MUSTA TULPAANI

Romaani

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä ["La Tulipe noire"] suomentanut Hilja Walldén

WSOY, Porvoo, 1913.

SISÄLLYS:

Esipuhe. I. Kansan kiitos. II. Veljekset. III. Jan de Wittin oppilas. IV. Murhaajat. V. Tulpaaninviljelijä ja hänen naapurinsa. VI. Tulpaaninviljelijän viha. VII. Onnellinen ihminen tutustuu onnettomuuteen. VIII. Sisäänmurto. IX. Sukukammio. X. Vanginvartijan tytär. XI. Kornelius van Baerlen testamentti. XII. Mestaus. XIII. Mitkä tunteet sillaikaa täyttivät erään katsojan mielen. XIV. Dordrechtin kyyhkyset. XV. Ristikkoluukku. XVI. Opettaja ja oppilas. XVII. Ensimäinen sipuli. XVIII. Rosan ihailija. XIX. Nainen ja kukka. XX. Mitä tämän viikkokauden kuluessa oli tapahtunut. XXI. Toinen sipuli. XXII. Puhkeaminen. XXIII. Kadehtija. XXIV. Musta tulpaani saa uuden omistajan. XXV. Puheenjohtaja van Systens. XXVI. Puutarhayhdistyksen uusi jäsen. XXVII. Kolmas sipuli. XXVIII. Kukkasten laulu. XXIX. Van Baerle suorittaa ennen Loewesteinistä lähtöään Gryphuksen laskun. XXX. Kornelius van Baerlen rangaistuksen laatu alkaa käydä ilmi. XXXI. Haarlem. XXXII. Viimeinen pyyntö. Loppusanat.

ESIPUHE.

»Musta tulpaani» kuuluu niihin kertomuksiin, joissa Dumas Vanhempi liikuskelee lempialallaan, — alalla, jolla hän on saavuttanut suurimman menestyksensä, — se on historiallisiin tapahtumiin liittyvä lemmentarina.

Dumas Vanhempi valitsee historian kertomustensa taustaksi ja pohjaksi, kuten Balzac paikankuvaukset tai Bourget jonkun filosofisen, yhteiskunnallisen tai siveysopillisen periaatteen.

Dumas oli kyllä perehtynyt historiaan, — mitä tähän seikkaan nähden sanottaneekin. Hän oli sitä lueksinut ja luki sitä lakkaamatta edelleen tai antoi jonkun toisen lukea sitä puolestaan ja esittää luetun. Mutta hän luki sitä omaan tapaansa. Ulkonaiset seikat painuivat perin tarkoin hänen mieleensä, ikäänkuin hän olisi katsellut muhkean näytelmän esittämistä.

Korkokuvien tapaisina kiintyivät historialliset henkilöt hänen mieleensä kasvoinpiirteineen, liikkeineen, asentoineen ja varsinkin pukuineen. Eloisina painuivat hänen muistiinsa yksityisseikat ja tapahtumat niin ylhäisön kuin kansan elämästä: vastaanotot hovissa, kuningasten maatapanoon ja levoltanousuun liittyvät juhlallisuudet, kuningattaren ja hovineitosten huoneet, turnajaiset, kruunausjuhlat, huomattavain henkilöiden kohtaamiset, kaksintaistelut, sotatappelut, kulkueet, ryöstöretket ja kujeet, kapinat ja katutaistelut, vankilat, tapot ja murhat, kauhun kuten ilon ja ilveilyn päivät.

Dumas'n teokset valaisevat historiaa lukijalle, jos lukija on siihen jo ennestään perehtynyt. Mutta tästä ei seuraa että ne olisivat arvottomia. Jos perin oppinut henkilö kuuntelisi nerokasta, eloisaa, innostunutta historiallista esitelmää, hän ehkä virkahtaisi hymyillen: »Tuo esitelmöitsijä miellyttää minua. Tosin olen perehtyneempi historiaan kuin hän, mutta sittenkin hän pystyy minua opettamaan. Tämä mies ei ole tavallisinta laatua.» Nämä sanat soveltuvat täsmälleen Dumas Vanhempaan.

Tottahan on, ettei sokeaa luottamusta käy häneen nähden suositteleminen, — kuten ei yleensäkään. Mutta on tarkoin varottava tämän seikan takia vähentämästä hänen merkitystään historian kuvittajana, sillä epäilemättä on hän tässä suhteessa luettava Ranskan etevinten kirjailijoiden joukkoon, — ja tätä ansiota ei ole arvioitava vähäiseksi.

Täten myöskin »Mustassa tulpaanissa» kautta koko kertomuksen häämöttävät de Witt veljesten ylevät hahmot ja Wilhelm Vaiteliaan salaperäinen olento, suoden kertomukselle vakavan, melkeinpä juhlallisen sävyn.

Taitavasti, vilkkaasti, jopa pontevastikin luodaan eteemme kuva Hollannin porvaristosta ja kansasta vihan eksyttämänä, — mutta vihan, joka johtuu isänmaanrakkaudesta ja siksi on anteeksiannettavissa.

Kirjailijan vapaan mielikuvituksen luomilla luonteilla on myöskin ansionsa eikä niiltä puutu todenmukaisuuttakaan.

Ankara arvostelija varmaankin pitäisi vanginvartijaa hiukan kaavamaisena, enkä tahdo osottaa liikaa vastustamishalua väittämällä hänen olevan väärässä.

Toiseksi sanoisi mainittu arvostelija että kertomuksen esittämän nuoren tytön kuva on hieman väritön. Myönnän senkin puolittain, mutta puolittain vain. On näet olemassa seikka, joka tekee hänen olentonsa mieltäkiinnittäväksi. Kirjailija näyttää olleen selvillä muutamasta tosiasiasta, jonka romaaninkirjoittajat väliin unohtavat, — nimittäin siitä, ettei rakkaus sellaisenaan ilman muuta herätä mielenkiintoa, vaan ainoastaan rakkaus, jonka olemassaoloa on pidettävä ansiona. Näin on juuri Rosan rakkauden laita. Hänellä on syytä olla mustasukkainen, sillä vaikka Kornelius häntä rakastaakin hellästi ja vilpittömästi, niin rakastaa hän kenties vielä enemmän tulpaaniaan, verratonta mustaa tulpaaniaan. Tässä on olemassa yllin kyllin mustasukkaisuuden aihetta, ja Rosa voisi sanoa:

»Hesperiidein omenan sä hylkäät, Sipuli sai lemmen syömmes' ylvään!»

Mutta hän ei sano näin, — tai luopuu ainakin pian tämänkaltaisista soimauksista. Hän on tosin mustasukkainen tulpaanille, mutta hän tyytyy sietämään tuota Korneliuksen intohimoa, antautuupa vielä sen palvelukseenkin vaalimalla tulpaania vaaroja uhmaten ja äidin hellyydellä.

Tämän johdosta katson Rosaa varsin älykkääksi tytöksi ja arvostelen hänen ansionsa erittäin suuriksi.

Hän osottaa terävää älyä oivaltaessaan että miehen mielessä aina asuu rinnakkain kaksi kiihkeätä tunnetta: rakkaus vaimoa, morsianta, lemmittyä kohtaan, mutta sen ohella jokin piintynyt päähänpisto, jota naisen on pyrittävä käsittämään ja suosimaan, jos mielii säilyttää miehen rakkauden. Tässä suhteessa on Rosa erinomaisen ovela ja varovainen, haluaisinpa sanoa hänen osottavan mitä terävintä järkeäkin.

Mutta tuo kilpailijattaren suosiminen tuottaa hänelle kärsimystäkin, ja juuri tästä syystä hänen rakkautensa on ansiokasta ja herättää myötätuntoa. Rosan kuva ei siis suinkaan ole niin väritön ja kaavamainen kuin ensi katseella voi tuntua. Rosa on itse asiassa suurten rakkaussankarittarien vaatimaton sisar.

