Neiti de Taverney: Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista

NEITI DE TAVERNEY

Historiallinen romaani Ludvig XV:n hovista

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1917.

SISÄLLYS:

Johdanto. 1. Tuntemattoman sanojen vaikutus. 2. Salaseuran kokoushuone. 3. Selostus. 4. Ruumis ja sielu. 5. Sielun olemus. 6. Marat'n ovenvartijatar. 7. Ihminen ja hänen työnsä. 8. Rousseaun pukeutuminen. 9. Trianonin kulissit. 10. Harjoitus. 11. Lipas. 12. Kuningas Ludvig XV:n pikku illallinen. 13. Aavistelua. 14. Gilbertin romaani. 15. Isä ja tytär. 16. Mitä Althotas tarvitsi eliksiirinsä täydentämiseen. 17. Hra de Richelieun kaksi vesipisaraa. 18. Pako. 19. Toinen kaukonäkijätär. 20. Jäykistys. 21. Tahto. 22. Poliisipäällikön talossa. 23. Lipas. 24. Valaiseva keskustelu. 25. Herra de Sartines alkaa uskoa, että Balsamo on velho. 26. Elämäneliksiiri. 27. Taistelu. 28. Rakkaus. 29. Lemmenjuoma. 30. Veri. 31. Epätoivo. 32. Tuomio. 33. Ihminen ja Jumala. 34. Jälleen maan päälle. 35. Kuninkaitten muisti. 36. Andréen pyörrytyskohtaukset. 37. Tohtori Louis. 38. Hra de Richelieun sanaleikit. 39. Palaaminen. 40. Veljen huolestus. 41. Erehdys. 42. Kuulustelu. 43. Lääkärin tutkimus. 44. Gilbertin omatunto. 45. Kaksi kärsivää. 46. Trianonin tiellä. 47. Paljastus. 48. Tohtorin pieni puutarha. 49. Isä ja poika. 50. Omantunnon kysymys. 51. Gilbertin suunnitelmat. 52. Gilbert huomaa, että rikoksen tekeminen on helpompaa kuin ennakkoluulon voittaminen. 53. Päätös. 54. Joulukuun 15. päivä. 55. Jäähyväis-audienssi. 56. Isätön lapsi. 57. Lapsenryöstö. 58. Maramontin kylä. 59. Pitoun perhe. 60. Lähtö. 61. Gilbertin viimeiset jäähyväiset. 62. Laivassa. 63. Azorin saarilla. Loppulause.

JOHDANTO.

Nyt suomennettu romaani edellyttää Dumas'n aikaisemmista teoksista tunnetuiksi muutamia seikkoja, jotka sopii tässä kerrata:

Josef Balsamo on historian ihmeellisimpiä seikkailijoita, esiintyen hyvin vaikuttavana tekijänä eräässä vallankumouksen aiheessa, kansainvälisessä haaveiluvirtauksessa, joka uudelleen elvyttelee uskonnollista mystiikkaa ja keskiaikaisia salais-oppeja, tahtoen perustaa ihmiskunnan yleisen veljeyden pohjaksi kaikkiyhteisen kansainvallan, jonka suojassa erityisesti syvennyttäisiin henkimaailman ilmiöihin. Se liike siis suuntautuu yksinvaltiutta ja kirkkohallintoa vastaan niinkuin toisaalla vapaamieliset järkeilijätkin — n.s. valistusfilosoofit, kuten Jean Jacques Rousseau ja tälle vastenmielinen pilkanhenki Voltaire — omilla perusteillaan muokkaavat maaperää noiden kahden mahdin kukistamiseksi.

Italialaisen Balsamon ristiriitaisessa luonteessa yhdistyy keinottelu ja aatteellisuus. Hän on matkoillaan tutustunut itämaisen mystiikan uskonnolliseen ajatteluun ja saanut opetusmestarikseen lähes satavuotiaan Althotaan, joka luonnontieteellisissä tutkimuksissaan ja keksinnöissään puolittain esiintyy viimeisenä keskiaikaisena alkemistina, puolittain kuuluu nykyajan tiedemiesten varhaisimpiin edelläkävijöihin, Althotas uskoo saavansa valmistetuksi elämääpitentävän voimanesteen, eliksiirin, jonka aineksista muka vain lopulta puuttuu lapsen kolme viimeistä veripisaraa, niin että hän kammoksuvalta ja epäuskoiselta oppilaaltaan karttelee ihmisuhria. Balsamon omana edullisena erikoisuutena on harvinaiset hypnotisoitsijan lahjat, ja hänen on onnistunut saada täten lumoustilaan saatettuna vaimokseen Lorenza Feliciani, joka hypnoottisessa tilassaan rakastaa häntä tulisesti, mutta valheilla pelkää "taikuria" sielunsa vaaran tähden, ollen harras katolilainen. Lorenza on niitä harvinaisia olentoja, joihin hypnotismi tehoaa erittäin voimakkaasti, aiheuttaen täten nukutetussa n.s. kaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain osittain selitetyksi saatu ilmiö merkitsee sitä, että nukutettu horrostilassaan aistii tapahtumia ihmisten sielussa yhtä hyvin kuin etäisillä paikkakunnillakin, kyeten kertomaan havaintojansa, joista hän ei herätessään muista mitään. Balsamo rakastaa vaimoansa ja on siinä käsityksessä, että kaukonäkemyksen kyky vaatii neitsyyden säilymistä.

Yksinvaltaa ja kirkollista ahdasmielisyyttä vastaan on Balsamo perustanut n.s. egyptiläisen vapaamuurari-osaston, itse ollen sen päällikkönä eli "suurkoptina". Järjestö ryhtyy tekemään salassa työtä yleisen vallankumouksen hyväksi, alottaen sivistysmaailman keskuksesta Pariisista, tunnuksenaan L.P.D, jolla tarkoitetaan lausetta: Lilia pedibus destrue, tallaa liljat (Ranskan kuningassuvun vaakuna) jalkoihisi, Balsamo matkustaa Saksasta Pariisiin, heikontaakseen kaikin keinoin kuningasvallan jo horjuvaa asemaa. Matkalla hän menettää tärkeän tukensa: Lorenza Feliciani pääsee karkaamaan valveillaolonsa tavanmukaisen kammon kannustamana. Onnekseen tuo omituinen "loitsija", joka vaikuttelee ympäristöönsä m.m. puheilla elämisestään yhä uusissa ihmismuodoissa jo parintuhannen vuoden aikana, yöpyy Taverneyn rappeutuneeseen herraskartanoon, missä hän saa solmituksi uuden vaikutussuhteen.

Vanha parooni de Taverney, joka toisen kartanonsa rippeiden mukaan voi liittää nimeensä vielä Maison-Rougen kreiviyden, on entinen hovimies, ajattelemattomalla elämällään köyhtynyt periaatteeton ylimys, jonka ainoana toivona nyt on, että hänen poikansa Filip — kruununprinssin santarmirykmentin luutnantti Strassburgissa — ja kuusitoista-vuotias tyttärensä Andrée voisivat palauttaa sukuun varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin silloisessa turmeltuneessa hienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä on kuitenkin saanut vastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat lapset. Balsamo panee merkille neiti Andréen ylevän henkevyyden ja tulee koetelleeksi häneen hypnoottista kykyään sillä tuloksella, että aatelisneidillä ilmenee taipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan. Yöllä hän saa tytön siten kutsutuksi huoneeseensa ja muiden tärkeiden tietojen ohella kysellyksi tältä vaimonsa pakoretkestä, niin että hänen onnistuu myöhemmin tavoittaa karkulainen.

Horroksesta herättyään ei Andrée tiedä mitään ilmoituksistansa, mutta kun Balsamolle on tärkeätä saada hänet lähettyvilleen, käyttää hän keinojansa, toimittaakseen ohimatkustavan Marie Antoinetten kiintymään tyttöön; Itävallan keisarinnan nuori tytär on nimittäin matkalla vihittäväksi Versaillesissa Ranskan kruununprinssin kanssa, Andrée joutuukin prinsessan hovineidoksi sitä helpommin, kun matkaseurueessa jo on hänen veljensä Filip; nuori luutnantti on ollut ensimäinen Itävallan herkkämielistä arkkiherttuatarta vastaan Ranskan alueella tullut ranskalainen upseeri, ja Marie Antoinette on päättänyt tämän seikan muistoksi luoda hänelle hyvän uran. Taverneyt muuttavat siten aluksi kaikin Coq-Héron-kadun varrelle Pariisiin.

Balsamo järjestää asuntonsa ja kemiallisen työpajansa Saint-Claude-kadun varrelle Marais'n kaupunginosaan ja alottaa vehkeilynsä kuningasvallan rappeuduttamiseksi; hänen ovenvartijanaan on taattu saksalainen kamaripalvelija Fritz. Ranskan vanha kuningas Ludvig XV on mitätön elostelija, suopealuontoinen kyllä, mutta läpeensä itsekäs. Hänen rakastajattarenaan on kreivitär Jeanne Dubarry, alhaissyntyinen ja maineeltaan huono nainen, jolle kuitenkin ulkonainen viehkeys ja jonkunlainen rattoisa olemus on tuottanut siksi paljon vaikutusvaltaa, että huikenteleva hallitsija on antanut houkutella itsensä julistamaan kreivittären maaseutuhuvilan, Luciennesin, kuninkaalliseksi linnaksi, jonka kuvernöörinä on kreivittären kaksitoista-vuotias neekeripalvelija Zamore, jopa viimein suo hänelle virallisen hovi-esittelynkin, jolla tavoin Jeanne saavuttaa tunnustetun aseman. Tässä tilaisuudessa on Balsamo saapuvilla Preussin kuninkaan lähettiläänä, esiintyen nimellä kreivi de Fenix: Lorenzan ja Althotaan seurassa hänellä muuten on erityisenä itämaalaisena tutkijanimenään Akharat. Jeanne Dubarry tuntee hänet erääksi mieheksi, joka on ennustanut hänen pääsevän Ranskan kuningattareksi silloin kun hän vielä ansaitsi elantonsa kaduilla, ja tajuten saavansa kreiviltä kannatusta hän lupaa tehdä tälle puolestaan minkä palveluksen hyvänsä.

Balsamo liittyykin Dubarryn puolueeseen, käsittäen tätä tukemalla rappeuduttavansa kuningasvaltaa. Pääministeri de Choiseul johtaa vastapuoluetta, joka näkee Dubarryssä arveluttavan vaikutusvallan nousun ja pitää paremmin arvossa ulkonaista säädyllisyyttä; mutta kuninkaan toinen läheinen mies, jokseenkin sisäministerin asemassa oleva poliisipäällikkö de Sartines, katsoo omille asioilleen turvallisemmaksi säilytellä hyviä välejä Joannen ja tämän langon, varakreivi Jean Dubarryn kanssa. Dubarryn puolueeseen siirtyy vastapuolueesta vanha itsekäs hovimies, sotamarski ja herttua de Richelieu, siten kyeten viime hetkessä pelastamaan kreivittärelle edellämainitun esittelytilaisuuden, joka oli raukeamaisillaan vastustajain vehkeellä. Viekas sotamarski jää toivomaan paljon hyvää epävirallisen kuningattaren kiitollisuudesta. Mutta kun nämä kaksi sitte Balsamon käytettävissä olevan vakoilun ja kaukonäkemyksen antamien tietojen avulla saavat Choiseulin kukistetuksi, ei kreivitär pidäkään tärkeänä toimittaa Richelieulle ministerinsalkkua, koska kuningas ei ole siihen oikein taipuvainen; kreivitär Dubarry päinvastoin alkaa erityisesti suosia enon kustannuksella sisarenpoikaa, herttua d'Aiguillonia, jonka Richelieu on itse kutsunut Pariisiin avukseen ja suojaukseen, Aiguillonin herttua ja kreivitär Dubarry solmiutuvat ihan likeiseen suhteiseen, ja kuningas on tyytyväinen saadessaan rakastajattarensa vaatimaan vain tämän yhden suosikin ylenemistä, — tietämättä ollenkaan, että d'Aiguillon on hänen oma kilparakastelijansa kreivittären kammioissa.

Juonitteleva vanha herttua hautoo kostoa nolon pettymyksensä jälkeen. Hän huomaa ensiksikin levittää liikkeelle sen tiedon, että hänelle oli tarjottu ministerinsalkkua, mutta siitä hän muka kieltäysi rouva Dubarryn arvottoman vaikutusvallan paheksujana Sitte hän toisaalta lietsoo parlamentin kiivautta d'Aiguillonia vastaan, joka on parlamentin puoltaman Choiseulin vanhoja vastustajia, ja toisaalta hän pyrkii suoranaisesti syöksemään kreivitärtä syrjään. Kuningas on nimittäin mielihyvällä huomannut neiti de Taverneyn ylvään kauneuden, ja marski de Richelieu ryhtyy kehittelemään tätä huomaavaisuutta, saadakseen kuninkaan vaihtamaan rakastajatarta. Parooni de Taverney on marskin vanhoja sotakumppaneita; ensin tarjottuaan hänelle suosiollisuuttansa on marski tylysti työntänyt hänet luotansa sitte kun oli liittynyt kreivittäreen, joka oli koko Taverney-suvulle yrmeä. Mutta nyt häikäilemätön vanha hovimies jälleen lähentelee sydämetöntä paroonia, joka olisi valmis saavuttamaan rikkautta tyttärensä lankeemuksesta.

Andrée-neiti on tällävälin jo muuttanut Marie Antoinetten seuranaiseksi Pikku Trianoniin, Versaillesin hovialueelle rakennettuun loistopaviljonkiin, missä nuori kruununprinsessa asustaa erillään varsinaisesta palatsista ja vanhan kuninkaan asumasta Isosta Trianonista. Nuori kruununperillis-pari on vihitty hirveän rajuilman keskeyttämin juhlallisuuksin; avioliitto on alkanut monilla onnettomilla ulkonaisilla enteillä, eikä aviopuolisoidenkaan suhde ole kehittynyt muodollista arvonantoa pitemmälle, niin että ujo ja tieteellisiin tutkimuksiin syventynyt kruununprinssi eli dauphin ja Ranskan uusi kruununprinsessa eli dauphine yhä jäävät vain seurustelukannalle keskenään. Herttua de Richelieu on tullut tuntemaan Andréen kamarineidon Nicolen, joka on jätetty Pariisiin: hovimies havaitsee hänessä tarpeellisen välikappaleen mahdollisuuksia ja parooni de Taverneyn avulla toimittaa hänet Andréen luokse Versaillesiinkin, ensin annettuaan yksityissihteerinsä Raflén muuttaa muutamilla toilettikeinoilla Nicolen ulkonäköä, joka liiaksi muistutti Marie Antoinettesta; tämä yhdennäköisyys kävi sitte kohtalokkaaksi sen turmiollisen, historiasta tunnetun häväistysvehkeen yhteydessä, jota Dumas kuvailee "Kuningattaren kaulanauhassa".

Tämä Nicole Legay on Taverneyn kartanosta tullut älykäs maalaiskeimailijatar, jolla on ollut ensin lemmensuhde valtiattarensa imettäjän pojan, seitsentoista-vuotiaan Gilbertin kanssa. Gilbert on elellyt kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä. Hänellä on luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa yläpuolelle; hän on itsekseen lueskellut Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta yhteiskunta-järjestelmästä, ja hän on päättänyt raivata tiensä korkeammille tiedon aloille, itsenäiseen asemaan. Nuorukaisella on tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen isäntäväkensä halveksimana hän on paatunut yhä yksinomaisemmin ajattelemaan vain itseänsä, edistystään: sentähden hän onkin purkanut tuon lemmensuhteensa, kun se on alkanut tuntua hänestä lapselliselta ja tulevaisuudenunelmilleen haitalliselta. Onpa Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen rakkaudenkaipuunsa ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ole hänestä tietääkseenkään.

Syrjäytetty Nicole on huomannut tämän salaisen kiintymyksen, joka saa hänet väliin epäilemään neiti Andréetakin ja senvuoksi kylmenemään tälle sekä paatumaan hyljätyn rakkautensa rauettua seikkailijattareksi, niin että Nicole pian joutuukin suhteisiin erään aliupseeri Beausiren kanssa Pariisissa, jatkaen samoja välejä Versaillesissa. Gilbert on tahtonut pysytellä Andrée-neidin lähettyvillä ja saapunut omin neuvoin etsimään onneansa pääkaupungista. Hänen on sattumalta onnistunut päästä nuottien kopioitsijaksi itse Rousseaun luo Rue Plâtrièren varrelle ja talon ullakkokamarista hän on saanut pidetyksi silmällä Taverneyn kaupunkiasunnon puutarha-paviljonkia, jossa hänen rakastettunsa on oleksinut ennen kuin muutti Trianoniin. Kaikkialla vaaniessaan rakastamansa olennon läheisyydessä on Gilbert kerran räystästä myöten ja köyden avulla laskeutunut puutarhaankin ja hiipinyt Andréen huoneisiin, missä Nicole hänet yllättää; mutta kun Gilbert on vakoillut selville hänen suhtautumisensa Beausireen, ei kumpikaan rohkene paljastaa toistansa, ja keskinäinen vihamielisyys painostaa heitä vain pelkona, että he ovat tavallaan toinen toisensa vallassa. Sitten pääsee Gilbertkin Versaillesiin, puutarha-apuriksi Trianoniin, Rousseaun tuttavan, kasvientutkija de Jussieun välityksellä.

Andrée de Taverney ei omista tälle sisukkaalle haaveksijalle mitään huomiota eikä edes tiedä olevansa hänelle kiitollisuuden velassa hengestään. Toukok. 30. ja 31. p:n välisenä yönä kruununprinssin häiden kunniaksi toimeenpannussa ilotulituksessa on muuan onnettomuudentapaus aiheuttanut pariisilaisessa katsojajoukossa Ludvig XV:n torilla hirveän pakokauhun, jossa paljon ihmisiä on murskautunut kuoliaaksi. Gilbert on kannatellut pyörtynyttä Andréeta, ehtien hänen avukseen viime hetkessä, ja ojentanut hänet tungoksesta Balsamolle erääseen ikkunaan, itse sortuen tallatuksi. Rousseau, joka sivistymättömän ja riidanhaluisen vaimonsa Teresian vastarinnasta huolimatta on hellinyt Gilbertiä kuin omaa poikaansa, on löytänyt hänet jälkeenpäin torilta ja toimittanut hänelle ensi avun nuorelta lääkäriltä, joka vallankumouksellisia oppeja haastellen on rientänyt torille sitomaan yksinomaan köyhälistön vahingoittuneita: tämä lääkäri on Marat, sittemmin kuuluisa vallankumouksen melskeistä. Neiti Andréen on Balsamo vienyt markiisitar de Savignyn luo ja sieltä Taverneyn asuntoon, hieman herättäen huolehtivan Filip-veljen epäluuloja viipymisestä.

"Neiti de Taverney"-romaanin toiminnan alkaessa on kuningas Dubarry-puolueen kehoituksesta viimeksi saatu panemaan toimeen n.s. lit de justice, muuan valtio-oikeudellinen voimatemppu. parlamentin alottaman jarrutuksen lopettamiseksi lainlaadinnassa ja oikeudenkäytössä.

V. H.-A.

1.

Tuntemattoman sanojen vaikutus.

Hallitsijan johtama parlamentinistunto [kts. Johdannon loppukappale. Suom.] ilmeni välittömästi edulliseksi kuninkaan asialle. Mutta usein voimakas isku vain huumaa, ja on huomattava, että huumausten jälkeen veri kiertää virkeämpänä ja puhtaampana.

Näin ainakin mietti kuninkaan ja hänen loistavan saattueensa lähtöä katsellessaan pikku ryhmä vaatimattomasti puettuja henkilöitä, jotka olivat asettuneet tätä tarkkaamaan Fleursin rantakadun ja Rue de la Barillerien kulmaan.

Näitä henkilöitä oli kolme… Sattuma oli heidät yhdyttänyt tähän kulmaukseen, josta he näkyivät huomaavaisina pitäneen silmällä ihmisjoukon vaikutelmia. Ja tuntematta toisiaan he olivat muutaman sanan vaihtamalla joutuneet juttusille ja toisilleen selostaneet istunnon merkitystä ennenkuin se vielä oli päättynytkään.

— Siinäpä kypsyneitä intohimoja, — virkkoi eräs heistä, kirkassilmäinen vanhus, jolla oli lempeät ja rehelliset piirteet. — Tuollainen lit de justice on suurenmoinen temppu.

— Kyllä, — vastasi vieressä seisova nuori mies katkerasti hymyillen, — niin, jos temppu tositeossa täsmälleen vastaisi nimitystänsä, oikeuden perustaa.

— Monsieur, — lausui vanhus kääntyen, — minusta näyttää, että tunnen teidät… Luulen teidät ennen tavanneeni?

— Toukokuun 31. päivän yönä. Ette erehdy, hra Rousseau.

— Ah, te olette se nuori kirurgi, maanmieheni, hra Marat?

— Niin, monsieur, palvelukseksenne. Miehet kumarsivat toisilleen.

Kolmas mies ei vielä ollut puuttunut puheeseen. Hänkin oli nuori, ylevämuotoinen, ja koko juhlallisen toimituksen aikana hän oli tyytynyt vain tarkkaamaan kansanjoukon mielialaa.

Nuori kirurgi lähti pois ensimäisenä, uskaltautuen keskelle parvea, joka vähemmän kiitollisena kuin Rousseau oli hänet jo unohtanut, mutta jolle hän kerran aikoi itsestään muistuttaa. Toinen nuori mies odotti kunnes edellinen oli lähtenyt ja kääntyi sitte Rousseauta kohti.

— Te ette lähde mukana, monsieur? — sanoi hän.

— Oh, olen liian vanha tunkeutuakseni tuohon ahdinkoon.

— Siinä tapauksessa, — virkkoi tuntematon hiljempaa, — tänä iltana Plâtrière-kadulle, hra Rousseau… Älkää jääkö pois!

Filosofi säpsähti kuin olisi haamu kohonnut hänen edessään. Hänen kasvojensa tavallisesti kalpea väri muuttui lyijynharmaaksi. Hän tahtoi vastata miehelle, mutta tämä oli jo hävinnyt.

Kuultuaan nämä tuntemattoman puhuttelijansa omituisella äänenpainolla lausumat sanat J. J. Rousseau raivasi vapisevana ja onnettomana itselleen tien ihmisryhmien läpi, muistamatta olevansa vanha ja pelkäävänsä väkijoukkoa. Pian oli hän saapunut Notre-Damen sillalle; sitten kulki hän yhä haaveillen ja tehden kysymyksiä itselleen la Grèven kaupunginosan halki, jonka kautta hän lyhyintä tietä pääsi kotiinsa.

"Näin", ajatteli hän, "tämä salaisuus, jota jokainen asiaan vihitty säilyttää henkensä uhalla, on siis jokaisen vastaantulijan omaisuutta. Se on siis hyöty siitä että salaisten seurojen hommat joutuvat rahvaan seulottaviksi… Minut tuntee mies, joka tietää, että olen siellä hänen liittolaisensa ja ehkä rikostoverinsa Sellainen asiaintila on mahdoton ja sietämätön."

Näitä miettiessään Rousseau astui hyvin nopeasti, vaikka hän tavallisesti oli niin perin varovainen, varsinkin Ménilmontant-kadulla sattuneen tapauksen jälkeen.

"Täten", jatkoi filosofi, "olen tahtonut perin pohjin tutustua niihin suunnitelmiin ihmiskunnan uudestaanluomiseksi, joita muutamat itseään valistuneiksi kehuvat sielut ehdottavat. Olen ollut kyllin hupsu uskomaan, että voi tulla joitakin hyviä aatteita Saksasta, tuosta oluen ja usvien maasta. Olen vaarantanut nimeni muutamien hupsujen tai juonittelijain matkaan, jotka käyttävät sitä esirippuna oman mielettömyytensä peittelemiseksi. Oh, niin ei saa käydä; ei, salaman välähdys on minulle osoittanut kuilun, ja sinne en mene ehdoin tahdoin heittäytymään!"

Ja hengähtääkseen Rousseau seisoi hetkisen keppiinsä nojaten liikkumatta keskellä katua.

"Se oli kuitenkin", mietti filosofi edelleen, "kaunis haave: vapaus orjuudessa, kahakoitta ja melutta voitettu tulevaisuus, salaperäisesti, maan tyrannien nukkuessa viritetty verkko… Se oli liian kaunista, minä petyin siihen uskoessani… En siedä pelkoa, epäluuloja, varjoja; ne eivät ole vapaan sielun ja itsenäisen ruumiin arvoiset."

Juuri näitä sanoja mielessään lausuessaan ja ryhdyttyään jatkamaan matkaansa näki hän muutamia hra de Sartines'n muljottelevin silmin vaaniskelevia kätyreitä, ja siitä vapaa sielu niin peljästyi ja se antoi itsenäiselle ruumiille sellaisen sysäyksen, että hän riensi kätkeytymään niiden pylväiden syvimpään hämärään, joiden alla hän käveli.

Pylväskäytävältä ei ollut pitkälti Plâtrière-kadulle. Rousseau kulki sen matkan nopeasti, nousi asuntoonsa läähättäen kuin vainottu peura ja heittäytyi tuolille huoneessansa, kykenemättä vastaamaan sanallakaan kaikkiin Teresian kysymyksiin.

Lopuksi hän kuitenkin selosti tälle liikutuksensa syitä: sen oli aiheuttanut ripeä kävely, kuumuus, uutinen kuninkaan kiukusta parlamentinistunnossa, kauhusta järkkyneen kansan mieltenkuohu, tapahtuman takaisinkimmahtava jälkivaikutus.

Teresia-emäntä vastasi toruen, että se ei ollut mikään syy jäähdyttää päivällistä, ja että mies ei saisikaan olla sellainen raukka, joka pienimmästäkin melusta säikähtyi.

Rousseaulla ei ollut mitään vastattavaa tähän viimeiseen väitteeseen, jota hän itse oli niin monet kerrat toisin sanoin julistanut.

Hänen nyrpeä puolisonsa lisäsi, että ajattelijat, mielikuvituksen ihmiset olivat kaikki samanlaisia… kirjoituksissaan he lakkaamatta päristivät rumpua, eivät sanoneet pelkäävänsä mitään, Jumala ja ihmiset eivät heille muka paljoa merkinneet; mutta vähäpätöisimmänkin rakin haukahtaessa he huusivat apua ja lievimmässäkin kuumekohtauksessa he voivottelivat: "Hyvä Jumala, minä kuolen!"

Tämä oli Teresian mieliaiheita, siinä sai hän kaunopuheisuutensa parhaiten loistamaan, ja luonnostaan arka Rousseau keksi siihen kehnoimmat vastaukset. Tämän äkeän musiikin tahtiin filosofi tuudittelikin vain omia ajatuksiaan, jotka varmaan olivat Teresian ajatusten arvoiset kaikesta moitteesta huolimatta, mitä tämä sivistymätön nainen hänelle syyti.

— Onni on kokoonpantu sulotuoksuista ja sävelistä, — sanoi hän; — mutta ääni ja haju ovat sovinnaisia käsitteitä. Kuka voi todistaa, että sipuli lemahtelee vähemmän hyvältä kuin ruusu ja että riikinkukko ei laula yhtä kauniisti kuin satakieli?

Tämän selviön jälkeen, joka olisi voinut käydä kauniista ja älykkäästä paradoksista, asetuttiin pöytään ja syötiin päivällinen. Mutta päivällisen jälkeen Rousseau ei mennyt istumaan klaveerinsa ääreen, kuten hänen tapansa oli. Hän kiersi pariinkymmeneen kertaan huoneensa ja vilkaisi vähintään sata kertaa ikkunasta tutkiakseen, miltä Plâtrière-kadulla näytti.

Silloin valtasi Teresian sellainen mustasukkaisuuden puuska, joita vastustushalusta toisinaan saavat härnäilevät henkilöt, — ne henkilöt, jotka todellisuudessa ovat kaikkein vähimmin mustasukkaisia. Ja jos teeskentely on vastenmielistä, on sitä varsinkin vikojen teeskentely; hyvien ominaisuuksien uskottelua vielä voi sietää.

Teresia, joka syvästi halveksui Rousseaun miehuuttomuutta, hänen älyään, sielunelämäänsä ja tapojaan, — Teresia, jonka mielestä hän oli vanha, sairaloinen ja ruma, ei peljännyt, että kukaan häneltä viettelisi hänen puolisonsa; hän ei aavistanut, että muut naiset voisivat tätä katsella toisilla silmillä kuin hän itse. Mutta koska mustasukkaisuuden tuska on naiselle herkullisimpia kidutuksia, soi Teresiakin itselleen toisinaan tämän nautinnon.

Kun hän siis näki Rousseaun niin usein haaveillen ja kärsimättömänä lähestyvän ikkunaa, virkkoi hän:

— Kah, käsitän kyllä levottomuutesi… Olet juuri lähtenyt jonkun parista.

Rousseau katsahti häneen säikähtyneenä, ja tästä hän sai lisätodistuksen.

— Jonkun parista, jonka haluat jälleen tavata, — jatkoi vaimo.

— Mitä sanot? — virkkoi Rousseau.

— Nähtävästi on hankkeissa kohtaus?

— Oh, — huudahti Rousseau, käsittäen, että hänelle puhuttiin mustasukkaisuudesta, — kohtaus! Hulluutta, Teresia!

— Tiedän hyvin, että se olisi hulluutta, — vastasi tämä; — mutta sinä kykenet kaikkeen. Mene, mene, pahvinaama, sydämentykytyksinesi ja kuivine köhinesi, mene valloituksille: se on hyvä keino päästäksesi eteenpäin.

— Mutta, Teresia, tiedäthän hyvin, ettei siinä mitään perää ole, — ärähti Rousseau; — anna minun mietiskellä rauhassa.

— Sinä olet irstailija, — sanoi Teresia mitä vakavimpana. Rousseau punastui kuin olisi hänelle lausuttu totuus tai joku imartelu.

Silloin Teresia luuli olevansa oikeutettu näyttämään kauheata muotoa, kääntämään talon ylösalaisin, paiskelemaan ovia ja leikkimään Rousseaun tyyneydellä niinkuin lapset leikkivät rasioihin suljetuilla metallirenkailla, joita helistelemällä he aiheuttavat suurta melua.

Filosofi pakeni työhuoneeseensa. Tuo meteli oli hiukan hämmentänyt hänen ajatuksiaan. Hän mietti, että epäilemättä olisi vaarallista jäädä pois salaperäisestä toimituksesta, josta muukalainen oli rantakadun kulmassa hänelle maininnut.

"Jos on säädetty rangaistuksia ilmiantajille, täytyy sellaisia olla myöskin penseitä tai laiminlyöjiä varten", ajatteli hän. "Mutta olen aina huomannut, että suuret vaarat eivät merkitse mitään, enempää kuin suuret uhkauksetkaan. On perin harvinaista sellaisissa tapauksissa, että rangaistuksia pannaan täytäntöön. Sensijaan on varottava pikkumaisia kostotoimenpiteitä, salakavalia iskuja, luihua narripeliä ja muuta sellaista vaihtorahaa. Jonakuna päivänä muurariveljekset maksavat halveksumiseni pingoittamalla köyden portaisiin, ja siihen kompastumalla taitan jalkani ja murskaan ne kahdeksan tai kymmenen hammasta, jotka minulla vielä on jälellä… tai myöskin on heillä kalkkikivi varattuna, jonka pudottavat päähäni kulkiessani joskus rakennustelineitten ohitse… Vielä parempaa, heidän vapaamuurarikunnassaan saattaa olla joku lähelläni, kenties oman kerrokseni tasalla asuva häväistyskirjailija, joka ikkunoistaan tähystelee huoneeseeni. Se ei ole mahdotonta, koska kokoukset tapahtuvat juuri Plâtrière-kadun varrella… No niin, se lurjus sepittää minusta äitelyyksiä, jotka tekevät minut naurunalaiseksi koko Pariisissa… Eikö minulla ole vihollisia kaikkialla?".

Hetkistä myöhemmin Rousseau muutti mieltään.

"Ka", sanoi hän itsekseen, "missä on rohkeus, missä kunniantunto? Kavahdanko jo omaa itseäni? Enkö näe kuvastimessani muuta kuin pelkurin ja viheliäisen raukan kasvot? Ei, niin ei saa olla… Vaikka koko maailma liittoutuisi syöstäkseen minut onnettomuuteen, vaikka siellä kellarin holvi luhistuisi päälleni, minä menen… Kauniita mietiskelyjä pelko synnyttääkin! Palattuani yllätän itseni yhä typerien ajatusten piiristä, siksi että kohtasin tuon miehen. Kah, minähän epäilen kaikkia, itseänikin! Se ei ole järkevää: minä tunnen itseni, en ole mikään intoilija: jos olen suunnitellussa yhdistyksessä nähnyt jotakin ihmeellistä, niin siinä on ihmeellistä. Kuka voi väittää, ettei juuri minusta tule ihmiskunnan uudistajaa, minusta, jota on etsitty, minusta, jolta salaperäisen, rajattoman voiman asiamiehet ovat käyneet kyselemässä kirjoitusteni tarkoitusta? Peräytyisinkö, kun tulee kysymykseen työni jatkaminen, oppijärjestelmäni sovelluttaminen käytäntöön!"

Rousseau innostui.

"Mikä on kauniimpaa! Aikakaudet kuluvat… kansat kehittyvät pois raakuuden tilasta, askel seuraa askelta pimeydessä, käsi liittyy käteen hämärässä; suunnattoman suuri pyramiidi kohoaa, ja sen harjalle tulevat vuosisadat asettavat kruunuksi Rousseaun, Geneven kansalaisen muistopatsaan, koska hän seuratakseen oppiaan teossa on vaarantanut vapautensa ja elämänsä, se on, ollut uskollinen tunnuslauseelleen: Vitam impendere vero."

Tässä Rousseau haltioittuneena asettui klaveerinsa ääreen ja kohotti lopuksi mielikuvitustaan pauhaavimmilla sävelillä, laajimmilla ja sotaisimmilla, mitä hän kykeni soinnukkaasta soittokoneestansa loihtimaan.

Yö saapui. Väsyneenä vankinsa turhaan kiusaamiseen Teresia nukkui tuolillaan. Rousseau, jonka sydän löi rajusti, puki ylleen, uuden takkinsa kuin mennäkseen lemmen etsintään; hän tarkkasi hetkisen kuvastimesta mustien silmiensä välkettä, huomasi ne vilkkaiksi ja puhuviksi, ja siitä hän oli mielissään.

Ruokokeppiinsä nojaten ja herättämättä Teresiaa hän hiipi huoneesta. Mutta portaitten alipäähän saavuttuaan ja väännettyään kadulle johtavan oven salaisen lukkojoustimen auki Rousseau alkoi katsella ympärilleen varmentuakseen asemasta.

Ei kulkenut minkäänlaisia ajopelejä; tavallisuuden mukaan vilisi katu vetelehtijöitä, joista jotkut katselivat toisiaan, mikä vieläkin on tavallista, sillävälin kun monet pysähtyivät puotien ikkunain taakse tähystelläkseen sieviä myyjättäriä.

Yksi mies enemmän ei siis ollenkaan tullut huomatuksi tässä väenvilinässä. Rousseau syöksyi joukkoon; hänellä ei ollut pitkältä kuljettavaa.

Kiertävä laulaja räikeä-äänisine viuluineen oli asettunut Rousseaulle osoitetun portin edustalle. Tämä soitto, jolle jokaisen todellisen pariisilaisen korvat ovat herkät, täytti kadun kai'uilla, mitkä haihtuen toistelivat laulajan tai viulun kertosäkeiden viimeisiä poljentoja. Mikään siis ei ollut liikenteelle haitallisempaa kuin tälle kohtaa kasaantunut kuulijakehä. Oli välttämätöntä, että jokainen ohikulkija kääntyi ryhmästä oikealle tai vasemmalle; vasemmalle kääntyvät kulkivat kadun puolelta, ne, jotka kääntyivät oikealle, taas mainitun talon seinustaa pitkin, ja päinvastoin.

Rousseau huomasi, että useat näistä ohikulkijoista hävisivät tiellä ikäänkuin olisivat pudonneet johonkin satimeen. Hän arvasi viimemainittujen tulleen samassa tarkoituksessa kuin hänkin ja päätti matkia heidän liikkeitään, ja helppoa se olikin.

Kuljettuaan täten mainitun kuulijaryhmän taakse muka pysähtyäkseen hänkin, filosofi vaani ensimäistä henkilöä, minkä näki astuvan avonaiseen porttikäytävään. Pelokkaampana kuin nuo toiset, koska hänellä kaiketi oli enemmän menetettävää, hän jäi odottamaan, kunnes tulisi kymmenin verroin otollinen tilaisuus.

Hänen ei tarvinnut kauan vuottaa. Kadun päästä saapuvat kääsit leikkasivat kehän kahtia, pakoittaen eri puoliskot työntymään talojen seinustoille. Rousseau oli silloin ihan käytävän suulla; hänen tarvitsi vain astua eteenpäin… Filosofimme huomasi kaikkien uteliaiden kääntyvän ajopelejä kohti ja selin taloon. Hän käytti hyväkseen tätä eristymistään ja katosi pimeän käytävän sisään.

Muutamien sekuntien päästä hän näki valon, jonka alla mies rauhallisesti istui, kuten kauppias myyntipäivänsä jälkeen, lukien tai ollen lukevinaan sanomalehteä.

Rousseaun askeleet kuullessaan tämä mies kohotti päätänsä ja painoi sormellaan näkyvästi rintaansa, jota lamppu täydellisesti valaisi. Rousseau vastasi tähän tunnusmerkkiin asettamalla sormen huulilleen.

Mies nousi heti ja työntäen oikeallaan sijaitsevaa ovea, joka oli niin taiteellisesti leikattu seinän laudoitukseen, että se oli näkymätön, hän näytti Rousseaulle hyvin jyrkät, maan alle johtavat portaat.

Rousseau astui sisään; ovi sulkeutui meluttomasti, mutta nopeasti.

Tukien itseään kävelykepillään Rousseau laskeutui askelmia alas; hänestä oli vastenmielistä, että liittolaiset ensi koetukseksi saattoivat hänet vaaraan taittaa niskansa ja säärensä.

Mutta vaikka portaat olivat jyrkät, ne eivät olleet pitkät. Rousseau laski seitsemäntoista askelmaa, ja sitten häntä vastaan löyhähti heti suuri kuumuus, joka tuntui hänen silmissään ja kasvoillaan. Tämän kostean lämmön aiheutti holviin kokoontuneen ihmisjoukon hengitys.

Rousseau huomasi, että seinät olivat verhotut punaisilla ja valkoisilla kankailla, joille oli kuvattu erilaisia työkaluja, kaiketikin pikemmin vertauskuvallisia kuin todellisia. Yksi ainoa lamppu riippui holvissa heittäen kaamean heijastuksen puupenkeillä istuvien ja hiljaisella äänellä toistensa kanssa juttelevien miesten sentään varsin rehellisille kasvoille. Ei huoneessa ollut lattiaa eikä mattoja, mutta maahan levitetty kaisloista punottu verho vaimensi askeleet.

Sisälle tullessaan Rousseau ei siis herättänyt mitään erityisempää mielenkiintoa. Kukaan ei näkynyt hänen saliin astu mistään huomanneenkaan.

Viittä minuuttia aikaisemmin Rousseau oli ennen kaikkea toivonut sellaista sisäänpääsyä, mutta kuitenkin hän nyt oli pahoillaan, että oli niin hyvin onnistunut.

Hän näki tyhjän paikan eräällä viimeisistä penkeistä ja istahti sille mahdollisimman kainosti ja vaatimattomasti kaikkien muiden taakse. Hän laski kokouksen osanottajia olevan kolmeneljättä henkeä. Korokkeelle asetettu pöytä odotti puheenjohtajaa.

2.

Salaseuran kokoushuone.

Rousseau huomasi, että läsnäolevien keskustelut olivat hyvin varovaisia ja rajoitettuja. Monet eivät liikuttaneet huuliansakaan. Tuskin kolme tai neljä pikkuryhmää vaihtoi sanoja keskenään.

Ne, jotka eivät puhuneet, koettivat kätkeä kasvonsakin, mikä nyt puhemiestä odottavasta lavasta lankeevan varjon vuoksi ei ollutkaan vaikeata. Nämä, nähtävästi arimmat, olivat etsineet turvapaikkansa mainitun lavan takaa.

Mutta sensijaan pari kolme yhdistyksen jäsentä oli ahkerasti liikkeessä tarkatakseen tovereitaan. He tulivat, menivät, juttelijat keskenään ja usein katosivat vuorotellen punajuovaisella mustalla verholla naamioidusta ovesta.

Pian kuului kellon soitto. Muitta mutkitta nousi mies penkin päästä, missä hän vastikään oli kyyröttänyt muihin vapaamuurareihin sekaantuneena, ja astui puhujalavalle.

Tehtyään kädellään ja sormillaan muutamia merkkejä, jotka kaikki läsnäolijat toistivat, ja joihin hän lisäsi viimeisen, edellisiä selvemmän, hän julisti kokouksen avatuksi.

Tämä mies oli Rousseaulle aivan tuntematon. Vauraan käsityöläisen pinnan alla hän kätki paljon mielenmalttia ja omisti samalla niin sujuvan lausuntatavan kuin puhujalta saattoi toivoa.

Hänen esityksensä oli selväsanainen ja lyhyt. Hän julisti, että yhdistys oli kokoontunut vastaanottaakseen uuden veljen.

— Älkää ihmetelkö, — virkkoi hän, — että olemme teidät kutsuneet koolle huoneustoon, missä tavanmukaisia kokeita ei voida toimeenpanna; kokeet ovat päälliköistä näyttäneet tarpeettomilta. Vastaanotettava veli on nykyaikaisen filosofian soihtuja, syvä sielu, joka uhrautuu asiallemme vakaumuksesta eikä pelosta.

— Henkilöön, joka on tutkinut kaikki luonnon ja ihmissydämen salaisuudet, ei voisi vaikuttaa samalla tavoin kuin tavalliseen kuolevaiseen, jolta pyydämme käsivarsiensa, tahtonsa ja kultansa apua. Saadaksemme tämän etevän hengen, tämän rehellisen ja tarmokkaan luonteen myötävaikutuksen, riittää meille hänen lupauksensa, hänen suostumuksensa.

Näin lopetti puhuja esityksensä ja katsahti ympärilleen tarkatakseen sen tekemää vaikutusta.

Filosofiin vaikutti tämä kuin taikaisku. Geneveläinen tunsi vapaamuurarien valmistusmysteeriot. Hän oli niitä katsellut jonkinlaisella valistuneille hengille hyvin luonnollisella vastenmielisyydellä. Nämä hyödyttömyytensä vuoksi aivan järjettömät myöntymykset, joita päälliköt vaativat jäsenehdokkailta pelon teeskentelemiseksi, vaikka tiedettiin, että ei ollut mitään peljättävää, näyttivät hänestä äärimmäisen lapsellisilta ja joutavan taikauskoisilta.

Sitäpaitsi arka filosofi, joka vihasi kaikkea mieskohtaista esiintymistä, oli tuntenut itsensä onnettomaksi, jos hänen olisi täytynyt alistua maalitauluksi outojen ihmisten katseille, jotka ihmiset, sehän oli varmaa, hänestä enemmän tai vähemmän hyväntahtoisesti ilvehtisivät. Tästä johtui, että hän nähdessään säästyvänsä noilta kokeilta oli hyvin mielissään. Hän tunsi, miten jyrkästi vapaamuurarien periaatteet vaativat yhdenvertaisuuden noudattamista, joten hänen hyväkseen tehty poikkeus merkitsi voittoa.

Hän valmistautui nyt muutamalla sanalla vastaamaan puheenjohtajan kohteliaaseen sanatulvaan, mutta silloin korotti joku kuulijakunnasta äänensä.

— Ainakin, — virkkoi tämä terävästi värähtävä ääni, — koska luulette, että teidän on ruhtinaana kohdeltava miestä, joka on ihminen kuten mekin; koska te säästätte hänet ruumiilliselta ahdistukselta, ikäänkuin ei vapauden etsintä ruumiin kärsimysten kautta olisi vertauskuviamme, toivomme, että ette aio lahjoittaa kallisarvoista nimitystä tuntemattomalle toki tutkimatta häntä veljeskuntamme menojen mukaan ja saamatta häneltä uskontunnustustaan.

Rousseau kääntyi nähdäkseen henkilön kasvot, joka niin rajusti hyökäten iski voittajan riemuvaunuihin, tuntien silloin mitä suurimmaksi kummastuksekseen nuoren kirurgin, jonka hän samana aamuna oli tavannut Quai aux Fleursilla. Oman arvonsa tunto, ehkäpä halveksimisen tunne kallisarvoista nimitystä kohtaan esti hänet vastaamasta.

— Oletteko kuullut? — kysyi puheenjohtaja kääntyen Rousseaun puoleen.

— Täydellisesti, — vastasi ajattelija, jota oma, synkän kellarin holvin alla kajahtava äänensä hiukan väristytti. — Ja minua kummastuttavat nämä välikyselyt sitäkin enemmän, kun näen, kuka ne tekee. Mitä, mieskö, jonka virkana on taistella niin sanottuja ruumiillisia kärsimyksiä vastaan ja rientää kanssaveljiensä avuksi, olkootpa nämä sitten tavallisia ihmisiä tai vapaamuurareja… mitä, sellainenko mies tulee tänne saarnaamaan ruumiillisten kärsimysten tarpeellisuutta!… Hän käy omituista tietä viedäkseen ihmisen onneen, hankkiakseen sairaalle terveyttä.

— Tässä ei ole kysymys henkilöstä tai toisesta, — vastasi nuori mies innokkaasti. — Minä olen pyrkijälle tuntematon niinkuin hän on minulle. Olen johdonmukainen väitteessäni, että arvoisa presidentti on tehnyt väärin henkilöön katsoessaan. Minä en hänessä — (ja hän osoitti Rousseauta) — näe filosofia; suvaitkoon hän minun suhteeni ummistaa silmänsä lääkärille. Täten meidän ehkä on kuljettava vieretysten kaiken elinikämme silmäyksenkään, liikkeenkään koskaan ilmaisematta harrasta suhdettamme, joka järjestömme siteen solmimana kuitenkin on kaikkia jokapäiväisiä ystävyyssuhteita kiinteämpi. Toistan siis, että jos on katsottu sopivaksi säästää tulokkaalta koetukset, ovat ainakin kysymykset hänelle esitettävät. Rousseau ei vastannut mitään. Puheenjohtaja luki hänen kasvoillaan vastenmielisyyttä keskusteluun ja katumusta siitä, että oli tähän yritykseen antautunut.

— Veli, — sanoi hän käskevästi nuorelle miehelle, — teidän tulee olla ääneti, kun mestari puhuu, ettekä saa kevytmielisesti moittia hänen tekojaan, jotka ovat eittämättömiä.

— Minulla on oikeus tehdä välikysymyksiä, — vastasi nuori mies säveämmin.

— Oikeus välikysymyksiin kyllä, vaan ei moitiskeluun. Yhdistykseemme astuva veli on kyllin tunnettu, jotta emme liittäisi vapaamuurari-suhteisiimme naurettavaa ja tarpeetonta salaperäisyyttä. Kaikki saapuvilla olevat veljet tietävät hänen nimensä, ja hänen nimensä on takuu. Mutta koska olen varma, että hän itse rakastaa yhdenvertaisuutta, pyydän häntä antamaan kantaansa selvittävän vastauksen kysymykseen, jonka teen hänelle yksinomaan muodon vuoksi:

— Mitä etsitte yhdistyksestä?

Rousseau eteni kaksi askelta ja eroittuen joukosta silmäili kokoontuneita haaveellisesti ja surumielisesti.

— Minä etsin sieltä, — virkkoi hän, — mitä en sieltä löydä. Totuuksia, enkä saivarteluja. Miksi ympäröitsisitte minut tikareilla, jotka eivät pistä, myrkyillä, jotka ovat kirkasta vettä, laskuluukuilla, joiden alle on asetettu patjoja? Minä tunnen inhimillisten voimien apuneuvot. Minä tunnen ruumiillisen joustavuuteni tarmon. Jos sen taitatte, ei maksaisi vaivaa valita minua veljeksenne; kuolleena en voisi teitä palvella. Siis ette tahdo minua surmata, enempää kuin haavoittaakaan; eivätkä kaikki maailman lääkärit voisi vakuuttaa minua vihkimisen oivallisuudesta, jos siinä olisi minulta murskattu joku jäsen.

— Olen suuremmassa määrässä kuin te kaikki läpikäynyt tuskien oppiajan; olen tutkinut ruumista ja tunnustellut sieluakin. Kun olen suostunut tulemaan luoksenne, koska minua on siihen kehoitettu, — ja hän korosti tätä sanaa, — tein sen siksi, että luulin voivani olla hyödyllinen. Minä siis annan, enkä ota.

— Ah, ennenkuin te voisitte tehdä mitään minun puolustuksekseni, ennenkuin omin neuvoinne antaisitte minulle vapauden, jos minut vangitaan, leipää, jos minua näännytetään nälkään, lohdutusta, jos minulle tuotetaan murhetta, ennenkuin, sanon, olette vielä saaneet merkitystä, tämä veli, jonka tänään otatte yhdistykseenne, jos monsieur sen sallii, — lisäsi hän kääntyen Marat'n puoleen, — tämä veli on maksanut veronsa luonnolle, sillä edistys käy ontumalla, valaistus on hidasta, ja paikasta, mihin hän sortuu, kukaan teistä ei häntä pelasta…

— Te petytte, mainehikas veli, — virkkoi lempeä ja läpitunkeva ääni, jonka pehmeä sävy miellytti Rousseauta; — yhdistyksessä, johon suvaitsette liittyä, on enemmän kuin luulette. Siinä sykähtelee maailman koko tulevaisuus, — tiedättehän, että tulevaisuus merkitsee toivoa ja tietoa. Tulevaisuus on Jumala, joka on antava valonsa maailmalle, koska hän on luvannut sen antaa. Ja Jumala ei voi valehdella.

Tästä ylevästä kielestä kummastuneena Rousseau katsahti sinnepäin ja tunsi puhujan samaksi, vielä nuoreksi mieheksi, joka oli hänelle haastellut aamulla parlamentinistunnon aikana. Tämä verraten huolehditusti ja varsinkin hyvin arvokkaasti mustiin puettu mies seisoi lavan toista sivua vasten, ja hänen pehmeän valon kirkastamat kasvonsa säteilivät kaikessa luontaisessa kauneudessaan, viehättävyydessään ja ilmeikkyydessään.

— Ah, — sanoi Rousseau, — tieto, pohjaton kuilu! Te puhutte minulle tiedosta, lohdusta, tulevaisuudesta, lupauksista! Joku toinen puhuu aineesta, ankaruudesta ja väkivallasta. Ketä uskoa? Veljeskunnassa käy siis kuin maailman ahnaassa susilaumassa, joka liikkuu yläpuolellamme? Susia ja lampaita! Kuunnelkaa siis uskontunnustustani, koska ette ole sitä kirjoistani lukeneet.

— Kirjanne, — huudahti Marat, — ovat yleviä, sen myönnän; mutta ne ovat haaveita. te olette hyödyllinen samassa määrässä kuin Pythagoras, Solon ja viisastelija Cicero. Te osoitatte onnen, mutta keinotekoisen, tavoittamattoman, saavuttamattoman hyvän; te muistutatte sellaista henkilöä, joka tahtoisi elättää nälkiintynyttä joukkoa auringon enemmän tai vähemmän sateenkaaren värisiksi kirjavoittamilla saippuakuplilla.

— Oletteko nähnyt, — sanoi Rousseau rypistäen kulmiaan, — suurten luonnonmullistusten tapahtuvan valmistuksitta? Oletteko nähnyt ihmisen syntymisen, tuon jokapäiväisen ja kuitenkin suurenmoisen tapahtuman? Oletteko nähnyt hänen syntyvän keräämättä yhdeksän kuukauden aikana ainetta, voimaa ja elämää äitinsä kupeista? Oh, te tahdotte, että teoilla synnyttäisin maailman uudestaan?… Se ei olisi uudestisyntymistä, monsieur, vaan kumousta!

— Siis, — vastasi nuori kirurgi kiivaasti, — siis ette tahdo riippumattomuutta, ette tahdo vapautta?

— Päinvastoin, — väitti Rousseau, — sillä riippumattomuus on ihanteeni, vapaus on jumalattareni. Mutta minä haluan lempeätä ja säteilevää vapautta, mikä lämmittää ja elähyttää. Minä tahdon yhdenvertaisuutta, mikä lähentää ihmiset ystävyydellä eikä pelolla. Minä tahdon valistusta, jokaisen yhteiskuntaruumiin aineksen kasvattamista, niinkuin käsityöläinen pyrkii sopusuhtaisuuteen, niinkuin taidepuuseppä tavoittelee kokonaisuutta, se on täydellistä yhteisvaikutusta, valmisteensa jokaisen yksityiskohdan ehdotonta liittymistä toisiin. Minä toistan tahtovani, mitä olen kirjoittanut: edistystä, sovintoa, uhrautuvaa uskollisuutta.

Marat antoi halveksivan hymyn värähtää huulillaan.

— Niin, maitoa ja mettä tulvivia puroja, — virkkoi hän, — Vergiliuksen laulamat Elysiumin kentät, runoilijan haaveiluja, jotka filosofia tahtoisi todellistuttaa.

Rousseau ei vastannut mitään. Hänestä tuntui liian katkeralta, että hänen täytyi puolustaa kohtuullisuuttaan, hänen, jota koko Euroopassa oli nimitetty rajuksi uudistajaksi.

Hän istahti uudestaan äänettömänä, sitten kun hän yksinkertaisen ja aran sydämensä tyydytykseksi oli vastauksena kysyvään katseeseensa saanut häntä vast'ikään puolustaneen henkilön mykän hyväksymisen.

Puheenjohtaja nousi.

— Oletteko kuulleet? — kysyi hän kokoontuneilta.

— Olemme, — vastasivat läsnäolijat.

— Näyttääkö vastaanotettava veli teistä kelvolliselta seuraamme yhtymään? Käsittääkö hän sen velvollisuudet?

— Kyllä, — myönsi kokous, mutta niin hillitysti, että vastaus ei osoittanut suurta yksimielisyyttä.

— Tehkää sitten vala, — sanoi puheenjohtaja Rousseaulle.

— Minulle olisi ikävää, — vastasi filosoofi tavallaan ylpeästi, — tuottaa mielipahaa eräille tämän yhdistyksen jäsenille, ja minun on vielä toistettava äskeiset sanani; ne ovat vakaumukseni ilmaisu, jos olisin puhuja, pukisin ne mieltäkiehtovaan asuun; mutta kieleni on uppiniskainen ja pettää aina ajatukseni, kun vaadin siltä välitöntä tulkintaa.

— Tahdon lausua, että syrjässä tästä yhdistyksestä teen enemmän maailmalle ja teille kuin tekisin uutterasti noudattamalla teidän tapojanne. Jättäkää minut siis töihini, heikkouteeni, yksinäisyyteeni. Olen sanonut, että kallistun hautaa kohti: huolet, sairaus, kurjuus työntävät minua sinne tehokkaasti. Te ette voi hidastuttaa tätä luonnon suurta työtä; jättäkää minut, minä en sovellu kulkemaan ihmisten parissa, minä vihaan ja pakenen heitä. Kuitenkin palvelen heitä, koska itsekin olen ihminen ja koska heitä palvellessani kuvittelen heidät paremmiksi kuin ovat. Nyt olette kuulleet koko ajatukseni; en enää virka sanaakaan.

— Kieltäydytte siis valasta? — kysyi Marat hiukan liikutettuna.

— Kieltäydyn varmasti; en tahdo liittyä yhdistykseen, liian monet todistukset osoittavat minulle, että olisin siinä hyödytön.

— Veli, — sanoi tuntematon sovittavalla äänellä, — sallikaa minun nimittää teitä siksi, sillä olemme todellakin veljiä kaiken ihmishengen laskelmoimisen ulkopuolella. Veli, älkää antako hetkellisen, joskin hyvin luonnollisen närkästyksen pidättää itseänne; uhratkaa hiukan oikeutetusta ylpeydestänne; tehkää meidän tähtemme, mikä teille on vastenmielistä. Teidän neuvonne, teidän mielipiteenne, teidän läsnäolonne tietää valoa! Älkää työntäkö meitä poissaolonne ja kieltäymyksenne kaksinkertaiseen yöhön.

— Te erehdytte, — virkkoi Rousseau, — minä en riistä teiltä mitään, koska en teille milloinkaan antaisi enempää kuin olen antanut koko maailmalle, ensimäiselle kirjojani avaavalle lukijalle, sanomalehtien ensimäiselle tulkinnalle. Jos tahdotte Rousseaun nimen ja olemuksen…

— Me tahdomme! — huudahtivat useammat äänet kohteliaasti.

— Ottakaa silloin kokoelma teoksiani, asettakaa ne puheenjohtajanne pöydälle, ja kun vetoatte mielipiteisiin ja minun vuoroni tulee lausua omani, avatkaa kirjani, niin löydätte sieltä ajatukseni, mielipiteeni.

Rousseau astahti lähteäkseen.

— Hetkinen! — virkkoi kirurgi; — tahto on vapaa, kuuluisan ajattelijan yhtä hyvin kuin kaikkien muidenkin; mutta olisi kaiketi säännötöntä laskea pyhäkköömme maallikko, joka minkään, edes äänettömän lupauksen sitomatta voisi, silti olematta epärehellinen mies, ilmaista mysteeriomme.

Rousseau maksoi takaisin hänen äskeisen säälinhymynsä.

— Vaaditte minulta siis vaiteliaisuusvalaa? — virkkoi hän.

— Niin juuri.

— Olen valmis.

— Olkaa hyvä ja lukekaa kaava, veli esimies, — kehoitti Marat.

Esimies lukikin seuraavan kaavan:

"Minä vannon suuren, ikuisen Jumalan, maailman kaikkeuden luojan ja ylempieni sekä minua ympäröivän kunnioitettavan seuran edessä, etten koskaan ilmaise, tee tunnetuksi tai kirjoita mitään siitä, mitä silmieni nähden tapahtui, tuomiten itseni varomattomasti menetellessäni rangaistavaksi suuren perustajan ja ylempieni lakien mukaan sekä isieni vihan ansainneeksi."

Rousseau kohotti jo kättänsä, kun tuntematon, joka oli kuunnellut ja seurannut väittelyä jonkinlaisella kenenkään häneltä kiistämättömällä arvovallalla, vaikka hän itse oli ollut joukkoon sekaantuneena, lähestyi puheenjohtajaa, kuiskaten hänen korvaansa muutaman sanan.

— Se on totta, — vastasi esimies.

Ja hän lisäsi;

— Te olette ihminen ettekä veljeskunnan jäsen, olette kunniallinen mies, joka olette saapunut seuraamme vain lähimäisenämme. Luovumme tässä senvuoksi ominaisuudestamme pyytääksemme teitä ainoastaan kunniasanallanne vakuuttamaan unohtavanne kaiken, mitä on välillämme tapahtunut.

— Niinkuin aamuhetken unelman; vannon sen kautta kunniani, — vastasi Rousseau liikutettuna.

Tämän lausuttuaan hän lähti, ja monet jäsenistä hänen jälkeensä.

3.

Selostus.

Toisen ja kolmannen arvoluokan jäsenten poistuttua jäi looshiin vain seitsemän veljeä. Nämä olivat seitsemän päämiestä. He tunsivat toisensa merkkien avulla, jotka todistivat, että heidät oli vihitty korkeimpaan luokkaan.

Heidän ensimäisenä huolenaan oli sulkea ovet; ja kun ovet olivat suljetut, heidän puheenjohtajansa ilmaisi itsensä, näyttämällä sormusta, johon oli kaiverrettu salaperäiset kirjaimet L.P.D.

Tämän presidentin toimena oli veljeskunnan ylin kirjeenvaihto. Hän oli kosketuksissa kuuden muun mestarin kanssa, jotka asuivat Sveitsissä, Venäjällä, Ameriikassa, Ruotsissa, Espanjassa ja Italiassa.

Hän toi muutamia tärkeimpiä virkatovereiltansa saamiansa asiakirjoja esittääkseen ne arvokkaampien vihittyjen piirille, johon kuuluvat olivat muiden yläpuolella ja häntä itseään alempana.

Olemme tunteneet tämän päällikön Balsamoksi.

Tärkein näistä kirjeistä sisälsi uhkaavan uutisen. Se saapui Ruotsista ja oli Svedenborgin kirjoittama.

"Valvokaa etelässä, veljet!" sanoi hän. "Sen hehkuva vaikutus on synnyttänyt kavaltajan. Tuo kavaltaja on saattava teidät turmioon.

"Valvokaa Pariisissa, veljet! Kavaltaja oleskelee siellä; veljeskunnan salaisuudet ovat hänen käsissään, häntä yllyttää vihan tunne.

"Minä kuulen ilmiannon kumeasta siipien suhinasta, kuiskailevasta äänestä. Näen kauhean koston, mutta ehkä se saapuu liian myöhään. Sillävälin, veljet, valvokaa, valvokaa! Toisinaan riittää kavaltava kieli, vaikka sen tiedot olisivat kuinkakin epätäydellisiä, perinpohjaisesti rikkomaan varsin taitavasti rakennetut suunnitelmamme."

Veljet katselivat toisiaan mykkinä kummastuksesta. Juron illuminaatin [kts. "Lääkärin muistelmia", 33. siv. Suom.] kieli, hänen ennalta näkemisensä, jolle monet sattuvat esimerkit antoivat mahtavan vaikutusvoiman, synkistivät melkoisesti Balsamon johtamaa neuvostoa.

Hän itsekään, uskoen Svedenborgin selvänäköisyyteen, ei voinut välttää vakavaa ja tuskallista vaikutusta, jonka hän kirjeen luettuansa sai.

— Veljet, — lausui hän, — tuo haltioitunut profeetta erehtyy harvoin. Valvokaa siis, kuten hän teitä kehoittaa. Nyt tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että taistelu alkaa. Älkäämme antako noiden naurettavien vihollisten voittaa itseämme, vihollisten, joiden vallan perustuksia me täydessä turvassa kaivamme. Heidän käytettävinään on, älkää unohtako sitä, rahalla ostettuja puoluelaisia. Se on voimakas ase tässä maailmassa niiden sielujen keskuudessa, jotka eivät näe ajallisen elämän rajoja kauemmaksi. Veljet, kavahtakaamme palkattuja, kavaltajia.

— Tuo pelko näyttää minusta lapselliselta, — virkkoi eräs ääni; — päivä päivältä kasvaa voimamme, ja meitä johtavat loistavat nerot ja tarmokkaat kädet.

Balsamo kumarsi imartelijaa ylistyksestä.

— Niin, mutta, kuten mainehikas presidenttimme sanoi, petos hiipii kaikkialle, — vastasi eräs veljistä, joka ei ollut kukaan muu kuin haavalääkäri Marat. Nuoruudestaan huolimatta oli hänet ylennetty korkeampaan arvoon, jonka vuoksi hän nyt ensi kertaa oli saapuvilla neuvoskunnan istunnossa. — Muistakaa, veljet, että laittamalla syötin kaksinkertaiseksi voi kaapata suuremman saaliin. Jos hra de Sartines kukkarollisella kultarahoja kykenee ostamaan salaisuuden joltakulta vähäpätöiseltä veljeltämme, voi ministeri miljoonalla tai arvonimen lupauksella ostaa sen joltakulta ylemmistämme. Ja eiväthän meillä alempiarvoiset veljet mitään tiedä.

— He tietävät korkeintaan muutamia toveriensa nimiä, ja nämä nimet eivät mitään tähdellistä ilmaise. Perussääntömme ovat ihmeellisesti laaditut, mutta niiden luonne on ilmeisen ylimysvaltainen; alemmat eivät tiedä mitään, eivät voi mitään; heidät kutsutaan kuulemaan tai puhumaan turhanpäiväisiä asioita; ja kuitenkin he aikaansa ja rahojansa uhraamalla lujittavat rakennustamme. Ajatelkaahan, nuo temput hankkivat meille ainoastaan kiveä ja muurisavea; mutta voisitteko tiileittä ja laastitta rakentaa taloa? Ka, tuosta työstä suoritetaan pieni palkka, ja kuitenkin pidän minä sen tekijöitä samanarvoisina kuin arkkitehtiä, jonka suunnitelma luo ja elävöittää koko homman; ja minä pidän heitä hänen arvoisinaan siksi, että he ovat ihmisiä, ja koska ajattelijan silmissä jokainen ihminen on toisensa vertainen, hän kun kantaa osansa kurjuudesta ja kohtalon kohluista yhtä hyvin kuin toinenkin ja hän kun on vielä suuremmassakin vaarassa saada surmansa putoavasta kivestä tai murskautua särkyvien telineitten alle.

— Minä keskeytän teidät, veli, — virkkoi Balsamo. — Te siirrytte pois kysymyksestä, jonka pitäisi olla huomiomme ainoana esineenä. Teidän vikanne on innostua liiaksi ja yleistää keskustelut. Tänään ei ole selviteltävä, onko perussääntömme hyvä vai huono, vaan ylläpidettävä tuon perussäännön lujuutta ja eheyttä. Jos tahtoisin väitellä kanssanne, niin vastaisin: Ei, ohjauksen mukaan liikkuva työkalu ei ole luovan neron vertainen; työntekijää ei voi verrata arkkitehtiin; käsivarsi ei ole aivojen arvoinen.

— Jos herra de Sartines vangitsee jonkun alimmista veljistämme, — huudahti Marat kiihtyneenä, — eikö hän yhtä hyvin lähetä häntä Bastiljiin nääntymään kuin teidät tai minut?

— Sen myönnän; mutta siitä koituu vahinkoa vain yksilölle eikä veljeskunnalle, jonka menestyksen täytyy meille olla kaikkea muuta kallimpaa. Mutta jos ylimestarimme vangitaan, niin salaliitto pysähtyy; sillä kenraalin puutteessa sotajoukko menettää taistelun. Veljet, huolehtikaa siis päällikköjenne turvallisuudesta!

— Kyllä, matta huolehtikoot he myöskin meidän turvallisuudestamme.

— Se on heidän velvollisuutensa.

— Ja rangaistakoon heidän virheensä kaksinkertaisesti.

— Vielä kerran, veljeni, te siirrytte veljeskuntamme perussäännöistä. Ettekö tiedä, että vala, joka sitoo yhdistyksemme jäsenet, on sama, ja että kaikkiin sovellutetaan samat rangaistukset?

— Suuret ne aina välttävät.

— Se ei ole mestariemme mielipide, veljet; kuunnelkaa, mitä ennustajamme Svedenborg, joka on etevimpiä joukossamme, sanoo kirjeensä lopulla; näin hän lisää:

"Onnettomuuden aiheuttaa eräs korkea-arvoinen jäsen, jolla on hyvin tärkeä asema veljeskunnassa, tai ellei hän täsmälleen sitä aiheutakaan, hän ei silti ole vähemmän syypää. Muistakaa, että tuli ja vesi voivat liittoutua: toinen antaa valon, toinen saattaa salat ilmi. Valvokaa, veljet! Varokaa kaikkea ja kaikkia! Valvokaa!"

— Toistakaamme siis, — virkkoi Marat, takertuen Balsamon puheessa ja Svedenborgin kirjeessä siihen puoleen, mitä hän tahtoi painostaa, — toistakaamme siis meitä sitova vala ja päättäkäämme noudattaa sitä kaikessa ankaruudessaan, olkoon pettäjä tai petoksen aiheuttaja ken tahansa.

Balsamo mietti hetkisen ja nousten istuimeltaan lausui sitten hitaalla, juhlallisella ja peloittavalla äänellä sanat, jotka lukijamme jo kerran ovat nähneet:

"Ristiinnaulitun Pojan nimessä vannon murtavani lihalliset siteet, mitkä kiinnittävät minut isään, äitiin, veljiin, sisariin, vaimoon, sukulaisiin, ystäviin, rakastajattareen, kuninkaihin, päälliköihin, hyväntekijöihin ja jokaiseen, kuka se olkoonkin, jolle olen luvannut uskollisuutta, kuuliaisuutta, kiitollisuutta tai palvelustani.

"Vannon ilmoittavani päällikölle, jonka veljeskunnan sääntöjen mukaan tunnustan, kaiken, mitä olen nähnyt, tehnyt, havainnut, lukenut tai kuullut, oppinut tai arvannut, vieläpä tutkivani ja urkkivani sitäkin, mitä en ole saanut silmin nähdäkseni.

"Kunnioitan myrkkyä, rautaa ja tulta välikappaleina maapallon puhdistamiseen kuolemalla tai hitaalla lamauksella totuuden ja vapauden vihollisista.

"Minä alistun vaikenemisen lakiin: suostun kuolemaan kuin ukkosen iskemänä, sinä päivänä kuin olen rangaistuksen ansainnut, ja odotan valittamatta veitsen iskua, joka on tavoittava minut, missä maailman kolkassa lienenkin."

Silloin nuo seitsemän miestä, jotka muodostivat tämän synkän seuran, toistivat valan sanasta sanaan ja avopäin.

Sittekun nuo juhlalliset sanat olivat lausutut, virkkoi Balsamo;

— Olemme siis turvatut; älkäämme enää sekoittako sivuseikkoja keskusteluumme. Minun on selostettava komitealle vuosikauden tärkeimmät tapaukset.

— Asiat, joiden johto Ranskassa on ollut minun huolenani, tarjoavat mielenkiintoa teidänlaisillenne valistuneille ja innokkaille hengille.

— Minä alotan.

— Ranska sijaitsee Euroopan keskellä niinkuin sydän sijaitsee ruumiin keskessä; se elää, se elähdyttää. Sen vavahteluista on etsittävä syy kaikkeen häiriöön ja sairauteen koko elimistössä.

— Olen siis saapunut Ranskaan ja ryhtynyt tutkimaan Pariisia kuten lääkäri tutkii sydäntä: olen kuunnellut, olen tunnustellut, olen kokeillut. Kun vuosi sitten tulin tänne, oli kuningaskunta vaipumassa; nykyisin tappavat sen paheet. Minun on täytynyt jouduttaa tämän kuolettavan mässäilyn ja irstailun vaikutusta ja siksi olen niitä suosinut.

— Yksi este oli tielläni; se este oli mies, joka, vaikka hän ei ollut ensimäinen kuninkaasta, kuitenkin oli kuninkaan jälkeen valtakunnan mahtavin.

— Hänellä oli muutamia niitä ominaisuuksia, jotka miellyttävät muita ihmisiä. Tosin oli hän liian ylpeä, mutta hän käytti ylpeyttänsä töittensä hyväksi; hän osasi lieventää kansan orjuutta uskottelemalla sille, jopa toisinaan näyttämälläkin sille, että se oli osana valtiosta. Ja silloin tällöin neuvottelemalla sen kanssa sen omasta kurjuudesta hän kohotti lipun, kansallisen hengen lipun, jonka ympärille joukot aina kerääntyvät.

— Hän vihasi englantilaisia, Ranskan luonnollisia vihollisia; hän vihasi hallitsijan lemmittyjä työtätekevien luokkien luontaisina vihollisina. Ka, jos tuo mies olisi ollut vallantavoittelija, jos hän olisi kuulunut meihin, jos hän olisi astunut meidän teitämme, toiminut tarkoitusperäämme varten, olisin häntä säästänyt, olisin kannattanut hänen valtaansa, olisin tukenut häntä kaikin keinoin, jotka voin suojattejani avustaakseni luoda; sillä madonsyömän kuningasvallan paikkailemisen asemesta olisi hän sen meidän kanssamme määrättynä päivänä kukistanut. Mutta hän kuului ylimysluokkaan, hänellä oli synnynnäinen kunnioitus ensimäistä arvoastetta kohtaan, jota hän ei tahtonut tavoitella, monarkiaa kohtaan, jonka kimppuun hän ei uskaltanut hyökätä. Kuningasta halveksiessaan hän silti säästi kuningasvaltaa, tekipä enemmänkin, hän asettui kilveksi tuolle kuningasvallalle, jota vastaan meidän iskumme kohdistuvat. Parlamentti ja kansa, jotka suuresti kunnioittivat tätä elävää salpaa kuninkaallisia etuoikeuksia laajentavan anastushalun edessä, pysyivät itsekin kohtuullisina vastustuksessaan, ollen varmoja voimakkaasta avusta, kun hetki tulisi.

— Käsitin tilanteen. Ryhdyin kukistamaan hra de Choiseulia.

— Tämän mahtavan työn, johon kymmenen vuoden aikana oli liittynyt niin paljon vihaa ja harrastuksia, aloitin ja lopetin muutamassa kuukaudessa keinoilla, joita on tarpeetonta teille mainita. Salaseikalla, joka on osana voimastani, sitä suuremmasta, kun se voima pysyy iäti kätkettynä kaikkien silmiltä ja ilmenee ainoastaan vaikutuksissaan, olen kukistanut, karkoittanut hra de Choiseulin ja sen seurauksena aikaansaanut pitkän sarjan mielipahaa, pettymyksiä, voivotuksia ja suuttumusta.

— Ja nyt kantaa työ hedelmiänsä; nyt koko Ranska vaatii Choiseulia takaisin ja nousee palauttaakseen hänet, kuten orvot kohottavat katseensa taivaan puoleen, kun Jumala on temmannut heiltä isän.

— Parlamentit käyttävät ainoata oikeutta, mikä niillä on, elottomuutta. Ne lakkaavat toimimasta. Hyvin järjestetyssä ruumiissa, jollainen ensiluokkaisen valtion pitää pila, yhden tärkeimmän elimen halvautuminen tietää kuolemaa; ja parlamentti on yhteiskuntaruumiille, mitä vatsa on ihmiselle; kun säädyt eivät enää toimi, niin kansa, valtion sisukset, ei enää tee työtä eikä siis enää suorita maksuja; kulta, valtioruumiin veri, tyrehtyy.

— Tahdotaan tietenkin taistella, mutta kuka voi taistella kansaa vastaan? Sitä ei tee armeija, tämä kansakunnan tytär, joka syö maalaisen leipää, joka juo viinitarhurin viiniä. On jälellä vain kuninkaan talous-, etuoikeutetut osastot, henkivartijat, sveitsiläiset, muskettisoturit, kaikkiaan tuskin viisi- tai kuusituhatta miestä! Mitä voi tuo kourallinen kääpiöitä, kun kansa jättiläisenä nousee?

— Nouskoon se siis, nouskoon! — huusivat useat äänet.

— Niin, niin, työhön! — innostui Marat.

— Nuori mies, en ole vielä kysynyt teidän mielipidettänne, — virkkoi Balsamo kylmästi.

— Tämä joukkojen kapinallinen kiihtymys, — jatkoi hän, — tämä heikkojen, mutta lukumääränsä vuoksi voimakkaaksi käyneiden kapina eristettyä mahtajaa vastaan, voisi vähemmän perinpohjaisten, puolikypsyneiden, vähän kokeneiden toimesta heti alottaa vaikutuksensa ja saavuttaisi vauhtiakin niin helposti, että se minua peloittaa. Mutta minä olen miettinyt, minä olen tutkinut. Minä olen astunut itse kansan keskuuteen ja sen asuun puettuna, sen kärsivällisyydellä varustettuna, sen muokkaamattoman karkeuden itselleni lainaten olen katsellut sitä niin läheltä, että olen sulautunut kansaan. Minä tunnen sen siis tänään. En siis enää sen suhteen erehdy. Se on voimakas, mutta se on tietämätön; se on ärtyisä, mutta se ei kanna kaunaa; sanalla sanoen se ei vielä ole kypsä kapinaan, siihen, mitä minä kapinalla ymmärrän ja sellaiseen, jota minä tahdon. Siltä puuttuu oppia, joka näyttää sille tapahtumat esimerkin ja hyödyllisyyden kaksoisvalossa; siltä puuttuu omien kokemustensa muisto.

— Se muistuttaa niitä rohkeita nuorukaisia, joiden olen nähnyt kansanjuhlissa Saksassa kilvoitellen nousevan laivan mastoon, minkä huippuun maavouti oli ripustuttanut sianliikkiön tai hopeapikarin. He hyökkäsivät kuumina kiihkosta ja kiipesivät ihmeteltävällä nopeudella; mutta perille päästessään, kun enää vain oli käsivarsi ojennettava palkintoa tavoittamaan, heidän voimansa uupuivat ja he laskeutuivat alas kansajoukon ilkkuessa.

— Se tapahtui heille ensi kerralla, kuten teille juuri sanoin; toisella kertaa he säästivät voimiaan ja hengitystään, mutta ottamalla liiaksi aikaa he tappasivat hitaudesta, niinkuin ennen olivat tehneet liiallisen kiireen vuoksi. Kolmannella kerralla he vihdoin valitsivat keskitien kiirehtimisen ja hitauden välillä ja tällä kertaa he onnistuivat. Kas siinä suunnitelma, jota olen miettinyt. Yrityksiä, yhä uusia yrityksiä, jotka lakkaamatta lähentävät meitä päämaaliin, kunnes tulee päivä, jolloin pettämätön menestys sallii meidän sen saavuttaa.

Balsamo lakkasi puhumasta, ja lakatessaan puhumasta hän katsahti kuulijoihinsa, joita kuohuttivat kaikki nuoruuden ja kokemattomuuden intohimot.

— Puhukaa, veli, — virkkoi hän Marat'lle, joka oli kaikkia muita kiihkeämpi.

— Esitän sanottavani lyhyesti, — lausui Marat; — yritykset nukuttavat kansoja, milloin eivät lannista niiden rohkeutta. Kokeileminen on Geneven kansalaisen hra Rousseaun oppia, tuon suuren runoilijan, mutta hitaan ja arkailevan neron, hyödyttömän kansalaisen, jonka Plato olisi karkoittanut tasavallastansa! Odottaa, yhä odottaa! Maalaisväestön vapauttamisesta, Pariisin nuijakapinasta asti [Kaarlo VI:n aikana, jolloin kapinaan nousseet pariisilaiset käyttivät nuijia aseinaan, Suom.] olette te jo odottaneet neljäsataa vuotta! Laskekaa odottaessa kuolleet sukupolvet ja rohjetkaa vieläkin ottaa tulevaisuuden tunnuslauseeksi tuo turmiollinen sana: odottakaamme! Rousseau puhuu meille siitä vastustuksesta, jollaista tehtiin suurella vuosisadalla, kuten vastustivat markiisien edessä ja kuninkaan jalkojen juuressa Molière huvinäytelmissään, Boileau satiireissaan ja la Fontaine saduissaan.

— Vaivaista ja heikkoa vastustusta, joka ei ole vaaksan vertaa edistänyt ihmisyyden asiaa. Pienet lapset toistelevat noita verhottuja opinkappaleita niitä ymmärtämättä ja nukahtavat niitä kertaillessaan. Myös Rabelais on teidän mielestänne politikoinut; mutta sille valtioviisaudelle nauretaan, eikä kukaan siitä paranna tapojansa. Ka, oletteko kolmeensataan vuoteen nähneet ainoatakaan väärinkäytöstä poistettavan? Kylliksi runoilijoita, kylliksi teoreetikkoja! Töitä, toimintaa! Olemme jo kolmen vuosisadan kuluessa Ranskaa lääkinneet, mutta nyt on aika kirurgin vuorostaan esiintyä leikkelyveitsi ja saha kädessä. Yhteiskunta potee kuolemanvihoja, pysäyttäkäämme mädännys raudalla. Odottakoon ken nousee pöydästä levähtääkseen pehmeillä nurmilla, joiden ruusunlehvät hän orjillaan puhalluttaa pois; sillä tyydytetty vatsa synnyttää aivoissa kutkuttavia höyryjä, jotka niitä elvyttävät ja saattavat tuntemaan onnea. Mutta nälkä, kurjuus, epätoivo eivät tule ravituiksi eivätkä löydä lohtua säkeistöistä, mietelauseista ja kertomarunoista. Ne kohottavat äänekkäitä huutoja suurissa kärsimyksissään. Kuuro, ken ei noita valituksia kuule; kirottu, ken ei niihin vastaa. Kapina, vaikka sen täytyisi tukehtuakin, valaisee mieliä enemmän kuin kymmenen vuosisadan ohjeet, enemmän kuin kolmen vuosisadan esimerkit; se valaisee kuninkaat, elleipä heitä kukistakaan. Ja siinä on paljon, siinä on kylliksi!

Imarteleva sorina purkautui muutamien huulilta.

— Missä ovat vihollisemme? — jatkoi Marat. — Meidän yläpuolellamme: he vartioivat palatsin porttia, he ympäröivät valtaistuimen askelmia. Tällä valtaistuimella on palladiumi, jota he suojelevat huolellisemmin ja pelokkaammin kuin troijalaiset Pallaan kuvapatsasta. Tämä palladiumi, joka tekee heidät kaikkivaltiaiksi, rikkaiksi ja röyhkeiksi, on kuningasvalta. Tähän kuninkuuteen ei pääse käsiksi muuta kuin kulkemalla sen vartijain ruumiiden yli, samaten kuin ei voi päästä koskemaan kenraaliin lyömättä häntä suojelevia pataljoonia. No niin, paljon pataljoonia on historian kertoman mukaan kukistettu, paljon kenraaleja on vangittu Dareioksesta kuningas Jeaniin, Reguluksesta Duguescliniin asti.

— Kukistakaamme henkivartijasto, niin pääsemme käsiksi epäjumalaan; lyökäämme ensin vartijat, niin sitten lyömme päällikön. Hovilaisiin, aatelisiin, ylimystöön kohdistettakoon ensimäinen hyökkäys, vasta viimein kuninkaaseen. Laskekaa etuoikeutetut päät: niitä on tuskin kahtasataatuhatta. Käyskennelkää terävä raippa kädessä siinä puutarhassa, jota nimitetään Ranskaksi, ja katkokaa nuo kaksisataatuhatta päätä kuten Tarquinius katkoi Latiumin unikot, niin tekonne on tehty. Silloin teillä on ainoastaan kaksi mahtia toisiaan vastassa: kansa ja kuninkuus. Koettakoon silloin kuninkuus, tuo vertauskuva, taistella kansan jättiläistä vastaan, niin saatte nähdä. Kun kääpiöt tahtovat kukistaa kolossin, ne alkavat jalustasta; kun puunhakkaajat haluavat kaataa tammen, he käyvät sen kimppuun tyvestä. Puunhakkaajat, puunhakkaajat, tarttukaamme kirveeseen, iskekäämme tammen juuriin, niin vanha, ylväslatvainen puu suutelee tuotapikaa hiekkaa!

— Ja murskaa teidät kuin kääpiöt kaatuessaan päällenne, te onnettomat! — huudahti Balsamo jyrisevällä äänellä. — Ah, te raivoatte runoilijoita vastaan ja itse käytätte puheessanne kuvikkaampia vertauksia kuin heidän! Veli, veli, — jatkoi hän kääntyen Marat'n puoleen, — kuulkaahan, te olette lainannut nuo lauseet jostakin ullakkokamarissanne valmistelemastanne romaanista.

Marat punehtui.

— Tiedättekö, mitä vallankumous on? — jatkoi Balsamo. — Minä niitä olen nähnyt kaksisataa, joten voin sen teille sanoa. Olen nähnyt muinaisen Egyptin, Assyrian, Kreikan, Rooman sekä aikaisemmat että keisarikunnan taantumisen vaiheissa tapahtuneet vallankumoukset. Olen nähnyt vallankumoukset keskiajalla, jolloin kansakunnat vyöryivät toistensa päälle, itämaat länsimaita, länsimaat itämaita vastaan, ja toisiaan ymmärtämättä teurastivat toisiansa. Paimentolaiskuninkaista meidän päiviimme saakka on tehty kenties sata vallankumousta. Ja vielä tällä hetkellä valitatte orjuuttanne. Vallankumouksista ei siis ole mitään hyötyä. Miksi niin? Siksi, että niitä, jotka vallankumouksia valmistelivat, kaikkia vaivasi sama huimaus: he kiirehtivät liiaksi.

— Kiirehtiikö Jumala, kiirehtiikö Hän, joka johtaa maailman kumoukset? — lisäsi Balsamo.

— Kaatakaa, kaatakaa tammi! — huudatte te, — ettekä ota huomioon, että tammi, joka tarvitsee sekunnin kaatumiseensa, kukistuessaan peittää niin suuren maa-alan, että täyteen laukkaan kannustettu hevonen tarvitsee kolmekymmentä sekuntia sen poikitse juostakseen. Ja kun niillä, jotka kaatavat tammen, ei olisi aikaa väistää odottamatonta romahdusta, he yllättyvät, murskautuvat ja menehtyvät sen suunnattomasti haarautuvien oksien alle. Tätäkö te tahdotte? Minulta ette sitä saa. Jumalan tavoin olen osannut elää kaksikymmentä, kolmekymmentä, neljäkymmentä ihmisikää. Kuin Jumala olen ikuinen. Kuin Jumala olen osoittautuva pitkämieliseksi. Minulla on omani, teidän, maailman kohtalo tämän käteni kämmenessä. Kukaan ei saa minua avaamaan tätä jylisevillä totuuksilla täytettyä kouraa, ellen suostu sitä avaamaan. Se sisältää salaman, sen tiedän; niin, mutta salama säilyy siellä kuin Jumalan kaikkivaltiaassa oikeassa kädessä.

— Messieurs, messieurs, jättäkäämme nämä liian ylhät korkeudet ja astukaamme takaisin maahan.

— Hyvät herrat, sanon sen teille yksinkertaisesti ja vakaumuksella, aika ei ole vielä tullut. Hallitseva kuningas on viimeinen heijastus suuresta kuninkaasta, jota kansa yhä kunnioittaa, ja tässä himmenevässä majesteetissa on vielä jotakin kylliksi häikäisevää teidän pienten närkästystenne salamain vastapainoksi. Hän on kuningas, ja hän kuolee kuninkaana; hänen sukunsa on uhmaista, mutta puhdasta. Hänen alkuperänsä voitte lukea hänen otsastansa, liikkeistänsä, äänestänsä. Tämä kuningas on aina pysyvä kuninkaana. Jos hänet kukistatte, niin tapahtuu mitä tapahtui Kaarlo I:lle; hänen pyövelinsä lankeavat kasvoilleen hänen eteensä, ja hänen onnettomuutensa harrastajat suutelevat loordi Capelin tapaan pyövelin kirvestä, joka on katkaissut heidän herransa pään.

— No niin, hyvät herrat, te kaikki tiedätte, että Englanti kiirehti liiaksi. Kuningas Kaarlo I tosin kuoli mestauslavalla; mutta Kaarlo II, hänen poikansa, kuoli valtaistuimella.

— Odottakaa, odottakaa, messieurs; sillä ajat alkavatkin jo käydä otollisiksi.

— Te tahdotte hävittää liljat. Meidän kaikkien kilpikirjoituksenamme on lilia pedlbus destrue, mutta on välttämätöntä, ettei ainoakaan juuri säily jättämään Ludvig Hurskaan kukkaselle uudelleenpuhkeamisen toivoa. Te tahdotte hävittää kuningasvallan? Jotta kuningasvalta iäksi kukistuisi, on välttämätöntä, että sen lumousvoima ja olemus heikkenevät. Te tahdotte hävittää kuningasvallan? Odottakaa, kunnes kuninkuus ei enää ole pappisvirka, vaan pelkkä maallinen toimi, kunnes sitä ei enää harjoiteta temppelissä, vaan kauppakojussa. Sillä se mikä kuninkuudessa on pyhintä, Jumalan ja kansojen kautta vuosisatojen säätämä laillinen kruununperimys, on ainaiseksi katkeava! Odottakaa, odottakaa! Tämä voittamaton, tuo ylipääsemätön este, joka on asetettu meidän, mitättömien ihmisten, ja noiden melkein jumalallisten olentojen välille, tuo laillisuudeksi nimitetty raja, jonka yli kansat eivät ole uskaltaneet astua, majakan tavoin välkkyvä sana, joka tähän asti on kuningasvallan suojellut haaksirikolta, tuo sana on sammumassa sallimuksen salaperäisestä henkäyksestä.

— Niin, dauphine, joka on kutsuttu Ranskaan jatkamaan keisarillisen veren sekoituksella kuningasten sukua, prinsessa, joka jo vuosikauden on ollut naimisissa Ranskan valtaistuimen perijän kanssa… Tulkaa lähemmäksi, messieurs, sillä minä pelkään, että sanani kaikuisivat teidän piirinne ulkopuolelle.

— No sitten? — kysyivät nuo kuusi päällikköä levottomina.

— Niin, hyvät herrat, kruununprinsessa on vielä neitsyt! Kaamea sorina, joka olisi karkoittanut pakosalle maailman kaikki kuninkaat, sillä niin paljon kiukkuista iloa ja kostonriemua siihen sisältyi, purkautui kuolettavana usvana näiden kuuden melkein toisiaan koskettavan henkilön muodostamasta ahtaasta ryhmästä, jonka yli kumartui puhujalavallaan seisovan Balsamon pää.

— Asiain näin ollen, — jatkoi Balsamo, — voimme olettaa kaksi mahdollisuutta, jotka kumpikin ovat pyrkimyksillemme yhtä edulliset.

— Ensimäinen on, että dauphine jää hedelmättömäksi, ja silloin suku sammuu, eikä tulevaisuus tuota ystävillemme taisteluja, vaikeuksia eikä huolia. Tälle kuoleman jo edeltäkäsin merkitsemälle suvulle tapahtuu niinkuin Ranskassa aina, kun kolme saman suvun kuningasta on seurannut toisiaan valtaistuimella. Niin tapahtui Filip Kauniin pojille: Ludvig Toraisalle, Filip Pitkälle ja Kaarlo IV:lle, jotka kuolivat jälkeläisittä, oltuaan kaikki kolme vallassa. Samoin tapahtui Henrik II:n pojille: Frans II:lle, Kaarlo IX:lle ja Henrik III:lle, jotka myöskin kuolivat jälkeläisittä, sitten kun kaikki kolme olivat hallinneet. Heidän tavallaan nykyinen dauphin sekä Provencen kreivi ja Artois'n kreivi hallitsevat kaikki kolme, ja kaikki kolme kuolevat lapsettomina, kuten edellämainitut ovat kuolleet; se on kohtalon laki.

— Sitten, niinkuin Kaarlo IV:n, Capet suvun viimeisen edustajan jälkeen tuli edellisten kuninkaitten syrjäsukulainen Valois'n Filip VI, niinkuin Henrik III:n jälkeen, joka oli viimeinen Valois'n suvusta, tuli edellisen suvun sivuhaarasta Bourbonin Henrik IV, samaten Artois'n kreivin jälkeen, joka on kohtalon kirjaan merkitty viimeisenä vanhemman sukuhaaran kuninkaana, seuraa ehkä joku Cromwell tai Wilhelm Oranialainen, ollen vieras joko suvulle tai luonnolliselle vallanperimys-järjestykselle.

— Tätä lupaa meille ensimäinen otaksuma.

— Toinen mahdollisuus on, että kruununprinsessa ei jää hedelmättömäksi. Siinä juuri onkin sadin, johon vihollisemme suin päin syöksyvät, luullen meidät siihen pyydystävänsä. Oh, jos tämä ruhtinatar ei jää hedelmättömäksi, jos dauphine tulee äidiksi, silloin kaikkien riemuitessa hovissa — luullessaan Ranskan kuningasvallan lujittuneen — voimme mekin riemuita; sillä meidän hallussamme on niin hirveä salaisuus, että mikään tenhovoima, mikään mahti, mitkään ponnistukset eivät voi vaimentaa rikoksia, jotka tämä salaisuus kätkee, eivätkä kykene lieventämään onnettomuutta, joka tulevalle kuningattarelle tästä raskaudesta koituu. Sillä perillisen, jonka hän lahjoittaa valtaistuimelle, todistamme me helposti äpäräksi, tuon raskauden julistamme aviorikoksesta johtuneeksi. Tässä onnistumme siihen määrin, että verrattuna keinotekoiseen onneen, jonka taivas näyttää heille suoneen, hedelmättömyys olisi ollut Jumalan lahja. Senvuoksi minä pidätyn, hyvät herrat; senvuoksi minä odotan, arvoisat veljet; senvuoksi katson hyödyttömäksi tällä hetkellä päästää valloilleen kansan intohimoja, joita käytän vaikuttavasti, kun aika on tullut.

— Nyt, hyvät herrat, tunnette tämänvuotisen työn; näette miinojen edistymisen. Varmistukaa siis, että onnistumme vain niiden nerolla ja rohkeudella, jotka toimivat silminä ja aivoina, niiden uupumattomuudella ja työllä, jotka, edustavat käsivarsien voimaa, ja vihdoin niiden uskolla ja hartaudella, joiden povessa sykkii liikkeemme sydän.

— Käsittäkää ennen kaikkea se sokean kuuliaisuuden välttämättömyys, joka saa ylimestarinnekin uhraamaan henkensä veljeskunnan säännöille niin pian kuin säännöt sitä vaativat.

— Nyt arvoisat herrat ja rakastetut veljet, päättäisin istunnon, ellei olisi vielä eräs viittaus lausuttavana virheen johdosta.

— Suuri kirjailija, joka saapui tänään luoksemme ja joka olisi yhtynyt meihin, ellei erään veljemme ajaton into olisi peloittanut tuota arkaa sielua, se suuri kirjailija, sanon, oli oikeassa kokousta vastaan, ja minä pahoittelen onnettomuutena, että vieras siten ojentelee veljiemme erästä osaa, joka tuntee huonosti säädöksemme eikä ollenkaan tunne päämääräämme.

— Rousseau, joka kirjojensa viisasteluilla on vienyt voiton yhdistyksemme totuuksista, osoitti erään vian, jonka raivaisin pois tulella ja miekalla, ellen vielä toivoisi voivani sitä vakuuttamisella parantaa. Erään veljemme itserakkaus ilmeni meille turmiolliseen suuntaan. Hän saattoi meidät haastelussa alakynteen; mitään sellaista ei toivoakseni enää tapahdu, muutoin minun on ryhdyttävä kuritoimenpiteisiin.

— Nyt, hyvät herrat, levittäkää uskoa lempeydellä ja vakuuttamisella; kylväkää sitä vihjaamalla älkääkä tyrkyttämällä; älkää työntäkö sitä vastahakoisiin sieluihin nuijan ja kirveen iskuilla kuin inkvisiittorit pyövelin vaajoja. Muistakaa, että me tulemme suuriksi vasta sitten, kun meidät on tunnustettu hyviksi, ja että meidät tunnustetaan hyviksi vain silloin, kun osoittaudumme kaikkea meitä ympäröivää paremmiksi. Muistakaa vielä, että meidän keskuudessamme hyvät ja parhaat eivät ole mitään ilman tietoa, taitoa ja uskoa, eivätkä todellakaan mitään niiden edessä, jotka Jumala on erityisellä sinetillä leimannut ihmisten käskijöiksi ja valtakunnan hallitsijoiksi.

— Hyvät herrat, istunto on päättynyt.

Nämä sanat lausuttuaan Balsamo peitti päänsä ja kääriytyi viittaansa. Jokainen vihityistä läksi silloin vuoronsa jälkeen yksinään ja äänettömänä, jotta ei herättäisi epäluuloja.

4.

Ruumis ja sielu.

Viimeinen, joka jäi mestarin pariin, oli kirurgi Marat. Hän lähestyi nöyrästi ja hyvin kalpeana peloittavaa puhujaa, jonka mahti oli rajaton.

— Mestari, — kysyi hän, — olenko siis todellakin tehnyt virheen?

— Hyvin suuren, monsieur, — vastasi Balsamo; — ja pahinta on, että te ette usko sellaista tehneenne.

— Niinpä kyllä, sen tunnustan; en ainoastaan ole uskomatta, että olen tehnyt virheen, vaan uskon puhuneeni niinkuin pitää.

— Ylpeyttä, ylpeyttä! — mutisi Balsamo. — Ylpeyden paholaisen tuhoisaa kuiskailua! Ihmiset tahtovat taistella sairaan suonissa hehkuvaa kuumetta vastaan, ruttoa vastaan vedessä ja ilmassa; mutta he antavat ylpeyden juurtua niin syvälle sydämeensä, että he eivät kykene sitä kitkemään pois.

— Oi, mestari, — virkkoi Marat, — teillä on minusta hyvin surkea käsitys. Olenko siis todellakin niin vähäpätöinen, että minua ei voi laskea minkään arvoiseksi lähimäisteni joukossa? Olenko niin huonosti poiminut töitteni hedelmän, että en kykene lausumaan sanaakaan saamatta osakseni syytöstä tietämättömyydestä? Olenko niin penseä opetuslapsi, että minun vakaumustani epäillään? Ellei minulla muuta olisikaan, riittää se toki elääkseni uskollisena kansan pyhälle asialle.

— Monsieur, — vastasi Balsamo, — siksi että hyvän periaate vielä taistelee teissä pahan periaatetta vastaan, jonka mielestäni täytyy jonakuna päivänä saada voitto, tahdon yrittää oikaista teidän vikaanne. Jos siinä olen onnistuva, jos ylpeys ei teissä vielä ole saanut voittoa kaikista muista tunteista, onnistun siinä yhdessä tunnissa.

— Yhdessä tunnissa? — toisti Marat.

— Niin. Tahdotteko suoda minulle sen tunnin?

— Kernaasti.

— Missä teidät tapaan?

— Mestari, minun asiani on käydä teitä tapaamassa paikalla, jonka palvelijallenne määräätte.

— No, — virkkoi Balsamo, — minä tulen teidän kotiinne.

— Tarkastakaahan tekemäänne sopimusta, mestari; minä asun ullakkokamarissa Cordeliers-kadulla. Ullakkokamarissa, kuuletteko, — toisti Marat ylpeän vaatimattomuuden tavoittelulla, kurjuuden kerskailulla, joka ei suinkaan jäänyt Balsamolta huomaamatta, — kun sitävastoin te…

— Kun sitävastoin minä?

— Kuulutte asuvan palatsissa.

Tämä kohautti olkapäitään, kuten tekisi kookas jättiläinen, joka korkeudestaan katselee kääpiön äkää.

— Vaikka niin, monsieur, — vastasi hän; — minä tulen luoksenne ullakkokamariinne.

— Milloin, monsieur?

— Huomenna.

— Mihin aikaan?

— Aamulla.

— Päivän koittaessa minä vain menen luennoilleni amfiteatteriin ja sieltä sairaalaan.

— Juuri sopivasti. Olisin pyytänyt teitä saattamaan minut sinne, ellette olisi sitä itse ehdottanut.

— Muistakaa siis, aamulla varhain. Minä nukun vähän, — sanoi Marat.

— Ja minä en nuku ollenkaan, — vastasi Balsamo. — Siis päivän koitteessa.

— Olen teitä odottava. Tässä he erkanivat, sillä he olivat saapuneet ulkoportille.

Katu oli heidän lähtiessään yhtä synkkä ja yksinäinen kuin se heidän tullessaan oli ollut väkirikas ja meluisa.

Balsamo kääntyi vasemmalle ja hävisi nopeasti. Marat seurasi hänen esimerkkiään, astuen pitkillä ja hintelillä säärillään.

Balsamo oli täsmällinen: tarkalleen kello kuudelta aamulla hän saapui ovelle tasanteella, joka pitkän kuusiovisen käytävän keskuksena välitti pääsyä ylimmän kerroksen suojiin vanhassa talossa Cordeliers-kadun varrella.

Näki hyvin, että Marat oli valmistautunut ottamaan ylhäisen vieraansa arvokkaasti vastaan. Vaatimaton pähkinäpuinen sänky ja lipasto puisine päälliskoristeineen kiilsivät puhtaina emännöitsijän villarätin kosketuksesta, tämä kun jäntevin käsivarsin laahasi noita toukansyömiä huonekaluja.

Marat itse antoi tehokasta apua naiselle, virkistelemällä kalvenneita ja kuihtuneita kukkia pienessä sinisessä fajanssiruukussa, joka oli ullakkokamarin pääasiallinen kaunistus. Hänellä oli käsivarrellaan vielä palttinainen pyyhinriepu, mistä näkyi, että hän ennen kukkasiin koskemistaan oli siistinyt huonekaluja.

Kun avain oli ovessa ja Balsamo oli astunut sisään kolkuttamatta, hän yllätti Marat'n tässä hommassa. Mestarin nähdessään toinen punehtui paljoa enemmän kuin oikealle stoalaiselle oli sopivaa.

— Näette, monsieur, — virkkoi hän, viskaten kielittelevän pyyhinrievun salavihkaa erään verhon taakse, — minä olen käytännöllinen mies ja autan tätä kunnon naista. Minä pidänkin työstä, joka ehkä oikein sopimatta kelpo plebeijille ei silti myöskään kokonaan ole herrasmiehen tointa.

— Se sopii köyhälle, siisteyttä harrastavalle nuorelle miehelle, — vastasi Balsamo kylmästi, — siinä kaikki. Oletteko pian valmis, monsieur? Tiedätte, että minuuttini ovat lasketut.

— Puen takin ylleni, monsieur… Rouva Grivette, takkini!?… Hän on ovenvartijani, monsieur, hän on myöskin kamaripalvelijani, keittäjättäreni, taloudenhoitajattareni, ja maksan siitä vain écun kuukaudelta.

— Ylistän säästäväisyyttä, — sanoi Balsamo; — se on köyhien rikkaus ja rikkaiden viisaus.

— Hattuni, keppini, — käski Marat.

— Ojentakaa kätenne, — neuvoi Balsamo: — tuolla on hattunne, ja keppi tuossa hattunne vieressä on varmaan teidän.

— Oh, anteeksi, monsieur, olen aivan hämmentynyt.

— Oletteko valmis?

— Olen, monsieur. Kelloni, rouva Grivette.

Grivette hyöri edestakaisin, mutta ei vastannut mitään

— Ette tarvitse kelloa, monsieur, oppisalissa ja sairaalassa käydessänne; sen etsiminen voisi viedä aikaa ja hidastuttaa lähtöämme.

— Kuitenkin, monsieur, pidän paljon kellostani, joka on oivallinen ja suurella säästäväisyydellä hankkimani kapine.

— Poissaollessanne rouva Grivette etsii sitä, — vastasi Balsamo hymyillen; — ja jos hän uutterasti etsii, on hän palatessanne sen löytänyt.

— Oh, tietysti se löytyy, — vakuutti Grivette, — ellei herra vain ole unohtanut sitä muualle; täällä ei mitään huku.

— Siinä näette, — sanoi Balsamo. — Lähtekäämme, monsieur, lähtekäämme.

Marat ei uskaltanut väittää vastaan ja seurasi jupisten Balsamoa.

He saapuivat portille.

— Mihin ensin menemme? — kysyi Balsamo.

— Luentosaliin, jos suvaitsette, mestari; minä olen määrännyt sinne vietäväksi potilaan, jonka tänä yönä on täytynyt kuolla akuutiseen aivokalvon tulehdukseen; minun on tehtävä huomioita hänen aivoistaan, enkä tahtoisi, että toverini riistäisivät hänet minulta.

— Lähtekäämme siis amfiteatteriinne, hra Marat.

— Sitä mieluummin, kun sinne on täältä ainoastaan pari askelta; sitäpaitsi on se aivan sairaalan vieressä, ja meidän tarvitsee vain astua sisälle ja ulos. Te voittekin odottaa minua portilla.

— En suinkaan, minä haluan tulla mukaanne, niin sanotte minulle mielipiteenne tuosta olennosta.

— Kun hänestä tuli ruumis, niinkö, monsieur? Ei, vaan siitä asti kun hän on raato.

— Kah, olkaa varuillanne, — virkkoi Marat hymyillen; — minä saattaisin voittaa teiltä pisteen, sillä minä tunnen tämän ammattini alan, ja sanovat minun olevan taitavan anatomian tuntija.

— Ylpeyttä, ylpeyttä, yhä ylpeyttä! — mutisi Balsamo.

— Mitä sanotte? — kysyi Marat.

— Sanon, että saamme nähdä, monsieur, — vastasi Balsamo. — Astukaamme sisään.

Marat kääntyi ensimäisenä ahtaaseen kujaan, joka vei tähän Hautefeuille-kadun päässä sijaitsevaan oppisuojamaan. Balsamo seurasi häntä empimättä pitkään ja kapeaan saliin asti, jossa nähtiin marmoripöydälle ojennettuina kaksi kuollutta ruumista, toinen naisen, toinen miehen.

Nainen oli kuollut nuorena. Mies oli vanha ja kaljupää; kurja hikiliina verhosi heidän ruumiinsa, jättäen puolet kasvoista paljaiksi. Molemmat lepäsivät vieretysten tällä kylmällä vuoteella, nuo kaksi, jotka ehkä eivät koskaan olleet nähneet toisiansa tässä maailmassa ja joiden nyt iäisyydessä vaeltavat sielut epäilemättä hyvin kummastelivat tällaista maallisten jäännösten naapuruutta.

Yhdellä ainoalla liikkeellä Marat kohotti ja viskasi syrjään karkean liinan noiden kahden onnettoman päältä, jotka kuolema oli tehnyt yhdenvertaisiksi haavurin leikkausveitsen edessä.

Molemmat ruumiit olivat alasti.

— Eikö kuolleiden näkeminen tunnu teistä vastenmieliseltä? — kysyi Marat tavallisella kerskailullaan.

— Se tekee minut surulliseksi, — vastasi Balsamo.

— Tottumuksen puutetta, — sanoi Marat. — Minussa, joka näen tällaista joka päivä, ei se herätä murheellisuutta eikä vastenmielisyyttä. Me lääkärit, näettekös, elämme kuolleiden parissa emmekä niiden tähden keskeytä mitään jokapäiväisistä toimistamme.

— Se on teidän ammattinne surullinen etuoikeus, monsieur.

— Ja sitäpaitsi, — lisäsi Marat, — miksi kävisin murheelliseksi tai miksi tuntisin inhoa? Edellisessä tapauksessa minulla on harkintakyky, toisessa tottumus.

— Selittäkäähän minulle ajatuksenne, — kehoitti Balsamo; — minä käsitän ne huonosti. Ensiksikin harkintakyky.

— Niin, miksi säikähtyisin? Miksi pelkäisin elotonta ruumista, kuvapatsasta, joka kiven, marmorin tai graniitin asemasta on lihaa?

— Todellakin, eihän raadossa ole mitään?

— Ei mitään, ei yhtään mitään.

— Uskotteko niin?

— Olen siitä varma.

— Entä elävässä ruumiissa?

— Siinä on liikuntakyky, — sanoi Marat ylpeästi.

— Entä sielu, siitä ette puhu mitään, monsieur.

— En ole sitä koskaan nähnyt niissä ruumiissa, joita olen välskärinveitselläni tutkinut.

— Se johtuu siitä, että olette tutkinut vain raatoja.

— Oh, monsieur, kyllä olen tehnyt paljon leikkauksia elävissäkin.

— Ettekä ole löytänyt niissä mitään sen enempää kuin kuolleissakaan?

— Olen kyllä, olen tavannut tuskaa. Tuskaako te nimitätte sieluksi?

— Siis ette usko siihen?

— Mihin?

— Sieluun.

— Uskon toki, sillä olenhan vanaa nimittämään liikuntoa siksi, jos tahdon.

— Se on oikein hyvin, te uskotte sieluun, enkä teiltä muuta pyydäkään; minulle tekee hyvää, että siihen uskotte.

— Hetkinen, mestarini, käsittäkäämme toisemme ja varokaamme kaikin mokomin liioittelua, — virkkoi Marat kyykäärmeinen hymynsä huulillaan. — Me lääkärit olemme hiukan materialistisia.

— Nämä ruumiit ovat hyvin kylmät, — virkkoi Balsamo haaveillen, — ja tuo nainen oli hyvin kaunis.

— Niin oli.

— Kaunis sielu olisi varmaan asunut tässä kauniissa ruumiissa.

— Ah, siinäpä hänen luojansa tekikin erehdyksen. Kaunis huotra, ruma terä. Tämä ruumis, mestarini, oli porton, joka Pyhän Latsaruksen työvankilasta päästyään kuoli aivokalvon tulehdukseen Hôtel-Dieun köyhäinsairaalassa. Hänen elämäntarinansa on pitkä ja varsin häpeällinen. Jos nimitätte sieluksi liikuntoa, joka aiheutti tämän olennon toimet, niin teette suurta vääryyttä meidän sieluillemme, joiden täytyy olla samaa ainesta.

— Sielu, joka olisi pitänyt parantaa, — sanoi Balsamo, — ja joka on joutunut turmioon ainoan välttämättömän lääkärin, sielun lääkitsijän puutteessa.

— Ah, ah, mestarini, tuokin on teidän opinkappaleitanne! On olemassa ainoastaan ruumiin lääkäreitä, — virkkoi Marat katkerasti nauraen. — Ja kah, mestarini, teillä on tällä hetkellä huulillanne sana, jota Molière on usein käyttänyt huvinäytelmissään, ja se sana hymyilyttää teitä.

— Ei, — vastasi Balsamo, — te erehdytte; ette voi tietää mille minä hymyilen. Tällä hetkellä me päättelemme, että nämä raadot ovat tyhjät, eikö niin?

— Ja tunnottomat, — lisäsi Marat, kohottaen nuoren naisen päätä ja pudottaen sen rajusti marmoria vasten ruumiin edes liikahtamatta tai vavahtamatta.

— Hyvä on, — sanoi Balsamo; — menkäämme nyt sairaalaan.

— Hetkinen, mestarini, ei ennen, pyydän, kuin olen irroittanut vartalosta tämän haluamani kallon, jossa on asunut hyvin merkillinen sairaus. Sallitteko?

— Tottahan toki, — sanoi Balsamo.

Marat avasi haavurinlippaansa, otti sieltä operatsioniveitsen ja sieppasi eräästä nurkasta suuren ylt'yleensä veripilkuilla tahratun puuvasaran. Sitten hän tottuneella kädellä viilsi rengasmaisen haavan, joka katkoi kaiken lihan ja kaikki jänteet kaulasta; luuhun päästyään hän sujahdutti aseensa selkärangan liitosten väliin ja iski vasaralla tarmokkaasti ja kumeasti hamaraan.

Pää vierähti pöydälle ja siitä lattialle. Marat'n täytyi jälleen tarttua siihen kosteilla käsillään. Balsamo kääntyi poispäin, jotta ei liiaksi riemastuttaisi pöyhkeilijää.

— Jonakuna päivänä, — puhui Marat, luullen yllättävänsä mestarin heikkoudesta, — joku ihmisystävä on käsittelevä kuolemaa, kuten toiset käsittelevät elämää, ja keksivä koneen, joka näin irrottaa pään yhdellä ainoalla iskulla ja silmänräpäyksessä karkoittaa elonkipunan, mihin mikään muu kuolemanlaatu ei kykene. Teloituspyörä, neljällä hevosella palasiksi repiminen ja hirttäminen ovat raakalaisten eikä sivistyskansain rangaistuksia. Valistuneen kansan, kuten Ranskan, on rangaistava eikä kostettava. Yhteiskunta, joka teilaa pyörällä, hirttää tai revittää palasiksi, kostaa rikoksentekijälle kärsimyksellä ennenkuin hänet kuolemalla rankaisee, ja se on minun mielestäni liian keskinkertaista.

— Niin minunkin mielestäni, monsieur. Mutta millaiseksi tuon koneen ajattelette?

— Ajattelen sen kylmäksi ja tunteettomaksi niinkuin laki itse. Rangaistusta toimeenpanevaan ihmiseen vaikuttaa hänen lähimäisensä näkeminen, ja toisinaan hän iskee harhaan, kuten tapahtui Chalais'n kreivin ja Monmouthin herttuan mestauksessa. Näin ei kävisi koneelle, jonka kaksi tammileukaa panisivat liikkumaan esimerkiksi suuren teurastajan puukon.

— Ja luuletteko, monsieur, että tuo lyömäveitsi, kun se salaman nopeudella iskeytyy takaraivon ja niskalihaksien väliin, aiheuttaa kuoleman silmänräpäyksessä ja melkein tuskattomasti?

— Kuolema seuraisi eittämättä silmänräpäyksessä, koska terä yhdellä iskulla katkaisisi liikuntohermot. Tuska olisi perin lyhytaikainen, koska veitsi eroittaisi aivot, aistimusten keskuksen, sydämestä, joka on elämän keskus.

— Monsieur, — virkkoi Balsamo, — kaulankatkaisu on rangaistuksena Saksassa.

— Niin, mutta se tapahtuu miekalla, ja sanoinhan teille, että ihmisen käsi voi vavista.

— Sellainen kone on käytännössä Italiassa; sitä liikuttaa tamminen laite, ja sitä nimitetään mannajaksi.

— No niin?

— Niin, monsieur, olen nähnyt pyövelin teloittamien pahantekijäin nousevan päättöminä tuolilta, jolle heidät oli asetettu istumaan, ja kävellä hoipertelevan kymmenkunnan askeleen päähän. Olen poiminut päitä, jotka vierähtelivät alas mannajan viereen niinkuin tämä tukasta kannattamanne pää vastikään kierähti marmoripöydältä, ja lausuessani pään korvaan sen kasteessa saaman nimen olen nähnyt silmien uudestaan aukenevan ja kääntyvän kuopissaan yrittäen nähdä, kuka niitä oli maan päältä kutsunut niiden matkalla ajasta ijäisyyteen.

— Hermoliikuntoa, ei muuta.

— Eivätkö hermot ole tuntemiskyvyn elimiä?

— Mitä siitä päätätte, monsieur?

— Päätän, että olisi parempi rangaistukseksi surmaavan koneen asemesta koettaa keksiä keino tappamatta rankaisemiseksi. Uskokaa minua, yhteiskunta, joka keksii sellaisen keinon, on kaikkein valistunein.

— Taas haaveita! Yhä haaveita! — virkkoi Marat.

— Tällä kerralla olette ehkä oikeassa, — myönsi Balsamo; — aika meille näyttää… Ettekö puhunut sairaalasta?… Lähtekäämme sinne!

— Lähtekäämme!

Ja hän kääri nuoren naisen pään nenäliinaansa, sitoen huolellisesti sen neljä kulmaa yhteen.

— Nyt, — virkkoi Marat lähtiessään, — olen ainakin varma, että toverini eivät saa muuta kuin mitä minulta on jäänyt.

Kuljettiin köyhäinsairaalaa kohti; haaveilija ja käytännön mies astuivat vieretysten.

— Te katkaisitte tuon pään hyvin kylmäverisesti ja taitavasti, monsieur, — sanoi Balsamo. — Tunnetteko yhtä vähän liikutusta eläviä kuin ruumiitakin käsitellessänne? Koskeeko kärsimys teihin enemmän kuin liikkumattomuus? Onko teillä enemmän sääliä eläviä ruumiita kuin hengettömiä raatoja kohtaan?

— Ei, sillä se olisi virhe, samaten kuin pyövelille olisi virhe antaa vaikuttaa itseensä. Ihmisen tappaa yhtä hyvin leikkaamalla huonosti hänen reitensä kuin leikkaamalla huonosti hänen päänsä. Hyvän kirurgin täytyy työskennellä kädellään eikä sydämellään, vaikka hän sydämessänsä hyvin tietää, että hän hetken kärsimyksellä aikaansaa vuosikausien elämän ja terveyden. Tämä on ammattimme kaunis puoli, hyvä mestari!

— Niin, monsieur; mutta elävissä toivoakseni tapaatte sielun?

— Kyllä, mikäli yhdytte mielipiteeseeni, että sielu on samaa kuin liikunto tai tunto. Niin, sen tosiaan tapaan, ja paljon kiusaa se aiheuttaa, sillä se tappaa useampia sairaita kuin leikkelyveitsi.

Oli saavuttu Hôtel Dieun kynnykselle. He astuivat hoitolaan Marat'n opastamana, joka ei vielä ollut luopunut kaameasta taakastaan, Balsamo sai pian astua leikkuusaliin, missä ylikirurgi oppilaineen työskenteli.

Sairaanhoitajat olivat tuoneet sinne nuoren miehen, joka edellisellä viikolla oli joutunut raskaitten ajopelien alle. Pyörä oli häneltä murskannut reiden. Tuskan turruttamassa jäsenessä kaikella kiireellä tehty ensimäinen leikkaus oli osoittautunut riittämättömäksi; sairaus oli nopeasti kehittynyt, ja säären poikkileikkaaminen oli käynyt välttämättömäksi.

Tämä kärsimysvuoteellaan venyvä onneton katseli pelolla, joka olisi tiikerejäkin hellyttänyt, tuota nälkäistä laumaa, joka vaaniskellen odotteli hänen tuskansa, ehkä kuolinkamppailunsa hetkeä, tutkiakseen elämän tiedettä, tuota merkillistä ilmiötä, jonka taakse kätkeytyy kuoleman synkkä olemus.

Hän näkyi rukoilevan jokaiselta kirurgilta, oppilaalta ja sairaanhoitajalta lohdutusta, hymyä, hyväilevää sanaa; mutta hänen sydämensä tapasi kaikkialla vain välinpitämättömyyttä, hänen silmänsä kohtasivat vain terästä.

Miehuuden ja ylpeyden jäännös mykisti hänet. Hän säästi kaikki voimansa niihin huutoihin, mitkä tuska pian pakoittaisi hänen rinnastaan. Mutta kun hän tunsi olallaan vartijan raskaasti ystävällisen käden, kun hän tunsi apulaisten käsivarsien; kietoutuvan ympärilleen kuin Laokoonin käärmeiden, kun hän kuuli leikkauksen tekijän äänen sanovan: "Rohkeutta!" hän uskalsi, onneton, keskeyttää äänettömyyden kysymällä valittavalla äänellä:

— Saanko kärsiä paljon?

— Oh, ette, olkaa huoletta, — vastasi Marat valehymyllä, joka sairaasta tuntui hyväilevältä, mutta Balsamosta ivalliselta.

Marat näki, että Balsamo oli hänet käsittänyt; hän astui lähemmäksi ja kuiskasi:

— Se on hirvittävä operatsioni; luu on täynnä halkeamia ja säälittävän herkkä. Hän kuolee, ei vammasta vaan tuskasta. Se hyöty hänellä on sielustansa.

— Miksi sitten teette leikkauksen? Miksette anna hänen kuolla rauhassa?

— Siksi, että kirurgin velvollisuus on koettaa parantaa, silloinkin kun parantaminen hänestä näyttää mahdottomalta.

— Ja sanotte, että hän joutuu kärsimään?

— Kauheasti.

— Sielunsako tähden?

— Sielunsa tähden, kun se on liian hellä hänen ruumiilleen.

— Miksi ette sitten tee leikkausta sielussa? Sen tyyneys johtaisi ehkä ruumiin paranemiseen.

— Niin olen tehnytkin, — virkkoi Marat sillävälin kun potilasta vielä sidottiin.

— Oletteko valmistanut hänen sieluansa?

— Olen.

— Millä tavoin?

— Niinkuin sanoilla voi tehdä. Olen puhunut sielulle, järjelle, tunnolle, sille osalle, joka sai kreikkalaiset filosofit lausumaan: "Tuska, sinä olet paha!" Olen puhunut sille soveltuvaa kieltä. Minä sanoin hänelle: "Te ette ole kärsivä." Nyt on vain sielun asiana olla kärsimättä. Siinä on tähän asti tunnettu keino. Sielun kysymyksiin taasen vastaan: valhetta! Miksi onkaan se sielun pahus liitetty ruumiiseen? Kun vastikään katkaisin tämän pään, niin ruumis ei hiiskunut mitään. Ja kuitenkin oli operatsioni vakava. Mutta niinpä olikin liikuntakyky jo loppunut, tunto oli sammunut, sielu oli poistunut, kuten te spiritualistit sanotte. Senvuoksi tämä poikkileikkaamani pää ei virkkanut mitään, senvuoksi ruumis, josta sen irroitin, ei ponnistellut vastaan, jotavastoin tämä ruumis, missä sielu vielä asuu, kohta päästää hirvittäviä huutoja. Tukkikaa tiukasti korvanne, mestari! Tukkikaa ne, te kun olette herkkä tälle sielujen ja ruumiiden yhtenäisyydelle, joka yhä on kumoava opinkappaleenne, kunnes se oppinne onnistuu eristämään ruumiin sielusta.

— Luuletteko, että koskaan ei voida sitä eristämistä toteuttaa?

— Yrittäkää, — virkkoi Marat, — tilaisuus on oivallinen.

— Niin kyllä, olette oikeassa, — myönsi Balsamo, — tilaisuus on oivallinen, ja minä yritän.

— Yritättekö?

— Yritän.

— Millä tavoin?

— En tahdo, että tuo nuori mies kärsii; hän on minusta mielenkiintoinen.

— Te olette mainehikas päällikkö, — sanoi Marat, — mutta ette ole isä Jumala, ettekä Jumalan poika, ja tuota veitikkaa ette voi estää kärsimästä.

— Ja uskotteko, että hän paranisi, jos hän ei kärsisi?

— Paraneminen olisi silloin luultavampaa, vaikka ei varmaa.

Balsamo loi lääkäriin kuvaamattoman, voitonriemuisen katseen ja asettui nuoren potilaan eteen, kohdaten katseellaan hänen peljästyneet ja kauhun tuskan jo sumentamat silmänsä.

— Nukkukaa, — käski hän ei ainoastaan suullaan, vaan katseellaankin, tahdollaan, verensä kaikella kuumuudella, ruumiinsa sähkön koko voimalla.

Tällä hetkellä ylikirurgi alkoi tunnustella kipeätä reittä ja osoittaa oppilaillensa vamman tavatonta vakavuutta. Mutta tästä Balsamon käskystä horjui istualleen kohonnut nuori mies hetkisen apulaisten käsivarsilla, pää vaipui, silmät sulkeutuivat.

— Hän voi pahoin, — virkkoi Marat.

— Ei, monsieur.

— Mutta ettekö näe, että hän menee tainnuksiin?

— Ei, hän nukkuu.

— Mitä, nukkuu?

— Niin.

Jokainen kääntyi omituiseen lääkäriin päin, pitäen häntä hulluna. Epäilyksen hymy vilahti Marat'n huulilla.

— Onko tavallista, että ihminen puhuu tainnuksissa ollessaan? — kysyi Balsamo.

— Ei.

— No, kyselkää häneltä, niin hän vastaa.

— Hei, nuori mies! — huusi Marat.

— Oh, teidän ei tarvitse huutaa niin kovaa, — virkkoi Balsamo; — puhukaa tavallisella äänellänne.

— Sanokaahan meille, miltä teistä tuntuu.

— Minua on käsketty nukkumaan ja minä nukun, — vastasi potilas.

Ääni oli aivan rauhallinen ja omituinen vastakohta äänelle, jolla hänen oli kuultu puhuvan muutamia minuutteja aikaisemmin. Kaikki läsnäolevat katselivat toisiansa.

— Päästäkää hänet nyt irti, — kehoitti Balsamo.

— Mahdotonta, — vastasi ylikirurgi, — yksi ainoa liike voisi aiheuttaa leikkauksen epäonnistumisen.

— Hän ei liikahda.

— Kuka sen minulle takaa?

— Minä ja hän itsekin. Kysykääpä häneltä.

— Voidaanko teidät päästää vapaaksi, ystäväni?

— Voidaan.

— Ja lupaatteko olla liikahtamatta?

— Lupaan, jos minua siihen käskette.

— Minä käsken.

— Totisesti, — virkkoi ylikirurgi, — te puhutte niin varmana, monsieur, että minun tekisi mieli koettaa.

— Tehkää niin, älkää peljätkö mitään.

— Päästäkää hänet, — käski ylikirurgi. Apulaiset tottelivat.

Balsamo astui vuoteen pääpuolelle.

— Tästä hetkestä alkaen, — virkkoi hän, — älkää liikahtako ennenkuin teitä käsken.

Hautakummulla lepäävä muistomerkki ei olisi voinut olla liikkumattomampi kuin potilas tämän määräyksen jälkeen.

— Toimittakaa nyt leikkaus, monsieur, — sanoi Balsamo; — potilas on siihen täydellisesti altis.

Kirurgi tarttui operatsioniveitseensä; mutta juuri kun oli ryhtymäisillään työhönsä, hän epäröitsi.

— Leikatkaa, sanon teille, — käski Balsamo haltioittuneen profeetan sävyllä.

Vaikutuksen alaisena, kuten Marat, kuten potilas; kuten kaikki muut, tämä lähensi terästä lihaan. Se kitisi veitsen viiltäessä, mutta sairas ei huokaissut, ei hievahtanutkaan.

— Mistä seudusta olette, ystäväni? — kysyi Balsamo.

— Olen bretagnelainen, monsieur, — vastasi sairas hymyillen.

— Ja rakastatteko maatanne?

— Oi, monsieur, se on kovin kaunis!

Kirurgi teki tällävälin rengasmaiset haavat, joiden avulla leikkauksissa käydään paljastamaan luuta.

— Oletteko lähtenyt sieltä nuorena? — kysyi Balsamo.

— Kymmenvuotiaana, monsieur.

Liha oli viilletty, kirurgi lähensi sahaansa luuhun.

— Ystäväni, — virkkoi Balsamo, — laulakaahan minulle siis se sävel, jota Batzin suolankeittäjät kajahduttelevat iltasilla työstä palatessaan. Minä muistan siitä vain alkusäkeen:

Terve, suola vaahtopää.

Saha puri luuta.

Mutta Balsamon kehoituksen kuullessaan sairas hymyili ja alkoi laulaa soinnukkaasti, verkalleen, haltioittuneena kuin rakastaja tai runoilija:

Hei, terve, suola vaahtopää, ja lampi, taivaan kuvastin, ja turve, joka lämmittää kotoista takkaa iltasin!

Isälle laulan, vaimollein, ja muistan lapsiain, — jo äidin armaan multaan vein, tuon hälle kukkiain.

Oi terve teille! Kotihin on matka, päättyi työ, siell' olla mun on suloisin, kun levon hetki lyö!

Sääri putosi vuoteelle potilaan yhä laulaessa.

5.

Sielun olemus.

Jokainen katseli potilasta kummastellen, lääkäri ihaillen. Joukossa oli niitäkin, jotka sanoivat, että molemmat olivat hulluja Marat välitti tämän otaksuman Balsamolle kuiskaamalla hänen korvaansa.

— Mies parka on pelosta menettänyt tajunsa, — virkkoi hän; — senvuoksi hän ei enää kärsi.

— Sitä en usko, — vastasi Balsamo, — ja kaukana siitä, että hän ei olisi täydessä tajussaan, olen varma, että hän kysyessäni ilmoittaisi meille kuolinpäivänsä, jos hänen on kuoltava, tai toipumiskautensa pituuden, jos hän jää henkiin.

Marat oli vähällä yhtyä yleiseen mielipiteeseen, — uskoa Balsamon yhtä vähämieliseksi kuin potilaankin.

Tällävälin kirurgi parhaillaan sitoi valtimoja, joista virtasi tulvimalla verta.

Balsamo veti taskustaan pullon, tipahdutti liinannukka-tukkoon muutamia pisaroita sen sisältämää nestettä ja pyysi ylikirurgia painamaan täten kostutetun nöyhdän valtimoille. Lääkäri totteli hiukan uteliaana.

Hän oli ammatissaan aikansa kuuluisimpia, mies, joka todella rakasti tiedettä hylkimättä mitään sen salaisuuksia ja jolle sattuma oli vain epäilyksen pahin muunnos.

Hän sovitti pienen tukon valtimolle, joka vavahti, kuohahti, eikä päästänyt verta enää valumaan kuin pisaroittain. Sitten kykeni hän sitomaan suonen mitä helpoimmin.

Tällä otteellaan Balsamo hankki itselleen todella loistavan voiton, ja jokainen kysyi häneltä, missä hän oli opiskellut ja minkä koulun miehiä hän oli.

— Olen saksalainen lääkäri Göttingenin opistosta, — vastasi hän, — ja olen tehnyt keksinnön, jonka näette. Toivon kuitenkin, hyvät herrat ja rakkaat virkaveljet, että tämä keksintöni pysyy vielä salassa, sillä pelkään suuresti polttoroviota, ja Pariisin parlamentti ehkä vielä kerran päättäisi langettaa tuomion saadakseen ilon polttaa noidan.

Ylikirurgi kävi haaveilevaksi. Marat haaveili ja mietti. Kuitenkin hän ensimäisenä ryhtyi jälleen puhumaan.

— Väititte vastikään, — virkkoi hän, — että jos kyselisitte mieheltä tämän leikkauksen tulosta, hän antaisi varman vastauksen, vaikka se tulos vielä on tulevaisuuteen kätketty?

— Väitän sitä vieläkin, — sanoi Balsamo.

— No, koettakaamme sitten.

— Mikä on tämän mies raukan nimi?

— Hänen nimensä on Havard, — vastasi Marat. Balsamo kääntyi potilaaseen, jonka suu vielä hyräili valittavan loppusäkeen viime säveliä.

— Ka, ystäväni, — kysyi hän sairaalta, — mitä ennustatte tämän Havard-poloisen tilasta?

— Mitäkö ennustan hänen tilastansa? — vastasi potilas. — Odottakaahan, minun täytyy palata Bretagnesta, jossa olin, hänen luokseen Hôtel-Dieun sairaalaan.

— Aivan; tulkaa sinne, katselkaa häntä ja sanokaa minulle hänestä totuus.

— Oh, hän on sairas, hyvin sairas! Häneltä on leikattu jalka.

— Todellako? — virkkoi Balsamo.

— Niin.

— Ja onnistuiko leikkaus?

— Erinomaisesti; mutta… Potilaan kasvot synkistyivät.

— Mutta?… toisti Balsamo.

— Mutta, — jatkoi mies, — hänellä on hirvittävä koettelemus kestettävänä… kuume.

— Ja milloin se häntä kohtaa?

— Tänä iltana kello seitsemältä. Kaikki läsnäolijat katsahtivat toisiinsa.

— Ja tuo kuume? — kysyi Balsamo.

— Oi, se tekee hänet hyvin sairaaksi! Kuitenkin hän voittaa ensimäisen puuskan.

— Oletteko siitä varma?

— Oh, kyllä.

— Mutta pelastuuko hän sen ensimäinen kohtauksen jälkeen?

— Ah, ei! — huokasi haavoitettu.

— Kuume siis palaa?

— Voi, niin, entistä kauheampana.

— Havard rukka, — jatkoi hän, — Havard-rukka, hänelle on vaimo ja lapsia! — Poloisen silmät täyttyivät kyynelillä.

— Täytyykö hänen vaimonsa jäädä leskeksi ja hänen lastensa orvoiksi? — kysyi Balsamo.

— Odottakaa, odottakaa! — Hän pani kätensä ristiin. — Ei, ei. — virkkoi hän sitten. Hänen kasvonsa kirkastuivat ylevästä uskosta. — Ei, hänen vaimonsa ja lapsensa ovat niin paljon rukoilleet, että he ovat löytäneet armon Jumalan edessä.

— Hän siis paranee?

— Paranee.

— Te kuulette, messieurs, — sanoi Balsamo, — hän paranee.

— Kysykää häneltä, kuinka monessa päivässä, — virkkoi Marat.

— Kuinka monessa päivässä?

— Niin, tehän sanoitte, että hän itse ilmoittaisi toipumuksensa vaiheet ja ajan.

— En pyydä parempaa kuin häneltä sitä kysellä.

— Kysykää siis.

— Ja milloin luulette Havardin paranevan? — kysyi Balsamo.

— Oh, toipuminen kestää kauan; odottakaas: kuukauden, kuusi viikkoa, kaksi kuukautta; hänet tuotiin tänne viisi päivää sitten ja hän lähtee täältä kaksi kuukautta ja viisitoista päivää saapumisensa jälkeen.

— Ja lähteekö hän parantuneena?

— Kyllä.

— Mutta, — huomautti Marat, — työkyvyttömänä ja siis myöskin kykenemättömänä elättämään vaimonsa ja lapsensa.

— Oh, Jumala on armollinen, Jumala pitää huolen heistä.

— Ja millä tavalla Jumala pitää heistä huolen? — kysyi Marat. — Kun tänään nyt olen oppimassa, tahtoisin saada tietää senkin.

— Jumala on lähettänyt hänen vuoteensa viereen armeliaan miehen, jonka on käynyt häntä sääliksi ja joka on virkkanut hiljaa itsekseen: "Tahdon että Havard poloiselta ei mitään puutu."

Kaikki läsnäolevat katsahtivat toisiinsa; Balsamo hymyili.

— Olemme tosiaan merkillisen näytelmän todistajina, — virkkoi ylikirurgi, tarttuen samalla sairaan käteen, kuunnellen hänen rintaansa ja tunnustellen otsaa; — tämä mies näkee unta.

— Niinkö luulette? — virkkoi Balsamo, — ja tähdäten haavoitettuun käskevän ja tarmokkaan katseen hän sanoi: — Herätkää, Havard!

