisin iloinen, jos saisin tulla häntä tervehtimään.?

Viiden minuutin kuluttua palasi portinvartija ilmoittamaan, että rouva de Saint-Luc odotti häntä.

Bussy meni rappuja ylös. Jeanne otti hänet vastaan isossa salissa. Hän oli hyvin kalpea, hänen silmänsä olivat punaiset nukkumattomuudesta ja hänen kasvoiltaan saattoi havaita kyynelten jälkiä.

— Olkaa tervetullut, herra de Bussy, huolimatta siitä pelosta, jota teidän läsnäolonne minussa herättää, — lausui tuo nuori nainen.

— Mitä te tarkoitatte, hyvä rouva? — kysyi Bussy. — Kuinka saattaa minun läsnäoloni herättää teissä pelkoa.

— Ah! onhan teidän ja Saint-Luc'in kesken viime yönä tapahtunut kaksintaistelu. Myöntäkää se!

Minun ja herra de Saint-Luc'in kesken? — huudahti Bussy hämmästyneenä.

— Niin. Hänhän lähetti minut pois saadakseen puhutella teitä hieman kahdenkesken. Te olette Anjoun herttuan palveluksessa, ja Saint-Luc on kuninkaan. Teillä on varmastikin ollut jokin riita keskenänne, herra de Bussy. Minä rukoilen teitä; sanokaa minulle totuus. Tehän näette minun levottomuuteni. Saint-Luc tosin läksi kuninkaan seurassa, mutta tehän olette voineet sopia kohtauksestanne jossain muualla. Oi, minä vannotan teitä, sanokaa, mitä Saint-Luc'ille on tapahtunut!

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy. — Se mitä minulle sanotte, on tosiaankin kummallista. Odotin teidän kysyvän kuinka on minun haavani laita, ja nyt olisikin minun päinvastoin tehtävä selkoa toisesta henkilöstä.

— Ah! Onko Saint-Luc todellakin teitä haavoittanut? Te olette taistellut hänen kanssaan! — huudahti Jeanne. Olinhan sittenkin oikeassa.

— Ettepä niinkään, hyvä rouva. Saint-Luc'illa ja minulla ei ole ollut pienintäkään käsikähmää, eikä hän, Jumalan kiitos, ole minua haavottanut. Päinvastoin on hän tehnyt kaiken voitavansa saadakseen sen estetyksi. Hän kai jo on puhunut teille siitä ystävyydestä, mikä nyttemmin meidän välillämme vallitsee?

Hänkö? Kuinka hän olisi voinut siitä minulle puhua, kun minä en ole saanut häntä nähdäkään?

— Ettekö ole häntä nähnyt?

— Ah, en! En lainkaan.

— Mutta missä ihmeessä hän sitten mahtaa olla?

— Sitäpä juuri aioin itsekin kysyä teiltä, — huokasi Jeanne.

— Mutta kertokaahan toki, hyvä rouva, mitä kaikkea on tapahtunut, — lausui nyt Bussy, arvaten asiain oikean laidan. — Tämähän on naurettavaa.

Rouvaparka katsahti Bussyyn hämmästyksissään.

— Ei, ei, se on hyvin ikävää, tarkoitin sanoa, — jatkoi Bussy äkisti. — Minun haavastani on vuotanut niin paljo verta, ettei pääni ole vallan selvä. Kertokaa nyt, taivaan tähden, tämä surkea juttu.

Jeanne kertoi nyt kaiken mitä tiesi, nimittäin että kuningas oli käskenyt Saint-Luc'in seuraamaan itseään, että Louvren portit oli sulettu ja että vartija oli lähettänyt pois herra de Brissac'in palvelijat.

Hyvä! — virkkoi Bussy. — Nyt ymmärrän kaiken: hänen majesteettinsa on vienyt Saint-Luc'in kanssaan Louvreen, ja sinne päästyään ei Saint-Luc ole saanut lähteä sieltä pois.

— Miksikä ei? — kysyi Jeanne.

— Ooh, hyvä rouva, — vastasi Bussy neuvottomana, — ettehän toki vaadi minun ilmaisemaan valtiosalaisuuksia?

— Mutta — jatkoi nuori rouva selittelyjään — sekä minä että isäni olemme käyneet Louvressa, ja vastasivat, etteivät meidän tarkoitustamme ymmärtäneet ja että herra de Saint-Luc ihan varmaan olisi kotonaan.

— Siinäpä vieläkin lisätodistus siihen, että Saint-Luc edelleenkin on Louvressa, — huomautti Bussy.

— Niinkö luulette? — kysäsi Jeanne äkkiä.

— Olen siitä varma, hyvä rouva. Haluatteko itse tulla siitä vakuutetuksi?

— Kuinka se voisi käydä päinsä?

— Sallikaa minun pitää siitä huolta.

— Mutta minä vakuutan teille, että minun palatsiin menoni on aivan turhaa; minut ihan varmasti palautetaan sieltä takaisin samalla tavalla kuin viime kerrallakin. Sillä jos hän todellakin siellä olisi, niin miksi sitten en saisi häntä nähdä?

— Tahdotteko todellakin tulla Louvreen tapaamaan miestänne?

— Mutta ellei hän ole siellä?

— Minä vakuutan, että hän on siellä.

— Merkillistä! Mutta herra de Bussy, pääsettekö te itse tosiaankin Louvreen?

— Pääsen, syystä etten minä ole rouva de Saint-Luc.

— Minä en teitä ymmärrä.

— Tulkaa vaan mukaan ja luottakaa minuun.

— Te käytte yhä enemmän ja enemmän käsittämättömäksi. Te väitätte, ettei rouva de Saint-Luc saa tulla Louvreen, ja kuitenkin tahdotte itse viedä minut sinne.

— En lainkaan, rouvaseni; en minä tahdo viedä sinne rouva de Saint-Luc'ia, naishenkilöä!… Hyi!

— Te teette minusta pilaa, herra de Bussy, ja se on väärin tehty, sillä näettehän tuskani.

— Eipä niinkään, kaunis rouvani; kuunnelkaa nyt vaan minua ja ymmärtäkää. Te olette kaksikymmenvuotias, teillä on mustat silmät ja pitkä vartalo ja te muistutatte minun nuorinta hovipoikaani: muistatteko sitä soreata poikaa, jolle kultavaatteet eilenillalla niin hyvin sopivat?

— Ooh, mitä hullutuksia, herra de Bussy! — huudahti Jeanne punastuen.

— Kuulkaapas, tämä on ainoa keino, joka minulla on teille ehdotettavana. Tehän voitte sen joko hyväksyä tai hylätä. Tahdotteko tavata miestänne, sanokaa!

— Antaisin kaikkeni maailmassa saadakseni häntä nähdä!

— Minä lupaan, että saatte hänet nähdä ilman että siitä koituu teille vähintäkään vaivaa.

— Niin… mutta…

— Olen sanonut teille, millä tavalla.

— Olkoon sitten menneeksi, herra de Bussy. Minä alistun ehdotukseenne. Pyytäkää sitten joltain hovipojaltanne minulle vaatteet lainaksi. Lähetän jonkin kamarineitsyeni niitä noutamaan.

— Ei, hyvä rouva, sitä ei tarvita. Minä lähetän teille jonkun niistä uusista puvuista, joita olen niille lurjuksille valmistuttanut kuningattaren ensi tanssiaisia varten; koetan valita sellaisen, jonka luulen teille parhaiten sopivan. Sitten tapaamme toisemme ja menemme yhdessä Louvreen.

Jeanne hymyili ystävällisesti ja, ojentaen kätensä Bussylle, virkkoi:

— Annatteko minulle anteeksi epäilykseni, herra de Bussy?

— Sydämestäni, rouvaseni; minullahan on nyt tilaisuus järjestää seikkailu, joka saa koko Europan nauramaan. Siis oikeastaan olenkin minä teille kiitollisuuden velassa.

Kun Bussy oli jättänyt nuorelle rouvalle hyvästit, palasi hän kotiinsa järjestämään asioita kuntoon tämän suunnitellun naamiohuvin varalle.

Illalla Bussy ja rouva de Saint-Luc kohtasivat toisensa edeltäpäin sopimassaan paikassa. Ellei tuon nuoren naisen yllä olisi ollut hänen oman hovipoikansa puku, ei Bussy olisi häntä tuntenut. Hän olikin tuossa valepuvussaan vallan hurmaava. Vaihdettuaan muutamia sanoja suuntasivat he askeleensa Louvrea kohti.

Matkalla tuli heitä vastaan niin lukuisa seurue, että se täytti melkein koko kadun ja sulki heiltä tien. Jeanne pelästyi; mutta vartijoista ja soihduista tunsi Bussy Anjoun herttuan, joka sitäpaitsi oli helposti tunnettavissa ratsastamistavastaan ja valkeasta samettiviitastaan.

— Teidän korkeutenne! Teidän korkeutenne! — huusi Bussy niin kovasti kuin keuhkoistaan sai irti.

Hevosten kavioitten kopseesta ja yleisestä äänten sorinasta huolimatta osui tämä huuto herttuan korviin, ja hän pyörähytti heti ympäri ja ylen iloisena huudahti:

— Sinäkö, Bussy? Luulin sinun olevan kuolettavasti haavottunut ja aioin juuri tulla sinun taloosi.

— Tosiaankin, teidän korkeutenne, — vastasi Bussy edes kiittämättä prinssiä tämän osanottavaisuudesta. Ellen tällä hetkellä ole kuollut, niin on minun siitä kiittäminen ainoastaan omaa itseäni. Hankittepa minulle tosiaankin kauniita seikkailuja, armollinen herra! Saint-Luc'in eilisissä tanssiaisissa oli oikea ryövärikopla. Niin, eipä siellä ollut ainoatakaan muuta teidän puoluelaistanne kuin minä, ja ovatpa ne, kautta kunniani, olleet lähellä vuodattaa jok'ainoan veripisaran minusta.

— Kautta taivaan, sen saavat ne kalliisti maksaa, Bussy; niiden on maksettava minulle sinun veresi, pisara pisarasta!

— Teidän korkeutenne sanoo nyt niin, — jatkoi Bussy vanhaan vapaaseen tapaansa —, ja kuitenkin olen minä varma siitä, että te hymyilette ensimäiselle, joka teitä vastaan tulee.

— No, — vastasi prinssi, — tuleppa siis mukanani Louvreen, niin saat omin korvin kuulla.

— Mitä saan kuulla, teidän korkeutenne?

— Saat kuulla sen, mitä minä olen sanova veljelleni.

— Mutta minäpä en tulekaan kanssanne Louvreen, jos vaan torain saanti on kysymyksessä. Sitä saattavat prinssit ja suosikit pitää hyvänään, jos haluavat.

— Ole vaan levollinen ja luota siihen, että minä tulen ottamaan asian vakaalta kannalta.

— Lupaako teidän korkeutenne, että sovituksesta tulee loistava?

— Minä lupaan, että sinä tulet olemaan siihen tyytyväinen. Mutta taidatpa yhäkin epäillä, luulemma?

— Teidän korkeutenne, minä tunnen teidät niin hyvin.

— Tule mukaan, sanon minä. Minä vastaan siitä, että he tulevat saamaan puheenaihetta.

— Eipä milloinkaan saattaisi onni olla tämän suosiollisempi, — kuiskasi Bussy Jeannen korvaan. — Noiden hellien veljesten kesken syntyy kauhea kiista, ja sillävälin saatte te tavata miestänne.

— No, — jatkoi prinssi, — vieläkö pysyt epäilyksissäsi vai täytyykö minun antaa ruhtinaallinen sanani pantiksi?

— Eihän toki, sehän ennustaisi onnettomuutta, — vastasi Bussy. — Minä seuraan teitä omalla uhallani, tulipa mitä tuli, armollinen herra, ja jos minua loukataan, niin minä kostan.

— Ei, uljas ylimykseni, — sanoi herttua, — ei ole sinun, vaan minun asiani kostaa. Tiedä, — lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, — että minulle on tunnettua, ketkä sinun kimppuusi kävivät.

— Äh! — intti Bussy. — Teidän korkeutenne olisi nyt viitsinyt vaivautua kuulustelemaan moisia asioita.

— Kyllä, sanonpa sinulle, että olen itse heidät nähnyt.

— Missä sitten, teidän korkeutenne?

— Porte Saint-Antoinen luona, jonne itselläni; oli asiaa, — vastasi prinssi. — Ne hyökkäsivät minunkin kimppuuni ja olivat vähällä minut murhata, jo aavistinkin, että ne ehkä väijyivät sinua, muutoin…

— Mitä te tarkoitatte, armollinen herra?

— Oliko sinulla silloin tuo hovipoika mukanasi? — kysäsi prinssi kuin ohimennen ja keskeytti sen uhkauksen, jonka juuri oli aikonut lausua.

— Ei, teidän korkeutenne, — vastasi Bussy. — Olin ihan yksinäni; mutta entä te?

— Minun seurassani oli Aurilly, — selitti prinssi..

— Mutta minkävuoksi sinä olit yksin?

— Senvuoksi, että halusin säilyttää maineeni pettämättömästä rohkeudestani.

— Ja haavottivatko ne sinua? — keskeytti hänet prinssi hänelle ominaisen pikaisesti, kun ei ollut halukas kuulemaan pistopuhetta.

— Teidän korkeutenne, en halua tehdä heille sitä iloa, että myöntäisin sen. Mutta, meidän kesken sanoen, sainpa kuitenkin melko piston kylkeeni.

— Äh, ne roistot! — huudahti herttua. Aurilly oli siis oikeassa vakuuttaessaan, että niillä oli paha mielessä.

— Kuinka? — huudahti Bussy. — Te huomasitte salajuonen; teillä oli mukananne Aurilly, joka käsittelee miekkaa yhtä hyvin kuin luuttuakin. Hän oivalsi, että niillä oli paha mielessä. Teitä oli kaksi, ja niitä vain viisi. Ettekä te jääneet väijyksiin auttaaksenne sitä, jonka päälle ne hyökkäisivät?

— Mutta mitä minun sitten sinun mielestäsi olisi pitänyt tehdä? Enhän minä tiennyt, ketä asia koski.

— Äh, teidän korkeutenne, kun te kerran tunsitte kuningas Henrik III:nnen ystävät, niin olisi teidän pitänyt arvata, että asia koski jotakin teidän omaa ystäväänne, ja koskapa ei juuri löydy ketään muuta kuin minä, jolla on rohkeutta olla teidän ystävänne, niin olihan helposti arvattavissa, että ne vaanivat juuri minua.

— Ehkä olet oikeassa, rakas Bussyni, — vastasi prinssi. — Mutta minäpä en silloin sitä ajatellut.

— Ette, ette, — huokasi Bussy, sillä hän ei löytänyt mitään muuta sanaa, jolla olisi voinut ilmaista ajatuksensa herrastaan.

Pian saavuttiinkin Louvreen. Vartija oli todellakin saanut käskyn, ettei saisi päästää ketään sisälle, mutta tämä ei tietenkään voinut koskea valtakunnan ensimäistä miestä lähinnä kuningasta. Prinssi ja hänen seurueensa katosivat siis heti nostosillan holviin.

— Teidän korkeutenne, — virkkoi Bussy heidän päästyään linnanpihalle, — pitäkää nyt puolianne ja muistakaa, että lupauksenne tulee täytetyksi. Minun täytyy täällä sillävälin keskustella pari sanaa erään henkilön kanssa.

— Jätätkö minut sitten, Bussy? — kysyi herttua levottomana, sillä hän olisi toivonut Bussyn olevan saapuvilla.

— Minun täytyy. Mutta olkaa varma siitä että kun ottelu käy kuumimmilleen, saavun minä paikalle. Huutakaa vaan lujasti, armollinen herra, niin että minä teidät kuulen, sillä ellen kuule teidän huutavan, en tietenkään saavu sinne kuninkaan puheille.

Kun nyt herttua astui drabanttisaliin, hiipi Bussy Jeannen seuraamana sisimpiin huoneisiin.

Bussy tunsi Louvren yhtä hyvin kuin oman palatsinsa. Hän nousi eräitä kivirappuja myöten, kulki parin tyhjän korridoorin halki ja pääsi viimein jonkinlaiseen eteishuoneeseen.

— Odottakaa minua täällä, — sanoi hän Jeannelle.

— Oi, Jumalani, jätättekö minut tänne yksikseni? — kysyi nuori nainen pelästyneenä.

— Se on aivan välttämätöntä, hyvä rouva. Minun täytyy ottaa selko tiestä ja hankkia teille sisäänpääsy.

6.

Vastanaineet. (Jatkoa).

Bussy meni suorastaan Henrik III:nen sänkykamariin, joka muinoin oli ollut Kaarle IX:nen asehuoneena. Silloin olivat jahtitorvet, pyssyt kirjat ja käsikirjoitukset tätä huonetta koristelleet. Henrik III oli sinne sen sijaan asetuttanut kaksi sametti- ja silkkipeitteistä sänkyä, aiheeltaan vallattomia tauluja, pyhäinjäännöslippaita, paavin vihkimiä pyhiä esineitä, itämaisia hajutyynyjä sekä sievosen valikoiman komeita floretteja.

Bussy tiesi varsin hyvin, ettei Henrik nyt ollut tässä huoneessa, koska tämä oli antanut audienssin veljelleen. Mutta yhtä hyvin hän tiesi myöskin sen että kuninkaan huoneen vieressä oli toinen huone sitä hänen suosikkiaan varten, joka kulloinkin sattui kuningasta enimmän miellyttämään. Ja kun Henrik oli ystävyytensä puolesta ylen vaihettelevainen ruhtinas, niin olivat tässä huoneessa eri aikoina saaneet olla vuorotellen Maugiron, d'O, Schomberg, d'Epernon ja Quélus, ja tällä kertaa piti siellä, mikäli Bussy arveli, asuntoaan Saint-Luc, jota kohtaan, kuten olemme nähneet, kuninkaan hellyys oli käynyt mm voimakkaaksi, että hän oli hennonnut riistää tuon nuoren, miehen tämän vaimolta.

Seikka oli se, että Henrik III, tämä merkillinen luonne, tämä samalla kertaa pikkumainen, syväajatuksinen, pelkuri ja urhoollinen ruhtinas, joka aina oli ikävystynyt, unelmoiva ja levoton, tarvitsi alituista huvia, retkeilyjä, naamiohuveja ja vehkeilyjä; öisin valoa, iloista rattoisuutta, rukouksia ja hurjasteluja. Hänen olisi pitänyt syntyä jossain itämaisessa kaupungissa orjien, eunukkien, filosofien ja sofistein pariin; hänen hallituksensa olisi silloin tullut huomatuksi hentomielisistä irstailuista ja ennen tuntemattomista hullutuksista, muistuttaen sekä Neroa että Heliogabalusta.

Kun Bussy ei epäillytkään tapaavansa täällä Saint-Luc'in, koputti hän näihin huoneisiin vievän eteisen ovelle.

Vartiossa oleva kapteeni avasi oven.

— Herra de Bussy! — huudahti hän kummastuneena.

— Niin, juuri minä itse, paras herra de Nancey, — vastasi Bussy. — Kuningas haluaa puhutella herra de Saint-Lucia.

— Hyvä on, — vastasi kapteeni. — Siitä ilmoitetaan herra de Saint-Lucille.

— Mutta mitä herra de Saint-Luc parka sitten tekee? — jatkoi Bussy.

— Hän leikkii Chicot'in kanssa, armollinen herra, odotellessaan kuningasta, joka on mennyt vastaanottosaliin.

— Sallitteko, että hovipoikani odottelee minua täällä? — kysyi Bussy.

— Varsin mielelläni, — vastasi upseeri.

— Tule sitten sisälle, Jean, — virkkoi Bussy nuorelle seuralaiselleen. Hän osotti muuatta akkunanloukkoa, ja rouva parka meni sinne heti kuin kätköön.

Hän oli sinne juuri parahiksi ehtinyt, kun Saint-Luc astui samassa sisälle. Kohteliaisuudesta siirtyi herra de Nancey niin kauvas huoneen toiseen päähän, ettei hän voinut kuulla mitä puhuttiin.

— Mitä kuningas taaskin tahtoo minusta? — kysyi Saint-Luc vihaisesti. — Vai niin, se olettekin te, herra de Bussy.

— Minä itse, paras Saint-Luc. Mutta ennen kaikkea — tässä hiljensi Bussy ääntään — kiitos minulle tekemästänne palveluksesta!

— Ah, — virkkoi Saint-Luc, — olihan luonnollista, etten minä voisi sallia, että teidän kaltaisenne urhoollinen ylimys tulisi salakavalasti murhatuksi. Kuitenkin pidin teitä tällä hetkellä kuolleena.

— Eikä siitä paljo puutukkaan, mutta ei paljo tällaisessa tapauksessa merkitse samaa kuin jotenkin paljo.

— Kuinka niin?

— Niin, olen päässyt pälkähästä saamalla kylkeeni aimo miekanpiston, jonka kuitenkin, mikäli otaksun, olen tullut koron kanssa Schombergille ja d'Epernonille takaisin maksaneeksi. Mitä tulee Quélus'een, niin saa hän kiittää kovaa pääkoppaansa. Se oli kovempia, mitä milloinkaan olen tavannut.

— No kertokaapa sitten minullekin seikkailunne; se minua hieman lohduttaisi, — virkkoi Saint-Luc ja haukotteli niin että olisi luullut leukojen repeävän.

Siihen ei minulla nyt tällä hetkellä ole aikaa, paras Saint-Luc. Sitäpaitsi olen tullut tänne kokonaan toisesta syystä. Teillä on täällä luullakseni melkoisen ikävä.

— Kuninkaallisen ikävä, se olisi oikea sana.

— No, niinpä voinkin teitä sitten hiukan huvittaa. Hitto vieköön, palvelus ansaitsee vastapalveluksen, mikäli ajattelen.

— Oletpa oikeassa, eikä teidän palveluksenne ole suinkaan vähäpätöisempi kuin minun teille tekemäni, sillä voihan kuolla ikävään yhtä hyvin kuin miekanpistoonkin. Se käy kyllä hitaammin, mutta sitäkin varmemmin.

— Kreivi parka! — vastasi Bussy. — Kuten jo epäilinkin, olette te vankina.

— Niin, siinä määrin kuin sitä yleensä voi olla. Kuningas väittää, ettei kukaan muu kuin minä voi häntä huvittaa. Hänen majesteettinsa on tosiaankin oikein hyvä. Sillä eilispäivästä asti olen minä irvistellyt hänelle paljo pahemmin kuin hänen apinansa ja ollut häntä kohtaan hävyttömämpi kuin hänen hovinarrinsa.

— No, enkö voi tehdä teille mitään palvelusta?

— Voittepa niinkin, — virkkoi Saint-Luc, — voitte mennä minun kotiini tai paremmin sanoen marsalkka de Brissac'in luo rauhottamaan vaimoani. Hän on tietenkin hyvin levoton minun vuokseni ja pitää minun menettelyäni lievimmin sanoen kummallisena.

— No, mitä pitäisi minun sanoa hänelle?

— Hitto vieköön, kertokaa hänelle mitä itse olette nähnyt, että minä olen vankina enkä pääse pois Louvresta ja että kuningas lakkaamatta lörpöttelee minulle ystävyydestään ja hyveistään.

— No, mitäpä te hänelle vastaatte? — virkahti Bussy nauraen.

— Minä vastaan hänelle, että minä olen, kun on kysymys ystävyydestä, kiittämätön peto, ja kun tulee kyseeseen hyve, olen minä turmeltunut olento, mikä ei kuitenkaan estä häntä jatkamasta ja yhä uudelleen huokailemasta: Ah, Saint-Luc, onko sitten hyve pelkkää tyhjää sanahelinää? Kun hän on näin sanonut ensin ranskan kielellä, sanoo hän sen sitten latinaksi ja toistaa vihdoin kreikaksi.

— Niin, no mitä tahdotte hänen tekevän? Hän luulee voivansa käännyttää teitä. Mutta oliko siinä kaikki, mitä aioitte minulta pyytää?

— Oli. En tiedä, minkä muun palveluksen voisittekaan minulle tehdä.

— No, niinpä on palvelukseni sitten jo täytetty.

— Mitä tarkoitatte?

— Nähkääs, minä arvasin, mitä oli tapahtunut, ja olen jo edeltäpäin ilmoittanut siitä rouvallenne.

— No mitä hän vastasi?

— Aluksi hän ei ottanut minua uskoakseen, mutta — lisäsi Bussy ja katsahti akkunaan päin — toivonpa, että hän viimein tulee siitä vakuutetuksi. Pyytäkää siis minulta jotain muuta, jotain vaikeata, vaikkapa vallan mahdotontakin. Silloinhan olisi hauskaa sitä koettaa.

— No, rakas Bussyni, minä pyydän teidän sitten muutamain silmänräpäysten ajaksi lainaamaan ritari Astolfin siivellisen hevosen ja tuomaan sen akkunaani. Minä nousen teidän taaksenne sen selkään, ja te lennätätte minut kotiin vaimoni luo. Sitten olette vapaa jatkamaan matkaanne mielenne mukaan vaikka kuuhun.

— Ystäväni, — virkkoi Bussy, — olisi paljo yksinkertaisempaa viedä tuo hevonen vaimonne luo, niin että hän voisi lentää sen selässä tänne.

— Tännekö?

— Niin, juuri tänne. Eikö se olisi vieläkin lystillisempää, sanokaapas? Sitten teillä ei enää olisi ikävä.

— Eipä olisikaan, kautta kunniani! minulla on täällä tosiaankin hyvin ikävä. Kysykää vain Chicot'ilta. Tästä aamusta alkaen en ole sietänyt häntä nähdäkseni, ja kolmasti olen jo käskenyt hänet ulos. Se narri siitä niin raivostui, että me olisimme voineet kuolla nauruun hänen vihanpurkauksensa nähdessämme, mutta, mitä arvellettekaan, minä en edes vetänyt suutani hymyyn. Luulenpa että jos vaan tätä olotilaa kauvemmin jatkuu, niin minä joko aivan yksinkertaisesti murhaan hänet huvittaakseni itseäni taikka annan sitten hänen tappaa itseni.

— Älkää, piru vieköön, leikitelkö sillä lailla. Tiedättehän, että Chicot on varma ampuja. Sitäpaitsi olisi teillä ruumisarkussa vieläkin ikävämpi kuin täällä, vai kuinka? Mutta kuulkaapas, haluatteko, että lahjoitan teille hovipoikani?

— Kiitoksia paljo, — sanoi Saint-Luc — Minä inhoan hovipoikia. Kuningas on antanut minulle luvan haetuttaa tänne kenen tahansa palvelijoistani, mutta minä hylkäsin kuninkaan kohteliaan tarjouksen. Tarjotkaa hänet kuninkaalle, joka parhaallaan valikoipi itselleen uutta palvelusväkeä. Mitä minuun itseeni tulee, niin en tästälähin salli kenenkään muun palvelevan itseäni kuin naisten.

— Ah, — intti Bussy vastaan. — Sopisihan nyt ainakin koettaa.

— Bussy, — vastasi Saint-Luc kiihottuneena, — ette menettele ystävällisesti tehdessänne minusta pilaa tällä tavalla.

— Mutta kun minä sanon tietäväni, mitä teiltä puuttuu.

— Ei, ei, tuhat kertaa ei!

— Halloo, poika, tule tänne!

— Hiisi vieköön! — huudahti Saint-Luc yhä vihassaan kiihtyen.

Hovipoika riensi punehtuneena piilopaikastaan esiin.

— Oo! Mitä tämä on? — mutisi Saint-Luc vallan nolostuneena, tunnettuaan Jeannen.

— No? — kysyi Bussy. — Lähetänkö hänet nyt pois.

— Ei, ei! — huudahti Saint-Luc. — Ah, Bussy, Bussy, nyt se olenkin minä, joka jään teille ikuisen ystävyyden velkaa.

— Te tiedätte, Saint-Luc, että teidän ääntänne eivät syrjäiset kuule; mutta muistakaa, että teidät kyllä nähdään.

— Se on totta, — vastasi Saint-Luc ja vetäytyi taaksepäin.

Herra de Nancey, oudoksuen Saint-Luc'in liian ilmeikkäitä eleitä ja kasvonpiirteitä, alkoi tosiaankin tarkata keskustelua, kun äkisti kuninkaan vastaanottohuoneesta kuuluva melu käänsi hänen huomionsa puoleensa.

— Ah! — huudahti hän. — Kuningas varmaankin riitelee jonkun kanssa!

— Niinpä todellakin luulen, — vastasi Bussy ja oli olevinaan levoton. — Koskisikohan se ehkä Anjoun herttuaa, jonka kanssa minä tulin tänne?

Vartiotapitävä kapteeni vei nyt kätensä miekankahvaan ja riensi kalleriaan, josta tosiaankin kuului verrattain ankaraa riitelemistä.

— Sanokaapa nyt, enkö järjestänyt asioita hyvin? — virkkoi Bussy Saint-Luc'ille. — Tuolla ovat Anjoun herttua ja kuningas tukkanuottasilla keskenään, ja koska se epäilemättä on mitä maukkain huvinäytelmä, niin kiiruhdan minä sinne, jottei se jäisi minulta näkemättä. Käyttäkää te sill'aikaa tilaisuutta hyväksenne, ei paetaksenne, se ei maksaisi vaivaa, sillä kuningas saisi teidät kuitenkin pian käsiinsä, vaan viedäksenne varmaan talteen tämän hovipojan, jonka minä nyt luovutan teille. Käykö päinsä kätkeä hänet johonkin?

— Käy, hitto soikoon. Sitäpaitsi, ellei se mielellään kävisi päinsä, niin täytyy sen väkisin käydä päinsä. Mutta onneksi olen minä olevinani sairas ja pysyn hyvin siivosti kamarissani.

— Niinpä jääkää siis hyvästi, Saint-Luc, ja te, hyvä rouva, muistakaa minuakin esirukouksissanne!

Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tehdyksi Henrik III:lle tällaisen kepposen, läksi Bussy hyvin iloisena vastaanottohuoneesta ja riensi kalleriaan, jossa kuningas, vihasta punottaen, koetti raivostuneelle Anjoun herttualle todistella, että juuri Bussy itse oli ollutkin päällehyökkääjänä tuossa yöllisessä kahakassa.

— Minä vannon ja vakuutan, sire, — huusi Anjoun herttua, — että d'Epernon, Schomberg, Maugiron, d'O ja Quélus väijyivät häntä Tournellesin hotellin luona.

— Kuka sen on teille sanonut?

— Olen nähnyt sen itse, sire, omilla silmilläni.

— Pimeässäkin? Yöhän oli sysimusta.

— Niinpä en tuntenutkaan heitä kasvoistaan.

— Mistä sitten? Olkapäistä ehkä?

— Ei, sire, äänestä.

— Ne siis puhuttelivat teitä?

— Tekivätpä vielä enemmänkin: luulivat minua Bussyksi ja hyökkäsivät kimppuuni.

— Teidänkö kimppuunne?

— Juuri minun.

— Entä mitä teillä tekemistä oli Porte Saint-Antoinen luona?

— Mitä se teihin koskee?

— Haluan sen tietää. Olen utelias tänä päivänä.

— Olin matkalla Manassen luo.

— Manassen, senkö juutalaisen?

— Niin, tehän tavallisesti käytte Ruggieri-nimisen ennustajan luona.

— Käyn, missä haluan; minä olen kuningas, minä.

— Tuollainen on kiertelevän vastauksen antamista.

— Muuten, — jatkoi kuningas —, olenkin se minä, joka tässä saan sanoa. Bussy on heittänyt kaksintaisteluhansikkaansa ja se tapahtui Saint-Luc'in tanssiaisissa.

— Bussyko siis olisi vaatinut viiden henkilön samalla kertaa kanssaan taisteluun! Ei, suokaa anteeksi, sire. Bussy on urhoollinen, mutta ei kuitenkaan mikään hullu.

— Mutta, helkkari vieköön, kun minä kerran sanon, että itse kuulin haasteen! Sitäpaitsi hän sellaiseen kyenneekin, koska hän, kaikista teidän selityksistänne huolimatta, on haavottanut Schombergia reiteen, d'Epernonia käsivarteen ja oli ollut vähällä lyödä kuoliaaksi Quéluksen.

— Vai niin, todellako? — virkkoi herttua. — Siitä hän ei ole maininnut mitään. Minäpä lausun siitä hänelle tunnustukseni.

— Mutta minä, — huomautti kuningas —, en aio ollakaan kohtelias, vaan aion päinvastoin rangaista tuota taistelupukaria muille varoitukseksi.

— Ja minä, — lausui nyt herttua —, minä, jota teidän ystävänne ahdistelevat, haluaisin tietää, olenko minä teidän veljenne vaiko en, ja löytyykö koko Ranskassa, teidän majesteettianne lukuunottamatta, ainoatakaan ihmistä, joka rohkenee katsoa minua kasvoihin luomatta katsettaan alas kunnioituksesta tai pelosta.

Nyt astui Bussy esille.

— Sire, — lausui hän, — suvainnette vastaanottaa minun alamaisen tervehdykseni.

— No, kas siinä hän onkin! huudahti Henrik.

— Minusta tuntui, sire, siltä, että te suvaitsitte puhua minusta, — virkkoi Bussy.

— Kyllä, — vastasi kuningas, — oli oikein hyvä, että tulitte. Minun mielestäni teidän ulkomuotonne todistaa sitä, että voitte hyvin, huolimatta siitä, että minulle on väitetty teidän olevan sairaan.

— Suonen iskeminen puhdistaa ihoa, sire, — vastasi Bussy. Senpävuoksi minun siis täytyy näyttääkin terveeltä.

— No, koska teitä on haavotettu ja pahoinpidelty, niin vedotkaa tuomioistuimeen, herra de Bussy, ja minä lupaan, että teille tullaan osottamaan oikeutta.

— Anteeksi, sire, — väitti Bussy vastaan, — minua ei ole haavotettu eikä lyöty eikä minulla ole mitään valittamista.

Henrik katseli kummastuneena Anjoun herttuaa.

— Luullakseni te väititte niin, — sanoi kuningas.

— Bussy on saanut miekanpiston, vastasi Anjoun herttua.

— Onko se totta? — kysyi kuningas Bussyn puoleen kääntyen.

— Tietysti sen pitää olla totta, teidän majesteettinne, kun teidän veljenne kerran niin sanoo, — vastasi Bussy. — Ensimäinen kuninkaallinen prinssi ei voi valehdella.

— Ja vaikka te olette saanutkin miekanpiston, — jatkoi Henrik, — niin ettekö kuitenkaan aio valittaa?

— Minä en valittaisi, sire, muuten kuin siinä tapauksessa, että minulta hakattaisiin poikki oikea käsi, mikä saisi aikaan sen, etten itse kykenisi kostamaan. Vaikkakin, — lisäsi tuo jäykkäniskainen taistelupukari, — toivon pahimmassa tapauksessa voivani tehdä sen vasemmalla kädellä.

— Häpeämätön! — mutisi Henrik.

— Sire, — virkkoi Anjoun herttua, — te puhuitte juuri äsken oikeudesta. Hyvä on! Antakaa sitten oikeutta, me emme halua mitään sen enempää. Määrätkää tutkimus toimeenpantavaksi, niin että saadaan selville, kuka on järjestänyt salaväijytyksen ja suunnitellut murhayrityksen.

Henrik punastui.

— Ei, — vastasi hän. — Tällä kertaa tahdon mieluummin olla tietämättä, ketä lurjukset ovat, ja antaa niille kaikille anteeksiannon. Sen sijaan vaadin, että näiden kiihkeitten vihamiesten on solmittava rauha keskenään, ja minä olen pahoillani siitä, että Schomberg ja d'Epernon haavainsa vuoksi eivät ole nyt täällä saapuvilla. Kuulkaapas, Anjoun herttua, kuka minun ystävistäni oli teidän käsityksenne mukaan kiivain? Teidän pitäisi olla helppo tähän vastata, koska te kerran väitätte nähneenne heidät.

— Sire, — vastasi herttua, — se oli Quélus.

— Se on kyllä totta, — vastasi Quélus, — minä en sitä kiellä. Teidän korkeutenne on aivan oikeassa.

— Hyvä on, — jatkoi nyt Henrik. — Herra de Bussyn ja herra de Quélus'en on nyt kaikkien nimessä tehtävä sovinto.

— Mitä sillä tarkoitatte, sire? — kysyi Quélus.

— Minä tahdon, että te heti paikalla syleilette toisianne minun läsnäollessani.

Quélus rypisti kulmakarvojaan.

— Mitä, signor, — virkkoi Bussy, kääntyen Quélus'en puoleen ja matkien italialaisen Pantalonin eleitä. — Ettekö tahdo suoda minulle sitä kunniaa?

Tämä käänne tuli niin odottamatta ja Bussy näytteli osansa niin hyvin, että kuningas itsekin alkoi nauraa.

— Kas niin, hyvä herra, se on kuninkaan tahto, — jatkoi Bussy.

Näin sanoen kietoi hän käsivartensa Quélus'en kaulaan.

— Toivon, ettei tämä merkitse mitään, — kuiskasi Quélus Bussylle.

— Olkaa huoletta, — kuiskasi jälkimäinen vastaukseksi. — Me kyllä vielä jonakin kauniina päivänä tapaamme toisemme.

Harmista punaisena vetäytyi Quélus takaisin, mutta Bussy pyörähti kantapäillään ja läksi audienssisalista, hankittuaan siellä tällä syleilemisellään itselleen verivihollisen.

7.

Miten kuningas vietti illan.

Tämän kohtauksen jälkeen, joka oli alkanut traagillisesti ja päättynyt koomillisesti ja josta huhu pian levisi yli koko kaupungin, siirtyi kuningas harmistuneena huoneisiinsa. Chicot seurasi hänen mukanaan ja pyysi illallista.

— Minulla ei ole nälkä, — vastasi kuningas lyhyesti ja meni sänkykamariinsa.

— Se on mahdollista, — vastasi Chicot, — mutta niinpä olenkin minä sitä enemmän nälissäni.

Kuningas ei ollut Chicot'in sanoja kuulevinaankaan. Hän näytti olevan aikeissa mennä Saint-Luc'in huoneeseen, joka vain ohuen lautaseinän kautta oli erotettuna hänen huoneestaan.

— Varro täällä, narri. Minä tulen pian takaisin, — sanoi hän.

— Älä pidä kiirettä, poikani, — virkkoi Chicot, — älähän toki pidä kiirettä. Kuitenkin toivon itsekin, — jatkoi hän itsekseen, kun näki kuninkaan menneen tiehensä, että annat minulle hiukan aikaa järjestääkseni sinulle pienen yllätyksen.

Chicot kutsui nyt palvelijan sisälle.

— Kuningas on muuttanut mielipidettään, — sanoi narri. Hän tahtoo hyvän illallisen itselleen ja Saint-Luc'ille. Erityisesti hän on määrännyt, että viiniä ei saa puuttua.

Palvelija riensi täyttämään Chicotin antamia määräyksiä, eikä voinut epäilläkään, etteivät ne olisi olleet kuninkaan omia.

Henrik oli, kuten sanottu, mennyt Saint Luc'in luo. Tämä taas, saatuaan jo edeltäpäin tiedon majesteetin tulosta, oli pannut maata ja antanut erään vanhan palvelijan ryhtyä lukemaan itselleen rukouksia. Palvelija oli seurannut Saint-Luc'ia Louvreen ja joutunut sinne vangiksi samoinkuin isäntänsäkin. Kauvempana eräässä nurkassa istui syvään uneen vaipuneena Bussyn sinne tuoma nuori hovipoika.

Kerran vain vilkaistuaan huomasi kuningas kaikki tämän.

— Kuka tuo nuorukainen on? — kysyi hän levottomasti.

— Teidän majesteettinnehan on antanut minulle luvan kutsua tänne jonkin hovipojistani.

— Ahaa! No, kuinka sinun laitasi nyt on?

— Sire, minussa on kovaa kuumetta, — vastasi Saint-Luc.

— Niin, oletpa tosiaankin aivan tulipunainen kasvoiltasi, poikaseni, — jatkoi kuningas. — Annappa kun koettelen sydämenlyöntiäsi. Tiedät, että minussa on hiukan lääkärin vikaa.

Saint-Luc ojensi kätensä. Hän oli silminnähtävästi huonolla tuulella.

— Sydämenlyönti on todellakin kovin epätasaista, virkkoi kuningas. — Minä haetan tänne henkilääkärini ja valvon itse sinun luonasi.

— Sire, sitä en minä voisi milloinkaan sallia.

— Minä annan laittaa vuoteen itselleni tänne sinun kamariisi, Saint-Luc. Me puhelemme koko yön. Minulla olisi tuhansia asioita kerr…

— Ah! — keskeytti hänet Saint-Luc epätoivoissaan. — Te sanotte olevanne lääkäri, sire, ja olevanne minun ystäväni, ja kuitenkin tahtoisitte estää minua nukkumasta. Onpa teillä, sire, lääkärinä totta tosiaankin hyvin omituinen tapa kohdella potilaitanne, ja ystävänä yhtä omituinen tapa kohdella ystäviänne.

— Mutta haluatko sitten olla ihan yksin, niin sairas kuin oletkin?

— Sire, minullahan on hovipoikani Jean.

— Mutta hänhän nukkuu?

— Juuri sillä tavoin tahdonkin itseäni vartioitavan; sillä silloin ne eivät estä minua nukkumasta.

— Salli siis minun valvoa edes samoin kuin hänkin. Minä en tule puhuttelemaan sinua muulloin kuin valveilla ollessasi.

— Sire, minua on hyvin vaikea saada hereille, ja jokaisen täytyy olla hyvin tottunut minuun voidakseen antaa minulle anteeksi kaikki ne hullutukset, joita minä latelen suustani, ennenkuin pääsen täydellisesti hereille.

— No, tee sitten kuten haluat, mutta tule nyt ainakin hetkeksi minun luokseni.

— Olkoon menneeksi, sire, mutta minä sanon jo edeltäkäsin, että minusta tulee mahdollisimman huono hovimies, sillä minä olen niin uninen, että voin nuuskahtaa mihin tahansa.

— Sinä saat haukotella niin paljo kuin haluat.

— Miten paljo te kiusaattekin, sire, vaikka teillä on niin monta muuta ystävää!

— Nepä ovatkin nykyisin ihanassa tilassa! Bussy on löylyttänyt niitä kelpo lailla. Schomberg on saanut miekanpiston reiteensä, d'Epernon ranteeseensa, Quélus on vieläkin tuperruksissa eilen saamastaan iskusta ja tämänpäiväisestä syleilystä. Vielä ovat jälellä d'O, joka ikävystyttää minut kuoliaaksi, ja Maugiron, joka tiuskuilee minulle. Kas niin, herätä nyt tuo passarikunttura, niin että hän voi auttaa yöviittaa, yllesi.

— Jos teidän majesteettinne tahtoo olla armollinen ja jättää minut yksikseni, niin olen minä viiden minuutin kuluttua teidän luonanne.

— Olkoon sitten niin. Voit sillävälin muistutella mielessäsi joitakin hupaisia juttuja, joille saamme nauraa.

Tämän jälkeen meni kuningas, joka näin oli osaksi saanut tahtonsa läpi ajetuksi, vähemmän tyytymättömänä huoneeseensa.

Ovi oli parahiksi sulkeutunut hänen mentyään, kun hovipoika äkkiä hyppäsi ylös tuoliltaan.

— Ah, Saint-Luc! — huusi hän. — Vieläkö nytkin jätät minut? Voi, jumalani, tätä tuskaa! Minä kuolen kauhusta, jos vaan havaitaan, että…

— Rakas Jeanne, — keskeytti Saint-Luc ja osotti vanhaa palvelijaa, — Gaspard on täällä. Hän suojelee sinua kaikilta vaaroilta.

— Kenties on parasta, että minä menen tieheni, — virkkoi nuori rouva punastuen.

— Jos välttämättä niin tahdot, Jeanne, — vastasi Saint-Luc murheellisena, — niin annan saattaa sinut takaisin Montmorencyn hotelliin, sillä ulosmenokielto koskee ainoastaan minua. Mutta jos olet yhtä hyvä kuin olet kaunis ja jos vähänkään säälit Saint-Luc parkaa, niin voisit odottaa häntä hetkisen. Minä tulen olemaan niin lopen sairas, että kuningas aivan pian väsyy niin ikävään seuraan ja ihan varmaan lähettää minut pois.

Jeanne loi katseensa alas.

— Mene sitten, — virkkoi hän, — niin minä odottelen. Mutta minä sanon niinkuin kuningas, että älä viivy kauvan.

— Jeanne, minun rakas Jeanneni, — sanoi Saint-Luc. — Luota siihen, että minä palaan mahdollisimman pian takaisin sinun luoksesi. Sitäpaitsi olen saanut erään ajatuksen, jonka palattuani kerron sinulle.

— Antaako se ajatus sinulle vapautesi takaisin?

— Minä toivon sitä.

— Mene sitten, ystäväni.

— Gaspard, — jatkoi Saint-Luc, — katso perään, ettei kukaan saa tulla tänne sisälle, sulje ovi neljännestunnin kuluttua ja lähetä avain minulle kuninkaan luo. Mene sitten kotipalatsiini sanomaan, ettei kenenkään tarvitse olla levoton kreivittären tähden, äläkä palaa takaisin ennenkuin huomisaamuna.

Gaspard lupasi täyttää nämä määräykset.

Saint-Luc puserti vaimonsa kättä ja riensi sitten Henrikin luo, joka jo oli alkanut käydä kärsimättömäksi.

Yksin jäätyään Jeanne levottomana mietti keinoja, miten selvitä tästä tukalasta asemasta.

Kun Saint-Luc astui kuninkaan huoneeseen, tuoksahti häntä vastaan niiden kukkien synnyttämä väkevä lemu, joita Henrik aivan sananmukaisesti jaloillaan tallasi. Kylmästä vuodenajasta huolimatta näkyi siellä ruusuja, jasmiineja, orvokkeja ja neilikoita, ja niistä muodostui pehmeä ja lemuava matto tuon turhamielisen kuninkaan jalkojen alle.

Kattoa koristivat mitä kauneimmat maalaukset, ja huoneessa oli, kuten ennemmin on sanottu, kaksi sänkyä, toinen niistä tavattoman suuri. Tämän sängyn ympärillä oli kullasta ja silkistä kudottu verho, johon oli maalattu mytologisia kuvia ja Ceneuksen historiaa kuvailevia tapahtumia, Ceneuksen, joka väliin oli mies, väliin nainen.

Akkunain uutimet olivat samaa vaatetta kuin sänkyverhokin. Katosta riippui kullattu, hopeainen lamppu kultaketjuissaan, ja siinä paloi öljyä, josta levisi huoneeseen mitä suloisin tuoksu. Sängyn oikealla sivulla seisoi kultainen satiiri, pitäen kädessään kynttiläjalkaa, jossa paloi neljä paksua, ruusunväristä, hajuvesillä höystettyä vahakynttilää. Niistä, samoinkuin lampustakin, levisi riittävästi valoa tähän avaraan huoneeseen.

Kuningas istui ebenholtsinojatuolissaan. Hänen paljaat jalkansa lepäsivät kukkien päällä joita oli siroteltu matolle, ja polviensa päällä hän piteli seitsemää tai kahdeksaa espanjalaisrotuista koiranpenikkaa. Kaksi kamaripalvelijaa kähersi ja kampasi parhaallaan hänen hiuksiaan, viiksiään ja ohutta, pörröistä partaansa.

Kolmas voiteli kuninkaan kasvoja punaisella, hyvänhajuisella seoksella. Ja silmät ummessa sekä indialaisen jumalan vakavuudella ja majesteetillisuudella antoi kuningas palvelijainsa toimittaa tämän iltapuhdistuksen.

— Saint-Luc, — kysyi hän kärsimättömästi, — missä on Saint-Luc?

Siinä samassa Saint-Luc astuikin sisälle. Chicot tarttui hänen käteensä ja saattoi hänet kuninkaan luo sanoen:

— Kas tässä on ystävä Saint-Luc. Käske nyt hänenkin hankauttamaan itseään tuolla iskoksella, sillä muuten hän haisee sinusta pahalle, sinusta, joka itse haiset niin hyvälle, taikka sitten sinä haiset liian hyvälle hänestä, joka itse ei haise millekään. Mutta joutuin tänne voide ja kammat! Minäkin haluan koettaa, miltä se maistuu.

— Chicot, — vastasi kuningas, — sinun ihosi on niin karkea, että se kuluttaisi kaikki minun pumadani, jotka parahiksi itselleni riittävät, ja sinun tukkasi on sellainen, että se särkisi rikki minun kampani.

— Minun ihoni on käynyt karkeaksi sinun palveluksessasi, sinä kiittämätön ruhtinas, ja minun hiukseni ovat jäykistyneet siitä että sinä ikävystytät minua siinä määrin, että ne itsestään nousevat pystyyn. Mutta jos sinä kiellät voitelun minun ulkonaiselta ihmiseltäni, niin sitä pahempi, enpä sanokaan enää mitään, poikani.

Henrik kohautti olkapäitään, ikäänkuin ollakseen ylen vähän narrin pilasta huvitettu.

— Älä häiritse minua lörpötyksilläsi, — virkkoi hän. Sitten hän kääntyi Saint-Luc'in puoleen ja kysyi:

— No, poikaseni, miten on pääsi laita?

Saint-Luc vei käden otsalleen ja huokasi.

— Voitko ajatella, — jatkoi Henrik, — että olen nähnyt tuon Amboisen Bussyn. Ai, sinähän poltat minut! — huusi hän kamaripalvelijalleen.

Tämä lankesi hämmästyen polvilleen.

— Amboisen Bussyn? — toisti Saint-Luc levottomana.

— Niin, — jatkoi kuningas. — Mutta ajattele, että niitä typeriä lurjuksia oli viisi eivätkä kuitenkaan saavuttaneet tarkoitustaan. He sietäisivät tulla telotetuiksi. Jos sinä, Saint-Luc, olisit ollut mukana, niin luuletko, että olisit onnistunut paremmin?

— On mahdollista, etten minä olisi ollut tovereitani onnellisempi, — vastasi Saint-Luc.

— Äh, mitä sinä lörpöttelet! Minä löisin tuhannen ecun vedon siitä, että sinä satuttaisit Bussyn kymmenen kertaa sill'aikaa kun hän saa sattumaan vain kuusi kertaa. Huomenna tahdomme koettaa. Miekkailetko usein.

— Kyllä, minä harjoittelen itseäni melkein joka päivä, kun vaan voin hyvin, mutta sairaana en kelpaa mihinkään.

— Kuinka monesti sait minuun viime kerralla sattumaan?

— Tarkoitan, että olimme suunnilleen tasaväkisiä.

— Niin, mutta minä miekkailen paremmin kuin Bussy. Ole hyvä äläkä revi minulta viiksiäni irti! — huusi Henrik toiselle kamaripalvelijalleen.

Tämäkin lankesi polvilleen.

— Sire, — sanoi Saint-Luc, — neuvokaa minulle jokin lääke sydämenahdistusta vastaan.

— Täytyy syödä, — vastasi kuningas.

— Olet oikeassa, valoisilainen, — lausui Chicot, — ja kun minulla on sydän- tai vatsatauti ja kun en tiedä, kumpaako lajia se on, niin seuraan sinun neuvoasi.

Samalla kuului kummallista ääntelemistä, niinkuin apinan leukain lätinää tämän syödessä.

Kuningas kääntyi häneen päin ja näki, miten Chicot oli syönyt jo miltei kokonaan sen kahdelle hengelle tuodun aterian, jonka tämä kuninkaan nimessä oli tilannut.

— Mitä hiivattia sinä teet, Chicot? — kysyi kuningas.

— Minä voitelen itseäni sisäpuolelta, — vastasi Chicot, — koska en saa tehdä sitä ulkonaisesti.

— Ah, sitä lurjusta! — huusi Henrik ja teki niin kiivaan liikkeen päällään, että kamaripalvelijan pumadan tuhrimat sormet tunkeutuivat kuninkaan suuhun.

— Syö, poikani! — sanoi Chicot vakavasti. — Minä en ole niin tyrannillinen kuin sinä, vaan sallin mielelläni, että sinä voitelet itseäsi, kuten haluat, sekä sisä- että ulkopuolisesti.

— Sinä tukahdutat minut! — kiljui kuningas vihastuneena kamaripalvelijalleen, joka polvistui samaten kuin toisetkin.

— Mene noutamaan vartiota pitävää kapteenia! — huusi Henrik, — mene heti!

— Mitä on kapteenilla täällä tekemistä, poikani? — kysyi Chicot ja maiskautteli suutaan.

— Hänen on tultava lävistämään sinut miekallaan, ja niin laiha kuin ruumiisi onkin, paistatetaan se minun koiraini ruuaksi.

Chicot nousi ylös ja huusi:

— Chicot'in lihaa sinun koirillesi! Aatelismies paistiksi rakkiloillesi! Antakaa hänen tulla, tuon kapteenin, niin saammepahan nähdä, poikani!

Näin sanoen veti narri esiin pitkän miekkansa ja teki niin hullunkurisia hyökkäyksiä kamaripalvelijoita vastaan, että kuningas ei saattanut olla nauramatta.

— Minulla on nälkä, — sanoi kuningas vaikeroivalla äänellä, — ja tuo lurjus on syönyt minulta kaikki.

— Kas miten sinä olet oikullinen, Henrik! — virkkoi Chicot. — Minä tarjosin sinulle illallista, mutta sinä et sitä halunnut. Sinulle on kuitenkin vielä hiukan lihanlientä jälellä. Minä olen ravittu ja menen nyt maata.

— Minäkin menen tieheni, — sanoi Saint-Luc. — Sillä jos minä täällä vielä istun, pettää minun kunnioitukseni kuningastani kohtaan. Minä saan ihan varmaan kuumekohtauksen, sillä minä tunnen ankaraa puistatusta.

— Ota sitten nämä mukaasi, — lausui kuningas ja ojensi Saint-Luc'ille muutamia koiristaan.

— Mitä minun on näille tehtävä, sire?

— Aseta ne viereesi sänkyyn, ne vetävät sinusta taudin itseensä.

— Minä kiitän, sire, — vastasi Saint-Luc ja asetti ne takaisin koriin, — en luota lääkkeisiin.

Senjälkeen hän kumarsi kuninkaalle ja poistui huoneesta. Chicot oli myöskin poistunut. Kamaripalvelijat panivat nyt kuninkaan kasvoille hienon liinaisen naamarin, joka oli voideltu hyvänhajuisella pumadalla. Sitten pukivat he hänen ylleen ruusunpunaisesta silkistä ommellun yöryijyn, pumpuleilla täytetyn. Kun se oli tehty, ojensivat he hänelle parin mitä hienoimpia nahkaisia hansikkaita. Nämä hansikkaat ulottuivat aina kyynärpäihin saakka, ja nekin olivat öljyllä ja hajuvesillä voidellut.

Kun nämä kuninkaallisen pukemistaidon salaisuudet oli saatu selvitetyiksi, tarjottiin kuninkaalle lihanlientä kultakupista, mutta ennenkuin hän vei kupin huulilleen, kaatoi hän siitä puolet erääseen toiseen kuppiin ja käski sen viedä Saint-Luc'ille.

Sitten tuli Meidän Herramme vuoro, joka tänä iltana, nähtävästikin Henrikin suuren hajamielisyyden vuoksi, sai verrattain huolimattoman kohtelun osakseen. Sillä kuningas luki vain yhden ainoan rukouksen eikä pyhään helminauhaansa edes koskenutkaan. Senjälkeen hän nousi lämmitettyyn sänkyynsä.

Päästyään viimein oikein kunnolleen noiden lukemattomien tyynyjen väliin, käski hän ottamaan kukat pois ja avaamaan akkunan minuutin ajaksi ilmanvaihdon vuoksi, minkä jälkeen marmoriuuniin sytytettiin palamaan suuri viiniköynnöksistä kyhätty takka, joka leimahti hetkisen kuin meteori, mutta ehti kuitenkin ennen sammumistaan levittää miellyttävää lämpöä huoneeseen.

Sitten sulki kamaripalvelija sängyn uutimet ja laski sisälle kuninkaan mielikoiran Narcissuksen, joka yhdellä loikkauksella hyppäsi sänkyyn, käännähteli muutaman kerran ja asettautui sitten makaamaan herransa jalkoihin.

Lopuksi sammutettiin kynttilät ja niiden sijaan sytytettiin heikosti valaiseva yölamppu palamaan, jonka jälkeen sekin kamaripalvelija, jonka tehtävänä nämä viimeksimainitut askareet olivat olleet, varpaisillaan poistui huoneesta.

Ja huolettomampana, tyytyväisempänä ja uneliaampana kuin hänen valtakuntansa toimettomat munkit ei Ranskan kuningas viitsinyt muistaa edes sitä, että Ranskan valtakunta oli olemassa, sillä muutaman minuutin kuluttua hän nukkui.

Puoli tuntia myöhemmin näkivät ne, jotka vielä kallerioissa valvoivat ja jotka saattoivat nähdä kuninkaan akkunaan, miten kuninkaallinen lamppu vihoviimein kokonaan sammui ja kuun hopeaiset säteet punertavan valon sijaan siihen lankesivat. Luonnollisestikin he ajattelivat, että hänen majesteettinsa nukkui. Kaikellainen melu linnan sisä- ja ulkopuolella oli lakannut, ja kaikki oli niin äänetöntä, että olisi voinut kuulla yökön siipien suhinan Louvren pimeissä käytävissä.

8.

Kuninkaan kääntymys.

Kun kaksi tuntia oli tätä syvää hiljaisuutta kestänyt, kuului yht'äkkiä kauhea huuto kuninkaan makuuhuoneesta. Vielä kuului jokin raskas esine putoavan ja helinä, kuin olisi jokin posliiniastia mennyt rikki. Siihen tuli vielä lisäksi levottomain askelten ääniä, minkä jälkeen kuului uudelleen huutoa ja koirain haukuntaa.

Heti on valot sytytetty, miekkoja vedetään esiin, ja unisten vartijain askeleet kumahtelivat pitkissä käytävissä.

— Aseisiin! huudetaan joka taholta. — Aseisiin! Kuningas huutaa; rientäkää kuninkaan luo!

Ja kilpaillen siitä, kuka ensin ehtisi, syöksähtävät siinä samassa sisälle kaartinkapteeni, sveitsiläisen kaartin översti, hovipalvelusväki ja sotilaat, niin että kuninkaan huoneessa tuossa tuokiossa loimuaa ainakin parikymmentä tulisoihtua.

Muutaman kumoonkaatuneen nojatuolin ja särkyneitten posliinikuppien vieressä ja sen huiskinhaiskin heitellyn sängyn etupuolella, josta peite ja lakana olivat pudonneet lattialle, seisoi Henrik omituisessa yöpuvussaan naurettavana, kalpeana, hiukset pystyssä ja silmät tuijottavina. Hänen oikea kätensä oli ojossa ja se vapisi kuten tuulen heiluttelema lehti. Vasenta kättään hän suonenvedontapaisesti piteli sen miekan kahvassa, johon koneellisesti oli sattunut tarttumaan. Yhtä levottomana kuin herransakin seisoi koira ulvoen hänen jalkainsa juuressa.

Kuningas näytti kauhusta vallan mykistyneeltä, eikä ainoakaan hänen ympärillään olevista rohjennut tätä äänettömyyttä häiritä, vaan kaikki katselivat levottomina toisiinsa ja tuskaisina vartoivat selitystä. Puoleksipuettuna ja väljään kappaan kietoutuneena riensi nuori, vaaleakutrinen kuningatar, Lothringin Lovisa, tuo lempeä ja herttainen olento, joka eli pyhimyksen elämää, puolisonsa huudosta kauhistuneena sisälle.

— Voi hyvä jumala, sire, — huusi hän, vavisten vielä enemmän kuin muut, — mitä on teidän majesteetillenne tapahtunut?… Teidän huutonne on kuulunut minun huoneisiini saakka, ja minä olen rientänyt tänne kuulemaan, mitä on tapahtunut.

— Ei mitään… ei mitään, — sammalsi kuningas liikuttamattakaan tuijottavia silmiään, jotka näyttivät kuin ilmasta hakevan jotain kaikille muille näkymätöntä esinettä.

— Mutta teidän majesteettinne on huutanut, — jatkoi kuningatar. — Voiko ehkä teidän majesteettinne pahoin?

Kauhu Henrikin kasvoilla oli niin ilmeinen, että se vähitellen tarttui kaikkiin läsnäolijoihin. Kuningasta tarkastettiin, jotta saataisiin varmuus siitä, ettei häneen ollut sattunut salamanisku tai ettei mikään käärme ollut häntä purrut.

— Ah, sire! huudahti kuningatar. — Älkää, jumalan tähden, jättäkö meitä tällaiseen levottomuudentilaan, tällaiseen ahdistukseen! Haluatteko lääkäriä, sire?

— Lääkäriä? — toisti kuningas entisellä kamalalla äänellään. — Ei, ei mitään lääkäriä, vaan rippi-isää! Ruumis ei ole sairas, vaan sielu.

Nyt alettiin tutkia oveja, akkunoita, lattiata, kattoa, mutta ei missään näkynyt jälkeäkään siitä näkymättömästä esineestä, joka niin kovasti näytti kuninkaan mieltä järkyttäneen.

Tähän tapahtumaan liittyvä salaperäisyys yhä vaan lisääntyi, sillä kuningas edelleenkin innokkaasti pyysi saada rippi-isää.

Heti nousi pikalähetti ratsun selkään, ja tuhansia kipinöitä säihkyi hevosen kavioista Louvren linnanpihalla. Viiden minuutin kuluttua saapui, unestaan herätettynä tai oikeammin sanoen vuoteestaan, ylöskiskottuna, palatsiin jesuiittaluostarin pääpappi. Hänen tullessaan melu taukosi ja hiljaisuus sai jälleen vallan, mutta levottomia kyselyjä ja johtopäätöksiä edelleenkin tehtiin, sillä kuninkaan pyyntö kaikkia kovin kauhistutti.

Seuraavana aamuna on kuningas noussut hereille ennenkuin kukaan muu ja antanut määräyksen, että Louvren portit piti suljettaman kaikilta muilta paitsi luostarin pääpapilta. Senjälkeen hän kutsuu luokseen rahastonhoitajansa ja juhlamenojenohjaajan, ottaa sitten messukirjansa, lukee rukouksia ja leikkaa irti pyhäinkuvia sekä määrää äkisti, että hänen ystäväinsä on kokoonnuttava hänen luokseen.

Tämän käskyn johdosta riennettiin ensin Saint-Luc'in luo, mutta havaittiin hänen olevan entistäkin enemmän sairaana. Hänen sairautensa oli muuttunut syväksi horrostilaksi, niin että hän oli ainoa koko palatsissa, joka ei ollut kuullut mitään yöllisestä sekasorrosta, vaikkakin hänet erotti kuninkaasta ainoastaan ohut lautaseinä.

Kun Henrik saa kuulla tämän, tekee hän ristimerkin ja antaa määräyksen, että hänen apteekkarinsa on noudettava sairaan luo. Senjälkeen käskee hän, että Louvressa on otettava käytäntöön Augustinolaisluostarin ankarat säännöt. Sitten käy kuningas mustiin puettuna ja synkkänä ohi Schombergin, joka ontuu, ohi d'Epernonin, jolla on käsivartensa siteissä, ohi Quélus'en, joka vieläkin tuntee taistelun jälkiä päässään, ohi d'O'n ja Maugironin, jotka pelosta vapisevat. Ohikulkiessaan hän heitä ruoskii ja käskee heidän ruoskia itseään niin paljo kuin jaksavat, d'Epernon huomauttaa silloin, että koska hänen oikea kätensä on siteissä, pitäisi hänen päästä vapaaksi juhlamenoista, sillä hän ei kykene antamaan vuorostaan takaisin niitä iskuja, joita itse saa toisilta, mikä olisi kuin jonkinlainen epäsointu ruoskimis-sinfoniassa. Henrik vastaa hänelle silloin, että hänen katumuksensa sen kautta käy jumalalle sitäkin otollisemmaksi. Kuningas itse on ensimäinen antamaan esimerkin riisuessaan vaatteet yltään ja ruoskiessaan itseään kuin marttyyri. Chicot tapansa mukaan aikoo nauraa ja ilveillä, mutta kuningas luo häneen katseen, joka merkitsee sitä, ettei sellaiseen nyt ole oikea aika. Narri ottaa silloin ruoskan ja alkaa ruoskinnan, mutta sillä erotuksella, että hän, sen sijaan että ruoskisi itseään, ruoskiikin muita, ja kun hän ennen pitkää havaitsee, ettei hänen lähentyvillään enää ole ainoatakaan selkää, alkaa hän heitellä iskujaan vasten tauluja ja kuvanveistoksia.

Tämä katumustoimitus näyttää kuningas Henrikkiä vähitellen tyynnyttävän, vaikka hän vieläkin näyttää olevan hyvin kiihdyksissä.

Kiiruusti hän lähtee huoneistaan ja käskee odottamaan itseään siellä, ja tuskin hän on ehtinyt poistua, niin ruoskiminen heti kuin jostain lumousvoimasta lakkaa. Ainoastaan Chicot edelleenkin ruoskii d'O'ta, jota hän inhoo, ja tämä maksaa hänelle takaisin minkä jaksaa, niin että sitä jo melkein saattoi sanoa ruoskimis-kaksintaisteluksi. Henrik menee sillävälin kuningattaren luo, lahjoittaa hänelle kultaisen kaulanauhan, joka oli maksanut viisikolmattatuhatta écusta, suutelee häntä kummallekin poskelle, mitä hän ei ole tehnyt kokonaiseen vuoteen, ja pyytää häntä riisumaan päältään kuninkaallisen puvun ja pukeutumaan katumusvaatteisiin.

Lothringin Lovisa, aina lempeä ja mukaantuvainen, suostuu siihen heti, mutta kysyy vain, minkävuoksi hänen puolisonsa, lahjoitettuaan hänelle niin kallisarvoisen kaulanauhan, nyt tahtoo, että hänen pitäisi pukeutua säkkiin ja tuhkaan.

— Minun synteini tähden, — vastaa Henrik.

Tämä vastaus on kyllin riittävä kuningattarelle, joka paremmin kuin kukaan muu tuntee sen syntipaljouden, minkä vuoksi hänen puolisonsa tarvitsee katumusta. Puolisonsa toivon mukaan menee hän senvuoksi pukeutumaan niinkuin tämä haluaa.

Kuninkaan saapuessa takaisin huoneisiinsa alkaa siellä ruoskiminen uudelleen, d'O ja Chicot ovat verentahraamat. Kuningas kiittää heitä siitä ja kutsuu heitä ainoiksi ja todellisiksi ystävikseen.

Kymmenen minuutin kuluttua saapuu kuningatar, katumuspukuun pukeutuneena. Heti jaetaan vahakynttilöitä koko hoviväelle, ja kuninkaan tahtoon taipuen lähtevät hienot hovimiehet, kauniit hovinaiset ja nuo hyvät parisilaiset paljasjalkaisina, ankarasta pakkasesta huolimatta, Montmartreen. Aluksi kalisevat hampaat kylmästä, mutta useat kulkijat ovat jo lämminneet ruoskinnasta, varsinkin ne, jotka Chicot'in läheisyydessä oleksivat. d'O on lopultakin tunnustanut tulleensa voitetuksi ja pysytteleikse viidenkymmenen askeleen päässä narrista tämän takapuolella.

Kello neljä oli tuo surkea kävelymatka lopussa, luostari oli saanut runsaita lahjoja, hovihenkilökunnan jalat olivat turvoksissa ja kaikkien selät kuin nyljetyt. Kuningattarella oli ollut yllään karkeasta kankaasta neulottu puku. Oli itketty, rukoiltu, paruttu, laulettu psalmeja ja poltettu suitsutussavua.

Kaikki tämä oli toimitettu kuninkaan tahdon täyttämiseksi, ilman että kukaan olisi voinut keksiä syytä, miksi tämä ruhtinas, joka paria iltaa aikaisemmin oli ollut niin iloinen ja tanssinut niin innokkaasti, nyt niin yht'äkkiä oli masentunut.

Hugenotit, liigalaiset ("liittolaiset") ja vapaa-ajattelijat osasivat antaa oikean arvon tälle äkilliselle masennuspuuskalle, ja nauraen he olivat katselleet tämän parannuksentekijäjoukon ohikulkua.

Kuningas palasi takaisin kokonaan paastoavana, selkänsä ja olkapäänsä täynnä pitkiä punaisia ja sinisiä naarmuja. Hän ei eronnut kuningattaresta koko päivänä, ja jokaisen tien varrella olevan kappelin luona lupasi hän tälle suuria summia ja suunnitteli pyhiinvaellusmatkoja, joita tekisi hänen seurassaan.

Chicot, ruoskimisesta väsyneenä ja nälissään sen tavattoman ruumiinliikunnan johdosta, johon kuningas ystävänsä oli velvoittanut, oli muutamain hovin vapaamielisten kanssa Montmartren luona hiipinyt puutarhaan erääseen sen ajan sangen huomattuun ravintolaan, siellä virkistellyt itseään viinillä ja syönyt kokonaisen paistetun ankan sekä sen jälkeen hiipinyt takaisin paikallensa kulkueeseen, joka nyt oli paluumatkalla Louvreen. Kaksinkertaisin voimin hän nyt ruoski kaikkia niitä, jotka olivat hänen lähellään, ja antoi siten mitä täydellisimmän synninpäästön, kuten hän itse sitä nimitti.

Illan tultua tunsi kuningas jo tähän kaikkeen väsyneensä. Hän tarjoilutti itselleen ylen yksinkertaisen illallisen, hauteli runneltua ruumistaan ja meni sitten tapaamaan Saint-Luc'ia ja havaitsi tämän olevan valveilla ja sangen hilpeällä päällä.

Kuningas oli paljo entisestään muuttunut. Kaikki hänen ajatuksensa olivat nyt kääntyneet pois inhimillisten asiain turhuudesta kohti katumusta ja kuolemaa.

— Ah! — virkkoi hän kovin surullisesti. — Jumala on menetellyt oikein tehdessään elämän niin katkeraksi!

— Miksikä niin, sire? — kysyi Saint-Luc.

— Sillä kun on väsynyt tähän maailmaan, niin toivoo vaan kuolemaa, sitä lainkaan pelkäämättä.

— Anteeksi, sire! — vastasi Saint-Luc. — Te puhutte oman käsityksenne mukaisesti, mutta mitä minuun tulee, niin en suinkaan halua kuolla.

— Kuuleppas, Saint-Luc! — vastasi kuningas ja pudisti päätänsä. — Jos tahtoisit menetellä oikein, niin seuraisit minun neuvoani tai paremmin sanoen esimerkkiäni. Jos haluat, niin minä hylkään kruununi, ja sinä hylkäät vaimosi, ja sitten menemme me kumpikin luostariin. Minulla on siihen jo edeltäpäin paavin suostumus, ja jo huomispäivänä voimme tehdä asiaankuuluvat lupaukset. Minä aivan yksinkertaisesti annan kutsua itseäni veli Henrikiksi.

— Anteeksi, sire! Te ette enää välitä kruunustanne, koska olette sitä jo niin kauvan kantanut. Mutta minä sitävastoin en ajattele lainkaan samalla tavalla vaimostani, jonka juuri äsken olen saanut. Suokaa siis anteeksi se etten voi ehdotusta hyväksyä.

— Saint-Luc parka! lausui kuningas ja puristi käsiään vastakkain.

— Eilen, sire, olisitte vallan hyvin voineet ehdotella minulle luostarielämää, sillä silloin olin raskasmielinen ja synkkä, silloin olisin ilomielin mennyt kaivoon tai luostariin, yhdentekevä kumpaanko, mutta tänään on asia, piru vieköön, kokonaan toinen!

— Luulenpa, että kiroilet, Saint-Luc! — virkkoi, kuningas.

— Kiroilenko, sire? Onkohan se mahdollista? Mutta onhan teidänkin tapanne joskus kiroilla, mikäli muistan.

— Niin olen kyllä tehnyt, Saint-Luc, mutta tästälähin en sitä enää tee.

— Minä puolestani en uskalla sanoa sitä samaa. Tosin aion kiroilla mahdollisimman vähän, mutta siinä onkin kaikki, mitä voin luvata.

— Saint-Luc, — lausui kuningas hetken jälkeen, — tahdotko viettää tämän yön minun huoneessani?

— Mitä minä siellä tekisin?

— Kas, me sytytämme paljo kynttilöitä palamaan. Minä panen maata, sinä istut minun sänkyni vieressä ja luet minulle.

— Ei, paljo kiitoksia, sire!

— Sinä siis hylkäät minut, Saint-Luc. Sinä hylkäät minut?

— En, sire, en lainkaan. Minä tahdon täyttää teidän toivomuksenne, mutta sillä ehdolla, että teidän majesteettinne käskee tuomaan sisälle komean illallisen ja lähettää noutamaan musiikkia ja…

— Saint-Luc! Saint-Luc! — huusi kuningas raivoissaan.

— En voi sille mitään, sire, että olen iloinen ja hilpeä tänä iltana.

Henrik ei vastannut mitään.

— Saint-Luc, — virkkoi hän vihdoinkin kumealla äänellä, — satutko milloinkaan näkemään unta?

— Hyvinkin usein sire.

— Mitä ajattelet unista?

— Ajattelen, että ne joskus ovat meille todellisuuden korvauksena, ja juuri viime yönä sain nähdä ihanan unen.

— No, millaista unta sitten näit?

— Näin unta, että kaunis vaimoni…

— Niin, — virkkoi kuningas, — Eeva oli myöskin kaunis, ja kuitenkin on hän tuottanut turmion meille kaikille.

— Ahaa, sire, siitäkö siis johtuu teidän tunnonvaivanne?

— Olen minäkin uneksinut jotain, — mutisi kuningas.

— Hyvä on, sire, — jatkoi Saint-Luc. — Minä näin unta, että vaimoni oli muuttunut pikku lintuseksi ja lennellä liiteli tänne Louvreen.

— Voi sinua maailmallista ihmistä! — vastasi kuningas.

— Sire, voitte mielellänne kutsua minua maailmalliseksi. Jos minä nyt tänä yönä valvon teidän luonanne, niin tahdon saada edes jonkin korvauksen, hukkaanmenneestä unestani. Jos siis teidän majesteettinne tahtoo haetuttaa soittajia ja…

— Riittää, jo riittää, Saint-Luc, — keskeytti hänet kuningas ja nousi seisomaan. — Sinä tuottaisit turmion sekä minulle että itsellesi, jos minä vielä viipyisin täällä. Hyvästi siis! Toivon jumalan lähettävän sinulle terveellisen ilmestyksen, joka saa sinun, yhdessä minun kanssani katumaan syntejäsi ja ajattelemaan sielusi autuutta.

— Minä sitä epäilen, sire. Olenpa siitä niin varmakin, että neuvon teidän majesteettianne ajamaan kuta pikemmin sen parempi tuon Saint-Luc-lurjuksen ulos portista, koska hän on kieltäytynyt tekemästä parannusta.

— Ei niin, Saint-Luc. Minä toivon, että sinussa vielä tapahtuu jokin herätys, sellainen, minkä minäkin olen saanut osakseni, ja nyt minä menen rukoilemaan, sinun puolestasi.

— Hyvää yötä sitten, sire!

Nyt alkoi Saint-Luc hyräillä ensimäistä värssyä muutamasta kevytmielisestä laulusta, jota kuningas hyvällä tuulella ollessaan tavallisesti lauleli. Henrikille tuli silloin kova kiire rientää tiehensä Hän sulki oven ja omaan huoneeseensa mennessään mutisi:

— Suuri jumala, sinun vihasi on oikeudenmukainen, sillä maailma muuttuu yhä pahemmaksi ja pahemmaksi!

9.

Kuningas pelkää sitä, että on ollut pelkuri, ja Chicot pelkää tulevaa pelkoansa.

Tultuaan takaisin Saint-Luc'in luota havaitsi hän koko hovin käskynsä mukaisesti kokoontuneen suureen kalleriaan. Hän jakeli nyt erinäisiä suosionosotuksia ystävilleen, se on, hän lähetti d'O'n, d'Epernonin ja Schombergin maalle, uhkasi Maugironia ja Quélusta ankarasti rangaista, jos he vielä kerran rohkenisivat antautua riitaan Bussyn kanssa, ojensi viimeksimainitulle kätensä suudeltavaksi ja puristi veljeänsä Fransia kotvasen sydäntänsä vasten.

Tällävälin lähestyi se tunti, jolloin kuninkaalla oli tavanmukainen iltavastaanottonsa, mutta saattoipa helposti havaita, että Henrik mahdollisimman pitkälle viivytti tätä tilaisuutta. Vihdoin löi Louvren kello kymmenen, ja Henrik katsahti tutkivasti ympärilleen kuin valitakseen ystäväinsä seasta sen, jonka tuli olla hänen esilukijanaan Saint-Luc'in sijasta, joka oli pyytänyt siitä tehtävästä päästä.

Chicot oivalsi kuninkaan ajatuksen ja huudahti tavanmukaisella rohkeudellaan:

Kuuleppas, Henrik, sinä katselet minua niin ystävällisesti tänä iltana. Ehkäpä haet jotakin, jolle tahtoisit lahjoittaa jonkin lihavan abotinpaikan kymmentuhannen livren tuloineen? Hitto vieköön, miten mainio priori minusta tulisikaan! Anna se paikka minulle, poikani, anna se minulle!

— Tule minun kanssani, Chicot, — lausui kuningas. — Hyvää yötä, hyvät herrat! Minä menen nyt nukkumaan.

Chicot kääntyi nyt hovimiesten puoleen, pyöräytti viiksiään ylöspäin ja Henrikin ääntä matkien toisti:

— Hyvää yötä, hyvät herrat! Me menemme nyt nukkumaan.

Hovimiehet purivat huuliaan ja kuningas harmista punastui.

— Kuulkaa! Lähettäkää meille minun parturini, minun hiuksenkähertäjäni ja kamaripalvelijani, — jatkoi Chicot, — mutta ennen kaikkea minun pumadani!

— Ei, niitä ei tarvita mitään tänä iltana, — sanoi kuningas. — Paasto on alkanut ja minä olen katumuksentekijä.

— Mutta minäpä pidän hirveästi pumadasta, minä, — intti Chicot.

Kuningas ja narri menivät nyt kuninkaalliseen sänkykamariin.

— Kuules, Henrik, — virkkoi nyt Chicot heidän makuuhuoneeseen tultuaan, — siis olen minä tänä iltana sinun suosikkisi ja välttämätön seuralaisesi. Olen siis kaunis ja rakastettava tänään, minä.

— Ole vaiti, narri! — vastasi kuningas. — Ja te, — sanoi hän kamaripalvelijalleen, — saatte poistua täältä.

Palvelijat tottelivat. Henrik ja Chicot jäivät kahdenkesken ja Chicot jäi kummastuneena katselemaan kuningasta.

— Miksi lähetit ne pois? — kysyi hän. — Eiväthän ne ole vielä meitä voidelleet. Aiotko ehkä itse voidella minut omalla kuninkaallisella kädelläsi? Hyv'on! Sekin voi olla katumuksentekoa yhtä hyvin kuin mikään muukaan.

Henrik ei vastannut. Kuningas ja narri katselivat hetken toisiaan äänettöminä.

— Rukoilkaamme! sanoi Henrik viimein.

— Paljo kiitoksia! vastasi Chicot. — Sepä ei ole kovinkaan hauskaa. Jos sinä siitä syystä toit minut tänne, niin palaanpa mieluummin takaisin siihen huonoon seuraan, josta juuri läksin. Hyvästi, poikani! Hyvää yötä!

— Pysähdy! — käski kuningas.

— Ah! — virkkoi Chicot. — Tämähän muistuttaa tyranniutta! Sinä olet oikea itsevaltias. Minulla on täällä ikävä, minulla. Koko päivän olet pakoittanut minun ruoskimaan rikki ystäväini ihoa, ja nyt tahdot, että leikki taas tänä iltana uudelleen alotetaan. Hitto soikoon, Henrik, luovu jo tuosta! Meitä ei ole enempää kuin kaksi, ja kun ruoskintaan ottaa vain kaksi osaa, niin sattuu jok'ainoa isku.

— Vaikene, hurja lörpöttelijä, — jatkoi kuningas, — ja ajattele katumuksen ja parannuksen tekemistä!

— Vai siihen sitä taas tultiin! Minunko pitäisi katua? Mitä luulet minun tarvitsevan katua? Kenties sitä, että olen ruvennut narriksi munkille? No niin, tunnenpa tosiaankin sitä katuvani.

— Ei ainoatakaan herjausta, lurjus, ei ainoatakaan herjausta! — sanoi kuningas.

— Kuulehan! — jatkoi Chicot. — Haluaisin mieluummin olla suljettuna leijonahäkkiin tai apinaparven seuraan kuin olla hullun kuninkaan parissa. Hyvästi! Nyt minä menen tieheni.

Kuningas otti avaimen pois ovesta.

— Henrik, — virkkoi Chicot, — minä sanon sinulle, että sinä näytät sangen kamalalta, ja ellet anna minun mennä, niin huudan apua; minä huudan, minä lyön ovet rikki ja samoin akkunat. Muista, että olen sinulle sen sanonut!

— Chicot, — virkkoi kuningas kovin surullisella äänellä, Chicot, ystäväni, sinä teet pilaa minun tuskastani.

— Ahaa, minä ymmärrän, — vastasi Chicot; — sinä pelkäät olla yksin. Niinhän aina tyrannit pelkäävät. Ota kuitenkin minun pitkä miekkani ja anna minulle tuppi, niin menen tieheni. Mitäpä sanot siitä?

Kuultuaan sanan "pelkäät" sai Henrik epämääräisen puistatuksen. Sitten hän äkkiä nousi ylös ja alkoi kävellä pitkin askelin edestakaisin huoneessa. Hänen ulkomuotonsa ilmaisi mitä suurinta mielenliikutusta, hänen kasvonsa olivat niin äärettömän kalpeat, että Chicot tosiaankin alkoi uskoa kuninkaan olevan sairaan. Ja nähtyään, miten kuningas tuijottavin katsein teki lattialla useamman kierroksen, virkkoi hän:

— Poikani, mitä sinulta puuttuu? Kerro huolesi ystävällesi Chicot'ille.

Nämä sanat kuultuaan pysähtyi kuningas narrin eteen ja, katsellen häntä terävästi, sanoi:

— Niin, sinä olet ystäväni, ainoa ystäväni.

— Valenceyn apotinpaikka on vapaana, — huomautti Chicot.

— Kuulehan, Chicot, — jatkoi Henrik, — voitko olla vaitelias?

— Samoin myöskin Pithiviersin apottikunta, jossa saa syödä niin hyviä lintupasteijoja.

— Narrimaisista puolistasi huolimatta, — jatkoi kuningas, — olet sinä hyväsydäminen mies.

— No, niinpä annakin sitte minulle rykmentti äläkä apottikuntaa.

— Olet kaiken lisäksi hyvä neuvonantaja.

— Siinä tapauksessa on parasta, että teet minusta valtioneuvoksen, vaikka ei sentään, sillä kun asiaa tarkemmin ajattelen, huomaankin pitäväni enemmän rykmentistä tai apottikunnasta. Minä en halua päästä valtioneuvokseksi, sillä silloin täytyisi minun aina olla samaa mieltä kuin kuningas.

— Vaiti, vaiti, Chicot! sillä hetki lähestyy, tuon kauhun hetki.

— Vai niin, joko se taaskin purkaantuu Sinun päällesi? — kysyi Chicot.

— Sen saat itse nähdä ja kuulla. Odota vain!

— Mitä minä saan nähdä ja kuulla?

— Odota, sanon minä. Saat omin korvin kuulla kaikki ja tulla asiasta vakuutetuksi.

Ei, ei, sanon minä. Minä en tahdo odottaa. Mikä hiisi on sinut, Henrik, tehnyt noin hulluksi?

— Oletko sinä rohkea, Chicot?

— Siitä saatan todellakin kerskailla. Mutta enpä piru vieköön, sallikaan urheuttani tällä tavoin koeteltavan. Kun Ranskan ja Puolan kuningas huutaa ja pauhaa keskellä yötä, niin että sitä on synti ja häpeä kuulla, silloin olen minä, köyhä parka, ainoa, jonka on pidettävä sinulle seuraa. Hyvästi, Henrik! huuda upseereitasi, sveitsiläistä kaartiasi, linnanhuovejasi, ja anna minun mennä tieheni vaaran edestä, jota en tunne enkä näe.

— Minä käsken sinun jäämään tänne, — lausui kuningas vakavasti.

— No sepä oli, kautta kunniani, mukavaa: te tahdotte komentaa pelkoa itseään, sire.

— Kuulehan, ystäväni, — virkkoi nyt kuningas. — Tahdonpa kertoa sinulle kaikki tyyni, koska minun se välttämättä on tehtävä, saadakseni sinut vaikenemaan.

— Hyv'on! — vastasi Chicot ja veti huostrastaan tavattoman suuren miekkansa. — Kun kerran tietää, mitä pitää pelätä, niin silloin osaa myöskin puolustautua. Kerroppa nyt, kerro poikaseni.

Näin sanoen istahti Chicot mukavasti suureen nojatuoliin ja asetti paljastetun miekkansa polviensa väliin.

— Viime yönä, — alotti Henrik, — minä makasin ja olin vaipunut uneen…

Niin minäkin, huomautti Chicot.

— Silloin tunsin äkkiä hienon tuulahduksen hivelevän kasvojani.

— Aah, se oli vain koirasi, joka nälissään nuoleksi voidetta kasvoiltasi.

— Minä heräsin kovin hämmästyneenä ja tunsin, miten partani karvat naamion alla kauhusta nousivat pystyyn.

— Ooh, sinun tarinasi synnyttää minussa suloisen puistatuksen, — virkkoi Chicot ja ryömi kokoon siihen nojatuoliinsa ja painoi leukansa miekkansa kahvanpäähän.

— Silloin, — jatkoi kuningas, mutta niin hiljaisella ja vapisevaisella äänellä, että Chicot hädintuskin saattoi sanoja kuulla, — silloin kuului tässä huoneessa ääni niin valittava, että se sai sydämeni sisimmät kielet väräjämään. Kurja syntinen, — niin sanoi ääni. Kuule minua, sinä paatunut, oletko vakaasti päättänyt edelleenkin jatkaa jumalatonta elämääsi?

— Älä, sanoiko ääni tosiaankin niin, huudahti Chicot. — No, silloinpa tuntuu Meidän Herramme ääni melkoisesti muistuttavan sinun kansasi ääntä, mikäli minä asioita käsitän.

— Senjälkeen, — jatkoi taas kuningas, — seurasi tuhansia muita moitteita, joita, minä sen vakuutan, oli hyvin kiusallista kuulla.

— Kuule! keskeytti Chicot. — Sano minulle hiukan enemmän poikaseni. Kerro minulle, mitä ääni sanoi, niin että minä saisin tietää, onko Meidän Herramme kaikesta täysin selvillä.

— Jumalaton! — kirkui kuningas. — Jos sinä epäilet, niin minä rankaisen sinua.

— En, — vastasi Chicot, — en lainkaan epäile. Ihmettelen vain, että Meidän Herramme aina tänne asti on viivytellyt antaessaan sinulle nämä moitteet. Hän on tullut hyvin pitkämieliseksi vedenpaisumuksen jälkeen. Mutta siitä huolimatta, poikani, pelkäsitkö tosiaankin kovasti?

— Pelkäsin. Hiki valui suurina karpaloina ohimoiltani ja veri jähmettyi suonissani.

— No se oli luonnollista. Silloin sinä rupesit huutamaan, ihmisiä syöksyi sisälle, he etsivät kaikkialta, mutta mistään ei Meidän Herraamme löydetty. Poikani, ole nyt vilpitön ja sano vasten tapaasi suora totuus: mitä ajattelee rippi-isäsi tästä ilmestyksestä?

— Hän värisi, teki ristinmerkin ja kehoitti minua katumaan, niinkuin jumala on käskenyt.

— Ihan oikein. Mutta mitä sanoi hän itse ilmestyksestä tai oikeammin sanoen äänestä?

— Hän sanoi, että se oli Sallimuksen lähettämä, että se oli ihmetyö ja että minun tulisi ajatella valtakunnan parasta. Niinpä olenkin jo tänä aamuna ..