Mitä taas petturiin tulee — ja selvää on, että sellainen järkyttäväin kuvausten suosija kuin Dumas tarvitsee teokseensa petturin, — on hän nähdäkseni esitetty erinomaisen taitavasti ja luontevasti. Näen mielessäni Dumas'n lukemassa seuraavaa La Bruyèren kuvausta:

»Kukkasviljelijällä on puutarha eräässä esikaupungissa. Hän kiiruhtaa sinne päivänkoitteessa, hän palaa sieltä auringon laskiessa. Kuin maahan juuttuneena näemme hänen viipyvän tulpaaniensa luona, tänä hetkenä vaipuneena tarkastamaan 'Erakkoa'. Hän ihailee sitä silmät avoauki, hän hykertelee käsiänsä, hän kumartuu lähemmäksi katsomaan, hän ei ole ikinä nähnyt mitään niin ihanaa. Sydän riemua tulvillaan lähtee hän sen luota, silmäilläkseen myöskin 'Idän kaunotarta', 'Venusta', 'Kultavaippaa', 'Agataa'. Mutta pian on hän jälleen 'Erakon' luona, ja sinne hän jää, sinne hän istahtaa, päivällisaterian unohtaen. Kuinka ihana onkaan tuon kukkasen hohde, kuinka viehättävät sen värit, kuinka komea sen kupu! Tuo henkevä mies, joka hurskaalla mielellä palvelee ihannettaan, palaa kotiin väsyneenä, nälkäisenä, mutta perin tyytyväisenä. Onhan hän saanut nähdä tulpaaneja!»

Ja tuollainen mies, voi Dumas mietiskellä, saattaisi kateuden kiihdyttämänä, kannustamana, pystyä mihin epähienouteen, ilkityöhön, rikokseen tahansa, tyydyttääkseen intohimonsa ja ollakseen ainoa ihminen koko maailmassa, jolla on kunnia omistaa »Erakko». Hänestä voi tulla suurenmoinen, mieltäkiinnittävä rikollinen, — hänessä on kaikki edellytykset olemassa!

Täten on voinut vähitellen kehkeytyä Boxtelin erinomaisen todenmukainen ja eloisa kuva. Boxtel alkaa rikosten uran pienillä ilkiteoilla ja joutuu sitten kammottaviin konnantöihin, osittain ahneuden ohjaamana — mikä seikka ei tunnu juuri hyvin keksityltä —, osittain hurjan kunnianhimon valloissa.

Tuo Boxtel on todellakin vallan erinomainen taideluoma!

Ja entä sitten tuo kunnon Kornelius, tuo historiallinen henkilö, jolla ei ole aavistustakaan historiallisesta merkityksestään — jommoisia henkilöitä Dumas tosin on luonut muissakin teoksissaan! Hän on tärkeän valtiollisen salaisuuden säilyttäjä sitä tietämättään ja aavistamattaan, hän, joka ei ajattele muuta kuin tulpaanejaan. Hänellä on huostassaan erinomaisen tärkeitä valtiollisia asiakirjoja, mutta hän ei ole luonut niihin katsettakaan, sillä hän ei välitä muusia kuin tulpaaneistaan. Hän on osallisena salaliitossa sitä aavistamattaan ja tietämättään edes tarkoin mitä salaliitto oikein onkaan, sillä muu kaikki on hänelle vierasta paitsi tulpaanit. Valtiolliset paperit ovat olleet laatikossa yhdessä tulpaaninsipulien kanssa ja hän säilyttää piilossa povellansa paperia, joka voisi hänet pelastaa, todistaen hänen viattomuutensa, mutta hän tallettaa sitä vain siihen käärityn sipulin suojana, — tulpaanit ovat hänelle kaikki kaikessa.

Tuo mies, joka aavistamattaan, huomaamattaan on sekaantunut historiallisiin tapahtumiin, joka ei tiedä eikä konsanaan ole havaitseva historiallista merkitystään, — tämä mies on itse asiassa mieltäkiinnittävimpiä historiallisia henkilöitä mitä olla voi.

Täten on siis Dumas muovaellut La Bruyèren luomasta henkilöstä — jos hän todella on saanut aiheensa La Bruyèreltä — kaksi varsin erilaista olentoa: toisen hyvän, viattoman ja herttaisen, toisen halpamaisen, pahansuovan, vaarallisen ja turmiota tuottavan, — kuten taitava kukkasviljelijä jakamalla tulpaaninsipulin kahtia voi kasvattaa siitä kaksi erilaista kukkaa, joskaan ei niin tuiki erilaista kuin nuo kaksi miestä. Mutta kirjailijan taidehan onkin kukkaisviljelijän taidetta korkeampaa!

Raikkaampaa, viehkeämpää lukemista kuin »Musta tulpaani», tuo historian kukkastarhojen tuote, ei voi olla olemassa, eikä liioin hyödyllisempääkään.

E. Faguet.

I.

KANSAN KIITOS.

Haag, seitsemän yhdistyneen maakunnan pääkaupunki, joka varjoisine puistoineen, suurten puitten koristamine goottilaisine rakennuksineen, kanavissa kuvastuvine melkein itämaisine kuputorneineen vaikutti niin iloiselta, siistiltä ja sirolta, kuin olisi jokainen päivä ollut sunnuntai, oli 20 p. elokuuta 1672 tulvillaan kansalaisia, jotka puukko vyöllä, musketti olalla tai keppi kädessä huohottaen ja kiihtyneinä tummana virtana lähenivät Buitenhofin kaameata vankilaa, joka ristikkoakkunoineen meidän päivinämme kuuluu kaupungin nähtävyyksiin ja jossa noihin aikoihin kitui Kornelius de Witt, Hollannin tasavallan entisen johtajan veli, syytettynä salamurhasta kirurgi Tyckelaerin ilmiannon perusteella.

Elleivät tämän ajan ja erittäinkin tämän vuoden historialliset tapahtumat liittyisi niin läheisesti noiden mainitsemiemme veljesten nimeen, olisivat nyt seuraavat selvitykset katsottavat tarpeettomiksi. Mutta vakuutamme lukijalle — tälle vanhalle ystävällemme, jolle ensi sivulla aina lupaamme huviketta, pitäen seuraavilla sanamme väliin paremmin, väliin huonommin, — että nämä selvitykset ovat ehdottomasti tarpeen, sekä kertomuksemme oivaltamiseksi että sen taustana olevan ajanjakson valaisemiseksi.

Kornelius de Witt, Puttenin rantavouti, synnyinkaupunkinsa Dordrechtin entinen pormestari, Hollannin eduskunnan jäsen, oli yhdeksänviidettä vuoden vanha, kun hollantilaiset, väsyneinä tasavaltaan sellaisena, jommoiseksi sen käsitti Jan de Witt, sen johtaja, vaativat jälleen saada maahan yleismaaherran, minkä toimen Jan de Wittin laatima »ikuinen edikti» oli ainaiseksi poistanut Hollannista.

Oikkujensa ohjaama kapinallismielinen kansa asettaa tavallisesti periaatteen tilalle henkilön, ja niinpä nytkin hollantilaisten mielestä tasavaltaa edustivat järkkymättömät de Witt veljekset, nuo Hollannin roomalaiset, jotka yleisestä mielipiteestä piittaamatta uljaasti puolsivat vapautta ilman vallattomuutta ja ylellisyydestä pidättäytyvää varallisuutta, samaten kuin maaherrakuntaa edusti synkkäkasvoinen mietiskelijä Vilhelm Oranialainen, jolle hänen aikalaisensa antoivat tuon jälkimaailmankin hyväksymän »Vaiteliaan» lisänimen.

De Witt veljekset pyrkivät voittamaan Ludvig XIV:n suosion, huomattuaan kuinka koko Eurooppa yhä täydellisemmin joutui hänen henkisen vaikutusvaltansa alaiseksi ja koettuaan Reinin taisteluissa, missä määrin Hollanti ulkonaisestikin oli hänestä riippuva, — noissa taisteluissa, jotka Guichen kreivin tarinat ja runoilija Boileaun ylistyslaulut ovat ikuistaneet, ja jotka kolmessa kuukaudessa olivat tuhonneet Hollannin vallan.

Ludvig XIV oli jo kauan vihannut hollantilaisia, jotka häntä parjasivat ja pilkkasivat parhaansa mukaan, joskin tosin enimmäkseen ranskalaisten maanpakolaisten suun kautta. Hollantilaisten kansallisylpeys oli hänestä tehnyt tasavaltaa uhkaavan Mitridateen. De Witt veljeksiä kohtasi nyt kansan viha sekä sentähden että he olivat uskaltaneet tarmokkaasti vastustaa sen tahtoa, kuin myös siksi, että se nyt voitettuna, ymmärrettävän väsymyksen vallassa halusi uutta johtajaa, joka sen pelastaisi häpeästä ja perikadosta.