Nuori mies avasi ponnistellen silmänsä ja katsahti raskaasti huoahtaen läsnäoleviin, jotka olivat muuttuneet hänelle sävyisiksi ja vaarattomiksi, oltuaan äsken niin uhkaavia.

— Kah, — virkkoi hän surumielisesti, — eikö minua vielä olekaan leikattu? Tuotetaanko minulle siis vielä tuskaa?

Balsamo puuttui vilkkaasti puheeseen. Hän pelkäsi sairaan mielenliikutusta. Mutta hänen ei ollut tarvis kiirehtiä. Kukaan ei olisi ennättänyt hänen edelleen; saapuvilla olevien hämmästys oli liian suuri.

— Ystäväni, — sanoi hän, — rauhoittukaa; herra ylikirurgi on tehnyt sääressänne leikkauksen, joka tyydyttää tilanne kaikki vaatimukset. Näytätte olevan hiukan heikkoluontoinen, poikapoloiseni, sillä te menitte tainnuksiin heti ensi kivusta.

— Oh, sitä parempi, — virkkoi bretooni iloisesti, — minä en tuntenut mitään! Uneni oli leppoisa ja virkistäväkin. Olipa onni, että minulta ei katkaistakaan jalkaa.

Mutta tällä hetkellä onneton katsahti itseensä; hän näki vuoteen täynnä verta, näki silvotun reitensä. Hän parahti, ja tällä kertaa hän todella pyörtyi.

— Kyselkää häneltä nyt, — sanoi Balsamo kylmästi Marat'lle, — niin näette, vastaako hän.

Sitten hän vei ylikirurgin huoneen nurkkaan, sillä välin kun sairaanhoitajat nostivat onnettoman nuoren miehen takaisin vuoteeseensa.

— Monsieur, — virkkoi Balsamo, — te kuulitte, mitä potilas-raukkanne sanoi?

— Kyllä, monsieur, että hän tulee terveeksi.

— Hän sanoi muutakin; hän sanoi, että Jumala säälisi häntä ja toimittaisi hänelle, millä elättäisi vaimoaan ja lapsiaan.

— Niin?

— Niin, monsieur, hän puhui totta tässä niinkuin muussakin. Mutta ryhtykää te armeliaisuuden välittäjäksi potilaanne ja Jumalan välillä. Tässä on noin kahdenkymmenentuhannen livren arvoinen timantti; kun näette potilaanne parantuneeksi, te myytte sen ja annatte hänelle rahat. Mutta koska sielulla, niinkuin oppilaanne hra Marat varsin järkevästi sanoi, on suuri vaikutus; ruumiiseen, sanokaahan Havardille heti hänen toinnuttuaan, että hänen ja hänen lastensa tulevaisuus on turvattu.

— Mutta, monsieur, — sanoi ylikirurgi epäröiden ottaa Balsamon hänelle tarjoamaa sormusta, — ellei hän paranekaan?

— Hän paranee!

— On välttämätöntä, että annan teille siitä myös kuitin.

— Monsieur!…

— Ainoastaan sillä ehdolla otan vastaan niin kallisarvoisen jalokiven.

— Tehkää niinkuin tahdotte, monsieur.

— Nimenne, jos suvaitsette?

— Kreivi de Fenix.

Kirurgi meni viereiseen huoneeseen, kun Marat sitävastoin lyötynä, hämmentyneenä, mutta vielä taistellen todistusta vastaan lähestyi Balsamoa.

Viiden minuutin kuluttua lääkäri palasi kädessään paperi, jonka hän antoi Balsamolle. Siinä oli seuraava kirjoitus:

Olen vastaanottanut herra kreivi de Fenixiltä timantin, jonka hän itse on ilmoittanut kahdenkymmenentuhannen livren arvoiseksi, jotta siitä saadut rahat annettaisiin Havard-nimiselle miehelle sinä päivänä kun hän lähtee Hôtel-Dieun sairaalasta.

Guillotin, D.M.

Tänä syyskuun 15. p:nä 1771.

Balsamo kumarsi tohtorille, otti kuitin ja lähti Marat'n seuraamana.

— Unohdatte päänne, — virkkoi Balsamo, jolle nuoren kirurgianoppilaan hajamielisyys tuotti voitonriemua.

— Ah, se on totta, — sanoi tämä ja palasi ottamaan kaamean taakkansa.

Kadulle päästyään he molemmat astelivat hyvin rivakasti, virkkamatta toisilleen sanaakaan. Kun olivat tulleet Cordeliers-kadulle, he nousivat yhdessä ullakkokamariin johtavia jyrkkiä Portaita.

Ovenvartijattaren majan edessä, jos loukko, missä tämä asui, sellaista nimeä ansaitsikaan, Marat, joka ei ollut unohtanut kellonsa katoamista, oli pysähtynyt kysymään Grivette-matamia. Seitsen- tai kahdeksanvuotias laiha, hintelä ja näivettynyt poika oli vastannut kirahtavalla äänellään:

— Äiti on mennyt ulos; hän sanoi, että jos herra tulisi kotiin, niin antaisin teille tämän kirjeen.

— Ei, pikku ystäväni, — vastasi Marat, — käske häntä itseänsä se minulle tuomaan.

— Hyvä on, monsieur.

Marat ja Balsamo olivat astuneet edelleen.

— Ah, — virkkoi Marat osoittaen tuolia Balsamolle ja itse vaipuen jakkaralle, — näen mestarin tuntevan ihania salaisuuksia!

— Se johtuu siitä, että lienen tutkimuksissa tunkeutunut muita syvemmälle luonnon ja Jumalan arvoituksiin, — vastasi Balsamo.

— Oh, — huudahti Marat, — miten tiede todistaakaan ihmisen kaikkivallan ja miten ylpeä täytyy olla ihmisyydestään!

— Se on totta, ja siitä, että on lääkäri, olisi teidän lisättävä.

— Myöskin olen ylpeä teistä, mestari, — sanoi Marat.

— Ja kuitenkin, — vastasi Balsamo hymyillen, — minä olen ainoastaan sielujen lääkäri.

— Oh, älkäämme puhuko siitä, monsieur, aineellisilla keinoillahan te tyrehdytitte tuon haavoitetun miehen veren.

— Luulin, että kaunein lääkitykseni oli, kun estin hänet kärsimästä; mutta tehän vakuutittekin minulle hänen olleen hullu.

— Hetkisen hän kyllä sitä olikin.

— Ja mitä nimitätte hulluudeksi? Eikö se ole sielun irroittumista?

— Tai hengen, — oikaisi Marat.

— Älkäämme siitä väitelkö; "sielu" soveltuu sanaksi, jota ajatukseni ilmaisemiseksi etsin. Kun käsite on tiedossa, vähät siitä, millä sanalla sitä nimitämme.

— Ah, tässäpä mielipiteemme eroavat, monsieur; te väitätte löytäneenne käsitteen ja enää etsivänne vain sanaa, minusta te taasen etsitte yht'aikaa sekä sanaa että käsitettä.

— Me palaamme tähän hetimiten. Sanotte siis, että mielipuolisuus oli hetkellistä hengen irroittumista?

— Epäilemättä.

— Ei suinkaan tahallista?

— Ei… Näin Bicêtressä mielipuolen, joka pureskeli rautaristikkojaan kirkuen: "Kokki, fasaanisi ovat möyheitä, mutta huonosti höystettyjä."

— Mutta myönnättekö siis, että tuo mielipuolisuus häivähtää kuin pilvi hengen päälle ja että henki pilven ohimentyä saavuttaa entisen kirkkautensa?

— Sellaista tuskin koskaan tapahtuu.

— Kuitenkin näitte potilaamme, jolta jalka sahattiin, täydessä tajunnassaan mielipuolisen unensa jälkeen.

— Sen näin; mutta näkemääni en ollenkaan käsittänyt; tämä on poikkeuksellinen tapaus, niitä kummallisuuksia, joita heprealaiset nimittävät ihmeiksi.

— Ei, monsieur, — sanoi Balsamo; — se on yksinomaan sielun irroittumista, aineen ja hengen kaksinaista eristymistä: aineen, joka elottomana, tomuna muuttuu jälleen tomuksi; sielun, ruumiiksi nimitettyyn himmeään lyhtyyn hetkiseksi suljetun jumalaisen kipunan, joka ruumiin rauettua taivaan tyttärenä palaa alkukotiinsa.

— Siis olette hetkeksi irroittanut sielun ruumiista?

— Niin, monsieur, olen käskenyt sen jättää viheliäisen olinpaikkansa; tempasin sen kärsimyksen kuilusta, jossa tuska sitä pidätti, lähettääkseni sen matkustamaan vapaissa ja puhtaissa seuduissa. Mitä jäi silloin kirurgille? Vain se, mikä edellä jäi leikkelyveitsellenne, riistäessänne kuolleelta naiselta pään, joka teillä nyt on kädessänne; pelkkä eloton liha, aines, savi.

— Ja kenenkä nimessä te tuolla tavoin tämän sielun sijoititte?

— Hänen nimessään, joka yhdellä ainoalla henkäyksellä on luonut kaikki sielut: maailmojen sielut, ihmisten sielut; Jumalan nimessä.

— Kiellättekö siis vapaan tahdon? — kysyi Marat.

— Minäkö? — sanoi Balsamo. — Mutta mitä päinvastoin nyt tällä hetkellä teen? Minä osoitan teille toiselta puolen vapaan tahdon, toiselta sielun irroittumisen. Esitän teille kauneimpiin kärsimyksiin tuomitun kuolevan miehen. Tuolla miehellä on mitä järkähtämättömin tahto, hän alistuu leikkaukseen, uhmaa sitä, sietää sen, mutta hän kärsii. Tämä koskien vapaata tahtoa. Mutta minä astun tuon kuolevan luo Jumalan lähettiläänä, profeettana, apostolina, ja jos säälien tätä miestä, tätä lähimmäistäni, Herran minulle antamalla voimalla poistan sielun hänen kärsivästä ruumiistaan, niin tuo sokea, eloton, tunnoton ruumis muuttuu sielulle näytelmäksi, jota se kirkkaan ilmapiirinsä korkeudesta katselee hartaasti ja armoitellen. Itsestään puhuessaan Havard (kuulittehan sen?) käytti sanoja: "Havard-rukka!" Hän ei enää sanonut "minä". Se johtui siitä, että tällä sielulla, joka jo oli puolitiessä taivaaseen, ei enää ollut mitään tekemistä ruumiin kanssa.

— Mutta silloinhan ihminen ei enää ole mitään, — huomautti Marat, — enkä voi enää sanoa tyranneille: "Ruumiini on teidän vallassanne, mutta ette voi mitään sielulleni."

— Ah, nyt taas siirrytte totuudesta viisasteluun! Se on teidän vikanne, monsieur, kuten olen teille sanonut. Jumala tosin lainaa ruumiille sielun; mutta silti on yhtä totta, että kaiken sen ajan kuin sielu omistaa tämän ruumiin, ne ovat yhtyneinä ja niiden välillä tapahtuu vuorovaikutus toisiinsa, aines saa vallan aatteen yli siinä määrin kuin Jumala meille tuntemattomissa tarkoituksissaan on sallinut ruumiin hallita kuninkaana tai sielun vallita kuningattarena; mutta siitä huolimatta on totta, että henkäys, joka elähyttää kerjäläisen, on yhtä puhdas kuin se, joka aiheuttaa hallitsijan kuoleman. Tämä on uskonkappale, jota teidän, yhdenvertaisuuden apostolin, on saarnattava. Todistakaa näiden kahden henkisen olemuksen yhdenvertaisuus, koska tämän yhdenvertaisuuden voitte osoittaa kaiken sen avulla, mitä maailmassa on pyhää: pyhien kirjojen ja perintätietojen, tieteen ja uskon avulla. Mitäpä merkitsee teille kahden aineen yhdenvertaisuus! Ruumiiden yhdenvertaisuudella ette voi lentää Jumalan eteen. Vast'ikään tämä poloinen ruhjottu, tietämätön kansanlapsi, ilmaisi teille sairaudestaan seikkoja, joita yksikään lääkäreistä ei olisi uskaltanut sanoa. Miksikä? Siksi että hänen hetkellisesti ruumiin siteistä vapautunut sielunsa leijaili maan yläpuolella ja sieltä korkealta näki salaisuuden, jonka läpikuultamattomuutemme kätki meidän silmiltämme.

Marat käänteli kuolleen päätä pöydällä, etsien vastausta, jota hän ei löytänyt.

— Niin, — jupisi hän vihdoin, — niin, siinä on jotakin yliluonnollista.

— Päinvastoin luonnollista, monsieur; lakatkaa nimittämästä kaikkea sielunelämän toimintaa yliluonnolliseksi. Nämä toiminnat ovat luonnollisia; ovatko ne tunnettuja, on toinen asia.

— Vaikka meille tuntemattomia, mestari, ne eivät voi olla salaisuuksia teille. Hevonen oli Perun alkuasukkaille tuntematon, mutta espanjalaiset, jotka sen kesyttivät, tunsivat sen hyvin.

— Minun olisi ylpeätä sanoa: "tiedän". Olen vaatimattomampi, monsieur, tyydyn sanomaan: "uskon".

— No, mitä te uskotte?

— Minä uskon, että maailman laki, ensimäinen ja kaikkein voimakkain, on edistyksen laki. Uskon, että Jumala on luonut kaikki hyvinvointia eli siveellisyyttä varten. Mutta kun tämän maailman elämää ei ole laskettu eikä voida laskea, on edistys hidasta. Raamatun kertomusten mukaan planeettimme oli kuusikymmentä vuosisataa vanha, kun kirjapainotaito suuren majakan tavoin tuli menneisyyttä heijastamaan ja tulevaisuutta valaisemaan. Kirjapainon aikakaudella ei enää ole pimeyttä eikä unhoitusta; kirjapaino on maailman muisti. Niin, Gutenberg keksi kirjapainon, ja minä olen keksinyt luottamuksen.

— Kah, — sanoi Marat ivallisesti, — ehkäpä te vielä opitte lukemaan sydänten aivoituksetkin?

— Miksikä en?

— Teetätte siis ihmisrintaan sen pienen ikkunan, jota sinne muinaisajalla niin haluttiin?

— Sitä ei ole tarvis, monsieur. Minä eristän sielun ruumiista; ja sielu, Jumalan puhdas, tahraton tytär, sanoo minulle kaikki sen kuolevaisen kuoren riettaudet, jota se elävöittää.

— Paljastaisiko se teille aineellisia salaisuuksia?

— Miksikä ei?

— Sanoisitteko minulle esimerkiksi, kuka on varastanut kelloni?

— Te alennatte tieteen surkealle tasolle, monsieur. Mutta eipä sillä väliä! Jumalan suuruutta todistaa yhtä hyvin hiekkajyvänen kuin vuori, yhtä hyvin pieni itikka kuin norsu. Niin, minä sanon teille, kuka on varastanut kellonne.

Tällä hetkellä kolkutettiin arasti ovelle. Marat'n kotiin palannut emännöitsijä sieltä tuli, tuoden kirjeen nuoren kirurgin määräyksen mukaan.

6.

Marat'n ovenvartijatar.

Ovi avautui ja matami Grivette astui sisään.

Tätä vaimoa kuvaamaan emme ole tuhlanneet aikaa, koska hän ulkomuodoltaan kuului niihin, jotka maalari siirtää viimeiselle tasolle, mikäli hän heitä tarvitsee. Tämä nainen siirtyy nyt kertomuksemme liikkuvaan tauluun ja vaatii paikkansa äärettömässä panoraamassa, jonka olemme ottaneet kehittääksemme lukijaimme silmien eteen, panoraamassa, jonka puitteisiin sovittaisimme, jos neromme vastaisi tahtoamme, kaikki kerjäläisestä kuninkaaseen, Kalibanista Arieliin, Arielista Jumalaan saakka.

Koetamme siis piirtää varjostaan irroittuvan ja meitä kohti etenevän emännöitsijän.

Hän oli pitkä ja kuiva, kahden- tai kolmenneljättävuotias, kellerväpintainen olento, jonka sinisiä silmiä reunustivat mustat juovat, ja esitti peloittavan esimerkin siitä riutumisesta, jonka uhriksi suurkaupungin kurjuuden majoissa, alituisessa tukehduttavassa ilmassa sekä ruumiillisessa ja siveellisessä alennustilassa joutuvat Jumalan kauniit luomat, mitkä olisivat kasvaneet uhkeiksi, jos olisivat saaneet puhjeta täyteen kukkaansa, niinkuin siinä tapauksessa ovat kaikki vapaan ilman, taivaan ja kedon lapset, milloin ihminen ei ole muuttanut heidän elämäänsä pitkäksi kärsimykseksi, se on, milloin heidän jalkaansa ei ole väsytetty kammitsalla ja vatsaansa kuihdutettu nälällä tai turmiollisuudeltaan melkein täydelliseen ravinnon puutteeseen verrattavalla ruualla.

Niinpä Marat'n ovenvartijatar olisi ollut komea nainen, ellei hän viidennestätoista ikävuodestaan asti olisi asunut kurjassa ilmattomassa ja valottomassa hökkelissä, ja jos hänen luontaiset vaistonsa, tämän uuninkuumuuden ärsyttämättä tai jäätävän kylmyyden hyytämättä, olisivat aina palaneet kohtalaisessa hehkussa. Hänellä oli pitkät ja laihat kädet, jotka ompelijattaren lanka oli uurtanut pieniin halkeamiin, pesutuvan suopa syövyttänyt ja pehmittänyt sekä keittiön lieska paahtanut ja parkinnut. Mutta kaikesta tästä huolimatta näki niiden muodosta, eli jumalaisten lihasten vielä säilyneestä hienopiirteisyydestä, että ne olivat kädet, joita olisi nimitetty kauneiksi, jos rakot eivät olisi johtuneet luudanvarren hankauksesta, vaan valtikan pitelemisestä.

Kaikki tämä todistaa, miten suuressa määrin poloinen ihmisruumis on ainoastaan toimintamme kyltti.

Tässä naisessa, jonka sielu oli ruumista voimakkaampi ja senvuoksi oli osoittautunut vastustuskykyisemmäksi, henki valvoi kuin lamppu; se niin sanoaksemme valaisi ruumiin läpikuultavalla heijastuksella, ja joskus välähti tylsistyneissä ja himmeissä silmissä älyn, kauneuden, nuoruuden ja rakkauden säde, välähti jotakin kaikesta siitä, mitä ihmisluonteessa on hienoutena.

Balsamo katseli kauan tätä vaimoa tai pikemminkin tarkkasi hänen omituista luonnettaan, joka muuten olikin heti ensi näkemällä kiinnittänyt hänen tutkivan silmänsä.

Ovenvartijatar astui siis huoneeseen kirje kädessä ja sanoi vanhan naisen (sillä kurjuuteen tuomitut naiset käyvät vanhoiksi jo kolmikymmenvuotiaina) muikealla äänellä:

— Hra Marat, tässä on pyytämänne kirje.

— Kirjettä en halunnut, vaan teitä minä tahdoin tavata, — vastasi Marat.

— Kah, tässä olen, hra Marat, valmiina palvelukseenne. — Matami Grivette kumarsi. — Mitä haluatte?

— Tahtoisin saada tietoja kellostani, — virkkoi Marat; — senhän arvaattekin.

— Kas, en totisesti voi sanoa, mihin se on joutunut! Koko eilisen päivän näin sen riippumassa naulassaan uunin luona.

— Te erehdytte. Kaiken päivää kannoin sitä liivintaskussani; vasta kello kuudelta iltasella ulos lähtiessäni laskin sen kynttilänjalan alle, koska olin menossa suureen ihmisjoukkoon ja pelkäsin, että se minulta varastettaisiin.

— Jos asetitte sen kynttilänjalan alle, täytyy sen vieläkin olla siellä.

Ja teeskennellyllä hyväntuulisuudella, jota hän ei aavistanut niin voimakkaan paljastavaksi, ovenvartijatar meni nostamaan uuninreunaa somistavista kynttilänjaloista juuri sitä, jonka alle Marat oli kellonsa piiloittanut.

— Niin, siinä on kyllä kynttilänjalka, — sanoi nuori mies — mutta kello?

— Ei, siellä ei sitä tosiaankaan ole. Ehkette ollut sitä sinne asettanut, hra Marat?

— No, niinhän teille juuri sanoin…

— Etsikää tarkoin.

— Oh, olen etsinyt, — virkkoi Marat vihaisin katsein.

— Sitten olette sen hukannut.

— Mutta sanonhan teille, että eilen sen itse panin tuonne kynttilänjalan alle.

— Joku on sitten käynyt täällä, — selitti nainen vain; — te otatte vastaan niin paljon ihmisiä, niin paljon tuntemattomia!

— Verukkeita, verukkeita! — huudahti Marat, kiivastuen yhä enemmän. — Tiedätte hyvin, että eilisestä täällä ei ole ketään käynyt. Ei, ei, kelloni on mennyt samaa tietä kuin viimeisen keppini hopeanuppi, samaa tietä kuin pieni hopealusikkani, tiedättehän, ja kuusiteräinen veitseni! Minulta varastetaan, rouva Grivette, minulta varastetaan. Olen sietänyt monta seikkaa, mutta en siedä tätä, muistakaa se!

— Mutta, monsieur, — kysyi matami Grivette, — syytättekö ehkä minua?

— Teidän on pidettävä huolta tavaroistani.

— Avain ei ole yksistään minun hallussani.

— Te olette ovenvartijatar.

— Maksatte minulle écun kuukaudelta ja tahtoisitte, että palvelisin teitä kymmenen edestä.

— Vähät välitän, palveletteko minua hyvin vai huonosti mutta varastamista en mitenkään siedä.

— Monsieur, minä olen kunniallinen nainen.

— Kunniallinen nainen, jonka jätän poliisikomisariuksen haltuun, ellei kelloani tästä tunnin päähän ole löytynyt.

— Poliisikomisariuksenko haltuun?

— Niin.

— Minunlaiseni rehellisen naisen poliisikomisariuksen haltuun?

— Rehellisen naisen, rehellisen naisen!…

— Niin, ja josta hänellä ei ole mitään pahaa sanottavaa, kuuletteko!

— Jo riittää, rouva Grivette.

— Ah, aavistin teidän epäilevän minua jo lähtiessänne.

— Minä olen epäillyt teitä siitä asti, kun keppini nuppi katosi.

— Kah, minä sanon vuorostani teille erään asian, hra Marat.

— Minkä?

— Että teidän poissaollessanne olen neuvotellut…

— Kenen kanssa?

— Naapurieni kanssa.

— Mistä asiasta?

— Siitä, josta minua epäilitte.

— Enhän teille siitä vielä ollut mitään virkkanut.

— Minä näin sen hyvin.

— Ja naapurit? Olen utelias tietämään, mitä ne teille sanoivat, ne naapurit.

— Ne sanoivat, että jos te minua epäilette ja onnettomuudeksenne ilmaisisitte epäilyksenne jollekulle, niin oli kuljettava päähän asti.

— Häh?

— Oli nimittäin todistettava, että kello oli viety.

— Se on viety, koska se oli tuolla eikä sitä enää siellä ole.

— Niin, mutta että minä olisin sen ottanut, minä olisin sen ottanut, kuuletteko! Haa, oikeuden edessä vaaditaan todistuksia; teidän omaa sanaanne ei uskota, hra Marat; te, näettekös, ette ole meitä parempi, hra Marat.

Yhäti tyynenä Balsamo katseli tätä näytelmää. Hän huokasi, että vaikka Marat'n vakaumus ei suinkaan horjunut, tämä kuitenkin alensi ääntään.

— Vieläpä niin, — jatkoi ovenvartijatar, — että ellette ottamalla sanojanne takaisin tunnusta rehellisyyttäni, näettekös, ja anna minulle hyvitystä, niin minä menenkin komisariusta etsimään, kuten talonisäntämme minua juuri äsken neuvoi.

Marat puri huultansa. Hän tiesi, että tässä oli todellinen vaara. Isäntä oli vanha, liikeasioista yksityselämään vetäytynyt rikas kauppias. Hän asui kolmannen kerroksen huoneustossa, ja korttelissa juoruiltiin, että hän kymmenkunnan vuotta aikaisemmin oli suuresti suosinut ovenvartijatarta, joka ennen oli ollut keittiötyttönä hänen vaimollaan.

Nyt oli kuitenkin asianlaita se, että Marat, jonka luona kävi salaperäisiä vierailijoita, Marat, joka ei ollut mikään vakavarainen nuori mies, Marat, joka eli ikäänkuin hiukan piilossa ja oli hiukan herättänyt poliisiviranomaisten epäluuloa, ei halunnut tulla tekemisiin komisariuksen kanssa, sillä siten hän olisi joutunut hra de Sartines'n käsiin, joka hyvin mielellään lueskeli Marat'n kaltaisten nuorten miesten papereita ja mielellään lähetti näiden kauniiden kirjoitelmien kyhääjät sellaisiin mietiskelykoteihin kuin Vincennes, la Bastille, Charenton ja Bicêtre.

Hän siis alensi ääntänsä; mutta samassa suhteessa ovenvartijatar korotti omaansa. Syytetystä hän oli muuttunut syyttäjäksi. Siitä oli seurauksena, että tämä hermostunut ja hysteerinen nainen kiihtyi kuin ilmavirran kohtaama lieska.

Uhkauksia, valoja, huutoja, kyyneleitä, kaikkea hän käytti. Siitä nousi todellinen myrsky.

Silloin oli Balsamon mielestä aika tulla väliin; hän astahti vaimoa kohti suorana ja uhkaavana keskelle huonetta ja katsahtaen häneen kaamea kiilto silmissä hän asetti kaksi sormea rinnallensa ja lausui, ei huulillaan, vaan silmillään, ajatuksellaan, kaiken tahtonsa voimalla sanan, jota Marat ei voinut kuulla.

Matami Grivette vaikeni heti, horjui ja menettäen tasapainonsa kulki takaperin silmät hirveästi laajenneina ja vaipui tämän magneettisen kipinän mahdin musertamana sanaa sanomatta vuoteelle.

Pian hänen silmänsä sulkeutuivat ja avautuivat terien kuitenkaan tällä kertaa näkymättä; hänen kielensä liikkui kouristuksentapaisesti, vartalo ei hievahtanut, ja kuitenkin kädet vapisivat kuin kuumeen puistattamina.

— Ohoo, — huudahti Marat, — aivan kuin se haavoittunut sairaalassa!

— Niin.

— Hän siis nukkuu?

— Hiljaa! — varoitti Balsamo. Sitten kääntyen Marat'n puoleen: — Monsieur, — virkkoi hän, — on tullut hetki, jolloin kaikki epäuskoisuutenne loppuu, kaikki epäröimisenne häipyvät. Ottakaa ylös tuo kirje, jonka tämä nainen toi ja jonka hän kaatuessaan pudotti.

Marat totteli.

— No? — kysyi hän.

— Malttakaas.

Ja ottaen kirjeen Marat'n käsistä:

— Tiedättekö, keltä tämä kirje on? — kysyi Balsamo näyttäen kirjettä magneettiseen uneen vaivutetulle.

— En, monsieur, — vastasi tämä.

Balsamo lähensi kirjettä aivan suljettuna vaimon kasvoja kohti.

— Lukekaa se hra Marat'lle, joka haluaa tietää sen sisällön.

— Hän ei osaa, — sanoi Marat.

— Eipä kyllä; mutta tehän osaatte lukea?

— Tietysti.

— No lukekaa se sitten itseksenne, niin hän lukee sen puolestaan sitä mukaa kuin sanat piirtyvät mieleenne.

Marat ryhtyi murtamaan ja lukemaan kirjettä, samalla kun rouva Grivette seisaaltaan ja väristen Balsamon kaikkivaltiaan tahdon voimasta toisteli, sitä mukaa kuin Marat ne silmillään luki, seuraavat sanat:

'Paras Hippokrateeni.

Apelles on saanut valmiiksi ensimäisen muotokuvansa, hän on myynyt sen viidestäkymmenestä frangista. Tänään syödään ne viisikymmentä frangia Saint-Jacques'n ravintolassa. Tuetko mukaan?

Tietystikin osa niistä juodaan.

Ystäväsi L. David.'

Tämä oli sananmukaisesti kirjeen sisältö.

Marat pudotti paperin.

— Ka, — sanoi Balsamo, — näette, että Grivette-rouvallakin on sielu ja että tämä sielu valvoo hänen nukkuessaan.

— Ja omituinen sielu, — virkkoi Marat, — sielu, joka osaa lukea, vaikka ruumis ei siihen kykene.

— Se johtuu siitä, että sielu tietää kaiken, sillä sielu voi jäljentää heijastusvaikutuksen avulla. Koettakaa luettaa hänellä tämä kirje, kun hän on herännyt, — kun ruumis on varjollansa verhonnut sielun, niin näette.

Marat jäi sanattomaksi; kaikki hänen materialistinen filosofiansa kapinoitsi hänessä, mutta ei löytänyt vastausta.

— Nyt, — jatkoi Balsamo, — siirrymme siihen, mikä teille on mielenkiintoisinta, nimittäin hankkimaan selkoa kellonne kohtalosta. — Rouva Grivette, — sanoi hän sitten, — kuka on ottanut hra Marat'n kellon?

Haltioittunut teki hurjasti epäävän liikkeen.

— Minä en tiedä, — sanoi hän.

— Te tiedätte sen varsin hyvin, — väitti Balsamo, — ja olette sen sanovakin. — Sitten vielä voimakkaammalla tahdonponnistuksella: — Kuka on ottanut hra Marat'n kellon? Sanokaa.

— Matami Grivette ei ole varastanut hra Marat'n kelloa. Miksi hra Marat luulee, että matami Grivette on hänen kellonsa varastanut?

— Ellei sitä hän ole varastanut, niin sanokaa, kuka.

— Sitä en tiedä.

— Näette, — huomautti Marat, — itsetajunta on läpitunkematon turvapaikka.

— Kas, koska teillä enää on vain tämä viimeinen epäilys, — sanoi Balsamo, — niin pian tulette vakuutetuksi. — Sitten kääntyen ovenvartijaan: — Sanokaa kuka, minä tahdon sen tietää!

— No, no, — hillitsi Marat, — älkää vaatiko mahdotonta.

— Te kuulitte, — tivasi Balsamo; — minä sanoin tahtovani. Silloin onneton vaimo tämän käskevän tahdon vaikutuksesta alkoi mielipuolen tavoin väännellä sormiaan ja käsivarsiaan Kaatuvatautia muistuttava puistatus alkoi nytkähdytellä koko hänen ruumistaan; suu sai kamalan peljästyksen ja heikkouden ilmeen; hän kaatui taaksepäin, jäykistyi kuin tuskallisesta kouristuksesta ja putosi vuoteelle.

— Ei, ei, — sanoi hän, — mieluummin kuolisin!

— Niin, — huudahti Balsamo suuttumuksella, joka sai salaman leimahtamaan hänen silmistään, — sinä kuolet, jos siksi tulee, mutta puhua sinun täytyy. Vaikenemisesi ja itsepäisyytesi olisivat meille riittäviä ilmaisijoita; mutta epäilijälle tarvitaan mitä jääväämättömin todistus. Puhu, minä tahdon: kuka on ottanut kellon?

Hermostunut vimma oli kohonnut korkeimmilleen: turrutetun koko tarmo ja voima nousi Balsamon tahtoa vastustamaan; epäselviä huudahduksia kirposi hänen suustaan, punerva vaahto reunusti hänen huulensa.

— Hän saa kaatuvataudin kohtauksen, — virkkoi Marat.

— Älkää peljätkö mitään, valheen henki hänessä raivoo eikä tahdo lähteä.

Sitten kääntyi hän vaimoon päin, työntäen hänelle vasten kasvoja kaiken magneettisen virran, minkä hänen kätensä voi sisältää.

— Puhukaa, — sanoi hän, — puhukaa: kuka otti kellon?

— Matami Grivette, — vastasi hypnotisoitu tuskin kuuluvalla äänellä.

— Ja milloin hän sen otti?

— Eilen illalla.

— Missä se oli?

— Kynttilänjalan alla.

— Ja mihin hän sen pani?

— Hän vei sen Saint-Jacquesn kadulle. Ja mihin taloon sillä kadulla?

— Numeroon 29.

— Mihin huonekertaan?

— Viidenteen.

— Kenelle hän sen siellä antoi?

— Eräälle suutarinkisällille.

— Mikä hänen nimensä on?

— Simon.

— Kuka hän on?

Nukutettu oli vaiti.

— Kuka hän on? — toisti Balsamo.

Sama äänettömyys.

Balsamo ojensi häntä kohti magneettisella voimalla täytetyn kätensä, ja tämän hirveän hyökkäyksen musertamana onneton kykeni ainoastaan kuiskaamaan:

— Hänen rakastajansa. Marat'lta pääsi kummastuksen huudahdus.

— Hiljaa! — viittasi Balsamo. — Antakaa omantunnon puhua.

Sitten hän, taas kääntyen aivan vapisevaan ja hikeä valuvaan vaimoon, kysyi:

— Ja kuka neuvoi matami Grivetteä tähän varkauteen?

— Ei kukaan. Hän nosti sattumalta kynttilänjalkaa ja näki kellon. Silloin paholainen kiusasi häntä.

— Tekikö matami Grivette sen puutteesta?

— Ei, sillä kelloa hän ei myynyt.

— Hän siis lahjoitti sen?

— Niin.

— Simonilleko?

Nukutettu ponnistausi.

— Simonille.

Sitten hän peitti kasvonsa molemmilla käsillään ja hyrähti hillittömään itkuun.

Balsamo loi katseensa kirurgiin, joka suu ammollaan, hiukset epäjärjestyksessä ja silmäluomet laajentuneina katseli tätä hirvittävää näytelmää.

— Niin, monsieur, — virkkoi hän, — näette vihdoin sielun taistelun ruumista vastaan. Näettekö, miten omatunto yllätettiin ikäänkuin umpivarustuksessa, jota se luuli valloittamattomaksi? Näettekö nyt, että Jumala ei ole tässä maailmassa mitään unohtanut, ja että kaikki on kaikessa? Älkää siis enää kieltäkö omaatuntoa, älkää enää kieltäkö sielua, älkää enää kieltäkö sitä, mikä on tuntematonta, nuori mies, ja kavahtakaa ennen kaikkea kieltämästä uskoa, joka on valtavin voima. Ja koska teillä on yritteliäisyyttä ja kunnianhimoa, opiskelkaa ja tutkikaa, hra Marat; puhukaa vähän, ajatelkaa paljon, älkääkä enää antautuko kevytmielisesti arvostelemaan ylempiänne. Hyvästi, sanani ovat teille avanneet laajan kentän; tutkikaa tätä aarteita kätkevää kenttää. Hyvästi. Onnellinen, hyvin onnellinen olette, jos kykenette voittamaan epäuskonne paholaisen, kuten minä taltutin tässä naisessa asuvan valheen hengen.

Hän lähti lausuttuaan nämä sanat, jotka nostattivat häpeän punan nuoren miehen poskille.

Marat ei edes ajatellut sanoa hänelle hyvästi. Mutta ensimäisen hämmästyksensä jälkeen hän huomasi, että Grivette yhä nukkui.

Tämä uni näytti hänestä peloittavalta. Marat olisi mieluummin tahtonut, että hänen vuoteellaan lepäisi ruumis, vaikkapa hra de Sartines tulkitsisi kuoleman omalla tavallaan. Hän katseli tätä hervottomuutta, noita nurin kääntyneitä silmiä, noita sydämen tykytyksiä, ja hän pelkäsi.

Hänen pelkonsa lisääntyi vielä, kun elävä ruumis nousi, astui hänen luokseen, tarttui häntä kädestä ja sanoi:

— Tulkaa kanssani, hra Marat.

— Mihin sitten?

— Saint-Jacques'n kadulle.

— Minkätähden?

— Tulkaa, tulkaa; hän käskee minua viemään teidät sinne. Marat, joka oli vaipunut tuolille, nousi ylös.

Silloin matami Grivette, yhä unessa, avasi oven ja astui portaita alas kuin lintu tai kissa, sillä hänen jalkansa tuskin koskettivat askelmia.

Marat seurasi häntä, peljäten hänen kaatuvan ja kaatuessaan murskaavan päänsä.

Portaitten alipäähän päästyään nainen astui ulos kadulle nuoren miehen häntä yhä seuratessa. Täten hän johdatti Marat'n mainitsemansa talon ullakkokerrokseen asti.

Grivette kolkutti ovea; Marat tunsi sydämensä sykkivän niin rajusti, että hän arveli sen lyöntien täytyvän kuulua. Ullakkokamarissa oleva mies avasi oven. Tämän miehen Marat tunsi viisikolmatta, kukaties kolmikymmenvuotiaaksi työläiseksi, jonka hän joskus oli nähnyt ovenvartijattarensa kojussa. Huomatessaan Marat'n seuraavan matami Grivetteä mies peräytyi.

Mutta unissakävijä astui suoraapäätä sängyn luo, ja pistäen kätensä kuluneen poikkipieluksen alle hän veti sieltä esille kellon ja antoi sen Marat'lle, säikähdyksestä kalpean suutarinammattilaisen tohtimatta virkkaa sanaakaan. Viimemainittu seurasi harhailevin silmin naisen jokaista pienintäkin liikettä, luullen tätä mielipuoleksi.

Tuskin oli Grivette kelloa antaessaan koskettanut Marat'n kättä, kun hän työntäen raskaan huokauksen rinnastaan jupisi: — Hän herättää minut, hän herättää minut! Kaikki hänen hermonsa pääsivätkin vireestä kuin väkipyörästä kirvonnut touvi, silmät saivat takaisin elämän kipinän, ja seisoessaan Marat'n edessä, käsi hänen kädessään ja vielä pidellen tätä kelloa, rikoksensa epäämätöntä todistusta, nainen kaatui pyörtyneenä ullakkohuoneen lattiapalkeille.

"Olisiko todellakin omatunto?" virkahti Marat itsekseen, lähtiessään kamarista epäilys sydämessä ja haaveellinen ilme silmissä.

7.

Ihminen ja hänen työnsä.

Marat'n käyttäessä hetkensä näin toimeliaasti ja mietiskellessä omaatuntoa ja kaksoiselämää toinen, Rue Plâtrièren varrella asuva filosofi puolestaan koetti pala palalta kokoon sommitella edellisen iltansa tapauksia ja tutkistellen kysellä itseltään, oliko hän vai eikö ollut suuri rikollinen. Nojaten käsivarsillaan veltosti pöytää vasten ja pää raskaasti painuneena vasemmalle olalle Rousseau mietiskeli.

Hänellä oli edessään selkoselälleen avattuina poliittiset ja filosofiset teoksensa Émile ja Yhteiskunnallinen sopimus. Silloin tällöin, kun ajatuksenjuoksu sitä vaati, hän kumartui selailemaan näitä kirjoja, jotka hän osasi ulkoa.

"Ah hyvä Jumala!" virkkoi hän lukien Émilestä omantunnon vapautta käsittelevän kohdan, "onpa siinä kiihoittavia lauseita! Millaista filosofiaa, vanhurskas taivas! Onko maailmassa koskaan esiintynyt minunlaistani palon sytyttäjää!

"Mitä!" lisäsi hän kohottaen kätensä päänsä yli. "Minä olen singahduttanut tuollaisia salamoita valtaistuinta, alttaria ja yhteiskuntaa vastaan…

"En enää ihmettele, jos jotkut synkät ja umpimieliset intoilijat ovat käyttäneet hyväkseen viisastelujani ja eksyneet poluille, joille minä heidän eteensä olin siroitellut puhetaidon kukkasia. Olen ollut yhteiskunnan villitsijä…"

Hän nousi kiihtyneenä ja teki kolme kierrosta kamarissaan.

"Olen", sanoi hän, "parjannut vallassaolijoita, jotka sortavat kirjailijoita. Mieletön barbaari, mikä olinkin, nuo ihmiset ovat sata kertaa oikeassa.

"Mitä minä muuta olen kuin valtiolle vaarallinen mies? Sanat, jotka olen lingonnut muka joukkojen valistamiseksi (sehän minulla ainakin oli verukkeena), nuo sanat, se on selvää, ovat tulisoihtu, joka sytyttää koko maailman.

"Olen kylvänyt esitelmiä elinehtojen yhtäläisyydestä, yleisen veljeyden suunnitelmia, ehdotelmia kasvatuksesta, ja nyt korjaan satona niin rajuja ja ylpeitä intohimoja, että ne kääntävät yhteiskuntajärjestyksen nurin, sisällisiä sotia, jotka voivat tyhjentää maailman asukkaista, ja niin villiintyneitä tapoja, että ne siirtäisivät sivistyksen kymmenen vuosisataa taaksepäin… Oh, minä olen hyvin suuri rikoksentekijä!"

Hän luki vielä sivun Savoijalaisesta pastoristaan.

"Niin, tässä se on: 'Yhtykäämme onneamme valvomaan…' Minä olen sen kirjoittanut! 'Antakaamme hyveillemme se voima, jonka muut antavat paheillensa.' Senkin olen kirjoittanut."

Ja Rousseau kiihtyi yhä suurempaan epätoivoon.

"Minun syytäni siis on", sanoi hän, "että nuo veljet yhtyvät veljiin; eräänä päivänä poliisit tunkeutuvat johonkuhun noista kellareista; sieltä siepataan koko pesye, vangitaan nuo ihmiset, jotka vannovat kavalluksen sattuessa syövänsä toisensa, ja joku muita hävyttömämpi heidän joukossaan vetää kirjani taskustaan ja lausuu:

"'Mitä valittamisen syytä teillä on? Olemme Rousseaun opetuslapsia; meillä on täällä filosofian kurssi.'

"Oh, kylläpä Voltaire siitä saa aihetta ilvehtimiseen! Ei tarvitse peljätä, että se hovien liehittelijä pistäisi päätänsä mokomiin ampiaispesiin!"

Ajatus, että Voltaire tekisi hänestä pilaa, suututti hirveästi geneveläistä filosofia.

"Minäkö kapinanhankkija!" mutisi hän. "Kyllä minua todellakin lapsettaa; enkö olekin kaunis kapinoitsija?"

Hän oli mietteissään ehtinyt tähän, kun Teresia hänen huomaamattaan astui sisään tuoden aamiaista.

Hän näki Rousseaun tarkkaavasti lukevan erästä kohtaa Yksinäisen mietteistä.

— Kas nyt, — sanoi vaimo asettaen kuuman maidon meluisasti aivan kirjan päälle, — siinä ylpeä herrani peilailee itseään kuvastimessaan. Monsieur lukee kirjojansa. Hra Rousseau ihailee itseään!

— No, Teresia, — virkkoi filosofi, — kärsivällisyyttä; jätä minut, en ole leikkituulella.

— Oi niin, se on suurenmoista, eikö olekin? — vastasi toinen ivallisesti. — Sinä haltioidut! Mitenkä kirjailijoilla on niin paljon turhamaisuutta, niin paljon vikoja, ja kuitenkin sallivat niitä niin vähän meille nais-paroille? Jos minä rohkenen katsahtaa pieneen kuvastimeeni, niin monsieur toruu minua ja nimittää minua keimailijaksi.

Hän jatkoi tähän sävyyn, tehden mies-poloisen onnettomimmaksi ihmiseksi, ikäänkuin ei luonto siitä huolimatta olisi varustanut Rousseauta perin rikkailla lahjoilla.

Filosofi joi maitonsa, kastamatta leipää. Hän hautoi jotakin mielessään.

— Kah, sinä mietiskelet! — virkkoi Teresia. — Sinä aiot jälleen kyhätä jonkun kirjan, joka on täynnä häijyyksiä…

Rousseau värisi.

— Sinä haaveilet ihannenaisistasi, — sanoi hänelle Teresia, — sepität taas kirjoja, joita nuoret tytöt eivät uskalla lukea… tai ehkä herjauksia, jotka joutuvat pyövelin käden poltettaviksi.

Marttyyria puistatti. Teresia oli osannut kipeään kohtaan.

— Ei, — vastasi filosofi. — Minä en enää kirjoita mitään pahennusta herättävää… Tahdon päinvastoin laatia kirjan, jonka kaikki kunnon ihmiset lukevat ilolla ja riemulla…

— Ohoh, — huudahti Teresia, vieden kupin pois. — Se on mahdotonta; sinun mielesi on täynnä pelkkiä rivouksia… Vielä jokunen päivä sitten kuulin sinun lukevan jotakin kohtaa, en tiedä mitä, ja puhuit jumaloimistasi naisista… Sinä olet satyyri, noita!

Sana noita oli Teresian sanavaraston kauheimpia solvauksia. Se aiheutti Rousseaussa aina pöyristystä.

— No, no, hyvä ystäväni, — tyynnytteli hän; — saat nähdä, että tulet tyytyväiseksi… Tahdon kirjoittaa, että olen keksinyt keinon parantaa maailmaa siinä tapahtuvien muutosten tuottamatta kärsimystä ainoallekaan ihmiselle. Niin, niin, rupean kypsyttämään tätä tuumaa. Ei vallankumouksia, suuri Jumala! Ei vallankumouksia, hyvä Teresiani!

— Sittenpähän nähdään, — sanoi hänen emäntänsä. — Kuule, kello soi!

Teresia palasi hetkisen päästä, seurassaan komea nuori mies, jota hän pyysi odottamaan etuhuoneessa.

Sitten hän saapuen jälleen Rousseaun luo, joka jo teki muistiinpanoja lyijykynällä, virkkoi:

— Kiirehdi korjaamaan pois nuo häpeälliset tekeleesi. Täällä on eräs, joka tahtoo sinua tavata.

— Kuka hän on?

— Eräs herra hovista.

— Eikö hän ole ilmoittanut sinulle nimeänsä?

— Heh, kyllä kai minä ottaisinkin tuntemattomia vastaan!

— Sano se sitten.

— Hra de Coigny.

— Hra de Coigny! — huudahti Rousseau; — hra de Coigny, hänen kuninkaallisen korkeutensa kruununprinssin hovimies?

— Epäilemättä hän on se; viehättävä nuorukainen, hyvin herttainen mies.

— Minä tulen, Teresia.

Rousseau kiirehti vilkaisemaan kuvastimeen, harjasi takkiansa, Pyyhki tohveleitaan, jotka olivat vain käyttämisestä kuluneet Pieksut, ja astui ruokasaliin, missä herrasmies häntä odotti.

Tämä ei ollut istuutunut. Hän katseli jonkinlaisella uteliaisuudella kuivia kasveja, jotka Rousseau oli liimannut paperille ja sovittanut mustiin puukehyksiin. Lasioven narahtaessa hän kääntyi ja virkkoi kohteliaasti tervehtien:

— Onko minulla kunnia puhua hra Rousseaun kanssa?

— Kyllä, monsieur, — vastasi filosofi yrmeähköllä äänensävyllä, joka silti ilmaisi ihailua puhujan erinomaisen kauneuden ja teeskentelemättömän hienouden johdosta.

Hra de Coigny oli todellakin Ranskan herttaisimpia ja komeimpia miehiä. Varmaan oli aikakauden vaatekuosi keksitty häntä varten. Se esitti oivallisesti hänen moitteettoman jalkansa siromuotoisuuden, näytti kaikessa somassa laajuudessaan leveät hartiat ja korkean rinnan, antoi majesteetillisen ilmeen hänen pystyryhtiselle päällensä ja häivähdytti norsunluun valkeuden hänen virheettömille käsilleen.

Tämä tarkastelu tyydytti Rousseauta, joka todellisena taiteilijana ihaili kaunista kaikkialla, missä hän sitä tapasi.

— Monsieur, — virkkoi hän, — millä voin teitä palvella?

— Teille on kaiketi ilmoitettu, monsieur, — vastasi aatelismies, — että olen Coignyn kreivi. Lisään siihen, että tulen madame la dauphinen puolesta.

Rousseau kumarsi punastuen korvia myöten; Teresia, joka seisoi ruokasalin nurkassa kädet taskuissa, katseli mieltymyksellä Ranskan suurimman prinsessan pulskaa lähettiä.

— Hänen kuninkaallinen korkeutensa antaa etsiä minua… minkätähden? — sanoi Rousseau. — Mutta tehkäähän toki hyvin ja istukaa, monsieur.

Rousseau istahti itse. Hra de Coigny otti korituolin ja seurasi esimerkkiä.

— Monsieur, asia on näin: tässä tuonnoin hänen majesteettinsa syödessään päivällistä Trianonissa ilmaisi jotakin myötätuntoa musiikkianne kohtaan, se kun on niin hurmaavaa. Madame la dauphine ajatteli, että kuningasta ilahduttaisi nähdä jonkun teidän koomillisen oopperanne esitystä Trianonin teatterissa…

Rousseau kumarsi syvään.

— Tulen siis, monsieur, madame la dauphinen puolesta pyytämään teitä… — Oh, monsieur, — keskeytti Rousseau, — minun suostumuksestani se ei ollenkaan riipu. Näytelmäkappaleeni ja niihin kuuluvat pikku aariani ovat niitä esittäneen teatterin omaisuutta. Lupa on siis pyydettävä näyttelijöiltä, ja heidän puoleltaan hänen kuninkaallinen korkeutensa ei suinkaan kohtaa enempää esteitä kuin minunkaan. He tulevat hyvin iloisiksi saadessaan näytellä ja laulaa hänen majesteettinsa ja koko hovin edessä.

— Tehtävänäni ei ole pyytää teiltä ihan sitä, monsieur, — virkkoi hra de Coigny. — Hänen kuninkaallinen korkeutensa kruununprinsessa tahtoo tarjota kuninkaalle täydellisemmän ja harvinaisemman huvituksen. Hän osaa kaikki oopperanne, monsieur…

Rousseau kumarsi taas.

— Ja laulaa niitä varsin hyvin. Rousseau mytisti suutansa.

— Suuri kunnia minulle, — sopersi hän.

— Ja, — jatkoi hra de Coigny, — kun useat hovin naiset ovat mainioita soittajia ja laulavat hurmaavasti, ja kun myöskin monet herrasmiehistä hyvänlaisella menestyksellä harrastavat musiikkia, niin oopperan, jonka madame la dauphine valitsisi teostenne joukosta, esittäisi tämä herrojen ja naisten seura, ja pääosissa olisivat heidän kuninkaalliset korkeutensa.

Rousseau ponnahti tuolillaan.

— Vakuutan teille, monsieur, — että se on minulle tavaton kunnia, ja pyydän teitä tarjoamaan siitä hänen korkeudelleen nöyrimmät kiitokseni.

— Oh, siinä ei ole kaikki, monsieur, — virkkoi hra de Coigny hymyillen.

— Ah!

— Täten kokoonpantu näyttelijäseurue on kyllä muita loistavampi, mutta vähemmän harjaantunut. Mestarin valvova silmä ja neuvot ovat välttämättömiä. Esityksen tulee olla kuninkaallisessa aitiossa istuvan ylhäisen katsojan ja myöskin kuuluisan tekijän arvoinen.

Rousseau nousi kumartaakseen; tällä kertaa oli kehuminen häntä liikuttanut; hän kumarsi sievästi hra de Coignylle.

— Senvuoksi, monsieur, — sanoi aatelismies, — hänen kuninkaallinen korkeutensa pyytää teitä hyväntahtoisesti saapumaan Trianoniin kappaleen yleisharjoitusta ohjaamaan.

— Oh!… — virkahti Rousseau. — Hänen kuninkaallinen korkeutensa ei ajattele… Minäkö Trianoniin?

— Miksikä ei?… — lausui hra de Coigny mitä luonnollisimmalla sävyllä.

— Oh, monsieur, teillä on hyvä maku, te olette älykäs mies; te olette tahdikkaampi kuin monet muut; vastatkaahan nyt käsi sydämellänne: filosofi Rousseauko, henkipatto Rousseau, ihmisvihaaja Rousseau hovissa… eikö se saisi koko joukkiota naurusta läkähtymään?

— En käsitä, monsieur, — vastasi hra de Coigny kylmästi, — miten teitä vainoavan tuhman ryhmäkunnan nauru ja ilkkuminen voisi häiritä kunnon miehen unta, kirjailijan, jota voidaan pitää kuningaskunnan ensimäisenä. Jos teillä on tuollainen heikkous, hra Rousseau, kätkekää se tarkoin; vain se voisi antaa ihmisille aihetta nauruun. Sen suhteen mitä sanotaan täytyy, kuten myöntänette, olla varuillaan, kun on kysymyksessä sellaisen henkilön huvi ja mielihalu kuin hänen kuninkaallisen korkeutensa dauphinen, Ranskan kruununperijättären.

— Tietysti, — myönsi Rousseau, — tietysti.

— Johtuisiko se, — sanoi hra de Coigny hymyillen, — aiheettoman häveliäisyyden jäännöksestä?… Se olisi joutavaa. Siksikö, että olette ollut ankara kuninkaita kohtaan, varotte mukautumasta? Ah, hra Rousseau, te olette opettanut ihmiskuntaa; mutta toivoakseni ette sitä vihaa?… Ja tehnettehän sitäpaitsi poikkeuksen naisten suhteen, jotka ovat kuninkaallista verta.

— Monsieur, te pakoitatte minua hyvin herttaisesti; mutta ajatelkaa asemaani… minä elän eristettynä, yksinäni… onnettomana.

Teresia irvisti.

"Vai onnettomana…" tuumi hän; "pitäisipä kelvata!"

— Kasvoilleni ja käytökseeni jää aina, vaikka mitä tekisin, kuninkaan ja prinsessojen silmille epämieluinen leima, he kun etsivät vain iloa ja tyydytystä. Mitä siellä sanoisin?… Mitä tekisin?…

— Luulisi teidän epäilevän itseänne; mutta eikö sillä, joka on kirjoittanut Uuden Heloisen ja Tunnustukset, monsieur, ole enemmän älyä puhumaan ja toimimaan kuin meillä kaikilla yhteensä, niin monta kuin meitä onkin?

— Vakuutan teille, monsieur, että se on minulle mahdotonta…

— Tuo sana, monsieur, on ruhtinaille tuntematon.

— Juuri siksi, monsieur, jäänkin kotiin.

— Monsieur, ettehän tahdo tuottaa minulle, uhkarohkealle lähettiläälle, joka olen ottanut tehtäväkseni tyydyttää madame la dauphinea, ettehän tahdo tuottaa minulle kivistelevää tuskaa, pakoittamalla minua palaamaan Versaillesiin häpeissäni, voitettuna. Se aiheuttaisi minulle niin suuren mielipahan, että lähtisin paikalla maanpakoon. Katsokaahan, paras hra Rousseau, minun tähteni, jolla on syvä myötätunto kaikkia teoksianne kohtaan, tehkää minun tähteni, mitä teidän suuri sydämenne kieltäisi anovilta kuninkailta.

— Monsieur, teidän tavaton herttaisuutenne voittaa sydämeni, kaunopuheisuutenne on vastustamaton, ja teidän äänenne liikuttaa minua enemmän kuin voin sanoa. — Annatteko siis vaikuttaa itseenne?

— Ei, minä en voi… en tosiaan; terveyteni ei siedä matkaa.

— Matkaa? Oh, hra Rousseau, mitä ajattelette! Viiden neljännestunnin ajelu.

— Niin teille, virmoilla hevosillanne.

— Mutta kaikki hovin hevosethan ovat käytettävissänne, hra Rousseau. Madame la dauphine on pyytänyt minua teille sanomaan, että teille on valmistettu asunto Trianonissa, sillä ei tahdota, että niin myöhään palaisitte Pariisiin. Sitäpaitsi sanoi monsieur le dauphin, joka osaa kaikki teoksenne ulkoa, hovinsa kuullen, että hän haluaisi palatsissaan näytellä huonetta, missä hra de Rousseau on asunut.

Teresialta pääsi ihastuksen huudahdus, ei Rousseaulle, vaan ystävälliselle prinssille.

Tätä viimeistä hyväntahtoisuuden osoitusta Rousseau ei voinut vastustaa.

— Täytyy siis suostua, — virkkoi hän, — sillä minua ei koskaan ole näin taitavasti ahdistettu.

— Teidät voittaa sydämeen vetoamalla, monsieur, — vastasi hra de Coigny; — järjeltänne te olisitte valloittamaton.

— Minä siis tulen, monsieur, täyttääkseni hänen kuninkaallisen korkeutensa toivomuksen.

— Oi, monsieur, ottakaa vastaan kaikki mieskohtaiset kiitokseni. Sallikaa, että pidätyn kiittämästä madame la dauphinen puolesta: hän olisi minulle pahoillaan, jos ennakolta esittäisin kiitokset, jotka hän itse tahtoo teille lausua. Ja tiedättehän muuten, monsieur, että miehen tuleekin kiittää nuorta ja hurmaavaa naista, joka suvaitsee tarjota hänelle suosiotaan.

— Se on totta, monsieur, — vastasi Rousseau hymyillen, — mutta vanhuksilla on etuoikeus kauniitten naistenkin rinnalla: heitä rukoillaan.

— Hra Rousseau, suvaitkaa siis ilmoittaa minulle teille sopiva aika; minä lähetän teille vaununi tai paremminkin tulen itse teitä noutamaan opastaakseni teidät.

— Ei, monsieur, siitä minä teidät pidätän, — sanoi Rousseau. — Minä saavun Trianoniin, olkoon menneeksi; mutta jättäkää minulle vapaus tulla sinne oman mieleni mukaisesti, omalla tavallani; älkää tästä hetkestä lähtein minusta enää huolehtiko. Minä tulen, siinä kaikki; ilmoittakaa minulle tunti.

— Mitä, monsieur, ettekö salli minun olla esittelijänä! Tosin olenkin siihen arvoton, ja teidänlaisenne nimi ilmoittaa kyllä itse itsensä.

— Monsieur, tiedän teidän merkitsevän hovissa enemmän kuin minä missään paikassa maailmassa… En teidän osaltanne kieltäydy tarjouksestanne, mutta minä rakastan omaa mukavuuttani; tahdon lähteä sinne kuin lähtisin kävelylle, ja tämä onkin… ehdoton sanani.

— Kunnioittava kumarrukseni, monsieur, ja minä varon missään suhteessa teitä kiusoittamasta. Harjoitus alkaa tänä iltana kello kuusi.

— Hyvä on; neljännestä vailla kuusi olen Trianonissa.

— Mutta sittenkin, millä keinoin matkustatte?

— Se on minun asiani; kas tässä kulkuneuvoni.

Hän näytti varsin joustavana säilynyttä säärtänsä, joka hänen oli tapana pukea tavallaan vaativasti.

— Viisi penikulmaa! [ranskal. penikulma (lieue) oli 4444 metriä. Suom.] — huudahti hra de Coigny hämmästyneenä. — Mutta tehän aivan murtuisitte; illasta tulee väsyttävä; olkaa varuillanne!

— Sitten on minulla ajopelini ja hevosenikin, veljellinen kansanomainen kulkuneuvo, joka kuuluu naapurilleni yhtä hyvin kuin minullekin, niinkuin ilma, päiväpaiste ja vesi, ja ne vaunut maksavat vain viisitoista souta.

— Ah, Jumalani, kyytikärryt! Minua aivan hirvittää.

— Penkit, jotka teistä ovat niin kovat, tuntuvat minusta pehmeiltä kuin hekumoitsijan patjat. Minusta ne ovat kuin untuvilla tai ruusunlehdillä täytetyt. Siis iltaan, monsieur, iltaan.

Nähdessään itsensä näin hyvästellyksi hra de Coigny lähti ja moneen kertaan kiiteltyään, annettuaan enemmän tai vähemmän täsmällisiä ohjeita ja suositeltuaan palveluksiaan hän Rousseaun saattamana sillakkeelle ja Teresian seuraamana kerroksen puoliväliin astui pimeitä portaita alas.

Hra de Coigny nousi vaunuihinsa ja palasi, hiljaa itsekseen hymyillen, Versaillesiin.

Teresia tuli takaisin, sulki oven myrskyä uhkaavana, ja Rousseau tiesi, että ukonilma oli puhkeamassa.

8.

Rousseaun pukeutuminen.

Kun hra de Coigny oli poistunut, niin Rousseau, jonka ajatuksille tämä vierailu oli antanut uuden suunnan, istahti syvään huokaisten pieneen nojatuoliin ja virkkoi raukealla äänellä:

— Voi, niin tuskastuttavaa! Kylläpä ne ihmiset minua väsyttävät ahdistelullaan!

Huoneeseen astuvan Teresian korvaan sattuivat nämä sanat, ja hän asettui Rousseaun eteen virkkaen:

— Olet sinä aika pöyhkeilijä!

— Minäkö? — kysyi Rousseau kummastuneena.

— Niin, sinä olet turhamielinen, tekopyhä!

— Minäkö?

— Sama mies… Olet kovin mielissäsi, kun pääset hoviin, ja salaat ilosi välinpitämättömyyttä teeskennellen.

— Oi, hyvä Jumala! — vastasi Rousseau olkapäitänsä kohauttaen ja nöyryytettynä, kun hänen ajatuksensa oli niin hyvin arvattu.

— Etkö aio uskotella minulle, että sinulle muka ei ole suuri kunnia saada kuningas kuuntelemaan sävelmiä, joita kuin mikäkin tyhjäntoimittaja täällä rimputtelet spinetilläsi?

Rousseau katsahti ärtyneesti vaimoonsa.

— Sinä olet hupsu, — sanoi hän; — minunlaiselleni miehelle ei kuninkaan edessä esiintyminen tuota kunniaa. Mistä ansiosta tuo mies on päässyt valtaistuimelle? Luonnonoikusta, joka synnytti hänet kuningattaresta. Mutta minä ansaitsen tulla kutsutuksi kuninkaan luo häntä elähdyttämään. Sen olen ansainnut työlläni ja työn luomalla nerollani.

Teresia ei ollut niitä naisia, jotka näin antoivat itsensä lyödä.

— Toivoisinpa, että hra de Sartines kuulisi sinun moisia juttelevan. Silloin saisit asuaksesi kopin Bicêtren hulluinhuoneessa tai komeron Charentonissa.

— Siksi, — virkkoi Rousseau, — että hra de Sartines on tyrannin palkkaama tyranni, ja mies ei voi pelkällä nerollaan puolustautua tyranneja vastaan; mutta jos hra de Sartines minua vainoisi…

— Niin sitten? — tutkaisi Teresia.

— Ah, niin, — huokasi Rousseau, — tiedän, että viholliseni olisivat kovin mielissään; niin!…

— Miksi sinulla on vihollisia? — tivasi Teresia. — Siksi että olet häijy ja että olet hyökännyt koko maailman kimppuun. Oh, hra de Voltairella on ystäviä, sen arvaa!

— Se on totta, — vastasi Rousseau hymyillen enkelin ilmeellä.

— Mutta, dame, Voltaire käyttäytyykin herrasmiehen lailla! Preussin kuningas on hänellä sydämellisenä ystävänä; hänellä on hevosia, hän on rikas, hänellä on Ferneyn linna… Ja kaiken tämän on hän ansiollaan saavuttanut… Mutta hänpä ei ynseilekään hovissa käydessään, vaan on siellä kuin kotonaan.

— Luuletko, — huomautti Rousseau, — etten minä ole siellä kuin kotonani? Luuletko, etten tiedä, mistä kaikki siellä tuhlatut rahat saadaan, ja että minut petetään kunnianosoituksilla, joita siellä valtiaalle suitsutetaan? Heh, vaimo-kulta, joka arvostelet kaiken takaperoisin, ajattele toki, että jos minä ynseilen, johtuu se ylenkatseestani; ajattele toki, että halveksiessani noiden hovilaisten ylellisyyttä ja loistoa teen sen siksi, että he ovat tuon loistonsa varastaneet.

— Varastaneet! — kivahti Teresia sanomattoman suuttuneena.

— Niin, varastaneet… sinulta, minulta ja koko maailmalta! Kaikki kulta, millä heidän vaatteensa ovat kirjaillut, olisi jaettava onnettomille, joilta puuttuu leipää. Senvuoksi minä, joka mietiskelen kaikkea tätä, menen hyvin vastenmielisesti hoviin.

— En väitä, että kansa on onnellinen, — myönsi Teresia; — mutta kuningas on sentään kuningas.

— No niin, minä tottelen häntä; mitä hän muuta tahtoo?

— Oh, sinä tottelet häntä pelosta. Älä sanokaan, että menet jonnekin vastahakoisesti ja että silti olet rohkea mies, taikka minä vastaan, että olet teeskentelijä ja menet sinne hyvin mielelläsi.

— Minä en pelkää mitään, — virkkoi Rousseau ylväästi.

— Hyvä, käyhän sitte sanomaan kuninkaalle edes neljännes siitä, mitä juuri olet minulle jutellut.

— Sen varmaan teen, jos tunteeni siihen käskee.

— Sinäkö?

— Niin, minä; olenko koskaan perääntynyt?

— Pyh, sinä et uskaltaisi siepata kissalta sen jyrsimää luuta, peläten, että se sinua raapaisisi… Mitä sitten, kun vartijat ja miekkamiehet sinut ympäröitsisivät?… Näetkös, minä tunnen sinut kuin olisin äitisi… Sinä menet heti kohta ajamaan partasi, voitelemaan hiuksesi, laittelemaan itsesi koreaksi; sinä ojennat sääresi siroksi, harjoittelet mielenkiintoista silmäinsiristystäsi, koska silmäsi ovat aivan pienet ja pyöreät ja se huomattaisiin, jos ne luonnollisesti avaisit, jotavastoin siristykselläsi uskottelet niiden olevan isot kuin ajoportit. Kohta pyydät minulta silkkisukkasi, pukeudut suklaanväriseen teräsnappiseen takkiisi, kiinnität uuden tekotukan päähäsi, otat ajurin, ja niin lähtee filosofini kauniiden naisten ihailtavaksi… ja huomenna, ah, huomenna sitten olet oikein haltioissasi, raukeana, olet palannut rakastuneena, kirjoittelet huokaillen pieniä värsyjä ja höystät kahviasi kyynelilläsi. Oi, kyllä minä sinut tunnen!…

— Sinä erehdyt, hyvä ystävä, — sanoi Rousseau. — Vakuutan sinulle, että minut pakoitetaan väkisin hoviin. Minä lähden sinne, koska toki pelkään pahennuksen herättämistä, niinkuin jokaisen kunnon kansalaisen on sitä peljättävä. Sitäpaitsi en kuulu niihin, jotka kieltäytyvät tunnustamasta jonkun kansalaisen yliherruutta valtiossa; mutta jos vaaditaan hovimiesten lailla liehittelemään, jos on hierottava uutta nuttuani noiden odotushuoneen herrojen kiiltohelyjä vastaan… Ei, ei! Siitä ei tule mitään, ja jos minut sellaisesta tapaat, saat mielinmäärin minua ivailla.

— Siis sinä et pukeudukaan? — sanoi Teresia ivallisesti.

— En.

— Et ota uutta tekotukkaasi?

— En.

— Etkä siristä pieniä silmiäsi?

— Sanon sinulle, että menen sinne vapaana miehenä, teeskentelyttä ja pelotta: minä menen hoviin niin kuin menisin teatteriin; ja esiinnynkö näyttelijäin mielestä hyvin vai huonosti puettuna, siitä minä viisi.

— Oh, mutta ajathan toki partasi, — virkkoi Teresia; — se on puolta jalkaa pitkä.

— Sanon sinulle, että en muuta mitään ulkoasussani. Teresia räjähti niin äänekkääseen nauruun, että Rousseau kiusaantuneena meni toiseen huoneeseen.

Emännän pistelyt eivät tähän loppuneet; hänellähän oli niitä varalla kaiken laatuisia, ehtymättä. Hän otti perin huolellisesti kaapista juhlapuvun, puhtaat liinavaatteet ja vahatut kengät, mennen sitten levittämään kaikki nämä kauniit kapineet Rousseaun vuoteelle ja tuoleille.

Mutta tämä ei näkynyt niihin kiinnittävän pienintäkään huomiota.

Silloin sanoi Teresia:

— No, nyt sinun on aika ryhtyä pukeutumaan… Hoviasuun laittautuminen ei käy niin nopeasti… Sinun ei enää auta viivytellä, jos mielit ehtiä Versaillesiin määrätyllä tunnilla.

— Sanoinhan sinulle, Teresia, — vastasi Rousseau, — että tässä asussa menen hyvin mukiin. Tässä puvussa esiinnyn joka päivä kansalaisteni edessä. Kuningas ei ole muuta kuin kansalainen kuten minäkin.

— No, no, — virkkoi Teresia vietelläkseen häntä ja suostuttaakseen hänet mairitteluilla tahtoonsa, — älä ole itsepäinen, Jacques, äläkä tee tyhmyyttä… Vaatteesi ovat tuossa… partaveitsesi on valmiina… minä kutsutan parturin, jos olet tänään hermostunut…

— Kiitos, hyvä ystävä, — vastasi Rousseau, — minä vain kerran sukaisen harjalla ja otan kenkäni, koska tohveleissa ei voi lähteä ulos.

"Olisikohan hänellä kerrankin omaa tahtoa?" ihmetteli Teresia.

Ja hän kiihoitti filosofia milloin keimailulla, milloin vakuutteluilla, milloin ivansa voimalla. Mutta Rousseau tunsi hänet, hän näki ansan; hän tiesi, että niin pian kuin hän antaisi perään, hänen holhoojattarensa säälimättä häpäisisi ja pilkkaisi häntä. Hän ei siis tahtonut myöntyä eikä ollut näkevinään komeita pukimia, vaikka ne olisivat kohottaneet sitä, mitä hän nimitti luontaiseksi hyvännäköisyydekseen.

Teresia väijyi häntä. Hänellä oli jälellä vain yksi toivo: vilkaisu kuvastimeen, jota Rousseau ulos lähtiessään ei koskaan laiminlyönyt, sillä filosofi oli ylenmäärin siisteyttä harrastava, mikäli siisteyden harrastuksessa voi liiallisuuteen mennä.

Mutta Rousseau oli yhä varuillaan ja huomattuaan Teresian levottoman katseen hän käänsi selkänsä kuvastimeen. Hetki tuli; filosofi oli ahtanut päänsä täyteen kaikenlaista kiusallisen mahtipontista, mitä hän saattaisi sanoa kuninkaalle.

Hän toisteli siitä muutamia otteita kenkiensä solkia kiinnittäessään, viskasi hattunsa käsivarrelleen, otti keppinsä ja käyttäen hyväkseen hetkeä, jolloin Teresia ei voinut häntä nähdä, vetäisi takkiaan ja liivejään molemmin käsin, oikaistakseen niiden poimut.

Teresia astui jälleen huoneeseen tarjoten hänelle nenäliinan, jonka Rousseau pisti laajaan taskuunsa, ja saattoi filosofin portaitten sillakkeelle, virkkaen:

— Kuule, Jacques, ole järkevä; tuossa asussa olet hirveä, näytät vääränrahan-tekijältä.

— Hyvästi, — sanoi Rousseau.

— Monsieur näyttää retkulta, — toisti Teresia. — Olehan varuillasi!

— Varo sinä tulta, — vastasi Rousseau; — äläkä koske papereihini.

— Sinä näytät aivan kynttilänniistäjältä, — lisäsi Teresia epätoivoissaan.

Rousseau ei vastannut mitään; hän astui hyräillen portaita alas ja pimeyden turvin hän harjasi hihallaan hattuansa, ravisti vasemmalla kädellänsä palttinaista röyhystään ja somisti pukunsa nopeasti koko hauskan näköiseksi.

Alhaalla hän kulki varpaillaan välttääkseen kenkiensä tahrautumista Plâtrière-kadun loassa ja saapui Elysée-kentille, missä odotteli noita rehellisiä ajopelejä, joita kielenpuhdistelu-kiihkosta tahdomme nimittää postivaunuiksi ja jotka vielä kaksitoista vuotta sitten kuljettivat tai oikeammin tärisyttelivät säästäväisyyteen pakoitettuja matkustajia Pariisin ja Versaillesin välillä.

9.

Trianonin kulissit.

Mitä matkalla tapahtui ei ole tähdellistä. Rousseaun täytyi ajaa sveitsiläisen henkivartijan, apulaiskirjurin, porvarin ja apotin seurassa.

Hän saapui puoli kuuden tienoissa illalla. Hovi oli jo kokoontunut Trianoniin; alkusoiton säveleet kajahtelivat kuningasta odotellessa; kirjailijaa ei kukaan ajatellut.

Muutamat henkilöt tiesivät kyllä, että geneveläinen Rousseau tulisi harjoitusta ohjaamaan; mutta hra Rousseau ei ollut mielenkiintoisempi nähdä kuin hra Rameau tai hra Marmontel tai kuka hyvänsä noista omituisista otuksista, joita hovilaiset tilasivat salonkeihinsa tai huviloihinsa.

Rousseaun otti vastaan päivystäjäupseeri, jonka tehtäväksi hra de Coigny oli antanut heti ilmoittaa hänelle geneveläisen tulosta.

Aatelismies riensi esille tavallisella kohteliaisuudellaan ja otti Rousseaun mitä innokkaimmalla ystävyydellä vastaan. Mutta tuskin oli hän ehtinyt vilkaista mieheen, kun hän kummastui eikä voinut pidättyä häntä uudelleen tarkkaamasta.

Rousseau oli pölyinen, vaatteet rutistuneina, kalpea, ja hänen kalpeutensa kanssa räikeässä ristiriidassa oli erakon parta, jonka moista kukaan juhlamenojen-ohjaaja ei koskaan ollut nähnyt Versaillesin kuvastimiin heijastuvan.

Rousseau joutui kovin hämilleen hra de Coignyn katseesta ja vielä enemmän hämilleen, kun hän lähestyessään näytössalia kohtasi komeiden pukujen, pöyhkeiden pitsien, timanttien ja sinisten ritarikunnan-nauhojen paljouden, joka kaikki salin kultauksia vasten muistutti äärettömään vasuun asetettua kukkavihkoa.

Rousseau nolostui myöskin hengittäessään tätä ambralta tuoksuvaa ilmaa, jonka hieno haju päihdytti hänen plebeijin-aistejaan. Mutta ei auttanut muuta kuin astua rohkeasti esille. Monet katseet tähtäytyivät häneen kuin tahrapilkkuun tässä seurassa.

Yhä käyden hänen edellään hra de Coigny johdatti hänet soittamolle, missä orkesteri häntä odotti.

Sinne päästyään tunsi hän hiukan helpoitusta ja musiikin soidessa hän ajatteli vakavasti, että hän nyt oli keskellä vaaraa, — että tehty oli tehty ja että mitkään tuumailut eivät siinä enää auttaneet.

Kruununprinsessa oli jo näyttämöllä Coletten puvussa Coliniansa odotellen. Hra de Coigny vaihtoi pukua aitiossaan.

Äkkiä nähtiin kuninkaan astuvan sisään kumartuneitten päiden keskellä. Ludvig XV hymyili ja näkyi olevan mitä parhaimmalla ja hilpeimmällä tuulella.

Kruununprinssi istahti hänen oikealleen ja Provencen kreivi asettui hänen vasemmalle puolelleen. Tämän mitä suljetuimman seurueen muodostaneet puolisataa henkilöä kävivät kuninkaan viittauksesta istumaan.

— No, eikö aleta? — kysyi Ludvig XV.

— Sire, — sanoi kruununprinsessa, — paimenet ja paimentytöt eivät vielä ole pukeutuneet; me odotamme heitä.

— Voisihan esiintyä kävelypuvussa, — huomautti kuningas.

— Ei, sire, — vastasi kruununprinsessa itse näyttämöltä, — sillä me tahdomme koetella pukuja ja kuoseja valossa, jotta näemme niiden vaikutuksen.

— Aivan oikein, madame, — myönsi kuningas; — jaloitelkaamme sitten hiukan.

Ja Ludvig XV nousi kiertääkseen käytävässä ja näyttämöllä. Hän oli muuten varsin levoton, kun ei nähnyt rouva Dubarryn saapuvan.

Kuninkaan lähdettyä aitiostaan Rousseau katseli surumielisesti ja ahdistus sydämessä tätä tyhjää salia ja mietti omaa yksinäisyyttään.

Tämä oli omituinen vastakohta sille vastaanotolle, jota hän oli peljännyt. Hän oli kuvitellut, että ihmisryhmät avautuisivat hänen edessään, että hovilaisten uteliaisuus olisi vielä tungettelevampaa ja merkitsevämpää kuin pariisilaisten; hän oli peljännyt kyselyjä ja esittelyjä, ja nyt ei kukaan kiinnittänytkään häneen mitään huomiota.

Hän ajatteli että pitkä partansa ei vielä ollut kyllin pitkä, että rääsytkään eivät olisi täällä sen enempää silmään pistäneet kuin hänen vanha pukunsa. Hän lohdutteli itseään sillä, että ei ollut narrimaisesti hienoutta tavoitellut.

Mutta kaiken tämän pohjalla tunsi hän sydämessään melkoista nöyryytystä siitä, että häntä kohdeltiin korkeintaan orkesterin johtajana.

Äkkiä eräs upseeri lähestyi häntä ja kysyi häneltä, eikö hän ollut hra Rousseau.

— Kyllä, monsieur, — vastasi hän.

— Madame la dauphine haluaa puhella kanssanne, monsieur, — virkkoi upseeri.

Rousseau nousi hyvin liikutettuna.

Kruununprinsessa odotti häntä. Hänellä oli kädessään Coletten pikku aaria:

"Ma kaiken onnen hukkasin".

Heti Rousseaun nähtyään hän riensi tämän luo. Filosofi tervehti hyvin nöyrästi, itsekseen sanoen kumartavansa naiselle eikä prinsessalle.

Marie-Antoinette puolestaan oli yhtä ystävällinen jörölle ajattelijalle kuin hän olisi ollut Euroopan hienostuneimmalle aatelismiehelle.

Hän kysyi tältä neuvoa, millä poljennolla kolmas säe oli laulettava:

"Colin jo hylkää mun…"

Rousseau ryhtyi selittelemään lausuntoa ja sävellysoppia, mutta hänen epäilemättä hyvinkin viisaan teoriansa keskeytti kuninkaan ja muutamien hovimiesten meluisa saapuminen.

Ludvig XV astui lämpiöön, missä kruununprinsessa täten nautti filosofin opetusta.

Kuninkaan ensimäinen vaikutelma, ensimäinen ajatus hänen nähdessään tämän muokkaamattoman olennon, oli aivan sama, minkä hra de Coigny oli katseellaan ilmaissut. Mutta hra de Coigny tunsi Rousseaun, jotavastoin Ludvig XV ei häntä tuntenut.

Hän katseli varsin kauan vapaata ihmistämme, samalla kun Rousseau otti vastaan dauphinen kohteliaisuudet ja kiitokset.

Tämä kuninkaallista valtaa uhkuva katse, tämä katse, joka ei ollut tottunut painumaan alas kenenkään edessä, teki sanomattoman vaikutuksen filosofiin, jonka vilkas silmä kävi epävarmaksi ja araksi.

Kruununprinsessa odotti, kunnes kuningas oli päättänyt tarkastelunsa, ja sitten hän lähestyen Rousseauta virkkoi:

— Suvaitseeko teidän majesteettinne, että esittelen teille kappaleemme tekijän?

— Tekijän — sanoi kuningas etsien muististaan.

Tämän keskustelun aikana Rousseau oli kuin tulisilla hiilillä. Kuninkaan silmä oli vuoronsa jälkeen tarkastanut ja kuin linssin kokoama auringonsäde polttanut tuota pitkää partaa, tuota epäilyttävää poimukaulusta, pölyistä pukua ja huonosti järjestettyä tekotukkaa, jotka kuuluivat valtakunnan suurimmalle kirjailijalle.

Marie-Antoinetten kävi viimemainittua sääliksi.

— Hra Jean-Jacques Rousseau, sire, — virkkoi hän, — sen ihanan oopperan tekijä, jonka aiomme teidän Majesteetillenne tulkita huonosti.

Nyt kohotti kuningas päätänsä.

— Ah, — sanoi hän kylmästi, — hra Rousseau, minä tervehdän teitä.

Ja hän jatkoi miehen katselemista tavalla, joka tälle todensi kaikki hänen pukunsa puutteellisuudet.

Rousseau mietti mielessään, miten olisi tervehdittävä Ranskan kuningasta liehakoivia hovimiehiä matkimatta, mutta kuitenkaan olematta epäkohtelias, koska hän tunnusti olevansa tämän ruhtinaan talossa.

Mutta hänen vielä näitä tuumaillessaan kuningas puhui hänelle ruhtinaille ominaisella ylen kepeällä tavalla, kun nämä ovat sanoneet kaiken, sanottuaan puhuteltavilleen jotakin mieluista tai epämieluista.

Rousseau jäi sanattomaksi, kivettyneeksi. Kaikki lauseet, mitkä hän oli tyrannin varalle valmistanut, olivat häneltä unohtuneet.

— Hra Rousseau, — sanoi hänelle kuningas yhä katsellen hänen nuttuansa ja tekotukkaansa, — te olette säveltänyt ihanaa musiikkia, jonka parissa saan viettää hyvin suloisia hetkiä.

Ja kuningas loihe laulamaan kaikkia sävelasteikon ja soinnun vaatimuksia loukkaavalla äänellä:

"Jos oisin kuunnellut mä ääntä keikarein, jo oisi valjennut uus' aamu lemmellein."

— Se on ihanaa! — huudahti kuningas lopetettuansa. Rousseau kumarsi.

— En tiedä, laulanenko minä oikein, — virkkoi dauphine.

Rousseau kääntyi prinsessaan antaakseen hänelle tässä opastusta.

Mutta kuningas oli jälleen innostunut laulamaan, tällä kertaa Colinin romanssia:

"Mun pikku majassain ain' uudet huolet on. ja syksyn, talven vain ma tunnen, lohduton."

Hänen Majesteettinsa lauloi hirveästi musiikkimiehen korvissa. Puolittain imarreltuna hallitsijan muistista, puolittain loukkaantuneena inhoittavasta esityksestä Rousseaun muoto muistutti sipulia jyrsivästä apinasta, joka toiselta puolen itkee, toiselta nauraa.

Dauphine pysytteli vakavana sillä järkkymättömällä kylmäverisyydellä, jota vain hovissa tavataan.

Kuningas jatkoi hämmentymättä:

"Oi, paimentyttösein, jos kanssas jakaa saan tään majan, mielehein ei suru saavukaan."

Rousseau tunsi punan nousevan kasvoillensa.

— Sanokaahan minulle, hra Rousseau, — virkkoi kuningas, — onko totta, että toisinaan pukeudutte armenialaiseksi?

Rousseau punastui vielä enemmän, ja hänen kielensä takeltui kitalakeen, niin että hän ei kuningaskunnan hinnasta olisi voinut tällä hetkellä saada sanaa suustansa.

Vastausta odottamatta kuningas innostui yhä laulamaan:

"Ei lemmellä ain' ole selvillä vain, min myöntäisi, min kieltäisi."

— Asutte luullakseni Plâtrière-kadun varrella? — kysyi kuningas.

Rousseau nyökkäsi myöntävästi, mutta tämä olikin hänen voimiensa ultima thule … Koskaan hän ei ollut niitä niin ponnistanut.

Kuningas hyräili:

"Hän lapsi on, hän lapsi on…"

— Sanotaan, että te olette kovin huonoissa väleissä Voltairen kanssa, hra Rousseau?

Tästä iskusta Rousseau menetti viimeisenkin tajuntansa. Hän joutui aivan ymmälleen. Kuningas ei näkynyt häntä paljoa säälivän, vaan jatkaen hurjaa musiikkikiihkoaan poistui laulaen:

"Nyt käykää alle jalavain, jo tanssi alkaa, tyttöset!"

orkesterin säestäessä tavalla, joka olisi tuhonnut Apollon, kuten viimemainittu tuhosi Marsyaan.

Rousseau jäi yksin keskelle lämpiötä. Marie-Antoinette oli lähtenyt pukuansa viimeistelemään.

Hoiperrellen ja hapuillen Rousseau pääsi käytävään; mutta juuri sen keskellä hän kohtasi timanteista, kukista ja pitseistä välkkyvän parin, joka täytti käytävän, vaikka nuori mies hyvin hellästi puristi nuoren naisen kättä.

Värisevine röyhelöineen, suunnattoman suuressa päähineessään, viuhka kädessä ja hajuvesiltä tuoksuvana viimemainittu säteili kuin tähti. Hän oli hipaissut Rousseauta.

Nuori mies, joka oli solakka, siro ja viehättävä ja kantoi englantilaisen kaulusröyhyksensä yli vedettyä Pyhän Hengen ritarikunnan sinistä nauhaa, puhkesi herttaisen vilpittömään nauruun. Sen hän kuitenkin heti hillitsi salaperäiseksi kuiskeeksi, joka vuorostaan sai naisen nauramaan, osoittaen heidän mitä parhaiten ymmärtävän toisensa.

Rousseau tunsi tämän komean naisen, tämän hurmaavan olennon kreivitär Dubarryksi; ja heti hänet nähtyään hän, tapansa mukaan kiintyen vain yhteen katseltavaan, ei enää nähnyt hänen toveriaan.

Nuori sininauhainen mies oli Artois'n kreivi, joka ilakoitsi mitä hilpeimmin sydämin isoisänsä rakastajattaren kanssa.

Huomatessaan Rousseaun synkät kasvot rouva Dubarry parahti:

— Oh, ihme!

— Mikä niin! — virkkoi Artois'n kreivi, vilkaisten vuorostaan filosofiin ja ojentaen jo kätensä raivatakseen hiljaa tietä seuralaiselleen.

— Hra Rousseau! — huudahti rouva Dubarry.

— Geneven Rousseau? — kysyi Artois'n kreivi lomalla olevan koulupojan äänellä.

— Niin, monseigneur, — vastasi kreivitär.

— Ah, hyvää päivää, hra Rousseau, — virkkoi veitikka nähdessään Rousseaun epätoivoisesti rynnistävän kiilautuakseen ohitse, — hyvää päivää… Saamme kuulla teidän musiikkianne.

— Monseigneur… — sammalsi Rousseau huomatessaan sinisen nauhan.

— Oi, hyvin herttaista musiikkia, — säesti kreivitär, — musiikkia, joka on sopusoinnussa tekijänsä hengen ja sydämen kanssa!

Rousseau kohotti päänsä ja poltti silmänsä kreivittären katseen tulessa.

— Madame… — sanoi hän nyreästi.

— Minä esitän Colinin osaa, madame, — huudahti Artois'n kreivi, — ja pyydän teitä, rouva kreivitär, esittämään Colettea.

— Sen tekisin perin mielelläni, monseigneur; mutta minä, joka en ole taiteilija, en mitenkään uskaltaisi häväistä mestarin sävellystä.

Rousseau olisi antanut elämänsä rohjetakseen vielä katsahtaa, mutta ääni, sävy, imartelu, kauneus olivat kukin jo heittäneet koukun hänen sydämeensä.

Hän tahtoi paeta.

— Hra Rousseau, — sanoi prinssi, sulkien häneltä tien, — tahdon, että te opettaisitte minulle Colinin osan.

— En suinkaan uskaltaisi pyytää monsieuria opastamaan minua Coletten osassa, — lausui kreivitär muka arkaillen, ja täten hän kokonaan hämmennytti filosofin.

Tämän silmiin tuli kuitenkin kysyvä ilme.

— Monsieur vihaa minua, — virkkoi kreivitär prinssille tenhoavalla äänellään.

— Mitä vielä, — huudahti Artois'n kreivi. — Vihaa teitä! Kuka voisi teitä vihata, madame?

— Näettehän sen, — vastasi tämä.

— Hra Rousseau on liiaksi kunnon mies ja on sepittänyt liian paljon kaunista, pakoillakseen niin hurmaavaa naista, — sanoi Artois'n kreivi.

Rousseau päästi raskaan huokauksen ikäänkuin olisi ollut heittää henkensä ja pujahti kapeasta aukosta, jonka nuori prinssi varomattomasti jätti itsensä ja seinän väliin.

Mutta Rousseaulla ei ollut onnea tänä iltana; tuskin hän oli astunut neljää askelta, kun hän kohtasi uuden ryhmän.

Tällä kertaa muodosti ryhmän kaksi miestä, toinen vanha, toinen nuori; jälkimäisellä oli sininen nauha, vanhempi oli noin viidenkuudetta ikäinen, punaiseen puettu ja kasvoiltaan vakavan kalpea.

Nämä kaksi miestä kuulivat hilpeän Artois'n kreivin huudahtelevan ja nauravan kaikin voimin:

— Ah, hra Rousseau, hra Rousseau, minä joudun sanomaan, että rouva kreivitär on säikyttänyt teidät pakoon, ja sitä ei tosiaan kukaan tahdo uskoa.

— Rousseau? — kuiskailivat molemmat miehet.

— Pysäytähän hänet, veliseni, — kehoitti prinssi, yhä nauraen; — pysäyttäkää hänet, hra de Vauguyon.

Rousseau käsitti nyt, millaiselle karille hänen onneton tähtensä oli hänen purtensa toimittanut.

Provencen kreivi ja Ranskan prinssien opettaja! Provencen kreivi sulki siis hänkin Rousseaulta tien.

— Hyvää päivää, monsieur, — virkkoi hän tälle lyhyeen ja kuivakiskoiseen tapaansa.

Hätääntynyt Rousseau kumarsi sopertaen:

— En tästä pääse!

— Ah, olen hyvin mielissäni teidät tavatessani, monsieur, — sanoi prinssi koulumestarin äänellä, joka etsii ja löytää vikaa oppilaasta.

"Yhä noita järjettömiä kohteliaisuuksia", ajatteli Rousseau. "Kyllä ne suuret herrat ovat äiteliä!"

— Minä olen lukenut Tacitus-käännöksenne, monsieur.

"Ah, se on totta", sanoi Rousseau itsekseen; "hän on oppinut mies, oikein pedantti".

— Tiedättekö, että Tacituksen kääntäminen on sangen vaikeata?

— Olenhan, monseigneur, siitä maininnut pienessä esipuheessani.

— Niin, sen kyllä tiedän, sen kyllä tiedän; te sanotte siinä, että osaatte vaan keskinkertaisesti latinaa.

— Monseigneur, se on aivan totta.

— Miksi sitte käännätte Tacitusta, hra Rousseau?

— Se oli tyyliharjoitusta, monseigneur.

— Oh, hra Rousseau, olitte väärässä kääntäessänne imperatoria brevitate sanoilla "vakava ja täsmällinen puhe".

Rousseau etsi levottomana muististaan.

— Niin, — sanoi nuori prinssi varmasti ja arkailematta kuin iäkäs tiedemies, joka on keksinyt virheen Salmasiuksen teoksissa, — sillä tavalla te olette kääntänyt. Lause esiintyy kohdassa, missä Tacitus kertoo Pison sotamiehilleen pitämästä puheesta…

— No, monseigneur?

— Niin, hra Rousseau, imperatoria brevitate merkitsee: päällikön tai käskemään tottuneen miehen täsmällisyydellä. Käskijän täsmällisyydellä … siinä oikea tulkinta, eikö niin, hra de Vauguyon?

— Niin, monseigneur, — myönsi opettaja. Rousseau ei vastannut mitään. Sitten lisäsi prinssi:

— Tämä oli sattuva esimerkki väärinkäsityksestä, hra Rousseau… Ja löydänpä vielä toisenkin.

Rousseau kalpeni.

— Niin, hra Rousseau, se on Cecinaa koskevassa kappaleessa, joka alkaa näin: At in superiore Germania. Tiedätte, että siinä kuvaillaan Cecinaa, ja Tacitus kirjoittaa: cito sermone.

— Muistan täydellisesti, monseigneur.

— Olette kääntänyt sen sanalla "kaunopuheinen"…

— Niin juuri, monseigneur, ja luulin…

— Cito sermone merkitsee nopeasti puhuvaa, siis sellaista henkilöä, joka puhuu sujuvasti.

— Minä sanoin kaunopuheinen?

— Siinä olisi silloin pitänyt olla decoro tai ornato tai eleganti sermone. Citus on kuvallinen laatusana, hra Rousseau. Niinikään Tacitus kuvaillessaan Othon käytöksessä tapahtunutta muutosta sanoo: Delata voluptatate, dissimulata luxuria, cunctaque ad imperii decorem composita.

— Minä käänsin sen: Siirtäen toisiin aikoihin ylellisyyden ja nautinnon hän petti koko maailmaa, ryhtyen uudestaan luomaan valtakunnan loistoa.

— Väärin, hra Rousseau, väärin; ensiksikin olette tehnyt yhden ainoan lauseen kolmesta pienestä lauselmasta; ja se on pakoittanut teidät kääntämään huonosti sanat dissimulata luxuria … Sitten olette hairahtanut tämän lauseen viimeisessä jäsenessä. Tacitus ei ole tahtonut sanoa, että keisari Otho ryhtyi uudestaan luomaan valtakunnan loistoa; hän tarkoittaa sanoillaan, että Otho, joka ei enää tyydytellyt intohimojansa, vaan peitteli ylellisiä tapojaan, sovitti kaiken, käytti kaiken, käänsi kaiken… kaiken, käsitättekö, hra Rousseau, jopa intohimonsa ja paheensakin valtakuntansa loiston kohottamiseksi. Se on ajatus, lauseen monijakoinen ajatus, jotavastoin te esitätte sen rajoitettuna; eikö niin, hra de la Vauguyon?

— Niin, monseigneur.

Rousseau hikoili ja puhkui tässä säälimättömässä puserruksessa.

Prinssi salli hänen hetkisen hengähtää.

— Te olette perin etevä filosofiassa, — sanoi hän sitten. Rousseau kumarsi.

— Mutta Émilenne on vaarallinen kirja.

— Vaarallinenko, monseigneur?

— Niin, niiden monien harha-ajatusten tähden, joita se antaa pikkuporvareille.

— Monseigneur, kun mies on tullut isäksi, joutuu hän noihin oloihin, olkoon hän sitten kuningaskunnan suurin tai viimeisin… Isän asema… on…

— Sanokaahan, hra Rousseau, — kysyi häijy prinssi äkkiä, — eikö teidän Tunnustuksenne ole varsin hupaisa kirja?… Niin, kuulkaahan, montako lasta teillä on ollut?

Rousseau kalpeni, horjui ja jätti nuoren pyövelinsä suuttumuksen ja ällistyksen ilme silmissään, ja se teki Provencen kreivin ilkeämielisen huvin kaksinkertaiseksi.

Hän olikin nauttinut kyllikseen, sillä vastausta odottamatta prinssi poistui opettajansa käsivarressa ja jatkaen huomautuksiaan sen miehen teoksista, jonka hän niin hirmuisesti oli masentanut.

Yksikseen jääneenä Rousseau hiukan toipui hämmennyksestään, kun hän samassa kuuli orkesterin kajahduttavan hänen alkusoittonsa ensimäiset säveleet. Hän asteli horjuen sinne päin ja istuimelleen saavuttuaan hän sanoi:

"Hupsu, tyhmä, pelkuri, mikä olenkin! Juuri nyt keksin vastauksen, joka minun olisi pitänyt antaa tuolle pienelle julmalle viisastelijalle. 'Monseigneur', olisin hänelle sanonut, 'on säädytöntä, että nuori mies kiusaa vanhus-poloista'."

Hän oli ajatuksissaan ehtinyt tähän ja oli hyvin tyytyväinen lauseeseensa, kun kruununprinsessa ja hra de Coigny alottivat duettonsa. Filosofin äskeiset mietteet hälvenivät musiikkimiehen kärsimykseen; sydämen jälkeen sai korva rangaistuksensa.

10.

Harjoitus.

Heti kun harjoitus oli alkanut ja itse näytteleminen vaati tarkkaavaisuutta osakseen, Rousseau lakkasi olemasta huomion esineenä.

Nyt hän vuorostaan katseli ympärilleen. Hän kuuli maalaispukuisten suurten herrojen laulavan väärin ja näki naisten veikistelevän paimentyttöinä hovipuvuissa.

Marie-Antoinette lauloi puhtaasti, mutta hän oli huono näyttelijätär; sitäpaitsi oli hänellä niin heikko ääni, että se tuskin kuului. Ollakseen ketään peloittamatta kuningas oli mennyt hämärään aitioon, jossa hän jutteli naisten kanssa.

Kruununprinssi kuiskasi oopperan sanoja, ja esitys meni majesteetillisen huonosti.

Rousseau päätti lakata kuuntelemasta, mutta hänen oli vaikea olla kuulematta. Hänellä oli kuitenkin yksi lohdutus: hän oli huomannut ylhäisten sivuhenkilöiden joukossa suloisen olennon, ja se tyttö, jolle taivas oli suonut nuo ihanat kasvot, lauloi kauneimmalla äänellä koko joukosta.

Rousseau siis keskitti huomionsa häneen ja vaipui tämän hurmaavan olennon katselemiseen nuottitelineensä yli, ja hän avasi molemmat korvansa kootakseen hänen äänensä kaiken sulosoinnun.

Nähdessään tekijän tarkkaavaisena kuuntelevan kruununprinsessa tämän hymystä ja raukeista silmistä helposti vakuuttautui, että toki parhaiden palasten esittäminen kävi Rousseaun mielestä tyydyttävästi, ja nainen kun oli, hän kiitosta saadakseen kumartui nuottitelinettä kohti, lausuen:

— Meneekö huonosti, hra Rousseau?

Unelmoiva, suu avoinna istuva Rousseau ei vastannut mitään.

— Kas, me olemme erehtyneet, — virkkoi Marie-Antoinette, — eikä Rousseau uskalla sitä sanoa. Pyydän sitä teiltä, hra Rousseau.

Rousseaun silmät eivät irtautuneet kauniista tytöstä, joka itse puolestaan ei huomannut, millaisen tarkkaavaisuuden esineenä hän oli.

— Ah, — virkkoi Marie-Antoinette, seuraten filosofimme katseen suuntaa, — neiti de Taverney siellä on tehnyt virheen!…

Andrée punehtui, hän näki kaikkien silmäin tähtäytyvän itseensä.

— Ei, ei! — huudahti Rousseau. — Ei, neiti laulaa kuin enkeli.

Rouva Dubarry singahdutti filosofiin silmäyksen, joka oli terävämpi kuin heittokeihäs.

Parooni de Taverney sensijaan tunsi sydämensä sulavan ilosta ja palkitsi Rousseauta herttaisimmalla hymyllään.

— Laulaako tuo tyttö teistä hyvin? — kysyi rouva Dubarry kuninkaalta, johon Rousseaun sanat olivat tehneet silminnähtävän vaikutuksen.

— En osaa sanoa… — virkkoi Ludvig XV; — näyttämöllä esitettyä laulua arvostellakseen tarvitsisi olla musiikintuntija.

Sillävälin Rousseau liikahteli soittamollaan antaakseen kajahduttaa kuoron:

"Luo armaan paimenettaren Colin jo palaa. Riemuitkaa!"

Kääntyessään ensi kokeen jälkeen hän huomasi de Jussieun, joka häntä herttaisesti tervehti.

Geneveläiselle ei ollut mikään vähäpätöinen huvi esiintyä hovia opettamassa miehen nähden, joka ylemmyydellään oli häntä hiukan loukannut. Hän vastasi tervehdykseen virallisen kohteliaasti ja alkoi uudestaan tähystellä Andréeta, joka ylistyksestä oli tullut vielä kauniimmaksi.

Harjoitus jatkui, ja rouva Dubarry joutui kamalan pahalle tuulelle; hän oli kahdesti yllättänyt Ludvig XV:n siihen määrin näytäntöön kiintyneenä, että hän ei tarkannut hänen siroja sanojaan.

Mustasukkaisen silmissä näytäntö oli välttämättömästi samaa kuin Andrée. Silti sai kruununprinsessa osakseen paljon ylistystä ja esiintyi hurmaavan iloisena.

Richelieun herttua liehui hänen ympärillään nuoren miehen kepeydellä, ja hänen oli onnistunut muodostaa teatterin perällä ilakoitseva piiri, jonka keskuksena oli kruunun prinsessa ja joka hirveästi tuskastutti Dubarryn puoluetta.

— Neiti de Taverneyllä tuntuu olevan kaunis ääni, — sanoi hän aivan kuuluvasti.

— Ihastuttava, — myönsi dauphine; — ja ellen olisi ollut liian itsekäs, olisin antanut hänen esittää Colettea. Mutta kun olen valinnut tämän osan oikein huvikseni, en luovuta sitä kellekään.

— Oh, neiti de Taverney ei laulaisi sitä paremmin kuin teidän kuninkaallinen korkeutenne, — virkkoi Richelieu, — ja…

— Neiti on harvinaisen musikaalinen, — huomautti Rousseau varmalla äänellä.

— Erinomaisen, — vahvisti dauphine, — ja tunnustaakseni totuuden, hän minulle opettaakin osani. Sitäpaitsi hän tanssii ihastuttavasti, ja minä tanssin hyvin kehnosti.

Voi arvata, minkä vaikutuksen tämä keskustelu teki kuninkaaseen, rouva Dubarryyn ja kaikkiin noihin uteliaihin ihmisiin, juoruilijoihin, juonittelijoihin ja kadehtijoihin. Jokainen riemuitsi saadessaan haavoittaa tai vastaanotti iskun häpeissään ja tuskaa tuntien. Kukaan ei ollut välinpitämätön, ellei kenties Andrée itse.

Richelieun kannustama kruununprinsessa antoi lopuksi Andréen laulaa romanssin:

"Ma palvelijan kadotin. Colin jo hylkää mun."

Nähtiin kuninkaan keinuttavan päätänsä laulun tahdissa niin vilkasta mielihyvää osoittavin liikkein, että rouva Dubarryn punainen poskimaali putoili pieninä hileinä niinkuin väri lohkeilee kostuneesta taulusta.

Richelieu, joka oli naistakin häijympi, nautti kostoaan. Hän oli lähestynyt de Taverneytä, isää, ja nämä kaksi vanhusta muodostivat kuvaryhmän, jota olisi voinut nimittää Tekopyhyydeksi ja Turmelukseksi toisilleen merkitsevästi silmää iskemässä.

Heidän ilonsa tuli sitä elävämmäksi, kun rouva Dubarryn otsa vähitellen synkistyi. Tämä kohahdutti sen kukkuralleen, noustessaan eräänlaisen vihan vimmassa; ja se oli vastoin kaikkia sääntöjä, koska kuningas vielä istui.

Hovilaiset tunsivat muurahaisten tavoin myrskyn enteet ja kiirehtivät etsimään suojaa vahvimmilta. Niinpä nähtiin kruununprinsessan ystävien yhä enemmän kerääntyvän hänen ympärilleen ja rouva Dubarryn puolueeseen kuuluvien entistä enemmän tätä mielistelevän.

Vähitellen oli harjoitukseen kohdistunut mielenkiinto poikennut luonnolliselta uomaltaan toiseen ajatuspiiriin. Ei enää ollut kysymys Colettesta tai Colinista, ja monet katselijoista tuumivat, että pian ehkä rouva Dubarryn olisi laulettava:

Ma palvelijan kadotin, Colin jo hylkää mun.

— Näetkö, — kuiskasi Richelieu Taverneylle, — näetkö tyttäresi hämmästyttävää menestystä?

Ja hän veti hänet käytävään, työntäen auki erään lasioven ja pudottaen uteliaan, joka riippui ruudussa katsellakseen saliin.

— Hiton lurjus! — mutisi hra de Richelieu ravistaen hihaansa, jonka oven takaisinponnahdus oli rypistänyt, ja nähdessään vielä, että utelias oli puettu linnan työmiesten tapaan.

Niistä oli tosiaan eräs täten kukkavasu käsivarrellaan onnistunut kiipeämään lasiruudun taakse ja kurkistamaan saliin, nähden sieltä koko esityksen. Hänet työnnettiin käytävään, mihin hän oli vähällä kaatua selälleen; mutta joskaan hän ei kaatunut, hänen vasunsa meni kumoon.

— Kah, tunnen sen vintiön, — sanoi Taverney vihaisin katsein.

— Kuka hän on? — kysyi herttua.

— Mitä täällä teet, kutale? — kysyi Taverney.

Gilbert, sillä hän se oli, kuten lukija jo on arvannut, vastasi ylpeästi:

— Kuten näette, minä katselen.

— Sensijaan että olisit työssäsi, — virkkoi Richelieu.

— Työni on jo tehty, — vastasi Gilbert nöyrästi herttualle, viitsimättä edes vilkaista Taverneyhin.

— Tuon tyhjäntoimittajan siis tapaan kaikkialta! — tiuskaisi Taverney.

— No, no, monsieur, — keskeytti säveä ääni, — Pikku Gilbertini on hyvä työmies ja perin uuttera botanisti.

Taverney kääntyi ja näki hra de Jussieun silittelemässä Gilbertin poskia. Hän punastui suuttumuksesta ja poistui.

— Palvelijoita täällä! — jupisi hän mennessään.

— Hiljaa! — varoitti Richelieu. — Nicole on samoin täällä… Katso… oven nurkassa tuolla ylhäällä… Se tytön veitikka, hän on pelkkänä silmänä!

Tosiaankin kuroitti Nicole siroa päätänsä parinkymmenen muun Trianonin palvelijan takaa, ja hänen ihmettelystä ja ihailusta laajenneet silmänsä varmaankin näkivät kaiken kaksin kerroin.

Gilbert huomasi hänet ja kääntyi toisaanne.

— Tule, tule, — sanoi herttua Taverneylle, — luulen kuninkaan haluavan sinua puhutella… Hän etsii.

Ystävykset lähtivät kuninkaan aitioon päin.

Rouva Dubarry haasteli seisaallaan hra d'Aiguillonin kanssa, joka myöskin seisoi. Tämä seurasi tarkkaan setänsä jokaista liikettä.

Yksikseen jääneenä Rousseau ihaili Andréeta; hän oli, jos meidän sallitaan niin sanoa, tyttöön rakastumassa. Ylhäiset näyttelijät menivät pukeutumaan aitioihinsa, joihin Gilbert oli asettanut uusia, tuoreita kukkia.

Kun Taverney hra de Richeliun mentyä kuningasta tapaamaan oli jäänyt yksikseen eteiseen, hän tunsi sydämensä odotellessa vuoroin jähmettyvän, vuoroin palavan.

Vihdoin herttua tuli takaisin, asettaen sormen huulilleen.

Taverney kalpeni ilosta ja astui ystäväänsä vastaan, joka vei hänet kuninkaalliseen aitioon. Täällä kuulivat he, mitä vain harvoilla oli tilaisuus kuulla.

He kuulivat rouva Dubarryn sanovan kuninkaalle:

— Odotanko teidän majesteettianne tänään illalliselle? Ja kuningas vastasi siihen:

— Tunnen itseni väsyneeksi, kreivitär; suokaa minulle anteeksi.

Samassa saapui kruununprinssi ja astuen melkein kreivittären jalalle, näkymättä tätä huomaavan, virkkoi:

— Sire, kunnioittaako teidän majesteettinne meitä syömällä illallista Trianonissa?

— En syö täällä, poikani; sanoin juuri äsken madamelle, että tunnen väsymystä; teidän pursuava nuoruutenne huimaisi minua… Aterioitsen yksinäni.

Dauphin kumarsi ja lähti Rouva Dubarry lyykisti vyötäisiään myöten ja poistui suuttumuksesta väristen.

Silloin antoi kuningas merkin Richelieulle.

— Herttua, — sanoi hän — minun on puhuttava teille eräästä teitä koskevasta asiasta.

— Sire…

— En ole ollut tyytyväinen… Tahdon, että annatte minulle selityksiä… Kuulkaahan… Minä aterioitsen yksinäni, te olette minulle seurana.

Ja kuningas katsahti Taverneyhin.

— Kaiketi tunnette tuon herrasmiehen, herttua?

— Hra de Taverneyn? Kyllä, sire.

— Ah, sen ihastuttavan laulajattaren isä?

— Niin, sire.

— Kuunnelkaa mitä sanon, herttua.

Kuningas kumartui kuiskailemaan Richelieun korvaan. Taverney iski kyntensä ihoonsa, jotta ei ilmaisisi liikutustansa. Hetkistä myöhemmin Richelieu kulki Taverneyn ohi ja sanoi hänelle:

— Seuraa minua huomaamattomasti.

— Mihin sitten? — kysyi Taverney samaan tapaan.

— Tulehan vain.

Herttua läksi. Taverney seurasi häntä kahdenkymmenen askeleen välimatkalla kuninkaan huoneisiin asti. Herttua astui sisälle; Taverney jäi etuhuoneeseen.

11.

Lipas.

Hra de Taverneyn ei tarvinnut kauan odottaa. Pyydettyään hänen majesteettinsa kamaripalvelijalta, mitä kuningas oli jättänyt toilettipöydälleen, Richelieu palasi pian ulos kantaen esinettä, jota parooni ei heti voinut sitä peittävän silkkisuojuksen alta eroittaa. Mutta marski karkoitti pian ystävänsä levottomuuden, Hän vei hänet parvekkeelle päin.

— Parooni, — sanoi hän, heti kun näki olevansa hänen kanssaan kahden kesken. — Mielestäni olet toisinaan epäillyt ystävyyttäni?

— En sovintomme jälkeen, — vastasi Taverney.

— Sitten olet epäillyt onneasi ja lastesi menestystä?

— Oh, sitä kyllä.

— Kah, sinä olit väärässä. Omasi ja lastesi onni on luotu niin nopeasti, että sen pitäisi sinua huimata.

— Pyh, — virkkoi Taverney, joka aavisti osan totuutta, mutta joka ei olisi jättäytynyt jumalan haltuun ja siis myöskin varoi paholaista; — miten lasteni onni on niin nopeasti tullut luoduksi?

— Mutta onhan hra Filip kapteenina kuninkaan palkkaamassa komppaniassa.

— Oh, se on totta… ja siitä saan kiittää sinua.

— Eikö mitä! Ja sitten neiti de Taverneystä ehkä tulee markiisitar.

— Mitä kummaa! — huudahti Taverney. — Mitä, tyttärestänikö…?

— Kuuntele, Taverney, kuninkaalla on perin hyvä maku; kauneus, sulo ja hyve miellyttävät hänen majesteettiaan, kun niihin liittyy lahjakkuutta… ja neiti de Taverneyssä yhtyvät nämä avut hyvin huomattavassa määrässä… Kuningas on siis ihastunut neiti de Taverneyhin.

— Herttua, — vastasi tytön isä, ottaen arvokkaan muodon, joka marskista tuntui enemmän kuin naurettavalta, — herttua, miten selität tuon sanasi "ihastunut"?

Richelieu ei pitänyt pöyhkeilystä; hän vastasi kuivasti ystävälleen:

— Parooni, kielenkäyttö ei ole vahvoja puoliani, enkä oikeinkirjoitustakaan paljoa osaa "Ihastunut" on minulle aina merkinnyt ylenmääräistä tyytyväisyyttä, siinä se… Jos sinä olet ylenmäärin huolestunut nähdessäsi lastesi kauneuden, lahjakkuuden ja ansiollisuuden tyydyttävän kuningasta, tarvitsee sinun vain sanoa sananen… minä palaan heti hänen majesteettinsa luo.

Ja Richelieu pyörähti kantapäillään aivan nuorekkaan kepeästi.

— Herttua, sinä et käsittänyt minua oikein, — huudahti parooni, pidättäen häntä. — Vertubleu, oletpa sinä elävä.

— Miksi sanot minulle, että et ole tyytyväinen?

— Heh, enhän minä sitä sanonut.

— Sinä vaadit minulta selityksiä kuninkaan armollisesta suosiosta… Sellainen saakelin hupsu!

— Vielä kerran, herttua, enhän siitä ole hiiskahtanutkaan. Ihan varmaan minä olen tyytyväinen.

— Ah, sinä… No, kuka sitten on tyytymätön?… Tyttäresikö?

— Kuka tietää!

— Rakas ystävä, sinä olet kasvattanut tyttäresi yhtä älyttömäksi näissä asioissa kuin itsekin olet.

— Paras ystäväni, tyttäreni on kasvattanut itsensä aivan yksinään; käsität hyvin, että minä en ole itseäni siinä riuduttanut. Minulle oli kylliksi rakasta homehtua Taverneyn loukossa… Hyve on hänessä puhjennut aivan itsestään.

— Ja kerrotaan, että maalaiset ovat taitavia rikkaruohojen kitkennässä! Sanalla sanoen, tyttäresi on turhankaino.

— Sinä erehdyt, hän on kyyhkynen.

Richelieu irvisti.

— No niin, lapsi-paran on etsittävä kelpo aviomies, sillä se vika tekee onnen sattumat hänelle harvinaisiksi.

Taverney katseli levottomasti herttuaa.

— Onneksi hänelle, — jatkoi tämä, — on kuningas niin silmittömästi rakastunut Dubarryn kreivittäreen, että hän ei koskaan kiinnittäisi vakavaa huomiota muihin.

Taverneyn levottomuus muuttui ahdistukseksi.

— Siis, — jatkoi Richelieu, — tyttäresi ja sinä voitte rauhoittua. Minä menen esittämään hänen majesteetilleen tarpeelliset vastaväitteet, niin ei kuningas sitä laisinkaan tyrkytä.

— Mitä sitten, hyvä Jumala? — huudahti Taverney aivan kalpeana, ravistaen ystäväänsä käsivarresta.

— Pientä lahjaa neiti Andréelle, rakas parooni.

— Pientä lahjaa!… Mikä se on? — kysyi Taverney täynnä ahneutta ja toivoa.

— Oh, eipä juuri mitään, — virkkoi Richelieu huolettomasti; — tämä… katso.

Ja hän paljasti lippaan silkkikääröstä.

— Jalokivilipas?

— Vähäpätöinen kapine… muutaman tuhannen livren kaulakoriste, jonka hänen majesteettinsa ihastuneena kuulemastaan mielilaulustansa tahtoi tarjota sen laulajalle; sellainen on sopivaa. Mutta koska tyttäresi on niin arka, älkäämme siitä enää puhuko.

— Herttua, mitä ajattelet? Kuningashan loukkaantuisi siitä.

— Epäilemättä se loukkaisi kuningasta; mutta eikö hyveelle aina ole ominaista loukata jotakuta tai jotakin?

— Mutta, herttua, maltahan toki, — sanoi Taverney, — tyttö ei ole niin järjetön.

— Toisin sanoen nyt sinä olet puhumassa, eikä tyttö?

— Oh, mutta tiedänhän minä hyvin, mitä hän sanoo ja tekee!

— Kiinalaiset ovat perin onnellisia, — virkkoi Richelieu.

— Minkätähden? — kysyi Taverney hämmästyneenä.

— Sentähden että heillä maassaan on paljon kanavia ja virtoja.

— Herttua, sinä vaihdat puheenaihetta; älä saata minua epätoivoon. Puhu minulle entiselläsi.

— Minä puhun, parooni, enkä laisinkaan muuta keskustelumme aihetta.

— Miksi sitten haastaa kiinalaisista? Mitä yhteyttä heidän virroillaan on tyttäreni kanssa?

— Hyvin paljon… Sanon sinulle, että kiinalaisilla on onni kenenkään siitä muistuttamatta hukuttaa liian siveelliset tytöt.

— No, no, herttua, — virkkoi Taverney, — täytyy olla myöskin oikeudenmukainen. Otaksukaamme, että sinulla olisi tytär.

— Hitossa, onhan minulla… ja jos tultaisiin kertomaan, että hän on liian hyveellinen… olisi se kovin häijyä!

— Soisit kai sentään mieluummin hänen olevan toisin?

— Oh, minä en enää sekaannu lasteni asioihin, kun he ovat täyttäneet kahdeksan vuotta.

— Kuuntelehan minua sentään. Jos kuningas antaisi tehtäväkseni tarjota kaulanauhan tyttärellesi ja tyttäresi valittaisi sinulle?

— Oh, ystäväiseni, ei mitään vertailuja… Minä olen aina elänyt hovissa, jotavastoin sinä olet elänyt huronin tavoin: se on peräti erilaista. Mikä sinulle on hyvettä, on minulle hupsuutta; mikään ei, näetkös, opi se ohjeeksesi, ole epämiellyttävämpää kuin tulla sanomaan ihmisille: "Mitä tekisitte siinä tai siinä tilaisuudessa?" Ja päälle päätteeksi sinä vertailussasi erehdyt, hyvä ystävä. Ei ole laisinkaan tarkoitus, että menisin tarjoamaan kaulakoristetta tyttärellesi.

— Niinhän minulle sanoit…

— En ole sellaisesta hiiskunutkaan. Ilmoitin, että kuningas oli käskenyt minun ottaa pöydältään lippaan neiti de Taverneytä varten, jonka ääni oli häntä miellyttänyt; mutta en ole, kertaakaan sanonut, että hänen majesteettinsa olisi antanut tehtäväkseni viedä se tuolle nuorelle neidille.

— Silloin en tosiaan enää tiedä, — virkkoi parooni epätoivoissaan, — mitä tästä kaikesta ajatella. En ymmärrä sanaakaan, sinä puhut arvoituksilla. Miksi antaa tämä kaulanauha, ellei se ole annettava? Miksi antaa homma sinulle, ellei asiasi ole sitä hänelle viedä?

Richelieu päästi äänekkään huudahduksen ikäänkuin olisi nähnyt hämähäkin.

— Ah, — virkkoi hän, — puh, puh, huroni, ruma mörkö!

— Kuka se on?

— No sinä, hyvä ystäväni; sinä veikkoseni… Sinä olet kuin kuusta pudonnut, parooni-poloiseni.

— En enää tiedä…

— Et ymmärrä mitään. Ystäväiseni, kun kuningas antaa lahjan naiselle ja jättää sen asian toimittamisen hra de Richelieun huoleksi, niin lahja on kunniakas ja tehtävä hoidetaan hyvin, muista se… Minä en jätä lippaita, ystäväiseni; se kuuluu hra Lebelille. Tunnetko hra Lebeliä?

— Kenen tehtäväksi sen sitten annat?

— Ystäväni, — virkkoi Richelieu, lyöden Taverneytä olalle ja lisäten tähän liikkeeseen saatanallisen hymyn, — kun olen tekemisissä niin ihailtavan hyveen kanssa kuin neiti Andréen, olen yhtä siveellinen kuin kukaan. Kun lähestyn kyyhkystä, käyttääkseni sinun sanojasi, ei minussa mikään haiskahda korpilta; kun minut on lähetetty neidon luo, puhun hänen isälleen… Minä puhun sinulle, Taverney, ja jätän sinulle lippaan tyttärellesi annettavaksi… No, tahdotko?… Hän ojensi lipasta.

— Vai etkö tahdokaan? Hän veti kätensä takaisin.

— Oh, mutta, mutta, — huudahti parooni, — sanoisit sen sitte heti; sano, että hänen majesteettinsa on antanut tämän lahjan minun jätettäväkseni: silloin se on aivan luvallinen, tulee aivan isälliseksi, puhdistuu…

— Sitten sinun täytyisi epäillä hänen majesteetillaan olevan pahoja aikomuksia, — sanoi Richelieu vakavasti — Mutta sitähän et toki rohkenisi?

— Jumala minua siitä varjelkoon! Mutta maailma… tuota noin, tyttäreni…

Richelieu kohautti olkapäitänsä.

— Otatko sinä vai etkö? — kysyi hän. Taverney kuroitti nopeasti kätensä.

— Sinä siis olet siveellinen? — virkkoi hän vastaten samallaisella hymyllä, jolla Richelieu juuri oli häntä puhutellut.

— Eikö sinun mielestäsi, parooni, — sanoi marski, — ole puhtainta siveellisyyttä asettaa isä… isä, joka sanojesi mukaan kaiken puhdistaa, hallitsijan ihailun ja tyttäresi sulojen välittäjäksi?… Tuomitkoon meistä geneveläinen hra Rousseau, joka vastikään täällä kierteli; hän sanoisi sinulle, että siveä Josef oli rietas minun rinnallani.

Richelieu lausui nämä muutamat sanat perin hitaasti, ylvään katkonaisesti ja sievistellen; ja se mykisti Taverneyn huomautukset ja auttoi häntä uskomaan, että hänen täytyi olla vakuutettu.

Parooni tarttui siis kuulun ystävänsä käteen ja puristaen sitä lausui:

— Hienotunteisuutesi ansiosta voi tyttäreni ottaa tämän lahjan vastaan.

— Sen menestyksen lähteenä ja alkuna, josta sinulle puhuin ikävään hyveellisyyskeskusteluumme joutuessamme.

— Kiitän, rakas herttua, kiitän sinua kaikesta sydämestäni.

— Vielä sananen; salaa huolellisesti Dubarryn ystäviltä uutinen tästä suosiosta. Rouva Dubarry saattaisi jättää kuninkaan ja poistua.

— Olisiko kuningas siitä meille pahoillaan?

— Enpä tiedä, mutta ei ainakaan kreivitär meille siitä hyvillään olisi. Mitä minuun tulee, joutuisin hukkaan… ole varovainen.

— Älä pelkää; mutta viehän nöyrimmät kiitokseni kuninkaalle.

— Kyllä, ja tyttäresi kiitokset, sitä en laiminlyö… Mutta sinä et vielä tunne suosion laajuutta… Sinä itse saat tilaisuuden kiittää kuningasta, ystäväiseni; hänen majesteettinsa kutsuu sinut tänään illalliselle.

— Minutko?

— Sinut, Taverney; pieni perheateria. Hänen majesteettinsa, sinä ja minä; juttelemme siellä tyttäresi hyveestä. Hyvästi, Taverney, näen rouva Dubarryn hra d'Aiguillonin kanssa; he eivät saa tavata meitä yhdessä.

Tämän sanottuaan hän kepeänä kuin hovipoika hävisi parvekkeen päähän, jättäen Taverneyn lippaineen riemuitsemaan kuin saksalainen lapsi, jonka kätösiin joulupukki sen nukkuessa on pistänyt antimensa.

12.

Kuningas Ludvig XV:n pikku illallinen.

Marski tapasi hänen majesteettinsa pienessä salissa, johon muutamat hovimiehet olivat häntä seuranneet mieluummin uhraten illallisen kuin sallien hallitsijansa hajamielisen katseen langeta muihin kuin heihin itseensä.

Mutta Ludvig XV:llä näkyi olevan muuta tehtävää kuin katsella näitä herrasmiehiä. Hän sanoi hyvästi kaikille ilmoittaen, että hän ei söisi illallista, tai jos sen tekisikin, aterioitsisi yksinään. Silloin kaikki hänen lähtöluvan saaneet vieraansa, peljäten pahoittavansa kruununprinssiä, elleivät saapuisi hänen harjoitusten jälkeen toimeenpanemaansa juhlaan, lensivät pois kuin parvi loiskyyhkysiä suunnaten matkansa sen luo, jonka seura heille oli sallittu, valmiina vakuuttamaan, että he hänen tähtensä jättivät hänen majesteettinsa salongin.

Ludvig XV, jonka luota he niin kiireisesti läksivät, ei heitä edes ajatellut. Tämän liehakoitsijajoukon pikkumaisuus olisi häntä toisessa tilaisuudessa hymyillyttänyt; mutta tällä kertaa he eivät herättäneet mitään tunteita valtiaassa, joka muutoin oli niin leikkisä, että hän ei säästänyt mitään heikkoutta parhaimman ystävänsäkään sielussa tai ruumiissa, mikäli voimme otaksua Ludvig XV:llä koskaan ystävää olleen.

Ei, tällä hetkellä Ludvig XV kiinnitti kaiken huomionsa Trianonin talousrakennusten portilla seisoviin vaunuihin, joiden ajaja näkyi ruoska ojolla odottavan niiden omistajaa ottamaan paikkansa kullatussa kuomissa.

Nämä tuohuksilla valaistut vaunut olivat rouva Dubarryn. Ajajan vieressä istuva Zamore keikutteli koipiaan edestakaisin aivan kuin olisi nuorakiikussa keinunut.

Vihdoin rouva Dubarry, joka epäilemättä oli viivytellyt käytävissä toivoen siellä saavansa jonkun ilmoituksen kuninkaalta, näyttäytyi hra d'Aiguillonin käsivarressa. Hänen nopeasta käynnistään huomasi hyvin hänen suuttumuksensa tai ainakin pettymyksensä. Hän tekeytyi liian päättäväiseksi, siten ilmaisten joutuneensa suunniltaan.

Kovin synkkänä ja hattu käsivarren hajamielisestä puristuksesta litistyneenä Jean tuli sisarensa perässä. Hän ei ollut nähnyt kappaleen esitystä, sillä dauphin oli unohtanut kutsua häntä; mutta hän oli saapunut hiukan lakeijamaisesti odotushuoneeseen, ja syvissä mietteissä kuin Hippolytos hän antoi röyhelönsä hulmuta hopealla kirjailluilla punakukkaisilla liiveillään, edes katsahtamatta risaisiin kalvosimiinsa, jotka näkyivät olevan sopusoinnussa hänen surullisten ajatustensa kanssa.

Jean oli nähnyt kälynsä kalpeana ja säikähtyneenä ja siitä päättänyt, että vaara oli suuri. Hän ei ollut yhtä rohkea valtioviisaudessa kuin käsikähmässä, aaveita hän ei uskaltanut uhitella.

Verhon taakse kätkeytyneenä kuningas näki ikkunastaan tämän synkän kulkueen katoavan peräkkäin kuin pahvisotamiehet kreivittären vaunuihin; sitten niiden ovi sulkeutui, lakeija nousi vaunujen perään, ajaja ravisti ohjaksia, ja hevoset karahtivat täyteen laukkaan.

"Ohoo", tuumasi kuningas, "yrittämättä minua tavata, minua puhutella? Kreivitär on raivoissaan!"

Ja sitten hän toisti aivan ääneensä:

— Niin, kreivitär on raivoissaan!

Richelieu, joka juuri oli hiipinyt huoneeseen kuten odotettiin, eroitti nämä viimeiset sanat.

— Raivoissaan, sire, — virkkoi hän, — ja mistä? Siitäkö että teidän majesteettinne hetkisen huvittelee? Oh, se on häijyä kreivittäressä!

— Herttua, — vastasi Ludvig XV, — minä en huvittele: olen päinvastoin väsynyt ja etsin lepoa. Soitto hermostuttaa minua; jos olisin noudattanut kreivittären tahtoa, olisi täytynyt mennä illallisille Luciennesiin, syödä ja varsinkin juoda. Kreivittären viinit ovat kavalia; en tiedä mistä rypäleistä ne ovat valmistettuja, mutta ne masentavat miehen. Totisesti, mieluummin lillittelen itseäni täällä!

— Ja teidän majesteettinne on sata kertaa oikeassa, — virkkoi herttua.

— Kyllä kreivitär sitäpaitsi huvinsa löytää! Olenko minä niin herttainen seuranpitäjä? Sanokoon hän, mitä sanoo, en minä sitä usko.

— Ah, tällä kertaa teidän majesteettinne on väärässä, — imarteli marski.

— Ei, herttua, eipä niin; minä lasken päiviäni ja harkitsen.

— Sire, rouva Dubarry käsittää, että hän ei mistään saisi parempaa seuraa, ja se juuri raivostuttaa häntä.

— Totisesti, herttua, en tunne menettelyänne; te suostuttelette aina naiset ikäänkuin olisitte kaksikymmenvuotias. Sillä iällä valitsee mies: mutta minun iälläni, herttua…

— Niin sire?

— Tekee nainen meistä laskelmansa.

Marski alkoi nauraa.

— Kah, sire, — virkkoi hän, — sitä suurempi syy, ja jos teidän majesteettinne luulee, että kreivitär huvittelee, niin lohduttautukaamme.

— En sano, että hän huvittelee, herttua; sanon, että hän lopuksi alkaa etsiä huvituksia.

— Ah, en uskaltaisi teidän majesteetillenne väittää, että sellaista ei olisi koskaan nähty.

Kuningas nousi hyvin kiihtyneenä.

— Kuka tuolla vielä on? — kysyi hän.

— Koko palvelijakuntanne, sire. Kuningas mietti hetkisen.

— Mutta, — sanoi hän, — onko teillä joku?

— On Rafté.

— Hyvä.

— Mitä hänen pitää tehdä, sire?

— Ka, herttua, hänen pitäisi tiedustella, palaako rouva Dubarry todellakin Luciennesiin.

— Kreivitär näkyy lähteneen.

— Niin, julkisuudessa.

— Mutta mihin teidän majesteettinne arvelisi hänen menevän?

— Kuka tietää? Mustasukkaisuus tekee hänet hulluksi, herttua.

— Sire, eiköhän se pikemmin ole teidän majesteettinne…?

— Miten, mitä?

— Jota mustasukkaisuus…

— Herttua!

— Todellakin, se olisi nöyryyttävää meille kaikille, sire.

— Minäkö mustasukkainen! — huudahti Ludvig XV väkinäisesti nauraen. — Puhutteko ihan tosissanne, herttua?

Richelieu ei sitä todellakaan uskonut. Vieläpä täytyy tunnustaa hänen olleen hyvin lähellä totuutta päinvastoin ajatellessaan kuninkaan haluavan tietää, oliko rouva Dubarry todellakin Luciennesissa, vain ollakseen varma, että tämä ei palaisi Trianoniin.

— Asia on siis sovittu, sire, — virkkoi hän ääneensä, — minä lähetän Raftén ottamaan selvää?

— Tehkää niin, herttua.

— Mitä hommailee teidän majesteettinne nyt ennen illallista?

— En mitään; käymme tuota pikaa aterialle. Oletteko ilmoittanut asianomaiselle henkilölle?

— Olen, hän on teidän majesteettinne odotushuoneessa.

— Mitä hän sanoi?

— Hän kiitteli hartaasti.

— Entä tyttö?

— Hänelle ei ole vielä puhuttu.

— Herttua, rouva Dubarry on mustasukkainen ja saattaisi palatakin.

— Ah, sire, se osoittaisi liian huonoa makua, enkä usko kreivittären tekevän itseään syypääksi sellaiseen tyhmyyteen.

— Herttua, tällaisilla hetkillä kykenee hän kaikkeen, varsinkin kun viha liittyy mustasukkaisuuteen. Hän inhoo teitä; en tiedä, onko sitä teille kerrottu.

Richelieu kumarsi.

— Tiedän, että hän tekee minulle sen kunnian, sire.

— Hän inhoo myöskin hra de Taverneytä.

— Jos teidän majesteettinne suvaitsee laskea, olen varma, että hän erästä kolmatta henkilöä inhoo vielä enemmän kuin minua, enemmän kuin paroonia.

— Ketä sitten?

— Neiti Andréeta.

— Kah, — huudahti kuningas, — se onkin minusta kyllin luonnollista!

— Siis…

— Niin, herttua, mutta silti ei ole vähemmin pidettävä huolta, että rouva Dubarry ei aiheuta mitään häpeäjuttua tänä yönä.

— Päinvastoin, ja se juuri todistaakin tämän toimenpiteen välttämättömyyden.

— Kas, tuolla on hovimestari; hiljaa! Antakaa määräyksenne Raftélle ja saapukaa luokseni ruokasaliin henkilön kanssa, jonka tiedätte.

Ludvig XV nousi ja meni ruokasaliin, samalla kun Richelieu astui ulos vastakkaisesta ovesta.

Viittä minuuttia myöhemmin hän saapui jälleen kuninkaan luo paroonin seuraamana. Kuningas sanoi herttaisesti hyvää iltaa Taverneylle. Parooni oli älykäs mies; hän vastasi siihen eräille henkilöille ominaiseen tapaan, joka vaikuttaa, että kuninkaat ja prinssit, tuntien kuuluvansa heidän maailmaansa, heti käyvät hilpeän huolettomiksi seurassa.

Istuttiin pöytään ja aterioitiin. Ludvig XV oli huono kuningas, mutta herttainen ihminen; milloin hän niin tahtoi, viehätti hänen seuransa viinin ja ruokien suosijoita, rupattelijoita ja hekumoitsijoita. Kuningas oli muuten paljon tutkinut elämää sen hauskoilta puolilta, hän söi hyvällä ruokahalulla, käski juottamaan vieraitaan ja siirsi keskustelun musiikkiin.

Richelieu otti tilaisuudesta vaarin.

— Sire, — virkkoi hän, — jos musiikki saa miehet soputuulelle, kuten balettimestarimme väittää ja kuten teidän majesteettinne näkyy ajattelevan, sanotteko samaa naisista?

— Oh, herttua, — vastasi kuningas, — älkäämme puhuko naisista! Hamasta Troijan sodasta meidän päiviimme asti naiset ovat aina vaikuttaneet päinvastoin kuin musiikki. Varsinkin teillä on heidän kanssaan liian suuria laskuja järjestettävinä, halutaksenne aloittaa tämänlaatuista keskustelua. Muiden muassa on yksi, eikä suinkaan vaarattomin joukosta, jonka kanssa olette paljastetuin tikarein.

— Kreivitär, sire! Olenko minä siihen syypää?

— Epäilemättä.

— Ah, enhän nyt toki! Teidän majesteettinne suvainnee minulle selittää…

— Kahdella sanalla ja hyvin mielelläni, — virkkoi kuningas veitikkamaisesti.

— Kuuntelen, sire.