— Mitä olet tehnyt tänä aamuna, poikani?

— Minä olen antanut satatuhatta livreä jesuiitoille ja sitten olen ruoskittanut verille omani ja hovimiesteni ruumiit.

— Oikein! Entä sitten?

— Niin, sitten, niin… Mitäpä arvelet siitä, Chicot? Mutta minä en nyt puhukaan ilveilijälle, vaan kylmäveriselle, rauhalliselle miehelle, ystävälle.

— Sire, virkkoi Chicot, — arvelenpa, että painajainen on ollut Teidän majesteettinne kimpussa.

— Sinä siis luulet?..

— Että kaikki tyyni on ollut vain unta, joka ei uudistu, ellei teidän majesteettinne sitä kovin paljon ajattele.

— Untako? — sanoi Henrik ja pudisti päätänsä. — Ei, ei, minä olin täysin valveilla, sen voin sinulle vakuuttaa.

— Sinähän nukuit, Henrik?

— Enpäs, minä vain loikoilin silmät auki. Näin kuun välähtelevän akkunan läpi, näin, miten miekankahvani koriste juuri siinä paikassa, missä sinä nyt olet, oudosti kimalteli.

— Miten oli lampun laita?

— Se oli sammunut.

— Rakas poikani, se oli unta, unta vain!

— Mutta miksi et usko, Chicot? Eikö satu väliin, että jumala puhuu kuninkaille, kun hän tahtoo toimittaa jonkin suurtyön täällä maan päällä.

— Tietenkin hän heille puhuu, — vastasi Chicot — mutta niin hiljaa, etteivät he koskaan sitä kuule.

— No, ymmärrätkö nyt miksi tahdon sinun jäämään luokseni? kysyi kuningas.

— Enpä totta tosiaankaan ymmärrä, — vastasi Chicot!

— Katsos, senvuoksi että saisit omin korvin kuulla mitä ääni sanoo.

— Ja että minun luultaisiin laskettelevan pilaa kun sitten kerron kuulemani muille! Chicot on niin vähäpätöinen, niin halpa, niin narrimainen olento, ettei kukaan häntä usko, vaikka hän jotain kertoisikin. Se ei ollut hullummin ajateltu, poikaseni.

— Miksi et pikemmin usko, että minä saatan sinun tietoosi tämän salaisuuden koeteltuun ystävyyteesi luottaen?

— Ooh, älä valehtele, Henrik! Sillä jos ääni vielä kerran puhuu, tulee se kaiken muun lisäksi moittimaan sinua vielä tästä valheesta, ja sinulla on kyllä jo ennestäänkin tarpeeksi monta syntiä omallatunnollasi. Mutta, vaikkapa niinkin, minä suostun tuumaan. Minulla ei sitäpaitsi ole mitään sitä vastaan, että saan kuulla Meidän Herramme äänen. Kentiespä sillä on jotain minullekin sanomista.

— No niin, mitä minun on nyt tehtävä?

— Sinun on mentävä makaamaan, poikani.

— Mutta kenties on parempi että olen valveilla? — Luuletko ehkä voivasi estää Meidän Herraamme puhumasta, jos seisot suorana lattialla? Kuningas ei ole muuta kuin kruunuansa korkeampi muita ihmisiä, ja kun hänellä ei ole sitä päässään, niin, usko minua Henrik, hän ei ole suurempi kuin hekään, usein paljo pienempi.

— Hyvä on! — virkkoi kuningas. — Sinä siis jäät tänne, etkä nuku?

— Sitä en voi luvata. Unen laita on sama kuin pelonkin, poikaseni. Se ei riipu asianomaisen omasta tahdosta…

— Mutta sinähän ainakin tahdot koettaa pysytellä hereillä, vai miten?

— Kyllä koetan, ole huoletta. Minä nipistän itseäni silloin tällöin. Sitäpaitsi herättäähän minut ääni.

— Älä tee pilaa äänestä, — sanoi Henrik, joka jo oli nostanut toisen jalkansa sänkyyn mutta kiskaisi sen takaisin.

— Kuules! huomautti Chicot. — Pitääkö minun auttaa sinua pääsemään sänkyysi?

Kuningas huokasi syvään ja silmäiltyään levottomasti joka suunnalle ryömi väristen sänkyynsä.

— Nyt, — virkkoi Chicot, — on minun vuoroni. Hän heittäysi pitkäkseen nojatuoliin ja sulloi tyynyjä ympärilleen.

— Miten voitte, sire? — kysyi hän.

— Enpä hullummin, — vastasi kuningas. — Entä sinä?

— Mainiosti. Hyvää yötä, Henrik!

— Hyvää yötä, Chicot! Älä nuku!

— En nuku, sen suhteen kyllä pidän varani, — vastasi Chicot ja haukotteli niin että suunsa oli revetä.

Senjälkeen torkahtivat he kumpikin, kuningas teeskennellen nukkuvansa, Chicot nukkuakseen todellakin.

10.

Kuinka Herran ääni erehtyi ja puhui Chicot'lle itse, vaikka luulikin puhuvansa kuninkaalle.

Noin kymmenen minuutin ajan olivat kuningas ja Chicot liikkumatta, mutta yht'äkkiä lensi kuningas ylös, heräten siitä suloisesta uupumistilasta, mikä tavallisesti käy unen edellä. Myöskin Chicot hypähti pystyyn, ja molemmat katselivat hämmästyneinä toisiaan.

— Mistä on kysymys? — kysyi Chicot.

— Tuulenhenki, tuulenhenki! — kuiskasi kuningas.

Samalla hetkellä sammuivat vahakynttilät, joita pieni, kultainen kuvapatsas piteli käsissään, senjälkeen lamppu ja huonetta valaisi vain takkavalkean viimeiset jätteet.

— Sepä oli merkillistä! huudahti Chicot ja nousi seisomaan.

Vaiti! Ääni kuuluu pian, — sanoi Henrik ja ryömi kyyryyn siinä sängyssään.

Samassa kuului todellakin terävä, kolea ääni, joka aivan sängyn luona kuului lausuvan nämä sanat:

— Paatunut syntinen, oletko siellä?

— Olen, Herra, — vastasi kuningas, ja hänen hampaansa kalisivat pelosta.

— Hm! — myhähti Chicot. Olipa se verrattain käheä ääni tullakseen taivaasta. Mutta vaikkapa niinkin, kamalaa se joka tapauksessa on.

— Kuuletko minua? — kysyi ääni.

— Kuulen, Herra, vastasi Henrik, — ja minä olen nöyryyttänyt itseni sinun vihasi edessä.

— Luuletko siis totelleesi minua jatkoi ääni, — sen kautta että olet kujeillut itseksesi koko päivän, ilman että sydämelläsi on siinä ollut vähintäkään osaa?

— Hyvin sanottu! huudahti Chicot. Kuningas puristi tutisten käsiänsä vastakkain.

Chicot'in hiljaa lähetessä hänen sänkyänsä.

— No, onneton! — mutisi Henrik. Uskotko nyt?

— Varro vähän, — vastasi Chicot.

— Mitä sinä täältä haet?

— Ole vaan vaiti! Hiivi hiljaa pois sängystäsi ja anna minun tulla sinne sinun sijaasi.

— Miksikä niin?

— Kas että taivaan viha kohdistuisi minuun sinun sijastasi.

Luuletko sitten että minä sen kautta säästyisin?

— Sopiihan meidän koettaa.

Ystävällisen itsepintaisesti veti hän sitte Henrikin ulos sängystä ja ryömi itse sinne.

— Mene nyt istumaan minun nojatuoliini Henrik, ja anna minun olla hetkinen rauhassa.

Henrik teki, niinkuin oli pyydetty, sillä hän alkoi vähitellen ymmärtää narrin tarkoituksen.

— Sinä et vastaa, — jatkoi ääni. — Se merkitsee sitä, että sinä edelleenkin paadut synneissäsi.

— Ah, anteeksi, Herra, anteeksi! virkkoi Chicot, puhuen nenäänsä ja matkien kuninkaan ääntä.

Sitten hän kääntyi Henrikkiin päin ja sanoi:

— Eikö sinusta ole kovin hupaista, poikani, ettei hyvä Jumala tunnekaan Chicot'ia?

— Kuinka se on mahdollista?

— Odota, niin saatpa nähdä.

— Onneton! — lausui ääni.

— Niin, Herra, — vastasi Chicot. — Minä olen paatunut, kauhea synnintekijä.

— Tunnusta sitten syntisi ja kadu.

— Minä tunnustan, — vastasi Chicot, — että olen ollut suuri petturi serkkuani Condéta kohtaan, jonka vaimon olen vietellyt, ja minä kadun sitä.

— Mitä sinä sanot? mutisi kuningas. — Oletko vaiti! Siitä tapahtumastahan on kulunut jo kauvan.

— No, — sanoi Chicot, — siirtykäämme johonkin muuhun asiaan.

— Jatka! puhui ääni.

— Minä myönnän, — jatkoi nyt tuo vale-Henrik, — että olen menetellyt roistomaisesti puolalaisia kohtaan, jotka olivat valinneet minut kuninkaakseen, siinä että heidät yöllä salaa hylkäsin ja vein mukanani kruunulle tulevat jalokivet. Tätäkin minä kadun.

— Lurjus! kuiskasi Henrik. — Se on unohdettu jo aikoja sitten.

— Mutta minunhan täytyy edelleenkin narrata ääntä, huomautti Chicot. — Anna minun olla rauhassa.

— Puhu! kehoitti ääni edelleen.

— Minä tunnustan, — sanoi Chicot, — että olen riistänyt Ranskan kruunun veljeltäni Alenconin herttualta, jolle se oikeudenmukaisesti kuului, koska minä jo muodollisesti olin siitä luopunut ottaessani vastaan Puolan kruunun, ja minä kadun sitäkin.

— Roisto! — mutisi Henrik.

— Siinä ei ole vielä kaikki, — jatkoi ääni.

— Oi, ei olekaan! Minä tunnustan senkin että minä yksissä neuvoin äitini Medicin Katarinan kanssa olen koettanut karkoittaa Ranskasta lankoani, Navarran kuningasta, tuhottuani kaikki hänen ystävänsä sekä sisartani Margaretaa, surmautettuani kaikki hänen rakastajansa. Kaikkea tätä minä vilpittömästi kadun.

— Voi sinä konna! sähisi kuningas hampaitaan purren.

— Henrik, poikani, älkäämme suututtako Herraa koettamalla salata sitä, minkä hän jo tietää yhtähyvin kuin mekin.

— Mutta nyt ei ole kysymys politiikasta, — jatkoi ääni.

— Vai niin, — vastasi Chicot ylen valittavalla äänellä, — lienee kysymys minun elämäntavoistani, eikö niin?

— Juuri niin, — vastasi ääni.

— Totta on, oi Herra! jatkoi Chicot, yhä vain nenäänsä puhuen, — että minä olen veltto, elostelija, laiskuri, typerä ja tekopyhä olento.

— Niin, se on totta se — vastasi ääni koleasti.

— Ja minä olen kohdellut huonosti naisia, varsinkin jaloa vaimoani.

— Vaimoansa tulee rakastaa niinkuin itseänsä ja enemmän kuin mitään muuta! — jyrisi ääni.

— Ah! — huokasi Chicot, — siinä suhteessa olen paljo syntiä tehnyt.

— Ja sinä olet johdattanut toisiakin synnintekoon senkautta että olet näyttänyt huonoa esimerkkiä.

— Se on totta, varsin totta.

— Sinä olet ollut vähällä saattaa tuon Saint-Luc paran tuhon omaksi. Lähetä hänet jo huomenna takaisin omaistensa luo.

— Ahaa! — kuiskasi Chicot. — Ääni tuntuu olevan hyvin läheistä sukua Cossen talon väen kanssa.

— Ja ellet nimitä häntä herttuaksi, niin tulet iankaikkisesti palamaan siinä samassa uunissa, jossa Sardanapalus, Nebukadnezar ja marsalkka Retz sinua odottavat.

Henrik huokasi levottomasti, sillä tämän uhkauksen kuultuaan tarttui häneen hirveä pelko.

— Mutta etkö huomaa, — kuiskasi Chicot, — kuinka taivas pitää Saint-Luc'in puolta? Saattaisipa hyvällä syyllä uskoa, että hän saa Meidän Herraltamme kaiken mitä haluaa.

Henrik ei näyttänyt kuuntelevan Chicot'in pilahuomautuksia, tai eivät ne ainakaan, jos hän ne ehkä kuulikin, saaneet häntä rauhoittumaan.

— Minä olen hukassa, — huudahti hän. — Minä olen hukassa! Tämä ylhäältä tuleva ääni tappaa minut, minä tunnen sen.

— Ylhäältä tuleva, niinkö sinä sanot? Ei, korkeintaan se tulee sivulta.

— Kuinka, sivultako? — huudahti Henrik.

— Niin, sillä etkö kuule, poikani, että ääni tulee tuosta seinästä? Meidän Herramme asuu ihan varmasti Louvressa. Luultavasti menettelee hän samaten kuin Kaarle Suuri: hän kulkee Ranskan kautta astuakseen alas helvettiin.

— Jumalankieltäjä! Herjaaja! huusi Henrik.

— Se kunnia, mikä sinulle, Henrik on osotettu, on suuri, ja minä onnittelen sinua sen johdosta, mutta pidän sinua sentään kovin kylmäkiskoisena. Sillä sinuthan erottaa hyvästä Jumalasta vain ohut lautaseinä etkä kuitenkaan mene hänen luokseen visiitille. Valoisilainen! Minä en tunne sinua enää. Sinä et ole kohtelias.

Samalla hetkellä leimahtivat muutamat hiilet takassa palamaan levittäen huoneeseen hieman valoa ja valaisten Chicot'in kasvot. Niistä huokui sellaista hilpeyttä, että kuningaskin sitä kummeksui ja lausui moittien:

— Kuinka tulet laskeneeksi pilaa, Chicot. Miten sinä uskallat.?

— Tietysti minä uskallan ja tahdon että sinäkin teet samoin. Tee nyt neuvoni mukaan, poikani.

— Tahdotko siis, että minun pitäisi mennä?

— Tahdon. Mene katsomaan, onko Meidän Herramme todellakin viereisessä huoneessa.

— Mutta entä jos ääni edelleenkin puhuu?

— Olenhan minä täällä vastaamassa, ja hyväpä onkin, että minä jatkan keskustelujani sinun nimissäsi. Ääni silloin luulee, että sinä vieläkin olet täällä sisällä. Sillä sinun täytyy myöntää, että taivaallinen ääni on hyvin herkkäuskoinen eikä näytä varsin hyvin tuntevan väkeänsä. Miten onkaan mahdollista, että minä kokonaisen neljännestunnin olen saanut soittaa suutani, ilman että se olisi minua tuntenut. Onpa se tosiaankin nöyryyttävää henkiolennolle.

Henrik rypisti kulmiaan. Mutta Chicot'in pila oli jo kuitenkin osaksi järkyttänyt hänen käsittämätöntä herkkäuskoisuuttaan.

— Luulen sinun olevan oikeassa, Chicot, — virkkoi kuningas: — Minua todellakin haluttaa mennä katsomaan.

— Tee niin, poikani. Mutta kiiruhda! — sanoi Chicot.

Henrik avasi nyt hiljaa sen käytävän oven, joka vei viereiseen huoneeseen, siihen samaan, jossa Saint-Luc, niinkuin muistetaan, oli. Hän oli parahiksi ehtinyt astua muutaman askeleen, kun jo kuuli äänen uudistavan nuhdesaarnansa. Chicot vastaili mitä vaikertelevimmalla äänellä.

Kun kuningas ehti kauvemmaksi käytävään, huomasi hän kummakseen, miten, samalla kun Chicotin ääni tuntui kuuluvan kauvempaa, tuo ihmeellinen ääni sitävastoin tuntui lähenevän ja että se kuulosti tulevan Saint-Luc'in huoneesta.

Kuningas aikoi koputtaa ovelle, mutta samalla hän huomasikin, että valoa kiilui avaimenreijästä. Hän rupesi siitä tirkistämään. Hänen kalmankalpeat kasvonsa muuttuivat äkkiä verenpunaisiksi, ja hieroessaan silmiään erottaakseen paremmin, ettei se, mitä hän näki, ollut harhanäkyä, hän huudahti:

— Kautta Jumalan! Kuinka on mahdollista, että minusta uskalletaan tehdä näin hävytöntä pilaa?

Kas tässä selitys siitä, mitä Henrik näki. Huoneen yhdessä nurkassa seisoi Saint-Luc, tohvelit jalassa ja yöviitta yllään ja puhui jonkinlaiseen puhetorveen kaikki ne uhkaavat sanat, joita kuningas oli pitänyt ylhäältä tulevana äänenä, ja hänen olkaansa vasten nojaten seisoi yöpuvussaan nuori nainen, joka silloin tällöin tempasi puhetorven hänen kädestään ja puhui siihen kaikkea sellaista, mitä koirankurisuutensa hänelle mieleen johdatti, tehden samalla äänensä mahdollisimman voimakkaaksi. Ne kumpikin nauroivat tukehtuakseen joka kerta kun ottivat suunsa pois puhetorvesta, sillä Chicot vastaili yhäkin mitä valittavimmalla äänellä ja matki täydelleen kuninkaan nenäänsäpuhumista.

— Saint-Luc'in vaimo! Reikä seinässä! Petosta! — mutisi Henrik. — Oo, ne roistot saavat sen minulle kalliisti maksaa!

Kuullessaan erään lauseen, joka oli entisiäkin loukkaavampi, astui Henrik askeleen takaperin ja potkasi oven auki hämmästyttävän voimakkaasti.

Puolialaston Jeanne riensi kirkuen sänkyyn ja kääriytyi sen verhon sisään. Kauhusta kuolonkalpeana, puhetorvi kädessään, Saint-Luc polvistui kuninkaan eteen, jonka kasvot raivosta olivat liidunvalkeat.

— Ah! — huusi Chicot kuninkaan huoneessa, — ah! armoa! Minä huudan avuksi pyhän neitsyen ja kaikki pyhimykset!… Minä kuolen.

Mutta ei kumpikaan viereisessä huoneessa olevista näyttelijöistä ollut tässä naurettavassa näytelmässä ehtinyt sanoa ainoatakaan sanaa, niin äkisti oli näytelmän aihe muuttunut. Henrik ensimäisenä keskeytti äänettömyyden.

— Pois! — huusi hän, ja raivolla, mikä ei suinkaan ollut hallitsijan arvon mukaista, tempasi hän puhetorven Saint-Luc'in kädestä ja kohotti sen ylös sillä lyödäkseen Saint-Luc'ia.

Mutta sukkelasti, kuin käärmeen puremana, syöksähti Saint-Luc ylös ja lausui:

— Sire, teillä ei ole oikeutta lyödä minua muuhun paikkaan kuin päähän. Minä olen aatelismies.

Henrik heitti puhetorven syrjään, mutta samassa otti sen Chicot ylös. Kun näet Chicot oli kuullut oven potkaistavan sisään, oli hän ymmärtänyt, että välittäjä oli nyt tarpeen, minkävuoksi hän heti paikalla riensi hätään.

Hän jätti Henrikin ja Saint- Luc'in aloilleen, juoksi sängyn luo, sillä hän aavisti, että joku oli siellä kätkössä ja veti sieltä esiin vapisevan nuoren rouvan.

— Katsos, — huusi hän, — Aatamia ja Eevaa syntiinlankeemuksen jälkeen! Sinä kai karkoitat heidät pois, Henrik?

— Karkoitan, — vastasi kuningas jylhästi.

— Odotappa sitten, niin saat minusta miekka kädessä vartioivan enkelin, — jatkoi Chicot ja, asettuen kuninkaan ja Saint-Luc'in vähin, ojensi puhetorven molempain rikollisten päitten yli sekä lausui:

— Tämä on minun paratiisini, jonka te nyt tottelemattomuutenne kautta olette menettäneet. Minä kiellän teitä tänne palaamasta.

Saint-Luc oli kietonut käsivartensa vaimonsa uumien ympärille puolustaakseen tätä, jos niin tarvittiin, kuninkaan vihaa vastaan. Chicot kuiskasi hänelle:

— Jos teillä on hyvä hevonen, niin kannustakaa sitä niin kauvan, kunnes se kaatuu kuoliaana maahan, mutta laittakaa vaan asiat niin, että olette täältä kahdenkymmenen liöön päässä jo varhain huomisaamuna.

11.

Bussyn tutkimukset.

Sillävälin oli Bussy palannut asuntoonsa. Hän mietiskeli lakkaamatta edellisen yön seikkailujaan.

— Se on ainakin varmaa, — sanoi hän itsekseen, — että minun kimppuuni on hyökätty ja että minut on haavotettu, sen tunnen täysin tarkasti. Bastiljin tienoossa minun päälleni käytiin, kun olin menossa Saint-Antoinen esikaupunkiin noutamaan Navarran kuningattaren kirjettä. Siis oli hyökkäyspaikka siellä, lähellä jotakin porttia, ja siinä portissa oli luukku, jonka läpi minä katselin, sittenkun portti oli tullut paiskatuksi kiinni, ja silloin minä näin, miten kalpea Quélus oli ja miten hänen silmänsä säkenöivät. Sitten tulin johonkin pitkään käytävään, ja sen päässä oli rappu, johon minä kompastuin, ja lopuksi löysin itseni paljaan taivaan alta kadulla makaamasta ja vieressäni seisoivat munkki, teurastaja ja muuan vanha nainen.

— Mutta mistä se johtuu, että kaikki muut unet niin äkisti mielestä haihtuvat, mutta tämä sen sijaan syöpyy sinne yhä syvemmälle? Ah, — huokasi Bussy, — siinäpä juuri piileksii asian merkillisyys!

— Eihän ole mahdollista, — jatkoi hän, — että unesta jäisi jälelle sellainen vaikutus. Minä näen sielussani, milloin vain tahdon, koko huoneen, seinäpapereissa ja katossa olevat kuviot, damastiverhoisen sängyn, valokuvan ja sen kauniin, vaaleanverisen naisen, vaikkakaan en ole ihan varma siitä, olivatko ehkä nainen ja valokuva yksi ja sama. Vihdoin näen nuoren lääkärin, joka silmät peitettyinä tuotiin minun sänkyni ääreen. Kaikki tämä on niin ollen minun johdikkeenani. Näidenhän pitäisi riittää tuntomerkeiksi, ja minä olisin ylen tyhmä, ellei minun onnistuisi saada valaistusta asiaan. Nyt Bastiljin kentälle!

Tämä päätös oli kylläkin kaikkea muuta mutta ei lainkaan viisas sellaisen miehen tekemäksi, joka edellisenä iltana vähällä oli tulla murhatuksi juuri samassa paikassa, jonne nyt aikoi mennä. Bussy otti kuitenkin lujimman miekkansa, kietoi kapan hartioilleen, nousi kantotuoliinsa ja käski sen pysäyttämään Roi de Sicile-kadun päässä. Siellä hän nousi pois kantotuolistaan ja käski palvelijansa odottamaan, minkä jälkeen hän läksi Bastiljiin päin.

Kello oli yhdeksän, ja Parisin kadut olivat autiot ja tyhjät. Bussy katseli ympärilleen, tunteakseen jälleen sen paikan, missä hänen hevosensa oli kaatunut hänen altaan, ja luuli sen piankin löytäneensä. Hän alkoi nyt jotenkin tarkoin tutkia jokaista porttia havaitakseen luukun, josta oli katsellut Quélusta. Mutta kaikissa porteissa oli samallainen luukku ja porttien sisäpuolella käytävä, mikä ei suinkaan ollut mitään kummallista, kun ajatellaan, että portinvartijoita siihen aikaan ei yksityisten taloissa käytetty, mistä syystä kolmeneljäsosaa taloista oli rakennettu juuri tähän tapaan.

Kautta jumalan! — virkahti Bussy harmissaan. — Jos minä nyt kolkutan jok'ainoalle portille, kyselen jok'ikiseltä vuokralaiselta ja tuhlaan tuhat ecua saadakseni palvelijat ja kamarineitsyet puhumaan, niin saanhan toki vihdoinkin selville sen, mitä haluan. Oletetaan, että taloja on viisikymmentä ja että minä käyn kymmenessä talossa kunakin iltana, niin en tarvitse enempää kuin viisi iltaa.

Bussy oli juuri lopettanut yksinpuhelunsa, kun hän yht'äkkiä havaitsi heikon valon, joka vuoroon nousi ja laski.

Tämä valo läheni hitaasti. Se pysähtyi väliin ja heilahti milloin oikealle, milloin vasemmalle.

— Bastiljin seutu on ihan varmaan ihmeellinen paikka, — ajatteli Bussy. — Mutta tahdonpa kuitenkin odottaa ja katsoa, mitä tämä kaikki merkitsee.

Voidakseen tehdä mukavammin havaintojaan kietoi Bussy viittansa ympärilleen ja rupesi nojalleen muuatta porttia vasten. Yö oli niin pimeä, ettei ihmistä voinut erottaa neljän askeleen päästä.

Lyhty sillävälin kuitenkin lähenemistään läheni, heilahdellen mitä omituisemmin kummallekin puolelle. Mutta kun Bussy ei ollut taikauskoinen, tuli hän piankin vakuutetuksi siitä, ettei valo ollut mitään niitä virvatulia, jotka niin kauheasti matkustavaisia keskiajalla pelästyttivät, vaan pelkästään tavallinen lyhty, jota jokin ihminen kantoi.

Muutamain sekuntien kuluttua osottautui tämä johtopäätös oikeaksi. Noin kolmenkymmenen askeleen päässä havaitsi Bussy tumman varjon, josta vähitellen muodostui elävä olento, lyhty vasemmassa kädessään. Ensi näkemällä näytti tämä olento kuuluvan noiden kunnianarvoisten juomarien veljeskuntaan, sillä vain juopumuksen laskuun saattoi panna ne ympyrät, joita hän kierteli, ja sen merkillisen kärsivällisyyden, jolla hän kompasteli kuoppiin.

Sattuipa hän kerran liukahtamaankin, ja aimo jysäys, jota seurasi lyhdyn omituinen liike ylhäältä alas, näytti merkitsevän sitä, että jaloiltaan epävakainen yökulkija oli löytänyt tanakamman pohjan.

Bussyssa alkoi herätä jonkinlainen myötätunto, jota jalo mieli aina juopunutta, apuatarvitsevaa olentoa kohtaan tuntee, ja hän juuri aikoi lähestyä tätä Backuksen palvelijaa, mutta huomasikin lyhdyn taas niin kiiruusti kohoavan, että hän havaitsi lyhdyn kantajalla olevan ruumiissaan enemmän voimia kuin mitä olisi ollut syytä otaksua.

— Ahaa! — mutisi Bussy. — Vieläkin seikkailu; siltä se ainakin näyttää.

Lyhty läheni taas, ja sen valossa Bussy kummakseen havaitsi, että sen kantajan silmien edessä oli side.

— Onpa todellakin merkillinen päähänpisto olla sokkosilla lyhty kädessä, varsinkin sellaisella maalla kuin mitä tämä on, — ajatteli Bussy. — Mahtanenko minä taaskin nähdä unta?

Hän näki taas sokkomiehen kulkevan muutamia askeleita eteenpäin.

— Toden totta! — virkahti Bussy. — Luulenpa, että tuo houna puhelee itsekseen. Hän ei ihan varmaan ole juopunut eikä hullu, vaan yksinkertaisesti jokin matematikko, joka hakee ratkaisua johonkin probleemiin.

Tämän päätöksen tehtyään kuuli Bussy miehen hokevan:

— Neljäsataakahdeksankymmentäkahdeksan, neljäsataakahdeksankymmentäyhdeksän, neljäsataayhdeksänkymmentä… sen pitäisi olla tässä lähellä.

Sen jälkeen irrotti tuo salaperäinen mies kääreen silmiltään ja huomattuaan olevansa erään talon edessä, meni sen portille ja katseli sitä tarkoin.

— Ei, tämä se ei ole.

Senjälkeen hän veti taas siteen silmilleen ja jatkoi laskemistaan.

— Neljäsataayhdeksänkymmentäyksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkaksi, neljäsataayhdeksänkymmentäkolme. Nyt minun pitäisi olla perillä.

Hän otti taaskin pois siteen, meni sitä lähinnä olevalle portille, missä Bussy seisoi, ja tutki sitä.

— Hm, hm! — myhähti hän hetken kuluttua. — Se saattaisi olla tämäkin. Ei, kyllä, ei! Nämä kirotut portit ovat ihan toistensa kaltaisia.

— Saman havainnon olen minäkin tehnyt, — sanoi Bussy itsekseen. — Tämä seikka lujittaa minun luottamustani laskumestariin.

Tämä asetti nyt taaskin kääreen silmilleen ja jatkoi laskemistaan aina neljäänsataanyhdeksäänkymmeneenyhdeksään.

— Jos nyt suoraan edessäni on portti, niin sen täytyy olla oikean, — virkkoi hän.

Siinä oli tosiaankin portti, ja se oli juuri sama portti, jonka pimentoon Bussy oli kätkeytynyt. Kun siis tuo otaksuttu matematikko kohotti lyhtyään ja otti kääreen silmiltään, joutui hän seisomaan Bussyn kanssa ihan vastakkain.

Mitä ihmettä! — huudahti Bussy. — Tässähän lääkäri onkin! Te sidoitte eilen erään aatelismiehen, jota oli haavotettu kylkeen.

— Kyllä, ja te olette se sama aatelismies. Minäpä en osannut odottaa tapaavani teitä täällä.

— Mitä te sitten etsitte?

— Sitä taloa, jonne minut haettiin.

— Ettekö siis tuntenut sitä entuudestaan? Kuinka olisin sitä voinut tuntea? Minuthan saatettiin sinne sidotuin silmin.

— Oletteko siis tosiaankin ollut tässä talossa?

— Olen, joko tässä tai jossakin noissa toisissa, en voi sanoa missä, koska juuri parast'aikaa olen sitä etsimässä.

— Hyväpä on! huomautti Bussy. — Niinpä en olekaan nähnyt unta.

— Mitä tarkoitatte? Minä en teitä ymmärrä.

— Nähkääs, minun täytyy teille sanoa, että luulin koko tämän tapahtuman olleen unta vain — miekanpistosta lukuunottamatta, kuten ymmärrätte.

— Sitä en lainkaan ihmettele, sillä minä aavistin, että siinä piili jokin salaisuus.

— Niin juuri, salaisuus, jonka minä haluaisin saada selville. Tahdotteko auttaa minua siinä suhteessa?

— Hyvin mielelläni.

— Mikä on nimenne, ystäväni?

— Hyvä herra, — vastasi nuori lääkäri, — minä en tahdo nousta suurten hevosteni selkään, kuten sanotaan. Tiedän, että minun pitäisi tuollaisen kysymyksen kuullessani ylpeästi ojentautua suoraksi ja käsi kupeella sanoa: entä teidän oma nimenne, hyvä herra? Mutta teillä on pitkä miekka ja minulla vain lansettini. Sitäpaitsi te näytätte jalosukuiselta, mutta minä sen sijaan olen märkä ja likainen korvia myöten. Niinpä vastaankin vallan vilpittömästi, että nimeni on Remy-le-Haudouin.

— Kiitän luottamuksestanne! Minä olen Clermontin kreivi Ludvig, Bussyn herra.

— Amboisen Bussy! Bussy sankari! — huusi nuori lääkäri teeskentelemättömän ihastuksissaan. — Olisitteko tuo kuuluisa Bussy!…

— Olen, minä itse, vastasi Bussy ujostellen. — Ja kun me nyt olemme tehneet keskenämme tuttavuutta, niin olkaapa hyvä ja tyydyttäkää hieman minun uteliaisuuttani. Kuinka te osuitte tulemaan tähän.

— Niin, onpa se kylläkin merkillistä. Herra kreivi, kuulkaapas, mitä minulle on tapahtunut. Minä asun Beautreillisen kadun varrella, viidensadan askeleen päässä täältä. Olen köyhä kirurgi ja olen opiskellut verrattain paljo saamatta kuitenkaan mitään suurempaa tunnustusta. Nyt sattui kahdeksan päivää sitten, että muuan mies arsenaalin toisella puolen sai syvän puukonpiston. Minä ompelin haavan kiinni, ja siitä sain ympäristössä jonkinlaista mainetta. Siitä on minun kiittäminen sitäkin onnea, että minut edellisenä yönä herätti suloinen ääni.

— Naisäänikö? — huudahti Bussy.

— Niin. Mutta, jalo herra, pankaa tarkoin huomioonne, mitä minä sanon. Niin kokematon kuin olenkin, olen kuitenkin varma siitä, että se oli jonkin palvelijattaren ääni.

— No, mitä teitte silloin?

— Minä nousin ylös ja avasin oveni. Mutta tuskin olin tullut etehiseen ennenkuin kaksi pientä kättä, jotka eivät olleet erittäin hienot, käärivät siteeni silmieni eteen.

— Ilmanko mitään virkkamatta?

— Sanottiinpa tietenkin jotain. Minulle puhuttiin: Tulkaa, älkää koettako katsoa, mihin menette, olkaa vaitelias, ja kas tässä on teille palkintonne.

— Ja millainen oli palkkionne?

— Minun käteeni pistettiin kultarahoilla täytetty kukkaro.

— Entä mitä te vastasitte?

— Että minä olin valmis seuraamaan ihastuttavaa saattajatartani. Enhän minä tiennyt, oliko hän ihastuttava vaiko ei. Mutta minä ajattelin, ettei kohteliaisuus, vaikkakin hieman liioiteltu, voisi vahingoittaa.

— Ja te menitte vastaansanomatta?

— Tietystikin menin. Sillä olen usein lukenut sellaisista tarinoista ja aina havainnut, että niistä lääkärille johtui jotakin miellyttävää. Minä siis läksin. Minua kuletettiin kovaa, jäätynyttä maata myöten, ja minä laskin aina viiteensataankahteen askeleeseen saakka.

— Se oli varovaisesti tehty, ja teidän pitäisi nyt olla oikealla portilla.

— Niin, ainakaan ei minun pitäisi olla sieltä kaukana, koska minä nyt olen laskenut neljäsataayhdeksänkymmentäyhdeksän askelta, ellei se nuori nainen kuletellut minua kiertoteitä, jota minä hänestä melkein epäilen.

— Mutta voittehan kai tehdä joitakin havaintoja?

— Panin merkille kaiken, sikäli kuin henkilö, joka ei voi nähdä, yleensä saattaa merkille panna. Minä kuljin portista, porttikäytävän halki ja sitten rappuja myöten, joissa oli kaksitoista porrasta.

— Ja oliko ovi aivan siinä vieressä?

— Ei, ensin oli luullakseni korridoori, sillä minä kuulin, että kolme eri ovea avattiin. Kuultuani sitten miellyttävän naisäänen lausuvan muutamia sanoja vietiin minut siihen huoneeseen, jossa te makasitte, ja minun käskettiin ottamaan side pois silmiltäni.

— Missä minä silloin olin?

— Te makasitte eräässä damastiverhoisessa sängyssä.

— Huoneessa, jonka seinäpapereita mytologiset kuviot koristivat?

— Aivan niin. Ja sitten oli vielä kahden akkunan välissä…

— Nuoren, ihastuttavan tytön muotokuva?

— Niin. Hyv'on! Sitten minä sidoin haavanne.

— Ja sen teittekin mainiosti, sillä jo tänä aamuna oli haava melkein parantunut.

— Siitä on teidän kiittäminen erästä minun keksimääni salvaa. Monesti, kun en ole tiennyt, keneen kohdistaisin kokeiluni, olen vedellyt haavoja omaan ihooni, ja vamma on parantunut aivan heti.

— No, herra Remy, kertokaapa enemmän!

— Sitten te menitte jälleen tajuttomaksi, ja ääni kysyi, miten teidän laitanne oli.

— Missä oli nainen tämän kysymyksen tehdessään?

— Hän oli jossain sivuhuoneessa, niin etten minä voinut häntä nähdä, ja minä vastasin, ettei teidän haavanne ollut vaarallinen ja että se piankin paranisi.

— Näyttikö hän siitä rauhoittuvan?

— Oo, hän näytti tulleen vallan ihastuksiinsa, sillä hän huudahti: Ah, hyvä Jumala, vai niin onnellisesti!

— Sanoiko hän todellakin niin? Rakas herra Remy! Minä tahdon toimia teidän parhaaksenne. Entä sitten?

— Sitten oli kaikki päättynyt. Teidän haavanne oli sidottu, minulla ei enää ollut mitään tekemistä, ja ääni lausui minulle: Jatkakaa, hyvä herra, niinkuin olette alkanutkin, älkääkä saattako ikävyyksiä naisparalle, joka on toiminut vain myötätuntoisuudesta. Asettakaa jälleen side silmillenne ja sallikaa saattaa itsenne kotiin ilman vastaväitteitä.

— Ja lupasitteko te?

— Lupasin. Minä annoin siihen kunniasanani.

— Ja oletteko sen pitänyt?

— Senhän näette itsekin, — vastasi nuori mies varsin naivisti, — koskapa juuri nyt haen porttia.

— Mainiota! virkkoi Bussy. Se on kaunis ominaisuus, ritarillinen ominaisuus, ja vaikka se minua eräässä suhteessa harmittaakin, en kuitenkaan voi olla sanomatta: Ojentakaa minulle kätenne, herra Remy! Te ansaitsisitte olla aatelismies.

— Hyvä herra, — sanoi Remy, minulle on oleva ikuiseksi kunniaksi se että olen saanut puristaa urhoollisen Bussyn kättä. Kuitenkin on minulla jotain sydämelläni.

— Mitä niin?

— Nähkääs, kukkarossa oli kokonaista kymmenen kultarahaa, ja se on aivan liian paljo sellaiselle, joka ottaa viisi sou'ta käynneistään silloinkun ei tee niitä ihan ilmaiseksi. Juuri sentähden olen nyt etsimässä taloa.

— Jättääksenne ehkä kukkaron takaisin.

— Aivan niin.

— Paras herra Remy. Minä vakuutan, että te olette aivan liian tunnollinen. Te olette nämä rahat rehellisesti ansainnut, ja ne kuuluvat teille.

— Niinkö arvelette? — kysyi Remy ylen tyytyväisenä.

— Minä menen siitä vastuuseen. Ainoa seikka siinä vain on se, ettei tuon naisen olisi tullut sitä teille maksaa, sillä minä en tunne häntä eikä hän minua.

— Siinä siis vieläkin yksi syy, mikä velvoittaa minun jättämään rahat takaisin.

— En minä sano sitä. Tahdoin vain huomauttaa, että minäkin olen teille velassa.

— Tekö velassa minulle?

— Olen, ja minä aion sen myöskin maksaa. Mitä te teette Parisissa? Antakaa kuulua… sanokaa… luottakaa minuun, paras herra Remy…

— Mitäkö minä teen Parisissa? En mitään, herra kreivi. Mutta kyllä minä jotain tekisinkin, jos minulla vain olisi potilaita.

— No sehän sopii vallan mainiosti. Minä hankin teille heti yhden sellaisen: tahdotteko saada minun kanssani tekemistä. Minä olen hyvä "kundi". Tuskin näet kuluu päivääkään, etten minä joko saisi itse tai antaisi muille jotain ruumiinvammaa. Puhukaa… tahdotteko ottaa paikataksenne ne naarmut, joita minä saan tai annan?

— Ah, herra kreivi! — virkkoi Remy. — Minä olen aivan liian vähäpätöinen voidakseni…

— Ei sinnepäinkään, hitto vie! Te päinvastoin olette juuri sellainen mies, jota minä tarvitsen. Teillä on yhtä kevyt käsi kuin naisella, ja teillähän on sitäpaitsi tuo verraton salvanne.

— Mutta, armollinen herra…

— Te tulette asumaan minun luonani… te saatte omat erityiset huoneenne, omat palvelijanne. Ottakaa vastaan minun tarjoukseni tai muuten saatatte minut kovin pahalle mielelle. Sitäpaitsi te ette vielä ole suorittanut tehtäväänne loppuun, teidän on vieläkin sidottava minun haavani, rakas Remy.

— Herra kreivi, — vastasi nyt nuori lääkäri, — minä olen niin haltioissani, etten tiedä, miten taitaisin iloani ilmaista. Minä siis saan opiskella ja minä saan käytännöllistä kokemusta!

— Ei, minähän sanon haluavani teitä ainoastaan itseäni varten… ja ystäväni, kuten ymmärrätte. Ettekö satu muistamaan jotain vieläkin liikuttavampaa seikkailua?

— En, en ainoatakaan.

No auttakaapa minua sitten pääsemään asiasta hiukan selville, jos se suinkin on mahdollista.

— Millä tavalla sitten, herra kreivi?

— Niin, kuuleppas! Te, joka olette havaintokykyinen mies, joka luette askeleet, kompuroitte pitkin seinävieriä ja tunnette ihmiset äänestä, te ehkä voitte sanoa, mistä johtuu se että sittenkun te olitte minut sitonut minut kannettiin talosta kadulle Temppelitornin vallihaudan luo?

— Teidätkö, herra kreivi?

— Juuri minut. Oletteko te jollain tavoin ollut avullisena tässä minun siirtämisessäni?

— En suinkaan. Minä päinvastoin olisin pannut sitä vastaan, jos minun neuvoani olisi kysytty… Kylmä ilma olisi voinut olla teille mitä vahingollisin.

— Siis en koskaan tule hullua hurskaammaksi. Tahdotteko auttaa minua vielä hetkisen talon etsinnässä?

— Minä tahdon kaikkea, mitä te vaan tahdotte, armollinen herra. Pelkään vain, ettemme pääse mihinkään tulokseen, sillä ovathan nämä talot kaikki toistensa kaltaisia.

— Olkoot, — sanoi Bussy. — Mutta meidän on tultava tänne uudelleen päiväs-aikana.

— Kyllä, mutta päivällä meidät ehkä huomataan.

— Silloin meidän on tehtävä erinäisiä kysymyksiä, ja niinpä me lopuksi saavutammekin tarkoituksemme. Meitä on nyt kaksi emmekä me juoksentele unia utelemassa, vaan olemme tekemisissä todellisuuden kanssa. Ja uskokaa minua, Remy, se jo on paljo se!

12.

Mikä Bryan de Monsoreau oli miehiään.

Ei se ollut iloa, vaan jonkinlaista huumausta, jota Bussy tunsi tultuaan vakuutetuksi siitä että hänen unikuvansa olikin todellisuutta ja että tuo kaunis nainen todellakin oli osottanut hänelle jalomielistä vieraanvaraisuutta. Hän ei tahtonut päästää käsistään myöskään sitä nuorta lääkäriä, jonka juuri äsken oli henkilääkärikseen korottanut. Remyn täytyi nousta hänen kantotuoliinsa, sillä kreivi pelkäsi, että jos hän vain hetkeksikin hänestä eroaisi, lääkäri livahtaisi kuin henki hänen käsistään. Hän aikoi senvuoksi viedä hänet kotiinsa Bussyn hotelliin ja pitää häntä siellä seuraavaan päivään asti, saadakseen sitten ajatella, päästäisikö hän hänet vapaaksi vaiko ei. Koko kotimatkan ajan sateli uusia kysymyksiä, mutta eipä Remy tiennyt juuri paljoa enemmän kuin Bussykaan, paitsi että hän oli vakuutettu siitä, ettei ollut uneksinut, koska hän ei ollut ollut tainnoksissa. Mutta jokaiselle rakastuneelle nuorelle miehelle, ja Bussy oli päivänselvästi rakastunut, merkitsee jo paljo se, että hänellä on toveri, jolle hän voi puhua siitä naisesta, jota rakastaa. Remy häntä tosin ei ollut nähnyt, mutta se olikin Bussyn silmissä päinvastoin ansioksi, sillä näin ollen voi Remy saada hänet käsittämään, miten paljo ylempänä nainen joka suhteessa oli muotokuvaansa.

Bussy olisi mielellään halunnut koko yön puhua tuosta tuntemattomasta naisesta, mutta Remy alotti lääkärintehtävänsä selittämällä, että haavottuneen tuli nukkua tai ainakin maata pitkällään levollisesti. Väsymys ja kipu neuvoivat kreiville samaa, ja nämä kolme yhtynyttä mahtia hänet viimein voittivatkin.

Hän ei kuitenkaan mennyt makuulle, ennenkuin oli osottanut uudelle kotilääkärilleen asunnoksi kolme huonetta, joissa hän itse nuorempana oli asunut ja jotka sijaitsivat Bussyn hotellin kolmannessa kerroksessa. Tultuaan sitten vakuutetuksi siitä, ettei nuori lääkäri, joka näytti olevan uuteen asuntoonsa tyytyväinen, salaa pakenisi palatsista, siirtyi hän omaan upeaan asuntoonsa.

Seuraavana aamuna herätessään hän huomasi Remyn seisovan sänkynsä vieressä. Tuo nuori mies oli viettänyt yönsä voimatta uskoa onneensa, ja hän odotteli vain Bussyn heräämistä tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei hän nyt vuorostaan ollut nähnyt unta.

— No, — kysyi Remy, — miten voitte, armollinen herra?

— Mainiosti, paras lääkärini. Entä te itse? Oletteko tyytyväinen?

— Olen, niin tyytyväinen, jalo suojelijani, etten tahtoisi vaihtaa asemaani kuningas Henrik III:nen kanssa, vaikka hän eilispäivän kuluessa lienee harpannutkin monta askelta taivaanvaltakuntaa kohti. Mutta eipä tässä nyt siitä olekaan kysymys, vaan meidän on tarkastettava haavaa.

Se näytti varsin pian paranevan. Bussy oli nukkunut hyvin, ja kun kerran uni ja onnellisuudentunne tulivat kirurgille avuksi, niin eipä hänellä enää ollut juuri mitään tekemistä.

— No, — kysyi Bussy, — mitäpä sanotte haavasta?

— Minä sanon, etten mielelläni antaisi teidän tietää, että te jo olette melkein terve, pelosta että te lähetätte minut takaisin Beautreillisen kadulle, viidensadankahden askeleen päähän tuosta kuuluisasta talosta.

— Josta me vielä otamme selon, etkö usko, Remy?

— Anteeksi! — huomautti Remy. — Luulen, että te sanoitte minua sinuksi, armollinen herra?

— Niitä, joista pidän, minä sinuttelen. Loukkaannutko siitä?

— Enhän toki, päinvastoin! — huudahti nuori mies, kokien tarttua Bussyn käteen ja suudella sitä. — Luulin kuulleeni väärin. Oi, armollinen herra, te teette minut niin äärettömän iloiseksi!

— Rakas ystäväni, minä toivon vain, että sinäkin puolestasi pitäisit minusta hiukan, että katsoisit olevasi täällä niinkuin kotonasi ja että sinä sallit minun, sill'aikaa kun muutat tänne tavarasi, olla läsnä tänään ylihovijahtimestarin virkaanasettajaisissa.

— Ah, virkkoi Remy, — nythän te jo taas olette valmis tekemään uusia hullutuksia!

— En, päinvastoin lupaan olla hyvin järkevä.

— Mutta teidänhän täytyy nousta ratsun selkään?

— Niin täytyy. Se on aivan välttämätöntä.

— Jos teillä on oikein hiljainen konkari, niin ottakaa sitten tänään se, minkä haluaisitte satuloida sille naiselle, joka on niin sen muotokuvan näköinen — te tiedätte kyllä minkä.

— Kuuleppas Remy. Sinäpä, toden totta, olet löytänyt oikean tien sydämeeni. Minä pelkäsin kovin, ettet sinä sallisi minun ottaa osaa tähän metsästykseen, tai oikeammin sanoen tähän leikkiin, sillä hovinaiset, samoinkuin kaupungin muutkin uteliaat naiset, tulevat siihen myös osaaottamaan. Nyt, rakas Remy, ymmärtänet jo, että tuon salaperäisen naisen täytyy olla hovin naisten tai kaupunkilaisten naisten joukossa. Varmastikaan hän ei ole mikään yksinkertainen porvaristyttö. Kauniit seinät, maalattu katto ja damastisänky, sanalla sanoen, kaikki tuo aistikas ylellisyys todistaa sitä, että hän on ylhäinen tai ainakin varakas nainen. Arveleppa, että minä kohtaisin hänet metsästysretkellä?

— Kaikki on mahdollista, — vastasi Remy filosofisesti.

— Paitsi talon löytäminen, — huokasi Bussy.

— Ja sitten sinne pääseminen, vaikka se löydettäisiinkin, — lisäsi Remy.

— Ooh, minä kyllä tiedän erään keinon: minä hankin itseeni uuden miekanpiston, — huomautti Bussy.

— Hyvä on, — virkkoi Remy. — Se antaa minulle toivoa saada jäädä teidän luoksenne.

— Olkaa huoleti siihen nähden, — sanoi Bussy. — Minä en, kautta kunniani, nyt tahdo olla ilman sinua.

— No niin, — virkkoi nuori lääkäri, — on siis päätetty, että te otatte osaa metsästysretkeen saadaksenne selon naisesta, ja että minä palaan Beautreillisin kadulle koettaakseni hakea tarkoitettua taloa.

— Olisipa somaa, — pisti Bussy väliin, — jos me, kun ensi kerran tapaamme toisemme, olisimme kumpikin etsimisessämme onnistuneet.

Vincennerin metsässä oli todellakin määrätty suuri metsästysretki toimeenpantavaksi Monsoreaun kreivin ylihovijahtimestarin toimeen asettamisen johdosta. Edellisen päivän katumuskulkue ja kuninkaan ankara parannuksenteko olivat aluksi panneet monen epäilemään, tokko kuningas mieskohtaisesti tulisikaan mukaan. Sillä kun kuningas väliin sai tällaisen jumalisuuden puuskan, sattui useinkin, ettei hän moniin viikkoihin poistunut Louvresta, ellei hän mennyt hartaudenharjoituksessaan niin pitkälle, että läksi suoraapäätä johonkin luostariin. Mutta koko hovin suureksi kummastukseksi saatiinkin aamulla tietää, että kuningas oli lähtenyt Vincennerin torniin metsästääkseen yhdessä veljensä ja koko hovinsa kanssa.

Kello yhdeksän olivat siis kaikki koolla, ja uusi hovimies, jota tuskin kukaan tunsi ja joka senvuoksi oli yleisen uteliaisuuden esineenä, esiintyi uljaan mustan ratsun selässä. Kaikkien katseet suuntautuivat häneen.

Hän oli noin kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen mies, rotevakasvuinen, kasvoissa rokonarpia. Hänen ihonsa muutti väriään aina erilaisten mielenliikutusten mukaan, ja siitä syystä hänen ulkomuotonsa ensi näkemältä teki epämiellyttävän vaikutuksen.

Puettuna vihreästä kankaasta tehtyyn hopeakaluunaiseen takkiin, jota koristivat olkalaput, joihin kuninkaan vaakuna oli kirjaeltu, kantaen vasemmassa kädessään metsästyskeihästä ja oikeassa sauvaa, joka hänen, tällaisissa tilaisuuksissa vallitsevien juhlamenojen mukaisesti, oli annettava kuninkaalle, saattoi Monsoreaun kreivi todellakin näyttää uljaalta ritarilta, mutta mikään kaunis aatelismies hän ei suinkaan ollut.

— Hyi kuitenkin, miten ruman lepakon te olette tuonut meille herttuakunnastanne, armollinen herra! — sanoi Bussy Anjoun herttualle. — Tuollaisiako aatelismiehiä teidän suosionne etsii maaseudulta? Vakuutanpa, ettei hänen moistaan löydy edes itse Parisista, joka kuitenkin on jotenkin suuri kaupunki ja jossa asuu verrattain runsaasti rumia miehiä. Väitetään, että te hyvin lämpimästi olette suositellut häntä kuninkaalle.

— Kreivi de Monsoreaun on palvellut minua uskollisesti, — vastasi Anjoun herttua lakoonisesti, — ja minä palkitsen häntä sen johdosta.

— Hyvin puhuttu, armollinen herra. Ja onhan kaunista, että ruhtinaat osaavat antaa tunnustusta, sitäkin kauniimpaa, kun se on niin harvinaista. Mutta ellei mitään muuta vaadita, niin tuntuupa minusta, että olen minäkin palvellut armollista herraa uskollisesti, ja minä pyydän teidän olemaan vakuutettu siitä, että minä kantaisin ylihovijahtimestarintakkia paljo paremmin kuin tuo pitkä kummitus. Ei, mutta katsokaapas, hänellähän on punainen parta. Se oli vielä lisäkaunistus!

— Minä en ole kuullut, — vastasi Anjoun herttua, — että hovitoimeen päästäkseen pitäisi olla luotu Apolloksi tai Antinoukseksi. Minä katson sydämeen enkä kasvoihin, tehtyihin palveluksiin, en herran valittuihin.

— Teidän korkeutenne epäilemättä pitää minua kovin uteliaana, — jatkoi Bussy, — mutta minun täytyy tunnustaa kykenemättömyyteni arvaamaan, minkä palveluksen herra de Monsoreau on saattanut teidän korkeudellenne tehdä.

— Oletpa oikeassa, Bussy, — vastasi herttua äreästi. — Olet, kuten sanottu, ylen utelias, ja vieläpä aivan liian kovin.

No niin, sellaisia ne ovat ruhtinaat! — huudahti Bussy vanhaan arkailemattomaan tapaansa. — He kyselevät alituiseen, ja heille täytyy vastata kaikkeen, mutta jos kerrankin rohkenee tehdä heille itselleen kysymyksen, ei heiltä saa milloinkaan vastausta.

— Oikeassa olet, — sanoi herttua, — mutta voithan kysyä Monsoreaun kreiviltä itseltään.

— Sepä oli todellakin kelpo neuvo, — huomautti Bussy, — ja hänen suhteensa hänhän on vain alhainen aatelismies — on minulla aina keinoni jälellä, ellei hän anna vastausta.

— Millainen keino?

— Sanon hänelle, että hän on epäkohtelias herra.

Asiaa sen enempää ajattelematta käänsi nyt Bussy selkänsä prinssille ja lähestyi hattu kourassa herra de Monsoreauta, joka, ollen kaikkien katseitten esineenä, ihailtavan kylmäverisesti odotti, että kuningas tulisi vapauttamaan hänet tästä epämiellyttävästä tarkastelemisesta.

Nähdessään Bussyn iloisena ja hymyillen hattu kourassa lähenevän muutti hänkin muotonsa hiukan iloisemmaksi.

— Anteeksi, hyvä herra, — lausui Bussy, — mutta te näytte olevan niin kovin yksinänne. Olisikohan ehkä se suosio, jota te nykyisin nautitte, jo värvännyt teille yhtä paljo vihollisia kuin teillä oli ystäviä kahdeksan päivää ennen kuin teidät ylihovijahtimestariksi nimitettiin?

— Kyllä, herra kreivi, voisinpa melkein vannoa sen päälle. Mutta saanenko kysyä, minkävuoksi saan kunnian tulla häirityksi tässä yksinäisyydessäni?

— Kas, — sanoi Bussy tyhmänrohkeasti, — se johtuu siitä suuresta ihailusta, jota Anjoun herttua on saanut minun teitä kohtaan tuntemaan.

— Millä tavalla sitten?

Hän on kertonut minulle teidän viimeisen urotyönne, sen saman, jonka johdosta teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi.

Herra de Monsoreau kalpeni tällöin niin kauheasti, että hänen kasvojensa rokonarvet näkyivät mustina täplinä hänen kellertävällä ihollaan. Samalla hän loi Bussyyn katseen, joka ennusti vihanpurkausta.

Bussy huomasi menetelleensä tyhmästi, mutta hän ei ollut niitä miehiä, joiden tapana oli peräytyä. Pikemminkin hän kuului niihin, jotka useinkin höystävät tyhmänrohkeuttaan nenäkkyydellä.

— Te sanotte, herra kreivi, — lausui ylihovijahtimestari, — että herttua on kertonut teille minun viimeisestä urotyöstäni?

— Aivan niin, hyvä herra, — vastasi Bussy, — ja senvuoksi minä hartaasti haluaisin kuulla kertomuksen siitä teidän omasta suustanne.

Herra de Monsoreau puristi metsästyskeihästä suonenvedontapaan nyrkiksi puristuneessa kädessään, ikäänkuin hän olisi tahtonut sillä Bussyn lävistää.

— Kautta kunniani, — virkkoi hän, olisin varsin halukas antamaan tunnustukseni teidän kohteliaisuudellenne ja suostumaan pyyntöönne, mutta kaikeksi onnettomuudeksi tulee juuri tuossa kuningas ja estää minun sitä tällä haavaa tekemästä. Mutta jos niin haluatte, niin voihan se tapahtua vähän myöhemmin.

Kuningas saapui nyt ratsastaen. Hän ei näyttänyt olevan kovinkaan mieltynyt herra de Monsoreauhon, mutta otti kuitenkin verrattain ystävällisesti sen sauvan, jonka ylihovijahtimestari polvistuen hänelle ojensi.

Nyt alkoi metsästys.

Bussy asettui sellaiseen paikkaan, että saattoi nähdä kaikkien ratsastavan ohitse, ja hän tutki tarkoin kaikki naiset nähdäkseen, eikö hän niiden joukossa tapaisi muotokuvan alkuperää. Mutta se oli turha vaiva. Paljo kauniita ja miellyttäviä naisia oli kyllä mukana, mutta sitä suloista olentoa, jota hän etsi, ei ollut niiden mukana.

Hän oli niin ollen pakotettu tyytymään ystäväinsä seuraan, ja Antraguet oli, kuten ainakin, hilpeä ja veitikkamainen.

— Olemme saaneet hirveän ruman ylihovijahtimestarin, — sanoi hän Bussylle. — Mitäpä sinä sanot hänestä?

— Hän on kamala. Neuvoppa minulle hänen vaimonsa.

— Ylihovijahtimestari on poikamies, ystäväiseni, — vastasi Antraguet.

— Kuka on sen sinulle sanonut?

— Rouva de Veudron, jonka mielestä hän on varsin kaunis mies ja joka mielellään tahtoisi tehdä hänet neljänneksi miehekseen. Katsoppa vaan, miten hän ruskealla hevosellaan laskea karauttaa miehen perään.

— Mikä on hänen maatilansa nimi? — kysyi Bussy.

— Oo, hänellä on niitä niin monta.

— Onko hän sitten rikas?

— Niin väitetään. Mutta siinäpä onkin kaikki. Hän näet lienee alempaa aatelia.

— Kuka sitten on tuon maalaisjunkkarin rakastajatar?

— Hänellä ei ole ketään. Tuo jalo ritari näyttää pitävän kunnianaan olla omaa erityistä lajiaan. Mutta Anjoun herttua viittailee sinulle. Riennä hänen luokseen!

— Odottakoon hän hiukan. Tuo kreivi kiihottaa vimmatusti minun uteliaisuuttani. Hän on minusta eriskummallinen, vaikken itsekkään voi sanoa mistä syystä. Minä aavistan, että saan vielä jotain tekemistä hänen kanssaan.

— Livarot hänet tuntee, — jatkoi Antraguet. — Hän on samalta seudulta kotoisin. Tuleppa tänne, Livarot! Kerro meille jotakin tuosta Monsoreausta.

— Mielelläni. Kerronpa siis muutamin sanoin, mitä tiedän ja mitä ajattelen hänestä. Minä pelkään häntä.

— Hyvä on. Kun nyt olet sanonut, mitä sinä hänestä ajattelet, niin sano meille myöskin, mitä hänestä tiedät.

— No niin, kuulkaapa siis… Noin puoli vuotta sitten olin eräänä iltana matkalla enoni maatilalta ja ratsastin juuri Méridorin metsän halki, kun äkkiä kuulin kauhean kirkunan ja samassa näin valkean tamman ilman ratsastajaa nelistävän ohitseni. Kannustin hevostani, ja erään pitkän käytävän päässä havaitsin mustalla hevosella ratsastavan miehen. Mutta tämä mies ei ratsastanut tavalliseen tapaan, vaan hän niin sanoakseni lensi eteenpäin. Sama tukahutettu kirkuna kuului uudelleen, ja minä huomasin, että mies piteli edessään satulassa naista, jonka suun päälle hän oli pannut kätensä. Minulla oli metsästyspyssyni mukanani. Te tiedätte, että minun kuulani tavallisesti sattuu verrattain hyvin. Minä tähtäsin, ja kautta kunniani olisin hänet tappanut, ellei juuri samalla hetkellä kuin minun piti laukaista sytytin oli sammunut. Sitten kysyin eräältä halonhakkaajalta, mikä hän oli miehiään tuo mustalla hevosella ratsastaja, ja hän vastasi minulle, että se oli herra de Monsoreau.

— No mutta, — huomautti Antraguet, — eihän naisenryöstö ole mitään tavatonta, vai miten, Bussy?

— Ei suinkaan, — vastasi Bussy, mutta pitää niiden toki antaa huutaa, jos ne vain haluavat.

— Kuka oli sitten nainen? kysyi Antraguet.

— Sitä ei ole koskaan saatu tietää.

— Hyvä! — virkkoi Bussy. — Se mies on joka tapauksessa hyvin omituinen ihminen ja hän herättää minussa mitä suurinta mielenkiintoa.

— Varmaa vain on, sanoi Livarot, — että tuolia jalolla herralla on kamala maine.

— Onko hänestä jotain muutakin kerrottavaa?

— Ei, itse asiassa. Hän ei ole koskaan tehnyt mitään julkista pahaa. Väitetäänpä vielä niinkin, että hän on alustalaisiaankin kohtaan verrattain hyvä mikä ei kuitenkaan estä sitä, että häntä siellä ympäristöllä pelätään kuin itse pirua. Sitäpaitsi hän on yhtä mainio metsästäjä kuin Nimrod, eikä kuninkaalla ole koskaan ollut hänen vertaistaan ylihovijahtimestaria. Hän sopii tähän toimeen paremmin kuin Saint-Luc, jolle toimi ensin oli aiottu, mutta joka sen menetti Anjoun herttuan väliintulon vuoksi.

— Etkö kuule, että Anjoun herttua sinua huutaa? — virkkoi Antraguet.

— Ooh, anna hänen vain huutaa. No tiedätkö, mitä kerrotaan Saint-Luc'ista?

— En. Onko hän yhäkin kuninkaan vankina? — kysyi Livarot nauraen.

— Kyllä kai hän on, — selitti Antraguet, — koska häntä ei näy täällä.

— Eipä niinkään, ystäväiseni. Hän on viime yönä kello yhden aikaan matkustanut tarkastamaan vaimonsa maatiloja.

— Onko hänet karkotettu?

— Kyllä kai, siltä se kumminkin näyttää.

— Saint-Luc karkotettu, se ei liene mahdollista!

— Se on niin totta kuin evankeliumi, hyvä ystävä. Marsalkka de Brissac on sen itse minulle tänä aamuna kertonut.

— No sepä on jotain niin harvinaista, ettei herra de Monsoreaunkaan olemus sille vertoja vedä!

Livarot'in ja Antraguet'in seuraamana ratsasti nyt Bussy viimeinkin Anjoun herttuan luo.

— Ah, armollinen herra, — huudahti Bussy, — miten kelpo mies onkaan tuo herra Monsoreau!

— Vai niin arvelet? No oletko kysynyt häneltä, minkä palveluksen hän on minulle tehnyt?

— Olen. Hän ilmaisi minulle aivan kohteliaasti, että hän on teidän korkeutenne, hankkija, asiamies.

— Kuinka sinä sanoit? — kysyi herttua ja hänen otsansa samassa synkistyi. — Mitä tämä pila merkitsee, Bussy?

— Se merkitsee sitä, armollinen herra, että hän teitä varten kuljettelee naisia suurella, mustalla ratsullaan, ja että hän, ne kun epäilemättäkään eivät tiedä sitä kunniaa, mikä heitä odottaa, pitää kättään niiden suun edessä estääkseen niitä huutamasta.

Herttua rypisti kulmiaan, puristi uhkaavasti kätensä nyrkkiin, kalpeni ja alkoi ratsastaa niin vimmattua neliä, että Bussy ystävineen jäi kotvasen matkan jälkeen.

— Ahaa, — virkkoi Antraguet. — Pila oli mainio!

— Se oli sitäkin parempi, — huomautti Livarot, — koska kaikki eivät näytä pitävän sitä pilana.

— Hitto vieköön! — virkkoi Bussy. — Näyttääpä siltä kuin olisin minä satuttanut herttuata kovin arkaan kohtaan.

Kohta sen jälkeen kuultiin herttuan huutavan:

— No, Bussy, missä olet? Tuleppas tänne!

— Täällä minä olen, armollinen herra, — vastasi Bussy ja ratsasti prinssin luo. Tämä päästi raikuvan naurun.

— Luulenpa, armollinen herra, — sanoi Bussy, — että te nauratte sille, mitä minä äsken teille sanoin.

— En, Bussy, en minä sille naura.

— Ah, sitäpä mieluumminkin olisin tahtonut, sillä olisihan minulla silloin ollut se ansio, että olin saanut ruhtinaan nauramaan, ruhtinaan, joka harvoin näyttää iloiselta.

— Ei, Bussy, minä nauran sille, että sinä sepittelet tarinoita saadaksesi tietää asian oikean laidan.

— Minä vakuutan, armollinen herra, että olen puhunut teille totta.

— Hyvä niinkin. Mutta kerroppa nyt, kun me olemme kahden kesken, minulle tuo pikku juttusi. Mistä olet saanut kuulla sen, mitä minulle sanoit?

Méridorin metsästä, armollinen herra. Tälläkin kertaa herttua kalpeni, mutta ei sanonut mitään.

— On ihan varmaa, — mutisi Bussy, — että herttua on jollain tavalla sekoittunut juttuun ryöväristä ja mustasta hevosesta, naisesta ja valkeasta tammasta.

— Armollinen herra, — jatkoi Bussy ääneen ja nauroi nyt hän vuorostaan herttuan vakavalle katsannolle. — Jos te haluatte jotain erityistä palveluksentekoa, niin sanokaa se meille. Me kyllä sitten koetamme parastamme, vaikkapa meidän tarvitsisi viedä voitto herra de Monsoreausta.

— Bussy, — vastasi herttua, — minulla olisi tosiaankin pyydettävänä sinulta muuan palvelus, ja minä tahdon sinulle nyt ilmaista, mitä laatua se on.

Kerttua vei nyt Bussyn hiukan syrjemmäksi.

— Kuulehan! — virkkoi hän. — Minä olen sattumalta kirkossa nähnyt erään kauniin naisen. Ja kun hänen kasvonpiirteensä, joita tosin huntu verhosi, muistuttivat minulle erästä naista, jota olen suuresti rakastanut, niin tulin minä seuranneeksi häntä ja ottaneeksi selon siitä, missä hän asuu. Hänen kamarineitsyensä on lahjottu ja minulla on hänen asuntonsa portin avain.

— Hyvä, armollinen herra. Tähän astihan näyttää kaikki käyneen hyvin.

— Odotahan, niin saat kuulla. Väitetään, että hän on siveä, vaikka onkin vapaa, nuori ja kaunis.

— Ah, armollinen herra, nythän me joudumme mielikuvituksen maille.

— Kuuleppas, sinä olet rohkea ja pidät minusta, ainakin mikäli itse väität.

— Minulla on omat hetkeni.

— Rohkeutesiko hetket?

— Ei, mutta ne hetket, jolloin minä teidän korkeudestanne pidän.

— No, onko nyt ehkä sattumalta sellainen hetki?

— Kenties on.

— Nyt pitäisi minun hyväkseni tehdä sellaista, jota tavallisesti tehdään vain omaksi hyväkseen.

— Ahaa! — virkkoi Bussy. — Pitäisikö minun ehkä mennä hakkailemaan teidän rakastajatartanne, niin että teidän korkeutenne tulisi vakuutetuksi siitä että hän on yhtä siveä kuin kauniskin? Siihen minä kyllä suostun.

— Ei, tarkoitus olisi saada tietää, käykö joku muu hänen luonaan.

— Kuulostaa vain. Tämähän alkaa käydä monimutkaiseksi! Selittäkää hieman selvemmin, armollinen herra.

— Minä tahtoisin, että sinä piilottautuisit johonkin sopivaan paikkaan ja sitten sanoisit minulle, kuka on se mies, joka käy hänen luonaan. Jos suostut tekemään minulle tämän palveluksen…

— Niin tekee teidän korkeutenne minusta vuorostani ylihovijahtimestarin heti kun paikka tulee avonaiseksi?

— Kautta kunniani, Bussy, minä pidän sinut sitäkin suuremmalla syyllä muistissani, kun en vielä koskaan ole tehnyt mitään hyväksesi.

— Kas, kun teidän korkeutenne on itsekin sen huomannut!

— Sen olen jo aikoja sitten sanonut itselleni.

— Mutta tietysti hyvin hiljaa, kuten ruhtinaiden on tapana puhella sellaisista asioista. Myönnän kuitenkin, armollinen herra, että antamanne tehtävä minua kovin vähän miellyttää.

— Sinähän kuitenkin tarjouduit tekemään minulle jonkin palveluksen, ja nyt olet heti valmis peräytymään.

— Mutta tehän, hitto vie, tahdotte, että minun pitäisi toimittaa urkkijan tehtäviä, armollinen herra!

— Eihän toki, ainoastaan ystävänpalvelusta. Älä sitäpaitsi luule sen olevan niinkään helppoa. Kenties siinä vielä tulee miekanmittelykin kysymykseen.

Bussy pudisti päätään.

— Armollinen herra, — sanoi hän, — on olemassa tehtäviä, jotka parhaiten suorittaa itse, vaikkapa onkin ruhtinas.

— Kieltäydytkö sinä siis?

— Kieltäydyn, kautta kunniani, armollinen herra. Herttua rypisti kulmiaan.

— No minä sitten seuraan sinun neuvoasi ja menen itse, ja jos minut surmataan tai haavotetaan, niin muista, että olin pyytänyt ystäväni Bussyn ottamaan tai antamaan sen saman miekanpiston, mutta että hän ensi kerran elämässään oli varovainen.

— Teidän korkeutenne, — vastasi Bussy. — Tässä muuanna iltana te sanoitte minulle: Bussy, minä vihaan noita suosikkeja, jotka aina kiusaavat ja loukkaavat meitä. Sinähän voisit mennä Saint-Luc'in häihin ja hakea riitaa heidän kanssaan ja maksaa heille heidän velkansa. Minä menin sinne, armollinen herra. Niitä oli viisi, minä olin yksin. Minä uskalsin niitä uhmailla. Ne asettautuivat väijyksiin, karkasivat kimppuuni, tappoivat hevoseni, ja kuitenkin minä haavotin niistä kahta ja olin vähällä tappaa kolmannen. Tänään te pyydätte minun ahdistamaan naista. Suokaa anteeksi, armollinen herra, tämä on niiden palvelusten ulkopuolella, joita ruhtinas voi ritarilta pyytää, ja minä niinollen kieltäydyn.

— Hyvä on! — sanoi herttua. — Minä siis teen tehtäväni yksin taikka Aurillyn seurassa, niinkuin viimeksikin.

— Mitä! — huudahti Bussy, tuntien kuin harson silmiltään putoavan. — Oliko teidän korkeutenne samoissa puuhissa, kun te tässä tuonnoissa iltana satuitte yhteen niiden hienojen herrain kanssa, jotka olivat minua vaanimassa?

— Olinpa niinkin.

— Teidän kaunis tuntemattomanne, — kysyi Bussy, — asuu siis ehkä Bastiljin kentän puolella?

— Niin asuu, ja se on seutua, jossa voi tulla pahoinpidellyksi, senhän tiedät omasta kokemuksestasi.

— Onko teidän korkeutenne käynyt siellä tarkastusmatkalla sen yön jälkeenkin?

— Olin minä eilen.

— Näkikö teidän korkeutenne sitten mitä?

— Näin erään miehen hiiviskelevän siellä lähistöllä. Hän epäilemättäkin koetti ottaa selkoa siitä, vaaniskeliko häntä kukaan. Koska hän luultavasti huomasi minut, pysytteli hän itsepintaisesti naisen asunnon edustalla.

— Oliko mies yksin, armollinen herra? — kysyi Bussy.

— Oli noin puolen tunnin ajan, mutta sitten tuli hänen luokseen toinen mies ja sillä oli lyhty kädessään.

— Ahaa! — virkahti Bussy.

— Silloin alkoivat kappaan kääriintynyt mies…, — jatkoi prinssi.

— Ensimäiselläkö siis oli kappa yllään? — keskeytti Bussy.

— Niin. Silloin alkoivat, kuten sanottu, kappaan kääriintynyt ja lyhtyä kantava mies puhella keskenään, ja kun näytti siltä, etteivät he niinkään pian lähtisi paikaltaan, läksin minä sieltä tieheni.

— Harmissanne tuosta kaksinkertaisesta vastoinkäymisestä?

— Tietystikin, kautta kunniani, minä myönnän sen. Jos minä siis onnistun pääsemään tuohon taloon, joka vallan hyvin saattaa olla jokin ryövärienpesä…

— Niin ei teillä olisi mitään sitä vastaan, että siellä teidän sijastanne murhattaisiin yksi teidän ystävistänne.

— Vai niin sinä puhut! Ei, minä toivoisin, että tuo ystävä, joka ei ole ruhtinas ja jolla ei ole niitä vihollisia, mitä minulla on, ja joka sitäpaitsi on tuollaisiin seikkailuihin tottunut, ottaisi selon sen vaaran suuruudesta, mikä minua siellä ehkä odottaa, ja ilmoittaisi sen minulle.

— Teidän sijassanne, armollinen herra, minä luopuisin kaikista ajatuksista tuon naisen suhteen.

— En, en lainkaan. Siihen hän on aivan liian kaunis.

— Mutta tehän sanotte itse, että tuskin olette häntä nähnytkään.

— Olen nähnyt häntä tarpeeksi paljo tietääkseni, että hänellä on ihastuttavan vaaleat hiukset, jumalalliset silmät, verraton iho ja hurmaava vartalo. Oivaltanet hyvinkin, ettei sellaisesta naisesta mielellään luovuta.

— Oivallan, armollinen herra, sen tosiaankin ymmärrän. Minua teidän asemanne jo alkaa säälittää.

Herttua silmäili Bussya.

— Se on, kautta kunniani, totta.

— Etkö laske leikkiä?

— En. Ja todistukseksi siitä voin sanoa, että jos teidän korkeutenne tahtoo antaa minulle toimintaohjeita ja näyttää minulle kyseessäolevan talon, niin olen minä valmis vartioimaan talon edustalla tänä iltana.

— Oletko siis muuttanut mielipidettäsi?

— Ah, armollinen herra, eihän kukaan muu ole erehtymätön kuin meidän pyhä isämme Gregorius XIII. Sanokaa vain minulle, mitä minun on siellä tehtävä.

— Sinun on kätkeydyttävä jonkun matkan päähän siitä portista, jonka sinulle tulen näyttämään, ja jos joku mies menee taloon, on sinun seurattava häntä saadaksesi selon siitä, kuka hän on.

— Mutta entä jos hän sisään mentyään sulkee portin kiinni?

— Olenhan sinulle sanonut, että minulla on avain.

— Aah, se oli totta. On siis vain yksi seikka otettava varteen, nimittäin se, etten erehdyksestä seuraisi väärää miestä ja että avain kuuluisikin johonkin toiseen porttiin.

— Ooh, portin suhteen ei voi erehtyä. Siinä on sisäpuolella porttikäytävä. Sen päätyttyä on raput vasemmalla puolella. Noustuasi kaksitoista porrasta tulet korridooriin.

— Kuinka teidän korkeutenne tietää tuon kaiken, vaikkette itse koskaan ole käynyt koko talossa?

— Olenhan sinulle sanonut, että kamarineitsyt on lahjottu, ja hän on kertonut minulle kaikki tyyni.

— Piru vie, miten mukavaa onkaan olla prinssi! Jos se olisin ollut minä, niin olisin itse saanut ottaa selon talosta, mennä porttikäytävään, lukea raput ja osata korridooriin. Se olisi vaatinut hirveän pitkän ajan, ja taivas tiesi, olisinko sittenkään onnistunut.

— Suostutko siis tuumaan?

— Voiko teidän korkeudeltanne milloinkaan mitään kieltää? Teidän korkeutenne tahtonee kai tulla näyttämään minulle portin.

— Ei se nyt ole tarpeellista. Metsästysretkeltä palatessamme teemme pienen mutkan, kulkemalla Porte Saint-Antoinen ohitse, ja silloin minä näytän sinulle talon.

— Vallan mainiosti, armollinen herra. Mutta mitä minun on tehtävä sille miehelle, jos hän näyttäytyy?

— Ei mitään muuta kuin seurattava häntä, kunnes saat selville kuka hän on.

— Se on hieman vaikeata. Voipa esim. tuo mies olla niin varovainen, että pysähtyykin puolitiehen ja siten keskeyttää minun tutkimukseni.

— Minä jätän koko asian sinun huostaasi menetelläksesi niinkuin parhaaksi näet.

— Teidän korkeutenne siis sallii minun toimia niinkuin toimisin itseäni varten?

— Kyllä, aivan täydellisesti.

— Minä toimin sitten niin, armollinen herra.

— Mutta tästä ei saa mainita sanaakaan meidän nuorille kavaljeereillemme.

— Aatelisen kunnian kautta sen vakuutan!

— Etkä ota ketään mukaasi.

— En. Vannon meneväni yksin.

— Hyv'on. Se on siis päätetty. Kotimatkalla kuljemme Bastiljin ohi: minä osotan sinulle portin… sinä tulet mukanani minun kotiini… minä annan sinulle avaimen… ja tänä iltana…

— Näyttelen minä teidän korkeuttanne; se on päätetty.

Bussy ja herttua liittyivät nyt taas metsästysretkeen, jota ylen taitavasti johti herra de Monsoreau.

Kuningas oli ihastuksissaan, ja ylihovijahtimestari sai kuulla kohteliaisuuksia sekä häneltä että herttualta.

— Armollinen herra, — sanoi Monsoreau viimeksimainitulle, — olisin kovin onnellinen, jos olen osannut toimia teidän mieliksenne, koska minun on juuri teitä tästä toimestani kiittäminen.

— Mutta te tiedätte, hyvä herra, — puuttui herttua puheeseen, että jos edelleenkin haluatte pysyä minun suosiossani, täytyy teidän tänä iltana lähteä Fontainebleauhon. Kuningas tahtoo metsästää siellä ylihuomenna ja sitä seuraavina päivinä, eikä ole liikaa, että te käytätte yhden päivän tutustuaksenne metsään.

— Minä tiedän sen, armollinen herra, — vastasi Monsoreau, — ja olen jo järjestänyt kaikki kuntoon matkustaakseni ensi yönä määräpaikkaan.

— Ah, siinähän herra de Monsoreau onkin! — virkkoi Bussy. — Tästälähin ei teidän ole ajattelemistakaan lepoa, ei yöllä eikä päivällä.

Tätä sanoessaan näytti Bussy ivalliselta, ja herttua loi Monsoreauhon läpitunkevan katseen.

Tämä oli Bussyn sanoista kalvennut niinkuin ensi kerrallakin, ja hänen kasvonsa olivat käyneet yhtä kamaliksi.

13.

Miten Bussy taas löysi sekä muotokuvan että sen henkilön, jota kuva esitti.

Kello viisi iltapäivällä palasi kuningas hoveineen Parisiin Saint-Antoinen esikaupungin kautta, ikäänkuin hänellä olisi ollut aavistus Anjoun herttuan toivomuksesta.

Monsoreaun kreivi oli sanonut ruhtinaille hyvästit selittämällä lähtevänsä jo heti Fontainebleauhon. Seurueen kulkiessa Bastiljin ohi tahtoi kuningas kiinnittää ystäväinsä huomiota linnoituksen jylhään ja synkkään ulkonäköön, ikäänkuin muistuttaakseen heitä siitä, mikä heitä odotti, jos heistä joskus tulisi hänen vihollisiaan.

Monet yskän ymmärsivät ja olivat kahta vertaa huomaavaisempia hänen majesteettiaan kohtaan.

Sillävälin virkkoi Anjoun herttua aivan hiljaa Bussylle, joka ratsasti hänen vieressään:

— Katsoppas oikealle, Bussy, ja pane merkille tuo pieni puutalo, jonka päädyssä on madonnan kuva. Laske sitten silmilläsi siitä eteenpäin neljä taloa.

— Hyvä on, — vastasi Bussy.

— Se on järjestyksessä viides, — jatkoi herttua, — juuri tuo, joka on Sainte-Catherinen kadun vastapäätä.

— Minä näen sen, armollinen herra. Huomaatteko, miten akkunat kaikkialla ovat uteliaita kasvoja täynnä?

— Lukuunottamatta sitä taloa, jota minä tarkoitan, — huomautti herttua. — Siinähän kaikki akkunat ovat suljetut.

— Mutta siellähän kuitenkin siirretään muuatta uudinta syrjään, — virkkoi Bussy sykähtelevin sydämin.

— Ilman että siellä kuitenkaan ketään näkyy, — vastasi herttua. — Ah, hänet on kai viety sinne kätköön, tai piiloutuu hän sitten itse. Joka tapauksessa on tuo talo oikea. Kotiin päästyämme annan sinulle avaimen.

Bussy koetti tunkea katsettaan tuon puoleksi avonaisen uutimen läpi, mutta turhaan.

Palatsiinsa päästyään kysyi Bussy heti Remyltä, kuinka tämä oli yrityksissään onnistunut.

— Minä aioin juuri tehdä teille saman kysymyksen, armollinen herra.

— Etkö siis ole saanut mitään selkoa?

— Taloa on yhtä vaikea löytää päivällä kuin yölläkin. Epäilen neljää tai viittä eri taloa, jotka ovat vieretysten.

— Silloinpa, — virkkoi Bussy, — luulen olleeni sinua onnellisempi.

— Kuinka niin, armollinen herra? Oletteko tekin ollut siellä selkoa ottamassa?

— En. Olen vain kulkenut siitä ohitse.

— Ja oletteko tuntenut portin?

— Niin toivon.

— Ja milloin saan tietää teidän löytäneen sen onnen, jota etsitte?

— Varhain huomisaamuna.

— Ettekö tarvitse minua sillävälin?

— En, en millään lailla, rakas Remy.

— Ettekö tahdo minuakaan mukaanne?

— Se on aivan mahdotonta, hyvä ystävä.

— Mutta olkaa sitten ainakin varovainen, armollinen herra.

— Ah! — virkkoi Bussy nauraen, on hyödytöntä puhua minun varovaisuudestani. Sen ominaisuuden suhteen minut kyllä jo tunnetaan.

Bussy söi päivällistään ikäänkuin ei lainkaan olisi tiennyt, missä, miten ja milloin hän söisi. Kun kello oli lyönyt kahdeksan, otti hän parhaimman miekkansa, pisti, kuninkaan äsken antamasta kiellosta huolimatta, pari pistoolia vyöhönsä ja kuljetutti itsensä kantotuolissaan Saint-Paulin kadulle.

Sinne saavuttuaan tunsi hän pian tuon pikku madonnankuvalla varustetun talon, laski sitten neljä seuraavaa taloa, tuli vakuutetuksi siitä että viides oli oikea, ja meni sitten, väljään kappaansa kääriintyneenä, loitommaksi, asettuen Sainte-Catherinen kadun kulmaukseen ja vakaasti päättäen odottaa siellä kaksi tuntia, ja että, ellei ketään sen ajan kuluessa näyttäytyisi, hän senjälkeen toimisi omin neuvoin.

Saint-Paulin kello oli juuri lyönyt yhdeksän, kun Bussy alotti vartioimisensa.

Tuskin oli hän ehtinyt seisoa siinä kymmentä minuuttia, kun hän jo, kovasta pimeästä huolimatta, näki kahden ratsastajan lähestyvän. Päästyään Tournellesin hotellin kohdalle ratsastajat pysähtyivät. Toinen niistä astui alas satulasta ja antoi ohjat toiselle, joka luultavasti oli palvelija, ja nähtyään tämän palaavan takaisin samaa tietä, jota he olivat tulleetkin, ja häviävän pimeyteen suuntasi toinen askeleensa sitä taloa kohti, jonka Bussy oli saanut vartioitavakseen.

Talon lähelle tultuaan katseli tuo tuntematon varovasti ympärilleen joka puolelle ja meni sitten portista sisälle.

Bussy kuuli, että portti suljettiin. Kreivi odotteli hetkisen peläten, että tuo salaperäinen henkilö ehkä oli jäänyt tähystelemään portinluukusta. Muutamain minuuttien kuluttua avasi Bussy itse hiljaa portin ja astui siitä sisään.

Hän havaitsi, ettei luukku ollut korkeammalla kuin että hän saattoi katsella siitä, ja kaiken todennäköisyyden mukaan oli hän juuri siitä samasta luukusta nähnyt Quélus'en.

Mutta Bussy ei nyt ollut tullut vanhoja muistojaan virittääkseen. Hän kulki siis verkalleen eteenpäin, hamuillen porttikäytävässä puoleen ja toiseen, kunnes hän vasemmalta puolelta löysi nuo tutut raput. Siellä hän hetkeksi pysähtyi kahdestakin syystä. Ensiksi tunsi hän polviensa horjuvan ja toiseksi hän luuli erään äänen sanovan:

— Gertrud, kerro emännällesi, että minä olen täällä ja tahdon häntä tavata.

Nuo sanat kuulostivat niin käskeviltä, ettei niihin ollut vastaansanomista. Hetken kuluttua kuuli Bussy naisäänen vastaavan:

— Herra on hyvä ja käy salonkiin. Emäntäni tulee sinne pian.

Sitten kuuli Bussy vielä yhden oven suljettavan. Hän ajatteli Remyn laskemia portaita. Hän laski nyt vuorostaan kaksitoista porrasta ja pääsi eteiseen.

Hän muisti nyt käytävän ja kolme ovea ja astui varovasti muutamia askeleita eteenpäin, hapuillen käsillään ympärilleen. Hän löysi jo yhden oven, nähtävästi sen saman, josta tuo tuntematon mies oli kulkenut. Sitten hän kulki eteenpäin ja löysi vielä oven, tunnusteli sitä, ja käteensä osui avain, minkä jälkeen hän, väristen kiireestä kantapäähän asti, väänsi lukon auki ja avasi oven.

Huone, johon Bussy nyt joutui, oli aivan pimeä, lukuunottamatta sitä heikkoa valoa, mikä virtasi sisälle sisempänä olevan salongin puoliavoimesta ovesta. Hän tarkasteli niitä katon ja seinäin osia, joihin tuo heikko valo kohdistui, ja tunsi jälleen ne samat mytologiset kuviot, jotka hän jo kerran ennenkin oli nähnyt. Hän hamuili käsillään ja löysi veistokuvasängynkin. Nyt hänen ei enää tarvinnut lainkaan epäillä. Hän oli tosiaankin samassa huoneessa, jossa eräänä yönä haavotettuna ja vieraanvaraisesti kohdeltuna oli herännyt.

Bussyn sydän löi yhä voimakkaammin, kun hän nyt piiloutui laajan sänkyverhon taa kuunnellakseen. Hän kuuli tuon tuntemattoman miehen kävelevän levottomasti edestakaisin viereisessä huoneessa, väliin äkkiä pysähtyvän ja hampaittensa välistä mutisevan: no, eikö hän koskaan tulekaan?

Pian kuului avautuvan ovi jostain salongin toiselta puolelta. Naisen kevyitä askeleita kuului matolta, silkkihameen kahina osui Bussyn korviin, ja tämä nuori mies kuuli naisäänen pelokkaasti, mutta samalla halveksien puhuvan:

— Tässä minä olen, hyvä herra. Mitä te taaskin tahdotte minusta?

— Ho hoo! — virkkoi Bussy itsekseen. — Jos tuo herra on rakastaja, niin täytyy minun itseään aviomiestä vilpittömästi onnitella.

— Hyvä rouva, — vastasi tuo niin kylmästi vastaanotettu vieras, — minulla on kunnia ilmoittaa teille, että koska minä huomenna olen pakoitettu matkustamaan Fontainebleauhon, niin tulen viettämään tämän yön täällä.

— Tuotteko mitään tietoja isästäni? — kysyi nainen. — Te muistatte millaisen sopimuksen teimme eilen: kun minä suostuin tulemaan teidän puolisoksenne, niin tapahtui se sillä ehdolla, että joko minun isäni tulisi Parisiin tai saisin minä palata hänen luokseen.