Tuo uusi johtaja, joka oli valmis esiintymään, valmis ryhtymään voimainmittelyyn Ludvig XIV:n kanssa, niin suunnattomaksi kuin hänen valtansa näyttikin kehittyvän, oli Vilhelm, Oranian prinssi, Vilhelm II:n poika ja Englannin kuninkaan Kaarlo I:n tyttärenpoika, tuo vaitelias lapsi, josta jo äsken mainitsimme, että kansa hänessä näki maaherrakunnan edustajan.

Tuo nuorukainen oli vuonna 1672 kahdenkolmatta vuoden vanha. Jan de Witt oli ollut hänen kasvattajansa, ja hän oli pyrkinyt kehittämään tästä prinssistä kunnon kansalaisen. Isänmaanrakkaus, joka oli kasvattajassa voimakkaampi kuin rakkaus kasvattiin, oli saattanut hänet »ikuisella ediktillä» riistämään tältä toiveet päästä Hollannin maaherraksi. Mutta Jumala oli tehnyt pilkkaa ihmisten pyrkimyksestä muutella maan mahdit ja vallat taivaan kuninkaan tahtoa tiedustelematta, ja käyttäen välikappaleenaan hollantilaisten oikkua ja Ludvig XIV:n herättämää pelkoa hän teki tyhjäksi hallinnonjohtajan pyrkimykset ja ikuisen ediktin, asettaen Vilhelm Oranialaisen maaherraksi, täyttämään hänen aikeitaan, jotka vielä olivat salattuina tulevaisuuden huomassa.

Jan de Witt tyytyi noudattamaan kansalaistensa tahtoa. Mutta Kornelius oli itsepintaisempi, ja välittämättä oranialaismielisestä roskaväestä, joka piiritti hänen talonsa Dordrechtissa, uhaten häntä kuolemalla, hän kieltäytyi allekirjoittamasta maaherrakunnan uudistamista koskevaa asiakirjaa.

Lopuksi hänen vaimonsa kyyneleet saattoivat hänet taipumaan, mutta hän kirjoitti nimensä jälkeen kirjaimet V.C., jotka merkitsivät Vi Coactus, s.o. »väkivallan pakottamana».

Oli todellinen ihme, että hän tuona päivänä pelastui vihollistensa käsistä.

Mitä Jan de Wittiin tulee, ei hänen nopea ja aulis myöntymisensä häntä liioin hyödyttänyt. Muutamia päiviä myöhemmin hän joutui salamurhayrityksen uhriksi. Tikariniskujen lävistämänä jäi hän kumminkin henkiin.

Tämä asiain tila ei tyydyttänyt oranialaismielisiä. Nuo veljekset olivat esteenä heidän tuumiensa toteuttamiselle. He muuttivat nyt menettelyään ja koettivat parjauksilla saada aikaan sen, mikä ei ollut tikarille onnistunut, valmiina kumminkin oikean hetken tultua turvaamaan alkuperäiseen keinoonsa.

On harvinaista että Jumala, tahtoessaan määrättynä ajanhetkenä saada jalon teon suoritetuksi, heti löytää ylevän henkilön sitä suorittamaan. Kun niin todella tapahtuu, niin historia heti merkitsee tuon valio-olennon nimen muistiin, suositellen häntä jälkimaailmankin ihailtavaksi.

Mutta kun paholainen sekaantuu ihmisten asioihin, kukistaakseen yksityisen tai valtion, on harvinaista ettei hän löytäisi jotakin konnaa, jolle hänen tarvitsee kuiskata sana vain, saadaksensa hänet heti toimeen.

Tuo konna, jonka paholainen tällä kertaa valitsi kätyrikseen, oli, kuten jo lienee mainittu, Tyckelaer nimeltään ja kirurgi ammatiltaan.

Hän kertoi että Kornelius de Witt, joka oli epätoivoissaan ikuisen ediktin tyhjiinraukeamisesta — kuten hänen lisäyksensäkin osotti — ja raivostunut Vilhelm Oranialaiselle, oli antanut salamurhaajalle toimeksi vapauttaa tasavallan uudesta maaherrasta, ja tuo salamurhaaja oli juuri hän, Tyckelaer, joka vaadittua tekoa harkitessaan oli joutunut omantunnontuskien valtaan ja katsonut paremmaksi antaa hankkeen ilmi kuin toteuttaa sen.

Voi kuvailla minkä raivon sanoma tuosta salavehkeilystä sai uudelleen hereille oranialaisten keskuudessa. Virallinen syyttäjä vangitutti Korneliuksen hänen asunnossaan 16 p. elokuuta 1672, ja ikäänkuin olisi oltu tekemisissä mitä halpamielisimmän rikollisen kanssa, koetettiin Puttenin rantavouti, Jan de Wittin ylevä veli, Buitenhofin vankilassa kiduttamalla pakottaa tunnustamaan salahankkeensa Vilhelmiä vastaan.

Mutta Kornelius ei ollut ainoastaan nerokas mies, vaan hänellä oli myöskin ylevä mieli. Hän kuului noihin marttyyriluonteisiin, jotka pysyvät uskollisina valtiolliselle vakaumukselleen, kuten esi-isät uskontunnustukselleen. Hän hymyili tuskien kesken, ja kidutuksen aikana hän saneli lujalla äänellä ja runomitan poljentoa merkiten ensi säkeistön Horatiuksen » Justum et tenacem » runoelmasta, ei tunnustanut mitään ja sai lopuksi kiduttajansa väsähtämään ja hänen intonsa vaimenemaan.

Siitä huolimatta tuomarit, vapauttaen Tyckelaerin kaikesta edesvastuusta, tuomitsivat Korneliuksen menettämään kaikki virkansa ja arvonsa, suorittamaan oikeudenkäyntikulut ja karkotettavaksi ainaiseksi tasavallan alueelta.

Jonkun verran tyydytystä tuotti tosin tämä viatonta, ylevää kansalaista kohdannut tuomio tuolle kansalle, jonka hyväksi Kornelius aina oli empimättä uhrautunut. Mutta, kuten tulemme näkemään, siinä ei ollut kylliksi.

Ateenalaiset, jotka sentään ovat jättäneet jälkimaailmalle varsin kauniin esimerkin kiittämättömyydestä, eivät pystyneet pitämään puoliaan hollantilaisille. He tyytyivät saatuaan Aristideen karkotetuksi.

Kuultuaan veljeään kohdanneen syytöksen, Jan de Witt heti luopui hallinnonjohtajan toimesta. Palkitsematta ei hänenkään isänmaanrakkautensa ollut jäänyt, — olihan hänellä huolensa ja haavansa, nuo tavalliset muistot, jotka epäitsekäs työskentely isänmaan hyväksi tuottaa kunnon kansalaisille.

Sillä välin odotti Vilhelm Oranialainen, käyttäen kaikkia vallassaan olevia keinoja, että häntä jumaloiva kansa toimittaisi nuo veljekset hänelle maaherranistuimen astinlaudaksi.

Siis — kuten luvun alussa mainitsimme — 20 p. elokuuta 1672 riensi koko kaupunki Buitenhofia kohden, katsomaan Kornelius de Wittin lähtöä maanpakoon ja tarkkaamaan mitä jälkiä kidutus oli jättänyt tuohon ylvääseen mieheen, joka niin hyvin tunsi Horatiuksen teokset.

Kiiruhtakaamme lisäämään ettei kaikkia tuossa ihmisjoukossa vetänyt Buitenhofiin vain viaton halu katsella odotettavaa näytelmää, vaan että moni halusi siinä esittää osaa, joka hänen mielestään tähän saakka oli esitetty varsin huonosti.

Tarkoitamme teloittajan osaa.

Vielä oli joukossa sellaisiakin, joilla ei ollut aivan niin vihamieliset aikeet kuin edellämainituilla, vaan jotka vain halusivat ylpeytensä tyydytykseksi nähdä tomussa henkilön, joka on kauan ollut ylennettynä.