— Kah, hän tarjoo teille jonkun ministerinsalkun, en tiedä minkä, ja te kieltäydytte, koska hän sanojenne mukaan ei ole kansan suosiossa?

— Minäkö? — virkahti Richelieu varsin nolostuneena keskustelun saamasta suunnasta.

— Dame, niinhän huhutaan, — sanoi kuningas sillä teeskennellyllä hyväluontoisuudella, joka oli hänelle aivan ominaista. — En enää muista, keltä sen sain tietää… Sanomalehdestä kai.

— Niin, sire, sanoi Richelieu käyttäen hyväkseen vapautta, jonka heidän korkean isäntänsä tavallisuudesta poikkeava hilpeys vieraille soi, — minun täytyy myöntää, että huhu ja sanomalehdetkin tällä kertaa ovat kertoneet tavallista pienemmän järjettömyyden.

— Mitä, — huudahti Ludvig XV, — oletteko tosiaan kieltäytynyt ministerinpaikasta, rakas herttuani?

Kuten helposti voi käsittää, joutui Richelieu arkaluontoiseen asemaan. Kuningas tiesi paremmin kuin kukaan, että hän ei suinkaan ollut mistään kieltäytynyt. Mutta Taverneylle oli yhä uskoteltava, mitä Richelieu oli hänelle sanonut. Herttuan oli siis vastattava kyllin taitavasti välttääkseen kuninkaan pilanteon, silti joutumatta kiinni valheesta, josta hän jo luki moitetta paroonin huulilla ja hymyssä.

— Sire, — virkkoi Richelieu, — pyydän, älkäämme puuttuko vaikutuksiin, vaan pysykäämme syyssä. Olenko vai enkö ole hyljännyt salkkua, on valtiosalaisuus, jota teidän majesteettinne ei halunne julaistavaksi lasien ääressä; mutta syy, miksi olen salkun hyljännyt, jos se minulle on tarjottu, on tässä tärkeintä.

— Hoho, herttua, ja se syy ei näy olevan valtiosalaisuus! — nauroi kuningas.

— Ei, sire, eikä varsinkaan teidän majesteetillenne, joka (sallittakoon minun sanoa) tällä hetkellä olette minulle ja ystävälleni, parooni de Taverneylle, rakastettavin kestitsijä, mitä maailmassa voi tavata… niin, minulla ei ole mitään salattavaa kuninkaaltani. Minä avaan hänelle siis koko sydämeni, sillä en tahtoisi sanottavan, että Ranskan kuninkaalla ei olisi palvelijaa, joka hänelle sanoo suoran totuuden.

— Antakaahan kuulla, — virkkoi kuningas, samalla kun Taverney melko levottomana, koska hän pelkäsi Richelieun puhuvan liikaa, puri huuliaan ja sovitti huolellisesti kasvonsa kuninkaan ilmeeseen, — antakaahan kuulla totuus, herttua.

— Sire, teidän valtakunnassanne on kaksi mahtia, joita ministerin olisi toteltava: ensimäinen on teidän tahtonne, toinen on niiden tahto, jotka teidän majesteettinne suvaitsee valita lähimmiksi ystäviksenne. Edellinen mahti on vastustamaton, kukaan ei saa uneksiakaan sen sivuuttamista; jälkimäinen mahti on vieläkin pyhempi, sillä se tuottaa sydämen velvollisuuksia jokaiselle teitä palvelevalle. Sitä nimitetään luottamukseksenne; totellakseen sitä ministerin on rakastettava kuninkaansa suosikkia tai lemmikkiä.

Ludvig XV purskahti nauruun.

— Herttua, — sanoi hän, — siinäpä on kaunis perusohje, ja mielelläni kuulen sen teidän suustanne; mutta ettepä tohtisi mennä Pont-Neufille toitottamaan sitä kaksoispasuunalla.

— Oh, tiedän hyvin, sire, — vastasi Richelieu, — että filosofit siitä saisivat aseita; mutta en usko, että heidän huutonsa merkitsisivät mitään teidän Majesteetillenne ja minulle. Pääasia on, että nämä valtakunnan kaksi mahtavinta tahtoa tyydytetään. No niin, erään henkilön tahtoa, sire, sanon sen rohkeasti teidän Majesteetillenne, vaikka epäsuosioni, siis kuolemani, siitä seuraisi… niin, rouva Dubarryn tahtoon en voisi alistua.

Ludvig XV ei virkkanut mitään.

— On pistänyt päähäni ajatus, — jatkoi Richelieu; — kun tässä tuonnoin katselin ympärilleni teidän Majesteettinne hovissa, näin tosiaan niin paljon kauniita jalosukuisia tyttöjä, niin paljon säteileviä naisia, että jos olisin ollut Ranskan kuningas, niin valinta olisi näyttänyt minusta melkein mahdottomalta.

Ludvig XV kääntyi Taverneyhin päin, joka tuntien vähitellen ja varovaisesti päästävän asiaan, värähteli pelosta ja toivosta, samalla kun hän silmillään ja henkäyksillään autteli marskin kaunopuheisuutta, ikäänkuin olisi sauvonut onnensa laivaa satamaan.

— Kuulkaa, onko se teidänkin mielipiteenne, parooni? — kysyi kuningas.

— Sire, — vastasi Taverney paisuvin sydämin, — minusta näyttää, että herttua näiden viime minuuttien kuluessa on puhunut teidän Majesteetillenne mainioita asioita.

— Olette siis samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että täällä on kauniita tyttöjä?

— Niin, minusta näyttää Ranskan hovissa olevan todellakin oikein kauniita tyttöjä.

— Yhdytte siis hänen mielipiteeseensä, parooni?

— Kyllä, sire.

— Ja kuten hänkin kehoittaisitte minua tekemään valintani hovin kaunotarten joukosta?

— Rohkenisin tunnustaa, että ajattelen marskin tavoin, jos tohtisin uskoa, että se myöskin on teidän Majesteettinne mielipide.

Seurasi hetkisen äänettömyys, jonka aikana kuningas silmäili suopeasti Taverneytä.

— Hyvät herrat, — virkkoi hän, — epäilemättä seuraisin neuvoanne, jos olisin kolmikymmenvuotias. Minulla olisi silloin helposti ymmärrettävä taipumus; mutta nyt tunnen itseni vähän vanhaksi ollakseni herkkäuskoinen.

— Herkkäuskoinen! Pyydän, selittäkäähän minulle se sana, sire.

— Herkkäuskoisuus, rakas herttuani, merkitsee uskomista; mutta mikään ei saisi minua uskomaan eräitä asioita.

— Mitä asioita?

— Sitä, että minun iälläni voisi herättää rakkautta.

— Ah, sire, — huudahti Richelieu, — olin tähän hetkeen asti luullut, että teidän Majesteettinne oli valtakuntansa kohteliain herrasmies; mutta syväksi surukseni huomaan erehtyneeni.

— No missä suhteessa? — kysyi kuningas nauraen.

— Siinä, että minä olen vanha kuin Metusalem, minä, joka olen syntynyt vuonna 1694. Ajatelkaahan sire, olen kuuttatoista vuotta vanhempi teidän Majesteettianne.

Tämä oli herttuan puolelta taitavaa imartelua. Ludvig XV ihaili aina tämän miehen vanhuutta, miehen, joka oli kuluttanut niin paljon nuorisoa loppuun palveluksessaan; sillä kun kuninkaalla oli tämä esimerkki silmiensä edessä, voi hän itsekin toivoa elävänsä yhtä vanhaksi.

— Olkoon niin, — virkkoi Ludvig XV; — mutta ette kai enää väitä, että teitä itsenne vuoksi rakastetaan, herttua?

— Muussa tapauksessa, sire, hylkäisin heti kahden naisen suosion, jotka vielä tänä aamuna vakuuttivat minulle päinvastaista.

— No niin, herttua, — virkkoi Ludvig XV, — saamme nähdä; saamme nähdä, hra de Taverney; nuoriso elvyttää, onhan se totta…

— Niin, sire, ja jalon veren vuodattaminen suoniin on terveellistä, lukuunottamatta, että sellainen rikas sielu kuin teidän Majesteettinne vaihdoksesta aina hyötyy eikä koskaan häviä.

— Kuitenkin, — huomautti Ludvig, — muistelen, että isoisäni isä vanhaksi tultuaan ei enää mielistellyt naisia yhtä rohkeasti kuin ennen.

— No, no, sire, — sanoi Richelieu, — teidän Majesteettinne tuntee suuren kunnioitukseni kuningas-vainajaa kohtaan, joka kahdesti sulki minut Bastiljiin; mutta se ei estä minua väittämästä, että Ludvig XIV:n ja Ludvig XV:n kypsyneiden ikäin välillä ei voi tehdä mitään vertailuja. Mitä hittoa! Eihän teidän kaikkein kristillisin majesteettinne edustaessanne Kirkon vanhimman pojan arvonimeä menne askeettisuudessa niin pitkälle, että unohtaisi inhimillisyytensä?

— En suinkaan, — vastasi Ludvig XV; — tunnustan tämän, koska ei lääkärini eikä rippi-isäni ole saapuvilla.

— Kah, sire, edesmennyt kuningas kummastutti usein liiallisella uskonnollisella hartaudellaan ja lukemattomilla lihansa kurittamisilla rouva de Maintenonia, joka kuitenkin oli häntä vanhempi. Toistan, sire, voiko verratakaan ihmistä ihmiseen, kun on puhe teistä kahdesta kuninkaasta?

Sinä iltana kuningas oli hyvällä tuulella; Richelieun sanat olivat kuin nuoruuden lähteestä tipahtelevia vesipisaroita.

Richelieu ajatteli, että oikea hetki oli tullut; hän tyrkkäsi polvellansa de Taverneyn polvea.

— Sire, — virkkoi tämä, — salliiko teidän Majesteettinne minun lausua kiitokseni suurenmoisesta lahjasta, jonka olette tyttärelleni antanut?

— Siitä ei minua tarvitse kiittää, parooni, — vastasi kuningas; — neiti de Taverney miellyttää minua vilpittömällä ja siveällä sulollaan. Toivoisin, että tyttärilläni vielä olisi taloutensa järjestettävänä; varmaan neiti Andrée… sehän kai on tytön nimi?

— Niin, sire, — sanoi Taverney ihastuksissaan siitä, että kuningas tiesi hänen tyttärensä ristimänimen.

— Kaunis nimi! Varmaan neiti Andrée olisi ollut ensimäinen luettelossa; mutta kaikki hovineidon-paikat perheessäni ovat jo anastetut. Odottaessamme, parooni, saatte olla varma, että tämä tyttö nauttii kaikkea suojelustani. Hänellä ei luullakseni ole rikkaita myötäjäisiä?

— Ah ei, sire!

— No, minä huolehdin hänen avioliitostaan. Taverney kumarsi hyvin syvään.

— Silloin teidän Majesteettinne suvainnee etsiä hänelle puolison; sillä tunnustan, että köyhyydessämme, joka melkein lähenee kurjuutta…

— Kyllä, kyllä, olkaa huoletta siitä asiasta, — vakuutti Ludvig XV; — mutta hän näyttää minusta hyvin nuorelta, joten ei ole kiirettä.

— Sitäkin vähemmän, sire, kun teidän suojattinne kammoo avioliittoa.

— Kas vain! — huudahti Ludvig XV hykertäen käsiään ja vilkaisten herttuaan. — No, joka tapauksessa voitte luottaa minuun, hra de Taverney, jos joudutte pulaan.

Tämän sanottuaan Ludvig XV nousi ja kääntyen Richeliun puoleen:

— Marski! — kutsui hän. Herttua lähestyi kuningasta.

— Oliko tyttönen mielissään?

— Mistä, sire?

— Jalokivilippaasta.

— Suokoon teidän Majesteettinne anteeksi, että puhun teille hiljaa, mutta isä kuuntelee eikä hänen sovi tietää, mitä teille aion sanoa.

— Pyh!

— Ei.

— Sanokaa siis.

— Sire, neitonen kammoo avioliittoa, se on totta; mutta yhdestä asiasta olen varsin varma: teidän Majesteettianne hän ei kammo.

Sanottuaan tämän tuttavallisuudella, joka miellytti kuningasta juuri tavattoman avomielisyytensä vuoksi, marski astua tepsutti nopeasti Taverneyn luo, joka kunnioituksesta oli vetäytynyt parvekkeen kynnykselle.

He läksivät molemmin puutarhan kautta.

Ilta oli hyvin ihana. Kaksi lakeijaa astui heidän edellään tulisoihdut toisessa kädessä ja toisella nostellen kukkivien oksain huippuja. Nähtiin yhä valot Trianonin ikkunoista kruununprinsessan viidenkymmenen huumautuneen vieraan hengityksestä hiestyneiden ruutujen lävitse. Hänen Majesteettinsa soittokunta elävöitti menuettia; sillä illallisten jälkeen oli alotettu tanssit, jotka vielä jatkuivat. Tiheässä sireeni- ja heisipuu-ryhmässä polvillaan maassa katseli Gilbert varjojen leikkiä läpikuultavien verhojen takaa.

Vaikka taivas olisi pudonnut maahan, se ei olisi häirinnyt tätä tähystelijää, joka kauneuden päihdyttämänä silmillään seurasi sitä kaikissa tanssin kierroissa.

Mutta kun Richelieu ja Taverney kulkivat ohi hipaisten pensasta, johon tämä yölintu oli kätkeytynyt, niin heidän äänensä ja varsinkin eräs sana saivat Gilbertin nostamaan päätänsä. Sillä tämä sana oli varsinkin hänelle tärkeä ja merkityksellinen. Nojaten ystävänsä käsivarteen ja kallistaen suunsa tämän korvaan virkkoi marski:

— Kaikki harkiten, kaikki punniten, parooni, on raskas velvollisuuteni sinulle ilmoittaa, että tyttäresi täytyy nopeasti lähettää luostariin.

— Ja minkätähden? — kysyi parooni.

— Sentähden, että kuningas, siitä löisin vetoa, on rakastunut neiti de Taverneyhin.

Nämä sanat kuullessaan Gilbert kävi vaaleammaksi kuin heisipuun hahtuvaiset lumenväriset kukat, jotka riippuivat hänen olkapäilleen ja otsalleen.

13.

Aavistelua.

Seuraavana päivänä Trianonin tornikellon lyötyä kaksitoista Nicole tuli huutamaan Andréelle, joka ei vielä ollut lähtenyt huoneestaan:

— Mademoiselle, mademoiselle, täällä on hra Filip!

Tämä huuto kaikui portaitten alipäästä.

Aivan kummastuneena, mutta samalla riemuitsevana Andrée napitti musliinisen aamunuttunsa ja riensi nuorta miestä vastaan, joka tosiaankin oli astunut ratsultaan Trianonin pihalla ja tiedusteli muutamilta palvelijoilta, milloin voisi tavata sisartaan.

Andrée avasi siis itse oven ja näki heti edessään Filipin, jota nopsa Nicole, hänet pihalta noudettuaan, johdatti pitkin porraskäytävää ylös. Nuori tyttö heittäytyi veljensä kaulaan, ja molemmat astuivat Nicolen seuraamina Andréen huoneeseen.

Vasta silloin Andrée huomasi, että Filip oli tavallista vakavampi, että hänen hymyilyssäänkin oli jotain surumielistä, että hänen uhkea univormunsa oli mitä huolellisimmin järjestetty, ja että hänellä vasemmassa kainalossaan oli kokoon kääritty matkaviitta.

— Mikä nyt on, Filip? — kysyi tyttö heti sillä hellien sielujen vaistolla, jolle yksi ainoa katse oli riittävä ilmoitus.

— Sisareni, — virkkoi Filip, — sain tänä aamuna määräyksen palata rykmenttiini.

— Ja sinä lähdet?

— Niin, minä lähden.

— Oi, — virkahti Andrée, jonka kaikki rohkeus ja osa voimista purkautui tässä tuskallisessa huudahduksessa.

Ja vaikka tämä lähtö oli aivan luonnollinen asia, jota hänen oli täytynyt odottaa, hän tunsi uutisen kuullessaan sellaista masennusta, että hänen täytyi tukea itseään veljensä käsivarteen.

— Hyvä Jumala! — sanoi Filip. — Murhetuttaako lähtöni sinua niin suuresti, Andrée? Tiedäthän, että sellainen sotilaan elämässä on mitä jokapäiväisimpiä tapauksia.

— Niin, niin, tietysti, — sopersi tyttö; — minne sinä matkustat, veljeni?

— Osastoni majailee Reimsissä; minulla ei siis ole mikään varsin pitkä matka tehtävänä, kuten näet. Totta on, että rykmentti hyvin luultavasti sieltä palaa Strassburgiin.

— Ah, — huudahti Andrée: — ja milloin lähdet?

— Määräyksen mukaan on minun heti suoriuduttava matkaan.

— Olet siis tullut sanomaan jäähyväiset?

— Niin, sisareni.

— Jäähyväiset!

— Onko sinulla jotain erityistä minulle sanottavaa, Andrée? — kysyi Filip levottomana tytön murheellisuudesta, joka oli liian ilmeinen aiheutuakseen pelkästään tästä lähdöstä.

Andrée käsitti, että nämä sanat olivat tarkoitetut Nicolelle, joka Andréen suunnattoman murheen johdosta katseli tätä näytelmää kummastuksella. Eihän Filipin lähtö, upseerin matkustaminen osastoonsa, ollut mikään onnettomuus, jonka olisi pitänyt aiheuttaa niin paljon kyyneleitä.

Andrée käsitti siis samalla kertaa sekä Filipin tunteet että Nicolen kummastuksen. Heittäen pienen päällysviitan hartioilleen hän vei veljensä portaita kohti.

— Tule puiston ristikkoportille asti, Filip, — sanoi hän; — minä johdan sinut peitettyä käytävää. Minulla on sinulle todellakin hyvin paljon puhuttavaa, veljeni.

Nämä sanat sisälsivät lähtökäskyn Nicolelle; tyttö hiipi pois seinän vierustaa pitkin ja palasi emäntänsä huoneeseen, sillä välin kun tämä Filipin kanssa kulki portaita alas.

Andrée astui kappelin sivulla olevia portaita ja tuli ulos käytävästä, joka vielä tänäpäivänä vie puutarhaan. Mutta vaikka Filipin levottoman kysyvä katse oli herkeämättä häneen luotuna, hän riippui kauan veljensä käsivarressa ja nojasi päätänsä hänen olkaansa vasten, virkkamatta ainoatakaan sanaa. Sitten hänen sydämensä yhtäkkiä murtui, hänen piirteensä saivat kalmankalpean värin, pitkä nyyhkytys nousi hänen huulilleen asti ja kyyneltulva sumensi hänen silmänsä.

— Rakas sisareni, paras Andréeni, — huudahti Filip, — taivaan tähden, mikä sinua oikeastaan vaivaa?

— Ystäväni, ainoa ystäväni, — vastasi Andrée, — sinä jätät minut yksikseni tähän maailmaan, johon vasta saavuin, ja kysyt, miksikä itken! Ah, ajattelehan, Filip, syntyessäni menetin äitini; ja, hirveätä sanoa, isää minulla ei ole koskaan ollut. Kaikki pienet huolet, joita sydämeni on tuntenut, kaikki sen pikku salaisuudet olen uskonut sinulle, ainoastaan sinulle. Kuka minulle hymyili, kuka minua hyväili, kuka minua tuuditteli lapsena ollessani? Sinä. Kuka minua suojeli isommaksi tultuani? Sinä. Kuka minut sai uskomaan, että Jumalan luomat olennot eivät olleet sysätyt maailmaan vain kärsiäkseen täällä? Sinä, Filip, yhäti sinä. Sillä enhän siitä asti, kun maailmaan tulin, ole rakastanut mitään tai ketään paitsi sinua, eikä myöskään minua ole kukaan muu rakastanut kuin sinä.

— Oi, Filip, — jatkoi Andrée murheellisesti, — sinä käännät pääsi pois, ja minä luen ajatuksesi. Sinä sanot itsellesi, että olen nuori, että olen kaunis, ja että teen väärin, kun en usko tulevaisuuteen, rakkauteen. Ah, näet kuitenkin hyvin, Filip, että kukaan ei minusta välitä. "Madame la dauphine suo sinulle hyvää", sanonet, ystäväni. Epäilemättä; hän on täydellinen, ainakin minun silmissäni, ja minä katselen häntä melkein jumaluusolentona. Mutta juuri siksi, että sijoitan hänet tuohon yliluonnolliseen ilmapiiriin, tunnenkin häntä kohtaan kunnioitusta, vaan en rakkautta.

— Ja rakkaus, Filip, on sydämelleni välttämätön tunne, joka yhäti työnnettynä takaisin sydämeeni särkee sen.

— Isäni… Oi, hyvä Jumala, isäni! Se mitä nyt sanon ei ole sinulle uutta, Filip: paitsi että isäni ei ole minulle suojelija tai ystävä, hän ei koskaan edes katsahda minuun herättämättä minussa pelkoa. Niin, niin, minä pelkään, Filip, pelkään häntä, varsinkin sen jälkeen kun näen sinun lähtevän. Miksi pelkään? Sitä en ollenkaan tiedä. Oi, Jumalani, eivätkö pakenevat linnut, ammuvat karjat, eivätkö nekin pelkää myrskyä, kun myrsky on tulossa?

— Se on vaistoa, sanot; mutta miksi kieltäisit kuolemattomalta sielultamme onnettomuuden vaiston? Viimeiseltä on perheemme saavuttanut kaikkinaista menestystä. Sen hyvin tiedän. Sinäkin olet nyt kapteeni, ja minä olen melkein joutunut kruununprinsessan lähimpään ystäväpiiriin; isäni kuuluu eilen syöneen illallista miltei kahden kesken kuninkaan kanssa. Niin, Filip, toistan sen sinulle, vaikka näyttäisin sinusta miltei järjettömältä, kaikki tuo peloittaa minua enemmän kuin leppoisa köyhyytemme eläessämme unohdettuina Taverneyssä.

— Ja kuitenkin, rakas sisar, — virkkoi Filip surumielisesti, — olit sielläkin yksinäsi; sielläkään en ollut kanssasi sinua lohduttamassa.

— Totta kyllä, mutta siellä olin edes yksinäni, yksinäni lapsuudenmuistojen! parissa. Minusta tuntui kuin täytyisi talon, missä äitini oli elänyt, hengittänyt ja kuollut, tarjota minulle kodikkuuden turvaa, jos niin voi sanoa; kaikki siellä oli minulle leppeätä, hyväilevää, ystävällistä. Näin tyynenä sinun lähtevän ja iloitsin tulostasi. Mutta joko sinä menit tai tulit, sydämeni ei kuulunut kokonaan sinulle, se oli kiintynyt tuohon rakkaaseen kartanoon, puutarhaani, kukkasiini, tuohon kokonaisuuteen, josta muinoin olit vain osana. Tänään sinä olet kaikkeni, Filip, ja jättäessäsi minut minä jään kaikesta.

— Ja kuitenkin, Andrée, — virkkoi Filip, — nautit sinä nykyisin monin verroin mahtavampaa suojelusta kuin se, minkä minä saatoin tarjota.

— Se on totta.

— Sinulla on hyvä tulevaisuus.

— Kuka tietää…?

— Miksi siis epäilet?

— En tiedä.

— Se on kiittämättömyyttä Jumalaa kohtaan, sisareni.

— Oi, ei, minä en, taivas olkoon ylistetty, nurise Herraa vastaan, vaan kiitän häntä aamuin, illoin. Mutta minusta tuntuu kuin, sen sijaan että hän vastaanottaisi kiitosuhrini, polveni notkistaessani joka kerta ääni korkeudesta sanoisi minulle: "Ole varuillasi, nuori tyttö, ole varuillasi"!

— Mutta mitä sinun pitäisi varoa? Vastaa. Otaksukaamme, että joku onnettomuus sinua uhkaisi. Onko sinulla siitä mitään ennakkotunnetta? Tiedätkö, miten menetellä käydäksesi uhmaten sitä vastaan tai välttääksesi sitä?

En tiedä mitään, Filip, paitsi että minusta tuntuu, näetkös, kuin riippuisi elämäni enää vain ohuesta rihmasta, ja että mikään ei enää hymyile minulle sen hetken jälkeen, jolloin sinun lähtösi tapahtuu. Sanalla sanoen, minusta näyttää, että nukkuessani olen vierinyt äkkijyrkänteen partaalle ja vierinyt liian nopeassa vauhdissa voidakseni herätessäni pysähtyä. Huomaan heränneeni, näen kuilun, ja kuitenkin se nielee minut, ja sinun poissa ollessasi, kun et enää ole minua pidättämässä, minä katoan sinne ja murskaudun siellä.

— Rakas sisar, hyvä Andrée, — sanoi Filip, tullen vastoin tahtoaankin liikutetuksi tästä niin todellista kauhua ilmaisevasta äänensävystä, — sinä liioittelet hellyyttä, ja siitä sinua kiitän. Niin, sinä menetät ystävän, mutta vain hetkellisesti. En joudu sinusta niin kauaksi, että et tarpeen tullen voisi kutsua minua takaisin; ja muistahan, että houreitasi lukuunottamatta mikään ei sinua uhkaa.

Andrée pysähtyi veljensä eteen.

— Mistä sitten johtuu, Filip, — sanoi hän, — että sinä, joka olet mies, ja jolla on enemmän voimaa kuin minulla, olet tällä hetkellä yhtä murheellinen kuin minäkin? Kah, veljeni, miten osaat sen selittää?

— Se on helppoa, rakas sisar, — vastasi Filip, pysäyttäen Andréen, joka puhumasta lakatessaan oli jälleen alkanut kävellä. — Emme ole veli ja sisar ainoastaan sydämeltämme ja vereltämme, vaan myöskin sielultamme ja tunteiltamme. Ja me elimme sopusoinnussa, joka varsinkin minulle on Pariisiin tulomme jälkeen käynyt perin suloiseksi tottumukseksi. Minä katkaisen tämän ketjun, rakas ystävä, tai pikemminkin se katkaistaan, ja isku tuntuu sisimpään sydämeeni. Olen siis murheissani, mutta vain hetkellisesti, siinä kaikki. Minä, Andrée, minä näen eromme tuolle puolen; minä en usko muuta onnettomuutta kuin että muutamaan kuukauteen, ehkäpä vuoden aikaan emme enää saa toisiamme nähdä; minä alistun kohtalooni, enkä sano sinulle juhlallisia jäähyväisiä, vaan: näkemiin.

Näistä lohduttavista sanoista huolimatta vastasi Andrée vain nyyhkytyksillä ja kyynelillä.

— Rakas sisar, — huudahti Filip nähdessään tämän hänelle käsittämättömän murheen ilmaisun, — rakas sisar, sinä et ole minulle kaikkea sanonut, sinä kätket jotakin; puhu taivaan nimessä, puhu.

Ja hän otti tytön käsivarsiinsa ja painoi häntä rintaansa vasten lukeakseen hänen silmistään.

— Minäkö? — virkkoi tämä. — Ei, ei, Filip, vannon sinulle, että tiedät kaiken ja että sydämeni on sinun käsissäsi.

— No, rohkeutta siis, Andrée, taivaan tähden, äläkä murhetuta minua näin.

— Olet oikeassa, — myönsi tyttö, — minä olen hupsu. Kuule: enhän ole koskaan ollut kovin lujasieluinen, sen sinä, Filip, tiedät paremmin kuin kukaan muu. Aina olen peljännyt, aina uneksinut, aina huokaillut; mutta minulla ei ole oikeutta yhdistää tuskallisiin houreisiini hellästi rakastettua veljeä, silloin kun tämä minua rauhoittaa ja minulle todistaa, että syyttä suotta käyn levottomaksi. Olet oikeassa, Filip, on totta, aivan totta, että täällä ei minulta puutu mitään. Anna minulle siis anteeksi, Filip; näethän, että kuivaan silmäni; minä en enää itke, minä hymyilen. Filip, en enää jätä sinua hyvästi, vaan sanon ainoastaan: näkemiin.

Ja nuori tyttö syleili hellästi veljeään, salaten häneltä viimeisen kyyneleen, joka vielä sumensi hänen silmäänsä ja helmenä vierähti nuoren upseerin kullatulle olkanauhalle.

Filip katseli häntä sillä äärettömällä hellyydellä, jossa samalla kertaa yhtyy sekä veljen että isän tunteet.

— Andrée, — virkkoi hän, — pidän sinusta tuollaisena. Ole reipas ja rohkea. Minä lähden, mutta kuriiri tuo sinulle minulta kirjeen joka viikko. Pyydän, että sinäkin joka viikko kirjoitat minulle.

— Kyllä, Filip, — vastasi Andrée; — se on oleva ainoa onneni. Mutta kaihan olet ilmoittanut isälle?

— Mistä?

— Lähdöstäsi.

— Rakas sisko, parooni itse minulle tänä aamuna ministerin käskyn toikin. Hra de Taverney ei ole sinun kaltaisesi, Andrée; hän näkyy helposti voivan minusta luopua. Hän tuntui olevan iloinen lähdöstäni, ja oikeassa hän olikin: täällä en ylene, kun siellä sitävastoin voi tarjoutua tilaisuuksia.

— Isä iloinen nähdessään sinun lähtevän! — mutisi Andrée. — Etkö erehdy, Filip?

— Sinä olet hänellä, — vastasi Filip, väistäen kysymystä, — ja se lohduttaa häntä, sisareni.

— Luuletko niin, Filip? Hän ei koskaan käy minua tapaamassa.

— Sisareni, hän käski minun sinulle ilmoittaa, että hän vielä tänään lähtöni jälkeen saapuisi Trianoniin. Hän rakastaa sinua, usko se; hän vain rakastaa omalla tavallaan.

— Mikä sinua muuten vaivaa, Filip? Näytät hämmentyneeltä

— Rakas Andrée, se johtuu siitä, että hetki on jo lyönyt. Sanohan, mitä kello nyt on?

— Neljännestä vailla yksi.

— Niin, rakas sisar, olen hämmennyksissä senvuoksi, että jo tunti sitten olisi pitänyt olla matkalla, ja nyt juttelemme täällä ristikkoportilla, missä hevostani pidetään valmiina. Siis…

Andrée otti levollisen muodon ja tarttuen veljensä käteen:

— Siis, — virkkoi hän liian varmalla äänensävyllä, jotta se ei olisi ilmaissut teeskentelyä, — siis, hyvästi, veljeni…

Filip syleili häntä viimeisen kerran.

— Näkemiin, — sanoi hän; — muista lupaustasi.

— Mitä lupausta?

— Että kirjoitat ainakin kerran viikossa.

— Oi, vielä siitä puhutkin!

Hän lausui nämä sanat äärettömällä ponnistuksella: lapsiparan ääni oli kokonaan sortunut.

Filip tervehti häntä vielä kädenliikkeellä ja poistui. Andrée seurasi häntä silmillään, pidättäen henkeään, hillitäkseen huokauksensa. Filip nousi hevosensa selkään, huusi hänelle vielä kerran hyvästi ristikon toiselta puolen ja lähti. Andrée jäi liikkumattomana seisomaan siihen asti kun voi veljensä eroittaa.

Tämän hävittyä näkyvistä hän kääntyi ja juoksi kuin haavoitettu hirvi puiston siimekseen, huomasi penkin, jonka hän töintuskin saavutti, ja lysähti sille puolitainnuksissa, voimattomana, raukein katsein. Sitten nousi hyvin syvältä hänen rinnastaan pitkä ja vihlaiseva nyyhkytys.

— Jumalani, Jumalani! — huudahti hän. — Miksi jätät minut näin yksikseni maan päälle?

Ja hän peitti kasvot käsiinsä, antaen isojen kyynelten valua valkoisten sormiensa välitse, yrittämättäkään niitä enää pidättää.

Tällä hetkellä kuului keveä rasahdus lehtimajan takaa; Andrée luuli kuulleensa huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja näki murheellisten kasvojen kohoavan edessään.

Siinä oli Gilbert.

14.

Gilbertin romaani.

Se oli Gilbert, sanoimme, yhtä kalpeana kuin Andrée, yhtä lohduttomana, yhtä murtuneena kuin hän.

Nähdessään miehen, nähdessään vieraan Andrée kiirehti kuivaamaan silmiänsä, ikäänkuin ylpeätä neitosta olisi punastuttanut itkeä. Hän suoristautui ja jäykisti marmoriposkensa, joita epätoivo vastikään oli nytkähdytellyt.

Gilbertiltä kului paljon pitempi aika tyyntymiseensä, ja hänen piirteissään säilyi tuskallinen ilme, jonka neiti de Taverney kohotettuaan silmänsä ja tuntiessaan miehen heti huomasi hänen asennossaan ja katseessaan.

— Kas, taaskin hra Gilbert! — huudahti Andrée siihen keveään sävyyn, mitä hän koetti käyttää joka kerta kun sattuma, niinkuin hän luuli, toi hänet nuoren miehen lähettyville.

Gilbert ei vastannut mitään: hän oli vielä liian kiihkeästi liikutettu. Murhe, joka oli värisyttänyt Andréen ruumista, oli hurjasti puistattanut myöskin häntä. Andrée siis jatkoi, tahtoen päästä selvyyteen tämän haamun kanssa.

— Mutta mikä teitä oikeastaan vaivaa, Gilbert? — kysyi hän. — Minkätähden minua noin surumielisesti katselette? Varmaan on jotakin, mikä tekee teidät murheelliseksi. Mikä teitä siis surettaa? Sanokaahan toki.

— Tahdotteko sen tietää? — virkkoi Gilbert alakuloisesti, tuntien tässä näennäisessä osanotossa piilevän ivan.

— Kyllä.

— No niin, minulle tuottaa murhetta nähdä teidän kärsivän, — vastasi Gilbert.

— Ja kuka teille on sanonut, että minä kärsin, monsieur?

— Minä näen sen.

— Minä en kärsi, te erehdytte, herraseni, — virkkoi Andrée nostaen nenäliinansa toistamiseen kasvoilleen.

Gilbert tunsi myrskyn nousevan; hän päätti taltuttaa sen nöyryydellään.

— Anteeksi, mademoiselle, — sanoi hän, minä vain kuulin teidän valituksenne.

— Ah, te kuuntelitte? Se on parempaa, silloin…

— Aivan sattumalta, mademoiselle, — änkytti Gilbert, sillä hän tunsi valehtelevansa.

— Sattumalta! Olen kovin pahoillani, hra Gilbert, että sattuma oli tuonut teidät lähelleni. Mutta sittenkin, minkä vuoksi kuulemanne valitukset saattoivat teitä murehduttaa? Ilmoittakaa se minulle, pyydän.

— Minulle on mahdotonta nähdä naisen itkevän, — vastasi Gilbert äänellä, joka tavattomasti suututti Andréeta.

— Olenko minä nainen hra Gilbertille, — lausui ylpeä neito — Minä en kerjää osanottoa keltään ja hra Gilbertiltä kaikkein vähimmin.

— Mademoiselle, — virkkoi Gilbert ravistaen päätänsä, teette väärin kohdellessanne minua noin tylysti. Olen nähnyt teidät murheellisena ja tulin surulliseksi; kuulin teidän sanovan, että hra Filipin lähdettyä olitte yksinänne maailmassa Mutta, kah, sitä ette ole, mademoiselle, sillä minä olen jäänyt, minä, eikä hartaampaa ja uskollisempaa sydäntä ole teille koskaan sykkinyt. Ei, toistan vielä, neiti de Taverney ei koskaan ole yksinään maailmassa niin kauan kuin aivoni kykenevät ajattelemaan, sydämeni sykkimään, käsivarteni ojentumaan.

Gilbert oli todella kaunis uljuudessaan, ylevyydessään ja kiintymyksessään, kun hän lausui nämä sanat, vaikka hän teki sen niin perin yksinkertaisesti kuin todellinen kunnioitus vaati.

Mutta oli nyt kerran niin, että kaikki nuoressa miehessä pahoitti Andréeta, närkästytti häntä ja kiihoitti hänet haavoittaviin vastauksiin, ikäänkuin kaikki hänen kunnioituksensa olisi ollut herjaus, jokainen hänen rukouksistaan ärsytys. Aluksi tahtoi hän nousta löytääkseen tylymmän liikkeen ja häikäilemättömämmän vastauksen; mutta hermostunut puistatus pidätti hänet penkillä. Sitäpaitsi hän ajatteli, että seisaaltaan hänet nähtäisiin kauemmaksi ja nähtäisiin juttelemassa Gilbertin kanssa. Hän jäi siis penkillensä, sillä hän tahtoi kerran kaikkiaan musertaa jalallansa hyönteisen, joka alkoi käydä kiusalliseksi.

Hän vastasi siis:

— Luulin jo sanoneeni teille, hra Gilbert, että olette minulle tavattoman epämieluinen, että äänenne ärsyttää minua ja filosofiset elkeenne inhoittavat minua. Miksi siis, kun sen olen teille sanonut, itsepäisesti tahdotte minua yhä puhutella?

— Mademoiselle, — virkkoi Gilbert kalpeana, mutta tyynenä, — kunniallista naista ei voi loukata osoittamalla hänelle myötätuntoa. Kunnon mies on jokaisen muun ihmisolennon vertainen, ja minä, jota te noin itsepäisesti hyljitte, ansaitsen ehkä enemmän kuin joku muu sitä myötätuntoa, jonka mielipahakseni näen teidän minulta kieltävän.

Kuullessaan tämän kahteen kertaan lausutun sanan "myötätunto" Andrée avasi silmänsä suuriksi ja katsahti ivallisesti Gilbertiin.

— Myötätuntoa! — huudahti hän. — Myötätuntoako teiltä minua kohtaan, hra Gilbert? Olenko teidän suhteenne pettynyt! Pidin teitä hävyttömänä, mutta ette sentään sitä olekaan: te olette ainoastaan hullu.

— En ole hävytön enkä hullu, — vastasi Gilbert näennäisellä levollisuudella, joka epäilemättä oli hyvin vaikeata tälle ylpeäksi tuntemallemme sielulle. — En, mademoiselle, sillä luonto on tehnyt minut vertaiseksenne, ja sattuma on saattanut teidät minulle kiitollisuuden velkaan.

— Sattuma taaskin? — virkkoi Andrée pilkallisesti.

— Kaitselmus, olisi minun pitänyt sanoa. En olisi teille tästä koskaan puhunut, elleivät loukkaavat sananne olisi palauttaneet muistiani.

— Teille kiitollisuuden velassa, minäkö olisin teille kiitollisuuden velassa, mitä kuulenkaan? Miten te sen sanoittekaan, Gilbert?

— Minua hävettäisi teidän kiittämättömyytenne, mademoiselle; ja Jumala, joka on luonut teidät niin kauniiksi, on kauneutenne vastapainoksi antanut teille kyllin muitakin vikoja.

Tällä kertaa Andrée nousi.

— Kas niin, suokaa minulle anteeksi, — virkkoi Gilbert; — toisinaan tekin ärsytätte minua liiaksi, ja silloin unohdan kaiken myötätunnon, jonka minussa herätätte.

Andrée puhkesi sellaiseen nauruun, että Gilbertin suuttumuksen olisi luullut kohoavan huippuunsa; mutta hänen kummastuksekseen nuori mies ei kiihoittunut. Tämä laski käsivartensa ristiin rinnalleen, säilytti tulisen katseensa vihaisen ja itsepäisen ilmeen ja odotti kärsivällisesti tytön törkeästi loukkaavan naurun loppumista.

— Mademoiselle, — sanoi Gilbert kylmästi Andréelle, — suvaitkaa vastata yhteen ainoaan kysymykseen. Kunnioitatteko isäänne?

— Minusta näyttää todellakin, että te kuulustelette minua, hra Gilbert! — huudahti neitonen ylvään ylpeästi.

— Niin, te kunnioitatte isäänne, — jatkoi Gilbert, — mutta ette tee sitä hänen avujensa ja hyveittensä vuoksi. Ette, vaan yksinomaan siksi, että hän on antanut teille elämän. Valitettavasti, ja se teidän täytyy tietää, arvoisa neiti, isänne ansaitsee kunnioitusta vain yhdestä syystä, mutta se on sittenkin syy. Vielä enemmänkin; tästä ainoasta hyvästä työstä, elämän lahjasta, — jatkoi Gilbert, vuorostaan kiihtyen halveksivasta säälistä, — tästä ainoasta hyvästä työstä olette velvollinen hyväntekijää rakastamaan. No niin, mademoiselle, jos punnitsemme asiaa periaatteellisesti, miksi loukkaatte minua, miksi työnnätte minut luotanne, miksi vihaatte minua, joka tosin en ole teille lahjoittanut elämää, mutta joka olen sen pelastanut?

— Te, — huudahti Andrée, — tekö olette pelastanut henkeni?

— Oi, ette ole sitä edes ajatellut, — sanoi Gilbert, — tai pikemminkin olette sen unohtanut; ja se onkin hyvin luonnollista, koska tapauksesta jo piakkoin on kulunut vuosi. No niin, mademoiselle, minun täytyy siis kertoa se teille eli virkistää muistianne. Niin, minä pelastin henkenne panemalla omani alttiiksi.

— Tahtonette toki olla niin ystävällinen, hra Gilbert, — virkkoi Andrée hyvin kalpeana, — että ilmoitatte minulle missä ja milloin?

— Sinä päivänä, mademoiselle, jolloin satatuhatta ihmistä tallaten toisiaan, paeten raivostuneiden hevosten jaloista ja väistäen väkijoukkoa niittäviä sapeleja jättivät Ludvig XV:n torille pitkän jonon ruumiita ja haavoitettuja.

— Ah, toukokuun 31. päivänä.

— Niin, mademoiselle.

Andrée suoristausi ja palautti ivallisen hymynsä.

— Ja sinä päivänä väitätte oman henkenne uhalla pelastaneenne minut, hra Gilbert?

— Niin oli minulla kunnia teille jo sanoa

— Olette siis hra parooni de Balsamo? Pyydän teiltä anteeksi, sillä en sitä tiennyt.

Ei, minä en ole parooni de Balsamo, — virkkoi Gilbert säihkyvin silmin ja väräjävin huulin. — Minä olen vain kansan lapsi, Gilbert, joka onnettomuudekseen oli niin hupsu, niin mieletön, että rakasti teitä, ja koska hän rakasti teitä kuin järjetön, kuin hullu, kuin mielenvikainen, hän seurasi teitä väkijoukossa. Minä olen Gilbert, joka teistä hetkiseksi eroitettuna tunsin teidät hirveästä huudosta, jonka kompastuessanne päästitte; olen Gilbert, joka kaatuen viereenne saarsi teidät käsivarsillaan, kunnes kaksikymmentätuhatta hänen omiaan pusertavaa käsivartta oli murtanut hänen voimansa; Gilbert, joka paiskautui kivipilaria vasten, johon teidät uhattiin musertaa, tarjotakseen ruumiinsa teille pehmeämmäksi tueksi. Ja minä, Gilbert, huomatessani väkijoukossa tuon merkillisen miehen, joka näkyi muita komentavan ja jonka nimen te vastikään mainitsitte, kokosin kaikki voimani, kaiken vereni, kaiken sieluni ja kohotin teidät uupuvilla käsivarsillani, jotta tuo mies teidät näkisi, teidät ottaisi, teidät pelastaisi. Sanalla sanoen, olen Gilbert, jolle, luovutettuaan teidät häntä itseään onnellisemmalle pelastajalle, ei jäänyt muuta kuin liikkunen puvustanne: painoin sen huulilleni, ja olikin aika, sillä veri syöksyi heti sydämeeni, ohimoihini ja aivoihini. Pyövelien ja uhrien vyöryvä tulva peitti ja nielaisi minut kuin aalto, sillävälin kun te ylösnousemuksen enkelin lailla kuilustani kohositte kohti taivasta.

Gilbert oli näyttäytynyt omana itsenään, — hurjana, luonnonsuorana, ylevänä päättäväisyydessään niinkuin rakkaudessaanko. Eikä Andréekaan halveksumisestaan huolimatta voinut olla häntä ihmetellen katselematta. Hetkisen Gilbert uskoikin, että hänen kertomuksensa oli ollut vastustamaton kuin totuus, kuin rakkaus. Mutta poloinen Gilbert ei ottanut huomioon epäuskoisuutta, vihan valheellista vaistoa. Näin ollen Andrée, joka vihasi Gilbertiä, ei ollut antanut minkään noista halveksitun rakastajan todisteluista vaikuttaa itseensä.

Ensiksi hän ei vastannut mitään, vaan katseli Gilbertiä, ja jotakin taistelun tapaista kuohui hänen sielussaan. Hermostuneena tästä hyytävästä äänettömyydestä nuori mies näkikin itsensä pakoitetuksi loppulauseena lisäämään:

— Älkää nyt, mademoiselle, sentään inhotko minua enempiä kuin ennen, sillä se ei olisi ainoastaan vääryyttä, vaan kiittämättömyyttäkin, niinkuin teille äsken sanoin ja nyt toistan.

Mutta tämän kuullessaan Andrée kohotti ylpeän päänsä ja lausui mitä välinpitämättömimmän julmalla äänellä:

— Hra Gilbert, kauanko, jos saan kysyä, elitte hra Rousseaun oppilaana?

— Kolme kuukautta luullakseni, mademoiselle, — vastasi Gilbert yksinkertaisesti, — lukuunottamatta niitä vuorokausia, jotka olin sairaana tukehtumistilan jälkeen toukokuun 31. päivänä.

— Te erehdytte, — virkkoi tyttö, — en pyydä teitä suinkaan ilmoittamaan, olitteko sairaana vai ettekö… en kysele tukehtumisia… se kaiketi taiteellisesti seppelöi kertomuksenne… mutta se liikuttaa minua vähän. Tahdoin vain teille sanoa, että vietettyänne ainoastaan kolme kuukautta kuuluisan kirjailijan luona, olette oivallisesti käyttänyt tilaisuutta hyväksenne, ja että oppilas laatii ensi otteellaan romaaneja, jotka ovat melkein hänen mestarinsa julkaisemien teosten arvoiset.

Gilbert, joka oli tyynesti kuunnellut, luullen, että Andrée hänen lausumiinsa intohimoisiin sanoihin vastaisi vakavasti, putosi tämän verisen ivan iskemänä herkkäuskoisen hyväntahtoisuutensa ylväästä korkeudesta.

— Romaaneja, — jupisi hän närkästyneenä, — te pidätte romaanina, mitä teille olen kertonut!

— Niin, monsieur, — sanoi Andrée, — romaanina, toistan sanan. Kuitenkaan ette ole pakoittanut minua sitä lukemaan, ja siitä olen teille hyvilläni. Mutta minun täytyy syvästi valittaa, että en voi sitä palkita arvonsa mukaan: turhaan sitä yrittäisin, romaaninne kun ei ole maksettavissa.

— Näinkö te siis minulle vastaatte? — änkytti Gilbert kivistelevin sydämin ja sammunein silmin.

— Minä en edes vastaa teille, herraseni, — sanoi Andrée työntäen hänet tieltään.

Siinä saapuikin Nicole, kutsuen emäntäänsä puistokäytävän päästä, tahtomatta liian äkkiä keskeyttää hänen keskusteluaan. Kuka toinen puhujista oli, sitä hän ei tiennyt, sillä siimeksen välitse hän ei ollut Gilbertiä tuntenut. Mutta lähemmäksi tullessaan hän näki nuoren miehen, tunsi hänet ja pysähtyi hämmästyneenä, katuen, että ei ollut saapunut kiertoteitse kuullakseen, mitä Gilbert oli saattanut neiti de Taverneylle sanoa.

Silloin tämä, puhutellen Nicolea leppeällä äänellä ikäänkuin paremmin ilmaistakseen Gilbertille sen ylpeän ynseyden, millä oli häntä kohdellut, kysyi:

— Mikä on, lapseni?

— Herrat Taverneyn parooni ja Richelieun herttua saapuvat neitiä tapaamaan, — vastasi Nicole.

— Missä he ovat?

— Neidin luona.

— Tule.

Andrée lähti ja Nicole seurasi häntä, luoden kuitenkin mennessään ivallisen katseen Gilbertiin, joka pikemmin lyijynharmaana kuin kalpeana, pikemmin mielipuolena kuin kiihtyneenä pikemmin huimahulluna kuin vihaisena ojensi nyrkkiään käytävää kohti, jota pitkin vihollisensa poistui, ja mutisi hammasta purren:

"Oi, sydämetön olento, sieluton ruumis, olen pelastanut henkesi, olen sulkenut rakkauteni sydämeeni, olen mykistänyt tunteen, joka olisi voinut loukata niin sanoakseni puhdasta viattomuuttasi; sillä minulle sinä houreissani olit pyhä neito, kuin taivaan neitsyt Maria… Nyt kun olen sinut nähnyt läheltä, olet enää vain nainen, ja minä olen mies… Oh, jonakuna päivänä kostan puolestani, Andrée de Taverney; kahdesti olet ollut käsissäni ja kahdesti olen sinut säästänyt; Andrée de Taverney, varo kolmatta kertaa!… Näkemiin, Andrée!"

Ja hän poistui, hypäten pensasrivien yli kuin haavoitettu nuori susi, joka kääntyy näyttäen hampaitaan ja veristävin silmäterin.

15.

Isä ja tytär.

Lehtokujan päähän ehdittyään Andrée todellakin huomasi marskin ja isänsä, jotka kävelivät portaitten edessä häntä odotellen.

Ystävykset näkyivät olevan mitä hilpeimmällä tuulella siinä käsihakaa astuessaan. Hovissa ei vielä ollut nähty Orestesta ja Pyladesta niin tarkkaan esitettyinä. Andréen saapuessa molemmat vanhukset ilostuivat vielä enemmän ja huomauttelivat toisilleen tytön säteilevää kauneutta, jonka suuttumus ja ripeä käynti oli vielä kohottanut.

Marski tervehti Andréeta niinkuin hän olisi tervehtänyt ilmettyä rouva de Pompadouria. Tämä vivahdus ei jäänyt Taverneyltä huomaamatta, ja se miellytti häntä; mutta Andréeta kummastutti tuo kunnioituksen ja vapaan kohteliaisuuden sekoitus; sillä taitava hovimies osasi kumarrukseen sijoittaa yhtä monta erityisseikkaa kuin Covielle osasi sovittaa ranskankielisiä lauseita yhden ainoan turkkilaisen sanan tulkintaan.

Andrée vastasi tervehdykseen kumarruksella, joka oli yhtä virallisen kohtelias hänen isälleen kuin marskillekin; sitten hän hurmaavan sievästi kehoitti molempia astumaan hänen huoneeseensa.

Marski ihmetteli aistikasta siisteyttä, joka oli suojan sisustuksen ja rakennustyylin ainoa ylellisyys. Kukilla ja pienellä määrällä valkoista musliinia Andrée ei ollut synkästä kammiostaan tehnyt palatsia, vaan temppelin. Hra Richelieu istahti isokukkaisella vihreällä Persian karttuunilla päällystettyyn nojatuoliin suuren kiinalaisen suppilon alle, josta riippui hyvänhajuisia akaasian ja vaahteran terttuja kurjenmiekkojen ja Bengalin ruusujen keskeltä.

Taverney sai samallaisen nojatuolin; Andrée istahti telttatuolille nojaten kyynäspäätään klaveeria vasten, joka myöskin oli isoon saksilaiseen porsliinimaljakkoon asetetuilla kukilla koristettu.

— Mademoiselle, — sanoi marski, — tulen hänen majesteettinsa puolesta tuomaan teille vilpittömät onnittelut, joihin teidän lumoava äänenne ja teidän täydellinen soittotaituruutenne on saanut kaikki harjoituksen kuuntelijat puhkeamaan. Hänen majesteettinsa pelkäsi herättävänsä teille kadehtijoita ja kadehtijattaria, jos olisi teitä liian äänekkäästi ylistänyt. Hän on siis suvainnut antaa minun toimekseni ilmoittaa teille, miten suuren ilon hänelle tuotitte.

Heleästi punastuessaan Andrée oli niin kaunis, että marski jatkoi kuin olisi puhunut omassa asiassaan.

— Kuningas, — virkkoi hän, — vakuutti minulle, että hän hovissaan ei vielä ollut nähnyt ketään, jossa samassa määrässä kuin teissä, neitiseni, yhtyivät hengen lahjat ja piirteiden sulo.

— Unohdatte sydämen avut, — lisäsi Taverney innostuen. — Andrée on tytöistä parhain.

Marski oli jo uskoa, että ystävänsä hyrähtäisi itkuun. Ihaillen tätä isällisen tunteellisuuden ponnistusta hän huudahti:

— Sydämen! Oi, hyvä parooni, te yksin kykenette arvostelemaan neidin sydämen hellyyttä, jospa olisin viidenkolmatta vuotias, niin laskisin hänen jalkojensa juureen elämäni ja omaisuuteni!

Andrée ei vielä osannut ottaa hovimiehen ylistystä keveästi Hän vastasi Richelieun sanoihin vain merkityksettömällä hymähdyksellä.

— Mademoiselle, — virkkoi tämä, — kuningas on suvainnut pyytää teitä vastaanottamaan häneltä mielihyvänsä todistuksen, ja hän on antanut isänne, hra paroonin, toimeksi sen teille jättää. Mitä on minun nyt teidän puolestanne vastattava hänen majesteetillensa?

— Monsieur, — sanoi Andrée, näkemättä menettelyssään muuta kuin jokaisen alamaisen puolelta kuninkaalle tulevaa luonnollista kunnioitusta, — olkaa hyvä ja vakuuttakaa hänen majesteetilleen hartainta kiitollisuuttani. Sanokaa hänen majesteetilleen, että hän tekee minut ylenmäärin onnelliseksi ajatellessaan minua ja että olen aivan arvoton ansaitsemaan niin mahtavan hallitsijan huomiota.

Richelieu näkyi hurmaantuvan tästä vastauksesta, jonka nuori tyttö lausui varmalla äänellä ja ilman pienintäkään epäröimistä. Hän tarttui tämän käteen, suudellen sitä kunnioittavasti ja katsellen sitä nautinnolla.

— Kuninkaallinen käsi, — huudahti hän, — jalka kuin haltijattarella… sielukkuutta, tahdon lujuutta, viattomuutta… Ah, parooni, sellainen aarre!… Tyttärenne ei ole mikään tavallinen tyttö, vaan kuningatar…

Tämän lausuttuaan hän sanoi hyvästi, jättäen Taverneyn Andréen luo. Isän povi paisui nyt yhäti enemmän ylpeydestä ja toivosta.

Ken tahansa, joka olisi nähnyt tämän muinaisten oppien mukaisen filosofin, tämän epäilijän, tämän halveksijan hengittävän pitkin siemauksin suosionsa ilmaa ummehtuneimmasta rapakosta, olisi sanonut, että Jumala oli samasta liejusta muovaillut hra de Taverneylle sekä sielun että sydämen. Ainoastaan Taverney olisi tämän muutoksen johdosta voinut huudahtaa:

"Minä en ole muuttunut, vaan aika."

Hän jäi siis Andréen lue, istuen hiukan hämillään; sillä nuori tyttö, jonka kasvot kuvastivat seestä, ehtymätöntä tyyneyttä, lävisti hänet silmillään, jotka päilyivät syvinä kuin valtameri.

— Eikö hra de Richelieu sanonut, monsieur, että hänen majesteettinsa oli teille jättänyt todistuksen tyytyväisyydestään? Mikä se on, pyydän?

"Ah", ajatteli Taverney, "tytössä herää voitonpyyntiä… Kas, enpä olisi uskonut! Sitä parempi, saatana, sitä parempi!"

Hän veti verkalleen taskustaan lippaan, jonka marski eilen oli antanut, melkein samalla tavalla kuin hyvät isät vetävät esille makeispussin tai leikkikalun, minkä lapsen silmät aavistavat heidän taskustaan ennenkuin sormet ehtivät sitä koskettamaan.

— Kas tässä, — sanoi hän.

— Ah, jalokiviä! — virkahti Andrée.

— Pidätkö niistä?

Siinä oli hyvin kallisarvoinen jalokiviryhmä. Kaksitoista isoa timanttia yhdisti helmirivit toisiinsa; timanttisolki, korvarenkaat ja timanteista säteilevä hiusneula antoivat lahjalle vähintäänkin kolmenkymmenentuhannen écu'n arvon.

— Hyvä Jumala, isä! — huudahti Andrée.

— No?

— Nämä ovat liian komeita… kuningas on erehtynyt. Minä häpeäisin noita kantaa… Olisiko minulla pukuja, jotka sopisivat tähän timanttirikkauteen?

— Valittele siis, pyydän! — sanoi Taverney ivallisesti.

— Monsieur, te käsitätte minut väärin… Olen pahoillani, etten voi käyttää näitä jalokiviä, koska ne ovat liian muhkeita.

— Kuningas, joka on lahjoittanut sinulle jalokivilippaan, neitiseni, on kyllin suuri herra toimittaakseen sinulle pukuja.

— Mutta, monsieur… tämä kuninkaan ystävällisyys…

— Etkö usko, että olen sen palveluksillani ansainnut? — sanoi Taverney.

— Ah, anteeksi, isäni: se on totta; — vastasi Andrée luoden päänsä alas, mutta tulematta oikein, vakuutetuksi.

Hetkisen mietittyään hän painoi lippaan kiinni.

— Minä en käytä näitä jalokiviä, — sanoi hän.

— Mikset? — huudahti Taverney levottomana.

— Siksi, isä, että te ja veljeni olette välttämättömimmän puutteessa ja että tämä ylellisyys loukkaa silmiäni, kun ajattelen teidän vaikeuksianne.

Taverney puristi hymyillen hänen kättänsä.

— Oh, älä siitä enää huolehdi, tyttäreni. Kuningas on tehnyt enemmän minulle kuin sinulle. Me olemme suosiossa, rakas lapseni. Kunnioittavan alamaisen enempää kuin kiitollisen naisenkaan ei sopisi näyttäytyä hänen majesteettinsa edessä ilman niitä koristuksia, jotka hän on suvainnut lahjoittaa.

— Minä tottelen, monsieur.

— Niin, mutta sinun on toteltava ilolla… Nämä koristeet eivät näy olevan sinun makuusi?

— Minä en tunne timantteja, monsieur.

— Tiedä siis, että helmet yksinään ovat viidenkymmenentuhannen livren arvoiset.

Andrée pani kätensä ristiin.

— Monsieur, — sanoi hän, — on omituista, että hänen majesteettinsa antaa minulle tällaisen lahjan. Ajatelkaahan toki.

— En käsitä sinua, neitiseni, — virkkoi Taverney kuivasti.

— Jos käytän näitä hohtokiviä, niin olkaa varma, monsieur, että ihmiset sitä kummastelevat.

— Minkätähden? — kysyi Taverney samaan sävyyn, ja hänen käskevä ja kylmä katseensa sai tyttären luomaan silmänsä alas.

— Minua arveluttaa.

— Mademoiselle, on kovin omituista, sen myöntänet, että sinua arveluttaa, kun minä en näe mitään syytä arkailuun tai pelkoon. Kasvavatko nuoret tytöt viattomina tietääkseen ja keksiäkseen pahan, vaikka se olisi kuinka hyvin kätkettynä, ja nähdäkseen sitä sielläkin, missä kukaan muu ei ole sitä huomannut? Elääkö nuori tyttö teeskentelemättömänä ja neitseellisenä punehduttaakseen minunlaiseni vanhat krenatöörit!

Andrée kätki hämmennyksensä perlemokiiltoisiin käsiinsä.

"Oi veljeni", kuiskasi hän hiljaa, "miksi olet jo niin kaukana?" Kuuliko Taverney nuo sanat vai arvasiko hän ne sillä merkillisellä terävyydellä, jonka tiedämme hänellä olleen? Sitä emme osaisi sanoa; mutta muuttaen heti äänensävyään ja tarttuen Andréen molempiin käsiin hän virkkoi:

— Kah, lapseni, eikö isäsi sentään ole sinun ystäväsikin?

Lempeä hymy välähti Andréen kaunista otsaa peittävien varjojen välitse.

— Enkö ole täällä sinua rakastamassa, sinua neuvomassa? Etkö tunne ylpeyttä voidessasi avustaa veljesi ja minun onneani?

— Oi kyllä, — sanoi Andrée.

Parooni kohdisti tyttäreensä mitä hehkuvimmin hyväilevän katseen.

— Niin, — virkkoi hän, — kuten hra Richelieu äsken sanoi, sinusta tulee Taverneyn linnan kuningatar… Hänen majesteettinsa on tehnyt sinut huomatuksi… kruununprinsessa myöskin, — lisäsi hän vilkkaasti. — Näiden ylhäisten henkilöiden ystävyydessä rakennat tulevaisuutesi, tekemällä heidän elämänsä onnelliseksi… Dauphinen ystävätär, kuninkaan… ystävätär, sellainen kunnia!… Sinulla on suurenmoisia lahjoja ja voittamaton kauneus; sielusi on terve, vapaa ahneudesta ja kunnianhimosta… Oi lapseni, millaista osaa voitkaan näytellä! Muistatko tyttöstä, joka lievensi Kaarlo VI:n viimeiset hetket?… Ranska siunasi hänen nimeään… Muistatko Agnes Sorelia, joka palautti Ranskan kruunun kunnian? Kaikki kunnon ranskalaiset pitävät hänen muistoansa arvossa… Andrée, sinusta tulee mainehikkaan hallitsijamme vanhuuden tuki… Hän on rakastava sinua kuin tytärtään, ja sinä olet hallitseva Ranskaa kauneutesi, rohkeutesi ja uskollisuutesi oikeudella…

Andréen silmät laajenivat kummastuksesta. Parooni jatkoi antamatta hänelle aikaa miettimiseen.

— Valtaistuinta häpäisevät turmeltuneet naiset on pelkkä katseesi karkoittava; sinun läsnäolosi on puhdistava hovin. Sinun lempeätä vaikutustasi on valtakunnan ylimystö kiittävä hyvien tapojen, siveän ja puhtaan lemmenleikin palaamisesta. Tyttäreni, sinä voit, sinun täytyy olla uudistuksen lähteenä tälle maalle ja kruunata nimemme kunnia.

— Mutta, — virkkoi Andrée hämmästyneenä, — mitä pitää minun sitä varten tehdä?

— Andrée, — puhui parooni edelleen, — olen sinulle usein sanonut, että tässä maailmassa täytyy pakoittaa ihmiset hyveellisiksi tekemällä hyve heille vain mieluisaksi ja rakkaaksi. Otsaansa rypistelevä, synkkä ja alati siveysoppia veisaava hyve ajaa pakoon nekin, jotka kiihkeimmin tahtoisivat sitä tavoitella. Anna omalle hyveellesi kaikki keimailun syötit, vieläpä nekin, joita pahe käyttää. Se on helppoa sinunlaisellesi älykkäälle ja lujaluontoiselle tytölle. Tee itsesi niin kauniiksi, että hovissa puhutaan ainoastaan sinusta; tee itsesi niin viehättäväksi kuninkaan silmissä, että hän ei voi elää ilman sinua; esiinny niin salaperäisenä, niin varovaisena kaikkia muita paitsi hänen majesteettiaan kohtaan, että sinulle hyvin pian tunnustetaan kaikki se valta, jonka välttämättömästi olet saavuttava.

— En oikein ymmärrä tätä viime neuvoa, — virkkoi Andrée.

— Salli minun opastaa itseäsi. Ymmärtämättäsi olet vaistomaisesti tekevä sen, mikä on parempi sellaiselle viisaalle ja jalomieliselle olemukselle kuin sinä. Muuten, ensimäistä askeltasi varten minun on varustettava kukkarosi. Ota nämä sata louisdoria ja varustele pukusi vastaamaan sitä arvoa, johon olemme kutsutut senjälkeen kuin kuningas on meitä erityisellä huomaavaisuudellaan kunnioittanut.

Taverney antoi sata louisdoria tyttärelleen, suuteli tämän kättä ja lähti.

Hän käveli rivakasti takaisin samaa puutarhakäytävää, jota oli tullutkin, eikä huomannut Lemmenlehdon perällä Nicolea, joka oli hartaassa keskustelussa hänen korvaansa kuiskailevan ylhäisen herrasmiehen kanssa.

16.

Mitä Althotas tarvitsi eliksiirinsä täydentämiseen.

Tätä keskustelua seuraavana päivänä kello neljän tienoissa iltapuolella Balsamo oli työhuoneessaan Rue Saint-Clauden varrella, lukien kirjettä, jonka Fritz juuri oli hänelle tuonut. Siinä ei ollut mitään allekirjoitusta. Käännellen sitä kämmenissään hän virkkoi:

"Tunnen tuon venytetyn, säännöttömän, hiukan vapisevan käsialan monine oikeinkirjoitus-virheineen."

Ja hän luki uudestaan:

'Herra kreivi:

Henkilö, joka kävi kysymässä neuvoanne jonkun aikaa ennen viimeisen ministeristön kukistumista ja joka jo kauan aikaisemmin oli kanssanne neuvotellut, saapuu tänään luoksenne uutta puhuttelua varten. Sallivatko monet toimenne teidän suoda tälle henkilölle puoli tuntia kello neljän ja viidan välillä iltapäivällä?'

Luettuaan kirjeen toiseen tai kolmanteen kertaan Balsamo vaipui jälleen tutkisteluunsa.

"Ei maksa vaivaa kysellä Lorenzalta näin vähäpätöistä seikkaa; ja enkö sitten enää itse kykene arvaamaan? Kirjoitus on pitkää, ylimyksellinen merkki; säännötöntä ja vapisevaa, vanhuuden merkki; vilisee oikeinkirjoitusvirheitä: siis hovimiehen kyhäämä… Ah, olenpa minä tomppeli! Se on Richelieun herttuan kirjoittama. Aivan varmaan suon teille puolisen tuntia, herra herttua, soisin tunnin, kokonaisen päivänkin. Käyttäkää aikaani milloin teille parhaiten sopii. Olettehan te, itse sitä tietämättänne, salaperäisiä välikappaleitani, kotoisia paholaisiani! Emmekö puuhaile molemmat samassa työssä, emmekö yhteisvoimin horjuttele monarkiaa, te tekeytymällä sen ystäväksi ja sieluksi, minä tekemällä itsestäni sen vihollisen? Tulkaa, herra herttua, tulkaa."

Ja Balsamo otti esille kellonsa nähdäkseen, kauanko hänen vielä täytyi herttuaa odottaa. Tällä hetkellä kuului tiu'un helähdys katonrajasta.

"No, mikä on?" hymähti Balsamo säpsähtäen. "Lorenza kutsuu minua, Lorenza! Hän tahtoo minua tavata. Olisiko hänelle tapahtunut jotakin ikävää vai olisiko se vain hänen luonteensa oikkuja, joiden todistajaksi olen niin usein joutunut ja joskus uhriksikin? Eilen hän oli hyvin mietiskelevä, hyvin alistuvainen, hyvin lempeä, juuri sellainen, jollaisena haluan hänet nähdä. Lapsi-parka! Katsokaamme."

Sitten sulki hän kirjaillun paidanrintansa, kätki röyhyskauluksensa kotinuttunsa alle, vilkaisi peiliin todetakseen, että tukkalaitteensa ei ollut kovin epäjärjestyksessä ja astui portaita kohti, kun ensin oli samallaisella kellonkilahduttamisella vastannut Lorenzan kutsuun.

Mutta tapansa mukaan Balsamo pysähtyi suojassa, joka oli nuoren naisen kammion edessä, ja kääntyen ristiin lasketuin käsivarsin sinne päin, missä otaksui tämän olevan, hän esteitä tuntemattomalla tahdonvoimallansa määräsi hänet vaipumaan uneen.

Sitten hän melkein huomaamattomasta halkeamasta laudoituksessa, ikäänkuin epäillen itseään tai luullen tarpeelliseksi ryhtyä kaksinkertaisiin varokeinoihin, katsahti sisään.

Lorenza makasi nukkuneena sohvalla, mistä hän kaiketi horjuen käskijänsä tahdon alla oli mennyt etsimään tukea. Maalari ei suinkaan olisi keksinyt hänelle runollisempaa asentoa. Väännellen itseään ja läähättäen Balsamon hänelle lähettämän virran vaikutuksesta Lorenza muistutti Vanloon ihania Ariadneja, joiden povi paisuu, vartalo nytkähtelee aaltomaisista väristyksistä ja pää riippuu raukeana epätoivosta tai väsymyksestä.

Balsamo astui siis sisään tavallisesta käytävästään ja pysähtyi vaimonsa eteen häntä katselemaan. Mutta samassa hän herätti hänet, pitäen tilannetta liian vaarallisena.

Tuskin oli Lorenza avannut silmänsä, kun hän singahdutti niistä salaman; senjälkeen hän ikäänkuin järjestääkseen vielä häilyviä ajatuksiaan silitti molemmilla kämmenillään hiuksiansa, tiivisti rakkaudesta kosteat huulensa ja etsien syvältä sielustaan keräsi hajalliset muistelmansa.

Balsamo katseli häntä eräänlaisella levottomuudella. Hän oli jo pitkän ajan kuluessa tottunut siihen, että lemmellinen hellyys äkkiä vaihtui suuttumuksen ja vihan puuskaksi. Tämänpäiväinen tunneheijastus, ilme, johon hän ei ollut tottunut, levollisuus, jolla Lorerza tavanmukaisten vihanpuuskiensa asemesta hänet vastaanotti, ilmaisivat hänelle tällä kertaa jotakin, mikä ehkä oli vakavampaa kuin kaikki hänen tähän asti näkemänsä. Lorenza siis nousi, pudisti päätänsä ja kohotti pitkän, sametinpehmeän katseensa Balsamoon, virkkaen:

— Istukaahan tähän viereeni, minä pyydän.

Balsamo säpsähti tätä tavatonta lempeyttä ilmaisevaa ääntä.

— Istuisinko? — virkkoi hän. — Tiedät hyvin, Lorenzani, että minulla ei ole muuta toivomusta kuin viettää elämäni sinun jalkaisi juuressa.

— Monsieur, — toisti Lorenza samaan sävyyn, — pyydän teitä istumaan, vaikka minulla ei ole teille paljoa kerrottavaa. Mutta mielestäni puhun sentään paremmin, jos istutte.

— Tänään, kuten aina, rakastettu Lorenzani, — sanoi Balsamo, — seuraan toivomuksiasi.

Ja hän istahti nojatuoliin Lorenzan viereen, joka itse istui sohvalla.

— Monsieur, — sanoi hän, luoden enkelinilmeiset silmänsä Balsamoon, — kutsuin teitä anoakseni teiltä suosionosoitusta.

— Oi Lorenzani, — huudahti Balsamo yhä ihastuneempana, — kaikki, mitä tahdot, kaikki, sano!

— Pyydän vain yhtä asiaa; mutta ilmoitan edeltäkäsin, että haluan sitä kiihkeästi.

— Puhu, Lorenza, puhu, vaikka se maksaisi minulle koko omaisuuteni, puolet elämääni.

— Se ei maksa teille mitään muuta, monsieur, kuin minuutin ajastanne, — vastasi nuori nainen.

Hyvillään keskustelun saamasta tyynestä suunnasta Balsamo vilkkaassa mielikuvituksessaan jo hahmoitteli toivomukset, jotka Lorenza oli saattanut muodostaa, ja varsinkin ne, jotka hän voisi tyydyttää.

"Hän aikoo minulta pyytää jotakin palvelijaa tai seuralaista", tuumi hän. "No, tuon äärettömän uhrauksen teen hänelle silläkin uhalla, että se saattaa salaisuuteni ja luonani käyvät vieraani vaaraan, sillä lapsi-parka on hyvin onneton tässä eristyksessä." — Sano pian, Lorenzani, — kehoitti hän ääneensä, rakastavaisen hymy huulilla.

— Monsieur, — virkkoi nuori nainen, — tiedätte, että riudun surusta ja ikävästä.

Huoahtaen kumarsi Balsamo myöntymyksen merkiksi.

— Nuoruuteni, — jatkoi Lorenza, — haihtuu; päiväni ovat pelkkää nyyhkytystä, yöni kuluvat alituisessa pelossa. Minä vanhenen yksinäisyydessä ja ahdistuksessa.

— Tämä elämä on sellainen, millaiseksi sen itselleni luot, Lorenza, — vastasi Balsamo, — eikä ole ollut minun syyni, että elämäsi, jonka olet täten synkistänyt, ei herätä kateutta kuningattaressakin.

— Olkoon niin. Ja nyt näettekin, että minä palaan sovinnon tielle.

— Kiitos, Lorenza.

— Olette hyvä kristitty, niin olette minulle joskus sanonut, vaikka…

— Vaikka pidät minua kadotettuna sieluna, tarkoittanet? Minä täydennän ajatuksesi, Lorenza.

— Älkää ottako huomioonne muuta kuin omat sanani, monsieur, älkääkä otaksuko mitään, pyydän.

— Jatka siis.

— No niin, sensijaan että annatte minun nääntyä näihin vihan ja epätoivon puuskiin, suokaa minulle, koska en mihinkään kelpaa…

Hän pysähtyi vilkaistakseen Balsamoon; mutta tämä oli jo ottanut takaisin valtansa hänen ylitseen, ja vaimo kohtasi vain kylmän katseen ja rypistyneen otsan. Näiden melkein uhkaavien silmien alla hän elostui.

— Suokaa minulle, — jatkoi hän, — joskaan ei vapauttani (tiedän, että Jumalan säännös tai pikemminkin teidän tahtonne, joka minusta näyttää kaikkivaltiaalta, tuomitsee minut elinikäiseen vankeuteen), suokaa minulle edes tilaisuus nähdä ihmiskasvoja, kuulla muidenkin ääniä kuin teidän; sanalla sanoen, sallikaa minun lähteä ulos, kävellä, olla todella olemassa.

— Olen edeltäpäin arvannut tuon toivomuksesi, Lorenza, — sanoi Balsamo tarttuen hänen käteensä, — ja tiedäthän, että se jo kauan on ollut minunkin toivomukseni.

— Siis…! — huudahti Lorenza.

— Mutta, — vastasi Balsamo, — olet itse minua siitä ehkäissyt. Houkkiona, mikä olinkin, ja jokainen rakastunut mies on houkkio, olen antanut sinun tunkeutua muutamiin tieteellisiin ja valtiollisiin salaisuuksiini. Tiedät, että Althotas on keksinyt viisasten kiven ja etsii elämän eliksiiriä; se tieteestä. Sinulle on tunnettua, että minä ystävineni hankin kapinaa tämän maailman monarkiain kukistamiseksi; se politiikasta. Edellinen näistä salaisuuksista voi saattaa minut noitana poltettavaksi, jälkimäinen voi johtaa siihen, että minut valtiopetoksesta pyörällä teilataan. Ja sinä olet uhkaillut minua, Lorenza; olet sanonut minulle, että käyttäisit kaikki mahdolliset keinot hankkiaksesi takaisin vapautesi ja että vapautesi kerran saatuasi ensikädessä käyttäisit sitä ilmiantaaksesi minut hra de Sartines'lle. Etkö ole niin sanonut?

— Minkä sille voin! Joskus raivostun ja silloin… niin, silloin tulen hulluksi.

— Oletko tyyni, oletko järkevä tällä hetkellä, Lorenza, ja voimmeko jutella?

— Toivoakseni. — Jos palautan sinulle pyytämäsi vapauden, olenko näkevä sinussa hartaan ja alistuvaisen vaimon, luotettavan ja lempeän sielun? Tiedät, että se on hartain toivoni, Lorenza.

Nuori nainen pysyi vaiti.

— Toisin sanoen, rakastatko minua? — lopetti Balsamo huokaisten.

— En tahdo luvata muuta kuin minkä voin täyttää, — vastasi Lorenza. — Rakkaus ja viha eivät riipu meistä. Toivon, että Jumala teidän hyväntahtoisen menettelynne vastineeksi sallii vihan sammua ja rakkauden syttyä.

— Sellainen lupaus, Lorenza, ei valitettavasti ole riittävä voidakseni sinuun luottaa. Minun täytyy saada ehdoton, pyhä vala, joka sitoo sinut tässä ja tulevaisessa maailmassa ja jonka unohtaminen aiheuttaisi kuolemasi täällä ja kadotuksesi siellä.

Lorenza oli vaiti.

— Tahdotko vannoa sen valan?

Lorenza antoi päänsä painua käsiinsä, ja hänen povensa kuohui vastakkaisten tunteitten puristuksesta.

— Vanno minulle se vala, Lorenza, sellaisena kuin sen sinulle sanelen, siinä juhlallisessa muodossa, mihin sen puen, niin olet vapaa.

— Mitä minun on vannottava, monsieur?

— Vanno, että ei koskaan millään verukkeella hiiskaustakaan siitä, mitä olet Althotaan tieteestä havainnut, lähde huuliltasi.

— Vanno, että et koskaan ilmaise mitään siitä, jonka olet saanut tietää valtiollisista kokouksistamme.

— Vannon senkin.

— Sillä valalla ja siinä muodossa kuin minä osoitan?

— Niin; onko siinä kaikki?

— Ei, vanno… ja se on tärkeintä, Lorenza, sillä muista valoista riippuu vain elämäni; mutta se, jonka sinulle nyt mainitsen, koskee autuuttani. Vanno, että et koskaan erkane minusta, Lorenza. Kun sen vannot, niin olet vapaa.

Nuori nainen säpsähti kuin olisi jääkylmä rauta työnnetty hänen sydämeensä.

— Ja millä tavalla on tuo vala vannottava?

— Menemme yhdessä kirkkoon, Lorenza; siellä nautimme Herran ehtoollisen samasta rippileivästä. Tämän vielä murtamattoman rippileivän kautta vannot, että et konsaan ilmaise mitään tovereistani. Sinä vannot, että et koskaan eroa minusta. Me leikkaamme hostian kahtia ja nautimme puoliskon kumpikin, rukoillen Herraa Jumalaa todistajaksemme, sinä, että et minua koskaan petä, ja minä, että teen sinut aina onnelliseksi.

— Ei, — virkkoi Lorenza, — sellainen vala on jumalaton.

— Vala on jumalaton, Lorenza, — vastasi Balsamo surullisesti, — ainoastaan silloin, kun se vannotaan aikomatta sitä pitää.

— En tee sitä valaa, — sanoi Lorenza, — pelkäisin liiaksi, että kadottaisin sieluni.

— Toistan sinulle, — virkkoi Balsamo, — että valaa tekemällä et sieluasi kadottaisi, vaan valasi rikkomalla.

— Minä en vanno.

— Ole sitten kärsivällinen, Lorenza, — sanoi Balsamo suuttumatta, mutta syvästi surullisena.

Lorenzan otsa synkistyi niinkuin nähdään synkistyvän kukkivan niityn, kun pilvi häilähtää sen ja taivaan väliin.

— Epäätte siis pyyntöni? — virkkoi hän.

— En suinkaan, Lorenza, sinähän sen teet. Hermostunut liike ilmaisi kaiken kärsimättömyyden, minkä nuori nainen sanoissaan pidätti.

— Kuuntele, Lorenza, — lausui Balsamo, — mitä voin sinulle tehdä, ja usko minua, se on paljon.

— Puhukaa, — vastasi nuori nainen katkerasti hymyillen. — Katsokaamme, mihin asti se jalomielisyys ulottuu, jota pidätte niin suurena.

— Jumala, sattuma tai sallimus, miten tahdot, Lorenza, on meidät sitonut toisiimme päästämättömillä solmuilla. Älkäämme siis yrittäkö niitä tässä elämässä murtaa, koska ainoastaan kuolema voi ne katkaista.

— Kyllähän sen tiedän, — vastasi Lorenza kärsimättömästi.

— No niin, kahdeksassa päivässä, Lorenza, maksakoon se minulle mitä tahansa ja saattakoon tekoni minut mihin vaaraan hyvänsä, kahdeksassa päivässä saat seuralaisen.

— Minne sitten? — kysyi hän.

— Tänne.

— Tänne, — huudahti hän, — näiden rautaristikkojen, näiden heltymättömien ovien, naiden vaskiporttien taakse! Vankilatoverin? Oi, mitä ajattelettekaan, monsieur! En minä teiltä sellaista pyydä.

— Mutta, Lorenza, se on kaikki minkä voin sinulle suoda. Nuori nainen teki vielä kärsimättömämmän liikkeen.

— Ystäväni, ystäväni! — jatkoi Balsamo lempeästi. — Ajattele toki, kaksin voitte tämän välttämättömän onnettomuuden helpommin kantaa.

— Erehdytte, monsieur; tähän asti olen kärsinyt vain omaa tuskaani, enkä toisen tuskaa. Tämä koettelemus vielä puuttuu, ja käsitän, miksi tahtoisitte sen minulle tuottaa. Niin, te sijoittaisitte luokseni toisen samallaisen uhrin, jonka näkisin laihtuvan, kalpenevan, kuihtuvan murheesta niinkuin itsenikin. Kuulisin hänen iskevän, niinkuin minä olen tehnyt, tähän seinään, tähän inhoittavaan oveen, jota tarkastan tuhat kertaa päivässä saadakseni selville mihin se aukenee teidän siitä kulkiessanne. Ja kun uhri, tuo kumppanini, on minun laillani kuluttanut kyntensä puussa ja marmorissa työntääkseen sen sisään tai nostaakseen sen saranoiltaan, kun hänen silmäluomensa ovat kyynelistä tummuneet, kuten omani, kun hän on kuollut, niinkuin minä olen kuollut, ja teillä yhden ruumiin asemasta on kaksi, olette te pirullisessa hyväntahtoisuudessanne sanova: "Ne kaksi lapsukaista huvittelevat, pitävät toisilleen seuraa, ovat onnelliset." Oh ei, ei, tuhat kertaa ei!

Ja hän polki jalkaansa hurjasti lattiaan.

Balsamo koetti häntä vielä rauhoittaa.

— Kah, — sanoi hän, — Lorenza, säveyttä, tyyneyttä; haastelkaamme järkevästi, rukoilen.

— Hän pyytää minulta tyyneyttä, hän pyytää minulta järkevyyttä! Pyöveli kehoittaa säveyteen uhriansa, jota hän kiusaa tyyneyteen — onnetonta, jota hän kiduttaa.

— Niin, minä kehoitan sinua tyyneyteen ja lempeyteen; sillä vihasi puuskat, Lorenza, eivät kohtaloamme ollenkaan muuta, ne vain tekevät sen surullisemmaksi. Ota vastaan tarjoukseni, Lorenza; annan sinulle toverin, sellaisen toverin, joka on rakastava orjuutta, koska se orjuus on hänelle hankkinut sinun ystävyytesi Et näe murheellisia kasvoja, et vetisteleviä silmiä, kuten pelkäät, vaan päinvastoin hymyilyä ja iloisuutta, joka silittää rypyt omalta otsaltasi. Katsohan, hyvä Lorenzani, ota tarjoukseni vastaan; sillä vannon, että minä en voi sinulle enempää antaa.

— Toisin sanoen, aiotte asettaa luokseni palkkanaisen, jolle olette sanonut, että täällä on mielipuoli, sairas, kuolemaan tuomittu vaimo rukka; te kyllä keksitte taudin. "Sulkeutukaa sen hullun pariin, myöntykää hartaaseen kiintymykseen, niin korvaan vaivanne ja huolenpitonne heti kun poloinen on kuollut."

— Oi, Lorenza, Lorenza! — kuiskasi Balsamo.

— Ei, eihän se sitä ole, minä erehdyn, eikö niin? — jatkoi Lorenza ivallisesti. — Minä olen huono arvaamaan. Mitäpä sille voipi? Minä olen oppimaton ja tunnen perin puutteellisesti maailman ja sen ihmisten sydämet! Niin, niin, te sanottekin sille, tuolle naiselle: "Pitäkää häntä silmällä, hän on vaarallinen mielipuoli, suojelkaa minua kaikilta hänen teoiltaan, kaikilta hänen ajatuksiltaan, pitäkää silmällä hänen elämäänsä, valvokaa, kun hän nukkuu." Ja te annatte hänelle niin paljon kultaa kuin hän tahtoo; kulta ei teille mitään maksa, teille, joka sitä itse teette.

— Lorenza, sinä käyt harhaan; taivaan nimessä, Lorenza, lue paremmin sydäntäni. Seuralaisen antaminen sinulle, ystäväni, saattaa niin suuret edut vaaraan, että vapisisit, ellet minua vihaisi… Antamalla sinulle seuralaisen, sanon, vaarannan turvallisuuteni, vapauteni, elämäni; ja kuitenkin uskallan sen kaiken säästääkseni sinulta jonkunverran ikävää.

— Ikävää! — huudahti Lorenza nauraen hurjaa ja peloittavaa nauruaan, joka sai Balsamon vapisemaan. — Hän kutsuu tätä ikävyydeksi!

— No tuskaa sitten; niin, olet oikeassa, Lorenza, se on vihlovaa tuskaa. Niin, Lorenza; mutta toistan sinulle, ole kärsivällinen, kerran saapuu päivä, jolloin kaikki nämä tuskat loppuvat; tulee päivä, jolloin olet vapaa, jolloin olet onnellinen.

— Kuulkaahan, — sanoi hän, — sallitteko minun vetäytyä luostariin? Minä tekisin siellä nunnanvalan.

— Luostariin!

— Minä rukoilisin; rukoilisin ensin teidän puolestanne ja sitten omastani. Olisin ankarasti suljettuna, se on totta, mutta minulla olisi puutarha, ilmaa, tilaa, kalmisto, missä saisin kävellä hautojen keskellä ja etsiä jo ennakolta omani paikkaa. Minulla olisi tovereita, jotka kärsivät omaa onnettomuuttaan eivätkä minun puolestani. Sallikaa minun vetäytyä luostariin, niin vannon kaikki vaatimanne valat. Luostariin, Balsamo, luostariin, rukoilen sitä teiltä kädet ristissä!

— Lorenza, Lorenza, me emme voi erota toisistamme. Sidotut, sidotut, olemme sidotut tässä maailmassa, kuuletko? Mitään sellaista, joka veisi sinut tämän talon kynnyksen ulkopuolelle, et saa minulta pyytää.

Ja Balsamo lausui nämä sanat niin selvällä ja samalla niin pidätetyn järkähtämättömällä äänellä, että Lorenza ei enää kiistänytkään.

— Ette siis tahdo? — kysäisi hän lannistuneena.

— Minä en voi.

— Onko se peruuttamatonta?

— Peruuttamatonta, Lorenza.

— No sitten jotakin muuta, — virkkoi hän hymyillen.

— Oi, hyvä Lorenzani, hymyile vielä, vielä sillä tavalla, niin tuolla hymyilylläsi saat minut tekemään, mitä tahdot.

— Niin, enkö saisikin teitä tekemään kaikki, mitä tahdon, kunhan vain itse teen kaikki, mikä teitä miellyttää? No niin, olkoon menneeksi. Minä koetan olla mahdollisimman järkevä.

— Puhu, Lorenza, puhu.

— Äsken sanoitte minulle: "Kerran, Lorenza, tulee aika, jolloin et enää kärsi; tulee päivä, jolloin olet vapaa ja onnellinen."

— Ah, niin minä sanoin, ja vannon kautta taivaan, että odotan sitä päivää yhtä kärsimättömästi kuin sinäkin.

— Kah, se päivä voi saapua heti, Balsamo, — sanoi nuori nainen hyväilevin ilmein, jollaista hänen puolisonsa ei ollut hänellä koskaan nähnyt muuten kuin unitilassa. — Olen väsynyt, näettehän, oi, hyvin väsynyt! Saatattehan sen käsittää, olen niin nuori vielä, ja olen jo niin paljon kärsinyt! Kas niin, ystäväni, kuunnelkaa minua siis: suokaa minulle se onnellinen päivä aivan heti.

— Minä kuuntelen, — vastasi Balsamo kuvaamattomassa kuohunnassa.

— Päätän puheeni pyynnöllä, joka minun olisi pitänyt teille alussa tehdä, Akharat.

Nuorta vaimoa pöyristytti.

— Puhu, ystäväni.

— No niin, tehdessänne kokeita onnettomilla eläimillä ja sanoessanne minulle, että nuo kokeet olivat ihmiskunnalle tarpeellisia, olen usein huomannut, että hallussanne oli kuoleman salaisuus joko myrkkypisaran muodossa tai avaamalla suonen, ja että tuo kuolema oli lempeä, että se tapahtui salaman nopeudella ja että onnettomat ja viattomat eläimet, jotka minun laillani olivat tuomitut kärsimykseen ja vankeuteen, yhtäkkiä vapautuivat kuolemalla. Ja se kuolema oli ensimäinen hyvätyö, mikä niiden syntymän jälkeen oli niiden osaksi tullut Siis…

Hän pysähtyi kalveten.

— Siis, Lorenza? — toisti Balsamo.

— No niin, se, mitä toisinaan teette onnettomille eläimille tieteen hyväksi, tehkää se minulle totellaksenne ihmisyyden lakeja. Tehkää se ystävälle, joka on teitä siunaava koko sydämestään, ystävälle, joka äärettömän kiitollisena on suuteleva käsiänne. Tehkää se, Balsamo, minulle, joka syleilen polvianne, minulle, joka viimeisessä hengenvedossani lupaan teille enemmän rakkautta ja iloa kuin kaiken elämäni aikana olette minussa saanut puhkeamaan. Tehkää se minulle, joka lupaan teille vilpittömän ja säteilevän hymyilyn hetkellä, jolloin jätän tämän maan. Balsamo, kautta äitinne sielun, kautta Ristiinnaulitun veren, kautta kaiken, mikä on ihanaa ja juhlallista ja pyhää elävien ja kuolleiden maailmoissa, minä rukoilen teitä, tappakaa minut, tappakaa minut!

— Lorenza, — huudahti Balsamo siepaten käsiinsä nuoren naisen, joka nämä viimeiset sanat lausuessaan oli noussut, — Lorenza, sinä hourailet! Minäkö tappaisin sinut… sinut, rakkauteni, sinut, elämäni!

Lorenza irroittausi hurjalla ponnistuksella Balsamon käsivarsista ja lankesi polvilleen.

— Minä en nouse, — sanoi hän, — ennenkuin olette suostunut pyyntööni. Surmatkaa minut hiljaisesti, tuskattomasti, ilman kuolonkamppailua. Suokaa minulle se armo, koska sanotte minua rakastavanne, että nukutatte minut, niinkuin minut usein olette nukuttanut; mutta ehkäiskää herääminen, sen tuottama epätoivo.

— Lorenza, ystäväni, — rukoili Balsamo. — Hyvä Jumala, etkö näe, että lävistät sydämeni? Mitä, oletko niin äärimäisen onneton? Kuule, Lorenza, tyynny, älä antaudu epätoivoon. Ah, kyllä sinä minua kovin vihannet?

— Minä vihaan orjuutta, ahdistusta, yksinäisyyttä; ja koska te teette minut orjaksi, onnettomaksi ja yksinäiseksi, niin, se on totta, minä vihaan teitä.

— Mutta minäpä rakastan sinua liiaksi voidakseni nähdä kuolevasi. Lorenza, sinä et siis kuole, ja minä olen tekevä kaikista tähänastisista parannuksistani vaikeimman, Lorenza: minä opetan sinut rakastamaan elämää.

— Ei, ei, mahdotonta; te olette tehnyt minusta kuoleman ystävän.

— Lorenza, Jumalan tähden, Lorenzani, lupaan sinulle, että ennen pitkää…

— Kuolema tai elämä! — huudahti nuori nainen, joka vähitellen päihtyi suuttumuksestansa. — Tänään on suuren ratkaisun päivä; tahdotteko lahjoittaa minulle elämän, siis vapauden, vaiko kuoleman, — levon?

— Elämän, rakas Lorenza, elämän.

— Siis vapauden? Balsamo oli vaiti.

— No, sitten kuoleman, leppoisan, taikajuoman aiheuttaman kuoleman, kuoleman neulanpistosta, kuoleman unessa: levon, levon, levon!

— Elämää ja kärsivällisyyttä, Lorenza.

Lorenza puhkesi hirvittävään nauruun, ja hypähtäen taaksepäin hän veti povestaan hienotekoisen, terävän veitsen, joka salaman tavoin välähti hänen kädessään.

Balsamo huusi; mutta se oli liian myöhään. Kun hän syöksyi estämään ja tavoitti käden, oli ase jo sivaltanut iskunsa ja tunkenut Lorenzan rintaan. Salamasta häikäistynyt Balsamo sokaistui veren näkemisestä.

Hän päästi vuorostaan hirveän kiljahduksen ja tarttui Lorenzaa vyötäisiltä, samalla rientäen paljain käsin kaappaamaan ilmassa suhahtavan aseen, joka jo oli puolitiessä uuteen iskuun.

Lorenza tempasi rajulla ponnistuksella veitsen takaisin, ja sen pureva terä luiskahti Balsamon sormien välitse. Veri purskahti tämän ruhjotusta kädestä.

Silloin Balsamo huolimatta jatkaa kamppailua ojensi verta vuotavan kätensä nuoren naisen yli ja lausui vastustamattomalla äänellä:

— Nuku, Lorenza, nuku, minä tahdon sen!

Mutta tällä kertaa oli nuoren naisen kiihtymys niin suuri, että hän ei totellut yhtä nopeasti kuin tavallista.

— Ei, ei, — jupisi Lorenza horjuen ja yrittäen iskeä itseään vielä. — Ei, minä en nuku!

— Nuku, sanon minä! — huusi Balsamo toistamiseen, astahtaen lähemmäksi. — Nuku, minä käsken sinua siihen!

Tällä kertaa Balsamon tahdonvoima riitti kukistamaan kaiken vastustuksen. Lorenzalta pääsi huokaus, veitsi kirposi hänen kädestään, hän horjui ja tuupertui patjoille.

Hänen silmänsä pysyivät vielä auki, mutta vähitellen niiden kaamea kiilto sammui ja ne sulkeutuivat. Pingoittuneet kaulalihakset laukesivat, pää valahti olalle kuin haavoitetun linnun, hermostunut puistatus kävi läpi koko ruumiin. Lorenza oli nukkunut.

Vasta nyt saattoi Balsamo työntää sivulle Lorenzan vaatteet ja tutkia haavan, joka näytti lievältä. Verta tulvi siitä kuitenkin runsaasti.

Balsamo painalsi leijonansilmän muotoista nastaa, vieteri liikkui ja laatta siirtyi; sitten hän irroitti vastapainon, jolloin Althotaan huoneen lattialuukku laskeutui, astui tälle laskuovelle ja nousi vanhuksen työpajaan.

— Ah, sinäkö, Akharat? — huudahti tämä istuen yhä nojatuolissaan. — Tiedät, että kahdeksan päivän päästä täytän sata vuotta. Tiedät, että siihen mennessä minun täytyy saada lapsen tai neitsyen veri?

Mutta Balsamo ei häntä kuunnellut, hän riensi kaapille, missä vanhan tutkijan erikoisia lääkenesteitä säilytettiin, sieppasi yhden pienistä lasipulloista, joiden sisällön vaikutusta hän jo usein oli koetellut, asettui sitten jälleen lattialuukulle, polki jalallaan ja laskeutui alas.

Althotas kuljetti pyörätuolinsa laskuoven aukolle asti tarttuakseen häntä vaatteista.

— Kuuletko, onneton, — sanoi hän, — ellen kahdeksan päivän kuluessa saa lapsen tai neitsyen verta eliksiirini valmistumiseksi, niin kuolen.

Balsamo kääntyi; vanhuksen silmät näkyivät hehkuvan hänen lihaksiltaan liikkumattomien kasvojensa keskellä; olisi voinut sanoa, että ainoastaan silmät elivät.

— Niin, niin, — vastasi Balsamo; — olkaa huoletta, teille hankitaan, mitä pyydätte.

Sitten hän päästämällä pontimen kohotutti jälleen laskuoven, joka koristuksen tapaan sovittausi kattoon.

Sen tehtyään hän syöksyi Lorenzan huoneeseen. Tuskin oli hän sinne ehtinyt, kun Fritzin kello kilahti.

"Hra de Richelieu", mutisi Balsamo; "oh, totisesti, olkoon hän hyvinkin herttua ja pääri, mutta nyt hän saa odottaa."

17.

Hra de Richelieun kaksi vesipisaraa.

Richelieun herttua läksi puoli viideltä Rue Saint-Clauden talosta.

Mitä varten hän saapui Balsamon luo, se käy selville aivan luonnollisesti siitä, mitä seuraavasta saamme lukea.

Hra de Taverney oli syönyt päivällistä tyttärensä luona. Kruununprinsessa oli koko siksi päiväksi antanut vapautta Andréelle, jotta tämä voi ottaa vastaan isänsä. Oltiin jälkiruuissa, kun hra de Richelieu astui sisään. Aina hyvien uutisten tuojana hän tuli ilmoittamaan ystävälleen kuninkaan juuri samana aamuna julistaneen, että hän ei enää aikonut antaa Filipille komppaniaa, vaan koko rykmentin. Taverney osoitti meluavasti riemuaan, ja Andrée kiitti marskia mitä hartaimmin.

Keskustelu kävi siihen suuntaan kuin näiden tapausten jälkeen oli selvääkin. Richelieu puhui alati kuninkaasta, Andrée alati veljestään, Taverney alati tyttärestään.

Siinä juteltaessa ilmoitti viimemainittu, että hän oli vapaana kaikesta palveluksesta kruununprinsessan luona, ja että hänen kuninkaallinen korkeutensa otti vastaan kahta saksalaista ruhtinasta perheestään. Ja viettääkseen muutamia häiritsemättömiä hetkiä, jotka muistuttaisivat hänelle Wienin hovia, Marie Antoinette ei ollut halunnut pitää mitään palvelijoita luonansa, ei edes hovinaistaan; ja tästä oli rouva de Noailles joutunut niin kauhuihinsa, että oli mennyt heittäytymään kuninkaan jalkain juureen.

Taverney sanoi olevansa ihastuksissaan tästä Andréen lomasta, voidakseen haastella hänen kanssaan monista heidän onneaan ja mainettaan koskevista asioista. Kuullessaan tämän huomautuksen Richelieu aikoi lähteä antaakseen isälle ja tyttärelle tilaisuuden vielä tuttavallisempaan keskusteluun; mutta neiti de Taverney ei sitä mitenkään sallinut, joten marski siis jäi heidän seuraansa.

Richelieu oli siveellisellä tuulella: hän kuvaili hyvin kaunopuheisesti onnettomuutta, johon Ranskan aatelisto oli joutunut saadessaan kärsiä noiden sattuman suosikkien, noiden takaporraskuningatarten häpeällistä iestä, sensijaan että se suitsuttaisi muinaisten aikojen lemmikeille, jotka olivat melkein yhtä jalosukuisia kuin heidän korkeat rakastajansa, noille naisille, jotka hallitsivat ruhtinasta kauneudellaan ja rakkaudellaan ja alamaisia syntyperällään, nerokkuudellaan sekä lainkuuliaisella ja puhtaalla isänmaallisuudellaan.

Andréeta ihmetytti tavata niin paljon yhdenmukaisuutta Richelieun lauseiden ja niiden sanojen välillä, joita parooni de Taverney oli hänelle jo muutamia päiviä aikaisemmin haastellut. Richelieu ryhtyi sitten kehittämään niin älykästä, niin pakanallista, niin ranskalaista hyveellisyysoppia, että neiti de Taverneyn täytyi myöntää olevansa kaikkea muuta kuin siveellinen hra de Richelieun oppijärjestelmän mukaan, jotavastoin oikeata hyvettä, niinkuin marski sen käsitti, edustivat rouva de Châteauroux, neiti de la Vallière ja neiti de Fosseuse.

Käyden johtopäätöksestä johtopäätökseen, todistelusta toiseen puhui Richelieu lopulta niin selvästi, että Andrée ei siitä enää mitään ymmärtänyt. Keskustelu kulki tässä uomassa noin kello seitsemän tienoille iltasella.

Kello seitsemältä illalla marski nousi sanoen, että hänen oli lähdettävä kunniavierailulle kuninkaan luo Versaillesiin. Astuessaan edestakaisin huoneessa ottaakseen hattunsa hän kohtasi Nicolen, jolla aina oli jotakin puuhailtavaa siellä, missä hra de Richelieu oli.

— Pieni ystäväni, — virkkoi hän taputtaen tyttöä olalle, — sinä saatat minua; tahdon että noudat kukkavihon, jonka madame de Noailles on poimituttanut lavoiltaan Egmontin kreivittärelle lähetettäväksi.

Nicole niiasi kuin maalaistytöt Rousseaun koomillisissa oopperoissa.

Senjälkeen marski sanoi hyvästi isälle ja tyttärelle, vaihtoi merkitsevän katseen Taverneyn kanssa, kumarsi aivan nuorekkaasti Andréelle ja läksi.

Lukijan luvalla jätämme paroonin ja Andréen haastelemaan Filipin osaksi tulleesta uudesta suosiosta ja lähdemme marskin matkaan. Täten saamme tietää, mille asioille hän oli tullut Rue Saint-Claudelle, jonne muistamme hänen saapuneen niin kamalalla hetkellä. Sitäpaitsi oli paroonin siveysoppi vielä veikeämpää kuin marskin ja saattaisi hyvinkin haavoittaa korvia, jotka eivät ole yhtä puhtaat kuin Andréen ja siis siitä jotakin ymmärtäisivät.

Richelieu astui siis portaita alas nojaten Nicolen olkapäähän ja ehdittyään tämän kanssa puutarhaan hän pysähtyi, katsahti tyttöön kiinteästi ja sanoi:

— Ahaa, pikku ystäväni, sinullakin on rakastaja? Minullako, herra marski? — huudahti Nicole punastuen hiusmartoa myöten. — Hm, — virkahti Richelieu, — etkö sinä olekaan Nicole?

— Olen kyllä, herra marski.

— No niin, Nicole Legaylla on rakastaja.

— Mitä joutavia!

— Niin, ihan totta, eräs jokseenkin kaunismuotoinen veitikka, joka kävi hänen luonaan Coq-Héronin kadulla ja joka nyt on seurannut häntä Versaillesin lähettyville.

— Herra herttua, minä vakuutan…

— Jonkinlainen alempi upseeri, nimeltään… tahdotko, tyttöseni, että mainitsen sinulle neiti Nicole Legayn rakastajan nimen?

Nicolen viimeinen toivo oli, että marski ei tietäisi tuon onnellisen kuolevaisen nimeä.

— Sanokaa tosiaankin, herra marski, — virkkoi hän, — koska kerran olette vauhdissa.

— Hänen nimensä on Beausire [sana merkitsee kaunista herraa. Suom.], — jatkoi marski, — eikä hän oikeastaan nimeänsä häpäisekään.

Nicole pani kätensä ristiin, teeskennellen ujoutta, joka ei vanhaan marskiin tehnyt pienintäkään vaikutusta.

— Te näytte tapailevan toisianne Trianonissa. Tuhat tulimaista, kuninkaallisen linnan nurkissa, se on vakavaa! Sellaisista vallattomuuksista saa eropassit, lapsoseni, ja hra de Sartines lähettää kaikki kuninkaallisista linnoista karkoitetut tytöt La Salpêtrièren kehruuhuoneeseen.

Nicole alkoi käydä levottomaksi.

— Monseigneur, — sanoi hän, — vakuutan teille, että jos hra de Beausire kerskailee olevansa rakastajani, hän on itserakas ja paha ihminen; sillä minä olen todellakin varsin viaton.

— En sitä kiellä, — virkkoi Richelieu; — mutta oletko suostunut hänen kanssaan kohtauksiin vai etkö?

— Herra herttua, kohtaus ei ole mikään todistus.

— Oletko vai etkö? Vastaa.

— Monseigneur…

— Sinä olet sellaisiin antautunut, hyvä on; en sinua moiti, rakas lapseni; sitäpaitsi pidän sievistä tytöistä, jotka eivät kitsastele kauneuttaan ja olen tätä heidän taipumustaan aina parhaani mukaan avustellut. Mutta ystävänäsi ja suojelijanasi minä vain hyvänsuovasti varoitan sinua.

— Onko minut siis nähty? — kysyi Nicole.

— Kaiketi, koska minäkin sen tiedän.

— Monseigneur, — sanoi Nicole päättäväisesti, — minua ei ole voitu nähdä, se on mahdotonta.

— En tiedä mitään, mutta huhu niin kertoo, ja se heittää varsin ruman varjon emäntääsi. Ja sinä käsität, että minun, joka olen vielä läheisempi ystävä Taverneyn kuin Legayn perheelle, velvollisuuteni on virkkaa paroonille pari sanaa siitä, mitä tapahtuu.

— Ah, monseigneur, — huudahti Nicole peljästyneenä keskustelun saamasta suunnasta, — te teette minut onnettomaksi! Viattomanakin ajettaisiin minut pois pelkästä epäluulosta.

— Ka niin, lapsi-parka, sinut kyllä ajetaan pois; sillä enpä tällä hetkellä tiedä, mikä paha henki on, keksittyään jotakin moitittavaa näissä perin viattomissa kohtauksissa, mennyt niistä ilmoittamaan rouva de Noailles'lle.

— Rouva de Noilles'lle, suuri Jumala!

— Niin, näetkös, asia käy kiireelliseksi. Nicole löi epätoivoissaan käsiänsä yhteen.

— Se on onnetonta, sen hyvin tiedän, — sanoi Richelieu; — mutta mitä hitossa pitäisi minun mielestäsi tehdä?

— Ja te, joka juuri äsken nimititte itseänne suojelijakseni, te, joka olette siksi osoittautunutkin, ette voi minua enää suojella? — kysyi Nicole niin mairittelevan viekkaasti kuin olisi ollut kokenut kolmikymmenvuotias nainen.

— Kyllä, lempo vie, kyllä sitä voin!

— No, monseigneur?…

— Kyllä, mutta minä en sitä tahdo.

— Oi, herra herttua!

— Niin, sinä olet miellyttävä, sen tiedän; ja kauniit silmäsi haastavat minulle kaikenlaista; mutta alan tulla niinkuin vähän sokeaksi, Nicole-parkani, enkä enää ymmärrä kauniiden silmien kieltä. Muinoin olisin ehdottanut sinulle turvapaikan etsimistä Hanovre-huvilassani; mutta mitä se nykyisin hyödyttäisi? Eihän siitä enää edes juoruiltaisi.

— Kuitenkin olette minut jo kerran vienyt sinne Hanovren huvilaan, — virkkoi Nicole närkästyneenä.

— Ah, miten sinä käyttäydyt sopimattomasti, kun moitit minua siitä, että vein sinut talooni, vaikka tein sen omaksi hyväksesi. Sillä täytyyhän sinun tunnustaa, että ilman hra Raftén kauneusvettä, joka on tehnyt sinusta viehättävän tummaverisen tytön, et olisi koskaan päässyt Trianoniin, ja se ehkä olisikin ollut parempi kuin saada matkapassit. Mutta miksi hiidessä tuolla tavoin järjestää kohtauksia hra de Beausiren kanssa ja vielä aivan talliportilla!

— Siis tiedätte senkin? — ihmetteli Nicole, joka näki, että oli muutettava menettelyä ja antauduttava kokonaan marskin armoille.

— Peijakas, kuulethan, että sen tiedän, ja rouva de Noailles tietää myös. Kas, täksikin illaksi olitte sopineet kohtauksesta…

— Se on totta, herra herttua; mutta kautta Nicolen kunnian en sinne mene.

— Et suinkaan, kun sinua on varoitettu; mutta hra Beausire, joka ei tiedä mistään, saapuu kyllä kohtauspaikalle, ja hänet otetaan kiinni. Ja koska hän tietysti ei halua, että häntä pidetään hirtettävänä varkaana tai ruoskittavana vakoilijana, hän paljoa pikemmin sanoo, varsinkin kun asian tunnustaminen ei ollenkaan ole epämieluista: "Päästäkää minut, minä olen pikku Nicolen rakastaja."

— Herra herttua, minä annan häntä varoittaa.

— Mahdotonta, lapsi-parka; ja ketä, kysyn, siihen käyttäisikään? Ilmiantajaasiko?

— Ah, se on totta, — virkkoi Nicole muka epätoivoissaan.

— Tunnonvaivat ovat niin herttaisen liikuttavia! — huudahti Richelieu.

Nicole peitti kasvonsa molemmilla käsillään, laiminlyömättä jättää kylliksi, rakoa sormiensa väliin tarkatakseen Richelieun jokaista liikettä, jokaista katsetta.

— Olet sinä tosiaan viehättävä, — innostui herttua, jolta mikään näistä naisellisista pikkujuonista ei jäänyt huomaamatta. — Miksi en ole viittäkymmentä vuotta nuorempi! Mutta saman tekevä, lempo soikoon! Nicole, minä päästän sinut tästä pälkähästä.

— Oi, herra herttua, jos teette, mitä lupaatte, niin kiitollisuuteni…

— Sitä en pyydä, Nicole. Tahdon päinvastoin auttaa sinua ilman itsekkyyttä.

— Ah, siinä teette hyvin kauniisti, monseigneur, ja minä kiitän teitä siitä sydämeni pohjasta.

— Älä kiitä minua vielä. Et tiedä mitään. Odota hiidessä, kunnes saat tietää!

— Kaikki on hyvin, herra herttua, kunhan neiti Andrée vain ei aja minua pois.

— Jaha, sinä siis hartaasti haluat jäädä Trianoniin?

— Ennen kaikkea, herra herttua.

— Kah, Nicole, herttainen tyttöseni, sinun täytyy poistaa tämä ensimäinen kohta ohjelmastasi.

— Mutta kun minua ei olekaan saatu ilmi, herra herttua?

— Ilmisaatu tai ei, sinun täytyy yhtä hyvin täältä lähteä.

— Oi, minkätähden?

— Sanon sen sinulle: sentähden että, jos rouva de Noailles on sinut keksinyt, ei kenenkään vaikutusvalta, ei edes kuninkaan voi sinua pelastaa.

— Voi, jospa voisin tavata kuninkaan.

— Niin, pikku ystäväni, se nyt vielä puuttuisi! Ja sitten, jos sinua ei ole keksitty, niin minä toimitan sinut täältä.

— Tekö?

— Heti paikalla.

— Tosiaan, herra marski, en käsitä tästä mitään.

— Asia on niinkuin minulla oli ilo sinulle sanoa.

— Ja siinäkö on suojeluksenne?

— Ellet siitä huoli, on vielä aika kieltäytyä: sano vain sananen, Nicole.

— Oi kyllä, herra herttua, tietysti minä huolin.

— Ja minä suon sen sinulle.

— Siis…?

— Siis teen näin: kuuntele.

— Puhukaa, monseigneur.

— Sensijaan, että antaisin sinut karkoittaa ja sulkea vankilaan, teen sinut vapaaksi ja rikkaaksi.

— Vapaaksi ja rikkaaksiko?

— Niin.

— Ja mitä minun on tehtävä päästäkseni vapaaksi ja rikkaaksi? Sanokaa pian, herra marski!

— Tuskin mitään.

— Mutta sentään…

— Mitä sinulle määrään.

— Onko se hyvin vaikeata?

— Lapsenleikkiä.

— Siis, — virkkoi Nicole, — jotakin on tehtävä?

— Oh peijakas!… Tunnethan tämän maailman tunnuslauseen, Nicole: ei mitään ilmaiseksi.

— Ja tuo tehtävä, tapahtuuko se minun vai teidän tähtenne? Herttua tuijotti Nicoleen.

— Sitä vietävän pikku veitikkaa! — sanoi hän.

— Puhukaa siis loppuun, herra herttua.

— No niin, se tapahtuu sinun tähtesi, — vastasi hän reippaasti.

— Ahaa, — virkkoi Nicole, joka käsittäen, että marski tarvitsi häntä, ei enää peljännyt ja jonka nerokkaat aivot ponnistelivat kehittääkseen esille totuuden kaikista hänen puhetoverinsa tavanmukaisista sitä verhoavista kiertelyistä; — mitä minun siis on tehtävä itseni tähden, herra herttua?

— Niin, kuule, hra de Beausirehan tulee puoli kahdeksalta.

— Niin, hra marski, silloin hän tulee.

— Kello on nyt kymmenen minuuttia yli seitsemän.

— Sekin on totta.

— Jos minä tahdon, niin hänet pidätetään.

— Niin, mutta te ette tahdo.

— En; sinä menet häntä tapamaan ja sanot hänelle…

— Sanon hänelle…?

— Mutta, ensiksikin, rakastatko sinä sitä nuorta miestä, Nicole?

— No, koskapa hänelle myönnän kohtauksia…

— Se ei mitään todista; sinä ehkä haluat vain hänen kanssaan avioliittoon; naisilla on niin omituisia oikkuja!

Nicole remahti nauruun.

— Minäkö naisin hänet? — kikatti hän. — Hahaha!

Richelieu hämmästyi; hovissakaan hän ei ollut tavannut monta näin lujahermoista naista.

— No hyvä, sinä et tahdo naimisiin, mutta sinä rakastan häntä; sitä parempi.

— Olkoon menneeksi. Otaksukaamme siis, että rakastan hra de Beausirea, monseigneur, ja jutelkaamme edelleen.

— Peijakas, kuinka sinä harppaat!

— Tietysti. Käsitätte, että minua haluttaa…

— No?

— Tietää, mitä minulla vielä on tehtävänä.

— Sanomme kaikkein ensimäiseksi, että koska sinä häntä rakastat, niin karkaat hänen kanssaan.

— No todellakin, jos sitä ehdottomasti tahdotte, täytyy kai sitten.

— Ohoh, en minä tahdo mitään; maltahan, pikku ystäväni! Nicole näki, että hän riensi liian nopeaan ja että hänellä vielä ei ollut hallussaan jäykän vastustajansa salaisuutta enempää kuin hänen rahojansakaan. Hän perääntyi siis lyödäkseen valttinsa myöhemmin.

— Monseigneur, — sanoi hän, — odotan vain määräyksiänne.

— No niin, sinä menet tapaamaan hra de Beausirea ja sanot hänelle: "Meidät on paljastettu; mutta minulla on suojelija, joka pelastaa meidät, sinut Saint Laziresta ja minut La Salpêtrièresta. Paetkaamme"…

Nicole katsoi herttuaan.

— Paetkaamme, — toisti hän.

Richelieu ymmärsi tämän vilkkaan ja ilmeikkään katseen.

— Tuhat tulimaista, — sanoi hän, — asia on ratkaistu: tietysti minä pidän huolta matkakuluista.

Nicole ei pyytänyt muita selityksiä; hän kyllä saisi kaiken tietää, koska hänelle maksettiin. Marski aavisti tämän Nicolen otaksuman ja kiiruhti puolestaan sanomaan kaiken, mitä hänellä sanottavaa oli, kuten pelaaja tapattuaan kiirehtii maksamaan, jotta ei enää olisi suorituksen ikävyyttä.

— Tiedätkö, mitä ajattelet, Nicole? — kysyi hän.

— En totisesti — vastasi nuori tyttö; — mutta panenpa vetoa, että te, herra marski, joka tiedätte niin paljon, olette sen arvannut.

— Nicole, — virkkoi tämä, — sinä ajattelet, että jos pakenet, saattaa emäntäsi kentiesi tarvita sinua ja kutsua sinua yöllä, ja kun et ole saapuvilla, tehdä hälytyksen, mikä voisi johtaa sinun kiinnijoutumiseesi.

— Ei, — sanoi Nicole, — sitä en ollenkaan ajatellut, koska asiaa tarkemmin miettien, nähkääs, herra marski, jäänkin mieluummin tänne.

— Mutta jos hra de Beausire saadaan kiinni?

— No, otettakoon hänet sitten kiinni.

— Entä jos hän tunnustaa?

— Tunnustakoon.

— Ah, — huudahti Richelieu käyden hiukan levottomaksi, — silloin sinä joudut hukkaan!

— Enkä joudu; sillä neiti Andrée on hyvänsuopa, ja koska hän pohjaltaan minusta pitää, hän puhuu puolestani kuninkaalle. Ja jos hra de Beausirelle jotakin tapahtuisikin, minulle ei tehdä mitään.

Marski puraisi huultansa.

— Ja minä, Nicole, — tivasi hän, — sanon sinulle, että olet hupsu; neiti Andrée ei ole hyvissä väleissä kuninkaan kanssa, ja minä annan sinut heti paikalla viedä pois, ellet kuuntele minua sillä korvalla kuin minä tahdon; ymmärrätkö, pieni kyykäärme?

— Ohoh, monseigneur, pääni ei ole litteä eikä sarvikas; minä kuuntelen, mutta asetan pieniä ehtoja.

— Hyvä. Mene sitten heti tuumimaan pakosuunnitelmaasi hra de Beausiren kanssa.

— Mutta miten tahdotte, että pakenemalla antaudun vaaraan, herra marski, kun itse sanotte, että mademoiselle voi herätä, tarvita minua, kutsua minua ja mitä kaikkea voikaan? Noita asioita en ollut alussa ajatellut, mutta te, monseigneur, joka olette kokenut mies, kiinnititte niihin huomioni.

Richelieu puri toistamiseen huultansa, mutta vihaisemmin kuin ensi kerralla.

— No niin, jos sitä ajattelinkin, hupakko, ajattelin myöskin, miten sellainen olisi estettävissä.

— Ja miten voitte estää neidin kutsumasta minua?

— Estämällä hänet heräämästä.

— Hoh, hän herää kymmenen kertaa yössä, mahdotonta!

— Hän potee siis samaa kuin minäkin, — huomautti Richelieu tyynesti.

— Kuin te? — toisti Nicole nauraen.

— Tietysti, koska minäkin herään kymmenen kertaa yössä. Mutta minulla on keinoja tätä unettomuutta vastaan. Hänen on tehtävä niinkuin minä teen; ja ellei hän sitä itse tee, teet sinä sen hänen puolestaan.

— Olkaa hyvä, — sanoi Nicole, — ja ilmoittakaa minulle, miten siinä on meneteltävä, monseigneur.

— Mitä emäntäsi juo iltasin ennen levolle menoansa?

— Mitäkö hän juo?

— Niin; nykyään on tapana siten ehkäistä janoa; jotkut nauttivat oranssinmehu-juomaa tai sitroonavettä, jotkut mesiruoho-liuosta, jotkut…

— Mademoiselle ei juo iltasin nukkumaan mennessään muuta kuin lasillisen raikasta vettä, toisinaan sokeroituna ja pomeranssinkukilla maustettuna, jos hänellä on hermokipua.

— Mainiota, — huudahti Richelieu, — aivan samoin on minun laitani; no niin, lääkkeeni sopii hänelle erinomaisesti.

— Kuinka niin?

— Epäilemättä, minä kaadan juomaani pisaran erästä nestettä ja nukun koko yön.

Nicole tuumi ja mietti, mihin marski tällä valtioviisaudellaan oikeastaan tähtäsi.

— Sinä et vastaa? — sanoi Richelieu.

— Ajattelin, että neidillä ei ole teidän tippojanne.

— Minä annan niitä sinulle.

"Ahaa!" ajatteli Nicole, jolle vihdoinkin välähti valonkipinä tässä hämärässä.

— Sinä kaadat kaksi pisaraa emäntäsi lasiin, kaksi pisaraa, kuuletko? Ei enempää eikä vähempää. Sitten hän nukkuu, nukkuu niin sikeästi, että hän ei sinua kutsu, ja sinulla on siis aikaa paeta.

— Oh, ellei muuta tarvita, eihän se ole ollenkaan vaikeata.

— Sinä kaadat siis ne kaksi pisaraa?

— Tietysti.

— Lupaatko sen?

— Oh, — virkkoi Nicole, — oma etunihan mielestäni vaatii sen tekemään; ja sitäpaitsi telkeän neidin niin hyvin, että…

— Älä toki, — sanoi Richelieu pikaisesti. — Sitä juuri sinä et saakaan tehdä. Päinvastoin jätät huoneen oven auki.

— Ah, — äännähti Nicole tuntien sisäistä puistatusta. Hän oli käsittänyt. Richelieu huomasi sen hyvin.

— Siinäkö kaikki? — kysyi tyttö.

— Ihan kaikki. Nyt voit mennä sanomaan sille aliupseerillesi, että hän järjestää matkalaukkunsa.

— Valitettavasti, monseigneur, minun ei tarvitse pyytää häntä ottamaan kukkaroansa.

— Tiedäthän, että se on minun huoliani.

— Niin, muistan, että monseigneur oli niin hyvä ja…

— Kuinka paljon sinä tahdot, anna kuulla, Nicole?

— Mistä sitten?

— Niiden kahden pisaran sekoittamisesta.

— Niiden kahden pisaran sekoittamisesta, monseigneur, ei olisi oikein vastaanottaa teiltä mitään maksua, koska te vakuutatte minulle, että se tapahtuu omaksi hyödykseni. Mutta neidin oven auki jättämisestä, monseigneur, oh, siitä, uskokaa pois, minun tarvitsee saada pyöreä summa.

— Puhu suusi puhtaaksi, sano summasi.

— Minä tarvitsen kaksikymmentätuhatta frangia, monseigneur.

Richelieu säpsähti.

— Nicole, sinä menet pitkälle, — huokasi hän.

— Niin täytyneekin, monseigneur, sillä alan ajatella, kuten tekin, että minua ajettaneen takaa. Mutta kahdellakymmenellä — tuhannella frangillanne kyllä saan jalat alleni.

— Mene ilmoittamaan hra de Beausirelle, Nicole; sitten suoritan sinulle rahasi.

— Monseigneur, hra de Beausire on hyvin epäileväinen, eikä uskoisi sanojani, ellei minulla olisi todisteita.

Richelieu veti taskustaan kourallisen kassa-obligatsioneja.

— Kas tuossa aluksi, — sanoi hän, — ja tässä kukkarossa on sata kaksois-louisdoria.

— Monseigneur tekee sitten laskunsa ja antaa minulle lopun saatavaani, kun olen puhunut hra de Beausirelle, niinkö?

— Ei, jumaliste, minä teen sen heti. Sinä olet taloudellinen tyttö, Nicole, ja se tuottaa sinulle onnea.

Ja Richelieu täytti luvatun summan osittain kassa-obligatsioneissa, osittain koko ja puolen lousdorin kultarahoissa.

— Kas niin, — virkkoi hän, — onko oikein?

— Luullakseni, — vastasi Nicole. — Nyt, monseigneur, minulta vielä puuttuu tärkein.

— Tippojako tarkoitat?

— Niin; monseigneurilla on kai pullo?

— Minulla on pulloni, jota pidän aina mukanani. Nicole hymyili.

— Ja sitten, — sanoi hän, — Trianon suljetaan joka ilta, eikä minulla ole avainta.

— Mutta minulla on, minä kun olen ensimäinen kamariherra.

— Ah, todellako?

— Kas tässä.

— Kaikkipa käykin onnellisesti, — virkkoi Nicole, — aivan kuin ihmeiden ketju. Mutta hyvästi nyt, herra herttua.

— Miksikä hyvästi?

— Tietysti; enhän enää näe monseigneuria, koska lähden heti kun mademoiselle on ennättänyt nukkua.

— Olet oikeassa; hyvästi, Nicole.

Ja salamyhkäisesti nauraen Nicole hävisi yhä taajenevaan pimeyteen.

— "Onnistuin vielä", tuumi Richelieu; "mutta näyttää todella siltä kuin onnetar alkaisi pitää minua liian vanhana ja palvelisi minua vastahakoisesti. Tuo tytön veitikka vei minusta voiton; mutta vähät siitä, kunhan vain annan iskun iskusta!"

18.

Pako.

Nicole oli tunnollinen tyttö; hän oli saanut hra de Richelieultä rahat ja saanut ne etukäteen. Siis oli hänen vastattava tähän luottamukseen ne ansaitsemalla.

Niinpä hän oli juossut ristikkoportille, saapuen sinne neljäkymmentä minuuttia yli seitsemän sensijaan että olisi tullut puoli kahdeksalta. Mutta sotilaskuriin tottunut hra de Beausire oli täsmällinen mies. Hän oli jo odottanut kymmenen minuuttia.

Noin kymmenen minuuttia sitten oli myöskin hra de Taverney lähtenyt tyttärensä luota. Suljettuaan ensin ikkunaverhot huoneessaan Andrée oli mennyt saattamaan isäänsä jonkun matkaa.

Gilbert katseli tai oikeammin tapansa mukaan ahmi silmillään Andréeta ullakkokamarinsa ikkunasta. Mutta olisi ollut vaikeata sanoa, säkenöivätkö hänen nuoreen tyttöön kiinnittävänsä katseet rakkaudesta vai vihasta.

Sittekun verhot olivat vedetyt eteen, Gilbert ei voinut enää mitään nähdä, Sen vuoksi katsahti hän toisaalle ja havaitsi silloin hra de Beausiren töyhdön. Hän tunsi heti aliupseerin, joka käveli vihellellen pientä säveltä, tappaakseen aikaa odottaessansa.

Kymmenen minuutin päästä eli kahtakymmentä minuuttia vailla kahdeksan Nicole näyttäytyi. Tyttö vaihtoi muutamia sanoja hra de Beausiren kanssa, joka päännyökkäyksellä ilmaisi täydellisesti ymmärtävänsä ja poistui Pieneen Trianoniin vievää syvää lehtokäytävää kohti. Nicole puolestaan kääntyi takaisin keveänä kuin lintu.

"Ahaa", ajatteli Gilbert, "herra aliupseerilla ja kamarineidillä on jotakin sanottavaa tai tehtävää, johon he pelkäävät todistajia. Hyvä!"

Gilbert ei sen enempää ollut utelias Nicolen suhteen; mutta aavistaen nuoressa tytössä luonnollisen vihollisensa koetti hän tämän siveellisyyttä vastaan kerätä joukon todistuksia kyetäkseen voitollisesti lyömään takaisin hyökkäyksen, jos Nicole hyökkäisi. Hän ei epäillyt, että taistelu millä hetkellä hyvänsä saattoi puhjeta, ja varovaisena sotilaana hän kokosi sotatarpeita.

Nicolen kohtaus miehen kanssa itse Trianonissa oli ase, jonka talteenottamista niin nerokas vastustaja kuin Gilbert ei voinut laiminlyödä, varsinkin kun se noin harkitsematta, kuin Nicole nyt teki, pudotettiin aivan hänen jalkojensa juureen. Gilbert tahtoi siis saada myös korvin kuullun todistuksen lisätäkseen sen silmin näkemäänsä ja napata jonkun hyvin raskauttavan lauseen, jonka hän taistelun hetkellä saattaisi voitokkaasti tähdätä nuoreen tyttöön.

Hän kiirehti siis alas ullakkokamaristaan, hiipi keittiön käytävän kautta ja saapui kappelin pikkuportaita puutarhaan. Sinne päästyään Gilbertillä ei ollut enää mitään peljättävää, hän tunsi siellä jokaisen loukon ja lymypaikan kuin kettu viidakkonsa. Hiipien lehmusten alla ja sitten säleaidoituksen vieritse hän saavutti puuryhmän, joka kohosi kahdenkymmenen askeleen päässä paikalta, missä hän laski Nicolen tapaavansa.

Nicole oli siellä todellakin. Tuskin oli Gilbert asettunut piiloonsa, kun omituinen helske kohtasi hänen korvansa: se oli kullankilinää kiveä vasten, sitä metallisointua, josta vain todellisuus voi antaa oikean käsityksen.

Gilbert pujahti kuin käärme pengermävallille, jonka yli kohosi pensasaidan sireenit. Toukokuussa nämä levittivät tuoksuaan ja karistelivat kukkiaan ohikulkevien päälle näiden astuessa muurin vierustaa syvään lehtokujaan, joka eroittaa suuren Trianonin pienestä.

Gilbertin tälle kohtaa saavuttua hänen hämärään tottuneet silmänsä eroittivat Nicolen, joka tällä puolen ristikon ja varovaisesti hra de Beausiren käden ulottumattomissa tyhjensi kivelle hra de Richelieun antaman kukkaron sisältöä. Isot louisdorit vierivät hyppien ja kimallellen, sillävälin kun hra de Beausire säihkyvin silmin ja vapisevin käsin katseli tarkoin Nicolea ja kultarahoja, käsittämättä, miten edellinen voi omistaa jälkimäiset.

Nicole puhui.

— Useammin kuin kerran, — sanoi hän, — olette minulle ehdottanut, että ryöstäisitte pois minut, paras hra de Beausire.

— Ja vieläpä naisinkin teidät! — huudahti aliupseeri aivan hurmaantuneena.

— Oh, siitä asiasta, hyvä herraseni, — vastasi nuori tyttö, — ehdimme kyllä myöhemmin keskustella. Tällä hetkellä on pako pääasia. Voimmeko karata kahdessa tunnissa?

— Kymmenessä minuutissa, jos tahdotte.

— Eipä sentään; minulla on sitä ennen jotakin hommailtavaa, ja se vaatii kaksi tuntia.

— Kahden tunnin yhtä hyvin kuin kymmenen minuutinkin päästä olen käytettävissänne, hellästi rakastettu ystäväni.

— Hyvä, ottakaa viisikymmentä louisdoria! — Nuori tyttö laski viisikymmentä kultarahaa ja pisti ne ristikon lävitse hra de Beausirelle, joka niitä laskematta sulloi rahat nuttunsa taskuun. — Ja, — jatkoi tyttö, — varatkaa vaunut ja saapukaa tänne puolentoista tunnin päästä.

— Mutta… — epäröitsi Beausire.

— Oh, ellette tahdo, niin otaksukaamme, ettemme ole mistään sopineet, ja antakaa minulle takaisin viisikymmentä louisdoria.

— Minä en peräänny, rakas Nicole; mutta minä pelkään tulevaisuutta.

— Kenen puolesta?

— Teidän puolestanne.

— Minunko puolestani?

— Niin. Kun nuo viisikymmentä kultarahaa ovat loppuneet, ja kerranhan ne loppuvat, niin saatte aihetta valitteluihin, kaipaatte takaisin Trianoniin ja…

— Oh, olettepa te hienotuntoinen, paras hra de Beausire! Kas niin, kas niin, älkää peljätkö mitään, minä en ole niitä naisia, jotka voidaan saattaa onnettomiksi. Älkää siis epäröikö. Ja sitäpaitsi, kun nämä viisikymmentä louisdoria ovat kuluneet, saamme sitten nähdä.

Ja Nicole helisti jälellä olevia viittäkymmentä louisdoria kukkarossaan. Beausiren silmät kiilsivät fosforihohtoisina.

— Teidän tähtenne, — innostui hän, — olisin valmis syöksymään palavaan uuniin.

— Oh, säisysti, säisysti, teiltä ei pyydetä niin paljoa, hra de Beausire. Asia on siis sovittu, puolentoista tunnin päästä vaunut ja kahden tunnin päästä pako.

— Se on sovittu, — huudahti Beausire tarttuen Nicolen käteen ja vetäen sitä ristikon välistä suudellakseen.

— Hiljaa siinä! — torui Nicole. — Oletteko hullu?

— En, minä olen rakastunut.

— Hm! — mutisi Nicole.

— Ettekö usko minua, sydänkäpyseni?

— Uskon, uskonhan toki. Hankkikaa hyvät hevoset ennen kaikkea.

— Kyllä, kyllä!

He erkanivat. Mutta sekunnin perästä Beausire kääntyi säikähtyneenä takaisin.

— Hst, hst! — varoitti hän.

— No, mitä nyt? — kysyi Nicole, joka jo oli etäällä ja asetti kätensä torveksi suulleen, jotta hänen äänensä huutamatta kuuluisi halutun matkan päähän.

— Entä ristikkoportti, — kysyi Beausire, — aiotteko kiivetä sen yli?

"Aika hölmö", jupisi Nicole, joka tällä hetkellä oli vain kymmenen askeleen päässä Gilbertistä. — Minulla on avain, — lisäsi hän sitten äänekkäämmin.

Beausirelta pääsi hiljainen ihailun huudahdus, ja tällä kertaa hän todella poistui.

Nicole palasi pää alas luotuna ja ripein askelin emäntänsä luo.

Yksikseen jääneenä Gilbert teki itselleen seuraavat neljä kysymystä:

"Miksi Nicole karkaa Beausiren kanssa, jota hän ei rakasta? Miksi Nicolella on niin iso rahasumma? Miksi Nicolella on ristikkoportin avain? Miksi Nicole palaa Andréen luo, vaikka hän voisi heti paeta?"

Gilbert keksi kyllä vastauksen kysymykseen: "Miksi Nicolella on rahaa?" Mutta ne toiset jäivät vastausta vaille.

Tämä hänen älynsä neuvottomuus saikin hänen luontaisen uteliaisuutensa tai vähitellen kehittyneen epäluuloisuutensa, miten sitä tahdomme nimittää, niin ylen voimakkaasti kiihtymään, että hän ilman kylmyydestä huolimatta päätti viettää yönsä ulkosalla kosteiden puiden alla odottaakseen ratkaisua näytelmään, jonka alun hän juuri oli nähnyt.

Andrée oli saattanut isäänsä Suuren Trianonin portille asti. Hän oli palaamassa yksinään ja mietteissään, kun Nicole juoksujalkaa pyrähti esille käytävän päästä, matkallaan mainitulta ristikkoportilta, jonka luona hän oli kaiken järjestänyt hra de Beausiren kanssa.