— Heti kun minä olen palannut takaisin Fontainebleausta, matkustamme me hänen luokseen, sen vakuutan kunniasanallani. Mutta sillävälin…

— Ei, hyvä herra, älkää sulkekokaan sitä ovea, se on turhaa. Minä en vietä ainoatakaan yötä saman katon alla teidän kanssanne, ennenkuin olen saanut rauhottavat tiedot isäni kohtalosta.

Nainen lausui nämä sanat varmalla äänellä ja puhalsi nyt kimeän vihellyksen pieneen hopeapilliin. Sillä tavalla niihin aikoihin kutsuttiin palvelijoita sisälle.

Samalla avautui se ovi, josta Bussy oli tullut sisään, ja nuoren naisen kamarineitsyt riensi esiin. Hän oli kookas ja tanakkatekoinen maalaistyttö, joka jo näytti odottaneen tätä emäntänsä kutsumusta saapuakseen heti paikalle.

Salonkiin astuessaan hän jätti oven selko selälleen. Huoneeseen, jossa Bussy oli, tuli siten yhä enemmän valoa, ja hän havaitsi nyt akkunain välissä olevan muotokuvan.

— Gertrud, — lausui nainen, — sinä et saa mennä nukkumaan, vaan on sinun oltava minun läheisyydessäni, niin että voit kuulla, kun sinua huudan.

Kamarineitsyt poistui.

Bussy hiipi hiljaa ovelle tarkastellakseen oven ja seinän välisestä raosta. Mutta niin hiljaa kuin hän menikin, narahti lattia hänen jalkainsa alla juuri samana hetkenä, jolloin hän ryhtyi raosta tähystelemään.

Narinan kuultuaan kääntyi nainen ympäri, ja Bussy tunsi muotokuvassa näkemänsä naisen, unelmainsa hengettären.

Vaikkei mies mitään kuullutkaan, käännähti kuitenkin hänkin ympäri. Ja Bussy tunsi miehen Monsoreaun kreiviksi.

— Ahaa! — virkkoi Bussy itsekseen. — Valkea tamma… ryöstetty nainen… kaikesta päättäen saan olla jonkin kauhean jutun todistajana.

Bussy näki naisen seisovan kalpeana ja halveksuvin ryhdein. Monsoreau oli istuutunut: hän ei ollut kalpea, vaan kellervänvihreä, hän polki jalkaansa lattiaan ja pureksi kynsiään.

— Hyvä rouva, — virkkoi viimein Monsoreaun kreivi, — ei enää halunne teeskennellä minulle olevansa vainottu uhri. Olette Parisissa, olette minun talossani. Ja vieläkin enemmän: te olette Monsoreaun kreivitär, minun vaimoni.

— Kun minä kerran olen teidän vaimonne, niin miksi te sitten kieltäydytte viemästä minua isäni luo? Miksi sitten yhäkin pidätte minua piilossa maailman silmiltä?

— Oletteko sitten unohtanut Anjoun herttuan, hyvä rouva?

— Tehän olette vakuuttanut, ettei minulla, kun minä kerran olisin tullut teidän vaimoksenne, enää olisi mitään pelättävää hänen puoleltaan.

— Hyvä rouva, minun on edelleenkin oltava varovainen.

— Hyvä! Järjestäkää nuo varovaisuustoimenpiteenne ja tulkaa sitten takaisin.

— Diana, — virkkoi kreivi, jonka viha nähtävästi yhä yltyi, — Diana, älä laske leikkiä pyhästä avioliitosta. Annan sinulle sen neuvon.

— Laittakaa asiat siihen kuntoon, hyvä herra, ettei minun tarvitse epäillä miestä, ja minä tulen pitämään avioliittoa kunniassa.

— Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että minun olisi toiminnallani pitänyt saavuttaa teidän täydellinen luottamuksenne.

— Enpä luule, että teidän menettelytapaanne olisi johtanut yksistään osanottavaisuutenne minun parhaakseni. Ainakin on sattuma teitä suuresti auttanut.

— Ah! Tämä on jo liian paljo! — huudahti kreivi. — Minä olen omassa talossani, te olette minun vaimoni, ja tulkoonpa teille vaikka itse helvetti avuksenne, niin kuulutte te sittenkin tänä yönä minulle.

Bussy vei kätensä miekankahvaan ja astui askeleen eteenpäin, mutta Diana ei antanut hänelle aikaa astua sisälle.

— Kuulkaa, — lausui Diana ja veti tikarin esiin pukimensa liepeistä, katsokaahan, miten minä teille vastaan.

Näin sanoen hän syöksähti siihen huoneeseen, jossa Bussy oli, paiskasi oven kiinni, pani sen hakaan ja, Monsoreaun uhkaillessa ja ovelle kolkuttaessa virkkoi:

— Te tunnette minut, hyvä herra, ja jos rikotte ovesta pienenkään palasen, niin tapaatte minut kuolleena kynnykseltä.

— Olkaa levollinen, hyvä rouva, — kuiskasi Bussy, sulkien Dianan syliinsä, — te saatte puolestanne kostajan.

Diana oli päästämäisillään huudon, mutta hän oivalsi, että ainoa vaara saattoi uhata häntä vain oman miehensä taholta. Hän senvuoksi pysyi vaiti, vaikka vapisi rajusti.

Monsoreaun kreivi polki mieletönnä lattiaa, mutta kun hän epäilemättäkin oli vakuutettu siitä, että Diana panisi uhkauksensa täytäntöön, poistui hän viimein salongista ja löi oven mennessään kiinni. Sinne sisälle kuului, että hän lähti tiehensä koko talosta, kulkien rappuja alas.

Hyvä herra, — lausui nyt Diana, irrottautuen Bussyn käsivarsista ja vetäytyen askeleen taaksepäin, — kuka te olette ja miten te olette tullut tänne?

— Rouvani, — vastasi Bussy, avasi salongin oven ja polvistui Dianan eteen, — olen sama mies, jonka hengen te olette pelastanut. Miten voisittekaan luulla, että minä olen tunkeutunut tänne jossakin pahassa tarkoituksessa tai että olisin suunnitellut jotain teidän kunniaanne vastaan?

Salongista tuleva valohohde valaisi nyt nuoren miehen kasvonpiirteitä, ja Diana tunsi hänet heti.

— Oi, tekö täällä, hyvä herra! — huudahti hän ja pusersi käsiään yhteen. — Te täällä! Oletteko sitten kuullut kaiken?

— Olen, sen pahempi, hyvä rouva.

— Mutta kuka te sitten olette?

— Hyvä rouva, minä olen Clermontin Ludvig, Bussyn kreivi.

— Tekö tuo urhokas Bussy! — huudahti Diana teeskentelemättä ja aavistamatta, miten suurta riemastusta tuo hänen huudahduksensa nuoren miehen sielussa herätti.

— Ah, Gertrud, — jatkoi hän, kääntyen kamarineitsyensä puoleen, joka oli kuullut emäntänsä jonkin kanssa puhelevan ja kauhuissaan rientänyt sisälle, Gertrud, minun ei enää tarvitse pelätä mitään, sillä tästä hetkestä lähtien uskon kunniani Ranskan urhoollisimman ja ritarillisimman aatelismiehen käsiin.

Sitten hän ojensi kätensä Bussylle ja virkkoi: — Nouskaa ylös, hyvä herra. Minä tiedän, kuka te olette. Nyt täytyy teidän vuorostanne saada tietää, kuka minä olen.

14.

Kuka oli Diana de Méridor.

Bussy nousi ylös onnen hurmaamana ja astui Dianan seurassa siihen samaan salonkiin josta Monsoreaun kreivi juuri äsken oli lähtenyt.

Hän katseli Dianaa ihaillen ja kummastellen. Hän ei ollut rohjennut uskoa, että se nainen, jota hän etsi, voisi kestää vertailua hänen unelmainsa naisen kanssa, ja kuitenkin hän nyt havaitsi todellisuuden kohoovan vielä yläpuolellekin kaiken sen, jota hän oli pitänyt pelkkänä mielikuvana.

Diana oli kahdeksantoista tai yhdeksäntoista vuoden ikäinen ja oli siis nuoruutensa ja kauneutensa ensi kukoistuksessa. Ei saattanut erehtyä Bussyn katseen ilmeistä. Diana havaitsi hänen ihailevan itseään, eikä hän rohjennut häiritä Bussyn tunteita.

Lopulta katsoi Diana parhaaksi katkaista tämän vaitiolon.

— Hyvä herra, — lausui hän, — te olette vastannut minun toiseen kysymykseeni, mutta ette toiseen. Minä kysyin teiltä, kuka te olitte, ja te olette sen minulle sanonut. Mutta minä kysyin teiltä myöskin, kuinka te tänne tulitte, ja tähän kysymykseen te ette ole vastannut.

— Rouvani, — vastasi Bussy, — niistä muutamista sanoista, jotka sain selville teidän keskustelustanne herra de Monsoreaun kanssa, olen havainnut, että syyn minun täällä olooni aivan yksinkertaisesti selittää se kertomus, jonka te ystävällisesti olette luvannut minulle jutella. Ettekö minulle juur'ikään sanonut, että minä saisin tietää, kuka te olette?

— Sanoin kylläkin, kreivi. Minä olen kertova teille kaikki, — vastasi Diana. — Teidän nimenne on jo riittävä luottaakseni teihin, sillä olenpa useinkin kuullut mainittavan tätä nimeä, kun on ollut kysymys urhoollisesta ja ritarillisesta miehestä, jolle voi uskoa kaikkensa.

Bussy kumarsi.

— Eräistä kuulemistanne sanoista, — jatkoi Diana, — olette jo ehkä käsittänyt, että minä olen parooni de Méridorin tytär, erään anjoulaisen vanhimman ja jaloimman nimen ainoa perijätär.

— Olenpa, — virkkoi Bussy, — kuullut puhuttavan eräästä parooni de Méridorista, joka Pavian taistelussa olisi voinut pelastua, mutta joka, saatuaan tietää, että kuningas oli vankina, jätti miekkansa espanjalaisille ja pyysi saada seurata Frans I:tä Madridiin. Hän ei eronnut kuninkaasta ennenkuin sai palata Ranskaan neuvottelemaan kuninkaan lunnaista.

— Hän oli minun isäni, hyvä herra, ja jos te milloin satutte astumaan Méridorin linnan suureen saliin, niin näätte siellä tuon uskollisuuden muistomerkkinä Leonardo da Vincin maalaaman kuningas Frans I:sen muotokuvan.

— Ah! — huomautti Bussy. — Siihen aikaan ymmärsivät ruhtinaat palkita uskollisia palvelijoitaan.

— Espanjasta palattuaan isäni meni naimisiin. Hänen kaksi ensimäistä lastaan, kaksi poikaa, kuoli, ja se tuotti isälleni suuren surun, sillä hän siten kadotti nimensä jatkumisen toivon. Kuningaskin kuoli pian. Silloin isäni tuska muuttui toivottomuudeksi. Muutamien vuosien kuluttua siirtyi hän pois hovista ja meni puolisoineen Méridorin linnaan. Siellä synnyin minä kymmenen vuotta veljieni kuoleman jälkeen.

Kaikki isäni rakkaus kohdistui nyt minuun. Hänen tunteensa minua kohtaan ei ollut hellyyttä, se oli jumaloimista. Kolmen vuoden kuluttua syntymisestäni kuoli äitini. Se oli uusi, kauhea isku isälleni.

Minä kasvoin ja vaurastuin hänen hoivissaan. Minä olin hänelle kaikki kaikessa, ja hän oli minulle samoin. Niin tulin kuudentoista vuoden vanhaksi aavistamattakaan, että oli olemassa toinenkin maailma kuin se, jossa elin isäni, joutsenieni ja turtturikyyhkyisieni parissa, ajattelematta, että tämä rauhallinen elämä milloinkaan voisi lakata, ja tietystikin sitä koskaan toivomatta.

Méridorin linnaa ympäröivät joka puolelta laajat metsät, jotka omisti Anjoun herttua. Niissä vilisi runsaasti metsäpeuroja, metsäkauriita ja hirviä, joita ei kukaan ajatellutkaan häiritä ja jotka, kun ne saivat olla kokonaan rauhassa, viimein tulivat aivan kesyiksi. Muutamat niistä tunsivat minun ääneni, niin että ne juoksivat luokseni, kun minä niitä huusin. Niiden joukossa oli muuan naarashirvi, Daphne, joka oli niin kesy, että söi minun kädestäni.

Muutamana keväänä ei sitä näkynyt kokonaiseen kuukauteen. Minä luulin sen kuolleen ja itkin sitä kuin hyvää ystävääni, kun sitten eräänä päivänä näin taas saman hirven kahden pikku vasikan seurassa. Aluksi nuo pienokaiset minua pelkäsivät, mutta nähtyään emänsä nuolevan kättäni ymmärsivät ne, ettei niiden tarvinnut mitään pelätä, ja tulivat nekin vuorostaan luokseni.

Samoihin aikoihin levisi huhu, että Anjoun herttua oli lähettänyt jonkin varakuvernöörin provinssin pääkaupunkiin. Muutamain päiväin perästä saatiin tietää, että tämä jo oli saapunutkin ja että hän oli kreivi de Monsoreau.

Oi, miksi tuntui tuo nimi niin epämiellyttävältä minun korvissani ja silloin kun kuulin sitä ensi kertaa lausuttavan? En voi selittää tätä tuskallista mielenliikutusta muuksi kuin aavistukseksi.

Kului kahdeksan päivää. Ympäristössä puhuttiin hyvin eri tavalla tästä Monsoreaun kreivistä. Eräänä aamuna kajahtivat metsässä metsästystorvet ja koirain haukunta. Minä juoksin aina puiston kalleriportille asti ja ehdin juuri parahiksi näkemään, miten minun Daphneni salamannopeudella kiiti ohitse, liuta koiria perässään. Vasikat juoksivat mukana.

Heti sen jälkeen näin miehen ratsastavan mustalla ratsulla samaan suuntaan. Hän oli herra de Monsoreau.

Minä huusin, olisin tahtonut pyytää armoa tuolle suojattiraukalleni, mutta hän joko ei kuullut minun ääntäni tai ei siitä välittänyt, niin metsästysinnon vallassa kun oli.

Lainkaan ajattelematta sitä, miten levottomaksi saisin isäni, jos hän saisi tietää poissaoloni, juoksin samalle suunnalle, minne olin nähnyt miehen ratsastavan. Toivoin kohtaavani kreivin itsensä tai jonkin hänen seuralaisensa pyytääkseni heitä lakkaamaan hirveni ahdistamisesta. Tietämättä minne menin juoksin näin puolen liöötä [lieue (lue: liöö) on vanha ranskalainen tiemitta, vastaten tavallisimmin noin 4,5 kilometriä. Suoment.]. Olin kadottanut näkyvistäni sekä hirven, koirat että metsästäjän. Kohta en enää kuullut koirain haukuntaakaan. Vaivuin erään puun juurelle ja aloin itkeä. Hetken kuluttua kuuluivat metsästäjät lähenevän. Nousin heti ylös ja riensin sinnepäin, mistä kuulin ääniä.

Eräässä metsän aukossa näin tosiaankin Daphneparan huohottaen juoksevan ohitseni. Sillä oli nyt ainoastaan toinen vasikkansa mukanaan. Toinen oli nähtävästi uupunut ja joutunut koirain revittäväksi.

Emä itsekin näytti väsyneeltä. Sen ja koirain välinen matka oli sama kuin ensi kerrallakin. Hirven juoksu oli muuttunut epätasaiseksi hypinnäksi, ja ohi rientäessään se surullisesti vaikeroi.

Turhaan huusin kaikin voimin. Herra de Monsoreau ei nähnyt mitään muuta kuin takaa-ajamansa eläimen, ja hän ratsasti eteenpäin ehkä vieläkin nopeammin kuin ensi kerralla.

Hänen takanaan näkyi kolme tai neljä metsästyspalvelijaa, jotka torvin ja huudoin yllyttivät koiria. Metsästysseurue kiiti ohitse kuin myrskytuuli ja katosi metsään.

Olin epätoivoissani, mutta pian aloin toivoa, että seurue vielä kolmannenkin kerran kulkisi ohitseni. Kuljin senvuoksi pientä polkua myöten, jonka tiesin johtavan Beaugén linnaan. Tämä linna oli Anjoun herttuan oma, ja oli sinne matkaa isäni linnasta lähes kolme liöötä. Se tuli piakkoin näkyviini, ja vasta nyt minä muistin, että olin kävellyt nuo kolme liöötä, että olin yksin ja että kotini oli verrattain kaukana.

Myönnän, että minut valtasi jonkinlainen epävarma levottomuudentunne ja että minä tällöin ajattelin vain menettelyni varomattomuutta ja sopimattomuutta. Kuljin erään padon reunustaa, sillä aioin pyytää puutarhurin, joka usein oli antanut minulle kukkia, kun olin ollut siellä isäni keralla, saattamaan itseäni kotiin, mutta silloin taas kuulin metsästysseurueen lähenevän. Pysähdyin hetkeksi kuuntelemaan. Melu kasvoi, ja minä unohdin kaiken muun. Melkein samalla hetkellä näin naarashirven syöksähtävän metsästä esiin padon toiselta puolen. Se oli nyt yksinään, sillä se jo oli kadottanut toisenkin vasikkansa. Veden näkeminen näytti antavan sille lisää voimia. Se syöksyi patoon kuin tahtoen tulla minun luokseni.

Alussa hirvi ui jotenkin reippaasti. Minä katselin sitä kyyneleet silmissä ja melkein yhtä paljo henkeä pidättäen kuin se itsekin. Mutta vähitellen sen voimat väsyivät, jota vastoin koirat, jotka nyt olivat päässeet niin likelle saalistaan, näyttivät kaksin verroin ponnistavan voimiaan. Pian ne hirven saavuttivatkin. Samana hetkenä ilmestyi herra de Monsoreau metsän reunaan. Hän hyppäsi hevosensa selästä maahan ja juoksi padon luo. Minä ponnistin kaikki voimani huutaakseni ojennetuin käsin: armahtakaa eläintä! Ihan varmasti hän kuuli minun huutoni, sillä hän kääntyi ympäri, ja minä näin hänen hyppäävän veneeseen, jonka hän oli irrottanut ja jolla hän nyt nopeasti läheni hirviparkaa. Olin aivan varma siitä, että herra de Monsoreau riensi täyttämään toivomustani, kun äkkiä näinkin hänen vetävän esiin metsästysveitsensä: sen leveä terä välähti auringonpaisteessa, ja minulta pääsi huuto, sillä hän oli iskenyt aseen kahvaa myöten eläimen kaulaan. Verivirta pulpahti haavasta ja punasi veden. Hirviparka päästi valittavan äänen, kohosi miltei pystyyn vedenpinnan yläpuolelle ja kaatui sitten kuoliaana veteen.

Minulta pääsi huuto miltei yhtä surkea kuin Daphnelta ja minä nyykähdin taintuneena siihen padon reunalle.

Kun taas tuntoihini tulin, niin havaitsin makaavani Beaugén linnassa. Isäni, joka oli haettu paikalle, oli itkien vieressäni istumassa.

Seuraavana päivänä sain palata takaisin Méridoriin, missä en kuitenkaan kolmeen neljään päivään kyennyt lähtemään huoneestani.

Neljäntenä päivänä ilmoitti isäni minulle, että koko minun sairastamiseni ajan oli herra de Monsoreau, joka oli nähnyt minua pyörtyneenä kannettavan pois, joka päivä tullut tiedustelemaan minun terveydentilaani. Hän oli ollut ihan onneton saatuaan tietää, että hän vasten tahtoaan oli joutunut tähän tapahtumaan syypääksi, ja oli anonut lupaa saada pyytää minulta anteeksi, ilmoittaen, ettei hän rauhoittuisi ennenkuin saisi kuulla tuon anteeksiannon minun omasta suustani.

Olisihan näyttänyt kovin omituiselta, jos minä olisin kieltäytynyt häntä vastaanottamasta. Vastenmielisyydestäni huolimatta en voinut hänen pyyntöänsä kieltää.

Päivää myöhemmin hän sitten saapui. Minä oivalsin oman asemani naurettavuuden, sillä onhan metsästäminen huvia, johon naisetkin usein ottavat osaa. Se siis olinkin minä, jonka tavallani tulin pyytää anteeksi tuo omituinen mielenliikutukseni, osottaessani niin suurta hellyyttä Daphneparkaa kohtaan. Nyt tuli kreivin vuoro teeskennellä epätoivoaan, ja parikymmentä kertaa hän kunniansa kautta vakuutti, että jos hän olisi osannut aavistaakaan, miten suurta hellyyttä minä hänen uhriansa kohtaan tunsin, olisi hän ilomielellä eläimen säästänyt. Nuo selittelyt eivät kuitenkaan tehneet minuun lainkaan vakuuttavaa vaikutusta, ja kreivi poistui luotani ymmärtämättä sitä, mitä minä hänestä sydämessäni ajattelin.

Poistuessaan hän pyysi isältäni luvan saada pian palata takaisin. Hän oli syntynyt Espanjassa ja saanut kasvatuksensa Madridissa, ja isääni huvitti keskustella hänen kanssaan siitä maasta, jossa hän itsekin niin kauvan oli oleskellut. Sitäpaitsi oli kreivi syntyisin hyvästä perheestä, oli maakunnan varakuvernöörinä ja vielä, mikäli kerrottiin, Anjoun herttuan suosikki. Isälläni ei niin ollen ollut mitään syytä kieltää häneltä tuota hänen pyyntöään.

Tästä hetkestä alkaen hävisi minulta ellei juuri onneni, niin ainakin rauhani. Piakkoin havaitsin, minkä vaikutuksen olin kreiviin tehnyt. Alussa hän kävi vain kerran viikossa, mutta pian kahdesti, ja viimein hän tuli joka päivä. Minä näin, että isäni oli huvitettu hänen puheistaan, jossa aina oli jotain hyvin järkevää. En luullut tarvitsevani olla tyytymätön, sillä mitäpä minulla olisi ollutkaan valittamista? Kreivi oli minulle kohtelias kuin rakastetulleen ja arvokas kuin jos olisin ollut hänen oma sisarensa.

Eräänä aamuna tuli isäni luokseni tavallista vakavamman näköisenä, mihin kuitenkin näytti sisältyvän jonkinlainen tyydytyksen tunne.

— Lapseni, — virkkoi hän minulle, — olethan, aina vakuuttanut olevasi onnellinen, jollei sinun tarvitse minusta erota?

— Ah, isäni! — huudahdin minä. — Tiedäthän, että se on minun sisin toivomukseni!

— Se on hyvä, Dianani! — jatkoi hän ja kumartui suutelemaan minun otsaani. Vain sinusta itsestäsi riippuu tämän toiveesi toteutuminen.

Minä aavistin, mitä hänellä oli minulle sanomista, ja menin niin kauhean kalpeaksi, että hän vetäytyi takaperin ennenkuin ehti huulillaan koskettaa minun otsaani.

— Diana, lapseni! — huudahti hän. — Oi jumalani, mikä sinulle tuli?

— Herra de Monsoreau, eikö niin? — änkytin minä.

— Niin, minkävuoksi ei? — kysyi hän hämmästyneenä.

— Oi, ei milloinkaan, isä, jos vähääkään lastanne rakastatte, ei milloinkaan!

— Diana rakkahin, — lausui hän nyt, — kuinka minä voisinkaan sinua mihinkään pakoittaa. Tiedäthän, että minä vain sinua pyydän. Ajattele yhden viikon aika asiaa, ja jos, kahdeksan päivän kuluessa…

— Oi, ei, ei! — huudahdin minä. — Se on tarpeetonta. Ei kahdeksaa päivää, ei kahdeksaa tuntia, ei ainoatakaan minuuttia. Ei, ei, oi, ei!

Minä ratkesin itkemään.

Isäni lohdutteli minua. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt minun itkevän sillä lailla, hän sulki minut syliinsä ja yhä lohdutellen lupasi kunniasanallaan, ettei hän enää milloinkaan puhuisi tästä naimiskaupasta.

Kuukauden ajan herra de Monsoreau todellakin pysyi poissa, enkä minä kuullut hänestä edes puhuttavan, kun isälleni ja minulle eräänä aamuna lähetettiin kutsu saapua suuriin juhliin, jotka herra de Monsoreau aikoi järjestää Anjoun herttuan kunniaksi. Herttuaa varrottiin vieraaksi siihen maakuntaan, jonka nimellä häntä itseäänkin kutsuttiin. Juhlat pidettäisiin Angersin kaupungintalolla.

Kirjeen mukana seurasi personallinen kutsu myöskin prinssiltä. Tämä kirjoitti isälleni muistavansa muinoin nähneensä hänet kuningas Henrikin hovissa, ja että hänelle taaskin olisi mieluista hänet nähdä.

Ensin tunteeni sanoi minulle, että minun oli pyydettävä isäni kieltäytymään kutsuista, ja varmasti olisin saanutkin hänen taipumaan, jos kutsu olisi tullut vain herra de Monsoreaulta. Mutta prinssilläkin oli kutsussa osansa, eikä isäni rohjennut loukata hänen korkeuttaan kieltäytymällä juhlaan saapumasta. Menimme siis näihin pitoihin. Herra de Monsoreau otti meidät vastaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän kohteli minua samoinkuin kaikkia muitakin naisia, ja minä tunsin olevani onnellinen sen johdosta, etten minä hänen puoleltaan joutunut minkään erityisen huomaavaisuuden esineeksi.

Mutta lainkaan samanlainen ei ollut asia Anjoun herttuaan nähden. Jo alussa hän kiinnitti katseensa minuun. Minä tunsin sen katseen kiusaavan itseäni. Ja selittämättä isälleni syytä, miksi halusin päästä pois tanssiaisista, pyysin sitä häneltä niin kauvan, että me vihdoin läksimme ennen muita.

Kolmen päivän kuluttua ilmestyi Monsoreaun kreivi Méridoriin. Näin hänet kaukaa ja vetäydyin omaan kamariini.

Pelkäsin, että isäni kutsuisi minua, mutta sitä hän ei tehnyt. Puoli tuntia myöhemmin näin herra de Monsoreaun ratsastavan tiehensä, eikä kukaan ollut ilmoittanut minulle hänen käynnistään. Ja vieläkin enemmän: ei edes isäni maininnut minulle hänestä. Luulin vain huomaavinani, että hän tämän käynnin jälkeen oli entistäänkin vakavampi.

Kun eräänä päivänä tulin kävelyltä, ilmoitettiin minulle, että herra de Monsoreau vieraili isäni luona. Isäni oli useamman kerran kysellyt minua ja levottomana ihmetellyt, minne minä olin mahtanut mennä, sekä käskenyt minun palattuani siitä hänelle heti ilmoittamaan.

Samassa tulikin isäni luokseni.

— Lapseni, — virkkoi hän minulle, — muuan syy, jonka mainitseminen sinulle on tarpeetonta, pakoittaa minun muutamiksi päiviksi eroamaan sinusta. Älä kysele minulta mitään. Ajattele vain, että sen syyn täytyy olla kovin tärkeän, joka saa minun kahdeksan, tai neljäntoista päivän, ehkäpä kuukaudenkin ajan olemaan näkemättä sinua.

Minua puistatti, vaikken voinutkaan aavistaa sitä vaaraa, mikä minua uhkasi. Mutta herra de Monsoreaun kaksi viimeistä käyntiä eivät ennustaneet minulle mitään hyvää.

— Mihin minä sitten siksi aikaa menen, isäni? — kysyin minä.

— Sinä matkustat Luden linnaan, sisareni luo, missä saat olla kätkössä kaikkien katseilta. Asia järjestetään siten, että pääset sinne yön aikaan.

— Etkös sinä, isäni, tule mukaan?

— En, minun täytyy jäädä tänne poistaakseni kaikki epäluulot. Talonväkenikään ei saa tietää sitä, mihin sinä matkustat.

— Mutta ken sitten minut sinne vie?

— Kaksi henkilöä, joihin minä saatan luottaa.

— Oi, hyvä jumala!

— Lapseni, — virkkoi isäni, — sen täytyy tapahtua.

Olin isäni rakkaudesta niin vakuutettu, etten tehnyt mitään vastaväitteitä enkä pyytänyt minkäänlaista selitystä. Sovittiin vain siitä että Gertrud, imettäjäni tytär tulisi mukaan.

Kello kahdeksan aikaan illalla — oli hyvin pimeä ja kylmä, sillä talvi jo oli tullut — tuli isäni minua noutamaan. Läksimme talosta aivan hiljaa, kuljimme halki puutarhan, ja hän itse avasi erään pienen, metsään päin johtavan portin. Siellä tapasimme jonkinlaiset hevospaarit ja kaksi miestä. Isäni puheli heidän kanssaan kotvasen ja jätti minut heidän huostaansa, mikäli minusta näytti. Sitten nousin minä paareille, ja Gertrud istui minun viereeni. Isäni syleili minua vielä kerran, ja senjälkeen me läksimme matkaan.

En tiennyt, että minua uhkasi mikään vaara ja että minun senvuoksi olisi ollut pakko lähteä Méridorin linnasta. Kyselin siitä Gertrudilta, mutta hän ei tiennyt siitä sen enempää kuin minäkään, enkä minä uskaltanut puhutella saattajiamme, joita en tuntenut. Jatkoimme niin matkaamme mitä äänettömimmin ja, mikäli näytti, tarkoin harkituita kiertoteitä myöten. Noin kahden tunnin kuluttua, juuri kun minä paarien yksitoikkoiseen liikuntaan olin uinahtamaisillani, herätti Gertrud minut äkkiä ylös, tarttuen käsivarteeni, sillä paarit olivat pysähtyneet.

— Ah, hyvä neiti, — virkkoi tuo tyttöparka, — mitä nyt onkaan tapahtunut?

Minä pistin pääni ulos uudinten välistä ja näin, että meidän ympärillämme oli kuusi ratsastajaa. Saattajiltamme, jotka olivat tahtoneet puolustautua, oli riistetty aseet ja heidät oli sidottu.

Olin liian pelästynyt kyetäkseni huutamaan apua, ja mitäpä meidän huutomme sitten olisivat merkinneetkään?

Se henkilö, joka näytti olevan tuon naamioidun joukon johtaja, läheni nyt paareja ja virkkoi:

— Olkaa levollinen, hyvä neiti, mitään pahaa ei teille tule tapahtumaan, mutta teidän täytyy seurata meitä.

— Mihin sitten? — kysyin minä.

— Erääseen paikkaan, jossa teitä, tarvitsematta pelätä mitään, tullaan kohtelemaan kuin kuningatarta.

Tämä lupaus kauhistutti minua paljo enemmän kuin mitä uhkauskaan olisi tehnyt. Oi isäni, isäni! — änkytin minä.

— Kuulkaas, hyvä neiti, — kuiskasi minulle Gertrud, — minä tunnen tämän seudun, minä olen teille uskollinen, olen väkevä, ja olisimmepa kovin onnettomia ellei meidän onnistuisi paeta.

Tämä lohdutus, jonka palvelijaparkani tahtoi minulle antaa, ei tietysti lainkaan minua rauhoittanut. Onhan kuitenkin suloista tuntea toisten osanottoa suruunsa, niin että minäkin jo hieman rohkaseuduin.

— Hyvä on, hyvät, herrat, — sanoin minä. — Mehän olemme turvattomia naisia emmekä siis voi puolustautua.

Meidän matkamme kääntyi nyt kokonaan toiselle suunnalle. —

Niinkuin helposti saatamme ymmärtää, kuunteli Bussy mitä tarkkaavaisimmin Dianan kertomusta. Versovassa lemmessä on miltei uskonnollista tunnetta sitä henkilöä kohtaan, jota on alkanut rakastaa. Nainen, jonka sydän kerran on omakseen valinnut, on tämän vaalin kautta tullut kohotetuksi kaikkien muitten naisten yläpuolelle. Häntä katsellaan kuin jonkinlaisen suurennuslasin läpi, hän tulee ikäänkuin kirkastetuksi. Kaikki hänen liikkeensä ovat kuin suosionosotusta, jokainen hänen sanansa kuin armo. Hänen katseensa ilostuttaa, hänen hymyilynsä ihastuttaa rakastajaa.

Nuori mies oli niin ollen antanut tuon kauniin kertojan kuvailla koko aikaisemman elämänsä, ajattelemattakaan häntä keskeyttää. Jok'ainoa yksityiskohta tuosta elämästä, jota Bussy tunsi olevansa kutsuttu suojelemaan, teki häneen syvän vaikutuksen. Äänettömänä ja miltei henkeään pidättäen kuunteli hän Dianan puhetta kuin olisi hänen koko olemassaolonsa riippunut jok'ainoasta sanasta.

Kun nyt tuo nuori nainen hetkeksi kertomuksensa keskeytti, ei Bussy jaksanut hillitä kärsimättömyyttään, vaan huudahti käsiään puristellen: Oi, jatkakaa, jatkakaa!

Diana ei voinut olla huomaamatta sitä mielenkiintoa, minkä hän nuoressa miehessä oli herättänyt: ääni, eleet ja kasvojenilmeet olivat täydessä sopusoinnussa tämän lausuman toivomuksen kanssa. Diana hymyili surumielisesti ja jatkoi:

— Me matkustimme noin kolme tuntia, minkä jälkeen paarit pysähtyivät. Minä kuulin jonkin portin sarannoissaan narisevan, muutamia sanoja vaihdettiin, paarit läksivät taas liikkeelle, ja minä olin huomaavinani, että me kuljimme erään nostosillan yli. En erehtynytkään, sillä tirkisteltyäni ulos havaitsin, että olimme saapuneet linnanpihalle.

Mutta mikä linna se olikaan? Sitä en tiennyt minä eikä Gertrudkaan. Monesti matkan varrella me olimme koettaneet tutkistella seutua, mutta olimme nähneet vain metsää. Olimme kuitenkin otaksuneet, että meidän eksyttämiseksemme oli kuljettu kaikenmoisia kiertoteitä tässä metsässä.

Paarien ovi avattiin, ja sama mies, joka meitä jo oli puhutellut, pyysi meidän nyt astumaan ulos.

Minä tottelin mitään virkkamatta. Kaksi miestä, jotka epäilemättä kuuluivat linnan palvelusväkeen, olivat tulisoihtuineen tulleet ottamaan meitä vastaan. Meille annetun julman lupauksen mukaisesti osotettiin meille, vankeudestamme huolimatta, mitä suurinta kunnioitusta. Me menimme soihdunkantajien mukana. He saattoivat meidät muutamaan upeasti kalustettuun sänkykamariin.

Kelpo illallinen oli katettu pöydälle.

— Te olette täällä kotonanne, hyvä neiti, — virkkoi mies, joka jo kahdesti ennen oli meitä puhutellut. — Ja koska kamarineito on teille tarpeellinen, niin saatte pitää tuon, jonka olette tuonut mukananne. Hänen huoneensa on tässä teidän huoneenne vieressä.

Me vaihdoimme Gertrudin kanssa iloisen silmäyksen.

— Jos haluatte jotain, — jatkoi naamioitu mies —, niin koputtakaa vain tuohon oveen. Siinä huoneessa on aina joku henkilö valveilla ja hän täyttää heti käskynne.

Tästä näennäisestä huolenpidosta me havaitsimme, että meitä vartioitiin.

Sitten naamioitu mies kumarsi ja poistui. Me kuulimme hänen panevan mennessään oven lukkoon.

Nyt me olimme Gertrudin kanssa kahdenkesken. Gertrud virkkoi hiljaisella äänellä:

— Huomasiko neiti, että me nousimme vain muutamia portaita pihaa ylemmäksi?

— Huomasin.

— Siis olemme alakerroksessa.

— Tietystikin.

— Ja senvuoksi, — lisäsi Gertrud hiljemmin ja kiinnitti katseensa akkunain ulkopuolella oleviin luukkuihin, — senvuoksi…

— Ellei noissa akkunoissa vaan ole mitään rautaristikkoa, — keskeytin minä.

— Niin, ja onko neidillä uskallusta?

— Uskallusta! — toistin minä. — Ah, ole vaan huoletta, kyllä minä sitä saan!

Minä menin akkunan luo ja koetin saada selville sen hakoja. Minä tai pikemminkin Gertrud löysi ne kohta, ja luukku saatiin auki.

Minulta pääsi ilohuuto: minkäänlaista rautaristikkoa ei akkunoissa ollut.

Mutta Gertrud jo oli saanut selville syyn tähän vartijoittemme puolelta tapahtuneeseen otaksumaamme huolimattomuuteen: rakennuksen sillä sivustalla aivan rakennuksessa kiinni oli leveä pato. Olimme siis vieläkin varmemmassa tallessa kuin jos akkunain edessä olisi ollut rautaristikko.

Vaan kun minä nyt katsahdin ympärilleni, niin tunsinkin heti paikat: me olimme vankeina Beaugén linnassa, jossa, kuten jo olen maininnut, niin usein olin ollut isäni kanssa ja jonne minut kuukausi aikaisemmin oli kuletettu samana päivänä, jolloin Daphneparkani surmattiin.

Beaugén linna kuului Anjoun herttualle, ja vasta nyt minulle kuin salamaniskusta selvisi asian oikea laita. Minä katselin patoa synkän tyytyväisenä. Se saattaisi olla viimeisenä turvapaikkana väkivaltaa ja häpeätä vastaan.

Me panimme luukut jälleen kiinni, ja minä heittäysin sänkyyn. Gertrud istahti muutamaan nojatuoliin ja nukahti.

Parikymmentä kertaa lensin minä sinä yönä pystyyn, äärettömän kauhun valtaamana. Mutta sitä pelkoa ei aiheuttanut mikään muu kuin se asema, johon olin joutumat. Ei mitään ilkeitä tarkoituksia itseäni kohtaan ollut havaittavissa. Päinvastoin linnassa kaikki nukkuivat, tai ainakin olivat nukkuvinaan, eikä minkäänlainen melu häirinnyt yön hiljaisuutta.

Aamu vihdoinkin sarasti, ja samassa määrässä kuin ympäristöt tulevat näkyviin yön hämärästä vahvistui minun alkuperäinen pelkonikin. Pakeneminen oli kerrassaan mahdotonta ilman ulkoapäin tullutta apua. Ja mistäpä tuo apu sitten tulisi?

Lähempänä yhdeksää koputettiin meidän ovellemme. Minä menin Gertrudin huoneeseen sanomaan tälle, että hän päästäisi pyrkijät sisälle.

Samat palvelijat, jotka me jo edellisenä iltana olimme nähneet, tulivat nyt korjaamaan pois illallisruokaa, johon emme olleet koskeneetkaan, ja järjestämään aamiaista.

Gertrud teki niille eräitä kysymyksiä, mutta mitään vastaamatta poistuivat ne huoneesta.

Minä palasin takaisin huoneeseeni. Kaikki oli minulle nyt selvillä. Anjoun herttua oli nähnyt minut Monsoreaun kreivin toimeenpanemassa juhlassa. Hän oli mieltynyt minuun. Isälleni oli asiasta kerrottu ja hän oli tahtonut pelastaa minut ja saattaa minut turvaan niiden vainoojien tieltä, joiden alaiseksi minä epäilemättä joutuisin. Senvuoksi hän oli lähettänyt minut pois Méridorista, mutta hänen varovaisuutensa oli ollut hyödytöntä, sillä pakomme oli tullut ilmi joko uskottomain palvelijain tai onnettoman sattuman kautta, ja minä olin joutunut sen saman miehen käsiin, jolta hän oli tahtonut minut piilottaa.

Gertrudin hartaista pyynnöistä minä join kupillisen maitoa ja söin palasen leipää. Koko aamupäivän me suunnittelimme mielettömiä pakosuunnitelmia. Me näimme sadan askeleen päässä venheen airoineen rantaruohikkoon kiinnitettynä: Jos tuo vene olisi ollut meitä lähempänä, olisimme varmasti voineet pelastua.

Meille järjestettiin päivällinen samoinkuin aamiainenkin oli järjestetty. Minä istuin pöytään, mutta yht'äkkiä, kun olin taittanut palan leipää, putosi siitä pieni paperilappu.

Minä avasin sen nopeasti. Se sisälsi vain nämä sanat:

"Muuan ystävä pitää teidän kohtaloanne silmällä. Huomenna saatte tietoja hänestä ja isästänne".

On helppo käsittää, miten iloiseksi minä tulin. Sydämeni sylkytti niin että rintani oli haljeta. Näyin lapun Gertrudille, ja jälelläolevan osan päivästä kulutimme odotellen ja toivoen.

Toinen yö kului yhtä rauhallisesti kuin ensimäinenkin. Vihdoinkin tuli tuo niin hartaasti odotettu aamiaistunti, sillä en lainkaan epäillyt löytäväni taaskin leivästä paperilapun. En erehtynytkään. Tähän lappuun oli kirjoitettu seuraavaa:

"Se henkilö, joka teidät on ryöstättänyt, saapuu Beaugén linnaan tänä iltana kello kymmenen. Mutta ystävä, joka harrastaa teidän parastanne, saapuu akkunanne alle kello yhdeksän ja tuo kirjeen isältänne, joka pyytää teidän osottamaan hänelle sitä luottamusta, mitä te ilman tätä kirjettä hänelle tuskin osottaisitte. Polttakaa tämä lappu".

Minä luin uudelleen ja yhä uudelleen tämän kirjeen ja heitin sen sitten tuleen. Käsiala oli minulle vallan vierasta, ja minä tunnustan, etten saattanut lainkaan tietää, keneltä se lappu mahtoi olla.

Me jäimme Gertrudin kanssa arvailemaan. Ainakin sata kertaa riensimme me akkunan ääreen katsomaan, näkyisikö ketään padon luona tai metsän laidassa. Mutta kaikki oli äänetöntä ja autiota.

Noin tunnin kuluttua päivällisestä koputettiin ovellemme. Tämä oli ensi kertaa, jolloin luoksemme pyrittiin muuhun aikaan kuin ateriatunteina. Koska emme voineet sulkea oveamme sisäpuolelta, emme voineet muuta kuin päästää tulija sisälle.

Se oli sama henkilö, joka oli puhutellut meitä jo hevospaareilla ollessamme ja sittemmin linnanpihalla. Hänen kasvojaan en voinut tuntea, sillä aikaisemmin meitä puhutellessaan oli hän ollut naamioitu. Mutta jo ensimäisistä sanoista, jotka hän lausui, minä tunsin hänet äänestä.

Hän jätti minulle kirjeen.

— Kenen puolesta tulette, hyvä herra? — kysyin minä.

— Jos neiti suvaitsee lukea kirjeen, — vastasi tämä, — niin saa neiti sen siitä kyllä nähdä.

— Mutta minä en tahdo lukea tätä kirjettä, koska kerran en tiedä, keneltä se tulee.

— Neidillä on oikeus tehdä niinkuin neiti vaan haluaa. Minun on käsketty jättämään tämä kirje, ja minä jätän sen tähän teidän jalkainne juureen.

Mies asetti todellakin kirjeen lattialle ja poistui sitten huoneesta.

— Mitä minä nyt teen? — kysyin minä Gertrudilta.

— Jos uskaltaisin antaa neidille neuvon, niin kehoittaisin lukemaan tuon kirjeen. Ehkäpä saamme siitä selville jonkin uhkaavan vaaran, jotta sitten voimme välttää.

Neuvo oli niin älykäs, että minä peruutin aikaisemman päätökseni ja mursin kuoren auki.

Tässä Diana keskeytti hetkeksi kertomuksensa, nousi ylös, avasi pienen piirongin ja otti sieltä esille erään kirjeen.

Bussy silmäili päällekirjoitusta ja luki: Méridorin Dianalle.

Ja katsahtaen nuoreen naiseen hän lisäsi:

— Tämä on Anjoun herttuan käsialaa.

— Ah! — vastasi Diana huoaten. — Hän ei siis minua pettänytkään!

Kun Bussy epäili ottaa kirjettä esiin, jatkoi Diana:

— Lukekaa, hyvä herra. Onhan sattuma saattanut teidän tietoonne elämäni tärkeimmät tapahtumat. Minulla ei enää saa olla mitään teiltä salattavaa.

Bussy luki:

'Onneton ruhtinas, jonka sydämeen teidän taivaallinen kauneutenne on syvästi koskenut, saapuu tänä iltana kello kymmenen teidän luoksenne pyytämään anteeksi käyttäytymistään teitä kohtaan, käyttäytymistään, jota hän ei mitenkään muuten voi puolustaa kuin sen voittamattoman rakkauden nimessä, jota hän teitä kohtaan tuntee

Frans.'

— Siis on tämä kirje todellakin Anjoun herttualta? — kysyi Diana.

— On, — vastasi Bussy. — Se on hänen käsialaansa ja siinä on hänen omakätinen nimikirjoituksensa.

Olisiko hän sitten ehkä vähemmän syyllinen kuin mitä minä olen luullut? — huokasi Diana.

— Kuka? Prinssikö? — kysyi Bussy.

— Ei, mutta Monsoreaun kreivi.

Nyt Bussy vuorostaan huokasi.

— Jatkakaa, — pyysi hän, — ja me koetamme sitten arvostella oikein sekä ruhtinasta että kreiviä.

Diana jatkoi:

Tämä kirje, jota minulla ei ollut mitään syytä pitää väärennettynä, koska se kaikin puolin soveltui minun omiinkin epäilyksiini, ilmaisi minulle, niinkuin Gertrud jo oli aavistanut, sen vaaran, mikä minua uhkasi, ja teki minulle tuon tuntemattoman ystävän väliintulon sitäkin kalliimmaksi, kun hän isäni nimessä tarjosi minulle apuansa. Minun koko toivoni liittyi niin ollen häneen.

Aloimme uudelleen tähystellä akkunasta, mutta emme havainneet mitään, mikä olisi antanut meille jotain toivoa.

Tuli pimeä. Neljä tai viisi tuntia oli meidän vielä odottaminen, ennenkuin ratkaiseva hetki tulisi, ja me varroimme mitä suurimman tuskan valtaamina.

Noin seitsemän seudussa me näimme hienon sumun nousevan padosta. Mutta tästä sumusta huolimatta me saatoimme erottaa esineet, tai olivat sitten silmämme pimeyteen jo tottuneet.

Kun meillä ei ollut kelloa, emme ajan kulumista varmaan tienneet, mutta yht'äkkiä me näimme metsän laidassa muutamien varjojen liikkuvan. Nuo varjot näyttivät varovasti lähenevän. Kentiespä olisimme pitäneetkin niitä vain näköhermojemme leikittelynä, ellemme olisi kuulleet hevosen hirnuntaa.

— Ne ovat ystäviämme, — mutisi Gertrud.

— Tai on se sitten prinssi, — sanoin minä.

— Ooh, prinssikö? — vastasi hän. — Hän ei piilottelisi tuolla tapaa.

Tämä huomautus haihdutti epäilykseni ja rauhoitti minua. Meidän tarkkaavaisuutemme yhä jännittyi.

Kohta näimme erään miehen lähestyvän. Minusta näytti siltä että hän erosi erilleen muutamista muista metsän laitaan jääneistä henkilöistä.

Tämä mies meni suoraan venheen luo, irrotti sen, nousi siihen, ja venhe liukui äänettömästi padon yli.

Aina sitä mukaa kuin se läheni kiinnitin minä katsettani voidakseni nähdä pimeyden läpi. Luulin heti tuntevani Monsoreaun kreivin pitkän vartalon ja synkät kasvonpiirteet, ja viimein, kun hän oli vain kymmenen askeleen päässä, en enää lainkaan epäillyt, että se oli hän.

Nyt minä pelkäsin tuota apua miltei yhtä paljo kuin vaaraakin.

Seisoin äänettömänä ja liikkumatta akkunan vieressä, niin ettei hän voinut minua nähdä. Päästyään muurin juurelle kiinnitti hän venheensä erääseen rautarenkaaseen, ja pian näin minä hänen päänsä akkunan tasalla.

Tällöin minä en voinut pidättää hiljaista huudahdusta.

— Ah, suokaa anteeksi! — virkkoi Monsoreaun kreivi. — Minä luulin, että te minua odotitte.

— On totta, että jotain odotin, hyvä herra, — vastasin minä. — Mutta minä en tiennyt, että se olitte te.

Katkera hymyily ilmestyi minun näin sanottuani kreivin kasvoille.

— Kuka vartioi Méridorin Dianan kunniaa ellen minä ja hänen isänsä?

— Minulle lähettämässänne kirjeessä te, hyvä herra, ilmoititte saapuvanne tänne isäni nimessä.

— Aivan niin, hyvä neiti, Ja koska ajattelin, että te minua ehkä epäilisitte, niin lukekaa tästä paroonin lähettämä kirje.

Emme olleet sytyttäneet kynttilöitä, mutta takkavalkean valossa näin minä lukea:

'Rakas Dianani! Monsoreaun kreivi on ainoa, joka voi sinut uhkaavasta vaarasta pelastaa, ja se vaara on äärettömän suuri. Usko itsesi aivan kokonaan hänen huostaansa aivan kuin hän olisi paras ystäväsi, minkä taivas on voinut avuksemme lähettää.

Myöhemmin sanon sinulle, mitä sisimmästä sydämestäni toivoisin sinun tekevän, jotta saisimme hänelle velkamme maksetuksi. Minä olen sinun isäsi ja pyydän sinun uskomaan sanojani, ja pyydän vielä, että olet armelias itsellesi ja isällesi'.

Eihän minulla oikeastaan ollut mitään Monsoreaun kreiviä vastaan. Se vastenmielisyys, jota hän minussa herätti, oli pikemmin vaistomaista kuin mihinkään tosisyihin perustuvaa. Minulla ei ollut häntä vastaan mitään muuta muistuttamista kuin että hän oli tappanut minun hirveni, ja sehän oli jotenkin lievä rikos metsästäjään nähden.

— Hyvä herra, — sanoin minä, — olen lukenut isäni kirjeen. Hän sanoo, että te aiotte viedä minut täältä pois, mutta hän ei sano minne.

— Minä vien teidät Méridoriin.

— Saanko minä siis taaskin nähdä isäni?

— Kahden tunnin kuluttua.

— Ah, hyvä herra, jos te puhutte totta… Minä keskeytin lauseeni. Kreivi nähtävästikin tahtoi kuulla ajatuksen loppuun.

— Voitte luottaa minun myötätuntooni, — lisäsin minä vapisevalla äänellä, sillä minä aavistin, mitä hän tuosta myötätunnosta saattoi odottaa.

— Hyvä neiti, — virkkoi nyt kreivi, — oletteko sitten valmis tulemaan minun mukanani?

Minä katsahdin levottomasti Gertrudiin. Saattoi helposti havaita, etteivät kreivin synkät kasvonpiirteet herättäneet hänessäkään luottamusta.

— Ajatelkaa, että jokainen minuutti, mikä kuluu, on kalliimpi kuin mitä milloinkaan voitte aavistaa, — sanoi kreivi. — Olen jo viipynyt täällä lähes puolen tuntia. Kello on kohta kymmenen, ja silloin saapuu prinssi Beaugén linnaan. Jos hän ehtii saapua, en minä voi muuta kuin panna hyödyttömästi elämäni alttiiksi, elämäni, jonka menettämistä tällä hetkellä en ajattele, sillä toivon nyt vielä voivani pelastaa teidät.

— Mutta miksi ei isäni ole tullut tänne?

— Urkkijat ympäröivät teidän isäänne. Hän ei voi astua askeltakaan ilman että saataisiin selville, mihin hän menee.

— Entä miten on teidän itsenne laita? — kysyin minä.

— Mitä minuun tulee, on asia kokonaan toinen. Minähän olen prinssin ystävä ja uskottu.

— Mutta, hyvä herra, — huudahdin minä, — kun te kerran olette prinssin ystävä ja uskottu, niin…

— Niin petän minä hänet teidän tähtenne. Niin, se on totta. Mutta sanoinhan minä teille äsken myöskin sen, että minä uskallan panna elämäni alttiiksi pelastaakseni teidän kunnianne.

Kreivin sanoissa oli niin vakuuttava ääni, että vaikka minusta olikin kovin vastenmielistä jättäytyä hänen turviinsa, en kuitenkaan tullut väittäneeksi mitään vastaan.

— Kuulkaa! — sanoi kreivi. — Jos vielä epäilette, niin katsokaapas tuonne!

Hän viittasi kädellään ja minä näin joukon ratsastajia, jotka lähenivät linnaa.

— Mitä nuo ovat? — kysyin minä.

— Siinä saapuu Anjoun herttua seurueineen, — vastasi kreivi.

— Neiti, neiti! — huusi Gertrud. — Siinä tapauksessa meillä ei ole yhtään aikaa hukattavana!

— Olemme jo kuluttaneet liiaksi kallista aikaa — virkkoi kreivi. — Tehkää, jumalan tähden, heti päätöksenne!

Minä horjahdin istumaan muutamalle tuolille. Voimani pettivät.

— Kuulkaa, — sanoi kreivi, — kuulkaa, kuinka ne kolkuttavat portille. Viiden minuutin kuluttua on jo myöhäistä.

Minä koetin nousta, mutta en voinut.

— Tule auttamaan minua, Gertrud, — sammalsin.

— Ah neiti! — virkkoi tuo tyttö parka. — Ettekö kuule, että portti avattiin? Ettekö kuule, miten hevosten kaviot tömisevät pihalla?

— Kuulen, kuulen, — vastasin minä ja koetin nousta, mutta voimani pettivät.

— Ah, eikö muussa olekaan vikaa? — sanoi Gertrud ja sieppasi minut ylös niin keveästi kuin olisin ollut lapsi sekä jätti minut kreivin syliin.

Tuntiessani tämän miehen kosketuksen itseeni minä hätkähdin, niin että olin pudota hänen sylistään veteen. Mutta hän pusersi minua lujasti rintaansa vasten ja laski minut sitten venheeseen. Gertrud tuli perästä.

Nyt huomasin, että huntuni oli pudonnut veteen ja että meidän pakomme ehkä sen avulla saataisiin selville.

— Huntuni, minun huntuni! — virkoin minä kreiville. — Ottakaa pois minun huntuni!

— Ei, on parempi, että se jää siihen, — vastasi hän.

Sitten hän tarttui airoihin ja alkoi kiiruusti soutaa.

Samalla havaitsimme, että huoneeseeni ilmestyi valoa ja että siellä ihmishaamuja liikuskeli edestakaisin.

— Olenko pettänyt teitä, — lausui Monsoreaun kreivi, — ja eikö aika jo ollut täpärällä?

— Kyllä, kyllä, hyvä herra, — vastasin minä. — Te olette todellakin minun pelastajani.

Me näimme nyt, että kamariin astui muuan mies, jonka edestä kaikki muut siirtyivät syrjään. Tämä mies tuli avonaisen akkunan luo, kumartui katsomaan siitä alas, huomasi vedessä uiskentelevan hunnun ja päästi huudon.

— Näettekö nyt, että olin oikeassa jätteessäni hunnun veteen? — sanoi kreivi. — Herttua otaksuu teidän heittäytyneen veteen, ja sill'aikaa kun hän teitä sieltä etsityttää on meidän helpompi paeta.

Minua värisytti havaitessani, miten tarkkanäköisesti hän jo edeltäpäin oli tuonkin seikan osannut ottaa lukuun.

Siinä samassa laski venhe rantaan.

15.

Neuvotteluja.

— Tuskin olimme päässeet maihin, ennenkuin seitsemän tai kahdeksan miestä riensivät meitä vastaan. Ne olivat kreivin saattueeseen kuuluvia, ja niiden joukosta olin minä tuntevinani ne kaksi, jotka olivat kulkeneet paariemme mukana silloinkun ratsastajat, jotka sittemmin veivät meidät Beaugén linnaan, karkasivat kimppuumme. Muuan tallirenki piteli suitsista kahta hevosta, joista toinen oli kreivin musta ratsu ja toinen eräs valkea hepo, minua varten varattu. Kreivi auttoi minua pääsemään satulaan. Gertrud saisi ratsastaa erään palvelijan kanssa samalla hevosella.

Me läksimme eteenpäin täyttä neliä. Minä huomasin kreivin pitelevän ratsuni suitsia, vaikka olinkin hänelle sanonut osaavani aivan hyvin ratsastaa. Mutta hän vaan selitti minulle, että hevoseni oli hieman pelkuri.

Olimme ratsastaneet noin kymmenen minuuttia, kun kuulin Gertrudin huutavan itseäni. Käännähdin ympäri ja näin, että muutamat miehet olivat lähteneet kulkemaan ihan päinvastaiseen suuntaan ja veivät nyt Gertrudia mukanaan metsään päin, samalla kun kreivi ja muu seurue tuli minun mukanani.

— Gertrud! — huusin minä. — Hyvä herra! Miksei Gertrud tulekaan meidän mukanamme?

— Se on välttämätön varovaisuustoimenpide, — vastasi kreivi. Jos meitä lähdetään ajamaan takaa, täytyy meillä heitä sotkeaksemme olla kahdet jäljet. Nyt tullaan kummallakin taholla kertomaan, että muuan nainen, eräitten miesten seuraamana, oli nähty ratsastavan ohitse. Niin ollen saatamme toivoa, että Anjoun herttua lähtee väärälle taholle ja ajaa takaa palvelijatartanne teidän asemestanne.

Vaikkakin tämä vastaus tuntui vallan luonnolliselta, ei se kuitenkaan minua rauhoittanut. Mutta mitäpä minä taisin tehdä? Minä huokasin ja jäin odottamaan, mitä tuleman piti.

Muuten kulki kreivi todellakin sitä tietä, joka vei Méridoriin. Me ratsastimme niin nopeasti, että meidän jo noin neljännestunnin kuluttua olisi pitänyt saapua linnaan. Mutta päästyämme muutamaan metsässä olevaan tienristeykseen, jonka minä hyvin tunsin, kääntyi kreivi äkisti vasemmalle ja läksi ratsastamaan linnasta poispäin vievää tietä. Minä aloin heti huutaa, ja ratsuni kiivaasta kulusta huolimatta tuin jo kädelläni satulasta hypätäkseni maahan, kun kreivi kiersi käsivartensa minun ympärilleni, nosti minut pois satulasta ja asetti minut eteensä oman hevosensa selkään. Valkea ratsuni, joka nyt tunsi olevansa vapaa, pakeni hirnuen metsään.

Tuo kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä tuskin olin ehtinyt huudahdustakaan päästää, ennenkuin kreivi jo oli pannut kätensä minun suulleni estääkseen ääneni kuulumasta.

— Hyvä neiti, — virkkoi hän, — minä vannon toimivani ainoastaan teidän isänne tahdon mukaisesti, mistä annan teille selvät todisteet ensimäisessä pysähdyspaikassamme. Ellei tämä todistus ole teille riittävä, niin vakuutan kautta kunniani, että tulette pääsemään vapaaksi.

— Mutta tehän, hyvä herra, sanoitte vievänne minut isäni luo!

— Niin kylläkin sanoin, sillä te epäilitte tulla mukaani, ja silmänräpäyksenkin enempi epäilys olisi tuottanut hänelle, teille ja minulle turmion, mikä teidän jo olisi pitänyt huomata. Kuulkaapas, — jatkoi kreivi ja hillitsi hieman hevostaan, — haluatteko aiheuttaa isänne kuoleman? Tahdotteko syöstä itsennekin turmioon? Sanokaa vain yksi ainoa sana, jaa minä vien teidät heti Méridorin linnaan.

— Tehän mainitsitte voivanne esittää todistuksia siihen, että toimitte isäni tahdon mukaisesti.

— Mainitsin. Ja tässä on todistus, — virkkoi kreivi. — Ottakaa tämä kirje ja lukekaa se ensimäisessä majapaikassamme. Jos te kirjeen luettuanne edelleenkin haluatte palata linnaan, niin toistan minä, kautta kunniani, että teillä on siihen vapaus. Mutta jos pidätte isänne käskyjä kunniassa, niin olenpa varma siitä, ettette sinne palaa.

— Hyvä on, hyvä herra, rientäkäämme sitten pysähdyspaikkaamme, sillä minä haluan päästä selvyyteen siitä, missä määrin olette puhunut minulle totta.

— Mutta muistakaakin sitten, hyvä neiti, seuraavanne minua vapaaehtoisesti.

— Vapaaehtoisesti kylläkin, sikäli kuin nuoren tytön voidaan sanoa toimivan vapaasti silloinkun hänellä toisella puolen on isänsä kuolema ja oma häpeänsä silmäinsä edessä ja toisella puolen pakko turvautuminen mieheen, jota hän tuskin tuntee. Mutta samapa se. Minä seuraan teitä vapaaehtoisesti, hyvä herra. Siitä voitte saada varmuuden heti, jos vaani suvaitsette antaa minulle hevosen.

Kreivi antoi nyt eräälle ratsupalvelijalleen merkin, että tämä astuisi satulastaan alas. Minä hyppäsin kreivin hevosen selästä maahan, ja hetken perästä ratsastin uudella hevosella hänen sivullaan.

— Valkea ratsu ei liene täältä kaukana, — virkkoi kreivi sille miehelle, joka oli luovuttanut minulle hevosensa. — Koeta hakea se käsiisi metsästä. Tapaat meidät La Châtressa.

Minua puistatti. La Châtre oli kymmenen liöön päässä Méridorin linnasta Parisiin päin.

— Hyvä herra, — sanoin minä, — minä tulen mukaanne. Mutta La Châtre'ssa me selvitämme ehtomme.

— Se on toisin sanoen sitä, hyvä neiti, — vastasi kreivi, — että te La Châtre'ssa tulette antamaan minulle määräyksiänne.

Tämä näennäinen alistuminen ei minua lainkaan rauhoittanut. Kuitenkin minä, koskapa minulla ei ollut muutakaan keinoa välttää Anjoun herttuan ahdistelemisia, jatkoin äänettömänä matkaani. Päivän sarastaessa me saavuimme La Châtre'en. Mutta sen sijaan että olisimme ratsastaneet suoraan kylään ohjasimmekin hevosemme muutamalle syrjäiselle tuvalle.

Minä pysäytin äkisti hevoseni.

— Mihin me nyt menemme? — kysyin minä.

— Kuulkaahan, hyvä neiti, — vastasi kreivi. — Minä olen jo huomannut teidän oivallisen ymmärryksenne, ja juuri tähän ymmärrykseenne minä nyt vetoon. Kuinka me voisimmekaan, koettaessamme paeta ruhtinaan edestä, joka lähinnä kuningasta on valtakunnan mahtavin mies, mennä sisälle tavalliseen ravintolaan kylän keskelle, missä ensimäinen talonpoika, joka meidät näkisi, antaisi meidät ilmi? Yhden ihmisen voisi kyllä lahjoakin, mutta ei kokonaista kyläkuntaa.

Kreivin kaikkiin sanoihin sisältyi niin paljo tarkkanäköisyyttä, etten minä voinut väittää mitään vastaan.

Tupaan tultuamme näytti siltä, että meitä jo oli odotettu. Minun huomaamattani oli joku joukkueestamme jo edeltäpäin ratsastanut tänne. Ja aimo takkavalkea rätisi loimuten tuvan viereisessä pienessä siistissä kamarissa, jossa valmiiksi laadittu vuode oli odottamassa.

— Tässä on teidän huoneenne, hyvä neiti, — lausui kreivi. — Minä nyt vartoon teidän määräyksiänne.

Sitten hän kumarsi ja jätti minut yksin.

Otin heti esille isäni kirjeen… Tässä se on, kreivi Bussy. Minä otan teidät tuomariksi. Lukekaa itse.

Bussy otti kirjeen ja luki:

'Rakas Dianani! Jos sinä, kuten otaksun, pyyntöni mukaisesti olet seurannut Monsoreaun kreiviä, niin on hän jo varmaankin sinulle sanonut, että sinä onnettomuudeksesi olet liian paljo miellyttänyt Anjoun herttuaa ja että tämä ruhtinas on kuljetuttanut sinut Beaugén linnaan. Päätä siis tästä, mitä sinun on tuon ruhtinaan puolelta pelättävä ja millainen kohtalo sinua uhkaa. Mutta onpa olemassa keino tämän häpeän estämiseksi, häpeän, jota minä en jaksaisi kestää, ja se on siinä, että sinä ojennat kätesi jalolle ystävällemme. Kun sinä kerran olet Monsoreaun kreivitär, tietää kreivi kyllä suojella vaimoansa, ja hän on vannonut sen tekevänsäkin kaikin ajateltavissa olevin keinoin. Toivomukseni siis on, rakkahin lapseni, että tämä avioliitto solmitaan mahdollisimman pian. Ja jos sinä minun toivomukseni täytät, niin annan minä sinulle isällisen siunaukseni ja rukoilen Jumalan lahjoittamaan sinulle kaiken sen onnellisuuden, jollaista hänen rakkautensa jakelee sinunlaisillesi sydämille.

Sinun oma isäsi'.

— Jos tämä kirje todellakin on teidän isänne kirjoittama, hyvä rouva, — sanoi Bussy, — niin onhan se, sen pahempi, aivan liian selvä.

— Kyllä se on hänen, siitä ei ole epäilemistäkään. Mutta kuitenkin luin minä sen kolmasti läpi, ennenkuin tein mitään päätöstä. Hetken kuluttua kutsuin minä kreiviä.

Hän astui heti sisälle, ja siitä sain selville että hän jo oli odotellut oveni ulkopuolella.

— No, — kysyi hän, — oletteko lukenut kirjeen?

— Olen, — vastasin minä.

— Epäilettekö edelleenkin minun alttiuttani ja kunnioitustani?

— Jos olen sitä epäillyt, niin on tämä kirje saanut minun muuttamaan mielipiteeni. No, hyvä herra, jos minä nyt suostun seuraamaan isäni neuvoa, niin mitä aiotte tehdä?

— Aion viedä teidät Parisiin, hyvä neiti, koska teidän on siellä helpoin pysyä salassa.

— Entäpä isäni?

— Heti kun kakki vaarat on vältetty, tuon paroonin teidän luoksenne.

— Hyvä on! Minä olen valmis jättäytymään suojelukseenne määräämillänne ehdoilla.

— Minä en määrää mitään, hyvä neiti, — vastasi kreivi, — esitän vain keinon teidät pelastaakseni.

— No niin. Minä otan tarjoamanne pelastuksen vastaan, mutta kolmella ehdolla.

— Puhukaa, hyvä neiti.

— Ensimäinen niistä on se, että Gertrud annetaan minulle takaisin.

Hän on jo tuolla ulkona, — vastasi kreivi. Toinen on se, että te ja minä matkustamme Parisiin kumpikin eri teitämme.

— Juuri sitä samaa aioin minäkin teille ehdottaa rauhoittaakseni teitä…

— Ja kolmas ehto on sellainen, että avioliittoamme, ellen minä puolestani pitäisi sen ratkaisemista välttämättömänä, ei solmita muuten kuin isäni läsnäollessa.

— Se on minunkin hartain toivomukseni, ja minä luotan hänen siunaukseensa, niin että taivaskin sitten liittoamme siunaisi.

Minä en voinut enää puhua. Olin luullut kreivin näitä kolmea ehtoa vastustavan, mutta ne päinvastoin näyttivät sopivan hänen omiinkin suunnitelmiinsa.

— Ja nyt, hyvä neiti, — sanoi Monsoreaun kreivi, — sallinette, että minä vuorostani annan teille eräitä neuvoja?

— Puhukaa vaan, hyvä herra.

— Ensimäinen olisi sellainen, että te matkustaisitte yönaikaan.

— Siihen suostun.

— Sitten, että te jättäisitte minun huolekseni pysähdyspaikkojen valinnan. Kaikki varovaisuustoimenpiteeni tarkoittavat vain yhtä ja samaa asiaa, nimittäin sitä, että te pääsisitte turvaan Anjoun herttualta.

— Jos te, hyvä herra, kuten väitätte, todellakin minua rakastatte, niin ovathan etumme yhteisiä. Minulla siis ei ole mitään vastaväitteitä.

— Lopuksi pyydän teidän tyytymään siihen asuntoon, jonka teille Parisista valitsen, miten koruton ja syrjäinen se sitten tuleekin olemaan.

— Minä en haluakaan mitään muuta kuin saada elää huomaamatonta elämää. Ja kuta koruttomampi, kuta syrjäisemmässä paikassa asunto on, sitä parempana sitä pakolainen pitää.

— Niinpä siis olemme kaikessa yksimielisiä, hyvä neiti. Ja toimiakseni määräämänne suunnitelman mukaisesti ei minulla näin ollen ole muuta tekemistä kuin vakuuttaa teille nöyrää kunnioitustani, lähettää tänne teidän palvelijattarenne ja valita teidän matkustamiseenne.

— Ja minä puolestani tahdon toimia yhtä jalomielisesti kuin tekin, — vastasin minä. — Pitäkää lupauksenne, niin pidän minäkin omani.

— En toivo mitään muuta, — virkkoi kreivi, — ja tämä lupaus saattaa minut vakuutetuksi siitä, että minusta piankin tulee onnellisin kuolevaisista.

Tämän sanottuaan kreivi kumarsi ja poistui huoneesta.

Viiden minuutin kuluttua tuli Gertrud sisälle.

Suuri oli tuon hyväsydämisen tytön ilo, sillä hän oli luullut, että hänet tahdottiin minusta ainiaaksi eroittaa. Minä kerroin nyt hänelle kaikki. Minä tarvitsin jonkin henkilön, jolle voin suunnitelmani kertoa, jonkin, joka voi auttaa minua niitä toteuttaessani ja joka, jos niin tarvittiin, ymmärtäisi totella jo ensimäistä viittausta. Monsoreaun kreivin myöntyväisyys minua oudoksutti. Minä luulin jonkin petoksen piilevän siinä sopimuksessa, jonka äsken olimme keskenämme tehneet.

Juuri kun olin saanut Gertrudille tämän kaiken kertoneeksi kuulimme hevosen kavioiden kopsetta. Minä riensin akkunaan ja näin kreivin ratsastavan pois samaa tietä, jota me olimme tulleetkin. Mutta miksi hän näin palasi takaisin, edelleen matkustamatta, sitä en voinut käsittää. Hän oli kuitenkin ensi ehdon täyttänyt jättäessään minulle Gertrudin. Nyt pois matkustamalla täytti hän toisen. Minulla siis ei ollut mitään valittamisen syytä. Sitäpaitsi hänen poismenonsa minua joka tapauksessa rauhoitti, menipä hän sitten mille suunnalle tahansa.

Olimme tuvassa koko päivän. Illalla tuli luoksemme mies, joka näytti olevan joukkueen johtaja, ottamaan vastaan, kuten hän sanoi, määräyksiäni. Koska minusta vaara näytti vähenevän aina sitä mukaa kun pääsisin kauvemmaksi Beaugén linnasta, vastasin hänelle, että olin valmis jatkamaan matkaa milloin hyvänsä. Viiden minuutin kuluttua hän saapui taas ja ilmoitti, että kaikki oli kunnossa. Portin ulkopuolella tapasin valkean ratsuni. Se siis oli löydetty.

Me matkustimme yhtä mittaa koko yön ja pysähdyimme vasta päivän vaietessa. Laskujeni mukaan olimme kai kulkeneet lähes viisitoista liöötä. Muuten oli kreivi järjestänyt asiat kaikkien mahdollisuuksien varalta, niin ettei väsymys ja kylmä saisi minua rasittaa. Tamma, jolla ratsastin, oli mainion tasainen kulussaan. Ja tuvasta lähtiessäni levitettiin hartioilleni turkisvuorinen viitta.

Kaiken matkaa osotettiin minulle alituista huomaavaisuutta ja kunnioitusta. Oli jotenkin varmaa, että joku matkusti meidän edellämme järjestämässä jo etukäteen levähdyspaikkojamme, mutta oliko se kreivi itse, sitä en ole koskaan saanut tietää, sillä sopimuksemme mukaisesti en nähnyt häntä kertaakaan koko matkalla.

Seitsemännen päivän illalla näin eräältä mäeltä suuren joukon rakennuksia. Se oli Parisi.

Me pysähdyimme nyt yön tuloa odottaaksemme. Pimeän tultua läksimme taas matkaan. Kaupunkiin päästyämme ratsastimme suoraan Bastiljin lähistölle. Täällä kohtasimme erään miehen, joka näytti meitä odottavan ja joka virkkoi:

— Tässä se on.

Portti oli auki, ja alimmalle rapulle asetettu lamppu valaisi koko eteisen.

— Hyvä neiti, — sanoi saattueen johtaja, — te olette nyt päässyt perille. Tähän päättyy nyt tehtävämme, jona oli ollut saattaa teidät tänne.

Saattajamme tervehtivät nyt kunnioittavasti ja: ratsastivat tiehensä.

Gertrudin ensi tehtävänä oli sulkea portti, ja me nousimme sitte rappuja ylös. Me tulimme tähän samaan taloon, jossa te, kreivi Bussy, ja minä nyt olemme. Tultuani makuukamariin sain suureksi hämmästyksekseni nähdä siellä oman muotokuvani.

Kuvan tunsin heti. Se oli riippunut isäni huoneen seinällä Méridorin linnassa. Kreivi oli epäilemättäkin pyytänyt sitä isältäni ja saanut sen.

Minua puistatti, sillä tästä uudesta havainnostani tein sen johtopäätöksen, että isäni jo nyt piti minua Monsoreaun kreivin puolisona.

Me kuljimme kautta koko asumuksen. Se oli kolkko, mutta mitään sieltä ei puuttunut. Kaikissa huoneissa oli tuli viritetty takkaan, ja ruokasalissa odotti meitä hyvin katettu pöytä. Vilkaisin siihen ohimennen ja huomasin, että siihen oli katettu vain yhdelle. Se minua hieman rauhoitti.

— Neiti, — virkkoi Gertrud, — te näette nyt, että kreivi pitää loppuun asti lupauksensa.

— Niin näkyy, sen pahempi, — vastasin minä huoaten. — Olisin pikemmin suonut, että hän muutamia niistä olisi rikkonut. Siten hän olisi vapauttanut minut omista lupauksistani.

Seuraavana päivänä Gertrud meni ulos katsastelemaan. Hänen palattuaan sain tietää, että me asuimme Saint-Antoinen kadun varrella, Tournellesin hotellin vastapäätä, ja että tuo meidän oikealla puolellamme ylenevä linnoitus oli Bastilji.

Nämä tiedot eivät muuten minulle mitään merkinneet. En tuntenut Parisia, koska en milloinkaan ennen ollut siellä ollut.

Päivä kului ilman mitään erityisempää, mutta kun minä illalla aioin istuutua illallispöytään, kuului portilta kolkutusta.

Gertrud ja minä katsahdimme hämmästyneinä toisiimme. Kolkutus uusiutui, ja nyt se oli kovempaa kuin ensi kerralla.

— Mene katsomaan, kuka siellä on, — sanoin minä.

— Entä jos se on kreivi? — kysäsi hän nähdessään minun kalpenevan.

— Jos se on kreivi, — vastasin minä väkinäisesti, — niin avaa portti hänelle. Hän on rehellisesti pitänyt lupauksensa, ja hän on saapa nähdä, että minäkin pidän omani.

Hetken kuluttua tuli Gertrud takaisin.

— Se on kreivi, — virkkoi hän.

— Käyköön hän sisälle, vastasin minä. Gertrud siirtyi syrjään kreivin tieltä, joka jo oli ilmestynyt kynnykselle.

— No niin, hyvä neiti, — kysyi hän, — olenko nyt uskollisesti täyttänyt sopimukseni.

— Olette, hyvä herra, ja minä teitä siitä kiitän, — vastasin minä.

— Suvainnette siis, että tulen näin tervehdyskäynnille? — lisäsi hän hymyillen. Siihen hymyyn sisältyi hieman ivaa.

— Käykää vaan sisään, hyvä herra.

Kreivi tuli lähemmäksi, mutta jäi seisomaan, kunnes minä annoin hänelle merkin, että hän istuisi.

— Tuotteko mitään tervehdyksiä? — kysyin minä.

— Mitä ja keneltä, hyvä neiti?

— Isältäni Méridorista.

— Minä en tule Méridorin linnasta enkä ole paroonia edes nähnyt.

— No tuletteko ehkä Beaugésta Anjoun herttuan luota?

— Tulen. Olen ollut Beaugéssa ja puhellut herttuan kanssa.

— No?

— Hän pelkäsi, että te olisitte kuollut.

— Te kai koetitte saada hänet siitä vakuutetuksi?

— Tein kaikki mitä voin esittääkseni asiat siinä valossa.

— Missä herttua nyt on?

— Parisissa. Hän saapui tänne eilen illalla.

Monsoreaun kreivitär 181

— Miksi hän niin äkisti on palannut takaisin?

— Koska ei mielellään viihdytä siellä missä luullaan naisen kuoleman olevan alituisena muistuttajana.

— Oletteko tavannut häntä hänen Parisiin saavuttuaan?

— Olen. Tulen juuri suoraan hänen luotaan.

— Onko hän puhunut teille minusta?

— Minä en antanut hänelle siihen aikaa. Pyysin hänen täyttämään erään lupauksen, jonka hän oli minulle antanut. Hän on nimittäin luvannut, että minut niiden palvelusten vuoksi, joita olen hänelle tehnyt, nimitetään ylihovijahtimestariksi.

— Vai niin! — sanoin minä surullisesti hymyillen, sillä mieleeni johtui Daphne-parkani kuolema. — Te olette pelottava metsästäjä. Minä sen varsin hyvin muistan. Te olette varmaan täysin oikeutettu tuohon toimeen.

— En minä saa sitä tointa taitavuudestani metsästäjänä, hyvä neiti, saan sen vain prinssille tekemistäni palveluksista. Minulla kylläkään ei ole minkäänlaista oikeutta tähän toimeen, mutta Anjoun herttua ei rohkene olla minua kohtaan kiittämätön.

Noissa vastauksissa, huolimatta siitä kunnioittavasta äänestä, millä ne lausuttiin, oli jotain mikä minua kauhistutti, sillä niistä huokui järkähtämätön tahdonvoima.

Olin hetken ääneti.

— Onko minun lupa kirjoittaa isälleni? — kysyin minä.

— Epäilemättä. Mutta ajatelkaapa, että teidän kirjeenne voivat joutua toisiin käsiin.

— Onko minun kielletty menemästä ulos?

— Teiltä ei ole kielletty mitään, hyvä neiti, mutta minä pyydän vain huomauttaa teille siitä, että teidän jälkiänne voidaan urkkia.

— Kaiketi saanen ainakin sunnuntaisin käydä kuulemassa messua?

— Turvallisuutenne vuoksi olisi parempi, että jättäisitte sen tekemättä, mutta jos sitä nyt välttämättä haluatte, niin seuratkaapa yksinkertaista neuvoani ja käykää vain Sainte-Catherinen kirkossa.

— Missä se kirkko on?

— Tämän talon vastapäätä kadun toisella puolen.

— Kiitän teitä, hyvä herra, tästä luvasta. Syntyi taas vaitiolo.

— Milloin saan tämän jälkeen teitä nähdä, hyvä herra?

— Odotan teidän lupaanne, milloin saan tulla takaisin.

— Miksi te sitä tarvitsisitte?

— Tietystikin. Olenhan aina tähän asti ollut teille vieras.

— Teillä siis ei lainkaan ole avainta tähän taloon?

— Sellaiseenhan on oikeus ainoastaan teidän miehellänne.

— Hyvä herra, — vastasin minä, ollen enemmän kauhuissani tästä kovin nöyrästä vastauksesta kuin mitä olisin ollut, jos se olisi lausuttu tiukemmassa äänilajissa, — te tulette takaisin silloinkun teitä haluttaa tai silloinkun luulette itsellänne olevan minulle jotain tärkeätä sanottavaa.

— Minä kiitän teitä, hyvä neiti, minä tulen käyttämään hyväkseni tätä lupaa, mutta en käytä sitä väärin… ensimäisenä todisteena siitä on se, että minä pyydän edelleenkin vakuuttaa teille kunnioitustani ja saan lausua jäähyväiset.

Näin sanoen kreivi nousi lähteäkseen.

— Joko nyt lähdette? — huudahdin minä yhä enemmän hämmentyneenä hänen menettelytavastaan, jota en lainkaan olisi odottanut.

— Hyvä neiti, — vastasi kreivi, — minä tiedän, että te ette rakasta minua, enkä minä halua väärinkäyttää teidän asemaanne, mikä pakoittaa teidän suvaitsemaan minun huolenpitoani. Kun minä en liian usein käy teitä katsomassa, niin toivonpa, että te vähitellen totutte minun läsnäolooni. Ja niin ollen tulee teidänkin uhrautumisenne siedettävämmäksi, kun hetki saapuu, jolloin teistä tulee minun vaimoni.

— Hyvä herra, — sanoin minä ja nousin ylös, minä tunnustan täydellisesti teidän vilpittömän esiintymisenne, ja sanojenne kalseudesta huolimatta osaan antaa niille niiden arvonsa. Olette oikeassa, ja minä olen osottava teille samaa vilpittömyyttä, jota te puolestanne olette osottanut minulle. Minulla oli eräitä ennakkoluuloja teihin nähden, mutta toivon, että aika huuhtoo ne pois.

— Sallikaa minun, hyvä neiti, — virkkoi kreivi, — yhtyä tähän toivomukseen, tuota onnellista hetkeä odotellessani.

Sitten hän kumarsi niin kunnioittavasti kuin olisi ollut minun halvin palvelijani, antoi Gertrudille, joka oli kuunnellut meidän keskusteluamme, merkin valaista hänen ulospääsyään ja läksi huoneesta.

16.

Avioliitto.

— Hän on kautta jumalan, kummallinen ihminen, — huomautti Bussy.

— Onpa kyllä, hyvin kummallinen onkin, sillä hänen rakkaudessaan minuun näyttää piilevän vihan koko katkeruus. Senvuoksipa Gertrud palattuaan näkikin minun olevan surullisemman ja säikähtyneemmän kuin milloinkaan ennen. Hän koetti minua rauhoittaa, mutta selvästi näkyi, että tyttö parka oli itse yhtä levoton kuin minäkin. Se jäätävä kunnioitus, se pilkallinen alistuvaisuus ja ne tukahutetut intohimot, jotka niin leikkelevinä sisältyivät hänen sanoihinsa, kauhistuttivat minua paljo enemmän kuin suoraan ilmaistu tahto, jota vastaan minä kyllä olisin voinut taistella.

Seuraavana päivänä oli sunnuntai. Niin pitkälle taaksepäin kuin muistan en ole jumalanpalveluksessa läsnäoloani koskaan laiminlyönyt. Kuulin Sainte-Catherinen kirkon kellojen kutsuvan minua. Näin ihmisten vaeltavan Herran huoneeseen. Käärin tiheän hunnun ympärilleni ja kiiruhdin Gertrudin kera olemaan kellojen kutsumukselle kuuliainen.

Kirkkoon päästyäni hain syrjäisimmän sopukan ja piiloutuin ihan seinän viereen. Gertrud asettautui kuin suojaksi ihmisjoukon ja minun väliin, mutta tällä kertaa se ei olisi ollut tarpeellista, sillä ei anoakaan ihminen näyttänyt kiinnittävän meihin vähintäkään huomiota.

Seuraavana päivänä tuli kreivi taas ja kertoi minulle, että hänet oli nimitetty ylihovijahtimestariksi. Anjoun herttuan vaikutusvalta oli hankkinut hänelle tämän toimen, joka jo puolittain oli luvattu eräälle kuninkaan suosikille, Saint-Luc'ille. Se oli saavutus, jota Monsoreaun kreivi tuskin oli uskaltanut toivoa. Hän kertoi minulle tuon uutisen nähtävästikin siinä toivossa, että hänen uusi arvonimensä jouduttaisi minun suostumustani, mutta hän ei lainkaan näyttänyt tahtovan minua pakoittaa. Hän ei ollut itsepäinen, hän luotti vain lupaukseeni ja asiain kehittymiseen.

Minä puolestani aloin toivoa, että kun Anjoun herttua piti minua kuolleena eikä siis mitään vaaraa ollut otaksuttavissa, minä pääsisin kreiville antamastani lupauksesta vapaaksi.

Kului viikko. Sen kuluessa kävi kreivi kahdesti luonani, ollen yhtä kylmä ja kunnioittava kuin ennenkin.

Seuraavana sunnuntaina menin taaskin kirkkoon ja asettauduin samaan paikkaan kuin ensi kerrallakin. Varmuudentunteesta johtuu usein varomattomuus: rukousteni aikana oli huntuni pudonnut maahan… jumalan huoneessa ajattelin ainoastaan jumalaa… Rukoilin parhaallaan hartaasti isäni puolesta, kun tunsin Gertrudin tarttuvan äkisti käsivarteeni. Hänen täytyi toistaa tuo varoitusmerkki saadakseen minut hartaudestani havahtumaan. Nostin pääni pystyyn, katsahdin koneellisesti ympärilleni ja havaitsin kauhukseni Anjoun herttuan, muutamaan pilariin nojaten, tutkivan minua katseillaan.

Muuan henkilö, joka pikemmin näytti hänen uskotultaan kuin palvelijaltaan, seisoi hänen vieressään.

— Se oli Aurilly, — huomautti Bussy, — herttuan luutunsoittaja.

— Luulenpa todellakin, — virkkoi Diana, — että juuri tuon saman nimen Gertrud sittemmin minulle mainitsi.

— Jatkakaa, hyvä rouva, — pyyteli Bussy, — olkaa armelias ja jatkakaa! Nyt alan ymmärtää jo kaikki tyynni.

— Vedin heti harson kasvoilleni, mutta se oli liian myöhäistä. Hän oli nähnyt minut. Ja vaikkei hän olisikaan minua suorastaan tuntenut, niin oli häneen kuitenkin syvästi vaikuttanut minun, yhdennäköisyyteni naisen kanssa, jota hän oli rakastanut ja jonka hän luuli joutuneen surman suuhun. Nousin ylös ja kiiruhdin kirkon ovelle, mutta sinne päästyäni näin hänet taaskin. Hän oli pistänyt sormensa vihkivesiastiaan ja ojensi minulle vihkivettä.

En ollut sitä huomaavinani, vaan menin hänen ohitseen, mutta taakseni katsomattakin ymmärsin, että meitä seurattiin. Jos olisin tuntenut Parisin, olisin koettanut johdattaa herttuan johonkin harhaan, mutta en vielä milloinkaan ollut kulkenut mitään muuta tietä kuin sitä, mikä vei asunnostani kirkkoon, enkä minä tuntenut ainoatakaan ihmistä, jonka luona olisin voinut pyytää itselleni neljännestunniksi vieraanvaraisuutta. Minulla ei ollut ainoatakaan ystävää, oli vain yksi ainoa puolustaja, jota pelkäsin enemmän kuin vihollista.

— Voi hyvä jumala! — mutisi Bussy. — Miksei sallimus tai kohtalo jo ennemmin ole ohjannut minua teidän tiellenne?

— Samana iltana, — jatkoi Diana, — kävi Monsoreaun kreivi luonani. En tiennyt itsekään, pitikö minun kertoa hänelle seikkailuni, mutta hänpä itse haihduttikin kaikki epäilykseni siinä suhteessa.

— Te kysyitte minulta, — sanoi hän —, oliko messussa käyminen kiellettyä, ja minä vastasin teille, että teillä oli vapaa toimintavalta, mutta että te menettelisitte viisaimmin, jos olisitte sinne menemättä. Ette tahtonut minua uskoa. Tänä aamuna olette ollut kuulemassa messua Sainte-Catherinen kirkossa. Prinssi joka kaikeksi onnettomuudeksi sattui olemaan siellä, on teidät nähnyt.

— Se on totta, hyvä herra, ja minä olin epätietoinen siitä, kertoisinko sen teille, koska en varmaan tiennyt, tunsiko prinssi minut todellakin.

— Teidän näkemisenne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Teidän samannäköisyytenne sen naisen kanssa, jota hän kaipaa, on ollut hänestä vallan harvinainen. Hän on seurannut teidän jälkiänne ja toimeenpannut tutkimuksia, mutta ne ovat kaikki olleet ihan tuloksettomia, sillä kukaan ei tiedä teistä mitään.

— Hyvä jumala! Mitä luulette hänen aikovan tehdä? — huudahdin minä.

— Herttua on intohimoinen ja järkkymätön luonne, — vastasi Monsoreaun herra.

— Oi, toivonpa, että hän on minut unohtava!