Eiköhän tuo peloton Kornelius de Witt nyt ollut masentunut, kidutuksesta heikontunut, mietiskeli moni. Varmaankin saataisiin hänet nähdä kalpeana, verta vuotavana, mieli häpeän vallassa!

Sepä vasta olisi tuottanut voitonriemua porvaristolle, joka tunsi häntä kohtaan kateutta vielä kiihkeämpää kuin kansa. Mikä kunnon haagilainen olisi voinut kieltäytyä sellaisesta nautinnosta!

Ja lisäksi, tuumiskelivat oranialaiset kiihottelijat, taitavasti sekaantuneina ihmisjoukkoon, jota toivoivat mielensä mukaan voivansa käyttää viiltävänä tai murskaavana aseena, voisi kenties matkalla Buitenhofista kaupunginportille tarjoutua sopiva tilaisuus heittää hiukan lokaa ja kenties muuan kivikin tuota Puttenin rantavoutia kohden, joka ei muutoin kuin »väkivallan pakottamana» ollut suonut Oranian prinssille maaherrantointa ja lisäksi vielä oli tahtonut hänet murhauttaa.

Ja jos meneteltäisiin oikein ja oltaisiin rohkeita, lisäsivät Ranskan kiihkeät viholliset, niin ei Kornelius de Wittiä lainkaan päästettäisi maanpakoon, sillä kaupungista päästyään hän tietysti jälleen jatkaisi salavehkeilyään Ranskan kanssa ja eläisi markiisi de Louvois'n rahoilla yhdessä petturimaisen veljensä Janin kanssa.

Voihan hyvin ymmärtää että tuollaiset mietteet saattavat ihmiset pikemmin juoksemaan kuin kävelemään. Siinä siis syy, miksi Haagin asukkaat kiisivät niin nopeasti Buitenhofia kohden.

Niiden keskellä, jotka kiiruhtivat eniten, ensi raivo sydämessä ja mieli hämmennyksissä kunnon Tyckelaer, johon oranialaiset vetosivat rehellisyyden, kansalaiskunnon ja kristillisen rakkauden esikuvana.

Tämä kunnon konna kertoi, koristaen esitystään järkensä ja mielikuvituksensa ihanimmilla kukkasilla, mille koetuksille Kornelius de Witt oli saattanut hänen rehellisyytensä, mitä summia hän oli hänelle tarjonnut, mitä pirullisia juonia hän oli keksinyt salamurhan helpottamiseksi.

Ja jokainen hänen lauseensa sai kiihkeästi kuuntelevan kansan huutamaan ilmi rakkautensa Vilhelm prinssiä kohtaan ja raivonpurkauksin uhkaamaan de Witt veljeksiä.

Ja nyt ryhtyi kansa parjaamaan puolueellisia tuomareita, jotka muitta mutkitta päästivät pakoon sellaisen inhottavan pahantekijän kuin tuon Kornelius konnan.

Ja jotkut kiihottajat toistivat matalalla äänellä:

— Hän lähtee tiehensä! Hän karkaa käsistämme!

Ja toiset siihen vastasivat:

— Laiva odottaa häntä Scheveningenissä, ranskalainen sotalaiva! Tyckelaer on sen nähnyt!

— Kunnon Tyckelaer! Kelpo Tyckelaer! huusi kansanjoukko yhteen ääneen.

— Sitä paitsi, lausui ääni joukosta, — pakenee myöskin Jan, joka on yhtä suuri petturi kuin veljensäkin, yhdessä hänen kanssaan.

— Ja nuo konnat syövät Ranskassa meidän rahamme, rahat, jotka ovat saaneet myymällä sota-aluksemme, aseemme, laivaveistämömme Ludvig XIV:lle.

— Estäkäämme heidät poistumasta! huusi muuan isänmaanystävä joukon etunenästä.

— Vankilaan! vankilaan! vastasi hänelle kuoro.

Ja nämä huudot innostivat kansalaiset yhä kiihkeämpään juoksuun, ja musketit viritettiin, kirveet välkähtelivät ja silmät hehkuivat.

Mutta mitään väkivaltaisuuksia ei vielä ollut tapahtunut, ja Buitenhofin edustalla vartioiva ratsuväki pysyi levollisena, järkkymätönnä, hiljaisena, vaikuttaen kylmäkiskoisuudessaan paljon voittamattomammalta kuin kirkuva, kiihtynyt, uhkaileva ihmislauma. Tyynenä tarkkasi se johtajaansa, Haagin ratsuväen päällikköä, jolla tosin oli miekka paljastettuna, mutta laskettuna kupeelle, kärki jalustimen nojassa.

Tuo ratsujoukko, vankilan ainoa turva, piti kurissa sekä sekasortoisen ja meluavan kansanjoukon että kansalliskaartin osaston, joka oli sijoitettu Buitenhofin edustalle, ylläpitääkseen järjestystä yhdessä ratsuväen kanssa, vaan joka sen sijaan yllytti rauhanhäiritsijät kiihkonpurkauksiin, huutamalla heille vastaan:

— Eläköön Oranialainen! Häpeä pettureille!

Tillyn ja hänen ratsumiestensä läsnäolo oli tosin terveellinen hillike kansalliskaartilaisille. Mutta vähitellen he innostuivat omista huudoistaan, ja voimatta käsittää että rohkeutta voi olla olemassa ilman kirkunaa, he selittivät ratsuväen vaiteliaisuuden pelon ilmaukseksi ja lähenivät askeleen kohden vankilaa, koko ihmistulva jäljissään.

Mutta silloin kreivi de Tilly asettui yksin heidän tiellensä ja kysyi miekka koholla rypistetyin kulmin:

— Mutta hyvät herrat kansalliskaartilaiset, miksi ette pysy paikallanne ja mitä te haluatte?

Kaartilaiset pudistelivat muskettejansa, puhjeten huutoihin:

— Eläköön Oranialainen! Surma pettureille!

— Eläköön Oranialainen, — se olkoon menneeksi, sanoi de Tilly, — vaikka minä puolestani tosin pidän enemmän iloisista kuin äreistä ihmisistä. Surmaa pettureille saatte myöskin huutaa niin paljon kuin haluatte, kun vain tyydytte pelkkään huutamiseen. Mutta jos aiotte todenteolla ryhtyä heitä surmaamaan, niin olen minä täällä estääkseni sen, ja minä olen sen estävä.

Ja kääntyen sotilaisiinsa hän huusi:

— Tähdätkää, soturit!

Tillyn soturit tottelivat komentoa tyynellä täsmällisyydellä, joka saattoi porvarikaartilaiset ja kansan ehdottomasti peräytymään täydellisessä sekasorrossa.

Hymyillen lausui ratsu-upseeri sen nähdessään tuohon ylimielisen ivalliseen tapaan, joka on soturille ominaista:

— Hyvä, hyvä! Rauhoittukaa, porvarit! Sotamieheni eivät ammu ainoata löyhää laukaustakaan, mutta te puolestanne ette myöskään tule astumaan askeltakaan lähemmäksi vankilaa.

— Tiedättekö, herra upseeri, että meillä on musketit? lausui perin raivostuneena kaartilaisten johtaja.

— Näen erittäin hyvin että teillä on musketit, lausui Tilly, — olette aivan tarpeeksi välkytelleet niitä silmieni edessä. Mutta huomatkaa tekin, että meillä puolestamme on pistoolit, jotka kantavat oivallisesti viidenkymmenen askeleen päähän, ja te olette vain viidenkolmatta askeleen etäisyydessä meistä.

— Surma pettureille! huusi kaarti raivoissaan.

— Te toistatte aina vain samaa, nurisi upseeri, — se käy väsyttäväksi!

Ja hän asettui jälleen paikalleen joukkonsa eteen melun yhä kiihtyessä.

Ja kumminkaan ei tuo raivostunut kansa tiennyt, että sillä välin kuin se vaani toisen uhrin verta, toinen ikäänkuin kohtaloaan kiiruhtaakseen matkasi kohden Buitenhofia sadan askeleen päässä vihollisistaan ja ratsuväestä.

Jan de Witt laskeutui palvelijan kanssa vaunuista ja astui levollisesti linnanpihan poikki.