Nicole, pysähtyi nähdessään emäntänsä ja Andréen antamasta merkistä nousi hänen perässään portaita ylös, seuraten häntä hänen huoneeseensa.

Kello saattoi nyt olla puoli yhdeksän illalla. Pimeä oli tullut ennemmin ja läpikuultamattomampana kuin tavallista, koska iso musta, etelästä pohjoiseen kulkeva pilvi oli peittänyt koko taivaan, niin että Versaillesin tuolla puolen suurten metsäin yli silmänkantamattomiin ulottuva kaamea paarivaate näkyi pian verhoavan kaikki tähdet, jotka hetkistä aikaisemmin vielä olivat sinilaella tuikkineet.

Raskas tuulenhenki lakaisi maata puistellen kuumilla löyhäyksillään janoisia kukkasia, jotka huojuttelivat päitään kuin rukoillakseen taivaalta sateen tai kasteen almua.

Tämä ilmojen uhka ei mitenkään ollut jouduttanut Andréen käyntiä. Päinvastoin asetti nuori tyttö surullisena ja syviin mietteisiin vaipuneena ikäänkuin vastahakoisesti jalkansa kullekin portaitten askelmalle, joka vei hänet lähemmäksi kammiotaan, ja hän pysähtyi joka ikkunan luo tarkatakseen taivasta, joka oli niin hyvin sopusoinnussa hänen oman synkän mielentilansa kanssa, ja täten viivyttääkseen pieneen suojaansa palaamistansa.

Levottomana, kiukuissaan ja peljäten, että joku hänen emäntänsä oikku pidättäisi hänet yli ajan, Nicole mutisi itsekseen senlaatuisia kirouksia, joita palvelijat eivät koskaan säästele, kun heidän isäntäväkensä kyliin varomattomasti ryhtyy tyydyttämään jonkun oikkunsa palkollistensa oikkujen kustannuksella. Vihdoin työnsi Andrée huoneensa oven auki ja pikemmin pudoten kuin istuutuen nojatuoliinsa hän käski lempeällä äänellä Nicolea raoittamaan pihalle antavan ikkunan.

Nicole totteli ja palasi sitten emäntänsä luo kasvoillaan harras osanoton ilme, jonka se liehakoitsija niin hyvin osasi niille antaa.

— Pelkään, että mademoiselle on tänä iltana hiukan sairas, — virkkoi hän: — silmänne näyttävät niin punehtuneilta ja turvonneilta, vaikka ne kylläkin säteilevät. Luulen, että mademoiselle kovin kaipaisi lepoa.

— Luuletko niin, Nicole? — kysyi Andrée, joka ei ollut kuunnellut, ja ojensi huolimattomasti jalkansa pienelle nelikulmaiselle matolle.

Nicole otaksui tämän asennon määräykseksi riisua emäntänsä ja ryhtyi irroittamaan nauhoja ja kukkia hänen tukkalaitteestaan, joka oli sellainen rakenne, jota taitavimmatkaan kädet eivät kyenneet purkamaan vähemmässä kuin runsaassa neljännestunnissa.

Kaiken tämän työn aikana Andrée ei hiiskunut sanaakaan. Jätettynä omaan mielivaltaansa Nicole hutiloi tehtävässä minkä kerkisi, ja kertaakaan parahduttamatta Andréeta, sillä niin hajamielisenä tämä istui, raastoi huolimattoman kovakouraisesti hänen hiuksiaan.

Kun yöpuku oli valmis, Andrée antoi määräyksensä huomiseksi. Aamulla varhain oli mentävä Versaillesiin noutamaan muutamia kirjoja, joita Filipin oli pitänyt lähettää sisarelleen, ja sitäpaitsi oli pyydettävä pianonvirittäjää tulemaan Trianoniin laittamaan klaveeri kuntoon.

Nicole vastasi tyynesti, että ellei häntä yöllä herätettäisi, hän nousisi varhain, ja kaikki asiat olisivat toimitetut ennenkuin neiti heräisi.

"Huomenna minä myöskin kirjoitan", jatkoi Andrée puhuen itsekseen, "niin, minä kirjoitan Filipille; se keventää hiukan sydäntäni".

"En ainakaan minä", jupisi Nicole hiljaa, "mene sitä kirjettä viemään".

Ja tätä miettiessään nuori tyttö, joka ei vielä ollut aivan turmeltunut, alkoi surumielin ajatella, että hän oli ensi kertaa jättämässä oivallisen emäntänsä, jonka luona hänen sekä järkensä että sydämensä olivat kehittyneet — valveutuneet. Hänellä liittyi Andréen muistoon niin paljon muita muistoja, että tuon muiston rikkirepiminen oli samaa kuin särkeä koko ketju, joka ulottui tästä päivästä hänen lapsuutensa aikoihin asti.

Sillä välin kun nämä kaksi asemaltaan ja luonteeltaan niin erilaista nuorta tyttöä näin miettivät toistensa vieressä, heidän ajatuksillaan olematta mitään yhteyttä, aika kului ja Andréen pieni seinäkello, joka aina kävi edellä Trianonin tornikellosta, löi yhdeksän.

Beausiren täytyi jo olla kohtauspaikalla, ja Nicolella oli enää vain puoli tuntia saapuaksensa rakastajansa luo.

Hän suoritti emäntänsä riisumisen mahdollisimman nopeasti, jonka ohella häneltä pääsi muutamia huokauksia, mutta niitä ei Andrée edes huomannut. Hän auttoi hänen ylleen pitkän yönutun, ja kun Andrée yhä ajatuksiinsa vaipuneena istui liikkumatonna tuijottaen kattoon, Nicole veti povestaan Richelieun antaman pullon, viskasi kaksi sokerinpalaa lasiin ja kaatoi siihen vettä niin paljon kuin oli tarpeellista niiden sulamiseksi; senjälkeen hän epäröimättä ja tahtonsa kaikkivallalla, joka hänen nuoressa sydämessänsä jo oli niin voimakas, tipautti lasiin kaksi pisaraa pullon sisältämästä nesteestä. Vesi siitä heti sameni, saaden opaalilta vivahtavan värin, joka sitten vähitellen haihtui.

— Mademoiselle, — virkkoi silloin Nicole, — vesilasi on valmis, vaatteet kokoonkäärityt ja yölamppu sytytetty. Tiedätte, että minun on noustava varhain; saanko nyt mennä nukkumaan?

— Saat, — vastasi Andrée hajamielisesti.

Nicole kumarsi, häneltä pääsi vielä huokaus, joka jäi huomaamatta kuten edellisetkin, ja sitten hän sulki pienen eteiseen antavan lasioven jälkeensä. Mutta sensijaan että olisi mennyt välikköön, jonka tiedämme sijainneen käytävän vieressä ja saaneen valonsa Andréen eteisestä, hiipi hän hiljaa pois jättäen oven eteiseen hiukan raolleen, jotta Richelieun määräykset tulisivat täsmälleen toimitetuiksi.

Jotta ei herättäisi naapurien huomiota hän sipsutti varpaillaan puutarhaan vieviä portaita alas, hyppäsi ulkoportailta maahan ja riensi juoksujalkaa ristikkoportin luo hra de Beausirea tapaamaan.

Gilbert ei ollut hievahtanut tähystyspaikaltaan. Hän oli kuullut Nicolen lupauksen palata kahden tunnin päästä, ja hän odotti. Mutta kun jo oli kulunut noin kymmenen minuuttia yli ajan, hän alkoi peljätä, että tyttö ei saapuisikaan.

Äkkiä huomasi hän tämän juoksevan kuin takaa-ajettuna. Nicole lähestyi ristikkoporttia ja pisti avaimen säleiden välistä Beausirelle. Tämä avasi portin. Nicole livahti toiselle puolen, ja portti sulkeutui kumeasti narahtaen.

Sitten viskattiin avain vallihaudan ruohoon juuri alapuolelle sitä paikkaa, missä Gilbert odotti. Nuori mies kuuli sen putoavan pienellä jymähdyksellä ja pani merkille kohdan, mihin se osui.

Sillävälin Nicole ja Beausire riensivät matkaansa. Gilbert kuuli heidän etääntyvän, ja pian hän eroitti, ei vaunujen jyminää, vaikka Nicole oli niitä pyytänyt, vaan hevosen kavioiden töminän, kun neljä rautakenkää muutamien minuuttien päästä alkoi kajahdutella tien kivitystä, sittekun Nicole, joka olisi tahtonut herttuattaren tavoin lähteä vaunuissa, arvattavasti ensin oli hiukan morkkaillut.

Gilbert hengitti jälleen. Hän oli turvassa, hän oli vapautunut Nicolesta, vihollisestaan. Andrée oli yksinään; kenties Nicole lähtiessään oli jättänyt avaimenkin oveen; kenties hän, Gilbert, voisi tunkeutua Andréen huoneeseen asti.

Tämä ajatus sai kuohuvan nuoren miehen hypähtämään kaikista pelon ja epävarmuuden, uteliaisuuden ja intohimon hurjista tuskista.

Ja kulkien tietä Nicolen suunnan vastakkaiselle taholle hän riensi sivurakennusta kohti.

19.

Toinen kaukonäkijätär.

Yksikseen jääneenä Andrée oli vähitellen herännyt siitä henkisestä horroksesta, joka hänet oli vallannut, ja sillävälin kun Nicole pakeni hra de Beausiren takana ratsun selässä hän oli polvistunut ja lausunut hehkuvan rukouksen Filipin puolesta, ainoan henkilön maailmassa, jota hän todellisella ja syvällä kiintymyksellä rakasti.

Hän rukoili hartaassa luottamuksessa Jumalaan.

Andréen rukouksia ei tavallisesti muodostanut toisiinsa kiinteästi liittyväin sanojen ketju, vaan ne olivat jonkinlaista jumalallista haltioittumista, jossa sielu kohosi ylös Herran luo ja sulautui yhteen Hänen kanssaan.

Näihin aineen kahleista vapautuneen hengen intohimoisiin aneluihin ei sekaantunut mitään itsekkyyttä. Andrée tavallaan unohti itsensä, ikäänkuin toivonsa menettänyt haaksirikkoutunut, loka ei enää rukoile omasta, vaan vaimonsa ja orvoiksi jäävien lastensa puolesta.

Tämä sisällinen tuska oli syntynyt Andréessa hänen veljensä lähdön jälkeen. Ja kuitenkaan se tuska ei ollut sekoittumatonta: kuten rukouskin, sisälsi se kaksi eri ainesta, joista toinen ei ollut nuorelle tytölle oikein käsitettävissä.

Oli ikäänkuin aavistus, kuin lähenevän onnettomuuden ennakkoaistimus, arvettuneen haavan pistelyä muistuttava tunne. Yhtenäinen kipu on lakannut, mutta muisto siitä elää kauan jälkeenpäin ja huomauttelee vammasta samalla tavalla kuin aikaisemmin haava itse.

Andrée ei edes yrittänyt selvitellä aistimuksiansa itselleen; kokonaan syventyneenä Filipin muistoon, hän otaksui kaikkien häntä puistattavien vaikutelmien aiheuttajaksi tämän rakastetun ja kaivatun veljensä.

Vihdoin hän nousi, valitsi vaatimattomasta kirjastostaan erään niteen, asetti kynttilän kätensä ulottuville ja ryhtyi lukemaan.

Hänen valitsemansa tai oikeammin sattumalta ottamansa teos oli kasvitieteellinen sanakirja. Se ei tietenkään luontunut hänen huomiotansa kiinnittämään, vaan päinvastoin uuvutti sitä. Pian levisi sumupilvi, ensin läpikuultavana, mutta sitten yhä paksumpana hänen silmiensä eteen. Nuori tyttö taisteli hetkisen unta vastaan, palautti pari kolme kertaa häipyneen ajatuksensa, joka uudelleen kaikkosi; sitten hän kuroittautuen sammuttamaan kynttilää huomasi Nicolen valmistaman juoman. Hän ojensi kyynärvartensa, otti lasin toiseen käteensä, liikutti toisella lusikkaa sekoittaakseen puoliksi sulanutta sokeria, ja sitten hän jo unen painostamana lähensi lasia huulilleen.

Äkkiä, samassa kun hänen huulensa olivat koskettamaisillaan nestettä, omituinen liikutus vavistutti hänen kättään, samalla kertaa sekä polttava että usvamaisen kostea painostus tuntui hänen aivoissaan, ja kauhukseen havaitsi Andrée suonissaan kiitävästä magneettisesta virrasta sen käsittämättömien aistimuksien yliluonnollisen kuohahduksen, joka jo useampia kertoja oli uuvuttanut hänen voimansa ja huumannut hänen järkensä.

Tuskin ehti hän asettaa lasin takaisin lautaselle, kun hän melkein samassa, ilman muuta valitusta kuin puoliavoimesta suusta kirvonnut huoahdus, menetti äänensä, näkönsä ja tajuntansa sekä kaatui kuin salaman iskemänä vuoteelleen kuoleman kaltaisessa horrostilassa.

Mutta tämä raukeaminen oli vain silmänräpäyksen kestävä siirtyminen toisesta olotilasta toiseen.

Kuolemaa muistuttavasta voipumuksesta, jossa hän makasi näennäisesti iäksi suljetuin silmin, hän nousi äkkiä, avasi ne kauheasti tuijottaen ja läksi vuoteestaan kuin hautakummulta astuva marmoripatsas.

Ei enää ollut epäilystä, että Andrée nukkui sitä ihmeellistä unta, joka jo useankin kerran oli tilapäisesti katkaissut hänen elämänsä toiminnan.

Hän astui lattian yli, avasi lasioven ja meni eteiseen niin jäykkänä ja varmana kuin elävä marmorikuva.

Hän saapui portaille, laskeutui niitä askelma askelmalta epäröimättä, hätiköimättä; ja pian näyttäytyi hän ulkoportailla. Juuri kun Andrée asetti jalkansa niiden ylimmälle askelmalle, Gilbert astui niiden alimmalle.

Gilbert näki siis tämän valkopukuisen ja vakavan naisen lähestyvän ikäänkuin tulossa häntä vastaan. Hän peräytyi hänen edeltään ja kulkien yhä takaperin meni piiloutumaan lehtimajaan.

Hän muisti nyt, että hän jo kerran ennen oli nähnyt Andréen tuollaisena Taverneyn linnassa. Tyttö kulki aivan Gilbertin ohitse, jopa hipaisikin häntä mennessään, mutta ei nähnyt häntä. Masentuneena, voipuneena nuori mies lysähti polvilleen maahan. Hän pelkäsi.

Tietämättä, miten selittäisi Andréen omituisen vaelluksen, hän seurasi häntä silmillään; mutta hänen järkensä oli hämmentynyt, hänen verensä jyskytti hurjasti ohimoita, hän oli lähempänä mielipuolisuutta kuin sitä kylmää, tervettä järkeä, jota huomioiden tekijältä vaaditaan. Hän pysyi tässä kyykistyneenä lehvien välissä ja vaaniskeli, kuten hänen tapansa oli aina siitä asti kun tämä turmiollinen rakkaus oli vallannut hänen sydämensä.

Äkillisesti tuon vaelluksen salaisuus hänelle selvisi: Andrée ei ollut mielipuoli eikä hairaantunut, niinkuin hän oli luullut. Tuolla kylmällä ja aavemaisella kulullaan Andrée oli menossa kohtauspaikalle.

Salama juovitti tällä hetkellä taivaan. Ja sen sinervässä valossa Gilbert näki pimeän lehmuskujan siimekseen kätkeytyneen miehen, ja vaikka ukkosen tuliviirun leimahdus oli ollut kovin nopea, oli hän tummalta pohjalta eroittanut kalpeat kasvot ja epäjärjestykseen joutuneen puvun.

Andrée astui tuota miestä kohti, joka ojensi käsivartensa ikäänkuin vetääkseen hänet luoksensa.

Jokin kuuman raudan kosketuksen tapainen vihlaisi Gilbertin sydäntä ja sai hänet kohoamaan polvilleen paremmin nähdäkseen.

Toinen salama välkähti nyt yön pimeydessä.

Gilbert tunsi Balsamon, joka oli hien ja pölyn peitossa, Balsamon, joka joillakin salaperäisillä apuneuvoilla oli tunkeutunut Trianoniin, sanalla sanoen Balsamon, joka yhtä vastustamattomasti, yhtä turmiollisesti veti Andréeta puoleensa kuin käärme kiehtoo lintu rukkaa.

Kahden askeleen päässä hänestä Andrée pysähtyi. Vieras tarttui hänen käteensä; tyttö säpsähti koko ruumiiltaan.

— Näettekö? — kysyi mies.

— Kyllä, — vastasi Andrée; — mutta tällä kutsumisellanne olitte vähällä minut tappaa.

— Anteeksi, anteeksi, — vastasi Balsamo; — mutta syynä siihen on se, että minulla ei enää ole järkeni tallella; olen aivan suunniltani, tulen hulluksi, olen kuoleman kielissä.

— Te kärsitte todellakin, — myönsi Andrée, jolle Balsamon käden kosketus oli ilmaissut hänen tilansa.

— Niin, niin, minä kärsin, ja tulen etsimään lohtua teiltä. Ainoastaan te voitte minut pelastaa.

— Kysykää minulta.

— Mutta vielä kerran, näettekö?

— Oh, täydellisesti!

— Tahdotteko seurata minua kotiini, voitteko?

— Voin kyllä, jos johdatatte minua ajatuksellanne.

— Tulkaa.

— Ah, — virkkoi Andrée, — me saavumme Pariisiin, kuljemme bulevardilla, poikkeamme kadulle, jota valaisee vain yksi ainoa lyhty.

— Aivan niin; astukaamme sisään, astukaamme sisään.

— Olemme eteisessä. Näen portaat oikealla; mutta te pakoitatte minut seinää kohti, se aukenee, ja edessäni on askelmia.

— Menkää ylös, menkää ylös! — huudahti Balsamo. — Tämä on meidän tiemme.

— Ah, nyt olemme huoneessa; täällä on leijonantaljoja ja aseita. Kah, uuninlaaka aukenee.

— Eteenpäin vain; missä olette?

— Omituisessa ovettomassa huoneessa, jonka ikkunat ovat ristikoilla varustetut. Voi, miten täällä kaikki on epäjärjestyksessä!

— Mutta huone on tyhjä, aivan tyhjä, eikö ole?

— On.

— Voitteko nähdä henkilön, joka siinä asui?

— Kyllä, jos minulle annetaan esine, jota hän on koskettanut, — joka tulee häneltä tai kuuluu hänelle.

— Kas, tässä on kihara hänen hiuksiaan.

Andrée otti kiharan, painaen sitä ruumistaan vasten.

— Oh, minä tunnen hänet, — virkkoi hän, — olen tämän naisen nähnyt; hän pakeni Pariisiin päin.

— Aivan niin, aivan niin; voitteko sanoa minulle, mitä hän on tehnyt viimeisten kahden tunnin kuluessa ja miten hän pakeni?

— Odottakaa, odottakaa; kyllä, hän lepää sohvalla povi puoleksi paljaana ja haava rinnassa.

— Katsokaa, Andrée, katsokaa, älkää jättäkö häntä enää.

— Hän nukkui, hän herää, hän katselee ympärilleen, hän ottaa esille nenäliinan, hän sitoo nenäliinan ikkunansa ristikkoon. Voi, hyvä Jumala!

— Tahtooko hän siis todella kuolla?

— Ah niin, hän on sen päättänyt. Mutta sellainen kuolema peloittaa häntä. Hän jättää nenäliinan kiinni ristikkoon. Astuu alas, — oi nais-parka!

— Mitä?

— Oi, kuinka hän itkee, kuinka hän kärsii, kuinka hän vääntelee käsiään! Hän etsii jotakin kulmaa seinässä murskatakseen siihen otsansa.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — mutisi Balsamo.

— Oi, hän syöksyy uunia vasten Se esittää kahta marmorileijonaa; hän aikoo murskata otsansa toisen leijonan päähän.

— Sitten… sitten? Katsokaa, Andrée, katsokaa, minä tahdon sitä!

— Hän pysähtyy.

Balsamo hengähti huojentuneena.

— Hän katselee.

— Mitä hän katselee? — kysyi Balsamo.

— Hän on huomannut veripilkun leijonan silmässä.

— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! — huudahti Balsamo.

— Niin, se on verta, ja kuitenkaan hän ei ole survaissut itseään. Oi, niin kummallista! Se ei ole hänen vertansa, vaan teidän.

— Onko se minun vertani? — huudahti Balsamo aivan huumaantuneena.

— Niin, teidän, teidän! Te olitte leikannut veitsellä tai tikarilla sormiinne ja sitten painanut verisellä sormellanne leijonan silmää. Minä näen teidät.

— Se on totta, se on totta.

— Mutta miten hän pakeni?

— Odottakaa, odottakaa, näen hänen tarkastavan tuota verta, miettivän ja sitten painaltavan sormellaan samaa kohtaa, mitä te olitte painanut. Ah, leijonan silmä myötää, vieteri alkaa toimia. Liesi avautuu!

— Varomaton! — huudahti Balsamo. — Voi minua onnetonta, varomatonta, hullua, mikä olenkin! Olen kavaltanut itseni!… Ja lähteekö hän, — jatkoi Balsamo, — pakeneeko hän?

— Oi, hänelle täytyy antaa anteeksi, nais-paralle; hän oli hyvin onneton.

— Missä hän on? mihin hän menee? Seuratkaa häntä, Andrée, minä tahdon!

— Odottakaa, hän pysähtyy hetkiseksi huoneeseen, missä ovat aseet ja taljat; eräs kaappi on auki; siinä kaapissa tavallisesti säilytetty lipas on asetettu pöydälle. Hän tuntee lippaan ja ottaa sen.

— Mitä se lipas sisältää?

— Papereitanne, luullakseni.

— Millainen se on?

— Sinisellä sametilla päällystetty, hopeanaulainen, hopeahelainen ja hopeisella lukolla varustettu.

— Oh, — virkkoi Balsamo polkien vihaisesti jalkaansa, — hänkö siis on ottanut lippaan?

— Niin, niin, hän sen otti. Hän astuu eteiseen vieviä portaita, avaa oven, vetää vitjoista, joilla aukaistaan kadulle vievä ovi, ja menee ulos.

— Onko myöhä?

— Epäilemättä myöhä, sillä on pimeä.

— Sitä parempi! Hän on siis lähtenyt vähää ennen kotiintuloani, ja ehkä vielä hänet tavoitan. Seuratkaa häntä, Andrée.

— Talosta ulos päästyään hän juoksee kuin hullu; kuin hullu saapuu hän bulevardille… Hän juoksee… hän juoksee pysähtymättä…

— Mihin päin?

— Bastiljiin päin.

— Näettekö hänet yhä?

— Näen, hän on kuin mielipuoli; hän työkkäilee ohikulkevia. Vihdoin hän pysähtyy, koettaa tietää, missä on… kysyy joltakulta.

— Mitä hän sanoo? Kuunnelkaa, Andrée, kuunnelkaa, älkääkä taivaan nimessä kadottako ainoatakaan sanaa, minkä hän lausuu. Sanoitte hänen kysyvän?

— Niin, eräältä mustapukuiselta mieheltä.

— Mitä hän häneltä kysyy?

— Hän kysyy häneltä, missä poliisipäällikkö asuu.

— Oh, se ei siis ollutkaan turha uhkaus! Saako hän osoitteen?

— Saa.

— Mitä hän sitten tekee?

— Hän kääntyy takaisin, poikkee eräälle viistoon kulkevalle kadulle; hän suuntaa askeleensa suuren torin yli.

— Place Royalen; siitä päästään poliisimestarin asunnolle. Voitteko lukea hänen ajatuksensa?

— Rientäkää, rientäkää! Hän aikoo ilmiantaa teidät. Jos hän ehtii ennen teitä, jos hän tapaa hra de Sartines'n, niin olette hukassa!

Balsamolta pääsi hirveä kiljahdus, hän syöksyi pensaikkoon, juoksi pienen portin läpi, jonka eräänlainen varjo hänelle avasi ja jälleen sulki, ja hyppäsi yhdellä ainoalla ponnahduksella portilla kuopivan ratsunsa Djeridin selkään.

Sekä isäntänsä äänen että kannusten kiihoittamana eläin karahti nuolen nopeudella Pariisia kohti, eikä enää kuultu muuta kuin kavioiden töminä tiellä, jota pitkin se kiiti.

Andrée taasen oli jäänyt seisomaan kylmänä, mykkänä ja kalpeana. Mutta ikäänkuin Balsamo olisi vienyt hänen elämänsä mukanaan hän pian lysähti kokoon. Innoissaan ajaa Lorenzaa takaa Balsamo oli todellakin unohtanut herättää Andréen.

20.

Jäykistys.

Andrée ei lysähtänyt yhtäkkiä, kuten sanoimme, vaan asteettain, ja sitä koetamme tässä kuvailla.

Yksinään, hyljättynä, kaikkia kiivaita hermojärkytyksiä seuraavan sisällisen kylmyyden vallassa Andrée alkoi pian horjua ja vavista kuin kaatuvataudin-kohtauksen alussa.

Gilbert oli yhä paikallaan jäykkänä, liikkumatonna, etukumarassa ja ahmien häntä silmillään. Mutta Gilbert, kuten hyvin käsitämme, Gilbert, joka ei tuntenut magneettisia ilmiöitä, ei tässä aavistanut unitilaa eikä väkivaltaa. Hän ei ollut kuullut mitään tai juuri mitään tytön keskustelusta Balsamon kanssa. Mutta jo toistamiseen, nyt Trianonissa kuten aikaisemmin Taverneyssä, Andrée näkyi totelleen tuon miehen kutsua, miehen, joka oli saanut niin hirveän ja omituisen vaikutusvallan häneen. Lyhyesti sanoen Gilbertin mielessä kaikki yhdistyi ajatukseksi: "Neiti Andréella on rakastaja tai ainakin mies, jota hän lempii ja jonka kanssa hänellä on yöllisiä kohtauksia."

Andréen ja Balsamon välinen-keskustelu, vaikka he haastelivat matalalla äänellä, oli ilmeisesti näyttänyt torailulta. Vimmoissaan, mielipuolen tavoin pakeneva Balsamo muistutti epätoivoista rakastajaa; yksikseen, liikkumattomaksi ja mykäksi jäänyt Andrée näytti hyljätyltä rakastajattarelta.

Juuri tällä hetkellä näki hän nuoren tytön horjuvan, vääntelevän käsivarsiaan ja pyörähtävän kantapäillään. Sitten häneltä pääsi pari kolme käheätä korahdusta, jotka raatelivat hänen ahdistettua rintaansa. Hän yritti tai oikeammin luonto yritti kirvoittautua tuosta epätasaisesti mitatusta voimanvirrasta, joka hänen magneettisen unensa aikana oli antanut hänelle sen kaukonäköisyyden, minkä ilmaukset edellisessä luvussa olemme kuvailleet.

Mutta luonto joutui tappiolle, Andrée ei kyennyt ravistamaan päältään Balsamon hänelle unohtamaa tahtonsa jäännöstä. Hän ei kyennyt päästämään salaperäisiä selvittämättömiä siteitä, jotka olivat hänet kokonaan kahlehtineet; ja tässä kamppailussa hän joutui sellaisiin kouristuksiin, jollaisia ennen muinoin Apollon papittaret kokivat istuessaan kolmijalkaisella jakkarallaan hartaitten, temppelin pylväskäytävässä sorisevien, oraakkelin ennustuksia kyselevien ihmisten edessä.

Andrée menetti tasapainonsa ja kaatui tuskallisesti voihkaisten hiekalle, ikäänkuin häneen olisi iskenyt ukkonen, joka tällä hetkellä viilsi taivaankantta.

Mutta tuskin oli hän koskettanut tannerta, kun Gilbert tiikerin ketteryydellä ja voimalla syöksähti hänen luokseen, sieppasi hänet käsivarsilleen ja huomaamatta, että hänellä oli taakka kannettavana, vei nuoren tytön kammioon, jonka tämä Balsamon kutsua totellen oli jättänyt ja jossa kynttilä vielä paloi epäjärjestyksessä olevan vuoteen ääressä.

Gilbert tapasi kaikki ovet avoinna, niinkuin Andrée oli ne jättänyt. Sisälle astuessaan hän survaisi jalkansa sohvaan, jolle hän luonnollisesti asetti kylmän ja elottoman tytön. Hänen koskettaessaan tätä tunnotonta ruumista valtasi kuume koko hänen olemuksensa; hänen hermonsa värisivät, hänen verensä kiehui.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli kuitenkin siveellinen ja puhdas: hänen täytyi ennen kaikkea elvyttää elämä tähän kauniiseen kuvapatsaaseen. Hän etsi silmillään vesikarahvia pirskoittaakseen muutaman pisaran Andréen kasvoille.

Mutta siinä silmänräpäyksessä ja juuri kun hän ojensi vapisevan kätensä tarttuakseen kristallikarahvin hoikkaan kaulaan, tuntui hänestä kuin samalla kertaa sekä varmat että kevyet askeleet narahtaisivat Andréen huoneeseen johtavilla puusta ja tiilikivestä raketuilla portailla.

Tulija ei voinut olla Nicole, koska Nicole oli karannut hra de Beausiren kanssa, eikä myöskään Balsamo, joka oli täyttä laukkaa kiitänyt pois Djeridillä. Sen täytyi siis olla joku vieras.

Jos Gilbert yllätettäisiin, niin hänet ajettaisiin pois. Andrée oli hänelle kuin espanjalaiset kuningattaret, joihin alamainen ei saa koskea edes pelastaakseen heidän henkeänsä.

Kaikki nämä ajatukset iskivät vinhan, tuiskuvan raesateen lailla Gilbertin sieluun lyhyemmässä ajassa kuin turmiota uhkaavat askeleet tarvitsivat siirtyäkseen askelmaa ylemmäksi.

Noiden askelten, noiden lähenevien askelten etäisyyttä Gilbert ei kyennyt tarkkaan laskemaan, niin rajusti mylvi myrsky taivaalla; mutta erinomaisella kylmäverisyydellään ja viisaalla varovaisuudellaan nuori mies käsitti, että hänen paikkansa ei ollut siellä ja että hänen näkymätönnä pysymisensä oli ennen kaikkea tärkeätä.

Nopeasti puhalsi hän sammuksiin Andréen huonetta valaisevan kynttilän ja hiipi välikköön, joka oli Nicolen kamarina. Tältä paikaltaan hän saattoi kammion lasioven läpi nähdä samalla kertaa sekä Andréen huoneeseen että eteiseen. Tässä eteisessä paloi yölamppu pienellä hyllyllä. Ensin oli Gilbert aikonut sammuttaa sen kuten kynttilänkin, mutta hänellä ei ollut siihen aikaa. Askeleet narahtelivat käytävän kivineliöillä, kuului raskaanlainen hengitys, miehen hahmo ilmestyi kynnykselle, hiipi hiljaa eteiseen, veti oven kiinni jälkeensä ja salpasi sen.

Töin tuskin ehti Gilbert pujahtaa Nicolen komeroon ja sulkea lasioven jälkeensä. Henkeänsä pidättäen hän painoi kasvonsa ruutuihin ja kuunteli mahdollisimman tarkkaavaisesti.

Ukkonen jyrisi juhlallisesti pilvissä, isot sadepisarat pieksivät ikkunoita Andréen huoneessa ja käytävässä, jossa yksi niistä auki unohdettuna vinkui saranoillaan ja silloin tällöin käytävään tunkeutuneen vihurin paiskaamana lyödä rämäytti kehystään vasten.

Mutta elementtien raivo, kaikki pauhu ja tohina siellä ulkona ei hirveässä kaameudessaan merkinnyt mitään Gilbertille. Kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen elämänsä, koko hänen sielunsa yhdistyivät hänen katseessaan, ja se katse oli kuin kiinni naulattu tuohon mieheen.

Tämä mies oli astunut eteisen halki, kulkenut kahden askeleen päästä Gilbertin ohi ja epäröimättä mennyt sisälle makuuhuoneeseen. Gilbert näki miehen käyvän hapuillen Andréen vuoteelle, tekevän kummastuneen liikkeen huomatessaan sen tyhjäksi ja melkein samassa käsivarrellaan tyrkkäävän pöydällä olevaa kynttilää. Se kaatui ja Gilbert kuuli kristallirannikkaan särkyvän pöydän marmorilevyä vasten.

Silloin kutsui mies kahdesti, mutta hillityllä äänellä:

— Nicole! Nicole!

"Mitä, Nicole?" ihmetteli Gilbert piilopaikassaan. "Miksi kutsuu tuo mies Nicolea, vaikka hänen pitäisi kutsua Andréeta?"

Mutta kun mikään ääni ei ollut vastannut hänen omaansa, mies otti kynttilän lattialta ja hiipi varpaillaan eteiseen sytyttämään sitä yölampusta.

Tällöin Gilbert kohdisti kaiken huomionsa omituiseen yölliseen vierailijaan; tällöin hänen silmänsä olisivat voineet lävistää muurinkin, niin voimakkaasti ne ponnistelivat nähdäkseen.

Äkkiä Gilbert hätkähti, ja vaikka oli kätkeytyneenä, astahti taaksepäin.

Molempain liekkien yhtyneessä valossa tunsi vapiseva ja hämmästyksestä puolikuollut Gilbert kynttilää pitelevän miehen kuninkaaksi.

Silloin kaikki selvisi hänelle: Nicolen pako, hänen ja Beausiren kesken lasketut rahat, auki jätetty ovi, Richelieu ja Taverney ja koko tämä salaperäinen ja kamala juoni, jonka esineenä nuori tyttö oli.

Silloin Gilbert käsitti, miksi kuningas kutsui Nicolea, rikoksen avustajatarta, palvelevaa Judasta, joka oli mennyt ja kavaltanut emäntänsä.

Mutta Gilbertin ajatellessa, missä tarkoituksissa kuningas oli saapunut tähän huoneeseen, hänen ajatellessaan, mitä hänen silmäinsä edessä tapahtuisi, veri nousi hänen päähänsä ja sokaisi hänet, Hän olisi tahtonut huutaa; mutta pelko, tuo vaistomainen, oikullinen, vastustamaton tunne, pelko tätä silloin vielä silmiä lumoavan tenhovoiman seppelöimää miestä kohtaan, jota nimitettiin Ranskan kuninkaaksi, takellutti Gilbertin kielen kitalakeen.

Tällävälin oli Ludvig XV kynttilä kädessä astunut jälleen makuuhuoneeseen. Tuskin oli hän ehtinyt sinne, kun hän huomasi Andréen valkoisessa musliinisessa yönutussa pikemmin alastomana kuin verhottuna viruvan pää sohvan selkänojaa vasten, toinen jalka leväten pieluksilla, toisen jäykkänä ja paljaana riippuessa matolle.

Kuningas hymyili tämän nähdessään. Kynttilä valaisi tämän kaamean hymyn; mutta melkein samassa miltei yhtä kaamea hymy kuin kuninkaankin häilähti Andréen kasvoilla.

Ludvig XV mutisi muutamia sanoja, jotka Gilbert tulkitsi lemmenkuiskeeksi, ja asettaen kynttilän pöydälle ja luoden kääntyessään katseen salamoivalle taivaalle hän meni polvistumaan nuoren tytön eteen, suudellen tämän kättä.

Gilbert kuivasi otsalleen tihkuvaa hikeä.

Kuningas, joka tunsi käden jäätävän kylmyyden, sulki sen omaansa lämmittääkseen sitä, ja kietoen toisen käsivartensa kauniin ja pehmeän vartalon ympäri hän kumartui kuiskaamaan Andréen korvaan muutamia lemmekkäitä hyväilysanoja, jotta nukkuvien tyttösten korviin kuiskaillaan. Tällä hetkellä kuninkaan kasvot tulivat niin lähelle nuoren tytön kasvoja, että ne hipaisivat tämän poskia.

Gilbert tunnusteli takkinsa taskuja ja henkäisi syvään, kun hänen käteensä osui hänen pitkän puutarhaveitsensä pää.

Andréen kasvot olivat jääkylmät niinkuin hänen kätensäkin.

Kuningas nousi; hän loi silmänsä Andréen paljaaseen jalkaan, pieneen ja valkoiseen kuin sadun keijukaisen. Hän otti sen käsiinsä ja säpsähti. Jalka oli kylmä kuin kuin marmorikuvan.

Gilbert, jonka silmien eteen paljastui niin paljon suloja, Gilbert, jota kuninkaan hekumallisuus uhkasi häneen itseensä kohdistuvana varkautena, puri hammastaan ja avasi veitsen, jonka hän tähän asti oli pitänyt suljettuna.

Multa kuningas oli jo päästänyt irti Andréen jalan, kuten hän oli päästänyt hänen kätensä ja kasvonsa, ja kummastellen nuoren tytön unta, jota hän ensin oli pitänyt ujostelevana keimailuna, hän koetti itselleen selittää tätä kalmankylmyyttä, mikä oli vallannut ihanan ruumiin jäsenet, ja kysyi itseltään, tokko sydänkään enää sykki, kun käsi, jalka ja kasvot olivat niin kalseat.

Hän siirsi siis syrjempään Andréen yönutun, paljasti hänen neitseellisen povensa ja tunnusteli samalla kertaa sekä aralla että julkealla kädellään mykkää sydäntä kylmän hipiän alla rinnassa, joka oli yhtä tunteeton ja yhtä valkoinen ja puhtaasti kaartuva kuin jos se olisi ollut alabasterista muovailtu.

Gilbert hiipi puolittain ulos ovesta veitsi kädessä, silmät säihkyen ja hampaat yhteen purtuina, varmana päätöksessään, että jos kuningas jatkaisi elkeitään, hän lävistäisi hänet ja sitten itsensä.

Yhtäkkiä hirvittävä ukkosenjyrähdys tärisytti jokaista esinettä huoneessa ja myöskin sohvaa, jonka edessä Ludvig XV oli polvillaan; uusi sinipunerva ja rikinvärinen salama välähdytti Andréen kasvoille niin sinervän ja voimakkaan hohteen, että Ludvig XV peljästyneenä tästä kalpeudesta, tästä äänettömyydestä peräytyi jupisten:

"Mutta totisesti, tyttö on kuollut!"

Samalla ajatus, että oli syleillyt ruumista, pöyristytti kuningasta ja sai veren hyytymään hänen suonissaan. Hän meni ottamaan kynttilän, palasi Andréen luo ja katseli häntä liekin lepattavassa valossa. Huomatessaan hänen sinervät huulensa, tummat renkaat silmien ympärillä, hajalliset hapset ja kaulan, jota mikään hengitys ei kohotellut, hän kiljahti, pudotti kynttilän, horjui ja meni juopuneen tavoin hoiperrellen eteiseen, jonka seiniä vasten hän kauhuissaan törmäili.

Sitten kuuluivat hänen kiireiset askeleensa portailta ja myöhemmin puutarhan somerolta; mutta ilmassa tohiseva tuuli, joka riuhtoi runneltuja puita, hukutti pian askelten äänen myrskyiseen ja mahtavaan kuorskuntaansa.

Silloin lähti Gilbert veitsi kädessä, mykkänä ja synkkänä piilopaikastaan. Hän astui Andréen huoneen kynnykselle asti ja katseli muutamien sekuntien ajan syvään uneensa vaipunutta kaunista nuorta tyttöä.

Tällävälin paloi pudonnut kynttilä matolle kaatuneena, valaisten suloisen, tiedottoman olennon sirotekoista jalkaterää ja puhdasmuotoista säärtä.

Gilbert käänsi hiljaa veitsensä kokoon, samalla kun hänen kasvonpiirteensä vähitellen saivat heltymättömän päätöksen ilmeen. Senjälkeen meni hän kuuntelemaan ovelle, josta kuningas oli poistunut. Kuunneltuaan runsaan minuutin hän kuninkaan esimerkkiä noudattaen vuorostaan sulki oven ja työnsi salvan eteen. Sitten hän sammutti eteisen yölampun. Tämän tehtyään hän yhtä verkalleen, yhtä synkkä tuli silmissä palasi Andréen kammioon ja polkien jalallaan liekkiä sammutti kynttilän, jonka vaha valui virtoina lattialle.

Äkillinen pimeys peitti turmaa uhkaavan hymyn, joka värähdytti hänen huuliaan.

— Andrée, Andrée! — jupisi hän. — Lupasin sinulle, että joutuessasi kolmannen kerran käsiini, en päästäisi sinua niinkuin kahdella ensimäisellä. Andrée, Andrée, sen kauhean romaanin, jonka sepittämisestä minua syytit, täytyy saada myöskin kauhea loppu!

Ja käsivarret ojennettuina hän astui suoraan sohvan luo, jolla Andrée lepäsi kylmänä, liikkumattomana ja aivan tunnotonna.

21.

Tahto.

Olemme nähneet Balsamon lähtevän.

Djerid kiidätti häntä salaman nopeudella. Kalpeana levottomuudesta ja kauhusta ja kumartuneena hevosensa liehuvan harjan yli ratsastaja hengitti puoliavoimin huulin ilmaa, tuota ilmaa, jota juoksija halkaisi rinnallaan niinkuin nopeakulkuisen aluksen keula kyntää vettä.

Hänen takanaan hävisivät puut ja rakennukset kuin aavenäyt. Tuskin huomasi hän ohikulkiessa raskaat, akselillaan vinkuvat kärryt, joiden viisi hidasta, kankeakoipista hevosta säikähtyi tämän elävän meteoorin lähestyessä, voimatta otaksua sitä niiden omaan sukuun kuuluvaksi.

Balsamo ratsasti näin penikulman verran, aivot niin kiihdyksissä, silmät niin säihkyvinä ja hengittäen niin syvään ja kuumasti huohottaen, että nykyajan runoilijat olisivat verranneet häntä niihin hirvittäviin tulta ja höyryä puuskuviin hengettäriin, jotka elähyttävät raskaita savuavia koneita ja panevat ne vierimään suurella vauhdilla rautakiskoja pitkin.

Ratsu ja ratsastaja olivat kulkeneet Versailles'n läpi muutamissa sekunneissa; harvat kaduilla harhailevat henkilöt olivat nähneet vain kiitävän säkenejuovan, ei muuta.

Balsamo ratsasti vielä penikulman; Djerid oli tarvinnut näihin kahteen penikulmaan vain neljännestunnin, mutta se neljännestunti tuntui hänen isännästään vuosisadalta.

Äkkiä välähti ajatus Balsamon aivoissa. Hän pysähdytti heti rautalihaksisen ratsun, pakoittaen sen hillitsemään jäntevät polvitaipeensa. Pysähtyessään Djerid taivutti takajalkansa ja työnsi etujalkansa syvälle hiekkaan. Ratsu ja ratsastaja hengähtivät hetkisen. Siinä levähtäessään Balsamo kohotti päätänsä. Sitten pyyhki hän nenäliinalla hikeä valuvia ohimoltaan ja laajentunein sieraimin hengittäessään yön raitista ilmaa hän lausui seuraavat sanat:

"Voi sinua mieletöntä raukkaa! Ei hevosesi vauhti eikä oma palava halusi koskaan saavuta salaman hetkellisyyttä tai sähkökipinän nopeutta, ja kuitenkin olisi se välttämätöntä loihtiaksesi pääsi päältä uhkaavan vaaran. Sinä tarvitset nopean vaikutuksen, välittömän iskun, kaikkivaltiaan sysäyksen apua voidaksesi halvata ne jalat, joiden toimintaa pelkäät, sen kielen, jonka liikkumista kammot. Sinä tarvitset etäällä sen voittoisan unen mahtia, joka on ainoa keino tavoittaaksesi kahleensa katkaisseen orjan. Oi, jos vielä koskaan saisin hänet valtaani…"

Ja hammasta purren Balsamo teki epätoivoisen liikkeen.

"Oi, ponnista tahtoasi miten voimakkaasti hyvänsä, Balsamo, riennä millä vauhdilla tahansa", huudahti hän, "niin Lorenza ehtii kuitenkin ennen sinua! Hän on puhuva, on ehkä jo puhunut. Voi sinua kurjaa naista! Kaikki kärsimykset olisivat liian lievät sinun rangaistukseksesi!

"Katsokaamme", jatkoi hän rypistäen kulmiaan, tuijottaen silmillään, leuka kämmenen varassa, "katsokaamme: tiede on sana tai teko; tiede kykenee tai ei kykene; minä, minä tahdon!… Koettakaamme… Lorenza, Lorenza, minä tahdon, että sinä nukut! Lorenza, ole missä paikassa tahansa, mutta nuku, nuku, minä tahdon sen, minä uskon sen!

"Oi ei, ei", mutisi hän menettäen rohkeutensa; "ei, minä valehtelen; en, minä en usko sitä; en, minä en uskalla siihen luottaa; ja tahto on kuitenkin kaikki. Ah, minä tahdon sentään hyvin lujasti, minä tahdon sieluni kaikella voimalla. Halkaise ilma, oi korkein tahdonvoimani! kiidä kaikkien muiden, vastustavien tai välinpitämättömien tahdonvirtojen läpi! tunkeudu kanuunankuulana tiellesi sattuvien muurien lävitse! seuraa häntä kaikkialle, mihin hän menee; iske, surmaa! Kuule, Lorenza, minä tahdon nukuttaa sinut! Lorenza, minä tahdon, tahdon, että sinä mykistyt!"

Ja hän keskitti muutamien silmänräpäysten kuluessa kaiken ajatuksensa tähän päämäärään, syövyttäen sen aivoihinsa ikäänkuin antaakseen sille joustavampaa vauhdikkuutta sen lentäessä Pariisia kohti. Ja tämän salaperäisen toimituksen jälkeen, jossa epäilemättä olivat apuna kaikki jumalaiset atoomit, kaikki Jumalan, kaiken herran ja mestarin, elähyttämät voimahiukkaset, Balsamo yhäti yhteenpurruin hampain ja nyrkkiin puristetuin käsin hellitti taasen ohjakset, mutta antamatta Djeridin tällä kertaa tuta polvien puristusta tai kannuksia.

Balsamo näkyi koettavan vakuuttaa itseänsä.

Isäntänsä äänettömästä suostumuksesta kulki jalo juoksija nyt varsin säisysti eteenpäin ja rodulleen ominaisella siroudella se melkein kuulumattomasta kosketteli jaloillaan maata, niin keveä se oli.

Kaiken tämän aikaa Balsamo, joka pintapuolisille katseille olisi näyttänyt menneeltä mieheltä, silti puuhaili puolustussuunnitelman laatimisessa. Hänellä oli se valmiina, kun Djeridin kaviot koskettivat Sèvres'n katukiviä.

Päästyään puiston ristikkoportin eteen hän pysähdytti hevosensa ja katsahti ympärilleen, ikäänkuin odottaen jotakuta. Ja tosiaan ilmestyikin melkein samassa eräästä ajoportista mies, joka astui hänen luokseen.

— Sinäkö se olet, Fritz? — kysyi Balsamo.

— Niin, mestari.

— Oletko tiedustellut?

— Olen.

— Onko rouva Dubarry Pariisissa vai Luciennesissa?

— Hän on Pariisissa.

Balsamo loi voitonriemuisen katseen taivasta kohti.

— Miten sinä tulit?

— Sulttaanilla.

— Missä se on?

— Tämän majatalon pihalla.

— Satuloitunako?

— Niin.

— Hyvä on, ole valmiina.

Fritz meni päästämään Sulttaanin. Se oli niitä reippaita, hyväsävyisiä saksalaisia hevosia, jotka rasittavissa ponnistuksissa kyllä hiukan nurkuvat, mutta siitä huolimatta kiitävät eteenpäin niin kauan kuin niiden keuhkoissa riittää ilmaa ja ajajan kantapäissä tarmoa.

Sitten palasi Fritz Balsamon luo. Tämä kirjoitti lyhdyn valossa, jota herrat tullivartijat virkatoimituksiensa vuoksi pitivät kaiken yötä sytytettynä.

— Palaa Pariisiin, — virkkoi hän, — ja anna tämä kirjelappu omakätisesti rouva Dubarrylle, missä tahansa hänet tapaat; sinulla on siihen puoli tuntia käytettävänäsi. Senjälkeen menet jälleen Saint-Clauden kadulle ja odotat siellä Signora Lorenzaa, joka varmasti pian palaa. Sinä lasket hänet ohitsesi virkkamatta hänelle mitään ja asettamatta hänen tielleen pienintäkään estettä. Mene, ja muista ennen kaikkea, että tehtäväsi on täytettävä puolen tunnin kuluessa.

— Hyvä, — sanoi Fritz; — kyllä sen toimitan.

Samalla kun hän antoi Balsamolle tämän vakuuttavan vastauksen, hän kiihoitti sekä kannuksella että ratsupiiskalla Sulttaania, joka ihmetellen tätä tavatonta hoppua kiiti pois tuskallisesti hirnahtaen.

Balsamo taasen, joka alkoi vähitellen rauhoittua, karautti Pariisin tielle ja saapui kolme neljännestuntia senjälkeen pääkaupunkiin jokseenkin virkeän näköisenä, katse tyynenä tai pikemmin miettiväisenä.

Hän oli nimittäin oikeassa; olipa Djerid, tuo erämaan hirnuva poika, miten nopea tahansa, ei se kuitenkaan ehtisi ajoissa, ja ainoastaan tahto saattoi nopeudessa kilpailla vankeudestaan karanneen Lorenzan kanssa.

Rue Saint-Claudelta nuori nainen oli saapunut bulevardille ja kääntyen oikealle huomannut pian Bastiljin vallit. Mutta Lorenza, joka aina oli elänyt sisään suljettuna, oli outo Pariisissa. Sitäpaitsi oli hänen ensimäisenä päämääränään paeta sitä taloa, jota hän katseli vankilana; hänen kostontuumansa tuli vasta toisessa sijassa. Hän oli siis aivan hämmentyneenä ja kiireissään vast'ikään päässyt Saint-Antoinen esikaupunkiin, kun häntä ryhtyi puhuttelemaan nuori mies, joka muutamia minuutteja oli kummastuneena häntä seurannut.

Lorenza, Rooman seuduilta kotoisin oleva italiatar, joka melkein aina oli viettänyt eristettyä elämää, tietämättä mitään aikakautensa muodeista, kuoseista ja tavoista, pukeutui todellakin pikemmin itämaalaisen kuin eurooppalaisen naisen malliin, toisin sanoen aina väljiin, upeisiin vaatteisiin, joten hän hyvin vähän muistutti noita ampiaisten tapaan pitkiin nyöritettyihin liiveihin puristettuja viehättäviä nukkia kahisevissa silkeissään ja muslimeissaan, joiden alta oli melkein turha etsiä ruumista, sillä niin aineettomilta pyrkivät he näyttämään.

Ranskattarien puvusta Lorenza siis oli säilyttänyt tai oikeammin omaksunut ainoastaan kahta tuumaa korkeilla koroilla varustetut kengät, nuo kohtuuttomat jalkineet, jotka antoivat jalkapöydille kauniin kaarevuuden ja saivat sirot nilkat paremmin näkösälle ja jotka tällä hiukan mytologiaan taipuvaisella vuosisadalla tekivät Alpheioksien takaa-ajamille Arethusoille paon mahdottomaksi.

Meidän Arethusaamme ahdistava Alpheios siis tavoitti hänet helposti. Hän oli nähnyt hänen pitsitettyjen satiinihameittensa alta esiinpistävät jumalaiset pohkeensa, hänen puuteroimattoman tukkansa ja hänen päänsä ja kaulansa ympäri käärityn viitan alta omituista tulta säihkyvät silmänsä. Hän luuli Lorenzassa näkevänsä joko naamiaisiin tai johonkin lemmenkohtaukseen aikovan valepukuisen naisen, joka ajoneuvojen puutteessa oli jalkasin kulkemassa johonkin etukaupungin pikkutaloon.

Mies lähestyi siis, asettui hattu kädessä Lorenzan viereen ja virkkoi:

— Hyväinen aika, madame, ette voisi kulkea pitkälle tällä tavoin noilla käyntiänne haittaavilla kengillä! Saanko tarjota teille käsivarteni, kunnes kohtaamme jotkut vaunut, jolloin suonette minulle kunnian saattaa teidät matkanne perille.

Lorenza käänsi äkkiä päänsä, katsahti mustilla ja syvillä silmillään mieheen, jonka tekemää tarjousta monet naiset olisivat pitäneet nenäkkäänä, pysähtyi ja vastasi:

— Kyllä, siihen kernaasti suostun.

Nuori mies ojensi hänelle kohteliaasti käsivartensa.

— Mihin me menemme, madame? — kysyi hän.

— Poliisiministerin taloon.

Nuori mies säpsähti.

— Hra de Sartines'nko luo? — tutkaisi hän.

— En tiedä, onko hänen nimensä de Sartines; mutta tahdon puhutella sitä henkilöä, joka on poliisilaitoksen päällikkö.

Nuori mies alkoi miettiä. Tämä nuori ja kaunis nainen, joka niin vierasmallisessa puvussa kello kahdeksalta illalla juoksenteli Pariisin katuja lipas kainalossa ja kyseli aivan päinvastaisella suunnalla sijaitsevaa poliisiministerin asuntoa, näytti hänestä epäilyttävältä.

— Oh, hitto! — virkkoi hän. — Herra poliisiministerin asunto ei ole täällä päin.

— Missä se on?

— Saint-Germainin etukaupungissa.

— Ja minkä kautta pääsee Saint-Germainin etukaupunkiin?

— Tätä tietä, madame, — vastasi nuori mies kylmästi, vaikka yhä kohteliaasti; — ja jos tahdotte, niin ensimäisillä ajopeleillä, jotka tapaamme…

— Niin juuri, ajopelit, olette oikeassa.

Nuori mies vei Lorenzan takaisin bulevardille, ja kun he näkivät vuokra-ajurin, kutsui hän tätä. Ajuri noudatti kutsua.

— Mihin saan kyyditä teidät, madame? — kysyi hän.

— Hra de Sartines'n asuntoon, — vastasi nuori mies.

Ja vieläkin kohteliaana tai pikemmin kummastuneena hän avasi vaunujen oven, kumarsi Lorenzalle ja autettuaan hänet ajopeleihin näki hänen poistuvan kuin haihtuvan unikuvan.

Täynnä kunnioitusta tuota peljättävää nimeä kohtaan kuski sivalsi hevosiaan ja ajoi osoitettuun suuntaan. Tällöin Lorenza kulki Place Royalen yli ja tällöin Andrée oli magneettisessa unessaan hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan, kuten hän Balsamolle ilmoitti.

Kahdenkymmenen minuutin päästä Lorenza oli talon portilla.

— Pitääkö minun odottaa teitä, kaunis rouvaseni? — kysyi ajuri.

— Kyllä, — vastasi Lorenza koneellisesti.

Ja keveänä riensi hän sitten uhkean talon pääovelle.

22.

Poliisipäällikön talossa.

Pihalle päästyään Lorenza näki itsensä pian poliisien ja sotilaitten ympäröimänä.

Hän kääntyi erään ranskalaisen henkivartiostoon kuuluvan sotamiehen puoleen, joka oli häntä lähinnä, pyytäen, että tämä veisi hänet poliisiministerin luo. Tämä sotilas jätti hänet ovenvartijan huostaan, joka nähdessään kauniin, perin omituisesti ja upeasti puetun naisen kallisarvoinen lipas kainalossa otaksui, että vierailu saattoi olla tärkeä, ja johdatti hänet leveitä portaita myöten etusaliin, missä jokainen tulija, sitte kun tämä vartija oli häntä tiukkaan kuulustellut, voi joka hetki yöllä tai päivällä esittää hra de Sartines'lle jonkun tiedon, ilmiannon tai kirjallisen anomuksen.

Sanomattakin on selvää, että kahteen ensinmainittuun luokkaan kuuluvat vierailijat olivat paljoa tervetulleemmat kuin viimeksimainitut.

Vahtimestarin kysymykseen vastasi Lorenza ainoastaan sanoilla:

— Oletteko te hra de Sartines?

Mies kummastui suuresti, että voitiin sekoittaa hänen musta hännystakkinsa ja teräsketjunsa poliisimestarin kirjailtuun nuttuun ja pilvenlaajaan tekotukkaan; mutta koska luutnantti ei milloinkaan siitä vihastu, että häntä nimitetään kapteeniksi, ja koska hän naisen puheessa havaitsi ulkomaalaisen vivahduksen ja koska tämän päättäväinen ja varma katse ei ollut mielipuolen, hän vakuuttautui, että vieraalla oli jotakin tärkeätä tuotavana tuossa lippaassa, jota hän niin huolellisesti ja lujasti piti kainalossaan.

Mutta kun hra de Sartines oli varovainen ja perin arka herra ja kun hänelle aikaisemmin oli viritetty ansoja yhtä viehättävillä syöteillä kuin kaunis italiatar, vartioittiin häntä huolellisesti.

Lorenzan täytyi siis kärsiä tiedusteluja, kuulusteluja ja epäluuloja puolentusinan kirjurin ja palvelijan puolelta. Kaikkien näiden kysymysten ja vastausten seurauksena oli, että hra de Sartines ei vielä ollut saapunut kotiin ja että Lorenzan täytyi odottaa.

Silloin nuori nainen vaipui synkkään äänettömyyteen ja antoi silmiensä harhailla avaran odotushuoneen paljailla seinillä.

Vihdoin soi kello; vaunut vierivät pihalle ja eräs toinen vahtimestari tuli ilmoittamaan Lorenzalle, että hra de Sartines häntä odotti. Lorenza nousi ja astui kahden salin läpi, jotka olivat täynnä epäilyttävän näköisiä ihmisiä vielä omituisemmissa puvuissa kuin hänen omansa. Sitten hänet vietiin suureen kahdeksankulmaiseen, monilukuisten kynttiläin valaisemaan työhuoneeseen.

Viidenkymmenen tai viidenkuudetta ikäinen mies yönutussa, runsaasti puuteroitu ja käherretty tekotukka päässä, istui työssään korkean huonekalun edessä, jonka yläosa oli kaapin tavoin suljettu kahdella kuvastinovella. Niistä työskentelijä saattoi kääntymättä nähdä ne, jotka astuivat suojaan, ja tutkia heidän kasvojaan ennenkuin tulijat ehtivät sovittaa ilmeensä hänen omiensa mukaan.

Huonekalun alempi osa muodosti kirjoituspöydän; sen perällä oli ruusupuisia laatikoita, joista jokainen oli suljettu kirjainlukolla. Hra de Sartines säilytti niissä papereja, joita kukaan hänen eläessään ei voinut lukea, koska ainoastaan hän osasi laitteen avata, ja joita hänen kuoltuaan kukaan ei kykenisi tulkitsemaan, ellei jostakin vieläkin huolellisemmin kätketystä laatikosta löytyisi salakirjoituksen avainta.

Tämä kirjoituspöytä tai oikeammin kaappi sisälsi ylemmän osansa kuvastinovien takana kaksitoista samantapaisella näkymättömällä koneistolla suljettua laatikkoa. Sijaishallitsijan erityisestä tilauksesta kemiallisten tai valtiollisten salaisuuksien säilyttämistä varten valmistetun huonekalun oli prinssi lahjoittanut Dubois'lle ja Dubois vuorostaan poliisimestari Dombrevalille. Viimemainitulta oli se ja opastus sen avaamiseen joutunut hra de Sartines'lle; mutta hra de Sartines oli suostunut käyttämään sitä vasta lahjoittajan kuoleman jälkeen ja sittenkin muuttamalla koko lukkokoneiston. Tämä pulpetti oli jokseenkin kuulu ja liian hyvin lukittu, sanottiin, jotta hra de Sartines siinä säilyttäisi ainoastaan tekotukkiaan.

Frondelaiset, joita siihen aikaan oli paljon, väittivät, että jos voitaisiin lukea tuon kaapin suljettujen ovien lävitse, löydettäisiin varmaan jostakin sen laatikosta ne paljon puhutut sopimuskirjat, joiden avulla hänen Majesteettinsa Ludvig XV uskollisen kätyrinsä hra de Sartines'n välityksellä keinotteli viljakaupalla.

Poliisipäällikkö näki siis viistoksi hiotusta kuvastinlasista Lorerzan vakavat kasvot, kun tämä lipas kainalossa lähestyi häntä. Huoneen keskellä nuori nainen pysähtyi. Tuo puku, nuo kasvot, tuo ryhti hämmästytti poliisiministeriä.

— Kuka olette? — kysyi tämä kääntymättä, mutta tähystäen peiliin. — Mitä te tahdotte?

— Olenko hra de Sartines'n, poliisiministerin, edessä? — sanoi Lorenza.

— Olette, — vastasi tämä lyhyesti.

— Mutta ken takaa sen minulle? Hra de Sartines kääntyi.

— Riittäisikö teille todistukseksi, että olen etsimänne henkilö, jos lähettäisin teidät vankilaan?

Lorenza ei vastannut mitään. Hän vain katseli ympärilleen maansa naisten kuvaamattomalla arvokkuudella, etsien silmillään tuolia, jota hra de Sartines ei hänelle tarjonnut.

Tämä ainoa katse voitti hänet, sillä kreivi d'Alby de Sartines oli saanut verrattain hyvän kasvatuksen.

— Istukaa, — sanoi hän tuimasti. Lorenza veti esille nojatuolin ja istahti.

— Puhukaa nopeasti, — kehoitti virkamies. — Antakaa kuulla asianne.

— Monsieur, — virkkoi nuori nainen, — minä tulen jättäytymään teidän suojelukseenne.

Hra de Sartines katseli häntä ominaisella ilkkuvalla tavallaan

— Ahaa! — huudahti hän.

— Monsieur, — jatkoi Lorenza, — minut on ryöstetty perheestäni ja olen valeavioliitolla joutunut miehen haltuun, joka nyt kolmen vuoden ajan on minua kiusannut ja näännyttää minut murheeseen.

Hra de Sartines katseli noita jaloja kasvonpiirteitä ja tunsi tuon sulosointuisen, laulua muistuttavan äänen liikuttavan itseänsä.

— Mistä maasta olette? — kysyi hän.

— Roomalainen.

— Mikä on nimenne?

— Lorenza.

— Lorenza, ja mitä muuta?

— Lorenza Feliciani.

— En tunne sitä nimeä. Oletteko demoiselle?

Tiedämme sanan demoiselle siihen aikaan merkinneen jalosukuista neitosta. Meidän päivinämme sensijaan nainen on kyllin aateloitu siitä hetkestä lähtein, jolloin hän joutuu naimisiin; hän ei tavoittele muuta arvonimeä kuin madame.

— Olen demoiselle, — vastasi Lorenza.

— Ja sitten? Mitä haluatte?

— Niin, minä anon oikeutta sitä miestä vastaan, joka on minut vanginnut ja sulkenut sisään.

— Sen asian kanssa ei minulla ole mitään tekemistä, — sanoi poliisiministeri; — olettehan hänen vaimonsa?

— Niin hän tosin väittää, vihkiminen

— Mitä, väittääkö hän vain?

— Niin; mutta minä en sitä ensinkään muista kun tapahtui nukkuessani.

— Peijakas, olettepa sitten sikeäuninen!

— Mitä sanotte?

— Sanon, että asia ei ensinkään koske minua; kääntykää asianajajan puoleen ja haastattakaa miehenne oikeuteen; minua ei haluta sekaantua perheriitoihin.

Tämän jälkeen hra de Sartines teki kädellään liikkeen, joka merkitsi: "Menkää tiehenne."

Lorenzo ei hievahtanut.

— No? — kysyi hra de Sartines kummastuneena.

— En ole vielä lopettanut, — virkkoi hän, — ja ymmärtänette, etten tule tänne turhia valittelemaan, vaan kostaakseni. Sanon teille, mistä maasta olen; Italian naiset eivät vaikeroi, vaan kostavat.

— Se on toinen asia, — sanoi hra de Sartines, kiirehtikää, kaunis rouvani; minun aikani on kallista.

— Sanoin, että tulin teiltä pyytämään suojelusta. Saanko sitä?

— Ketä vastaan?

— Sitä miestä vastaan, jolle tahdon kostaa.

— Onko hän siis mahtava?

— Kuningasta mahtavampi.

— Antakaa kuulla, koettakaamme ymmärtää toisemme, paras rouva… Miksi antaisin teille suojelukseni miestä vastaan, joka mielestänne on kuningasta mahtavampi, ja teon vuoksi, mikä ehkä on rikos? Jos tahdotte kostaa tuolle miehelle, niin kostakaa. Minä välitän siitä vähän; mutta jos teette rikoksen, annan teidät vangita, ja sitten saamme nähdä; niin on asia.

— Ei, monsieur, — sanoi Lorenza, — te ette vangituta minua, sillä minun kostoni on hyvin hyödyllinen teille, kuninkaalle, Ranskalle. Minä kostan ilmaisemalla sen miehen salaisuudet.

— Ahaa, onko sillä miehellä salaisuuksia? — huudahti hra de Sartines innostuen vastoin tahtoaan.

— Suuria salaisuuksia, monsieur.

— Minkälaatuisia?

— Valtiollisia.

— Puhukaa siis.

— Mutta lupaatteko tosiaan suojella minua?

— Minkälaatuista suojelusta minulta pyydätte? — kysyi virkamies kylmästi hymyillen. — Rahaa vai ystävyyttä?

— Pyydän, monsieur, että saan sulkeutua luostariin elääkseni siellä tuntemattomana ja unohdettuna. Pyydän, että siitä luostarista tulisi hautani, mutta että sitä hautaani ei kukaan maailmassa koskaan saisi häiritä.

— Ooh, — vastasi virkamies, — se ei ole kovin suuri vaatimus. Te pääsette luostariin; puhukaa.

— Minulla on siis teidän sananne, monsieur?

— Olenhan sen mielestäni teille antanut.

— Ottakaa siis tämä lipas, — sanoi Lorenza; — se sisältää salaisuuksia, jotka saavat teidät vapisemaan kuninkaan ja valtakunnan puolesta.

— Tunnetteko siis ne salaisuudet?

— Pintapuolisesti; mutta minä tiedän, että ne ovat olemassa.

— Ja että ne ovat tärkeitä?

— Että ne ovat peloittavia.

— Valtiollisia salaisuuksia, sanoitte?

— Oletteko koskaan kuullut puhuttavan salaisesta seurasta?

— Ahaa, vapaamuurarien yhdistyksestä?

— Ei, vaan näkymättömien.

— Kyllä; mutta en sen olemassaoloa usko

— Avattuanne tämän lippaan, olette uskova.

— Ah, — huudahti hra de Sartines kiihkeästi, — katsokaamme.

Ja hän otti lippaan Lorenzan käsistä. Mutta mietittyään laski hän sen äkkiä kirjoituspöydälle.

— Ei, — sanoi hän epäillen, — avatkaa rasianne itse.

— Mutta minulla ei ole sen avainta.

— Mitä, eikö teillä ole avainta? Tuotte minulle lippaan, jonka sisällöstä riippuu valtakunnan turvallisuus, ja unohdatte avaimen!

— Onko jonkun lukon avaaminen siis niin vaikeata?

— Ei, jos tuntee sen koneiston. Meillä on täällä, — jatkoi hän hetkisen päästä, — kaikkiin mahdollisiin lukkoihin soveltuvia avaimia. Teille annetaan avainkimppu, — hän katsoi terävästi Lorenzaan, — ja saatte itse avata.

— Antakaa tänne, — virkkoi Lorenza yksinkertaisesti.

Hra de Sartines ojensi nuorelle naiselle kimpun pieniä, kaikenmuotoisia avaimia. Tämä otti sen. Hra de Sartines kosketti hänen kättään, joka oli kylmä kuin marmori.

— Mutta, — sanoi hän, — miksi ette tuonut lippaan avainta?

— Siksi että lippaan omistaja aina pitää sitä mukanaan.

— Ja kuka on tuo lippaan omistaja, tuo kuningasta mahtavampi mies?

— Ken hän on, sitä ei kukaan osaa sanoa; ajan, jonka hän on elänyt, tuntee vain ijäisyys; työt, joita hän tekee, näkee ainoastaan Jumala.

— Mutta hänen nimensä, hänen nimensä?

— Olen nähnyt hänen vaihtavan sitä kymmenenkin kertaa.

— Mutta se nimi, jolla te hänet tunnette, te?

— Akharat.

— Ja hän asuu? — Rue Saint-…

Yhtäkkiä Lorenza säpsähti, tunsi puistatuksen ja pudotti lippaan, jota hän piti toisessa kädessään, ja avaimet, jotka olivat hänellä toisessa. Hän teki ponnistuksen puhuakseen lauseen loppuun, mutta suu vääntyi tuskallisesti, suonenvedontapaisesti; hän kosketti molemmilla käsillään kurkkuaan ikäänkuin sanat, jotka hän oli lausumaisillaan, olisivat takertuneet sinne. Sitten hän kohottaen vapisevat käsivartensa taivasta kohti ja voimatta enää äännähtää tavuakaan kaatui pitkin pituuttaan työhuoneen matolle.

"Pieni raukka!" mutisi hra de Sartines. "Mikä hitto häneen tuli? Mutta onpa hän peräti sievä. Niin, niin, tässä kostossa piilee rakkautta ja mustasukkaisuutta!"

Hän soitti heti kelloa ja kohotti itse nuoren naisen lattialta. Tämän silmät tuijottivat kummastuneina, huulet olivat liikkumattomat, ja hän näkyi jo kuolleen ja eronneen tästä maailmasta.

Kaksi palvelijaa astui sisään.

Ottakaa varovaisesti tämä nuori nainen, — virkkoi poliisiministeri, — ja kantakaa hänet viereiseen huoneeseen. Koettakaa toinnuttaa hänet ja varokaa ennen kaikkea kovakouraisuutta. Rientäkää.

Palvelijat tottelivat ja veivät Lorenzan pois.

23.

Lipas.

Yksikseen jäätyänsä hra de Sartines otti lippaan ja käänteli sitä käsissään kuin ainakin mies, joka osaa pitää löytöä arvossa. Sitten hän ojensi kätensä ja nosti Lorenzan pudottaman avainkimpun lattialta. Hän koetti kaikkia avaimia, mutta mikään ei sopinut.

Nyt hän veti kolme tai neljä samallaista nippua laatikostaan. Niissä oli kaikensuuruisia avaimia: huonekalujen, ja lippaiden avaimia tietenkin, tavallisen kokoisista pienen pieniin. Olisi voinut sanoa, että hra de Sartines'lla oli mallikokoelma kaikkia tunnettuja avainlajeja.

Hän koetti kahtakymmentä, viittäkymmentä, sataakin avatakseen lippaan, mutta mikään ei tehnyt kierrostakaan. Tästä päätteli virkamies, että lukko oli vain näön vuoksi ja että hänen avaimensa siis olivat tehottomia leluja.

Silloin otti hän samasta laatikosta pienen taltan ja pienen vasaran ja väänsi mechelniläis-kalvostimen puolittain peittämällä valkoisella kädellään auki lukon, joka oli lipasta niin uskollisesti vartioinut. Heti keksi hän paperipinkan niiden helvetinkoneiden tai kuolettavia huuruja eristävien myrkkyjen asemesta, joita hän oli peljännyt sieltä löytävänsä uhkaamassa riistää Ranskalta sen tärkeimmän virkamiehen. Ensimäiset sanat, jotka pistivät poliisiministerin silmään, olivat seuraavat, näköjään muunnellulla käsialalla piirretyt:

"Mestari, on aika luopua Balsamon nimestä." Siinä ei ollut mitään allekirjoitusta, vaan ainoastaan kolme kirjainta: L.P.D.

"Ahaa", hymähti hän kiertäen tekotukkansa kiharia, "ellen tunnekaan käsialaa, luulen tuntevani nimen! Balsamo, katsokaamme, etsikäämme B kirjaimesta."

Hän avasi nyt yhden neljästäkolmatta laatikostaan ja otti sieltä pienen luettelon, johon oli aakkosjärjestyksessä hienolla käsialalla ja monin lyhennyksin piirretty kolme- tai neljäsataa nimeä, ja näiden edellä, jäljessä ja välillä oli leimuavia huomautuksia opastavine lisineen.

— "Ohoh", mutisi hän, "onpa siinä pitkä loru Balsamosta!"

Ja hän luki koko sivun, ilmaisten varsin selviä tyytymättömyyden merkkejä. Sitten asetti hän luettelon takaisin laatikkoon jatkaakseen lippaan tutkimista. Ennen pitkää teki se häneen syvän vaikutuksen. Ja pian hän löysi paperiliuskan, joka, oli sullottu täyteen nimiä ja salakirjoitusta. Tämä näytti hänestä tärkeältä; paperi oli syrjiltään hyvin kulunut ja täpösen täynnä lyijykynällä piirreltyjä merkkejä. Hra de Sartines soitti palvelijaa.

— Kutsukaa tänne kanslisti. Antakaa hänen aikaa voittaakseen kulkea virastosuojista yksityisasuntoni läpi.

Palvelija lähti.

Kahta minuuttia myöhemmin ilmestyi työhuoneen ovelle kirjuri kynä kädessä, hattu toisessa kainalossa ja toisessa paksu muistikirja. Hänellä oli mustat sarssisuojukset hihojensa päällä. Hra de Sartines huomasi hänet pulpettinsa kuvastimesta ja ojensi hänelle paperin olkansa yli.

— Selittäkää minulle tämä, — sanoi hän.

— Kyllä, monseigneur, — vastasi kirjuri.

Tämä merkkikirjoitusten tulkitsija oli pieni hintelä mies. Huulet olivat kokoonpuristetut, otsa tutkimuksista rypistynyt, kasvot kalpeat ja alaspäin suippenevat, leuka terävä, otsa pakeneva, poskipäät ulkonevat, silmät syväkuoppaiset ja sameat, vaikka ne kuitenkin ajoittain elostuivat. Hra de Sartines nimitti häntää Fouineksi. [Fouine merkitsee näätää. Suom.]

— Käykää istumaan, — kehoitti virkamies, joka näki, että: kirjurin liikkeitä vaikeutti hänen muistiinpanokirjansa, sala-aakkos-kokoelmansa, paperi ja kynä.

Fouine istahti vaatimattomasti jakkaralle, puristi säärensä yhteen ja alkoi sanakirjaansa selaillen ja muistiaan pinnistäen kirjoittaa polvillaan, järkkymätön ilme kasvoilla.

Viiden minuutin päästä oli hän kirjoittanut:

§ 'Käsky koota kolmetuhatta veljeä Pariisissa.

§ Käsky perustaa kolme piiriä ja kuusi looshia.

§ Käsky järjestää suurkoptille henkivartiosto ja hankkia hänelle neljä asuntoa, joista yksi jossakin kuninkaallisessa linnassa.

§ Käsky antaa hänen käytettäväkseen viisisataatuhatta frangia poliisikunnan muodostamiseksi.

§ Käsky ensimäisen pariisilaispiirin jäseniksi hankkia kirjailijoiden ja filosofien parahisto.

§ Käsky palkata tai lahjoa virkamiehistö ja ennen kaikkea varmentua poliisiministeristä joko lahjuksilla, väkivallalla tai viekkaudella.'

Tässä Fouine pysähtyi hetkiseksi, ei siksi, että mies-parka olisi miettinyt; sitä hän varoi tekemästä, se olisi ollut rikos; mutta kun sivu oli täyteen kirjoitettu ja muste vielä tuoretta, täytyi hänen odottaa työssään.

Levottomana riuhtaisi hra de Sartines häneltä lehden käsistä ja luki. Hänen viime pykälää silmäillessään kuvastui sellainen kauhu hänen kasvoillaan, että hän säpsähti nähdessään kuvastimesta oman kalpeutensa.

Hän ei antanut paperia kirjurille takaisin, vaan ojensi hänelle aivan puhtaan arkin. Tämä jatkoi kirjoitustaan, mikäli hän ehti salamerkit tulkita; ja sen hän tekikin niin helposti, että salakirjoitusten laatijoilla oli kyllä syytä häntä peljätä.

Tällä kertaa hra de Sartines luki hänen olkansa ylitse seuraavaa:

§ "Pariisissa on luovuttava Balsamon nimestä, joka alkaa tulla liian tunnetuksi, ja otettava käytäntöön nimitys kreivi de Fe…"

Nimen loppuosan peitti mustetahra.

Juuri kun hra de Sartines koetti keksiä sanasta puuttuvat kirjaimet, kello soi ulkona, ja palvelija ilmoitti:

— Hra kreivi de Fenix!

Poliisiministeriltä pääsi huudahdus, ja sopusuhtaisen tukkalaitteensa hajoittamisen uhalla hän löi kätensä yhteen päänsä yli ja kiirehti lähettämään kirjurin ulos salaovesta. Sitten hän asettuen paikalleen työpöytänsä eteen sanoi palvelijalle:

— Tuokaa hänet sisälle!

Muutamia minuutteja myöhemmin hra de Sartines eroitti kuvastimestaan vakavamuotoisen kreivin, jonka hän jo oli vilahdukselta nähnyt hovissa samana päivänä kuin rouva Dubarry esiteltiin.

Balsamo astui sisään vähääkään epäröimättä.

Hra de Sartines nousi, kumarsi kylmästi kreiville ja pannen jalkansa ristiin istahti aivan virallisesti jälleen nojatuoliinsa. Ensimäisellä silmäyksellä oli virkamiehelle selvinnyt tämän vierailun syy ja tarkoitus.

Ensimäisellä silmäyksellään myöskin Balsamo oli havainnut puoliksi tyhjennetyn lippaan poliisiministerin pöydällä. Mutta vaikka hän oli siihen vilkaissut vain ohimennen, hänen katseensa ei jäänyt virkamieheltä huomaamatta.

— Mitä sattumaa saan kiittää vierailunne kunniasta, herra kreivi? — kysyi hra de Sartines.

— Monsieur, — vastasi Balsamo viehkeästi hymyillen, — minulla on ollut onni tulla esitellyksi kaikille Euroopan hallitsijoille, ministereille ja lähettiläille; mutta en ole tavannut ketään, joka esittelisi minut teille. Senvuoksi olen tullut itse esittelemään itseni.

— Todellakin, monsieur, — vastasi hra de Sartines, — saavutte juuri parahiksi; sillä luulen, että ellette olisi itse tullut, niin olisin ottanut vapauden lähettää teitä noutamaan.

— Kah, — vastasi Balsamo, — sehän sitten sattuikin mainiosti!

Hra de Sartines kumarsi ivallisesti hymyillen.

— Olisiko minulla ehkä onni olla teille joksikin hyödyksi, monsieur? — jatkoi Balsamo. Ja nämä sanat lausui hän niin, että ei pienimmänkään liikutuksen tai levottomuuden varjo langennut hänen hymyileville kasvoilleen.

— Olette paljon matkustellut, herra kreivi? — kysyi poliisiministeri.

— Paljon, monsieur.

— Vai niin.

— Haluatteko ehkä jotakin maantieteellistä opastusta? Teidänlaatuisenne teräväpäisen miehen toiminta ei rajoitu Ranskaan, vaan käsittää koko Euroopan, koko maailman…

— Maantieteellinen ei ole oikea sana, herra kreivi; siveellinen olisi paremmin paikallaan.

— Olkaa huoletta, pyydän; toisessa yhtä hyvin kuin toisessakin olen valmis palvelukseenne.

— No niin, herra kreivi, ajatelkaas, että etsin erästä todellakin kovin vaarallista miestä, joka samalla kertaa on ateisti…

— Oh!

— Kapinanhankkija.

— Ohoh!

— Väärentäjä.

— Vai niin!

— Avionrikkoja, vääränrahantekijä, tietäjä, silmänkääntäjä, lahkokunnan johtaja; mies, jonka elämäkerta minulla on muistikirjoissani, lippaassa, jonka näette tuossa, kaikkialla.

— Ah niin, ymmärrän, — virkkoi Balsamo; — teillä on miehen elämäkerta, mutta teillä ei ole miestä itseänsä.

— Ei.

— Peijakas, se olisi mielestäni tärkeämpää!

— Epäilemättä; mutta olette näkevä, miten pian hänet saamme käsiimme. Tosin kyllä Proteuksella ei ole useampia muotoja, eikä Jupiterilla useampia nimiä kuin tällä salaperäisellä matkustajalla:

Egyptissä hän on Akharat. Italiassa Balsamo, Sardiniassa Simoni, Maltassa markiisi d'Anna, Korsikassa markiisi Pellegrini, ja vihdoin kreivi de…

— Kreivi de…? — toisti Balsamo.

— Niin, tätä viimeistä nimeä, monsieur, en ole kyennyt oikein lukemaan; mutta te varmaankin autatte minua, sillä epäilemättä olette tuon miehen tavannut matkoillanne kaikissa äsken luettelemissani maissa.

— Kuvailkaa hänet minulle hiukan tarkemmin, — sanoi Balsamo tyynesti.

— Ahaa, käsitän; haluatte, että mainitsen teille jonkinlaiset tuntomerkit, herra kreivi?

— Niin, monsieur, jos suvaitsette.

— No hyvä, — sanoi hra de Sartines luoden Balsamoon katseen, jonka hän koetti tehdä tutkivaksi, — mies on teidän ikäisenne, teidän kokoisenne, ryhdiltään teidänlaisenne, esiintyy milloin ylhäisenä, kultaa siroittelevana herrana, milloin luonnon salaisuuksia tutkivana taikurina, milloin jäsenenä jossakin salaisessa yhdistyksessä, missä ne kaikessa hiljaisuudessa vannovat kuolemaa kuninkaille ja valtaistuinten kukistamista.

— Oh, — virkkoi Balsamo, — tuo on hyvin epämääräistä!

— Mitä, epämääräistäkö?

— Niin, tietäisittepä, kuinka monta miestä olen tavannut, joihin kuvauksenne sopii!

— Todellako?

— Ihan varmaan; ja tekisitte hyvin antaessanne minulle vähän tarkempia tuntomerkkejä, jos haluatte, että teitä autan. Ensiksikin, missä maassa hän etupäässä asuu?

— Hän asuu kaikissa maissa.

— Mutta esimerkiksi tällä hetkellä?

— Tällä hetkellä hän oleskelee Ranskassa.

— Ja mitä hän Ranskassa puuhailee?

— Hän johtaa suunnatonta salaliittoa.

— No, tuota voi jo nimittää opastukseksi; ja jos tiedätte, mitä salaliittoa hän ohjaa, niin, hm, teillä on kädessänne lanka, jonka toisesta päästä hyvin luultavasti tapaatte miehenne.

— Niin minäkin luulen.

— No, jos sitä luulette, miksi siis minulta neuvoa kysytte: Tarpeetontahan se on.

— Olen nähkääs vielä hiukan neuvoton.

— Mistä?

— Eräästä asiasta.

— Sanokaa suoraan.

— Vangitutanko hänet vai enkö?

— Vangitutatteko vai ettekö?

— Niin, niin.

— En käsitä, miten hänen vapaaksi jättämisensä voisi tulla kysymykseenkään, herra poliisiministeri; sillä jos hän kerran hankkii kapinaa…

— Niin, mutta jos häntä tavallaan suojelee joku nimi, joku arvonimi?

— Ah, ymmärrän. Mutta mikä nimi, mikä arvonimi? Teidän pitäisi se minulle mainita, hyvä herra, jotta voisin teitä avustaa etsinnässänne.

— Kah, monsieur, olen jo sanonut teille nimen, jonka suo jaan hän kätkeytyy; mutta…

— Mutta ette tiedä sitä, millä hän näyttäytyy?

— Aivan niin; muutoin…

— Muutoin antaisitte hänet vangita?

— Heti paikalla.

— Kah, paras hra de Sartines, mikä onni, kuten minulle vastikään sanoitte, että saavuin luoksenne juuri nyt, sillä minä teen teille haluamanne palveluksen.

— Tekö?

— Minä.

— Te sanotte minulle hänen nimensä:

— Niin.

— Senkö nimen, jolla hän esiintyy?

— Sen.

— Tunnetteko sen siis?

— Täydellisesti.

— Ja mikä on se nimi? — kysyi hra de Sartines odottaen kuulevansa jonkun valheen.

— Kreivi de Fenix.

— Mitä, sama nimi, jolla te olette ilmoittautunut?

— Niin, se nimi, jolla olen ilmoittautunut.

— Teidän nimenne?

— Minun nimeni.

— Siis tuo Akharat, tuo Simoni, tuo markiisi d'Anna, tuo Pellegrinin markiisi, tuo Josef Balsamo olette te?

— Niin olen, — vastasi Balsamo yksinkertaisesti, — minä juuri.

Hra de Sartines tarvitsi hetkisen toipuakseen hämmästyksestä, jonka tämä häikäilemätön rehellisyys aiheutti.

— Kuten näette, olin sen jo arvannut, — sanoi hän. — Minä tunsin teidät, minä tiesin, että Balsamo ja Fenixin kreivi oli sama henkilö.

— Ah, te olette suuri ministeri, sen myönnän, — virkkoi Balsamo.

— Ja te olette hyvin varomaton, — sanoi virkamies kuroittautuen kellonnuoraa kohti.

— Varomaton! Mitenkä niin?

— Siksi, että minä vangitutan teidät.

— Mitä sanotte! — vastasi Balsamo astahtaen kelloa ja virkamiestä kohti. — Vangitaanko minut?

— Jumaliste, milläpä minut siitä estätte, jos saan kysyä?

— Te kysytte sitä?

— Niin.

— Paras poliisiministerin, ampumalla luodin ohimoonne.

Ja Balsamo veti taskustaan siron, kullatulla hopeaperällä varustetun pistoolin, jota olisi luullut Benvenuto Cellinin työksi, ja sen hän ojensi tyynesti hra de Sartines'ta kohti, joka kalveten vaipui nojatuoliin.

— Kas niin, — sanoi Balsamo, vetäen itselleen toisen nojatuolin poliisiministerin viereen; — nyt kun olemme istumassa, voimme hetkisen rupatella.

24.

Valaiseva keskustelu.

Hra de Sartines tarvitsi tuokion toipuakseen näin kovasta säikähdyksestä. Hän oli niin läheltä, että olisi voinut katsahtaa sen sisään, nähnyt pistoolin uhkaavan kidan tähdättynä itseään kohti; vieläpä oli hän ohimollaan tuntenut aseen rautaisen suun kylmyyden. Vihdoin hän reipastausi.

— Monsieur, — sanoi hän, — olen menetellyt teidän suhteenne varomattomasti; tietäen kenen kanssa olin tekemisissä en käyttänyt niitä varokeinoja, joihin ryhdytään tavallisia pahantekijöitä vastaan.

— Ah, monsieur, — vastasi Balsamo, — nyt te kiivastutte ja käytätte suuria sanoja, ollenkaan huomaamatta, miten väärässä olette! Minähän tulin tänne tehdäkseni teille palveluksen.

Hra de Sartines liikahti.

— Niin, monsieur, palveluksen, — toisti Balsamo, — ja te käsitätte tarkoitukseni aivan väärin. Puhutte minulle kapinan hankkijoista juuri kun tulin teille ilmaisemaan salaliiton.

Mutta sanoipa Balsamo mitä tahansa, tällä hetkellä hra de Sartines ei kiinnittänyt suurta huomiota vaarallisen vieraansa sanoihin. Tuskin edes salaliitosta mainitseminen, mikä tavallisissa olosuhteissa olisi hänet heti havahduttanut, sai hänet heristämään korviaan.

— Käsitätte, monsieur, koska niin hyvin tiedätte, kuka olen, käsitätte, sanon, mikä tehtävä minulla on Ranskassa. Olen hänen majesteettinsa Fredrik Suuren lähettämä, toisin sanoen hänen preussilaisen majesteettinsa enemmän tai vähemmän salainen lähettiläs. Mutta lähettiläistä puhuessa puhutaan uteliaista, ja uteliaana minä en ole tietämätön mistään tapahtumista, ja parhaiten tuntemiani asioita on viljan ostot keinottelu tarkoituksessa.

Vaikka Balsamo oli lausunut nämä viime sanat aivan luonnollisesti, niillä oli enemmän vaikutusta poliisiministeriin kuin kaikilla muilla, sillä hra de Sartines kävi nyt tarkkaavaiseksi.

Hän kohotti verkalleen päätänsä.

— Mitä tuo viljakauppa tarkoittaa? — kysyi hän, teeskennellen yhtä suurta varmuutta kuin Balsamo itse oli osoittanut keskustelun alussa. — Olkaa hyvä ja selittäkää minulle vuorostanne, monsieur.

— Kernaasti, hra de Sartines, — vastasi Balsamo. — Asia on näin.

— Minä kuuntelen.

— Oh, sitä teidän ei ole tarvis minulle vakuuttaa… Kavalat keinottelijat ovat uskotelleet hänen majesteetilleen Ranskan kuninkaalle, että hänen oli rakennettava jyväaittoja kansansa viljan säilyttämiseksi kadon ja nälänhädän varalta. On siis rakennettu aittoja; ja kun siinä hommassa nyt kerran oltiin, ajateltiin, että olisi parasta rakentaa ne isoja. Mitään ei siinä säästetty, ei perus- eikä muurikiveä, ja aitoista tuli hyvin tilavat.

— Entä sitten?

— Sitten ne olivat täytettävät; tyhjät aitat olivat hyödyttömiä. Ne siis täytettiin.

— No, monsieur? — virkkoi hra de Sartines, joka ei vielä oikein käsittänyt, mihin Balsamo pyrki.

— Ka, arvaattehan, että hyvin isojen aittojen täyttämiseksi tarvittiin suuri paljous viljaa. Eikö se ole todenmukaista?

— Epäilemättä.

— Minä jatkan. Ison viljamäärän pidättäminen liikkeestä tietää kansan nälistyttämistä; sillä ottakaa huomioon, että jokainen yleisestä liikkeestä pidätetty tavara vaikuttaa samoin kuin puutteellinen tuotanto. Tuhat jyväsäkkiä varastossa merkitsee tuhatta jyväsäkkiä vähemmän kauppatorilla. Kertokaa nuo tuhat säkkiä vain kymmenelläkin, niin viljanhinta kohoaa heti.

Hra de Sartines'ta alkoi ärtymyksestä yskittää. Balsamo odotti tyynesti, kunnes köhä talttui.

— Siis, — jatkoi hän, kun poliisiministeri antoi hänelle siihen tilaisuuden, — ansaitsee aittakeinottelija viljan hinnan kohoamisesta. Eikö se ole mielestänne selvää?

— Aivan selvää, — myönsi hra de Sartines; — mutta mikäli minä käsitän, monsieur, on tarkoituksenne ilmiantaa minulle salahanke tai rikos, jonka aiheuttajana olisi hänen majesteettinsa.

— Aivan, — sanoi Balsamo, — te ymmärrätte minut.

— Se on rohkeata, herraseni, ja olen todella utelias tietämään, miten kuningas ottaa syytöksenne vastaan. Pelkään pahoin, että seuraus siitä tulee aivan samaksi, jota minä suunnittelin seuloessani tämän lippaan sisältämiä papereita ennen tuloanne. Olkaa varuillanne, monsieur, teidän tienne päättyy joka tapauksessa Bastiljiin.

— Ah, nyt ette minua enää ymmärräkään!

— Miten niin?

— Hyväinen aika, kylläpä te tuomitsette minua huonosti ja teette minulle vääryyttä, monsieur, kun pidätte minua sellaisena pässinpäänä! Miten voitte kuvitellakaan, että minä, joka olen lähettiläs, utelias, hyökkäisin kuninkaan kimppuun?… Teidän sanojenne mukaan menetteleminen olisi houkkiomaista. Kuunnelkaa siis loppuun asti, pyydän.

Hra de Sartines nyökäytti päätänsä.

— Ne, jotka ovat saaneet ilmi tämän salahankkeen Ranskan kansaa vastaan (suokaa minulle anteeksi, että kulutan kallista aikaanne, monsieur; mutta pian näette, että se aika ei ole hukkaan mennyt), ne, jotka ovat saaneet ilmi tämän salahankkeen Ranskan kansaa vastaan, ovat taloustieteilijöitä. Perin uutterina ja turhantarkkoina he ovat tutkiessaan tätä vehkeilyä suurennuslasinsa avulla huomanneet, että kuningas ei pelannut yksinään. He tietävät, että hänen majesteetillaan on tarkka kirjanpito viljanhinnoista eri markkinapaikoilla; he tietävät hyvin, että hänen majesteettinsa hieroo käsiään, kun tavaran kallistuminen on tuottanut hänelle kahdeksan- tai kymmenentuhatta écu'tä; mutta he tietävät myöskin, että hänen majesteetillaan on avustajana mies, jonka asema helpoittaa sisäänostoja, mies, joka aivan luonnollisesti eräiden virkatointansa nojalla — käsitätte, että hän on virkamies — valvoo ostoksia, lähetyksiä, tilityksiä, sanalla sanoen, kuninkaalla on välittäjä. Ja taloustieteilijät, nuo suurennuslinssin käyttäjät, kuten heitä nimitetään, eivät hyökkää kuninkaan kimppuun, he kun eivät suinkaan ole mitään tyhmyreitä, vaan ahdistavat sitä hiestä, paras herraseni, virkailijaa, kätyriä, joka vehkeilee hänen majesteettinsa puolesta.

Hra de Sartines koetti laittaa tekotukkaansa järjestykseen mutta turhaan.

— Nyt, — jatkoi Balsamo, — tulen pääasiaan. Niinkuin te, jolla on poliisikunta käytettävänänne, tiesitte minun olevan Fenixin kreivi, samaten minä tiedän, että te olette hra de Sartines.

— No, entä sitten? — sanoi virkamies hämillään. — Niin minä olen hra de Sartines. Soma keksintö!

— Ah, mutta käsittäkäähän toki; tämä hra de Sartines on juuri se mies, joka hoitaa kirjanpidon, keinottelun ja tilitykset? kuninkaan tieten tai tietämättä hän tekee kauppaa seitsemänkolmatta miljoonan ranskalaisen vatsoilla, joita hän virkansa puolesta olisi velvollinen ruokkimaan mahdollisimman edullisilla ehdoilla. Kuvitelkaahan vain sellaisen paljastuksen vaikutusta! Te ette ole suuresti kansan suosiossa, kuningas ei ole mikään perin helläluontoinen mies; niin pian kuin nälkiintyneiden huudot vaativat teidän päätänne hänen majesteettinsa karkoittaakseen kaiken epäluulon salavehkeilyistä teidän kanssanne — jos salavehkeilyä on olemassa, — tai tehdäkseen oikeutta, jos hän ei ole rikostoverinne, kiirehtii ripustuttamaan teidät samallaiseen hirsipuuhun kuin se, mikä pystytettiin Enguerrand de Marignylle; muistatteko?

— En oikein, — vastasi de Sartines aivan kalpeana, — ja te osoitatte mielestäni hyvin huonoa makua, monsieur, puhuessanne hirsipuusta minun asemassani olevalle miehelle.

— Oh, jos siitä teille puhun, paras herraseni, — sanoi Balsamo, — teen sen siksi, että olen vielä näkevinäni tuon Enguerrand-poloisen. Vakuutan teille, että hän oli täydellinen normandialainen ylimys, hyvin vanhaa sukua ja jaloa verta. Hän oli Ranskan kamariherra, Louvren kuvernööri, raha-asioiden ja yleisten rakennusten intendentti; lisäksi oli hän Longuevillen kreivi, ja se on laajempi kreivikunta kuin teidän Albynne. No niin, monsieur, olen nähnyt hänen riippuvan Montfauconin hirsipuussa, jonka hän itse aikoinaan oli pystyttänyt; mutta jumalan kiitos, se ei tapahtunut siksi, etten olisi moneenkin kertaan hänelle toistanut: "Enguerrand, paras Enguerrand, olkaa varuillanne! Te lohotte itsellenne yleisistä varoista niin runsaskätisesti, että Valois'n Kaarlo ei sitä anna anteeksi." Hän ei kuunnellut sanojani, monsieur, ja sai surkean lopun. Ah, kunpa tietäisitte, kuinka monta poliisiprefektiä olen nähnyt hamasta Pontius Pilatuksesta, joka tuomitsi Herramme Kristuksen, aina Belle Islen hra Bertiniin, Bourdeilles'n kreiviin, Brantômen omistajaan, teidän edeltäjäänne, joka toimeenpani katuvalaistuksen ja kielsi tulisoihdut!

Hra de Sartines nousi koettaen turhaan salata mielenliikutusta, jonka uhrina hän oli.

— No hyvä, — virkkoi hän, — syyttäkää minua, jos tahdotte; mitä välitän sellaisen miehen todistuksesta kuin te, jolla ei ole mitään merkitystä?

— Varokaa, monsieur! — sanoi Balsamo. — Usein ne, jotka näyttävät vähäpätöisimmiltä, ovat vaikutusvaltaisimmat. Ja kun minä yksityiskohtia myöten kerron näiden viljamäärien keinottelutarkoituksessa tehdyt ennakko-ostot kirjeenvaihtajalleni tai Fredrikille, joka on filosofi, tiedättehän; kun Fredrik on kiirehtinyt omin selityksinensä kirjoittamaan asiasta hra Arouet de Voltairelle; kun tämä terävällä kynällään, jonka toivoakseni ainakin kuulon mukaan tunnette, on siitä kyhännyt lystillisen sadun samaan tyyliin kuin Neljänkymmenen écu'n mies; kun oivallinen matemaatikko d'Alembert on laskenut, että teidän kansan vatsoilta kavaltamanne vilja olisi kolmen, neljän vuoden ajan riittänyt sadanmiljoonan ihmisen elatukseksi; kun Helvetius on todistanut, että tuon viljan hinta muutettuna kuuden livren hopearahoiksi ja pinottuna päälletysten kohoaisi kuuhun asti tai valtionrahaston maksuosoituksina voisi muodostaa Pietariin asti ulottuvan rihman; kun tämä laskelma on antanut hra de la Harpelle aiheen samallaiseen häijyyn näytelmään kuin Diderot'n sepitelmä perheenisästä ja yllyttänyt geneveläisen Jean Jacques Rousseaun, joka myöskin puree varsin terävästi, milloin tahtoo, kyhäämään peloittavan laajasti selittelevän esityksen yllämainitusta näytelmästä; kun hra Caron de Beaumarchais, jonka varpaille Jumala varjelkoon meitä astumasta, on julkaissut tutkielman, hra Grimm kyhännyt pienen kirjeen, hra Holbach veistänyt julkean sukkeluuden ja hra de Marmontel sepittänyt sievän siveellisen sadun, joka tuottaa teille turmion puolustaessaan teitä tarkoituksellisen huonosti; kun asiasta puhutaan Régencen kahvilassa, Palais Royalissa ja Audinot'n luona, kun siitä haastelevat kuninkaan tanssitaiteilijat, tiedättehän, hra Nicolet'n suositussa teatterissa; ah niin, herra Albyn kreivi, jahka kaikki, tuo tapahtuu, silloin teistä tulee vielä surkuteltavampi poliisipäällikkö kuin se poloinen Enguerrand de Marigny, josta ette tahdo kuulla puhuttavankaan, oli hirsipuussa riippuessaan, sillä hän vannoi viattomuuttaan niin vakuuttavasti, että minä, kautta kunniani, uskoin hänen vakuuttelunsa.

Nämä sanat kuullessaan hra de Sartines enempää sopivaisuudesta välittämättä riisui tekotukkansa ja pyyhki hikeä valuvaa päälakeaan.

— No, olkoon niin, — sanoi hän; — mutta tuo kaikki ei minua estä. Saattakaa minut turmioon, jos voitte. Teillä on todistuksenne, minulla on omani. Pitäkää salaisuutenne, minä pidän lippaan.

— Ka, monsieur, — vastasi Balsamo, — siinä teette taasen suuren erehdyksen, jota ihmettelen, sillä en voisi sitä uskoa niin viisaasta miehestä kuin te; tämä lipas…

— No niin, tämä lipas?

— Te ette pidä sitä.

— Oh, — huudahti hra de Sartines pilkallisesti nauraen, — unohdin, että herra Fenixin kreivi on maantienrosvo, joka ase kädessä ryöstää ihmisiä! Minä en enää nähnyt pistoolianne, kun olitte pistänyt sen jälleen taskuunne. Suokaa minulle anteeksi, herra lähettiläs.

— Hyvä Jumala, tässä ei ole kysymys pistooleista, hra de Sartines! Ette toki usko, että minä väkivallalla, taistelulla aion teiltä anastaa tuon lippaan kuullakseni sitten portaille päästyäni kellonne soivan ja teidän huutavan väkeänne varasta kiinni ottamaan. En suinkaan! Kun sanon, että lipas ei jää teille, tarkoitan sillä, että te itse kohteliaasti ja aivan vapaasta tahdostanne annatte sen minulle takaisin.

— Minäkö? — huudahti virkamies paiskaten nyrkkinsä niin voimakkaasti riidanalaisen esineen päälle, että oli sen särkeä.

— Niin, te.

— Hyvä, pilkatkaa vain, monsieur, mutta mitä lippaan takaisin ottamiseen tulee, vakuutan teille, että saatte sen ainoastaan henkeni mukana. Henkeni, mitä sanoinkaan! Enkö ole tuhat kertaa pannut sitä vaaraan? Enkö ole velvollinen uskaltamaan viimeistä veripisaraani hänen majesteettinsa palveluksessa? Tappakaa minut, se on teidän vallassanne; mutta hälinä toisi kostajia, ja minulla olisi vielä kylliksi ääntä jäljellä syyttääkseni teitä kaikista rikoksistanne. Mitä, antaa teille lipas takaisin! — lisäsi hän katkerasti nauraen. — Vaikka hornan vallat sitä vaatisivat, en kapinetta luovuttaisi!

— Enkä minä kutsukaan avukseni manalan voimia; minulle riittää sen henkilön väliintulo, joka tällä hetkellä kolkututtaa porttianne.

Tosiaankin kuultiin kolme juhlallista jymäystä.

— Ja jonka vaunut, — jatkoi Balsamo, — kuunnelkaahan, juuri vierivät pihallenne.

— Nähtävästi joku ystävänne, joka kunnioittaa minua käynnillään?

— Oikein sanottu, hän on ystäväni.

— Ja hänelle minä muka annan lippaan?

— Niin, paras hra de Sartines, te annatte sen hänelle. Poliisiministeri oli tuskin ennättänyt tehdä äärimmäisen ylenkatseellisen liikkeen, kun kiirehtivä palvelija avasi oven ja ilmoitti, että kreivitär Dubarry pyysi päästä monseigneurin puheille.

Hra de Sartines säpsähti ja katseli hämmästyneenä Balsamoa, joka tarvitsi kaiken itsehillintänsä pidättyäkseen nauramasta arvoisalle virkamiehelle vasten silmiä.

Samassa saapui palvelijan takana nainen, joka ei luullut tarvitsevansa odottaa lupaa sisälle astumiseen. Hän liikkui ripeästi ja tuoksui hajuvesiltä. Kauniin kreivittären aaltoilevat hameet hipaisivat hauskasti kahisten työhuoneen ovea.

— Te, madame, te! — jupisi hra de Sartines, joka yhä peloissaan oli molemmin käsin tarttunut vielä avoimeen lippaaseen ja painoi sitä rintaansa vasten.

— Hyvää päivää, Sartines, — virkkoi kreivitär hilpeästi hymyillen. — Hyvää päivää, paras kreivi, — lisäsi hän sitten kääntyen Balsamoon.

Hän ojensi kätensä viimemainitulle, joka tuttavallisesti kumartui painamaan huulensa valkealle kädelle samaan kohtaan, mitä niin usein kuninkaalliset huulet olivat koskettaneet. Tässä sai Balsamo tilaisuuden kuiskata kolme, neljä sanaa, joita hra de Sartines ei voinut kuulla.

— Kah, todellakin, tuossahan on lippaani, — huudahti kreivitär.

— Teidän lippaanne! — änkytti hra de Sartines.

— Juuri niin, minun lippaani. Mitä, te olette sen avannut! Kyllä te olette häikäilemätön!

— Mutta, madame…

— Oh, se on somaa, kyllä sitä ajattelinkin… Minulta oli varastettu lippaani, ja silloin tuumin: "Pitää mennä Sartines'n puheille, hän kyllä hankkii sen minulle takaisin." Te olettekin löytänyt sen jo edeltäpäin, kiitos.

— Ja niinkuin näette, — virkkoi Balsamo, — herra poliisiministeri on sen avannutkin.

— Niin, tosiaan!… Kuka olisi sellaista uskonut? Sehän on hävytöntä, Sartines.

— Madame, kaikella kunnioituksella, jota tunnen teitä kohtaan, — vastasi poliisiministeri, — pelkään, että annatte pettää itseänne.

— Pettää, monsieur! — huudahti Balsamo. — Tarkoitatteko ehkä sillä sanalla minua?

— Minä tiedän, mitä tiedän, — tivasi hra de Sartines.

— Ja minä en tiedä mitään, — kuiskasi rouva Dubarry Balsamolle. — No, mistä on kysymys, rakas kreivi? Olette vaatinut minulta sen lupauksen täyttämistä, jolla vakuutin teille suostuvani ensimäiseen pyyntöönne. Minä pidän sanani yhtä varmasti kuin mies; tässä olen. Kuulkaahan, mitä minulta tahdotte?

— Madame, — vastasi Balsamo ääneensä, — muutamia päiviä sitten uskoitte minulle tämän lippaan kaikkine sisällyksineen.

— Se on totta, — virkkoi rouva Dubarry, vastaten katseellaan kreivin katseeseen.

— Tottako! — huudahti hra de Sartines. — Sanotte, että se on totta, madame?

— Niin, ja kreivitär lausui nuo sanat kyllin äänekkäästi voidaksenne ne kuulla.

— Lipas, joka kenties sisältää kymmenen salaliittoa!

— Voi, hra de Sartines, tiedätte hyvin, että se sana ei tuo teille onnea; älkää sitä siis toistelko. Kreivitär pyytää teiltä lipastaan takaisin; antakaa se hänelle, siinä kaikki.

— Vaaditteko sitä minulta, madame? — kysyi hra de Sartines vihasta vavisten.

— Kyllä, paras poliisiministeri.

— Mutta tietäkää toki…

Balsamo katsahti kreivittäreen.

— Minun ei ole tarvis tietää enempää kuin mitä tiedän, — kiivastui rouva Dubarry; — antakaa minulle lipas takaisin; en suinkaan ole ilman aikojani tänne vaivautunut, käsitättekö?

— Elävän Jumalan, hänen majesteettinsa turvallisuuden nimessä, madame…

Balsamo teki kärsimättömän liikkeen.

— Annatteko lippaan, monsieur? — sanoi kreivitär ärtyneesti. — Saanko sen vai enkö? Miettikää ennenkuin kiellätte.

— Niinkuin käskette, madame, — taipui hra de Sartines nöyrästi.

Ja hän ojensi kreivittärelle lippaan, johon Balsamo oli jo pannut takaisin kaikki pöydälle siroitellut paperit.

Madame Dubarry kääntyi viimemainitun puoleen viehkeästi hymyillen.

— Kreivi, — sanoi hän, — tahdotteko olla niin ystävällinen ja kantaa tämän lippaan vaunuihini ja tarjota minulle käsivartenne, jotta minun ei tarvitse yksin kulkea kaikkien noiden etuhuoneiden lävitse, joissa niin häijyjä naamoja väijyy? Kiitos, Sartines!

Ja Balsamo kääntyi jo ovelle päin suojelijattarensa seurassa, kun hän huomasi hra de Sartines'n kuroittavan kätensä kellonnuoraan.

— Rouva kreivitär, — virkkoi Balsamo, pysähdyttäen vihollisensa katseellaan, — olkaahan hyvä ja sanokaa hra de Sartines'lle, joka on minulle hirveästi suutuksissaan, kun tiukkasin häneltä lippaanne, olkaa hyvä ja sanokaa hänelle, miten pahoillanne olisitte, jos poliisiministerin toimesta minulle jotakin onnettomuutta sattuisi, ja miten vihainen hänelle siitä olisitte.

Kreivitär hymyili Balsamolle.

— Kuuletteko, mitä hra kreivi sanoo, paras poliisiministerini. Niin, se on silkkaa totta; herra kreivi on erittäin hyvä ystäväni ja minä suuttuisin teille armottomasti jos pahoittaisitte häntä tavalla millä tahansa. Hyvästi, Sartines!

Ja tällä kertaa rouva Dubarry, nojaten lipasta kantavaan Balsamoon, lähti poliisiministerin työhuoneesta. Hra de Sartines katseli heidän jälkeensä osoittamatta sitä raivoa, johon Balsamo oli odottanut hänen puhkeavan.

— Mene, — jupisi nolattu virkamies; — mene; sinulla on lipas; mutta minulla on nainen!

Ja korvatakseen vahingon hän soitti nyt niin hurjasti että olisi voinut särkeä kaikki kellot.

25.

Herra de Sartines alkaa uskoa, että Balsamo on velho.

Poliisiministerin kiihkeän soiton kutsumana riensi vahtimestari huoneeseen.

— No, miten on sen naisen laita? — kysyi virkamies.

— Minkä naisen, monseigneur?

— Naisen, joka täällä pyörtyi ja jonka uskoin teidän hoivaanne.

— Monseigneur, hän voi erinomaisesti, — vastasi vahtimestari

— Hyvä on; tuokaa hänet tänne.

— Mistä on minun mentävä häntä noutamaan, monseigneur?

— Mistäkö? Tuosta viereisestä huoneesta tietenkin!

— Hän ei ole siellä enää, monseigneur.

— Ei ole siellä enää! Missä hän sitten on?

— Sitä en tiedä.

— Onko hän siis lähtenyt täältä?

— On.

— Yksinäänkö?

— Niin.

Mutta hänhän ei pysynyt pystyssä

Monseigneur, totta kyllä, että hän makasi muutamia silmänräpäyksiä tainnuksissa; mutta viisi minuuttia senjälkeen kun hra de Fenix oli osoitettu monseigneurin työhuoneeseen hän heräsi tuosta omituisesta tilastaan, jossa eivät esanssit eivätkä hajusuolat mitään auttaneet. Sitten hän avasi silmänsä, nousi meidän kaikkien nähden ja hengähti tyytyväisesti.

— Ja sitten?

— Sitten hän kääntyi oveen päin; ja kun monseigneur ei ollut käskenyt häntä pidättää, hän läksi.

— Läksi? — huudahti hra de Sartines. — Voi teitä lurjuksia! Minä lähetän teidät kaikki Bicêtreen nääntymään. Rientäkää, rientäkää, kutsukaa tänne ensimäinen konstaapelini!

Vahtimestari riensi tottelemaan saamaansa määräystä.

— Se roisto on velho, — jupisi onneton virkamies. — Minä olen kuninkaan poliisikunnan päämies; hän on paholaisen poliisien päällikkö.

Lukija on jo epäilemättä käsittänyt sen, mitä hra Sartines ei voinut selittää. Heti pistoolikohtauksen jälkeen ja sillävälin kun poliisiministeri koetti toipua, Balsamo oli käyttäen hyväkseen tätä hengähdysaikaa selvittänyt itselleen aseman ja kääntyen vuoronsa jälkeen kaikille neljälle ilmansuunnalle, varmana että jollakin niistä tapaisi Lorenzan, kehoittanut nuorta naista nousemaan, lähtemään ulos sekä palaamaan Saint Clauden kadulle samaa tietä kuin oli tullutkin.

Heti kun Balsamo oli sielussaan hahmoittanut tahtonsa, oli muodostunut magneettinen virta hänen ja nuoren naisen välille, ja totellen sisällisellä havainnolla saamaansa käskyä tämä oli noussut ja poistunut, kenenkään estämättä hänen lähtöään.

Samana iltana hra de Sartines'n täytyi laskeutua vuoteelle ja iskettää suonta; hermojärkytys oli ollut liian voimakas, jotta hän olisi kyennyt sen vahingotta kestämään, ja lääkäri vakuuttikin, että neljännestunnin viivytys olisi tuottanut hänelle kuolettavan halvauskohtauksen.

Tällävälin Balsamo oli vienyt kreivittären vaunuihin ja yrittänyt sanoa hänelle hyvästi; mutta rouva ei ollut niitä naisia, jotka olisivat eronneet hänestä tietämättä tai edes tiedustelematta syytä silmiensä edessä sattuneeseen merkilliseen tapahtumaan. Hän pyysi siis kreiviä istumaan viereensä vaunuihin tämä totteli, ja ratsaspalvelija kuljetti Djeridiä suitsista.

— Näette, kreivi, että olen luotettava, — virkkoi hän, — ja että nimittäessäni jotakuta ystäväkseni lausun sanan sydämelläni, enkä vain suullani. Olin palaamassa Luciennesiin, jonne kuningas oli luvannut huomenaamulla tulla minua tapaamaan; mutta sitten saapui teidän kirjeenne, ja minä jätin kaiken teidän tähtenne. Monet olisivat säikähtäneet noista sanoista "salaliitot" ja "salaliittolaiset", jotka hra de Sartines viskasi meille vasten silmiä; mutta minä tutkin teidän kasvonilmeitänne, ennenkuin toimin, ja menettelin toivomuksenne mukaan.

— Madame, — vastasi Balsamo, — te olette runsaasti palkinnut sen pienen palveluksen, joka minulla oli tilaisuus teille tehdä; mutta minulle osoitettu ystävyys ei koskaan ole hukkaan heitettyä; minä osaan olla kiitollinen, sen saatte nähdä. Älkää sentään luulko, että olen rikollinen tai kapinoitsija, kuten hra de Sartines sanoi. Se arvoisa virkamies oli saanut jonkun minut kavaltaneen henkilön käsistä tämän pieniä kemiallisia salaisuuksia sisältävän lippaan. Nämä salaisuudet, rouva kreivitär, tahdon teille ilmaista, jotta säilyttäisitte aina tuon kuolemattoman, loistavan kauneutenne, tuon häikäisevän nuoruutenne. Kun kunnon hra de Sartines nyt näki kaavojeni salakirjoitukset, hän kutsui avukseen kansliahenkilönsä, jotka tahtomatta näyttää taitamattomilta tulkitsivat merkkikirjoitukseni omalla tavallaan. Muistelen teille kerran sanoneeni, madame, että ammattini ei vielä ole vapautunut kaikista vaaroista, jotka sitä keskiajalla uhkasivat; sitä suosivat vain teidänlaisenne valistuneet ja nuorekkaat sielut. Sanalla sanoen, madame, te olette päästänyt minut pahasta pälkäästä; siitä vakuutan teille kiitollisuuttani, jonka myöhemmin teossa osoitan.

— Mutta mitä hän olisi teille tehnyt, ellen olisi rientänyt avuksenne?

— Hän olisi tehdäkseen kepposen kuningas Fredrikille, jota hänen majesteettinsa inhoo, sulkenut minut Vincennesiin tai Bastiljiin. Tiedän hyvin, että olisin sieltä paennut, koska tunnen keinon, miten sulatan kiven hengitykselläni; mutta siinä jupakassa olisin menettänyt lippaani, ja kuten minulla oli kunnia teille mainita, se sisältää paljon harvinaisia ja rahalla korvaamattomia kaavoja, mitkä tiede onnellisella sattumalla on riuhtaissut ikuisen pimeyden yöstä.

— Ah, kreivi, samalla te sekä rauhoitatte että hurmaatte minua! Te lupaatte siis antaa minulle nuorentavan juoman?

— Niin.

— Ja milloin sen minulle annatte?

— Oh, eihän ole kiirettä. Voitte pyytää sitä minulta kahdenkymmenen vuoden päästä kaunis kreivitär. Nykyisin en luule, että tahtoisitte tulla lapseksi jälleen.

— Te olette todellakin herttainen mies; mutta vielä yksi kysymys, ja minä päästän teidät, sillä teillä näkyy olevan kova kiire.

— Puhukaa, kreivitär.

— Sanoitte, että joku oli teidät pettänyt: onko se mies vai nainen?

— Nainen.

— Ahaa, kreivi: siis rakkausasia!

— Niin, valitettavasti, ja sen yhteydessä raivoksi kiihtynyttä mustasukkaisuutta, joka aiheuttaa sellaisia kauniita tekosia kuin olette nähnyt. Hän on nainen, joka uskaltamatta antaa minulle veitseniskua, koska hän tietää, että minua ei voi tappaa, on tahtonut haudattaa minut vankilaan eli saattaa minut turmioon.

— Mitä, saattaa teidät turmioon?

— Niin hän ainakin luuli.

— Kreivi, minä annan pysähdyttää vaunut, — virkkoi kreivitär nauraen. — Elohopeatako suonissanne teidän on kiitettävä siitä kuolemattomuudesta, josta aiheutuu, että surmaamisen asemesta teidät annetaan ilmi? Tahdotteko tässä astua vaunuista vai vienkö teidät kotiinne?

— Ei, madame; olisi liikaa ystävällisyyttä teidän puoleltanne minun tähteni poiketa tieltänne. Onhan minulla hevoseni Djerid.

— Oi, se oivallinen eläin, jonka sanotaan voittavan tuulen nopeudessa!

— Näen, että se miellyttää teitä, madame.

— Se on todellakin uljas ratsu.

— Sallikaa minun tarjota se teille sillä ehdolla, että vain sillä ratsastatte.

— Ei, ei, kiitos! Minä en ratsasta tai ratsastan ainakin hyvin arkaillen. Teidän tarjouksenne on minulle siis itse lahjan arvoinen. Hyvästi, rakas kreivi, älkääkä unohtako toimittaa minulle nuorennusjuomaani kymmenen vuoden kuluttua.

— Minä puhuin kahdestakymmenestä vuodesta.

— Kreivi, tunnette sananlaskun: "Parempi pyy pivosi kuin…" Ja jos voisitte antaa sen minulle jo viidenkin vuoden päästä… Ei koskaan tiedä, mitä tapahtuu.

— Milloin haluatte, kreivitär. Ettekö tiedä, että olen kokonaan käytettävissänne?

— Vielä sana, kreivi.

— Minä kuuntelen, madame.

— Minulla täytyy olla hyvin suuri luottamus teihin puhuakseni siitä.

Balsamo, joka oli jo astunut maahan, hillitsi kärsimättömyytensä ja lähestyi kreivitärtä.

— Kerrotaan kaikkialla, — jatkoi rouva Dubarry, — että kuningas on mieltynyt pikku Taverney-neitiin.

— Oi, madame, — sanoi Balsamo, — onko se mahdollista?

— On, ja hyvin hullaantunut hänen väitetään olevankin. Teidän täytyy sanoa minulle, onko asiassa perää, kreivi. Älkää säästäkö minua, kohdelkaa minua ystävänä, rukoilen, ja sanokaa minulle totuus.

— Hyvä kreivitär, — vastasi Balsamo, — minä teen enemmänkin; minä menen takuuseen siitä, että neiti Andréesta ei koskaan tule kuninkaan rakastajatarta.

— Ja miksei, kreivi? — huudahti rouva Dubarry.

— Siksi, että minä en sitä tahdo, — vastasi Balsamo

— Hm, — virkahti rouva Dubarry epäuskoisena.

— Te epäilette?

— Eikö se ole sallittua?

— Älkää koskaan epäilkö tiedettä, madame. Te uskoitte minua, kun sanoin: kyllä. Uskokaa minua myöskin sanoessani: ei.

— Mutta onko teillä sitten keinoja…?

Hän vaikeni hymyillen.

— Jatkakaa.

— Keinoja, joilla voitte tehdä tyhjäksi kuninkaan tahdon tai vastustaa hänen oikkujaan?

Balsamo hymyili.

— Minä luon myötätuntoja, — sanoi hän.

— Minä tiedän sen.

— Te uskottekin sen.

— Minä uskon.

— No niin, samoin kykenen luomaan vastenmielisyyksiä ja tarvittaessa mahdottomuuksia. Olkaa siis levollinen, kreivitär, minä valvon.

Balsamo siroitteli näitä lausepätkiään hajamielisesti ja sekavasti, mutta rouva Dubarry, joka ei tiennyt, miten kuumeisen kiihkeästi kreivi ikävöitsi mahdollisimman pian päästä Lorenzaa tapaamaan, arveli sen johtuvan tietäjän haltioitumisesta.

— Kah, — virkkoi hän, — toden totta, kreivi, ette ole ainoastaan onnenprofeettani, vaan myöskin suojelusenkelini. Paras kreivi, tarkatkaa sanojani; minä puolustan teitä, puolustakaa te minua. Liitto, liitto!

— Se on solmittu, madame, — vastasi Balsamo.

Ja hän suuteli vielä kerran kreivittären kättä. Sitten hän sulki oven vaunuihin, jotka kreivitär oli pysähdyttänyt Elysée-kentälle, nousi ilosta hirnahtavan ratsunsa selkään ja katosi pian yön hämärään.

— Luciennesiin! — huudahti rouva Dubarry lohdutettuna.

Tällä kertaa Balsamo päästi hiljaisen vihellyksen, puristi polvillaan keveästi hevosen kylkiä ja antoi Djeridin karahtaa täyteen neliin.

Viittä minuuttia myöhemmin hän oli eteisessä Saint-Claude-kadun varrella, katsellen Fritziä.

— No? — kysyi hän levottomasti.

— Kyllä, mestari, — vastasi palvelija, joka oli tottunut lukemaan herransa ajatukset tämän katseesta.

— Hän on palannut?

— Hän on tuolla ylhäällä.

— Missä huoneessa?

— Siinä, jossa on taljat.

— Millaisessa tilassa?

— Kovin väsyneenä. Hän juoksi niin nopeasti, että minä, joka vuotellessani hänen tuloaan näin hänet etäältä, en edes ehtinyt rientää häntä vastaan.

— Vai niin!

— Ihan minä säikähdin; hän tuoksahti sisälle kuin myrskytuuli, hengähtämättä hän nousi portaat ja huoneeseen päästyänsä hän kaatui äkkiä mustan leijonantaljan päälle. Sieltä hänet löydätte.

Balsamo riensi nopeasti ylös ja tapasi todellakin Lorenzan, joka taisteli voimattomana hermokohtauksen ensimäisiä kouristuksia vastaan. Magneettinen aines oli liian kauan painanut häntä ja pakoitti häntä rajuihin purkauksiin. Hän kärsi, hän voihki; olisi luullut vuoren lepäävän raskaana hänen rinnallaan ja hänen yrittävän molemmin käsin työntää sitä pois.

Balsamo katseli häntä hetkisen kiukusta säihkyvin silmin ja nostaen hänet käsivarsilleen vei hänet kammioon, jonka salaperäinen ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

26.

Elämäneliksiiri.

Tiedämme, missä mielentilassa Balsamo palasi Lorenzan huoneeseen.

Hän valmistausi siis herättämään hänet lausuakseen hänelle ne moitteet, joita hän vihapäissään hautoi sielussaan, ja hän oli lujasti päättänyt rangaista häntä kiukkunsa mielijohteiden mukaan, mutta silloin hän kuuli kolmikertaisen kolkutuksen laipiosta. Se ilmaisi hänelle, että Althotas oli vaaninut hänen paluutaan ja tahtoi häntä puhutella.

Kuitenkin viipyi Balsamo vielä hetkisen; hän toivoi erehtyneensä, otaksuen, että merkki oli vain satunnainen. Mutta kärsimätön vanhus toisti kutsunsa yhä uudistuvilla iskuilla. Ja Balsamo, joka epäilemättä pelkäsi, että vanhus laskeutuisi alas, kuten joskus oli tapahtunut, tai että Lorenza heräisi jostakin hänen omalleen vastakkaisesta vaikutuksesta ja saisi tietoonsa joitakin uusia seikkoja, yhtä vaarallisia hänelle itselleen kuin hänen valtiollisille salaisuuksillensa, niin sanoaksemme vuodatti Lorenzan yli uuden magneettisen virran ja lähti huoneestaan mennäkseen Althotaan luo.

Olikin jo aika; laskuluukku oli jo puolitiessä laesta. Althotas oli jättänyt pyörillä kulkevan nojatuolinsa ja kyyrötti sillä liikkuvalla lattianosalla, joka nousi ja laskeutui.

Hän näki Balsamon tulevan ulos Lorenzan huoneesta.

Näin kyykistyneenä vanhus oli samalla kertaa sekä kauhea että inhoittava nähdä. Hänen kalpeat kasvonsa tai pikemminkin jotkut vielä eloa ilmaisevat osat noista kasvoista olivat vihan tulen purppuroimat; hänen kätensä, laihat ja nikamaiset kuin luurangon, vapisivat ja nauskuivat; hänen kuoppaiset silmänsä näkyivät pyörivän syvissä onkaloissaan, ja kielellä, joka oli tuntematon hänen oppilaallensakin, hän syyti mitä kiihkeimpiä herjauksia häntä vastaan. Poistuttuaan nojatuolistansa pannakseen laskuoven käymään hän näkyi elävän ja liikkuvan vain pitkien, ohuiden ja hämähäkin koipien tavoin käyristyneiden käsivarsiensa avulla; ja lähdettyään, kuten sanoimme, huoneestaan, johon ainoastaan Balsamolle oli pääsy sallittu, oli hän nyt kuljettamassa itseään alempaan suojaan.

Kun tämä heikko ja hidas vanhus oli jättänyt pyörätuolinsa, tuon nerokkaan kojeen, joka säästi häneltä kaiken vaivan; kun hän oli viitsinyt tehdä sellaisen muutoksen tavoissaan, oli välttämätöntä, että joku tavaton kiihoitus oli havahduttanut hänet mietiskelevästä elämästään ja pakoittanut siirtymään todelliseen.

Balsamo, joka ikäänkuin yllätettiin vereksestä teosta, osoitti ensin kummastusta, sitten levottomuutta.

— Haa, — huudahti Althotas, — siinäkö olet, tyhjäntoimittaja! Kunnoton olento, joka hylkäät mestarisi!

Vanhukselle puhuessaan Balsamo tapansa mukaan kutsui kaiken kärsivällisyytensä avukseen.

— Mutta, — vastasi hän aivan säyseästi, — minusta tuntuu, ystäväni, että juuri vasta kutsuitte minua.

— Ystäväsi, — huudahti Althotas, — ystäväsikö, sinä kurja luontokappale! Luulen, että puhut minulle kuten vertaisillesi, Sinun ystäväsi, sen kyllä uskon! Enemmän kuin ystävä, olen isä, joka sinut on ruokkinut, kasvattanut, opettanut, rikastuttanut. Mutta sinäkö olisit minun ystäväni, ehei, sinä, joka olet minut hyljännyt, näännytät minut nälkään, murhaat minut!

— No, no, mestari; te kiihoitatte sappenne, te saatatte verenne kuohuntaan, teette itsenne sairaaksi.

— Sairaaksi! Julkeaa ivaa! Olenko minä koskaan sairas, paitsi milloin sinä vastoin tahtoani pakoitat minut osalliseksi alhaisen ihmiselämän kurjuuteen? Sairaaksi! Oletko unohtanut, että minä parannan muita?

— No, mestari, — huomautti Balsamo kylmästi, — tässähän olen; älkäämme turhaan kuluttako aikaa.

— Niin, siitä sinun pitääkin minua muistuttaa, sinun, joka pakoitat minut säästelemään aikaa, vaikka tuolla jokaiselle luodulle mitaten määrätyllä aineksella ei minuun nähden saisi olla loppua eikä rajaa. Niin, aikani kuluu, aikani menee hukkaan, minun aikani häviää minuutti minuutilta iäisyyteen niinkuin muidenkin, vaikka sen pitäisi olla itse iäisyys!

— Kuulkaa, mestari, — sanoi Balsamo järkkymättömän kärsivällisesti, samalla kun hän laski luukun maahan asti ja asettuen vanhuksen viereen ja pannen pontimen liikkeeseen kohotutti tämän jälleen huoneeseensa, — kuulkaa, mitä teiltä puuttuu? Puhukaa. Sanotte, että näännytän teidät nälkään; mutta eikö nyt ole teidän nelikymmenpäiväinen ankara paastokautenne?

— On, on kyllä; nuorentumistyö alkoi kolmekymmentäkaksi päivää sitten.

— No, sanokaahan siis, mistä syystä te valittelette? Näen tuossa pari kolme sadevedellä täytettyä karahvia, ja vain sellaista vettähän te juotte.

— Totta kyllä; mutta luulotteletko minua silkkimadoksi, voidakseni muka yksin toimeenpanna tämän suuren nuorentamis- ja muuntamistyön? Luulotteletko, että nyt voimattomana kykenisin yksinäni valmistamaan elämännesteeni? Luulotteletko, että minä kyljelläni maaten ja heikontuneena noista virvoitusjuomista, jotka ovat ainoa ravintoni, auttamattasi olisin kyllin selväjärkinen omin neuvoini tekemään tämän tavatonta huomion tarkkuutta kysyvän nuorentumiseni työn, jossa tarvitsen jonkun ystävän apua ja tukea, kuten kyllä tiedät, lurjus?

— Olenhan saapuvilla, mestari, olenhan saapuvilla, antakaahan kuulla, vastatkaa, — tyynnytteli Balsamo, hoivaillessaan vanhuksen melkein vastoin tämän tahtoa jälleen nojatuoliin kuin pahankurisen lapsen; — antakaahan kuulla, vastatkaa. Teiltä ei puutu suodatettua vettä, koska näen kolme täytettyä karahvia, niinkuin jo sanoin. Tiedätte, että se vesi on kerätty toukokuussa. Ja tuossa on ohra- ja seesamijauhoista leivotut korppunne, ja itse olen teille antanut määräämänne valkoiset pisarat.

— Niin, mutta eliksiiri, eliksiiri ei ole vielä valmis! Sinä et muista sitä, sinä et ollut saapuvilla; se oli isäsi, isäsi, muuten paljoa uskollisempi sinua. Mutta viime viisikymmenkauteni lopulla minä laadin eliksiirini kuukautta aikaisemmin. Olin vetäytynyt Araratin vuorelle. Eräs juutalainen hankki minulle sen painosta hopeaa kristityn lapsen, joka vielä imi äitinsä rintoja; minä iskin ohjeneuvon mukaisesti sen suonta, otin viimeiset kolme pisaraa verta sen valtimosta, ja tunnin päästä eliksiirini, josta enää puuttui tämä aines, oli valmis. Niinpä uuden viisikymmenkauteni alkunuorennus kävikin mainiosti; hiukseni ja hampaani putosivat tuon onneatuottavan eliksiirin aiheuttamissa kouristuksissa, mutta ne kasvoivat uudestaan, hampaat tosin huononlaisesti, koska olin laiminlyönyt varokeinon vuodattaa neste kurkkuuni kultaputkella. Hiukseni ja kynteni sensijaan kasvoivat mainiosti tässä toisessa nuoruudessani, ja minä sain uutta elinvoimaa aivan kuin olisin ollut viidentoista vuotias… Mutta nyt olen jälleen vanhentunut, ja kas, ellei eliksiirini tule valmiiksi, ellei sitä suljeta tähän pulloon, ellen omista kaikkea huomiotani tähän työhön, niin vuosisatainen tiede häviää minun kanssani, ja ihminen, joka minussa ja minun kauttani koskettaa jumaluutta, kadottaa ylevän salaisuuden, mikä minulla on! Oi, jos siinä jotakin laiminlyön, jos erehdyn, jos väsyn tielle, niin sinä, Akharat, olet siihen syypää; ja varo itseäsi, minun vihani on oleva kauhea, kauhea!

Ja hänen lausuessaan nämä viimeiset sanat, jotka singahduttivat ikäänkuin sinervän kipunan hänen raukeavista silmistään, vanhuksen valtasi lievä kouristus, jota seurasi ankara yskänpuuska.

Balsamo kiirehti hoivaamaan häntä mitä huolellisimmin. Vanhus toipui; hänen kalpeutensa oli vaihtunut kalmanväriksi. Tuo vähäinen kohtaus oli uuvuttanut hänen voimansa siihen määrin, että olisi luullut hänen olevan kuolemaisillaan.

— Antakaa kuulla, mestari, — sanoi hänelle silloin Balsamo, — lausukaa selvästi, mitä tahdotte.

— Mitäkö tahdon… — virkkoi hän tuijottaen Balsamoon.

— Niin…

— Minä tahdon…

— Puhukaa, minä kuuntelen ja tottelen teitä, jos toivomuksenne tyydyttäminen on mahdollista.

— Mahdollista… mahdollista! — jupisi vanhus halveksivasti. — Kaikki on mahdollista, sen hyvin tiedät.

— Niin, epäilemättä, ajan ja tieteen avulla.

— Tieteen omistan minä; ajan olen voittamaisillani; seokseni on onnistunut. Voimani ovat melkein kokonaan haihtuneet, valkoiset tipat ovat karkoittaneet vanhentuneen luonnon jäännökset. Puiden keväisen mahlan lailla nuoruus uhkuu vanhan kuoren alla ja ikäänkuin työntää edeltään kuivuneet säikeet. Voit huomata, Akharat, että oireet ovat erinomaiset: ääneni on heikontunut, näköni on hämärtynyt kolmella neljänneksellä, ajoittain huomaan järkeni harhailevan, enää en tunne lämpimän ja kylmän vaihdetta. Minulle on siis tärkeätä saada eliksiirini valmiiksi, jotta toisen viisikymmen-vuotiskauteni viimeisenä päivänä heti voin siirtyä satavuotiaasta kahdenkymmenen vuoden ikään. Ainekseni tätä elämännestettä varten ovat varatut, putki on valmis; minulta puuttuu enää vain ne mainitsemani kolme veripisaraa.