— Sitä en usko. Kun teidät kerran on nähnyt, ei teitä niin hevillä unohdeta. Minäkin olen tehnyt kaikkeni unohtaakseni teidät, mutta en ole voinut.

Nyt havaitsin kreivin katseessa ensimäisen intohimonkipinän. Ennen en ollut sitä huomannut.

Tämä kauhistutti minua enemmän kuin mitä minua oli aamupäivällä prinssin näkeminen kauhistuttanut.

Olin hetkisen ääneti.

— Mitä aiotte tehdä? — kysyi kreivi.

— Enkö voisi muuttaa asuntoa, muuttaa johonkin Parisin toiseen laitaan, tai, mikä vieläkin parempi, palata Anjouhun?

— Tuo kaikki ei lainkaan hyödyttäisi, — vastasi Monsoreaun kreivi päätään pudistellen. — Anjoun herttua on kauhea vainukoira: menittepä te mihin tahansa, niin aina hän on kintereillänne, kunnes saa teidät viimein käsiinsä.

— Voi hyvä jumala! Te minut pelästytätte!

— Se ei ollut tarkoitukseni. Sanon teille vaan sen, miten asiat ovat, en mitään muuta.

— No, minä siis vuorostani saanen tehdä teille saman kysymyksen, jonka te äsken teitte minulle. Mitä te aiotte tehdä, hyvä herra?

— Sen pahempi, — vastasi kreivi katkerasti, — olen minä mies, jolla on vähän neuvokkuutta. Olen maininnut teille erään keinon. Se keino ei teitä tyydytä. Minä luovun siitä, mutta pyydän, ettei minun tarvitse ajatella mitään muutakaan keinoa.

— Mutta, hyvä jumala, ehkäpä vaara ei olekaan niin suuri kuin miksi sitä luulette!

— Sen on teille tulevaisuus osottava, hyvä neiti, — sanoi kreivi ja nousi ylös. — Joka tapauksessa sanon vielä kerran, ettei kreivitär Monsoreaun nykyisin tarvitsisi läheskään niin paljo pelätä prinssiä, koska minä tämän uuden virkani vuoksi tulen ihan kokonaan olemaan riippuvainen kuninkaasta, ja siis minä ja vaimoni voisimme tietenkin luottaa hänen suojelukseensa.

Minä vastasin vain huokaamalla. Se mitä kreivi sanoi oli hyvin todennäköistä.

Monsoreaun kreivi oli hetkisen vaiti, ikäänkuin antaakseen minulle aikaa vastatakseni, mutta minulla ei ollut siihen voimia. Hän oli noussut seisomaan ja oli nyt aikeissa lähteä. Katkera hymy leikki hänen huulillaan. Hän kumarsi ja poistui huoneesta.

Luulin kuulleeni hänen kiroilevan rappuja alas mennessään.

Huusin Gertrudia, joka kreivin täällä oleskellessa tavallisesti oli kabinetissa tai makuukamarissa. Hän kiiruhti luokseni.

Minä seisoin toisen akkunaverhon takana, niin että saatoin kenenkään huomaamatta nähdä kaiken, mitä kadulla tapahtui. Seisoimme siinä akkunan ääressä noin neljännestunnin, mutta mitään emme huomanneet.

Kun Gertrud seuraavana päivänä meni ulos, puhutteli häntä muuan nuori mies: se oli sama henkilö, jonka hän edellisenä päivänä oli nähnyt prinssin seurassa. Miehen kysymyksiin ei Gertrud mitään vastannut, niin että mies lopulta tuli kärsimättömäksi ja meni matkoihinsa.

Tämä tapaus minua äärettömästi kauhistutti. Se tuntui olevan alkuna vainoon, mikä ei suinkaan päättyisi tähän ensimäiseen yritykseen. Pelkäsin, ettei kreivi sinä iltana saapuisi luokseni ja että yön aikana ehkä aiottaisiin tunkeutua asuntoomme. Lähetin siitä syystä kreiville sanan, ja hän saapui heti.

Kerroin hänelle kaikki ja kuvailin hänelle tuon nuoren miehen ulkomuotoa, sikäli kuin Gertrud oli sen minulle kuvaillut.

— Hän on Aurilly, — virkkoi kreivi. — Mitä Gertrud on hänelle vastannut?

— Gertrud ei ole vastannut hänelle mitään.

Kreivi näytti hetkisen miettivän.

— Hän on menetellyt väärin ollessaan vastaamatta, — sanoi kreivi. — Nyt on kysymys ajan voittamisesta. Tänään olen vielä Anjoun herttuasta riippuvainen. Mutta neljäntoista päivän kuluttua, ehkäpä jo kahdeksan päivän perästä, herttua päinvastoin on minusta riippuvainen. Asiaa on siis pitkitettävä. Toivo antaa hänelle kärsivällisyyttä, jyrkkä kielto sitävastoin voi saada hänen tekemään epätoivoisen päätöksen.

— Oi, kirjoittakaa isälleni! — huudahdin minä. — Hän on heittäytyvä kuninkaan jalkain juureen, ja kuningas on säälivä ukon kyyneleitä.

— Se riippuu siitä, millä tuulella kuningas sattuu olemaan, ja siitä, onko hänen politiikkansa mukaista olla sillä hetkellä Anjoun herttuan ystävä vai vihamies. Muuten tarvitaan kuusi päivää sanan saattamiseen isällenne, ja isänne tarvitsee toiset kuusi päivää tänne saapuakseen, ja näiden kahdentoista päivän kuluessa voi Anjoun herttua, ellemme me häntä siitä estä, saada paljo aikaan.

— Millä tavalla sitten voisimme häntä estää? Kreivi ei vastannut. Minä ymmärsin, mitä hän ajatteli, ja loin katseeni alas.

— Hyvä herra, — sanoin minä lyhyen äänettömyyden jälkeen, — antakaa Gertrudille määräyksenne. Hän tulee ne täyttämään.

Tuskin huomattava hymyily väreili kreivin huulilla minun näin ensi kertaa turvautuessani hänen suojelukseensa.

Hän keskusteli sitten vähän aikaa Gertrudin kanssa, minkä jälkeen hän kääntyi minun puoleeni ja virkkoi:

— Hyvä neiti, minut huomattaisiin, jos nyt lähtisin täältä. Parin tunnin kuluttua on pimeä. Sallitteko, että kulutan tämän ajan teidän seurassanne?

Kreivillä oli melkein oikeus sitä vaatiakin, ja kuitenkin hän tyytyi vain pyytämään. Minä viittasin hänelle merkin, että hän sai jäädä.

Nyt vasta huomasin, miten hyvin kreivi kykeni hillitsemään itsensä. Tuossa tuokiossa oli hän saanut poistetuksi tähän meidän seurusteluumme liittyneen molemminpuolisen nolouden, ja hänen puheensa tuli vähitellen vaihtelevaksi ja huvittavaksi. Kreivi oli matkustellut paljo, nähnyt paljo, ajatellut paljo. Ja kahdessa tunnissa tulin minä jotenkin hyvin tajunneeksi sen, mistä johtui, että tuolla merkillisellä miehellä oli ollut niin suuri vaikutus isääni. —

Bussy huokasi.

Pimeän tultua kreivi nousi ylös ja sanoi jäähyväiset. Senjälkeen asettausin minä Gertrudin kanssa akkunaan nähdäksemme kadulle. Tällä kertaa erotimme selvästi kaksi miestä, jotka pitivät taloamme silmällä. Useamman kerran lähenivät he porttia. Olimme sammuttaneet valot, niin etteivät he voineet nähdä meitä. Lähempänä yhtätoista miehet menivät tiehensä.

Kun Gertrud seuraavana päivänä meni kaupungille, kohtasi hän taas saman nuoren miehen, jonka ennenkin oli nähnyt. Tämä tuli häntä vastaan ja teki hänelle kysymyksiä samoinkuin edellisenäkin päivänä. Tällä kertaa Gertrud ei ollut niin vaitelias, vaan vaihtoi muutamia sanoja hänen kanssaan. Seuraavana päivänä hän oli vieläkin puheliaampi ja kertoi miehelle, että minä olin erään virkamiehen leski, että minulla ei ollut omaisuutta ja että minä elin hyvin yksinäistä elämää. Mies olisi halunnut tietää vieläkin enemmän, mutta hänen oli sillä kertaa tyytyminen jo saamiinsa tiedonantoihin.

Seuraavana päivänä tuntui Aurillyssä heränneen epäilyksiä sen kertomuksen suhteen, jonka Gertrud oli hänelle sepittänyt, sillä hän puhui nyt Anjousta, Beaugésta ja mainitsipa Méridorinkin.

Gertrud vastasi, että kaikki nuo nimet olivat hänelle aivan tuntemattomia.

Silloin ilmoitti mies hänelle olevansa Anjoun herttuan uskottu ja että herttua oli nähnyt minut ja rakastunut minuun. Senjälkeen hän teki loistavia tarjouksia tahtoen, että minä päästäisin prinssin luokseni.

Joka ilta tuli herra Monsoreau minua tervehtimään, ja minä kerroin hänelle, mitä kunakin päivänä oli tapahtunut. Hän viipyi nyt tavallisesti luonani kello kahdeksasta puoleen yöhön saakka. Mutta selvästi näkyi, että hän oli hyvin levoton.

Lauvantai-iltana näin minä hänen tulevan luokseni tavallistaan kalpeampana ja liikutetumpana.

— Hyvä neiti, — sanoi hän minulle, — teidän täytyy luvata, että te tiistaina tai keskiviikkona suostutte herttuan rukouksiin.

— Mitä varten? — kysyin minä.

— Koska herttua on päättänyt raivata tieltään kaikki esteet, koska hän tällä hetkellä on ystävällisissä suhteissa kuninkaaseen, eikä kuninkaan apuun siis ole luottamista.

— Mutta tapahtuuko sitten ennen tiistaita jotain sellaista, mikä meidät pelastaa?

— Ehkäpä. Joka päivä vartoan sitä tapahtumaa, mikä tekee prinssin minusta riippuvaksi. Joudutan sitä tapausta, en ainoastaan toivomuksin, vaan myöskin teoin. Huomenna minun täytyy jättää teidät yksin ja matkustaa Monsoreauhon.

— Täytyykö? — sanoin minä levottomasti, mutta siihen levottomuuteeni sisältyi salaista iloakin.

— Täytyy, — vastasi kreivi. — Minun täytyy siellä tavata muuan henkilö voidakseni jouduttaa sitä tapahtumaa, josta äsken puhuin.

— Entäs jos me vielä tiistaina olemme samallaisessa asemassa kuin nytkin, niin mitä silloin on tehtävä? Oi, jumalani, jumalani!

— Mihinpä minä voisin ryhtyä ruhtinasta vastaan, kun minulla ei ole mitään oikeutta teitä puolustaa? Teidän täytyy alistua välttämättömään kohtaloonne.

— Oi, isäni, isäni! — huudahdin minä. Kreivi katseli minua terävästi.

— Te siis inhoatte minua kutakuinkin paljo? — virkkoi hän.

— Ooh, hyvä herra!

— Mutta mistä te siis saatatte moittia minua?

— Ah, en mistään, päinvastoin!

— Enkö ole ollut uskollinen kuin ystävä, kunnioittava kuin veli?

— Te olette kaikin puolin käyttäytynyt kuin kunnon mies.

— Enkö ole saanut omaa lupaustannekin?

— Olette.

— Olenko kertaakaan teitä siitä muistuttanut?

— Ette.

— Ja kuitenkin, vaikka olosuhteet nyt kerran ovat sellaisia, että teidän on valitseminen kunniallisen ja halveksittavan aseman välillä, te mieluummin haluatte tulla Anjoun herttuan jalkavaimoksi kuin kreivi Monsoreaun puolisoksi.

— Sitä minä en sano, hyvä herra.

— Mutta tehkää sitten päätöksenne.

— Päätökseni on jo tehty.

— Tullaksenneko Monsoreaun kreivittäreksi?

— Niin, mieluummin kuin Anjoun herttuan jalkavaimoksi.

— Mieluummin kuin herttuan jalkavaimoksi! Onpa tuo vaihtoehto tosiaankin houkutteleva!

Minä en vastannut mitään.

— Hyvä niinkin, — sanoi nyt kreivi. — Minä käsitän teidät. Koettakoon Gertrud kaunein sanoin saada ne pysymään poissa tiistaihin asti, niin sittenpähän saamme nähdä.

Seuraavana päivänä meni Gertrud tavallisuuden mukaan kaupungille, mutta Aurillya hän ei nähnyt. Hänen palattuaan olimme me levottomia miehen poisjäämisestä kuin mitä ennen olimme olleet, kun hän oli käynyt Gertrudia puhuttelemassa. Gertrud meni vielä kerran ulos vain sitä varten, että olisi tuon miehen tavannut, mutta ei onnistunut nytkään.

Lähetin hänet silloin kreivin luo, mutta tämäkin oli poissa, eikä kukaan tiennyt, missä hän oli.

Tunsimme olevamme yksinäisiä ja hyljättyjä. Ensi kertaa huomasin nyt, miten kerrassaan väärin olin kreiviä kohtaan menetellyt.

— Oi, hyvä neiti, — huudahti Bussy, — älkää pitäkö niin kiirettä antaessanne anteeksi tuolle miehelle. Hänen käyttäytymisessään on jotain, mitä emme vielä jaksa käsittää, mutta jonka kyllä lopuksi saamme selville. —

— Tuli ilta ja uusi pelko sen mukana. Olin valmistautunut kaikkeen muuhun kuin jättäytyäkseni elävänä Anjoun herttuan käsiin. Olin varannut itselleni tämän tikarin ja päättänyt surmata itseni prinssin silmien edessä samana hetkenä kun hän yrittäisi tehdä minulle väkivaltaa. Laitoimme kaikenmoisia varustuksia ovien eteen. Kadulle vievässä portissa ei — sen pahempi — ollut sisäpuolella minkäänlaista hakaa. Sammutimme lampun ja asetuimme tavallisuuden mukaan vartiopaikkaamme akkunan luo.

Kaikki oli hiljaista kello yhteentoista asti, mutta silloin näimme viiden miehen tulevan Saint-Antoinen kadulta. He näyttivät neuvottelevan ja asettautuivat sitten lymypaikkaan Tournellesin hotellin luo.

Aloimme vavista pelosta, sillä noilla miehillä luultavasti oli joitakin pahoja aikomuksia meihin nähden. Ne pysyivät kuitenkin aloillaan, mutta neljännestunnin kuluttua niiden saapumisesta huomasimme kaksi muuta miestä Saint-Paulin kadun kulmauksessa. Kuu pilkisti pilvien välistä, ja Gertrud ehdi nähdä, että toinen näistä viimeksimainituista oli Aurilly.

— Siinä on, sen pahempi, prinssi uskottuineen, — mutisi hän.

— Niin on, — vastasin minä väristen, — ja nuo viisi muuta ovat heidän apureitaan.

— Mutta he eivät pääse sisään muuten kuin lyömällä portin rikki, ja räiskeen ja melun kuullessa rientävät kyllä naapurit meille avuksi.

— Miten voit luulla naapurien tekevän sitä? Eiväthän he meitä tunnekaan, ja mitä syytä heillä olisikaan käydä käsikähmään meitä puolustaakseen? Onnettomuudeksemme, Gertrud, ei meillä ole ketään muuta todellista puolustajaa kuin kreivi.

— No, miksi neiti sitten alinomaa kieltäytyy rupeamasta kreivittäreksi?

Minä vain huokasin.

17.

Avioliitto (jatkoa).

Sillä välin olivat ne kaksi henkilöä, jotka olivat näyttäytyneet Saint-Paulin kadun kulmauksessa, hiipineet talojen seinuksia myöten ja pysähtyneet meidän portillemme.

Me avasimme hiljaa akkunan kuunnellaksemme.

— Oletteko varma siitä että se on juuri tämä? — kysyi muuan ääni.

— Olen, armollinen herra, ihan varma. Tämä on viides talo Saint-Paulin kadulta lukien.

— Ja luuletko avaimen käyvän?

— Luulen. Olen ottanut kohojäljennöksen lukosta.

Minä tartuin Gertrudin käsivarteen ja puristin sitä suonenvedontapaisesti.

— Entä kun olemme päässeet sisälle? — jatkoi sama ääni.

— Sisälle päästyämme saatte minun antaa huolehtia lopusta. Kamarineitsyt meille kyllä avaa oven. Teidän korkeudellanne on taskussaan kulta-avain, joka on yhtä hyvä kuin tämäkin.

— No, avaa sitten portti!

Senjälkeen kuulimme, miten avainta lukossa väännettiin. Mutta äkkiä syöksähtivät ne henkilöt, jotka näyttivät piileskelevän vaanimassa Tournellesin hotellin luona, prinssiä kohti ja huusivat: iskekää! iskekää!

Tästä kaikesta en käsittänyt lainkaan mitään, aavistin vain, että jokin odottamaton apu oli tullut pelastukseksemme. Lankesin polvilleni ja kiitin taivasta.

Prinssin tarvitsi kuitenkin vain näyttää itsensä ja mainita nimensä, niin jopa kaikki äänet vaimenivat, kaikki miehet laskeutuivat alas, ja päällekarkaajat peräytyivät askeleen takaperin.

— Niin, niin, — huomautti Bussy, — eihän se ollutkaan prinssi, jota he halusivat, se olin minä.

— Joka tapauksessa, — jatkoi Diana, — sai tämä päällehyökkäys prinssin lähtemään pois, ja nuo viisi aatelismiestä siirtyivät takaisin Tournellesin hotellin luo. Oli otaksuttavaa, ettei meidän ainakaan tänä yönä tarvinnut mitään pelätä. Seisoimme kuitenkin akkunassamme odotellen ihan vaistomaisesti jotain erikoisempaa vielä tapahtuvan.

Emme tarvinneetkaan kauvan odottaa. Muuan ratsastaja ilmestyi pian näkyviin. Nähtävästi juuri häntä nuo viisi aatelismiestä odottivatkin, sillä he huusivat heti: aseisiin! ja syöksyivät häntä vastaan.

Nähdessämme teidän mitä urhoollisimmin taisteltuanne vetäytyvän takaperin tukeaksenne asuntomme porttia vasten, heräsi Gertrudissa ja minussa ajatus mennä avaamaan teille portti. Hän loi minuun kysyvän katseen ja minä vastasin myöntävästi. Mutta me, niinkuin jo olen teille sanonut, olimme laatineet kaikenmoisia murroksia oviemme eteen. Huonekalujen syrjään siirtäminen vei minuutin, ja samalla hetkellä kun pääsimme eteiseen, kuulimme portin paiskattavan kiinni.

Kumpikin jäimme liikkumattomina seisomaan. Ken oli sitten tuo sisäpuolelle tullut henkilö, ja miten hän oli päässyt portista?

Pian kuulimme askeleita porttikäytävästä. Näimme horjuvan ja käsiään ojentelevan miehen: hän kaatui hiljaa vaikertaen ensimäisille portaille.

Oli selvää, ettei tätä miestä enää ahdistettu. Hän oli sulkenut portin, jonka herttua kaikeksi onneksi oli jättänyt auki. Sillä tavoin hän oli päässyt vainoojainsa käsistä rauhaan, ja oli nyt vaarallisesti, ehkäpä kuolettavastikin haavoittuneena sortunut rapuille.

Missään tapauksessa ei meillä ollut mitään pelättävää. Päinvastoin tarvitsi tuo mies meidän hoivaamme ja apuamme.

— Mene hakemaan lamppu, — sanoin minä Gertrudille.

Hän riensi sisälle ja toi sieltä pian valoa.

Emme olleet erehtyneet: te olitte pyörtynyt. Tunsimme teidät samaksi sankariksi, joka vähäistä ennen oli niin miehuullisesti puolustautunut, ja ilman mitään epäilyä päätimme me avustaa teitä kaikilla käytettävissämme olevilla keinoilla.

Hetken perästä olimme saaneet kannetuksi teidät minun huoneeseeni ja asetetuksi teidät sänkyyn.

Teidän tajuttomuudentilaanne kesti yhäkin, ja välskärin apu näytti olevan tarpeen. Gertrud muisteli kuulleensa jostain merkillisestä parantamistapauksesta, jonka muuan nuori, Beautreillisen kadulla asuva lääkäri muutamia päiviä aikaisemmin oli suorittanut. Hän tiesi lääkärin asunnon ja tarjoutui mennäkseen häntä noutamaan.

— Mutta, — sanoin minä hänelle, — lääkärihän ehkä saattaisi ilmaista meidät.

— Olkaa huoletta, — vastasi Gertrud, — minä kyllä osaan olla siinä suhteessa varovainen.

Gertrud on samalla sekä reipas että varovainen, ja minä luotan häneen täydellisesti. Minä siis annoin hänen mennä.

Hän palasi pian takaisin nuori lääkäri mukanaan. Lääkäri oli suostunut tulemaan hänen mukaansa silmät sidottuina. Minä jäin salonkiin, mutta hänet saatettiin siihen huoneeseen, jossa te makasitte.

Siellä hän sai ottaa siteen pois silmiltään.

— Niin, — virkkoi Bussy, — tuo tapahtui juuri samana hetkenä, jolloin minä tulin tajuihini. Minä näin muotokuvan ja luulin näkeväni teidän astuvan sisälle.

— Minä tulin sisälle tosiaankin, — sanoi Diana. — Levottomuuteni oli varovaisuuttani suurempi. Tein nuorelle lääkärille muutamia kysymyksiä, hän tutki teidän haavanne, meni takuuseen teidän hengestänne, ja minä jonkun verran rauhoituin.

— Kaikki tuo on painunut minun muistiini, mutta vain hämäränä unena. Ja kuitenkin, — jatkoi tuo nuori mies, pannen käden sydämelleen —, oli siinä jotain, mikä lakkaamatta sanoi minulle, etten minä ollut uneksinut.

— Kun välskäri oli teidät sitonut, — jatkoi vuorostaan Diana, — otti hän taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutamia pisaroita huulillenne. Se oli hänen selityksensä mukaan lääkettä, joka antaisi teille unta ja lieventäisi kuumetta.

Aivan kohta lääkkeen nautittuanne ummistuivat teidän silmänne jälleen, ja te vaivuitte samallaiseen tajuttomuudentilaan, mistä äsken hetkisen olitte ollut hereillä. Minä peljästyin, mutta lääkäri vakuutti, ettei mitään vaaraa ollut olemassa ja että teidän vain oli annettava nukkua.

Sitten pani Gertrud taas siteen lääkärin silmille ja saattoi hänet takaisin asuntoonsa, mutta Gertrud oli matkalla havaitsevinaan, että lääkäri laski askeleitaan, ja se meitä pelästytti. Me päätimme siis hävittää kaikki merkit teille osottamastamme vierasvaraisuudesta. Mutta tärkeintä oli saada teidät itsenne meiltä pois.

Minä kokosin kaiken rohkeuteni. Kello oli kaksi aamulla, ja kadut olivat tyhjät ja autiot. Gertrud otti kantaakseen teitä. Minä autoin häntä, ja niin veimme teidät Temppelitornin vallihaudan luo. Sitten palasimme takaisin, ihmetellen itsekin rohkeuttamme, kun olimme, me kaksi turvatonta naista, rohjenneet mennä ulos siihen aikaan vuorokaudesta. Mutta jumala varjeli meitä: emme tavanneet ainoatakaan ihmistä eikä meitä koko matkalla ollut kukaan edes nähnytkään.

Päästyäni taas omiin huoneisiini minä pyörryin.

— Ah! — huudahti Bussy. — Kuinka minä voin milloinkaan palkita teille kaiken sen hyvän, mitä puolestani olette tehnyt?

Syntyi hetken äänettömyys. Sainte-Catherinen tornikello kuului lyövän kaksi.

— Kello on kaksi, — huudahti Diana hätkähtäen, — ja te yhäkin olette täällä!

— Oi, — rukoili Bussy, — älkää ajako minua pois ennenkuin olette kertonut minulle kaikki, ennenkuin olette sanonut minulle, miten voisin olla teille veljen, ja sanokaa tälle veljellenne, mitä hänen olisi tehtävä sisarensa hyväksi.

— Ei mitään nyt enää, sen pahempi, — virkkoi nuori nainen. — Nyt on kaikki myöhäistä.

— Mutta mitä tapahtui seuraavana päivänä? — kysyi Bussy.

— Gertrud tapasi kadulla Aurillyn, joka nyt oli itsepäisempi kuin milloinkaan ennen. Hän ei kuitenkaan sanallakaan maininnut edellisen yön tapahtumista, mutta pyysi herransa puolesta kohtaushetkeä. Gertrud oli suostuvinaan, mutta pyysi kohtauksen lykkäämistä keskiviikoksi, siis tähän päivään asti, voidakseen saada minut suostumaan asiaan. Aurilly lupasi, että hänen herransa odottaisi siihen asti.

Illalla saapui Monsoreaun kreivi. Me kerroimme hänelle kaiken muun paitsi teitä koskevaa puolta asiassa. Sanoimme hänelle, että herttua edellisenä iltana oli avannut portin väärällä avaimella, mutta että hänen kimppuunsa samana hetkenä, jolloin hänen piti astua portista sisään, oli hyökännyt viisi miestä, joiden joukossa olivat herrat d'Epernon ja Quélus. Kuulin nämä kaksi nimeä mainittavan ja ilmaisin sen kreiville.

— Minä jo olen kuullut siitä puhuttavan, — sanoi kreivi. — Hän on siis hankkinut itselleen väärän avaimen. Sitäpä aavistinkin.

— Eikö lukkoa voitaisi muuttaa? — kysyin minä.

— Hän teettää silloin uuden avaimen, — vastasi kreivi.

— Mutta jos portin sisäpuolelle laitetaan haka?

— Siinä tapauksessa hän murtaa portin.

— Miten on sen tapauksen laita, jonka, sikäli kuin sanoitte, piti tehdä herttua teistä riippuvaksi.

— Se on lykkäytynyt epämääräiseksi ajaksi. Jäin mykkänä seisomaan, ja kylmä hiki kohosi otsalleni. Oivalsin, ettei minulla Anjoun herttuan välttämiseksi ollut mitään muuta keinoa kuin suostua tulemaan kreivin puolisoksi.

— Hyvä herra, — sanoin minä, — herttua on uskottunsa kautta ilmoittanut suostuvansa odottamaan keskiviikko-iltaan asti. Pyydän teidän saapumaan tänne tiistaina.

— Minä tulen, hyvä neiti.

Sanaakaan lisäämättä hän nousi ylös ja poistui. Minä seurasin häntä katseillani. Sen sijaan että olisi mennyt kotiinsa asettui hän Tournellesin hotellin muurin viereen ja näytti päättäneen vartioida minun asuntoani koko yön.

Jok'ainoa näyte tuon miehen kiintymyksestä itseeni oli kuin uusi tikarinpisto sydämeeni.

Nuo kaksi päivää kuluivat nopeasti kuin sekunnit, eikä mikään seikka meidän yksinäisyyttämme häirinnyt. Sitä mitä minä noina kahtena päivänä kärsin, tuntien nopeata kulkua kuunnellessani, on mahdoton sanoin kuvailla.

Kun tiistai-ilta joutui, olin minä aivan masennuksissa. Olin äänetön ja päältäpäin nähdenkin tunteeton kuin kuva. Sydämeni vain rajusti sykki, mutta koko muu olentoni näytti lakanneen elämästä.

Gertrud pysyttelihe alinomaa akkunan ääressä. Minä istuin tässä, missä nytkin istun. Tuontuostakin kuivailin kylmää hikeä otsaltani.

Äkkiä ojensi Gertrud kätensä. Tuo liike, joka ennen olisi saanut minut vapisemaan, ei nyt tehnyt minuun vähintäkään vaikutusta.

— Neiti! — virkkoi hän. — Neljä miestä… minä näen neljä miestä… ne tulevat tännepäin… nyt ne avaavat portin… ne tulevat sisälle…

— Tulkoot, — vastasin minä paikaltani liikahtamatta.

— Mutta nuo neljä miestä ovat ihan varmasti Anjoun herttua, Aurilly ja kaksi heidän seuralaistaan.

Ainoaksi vastaukseksi siihen otin minä tikarini esiin ja asetin sen viereeni pöydälle.

— Ah! Antakaa minun ainakin mennä katsomaan! — huusi Gertrud ja riensi ovelle.

— Mene vaan, — vastasin minä. Hetkisen kuluttua tuli Gertrud takaisin.

— Neiti, — sanoi hän, — se onkin kreivi.

Piilotin taaskin tikarin poveeni mitään virkkamatta ja käännyin sitten kreiviin päin, joka jo oli tullut sisälle. Epäilemättä hän hämmästyi minun kalpeuteni vuoksi.

— Onko totta, mitä Gertrud sanoi, — huudahti hän — että luulitte minua herttuaksi ja että olisitte, jos se olisi ollut hän, surmannut itsenne?

Tämä oli ensi kertaa, jolloin näin hänen tulleen liikutetuksi. Mutta oliko tuo liikutus sitten todellista vaiko teeskenneltyä?

— Gertrud on menetellyt väärin kertoessaan sen teille, hyvä herra, — vastasin minä. — Mutta koska siellä ei ollutkaan herttua, niin onhan kaikki taas hyvin.

Nyt oli hetken äänettömyyttä.

— Niinkuin tiedätte, en minä ole tullut yksin, — sanoi kreivi.

— Gertrud mainitsi, että teitä oli neljä henkilöä.

— Aavistatteko, ketä nuo muut ovat?

— Otaksun, että yksi niistä on pappi ja että muut kaksi ovat todistajiamme.

— Oletteko siis valmis tulemaan minun puolisokseni?

— Olihan se jo päätetty. Tahdon vain muistaa sopimuksemme olleen sellaisen, ettei minua — ellen itse puolestani myönnä sitä välttämättömäksi — vihitä muuten kuin isäni läsnäollessa.

— Muistan tuon ehdon täydellisesti, hyvä neiti, mutta luuletteko, että välttämättömyys sitä nyt vaatii?

— Kyllä niin luulen.

— Entä mitä muuta?

— Minä olen, hyvä herra, valmis vihittäväksi teidän kanssanne. Mutta huomatkaa, mitä nyt teille sanon: minä en missään tapauksessa todellisuudessa tule teidän puolisoksenne, ennenkuin olen saanut nähdä isäni.

Kreivi rypisti silmäkulmiaan ja puri huuliaan.

— Hyvä neiti, — sanoi hän, — tarkoitukseni ei ole teitä millään muotoa pakoittaa. Jos vaaditte lupauksenne takaisin, niin minä sen teille annan: te olette vapaa. Mutta…

Näin sanoen kreivi meni akkunan luo.

— … mutta, — sanoi hän, — katsokaahan tuonne!

Nousin ylös sen sisäisen voiman ajamana, mikä pakoittaa meitä saamaan varman vakuutuksen onnettomuudestamme, ja akkunan alla havaitsin kappaan kääriintyneen miehen: mies näytti koettavan pyrkiä taloon.

— Oi, hyvä jumala! — huudahti Bussy. — Ja te sanotte, että tämä tapahtui eilen?

— Niin, hyvä kreivi, noin kello yhdeksän eilisiltana.

— Jatkakaa! — kehoitti Bussy.

— Hetken perästä saapui muuan toinen mies, ja sillä oli lyhty kädessään. Hän alkoi keskustella ensinmainitun kanssa.

— Mitä noista kahdesta miehestä ajattelette? kysyi kreivi Monsoreau minulta.

— Ajattelen, että siinä on herttua uskottuineen, — vastasin minä.

Bussy huokasi syvään.

— Määrätkää nyt, — jatkoi kreivi, — jäänkö minä tänne vai onko minun poistuttava?

Hetkisen minä epäilin — niin, huolimatta isäni kirjeestä, huolimatta antamastani lupauksesta, huolimatta minua uhkaavasta vaarasta minä vieläkin epäilin, ja ellei noita kahta miestä olisi ollut tuolla ulkona…

— Voi minua onnetonta! — huudahti Bussy. — Kappaan kääriintynyt mies olin minä, ja tuo toinen, joka kantoi lyhtyä, oli se sama nuori lääkäri, jonka te olitte tänne haetuttanut!

— Tekö se olitte? — huudahti Diana hämmentyneenä.

— Minä se olin, minä, joka tultuani yhä enemmän ja enemmän vakuutetuksi siitä, että uneni olikin ollut todellisuutta, koetin saada selon siitä talosta, jossa minua oli hoidettu, siitä huoneesta, johon minut oli saatettu, siitä naisesta, tai oikeammin sanoen enkelistä, joka eteeni oli ilmestynyt. Ah! Eikö minulla olekin oikeus huudahtaa: voi minua onnetonta!

Bussy näytti murtuneelta.

— Oletteko siis nyt hänen puolisonsa? — kysyi hän hetken kuluttua.

— Eilispäivästä alkaen, — vastasi Diana.

Syntyi uudelleen vaitiolo, jota ei häirinnyt mikään muu kuin heidän kummankin huokaileva hengitys.

— Mutta, — kysäsi Diana äkisti, — kuinka olette päässyt tähän taloon?

Bussy näytti hänelle mitään virkkamatta avainta.

— Avain! — huudahti Diana. — Kuinka olette saanut tämän avaimen? Kuka on sen teille antanut?

— Eikö Gertrud ole luvannut saattaa prinssiä tänä iltana teidän luoksenne? Prinssi on havainnut herra Monsoreaun ja minun tässä ulkopuolella: hän pelkäsi jotain ansaa ja lähetti minut puolestaan tänne.

— Ja te otitte tuon tehtävän suorittaaksenne? — sanoi Diana moittien.

— Se oli ainoa keino päästäkseni teidän luoksenne. Voitteko olla niin epäoikeuden mukainen, että viitsitte suuttua minuun siitä että olen etsinyt elämäni korkeinta autuutta ja suurinta tuskaa!

— Olen teille vihainen siitä syystä, — virkkoi Diana, — että olisi ollut parempi, jos te ette olisi minua enää nähnyt. Silloin olisitte minut unohtanut.

— Ei, hyvä rouva, — sanoi Bussy, — te erehdytte. Jumala itse on päinvastoin minut tänne lähettänyt ottamaan selvän siitä ovelasta suunnitelmasta, jonka uhriksi te olette joutunut. Kuulkaa: samana hetkenä, jona teidät näin, omistin elämän teille. Se tehtävä, jonka otin suorittaakseni, alkaa juuri nyt. Te kai haluatte saada jotain tietoa isästänne?

— Ah, kyllä!

— Hyv'on! — sanoi Bussy. — Otan hankkiakseni teille tietoja hänestä. Pitäkää vaan ystävällisessä muistossanne se mies, joka tästä hetkestä alkaen elää ainoastaan teitä varten.

— Mutta entä avain? — huomautti Diana levottomasti.

— Avaimen, — vastasi Bussy, — annan tässä nyt teille, sillä en tahdo ottaa sitä vastaan keneltäkään muulta kuin teiltä. Aatelisen kunniani kautta voin kuitenkin vakuuttaa, ettei mikään sisar ole milloinkaan uskonut avainta uskollisemman ja kunnioittavamman veljen haltuun kuin mitä minä olen.

— Luotan urhoollisen Bussyn sanoihin, — lausui Diana ja ojensi hänelle avaimen takaisin.

— Hyvä rouva, — virkkoi Bussy, — neljäntoista päivän kuluttua saamme tietää, mikä mies herra Monsoreau oikeastaan on.

Hän kumarsi arvokkaasti ja poistui huoneesta.

Diana kuuli hänen menevän. Hänen askeltensa kaiku oli jo kauvan sitten lakannut kuulumasta, mutta sykkivin sydämin ja silmät kyynelissä Diana yhäkin vaan kuunteli.

18.

Henrik III:nen matkustamistapa.

Noin kello kahdeksan seudussa seuraavana aamuna vaelsi joukko väljiin kappoihin kääriintyneitä aatelismiehiä ratsain Louvren isosta portista ulos. Niiden jälestä tulivat hovipojat, sitten iso liuta lakeijoita ja viimeisenä ihan kuninkaan hevospaarein edellä, komppania sveitsiläiskaartia.

Nämä paarit, joita kahdeksan upeasti koristeltua muuliaasia veti, ansaitsevat puolestaan erityisen kuvauksen.

Se muistutti jotain tavattoman suurta, neljän pyörän päälle asetettua laatikkoa. Se oli noin viisitoista jalkaa pitkä ja kahdeksan jalkaa leveä ja oli sisäpuoleltaan hyvin topattu. Siellä missä tie oli huono käytettiin kahdeksan muuliaasin sijasta suurta härkälaumaa.

Tähän laatikkoon mahtui kuningas Henrik III hoveineen, lukuunottamatta kuningatarta, joka hyvin harvoin matkusti puolisonsa mukana.

Paitsi itseään kuningasta matkusti näissä merkillisissä ajopeleissä hänen henkilääkärinsä Marc Miron, hänen kappalaisensa, jonka nimeä emme tiedä, hänen hovinarrinsa Chicot sekä viisi tai kuusi suosikkia, joista tällä kertaa olivat mukana Quélus, Schomberg, d'Epernon, d'O ja Maugiron. Lisäksi oli niissä pari suurta vinttikoiraa, jotka silloin tällöin haukotellen kurkottivat käärmemäisiä päitään noitten istuvain, loikovain, seisovain tai polvillaan olevien henkilöiden keskeen. Lopuksi oli siellä vielä kori, jossa oli pieniä englantilaisia koiranpentuja, ja sitä koria kuningas piteli joko polvillaan tai sitten kaulassaan riippuvassa nauhassa.

Katokkeesta riippui kullatuista teräslangoista tehty lintuhäkki, ja sen sisällä oli mitä kauneimpia turtturikyyhkysiä. Tällä kertaa oli noissa kuninkaallisissa paareissa vielä pari kolme apinaa, koska nuo eläimet siihen aikaan olivat muodissa viimeisen valoisilaisen hovissa.

Marmorinen madonnankuva oli asetettu paarien perällä olevaan kullattuun komeroon. Madonnan, katse näytti näkemästään hyvin hämmästyneeltä.

Kaikissa sen aikuisissa suorasanaisissa ja runomuotoisissa pilakirjoituksissa — ja niitä oli paljo — oli varsin usein kosketeltu noita kuninkaallisia paareja, ja niitä nimitettiinkin Noakin arkiksi.

Kuninkaan istuinpaikka oli ihan madonnankuvan alla. Hänen jalkainsa juuressa istuivat Quélus ja Schomberg, ja kutoivat nauhaa. Se olikin sen ajan nuorten miesten vakavimpia toimia, ja muutamat olivatkin siinä taidossa kehittyneet sangen pitkälle. Muutamassa nurkassa istui Maugiron ja ompeli harso-ompelusvaakunaansa uutta lauselmaa, jonka hän luuli omaksi keksinnökseen, vaikka olikin sen vain palauttanut entuudesta muistiinsa. Toisessa nurkassa keskustelivat kappalainen ja lääkäri keskenään. D'O ja d'Epernon, silmät yhäkin unisia, tähystelivät silloin tällöin uudinten välistä ja haukottelivat kilpaa vinttikoirien kanssa. Lopuksi nähtiin Chicotin istuvan portaalla, sääret paarien ulkopuolella, niin että hän mielensä mukaan voi laskeutua ajopelistä alas ja nousta niihin takaisin, ja hänen kuultiin lakkaamatta laulavan virsiä, lukevan pilakirjoituksia sekä ajan vallitsevan vimman mukaisesti sepittävän tilapäisiä pilkkarunoja, ja hovimiehiin nähden hän osasi käyttää niissä sellaisia vertauksia, että ne olivat hyvin epämieluisia niille, joihin hän tällä tavoin sattui hyökkäyksensä kohdistamaan.

Kun oli päästy Place du Châteletin kohdalle, alkoi Chicot veisata virttä.

Kappalainen käännähti silloin ympäri ja rypisti silmäkulmiaan.

— Chicot, ystäväni, — virkkoi kuningas, — varoppas vähän. Iske suosikkeihini niin paljo kuin haluat, ole häijy minua itseänikin kohtaan, sano mitä haluat meidän Herrastamme, sillä jumala on hyvä, mutta älä iske ivaasi kirkkoa vastaan.

— Kiitos neuvosta, poikani, — sanoi Chicot. — Minä en huomannut arvoisaa kappalaistamme, joka mielellään tahtoo saada olla rauhassa, varsinkin ateriatuntien aikana. Ei lainkaan virsiä, sanot sinä. Sinähän haastelet kuin kruunu. Se on liian vanhanaikaista. Sen sijaan tahdon minä laulaa sinulle aivan uuden laulun.

— Millä säveleellä? — kysyi kuningas.

— Aina samalla säveleellä, — vastasi Chicot ja alkoi täyttä kurkkua laulaa:

Miljoona velkaa on Henrikillä…

— Enemmän minulla on velkaa, — sanoi Henrik. — Sinun runosepollesi on väärin ilmoitettu, Chicot.

Chicot jatkoi mistään välittämättä:

Miljooneja velkaa on Henrikillä, sitä suosikit kylläkin suurentaat. Mut Henrikki velkansa maksais millä? Hänpä rahvaalta riistää mannut maat. On onneton se, joka joutuu vaan nyt lurjusten kynsiin: hän hoklaistaan, tahi myypi hän itsensä nahkoineen noiden petojen nieltäväks tuimikseen.

— Hyvä! — huusi Quélus, yhäkin kutoen silkkinauhaansa. — Sinulla on kaunis ääni, Chicot. Annappa kuulua toisen värssyn, ystäväni.

— Kuulehan valoisilainen, — virkkoi Chicot, vastaamatta mitään Quélus'elle, — kielläppäs ystäviäsi kutsumasta minua ystäväkseen, sillä se loukkaa minua.

— Puhu runomittaan, Chicot, — sanoi kuningas, — sinun proosastasi ei ole juuri mihinkään.

— Olkoon menneeksi, — vastasi Chicot ja alotti taas:

On puku niillä niin hirmuinen, sitä kunnon neito ei kehtais kantaa. Kun päätään he kääntävät sivullen, eipä kaulus tahtoisi perää antaa. Ah, katsos tärkkäystä tuota vaan! Ei kelpaa nyt vehnäliistarikaan, riisryynit kun tärkiksi jauhetaan.

— Mainiota! — huudahti kuningas. — Etkö se olekin sinä, d'O, joka olet keksinyt riissitärkkäyksen?

— Ei, sire, — huomautti Chicot. — Se on herra Saint Mégrin, joka viime vuonna kaatui Mayennen miekan lävistämänä. Hänellä ei ole mitään muuta kuin tuo tärkkinsä ja se tapa, jolla hän Guisen herttuan kanssa taisteli, toiseen maailmaan päästäkseen. Jos häneltä otetaan tärkkinsä pois, niin jää hän puolitiehen.

Välittämättä mitään kuninkaasta, jonka kasvonpiirteet tuon viimeisen huomautuksen kuullessaan synkkenivät, jatkoi Chicot:

Ja tukka on kammattu keskolaiseen…

— Huomatkoon, että kysymys edelleenkin on hänen majesteettinsa suosikeista, — keskeytti Chicot itse.

— Kyllä, kyllä, antaa tulla vaan, — virkkoi Schomberg.

Chicot jatkoi:

Ja tukka on kammattu keskolaiseen: se on edestä pitkä ja takaa lyhyt. Jos tahdot sa puhkaista muotipaiseen, toki suosikkeihin sa ensinnä yhyt.

— Laulusi on jo liian vanha, — sanoi d'Epernon.

— Vanhako? — ihmetteli Chicot. — Sehän on vasta eilispäivältä.

— Hyv'on! Mutta muoti onkin muuttunut tänä aamuna. Katso itse!

Nyt otti d'Epernon pois päähineensä ja näytti Chicotille, että hänen tukkansa oli yhtä lyhyt otsalta kuin niskastakin.

— Hyi, miten ruma pää! — sanoi Chicot. Sitten hän jatkoi:

Ne nyt päähänsä hierovat rasvat ja talit, siksi kaikuvat naurusta narrien salit, — hiusrasvan lie laatinut itse piru. Entä päähine? Tuommoinen tirunliru!

— Minä hyppään neljännen värssyn yli, — sanoi Chicot, — se on kovin epämoraalinen. — Senjälkeen hän taas jatkoi:

Niin ettäkö es'isät urhokkaat, joiden maineesta usein iloita saat, kera miekan, ja kilven taistellen tuollaisia kankeita kaullalleen kai huolivat? Tuskinpa tukkaakaan he tuommoiseks suostuivat piippaamaan!

— Erinomaista! — huusi Henrik. — Jos veljeni olisi täällä, niin olisi hän sinulle, Chicot, ylen kiitollinen.

— Ketä sinä kutsut veljeksesi, poikani? — sanoi Chicot. — Onko se ehkä Josef Foulon, Pyhän Genovevan luostarin apotti, jonka edessä sinun väitetään tekevän luostarilupauksesi?

— Ei, ei se hän ole, — huomautti Henrik, joka hyväntahtoisesti suvaitsi vastata Chicotin pilaan. — Minä tarkoitan veljeäni Fransia.

— Ahaa, oletpa oikeassa. Hän ei ole veljesi Herrassa, hän. Hyvä, hyvä, sinä tarkoitat Fransia, Jumalan armosta Ranskan kuninkaallista prinssiä, Brabantin, Luxenburgin, Gelderin, Alenconin, Anjoun, Tourainen, Berryn, Evreuxin ja Châtaan-Thierryn herttuaa, Flanderin, Hollannin, Zeelannin, Zutphenin, Mainen, Perchen, Nantesin, Meulonin ja Beaufortin kreiviä, Frieslannin ja Mechelnin herraa, Belgian vapauden puolustajaa, jolle luonto on antanut yhden nenän ja rokot kaksi, ja josta minä olen sepittänyt seuraavan laulun:

Ei kumma ole laisinkaan, jos kaksi nenää Fransill' on. Ken naamiota käyttää vaan, kaks nokkaa saa se kelvoton.

Suosikit räjähtivät täyttä kurkkua nauramaan, sillä Anjoun herttua oli heidän personallinen vihamiehensä, ja prinssiin kohdistettu epigrammi sai heidät hetkeksi unohtamaan ne solvaukset, jotka Chicot juuri äsken oli heihin itseensä suunnannut.

Kuningas, johon tähän asti oli sattunut vain muutamia kipinöitä tuosta ilotulituksesta, nauroi vieläkin makeammin kuin nuo toiset. Jaellessaan sokeria ja leivoksia koirilleen, kohdisti hän pistopuheensa veljiinsä ja ystäviinsä.

Äkkiä huudahti Chicot:

— Se ei ole lainkaan politisesti meneteltyä sinun puoleltasi. Henrik, se on liian rohkeata ja varomatonta.

— Mikä niin? — kysyi kuningas.

— Chicotin kunnian kautta, sinun pitäisi olla vaiti semmoisista asioista. Hyi!

— Mistä asioista? — uteli Henrik kummastuneena.

— Siitä, mitä sinä sanot itsestäsi kirjoittaessasi nimesi. Voi, pikku Henrik, voi, poikani!

— Pitäkää varanne, sire, — virkkoi Quélus, joka Chicotin teeskennellyn ystävyyden takaa vainusi jotain ilkeyttä.

— Mitä hittoa sinä meinaat, narri? — kysyi kuningas.

— Kuinka sinä kirjoitat nimesi? Selitäppäs!

— Hitto vieköön… minä merkitsen… minä kirjoitan Henri de Valois.

— Hyvä. Huomatkaa nyt, hyvät herrat, — jatkoi Chicot, etten minä ole sitä hänelle sanellut. Katsokaamme. Noiden kolmentoista kirjaimen joukossahan on V-kirjain?

— Tietysti on. Aikaahan Valois V:llä.

— Ottakaapa esiin muistikirjanne, herra kappalainen, sillä nyt saatte kuulla sen nimen, joka teidän tästälähin on kirjoitettava, kun on kysymys hänen majesteetistaan. Henri de Valois on vain muodostelma.

— Kuinka?

— Niin, se on vain muodostelma. Minä sanon teille pian kuninkaamme oikean nimen. Kuten sanottu: Valois-nimessä on V. Kirjoittakaa V muistikirjaanne.

— Se on jo tehty, — sanoi d'Epernon.

— Eikö siinä ole myöskin i?

— On kyllä. Se on Henri sanan viimeinen kirjain.

— Mitähän varten tyhmät ihmiset näin erottelevat kirjaimia toisistaan, vaikka ne kuuluvatkin yhteen, — puhui Chicot. — Kirjoittakaa nyt i V:n viereen. No, joko se on tehty?

— Jo, — myönnytti d'Epernon.

— Hakekaamme nyt l kirjain. Onhan sekin tässä nimessä, eikö niin? Sitten a, se on myöskin. Sitten vielä toinen i ja lopuksi n. Hyv'on! Osaatko nyt lukea, Nogaret?

— Minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten osaa, — virkkoi d'Epernon.

— Mitä sinä puhut, lurjus! Luuletko ehkä olevasi liian ylhäinen, niin että sinulla olisi oikeus olla tyhmä?

— Hullu! — huusi d'Epernon ja heristi kepillään Chicotin päätä.

— Lyö vaan, mutta tavaa myöskin, — sanoi Chicot.

D'Epernon alkoi nauraa ja tavata.

— Vi-lain, vilain, — luki hän. [Vilain = heittiö, roistomainen. Suom. muist.]

— Hyvä! — huusi Chicot. — Näethän, Henrik, miten se alkaa. Nyt olemme löytäneet sinulle oikean ristintänimesi. Toivonpa, että sinä myönnät minulle eläkkeen, sittenkun olen saanut selvän myöskin sukunimestäsi.

— Sinä hankit itsellesi kelpo selkäsaunan, Chicot.

— Mistä hankitaan ne raipat, joilla aatelismiehiä lyödään, poikani, sano, tuodaanko ne Puolasta?

— Luulenpa kuitenkin, — virkkoi Quélus, — ettei herra Mayenne säästänyt sinua, Chicot parka, tavatessaan sinut rakastajattarensa luota?

— Se tilinpäätös on edelleenkin selvittämättä, — vastasi Chicot.

— Saatpa nähdä, Quélus, sanoi d'Epernon, — että on sinun syysi, jos meiltä nyt sukunimi jääpi kuulematta.

— Älä pelkää, — selitti Chicot, — sen kyllä muistan.

— No sano se sitten! — huusivat kaikki yhteen ääneen.

— Jälelläolevien kirjainten joukossa on meillä ensinnäkin iso H. Kirjoita siis H muistiin, Nogaret.

D'Epernon totteli.

— Sitten e ja r. Tuonnempana Valois nimessä on o. Senjälkeen valitsemme d ja e kirjaimet, jotka yhdessä s kirjaimen kanssa, jolla sukunimi päättyy, muodostavat sanan… tavaa, d'Epernon… H, e, r, o, d, e, s.

— Herodes, — sanoi d'Epernon.

— Vilain Herodes! — huudahti kuningas.

— Oikein, — sanoi Chicot, — niin sinä joka päivä kirjoitat nimesi, poikani.

Näin sanoen Chicot vetäytyi takaperin, ollen olevinaan ylen kauhuissaan.

— Herra Chicot, — virkkoi Henrik, — te menette sopivaisuuden rajojen yli.

— Minäkö? — kysäsi Chicot. — Minä sanon vaan asian niinkuin se on, minä, enkä mitään muuta. Mutta sellaisiahan kuninkaat ovat. Kun sanot niille kerrankin totuuden, niin ne heti tulevat häijyiksi.

— Olisipa tuo tosiaankin varsin kaunis sukutiedollinen selitys! — sanoi Henrik.

— Älä kiellä sitä, poikani, — puhui Chicot. — Se on aivan paikallaan kuninkaalle, jonka kaksi tai kolme kertaa kuukaudessa täytyy turvautua juutalaisiin.

— On tavallista, että tuon lurjuksen aina täytyy saada viimeinen sana sanotuksi! — huudahti kuningas. — Ollaanpas vaiti, hyvät herrat, niin ettei hän ainakaan saa iloita kenenkään vastauksesta.

Heti syntyi mitä syvin hiljaisuus. Tätä äänettömyyttä, jota Chicot ei lainkaan näyttänyt olevan halukas katkaisemaan, oli kestänyt muutamia minuutteja, kun Noyersin kadun kulmauksessa huomattiin narrin äkkiä hyppäävän paareista alas, raivaavan tiensä saattojoukkueen läpi ja heittäytyvän polvilleen erään verrattain kauniin talon eteen.

— Mitä nyt, pakana! — huusi kuningas. — Jos aiot polvistua jossain, niin tee se edes ristin edessä, joka on Sainte-Genevièven kadun keskellä, äläkä tuon talon edessä, joka ei ole mikään kirkko eikä edes kappeli.

Chicot ei vastannut siihen mitään, vaan rukoili kuuluvalla äänellä seuraavan rukouksen, jota kuningas kuunteli sanaakaan siitä kadottamatta:

— Kaikkivoipa, oikeamielinen jumala… tunnen tämän jälleen ja olen tunteva tämän koko elämäni ajan… tässä on se talo, jossa Chicot on saanut kärsiä, joskaan ei sinun tähtesi, oi jumala, niin ainakin erään sinun luomasi olennon tähden. Chicot ei ole milloinkaan rukoillut, että Mayennelle, hänen kärsimystensä aikaansaajalle, tai mestari Nicolas Davidille, niiden toimeenpanijalle, tapahtuisi jotain pahaa. Ei, oi Herra! Chicot on ollut kyllin viisas odottaakseen, sillä Chicot on kärsivällinen. Chicot on jo kuuden vuoden ajan liittänyt herroilta Mayennelte ja Nicolas Davidilta tulevan saatavansa korot pääomaan. Kymmenen koron mukaan sadalta, joka on laillinen korko, koskapa itse kuningaskin maksaa sen muilta lainatessaan, kasvaisi siis pääoma seitsemässä vuodessa kahdenkertaiseksi. Salli siis, suuri jumala, että Chicotin kärsivällisyys kestää vielä yhden vuoden, niin että ne viisikymmentä raippaa, jotka Chicot tässä talossa Lothringin prinssilurjuksen ja tuon normandialaisen asianajajaroiston käskystä on saanut ja joiden vuoksi Chicotin ruumiista vuosi tuopillinen verta, kasvaisivat kumpaankin lurjukseen nähden erikseen kahdeksi tuopiksi verta ja sadaksi raipaksi. Älköön Mayennella, niin paksu kuin onkin, älköönkä Nicolas Davidilla, niin pitkä kuin hän taas on, riittäkö verta Chicotin velan maksuksi, vaan jääkööt he velkaa ainakin viisitoista tai kaksikymmentä prosenttia ja heittäkööt henkensä kahdeksannellakymmenellä tai kahdeksannellakymmenelläviidennellä lyönnillä.

Kaikkien pyhimysten nimeen!

— Amen! — sanoi kuningas.

Chicot suuteli sitten maata ja kaikkien katselijain suureksi kummastukseksi — he eivät tuosta näytelmästä rahtuakaan käsittäneet — meni jälleen istumaan entiselle paikalleen kuninkaallisiin hevospaareihin.

— Kuuleppas, — sanoi kuningas, jonka arvokkuudesta nyttemmin oli haihtunut suuri annos, mutta jolla vielä kuitenkin oli oikeus saada vastaus tekemiinsä kysymyksiin, — kuuleppas, mestari Chicot! Mitä merkitsee koko tuo pitkä, merkillinen litania, mitä merkitsevät kaikki nuo lyönnit rintaan ja yleensä koko tämä sinun meininkisi tuon maallisen talon edustalla?

— Sire, — vastasi Chicot, — kaikki tämä merkitsee sitä että Chicot on samallainen kuin kettu. Chicot nuolee niin kauvan niitä kiviä, jotka ovat hänen omalla verellään tahritut, kunnes hän kykenee samoja kiviä vasten musertamaan niiden päät, jotka ovat hänen vertaan vuodattaneet?

— Sire, — huudahti Quélus — lyönpä vetoa siitä, että Chicotin rukouksella on yhteyttä sen saman asian kanssa, josta me äsken puhuimme, sillä hänhän mainitsi, niinkuin teidän majesteettinne kuuli, Mayennen herttuan nimen.

— Lyökääpäs vetoa, kreivi Quélus, — virkkoi Chicot, — lyökääpäs vetoa, niin te voitatte.

— Puhuuko hän sitten totta? — huudahti kuningas.

— Puhun, sire, — jatkoi Chicot. — Tässä talossa oli Chicotilla rakastajatar, hyvä ja ihana olento. Eräänä iltana Chicotin ollessa tämän rakastajattarensa luona piiritytti muuan mustasukkainen ruhtinas talon, otatti Chicotin kiinni ja antoi piestä häntä niin julmasti, että Chicotin oli hypättävä akkunasta kadulle. Koska oli aivan ihme, ettei Chicot siinä ruhjoutunut kuoliaaksi, polvistuu hän nyt joka kerta talon ohitse kulkiessaan, rukoilee rukouksen ja kiittää Herraa, joka oli pelastanut hänet niin suuresta vaarasta. — Voi Chicot parkaa! Ja te juuri äsken häntä tuomitsitte, sire! Kuitenkin minusta tuntuu siltä että sellainen toiminta kuin hänen aivan hyvin soveltuu hyvälle kristitylle.

— Pideltiinkö sinua hyvinkin pahoin, Chicot parkani?

— Kamalan pahasti, mutta ei kuitenkaan niin pahasti kuin olisin halunnut.

— Kuinka niin?

— Nähkääs, minulla ei olisi ollut mitään sitä vastaan, vaikka olisin saanut vakavammankin iskun.

— Syntiesikö takia?

— Ei, mutta Mayennin vuoksi.

— Ahaa, minä ymmärrän. Sinun tarkoituksesi on maksaa Caesasille…

— Caesarilleko? Ooh, ei. Älkäämme sekottako henkilöitä, sire: Caesar, hän on tuo suuri kenraali, tuo urhoollinen soturi, tuo veljeksistä vanhin, hän, joka tahtoo tulla Ranskan kuninkaaksi. Se on sinun asiasi, se, poikani. Maksa sinä, Henrik, omat velkasi. Minä kyllä maksan omani.

Henrik ei pitänyt siitä, että hänelle puhuttiin Guisen herttuasta. Chicotin huomautus sai hänet senvuoksi niin vakavalle tuulelle, että ehdittiin aina Bicêtreen asti, ennenkuin täten keskeytynyt keskustelu taas oli päässyt käyntiin.

Louvren ja Bicêtren väliseen matkaan oli tarvittu kolme tuntia, ja toivehikkaimmat laskivat saavuttavan Fontainebleauhon seuraavan päivän iltana, jota vastoin pessimistit olisivat olleet valmiit lyömään vetoa siitä, ettei sinne päästäisi ennenkuin kolmantena päivänä puolenpäivän seudussa.

Chicotin ajatus oli se, ettei sinne lainkaan saavuttaisi.

Illempana kuljettiin erään ravintolan ohi, jonka nimi oli "Ranskan hovi." Sieltä lemusi siihen raittiiseen ulkoilmaan paistien suloinen tuoksu ja sen kyökistä kuului hilpeätä melua.

Chicotin nenää kutittelivat ohikuljettaessa nuo miellyttävät tuoksut. Hän kumartui ulommas paareista ja näki ravintolan rapuilla seisovan useita väljiin viittoihin kääriintyneitä miehiä. Muuan miehistä oli pieni ja paksu ja sen kasvot olivat kokonaan joutuneet leveälierisen hatun varjoon.

Kaikki nuo miehet riensivät sisälle heti kun olivat huomanneet kulkueen. Mutta tuo lyhyt ja paksu mies ei ehtinyt sisään yhtä pian kuin toiset, Chicotilla oli siis tilaisuus tarkastella häntä likemmin. Samana hetkenä, jolloin tuo paksu mies pujahti ravintolaan, hyppäsi gascognelaisemme alas kuninkaallisista paareista ja pyydettyään hevosensa eräältä hovipojalta, joka talutti sitä suitsista, eristäytyi hän hämärän turviin koko saattueesta. Kun viimeiset ratsastajat olivat kadonneet näkymättömiin ja kun pyörien jyrinäkin oli lakannut kuulumasta, hiipi hän esiin piilopaikastaan ja lähestyi porttia, ikäänkuin olisi ollut tulossa Fontainebleausta. Päästyään akkunan luo loi hän pikaisen katseen ruudun läpi ja havaitsi suureksi tyytyväisyydekseen, että nuo äskeiset miehet yhäkin olivat siellä ja niiden joukossa myös se lyhyt ja paksu, johon hänellä oli ollut kunnia kiinnittää erityistä huomiotaan. Kun Chicotilla kuitenkin tuntui olevan omat syynsä siihen, että tämän henkilön ei tarvinnut häntä tuntea, tilasi hän pullon viiniä viereiseen huoneeseen, mutta valitsi siellä itselleen sellaisen paikan, ettei kukaan hänen sitä näkemättään voinut kulkea ulos eikä sisälle.

Chicot saattoi tästä kamaristaan silmäillä siihenkin toiseen. Siellä hän nyt näki tuon paksun ja lyhyen miehen, joka kaikesta päättäen oli vakuutettu siitä, ettei hänen tarvinnut pelätä urkkijoita, koskapa hän antoi loimuavan, viiniköynnöksistä viritetyn takkavalkean valaista täydelleen koko olentoaan.

— Enpä erehtynytkään, — ajatteli Chicot. — — Jo rukoillessani rukoustani Ryuerssin kadulla oli kuin olisin aavistanut tämän miehen ilmestymistä. Mutta minkävuoksi hän tulee noin salaisesti ystävämme Herodeksen hyvään pääkaupunkiin? Miksi hän väistyi piiloon nähdessään meidän kulkevan ohi? Eiköhän hyvä jumala enää myöntäisikään minulle niitä odotusvuosia, joita häneltä olen rukoillut, vaan pakoittaisi minun maksamaan velkani ennenkuin otaksuinkaan?

Chicot huomasi piankin suureksi ilokseen, että hän saattoi siitä paikaltaan ei ainoastaan nähdä vaan myöskin onnellisen sattuman kautta kuulla miesten kaikki keskustelut. Tämän havainnon tehtyään hän alkoi mitä tarkkaavaisimmin kuunnella.

— Hyvät herrat, — virkkoi tuo paksu ja lyhyt mies seuralaisilleen, — luulenpa että jo on aika lähteä matkalle. Kulkueen viimeinen osasto on jo aikoja sitten mennyt ohitse, ja minä otaksun, että tie tähän aikaan on vapaa.

— Ihan vapaa, armollinen herra, — vastasi muuan ääni, joka sai Chicotin hätkähtämään. Tuo ääni oli sellaisen henkilön, johon Chicot ei vielä ollut kiinnittänyt vähääkään huomiotaan, sillä hän oli pitänyt silmällä vain päähenkilöä.

Viimeksi puhunut henkilö oli se, jota hän armolliseksi herraksi oli kutsunut, tavattoman pitkä. Hän oli yhtä kalpea kuin tuo toinen oli punakka, ja yhtä matelevainen kuin tuo toinen oli ylpeä.

— Haa, mestari Nicolas! — mutisi Chicot hienosti nauraen. — Sinä kaakotat; se on hyvä! Käypä mainion hyvin tällä kertaa, jos me erkanemme, puhuttelematta toisiamme.

Chicot tyhjensi sitten lasinsa ja maksoi laskunsa, niin ettei mikään häntä pidättäisi silloin kun hän katsoisi parhaaksi poistua.

Tämä varovaisuustoimenpide olikin paikallaan, sillä nuo seitsemän henkilöä, jotka olivat kohdistaneet Chicotin huomion itseensä, maksoivat laskunsa hekin, tai oikeammin sanoen, tuo paksu ja lyhyt mies maksoi niiden kaikkein puolesta. Senjälkeen he nousivat ratsujensa selkään, kääntyivät Parisiin vievälle tielle ja hävisivät yön hämärään.

— Hyvä, sanoi Chicot. — He menevät Parisiin. — Niinpä käännyn minäkin sinne takaisin.

Hän hyppäsi hevosensa selkään ja seurasi miehiä taampaa, kadottamatta hetkeksikään näkyvistään heidän harmaita viittojaan. Joukkue ratsasti kaupunkiin Porte-Saint-Antoinen kautta ja katosi sitten mehiläisparven tavoin Guisen hotelliin, joka ikäänkuin näytti heidän tuloaan odottavan, sulkeakseen kohta senjälkeen porttinsa.

— Vai niin, — tuumiskeli Chicot, asettautuen syrjään Quatre Filsin kadun kulmaukseen, — tässä siis ei olekkaan Mayenne yksin pelissä, vaan myöskin Guise. Tähän asti tämä juttu on ollut vain vähän kummallista, mutta nyt alkaa tämä kaikki käydä jo huvittavaksi. Kärsivällisyyttä vaan!

Chicot odotti todellakin hyvän aikaa huolimatta siitä että häntä paleli ja että hän oli nälissään. Viimein avautui taaskin palatsin portti: mutta noiden seitsemän viittoihin kääriintynnen ratsumiehen sijasta ilmestyikin sieltä nyt seitsemän genovevalaismunkkia, jotka, kapusonkeihinsa kietoutuneina, läksivät kulkemaan nöyrästi kumartunein päin ja suunnattoman suuria rukousnauhojaan nypistellen.

— Ohoo! — huudahti Chicot itsekseen, — mikä odottamatoin ratkaisu! Onko siis Guisen hotelli niin täynnänsä pyhyyttä, että sudetkin siellä muuttuvat lampaiksi heti kun ovat astuneet sen portista sisälle? Tämä kaikkihan käy yhä huvittavammaksi.

Chicot seurasi sitten munkkeja samoinkuin oli seurannut ratsastajia. Hän oli varma siitä että noiden kaapujen sisässä nyt olivat samat henkilöt, joita viitat olivat vähän aikaisemmin verhonneet.

Munkit kulkivat Seinen yli ja kääntyivät Sainte-Genevièven kadulle.

— Hm, hm! — ajatteli Chicot. — Pitäisiköhän meidän nyt kääntyä takaisin Fontainebleauhon? Siinä tapauksessa en ole kulkenut lyhintä tietä. Mutta ei. Me emme tule matkustamaan niin kauvas.

Munkit pysähtyivät tosiaankin Pyhän Genovevan luostarin eteen ja astuivat sen eteiseen, jonka pimennosta näkyi muuan samaan veljeskuntaan kuuluva munkki tarkoin tutkivan sisälletulijain käsiä.

— Piru vieköön! — ajatteli Chicot. — Näyttääpä siltä kuin pitäisi kaikilla luostariin tänä iltana pyrkijöillä olla puhtaat kädet. Siellä ihan varmasti on kysymyksessä jotain tavallista harvinaisempaa.

Chicot joutui nyt verrattain hämilleen sen johdosta, miten saisi pysäytetyiksi nuo seuraamansa henkilöt näkyvissään. Neuvottomana katseli hän ympärilleen ja kummastuksekseen huomasi, että kaikkia luostariin suuntautuvia katuja myöten vaelsi munkkeja, muutamat yksin, toiset kaksittain, ja että ne kaikki painautuivat luostariin.

— Ahaa, ajatteli Chicot, — tänä iltana mahtaa olla munkkiveljeskunnan kokous, johon Ranskanmaan kaikki genovevalaismunkit ovat kutsutut. Kautta kunniani, tämä on ensimäinen kerta, jolloin minun tekee mieleni ottaa osaa munkkikunnan kokoukseen.

Yhä vaan tulvi munkkeja eteiseen, ja ne kaikki näyttivät käsiään tai jotain kädessään olevaa merkkiä.

— Menisin hyvin mielelläni tuonne sisälle noiden mukana, — ajatteli Chicot, — mutta voidakseni sen tehdä kaipaan kahta ehdottomasti välttämätöntä kappaletta: ensinnäkin tuota kunnioitustaherättävää munkinkaapua ja toiseksi tuota merkkiä, jota nuo näyttelevät veli portinvartijalle. Sillä niillä varmastikin näkyy olevan joku merkki. Ah, veli Gorenflot, veli Gorenflot, olisitpa sinä nyt käsissäni, kunnon ystäväni!

Tämä huudahdus pääsi Chicotilta muistellessaan muuatta genovevalaismunkkia, joka useinkin oli hänen pöytätoverinaan silloin kun hän ei sattunut syömään Louvressa.

Munkkeja näkyi edelleenkin virtaavan luostariin niin suurin joukoin, että olisi pian luullut puolten parisilaisista kääriintyneen kaapuun. Väsymättä tarkasteli portinvartija yhtä tarkkaavaisesti heidän käsiään.

— Saapa nähdä, — mutisi Chicot, — eiköhän tuolla tänä iltana puuhailla jotain eriskummallista. Minun täytyy yhäkin jatkaa tutkimuksiani. Kello on nyt kahdeksan, ja almujenkerääminen on toimitettu. Minun siis pitäisi tavata veli Gorenflot Runsaudensarvessa, sillä juuri nyt on hänen illallisensa aika.

Chicot kannusti hevostaan ja ratsasti täyttä neliä Saint-Jacquesin kadulle, jonka varrella tuo Runsaudensarvi-niminen ravintola sijaitsi. Siellä kävivät tavallisesti ylioppilaat ja viiniinmenevät munkit.

Chicotkin siellä hyvin tunnettiin, ei jokapäiväisenä vieraana, vaan eräänä niistä salaperäisistä kävijöistä, jotka silloin tällöin pistäytyivät uhraamaan muutamia kultakolikoita ja hiukan järkeään mestari Claude Bonhometin ravintolassa.

19.

Veli Gorenflot.

Ilta oli niitä kylmiä talvi-iltoja, jolloin ravintolasalien ikkunoista hohtavat takkavalkeat tuntuvat kaksinverroin houkuttelevammilta.

Chicot astui aluksi saliin ja katseli siellä uteliaana ympärilleen joka soppeen, mutta kun hän ei mestari Clauden vieraitten seassa nähnytkään etsimäänsä henkilöä, meni hän, koteutunut taloon kun oli, suorastaan keittiöön.

Isäntä seisoskeli siellä erään hengellisen kirjan lukemiseen syventyneenä, odotellen samalla sitä että tavattoman suurelle paistinpannulle asetettu rasva ehtisi sulaa ja saisi tarpeeksi korkean lämpömäärän, jotta siihen voisi sekottaa paistettavia aineksia. Chicotin sisään astuessa kohotti mestari Bonhomet päätään.

— Vai te se olette, hyvä herra, — sanoi hän ja paiskasi kirjan kiinni. — Hyvää iltaa ja hyvää ruokahalua!

— Kiitos, hyvä ystävä, tästä kaksinkertaisesta toivomuksesta, vaikka toinen puoli tuleekin siitä teidän eduksenne. Mutta käyhän sekin päinsä.

— Kuinka niin? Mitä te tarkoitatte?

— Niin, tiedätteköhän, etten minä mielelläni syö yksin.

— Jos niin on laita, hyvä herra, — sanoi Bonhomet ja kohotti vihreätä lakkiaan, — niin voin minä kyllä tehdä teille seuraa.

— Kiitos, rakas isäntäni! Tiedän teidät sangen hyväksi pöytätoveriksi. Mutta asia on nyt sellainen, että minä etsinkin muuatta toista.

— Kenties veli Gorenflotia? — kysyi Bonhomet.

— Häntäpä juuri, — vastasi Chicot. — Joka hän on alottanut illallisensa?

— Ei, ei vielä. Mutta pitäkäähän kuitenkin kiirettä.

— Minkävuoksi minun pitäisi kiiruhtaa?

— Nähkääs: hän on viiden minuutin kuluttua lopettanut illallisensa.

— Veli Gorenflot ei ole illallistaan vielä alottanutkaan, ja kuitenkin hän on lopettanut sen jo viiden minuutin kuluttua, sanotte te?

— Hyvä herra, — sanoi mestari Claude, — tänään on keskiviikko, ja paasto alkaa.

— No, entä sitten? — kysyi Chicot äänellä joka ilmaisi, ettei hän paljo luottanut Gorenflotin uskonnolliseen tunnontarkkuuteen.

— Niin, mitäpä minä tietäisin? — virkkoi Claude ja teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: en minä ymmärrä tästä kaikesta enempää kuin tekään, mutta niin se kuitenkin näyttää olevan.

— Ihan varmaan, — jatkoi Chicot, — on hänen ruumiillisessa ihmisessään jotain epäkunnossa. Vain viisi minuuttia Gorenflotin illallista varten! Tänään saattaa kohtalo minut ihmeellisten asiain todistajaksi.

Chicot siirtyi nyt erääseen pieneen, yksinäiseen huoneeseen, jonka punaruudukkailla uutimilla varustetun lasioven hän paiskasi auki. Siellä hän puhdistamattoman kynttilän valossa näki tuon kunnon munkin, joka välinpitämättömän näköisenä lautasellaan pyöritteli vedessäkeitettyä pinaattiannosta. Hän koetti saada tuota annostaan mehukkaammaksi sekottelemalla siihen muutamia juustonsiruja.

Veli Gorenflot oli noin kolmenkymmenenkahdeksan vuoden ikäinen ja suunnilleen viiden jalan pituinen. Mutta tuon lyhyehkön vartalon korvasi kuitenkin, kuten tuo arvon veli itse väitti, ruumiinmuotoja ihailtava sopusuhtaisuus. Sillä se mitä hänen pituudestaan puuttui tuli korvatuksi toisaalle. Hänen selkänsä näet oli ainakin kolmen jalan levyinen, mikä, kuten tiedetään, vastaa lähes yhdeksän jalan ympärimittaa.

Hänen herkulesmaisten olkapäittensä keskestä yleni lihakseton kaula. Onnettomuudeksi oli tämä kaulakin sopusoinnussa muun ruumiin kanssa, s.o. se oli lyhyt ja paksu, mistä johtui että veli Gorenflot, ankaramman mielenliikutuksen sattuessa, oli aina lähellä saada halvauksen. Mutta tietoisena tuosta häntä aina uhkaavasta vaarasta ei veli Gorenflot koskaan kiivastunutkaan. Harvoinpa häntä näki niinkään hämmästyneenä kuin nyt, jolloin Chicot äkkiarvaamatta astui sisään.

— Hei, rakas ystävä! Mitäpä te siinä puuhailette? — huudahti gascognolaisemme, katsellen vuoroon pinaattiin, vuoroon Gorenflotiin, väliin puhdistamattomaan kynttilään ja väliin vedellä täytettyyn lasiin, johon värikkeeksi oli tipahutettu muutamia pisaroita viiniä.

— Niinkuin, hyvä veli, näette, syön minä illallista, — vastasi Gorenflot äänellä, joka soinnahti yhtä kimeästi kuin hänen luostarinsa kellot.

— Sanotteko tuota illallisen syömiseksi? Vihanneksiako ja juustoa? Laskette leikkiä!

Monsoreaun kreivitär

— Meillä on tänään paaston ensimäinen keskiviikko. Ajatelkaamme myöskin autuuttamme, hyvä veli, autuuttamme, — sanoi Gorenflot nenäänsä puhuen ja loi hurskaasti katseensa taivasta kohti.

Chicot seisoi nolostuneena. Hänen katseestaan huomasi, että hän jo useamman kerran oli nähnyt Gorenflotin kokonaan toisella tavalla viettävän pyhää paastoaikaa.

— Autuuttamme, — toisti hän. — Mitä helkuttia on vedellä ja vihanneksilla meidän autuutemme kanssa tekemistä?

— Kirjoitettu on: perjantaina älköön kukaan syökö lihaa, älköönkä myöskään keskiviikkona, — vastasi Gorenflot.

— Mutta miten te söitte aamiaisenne?

— Aamiaista en ole lainkaan syönyt hyvä veli, — vastasi munkki, yhä enemmän nenäänsä puhuen.

— Vai niin! Ellei kysymys sitten ole muusta kuin nenäänsä puhumisesta, — virkkoi Chicot, — niin olen minä valmis kilpailemaan siinä maailman kaikkien genovevalaismunkkien kanssa. Kun kerran ette ole syönyt aamiaista, — jatkoi hän, nenäänsä korottaen, — niin mitäpä olette sitten tehnyt, hyvä veli?

— Olen kirjoittanut puhetta, — vastasi Gorenflot ja kohotti ylpeänä päätään.

— Ahaa! Puhetta! Missä se tulee pidettäväksi?

— Tänä iltana luostarissa.

— Vai niin! — ajatteli Chicot, — puhe luostarissa tänä iltana. Sepä kuuluu hauskalta.

— Minä mietinkin nyt juuri lähteä sinne, sillä kuulijani tulevat muuten ehkä kärsimättömiksi, — sanoi Gorenflot ja pisti suuhunsa ensimäisen lusikallisen juustopinaattiansa.

Chicot muisti nyt tuon suuren munkkijoukon, jonka hän oli nähnyt hiipivän luostariin, ja ajatellessaan, että Mayennen herttuakin kaiken todennäköisyyden mukaan oli siellä, ihmetteli hän kovin sitä, miksi Gorenflot, jota tähän saakka ei oltu pidetty kaunopuhujana, juuri tänä iltana oli valittu puheenjohtajaksi Lothringin prinssille ja niin suurilukuisalle seurakunnalle.

— No sanoppas muuta! virkkoi hän. — Mihin aikaan teidän on tuo puheenne pidettävä?

— Kello yhdeksän ja puoli kymmenen välillä, hyvä veli.

— Hyvä. Kello on vasta neljännestä vailla yhdeksän. Toivon teidän viipyvän vielä viisi minuuttia. Piru vieköön! Siitähän on jo kulunut enemmän kuin kahdeksan päivää, kun me viimeksi söimme yhdessä!

— Se ei ole teidän eikä minun vikani, — vastasi Gorenflot, — eikä meidän ystävyytemme siitä vähääkään kärsi, saatte olla siitä vakuutettu, rakkahin veli. Asemannehan vaatii teidän alituiseen olemaan suuren kuninkaamme Henrik III:nen lähettyvillä, hänen, jota jumala varjelkoon! Ja minun säätyni veloittaa minun keräämään almuja ja lukemaan rukouksia. Ei siis lainkaan ole kummallista, että me niin harvoin tapaamme toisiamme.

— Niinpä niin, — sanoi Chicot. — Mutta juuri senvuoksi minusta onkin sitä suurempi syy pitää aina tavatessamme hiukan hauskaa.

— Minäkin olen siitä hyvin iloissani, — vastasi Gorenflot mitä ystävällisimmin silmäyksin, — mutta kuitenkin täytyy minun nyt poistua teidän luotanne.

Munkki oli juuri nousemaisillaan ylös.

— Syökäähän toki edes vihanneksenne, — virkkoi Chicot, asettaen kätensä hänen olalleen ja pakoittaen hänen siten pysymään paikoillaan.

Gorenflot katsahti pinaattiinsa ja huokasi. Sitten hän loi silmäyksen punertavaan veteen ja käänsi siitä päänsä pois.

Chicot havaitsi nyt tulleen sopivan ajan hyökkäyksen tekemiseen.

— Ettekö vielä muista tuota pikku päivällistä, jonka tässä tuonnoissa päivänä söimme Porte Montmartressa, jossa me, sill'aikaa kun suuri kuninkaamme Henrik ruoski itseään ja muita, pureksimme paistettua ankkaa ja krapupasteijoja ja joimme tuota herkullista bourgogneviiniä. Miksikä te sitä kutsuittekaan?

— Se oli muuan minun synnyinseudultani peräisin oleva viinilaji, — sanoi Gorenflot.

— Niin, niin, nyt minäkin sen muistan. Se on sitä samaa maitoa, jota te olette imenyt aina siitä lähtien kun tulitte tähän maailmaan, te Noakin kelpo jälkeläinen.

Alakuloisesti hymyillen nuoleksi Gorenflot suupieliään.

— Mitä piditte siitä viinistä? — kysyi Chicot.

— Se oli hyvää, — vastasi munkki. — Mutta löytyypä kuitenkin parempaakin.

— Niinpä isäntämme Claude Bonhomet tässä eräänä iltana väittikin, että hänellä on kellarissaan sellaista viiniä, joiden rinnalla hänen Porte Montmartressa olevan virkaveljensä viinit ovat vaan viheliäistä kuraa.

— Niin, se on totta, — myönsi Gorenflot.

— Mitä, onko se mahdollista? — huudahti Chicot. — Ja kuitenkin istutte te juomassa punaiseksi värjättyä vettä, vaikka teidän vain tarvitsisi ojentaa kätensä saadaksenne tuollaista viiniä? Hyi kuitenkin!

Näin sanoen Chicot tarttui Gorenflotin lasiin ja kaasi sen sisällön lattialle.

— Kaikella on oma aikansa, hyvä veli, — huomautti Gorenflot. — Viini on hyvää, kun sen juotua ei ole muuta tekemistä kuin ylistää jumalaa, joka meille sen on lahjoittanut. Mutta kun on pidettävä puhe, silloin on vesi suositeltavampaa, ei tietenkään maun vuoksi, mutta kumminkin hyödyn vuoksi.

Äh, murahti Chicot. — Minä, jonka myös on pidettävä puhe, ja luulenpa siinä onnistuvanikin, aion pyytää pullon tuota bourgogneviiniä. Ja sanokaapa, Gorenflot, minulle, mitä neuvoisitte minun ottamaan palanpainoksi?

— Ottakaa mitä muuta hyvänsä, — vastasi munkki, — mutta älkää tällaista pinaattia. Tämä on kaikista huonointa.

— Hyi! — sanoi Chicot, otettuaan veli Gorenflotin lautasen ja haistettuaan sitä. — Hyi!

Sitten hän kääntyi ja huusi isäntää. Tämä nähtävästikin oli jo ollut varuillaan ja ilmestyi heti kynnykselle.

— Mestari Claude! Tuokaa tänne pari pulloa sitä viiniä, jota te tässä eräänä iltana niin kovin kehuitte.

— Pari pulloa! sanoi Gorenflot. — Mitä te niin paljolla teette, kun minä kerran en mitään maista?

— Jos te olisitte tahtonut juoda mukana, niin olisin minä tilannut neljä pulloa, ehkäpä kuusi, olisinpa voinut sanoa: tuokaa niin paljo kuin sitä teillä on! — virkkoi Chicot. — Mutta kun saan juoda yksinäni, ei juominen tunnu niin hyvältä, ja kaksi pulloa riittää varsin hyvin.

— Kaksi pulloa on tosiaankin kohtuullista, — huomautti Gorenflot, — ja ellette lisäksi syö muuta kuin eräitä yksinkertaisia ruokalajeja, niin ei rippi-isällänne ole teille mitään huomautettavaa.

— En tietenkään, — sanoi Chicot. — Rasvaa paaston aikana! Hyi toki!

Sillaikaa kun mestari Bonhomet meni kellariin noutamaan sieltä noita kahta pulloa, pujahti Chicot ruokasäiliöön ja otti sieltä esiin lihotetun kanan.

— Mitä te siellä teette, hyvä veli? — uteli Gorenflot, joka osanotolla seurasi Chicotin kaikkia liikkeitä, — mitä teette siellä?

— Niinkuin näette, isken minä kynteni toutaimeen, niin ettei kukaan muu pääse tähän käsiksi.

Paaston aikana on näitä tällaisia ruokatavaroita hyvin vähän saatavissa.

— Toutaimeen! — huudahti Gorenflot hämmästyneenä.

— Tietystikin tämä on toutain, — sanoi Chicot, ja pisti tuon herkullisen linnun nenänsä alle.

— Milloin toutain on saanut nokan? — kysyi munkki.

— Nokan? — myhähti gascognelainen. — Missä se on? En minä näe tässä muuta kuin kitaset.

— Entä nuo siivet? kysyi munkki.

— Eviähän ne ovat.

— Entäpä höyhenet?

— Nehän ovat suomuja, rakas Gorenflot. Tehän taidatte olla hiprakassa!

— Hiprakassa! — huudahti Gorenflot. — Hiprakassa! Ah, sepä sattuikin paikalleen: minä, joka olen syönyt vain pinaattia ja juonut vettä!

No, niinpä onkin sitten pinaatti ja vesi noussut teille päähän.

— Loruja, arveli Gorenflot. — Tuossahan on isäntämme. Hän ratkaiskoon asian.

— Minkä niin?

— Sen, onko tuo toutain vai kana.

— Olkoon menneeksi. Mutta ensin hänen täytyy vetää korkit viinipulloista, sillä minä tahdon tietää, onko viini oikeata. Vetäkää korkit pois, mestari Claude!

Mestari Claude teki työtä käskettyä ja kaatoi puoli lasia Chicotille, joka tyhjensi sen yhdellä siemauksella. Sitten hän maiskutti suutaan, istahti alas ja virkkoi:

— Ah, minä olen huono viinintuntija! Minun kieleni ei maista lainkaan mitään. On mahdotonta sanoa, onko tämä parempaa tai huonompaa kuin Porte Montmartren viini. Enpä ole varma edes siitä, vaikka tämä olisi samaa viiniä.

Gorenflotin silmät säkenöivät katsellessa Chicotin lasin pohjalle jääneitä rubiininpunaisia pisaroita.

— Kuulkaapas, hyvä veli, sanoi Chicot ja kaatoi noin sormustimen täyden viiniä munkin lasiin, — tehän olette täällä maailmassa palvellaksenne lähimäisiänne. Selittäkää nyt minulle.

Gorenflot tarttui lasiin, vei sen huulilleen ja imi hitaasti ne muutamat pisarat, joita siinä oli.

— Se on kyllä samaa lajia, — virkkoi hän. — Se on varmaa, mutta…

— Mutta? toisti Chicot.

— Mutta sitä oli liian vähän voidakseni sanoa, oliko se huonompaa vai parempaa.

— Kuitenkin tahtoisin minä sen mielelläni tietää, — sanoi Chicot. — Enpä, hitto vie, tahdokkaan, että minua petetään. Jollei teidän hyvä, veli, tänä iltana olisi pidettävä puhetta, niin pyytäisin minä teidän tosiaankin vielä kerran maistamaan viiniäni.

— No, olkoon menneeksi, teidän vuoksenne, — vastasi munkki.

— Sepä oli kunnon miehen sana, — lausui Chicot. Näin sanottuaan hän kaatoi munkin lasin puolilleen.

Gorenflot kohotti lasin huulilleen yhtä juhlallisesti kuin äskenkin ja maisteli sen sisällön yhtä vakavasti.

— Tämä on parempaa, — sanoi hän, — sen minä takaan.

— Äh! Te pidätte isännän puolta.

— Sen, joka on tottunut juomaan, — huomautti Gorenflot, — tulee ensi siemauksesta tuntea laji, toisesta hyvyys ja kolmannesta ikä.

— Ikä, te sanotte, — tokaisi Chicot. — Silloinpa olisin halukas tietämään, miten vanhaa tämä viini on.

— Se on varsin helppoa saada tietää, — selitti Gorenflot ja ojensi lasiaan. — Kaatakaa minulle vain kaksi tippaa, niin minä sanon sen heti.

Chicot kaatoi munkin lasin melkein täyteen. Munkki tyhjensi sen hitaasti, mutta yhteen hengenvetoon.

— Tämä on vuodelta 1561, — sanoi hän, pannen lasin takaisin pöydälle.

Niin, joulun seudusta vuodelta 1561, — vakuutteli Claude Bonhomet. — Se sattui ihan oikein.

— Veli Gorenflot, — sanoi nyt gascognelainen ottaen hatun päästään ja kumartaen munkille, — Roomassa on julistettu pyhimykseksi monta sellaista, jotka olisivat sen paljo vähemmin ansainneet kuin te.

— Tämä johtuu vain pienestä tottumuksesta, hyvä veli, — väitti Gorenflot ujosti.

— Ja taipuvainen myös, — arveli Chicot. — Eipä tottumus, hitto vie, yksinään riitäkään, siitä olen itsekin todistuksena, minä, jolla nyt toki hiukan lienee tähänkin tottumusta. Mutta mitä nyt aiotte tehdä?

— Nousen ylös, kuten näette.

— Mitä varten?

— Lähteäkseni luostariin.

— Maistamattako minun toutaintani?

— Aah, sehän oli totta, — huudahti Gorenflot. — Näyttää siltä, kunnon veli, että te vieläkin vähemmän ymmärtäisitte ruokia kuin juomia. Mestari Bonhomet, mikä elukka tämä on?

Gorenflot näytti isännälle tuota kiistan esinettä. Isäntä katseli tuollaisen kysymyksen tekijää kummastuneena.