Hän oli esittänyt itsensä vanginvartijalle, joka kyllä hänet tunsikin, lausuen hänelle:

— Hyvää päivää, Gryphus! Tulen noutamaan veljeäni Kornelius de Wittiä, viedäkseni hänet pois kaupungista, koska hänet, kuten tiedät, on tuomittu maanpakoon.

Ja vanginvartija, karhu laatuaan, joka oli opetettu avaamaan ja sulkemaan linnan portti, oli häntä tervehtinyt ja päästänyt hänet rakennukseen ja sulkenut ovet hänen jälkeensä.

Ehdittyään kymmenen askelta eteenpäin oli Jan de Witt kohdannut kauniin seitsemän- tai kahdeksantoistavuotiaan friisiläispukuisen tytön. Tyttösen tervehtiessä mitä siroimmin oli Jan laskenut kätensä hänen leukansa alle ja sanonut:

— Hyvää päivää, kaunis, herttainen Rosa! Kuinka veljeni voi?

— Oi, herra Jan, oli tyttönen vastannut, — niistä kärsimyksistä, jotka hän on saanut kokea, ei ole enää vaaraa, nehän ovat nyt ohi, mutta…

— Mitä tarkoitat, kaunis tyttöseni?

— Pelkään niitä kärsimyksiä, jotka hän vielä on saava kokea, herra Jan.

— Vai niin, sanoi de Witt, — tarkoitat tuota kansaa?

— Ettekö kuule, kuinka he meluavat?

— Kyllä, he tuntuvat olevan kovasti kiihkoissaan. Mutta ehkä he tyyntyvät meidät nähdessään, sillä emmehän ole koskaan tehneet heille muuta kuin hyvää.

— Valitettavasti ei siitä ole mitään apua, mumisi tyttö poistuen, noudattaaksensa isänsä käskevää liikettä.

— Ei kylläkään, lapseni, olet oikeassa!

Jatkaessaan matkaansa mumisi hän:

— Omituista, — tuollainen tyttönen, joka arvatenkaan ei edes osaa lukea, eikä siis ole lukenut mitään, lausuu ilmi päätotuuden, minkä maailmanhistoria meille opettaa!

Ja tyynenä kuin ennenkin, mutta surumielisempänä kuin tullessaan, jatkoi entinen hallinnonjohtaja matkaansa veljensä huonetta kohden.

II.

VELJEKSET.

Kuten kaunis Rosa huolestuneena oli aavistanut, koettivat kansalliskaartilaiset, Jan de Wittin jatkaessa matkaansa veljensä vankihuoneeseen johtavia kiviportaita ylös, saada Tillyn väistymään joukkoineen, jotka estivät kaartilaisia toteuttamasta hankkeensa.

Tämän nähdessään ihmisjoukko, huomaten kaartilaisten oivat aikeet, huusi kaikin voimin:

— Eläköön kansalliskaarti!

Tilly puolestaan, yhtä varovaisena kuin järkähtämätönnä, keskusteli kaartilaisten kanssa ratsujoukkonsa viritettyjen pistoolien turvissa, koettaen parhaansa mukaan todistaa säätyjen antaman määräyksen velvoittavan häntä kolmen komppanian kanssa vartioimaan vankilaa ympäristöineen.

— Miksikä niin? Miksikä vankilaa on vartioitava? huusivat oranialaiset.

— Te kyselette minulta asioita, joita en tiedä, vastasi Tilly. — Minun on käsketty vartioida ja minä vartioin. Ollen puolittain sotilaita, te, hyvät herrat, tietänette, ettei tällaiseen käskyyn tavata liittää selityksiä.

— Mutta teille on annettu tuo määräys sitä varten että petturit pääsisivät pois kaupungista.

— Sehän on kyllä mahdollista, koska petturit ovat tuomitut karkotettaviksi, vastasi Tilly.

— Mutta ken on antanut tuon käskyn?

— Säädyt, tuhat tulimaista!

— Säädyt menettelevät petollisesti.

— Siihen minä en tiedä sanoa mitään.

— Ja te menettelette myöskin petollisesti!

— Minä!

— Niin, te!

— Mutta, hyvät herrat, ketä kohtaan sitten? Säätyjäkö? Minähän olen heidän palveluksessaan ja täytän säntillisesti heidän määräyksensä.

Kun kreivi oli niin täysin oikeassa, ettei väittelyä käynyt lainkaan jatkaminen, turvauduttiin jälleen huutoon ja uhkauksiin. Mitä sävyisimmin lausui nyt kreivi:

— Hyvät herrat, rukoilen teitä päästämään vireestä aseenne! Joku niistä voisi vahingossa laueta, ja jos luoti haavoittaisi jotakin ratsumiestäni, me surmaisimme teikäläisiä parisen sataa, ja se olisi meille varsin ikävää, mutta vielä ikävämpää teille, eikä hyödyttäisi meitä kumpaakaan.

— Jos sen tekisitte, huusivat porvarit vastaan, — niin me ampuisimme teitä.

— Mutta jos ampuisittekin meidät kuoliaaksi kaikki tyyni, niin ne teistä, jotka me puolestamme olisimme surmanneet, pysyisivät myöskin kuolleina.

— Väistykää siis meidän tieltämme, niin menettelette kunnon kansalaisten tavoin.

— Ensiksikään minä en ole mikään »kansalainen», sanoi Tilly, — vaan olen upseeri, ja tämä ero on varsin suuri. Toiseksi en ole hollantilainen, vaan ranskalainen, ja siinä on vieläkin suurempi ero olemassa. En ole tekemisissä kenenkään muiden kuin säätyjen kanssa, jotka ovat minut palkanneet. Jos tuotte minulle säädyiltä käskyn poistua, niin teen heti puolikäännöksen, sillä hauskaa ei minusta täällä suinkaan ole!

— Hyvä, hyvä! huusivat sadat äänet, ja niihin yhtyi heti puolisen tuhatta lisäksi. — Lähtekäämme kaupungintalolle! Eduskunnan puheille! Rientäkää, rientäkää!

— Oivallista! mumisi Tilly nähdessään hurjimpien poistuvan. — Menkää kaupungintalolle kataline pyyntöinenne. Saatte nähdä, suostutaanko niihin. Rientäkää, ystäväni, rientäkää!

Kunnon upseeri luotti hallitusmiesten kunniantuntoon, kuten nämä puolestaan olivat luottaneet hänen sotilaskuntoonsa.

— Anokaapa, kapteeni, kuiskasi kreiville hänen yliluutnanttinsa, — että eduskunta kieltää noilta raivostuneilta ihmisiltä sen mitä he pyytävät ja lähettää meille apujoukon, — luulen että se olisi hyväksi.

Sillä välin Jan de Witt, jonka jätimme nousemaan kiviportaita ylös, keskusteltuaan vanginvartija Gryphuksen ja hänen tyttärensä Rosan kanssa, oli saapunut sen huoneen ovelle, missä hänen veljensä Kornelius virui patjalla, kärsittyään virallisen syyttäjän määräyksestä kidutusta, kuten jo ennen on kerrottu.

Karkotuskäsky oli saapunut ja sen johdosta oli Kornelius säästynyt joutumasta uudelleen kidutuslavalle.

Ranteet ruhjottuina, sormet taitettuina makasi siinä Kornelius vuoteellaan, mutta kolme vuorokautta kestäneet kärsimykset eivät olleet saaneet häntä tunnustamaan rikosta, johon hän ei ollut syypää, ja nyt hän vihdoinkin voi hengittää helpommin, kuultuaan ettei häntä ollut tuomittu kuolemaan, vaan maanpakoon.

Voimakkaine ruumiineen, tarmokkaine henkineen olisi hän tuottanut pettymystä vihollisilleen, jos nämä nyt olisivat nähneet hänet Buitenhofin pimeässä tyrmässä, kalpeilla kasvoillaan hymyily, joka osotti marttyyrin unohtaneen maallisen elämän kurjuuden, nähtyään taivasten kirkkauden.

Hän oli, pikemmin tahdonlujuudellaan kuin ulkonaisilla apuneuvoilla, voittanut takaisin entiset voimansa, ja nyt hän harkitsi kuinka kauan hänen täytyisi oikeudenkäynnin vaatimain muotoseikkain takia vielä olla vankeudessa.