Balsamo teki inhoavan liikkeen.

— Hyvä sitten, — jatkoi Althotas, — luopukaamme lapsesta, koska sinä mieluummin sulkeudut rakastajattaresi pariin kuin menet hankkimaan minulle sellaisen.

— Tiedätte hyvin, mestari, että Lorenza ei ole rakastajattareni, — vastasi Balsamo.

— Ohohoo, — äännähti Althotas, — niin sinä sanot! Luulet voivasi uskotella minulle samaa kuin uskottelet kansanjoukolle. Tahdot saada minut uskomaan tahrattomaan olentoon, ja kuitenkin olet mies!

— Vannon teille, mestari, että Lorenza on puhdas kuin Jumalan pyhä äiti. Vannon teille, että rakkauden, lihalliset himot, maallisen hekuman, kaiken olen uhrannut sielulleni, sillä minullakin on uudistustyöni tehtävänä; mutta sen sijaan että kohdistaisin sen ainoastaan itseeni, kohdistuu se koko maailmaan.

— Mieletön, mieletön raukka! — huudahti Althotas. — Luulenpa, että hän jälleen lörpöttelee minulle maan matosten tekemistä mullistuksista, muurahaistensa vallankumouksista, minun haastaessani hänelle ikuisesta elämästä, ikuisesta nuoruudesta.

— Jonka voi saavuttaa ainoastaan kauhistuttavan rikoksen hinnalla, ja kuitenkin…

— Sinä epäilet, sinä näyt epäilevän, onneton!

— En suinkaan, mestari; mutta koska te vihdoinkin luovutte lapsiuhrista, niin sanokaahan, mitä haluatte.

— Minä tarvitsen ensimäisen viattoman olennon, jonka voit saada käsiisi, miehen tai naisen, saman tekevä. Kuitenkin olisi nainen parempi; olen saanut sen selville tutkiessani sukupuolten keskinäisiä suhteita. Riennä siis hankkimaan se minulle, sillä minulla on enää vain kahdeksan päivää aikaa.

— Hyvä on, mestari, — sanoi Balsamo, — minä yritän, minä etsin.

Uusi salama, edellistä peloittavampi, leimahti vanhuksen silmistä.

— Sinä yrität, — sinä etsit, — huudahti hän, — vai siinä on vastauksesi! Sitä minä odotinkin, enkä tiedä, miksi sitä ihmettelen. Ja mistä asti, kurja toukka, luotu puhuu tuolla tavoin luojalleen? Haa, sinä näet minut voimatonna, näet minut maahan painuneena, kuulet minun rukoilevan ja olet kyllin hupsu luulemaan, että olen jätettynä sinun armoillesi! Totteletko vai etkö, Akharat? Älkööt silmäsi ilmaisko hämmennystä tai valhetta: sillä minä näen sydämeesi ja luen sen aivoitukset, minä tuomitsen sinut ja vainoon sinua.

— Mestari, — vastasi Balsamo, — olkaa varuillanne; vihastumisenne voi teitä vahingoittaa.

— Vastaa, vastaa!

— En voi sanoa mestarilleni muuta kuin mikä on totta; minä koetan hankkia teille, mitä haluatte, jos voin tehdä sen tarvitsematta meitä molempia vahingoittaa, kenties syöstä turmioon. Minä etsin henkilöä, joka myy teille tarvitsemanne olennon; mutta minä en ota rikosta päälleni. Siinä on kaikki, minkä voin teille sanoa.

Hyvin tunnontarkkaa, — vastasi Althotas katkerasti nauraen.

— Niin on asia, mestari, — sanoi Balsamo.

Althotas teki niin voimakkaan ponnistuksen, että hän tukemalla käsivarsiaan tuolinsa sivunojiin nousi aivan pystyyn.

— Totteletko vai etkö? — tivasi hän.

— Kyllä, mestari, jos sellaisen tapaan; jos en, niin en.

— Siis sinä saatat minut kuolemalle alttiiksi, kurja. Sinä säästät kolme pisaraa sellaisen likaisen ja mitättömän eläimen verta, jonka minä tarvitsen, syöstäksesi minunlaiseni täydellisen olennon iäisyyden pohjattomaan kuiluun. Kuule, Akharat, minä en pyydä sinulta enää mitään, — virkkoi vanhus hirvittävästi hymyillen. — Ei, minä en pyydä sinulta yhtään mitään; minä odotan. Mutta ellet minua tottele, toimitan asiani itse; jos sinä jätät minut, autan itse itseäni. Olet kuullut sanani, eikö totta? Mene nyt!

Vastaamatta mitään tähän uhkaukseen Balsamo järjesti vanhukselle kaiken, mitä hän tarvitsi, asetti hänen ulottuvilleen juomaveden ja ruuan, sanalla sanoen huolehti kaikesta niinkuin valpas palvelija olisi huolehtinut isäntänsä, harras poika isänsä mukavuudesta Sitten hän syventyen toisellaiseen ajatukseen kuin se, mikä Althotasta kiusasi, päästi laskuoven mennäkseen alas, eikä huomannut, miten vanhuksen pilkallinen katse seurasi häntä melkein yhtä kauaksi kuin hänen ajatuksensa ja sydämensä riensi.

Althotas hymyili yhä häijysti kuin paholainen, kun Balsamo jälleen seisoi Lorenzan edessä, joka vielä nukkui.

27.

Taistelu.

Täällä pysähtyi Balsamo, sydän tuskallisten mietteiden täyttämänä.

Sanomme tuskallisten, emmekä enää rajujen.

Kohtaus, joka hänellä oli ollut Althotaan kanssa, oli ehkä osoittamalla hänelle kaiken inhimillisen katoavaisuuden kokonaan karkoittanut hänen vihansa. Hän johti tässä mieleensä sen filosofin menettelytavan, joka itsekseen luki koko kreikkalaisen kirjaimiston ennenkuin kuunteli synkän jumaluusolennon ääntä, joka oli ollut Akhilleen neuvonantaja.

Seisottuaan hetkisen kylmänä ja mykkänä sohvan edessä, jolla Lorenza lepäsi, hän virkkoi itsekseen:

"Tässä olen murheellisena, mutta päättäväisenä ja selvään katsellen tilannetta. Lorenza vihaa minua, Lorenza on uhannut minut kavaltaa, on minut jo kavaltanutkin; salaisuuteni ei enää kuulu minulle, olen jättänyt sen tuon naisen käsiin, joka siroittelee sen taivaan tuulille. Minä muistutan kettua, joka pyydyksen teräsleuoista on pelastanut ainoastaan säärensä luunikamat, mutta jättänyt jälkeensä lihan ja nahan, joten metsästäjä huomenna voi sanoa: 'Kettu on tarttunut rautoihin, elävänä tai kuolleena tunnen sen jälleen.'

"Ja tähän äärettömään onnettomuuteeni, onnettomuuteen, jota Althotas ei voi käsittää ja jota siitä syystä en ole hänelle kertonutkaan, tähän onnettomuuteeni, joka särkee kaikki toiveeni onnesta tässä maassa ja siis myöskin tässä maailmassa, sillä maailman sieluna on Ranska, — tähän onnettomuuteeni on syynä tuo nukkuva olento, tuo kaunis kuvapatsas, joka niin hellästi hymyilee. Tätä synkkää enkeliä saan kiittää häpeästä ja häviöstä, kunnes hän vielä aiheuttaa minulle vankeuden, karkoituksen ja kuoleman.

"Siis", jatkoi hän kiihtyen, "pahan summa on kohonnut hyvän summaa suuremmaksi, ja Lorenza on minulle vahingollinen.

"Oi, käärme viehättävine renkainesi, jotka tukahduttavat; sinun kultainen kaulasi on täynnä myrkkyä! Nuku siis, sillä herättyäsi minun täytyy sinut tappaa!"

Ja kaameasti hymyillen Balsamo lähestyi verkalleen nuorta naista, jonka raukeat silmät kohosivat hänen puoleensa sitä mukaa kuin hän tuli lähemmäksi, niinkuin auringonkukkasten; ja kiertojen terät avautuvat nousevan päivän ensi säteistä.

"Oi", sanoi Balsamo, "minun täytyy kuitenkin iäksi sulkea; nuo silmät, jotka tällä hetkellä katselevat minua niin hellästi, nuo kauniit silmät, jotka välähtelevät vihan salamoista heti kun ne eivät enää uhu rakkautta".

Lorenza hymyili lempeästi, näyttäen kaksi riviä siroja, valkoisia, helmenhohtavia hampaita.

"Mutta surmatessani sen, joka minua vihaa", jatkoi Balsamo väännellen käsiään, "surmaan myöskin sen, joka minua rakastaa!"

Ja hänen sydämensä täytti syvä suru, johon omituisesti yhdistyi epämääräinen halu.

"Ei", mutisi hän, "ei; olen vannonut turhaan. Olen turhaan uhannut, minulla ei koskaan olisi rohkeutta häntä tappaa; ei, hän saapi elää, mutta hän elää enää milloinkaan heräämättä; hän elää sitä keinotekoista elämää, joka on hänen onnensa, kun sitävastoin todellinen elämä syöksee hänet epätoivoon. Jospa voisin tehdä hänet onnelliseksi! Mitäpä muusta väliä… hänellä pitää tästälähin oleman vain yksi olotila, se jonka minä hänelle luon, se jonka aikana hän minua rakastaa, se jossa hän tällä hetkellä elää."

Ja hän vastaanotti hellin katsein Lorenzan lemmekkään silmäyksen, samalla kun hän verkalleen laski kätensä hänen päänsä päälle.

Tällä hetkellä Lorenza, joka näkyi lukevan Balsamon ajatukset kuin avoimesta kirjasta, huokasi pitkään, nousi hiljaa ja tuli unen viehättävällä verkallisuudella kietomaan valkoiset, pehmeät käsivartensa Balsamon kaulaan, niin että hänen tuoksuva hengityksensä hipaisi kahden sormen leveyden päästä tämän huulia.

"Oi ei, ei!" huudahti Balsamo laskien kätensä polttavalle otsalleen ja häikäistyneille silmilleen. "Ei, tämä päihdyttävä elämä tekisi minut mielipuoleksi; minä en voisi aina vastustaa, ja tämän kiusaavan demoonin, tämän viettelevän sireenin tähden kunnia, voima ja kuolemattomuus pääsisivät käsistäni. Ei, ei, hän herää, minä tahdon niin, se on välttämätöntä."

Suunniltaan hurmaantuneena työnsi Balsamo kiivaasti takaisin Lorenzan, joka irroittui hänestä ja liehuvan hunnun lailla, kuin varjo, kuin kevyt lumihahtuva putosi sohvalle. Taitavinkaan keimailijatar ei olisi voinut valita hurmaavampaa asentoa rakastajansa silmille tarjotakseen.

Balsamolla oli vielä voimaa peräytyä jokunen askel; mutta Orfeuksen tavoin hän palasi, Orfeuksen tavoin hän oli hukassa!

"Jos hänet herätän", ajatteli hän, "kamppailu alkaa uudestaan; jos hänet herätän, hän surmaa itsensä tai surmaa minut tai pakoittaa minut hänet surmaamaan. Ylipääsemätön kuilu, kuilu!

"Niin, tämän naisen kohtalo on määrätty, olen lukevinani sen tulikirjaimilla piirrettynä: kuolema, rakkaus!… — Lorenza, Lorenza, sinut on sallimus määrännyt rakastamaan ja kuolemaan! Lorenza, Lorenza, minun käsissäni on elämäsi ja rakkautesi!"

Vastauksen asemesta hurmaajatar nousi, astui suoraan Balsamon luo, lankesi hänen jalkojensa juureen ja katseli häntä unen ja intohimoisen kaipauksen sumentamilla silmillä; hän tarttui Balsamon käteen ja painoi sitä sydäntään vasten.

— Kuolema, — kuiskasi hän kostein ja hohtavin huulin, jotka muistuttivat juuri merestä nostettua korallia, — kuolema, mutta rakkaus!

Balsamo peräytyi kaksi askelta, pää taaksepäin kallellaan ja käsi silmillä.

Huohottaen seurasi Lorenza häntä polvillaan.

— Kuolema, — toisti hän lumoavalla äänellään, — mutta rakkaus, rakkaus, rakkaus!

Balsamo ei voinut kauemmin vastustaa; leimuava pilvi verhosi hänet.

— Oi, — virkkoi hän, — tämä on liikaa! Olen kamppaillut, niin kauan kuin inehmo voi kamppailla. Oletpa tulevaisuuden paholainen tai hyvä enkeli, sinun pitää olla tyytyväinen! Olen kyllin kauan uhrannut itsekkyydelle ja ylpeydelle kaikki sielussani kuohuvat jalot intohimot. Ei, ei, minulla ei ole oikeutta näin kapinoida ainoata inhimillistä tunnetta vastaan, joka sydämeni pohjalla itää. Minä rakastan tätä naista, minä rakastan häntä, ja tämä intohimoinen rakkaus on hänelle vaarallisempaa kuin hirvittävin viha. Tämä rakkaus tuottaa hänelle kuoleman: voi minua kurjaa, julmaa hupsua, joka en voi edes tinkiä haluistani! Mitä, kun valmistaudun astumaan Jumalan eteen, minä, pettäjä, väärä profeetta, kun korkeimman tuomarin edessä riisun vilpin ja teeskentelyn kaavun, minulle ei jää ainoatakaan jaloa tekoa mainittavakseni, ei ainoatakaan onnen hetkeä, jonka muisto lohduttaisi minua ikuisissa kärsimyksissä!

— Ah ei, ei, Lorenza, tiedän hyvin, että sinua rakastaessani menetän tulevaisuuteni; tiedän hyvin, että ilmestysenkelini nousee takaisin taivaisiin niin pian kuin nainen vaipuu käsivarsilleni. Mutta sinähän tahdot sitä, Lorenza, sinä tahdot sitä!

— Sinä hellästi rakastamani! — huokasi nuori nainen.

— Sinä valitset siis tämän elämän todellisen elämän asemesta?

— Minä anon sitä polvillani, minä pyydän, minä rukoilen; tämä elämä on rakkautta, autuaallista onnea.

— Ja onko se sinulle kylliksi, kun kerran olet tullut vaimokseni? Sillä minä rakastan sinua kiihkeästi, näethän.

— Oi, sen tiedän, luen sen sydämestäsi!

— Ja etkö koskaan syytä minua, et ihmisten etkä Jumalan edessä, että olen yllättänyt tahtosi, pettänyt sydämesi?

— En koskaan, en koskaan, en ihmisten enkä Jumalan edessä! Päinvastoin kiitän sinua aina siitä, että olet lahjoittanut minulle rakkauden, tämän maailman ainoan onnen, ainoan helmen, ainoan timantin.

— Etkö koskaan luule kaipaavasi siipiäsi, kyyhkys-rukka? Sillä tiedät, että tästälähin et enää koskaan leijaile loistavien avaruuksien kautta Jehovan luota etsimään minulle sitä valonsädettä, jolla hän muinoin seppelöi profeettainsa otsan. Kun tahdon tuntea tulevaisuuden, kun tahdon käskeä ihmisiä, ah, sinun äänesi ei minulle enää vastaa! Sinä olit minulle samalla kertaa rakastamani nainen ja auttava henki; tämän jälkeen minulla on niistä vain toinen, ja kuitenkin…

— Voi, sinä epäröit, sinä epäröit! — huudahti Lorenza Näen epäilyksen mustana pilkkuna sydämessäsi.

— Rakastatko minua aina, Lorenza?

— Aina, aina!

Balsamo laski kätensä otsalleen.

— Hyvä, olkoon niin! — virkkoi hän. "Sitäpaitsi…" Hän oli hetkisen mietteisiinsä vaipuneena.

"Sitäpaitsi, tarvitsenko ehdottomasti tätä naista?" tuumi hän. "Onko hän ainoa maailmassa? Ei, ei; sillä aikaa kun tämä tekee minut onnelliseksi, toinen yhä auttaa minua rikkauteen ja mahtiin. Andrée on yhtäläisesti valittu, yhtä kaukonäköinen kuin sinä. Andrée on nuori koskematon neitsyt, enkä minä rakasta Andréeta; mutta kuitenkin Andrée uneen vaivutettuna on minulle yhtä alistuvainen kuin sinä. Minulla on Andréessa valmis uhri sinua korvaamaan, ja minulle on Andrée samaa kuin halvat kokeilueläimet lääkärille; hän lentää yhtä kauaksi kuin sinä, ehkäpä kauemmaksi kuin sinä tuntemattomiin pimentoihin. Andrée, Andrée, minä otan sinut kuninkuuteni palvelijaksi! Sinä, Lorenza, tule sinä syliini; minä säilytän sinut rakastajattarenani, puolisonani. Andrée tekee minut mahtavaksi, Lorenzan kanssa olen onnellinen. Tästä hetkestä lähtien elämäni on täydellinen, ja paitsi kuolemattomuutta olen pannut täytäntöön Althotaan unelman, vain enää kuolemattomuutta vailla olen jumalien kaltainen!"

Ja nostaen Lorenzan ylös hän paljasti huohottavan povensa, jota vasten Lorenza painautui niin tiukasti kuin muratti kiertyy tammen runkoon.

28.

Rakkaus.

Uusi elämä oli alkanut Balsamolle, tälle toimeliaalle, levottomalle ja moninaiselle luonteelle näihin asti tuntematon elämä.

Kolmena viime kuluneena päivänä häntä ei enää ollut vaivannut vihastuminen, ei pelko, ei mustasukkaisuuden puuskat; näinä kolmena päivänä hän ei enää ollut kuullut puhuttavan politiikasta, ei salaliitoista eikä juonittelijoista. Lorenzan vierellä, jota hän ei ollut hetkeksikään jättänyt, hän oli unohtanut koko maailman. Tämä kummallinen, ääretön rakkaus, joka tavallaan leijaili ihmiskunnan yläpuolella, tämä päihdyttävä ja salaperäinen rakkaus, tämä aavemainen rakkaus — sillä hän ei voinut kätkeä itseltään, että hän yhdellä ainoalla sanalla voisi muuttaa hempeän lemmikkinsä leppymättömäksi viholliseksi, — tämä luonnon selittämättömän oikun tai tieteen avulla vihalta riuhtaistu rakkaus vaivutti Balsamon onnellisuuteen, joka samalla kertaa sekä huumasi että päihdytti.

Useammin kuin kerran näinä kolmena päivänä Balsamo herätessään rakkauden uinuttavasta horroksesta katseli alati hymyilevää, alati haltioitunutta rakastettuaan; sillä tästälähin hän hänelle luomassaan olotilassa antoi tämän hurmaantuneena levätä keinotekoisesta elämästään yhtä valheellisessa unessa. Ja kun Balsamo näki hänet tyynenä, lempeänä ja onnellisena ja kuuli hänen mainitsevan häntä mitä hellimmillä nimillä ja ääneen unelmoivan salaperäisestä hekumastaan, niin useammin kuin kerran hän kysyi itseltään, eikö Jumala ollut suuttunut tähän uuden ajan jättiläiseen, joka muinaisten titaanien tavoin oli koettanut ryöstää häneltä salaisuutensa; hän kysyi, eikö tämä ollut lähettänyt Lorenzalle ajatusta pettää hänet valheella, jotta voisi tuuditella hänen valppautensa uneen ja sitten paeta palatakseen ainoastaan kostavana raivottarena.

Näinä hetkinä Balsamo epäili tiedettään, jonka hän oli saanut muinaisaikojen taruperintönä, mutta josta hänellä oli ainoastaan esimerkkejä todistuksina.

Pian tämä lakkaamatta leimuava rakkaus ja hyväilyjen jano hänet kuitenkin rauhoitti.

"Jos Lorenza teeskentelisi", tuumi hän, "jos hänen tarkoituksenaan olisi minua paeta, hän etsisi tilaisuuksia lähettää minut pois, keksisi verukkeita jäädäkseen yksin; mutta kaukana siitä, hänen käsivartensa kietovatkin minut alati kuin avaamaton kahle, hänen polttava katseensa sanoo minulle aina: 'älä mene', hänen suloinen äänensä kuiskaa minulle yhäti: 'jää!'"

Silloin Balsamo sai takaisin uskon itseensä ja tieteeseensä.

Minkätähden olisikaan tuo lumottu salaisuus, jota hän sai kiittää kaikesta mahdistaan, niin äkkiä, ilman väliastetta muuttunut tyhjäksi tuulen viskattavaksi harhakuvaksi kuin himmentynyt muisto, kuin sammuneen tulen savu? Koskaan ei Lorenza hänen suhteensa ollut osoittautunut kirkassieluisemmaksi, tarkkanäköisemmäksi: kaikki hänen aivoissaan muodostuvat ajatukset, kaikki hänen sydäntään sykähdyttelevät vaikutelmat Lorenza tulkitsi samassa silmänräpäyksessä.

Vielä oli saatava selville, eikö tämä henkinen näkemys ollut pelkkää myötätuntoa; oli saatava selville, vieläkö nuo sielun silmät, jotka ennen tämän uuden Eevan lankeemusta olivat olleet niin selvänäköiset, voisivat tunkeutua pimeyden läpi ulkopuolella häntä ja tuota nuorta naista, ulkopuolella heidän rakkautensa piirtämää ja valollaan valelemaa kehää.

Balsamo ei rohjennut tehdä ratkaisevaa koetta; hän toivoi vain, ja toivo ympäröi hänen onnensa tähtiseppeleellä.

Joskus sanoi Lorenza hänelle vienon suruisesti:

— Akharat, sinä ajattelet erästä toista naista, pohjoismaalaista vaaleatukkaista, sinisilmäistä naista; Akharat, oi Akharat, se nainen käy ajatuksissasi aina minun rinnallani!

Silloin Balsamo katsahti hellästi Lorenzaan.

— Näetkö sen minussa? — kysyi hän.

— Kyllä, yhtä selvästi kuin jos katselisin kuvastimesta.

— Sitten tiedät myöskin, etten sitä naista rakkaudesta ajattele, — vastasi hänelle Balsamo; — lue, lue sydämestäni, rakas Lorenza!

— Et, — virkkoi tämä pudistaen päätänsä, — et, sen hyvin tiedän; mutta sinä ja'at ajatuksesi meidän kahden kesken niinkuin siihen aikaan, jolloin Lorenza Feliciani sinua kiusasi, tuo häijy Lorenza, joka nukkuu ja jota sinä et enää tahdo herättää.

— Ei, rakkaani, ei, — huudahti Balsamo; — minä ajattelen ainoastaan sinua, kumminkin sydämelläni. Katsohan, enkä onnemme jälkeen ole kaikkea unohtanut, kaikkea laiminlyönyt: opintoja, politiikkaa, tutkimuksia.

— Ja siinä teet väärin, — virkkoi Lorenza, — sillä niissä tutkimuksissa voin minä sinua auttaa.

— Miten?

— Niin, etkö sinä muinoin sulkeutunut tuntikausiksi työhuoneeseesi?

— Se on totta; mutta nyt luovun kaikista turhista yrityksistä; ne merkitsisivät vain yhtä monta elämältäni riistettyä tuntia; sillä silloinhan en sinua näkisi.

— Ja miksi en minä voisi seurata sinua työssäsi yhtä hyvin kuin rakkaudessasikin? Miksi en voisi tehdä sinua mahtavaksi niinkuin teen sinut onnelliseksi?

— Siksi että Lorenzani tosin on kaunis, mutta ei ole opiskellut. Jumala antaa kauneuden ja rakkauden, mutta ainoastaan opinnoilla voi hankkia tietoja.

— Sielu tietää kaiken.

— Sinä näet siis todellakin sielusi silmillä?

— Niin.

— Ja sanot voivasi opastaa minua viisasten kiven suurenmoisessa keksinnössä?

— Luulen niin.

— Tule siis.

Ja kietoen käsivartensa nuoren naisen vyötäisille Balsamo vei hänet työhuoneeseensa. Suunnaton uuni, jota kukaan ei ollut neljään päivään hoitanut, oli sammunut. Sulattimet olivat jäähtyneet hiillospannuissaan.

Lorenza katseli kaikkia näitä omituisia kojeita, häviävän alkemian viimeisiä välineitä, osoittamatta mitään kummastusta; hän näkyi tuntevan, mihin tarkoitukseen näitä työkaluja kutakin käytettiin.

— Sinä koetat tehdä kultaa? — virkkoi hän hymyillen.

— Niin.

— Kaikki nämä upokkaat sisältävät eri asteille kehitettyjä valmisteita?

— Jotka kaikki ovat pysähtyneet, kaikki joutuneet hukkaan; mutta siitä en ole pahoillani.

— Ja siinä olet oikeassa; sillä kullastasi ei koskaan tule muuta kuin värjättyä elohopeaa; voit ehkä antaa sille kiinteän muodon, mutta toiseksi muuttaa et sitä voi.

— Mutta voidaanhan kultaa tehdä?

— Ei voida.

— Ja kuitenkin transsylvanialainen Daniel möi Kosmos I:lle kahdestakymmenestätuhannesta dukaatista metallien muuttamisohjeen.

— Transsylvanian Daniel petti Kosmos l:n.

— Mutta ostihan saksilainen Payken, jonka Kaarlo II oli tuominnut kuolemaan, itselleen armahduksen muuttamalla lyijyharkon kultaharkoksi, josta lyötiin neljäkymmentä dukaattia, ja sen lisäksi riitti harkosta kultaa taitavan alkemistin kunniaksi valmistettuun muistorahaan.

— Taitava alkemisti oli taitava silmänkääntäjä. Hän pisti kultaharkon lyijyharkon tilalle, siinä kaikki. Varmin keinosi tehdä kultaa, Akharat, on sulattaa harkoiksi, niinkuin teet, rikkaudet, joita orjasi sinulle tuovat neljästä maanosasta.

Balsamo kävi miettiväiseksi.

— Siis, — sanoi hän, — metallien toisiksi muuttaminen on mahdotonta?

— Mahdotonta.

— Entä timantti sitten? — uteli Balsamo.

— Oh, timantin laita on aivan toinen! — vastasi Lorenza.

— Timantteja voi siis tehdä?

— Kyllä, sillä timantin tekemisessä ei ole tarvis muuttaa toista ainetta toiseksi; siinä tarvitsee vain yrittää tunnetun aineen muuntamista.

— Tunnetko siis sen alkuaineen, mistä timantti on kokoonpantu?

— Tietysti; timantti on puhdasta kiteytynyttä hiiltä.

Balsamo seisoi hämmästyneenä; häikäisevä, odottamaton, ihmeellinen valo välähti hänen silmiensä edessä; hän peitti ne käsillään, ikäänkuin tämä liekki olisi häntä sokaissut.

— Jumalani, — huudahti hän, — Jumalani, sinä teet minulle liian paljon! Minua uhannee joku vaara. Jumalani, mikä on se kallisarvoinen sormus, jonka voin heittää mereen sinun kateellisuuttasi lauhduttaakseni? Riittää, riittää täksi päiväksi, Lorenza, riittää!

— Enkö ole sinun? Käske, määrää!

— Niin, sinä olet minun; tule, tule.

Ja Balsamo vei Lorenzan ulos työhuoneesta, kulki taljoilla sisustetun suojan läpi ja kiinnittämättä huomiotaan päänsä päältä kuuluvaan rasahdukseen hän astui Lorenzan kanssa takaisin ristikkoikkunaiseen kammioon.

— Oletko siis tyytyväinen Lorenzaasi, suuresti rakastamani Balsamo?

— Ah! — huokasi tämä.

— Mitä sitten pelkäät? Sano, puhu. Balsamo pani kätensä ristiin ja katseli Lorenzaa kauhun ilmeellä, jota hänen sielunsa tunteita lukemaan kykenemätön katselija tuskin olisi kyennyt selittämään.

"Oi", mutisi hän, "ja minä kun olin kuolemaisillani epätoivosta ennenkuin voin ratkaista arvoituksen, miten saattaisin olla onnellinen ja mahtava samalla kertaa! Minä hupsu unohdin, että mahdollisen rajat aina ulottuvat kauemmaksi kuin tieteen kehityksen kulloinkin avaama näköpiiri, ja että useimpia tunnustettuja totuuksia alussa pidettiin pelkkinä houreina! Minä luulin kaiken tietäväni, enkä tiennyt mitään!"

Nuori nainen hymyili taivaallisesti.

— Lorenza, Lorenza, — jatkoi Balsamo, — on siis täyttynyt Luojan salaperäinen suunnitelma, joka antaa naisen syntyä miehen lihasta ja käskee, että heillä kahdella on oleva vain yksi sydän! Eeva on uudestisyntynyt minulle, Eeva, joka ei ajattele ilman minua ja jonka elämä riippuu kädessäni pitämästäni rihmasta. Se on liikaa, Jumalani, inhimilliselle olennolle, ja minä näännyn sinun armosi painosta.

Ja hän lankesi polvilleen ja syleili jumaloivalla hartaudella tätä ihanaa kaunotarta, joka hymyili hänelle niinkuin maan päällä ei hymyillä.

— Niin, — sanoi hän, — sinä et enää minua jätä; sinun pimeyden läpi tunkevan katseesi alla minä elän täydessä turvassa; sinä autat minua niissä vaivaloisissa tutkimuksissa, jotka, kuten sanoit, vain sinä voit täydentää ja jotka sana sinun suustasi tekee helpoiksi ja hedelmälliseksi. Kun en voi tehdä kultaa, koska kulta on yhtenäinen aine, alkuaine, niin sinä ilmoitat minulle, mihin luomakuntansa hiukkaseen Jumala on sen kätkenyt. Sinä sanot minulle, missä valtameren syvänteissä lepäävät vuosisatojen uponneet aarteet. Sinun silmilläsi näen helmen kehittyvän helmisimpukassa, näen ihmisen ajatuksen kasvavan hänen lihansa epäpuhtaiden kerrosten alla. Sinun korvillasi voin kuulla maata kaivavan matosen hiljaisen liikunnan ja itseäni lähestyvän viholliseni askeleet. Minä tulen suureksi kuin Jumala ja onnellisemmaksi kuin Jumala, Lorenzani; sillä Jumalalla ei taivaassa ole vertaistaan ja toveria; Jumala on kaikkivaltias, mutta hän on yksinään korkeassa majesteetissaan eikä ja'a kenenkään toisen yhtä jumalaisen olennon kanssa sitä kaikkivaltaa, joka tekee Hänestä jumalan.

Ja Lorenza hymyili yhä ja hymyillessään hän vastasi Balsamon sanoihin tulisilla hyväilyillä.

— Ja kuitenkin, — kuiskasi hän ikäänkuin olisi nähnyt rakastajansa päälaella jokaisen ajatuksen, mikä sai noiden levottomien aivojen solut liikkeeseen, — ja kuitenkin sinä vielä epäilet, Akharat. Sanoit epäileväsi, voinko siirtyä rakkautemme rajapiirin ulkopuolelle; sinä epäilet kaukonäköisyyttäni; mutta sinä lohduttaudut ajatuksella, että ellen minä näe, niin hän näkee.

— Kuka hän?

— Se vaaleaverinen nainen. Tahdotko, että sanon sinulle hänen nimensä?

— Sano.

— Odotas… Andrée.

— Oikein. Niin, sinä luet ajatukseni; mutta vielä yksi pelko minua kiusaa. Voitko aina nähdä avaruuden läpi, vaikka avaruuden katkaisisivat aineelliset esteet?

— Koeta.

— Anna minulle kätesi, Lorenza. Nuori nainen tarttui intohimoisesti Balsamon käteen.

— Voitko seurata minua?

— Kaikkialle.

— Tule. Ja Balsamo lähti ajatuksissaan Saint-Clauden kadun varrelta ja kuljetti Lorenzan ajatukset mukanaan.

— Missä nyt olemme? — kysyi hän Lorenzalta.

— Olemme eräällä vuorella, — vastasi nuori nainen.

— Niin olemme, — myönsi Balsamo säpsähtäen ilosta; mitä näet?

— Edessäni, vasemmallani vai oikeallani?

— Edessäsi.

— Näen avaran laakson, jonka toisella puolella on metsää, toisella kaupunki, ja virran, joka eroittaa ne ja häipyy näköpiirin taakse juosten suuren linnan muurien vieritse.

— Aivan niin, Lorenza. Tämä metsä on Vésinet'n metsä, kaupunki on Saint-Germain, linna on Luciennes. Astukaamme rakennukseen, joka on takanamme.

— Astukaamme.

— Mitä näet?

— Ensiksikin eteisessä pienen kummallisesti puetun neekerin syömässä hedelmäkonvehteja.

— Hän on Zamore. Menkäämme eteenpäin.

— Komeasti sisustettu sali, jossa ei ole ketään. Ovien päällystät ovat koristetut jumalattarien ja lemmenjumalien kuvilla.

— Eikö salissa ole ketään?

— Ei ketään. — Menkäämme yhä edelleen.

— Nyt olemme herttaisessa budoaarissa, joka on verhottu luonnonvärisillä kukilla kirjaillulla sinisellä satiinilla.

— Onko sekin tyhjä?

— Ei, nainen istuu sohvalla.

— Kuka se nainen on?

— Odotas.

— Etkö luule häntä ennen nähneesi?

— Kyllä, täällä; hän on kreivitär Dubarry.

— Oikein, Lorenza, oikein; sinä saatat minut melkein hulluksi. Mitä nainen tekee?

— Hän ajattelee sinua, Balsamo.

— Minuako?

— Niin.

— Voit siis lukea hänen ajatuksensa?

— Kyllä, sillä minä toistan, hän ajattelee sinua.

— Mistä syystä?

— Sinä olet antanut hänelle lupauksen.

— Niin; minkälaisen?

— Olet luvannut hänelle sitä kauneusvettä, jota Venus kostaakseen Sapfolle oli antanut hänen rakastajalleen Phaonille.

— Oikein, aivan oikein. Ja mitä hän ajatellessaan tekee?

— Hän tekee päätöksen.

— Minkä?

— Maltas; hän ojentaa kätensä soittokelloon; hänen kutsustaan astuu huoneeseen toinen nuori nainen.

— Tummako vai vaalea?

— Tumma.

— Isoko vai pieni?

— Pieni.

— Se on hänen kälynsä. Kuuntele, mitä hän aikoo sanoa.

— Hän käskee valjastaa vaununsa.

— Mihin hän aikoo?

— Hän aikoo tulla tänne.

— Oletko siitä varma? — Olen, hän antaa senmukaisen käskyn. Kas, häntä totellaan, näen hevoset ja vaunut. Kahdessa tunnissa hän on täällä.

Balsamo vaipui polvilleen.

— Oh, — huudahti hän, — jos tuo nainen todellakin kahdessa tunnissa on täällä, niin minulla ei enää ole mitään muuta sinulta pyydettävää, Jumalani, kuin että et katsele karsaasti onneani.

— Ystävä-rukka, — virkkoi Lorenza, — pelkäsitkö siis?

— Pelkäsin, pelkäsin.

— Ja mitä saatoit peljätä? Rakkaus, joka tekee aineellisen olemassaolon täydelliseksi, laajentaa myöskin henkisen. Niinkuin kaikki jalot intohimot rakkaus lähentää Jumalaan, ja Jumalasta säteilee kaikki valo.

— Lorenza, Lorenza, sinä teet minut ilosta hulluksi!

Ja Balsamo antoi päänsä vaipua nuoren naisen polville. Hän odotti uutta todistusta ollakseen täysin onnellinen. Tämä todistus oli rouva Dubarryn tulo.

Nämä kaksi odotuksen tuntia olivat lyhyet; ajan mittasuhteet olivat kokonaan kadonneet Balsamolta. Äkkiä nuori nainen säpsähti; hän piti Balsamoa kädestä.

— Sinä epäilet vielä, — sanoi hän, — ja tahtoisit tietää, missä kreivitär tällä hetkellä on?

— Niin, — myönsi Balsamo, — se on totta.

— Kah, hän ajaa bulevardia pitkin niin nopeaan kuin hevoset jaksavat juosta, tulee yhä lähemmäksi, kääntyy Saint-Clauden kadulle, pysähdyttää portille, kolkuttaa.

Kammio, missä he molemmat olivat, sijaitsi niin etäällä ja muiden suojien saartamana, että vaskivasaran ääni ei kuulunut ovelle asti. Mutta toiselle polvelleen kohonnut Balsamo kuunteli silti tarkkaavaisena. Kaksi kellonhelähdystä Fritziltä sai hänet hypähtämään; kuten muistamme, merkitsi kaksi soittoa tärkeää vierailua.

— Oi, — huudahti hän, — se on siis totta!

— Mene asiasta varmentumaan, Balsamo; mutta tule pian takaisin.

Balsamo riensi takkaa kohti.

— Salli minun saattaa itsesi portaitten ovelle asti, — pyysi Lorenza.

— Tule.

Molemmat astuivat jälleen takahuoneeseen.

— Etkö lähde täältä? — kysyi Balsamo.

— En, sillä minä odotan sinua. Oh, ole huoletta; Lorenza, joka sinua rakastaa, ei ole se Lorenza, jota sinä pelkäät, senhän hyvin tiedät. Sitäpaitsi…

Hän katkaisi lauseensa hymyillen.

— Mitä? — kysyi Balsamo

— Etkö näe sieluuni kuten minä näen omaasi?

— En, ikävä kyllä!

— Sitäpaitsi voit käskeä minut nukkumaan siihen asti kun palaat. Käske minua pysymään liikkumatta tällä sohvalla, niin minä nukun ja pysyn liikkumatta.

— Olkoon niin, nuku ja odota minua, rakkahin Lorenza.

Taistellen jo unta vastaan Lorenza painoi vielä viime suudelmaksi huulensa Balsamon huulille ja horjui sitten sohvan luo, jolle hän kaatui puolittain makaavaan asentoon, kuiskaten:

— Näemme toisemme pian jälleen, Balsamoni, pian, eikö totta?

Balsamo viittasi hänelle kädellään; Lorenza nukkui jo.

Hän oli niin kaunis, niin puhdas siinä levätessään pitkät hapsensa hajalla, suu raollaan, kuumeen puna poskilla ja silmät raukeina, mutta muistutti niin vähän tavallisesta naisesta, että Balsamo palatessaan hänen luoksensa tarttui hänen käteensä, suuteli hänen käsivarsiaan ja kaulaansa, vaan ei rohjennut suudella hänen huuliaan.

Kuului jälleen kaksi soittoa; joko oli nainen käynyt levottomaksi tai Fritz pelkäsi, että hänen herransa ei ollut edellisiä huomannut.

Balsamo riensi ovelle. Sulkiessaan sen jälkeensä hän luuli kuulevansa toisen rasahduksen, samallaisen kuin aikaisemmin; Hän avasi jälleen oven, katsahti ympärilleen eikä nähnyt mitään. Ei mitään muuta kuin Lorenzan, joka lepäsi huohottaen rakkautensa painon alla.

Balsamo sulki oven toistamiseen ja kiirehti saliin, tuntematta levottomuutta, pelkoa tai pahoja aavistuksia ja paratiisi sydämessään.

Hän erehtyi. Ei se ollut vain rakkautta, joka kuohutti Lorenzan rintaa ja teki hänen hengityksensä läähättäväksi. Nuorta naista vaivasi jonkinlainen unelma, ja se näkyi olevan sukua sen horrostilan kanssa, johon hänet oli vaivutettu, horrostilan, joka hyvin muistutti kuolemaa.

Lorenza uneksui, ja kaameiden unien hirvittävässä kuvastimessa oli hän kaikki yllättävän pimeyden keskellä näkevinään tammikattoon muodostuvan pyöreän aukon ja jotakin ison ruusukkeen tapaista irroittuvan siitä ja laskeutuvan alas tasaisesti, verkalleen ja varovaisesti, kolkon vingahtelun seuraamana. Hänestä tuntui, että ilma alkoi häneltä vähitellen puuttua, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan tuon liikkuvan ympyrän puristuksesta.

Vihdoin hän luuli näkevänsä tällä laskuoven tapaisella laitteella liikkuvan jotakin muodotonta niinkuin rujo Caliban Shakespearen Myrskyssä, ihmiskasvoilla varustetun hirviön — vanhuksen, — josta ainoastaan silmät ja käsivarret näkyivät elävän ja joka katseli häntä noilla kauhistavilla silmillään ja ojensi häntä kohti luisevat käsivartensa.

Ja hän, lapsi-parka, väänteli itseään turhaan, voimatta paeta, voimatta ollenkaan aavistaa uhkaavaa vaaraa, tuntematta mitään paitsi kahden elävän rautakoukun puristuksen, kun niiden kärjet tarttuivat hänen valkoiseen hameeseensa, nostivat hänet sohvaltaan ja siirsivät laskuoven päälle, joka kohosi verkalleen, verkalleen kattoa kohti raudan vihloen kirskuessa rautaa vasten ja kammottavan, kihisevän naurun kuuluessa tuon ihmiskasvoisen hirviön inhoittavasta suusta. Ja sysäyksittä, tuskaa tuntematta hän nousi tuon hirviön kuljettamana ylös korkeuteen.

29.

Lemmenjuoma.

Niinkuin Lorenza oli ennustanut, henkilö, joka juuri oli kolkuttanut ovelle, oli kreivitär Dubarry.

Kaunis keimailijatar oli osoitettu saliin. Täällä hän odotteli Balsamoa selaillen omituista Mainzissa painettua kuoleman olemusta käsittelevää kirjaa, jonka ihmeellisellä taidolla piirretyt kuvat esittivät tuonen väijymässä ihmiselämän kaikkia puuhia, vuottamassa tanssisalin ovella miestä, tämän juuri puristettua rakastajattarensa kättä, vetämässä kylpijää veden syvyyksiin tai piilemässä eräretkelle lähtevän metsästäjän pyssyssä.

Rouva Dubarry oli ehtinyt kuvaan, joka esitti kauniin naisen kuvastimen edessä maalaamassa itseään, kun Balsamo työnsi oven auki ja tuli häntä tervehtimään onnen hymy kasvoille levinneenä.

— Suokaa anteeksi, madame, että olen antanut teidän odottaa, mutta minä olin laskenut matkan väärin tai tunsin huonosti hevostenne nopeuden. Luulin teidän vielä olevan Ludvig XV:n torilla.

— Miten niin? — kysyi kreivitär, — te siis tiesitte, että minä olin tulossa?

— Tiesin, madame; on noin kaksi tuntia siitä, kun näin teidät sinisellä satiinilla verhotussa budoaarissanne, antaessanne käskyn valjastaa hevoset vaunujen eteen.

— Ja sanotte olleeni sinisellä satiinilla verhoillussa budoaarissani?

— Jonka satiiniverhoihin on kudottu luonnonvärisiä kukkasia. Niin, kreivitär, lepäämässä sohvalla. Hyvin onnellinen ajatus juolahti silloin päähänne. Te sanoitte itsellenne: "menkäämme kreivi Fenixin luo!" Sitten te soititte.

— Ja kuka saapui?

— Kälynne, kreivitär. Eikö niin? Te pyysitte häntä toimittamaan käskynne, joka heti pantiin täytäntöön.

— Todellakin, kreivi, te olette velho! Niinkö te kurkistelette budoaariini joka hetki vuorokaudesta? Siitä olisi minulle toki ennakolta ilmoitettava, käsitättehän!

— Oh, rauhoittukaa, kreivitär, minä katselen vain avoimista ovista.

— Ja katsellessanne avoimista ovista te näitte, mitä teistä ajattelin?

— Tietysti; vieläpä teitte sen hyvässä aikomuksessa.

— Olettekin oikeassa, rakas kreivi; minulla on teidän suhteenne mitä parhaimmat aikomukset. Mutta myöntäkää, että ansaitsette enemmän kuin pelkkiä hyviä aikomuksia, te joka olette niin hyvä, niin hyödyllinen, te joka kaikesta päättäen olette määrätty elämässäni näyttelemään holhoojan osaa, se on vaikeinta osaa, minkä tunnen.

— Tosiaan, madame, te teette minut hyvin onnelliseksi! alenko siis voinut olla teille joksikin hyödyksi?

— Mitä!… Te olette tietäjä, ettekä sentään arvaa?

Neiti de Taverney

— Suokaa minulle toki se ansio, että olen kaino.

— Olkoon niin, paras kreivini. Minä tahdon siis ensiksi puhua teille siitä, mitä olen puolestanne tehnyt.

— En sitä salli, madame; puhukaamme päinvastoin teistä, pyydän.

— No niin, rakas kreivi, antakaa minulle aluksi se kivi, joka tekee näkymättömäksi; sillä matkani nopeudesta huolimatta luulen tunteneeni tiellä erään Richelieun harmaapukuisista palvelijoista.

— Ja se harmaa palvelija, madame…?

— Seurasi juoksijan kanssa vaunujani.

— Mitä ajattelette siitä asiasta ja missä tarkoituksessa olisi herttua antanut teitä seurata?

— Tarkoituksessa tehdä minulle jonkun hänen tapaisensa häijyn kepposen. Olkaa miten vaatimaton tahansa, hra kreivi de Fenix, mutta uskokaa, että Jumala on suonut teille kylliksi mieskohtaisia avuja voidaksenne tehdä kuninkaankin mustasukkaiseksi… käynneistäni teidän luonanne tai teidän käynneistä minun luonani.

— Richelieun herttua, madame, — vastasi Balsamo, — ei voi millään muotoa olla teille vaarallinen.

— Mutta hän oli sitä kuitenkin, paras kreivi, hän oli ennen tuota tapahtumaa.

Balsamo käsitti, että tässä oli salaisuus, jota Lorenza ei vielä ollut hänelle ilmaissut. Hän ei siis uskaltautunut tuntemattomalle maaperälle, vaan tyytyi vastaamaan ainoastaan hymyllä.

— Hän oli sitä, — toisti kreivitär, — ja minä olin joutumaisillani mitä nerokkaimman juonen uhriksi, ja siinä oli teilläkin jotakin osaa, kreivi.

— Minulla! Juonessako teitä vastaan? Ei koskaan, madame!

— Ettekö te antanut hra de Richelieulle lemmenjuomaa?

— Mitä lemmenjuomaa?

— Lemmenjuomaa, joka herättää palavan, intohimoisen rakkauden.

— En, madame; niitä lemmenjuomia hra de Richelieu valmistelee itse, sillä hän on jo kauan tuntenut ohjeen. Minä annoin hänelle ainoastaan unijuoman.

— Todellako?

— Kautta kunniani.

— Ja minä päivänä, odottakaahan, minä päivänä herra herttua tuli teiltä tuota unijuomaa pyytämään? Koettakaa muistaa tarkoin päivä, monsieur, se on tärkeätä.

— Viime lauantaina, kreivitär. San päivän edellisenä, jona minulla oli kunnia lähettää teille Fritzillä se pieni kirjelappu, pyytääkseni teitä tulemaan minua tapaamaan hra de Sartines'n taloon.

— Sen päivän edellisenä, — huudahti kreivitär, — jolloin kuninkaan nähtiin menevän Taverneyn tyttösen luo? Ah, kaikki selviää minulle nyt!

— No, jos kaikki on teille selvää, niin huomannette, että minulla ei ole asiassa enempää osaa kuin että annoin sen unijuoman.

— Niin, unijuomapa meidät pelasti.

Tällä kertaa Balsamo vuorostaan odotti selitystä; hän ei tiennyt mitään.

— Minua ilahduttaa, madame, — vastasi hän, — että voin olla teille joksikin hyödyksi, vieläpä aikomattanikin.

— Oi, te olette minulle aina erinomaisen hyödyllinen. Mutta voitte tehdä hyväkseni vielä enemmän kuin mitä tähän asti olette tehnyt. Voi, herra tohtori, olen ollut hyvin sairas, valtiollisesti puhuen, enkä vielä tälläkään hetkellä oikein usko parantumiseeni.

— Madame, — vastasi Balsamo, — tohtori… koskapa suvaitsette minua siksi nimittää, haluaa aina tietää lääkitsemänsä taudin yksityiskohdat. Olkaa siis hyvä ja kuvailkaa seikkaperäisesti kaikki, mitä olette kokenut, koettaen olla unohtamatta mitään oiretta.

— Mikään ei ole helpompaa, paras lääkäri, tai paras taikuri, miten tahdotte. Sen päivän edellisenä iltana, jolloin tuota unijuomaa käytettiin, oli hänen majesteettinsa kieltäytynyt seuraamasta minua Luciennesiin. Väsymyksen verukkeella hän jäi Trianoniin, se kuninkaallinen valehtelija, ja jäi sinne syödäkseen illallista Richelieun herttuan ja Taverneyn paroonin kanssa, kuten myöhemmin kuulin.

— Ahaa!

— Te ymmärrätte nyt vuorostanne. Tuon ilta-aterian aikana lemmenjuoma kaadettiin hänen majesteettinsa lasiin. Hän oli jo ennemmin osoittanut neiti Andréelle huomaavaisuutta, ja tiedettiin, että hän huomenis ei näkisi minua. Juoma oli siis tarkoitettu vaikuttamaan hänen tunteisiinsa tuohon tyttöön nähden.

— No?

— Juoma vaikutti, siinä kaikki.

— Mitä sitten tapahtui?

— Sitäpä on vaikea varmaan tietää. Luotettavat henkilöt olivat nähneet hänen majesteettinsa menevän sivurakennukseen eli neiti Andréen huoneeseen.

— Tiedän missä hän asuu; entä sitten?

— Sitten; varjelkoon, kuinka teillä on kiire, kreivi! Ei ole vaaratonta seurata kuningasta, joka tahtoo lymyillä.

— Mutta sanokaahan jo!

— Kah, kaikki, mitä tiedän kertoa, on, että hänen majesteettinsa eräänä kauheana myrsky-yönä palasi Trianoniin, kalpeana, vapisevana ja melkein kuumeessa hourien.

— Ja luuletteko, — kysyi Balsamo hymyillen, — että se ei ollut pelkkä ukonilma, joka oli kuninkaan säikähdyttänyt?

— Ei, sillä kamaripalvelija kuuli hänen huudahtelevan useampaan kertaan: "Kuollut, kuollut, kuollut!"

— Oh, — äännähti Balsamo.

— Sen oli unijuoma vaikuttanut, — jatkoi rouva Dubarry. — Mikään ei peloita kuningasta niinkuin kuolleet ja kuolleiden jälkeen valekuolleet. Hän tapasi neiti de Taverneyn omituiseen horrokseen vaipuneena ja luuli kai, että hän oli kuollut.

— Niin, niin, kuollut tosiaan, — sanoi Balsamo, joka muisti rientäneensä pois Andréeta herättämättä, — kuollut eli ainakin kaikista merkeistä päättäen kuollut. Aivan, aivan! Sitten, madame, sitten?

— Kukaan ei siis tiedä, mitä sinä yönä tai oikeammin yön alussa tapahtui. Mutta kotiin palattuaan sai kuningas ankaran kuumeen ja hermokohtauksia, jotka taukosivat vasta seuraavana päivänä, kun madame la dauphinen päähän juolahti ajatus avata ikkunaverhot kuninkaan huoneessa ja päästää hänen majesteettinsa luo ihanan, hymyileviä kasvoja valaisevan auringon. Silloin kaikki yön synnyttämät oudot haaveet haihtuivat. Kello kahdeltatoista kuningas voi jo paremmin, nautti kupillisen lihalientä, söi peltopyyn kyljen ja illalla…

— Ja illalla? — toisti Balsamo.

— Niin, illalla, — sanoi kreivitär Dubarry, — hänen majesteettinsa, joka eilisen peljästyksensä jälkeen arvattavasti ei enää halunnut viipyä Trianonissa, tuli Luciennesiin minua tervehtimään, ja siellä, paras kreivi, minä huomasin, että hra de Richelieu totisesti on melkein yhtä suuri loihtija kuin te.

Kreivittären voitonriemuinen katse ja hänen viehkeä ja keimaileva kädenliikkeensä täydensivät hänen ajatuksensa ja saivat Balsamon aivan vakuutetuksi vallasta, joka suosikilla vielä oli kuninkaaseen.

— Siis, — virkkoi hän, — olette minuun tyytyväinen, kreivitär?

— Ihan hurmaantunut, sen vakuutan, kreivi; sillä mainitessanne minulle luomistanne mahdottomuuksista te puhuitte täyttä totta.

Ja kiitollisuutensa osoitukseksi hän ojensi Balsamolle perin valkean, pehmeän ja tuoksuvan kätensä, joka tosin ei ollut yhtä nuorekas kuin Lorenzan, mutta jonka lämpö myöskin oli kaunopuheista.

— Ja nyt puhumme teistä, kreivi, — sanoi hän. Balsamo kumarsi, valmistautuen kuuntelemaan.

— Jos te pelastitte minut suuresta vaarasta, — jatkoi rouva Dubarry, — luulen vuorostani auttaneeni teidät vaarasta, joka ei ollut pienempi.

— Minut! — sanoi Balsamo salaten liikutuksensa. — Sitä et tosiaan ole tarvis ollakseni teille kiitollinen. Olkaahan sentään hyvä ja kertokaa…

— Se lipas, nähkääs…

— Niin, kreivitär?

— Sisälsi todella salakirjoituksia, jotka hra de Sartines oli antanut kaikkien sihteeriensä tulkita. Kaikki olivat allekirjoittaneet omin päinsä tekemänsä tulkinnat, ja ne antoivat kaikki saman tuloksen. Siis hra de Sartines saapui tänä aamuna Versaillesiin minun siellä ollessani ja toi mukanaan kaikki tulkinnat ja valtiollisten salakirjoitusten sanakirjan.

— Vai niin, ja mitä kuningas sanoi?

— Kuningas näytti ensin hämmästyneeltä, sitten peljästyneeltä. Hänen majesteettinsa saadaan helposti tarkkaavaiseksi, kun hänelle puhutaan vaarasta. Damiensin veitsenpistosta asti on olemassa sana, jolla kaikki voivat vaikuttaa Ludvig XV:teen, ja se sana on: "Olkaa varuillanne!"

— Hra de Sartines syytti siis minua salaliitosta?

— Aluksi hra de Sartines koetti saada minut poistumaan; mutta minä asetuin vastarintaan selittäen, että kun kukaan ei ollut kuninkaalle hartaammin uskollinen kuin minä, niin kellään ei ollut oikeutta ajaa minua pois hänelle vaarasta puhuttaessa. Hra de Sartines oli itsepäinen, mutta minä olin myös, ja katsahtaen minuun ilmeellä, jonka niin hyvin tunnen, kuningas sanoi:

"Antakaa hänen olla, Sartines, en voi häneltä tänään mitään kieltää."

— Käsitätte nyt, kreivi, että hra de Sartines, muistaen meidän merkitsevän hyvästijättömme, pelkäsi pahoittavansa minua, jos minun läsnäollessani ryhtyisi teitä syyttämään, ja senvuoksi hän alkoi puhua Preussin kuninkaan pahansuopaisuudesta Ranskaa kohtaan ja ihmisten taipuvaisuudesta käyttämään apunaan yliluonnollisia asioita kapinanhankkeittensa helpottamiseksi. Sanalla sanoen hän syytti suurta joukkoa henkilöitä, salamerkit kädessä aina todistaen, että nuo henkilöt olivat rikollisia.

— Mistä hän heitä syytti?

— Mistäkö?… Kreivi, sopiiko minun paljastaa valtiosalaisuus?

— Joka on meidänkin salaisuutemme, madame. Oh, siinä ette pane mitään alttiiksi! Oma etunihan vaatii, että en siitä juoruile.

— Niin, kreivi, tiedän sen varsin hyvin. Hra de Sartines tahtoi siis todistaa, että lukuisa, voimakas lahko, jonka muodostivat rohkeat, taitavat ja päättäväiset jäsenet, hiljaisuudessa kaivoi hänen kuninkaalliselle majesteetilleen tulevan kunnioituksen perustuksia, levittämällä hallitsijasta eräitä huhuja.

— Mitä huhuja?

— Muun muassa, että hänen majesteettiaan syytettiin kansansa nälkään näännyttämisestä.

— Ja mitä kuningas siihen vastasi?

— Niinkuin kuningas aina vastaa, leikinlaskulla. Balsamo hengähti.

— Ja miten tuo hänen pilapuheensa kuului? — kysyi hän. — "Koska minua syytetään kansani nälistyttämisestä", sanoi Ludvig XV, "voi tähän syytökseen vastata vain yhdellä tavalla: ruokkikaamme sitä".

"Millä tavalla, sire?" kysyi hra de Sartines.

"Otan huolehtiakseni kaikkien niiden ravitsemisen, jotka tätä huhua levittävät, ja lisäksi tarjoan heille asunnon Bastiljin linnassani."

Balsamo tunsi lievän väristyksen ruumiissaan, mutta hän hymyili edelleen:

— Sitten? — sanoi hän.

— Sitten kuningas hymyili minulle, nähtävästi kysyäkseen neuvoani.

— "Sire", lausuin hänelle silloin, "minua ei koskaan saada uskomaan, että noiden hra de Sartines'n esittämien pienien mustien koukeroiden tarkoituksena olisi väittää kuningasta kelvottomaksi".

— Tässä poliisiministeri huudahti ärtyneesti.

"Enempää kuin ne todistavat sitäkään", lisäsin, "että teidän kirjurinne osaavat niitä tulkita".

— Ja mitä sanoi kuningas, kreivitär? — kysyi Balsamo.

— Sanoi, että saatoin olla oikeassa, mutta että hra de Sartines ei ollut väärässä.

— No sitten?

— Sitten sinetöitiin useitakin vangitsemismääräyksiä, joiden joukkoon selvästi huomasin hra de Sartines'n yrittävän pujahduttaa yhden teitäkin varten. Mutta minä en taipunut, vaan pidätin hänet yhdellä ainoalla sanalla.

"Monsieur", lausuin hänelle aivan ääneeni kuninkaan kuullen, "vangitkaa koko Pariisi, jos niin hyväksi näette, se kuuluu virkaanne; mutta älköön rohjettako koskea ainoaankaan ystävistäni… taikka!…"

"Ai, ai, hän suuttuu!" sanoi kuningas. "Pitäkää varanne, Sartines!"

"Mutta, sire, valtakunnan etu…"

"Hoh, te ette ole mikään Sully", kivahdin minä hehkuen suuttumuksesta, "enkä minä ole mikään Gabrielle".

"Madame, tahdotaan murhata kuningas niinkuin murhattiin Henrik IV."

— Tällä kertaa kuningas kalpeni, vavahti ja kosketti kädellä otsaansa. Luulin menettäneeni pelin.

"Sire", sanoin, "antakaa tuon herran jatkaa; sillä hänen kirjurinsa ovat epäilemättä noista merkeistä lukeneet, että minäkin kapinoin teitä vastaan".

— Ja minä lähdin ulos. Mutta, kah, se oli päivää jälkeen lemmenjuoman, paras kreivi. Kuningas halusi mieluummin minun seuraani kuin hra de Sartines'n ja juoksi perästäni.

"Herran tähden, kreivitär, älkäähän suuttuko", sanoi hän.

"Ajakaa sitten tiehensä tuo ilkimys, sire; hän haiskahtaa vankilalta."

"Kas niin, lähtekää nyt", virkkoi kuningas kohauttaen olkapäitään.

"Ja minä kiellän teitä vast'edes en ainoastaan saapumasta luokseni, vaan vieläpä minua tervehtimästäkin", lisäsin minä.

— Nyt joutui virkamiehemme aivan ymmälle; hän astui luokseni ja suuteli nöyrästi kättäni.

"No, olkoon sitten", sanoi hän, "älkäämme siitä enää puhuko, kaunis kreivitär; mutta valtakunnan te syöksette turmioon. Teidän suojattinne, koska sitä nyt kaikin mokomin vaaditte, jää minun apulaisiltani rauhaan."

Balsamo näkyi vaipuneen syvään mietiskelyyn.

— No, — virkkoi kreivitär, — ettehän te edes kiitä minua, kun olen säästänyt teidät tekemästä tuttavuutta Bastiljin kanssa. Ehkä olisittekin sinne joutunut syyttömästi, mutta yhtä ikävää olisi siellä silti ollut.

Balsamo ei vastannut mitään; hän vain veti taskustaan pienen, veripunaista nestettä sisältävän pullon.

— Kas niin, madame, — sanoi hän, — tästä minulle lahjoittamastanne vapaudesta annan teille kaksikymmentä vuotta nuoruutta lisää.

Kreivitär pisti pullon poveensa ja lähti iloisena ja voitonriemuisena.

Balsamo jäi miettiväiseksi.

"Ilman naisen keimailuhalua", tuumi hän, "he olisivat ehkä pelastuneet, mutta tämän hoviliehakoitsijan pikku jalka potkaisee heidät kuilun pohjaan. Varmasti on Jumala kanssamme!"

30.

Veri.

Talon portti ei vielä ollut sulkeutunut rouva Dubarryn jälkeen, kun Balsamo riensi salaportaita ylös taljahuoneeseen.

Keskustelu kreivittären kanssa oli kestänyt kauan, ja hänen kiireellään oli kaksi syytä.

Ensimäinen oli halu jälleen nähdä Lorenza; toisena syynä oli pelko, että nuori nainen väsyisi, kuten hänelle joskus sattui magneettisen unen vaihtuessa haltioitumiseksi; sillä uudessa elämässä, johon hän hänet äsken oli vihkinyt, ei ollut tilaa ikävystymiselle.

Mutta haltioitumista seurasi melkein aina hermokohtauksia, jotka näännyttivät Lorenzaa, ellei virvoittavan sähköisen virran väliintulo luonut uudestaan tarpeellista tasapainoa elimistön eri toimintain keskinäiselle suhteelle.

Suljettuaan oven Balsamo siis loi nopean silmäyksen sohvaan, jolle oli Lorenzan jättänyt. Tämä ei enää ollut siinä. Ainoastaan hieno kultakukilla kirjailtu kashmirisaali, joka vyöhuivin tavoin oli verhonnut hänen vartaloaan, näkyi pieluksilla todistamassa hänen oleskeluaan huoneessa, hänen lepäämistään tällä sohvalla.

Balsamo jäi liikkumattomana tuijottamaan tyhjään sijaan. Ehkä Lorenzaa oli häirinnyt omituinen haju, joka hänen huoneesta poistuttuaan näkyi siellä levinneen. Ehkä hän oli konemaisella liikkeellä omaksunut jotakin todellisen elämän tavoista ja vaistomaisesti muuttanut paikkaa.

Balsamon ensimäinen ajatus oli, että Lorenza oli mennyt takaisin työpajaan, johon hän hetkistä aikaisemmin oli häntä seurannut.

Hän astui laboratorioon. Ensi silmäyksellä se näytti tyhjältä; mutta suunnattoman uunin varjossa, itämaalaisen verhon takana, saattoi helposti nainen piillä.

Hän kohotti siis verhoa ja astui uunin ympäri; mistään hän ei voinut löytää jälkeäkään Lorenzan siellä käynnistä. Oli vielä tarkastamatta nuoren naisen oma huone, johon hän epäilemättä oli siirtynyt. Tämä kammio oli hänelle vankihuone ainoastaan hänen valveilla ollessaan. Balsamo riensi sinne päin ja näki uuninlaatan suljetuksi.

Tämä ei silti todistanut, ettei Lorenza ollut mennyt huoneeseensa. Mikään ei tosiaankaan estänyt, että Lorenza, joka unessaan oli niin selvänäköinen, olisi muistanut koneiston ja sen muiston johtamana totellut hänen mielestään vielä haihtumattoman unelman houreita.

Balsamo painalsi joustinta. Kamari oli tyhjä niinkuin työhuonekin; Lorenza ei näkynyt siellä edes käyneen.

Silloin tuskallinen ajatus, ajatus jonka muistamme jo aikaisemmin ahdistaneen hänen sydäntään, karkoitti onnellisen rakastajan kaikki otaksumat, kaikki toiveet.

Lorenza oli siis näytellyt; hän oli ollut nukkuvinaan, haihduttaen täten kaiken epäluulon, kaiken levottomuuden, kaiken valppauden puolisonsa sydämestä, ja ensimäisen tilaisuuden saadessaan jälleen paennut, varmempana tehtävästään, jossa häntä oli opastamassa ensimäisessä tai oikeammin toisessa yrityksessään saamansa kokemus.

Tämä ajatus sai Balsamon hypähtämään, ja hän soitti Fritziä.

Kun hän sitten kärsimättömyydessään ajatteli, että Fritz viivytteli, hän hyökkäsi tätä vastaan ja tapasi hänet salaportaissa.

— Missä Signora on? — sanoi hän.

— Mikä nyt on, mestari? — kysyi Fritz, joka isäntänsä liikutuksesta näki, että jotakin erinomaista oli tapahtumassa.

— Oletko nähnyt häntä?

— En, mestari.

— Eikö hän ole lähtenyt?

— Mistä sitten?

— Talosta tietenkin.

— Kukaan muu ei ole täältä lähtenyt kuin kreivitär, jonka jälkeen juuri suljin oven.

Balsamo riensi kuin hullu jälleen portaita ylös. Sitten hän kuvitteli mielessään, että nuori nais-hupakko, joka unitilassaan oli niin erilainen kuin valveilla ollessaan, oli saanut päähänsä jonkun lapsellisen kujeen; ehkäpä hän johonkin nurkkaan piiloutuneena katseli hänen säikähdystään ja huvitteli häntä peloittamalla, senjälkeen rauhoittaakseen hänen sydäntään.

Sitten alkoi Balsamo tarkkaan etsiä kaikkialta. Hän ei laiminlyönyt mitään loukkoa, unohtanut ainoatakaan seinuketta paikoilleen. Tässä etsinnässään hän ilmaisi jotakin, mikä muistutti intohimon sokaisemaa miestä, mielipuolta, joka ei mitään näe, hoipertelevaa juopunutta. Hänellä oli enää voimaa vain levittääkseen käsivartensa ja huutaakseen: "Lorenza, Lorenza!" toivoen tämän jumaloidun olennon yhtäkkiä saapuvan äänekkäällä riemuhuudolla. Mutta ainoastaan hiljaisuus, kolkko ja itsepäinen hiljaisuus vastasi hänen hourailevaan ajatukseensa ja mielettömään kutsuunsa.

Juoksentelemalla sinne tänne, liikuttelemalla huonekaluja, puhumalla seinille, kutsumalla Lorenzaa, katselemalla mitään näkemättä, kuulematta kuuntelemalla, vavahdellen mitään ajattelematta ja sydän sykkien, vaikka elämä siitä oli miltei paennut tällä tavoin vietti Balsamo kolme minuuttia, joihin sisältyi toimen iäisyyden tuska.

Hän valveutui näistä houreistaan melkein mielipuolena, kastoi kätensä jääkylmällä vedellä täytettyyn maljaan ja kostutti ohimoitaan. Sitten hän puristaen toista kättään toisella, ikäänkuin pakoittaakseen itsensä liikkumattomaksi, karkoitti tahtonsa voimalla veren häiritsevän jyskytyksen aivoista, tuon turmiota uhkaavan alituisen ja yksitoikkoisen jyskytyksen, joka tasaisena ja huomaamattomana tietää elämää, mutta rajuna ja tuntuvana on kuoleman tai mielenhäiriön enne.

"Kas niin, miettikäämme", tuumi hän; "Lorenzaa ei enää löydy; turhaa on enää leikkiä piilosilla itseni kanssa. Lorenzaa ei enää löydy; hän on siis lähtenyt. Niin, lähtenyt, todellakin lähtenyt!"

Ja hän katsahti vielä kerran ympärilleen, kutsui vielä kerran.

"Lähtenyt!" toisti hän. "Lähtenyt! Turhaan väittää Fritz, että ei ole häntä nähnyt. Lorenza on poissa, aivan varmaan poissa.

"On kaksi mahdollisuutta, joko Fritz ei todellakaan ole mitään nähnyt, ja onhan sekin ajateltavissa, sillä ihminen on erehtyväinen. Tai hän kyllä on nähnyt, mutta Lorenza on hänet lahjonut.

"Lahjonut Fritzin?… Miksikä ei? Turhaa on hänen aikaisempaa uskollisuuttaan asettaa vaakalaudalle tätä otaksumaa vastaan. Jos Lorenza, jos rakkaus, jos tiede ovat tähän määrään voineet pettää ja valehdella, miksei inhimillisen olennon hauras ja helposti harhautuva luonto voisi vuorostaan pettää?

"Oh, saan kyllä kaiken tietää, kaiken tietää! Onhan minulla vielä neiti de Taverney.

"Niin, Andréen avulla saan tietää Fritzin petoksen, Andréen avulla saan tietää Lorenzan petoksen; ja tällä kertaa… oh, tällä kertaa, koska rakkaus on valehdellut, tiede ollut erehdystä, uskollisuus punoutunut paulaksi… niin, tällä kertaa Balsamo rankaisee armotta, säästämättä, niinkuin kostaa voimakas mies, joka on sydämestään, karkoittanut säälin, mutta säilyttänyt ylpeytensä.

"Kah, nyt on vain lähdettävä mahdollisimman pian, antamatta Fritzin aavistaa mitään, ja riennettävä Trianoniin."

Ja siepaten maahan kierineen hattunsa Balsamo ryntäsi ovelle. Mutta äkkiä hän pysähtyi.

"Ah", huudahti hän, "ennen kaikkea… Hyvä Jumala, aivanhan unohdin sen vanhus-rukan! Ennen kaikkea minun on mentävä Althotasta katsomaan. Tämän houreen puuskassa, tämän luonnottoman, hirveän rakkauden hytkähdyksissä olen laiminlyönyt onnettoman vanhuksen. Olen ollut kiittämätön, epäinhimillinen."

Ja kuumeessa, joka tällä hetkellä elähdytti kaikkia hänen liikkeitään, Balsamo lähestyi ponninta, pannen katon laskuoven toimintaan. Ja tuo liikkuva laite laskeutui nopeasti alas. Balsamo asettui sille ja alkoi vastapainon avulla nousta, mutta vielä sydämessään ja sielussaan aivan hämmentyneenä ja ajattelematta mitään muuta kuin Lorenzaa.

Tuskin oli hän ehtinyt Althotaan huoneen tasalle, kun vanhuksen ääni kohtasi hänen korvaansa, havahduttaen hänet tuskallisista haaveistaan. Mutta Balsamon suureksi ihmeeksi ukon ensimäiset sanat eivät lausuneet nuhdetta, kuten hän odotti, vaan päinvastoin tervehti häntä luonnollinen, teeskentelemätön hilpeys.

Oppilas loi mestariinsa kummastuneen katseen. Vanhus lepäsi taaksepäin nojautuneena vieterituolissaan; hän hengitti äänekkäästi ja hurmaantuneena ikäänkuin hän jokaisella hengenvedolla olisi ahmaissut uuden päivän elämää; tummaa tulta säihkyvät silmänsä, joiden ilmettä huulille puhjennut hymy kuitenkin lievensi, hän kiinnitti itsepäisesti tulijaan.

Balsamo keräsi voimansa ja kokosi ajatuksensa salataksensa kaiken mielenliikutuksen mestariltansa, joka oli niin leppymätön inhimillisiä heikkouksia kohtaan.

Tämän hetkellisen reipastautumisensa aikana Balsamo tunsi omituisen painostuksen rinnassaan. Ilma oli epäilemättä jonkun taajan haihtumisen turmelema; siinä tuntui jotain raskasta tympäisevää, haaleata, inhoittavaa huurua; sama katku, jota hän jo alhaalla oli hengittänyt, vaikka se siellä oli ollut heikompaa, ui ilmassa, ja niitä huuruja muistuttaen, jotka syksyisin auringon noustessa ja laskiessa kohoavat järvistä ja rämeistä, se oli hahmoittunut ja sumentanut ikkunaruudut.

Tässä sakeassa ja kitkerässä ilmassa Balsamo tunsi ahdistusta sydämessään, hänen ajatuksensa kävivät sekaviksi, päätä huimasi, ja hän huomasi hengityksensä katkeavan ja voimiensa uupuvan samalla kertaa.

— Mestari, — sanoi hän, etsien jotakin tukikohtaa käsilleen ja yrittäen laajentaa keuhkojaan; — mestari, te ette saata elää täällä; täällähän ei voi hengittää.

— Niinkö luulet?

— Oh!

— Minä hengitän kuitenkin varsin helposti, — vastasi Althotas hilpeästi, — ja elän täällä hyvin, kuten näet.

— Mestari, mestari, — sanoi Balsamo yhä huumaantuneempana, — kuulkaa, mitä sanon, ja sallikaa minun avata ikkuna; tästä lattiasta nousee aivan kuin veren löyhkä.

— Veren! Ah, niinkö sinusta tuntuu… Veren! — huudahti Althotas räjähtäen nauruun.

— Niin, niin, minä tunnen äsken teurastetun ruumiin huurut! Voisin niitä punnita, niin raskaina painavat ne aivojani ja sydäntäni.

— Juuri niin, — myönsi vanhus nauraen ivallista nauruaan — juuri niin, olen sen jo huomannut; sinulla on hellä sydän ja hyvin herkät aivot, Akharat.

— Mestari, — virkkoi Balsamo, osoittaen sormellaan vanhusta, — mestari, teillä on verta käsissänne, verta on tällä pöydällä, verta kaikkialla, vieläpä silmissännekin, jotka kiiluvat kuin kekäleet. Mestari, tämä katku, jota täällä hengitän, tämä höyry, joka minut huumaa, minut tukehduttaa, on veren hajua.

— No, entä sitten? — sanoi Althotas tyynesti. — Ensi kertaako sinä verta haistelet?

— En ensi kertaa.

— Etkö ole koskaan nähnyt minun tekevän kokeitani, etkö itse koskaan ole niitä tehnyt?

— Mutta ihmisverta! — huudahti Balsamo, laskien kätensä hikeä tihkuvalle otsalleen.

— Haa, sinulla on hieno hajuaisti! — sanoi Althotas. — Enpä olisi uskonut voivan eroittaa ihmisveren hajua minkä eläimen veren hajusta tahansa.

— Ihmisverta! — jupisi Balsamo.

Ja kun hän horjuen etsi tuekseen jotakin huonekalun syrjää, hän huomasi kauhistuen ison vaskikulhon, jonka kiiltävät laidat kuvastivat äsken vuodatetun veren purppuranpunaista ja kimmeltelevää väriä.

Suuri astia oli puoleksi täytetty.

Balsamo peräytyi peljästyneenä.

— Oi, tämä veri! — huudahti hän. — Mistä se on tullut? Althotas ei vastannut; mutta mitään Balsamon horjuvista liikkeistä, sekavista lauseista ja kauhusta ei jäänyt hänen katseiltaan huomaamatta. Äkkiä tämä päästi hirveän karjahduksen.

Sitten hän kumartui kuin hyökätäkseen saaliin kimppuun, ryntäsi keskelle huonetta ja poimi lattialta hopealla kirjaillun silkkinauhan, josta riippui pitkä musta hiuspalmikko.

Tämän vihlovan, haikean tuskanhuudon jälkeen vallitsi hetkisen kuolemanhiljaisuus vanhuksen kammiossa.

Balsamo nosti verkalleen tuon nauhan ja tarkasti pöyristystä tuntien hiuksia, jotka kultaneula huippupäästä kiinnitti nauhan toiseen sivuun, kun ne sitävastoin jyrkästi poikkileikattuina tyvipäässään muodostivat ikäänkuin tupsun, jonka säikeitä verivirta oli koskettanut, sillä punaisia ja vaahtoisia pisaria helmeili tupsun kärjessä.

Mikäli Balsamo kohotti kättänsä, sikäli se alkoi yhä enemmän vapista. Mitä tarkemmin hän katseli verellä tahrattua nauhaa, sitä kaameamman kalpeiksi kävivät hänen poskensa.

— Oi, mistä tämä on kotoisin? — mutisi hän ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin kyllin äänekkäästi, jotta hänen sanansa voivat olla kysymyksenä muillekin kuin hänelle itselleen.

— Sekö? — virkkoi Althotas.

— Niin, tämä.

— No, sehän on hiuspalmikon ympäri sidottu silkkinauha.

— Mutta nämä hiukset, nämä hiukset, mistä ovat ne kastuneet?

— Verestä, kyllähän sen näet.

— Mistä verestä?

— Heh, tuhat tulimaista, siitä verestä, jota minä tarvitsin eliksiiriäni varten ja joka, kun sinä kieltäydyit sitä minulle hankkimasta, minun täytyi hankkia itse.

— Mutta nämä hiukset, tämä palmikko, tämä nauha, mistä olette ne saanut? Ne eivät ole lapsen päästä.

— Ja kuka on sinulle sanonut, että teurastamani olento oli lapsi? — kysyi Althotas tyynesti.

— Ettekö te eliksiiriänne varten tarvinnut lapsen verta? — huudahti Balsamo, — Antakaa kuulla, ettekö ole minulle niin sanonut?

— Niin, tai neitseen, Akharat, tai neitseen.

Ja Althotas ojensi laihan kätensä tuolin kaiteelle ja otti siltä pullon, jonka sisältöä hän hurmaantuneena maistoi. Sitten hän virkkoi luonnollisemmalla ja ystävällisemmällä äänellä:

— Siinä teit oikein, Akharat; olit viisas ja huomaavainen sijoittaessasi tuon naisen lattiani alle, melkein käteni ulottuville. Ihmiskunnalla ei ole mitään valittamisen syytä, lakikaan ei voi siitä moittia. Hehheh, ethän sinä jättänyt käsiini tuota neitsyttä, joka oli minulle ainoana pelastuksena kuolemasta. Et suinkaan, minä itse hänet otin. Hehheh, kiitos, rakas oppilaani, kiitos, pieni Akharatini!

Ja hän nosti pullon vielä kerran huulilleen.

Balsamolta putosi hiussuortuva käsistään; hirveä totuus oli välähtänyt hänen silmiensä edessä.

Siinä lähellä oli vanhuksen pöytä, tuo alati yrteillä, kirjoilla ja pulloilla täytetty suunnattoman suuri marmoripöytä. Mutta nyt se oli peitettynä pitkällä tummakukkaisella damastiverholla. Althotaan lamppu loi sille punervaa hohdettansa ja toi näkyviin synkkiä hahmopiirteitä, joita Balsamo ei tähän asti ollut huomannut.

Hän tarttui vaatteen kulmaan ja vetäisi sen rajusti pois.

Mutta silloin hänen hiuksensa nousivat pystyyn, ja hänen avoin suunsa ei kyennyt päästämään ilmoille kauheata huudahdusta, joka tukehtui hänen kurkkuunsa.

Hän oli tämän paariliinan alla tuntenut Lorenzan ruumiin pöydälle ojennettuna, kasvot kalman kalpeina ja kuitenkin vielä hymyillen, ja pää taaksepäin riipuksissa ikäänkuin pitkien hiuksien painosta.

Solisluun alla ammotti iso haava, josta ei enää ainoatakaan veripisaraa herunut. Kädet olivat jäykistyneet ja silmät sulkeuneet sinervien luomiensa alle.

— Niin, verta, neitseellistä verta, kolme viimeistä pisaraa neitseen valtimoverta. Sitä minä juuri tarvitsinkin, — sanoi vanhus ottaen kolmannen siemauksen pullostaan.

— Viheliäinen! — huudahti Balsamo, jonka epätoivon kiljahdus vihdoin puhkesi esille kaikista hänen huokosistaan. — Kuole sitten, sillä jo neljä vuorokautta hän oli armaani, rakkauteni, vaimoni! Sinä murhasit hänet hyödyttömästi… Hän ei ollut neitsyt!

Althotaan silmät vavahtivat näistä sanoista ikäänkuin sähköisku olisi hypähdyttänyt niitä kuopissaan; hänen silmäteränsä laajenivat hirveästi; hampaattomat ikenet nuljahtivat suussa; pullo kirposi hänen kädestään särkyen tuhansiksi sirpaleiksi lattialle, samalla kun hän itse mykistyneenä, menehtyneenä, tuntien iskun sekä sydämessään että aivoissaan, lysähti hervottomasti taaksepäin nojatuolissaan.

Balsamo taasen kumartui nyyhkyttäen Lorenzan ruumiin yli ja pyörtyi tämän verisiä hiuksia suudellessaan.

31.

Epätoivo.

Hetket, nuo omituiset sisarukset, jotka toisiaan kädestä pidellen kulkevat niin hitaasti onnettomalla ja kiitävät niin nopeasti onnellisella ihmisellä, hetket laskeutuivat hiljaa siivet riipallaan tähän huokausten ja nyyhkytysten täyttämään huoneeseen.

Toisella puolen kuolema, toisella kuolonkamppailu. Niiden keskellä epätoivo, tuskallinen kuin kuolonkamppailu, syvä kuin kuolema.

Balsamo ei ollut virkkanut sanaakaan tuon huudon jälkeen, joka oli purkautunut hänen kurkustaan. Ukkosen tavoin murskaavan tiedonannon jälkeen, joka oli masentanut Althotaan hurjan riemun, Balsamo ei ollut hievahtanutkaan.

Inhoittava vanhus taas, väkivaltaisesti työnnettynä takaisin Jumalan ihmisille asettamaan elinkauteen, näytti tässä uudessa elementissään yhtä oudostuneelta kuin lyijyhaulin haavoittama lintu pudottuaan korkealta pilvien partaalta järveen, jonka pinnalla se pyristelee voimatta kohottaa siipiään.

Noiden tummansinervien ja vääntyneiden kasvojen kuvastama ällistys todisti hänen pettymyksensä mittaamatonta laajuutta.

Althotas ei enää viitsinyt edes ajatella, sittekun hän oli nähnyt päämäärän, johon hänen ajatuksensa olivat suuntautuneet ja johon hän oli luottanut kuin vankkaan kallioon, haihtuvaa kuin savu ilmaan.

Hänen synkässä ja äänettömässä epätoivossaan oli tylsämielisyyden vivahdus. Sielulle, joka ei olisi tottunut mittaamaan hänen sieluaan, tämä vaitiolo ehkä olisi merkinnyt mietiskelyä; mutta Balsamo, joka muuten ei edes katsonut häneen päin, tiesi sen olevan vallan, järjen ja elämän kuolinkamppailua.

Althotas ei päästänyt silmistään särkynyttä pulloa, tyhjiin rauvenneiden toiveittensa vertauskuvaa. Olisi luullut hänen laskevan noita tuhansia siruja, jotka hajalleen levitessään olivat lyhentäneet hänen elämäänsä yhtä monella päivällä; olisi luullut hänen katseellaan imevän tuota lattialle läikähtänyttä kallisarvoista nestettä, jonka hän hetkisen oli uskonut sisältävän kuolemattomuuden.

Joskus, kun tämän haihtuneen harhan aiheuttama tuska kävi liian voimakkaaksi, vanhus loi sumeat silmänsä myöskin Balsamoon, ja Balsamosta hänen katseensa siirtyi Lorenzan ruumiiseen.

Tällöin muistutti hän niitä ansaan joutuneita petoeläimiä, jotka metsästäjä aamusella tapaa koivestaan pyydykseen tarttuneina ja joita hän kauan potkimalla kiduttaa saamatta niitä kääntämään päätänsä, mutta jotka metsästyspuukon tai pyssyyn kiinnitetyn painetin pistosta ärtyneinä vinosti kohottavat veristävät silmäänsä vihaa, kostoa, moitetta ja kummastusta ilmaisevin katsein.

"Onko mahdollista", puhui tuo raukeudessaankin vielä niin ilmeikäs katse, "onko mahdollista, että niin monet onnettomuudet, niin monet vastoinkäymiset kohtaavat minua niin vähäpätöisen ja alhaisen olennon tähden kuin tuo mies, jonka näen polvillaan neljän askeleen päässä itsestäni niin halvan esineen edessä kuin tuo kuollut nainen? Eikö ole luonnon järjestyksen mullistamista, tieteen totuuksien kumoamista, järjen järkyttämistä, että kehittymätön oppilas on vetänyt ylhää mestariaan nenästä? Eikö sanalla sanoen ole tavatonta, että hiekkajyvänen äkkiä on pysähdyttänyt uljaat ja nopeat riemuvaunut niiden kaikkivaltiaasta, kuolemattomasta vauhdista?"

Mitä Balsamoon tulee, joka virui menehtyneenä, äärettömänä, liikkumatta, melkein elotonna, mikään ihmisajatus ei vielä ollut pilkistänyt hänen aivojensa veristen usvien lävitse.

Lorenza, hänen Lorenzansa, Lorenza, hänen vaimonsa, hänen epäjumalansa, tuo enkelinä ja rakastajattarena kaksin verroin kallis olento, Lorenza, joka oli hänen riemunsa ja kunniansa, hänen nykyisyytensä ja tulevaisuutensa, hänen voimansa ja uskontonsa, Lorenza, sanalla sanoen kaikki, mitä hän rakasti, kaikki, mitä hän halusi, kaikki, mitä hän maailmassa toivoi, Lorenza oli häneltä iäksi mennyt!

Hän ei itkenyt, hän ei vaikeroinut, hän ei edes huokaillut.

Tuskin oli hänellä aikaa ihmetellä, että niin suuri onnettomuus oli häntä kohdannut. Hän muistutti niitä kovaosaisia, jotka vedenpaisumus yllättää vuoteella yön pimeydessä, jotka näkevät unta huoneeseensa syöksyvästä vedestä, jotka herätessään ja avatessaan silmänsä näkevät päänsä päällä mylvivän aallon eivätkä ehdi edes huutaa ennenkuin ovat siirtyneet elämästä kuolemaan.

Kolmen tunnin aikana Balsamo luuli, että hän oli vaipunut syvän haudan pohjaan. Mittaamattomassa surussaan hän kuvitteli, että se mitä hänelle tapahtui, oli niitä synkkiä unia, jotka ahdistelevat vainajia hautaholvin iäisessä ja pimeässä yössä.

Hänelle ei enää ollut olemassa Althotasta, siis ei enää vihaa, ei enää kostoa. Hänelle ei enää ollut olemassa Lorenzaa, siis ei enää elämää, ei enää rakkautta. Unta, yötä, tyhjyyttä!

Näin kului aika synkkänä, äänettömänä, rajattomana tässä kammiossa, jossa veri hyytyi luovutettuaan osan hedelmöittävistä hiukkasistaan sitä vaativien atoomien elvyttämiseksi.

Äkkiä kuului yön hiljaisuudessa kolme soittoa. Fritz näkyi tietävän, että isäntänsä oli Althotaan luona, sillä kello kilahti juuri tässä huoneessa. Mutta turhaan hän soitti kolme soittoaan tavattoman kiihkeästi. Ääni haihtui avaruuteen.

Balsamo ei kohottanut päätänsäkään. Muutaman minuutin kuluttua kuului sama soitto vielä kimeämpänä toistamiseen, herättämättä Balsamoa horroksestaan enempää kuin ensi kerrallakaan.

Sitten jonkun ajan päästä, mutta lyhemmän kuin mitä oli kulunut kahden ensimäisen soittamisen välillä, kello ikäänkuin hermostuneena lähetti huoneeseen kolmannella kerralla moni naisen vihlovien ja levottomien sävelten helinän.

Hätkähtämättä kohotti Balsamo verkalleen otsansa ja katsahti kysyvästi ylöspäin haudastaan nousevan kuolleen juhlallisuudella. Näin katsahti arvattavasti Latsarus, kun Kristuksen ääni häntä kolmasti kutsui.

Kello ei lakannut soimasta. Sen yhä kiihtyvä rajuus herätti vihdoin Lorenzan rakastajan tietoisuuteen.

Hän irroitti kätensä ruumiin kädestä. Kaikki lämpö oli paennut hänestä, silti siirtymättä Lorenzaan.

"Tärkeä uutinen tai suuri vaara", tuumi Balsamo. "Jospa se olisi suuri vaara!…"

Hän nousi kokonaan.

"Mutta miksikä vastaisin tuohon kutsuun?" jatkoi hän huomaamatta sanojensa kaameata vaikutusta tässä synkässä holvissa, tässä haudanhiljaisessa kamarissa. "Voiko täst'edes mikään asia maailmassa kiinnittää mieltäni tai minua peloittaa?"

Ikäänkuin vastaukseksi hänelle kello silloin iski pronssikylkiinsä niin rajusti vaskiläpällään, että läppä irtaantui ja putosi lasisen tislausastian päälle, joka metallisointuisesti helähtäen särkyi, siroitellen palasensa lattialle.

Balsamo ei enää vastustellut. Oli sitäpaitsi tärkeätä, että ei kukaan, ei edes Fritz tullut tapaamaan häntä täällä. Hän astui horjumatta pontimen luo, painalsi sitä ja astui laskuovelle, joka verkalleen kuljetti hänet alas takahuoneeseen.

Sohvan ohi mennessään hän hipaisi saalia, joka oli pudonnut Lorenzan olkapäiltä, kuin säälimätön ukko järkkymättömänä kuin kuolema oli siepannut hänet käsivarsilleen. Tämä kosketus, joka vaikutti elävämmin kuin Lorenza itse, sai tuskallisen väristyksen puistattamaan Balsamon ruumista. Hän otti saalin ja suuteli sitä, samalla tukehduttaen siihen huutonsa.

Sitten hän meni avaamaan oven portaille. Niiden ylimmillä askelmilla odotti Fritz kalpeana ja läähättävänä, pitäen toisessa kädessään tuohusta ja toisessa kellonnuoraa, jota hän säikähdyksessään ja kärsimättömyydessään yhä suonenvedontapaisesti tempoi.

Isäntänsä nähdessään huudahti hän ensin tyytyväisyydestä, mutta sitten kummastuksesta ja säikähdyksestä.

Mutta Balsamo, joka ei tiennyt syytä tähän kaksoishuudahdukseen, vastasi ainoastaan mykällä kysymyksellä.

Fritz ei virkkanut mitään; mutta hän, joka tavallisesti oli niin kunnioittava, rohkeni tarttua isäntäänsä kädestä ja taluttaa hänet ison venetsialaisen kuvastimen eteen. Tämä kuvastin oli sovitettu yläpuolelle uunia, jonka kautta päästiin Lorenzan kammioon.

— Katsokaa toki, teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän osoittaen kristallin heijastamaa kuvaa.

Balsamoa puistatti. Sitten häilähti hänen huulillaan hymy, sellainen hymy, jonka synnyttää vain ääretön ja parantumaton tuska, — kuoleman synkkä hymy. Hän oli todellakin käsittänyt syyn Fritzin säikähdykseen.

Balsamo oli tunnissa vanhentunut kaksikymmentä vuotta. Silmissä ei enää ollut kiiltoa, elon väri oli kadonnut poskilta, turtumisen ja älyttömyyden ilme kuvastui piirteistä, veristä vaahtoa näkyi suupielissä ja iso veritäplä paidan hohtavanvalkoisella batistilla.

Balsamo silmäili hetkisen kuvansa voimatta tunkea itseään. Sitten hän päättäväisesti katsoi kuvastimesta näkyvää muukalaista suoraan silmiin.

— Niin, Fritz, niin, — sanoi hän, — olet oikeassa.

Ja huomatessaan uskollisen palvelijan levottoman muodon hän kysyi:

— Mutta miksi kutsuit minua?

— Ah, mestari, heidän tähtensä

— Heidän?

— Niin.

Keitä he sitten ovat?

— Teidän ylhäisyytenne, — kuiskasi Fritz lähentäen suutansa Balsamon korvaan, — ne viisi mestaria.

Balsamo säpsähti.

— Kaikkiko? — kysyi hän

— Niin, kaikki.

— Ja ovatko he täällä?

— Ovat.

— Yksinäänkö?

— Eivät; jokaisella on mukanaan asestettu palvelija, joka odottaa pihalla.

— Tulivatko he kaikki yhdessä?

— Tulivat, mestari. He alkavatkin jo käydä kärsimättömiksi, ja sen vuoksi minä soitin niin monta kertaa ja niin kovasti.

Kätkemättä edes veritahraa kaulusröyhyksensä pitsien alle, yrittämättä järjestää pukuaan Balsamo lähti liikkeelle, alkaen astua portaita alas, kysyttyään ensin Fritziltä, olivatko hänen vieraansa salissa vaiko isossa työhuoneessa.

— Salissa, teidän ylhäisyytenne, — vastasi Fritz seuraten isäntäänsä.

Mutta portaitten alipäässä hän rohkaistui pysähdyttämään Balsamon.

— Onko teidän ylhäisyydellänne minulle mitään käskyä annettavana? — virkkoi hän.

— Ei mitään, Fritz.

— Teidän ylhäisyytenne… — jatkoi Fritz änkyttäen.

— No mitä? — kysyi Balsamo tavattoman lempeästi.

— Meneekö teidän ylhäisyytenne heidän luokseen aseettomana?

— Menen, aivan aseettomana.

— Ettekö edes ota miekkaanne?

— Ja miksi ottaisin miekkani, Fritz?

— Enpä tiedä, — vastasi uskollinen palvelija luoden katseensa alas; — minä vain ajattelin, luulin, pelkäsin…

— Hyvä, mene nyt, Fritz.

Fritz astui muutaman askeleen totellakseen, mutta kääntyi takaisin.

— Etkö kuullut? — kysyi Balsamo.

— Teidän ylhäisyytenne, tahdoin vain sanoa, että kaksipiippuiset pistoolinne ovat ebenpuisessa laatikossa pienellä kullatulla pöydällä.

— Mene, sanon minä, — vastasi Balsamo. Ja hän astui saliin.

32.

Tuomio.

Fritz oli aivan oikeassa; Balsamon vieraat eivät olleet saapuneet hänen asuntoonsa Saint-Clauden kadun varrelle rauhallisessa asussa enempää kuin hyvänsuovan näköisinäkään.

Viisi miestä ratsain seurasi matkavaunuja, joissa mestarit olivat tulleet; viisi kopean ja synkän näköistä, kiireestä kantapäähän asestettua miestä oli sulkenut katuportin, ja he vartioitsivat sitä muka herrojansa odotellen.

Ajajalla ja kahdella lakeijalla, jotka istuivat vaunujen etuistuimella, oli viittojensa alla kätkettyinä metsästyspuukkoja ja musketteja. Luultavammin nämä henkilöt olivat saapuneet taloon Saint-Clauden kadun varrelle jollekin virkatoimitukselle kuin vieraskäynnille.

Niinpä näiden Fritzin tuntemien peloittavien miesten yöllinen tulo ja talon valtaus olikin heti sanomattomasti säikähdyttänyt saksalaista. Hän oli yrittänyt kieltää heiltä kaikilta sisäänpääsyn, kun hän vartioluukusta näki saattueen ja arvasi sen olevan asestettu. Mutta kaikkivaltiaat merkit, jotka epäämättömästi todistivat tulokkaiden oikeuden, eivät sallineet hänen kauemmin vastustella. Tuskin olivat muukalaiset paikan herroina, kun he taitavien sotapäälliköiden tapaan asettuivat talon jokaiselle ovelle, viitsimättä edes peitellä vihamielisiä aikeitaan.

Palvelijoina esiintyvät miehet pihalla ja käytävissä ja vaateliaat mestarit salissa eivät Fritzin mielestä ennustaneet mitään hyvää. Siksi olikin hän soittanut kellon rikki.

Kummastumatta, valmistuksitta Balsamo astui saliin, jonka Fritz jokaiselle vieraalle tulevana kunnianosoituksena oli asianmukaisesti valaissut.

Hän näki nuo viisi vierastaan istumassa nojatuoleissa, eikä kukaan heistä hänen tullessaan noussut. Kun hän, talon isäntä, oli ehtinyt heihin vilkaista, hän tervehti kohteliaasti. Vasta silloin nousivat vieraat, vastaten juhlallisesti hänen tervehdykseensä.

Hän asettui nojatuoliin heidän eteensä, huomaamatta tai olematta huomaavinaan läsnäolevien omituista ryhmitystä. Nuo viisi nojatuolia muodostivat todellakin muinaisajan tuomioistuimia muistuttavan puoliympyrän puheenjohtajineen ja kaksine lisäjäsenineen tämän kummallakin puolella. Omassa nojatuolissaan Balsamo taas puheenjohtajaa vastapäätä oli sillä paikalla, joka kirkolliskokouksissa tai preettorien oikeussaleissa osoitettiin syytetylle.

Balsamo ei aloittanut ensimäisenä puhetta, kuten hän olisi tehnyt jokaisessa muussa tilaisuudessa; hän katseli ympärilleen, tarkkaan näkemättä, yhä sen tuskallisen puutumuksen vallassa, joka oli äskeistä iskua seurannut.

— Sinä näyt ymmärtäneen meidät, veli, — lausui puheenjohtaja eli oikeammin se, joka istui keskimäisessä nojatuolissa — Mutta kovin kauan sinä viivyttelit, ja me neuvottelimme ja olisiko lähetettävä sinua noutamaan.

— Minä en käsitä teitä, — vastasi Balsamo koruttomasti.

— Sitäpä minä en uskonut nähdessäni sinun meidän edessämme ottavan syytetyn paikan ja asennon.

— Syytetyn? — sopersi Balsamo epämääräisesti, kohauttaen olkapäitään. — Minä en käsitä, — toisti hän.

— Aiomme opettaa sinut käsittämään, eikä se lienekään vaikeata, jos saan uskoa kalpeata otsaasi, sammuneita silmiäsi vapisevaa ääntäsi… Luulisi, että sinä et kuule.

— Kyllä minä kuulen, — vastasi Balsamo ravistaen päätään ikäänkuin pudistaakseen siitä ajatukset, jotka häntä kiusasivat.

— Muistatko, veli, — jatkoi puheenjohtaja, — että ylihallitus viime tiedonannossaan ilmoitti sinulle erään veljeskuntamme tukipylvään suunnittelemasta kavalluksesta?

— Kenties… kyllä… en sitä kiellä.

— Sinä vastaat niinkuin levottomalta ja häiriintyneeltä omaltatunnolta saattaa odottaa. Mutta tyynny… älä menetä rohkeuttasi; vastaa niin selvästi ja täsmällisesti kuin vaikea ja vaarallinen asemasi vaatii. Vastaa minulle niin varmasti kuin meidän vakuuttamiseksemme luulet tarvitsevasi, sillä me emme ole tulleet tänne ennakkopäätöksin tai viha mielessä. Me edustamme lakia, ja se puhuu vasta sitten, kun tuomari on syytettyä kuulustellut.

Balsamo ei vastannut mitään.

— Toistan sinulle, Balsamo, ja kerran antamani varoitus vastaa sitä varoitusta, jonka taistelijat antavat toisilleen ennen hyökkäystä: minä aion hyökätä sinua vastaan laillisilla, mutta voimakkailla aseilla; puolustaudu.

Kun läsnäolijat näkivät Balsamon kylmäverisyyden ja liikkumattomuuden, katsahtivat he toisiinsa jokseenkin kummastuneina ja loivat sitten silmänsä puheenjohtajaan.

— Kuulithan, mitä sanoin, Balsamo? — kysyi viimemainittu.

Balsamo kumarsi myöntävästi.

— Olen siis vilpittömänä ja hyväntahtoisena veljenä varoittanut sinua ja antanut sinun aavistaa kuulusteluni tarkoituksen. Sinua on valmistettu, pidä puolesi, minä aloitan uudestaan.

— Tuon ilmoituksen jälkeen, — jatkoi puheenjohtaja, — yhdistys antoi viiden jäsenen toimeksi valvoa Pariisissa sen henkilön hommia, joka meille oli ilmiannettu kavaltajana.

— Hankkimamme tiedot eivät suinkaan ole epäilyksen alaisia; saamme ne tavallisesti, kuten itse tiedät, joko asiallemme uskollisilta apureilta ihmisten joukossa tai varmoista merkeistä elottomissa esineissä tai myöskin pettämättömistä oireista ja enteistä niissä salaperäisissä sommitelmissa, jotka luonto toistaiseksi on ainoastaan meille paljastanut. Nyt oli eräällä meistä ollut sinua koskeva ilmestys. Tiedämme, että hän ei koskaan ole erehtynyt; olemme siis olleet varuillamme ja pitäneet sinua alituisesti silmällä.

Balsamo kuunteli tätä kaikkea osoittamatta mitään kärsimättömyyden tai edes itsetietoisuuden merkkiä. Puheenjohtaja jatkoi:

— Ei ollut helppoa vakoilla sinunlaistasi miestä; sinulla on pääsy kaikkialle avoinna; sinun tehtävänäsi on hiipiä kaikkialle ja hankkia itsellesi jalansijaa kaikkialla, missä vihollisillamme on asumus tai missä he harjoittavat jonkinlaista valtaa. Sinulla on käytettävinäsi kaikki luonnolliset apuneuvosi, jotka ovat äärettömät, sekä ne, jotka yhdistys antaa sinulle asiamme edistämiseksi. Kauan olemme häilyneet epävarmuudessa nähdessämme luonasi käyvän sellaisia vihollisia kuin Richelieu, rouva Dubarry ja Rohan. Sitäpaitsi pidit viime kokouksessamme huoneustossamme Rue Plâtrièren varrella puheen, ja se oli täynnä taitavia käänteitä, mitkä saivat meidät uskomaan sinun näyttelevän osaa, imarrellessasi tuota parantumatonta sukukuntaa, etsiessäsi niiden seuraa, jotka me koetamme hävittää maan päältä. Olemme jonkun ajan sallineet käytöksesi salaperäisyyttä onnellisen tuloksen toivossa; mutta vihdoin on harha hälvennyt.

Balsamo säilytti liikkumattomuutensa ja kylmäverisyytensä, joten puheenjohtaja jo alkoi käydä kärsimättömäksi.

— On kolme päivää, — sanoi hän, — siitä kun lähetettiin viisi vangitsemismääräystä. Hra de Sartines pyysi ne kuninkaalta, ja hän antoi ne täytäntöön pantaviksi heti kun ne olivat allekirjoitetut. Vielä samana päivänä esitettiin ne viidelle tärkeimmistä asiamiehistämme, jotka ovat hyvin hartaita, hyvin uskollisia Pariisissa asuvia veljiä. Kaikki viisi pidätettiin; kaksi heistä vietiin Bastiljiin, jonka kirjoihin heidät merkittiin salaisina vankeina, kaksi taasen syöstiin Vincennes'n tyrmään ja yksi sijoitettiin Bicêtren epäterveellisimpään koppiin. Tunnetko sinä nämä seikat?

— En, — virkkoi Balsamo.

— Sepä on omituista, kun otamme huomioon ne suhteet, joita sinulla on valtakunnan mahtavien kanssa. Mutta vielä omituisempaa on, että…

Balsamo kuunteli.

— Että hra de Sartines'lla voidakseen vangituttaa nämä viisi uskollista ystäväämme täytyi olla silmiensä edessä se ainoa kirjelappu, jossa luettavasti on mainittu näiden viiden uhrin nimet. Tuon kirjelapun lähetti sinulle ylineuvosto vuonna 1769, ja sinun itsesi oli otettava vastaan uudet jäsenet ja heti osoitettava heille ylineuvoston heille määräämä asema.

Balsamo ilmoitti kädenliikkeellä, että hän ei muistanut mitään.

— Tahdon auttaa muistiasi. Kysymyksessä olevat viisi henkilöä olivat osoitetut viidellä arabialaisella kirjaimella, ja nuo kirjaimet vastasivat sinulle annetussa paperissa näiden viiden uuden veljen nimiä ja salamerkkejä.

— Saattaa niin olla, — virkkoi Balsamo.

— Sinä siis tunnustat?

— Kaikki, mitä tahdotte.

Puheenjohtaja vilkaisi jäseniin kiinnittääkseen heidän huomionsa tähän tunnustukseen.

— No niin, — jatkoi hän, — tuossa samassa luettelossa, ainoassa, ota huomioosi, joka olisi voinut saattaa veljet vaaraan, oli vielä kuudes nimi. Muistatko sen?

Balsamo ei vastannut mitään.

— Se nimi oli: kreivi de Fenix.

— Totta, — myönsi Balsamo.

— Miksi siis, kun noiden viiden veljen nimet ovat joutuneet vangitsemiskäskyihin, miksi siis vain sinun nimeäsi kunnioitetaan, hellitään ja mielellään kuullaan lausuttavan hovissa ja ministerien odotushuoneissa? Jos veljemme ansaitsevat vankilan, ansaitset sen myös sinä. Mitä voit siihen vastata?

— En mitään.

— Ah, minä arvaan huomautuksesi. Sinä sanonet, että poliisit ovat omilla salaisilla keinoillaan urkkineet noiden vähemmän tunnettujen veljien nimet, mutta että heidän on täytynyt kunnioittaa omaasi, lähettilään, mahtavan miehen nimeä. Vieläpä väittänet että ne eivät ole edes osanneet epäillä tätä nimeä.

— Minä en väitä yhtään mitään.

— Sinun ylpeytesi elää kunniaasi kauemmin. Poliisi ei ole saanut tietoonsa noita nimiä muuten kuin lukemalla ylineuvoston sinulle lähettämän salaisen tiedonannon, ja kas tällä tavoin ne ovat saaneet sen lukeakseen: Sinä olit sulkenut sen lippaaseen, eikö totta?

— Eräänä päivänä lähti luotasi nainen kantaen tuota lipasta kainalossaan. Vakoilijamme huomasivat hänet ja seurasivat häntä poliisiministerin asunnolle Saint-Germainin esikaupunkiin. Olisimme voineet ehkäistä onnettomuuden heti alussaan; sillä ottamalla lippaan ja vangitsemalla naisen olisimme jälleen hankkineet itsellemme lepoa ja varmuutta. Mutta me tottelimme perussääntöjemme määräyksiä, ne kun käskevät kunnioittamaan niitä salaisia keinoja, joilla eräät vihityt uskovat palvelevansa asiaamme, vaikka nuo keinot toisinaan näyttäisivätkin kavallukselta tai varomattomuudelta.

Balsamo näkyi hyväksyvän tämän väitteen, mutta teki sen niin pienellä eleellä, että ilman hänen aikaisempaa liikkumattomuuttaan sitä ei olisi huomattukaan.

— Tuon naisen onnistui päästä poliisiministerin asuntoon, — sanoi puheenjohtaja; — hän antoi lippaan, ja kaikki tuli ilmi. Onko se totta?

— Aivan totta. Puheenjohtaja nousi.

— Kuka oli tuo nainen? — huudahti hän. — Kaunis, intohimoinen, kiintynyt sinuun ruumiltaan ja sielultaan, sinun hellästi rakastamasi, yhtä älykäs, yhtä taitava, yhtä notkea kuin joku pimeyden enkeleistä, jotka auttavat ihmistä menestymään pahassa. Lorenza Feliciani on sinun vaimosi, Balsamo!

Onnettomalta pääsi epätoivon kiljahdus.

— Olet kai todistettu syylliseksi? — sanoi puheenjohtaja.

— Tehkää johtopäätöksenne, — virkkoi Balsamo.

— En ole vielä lopettanut. Neljännestunti hänen tulostaan poliisiministerin luo saavuit sinne itse. Hän oli kylvänyt kavallusta; sinä tulit korjaamaan palkkion. Hän oli kuuliaisena palvelijana ottanut rikoksen tehdäkseen; sinä tulit komeasti päättämään häpeällisen työn. Lorenza poistui yksinään. Sinä epäilemättä kielsit hänet etkä tahtonut antautua vaaraan seuraamalla häntä. Sinä lähdit voitonriemuisena rouva Dubarryn kanssa, joka oli kutsuttu sinne kuulemaan suustasi maksun edellytyksellä tekemäsi ilmiannot… Sinä astuit tuon porton vaunuihin, kuten venemies astui egyptiläisen syntisen Marian mukana alukseen. Sinä jätit hra de Sartines'lle paperit, joilla hän saattoi syöstä meidät turmioon, mutta sinä toit mukanasi lippaan, joka olisi voinut koitua omaksi turmaksesi meidän piirissämme. Onneksi me näimme; Jumalan valo ei puutu meiltä, kun sitä tarvitsemme…

Balsamo kumarsi mitään virkkamatta.

— Nyt voin tehdä johtopäätökseni, — lisäsi puheenjohtaja. — Kaksi syyllistä ovat ilmiannetut veljeskunnalle: toinen on nainen, rikostoverisi, joka kenties viattomana, mutta silti tosiasiallisesti on vahingoittanut asiaamme paljastamalla salaisuuksiamme: toinen olet sinä, mestari, suurkopti, sinä loistava säde, joka olet ollut kyllin raukkamainen piiloutuaksesi naisen selän taakse, jotta kavallusta ei niin selvästi huomattaisi.

Balsamo kohotti verkalleen kalpeat kasvonsa ja loi asiamiehiin katseen, josta säkenöi kaikki se tuli, mikä kuulustelun alusta asti oli kytenyt hänen rinnassaan.

— Miksi syytätte tuota naista? — sanoi hän.

— Oh, tiedämme, että yrität häntä puolustaa; tiedämme, että rakastat häntä epäjumaloivalla rakkaudella ja että hän on sinulle kaikki kaikessa. Tiedämme, että hän on sinulle tieteen, onnen ja rikkauden lähde; tiedämme, että hän on sinulle hyödyllisempi ja arvokkaampi kuin koko maailma.

— Te tiedätte sen? — virkkoi Balsamo.

— Niin, me tiedämme sen ja me rankaisemme sinua paljoa ankarammin hänen kauttansa kuin iskemällä sinua itseäsi.

— Jatkakaa… Puheenjohtaja nousi.

— Tällainen on tuomiosi: Josef Balsamo on kavaltaja; hän on rikkonut valansa; mutta hänen tietonsa ovat tavattoman laajat ja veljeskunnalle hyödylliset. Balsamon täytyy elää sen asian puolesta, jonka hän on pettänyt; hän kuuluu veljeskunnalle, vaikka onkin kieltänyt toverinsa.

— Ahaa! — huudahti Balsamo synkkänä ja tuimana.

— Alituinen vankeus suojelee veljeskuntaa hänen uusilta kavalluksiltaan, samalla kun yhdistyksellä on tilaisuus saada Balsamolta kaikki se hyöty, jota sillä on oikeus vaatia kaikilta jäseniltään. Mitä Lorenza Felicianiin tulee, niin kauhea rangaistus…

— Malttakaa, — virkkoi Balsamo suurenmoisen tyynellä äänellä. — Unohdatte, etten ole puolustautunut; syytetyn pitää saada tilaisuus puhua asiassaan… Yksi sana riittää minulle, yksi ainoa asiakirja. Odottakaa silmänräpäys; menen noutamaan lupaamani todistuskappaleen.

Asiamiehet neuvottelivat hetkisen keskenään.

— Oh, te pelkäätte, että tappaisin itseni? — virkkoi Balsamo katkerasti hymyillen. — Jos olisin sitä tahtonut, olisin sen jo tehnyt Tässä sormuksessa on kyllin myrkkyä surmatakseni teidät kaikki, jos sen avaisin. Tai pelkäättekö pakenevani? Antakaa sitten jonkun seurata minua, jos haluatte.

— Mene! — sanoi puheenjohtaja.

Balsamo poistui hetkiseksi; sitten kuultiin hänen raskaasti astuvan portaita alas jälleen. Hän tuli saliin, kantaen olallaan Lorenzan jäykistynyttä, kylmennyttä ja kalvennutta ruumista, jonka valkoinen käsi oli riipuksissa.

— Tämä nainen, jota minä epäjumaloitsin, tämä nainen, joka oli aarteeni, ainoa omaisuuteni, elämäni, tämä nainen, jonka väitätte kavaltaneen, — huudahti hän, — tässä hän on, ottakaa hänet! Jumala ei ole odottanut teitä rankaisijoiksi, hyvät herrat, — lisäsi hän.

Ja salamannopealla liikkeellä hän antoi ruumiin lipua käsivarsilleen ja vieriä matolle tuomarien jalkojen juureen, joita vainajan kylmät hiukset ja hervottomat kädet heidän syvässä kauhussaan hipaisivat, samalla kun lamppujen valossa nähtiin lumivalkeassa joutsenkaulassa ammottava kaamean punainen haava.

— Julistakaa nyt tuomio, — sanoi Balsamo.

Peljästyneet tuomarit parahtivat hirveästi ja pakenivat huimaavan kauhun vallassa ja sanomattomassa hämmingissä. Pian kuultiin hevosten hirnuvan ja tömistelevän pihalla; portti narahti saranoillaan, ja sitten seurasi äänettömyys, juhlallinen äänettömyys, joka jälleen palasi kuoleman ja epätoivon seuralaiseksi.

33.

Ihminen ja Jumala.

Sillävälin kun juuri kertomamme kauhistava kohtaus oli Balsamon ja viiden mestarin välillä, mitään ei näennäisesti ollut muuttunut muualla talossa. Vanhus vain oli nähnyt Balsamon palaavan luokseen ja vievän oitis pois Lorenzan ruumiin, ja tämä uusi toimenpide oli johdattanut hänen tietoisuuteensa kaiken, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Nähdessään Balsamon nostavan ruumiin hartioilleen ja menevän takaisin alikertaan hän luuli, että tämä oli viimeinen, ikuinen hyvästijättö miehelle, jonka sydämen hän oli särkenyt, ja hänet valtasi hylkäämisen pelko, tehden kuoleman kauhut moninkertaisiksi, eritoten hänelle, joka oli kaikkensa ponnistanut kuolemaa välttääksensä.

Tietämättä, missä tarkoituksessa Balsamo poistui, tietämättä mihin hän meni, hän alkoi huutaa:

— Akharat, Akharat!

Se oli Balsamon lapsuudennimi, ja hän toivoi, että sillä yhä oli suurin vaikutusvoima omistajaansa.

Mutta Balsamo laskeutui yhä. Alas päästyään hän ei edes muistanut kohotuttaa laskuovea, vaan katosi kauaksi käytävään.

— Haa, — huudahti Althotas, — sellainen on ihminen, sokea ja kiittämätön eläin! Palaa, Akharat, palaa! Ah, sinulle on kalliimpi tuo naurettava esine, jota nimitetään naiseksi, kuin minun edustamani inhimillinen täydellisyys! Sinä annat enemmän arvoa elämän palaselle kuin kuolemattomuudelle!

— Mutta ei! — huudahti hän hetkisen kuluttua. — Se lurjus on pettänyt mestarinsa, kuin halveksittava rosvo on hän leikkinyt luottamuksellani. Hän pelkäsi minun jäävän henkiin, minun, joka tieteessä olen häntä niin paljoa etevämpi. Hän on tahtonut periä melkein jo päättämäni vaivaloisen työn hedelmät; hän on virittänyt minulle ansan, minulle, mestarilleen, hyväntekijälleen. Voi sinua, Akharat!…

Ja vähitellen kiihtyi vanhuksen kiukku, hänen poskensa saivat kuumeisen hohteen; melkein sulkeutuneet silmät elostuivat jälleen synkästä fosforihehkusta, muistuttaen niitä valoja, joita lapset kuoleman pyhyyttä pilkaten asettelevat pääkallojen silmäkuoppiin.

Sitten hän huusi:

— Palaa, Akharat, palaa! Varo itseäsi! Sinä tiedät, että tunnen tultasynnyttäviä loihtuja, jotka herättävät yliluonnolliset henget. Gadin vuorilla olen loihtinut esiin saatanan, hänet, jota itämaalaiset tietäjät nimittivät Phegoriksi, ja pakoitettuna nousemaan kammottavista kuiluistaan saatana näyttäytyi minulle. Samalla vuorella, millä Mooses vastaanotti lain taulut, olen haastellut niiden seitsemän enkelin kanssa, jotka ovat Jumalan vihan lähettiläitä. Pelkällä tahtoni voimalla olen sytyttänyt seitsenhaaraisen kynttilän, jonka Trajanus ryösti juutalaisilta. Varo itseäsi, Akharat, varo itseäsi!

Mutta hän ei saanut mitään vastausta.

Silloin hämmentyivät hänen ajatuksensa yhä enemmän ja enemmän.

— Etkö siis näe, onneton, — sanoi hän käheällä, korisevalla äänellä, — että kuolema uhkaa temmata minut kuin jonkun tavallisen luontokappaleen? Kuule, sinä voit tulla takaisin, Akharat; en tee sinulle pahaa; tule takaisin! Minä luovun tulen esilleloihtimisesta, sinun ei tarvitse peljätä pahoja henkiä, sinun ei tarvitse peljätä niitä seitsemää kostonenkeliä. Minä luovun kostosta, ja kuitenkin voisin lyödä sinut sellaisella peljästyksellä, että menettäisit järkesi ja tulisit kylmäksi kuin marmori, sillä minä osaan pysähdyttää verenkierron, Akharat. Palaa siis, en tee sinulle mitään pahaa; mutta päinvastoin, näetkös, voin tehdä sinulle paljon hyvää… Älä hylkää minua, Akharat, vaan huolehdi sensijaan elämästäni, niin kaikki aarteeni, kaikki salaisuuteni ovat sinun. Toimita niin, että saan elää, Akharat, hoivaa minut elämään opastaakseni ne sinulle. Katso!… katso!…

Ja hän osoitti katseellaan ja vapisevalla sormellaan tuhansia esineitä, papereja ja pergamenttikääröjä, joita oli hajallaan tässä huoneessa.

Sitten hän odotteli, herkistyen kuuntelemaan, kuinka voimansa yhä enemmän uupuivat.

— Ah, sinä et palaa, — jatkoi hän; ah, luuletko, että minä tällä tavoin kuolen? Luulet kai, että kaikki jää sinulle tämän murhan tehtyäsi, sillä sinä juuri minut tapat! Hullu, sittenkin vaikka voisit lukea käsikirjoitukset, jotka ainoastaan minun silmäni osaavat tulkita, vaikka henki antaisikin sinulle parin kolmen vuosisadan pituisen elämän sekä minun tietoni, sanalla sanoen kyvyn käyttää näitä keräämiäni aineksia, niin et, sata kertaa et, kuitenkaan tule perillisekseni! Pysähdy, Akharat; tule takaisin, Akharat, tule edes hetkiseksi, vaikkapa vain ollaksesi saapuvilla tämän talon perikadossa, ollaksesi katselemassa komeata näytelmää, jonka sinulle valmistan. Akharat, Akharat, Akharat!

Hän ei saanut mitään vastausta, sillä tällävälin Balsamo vastasi mestarien syytökseen näyttämällä heille murhatun Lorenzan ruumiin; ja hyljätyn vanhuksen huudot kävivät yhä vihlovammiksi, epätoivo kahdisti hänen voimansa, ja hänen käheä ulvontansa tunki käytäviin, levittäen kauhua kauaksi kuten kahleensa katkaisseen tai häkkinsä rautaristikon särkeneen tiikerin karjunta.

— Haa, sinä et tule takaisin! — mylvi Althotas. — Haa, sinä halveksit minua, luotat heikkouteeni! Mutta kyllä minä sinulle näytän. Tulta, tulta, tulta!

Hän ulvoi nämä huutonsa niin raivokkaasti, että peljästyneistä vieraistansa vapautunut Balsamo havahtui syvästä surustaan. Hän otti Lorenzan ruumiin jälleen käsivarsilleen, nousi portaita ylös, laski taakkansa sohvalle, missä se kaksi tuntia aikaisemmin oli levännyt unessa, ja asettuen laskuluukulle kohosi äkkiä Althotaan silmien eteen.

— Ah, vihdoinkin, — huudahti vanhus riemuissaan, — sinä pelkäät! Sinä olet nähnyt, että kykenen kostamaan puolestani; sinä olet tullut, ja oikein siinä teitkin; sillä hetkistä myöhemmin olisin sytyttänyt tämän huoneen tuleen.

Balsamo katsahti häneen olkapäitään kohauttaen, mutta alentumatta virkkamaan sanaakaan vastaukseksi.

— Minulla on jano, — huusi Althotas, — minulla on jano! Anna minulle juotavaa, Akharat.

Balsamo ei vastannut mitään, ei hievahtanutkaan; hän katseli kuolevaa ikäänkuin nauttiakseen hänen kuolinkamppailunsa jokaisesta sekunnista.

— Kuuletko, — ulvoi Althotas, — kuuletko sinä?

Sama äänettömyys, synkkä katselija pysyi yhä yhtä liikkumattomana.

— Kuuletko, mitä sanon, Akharat? — kirkui vanhus niin kovalla äänellä, että olisi luullut hänen raatelevan rikki kurkkunsa raivatakseen tietä tälle vihansa viimeiselle purskahdukselle. — Veteni, anna minulle veteni!

Althotaan piirteet muuttuivat nyt nopeasti Ei enää ollut tulta katseessa, vaan ainoastaan kamala hornan kiilto; veri oli paennut poskilta, liikuntakyky oli lamautunut, hengitys melkein tauonnut. Hänen pitkät jäntevät käsivartensa, joilla hän oli kantanut pois Lorenzan kuin lapsen, nuo pitkät käsivarret kohosivat ylös, mutta hervottomina ja kelmumaisina kuin polyypin raajat. Kiukku oli kuluttanut ne vähät voimat, mitkä epätoivo hetkiseksi oli elvyttänyt.

— Haa, — virkkoi hän, — haa, en kuole mielestäsi tarpeeksi nopeasti! Sinä tahdot tappaa minut janoon! Haa, sinä ahmit silmilläsi käsikirjoituksiani, aarteitani! Luulet niiden olevan käsissäsi! Mutta malta, malta!

Ja tehden äärimmäisen ponnistuksen Althotas otti nojatuolinsa pielusten alta pullon ja avasi korkin. Kun sen sisältö joutui ilman kanssa kosketukseen, syöksähti pullon suusta liehuva liekki, jota Althotas levitti ympärilleen kuin taikaolento.

Heti syttyivät vanhuksen nojatuolin ympärille pinotut käsikirjoitukset, huoneeseen kasatut kirjat ja suurella vaivalla Kheopsin pyramiidien kätköistä ja Herkulanumin ensimäisistä kaivauksista haalitut pergamenttikääröt tuleen, leimahtaen nopeasti kuin ruuti. Tulimatto levisi marmorilattialle ja esitti Balsamon silmille jotakin niitä hornan liekehtiviä pyörteitä muistuttavaa, joista Dante puhuu.

Althotas kaiketi oletti, että Balsamo ryntäisi liekkien keskelle pelastaakseen tämän ensimäisen perinnön, jonka vanhus hävitti itsensä mukana. Mutta hän erehtyi; Balsamo pysyi tyynenä ja eristäysi liikkuvalle laskuovelle, jotta liekki ei voinut häntä saavuttaa.

Valkean loimu verhosi Althotaan, mutta sensijaan että olisi peljästynyt vanhus näytti olevan oikeassa elementissään, ikäänkuin liekki ei olisi häntä polttanut, vaan pikemmin hyväillyt, samaten kuin se hyväilee vanhojen linnojemme päätykoristeihin veistettyjä salamantereja.

Balsamo katseli häntä yhä; liekki tarttui laudoitukseen ja ympäröitsi vanhuksen kokonaan; se kiipesi valtavan tammisen nojatuolin jalkaa pitkin ja, ihmeellistä kyllä, vaikka se jo kärvensi siinä istujan alaruumista, tämä ei näkynyt sitä tuntevan.

Päinvastoin tämän ikäänkuin puhdistavan tulen kosketuksesta kuolevan lihakset kadottivat vähitellen pingoituksensa, ja tavaton, levollinen kirkkaus laskeutui kuin naamio hänen kasvonpiirteilleen. Ruumiistaan irtautunut iäkäs profeetta näkyi tällä viimeisellä hetkellään olevan valmis nousemaan tulivaunuillaan taivaaseen. Tällä viimeisellä hetkellä kaikkivaltias henki unohtaen aineen ja varmana, ettei sillä enää ollut mitään odotettavaa, kohosi voimakkaasti niihin ylempiin ilmapiireihin, joihin tuli näkyi sitä nostavan.

Tästä hetkestä alkaen Althotaan silmät, jotka lieskan ensi hohteesta näkyivät saaneen eloisuutensa takaisin, suuntautuivat johonkin epämääräiseen, etäiseen, mikä ei ollut taivasta eikä maata, vaikka ne ikäänkuin tahtoivat puhkaista näköpiirin. Tyynenä ja kohtaloonsa alistuvana, eritellen jokaista aistimusta, kuunnellen jokaista tuskaa ikäänkuin viimeistä maallista ääntä, vanha tietäjä kumahdutti jäähyväisensä elämälle ja toivolle.

— Kas niin, — sanoi hän, — minä kuolen ilman kaipausta. Maan päällä olen omistanut kaiken, tuntenut kaiken, kyennyt kaikkeen, mikä ihmisvoimille on sallittua. Olin vähällä saavuttaa kuolemattomuuden.

Balsamo purskahti kaameaan nauruun, jonka kolkko kaiku havahdutti vanhuksen.

Silloin singahdutti Althotas hänelle liekkien lävitse, jotka hunnun tapaan häntä verhosivat, hurjaa majesteetillisuutta ilmaisevan katseen.

— Niin, olet oikeassa, — sanoi hän; — on jotakin, mitä en ollut ottanut huomioon. En ollut ottanut huomioon Jumalaa.

Ja ikäänkuin tämä mahtava sana olisi juurineen riuhtaissut sielun hänen ruumiistaan Althotas vaipui taaksepäin nojatuolissansa. Hän oli antanut takaisin Jumalalle sen viimeisen huokauksen, jonka hän oli toivonut voivansa Jumalalta pidättää.

Balsamo huoahti; ja koettamatta pelastaa mitään kallisarvoisesta roviosta, jolle tämä toinen Zoroaster oli laskeutunut kuormaan, hän palasi alas Lorenzan luo ja irroittaen pontimen antoi laskuoven kohota takaisin kattoon, missä se asettui paikoilleen ja peitti hänen silmiltään tuon äärettömän, tulivuorenaukon tavoin kiehuvan uunin.

Koko yön roihuivat liekit hirmumyrskyn lailla Balsamon pään päällä, hänen tekemättänsä mitään niitä sammuttaakseen tai niitä paetakseen, niin tunnoton oli hän kaikelle vaaralle Lorenzan jäykistyneen ruumiin ääressä. Mutta vastoin hänen odotustaan tuli sammui kulutettuaan kaiken, nuoleskeltuaan paljaaksi tiiliholvin, jonka arvokkaat koristukset se oli hävittänyt, ja Balsamo kuuli viimeisen tohinan Althotaan viimeisten ulvahdusten lailla vaimenevan valitteluksi ja haihtuvan huokauksiin.

34.

Jälleen maan päälle.

Richelieun herttua oli makuuhuoneessaan asunnossansa Versaillesissa juoden vaniljasuklaata hra Raftén seurassa, joka esitti hänelle joitakin tilejä. Herttuan ajatukset kohdistuivat hänen kasvoihinsa, joita hän tutki etäämmällä olevasta kuvastimesta, kiinnittämättä suurta huomiota sihteeriinsä enemmän tai vähemmän tarkkoihin laskuihin. Äkkiä ilmaisi rasahdus vastaanottohuoneesta, että joku oli tekemässä vierailun, ja herttua kiirehti nauttimaan lopun suklaata, samalla kun hän levottomasti katsahti ovelle. Oli aikoja, jolloin hra de Richelieu vanhojen, keimailevien naisten tavoin oli haluton vastaanottamaan vieraita.

Kamaripalvelija ilmoitti hra de Taverneyn. Herttua olisi epäilemättä jollakin verukkeella siirtänyt ystävänsä käynnin toiseen päivään tai ainakin toiseen tuntiin; mutta tuskin oli ovi avattu, kun tungetteleva vanhus ryntäsi huoneeseen, ojensi ohimennen sormenpään marskille ja riensi heittäytymään tavattoman isoon, mukavaan nojatuoliin, joka tömähti pikemmin sysäyksestä kuin hänen painostaan.

Richelieu näki ystävänsä kiitävän ohi niiden satumaisten olentojen lailla, joihin Hoffmann sittemmin on saanut meidät uskomaan. Hän kuuli nojatuolin narskahduksen, kuuli valtavan huokauksen ja kääntyi vieraansa puoleen sanoen:

— No, parooni, mitä uutta? Sinä näytät synkältä kuin kuolema!

— Synkältä, — vastasi Taverney, — synkältäkö?

— Niin, peijakas, ei se mielestäni ollut mikään ilon huoahdus, jonka äsken päästit kuuluville.

Parooni katsahti marskiin ilmeellä, joka merkitsi, että niin kauan kuin Rafté oli saapuvilla tuota huokausta ei käynyt selittäminen. Rafté ymmärsi, vaikkei ollut kääntänyt päätänsäkään, sillä herransa tapaan hän vilkaisi aina välillä kuvastimeen, ja käsitettyään asian hän siis hienotuntoisesti poistui.

Parooni seurasi häntä silmillään, ja kun ovi jälleen sulkeutui hän virkkoi:

— Älä sano synkkä, hyvä herttua; sano levoton, kuolettavan levoton.

— Pyh!

— Totisesti, — huudahti Taverney pannen kätensä ristiin, — älähän tekeydy noin kummastuneeksi. Nyt olet jo melkein kuukauden ajan tyynnytellyt minua välttelevillä vastauksilla, sellaisilla kuin: "En ole tavannut kuningasta" tai: "Kuningas ei ole minua nähnyt" tai myöskin: "Kuningas on minulle närkästynyt". Tuhat tulimaista, herttua, ei sillä tavalla vanhalle ystävälle vastata! Kuukausi, käsitähän toki, tuntuu jo iäisyydeltä!

Richelieu kohautti olkapäitään.

— Mitä hiidessä pitäisi minun sitten sinulle sanoa, parooni? — vastasi hän.

— Totuus tietenkin.

— Totuudenhan jumaliste olen sinulle sanonut; sitähän, jumaliste, olen toitottanut korviisi! Sinä vain et tahdo sitä uskoa, siinä kaikki.

— Kuinka, sinäkö, joka olet herttua ja pääri, Ranskan marski ja ylikamariherra, tahdot uskotella minulle, ettet ole tavannut kuningasta, vaikka käyt joka aamu pukeutumis-vastaanotossa? Joutavaa lörpötystä!

— Olen sen sinulle sanonut ja toistan sen vielä; uskomatonta, mutta totta, kolmen viikon aikana käyn minä, herttua ja pääri, Ranskan marski ja ylikamariherra joka päivä aamu-vastaanotossa…

— Eikä kuningas puhuttele sinua, — keskeytti Taverney, — etkä sinä puhuttele kuningasta? Luuletko saavasi minut nielemään sellaisen valheen?

— Voi, paras parooni, sinä käyt nenäkkääksi; rakas ystävä, sinä syytät minua valheesta aivan kuin olisimme neljääkymmentä vuotta nuoremmat ja tahtoisimme haastaa riitaa.

— Mutta tästä raivostuu, herttua.

— Ah, se on toista! Raivostu vain, ystäväiseni, raivoissani olen minäkin.

— Sinäkö raivoissasi?

— Niin, ja syystä kyllä. Sillä sanonnan sinulle, että sen päivän jälkeen kuningas ei ole ollut minua huomaavinaankaan, sanon sinulle, että hänen majesteettinsa on alati kääntänyt minulle selkänsä! Ja joka kerta kun katsoin velvollisuudekseni hänelle viehkeästi hymyillä, kuningas on vastannut hirveällä irvistyksellä! Sanalla sanoen olen väsynyt olemaan Versaillesissa pilkattavana! Kuule, mitä olisi minun mielestäsi tehtävä?

Taverney pureskeli epätoivoisesti kynsiään marskin näin haastaessa.

— En käsitä tästä mitään, — virkkoi hän vihdoin.

— En minäkään, parooni.

— Luulisi tosiaan, että kuningas huvittelee sinun levottomuudellasi; sillä miten onkaan…

— Niin, sitä minäkin ajattelen, parooni. Miten onkaan…

— Kah, herttua, meidän on koetettava päästä tästä pulasta, on yritettävä jotakin taitavaa keinoa, jonka avulla kaikki selviää.

— Parooni, parooni, — vastasi Richelieu, — on vaarallista kiristellä selityksiä kuninkailta.

— Niinkö luulet?

— Niin. Tahdotko, että sanon sinulle erään asian?

— Puhu.

— No niin, minä aavistelen jotakin.

— Mitä sitten? — kysyi parooni ylpeästi.

— Kas nyt, sinä heti suutut.

— Enkä mielestäni syyttä suutukaan.

— Älkäämme siitä sitten sen enempää puhuko.

— Päinvastoin, puhukaamme; mutta selitähän.

— Sinut on paholainen riivannut selityksinesi! Se on jonkinlaista monomaniaa; ole varuillasi.

— Olet sinä hauska veitikka, herttua; näet kaikkien suunnitelmaimme keskeytyvän, näet selittämättömän pysähdyksen asiaini kulussa, ja neuvot minua odottamaan!

— Minkä pysähdyksen? Anna kuulla.

— Ensiksikin, kas tässä.

— Kirje?

— Niin, pojaltani.

— Ahaa, everstiltä.

— Kauniilta everstiltä!

— No, onko sielläkin jotain tapahtunut?

— On tapahtunut, että Filip myöskin on lähemmäs kuukauden Reimsissä odottanut kuninkaan hänelle lupaamaa nimitystä, mutta sitä nimitystä ei ole kuulunut, ja kahden päivän päästä rykmentti lähtee matkalle.