— Niin, — puuttui Chicotkin puheeseen, — teiltä kysytään, mikä tuo otus on?

— Tule ja puserra! — huudahti isäntä. — Kanahan se on!

— Kana! — kertasi Chicot kummastunein katsein.

— Tietystikin! — jatkoi mestari Claude.

— No, onko teillä vieläkin jotain vastaanväittämistä? kysyi Gorenflot riemuissaan.

— Niin, niin, — sanoi Chicot, — näyttääpä siltä kuin olisin minä väärässä. Mutta kun minun mieleni kerran tekee syödä tuo kana syntiä tekemättä, niin tehkää minulle, hyvä veli, ainakin se palvelus… pyydän teitä molemminpuolisen ystävyytemme nimessä… että kastatte sen muutamilla vesipisaroilla toutaimeksi.

— Ahaa! — virkkoi Gorenflot nauraen.

— Niin, minä pyydän teitä, — jatkoi gascognelainen, — sillä muuten tulen ehkä tehneeksi syntiä, syömällä kiellettyä ruokaa.

— Olkoon menneeksi, — sanoi Gorenflot, joka, ollen luonnostaan kelpo pöytäkumppani, nyt oli alkanut tulla paremmalle tuulelle. Siihen kai oli osaltaan vaikuttanut tuo kolme kertaa tapahtunut viinin maisteleminenkin. — Mutta eipä tässä enää olekkaan vettä.

— Jossain on kirjoitettu, en muista varmaan missä: voit hätätilassa käyttää hyväksesi sitä mitä sinulla on. Tarkoitus pyhittää välikappaleet. Kasta viinillä, hyvä veli, kasta viinillä. Elukasta voi tosin siten tulla vähemmän katolilainen, mutta ei silti huonompi.

Chicot täytti munkin lasin ääriään myöten. Nyt oli ensimäinen pullo tyhjennetty.

— Bacchuksen, Comuksen ja Momuksen nimeen kastan minä sinut toutaimeksi, — sanoi Gorenflot.

Sitten hän kastoi sormenpäänsä viiniin ja pudotti niistä muutamia pisaroita kanan päälle.

— Kas niin, — virkkoi gascognelainen, munkin lasia kilistäen, — tyhjentäkäämme nyt lasi vastakastetun kunniaksi. Tulkoon hän mahdollisimman pian paistetuksi, ja täydentäköön mestari Claude Bonhometin taitavuus ne ominaisuudet, joita tällä kanalla jo luonnostaan on!

— Niin, vastakastetun malja! — huusi Gorenflot nauraen ja iski nahkaansa lasillisen bourgognea, jonka Chicot oli hänelle kaatanut. — Toutaimen malja! Tämä on totta, kautta kunniani, oivallista viiniä.

— Mestari Claude, — sanoi Chicot, — pankaa heti tämä toutain paistumaan. Voidelkaa se tuoreella voilla, johon on sirotettu hienoksihakattua läskiä ja maustesipulia. Kun se alkaa muuttua ruskeaksi, niin pankaa pari käristettyä leivänpalaa paistinpannulle ja tarjoilkaa se sitten lämpöisenä.

Gorenflot ei sanonut sanaakaan, mutta hän näytti hyväksyvän nuo annetut määräykset katseellaan ja nyökäyttämällä päätään tuskin huomattavasti. Se näytti merkitsevän täydellistä suostumusta.

— Vielä, — jatkoi Chicot, huomattuaan tarkoituksensa onnistuneen, — vielä, mestari Bonhomet, me haluamme sardelleja ja makrilleja. Olemme paastoavaisia niinkuin hurskas veli Gorenflot juuri huomautti, ja minä tahdon täydellisen paastopäivällisen. Hei, odottakaapas… kaksi pulloa tätä teidän mainiota viiniänne vuodelta 1561.

Keittiöstä alkoivat höyryt vähitellen tunkeutua munkin nenään. Vesi kihosi hänen suuhunsa, hänen silmänsä säkenöivät, mutta vielä hän jaksoi hillitä itsensä ja tekipä vielä liikkeen noustakseen ylöskin.

— Mitä! — huudahti Chicot. — Aiotteko lähteä pois juuri nyt, kun tässä pitäisi maistaa toutainta?

— Minun täytyy se tehdä, hyvä veli, — sanoi Gorenflot, ja loi katseensa taivasta kohti, ikäänkuin antaakseen Meidän Herrammekin ymmärtää, miten suuren uhrauksen hän nyt aikoi tehdä.

— On kuitenkin hyvin varomatonta pitää puhe paastottuaan.

— Minkävuoksi? — kysyi munkki.

— Sillä teidän hengityksenne tekee tenän, hyvä; veli. Galenus sanoo: Ihmisen kieli on heikko ja herpaantuu helposti.

— Se on, sen pahempi, totta, — selitti Gorenflot, — sitä olen monesti itsekin saanut kokea. Jos minulla olisi ollut riittävän vahvat keuhkot, olisi minusta tullut oikea kaunopuhuja.

— Siinä sen nyt näette, — virkkoi Chicot.

— Onneksi, — jatkoi Gorenflot ja istahti taas paikalleen, — onneksi on minussa sitä enemmän hartautta.

— Niin kyllä, mutta ei hartauskaan yksin riitä. Teidän sijassanne maistaisin minä näitä sardelleja ja joisin muutaman tipan tätä nektaria, jumaltenjuomaa.

— No, ojentakaapa sitten tänne yksi sardelli ja yksi ainoa lasi viiniä.

Chicot pani sardellin munkin lautaselle ja kaatoi viiniä hänen lasiinsa.

No, miltäs tuntuu? kysäsi Chicot, joka, narratessaan munkkia syömään ja juomaan, itse pysyi verrattain kohtuullisena. — Miltäs tuntuu?

— Tunnenpa todellakin olevani vähemmän heikko kuin äsken, — vastasi Gorenflot.

— Mutta piru vieköön! virkkoi Chicot, — kun on pidettävä puhe, niin ei riitä että tuntee itsensä, kuten te sanotte, vähemmän heikoksi, vaan täytyy tuntea olevansa voimakas ruumiiltaan ja sielultaan. Ja teidän sijassanne, — jatkoi gascognelainen, — minä tuohon tilaan päästäkseni söisin toutaimen kummankin evän. Sillä ellette syö tämän enempää, saatatte te haiskahtaa viinille.

— Kas pentele! — sanoi Gorenflot. — Olettepa oikeassa. Sitä minä en tullut ajatelleeksi.

Ja kun kana juuri tällöin tuotiin pöytään, leikkasi Chicot siitä heti yhden jalan, joita hän eviksi kutsui. Munkki maisteli sitä ja söi.

— Kautta jumalan! — huudahti Gorenflot. — Kylläpä tämä onkin mehukasta kalaa!

Chicot leikkasi nyt toisen "evän" ja pani senkin munkin lautaselle, tyytyen itse siiventynkään.

— Entä miten tämä viini on hyvää! — jatkoi Chicot, vetäen korkin kolmannesta pullosta.

Sittenkun Gorenflotin suuri vatsa kerran oli päässyt alkuun, ei mies enää lainkaan voinut hillitä itseään, vaan hän pureksi toisen siiventyngänkin niin paljaaksi, ettei siihen jäänyt mitään muuta kuin pelkät luut. Senjälkeen hän huusi Bonhometia ja sanoi tälle:

— Mestari Claude, minä olen hyvin nälissäni. Ettekö äsken tahtonut tarjota minulle läskipannukakkua.

— Tietysti, — sanoi Chicot, — sehän on jo tilattu. Vai kuinka, Bonhomet?

— Totta kai, — vastasi isäntä, sillä hän ei koskaan vastustellut vieraitaan tällaisissa asioissa.

— No, tuokaa se sitten tänne, mestari Claude! — huusi munkki.

— Viiden minuutin kuluttua, — vastasi isäntä, oivallettuaan Chicotin salaisen silmäniskun, ja riensi heti valmistamaan tuota tilattua annosta.

— Ah! — virkkoi Gorenflot ja antoi tavattoman suuren nyrkkinsä, jossa oli kahveli, vaipua pöydälle — Nyt tuntuu olo tosiaankin paremmalta.

— Eikö asia siis ole niinkuin minä sanon? — huomautti Chicot.

— Ja jos pannukakku nyt olisi tässä niin haukkaisin sen yhtenä ainoana suupalana, aivan samoin kuin nyt tyhjennän tämän lasin yhdellä siemauksella.

Säkenöivin silmin tyhjensi nyt munkki kolmannesta pullosta neljänneksen.

— Vai niin, — sanoi Chicot, — ette siis tuntenut voivanne varsin hyvin?

— Olin aivan uuvuksissa, hyvä ystävä, — vastasi Gorenflot. — Tuo kirottu puhe oli minut lopen väsyttänyt. Kokonaiseen kolmeen päivään en mitään muuta ajatellutkaan.

— Mutta niinpä sen sitten täytyy ollakin mainion, — tuumi Chicot.

— Kerrassaan! vastasi munkki.

— Lukekaapa sitä hiukan meidän tässä pannukakkua odotellessamme.

— Ei, sitä en tee, — sanoi Gorenflot. — Kristillinen puhe pöydän ääressä! Oletko milloinkaan kuullut sellaisesta puhuttavankaan, herra narri? Ehkäpä kuninkaasi hovissa?

— Siellä kyllä pidetään verrattain kauniita puheita kuningas Henrikille, jota jumala varjelkoon! — virkkoi Chicot ja nosti hattuaan.

— Mitä ainetta niissä kosketellaan? — kysyi Gorenflot.

— Siveyttä, — vastasi Chicot.

— Sitäpä mahdankin uskoa! — huusi munkki,, heittäytyen selkäkenoon tuolin selustinta vastaan. — Mutta siitä huolimatta on sinun kuninkaasi kutakuinkin siveetön otus.

— Minä en tiedä, onko hän siveellinen vai ei, — sanoi Chicot, — mutta sen kuitenkin tiedän, ettei minun ole tarvinnut olla todistajana mihinkään sellaiseen, jota olisin tarvinnut punastua.

— Sen kyllä, hitto vieköön, uskon, — vastasi munkki. — Siitä lienee jo kauvan, jolloin sinä olet osannut punastua, senkin vetelys!

— Mitä! — huudahti Chicot. — Minäkö vetelys! Minäkö, joka olen itse säännöllisyys, itse pidättäväisyys ruumiiltani ja sielultani! Minäkö, joka otan osaa kaikkiin juhlakulkueisiin ja kaikkiin paastoihin!

— Mutta entäpä sinun Sardanapaluksesi, sinun Herodeksesi, sinun Nebukadnezarisi! Vai teeskenneltyjä kulkueita ja paastoja! Onneksi aletaan jo kokonaan osata ulkoa tuo sinun kuninkaasi Henrik III, jonka piru periköön!

Tällöin tuli mestari Bonhomet sisälle, pitäen toisessa kädessään tuota kaivattua pannukakkuvatia ja toisessa kahta avaamatonta viinipulloa.

— Tuokaa tänne, tuokaa tänne! — kirkui munkki silmät sädehtien ja nauraen niin makeasti, että kaikki nuo hänen kaksikymmentäkaksi lujaa hammastaan selvästi näkyivät.

— Mutta, rakas ystäväni, — huomautti Chicot, — tehän sanoitte, että teidän olisi pidettävä puhe?

Se on minulla täällä, — vastasi munkki, lyöden otsaansa, johon alkoi kohota sama punottava väri kuin poskiinkin.

— Kello puoli kymmenen, — muistutti Chicot.

— Ah, minä vaan narrasin, — sanoi munkki.

— Milloinka siis puhe on pidettävä?

— Kello kymmenen.

— Kello kymmenenkö? Minä luulin, että luostari sulettaisiin kello yhdeksältä.

— Sulettakoon vaan, — sanoi Corenflot ja katseli kynttilänvaloa täysinäisen lasinsa läpi, — se ei minua liikuta; minulla on avain.

— Luostarin avain! — huudahti Chicot. — Teilläkö olisi luostarin avain?

— Se on täällä taskussani, — vastasi Gorenlfot ja löi kämmenellään kaapuunsa.

— Mahdotonta! — intti Chicot. — Minä tunnen luostarinsäännöt. Olen ollut katumusmatkalla ainakin kolmessa luostarissa. Avainta ei uskota tavallisen veljen huostaan.

— Mutta tässä se nyt kuitenkin on, — sanoi Gorenflot, heittäytyen tuolinsa selustinta vasten ja näyttäen Chicotille muuatta pientä rahaa.

— Mitä! Rahaako? — tokaisi Chicot. — Ahaa, minä ymmärrän! Te lahjotte portinvartijan päästäksenne sisälle silloinkuin haluatte, te paatunut syntinen!

Gorenflot nauraa hohotti, niin että suu leveni korviin asti, ja änkytti, hymyillen herttaisesti kuin autuuttatunteva juopunut:

— Muuta ei tarvita.

Sitten hän aikoi pistää rahan taskuunsa.

— Odottakaapas, odottakaapas, — keskeytti Chicot. — Kas peijakas, miten soma raha!

— Varustettu kerettiläisen kuvalla, selitti Gorenflot. — Siihen on sydämen kohdalle kaivettu reikä.

— Kun tätä tarkoin katselen, — sanoi Chicot, niin näenpä, että se on Navarran kuninkaan rintakuvalla varustettu raha, ja sen läpi on tosiaankin reikä porattu.

— Tikarinpisto, niin, — puhui Gorenflot. — Kuolema kerettiläiselle! Se, joka kerettiläisen tappaa, on jo etukäteen tullut julistetuksi pyhimykseksi, ja minäkin puolestani lahjoitan sille, jumala minua armahtakoon, paratiisiosuuteni.

— Ahaa! — mutisi Chicot itsekseen. — Nyt alkaakin asia minulle selvitä. Mutta tuo syntinen ei vielä ole tarpeeksi humalassa.

Hän täytti uudelleen munkin lasin ja huusi:

— Kuolema kerettiläiselle ja eläköön messu!

— Siis, — virkkoi Chicot, joka muisti veli portinvartijan tarkastelleen kaikkien luostarinkirkkoon pyrkivien käsiä, — siis teidän tarvitsee mentyänne näyttää vain tuota rahaa portinvartijalle… ja…

— Minä pääsen sisään, — täydensi Gorenflot.

— Ilmanko mitään vaikeuksia.

— Hm! Yhtä helposti kuin tämä viini solahtaa kurkustani alas.

Näin sanoen nielaisi munkki uuden naukun tuota ihanaa juomaa.

— Se merkitsee, — jatkoi Gorenflot, joka nyt oli aivan juovuksissa, — se merkitsee, että veli Gorenflotille avataan ovet selkoselälleen.

— Ja te pidätte sitte puheenne?

— Minä pidän puheeni, — toisti munkki. — Näin se käy: Minä astun sisälle, ymmärräthän, Chicot, minä astun sisälle.

— Tietystikin ymmärrän. Olen pelkkänä korvana.

— Tulen siis sisään, kuten sanottu. Seurakunta on suurilukuinen ja hyvin valikoitua. Siellä on parooneja, kreivejä, herttuoita.

— Ehkäpä prinssejäkin?

— Niin, prinssejäkin, — toisti munkki. — Olet oikeassa, ei pienempiä eikä suurempia kuin prinssejä. Minä käyn hyvin nöyränä Liiton uskottujen joukkoon.

— Liiton uskottujen? — toisti nyt vuorostaan Chicot. — Mitähän se uskollisuus mahtaa merkitä?

— Minä käyn Liiton uskottujen joukkoon. Veli Gorenflotia huudetaan, ja minä astun esille.

Näin sanoen nousi munkki seisomaan.

— Kyllä, niinhän se käy, — virkkoi Chicot. — Jatkakaa!

— Minä esiinnyn, — jatkoi Gorenflot ja koetti kasvonilmeillään kuvata sanoja, mutta ehti hädintuskin ottaa yhden ainoan askeleen lattialla, kun jo retkahti pöydännurkkaa vasten ja kaatui nurin.

— Hyvä! — virkkoi Chicot, nostaen hänet pystyyn ja asettaen tuolille istumaan. — Te astutte esiin,, tervehditte kuulijakuntaanne ja sanotte?

— Ei, en minä sano mitään. Ne ovat ystävät, jotka sanovat.

— No, mitä sanovat sitten ystävät?

— Ystävät sanovat: Veli Gorenflot! Hm! Kaunis nimi liigalaiselle, veli Gorenflot!

Ja munkki mainitsi useamman kerran tyytyväisenä omaa nimeänsä.

— Kaunis nimi liigalaiselle! — toisti Chicot. — Minkähänlaisia salaisuuksia tuo juopporatti tulisi ilmaisemaan? — lisäsi hän hiljaa itsekseen.

— Sitten alan minä, — jatkoi munkki, samalla kun hän torkahteli, nousi ylös ja nojautui seinää vasten, sillä hän oli aivan liemenä.

— Te alatte? — kysyi Chicot, pidellen häntä lujasti seinää vasten kuin Pajazzo Arlekinia.

— Minä alotan: Hyvät veljet, nyt on kaunis päivä valtaistuimelle. Veljet, onpa nyt ihana päivä oikealle valtaistuimelle.

Chicot havaitsi nyt, että oli aivan mahdotonta saada munkista enää mitään selkoa, minkävuoksi hän päästi tämän irti. Veli Gorenflot romahti alas ja satutti jaloillaan pöytään, niin että eräitä tyhjiä pulloja putoili lattialle.

— Amen! — virkkoi Chicot.

Miltei samana hetkenä alkoi kuulua ankara kuorsaaminen, niin että tuon pikku huoneen ikkunaruudut helisivät.

— Hyvä! — sanoi Chicot. — Ravinto tekee vaikutuksensa. Ystävämme uinailee vähintäänkin kaksitoista tuntia, ja minä voin arkailematta riisua vaatteet hänen yltään.

Chicot irroitti ensinnäkin munkin kaapun nyörit ja veti sen sitten hänen päältään. Senjälkeen hän käänsi Gorenflotin ympäri kuin ruissäkin, kietoi hänet pöytäliinaan, solmitsi servietin hänen päähänsä, pisti hänen kaapunsa oman viittansa alle ja meni keittiöön.

— Mestari Bonhomet, — sanoi hän, pistäen tämän kouraan kultarahan, — tässä on illallisestamme ja siitä, että pidätte toistaiseksi huolta hevosestani, sekä erittäinkin siitä, ettette herätä tuota kunnon veli Gorenflotia, joka nukkuu vanhurskaan unta.

— Hyvä, — vastasi isäntä, joka huomasi olevan parasta tyytyä tähän yksinkertaiseen selitykseen, — hyvä, luottakaa vaan minuun herra Chicot.

Chicot kiiruhti S:t Etiennen kadulle, missä hän kääri Gorenflotin kaapun ympärilleen ja otti rahan toiseen käteensä. Kello oli nyt neljännestä vaille kymmenen, ja hän riensi sykkivin sydämin Pyhän Genovevan luostarikirkkoa kohti.

20.

Yö luostarikirkossa.

Kääriessään munkinkaapun ylleen oli Chicot varovaisena tehnyt itsensä harteikkaammaksi oman viittansa ja muiden vaatteittensa avulla, jotka kaapu kokonaan peitti. Hänen partansa väri oli sama kuin Gorenflotillakin, ja vaikkakin tämä oli syntynyt Saônen, jota vastoin tuo toinen oli nähnyt päivänvalon Garonnen varrella, oli Chicot kuitenkin niin usein huvitellut matkimalla tuon ystävänsä ääntä, että hän tällä matkimisellaan osasi johdattaa syrjäiset harhaan. Ja tiedetäänhän, ettei munkinkaapuun kääriintynyttä henkilöä voida tuntea muusta kuin äänestä ja parrasta.

Chicotin saapuessa oltiin kirkonovi juuri sulkemaisillaan. Gascognelainen näytti reikäniekkaa rahaansa ja pääsi heti sisälle. Kaksi munkkia kulki hänen edellään, hän meni niiden perässä ja saapui heidän seurassaan kappeliin, jonka hän jo entuudestaan tunsi, sillä hän oli usein ollut siellä kuninkaan keralla, joka piti Pyhän Genovevan luostaria erityisessä suojeluksessaan.

Kuorin alla, joka oli kahdeksaa tai kymmentä jalkaa varsinaista kirkkoa korkeammalla, oli maanalainen kirkko. Luostarikirkkoa valaisivat tällä kertaa vain muutamat harvat lamput.

Chicot huvittelihe aluksi laskemalla munkkien lukumäärän. Varsinaisessa kirkossa oli satakaksikymmentä ja kuorissa kaksitoista, siis yhteensä satakolmekymmentäkaksi. Nuo kuorin kaksitoista munkkia olivat asetetut riviin alttarin eteen. Chicot havaitsi tyytyväisyydekseen, ettei hän ollut ihan viimeinen noiden pariin liittyessään, joita Gorenflot oli Liiton uskotuiksi kutsunut. Hänen jälestään saapui vielä kolme munkkia, ja nämä, väljiin, harmaisiin kaapuihinsa kietoutuneina, asettuivat kuoriin.

Muuan pieni kuoripoika läksi nyt kävelemään ympäri kirkkoa ja nähtävästi laski läsnäolijain lukua, minkä jälkeen hän kuiskasi jotain noille kolmelle viimeksitulleelle munkille.

— Meitä on satakolmekymmentäkuusi, — lausui tämä munkki kaikuvalla äänellä Se on Herran luku.

Heti nousivat nuo varsinaiseen kirkkoon polvistuneet satakaksikymmentä munkkia seisaalleen ja kävivät sitten istumaan tuoleille tai penkeille. Nyt sulettiin kirkonovet.

Niin rohkea kuin Chicot olikin, tunsi hän kuitenkin sydämensä tavallista kovemmin värähtelevän, kuullessaan lukon rautojen narahtavan. Hieman tointuakseen istahti hän saarnastuolin edustalle, ja hänen katseensa kiinnittyi noihin kolmeen viimeksi saapuneeseen munkkiin, jotka näyttivät olevan tämän seurakunnan mahtavimmat.

Heitä varten oli tuotu nojatuolit esiin, ja he istuivat niihin kuin kolme tuomaria. Heidän takanaan istuivat nuo kaksitoista muuta munkkia.

Nyt soitettiin kolmasti pienellä kellolla kuin äänettömyyden merkiksi.

— Veli Monsoreau, — lausui sama munkki, joka jo ennenkin oli puhunut, — mitä uutisia tuotte Anjoun maakunnasta Yhdistyksellemme?

Kaksi seikkaa sai Chicotin kuuntelemaan entistäänkin tarkkaavaisemmin: ensinnäkin se, että tämä ääni kuulosti niin voimakkaalta ja käskevältä kuin olisi se pikemmin ollut tarkoitettu tulemaan taistelussa olevan soturin rautakypärän alta kuin munkinkaapun sisästä. Toinen seikka oli Monsoreaun nimen kuuleminen.

Kookaskasvuinen munkki nousi nyt reippain askelin saarnastuoliin. Chicot koetti saada nähdä hänen kasvonsa, mutta se oli mahdotonta.

— Hyvä, — ajatteli hän, — ellen minä saa nähdä noiden kasvoja, niin eivät hekään saa nähdä minun kasvojani.

— Hyvät veljet, — alkoi nyt puhua ääni, jonka Chicot heti tunsi ylihovijahtimestarin ääneksi. — Anjoun maakunnasta saapuneet uutiset eivät ole läheskään rauhoittavia. Meiltä tosin ei puutu siellä myötätuntoa, mutta edustajiakaan ei meillä siellä ole. Liiton laajentaminen tässä maakunnassa oli uskottu parooni Méridorin huostaan. Mutta jouduttuaan epätoivoon tyttärensä äskettäin tapahtuneen kuoleman johdosta, on ukko surussaan tullut laiminlyöneeksi pyhän Liigan asian, emmekä me nykyisin voi ottaa häntä lukuun, niin kauvan kuin hän suree tuota sattunutta onnettomuuttaan. Mitä minuun itseeni tulee, tuon minä Yhdistykseen kolme uutta jäsentä. Neuvosto ratkaiskoon, otetaanko nämä kolme veljeä, joista minä vastaan yhtä hyvin kuin itsestäni, pyhän Yhdistyksen jäseniksi.

Kuului suostumuksensorinaa. Ja veli Monsoreau astui paikalleen.

— Veli La Hurière! — huusi sama munkki, joka näytti toimivan jonkinlaisena airueena. — Ilmoittakaa meille, mitä olette toimittanut Parisissa.

Toinen munkki nousi nyt vuorostaan saarnastuoliin.

— Veljet! — puhui hän. — Te tiedätte parhaiten, miten minä olen ollut katoliselle opille uskollinen ja kuinka minä olen antanut tästä uskollisuudestani näytteen sinä suurena päivänä, jolloin se sai voiton. Niin, hyvät veljet, minä olen alati ollut, jumalan kiitos, suuren Guisen Henrikkimme uskollinen puoltaja ja herra Bermeltä sain minä täyttääkseni ne käskyt, jotka nyt olen täyttänyt aina niin pitkälle, että surmasin omat vuokralaiseni. Tämä uskollisuuteni pyhälle asialle sai aikaan sen, että minusta tehtiin yhden kaupunginkorttelin tarkastusmies, ja minä rohkenen sanoa, että se oli uskonnolle onnellinen seikka. Olen näin ollen saanut selville kaikki kerettiläiset Saint-Germain-l'Aauxerroisin korttelista, jossa l'Arbe Secin kadulla edelleenkin pidän Tähti-nimistä ravintolaa teidän palvelukseksenne, veljet. Ja merkittyäni ylös kerettiläisten nimet ilmaisen minä ne ystävillemme. En tosin nykyisin janoa yhtä paljo kuin ennen hugenottien verta, mutta kuitenkin pidän suuressa arvossa sen pyhän liiton tarkoitusperiä, jonka perustamista me puuhaamme.

— Nyt on pidettävä korvat auki, — ajatteli Chicot. — Tuo La Hurière oli, ellen väärin muista, hurja kerettiläisten murhaaja ja on Liigan suuressa suosiossa.

— Puhukaa, puhukaa, — kehottivat useat äänet yht'aikaa.

La Hurière, joka nyt katsoi sopivan hetken tulleen, puhelahjojensa käyttämiseen, johon hänellä harvoin oli tilaisuutta, vaikka hän luuli kaunopuhujaksi syntyneensäkin, ajatteli hetkisen, rykäsi ja jatkoi:

— Ellen erehdy, hyvät veljet, niin ei tehtävänämme ole ainoastaan yksityisen kerettiläisyyden tukahduttaminen. Hyvien ranskalaisten täytyy olla vakuutettuja siitä, ettei heidän milloinkaan tarvitse lukea kerettiläisten joukkoon niitä ruhtinoita, jotka ovat kutsutut heitä hallitsemaan. No niin, veljet. Millä kannalla ovat nyt siinä suhteessa asiamme? Frans II, joka lupasi olla uskollinen asiallemme, on kuollut lapsettomana, myöskin Kaarle IX, joka olikin innokas, on lapsetonna kuollut. Kuningas Henrik III, jonka uskoa ja tekoja minun ei käy tutkiminen eikä tuomitseminen, tulee nähtävästi kuolemaan lapsettomana. On vielä jälellä Anjoun herttua, mutta hän on myöskin lapseton ja näyttää lisäksi olevan pyhästä Liigasta välinpitämätön.

Tällöin keskeyttivät puhujan useat äänet, joista varsinkin erotti ylihovijahtimestarin. Tämä lausui: Miksi välinpitämätön? Mistä saatte aiheen sanoa niin?

— Sanon välinpitämätön, koska hän ei vieläkään ole liittynyt Liigaan, vaikkakin se korkea-arvoinen veli, joka äskettäin huusi minua, on luvannut sen hänen puolestaan.

— Kuka sen on sanonut, ettei hän ole meihin liittynyt? — kysyi sama ääni. — Onhan juuri äsken uusia jäseniä ilmoitettu. Teillä ei ole oikeutta epäillä ketään ennenkuin nimilaput on aukaistu.

— Se on totta, — sanoi La Hurière. — Minä siis odotan vielä vähän aikaa. Mutta Anjoun herttua, joka hänkin on kuolevainen ja lapseton… sillä on huomattava, että heidän suvussaan kuollaan nuorina… kenelle silloin kruunu joutuu? Niin, hurjimmalle hugenotille, mitä ajatella voi, kaksinkertaiselle luopiolle, Nebukadnezarille.

Myrskyisät suostumuksenhuudot keskeyttivät nyt La Hurièren.

— Niin, minä tarkoitan Henrik bearnilaista jonka vastustamiseksi tämä Yhdistys etupäässä on muodostunut, Bearnin Henrikkiä, jonka useinkin luullaan olevan Paussa tai Tarbesissa lemmenseikkojaan selvittelemässä, mutta jota kuitenkin saa tavata Parisissa.

— Parisissako? — huudahtivat monet yht'aikaa. — Parisissa! sehän on mahdotonta.

— Hän on täällä! huudahti La Hurière. — Hän oli täällä samana yönä, jolloin rouva de Sauves murhattiin. Hän on täällä ehkäpä tällä hetkelläkin.

— Kuolema bearnilaiselle! — kirkuivat useat.

— Niin, kuolema hänelle! huusi La Hurière. — Jos hän sattumalta tulee Tähti-ravintolaan, niin lupaan minä… mutta sinne hän ei tule. Kettua ei kahta kertaa vangita samaan loukkoon. Hän menee kyllä asumaan muualle jonkin hyvän ystävänsä luo, sillä on sillä kerettiläisellä ystäviä. No niin. Juuri näiden ystäväin lukua on koetettava saada vähennetyksi. Yhdistyksemme on pyhä, Liigamme on laillinen, sen on pyhittänyt ja siunannut pyhä isämme, paavi Gregorius III. Minä vaadin, ettei tätä enää pidetä salassa, vaan että kortteleiden tarkastusmiehille jaetaan listoja, niin että he voivat kiertää talosta taloon ja kehottaa kaikkia kunnon kansalaisia merkitsemään niihin nimensä. Ne, jotka sen tekevät, olkoot ystäviämme, mutta niitä, jotka siitä kieltäytyvät, pidämme vihollisinamme. Ja jos vielä tilaisuus tarjoutuu uuteen Bartolomeuksen-yöhön, mikä oikeille uskovaisille näyttää tulevan yhä välttämättömämmäksi, niin teemme me sen saman, jonka kerran ennenkin olemme tehneet, ja säästämme siten Herraltamme vaivan erottaa ohdakkeet nisuista.

Tätä puhetta palkittiin myrskyisin suosionosotuksin. Kun ne olivat loppuneet, korotti sama munkki, joka jo ennenkin oli puhunut, äänensä ja lausui:

— Pyhä yhdistys kiittää veli La Hurièreä hänen innokkuudestaan. Hänen tekemänsä ehdotus otetaan harkittavaksi ja äänestys siitä toimeenpannaan korkeimmassa neuvostossa.

Uusia hyvähuutoja. La Hurière kumarteli monta kertaa, laskeutui sitte saarnastuolista alas ja meni istumaan paikalleen, ikäänkuin voitonriemunsa painosta nääntyneenä.

— Ahaa, — mutisi Chicot. — Alanpa jo tätä hieman käsittää. Poikani Henrikin katolilaisuuteen luotetaan vähemmän kuin Guisein. Koska Mayennellä on sormensa tässä pelissä, niin on luultavaa, että Guiset aikovat keskelle valtiota muodostaa itselleen pikku yhteiskunnan, jota he aikovat hallita niin että suuri Henrik, joka on kenraali, ottaa osalleen armeijan, paksu Mayenne ottaa porvarit ja tuo kuulu kardinaali kirkon. Ja seuraus siitä on oleva se, että Henrik poikani jonakin kauniina päivänä saa havaita, ettei hänellä ole hallittavanaan mitään muuta kuin rukousnauhansa, ja hänen pyydetään hyvin kohteliaasti vetäytymään johonkin luostariin. Tämä on, kautta sieluni autuuden, hyvin järjestettyä! Niin, mutta… onpa vielä jälellä Anjoun herttua, onpa saakuri soikoon! Miten hänestä sitten päästään?

— Veli Gorenflot! — huusi nyt sama ääni, joka jo oli huutanut ylihovijahtimestarin ja La Hurièren nimet. Mutta oliko nyt niin, että Chicot oli ajatuksiinsa vaipunut, tai ei hän sitten ollut tuohon nimeen tottunut, vaikkapa hän oli anastanutkin veli Gorenflotin nimen ja kaapun, pääasia oli, ettei hän vastannut.

— Veli Gorenflot! — toisti kuoripojan ääni, joka oli niin sointuva ja kimeä, että Chicot sen kuullessaan säpsähti.

— Ahaa! — mutisi hän. — Tuopa onkin luullakseni naisen ääni. Niinkö että tässä kunnianarvoisessa kokouksessa ovat sekaisin ei ainoastaan eri säädyt, vaan myöskin eri sukupuolet?

— Veli Gorenflot! — uudisti sama naisääni. — Ettekö ole täällä?

— Ohoo! — mutisi Chicot. — Veli Gorenflot, sehän olen minä.

Sitten hän lausui kuuluvasti, munkin nenä-ääntä matkien:

— Kyllä, kyllä! Täällä minä olen. Olin niin syventynyt vakaviin mietteisiin, joita veli La Hurièren puhe oli minussa herättänyt, etten kuullut, kun nimeäni huudettiin.

Kumea suosionosotuksensorina kuului tällöin La Hurièren puheen vuoksi, joka edelleenkin piti kaikkien mieliä jännityksessä. Tämän sorinan kestäessä ehti Chicot tointua.

Voisi ajatella, ettei Chicotin ehkä olisi tarvinnut vastata mitään, kun Gorenflotia huudettiin, sillä kaikilla läsnäolijoilla oli kaapupäähine vedetty pään yli. Mutta, kuten muistetaan, oli kaikkien lukumäärä selvillä. He niin ollen tunsivat toisensa ja odottivat toisiansa. Jos siis läsnäolevia olisi käyty tarkemmin tutkimaan, mikä luonnollisestikin olisi tapahtunut, elleivät nimeltään mainitut olisi vastanneet, niin olisi petos heti tullut ilmi ja Chicotin asema olisi voinut käydä varsin arveluttavaksi.

Chicot siis ei hetkeäkään epäillyt. Hän nousi mahdollisimman kumaraisena saarnastuoliin ja sinne kavutessaan veti hän kauhtanaansa yhä enemmän kasvoilleen.

— Hyvät veljet, — alotti hän äänellä, joka vallan erehdyttävästi muistutti munkin ääntä, — minä olen tämän luostarin almujenkerääjä, ja te tiedätte, että tämä toimeni oikeuttaa minun tunkeutumaan kaikkiin asumuksiin. Minä siis tätä oikeuttani käytän Herran kunniaksi. Veljet, — jatkoi hän, muistellen Gorenflotin puheen alkua, mikä niin häpeällisesti oli tullut keskeytyneeksi, — hyvät veljet, tämä on ihana päivä valtaistuimelle, tämä päivä, joka nyt meidät täällä yhdistää. Puhukaamme kursailematta, veljet, koska nyt olemme Herran huoneeseen kokoontuneet.

Mikähän Ranskan kuningaskunta on? Ruumis. Pyhä Augustinus on sanonut: Omnis civitas corpus est, s.o. "jokainen valtio on ruumis." Mikä on nyt ruumiin hyvinvoimisen ehto? Hyvä terveys. Miten ruumiin terveys säilytetään? Siten, että isketään varovasti suonta, silloinkun voimia näyttää olevan liiemmälti. Kun siis on otaksuttavaa, että katolisen uskon vihamiehet ovat voimakkaita, koskapa me niitä pelkäämme, niin täytyy tästä suuresta ruumiista, jota me yhteiskunnaksi kutsumme, vielä kerta iskeä suonta. Tätä kuulen joka päivä hokevan niiden uskovaisten, joilta kuletan luostariin munia, kinkkua ja rahaa.

Tämä Chicotin puheen alkuosa teki kuulijoihin eloisan vaikutuksen. Tuo suostumuksensorina antoi Chicotille hiukan ajatuksenaikaa. Sitten hän jatkoi:

— Ehkä voidaan tehdä se huomautus, että kirkko inhoo verta. Mutta huomatkaahan, rakkaat veljet: jumaluusoppineet eivät sano, mitä verta kirkko inhoo, ja minä voisin panna härän vetoon yhtä munaa vastaan siitä, etteivät he suinkaan tarkoita kerettiläisten verta. Ja vielä toinenkin huomautus, hyvät veljet! Olen sanonut kirkko: mutta me emme ole vain pelkkä kirkko, me. Veli Monsoreaulla, joka äsken tässä niin kaunopuheliaasti esiintyi, on, siitä olen vakuutettu, metsästysveitsi vyössään. Veli La Hurière käyttää mainiosti paistinvarrasta: Veru agreste, lethiferum tamen instrumentum. Minä itsekin, joka nyt puhun teille, hyvät veljet, minä Jakob Nepomuk Gorenflot, olen heilutellut muskettia Champagnessa ja avustanut hugenottien polttamista heidän pyhättöihinsä. Tämä olisi minulle ollut tarpeeksi kunniakasta ja vakuuttanut minulle paratiisin autuuden. Niin ainakin luulin. Mutta silloin syttyi äkisti omassatunnossani arvelu: hugenotteja oli ennen niiden polttamista pidelty hieman pahoin. Se lienee hyvää asiata vahingoittanut, niin ainakin rippi-isäni väitti. Niinpä riensinkin ottamaan munkinkaapun ylleni. Ja saadakseni huuhdelluksi itsestäni sen tartunnan, joka minuun kerettiläisistä ehkä oli jäänyt, olen siitä hetkestä asti tehnyt lupauksen olla pidättyväinen kaikesta ja seurustella vain hyvien katolilaisten kanssa.

Tämä Chicotin puheen toinen osa teki ainakin yhtä hyvän vaikutuksen kuin ensimäinenkin, ja itsekukin näytti ihailevan niitä keinoja, joita Herra oli käyttänyt veli Gorenflotin käännyttämiseksi.

— Nyt on minun vielä, — jatkoi Chicot, — puhuminen johtajista, joitten suhteen minun, halvan veljen, käsityksen mukaan olisi erinäisiä huomautuksia tehtävä. On kylläkin kaunista ja varsinkin varovaista, että öiseen aikaan munkinkaapuihin kääriintyneinä hiivitään tänne veli Gorenflotin puhetta kuulemaan. Mutta minusta tuntuu siltä, ettei noiden johtajain velvollisuus supistu vain tähän. Niin suuri varovaisuus voi aiheuttaa salajuonia noiden kirottujen hugenottien taholta, jotka — se täytyy myöntää — ovat huimapäisiä, kun tappelusta tulee kysymys. Minä siis vaadin, että me käymme asiaan käsiksi tavalla, joka on arvokkaampaa sellaisille rohkeille miehille kuin mitä me olemme tai miltä me ainakin tahdomme näyttää. Mitä me haluammekaan? Kerettiläisyyden perinpohjaista hävittämistä… No niin, sitähän voidaan, mikäli minusta näyttää, ääneen ja julkisesti julistaa vaikka katoilta. Miks'emme kulje kautta Parisin katujen pyhänä juhlakulkueena, sen sijaan että hiiviskelemme yövarkaitten tavoin, jotka jok'ainoassa kadunkulmassa pelkäävät näkevänsä yövartijan? Mutta missä on se mies, joka tahtoisi antaa esimerkin? kysytte te. Hyv'on! Sen olen tekevä minä, Jakob Nepomuk Gorenflot, minä, pyhän genovevalaismunkiston halpa veli, tämän luostarin vähäpätöinen ja nöyrä almujenkerääjä, minä sen teen, ja haarniska rinnallani, kypärä päässäni ja musketti käsivarrellani lähden, jos niin vaaditaan, kulkemaan niiden hyvien katolilaisten etunenässä, jotka tahtovat minua seurata. Saisimmehan täten ainakin johtajamme häpeään. Nyt he piilottautuvat, ikäänkuin kirkon puolustaminen olisi vain jonninjoutava asia!

Chicotin puhe oli mieleen useille sellaisille liiton jäsenille, jotka pitivät parhaana keinona tarkoitustensa saavuttamiseen samantapaista Bartholomeuksen-yötä, mikä kuusi vuotta aikaisemmin oli toimeenpantu, ja jotka siis johtomiestensä hitautta paheksuivat. Niinpä nyt tämä puhe sytyttikin useimmissa sydämissä pyhän liekin leimuamaan. Ja lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka yhäkin pysyivät ääneti, alkoi koko seurakunta yksimielisesti huutaa: Eläköön messu! Ylistetty olkoon urhoollinen veli Gorenflot! Juhlakulkue! Juhlakulkue!

Innostus oli sitäkin suurempi, kun tämä nyt kysymyksessäoleva veli ensi kertaa esiintyi tällaisessa valaistuksessa. Tähän asti olivat hänen lähimmät ystävänsä kylläkin pitäneet häntä innokkaimpiin kuuluvana, mutta sellaisiin innokkaihin, joita itsensäsäilyttämisvaisto piteli varovaisuuden rajoissa. Nyt sen sijaan ei ollut hiventäkään jälellä siitä arkuudesta, jota hän ennen oli osottanut. Veli Gorenflot oli nyt äkisti syöksähtänyt esiin ja täysin taisteluvalmiina. Tämä suuri hämmästys oli hänelle loistava hyvitys, ja monet, joiden ihastus oli sitäkin suurempi, kun tämä kaikki tapahtui niin odottamatta, asettivat mielessään veli Gorenflotin, joka saarnasi ensimäistä yleistä juhlakulkuetta, Pietari Erakon rinnalle, joka oli ensimäistä ristiretkeä saarnannut.

Onnettomuudeksi tai ehkäpä juuri onneksi sille, joka tämän innostuksen oli aiheuttanut, ei tuon innostuksen jatkuminen kuulunut johtajien suunnitelmiin. Muuan niistä kolmesta munkista, jotka eivät olleet ottaneet osaa tuohon yleiseen hyväksymishuutoon, kuiskasi muutaman sanan kuoripojan korvaan. Ja pian kuultiin naisäänen kolmasti huutavan:

— Hyvät veljet! On jo aika erota. Kokous on päättynyt.

Puoliääneen puhellen nousivat munkit ylös, ja aikoen seuraavassa kokouksessa yksimielisesti pyytää juhlakulkueen toimeenpanemista, jota miehuullinen veli Gorenflot oli ehdottanut, painautuivat he verkalleen ovea kohti. Moni heistä läheni saarnastuolia onnitellakseen veli Gorenflotia sen puheen johdosta, jonka hän niin hyvällä menestyksellä oli pitänyt. Mutta Chicot, joka epäili, että hänen äänensä, johon kaikesta huolimatta liittyi hieman gascognelaista murretta, niin lyhyen välimatkan päästä tunnettaisiin, ja että hänen vartalonsa, joka oli kahdeksan tuumaa pitempi kuin veli Gorenflotin, ehkä herättäisi kummastusta, oli laskeutunut polvilleen ja näytti Samuelin tavoin syventyneen yksityiseen keskusteluun Herran kanssa.

Kuitenkaan ei Chicot ollut päässyt tarkoituksensa perille. Mayennen herttuan näkeminen oli saanut hänet erkanemaan kuninkaan seurueesta. Ja Parisiin sai hänet palaamaan Nicolas Davidin näkeminen. Niinkuin jo aikaisemmin olemme kertoneet, oli Chicot tehnyt kaksinkertaisen kostolupauksen. Mutta kun hän oli liian vähäpätöinen henkilö uskaltaakseen julkisesti käydä Lothringin sukuun kuuluvan prinssin kimppuun, täytyi hänen kärsivällisesti jäädä odottamaan sopivaa tilaisuutta. Vaan sitä hänen ei tarvinnut ajatella Nikolas Davidin suhteen, joka oli vain vähäinen normandialainen asianajaja ja joka ennen oli ollut sotilaana.

Chicot näki munkkien toisen toisensa perästä menevän ulos ja tunnusteli niiden kaapujen ja kapusonkien alta mestari Nicolas Davidin pitkää ja hintelää vartaloa. Silloin hän sattumalta huomasi, että kutakin munkkia heidän poistuessaan, tarkastettiin samalla tapaa kuin sisääntullessakin ja ettei kukaan päässyt ulos ennenkuin oli näyttänyt portinvartijalle merkkiä, jota tämä hyvin tarkoin tutki. Ensin luuli Chicot nähneensä väärin ja epävarmuuden tunne valtasi hänet hetkeksi. Mutta tuo epävarmuus muuttui pian varmuudeksi, ja se sai hiukset nousemaan hänen päässään pystyyn ja kylmän hien kohoomaan hänen otsalleen.

Veli Gorenflot oli hänelle kyllä ilmaissut sen merkin, jolla hän pääsi sisälle, mutta oli unohtanut ilmaista sitä, jonka avulla hän pääsisi sieltä ulos.

21.

Lisää seikkailuja.

Chicot riensi saarnastuolista alas saadakseen, jos mahdollista, nähdä tuon vaaditun merkin ja hankkiakseen sen itselleen, jos se suinkin kävisi päinsä.

Päästyään viimeisten ulospyrkijäin luo ja noustuaan varpailleen, paremmin nähdäkseen, sai hän todellakin selville, että merkkinä oli pieni tähdenmuotoinen raha.

Gascognelaisellamme oli taskussaan jotenkin runsaasti pientä rahaa, mutta kaikeksi onnettomuudeksi ei ainoatakaan tuon vaaditun rahan muotoista, sillä eihän sillä tavalla silvottu raha tietenkään ollut käyttökelpoinen.

Chicot seisoi epäröiden. Jos hän menisi ovelle eikä voisi näyttää tähdenmuotoista rahaa, niin hänet tietysti saataisiin ilmi ja hän joutuisi satimeen. Hän ryömi muutaman pilarin ja rippituolin väliin. — Jos minä nyt, — ajatteli hän, — hukkaan oman asiani, niin hukkaan minä myös kuninkaallisen Henrik-hupsun asiat, Henrikin, josta minä hullu pidän, vaikka teenkin hänestä pilaa ja olen hänelle epäkohtelias.

Nyt huusi kuoripoika:

— Onko täällä enää ketään? Ovet suljetaan heti.

Ei kukaan vastannut. Chicot kurkisti päätään ja huomasi kirkon olevan tyhjän, lukuunottamatta noita kolmea munkkia, jotka vielä istuivat kuorissa.

— Hyvä, — tuumaili Chicot, — kunhan vaan ikkunoita ei suljeta, niin olen tyytyväinen.

— Tehkäämme nyt tarkastuskierros, — sanoi kuoripoika portinvartijalle.

— Saamari vieköön! — ajatteli Chicot. — Tuon kuoripojan soisin minä hiiden kattilaan!

Portinvartija sytytti vahakynttilän.

Ei silmänräpäystäkään saanut nyt hukata. Portinvartija tulisi kulkemaan neljän askeleen päässä Chicotista, ja tämä tulisi huomatuksi. Chicot siirtyi nyt taidokkaasti ympäri pilaria ja pysyttelihe aina varjon kohdalla sen siirtyessä, avasi vihdoin rippituolin, joka oli vain ha'alla suljettu, pujahti sinne sisälle ja veti oven kiinni.

Portinvartija ja kuoripoika kulkivat ihan siitä ohitse.

— Saakuri! — mutisi Chicot. — Tämä portinvartija, tuo kuoripoika ja nuo kolme munkkia eivät ikipäiviksi jää tänne kirkkoon. Kun he ovat menneet tiehensä, nostan minä tuoleja penkkien päälle ja toivoakseni pääsen ikkunasta ulos… mutta ulos tultuani joudunkin minä pihalle, eikä piha ole lainkaan samaa kuin katu. Voisi olla yhtä hyvä viettää yönsä tässäkin rippituolissa. Gorenflotin kaapu on lämmin. Tästä tulisikin vähemmän pakanallinen yö kuin jos sen ehkä jossain muualla viettäisin, ja senhän minä lukisin autuuteni tulopuolelle.

Portinvartija sammutti nyt lamput, niin että koko kirkossa vallitsi synkkä pimeys. Samassa löi kello kaksitoista.

— Piru periköön! — ajatteli Chicot. — Ollappa puolenyön aikaan yksinään kirkossa! Jos poikani Henrik olisi minun asemassani, niin pelkäisi hän luullakseni aika lailla. Ja nyt, Chicot, ystäväni, hyvää yötä!

Chicot koetti saada mahdollisimman mukavan asennon siinä rippituolissaan, sulki ovessa olevan pikku ha'an ja ummisti silmänsä.

Hänen silmänsä olivat tuskin kymmentä minuuttia olleet ummessa ja hänen aistimustensa harhaileva liitely tiesi unen lähestymistä, kun yht'äkkiä kimeä lyönti, niinkuin olisi isketty johonkin kuparilevyyn, kajahti kautta kirkon.

— Mi… mitä! — sanoi Chicot itsekseen, aukaisi silmänsä ja kuunteli. — Mitäpä tämä merkitsee?

Samassa sytytettiin kuoriin muuan lamppu, ja sen sinertävä valo valaisi noita kolmea munkkia, jotka yhäkin liikkumattomina istuivat paikoillaan. Chicotissa oli eräänlaista taikauskoista pelkuruutta. Niin rohkea kuin tämä gascognelainen olikin, ei hän kuitenkaan ollut aivan vapaa aikansa ennakkoluuloista. Hän teki ristinmerkin ja mutisi hiljaa:

— Vade retro, Satanas![Mene pois minun tyköäni, saatana. Suom.]

Mutta kun valo ei näiden sanojen painostuksesta sammunut, minkä se varmasti olisi tehnyt, jos se olisi ollut helvetin liekkiä, ja kun nuo kolme munkkia, tästä hänen "Vade retro'sta" huolimatta, edelleenkin istuivat paikoillaan, alkoi gascognelainen arvella, että hän olikin tekemisissä luonnollisen valon kanssa ja, ellei ihan oikeitten munkkien, niin kuitenkin lihaa ja verta olevien ihmisten kanssa. Kuitenkin häntä värisytti.

Silloin nousi verkalleen muuan kuorin lattian kivistä. Harmaa kapusonki ilmestyi synkän aukon suulle, ja vähitellen kohosi sieltä kokonainen munkki, jääden seisomaan marmorilattialle, samalla kun kivi hiljaa liukui paikoilleen. Tämän nähdessään katosi Chicotilta viimeinenkin luottamus niihin loitsusanoihin, joita hän ennen oli niin varmoina pitänyt. Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hän jo alkoi uskoa, että kaikki Pyhän Genovevan luostarin apotit ja munkit nousisivat sillan alta haudoistaan.

— Veli Monsoreau, — sanoi yksi kuorin kolmesta munkista sille, joka niin kummallisella tavalla oli siihen ilmestynyt, — onko hän, jota me odotamme, jo saapunut.

— On, armolliset herrat, — vastasi puhuteltu..

— Avatkaa hänelle ovi.

— Ahaa, — ajatteli Chicot. — Tässä huvinäytelmässä tuntuu olevan kaksi näytöstä, ja minä olen nähnyt niistä vasta ensimäisen.

Tästä pikku pilastaan huolimatta oli Chicot edelleenkin hyvin peloissaan. Veli Monsoreau meni sillävälin avaamaan holvin ovea.

Keskimäkien munkki siirsi nyt päänsä yli vedetyn kapusongin sivulle. Kun täten hänen kasvonsa paljastuivat, huomasi Chicot niissä suuren arven, josta parisilaiset niin innostuneina tunsivat sen miehen, jota jo pidettiin katolilaisten sankarina ja josta odotettiin koituvan heidän marttyyrinsa.

— Suuri Guisen Henrik omassa korkeassa persoonassaan, — mutisi Chicot kummastuneena. — Ja hänen kaikkein typerin majesteettinsa Henrik III luulee hänen parhaallaan olevan piirittämässä La Caritétä! Aa, nyt minä alan käsittää! Tuo, joka istuu hänen oikealla puolellaan ja joka siunasi läsnäolijoita, on Lothringin kardinaali, ja vasemmanpuolinen, hän, joka puhui kuoripojalle, on ystäväni Mayennen herttua.

Ikäänkuin hetipaikalla vahvistaakseen Chicotin arvailut oikeiksi, siirsivät nuo toisetkin munkit päähineensä syrjään silmiltään. Oikeanpuoleisella tuli näkyviin kuulun kardinaalin ilmeikkäät piirteet, leveä otsa ja läpitunkeva katse. Vasemmalla paljastuivat Mayennen herttuan arkipäiväiset kasvot.

— Ahaa! Nytpä sinut tunnenkin, — virkkoi Chicot, — sinä ylen vähän pyhä, mutta sangen syntinen kolmiyhteys. Saammepa nyt nähdä, mitä sinä aiot sanoa ja tehdä. Olen pelkkänä silmänä ja korvana.

— Luulitko hänen tulevan? — kysäsi arpiniekka veljeltään kardinaalilta.

— Minä en sitä ainoastaan luullut, — vastasi tämä, — vaan olin siitä ihan yhtä varma kuin siitäkin, että minulla on kaapuni sisällä kaikki, mitä pyhään voitelemiseen tarvitaan.

— Vai niin, — tuumaili Chicot, — tuntuupa siltä kuin aiottaisiin täällä jokin voidella. Ja minullakin on aina ollut ääretön halu saada olla läsnä jossain voitelutilaisuudessa. Sattuipa se mainiosti!

Tällävälin nähtiin noin parinkymmenen munkin, kapusongit päitten ympärillä, tulevan holvin ovesta ja asettautuvan kirkkoon. Yksi heistä nousi, herra Monsoreaun ohjaamana, kuoriin ja asettui Guisen oikealle puolelle.

Guisen herttua katsahti tuota joukkoa, joka oli äskeistä paljo vähälukuisempi syystä että se kaikesta päättäen oli erikoisesti valikoitua, ja, tultuaan vakuutetuksi siitä, että kaikki häntä tarkasti kuuntelisivat, alkoi puhua:

— Hyvät ystävät, aika on kallis. Minä siis käyn suoraan aikaan. Te olette juuri äsken kuulleet… sillä minä otaksun, että te olette ottaneet osaa aikaisempaan kokoukseen… Te olette äsken kuulleet esitettävän erinäisiä valituksia siihen suuntaan, että muutamat meidän ensimäisistä miehistämme, sekin ruhtinas, joka on valtaistuinta lähinnä, muka olisivat ajatuskannaltaan meidän asiamme suhteen velttoja, jopa kelvottomiakin. Hetki on tullut, jolloin meidän on osutettava tälle ruhtinaalle sitä kunnioitusta ja oikeutusta, mitkä olemme hänelle velkaa. Te saatte nyt kuulla hänen itsensä puhuvan, ja te, jotka harrastatte sitä että pyhän Liigan ensimäinen päämäärä saavutetaan, saatte itse päättää, missä määrin teidän johtajanne ansaitsevat niitä moitteita kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä, joita äsken teki täällä muuan pyhän Liigan veli, jolle emme ole katsoneet tarpeelliseksi tätä salaisuuttamme ilmaista, minä tarkoitan munkki Gorenflotia.

Tämän nimen lausui Guisen herttua äänellä, joka ilmaisi vastenmielisyyttä tuota taisteluhaluista genovevalaismunkkia kohtaan. Ja se sai Chicotin siinä rippituolissaan hilpeälle tuulelle.

— Veljet, — jatkoi herttua, — se ruhtinas, jonka myötävaikutusta meille oli luvattu, se ruhtinas, jonka vähintäkään suostumusta, tännetulemisesta puhumattakaan, me tuskin olimme osanneet edes toivoa, tämä ruhtinas on tässä.

Kaikkien katseet kiintyivät uteliaina Lothringin prinssien oikealla puolella seisovaan munkkiin.

— Armollinen herra, — lausui Guisen herttua ja kääntyi tuon munkin puoleen, joka nyt oli yleisen tarkkaavaisuuden esineenä, — Jumalan tahto näyttää minusta selvältä. Sillä koska te olette suostunut liittymään meihin, niin se osottaa sitä että asiamme on oikea. Sallikaa, prinssi, minun tehdä teille pieni pyyntö: poistakaa kapusonki silmiltänne, niin että teidän uskottunne saavat omin silmin tulla vakuutetuiksi siitä että te olette pitänyt sen lupauksen, jonka me teidän niinessänne olemme heille antaneet, lupauksen, joka on ollut niin mieluinen, etteivät he ole rohjenneet sitä uskoa.

Tämä salaperäinen henkilö, jota Guisen Henrik näin puhutteli, siirti nyt päähineensä syrjään. Chicot, joka sen kauhtanan alta oli odottanut saavansa nähdä jonkin lothrinkilaisen prinssin, josta ei vielä ollut kuullut puhuttavan, havaitsi hämmästyksekseen Anjoun herttuan kalpeat kasvonpiirteet, niin kalpeat, että ne muistuttivat marmoripatsasta.

— Ahaa, — virkkoi Chicot, — veljemme Anjou. Hän ei siis väsy tavottelemasta valtaistuinta toisten turvin.

— Eläköön Anjoun herttua! huudahtivat kaikki läsnäolijat.

Frans kävi entistäänkin kalpeammaksi.

— Älkää pelätkö mitään, armollinen herra, — sanoi Guisen Henrik. — Tämä kirkko on kuuro, ja portit ovat hyvin suletut.

— Onnistunut varovaisuus! — mutisi Chicot.

— Hyvät veljet, — virkkoi Monsoreaun kreivi. — Hänen korkeutensa pyyntö saada puhua muutamia sanoja tälle seurakunnalle.

— Hän puhukoon, hän puhukoon! huusivat kaikki yhteen ääneen. — Me kuuntelemme.

Nuo kolme Lothringin prinssiä kääntyivät nyt kumarrellen Anjoun herttuan puoleen. Tämä näytti olevan maahan luhistumaisillaan.

— Hyvät herrat, — alotti hän niin kumealla ja väräjävällä äänellä, että hänen ensimäisiä sanojaan hädintuskin saattoi kuulla, — hyvät herrat, minä uskon, että Jumala, joka usein näyttää välinpitämättömältä ja kuurolta tämän maailman asioiden suhteen, päinvastoin alinomaa pitää kaikkinäkevän katseensa meihin kiinnitettynä, ja että hän vaan näennäisesti pysyy toimettomana ja mykkänä, korjatakseen jonakin päivänä, ennemmin tahi myöhemmin, jonkin odottamattoman iskun kautta ne hairahdukset, joita ihmisten hurja kunnianhimo synnyttää.

Herttuan puheen alku oli, samoinkuin hänen oma luonteensakin, verrattain synkkä. Hetkisen vaiettuaan jatkoi hän jonkunverran varmemmalla äänellä:

— Minäkin olen tarkastellut tätä maailmaa, ja kun minun heikko katseeni ei jaksanut tunkeutua yli maailman, olen kiinnittänyt katseeni Ranskaan. Mutta mitä olen minä tässä kuningaskunnassa nähnyt? Niin, koko kristillisen uskon olen nähnyt perustuksiaan myöten järkytettynä, Jumalan oikeat palvelijat hajotettuina ja vainottuina. Olen mittaillut sen kuilun syvyyttä, joka jo kaksikymmentä vuotta on ollut kerettiläisyyden kautta avoinna, kerettiläisyyden, joka kalvaa uskonoppeja, pyrkien muka pääsemään varmemmin lähemmäksi Jumalaa, ja minun sieluni on ollut, samoinkuin profeetankin, tuskan läpitunkema.

Kuului hyväksymisen sorinaa. Herttua oli näyttänyt olevansa osaaottavainen kirkon kärsimyksille, mikä jo sinänsä oli sama kuin sodanjulistus niitä vastaan, jotka tätä kirkkoa vainosivat.

— Tässä syvässä murheessani, — jatkoi prinssi, — hiipi korviini huhu, että useat jalosukuiset miehet, hurskaat ja esi-isien tavoille uskolliset, aikoivat lujittaa vioittunutta alttaria. Olen tarkastellut ympärilleni, ja minusta on tuntunut siltä kuin jo nyt olisin sen viimeisen tuomion todistajana, jolloin Jumala erottaa kadotetut valituista. Toisella puolen ovat kadotetut: olen kauhulla vetäytynyt heistä pois. Toisella sivulla ovat valitut. Ja minä olen nyt tullut heittäytyäkseni heidän syliinsä. Hyvät veljet! Tässä minä olen.

Voimakkaat hyväksymishuudot, joihin Lothringin prinssit olivat antaneet merkin, kajahtivat nyt kautta kirkon. Sitten otti kardinaali, joka seisoi herttuata lähinnä, askeleen häntä kohti ja lausui:

— Onhan teidän korkeutenne saapunut tänne vapaaehtoisesti?

— Aivan vapaaehtoisesti.

— Kuka on siis teille kertonut pyhästä salaisuudesta?

— Mies, joka on uskonnon innokas puolustaja, kreivi Monsoreau.

— No niin, — sanoi nyt vuorostaan Guisen herttua, — kun nyt teidän korkeutenne kuuluu meikäläisiin, niin suvainnette sanoa meille, mitä aiotte tehdä pyhän Liigan hyväksi?

Aion kaikin tavoin palvella roomalais-katolista uskontoa, — vastasi tulokas.

— Hitto vieköön: — puhui Chicot itsekseen. Ovatpa nämä, kautta kunniani, kovin typerää väkeä, koska he luulevat tarvitsevansa piileskellä sanoakseen moisia asioita. Mikseivät he ihan suoraan esitä asiaa korkealle herralleni Henrik III:lle? Kaikki tuo olisi juuri hänen makunsa mukaista. Juhlasaattueet, kuritukset, kerettiläisyyden tukahduttaminen niinkuin Roomassa, polttoroviot niinkuin Flanderissa ja Espaniassa. Taivas minua varjelkoon, mutta minunpa mieleni tekisi nousta ylös tästä rippituolistani ja mennä esittelemään itseni, niin syvästi on tuon Anjoun hyvän herttuan puhe minua liikuttanut! Jatka, sinä majesteetin mainio veli, jalo nauta, jatka!

Ikäänkuin tämän kehoituksen varteenottaen jatkoi Anjoun herttua tosiaankin:

— Mutta uskonnon asia ei ole ainoa tarkoitusperä, mihin näiden jalosukuisten on pyrittävä. Mitä minuun itseeni tulee, niin olen ottanut huomiooni erään toisenkin päämäärän.

— Miksipä niin? — ajatteli Chicot. — Olen minäkin aatelismies. Ja asia koskee siis minua yhtä paljo kuin muitakin. Puhu, Anjou, puhu!

— Teidän korkeutenne! Teitä kuunnellaan mitä tarkkaavaisimmin, — huomautti kardinaali.

— Ja meidän sydämemme sykähtelevät toivosta, puuttui Mayennen herttua puheeseen.

— Tahdon siis kantaani selittää, — jatkoi Anjoun herttua ja koetti tunkea levottoman katseensa kirkon pimeyteen, kuin tullakseen vakuutetuksi siitä, ettei hänen sanojaan kuulisi kukaan muu kuin ne, jotka ansaitsivat saada hänen luottamuksensa.

Monsoreaun kreivi oivalsi prinssin levottomuuden ja rauhoitti häntä hymyilemällä hieman ja heittämällä häneen silmäyksen.

— Niin, — jatkoi prinssi, alentaen tuntuvasti ääntään, — kun aatelismies on ajatellut, mitä hän on velkapää jumalalleen, niin ajattelee hän senjälkeen, mitä hän on velkaa…

— Kuninkaalleen! — kuiskasi Chicot.

— Maalleen, — jatkoi herttua. — Ja hän tekee itselleen kysymyksen, nauttiiko hänen isänmaansa tosiaankin sitä kunniaa ja hyvinvointia, mitä se voisi nauttia. Sillä oikean jalosyntyisen on nauttimistaan eduista kiittäminen ensinnäkin jumalaa ja sitten isänmaataan.

Kuului vilkasta hyväksymistä.

— No, mihin kuningasraukka sitten jää? kysäsi Chicot itsekseen.

— Kysyin siis itseltäni, — jatkoi herttua, jonka ulkoneviin poskipäihin vähitellen alkoi kohota kuumeinen puna, — nauttiiko maani sitä rauhaa ja onnekkuutta, jota tämä kaunis ja ihana Ranska ansaitsee nauttia, ja seuraukseni minä näin, ettei niin ollut asianlaita. Hyvät veljet, todellisuudessa on tämä valtakunta taistelevien tahtojen, melkein yhtä mahtavien, haluttuna saaliina. Hallituksen tahdon heikkoudessa, tuon tahdon, joka unohtaa, että sen alamaistensa parhaaksi tulisi hallita kaikkea, joka vain silloin tällöin hetkellisesti muistaa tätä kuninkuuden periaatetta ja silloinkin melkein aina soveltaa sitä niin sopimattomalla tavalla, että mahtisanat ovat enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, tuossa heikkoudessa, sanon, on Ranskan paha henki taikka sen johtomiesten sokeudessa, joiden tiliin kaikki paha on luettava. Mutta vaikka emme tunnekaan oikeata syytä tahi vaikka sitä ehkä enintään epäilemme, niin on onnettomuus silti yhtä tuhoava. Enkä minä puolestani aseta sitä kaikkea pahaa, mitä tapahtuu, niin paljo kuninkaan itsensä niskoille, kuin niiden rikosten seuraamukseksi, joita Ranska on uskontoa vastaan tehnyt, ja niiden jumalattomuuksien syyksi, joita kuninkaan erinäiset väärät ystävät harjoittavat. Tämä, hyvät herrat, on saanut minut vakuutetuksi siitä, että minun, voidakseni palvella sekä kirkkoa että valtaistuinta, on liittyminen niihin, jotka kaikin keinoin pyrkivät hävittämään kerettiläisyyden ja syöksemään vallasta uskottomat neuvonantajat. Tämän, hyvät herrat, tahdon minä tehdä Liigan hyväksi, liittyessäni nyt siihen.

— Ahaa! — mutisi Chicot, — nyt pistää pukinsorkka esiin!

Tämä Anjoun herttuan puhe, joka lukijoistamme ehkä on tuntunut pitkältä, sillä onhan sen aikuisesta politikasta jo kulunut kolme ja puoli sataa vuotta, innostutti kuulijoita siihen määrin, että useimmat heistä olivat tulleet ihan prinssin luo kuullakseen hänen jok' ainoan sanansa.

Näytelmä oli tosiaankin harvinainen. Kaikkien kapusongit olivat siirretyt pois kasvoilta. Ja niinpä tulivat näkyviin nuo jalot, rohkeat, vilkkaat kasvojenpiirteet ja uteliaisuudesta loistavat silmät. Kaikkea tätä valaisi vain yksi ainoa kuorissa hienosti tuikkava lamppu, jota vastoin muu osa kirkkoa oli pimeätä.

Joukon keskeltä saattoi erottaa Anjoun herttuan kalpeat kasvot. Hänen korkea otsansa varjosti kuoppaisia silmiä ja hänen suunsa avautuessaan muistutti pääkallon kamalaa irvistystä.

— Armollinen herra, — virkkoi nyt Guisen herttua, — kiittäen teitä niistä sanoista, joita juuri äsken olette lausunut, luulen pitävän ilmoittaa teille, että teidän ympärillänne on vain ystäviä, jotka kunnioittavat ei ainoastaan äsken ilmaisemianne periaatteita, vaan myöskin teidän personallisia ominaisuuksianne. Ja jos teidän korkeutenne sitä epäilisi, niin saa tämän kokouksen loppu teidät vakuutetuksi siitä paljo tuntuvammalla tavalla kuin mitä olette otaksunutkaan.

Anjoun herttua kumarsi ja loi levottoman katseen ympärilläseisojiin.

— Ahaa! — mutisi Chicot. — Ellen kovin erehdy, onkin tämä vasta alkunäytöstä. Ja tästä kaikesta päättäen tulee tapahtumaan jotain sellaista, mikä on paljo tärkeämpää kuin kaikki nuo tähän asti lausutut hölynpölyt yhteensä.

— Jos teidän korkeutenne, — virkkoi kardinaali, huomattuaan prinssin levottoman katseen, — ehkä tuntisi jonkinlaista pelkoa, niin toivon, että pelkkä niiden henkilöiden nimien mainitseminen, jotka nyt tällä hetkellä ovat teidän ympärillänne, teitä rauhoittaa. Tässä ovat herrat d'Entrageus, Ribeirac ja Livarot, nuoria ylimyksiä, jotka teidän korkeutenne ehkä tuntee ja jotka ovat yhtä urhoollisia kuin lojaalisiakin. Tässä ovat vielä hiippakunnan päämies Castillonista, parooni Lusignan, herrat Cruse ja Leclere, kaikki vakuutettuja teidän kuninkaallisen korkeutenne viisaudesta ja onnellisia saadessaan teidän suojeluksessanne työskennellä uskonnon ja valtaistuimen vapauttamiseksi niitä rasittavasta ikeestä. Me siis kiitollisina otamme vastaan ne käskyt, joita teidän korkeutenne suvaitsee meille antaa.

Anjoun herttua ei voinut olla tekemättä ylevämmyyden tunteen aiheuttamaa liikettä. Nuo Guiset, jotka muulloin olivat niin ylpeitä, ettei heitä koskaan oltu onnistuttu kukistamaan, puhuivat nyt tottelemisesta:

Mayennen herttua jatkoi:

— Syntyperänne ja ymmärtämyksenne vuoksi olette te, armollinen herra, liiton luonnollinen päämies, ja me odotamme teiltä ohjeita siihen, miten meidän on meneteltävä noiden kuninkaan väärien ystävien suhteen, joista täällä äsken puhuimme.

— Mikään ei ole sen yksinkertaisempaa, — vastasi prinssi kuumeisen innostuneesti, mikä innostus heikoissa sieluissa useinkin korvaa rohkeuden puutetta. — Kun myrkylliset loiskasvit kukoistavat vainiolla, jonka rehevää viljaa ne turmelevat, niin on sellainen vahingollinen rikkaruoho juurineen irti kiskottava. Kuninkaan ympärillä ei ole ystäviä, vaan hovimiehiä, jotka ovat hänelle turmioksi ja tuottavat Ranskanmaalle ja kristikunnalle alituista häpeätä.

— Se on totta, — virkkoi Guisen herttua kumealla äänellä.

— Sitäpaitsi, — jatkoi kardinaali, — estävät nuo hovimiehet meidän, hänen majesteettinsa todellisten ystäväin, häntä lähestymästä, mikä oikeus kuitenkin pitäisi meille kuulua virka-asemamme ja syntyperämme vuoksi.

— Jättäkäämme siis, — puuttui Mayennen herttua kiihkeästi puheeseen, — jättäkäämme siis Liigan muille puolustajille uskonnon asioista huolehtiminen. Meillä taas on muuta ajattelemista. On henkilöitä, jotka meitä uhmailevat, jotka meitä loukkaavat, jotka alinomaa osoittavat kunnioituksen puutetta sitä ruhtinasta kohtaan, jota meidän ennen muita tulee kunnioittaa ja joka on meidän päämiehemme.

Anjoun herttuan otsalle nousi puna.

— Tuhotkaamme, — jatkoi Mayenne, — viimeiseen mieheen nuo kirotut sikiöt, joita kuningas meidän kustannuksellamme rikastuttaa, ja sitoutukoon meistä kukin surmaamaan niistä yhden. Meitä on täällä kolmekymmentä. Laskekaamme, kuinka monta heitä on.

— Se on viisasta puhetta, — sanoi Anjoun herttua, — ja te, Mayennen herttua, olette jo suorittanut tehtävänne.

— Sitä, mikä nyt jo on suoritettu, ei oteta lukuun, — vastasi tämä.

— Teidän täytyy antaa meillekin jotain tekemistä armollinen herra, virkkoi Entragues. — Minä otan osalleni Quelus'en.

— Ja minä Maugironin, — sanoi Livarot.

— Ja minä Schombergin, — lisäsi Ribeirac.

— Hyvä, hyvä! — jatkoi herttua. — Ja sitten on meillä vielä Bussy, minun urhoollinen Bussyni, joka kyllä ottaa parin heistä osalleen.?

— Entä me sitten, entäpä me? — huusivat kaikki muut liigalaiset.

Kreivi Monsoreau astui nyt esiin.

— Ahaa, — ajatteli Chicot, jota ei enää naurattanut. — Tahtoo kai ylihovijahtimestarikin olla mukana metsästyksessä.

Eikä Chicot erehtynytkään.

— Hyvät herrat! — lausui Monsoreaun kreivi. — Pyydän saada kiinnittää hetkeksi huomiotanne. Me olemme päättäväisiä miehiä, mutta kuitenkin me pelkäämme puhua avoimesti keskenämme. Me olemme ymmärtäväisiä ja kuitenkin takerrumme pikkumaisuuksiin. Hyv'on, hyvät herrat, enemmän uskallusta, enemmän rohkeutta, enemmän avosydämisyyttä! Ei tässä nyt ole kysymys kuningas Henrikin suosikeista eikä siitä vaikeudesta, mitä saamme kokea lähestyessämme hänen majesteettinsa persoonaa. Meitä kaikkia, hyvät herrat, huolestuttaa seuraava seikka: Nykyinen hallituksemme on sellainen, ettei Ranskan aateli voi sitä sietää: litanioita, mielivaltaa, voimattomuutta, hurjasteluja, ääretöntä tuhlausta pidoissa, jotka saavat koko Europan hymyilemään, kitsastelemista kaikessa, mikä koskee sotalaitosta ja taiteita. Sellainen menettely ei ole taitamattomuutta eikä heikkoutta, se on mielettömyyttä, hyvät herrat.

Synkkä hiljaisuus seurasi ylihovijahtimestarin sanoja. Niiden vaikutus oli sitäkin syvempi, kun kukin itsessään ajatteli juuri sitä samaa, mitä tämä nyt ääneen oli lausunut, niin että kaikki hätkähtelivät, ikäänkuin olisivat kuulleet oman äänensä kaiun. Heitä värisytti se että he kaikki olivat yhtä mieltä puhujan kanssa.

Kreivi Monsoreau, kovin ymmärtäen, että tämä äänettömyys oli vain hyväksymisen merkkiä, jatkoi:

Pitääkö meidän elää toimettoman ja velton kuninkaan alaisina sinä hetkenä, jolloin Espanja sytyttää polttoroviot, jolloin Saksa näkee uusien kerettiläislahkojen versoavan luostarien hämäristä, jolloin Englanti taipumattomalla politiikallaan silpoo sekä aatteita että päitä? Kaikki kansat puuhaavat jotain kunniakasta. Me sitävastoin nukumme. Suokaa anteeksi, hyvät herrat, että olen sanonut tämän näin suuren ruhtinaan läsnäollessa, ruhtinaan, joka ehkä perheellisten ennakkoluulojen vuoksi on minun rohkeuttani moittiva. Meitä, hyvät herrat, on kokonaisen neljän vuoden ajan hallinnut… ei kuningas, vaan munkki.

Nyt puhkesi myrsky valloilleen. Nuo äsken niin rauhallisesti ja kylmästiharkitsevat miehet hoilasivat kuin hullut.

— Alas valoisilainen! huudettiin. — Alas Henrik-munkki! Me tahdomme hallitsijaksemme jalon ruhtinaan, ritarillisen kuninkaan, vaikka tyranninkin, jos niin vaaditaan, mutta emme munkkia!

— Hyvät herrat, hyvät herrat, lausui Anjoun herttua teeskennellen, — antakaa anteeksi, minä pyydän, veljelleni, joka pettää itse itseään tai, oikeammin sanoen, antaa muiden pettää itseään! Sallikaahan minun toivoa, että Liigan valpas väliintulo ja meidän ehdotuksemme saattavat hänet taas oikeille jälille.

— Sähise, käärme, sähise! — puhui Chicot itsekseen.

— Armollinen herra, — virkkoi nyt puolestaan Guisen herttua, — teidän korkeutenne on ehkä liian äkillisesti saanut kuulla liiton vilpittömän ajatuksen, mutta te olette sen nyt joka tapauksessa kuullut. Niin, nyt ei enää ole kysymys bearnilaista, tuota kaikkien hullujen linnunpelätintä vastaan. Ei ole kysymys liitosta kirkon ylläpitämiseksi, sillä se kyllä voi itsekin pitää itsensä pystyssä. Hyvät herrat, nyt on kysymys Ranskanmaan aatelin kohottamisesta siitä alennustilasta, missä se nyt on. Liian kauvan on meitä pidättänyt se kunnioitus, jota teitä kohtaan tunnemme. Liian kauvan on se rakkaus, jota me tiedämme teidän tuntevan perhettänne kohtaan, pidättänyt meitä mielikuvituksen rajoissa. Nyt, armollinen herra, on kaikki ilmaistu, ja teidän korkeutenne saa nyt nähdä Liigan varsinaisen kokouksen menon, johon tämä, mitä täällä juuri on tapahtunut, on ollut vain alkuvalmistusta.

— Mitä te tarkoitatte, herttua? kysyi prinssi, sydämensä sykähdellen sekä levottomuutta että kunnianhimoa.

— Armollinen herra, — jatkoi Guisen herttua, — me emme ole, niinkuin ylihovijahtimestari aivan oikein lausui, yhtyneet kiistelemään kuluneista teoreettisista kysymyksistä, vaan toimimaan tarmolla. Tänään me valitsemme itsellemme päällikön, joka kykenee kunnioittamaan ja rikastuttamaan Ranskan aatelistoa. Ja kun jo vanhojen frankkien ikivanha tapa oli päällikköä valitessaan antaa hänelle arvonmukainen lahja, niin tarjoamme me nyt tässä valitsemallemme johtajalle…

Anjoun herttua seisoi äänetönnä ja liikkumatta. Ainoastaan hänen kalpeudestaan saattoi aavistaa hänen mielenliikutuksensa.

— Hyvät herrat, — jatkoi Guisen herttua, ottaen takana olevalta penkiltä erään verrattain raskaan esineen ja nostaen sen molemmin käsin ylös, — hyvät herrat, tässä on se lahja, jonka minä kaikkien meidän nimessä lasken prinssin jalkain juureen.

— Kruunu! — huudahti Anjoun herttua ankaran mielenliikutuksen valtaamana, — kruunuko minulle, hyvät herrat!

— Eläköön Frans III! — huusivat kaikki, niin että kirkon holvi tärähteli.

— Minäkö? Minäkö? — änkytti herttua, vavisten samalla sekä ilosta että kauhistuksesta. — Minäkö? Mutta sehän on mahdotonta! Eläähän veljeni vielä, ja veljeni on Herran voideltu.

— Me erotamme hänet, — sanoi Guisen herttua, — ja jäämme odottamaan sitä, että Jumala hänen kuolemallaan vahvistaa sen vaalin, jonka nyt olemme toimittaneet, tai pikemminkin sitä, että joku hänen alamaisistaan, väsyneenä tähän kunniattomaan hallitukseen, myrkyn tai tikarin avulla jouduttaa Jumalan tuomiota!…

— Hyvät herrat, — virkkoi Anjoun herttua entistäänkin heikommalla äänellä, — hyvät herrat!

— Armollinen herra! puhui nyt vuorostaan kardinaali, — tässä on nyt meidän vastauksemme teidän korkeutenne äsken lausumaan jaloon arveluun, että Henrik III oli Herran voideltu. Mutta me olemme hänet erottaneet: hän ei enää ole Jumalan valitsema. Te, armollinen herra, tulette olemaan se. Tämä temppeli on yhtä kunnioitettava kuin Reimsin temppelikin, sillä täällä ovat Parisin suojeluspyhimyksen, pyhän Genovevan, maalliset jätteet levänneet. Tänne on Clovis, Ranskan ensimäinen kristitty kuningas, haudattu. Armollinen herra, tässä pyhässä temppelissä sanon minä, joka kuulun kirkkoruhtinaisiin ja joka, ilman että se osottaisi mitään liioiteltua kunnianhimoa, voin toivoa kerran tulevani sen päämieheksi: armollinen herra, tässä on voiteeksi pyhää öljyä, jonka paavi Gregorius XIII on lähettänyt. Nimittäkää, armollinen herra, Reimsin vastainen arkkipiispa, nimittäkää konnetaabeli, ja muutamassa hetkessä on teistä tullut voideltu kuningas, ja teidän veljeänne Henrikkiä sitävastoin, ellei hän mielisuosiolla luovuta teille kruunua, tullaan pitämään vallananastajana. Sytyttäkää alttarilla olevat kynttilät!

Siinä samassa astui esiin kuoripoika, joka nähtävästi oli tätä määräystä jo odotellut, sakaristosta, kynttilänsytytin kädessään, ja muutamissa minuuteissa oli alttarille ja kuoriin sytytetty viisikymmentä vahakynttilää. Alttarilla näkyi nyt jalokivistä säteilevä hiippa ja liljoilla koristeltu leveä miekka. Nuo olivat arkkipiispanhiippa ja konnetaabelimiekka. Pimeähkössä kirkossa, jota kuorin valot eivät jaksaneet valaista, kajahti nyt urkujenääni: Veni creator!

Tämä harvinainen yllätys, jonka nuo kolme Lothringin prinssiä olivat järjestäneet ja jota Anjoun herttuakaan ei ollut odottanut, teki syvän vaikutuksen läsnäolijoihin. Rohkeat tunsivat yhäkin rohkaistuvansa, ja heikot tunsivat tulevansa väkeviksi.

Anjoun herttua ojentihe suoraksi ja astui, nopeammin kuin mitä olisi odottanut, suoraan alttarin luo, otti hiipan vasempaan käteensä ja miekan oikeaan, palasi niiden kanssa Guisen herttuan ja kardinaalin luo, jotka jo edeltäpäin odottivat saavansa kysymyksessäolevan kunnian, pani hiipan kardinaalin päähän ja sitoi miekan herttuan vyölle.

Yksimieliset hyväksymishuudot seurasivat tätä toimitusta, joka oli sitäkin odottamattomampi, kun prinssin horjuvainen luonne oli hyvin tunnettu.

— Hyvät herrat, — lausui prinssi läsnäolijoille, — sallikaa, että Mayennen herttua, Ranskan marsalkka, merkitsee ylös teidän nimenne, sillä sinä päivänä, jolloin minusta tulee kuningas, lyödään teidät kaikki ritareiksi.

Suosionosotukset kävivät kaksinkertaisiksi.

— Hitto vieköön! virkkoi Chicot itsekseen, — olisipa tässä nyt mainio tilaisuus saada sininen nauha! Sitä tilaisuutta ei minulle enää milloinkaan satu, ja kuitenkin täytyy minun nyt jättää se käyttämättä.

— Nyt alttarille, sire! — sanoi kardinaali:

— Herra Monsoreau, översti, herrat Ribeirac ja d'Entragues, kapteenit, herra Livarot, luutnantti henkivartiostossani, — puhui Anjoun herttua, — asettautukaa niihin paikkoihin kuorissa, joihin nyt saamanne arvo teidät oikeuttaa.

Mainitut henkilöt menivät, oikean kruunauksen juhlamenojen mukaisesti, niihin paikkoihin, jotka he hovisääntöjen mukaan olivat oikeutetut saamaan.

— Hyvät herrat, — jatkoi Anjoun herttua, kääntyen toisten puoleen, — pyytäkää te kaikki minulta jotakin, ja minä toivon, ettei kenenkään tarvitse poistua täältä tyytymättömänä.

Sillävälin oli kardinaali siirtynyt alttarin taa ja pukeutunut siellä papilliseen asuun, minkä jälkeen hän astui sieltä esiin, kädessään pyhä voide, jonka hän pani alttarille. Sitten hän antoi kuoripojalle merkin, ja tämä toi raamatun ja ristin. Kardinaali otti vastaan ne kummankin, asetti ristin raamatun päälle ja ojensi ne sitten Anjoun herttualle, joka pani niiden päälle sormensa.

— Jumalan nimessä, — lausui Anjoun herttua, — lupaan minä kansalleni voimassapitää ja kunnioittaa pyhää uskontoamme, niinkuin hänen kaikkeinkristillisimmän majesteettinsa ja kirkon vanhimman pojan tulee. Tämän minä vannon Jumalan nimessä ja hänen pyhän evankeliuminsa kautta!

— Amen! vastasivat kaikki läsnäolijat yhteen ääneen.

Guisen herttua, joka juuri oli nimitetty konnetaabeliksi, meni nyt alttarin luo ja laski sille miekkansa. Kardinaali sen siunasi. Sitten hän veti miekan tupesta, tarttui kiinni sen terään ja ojensi sen uudelle kuninkaalle, joka tarttui sen kahvaan.

— Sire, — puhui hän, — ottakaa tämä miekka, joka Herran siunauksen kera on teille annettu, niin että te sillä ja pyhän hengen avulla kykenette taistelemaan kaikkia vihollisianne vastaan ja suojelemaan ja puolustamaan pyhää kirkkoa ja sitä kuningaskuntaa, joka on teidän huostaanne uskottu. Ottakaa tämä miekka jakaaksenne oikeutta, suojellaksenne leskiä ja turvattomia ja hillitäksenne sattuvia epäjärjestyksiä. Niin että te kunnian ja kaikkien hyveiden ympäröimänä ansaitsette olla hallitsemassa hänen sivullaan, jonka esikuva te täällä maan päällä olette, ja joka ikuisesti hallitsee isän ja pyhän hengen kanssa.

Anjoun herttua laski miekan alas, niin että sen kärki kosketti lattiaan, ja kohotettuaan sitä sitten taivasta kohti antoi hän sen Guisen herttualle.

Kardinaali otti nyt pyhän voiteen ja teki peukalollaan ristinmerkin polvistuneen herttuan otsalle sanoen:

— Minä voitelen sinut pyhällä öljyllä kuninkaaksi isän, pojan ja pyhän hengen nimeen.

Senjälkeen hän tarttui molemmin käsin kruunuun ja piteli sitä prinssin pään yllä, laskematta sitä kuitenkaan siihen. Guisen ja Mayennen herttuat astuivat nyt esiin ja pitelivät kruunua yksi kummaltakin puolelta, ja kardinaali, joka piteli sitä vain vasemmalla kädellään, lausui, kohottaen siunaavaisesti oikean kätensä prinssin yli:

— Kruunatkoon sinut Jumala kunnian ja oikeuden kruunulla!

Sitten hän painoi kruunun prinssin päähän ja lisäsi:

— Ota vastaan tämä kruunu isän, pojan ja pyhän hengen nimessä!

Kaikki vetivät miekkansa huotristaan, kohottivat ne ylös ja huusivat: Eläköön kuningas Frans III!

— Sire, — sanoi nyt kardinaali Anjoun herttualle, — tästä päivästä lähtien hallitsette te Ranskanmaata, sillä teidät on voidellut paavi Gregorius XIII, jonka edustaja minä olen.

— Tihulainen! — tuumaili Chicot. — Kylläpä tämä kaikki käy juhlallisesti!

— Hyvät herrat, — lausui Anjoun herttua, nousten ylpeänä ja majesteetillisena pystyyn, — en koskaan ole unohtava niiden kolmenkymmenen jalosukuisen nimeä, jotka ensimäisinä havaitsivat minut arvokkaaksi heitä hallitsemaan. Ja nyt hyvästi, hyvät herrat! Sulkekoon teidät Jumala pyhään suojelukseensa!

Niin hyvin kardinaali kuin Guisen herttuakin kumarsivat, mutta Chicot huomasi, että nuo kaksi Lothringin prinssiä, sill'aikaa kun Mayennen herttua saattoi uutta kuningasta alttarilta, hymähtivät pilkallisesti toisilleen.

— Kies'avita! — tuumi gascognelainen. — Mitähän tämäkin merkitsee? Ja mitä tämä näytelmä tarkoittaa, jos kerran kaikki pettävät?

Anjoun herttua meni alas holviin, jonne läsnäolijatkin yksi toisensa perästä häntä seurasivat, lukuunottamatta noita kolmea veljestä, jotka poistuivat sakaristoon, portinvartijan sammutellessa kynttilöitä.

Kirkkoa valaisi nyt vain yksi ainoa lamppu.

22.

Muuan sukutietolöytö.

Chicot nousi nyt siinä rippituolissaan suoraksi, oikoakseen herpaantuneita jäseniään. Hän otaksui, että tämä kokous olisi ollut viimeinen, koskapa kello oli jo kaksi yöllä. Mutta äkkiä näki hän suureksi kummastuksekseen noiden kolmen Lothringin prinssin tulevan sakaristosta takaisin. He olivat riisuneet yltään munkinkaaput ja esiintyivät nyt tavallisissa pukimissaan.