Juuri tänä hetkenä kohosivat kansalliskaartin ja kansanjoukon huudot ilmoille, uhaten veljeksiä sekä heidän turvanaan olevaa kapteeni Tillyä. Tuo melu, joka uhkaavana kuin nousuvesi läheni vankilan muureja, tunki vanginkin korviin.

Mutta niin pelättävältä kuin se kuuluikin, ei Kornelius sitä liioin tarkannut eikä välittänyt nousta vuoteeltaan, silmäilläkseen ulos pienestä ristikkoakkunasta, josta valo ja melu tunki sisään.

Pitkällinen tuska oli siinä määrin tylsyttänyt hänen tuntokykynsä, ettei hän enää liioin kärsinyt kivuistansa. Hän tunsi nautinnolla sielunsa ja henkensä niin vapautuneen aineellisuuden kahleista, että ne ikäänkuin leijailivat ruumiista irrallaan, kuten liekki leijailee sammumaisillaan olevan valkean yläpuolella, kohotakseen taivaalle.

Kornelius ajatteli myöskin veljeänsä. Epäilemättä johtui tämä myöskin Janin läheisyydestä, kuten magnetismin myöhemmin ilmaistut salaperäiset opit todistavat. Tuona hetkenä nimittäin, jolloin Kornelius mielessään tunsi olevansa niin lähellä veljeänsä että melkein lausui hänen nimensä, ovi aukeni ja Jan tuli sisään. Hän kiiruhti nopein askelin vangin luo, ja tämä ojensi ruhjotut käsivartensa, liinakankaaseen käärityt kätensä kohden kuuluisaa veljeänsä, josta hänen oli onnistunut viedä voitto, — ei tosin maalle tehtyihin palveluksiin nähden, vaan saamalla vielä runsaammassa määrin hollantilaisten vihaa osakseen kuin hän.

Jan suuteli hellästi veljensä otsaa ja laski hänen kipeät kätensä varovasti patjalle.

— Kornelius, veli parkani, sinulla on kovia tuskia, eikö niin?

— En tunne nyt enää tuskia sinut nähdessäni.

— Rakas Kornelius raukkani, jos et sinä kärsikään, niin kärsin minä sen enemmän nähdessäni sinut tässä tilassa, siitä voit olla vakuutettu.

— Olenkin ajatellut enemmän sinua kuin itseäni, ja kidutuksen kestäessä en lausunut muuta valitusta kuin kerran vain: »Veli parkani!» Mutta nythän olet täällä, — unohtakaamme tuo kaikki! Tulet minua noutamaan, eikö niin?

— Niin kyllä.

— Olen jo parantunut. Auta minut pystyyn, veljeni, niin saat nähdä kuinka hyvin voin kävellä.

— Sinun ei tarvitse kävellä kauas. Vaununi odottavat tuolla lammikon luona Tillyn ratsujoukon turvissa.

— Tillyn ratsujoukon turvissa? Miksikä se on täällä?

— Otaksutaan, lausui Jan, kasvoillaan tavallinen surumielinen hymyilynsä, — että Haagin asukkaat tahtovat olla lähtöäsi näkemässä ja pelätään hiukan että voisi syntyä mellakkaa.

— Mellakkaa? toisti Kornelius, tarkaten veljeänsä, joka näytti joutuneen hämilleen. — Mellakkaako?

— Niin kyllä, veljeni.

— Sitä siis äsken kuulin, lausui vanki ikäänkuin itsekseen puhuen. Kääntyen sitten veljensä puoleen hän lausui:

— Buitenhofin edustalle on kokoontunut ihmisiä, eikö niin?

— On kyllä.

— Mutta tullessasi tänne…

— Mitä tarkoitat?

— Kuinka pääsit tänne?

— Tiedät hyvin ettei meitä täällä suosita, veljeni, lausui Jan surumielisen katkerasti. — Minä tulin tänne syrjäkatuja pitkin.

— Koettelit pysyä salassa?

— Halusin saapua luoksesi mahdollisimman pian, ja näin ollen menettelin kuten on tapana merellä ja valtioelämässä, kun on joutunut vastatuuleen: minä luovailin.

Tänä hetkenä kajahti melu entistä uhkaavampana vankilan edustalta. Tilly keskusteli kansalliskaartilaisten kanssa.

— Niin, niin, virkahti Kornelius, — olet varsin taitava perämies, veljeni. Mutta en tiedä onnistuuko sinun kuljettaa veljesi näiden tyrskyjen halki muinoisen kansansuosion pirstaleilla yhtä onnellisesti kuin ohjasit Trompin laivaston Schelden karien keskitse Antverpeniin.

— Tahdomme Jumalan avulla ainakin koettaa, vastasi Jan. — Mutta ensiksi sananen.

— Puhu, veljeni.

Alkoi jälleen kuulua huutoa.

— Kuinka nuo ihmiset ovatkaan vihastuneita, jatkoi Kornelius. — Ovatko he vihoissaan sinulle vai minulle?

— Luullakseni molemmille. Olenhan sanonut että se, mistä oranialaiset ennen kaikkea meitä syyttävät, on että olemme olleet salahankkeissa Ranskan kanssa.

— Kuinka typeriä he ovat!

— Niin kyllä, mutta siitä he ovat meille vihoissaan.

— Mutta jos nuo hankkeemme olisivat onnistuneet, ei heidän olisi tarvinnut kärsiä Reesin, Orsayn, Weselin ja Rheinbergin tappioita, ei nähdä vihollisen kulkevan yli Reinin, vaan Hollanti voisi yhä vielä kerskailla olevansa voittamaton soittensa ja kanaviensa suojassa.

— Tuo kaikki on totta, mutta vielä todempaa on se, että jos meidän ja de Louvois'n välinen kirjeenvaihto tulisi ilmi, niin en purjehdustaidostani huolimatta liioin pystyisi pelastamaan de Witt veljesten purtta väljemmille vesille. Nuo kirjeet, jotka todistaisivat puolueettomille henkilöille kuinka hartaasti rakastan maatani ja mitä uhrauksia tarjouduin omasta puolestani tekemään sen hyväksi, — nuo kirjeet tuottaisivat meille turmion, jos joutuisivat vastustajiemme oranialaisten käsiin. Mutta toivon, rakas Kornelius, että olet ne polttanut, ennenkuin läksit luokseni Dordrechtista Haagiin.

— Veljeni, vastasi Kornelius, — kirjeesi de Louvois'lle todistavat, että olet viime aikoina ollut seitsemän yhdistyneen maakunnan suurin, jaloin ja nerokkain kansalainen. Rakastan maani kunniaa ja rakastan sinun kunniaasi, ja olen visusti varonut hävittämästä noita kirjeitä.

— Siis olemme hukassa, mitä maalliseen elämään tulee, lausui tyynesti entinen hallinnonjohtaja lähestyen akkunaa.

— Ei, päinvastoin, Jan, me sekä pelastamme henkemme että voitamme takaisin kansamme suosion.

— Missä siis nuo kirjeet nyt ovat?

— Olen uskonut ne kummipoikani Kornelius van Baerlen huostaan, jonka tunnet ja joka asuu Dordrechtissa.

— Poika parka, tuo rakas, viaton lapsukainen, oppinut, joka vastoin tavallisuutta todella tietää niin paljon eikä ajattele muuta kuin kukkia, jotka ylistävät Jumalaa, ja Jumalaa, joka on luonut kukat! Hänelle olet uskonut nuo hengenvaaralliset asiakirjat! Rakas veljeni, hän on hukassa, tuo armas Kornelius parka!

— Hukassa?

— Niin, sillä hänen täytynee olla joko rohkea tai pelkurimainen. Jos hän on rohkea, niin hän kerskailee tuttavuudestaan kanssamme kuullessaan onnettomuudestamme, — ja jonakin päivänä hänen täytyy siitä kuulla erakkoelämästään huolimatta ja vaikka ajamamme asiat ovatkin hänelle täysin vieraita. Jos hän on pelkuri, hän pelkää tuosta tuttavuudesta koituvan hänelle vaaraa. Siis — jos hän on uskalias mies, hän huutaa salaisuutemme julki, jos hän on pelkuri, hän saattaa sen pelosta ilmi. Kummassakin tapauksessa hän siis on hukassa, veljeni, ja me myöskin. Siis, paetkaamme nopeaan, jos siihen enää on aikaa!