— Oh peijakas, lähteekö rykmentti?

— Lähtee Strassburgiin. Jos siis Filipin valtakirja vielä viipyy kaksi päivää…

— Niin?

— Kahdessa päivässä Filip on täällä.

— Ymmärrän, poika-parka on unohdettu; sellainen on tavallista tämän uuden ministeristön järjestämissä virkatoimistoissa. Olisinpa minä ollut ministeri, niin valtakirja olisi jo lähetetty!

— Hm, — jupisi Taverney.

— Mitä sanot?

— Sanon, etten usko siitä sanaakaan. — Miten niin?

— Jos sinä olisit ollut ministerinä, olisit lähettänyt Filipin hiiden kattilaan.

— Oh!

— Ja hänen isänsä myös.

— Ohoh!

— Ja hänen sisarensa vielä kauemmaksi.

— Sinun kanssasi on hauska jutella, Taverney; sinä olet säteilevän nerokas; mutta lopettakaamme tähän.

— Omasta puolestani en pyydä parempaa; mutta poikani ei voi olla samaa mieltä! Hänen asemansa on sietämätön. Herttua, sinun on välttämättä tavattava kuningas.

— Mutta senhän joka päivä teenkin, kuten sinulle sanoin.

— Ja puhuteltava häntä.

— Heh, ystäväiseni, kuningasta ei puhutella, ellei hän itse ryhdy puhuttelemaan.

— Hänet on siihen pakoitettava.

— Mutta enhän minä ole paavi.

— Sitten, — sanoi Taverney, — minun täytyy tehdä päätökseni ja puhua tyttärelleni; sillä tämän asian laita ei ole oikein, herttua.

Nämä sanat vaikuttivat taikavoimalla. Richelieu oli tunnustellut Taverneytä; ja hän tiesi hänen olevan yhtä periaatteeton ja turmeltunut kuin nuoruudenystävänsä herrat Lafare ja Nocé, joiden oiva maine oli säilynyt täydellisenä. Hän pelkäsi liittoa isän ja tyttären välillä; hän pelkäsi jotakin, mitä hän ei oikein kyennyt itselleen selvittämään, sanalla sanoen jotakin, mikä saattaisi hänet epäsuosioon. — No, älä pahastu, — tyynnytti hän; — minä yritän vielä kerran. Mutta minä tarvitsen verukkeen.

— Sellainen sinulla on.

— Minullako?

— Epäilemättä.

— Mikä se olisi?

— Kuningas on antanut lupauksen.

— Kelle?

— Pojalleni. Ja tätä lupausta…

— No?

— Sopii hänelle muistuttaa.

— Se kelpaa tosiaan tekosyyksi. Sinulla on se kirje?

— Niin.

— Anna se minulle.

Taverney veti kirjeen nuttunsa taskusta ja ojensi sen herttualle, suositellen hänelle rohkeutta ja varovaisuutta samalla kertaa.

Tuli ja vesi! — huudahti Richelieu. — Kyllä me nähtävästi menettelemme järjettömästi. Mutta saman tekevä, kun viini on laskettu, täytyy se myöskin juoda.

Hän soitti kelloa.

— Tahdon pukeutua, ja valjastuttakaa vaununi, — käski herttua. Sitten kääntyen Taverneyhin: — Aiotko viipyä niin kauan kuin pukeudun, parooni? — kysyi hän levottomin ilmein.

Taverney ymmärsi, että hän kovin pahoittaisi ystäväänsä, jos myöntäisi.

— En, paras toveri, se on mahdotonta, — sanoi hän; — minulla on jotakin toimitettavaa kaupungilla. Mainitse minulle kohtauspaikka missä vain.

— No linnassa sitten.

— Olkoon menneeksi, linnassa.

— On muuten välttämätöntä, että sinäkin näkisit hänen majesteettinsa.

— Luuletko niin? — virkkoi Taverney ihastuneena.

— Minä vaadin sitä; tahdon, että omin silmin vakuuttaudut lupaukseni täyttämisestä.

— Enhän minä sitä epäile; mutta kun kerran tahdot…

— Sopiihan se sinulle yhtä hyvin, häh?

— Kyllä, totta puhuen.

— No, odota minua sitten lasiparvekkeella kello yhdeltätoista sillävälin kun käyn hänen majesteettinsa luona.

— Olkoon niin, hyvästi!

— Ei mitään kaunaa, paras parooni, — sanoi Richelieu, viimeiseen asti tahtoen välttää hankkimasta itselleen vihollista miehestä, jonka mahti vielä oli tuntematon.

Taverney astui jälleen vaunuihinsa ja läksi yksinään ja mietiskelevänä pitkälle ajelulle puutarhaan, sillävälin kun Richelieu kamaripalvelijoittensa huostaan jääneenä kaikessa rauhassa nuorenteli itseään, mikä tärkeä toimitus vei Mahonin mainehikkaalta ja voitokkaalta sankarilta kokonaista kaksi tuntia.

Se oli kuitenkin paljoa lyhempi aika kuin mitä Taverney mielessään oli edellyttänyt siihen kuluvan, ja täsmälleen kello yksitoista näki tähystelevä parooni marskin vaunujen pysähtyvän Palatsin ulkoportaitten eteen, missä vartioupseerit kumarsivat Richelieulle lakeijain saattaessa hänet sisään.

Taverneyn sydän pamppaili rajusti; hän keskeytti ajelunsa ja asteli hitaasti, paljoa hitaammin kuin hänen kiihtynyt mielentilansa olisi sallinut, lasiparvekkeelle, missä hyvä joukko vähemmän suosittuja hovimiehiä, upseereja anomuskirjeineen ja kunnianhimoisia pikku aatelismiehiä seisoskeli kuin kuvapatsaat liukkaalla parketilla, varsin sopivalla alustalla tämänlaatuisille onnettaren kosiskelijoille.

Taverney sekoittausi huokaillen väkijoukkoon, mutta kuitenkin pitäen huolta, että sai valituksi itselleen ikkunakomeron, mistä olisi marskin tavattavissa tämän palatessa hänen majesteettinsa luota.

"Oh", mutisi hän hampaittensa välistä, "että täytyy olla karkotettuna näiden maajunkkarien ja likaisten töyhtöniekkojen joukkoon, minun, joka kuukausi sitten tuttavallisesti aterioitsin hänen majesteettinsa pöydässä!"

Ja hänen rypistyneiden kulmakarvojensa alla heräsi useampi kuin yksi häpeällinen epäluulo, joka olisi saanut Andrée-paran punastumaan.

35.

Kuninkaitten muisti.

Lupauksensa mukaan Richelieu oli rohkeasti mennyt asettumaan hänen majesteettinsa näkyville juuri sillä hetkellä, kun Condén prinssi ojensi hänelle paidan. Kun kuningas näki marskin, kääntyi hän niin äkillisellä liikkeellä poispäin, että paita oli pudota lattialle ja prinssi aivan kummastuneena hiukan peräytyi.

— Anteeksi, serkkuni, — sanoi Ludvig XV osoittaakseen prinssille, että tämä tuima liike ei tarkoittanut häntä.

Richelieu puolestaan käsittikin varsin hyvin, että kiukku kohdistui häneen. Mutta kun hän oli saapunut varmassa aikomuksessa tarpeen tullen esille loihtiakseen kaiken tämän suuttumuksen, jotta saisi vakavan selityksen, hän muutti rintamaa, kuten oli tehnyt Fontenoyn luona, ja asettui paikalle, minkä kautta kuninkaan oli kuljettava työhuoneeseensa.

Kun kuningas ei enää nähnyt marskia, hän alkoi vapaasti ja ystävällisesti keskustella. Hän pukeutui, ehdotti metsästysretkeä Marlyyn ja neuvotteli kauan serkkunsa kanssa; sillä Condén prinsseillä on aina ollut suuri maine taitavina metsästäjinä.

Mutta sillä hetkellä, kun hän kaikkien muiden poistuttua oli menossa työhuoneeseensa, hän huomasi Richelieun miellyttävässä asennossa valmistelevan tenhoavinta kumarrusta, mikä oli nähty Lauzunin ajoista asti, ja hän, kuten muistamme, tervehti ylen mestarillisesti. Ludvig XV pysähtyi melkein hämillään.

— Vielä täällä, hra de Richelieu? — sanoi hän.

— Niin, sire, valmiina teidän majesteettinne palvelukseen.

— Mutta ettekö sitten lähde Versaillesista?

— Neljänkymmenen vuoden aikana, sire, olen harvoin poistunut täältä muuten kuin teidän majesteettinne asioissa.

Kuningas pysähtyi aivan marskin eteen.

— Antakaahan kuulla, — virkkoi hän, — teillä on minulle jotakin asiaa, eikö niin?

— Minullako, sire? — sanoi Richelieu hymyillen. — Mitä se olisi?

— Mutta, lempo soikoon, tehän ahdistelette minua, herttua! Enkö sitä olisi huomannut?

— Niin, sire, rakkaudellani ja kunnioituksellani; kiitos, sire.

— Oh, te ette ole minua ymmärtävinänne; mutta te ymmärrätte minut oivallisesti. No niin, minulla, muistakaa se, herra marski, ei ole teille mitään sanottavaa.

— Eikö mitään, sire?

— Ei yhtään mitään.

Richelieu turvautui mitä täydellisimpään välinpitämättömyyteen.

— Sire, — virkkoi hän, — minulla on aina ollut onni sanoa itselleni sielussani ja omassatunnossani, että hartauteni kuningasta kohtaan on ollut epäitsekästä; tärkeä seikka, sire, niiden neljänkymmenen vuoden kuluessa, joista teidän majesteetillenne mainitsin. Eivät edes kadehtijani voi väittää, että kuningas koskaan olisi minulle mitään antanut. Siinä suhteessa maineeni onneksi on horjumaton.

— No, herttua, pyytäkää, jos jotakin tarvitsette, mutta pyytäkää pian.

— Sire, minä en tosiaan tarvitse mitään, ja tällä hetkellä rajoitun rukoilemaan teidän majesteetiltanne…

— Mitä?

— Että suvaitsisitte vastaanottaa kiitokset…

— Keltä?

— Sire, eräältä, joka on kuninkaalle suuressa kiitollisuudenvelassa.

— Mutta sanokaa sitten suoraan!

— Eräältä, sire, jolle teidän majesteettinne on osoittanut erinomaisen armon… Ah, kun on saanut kunnian istua teidän majesteettinne pöydässä, kun on nautinnokseen kuunnellut hienoaistista ja henkevää keskustelua, hurmaavaa iloisuutta, jotka tekevät teidän majesteetistanne jumalaisen pöytätoverin, silloin, sire, ei sitä koskaan unohda, vaan tottuu sitä mielihyvällä alati muistelemaan!

— Te olette liukaskielinen imartelija, hra de Richelieu.

— Oh, sire…

— Lyhyesti, kenestä te puhutte?

— Ystävästäni Taverneystä.

— Ystävästänne? — huudahti kuningas.

— Anteeksi, sire.

— Taverneystä! — toisti kuningas eräänlaisella kauhulla, joka kovin kummastutti herttuaa.

— Mitäpä sille voi, sire! Vanha toveri… Hän pysähtyi silmänräpäykseksi.

— Mies, joka on yhdessä minun kanssani palvellut Villarsin johdolla.

Hän pysähtyi vielä.

— Tiedätte, sire, että tässä maailmassa on tapana nimittää ystäviksi kaikkia niitä, jotka tuntee, kaikkia niitä, jotka eivät ole vihollisiamme; se on kohtelias sana, johon useinkaan ei paljoa sisälly.

— Vaarallinen sana, herttua, — jatkoi kuningas katkerasti: — sitä sanaa on säästellen käyteltävä.

— Teidän majesteettinne neuvot ovat viisauden käskyjä. Hra de Taverney siis…

— Hra de Taverney on siveetön ihminen.

— Kah, sire, — myöntyi Richelieu, — kautta ritarikunniani, enkö sitä aavistellut!

— Mies, jolta puuttuu hienotuntoisuutta, hra marski.

— Mitä hänen hienotunteisuuteensa tulee, sire, en puhu siitä teidän majesteetillenne; vastaan vain asioista, mitkä tiedän.

— Mitä, ettekö mene takuuseen ystävänne, vanhan toverinne hienotuntoisuudesta, miehen, joka on kanssanne palvellut Villarsin johdolla, vieläpä miehen, jonka olette minulle esitellyt? Totta kai te hänet tunnette!

— Hänet itsensä kylläkin, sire; mutta en hänen hienotuntoisuuttaan. Sully sanoi kantaisällenne Henrik IV:lle, että oli nähnyt hänen kuumeensa poistuvan viheriäiseen viittaan puettuna. Minun täytyy nöyrästi tunnustaa, sire, että en ole koskaan tiennyt, millaisessa puvussa Taverneyn hienotunteisuus esiintyy.

— Sitten, marski, minä sanon sen teille; hän on ilkeä ihminen, joka on näytellyt häijyä osaa.

— Oh, kun teidän majesteettinne sen sanoo…

— Niin, monsieur, minä sen sanon!

— Hyvä, — vastasi Richelieu, — tuolla puheella teidän majesteettinne karkoittaa kokonaan hämmennyksen!. Ei, sen myönnän, Taverney ei ole mikään hienotuntoisuuden esikuva, olen sen kyllä huomannutkin. Mutta käsitättehän, sire, että niin kauan kuin teidän majesteettinne ei ole suvainnut minulle ilmaista mielipidettänne…

— Kuulkaa sitten, herraseni: minä inhoan häntä.

— Ah, tuomio on julistettu, sire. Onneksi miespoloiselle, — jatkoi Richelieu, — on hänellä vaikutusvaltainen puoltaja teidän majesteettinne luona.

— Mitä tarkoitatte?

— Jos isä on onnettomuudekseen suututtanut kuningasta

— Kovin.

— Sitä en kiellä, sire.

— Mitä sitte sanotte?

— Sanon, että eräs sinisilmäinen ja vaaleakutrinen enkeli…

— En käsitä teitä, herttua.

— Ette tietenkään, sire.

— Mutta kuitenkin tahtoisin teitä käsittää, sen tunnustan.

— Minunlaistani tolvanaa, sire, vapisuttaa ajatus kohottaa sen hunnun reunaa, jonka alle kätkeytyy niin paljon suloisia lemmensalaisuuksia; mutta minä toistan, että sangen suuressa kiitollisuudenvelassa Taverney on sille, joka hänen edukseen lepyttää kuninkaallisen vihan. Ah niin, neiti Andrée on epäilemättä enkeli!

— Neiti Ardrée on pieni hirviö ruumiiltaan niinkuin hänen isänsä on sielultaan! — huudahti kuningas.

— Siunatkoon! — virkkoi Richelieu kovin kummastuneena. — Me siis petyimme, ja tuo kaunis ulkomuoto…?

— Älkää enää koskaan puhuko minulle siitä tytöstä, herttua; minua puistattaa, kun häntä vain ajattelenkin.

Richelieu pani tekopyhästi kätensä ristiin.

— Oi, hyvä Jumala, — huudahti hän, — ulkomuoto pettää… Jos ei teidän majesteettinne, valtakunnan ensimäinen tuntija, jos ei teidän majesteettinne, joka olette itse erehtymättömyys, sitä minulle vakuuttaisi, miten voisin sen uskoa?… Mitä, sire, niinkö epämuodostunut olento?

— Vielä pahempaakin, monsieur; häntä vaivaa tauti… kauhea tauti… siinä oli ansa, hyvä herttua. Mutta Jumalan tähden, ei sanaakaan enää hänestä, te tappaisitte minut.

— Oi taivas, — huudahti Richelieu, — en avaa enää suutanikaan, sire. Minäkö aiheuttaisin teidän majesteettinne kuoleman! Oi, mikä suru! Voi, millainen perhe! Kylläpä se poikaparka on onneton!

— Mutta kenestä te minulle nyt vielä puhutte?

— Oh, tällä kertaa eräästä teidän majesteettinne uskollisesta, vilpittömästä, hartaasta palvelijasta. Niin, hän on todella esimerkiksi kelpaava, ja oikeinpa olette häntä arvostellutkin. Tällä kertaa takaan, että suosionosoituksenne eivät ole langenneet harhaan.

— Mutta kenestä sitten on kysymys, herttua? Puhukaa suunne puhtaaksi, minulla on kiire.

— Minä tarkoitan, — vastasi Richelieu sulavasti, — edellisen poikaa ja jälkimäisen veljeä, sire. Tarkoitan Filip de Taverneytä, sitä urheata nuorta miestä, jolle teidän majesteettinne on antanut rykmentin.

— Olenko minä antanut rykmentin jollekulle?

— Kyllä, sire, rykmentin, jota Filip de Taverney tosin vielä odottaa, mutta jonka sittenkin olette antanut.

— Minäkö?

— Niin totisesti uskon, sire!

— Te olette hullu.

— Kah!

— En ole antanut kerrassaan mitään, marski

— Todellako?

— Miksi hitossa tahdotte siihen sekaantua?

— Mutta, sire…

— Koskeeko se asia teitä?

— Minuako? Ei vähääkään.

— Te olette siis vannonut kiduttavanne minut kuoliaaksi tuohon rätisevään orjantappurakimppuun sytyttämällänne hiljaisella tulella?

— Mitäpä sille voin, sire! Minusta näytti (nyt kyllä huomaan erehtyneeni), minusta näytti, että teidän majesteettinne oli luvannut…

— Mutta enhän minä sellaiseen puutu, herttua. Onhan minulla sotaministerini. En minä jakele rykmenttejä… Rykmentti! Mokoman valheen ovat teille uskottaneet! Ah, te olette tuon pesäkunnan asianajaja? Sanoinhan teille, että teitte väärin, kun puhuitte minulle; nyt olette saattanut vereni aivan kiehuntaan!

— Oh, sire!

— Niin, kiehuntaan. Hiisi periköön asianajajan; nyt on ruuansulatukseni koko päiväksi häiritty.

Tämän lausuttuaan kuningas käänsi herttualle selkänsä ja riensi raivoissaan työhuoneeseensa, jättäen Richelieun onnettomammaksi kuin sanoin voi kuvailla.

"No, tällä kertaa", mutisi vanha marski, "tietää, mistä päin tuuli käy".

Ja tomuttaen itseään nenäliinallaan, sillä taistelun kuumuudessa hän oli aivan pölyttynyt tekotukastaan varisseesta hiusjauheesta, Richelieu suuntasi askeleensa parvekkeelle, jonka kulmauksessa hänen ystävänsä palavalla levottomuudella häntä odotti.

Tuskin oli marski näyttäytynyt, kun parooni saaliinsa kimppuun hyökkäävän hämähäkin tavoin kiirehti kuulemaan vereksiä uutisia. Vilkkain katsein, sydämellisyyttä teeskennellen ja käsivarret sirosti puuskassa astui hän esiin.

— No, mitä uutta? — kysyi hän.

— Niin, sellaisia uutisia, monsieur, — vastasi Richelieu suoristautuen, ivallinen hymy suupielessä ja sipaisten halveksivalla eleellä poimukaulustaan, — sellaisia uutisia, että pyydän teitä olemaan minua enää puhuttelematta.

Taverney katseli herttuaa kummastuksesta laajentunein silmin.

— Niin, te olette kovin pahoittanut kuningasta, — jatkoi Richelieu, — ja ken pahoittaa kuningasta, loukkaa minua.

Taverney seisoi hämmästyksissään paikaltaan liikkumatta kuin olisivat hänen jalkansa kasvaneet kiinni marmorilattiaan.

Richelieu taasen astui eteenpäin. Ehdittyään lasiparvekkeen ovelle, missä hänen lakeijansa häntä odotti, hän huusi:

— Luciennesiin!

Ja niin hän katosi.

36.

Andréen pyörrytyskohtaukset.

Kun Taverney oli toipunut ja perusteellisesti ehtinyt syventyä siihen, mitä hän nimitti onnettomuudekseen, hän käsitti hetken tulleen hankkia vakava selitys näiden monien ikävyyksiensä varsinaiselta aiheuttajalta.

Kiehuen kiukusta ja närkästyksestä hän siis suuntasi kulkunsa Andréen asunnolle.

Nuori tyttö viimeisteli juuri pukuaan, kohottaen pyöreitä käsivarsiaan, sitoakseen korvansa taakse kaksi kapinallista hiussuortuvaa.

Andrée kuuli isänsä askeleet eteisestä, juuri kun hän kirja kainalossa oli astumassa kynnyksensä yli.

— Ah, hyvää päivää, Andrée! — virkkoi de Taverney. — Aiot mennä ulos?

— Niin, isä.

— Yksinäsikö?

— Kuten näette

— Olet siis vielä yksinäsi?

— Nicolen karkaamisen jälkeen en ole ottanut uutta kamarineitoa.

— Mutta ethän voi yksinäsi pukeutua, Andrée, se vahingoittaa sinua; nainen, joka sillä tavoin pukeutuu, ei menesty hovissa. Olin suositellut sinulle jotakuta toista, Andrée.

— Anteeksi, isä, mutta madame la dauphine odottaa minua.

— Vakuutan sinulle, Andrée, — vastasi Taverney kuumentuen puhuessaan, — vakuutan sinulle, neitiseni, että tuolla yksinkertaisuudellasi vielä teet itsesi täällä naurettavaksi.

— Rakas isä…

— Naurunalaiseksi joutuminen vahingoittaa kaikkialla, mutta varsinkin hovissa.

— Isä, tahdon miettiä asiaa. Mutta tällä hetkellä hänen kuninkaallinen korkeutensa dauphine suo minulle anteeksi vaatimattomamman pukuni, siksi että tahdon mahdollisimman pian ehtiä hänen luokseen.

— Mene sitten, mutta koetahan tulla takaisin niin pian kuin pääset vapaaksi; sillä minun on haasteltava kanssasi vakavasta asiasta.

— Kyllä, isä, — vastasi Andrée, aikoen jatkaa matkaansa.

Parooni katseli häntä terävästi.

— Odota, odota, — huusi hän, — ethän voi tuon näköisenä mennä. Olet unohtanut kasvomaalisi, mademoiselle; olet peloittavan kalpea.

— Niinkö, isä? — sanoi Andrée pysähtyen.

— Mutta mitä sinä itseäsi kuvastimesta katsellessasi oikeastaan ajattelet? Poskesi ovat vahan vaaleat, ja silmiäsi saartaa suuret siniset renkaat. Tuollaisena ei kukaan mene ulos, neitiseni, ellei tahdo peljästyttää ihmisiä.

— Minulla ei ole enää aikaa muuttaa mitään ulkoasussani, isä.

— Se on kauheaa, ihan inhoittavaa! — huudahti Taverney kohauttaen olkapäitään. — Mokomia naishenkilöitä on vain yksi maailmassa, ja se ainoa on minun tyttäreni! Mikä julma kohtalo! Andrée, Andrée!

Mutta Andrée oli jo ehtinyt portaitten alipäähän. Hän kääntyi.

— Sano edes olevasi sairas, — huudahti Taverney; — tee hiidessä itsesi toki mielenkiintoiseksi, ellet tahdo laittautua kauniiksi!

— Oh, mitä siihen tulee, isä, on se minulle helppoa. Voin valehtelematta sanoa olevani sairas, sillä todellakin tunnen itseni tällä hetkellä pahoinvoivaksi.

"Tjaa", mutisi parooni; "se nyt vielä puuttui… sairas!" Sitten hän lisäsi hampaittensa välistä: "Lempo vieköön nuo siveät nuket!"

Hän astui tyttärensä kamariin ja ryhtyi siellä tarkkaan tutkimaan kaikkea, mikä helpoittaisi hänen arveluitaan ja auttaisi hänet saamaan asiasta jonkun määrätyn käsityksen.

Sillä välin Andrée kulki puistikon poikki pitkin kukkapengerten reunustaa. Välillä kohotti hän päätänsä hengittääkseen raittiimpaa ilmaa; sillä äsken puhjenneiden kukkien tuoksu nousi liian voimakkaana hänen aivoihinsa aiheuttaen hänelle huimausta.

Rasittuneena ja horjuen päivänpaahteessa sekä etsien tukea ympäriltään nuori tyttö saapui, taistellen outoa pahoinvointia vastaan, Trianonin etusaliin asti, missä kruununprinsessan huoneen kynnyksellä seisova rouva de Noailles ensi sanakseen antoi Andréen ymmärtää, että olikin jo aika saapua ja että häntä odotettiin.

Prinsessan virallinen ääneenlukija, apotti ——— söi parhaillaan aamiaista hänen kuninkaallisen korkeutensa kanssa, joka toisinaan osoitti tällaista suosiota tuttavallisesti kohtelemilleen henkilöille.

Apotti kehui oivallisia voikakkuja, joita saksalaiset emännät niin taitavasti pinoovat kerman kera tarjotun kahvikupin ympärille. Lukemisen asemesta hän kertoili Marie-Antoinettelle kaikenlaisia sanomalehtien toimistoista ja valtiomiehiltä keräämiänsä Wienin uutisia; sillä siihen aikaan politikoitiin tosiaan yhtä paljon taivasalla kuin virastojen salaisimmissa sokkeloissa, eikä ollut suinkaan harvinaista, että ministeriössä saatiin kuulla uutisia, joita Palais-Royalin herrat tai Versaillesin lehtokujien ritarit olivat arvanneet, elleivät sepittäneet.

Apotti jutteli varsinkin viimeisistä viljan kalleudesta johtunutta salakapinaa koskevista huhuista, jonka kapinan hra de Sartines hänen sanojensa mukaan kuitenkin oli väleen tukahuttanut lähettämällä viisi pahinta jyväkeinottelijaa Bastiljiin.

Andrée astui sisään. Dauphinellakin oli toisinaan päänsärkyä ja oikkuja. Papin rupattelu oli häntä huvittanut; Andréen kirja, joka saapui vasta keskustelun jälkeen, tuntui ikävystyttävältä. Senvuoksi sanoi hän ylimääräiselle lukijattarelleen, että tämän olisi paremmin otettava ajasta vaari, ja lisäsi, että itsessään hyvä asia oli oikealla ajallaan vielä parempi.

Hämillään moitteesta, jonka aiheettomuus koski häneen kipeästi, Andrée ei vastannut mitään, vaikka hän olisi voinut sanoa isänsä häntä viivyttäneen sekä olleensa pakoitettu kävelemään hitaasti, koska tunsi pahoinvointia.

Ei, hämillään ja tuskaantuneena hän painoi päänsä alas, sulki silmänsä kuin kuolevainen ja menetti tasapainonsa. Ainoastaan rouva de Noailles'n väliintulo ehkäisi hänet kaatumasta.

— Miten teillä on vähän ryhtiä, mademoiselle! — mutisi hovitapojen vartijatar.

Andrée ei vastannut.

— Mutta, herttuatar, hänhän on sairas! — huudahti dauphine ja nousi rientääkseen Andréen luo.

— Ei, ei, — vastasi Andrée vilkkaasti, silmät täynnä kyyneliä; — ei, teidän korkeutenne, minä voin hyvin tai ainakin voin jo paremmin.

— Mutta katsokaa toki, herttuatar, hän on yhtä valkoinen kuin nenäliinansa. Muuten on kaikki minun syyni, joka häntä toruin. Lapsi-parka, istukaa, minä tahdon sitä.

— Madame…

— Kas niin, minä käsken!… Luovuttakaa hänelle saranatuolinne, herra apotti.

Andrée istuutui, ja tämän lempeän ystävällisyyden vaikutuksesta hänen mielensä vähitellen kirkastui ja väri palasi hänen poskilleen.

— Kas niin, mademoiselle, voitteko nyt lukea? — kysyi kruununprinsessa.

— Oh, kyllä, aivan varmaan; toivon ainakin.

Ja Andrée avasi kirjansa siitä kohdasta, mihin eilen oli lopettanut lukemisensa, ja alotti äänellä, jonka hän koetti tehdä mahdollisimman selväksi ja miellyttäväksi.

Mutta tuskin oli hänen katseensa liidellyt pari kolme sivua, kun hänen silmiensä edessä leijailevat pienet mustat atoomit rupesivat pyörimään, vapisemaan ja kävivät epäselviksi.

Andrée kalpeni uudestaan, kylmä hiki nousi rinnalta hänen otsalleen ja mustat renkaat, joista Taverney niin katkerasti oli tytärtään moittinut, laajenivat hänen silmiensä ympärillä, niin että dauphine, joka Andréen epäröidessä oli kohottanut päätänsä, huudahti:

— Vielä!… Katsokaa, herttuatar, tyttö on todella sairas, hän menee tainnuksiin.

Ja tällä kertaa kruununprinsessa itse riensi noutamaan pullon hajusuolaa, jota hän antoi lukijattarensa hengittää. Täten toipuneena Andrée yritti jälleen ottaa kirjansa, mutta turhaan; hänen käsiinsä oli jäänyt hermostunut vavistus, jota muutamaan minuuttiin mikään ei voinut tyynnyttää.

— Aivan varmasti, herttuatar, — virkkoi Marie-Antoinette, — Andrée on kovin sairas, enkä tahdo, että hän tänne jäämällä pahentaa tilaansa.

— Sitten neidin on viipymättä palattava kotiinsa.

— Miksi niin, madame? — kysyi kruununprinsessa.

— Siksi, — vastasi hovinainen syvään kumartaen, — että isorokko alkaa tällä tavalla.

— Isorokko?…

— Niin, pyörrytyksellä, tainnuksiin menolla, vilunväreillä. Apotti luuli rouva de Noailles'n mainitseman vaaran kovin uhkaavan itseään, sillä hän nousi heti ylös ja käyttäen hyväkseen naishenkilön pahoinvoinnin suomaa tilaisuutta hän muka hienotuntoisuudesta hiipi pois varpaillaan niin taitavasti, että kukaan ei hänen katoamistaan huomannut.

Kun Andrée näki itsensä niin sanoaksemme dauphinen käsivarsilla, häpeä siitä, että sillä tavoin oli vaivannut niin ylhäistä prinsessaa, antoi hänelle jälleen voimia tai pikemmin rohkeutta. Sen vuoksi hän lähestyi ikkunaa helpommin hengittääkseen.

— Sillä tavoin ei oteta raitista ilmaa, rakas neitiseni, — sanoi dauphine. — Palatkaa kotiinne, minä lähetän jonkun teitä saattamaan.

— Oh, vakuutan teille, madame, — vastasi Andrée, — että olen jo aivan toipunut. — Voin kyllä yksinäni mennä kotiin, koska teidän korkeutenne suvaitsee antaa minulle luvan lähteä.

— Niin, niin, ja olkaa levollinen, — rauhoitti kruununprinsessa, — teitä ei enää toruta, koska olette niin herkkätunteinen, pieni veitikka.

Liikutettuna tästä ystävällisyydestä, joka todisti melkein sisarellista osanottoa, Andrée suuteli suojelijattarensa kättä ja lähti huoneesta dauphinen seuratessa häntä levottomana silmillään. Kun hän oli ehtinyt alas portaista, prinsessa huusi hänelle ikkunasta:

— Älkää palatko heti asuntoonne, mademoiselle; kävelkää ensin hiukkasen puutarhassa, tämä päiväpaiste tekee teille hyvää.

— Ah, hyvä Jumala, teidän ylhäisyytenne on minulle niin armollinen! — vastasi Andrée hiljaa.

— Ja olkaa hyvä ja lähettäkää minulle takaisin apotti, joka on tuolla tekemässä kasvitieteellisiä tutkimuksia hollantilaisten tulpaanien neliössä.

Tavatakseen apotin täytyi Andréen tehdä mutka; hän astui kukkasarkojen välitse.

Hän käveli pää kumarassa, vielä hiukan näännyksissä omituisista pyörrytyskohtauksista, joita hän oli aamusta asti kokenut, eikä kiinnittänyt mitään huomiota kukkivien pensasaitojen ja valkopyökki-lehtojen yli lentäviin säikähtyneihin lintuihin enempää kuin ajuruohossa ja tuoksuvissa sireenipensaissa suriseviin mehiläisiinkään.

Hän ei edes huomannut parinkymmenen askeleen päässä itsestään kahta keskenään haastelevaa miestä, joista toinen seurasi häntä hämmentynein ja levottomin katsein.

He olivat Gilbert ja hra de Jussieu.

Edellinen kuunteli lapioonsa nojaten oppinutta professoria, joka hänelle selitteli, miten herkkiä kasveja oli kasteltava, joten vesi vain keveästi kostuttaisi maata, siihen pysähtymättä.

Gilbert näkyi perin innokkaasti kuuntelevan opetusta, ja hra de Jussieun mielestä tämä tulinen rakkaus tieteeseen olikin aivan luonnollista, sillä hänen opetuksensa oli sellaista, joka yleisillä luennoilla nostatti suosionhuutoja opiskelevien penkeiltä. Ja eikö köyhälle puutarhurille ollut arvaamaton onni saada nauttia niin suuren mestarin opastusta itse luonnon helmassa?

— Näette, hyvä nuorukainen, teillä on tässä neljää maanlaatua, — sanoi hra de Jussieu, — ja jos tahtoisin, voisin vielä löytää kymmenen muuta sekoitettuna näihin neljään päälajiin. Mutta puutarhurin oppilaalle olisi eroitus ehkä liian hieno. Kuitenkin on niin, että kukkasten viljelijän pitää maistaa maata aivan kuin puutarhurin on maisteltava hedelmiä. Käsittänettehän minut, Gilbert?

— Kyllä, monsieur, — vastasi Gilbert tuijottavin silmin ja suu raollaan, sillä hän oli nähnyt Andréen, ja paikaltaan, missä hän nyt seisoi, hän saattoi yhä katsella tyttöä, antamatta professorin aavistaa, että hänen opetustaan ei täysin tarkkaavaisesti ja ymmärryksellä kuunneltu.

— Maistaakseen maata, — jatkoi hra de Jussieu, jota Gilbertin näennäisesti odottava äänettömyys yhä vietteli puhumaan, — asetetaan kourallinen multaa harvaan vasuun, johon ylhäältäpäin varovaisesti pirskoitetaan muutama vesipisara, ja sitten maistetaan tätä vettä, kun se on suotautunut mullan läpi ja tihkuu vasun pohjasta ulos. Eräiden luonnonainesten suolaperäinen, kitkerä, äitelä tai tuoksuva maku soveltuu erinomaisesti niiden kasvien nesteisiin, joita siinä tahdotaan viljellä; sillä luonnossa, sanoo entinen suojelijanne hra de Rousseau, kaikki on yhdenmukaisuutta, samallaistumiseen pyrkimistä.

— Hyväinen aika! — huudahti Gilbert ojentaen käsivartensa

— Mikä nyt on?

— Häh pyörtyy, monsieur, hän pyörtyy!

— Kuka hän? Oletteko hullu?

— Hän, hän!

— Hän?

— Niin, — vastasi Gilbert kiihkeästi, — eräs naishenkilö.

Sekä hänen säikähdyksensä että kalpeutensa olisivat ilmiantaneet hänet samoin kuin sana hän, ellei hra de Jussieu olisi kääntänyt silmiään toisaalle seuratakseen hänen kätensä suuntaa.

Tähän suuntaan katsoessaan hra de Jussieu näki todellakin Andréen, joka oli laahustanut erään valkopyökin taakse ja sinne päästyään lysähtänyt penkille, jääden siihen liikkumattomaksi ja ollen menettämäisillään viimeisenkin tajuntansa.

Oli juuri se hetki, jolloin kuninkaan oli tapana käydä madame la dauphinen luona, ja nyt hän juuri saapui hedelmäpuutarhan kautta, joka eroitti ison Trianonin pienestä. Hänen majesteettinsa ilmaantui siis aivan äkkiä.

Hänellä oli kädessään punainen, ihmeellisen aikaisin kypsynyt persikka, ja oikeana itsekkäänä kuninkaana hän mietti, eikö Ranskalle olisi paljoa onnellisempaa, että hän itse söisi tuon persikan kuin että se annettaisiin dauphinelle.

Hra de Jussieun kiire rientää Andréen luo, jota likinäköinen kuningas tuskin eroitti, vielä vähemmin tunsi, sekä Gilbertin tukahutetut, suurinta kauhua ilmaisevat huudot saivat hänen majesteettinsa astumaan ripeämmin.

— Mikä on, mikä on? — kysyi Ludvig XV, lähestyen valkopyökki-ryhmää, josta hänet enää eroitti vain käytävän leveys.

— Kuningas! — huudahti hra de Jussieu, kannatellen nuorta tyttöä käsivarsillaan.

— Kuningas! — mutisi Andrée mennen kokonaan tainnuksiin.

— Mutta kuka siellä sitten on? — toisti Ludvig XV. — Nainen? Mikä häntä vaivaa, sitä naishenkilöä?

— Pyörtymys, sire.

— Ah, antakaahan nähdä, — virkkoi Ludvig XV.

— Hän on aivan tajutonna, sire, — lisäsi hra de Jussieu, osoittaen penkille ojentunutta jäykkää ja liikkumatonta tyttöä, jonka hän oli siihen laskenut.

Kuningas lähestyi, tunsi Andréen ja huudahti kauhistuen:

— Taas!… Oih, tämähän on hirveätä! Sellaista tautia potevien olisi pysyttävä kotonaan; on sopimatonta tuolla tavoin kaiken päivää kuolla ihmisten nähden.

Ja Ludvig XV kääntyi äkkiä takaisin mennäkseen pikku Trianonin paviljonkiin ja mutisi satoja epämieluisia asioita Andrée-poloisesta.

Hra de Jussieu, joka ei tuntenut aikaisempia tapahtumia, seisoi hetkisen aivan hämillään; sitten hän kääntyi ja nähden kymmenen askeleen päässä Gilbertin pelkoa ja levottomuutta ilmaisevassa asennossa huusi:

— Tule tänne, Gilbert; sinä olet voimakas, saat kantaa neiti de Taverneyn hänen asuntoonsa.

— Minäkö! — sanoi Gilbert hätkähtäen. — Minäkö kantaisin häntä, minäkö veisin hänet vuoteeseensa? En, en; sitä hän ei minulle koskaan antaisi anteeksi, ei koskaan!

Ja hän kiiti pois kuin hullu, huutaen apua.

37.

Tohtori Louis.

Muutaman askeleen päässä paikalta, missä Andrée oli mennyt tainnuksiin, työskenteli kaksi puutarharenkiä, ja Gilbertin huudoista riensivät nämä saapuville ja kantoivat hra de Jussieun käskyä totellen Andréen hänen kammioonsa, sillä välin kun Gilbert kaukaa ja pää kumarassa seurasi tätä tunnotonta ruumista synkkänä kuin uhrinsa paarien jälestä kulkeva murhamies.

Heidän saavuttuaan ulkoportaille hra de Jussieu vapautti puutarharengit taakastaan. Andrée oli nyt avannut silmänsä.

Äänten melu ja merkitsevä hoppu, jota sattuu kaikissa onnettomuustapauksissa, vietteli hra de Taverneyn ulos huoneesta. Tämä näki tyttärensä yhä horjuvana yrittävän nousta astuakseen hra de Jussieun tukemana portaita ylös. Hän riensi esille ja kysyi kuten kuningas oli kysynyt:

— Mikä on, mikä on?

— Ei mikään, isäni, — vastasi Andrée heikosti, — pahoinvointia, hiukan päänkivistystä.

— Neiti on siis teidän tyttärenne, monsieur? — sanoi hra de Jussieu, tervehtien.

— Niin on, monsieur.

— En siis voisi jättää häntä parempiin käsiin; mutta kysykää taivaan nimessä lääkärin neuvoa.

— Oh, ei se mitään ole, — sanoi Andrée.

Ja Taverney toisti:

— Varmaan se ei ole mitään.

— Toivoakseni ei, — virkkoi hra de Jussieu; — mutta neiti oli todellakin hyvin kalpea.

Sitten hän saatettuaan Andréen portaitten ylimmälle askelmalle sanoi hyvästi.

Isä ja tytär jäivät kahden kesken. Taverney, joka Andréen poissaollessa ei ollut laiminlyönyt kaikin puolin harkita asiaa, tarttui seisaalleen jäänyttä Andréeta kädestä, vei hänet sohvalle istumaan ja istahti itse hänen viereensä.

— Anteeksi, monsieur, — sanoi Andrée; — mutta olkaahan hyvä ja avatkaa ikkuna; minä tarvitsen ilmaa.

— Minulla oli aikomus vakavasti puhella kanssasi, Andrée, ja tässä häkissä, joka sinulle on annettu asunnoksi, henkäyskin kuuluu joka puolelle; mutta saman tekevä, minä puhun hiljaa.

Ja hän avasi ikkunan, palaten sitten istumaan tyttärensä viereen, ja virkkoi päätään pudistaen:

— Täytyy myöntää, että kuningas, joka alussa oli osoittautunut meitä kohtaan niin huomaavaiseksi, ei anna todistusta kohteliaisuudestaan jättämällä sinut asumaan tällaiseen hökkeliin.

— Rakas isä, — vastasi Andrée, — tiedättehän, että se on tämän linnan suuri puutteellisuus.

— Olkoonpa ahdasta muille, — sanoi Taverney vihjaavalla hymyllä, — sen voin, jos tiukka tulee, käsittää, tyttäreni; mutta kun on kysymys sinusta, en sitä tosiaan käsitä.

— Teillä on liian suuria ajatuksia minusta, isä, — vastasi Andrée hymyillen, — mutta valitettavasti eivät kaikki ole samaa mieltä.

— Päinvastoin, tyttäreni, kaikki, jotka sinut tuntevat, ajattelevat kuten minä.

Andrée kumarsi niinkuin hän olisi kumartanut kiittääkseen vierasta henkilöä, sillä nämä isän kohteliaisuudet alkoivat tehdä hänet vähän levottomaksi.

— Ja, — jatkoi Taverney samaan mairittelevaan sävyyn, — ja… kuningas tuntee sinut luullakseni?

Puhuessaan hän heitti tyttäreensä katseen, jonka tutkiva ilme oli sietämätön.

— Kuningashan tuntee minua perin vähän, — vastasi Andrée mitä luonnollisimmalla tavalla, — ja arvatakseni olen varsin vähäpätöinen hänen silmissään.

Nämä sanat kuullessaan parooni hätkähti.

— Vähäpätöinen! — huudahti hän. — En tosiaan ollenkaan käsitä sanojasi, neitiseni. Vähäpätöinen! Kylläpä sinä arvostelet itsesi kovin halvaksi!

Andrée katseli isäänsä kummastuneena.

— Niin, niin, — jatkoi parooni, — minä sanon ja toistan sen, että liiallisessa kainoudessasi aivan unohdat oman arvosi.

— Oi, monsieur, te liioittelette kaikkea. Kuningas on tosin heltynyt perheemme onnettomuuksista; hän on suvainnut tehdä jotakin hyväksemme; mutta hänen majesteettinsa valtaistuinta ympäröi niin monet onnettomat, hänen kuninkaallinen kätensä jakelee niin paljon lahjoja, että hyväntyön jälkeen meidän ehdottomasti täytyi joutua unhoon.

Taverney katseli tytärtään terävästi, vieläpä eräänlaisella ihailulla hänen varovaisuutensa ja läpitunkemattoman vaiteliaisuutensa vuoksi.

— Kas niin, — virkkoi hän siirrähtäen lähemmäksi, — kas niin, rakas Andrée, isäsi on ensimäinen anoja, joka kääntyy puoleesi, ja toivon, ettet häntä sellaisena työnnä pois.

Andrée katseli nyt vuorostaan isäänsä selitystä pyytävän naisen tapaan.

— Kas niin, — jatkoi parooni, — me kaikki rukoilemme sinua, puhu puolestamme, tee jotakin omaistesi hyväksi…

— Mutta miksi te tätä minulle sanotte? Mitä tahdotte minua tekemään? — huudahti Andrée kummastuneena lauseen sävystä ja sisällöstä.

— Oletko halukas vai etkö anomaan jotakin minulle ja veljellesi? Puhu.

— Isä, — vastasi Andrée, — teen kaiken, mitä käskette minun tehdä; mutta ettekö sentään pelkää, että osoittaudumme liian ahneiksi? Kuningas on jo lahjoittanut minulle koristeen, jonka sanotte olevan enemmän kuin sadantuhannen livren arvoinen. Hänen majesteettinsa on sitäpaitsi luvannut veljelleni rykmentin. Me anastamme siis melkoisen määrän hovin suosionosoituksista.

Taverney ei voinut hillitä vihlovaa ja halveksivaa naurua.

— Neidin mielestä, — sanoi hän, — on siis kaikki riittävästi maksettu?

— Tiedän, isä, että teidän ansionne ovat suuret, — vastasi Andrée.

— Kuka lemmossa, — huudahti Taverney kärsimättömästi, — puhuu sinulle minun ansioistani?

— Mutta mistä te sitten puhutte?

— Kyllä sinä totta totisesti aivan naurettavasti minulle teeskentelet!

— Mitäpä teeskenneltävää minulla olisi, hyvä Jumala? — kysyi Andrée.

— Mutta minä tiedän kaiken, tyttäreni!

— Tiedätte…?

— Kaiken, sanon sinulle.

— Minkä kaiken, monsieur?

Ja tämä kömpelö hyökkäys mitä puhtainta omaatuntoa vastaan nostatti vaistomaisen punan Andréen kasvoille.

Isän kunnioitus lastaan kohtaan hillitsi Taverneyn yhä arkaluontoisemmiksi käyvistä kysymyksistään.

— No, olkoon sitten, kuten tahdot, — sanoi hän; — sinä, huomaan, haluat näytellä varovaista ja salaperäistä; olkoon niin! Sinä tahdot jättää isäsi ja veljesi unohduksessa menehtymään. Hyvä on, mutta muista sanani: ken ei heti alussa anasta itselleen valtaa, joutuu vaaraan, ettei sitä koskaan saavuta.

Ja Taverney pyörähti kantapäillään.

— En ymmärrä teitä, isä, — virkkoi Andrée.

— Hyvä, hyvä, mutta minä kyllä ymmärrän itseni, — vastasi Taverney.

— Kahden puhuessa se ei riitä.

— No, minä esitän ajatukseni selvemmin: Käytä kaikkea sitä ovelaa valtioviisautta, jolla luonto on sinut varustanut ja joka on suku-avumme, tilaisuuden tarjoutuessa rakentaaksesi perheemme ja oman onnesi. Kun ensi kerran näet kuninkaan, sano hänelle, että veljesi yhä odottaa nimitystään ja että sinä hiudut ilmattomassa huoneessa, josta puuttuu näköala. Sanalla sanoen, älä tee itseäsi naurettavaksi liiallisella rakkaudella ja liian suurella epäitsekkyydellä.

— Mutta, monsieur…

— Sano se kuninkaalle vielä tänä iltana.

— Mutta missä sitten luulette minun tapaavan kuninkaan?

— Ja lisää, että hänen majesteetilleen ei edes sovi tulla… Juuri kun Taverney epäilemättä selvemmillä sanoilla oli nostamaisillaan Andréen rinnassa jo kumeana kerääntyvän myrskyn ja pakoittamaisillaan hänet selitykseen, joka olisi valaissut salaisuuden, kuultiin askeleita portailta.

Parooni keskeytti heti puheensa ja riensi porraskaiteelle katsomaan, kuka tuli hänen tyttärensä luo. Kummastuksekseen Andrée näki isänsä vetäytyvän seinämälle.

Melkein samassa astui kruununprinsessa huoneeseen musta pukuisen, pitkään keppiin nojaavan herrasmiehen seurassa.

— Teidän korkeutenne! — huudahti Andrée, kooten kaikki voimansa mennäkseen dauphinea vastaan.

— Niin, pikku potilas, — vastasi prinsessa, — tuon teille lohdutusta ja lääkärin. Tulkaa, tohtori. Ah, hra de Taverney, — jatkoi prinsessa tuntiessaan paroonin, — tyttärenne sairastaa, ettekä te siitä lapsesta paljoa huolehdi.

— Madame… — änkytti Taverney.

— Tulkaa lähemmäksi, tohtori, — kehoitti dauphine hänelle ominaisella herttaisella ystävällisyydellä; — tulkaa, koettakaa tätä valtimoa, katselkaa noita raukeita silmiä ja sanokaa minulle, mikä kipu suojattiani vaivaa.

— Oi, madame, madame, miten ystävällistä! — mutisi nuori tyttö. — Miten uskallan vastaanottaa teidän kuninkaallisen korkeutenne?…

— Tässä asumuksessa, tarkoitatte, rakas lapsi; sitä pahempi minulle, joka olen teidät niin huonosti sijoittanut; tahdon ajatella asiaa. Kas niin, lapseni, antakaa kätenne lääkärilleni, hra Louis'lle, ja olkaa varuillanne: hän on samalla sekä ajattelija, joka arvaa, että oppinut, joka näkee.

Andrée ojensi hymyillen kätensä tohtorille.

Tämä, vielä nuori mies, jonka älykkäät piirteet todistivat, mitä dauphine oli hänen puolestaan luvannut, ei ollut huoneeseen tultuaan lakannut katselemasta ensin potilasta, sitten asuntoa ja vihdoin isän omituista, ainoastaan nolostumista, vaan ei ollenkaan levottomuutta ilmaisevia kasvoja.

Oppinut oli nyt näkevä, filosofi oli ehkä jo arvannut.

Tohtori Louis tutki kauan nuoren tytön valtimoa ja kyseli häneltä taudin oireita.

— Tunnen tavatonta inhoa kaikkeen ravintoon, — vastasi Andrée, — äkillisiä tempomisia, kovaa kuumuutta, joka äkkiä nousee päähän, värähdyksiä, sydämentykytystä ja pyörrytystä.

Andréen puhuessa synkistyi lääkärin muoto yhä enemmän. Lopuksi hän päästi tytön käden ja käänsi silmänsä poispäin.

— No, tohtori, — virkkoi prinsessa lääkärille, — quid? Niinhän neuvoa kysyvät sanovat. Onko lapsi vaarallisesti sairas, ja tuomitsetteko hänet kuolemaan?

Lääkäri loi silmänsä jälleen Andréehen ja tarkkasi häntä vielä kerran äänetönnä.

— Madame, — sanoi hän, — neidin sairaus on kaikkein luonnollisimpia.

— Onko se vaarallista?

— Ei, ei, ylimalkaan, — vastasi lääkäri hymyillen.

— No, hyvä sitten, — sanoi prinsessa hengittäen keveämmin; — älkää häntä liiaksi rohdoilla kiusatko.

— Oh, minä en kiusaa häntä laisinkaan, madame.

— Mitä, ettekö määrää hänelle mitään lääkkeitä?

— Neidin vaivassa eivät mitkään lääkkeet mitään tehoa.

— Niinkö?

— Niin, madame.

— Eivätkö mitkään?

— Eivät.

Ja ikäänkuin välttääkseen pitempää selitystä lääkäri sanoi hyvästi prinsessalle sillä verukkeella, että hänen potilaansa odottivat hänen käyntejään.

— Tohtori, tohtori, — ehätti dauphine, — jos ette sanonut tuota vain rauhoittaaksenne minua, niin olen itse paljoa sairaampi kuin neiti de Taverney. Älkää siis unohtako iltakäynnillänne tuoda niitä pastilleja, jotka minulle lupasitte unta saadakseni.

— Madame, valmistan ne itse heti kotiin päästyäni. Ja hän läksi.

Dauphine jäi lukijattarensa luo.

— Rauhoittukaa siis, rakas Andrée, — virkkoi hän ystävällisesti hymyillen; — tautinne ei ole mitään peloittavampaa, koska tohtori Louis lähti kirjoittamatta lääkkeitä.

— Sitä parempi, madame, — vastasi Andrée; — sillä silloin minun ei tarvitse keskeyttää palvelustani teidän kuninkaallisen korkeutenne luona, jota keskeytystä minä ennen kaikkea pelkään. Mutta, suokoon oppinut lääkäri minulle anteeksi, minä kärsin kuitenkin paljon, madame, sen vakuutan.

— Mitään vaikeampaa sairautta ei se sentään voi olla, koska lääkäri sille hymyilee. Nukkukaa siis, lapseni; minä lähetän jonkun teitä hoivaamaan, sillä näen olevanne yksin. Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, hra de Taverney.

Hän ojensi kätensä Andréelle ja lähti lohdutettuaan häntä, kuten oli luvannut.

38.

Hra de Richelieun sanaleikit.

Kuten olemme nähneet, oli Richelieun herttua rientänyt Luciennesiin niin päättävän ripeästi ja sillä varmalla arvostelukyvyllä, mikä oli Wienin lähettiläälle ja Mahonin valloittajalle ominaista.

Hilpeänä ja huolettomana ilmeeltään hän sinne saavuttuaan nousi kuin nuori mies ulkoportaitten askelmat, nipisti Zamorea korvasta kuin ennen heidän tuttavallisuutensa kauneimpana päivinä ja melkeinpä mursi oven kuuluisaan siniseen satiinibudoaariin, missä Lorenza-parka oli nähnyt rouva Dubarryn valmistautuvan matkalleen Rue Saint-Clauden varrelle.

Sohvallaan leväten kreivitär antoi aamumääräyksiänsä hra d'Aiguillonille. Molemmat kääntyivät melusta ja hämmästyivät marskin huomatessaan.

— Ah, herra herttua! — huudahti kreivitär.

— Kah, enoni! — huudahti hra d'Aiguillon.

— Niin, madame; niin, sisarenpoikani!

— Mitä, tekö se todellakin olette?

— Minä se olen, juuri minä.

— Parempi myöhään kuin ei milloinkaan, — vastasi kreivitär.

— Madame, — sanoi marski, — vanhemmiten ihminen käy oikulliseksi.

— Ja se merkitsee, että teidät on jälleen ajanut Luciennesiin…

— Kiihkeä rakkaus, joka vain oikusta oli minut jättänyt. Asia on aivan niin, ja te täydensitte ihmeellisesti ajatukseni.

— Joten te nyt palaatte…

— Joten minä nyt palaan; aivan niin, — sanoi Richelieu heittäytyen mukavimpaan nojatuoliin, jonka hän jo ensi katseellaan oli valinnut.

— Ohoh, — virkkoi kreivitär, — ehkäpä on vielä joku muukin syy, minkä jätätte mainitsematta. Oikullisuus… sopii tuskin teidänlaisellenne miehelle.

— Kreivitär, tekisitte väärin syyttäessänne minua; olen mainettani parempi, ja, nähkääs, kun tulen takaisin, niin…

— Niin…? — kysyi kreivitär.

— Teen sen hyvästä sydämestä.

Hra d'Aiguillon ja kreivitär puhkesivat äänekkääseen nauruun.

— Olemmepa onnelliset, kun meille on suotu rahtunen järkeä, — sanoi kreivitär, — käsittääksemme, kuinka tavattoman paljon teillä sitä on!

— Mitä tarkoitatte?

— Niin, vakuutan, että typerämmät henkilöt eivät sitä käsittäisi, vaan seisoisivat hämmästyneinä ja etsisivät palaamisellenne syytä jostakin muusta. Niin totta kuin nimeni on Dubarry, ei ole ketään muita kuin te, herttua, jotka osaavat yhtä hyvin saapua näyttämölle ja jälleen poistua. Molé, itse Molékin on kehno näyttelijä teidän rinnallanne.

— Ette siis usko, että sydämeni halu on minut tänne tuonut? — huudahti Richelieu. — Kreivitär, kreivitär, olkaa varuillanne, muuten annatte itsestänne minulle huonon käsityksen! Oh, älkää naurako, sisarenpoikani, taikka nimitän teitä Pietariksi enkä rakenna mitään sille kalliolle.

— Ettekö edes pientä ministeriötä? — kysyi kreivitär ja purskahti toistamiseen nauruun, jonka vilpittömyyttä hän ei yrittänytkään salata.

— Hyvä, iskekää, iskekää, — sanoi Richelieu köyristäen selkäänsä, — minä en iske takaisin; — valitettavasti olen jo liian vanha enkä voi enää puolustautua. Käyttäkää väärin tätä heikkouttani, kreivitär, se on nyttemmin vaaratonta leikkiä.

— Olkaa päinvastoin varuillanne, kreivitär, — sanoi d'Aiguillon. — Jos enoni vielä kerran valittelee teille heikkouttaan, niin olemme hukassa. Ei, herra herttua, me emme taistele teidän kanssanne, sillä kaikesta todellisesta tai teeskennellystä heikkoudestanne huolimatta te antaisitte meille iskut korkojen kanssa takaisin. — Ei, kah, asian oikea laita on se, että ilolla näemme teidät jälleen täällä.

— Niin, — virkkoi huimapää kreivitär, — ja teidän palaamisenne kunniaksi ammutaan riemulaukauksia ja lasketaan raketteja; ja te tiedätte, herttua…

— Minä en tiedä mitään, madame, — sanoi marski lapsen yksinkertaisuudella.

— No, ilotulituksissa aina moni tekotukka kärventyy kipenistä ja rakettipuikot lävistävät jonkun hatun.

Herttua kosketti kädellään tekotukkaansa ja vilkaisi hattuunsa.

— Niin, niin se on, — sanoi kreivitär; — mutta kaikkein parasta on, että olette saapunut takaisin luoksemme. Minä puolestani olen, kuten hra d'Aiguillon teille sanoi, ilosta ihan suunniltani; tiedättekö miksi?

— Kreivitär, kreivitär, te aiotte jälleen lausua minulle jonkun häijyyden.

— Niin, mutta se onkin viimeinen.

— No, sanokaa sitten.

— Olen iloinen, marski, siksi että teidän tulonne ennustaa kaunista ilmaa.

Richelieu kumarsi.

— Niin, — jatkoi kreivitär, — te muistutatte niitä runollisia lintuja, joiden ilmestyminen tietää tyventä; miten niitä lintuja taas nimitetäänkään, hra d'Aiguillon? Senhän tiedätte te, joka kirjoittelette runoja.

— Jäälinnuiksi, madame.

— Aivan niin! Ettehän suutu, marski, että vertaan teitä lintuun, jolla on niin kaunis nimi.

— Suutun sitä vähemmin, madame, — vastasi Richelieu pienellä, tyytyväisyyttä ilmaisevalla virnistyksellä, ja Richelieun tyytyväisyys ennusti aina jotakin suurta ilkeyttä, — suutun sitä vähemmin, kun vertaus on oikea.

— Kas vain!

— Niin, minä tuon hyviä, oivallisia uutisia.

— Ah! — huudahti kreivitär.

— Minkälaisia ne ovat? — kysyi d'Aiguillon.

— Onpa teillä kauhea kiire, rakas herttuani! — sanoi kreivitär. — Antakaa marskille toki aikaa ne keksiä.

— Ei, lempo vieköön; voin ne kyllä heti kertoa; ne ovat aivan valmiit, ovatpa jo vanhojakin.

— Marski, jos te meille kerrotte joitakin vanhoja juoruja…

— Peijakas, — virkkoi marski, — teillä on vapaa valta, kreivitär, niitä kuunnella tai olla kuuntelematta!

— No, olkoon sitten, kuunnelkaamme!

— Kreivitär, kuningas näkyy joutuneen ansaan!

— Ansaan?

— Täydellisesti.

— Mihin ansaan?

— Siihen, jonka hänelle olitte virittänyt.

— Minäkö? — huudahti kreivitär. — Olisinko minä virittänyt kuninkaalle ansan.

— Parbleu, kyllähän sen tiedätte!

— En, kautta kunniani, en tiedä.

— Ah, kreivitär, ei ole ystävällistä minulle moista uskotella.

— Todellakin, marski, en käsitä; selittäkää siis minulle, pyydän.

— Niin, eno, selittäkää, — kehoitti d'Aiguillon, joka marskin kaksimielisessä hymyssä vainusi jotakin häijyä tuumaa; — madame odottaa aivan levottomana.

Vanha herttua kääntyi sisarenpoikaansa.

— Peijakas, — sanoi hän, — olisipa kummallista, jos ei rouva kreivitär olisi teille uskonut asiaa, rakas d'Aiguillon. Ah, siinä tapauksessa se olisi vielä vakavampaa kuin luulinkaan!

— Minulleko, enoni?

— Hänellekö?

— Tietysti sinulle; tietysti hänelle; kah, kreivitär, olkaa vilpitön: oletteko ottanut hänet puolittain mukaanne pikku juoniinne hänen majesteettiaan vastaan… tämän herttua-paran, joka niissä on näytellyt niin suurta osaa?

Madame Dubarry punastui. Oli niin aikaista, ettei hänellä vielä ollut ihomaalia eikä tilkkutäpliä; punastuminen oli siis mahdollista.

Mutta punastuminen oli ennen kaikkea vaarallista.

— Te molemmat katselette minua niin kummastuneina isoilla kauneilla silmillänne, — sanoi Richelieu; — minun täytynee siis opastaa teitä omissa asioissanne?

— Opastakaa, opastakaa, — kehoittivat herttua ja kreivitär yhteen ääneen.

— Ka niin, kuningas on ihmeellisellä tarkkanäköisyydellään saanut kaiken selville, ja peljästynyt.

— Mitä on hän saanut selville? Antakaahan kuulla, — pyysi kreivitär; — sillä te ihan tapatte minut uteliaisuuteen, marski.

— No, teidän näennäisen tuttavallisuutenne tämän komean sisarenpoikani kanssa…

D'Aiguillon kalpeni, ja hänen katseensa näkyivät sanovan kreivittärelle: "Siinä näette, olinhan varma jostakin häijyydestä."

Naiset ovat sellaisissa tapauksissa rohkeita, paljoa rohkeampia kuin miehet. Kreivitär antautui heti otteluun.

— Herttua, — sanoi hän, — minä pelkään arvoituksia teidän esittäessänne sfinksin osaa; sillä silloin minusta näyttää, että minut ehdottomasti ennemmin tai myöhemmin niellään. Päästäkää minut levottomuudesta, ja jos tämä on leikkiä, hm, sallikaa minun nimittää sitä huonoksi.

— Huonoksi, kreivitär! Mutta sehän on päinvastoin oivallista, — huudahti Richelieu; — ei minun, vaan teidän leikkinne, tietenkin.

— En käsitä tästä rahtuakaan, marski, — virkkoi rouva Dubarry puristaen huuliaan kärsimättömyydestä, jonka hänen pieni kapinallinen jalkansa vielä selvemmin ilmaisi.

— Kas niin, kas niin, ei mitään itserakkautta, kreivitär, — jatkoi Richelieu. — Lyhyesti, te olette peljännyt, että kuningas kiintyisi neiti de Taverneyhin. Oh, älkää kieltäkö, minulla on siitä pätevät todistukset.

— Niin, se on totta, en minä sitä salaa.

— No niin, kun te sitä pelkäsitte, tahdoitte puolestanne mahdollisimman paljon pistellä hänen majesteettiaan.

— En sitäkään kiellä.

— Nyt tulemme asiaan, kreivitär, tulemme asiaan. Mutta pistääkseen hänen majesteettiaan, jolla on sitkeä nahka, tarvitaan hyvin hieno tutkain… [Ranskaksi aiguillon. Suom.] Hahaha, siinäpä minulta tosiaan livahti häijy sanaleikki! Käsitättekö?

Ja marski alkoi nauraa hohottaa tai ainakin olla nauravinaan voidakseen tämän hilpeyden puuskassa paremmin tarkata molempien uhriensa levottomia kasvoja.

— Minkä sanaleikin siinä näette, eno? — kysyi d'Aiguillon, joka toipui ensimäiseksi ja tekeytyi yksinkertaiseksi.

— Etkö sinä sitä ymmärtänyt? — virkkoi marski. — No, sitä parempi! Se olisikin hirveä. Niin, minä tarkoitin, että rouva kreivitär oli tahtonut tehdä kuninkaan mustasukkaiseksi ja valinnut sitä varten aatelismiehen, joka on kaunis ulkomuodoltaan ja älykäs, sanalla sanoen oikea luonnon ihmelapsi.

— Kuka sitä väittää? — huudahti kreivitär raivostuneena, kuten mahtavien on tapana, kun he ovat väärässä.

— Kukako sitä väittää?… No koko maailma, madame.

— Koko maailma ei ole kukaan, sen hyvin tiedätte, herttua.

— Päinvastoin, kreivitär; koko maailmaan kuuluu satatuhatta sielua jo yksistään Versaillesissa, sitten kuusisataatuhatta Pariisissa; viisikolmatta miljoonaa Ranskassa, ja ottakaa huomioon, että en laske Haagia, Hampuria, Rotterdamia, Lontoota ja Berliniä, missä ilmestyy yhtä paljon sanomalehtiä kuin Pariisissa lausutaan sukkeluuksia.

— Ja siis Versaillesissa, Pariisissa, Ranskassa, Haagissa, Hampurissa, Rotterdamissa, Lontoossa ja Berlinissä sanotaan…?

— Sanotaan, että olette Euroopan älykkäin ja hurmaavin nainen; sanotaan, että sotajuonellanne, kun teeskentelitte ottaneenne rakastajan…

— Rakastajan! Ja mihin, jos saan kysyä, tuo typerä syytös perustuu?

— Syytös! Mitä, sanottekaan, kreivitär! Ihailuahan se on! Tiedetään, että asiassa todellisuudessa ei ole mitään perää, mutta sotajuontanne ihaillaan. Mihinkö tämä ihailu, tämä haltioittava innostus perustuu? Se perustuu teidän säteilevän nerokkaaseen menettelyynne, teidän viisaaseen tahdikkuuteenne; se perustuu siihen, että te ihmeellisen taitavasti uskottelitte jäävänne yksin sinä yönä, tiedättehän, jolloin minä olin luonanne, kuningas oli luonanne ja hra d'Aiguillon oli luonanne; sinä yönä, jolloin minä lähdin asunnostanne ensimäisenä, kuningas toisena ja hra d'Aiguillon kolmantena…

— Hm, jatkakaa.

— Se perustuu siihen, että olitte jäävinänne yksiksenne d'Aiguillonin kanssa aivan kuin hän olisi rakastajanne, antaen hänen aamusella hiljaa ja salavihkaa lähteä Luciennesista, yhä muka rakastajananne, ja sillä tavalla, että pari houkkiota, herkkäuskoista narria, kuten esimerkiksi minä, huomasi hänet mennäkseen sitten toitottamaan sitä kautta kaupungin. Näin sai kuningas sen vihdoin tietää, säikähtyi, ja jotta ei menettäisi teitä, kiirehti hylkäämään Taverneyn tyttösen.

Rouva Dubarry ja d'Aiguillon eivät enää tienneet, miten he suunsa vääntäisivät.

Richelieu ei kuitenkaan häirinnyt heitä katseillaan eikä liikkeillään, päinvastoin näkyi hänen nuuskarasiansa ja kaularöyhelönsä kiinnittävän kaiken hänen huomionsa.

— Sillä tosiaankin, — jatkoi marski näpäyttäen nuuskan hiukkaset röyhelöstään, — kuningas on kaikesta päättäen jättänyt sen pikkuneidin.

— Herttua, — vastasi rouva Dubarry, — vakuutan teille, etten käsitä sanaakaan kaikista noista jutuistanne; ja olen varma, että kuningas, jos niistä hänelle kerrottaisiin, ei käsittäisi sen enempää.

— Todellako! — huudahti herttua.

— Niin juuri; ja sekä te että maailma tunnustatte minulle suurempaa kekseliäisyyttä kuin minulla on. Koskaan en ole tahtonut ärsyttää hänen majesteettinsa mustasukkaisuutta mainitsemillanne keinoilla.

— Kreivitär!

— Minä vakuutan.

— Kreivitär, täydellinen valtioviisaus — eikä ole taitavampia diplomaatteja kuin naiset, — täydellinen valtioviisaus ei koskaan tunnusta yrittäneensä viekkautta; sillä eräs politiikan perussääntö (kyllähän minä, joka olen ollut lähettiläänä, sen tunnen) sanoo: "Älä koskaan ilmaise muille keinoa, joka on sinulle kerran onnistunut, sillä se voi sinulle onnistua toisenkin kerran."

— Mutta, herttua…

— Keino on onnistunut, siinä kaikki. Ja kuningas on kovin suuttunut koko Taverneyn perheeseen.

— Kyllä te, herttua, — huudahti rouva Dubarry, — tosiaan otaksutte asioita tavalla, joka on teille aivan ominainen.

— Ah, te ette siis usko, että kuningas on katkaissut välinsä noiden taverneyläisten kanssa? — virkkoi Richelieu välttäen riitaa.

— En minä sitä tahtonut sanoa. Richelieu yritti tarttua kreivittären käteen.

— Te olette lintu, — sanoi hän.

— Ja te käärme.

— Vai niin; toisella kertaa täytyy varoa tuomasta teille hyviä uutisia, kun siitä saa tällaisen palkan.

— Rakas eno, — ehätti d'Aiguillon innokkaasti, hyvin käsittäen, mitä Richelieu ovelalla juonellaan tarkoitti, — luopukaa tuosta harhauskostanne; kukaan ei pidä teitä niin suuressa arvossa kuin rouva kreivitär, joka vakuutti sitä minulle juuri samalla hetkellä, kun teidät ilmoitettiin.

— Tosiasia on, — virkkoi marski, — että rakastan suuresti ystäviäni, ja niinpä olenkin ensimäisenä kiirehtinyt vakuuttamaan teitä voitostanne, kreivitär. Tiedättekö, että isä Taverney tahtoi myydä tyttärensä kuninkaalle?

— Sehän on luullakseni jo tapahtunut, — sanoi madame Dubarry.

— Voi, kreivitär, kuinka se mies on luihu! Hän juuri on käärme; ajatelkaahan, että olin antanut hänen tuuditella itseäni jutuillaan ystävyydestä ja vanhasta aseveljeydestä. Minun sydämeni on aina herkkä vaikutuksille; ja miten saatoin uskoa, että tuo maalais-Aristides saapuisi varta vasten Pariisiin yrittääkseen niittää heinän Jeanne Dubarryn, mitä älykkäimmän ihmisen jalkojen juuresta? Tarvitsin todellakin kaiken kiintymykseni teidän etuihinne, kreivitär, voidakseni saada takaisin rahtusen järkeäni ja kaukonäköisyyttäni. Kautta kunniani, minä olin sokea…

— Ja nyt se on lopussa, ainakin niin väitätte? — kysyi Dubarry.

— Aivan lopussa, siitä menen takuuseen. Olen niin tuimasti läksyttänyt sen arvoisan hankkijan, että hänen nyt täytyy tietää, miten asia on; ja me olemme aseman herroina.

— Mutta kuningas?

— Kuningasko?

— Niin.

— Kolmessa suhteessa olen tunnustellut hänen majesteettiaan.

— Ensiksi?

— Isään nähden.

— Toiseksi?

— Tyttäreen nähden.

— Ja kolmanneksi?

— Poikaan nähden… Ja hänen majesteettinsa on suvainnut nimittää isää… parittajaksi, hänen tytärtään nirppanenäksi, ja pojalle taas hänen majesteettinsa ei ole antanut mitään nimeä, sillä hän ei häntä edes muistanut.

— Hyvä on; siis olemme päässeet koko suvusta.

— Niin uskon.

— Maksaneeko vaivaa lähetyttää heidät takaisin loukkoonsa?

— En sitä luulisi; he koettavat nyt viimeiset keinonsa.

— Ja sanotte, että poika, jolle kuningas oli luvannut rykmentin…?

— Ah, teillä, kreivitär, on parempi muisti kuin kuninkaalla. On kyllä totta, että nuoriherra Filip on varsin pulska poika, joka lähetteli teille salaisia silmäyksiä, vieläpä mitä hurmaavimpia. Tuhat tulimaista, hän ei enää ole eversti, eikä kapteeni, eikä kuninkaan lemmityn veli; mutta sittekin jää hänelle se ansio, että te olette osoittanut hänelle huomiotanne.

Näillä sanoilla koetti vanha herttua pistää mustasukkaisuuden okaan sisarenpoikansa sydämeen.

Mutta hra d'Aiguillon ei tällä hetkellä ajatellut mustasukkaisuutta. Hän koetti itselleen selvitellä vanhan marskin menettelyä ja keksiä hänen tulonsa varsinaista syytä.

Kotvasen mietittyään hän toivoi, että vain hovisuosion tuuli oli puhaltanut Richelieun Luciennesiin.

Hän antoi rouva Dubarrylle merkin, jonka vanha herttua huomasi seinäkuvastimesta tekotukkaansa järjestäessään, ja heti kreivitär pyysi Richelieutä juomaan suklaata kanssansa.

D'Aguillon sanoi hyvästi, lausuen lukemattomia imarteluja enolleen, joihin Richelieu vastasi. Viimemainittu jäi yksin kreivittären kanssa pienen pöydän ääreen, jonka Zamore juuri oli kattanut.

Vanha marski katseli suosikin hommia, samalla mutisten itsekseen:

"Kaksikymmentä vuotta sitten olisin katsahtanut kelloon ja sanonut: 'tunnin päästä täytyy minun olla ministeri', ja minä olisin sitä ollut. Miten joutavaa on elämä", jatkoi hän, yhä puhuen itsekseen; "sen ensimäisen jakson kuluessa saa ruumis palvella sielua; toisen jakson kuluessa sielu, joka yksinään on jäänyt jälelle, muuttuu ruumiin palvelijaksi! Se on aivan kohtuutonta."

— Paras marski, — virkkoi kreivitär katkaisten vieraansa yksinpuhelun, — nyt kun olemme hyvät ystävät ja varsinkin koska olemme kahden kesken, sanokaahan minulle, miksi olette nähnyt niin paljon vaivaa toimittaaksenne tuon pienen kainostelijattaren kuninkaan vuodekomeroon.

— Totisesti, kreivitär, — vastasi Richelieu, nostaen suklaakuppinsa huulilleen, — sitä kysyin itseltäni. Minä en tiedä.

39.

Palaaminen.

Richelieun herttua tiesi, mitä hänen oli Filipin suhteen huomioon otettava, ja hän olisi varmasti voinut ilmoittaa hänen palaamisensa; sillä aamulla ajaessaan Versaillesista Luciennesiin hän oli kohdannut hänet maantiellä matkalla Trianoniin päin ja oli ajanut hänen ohitseen niin läheltä, että oli hänen kasvoillaan havainnut kaikki surun ja levottomuuden merkit.

Filipiä, joka tosiaan oli unohdettu Reimsiin, Filipiä, joka siellä oli läpikäynyt kaikki suosion ja sitten välinpitämättömyyden ja unohduksen asteet, oli alussa väsyttänyt kaikkien hänen korotustaan kadehtivien upseeritoveriensa ja sitten ylempiensäkin ystävyydenosoitukset. Tämän ystävyyden hän sitten inhokseen oli nähnyt muuttuvan kylmyydeksi, huomaavaisuuden vaihtuvan tylyydeksi samassa suhteessa kuin epäsuosio oli henkäyksellään tummentanut hänen loistavan onnensa. Ja tässä herkässä sielussa tuska oli synnyttänyt kaihoilevan kaipauksen.

Filip kaipasi siis paljoa enemmän entistä luutnantin asemaa Strassburgissa, jossa hän oli siihen aikaan kun dauphine saapui Ranskaan; hän kaipasi hyviä ystäviään, vertaisiaan, tovereitaan; hän kaipasi varsinkin tyyntä ja rauhallista elämää vanhempain kodissa, jonka keskessä la Brie oli ylipappina. Kaikki tuska löysi lohtunsa äänettömyydestä ja unohduksesta, tästä toimintahaluisten sielujen levosta. Sitäpaitsi oli Taverneyn linnan yksinäisyydessä, mikä todisti aineen ja henkilöiden riutumista, jotakin filosoofista, ja se puhui voimakasta kieltä nuoren miehen sydämelle.

Mutta kaikkein enimmin Filip kaipasi sisarensa käsivartta ja hänen melkein aina oikeaan osuvia neuvojaan, jotka olivat pikemmin ylpeyden kuin kokemuksen tuote; sillä jaloilla sieluilla on silmäänpistävänä ja ylevänä piirteenään, että he vaistomaisesti ja oman luonteensa pakoituksesta kohoavat jokapäiväisen ja karkean yläpuolelle ja usein myöskin tällä ylemmyydellään säästyvät niistä loukkauksista, iskuista ja ansoista, joita alhaisempien ihmishyönteisten oveluus, vaikka he ovatkin tottuneet luovailemaan, vehkeilemään ja liikkumaan loassa, ei aina onnistu välttämään.

Niin pian kuin Filip oli tuntenut ikävyyttä, valtasi hänet alakuloisuus, ja nuori mies kävi niin onnettomaksi eristetyssä ja unohdetussa asemassaan, että hän ei tahtonut uskoa Andréenkaan, tuon puoliskon omasta itsestään, voivan elää onnellisena Versaillesissa, koska hän, Andréen toinen puolisko, niin julmasti kärsi Reimsissä.

Hän kirjoitti siis paroonille kirjeen, jonka tunnemme ja missä hän ilmoitti tälle pian tapahtuvasta paluustaan. Tämä kirje ei kummastuttanut ketään, kaikkein vähimmin paroonia, joka päinvastoin kummasteli, että Filipillä oli ollut kärsivällisyyttä odottaa niin kauan, sillävälin kun hän itse oli kuin kuumilla hiilillä ja jo kahden viikon ajan aina tavatessaan rukoillut Richelieutä kiirehtimään asiaa.

Kun Filip ei saanut valtakirjaa ajan kuluessa, jonka hän itse oli määrännyt, jätti hän siis hyvästi upseereilleen, olematta huomaavinaan näiden ylenkatsetta ja ivaa, varsinkaan kun niitä sentään verhosi kohteliaisuus, joka silloin vielä oli ranskalainen hyve, ja se luonnollinen kunnioitus, jota kelpo mies aina herättää.

Lähtöajakseen määräämänään tuntina, hetkenä, johon asti hän oli odotellut valtakirjansa saapumista pikemmin pelolla kuin toivoen sen saavansa, hän siis nousi hevosensa selkään matkustaakseen takaisin Pariisiin.

Ne kolme päivää, jotka hänen oli viivyttävä matkalla, tuntuivat hänestä murhaavan pitkiltä, ja mitä lähemmäksi päämääräänsä hän ehti, sitä enemmän alkoi häntä huolestuttaa isän äänettömyys hänen suhteensa ja varsinkin sisaren vaitiolo, vaikka tämä oli vakuuttaen luvannut hänelle kirjoittaa vähintään kaksi kertaa viikossa.

Filip saapui siis, kuten sanoimme, puolenpäivän aikaan Versaillesiin, juuri kun hra Richelieu sieltä matkusti. Filip oli ratsastanut osan yöstä, nukkuen vain muutaman tunnin Melunissa. Hän oli niin mietteissään, ettei huomannut hra de Richelieuta vaunuissa eikä edes tuntenut hänen lakeijansa pukua.

Hän suuntasi matkansa suoraan puiston ristikkoportille, minkä luona oli lähtöpäivänään sanonut hyvästi Andréelle, jolloin nuori tyttö ilman mitään huolestumisen syytä, koska perheen onni oli korkeimmillaan, kuitenkin tunsi mielessään syntyvän käsittämättömän murheellisuuden ennustavat aavistukset.

Myöskin oli Filipin tuona päivänä vallannut Andréen tuskan; johdosta taikauskoinen herkkäluuloisuus; vähitellen oli kuitenkin järki päässyt oikeuksiinsa ja ravistanut pois ikeen, mutta omituisen sattuman kautta hän, Filip, tällä kertaa ilman näennäistä syytä saapui samaan paikkaan saman levottomuuden vallassa, löytämättä edes ajatuksistaan mitään mahdollista lohtua tässä voittamattomassa surumielisyydessä, joka aiheettomana tuntui enteeltä.

Juuri kun hänen sivukäytävälle kiitävä hevosensa kaikuvilla kavioillaan iski kipeniä kivistä, joku astui tämän melun viettelemänä esille tasatuista pensasaidoista.

Se oli Gilbert vesuri kädessä. Nuori puutarhuri tunsi entisen isäntänsä, ja Filip puolestaan tunsi Gilbertin.

Jo kuukauden ajan Gilbert oli näin harhaillut ympärinsä ja levottoman sielun lailla hän ei tiennyt, minne pysähtyisi.

Tänä päivänä hän taitavana toimeenpanemaan päähänpistojaan etsiskeli käytäviltä itselleen sopivia tähystyspaikkoja katsellakseen Andréen asuntoa ja ikkunaa, jotta tuo rakennus olisi alituisesti hänen näkyvissään ainoankaan silmän huomaamatta hänen hajamielisyyttään, väristyksiään ja huokauksiaan.

Vesuri kädessä, jotta hän näkyisi jotakin puuhaavan, hän samoili pensasaitojen ja kukkalavakkeiden välissä, leikellen täällä kukkivia oksia muka puhdistaakseen puita, kiskaisten tuolla muutamien nuorten lehmusten aivan tervettä kuorta muka poistaakseen pihkaa, samalla yhä kuunnellen, yhä tähystellen, kaivaten ja ikävöiden.

Nuori mies oli viimekuluneen kuukauden aikana suuresti kalvennut; nuoruutta todisti hänen kasvoissaan enää vain silmien omituinen tuli ja hipiän himmeä ja tasainen vaaleus; mutta hänen teeskentelystä puristunut suunsa, hänen viisto katseensa ja kasvolihasten värähtelevä liikkuvaisuus kuuluivat jo kypsyneemmän ikäkauden vakavammille vuosille.

Kuten sanoimme, Gilbert oli tuntenut Filipin, ja tuntiessaan hänet hän oli tehnyt liikkeen hiipiäkseen takaisin pensasryhmään.

Mutta Filip ohjasi hevosensa häntä kohti, huutaen:

— Gilbert, Gilbert hoi!

Gilbertin ensimäinen liike oli tarkoittanut pakoa; vielä silmänräpäys, ja pelon huimaus, selittämätön pyörrytyksen tunne, jonka kaikkeen syytä etsiskelevät ihmiset vanhalla ajalla olettivat Pan-jumalan aiheuttamaksi, olisi vallannut hänet ja ajanut häntä kuin mielipuolta pitkin käytäviä, metsikköjen ja pensasaitojen lävitse, jopa vesilammikkojenkin poikki.

Onneksi säikähtynyt lapsi kuitenkin kuuli ja ymmärsi Filipin lausumat lempeät sanat.

— Etkö sinä minua enää tunne, Gilbert? — huusi tämä. Gilbert käsitti hupsuutensa ja pysähtyi äkkiä, jonka jälkeen hän kääntyi takaisin, mutta verkalleen ja epäluuloisena.

— En, herra ritari, — sanoi nuori mies vavisten, — minä en tuntenut teitä; luulin teitä joksikin kaitsijaksi, ja kun en ole työssäni, pelkäsin, että minut huomattaisiin ja ilmiannettaisiin rangaistavaksi.

Filip tyytyi selitykseen, astui ratsultaan maahan, kietaisi ohjat käsivarteensa ja laskien toisen kätensä ilmeisesti värähtävän Gilbertin olalle hän kysyi:

— Mikä sinua vaivaa, ystäväni?

— Ei mikään, monsieur, — vastasi tämä.

Filip hymyili surumielisesti.

— Sinä et pidä meistä, Gilbert, — sanoi hän.

Nuori mies vavahti toistamiseen.

— Niin, minä käsitän, — jatkoi Filip, — isäni on tehnyt sinulle vääryyttä ja kohdellut sinua yrmien; mutta minä, Gilbert?

— Oi niin, te… — mutisi nuori mies.

— Minä olen sinusta aina pitänyt, sinua tukenut.

— Se on totta.

— Unohda siis paha hyvän vuoksi; sisarenikin on aina ollut sinulle ystävällinen.

— Ah ei, sitä ei! — vastasi nuorukainen vilkkaasti ja sellaisella sävyllä, jota kukaan ei olisi voinut ymmärtää; sillä siihen sisältyi syytös Andréeta kohtaan ja puolustelu hänelle itselleen, siinä sähähti ylpeyttä katuvaisen huokauksen ohella.

— Niin, niin, — virkkoi vuorostaan Filip, — minä käsitän; sisareni on hiukan kopea, mutta pohjaltaan hän on hyvä.

Sitten pienen pysähdyksen jälkeen, sillä koko tämä keskustelu oli tapahtunut vain tarkoituksessa viivyttää kohtausta, jota Filip aavistustensa johdosta pelkäsi, hän lisäsi:

— Tiedätkö, missä hän tällä hetkellä on, se rakas Andréeni? Sano, Gilbert.

Tämä nimi koski tuskallisesti Gilbertin sydämeen; hän vastasi tukehtuneella äänellä:

— Kotonaan, monsieur, luullakseni… Mistä voisin minä tietää…?

— Yksinään, kuten aina, ja ikävissään, sisar-parka! — keskeytti Filip.

— Niin, kaikesta päättäen yksinään tällä hetkellä, monsieur; sillä Nicole neidon karkaamisen jälkeen…

— Mitä! Onko Nicole karannut?

— On, monsieur, rakastajansa kanssa. — Rakastajansa kanssa?

— Ainakin niin otaksun, — sanoi Gilbert, joka huomasi menneensä liian pitkälle. — Niin talousrakennusten puolella väitetään.

— Mutta, tosiaan, Gilbert, — virkkoi Filip käyden yhä levottomammaksi, — en käsitä tästä mitään. Sinulta täytyy lypsää sanoja. Olehan toki vähän ystävällisempi. Sinulla on älyä, eikä sinulta puutu luontaista hienostusta; kah, älä turmele niitä hyviä ominaisuuksiasi teeskennellyllä vauhkoudella, jöröydellä, joka ei sovi sinun asemassasi, eikä muuten kellekään.

— Mutta enhän minä tiedä kaikkea, mitä te minulta kysytte, monsieur, ja tarkemmin mietittyänne käsitätte, etten voikaan tietää. Minä työskentelen kaiken päivää puutarhassa enkä tosiaan tunne linnan asioita.

— Gilbert, Gilbert, olisin sentään luullut, että sinulla on silmät.

— Minullako?

— Niin, ja mielenkiintoa niitä kohtaan, jotka kantavat minun nimeäni; sillä olipa vieraanvaraisuus Taverneyssä miten kehnoa tahansa, olet sitä kuitenkin nauttinut.

— Niinpä tunnenkin suurta mielenkiintoa teihin, hra Filip, — sanoi Gilbert kiivaalla ja käheällä äänellä, sillä Filipin säyseys ja eräs toinen tunne, jota tämä ei voinut arvata, oli pehmittänyt tämän rajun sydämen; — niin, teitä minä rakastan, ja siksi ilmoitankin teille, että sisarenne on kovin sairaana.

— Sisareni kovin sairaana! — huudahti Filip kiihkeästi. — Sisareni kovin sairaana, etkä sitä minulle heti sano!

Ja vaihtaen verkalliset askeleensa rientäviksi kysyi hän

— Mikä häntä vaivaa, taivaan nimessä?

— Ka, sitä ei tiedetä, — vastasi Gilbert.

— Mutta toki?

— Tiedän ainoastaan, että hän tänään kolme kertaa pyörtyi ulkona puutarhassa, ja äskettäin kävi häntä tapaamassa madame la dauphinen lääkärikin sekä herra parooni.

Filip ei kuullut enempää; hänen aavistuksensa olivat toteutuneet, ja todellisen vaaran uhatessa hän oli saanut takaisin kaiken rohkeutensa. Hän jätti hevosensa Gilbertille ja juoksi minkä jaksoi talousrakennuksia kohti.

Gilbert taasen jäätyään yksikseen vei hevosen kiireisesti talliin ja pakeni kuin villit ja saaliinhimoiset linnut, jotka eivät koskaan tahdo viipyä ihmisen lähettyvillä.

40.

Veljen huolestus.

Filip tapasi sisarensa makaamassa pienellä sohvalla, josta meillä jo on ollut tilaisuus mainita.

Astuessaan eteiseen nuori mies huomasi, että Andrée oli huolellisesti poistanut kaikki kukkaset, joista hän kuitenkin hyvin paljon piti. Siitä siitä asti, kun hänen pahoinvointinsa alkoi, oli kukkien tuoksu tuottanut hänelle sietämättömiä tuskia, ja tämän aivokudosten ärtymisen syyksi hän luki kaikki ne vaivat, jotka kahden viikon ajan olivat seuranneet toisiaan.

Filipin sisään astuessa Andrée uinaili; hänen kaunis, pilviin peittynyt otsansa oli raskaasti taaksepäin vaipunut, ja silmät näkyivät surullisesti vavahtelevan kuopissaan. Hänen kätensä olivat riipuksissa, ja vaikka veren tässä asennossa olisi pitänyt niihin laskeutua, ne olivat valkoiset kuin vahakuvan.

Hän oli niin liikkumaton, että hän ei näyttänyt ollenkaan elävältä, ja varmentuakseen siitä, että hän ei ollut kuollut, täytyi kuunnella hänen hengitystään.

Siitä hetkestä asti, kun Filip Gilbertiltä kuuli sisarensa olevan sairaana, hän oli kulkenut yhä ripeämmin ja saapuikin portaille aivan hengästyneenä; mutta tässä hän tarkemmin ajateltuaan oli pysähtynyt ja noussut askelmia pitkin tyynempänä, joten hän huoneen kynnykselle tultuaan liikkui niin äänettömästi ja keveästi kuin olisi ollut keijukainen.

Rakastaville sieluille ominaisella huolehtivalla hellyydellä tahtoi hän omin silmin taudin oireista ottaa selville sen laadun. Hän tiesi, että Andrée, joka oli niin lempeä ja hyväsydäminen, heti hänet nähtyään tai hänen askeleensa kuultuaan hillitsisi liikkeensä ja kasvonilmeensä, jotta ei häntä säikähdyttäisi.

Hän hiipi siis huoneeseen työntäen lasiruudulla varustettua ovea niin hiljaa, että Andrée ei sitä kuullut, ja näin ehti hän keskelle lattiaa ennenkuin tyttö mitään aavisti.

Filipillä oli siis aikaa katsella; hän näki tämän kalpeuden, tämän liikkumattomuuden, tämän levottomuuden. Hän yllätti syvälle vaipuneiden silmien omituisen ilmeen, tunsi itsensä levottomammaksi kuin miksi olisi luullut voivansa tulla, ja hänen päähänsä juolahti heti ajatus, että sisaren kärsimykset melkoiselta osaltaan johtuivat sielullisista syistä.

Tämä näky kouristi Filipin sydäntä, eikä hän voinut pidättää peljästynyttä liikettä.

Andrée avasi silmänsä ja päästäen kimeän huudon kavahti pystyyn kuin kuolleista herännyt sekä riensi vuorostaan aivan hengästyneenä lankeamaan veljensä kaulaan.

— Sinä, sinäkö, Filip! — virkkoi hän.

Mutta hänen voimansa uupuivat ennenkuin hän ehti lausua enempää. Ja mitäpä muuta olisi hän voinut sanoakaan, koska hän ajatteli vain tätä?

— Niin, niin, minä, — vastasi Filip syleillen ja tukien häntä, sillä hän tunsi tytön horjuvan hänen käsivarsillaan, — minä, joka tulen takaisin ja tapaan sinut sairaana! Voi, sisko-rukka, mikä sinua oikeastaan vaivaa?

Andrée alkoi nauraa hermostunutta naurua, joka vastoin potilaan tarkoitusta pikemmin teki Filipin yhä levottomammaksi kuin häntä rauhoitti.

— Mikäkö minua vaivaa, kysyt; näytänkö sitten sairaalta, Filip?

— Oi kyllä, Andrée, olet aivan kalpea ja vapiset.

— Mutta miten voit sellaista väittää, veli? En edes voi pahoin. Kuka Herran nimessä on sinulle antanut niin vääriä tietoja? Kuka on ollut kyllin hupsu peloittaakseen sinua? En tosiaan käsitä, mitä tarkoitat, ja minä voin mainiosti, lukuun ottamatta pieniä huimauksia, jotka kyllä itsestään menevät ohitse.

— Mutta sinähän olet niin kalpea, Andrée…

— Olenko sitten tavallisesti kovin verevä?

— Et, mutta sinulla on toki elonväriä, jotavastoin tänään…

— Ei se mitään vaarallista ole.

— Kah, kätesi, jotka äsken olivat polttavat, ovat nyt jääkylmät.

— Se on aivan luonnollista, Filip; nähdessäni sinun tulevan…

— No?

— Tunsin niin rajua riemua, että veri hyökkäsi sydämeen, siinä kaikki.

— Mutta sinä horjut, Andrée, sinä pidät minusta kiinni.

— Enhän, minä vain syleilen sinua; etkö tahdo, että sinua syleilen, Filip?

— Oi, rakas Andrée! — Ja hän puristi nuorta tyttöä rintaansa vasten.

Samalla hetkellä tunsi Andrée voimiensa uudestaan pettävän; turhaan yritti hän riippua veljensä kaulassa, hänen kätensä lipui alas jäykkänä ja melkein tunnotonna, ja hän vaipui takaisin sohvalle valkoisempana kuin musliiniverhot, joille hänen ihastuttavat kasvonsa varjostuivat.

— Katso, katso, sinä petit minua! — huudahti Filip. — Ah, rakas sisko, sinä kärsit, sinä olet sairas!

— Pullo, pullo! — kuiskasi Andrée pakoittaen kasvoilleen hymyilevän ilmeen, joka seuraisi häntä kuolemaansa asti.

Ja raukealla silmällään, vaivaloisesti kohotetulla kädellään hän osoitti Filipille pulloa pienellä ompelupöydällä ikkunan edessä.

Filip riensi sitä ottamaan silmät yhä kiinnitettyinä sisareensa, jonka vierestä hän vastahakoisesti poistui. Sitten avasi hän ikkunan ja palasi asettaakseen pullon tytön vavahtelevien sieramien alle.

— Kas niin, — virkkoi tämä, hengittäen pitkin siemauksin ilmaa ja elämää, — nyt näet, että olen jälleen herännyt kuolleista. No, luuletko, että olen kovin sairas? Puhu.

Mutta Filip ei edes ajatellut vastaamista; hän katseli sisartaan.

Andrée toipui vähitellen, kohosi istualleen sohvalla, sulki Filipin vapisevan käden kosteihin kämmeniinsä, ja kun hänen katseensa seestyi ja veri uudestaan väritti posket, näytti hän kauniimmalta kuin koskaan ennen.

— Ah niin, — sanoi hän, — nythän näet, Filip, että se on jo ohitse, ja panisinpa vetoa, että ilman hyvässä aikomuksessa minulle tuottamaasi mieluisaa yllätystä kouristukset eivät olisi enää esiintyneet ja että olisin ollut aivan ennallani. Mutta käsitäthän, Filip, että tuollainen äkillinen ilmestyminen minun eteeni, joka sinua niin suuresti rakastan… sinua, elämäni ponninta ja keskipistettä, on samaa kuin tahtoa minut surmata, vaikka olisin aivan tervekin.

— Niin, tuo kaikki on sievää ja herttaista, Andrée; mutta sanohan minulle nyt aluksi, pyydän, mistä luulet tämän pahoinvoinnin aiheutuvan.

— Mitäpä minä tiedän, ystäväni? Ehkä keväästä ja sen kukkasten huumasta. Tiedät, kuinka herkkähermoinen olen. Viimeksi eilen oli persialaisten sireenien tuoksu ulkona kukkatarhassa minut tukehduttaa; tiedäthän, miten nuo uhkeat ensimäisissä kevättuulissa huojuvat kukkatertut levittävät päihdyttäviä huuruja. No niin, eilen… ah, ah, Filip, en tahdo sitä enää ajatella, sillä luulen, että se aiheuttaisi minulle uutta huimausta.

— Niin, olet oikeassa, ja ehkä se siitä johtuukin; kukkien tuoksu on varsin vaarallista. Muistatko, miten minä kerran lapsena Taverneyssä sain päähäni reunustaa vuoteeni pensasaidoista karsituilla kukkivilla sireeninoksilla? Se oli ihana lepopaikka, aivan kuin juhla-alttari, sanoimme molemmat; mutta huomenis en herännytkään, kuten muistat, ja kaikki pitivät minua kuolleena paitsi sinä, joka et mitenkään tahtonut uskoa, että olisin sinut noin hyvästiä sanomatta jättänyt. Ja ainoastaan sinä, Andrée-kulta — olit silloin tuskin kuusivuotias — virvoitit minut elämään suudelmilla ja kyynelillä.

— Ja ilmalla, Filip, sillä sellaisissa tapauksissa tarvitsee ennen kaikkea ilmaa. Minusta tuntuu aina, että minulta täällä puuttuu ilmaa.

— Oi, sisar, sisar, varmaankin olit unohtanut tuon tapauksen ja antanut tuoda kukkia huoneeseesi.

— En, Filip, enpä niinkään; siitä on jo kaksi viikkoa, kun tänne on tuotu edes pienoista satakaunoa. Omituista kyllä, minä, joka niin paljon pidin kukkasista, nyt olen alkanut niitä inhota. Mutta jättäkäämme kukkaset. Minulla on siis ollut päänkipua, neiti de Taverneyllä on ollut päänkipua, rakas Filip; ja onpa se neiti Taverney onnellinen henkilö!… Sillä tämän päänkivun aiheuttama pyörtymys on saanut sekä hovin että kaupungin huolehtimaan hänen kohtalostaan.

— Kuinka niin?

— Kah, hänen korkeutensa dauphine on ollut kyllin ystävällinen tullakseen minua katsomaan… Oi, Filip, madame la dauphine on kovin herttainen suojelijatar, perin hienotuntoinen ystävätär! Hän hoivasi minua, lellitteli minua, toi luokseni ensimäisen henkilääkärinsä, ja kun tuo vakava ammattimies, jonka lausunnot ovat erehtymättömiä, tunnusteli valtimoani ja katsoi silmiäni ja kieltäni, tiedätkö, mikä onni minulle viimeksi tapahtui?

— En.

— Niin, havaittiin aivan yksinkertaisesti, etten ollut rahtuakaan sairas, eikä tohtori Louis keksinyt ainoatakaan sekoitusta, ainoatakaan pilleriä, mitä olisi minulle määrännyt, vaikka hänen sanotaan joka päivä katkovan käsivarsia ja sääriä niin että pöyristää. Näet siis, Filip, että voin mainiosti. Sano nyt minulle, kuka sinut peloitti?

— Se pieni Gilbert-houkkio sen teki.

— Gilbert? — huudahti Andrée ilmeisen kärsimättömästi.

— Niin, hän sanoi minulle, että olit kovin sairas.

— Ja sinä uskoit sitä tyhmyriä, sitä tyhjäntoimittajaa, joka ei kelpaa muuhun kuin pahantekoon ja valheiden levittäjäksi?

— Andrée, Andrée!

— No?

— Sinä kalpenet taas.

— Mitä vielä; se Gilbert minua vain ärsyttää. Ei riitä, että alituisesti tapaan hänet tielläni, vaan minun täytyy kuulla hänestä puhuttavan, kun hän ei ole saapuvillakaan.

— Kas, nyt sinä menet jälleen tainnuksiin.

— Ah niin, hyvä Jumala!… Mutta se onkin…

Andréen huulet kalpenivat ja hänen äänensä sammui.

— Tuo on omituista! — jupisi Filip.

Andrée ponnistausi.

— Ei, ei se mitään ole, — virkkoi hän; — älä välitä kaikista näistä pienistä hysteerisistä nytkähdyksistä. Kas nyt olen taas jaloillani, Filip. Kuulehan, emmekö menisi hiukan ulos kävelemään yhdessä? Kymmenen minuutin päästä olen sitten parantunut.

— Pelkään, että rasitat liiaksi voimiasi, Andrée.

— Ei, sinun palaamisesi, Filip, toisi minulle terveyden, vaikka olisin kuoleman kielissä. Tahdotko, että menemme ulos, Filip?

— Tuota pikaa, rakas Andrée, — sanoi tämä hellästi hilliten sisartansa; — et ole minua vielä täysin rauhoittanut, levähdä vielä hetkinen.

— Olkoon niin.

Andrée vaipui jälleen sohvalle, vetäen mukanaan Filipin, jota hän piti kädestä.

Ja miksi, jatkoi hän, — tulet näin äkkiä mitään edeltäpäin ilmoittamatta?

— Mutta vastaa minulle, rakas Andrée, miksi itse olet lakannut minulle kirjoittamasta?

— Niin, se on totta; mutta siitähän on kulunut vain muutama päivä.

— Melkein kaksi viikkoa, Andrée.

Tyttö loi silmänsä alas.

— Sinua huolimatonta! — sanoi Filip lempeän moittivasti.

— Ei, minä olen sairastellut, Filip. Kuule, olet oikeassa, pahoinvointini alkoi sinä päivänä, josta lähtein et enää ole saanut minulta tietoja. Siitä alkaen asiat, jotka minulle olivat rakkaimpia, väsyttävät minua ja herättävät minussa vastenmielisyyttä.

— No, kaikesta tuosta huolimatta olen kuitenkin iloinen siitä, mitä minulle äsken sanoit.

— Mitä se oli?

— Sanoit tuntevasi itsesi hyvin onnelliseksi, sitä parempi, sillä joskin sinua täällä rakastetaan ja sinusta huolehditaan, en voi sanoa samaa itsestäni.

— Itsestäsi?

— Niin, sillä minä olen siellä elänyt aivan unohdettuna; sisarenikaan ei ole minua muistanut.

— Oi Filip!

— Saatatko uskoa, rakas Andrée, että lähtöni jälkeen, jota niin kiirehdettiin, en ole kuullut mitään oletetusta rykmentistä, jonka päälliköksi minut muka lähetettiin ja jonka kuningas hra de Richelieun, vieläpä isänkin ilmoituksen mukaan oli minulle luvannut?

— Oh, se ei minua kummastuta, — sanoi Andrée.

— Mitä, eikö se kummastuta sinua?

— Ei. Et tiedä, Filip, miten järkkyneinä hra de Richelieu ja isäni ovat; he muistuttavat kahta sielutonta ruumista. Minä en ollenkaan ymmärrä kaikkien noiden ihmisten hommia. Aamusella isäni juoksee vanhan ystävänsä perästä, niinkuin hän häntä nimittää; hän pakoittaa hänet menemään Versaillesin Palatsiin kuninkaan puheille; sitten hän palaa tänne häntä odottamaan, kuluttaen aikansa tekemällä minulle käsittämättömiä kysymyksiä. Kun päivä kuluu ilman mitään uutisia, joutuu hra de Taverney vimmoihinsa. Herttua vetää häntä nenästä, sanoo hän, herttua pettää. Ketä herttua pettää? Kysyn sitä sinulta; sillä minä en sitä tiedä enkä totta puhuen paljoa välitä sitä tietääkään. Hra de Taverney elää täten kuin tuomittu sielu kiirastulessa, yhä odottaen jotakin, mitä hän ei saa, tai jotakuta henkilöä, joka ei koskaan tule.

— Mutta kuningas, Andrée, kuningas?

— Mitä, kuningasko?

— Niin, kuningas, joka oli meille niin suosiollinen.

Andrée katsahti arasti ympärilleen.

— Mitä tarkoitat? — kysyi veli.

— Kuule, kuningas… puhukaamme hiljaa… on luullakseni hyvin oikullinen, Filip. Hänen majesteettinsa, tiedäthän, oli alussa ollut minua kohtaan hyvin osaaottavainen, kuten sinuakin, isäämme ja koko perhettämme kohtaan; mutta aivan äkkiä hänen harrastuksensa on kylmennyt voimattani arvata, miten ja minkätähden. Varmaa kuitenkin on, että hänen majesteettinsa ei minuun enää katso, jopa kääntää minulle selkänsä, ja viimeksi hiljan, kun pyörryin puutarhassa…

— Ah, näetkös, Gilbert oli oikeassa; sinä siis pyörryit, Andrée?

— Täytyikö sen pienen Gilbert lurjuksen tosiaan kertoa se sinulle, kertoa se ehkä kaikille ihmisille! Mitä se häneen kuuluu, pyörrynkö minä vai enkö? Tiedän hyvin, rakas Filip, lisäsi Andrée hymyillen, — ettei ole sopivaa mennä tainnuksiin kuninkaallisessa palatsissa; mutta eihän kukaan huvikseen pyörry enkä minäkään sitä tahallani tehnyt.

— Mutta kuka sinua siitä moittii, rakas sisar?

— No kuningas.

— Kuningasko?

— Niin, hänen majesteettinsa oli tulossa isosta Trianonista hedelmäpuiston kautta juuri tuolla onnettomalla hetkellä. Minä makasin aivan typeränä ja turtuneena pitkälläni penkillä ystävällisen hra de Jussieun käsivarsien tukemana hänen parhaansa mukaan minua hoivaillessansa, kun kuningas minut huomasi. Tiedät, Filip, että pyörtynyt ei menetä kokonaan tajuntaansa, kaikkea tietoisuutta siitä mitä ympärillään tapahtuu. No niin, kun kuningas minut huomasi, luulin näennäisessä tajuttomuudessanikin havaitsevani hänen rypistyneet kulmansa ja vihastuneen katseensa sekä kuulevani muutamia perin epäystävällisiä sanoja, joita kuningas mutisi hampaittensa välistä. Sitten hänen majesteettinsa riensi pois, luullakseni kovin närkästyneenä siitä, että olin rohjennut saada pahoinvointi-kohtauksen hänen puutarhassaan. Mutta, Filip, se ei tosiaan ollut minun syyni.

— Lapsi-parka, — sanoi Filip puristaen hellästi nuoren tytön kättä, — eipä suinkaan se ollut sinun syysi. Sitten, sitten?

— Olen kertonut kaiken, ystäväni; ja hra Gilbertin olisi pitänyt säästää minut selostuksiltaan.

— Kah, nyt sinä taas soimaat poika-raukkaa.

— Niin, puolusta sinä häntä; kyllä hän on soma otus!

— Taivaan tähden, Andrée, älä ole niin kova sitä nuorukaista kohtaan; sinä herjaat ja tiuskit häntä, olen nähnyt sinut teossa!… Voi, hyvä Jumala, mikä sinulle, Andrée, taas tulee?

Tällä kertaa Andrée oli kaatunut takaisin sohvan pieluksille virkkamatta sanaakaan; tällä kertaa pullo ei voinut häntä toinnuttaa; täytyi odottaa, kunnes pyörtymys oli ohi ja veri jälleen alkoi kiertää.

— Aivan varmaan, — mutisi Filip, — on sinun sairautesi, sisareni, niin vakavaa laatua, että se peloittaisi rohkeampiakin kuin mitä minä olen, kun on kysymys sinun kärsimyksistäsi. Sano, mitä sanot, mutta minusta tätä tautia ei saa käsitellä tuolla teeskentelemälläsi välinpitämättömyydellä.

— Mutta, Filip, kun lääkäri sanoi…

— Lääkäri ei saa minua uskomaan, ei koskaan, ellen itse puhuttele häntä! Missä voi tuon tohtorin tavata?

— Hän käy joka päivä Trianonissa.

— Mutta mihin aikaan päivästä, aamuisinko?

— Aamuin ja illoin hänellä on palvelusvuoronsa.

— Onko hän nyt täällä?

— Kyllä, ystäväni; lyönnilleen kello seitsemältä illalla, sillä hän on täsmällinen, hän nousee dauphinen asuntoon vieviä ulkoportaita.

— Hyvä, — sanoi Filip tyynempänä, — minä odotan luonasi.

41.

Erehdys.

Filip pitkitti huolettomasti keskustelua, samalla kun hän salavihkaa tarkkasi sisartaan, joka taasen puolestaan ponnisteli, jotta ei tekisi häntä levottomaksi uusilla pyörtymyskohtauksilla. Filip puhui paljon pettyneistä toiveistaan, kuninkaan unohduksesta, hra de Richelieun epävakaisuudesta, ja kun hän kuuli kellon lyövän seitsemän, hän lähti äkkiä, välittämättä, arvasiko Andrée hänen aikeensa.

Hän suuntasi askeleensa suoraan kuningattaren paviljonkiin päin ja seisahtui riittävän matkan päähän, jotta palvelushenkilöt eivät häntä pysähdyttäisi, mutta kyllin lähelle, jotta kukaan ei voisi mennä ohitse hänen, Filipin, tuntematta ohikulkijaa.

Hän ei ollut seisonut siinä viittä minuuttia ennenkuin hän näki Andréen kuvaileman jäykän ja melkein majesteetillisen lääkärin tulevan häntä vastaan.

Alkoi hämärtää, ja vaikka lukemisen näin ollen täytyi olla vaikeata, arvoisa tohtori kuitenkin selaili äskettäin Kölnissä julkaistua tutkielmaa vatsahalvausten syistä ja vaikutuksista. Vähitellen tuli melkein pimeä hänen ympärillään ja tohtori jo pikemmin arvasi kuin luki, kun samassa liikkuva ja läpikuultamaton esine poisti oppineelta ammattimieheltä viimeisenkin valonkajastuksen.

Hän kohotti päänsä, näki edessään miehen, ja kysyi:

— Mitä haluatte?

— Anteeksi, monsieur, — sanoi Filip; — onko minulla kunnia puhutella tohtori Louista?

— Kyllä, monsieur, — vastasi lääkäri sulkien kirjansa.

— Suokaa minulle sitten muutama sana, — virkkoi Filip.

— Anteeksi, monsieur; mutta virkatoimeni kutsuu minua madame la dauphinen luo. On jo aika, enkä voi antaa itseäni odottaa.

— Monsieur… — ja tässä teki Filip rukoilevan liikkeen sulkeakseen lääkäriltä tien, — monsieur, henkilö, jolle anon teidän huolenpitoanne, on madame la dauphinen palveluksessa. Hän kärsii paljon, jotavastoin prinsessa ei ole laisinkaan sairas.

— Kenestä te siis puhutte? — kysyi lääkäri.

— Henkilöstä, jonka luo madame la dauphine itse teidät vei.

— Ahaa, olisiko ehkä kysymys neiti Andrée de Taverneystä?

— Oikein, monsieur.

— Vai niin, — virkahti tohtori, äkkiä vilkaisten ylös nuoreen mieheen.

— Te tiedätte siis, että hän kärsii paljon.

— Hänellä on kouristuksia, eikö niin?

— Alituisia pyörrytyskohtauksia, niin, monsieur. Tänään hän muutaman tunnin kuluessa pyörtyi kolme, neljä kertaa käsivarsilleni.

— Voiko nuori neiti siis huonommin?

— Ah, enhän minä tiedä; mutta käsitätte, tohtori, että kun rakastaa jotakuta…

— Te rakastatte neiti Andrée de Taverneytä?

— Oi, enemmin kuin elämääni, hra tohtori!

Filip lausui nämä sanat niin hehkuvalla veljenrakkaudella, että tohtori Louis käsitti niiden tarkoituksen väärin.

— Ahaa, — virkkoi hän, — se olette siis te…? Lääkäri pysähtyi epäröiden.

— Mitä aioitte sanoa, monsieur? — kysyi Filip.

— Te siis olette…?

— Kuka minä olen… mitä, monsieur?

— No, tuhat tulimaista, hänen rakastajansa, — sanoi lääkäri kärsimättömästi.

Filip astahti taaksepäin, laskien kätensä otsalleen ja käyden kalmankalpeaksi.

— Monsieur, — virkkoi hän, — olkaa varuillanne, te herjaatte sisartani!

— Sisartanne! Onko neiti Andrée de Taverney teidän sisarenne?

— On, monsieur, enkä luule sanoneeni mitään, joka olisi voinut aiheuttaa niin omituisen erehdyksen teidän puoleltanne.

— Anteeksi, monsieur, hetki, jonka olitte valinnut minua tavataksenne, salaperäinen ilmeenne minua puhutellessanne… sai minut luulemaan, otaksumaan, että vieläkin hellemmät tunteet kuin veljenrakkaus…

— Ah, paras tohtori, ei rakastaja eikä puoliso voisi rakasta sisartani hartaammin kuin minä.

— Hyvä; sitten kyllä käsitän, että otaksumani teitä loukkasi, ja esitän teille siitä anteeksipyyntöni. Sallitteko minun nyt, monsieur…? — Ja lääkäri aikoi kulkea edelleen.

— Tohtori, — tivasi Filip, — pyydän, älkää jättäkö minua ensin rauhoittamatta minua sisareni tilan suhteen.

— Mutta mikä hänen tilassaan sitten on saattanut teidät levottomaksi?

— Hyvä Jumala, se mitä itse olen nähnyt.

— Olette nähnyt oireita, jotka ilmaisevat pahoinvointia…

— Vakavaako, tohtori?

— Miltä kannalta sitä katsoo.

— Kuulkaa, tohtori, kaikessa tässä on jotakin omituista; voisi luulla, että te ette tahdo tai ette uskalla minulle vastata.

— Otaksukaa ennemmin, monsieur, että kärsimättömyydessäni ehtiä hänen korkeutensa dauphinen luo, joka minua odottaa…

— Tohtori, tohtori, — sanoi Filip, laskien kätensä kylmä hikeä valuvalle otsalleen, — te luulitte minua neiti de Taverneyn rakastajaksi?

— Niin, mutta te oikaisitte erehdykseni.

— Ajatteletteko siis, että neiti de Taverneyllä on rakastaja?

— Anteeksi, monsieur, mutta en ole velvollinen tekemään tiliä ajatuksistani.

— Tohtori, säälikää minua; te päästitte suustanne sanan, joka tarttui sydämeeni kuin taittunut tikarinterä. Tohtori, älkää koettako sekoittaa asiaa; teidän hienotunteisuutenne ja taitavat puheenne eivät nyt hyödytä. Tohtori, mikä on se sairaus, jota olisitte rakastajalle selostanut, mutta jonka te veljeltä tahdotte salata? Tohtori, minä rukoilen, vastatkaa minulle.

— Päinvastoin pyydän, että vapautatte minut teille vastaamasta, monsieur; sillä tavasta, jolla minulta kyselette, näen, ettette enää hallitse itseänne.

— Ah, ettekö siis käsitä, monsieur, että jokainen lausumanne sana ajaa minut lähemmäksi kuilua, jonka näkeminen minua peloittaa.

— Monsieur!

— Tohtori, — huudahti Filip entistä kiihkeämmin, — tämä merkitsee siis, että teillä on minulle ilmoitettavana joku kauhea salaisuus, jota kuullakseni tarvitsen kaiken kylmäverisyyteni, kaiken rohkeuteni?

— Mutta enhän tiedä, missä otaksumissa te harhailette, hra de Taverney; en ole mitään sellaista sanonut.

— Oh, se on sata kertaa pahempaa kuin jos minulle jotakin sanoisitte! Te annatte minun aavistaa niin paljon… Se ei ole ihmisystävällistä, tohtori! Te näette, että sydämeni on särkyä sanoistanne, te näette minun pyytävän, rukoilevan. Puhukaa, puhukaa toki! Kuulkaa, minä vakuutan teille, että minulla on kylmäverisyyttä, rohkeutta… Tämä sairaus, tämä häpeä kenties… Hyvä Jumala, te ette keskeytä minua, tohtori, tohtori!

— Hra de Taverney, minä en ole mitään sanonut, en madame la dauphinelle, en isällenne, enkä teille; älkää vaatiko minulta muuta.

— Ette, ette ole mitään sanonut… Mutta näettehän, että tulkitsen äänettömyytenne; näette, että seuraan ajatustanne siinä synkässä ja kohtalokkaassa uomassa, missä se liikkuu. Pysähdyttäkää minut toki, jos olen joutunut harhaan.

— Hyvästi, monsieur, — vastasi tohtori liikutettuna.

— Oi, ette saa jättää minua näin, vastaamatta myöntävästi tai kieltävästi. Sananen vain, yksi ainoa sana, siinä kaikki, mitä teiltä pyydän.

Lääkäri pysähtyi.

— Monsieur, — virkkoi hän, — vast'ikään, ja siitä johtui onneton erehdys, josta te loukkaannuitte…

— Älkäämme siitä enää puhuko, monsieur.

— Päinvastoin, puhukaamme; vast'ikään, ehkä rahtusen liian myöhään, sanoitte minulle, että neiti de Taverney on sisarenne. Mutta aikaisemmin johditte minut harhaan lausuessanne niin perin innokkaasti ja liikutettuna, että rakastitte neiti Andréeta enemmän kuin elämäänne.

— Se on totta.

— Jos rakkautenne häntä kohtaan on niin suuri, hän epäilemättä vastaa siihen samallaisella hellyydellä?

— Ah, monsieur, Andrée rakastaa minua enemmän kuin ketään muuta maailmassa.

— No, palatkaa sitten hänen luokseen, kyselkää häneltä, monsieur; tehkää hänelle sensuuntaisia kysymyksiä, joihin minun täytyy kieltäytyä vastaamasta; ja jos hän rakastaa teitä niinkuin te häntä rakastatte, hän kyllä vastaa kysymyksiinne. On paljon seikkoja, jotka kerrotaan ystävälle, vaikka ne lääkäriltä vaietaan. Silloin hän ehkä suostuu teille sanomaan, mitä minä en millään ehdolla tahtoisi opastaa teitä aavistamaan. Hyvästi, monsieur.

Ja tohtori astui taas askeleen paviljonkia kohti.

— Ei, ei, se on mahdotonta! — huudahti Filip mielettömänä tuskasta ja keskeyttäen jokaisen sanansa nyyhkytyksellä. — Ei, tohtori, olen kuullut väärin; te ette ole voinut minulle tuota sanoa!

Lääkäri irroittausi hiljaa; sitten lausui hän säälivällä lempeydellä:

— Tehkää niinkuin teitä neuvoin, hra de Taverney, ja, uskokaa minua, se on parasta, mitä voitte tehdä.

— Mutta ajatelkaa toki, uskoa teitä olisi luopua vakaumuksesta, joka on ollut elämäni uskonto; se olisi enkelin syyttämistä, Jumalan kiusaamista, tohtori! Jos vaaditte, että teitä uskon, niin todistakaa edes, todistakaa.

— Hyvästi, monsieur.

— Tohtori! — huusi Filip epätoivoissaan.

— Olkaa varuillanne; jos puhutte noin kiivaasti, niin ilmaisette sen, minkä minä olin päättänyt kaikilta vaieta ja minkä olisin tahtonut salata teiltä itseltännekin.

— Niin, niin, olette oikeassa, tohtori, — virkkoi Filip niin matalalla äänellä, että sanat kuolivat hänen huulilleen; — mutta voihan tiedekin erehtyä, ja tunnustanette, että itsekin olette joskus erehtynyt.

— Harvoin, monsieur, — vastasi lääkäri; — minä olen syvällisiä opintoja harjoittanut mies, eikä suuni koskaan myönnä ennenkuin silmäni ja järkeni ovat sanoneet: "olen nähnyt… tiedän… olen varma". Tosin olette oikeassa siinä, monsieur, että toisinaan olen saattanut erehtyä, niinkuin jokainen ihminen on erehtyväinen; mutta tällä kertaa sitä kaikesta päättäen en ole tehnyt. Kas niin, tyyntykää, ja erotkaamme.

Mutta Filip ei voinut näin alistua. Hän laski kätensä lääkärin käsivarrelle niin hartaasti rukoilevin ilmein, että tämä pysähtyi.

— Vielä yksi, viimeinen suosionosoitus, herra tohtori! — sanoi Filip. — Näette, miten kiihdyksissä mieleni on; tunnen jotakin, mikä lähenee mielipuolisuutta; tietääkseni, onko minun elettävä vai kuoltava, tarvitsen varmennuksen tähän minua uhkaavaan todellisuuteen. Minä palaan sisareni luo, mutta en puhu hänelle ennenkuin te olette vielä käynyt häntä katsomassa. Miettikää.

— Teidän asianne on miettiä, monsieur; sillä minulla puolestani ei ole sanaakaan lisättävänä siihen, mitä olen lausunut.

— Monsieur, luvatkaa minulle… ah, tämä on armo, jota pyövelikään ei uhriltaan kieltäisi!… luvatkaa minulle palata sisareni luo, käytyänne hänen korkeutensa dauphinen luona. Taivaan nimessä, tohtori, luvatkaa se minulle!

— Se on hyödytöntä, monsieur; mutta koska sitä välttämättömästi tahdotte, on velvollisuuteni täyttää toivomuksenne. Lähdettyäni madame la dauphinen asunnosta tulen sisarenne luo.

— Oi, kiitos, kiitos! Niin, tulkaa, ja sitten te itse tunnustatte erehtyneenne.

— Toivon sitä kaikesta sydämestäni, monsieur, ja jos olen erehtynyt, myönnän sen ilomielin.

Ja Filipistä vapautunut lääkäri lähti, jättäen nuoren miehen puistokäytävälle. Filip vapisi kuumeesta, kylpi kylmässä hiessä, eikä huumauksessaan enää tuntenut paikkaa, missä oli, ei miestä, jonka kanssa oli haastellut, eikä salaisuutta, jonka oli saanut tietää.

Muutamien minuuttien ajan hän katseli itsetiedottomasti taivasta, joka vähitellen kirkastui tähdistä, ja rakennusta, josta valot alkoivat välkkyä.

42.

Kuulustelu.

Niin pian kuin Filip oli toipunut ja järki jälleen päässyt valtaansa, hän suuntasi askeleensa Andréen asuntoon.

Mutta mikäli hän lähestyi paviljonkia, sikäli hänen onnettomuutensa peikko vähitellen kaikkosi; hänestä tuntui, että oli nähnyt unta ja hetkisen taistellut jotakin epätodellista vastaan. Mitä enemmin hän loittoni lääkäristä, sitä vähemmin hän uskoi tämän peloittavia sanoja. Aivan varmaan oli tiede erehtynyt, eikä hyve langennut.

Eikö tohtori ollut myöntänyt hänen olevan täysin oikeassa lupaamalla palata hänen sisarensa luo?

Mutta kun Filip jälleen seisoi Andréen kasvojen edessä, hän oli niin muuttunut, niin kalpea, niin menehtynyt, että nyt oli tytön vuoro käydä levottomaksi veljensä tähden ja kysyä häneltä, miten sellainen hirveä muutos niin vähässä ajassa oli voinut hänessä tapahtua.

Vain yksi seikka oli voinut tehdä Filipiin sellaisen vaikutuksen.

— Ah, veli, — sanoi Andrée, — olenko siis kovin sairas?

— Miksi sitä kysyt? — virkkoi Filip.

— Siksi, että neuvottelu tohtori Louis'n kanssa on sinut noin peljästyttänyt.

— Ei, sisareni, — virkkoi Filip; — tohtori ei ole levoton, sinä puhuit minulle totta. Ainoastaan suurella vaivalla olen saanut hänet edes suostumaan käymään täällä uudestaan.

— Ah, tuleeko hän uudestaan? — äännähti Andrée.

— Kyllä hän tulee; eihän sinulla, Andrée, liene mitään sitä vastaan?

Ja Filip loi näitä sanoja lausuessaan läpitunkevan katseen nuoreen tyttöön.

— Ei, — vastasi tämä luontevasti, — ja jos hänen käyntinsä sinua hiukan rauhoittaa, en muuta pyydä. Mutta sanohan sillävälin, mistä aiheutuu tuo kauhea kalpeutesi, joka minua niin järkyttää?

— Oletko siitä levoton, Andrée?

— Vielä kysyt!

— Sinä rakastat minua siis hyvin hellästi, Andrée?

— Kuinka niin? — sanoi nuori tyttö.

— Kysyn sinulta, Andrée, rakastatko minua yhä yhtä paljon kuin ennen lapsina ollessamme?

— Oi, Filip, Filip!

— Olen siis sinulle kalleimpia olentoja maan päällä?

— Kaikkein kallein, ainoa! — huudahti Andrée. — Sitten lisäsi hän punastuen ja hämillään: — Anteeksi, Filip, minä unohdin…

— Isämme, niinkö, Andrée?

— Niin.

Filip tarttui sisarensa käteen ja katseli häntä hellästi.

— Andrée, — sanoi hän, — älä suinkaan usko, että koskaan moittisin sinua, jos sydämeesi sisältyisi hellyyttä, mikä ei olisi rakkautta isäämme eikä rakkautta minuun…

Sitten hän istahti sisarensa viereen ja jatkoi:

— Olet siinä iässä, Andrée, jolloin nuorten tyttöjen sydän puhuu heille voimakkaammin kuin he itse tahtovat, ja sinä tiedät jumalallisen käskyn säätävän, että naisten on jätettävä vanhempansa ja sukulaisensa seuratakseen puolisoaan.

Andrée katseli hetkisen Filipiä ikäänkuin hänelle olisi puhuttu vierasta, käsittämätöntä kieltä.

Sitten alkoi hän nauraa kuvailemattoman viattomasti ja lausui:

— Puolisoani! Etkö puhunut minulle puolisosta, Filip? Kah, hän on vielä syntymättä, tai ainakaan en häntä tunne!

Liikutettuna tästä Andréen teeskentelemättömästä huudahduksesta Filip siirtyi lähemmäksi ja sulkien hänen kätensä omiinsa vastasi:

— Ennen puolisoa, hyvä Andrée, on neidolla kihlattu, rakastaja.

Andrée katseli Filipiä aivan kummastuneena, sallien nuoren miehen tutkivan silmän pohjata hänen kirkasta neitseenkatsettaan, missä hänen koko sielunsa päilyi.

— Sisareni, — sanoi Filip, — syntymästäsi asti olet pitänyt minua parhaana ystävänäsi; minä puolestani olen katsellut sinua ainoana ystävättärenäni. Kuten tiedät, en koskaan jättänyt sinua ottaakseni osaa toverieni leikkeihin. Yhdessä olemme kasvaneet, eikä mikään ole järkyttänyt sokeata luottamustamme toisiimme. Mistä siis johtuu, että sinä, Andrée, viime aikoina olet niin aiheettomasti ja ensimäisenä muuttunut minun suhteeni?

— Minäkö muuttunut! Muuttunut sinun suhteesi, Filip? Selitähän. En tosiaan ymmärrä rahtuakaan kaikesta siitä, mitä tänne palattuasi olet puhunut.

— Niin, Andrée, — sanoi nuori mies puristaen häntä rintaansa vasten; — niin, hellä sisareni, nuoruuden intohimot ovat seuranneet lapsuuden kiintymystä, ja sinä et enää ole pitänyt minua kyllin hyvänä tai kyllin luotettavana paljastaaksesi minulle rakkauden täyttämää sydäntäsi.

— Veljeni, ystäväni, — virkkoi Andrée yhä enemmin kummastuneena, — mitä sinä tällä oikeastaan tarkoitat? Miksi puhut minulle rakkaudesta?

— Andrée, minä puutun rohkeasti kysymykseen, joka sinulle on täynnä vaaroja ja minulle itselleni tuottaa levottomuutta ja tuskaa. Tiedän hyvin, että kun tällä hetkellä pyydän tai pikemmin vaadin luottamustasi, menetän arvoani silmissäsi. Mutta mieluummin tahdon, ja voit uskoa, että sen sanominen tuottaa minulle kärsimystä, mieluummin tahdon tuntea rakkautesi minuun pienemmäksi kuin jättää sinut itseäsi uhkaavien onnettomuuksien, hirvittävien onnettomuuksien uhriksi, Andrée, jos itsepäisesti yhä vaikenet, jota vaikenemistasi valitan ja johon en olisi luullut sinun kykenevän veljeä, ystävää kohtaan.

— Veljeni, ystäväni, — vastasi Andrée, — vakuutan sinulle etten näistä moitteistasi ymmärrä mitään.

— Andrée, tahdotko, että puhun sinulle selvemmin?

— Kyllä… kyllä tietysti.

— Mutta jos rohkaisemanasi puhunkin liian suoraan, jos nostatan punan otsallesi ja saan häpeän painamaan sydäntäsi, syytä sitten ainoastaan itseäsi, joka aiheettomalla epäluottamuksellasi olet pakoittanut minut tunkeutumaan sielusi pohjaan riuhtaistakseni sieltä salaisuutesi.

— Tee niin, Filip, ja minä vannon sinulle, että en siitä voisi suuttua.

Filip katseli sisartaan, nousi aivan kiihtyneenä ja käveli pitkin askelin edestakaisin huoneessa. Hänen itsekseen tekemänsä syytöksen ja tämän nuoren tytön osoittaman tyyneyden välillä oli niin merkillinen ristiriita, että hän ei tiennyt, mitä ajatella.

Andrée puolestaan katseli veljeänsä hämmästyksessä ja kylmeni vähitellen tästä juhlallisuudesta, joka niin suuresti poikkesi lempeän käskevästä veljellisestä sävystä. Ja ennenkuin Filip oli jälleen alkanut puhua Andrée nousikin vuorostaan ja meni asettamaan kätensä veljensä kainaloon.

— Kuule, Filip, — virkkoi hän sitten, katsellen nuorta miestä sanomattoman hellästi, — katso minua niin kuin minä sinua katson!

— Oi, en parempaa pyydä, — vastasi Filip luoden häneen palavan silmäyksen; — mitä tahdot minulle sanoa?

— Tahdon sinulle sanoa, Filip, että aina olet ollut hiukan mustasukkainen ystävyydestäni, mikä onkin luonnollista, koska minä puolestani mustasukkaisella kiintymyksellä halusin sinun huolenpitoasi ja hellyyttäsi. No niin, katso minuun, kuten pyysin.

Nuori tyttö hymyili.

— Näetkö jonkun salaisuuden silmistäni? — jatkoi hän.

— Näen, minä näen niistä yhden, — virkkoi Filip. — Andrée, sinä rakastat jotakuta.

— Minäkö? — huudahti tyttö niin luonnollisella kummastuksella, että taitavinkaan näyttelijätär ei koskaan olisi voinut matkia äänensävyä, millä hän tämän ainoan sanan lausui. — Sitten hän naurahti: — Minäkö rakastaisin jotakuta? — sanoi hän.

— No sitten joku rakastaa sinua?

— Sitä pahempi hänelle tosiaankin; sillä kun tuo tuntematon henkilö ei koskaan ole minulle näyttäytynyt eikä siis koskaan ole tunnustanut tunteitaan, on se aivan hukkaan heitettyä rakkautta.

Kun Filip näki sisarensa näin avomielisesti nauravan ja laskevan leikkiä tästä asiasta, kun hän näki hänen silmiensä kirkkaan taivaansinen ja hänen olemuksensa puhtaan vilpittömyyden, kun hän tunsi Andréen sydämen tasaisesti sykkivän omaansa vasten, hän sanoi itsekseen, että kuukauden poissaolo ei voinut aiheuttaa sellaista muutosta nuhteettoman tytön luonteessa. Hän päätti, että Andrée-parkaa arvottomasti epäiltiin ja että tiede valehteli. Hän myönsi tohtori Louis'n puolustukseksi, että tämä ei tuntenut Andréen siveellisyyttä ja yleviä vaistoja, vaan saattoi otaksua hänet kaikkien noiden ylhäisön tyttöjen kaltaiseksi, jotka huonojen esimerkkien viehättäminä tai turmeltuneen veren ennenaikaisessa kiihkeydessä uhrasivat neitsyytensä kaipauksetta, jopa kunnianhimottakin.

Vielä yksi katse Andréelta, ja Filip varmistui lääkärin erehdyksestä. Ja tässä vakaumuksessaan hän tunsi itsensä niin onnelliseksi, että syleili sisartaan niiden marttyyrien tapaan, jotka julkisesti tunnustivat neitsyt Marian koskemattoman puhtauden, samalla kun he tunnustivat uskovansa hänen jumalalliseen poikaansa.

Hänen mielipiteittensä täten horjuessa Filip kuuli portailta tohtori Louis'n askeleet, sillä tämä oli ollut uskollinen tekemälleen lupaukselle.

Andrée säpsähti; kaikki tuntui hänelle yllättävältä hänen ase massaan tällä hetkellä.

— Kuka sieltä tulee? — kysyi hän.

— Tietenkin tohtori Louis, — vastasi Filip. Samassa aukeni ovi ja Filipin niin levottomasti odottama lääkäri astui todellakin huoneeseen.

Hän oli, kuten jo sanoimme, niitä vakavia ja rehellisiä miehiä, joille tiede on papinvirka ja jotka hartaasti tutkivat sen salaisuuksia.

Tällä aivan aineellisella aikakaudella tohtori Louis harvinaisena poikkeuksena koetti ruumiin sairauden pohjalta etsiä sielunkin vammoja. Avomielisesti ja rohkeasti kulki hän tätä tietään, vähän välittäen nurisemisista ja vastuksista ja säästäen aikaansa, tuota työteliäiden ihmisten perintöä, sellaisella kitsaudella, että se teki hänet tylyksi joutilaita ja lörpöttelijöitä kohtaan.

Tämän vuoksi hän oli keskustelun alussa hyvin ynseästi kohdellut Filipiä. Hän oli luullut hänen olevan joku hovin keikareista, jotka tulevat mairittelemaan lääkäriä, jotta tämä ylistelisi heidän sankarillisia lemmenseikkailujaan, ja jotka tuntevat itsensä ylpeiksi, kun heidän tarvitsee ostaa lääkärin vaitiolo. Mutta nähtyään mitalin toisen puolen, huomatessaan enemmän tai vähemmän narrimaisen rakastelijan asemesta edessään veljen synkät ja uhkaavat kasvot, nähdessään ikävän häiritsemisen sijasta uhkaavan onnettomuuden, käytännöllinen filosofi, hyväsydäminen mies heti heltyi ja Filipin viime sanojen jälkeen tohtori oli tuuminut:

"En ole ainoastaan voinut erehtyä, vaan vieläpä tahtoisinkin, että olisin erehtynyt."