Heti heidän ilmestyttyään päästi kuoripoika niin kimakan ja makean naurun, että se tarttui Chicotiinkin. Hänkin alkoi nauraa, tietämättä miksi.

Mayennen herttua lausui kiiruusti:

— Älä naura niin kovaan, sisko! Ne tuskin ovat vielä ehtineet ulos ja saattavat kuulla.

— Hänen siskonsa! — mutisi Chicot ylen hämmästyksissään. — Olisiko siis tuo kuoripoika tosiaankin nainen?

Tämä siirsi nyt kapusonkinsa taakse. Ja silloin tulivat näkyviin todellakin sirot ja ihastuttavat naisenkasvot.

Hän oli Guisen herttuan sisar, rouva Montpensier, vaarallinen seireeni, joka oli osannut munkinkaapuunsa taitavasti salata kaltevat olkansa ja vähäisen ontumisensa.

Tuossa ruumiissa, johon Jumala oli liittänyt enkelin pään, asui helvetillinen sielu. Chicot hänet heti tunsi, sillä hän oli usein nähnyt hänet tämän serkun, kuningatar Louisen luona.

— Ah, veli kardinaali, — virkkoi herttuatar reippaasti, — kylläpä sinä osaat mainiosti näytellä vanhurskasta! Entä miten hyvin sinä puhut Jumalasta! Minä jo eräänä hetkenä sinua ihan pelkäsin ja luulin sinun ottavan asian toden kannalta. Ja hän kun antoi voidella ja kruunata itsensä! Äh, kuinka hurjalta hän näytti kruunu päässään!

— Yhdentekevää, — vastasi herttua. — Me olemme nyt saaneet aikaan sen, mitä olemme tahtoneet, eikä Frans voi nyt enää peruuttaa sanojaan Monsoreau, jolla epäilemättä on jotain salaista, yksityistä hyötyä tästä kaikesta, on saattanut asiat sellaiseen päätökseen, että me voimme olla varmoja siitä ettei Anjou meitä hylkää, niinkuin hän teki La Molelle ja Coconnosille, vaikka olisimme lähellä mestauslavaa.

— Ooh, — virkkoi Mayenne, — sitä tietä ei meidänlaisia ruhtinaita niinkään helposti saada astumaan.

Chicot oivalsi nyt, että Anjoun herttua oli pantu pussiin. Ja koska hän inhosi prinssiä, olisi hän tuosta koirankujeesta tahtonut syleillä Guisejä, Mayenneä tietenkään lukuunottamatta.

— Ovathan kaikki ovet hyvin suljetut? — kysyi kardinaali.

— Ovat, siitä minä vastaan, — sanoi herttuatar. — Voinhan muuten mennä katsomaan.

— Älä, älä, saatat olla väsyksissä, pikku kuoripoikaparkani.

— En lainkaan. Täällä on ollut liian hauskaa voidakseen väsyä.

— Mayenne! Sinähän sanoit hänen olevan täällä? — kysyi herttua.

— Sanoin.

— Mutta enpäs minä ole häntä nähnyt.

— Sen kyllä uskon. Hän on piilossa.

— Missä sitten?

— Eräässä rippituolissa.

Nämä sanat kajahtivat Chicotin korvissa kuin ilmestyskirjan satatuhatta pasuunaa.

— Kuka on piilossa rippituolissa? kysyi hän levottomana itseltään. — Hitto vieköön! Enpä voi otaksua sitä miksikään muuksi kuin omaksi itsekseni!

— Hän siis on nähnyt ja kuullut kaiken? — jatkoi herttua kyselyään.

— No, mitä se tekee? Eikös hän ole meikäläisiä?

— Tuo hänet tänne, Mayenne, — sanoi herttua.

Mayenne laskeutui alas kuorista, näytti katselevan ympärilleen ja astui sitten suoraan sitä rippituolia kohti, jossa gascognelainen oli piilossa. Chicot oli lujaluontoinen mies. Mutta tällä kertaa hänen hampaansa kauhusta kalisivat ja kylmä hiki tihkui hänen otsaltaan.

— Ha haa, — ajatteli hän ja alkoi vetää miekkaansa kaapun alta esiin, — enpä aiokaan raukan tavoin kuolla tähän onkaloon! Voinpa, piru vieköön, katsella kuolemaa suoraan kasvoihin, ja koska minulla nyt on hyvä tilaisuus, niin saanenpa ainakin tuon roiston surmatuksi ennenkuin itse tulen tuhotuksi.

Pannakseen tämän rohkean aikeensa täytäntöön, oli Chicot jo saanut miekan käteensä ja vienyt kätensä ovenripaan, sitä aukaistakseen, kun herttuatar huusi:

— Ei siinä, Mayenne, ei siinä! Tuossa toisessa, joka on vasemmalla puolen, kaikkein viimeisessä!

— Ah! — huokasi gascognelainen niin syvään, että Gorenflot olisi voinut häntä siitä kadehtia, — sepä sattui parhaaseen aikaan. Mutta kuka hemmetti on sitten tuossa toisessa?

— Tulkaa ulos, mestari Nicolas David, — sanoi Mayenne, — täällä nyt ei ole muita.

— Täällä minä olen, armollinen herra, — virkkoi rippituolista ryömivä mies.

— Hyvä on, — tuumi gascognelainen, — minä kaipasinkin sinua tästä juhlasta, mestari Nicolas. Mutta nytpä saankin sinut käsiini ihan etsimättäni.

— Olettehan nähnyt ja kuullut kaiken? — kysyi Guisen herttua.

— Olen kuullut jok'ainoan sanan, mitä täällä on sanottu ja tulen muistamaan pienimmätkin yksityiskohdat kaikesta. Siitä saatte olla vakuutettu, armollinen herra.

— Te siis voisitte jättää tästä kaikesta täydellisen selostuksen hänen pyhyytensä Gregorius XIII:nen lähettiläälle? — kysyi herttua.

— Voisin.

— Veljeni Mayennen herttua on sanonut minulle, että te olette tehnyt kerrassaan ihmeitä meidän hyväksemme, — jatkoi herttua. — Kertokaapa, mitä kaikkea olette tehnyt.

Kardinaali ja herttuatar tulivat nyt uteliaina! heitä lähemmäksi.

— Olen tehnyt sen, mitä olen luvannut, armollinen herra, — vastasi Nicolas David. — Se tahtoo sanoa, että olen keksinyt keinon, jonka avulla te voitte saada Ranskan kruunun.

— Vai senkin! — mutisi Chicot. Koko maailmahan haluaa päästä Ranskan kuninkaaksi! Paras näkyy olevan pohjalla.

Chicot oli taas saanut entisen iloisuutensa, sillä olihan hän ennen muuta niin odottamattomalla tavalla välttänyt uhkaavan vaaran. Toiseksi hän oli saanut selville täydellisen salaliiton. Kolmanneksi hän siten oli löytänyt keinon kukistaakseen kaksi pahinta vihamiestään, Mayennen ja Nicolas Davidin.

— Mutta jos laittomuus siinä on ylen silmiinpistävä, — virkkoi Guisen herttua, — niin voimme luopua koko keinosta. En tahdo saada niskaani kaikkia kristikunnan n.s. laillisia kuninkaita.

— Tämän väitteen olen jo ottanut huomioon, armollinen herra, — selitti asianajaja, kumartaen herttualle. Kokeneena juristina olen ottanut selvää erilaisista asiakirjoista, jotka antavat vahvistuksen väitteelleni kruunun perimysoikeuteen nähden. Saada todistus laillisuudesta on samaa kuin voittaa kaikki. Ja siihen nähden olen minä, armolliset herrat, saanut selville, että te olette kruunun laillisia perillisiä ja että Valoisin suku on ainoastaan valtaanpäässyt sivuhaara.

— Varmuus, jolla Nicolas David lausui nämä sanat, herätti hänen korkeissa kuulijoissaan uteliaisuutta ja iloa.

— On kuitenkin vaikeata todistaa, — puuttui Guisen herttua puheeseen, — että Lothringin suku, niin ylhäistä kuin se onkin, voisi kilpailla etevämmyydessä Valoisin suvun kanssa.

— Sepä on sittenkin todistettavissa, armollinen herra, — sanoi mestari Nicolas ja veti taskustaan esille erään pergamentin.

Herttua otti pergamentin asianajajan kädestä.

— Mikä tämä on? — kysyi hän.

— Lothringin suvun sukutaulu.

— Ja kuka on suvun kantaisä.

— Kaarle suuri, armollinen herra.

— Kaarle suuri! — huudahtivat kolme veljestä yht'aikaa, tosin ilmaisten hieman epäilystään, mutta samalla myös jonkin verran tyytyväisyyttä. — Sehän on mahdotonta! Olihan ensimäinen Lothringin herttua, — jatkoi Guise, — vain Kaarle suuren aikalainen, mutta hänen nimensä oli Ranier eikä hän lainkaan ollut tuon suuren keisarin sukulainen.

— Odottakaahan, armollinen herra, — virkkoi Nicolas. — Ymmärrätte kai, etten minä aio esittää todistusta siten, että se hetipaikalla voidaan kumota. Ennen muuta tarvitaan pitkää oikeudenkäyntiä, joka antaa parlamentille ja kansalle tekemistä, ja sillä aikaa te voitte voittaa puolellenne, ette kansaa, sillä se jo nyt on teidän puolellanne, vaan parlamentin. Kuulkaa nyt seuraavaa, armolliset herrat: Ranier, ensimäinen Lothringin herttua, oli Kaarle suuren aikalainen. Gilbert, hänen poikansa oli Ludvig hurskaan aikalainen. Henrik, Gilbertin poika, eli taas yksin ajoin Kaarle kaljupään kanssa.

— Mutta… — väitti Guisen herttua.

— Hieman kärsivällisyyttä, armollinen herra. Tässä siis juuri saavumme pääasiaan. Kuulkaahan nyt tarkoin. Bona…

— Niin, — huomautti herttua, — hän oli Ricinin, Ranierin toisen pojan tytär.

— Oikein! — jatkoi asianajaja. — Kenen kanssa hän joutui naimisiin?

— Lothringin Kaarlen, Ludvig IV:nen, Ranskan kuninkaan pojan kanssa.

— Niin se oli, — sanoi David. — Lisätkää tähän: Lotharin veljen kanssa, Lotharin, jolta, silloin kun hän oli nimeltään Ludvig V, vallananastaja Hugo Capet riisti Ranskan kruunun.

— Ah, ah! — huudahtivat yht'aikaa Mayennen herttua ja kardinaali.

— Jatkakaa, — lausui Guisen herttua, — tuossa kaikessa on jotain totta.

— Lothringin Kaarle siis peri veljensä Lotharin tämän suvun sammuessa. Nyt on Lotharin suku sammunut, siis olette te, hyvät herrat, Ranskan kruunun ainoat ja oikeat perijät.

— Saakuri! — ajatteli Chicot, — tuo skorpiooni on myrkyllisempi kuin luulinkaan!

— Mitäpä on tästä sanottava, veli? — kysyivät kardinaali ja Mayennen herttua.

— Minä sanon, — vastasi herttua, — että täällä Ranskassa kaikeksi onnettomuudeksi on olemassa muuan laki, jota kutsutaan "saalilaiseksi" ja joka, sen pahempi, tekee tyhjäksi kaikki meidän vaatimuksemme.

— Sitä väitettä olen odottanutkin, armollinen herra! — huudahti David ylpeästi ja itserakkaasti.

— Mutta mainitkaapa ensimäinen esimerkki saalilaisen lain sovelluttamisesta.

— Valoisin Filipin nouseminen valtaistuimelle vastoin Englannin Edvardin oikeutettua vaatimusta.

— Milloinka se tapahtui? Guisen herttua koetti muistella.

— Vuonna 1328, — sanoi kardinaali arvelematta.

— Siis 341 vuotta Hugo Capetin vallananastuksen jälkeen ja 240 vuoden kuluttua Lotharin suvun sammumisesta. Siis oli teidän esi-isillänne ollut oikeus kruunuun jo 240 vuotta ennen kuin saalilaista lakia alettiin sovelluttaa. Ja tietäähän jokainen, ettei millään lailla ole sellaista taannehtivaa vaikutusta.

— Te olette taitava mies, mestari Nicolas David, — sanoi Guisen herttua ja katseli ihaillen asianajajaa, vaikka siihen ihailuun oli liittynyt jonkun verran halveksumistakin.

— Se on mainiosti harkittua, — virkkoi kardinaali.

— Kerrassaan erinomaista! — myönsi herttuatar. — Minä siis nyt olen kruununprinsessa enkä mene naimisiin kenenkään sen halvemman kanssa kuin ehkä Saksan keisarin.

— Ja tuollaista sekamelskaako tarvitsisi minunlaiseni mies! — mutisi Guisen herttua. — Pitäisikö nyt alistua siihen, että kansan totellakseen tulisi tarkastella moisia pergamentinlehtiä, kun se sen sijaan saisi nähdä miehen aateluuden tämän silmäin säihkystä ja tämän miekanpitelystä?

— Oikeassa olet Henrik, ihan oikeassa. Jos vain kasvot otettaisiin huomioon, niin tulisi sinusta heti kuningas, sillä nuo toiset ruhtinaathan sinun rinnallasi näyttävät, mikäli väitetään, kerrassaan roskaväeltä. Mutta, niinkuin mestari Nicolas David juuri äsken sanoi, oikeusjuttu kruunun saamiseksi on välttämätön, ja kun se kerran on voitettu, niin onpa, kuten sinä itse olet sanonut, meidän kilpemme yhtä hyvä kuin niidenkin, jotka istuvat Europan muilla valtaistuimilla.

— No, niinpä onkin tämä sukutieto oikea, — sanoi Guisen Henrik huoaten. Ja kas tässä, mestari Nicolas David, on teille ne kaksisataa kulta-écuta, jotka veljeni Mayennen herttua on pyytänyt minun teille jättämään.

— Ja tässä on vielä toiset kaksisataa korvaukseksi siitä uudesta tehtävästä, jonka annamme teidän toimitettavaksenne, lausui kardinaali asianajajalle. Tämän silmät tyytyväisyydestä säkenöivät, kun hän solahutti kultarahat syviin taskuihinsa.

— Puhukaa, armollinen herra. Olen valmis kuulemaan teidän korkeutenne käskyjä.

— Emme voi jättää teidän toimeksenne tämän sukutaulun viemistä Roomaan pyhälle isälle Gregorius XIII:lle, sukutaulun, johon hänen on annettava hyväksymisensä, ennenkuin se mihinkään kelpaa. Te olette liian halpa henkilö voidaksenne päästä Vatikaanin ovista sisälle. Meidän täytyy siis se tehtävä jättää Pierre de Gondylle.

— Kyllähän nämä Gondyt, — puuttui puheeseen herttuatar, — ovat älykästä väkeä, mutta meidän ei ole niihin luottamista. Heitä kannustaa vain oma kunniahimonsa, ja senhän ne voivat saada tyydytetyksi yhtä hyvin palvelemalla kuningas Henrikkiä.

— Sisaremme on oikeassa, — virkkoi Mayennen herttua tavalliseen suoraan tapaansa. — Emme voi uskoa asiatamme Pierre de Gondylle yhtä varmasti kuin Nicolas Davidille, joka on meidän puoluelaisiamme ja jonka me voimme hirtättää silloinkuin mielemme tekee.

Tällä herttuan leikinlaskulla, jonka hän ihan kursailematta lausui asianajajan kuullen, oli tuohon liigalaisparkaan mitä omituisin vaikutus. Hän räjähti räikeään nauruun, josta samalla kuvastui mitä suurin kauhu.

— Veljeni Kaarle vain laskee leikkiä, — sanoi Guisen Henrik tuolle kalpenevalle asianajajalle, — ja mehän tiedämme, että te olette asiallemme uskollinen. Sen olette jo monta eri kertaa osottanut. Kuitenkin olen jo etukäteen ryhtynyt varovaisuustoimenpiteisiin. Pierre de Gondyn on vietävä tuo sukutaulu Roomaan, tietämättä itsekään siitä mitään. Paavi saa sen sitten joko hyväksyä taikka hylätä, ilman että Gondyllä on siitä aavistustakaan. Te, Nicolas David, saatte matkustaa jotenkin samoihin aikoihin hänen kanssaan ja odotella häntä Chalons'issa, Lyonissa tai Avignonissa, meiltä saamainne määräysten mukaisesti. Niin ollen tulette te olemaan ainoa, joka tuntee tehtävän salaisuuden. Näettehän siis, että yhä olette ja tulette jäämäänkin meidän uskotuksemme.

David kumarsi.

— Ehtosi tiedät, ystävä parka! — mutisi Chicot. — Tulet hirtetyksi, jos vähääkään luikertelet. Mutta ole huoletta! Sillä pyhän Genovevan kautta vannon minä, että sinä nyt tällä hetkellä heilut kahden hirsipuun välillä, mutta että se niistä, joka nyt on sinua lähinnä, on juuri se, jonka minä aion sinulle valmistaa.

Nuo kolme veljestä pukeutuivat taas kaapuihinsa ja poistuivat, samoinkuin heidän sisarensa, kirkosta. David meni heidän perästään.

Portinvartija sulki oven, sammutti kuorissa tuikkavan lampun ja meni sitten tiehensä.

Kului viisi, Chicotin mielestä hyvin pitkää minuuttia, ilman että mikään häiritsi hiljaisuutta ja pimeyttä.

— Hyv'on! — tuumi gascognelainen. — Nyt tuntuu näytelmä viimeinkin olevan lopussa. Onpa jo aika koettaa päästä täältä pois.

Chicot, joka nähtyään hautain aukenevan ja rippituoleissa olevan asukkaita, oli luopunut ensi aikomuksesta jäädä kirkkoon aamun sarastukseen asti, ryömi nyt varovasti ulos rippituolistaan. Hän oli jo aikaisemmin muutamasta nurkasta huomannut tikapuut, joita kaiketi käytettiin ikkunain puhdistamiseen. Hän ei hukannut hetkeäkään. Hapuillen käsillään eteensä hän hiipi hiljaa eteenpäin, ja hänen onnistui, kolinaa synnyttämättä, päästä tikapuitten luo, jotka hän sitten nosti ikkunaa vasten. Kuun valossa hän huomasi, ettei ollut laskelmissaan erehtynyt: ikkuna oli luostarin kirkkotarhan puolella, ja sen takana taas oli Bordellen katu.

Hän avasi ikkunan, asettui siihen kahanreisin istumaan ja ilon tai pelon aiheuttamalla voimalla siirsi tikapuut kirkon sisäpuolelta sen ulkopuolelle. Laskeuduttuaan kaikella kunnialla maahan, piilotti hän tikapuut erääseen pensaaseen, hiipi sitten kadun vieressä olevan muurin juurelle ja kiipesi siitä ketterästi yli, pudottaen muutamia irtonaisia kiviä kadulle.

Näin pitkälle päästyään Chicot hieman hengähti. Saaden vain muutamia pieniä naarmuja, oli hän välttänyt vaaran, jolloin hänen henkensä useamman kerran oli ollut hiuskarvan varassa. Hän riensi nyt Saint-Jacquesin kadulle eikä pysähtynyt ennenkuin oli päässyt Runsaudensarven ravintolan luo. Sen ovelle hän koputti.

Mestari Claude Bonhomet tuli itse avaamaan. Hänen tapaisensa mies hyvin tiesi, että pikku epäjärjestyksistä kyllä tulee runsas maksu. Hän pitikin enemmän noista ylimääräisistä tuloista kuin tavallisista.

Heti paikalla hän tunsi Chicotin, huolimatta siitä, että tämä oli lähtenyt sieltä ulos aatelismiehenä ja palasi nyt takaisin munkkina.

— Ah, tehän se olettekin, hyvä herra! — virkkoi hän. — Tervetuloa!

Chicot pisti ecuun rahan hänen kouraansa.

— Miten veli Gorenflot jaksaa? — kysäsi hän.

Leveä, irvistystä muistuttava hymyily levisi ravintoloitsijan kasvoille. Hän avasi pikku huoneen oven ja sanoi:

— Katsokaa itse!

Veli Gorenflot kuorsasi ihan samassa paikassa, johon Chicot oli hänet jättänytkin.

— Kas hiivattia, sehän on minun kunnon ystäväni! — virkkoi gascognelainen. — Aavistamattasi olet sinä nähnyt merkillisen unen.

23.

Matkatoveri.

Näiden tapahtumain jälkeisenä päivänä olisi lukijamme, jos hän olisi kulkenut Parisista Angersiin vievää tietä, Chartresin ja Nogentin välillä huomannut kaksi ratsastajaa, aatelismiehen palvelijoineen.

Edellisenä iltana olivat nämä ratsastajat, hevoset vaahdossa, saapuneet Chartresiin. Olipa toinen hevosista sortunutkin tuomiokirkon edustalle. Ja kun se sattui tapahtumaan juuri siihen aikaan, jolloin uskovaiset menivät messuun, oli Chartresin porvareille ollut aika hupaista katsella tuota puolikuollutta hevosta. Sen omistaja ei taas näyttänyt tapahtuneesta vahingosta vähääkään välittävän, ikäänkuin hevonen olisi ollut jokin jonninjoutava arvoton koni. Olivatpa muutamat huomanneet senkin, että pitempi ratsastaja oli pistänyt ecun muutaman pojan kouraan, jotta tämä johdattaisi matkustavaiset johonkin läheiseen ravintolaan. Saman ravintolan takaportista olivat matkustajat puoli tuntia myöhemmin ratsastaneet edelleen uusilla, levänneillä hevosilla.

Päästyään avoimelle kedolle, läheni pitempi ratsastaja lyhempää ja, sylinsä levittäen, virkkoi:

— Paras pikku vaimoni, nyt voit syleillä minua kaikessa rauhassa. Sillä nyt meillä ei enää ole mitään pelkäämistä.

Rouva Saint-Luc — sillä hänpä se juuri olikin — kumartui miellyttävästi hiukan sivulle ja siirtäen väljää viittaansa, johon oli kietoutunut, laski kätensä nuoren miehen olkapäälle, katsoi häntä syvälle silmiin ja painoi suudelman hänen huulilleen.

— Ah! — huudahti Saint-Luc. — Miten suloista onkaan tuntea olevansa vapaa! Oletko sinä, Jeanne, milloinkaan ollut vapaa?

— Minäkö? — vastasi tuo nuori nainen reippaasti. — En milloinkaan! Vasta nyt voin ensi kerran sanoa olevani täysin vapaa. Isäni oli epäluuloinen. Äitini ei juuri koskaan kävellyt ulkosalla. Minä en koskaan saanut pistää nokkaani oven ulkopuolelle muuten kuin opettajattaren, kahden kamarineitsyeen ja pitkän lakeijan seurassa, niin etten muista juoksennelleeni nurmikolla kertaakaan sen perästä kun vallattomana pikku lapsena juoksentelin yli Méridorin laajain metsäin ystäväni Dianan seurassa, jolloin me useinkin jouduimme niin eksyksiin, ettemme saaneet selkoa toisistamme. Mutta sinä, rakkahin Saint-Luc, sinä kai ainakin olet ollut vapaa?

— Minäkö vapaa?

— Niin, tietysti. Mieshän…

— Senpähän tiedät! En koskaan. Minähän olen aina oleskellut kuninkaan luona enkä ankarain hovisääntöjen vuoksi ole koskaan saanut sieltä poistua. Heti kun hetkeksikään erkanin hänen seurastaan, kuulin hänen vaikeroivan äänensä alituiseen huutavan:

— Saint-Luc, hyvä ystäväni minulla on ikävä, tule ikävöimään minun kanssani. — Vai vapaa minä olisin ollut! Jopahan jotakin! Ei minun ruumistani silloin olisi kureliivi kuristanut eivätkä kaulukset kaulaani puristaneet. En silloin olisi tarvinnut tukkaani kähertää, enkä olisi huolinut tuosta pirullisesta barettipäähineestä, joka nuppineuloin oli pääkuoreeni kiinnitetty. Ah, ei, ei, paras Jeanne, luulenpa olleeni vielä enemmän sidottu kuin mitä sinä olet ollut! Mutta niinpä nyt näetkin, miten minä vapaudestani nautin. Se on, kautta jumalan, ihanaa, ja miten kumman lailla sen tuleekaan itseltään riistäneeksi, kun kerran on vapaus valita.

— Mutta entä jos meidät saadaan kiinni, Saint-Luc? — huomautti nuori rouva ja katsahti levottomasti taakseen. — Entä jos meidät teljetään Bastiljiin?

— Ooh, kyllä me osaamme pysytellä piilossa, — vastasi Saint-Luc.

— Niin, — myönnytti Jeanne, — kai me säilymme turvassa. Jos sinä tuntisit Méridorin, sen suunnattomat tammimetsät, sen loppumattomat polut, sen kirkkaat, solisevat purot, jotka luikertelevat katveisten lehdikköjen lomitse, niin sinä saisit kaiken tuon keskellä nähdä tämän pikku valtakunnan kuningattaren, näiden Armidan puutarhain haltiattaren, kauniin, verrattoman Dianan. Sinä tulet häntä rakastamaan, Saint-Luc, siitä minä olen vakuutettu.

— Minä rakastan häntä jo etukäteen, koska hän kerran on sinua rakastanut.

— Oi, olenpa varma siitä, että hän vieläkin minua rakastaa ja on aina rakastava! Diana ei ole oikullinen eikä hänen ystävyytensä ole vain hetkellinen. Ajatteleppa, miten autuasta elämää me tulemmekaan viettämään siinä kukkaisasumuksessa, jonka kevät pian on ihanimmilleen sulostuttava! Diana hoitaa isänsä taloa. Meidän ei siis tarvitse olla levottomia. Vanha parooni on soturi Frans I:sen ajoilta, jonka menneisyydestä on vain yksi ainoa muisto: Marignanon voitto ja Pavian tappio. Nykyisin häntä johtaa vain yksi ainoa ajatus ja yksi ainoa tulevaisuuden toivo: hänen rakas Dianansa. Me voisimme asua Méridorissa ilman että hän koskaan saisi sitä tietää. Ja jos hän sen saa tietää, niin tarvitsee meidän vain pitää hänen puoltaan, kun hän sanoo, että Diana on maailman kaunein tyttö ja että Frans I on suurin sotapäällikkö, mitä milloinkaan on ollut olemassa.

— Se on oleva ihanaa, — sanoi Saint-Luc, — mutta minusta tuntuu siltä, että minulla paroonin kanssa tulee syntymään vakavia kiistoja.

— Mistä niin? Frans I:stäkö?

— Ei. Hänen sotaherransa minä jätän rauhaan. Mutta mitä tulee tuohon maailman kaikkein kauniimpaan tyttöön, niin…

— Eihän minua voi lukea tyttöihin kuuluvaksi, sillä olenhan minä sinun vaimosi!

— Ah, todellakin, niinhän se onkin! — myönnytti Saint-Luc.

— Ajatteleppas, rakkaani, meidän elämäämme! — jatkoi Jeanne. — Aamusta iltaan me samoilemme metsiä, jotka ovat sen pikku paviljonkimme ympärillä, sen saman, jonka Diana asunnoksemme antaa.

— Rientäkäämme, Jeanne, — kiirehti Saint-Luc.

— Minä jo nyt niin mielelläni olisin Méridorissa.

He kannustivat hevosiaan, ja nämä kiitivät nopeasti eteenpäin. Niin he pääsivät Chartresista Mansiin ja viipyivät siellä, ollen melkein täydellisesti turvassa kaikelta etsinnältä, koko päivän. Seuraavana päivänä he tulivat siihen hietaiseen metsäseutuun, joka ulottui Guecelardista Ecomoyhin, ja olivat iloissaan siitä, että vielä samana iltana ehtisivät Méridorin linnaan.

Saint-Luc oivalsi nyt, että he olivat pelastuneet, sillä hän tunsi kuninkaan vaihtelevan mielenlaadun, joka oli väliin äkkipäinen, väliin veltto. Hän tiesi, että kuningas siinä mielentilassaan, jossa oli Saint-Luc'in poistuessa ollut, olisi joko lähettänyt heidän jälkeensä kaksikymmentä pikaratsastajaa ja sata sotamiestä ja käskenyt niiden noutaa heidät kuolleina tai elävinä eteensä, tahi olisi häneltä ehkä päässyt syvä huokaus ja hän olisi, käsiään sängystään ojennellen mutissut:

— Ah, Saint-Luc, sinä petturi! Miksi en ole sinua jo ennen tuntenut?

Mutta kun pakolaiset eivät olleet nähneet mitään pikaratsastajia eivätkä ainoatakaan sotamiestä, niin oli todennäköistä, että Henrik III mainitussa tilaisuudessa oli ollut välinpitämättömällä tuulellaan.

— Hyvä! — ajatteli Saint-Luc. — Rajuilma onkin nyt sen sijaan kohdistunut Chicot parkaan, joka, niin hullu kuin onkin — ja ehkäpä juuri senvuoksi, että hän on hullu —, oli antanut minulle niin mainion neuvon. Minä pääsen koko pälkähästä korkeintaan sillä, että tulen antaneeksi aihetta enemmän tai vähemmän sattuvaan pilkkarunoon.

Äkkiä huomasi Saint-Luc, miten hänen vaimonsa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Hän hätkähti, sillä se ei ollut mitään hyväilyn tapaista.

— Katsoppas: — huusi Jeanne.

Saint-Luc käännähti ympäri ja huomasi kaukaa ratsastajan, joka matkusti samaa tietä kuin hekin ja joka näytti kannustavan ratsuaan.

Tuon henkilön äkillistä ilmestymistä piti Saint-Luc pahana enteenä, joko siitä syystä, että todellisuus tahtoi nyt häiritä hänen iloista mielioloansa, tai senvuoksi, että hänen osottamansa tyyneys oli teeskenneltyä ja että hän yhäkin pelkäsi jotain kuninkaan oikkua.

— Meidän on paettava, — virkkoi Jeanne ja kannusti hevostaan.

— Ei, — vastasi Saint-Luc, sillä tuntemastaan pelokkuudesta huolimatta ei hän vielä ollut mahtiaan menettänyt. — Ei ole tarpeen. Tuo ratsastajahan on, sikäli kuin saatan nähdä, aivan yksinäinen, eikä meidän tule lähteä yhtä ihmistä karkuun. Voimmehan ratsastaa sivulle ja antaa hänen mennä ohitse, niin voimmehan sitten jatkaa matkaamme.

— Mutta entä jos hän pysähtyy?

— No, jos hän pysähtyy, niin saammehan silloin nähdä, kenen kanssa olemme tekemisissä, ja voimme sitten toimia asianhaarain mukaan.

— Olet oikeassa, — vastasi Jeanne, — ja on väärin, että minä pelkään, kun minulla kerran on Saint-Luci'ni suojelijanani.

— Mutta kun kumminkin oikein asiata ajattelen, niin lienee sentään parasta, että pakenemme metsään, — jatkoi Saint-Luc, katsahdettuaan vielä kerran tuntemattomaan, joka, heti pakolaiset huomattuaan oli päästänyt ratsunsa täyteen neliseen, — sillä hänen hattunsa nauha ja hänen kaulusröyhelönsä herättävät minussa hiukan epäluuloa.

— Ah, kuinka voivat nauha ja röyhelö sinua pelästyttää?

— Nauhan väri on juuri hovin muotia ja kaularöyhelö on ihan äsken leikattu. Sitäpaitsi ovat tuollaiset nauhat kallisarvoisia, niin ettei niitä mikään köyhä maalais-aatelismies kanna. Ei, hyvä Jeanne, kyllä meidän on kiiruhdettava, sillä tuo ratsastaja näyttää minusta korkean herrani ja kuninkaani lähettiläältä.

— Niin, joutukaamme, — myönnytti nuori rouva ja värisi kuin haavanlehti ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että hänen pitäisi erota miehestään.

Mutta pakeneminen oli helpommin sanottu kuin tehty. Kuusia oli niin tiheässä, että niiden oksat muodostivat kuin jonkinlaisen muurin, ja hieta oli niin pehmoista, että hevoset upposivat siihen kovin syvälle.

— Oi, hyvä jumala, juuri meitähän tuo ratsastaja ajaa takaa! — huudahti nuori rouva.

— Kautta kunniani, — virkkoi Saint-Luc, pysäyttäen hevosensa, — jos hän ajaa meitä perästä, niin katsotaanpa mitä hän haluaa. Sillä jos hän hyppää alas hevosen selästä, niin tapaa hän meidät tuossa tuokiossa.

— Hän pysähtyy, — huomautti Jeanne.

— Näkyypä hän laskeutuvan alaskin, — lisäsi Saint-Luc, — ja tulevan tänne metsään. Minä menen häntä vastaan.

— Odotappas! — virkkoi Jeanne, pidättäen miestään. — Minusta tuntuu siltä, että hän huusi.

Sidottuaan hevosensa kiinni muutamaan puuhun, tunkeutui tuo tuntematon mies metsään ja huusi:

— Kuulkaahan, jalo herra! Älkää hiidessä pitäkö tuollaista kiirettä! Olen löytänyt erään esineen, jonka te olette hukannut. Pysähtykäähän toki, pikku herra palvelija! — jatkoi tuntematon. — Te olitte unohtanut rannerenkaanne Courvillen majataloon. Helkkari vieköön! Nainen ei jätä saattajaansa tuolla tavoin jälkeensä, vaikkapa hän olisikin itse kunnon rouva de Cossé. Äitinne nimessä, pyydän, älkää antako minun juosta tällä lailla!

— Minäpä tunnen tuon äänen! — huudahti Saint-Luc.

— Ja hän mainitsi minun äitini nimen.

— Oletko sitten unohtanut rannerenkaasi, ystäväni?

— Olenpa niinkin! Huomasin sen vasta tänä aamuna, mutta en voinut muistaa, mihin sen olin jättänyt.

— Oo, sehän on Bussy, meidän ystävämme! — huudahti Saint-Luc ja riensi tulijaa vastaan.

— Saint-Luc! En siis erehtynytkään, — virkkoi Bussy iloisella ja soinnukkaalla äänellään ja yhdellä harppauksella loikkasi vastanaineiden luo. — Hyvää päivää, hyvä kreivitär! — jatkoi hän nauraen ja ojensi Jeannelle esineen, jonka tämä tosiaankin oli unohtanut Courvillen majataloon.

— Tuletteko pidättämään meidät kuninkaan nimessä, herra Bussy? — kysäsi Jeanne hymyillen.

— Minäkö? En, kautta taivaan! En ole hänen majesteettinsa kanssa niin hyvä ystävä, että saisin sellaisia toimia tehtäväkseni. Löysin teidän rannerenkaanne Courvillesta ja siitä päätin, että te olette matkalla tännepäin. Kannustin hevostani, sain teidät näkyviini, oivalsin heti, ketä te olitte, ja olen nyt; tahtomattani tullut ajaneeksi teitä takaa. Suonette minulle anteeksi.

— Siis vain sattuma, — virkkoi Saint-Luc, joka yhäkin hiukan epäili, — on saattanut teidät matkustamaan samaa tietä meidän kanssamme?

— Niin, sattuma, tai paremmin sanoen sallimus, — vastasi Bussy.

Viimeinenkin epäilyksen hiven katosi nyt Saint-Luc'ista, nähdessään tuon kauniin ylimyksen säteilevät kasvot ja hänen verrattoman hymyilynsä.

— Siis tekin olette matkalla? — kysyi Jeanne.

— Matkalla olen, — vastasi Bussy ja hyppäsi ratsunsa selkään.

— Mutta ette ainakaan meidän tapaamme? Nimittäin epäsuosioon joutumisen vuoksi.

— Eipä paljo puutu!

— Mihin sitten matka?

— Angersiin päin. Entä teillä?

— Sinne meilläkin.

— Ahaa! Jopa ymmärrän. Brissac on noin kymmenen liöön päässä täältä, ja te kai aiotte pelästyneiden kyyhkysten lailla etsiä suojaa esi-isien linnasta. Sehän on vallan jumalallista, ja minä kadehtisin teidän onneanne ellei kateus olisi niin suuri vika.

— Ah, herra Bussy, — sanoi Jeanne myötätuntoisuuttaan ilmaisten, — menkää naimisiin ja te tulette yhtä onnelliseksi kuin mekin olemme. Minä vakuutan, että on hyvin helppoa olla onnellisia, kun vaan rakastaa toisiaan.

Näin sanottuaan hän loi hymyillen katseensa Saint-Luciin, ikäänkuin vaatiakseen tämän todistamaan väitteensä todenperäisyyden.

— Hyvä rouva, — vastasi Bussy, — minä epäilen sellaista onnea. Eipä aina teidän tavallanne päästäkään kuninkaallisilla etuoikeuksilla naimisiin.

— Lorua! Teitähän kaikki rakastavat.

— Kun kaikki rakastavat, hyvä rouva, — vastasi Bussy huoaten, — niin on se sama kuin ei kukaan rakastaisi.

— No niin, — virkkoi Jeanne, katsahtaen merkitsevästi mieheensä, — sallikaapa, että me naitamme teidät. Se ensinnäkin olisi hyväksi turvaksi monelle tuntemalleni naineelle miehelle. Sitten lupaan minä vielä, että te saisitte tuntea sitä autuutta, jonka olemassaolon nyt kiellätte.

— Minä en kiellä sellaisen autuuden olemassaoloa, hyvä rouva, — vastasi Bussy, taaskin huoaten, — minä vain väitän, ettei se autuus tule minun osakseni.

— Tahdotteko, että minä toimitan teidät naimisiin? — toisti rouva Saint-Luc.

— Jos tahdotte naittaa minut oman mielenne mukaan, niin minä vastaan kieltävästi, mutta jos naitatte minut minun oman makuni mukaan, niin silloin suostun.

— Te sanotte tuon sellaisella äänenpainolla kuin olisitte päättänyt jäädä poikamieheksi.

— Ehkäpä.

— Te kai sitten olette rakastunut sellaiseen naiseen, jonka kanssa ette saa mennä naimisiin?

— Arvatkaa, herra kreivi, — virkkoi Bussy, — ja pyytäkää vaimoltanne, ettei hän iskisi tuhansia tikarinpistoja minun sydämeeni.

— Olkaa varuillanne Bussy. Te saatatte minut tosiaankin kuvittelemaan, että olette rakastunut vaimooni.

— Siinä tapauksessa täytyy teidän toki myöntää, että minä olen ylen tunnollinen rakastaja ja että aviomiehet menettelevät väärin, jos ovat minulle mustasukkaisia.

— Se on totta, — vastasi Saint-Luc muistaen, että se oli juuri Bussy, joka oli tuonut hänen vaimonsa Louvreen. — Mutta samantekevää. Myöntäkää kuitenkin, että sydämenne ei enää ole teidän omanne.

— Sen myönnän, — vastasi Bussy.

— Rakkaudestako vaiko jostain oikusta se johtuu? — kysyi Jeanne.

— Äärettömästä rakkaudesta, hyvä rouva.

— Minä teen teidät terveeksi: minä toimitan teidät naimisiin, niinkuin jo sanoin.

— Sitä minä epäilen.

— Ja minä teen teidät niin onnelliseksi kuin miksi te yleensä ansaitsette tulla.

— Äh, hyvä rouva. Ainoa onneni nykyisin on saada olla onneton.

— Minä olen kovin itsepäinen, sen sanon teille jo edeltäpäin, — vakuutteli Jeanne.

— Olen sitä minäkin, — vastasi Bussy.

— Teidän täytyy taipua, kreivi.

— Kuulkaapas, hyvä rouva, — virkkoi nyt tuo nuori mies. — Matkustakaammepa nyt yhdessä hyvinä ystävinä. Ensinnäkin me, jos suvaitsette, ratsastaa karahutamme pois tältä hietamaalta ja sitten valitsemme majapaikaksemme tuon soman pikku kylän, joka näkyy tuolta kauvempaa.

— Niin, sen tai jonkin muun.

— Samapa se, minulle se on ihan yhdentekevää.

— Tuletteko siis meidän mukanamme?

— Tulen, siksi kun saavun sinne, jonne aion, ellei teillä puolestanne ole mitään sitä vastaan.

— Päinvastoin. Mutta vielä parempi olisi, että tulisitte sinne, mihin me aiomme.

— Ja mihin sitten?

— Méridorin linnaan.

Veri kohosi Bussyn kasvoille ja virtasi sitten takaisin sydämeen. Hän meni niin kalpeaksi, että olisi paljastanut itsensä, ellei Jeanne siinä samassa olisi hymyillen katsahtanut mieheensä.

— Vai Méridorin linnaan, hyvä rouva, — virkkoi Bussy, toinnuttuaan sen verran, että kykeni hyvin lausumaan sen nimen. — Mikä linna se on, jos saan luvan kysyä?

— Se on maatila, jonka muuan hyvä ystäväni omistaa, — vastasi Jeanne.

— Teidän hyvä ystävänne… joka… joka nytkin oleksii maatilallaan? — jatkoi Bussy.

— Tietenkin, — vastasi rouva Saint-Luc, ollen kokonaan tietämätön niistä tapahtumista, joita kahden viimeisen kuukauden kuluessa Méridorin linnassa oli sattunut. — Ettekö sitten koskaan ole kuullut puhuttavan parooni Méridorista, joka on Poitoun varakkaimpia ylimyksiä, ja…

— Ja…? — toisti Bussy huomatessaan, että Jeanne katkaisi lauseensa.

— Ja hänen tyttärestään, Diana Méridorista, kauneimmasta tytöstä, mitä maa milloinkaan on päällään kantanut?

— En, hyvä rouva, — vastasi Bussy ja oli vähällä tukehtua mielenliikutuksesta.

Ja sill'aikaa kun Jeanne vielä kerran omituisin silmäyksin katsahti mieheensä, kysyi tuo kaunis ylimys sielussaan itseltään, mikä kumman kohtalo hänet oli satuttanutkin noiden ihmisten pariin, jotka puhuivat Diana Méridorista ja jotka ikäänkuin kaikuna tulivat vastanneeksi hänen sydämensä ainoaan ajatukseen.

Olikohan tarkoitus tutkia häntä? Se ei ollut lainkaan luultavaa. Mahtoiko se olla jokin ansa? Sehän oli miltei sula mahdottomuus. Saint-Luc oli lähtenyt Parisista jo ennenkuin hän oli saanut tietää, että Monsoreaun kreivitär oli Diana Méridor.

— Onko tästä vielä pitkältäkin matkaa linnaan? — kysyi Bussy.

— Seitsemän liöötä luullakseni. Ja loisinpa vetoa siitä, että vietämmekin yömme siellä emmekä tuossa pikku kylässä, josta äsken mainitsitte. Tehän tulette meidän mukanamme, vai kuinka?

— Tulen, hyvä rouva.

— No, — virkkoi Jeanne, — se on jo askeleen ottamista lähemmäs sitä autuutta, jota teille ehdotin.

Bussy kumarsi. Hetkisen olivat he kaikki ääneti. Mutta Bussy, joka vielä halusi saada yhtä ja toista tietää, rohkaistui vihdoin tekemään muutamia kysymyksiä.

— Millainen mies on se parooni Méridor, josta te puhuitte?

— Täydellinen ylimys, entisajan ritari.

— Kenen kanssa hänen tyttärensä on naimisissa? — kysyi nyt Bussy, koettaen saada ääneensä mahdollisimman varmaksi.

— Dianako naimisissa?

— Mitä kummallista siinä olisi?

— Ei mitään. Mutta Diana tietystikään ei ole naimisissa, sillä silloin olisin minä siitä ensimmäisenä saanut tiedon.

Tuskallinen huokaus pulpahti Bussyn rinnasta.

— Neiti Méridor on siis isänsä luona? — kysyi hän.

— Niin toivomme, — vastasi Saint-Luc korostaen sanojaan, siten vaimolleen osottaakseen, että oli häntä ymmärtänyt ja että hän hyväksyi hänen ajatuksensa ja suunnitelmansa.

— Ah, katsokaapas tuonne! — huudahti yht'äkkiä Jeanne ja kohottausi satulassaan. — Tuolla jo näkyvät linnantornit! Näettekö, herra kreivi?

— Näen, näen, — vastasi Bussy niin voimakkaan mielenliikutuksen valtaamana, että se häntä itseäänkin hämmästytti. — Kyllä minä näen. Se on siis Méridorin linna.

Ja tuota uljasta herraskartanoa katsellessaan muistui hänelle mieleen vanki parka, joka oli kätketty Saint-Antoinen kadun varrella sijaitsevaan ahtaaseen asuntoon.

Vielä kerran hän huokasi, mutta nyt se ei ollut yksistään tuskanhuokaus. Lupaamalla autuutta oli rouva Saint-Luc saanut hänet jo melkein toivomaan.

24.

Lapseton ukko.

Kahden tunnin kuluttua he saapuivat Méridorin linnaan.

Bussy oli kysynyt itseltään, pitäisikö hänen noille hyville ystävilleen kertoa se seikkailu, jonka kautta Diana oli joutunut pois Méridorista. Mutta jos hän kerran asiasta jotain mainitsisi, olisi hänen ilmaistava paitsi sitä, minkä koko maailma kohta saisi tietää, myöskin sellaista, jonka hän vain yksin tiesi ja jota hän ei kenellekään tahtonut ilmaista. Hän niin ollen luopui aikeestaan, sillä siitä olisi aiheutunut lukemattomia uteluja, kyselyjä ja viittauksia.

Sitäpaitsi tahtoi Bussy Méridorissa esiintyä kokonaan outona henkilönä. Hän halusi ilman mitään valmistelua nähdä parooni Méridorin, kuulla hänen puhuvan Monsoreaun kreivistä ja Anjoun herttuasta. Sanalla sanoen: hän tahtoi tulla vakuutetuksi, ei siitä, missä määrin Dianan kertomus oli totuudenmukainen, sillä hän ei hetkeäkään ollut epäillyt tuon enkelinpuhtoisen olennon tiedonantoja, vaan siitä, eikö Diana ehkä jossain suhteessa ollut saattanut erehtyä ja oliko se selonteko, jota hän niin osanottavaisesti oli kuunnellut, kaikin puolin paljastanut asiain oikean laidan.

Niinkuin näkyy, otti Bussy huomioonsa kaksi seikkaa, jotka pysyttävät miehen rakkauden huumeessa ollessaankin järkevyyden piirin sisäpuolella: hän oli näet varovainen uskottujensa valinnassa ja hän tahtoi omistaa tuolle jumaloimalleen olennolle mitä syvintä kunnioitusta.

Ja niinpä joutuikin rouva Saint-Luc, naisellisesta tarkkanäköisyydestään huolimatta, kokonaan väärään käsitykseen Bussyn tunteista; ja Bussyn itsensähillitsemistaito sai rouvan vakuutetuksi siitä, että tuo nuori mies nyt vasta ensi kertaa kuuli Dianan nimeä mainittavan ja luuli kai saavansa nähdä vain tavallisen mukiinmenevän maalaistytön.

Senvuoksi hän valmistautuikin nauttimaan Bussyn pian huomattavasta hämmästyksestä.

Kuitenkin häntä itseäänkin hämmästytti muuan seikka, se nimittäin, että kun vartija torventoitotuksella oli antanut tiedon vieraiden saapumisesta, ei Diana kiiruhtanutkaan nostosillalle, vaikka hän ennen aina tuon merkin kuultuaan oli niin tehnyt. Dianan sijasta näkyi linnan portista kompuroivan ukko, vuosien koukistama, keppi tukenaan. Iltatuuli läikytteli hänen lumivalkeita hiuksiaan.

Kaksi isoa koiraa kintereillään hän meni nostosillan yli. Päästyään rintavarustukselle kysyi ukko heikolla äänellä:

— Kuka kunnioittaa ukko parkaa tulemalla häntä tervehtimään?

— Minä! Minä, paras parooni Augustin, — kajahti nuoren rouvan reipas ääni.

Mutta sen iloisen hämmästyksen ilmeen sijaan, jota Jeanne oli odottanut näkevänsä, ukko vain kohotti päätään ja tuijotti tulijoihin.

— Te, — virkkoi hän, — te? Minä en näe mitään. Ken te sitten olette?…

— Voi hyvä Jumala! — huudahti Jeanne. — Ettekö sitten enää minua tunne? Ah, onhan totta, että valepukuni…

— Antakaa anteeksi, — lausui ukko, — mutta en enää näe juuri lainkaan. Vanhuksen silmät eivät kestä itkemistä, ja kun ne itkevät liian paljo, niin kyyneleet himmentävät niiden näön.

— Ah, rakas parooni, — virkkoi nyt nuori rouva, — huomaanpa todellakin, että silmänne ovat käyneet ylen heikoiksi. Sillä muuten olisitte te kyllä, valepuvustani huolimatta, minut tuntenut. Minun, siis täytyy sanoa teille nimeni: minä olen kreivitär Saint-Luc.

— Saint-Luc! — toisti ukko. — Minä en tunne teitä.

— Tyttönimeni oli Jeanne de Cossé Brissac.

— Ah, hyvä Jumala! — huudahti ukko ja koki vapisevin käsin saada rautaporttia auki.

Jeanne, joka ei vähääkään ymmärtänyt tästä omituisesta vastaanotosta, jota hän oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi ja jonka hän luki ukon vanhuuden ja hänen heikontuneitten sielunvoimainsa syyksi, hyppäsi, huomattuaan tulleensa tunnetuksi, ratsunsa selästä alas ja heittäytyi vanhan tapansa mukaan paroonin syliin. Tällöin hän huomasi, että ukko itki.

— Ukko itkee ilosta, — ajatteli hän. — Ah! Sydänhän on aina niin nuori.

— Tulkaa, — virkkoi ukko, suudeltuaan Jeannea otsalle.

Ikäänkuin ei olisi rouvan seuralaisia huomannutkaan, palasi parooni hitain askelin linnaan, koirat perässään.

Linna näytti hyvin omituiselta ja surumieliseltä. Kaikissa ikkunoissa oli sisäpuoleiset luukut suljetut, ja koko linnaa olisi voinut verrata tavattoman suureen hautaan. Ne muutamat harvat palvelijat, joita siellä täällä liikuskeli, olivat muotiinpuetut. Saint-Luc loi katseen rouvaansa ikäänkuin kysyäkseen, tällaisenako tämä oli luullut linnan tapaavansa. Jeanne sen katseen ymmärsi ja kun hän itsekin halusi päästä tuosta kiusallisesta epävarmuudentunteesta, tarttui hän paroonin käteen ja kysäsi:

— Mutta missä on Diana? Eikö hän kaikeksi onnettomuudeksi olisikaan täällä kotona?

Ukko pysähtyi äkisti, kuin salaman satuttamana, katseli nuorta rouvaa kauhun ilme kasvoillaan ja huokasi:

— Diana!

Tuon nimen kuultuaan katsahtivat koirat herraansa ja päästivät surkean ulvonnan.

Bussya väkistenkin värisytti. Jeanne katsahti Saint-Luciin, eikä tämä puolestaan tiennyt, pitikö hänen mennä eteenpäin vaiko kääntyä takaisin.

— Diana! — toisti ukko, kuin olisi hän tarvinnut aikaa ymmärtääkseen tuon hänelle tehden kysymyksen. — Ettekö siis tiedä…?

Hän alkoi suonenvedontapaisesti nyyhkyttää.

— Mutta missä hän sitten on? Ja mitä on tapahtunut? — huusi Jeanne hämmästyksissään.

— Diana on kuollut! — vastasi ukko ja epätoivoisin liikkein ojensi kätensä taivasta kohti. Hän vaipui rappujen ensi portaille, jonne saakka jo oli ehditty kulkea, puristi päätään käsillään ja heilutteli sitä edestakaisin, ikäänkuin karkottaakseen mielestään sen surullisen muiston, joka lakkaamatta häntä kiusasi.

— Kuollut! — huudahti Jeanne kalmankalpeana kauhusta.

— Kuollut! — toisti myöskin Saint-Luc ukko rukan suruun osaaottaen.

— Monsoreau on siis saattanut ukon siihen luuloon, että Diane olisi kuollut! — ajatteli Bussy.

— Kuollut! Kuollut! — toisteli parooni. — He ovat hänet surmanneet!

— Voi, vanhaa ystävääni! — änkytti Jeanne ja puhkesi tuon surusanoman kuultuaan, kyyneliin, mikä keino estää heikon naissydämen menehtymästä.

— Mutta vaikka niinkin on, — virkkoi ukko vaivaloisesti ylös kompuroiden, — vaikka taloni on tyhjä ja autio, on se kuitenkin yhtä vierasvarainen kuin ennenkin. Käykää sisälle.

Jeanne tarttui ukon käsivarteen ja astui sisään. Toiset seurasivat perässä.

Salonkiin päästyään istahti ukko, tai paremmin sanoen horjahti, muutamaan nojatuoliin.

Jeanne ei rohjennut katkaista äänettömyyttä. Hän pelkäsi kysymyksillään repivänsä auki ukon haavoja, eikä hän kuitenkaan, aivan samoin kuin kaikki muutkin nuoret ja onnelliset, saattanut uskoa kuulemansa onnettomuuden todenperäisyyttä. Eräänä ikäkautena ei käsitetä, mitä kuolema on, sillä sitä ei ajatella.

Parooni täytti itsestään hänen toivomuksensa kysymällä:

— Sinähän, paras Jeanne, sanoit olevasi naimisissa. Onko tämä herra sinun miehesi?

Tätä sanoessaan parooni osotti Bussya.

— Ei, parooni Augustin, — vastasi Jeanne. — Tämä toinen on kreivi Saint-Luc.

Saint-Luc kumarsi syvään tuolle onnettomalle, isälle. Tämä tervehti häntä hyväntahtoisesti ja suvaitsi hiukan hymyilläkin. Senjälkeen hän loi väsyneen katseensa Bussyyn ja virkkoi:

— Kuka on sitten tämä toinen herra? Onko hän miehesi veli vai onko hän sinun omia sukulaisiasi?

— Ei, tämä herra ei ole sukulaisemme, vaan ystävämme. Hän on Clermontin Louis, Amboisen kreivi Bussy, hänen korkeutensa Anjoun herttuan seuralainen.

Nämä sanat kuultuaan ukko hätkähti, kavahti seisomaan ja heitti Bussyyn salamoivan katseen, mutta sitten, ikäänkuin tuon äänettömän uhmauksen lamauttamana, vaipui takaisin nojatuoliinsa ja päästi syvän huokauksen.

— Mitä tämä merkitsee? — kysyi Jeanne.

— Tunteeko parooni teidät? — kysäsi Saint-Luc Bussylta.

— Minulla on ensi kertaa kunnia nähdä parooni Méridoria, — vastasi Bussy rauhallisesti. Hän yksin oli oivaltanut, minkä vaikutuksen Anjoun herttuan nimen kuuleminen oli ukkoon tehnyt.

— Haa! — Vai kuulutte te Anjoun herttuan hoviväkeen! — sanoi parooni. — Te olette tuon villipedon seuralainen, tuon pahan hengen, ja uskallatte sen vielä tunnustaa. Ja teillä on rohkeutta näyttäytyä minun edessäni!

— Onko hän hullu? — kysyi Saint-Luc hyvin hiljaa puolisoltaan, katsellen kummastuneena paroonia.

— Tuska on varmaankin tehnyt hänet mielipuoleksi, — vastasi Jeanne väristen.

Parooni Méridorin sanoja seurasi vieläkin uhkaavampi katse kuin ensimäinen. Mutta Bussy, joka aina osasi olla kylmä ja rauhallinen, kesti tuon katseen, pysyen mitä arvokkaimmassa asennossa, eikä vastannut sanaakaan.

— Niin, tuo villipeto, — jatkoi ukko, jonka pää näytti yhä enemmän menevän sekaisin, — tuo murhamies, joka on surmannut tyttäreni!

— Isä parka! — mutisi Bussy.

— Mutta mitä hän sanookaan! — huudahti Jeanne kysyvä ilme katseessaan.

— Ettekö sitten tiedä, — jatkoi ukko ja tarttui Jeannen ja Saint-Luc'in käsiin, — ettekö sitten tiedä, Anjoun herttua on surmannut minun Dianani, että Anjoun herttua on surmannut minun lapseni, minun tyttäreni!

Ukko lausui nämä viimeiset sanansa niin katkeralla äänellä, että kyyneleet kihosivat itse Bussynkin silmiin.

— Hyvä parooni, — virkkoi nyt rouva Saint-Luc, — vaikkapa niinkin olisi, vaikka minä tosin en voi pitää sitä mahdollisena, niin ei teidän kumminkaan pidä tuosta hirveästä onnettomuudesta syyttää tätä mitä oikeamielisintä ja ritarillisinta ylimystä. Sillä nähkääs, hyvä ystäväni! Herra Bussy ei tiedä koko asiasta mitään. Hänhän itkee niinkuin mekin. Olisiko hän tullutkaan tänne, jos hän olisi aavistanut sellaista vastaanottoa! Ah, paras parooni! Kertokaa! meille rakastamanne Dianan nimessä, miten tämä kamala onnettomuus on tapahtunut.

— Ettekö siis tiedä mitään? — kysyi ukko Bussyn puoleen kääntyen.

Tämä kumarsi vaieten,

— Ah, hyvä Jumala! — huokasi Jeanne. — Eihän siitä ainoakaan ihminen mitään tiedä.

— Dianani on kuollut, eikä hänen paras ystävänsäkään sitä tiedä! Mutta tottahan on, etten minä ole kirjoittanut enkä puhunut siitä kenellekään. Minusta tuntui siltä, ettei kukaan enää voisi elää, kun minun Dianani kerran oli kuollut. Minusta tuntui, kuin pitäisi koko maailma häntä surra.

— Puhukaa, puhukaa! Se lieventää teidän tuskaanne, — kehotti Jeanne.

— No niin, — lausui parooni nyyhkyttäen. — Tuo halpamainen ruhtinas, Ranskan aatelin häpeäpilkku, sai nähdä minun Dianani ja, huomattuaan hänet kauniiksi, ryöstätti hänet ja kuljetutti hänet Beaugén linnaan raiskatakseen hänet, kuin olisi hän ollut jonkin halvan maaorjan tytär. Mutta minun jalo, siveä Dianani valitsi mieluummin kuoleman. Hän syöksyi ulos ikkunasta veteen. Ja ainoastaan hänen huntunsa löydettiin veden pinnalta.

Jeanne oli vallan kaamea liikutuksesta. Hänkin katseli kreiviä jonkinlaisella kauhulla.

— Ah, kreivi Bussy! — huudahti Saint-Luc. — Sehän on kauheata! Teidän täytyy hylätä tuo konnamainen ruhtinas. Sellainen jalo sydän, kuin teillä on, ei voi kiintyä ryöväriin, murhaajaan!

Mutta sen sijaan, että olisi vastannut Saint-Luc'in kehotukseen, astui Bussy askeleen parooni Méridoria kohti.

— Herra parooni, — lausui hän, — tahdotteko suoda minulle kunnian saada keskustella kanssanne kahdenkesken?

— Ah! Tehkää se! — huudahti Jeanne.

— Puhukaa, hyvä herra, — lausui parooni vavisten.

Bussy kääntyi nyt Saint-Luc'in ja tämän vaimon puoleen, loi heihin merkitsevän silmäyksen ja virkkoi:

— Suostumuksellanne, hyvät ystävät, pyydän saada jäädä kahdenkesken paroonin kanssa.

Saint-Luc puolisoineen poistui salongista. Kun ovi oli heidän mentyään sulkeutunut, lähestyi Bussy paroonia ja kumarsi syvään.

— Herra parooni, — lausui hän, — te olette äsken minun kuulteni syyttänyt sitä ruhtinasta, jonka palveluksessa minä olen, ja tuon syytöksen olette tehnyt niin ankarassa muodossa, että minä olen pakotettu pyytämään selitystä.

Ukko teki halveksumista osottavan liikkeen.

— Oi, älkää käsittäkö väärin minun kunnioittavia sanojani. Minä pyydän syvimmästi osaaottaen ja toivoen voivani lieventää teidän tuskaanne, herra parooni, että kertoisitte minulle yksityiskohdittain sen surullisen tapahtuman, josta äsken mainitsitte kreivi ja kreivitär Saint-Lucille. Selittäkää: onko asia tosiaankin niinkuin luulette ja onko jo kaikki toivo mennyttä?

— Hyvä herra, — vastasi ukko, — minä tosiaankin toivoin hetkisen. Muuan ylevämielinen ja oikeuttarakastava ylimys, Monsoreaun kreivi, rakasti tytär parkaani ja seurasi hänen vaiheitansa.

— Monsoreaun kreivi! Voisitteko ehkä selittää minulle, millaista hänen käyttäytymisensä tässä asiassa on ollut?

— Ah, hän käyttäytyi jalosti ja arvokkaasti, sillä Diana oli hylännyt hänen kosimistarjouksensa! Siitä huolimatta hän ensimäisenä kertoi minulle herttuan halpamaisista suunnitelmista. Juuri hän minulle neuvoi, miten voisin tehdä ne tyhjiksi. Pelastaakseen tyttäreni teki hän vain yhden ainoan vaatimuksen, joka yhä enemmän paljasti hänen luonteensa jalouden: hän pyysi näet, että jos hänen onnistuu pelastaa Diana herttuan käsistä, saada Diana puolisokseen, niin että hän, nuori, toimelias ja rohkea kun oli, paremmin voisi suojella häntä tuon mahtavan ruhtinaan ahdisteluilta, joille hänen isä raukkansa ei mitään mahtanut. Minä suostuin siihen ilomielin, mutta — sen pahempi — se oli turhaa. Hän saapui liian myöhään ja sai todetuksi vain sen, että Diana parka kuoleman kautta oli pelastautunut häpeästä.

— Eikö Monsoreaun kreivi ole antanut itsestään mitään tietoa tuon onnettoman tapauksen jälkeen? — kysyi Bussy.

— Tuosta kauheasta tapahtumasta on kulunut ainoastaan yksi kuukausi, ja tuo onneton ylimys ei kaiketikaan ole tahtonut näyttäytyä minulle, kun hänen jalot suunnitelmansa kerran raukesivat tyhjiin.

Bussy painoi surullisena päänsä alas. Kaikki oli hänelle nyt selvillä. Hän oivalsi nyt, millä tavoin Monsoreaun oli onnistunut ryöstää tuo nuori tyttö ruhtinaalta ja miten Monsoreau pelkäsi prinssin saavan selville, että tytöstä oli tullut hänen vaimonsa. Tuon pelon vuoksi oli sitten Monsoreaun täytynytkin kuvitella tytön isä raukalle, että tyttö olisi kuollut.

— Mitä aiotte sanoa, herra kreivi? — kysyi ukko, huomattuaan nuoren miehen otsan synkistyvän.

— Hyvä parooni, — vastasi Bussy. — Minä olen Anjoun herttualta saanut toimekseni saattaa teidät Parisiin, sillä hänen korkeutensa haluaa tavata teitä.

— Tavata minua! — huudahti parooni. — Pitäisikö minun joutua näkemään tuo mies kasvoista kasvoihin! Mitäpähän sillä murhamiehellä olisi minulle sanomista?

— Ken tietää? Ehkäpä hän tahtoo puhdistaa itsensä.

— Ja vaikkapa hän voisikin itsensä puhdistaa, — huudahti ukko, — niin onhan tyttäreni kuitenkin kaikitenkin kuollut! Ei, kreivi Bussy, ei! Minä en lähde Parisiin.

— Herra parooni, — sanoi Bussy vakaalla äänellä, — sallikaa että olen itsepäinen. Velvollisuuteni on saattaa teidät Parisiin, ja juuri sitä varten olen tänne tullutkin.

— No niin! Minä lähden sinne! — huudahti ukko vihasta vavisten. — Mutta voi niitä, jotka ovat tehneet minut onnettomaksi! Kuninkaan on kuultava minun valituksiani, ja ellei hän sitä tee, niin vetoan minä Ranskan kaikkiin ylimyksiin. Unohdinpa, — mumisi hän, — tässä tuskassani, että minulla on käsissäni muuan ase, jota vielä en ole lainkaan käyttänyt. Niin, herra kreivi, minä lähden mukaanne.

— Ja minä, herra parooni, — virkkoi Bussy tarttuen hänen käteensä, — toivotan teille sitä kärsivällisyyttä, sitä tyyneyttä ja arvokkuutta, mitä jokaisen kristityn tulee osottaa. Jumalan laupeus jaloja sydämiä kohtaan on loppumaton, ettekä te vielä tiedä, mitä hän ehkä on teidän varallenne varannut. Pyydän vielä, että te ette siihen päivään saakka, jona tuo laupeus ehkä ilmenee, pidä minua vihollisenanne, sillä te ette aavista, mitä minä tulen teidän hyväksenne tekemään. Huomenna me siis, herra parooni, jos suvaitsette, päivän vaietessa lähdemme matkalle.

— Minä suostun, — vastasi ukko ja tuli vasten tahtoaankin liikutetuksi siitä lämmöstä, millä Bussy lausui nuo viimeiset sanansa. — Siihen saakka, lienettepä sitten ystävä tai vihamies, olette te minun vieraanani, ja minä saatan teidät huoneeseenne.

25.

Talo Saint-Antoinen kadun varrella.

Kreivi ja kreivitär Saint-Luc eivät olleet tointua hämmästyksestään. Bussy oli saanut parooni Méridorin lähtemään Parisiin!

Aamun tultua otti parooni jäähyväiset vierailtaan ja pyysi heidät jäämään linnaan. Mutta kun se Saint-Lucista ja hänen puolisostaan tuntui epämiellyttävältä, päättivät he mahdollisimman pian lähteä Méridorista ja siirtyä läheisyydessä olevaan Brissacin linnaan.

Bussy ei tarvinnut pitkää aikaa omituisen esiintymisensä esittämiseen. Hän kuiskasi muutamia sanoja nuoren kreivittären korvaan. Tämän katse heti hyvin omituisesti kirkastui.

Ukko ei ollut siitä mitään huomannut. Katsellen esi-isiensä linnaa hyväili hän koneellisesti koiriansa ja antoi liikutetulla äänellä eräitä määräyksiä palvelijoillensa jotka näyttivät alakuloisilta ja surullisilta. Noustuaan sitten vanhan lempiratsunsa selkään viittasi hän kädellään Méridorin linnalle jäähyväiset ja läksi ratsastamaan sanaakaan sanomatta.

Iskien iloisesti silmää vastasi Bussy Jeannen hymyilyyn ja pyörähteli siinä ystäviään hyvästellessä useamman kerran. Juuri heidän erotessaan oli Jeanne kuiskannut hänelle:

— Jopa te esitättekin merkillistä osaa, kreivi! Minähän olin luvannut, että teitä Méridorissa odottaa onni, ja nyt päinvastoin juuri te itse tuottekin täältä paenneen onnen tänne takaisin.

Matkan varrella koetti Bussy, osottaen ukolle mitä suurinta huomaavaisuutta, saavuttaa tämän luottamusta ja siten hälventää ukon alussa kuohahtunutta vihastumista. Ja siinä hän epäilemättä onnistuikin, sillä kun he seitsemännen päivän aamulla saapuivat Parisiin, lausui parooni Méridor matkatoverilleen seuraavat sanat, mitkä todistivat hänessä mielenmuutoksen tapahtuneen:

— Onpa ylen kummallista, kreivi: nyt olen lähempänä onnettomuuttani kuin milloinkaan ennen ja kuitenkaan en ole läheskään niin levoton tänne saapuessani kuin mitä olin Méridorista lähtiessäni.

— Kahden tunnin kuluttua, hyvä parooni, — virkkoi Bussy, — tulette te arvostelemaan minua juuri niinkuin minä teitä haluankin.

Matkustajamme saapuivat Parisiin S:t Marselin etukaupungin kautta.

— Minne me nyt menemme? — kysyi ukko. — Louvreen kaiketikkin?

— Minä vien teidät ensin omaan kotiini, herra parooni, — virkkoi Bussy, — niin että voitte hetkisen levähtää.

Kreivin talonväki jo miltei luuli, ettei se enää koskaan saisi nähdä herraansa. Palattuaan näet Dianan luota kotiinsa oli hän hiipinyt sisälle eräästä takaportista, johon vain hänellä oli avain. Sitten hän itse oli satuloinut hevosensa ja lähtenyt matkalle ilman että häntä olisi nähnyt kukaan muu kuin Remy-le-Haudouin. Hänen äkillinen katoamisensa, ne vaarat, joiden alaisena hän edellisenä päivänä oli ollut, ja hänen seikkailunhalunsa olivat saattaneet monenkin siihen luuloon, että hän oli joutunut vihollistensa virittämien salajuonien uhriksi.

Ainoastaan Remy, tuo nuori lääkäri, oli hyvällä tuulella ja väitti Bussyn elävän ja voivan hyvin. Remy oli näinä päivinä usein palatsista poissa, eikä kukaan tiennyt, missä hän kävi.

Niinpä saapui hän kerrankin tuollaiselta salaperäiseltä retkeltään ja sattui pääsemään palatsiin juuri siinä samassa kun palatsin piha kajahteli kreivin saapumista ilmaisevista ilohuudoista.

— Olette iloisia nähdessänne minut elossa, — virkkoi Bussy. — Kiitos siitä! Ette kaiketi usko, että minä itse olen nyt tässä, vaan että se on minun varjoni. Mutta uskokaahan kuitenkin, että minä se sittenkin olen. Auttakaa nyt heti tätä herraa alas hevosen selästä ja pankaa tarkoin mieleenne, että minä pidän häntä suuremmassa arvossa kuin jotain ruhtinasta.

Bussy itse saattoi vanhuksen rappuja ylös ja osotti hänelle paljon enemmän huomaavaisuutta kuin mitä hän itse oli saanut osakseen Méridorin linnassa. Vanha parooni tunsi suurta mielihyvää tämän hyväntahtoisen kohteliaisuuden johdosta. Ystävällisesti hymyillen tarttui hän siihen kullattuun pikariin, jossa kreivi itse ojensi hänelle tervetuliaisjuoman.

— Kiitos, kiitos, hyvä herra, — sanoi ukko. — Mutta emmekö jo pian lähde sinne mihin aiomme?

— Kyllä, hyvä parooni, aivan pian. Olkaa ihan levollinen, sillä tuo tapahtuva kohtaus tuottaa minulle yhtä paljo iloa kuin teillekin.

— Mitä te tarkoitatte, kreivi, ja mistä johtuu se, että te miltei aina puhutte minulle arvoituksilla?

— Minä sanon teille, herra parooni, että on olemassa laupias kohtalo, ja että me nyt olemme lähellä sitä hetkeä, jolloin minä teidän nimessänne voin kääntyä tuon kohtalon puoleen.

Kummastellen katseli parooni Bussya. Mutta Bussy teki kädellään kunnioittavan liikkeen ikäänkuin sanoakseen: minä palaan hetken kuluttua. Sitten hän riensi ulos.

Niinkuin hän arvasi, oli Remy oven takana. Bussy tarttui heti tuon nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet mukanaan muutamaan kamariin.

— No, paras Hippokrates, miten pitkälle ovat asiamme kehittyneet?

— Mitkä asiat?

— Helkkari, tietenkin S:t Antoinen kadun asiat!

— Luulen, että olemme päässeet ylen tärkeään kohtaan, ainakin teidän mielestänne, armollinen herra: minulla näet ei ole mitään uutta kerrottavana.

Bussy hengitti helpommin.

— Eikö siis mies ole palannut takaisin? — kysyi hän.

— On kylläkin. Mutta onnistumatta. Tähän juttuun kuuluu isäkin, joka kaikesta päättäen tulee tekemään asiassa päätöksen, ja tuota poissaolevaa henkilöä näytään joka päivä odotettavan.

— Hyvä on! — virkkoi Bussy. — Mutta kuinka olet saanut kaiken tuon tietoosi?

— Tehän ymmärrätte, armollinen herra, — vastasi Remy avomielisesti, — ettei minulla teidän poissaolossanne ollut mitään tekemistä lääkärinä, mutta olen koettanut toisella tavalla käyttää vapauttani teidän hyväksenne.

— No kerroppa sitten: mitä olet tehnyt? Kerro paras Remy. Olen pelkkänä korvana koko mies.

— Nähkääs, teidän matkustettuanne vuokrasin pikku huoneen S:t Antoinen ja S:te Catherinen katujen kulmauksesta, ja siitä saatoin pitää silmällä tarkoittamaamme taloa. Mutta pianpa sainkin selville, että minun täytyi käyttää vieläkin tehokkaampia keinoja.

— No?

— Minä… minä rakastuin.

— Hm! — myhähti Bussy voimatta käsittää, mitä hyötyä hänellä saattoi olla Remyn rakkaudesta.

— Asia on niinkuin olen teille sanonut, — toisti nuori tohtori vakavana. — Minä rakastuin kuin hullu.

— Keneen?

— Gertrudiin.

— Gertrudiinko? Monsoreaun kreivittären kamaripalvelijaanko?

— Juuri häneen, kamarineitoseen. Minä en ole mikään aatelismies, niin että minun olisi lupa rakastua ylhäisiin naisiin.

— Remy parka, — sanoi Bussy, — ole varma siitä, että pidän uskollisuuttasi suuressa arvossa. Mutta jatka!

— Niin, armollinen herra, vastasi Remy. — Lähemmin ajatellen ei siinä sittenkään ole niin paljon valittamista. Gertrud on ylen siivo tyttö, kahta tuumaa minua pitempi, ja hän jaksaisi varsin helposti tarttua minua kaulukseen ja pidellä minua suoralla kädellä koholla, mikä osottaa, että tytöllä on verrattain hyvin kehittyneet käsivarsilihakset. Se on aikaansaanut minussa häntä kohtaan kunnioituksen, josta hän on mielissään. Ja kun minä aina myönnyn hänen puheisiinsa, niin ei meille synny koskaan väittelyä. Hänellä on lisäksi eräässä suhteessa ihailtavaa nerokkuutta: hän kertoo asiat mainion hyvästi.

— Vai niin hän tekee!

— Niin. Minä saan häneltä tietää kaiken mitä talossa tapahtuu… Hm, mitähän te, herra kreivi, siitä sanotte? Luullakseni ette ole pahoillanne saadessanne eräitä tietoja siltä taholta.

— Paras Remy. Sinä olet hyvä henki, jonka sattuma tai kohtalo on minulle lähettänyt. Olet siis hyvissä väleissä Gertrudin kanssa?…

— Olen, se on vallan varmaa, — vastasi Remy ja oli olevinaan asian johdosta kovin ylpeä. — Eilen illalla käväsin hänen luonaan ja puhelin hetkisen.

— Miten pääsit niin pitkälle?

— Päivää sen jälkeen, kun olin muuttanut mainitsemaani pieneen kamariin, odottelin pikku-portilla, että sydämeni valittu menisi ostoksilleen torille, missä hän tavallisesti käy joka aamu kahdeksan ja yhdeksän välillä. Kymmentä yli kahdeksan näin hänen tulevan ulos ja heti riensin häntä vastaan.

— Tunsiko hän sinua enää?

— Tunsi. Hän päästi huudon ja alkoi juosta tiehensä. Minä nelistin perässä ja minun oli ylen vaikea saada häntä kiinni, sillä hän luikerteli taitavasti kuin paholainen, mutta olivatpa helmukset kuitenkin hieman tiellä.

— Jesus! — parkaisi tyttö.

— Pyhä neitsyt! — kirkaisin minä.

Tämän huutoni vuoksi sai hän kaiketikin minusta hyvän ajatuksen. Joku toinen minua pakanallisempi olisi varmaankin huudahtanut "helkkaria" tai "pirun vietävää."

— Tohtori! — virkkoi hän.

— Ihanainen kamarineitoseni! — sanoin minä. Silloin hän hymyili. Mutta pian hän taas tuli vakavaksi ja lausui:

— Te petytte, hyvä herra. Minä en tunne teitä.

— Mutta minäpä tunnen teidät, — huudahdin minä. — Sillä minä elän vain teitä varten ja olen ihastunut teihin siinä määrässä, että olen muuttanut vanhasta Beautreillisin kadun varrella olleesta asunnostani S:t Antoinen kadulle, S:te Catherinen kadun kulmaukseen. Asuntoa olen muuttanut ainoastaan siitä syystä, että saisin usein nähdä teidät. Ja jos teidän vielä joskus tarvitsisi käyttää minun apuani sitomaan jonkun nuoren ylimyksen haavoja, niin ei teidän tule hakea minua entisestä asunnostani, vaan uudesta.

— Olkaa hiljaa! sanoi tyttö.

— No, näettehän nyt, että olen oikeassa! — vastasin minä. — Ja sillä tavoin alkoi tai oikeastaan uudistui meidän tuttavuutemme.

— Niin ettäkö sinä nyt tällä hetkellä olet?…

— Niin onnellinen kuin rakastaja yleensä voi olla… Gertrudin rakastaja, ymmärrättehän. Kaikki on sopusuhtaista tässä maailmassa. Ja minä olen enemmänkin kuin onnellinen, minä olen ylen autuas, koska olen päässyt niin pitkälle kuin halusinkin teitä! palvellakseni.

— Mutta entäpä jos hän epäilee?…

— Ei hituistakaan. En ole sanaakaan maininnut teistä. Eihän toki soveltuisikaan, että Remy-le-Haudoin parka olisi tuttu niin ylhäisten miesten kanssa, kuin kreivi Bussyn. Olen vain huolettomasti kysäissyt häneltä: kyllä kai teidän nuori isäntänne nyt jo voi paremmin?

— Mikä isäntämme? — kysyi tyttö.

— Se nuori herra, jonka haavat minä sidoin teidän luonanne.

— Ei hän ollut minun isäntäni, — vastasi siihen tyttö.

— Oo, antakaa anteeksi! Minä otaksuin niin… vain ajattelin… — jatkoin sitten juttuani.

Oi, hyvä Jumala, ei hän ollut isäntä, — vastasi tyttö minulle huoaten. — Se nuori mies parka oli meille vallan outo. Olemme nähneet hänet ainoastaan yhden kerran sen perästä.

— Tiedättekö edes hänen nimeänsä? kysyin minä.

— Tiedämmepä kyllä.

— Kaiketi olette sen kuullut ja myös unohtanut?

— Eipä niinkään. Ei sellaista nimeä unohdeta.

— Kuka hän sitten oli?

— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan kreivi Bussystä?

— Helkkari, — vastasin minä, — Bussystäkö, urhoollisesta Bussystäkö?

— Niin juuri, sillä se oli hän.

— Entäs naishenkilö?

— Emäntäni on naimisissa, hyvä herra.

— No, saahan silti olla naimisissa ja uskollinen ja kuitenkin joskus ajatella jotain kaunista nuorta miestä, jonka on sattunut näkemään… etenkin silloin kun tuo nuori mies on haavoittunut.

— Ollakseni vilpitön, — virkkoi Gertrud, — en minäkään voi väittää, että emäntäni ei häntä ajattelisi.

Bussy kovin punastui.

— Me puhelemmekin hänestä kahdenkesken ollessamme, — jatkoi sitten Gertrud.

— Kelpo tyttö! — huudahti kreivi.

— No, mitäpä te hänestä sanotte? — kysyin minä vuorostani.

— Minä kerron hänen urotöistään, mikä onkin helppoa, sillä eihän Parisissa muusta puhutakkaan kuin niistä miekanpistoista, joita hän antaa ja saa. Olenpa emännällekin opettanut muutaman muodissa olevan pikkulaulun.

— Ah, minä tiedän! — vastasin. — Eikö se kuulu tällä tavalla:

"Tuo ritari Bussy hän pelvoton ja uljas ja rohkea on. Ja Amboisen herran ken ystäväks saa, ei petä hän, vaikkapa horjuis maa."

— Mainiosti! huudahti Gertrud. — Emäntäni ei milloinkaan laula mitään muuta laulua kuin tuota.

Bussy pudisti nuoren lääkärin kättä. Omituinen autuuden väristys tuntui hänen suonissaan.

— Ja onko tuossa nyt kaikki, mitä sinulla on kerrottavaa? — kysyi hän. Ihminenhän on haluissaan täyttymätön.

— Kaikki on siinä, armollinen herra. Mutta ennen pitkää saan kyllä enemmänkin tietää. Eihän, kissa vieköön, yhdellä kertaa voi saada kaikkia asioita selville.

26.

Isä ja tytär.

Tämä Remyn kertomus teki Bussyn ylen onnelliseksi, sillä hän sai siitä selville kaksi seikkaa: ensiksi että Monsoreauta yhäkin entiseen tapaan vihattiin ja että häntä, Bussya, samassa määrässä rakastettiin.

Hänen mielestään ei aikaa lainkaan ollut hukattavissa, ja jokainen hetki, joka pitkittäisi ukko raukan tuskia, olisi kuin rikos. Tytärtään itkevä isä on niin onneton, että henkilö, joka häntä voisi lohduttaa eikä tee sitä mahdollisimman pian, menettelee kuin väärin.

Bussy ja parooni läksivät heti ulos, Remy mukanaan. Vanhus oli kovin alakuloinen ja levoton. Millä tavalla tulisi herttua hänet vastaanottamaan ja mitä uutta ikävyyttä tuosta kohtaamisesta aiheutuisi?

Väliin loi hän katseensa Bussyyn ja kysyi itseltään, mikä kumma voima sai hänen sokeasti seuraamaan tuota ylimystä, joka palveli sitä samaa ruhtinasta, jonka syytä kaikki hänen kärsimyksensä olivat. Eikö hänen pikemminkin pitäisi asettua Anjoun herttuata vastaan ja sen sijaan, että Bussyn saattamana menisi tämän luo, lähteäkin suorastaan Louvreen ja heittäytyä valituksineen kuninkaan eteen? Mitäpä prinsseillä olisikaan hänelle sanomista? Millä tavoin prinssi voisi häntä lohduttaa? Eikö prinssi ollut niitä, jotka tuhlaavat muutaman sanan niiden haavain lievittämiseksi, joita itse ovat antaneet, sanan, joka panee haavan yhä enemmän kirvelemään hetken kuluttua?

Sillävälin saavuttiin S:t Paulin kadulle. Taitavan sotapäällikön tavoin oli Bussy lähettänyt Remyn jo edeltäpäin tutkimaan maaperää ja järjestämään pääsyä linnoitukseen.

Remy kääntyi Gertrudin puoleen ja palasi pian ilmoittamaan isännälleen, ettei mikään estänyt pääsemästä heitä Monsoreaun kreivittären huoneisiin.

Helposti ymmärrettävistä syistä puhuivat tällöin Bussy ja Haudoin hyvin hiljaa keskenään.

Kerran katsahti parooni kummastuneena ympärilleen.

— Mitä! — mutisi hän. — Täälläkös Anjoun herttua asuu?

Hänessä alkoi herätä jotain epäilystä talon yksinkertaisen ulkomuodon vuoksi.

— Ei aivan hän, — vastasi Bussy hymyillen, — mutta vaikkapa se ei olekaan hänen asuntonsa, niin on se ainakin sellaisen naisen, jota hän on rakastanut.

Pilvi levisi nyt vallan ylimyksen otsalle.

— Hyvä herra, — sanoi hän hevostaan pidättäen, — me maalaiset emme ole tottuneet tämmöisiin. Kevytmieliset parisilaiset järkyttävät meidän mieliämme niin suuresti, ettemme me voi saapua heidän salaperäisiin kohtauksiinsa. Jos Anjoun herttua tahtoo tavata parooni Méridoria, niin on se mielestäni tapahtuva hänen omassa linnassaan eikä hänen rakastajattarensa talossa. Sitäpaitsi, — lisäsi vanhus huoaten, — miksi tahdotte te, joka näytte olevan kelpo mies, viedä minut sellaisten naisten luo? Saattaaksenneko minun ymmärtämään, että Diana parkani vielä eläisi ellei hän olisi valinnut kuolemaa mieluummin kuin häpeän?

— Malttakaa, malttakaa, hyvä parooni, — virkkoi Bussy, — älkää etukäteen tehkö mitään vääriä johtopäätöksiä. Aatelisen kunniani kautta ei tässä ole lainkaan kysymys mistään sellaisesta, jota te tarkoitatte. Nainen, jonka saatte nähdä, on täysin siveellinen ja ansaitsee kaikkien kunnioituksen.

— Ken hän sitten on?

— Hän on… erään tuntemanne ylimyksen puoliso.

— Niinkö? Mutta minkä vuoksi sitten sanotte, hyvä herra, että prinssi on häntä rakastanut?

— Koska minä aina puhun totta, herra parooni. Astukaa sisälle ja päättäkää itse!

— Muistakaa, että minä murehdin lastani ja että te sanoitte minulle: Toivokaa, Jumalan armo on suuri. Luvata minulle lohdutusta on melkein samaa kuin luvata minulle ihmeitä.

— Käykää sisään, — kehoitti Bussy ystävällisesti hymyillen.

Parooni laskeutui ratsunsa selästä. Gertrud oli rientänyt portille ja katseli kummastellen Remytä, Bussya ja vanhusta voimatta aavistaakkaan, mikä kohtalon oikku oli saattanut nuo kolme yhteen.

— Riennä ilmoittamaan Monsoreaun kreivittärelle, — virkkoi Bussy, — että minä olen palannut ja haluan heti puhutella häntä. Mutta, sielusi tähden, — lisäsi hän hiljaa, älä mainitse sanaakaan mukanani olevista henkilöistä!

— Monsoreaun kreivitär! — huudahti ukko hämillään. — Monsoreaun kreivitärkö?

— Astukaa vaan sisälle, herra parooni, — puheli Bussy ja työnsi vanhusta hiljaa eteiseen.

Vanhuksen kavutessa horjuvin askelin rappuja ylös kuului Dianan värähtelevä ääni lausuvan:

— Kreivi Bussy, niinkö sanot, Gertrud! kreivi Bussy! Tulkoon hän sisälle!

— Mikä ääni! — huudahti parooni ja seisahtui äkkiä rapuille. — Mikä ääni! Voi, hyvä Jumala!

Samassa ilmestyi ylimmälle rapulle Diana, auringonsäteiden sattuessa hänen kasvoilleen. Hän oli hurmaavampi kuin ennen milloinkaan.

Nähdessään tämän näyn, jota vanhus piti ylenluonnollisena ilmestyksenä jostain toisesta maailmasta, pääsi häneltä huuto, ja hänen siinä ojennetuin käsin ja tuijottavin silmin seisoessaan oli hän niin kauhistuneen ja mielipuolen näköinen, että Diana, joka oli syöksähtämäisillään hänen syliinsä, hämmästyneenä siitä pidättäytyi.

— Diana siis elää! — mutisi parooni. — Diana, Dianani, jonka jo sanottiin kuolleen. Oi, hyvä Jumala!

Ja iäkäs soturi murtui nyt ilosta, hänen horjuvat polvensa eivät enää tahtoneet häntä kannattaa, ja ellei hän olisi tarttunut Bussyyn kiinni, olisi hän kaatunut rapuilta alas tuon rakastamansa olennon nähden, joka näyn lailla leijaili hänen väsyneissä silmissään.

— Voi, hyvä Jumala! — huudahti Diana esiin rientäen. — Mikä on tullut isälleni, kreivi Bussy?

Ja kauhistuneena siitä omituisesta vaikutuksesta, jonka tämä kohtaus, mistä hän luuli isällään olleen edeltäpäin tiedon, oli aikaansaanut, katsahti nuori nainen kysyvästi ympärilleen.

— Parooni Méridor piti teitä kuolleena ja murehti teitä, niinkuin isän tuleekin sellaista tytärtään murehtia, — vastasi Bussy.

— Kuinka! — huudahti nyt Diana. — Eikä kukaan ole päästänyt häntä harhaluulostaan?

— Ei kukaan, ei kukaan! huokaili vanhus, alkaen vähitellen tointua mielenliikutuksestaan. - Ei edes kreivi Bussy.

— Kiittämätön! — virkahti Bussy hieman moittivalla äänellä.

— Kyllä, — vastasi vanhus, — olette oikeassa, sillä tämä hetki haihduttaa kaiken tuskani. Oi Dianani, rakkahin Dianani! — jatkoi hän ja suuteli tytärtään ja ojensi kätensä Bussylle. Sitten, ikäänkuin olisi jokin tuskallinen muisto tai uusi pelon tunto tahtonut hiipiä hänen sydämeensä siellä vallitsevan ilon vastapainoksi, hän virkkoi:

— Mutta, kreivi Bussy, tehän sanoitte, että minä saisin nähdä Monsoreaun kreivittären. Missä hän on?