Kornelius kohottautui vuoteeltaan, ja tarttuen veljensä käteen, joka vavahti tuntiessaan liinakankaan kosketuksen, hän lausui:

— Enkö sitten tunne kummipoikaani? Etkö luule minun tuntevan jokaista ajatusta, joka liikkuu van Baerlen mielessä, jokaista tunnetta hänen sydämessään! Kysyt, onko hän pelkuri, onko hän uskalikko! Hän ei ole toista, ei toista! Mutta mitä sillä onkaan väliä? Pääasia on se, että hänen on mahdoton ilmaista tuo salaisuus, sillä hän ei tiedä sitä itsekään.

Jan käännähti hämmästyneenä.

— Katsos, jatkoi Kornelius lempeästi hymyillen, — Puttenin rantavouti on veljensä Janin kasvattama valtiomies. Toistan että van Baerlellä ei ole tietoa hänelle uskomieni asiakirjojen sisällöstä eikä tärkeydestä.

— Siis toimikaamme nopeasti, huudahti Jan, — koska ei vielä ole myöhäistä! Lähettäkäämme hänelle käsky polttaa nuo asiakirjat.

— Kenenkä mukana?

— Palvelijani Craeken, jonka piti seurata meitä ratsain ja joka on täällä vankilassa auttaaksensa minua taluttamaan sinut portaita alas.

— Punnitse tarkoin asiaa, ennenkuin annat polttaa nuo kunniakkaat asiakirjat, Jan.

— Olen ennen kaikkea selvillä siitä, että de Witt veljesten on pelastaminen henkensä, voidakseen pelastaa kunniansa. Jos olemme kuolleet, ken silloin on meitä puoltava? Onko kukaan edes käsittänyt aikeemme?

— Luulet siis että meidät surmataan, jos nuo asiakirjat tulevat ilmi?

Mitään vastaamatta Jan viittasi kohden akkunaa, josta tänä hetkenä tunki sisään hurjia raivonhuutoja.

— Kuulen kyllä tuon huudon, lausui Kornelius, — mutta mitä he oikeastaan tahtovat?

Jan avasi akkunan.

— Surma pettureille! ulvoi kansa.

— Ja petturit, ne olemme me! lausui vanki luoden katseen taivaalle ja kohottaen olkapäitään.

— Ne olemme me, toisti Jan.

— Missä Craeke on?

— Arvatenkin tuolla oven takana.

— Kutsu hänet sisään.

— Tulkaa sisään, Craeke, lausui Jan avaten oven sen takana odottavalle uskolliselle palvelijalle, — ja kuunnelkaa tarkoin mitä veljeni teille puhuu.

— Ei, Jan, ei puhe riitä, valitettavasti minun täytynee kirjoittaa.

— Miksikä niin?

— Siksi että van Baerle ei suostu luovuttamaan tai polttamaan noita papereita ilman nimenomaista käskyä.

— Mutta voitko kirjoittaa, rakas ystäväni? kysyi Jan, silmäillen hänen poltettuja ja runneltuja käsiänsä.

— Jospa minulla vain olisi mustetta ja kynä, niin saisit nähdä, sanoi Kornelius.

— Minulla on lyijykynä.

— Onko sinulla myöskin paperia, sillä minulle ei ole jätetty mitään sellaista.

— Tässä on raamattu. Repäise siitä ensi lehti.

— Hyvä.

— Mutta voineekohan kirjoitustasi lukea?

— Saammepa nähdä! sanoi Kornelius katsoen veljeensä. — Nämä sormet, joita kiduttajan kynttilä ei ole voinut tuhota, tahtoni, joka on voittanut tuskan, ponnistavat yhdistetyin voimin, ja voit olla varma, veljeni, että noissa piirteissä ei ole ilmenevä vavahdustakaan.

Ja Kornelius otti kynän ja kirjoitti.

Silloin voi nähdä valkoiseen liinakankaaseen tunkevan veripisaroita nahattomista sormista, niiden pusertuessa kynää vastaan.

Hikikarpalot vierivät veljen ohimoita alas.

Mutta Kornelius kirjoitti:

»Rakas kummipoikani! Polta asiakirjat, jotka olen uskonut huostaasi! Polta ne niitä katsomatta, niitä avaamatta, ettet tietäisi niiden sisältöä. Ne sisältävät salaisuuksia, jotka tuottavat kuoleman niiden säilyttäjälle. Polta, niin olet pelastanut Janin ja Korneliuksen. Jää hyvästi ja säilytä minut rakkaassa muistossa!

20. p. elokuuta 1672.

Kornelius de Witt.»

Kyynelsilmin pyyhkäisi Jan paperilta siihen valuneen veripisaran, antoi kirjeen Craekelle, lausuen vielä viimeiset määräykset, ja palasi sitten Korneliuksen luo, jonka tuska saattoi entistä kalpeammaksi ja joka oli menettämäisillään tajuntansa.

— No niin, lausui Jan, — kun Craeke antaa muinoisen laivapillinsä kuulua, silloin on hän ehtinyt ihmisjoukkojen ohi lammikon toiselle puolen. Silloin on meidän aika lähteä.

Ennen viiden minuutin kuluttua tunki pitkällinen ja kimakka vihellys läpi jalavain tummien latvojen ja väkijoukon kirkunan.

Kiittäen kohotti Jan kätensä kohden taivasta.

— Ja nyt lähtekäämme, Kornelius, lausui hän.

III.

JAN DE WITTIN OPPILAS.

Sillä välin kuin Buitenhofin edustalle kokoontuneen kansanjoukon ulvonta, käyden yhä uhkaavammaksi, saattoi Jan de Wittin jouduttamaan veljensä lähtöä vankilasta, oli porvariston lähetystö saapunut kaupungintalolle anomaan Tillyn joukoille käskyä poistua.

Buitenhofilta Hoogstraetille ei ollut pitkä matka. Niinpä nähtiin erään muukalaisen, joka alusta pitäin oli seurannut tuota näytelmää mielenkiinnolla, lähtevän kulkemaan muitten mukana tai pikemmin muitten jälkeen kaupungintalolle päin, saadakseen nopeammin tietoa tapahtumain kulusta.

Tuo muukalainen oli varsin nuori mies, tuskin kahden- tai kolmenkolmattavuotias, eikä hänen olentonsa liioin kuvastanut tarmoa. Nähtävästi hän halusi pysyä tuntematonna, sillä hän kätki kalpeat, kapeat kasvonsa hienoon friisiläiseen palttinanenäliinaan, pyyhkiellen sillä lakkaamatta hikistä otsaansa ja hehkuvia huuliansa.

Tuo katse, läpitunkeva kuin petolinnun, pitkä kaareva nenä, hienopiirteinen suu, jonka kapeat huulet arpi halkaisi, olisivat antaneet Lavaterille, jos hän olisi elänyt tähän aikaan, aihetta sielutieteellisiin tutkimuksiin, jotka varmaankaan eivät aluksi olisi johtaneet tutkittavalle suotuisiin johtopäätöksiin.

Mikä erottaa valloittajan merirosvosta? kysyivät muinaisajan viisaat. Sama, mikä erottaa kotkan haaskakotkasta.

Toisaalla tyyntä voimaa, toisaalla kiihkeätä saaliinhimoa!

Nuo harmahtavat kasvot, tuo hento, sairaalloiselta vaikuttava ruumis, arasteleva vaellus Buitenhofilta Hoogstraetille ulvovan kansanjoukon jäljissä muistuttivat epäluuloista vallanpitäjää tai pelokasta varasta, ja jo mainitsemamme ilmeinen pyrkimys pysyä tuntematonna olisi varmaankin saanut jokaisen järjestyksenvalvojan epäluulot hereille.

Muukalaisella oli yksinkertainen puku ja hän näytti olevan aseetonna. Hänen laiha, mutta tarmokas käsivartensa, luiseva, vaan valkoinen ja hienorakenteinen kätensä nojasi erään upseerin olkaan. Käsi miekan kahvassa oli tämä toveri helposti käsitettävällä mielenkiinnolla Buitenhofin edustalla tarkannut tapahtumain kehitystä aina siihen hetkeen saakka, jolloin toinen matkaan lähtien oli vetänyt hänet mukaansa.