Senpä vuoksi hän ilman Filipin harrasta pyyntöäkin olisi saapunut Andréen luo ratkaisevammalla tutkimuksella ottaakseen selvän kaikesta, mikä hänen ensimäisellä käynnillään oli hänestä näyttänyt niin luultavalta.

Hän astui siis sisään, ja hänen ensimäinen silmäyksensä, lääkärin ja huomioidentekijän läpitunkeva katse, kiinnittyi heti eteisestä Andréehen eikä hänestä enää irroittunut.

Juuri silloin, joko tohtorin vierailun aiheuttamasta mielenliikutuksesta tai aivan luonnollisista syistä, Andrée sai yhden noita kohtauksia, jotka olivat Filipiä peljästyttäneet, ja horjuvana nosti hän nenäliinansa tuskallisesti huulilleen.

Lääkäriä vastaanottamaan rientävä Filip ei ollut mitään huomannut.

— Tervetuloa, tohtori, — sanoi hän, — ja suokaa minulle anteeksi hiukan jyrkkä käytökseni. Teitä tunti sitten puhutellessani olin yhtä kiihtynyt kuin nyt olen levollinen.

Lääkäri lakkasi hetkiseksi katselemasta Andréeta ja käänsi huomionsa nuoreen mieheen, jonka hymyilevää ja hilpeätä ilmettä hän koetti itselleen selittää.

— Olette siis jutellut sisarenne kanssa, kuten teitä neuvoin? — kysyi hän.

— Olen, tohtori, olen.

— Ja olette rauhoittunut?

— Minulla on nyt taivas helvetin asemesta sydämessäni. Tohtori tarttui Andréen käteen ja tunnusteli kauan nuoren tytön valtimoa. Filip katseli häntä ja näkyi miettivän:

"Niin, tutkikaa, tohtori; nyt en enää pelkää lääkärin lausuntoja." — No, monsieur? — virkkoi hän voitonriemuisena.

— Herra ritari, — vastasi tohtori Louis, — olkaa hyvä ja jättäkää minut kahden kesken sisarenne kanssa.

Nämä koruttomasti lausutut sanat masensivat nuoren miehen rohkeuden.

— Mitä! Vielä? — sanoi hän.

Tohtori viittasi.

— Hyvä, minä jätän teidät, monsieur, — vastasi Filip synkkänä. Sitten jatkoi hän kääntyen sisareensa: — Andrée, ole rehellinen ja avomielinen tohtorille.

Nuori tyttö kohautti olkapäitään ikäänkuin ei edes olisi voinut käsittää, mitä tällä tarkoitettiin.

— Mutta, — jatkoi Filip, — sillävälin kun hän kyselee sinulta terveytesi tilaa, minä menen puistoon kävelemään. Tunti, joksi käskin tuomaan hevoseni, ei ole vielä tullut, joten voin ennen lähtöäni vielä tavata sinut ja hetkisen jutella kanssasi.

Hän puristi Andréen kättä, yrittäen hymyillä. Mutta nuori tyttö tunsi tässä puristuksessa ja tässä hymyssä jotakin väkinäistä ja kouristuksellista.

Lääkäri saattoi Filipin juhlallisesti eteisen ovelle, jonka hän sulki. Sitten hän palasi asettumaan samalle sohvalle, millä Andrée istui.

43.

Lääkärin tutkimus.

Ulkona vallitsi mitä syvin hiljaisuus. Ei tuulen henkäystäkään suhissut ilmassa, mitään ihmisääntä ei kuulunut; luonto oli tyyni. Sitäpaitsi olivat kaikki palvelustoimet Trianonissa päättyneet; tallimiehet olivat poistuneet hevostensa luota ja vaunuvajoista omiin suojiinsa, ja pieni piha oli tyhjä.

Andrée tunsi kyllä sydämensä syvyydessä jotakin levottomuutta siitä omituisesta huomiosta, minkä Filip ja lääkäri tälle sairaudelle omistivat. Hän kyllä hiukan kummasteli, että tohtori Louis näin oli tullut takaisin, vaikka hän samana aamuna oli selittänyt taudin vähäpätöiseksi ja lääkkeet tarpeettomiksi; mutta hänen täydellisesti puhtaan vilpittömyytensä ansiosta nämä epäluulot eivät olleet hänen sielunsa kirkasta kuvastinta edes henkäyksellään sumentaneet.

Suunnattuaan häneen lampun valon tohtori tarttui äkkiä hänen käteensä kuin ystävä tai rippi-isä eikä enää lääkärin tavoin tunnustellut valtimoa.

Tämä odottamaton liike kummastutti suuresti herkkätuntoista Andréeta, ja tyttö oli jo vetää kätensä pois.

— Mademoiselle, — kysyi tohtori, — tekö minua halusitte tavata, vai olenko takaisin tullessani noudattanut ainoastaan veljenne toivomusta?

— Monsieur, — vastasi Andrée, — veljeni palasi ilmoittaen, että tulisitte minua toistamiseen katsomaan; mutta senjälkeen kun minulla tänä aamuna oli kunnia teiltä itseltänne kuulla, että tautini ei ollut mitään vakavaa, en olisi rohjennut teitä uudestaan vaivata.

Lääkäri kumarsi.

— Veljenne, — sanoi hän, — näkyy olevan kovin kiihdyksissä, arka kunniastaan ja taipumaton eräissä kysymyksissä. Senvuoksi kieltäydyitte hänelle avaamasta sydäntänne?

Andrée katseli lääkäriä, kuten oli katsellut Filipiä.

— Tekin, monsieur? — virkkoi hän hyvin ylväästi.

— Anteeksi, mademoiselle, sallikaa minun jatkaa. Andrée teki liikkeen, joka ilmaisi kärsivällisyyttä tai pikemmin alistumista.

— On siis luonnollista, — jatkoi lääkäri, — että nähdessänne tuon nuoren miehen surun ja aavistaessanne hänen suuttumuksensa itsepäisesti säilytitte salaisuutenne. Mutta minulla, mademoiselle, joka — uskokaa minua — olen yhtä paljon sielun kuin ruumiin lääkäri, minulla, joka näen ja tiedän ja siis tulen puolitiehen teitä vastaan tuskallisissa paljastuksissanne, minulla on oikeus odottaa teiltä suurempaa avomielisyyttä.

— Herra tohtori, — vastasi Andrée, — ellen olisi nähnyt veljeni kasvojen synkistyvän ja saavan todellisen murheen leiman, ellen ottaisi huomioon teidän arvokasta ulkomuotoanne ja tunnettua vakavuuttanne, luulisin, että te molemmat yhdessä juonessa näyttelette minulle komediaa saadaksenne minut neuvottelun johdosta ja minulle aiheuttamallanne pelolla nauttimaan jotakin perin inhoittavaa ja katkeraa lääkettä.

Lääkäri rypisti kulmiaan.

— Mademoiselle, — sanoi hän, — pyydän, pysähtykää jo tuossa teeskentelyssänne.

— Teeskentelyssä! — huudahti Andrée.

— Tahtoisitteko mieluummin, että nimittäisin sitä tekopyhyydeksi?

— Mutta, monsieur, — huudahti nuori tyttö, — te loukkaatte minua.'

— Sanokaa, että olen tutkinut teidät ja arvaan ajatuksenne.

— Monsieur!

Andrée nousi; mutta lääkäri pakoitti hänet lempeästi jälleen istumaan.

— Ei, — jatkoi hän, — ei, lapseni, minä en loukkaa teitä; ja jos saan teidät vakuutetuksi, pelastan teidät!… Siis ei vihastunut katseenne eikä teeskennelty suuttumuksenne, joka näkyy teitä kiihoittavan, voi muuttaa päätöstäni.

— Mutta mitä Jumalan nimessä tahdotte, mitä minulta vaaditte?

— Tunnustakaa, muutoin totisesti annatte minulle kovin huonon käsityksen itsestänne.

— Vielä kerran, monsieur, veljeni ei ole täällä minua puolustamassa, ja minä sanon teille, että loukkaatte minua, että en teitä käsitä ja että vaadin teitä suoraan ja selvästi lausumaan ajatuksenne tästä oletetusta sairaudesta.

— Viimeisen kerran, mademoiselle, — jatkoi lääkäri kummastuneena, — tahdotteko säästää minulta tuskan punehduttaa teidät?

— Minä en käsitä teitä, en käsitä teitä, en käsitä teitä! — toisti Andrée kolmeen kertaan, katsellen lääkäriä kysyvästi ja säihkyvin silmin, jotka kuvastivat uhmaa, melkeinpä näyttivät uhkaavan.

— No niin, minä puolestani käsitän teidät, neitiseni; te epäilette tiedettä, toivotte voivanne salata tilanne maailmalta. Mutta luopukaa siitä harhaluulosta, yhdellä ainoalla sanalla masennan kaiken ylpeytenne: te olette raskaana…

Andrée päästi kauhean kiljahduksen ja kaatui selälleen sohvalle.

Tämän huudon kajahdettua ovi työnnettiin rajusti auki, ja Filip syöksyi keskelle huonetta paljastetuin miekoin, veristävin silmin ja vapisevin huulin.

— Te valehtelette, lurjus! — sanoi hän lääkärille. Tohtori kääntyi verkalleen nuoreen mieheen päin, yhä painellen puolikuolleena huohottavan Andréen valtimoa.

— Se mitä sanoin, on sanottu, monsieur, — vastasi oppinut ylenkatseellisesti, — eikä miekkanne, olkoon se paljastettuna tai huotrassa, saa minua sanojani peruuttamaan.

— Tohtori! — mutisi Filip pudottaen aseensa.

— Te tahdoitte, että tulisin uudestaan tarkistaakseni edellisen tutkimukseni. Sen olen tehnyt, nyt olen saavuttanut täyden varmuuden, josta mikään ei voi minua järkyttää. Olen siitä kovin pahoillani, nuori mies; te olette herättänyt minussa yhtä paljon myötätuntoa kuin tämä nuori tyttö herättää minussa inhoa itsepäisellä valheellisuudellaan.

Andrée pysyi hievahtamatta; mutta Filip teki kiivaan liikkeen.

— Olen perheenisä, monsieur, — jatkoi lääkäri, — ja käsitän kaiken, mitä saatatte, mitä teidän täytyy kärsiä. Minä tarjoan teille siis palvelukseni, samoin kuin lupaan hienotuntoisesti vaieta. Sanani on pyhä, monsieur, ja kaikki voivat teille vakuuttaa, että lupaukseni on minulle kalliimpi kuin henkeni.

— Mutta, monsieur, tämä on mahdotonta!

— En tiedä, onko se mahdotonta, mutta totta se on. Hyvästi, hra de Taverney.

Ja lääkäri poistui yhtä tyynesti ja verkalleen, ensin luotuaan osaaottavan katseen nuoreen mieheen, joka väänteli käsiään tuskasta ja joka oven sulkeutuessa vaipui murheesta masentuneena nojatuoliin kahden askeleen päähän Andréesta.

Lääkärin mentyä Filip nousi, kävi sulkemassa käytävään avautuvan oven, sulki kamarin oven ja ikkunat ja lähestyen Andréeta, joka kummastellen katseli näitä kamalia valmistuksia, laski käsivartensa ristiin ja sanoi:

— Olet halpamielisesti ja typerästi pettänyt minua; halpamielisesti, koska olen veljesi, koska olen ollut kyllin heikko sinua rakastamaan, pitämään sinua kaikkia parempana, kunnioittamaan sinua yli kaiken, ja koska tämän luottamukseni olisi pitänyt herättää sinunkin puoleltasi edes luottamusta, ellei se voinutkaan herättää hellyyttä; typerästi, koska meitä häpäisevä, kamala salaisuus nyt on joutunut kolmannen tietoon, koska se varovaisuudestasi huolimatta ehkä jo on paljastunut muidenkin silmille, ja vihdoin koska heti tunnustamalla minulle nykyisen tilasi olisit saattanut minut pelastamaan itsesi häpeästä; minä olisin tehnyt sen itsekkyydestä, ellen rakkaudestakaan, sinut pelastaessani kun olisin itseänikin säästänyt. Tästä näet, miten ja missä suhteessa olet erityisesti rikkonut. Niin kauan kuin olet naimaton kuuluu kunniasi yhteisesti kaikille niille, joiden nimeä kannat — joiden nimen tahraat. Mutta nyt en enää ole veljesi, koska itse olet minulta sen nimityksen kieltänyt; nyt olen mies, jonka etu vaatii kaikilla mahdollisilla keinoilla kiristämään sinulta koko salaisuuden voidakseni tämän tunnustuksen johdosta hankkia itselleni jonkinlaista hyvitystä. Tulen siis luoksesi hyvin kiihtyneenä ja päättäväisenä ja sanon: Koska olet ollut kyllin halpamainen turvautuaksesi valheeseen, niin saat pelkurin palkan. Tunnusta siis rikoksesi minulle, taikka…

— Uhkauksia, — huudahti ylpeä Andrée, — uhkauksia naiselle!

Ja hän nousi kalpeana ja näytti itse uhkaavalta.

— Niin, uhkauksia, mutta ei naiselle, vaan vilpilliselle, kunniattomalle olennolle.

— Uhkauksia, — toisti Andrée, joka vähitellen kiihtyi, — uhkauksia minua vastaan, joka en mitään käsitä ja jota te kaikki katselette kuin verenhimoiset hullut liittoutuneina tappamaan minut suruun, ellette häpeään!

— No, — huudahti Filip, — kuole siis, kuole siis, ellet tunnusta; kuole silmänräpäyksessä. Jumala tuomitsee sinut, ja tuomion toimeenpanijana minä isken.

Nuori mies otti suonenvedontapaisella liikkeellä miekkansa lattialta ja suuntasi sen terän salaman nopeudella sisarensa rintaa kohti.

— Hyvä, hyvä, surmaa minut! — huudahti tämä säikähtymättä säilän välähdystä ja yrittämättä välttää piston tuottamaa kipua.

Tyttö syöksyi tuskasta mielipuolena pari askelta eteenpäin, ja hänen liikkeensä oli niin nopea, että miekka olisi lävistänyt hänen rintansa, ellei Filip olisi äkkiä peljästynyt nähdessään muutamien veripisarain tahraavan musliinia sisarensa kaulan ympärillä.

Nuoren miehen voimat olivat uupuneet ja viha lauhtunut; hän peräytyi, pudotti miekan käsistään ja vaipuen nyyhkyttävänä polvilleen sulki tytön syliinsä.

— Andrée, Andrée, — huudahti hän, — ei, ei! Minun onkin kuoltava. Sinä et minua enää rakasta, et minua enää tunne, minulla ei enää ole mitään tehtävää tässä maailmassa. Oi, Andrée, sinä rakastat jotakuta toista niin suuresti, että mieluummin kuolet kuin tunnustat asian minulle? Oi, Andrée, sinun ei ole kuoltava, vaan minun!

Ja hän aikoi rientää pois; mutta Andrée oli jo hätääntyneenä kietonut molemmat käsivartensa hänen kaulaansa, peitti hänet suudelmillaan ja valeli häntä kyynelillä.

— Ei, ei, — sanoi hän, — alussa olit oikeassa. Surmaa minut, Filip; sillä minun sanotaan olevan syyllinen. Mutta sinä, niin jalo, niin puhdas, niin hyvä, sinä, jota kukaan ei syytä, elä sinä ja surkuttele vain minua sensijaan että kiroaisit.

— Kuule, sisar, — jatkoi nuori mies, — puhu taivaan nimessä, entisen ystävyytemme nimessä, äläkä pelkää mitään itsesi enempää kuin hänenkään tähtensä, jota rakastat, olkoon hän ken tahansa. Hän on oleva minulle pyhä, vaikka hän olisi pahin vihamieheni, vaikka hän olisi viheliäisin ihminen. Mutta minulla ei ole vihollisia, Andrée, ja sinä olet sydämeltäsi ja ajatuksiltasi niin jalo, että sinä varmaan olet valinnut arvoisesi rakastajan. No niin, minä menen tapaamaan tuota valittuasi ja nimittämään häntä veljekseni. Sinä et sano mitään; onko avioliitto sinun ja hänen välillään siis mahdoton? Sitäkö siis tarkoitat? No, olkoon niin! Minä alistun, minä säilytän kaiken murheeni itselleni, tukahutan kunnian käskevän äänen, joka vaatii verta. Minä en enää pyydä sinulta mitään, en edes tuon miehen nimeä. Olkoon niin, hän on sinua miellyttänyt, hän on minulle rakas… Mutta me lähdemme yhdessä Ranskasta, pakenemme yhdessä. Kuningas on kuulemani mukaan lahjoittanut sinulle kallisarvoisen koristeen; sen myymme, puolet siitä saaduista rahoista lähetämme isällemme, toisella puoliskolla sitten elämme tuntemattomina. Minä tulen kaikeksi sinulle, Andrée; sinä olet oleva kaikki minulle. Minä, minä en rakasta ketään; näethän, että olen sinuun hartaasti kiintynyt. Andrée, sinä näet, mitä edestäsi teen; sinä näet, että voit luottaa ystävyyteeni. Kuule, vieläkö nytkin, kaiken sen jälkeen, mitä olen sinulle sanonut, kiellät minulta luottamuksesi? Sano, sano, etkö enää nimitä minua veljeksesi?

Andrée oli ääneti kuullut kaiken, mitä kiihtynyt nuori mies oli puhunut.

Ainoastaan hänen sydämensä sykintä ilmaisi elämää; ainoastaan hänen katseensa todisti järkeä.

— Filip, — virkkoi hän pitkän vaitiolon jälkeen, — sinä ajattelit, etten enää sinua rakasta, veli rukka! Sinä otaksuit rakastaneeni jotakuta toista miestä; luulit unohtaneeni kunnian käskyt, minun, joka olen jalosukuinen tyttö ja ymmärrän kaikki ne velvollisuudet, mitkä se sana minulle asettaa!… Ystäväni, minä annan sen sinulle anteeksi; niin, niin, syyttä olet minua luullut halpamaiseksi, syyttä olet minua nimittänyt pelkuriksi. Niin, niin, minä annan sinulle anteeksi; mutta en antaisi anteeksi, jos pidät minua niin jumalattomana, niin kurjana, että tahtoisin tehdä väärän valan. Minä vannon sinulle, Filip, kautta Jumalan, joka minut kuulee, kautta äitini sielun, joka valitettavasti ei näy minua kylliksi suojelleen, vannon sinulle niin totta kuin sinua palavasti rakastan, että lemmenajatus ei koskaan ole hairahduttanut järkeäni, että kukaan mies ei ole minulle sanonut: "minä rakastan sinua", että kenenkään huulet eivät ole edes kättäni suudelleet, ja että olen sydämeltäni ja haluiltani neitseellinen ja puhdas, yhtä puhdas kuin syntymiseni päivänä. — Nyt, Filip, ottakoon Jumala sieluni; ruumiini on sinun käsissäsi.

— Hyvä on, — sanoi Filip pitkän vaitiolon jälkeen, — hyvä on, Andrée, minä kiitän sinua. Nyt näen selvästi sydämesi pohjaan. Niin, sinä olet puhdas, viaton, rakas uhri. Mutta on olemassa taikatippoja, myrkytettyjä lemmenjuomia; joku on virittänyt sinulle halpamaisen ansan. Se, mitä kukaan tietesi ei olisi sinulta voinut elämäsi uhallakaan riistää, on sinulta ryöstetty nukkuessasi. Sinä olet joutunut johonkin ansaan, Andrée; mutta nyt olemme yhtyneet ja nyt siis olemme vahvat. Sinä uskot minulle kunniasi huolehtimisen, eikö totta, ja sallit minun kostaa puolestasi?

— Oi kyllä, kyllä, — vastasi Andrée synkällä kiivaudella, — sillä kostaessasi puolestani rankaiset rikoksen.

— No, — jatkoi Filip, — autahan minua, helpoita etsiskelyäni. Koettakaamme yhdessä, tarkastakaamme tunti tunnilta taaksepäin kulkien kaikki kuluneet päivät; seuratkaamme muistin avustavaa johtolankaa, ja tämän hämärän vyyhdin ensimäisessä sykkyrässä…

— Niin, sitä tahdon, sitä tahdon! — virkkoi Andrée. — Etsikäämme!

— Oletko huomannut kenenkään sinua seuraavan, sinua vaaniskelevan?

— En.

— Eikö kukaan ole sinulle kirjoittanut?

— Ei kukaan.

— Eikö kukaan ole sinulle tunnustanut rakkauttaan?

— Ei yksikään.

— Naisilla on tässä suhteessa ihmeteltävä vaisto; kun ei mitään kirjeitä, ei mitään tunnustuksia ole ollut, niin oletko koskaan huomannut, että joku olisi sinua… halunnut?

— En ole koskaan huomannut mitään sellaista.

— Rakas sisar, etsi elämäsi kaikista tiloista, pienimmistäkin yksityiskohdista.

— Opasta minua.

— Oletko ollut yksinäsi kävelyillä?

— En muistaakseni koskaan, paitsi ehkä madame la dauphinen luo mennessäni.

— Mutta kävellessäsi etäämmällä puistossa, metsässä?

— Nicole oli aina seurassani.

— Hm, tosiaan, Nicole, hän on jättänyt sinut?

— Niin on.

— Minä päivänä se tapahtui?

— Samana päivänä kuin lähdit, luullakseni.

— Hän oli tavoiltaan epäilyttävä tyttö. Oletko saanut tietää; hänen karkaamisensa lähempiä syitä? Koeta muistella.

— En, tiedän ainoastaan, että hän lähti miehen kanssa, jota hän rakasti.

— Missä tilaisuudessa tytön viimeksi näit?

— Ah, hyvä Jumala, kello yhdeksän tienoissa hän tuli tavallisuuden mukaan huoneeseeni, riisui minut ja valmisti sokeriveteni.

— Etkö huomannut hänen sekoittavan siihen mitään nestettä?

— En, eikä sillä seikalla olisi mitään merkitystä ollutkaan, sillä juuri kun nostin lasin huulilleni muistan omituisen tunteen minut vallanneen.

— Minkälaisen?

— Samallaisen kuin kerran Taverneyssä.

— Taverneyssäkö?

— Niin, silloin kun se muukalainen oli luonamme.

— Mikä muukalainen?

— Kreivi de Balsamo.

— Kreivi de Balsamo? Ja millainen tuo aistimuksesi oli?

— Jotakin pyörrytyksen tapaista; silmiäni alkoi hämärtää ja sitten menetin kaiken tajuntani.

— Ja sanot tunteneesi tuon aistimuksen Taverneyssä?

— Niin.

— Missä tilaisuudessa?

— Istuin pianoni ääressä, tunsin huimausta ja katsahtaessani eteeni huomasin kreivin kuvastimesta. Tästä hetkestä lähtein en enää muista mitään, paitsi että heräsin pianoni ääressä voimatta mitata aikaa, jonka olin nukkunut.

— Se oli siis ainoa kerta, jolloin tunsit saman omituisen aistimuksen?

— Vieläkin kerran; sinä päivänä tai oikeammin yönä, jolloin poltettiin ilotulitukset. Minut oli väkijoukko temmannut mukaansa, olin joutumassa murskatuksi, tuhotuksi; kokosin kaikki voimani taistellakseni vastaan, mutta äkkiä herpaantuivat ojennetut käsivarteni ja pilvi peitti silmäni. Sen pilven läpi ehdin kuitenkin nähdä saman miehen.

— Kreivi Balsamon?

— Niin.

— Ja sinä vaivuit uneen?

— Nukuin tai pyörryin, en osaa sanoa. Sinä tiedät, miten hän kantoi minut pois ja vei kotiin isän luo.

— Niin, niin; ja tuona yönä, Nicolen pakoyönä, sinä näit hänet jälleen?

— En, mutta tunsin kaikki oireet, jotka ilmaisivat hänen läsnäoloansa, saman omituisen aistimuksen, saman hermostuneen pyörrytyksen, saman turtumuksen, saman unen.

— Saman unenko?

— Niin, pyörtymyksen sekaisen unen, jonka salaperäisen vaikutuksen minä sitä vastaan taistellessani tunsin ja johon minä uuvuin.

— Suuri Jumala, — huudahti Filip, — jatka, jatka!

— Minä vaivuin uneen.

— Missä?

— Vuoteessani, siitä olen aivan varma, ja herätessäni huomasin olevani lattialla matolla, yksinäni, kärsivänä ja jäykistyneenä kuin kuolleista herännyt. Kutsuin Nicolea, mutta turhaan; tyttö oli hävinnyt.

— Ja oliko tuo uni samanlaatuista kuin edelliset?

— Oli.

— Samanlaista kuin Taverneyssä, samanlaista kuin juhlapäivänä?

— Oli, oli.

— Mutta molemmilla edellisillä kerroilla sinä ennen nukkumistasi olit nähnyt tuon Josef Balsamon, tuon Fenixin kreivin?

— Aivan selvästi.

— Ja kolmannella kerralla et häntä enää nähnyt?

— En, — virkkoi Andrée kauhistuen, sillä hän alkoi käsittää, — en, mutta minä aavistin hänen läsnäolonsa.

— Hyvä! — huudahti Filip. — Rauhoitu nyt, ole levollinen, ole ylpeä, Andrée; minä tiedän salaisuuden. Kiitos, rakas sisar, kiitos! Ah, nyt olemme pelastetut!

Filip sulki Andréen syliinsä, puristi häntä hellästi rintaansa, vasten ja syöksyi sitten innostuksensa haltioittamana ja päättäväisenä ulos huoneesta, tahtomatta enää odottaa tai kuulla.

Hän riensi talliin, satuloitsi itse hevosensa, hyppäsi sen selkään ja ratsasti kaikella kiireellä Pariisia kohti.

44.

Gilbertin omatunto.

Kaikki yllä kuvailemamme tapaukset olivat tehneet kauhean vastavaikutuksen Gilbertiin.

Nuoren miehen kovin epävakainen herkkyys oli joutunut liian kovalle koetukselle, kun hän piilopaikoista, joita hän osasi itselleen valita milloin missäkin puutarhan sopukassa, päivittäin näki edistyvän sairauden merkit Andréen kasvoilla ja ryhdissä ja kun kalpeus, joka hänet edellisenä päivänä oli tehnyt levottomaksi, huomenis osoittautui hänelle vielä selvempänä, syyttävämpänä neiti de Taverneyn asettuessa ikkunaansa, aamuauringon luodessa siihen ensi säteensä. Jos ken silloin olisi tarkannut Gilbertin ilmettä, hän ei olisi voinut olla hänen kasvoillaan huomaamatta tunnonvaivojen ominaista leimaa, jonka vanhanajan maalarit ovat klassillisesti esittäneet.

Gilbert rakasti Andréen kauneutta, samalla kun hän sitä inhosi. Tuo loistava kauneus niin moniin muihin etuihin yhtyneenä muodosti sekin osaltaan rajaviivan hänen ja nuoren tytön välille; mutta tämä kauneus näytti aarteelta, joka hänen mielestään kohotti valloituksen arvoa. Tällaiset olivat hänen rakkautensa ja vihansa, hänen halunsa ja halveksumisensa syyt.

Mutta siitä päivästä, jona tämä kauneus alkoi himmetä, jona Andréen piirteet alkoivat ilmaista kärsimystä tai häpeää, sanalla sanoen siitä päivästä, jolloin Andrée oli vaarassa ja Gilbert itse oli vaarassa, tilanne muuttui kokonaan, ja erittäin oikeudentuntoinen Gilbert muutti myös näkökantaansa.

Sanokaamme, että hänen ensimäinen tunteensa oli syvää murhetta. Tuskatta hän ei nähnyt rakastettunsa kauneuden kuihtuvan ja terveyden riutuvan, ja kuitenkin tunsi hän suloista ylpeyttä voidessaan surkutella tätä kopeata nuorta naista, joka oli ollut häntä kohtaan niin ylimielinen, ja säälillään kostaa hänelle kaikki osakseen tulleet loukkaukset.

Tämä ei kuitenkaan silmissämme lievennä Gilbertin syyllisyyttä. Ylpeys ei kelpaa puolustukseksi. Mutta ylpeys valtasikin hänet vain silloin, kun hän ryhtyi asemaansa miettimään Joka kerta, kun neiti de Taverney kalpeana, kärsivänä ja kumartuneena aaveen tapaan näyttäytyi Gilbertille, tämän sydän löi rajusti, veri nousi hänen silmiinsä niinkuin kyyneleet nousevat, ja hän painoi suonenvedontapaisesti kouristuneen vapisevan kätensä rintaansa vasten yrittäen hillitä omantuntonsa kapinaa.

"Minä olen hänen tuhonsa aiheuttanut", mutisi hän.

Ja ahmittuaan häntä hurjilla, intohimoisilla katseillaan Gilbert pakeni, luullen yhä näkevänsä hänet ja kuulevansa hänen valituksensa.

Silloin koski hänen sydäntään, ja hän tunsi kivistävimpiä tuskia, mitä ihminen koskaan on saanut kokea. Hänen hurjan rakkautensa poltto kaipasi lievitystä, ja toisinaan hän olisi uhrannut henkensä oikeudesta langeta polvilleen Andréen eteen, tarttua häntä kädestä, lohduttaa häntä, virvoitella hänet eloon, kun hän pyörtyi. Hänen voimattomuutensa näissä tilaisuuksissa oli rangaistus, jonka tuottamaa kidutusta ei mitenkään voisi kuvailla.

Kolmen päivän ajan kärsi Gilbert näitä tuskia.

Hän oli ensimäinen, joka huomasi Andréessa tapahtuvan muutoksen, verkallisen riutumisen. Kun kukaan muu ei vielä mitään nähnyt, hän, syyllinen, arvasi ja selitti kaiken. Vielä enemmänkin, tutkittuaan taudin edistymistä hän laski täsmälleen ajan, milloin ratkaiseva hetki saapuisi.

Pyörrytyskohtausten päivän hän vietti suuressa kauhussa, hiestä märkänä ja hoiperrellen sinne tänne — kaikki ahdistelun omantunnon varmoja ilmauksia. Tämä alituinen edestakaisin juokseminen, nämä välinpitämättömät tai levottomat kasvonilmeet, nämä myötätunnon ja ivallisuuden ponnahdukset, joita Gilbert itse piti teeskentelyn ja taidon mestarinäytteinä, olisi Saint Lazaren halvin vanginvartija selittänyt ja tulkinnut yhtä täydellisesti kuin hra de Sartines'n kanslia-apulainen Fouine luki ja tulkitsi salakirjoitukset.

Kun näkee miehen juoksevan henki kurkussa, sitten äkkiä pysähtyvän, päästävän sanattomia huudahduksia ja samassa vaipuvan syvimpään äänettömyyteen; kun näkee hänen kuuntelevan vähäpätöisimpiäkin suhahduksia ilmassa, raapivan maata; tai jonkinlaisella raivolla oksivan puita, niin pysähtyy ja ajattelee: "Tuo on hullu, ellei hän ole pahantekijä."

Ensimäisten tunnonpistosten jälkeen Gilbertin sääli oli vaihtunut itsekkyydeksi. Hän käsitti, että Andréeta tuon tuostakin kohtaavat pyörtymiset eivät kaikista näyttäisi luonnolliselta sairaudelta, vaan että alettaisiin etsiä niiden syytä.

Gilbert muisti silloin väijyvän oikeuden häikäilemättömät ja nopeat keinot, kuulustelut, tutkimiset ja muulle maailmalle tuntemattomat johteet, mitkä kaikissa ihmistä häpäisevissä varkauksissa saattavat poliiseiksi nimitetyt verikoirat rikollisen jäljille.

Ja se varkaus, jonka Gilbert oli tehnyt, näytti hänestä siveellisesti kaikkein inhoittavimmalta ja rangaistavimmalta. Hän alkoi siis täydellä todella vavista; sillä hän pelkäsi, että Andréen kärsimykset johtaisivat tiedusteluun.

Tästä hetkestä alkain Gilbert kuuluisassa taulussa esitetyn rikollisen tapaan, jota tunnonvaivojen enkeli ahdistaa tulisoihtunsa kalpean liekin valossa, ei herennyt säikähtyneenä silmäilemästä kaikkea, mikä häntä ympäröitsi. Jokaista melua, jokaista kuiskausta hän epäili. Hän kuunteli jokaista korvaansa sattuvaa sanaa, ja olipa se miten merkityksetön tahansa, hänestä tuntui se kohdistuvan joko neiti de Taverneyhin tai häneen itseensä.

Hän oli nähnyt hra de Richelieun menevän kuninkaan luo, hra de Taverneyn käyvän tyttärensä luona. Talo tuntui sinä päivänä saaneen hänen mielestään salakähmäisen ja epäluuloisen leiman, jota sillä tavallisesti ei ollut.

Vielä paljoa pahemmaksi kävi asia, kun hän näki dauphinen lääkärin menevän Andréen asuntoon.

Gilbert oli niitä skeptikkoja, jotka eivät mitään usko; vähän hän välitti ihmisistä ja Jumalasta, mutta tieteen hän tunnusti jumalakseen ja julisti sen kaikkivaltaa. Oli hetkiä, jolloin Gilbert olisi kieltänyt korkeimman olennon kaikkinäkeväisyyden, mutta hän ei koskaan olisi epäillyt lääkärin pätevyyttä. Tohtori Louis'n saapuminen Andréen luo oli isku, josta Gilbertillä ei ollut miehuutta nousta.

Hän riensi kammioonsa, keskeyttäen kaiken työn ja kuurona kuin kuvapatsas esimiestensä käskyille. Siellä hän verho-pahasen takana, jonka hän tilapäisesti oli ripustanut ikkunaansa peittääkseen vakoiluaan, teroitti kaikki aistinsa kuullakseen jonkun sanan, nähdäkseen jonkun liikkeen, joka ilmaisisi hänelle lääkärintutkinnon tuloksen.

Mutta hän ei saanut mitään selville. Hän huomasi vain kerran dauphinen kasvot tämän lähestyessä ikkunaa katsahtaakseen ruutujen lävitse pihaan, jota hän ehkä ei ollut koskaan ennen nähnyt. Myöskin saattoi hän eroittaa tohtori Louis'n, joka tuli avaamaan tämän ikkunan laskeakseen hiukan ilmaa huoneeseen. Mutta keskustelusta Gilbert ei kuullut mitään, kasvojen väreitä hän ei nähnyt; paksu sälekaihdin oli laskettu alas, ja se peitti ikkunan ja esti hänet näkemästä, mitä sisällä tapahtui.

Voimme kuvitella nuoren miehen tuskan. Lääkäri oli terävillä ilveksensilmillään keksinyt salaisuuden. Myrskyn täytyi puhjeta, ei kylläkään heti, sillä Gilbert otaksui syystä, että dauphinen läsnäolo olisi esteenä, mutta se puhkeaisi heti isän ja tyttären välillä, sitte kun molemmat vieraat henkilöt olivat poistuneet.

Huumaantuneena tuskasta ja levottomuudesta Gilbert survaisi usean kerran päänsä ullakkokamarinsa seiniin.

Hän näki hra de Taverneyn tulevan ulos kruununprinsessan seurassa; lääkäri oli jo aikaisemmin lähtenyt.

"Selittely tapahtuu hra de Taverneyn ja dauphinen välillä", ajatteli hän.

Parooni ei palannut tyttärensä luo. Andrée jäi yksikseen huoneeseensa ja vietti aikansa sohvalla, milloin lukemalla, mutta kouristukset ja päänkipu pakoittivat hänet keskeyttämään, milloin niin syvissä mietteissä ja niin omituisen turtuneena, että Gilbert otaksui sitä haltioitumiseksi, kun hän vilahdukselta sai kurkistetuksi kaihtimen taakse, jota tuuli toisinaan kohautteli.

Väsyneenä kärsimyksistä ja mielenliikutuksesta Andrée nukahti. Gilbert käytti hyväkseen tätä väliaikaa mennäkseen ulos kuuntelemaan huhuja ja tekemään havaintoja.

Tämä aika oli hänelle kallisarvoinen niiden mietiskelyjen vuoksi, joita hän nyt ehti tehdä. Vaara oli niin uhkaava, että sitä oli vastustettava nopealla, sankarillisella päätöksellä. Tämä oli ensimäinen tukikohta, josta hänen juuri terävyytensä vuoksi epävakaa henkensä jälleen sai joustavuutta ja lepoa.

Mutta mikä päätös oli tehtävä? Sellaisissa olosuhteissa muutos saattaa asian ilmi. Paetako? Ah, niin, paeta nuoruuden tarmolla, epätoivon ja pelon pontevuudella, joka tekee miehen voimat moninkertaisiksi, yhtä suuriksi kuin kokonaisen armeijan. Piileskellä päivät, kulkea yöt ja vihdoin saapua…

Mihin?

Mihin saattaisi hän lymytä niin, että kuninkaallisen oikeuden kostava käsivarsi ei häntä tavoittaisi?

Gilbert tunsi maaseudun tavat. Mitä ajatellaan melkein villiintyneillä, melkein autioilla tienoilla (sillä kaupunkeja hänen oli kaikin mokomin vältettävä), mitä ajatellaan pikkukauppalassa, etäisessä metsäkylässä muukalaisesta, joka saapuu sinne jonakin päivänä kerjäämään leipäänsä tai jota epäillään sen varastamisesta? Sitäpaitsi tunsi Gilbert varsin hyvin ulkomuotonsa: mielenkiintoiset kasvot ja lisäksi kasvot, joilla nyttemmin oli hirveän salaisuuden poistamaton leima, herättäisivät ensimäisen tarkastelijan huomiota. Pakeneminen oli vaarallista; mutta ilmituleminen oli suuri häpeä.

Pako saisi epäluulot kohdistumaan Gilbertiin. Hän hylkäsi tämän suunnitelman, ja ikäänkuin hänen sielullaan olisi ollut kykyä enää vain yhden ajatuksen keksimiseen juolahti pakotuumasta luopuneen onnettoman päähän ajatus kuolemasta.

Tämä ei ollut ennemmin hänen mieleensä johtunut. Hänen esiinloihtimansa kaamea peikko ei herättänyt hänessä mitään pelkoa.

"Kyllähän kuolemaa aina ehtii ajatella", sanoi hän itsekseen, "sitte kun kaikki muut neuvot ovat loppuneet. Sitäpaitsi on hra Rousseau sanonut, että itsensä tappaminen on raukkamaista; kärsiminen on jalompaa."

Tämän paradoksin jälkeen Gilbert kohotti päätänsä Ja alkoi jälleen harhailla puutarhassa.

Hän oli juuri nähnyt turvallisuuden välähdyksen, kun Filip, kuten tiedämme, yht'äkkiä saapui, järkytti kaikki hänen suunnitelmansa ja syöksi hänet uuteen huolten sarjaan.

Veli — veli kutsuttu kotiin! Asia oli siis tullut ilmi! Perhe oli päättänyt pitää sen salassa; niin, mutta samalla ryhtyen kaikkiin etsiskelyihin, kaikkiin ovelasti keksittyihin toimenpiteisiin, jotka Gilbertistä näyttivät yhtä kamalilta kuin Conciergerien, Châtelet'n ja Tournellen kidutusvehkeet. Näin hänet laahattaisiin Andréen eteen, pakoitettaisiin polvillaan raukkamaisesti tunnustamaan rikoksensa ja tapettaisiin kuin koira kepillä tai veitsellä. Laillinen kosto, jonka edeltäpäin oikeutti joukko esimerkkejä senlaatuisista seikkailuista.

Kuningas Ludvig XV oli näissä tapauksissa varsin myötämielinen aatelistolle.

Ja sitäpaitsi oli Filip peloittavin kostaja, minkä neiti de Taverney voisi kutsua avukseen. Filip, ainoa perheen jäsen, joka oli kohdellut Gilbertiä ihmisenä ja melkein vertaisenaan, surmaisikin rikollisen melkein yhtä varmasti sanalla kuin miekalla, jos tämä sana olisi: "Gilbert, sinä olet syönyt meidän leipäämme ja sinä häpäiset meidät!"

Näimme myöskin, miten Gilbert tahtoi alussa kätkeytyä Filipin katseilta ja palatessaankin totteli vain vaistoansa olla syyttämättä itseään. Ja tästä hetkestä asti hän keskitti kaikki voimansa yhteen ainoaan päämäärään: itsepuolustukseen.

Hän seurasi Filipiä, näki hänen menevän Andréen luo ja juttelevan tohtori Louis'n kanssa. Hän vakoili kaikkea, teki johtopäätöksensä kaikesta, käsitti Filipin epätoivon. Hän näki tämän tuskan syntyvän ja karttuvan; hirvittävän kohtauksen Andréen kanssa hän arvasi kaihtimella häilyvistä varjoista.

"Olen hukassa", ajatteli hän.

Ja heti tarttui hän sekamielisenä veitseen surmatakseen Filipin, jonka hän odotti ilmestyvän ovellensa… tai tappaakseen itsensä, jos niin tarvittiin.

Mutta vastoin hänen otaksumaansa Filip sopi sisarensa kanssa; Gilbert näki hänet polvillaan maassa suudellen Andréen käsiä. Tämä oli uusi toivon tuike, uusi ovi pelastukseen, Se että Filip ei vielä ollut kiivennyt hänen luokseen kostoa huutaen, todisti rikoksentekijän nimen olevan Andréelle aivan tuntemattomana. Jos tyttö, ainoa todistaja, ainoa syyttäjä, ei mitään tiennyt, niin ei kukaan tiennyt mitään. Jos Andrée… mieletön toivo!… tiesi eikä ollut mitään sanonut, olisi siinä enemmän kuin pelastus: se olisi onnea, voitonriemua.

Tästä hetkestä alkaen Gilbert kohosi päättäväisesti aseman tasalle. Mikään ei enää ehkäissyt häntä kulussaan niin pian kuin hänen katseensa oli jälleen terittynyt.

"Mistä löydetään jäljet", tuumi hän, "jos neiti de Taverney ei minua syytä? Ja, hupsu, mikä olenkin, syyttäisikö hän minua seurauksesta eikä itse rikoksesta? Hän ei ole minua nuhdellut rikoksesta; ei mikään viimekuluneina kolmena viikkona ole minulle osoittanut, että hän inhoaa tai välttää minua enemmän kuin ennen.

"Jos hän siis ei tunne syytä, niin seurauksessa ei nähdä mitään, joka olisi raskauttavampaa minulle kuin jollekulle muulle. Minä olen nähnyt itsensä kuninkaan neiti Andréen huoneessa. Tarvittaessa voin siitä todistaa veljelle, ja kaikista hänen majesteettinsa vastaväitteistä huolimatta minua uskottaisiin… Niin, mutta se olisi hyvin vaarallista peliä… Minä olen vaiti; kuninkaalla on liian paljon keinoja osoittaakseen viattomuutensa ja tehdäkseen tyhjäksi minun todistukseni. Mutta eikö minulla, paitsi kuningasta, jonka nimeä en elinkautisen vankeuden tai kuoleman uhalla saa kaikkeen tähän sekoittaa, ole vielä tuo tuntematon, joka samana yönä sai neiti de Taverneyn tulemaan alas puutarhaan?… Miten voi hän puolustautua? Miten voitaisiin häntä epäillä? Miten hänet tavoitettaisiin, jos häntä epäiltäisiin? Hän on vain tavallinen ihminen, olen yhtä hyvä kuin hänkin, ja häntä vastaan kyllä aina puolustaudun. Sitäpaitsi ei minun rikollisuuttani edes aavisteta.

"Ainoastaan Jumala minut näki", lisäsi hän katkerasti nauraen… "Mutta miksi Jumala, joka mitään hiiskumatta on niin usein nähnyt kyyneleeni ja tuskani, tekisi sen vääryyden, että ilmiantaisi tuon tilaisuuden, ensimäisen onnen hetken, jonka Hän on minulle suonut?… Sitäpaitsi, jos rikos on olemassa, on se Hänen asiansa, eikä minun, ja hra de Voltaire todistaa aivan riittävästi, että ihmeitä ei enää tapahdu. Olen pelastettu, olen rauhallinen, salaisuuteni kuuluu minulle. Tulevaisuus on minun!"

Näin mietittyään tai oikeammin tingittyään omantuntonsa kanssa Gilbert kokosi puutarha-työkalunsa ja seurasi työtovereitaan illalliselle. Hän oli iloinen, huoleton, jopa uhmailevakin. Hänellä oli ollut tunnonpistoksia, hän oli peljännyt; sellainen kaksinkertainen heikkous oli miehen, filosofin, kiirehdittävä karkoittamaan.

Mutta hän teki laskelmansa ilman omaatuntoaan. Sinä yönä Gilbert ei voinut nukkua. —

45.

Kaksi kärsivää.

Gilbert oli aivan oikein arvostellut aseman, kun hän ajatellessaan mainittuna iltana puutarhassa yllättämäänsä tuntematonta miestä, joka oli tullut niin turmiolliseksi neiti de Taverneylle, sanoi itsekseen: "Mistä hänet tapaa?"

Myöskään Filip ei ollenkaan tiennyt Josef Balsamon, Fenixin kreivin asuntoa. Mutta hän muisti sen ylhäisen naisen, markiisitar de Saverneyn, jonka luo Andrée toukokuun 31. päivänä oli viety hoivattavaksi.

Vielä ei ollut niin myöhä illalla, ettei olisi voinut käydä tämän rouvashenkilön luona, joka asui Rue Saint-Honorén varrella. Filip hillitsi siis kaiken mielenliikutuksensa ja meni markiisittaren luo, jonka kamarineito heti epäröimättä antoi hänelle Balsamon osoitteen Saint-Clauden kadulle Marais'n kaupunginosassa.

Filip suuntasi heti matkansa mainitulle kadulle.

Mutta syvää kuohumusta tuntematta hän ei voinut koskettaa tämän epäiltävän talon portinkolkuttimeen, hän kun otaksui Andrée-rukan levon ja kunnian sinne ikipäiviksi haudatuksi. Mutta tahdonvoimallaan hän pian hillitsi suuttumuksensa ja herkkätuntoisuutensa, säilyttääkseen järkkymättömänä kaiken tarmon, mitä hän luuli tarvitsevansa.

Hän kolkutti siis porttia jokseenkin varmalla kädellä, ja talon tapojen mukaan portti avautui.

Filip astui pihaan taluttaen hevostaan suitsista. Mutta hän ei ollut astunut neljää askelta, kun Fritz saapui eteisestä, näyttäytyi ylinnä portailla ja pysähdytti hänet kysymällä:

— Mitä herra tahtoo?

Filip säpsähti kuin odottamattomasta esteestä. Hän katseli saksalaista rypistäen kulmiaan, ikäänkuin Fritz ei olisi täyttänyt vain palvelijan velvollisuutta.

— Tahdon puhutella talon isäntää, Fenixin kreiviä, — vastasi Filip, sitoen hevosensa kiviseinässä olevaan renkaaseen ja astuen rakennusta kohti, johon hän kävi sisälle.

— Monsieur ei ole kotona, — sanoi Fritz, sallien kuitenkin hyvin opetetun palvelijan kohteliaisuudella Filipin astua sisään.

Kummallista! Filip näkyi ottaneen kaiken edeltäpäin huomioon paitsi tämän yksinkertaisen vastauksen. Hän seisoi hetkisen neuvotonna.

— Mistä hänet tapaan? — kysyi hän sitten.

— Sitä en tiedä, monsieur.

— Täytyneehän teidän sentään tietää?

— Pyydän anteeksi, mutta isäntäni ei tee minulle tiliä liikkumisistaan.

— Ystäväni, — sanoi Filip, — minun täytyy kuitenkin puhutella isäntäänne tänä iltana.

— Pelkään, että se on mahdotonta.

— Se on välttämätöntä; asia on mitä tärkeintä laatua. Fritz kumarsi vastaamatta.

— Onko hän siis lähtenyt kotoa? — kysyi Filip.

— On, monsieur.

— Kaipa hän tulee takaisin?

— En sitä luule, monsieur.

— Ah, te ette luule?

— En.

— Hyvä on, — sanoi Filip alkaen kuumentua; — menkää nyt kuitenkin sanomaan isännällenne…

— Mutta minulla oli jo kunnia ilmoittaa teille, — vastasi Fritz hätääntymättä, — että monsieur ei ole kotona.

— Tiedän kyllä, ystäväiseni, mitä toimintaohjeet merkitsevät, — virkkoi Filip, — ja teidän ohjeenne on kunnioitettava; mutta sitä ei voi todellakaan sovittaa minuun, jonka käyntiä isäntänne ei ole voinut aavistaa ja joka tulen tänne aivan poikkeuksellisesti.

— Määräys koskee kaikkia, monsieur, — vastasi Fritz kömpelösti.

— Siis, koska on olemassa määräys, — sanoi Filip, — niin Fenixin kreivi on kotona?

— No, entä sitten? — tokaisi vuorostaan Fritz, jota sellainen itsepäisyys alkoi tuskastuttaa.

— No, sitten minä odotan häntä.

— Isäntäni ei ole täällä, sanon teille, — vastasi palvelija; — joku aika sitten pääsi tuli irti talossa, ja tuon tulipalon jälkeen se ei kelpaa asuttavaksi.

— Mutta asuthan siinä sinä, — sanoi Filip vuorostaan kömpelösti.

— Minä asun täällä vartijana.

Filip kohautti olkapäitään kuin mies, joka ei usko sanaakaan siitä, mitä hänelle puhutaan. Fritziä alkoi suututtaa.

— Sitäpaitsi, — sanoi hän, — olkoon herra kreivi kotona tai ei, niin yhtä vähän hänen kotona kuin poissa ollessaan on tapana väkisin tunkeutua hänen asuntoonsa; ja ellette mukaudu talon tapoihin, niin minun on pakko…

Fritz pysähtyi.

— Mitä? — kysyi Filip unohtaen itsensä.

— Heittää teidät ulos, — vastasi Fritz rauhallisesti.

— Sinäkö? — huudahti Filip säihkyvin silmin.

— Minä juuri, — vastasi Fritz, jälleen muuttuen kansalleen ominaisella tavalla sitä kylmäverisemmän näköiseksi, mitä enemmän hänen kiukkunsa yltyi.

Ja hän katsahti nuorta miestä kohti, joka vihan vimmassa tempasi miekkansa huotrasta.

Hätkähtämättä säilän välkkeestä, huutamatta apua (ehkä hän olikin yksinään) Fritz sieppasi huoneen seinälle järjestellystä asevarustelusta eräänlaisen lyhyellä, mutta terävällä rautakärjellä varustetun keihään, ja hyökäten Filipiä vastaan pikemmin taitavana kepinheiluttajana kuin miekkailijana hän pirstasi ensi iskulla terän tämän pienestä miekasta.

Nuori mies kiljahti vihaisesti ja ryntäsi vuorostaan etsimään kokoelmasta uutta asetta. Tällä hetkellä käytävän salaovi aukeni ja sen hämäriin puitteisiin ilmestyi kreivi.

— Mikä on, Fritz? — kysyi hän.

— Ei mitään, herra kreivi, — vastasi palvelija, laskien keihäänsä alas, mutta asettuen kuin suojaksi isäntänsä eteen, joka salaportaitten askelmalla ylitti hänet puolella ruumiillaan.

— Herra kreivi de Fenix, — virkkoi Filip, — onko teidän maassanne tapana, että palvelijat vastaanottavat aatelismiehiä ase kädessä, vai onko se erityinen toimintaohje, joka on käytännössä vain teidän arvoisassa talossanne?

Fritz laski keihään kädestänsä asettaen sen isäntänsä antamasta merkistä eteisen nurkkaan.

— Kuka te olette, monsieur? — kysyi kreivi, joka eroitti Filipin huonosti eteisessä palavan lampun valossa.

— Mies, joka ehdottomasti tahtoo teitä puhutella.

— Joka tahtoo?

— Niin.

— Siinä on sana, joka hyvin riittää Fritzin puolustukseksi; sillä minä en tahdo päästää ketään puheilleni ja kotona ollessani en tunnusta kellekään oikeutta tulla minua puhuttelemaan. Te olette siis tehnyt itsenne syylliseksi loukkaukseen minua kohtaan; mutta, — lisäsi Balsamo huoahtaen, — minä annan sen teille anteeksi, pannen kuitenkin ehdoksi, että poistutte täältä kauemmin häiritsemättä lepoani.

— Teille sopii tosiaan hyvin, — huudahti Filip, — pyytää lepoa, — teille, joka olette ryöstänyt minun leponi!

— Minäkö ryöstänyt leponne? — kysyi kreivi.

— Olen Filip de Taverney! — huudahti nuori mies, luullen, että kreivin omalletunnolle tämä ainoa sana olisi riittävä vastaus.

— Filip de Taverney?… Monsieur, — sanoi kreivi, — minut otettiin hyvin vastaan isänne kartanossa; olkaa tervetullut luokseni.

— Oh, sepä onnellista! — jupisi Filip.

— Olkaa hyvä ja seuratkaa minua, monsieur.

Balsamo sulki salakäytävän oven ja astuen Filipin edellä vei hänet saliin, mikä jo on ollut muutamien kertomuksessamme esitettyjen tapahtumien näyttämönä, niiden joukossa viimeksi mainitsemamme viiden mestarin vierailun.

Sali oli valaistu ikäänkuin olisi jotakuta odotettu; mutta se nähtävästi kuului talon upeihin tapoihin.

— Hyvää iltaa, hra de Taverney, — tervehti Balsamo lempeällä ja sortuneella äänellä, joka sai Filipin kohottamaan silmänsä häneen.

Mutta Balsamon nähdessään hän astahti taaksepäin.

Kreivi oli todellakin enää vain varjo entisestään; hänen kuopikkaissa silmissään ei ollut loistoa, posket olivat laihtuessaan muodostaneet kaksi uurretta suun ympärille, ja terävät, luisevat kasvot tekivät koko pään kulmikkaaksi ja kuolleenkallon kaltaiseksi.

Filip seisoi aivan säikähtyneenä. Balsamo katseli hänen kummastustaan, ja tavattoman surullinen hymy värähti hänen kalpeilla huulillaan.

— Monsieur, — sanoi hän, — pyydän anteeksi palvelijani käytöstä; mutta hän toimii todellakin ohjeittensa mukaan, ja sallikaa minun sanoa, että te itse teitte väärin yrittäessänne niistä huolimatta tänne tunkeutua.

— Monsieur, — virkkoi Filip, — kuten tiedätte, on elämässä äärimäisiä tilanteita, ja minä olen nyt sellaisessa.

Balsamo ei vastannut mitään.

— Minä tahdoin tavata teidät, — jatkoi Filip, — minä tahdoin puhua kanssanne; luoksenne päästäkseni olisin uhmannut kuolemaakin.

Balsamo pysyi yhä vaiti ja näkyi odottavan selitystä nuoren miehen sanoihin, vaikka häneltä puuttui voimaa tai uteliaisuutta sitä pyytääkseen.

— Olen tavoittanut teidät, — jatkoi Filip, — olen vihdoin tavoittanut teidät, ja nyt me käymme asiaa selvittämään, jos suvaitsette; mutta olkaa hyvä ja lähettäkää ensin pois tuo mies, Filip osoitti sormellaan Fritziä, joka juuri oli kohottanut oviverhoa ikäänkuin pyytääkseen isäntänsä viimeisiä määräyksiä tungettelevan vieraan suhteen.

Balsamo loi Filipiin katseen, jonka tarkoituksena oli tutkia hänen aikomuksiaan; mutta ollessaan nyt miehen edessä, joka arvoltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan oli hänen vertaisensa, Filip oli ottanut takaisin tyyneytensä ja mielenmalttinsa; hän oli läpitunkematon.

Silloin Balsamo pienellä päänliikkeellä tai oikeammin vain kulmakarvojaan väräyttämällä antoi Fritzille merkin poistua, ja molemmat miehet istuutuivat vastapäätä toisiaan, Filip selin uuniin ja Balsamo nojaten kyynäspäällään pientä pöytää vasten.

— Puhukaa nopeasti ja selvään, olkaa hyvä, monsieur, — kehoitti Balsamo; — sillä minä kuuntelen teitä ainoastaan hyväntahtoisuudesta ja huomautan, että saatan pian väsyä.

— Minä puhun niinkuin minun on puhuttava, monsieur, ja niin kauan kuin katson tarpeelliseksi, — sanoi Filip; — ja välittämättä, miellyttääkö se teitä vai ei, aloitan kuulustelulla.

Hänen lausuessaan tämän sanan leimahti sähkökipinä Balsamon hirveästi rypistyneiden kulmakarvojen alta. Sillä tämä sana herätti kreivissä muistoja, jotka olisivat puistattaneet Filipiä, jos hän olisi tiennyt, mitä haavoja hän miehen sydämen pohjalla veresti.

Mutta hetkisen kuluttua, jonka hän käytti palauttaakseen valtansa itsensä ylitse, Balsamo virkkoi:

— Kysykää.

— Monsieur, — vastasi Filip, — ette ole minulle koskaan oikein selittänyt, miten käytitte aikanne tuona surullisen kuuluisana toukokuun 31. päivän yönä siitä hetkestä asti, kun kannoitte sisareni Ludvig XV:n torilla viruvien haavoittuneiden ja ruumisröykkiöiden joukosta.

— Mitä sillä tarkoitatte? — kysyi Balsamo.

— Tarkoitan, herra kreivi, että teidän käytöksenne mainittuna yönä on minusta näyttänyt epäiltävältä, ja nyt entistä enemmän.

— Epäiltävältä?

— Niin, ja kaikesta päättäen se ei ole ollut kunnon miehen käytöstä.

— Monsieur, —? sanoi Balsamo, — en käsitä teitä; teidän tulee huomata, että pääni on väsynyt ja heikontunut, ja että tämä heikkous tietenkin saattaa minut kärsimättömäksi.

— Monsieur! — huudahti Filip vuorostaan ärtyneenä ylpeästä ja tyynestä äänensävystä, millä Balsamo hänelle yhä vastasi.

— Monsieur, — jatkoi Balsamo samaan sävyyn, — sen jälkeen kun minulla viimeksi oli kunnia teidät tavata, on minua kohdannut suuri onnettomuus; taloni on osittain palanut ja erinäisiä arvokkaita, huomatkaa, hyvin kallisarvoisia esineitä on minulta joutunut hukkaan. Suru siitä on sumentanut mieleni. Puhukaa siis selvästi, pyydän, tai muutoin sanon teille heti hyvästi.

— Ette suinkaan, monsieur, — ehätti Filip, — ette suinkaan; ette sano minulle hyvästi niin helposti kuin luulette. Minä pidän arvossa suruanne, jos te osoitatte sääliä omalleni; sillä minuakin, monsieur, on kohdannut hyvin suuri onnettomuus, paljoa suurempi kuin teitä, siitä olen varma.

Balsamo hymyili sitä epätoivoista hymyä, jonka Filip jo aikaisemmin oli nähnyt hänen huulillaan.

— Minä, monsieur, — jatkoi Filip, — olen menettänyt perheeni kunnian.

— No, hyvä herra, — vastasi Balsamo, — mitä voin minä siinä onnettomuudessa tehdä?

— Mitäkö voitte tehdä? — huudahti Filip säkenöivin silmin.

— Niin juuri.

— Te voitte antaa minulle takaisin sen, minkä olen kadottanut, monsieur!

— Haa, te olette järjiltänne! — huudahti Balsamo, ojentaen kättänsä kellonnuoraan.

Mutta hän teki tämän liikkeen niin veltosti ja niin tyynesti, että Filipin käsivarsi ehti sen ehkäisemään.

— Minäkö järjiltäni? — huudahti Filip käheällä äänellä — Mutta ettekö sitte käsitä, että on kysymys sisarestani, hänestä, jota pitelitte pyörtyneenä sylissänne toukokuun 31. päivänä; sisarestani, jonka veitte taloon, teidän sanomananne kunnialliseen mutta minun käsitykseni mukaan huonomaineiseen; sanalla sanoen sisarestani, jonka kunniaa minä teiltä miekka kädessä vaadin?

Balsamo kohautti olkapäitään.

— Voi, hyvä Jumala, — jupisi hän, — niin pitkiä kiertoteitä yksinkertaiseen asiaan pääsemiseksi!

— Onneton! — huudahti Filip.

— Miten kamalan kimeällä äänellä te puhutte, monsieur! — sanoi Balsamo samalla surullisella kärsimättömyydellä. — Melkein teette minut kuuroksi. — No, ettekö äsken sanonut, että olin loukannut sisartanne?

— Niin, lurjus!

— Taaskin kiljahdus ja tarpeeton herjaus, monsieur. Kuka hitto on teille siis sanonut, että loukkasin sisartanne?

Filip epäröitsi; äänensävy, millä Balsamo oli nämä sanat lausunut, löi hänet hämmästyksellä. Joko oli se hävyttömyyden huippu tai puhtaan omantunnon ilmaus.

— Kuka sen minulle on sanonut? — toisti nuori mies.

— Niin, sitä minä kysyn.

— Sisareni itse, herraseni.

— Vai niin, monsieur, sisarenne…

— Mitä aiotte sanoa? — huudahti Filip, tehden uhkaavan, liikkeen.

— Aion sanoa, monsieur, että todellakin annatte minulle kovin huonon käsityksen itsestänne ja sisarestanne. Halpamaisinta keinottelua maailmassa, tiedättekö, on se, mitä eräät naiset harjoittavat menetetyllä kunniallansa. Nyt olette tullut suu täynnä uhkaavia sanoja kuin parrakkaat veljet italialaisissa huvinäytelmissä, miekka kädessä pakoittamaan minut joko naimaan sisarenne, mikä todistaa, että hän on suuressa miehen puutteessa, tai antamaan teille rahaa, koska tiedätte minun tekevän kultaa. Kah, monsieur, olette pettynyt molemmissa suhteissa: rahaa ette saa, ja sisarenne jää tytöksi.

— Sitten, — huusi Filip, — minun täytyy saada suonissanne virtaava veri, jos suonissanne nimittäin verta on.

— Ette saa sitäkään, monsieur.

— Kuinka?

— Veren, joka minulla on, tahdon säilyttää, ja jos olisin halunnut sen vuodattaa, olisi minulla ollut siihen vakavampi syy kuin tämä teidän tarjoamanne. Siis, monsieur, tehkää niin hyvin ja kääntykää rauhallisesti takaisin, mutta jos aiheutatte melua, niin, koska se tuottaisi minulle päänkipua, kutsun Fritzin, joka tultuaan ja annettuani hänelle merkin taittaa teidät kuin ruo'on. Menkää!

Tällä kertaa Balsamo soitti, ja kun Filip yritti sitä estää, hän avasi pöydälle asetetun mustapuisen lippaan, otti sieltä kaksiputkisen pistoolin ja viritti hanan.

— Kas niin, siitä pidän enemmän, — huudahti Filip, — surmatkaa minut!

— Miksi teidät surmaisin?

— Siksi, että olette minut häväissyt.

Nuori mies lausui nämä sanat sellaisella totuuden sävyllä, että Balsamo loi häneen lempeän silmäyksen.

— Olisiko mahdollista, — sanoi hän, — että olette ihan tosissanne?

— Epäilettekö sitä? Epäilettekö aatelismiehen sanaa?

— Ja, — jatkoi Balsamo, — olisiko neiti de Taverney yksinään keksinyt tuon halpamielisen tuuman ja pakoittanut teidät sen toimeenpanijaksi?… Tahdon otaksua niin; tahdon siinä tapauksessa antaa teille tyydytyksen. Vannon teille kautta kunniani, että käytökseni sisartanne kohtaan mainittuna toukokuun viimeisenä yönä oli nuhteeton, vannon ettei kunniantunto, ei inhimillinen tuomioistuin eikä jumalallinen oikeus voisi löytää siinä mitään, joka ei olisi sopusoinnussa ankarimpain siveellisyyskäsitteiden kanssa. Uskotteko minua nyt?

— Monsieur! — virkahti nuori mies kummastuneena.

— Tiedätte, etten pelkää kaksintaistelua, sen näkee ihmisen silmistä, eikö totta? Mitä heikkouteeni tulee, älkää antako sen pettää itseänne, se on vain näennäistä. Kasvoni eivät tosin ole verevät, mutta lihasvoimastani en ole mitään kadottanut. Tahdotteko siitä todistuksen? Katsokaa… Ja Balsamo kohotti ponnistuksetta yhdellä kädellään tavattoman ison pronssimaljakon Boulen [André Charles Boule, tunnettu pariisilainen taidepuuseppä, Suom.] valmistaman huonekalun päältä.

— Olkoon menneeksi, monsieur, — sanoi Filip, — minä uskon teitä, mitä toukokuun 31. päivään tulee; mutta se on veruke, jota käytätte taataksenne sananne virheellisellä päivämäärällä. Sittemmin olette nähnyt sisareni uudestaan.

Balsamo epäröitsi vuorostaan.

— Se on totta, — myönsi hän, — olen hänet nähnyt.

Ja hänen hetkeksi seestynyt otsansa synkistyi jälleen peloittavasti.

— Ahaa, nyt näemme! — huudahti Filip.

— No, mitä todistaa se minua vastaan, että olen nähnyt sisarenne uudestaan?

— Se todistaa, että olette vaivuttanut hänet selittämättömään uneen, jonka hän teidän lähestyessänne jo kolmasti on tuntenut valtaavan itsensä, ja että olette käyttänyt tätä taintumusta rikoksenne salaamiseksi.

— Vielä kerran, kuka sellaista väittää? — huudahti Balsamo vuorostaan.

— Sisareni!

— Miten hän sen tietää, koska hän nukkui?

— Ah, tunnustatte siis, että hän nukkui?

— Vielä enemmänkin, monsieur. Tunnustan itse nukuttaneeni hänet.

— Nukuttaneenne?

— Niin.

— Ja missä tarkoituksessa, ellette tehnyt sitä häväistäksenne hänet?

— Missäkö tarkoituksessa? Ah! — sanoi Balsamo, ja hänen päänsä painui povea vasten.

— Sanokaa, sanokaa toki!

— Siinä tarkoituksessa, monsieur, että hän ilmaisisi minulle salaisuuden, joka oli minulle elämääni kalliimpi.

— Vain teeskentelyä ja verukkeita!

— Ja sinäkö yönä, — jatkoi Balsamo pikemmin seuraten omaa ajatusjuoksuaan kuin vastaten Filipin loukkaavaan väitteeseen, — sinäkö yönä sisarenne…?

— Häväistiin, niin, monsieur.

— Häväistiin?

— Sisareni tulee äidiksi!

Balsamo parahti.

— Oh, se on totta, se on totta, — sanoi hän, — nyt muistan; minä lähdin häntä herättämättä.

— Te tunnustatte, te tunnustatte! — huusi Filip.

— Niin, ja joku lurjus on tuona kauheana yönä… ah, kauhea yö meille kaikille, monsieur!… käyttänyt hyväkseen hänen nukkumistaan.

— Haa, te tahdotte ilvehtiä kanssani, monsieur?

— En suinkaan, minä tahdon saattaa teidät vakuutetuksi.

— Se käynee vaikeaksi.

— Missä sisarenne tätä nykyä on?

— Siellä, mistä niin hyvin osasitte hänet etsiä.

— Trianonissako?

— Niin.

Minä lähden kanssanne Trianoniin, monsieur.

Filip seisot mykkänä hämmästyksestä.

— Olen tehnyt virheen, monsieur, — sanoi Balsamo; — mutta rikoksessa minulla ei ole mitään osaa. Minä unohdin tytön magneettiseen uneen. No niin, sovittaakseni tuon virheeni, joka on minulle annettava anteeksi, minä ilmaisen teille syyllisen nimen.

— Sanokaa se sitte, sanokaa!

— Minä en sitä itse tiedä, — virkkoi Balsamo.

— Kuka sen sitte tietää?

— Sisarenne.

— Mutta hän on kieltäytynyt sitä minulle sanomasta.

— Ehkä kyllä; mutta minulle hän sen sanoo.

— Sisareniko?

— Jos sisarenne syyttää jotakuta, uskotteko häntä?

— Uskon, sillä sisareni on puhdas kuin enkeli.

Balsamo soitti.

— Vaunut, Fritz! — sanoi hän, kun saksalainen astui huoneeseen.

Filip harppaili salissa kuin hullu.

— Rikollisen, — virkkoi hän, — te lupaatte osoittaa minulle rikollisen?

— Monsieur, — sanoi Balsamo, — miekkanne taittui ottelussa; sallitteko minun tarjota teille toisen?

Ja hän otti eräältä nojatuolilta kallisarvoisen, kullatulla hopeakahvalla varustetun miekan, jonka hän pisti Filipin vyöhön.

— Entä te itse? — kysyi nuori mies.

— Minä, monsieur, en tarvitse aseita, — vastasi Balsamo; — minun puolustajakseni tulette te itse, kun sisarenne on ehtinyt puhua.

Neljännestuntia myöhemmin he astuivat vaunuihin, ja Fritz: kyyditsi heitä täyttä laukkaa oivallisella kaksivaljakolla Versaillesia kohti.

46.

Trianonin tiellä.

Kaikki nämä matkat edestakaisin ja tämä selitys olivat vieneet aikaa, niin että kello läheni kahta aamulla heidän lähtiessään Saint-Clauden kadun varrelta.

Kului viisi neljännestuntia taipaleella Versaillesiin ja kymmenen minuuttia ajettaessa Trianoniin, joten nämä molemmat miehet ennättivät määräpaikkaansa vasta puoli neljältä.

Matkan jälkimäisellä puoliskolla aamurusko jo kirjaili punervalla hohteellaan tuoreet metsät ja Sèvres'n kukkulat. Ikäänkuin huntu olisi verkalleen kohotettu matkustajain silmiltä he näkivät Ville d'Avrayn lammikkojen ja etäämpänä Bucin pikkujärvien kimaltelevan kirkkaina kuin kuvastimet.

Vihdoin olivat heidän katseilleen ilmestyneet Versaillesin katot ja pylväsrivit, joita vielä näkymättömän auringon säteet purppuroivat. Tuon tuostakin ikkunaruutu, johon heijastui hohtava valonsäde, lävisti loistavana viiruna aamuisen usvan sinipunervan värityksen.

Heidän päästyään Versaillesista Trianoniin johtavan puistokadun päähän Filip oli pysäyttänyt vaunut ja kääntyen kumppaninsa puoleen, joka koko matkan ajan oli synkkänä ollut vaiti, hän oli tälle virkkanut:

— Monsieur, pelkään, että meidän on tässä jokunen aika odotettava. Trianonin portit avataan vasta kello viideltä aamulla, ja poikkeamalla virallisesta järjestyksestä saattaisimme tehdä tulomme epäiltäväksi kaitsijain ja vartiosotilasten silmissä.

Balsamo ei vastannut mitään, mutta ilmaisi päännyökkäyksellä, että suostui ehdotukseen.

— Sitäpaitsi, monsieur, — jatkoi Filip, — antaa tämä viivytys minulle tilaisuuden ilmoittaa teille muutamia matkalla mietiskelemiäni seikkoja.

Balsamo loi Filipiin epämääräisen, ikävystymistä ja välinpitämättömyyttä ilmaisevan katseen.

— Niinkuin tahdotte, monsieur, — sanoi hän; — puhukaa, minä kuuntelen.

— Te sanoitte minulle, herra kreivi, — jatkoi Filip, — että toukokuun 31. päivää seuraavana yönä veitte sisareni markiisitar de Savernyn luo?

— Siitä olette itse tullut vakuutetuksi, monsieur, — sanoi Balsamo, — koska kävitte markiisitarta kiittämässä.

— Ja lisäsitte vielä, että koska eräs kuninkaallisista tallipalvelijoista saattoi teitä markiisittaren talosta meidän asuntoomme, nimittäin Rue Coq-Héronin varrelle, niin ette laisinkaan ollut yksinänne sisareni kanssa. Minä uskoin teidän kunniasanaanne.

— Ja siinä teitte oikein, monsieur.

— Mutta palatessani ajatuksissani myöhempiin tapahtumiin täytyi minun sanoa itselleni, että teidän noin kuukausi sitten puhutellaksenne häntä yöllä, jolloin olitte saanut tilaisuuden hiipiä puutarhaan, oli täytynyt tunkeutua sisareni huoneeseen.

— En ole koskaan ollut sisällä sisarenne huoneessa Trianonissa, monsieur.

— Kuulkaahan sentään!… Käsitättehän, että ennenkuin menemme Andréen luo täytyy kaikki seikat olla selvillä.

— Selvittäkää ne, herra ritari, en parempaa pyydä, sitävartenhan olemme tulleet.

— No niin, tuona iltana — ajatelkaa tarkoin vastaustanne, sillä se, mitä aion teille sanoa, on varmaa, ja olen kuullut sen sisareni omasta suusta, — tuona iltana, sanon, sisareni oli mennyt aikaisin levolle. Te yllätitte hänet siis vuoteesta? Balsamo ravisti päätänsä.

— Te kiellätte; olkaa varuillanne! — virkkoi Filip.

— Minä en kiellä, monsieur; te kyselette ja minä vastaan.

— No hyvä, minä jatkan kysymyksiäni; vastatkaa siis edelleen.

Balsamo ei ärtynyt, vaan päinvastoin antoi Filipille merkin, että hän odotti.

— Kun astuitte sisareni kamariin, — jatkoi Filip kiihtyen yhä enemmän, — kun yllätitte hänet ja nukutitte pirullisella mahdillanne, Andrée lueskeli makuullaan. Hän tunsi vaipuvansa siihen horrokseen, jonka läsnäolonne hänessä aina aiheuttaa, ja menetti tajuntansa. Te sanoitte minulle äsken, että vain teitte hänelle muutamia kysymyksiä, lisäten sentään, että lähitiessänne unohditte hänet herättää. Mutta kuitenkaan, — puhui Filip edelleen, tarttuen Balsamon ranteeseen ja puristaen sitä kouristuneesti, — mutta kuitenkaan tyttö aamulla toinnuttuaan ei enää ollut vuoteessansa, vaan virui puolialastomana matolla sohvansa vieressä… Vastatkaa tähän syytökseen, monsieur, älkääkä pakoilko totuutta.

Välikysymyksen aikana Balsamo unestaan herätetyn ihmisen lailla karkoitti toisen toisensa perästä mielestään ne synkät ajatukset, jotka hänen sieluaan ahdistivat.

— Monsieur, — sanoi hän, — teidän ei todellakaan olisi pitänyt palata tähän asiaan ja täten lakkaamatta haastaa riitaa kanssani. Tulin tänne myöntyväisyydestä ja osanotosta teitä kohtaan; sen te näytätte unohtavan. Te olette nuori, olette upseeri, olette tottunut puhumaan käskevästi käsi miekan ponnessa; kaikki tuo johdattaa teidät vääriin päätelmiin vakavissa tiloissa. Tein siellä kotonani enemmän kuin minun olisi pitänyt tehdä vakuuttaakseni teitä ja saadakseni teiltä hiukan lepoa. Te aloitatte uudestaan; olkaa varuillanne, sillä jos te väsytätte minut, minä vaivun omien surujeni syvänteeseen, surujen, joiden rinnalla teidän, sen vannon, ovat vain lapsenleikkiä. Ja kun minä niihin siten uinun, voi sitä, joka minut herättää. — En ole käynyt sisarenne huoneessa, siinä kaikki, mitä voin teille sanoa. Sisarenne itse omasta alotteestaan, jossa, sen myönnän, minun tahtoni näytteli suurta osaa, tuli puutarhaan minua tapaamaan.

Filip teki liikkeen, mutta Balsamo hillitsi hänet.

— Lupasin teille todistuksen, — jatkoi hän, — sen teille annan. Nytkö heti? Olkoon niin! Menkäämme Trianoniin mieluummin kuin hukkaamme aikaa joutaviin. Vai tahdotteko odottaa? Odottakaamme sitten, mutta äänettöminä ja kiistelemättä, jos suvaitsette.

Sanottuaan tämän ilmeellä, jonka lukijamme hänessä tuntevat, Balsamo sammutti silmiensä hetkellisen tulen ja vaipui jälleen mietteisiinsä. Filip murahti kuin puremaan aikova peto, mutta sitten hän äkkiä muutti asentoa ja ajatuksiaan.

"Tuo mies", tuumi hän, "on saatava vakuutetuksi tai taltutettava jonkinlaisella etevämmyydellä. Mutta tällä hetkellä minulla ei ole mitään keinoa hänen hillitsemisekseen tai vakuuttamisekseen; olkaamme kärsivällisiä."

Kun hänelle kuitenkin kävi mahdottomaksi pysyä kärsivällisenä Balsamon vieressä, hän hyppäsi alas vaunuista ja alkoi harppailla viheriöitsevällä lehtokujalla, jolle vaunut olivat pysähtyneet.

Kymmenen minuutin päästä Filip tunsi, että hänelle oli mahdotonta kauemmin odottaa. Hän piti siis parempana avauttaa ristikkoportin ennen määräaikaa epäluulojen herättämisen uhallakin.

"Sitäpaitsi", mutisi Filip, viihtyen ajatuksesta, joka jo useamman kerran oli juolahtanut hänen mieleensä, "mitäpä epäluuloja voi portinvartijassa syntyä, jos sanon hänelle sisareni terveydentilan minua siinä määrin huolestuttaneen, että kävin Pariisissa lääkäriä noutamassa, tuodakseni hänet tänne heti päivän valjettua?"

Hyväksyttyään tämän ajatuksen, jonka hänen halunsa sen toteuttamiseen pian sai näyttämään aivan vaarattomalta, hän riensi vaunujen luo.

— Niin, monsieur, — sanoi hän, — olette oikeassa, on turhaa odottaa kauemmin. Tulkaa, tulkaa…

Mutta hänen täytyi toistaa tämä kehoitus; vasta toisella kerralla Balsamo riisui viittansa, johon hän oli kääriytynyt, sulki tumman, kiilloitetuilla teräsnapeilla varustetun viittansa ja astui alas vaunuista.

Filip valitsi polun, joka johti kohtisuoraan ristikkoportille.

— Käykäämme nopeasti, — sanoi hän Balsamolle.

Ja hän alkoi todellakin astua niin ripeästi, että Balsamo vaivoin kykeni häntä seuraamaan. Portti avattiin, Filip antoi selityksensä vartijalle, ja molemmat herrat pääsivät sisälle. Kun puomi oli laskettu heidän jälkeensä, Filip pysähtyi vielä kerran.

— Monsieur, — virkkoi hän, — vielä yksi sana… Nyt olemme perillä. En tiedä, mitä aiotte kysellä sisareltani; mutta säästäkää häntä edes niiltä yksityiskohdilta, mitä tuossa kauheassa tilaisuudessa hänen nukkuessaan on saattanut tapahtua. Säästäkää edes sielun puhtautta, koska ruumiin neitseellisyys on mennyttä.

— Hyvä herra, — vastasi Balsamo, — kuulkaa, mitä sanon. En ole koskaan käynyt puistossa noita karkearunkoisia puita kauempana, jotka näette tuolla sisarenne asumaa rakennusta vastapäätä. En siis ole koskaan tunkeutunut neiti de Taverneyn kammioon, kuten minulla jo oli kunnia teille mainita. Mitä taas kohtaukseen tulee, jonka sisarenne sieluun tekemää vaikutusta pelkäätte, niin sen vaikutuksen alaiseksi joudutte ainoastaan te ja nukkunut henkilö, sillä tästä hetkestä, tästä nyt astumastani askeleesta asti käsken arvoisan neidin vaipua magneettiseen uneen.

Balsamo pysähtyi, laski käsivartensa ristiin rinnalle, kääntyi paviljonkia kohti, jossa Andrée asui, ja pysyi hetkisen liikahtamatta rypistynein kulmin ja kaikkivaltiaan tahdon ilme kasvoille levinneenä.

— Kas niin, — sanoi hän, antaen käsivartensa vaipua alas, — neiti Andréen pitäisi nyt olla nukkunut.

Filipin muoto osoitti epäilyä.

— Ah, te ette usko minua? — jatkoi Balsamo. — No, odottakaa. Todistaakseni teille selvästi, että minun ei ollut tarvis mennä hänen luokseen, tahdon käskeä hänen, vaikka hän on aivan nukkuneena, tulla portaita alas meitä vastaan samalle paikalle, jossa viimeksi hänelle puhuin.

— Tehkää niin, — sanoi Filip; — kun sen näen, niin uskon.

— Menkäämme tuolle käytävälle asti ja odottakaamme valkopyökki-ryhmän takana.

Filip ja Balsamo menivät osoitetulle paikalle. Balsamo ojensi kätensä Andréen asuntoa kohti. Mutta tuskin hän oli ottanut tämän asennon, kun heikko rasahdus kuului viereisestä pensas aidasta.

— Mies! — virkkoi Balsamo. — Olkaamme varuillamme.

— Missä sitten? — kysyi Filip etsien silmillään kreivin huomautuksen esinettä.

— Tuolla, pensasryhmässä vasemmalla, — virkkoi tämä.

— Niin oikein, — sanoi Filip, — hän on Gilbert, entisiä palvelijoitamme.

— Onko teillä mitään syytä peljätä tuota nuorukaista?

— Ei, luullakseni ei. Mutta malttakaa kuitenkin, monsieur: sillä jos Gilbert jo on noussut, saattaa muitakin olla liikkeellä.

Sillävälin Gilbert poistui säikähtyneenä; sillä nähdessään Filipin ja Balsamon yhdessä hän vaistomaisesti käsitti olevansa hukassa.

— No, monsieur, — kysyi Balsamo, — mitä te päätätte?

— Herra kreivi, — virkkoi Filip, tuntien vastoin tahtoaan tämän miehen ympärilleen levittämää magneettista lumoa, — jos voimanne todella on riittävän suuri tuottaaksenne neiti de Taverneyn tänne luoksemme, niin ilmaiskaa se voimanne millä merkillä tahansa, mutta älkää tuoko häntä tällaiseen avonaiseen paikkaan, missä jokainen ohikulkija voi kuulla kysymyksenne ja hänen vastauksensa.

— Olikin jo aika, — vastasi Balsamo tarttuen nuoren miehen käteen ja osoittaen rakennuksen käytävässä olevaa ikkunaa, josta he näkivät, miten Andrée valkopukuisena ja vakavana Balsamon käskyä noudattaen valmistautui astumaan portaita alas.

— Pysähdyttäkää hänet, pysähdyttäkää hänet, — sanoi Filip hätääntyneenä ja kummastuneena samalla kertaa.

— Olkoon niin, — vastasi Balsamo.

Kreivi ojensi kätensä neiti de Taverneytä kohti, joka heti seisahtui. Sitten hän ikäänkuin kivijuhlaan kulkeva patsas silmänräpäykseksi pysähdyttyään kääntyi ja palasi huoneeseensa.

Filip ryntäsi hänen jälkeensä; Balsamo seurasi häntä. Filip astui huoneeseen melkein samaan aikaan kuin Andrée, ja siepaten nuoren tytön syliinsä vei hänet istumaan.

Hetkistä myöhemmin kuin Filip, Balsamo astui sisään ja sulki oven jälkeensä.

Mutta vaikka väliaika oli ollut perin lyhyt, eräs kolmas henkilö oli ehtinyt hiipiä näiden kahden miehen väliin ja pujahtaa Nicolen vaatekomeroon, jonne hän piiloutui tietäen, että elämänsä riippuisi tästä keskustelusta.

Tämä kolmas henkilö oli Gilbert.

47.

Paljastus.

Balsamo sulki oven jälkeensä ja ilmestyen kynnykselle, juuri kun Filip katseli sisartaan kauhunsekaisella uteliaisuudella, kysyi:

— Oletteko valmis, monsieur?

— Kyllä, kreivi, kyllä, — änkytti Filip vavisten.

— Voimme siis alkaa kysellä sisareltanne?

— Jos suvaitsette, — sanoi Filip, koettaen syvällä hengähdyksellä vierittää pois rintaansa puristavan painon.

— Mutta ennen kaikkea, — virkkoi Balsamo, — katsokaa sisartanne.

— Minä näen hänet, monsieur.

— Luulette hänen nukkuvan, eikö niin?

— Kyllä.

— Ja luulette, että hän siis ei ole tietoinen siitä, mitä täällä tapahtuu?

Filip ei vastannut, vaan teki ainoastaan epäilevän liikkeen Silloin Balsamo meni uunin luo ja sytytti kynttilän, jota hän kuljetti Andréen silmien edessä lieskan saamatta tätä sulkemaan luomiansa.

— Niin, hän nukkuu, sen näkee, — virkkoi Filip; — mutta mitä kummallista unta, hyvä Jumala!

— Ka niin, minä tahdon kysellä häneltä, — jatkoi Balsamo; — tai koska pelkäsitte minun tekevän sisarellenne joitakin sopimattomia kysymyksiä, niin kyselkäähän häneltä itse, herra ritari.

— Mutta äsken minä hänelle puhuin ja koskin häneen, eikä hän näkynyt kuulevan sanojani eikä tuntevan kosketustani.

— Se johtuu siitä, että te ette ollut magneettisessa yhteydessä hänen kanssaan; mutta minä tahdon teidät siihen asettaa.

Ja Balsamo tarttui Filipin käteen ja asetti sen Andréen kouraan.

Heti hymyili nuori tyttö ja kuiskasi:

— Ah, sinäkö se olet, rakas veli?

— Nyt näette, — sanoi Balsamo, — hän tuntee teidät jo.

— Niin, se on omituista.

— Kysykää, niin hän vastaa.

— Mutta ellei hän hereillään mitään muista, kuinka voi hän nukuksissa muistaa?

— Se on tieteen salaisuuksia.

Ja päästäen huokauksen Balsamo meni istumaan nojatuoliin huoneen nurkkaan.

Filip pysyi liikkumattomana, käsi Andréen kädessä. Miten aloittaisi hän kuulustelun, josta hänelle seuraisi häpeänsä varmuus ja joka ilmaisisi hänelle rikollisen? Ja tuo rikollinen ehkä ei olisi hänen kostavan kätensä ulottuvissa?

Andrée taasen oli vaipunut haltioitumista muistuttavaan rauhallisuuteen, ja hänen kasvonsa ilmaisivat pikemmin tyyneyttä kuin mitään muita tunteita. Aivan vapisevana Filip kuitenkin totteli Balsamon ilmeikästä katsetta, joka käski häntä ryhtymään toimeen. Mutta mikäli hän ajatteli onnettomuuttaan, mikäli hänen muotonsa synkistyi, sikäli Andréenkin kasvot peittyivät pilveen, ja hän aloittikin ensimäisenä virkkamalla veljellensä:

— Niin, olet oikeassa, Filip, se on suuri onnettomuus perheelle. Täten tulkitsi Andrée veljensä sielussa lukemansa ajatuksen.

Filip, joka ei odottanut tätä johdantoa, säpsähti.

— Mikä onnettomuus? — kysyi hän, oikein tajuamatta, mitä sanoi.

— Ah, kyllähän sen tiedät, rakas veli!

— Pakoittakaa hänet puhumaan, monsieur, niin hän puhuu, — sanoi Balsamo.

— Miten voin hänet siihen pakoittaa?

— Tahtokaa, että hän puhuu; muuta ei tarvita.

Filip katsoi sisareensa muodostaen mielessään määrätyn toivomuksen.

Andrée punastui.

— Voi, — virkahti nuori tyttö, — teet kovin pahoin, Filip, uskoessasi, että Andrée on sinua pettänyt.

— Etkö siis rakasta ketään? — kysyi Filip.

— En ketään.

— Minun rangaistavani ei siis ole rikostoveri, vaan pahantekijä?

— En käsitä sinua, veli.

Filip katsahti kreiviin ikäänkuin kysyäkseen häneltä neuvoa.

— Pakoittakaa häntä, — kehoitti Balsamo.

— Pakoittaisinko häntä?

— Niin, kyselkää kursailematta.

— Välittämättä tytön kainoudentunteista?

— Oh, olkaa huoletta; herätessään hän ei muista mitään.

— Mutta voiko hän vastata kysymyksiini?

— Näettekö selvään? — kysyi Balsamo Andréelta.

Tyttö säpsähti tätä ääntä; hän käänsi elottoman katseensa Balsamoon.

— En niin selvästi kuin näkisin teidän kysellessänne, virkkoi hän; — mutta näen sentään.

— No, koska näet, sisareni, kerro minulle seikkaperäisesti sen yön tapahtumat, jolloin olit tainnuksissa.

— Ettekö aloita toukokuun 31. päivän yöstä, monsieur? Epäilyksenne ulottuvat mielestäni siihen yöhön asti. Hetki on tullut valaista kaikki samalla kertaa.

— En, monsieur, — vastasi Filip, — se on tarpeetonta, sillä olen jo tovin uskonut sanaanne. Se, jolla on hallussaan sellainen mahti kuin teillä, ei käytä sitä halpamielisiin tarkoitusperiin. Sisareni, — toisti Filip, — kerro minulle kaikki, mitä tapahtui pyörtymisyönäsi.

— Minä en muista, — sanoi Andrée.

— Kuuletteko, herra kreivi?

— Hänen täytyy muistaa, hänen täytyy puhua; käskekää häntä.

— Mutta jos hän silloin nukkui?…

— Sielu valvoi.

Sitten Balsamo nousi, ojensi kätensä Andréeta kohti ja rypistäen kulmiaan, joka liike ilmaisi tahdon ja tarmon lisääntymistä, hän sanoi:

— Koettakaa muistaa, minä tahdon sitä.

— Minä muistan jo, — virkkoi Andrée.

— Oih! — huoahti Filip kuivaten otsaansa.

— Mitä tahdot tietää?

— Kaiken!

— Mistä hetkestä alkaen?

— Siitä hetkestä, jolloin menit levolle, — Näettekö itsenne? — kysyi Balsamo.

— Kyllä, minä näen itseni; pidän kädessäni Nicolen täyttämää lasia… Oi, hyvä Jumala!

— Kuinka? Mikä on?

— Voi sitä kurjaa!

— Puhu, sisareni, puhu.

— Se lasi sisältää unijuomaa; jos nautin sen, olen hukassa.

— Unijuomaa! — huudahti Filip — Missä tarkoituksessa?

— Odota, odota!

— Puhu ensiksi juomasta.

— Olin viemässä sen huulilleni; mutta… sillä hetkellä…

— No?

— Kreivi kutsui minua.

— Kuka kreivi?

— Hän, — virkkoi Andrée viitaten kädellään Balsamoon päin.

— Ja sitten?

— Sitten asetin lasin takaisin ja nukuin. — Sitten, sitten? — kysyi Filip.

— Minä nousin ja menin häntä tapaamaan.

— Missä kreivi oli?

— Lehmusten alla vastapäätä ikkunaani.

— Ja eikö kreivi ole koskaan käynyt sisällä huoneessasi, sisareni?

— Ei koskaan.

Balsamon Filipiin luoma katse näkyi sanovan selvästi: "Kah, petinkö teitä, monsieur?"

— Ja sinä sanot menneesi kreiviä tapaamaan?

— Niin, minä tottelen, kun hän minua kutsuu.

— Mitä kreivi sinusta tahtoi?

Andrée epäröitsi.

— Sanokaa, sanokaa, — huudahti Balsamo; — minä en kuuntele.

Ja hän vaipui takaisin nojatuoliinsa upottaen päänsä käsiinsä ikäänkuin estääkseen Andréen sanoja kuulumasta korviinsa.

— Sano, mitä kreivi sinusta tahtoi? — toisti Filip.

— Hän tahtoi tiedustella minulta…

Tyttö pysähtyi uudestaan, — olisi luullut, että hän pelkäsi musertavansa kreivin sydämen.

— Jatka, sisar, jatka, — sanoi Filip.

— Tahtoi tiedustella erästä hänen talostaan paennutta henkilöä, joka — Andrée hiljensi ääntään — joka sittemmin on kuollut.

Vaikka Andrée olikin nämä sanat lausunut perin hiljaa, Balsamo kuuli tai arvasi ne, sillä häneltä pääsi raskas huokaus. Filip pysähtyi; tuli hetkisen äänettömyys.

— Jatkakaa, jatkakaa, — sanoi Balsamo; — veljenne tahtoo tietää kaiken, mademoiselle; hänen on saatava kaikki tietää. Mitä teki tuo mies annettuanne hänelle halutut tiedot?

— Hän kiirehti pois, — sanoi Andrée.

— Jättäen sinut puutarhaan? — kysyi Filip.

— Niin.

— Mitä sinä sitten teit?

— Kun hän poistui luotani, minua ylläpitävä voima poistui hänen kanssaan, ja minä kaaduin.

— Pyörtyneenäkö?

— Ei, yhä nukkuneena, mutta lyijynraskaassa unessa.

— Voitko muistaa, mitä sinulle siinä unessa tapahtui?

— Minä yritän.

— No, mitä tapahtui, sano?

— Eräs mies tuli esille pensaasta, otti minut käsivarsilleen ja kantoi…

— Mihin?

— Tänne huoneeseeni.

— Ah… ja näetkö tuon miehen?

— Odota… kyllä… kyllä… Oh, — jatkoi Andrée inhon ja pahoinvoinnin tunteella, — se on taaskin se poika!

— Gilbert?

— Niin.

— Mitä hän teki?

— Hän laski minut sohvalle.

— Ja sitten?

— Odota…

— Kas niin, — sanoi Balsamo, — minä tahdon, että näette.

— Hän kuuntelee… menee eteiseen… perääntyy kuin säikähtyneenä… astuu Nicolen komeroon… Hyvä Jumala, hyvä Jumala!

— Mitä?

— Eräs mies tulee hänen jäljestään sisään; minä en voi nousta, puolustautua, huutaa, minä olen nukuksissa!

— Kuka se mies on?

— Voi veljeni, veljeni!

Andréen kasvot ilmaisivat mitä syvintä tuskaa.

— Sanokaa, kuka se mies on, — käski Balsamo, — minä tahdon!

— Kuningas, — kuiskasi Andrée, — se on kuningas. Filipiä pöyristytti.

— Ah, — jupisi Balsamo, — sitä aavistinkin!

— Hän lähestyy minua, — jatkoi Andrée, — puhuu minulle, sulkee minut syliinsä, suutelee minua. Oi, veljeni, veljeni!

Isoja kyyneleitä vierähti Filipin poskille, samalla kun hän kädellään puristi Balsamon antaman miekan kahvaa.

— Puhukaa, puhukaa! — jatkoi kreivi yhä käskevämmällä äänellä.

— Oi, mikä onni! Hän hätääntyy… pysähtyy… katselee minua… säikähtyy… rientää pois… Andrée on pelastettu!

Henkeään pidätellen Filip kuunteli jokaista sanaa sisarensa huulilta.

— Pelastettu! Andrée pelastettu! — toisti hän koneellisesti.

— Odota, veljeni, odota!

Ja ikäänkuin tukeakseen itseään nuori tyttö etsi Filipin käsivartta.

— Sitten, sitten? — kysyi Filip.

— Olin unohtanut.

— Mitä?

— Siellä, siellä, Nicolen vaatekomerossa, veitsi kädessä…

— Veitsi kädessä?

— Minä näen hänet; hän on kalpea kuin kuolema.

— Kuka?

— Gilbert.

Filip pidätti hengitystään.

— Hän seuraa kuningasta, — jatkoi Andrée, — sulkee oven hänen jälkeensä, sammuttaa jalallaan mattoa polttavan kynttilän, lähestyy minua. Voi!…

Nuori tyttö kohottausi veljensä sylissä. Jokainen lihas hänen ruumiissaan pingoittui kuin olisi ollut katkeamaisillaan.

— Voi sitä lurjusta! — sanoi hän vihdoin, vaipuen voimattomana takaisin.

— Hyvä Jumala! — äännähti Filip, tohtimatta keskeyttää.

— Se on hän, se on hän! — mutisi nuori tyttö.

Sitten hän kurottautuen veljensä korvaan kuiskasi säihkyvin silmin ja vihasta vapisevalla äänellä:

— Sinä tapat hänet, eikö totta, Filip?

— Kyllä, kyllä, — huudahti nuori mies ponnahtaen. Tässä sattui hän törmäämään pientä posliineilla täytettyä pöytää takanaan, työkäten sen kumoon, jolloin posliinit särkyivät. Tähän helinään sekaantui kumea rytinä, äkillinen väliseinän tärähdys ja ylinnä kaiken Andréen parkaisu.

— Mitä se on? — sanoi Balsamo. — Joku ovi avattiin.

— Kuunneltiinko meitä? — huusi Filip tarttuen miekkaansa.

— Se oli hän, — virkkoi Andrée, — taaskin hän.

— Mutta kuka hän?

— Gilbert, alati Gilbert. Ah, sinä tapat hänet, eikö totta, Filip, sinä tapat hänet?

— Kyllä, kyllä, kyllä! — vakuutti nuori mies.

Ja hän syöksähti miekka kädessä eteiseen Andréen vaipuessa sohvalle. Balsamo hyökkäsi nuoren miehen perästä ja pidätti hänet tarttumalla häntä käsivarresta.

— Olkaa varuillanne, monsieur! — sanoi hän. — Mikä vielä on salaisuus, tulisi yleisesti tiedoksi; on jo täysi päivä, ja kuninkaallisten palatsien kaiku on kovin äänekäs.

— Oi Gilbert, Gilbert, — mutisi Filip, — ja hän oli lymynnyt kuuntelemaan! Olisin voinut hänet surmata! Voi sitä roistoa!

— Niin, mutta hiljaa nyt; tuon nuoren miehen kyllä vielä tapaatte, tällä hetkellä on huolehdittava sisarestanne, monsieur. Näettehän, että nämä monet mielenliikutukset ovat hänet uuvuttaneet.

— Ah niin, omista kärsimyksistäni ymmärrän hänen tuskansa: tämä onnettomuus on niin kauhea, niin korvaamaton! Oi, monsieur, minä kuolen siitä!

— Päinvastoin te elätte hänen tähtensä, hyvä herra, sillä tyttö tarvitsee teitä, te kun olette hänen ainoa turvansa. Rakastakaa häntä, säälikää häntä, holhotkaa häntä. Ja nyt, — jatkoi hän muutamaksi sekunniksi vaiettuaan, — ette kai enää tarvitse minua?

— En, monsieur; suokaa anteeksi epäluuloni, suokaa anteeksi loukkaukset. Ja kuitenkin olitte kaiken tämän onnettomuuden alkusyynä, monsieur.

— En yritäkään puolustautua, herra ritari; mutta te unohdatte mitä sisarenne sanoi…

— Mitä hän sanoi? Päätäni huimaa.

— Ellen minä olisi saapunut, hän olisi nauttinut Nicolen valmistaman unijuoman, ja silloin olisi kuningas sen tehnyt. Olisitteko siinä tapauksessa pitänyt onnettomuutta pienempänä?

— En, monsieur, se olisi ollut aina yhtä suuri. Ja näen hyvin, että me olimme tuomitut. Herättäkää sisareni, monsieur.

— Mutta hän näkisi minut Ja ehkä käsittäisi, mitä on tapahtunut. Parempi on, että herätän hänet kuten nukutinkin matkan päästä.

— Kiitos, kiitos!

— Hyvästi siis, monsieur, hyvästi.

— Vielä sana, kreivi. Olettehan te kunnian mies?

— Oh, tarkoitatte salaisuutta?

— Kreivi…

— Se on tarpeeton kehoitus, ensiksikin, koska olen kunnon mies, ja toiseksi, koska olen päättänyt, etten enää ole missään tekemisissä ihmisten kanssa, ja siis unohdan heidät ja heidän salaisuutensa. Silti saatte luottaa minuun, monsieur, jos joskus voisin olla teille hyödyllinen. Mutta ei, minä en enää kelpaa mihinkään, minä en enää merkitse mitään täällä maan päällä. Hyvästi, monsieur!

Ja kumartaen Filipille Balsamo katsahti vielä kerran Andréehen, jonka pää riippui taaksepäin osoittaen mitä suurinta tuskaa ja väsymystä.

"Oi tiede", mutisi hän, "niin paljon uhreja armottoman tuloksen tähden!"

Ja niin hän läksi.

Samassa suhteessa kuin hän etääntyi Andrée toipui. Hän kohotti lyijynraskaan päänsä ja katsellen veljeään kummastuneilla silmillään virkkoi:

— Oi Filip, mitä täällä on tapahtunut?

Filip hillitsi nyyhkytyksen, joka oli hänet tukehduttaa, ja sanoi sankarillisesti hymyillen:

— Ei mitään, sisareni.

— Eikö mitään?

— Ei.

— Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin olisin ollut hupsuna; kuin olisin nähnyt unta!

— Nähnyt unta? Ja mistä sinä uneksuit, rakkahin Andrée?

— Oi, tohtori Louis, tohtori Louis, veljeni!

— Andrée, — huudahti Filip puristaen hänen kättään, sinä olet puhdas kuin päivän valo! Mutta kaikki syyttää sinua, kaikki uhkaa sinulle turmaa. Meillä on yhteinen kauhea salaisuus säilytettävänämme. Minä menen tapaamaan tohtori Louista pyytääkseni häntä sanomaan madame la dauphinelle, että sinä riudut voittamattomasta koti-ikävästä ja että ainoastaan oleskelu Taverneyssä voi sinut parantaa. Sitten matkustamme yhdessä joko Taverneyhin tai johonkin muuhun maailman kolkkaan elääksemme kahden erillämme kaikesta muusta maailmasta, rakastaen toisiamme, lohduttaen toisiamme…

— Mutta, veli, — virkkoi Andrée, — jos minä olen niin puhdas kuin sanot…?

— Rakas Andrée, selitän sinulle sitten tuon kaiken. Valmistaudu sillävälin matkalle.

— Entä isämme?

— Isämme, — sanoi Filip synkkänä, — isämme, se asia kuuluu minulle, minä ilmoitan hänelle.

— Hän siis tulee mukaamme?

— Isäkö? Oh, se on mahdotonta, mahdotonta! Vain me kaksi, Andrée, teemme toisillemme seuraa, sen sinulle sanon.

— Voi, kuinka säikähdytät minua, ystäväni! Kuinka peloitat minua, veljeni! Kuinka minä kärsin, Filip!

— Jumala ohjaa kaiken, Andrée, — sanoi nuori mies. Rohkeutta siis! Minä riennän tohtorin puheille; se, mikä sinut tekee sairaaksi, on ikävöimisesi takaisin Taverneyhin, jonka ikävöimisen olit salannut hänen korkeudeltaan dauphinelta. Kas niin, olehan vahva, sisareni; on kysymys meidän molempien kunniasta.

Ja Filip, joka oli tukehtumaisillaan, riensi syleilemään sisartansa.

Sitten hän otti miekkansa, jonka oli pudottanut lattialle, pisti sen vapisevin käsin takaisin huotraan ja kiirehti portaita alas. Neljännestuntia myöhemmin hän kolkutti tohtori Louis'n portille. Hovin oleskellessa Versaillesissa tämä asui koko ajan Trianonissa.

48.

Tohtorin pieni puutarha.

Tohtori Louis, jonka portille jätimme Filipin, käveli pienessä, jokaiselta neljältä sivultaan korkean kiviaidan ympäröimässä puutarhassaan, joka ennen oli kuulunut vanhalle Ursula-nunnien luostarille. Tämä luostari oli nyttemmin muutettu rehuaitaksi kuninkaan henkivartioston rakuunain hevosia varten.

Kävellessään tohtori Louis luki korjausarkkia uuteen, parhaillaan painattamaansa teokseen ja kumartui tuon tuostakin nykäisemään käytävältä jalkojensa edestä tai sitä reunustavilta kukkasaroilta oikealta ja vasemmalta rikkaruohoja, jotka loukkasivat hänen sopusuhtaisuus- ja järjestysvaistoaan.

Yksi ainoa palvelijatar, hiukan yrmeä, kuten kaikki työteliästen ja häiritsemistä karttavien ihmisten palvelijat, hoiti lääkärin koko taloutta. Filipin käden liikuttaman pronssikolkuttimen melusta tämä tuli raoittamaan porttia. Mutta sensijaan, että olisi ruvennut väittelemään palvelijattaren kanssa, nuori mies työnsi portin auki ja astui sisäpuolelle. Kuistin vallattuaan hän huomasi puutarhan ja puutarhassa tohtorin.

Silloin hän valppaan vartijattaren kyselystä ja huudoista huolimatta kiirehti puutarhaan. Hänen askeltensa töminä sai lääkärin kohottamaan päätänsä.

— Ahaa, tekö se olette? — sanoi tämä.

— Anteeksi, tohtori, että näin tunkeudun sisään ja häiritsen yksinäisyyttänne; mutta ennustamanne aika on tullut. Minä tarvitsen teitä ja olen tullut anomaan apuanne.

— Sen olen teille luvannut, monsieur, — virkkoi lääkäri, — ja uudistan lupaukseni.

Filip kumarsi liian liikutettuna itse aloittaakseen keskustelua. Tohtori Louis käsitti hänen epäröimisensä.

— Miten voi sairas? — kysyi hän levottomana Filipin kalpeudesta ja peläten jotakin onnetonta loppua tähän murhenäytelmään.

— Varsin hyvin, Jumalan kiitos, tohtori; ja sisareni on niin siveellinen ja kunniallinen tyttö, että jumala todellakin tekisi kovin väärin saattamalla hänet kärsimyksiin ja vaaraan.

Tohtori katseli Filipiä kuin pyytääkseen selitystä; hänen sanansa tuntuivat hänestä eilisten vastaväitteiden jatkolta.

— Sitten, — sanoi hän, — tyttö on joutunut jonkun yllätyksen tai juonen uhriksi?

— Niin, tohtori, ennen kuulumattoman yllätyksen, mitä halpamaisimman väijymyksen uhriksi.

Lääkäri pani kätensä ristiin ja nosti silmänsä taivasta kohti.

— Valitettavasti, — virkkoi hän, — elämme tässä suhteessa hirveällä aikakaudella, ja mielestäni olisi välttämätöntä, että jo saisimme kansojenkin lääkäreitä, kuten meillä jo kauan on ollut ihmisten lääkäreitä.

— Niin, — sanoi Filip, — tulkoot he! Kukaan ei tervehtisi heitä suuremmalla riemulla kuin minä; mutta sillävälin…

Ja Filip teki hyvin uhkaavan liikkeen.

— Ah, — lausui tohtori, — te, monsieur, näytte olevan niitä, joiden mielestä rikos korvataan väkivallalla ja murhalla.

— Niin, tohtori, — vastasi Filip tyynesti, — minä olen niitä.

— Kaksintaistelu, — huokasi lääkäri; — kaksintaistelu ei tuo takaisin sisarenne kunniaa, vaikka syyllisen surmaisittekin; ja jos te saatte surmanne, syöksee se tytön epätoivoon. Ah, monsieur, luulin teitä selväjärkiseksi ja valistuneeksi mieheksi; muistelen kuulleeni lausuvanne toivomuksen, että koko tämä asia pidettäisiin salassa.

Filip laski kätensä lääkärin olalle.

— Monsieur, — sanoi hän, — te erehdytte kovin minun suhteeni. Minulla on varsin varma arvostelukyky, joka aiheutuu syvästä vakaumuksesta ja tahrattomasta omastatunnosta. Minä en halua hankkia itselleni oikeutta, mutta haluan itse käyttää oikeutta. Minä en tahdo itseäni surmauttamalla saattaa sisartani turvattomaksi ja kuolemalle alttiiksi, vaan tahdon tuon roiston surmaamisella kostaa hänen puolestaan.

— Tekö, aatelismies, tappaisitte hänet? Tekisitte murhan?

— Monsieur, jos olisin kymmenen minuuttia ennen rikosta nähnyt hänen varkaan tavoin hiipivän huoneeseen, johon hänen halpa asemansa ei oikeuttanut häntä astumaan, ja olisin hänet silloin tappanut, jokainen olisi sanonut, että olisin tehnyt oikein. Miksi häntä siis nyt säästäisin? Onko rikos tehnyt hänet loukkaamattomaksi?

— Tämän verisen suunnitelman olette siis mielessänne päättänyt, sydämessänne ratkaissut?

— Päättänyt, ratkaissut! Varmaan hänet jonakuna päivänä saan käsiini, vaikka hän lymyy; ja sinä päivänä, sen vakuutan, monsieur, tapan hänet armotta ja puhtaalla omallatunnolla kuin koiran!

— Siinä tapauksessa, — sanoi tohtori Louis, — teette hänen rikokseensa verrattavan rikoksen, kenties vielä inhoittavamman. Sillä voimmeko koskaan tietää, mihin varomaton sana tai tilapäinen keimaileva liike naisen puolelta voi ärsyttää miehen taipumuksen tai halun? Murhata! Ja kuitenkin on muita mahdollisia sovituskeinoja, kuitenkin voisi avioliitto…

Filip kohotti päätänsä.

— Ettekö tiedä, monsieur, että Taverney-Maison-Rougen suku juurtaa alkunsa ristiretkistä ja että sisareni on yhtä puhdasverinen kuin joku infantinna tai arkkiherttuatar?

— Niin, käsitän, ja rikoksentekijä ei sitä ole; hän on aateliton, halpasäätyinen, kuten teillä täysiverisillä on tapana sanoa. Niin, niin, — jatkoi hän katkerasti hymyillen, — se on totta, Jumala on luonut toiset ihmiset huonommasta savesta, jotta hienommasta savesta muovaillut heitä tappaisivat. Ah, niin, olette oikeassa, tappakaa, monsieur, tappakaa.

Ja lääkäri käänsi Filipille selkänsä, alkaen jälleen nyppiä rikkaruohoja sieltä täältä puutarhastaan.

Filip laski käsivartensa ristiin.

— Tohtori, kuunnelkaa minua, — sanoi hän, — tässä ei ole kysymys viettelijästä, jolle keimailijatar on antanut enemmän tai vähemmän rohkaisua; ei ole laisinkaan kysymys, kuten äsken arvelitte, miehestä, jota olisi ärsytetty tai vietelty; on kysymys talossamme kasvatetusta heittiöstä, joka armoleipää syötyään, käyttäen hyväkseen keinotekoista unta, tajuttomuutta, kuoleman kaltaista horrosta, yöllä hiipii kavalasti, halpamaisesti tahraamaan pyhimmän, puhtaimman naisen. Ja tuota naista hän päivänvalossa ei edes rohjennut katsoa silmiin! Tuomioistuin langettaisi moisen rikollisen kuolemanrangaistukseen. No hyvä, minä menettelen yhtä puolueettomasti kuin tuomioistuin, ja tapan hänet. Tahdotteko nyt, tohtori, tahdotteko te, jota pidin niin jalomielisenä ja ylevänä, ostattaa palveluksenne tai tehdä sen minulle ehdoilla? Menettelettekö kuin ne, jotka omanvoitonpyynnöstä tekevät muille mieliksi? Jos niin on, tohtori, ette olekaan se viisas mies, jota ihailin, vaan ainoastaan tavallinen ihminen, ja äsken minulle osoittamastanne halveksumisesta huolimatta olen teidän yläpuolellanne, minä kun sivutarkoituksitta ja empimättä uskoin teille koko salaisuuteni.

— Sanotte, — vastasi lääkäri miettivänä, — että rikollinen on paennut?

— Niin, tohtori, epäilemättä hän on arvannut, että asia tulisi ilmi. Hän kuuli itseään syytettävän ja silloin hän heti lähti pakoon.

— No, mitä nyt sitte haluatte, monsieur? — kysyi lääkäri.

— Teidän apuanne saadakseni sisareni pois Versaillesista ja haudatakseni vielä läpikuultamattomampaan ja mykempään varjoon kauhean salaisuuden, joka häpäisisi meidät, jos se tulisi tiedoksi.

— Teen teille yhden ainoan kysymyksen. Filip näytti vastahakoiselta.

— Kuulkaa minua, — jatkoi tohtori liikkeellä, joka vaati tyyneyttä, — kuulkaa minua. Kristitty filosofi, jonka otitte rippi-isäksenne, on pakoitettu asettamaan teille ehdon, ei tehdyn palveluksen vuoksi, vaan omantunnon käskystä. Ihmisyys on velvollisuus, eikä hyve. Te puhutte minulle ihmisen tappamisesta, ja minun täytyy teidät siitä estää samoin kuin kaikilla käytettävinäni olevilla keinoilla, jopa väkivallallakin, olisin ehkäissyt sisartanne vastaan tehdyn rikoksen. Siis, monsieur, pyydän teitä vannomaan valan.

— Ei, ei koskaan!

— Te teette sen, — huudahti tohtori Louis kiivaasti, — te teette sen, verenhimoinen ihminen. Tunnustakaa kaikessa Jumalan käsivarsi, älkääkä koskaan yrittäkö väärentää sen iskuja tai tarkoituksia. Sanoitte rikollisen olleen käsissänne?

— Niin, tohtori, kunpa olisin sen vain tiennyt! Jos olisin avannut oven, jonka takana hän vaani, olisin joutunut katsomaan häntä kasvoista kasvoihin.

— Hyvä, hän on paennut, hän vapisee, hänen rangaistuksensa alkaa. Ah, te hymyilette, te pidätte Jumalan tuomioita liian lievinä! Tunnonvaivat ovat teistä riittämättömiä! Odottakaa, odottakaa toki! Te jäätte sisarenne luo ja lupaatte minulle, että koskaan ette aja syyllistä takaa. Jos hänet tapaatte, toisin sanoen, jos Jumala jättää hänet käsiinne, hm, minäkin olen ihminen… Tehkää silloin niinkuin hyväksi näette!

— Ilveilyä, monsieur; eikö hän aina vältä minua?

— Kuka tietää? Ah, murhaaja pakenee, murhaaja etsii turvapaikkaa, murhaaja pelkää mestauslavaa, ja kuitenkin oikeuden miekka vetää magneetin tavoin syyllisen luokseen, ja hänen kohtalonsa pakoittaa hänet taivuttamaan niskansa pyövelin kirveen alle. Ja olisiko sitäpaitsi nyt revittävä se, minkä niin vaivaloisesti olette rakentanut? Seurapiirien vuoksi, joissa elätte ja joille ette voi selittää sisarenne viattomuutta, kaikkien noiden uteliaiden tyhjäntoimittajain vuoksi surmaisitte ihmisen ja siten kaksin verroin ravitsisitte heidän uteliaisuuttaan, ensiksi rikoksen tunnustamisella ja sitten rangaistuksen aiheuttamalla häväistysjutulla. Ei, ei, uskokaa minua, kätkekää salaisuus, haudatkaa onnettomuus.

— Oh, kuka tietäisi, että olisin surmannut tuon heittiön sisareni puolesta kostaakseni?

— Täytyyhän toki keksiä joku syy tappoon?

— Olkoon sitten, tohtori, minä tottelen enkä vainoa rikollista; mutta Jumala on vanhurskas. Oi, niin, Jumala käyttää rankaisemattomuutta syöttinä ja lähettää rikollisen tielleni.

— Silloin onkin Jumala hänet tuominnut. Antakaa minulle kätenne, monsieur.

— Tässä.

— Mitä minun on tehtävä neiti de Taverneyn puolesta, sanokaa?

— Paras tohtori, teidän on keksittävä joku veruke, millä voimme poistaa hänet joksikin aikaa madame la dauphinen luota: koti-ikävä, ilma, elämäntavat…

— Se on helppoa.

— Niin, se on teidän asianne, luotan siis teihin. Sitten vien sisareni johonkin etäiseen maankolkkaan, esimerkiksi Taverneyhin, kauaksi kaikkien silmistä, kauaksi kaikista epäluuloista.

— Ei, ei, monsieur, se ei käy päinsä; tyttö-rukka kaipaa alituista huolenpitoa, herkeämätöntä lohdutusta; hän on tarvitseva kaiken avun, minkä tiede voi antaa. Sallikaa minun siis etsiä hänelle täältä läheltä, seudussa, jonka tunnen, sata kertaa salatumpi turvapaikka, sata kertaa varmempi asuinsija kuin se autio maaseutu, jonne tahtoisitte hänet saattaa.

— Oi, tohtori, uskotteko niin?

— Uskon, ja syystä. Epäluulo pyrkii aina laajenemaan keskipisteestä niinkuin laajenevat veteen pudonneen kiven synnyttämät renkaat. Mutta kivi itse pysyy paikallaan, ja kun mainingit ovat hävinneet, mikään katse ei voi keksiä niiden aiheuttajaa, joka lepää syvällä veden pohjalla.

— Ryhtykää siis työhön, tohtori.

— Heti tästä päivästä, monsieur.

— Puhukaa hänen korkeudelleen dauphinelle.

— Vielä tänä aamuna.

— Ja mitä muuhun tulee…?

— Neljässäkolmatta tunnissa saatte vastaukseni.

— Oi, kiitos, tohtori, te olette minulle suojelusenkelinä!

— No niin, nuori mies, kun nyt kaikki on välillämme sovittu, täyttäkää te omat tehtävänne, palatkaa sisarenne luo, lohduttakaa häntä, suojelkaa häntä.

— Hyvästi, tohtori, hyvästi! Ja seurattuaan silmillään Filipiä, kunnes tämä oli kadonnut näkyvistä, lääkäri jatkoi kävelyään, korjauslukuaan ja pienen puutarhansa perkaamista.

49.

Isä ja poika.

Kun Filip palasi sisarensa luo, hän tapasi tämän hyvin kiihtyneenä ja levottomana.

— Ystäväni, — virkkoi tyttö, — olen poissaollessasi ajatellut kaikkea, mitä minulle viimeiseltä on tapahtunut. Se oi kuilu, johon uppoaa se järki, mitä minulla vielä on jälellä No, tapasitko sinä tohtori Louis'n?

— Tulen hänen luotaan, Andrée.

— Se mies on tehnyt minua vastaan hirveän syytöksen Onko siinä syytöksessä perää?

— Hän ei ole erehtynyt, rakas sisar.

Andrée kalpeni, ja hermokohtaus kouristi hänen hentoja, valkoisia sormiaan.

— Nimi, — sanoi hän sitten, — sen heittiön nimi, joka on minut saattanut turmioon?

— Sisareni, siitä pitää sinun jäädä iäksi tietämättömyyteen.

— Oi Filip, sinä et sano totuutta! Sinä valehtelet vastoin parempaa tietoasi… Tuo nimi täytyy minun tietää, jotta kaikessa heikkoudessanikin, ilman muita aseita kuin rukous, voisin rukoilemalla manata Jumalan kaikkivaltiaan vihan rikollista vastaan… Tuon miehen nimi, Filip!…

— Rakas sisko, älkäämme koskaan puhuko siitä.

Andrée tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä silmiin.

— Oh, — virkkoi hän, — noinko vastaat minulle sinä, jolla on miekka vyölläsi?

Filip kalpeni tästä vihanpuuskasta, mutta hilliten oman raivonsa kiirehti lausumaan:

— Andrée, en voi sinulle ilmoittaa, mitä en itsekään tiedä. Meitä vainoava kohtalo vaatii minua vaikenemaan. Tämän salaisuuden, jonka ilmituleminen saattaisi perheemme kunnian vaaraan, on Jumala erityisenä armona onnettomuudessamme tehnyt kaikille tutkimattomaksi.

— Paitsi yhdelle, Filip… Miehelle, joka nauraa meille ja uhmaa meitä…! Hyvä Jumala, pimeässä kätkössään tuo mies ehkä meille häijysti ilkkuu.

Filip puristi kätensä nyrkkiin, kohotti katseensa taivasta kohti eikä vastannut mitään.

— Sen miehen, — huudahti Andrée yhä vimmaisempana, — minä ehkä tunnen… Sanalla sanoen, Filip, salli minun mainita hänet sinulle; olen jo kertonut sinulle hänen omituisesta vaikutuksestansa itseeni. Luulen jo lähettäneeni sinut hänen luokseen…

— Tuo mies on viaton, olen tavannut hänet ja saanut todistuksen hänen syyttömyydestään… Älä siis enää tiedustele, Andrée, älä enää tiedustele…

— Filip, etsikäämme yhdessä tuon miehen yläpuolelta, tahdotko?… Nouskaamme valtakunnan ensimäisiin ja mahtavimpiin miehiin… kuninkaaseen asti!

Filip sulki syliinsä tyttö-rukan, joka oli ylevä tietämättömyydessään ja vihassaan.

— Ei, — sanoi hän, — kaikki ne, jotka valveilla mainitset, olet nukuksissa jo maininnut; kaikkia niitä, joita hyveen vimmalla syytät, sinä puolustit silloin, kun niin sanoakseni näit rikoksen tapahtuvan.

— Nimitin siis myöskin syyllisen? — sanoi tyttö leimuavin silmin.

— Ei, — vastasi Filip, — ei. Älä kysele enää; alistu minun laillani kohtaloosi, onnettomuus on korjaamaton, ja se tulee sinulle vielä suuremmaksi senkautta, että rikollinen säästyy kaikelta rangaistukselta. Mutta elä toivossa… Jumala on kai ken ylin ohjaaja, Jumala varaa poljetuille onnettomille kaamean ilon, jonka nimenä on kosto.

— Kosto! — kuiskasi Andrée, itsekin säikähtyen Filipin tälle sanalle antamaa kauheata korostusta.

— Lepää sillävälin, sisareni, — sanoi Filip, — kaikista huolista ja kaikesta häpeästä, mitä hupsu uteliaisuuteni on sinulle tuottanut. Kunpa olisin tiennyt, oi, kunpa olisin tiennyt!…

Ja hän kätki kasvot käsiinsä hirveässä epätoivossa. Sitten nosti hän äkkiä päänsä ja sanoi hymyillen:

— Mitäpä minä valittaisin? Sisareni on puhdas, hän rakastaa minua! Hän ei ole koskaan pettänyt luottamustani eikä ystävyyttäni. Sisareni on nuori kuin minä, hyvä kuin minä; me elämme yhdessä, vanhenemme yhdessä… Yhdistyneinä olemme voimakkaammat kuin koko maailma!

Sitä mukaa kuin nuori mies puhui lohdutuksesta Andréen muoto synkkeni; hän loi otsansa yhä kalpeampana maata kohti, ilmaisten asennossaan ja tuijottavassa katseessaan sitä synkkää epätoivoa, jonka Filip niin urheasti oli ravistanut päältänsä.

— Sinä puhut aina vain meistä kahdesta! — virkkoi hän luoden läpitunkevat sinisilmänsä veljensä liikkuviin kasvoihin.

— Mistä sitten tahtoisit puhuvani, Andrée? — sanoi nuori mies, varmana kohdaten hänen katseensa.

— No… onhan meillä isä… Miten hän on kohteleva tytärtään?

— Sanoin sinulle eilen, — vastasi Filip kylmästi, — että unohtaisit kaiken huolen, kaiken pelon, että karkoittaisit kuin tuuli karkoittaa aamun usvat kaiken muiston, mikä ei kohdistu minuun, kaiken hellyyden, mikä ei ole hellyyttä minua kohtaan… Sanoakseni totuuden, paras Andrée, kukaan muu ei sinua tässä maailmassa rakasta kuin minä; kukaan muu ei rakasta minua kuin sinä. Hyljätyt orpo-rukat, miksi alistuisimme kiitollisuuden ja sukulaisuuden ikeeseen? Olemmeko saaneet osaksemme hyviä töitä? Olemmeko tunteneet isän suojaa?… Oh, — lisäsi hän katkerasti hymyillen, — sinä tiedät sisimmät ajatukseni, sinä tunnet sydämeni tilan… Jos se, josta puhut, ansaitsisi rakkautta, sanoisin: "rakasta häntä!" Minä vaikenen, Andrée; älä häntä siis rakasta.

— Siis, veljeni… minun täytyy siis uskoa…?

— Rakas sisko, suurissa onnettomuuksissa ihminen kuulee vastustamattomasti sielussaan kaikuvan lapsuudessaan niin vaillinaisesti käsittämänsä sanat: "Pelkää Jumalaa!" Ah niin, Jumala on meitä siitä julmalla tavalla muistuttanut!… "Kunnioita isääsi…" Oi sisar, suurin kunnianosoitus, minkä voit isällemme antaa, on karkoittaa hänet muististasi.

— Se on totta, — mutisi Andrée synkkänä ja vaipui takaisin nojatuoliin.

— Ystäväni, älkäämme hukatko aikaa turhiin sanoihin: kerää kaikki tavarat, mitä sinulla on; tohtori Louis käy madame la dauphinen luona ilmoittamassa lähdöstäsi. Tiedät, mitä syitä hän aikoo esittää… ilmaston vaihdon tarpeellisuutta, selittämätöntä kärsimystä… Järjestä, sanon, kaikki valmiiksi matkaa varten.

Andrée nousi.

— Huonekalutkin? — kysyi hän.

— Ei! Ainoastaan liinavaatteet, puvut, jalokivet.

Andrée totteli. Hän sulloi matkalaukkuihin ennen kaikkea kaappien sisällön, sitten pitovaatteet komerosta, missä Gilbert oli lymynnyt; senjälkeen otti hän esille muutamia lippaita aikoen asettaa ne isoimpaan matkakirstuun.

— Mikä tämä on? — kysyi Filip.

— Se lipas sisältää koristeen, jonka hänen majesteettinsa suvaitsi minulle lähettää senjälkeen, kun minut oli Trianonissa esitelty.

Filip kalpeni nähdessään, kuinka kallisarvoinen lahja oli.

— Jo näillä jalokivillä, — sanoi Andrée, — elämme kaikkialla kunniallisesti. Olen kuullut sanottavan, että helmet yksinään ovat sadantuhannen livren arvoiset.

Filip sulki lippaan.

— Ne ovat todellakin hyvin kalliita, — sanoi hän. Ottaen lippaan Andréen käsistä lisäsi hän sitten: — Sisareni, sinulla on vielä muitakin jalokivikoristeita luullakseni?

— Oh, ystäväni, ne eivät siedä vertailua näiden kanssa. Kuitenkin somistivat ne viisitoista vuotta sitten armaan äitimme pukua… Kello, rannerenkaat ja korvakellukat ovat briljanteilla koristetut. Muotokuva on minulla myös. Isäni tahtoi myydä ne kaikki, koska ne hänen sanojensa mukaan eivät enää olleet muodissa.

— Siinä onkin kaikki, mitä meillä on jälellä, — virkkoi Filip, — meidän ainoat apulähteemme. Sisareni, me annamme sulattaa kultaesineet ja myymme muotokuvaan sovitetut jalokivet. Täten saamme kokoon kaksikymmentätuhatta livreä, joka summa riittää onnettomille.

— Mutta… tämä helmikoriste on toki omani! - sanoi Andrée.

— Älä milloinkaan koske noihin helmiin, Andrée; ne polttaisivat sinua. Jokainen noista helmistä on omituista laatua, sisareni… ne tahraisivat käyttäjänsä otsan…

Andréeta puistatti.

— Minä pidän tämän lippaan, sisar, antaakseni sen omistajalleen takaisin. Sanon sinulle, että se ei kuulu meille. Ei, emmekä me halua siitä mitään ottaa, vai kuinka?

— Niinkuin tahdot, veli, — vastasi Andrée häpeästä värähtäen.

— Rakas sisar, pukeudu mennäksesi sanomaan hyvästi madame la dauphinelle. Ole hyvin tyyni, hyvin kunnioittava ja osoittaudu hyvin liikutetuksi siitä, että sinun on jätettävä niin jalo suojelijatar.

— Ah niin, hyvin liikutetuksi, — mutisi Andrée todellakin syvästi liikutettuna, — tämä on suuri suru onnettomuudessani!

— Minä matkustan Pariisiin, sisar, ja palaan sieltä iltahämärissä. Takaisin tultuani otan sinut heti mukaani; maksa täällä kaikki, mitä saattanet olla velkaa.

— Minä en ole kellekään velkaa; minulla oli vain Nicole, ja hän on karannut… Ah, unohdin pikku Gilbertin.

Filip säpsähti, hänen silmänsä leimahtivat.

— Oletko velkaa Gilbertille? — huudahti hän.

— Olen, — virkkoi Andrée luontevasti, — hän on kesän alusta asti toimittanut minulle kukkasia. Ja, kuten itse huomautit, olen joskus ollut häijy ja ankara häntä kohtaan, ja kuitenkin hän oli kohtelias nuorukainen… Tahdon nyt osoittaa hänelle kiitollisuuttani.

— Älä mene etsimään Gilbertiä, — mutisi Filip.

— Miksen menisi?… Hän on varmaan puutarhassa; ja voinhan kutsuttaa hänet tännekin.

— Ei, ei, siinä menettäisit vain kallista aikaa… Minä kyllä mennessäni tapaan hänet puiston käytävillä… puhun hänelle… ja maksan hänelle…

— No, sillä hyvä.

— Niin, hyvästi iltaan asti.

Filip suuteli tytön kättä, ja tämä heittäysi hänen syliinsä. Tässä pehmeässä puristuksessa nuori mies hillitsi sydämensä tykytyksetkin, ja lähti viipymättä Pariisiin, missä hän nousi vaunuista pienen talon edustalla Coq-Héronin varrella.

Filip tiesi hyvin täällä tapaavansa isänsä. Senjälkeen kun hänen välinsä olivat niin omituisesti rikkoutuneet Richelieun kanssa, elämä Versaillesissa oli käynyt vanhukselle sietämättömäksi, ja kaikkien ylenmäärin vilkkaiden luonteiden tavoin hän koetti ravistautua ikävästä horroksestaan muuton aiheuttamalla hälinällä.

Filipin soittaessa ajoportin luukulla parooni harppaili parhaillaan talon pienessä puutarhassa ja sen viereisessä pihassa saineesti sadatellen.

Hän säpsähti kellon ääntä ja tuli itse avaamaan.

Kun hän ei odottanut ketään, tämä aavistamaton vierailu tuli hänelle toivonsäteenä. Onneton tarttuu pudotessaan oljenkorteenkin. Senvuoksi hän otti Filipin vastaan kuvaamattomin närkästyksen ja uteliaisuuden tuntein.

Mutta tuskin hän oli vilkaissut tulijan kasvoihin, kun tämän kaamea kalpeus, jäykät piirteet ja puristuneet huulet ehdyttivät hänen kysymystensä pulpahtavan lähteen.

— Sinä! — sanoi hän vain. — Mikä tuuli sinut tänne tuo?

— Sen saan kunnian teille selittää, isä, — vastasi Filip.

— Jaha, onko asia vakavaa?

— On, varsin vakavaa, monsieur.

"Sillä pojalla nyt on aina niin virallisia eleitä, että ne tekemät ihan levottomaksi…" — Annahan kuulla, tuotko ikäviä vai hyviä uutisia?

— Ikäviä, — sanoi Filip vakavasti.

Parooni horjui.

— Olemmeko yksinämme? — kysyi Filip.

— Olemme.

— Ettekö halua, että menisimme sisälle, isä?

— Miksi emme juttelisi ulkoilmassa, näiden puiden alla.

— Siksi, että on asioita, joista ei haastella päivän valossa.

Parooni katseli poikaansa, totteli hänen mykkää viittaustaan ja seurasi välinpitämättömyyttä teeskennellen, jopa hymyillenkin, alikerran saliin, jonka oven Filip jo oli avannut.

Kun ovet olivat huolellisesti suljetut, Filip odotti viittausta säkään aloittaakseen keskustelun, ja sitte kun parooni oli asettunut huoneen mukavimpaan nojatuoliin virkkoi:

— Isä, sisareni ja minä sanomme teille jäähyväiset.

— Miten niin? — kysäisi parooni kovin ihmeissään. — Aiotko… aiotko matkustaa pois!… Entä virkasi?

— Minulla ei enää ole virkaa; tiedättehän, että kuninkaan antamat lupaukset ovat… onneksi jääneet täyttymättä.

— Tuota sanaa onneksi en käsitä.

— Isä…

— Selitähän, kuinka voit onnitella itseäsi siitä, että et päässyt komean rykmentin everstiksi. Sinun filosofiasi menee tosiaan kovin pitkälle.

— Se menee niin pitkälle, että kunnian hinnalla en tahdo ostaa menestystäni, siinä kaikki. Mutta, jos suvaitsette, älkäämme puuttuko tämänlaatuisiin mietelmiin…

— Puuttukaamme toki, tuhat tulimaista!

— Minä pyydän sitä teiltä, — vastasi Filip niin päättäväisesti että se merkitsi: "Minä en tahdo!"

Parooni rypisti kulmiaan.

— Ja sisaresi?… Unohtaako hänkin velvollisuutensa… jättääkö hän toimensa dauphinen luona…?

— Ne ovat velvollisuuksia, monsieur, jotka hänen on alistettava muille velvollisuuksille.

— Minkälaatuisille, jos suvaitset?

— Perin vakaville, aivan välttämättömille. Parooni nousi.

— Ihmiset, jotka puhuvat arvoituksilla, — jupisi hän, — ovat hirveän ikäviä.

— Onko teille todellakin arvoitus, mitä teille nyt sanon?

— Ehdottomasti, — vastasi parooni niin varmasti, että se kummastutti Filipiä.