— Oi, isäni! — mutisi Diana.

Bussy kokosi kaiken voimansa ja virkkoi:

— Te näette hänet silmäinne edessä. Monsoreaun kreivi on teidän vävynne.

— Mitä? — änkytti ukko. — Monsoreaun kreivikö minun vävyni? Ja kaikki nämä ihmiset, sinäkin, Diana, olette pitäneet sen minulta salassa!

— En uskaltanut kirjoittaa sinulle peläten, että kirje ehkä joutuisi herttuan käsiin. Sitäpaitsi luulin sinun tietävän kaikki.

— Mutta mistä syystä, — kysyi vanhus, — on tämä kaikki pidetty minulta salassa?

— Voi, isäni, selitä se itse, jos voit, — huudahti Diana. — Miksi on Monsoreaun kreivi pitänyt sinua siinä uskossa, että minä olisin kuollut? Miksi ei hän ole ilmoittanut sinulle sitäkään, että hän on minun mieheni?

Parooni vapisi kuin olisi häntä pelottanut tutkia tuota hämäräperäisyyttä. Hän loi arastelevia ja kysyviä katseita tyttäreensä ja Bussyyn.

Sillävälin oli tultu saliin.

— Monsoreaun kreivi vävyni! — sammalsi parooni Méridor yhäkin hämmennyksissään.

Eihän sen pitäisi sinua kummastuttaa, — huomautti Diana surullisesti. — Olethan itse käskenyt antamaan käteni hänelle.

— Olen, jos hän pelastaisi sinut.

— No niin, hän on pelastanut minut, — sanoi Diana kumealla äänellä ja vaipui rukoustuolinsa ääreen. — Hän on pelastanut minut, vaikkakaan ei onnettomuudesta, niin ainakin häpeästä.

— Mutta miksi hän sitten on pitänyt minua siinä luulossa, että sinä olit kuollut? — huudahti ukko. — Miksi antoi hän minun kuihtua epätoivosta, kun hän yhdellä ainoalla sanalla olisi voinut virottaa minut elämään?

— Oi, siinä piilee jotakin! — huudahti Diana. — Isä, ethän jätä minua enää? Kreivi Bussy, suojelettehan meitä, suojelettehan?

— Ikävä kyllä, hyvä rouva, — vastasi nuori mies syvään kumartaen, — mutta minun ei sovi enemmälti tunkeutua teidän perhesalaisuuksiinne. Saatuani kuulla miehenne omituisesta menettelystä olin velvollinen hankkimaan teille suojelijan, jolle huoletta voitte uskoa asianne. Tämän suojelijan olen nyt hakenut Méridorista. Te olette nyt saanut isänne, ja minä siirryn syrjään.

— Hän on oikeassa, — virkkoi vanhus surullisesti. — Monsoreaun kreivi on peljännyt Anjoun herttuan vihaa, ja kreivi Bussy pelkää sitä myöskin.

Diana loi nuoreen mieheen katseen kuin olisi se tahtonut sanoa:

— Voitteko te, jota urhoolliseksi Bussyksi kutsutaan, Monsoreaun tavoin pelätä herttuan vihaa?

Bussy ymmärsi Dianan katseen tarkoituksen ja hymyili.

— Herra parooni, — virkkoi hän, — suokaa minulle anteeksi se omituinen kysymys, jonka pyydän teidän tekemään, ja te, hyvä rouva, joka tiedätte harrastukseni teidän parhaaksenne, antakaa anteeksi tekin.

Isä ja tytär katsoivat äänettöminä toisiinsa.

— Herra parooni, — jatkoi Bussy, — olkaa hyvä ja kysykää Monsoreaun kreivittäreltä…

Hän korosti näitä viime sanoja. Nuori nainen vaaleni. Bussy sen huomasi ja jatkoi:

— Kysykää tyttäreltänne, onko hän onnellinen siinä avioliitossa, jonka te olette hänelle määrännyt ja johon hän on suostunut.

Diana puristi käsiään ja heltyi itkemään. Se oli hänen ainoa vastauksensa Bussyn kysymykseen. Selvempää vastausta hän ei olisi voinut antaakkaan. Vanhan parooninkin silmiin kyyneleet kihosivat, sillä hän alkoi oivaltaa, että hänen kovin pitkälle kehittynyt ystävyytensä kreivi Monsoreaun kanssa oli suureksi osaksi ollut syynä hänen oman tyttärensä onnettomuuteen.

— Onko siis tosiaankin totta, — kysyi Bussy, että te, herra parooni, olematta siihen viekkaudella, tai väkivallalla pakotettu, olette antanut tyttärenne käden Monsoreaun kreivittärelle?

— Olen, jos hän tyttäreni pelastaisi.

— Ja hän on sen todellakin tehnyt. Minun ei siis tarvitse teiltä, herra parooni, kysyäkään, aiotteko lupauksessanne pysyä.

— Sanansa pitäminen kuuluu kaikille, etenkin aatelismiehille, niinkuin te itse tiedätte paremmin kuin kukaan muu, hyvä herra. Monsoreaun kreivi on pelastanut tyttäreni hengen. Siis tyttäreni kuuluu Monsoreaun kreiville.

— Ah! huokasi nuori nainen. — Miksi en olekin kuollut?

— Hyvä rouva, — sanoi Bussy, — kuten nyt näette, olin oikeassa sanoessani, ettei minulla täällä enää ole mitään tekemistä. Isänne jättää teidät Monsoreaun kreiville, ja te itse olette luvannut kuulua hänelle, heti kun saatte nähdä isänne terveenä ja reippaana.

— Ah, älkää särkekö sydäntäni, kreivi! — huudahti Diana ja tuli nuorta miestä lähemmäksi. — Isäni ei tiedä, että minä sitä miestä pelkään; hän ei tiedä, että minä sitä vihaan. Isäni itsepäisyydessään pitää häntä pelastajanani, mutta minä, minä, joka vaistomaisesti häntä vihaan, väitän varmasti: se mies on minun pyövelini.

— Diana, Diana! huudahti vanhus. — Onhan hän pelastanut sinut!

— Kyllä, — huusi nyt Bussy, joka ei enää jaksanut pysyä varovaisuuden ja harkinnan rajoissa, — kyllä. Mutta jos teille on kuviteltu vaaran olleen suuremman kuin mitä se itse asiassa oli, jos koko vaara oli vain tekaistua, jos… mistä minä tiedän?… kuulkaa minua, herra parooni, tässä kaikessa piilee salaisuus, jonka minä tulen paljastamaan. Ja sen voin teille vakuuttaa, että jos minulla olisi ollut onni olla Monsoreaun kreivin asemassa, niin olisin minäkin teidän kauniin, viattoman tyttärenne häpeästä pelastanut, mutta kautta sieluni autuuden, minä en olisi tahtonut häneltä korvausta tuosta palveluksestani.

— Hän rakasti tytärtäni, — virkkoi paroni Méridor, joka kyllä itsekin oivalsi Monsoreaun kreivin käyttäytymisessä ilmenneen inhottavuuden, — ja täytyyhän rakkaudelle antaa anteeksi.

— Entäs minä sitten! — huudahti Bussy. — Ettekö luule minun…

Mutta hämmästyneenä itsekin tästä varomattomasta puuskauksestaan, joka vastoin hänen omaa tahtoaan oli vähällä paljastaa hänen salaisuutensa, malttoi Bussy kuitenkin hillitä mieltänsä. Vain tulinen katse näytti selittävän lopunkin keskenjääneestä lauseesta. Diana sen tarkoituksen kuitenkin ymmärsi, ehkäpä sellaisenaan vieläkin paremmin kuin loppuun lausuttuna.

— Hyvä on, — puhui nyt Diana punastuen. — Olettehan ymmärtänyt minua? Ystäväni, veljeni… olettehan itse tahtonut, että minä teitä noilla nimillä nimittäisin, ja mielelläni sen teenkin… ystäväni, veljeni voitteko tehdä jotakin hyväkseni?

— Mutta Anjoun herttua, Anjoun herttua! — mutisi ukko, joka alati ajatteli prinssin vihaa kuin uhkaavaa pilveä.

— Minä en, herra parooni kuulu niihin, jotka ruhtinasten vihaa pelkäävät, — vastasi nuori mies, — ja erehtyisinpä kovin, jos luulisin siltä taholta olevan mitään pelättävissä. Jos niin haluatte, parooni Méridor, teen minä teidät prinssin kanssa niin hyväksi ystäväksi, että juuri hän on puolustava teitä Monsoreaun kreiviä vastaan, jonka puolelta luullakseni varsinainen vaara uhkaakin, varma vaara, vaikkakin tuntematon, vielä näkymätön, mutta ehkä kuitenkin sellainen, joka ei ole vältettävissä.

— Mutta jos herttua saa tietää Dianan elävän, on kaikki hukassa, — lausui vanhus.

— Ah, — huokasi Bussy. — Aina huomaan, että te kaikesta puheestani huolimatta kuitenkin luotatte paremmin Monsoreaun kreiviin kuin minuun. Älkäämme siitä siis enää puhuko. Hyljätkää siis tarjoukseni, herra parooni, kieltäytykää vastaanottamasta sitä tehokasta apua, jota minä olisin tahtonut teille tarjota. Heittäytykää sen miehen syliin, joka niin arvokkaalla tavalla on teidän luottamuksenne palkinnut. Niinkuin olen sanonut, on tehtäväni nyt päättynyt. Minulla ei ole täällä enään mitään tekemistä. Jääkää hyvästi, herra parooni! Hyvästi, hyvä rouva! Te ette näe minua enää. Hyvästi!

— Oi! — huudahti Diana, tarttuen nuoren miehen käteen, — oletteko nähnyt minun hetkeäkään epäilevän? Oletteko kuullut minun ajatelleen hänestä muutoin kuin yhdellä tavalla? Ette. Polvillani minä teitä rukoilen: älkää hyljätkö minua, kreivi Bussy, oi, älkää hyljätkö minua!

Bussy pusersi kauniin rukoilijan käsiä, ja hänen vihansa hälveni kokonaan, niinkuin hälvenee lumi toukokuun auringon säteissä.

— Koska niin on, — lausui Bussy, — niin teidän tahtonne tapahtukoon! Minä otan, hyvä rouva, suorittaakseni sen pyhän tehtävän, jonka nyt toimekseni annatte, ja kolmen päivän sisällä… sillä minun täytyy tavata prinssiä, jonka kerrotaan kuninkaan kanssa menneen pyhiinvaellusmatkalle Chartresiin… kolmen päivän sisällä te näette minut jälleen, niin totta kuin nimeni on Bussy.

Lähestyessään nyt Dianaa paloi hänen katseessaan kuin juopumuksen huumaava tuli, ja hän kuiskasi:

— Me olemme liittoutuneet Monsoreauta vastaan. Muistakaa, ettei hän ole tuonut isäänne teidän luoksenne, älkääkä olko minulle uskoton.

Sitten hän syöksyi ulos ovesta.

27.

Gorenflotin herääminen.

Erotessamme viimeksi Chicotista oli hän ihastuneena jäänyt katselemaan veli Gorenflotin häiriintymätöntä unta. Hän pyysi hotellin isännän olemaan sanallakaan mainitsematta siitä, että hän oli lähtenyt ulos kello kymmenen illalla ja tullut takaisin vasta kello kolme aamulla.

Koska mestari Bonhomet oli pannut merkille, että milloin narri ja munkki söivät yhdessä, maksoi narri aina, niin hän piti narria suuressa arvossa, jota vastoin hän munkista verrattain vähän välitti. Hän lupasi senvuoksi Chicotille olla yön tapahtumista sanaakaan hiiskumatta. Sitten hän poistui vieden Chicotin neuvon mukaan kynttilän mennessään.

Kuitenkin tuntui Chicotista ylen vaikealta saada kaikki pimeässä uudelleen järjestetyksi, niin ettei Gorenflot herätessään mitään huomaisi. Senvuoksi hän puhalsi takassa olevat hiilet hehkumaan.

Tämän puhaltelemisen kestäessä lakkasi Gorenflot kuorsaamasta ja mumisi:

— Hyvät veljet, on raju ja myrskyinen ilma. Se on Herran hengitys, joka panee minun puhumaan.

Sen jälkeen hän alkoi uudelleen kuorsata.

Chicot odotti hetken, siksi kunnes uni taas oli voittanut Gorenflotin, ja alkoi sitten kiskoa munkkia irti pöytäliinan sisästä.

— Huu! — puheli Gorenflot. — Millainen kylmyys! Se estää viinirypäleet kypsymästä.

Chicot oli nyt hetkisen hiljaa.

— Te tunnette harrastukseni, veljet, niin kirkon kuin Guisen herttuankin hyväksi.

— Lurjus! — sanoi Chicot.

— Olen lausunut ajatukseni, — jatkoi Gorenflot. — Mutta se on vallan varmaa, että…

— Mikä on varmaa? — kysyi Chicot ja kohotti munkkia ylös kääriäkseen viitan hänen ylleen.

— Se on varmaa, että ihminen on viiniä voimakkaampi. Veli Gorenflot on painiskellut viinin kanssa, niinkuin Jaakoppi enkelin kanssa, ja Gorenflot on voittanut.

Munkki avasi nyt toisen silmänsä ja huomasi Chicotin…

— Mitä? — Onko täällä aaveita? — mutisi hän.

— Hän on vielä ihan sekaisin, — virkkoi Chicot, kietoi kaapun munkin ympärille ja veti kapusongin hänen päähänsä.

— No, sepä oli hyvä, — mutisi munkki. — Sakastinvartija on sulkenut kuorin oven, niin että nyt ei enää tunnu vetoa.

— Nyt saat herätä silloinkun haluat, — puhui Chicot.

— Herra on minun rukoukseni kuullut, — mutisi munkki, — ja pohjatuuli, jonka hän lähetti viinirypäleitä vahingoittamaan, on vaihtunut leppoiseksi länsituuleksi.

Chicot teki nyt pöytä- ja ruokaliinoista itselleen lattialle jonkinlaisen vuoteen ja laskeusi maata.

Hänen kasvoillensa kohdistuvat päivän ensi säteet ja isännän keittiössä rähisevä ääni saivat Gorenflotin vihdoinkin puolittain hereille. Vaivaloisesti hän kömpi istualleen ja alkoi tarkastella pöydällä vallitsevaa epäjärjestystä. Sitten siirtyi hänen katseensa Chicotiin, jonka toinen käsivarsi oli huolimattomasti heitetty otsan yli, niin että hän munkin huomaamatta saattoi nähdä kaikki tämän liikkeet. Chicot oli kuorsaavinaan ja tekikin sen niin luontevasti, että se entistä enemmän todisti hänen mainiota matkimiskykyään.

— On jo selvä päivä, — huudahti munkki, — saamari soikoon! Vallan selvä päivä. Näyttääpä siltä kuin olisin täällä viettänyt yöni… Entä luostari! Tuhannen sarvipäätä!

Hän alkoi nyt sitoa viittaansa kiinni, sillä Chicot ei puolestaan ollut pitänyt sen sitomista välttämättömänä.

— No, olkoon miten tahansa, — jatkoi munkki, — olen joka tapauksessa nähnyt merkillistä unta. Olin olevinani kuollut ja ympärilleni oli kääritty veren tahraama vaate.

Gorenflot ei ollutkaan ihan kokonaan erehtynyt. Hän oli kerran hetkiseksi herännyt ja pitänyt silloin pöytäliinaa, johon Chicot oli hänet kietonut, käärinliinoina ja viinin jättämiä merkkejä veripilkkuina.

— Onneksi se olikin vain unta, — virkkoi Gorenflot ja katsahti jälleen ympärilleen.

Hänen silmänsä sattuivat Chicotiin, joka huomatessaan munkin häntä katselevan, yhä enemmän kuorsasi.

— Onpa hauskaa katsella juopunutta ihmistä, virkkoi Gorenflot. — Ah, miten hän on onnellinen voidessaan noin nukkua! Helppoapa se onkin, sillä hän ei ole minun vaatteissani.

Hän huokasi nyt niin äänekkäästi, että se huokaus luultavasti olisi herättänyt gascognelaisen, jos tämä todellakin olisi nukkunut.

— Herättäisinköhän hänet kysyäkseni häneltä neuvoa? — puheli munkki. — Hän on hyvä neuvonantaja.

Chicot kuorsasi kaikin voimin.

— En, — jatkoi Gorenflot, — hän voisi pitää itseään minua etevämpänä. Voinhan hänettäkin keksiä jonkin hyvän valheen… Mutta olipa se vale sepitetty miten hyvästi tahansa, niin vaikea minun on kuitenkin suoriutua ilman arestia. Enhän minä tosin niin kovin pelkääkkään itse arestia, mutta siihen kuuluu vain vettä ja leipää, ja se on pahinta. Jospa minulla olisi edes hiukan rahaa, jolla voisin lahjoa veli vanginvartijan!

Kuultuaan viimeisen toivomuksen veti Chicot taskustaan runsassisältöisen kukkaronsa ja kätki sen varovasti alleen. Se ei ollut lainkaan turha varovaisuustoimenpide, sillä Gorenflot alkoi ryömiä lähemmäksi ja mutista:

— Jos hän olisi hereillä, ei hän kieltäisi minulta muutamaa écuta. Mutta minä en tahdo häiritä hänen lepoansa… ja senvuoksi otan tuon lantin häntä itseään herättämättä.

Veli Gorenflot alkoi nyt kopeloida nukkujan taskuja.

— Onpa kummallista, — puheli munkki, — ettei taskuissa ole mitään. Ehkäpä hänellä on jotain hatussaan?

Chicot tyhjensi nyt salaa kukkaronsa sisällön käteensä ja pisti tyhjän kukkaron housuntaskuunsa.

— Hm! Hatussakaan ei ole mitään, — haasteli munkki. — Sepä merkillistä! Ystäväni Chicot on ymmärtäväinen narri eikä liiku koskaan ilman rahaa. Ah, minä vanha veitikka! — lisäsi hän irvistäen niin makeasti, että suu venyi korviin asti, — minähän unohdin sinun housuntaskusi.

Hän hiivitti kätensä Chicotin housuntaskuun ja veti sieltä esiin tyhjän kukkaron.

— Voipas vietävää! — mutisi hän. — Kuka nyt lystin maksaa?

Munkki nousi äkkiä ylös, hiipi tosin vielä epävarmoin, mutta kuitenkin jo nopein askelin huoneesta, pujahti keittiön kautta ulos, sanomatta isännälle sanaakaan, ja riensi sitten tiehensä.

Pussi seljässä jatkoi nyt tuo almunjakajaveli kulkuaan, teeskentelevä mietiskely kasvoillaan, jota ohikulkijat saattoivat ajatella hartaudeksi, mutta joka kuitenkin oli kokonaan muuta. Sillä veli Gorenflot mietti lakkaamatta keksiäkseen jonkin sopivan hätävalheen, joihin munkit ja sotilaat turvautuvat, sattuessaan juopotteluretkillään viivähtämään.

Luostarin luo päästyään näyttivät nyt sen portit hänestä entistäänkin synkemmiltä. Ja hän teki ikäviä johtopäätöksiä siitä että havaitsi portille kokoontuneen useita keskenään keskustelevia munkkeja, jotka levottomina tähystelivät kaikille ilmansuunnille. Mutta ehdittyään parahiksi Saint-Jacquesin kadun kulmauksen ohi, syntyi veljien kesken, kun he hänet olivat nähneet, sangen vilkas liike, ja se sai hänet vallan kauhistumaan.

— He puhuvat minusta, — mutisi hän, — he osottelevat minua. Minua on yöllä etsitty. Poissaoloni on synnyttänyt suuttumusta. Minä olen hukassa!

Hänen päätään huimasi. Hänessä välähti ajatus paeta. Mutta useita munkkeja jo riensi häntä vastaan. Häntä ehdottomasti ajettaisiin takaa. Veli Gorenflot tunsi sitäpaitsi itse liiankin hyvin, ettei häntä oltu luotu juoksijaksi. Hänet kyllä piankin saataisiin kiinni ja köytettynä laahattaisiin luostariin.

Häpeissään hän siis lähestyi tovereitansa, jotka näyttivät arkailevan puhutella häntä.

— Ah! — mutisi Gorenflot. — Ne eivät ole minua tuntevinaankaan. Minä olen heille häpeäksi!

Viimein läheni heistä muuan Gorenflotia ja virkkoi:

— Rakas veli parka!

Gorenflot huokasi ja nosti silmänsä taivasta kohti.

— Tiedättekö, että priori, luostarin esimies, teitä odottaa?

— Ah, hyvä Jumala!

— Niin, — lisäsi kolmas, — hän on sanonut, että heti kun te palaatte luostariin, on teidät saatettava hänen eteensä.

— Sitäpä juuri pelkäänkin, — ajatteli Gorenflot.

Ja pikemmin kuolleena kuin elävänä hän astui luostariin, jonka portti paiskahti kiinni hänen sisälle päästyään.

— Aa… tekö se olette? — huudahti portinvartija. — Tulkaa pian, pian! Arvoisa priori teitä odottaa.

Portinvartija tarttui Gorenflotin käteen ja vei tai oikeammin sanoen laahasi hänet priorin huoneeseen.

Priorin vihastunutta katsetta peläten katseli Gorenflot vain alas. Hän tunsi seisovansa esimiehensä edessä, jonka syystä pitäisi olla kiukustunut.

— Ah! Vihdoinkin olette siis täällä! — sanoi priori.

— Kunnianarvoisa isä…, änkytti munkki.

— Kuinka levottomiksi te olette saattanutkin meidät! — jatkoi priori.

— Te olette aivan liian hyvä, isä, — jatkoi Gorenflot, joka ei voinut käsittää sitä hiljaista äänensävyä, jolla häntä puhuteltiin.

— Teitä on pelottanut tulla tänne takaisin yöllisen tapauksen jälkeen, eikö niin?

— Myönnän, etten ole uskaltanut, — vastasi munkki, ja kylmät hikikarpalot kohoilivat hänen otsalleen.

— Ah, rakas veli, — puhui priori, — te olette menetellyt hyvin ajattelemattomasti!

— Sallikaa, että selitän teille, isä…

— Mitäpä teidän tarvitsee minulle selittää? Teidän mielenpurkauksenne…

— Eikö minun tarvitse teille mitään selittää? Se onkin parempi, sillä en todellakaan tiennyt, miten sen tekisin.

— Sen hyvin käsitän. Hetken innostus, kiihtymys on teidät vallannut. Sellainen innostus on hyve, sellainen kiihtymys on pyhä tunne. Mutta liiallisuuteen menevät hyveet saattavat kääntyä virheiksi ja kunnioitettavimmatkin tunteet vähitellen muuttua moitittaviksi.

— Antakaa anteeksi, isä, — sanoi Gorenflot. — Mutta jos te nyt tästä jotain käsitättekin, niin en minä ainakaan käsitä. Mitä te puhuitte mielenpurkauksesta?

— Siitä teidän viime öisestä.

— Luostarin ulkopuolellako? — kysyi munkki pelokkaasti.

— Ei, vaan luostarissa.

— Olenko esiintynyt mieltäosottavasti luostarissa?

— Juuri te.

Gorenflot kynsäsi nenäänsä. Hän alkoi ymmärtää, että nyt oli jokin erehdys kysymyksessä.

— Minä olen yhtä hyvä katolilainen kuin tekin, mutta kuitenkin minä kauhistuin teidän uskaliaisuuttanne.

— Uskaliaisuuttaniko? — virkkoi Gorenflot. — Olenko siis ollut uskalias?

— Enemmän kuin uskalias, hyvä ystävä. Te olette ollut vallan rohkea.

— Ah, liian kiivas mielenlaatu on annettava anteeksi. Minä teen parannuksen, isä.

— Kyllä niinkin, mutta kuitenkin täytyy minun sekä omasta että teidän puolestanne pelätä mielenpurkauksenne seurauksia. Jos asia olisi tapahtunut vain meidän keskuudessamme, niin ei se olisi mitään haitannut.

— Kuinka? — kysyi Gorenflot. — Tuntevatko sen siis muutkin?

— Tietysti. Tiedättehän itsekin, että enemmän kuin sata maallikkoa oli saapuvilla, ja ne kuulivat joka sanan puheestanne.

— Puheestani? — toisti Gorenflot, joutuen yhä enemmän ja enemmän ymmälle.

— Myönnän, että se oli kaunis, myönnän, että suuri menestyksenne saattoi teidät liiaksi innostumaan, että yksimieliset suosionosotukset menivät teidän päähänne. Mutta mennä niin pitkälle kuin ehdottaa juhlasaattuetta kautta Parisin katujen, aikoa pukea ylleen haarniskat ja kypärät ja kääntyä kaikkien hyvien katolilaisten puoleen, se teidän täytyy myöntää olleen jo liikaa.

Gorenflot seisoi siinä hämmästyksestä mykkänä.

— On kuitenkin yksi keino saada kaikki korjatuksi, — jatkoi priori. — Se hengellinen kiihkeys, joka teidän jaloa sydäntänne polttaa, voisi vahingoittaa teitä Parisissa ollessanne, missä niin monta urkkijaa on kintereillänne. Toivon senvuoksi teidän lähtevän…

— Mihin, isä? — kysyi Gorenflot, vakuutettuna siitä, että hänen olisi meneminen arestiin.

— Maaseudulle.

— Karkoitus! — huudahti Gorenflot.

— Jos jäätte tänne, saattaa käydä paljo pahemmin, rakastettu veli.

— Mitä minulle sitten voisi tapahtua?

— Voisitte joutua rikosoikeudellisen syytteen alaiseksi, mistä kaiken todennäköisyyden mukaan aiheutuisi elinkautinen vankeus, ehkäpä mestauslavakin.

Gorenflot oli kulmankalpea. Hän ei voinut käsittää, millä tavalla hän olisi tehnyt itsensä syypääksi elinkautisen vankeuden tai kuolemanrangaistuksen ansaitsemiseen juopuessaan ravintolassa ja vietettyään yönsä poissa luostarista.

— Parhain veli, jos te alistutte tähän tilapäiseen karkoitukseen, niin te ette ainoastaan vältä vaaraa, vaan saatte myös tilaisuuden istuttaa uskon siemeniä maaseudullekin. Yöllä tekemänne ehdotus on täällä vaarallinen ja mahdotonkin toimeenpanna, mutta Parisin ulkopuolella se ehkä kävisi päinsä. Matkustakaa siis mahdollisimman pian, veli Corenflot. Se saattaa jo olla myöhäistäkin, jos vaan poliisi on saanut käskyn vangita teidät.

— Kunnianarvoisa isä, mitä te sanotte? — änkytti munkki, ollen yhä enemmän hämillään siitä, että tuohon hänen heikkoudensyntiinsä pantiin nyt niin suuri paino, — poliisi, te sanotte? Mitä minulla on sen kanssa tekemistä?

— Teillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, se ehkä voisi saada tekemistä teidän kanssanne.

— Onko minut sitten ehkä ilmiannettu?

— Voisinpa lyödä siitä vetoa. Matkustakaa siis, matkustakaa:

— Matkustakaa, sanotte te, arvoisa isä, — puhui Gorenflot avuttomana. — Se on helppo sanoa. Mutta millä minä matkustaessani elän?

— Ah, mikään ei ole sen helpompaa! Tehän olette luostarin almujenkerääjä. Siinä on teidän tulolähteenne. Keräyksenne kautta olette te tähän asti elättänyt muita, nyt te keräyksellänne elätätte itseänne, ja sitäpaitsi ei teillä siinä suhteessa ole mitään pelättävää. Sillä edustamanne mielipiteet hankkivat teille kyllä riittävästi puolustajia, niin ettei teiltä ole puuttuva mitään. Mutta matkustakaa jumalan tähden! Matkustakaa, älkääkä palatko, ennenkuin teitä kutsutaan!

Gorenflotin tullessa ulos riensivät kaikki munkit häntä vastaan saadakseen koetella hänen käsiään ja vaatteitaan. Menivätpä muutamat kunnianosotuksissaan niinkin pitkälle, että suutelivat hänen kaapunsa liepeitä.

— Hyvästi! — virkkoi heistä muuan häntä syleillen. — Hyvästi! Te olette pyhä mies. Muistakaa minua rukouksissanne.

— Ätsh! — ajatteli Gorenflot, — minä olen pyhä mies! Enpä vielä ennen ole moista kuullut.

— Jääkää hyvästi, — sanoi muuan toinen ja pusersi hänen kättään, — jääkää hyvästi, te uskon urhokas soturi!

— Hyvästi, marttyyri! — puheli kolmas ja suuteli hänen kaapuaan. — Sokeutta on meissä vielä, mutta valon hetki on pian koittava.

Gorenflotia heiteltiin siten sylistä syliin ja kohteliaisuuksia sateli hänelle satelemistaan hänen saapuessaan luostarin portille. Se sulettiin heti hänen siitä mentyään. Hän loi tuohon porttiin katseen, jota on mahdoton kuvailla, ja hän poistui Parisista miltei takaperin, ikäänkuin olisi kuolon enkeli uhkaillut häntä välkkyvällä miekallaan.

Ainoat sanat, mitkä hänen suustaan pääsivät hänen saapuessaan kaupungin portille, kuuluivat näin:

— Piru vieköön! Ell'eivät nuo jok'ikinen ole hassuja, niin olen minä itse sitten pähkähullu!

28.

Gorenflotin mietelmät.

Aina siihen surulliseen päivään asti, jolloin veli Gorenflotia kohtasi tämä odottamaton onnettomuus, ei hän, joka luotti hyvään jumalaan ja luostarin keittiöön, milloinkaan ollut ajatellut itselleen muuta kuin nuo ylimääräiset vierailut Runsaudensarven ravintolassa. Ja noita ylimääräisiä vierailuja, jotka riippuivat vanhurskaitten ihmisten hyväntahtoisuudesta, ei käynyt järjestäminen muuten kuin raha-almujen välityksellä. Niiden almujen pysähdyspaikka oli mainittu ravintola, josta niitä liikeni luostariin vain sikäli mitä jäi yli siitä summasta, minkä hän oli matkalla kuluttanut. Tosin hänellä oli ystävänsä Chicot, joka rakasti hyvin katettua pöytää ja iloista seuraa. Mutta Chicot vietti verrattain epäsäännöllistä elämää. Munkki tapasi hänet väliin kolmena, neljänä päivänä perättäin, mutta sitten saattoi kulua neljätoista päivää, kuukausi, kuusi kokonaista viikkoakin, ilman että munkki häntä kertaakaan kohtasi. Jospa Gorenflotilla kuitenkin olisi ollut rahoja. Mutta priorin vastaus hänen kysymykseensä oli ollut yksinkertainen ja vailla kaikkea apostolista hyväntahtoisuutta, niinkuin muutama Luukas-evankelistan lause:

— Etsikää, niin te löydätte!

Kuitenkin tuntui hänestä mieluisimmalta välttää häntä uhkaava vaara, tuntematon, mutta ääretön vaara, mikäli hän oli priorin sanoista saanut selvää. Munkki parka ei kuulunut niihin, jotka saattoivat käyttää valepukua ja siten eksyttää takaa-ajajat. Hän päätti niin ollen heti lähteä matkaan ja riensi siinä tarkoituksessa kiiruisin askelin kaupungin portista ulos ja hiipi varovasti, mahdollisimman hintelöksi tekeytyen, yövartiain ja sotilasten ohi, sillä hän pelkäsi, että poliisi jo ehkä häntä vainusi, niinkuin Pyhän Genovevan luostarin priori oli varotellut.

Mutta päästyään nyt vapaaseen luontoon istahti hän tien viereen ja, nojaten ihraista leukaansa leveään käteensä, alkoi syventyä miettimään nykyistä tilaansa.

Gorenflot huokasi syvään, sillä kello oli nyt lähes yhdeksän eli siis se aika, jolloin luostarissa syötiin päivällistä, sillä munkit, jotka eivät ajan sivistyneisyyden vaatimuksia seuranneet, söivät vielä vuonna 1578 vanhan, hyvän tapansa mukaan päivällistä kello kahdeksan aamulla.

Koko joukko ajatuksia syntyi paastoavan Gorenflotin aivoissa. Pää-ajatus, josta hänen oli vaikeinta luopua, oli siinä, että hän palaisi Parisiin, menisi luostariin ja selittäisi priorille tyytyvänsä mieluummin vankeuteen kuin maanpakolaisuuteen, että hän, jos niin vaadittiin, alistuisi kuritukseen ja ruoskintaankin, kun hänelle vain annettaisiin hänen ateriansa, joiden luvun hän nyt tahtoi vähentää viideksi päivää kohti.

Tätä ajatusta, joka enemmän kuin neljännestunnin ajan kierteli munkkiparan aivoissa, seurasi toinen, hieman järkevämpi, nimittäin että hän heti menisi Runsaudensarven ravintolaan ja lähettäisi sieltä noutamaan Chicotin ellei tämä vielä siellä olisi. Hän kuvailisi narrille tätä surullista asemaansa, johon hän Chicotin Bachuspitojen johdosta oli joutunut, pitojen, joihin hänkin, Gorenflot, heikkoudessaan oli ottanut osaa, ja pyytäisi tältä jalomieliseltä ystävältään pientä raha-apua.

Noin neljännestunnin punnitsi Gorenflot vieläkin tätä suunnitelmaansa, sillä hän oli harkitseva mies eikä suunnitelmakaan ollut hullumpi.

Lopuksi hän teki vielä kolmannenkin suunnitelman, hieman rohkean kyllä, että hän näet toista tietä, Porte Saint-Germainen kautta, palajaisi takaisin Parisiin ja jatkaisi salaisesti almujenkeräämistä kaupungissa. Hän tunsi hyvän "ostajapiirinsä" ja hyvätuloisimmat paikat ja tiesi erityisiä pikku katuja, joiden varsilla hän tiesi asuvan hyviä ystäviä, jotka harjoittivat tuottavaa siipikarjakauppaa ja jotka harvoin jättivät pistämättä jotain lihotettua kukkoturvakkoa almunkerääjän pussiin. Hän muisteli kiitollisena eräitä taloja, joissa kesällä syltättiin hedelmiä ja muuta sen tapaista, mikä Gorenflotin oman arvelun mukaan tapahtui etupäässä siitä syystä, että nuo ihmiset sittemmin saisivat jättää almunkerääjän pussiin, hänen isällisen siunauksensa vastalahjaksi, jonkin purkin kiisseliä tai tusinan syltättyjä pähkinöitä taikka laatikollisen kuivatuita omenia, joiden pelkkä hajukin jo saattoi herättää kuolleet haudoistaan.

Tämä viimeinen suunnitelma häntä varsinkin miellytti. Hän ajatteli että itse luonto oli määrännyt hänelle sellaisen elintavan. Mutta toteuttaakseen tämän suunnitelman ja voidakseen viettää tuota suloista elämäntapaa täytyisi hänen jäädä Parisiin ja olla aina vaarassa joutua poliisien tai hengellisten viranomaisten tielle, jotka kaikki nuo olivat vaarallisia seikkailuihin ryhtyneelle munkille. Sitäpaitsi oli vielä huomioonotettava muuan seikka: Pyhän Genovevan luostarin rahastonhoitaja ei kylläkään jättäisi luostaria almujenkerääjättä. Gorenflot saattaisi niin ollen tavata toisenkin almunkerääjän, jolla olisi laillisempi oikeus ammattinsa harjoittamiseen.

Tämä ajatus sai Gorenflotin värisemään, ja hänellä oli siihen tosiaankin syytäkin.

Näin pitkälle oli hän mietiskelyissään päässyt, kun hän kaukaa huomasi ratsastajan saapuvan täyttä neliä. Ratsastaja laskeusi hevosensa selästä erään talon luona, joka sijaitsi noin sadan askeleen päässä siitä, missä Gorenflot istui. Mies kolkutti. Hänelle avattiin, ja pian pujahti ratsastaja hevosineen portin sisäpuolelle. Aivan heti palasi ratsastaja, jonka Gorenflot tunsi viitastaan, kuitenkin portista takaisin ja kätkeytyi muutaman lähellä olevan kiviröykkiön taa.

— Tässä on varmasti kyseessä jokin salajuoni, — mutisi Gorenflot. — Ellei minun tarvitsisi pelätä seurauksia, tekisin minä sen tyhjäksi.

Piilossa oleva mies huomasi nyt Gorenflotin, joka siinä edelleen entisessä paikassaan käsi leukaa varten istui. Vieras oli nyt huolettomasti kävelevinään kiviröykkiön takana.

— Tuo ryhti, — puheli Gorenflot, — tuo vartalo… minusta tuntuu siltä kuin tuntisin ne entuudestaan. Mutta ei, sehän on mahdotonta.

Tuntematon mies, joka oli kääntynyt selin Gorenflotiin, kumartui nyt äkisti alas. Kuului hevosen kavioiden kapsetta.

Kolme miestä, joista kaksi näytti olevan palvelijoita, tuli muuliaaseilla ratsastaen. He sivuuttivat tuon tuntemattoman miehen häntä joko näkemättä tai kiinnittämättä häneen erityistä huomiotaan, jota vastoin tuo vaaniskeleva mies näytti tarkoin heitä tähystelevän.

— Minäpä sainkin estetyksi rikoksen tapahtumasta, — tuumiskeli Gorenflot, — ja minun läsnäoloni täällä, juuri tänä hetkenä, kuuluu sekin jumalallisen tahdon ilmauksiin. Sellainen tarvittaisiin vieläkin, jotta minä saisin aamiaisen itselleni.

Ratsastajain ohimentyä riensi mies takaisin taloon.

— Hyv'on, — puheli Gorenflot, — tämä seikka, ellen kovin suuresti erehdy, hankkii minulle sen mitä nyt haluan. Väijyksissä oleva ihminen ei pidä siitä, että hänet on huomattu. Minulla on nyt salaisuus tiedossani, ja olipa se vaikka vain kuuden äyrin arvoinen, käytän minä sitä kuitenkin hyväkseni.

Vitkastelematta ohjasi Gorenflot askeleensa taloa kohti. Mutta kuta lähemmäksi rakennusta hän tuli, sitä selvemmin muisti hän ratsastajan sankarilliset kasvot, hänen pitkän miekkansa ja ne sapekkaat silmäykset, joita hän oli noihin toisiin ratsastajiin luonut. Kaikkea tuota ajatellessaan Gorenflot mutisi:

— Luulen varmasti erehtyneeni. Sellainen mies ei missään tapauksessa anna säikäyttää itseään.

Ovelle ehdittyään tuli Gorenflot siitä täydellisesti vakuutetuksi ja kynsi epäillen korvallistaan. Äkkiä hänen kasvonsa kuitenkin kirkastuivat. Jotakin välähti nyt päähäni, ajatteli hän.

— Sepä oli mainio ajatus, — toisti hän itsekseen. — Minä sanon hänelle näin: jokaisella ihmisellä on suunnitelmansa, toivomuksensa ja mielihalunsa. Jos te annatte minulle vähän rahaa, niin minä rukoilen teidän suunnitelmainne toteutumisen puolesta. Jos hänen aikomuksensa ovat huonoja, niin tarvitsee hän sitäkin suuremmalla syyllä esirukousta puolestaan ja ihan varmaan antaa minulle almun. Minä puolestani ryhdyn sitten punnitsemaan asiaa ensimäisen asiantuntijan kanssa, jonka saan käsiini. Sillä täytyyhän toki saada tietää, onko rukoiltava sellaisten suunnitelmien puolesta, joita ei tunne ja joita ehkä on syytä epäillä. Minä teen sitten tuon asiantuntevan henkilön neuvon mukaisesti, ja edesvastuu asiassa lankeaa siis hänen niskoilleen eikä minun. Ellen minä ehkä tapaisikaan ketään, jolta voisin kysyä neuvoa, niin saattaisinpahan omalla vastuullanikin rukoilla hänen toiveittensa toteutumisen puolesta. Tulenhan kuitenkin hankkineeksi itselleni aamiaisen tuon paha-aikeisen miehen almuilla.

Tämän päätöksen tehtyään hiipi Gorenflot rakennuksen luo ja odotti siellä. Viiden minutin kuluttua avautui portti. Hevonen ratsastajineen ilmestyi taas näkyviin.

Gorenflot tuli nöyränä lähemmäksi.

— Hyvä herra, — virkkoi hän, — jos viisi pater nosteria ja viisi ave Mariaa teitä miellyttäisi, niin…

Mies käännähti ympäri.

— Gorenflot! huudahti hän.

— Herra Chicot! — lausui munkki vallan hämmennyksissään.

— Mihin helkkunaan sinä, veli, olet menossa? — kysyi Chicot.

— Sitäpä en tiedä. Entäs te?

— Minä kyllä tiedän, mihin minä menen, — vastasi Chicot. — Minun tieni kulkee suoraan eteenpäin.

— Onko matkan määrä kauaksikin?

— Aina sinne asti, mihin pysähdyn. Mutta koskapa sinä, veli, et voi selittää syytä täällä oloosi, epäilen minä muuatta asiaa.

— Mitä niin?

— Sitä että sinä olet nuuskimassa minua.

— Hyvä Jumala! Minäkö nuuskimassa teitä? Taivas minua varjelkoon! Minä vain teidät huomasin, siinä kaikki.

— Mitä sitten näit?

— Näin teidän vaaniskelevan niitä ratsastajia, jotka tästä menivät ohi.

— Sinä olet hullu.

— Mutta tehän piilouduitte noitten kivien taa ja tähystelitte sieltä hyvin tarkasti.

— Kuulkaapas, Gorenflot! Minä aion rakennuttaa itselleni talon tähän kaupungin edustalle. Nuo kivet ovat minun, ja minä tahdoin vain tutkia, onko niiden laatu hyvää.

— Se muuttaa asian, — vastasi munkki, uskomatta Chicotin puheista sanaakaan.

— Mutta mitä sinulla itselläsi on täällä kaupungin ulkopuolella tekemistä?

— Ah, herra Chicot! Minut on karkoitettu, — vastasi Gorenflot ja huokasi syvään.

— Mitä?

— Karkoitettu, sanon minä.

Näin sanoen kietoi Gorenflot kaapun ympärilleen ja näytti sellaiselta, jolle suuri onnettomuus myöntää oikeuden turvautua kanssaihmistensä apuun. — Veljeni ajavat minut luotaan, — jatkoi hän. — Minä olen hyljätty, minut on pantu pannaan.

— Äh! Mistä syystä?

— Kuulkaahan, herra Chicot, — virkkoi munkki, pannen kätensä sydämelleen. — Uskokaapa minua tahi älkää, mutta, kautta kunniani, minä en tiedä siihen syytä.

— Ellei se vaan johdu teidän viimeisestä renttuilemisestanne, veli?

— Laskette julmaa pilaa, — vastasi Gorenflot. — Tiedättehän vallan hyvin mitä minä olen tehnyt eilis-illan jälkeen.

— Tiedän, — jatkoi Chicot, — mitä teitte kello kahdeksan ja kymmenen välillä, mutta missä olitte kymmenestä kolmeen, sitä en tiedä.

— Kuinka? kymmenestä kolmeenko?

— Niinpä tietenkin, sillä kello kymmenen te menitte tiehenne.

— Minäkö? — virkkoi Gorenflot ja tuijotti gascognelaiseen.

— Te, ja minä teiltä vielä kysyin, mihin te aiotte mennä.

— No, mihin minä sanoin meneväni?

— Te vastasitte menevänne luostariin pitämään puhetta..

— Tuossa kaikessa on siis kuitenkin hieman perää, — mutisi Gorenflot ällistyneenä.

— Saamari vieköön! Tietysti se on totta. Te luittekin osan puheestanne, joka oli verrattain pitkä ja joka sisälsi raskaita syytöksiä kuningas Henrik III:ta vastaan.

— Ah! — ähki Gorenflot.

— Niin raskaita, — jatkoi Chicot, — ettei minua lainkaan ihmetyttäisi, vaikkapa teitä ajettaisiinkin takaa kapinoitsijana.

— Te saatte minulta silmät auki, herra Chicot. Näytinkö minä ihan valveillaolevalta puhuessani teidän kanssanne?

— Minun täytyy myöntää, veli, että tosiaankin näytitte minusta hyvin omituiselta. Varsinkin oli teidän katseissanne kovin tuijottava ilme. Olisi voinut luulla teidän puhelevan unissanne.

— Kuitenkin, — virkkoi Gorenflot, — olen minä varma siitä, että ellei itse piru ole ollut mukana pelissä, heräsin minä tänä aamuna Runsaudensarvessa.

— No, onko siinä mitään kummastuttavaa?

— Mitä? Eikö se sitten ole kummallista, koska te kerran väitätte minun poistuneen sieltä kello kymmenen eilen illalla?

— Niin kyllä, mutta tehän tulitte takaisin kello kolme aamulla, ja todistuksena siitä voin mainita, että te jätitte oven auki, ja minua paleli niin vietävästi.

— Jos tuo, mitä puhutte, on totta…

— Se on sula totuus. Kysykää mestari Bonhometilta, niin saatte kuulla. Hän juuri avasi teille portinkin. Sanonpa teille senkin, että te takaisin tullessanne olitte kovin pöyhkeä, ja minä sanoin teille: Hyi sentään, veli! Pöyhkeys ei sovi miehelle, kaikista vähimmän munkille.

— Mistä syystä minä sitten olin pöyhkeä?

— Siksi että teidän puheenne oli saanut menestystä ja että Guisen herttua, kardinaali ja Mayennen herttua, jota Jumala varjelkoon, olivat lausuneet teille kohteliaisuuksia, — vastasi gascognelainen hattuansa kohottaen.

— Niinpä onkin minulla nyt kaikki selvillä, — sanoi Gorenflot.

— Sehän on hyvä se. Te siis myönnätte olleenne mukana tuossa kokouksessa… miksi hiivatiksi te sitä kutsuittekaan? Ahaa, nyt minä muistankin, pyhäksi Liitoksi. Niin se oli.

Gorenflot painoi päänsä alas ja huokasi.

— Minä olen unissakävijä, — virkkoi hän. — Sitä en ollut voinut aavistaakaan.

— Unissakävijä! — toisti Chicot. — Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee sitä, herra Chicot, — vastasi munkki, — että minussa henki voittaa aineen siinä määrässä, että aineen maatessa on henki valveilla ja antaa tehtäviä aineelle, jonka täytyy totella.

— Vai niin, veli, — jatkoi Chicot, — tuohan kovin muistuttaa noituutta. Jos teissä asustaa paha henki, niin ilmaiskaa se avomielisesti minulle. Mies, joka puhuu unissaan, joka käy unissaan, joka pitää alentavia puheita unissaan kuningasta vastaan, hänen laitansa ei, hitto vie, ole oikein. Pakene pois, Belzebub! Vade retro, Satanas!

Ja Chicot käänsi ratsunsa ympäri.

— Siis tekin minut hylkäätte, herra Chicot? Ah, sitäpä en olisi teistä uskonut!

Ja tuo epätoivoon joutunut munkki alkoi nyyhkyttää.

Chicot heltyi tuon selvän epätoivon edessä.

— Kuuleppas, mitä sinä sanoitkaan?

— Ah, en tiedä. Tulen ihan hulluksi. Pääni on sekaisin ja vatsani on tyhjä. Auttakaa minua, herra Chicot!

— Te puhuitte matkustavanne.

— Puhuin. Se oli totta. Minäkin teille sanoin, että kunnianarvoisa priori on käskenyt minun matkustamaan.

— No, mihin sitten aiot matkustaa?

— Sitä en tiedä, — vastasi Gorenflot ja kohotti molemmat kätensä taivasta kohti. — Armeliaisuuden nimessä, herra Chicot, lainatkaa minulle kaksi ecua matkarahoiksi.

— Minä teen enemmänkin kuin sen, — vastasi Chicot. — Minä otan teidät mukaani.

Gorenflot katseli gascognelaista epäillen, ikäänkuin ei olisi rohjennut toivoakaan niin suurta hyväntahtoisuutta.

— Mutta sillä ehdolla, että te käyttäydytte hyvin siivosti. Sen sijaan saatte olla miten jumalaton tahansa. Suostutteko tarjoukseeni?

— Suostunko muka siihen, — virkkoi munkki. — Suostunko muka siihen… Mutta onko meillä runsaasti matkarahaa?

— Katsokaapa tätä! — sanoi Chicot ja veti esiin täysinäisen kukkaron.

Gorenflot hykähti ilosta.

— Paljoko siinä on? kysyi hän.

— Sataviisikymmentä pistoolia.

— No, mihin me matkustamme?

— Saattepahan nähdä.

— Entä milloin syömme aamiaista?

— Heti.

— Mutta millä tavalla minä matkustan? — kysyi Gorenflot levottomana.

— Et ainakaan minun hevosellani. Sen sinä heti ratsastaisit kuoliaaksi.

— No, mitenkäs sitten?

— Näes, vallan yksinkertaisesti. Sinulla on vatsaa kuin Silenuksella, sinä olet juoppo niinkuin hänkin. Hyv'on. Jotta yhdenmukaisuus tulisi vieläkin täydellisemmäksi, ostan minä sinulle aasin.

— Te olette minun kuninkaani, herra Chicot! Te olette minun aurinkoni! Ostakaa vanha aasi. Te olette jumalani! Mutta sanokaahan, missä me syömme aamiaista.

— Tässä, hiikatti ollen, juuri tässä. Katso, mitä tuonne portin päälle on kirjoitettu, ja lue, jos osaat!

Oli tosiaankin tultu jonkinlaisen ravintolan luo. Gorenflot tähysteli silmillään Chicotin osottamaan suuntaan ja luki:

Täällä saadaan kinkkua, munia, ankeriaspasteijoja ja valkosta viiniä.

On mahdotonta kuvailla Gorenflotin kasvoissa tapahtunutta muutosta hänen nähtyään tuon kirjoituksen. Hänen piirteensä kävivät säteileviksi, hänen silmänsä kiiluivat, hänen suunsa levisi auki ja sieltä näkyi kaksi riviä kiiltävän lujia hampaita.

29.

Gorenflot ratsastaa aasilla.

Syynä siihen, minkävuoksi Chicot nyt oli niin välinpitämätön oman vatsansa vaatimuksista, joille hän tavallisesti, niin narri kuin olikin tai ainakin kehasteli olevansa, antoi yhtä suuren arvon kuin konsanaan mikään munkki, oli se, että hän ennen Runsaudensarvesta lähtöään oli syönyt varsin hyvän aamiaisen. Väitetäänhän sitäpaitsi kiihkeitten intohimojen huonontavan ruokahalua, ja Chicotia painoi nyt todellakin voimakas intohimo.

Munkin istuessa suurustamassa ravintolassa hankki Chicot aasin, jolle Gorenflot heti antoi nimen Panurge.

Chicot katsahti aamiaispöytään ja teki sen johtopäätöksen, että hän, silti olematta tyranni, saattoi vaatia toveriltaan, että tämän olisi tultava toimeen ilman päivällistä. Hän virkkoi sellaisella äänellä, johon Gorenflot ei rohjennut mutista vastaan:

— Hei, toveri! Nyt me lähdemme. Ja Melunissa me syömme illallista.

Chicotin ääni oli niin käskevä ja hän oli osannut tuohon lujaan vaatimukseensa liittää niin suloisen lupauksen, että Gorenflot heti toisti:

— Meluniin! Meluniin!

Viivyttelemättä nousi Gorenflot tuolille ja siitä aasinsa selkään. Ylpeänä kuin se jumalaistarujen olento, johon Chicot täydellä syyllä oli häntä verrannut, ratsasti hän ravintolasta.

Ketterästi kuin kokenut ratsastaja ikään hyppäsi Chicot ratsunsa selkään, ja niin alkoivat ratsastajat painaa hienoa ravia. Näin kulettiin neljä liöötä ja sen jälkeen hetkinen levähdettiin. Munkki heittäysi nurmikolle nukkumaan. Chicot sitävastoin teki laskelmiaan. Matkustaisivatko he kymmenen liöötä päivässä? Korkeintaan sellaisen matkan saattoi vaatia aasin ja munkin yhteisiltä voimilta.

Chicot pudisteli päätään.

— Se ei vetele, — mutisi hän katsellen nurmikolla nukkuvaa Gorenflotia. — Tuo ei vetele. Jos tuo kaapumekko haluaa seurata minua, täytyy hänen matkustaa vähintäänkin viisitoista liöötä päivässä.

Chicot nykäsi Gorenflotia.

— Olemmeko jo Melunissa? — huudahti munkki puolihorroksissa. — Minulla on nälkä.

— Emme, toveri, — vastasi Chicot, — emme vielä. Ja senpävuoksi sinut herätänkin. Meidän täytyy kiiruhtaa mahdollisimman nopeasti. Me matkustamme, hiisi vieköön, liian hitaasti.

— Ettekö sitten pidä hitaasta matkustamisesta, herra Chicot? Mikä meillä on hätänä? Kuta kauvemmin viivymme matkalla, sitä kauvemmin saamme olla yksissä. Minähän matkustan uskonnon levittäjänä ja te huviksenne, eikö niin? Hyv'on, kuta hitaammin me matkustamme, sitä pikemmin pääsee uskonto leviämään ja sitä paremmin voitte te huvitella. Minua haluttaisi viipyä muutamia päiviä Melunissa. Siellä saa syödäkseen, mikäli olen kuullut, mainioita ankeriaspasteijoja, ja minä niin mielelläni tahtoisin vertailla Melunin pasteijoja muualla saataviin pasteijoihin. Mitäpäs siitä sanotte, herra Chicot?

— Minä sanon, — vastasi gascognelainen, — mielipiteeni olevan ihan päinvastainen, nimittäin sen, että me matkustamme mahdollisimman nopeasti emmekä jääkään Meluniin syömään, vaan illastamme vasta Montereaussa voittaaksemme takaisin sen ajan, jonka olemme hukanneet.

Gorenflot tuijotti matkatoveriinsa, ikäänkuin ymmärtämättä sitä mitä oli kuullut.

— No niin, nyt meidän on lähdettävä, — kehotti Chicot.

Munkki, joka oli pitkänään nurmikolla, kädet pään alla, nousi verkalleen ylös ja huokasi.

— Mutta, — jatkoi Chicot, — jos tahdotte jäädä jälkeen ja matkustaa niinkuin teille on mukavinta, niin onhan se vapaassa vallassanne.

— En, enhän toki, — virkkoi Gorenflot, ajatellen kauhulla sitä hyljättyä asemaansa, josta hän äsken ikäänkuin ihmeen kautta oli pelastunut. — En lainkaan. Minä tulen mukananne, herra Chicot. Pidän teistä liian paljo raskiakseni teistä erota.

— No, nouskaakin sitten satulaan, toverini, — sanoi Chicot.

Gorenflot vei aasinsa muutaman paalun luo ja onnistuikin pääsemään selkään tällä kertaa ei kuitenkaan kahanreisin, vaan jalat aasin samalle kupeelle, naisten ratsastustapaan. Hän väitti sellaisessa asennossa olevan mukavamman tarinoida. Asianlaita oli kuitenkin sellainen, että munkki siinä asennossa saattoi ratsastaa nopeammin kuin ennen, pitelemällä kiinni aasin harjasta ja hännästä.

Chicot päästi ratsunsa täyteen raviin, ja aasi seurasi ulvahdellen perässä.

Ensi hetket olivat Gorenflotille kauheita. Onneksi oli se ruumiinosa, jonka päällä hän istui, siksi laaja, että hänen oli helpompi kuin jonkin muun pitää tasapainoa.

Chicot höllensi väliin ohjia ja tähysteli tarkasti eteensä tielle, mutta kun hän ei havainnut siellä mitään haluamaansa, lisäsi hän entistä enemmän vauhtia.

Gorenflot oli alussa vaiti, sillä hänellä oli täysi työ pysytelläkseen aasinsa selässä. Mutta päästyään hiukkasen hengähtämään ja huomattuaan Chicotin alituisen eteensä tähystelevän kysäsi hän:

— Mitä te tutkitte, paras herra Chicot?

— En mitään, — vastasi tämä, — minä vain katson, mihin me olemme menossa.

— Ooh, Meluniin! Niinhän te itse äsken sanoitte.

— Mutta emmehän me liikahda paikaltamme, toveri!

— Kuinka! Emmekö liikahda paikaltamme? — huudahti munkki. — Mehän lasketamme lakkaamatonta ravia.

— Neliseen, neliseen! — huusi gascognelainen ja kannusti hevostaan.

Esimerkkiä seuraten alkoi Panurgekin nelistää sellaista vauhtia, ettei se ennustanut ratsastajalle mitään hyvää. Gorenflotin hätä suureni.

— Kuulkaahan, kuulkaahan, herra Chicot! — huusi hän heti kun kykeni jotain puhumaan. — Sanotteko tätä huvikseen matkustamiseksi? Minusta tämä ei ole lainkaan huvittavaa.

— Eteenpäin, eteenpäin! — vastasi Chicot.

— Mutta tie on pahaa ja lisäksi vastamäkeä.

— Hyvät ratsastajat laskevat aina neliä ylämäessä.

— Kyllä, mutta minäpä en pyri olemaankaan hyvän ratsastajan kirjoissa.

— No, jääkää sitten jälkeen.

— En, helkkarissa, — huudahti Gorenflot. — Sitä en suinkaan halua.

— No eteenpäin siis!

Chicot kannusti hevosensa vieläkin tiukempaan neliseen.

— Kas niin, nyt alkaa Panurge korahdella, — kirkui Gorenflot. — Nyt se pysähtyy!

— Jää hyvästi sitten, toveri! — huusi Chicot.

Gorenflotin teki aluksi mieli vastata samalla tavalla. Mutta silloin hän muisti, että hevosella, jota hän sydämensä pohjasta sadatteli ja joka kantoi selässään niin mielikuvituksellista olentoa, oli myöskin kukkaro kannettavanaan, ja se oli juuri tuon miehen taskussa. Hän niin ollen alistui kohtaloonsa, painalti sandaaleillaan hurjan aasinsa kylkeä ja pakotti sen taas neliseen.

— Panurge parkani kaatuu! — vaikeroi munkki saadakseen siten Chicotin ajattelemaan omaa etuaan, koskapa tämä ei muuten toverinsa vaikeasta asemasta välittänyt. — Panurge kaatuu. Se on ihan varma.

— No, anna sen kaatua, toveri, — vastasi Chicot, hiljentämättä tehdyn huomautuksen johdosta vähääkään ratsastustaan. — Kaatukoon vaan, niin ostamme muuliaasin.

Ikäänkuin olisi aasi ymmärtänyt nuo uhkaavat sanat, kääntyi se samana hetkenä pois valtatieltä pienelle polulle, jonne Gorenflot tuskin jalkaisinkaan olisi uskaltanut mennä.

— Auttakaa! — kirkui munkki. — Auttakaa! Minä putoan jokeen!

— Vielä mitä! — vastasi Chicot. — Jos te putoatte jokeen, niin vastaan minä siitä, että te pysytte pinnalla.

— Ah! — vaikeroi Gorenflot, — minä hukun, se on varma! Ja kaikki tämä tapahtuu siitä syystä, että minä olen unissakävijä!

Chicot oli nyt päässyt muutamalle mäennyppylälle ja pysäytti äkisti ratsunsa.

Gorenflot, joka oli huonompi ratsastaja kuin Chicot ja jonka ohjina suitsien asemesta oli vain marhaminta, jatkoi sillävälin menoaan.

— Pysähdy, helkkarissa, pysähdy! — ärjyi Chicot. Mutta aasi oli nyt saanut halun nelistää, ja aasin päähänpistot ovat hyvin itsepäisiä.

— Pysähdytkö, — kirkui Chicot, — taikka, kautta aatelisen kunniani, lähetän kuulan koipiisi!

Kun Chicotin ääni kajahti ja yhä kovemmin ja kovemmin ja munkki jo oli kuulevinaan sen kuulan suhinaa, jolla häntä uhattiin, teki hän liikkeen, joka oli varsin helppo sen tavan takia, jolla hän istui: hän näet hyvin hiljaa ja varovasti laskeutui aasin selästä alas.

— Kas niin! — virkkoi hän saatuaan jalkansa maahan ja pidellen molemmin käsin marhaminnasta. Aasi oli vetänyt häntä mukanaan pari askelta, mutta sitten pysähtynyt. Gorenflot kääntyi ympäri katsellakseen Chicotin kasvoilta sitä tyytyväisyyttä, minkä tämä hänen taitavasti suorittamansa liike pitäisi toisessa herättää. Mutta Chicot piilotteliheksi erään kallion takana ja vielä yhäkin viittaili ja uhkaili.

Tuo varovaisuus saattoi munkin ajattelemaan, että jotain mahtoi piillä sen takana. Hän tähysteli eteensä ja huomasi viidensadan askeleen päässä kolme muuliaaseilla ratsastavaa miestä. Hän tunsi heti ratsastajat samoiksi, joita Chicot jo aikaisemmin kiviröykkiön takana oli vaaniskellut.

Chicot seisoi paikallaan siksi kun ratsastajat olivat häipyneet näkymättömiin. Vasta sitten hän meni toverinsa luo.

— Kuulkaapas, — virkkoi Gorenflot, jonka kärsivällisyys alkoi loppua, — selittäkääpäs minulle, herra Chicot, mitä me tässä oikeastaan kujeilemme. Äsken meidän piti ratsastaa neliä, ja nyt meidän on pysähtyminen tähän keskelle tietä.

— Hyvä ystävä, vastasi Chicot, — minä tahdoin saada selville, onko teidän aasinne hyvää rotua ja oliko minua petetty, sillä olin maksanut siitä kaksikymmentäkaksi livreä. Nyt olen vakuutettu asiasta ja olen varsin tyytyväinen kauppaan.

Helposti ymmärrettävistä syistä ei munkki tuollaista selitystä uskonut ja hän aikoikin siitä toverilleen huomauttaa. Mutta hänen sävyisä luontonsa sai voiton ja kuiskasi hänen korvaansa, ettei hänen pitäisi ryhtyä mihinkään enempään väittelyyn. Mielipahaansa salaamatta vastasi hän siis vain:

— Olkoon menneeksi! Minua kovin väsyttää ja minulla on nälkä.

— No, mitä siihen tulee, — jatkoi Chicot ja taputti iloisesti munkkia olalle, — niin olenpa minäkin väsynyt ja nälissäni, ja ensimäisessä ravintolassa, joka eteemme tulee, me voitelemme sisuksia, sen lupaan varmasti, toveri.

— Sepä hyvä, — virkkoi munkki, nousten aasinsa selkään. — Rientäkäämme siis viipymättä etsimään sitä siunattua paikkaa.

Kaivattu ravintola ilmestyikin pian matkustavaistemme eteen, mutta Gorenflotin suureksi hämmästykseksi käskikin Chicot hänen laskeutua alas aasinsa selästä ja tehdä kierroksen ravintolan ympäri. Gorenflot, jonka tajuntakyky oli nopeasti edistynyt, huomasi pian syyn siihen: nuo kolme ratsastajaa, joiden jälkiä Chicot näytti seuraavan, olivat näet pysähtyneet ravintolan portin edustalle.

— Siis noiden kirottujen ihmisten oikun mukaan meidän täytyy järjestää matkamme, aikamme ja ateriamme. Se on hävyttömän ikävää!

Hän huokasi syvään.

Panurge, joka puolestaan huomasi, että tahdottiin poiketa suoralta tieltä, minkä koko maailma, yksinpä aasitkin, tietävät olevan lyhimmän pysähtyi äkisti ja näytti olevan haluton kulkemaan eteenpäin.

— Katsokaas, — virkkoi Gorenflot valittaen, — minun aasinikaan ei tahdo enää lähteä.

— Vai ei se tahdo lähteä? — sanoi Chicot. — Odotahan, odotahan!

Hän meni muutaman pensaan luo ja leikkasi siitä viittä jalkaa pitkän vitsan, paksun kuin sormen ja samalla kestävän ja taipuisan.

Panurge ei kuulunut niihin tyhmiin nelijalkaisiin, jotka eivät ota selkoa siitä, mitä niiden ympärillä tapahtuu. Aasi oli silmillään seurannut jokaista Chicotin tekemää liikettä ja alkoi epäilemättä tuntea häntä kohtaan jonkinlaista kunnioitusta. Ja kun Panurge luuli Chicotin tarkoituksen ymmärtävänsä, riensi se heti nopein askelin eteenpäin.

— Panurge menee nyt! — huusi munkki Chicotille.

— Menköön vaan, — tuumaili toinen. — Sille, joka matkustaa aasin ja munkin seurassa, ei ruoska ole milloinkaan tarpeeton kapine.

Ja gascognelainen otti kuin ottikin vitsan mukaansa.

30.

Vieläkin seikkailuja matkalla.

Kuitenkin näyttivät Gorenflotin vastoinkäymiset nyt olevan vähenemässä, varsinkin siltä päivältä. Sillä mutkan tehtyään tulivat he taas suurelle valtatielle ja pysähtyivät muutamaan toiseen noin kolmeneljännes liöön päässä olevaan ravintolaan. Chicot vuokrasi huoneen, jonka ikkunat olivat maantielle päin, ja tilasi huoneeseensa illallista, mutta selvästi saattoi huomata, että syöminen oli hänestä vain sivuseikka. Hän söi vähän, mutta sitä enemmän tähysteli ja kuunteli kaikkea mitä taisi. Tuota tähystelemistä kesti kello kymmeneen asti. Mutta kun Chicot siihen mennessä ei ollut mitään nähnyt eikä kuullut, antoi hän määräyksen, että hänen hevosensa ja munkin aasi olivat pidettävät matkavalmiina päivän valetessa.

Gorenflot, joka hyvän aterian nautittuaan oli vaipunut suloiseen yltäkylläisyyden uinailuun, päästi sen kuullessaan syvän huokauksen.

— Päivänvaletessako? — virkahti hän.

— Niin, saamari soikoon! — jatkoi Chicot. — Sinun on totuttava nousemaan ylös siihen aikaan.

— Mistä syystä? — kysyi Gorenflot.

— Entä sinun aamusaarnasi?

— Luostarin priori on minut niistä vapauttanut, — vastasi munkki. Chicot kohautti olkapäitään, ja sana "laiskureita!" purkautui hänen huuliltaan.

— Niinpä niin, laiskureita, — virkkoi Gorenflot. — Ja miksikäs ei?

— Ihminen on syntynyt työntekoon, — huomautti gascognelainen vakavasti.

— Mutta munkki levätäkseen, — selitti Gorenflot. — Ovathan munkit poikkeuksia tavallisista ihmisistä.

Ollen tyytyväinen tähän selitykseensä, mikä näytti saaneen itse Chicotinkin vakuutetuksi asiasta, astui Gorenflot arvokkaana huoneesta ulos ja ohjasi sitten askeleensa sänkyynsä, jonka Chicot, peläten munkin mahdollisia varomattomuuksia, oli valmistuttanut omaan makuuhuoneeseensa.

Seuraavan aamun sarastaessa olisi veli Gorenflot, ellei olisi nukkunut mitä sikeimmässä unessa, saattanut nähdä, miten Chicot nousi ylös ja meni ikkunan luo tähystelemään uudinten välistä. Vaikka olikin ikkunaverhojen suojassa, peräytyi Chicot kuitenkin hetkisen kuluttua askeleen takaperin, ja jos Gorenflot olisi ollut valveilla, olisi hän kuullut ennenmainittujen muuliaasien kavioitten äänen kivetyllä pihalla.

Chicot riensi heti Gorenflotin luo ja puisteli häntä siksi kunnes hän viimein avasi silmänsä.

— Enkö siis saa hetkenkään lepoa? — änkytti Gorenflot, vaikka oli nukkunut kymmenen tuntia yhtäpäätä.

— Pian ylös! — huusi Chicot. — Me matkustamme heti paikalla.

— Entä aamiainen? — kysyi munkki.

— Sen saamme Montereauhin mennessämme.

— Mikä paikka on Montereau? — kysyi nyt maantiedettä ylen vähän taitava munkki.

— Montereau, — vastasi gascognelainen, — on kaupunki, jossa syödään aamiaista. Siinä on sinulle tarpeeksi tietoja. Vai eikö?

— On, — virkkoi Gorenflot yksikantaan.

— Nyt, veikko, — sanoi gascognelainen, — menen minä maksamaan laskumme. Ja ellette viiden minuutin kuluttua ole valmis, matkustan minä yksin.

Munkin pukeutumiseen ei yleensä tarvita pitkää aikaa. Gorenflot tarvitsi siihen kuitenkin kuusi minuuttia. Portille ehdittyään huomasi hän Chicotin sotilaallisen täsmällisenä päässeen jo vähän matkaa edelle.

Tällä kertaa piti Chicot sanansa, ja aamiainen syötiin Montereaussa.

Siten jatkettiin matkaa monta päivää. Eräänä iltana tuli Chicot ylen pahalle tuulelle, sillä hän ei päivällisten jälkeen ollut nähnyt takaa-ajettaviansa.

Tuskin oli päivä ehtinyt sarastaa, kun hän jo oli jalkeilla ja kiskomassa toveriaan hereille. Jo matkan alusta pyyhkäsivät he täyttä ravia, mikä ennen pitkää kiihtyi mitä nurjimmaksi neliseksi. Mutta niin nopeasti kuin matkustivatkin eivät he kuitenkaan saaneet mitään muuliaaseja näkyviinsä. Keskipäivän aikaan olivat aasi ja hevonen menehtyä uupumuksesta. Chicot meni nyt muutamaan Villeneuve-le-Roin sillan luona sijaitsevaan tullitaloon.

— Oletteko nähnyt kolmen matkustajan ratsastavan tästä tänä aamuna ohi muuliaaseilla? — kysyi hän.

— Emme, mutta kyllä eilen illalla seitsemän seudussa, — vastasi tullivartija.

— Panitteko merkille, miltä ne näyttivät?

— Paninpa niinkin ja näin ne niinkuin muutkin matkustajat.

— Millaista väkeä ne näyttivät olevan?

— Yksi näytti isännältä ja toiset kaksi palvelijoilta.

— Juuri niitä tarkoitankin, — sanoi Chicot.

Hän pisti ecun tullimiehen kouraan.

Sitten hän mutisi itsekseen:

— Vai eilen illalla seitsemän seudussa! Ne ovat kaksitoista tuntia edellä. Mutta reippautta!

— Kuulkaapas, herra Chicot, — virkkoi munkki, — te sanotte, että reippautta. Sitä kyllä on minussa itsessäni, mutta katsokaapas vaan Panurgea.

Tuo eläin parka, joka jo kaksi päivää oli yli voimainsa ponnistellut, todellakin horjui.

— Ja katsokaapa hevostannekin, — jatkoi Gorenflot, — katsokaahan, missä tilassa se on!

Jalo eläin oli yltäpäältä vaahdossa, ja veri näytti tahtovan pusertua hevosparan silmistä. Chicot tutki tarkoin kumpaakin elukkaa ja näytti olevan samaa mieltä toverinsa kanssa. Gorenflot hengitti hieman keveämmin.

— Kuuleppas, veli almujenkerääjä, tässä on nyt tehtävä nopsa päätös.

— Mutta senhän teimme jo pari päivää sitten!

— On välttämätöntä, että me erkanemme, — sanoi Chicot, käyden suorastaan asiaan.

— Äh! — murahti Gorenflot, — aina vaan samaa pilaa! Erota! Mitä varten?

— Te matkustatte liian hitaasti, toveri.

— Vai niin! Minähän riennän kuin tuuli. Olemmehan tänä aamuna laskeneet neljä viisi tuntia yhtä kyytiä.

— Eikä se sittenkään riitä.

— Lähtekäämme siis heti matkaan. Kuta nopeammin me matkustamme, sitä pikemmin pääsemme perille. Sillä kait me kuitenkin kerran johonkin määräpaikkaan saavumme.

— Hevosenipa ei pääse eteenpäin eikä teidän aasinnekaan.

— No, mitä meidän sitten on tehtävä?

— Me jätämme ne tähän ja otamme ne taas palatessamme.

— Entäpä te? Meinaatteko jatkaa matkaa jalkaisin?

— En, me ostamme itsellemme muuliaasit.

Chicot tuli pian takaisin, tuoden tullessaan kaksi muuliaasia, joilla he sinä päivänä ratsastivat kaksikymmentä liöötä. Illalla sai Chicot erään hevosenkengityspaikan edustalla ilokseen nähdä kolme muuliaasia, mutta gascognelaisen tottunut silmä havaitsi pian, että silavyöt ja muulien omistajat olivat poissa. Satulat oli otettu niiden selästä, ja niin hyvin isäntä kuin palvelijatkin olivat tipotiessään. Ja elukoiden ympärillä hääriskeli joukko Chicotille tuikituntemattomia henkilöitä, jotka näyttivät arvioivan niiden hintaa: muuan hevoskauppias, hevosenkengittäjä ja pari fransiskaanimunkkia.

— Meneppä tuonne, — virkkoi Chicot Gorenflotille, — ja lähentele noita munkkeja. Vie ne johonkin syrjään ja puhele heidän kanssaan — munkeilla ei kait liene mitään salattavaa toisiltaan. Ota selville, mistä nuo muuliaasit ovat tulleet, mitä ne maksavat ja mihinkä niiden omistajat ovat menneet.

Gorenflot totteli. Hän palasi takaisin hetken perästä.

— Ensinnäkin olen saanut kuulla, — kertoi hän, — että olemme matkalla Lyoniin.

— Sen tiedän minäkin, — vastasi Chicot.

— Se muuliaasien omistajista, joka on näyttänyt isännältä, on toisen palvelijan seurassa lähtenyt Avignoniin päin.

— Entä toinen palvelija?

— Hän on jatkanut matkaa Lyoniin.

— Hyvä! Mutta miksi on isäntä lähtenyt Avignoniin? Luulin hänen aikoneen Roomaan. Mutta, — jatkoi Chicot kuin itsekseen — minähän kyselen sinulta asioita, joita et tunne.

— Tunnenpa niinkin, — vastasi Gorenflot.

— Kuinka! Tunnetko?

— Tunnen. Hän on lähtenyt Avignoniin syystä että hänen pyhyytensä paavi on lähettänyt sinne erään lähettilään, jolla on valtuutus toimia hänen nimessään.

— Hyv'on! — virkkoi Chicot, — minä ymmärrän!… Entä muuliaasit?

— Muuliaasit olivat perin uupuneet ja he olivat myyneet ne eräälle hevoskauppiaalle, joka taas puolestaan tarjosi niitä fransiskaaneille.

— Kuinka paljosta?

— Viidestätoista pistoolista kappaleelta.

— Mutta kuinka he senjälkeen ovat matkaa jatkaneet?

— Hevosilla, jotka he olivat ostaneet eräältä ratsumestarilta, joka taas oleksii täällä hankkimassa hevosia rykmentin tarpeeksi.

— Helkkari vieköön, toveri! — huudahti Chicot. — Sinä olet kelpo mies, ja vasta tänään osaan antaa sinulle oikean arvon. Mutta saata nyt päätökseen asti tämä asia, kun sen niin onnellisesti olet alottanut. Ota meidän muuliaasimme ja tarjoa niitä kymmenestä pistoolista fransiskaaneille. He kai pitävät sinun kauppaasi edullisempana.

— Niin ne tekevätkin, — sanoi Gorenflot. — Muuten minä ilmiannan heidät heidän priorilleen.

— Hyvin ajateltu, toveri! Sinä esiinnyt yhä enemmän eduksesi.

— Mutta kuinkas me, — kysyi Gorenflot, — jatkamme matkaamme?

— Hevosilla, hyvä ystävä.

— Ai ai! — mölähti munkki ja kynsäsi korvallistaan.

— Mitä nyt? — virkkoi Chicot. — Sinähän olet kelpo ratsastaja!

— Äh, — murahti Gorenflot, — hätätilassa kylläkin.

Chicot meni kauppalan majataloon. Sieltä hän löysi ratsumestarin ja osti tältä heti kaksi hevosta. Ratsumestari merkitsi ne matkalla kuolleiksi ja saattoi se siitä syystä myydä kolmestakymmenestäviidestä pistoolista.

Gorenflot sai myös pian asiansa toimitetuksi. Hän oli myynyt muuliaasit fransiskaanimunkeille. Varsin tyytyväisenä salli Chicot hänen mennä juomaan pullon viiniä. Munkki joi kaksi. Sitten he kumpikin nousivat ratsujensa selkään.

Kun Gorenflot huomasi illallisensa ikäänkuin lentävän edellään, kannusti hän reippaasti hevostaan. Sitäpaitsi oli hän nyt jo edistynyt ratsastamistaidossa: sen sijaan että olisi pitänyt toisella kädellään kiinni harjasta ja toisella hännästä, niinkuin ennen oli tehnyt, tarttui hän nyt molemmin käsin satulannuppiin ja laski menemään sellaista kyytiä kuin Chicot vaan toivoi. Lopuksi innostui hän vieläpä enemmänkin kuin suojelijansa. Sillä joka kerta kun Chicot hiljensi nelisensä raviksi, antoi munkki mennä neliä ja huutaa hoilasi hevoselleen.

Ja niinpä hyvistä harrastuksista seuraa ansaittu palkinto: seuraavan päivän iltana oli Chicot saavuttanut mestari Nicolas Davidin, joka edelleenkin esiintyi palvelijan puvussa, eikä enää päästänytkään mestaria näkyvistään. Kahdeksantena päivänä Parisista lähdettyään saapuivat he kaikki kolme illan suussa Lyoniin.

Tämä tapahtui suunnilleen samaan aikaan, jolloin Bussy ja kreivi ja kreivitär Saint-Luc saapuivat Méridorin linnaan.

31.

"Kultaisen joutsenen" ravintola.

Mestari Nicolas David, palvelijaksi pukeutuneena valitsi asunnokseen kaupunkiin päästyään sen parhaan majatalon, nimittäin "Kultaisen joutsenen".

— Onko sinullakaan mitään sitä vastaan, jos me menemme asumaan "Kultaiseen joutseneen?" — kysyi gascognelainen matkatoveriltaan.

— Eipä vähintäkään.

— Mene vuokraamaan sieltä meille huone. Sano, että odotat jotain sukulaistasi. Asettaudu senvuoksi odottelemaan minua portille. Minä kävelen sillävälin muualla enkä tule sinne, ennenkuin tulee pimeä, jolloin toivon löytäväni sinut sovitulta paikalta. Kun tulet tuntemaan huoneiston, niin vie minut meidän huoneeseemme niin etten tapaa ketään sellaista, jonka en haluaisi minua näkevän. Ymmärrätkö?

— Täydellisesti, — vastasi Gorenflot.

— Valitse suuri ja valoisa huone mahdollisimman lähellä sitä huonetta, jonka tuo kaupunkiin äsken saapunut matkustaja on vuokrannut. Huoneen tulee olla kadunpuoleisen, niin että minä voin nähdä majataloon tulevat ja sieltä poistuvat henkilöt. Elä millään ehdolla mainitse minun nimeäni ja lupaa runsaat juomarahat.

Gorenflot suoritti tehtävänsä mitä parhaiten. Huone vuokrattiin, ja iltapuoleen saapui Chicot. Munkki, viekkaana kuin kaikki muutkin kirkonpalvelijat, vaikka yleensä ovatkin luonnostaan tyhmänpuoleisia, ilmoitti Chicotille, että heidän huoneensa, huolimatta siitä että sillä oli toinen sisäänkäytävä kuin Nicolas Davidin huoneella, kuitenkin oli ihan viimeksimainitun huoneen vieressä ja että sen erotti siitä vain lautaseinä, jonka tarvittaessa saattoi helposti porata läpi.

— Se mitä nyt olet minulle sanonut, — virkkoi Chicot, — ansaitsee palkinnon, ja sinä saat tänä iltana illallispöydässäsi Xeres-viiniä. Totisesti sinä sitä saat, niin totta kuin nimeni on Chicot.

Chicot kutsutti nyt isännän sisälle. Tämä saapui, mutta ilmoitti, että hänen ensin täytyi puhua muutama sana erään toisen matkustavaisen kanssa.

Chicot arvasi että tämä matkustavainen oli hänen ystävänsä asianajaja.

— Mitäpähän heillä olisi toisilleen puhumista? — virkkoi Chicot.

— Luuletteko ehkä, että isäntä ja tuo teidän matkustavaisenne ovat salaisessa liitossa keskenään?

— Saamari! Näettehän sen selvästi, koskapa tuo lurjus, joka juuri oli täällä sisällä ja joka luullakseni oli isäntä…

— Kyllä hän oli isäntä itse, — huomautti munkki.

— Koska hän alentuu puhuttelemaan palvelijaksi puettua miestä.

— Ooh, — sanoi Gorenflot, — hän on nyttemmin muuttanut pukua. Minä olen hänet nähnyt. Hän on kokonaan mustiin puettu.

— Ahaa! — virkkoi Chicot. — Isäntä siis varmasti tietää salaisuuden.

— Ettekö tahdo, että minä koettaisin ripittää hänen eukkoaan? — kysäsi Gorenflot.

— En, — vastasi Chicot. — Minusta olisi parempi, että sinä kävelisit hieman kaupungilla.

— Entäpä illallinen? — huomautti Gorenflot.

— Sen annan minä kattaa valmiiksi sinun poissaollessasi. Tuossa on ecu, jolla voit odotellessasi pitää lystiä.

Parahiksi oli Gorenflot ehtinyt päästä ulos, kun Chicot jo otti esille poran ja kaivoi sillä reiän seinään. Seinän paksuuden vuoksi hän tosin ei voinut nähdä sen takana olevan huoneen kaikkia osia, mutta kun hän pani korvansa reiän kohdalle, saattoi hän jotenkin selvästi kuulla kaikki mitä huoneessa puhuttiin.

Huoneessaolijat olivat kuitenkin asettuneet sellaiseen paikkaan, että Chicot selvästi näki isännän ja Nicolas Davidin, jotka keskustelivat keskenään.

Chicot tosin ei saanut ihan joka sanasta selkoa, mutta sen verran hän kuitenkin sai keskustelusta selville, että Davis kerskui uskollisuudellaan kuninkaaseen ja puhui eräästä tehtävästä, jonka herra de Morvilliers oli hänen suoritettavakseen uskonut.

Davidin puhuessa kuunteli isäntä kylläkin hyvin arvokkaasti, mutta samalla jonkun verran välinpitämättömästi, sillä hän vastaili vain lyhyesti. Chicosta tuntui hänen katseessaan ja äänessään olevan eräänlaista ivaa joka kerta kun David puhui kuninkaasta.

— Ha haa — ajatteli Chicot, — eiköhän isäntämme vain lienekin liigalainen? Siitä minun otettava selko.

Ja kun Nicolas Davidin kamarista ei enää kuulunut mitään tärkeämpää keskustelua, odotti Chicot vuorostaan, että isäntä nyt tulisi häntä tapaamaan.

Viimein ovi avattiinkin.

Isäntä piteli lakkia kädessään, mutta hänen kasvoillaan oli sama ivallinen ilme kuin asianajajan kanssa keskustellessaankin.

— Istukaa alas, paras herra, — sanoi Chicot. — Ennenkuin ryhdymme tekemään erityistä sopimusta, pyydän teidän aluksi kuulemaan, mitä minulla on teille sanomista.

Isäntä ei näyttänyt lainkaan tyytyväiseltä ja teki kädellään merkin, että hän halusi jäädä seisomaan.

— Te olette nähnyt minun saapuneen erään munkin seurassa, — jatkoi Chicot.

— Olen.

— Vaietkaa! Elkää puhuko siitä kenellekään! Tämä munkki on karkoitettu.

— Vai niin, — virkkoi isäntä. — Olisiko hän ehkä joku valepukuinen hugenotti?

Chicotin kasvoilta kuvastui loukattu arvokkuus.

— Hugenotti! — sanoi hän inhoten, — kuka sanoo hänen olevan hugenotin? Tietäkää, että tämä munkki on minun sukulaiseni ja ettei minun sukulaisissani ole ainoatakaan hugenottia.

— Ooh, hyvä herra, sellaista on ennenkin nähty.

— Ei milloinkaan minun perheeni keskuudessa. Tämä munkki päinvastoin on hugenottien vannoutunut vihollinen ja on joutunut hänen majesteettinsa epäsuosioon, majesteetin, joka, kuten tiedätte, hugenotteja suojelee.

Isäntä näytti innostautuvan Gorenflotin kohtalosta.

— Vaiti! — virkkoi hän, pannen sormen suulleen, ja tuli lähemmäksi.

— Kuinka! Mistä syystä? — kysyi Chicot. — Olisiko tällä ehkä sattumalta jokin kuninkaan puoluelainen?

— Minä pelkään, että on, — virkkoi isäntä ja pudisteli päätään. — Tässä viereisessä huoneessa asuu myös muuan matkustaja.

— Siinä tapauksessa, — sanoi Chicot, — lienee parasta, että minä ja sukulaiseni heti lähdemme tiehemme, sillä maanpakolaisena, vihattuna…

— Mihinpä te sitten menisitte?

— Meillä on runsaasti osotteita, joita olemme saaneet ystävältämme, ravintolanisäntä La Hurièreltä.

— La Hurière! Tunnetteko La Hurièren?

— Vaiti! Siitä ei saa puhua, mutta me tutustuimme häneen Bartholomeuksen yönä.

— Vai niin, — myhähti isäntä. — Huomaan, että te ja sukulaisenne olette jumalaapelkääväisiä ihmisiä. Tunnen minäkin La Hurièren. Te siis sanotte, hyvä herra, että teidän sukulaisenne…

— Että hän varomattomasti on saarnannut hugenotteja vastaan, että hänellä on ollut harvinainen menestys ja että hänen majesteettinsa, mielettömänä siitä menestyksestä, mikä hänelle paljasti kansassa vallitsevan mielialan, ajattaa häntä takaa pannakseen hänet vankilaan.

— Entä sitten? — kysyi isäntä teeskentelemättömästi osaaottaen.

— Silloin minä vein hänet pois.

— Ah, rakas herra, siinä teitte vallan oikein.

— Guisen herttua on kyllä tarjoutunut häntä suojelemaan.

— Mitä sanotte? Guisen Henrik? Henrik arpinenko?

— Ei, Henrik pyhä.

— Niinkuin sanotte, Henrik pyhä.

— Mutta minä pelkään sisällistä sotaa.

— Hyvä, — sanoi isäntä, — jos kerran olette Cuisen herttuan ystäviä, niin tunnette kai tämän.

Nyt teki isäntä jonkinlaisen vapaamuurarimerkin, jonka perusteella liigalaiset tunsivat toisensa.

Sinä merkillisenä yönä, jonka Chicot oli viettänyt Pyhän Genovevan luostarissa, ei hän ollut huomannut vain tätä merkkiä, joka ainakin parikymmentä kertaa oli toistettu hänen silmäinsä edessä, vaan myöskin toisen merkin, jolla edelliseen vastattiin.

— Tietysti minä tuon tunnen. Entä te tämän?

— Paras herra, — puhui nyt isäntä, — pitäkää minun taloani omananne, pitäkää minua ystävänänne. Minä ajattelen teitä veljenäni, ja jos teiltä puuttuu rahaa, niin…

Tähän vastaukseksi veti Chicot taskustaan kukkaron, joka, vaikka sitä olikin vähän tullattu, kuitenkin vielä oli kunnioitettavan täysi.

— Saadakseni teidät yhä enemmän vakuutetuksi asiasta, — lisäsi Chicot, — tahdon sanoa teille, että me matkustamme oikean uskon levittämisen tarkoituksessa ja että matkakustannuksemme suorittaa pyhän liiton rahastonhoitaja. Neuvokaa siis meille sellainen majatalo, missä meillä ei ole mitään pelkäämistä.

— Saamari! — virkkoi isäntä, — te ette voi missään olla paremmassa turvassa kuin täällä. Muistakaa, että minä sen teille sanon.

— Mutta tehän juuri äsken mainitsitte jostain henkilöstä, joka asuu viereisessä huoneessa?

— Mainitsin kyllä. Mutta pitäköön hän varansa, sillä jos vaan kerrankaan huomaan hänessä mitään urkkijan oireita, ajan hänet ulos portista, niin totta kuin nimeni on Bernovillet. Sanokaa vain sana, ja minä ajan hänet ulos ovesta.

— Ei, ei! Miksikä niin? — jatkoi Chicot. — Antakaa hänen päinvastoin olla. On parasta pitää vihollisensa lähellään. Silloin niitä ainakin voi pitää silmällä.