Hoogstraetin torille saavuttua kalpea muukalainen työnsi toverinsa avatun akkunaluukun varjoon ja suuntasi katseensa kaupungintalon parvekkeelle päin.

Mielettömäin huutojen kajahdellessa aukeni akkuna Hoogstraetille päin, ja siihen ilmestyi mies puhelemaan ihmisjoukon kanssa.

— Ken on tuolla parvekkeella? kysyi nuori mies upseerilta, silmäillen puhujaa, joka näytti olevan kiihkeän mielenliikutuksen vallassa ja pikemmin pysyttelevän kiinni parvekkeen käsipuussa, kuin kumartuvan sen ylitse.

— Edusmies Bowelt, vastasi upseeri.

— Mitä hän on miehiään? Tunnetteko häntä?

— Kunnon mies, tietääkseni, teidän ylhäisyytenne.

Kuullessaan upseerin lausuman arvostelun Boweltin luonteesta, nuori mies teki niin ilmeistä pettymystä ja mielipahaa osottavan liikkeen, ettei se voinut jäädä upseerilta huomaamatta, vaan lisäsi tämä:

— Niin olen kuullut sanottavan, teidän ylhäisyytenne. Itse puolestani en tiedä sanoa mitään, kun en ole tuttava herra Boweltin kanssa.

— Kunnon mies, toisti toinen. — Mutta luuletteko, että hän myöskin on rohkea mies?

— Sitä en tiedä sanoa, sillä kuten jo mainitsin teidän ylhäisyydellenne, tunnen hänet ainoastaan ulkonäöltä.

— Odottakaamme siis, niin saamme sen nähdä, mumisi nuori mies.

Upseeri teki vaieten myöntävän liikkeen.

— Jos tuo Bowelt on kunnon mies, jatkoi hänen ylhäisyytensä, — saavat nuo raivostuneet ihmiset pyyntöönsä hiukan odottamattoman vastauksen.

Ja kuten soittoniekan sormet liikkuvat soittokoneen koskettimilla, niin teki nuoren miehen käsi, hänen lausuessaan nuo sanat, kuin itsestään hermostuneita liikkeitä hänen toverinsa olalla, ilmaisten kiihkeätä kärsimättömyyttä, jota kasvojen jäykkä ja synkkä ilmekään ei aina pystynyt salaamaan, eikä ainakaan tänä hetkenä.

Silloin kuultiin porvarislähetystön johtajan tiedustelevan edusmieheltä, missä hänen toverinsa, toiset edusmiehet, olivat.

— Hyvät herrat, lausui herra Bowelt toistamiseen, — vakuutan teille, että olen tällä hetkellä täällä yksin herra d'Asperen'in kanssa enkä voi yksin ratkaista tuota asiaa.

— Määräys, määräys! huusivat monet tuhannet äänet.

Herra Bowelt koetti puhua, mutta hänen äänensä ei päässyt kuuluville ja kiihkeät kädenliikkeet vain todistivat hänen epätoivoansa.

Lopuksi hän, nähdessään kaikki ponnistuksensa turhiksi, kääntyi avoimeen akkunaan päin ja kutsui herra d'Asperen'ia.

Herra d'Asperen tuli vuorostaan parvekkeelle, jossa hänelle kajahti vastaan vielä räikeämmät huudot kuin hetki sitten herra Boweltille.

Hän teki siitä huolimatta yrityksen puhua kansalle. Mutta kansa katsoikin paremmaksi tunkea rakennuksen sisään sitä vartioivan sotaväenosaston ohi — joka muutoin ei tehnytkään pienintäkään vastarintaa itsevaltiaalle kansalle, — kuin kuunnella herra d'Asperen'in puhetta.

— Lähtekäämme mukaan, översti, lausui nuori mies kylmähkösti, kansan tulvahtaessa sisään kaupungintalon pääovesta, — näyttää siltä kuin neuvottelu tapahtuisi tuolla sisällä. Menkäämme kuuntelemaan.

— Olkaa varuillanne, teidän ylhäisyytenne, olkaa varuillanne!

— Miksikä niin?

— Edusmiesten joukossa on monta, jotka ovat olleet tekemisissä teidän ylhäisyytenne kanssa, ja jos yksikin heistä tuntee teidän ylhäisyytenne…

— Niin minua syytetään tämän kaiken alkuunpanijaksi. Olet oikeassa, lausui nuori mies, punehtuen harmista, kun oli osottanut niin suurta kiihkeyttä. — Olet oikeassa, jääkäämme tänne. Tältä kohdalta näemme heidät heidän palatessaan määräyksineen tai ilman sitä, ja voimme sen mukaan arvostella, onko herra Bowelt ainoastaan kunnon mies, vai myöskin rohkea mies, minkä seikan haluaisin tietää.

— Mutta, lausui upseeri silmäillen hämmästyneenä vierustoveriaan, — eihän teidän ylhäisyytenne toki hetkeäkään pitäne mahdollisena että edusmiehet antaisivat Tillylle määräyksen poistua, — sehän on mahdotonta!

— Miksikä niin? kysyi nuori mies tylysti.

— Siksi että he sen tehdessään samalla tuomitsisivat Kornelius ja Jan de Wittin kuolemaan.

— No, saamme nähdä, vastasi hänen ylhäisyytensä kylmähkösti. — Vain Jumala yksin voi edeltäpäin tietää ihmisten aivoitukset.

Upseeri loi salaa silmäyksen toverinsa kalseisiin kasvoihin ja kalpeni.

Hänen ylhäisyytensä tovereineen voi paikalta, missä he seisoivat, kuulla hälinän ja kolinan kansanjoukon noustessa kaupungintalon portaita ylös.

Sitten alkoi melu kuulua tuon salin avoimista akkunoista, jonka parvekkeella herra Bowelt ja herra d'Asperen olivat seisoneet, mutta josta he nyt olivat poistuneet, varmaankin peläten kansanjoukon heitä ahdistellessaan syöksevän heidät parvekkeelta alas.

Jo alkoivat nuo touhuavat ja meluavat varjokuvat näkyä kaupungintalon akkunoista.

Sali, missä neuvottelujen piti tapahtua, täyttyi täyttymistään.

Äkkiä taukosi huuto. Sitten se, vielä äkillisemmin, kasvoi niin kiihkeäksi, että vanha rakennus tärisi harjaansa myöten.

Vihdoin kääntyi ihmisvirta takaisin, kiitäen pitkin käytäviä ja portaita kohden porttia, mistä vesipyörteen kaltaisena tulvahti ulos.

Ensi ryhmän etunenässä tuli liitäen mies, jonka kasvot olivat vääntyneet vahingonriemusta.

Tuo mies oli kirurgi Tyckelaer.

— Olemme sen saaneet! Olemme saaneet sen! huusi hän heiluttaen paperia ilmassa.

— He ovat saaneet määräyksen! mumisi upseeri tyrmistyneenä.

— No hyvä, sitten voin tehdä johtopäätökseni, lausui hänen ylhäisyytensä tyynesti. — Te ette tiennyt, rakas överstini, onko herra Bowelt yksistään kunnon mies vai myöskin rohkea mies. Hän ei ole kumpaakaan.

Seuraten sitten katseillaan kulmiansa rypistämättä ohivirtaavaa ihmisjoukkoa, hän lausui:

— Lähtekäämme nyt Buitenhofiin, översti, luulen että siellä saamme nähdä harvinaisen näytelmän.

Upseeri kumarsi ja seurasi herraansa mitään vastaamatta.

Vankilan edustalle kokoontunut kansanjoukko oli kasvanut suunnattomaksi. Mutta tarmokkaasti piti Tillyn ratsuväki sitä yhä edelleen kurissa.

Pian alkoi kreivi kuulla yhä kasvavaa kohinaa, minkä synnytti lähenevä ihmisvirta syöstessään eteenpäin kiihtyvän putouksen vauhdilla.

Samassa hän näki ilmassa liehuvan paperin, nyrkkien ja kimmeltävien aseiden yläpuolella.

— Mitä! huudahti hän, kohottautuen jalustimensa varassa ja koskettaen luutnanttiansa miekkansa ponnella. — Luulen että nuo katalat ovat saaneet haluamansa määräyksen!