— Oletteko oikeassa? — vastasi Bernovillet ihastuen.

— Mutta mistä syystä otaksutte tämän miehen olevan meidän vihollisemme? Sanon meidän vihollisemme, — lisäsi gascognelainen mitä herttaisimmin hymyillen, — sillä huomaanhan jo, että me olemme veljiä.

— Epäilemättä, — vastasi isäntä. — Kas, hyvä ystävä, minä epäilen tuota miestä, koska hän saapui tänne lakeijan puvussa ja sittemmin puki ylleen jonkinlaisen asianajajan puvun. Nyt minä kuitenkin väitän, ettei hän ole asianajaja eikä palvelija, sillä minä hänen viittansa alta, joka oli heitetty tuolille, näin pitkän miekan kären. Lisäksi on hän hyvin omituisella tavalla puhunut minulle kuninkaasta ja lopuksi on hän sanonut saaneensa jonkin tehtävän herra de Morvilliersilta, joka, kuten tiedätte, on itse Nebukadnezarin ministeri.

— Herodes, niinkuin minä häntä nimitän.

— Sardanopolus, — lisäsi isäntä.

— Hyvin sanottu! — huusi Chicot.

— Ah! Huomaan, että me ymmärrämme toisiamme.

— Kyllä me ymmärrämme, — vastasi Chicot. — Minä siis jään tänne.

— Niin toivon.

— Mutta ei sanaakaan minun sukulaisestani!

— Ei ainoatakaan sanaa, sen lupaan.

— Eikä minusta itsestänikään.

— Miksi te sitten minua luulette? Mutta hiljaa, tuolta tulee joku.

Gorenflot ilmestyi kynnykselle.

— Ah, hänhän se onkin, tuo arvon mies! huudahti isäntä mennen munkkia vastaan ja tehden liigalaisten merkin. Gorenflot sekä hämmästyi että kauhistui.

— Vastaa, vastaahan veljeni, — sanoi Chicot. — Isäntämme tietää kaiken ja tuntee myöskin salaisuuden.

— Minkä salaisuuden? — kysyi Gorenflot.

— Pyhän liiton, — virkkoi Bernovillet hiljaa. Gorenflot teki vaaditun merkin, ja se ylenmäärin ilahdutti isäntää.

— Mutta, — sanoi Gorenflot, jonka mieli teki muuttaa keskusteluainetta, — minullehan oli luvattu Xeres-viiniä.

— Xeres, Malaga, Alicante ja kaikki muutkin kellarini viinit ovat teidän käytettävissänne, hyvä veli.

Gorenflot ei tuosta kaikesta tajunnut kerrassaan mitään. Kolmena päivänä perättäin hän joi itsensä humalaan: ensimäisenä päivänä Xerestä, toisena Malagaa ja kolmantena Alicantea.

Näinä päivinä ei Chicot ollut lähtenyt mihinkään huoneestaan, vaan oli aamusta iltaan pitänyt asianajajaa silmällä. Isäntä, joka luuli Chicotin tuota otaksuttua rojalistia pelkäävän, teki asianajajalle senkin seitsemän kepposta. Mutta ei mikään — siltä ainakin näytti — saanut suuttumaan Nicolas Davidia, joka Kultaisen joutsenen ravintolaan oli määrännyt kohtauksen Pierre de Gondyn kanssa eikä mitenkään tahtonut lähteä tuosta asunnostaan, peläten herttuoiden lähettilään ehkä eksyvän hänestä. Siitä syystä eivät asianajajaa näyttäneet isännän loukkaukset lainkaan liikuttavan. Mutta heti kun mestari Bernoville oli pannut poistuessaan asianajajan oven kiinni, oli Chicot tähystyspaikaltaan havainnut, miten Nicolas David kaikin keinoin koetti purkaa vihaansa.

Jo tulonsa jälkeisenä päivänä, isännän vastenmielisyyden huomattuaan, oli hän, nyrkkiään ovea kohden puiden, sanonut:

— Odotappa vain viisi tai kuusi päivää, senkin lurjus, niin kyllä sen vielä saat minulle maksaa! Chicot siis tiesi tarpeeksi. Hän oli vakuutettu siitä, ettei Nicolas David lähtisi ravintolasta, ennenkuin olisi saanut lähettilään vastauksen.

Mutta viikon kuluttua Nicolas David sairastui, sen jälkeen kun isäntä, Chicotin vastaväitteistä huolimatta, oli antanut asianajajan ymmärtää, että hän, isäntä, mahdollisimman pian tarvitsi tämän asuttavana olevan huoneen. Isäntä kehoitti hänen lähtemään talosta, koskapa hän vielä saattoi kävellä. Mutta asianajaja pyysi saada jäädä seuraavaan päivään, jolloin hän toivoi voivansa paremmin. Seuraavana päivänä hän kuitenkin oli paljo sairaampi.

Isäntä tuli itse kertomaan tämän uutisen ystävälleen liigalaiselle.

— Tiedättekös mitä? — virkkoi hän käsiään hieroen, — tuo rojalistimme, tuo Herodeksen ystävä, taitaa joutua kenraalitarkastuksen alaiseksi.

Liittolaisten kesken tarkoitettiin kenraalitarkastuksella muuttamista tästä maailmasta toiseen.

— Äh, — murahti Chicot. — Luuletteko hänen sitten kuolevan?

— Hänessä on kovin ankara kuume ja hän heittelehtii sängyssään kuin mielipuoli. Lääkärit eivät ymmärrä sen taudin laatua.

Chicot näytti miettiväiseltä.

— Miltä hän näyttää? — kysyi hän.

— Hän on kalmankalpea ja huutaa vimmatusti.

— Mitä hän sitten puhuu?

— Hän huutaa: varjelkaa kuningasta! Kuninkaalle on pahaa tekeillä. Ja sitten hän väliin sanoo odottavansa jotain henkilöä Avignonista ja haluavansa tavata sitä ennen kuolemistaan. Eikö olisi hassua jos hän kuolisi täällä?

— Olisippa kyllä, varsin somaa, — arveli Chicot. — Mutta minä en kuitenkaan toivoisi hänen kuolevan, ennenkuin tuo Avignonista odotettu henkilö on saapunut.

— Miksi niin? Kuta pikemmin hän kuolee, sitä pikemmin hänestä pääsemme.

— Niinpä tietenkin, mutta minä en ulottaisi vihaani niin pitkälle, että toivoisin ruumiin ja sielun tuhoutumista, ja kun kerran tuo Avignonista saapuva henkilö tulee häntä ripittämään, niin…

— Mutta käsittänette kai, ettei koko tuo Avignonjuttu ole mitään muuta kuin kuumehouretta, jonka hän on päähänsä saanut, ja ettei hän suinkaan odota ketään.

— Kukapa tietää! — tuumaili Chicot.

— Ah, te olette tosi kristitty, te!

— Paha on hyvällä palkittava, niin neuvoo jumalallinen laki.

Isäntä poistui mitä syvimmin Chicotia ihaillen.

Gorenflot, joka ei ottanut mihinkään näihin tällaisiin osaa, rupesi silminnähtävästi lihomaan. Kahdeksan päivän kuluttua huojui rappu hänen allaan ja hän hädintuskin mahtui niissä kulkemaan, niin että hän eräänä iltana kummastellen lausui Chicotille luulevansa rappusten kavenneen. Muuten ei hän lainkaan ajatellut Nicolas Davidia, ei liigaa eikä uskonnon valitettavaa rappeutumista. Hänen ainoana huolenaan oli koettaa valikoida sopivia viinilajeja niihin runsaisiin ruokiin, joita hän itselleen tilaili. Isäntä, joka kerta kun näki hänen menevän ulos tai sisälle, vain hämmästyksissään ihmetteli:

— Kukapa olisi voinut aavistaa, että tuo paksu munkki on niin mainio kaunopuhuja!

32.

Munkki ripittää asianajajaa, ja päinvastoin.

Päivä, jolloin ravintola vapautuisi epämiellyttävästä vieraastaan, näytti vihdoinkin sarastavan. Mestari Bernovillet syöksähti Chicotin kamariin niin täyttä kurkkua nauraen, että gascognelaisen täytyi hetkinen odottaa, ennenkuin sai tietää syyn siihen.

— Se kuolee! — huusi tuo laupias ravintolanisäntä. — Se heittää henkensä! Viimeinkin se oikaisee sorkkansa!

— Ja sekö nyt teistä sitten on niin hauskaa? — kysyi Chicot.

— Tietysti. Mutta onpa se kallista kujetta.

— Mikä on kujetta?

— Ähäh! Tunnustakaa vaan suoraan, että te, hyvä ystävä, olette saaneet aikaan sen kepposen.

— Minäkö järjestänyt kepposia? Mitä te tarkoitatte? Mitä on hänelle tapahtunut?

— Mitäkö hänelle on tapahtunut? Tehän tiedätte hänen alituiseen huutaneen sitä henkilöä, jonka piti saapua Avignonista.

— Onko tuo henkilö siis vihdoinkin saapunut?

— On.

— Oletteko nähnyt hänet?

— Olen, piru vieköön!

— Minkä näköinen hän on?

— Avignonista tullut mieskö? Hän on pieni, laiha ja punakka.

— Se on hän? — huudahti Chicot.

— No, kas niin, oikeassapas olin! Tehän se juuri hänet noudatitte tänne, koskapa tiedätte, minkä näköinen hän on.

— Lähettiläs on siis tullut! Kertokaapas minulle kaikki hyvin tarkoin, veli Bernovillet.

— Sen olen tekevä. Noin tunti takaperin näin erään pienen miehen ratsastavan ison hevosen selässä ja pysähtyvän portille.

— "Onko mestari Nicolas täällä?" kysyi ratsastaja. Tiedättehän, että tuo rojalisti lurjus on sillä nimellä ottanut täällä asunnon.

— "Kyllä hän on täällä", vastasin minä.

— Ilmoittakaa hänelle, että se henkilö, jota hän on odottanut Avignonista, nyt on saapunut.

— Aivan heti, hyvä herra. Mutta minun täytyy jo edeltäpäin huomauttaa teitä eräästä asiasta — mestari Nicolas, joksi te häntä kutsutte, on kuolemaisillaan.

— Sitä suuremmalla syyllä on teidän toimitettava mitä pikemmin minun terveiseni perille.

— Mutta hän on hyvin sairas. Hän on saanut tarttuvan kuumetaudin.

— No, kiiruhtakaa sitten, taivaan tähden! — puhui mies.

— Tahdotteko siis välttämättä, vaarasta huolimatta, tavata häntä?

— Minun täytyy häntä tavata, sanon minä.

Se pieni mies puhui niin rajulla ja käskevällä äänellä, ettei mikään vastustus voinut tulla kysymykseen. Minä siis saatoin hänet kuolevan huoneeseen.

— Onko hän nyt siellä? — kysyi Chicot.

— On. Ja eikö olekin hassua? Mikä onnettomuus, ettei voi kuulla, mitä ne puhuvat!

— Mutta mikä estää teitä menemästä sinne sisälle?

— Hän lähetti minut pois teeskennellen ripityttää itsensä.

— Mutta voittehan kuunnella oven takana.

— Siinä olette oikeassa, — virkkoi isäntä ja riensi huoneesta ulos.

Chicot puolestaan kiiruhti heti omalle tähystyspaikalleen ja näki Pierre de Gondyn istuvan sairaan pääalusen vieressä. Mutta he kumpikin puhelivat niin hiljaa, ettei Chicot erottanut heidän keskustelustaan ainoatakaan sanaa. Viiden minuutin kuluttua nousi de Gondy ylös, sanoi jäähyväiset ja meni tiehensä.

Chicot riensi ikkunan luo.

Ratsupalvelija piteli suitsista sitä suurta hevosta, josta isäntä oli puhunut. Pian ilmestyi siihen myöskin Guisen herttuain lähettiläs, nousi nopeasti satulaan ja läksi ratsastamaan suoraa päätä Parisia kohti.

— Saamari! — murahti Chicot. — Kunpahan tuo mies vaan ei veisi mukanaan sukutaulua. Mutta minä hänet kyllä ehdin saada kiinni, vaikkapa minun pitäisi ajaa kymmenen hevosta kuoliaiksi. Mutta ehkäpä ei sentään, — jatkoi hän, — sillä nuo asianajajat ovat viekkaita kettuja, varsinkin tämä, ja minä epäilen… Mutta haluaisinpa tietää, — lisäsi hän ja käveli kärsimättömänä edestakaisin lattialla, ikäänkuin olisivat hänen ajatuksensa kohdistuneet kokonaan toiselle taholle, — tahtoisinpa tietää missä Gorenflot lurjus majailee!

Siinä samassa tuli isäntä takaisin.

— Mies on matkustanut pois, — sanoi hän.

— Rippi-isäkö?

— Juuri hän, vaikkei hän olekaan mikään rippi-isä yhtään enempää kuin minäkään.

— Miten sairas voi?

— Hän on keskustelun jälkeen mennyt tainnoksiin.

— Oletteko varma siitä, että hän edelleenkin on huoneessaan?

— Piru vieköön! Hän kait ei lähde huoneestaan, ennenkuin hänet viedään hautaan.

— Hm! Menkää nyt hakemaan tänne minun matkatoverini mahdollisimman pian.

— Vaikkako hän olisi juovuksissakin?

— Vaikka juovuksissa, olkoon missä tilassa tahansa. Se tapahtuu hyvän asian tähden.

Bernovillet riensi heti ulos. Hän oli asiaansa innostunut mies.

Nyt oli Chicotin vuoro saada kuume. Hän näet ei tiennyt, pitikö hänen rientää de Gondyn jälkeen vaiko mennä Nicolas Davidia tapaamaan. Jos asianajaja olisi niin sairas kuin mitä ravintolanisäntä väitti, oli luultavaa, että hän oli jättänyt paperinsa de Gondylle. Siitäpä syystä Chicot kävelikin levottomana huoneessaan, sivellen kädellään otsaansa ja hapuillen aivoissaan harhailevista ajatuksista sitä johtotähteä, mikä ehkä päästäisi hänet tästä epäselvyyden pälkähästä.

Viereisessä huoneessa oli ihan hiljaista, eikä Chicotikaan voinut tähystyspaikaltaan erottaa mitään muuta kuin sängynnurkan.

Yht'äkkiä kuului ääniä rapuilta. Chicot hätkähti: munkki sieltä tulla jyrysi.

Mukanaan isäntä, joka turhaan pyysi häntä vaikenemaan, kapusi Gorenflot ylös rappuja, kovaa melua pitäen.

Chicot ehätti ovelle.

— Vaiti! ole hiljaa, juoppolalli! — huusi hän.

— Juoppolalli, vaikka on vain hiukkasen maistellut! — hihkui Gorenflot.

— Kuulehan, tulehan tänne! Ja te, Bernovillet, tehän tiedätte…

— Kyllä minä tiedän, — vastasi isäntä merkitsevästi ja poistui huoneesta.

— Tule tänne, sanon minä! — jatkoi Chicot ja veti munkin huoneeseen. — Meidän on puheltava vakavasti, jos sinä vaan siihen kykenet.

— Oh! — ähkyi Gorenflot, — te laskette leikkiä, toveri. Minä olen yhtä vakava kuin aasi juodessaan.

— Eli juotuaan, — huomautti Chicot ja kohautti olkapäitään. Hän antoi munkin istuutua. Hänen katseensa oli niin vakava, että Gorenflotkin nyt ymmärsi täytyvänsä kuunnella.

— No niin, mistä nyt taaskin on kysymys? — kysäsi Gorenflot, otaksuen Chicotin jälleen valmistavan hänelle ikävyyksiä.

— Katsohan — vastasi Chicot ankarasti, — kysymys on siitä, ettet sinä lainkaan näy ajattelevan kutsumuksesi täyttämistä. Sinä kulutat päiväsi juopotteluun, eikä uskonnon asia sillä välin suinkaan edisty.

Gorenflot tuijotti hämmästyneenä nuhtelijaan.

— Minäkö? — virkkoi hän viimein.

— Juuri sinä. Katsoppa vaan, minkä näköiseltä nytkin näytät. Kaapusi on repaleinen, ja sinä itse olet jossain tapellut, koska silmäsi on sinertävä.

Ettäkö minä? — jatkoi Gorenflot, hämmentyen yhä enemmän noista nuhteista, joihin Chicot ei ollut häntä totuttanut.

— Niinpä kyllä. Olet liassa polvien yläpuolelta. Ja minkälaista likaa sitten! Savea! Se todistaa, että sinä olet ottanut humalan jossain esikaupungissa.

— Se on kyllä ihan totta, — myönsi Gorenflot.

— Voi sinua, syntinen! Ja genovevalaismunkki! Jos olisit edes fransiskaani, niin kävisi se jotenkuten päinsä. Varo itseäsi tuolla tavoin vastaisuudessa käyttäytymästä, sillä muuten minä erkanen sinusta. Ja onpa Lyonissa sitäpaitsi poliisejakin.

— Armahtakaa minua, hyvä suojelijani! — änkytti munkki ja alkoi, ellei juuri itkeä, niin kuitenkin ulvoa kuin petoeläin.

— Hyi! — nuhteli Chicot. — Ja sinun tuolla tavoin hummaillessasi on tässä vieressä muuan naapuri ihan kuolemaisillaan.

— Se on totta, — myönsi Gorenflot katuvaisin katsein.

— Sanoppa nyt: oletko kristitty? Jaa tahi ei?

— Olen minä kristitty? — huudahti Gorenflot, syöksähtäen ylös. — Olenko minä muka kristitty! Sen vannon paavin hatun kautta, että olen, ja sen voisin todistaa vaikka pyhän Laurentiuksen tulikoetuksella.

Ja kädet ojennettuina, ikäänkuin vannoakseen valan, hän alkoi laulaa, niin että ikkunaruudut vähällä olivat särkyä:

"Mua kristityksi kutsutaan, ma siitä rikkauteni saan".

— Jo riittää, — virkkoi Chicot, — kun kerran olet kristitty, niin elä salli veljesi kuolla ripittämättä.

— Oikeassa olet. Missä sitten on tuo veljeni? Minä hänet kyllä ripitän, — sanoi Gorenflot. — Mutta ensin tahdon saada jotain juodakseni, sillä minä kuolen janoon.

Chicot ojensi munkille ison pikarillisen vettä, ja munkki kulautti sen melkein pohjaan.

— Ah, poikani, — sanoi hän, — nyt alan nähdä paljo selvemmin.

— Sepä on toki hyvä, — vastasi Chicot, aikoen käyttää hyväkseen tuota valoisampaa silmänräpäystä.

— No, mutta ketä minun on ripitettävä?

— Naapuri parkaamme, joka on kuolemaisillaan.

— Lähetä sille tuopillinen hunajalla sekoitettua viiniä, — neuvoi Gorenflot.

— Sitä en häneltä kylläkään kadehti, mutta hän tarvitsee pikemmin sielun kuin ruumiin ruokaa. Sinun on mentävä hänen luokseen.

— Luuletteko minun olevan siihen tarpeeksi valmistuneen, herra Chicot? kysyi munkki hämillään.

— Sinäkö? En ole nähnyt sinulla siihen tehtävään olevan milloinkaan enemmän kutsumusta kuin juuri nyt. Sinun tulee johdattaa hänet oikealle tielle, jos hän on eksynyt harhaan. Sinun on näytettävä hänelle suorin tie paratiisiin, jos hän sitä vaan haluaa.

— Minä riennän hänen luokseen.

— Elähän! Odotahan vähän! Minun täytyy selittää sinulle miten sinun on meneteltävä.

— Mitä varten? Ikäänkuin minä en kahteenkymmeneen vuoteen olisi oppinut kutsumustani täyttämään!

— Kyllä hyvinkin, mutta sinun tulee täyttää ei ainoastaan oma kutsumuksesi, vaan myöskin minun tahtoni, jolta sinun on kysyttävä neuvoa.

— Teidänkö tahtonne?

— Niin. Ja jos sinä sen täsmällisesti täytät, niin, huomaappa, mitä nyt sinulle sanon, niin sijoitan minä tuhat écuta Runsaudensarven ravintolaan sinun kontollesi, juodaksesi tai syödäksesi, kumminpuolin vaan haluat.

— Syödä ja juoda samalla kertaa, siitä minä enimmin pidän.

— Olkoon menneeksi. Tuhat écuta sinä saat, jos vaan ripität kuolevan.

— Tietysti minä hänet ripitän, vaikka siihen paikkaan menehtyisin. Mutta sanokaapa minulle nyt, millä tavoin minun tulee häntä ripittää.

— Kuule sitten: tuo munkinkauhtanasi herättää suurta kunnioitusta. Sinä puhut Jumalan ja kuninkaan nimessä. Sinun täytyy kaunopuheliaisuutesi avulla pakottaa tuo mies antamaan sinulle ne paperit, jotka hän juur'ikään sai Avignonista.

— Mutta mitä varten minä häntä siihen pakottaisin?

Chicot katsahti sääliväisesti munkkiin.

— Ansaitaksesi nuo tuhat écuta, senkin pöllö! — sanoi hän.

— Aivan oikein, — vastasi Gorenflot. — Nyt minä menen.

— Odotahan vähän. Hän tulee sanomaan sinulle, että hän juuri äsken antoi ripittää itsensä.

— No, jos hän kerran jo on ripityttänyt itseään, niin mitäpä minulla siellä silloin enää on tekemistä?

— Sinun on vastattava hänelle, että hän valehtelee ja että se henkilö, joka äsken kävi hänen luonansa, ei ollut mikään rippi-isä, vaan pelkkä vehkeilijä samoin kuin hän itsekin.

— Mutta silloin hän suuttuu.

— Mitä sinä siitä välität? Hänhän on kuolemaisillaan.

— Se on totta.

— Sitten sinun tulee puhua Jumalasta, perkeleestä ja mistä vaan tahdot, mutta tavalla tahi toisella on sinun järjestettävä asiat siten, että saat käsiisi Avignonista tulleet paperit.

— Mutta entä jos hän kieltäytyy luovuttamasta niitä minulle?

— Siinä tapauksessa on sinun evättävä häneltä synninpäästö, sinun on julistettava hänet kirkonkiroukseen, pantava pannaan.

— Taikka minä riistän häneltä paperit väkisin.

— Tee kuten haluat. Mutta näytäppä nyt, oletko riittävän selvä voidaksesi täsmälleen täyttää minun määräykseni?

— Aivan säntilleen, sen saatte nähdä.

Näin sanoen nosti Gorenflot kätensä leveille kasvoilleen, ikäänkuin sivelläkseen niiltä pois kaikki juopumuksen jälet. Hänen katseensa muuttui tyyneksi, vaikkakin, jos sitä olisi lähemmin tarkastellut, siinä olisi voinut huomata jotain tuijottavaa. Hänen suustaan pääsi vain arvokkaita sanoja, ja kaikki hänen liikkeensä ilmaisivat selvyyttä, vaikkapa hän vielä vapisikin hieman. Hän astui juhlallisena ovea kohti.

— Varro vähäsen! — sanoi Chicot. — Kun hän on luovuttanut sinulle paperit, niin pitele niitä lujasti toisessa kädessäsi ja koputa toisella kädelläsi seinään.

— Mutta entä jos hän ei annakkaan niitä minulle?

— Niin koputa kuitenkin.

— Hyvä on.

Gorenflot läksi nyt huoneesta. Sillä aikaa Chicot, ollen mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa, asetti korvansa seinää vasten voidakseen kuulla vähäisimmänkin melun. Muutaman minuutin kuluttua astui munkki naapurin huoneeseen. Asianajaja kohosi ylemmä sängyssään ja tuijotti sisälletulijaa.

— Päivää veljeni! — virkkoi Gorenflot, astui keskelle huonetta ja ojensi suoraksi paksun vartalonsa.

— Mitä haette täältä, isä? — mutisi sairas heikolla äänellä.

— Poikani, minä olen vain munkki parka ja olen saanut tietää teidän olevan vaarallisesti sairaana. Senvuoksi olen tullut puhumaan teille sielunne autuudesta.

— Minä kiitän, — sanoi kuoleva, — mutta luulen teidän huolenpitoanne tarpeettomaksi. Nyt minä tunnen voivani vähän paremmin.

Gorenflot pudisti päätään.

— Niinkö luulette? — kysyi hän.

— Olen siitä varma.

— Se on vain saatanan juoni, saatanan, joka tahtoo, että te kuolisitte ilman rippiä.

— Siinä tapauksessa saatana pettyy, — virkkoi sairas, — sillä minä olen juuri äskettäin ripityttänyt itseni.

— Kenen edessä?

— Erään avignonilaisen papin. Gorenflot pudisti vielä kerran päätään.

— Se ei ollut mikään pappi, — virkkoi hän.

— Kuinka! Eikö se ollut pappi?

— Ei.

— Kuinka sen tiedätte?

— Minä tunnen hänet, — vastasi Gorenflot niin varmalla äänellä, että asianajaja hämmentyi, niin vaikeata kuin yleensä onkin saada asianajajia hämmästymään.

— Niin ollen, koska teidän terveydentilanne ei ole parempi, — jatkoi munkki, — ja koska tuo mies ei ollut mikään pappi, on teidän annettava ripittää itsenne.

— Minä en pyydä mitään muuta, — vastasi asianajaja hieman kovemmalla äänellä, — kuin että saan ottaa ripin keneltä itse haluan.

— Teillä ei enää ole aikaa haetuttaa ketään muuta, poikani. Sitäpaitsi, koska minä kerran olen täällä…

— Mitä! Eikö minulla ole aikaa? — huudahti sairas äänellä, joka alkoi kuulostaa yhä voimakkaammalta. — Mutta kun minä sanon teille, että voin paremmin, kun vakuutan, että tällä kertaa varmasti vältän kuoleman…

Gorenflot pudisti kolmannen kerran päätään.

— Mutta minä, — sanoi hän yhtä varmasti, — minä, poikani, vakuutan, ettei minulla ole vähääkään toivoa teidän toipumisestanne. Teidät on tuominnut kuolemaan niin hyvin lääkäri kuin jumalallinen Sallimuskin. On julmaa sanoa se teille, sen hyvin ymmärrän. Mutta sitä tietähän me kaikki ennemmin taikka myöhemmin matkaamme. On olemassa vaaka, oikeuden vaaka, ja onhan sitäpaitsi lohduttavaa kuolla, kun tietää heräävänsä toisessa elämässä. Siis, rakas lapseni, ripityttäkää itsenne.

— Minäpä vakuutan teille, isä, että tunnen itseni paljo voimakkaammaksi, ja se todennäköisesti johtuu teidän pyhästä läsnäolostanne.

— Erehdystä, poikani, erehdystä, — selitti Gorenflot. — Viimeisenä hetkenään tuntee ihminen jonkinlaista liekehtivää elinvoimaa, se on kuin lamppu, joka sammumisensa edellä vielä kerran leimahtaa. Selittäkääpä nyt, — jatkoi munkki ja istahti sängyn reunalle, — tunnustakaapa minulle pyyteenne, salahankkeenne ja vehkeilynne.

— Pyyteeni, salahankkeeni ja vehkeilyni! — toisti Nicolas David, jota alkoi hieman pelottaa tuo merkillinen, hänelle tuiki tuntematon munkki, joka nähtävästi hyvinkin tunsi hänet itsensä.

— Ne juuri, — jatkoi Gorenflot ja näytti ihan rauhassa valmistautuvan kuuntelemaan. — Sittenkun olette puhunut minulle kaiken, annatte te minulle paperit. Kentiespä Jumala suo minun silloin antaa teille synninpäästö.

— Mitkä paperit? — huudahti sairas äänellä niin voimakkaalla, että olisi voinut luulla hänen olevan täysin terveen.

— Ne paperit, jotka tuo luuloteltu pappi on tuonut teille Avignonista.

— Mutta kuka on sanonut teille, että tuo luuloteltu pappi on tuonut minulle mitään papereita? — kysyi asianajaja, pistäen toisen jalkansa ulos sängystä. Hänen äänensä oli niin raju, että Gorenflot hätkähti ja oli hämmentyä tehtävässään. Hän siitä kuitenkin pian tointui ja ajatteli sopivan hetken tulleen osottaakseen päättäväisyyttään.

— Hän, joka sen on sanonut, tietää mitä sanoo, — virkkoi munkki. — Siis paperit tänne, paperit, taikka minä en anna minkäänlaista synninpäästöä.

— Haa! Vai tarvitsen minä sinun synninpäästöäsi, roisto! — huudahti David, syöksähtäen ylös sängystä ja tarttuen Gorenflotin kurkkuun.

— Hyvänen aika! huudahti tämä. — Tehän hourailette! Ettekö siis halua ripityttää itseänne?

Asianajajan peukalo, joka taidokkaasti oli osunut munkin kurkun kohdalle, keskeytti hänen puheensa, ja siitä seurasi korinan tapainen sähinä.

— Kyllä minä ripitän sinut, minä, sinä kirottu munkki! — huusi asianajaja David. — Ja mitä hourimiseen tulee, niin saatpa nähdä, tokko se estää minua kuristamasta sinua kuoliaaksi.

Veli Gorenflot oli väkevä, mutta kaikeksi onnettomuudeksi oli hän nyt siinä herpoutumisen tilassa, jolloin juopumus vaikuttaa hermostoon ja veltostuttaa sen, mikä tavallisesti tapahtuu samalla kertaa kuin siveelliset ominaisuudet toiselta puolen alkavat jälleen voimistua.

Hän siis kykeni ainoastaan nousemaan tuoliltaan, tarttumaan molemmin käsin kiinni asianajajaan ja heittämään hänet luotaan. Totuus vaatii sanomaan, että veli Gorenflot, niin väsähtänyt kuin olikin, kuitenkin antoi Nicolas Davidille niin voimakkaan sysäyksen, että tämä lensi selälleen kauvas lattialle. Mutta vihasta mielettömänä hän nousi ylös, tarttui siihen pitkään, vaatteittensa alla olevaan miekkaan, jonka mestari Bernovilletkin oli nähnyt, vetäisi sen huotrasta ja syöksyi munkkia kohti.

— Nyt onkin sinun vuorosi ripityttää itsesi, — sanoi hän karkealla äänellä, — taikka muuten täytyy sinun kuolla.

Gorenflot selvisi humalastaan täydellisesti, tuntiessaan kylmän miekankären kaulallaan.

— Ahaa! — virkkoi hän. — Te ette siis ollutkaan sairas. Se olikin siis vain teeskentelyä.

— Sinä unohdat, ettei nyt enää olekkaan sinun vuorosi kysellä, vaan ainoastaan vastata. Kuka sinä olet?

— Senhän vallan hyvin näette, — vastasi munkki.

— Se ei ole mikään vastaus, — virkkoi asianajaja, puristaen lujemmin miekkansa kahvaa.

— Mutta varokaahan, helkkarissa! Jos te tapatte minut ennenkuin ehdin vastata, niin ettehän saa mitään tietää.

— Se on totta. Mikä nimesi?

— Veli Gorenflot.

— Oletko siis tosiaankin munkki?

— Olenpa tietenkin.

— Mistä johtuu se, että sinä olet Lyonissa?

— Siitä että minut on karkoitettu.

— Kuka on neuvonut sinua tähän majataloon?

— Sattumus.

— Kuinka kauan olet täällä ollut?

— Kuusitoista vuorokautta.

— Mistä syystä olet urkkinut minun puuhiani?

— Sitä en ole tehnyt.

— Mistä sitten tiesit minun saaneen joitakin papereita?

— Koska minulle oli niin sanottu.

— Kuka sen sinulle sanoi?

— Hän, joka lähetti minut tänne teidän luoksenne.

— Kuka sinut sitten tänne lähetti?

— Sitä en voi teille sanoa.

— Mutta se sinun kuitenkin täytyy sanoa.

— Odottakaa, odottakaa! — kirkui munkki. — Malttakaa! Minä huudan apua, minä huudan…

— Ja minä sinut tapan.

Munkilta pääsi huuto. Veripisara kimalteli jo asianajajan miekankäressä.

— Mikä on hänen nimensä? — kysyi hän.

— Ah, nyt en voi enää pidättäytyä, — huokaili munkki. — Olen ollut ilmaisematta sitä niin kauvan kuin olen voinut.

— Se on kyllä totta. Sinä olet pelastanut kunniasi. Mutta sanoppa nyt, kuka sinut on tänne lähettänyt.

— Hän on…

Gorenflot yhäkin epäili. Hän ei mielellään olisi ilmaissut ystäväänsä.

— Sano heti paikalla! — ärjäsi asianajaja ja polki jalkaansa lattiaan.

— Enhän minä siitä mihin pääse. Hän on Chicot.

— Kuninkaan narriko?

— Hän juuri.

— Ja missä hän on nyt?

— Tässä, — kuului siinä samassa kolmas ääni. Chicot oli ilmestynyt kynnykselle kalpeana, vakavana ja paljastettu miekka kädessä.

33.

Taistelu.

Kun mestari Nicolas sai nähdä tuon miehen,, jonka hän tunsi pahimmaksi vihollisekseen, teki hän kauhua ilmaisevan liikkeen.

Gorenflot käytti tilaisuutta hyväkseen heittäytyäkseen syrjään ja siten pelastaakseen kaulansa asianajajan miekan tieltä.

— Auttakaa minua! — huusi hän. — Auttakaa!

Hän tahtoo minut tappaa!

— Ahaa, paras herra David! — virkkoi Chicot. — Vai te se olettekin! Onpa hauskaa tavata teitä.

Sitten gascognelainen kääntyi munkin puoleen ja sanoi tälle:

— Paras Gorenflot, sinun läsnäolosi munkkina oli täällä äsken tarpeellinen, kun luultiin tämän herran olevan kuolemaisillaan, mutta nyt, voidessaan paremmin, hän ei enää tarvitse mitään rippi-isää, vaan saa hän sen sijaan tekemistä aatelismiehen kanssa.

David koetti saada huulilleen halveksivaa hymyilyä.

— Juuri niin, sellaisen aatelismiehen kanssa, joka näyttää teille olevansa oikeata lajia, — jatkoi Chicot. — Gorenflot, menkääpä huviksenne vartioimaan porstuaan, ettei kukaan saa häiritä minua keskustellessani tämän herran kanssa.

Gorenflotista ei ollut mikään mieluisempaa kuin päästä Nicolas Davidista mahdollisimman kauvas. Hän riensi ulos paljo keveämmin askelin kuin oli tullut sisälle. Chicot sulki sitten oven ja pani reikelin hakaan.

David tunsi alussa helposti selitettävää mielenliikutusta, mutta pian hän siitä tointui, sillä hän luotti taitavuuteensa miekkailijana, huomattuaan olevansa tekemisissä vain yhden ainoan henkilön kanssa. Kun gascognelainen oli saanut suletuksi oven ja kääntynyt ympäri, näki hän Davidin nojaavan sänkyään vastaan, ja miekka kädessään hilpeästi hymyilevän.

— Pukekaa vaatteet yllenne, herra, — sanoi Chicot. — Annan teille siihen aikaa, sillä en halua olla edullisemmassa asemassa kuin tekään. Tiedän, että olette taitava miekkailija, mutta se on minulle ihan samantekevää.

David alkoi nauraa.

— Pila on mainio, — virkkoi hän.

— Onpa kyllä, varsinkin minun mielestäni, koska olen sen itse sanonut. Ja se tulee teistä pian tuntumaan vieläkin paremmalta, sillä olettehan älykäs mies ja ymmärrätte sellaisia asioita. Mitäpä luulette minun täältä hakevan, mestari Nicolas?

— Kaiketikin niitä iskuja, jotka minä jäin teille Mayennen herttuan nimessä velkaa sinä päivänä, jolloin te niin ketterästi hyppäsitte ulos ikkunasta.

— En, hyvä herra, ne minulla ovat kylläkin mielessäni ja minä kyllä maksan ne takaisin sille henkilölle, joka minulle ne antoi, olkaa varma siitä. Mutta nyt minä olen tullut hakemaan muuatta sukutaulua, jonka herra Pierre de Gondy juuri äsken on teille jättänyt.

David kalpeni.

— Mitä sukutaulua?

— Sitä, joka osottaa, niinkuin tiedätte, että Guisein herttuat suorassa linjassa polveutuvat Kaarle Suuresta.

— Ahaa, — sähähti David, — te olette siis urkkija, hyvä herra. Minä pidin teitä vain narrina.

— Minä olen, jos teitä niin haluttaa, kumpaakin: urkkija, saadakseni teidät hirtetyksi, ja narri, voidakseni sitten hirttämisellenne nauraa.

— Minäkö tulisin hirtetyksi?

— Siekailematta, hyvä herra. Toivoakseni ette voi vaatia kaulanne katkaisemista, sillä sellainen oikeus kuuluu ainoastaan aatelismiehille.

— Mutta kuinka se voi käydä päinsä, jos saan luvan kysyä?

— Aah, ei mikään ole sen helpompaa. Minun vain tarvitsee kertoa totuus. Minun täytyy sanoa teille, paras herra David, että minä viime kuussa olin saapuvilla eräässä kokouksessa, joka pidettiin Guisen herttuoiden ja rouva de Montpensierin kesken. Pyhän Genovevan luostarissa.

— Tekö?

— Minä olin rippituolissa, niinkuin tekin, mutta vastakkaisella puolella olevassa. Niissä on surkean epämukavata istua, vai kuinka? Minulla oli enemmänkin syytä sitä valittaa, minä kun olin pakotettu odottamaan kokouksen loppua, ja se kesti melko kauvan. Kuulin kaikki puheet, näin Anjoun herttuan kruunaus-ilveilyn, mikä ei lainkaan huvittanut. Sen sijaan meni tuo pikku loppunäytös aika lailla mukiin — tuo Lothringin herttuoiden sukutaulu, jonka oli tarkastanut, korjannut ja parantanut mestari Nicolas David.

— Vai tunnette te siis sukutaulun, — virkkoi David, vaivoin vihaansa hilliten.

— Tunnen, — vastasi Chicot, — minusta se oli harvinaisen hyvin suunniteltu. Mutta saattaapa sellainen suuri ymmärrys olla onnettomuudeksikin: voi niin pian tulla hirtetyksi. Onpa synti, ajattelin minä, sallia niin kelpo miehen, kuin Davidin, tulla hirtetyksi, miehen, joka on mainio miekkailija, etevä asianajaja ja vieläpä päälle päätteeksi hyvä ystäväni, kun kerran voin en ainoastaan pelastaa hänet joutumasta nuoran jatkoksi, vaan myös avata hänelle tien onneen ja menestykseen. Kun siis kuulin teidän puhuvan matkustamisestanne, päätin minäkin seurata jäljissänne, minkä olen tehnytkin. Kaiketi ymmärrätte, etten minä ole matkustanut perässänne Parisista Lyoniin päästääkseni teidät taas käsistäni. Kaivoin pienen reiän tuohon seinään, ja olen voinut siitä pitää teitä mahdollisimman paljo silmällä. Myönnänpä saaneeni siitä nauttiakin useamman kerran päivässä. Vihdoin te sairastuitte, ja isäntä aikoi ajaa teidät täältä tiehenne. Olitte sitoutuneet tapaamaan herra de Gondyta "Kultaisessa joutsenessa" ja pelkäsitte, että tuo herra ehkä saisi teidät muualta käsiinsä. Sairaus siis saattoi olla teeskentelyä, enkä minä siihen kokonaan uskonutkaan. Mutta olisihan voinut olla myöskin todellista. Ja kun me kaikki olemme kuolevaisia, minkä seikan totuudesta te pian tulette vakuutetuksi, niin minä lähetin luoksenne siivon munkin, ystäväni ja matkatoverini, herättämään teissä katumusta ja saamaan teidän tekemään parannuksen. Mutta, paatunut syntinen kun olette, te tahdoitte hänet tappaa. Nyt olen minä itse tullut tänne sanomaan: sopikaamme asiasta, tahdotteko luopua yrityksestänne?

— Millä tavalla?

— Otaksukaamme, että te tosiaankin olisitte ollut sairas, ajatelkaamme, että ystäväni Gorenflot olisi teidät ripittänyt ja te olisitte antanut hänelle hänen pyytämänsä paperit. Silloin olisin minä antanut teille anteeksi ja laulanut sydämeni pohjasta teille kuolinvirrenkin. No niin, minäpä en tahdo olla elävää kohtaan sen ankarampi kuin kuolluttakaan. En siis voi muuta kuin sanoa teille nämä sanat: Herra David, te olette mainio mies, te osaatte miekkailla, ratsastaa, riidellä, narrata itsellenne rahoja. Sanalla sanoen: te voitte tehdä mitä hyvänsä. Olisi vahinko, jos sellainen mies äkisti häviäisi maan päältä, missä hänet on määrätty niin monessa asiassa onnistumaan. No niin, paras herra David, luopukaa pois salaliitosta. Uskokaa minua. Rikkokaa välinne Guisein kanssa! Antakaa paperit minulle, ja aatelisen kunniani kautta minä lupaan sovittaa teidän välinne kuninkaan kanssa.

— Mutta entäpä jos minä en teille niitä anna? — kysyi Nicolas.

— Ellette niitä anna, lupaan yhtä pyhästi surmata teidät. Tuntuuko tämä teistä edelleenkin yhtä naurettavalta, herra David?

— Tietysti.

— Mutta jos annatte minulle paperit, — jatkoi Chicot, — jää kaikki unhotuksiin. Te ette minua ehkä usko, herra David, sillä teillä on huono luonne ja te kuvittelette, että minun vihani teitä kohtaan on sammumaton. Niin ei kuitenkaan ole. Tietysti minä teitä vihaan, se on totta, mutta vielä enemmän vihaan minä Mayennen herttuaa. Antakaa minulle aseet käsiini häntä vastaan, niin minä pelastan teidät. Ja jos vielä haluatte minun tähän puheeseeni lisäävän jotain sellaista jota ette koskaan usko, kun kerran ette itse rakasta ketään muuta kuin omaa itseänne, niin tietäkää sitten, että minä pidän kuninkaasta, niin typerä, turmeltunut ja oikullinen kuin hän onkin, sillä juuri hän on suojellut minua tuota Mayennen teurastajaa vastaan. Minä tahdon, että minun Henrik kuningas parkani saa hallita kaikessa rauhassa, mikä kävisi mahdottomaksi, jos Guiset ja Nicolas Davidin sukutaulu häntä vastustavat. Antakaa siis minulle tuo sukutaulu, niin minä kunniani kautta lupaan olla ilmaisematta nimeänne ja toimia teidän onneksenne.

Näin puhuessaan Chicot katseli hyvin tarkkaavaisesti Davidia. Hän ei kuitenkaan kertaakaan huomannut mitään muutosta asianajajan kolkossa katseessa, ei pieninkään parempi tunne näyttänyt lieventävän noita kamalia piirteitä.

— Huomaan, — jatkoi Chicot, — hyvät puheeni hukkaan menneiksi. Te siis ette minua usko. Minulle jää siis vain yksi ainoa keino rangaista teitä minua kohtaan tekemistänne vääryyksistä ja saada maailma vapautetuksi miehestä, joka ei luota rehellisyyteen eikä ihmisyyteen. Minä teidät hirtätän. Hyvästi, herra David!

Tämän sanottuaan astui Chicot takaperin askeleen ovea kohti, päästämättä kuitenkaan asianajajaa näkyvistään.

Tämä sitävastoin astui askeleen eteenpäin.

— Ja luuletteko, että minä teidät päästäisin täältä ulos! — huusi asianajaja. — Enpä suinkaan, rakas urkkijani, enhän toki, Chicot ystäväni. Sen, joka on perillä moisista salaisuuksista, täytyy kuolla! Ken uhkaa Nicolas Davidia, hänen täytyy kuolla! Kun tullaan sisälle sillä tavoin kuin te, niin on kuoltava!

— Te puhutte ihan minun toivomuksieni mukaan, — vastasi Chicot yhtä kylmäverisesti. — Minua vain hieman epäilytti, koska varmasti olen teidät surmaava. Antakaa siis paperit minulle, — lisäsi hän jyrisevällä äänellä, — taikka minä teidät tapan ja ilmaisen vielä paikankin, miltä kohdalta ruumista: minä lävistän teidän kurkkunne samasta paikasta, josta te äsken aioitte iskeä ystäväni Gorenflotin suonta.

Chicot oli parahiksi saanut nuo sanat lausutuiksi, kun jo David raivoisasti naurahtaen syöksähti hänen päällensä.

Taistelijat olivat suunnilleen yhtä pitkät. Mutta Chicotin laihuus peittyi hänen vaatteisiinsa, jota vastoin asianajajan pitkä ja laiha varsi oli suojaton. Hän muistutti pitkää ja notkeata käärmettä, mutta, niinkuin Chicot jo oli hänelle sanonut, hänellä oli vertaisensa vastustaja vastassaan. Chicotista, joka miltei joka päivä harjoitti miekkailua kuninkaan kanssa, oli noiden harjoitusten kautta kehittynyt yksi taitavimmista miekkailijoista koko valtakunnassa, minkä myöskin Nicolas David pian huomasi. Hän peräytyi askeleen taaksepäin.

— Ahaa! — huudahti Chicot, — luulenpa, että te jo alatte minua ymmärtää! Sepä hyvä! Sanon siis vielä kerran: antakaa paperit tänne!

David vastasi vain hyökkäämällä uudelleen gascognelaisen kimppuun, ja uusi miekkailu alkoi, tuimempi kuin ensimäinen, vaikkapa Chicot edelleenkin tyytyi vain väistämään toisen iskuja. Tämä toinen yritys päättyi samalla tavalla kuin ensimäinenkin: asianajaja näet peräytyi muutamia askeleita.

— Nyt on minun vuoroni, — sanoi Chicot ja astui askeleen eteenpäin.

Chicotin lähetessä koetti David häntä väistää. Vihdoin sai Chicot häntä miekallaan pistetyksi siihen paikkaan, johon oli ennustanutkin: miekka tunkeutui asianajajan kurkkuun.

— Kas siinä nyt saitte sen, minkä lupasin, — virkkoi Chicot.

David ei vastannut. Hän vaipui lattialle ja hänen suustaan tulvahti hiukan verta.

Chicot peräytyi nyt vuorostaan muutaman askeleen. Sillä vaikkapa käärmettä haavoittaakin kuolettavasti, saattaa se vieläkin hiukan liikahtaa ja pistää.

David koetti laahautua sänkynsä luo, ikäänkuin vielä jotain salaisuuttaan säilyttääkseen.

— Ahaa! — huusi Chicot. — Luulin, että olet yhtä ovela kuin kettu, mutta sinähän päinvastoin oletkin tyhmä kuin aasi! Minä en tiennyt, mihin olit kätkenyt paperisi, mutta nyt sinä sen minulle itse näytät.

Ja Davidin kiemurrellessa kuoleman tuskissa riensi Chicot sängyn luo ja löysi päänaluksen alta pienen pergamenttikäärön, jota David, uhkaavaa vaaraa aavistamatta, ei ollut arvannut paremmin piilottaa.

Samana hetkenä kun Chicot avasi käärön katsoakseen, oliko siinä juuri se asiakirja, jota hän haki, kohottausi David raivostuneena ylös, mutta kaatui samalla ja heitti henkensä.

Silmät ilosta säkenöiden tutki Chicot pergamenttia ja pani sen sitten povitaskuunsa. Sitten hän asetti vainajan, joka oli kuollut melkein ilman ulkonaista verenvuotoa, sillä haavan laadun vuoksi oli veri juossut sisäänpäin, sänkyyn pitkäkseen, kasvot seinään päin, avasi oven ja huusi Gorenflotia.

— Kylläpä te olette kalpea! — virkkoi munkki sisälle tultuaan.

— Olen, — vastasi Chicot. — Tämän miesraukan viimeiset hetket ovat mieltäni jossain suhteessa liikuttaneet.

— Onko hän sitten kuollut? — kysyi Gorenflot.

— Niin on ainakin syy otaksua, — vastasi Chicot.

— Vaikka hän äsken oli niin terve!

— Liian terve. Hän halusi niellä esineitä, jotka olivat hänelle liian vaikeasti sulavia, ja hän on kuollut jostain sellaisesta, mikä on mennyt väärään kurkkuun.

— Ah! — virkkoi Gorenflot. — Se roisto aikoi kuristaa minut, kirkonmiehen! Senvuoksi on Jumala antanut hänelle kurituksen.

— Antakaa hänelle anteeksi, veli. Tehän olette kristitty.

— Minä annan hänelle anteeksi, vaikkapa hän säikäyttikin minua melko lailla.

— Mutta se ei riitä, — huomautti Chicot. — Teidän täytyy sytyttää eräitä vahakynttilöitä ja mutista muutamia rukouksia hänen tomunsa ääressä.

— Mitä varten?

— Kysyt mitä varten? Siksi, ettei sinua vangita murhaajana.

— Minäkö murhaaja! Tuon miehen murhaaja! Eikö vielä muuta? Hänhän päinvastoin tahtoi murhata minut.

— Niinpä vainenkin! Ja kun hän ei siinä onnistunut, niin hänen verensä joutui kuohuksiin, verisuoni ratkesi rinnassa, ja niin tuli hänestä loppu. Siis te jo huomaatte, Gorenflot, olleenne syynä hänen kuolemaansa. Tosin kylläkin viaton syy. Mutta ennenkuin syyttömyytenne tulisi selvitetyksi, saattaisitte te joutua moniin ikävyyksiin.

— Luulen teidän olevan oikeassa, herra Chicot.

— Sitäkin suuremmalla syyllä, kun tässä Lyonin hyvässä kaupungissa on verrattain valpas poliisi.

— Jeesus! — mutisi munkki.

— Tehkää siis niinkuin olen sanonut, veli: jääkää tähän. Kerratkaa kaikki rukoukset, joita muistatte tai ette muista, ja lähtekää sitten matkalle illalla, älkää liian kiiruusti, mutta ei myöskään liian hitaasti. Tunnettehan tuossa kulmauksessa asuvan hevosenkengittäjän?

— Tunnen. Juuri häneltä minä sain eilen illalla tämän iskun, — sanoi Gorenflot, sinistynyttä silmäänsä osottaen.

— Liikuttava muisto tosiaankin! No niin! Minä järjestän asiat siten, että te saatte sieltä hevosen, ymmärrättehän? Nouskaa satulaan ja, jos hiukankin olette omasta itsestänne selvillä, osaatte kyllä Parisiin. Villeneuve-le-Roi'ssa myytte hevosenne ja otatte Panurgen takaisin.

— Aa, tuon kelpo Panurgen! Mutta, — lisäsi munkki kovin surullisella äänellä, — millä minä elän matkustaessani?

— Kun minä kerran annan, niin annan minä riittävästi enkä jätä ystäviäni kerjuulle, niinkuin tehdään Pyhän Genovevan luostarissa, — sanoi Chicot. — Tässä saat!

Ja Chicot veti taskustaan kourallisen kultarahoja ja kaatoi ne munkin leveälle kämmenelle.

— Jalo mies! — huudahti Gorenflot. — Sallikaa minun jäädä luoksenne tänne Lyoniin! Minä pidän tästä Lyonista.

— Mutta oivalla toki yksi asia, sinä kolminkertainen pöllö! Minä en jää tänne, minä, vaan lähden matkalle niin joutuun, etten neuvoisi sinua lähtemään mukaani.

— Kuten haluatte, herra Chicot, vastasi Gorenflot säyseästi.

— Se on hyvin, toveri, — jatkoi Chicot. — Nyt minä sinusta pidän.

Chicot siirtyi nyt isännän luo, vei tämän syrjään ja virkkoi:

— Mestari Bernoville, aavistamattanne on talossanne sattunut tärkeä tapahtuma.

— Noh? — kysäsi isäntä tuijottaen. — Mitä on tapahtunut?

— Tuo mieletön rojalisti, uskonnon vastustaja, tuo inhottava hugenottien suosija…

— On tänä aamuna tavannut erään Roomasta saapuneen lähettilään.

— Sen kyllä tiedän, koskapa itse sen teille kerroinkin.

— No niin. Pyhä isämme paavi, jolle on uskottu kaiken oikeuden jakaminen, niin maallisen kuin hengellisen, on vartavasten lähettänyt tuon lähettilään tämän kapinoitsijan luo, vaikkei tämä aavistanut, missä tarkoituksessa.

— Mitä varten hän sitten tuli?

— Menkää sairaan kamariin, mestari Bernovillet, kohottakaa peitettä ja katsokaa hänen kaulaansa, niin saatte syyn tietää.

— Mitä te puhutte? Te minut pelästytätte.

— En sano enää mitään. Tämän oikeuden on sallittu tapahtua teidän talossanne, mestari Bernovillet. Paavi on senkautta osottanut teille suuren kunnian.

Sitten pisti Chicot kymmenen écuta isännän käteen ja riensi talliin noutamaan hevosiaan. Isäntä kiiruhti rappuja ylös Davidin kamariin ja löysi siellä Gorenflotin, joka oli lukemassa rukouksiaan. Bernovillet meni sängyn luo ja kohotti täkkiä. Hän näki haavan Chicotin ilmoittamassa paikassa.

— Noin kaikki uskonnon viholliset hukkukoot! — sanoi hän ja teki salaisen merkin Gorenflotille.

— Amen! — vastasi munkki.

34.

Anjoun herttua.

Oli muuan huhtikuun viimeisiä päiviä. Chartresin tuomiokirkko upeili juhlakoristeissaan.

Paljain jaloin oli kuningas astunut kirkkoon ja seisoi nyt keskellä kirkkoa. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen, olivatko kaikki hänen hovimiehensä ja ystävänsä uskollisesti saapuneet. Mutta eräät, joiden jalkoja katukivet olivat rasittaneet, olivat panneet kengät jalkoihinsa, ja toiset lepäilivät nälkiintyneinä ja väsyneinä jossain tien varrella olevassa majatalossa, johon olivat hiipineet. Vain ani harvat olivat pitkine katumusviittoineen ja paljasjalkaisina astuneet kirkon kostealle lattialle.

Se uskonnollinen seremonia, jonka piti hankkia Ranskalle kruununperillinen, oli nyt tapahtuva: pyhän neitsyen kaksi paitaa, joiden ihmeitätekevää vaikutusta siinä suhteessa ei saatettu epäillä, se kun niin usein ennenkin oli toteutunut, kaivettiin nyt esille kultaisista arkuistaan, ja kansaa tulvahti joukottain tähän juhlatilaisuuteen.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa kuuli Henrik III merkillistä ääntä, joka muistutti hiljaista naurunhohotusta, ja vanhan tavan mukaan etsi hänen katseensa Chicotia, sillä hänestä tuntui siltä, ettei kukaan muu viitsisi nauraa niin juhlallisessa tilaisuudessa. Se ei kuitenkaan ollut Chicot, joka oli naurahtanut nuo pyhät paidat nähdessään. Chicotia ei näkynytkään tuossa pyhässä toimituksessa, ja se kuningasta kovin harmitti. Olihan Chicot hänestä hävinnyt, niinkuin muistetaan, jo matkalla Fontainebleauhon, eikä hän sen jälkeen ollut kuullut narrista mitään. Nauraja oli mies, joka ihan äskettäin näytti saapuneen kaupunkiin, sillä hänen loistava ratsastuspukunsa oli kauttaaltaan tomussa.

Huomattuaan kuninkaan käännähtävän, jäi hän hetkeksi kunnioittavana seisomaan.

Henrik, joka oli tyytymätön senvuoksi, että tuo mies oli saapunut niin myöhään ja että sillä oli kokonaan erilainen puku kuin toisilla, loi häneen vihaisen katseen.

Vastatullut ei näyttänyt siitä kuitenkaan olevan millänsäkään, vaan astui eteenpäin ja polvistui sen tuolin viereen, jossa Anjoun herttua istui. Tämä, joka näytti pikemminkin vaipuneen syviin ajatuksiin kuin hartaudenharjoituksiin, ei pannut mitään huomiota siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hetken kuluttua hän kuitenkin uinailuistaan heräsi, kääntyi äkkiä sivulle ja huudahti puolittain kuuluvasti: Bussy!

— Hyvää päivää, armollinen herra! — sanoi ylimys, kuin olisi tavannut herttuata edellisenä iltana ja ikäänkuin ei mitään merkittävämpää olisi heidän viime näkemästään tapahtunut.

— Mutta oletko ihan pois suunniltasi? — virkkoi prinssi.

— Kuinka niin, armollinen herra?

— Koska olet lähtenyt oleskelupaikastasi, missä sitten lienet ollutkin, ja tullut tänne Chartresiin näkemään madonnan paitoja.

— Armollinen herra, minun täytyy saada puhutella teitä hetimiten.

— Miksi et ole tullut ennemmin?

— Koska se on ollut mahdotonta.

— Mutta mitä kaikkea onkaan tapahtunut niinä lähes kolmena viikkona, jotka sinä olet ollut häveissä?

— Juuri siitä tahdon teitä puhutella.

— Kai sinä odotat siksi kunnes pääsemme ulos kirkosta.

— Täytyyhän se tehdä, jaa juuri se minua kiusottaakin.

— Vaiti! Tämä pian päättyy. Sitten menemme minun asuntooni.

Kuningas veti nyt tosiaankin oman paitansa ylle pyhän neitsyen karkean paidan, ja hovinaistensa avulla kommaili kuningatar samaa. Sitten polvistuivat kuningas ja kuningatar valtaistuinkehyksen alle ja olivat kotvasen vaipuneina hartaisiin rukouksiin. Sillävälin painoivat muut, hallitsijaa miellyttääkseen, otsansa lattiaan. Vihdoin nousi kuningas ylös, riisui yltään pyhän paidan, tervehti arkkipiispaa ja kuningatarta ja suuntasi askeleensa kirkon ovelle. Mutta äkkiä hän, huomatessaan Bussyn, pysähtyi.

— Haa, hyvä herra, — sanoi hän, — meidän hartaudenharjoituksemme ei näytä teitä miellyttävän, koskapa ette voineet riisua yltänne kultianne ja silkkejänne, vaikka kuninkaanne on pukeutunut tomuun ja tuhkaan.

— Sire, — vastasi Bussy arvokkaasti, vaikka harmista hiukan punastuikin, — ei kukaan minua hurskaammin haluaisi ottaa osaa teidän majesteettinne hartauteen, mutta minä palaan nyt juuri pitkältä ja vaivaloiselta matkalta ja sain vasta tänä aamuna tietää teidän majesteettinne matkustaneen Chartresiin. Olen niin ollen matkustanut kaksikymmentäkaksi liöötä viidessä tunnissa, sire, ehtiäkseni ajoissa tänne. Siinä syy, miksi en ole ehtinyt vaihtaa vaatteita, eikä sitä teidän majesteettinne muuten olisi huomannutkaan, jos olisin jäänyt Parisiin sen sijaan, että nyt saavuin nöyränä liittämään rukoukseni teidän majesteettinne toivomuksiin.

Kuningasta näytti tämä vastaus tyydyttävän, mutta kun hän samalla tuli katsahtaneeksi ystäviinsä, joista eräät kohauttelivat Bussyn selityksen johdosta olkapäitään, pelkäsi hän pahoittavansa heidän mielensä, jos käyttäytyisi ystävällisesti veljensä puoltajaa kohtaan, ja meni mitään sanomatta edelleen.

— No, — virkahti herttua, — huomasitko miten Schomberg, Quélus ja Maugiron kohauttelivat olkapäitään sinun anteeksipyynnöllesi?

— Sen näin hyvinkin selvästi, — vastasi Bussy välinpitämättömästi.

— No?

— Luuleeko teidän korkeutenne, että minä tahtoisin surmata aatelismiehen kirkossa? En, sitä tehdäkseni olen liian hyvä kristitty.

Herttua meni nyt sanomaan jäähyväiset veljelleen, joka, kaiketikin pyhän neitsyen vaikutuksesta, oli verrattain myötätuntoisella mielellä ja antoi siis Anjoun herttualle luvan palata Parisiin, milloin tämä vaan halusi. Herttua ja Bussy riensivät heti ensinmainitun asuntoon.

— Hyvä ystävä, — sanoi prinssi, — kerroppa nyt minulle seikkailusi. Arveleppa: minä jo luulin sinun kuolleen.

— Sen kyllä arvaan, armollinen herra.

— Voinet kuvitella, että koko hovi jo oli mielissään sinun katoamisesi johdosta. Mutta nyt ei ole siitä kysymys. Sinä läksit minun luotani ottamaan selkoa eräästä kauniista, tuntemattomasta naisesta. Kuka hän oli, ja onko minulla mitään toiveita hänen suhteensa?

— Kyllä, herra, te saatte niittää, mitä olette kylvänyt, nimittäin suuren häpeän.

— Kuinka sanoitte, hyvä herra? — kysyi herttua, ollen enemmän kummastuksissaan noista omituisista sanoista kuin Bussyn halventavasta äänilajista.

— Kuulin sen jo teidän korkeutenne, — vastasi Bussy kylmästi. On siis turhaa sanoa sitä uudelleen.

— Selittäkää lähemmin, hyvä herra, ja jättäkää arvoitukset ja pistosanat Chicotin huoleksi.

— Hyvä on, armollinen herra. Minä tyydyn vain terästämään hiukan teidän muistianne.

— Mutta ken sitten on tuo nainen?

— Minä luulen, että teidän korkeutenne oli hänet tuntenut.

— Oliko se siis hän? — huudahti herttua.

— Oli, armollinen herra.

— Ja oletko sinä hänet nähnyt.

— Olen.

— Onko hän puhutellut sinua?

— Tietysti. Vain kummitukset eivät puhu. Muuten oli ehkä teidän korkeudellanne syytä pitää häntä kuolleena, ja ehkäpä te sitä myöskin toivoitte.

Herttua kalpeni ja seisoi kuin murtuneena kuullessaan nuo sanat mieheltä, jolta hänen pikemminkin olisi pitänyt odottaa imartelua.

— Niin, armollinen herra, — jatkoi Bussy, — vaikka te miltei olitte pakottanut nuoren naisen etsimään marttyyrikuolemaa, on hän kuitenkin siitä pelastunut. Mutta älkää rauhottuko liian pian älkääkä vielä uskoko asian tulleen ratkaistuksi. Sillä samalla kun hän on pelastanut henkensä, on hän joutunut vielä pahemman onnettomuuden uhriksi kuin mitä kuolema olisi ollut.

— Mitä sitten on hänelle tapahtunut? - kysyi herttua liikutettuna.

— Hänelle on tapahtunut, armollinen herra, sellaista, että muuan mies on pelastanut hänen kunniansa ja elämänsä, mutta että se sama mies on vaatinut häneltä tuosta työstään niin kalliin palkan, että hänellä oli täysi syy katua ottaneensa lainkaan pelastustarjousta vastaan.

— Jatka!

— No niin, armollinen herra, välttääkseen joutumasta Anjoun herttuan jalkavaimoksi, on neiti de Méridor heittäytynyt miehen sellaisen syliin, jota hän inhoo.

— Mitä sinä puhut?

— Minä sanon, että Diana de Méridor nykyisin on Monsoreaun kreivittärenä.

Tavallisesti niin kalpea ruhtinas sävähti nuo sanat kuultuaan tulipunaiseksi.

— Kristuksen veren kautta! — huusi hän raivostuneena. — Onko tuo tosiaankin totta.

— On, kautta Jumalan, koska minä olen sen sanonut, — vastasi Bussy, katse ylpeänä.

En minä sitä tarkoittanut, — sanoi prinssi, — enkä minä lainkaan epäile teidän uskottavuuttanne, Bussy. Minä tahdoin vain itseltäni kysyä, oliko mahdollista, että joku minun ylimyksistäni olisi uskaltanut ryöstää minulta sen naisen, jota minä rakastin.

— Miksikäs ei? — vastasi Bussy.

— Ehkä siis sinäkin olisit tehnyt samoin?

— Minä olisin menetellyt vieläkin paremmin, armollinen herra. Olisin sanonut teille, että te olitte tahrannut kunnianne.

— Malttakaahan hetkinen, Bussy, — virkkoi herttua, joka nyt jo hieman tointui. — Olkaa hyvä ja kuulkaa minua. Ymmärrätte, hyvä ystävä, etten minä koetakaan puhdistautua.

— Siinä teette väärin, hyvä prinssi, sillä te ette ole tavallista ylimystä parempi, kun on kysymys kunnianasioista.

— Hyv'on! Juuri siitä syystäpä minä pyydän teitä Monsoreaun tuomariksi.

— Minuako?

— Teitä juuri. Ja teidän tulee sanoa minulle, eikö hän ole käyttäytynyt minua kohtaan kuin petturi.

— Teitäkö kohtaan?

— Niin, minua kohtaan, jonka tarkoitukset hän tunsi.

— Ja teidän korkeutenne tarkoituksena oli…

— Saada Diana rakastamaan itseäni.

— Saadako hänet rakastamaan?

— Niin, mutta etten missään tapauksessa käyttäisi väkivaltaa.

— Ja sekö oli tarkoituksenne, armollinen herra? — kysyi Bussy ivallisesti hymyillen.

— Epäilemättä, ja se tarkoitus minulla oli viimeiseen hetkeen asti, vaikka Monsoreau koetti sitä kaikin mahdollisin verukkein vastustaa.

— Armollinen herra, mitä te sanotte? Onko tuo mies siis tahtonut pakottaa teitä häväisemään Dianan?

— On.

— Neuvoillaanko?

— Kirjeillään. Haluatteko nähdä yhden niistä?

— Ah! — huudahti Bussy, — voiko tätä kaikkea uskoa!

— Odota hetkinen, niin saat nähdä. Herttua otti nyt pienestä laatikosta esille kirjeen ja ojensi sen Bussylle.

— Lue, — sanoi hän, — koskapa epäilet ruhtinaasi sanojen todenperäisyyttä.

Bussy otti vapisevin käsin kirjeen ja luki:

'Armollinen herra. Teidän korkeutenne voi olla levollinen. Asia järjestyy hyvin helposti, sillä nuori henkilömme matkustaa tänä iltana kahdeksaksi päiväksi erään tätinsä luo, joka asuu Luden linnassa. Mitä tuon nuoren tytön ennakkoluuloihin tulee, niin vakuutan minä, että ne haihtuvat heti kun hän saa nähdä teidän korkeutenne. Sillävälin olen minä toimessa… ja vielä tänä iltana on hän oleva Beaugén linnassa.

Teidän kunink. korkeut. uskollinen palvelija

Bryant de Monsoreau.'

— No, mitäpä sanot siitä? — kysyi prinssi, kun Bussy kahdesti oli lukenut kirjeen läpi.

— Minä sanon, että teitä palvellaan hyvin, armollinen herra.

— Päinvastoin, minut on petetty.

— Olette oikeassa: minä unohdin lopputuloksen.

— Se konna! Hän on kuvitellut minulle, että tyttö olisi kuollut.

— Tyttö, jonka hän teiltä varasti. Se oli alentava teko. Mutta, — lisäsi Bussy purevan ivallisesti, — Monsoreaun kreiville antaa anteeksi hänen rakkautensa.

— Haa! Luuletko niin!

— Hm, — myhähti Bussy, — minulla ei ole siihen nähden mitään määrättyä mielipidettä. Minä luulen niin, jos tekin niin luulette.

— Kerro nyt minulle, millä tavalla hän on menetellyt.

— Hän on kuvitellut nuoren tytön isälle, että tyttö oli viety pois teidän määräyksestänne. Hän saapui Beaugén linnaan tuoden tytölle kirjeen Méridorin paroonilta. Suostutettuaan tytön lähtemään mukaansa sulki hän hänet Saint-Antoinen kadun varrella sijaitsevaan taloon, jossa hän, alituiseen pelotellen tyttöä teidän muka pahoilla aikomuksillanne, sai viimein tytön pakotetuksi menemään avioliittoon kanssaan.

— Ja eikö tuo ole mitä inhottavinta halpamaisuutta? — huudahti herttua.

— Se on vain räikeämpää kuin teidän oma menettelynne, — vastasi Bussy ujostelematta.

— Haa, Bussy? Saatpa nähdä, enkö minä ole kostava.

— Kostava! Teidän korkeutenne, sitä te ette tee.

— Kuinka?

— Ruhtinaat eivät kosta, armollinen herra. He rankaisevat. Teidän tulee nuhdella Monsoreauta hänen halpamaisuudestaan ja rangaista häntä siten, että annatte neiti Méridorille takaisin hänen entisen vapautensa.

— Kuinka se kävisi päinsä?

— Ei mikään ole sen helpompaa: avioliitto on solmittu pakotuksesta, sillä ei siis ole mitään lain voimaa. Purattakaa se. Silloin te, armollinen herra, menettelisitte arvokkaan ylimyksen ja ylevämielisen ruhtinaan tavoin.

— Ahaa! — virkkoi prinssi epäluuloisena. — Mikä lämpö sanoissa! Sinä siis olet erittäin huvitettu tästä asiasta?

Minäkö? En hituistakaan. Mutta mikä minua huvittaa, armollinen herra, on se, ettei kenenkään tarvitsisi sanoa, että Bussy palvelee uskotonta ruhtinasta ja kunniatonta miestä.

— Hyvä on! Sinä saat nähdä. Mutta kuinka tämä avioliitto saataisiin puretuksi?

— Vallan helposti: käyttämällä tytön isän välitystä.

— Mutta hänhän on Anjoussa?

— Eipä olekkaan, armollinen herra. Hän on tyttärensä luona Parisissa. Puhukaa hänen kanssaan, armollinen herra. Saakoon hän teissä vihamiehen asemesta ystävän.

— Milloin saan häntä tavata?

— Heti kun pääsemme Parisiin.

— Hyvä! Asia on ratkaistu, minä annan ruhtinaallisen sanani sen vakuudeksi.

35.

Chicot ja kuningas.

Hiljaista oli Louvressa, sillä kello oli vasta yksitoista aamupäivällä. Kaikki tahtoivat olla häiritsemättä kuningasta, joka lepäili rasittavan pyhiinvaellusmatkan jälkeen.

Kaksi ratsastajaa saapui samaan aikaan, mutta eri tahoilta, Louvren pääportille.

— Ah! Herra Chicot! — huudahti toinen.

— Kas vaan, kreivi Bussy! — vastasi jälkimäinen.

— Te kai tulette tervehtimään kuningasta? — kysyi Bussy.

— Luullakseni tekin?

— En. Minä tulen tapaamaan Anjoun herttuata. Tiedättehän, herra Chicot, — lisäsi Bussy hymyillen, — ettei minulla ole onnea kuulua kuninkaan suosikkeihin.

— Se on kuninkaan vika eikä teidän. Bussy kumarsi.

— Hyvä herra, — sanoi hän, — tahdotteko ystävällisesti tehdä minulle pienen palveluksen?

— Varsin mielelläni.

— Hyvä on! Te saatte liikkua Louvressa missä haluatte, jota vastoin minun täytyy jäädä eteissaliin. Olkaa senvuoksi hyvä ja ilmoittakaa Anjoun herttualle, että minä olen täällä.

— Anjoun herttua aikoo epäilemättä käydä tervehtimässä hänen majesteettiaan. Miksi ette tule minun kanssani?

— Minä pelkään saavani happamia silmäyksiä kuninkaalta.

— Se kyllä ennen pitkää muuttuu, olkaa siitä varma.

— Ahaa! Te olette siis ennustajakin, herra Chicot?

— Välistä. Tulkaa siis, herra Bussy.

He menivät nyt kumpikin sisälle: toinen ohjasi askeleensa Anjoun herttuan huoneisiin, toinen kuninkaan makuukamariin.

Henrik III oli juuri herännyt. Hän oli soittanut kelloa, ja joukko palvelijoita ja hovimiehiä oli syöksähtänyt kuninkaan huoneeseen. Jo oli lihanliemet, mausteviinit ja lihapasteijat tuotu sisälle, kun Chicot varsin hilpeänä astui korkean herransa eteen. Ennenkuin sanoi hyvää päivääkään alkoi hän heti syödä vadista ja juoda kultamaljasta.

— No, kautta Jumalan! — huusi kuningas ihastuksissaan, vaikka olikin olevinaan suuttunut, — luulenpa, että siinä on Chicotin lurjus, se karkuri!

— Mitä sanot, poikani? — virkkoi Chicot, istahtaen kursailematta tomuisine saappaineen kultaisin liljoin kirjailtuun nojatuoliin, jossa Henrikin oli tapana istua. — Me kai unohdamme sen pienen Puolanmatkan, jolloin näyttelimme paimenten osaa, sill'aikaa kun Puolan herrat esittivät koiria…

— No niin, taaskin on minun kiusanhenkeni täällä, — sanoi Henrik. — Olenkin saanut olla rauhassa kolme viikkoa.

— Äh! — murahti Chicot. — Aina sinä valitat. Voisippa sinua, saamari vie, luulla joksikin omaksi alamaiseksesi! Selitäppä nyt, mitä olet tehnyt minun poissaollessani, pikku Henrikkini? Olet kai hallinnut tätä Ranskan kaunista kuningaskuntaa ylen hupaisesti, vai miten?

— Herra Chicot, te unohdatte, kuka olette?

— Näyttääkö kansa kieltään, häh?

— Hullu!

— Onko ketään hyvin käherrettyä pikku herraa hirtetty? Ah, anteeksi! Minä en huomannut teitä, herra Quélus.

— Chicot, meistä tulee vihamiehiä.

— Sanoppa myös, onko meidän taikka juutalaisten raha-arkuissa yhtään rahaa? Se ei olisi lainkaan hullumpaa, sillä me tarvitsemme hiukan huvittelua. Elämä tuntuu, kautta kunniani, kovin ikävältä!

Näin sanottuaan hän mielihalulla alkoi pistellä suuhunsa keltaisiksi paistetuita pasteijoja.

Kuningas alkoi nauraa. Niin hän tavallisesti aina lopuksi teki.

— No, — sanoi hän, — missäpä sinä olet ollut niin kauvan? Olen etsityttänyt sinua Parisin kaikista pahamaineisista paikoista.

— Oletko siis etsityttänyt myöskin Louvren?

— Ehkäpä sinä kaiken lopuksi olet ollutkin katumusmatkoilla.

Ihan oikein. Olen hiukan tutkistellut uskontoa, nähdäkseni, missä kunnossa se oli. Mutta se ei ollutkaan niin pian tehty. Olen saanut kyllikseni munkeista. Hyi, moisia kurjia olentoja!

Tällöin astui sisään Monsoreaun kreivi ja tervehti kuningasta hyvin kunnioittavasti.

— Vai te se olette, herra ylihovijahtimestari, — sanoi Henrik. — Milloinka järjestätte meille komean metsästyksen?

— Silloin kun teidän majesteettinne haluaa. Olen juuri saanut tietää, että S:t Germainen-Layessa on runsaasti villisikoja.

— Villisiat ovat kovin vaarallisia, — puuttui Chicot puheeseen. — Ellen väärin muista, oli Kaarle IX vähällä menettää henkensä eräällä villisikametsästysretkellä, ja sitäpaitsi ovat metsästyskeihäät raskaita ja tekevät rakkoja meidän hienoihin käsiimme. Eikö niin, poikani?

Herra Monsoreau katsahti karsaasti Chicotiin.

— Kuulehan, — sanoi gascognelainen Henrikille, — siitä ei ole pitkää aikaa, kun sinun ylihovijahtimestarisi kohtasi suden.

— Kuinka niin?

— Koska hän minusta niin paljo muistuttaa sellaista eläintä. Varsinkin on silmä hämmästyttävän yhdennäköinen.

Monsoreaun kreivi kalpeni vihasta ja virkkoi? — Herra Chicot, minä en ymmärrä narreja, kun en ole elänyt hovissa, ja tahdon saada teille sanotuksi, että en pidä loukkauksista kuninkaani läsnäollessa, kaikkein vähimmin ollessani täällä virka-asioilla.

No niin, hyvä herra, — sanoi Chicot, — te olette meidän hovimiesten suora vastakohta. Meistä on viimeinenkin narritemppu ollut hyvin hupainen.

— Mikä narritemppu? — kysyi Monsoreau.

— Se että teidät nimitettiin ylihovijahtimestariksi. Te huomaatte siitä, että vaikkei minun pikku Henrikkini olekkaan ihan niin suuri narri kuin minä, on hän kuitenkin paljo suurempi hullu.

Monsoreau loi kamalan silmäyksen gascognelaiseen.

— No, no, — virkkoi Henrik, riitaa peläten, — puhukaamme nyt jostain muusta, hyvät herrat.

— Puhutaan vaan, — myönnytti Chicot, — puhutaanpa vaikka Charterin madonnasta ja hänen ansioistaan.

— Ei mitään jumalattomuuksia, Chicot! — huusi kuningas ankarasti.

— Minäkö puhuisin jumalattomuuksia? — puolustihe Chicot. Luulenpa, että pidät minua kirkonpalvelijana etkä soturina!

Hyvä herra, — sanoi Monsoreau hyvin hiljaa Chicotille, — ettekö haluaisi hiukan keskustella kanssani tuossa ikkunankomerossa?

Kuinka sellaista kysyttekään? Sen teen mitä suurimmalla mielihyvällä.

— Mennään sitten syrjään.

— Mielelläni, vaikka kauvas metsään, jos teitä vaan haluttaa.

— Jättäkää nuo huomautuksenne: täällä ei niille voi kukaan nauraa, — virkkoi Monsoreau, mennen narrin seurassa ikkunankomeroon. — Nyt on meidän puhuttava totuutta, herra Chicot, herra hullu, herra narri. Aatelismies, pankaa mieleenne, aatelismies kieltää teitä nauramasta hänelle ja pyytää teitä ajattelemaan, ennenkuin määräätte kohtauksen johonkin metsään, sillä siellä kasvaa koko joukko keppejä ja vitsoja, ja ne kyllä kelpaavat toimittamaan saman tehtävän kuin nekin, joilla Mayenne niin vakavasti teitä kuritutti.

Haa! — sanoi Chicot ilman huomattavaa mielenliikutusta, vaikka hänen tummat silmänsä salamoivatkin. — Haa, hyvä herra! Te muistutatte minulle siitä, mitä minä olen Mayennelle velkaa. Tahdotteko ehkä saada minusta velkamiehen itsellenne, niinkuin minä olen hänen velallisensa?

— Käsittääkseni te, hyvä herra, unohdatte suurimman velkojanne.

— Se väitteenne minua kummastuttaa, herra kreivi, sillä voinpa kehua, että minulla on hyvä muisti. Kuka siis on tuo velkoja, jos saan luvan kysyä?

— Mestari Nicolas David.

— Aa, mitä häneen tulee, niin te erehdytte, — vastasi Chicot kolkosti hymyillen. — Hänelle en enää ole mitään velkaa. Hänen saamisensa on maksettu.

Samassa saapui siihen kolmaskin ja puuttui keskusteluun. Se oli Bussy.

— Kas, siinähän on herra Bussy, — sanoi Chicot. — Tulkaapas minua hiukan auttamaan. Herra Monsoreau on, kuten näette, vetänyt minut tänne syrjään ja tahtoo ahdistaa minua kuin hirveä. Sanokaa, herra Bussy, hänelle, että hän erehtyy, että hän onkin tekemisissä villisian kanssa ja että villisika hyökkää metsästäjän päälle.

— Herra Chicot, — puheli Bussy, — luulenpa teidän menettelevän väärin herra ylihovijahtimestaria kohtaan, jos otaksutte, ettei hän pidä teitä sinä, mikä olette, nimittäin hyvänä aatelismiehenä. Hyvä herra, — jatkoi Bussy kreivin puoleen kääntyen, — minulla on kunnia ilmoittaa teille, että Anjoun herttua haluaa teitä puhutella.

— Minuako? — kysyi Monsoreau levottomasti.

— Juuri teitä, hyvä herra, — vastasi Bussy.

Monsoreau loi Bussyyn katseen, joka näytti tahtovan tunkeutua hänen sielunsa pohjaan. Kreivi vain rauhallisesti hymyili.

Anjoun herttua odotteli vastaanottohuoneessaan, lueksien sitä kirjettä, minkä lukijamme jo tuntevat. Kuultuaan oviverhojen siirtyvän, luuli hän Monsoreaun tulevan ja kätki nopeasti kirjeen.

Bussy astui sisälle.

— Armollinen herra, hän tulee heti.

— Eikö hän epäile mitään?

— No, mitäpä siitä, jos epäilisikin? kun te kerran olette hänet vähäpätöisestä henkilöstä ylentänyt, niin voittehan tehdä hänet jälleen vähäpätöiseksi.

— Tietysti, — vastasi herttua, katseessaan hajamielisyyden ilme, niinkuin tavallisesti aina, milloin pontevuus tuli kysymykseen.

— Näyttääkö hän teistä tänään vähemmän rikolliselta kuin eilen?

— Sata kertaa enemmän. Hänen rikoksensa ovat sitä laatua, että ne tuntuvat sitä suuremmilta, kuta enemmän niitä ajattelee.

— Onhan asia, — huomautti Bussy, — sitäpaitsi ihan yksinkertainen. Hän on petollisesti ryöstänyt nuoren, jalosukuisen tytön, hän on kaikenmoisin petoksin ja keinoin, jotka ovat aatelismiehelle arvottomia, pakottanut hänet kanssaan avioliittoon. Hänen täytyy itsensä pyytää tuon avioliiton purkamista, tai on sitä pyydettävä teidän hänen sijaansa.

— Kyllä se on päätetty.

— Ja isän ja tyttären nimessä on minulla teidän kunniasananne takeena siitä?

— On.

— Pankaa mieleenne, että he tuskallisina odottavat teidän ja tuon miehen välisen keskustelun tulosta.

— Nuori tyttö tulee pääsemään vapaaksi, Bussy, minä sen sinulle lupaan.

— Ah! — huokasi Bussy. — Jos sen saatte aikaan, niin toimitte todellakin ylevämielisen ruhtinaan tavoin.

Näin sanoen hän tarttui herttuan käteen, siihen käteen, jolla oli päätetty niin monta väärää lupausta, ja suuteli sitä kunnioittavasti.

Samassa kuului etuhuoneesta askelia.

— Hän on nyt siinä, — sanoi Bussy.

— Tulkaa herra Monsoreau sisälle! — huusi Frans niin ankaralla äänellä, että Bussy luuli voivansa pitää sitä hyvänä merkkinä.

Tämä nuori ylimys, joka oli miltei varma asiansa onnistumisesta, ei voinut pidättää katseestaan eräänlaista ylpeyden ivaa Monsoreaun kreiviä tervehtiessään. Ylihovijahtimestari puolestaan vastasi Bussyn tervehdykseen lasimaisella katseella, jonka taakse hän visusti salasi sielunsa tunteet.

Bussy siirtyi etuhuoneeseen, missä oli useita muitakin aatelismiehiä. Hän näytti päältäpäin verrattain tyyneltä ja antamatta kenenkään huomata sitä kauheata ahdistusta, joka hänen sieluaan painoi, odotteli hän tuskallisena tuon hänelle niin tärkeän keskustelun tulosta.

Riittävästi tunsi Bussy Monsoreaun oivaltaakseen, ettei tämä mielisuosiolla antautuisi. Mutta Anjoun herttuahan tarvitsisi vain lausua tahtonsa julki saadakseen hänet tottelemaan, taikka saattaisi hän miehen kokonaankin lannistaa.

Äkkiä kuului kajahtavan prinssin ääni, ja se tuntui käskevältä.

— Ah! — ajatteli Bussy, ollen ilosta pois suunniltaan, — herttua pitää sanansa!

Mutta tuon huudahduksen jälkeen ei herttuan ääntä enää kuulunut. Yht'äkkiä avautui ovi herttuan huoneeseen, ja sieltä sisäpuolelta kuului iloisia ääniä.

Bussy tiesi, että herttua oli ylihovijahtimestarin kanssa kahdenkesken ja että heidän keskustelunsa, jos se olisi jatkunut hänen toivomaansa suuntaa, olisi pitänyt olla kaikkea muuta kuin iloista. Nuo odottamattomat äänet saivat hänet senvuoksi vapisemaan.

Pian kuuluivat äänet lähempää, oviverho kohotettiin ylös. Monsoreau oli tulossa selin takaisin, syvään kumartaen, ja herttua saattoi häntä ovelle asti ja lausui:

— Hyvästi, hyvä ystävä! Asia on päätetty.

— Hyvä ystävä! — mutisi Bussy. — Oi, mitä se merkitsee?

— Siis, armollinen herra, — sanoi Monsoreau, — on asian julkiseksi tekeminen nyt teidän korkeutenne mielestä parasta?

— Niin on, — vastasi herttua, kaikki tuo salakähmäisyys on vain lapsellista.

— Minä siis, — virkkoi ylijahtimestari, — esittelen hänet tänä iltana hänen majesteetilleen.

— Tehkää se pelkäämättä. Minä valmistan asiata jo edeltäkäsin.

Herttua kumartui sitten ihan lähelle ylihovijahtimestaria ja kuiskasi jotakin tämän korvaan.

— Se kaikki on toimitettu, armollinen herra, — vastasi tämä.

Monsoreau kumarsi vielä kerran herttualle, joka nyt katsahti ympärilleen, mutta ei huomannut Bussya, sillä tämä seisoi oviverhon laskosten takana.

— Hyvät herrat, — sanoi Monsoreau, kääntyen aatelismiesten puoleen, jotka kumartelivat! tälle uudelle, Bussyakin etevämmälle suosikille, — hyvät herrat, suvaitkaa minun ilmoittaa teille muuan uutinen: hänen korkeutensa on antanut minulle luvan tehdä tunnetuksi avioliittoni neiti Diana de Méridorin kanssa, ja saan minä kunnian esitellä hänet tänä iltana hovissa.

Bussy horjui: vaikkakaan isku ei ollut odottamaton, oli se kuitenkin niin valtava, että hän sen johdosta tunsi aivan kuin luhistuvansa kokoon. Vaistomaisesti siirsi hän oviverhon syrjään. Hän seisoi nyt herttuan kanssa kasvot vastatusten. He olivat kumpikin kalmankalpeat, vaikkakin erilaisista syistä, ja he loivat toisiinsa katseen, joka Bussyn puolelta ilmaisi halveksumista ja Anjoun herttuan puolelta kauhua.

Monsoreau tunkeutui aatelismiesjoukon läpi, joukon, josta sateli hänelle kohteliaisuuksia ja onnitteluja.

Bussy teki liikkeen mennäkseen herttuan luo. Mutta tämä huomasi, mitä hänellä oli odotettavissa, ja ehti laskea oviverhon alas ja sulkea oven: kuului, miten avainta lukossa käännettiin.

Bussy tunsi veren pakkautuvan sydämeensä. Hänen kätensä siirtyi vaistomaisesti vyössä riippuvaan tikariin ja hän veti tikarin kuin koneellisesti ulos tupesta, sillä intohimonsa olivat useinkin alussa hillittömät. Mutta syvä ja katkera tuska tukahutti hänen vihansa. Hän huomasi kuitenkin, että jos hän jäisi siihen, hänen surunsa saattaisi tehdä hänet naurunalaiseksi. Senvuoksi hän riensi alas linnanpihalle, hyppäsi ratsunsa selkään ja alkoi täyttä neliä ratsastaa S:t Antoinen kadulle päin.

Parooni ja Diana odottelivat rauhattomina Bussyn lupaamaa vastausta. He näkivät nuoren ylimyksen palaavan kalpeana ja murtuneen näköisenä. Diana oivalsi kaiken ja parkasi. — Rouva, — huusi Bussy, — halveksikaa, vihatkaa minua! Luulin olevani jotakin tässä maailmassa, ja olenkin vain mitätön atoomi, tomuhiukkanen. Luulin voivani saada jotain aikaankin, enkä kykene repimään edes sydäntä rinnastani. Hyvä rouva, te olette tosiaankin Monsoreaun kreivin puoliso, hänen laillinen vaimonsa, tänä hetkenä julkisesti siksi tunnustettu, ja teidät tullaan tänä iltana esittelemään hovissa. Mutta minä olen houkkio raukka, viheliäinen hupsu, tahi oikeammin, niinkuin te, herra parooni, sanoitte, Anjoun herttua on pelkuri konna.

Ja niin sanottuaan hän, jättäen isän ja tyttären mitä kuvaamattomimman kauhun valtaan, syöksähti tuskasta ja raivosta mielipuolena ulos huoneesta, heittäysi ratsunsa selkään, kannusti sitä hurjasti, ja käsi suonenvedontapaisesti sydäntä painaen, lensi pois kuin kauhuaherättävä henkinäky.

Ensimäisen osan loppu.