— Selitän siis: sisareni matkustaa pois, koska hänenkin täytyy paeta häpeää välttääkseen.

Parooni puhkesi nauramaan.

— Jumaliste, onpa minulla oikeita mallilapsia! Poika hylkää rykmentin toivon häpeän pelosta; tytär jättää saavutetun hovineidon-paikan, koska hän pelkää kunniaansa. Tosiaankin olen palannut Brutuksen ja Lucretian aikoihin! Kun minun aikanani, paha aika kylläkin, jota ei voi verrata filosofian kauniisiin päiviin, mies etäältä näki häpeän lähestyvän ja hänellä oli miekka vyöllänsä, kuten sinulla, ja kun hän sinun laillasi oli nauttinut opetusta kahdelta mestarilta ja kolmelta esimiekkailijalta, niin hän lävisti säilällään ensimäisen häpeän. Filip kohautti olkapäitään.

— Niin, — jatkoi parooni, — mitä tässä sanoin ei tosin kelpaa ihmisystävälle, joka ei halua nähdä veren vuotavan. Mutta eiväthän upseerit oikeastaan ole syntyneetkään filantroopeiksi.

— Monsieur, tiedän yhtä hyvin kuin te kunniantunnon vaatimukset; mutta vuodatetulla verellä ei voi ostaa takaisin…

— Tyhjiä lauseita… lauseita, jotka sopivat… filosofille! — huudahti vanhus niin suuttuneena, että hän näytti melkein majesteetilliselta. — Luulen, että olin sanoa pelkurille.

— Teitte hyvin, kun ette sitä sanonut, — vastasi Filip kalpeana ja vavisten.

Parooni kesti uljaasti poikansa leppymättömän ja uhkaavan katseen.

— Sanoin, — jatkoi hän, — eikä logiikkani ole niin kehnoa kuin minulle tahdottaisiin uskotella… sanoin, että mikään häpeä iässä maailmassa ei johdu teosta, vaan pahoista kielistä. Niin, juuri niin… Jos olet rikollinen kuurojen, sokeiden tai mykkien edessä, miten se sinua häpäisisi? Aiot vastata minulle tuolla tyhmällä säkeellä:

"Rikos tuottaa häpeän, ei kirves pyövelin."

Sillä tavoin voi vastata lapsille ja naisille; mutta mies, lempo vie, puhuu toista kieltä… Oh, kuvittelin siittäneeni miehen… No hyvä, jos sokea näkee, jos kuuro kuulee, jos mykkä puhuu, niin tartu miekkaasi, puhkaise silmät ensinmainitulta, lävistä korvan rumpukalvo toiselta ja leikkaa kieli poikki viimemainitulta. Sillä tavoin vastaa Taverney-Maison-Rougen nimeä kantava aatelismies häpäisijäin hyökkäykseen!

— Sen nimen omistaja, monsieur, tietää aina, että ensimäinen hänen velvollisuuksistansa on karttaa jokaista kunniatonta tekoa. Senvuoksi en vastaakaan teidän todisteluihinne. Mutta joskus sattuu, että häväistys aiheutuu välttämättömästä onnettomuudesta, ja siinä tilassa me nyt olemme, sisareni ja minä.

— Siirryn puhumaan sisarestasi. Jos minun järjestelmäni mukaan miehen ei koskaan sovi paeta sellaista, mitä vastaan hän kykenee voitollisesti taistelemaan, on naisenkin rohkeasti seisottava paikallaan. Mihin kelpaa hyve, herra filosofi, ellei sillä voi lyödä takaisin paheen hyökkäyksiä? Missä on sen samaisen hyveen voitto, ellei paheen tappiossa?

Ja Taverney alkoi jälleen nauraa.

— Neiti de Taverney on ollut kovin peloissaan… niinkö? Hän tuntee siis itsensä heikoksi… Siis…

Filip läheni äkkiä ja sanoi:

— Neiti de Taverney ei ole ollut heikko; hänet on voitettu, hänet on yllätetty, hän on joutunut ansaan.

— Ansaan?…

— Niin. Säilyttäkää, pyydän, hiukan sitä kiivauttanne, joka äsken innoitti teitä, merkitäksenne poltinraudalla ne viheliäiset, jotka niin halpamaisesti ovat liittoutuneet tämän nuhteettoman kunnian tahraamiseksi.

— En käsitä…

— Kohta olette käsittävä… Eräs heittiö, sanon, on päästänyt jonkun neiti de Taverneyn kamariin…

Parooni kalpeni.

— Eräs heittiö, — jatkoi Filip, — on tahtonut, että Taverneyn nimi… minun… teidän nimenne tahrautuisi ikuisella häpeällä… No, missä on nuoruuden miekkanne vuodattaaksenne hiukan verta? Eikö asia ole sen arvoinen?

— Filip…

— Ah, älkää peljätkö mitään; minä en syytä ketään, minä en ketään tunnekaan… Rikos on juoniteltu pimeässä, tehty pimeässä… sen seuraus häviää myöskin pimeään. Minä tahdon sitä, minä, joka käsitän nimemme kunnian omalla tavallani.

— Mutta mistä sen tiedät? — huudahti parooni, jonka alhainen kunnianhimo, epäjalo toivo oli tainnuttanut hämmästyksestään. — Mistä merkistä sen näet…?

— Sitä ei kukaan kysy, joka muutaman kuukauden kuluttua tapaa sisareni, teidän tyttärenne, parooni!

— Mutta silloinhan, Filip, — huudahti vanhus ilosta säteilevin silmin, — perheemme onni ja kunnia eivät ole kadonneet, silloin voimme riemuita voitosta!

— Siis… olette todellakin se, joksi teitä luulin, — sanoi Filip äärimmäisen halveksivasti. — Te olette itse kavaltanut itsenne ja olette unohtanut osoittautua älykkääksi tuomarin edessä, jouduttuanne ensin näyttäytymään sydämettömältä poikanne silmissä.

— Hävytön!

— Riittää! — vastasi Filip. — Kavahtakaa kovin äänekkäällä puheellanne herättämästä äitini valitettavasti liian heikkoa haamua. Jos hän eläisi, olisi hän valvonut tyttärensä puolesta.

Parooni laski silmäluomensa alas poikansa silmistä leimahtavan salaman häikäisemänä.

— Tyttäreni, — virkkoi hän hetkisen päästä, — ei jätä minua vastoin tahtoani.

— Sisareni, — vastasi Filip, — ei enää koskaan ole teitä näkevä, isä.

— Itsekö hän niin sanoo?

— Hän on lähettänyt minut sen teille sanomaan.

Parooni pyyhki vapisevalla kädellään kalpeita ja kosteita huuliaan.

— Tapahtukoon niin! — sanoi hän. Kohauttaen olkapäitään hän sitten huudahti: — Minulla ei ole ollut menestystä tapsissani… toinen on narri, toinen hupsu.

Filip ei vastannut mitään.

— Hyvä, hyvä, — jatkoi Taverney; — en tarvitse sinua enää; mene… jos ripityksesi on luettu.

— Minulla on teille vielä kaksi seikkaa sanottavana, monsieur

— Sano pois.

— Ensiksikin, että kuningas on antanut teille helmiryhmän sisältävän lippaan…

— Sisarellesi, herraseni…

— Teille, monsieur… Sitäpaitsi ei se muuta asiaa… Sisareni ei käytä sellaisia jalokiviä… Neiti de Taverney ei ole mikään portto; hän pyytää teitä jättämään jalokivilippaan takaisin antajalleen tai, jos pelkäätte pahoittavanne hänen majesteettiaan, joka on niin paljon tehnyt perheellemme, pitämään lippaan omassa hallussanne.

Filip ojensi lippaan isällensä. Tämä otti sen, avasi, katseli jalokiviä ja heitti sen sitten erään matalan kaapin päälle.

— Ja mitä vielä? — kysyi hän.

— Niin, monsieur, koska emme ole rikkaita ja koska te olette pantannut tai tuhlannut äidinosammekin, mistä en teitä nuhtele, sen Jumala tietää…

— Se olisi parempaa, — sanoi parooni hammasta purren.

— Mutta koska meillä nyt tuosta vähäpätöisestä perinnöstä on jälellä ainoastaan Taverneyn kartano, pyydämme teitä valitsemaan joko Taverneyn tai tämän pienen hotellin [sanaa hôtel käytettiin ylhäisempien henkilöitten yksityisasunnoistakin], jossa nyt olemme. Asukaa te toisessa, me muutamme toiseen.

Parooni rutisti pitsiröyhelöään vimmalla, jonka ilmaisi ainoastaan hänen sormiensa liike, otsan kosteus ja huulien värähtely. Tätä ei Filip edes huomannut; hän oli kääntänyt päänsä pois.

— Valitsen mieluummin Taverneyn, — vastasi parooni.

— Sitten me pidämme hotellin.

— Niinkuin tahdotte.

— Milloin matkustatte?

— Tänä iltana… ei, nyt heti. Filip kumarsi.

— Taverneyssä, — sanoi parooni, — voi elää kuninkaana kolmentuhannen livren vuosituloilla… Minusta tulee siis kahdesti kuningas.

Hän ojensi kätensä ja otti lippaan, pistäen sen taskuunsa. Sen jälkeen hän astui ovelle päin. Äkkiä hän kääntyi takaisin kamalasti hymyillen.

— Filip, — sanoi hän, — sallin sinun merkitä nimemme ensimäiseen filosofiseen julkaisuusi. Mitä taasen Andréehen tulee, neuvo häntä antamaan ensimäiselle teokselleen nimeksi Louis tai Louisea [Ludvig tai Lovisa (naisellinen muoto edellisestä). Suom.]; se on onnea tuottava nimi.

Ja hän lähti ivallisesti nauraen. Liekehtivin silmin ja kuumottavin otsin Filip puristi miekankahvaansa, jupisten:

"Hyvä Jumala, suo minulle kärsivällisyyttä, salli minun unhoittaa!"

50.

Omantunnon kysymys.

Kirjoitettuaan puhtaaksi hänelle ominaisella ylen huolellisella tarkkuudella muutamia sivuja teoksestaan Yksinäisen vaeltajan mietteitä Rousseau oli juuri lopettanut vaatimattoman aamiaisen.

Vaikka hra de Girardin oli hänelle tarjonnut rauhallisen asunnon Ermenonvillen ihanissa puutarhoissa, Rousseau, epäröiden alistua isoisten orjuuteen, kuten hän ihmisiä vihaavassa oikkupäisyydessään sanoi, asui yhä meille tunnetussa pienessä huoneustossaan Plâtrière-kadun varrella.

Teresia, joka puolestaan oli päättänyt pienet taloushommansa, oli vasu kainalossa menemässä ostoksille.

Kello oli yhdeksän aamulla. Tapansa mukaan emäntä tuli kysymään Rousseaulta, mitä hän erityisesti halusi päivälliseksi.

Rousseau havahtui mietteistään, kohotti verkalleen päänsä ja katsoi Teresiaan kuin puoliheränneenä.

— Mitä vain tahdot, — sanoi hän, — kunhan ainakin tuot kirsikoita ja kukkia.

— Koetetaan, — virkkoi Teresia, — ellei tule liian kalliiksi.

— Aivan niin, — sanoi Rousseau.

— Sillä, puhuakseni suoraan, — jatkoi Teresia, — en tiedä, ovatko teoksesi arvottomia, mutta minusta tuntuu, että niistä ei enää makseta yhtä hyvin kuin ennen.

— Sinä erehdyt, Teresia; minulle maksetaan sama palkkio, mutta nykyisin väsyn pikemmin, ja sitäpaitsi on kustantajani minulle vielä velkaa puolen niteen hinnan.

— Saat nähdä, että hänkin rikkoo kanssasi tekemänsä sopimuksen.

— Toivokaamme, ettei hän sitä tee; hän on rehellinen mies.

— Rehellinen mies, rehellinen mies! Tuon sanottuasi luulet sanoneesi kaiken.

— Olen ainakin sanonut paljon; — vastasi Rousseau hymyillen, — sillä sitä en sano kaikista ihmisistä.

— Se ei ole mitään ihmeellistä, sinä kun olet sellainen jörö!

— Nyt siirrymme pois pääasiasta, Teresia.

— Niin, sinä haluat kirsikoita, herkkusuu, ja kukkia, hekumoitsija!

— Voitko sitä ihmetellä, eukkoseni? — vastasi Rousseau enkelin kärsivällisyydellä. — Sydämeni ja pääni ovat niin kipeät, etten voi mennä ulos, mutta virkistyn toki nähdessäni hiukan siitä, mitä Jumala runsain käsin siroittelee kedoille.

Rousseau oli todellakin kalpea ja unteloinen, ja hänen kätensä selailivat veltosti kirjaa, jota hänen silmänsä eivät lukeneet.

Teresia pudisti päätänsä.

— Hyvä, hyvä, — virkkoi hän, — minä menen tunniksi ulos; muista, että panen avaimen olkimaton alle, ja että sitä tarvitessasi…

— Oh, en lähde, ulkosalle, — sanoi Rousseau.

— Tiedän hyvin, että sinä et lähde mihinkään, kosket voi pysyä jaloillasi; mutta ilmoitan sen sinulle, jotta pitäisit varalla, jos ken sattuisi tulemaan, ja soiton kuullessasi avaisit; sillä jos soitetaan, voit olla varma, etten se minä ole.

— Kiitos, hyvä Teresia, kiitos! Mene nyt.

Tapansa mukaan nuristen emäntä läksi ulos, mutta hänen raskaat ja laahustavat askeleensa kuuluivat vielä kauan portailta.

Mutta heti kun ovi oli suljettu, Rousseau käytti hyväkseen yksinäisyyttänsä ojentuakseen mukavasti tuolissaan, katseli lintuja, jotka ikkunalaudalta poimivat muutamia leivänmuruja ja ahmi sisäänsä naapuritalojen savupiippujen välitse siivilöityvää päiväpaistetta.

Tuskin oli hänen nuorekas ja vilkas mielikuvituksensa tuntenut itsensä vapaaksi, kun se avasi siipensä samoin kuin kyyhkyset iloisen ateriansa jälkeen.

Äkkiä narahti ulko-ovi saranoillaan ja herätti filosofin suloisesta uinailustansa.

"Mitä", tuumi hän, "joko hän palaa!… Olisinko kenties nukahtanut, vaikka luulin vain mietiskeleväni?"

Hänen työhuoneensakin ovi avautui nyt verkalleen. Rousseau käänsi selkänsä oveen päin; varmana, että Teresia sieltä tuli, hän ei vaivautunut nousemaan.

Oli hetkisen äänettömyys.

— Anteeksi, monsieur, — lausui sitten tämän hiljaisuuden keskeltä ääni, joka sai filosofin hätkähtämään.

Rousseau kääntyi äkkiä.

— Gilbert! — huudahti hän.

— Niin, Gilbert olen, vielä kerran anteeksi, hra Rousseau. Tulija oli todellakin Gilbert, mutta kalpeana ja riutuneena, tukka pörröllään ja vaatteet epäjärjestyksessä ja huonosti peittäen hänen laihtuneet ja vapisevat jäsenensä. Sanalla sanoen, siinä oli Gilbert sellaisessa tilassa, että hänen näkemisensä puistatti Rousseauta ja sai hänet parahtamaan levottomuutta muistuttavasta säälistä.

Gilbertin katse oli tuijottava ja kiilui kuin nälkäisen petolinnun; teeskennellyn kainouden hymy oli räikeänä vastakohtana tälle katseelle niinkuin vakavan kotkanpään yläosa olisi irvistelevän suden- tai ketunpään kuonopuolelle.

— Mitä asiaa sinulla täällä on? — huudahti Rousseau innokkaasti, hän kun ei pitänyt siistimättömästä puvusta ja katsoi sen lähimäisissään pahojen aikeitten merkiksi.

— Monsieur, — vastasi Gilbert, — minun on nälkä.

Rousseauta värisytti hänen kuullessaan tuon äänen, joka lausui ihmiskielen kauneimman sanan.

— Ja miten pääsit tänne sisälle? — kysyi hän. — Ovihan oli suljettu.

— Monsieur, tiedän Teresia-rouvan tavallisesti asettavan avaimen olkimaton alle. Odotin, kunnes hän oli lähtenyt ulos, sillä hän ei pidä minusta ja olisi ehkä kieltäytynyt ottamasta minua vastaan tai päästämästä minua puheillenne. Silloin, tietäen olevanne yksin, nousin portaat ylös, otin avaimen piilopaikastaan, ja nyt olen tässä.

Rousseau kohosi tukien itseään nojatuolinsa molempiin kaidepuihin.

— Kuunnelkaa minua silmänräpäys, vain silmänräpäys, — jatkoi Gilbert; — vakuutan teille, hra Rousseau, että ansaitsen huomiotanne.

— Puhu, — vastasi Rousseau hämmästyneenä noista kasvoista, jotka eivät enää ilmaisseet mitään ihmisille ylimalkaan yhteisiä tunteita.

— Minun olisi pitänyt aloittaa sanomalla teille, että olen joutunut sellaiseen äärimmäiseen tilaan, etten tiedä, täytyykö minun varastaa, tappaa itseni tai tehdä jotakin vielä pahempaa… Oh, älkää peljätkö, mestarini ja suojelijani, — virkkoi Gilbert lempeällä äänellä; — sillä tarkemmin miettiessäni luulen, että minun ei ole tarvis surmata itseäni; kuolen kyllä ilmankin… Viikon ajan, siitä asti kun karkasin Trianonista, olen samoillut metsissä ja kedoilla syömättä muuta kuin vihanneksia ja jonkun villin metsähedelmän. Olen voimaton, uupumaisillani väsymyksestä ja nälästä. Jos olen pakoitettu varastamaan, en yritä sitä teidän luonanne; siksi on talonne minulle liian kallis, hra Rousseau. Mitä siihen kolmanteen asiaan tulee… hm, sen tekemiseen…

— No mitä? — kysäisi Rousseau.

— Tarvitsisin vakaumuksen, jota tulen täältä teiltä etsimään.

— Oletko hullu? — huudahti Rousseau.

— En, monsieur; mutta olen kovin onneton, kovin epätoivoinen, ja tänä aamuna olisin hukuttautunut Seineen, ellei mieleeni olisi muistunut jotakin.

— Mitä se oli?

— Teidän kirjoittamanne lause: "Itsemurha on varkaus ihmiskunnalta."

Rousseau katsahti nuorukaiseen ikäänkuin sanoakseen: "Oletko kyllin itserakas luullaksesi, että sitä kirjoittaessani ajattelin sinua?"

— Oh, minä käsitän, — mutisi Gilbert.

— Sitä en usko, — sanoi Rousseau.

— Te tarkoitatte: "Olisiko sinun kuolemasi, viheliäinen, joka et mitään ole, et mitään omista ja josta kukaan ei välitä, olisiko sinun kuolemasi mikään merkkitapaus?"

— Siitä ei nyt ole kysymys, — sanoi Rousseau häpeissään, kun hänen ajatuksensa oli arvattu; — mutta sinullahan luullakseni oli nälkä?

— Niin, sen sanoin.

— No, koska tiesit, missä avain oli, tiedät myöskin, missä leipä on; käy ottamassa leipää ruokakaapista ja mene tiehesi. Gilbert ei hievahtanut.

— Ellet tarvitsekaan leipää, vaan rahaa, niin en luule sinua kyllin häijyksi pahoinpidelläksesi vanhusta, joka on sinua suojellut, vieläpä saman katon alla, joka on sinulle tarjonnut turvapaikan. Tyydy tähän vähään… Kas tässä.

Hän kopeloi taskustaan ja tarjosi nuorukaiselle muutamia kolikoita. Gilbert pysähdytti hänen kätensä.

— Oi, — virkkoi hän tuntien kivistävää tuskaa, — ei ole kysymys rahasta eikä leivästä. Te käsititte tarkoitukseni väärin, kun puhuin teille itsemurhasta. Ellen tapa itseäni, johtuu se siitä, että elämäni nyt voisi tulla jollekulle hyödylliseksi, että kuolemani olisi joltakulta varastamista, monsieur. Te, joka tunnette kaikki yhteiskunnalliset lait, kaikki luonnolliset sitoumukset, sanokaa, onko tässä maailmassa mitään sidettä, joka voi kiinnittää elämään kuolemaa halajavan ihmisen?

— Niitä on paljon, — vastasi Rousseau.

— Onko isyys sellainen side? — mutisi Gilbert. — Katsokaa minuun vastatessanne, hra Rousseau, jotta voin lukea ajatuksenne silmistänne.

— On, — sopersi Rousseau, — on epäilemättä. Mutta miksi teet sellaisen kysymyksen?

— Monsieur, teidän sananne langettavat tuomioni, — sanoi Gilbert; — punnitkaa ne siis tarkoin, minä vannotan teitä, monsieur. Olen niin onneton, että tahtoisin tappaa itseni, mutta… mutta minulla on lapsi!

Rousseau hypähti kummastuksesta nojatuolissaan.

— Oh, älkää ivatko minua, monsieur, — virkkoi Gilbert nöyrästi. — Luulisitte raapaisevanne sydämeeni vain raamun, mutta raatelisittekin sen kuin tikarin pistolla. Toistan teille, minulla on lapsi.

Rousseau katseli häntä mitään vastaamatta.

— Muutoin olisin jo kuollut, — jatkoi Gilbert. — Kahden vaiheilla ollessani tuumin, että te antaisitte minulle hyvän neuvon, ja siksi olen tullut.

— Mutta, — kysyi Rousseau, — miksi pitäisi minun antaa sinulle neuvoja? Kysyitkö minulta neuvoa virheen tehdessäsi?

— Monsieur, tätä virhettä…

Ja Gilbert lähestyi Rousseauta omituisin ilmein.

— No? — kysyi filosofi.

— Tätä virhettä, — jatkoi Gilbert, — jotkut nimittävät rikokseksi.

— Rikokseksi! Sitä suurempi syy ollaksesi siitä minulle puhumatta. Minä olen ihminen niinkuin sinäkin, enkä rippi-isä. Muuten eivät sanasi minua kummastutakaan. Olen aina aavistanut, että sinä kehittyisit huonoon suuntaan; sinulla on pahoja taipumuksia.

— Ei, monsieur, — vastasi Gilbert pudistaen surullisesti päätään. — Ei, monsieur, käsitykseni vain on vinossa tai oikeammin harhaan johdettu. Olen lukenut paljon kirjoja, jotka saarnaavat kansanluokkien yhdenvertaisuutta, hengen ylevyyttä ja vaistojen aateluutta. Nämä kirjat, monsieur, olivat niin kuuluisain miesten tekemiä, että minunlaiseni poloinen maalaispoika niitä lukiessaan kylläkin on voinut tulla päästään pyörälle… Minä olen joutunut hukkaan.

— Ahaa, nyt näen, mihin hra Gilbert pyrkii!

— Minäkö?

— Niin, hän tahtoo syyttää opinkappaleitani. Eikö hänellä ole vapaa tahto?

— Minä en syytä ketään, monsieur; minä sanon vain, mitä olen lukenut, ja syytän omaa herkkäuskoisuuttani. Minä uskoin, minä tein virheen. On kaksi syytä rikokseeni: te olette ensimäinen, ja siksi tulen ensiksi teidän luoksenne. Käännyn sitten toisen puoleen vuorostaan, jahka aika on tullut.

— No, mutta sano sitten, mitä minulta pyydät.

— En hyviätöitä, en kattoa pääni päälle, en edes leipää, vaikka olen hyljätty ja nälistynyt. Ei, minä pyydän teiltä siveellistä tukea, pyydän oppinne vahvistusta, pyydän teitä yhdellä ainoalla sanalla antamaan minulle takaisin kaiken voimani, jota ei ole murtanut nälän aiheuttama heikkous käsivarsissani ja jaloissani, vaan aivojeni ja sydämeni epäilys. Hra Rousseau, minä rukoilen teitä siis minulle sanomaan, onko se, mitä olen jo viikkokauden kokenut, nälän aiheuttamaa polttoa vatsalihaksissa vai tunnonvaivojen kidutusta ajatuselimissäni. Rikoksen seurauksena, monsieur, olen tullut lapsen isäksi; no niin, sanokaa minulle nyt, pitääkö minun katkerassa epätoivossa repiä hiukset päästäni ja kieriskellä tomussa parkuen: "Anteeksi!" vai onko minun huudettava kuin nainen pyhässä raamatussa, sanoen: "Olen tehnyt kuin kaikki muut; jos joku ihminen on minua parempi, heittäköön hän minuun ensimäisen kiven?" Sanalla sanoen, hra Rousseau, te, jonka on täytynyt tuntea, mitä minä tunnen, vastatkaa kysymykseeni. Sanokaa, sanokaa, onko luonnollista, että isä hylkää lapsensa?

Gilbert oli tuskin lausunut tämän sanan, kun Rousseau tuli häntä itseään kalpeammaksi ja änkytti aivan ymmällä:

— Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin?

— Siksi, että ollessani luonanne, hra Rousseau, ullakkokamarissa, jossa tarjositte minulle turvapaikan, lueskelin kirjoitelmianne tästä aineesta; siksi, että te olette selittänyt kurjuudessa syntyneiden lasten kuuluvan valtiolle, jonka on niistä huolehdittava; ja vihdoin siksi, että aina olette pitänyt itseänne kunnon miehenä, vaikkette ole kavahtanut hyljätä teille syntyneitä lapsia.

— Onneton, — sanoi Rousseau, — sinä olet lukenut kirjani ja tulet nyt puhumaan minulle tuollaista kieltä!

— Entä sitten? — virkkoi Gilbert.

— Ka, sinulla ei ole ainoastaan pahoja taipumuksia, vaan myöskin häijy sydän.

— Hra Rousseau!

— Olet huonosti käsittänyt kirjani, kuten käsität huonosti inhimillisen elämän! Olet silmäillyt sivuja vain pintapuolin niinkuin näet kasvoista vain pinnan! Ah, luulet tekeväsi minut vastuunalaiseksi rikoksestasi esittäessäsi kohtia teoksistani ja lausuessasi minulle: "Te tunnustatte tehneenne tämän, siis saan minäkin sen tehdä!" Mutta, onneton, et tiedä, et ole lukenut kirjoistani, et ole aavistanut, että esimerkiksesi ottamasi ihmisen elämän, tämän kurjuudelta ja kärsimyksellä täytetyn elämän minä voisin vaihtaa kultaista, hekumallista, loistokasta ja nautintorikasta elämää vastaan. Onko minulla vähemmän neroa kuin hra de Voltairella, ja enkö voisi olla yhtä tuottelias kuin hän? Enkö voisi vähemmälläkin työllä, kuin mitä niihin nyt käytän, myydä kirjojani yhtä kalliisti kuin hän myy omiansa ja pakoittaa rahoja vierimään kirstuuni pitämällä aina puoliksi täytetyn kirstun kustantajaini varalta? Kulta vetää puoleensa kultaa, etkö sitä tiedä? Minulla olisi ollut, komeat vaunut ajellakseni niissä nuoren ja kauniin rakastajattaren kanssa, ja usko minua, tuo ylellisyys ei suinkaan olisi ehdyttänyt alati pulppuilevaa runosuontani. Eikö minulla enää ole intohimoja? Sano! Katso silmiini, joissa vielä kuusikymmenvuotiaana hehkuu nuoruuden tuli ja halut. Sinä, joka olet lukenut tai kopioinut kirjojani, kah, etkö muista, että vuosien painosta huolimatta, varsin vaikeista ja tuntuvista vaivoista huolimatta alati nuori sydämeni näkyy, kyetäkseen paremmin kärsimään, perineen kaikki muun elimistöni voimat? Kivulloisuuden murtamana kykenemättä kävelemään tunnen omistavani enemmän tarmoa ja eloisuutta kestääkseni kärsimyksen! kuin minulla kukoistavan miehuuteni iällä koskaan oli vastaanottaakseni Jumalan minulle suomat harvat onnenhetket.

— Tiedän tuon kaiken, monsieur, — virkkoi Gilbert. — Olen nähnyt teidät läheltä ja käsittänyt teidät.

— No, kun olet nähnyt minut läheltä ja ymmärtänyt minut, eikö elämälläni ole sinulle merkitystä, jota sillä ei ole muille? Eikö tämä harvinainen kieltäytyminen, joka ei ole minulle luonteenomaista, sinulle ilmaise, että olen tahtonut sovittaa…

— Sovittaa! — mutisi Gilbert.

— Etkö — ole käsittänyt, — jatkoi filosofi, — että kun tämä kurjuus alussa oli pakoittanut minut tavattomaan päätökseen, en myöhemmin keksinyt muuta puolustusta tälle päätökselleni kuin epäitsekkyyden ja vaatimattomuudessani pysymisen? Etkö ole käsittänyt, että nöyryytyksellä olen rangaissut järkeäni? Sillä syyllisenä oli järkeni, joka puolustuksekseen oli turvautunut uhkaväitteisiin, samalla kun minä taas rankaisin sydäntäni alituisilla tunnonvaivoilla.

— Ah, — huudahti Gilbert, — noin te minulle vastaatte! Noin te filosofit viskelette kirjoitettuja oppejanne ihmiskunnalle ja syöksette meidät epätoivoon tuomitsemalla meidät, jos kiihoitumme. Haa, mitä minua koskee teidän nöyryytyksenne, kun se on salainen, teidän tunnonvaivanne, kun ne ovat kätketyt! Voi teitä, voi teitä! Ja langetkoon teidän nimessänne tehty rikos teidän päänne päälle!

— Manaat päälleni samalla kertaa sekä kirousta että rangaistusta. Sillä sinä unohdat rangaistuksen. Oh, se on liikaa! Sinä, joka olet rikkonut niinkuin minäkin, tuomitsetko itsesi myöskin yhtä ankarasti kuin minä olen itseni tuominnut?

— Vielä ankarammin, — virkkoi Gilbert; — sillä minun rangaistukseni tulee kauheaksi. Kun näetten en enää usko mihinkään, annan vastustajani tai oikeammin viholliseni surmata itseni. Se on eräänlainen itsemurha, johon onnettomuuteni minua neuvoo, ja jonka omatuntoni antaa anteeksi. Sillä nyt en kuolemallani enää varasta ihmiskunnalta, ja te olittekin kirjoittanut lauseen, johon ette itse uskonut.

— Pysähdy, onneton, — sanoi Rousseau, — pysähdy! Etkö ole aikaansaanut kyllin paljo pahaa typerällä herkkäuskoisuudellasi? Täytyykö sinun tehdä vielä enemmän tyhmällä epäuskollasi? Puhuit minulle lapsesta? Sanoit olevasi tai pian tulevasi isäksi?

— Niin sanoin, — toisti Gilbert.

— Tiedätkö, — mutisi Rousseau matalalla äänellä, — mitä merkitsee laahata mukanaan, ei kuolemaan, vaan häpeään olentoja, jotka ovat syntyneet vapaasti hengittääkseen hyveen puhdasta ja raitista ilmaa, minkä Jumala suo myötäjäisiksi jokaiselle ihmiselle hänen lähtiessään äitinsä kohdusta? Kuuntelehan sentään, kuinka asemani on kauhea. Kun hylkäsin lapseni, käsitin, että yhteiskunta, jota kaikki etevämmyys loukkaa, viskaisi tämän rikollisen teon häpäisevänä moitteena vasten silmiäni. Silloin puolustauduin eriskummaisuuksilla. Käytin kymmenen vuotta elämästäni antamalla äideille neuvoja lastensa hoidossa, vaikken itse ollut osannut olla isä! Ja opastelin isänmaata voimakkaiden ja kunnollisten kansalaisten muovaamisessa, vaikka itse olin ollut heikko ja turmeltunut! Sitten pyöveli, joka vaatii kostoa yhteiskunnan, isänmaan orpojen puolesta, otti eräänä päivänä kirjani, kun hän ei saanut käsiinsä minua itseäni, ja poltti sen elävänä häpeänä maalle, jonka ilmaa se oli myrkyttänyt. Valitse, arvaa, tuomitse; olenko rikkonut teossa vai olenko tehnyt pahaa opeillani? Sinä et vastaa; Jumala itse joutuisi ymmälle, Jumala, joka pitää käsissään oikeuden ja vääryyden lahjomatonta vaakaa. No niin, minulla on sydän, joka ratkaisee kysymyksen, ja se sydän haastaa povessani: "Voi sinua, luonnoton isä, joka olet hyljännyt lapsesi! Voi sinua kohdatessasi nuoren porton, joka iltasin röyhkeästi nauraa kadunkulmassa; sillä hän on ehkä hyljätty tyttäresi, jonka nälkä on ajanut paheen poluille! Voi sinua tavatessasi kadulla vereksestä teosta pidätetyn varkaan, sillä hän on ehkä hyljätty poikasi, jonka nälkä on pakoittanut rikoksen teille!"

Nämä sanat lausuessaan Rousseau, joka oli noussut, lysähti takaisin nojatuoliinsa.

— Ja kuitenkaan, — jatkoi hän niin sortuneella äänellä, että se sävyltään muistutti rukousta, — en ole suinkaan ollut niin rikollinen kuin voisi luulla. Minä näin sydämettömän äidin, joka otti osaa rikokseeni, unohtavan sikiönsä niinkuin eläimet unohtavat, ja ajattelin: "Koska Jumala on sallinut tämän äidin unohtaa, täytynee hänen unohtaa." No niin, sillä hetkellä minä petyin, ja nyt kun olet kuullut minun sanovan sinulle, mitä en ole koskaan kellekään sanonut, sinulla ei enää ole oikeutta pettää itseäsi.

— Siis, — kysyi nuori mies rypistäen kulmiaan, — ette olisi koskaan hyljännyt lapsianne, jos teillä olisi ollut varoja niiden elatukseen?

— En, kunhan minulla vain olisi ollut kaikkein välttämättömin, niin vannon, etten olisi sitä koskaan tehnyt!

Ja Rousseau ojensi vapisevan kätensä juhlallisesti taivasta kohti.

— Riittääkö kaksikymmentätuhatta livreä lapsen ylläpitoon? — kysyi Gilbert.

— Riittää, riittäähän se, — sanoi Rousseau.

— Hyvä, — virkkoi Gilbert, — kiitos, monsieur; nyt tiedän, mitä minun on tehtävä.

— Ja joka tapauksessa, nuori kun olet, kykenet työlläsi elättämään lapsesi, — sanoi Rousseau. — Mutta puhuit rikoksesta. Sinua etsitään, ajetaan ehkä takaa…

— Niin, monsieur.

— Ka, lymyä tänne, lapseni; pieni ullakkokamari on yhä vapaa.

— Te olette mies, josta pidän, opettajani! — huudahti Gilbert; — ja tekemänne tarjous saa minut riemastumaan. Enkä teiltä pyydäkään muuta kuin turvapaikan; leipäni kyllä ansaitsen itse; tiedättehän, etten ole laiskuri.

— No, — sanoi Rousseau levottomasti, — kun asia näin on sovittu, nouse tuonne ylös, jotta rouva Rousseau ei sinua näe. Hän ei enää käy ylisillä, siellä kun emme täältä muuttosi jälkeen enää säilytä mitään. Olkivuoteesi on siellä jälellä.

— Kiitos, monsieur; näin ollen tunnen itseni onnellisemmaksi kuin ansaitsen.

— Ja siinäkö on kaikki, mitä haluat? — kysyi Rousseau, joka näkyi tahtovan katseellaan työntää Gilbertin ulos huoneesta.

— Ei, monsieur; vielä sana, jos sallitte.

— Puhu.

— Kerran Luciennesissa syytitte minua siitä, että muka olisin teidät pettänyt. Minä en pettänyt ketään, monsieur; minä noudatin rakkauteni mielijohdetta.

— Älkäämme siitä enää puhuko. Vieläkö jotakin muuta?

— Kyllä; sanokaa, hra Rousseau, onko mahdollista hankkia Pariisissa asuvan henkilön osoite, jota ei tiedä?

— Epäilemättä, jos tuo henkilö on tunnettu.

— Hän, josta puhun, on hyvin tunnettu.

— Kuka hän on?

— Kreivi Josef Balsamo.

Rousseau säpsähti; hän ei ollut unohtanut kokousta Plâtrière-kadun varrella.

— Mitä sinä tuosta miehestä tahdot? — kysyi hän.

— Asiani on perin yksinkertainen. Syytin teitä, mestarini, siveellisestä osallisuudesta rikokseeni, koska luulin totelleeni vain luonnon lakia.

— Ja minä olen saanut sinut pois siitä harhaluulosta? — huudahti Rousseau ajatellessaan tätä vastuunalaisuutta.

— Olette ainakin valaissut minua.

— No, mitä aioit sanoa? — Että rikoksellani ei ole ainoastaan henkistä, vaan myöskin aineellinen syy.

— Ja tuo kreivi de Balsamo on sen aineellinen syy, niinkö?

— Niin; olen matkinut esikuvia, olen menetellyt villin eläimen enkä ihmisen tavoin, sen nyt tunnustan. Esikuva olette te, tilaisuus on kreivi de Balsamo. Tiedättekö, missä hän asuu!

— Tiedän.

— Sanokaa siis minulle hänen osoitteensa.

— Saint-Clauden katu Marais'n kaupunginosassa.

— Kiitos, lähden heti häntä tapaamaan.

— Pidä varasi, lapseni, — huudahti Rousseau hilliten, — hän on mahtava ja teräväpäinen mies.

— Älkää peljätkö mitään, hra Rousseau, olen tehnyt päätökseni, ja te olette opettanut minut itseäni hallitsemaan.

— Pian, pian tuonne ylös! — kiirehti Rousseau. — Kuulen kuistin oven sulkeutuvan. Rouva Rousseau varmaan palaa Piiloudu sinne ullakolle, kunnes hän on ehtinyt tänne. Sitten voit mennä ulos.

— Avain, jos suvaitsette?

— Se riippuu keittiön naulassa, kuten tavallista.

— Hyvästi, monsieur, hyvästi.

— Hae itsellesi leipää, minä järjestän sinulle työtä täksi yötä.

— Kiitos!

Ja Gilbert hiipi niin ketterästi pois, että hän oli jo ullakkokammiossaan ennenkuin Teresia oli noussut ensimäiseen kertaan. Varustettuna Rousseaun antamalla arvokkaalla opastuksella Gilbert ei viivytellyt tuumansa toimeenpanossa.

Tuskin oli Teresia edes sulkenut huoneensa oven, kun nuori mies, joka ullakkokamarin ovelta oli seurannut kaikkia hänen liikkeitään, astui portaita pitkin alas niin ripeästi kuin ei olisikaan ollut pitkän paaston heikontama. Hänen päänsä oli täynnä sekä toivehikkaita että kiukkuisia ajatuksia, ja kaikkien niiden takana leijaili kostava varjo, joka kiusasi häntä valituksilla ja syytöksillä.

Hän saapui Saint-Clauden kadulle mielentilassa, jota on vaikea kuvailla.

Juuri kun hän astui talon pihaan, Balsamo saattoi portille Rohanin prinssiä, joka oli tehnyt kohteliaan vierailun jalomielisen alkemistinsa luo.

Kun prinssi nyt tuli ulos, pysähtyen viimeisen kerran toistamaan kiitoksensa Balsamolle, ryysyinen poika rukka livahti sisään kuin koira, uskaltamatta häikäistymisen pelosta katsahtaa ympärilleen.

Prinssin vaunut odottelivat häntä bulevardilla; prelaatti kulki kevein askelin ajopeleillensä, jotka kiitivät nopeasti pois, heti kun hän oli niihin noussut ja vaunun ovi hänen jälkeensä suljettu. Balsamo oli seurannut häntä surumielisellä katseella, ja kun ajopelit olivat kadonneet näkyvistä, hän palasi ulkoportaille.

Näillä portailla seisoi jonkinlainen kerjäläinen rukoilevassa asennossa. Balsamo astui häntä vastaan; vaikka hänen suunsa oli mykkä, hänen ilmeikkäässä katseessaan kuvastui kysymys.

— Olkaa hyvä ja sallikaa minun neljännestunti teitä puhutella, hyvä kreivi, — virkkoi rääsyinen nuorukainen.

— Kuka olette, ystäväni? — kysyi Balsamo mitä lempeimmin.

— Ettekö minua enää tunne? — sanoi Gilbert.

— En, mutta saman tekevä, tulkaa, — vastasi Balsamo anojan omituisesta ilmeestä enempää kuin hänen asustaan ja tungettelevaisuudestaankaan välittämättä.

Ja astuen edellä hän vei hänet uloimpaan suojaan, jossa hän istuuduttuaan, äänensävyään ja kasvonilmettään muuttamatta, virkkoi:

— Kysyitte, enkö teitä tuntenut? — Niin, kreivi.

— Luulen tosiaan teidät jossakin nähneeni.

— Taverneyssä, monsieur, saapuessanne sinne sen päivän edellisenä iltana, jolloin dauphine matkusti ohitse.

— Mitä te Taverneyssä teitte?

— Minä asuin siellä.

— Perheen palvelijanako?

— En, vaan vieraana.

— Te olette lähtenyt Taverneystä?

— Niin, monsieur, lähes kolme vuotta sitten.

— Ja menitte sitten?…

— Pariisiin, jossa alussa opiskelin hra Rousseaun luona, senjälkeen minä hra de Jussieun suosituksesta pääsin kukkatarhurin apulaiseksi Trianonin puutarhaan.

— Mainitsitte juuri kaksi kuuluisaa nimeä, ystäväni. Mitä asiaa teillä on minulle?

— Sen tahdon sanoa.

Ja hiukan pysähtyen puheessaan hän loi Balsamoon katseen, josta ei puuttunut lujuutta.

— Muistatteko, — jatkoi hän, — että saavuitte Trianoniin yöllä suuressa myrskyssä ensi perjantaista lukien kuusi viikkoa sitten?

Balsamon vakava muoto synkistyi.

— Kyllä sen muistan, — virkkoi hän. — Näittekö minut ehkä?

— Näin.

— Sitten tulette tarjotaksenne vaitiolonne ostettavakseni? — sanoi Balsamo uhkaavasti.

— En, monsieur; sillä minulle on tämä vaitiolo vielä tärkeämpää kuin teille.

— Sitten olette se, jota nimitetään Gilbertiksi.

— Niin olen, kreivi.

Balsamo kiinnitti syvän ja ankaran katseen nuoreen mieheen, jonka nimeen kohdistui niin kauhea syytös. Hän, joka oli ihmistuntija, hämmästyi nuorukaisen varmaa esiintymistä ja arvokasta puhetta.

Gilbert oli asettunut pöydän eteen siihen kuitenkaan nojaamatta; toinen hänen maalaistöistä huolimatta hienoista, jopa valkoisistakin käsistään oli pistettynä nutun poveen toisen riippuessa sirosti sivulla.

— Näen esiintymistavastanne, — sanoi Balsamo, — mitä varten tänne tulette. Tiedätte, että neiti de Taverney on tehnyt teitä vastaan kauhean ilmiannon ja että tieteeni avulla olen pakoittanut hänet sanomaan totuuden. Tulette kai nuhtelemaan minua tästä todistuksesta, tästä salaisuuden esille loitsimisesta, salaisuuden, joka ilman minua olisi jäänyt verhotuksi haudan kaltaiseen pimeyteen.

Gilbert tyytyi pudistamaan päätänsä.

— Te olette kuitenkin väärässä, — jatkoi Balsamo; — sillä vaikka otaksuisimme, että olisin tahtonut teidät ilmiantaa oman etuni minua syytettynä siihen pakoittamatta, vaikka otaksuisimme, että olisin kohdellut teitä vihollisena ja hyökännyt kimppuunne, sen sijaan että tyydyin itseäni puolustamaan, vaikka, toistan, otaksuisimme kaiken tuon, teillä ei ole oikeutta mitään sanoa, sillä olette todellakin tehnyt halpamaisen työn.

Gilbert puristi kyntensä hurjasti rintaansa, mutta hän ei vielä vastannut mitään.

— Veli vainoo teitä, ja sisar surmauttaa teidät, — puhui Balsamo edelleen, — jos näin varomattomasti kuljeskelette pitkin Pariisin katuja.

— Oh, se on minulle aivan samantekevää, — virkkoi Gilbert.

— Mitä, samantekevääkö?

— Niin; minä rakastin neiti Andréeta, rakastin häntä niin kuin ei kukaan häntä koskaan rakasta; mutta hän halveksi minua, jonka tunteet häntä kohtaan olivat niin kunnioittavat; hän halveksi minua, joka jo kahdesti olin pitänyt häntä käsivarsillani rohkenematta koskettaa huulillani edes hänen pukunsa lievettä.

— Niin on, ja sen kunnioituksen olette antanut hänen kalliisti maksaa; olette kostanut hänen ylenkatseensa, ja millä? Kavalalla väijynnällä.

— Oh, ei, ei; minun puoleltani ei ollut väijyntää. Minulle valmistettiin tilaisuus rikokseen.

— Kuka sen valmisti?

— Te.

Balsamo nousi äkkiä kuin käärmeen pistämänä.

— Minä? — huudahti hän.

— Niin, monsieur, juuri te, — toisti Gilbert. — Te nukutitte neiti Andréen ja sitten riensitte pois. Sitä mukaa kuin te etäännyitte hänen voimansa uupuivat, hän horjui ja kaatui vihdoin maahan. Silloin otin hänet syliini kantaakseni hänet kammioonsa; tunsin hänen rintansa koskettavan omaani. Marmoripatsaskin olisi siitä tullut eläväksi!… Minä, joka rakastin häntä, annoin perään rakkaudelleni. Olenko siis niin rikollinen kuin väitetään, monsieur? Kysyn sitä teiltä, teiltä, joka olette onnettomuuteni aiheuttaja.

Balsamo loi Gilbertiin surullisen ja säälivän katseen.

— Olet oikeassa, lapseni, — virkkoi hän, — minä olen syypää rikokseesi Ja tuon nuoren tytön onnettomuuteen.

— Ja sen sijaan, että koettaisitte asiaa lieventää, te, joka olette niin mahtava ja jonka pitäisi olla niin hyvä, olette pahentanut nuoren tytön onnettomuuden ja manannut kuoleman syyllisen pään päälle.

— Se on totta, — vastasi Balsamo, — ja viisaasti sinä puhut. Jo jonkun aikaa, näetkös, nuori mies, olen ollut kirottu olento, ja kaikki aivoistani lähtevät suunnitelmat saavat uhkaavan ja turmiotatuottavan muodon. Se johtuu onnettomuuksista, joita minäkin olen kärsinyt, ja joita sinä et käsitä. Kuitenkaan ei se ole mikään syy tuottaakseni muille kärsimyksiä. Mitä haluat? Puhu.

— Pyydän keinoa, paras kreivi, millä voin kaiken korjata, sekä rikoksen että onnettomuuden.

— Sinä siis rakastat tuota tyttöä?

— Oi, rakastan.

— On monenlaista rakkautta. Millä tavoin sinä häntä rakastat?

— Ennenkuin hänet omistin rakastin häntä hulluuteen asti; nykyään rakastan häntä raivokkaasti. Kuolisin tuskasta, jos hän ottaisi minut vihaisesti vastaan; kuolisin riemusta, jos hän sallisi minun suudella jalkojansa.

— Hän on jalosukuinen tyttö, mutta hän on köyhä, — sanoi Balsamo miettien.

— Niin on.

— Hänen veljensä on kuitenkin kunnon mies, johon luullakseni aateliston joutavat ennakkoluulot eivät ole paljoa tarttuneet. Mitä tapahtuisi, jos tuolta veljeltä pyytäisit hänen sisartansa vaimoksesi?

— Hän tappaisi minut, — vastasi Gilbert kylmäverisesti. — Mutta koska pikemmin toivon kuolemaa kuin sitä pelkään, niin jos minua siihen neuvotte, menen tuon pyynnön esittämään.

Balsamo mietti.

— Sinä olet älykäs mies, — virkkoi hän, — voisipa sinua nimittää kunnon mieheksikin, vaikka tekosi todella ovat rikolliset, olkoon minulla niissä osaa tai ei. No, älä mene tapaamaan hra de Taverneytä, poikaa, vaan parooni de Taverneytä, hänen isäänsä, ja sano hänelle, kuule, sano hänelle, että samana päivänä, kun hän antaa sinulle suostumuksensa tyttärensä naimiseen, sinä tuot neiti Andréelle kauniin morsiuslahjan.

— En voi sitä sanoa, kreivi; sillä minulla ei ole mitään.

— Mutta minä sanon sinulle, että sinä viet hänelle sadantuhannen écu'n morsiuslahjan, jonka minä annan sinulle onnettomuuden ja rikoksen korjaamiseksi, kuten äsken sanoit.

— Hän ei uskoisi minua, hän tietää olevani köyhä.

— No, ellei hän usko sinua, niin näytät hänelle nämä valtiorahaston maksuosoitukset, ja ne nähdessään hän ei enää epäile.

Nämä sanat lausuessaan Balsamo avasi pöytälaatikon ja laski kolmekymmentä kymmenentuhannen livren maksuosoitusta, jotka hän ojensi Gilbertille.

— Onko tämä rahaa? — kysyi nuori mies

— Lue.

Gilbert loi ahnaan katseen paperipinkkaan kädessänsä ja huomasi Balsamon puhuneen totta. Hänen silmänsä välähtivät ilosta.

— Onko se mahdollista! — huudahti hän. — Mutta ei, sellainen jalomielisyys olisi liian ylevää.

— Sinä olet epäluuloinen, — virkkoi Balsamo, — ja oikeassa oletkin; mutta totuttaudu valitsemaan epäluulosi esineet. Ota siis nämä satatuhatta écu'ta ja mene parooni de Taverneyn puheille.

— Monsieur, — sanoi Gilbert, — jos tuollainen summa annettaisiin minulle vain suusanallisesti, en voisi uskoa lahjan todellisuutta.

Balsamo otti kynän ja kirjoitti:

'Minä annan myötäjäisinä Gilbertille sinä päivänä, kun hän allekirjoittaa avioliittosopimuksensa neiti Andrée de Taverneyn kanssa, sadantuhannen écu'n summan, jonka olen onnellisen ratkaisun toivossa hänelle ennakolta jättänyt.

Josef Balsamo.'

— Ota tämä paperi, mene, äläkä enää epäile.

Gilbert tarttui paperiin vapisevin käsin.

— Monsieur, — virkkoi hän, — jos saan kiittää teitä sellaisesta onnesta, tulee teistä se jumala, jota maan päällä palvelen.

— On vain yksi Jumala, jota on palveltava, — vastasi Balsamo vakavasti, — ja se en ole minä. Mene nyt, ystäväni.

— Vielä yksi suosio, monsieur!

— Mikä?

— Lahjoitatteko minulle viisikymmentä livreä?

— Sinä pyydät minulta viittäkymmentä livreä, kun sinulla on kolmesataatuhatta livreä kädessäsi?

— Nämä kolmesataatuhatta livreä ovat minun vasta siitä päivästä alkain, jona neiti Andrée suostuu tulemaan vaimokseni.

— Ja mihin tarvitset nuo viisikymmentä livreä?

— Ostaakseni niillä siistin puvun, jolla voin mennä paroonin luo.

— Kas tässä, ystäväni, — virkkoi Balsamo.

Ja hän antoi hänelle pyydetyt viisikymmentä livreä. Sitten hän nyökkäsi Gilbertille hyvästiksi ja palasi yhtä verkalleen ja murheellisena huoneisiinsa.

51.

Gilbertin suunnitelmat.

Gilbertin ehdittyä kadulle jäähtyi se kuumeinen mielikuvitus, joka kreivin viimeisten sanojen johdosta oli kohottanut hänet ei ainoastaan todennäköisyyden, vaan mahdollisuudenkin rajojen yläpuolelle.

Rue Pastourellille päästyään hän istahti rajakivelle ja vilkaisten ympärilleen varmentuakseen siitä, että kukaan ei häntä vaaninut, veti taskustaan maksuosoitukset, jotka hän oli aivan rutistanut kädellään. Hirvittävä ajatus oli näet juolahtanut hänen mieleensä ja saanut hien kihoamaan hänen otsalleen.

"Saa nähdä", tuumi hän katsellen seteleitä, "eikö tuo mies vaan ole minua pettänyt, eikö hän ole virittänyt tielleni ansaa, eikö hän lähetä minua varmaan kuolemaan sillä verukkeella, että muka hankkii minulle varman onnen. Saa nähdä, eikö hän tee minulle niinkuin tehdään lampaalle, kun se pivollisella tuoretta ruohoa vietellään teurastushuoneeseen. Olen kuullut sanottavan, että on liikkeellä paljon vääriä maksuosoituksia, joilla hovin elostelijat pettivät oopperan tyttöjä. Saa nähdä, eikö kreivi aikonut minua petkuttaa."

Ja hän irroitti pinkasta yhden näitä kymmenentuhannen livren maksuosoituksia ja mennen sitten erään kauppiaan luo kysyi, näyttäen hänelle maksuosoitusta, jonkun pankkiirin osoitetta vaihtaakseen sen, kuten isäntänsä muka oli käskenyt hänen tehdä.

Kauppias katseli seteliä käännellen sitä hyppysissään ja ihaillen sitä suuresti, sillä summa oli melkoinen ja hänen myymälänsä varsin vaatimaton, sekä mainitsi sitte Rue-Sainte-Avoien varrella erään rahamiehen, jonka puoleen Gilbert voisi kääntyä.

Maksuosoitus oli siis oikea.

Riemusta paisuvin sydämin Gilbert päästi heti mielikuvituksensa valloilleen, sitoi rahanipun entistä huolellisemmin taskussaan olevaan nenäliinaansa, ja kun hän Sainte-Avoie kadulla keksi vaatekojun, jonka näytteille asetettu varasto häntä vietteli, hän osti viidelläkolmatta livrellä eli toisella Balsamon hänelle antamista louisdoreista täydellisen kastanjanruskean vaatekerran, jonka siisteys viehätti hänen silmäänsä, parin hiukan haalistuneita silkkisukkia ja kiiltäväsolkiset kengät. Jokseenkin hieno palttinapaita täydensi tämän varsin sievän, joskaan ei uhkean puvun, jossa Gilbert ihaili itseään vilkaisemalla itseään vaatekauppiaan kuvastimesta.

Jättäen sitten vanhat, kuluneet vaatteensa täytemaksuna rahassa suorittamansa summan lisäksi hän pisti kallisarvoisen nenäliinan taskuunsa ja läksi vaatekojusta tukantekijän liikkeeseen, missä tämä neljännestunnissa laittoi Balsamon suojatin mielenkiintoisen pään siistiksi, jopa kauniiksikin.

Kun nyt kaikki nämä hommat olivat suoritetut, Gilbert meni leipuriin lähellä Ludvig XV:n toria, ostaen kahden soun edestä leipää, jonka hän nopeasti söi tiellä Versaillesiin.

Conférencen lähteellä hän pysähtyi juomaan.

Sitten hän jatkoi matkaansa, kieltäytyen kaikista ajurien tarjouksista näiden suureksi ihmeeksi, he kun eivät voineet käsittää, että niin hyvin puettu nuori mies tahtoi säästää viisitoista souta vasta kiillotettujen jalkineittensa kustannuksella. Mitä olisivat he sanoneet, jos olisivat tietäneet, että tällä jalkaisin kulkevalla nuorukaisella oli taskussaan kolmesataatuhatta livreä?

Mutta Gilbertillä oli omat syynsä kulkeakseen jalkaisin. Ensiksikin oli hän tehnyt varman päätöksensä olla tuhlaamalta penniäkään muuta kuin aivan välttämättömään; toiseksi tarvitsi hän yksinäisyyttä vapaammin antautuakseen liikehtimisiinsä ja yksinpuheluihinsa.

Ainoastaan Jumala tietää, kuinka monta onnellista ratkaisua suoritettiin nuoren miehen aivoissa niiden puolenkolmatta tunnin kuluessa, jotka hänen vaelluksensa kesti.

Puolessakolmatta tunnissa hän oli kävellyt enemmän kuin neljän lieuen matkan, huomaamatta taipaleen pituutta ja tuntematta pienintäkään väsymystä, niin vahva ruumiinrakenne oli tällä nuorella miehellä.

Kaikki hänen suunnitelmansa olivat valmiit, ja hän oli päättänyt esittää pyyntönsä seuraavaan tapaan:

Hän puhuttelisi isä Taverneytä korskeilevin sanoin, ja saatuaan paroonin suostumuksen hän haastaisi Andréelle niin kaunopuheisesti, että tämä ei ainoastaan antaisi hänelle anteeksi, vaan myöskin alkaisi tuntea kunnioitusta ja kiintymystä hänen valmistamansa tunteellisen puheen pitäjään.

Kun hän näin oli asiaa kauan ajatellut, toivo vei voiton pelosta, ja Gilbertistä tuntui mahdottomalta, että tyttö siinä asemassa, jossa Andrée oli, ei ottaisi vastaan rakkauden tarjoamaa korvausta, kun tämän rakkauden mukana seuraisi sadantuhannen écu'n summa.

Näitä pilvenlinnoja rakennellessaan Gilbert oli mielessään luonnonsuora ja vilpitön kuin yksinkertaisin lapsi patriarkkojen aikaan. Hän unohti kaiken tekemänsä pahan, ja se seikka todistaa ehkä rehellisempiä sydäntä kuin luulisi.

Kun kaikki nämä suunnitelmat olivat valmiiksi ajatellut, hän saapui, sydän kuin ruuvipihdissä, Trianonin alueelle. Sinne päästyään hän alistuisi kaikkeen: Filipin ensimäiseen raivonpurkaukseen, jonka hänen menettelynsä jalomielisyys, niin hän ajatteli, kuitenkin lepyttäisi, Andréen ensimäisen halveksumisen puuskaan, joka hänen rakkautensa täytyisi tyynnyttää, paroonin ensimäisiin herjauksiin, jotka hän kullallaan vaimentaisi.

Niin erillään seurapiireistä kuin Gilbert oli elänytkin, hän arvasi vaistomaisesti, että kolmesataatuhatta livreä taskussa on turvallinen panssari. Enimmin häntä peloitti Andréen kärsimysten näkeminen; vain tämän tuskan edessä hän pelkäsi heikkouttansa, joka heikkous voisi häneltä riistää osan hänen asiansa menestykseen tarvittavista keinoista.

Hän astui siis puutarhaan, katsellen eräänlaisella ylpeydelläkin, joka sopi hänen kasvonpiirteisiinsä, kaikkia noita työmiehiä, eilen vielä hänen tovereitaan, mutta tänään häntä alempia.

Hänen ensimäinen kysymyksensä koski parooni de Taverneytä. Hän teki tämän kysymyksen tietysti eräälle talouspuolella palvelevista rengeistä.

— Parooni ei ole Trianonissa, — vastasi tämä. Gilbert epäröitsi hetkisen.

— Entä hra Filip? — kysyi hän.

— Oh, hra Filip on matkustanut pois neiti Andréen kanssa.

— Matkustanut! — huudahti Gilbert peljästyneenä.

— Niin.

— Onko neiti Andrée siis matkustanut?

— Viisi päivää sitten.

— Pariisiinko?

Palvelija teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen: "Siitä en tiedä mitään."

— Mitä, ettekö tiedä mitään? — huudahti Gilbert. — Onko neiti Andrée matkustanut, kenenkään tietämättä, mihin hän on mennyt? Hän ei toki ole matkustanut ilman syytä.

— Kah, sellaista hupsuttelua! — vastasi mies Gilbertin kastanjanruskeasta puvusta huolimatta. — Eipä hän tietenkään ole matkustanut ilman syytä.

— Ja mistä syystä hän matkusti?

— Saadakseen ilmanvaihdosta.

— Saadakseen ilmanvaihdosta? — toisti Gilbert.

— Niin, Trianonin ilma kuuluu olleen hänelle epäterveellistä, ja lääkärin määräyksestä hän on lähtenyt Trianonista.

Oli turhaa kysellä enempää. Renki oli ilmeisesti sanonut kaiken, mitä hän neiti de Taverneystä tiesi. Mutta hämmästynyt Gilbert ei kuitenkaan voinut uskoa kuulemaansa. Hän riensi Andréen asunnolle ja näki oven suljetuksi. Lasinsirut, oljen- ja heinänkorret, patjoista varisseet rikat, joita oli siroiteltuina kuistilla, olivat tapahtuneen muuton näkyväisenä todistuksena.

Gilbert kiirehti entiseen kammioonsa, jonka tapasi samassa kunnossa, mihin sen oli jättänyt. Andréen ikkuna oli avoinna huoneen tuulettamista varten. Hänen katseensa voi siis tunkeutua eteiseen asti. Asunto oli aivan autio.

Silloin antautui Gilbert mitä hurjimpaan epätoivoon; hän puski päänsä seiniin, väänteli käsiään, kieriskeli lattialla.

Sitten hän syöksyi mielipuolen tavoin ullakkokamaristaan, astui portaita alas kuin siivillä lentäen ja meni syvälle metsään, jossa hän tukkaansa repien, parkuen ja sadatellen heittäytyi kanervikkoon ja kirosi elämää sekä niitä, jotka olivat sen hänelle antaneet.

"Oh, kaikki on lopussa, aivan lopussa!" voihki hän. "Jumala ei salli minun häntä enää tavata; Jumala tahtoo, että kuolen tunnonvaivoihin, epätoivoon ja rakkauteen. Tällä tavoin sovitan rikokseni, tällä tavoin hän, jota olen loukannut, saa kostonsa… Missä hän oikeastaan on?… Taverneyssäkö? Oh, minä kiirehdin sinne, sinne! Minä menen vaikka maailman ääriin; nousen ylös pilviin, jos on tarvis. Oh, minä keksin kyllä hänen jälkensä ja seuraan häntä, vaikkapa minun puolitiessä täytyisi nääntyä nälkään ja väsymykseen."

Mutta vähitellen hänen tuskansa niiden omasta purkauksesta kevenivät. Gilbert nousi, hengitti vapaammin, katsahti ympärilleen vähemmän hurjalla ilmeellä ja läksi hitain askelin jälleen taivaltamaan Pariisia kohti.

Tällä kertaa tarvitsi hän matkaan viisi tuntia.

"Parooni", tuumi hän jokseenkin johdonmukaisesti, "ei liene lähtenyt Pariisista. Minä menen hänen puheilleen. Neiti Andrée on paennut. Hän ei tosiaan voinut viipyä Trianonissa; mutta olkoon hän missä tahansa, isä tietää hänen olinpaikkansa. Sananen häneltä opastaa minut tytön jäljille, ja sitäpaitsi kutsuu hän tyttärensä takaisin, jos kiihoittamalla hänen ahneuttansa saan hänet taipumaan."

Tämän uuden ajatuksen vahvistamana Gilbert saapui Pariisiin kellon lähennellessä seitsemää ehtoolla, siis sillä hetkellä, jolloin viileys vietteli kävelijöitä ja huviajelijoita Elysée-kentille. Silloin häilyi Pariisi illan ensimäisten sumujen ja sen keinotekoisen valon ensimäisten säteiden välillä, joka siellä muuttaa päivän neljäkolmattatuntiseksi.

Tekemänsä päätöksen johdosta nuori mies suuntasi askeleensa suoraan pienen hotellin portille Coq-Héronin varrelle ja kolkutti hetkeäkään epäröimättä. Vain hiljaisuus hänelle vastasi. Hän kolkutti siis yhä kiivaammin, mutta kymmenes isku jäi yhtä tehottomaksi kuin ensimäinen.

Tämä viimeinenkin keino, johon hän oli luottanut, siis yhäti petti hänet. Mielettömänä raivosta, pureskellen sormiaan rangaistakseen ruumistaan siitä, että se kärsi vähemmän kuin hänen sielunsa, Gilbert kääntyi äkkiä kadunkulmassa, painoi ponninta Rousseaun ovella ja nousi portaita ylös.

Nenäliina, joka sisälsi nuo kolmekymmentä valtiorahaston maksuosoitusta, sisälsi myöskin ullakkokammion avaimen.

Gilbert ryntäsi sinne yhtä kiihkeästi kuin hän olisi rynnännyt Seineen, jos se olisi virrannut siitä ohi. Sitten, koska ilta oli kaunis ja hahtuvaisia pilviä leijaili sinisellä taivaalla, koska suloinen tuoksu nousi lehmuksista ja hevoskastanjista yön hämärään, koska yölepakko hipaisi äänettömin siivin pienen luukun ruutuja, Gilbert, jonka kaikki nämä tunnelmat toinnuttivat tietoiseksi, lähestyi luukkua ja nähdessään puiden välistä häämöittävän valkoiseksi maalatun paviljongin puutarhassa, jossa hän oli jälleen tavannut Andréen, senjälkeen kun oli luullut hänet iäksi kadottaneensa, hän tunsi sydämensä särkyvän ja vaipui melkein tainnuksissa kattokourun tukea vasten, silmät epämääräisesti ja ilmeettömästi tuijottaen avaruuteen.

52.

Gilbert huomaa, että rikoksen tekeminen on helpompaa kuin ennakkoluulon voittaminen.

Samassa suhteessa kuin Gilbertin vallannut tuskallinen tunne väheni, hänen ajatuksensa kävivät yhä selvemmiksi ja tarkemmiksi.

Nyt alkoi kuitenkin yhä enenevä pimeys estää häntä mitään eroittamasta. Silloin valtasi hänet voittamaton halu nähdä puut, rakennus ja käytävät, jotka yö oli sulattanut yhdeksi ainoaksi ryhmäksi, minkä päällä ilma leijaili kuin kuilun yläpuolella.

Hän muisti että hän eräänä iltana noina onnellisempina aikoina oli tahtonut hankkia tietoja Andréesta, nähdä hänet, kuulla hänen puhuvankin, ja että hän henkensä uhalla, sillä hän kärsi vielä toukokuun 31. päivän aiheuttamasta sairaudesta, oli luisuttautunut vesikourua pitkin ensimäisestä kerrasta alas, nimittäin juuri tämän puutarhan autuaalliselle maapohjalle.

Siihen aikaan oli hyvin vaarallista tunkeutua tähän paroonin asumaan taloon, missä Andréeta huolellisesti vartioittiin, mutta tästä vaarasta huolimatta Gilbert muisti, miten ihanalta hänestä oli tuntunut ja miten iloisesti hänen sydämensä oli sykkinyt, kun hän oli kuullut tytön äänen.

"Kah, entäpä jos yrittäisin uudestaan, jos vielä kerran menisin polvillani etsimään käytävien hiekasta lemmittyni siihen painamia rakkaita jälkiä."

Tämän sanan "lemmittyni", joka olisi ollut kauhea, jos joku olisi sen kuullut, Gilbert lausui melkein ääneensä ja omituisen nautinnon tunteella.

Hän keskeytti yksinpuhelunsa luodakseen tuijottavan katseen siihen kohtaan, missä arvasi rakennuksen sijaitsevan.

Sitten lisäsi hän hetkisen äänettä tähysteltyään:

"Mikään ei ilmaise minulle, että huoneustossa asuu muita vuokralaisia. Ei valoa, ei ääntä, ei avonaisia ovia. Eteenpäin siis!"

Gilbertillä oli yksi avu: kerran tehtyään päätöksensä hän pani sen perin nopeasti täytäntöön. Hän avasi ullakkokamarinsa oven ja kulki pimeässä hapuillen keveänä kuin ilmanhenki Rousseaun suojan ohitse, jonka jälkeen hän ensimäiseen kerrokseen saavuttuaan rohkeasti asettui harareisin vesitorvelle, luisuttaen itsensä maahan asti, aamulla vielä niin siistien housujensa pilaantumisen uhallakin.

Alas päästyään hän johdatti uudestaan mieleensä kaikki liikutuksensa ensimäiseltä paviljongissa käynniltään, narskutti hiekkaa kengänanturoillaan ja löysi pienen takaportin, jonka kautta Nicole oli päästänyt hra de Beausiren sisälle.

Vihdoin lähestyi hän ulkoportaita koskettaakseen huulillaan sälekaihtimien metallinappia, sanoen itsekseen, että Andréen käsi varmaankin oli tätä nappia pidellyt. Gilbertin rikos oli tehnyt hänen rakkaudestaan melkein uskonnollisen hartauden.

Äkkiä sisältä kuuluva melu säpsähdytti nuorta miestä, heikko ja kumea melu, ikäänkuin keveä astunta parkettilattialla.

Gilbert peräytyi. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen päänsä oli viimeisten kahdeksan tai kymmenen vuorokauden kuluessa niin vaivautunut, että hän huomatessaan valonsäikähdyksen tuikahtavan ovenrakosesta luuli taikauskon, tuon tietämättömyyden ja tunnonvaivojen tyttären, sytyttäneen hänen silmiinsä kaamean soihtunsa, joka soihtu muka näkyi kaihtimen säleiden läpi. Hän luuli, että hänen sielunsa kauhun valtaamana manasi esille toisen sielun, ja että oli tullut sellaisen näköhäiriön hetki, joita on hulluilla ja ylenmäärin intohimoisilla ihmisillä.

Ja kuitenkin tuo astunta ja tuo valo tuli yhä lähemmäksi, Gilbert näki ja kuuli, kuitenkaan uskomatta; mutta verho avautui äkkiä juuri sillä hetkellä, kun nuori mies lähestyi katsahtaakseen säleiden välitse, ja sysäys työnsi hänet seinää vasten, niin että hän kiljahti ja putosi polvilleen.

Se mikä hänet näin paiskasi polvilleen ei kuitenkaan oikeastansa ollut sysäys, vaan näky. Tässä autioksi luulemassaan huoneustossa, jonka porttia hän oli kolkuttanut kenenkään tulematta avaamaan, hänen silmiensä eteen oli ilmestynyt Andrée.

Nuori tyttö, sillä hän se todellakin oli, eikä mikään aave, parkaisi kuten Gilbertkin, mutta sitten hän jo vähemmän peljästyneenä, sillä kaiketi hän odotti jotakuta, kysyi:

— Mikä on? Kuka olette? Mitä tahdotte?

— Oi, anteeksi, anteeksi, mademoiselle! — mutisi Gilbert, kasvot nöyrästi käännettyinä maata kohti.

— Gilbert, Gilbert täällä! — huudahti Andrée kummastuneena, mutta ilman pelkoa tai vihaa. — Gilbert tässä puutarhassa! Mitä täältä haette, ystäväni?

— Oi, — sanoi hän liikutetulla äänellä, — älkää musertako minua, mademoiselle, olkaa sääliväinen; olen kovin paljon kärsinyt.

Andrée katseli Gilbertiä kummastuneena, ja kun hän ei tästä nöyryydestä mitään käsittänyt, hän sanoi:

— Nouskaahan ensin ylös ja selittäkää sitten minulle, miten olette tänne tullut.

— Oi, mademoiselle, — huudahti Gilbert, — minä en nouse ennenkuin olette antanut minulle anteeksi!

— Mitä olette minua vastaan sitten tehnyt, jotta minun pitäisi antaa teille anteeksi? Sanokaa, selittäkää. Joka tapauksessa, — jatkoi hän, — koska rikkomus ei voi olla suuri, on anteeksiantaminen helppoa. Filipiltäkö saitte avaimen? — Avaimen?

— Niin juuri; olimme sopineet, etten avaisi kellekään hänen poissaollessaan, ja voidaksenne tulla sisälle on hänen täytynyt teitä siinä avustaa, ellette ole kiivennyt muurin yli.

— Veljenne, hra Filip? — änkytti Gilbert. — Ei, ei, hän ei ole minua siinä avustanut. Mutta nyt ei olekaan kysymys veljestänne, mademoiselle. Te ette siis ole matkustanut? Ette ole lähtenyt Ranskasta? Oi onni, odottamaton onni!

Gilbert oli noussut toiselle polvellensa ja kiitti kohotetuin käsivarsin taivasta harvinaisen vilpittömästi.

Andrée kumartui hänen puoleensa ja katseli häntä levottomasti.

— Te puhutte kuin mielipuoli, hra Gilbert, — sanoi hän, — ja johan te revitte hameeni; päästäkää toki hameeni irti, päästäkää se irti, pyydän, ja lopettakaa tämä ilveily.

Gilbert nousi.

— Kah, te olette vihainen, — virkkoi hän; — mutta minä en saa valittaa, sillä olen sen hyvin ansainnut. Tiedän hyvin, että minun ei olisi sopinut tällä tavoin tulla luoksenne, mutta mitäpä sille voin! Minä en tiennyt asuvanne tässä paviljongissa; luulin sen olevan tyhjä, autio. Tulin tänne vain teitä muistellakseni, siinä kaikki… Pelkkä sattuma… En tosiaan enää tiedä, mitä sanon, suokaa minulle anteeksi. Aioin ensin kääntyä isänne, paroonin, puoleen; mutta hänkin oli hävinnyt.

Andrée liikahti.

— Isäni puoleen, — sanoi hän, — ja miksi isäni puoleen? Gilbert erehtyi tästä vastauksesta.

— Oh, siksi että pelkään teitä liiaksi, — virkkoi hän; — ja kuitenkin tiedän hyvin, että asian voi paremmin järjestää teidän ja minun välilläni. Se on varmin keino saada kaikki korjatuksi.

— Korjatuksi! Mitä se merkitsee? — kysyi Andrée. — Ja mitä on korjattava, sanokaa.

Gilbert katseli häntä nöyrästi ja rakkautta uhkuvin silmin.

— Oi, älkää suuttuko, — sanoi hän. — Tosin menettelen tässä perin rohkeasti, minä, joka olen niin halpa-arvoinen; menettelen perin rohkeasti, sanon, kohottaessani silmäni niin korkealle; mutta onnettomuus on jo tapahtunut.

Andrée liikahti kärsimättömästi.

— Rikos, jos niin tahdotte, — jatkoi Gilbert; — niin, rikos, sillä totisesti se oli suuri rikos. Mutta syyttäkää siitä rikoksesta välttämätöntä sallimusta, mademoiselle, älkääkä suinkaan minun sydäntäni…

— Teidän sydäntänne, teidän sydäntänne, välttämätöntä sallimusta!… Te olette järjiltänne, hra Gilbert, ja peloitatte minua.

— Oh, on mahdotonta, että tällaisella kunnioituksella, näin katuvaisena, otsa maahan luotuna, kädet ristissä herätän teissä muita tunteita kuin sääliä. Mademoiselle, kuunnelkaa, mitä aion teille sanoa, ja minä teen pyhän lupauksen Jumalan ja ihmisten edessä. Tahdon pyhittää koko elämäni hetkisen hairahduksen sovittamiseksi, tahdon, että tuleva onnenne on kyllin suuri haihduttaakseen kaikki menneiden kärsimysten muistot. Mademoiselle…

Gilbert epäröitsi.

— Mademoiselle, suostukaa avioliittoon, joka pyhittää rikollisen yhtymisen.

Andrée peräytyi askeleen.

— Ei, ei, — sanoi Gilbert, — minä en ole mielipuoli. Älkää yrittäkö paeta, älkää riuhtaisko pois käsiänne, joita suutelen. Olkaa armollinen, säälikää… suostukaa tulemaan vaimokseni.

— Vaimoksenne? — huudahti Andrée, luullen, että hän itse menettäisi järkensä.

— Oi, — jatkoi Gilbert kiihkeästi nyyhkyttäen, — oi, sanokaa, että annatte anteeksi tuon kauhean yön; sanokaa, että karkea tekoni on teitä inhoittanut, mutta sanokaa myös, että annatte katuvaiselle anteeksi. Sanokaa, että niin kauan pidätetty rakkauteni oikeutti rikokseni.

— Lurjus! — huudahti Andrée hurjassa vimmassa. — Se olit siis sinä? Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala!

Ja Andrée tarttui päähänsä, puristaen sitä molemmilla käsillään ikäänkuin estääkseen kapinallista järkeänsä pakenemasta.

Mykkänä ja hämmästyksestä kivettyneenä Gilbert peräytyi tämän kauniin ja kalpean Medusan edessä, jonka kasvot kuvastivat samalla kertaa sekä kauhua että kummastusta.

— Täytyikö vielä tämän onnettomuuden tulla osakseni, hyvä Jumala! — huudahti nuori tyttö yhä enemmän kiivastuen. — Täytyikö minun nähdä nimeni kaksin verroin häväistynä, sekä rikoksen että rikoksentekijän häpäisemänä? Vastaa, kurja pelkuri, vastaa, heittiö! Sinäkö sen teit?

"Hän ei sitä tiennyt!" mutisi Gilbert menehtyneenä.

— Apuun, apuun! — huusi Andrée, palaten huoneeseensa. — Filip, Filip, tänne, Filip!

Gilbert, joka synkkänä ja epätoivoisena oli häntä seurannut, etsi silmillään joka paikkaa, mihin voisi arvokkaasti kaatua odottamistaan iskuista, tai asetta puolustautuakseen.

Mutta kukaan ei saapunut Andréen huutoihin, tämä oli yksinään huoneustossa.

— Yksinäni, voi, yksinäni! — huudahti nuori tyttö kouristuksentapaisella raivolla. — Ulos täältä, kurja mies! Älä kiusaa Jumalan vihaa!

Gilbert kohotti hiljaa päänsä.

— Teidän vihanne, — mutisi hän, — on minulle kaikkein peloittavin viha. Älkää siis musertako minua, säälikää minua, mademoiselle! Hän pani kätensä rukoilevasti ristiin.

— Murhaaja, murhaaja, murhaaja! — kirkui nuori tyttö.

— Mutta ettekö tahdo kuunnella sanojani? — huudahti Gilbert. — Kuunnelkaa edes ensin ja surmauttakaa minut sitten, jos tahdotte.

— Kuunnella sinua, kuunnella sinua, vielä se rangaistus. Ja mitä sinulla on sanottavaa? Puhu.

— Samaa kuin jo äsken sanoin: olen tehnyt rikoksen, rikoksen, sen silmissä hyvin anteeksiannettavan rikoksen, ken kykenee lukemaan sydämeni; ja minä tuon korvauksen siitä rikoksesta.

— Oh, — huudahti Andrée, — tämä on siis sanan sisältö, joka minua kauhistutti ennenkuin sen ymmärsinkään. Avioliitto!… luullakseni lausuitte sen sanan?

— Arvoisa neiti! — änkytti Gilbert.

— Avioliitto, — jatkoi ylpeä nuori tyttö kiihtyen yhä enemmän. — Oh, minä en teihin suutu; minä halveksin teitä, vihaan teitä. Ja tämä halveksiminen on samalla kertaa niin alentava ja kauhea tunne, että minä en käsitä, miten voi elävänä kestää sen ilmaisua sellaisena kuin sen viskaan teille vasten silmiä.

Gilbert kalpeni, kaksi kiukun kyyneltä kimalteli hänen silmäripsissään; hänen huulensa vaalenivat ja puristuivat yhteen kuin kaksi helmiäisrihmaa.

— Mademoiselle, — sanoi hän väristen, — en ole niin vähäpätöinen, etten voisi korjata kunnianne menetystä.

Andrée suoristausi.

— Jos olisi kysymys kunnian menetyksestä, herraseni, — sanoi hän ylpeästi, — koskisi se teidän kunniaanne, eikä minun. Missä tilassa lienenkin, kunniani on silti tahraton ja vasta teidät naimalla häpäisisin itseni!

— Minä en uskonut, — vastasi Gilbert kylmällä ja vihlovalla äänellä, — että naisen äidiksi tultuaan olisi ajateltava muuta maailmassa kuin lapsensa tulevaisuutta.

— Enkä minä taas ollenkaan olisi luullut, että uskaltaisitte siihen asiaan puuttua, monsieur! — vastasi Andrée säihkyvin silmin.

— Puutun kuin puutunkin, mademoiselle, — tivasi Gilbert, joka alkoi nousta häntä polkevan vimmatun jalan puristuksesta. — Minä puutun siihen, sillä en tahdo, että tuo lapsi kuolee nälkään, kuten usein tapahtuu ylhäisissä perheissä, joiden tyttäret käsittävät kunniansa omalla tavallaan. Ihmiset ovat kaikki yhdenvertaisia; henkilöt, jotka itse ovat muita etevämpiä, ovat tämän perustotuuden julistaneet. Että te ette minua rakasta, sen kyllä käsitän, sillä te ette näe sydämeeni; käsitän senkin, että minua halveksitte, sillä ette tunne ajatuksiani. Mutta että kiellätte minulta oikeuden huolehtia lapsestani, sitä en koskaan voi käsittää. Ah, pyytäessäni teitä puolisokseni en tyydytä halua, intohimoa, en tavoittele kunniaa; tein sen velvollisuuden tunnosta, tuomitsin itseni orjaksenne, tein sen uhratakseni teille elämäni. Hyvä Jumala, eihän teidän suinkaan olisi tarvinnut kantaa nimeäni; olisitte voinut edelleenkin kohdella minua puutarhuri Gilbertinä, se olisi minulle oikein; mutta lastanne te ette saa uhrata. Tässä on kolmesataatuhatta livreä, jotka jalomielinen suojelija, arvostellen minua toisin kuin te, on antanut minulle myötäjäisiksi. Jos teidät nain, niin nämä rahat ovat minun; mutta itselleni, mademoiselle, tarvitsen vain vähän ilmaa hengittääkseni, jos elän, tai haudan kätkemään ruumiini, jos kuolen. Kaiken muun annan lapselleni; kah, tästä saatte ne kolmesataatuhatta livreä.

Ja hän laski paperitukon pöydälle melkein Andréen käden alle.

— Monsieur, — virkkoi tämä, — te erehdytte suuresti; teillä ei ole lasta.

— Minullako!

— Mistä lapsesta siis puhutte? — kysyi Andrée.

— No siitä, jonka äidiksi te tulette. Ettekö ole tunnustanut kahden henkilön, Filip-veljenne ja kreivi de Balsamon, läsnäollessa, että olette raskaana, ja että minä, minä onneton!…

— Ah, te kuulitte sen? — huudahti Andrée. — No, sitä parempi, sitä parempi: kuulkaa siis, herraseni, mitä teille vastaan; Te olette raukkamaisesti tehnyt minulle väkivaltaa; olette omistanut minut nukkuessani, olette omistanut minut rikoksella. Minä tulen äidiksi, se on totta; mutta lapsellani on ainoastaan äiti, kuuletteko? Olette kyllä minut raastanut; mutta lapseni isä te ette ole!

Ja tarttuen maksuosoituksiin hän heitti ne ylenkatseellisesti ulos huoneesta sillä tavoin, että ne lentäessään hipaisivat onnettoman Gilbertin kauheasti kalpenevia kasvoja.

Silloin puistatti nuorta miestä niin synkkä raivo, että Andréen suojelusenkelin vielä kerran täytyi hänen puolestaan vapista. Mutta tämä raivo talttui omaan hurjuuteensa, ja hän astui Andréen ohitse häneen enää katsahtamattakaan.

Tuskin hän oli astunut kynnyksen yli, kun Andrée syöksyi hänen jälkeensä, sulki ovet, verhot, ikkunat ja luukut, ikäänkuin tällä kiihkeällä toiminnalla asettaakseen maailmankaikkeuden nykyisyyden ja menneisyyden välille.

53.

Päätös.

Miten Gilbert tuli kotiin, miten hän kärsimyksistä ja raivosta menehtymättä saattoi kestää yön tuskat, miten oli mahdollista, että hänen aamulla noustessaan tukka ei edes ollut harmaa, sitä emme tässä yritä lukijalle selittää.

Päivän valjettua Gilbert tunsi voimakasta halua kirjoittaa Andréelle ilmoittaakseen hänelle kaikki pätevät ja rehelliset syyt ja todistelut, mitkä yöllä olivat syntyneet hänen aivoissaan; mutta hän oli jo liian usein saanut tuta tytön taipumatonta luonnetta, jotta mitään toivoa olisi ollut hänellä jälellä. Kirjoittaminen oli sitäpaitsi myönnytys, jota hänen ylpeytensä ei voinut sietää. Kun hän ajatteli, että kirje rutistettaisiin, heitettäisiin ehkä lukematta pois, ja että se ainoastaan opastaisi liudan kiihkeitä ja typeriä vihollisia hänen kintereilleen, katsoi hän parhaaksi jättää kirjoittamatta.

Gilbert ajatteli silloin, että hänen ehdotuksensa saisi paremman vastaanoton isältä, joka oli ahne ja kunnianhimoinen, tai veljeltä, joka oli kunnon mies ja jota oli peljättävä vain hänen vihansa ensimäisessä purkauksessa.

"Mutta", tuumi hän, "mitä hyödyttää, että hra de Taverney tai hra Filip minua tukisi, kun Andrée vainoo minua ikuisella epäyksellään: 'En tunne teitä…!' Hyvä", lisäsi hän itsekseen, "mikään ei enää kiinnitä minua tuohon naiseen; hän itse on ottanut katkaistakseen meitä yhdistäneet siteet".

Hän sanoi tämän tuskasta kieriskellen patjoillaan, raivostuneena muistellen Andréen äänen ja kasvonilmeiden pienimpiäkin vivahduksia; hän sanoi tämän kärsien sanomatonta kidutusta, sillä hän rakasti mielettömästi.

Kun aurinko, joka jo oli korkealla taivaalla, pilkisti ullakkokamariin, Gilbert nousi horjuen, vielä viimeinen toive rinnassaan, että näkisi vihollisensa puutarhassa tai itse rakennuksessa. Sekin olisi ollut jonkinlainen ilo onnettomuudessa.

Mutta äkkiä katkera kiukun, tunnonpistosten ja vihan aalto hukutti hänen ajatuksensa; hän muisti kaiken inhon ja ylenkatseen, mitä hän tytön puolelta oli saanut kärsiä, ja pysähtyen tahdonvoiman aineelle antamasta käskystä keskelle huonetta hän sanoi itsekseen:

"Ei, sinä et enää mene katsomaan tuosta ikkunasta; ei, sinä et enää hengitä sisääsi myrkkyä, josta kuoleminen sinulle tuottaa nautintoa. Hän on julma nainen, joka ei koskaan, kun taivutit itsesi hänen edessään, ole sinulle hymyillyt eikä virkkanut mitään lohdutuksen tai ystävyyden sanaa, vaan on huvikseen kynsillään raadellut sydäntäsi, kun se vielä kuohui viattomasta ja puhtaasta rakkaudesta. Hän on kunniaton ja uskonnoton olento, koska hän kieltää lapselta isän, sen luonnollisen tuen, ja tuomitsee onnettoman hennon olennon unhoon, kurjuuteen, ehkä kuolemaan, siksi että tämä lapsi häpäisee kantajansa kohdun. Niin, Gilbert, olitpa kuinka rikollinen tahansa, oletpa kuinka rakastunut ja raukkamainen hyvänsä, minä kiellän sinua astumasta tuolle luukulle ja suuntaamasta ainoatakaan katsetta paviljonkiin; kiellän sinua säälimästä tuon naisen kohtaloa ja heikontamasta sielusi joustavuutta menneitä asioita ajattelemalla. Kuluta elämäsi kuin luontokappale työssä ja luonnollisten tarpeittesi tyydyttämisessä; käytä aika, joka kuluu loukkauksen ja koston välillä, ja muista aina, että ainoa keino itsesi kunnioittamiseen nyttemmin on pysytellä noiden ylpeiden aatelisten yläpuolella ja ylevyydessä voittaa heidät."

Kalpeana ja vapisevana ja vaikka hänen sydämensä veti häntä ikkunaan, hän kuitenkin totteli järkensä käskyä. Olisi voinut nähdä hänen vähitellen, verkalleen, ikäänkuin hänen jalkansa olisivat tahtoneet kasvaa kiinni lattiaan, kulkevan askel askeleelta portaita kohti. Vihdoin hän astui ulos mennäkseen Balsamon luo.

Mutta äkkiä hän pysähtyi muuttaen mieltänsä.

"Hupsu, kurja mielipuoli, mikä olenkin!" sanoi hän. "Puhuin luullakseni kostosta; mutta mitenkä minä voisin kostaa?… Surmatako tuo nainen? Ei, ei, hän antaisi mielellään henkensä voidakseen syytää päälleni uuden soimauksen! Herjatako häntä julkisesti? Uh, se olisi halpamaista!… Onko tuon ihmisen sielussa ainoatakaan herkkätuntoista kohtaa, mihin neulanpistoni viiltäisi yhtä tuskallisesti kuin tikarin isku… Hänet on nöyryytettävä… niin, sillä hän on vielä ylpeämpi kuin minä. Nöyryytettävä… hm, kuinka minä hänet nöyryyttäisin?… Minulla ei ole mitään, en ole mitään, ja epäilemättä hän rientää kätköön. Tosin kyllä läsnäoloni, taajat näyttäytymiseni, halveksiva ja härnäilevä uhman katse tuottaisi hänelle kamalaa tuskaa. Tiedän hyvin, että tunteeton äiti olisi sydämetön sisar ja usuttaisi veljensä minut surmaamaan; mutta mikä estää minua oppimasta ihmisen tappamista niinkuin olen oppinut ajattelemisen ja kirjoittamisen? Kuka estää minua lyömästä Filipiä maahan, riisumasta häneltä aseet, nauramasta vasten silmiä sekä kostajalle että kostettavalle? Ei, tämä keino kelpaisi huvinäytelmässä; se luottaa taitoonsa ja kokemukseensa, joka ei ota lukuun Jumalan tai sattuman väliintuloa… Yksinäni, yksinäni, aseettomin käsivarsin, ilman järkeni kekseliäisyyttä, pelkällä luonnon minulle antamalla lihasvoimalla ja tahdonlujuudella teen tyhjiksi noiden raukkojen suunnitelmat… Mitä Andrée tahtoo? Mitä hänellä on? Mitä voi hän esittää puolustuksekseen ja minun turmiokseni?… Tuumikaamme."

Seisoen etukumarassa muurin ulospistävällä syrjällä, katse tuijottavana, hän vaipui sitten syviin mietteisiin.

"Sitä, mikä voi miellyttää Andréeta", sanoi hän, "minä inhoan. Täytynee siis hävittää kaikki, mitä minä inhoan?… Hävittääkö? Oh, ei suinkaan!… Älköön kostoni milloinkaan johdattako minua pahoihin tekoihin, älköön se koskaan pakoittako minua käyttämään tulta tai miekkaa! Mitä minulle silloin jää? Kah, minun on etsittävä syy Andréen etevämmyyteen, on saatava selville, millä hän sitoo sekä sydämeni että käsivarteni… Ah, mutta olla häntä enää näkemättä! tulematta enää hänen silmiensä eteen!… Väistää muutaman askeleen päästä tuota naista, kun hän hymyillen ylimielisessä kauneudessaan pitää lastansa kädestä… lastansa, jolle jään ijäti tuntemattomaksi… Maa ja taivaat!"

Ja Gilbert korosti tätä lausettaan raivokkaalla nyrkiniskulla kiviseinään ja vieläkin kauheammalla kirouksella, joka kohosi taivasta kohti.

"Hänen lapsensa, siinähän koko salaisuus! Hän ei saa koskaan omistaa tuota lasta, jonka hän totuttaisi kammoamaan Gilbertin nimeä. Hänen on päinvastoin tiedettävä, että tämä lapsi kasvaessaan oppii kammoamaan Andréen nimeä! Sanalla sanoen, tätä lasta, jota hän ei rakastaisi, jota hän ehkä kiusaisi, sillä hänellä on häijy sydän, tätä lasta, jonka olemassaolosta minua alati syytettäisiin, tätä lasta Andrée ei saa koskaan nähdä. Ja karjukoon hän sen menetettyään kuin naarasleijona, jolta penikat ovat riistetyt!"

Gilbert suoristausi kauniina vihassaan ja villissä ilossansa.

"Tapahtukoon niin!" virkkoi hän puiden nyrkkiään Andréen asuntoa kohti. "Sinä olet tuominnut minut häpeään, yksinäisyyteen, omantunnonvaivoihin, rakkauteen… Minä vuorostani tuomitsen sinut hedelmättömään kärsimykseen, yksinäisyyteen, häpeään, pelkoon, kostoon kykenemättömään vihaan. Sinä olet etsivä minua, kun olen paennut; sinä kutsut lastasi, vaikkapa vain löydettyäsi repiäksesi sen kappaleiksi; mutta ainakin olen sytyttänyt raivokkaan halun sieluusi, olen työntänyt kahvattoman säilän sydämeesi… Niin, niin, lapsi! Minun täytyy saada lapsi, Andrée, — ei sinun lastasi, kuten sanoit, vaan omani. Gilbert hankkii itselleen lapsensa, äidin puolelta jalosukuisen lapsen… Lapseni… lapseni!…"

Ja vähitellen hän aivan haltioitui ilosta.

"Kah", sanoi hän, "nyt ei ole kysymys tavallisten ihmisten kiukusta tai kiusasta, eikä paimenlaulujen valituksista. Tässä on kysymys oikein suurenmoisesta suunnitelmasta. Nyt minun ei enää tarvitse kieltää katsettani tähystelemästä paviljonkiin, vaan on kiihoitettava kaikki voimani, koko sieluni valvomaan yritykseni onnistumista.

"Minä valvon, Andrée!" sanoi hän juhlallisesti lähestyessään ikkunaa. "Minä valvon yöt ja päivät; sinä et enää astu askeltakaan sitä väijymättäni; sinä et enää kertaakaan kirahda tuskasta lupaamattani sinulle vielä tuimempaa tuskaa; sinä et yritä hymyilyä, vastaamattani siihen herjaavalla pilkkanaurulla. Sinä olet minun saaliini, Andrée; osa sinusta kuuluu minulle; minä valvon, minä valvon!"

Sitten hän lähestyi ikkunan luukkua ja näki sälekaihtimien paviljongissa avautuvan ja Andréen varjon leijailevan, luultavasti jonkun kuvastimen heijastamana, ikkunaverhoilla ja huoneen katossa.

Senjälkeen saapui Filip, joka oli noussut aikaisemmin, mutta oli työskennellyt omassa suojassaan Andréen huoneen takana.

Gilbert huomasi, kuinka vilkasta sisarusten keskustelu oli. Epäilemättä puhuttiin hänestä ja eilisestä kohtauksesta. Filip käveli edestakaisin lattialla ikäänkuin neuvottomana. Gilbertin tulo oli kenties muuttanut jotakin heidän asuntosuunnitelmissaan; kenties aikoivat he muualta etsiä rauhaa, pimeyttä ja unhoitusta.

Tämä ajatus sai Gilbertin silmät niin leimuaviksi, että ne säteillään olisivat voineet sytyttää paviljongin ja tunkeutua maan ääriin!

Mutta melkein samassa astui sisälle palvelustyttö puutarhaportin kautta… Hänellä oli kai joku suositus, sillä Andrée otti hänet vastaan, ja hän kantoi heti pienen vaatemyttynsä Nicolen entiseen kammioon. Sitten erinäisten huonekalujen, talouskapineiden ja ruokavarojen ostokset varmensivat valppaan Gilbertin otaksumisessaan, että veli ja sisar aikoivat turvallisesti jäädä sinne.

Filip tutki ja tutkitutti mitä huolellisimmin puutarhaportin lukot. Tässä erityisesti todisti, että Gilbertin epäiltiin päässeen sisälle väärällä avaimella, jonka hän ehkä oli saanut Nicolelta, se seikka, että lukkoseppä Filipin läsnäollessa vaihtoi lukot ja avaimet toisenlaisiin.

Tämä oli ensimäinen ilo, mitä Gilbert kaikkien näiden tapausten aikana oli tuntenut. Hän hymyili ivallisesti.

"Ihmis-parat", mutisi hän, "he eivät ole kovin vaarallisia; luottavat lukkoihin eivätkä edes aavista, että kykenen kiipeämään muurin ylitse… Eivät he sinusta, Gilbert, suuria ajattele. Sitä parempi! Niin, ylpeä Andrée", lisäsi hän, "oviesi lukoista huolimatta voisin tunkeutua luoksesi, jos tahtoisin… Mutta vihdoinkin olen minä vuorostani päässyt onnen suosioon; minä halveksin sinua… ja ellei päähänpisto…"

Hän pyörähti kantapäillään, matkien hovin elostelijoita.

"Mutta ei", jatkoi hän katkerasti, "on arvokkaampaa, etten sinusta enää välitä… Nuku rauhassa; kiduttaakseni sinua mielinmäärin on minulla vaikuttavampia keinoja kuin sinun omistamisesi; nuku!"

Hän poistui ullakkoikkunan äärestä, ja vilkaistuaan pukuunsa astui portaita alas mennäkseen Balsamon luo.

54.

Joulukuun 15. päivänä.

Gilbert ei kokenut Fritzin puolelta mitään vaikeutta päästäkseen Balsamon puheille.

Kreivi lepäili sohvalla, kuten on rikkaiden ja joutilaiden tapa nukkumatta kulutetun yön vaivojen jälkeen. Näin ainakin ajatteli Gilbert nähdessään hänet makuulla tähän aikaan vuorokaudesta.

On luultavaa, että kamaripalvelija oli saanut määräyksen osoittaa Gilbert sisälle, heti kun hän saapuisi, sillä hänen ei tarvinnut sanoa nimeään tai edes avata suutaan.

Nuoren miehen astuessa saliin Balsamo kohottausi kyynäspäänsä varaan ja sulki kirjan, joka hänellä oli avattuna, vaikkei hän sitä lukenut.

— Ahaa, — virkkoi hän, — siinä on poika, joka pian menee naimisiin!

Gilbert ei vastannut mitään.

— Se on hyvä, — sanoi kreivi, palaten velttoon asentoonsa, — sinä olet onnellinen ja sinä olet myöskin kiitollinen. Varsin kaunista! Tulet minua kiittämään, mutta se on tarpeetonta. Säästä se, Gilbert, vastaisen varalle. Kiitokset ovat vaihtorahaa, joka tyydyttää monia ihmisiä, jos niitä seuraa hymyily. Mene, ystäväni, mene.

Balsamon sanoissa ja äänessä, jolla hän ne lausui, oli jotakin syvästi surullista ja vienoa, ja se vaikutti Gilbertiin samalla kertaa sekä nuhteen että paljastuksen tapaan.

— Ei, — vastasi tämä, — te erehdytte, monsieur, minä en suinkaan mene naimisiin.

— No, — sanoi kreivi, — mitä sinä sitten teet? Mitä on sinulle tapahtunut?

— Minulle on tapahtunut, että minulle näytettiin ovi, — vastasi Gilbert.

Kreivi kääntyi nyt täydellisesti puhujaan päin.

— Sinä olet toimittanut asiasi typerästi, ystäväni.

— En suinkaan, monsieur; en ainakaan luule.

— Kuka sinut ajoi pois?

— Tytär.

— Se oli luonnollista; mikset puhunut isälle?

— Siksi, että kohtalo ei sitä sallinut.

— Ahaa, oletko sinä sallimuksen uskoja?

— Minulla ei ole varaa uskomisiin. Balsamo rypisti kulmiaan ja katsoi Gilbertiin hiukan uteliaana.

— Älä puhu sillä tavoin asioista, joita et tunne, — sanoi hän. — Ikämiehissä se on tyhmyyttä, nuorissa häikäilemättömyyttä. Ylpeä saat kernaasti olla, mutta houkkiomaisuutta en siedä. Sano minulle, ettet voi menetellä typerästi; sen voin hyväksyä. Mutta asiaan, mitä olet tehnyt?

— Kah, runoilijan tavoin tahdoin haaveilla toimimisen asemesta; tahdoin mennä kävelemään käytäville, joilla olin nauttinut rakkauden unelmista, ja aivan äkkiä esiintyi minulle todellisuus, olemattani siihen valmistautunut. Todellisuus iski minut siihen paikkaan.

— Se olikin oikein, Gilbert; sillä mies sinun asemassasi on kuin sotajoukon tiedustelijat. He eivät saa kulkea muuten kuin musketti oikeassa kädessä ja salalyhty vasemmassa.

— Sanalla sanoen, monsieur, minä kärsin tappion; neiti Andrée nimitti minua roistoksi ja murhamieheksi ja lupasi minut surmauttaa.

— No, mutta hänen lapsensa?

— Hän sanoi minulle, että lapsi kuului hänelle eikä minulle.

— Ja sitten?

— Sitten minä poistuin.

— Ah!

Gilbert kohotti päätänsä.

— Mitä olisitte te tehnyt minun asemassani? — kysyi hän.

— Sitä en vielä tiedä. Mutta sano minulle, mitä nyt aiot tehdä.

— Rangaista häntä minulle tuottamistaan nöyryytyksistä.

— Tuo on kai vain tyhjä uhkaus?

— Ei, monsieur, se on päätökseni.

— Mutta… olet ehkä antanut riistää itseltäsi salaisuutesi… rahasi?

— Salaisuuteni on minun, enkä anna sitä kenenkään riistää; rahat olivat teidän, ja ne tuon takaisin.

Ja Gilbert avasi liivinsä vetäen sieltä nuo kolmekymmentä maksuosoitusta, jotka hän huolellisesti laski ja levitti pöydälle Balsamon eteen.

Kreivi otti ne ja kääri kokoon, yhä tarkaten Gilbertiä, jonka kasvot eivät ilmaisseet pienintäkään mielenliikutusta.

"Hän on rehellinen, hän ei ole ahne… hänellä on älyä ja päättäväisyyttä; hän on mies", ajatteli hän.

— Nyt, kreivi, — sanoi Gilbert, — on minun tehtävä tili teiltä saamistani kahdesta louisdorista.

— Älä liioittele mitään, — vastasi Balsamo; — on kaunista tuoda takaisin satatuhatta écu'ta; mutta olisi lapsellista antaa takaisin neljäkymmentäkahdeksan livreä.

— En aikonutkaan niitä antaa teille takaisin; tahdoin vain sanoa teille, mihin nuo kultarahat käytin, jotta täydellisesti käsittäisitte tarvitsevani vielä sellaisia.

— Se muuttaa asian. Sinä pyydät siis?

— Minä pyydän.

— Mitä varten?

— Toimeenpannakseni sen, mitä äsken nimititte tyhjäksi sanaksi.

— Olkoon. Sinä tahdot siis kostaa puolestasi?

— Ylevällä tavalla, mielestäni.

— Sitä en epäile; mutta julmasti, eikö niin?

— Niin.

— Paljonko tarvitset?

— Tarvitsen kaksikymmentätuhatta livreä

— Etkä sinä aio koskea tuohon nuoreen naiseen? — virkkoi Balsamo, uskoen tällä kysymyksellään hillitsevänsä Gilbertin.

— Minä en koske häneen.

— Etkä hänen veljeensäkään?

— En häneenkään, enkä myöskään isään.

— Sinä et aio parjata häntä?

— Minä en koskaan avaa suutani lausuakseni hänen nimeänsä.

— Hyvä, minä käsitän sinut. Mutta on aivan samaa lävistää nainen tikarilla tai surmata hänet alituisella uhmailulla Sinä tahdot uhmailla häntä näyttäytymällä, seuraamalla häntä, musertamalla hänet herjaavalla ja vihaisella hymyilyllä.

— Minulla on niin vähän aikeita kaikkeen tuohon, minkä mainitsitte, että tulen juuri teiltä kysymään, millä tavoin voisin maksuttomasti päästä meren yli, jos saisin halun jättää Ranskan.

Balsamo huudahti kummastuksesta.

— Nuoriherra Gilbert, — virkkoi hän äänellä, joka samalla kertaa oli sekä terävä että ystävällinen, ilmaisematta silti tuskaa enempää kuin iloakaan, — te ette minusta ole johdonmukainen kaikessa epäitsekkyydessänne. Te pyydätte minulta kahtakymmentätuhatta livreä, ettekä katso voivanne tuosta summasta ottaa tuhatta livreä laivamatkanne maksuksi.

— En, monsieur, ja siihen on kaksi syytä.

— Ja ne syyt ovat?

— Ensimäinen on, että minulla lähtöpäivänäni ei enää ole penniäkään; sillä ottakaa huomioon, paras kreivi, että minä en pyydä itselleni. Pyydän noita rahoja korjatakseni hairahduksen, jonka tekemisen te minulle helpoititte…

— Ah, sinä olet hyvämuistinen! — sanoi Balsamo puristaen huuliaan.

— Siksi että olen oikeassa… Minä pyydän rahoja korjatakseni hairahduksen, enkä elääkseni tai lohduttautuakseni. Ei ainoakaan sou näistä kahdestakymmenestätuhannesta livrestä joudu minun taskuuni. Niillä on oma päämääränsä.

— Lapsesi, minä käsitän…

— Niin, lapseni, monsieur, — vastasi Gilbert tavallaan ylpeänä.

— Entä sinä?

— Minä olen voimakas, vapaa ja älykäs. Kyllä minä aina elän, ja minä tahdon elää!

— Niin, sinä elät! Jumala ei ole koskaan antanut niin voimakasta tahtoa sieluille, jotka ovat määrätyt ennen aikaansa jättämään maailman. Jumala vaatettaa lämpimästi kasvit, joiden on uhmattava pitkiä talvia; Hän pukee teräshaarniskaan sydämet, joilla on pitkät koettelemukset kestettävinä. Mutta sinähän muistaakseni esitit kaksi syytä, miksi et varaisi itsellesi tuhatta livreä. Ensiksikin hienotuntoisuus.

— Sitten varovaisuus. Sinä päivänä, jona lähden Ranskasta, täytyy minun piileksiä… Menemällä kapteenin luo jossakin satamassa maksaakseni hänelle matkani — sillä niinhän se kai tapahtuu, — menemällä myymään itseni, sanon, ei minun onnistu lymytä.

— Sinä siis luulet, että voin auttaa sinut katoamaan?

— Minä tiedän, että sen voitte.

— Kuka sen sinulle on sanonut?

— Oh, teillä on niin suuri määrä yliluonnollisia keinoja käytettävissänne, että teillä täytyy olla myöskin hyvä varasto luonnollisia keinoja. Loihtija ei koskaan ole niin varma asiastaan, ettei hän pitäisi jotakin hyvää pelastusporttia varalla.

— Gilbert, — virkkoi Balsamo äkkiä, ojentaen kätensä nuorta miestä kohti, — sinulla on seikkaileva ja rohkea luonne; sinä olet kokoonpantu hyvästä ja pahasta kuin nainen; sinä olet kylmäverinen, järkkymätön ja rehellinen ilman teeskentelyä. Minä teen sinusta mahtavan miehen; jää tänne, sanon sinulle, tämä talo on varma turvapaikka. Sitäpaitsi matkustan muutaman kuukauden päästä Euroopasta ja otan sinut mukaani. Gilbert kuunteli.

— Muutaman kuukauden päästä, — sanoi hän, — en kieltäydy; mutta tänään minun täytyy teille sanoa: Kiitos, jalo kreivi, tarjouksenne on loistava minunlaiselleni onnettomalle; ja kuitenkin minä siitä kieltäydyn.

— Mutta hetken kosto ei liene ehkä viisikymmenvuotisen tulevaisuuden arvoinen.

— Monsieur, mielikuvani tai oikkuni merkitsee minulle aina enemmän kuin koko maailma sillä hetkellä, jolloin tuo mielijohde tai oikku herää aivoissani. Koston ohella on minulla sitäpaitsi velvollisuus täytettävänä.

— Tästä saat ne kaksikymmentätuhatta livreä, — vastasi Balsamo epäröimättä.

Gilbert otti kaksi valtiorahaston maksuosoitusta ja katsahtaen hyväntekijäänsä virkkoi:

— Te teette ihmiset kiitollisiksi kuin olisitte kuningas!

— Oh, enemmänkin toivoakseni, — vastasi Balsamo; — sillä minä en edes pyydä, että minua muistetaan.

— Hyvä; mutta minä olen kiitollinen, kuten äsken sanoitte, ja kun olen täyttänyt tehtäväni, maksan teille nämä kaksikymmentätuhatta livreä.

— Millä tavoin?

— Palvelemalla teitä niin monta vuotta kuin palvelija tarvitsee maksaakseen isännälleen kaksikymmentätuhatta livreä.

— Tälläkin kertaa olet epäjohdonmukainen, Gilbert. Vain hetkinen sitten sanoit: Pyydän teiltä kaksikymmentätuhatta livreä, jotka olette minulle velkaa.

— Se on totta; mutta te olette voittanut sydämeni.

— Se ilahduttaa minua, — sanoi Balsamo kasvojaan väräyttämättä. — Olet siis käytettävänäni, jos tahdon?

— Olen.

— Mitä osaat tehdä?

En mitään, mutta kykenen kaiken oppimaan

— Se on totta.

— Mutta minä haluan, että minulla on taskussani keino, minkä avulla voin jättää Ranskan kahdessa tunnissa, jos tarve vaatii.

— Kas niin, nyt palvelijani karkaa!

— Minä voin kyllä tulla takaisin luoksenne.

— Ja minä osaan kyllä sinut löytää. Kah, lopettakaamme jo, näin pitkä keskustelu väsyttää minua. Siirrä pöytä tänne!

— Tässä.

Balsamo otti paperit ja luki puoliääneen seuraavan lauseen, joka oli piirrettynä eräälle niistä ja kolmella allekirjoituksella tai oikeammin omituisella salamerkillä varustettu:

'Joulukuun 15. päivänä Havressa, Bostoniin, P. J. Adonis.'

— Mitä ajattelette Amerikasta, Gilbert?

— Että se ei ole Ranska, ja että määrätyllä hetkellä minulle olisi hyvin mieluista matkustaa meren yli mihin maahan tahansa, jonka nimenä ei ole Ranska.

— Hyvä!… Eikö mainitsemasi hetki satu joulukuun 15. päivän tienoilla?

Gilbert laski sormillaan ja mietti.

— Aivan oikein, — sanoi hän.

Balsamo otti kynän ja kirjoitti tyhjälle paperiarkille ainoastaan kaksi riviä:

'Ottakaa matkustaja Adonis laivaan.

Josef Balsamo.'

Mutta tämä paperi on vaarallinen, — huomautti Gilbert, — ja minä, joka etsin turvapaikkaa, voisin hyvinkin saada sellaisen Bastiljissa.

— Liiallinen äly voi tehdä hullujen kaltaiseksi, — sanoi kreivi. — Adonis, paras Gilbert, on kauppalaiva, jonka varustajista minä olen ensimäinen.

— Suokaa anteeksi, kreivi, — virkkoi Gilbert kumartaen; — minä olen todellakin poloinen raukka, jonka pää joskus joutuu pyörälle, mutta ei koskaan kahta kertaa perätysten; suokaa minulle siis anteeksi ja luottakaa kiitollisuuteeni.

— Mene, ystäväni.

— Hyvästi, paras kreivi!

— Hyvästi näkemiin, — vastasi Balsamo, kääntäen hänelle selkänsä.

55.

Jäähyväis-audienssi.

Marraskuussa, siis useita kuukausia kertomiemme tapausten jälkeen, Filip de Taverney lähti vuodenaikaan nähden hyvin varhain, nimittäin päivänkoitteessa, talosta, jossa hän asui sisarensa kanssa. Vielä sammuttamattomien katulyhtyjen valossa oli Pariisin koko pikku liikenne herännyt eloon: pienet höyryävät kakut, joita köyhä rihkamakauppias ahmii kuin juhla-ateriaa aamun raikkaassa tuulessa, vihanneksilla täytetyt selässä kannettavat vasut, kauppahalleihin vierivät kaloilla ja ostereilla kuormitetut kärryt, ja tässä puuhailevan joukon kuhinassa vallitseva eräänlainen pidättyväisyys, jota työläisten oli noudatettava kunnioituksesta rikkaiden unta kohtaan.

Filip kiirehti sen väkirikkaan ja touhuisan kaupunginosan läpi, missä hän, asui, saapuakseen aivan tyhjille Elysée-kentille.

Kellastuneet lehdet värisivät puiden latvoissa; suurin osa niistä peitti jo Cours de la Reinen puistokäytäviä, ja tällä hetkellä autiot pallokentät verhosi paksu kerros näitä tuulessa tanssivia lehtiä.

Nuori mies oli Pariisin hyvinvoipien porvarien tapaan puettuna leveäliepeiseen nuttuun, polvihousuihin ja silkkisukkiin. Hänellä oli miekka vyöllä, ja hänen erittäin huoliteltu tukkalaitteensa ilmaisi, että hänen oli täytynyt kauan ennen aamunkoittoa antautua tukantekijän, tuon senaikuisen kauneuden tärkeimmän vaalijan, käsiin.

Siksipä Filip huomatessaan aamutuulen alkavan pörröttää hänen tukkalaitettaan ja puhallella pois hiusjauhetta loi tyytymättömän katseen Elysée-kenttien puistokadulle nähdäkseen, oliko joku tuolla ajotiellä liikennettä välittävistä vuokravaunuista jo saapunut.

Kauan hänen ei tarvinnut odottaa, kun vanhat, haalistuneet ja ränstyneet, laihan liinakkotamman vetämät ajopelit alkoivat kolista tiellä; ja ajurin valpas ja surullinen silmä tähtäili loitolle puiden sekaan etsiäkseen kyydittävää, niinkuin Aineias tähysteli laivojaan Tyrhenan-meren aallokoissa.

Filipin huomattuaan tämä mestariajaja rapsautti tammaansa niin tarmokkaasti ruoskalla, että vaunut pian ehtivät vaeltajan luo.

— Toimittakaa niin, — sanoi Filip, — että täsmälleen kello yhdeksältä olen Versaillesissa, niin saatte puoli écu'ta.

Kello yhdeksältä Filipillä oli todellakin dauphinen luona aamu-vastaanotto, jollaisia tämä vast'ikään oli alkanut antaa. Valppaana ja vapautuen kaikista hovitapojen laeista prinsessan oli tapana aamuisin tarkastaa Trianonissa teettämiään töitä. Ja kun hän vaelluksillaan tapasi anojia, joille oli luvannut puheillepääsyn, hän suoritti rivakasti keskustelut heidän kanssaan, aina harkitsevan tyynesti ja ystävällisesti, mutta silti arvokkaasti, jopa toisinaan ylväästikin, kun huomasi jonkun käsittävän hänen alentuvaisuutensa väärin.

Filip oli ensin päättänyt kulkea jalkaisin, sillä hänen täytyi noudattaa mitä ankarinta säästäväisyyttä; mutta itserakkaus tai ehkä vain se kunnioituksen tunne, jota kukaan sotilashenkilö ei koskaan unohda itseään kohtaan häntä ylhäisemmän henkilön edessä, oli pakoittanut nuoren miehen pukuansa säästääkseen tuhlaamaan päiväkauden talousrahat, jotta saapuisi Versaillesiin sopivassa asussa.

Filip aikoi kuitenkin palata jalkaisin. Kuten huomaamme, olivat patriisi Filip ja plebeiji Gilbert, vaikka vastakkaisilta suunnilta lähteneinä, kohdanneet toisensa portaitten samalla askelmalla.

Filip näki ahdistusta tuntevin sydämin tämän hänelle vielä niin lumotun Versaillesin, missä monet kultaiset ja ruusunväriset unelmat olivat häntä lupauksillaan tenhonneet. Hän näki särkynein sydämin Trianonin, joka muistutti hänelle hänen onnettomuuttansa ja häpeätänsä. Kellon yhdeksää lyödessä hän astui audienssikortillaan varustettuna sen pengermän vierustaa, joka oli aivan paviljongin edustalla.

Noin sadan askeleen päässä hän huomasi prinsessan haastelemassa arkkitehtinsä kanssa. Vaikka ilma ei ollut kylmä, nuori dauphine oli puettuna näädännahka-turkkeihin; ja hänen pieni, niitä päähineitä muistuttava hattunsa, joilla Watteau somisteli maalaamiansa ja veistämiänsä naisten kuvia, hahmoittui pensasaidan vihreätä pohjaa vasten. Toisinaan hänen hopealta helskähtävä äänensä kantoi Filipin korvaan, herättäen hänessä tunteita, jotka tavallisesti karkoittavat kaiken surun haavoitetusta sydämestä.

Useitakin henkilöitä, joille oli myönnetty puheillepääsy samoin kuin Filipille, saapui toinen toisensa perästä paviljongin portille. Hovilakeija tuli odottajia vuoronsa jälkeen noutamaan. Sijoitettuina prinsessan tielle joka kerta, kun hän Miquen kanssa palasi eri tahoilta, nämä henkilöt saivat Marie-Antoinettelta jonkun ystävällisen lauseen, ja tulipa heidän osakseen väliin se erityinen suosio, että tämä vaihtoi heidän kanssaan jonkun sanan heidän yksityisasioistansakin.

Sen jälkeen odotti prinsessa jotakuta uutta puhuttelijaa.

Filip jäi viimeiseksi. Hän oli jo huomannut dauphinen silmien kääntyvän häneen, ikäänkuin tämä häntä tunnustelisi. Tällöin hän punastui ja koetti siinä seisoessaan näyttää mahdollisimman kainolta ja kärsivälliseltä.

Hovilakeija tuli vihdoin häneltä kysymään, eikö hänkin tahtonut astua esille, koska dauphine pian palaisi huoneisiinsa eikä sen jälkeen enää ottaisi ketään vastaan.

Filip astui siis prinsessan luo. Dauphine ei jättänyt häntä silmistään koko sillä ajalla, jonka hän tarvitsi kulkeakseen nuo satakunta askelta, ja nuori mies puolestaan valitsi otollisimman hetken kunnioittavalle kumarrukselleen.

Dauphine kääntyi silloin hovilakeijan puoleen ja virkkoi:

— Mikä on sen henkilön nimi, joka tuolla tervehtää? Lakeija luki pääsykortista.

— Hra Filip de Taverney, teidän korkeutenne, — vastasi hän.

— Se on totta, — virkkoi prinsessa.

Ja hän loi nuoreen mieheen vielä tutkivamman ja uteliaamman katseen.

Filip odotti kumartuneena.

— Hyvää huomenta, hra de Taverney, — virkkoi Marie-Antoinette. — Kuinka voi neiti Andrée?

— Varsin huonosti, madame, — vastasi nuori mies; — mutta sisareni tulee hyvin iloiseksi tästä osanotosta, jonka teidän kuninkaallinen korkeutenne armossa hänelle suo.

Dauphine ei vastannut mitään. Hän oli lukenut paljon kärsimyksiä Filipin laihtuneista ja kalpeista piirteistä. Vaatimattomassa porvarillisessa puvussa hän vaivoin tunsi komean upseerin, joka ensimäisenä oli häntä Ranskan maaperälle opastellut.

— Hra Mique, — virkkoi hän, kääntyen arkkitehdin puoleen, — olemme siis sopineet tanssisalin koristuksista; läheisen metsikön istutus on jo päätetty asia. Suokaa anteeksi, että olen näin kauan viivyttänyt teitä kylmässä.

Tämä oli hyvästijättö. Mique kumarsi ja läksi.

Dauphine viittasi heti hyvästiksi kaikille jonkun matkan päässä seisoville henkilöille, jolloin nämä oitis poistuivat. Filip luuli, että tämä jäähyväistervehdys koski häntäkin, ja siksi hänen sydäntänsä kirveli, mutta astuen hänen ohitseen prinsessa lisäsi:

— Sanoitte siis, monsieur, että sisarenne on sairas?

— Ellei sairas, madame, — kiirehti Filip vastaamaan, — niin ainakin riutuva.

— Riutuva! — huudahti dauphine osaaottavasti; — ja hänellä kun oli niin oivallinen terveys!

Filip kumarsi. Nuori prinsessa loi häneen taaskin tuollaisen tutkivan silmäyksen, jota hänen ylhäisessä asemassaan olevalla henkilöllä olisi voinut nimittää kotkankatseeksi. Hetkiseksi vaiettuaan hän virkkoi:

— Sallikaa, että kävelen hiukan; tuuli on viileä.

Hän kulki muutaman askeleen; Filip oli jäänyt paikallensa.

— Mitä, ettekö te seuraakaan minua? — sanoi Marie-Antoinette kääntyen.

Kahdella harppauksella oli Filip hänen vieressään.

— Miksi ette ole minulle aikaisemmin ilmoittanut neiti Andréen terveydentilasta, koska hän herättää minussa suurta mielenkiintoa?

— Ah, — virkkoi Filip, — teidän korkeutenne lausui juuri sanan… teidän korkeutenne tunsi mielenkiintoa sisartani kohtaan… mutta nyt…

— Nyt epäilemättä vielä enemmän, monsieur… Kuitenkin tuntuu minusta, että neiti de Taverneyllä on ollut liian kiire jättää palvelukseni.

— Välttämättömyys, madame! — sanoi Filip aivan hiljaa.

— Mitä! Välttämättömyys! Se on kauhea sana… Selittäkää se minulle, monsieur.

Filip ei vastannut.

— Tohtori Louis, — jatkoi dauphine, — kertoi minulle, että Versaillesin ilma oli turmiollista neiti de Taverneyn terveydelle, ja että oleskelu isänkodissa hänet toivuttaisi… Siinä kaikki, mitä minulle on kerrottu; ja teidän sisarenne kävi ennen lähtöään luonani vain yhden ainoan kerran. Hän oli kalpea ja näytti murheelliselta; minun täytyy sanoa, että hän tuossa viime kohtauksessamme osoitti suurta kiintymystä minuun, sillä hän vuodatti runsaasti kyyneleitä!

— Vilpittömiä kyyneleitä, madame, — virkkoi Filip rajusti sykkivin sydämen, — kyyneleitä, jotka eivät vielä ole ehtyneet.

— Luulen huomanneeni, — jatkoi prinsessa, — että isänne oli pakoittanut tyttärensä tulemaan hoviin, ja että tämä nuori tyttö varmaankin kaipasi kotiseutuaan. Ehkä joku hellä tunne…

— Madame, — ehätti Filip, — sisareni kaipaa ainoastaan teidän korkeuttanne.

— Ja hän kärsii… Kummallinen sairaus, jonka pitäisi kotilinnassa parantua, mutta jonka se ilma tekeekin pahemmaksi!

— En tahdo kauemmin käyttää väärin teidän korkeutenne kärsivällisyyttä, — sanoi Filip. — Sisareni sairaus johtuu syvästä surusta, joka on saattanut hänet epätoivon partaalle. Neiti de Taverney rakastaa kuitenkin maailmassa ainoastaan teidän korkeuttanne ja minua, mutta hän alkaa asettaa Jumalan kaiken muun edelle, ja sen puhuttelun tarkoituksena, jota minulla oli kunnia teiltä pyytää, oli anoa teidän korkeutenne suojelusta sisarelleni tämän toivomuksen toteuttamisessa. Dauphine kohotti päätänsä.

— Hän siis tahtoo mennä luostariin?

— Niin, madame.

— Ja te sallitte sen, te, joka niin suuresti rakastatte tuota tyttöä?

— Luulen arvostelevani terveesti hänen asemaansa, madame, ja tämän neuvon olen hänelle itse antanut. Kuitenkin rakastan sisartani liian paljon, että tätä neuvoa voitaisiin epäillä, tai että maailma otaksuisi sen johtuvan omanvoitonpyynnöstä. Minulla ei ole mitään voitettavana Andréen luostariin menosta, sillä kumpikaan meistä ei omista mitään.

Dauphine pysähtyi ja vilkaisi taaskin salavihkaa Filipiin.

— Sitäpä juuri äsken tarkoitin, kun ette tahtonut minua ymmärtää, monsieur. Te ette ole rikas?

— Teidän korkeutenne…

— Ei mitään väärää ujoutta, monsieur; on kysymys tyttö rukan onnesta… Vastatkaa minulle vilpittömästi niinkuin sopii kunnon miehelle… jota te varmasti olette.

Filipin kirkas ja rehellinen silmä kohtasi rohkeasti prinsessan katseen.

— Minä vastaan, madame, — sanoi hän.

— No, onko välttämätöntä, että sisarenne jättää maailman? Puhukoon hän! Hyvä Jumala, ruhtinaat ovat kovin onnettomia! Jumala on antanut heille sydämen tunteakseen sääliä, mutta Hän on kieltänyt heiltä sen yliluonnollisen tarkkanäköisyyden, joka aavistaisi onnettomuuden hienotuntoisuuden verhon alta. Vastatkaa siis suoraan: onko niin?

— Ei, madame, — virkkoi Filip varmalla äänellä; — niin ei ole laita. Mutta kuitenkin haluaa sisareni mennä Saint-Denis'n luostariin, ja meillä on ainoastaan kolmannes sisäänpääsymaksusta.

— Pääsymaksu on kuusikymmentätuhatta livreä! — huudahti prinsessa. — Teillä on siis ainoastaan kaksikymmentätuhatta livreä?

— Tuskin sitäkään, madame; mutta me tiedämme, että teidän korkeutenne voi yhdellä sanalla ja ilman rahoja hankkia pääsyn sinne.

— Niin, sen minä voin.

— Se on ainoa suosio, jota uskallan teidän korkeudeltanne pyytää, ellette jo ole luvannut jollekulle toiselle välitystänne Ranskan prinsessan Louisen luona.

— Eversti, te kummastutatte minua suuresti, — sanoi Marie-Antoinette. — Mitä, vallitseeko aivan lähelläni niin paljon jaloa kurjuutta! Ah, eversti, teitte väärin, kun olette minut tällä tavoin vienyt harhaan!

— Minä en ole eversti, madame, — vastasi Filip hiljaa. — Olen ainoastaan teidän korkeutenne uskollinen palvelija.

— Ette eversti? Mitä sanotte, ja mistä asti ette enää ole eversti?

— En ole sitä koskaan ollutkaan, madame.

— Kuningas lupasi minun läsnäollessani teille rykmentin…

— Johon en koskaan saanut valtakirjaa.

— Mutta olihan teillä upseerinarvo…

— Siitä luovuin, madame, sitte kun jouduin kuninkaan epäsuosioon.

— Minkä tähden siihen jouduitte?

— Sitä en tiedä.

— Voi, hovi, hovi! — huudahti dauphine syvästi murheellisena.

Filip hymyili surumielisesti.

— Te olette taivaan enkeli, madame, — virkkoi hän, — ja tunnen suurta kaipausta, kun en enää palvele Ranskan kuningasperhettä voidakseni kuolla edestänne.

Niin eloisa ja tulinen katse leimahti dauphinen silmistä, että Filip kätki kasvot käsiinsä. Prinsessa ei yrittänyt edes lohduttaa häntä tai häiritä ajatusta, jonka vallassa hän tällä hetkellä oli.

Mykkänä ja vaivaloisesti hengittäen dauphine nyppi terälehtiä muutamista bengalilaisista ruusuista, jotka hänen hermostuneen levoton kätensä oli reväissyt niiden varsista.

Filip astui hänen luokseen.

— Suokaa minulle anteeksi, madame, — sanoi hän Marie-Antoinette ei vastannut näihin sanoihin.

— Teidän sisarenne voi jo huomenna, jos tahtoo, mennä Saint-Denis'n luostariin, — sanoi hän kuumeentapaisella kiihkeydellä, — ja kuukauden kuluessa tulette te rykmentin johtajaksi; minä tahdon sen!

— Madame, — vastasi Filip, — suvaitsetteko vielä ystävällisesti kuulla viimeiset selitykseni? Sisareni ottaa teidän korkeutenne avun kiitollisesti vastaan; mutta minun täytyy puolestani kieltäytyä.

— Te kieltäydytte?

— Niin, madame; minua on hovissa loukattu; viholliset, jotka ovat sen aiheuttaneet, saisivat tilaisuutta iskeä minuun vielä kipeämmin, jos näkisivät minut korkeammassa asemassa.

— Mitä! Minunkin suojelukseni alla?

— Varsinkin teidän armollisen suojeluksenne alla, madame, — vastasi Filip päättäväisesti.

— Se on totta! — mutisi prinsessa kalveten.

— Ja sitten, madame; ei… minä unohdin, unohdin teille puhuessani, ettei minulle enää ole onnea maan päällä… unohdin, että unhoon väistyttyäni minun ei enää pidä sieltä tulla esille. Mies, jolla on sydän, rukoilee ja muistelee varjossa!

Filip lausui nämä sanat äänellä, joka sai prinsessan säpsähtämään.

— Tulee päivä, — sanoi hän, — jolloin minulla on oikeus sanoa, mitä nyt saan ainoastaan ajatella. Monsieur, sisarenne voi mennä Saint Denis'n luostariin niin pian kuin tahtoo.

— Kiitos, madame, kiitos.

— Mitä teihin tulee… tahdon, että pyydätte minulta jotakin.

— Mutta, madame…

— Minä tahdon sitä!

Filip näki prinsessan hansikoidun käden kuroittuvan häntä kohti; se jäi ojennetuksi kuin odottaen; ehkä se vain varmensi ilmaistun tahdon. Nuori mies polvistui, tarttui tuohon käteen ja nosti sen paisuvin, pamppailevin sydämin huulilleen.

— Kah, lausukaa pyyntönne! — virkkoi dauphine niin liikutettuna, että hän ei muistanut vetää kättään pois.

Filip kumartui. Katkerien ajatusten aallokko nieli hänet kuin myrskyn vaahtopäät haaksirikkoisen… Hän oli muutaman sekunnin mykkänä ja liikahtamatta. Sitten hän nousi kalpeana ja sammuvin katsein.

— Pyydän passia matkustaakseni Ranskasta sinä päivänä, kun sisareni menee Saint-Denis'n luostariin.

Kruununprinsessa peräytyi kuin säikähtyneenä. Mutta kun hän näki kaiken tämän murheen, jonka hän epäilemättä ymmärsi, ja johon hän ehkä otti osaa, hän ei keksinyt muuta vastausta kuin nämä tuskin kuuluvat sanat:

— Hyvä on.

Ja hän hävisi kypressikäytävälle. Ainoastaan kypressit olivat säilyttäneet koskemattomina ikivihreät lehtensä, tuon hautakumpujen koristuksen.

56.

Isätön lapsi.

Murheen päivä, häpeän päivä lähestyi. Ystävällisen tohtori Louis'n yhä taajemmista käynneistä, Filipin hellästä huolenpidosta ja lohdutuksista huolimatta Andréen mieli kävi päivä päivältä synkemmäksi, kuten tuomittujen heidän viimeisen hetkensä uhkaavasti lähestyessä.

Onneton veli tapasi toisinaan Andréen haaveilevana ja vapisevana… Hänen silmänsä olivat kuivat… päiväkausiin hän ei virkkanut sanaakaan. Sitten hän äkkiä nousten käveli kiihkeästi pari kierrosta huoneessaan, Didon tavoin yrittäen riuhtautua irti itsestään eli näännyttävästä murheestansa.

Kun Filip vihdoin eräänä iltana näki hänen olevan kalpeampi, levottomampi ja hermostuneempi kuin tavallista, hän lähetti noutamaan lääkäriä, jotta tämä saapuisi vielä samana yönä.

Oli marraskuun 29. päivä. Filip oli osannut valvottaa Andréeta hyvin myöhään; hän oli hänen kanssaan kosketellut mitä surullisimpia, mitä arkaluontoisimpia aiheita, vieläpä sellaisiakin, joita nuori tyttö pelkäsi, kuten haavoitettu kavahtaa haavaansa lähenevää varomatonta ja raskasta kättä.

Filip istui takkavalkean ääressä; lähtiessään Versaillesiin lääkäriä hakemaan palvelijatar oli unohtanut sulkea sälekaihtimet, joten lampunvalo, vieläpä takkatulenkin hehku loi heikon hohteen lumimatolle, jonka talven ensi pakkaset olivat levittäneet puutarhan hiekkakäytäville.

Filip odotti hetken, jolloin Andréen mieli alkoi tyyntyä. Sitten sanoi hän kursailematta:

— Rakas sisar, oletko vihdoin tehnyt päätöksesi?

— Missä suhteessa? — kysyi Andrée tuskallisesti huoahtaen.

— Lap… lapseesi nähden, sisareni.

Andrée säpsähti.

— Hetki lähestyy, — jatkoi Filip.

— Hyvä Jumala!

— Enkä ihmettelisi, vaikka jo huomenna…

— Huomenna?

— Tai tänäänkin, rakas sisar.

Andrée kävi niin kalpeaksi, että Filip säikähtyneenä tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä. Mutta tyttö toipui pian.

— Veli, — virkkoi hän, — sinua kohtaan en tahdo käyttää sitä teeskentelyä, joka häpäisee tavallisia sieluja. Hyvän käsitys sekaantuu minussa käsitykseen pahasta. En enää kykene eroittamaan pahaa, senjälkeen kun olen menettänyt uskoni hyvään. Älä siis tuomitse minua ankarammin kuin tuomitaan hullua, ellet mieluummin tahdo ottaa vakavasti filosofiaa, jonka sinulle esitän ja joka, vakuutan sinulle, on ajatusteni täydellinen ja ainoa ilmaus samoin kuin myöskin tunteitteni summa.

— Mitä tahansa sanotkin, Andrée, mitä tahansa teetkin, pysyt minulle aina rakkaimpana, kunnioitetuimpana kaikista naisista.

— Kiitos, ainoa ystäväni. Uskallan sanoa, etten ole arvoton siihen, mitä minulle lupaat. Minä olen äiti, Filip; mutta Jumala on tahtonut, niin ainakin luulen, — lisäsi hän punastuen, — että äitiys ihmisellä olisi jotakin kasvin hedelmäntekoon verrattavaa. Hedelmä muodostuu vasta kukkasen jälkeen. Kukinnan aikana kasvi on valmistautunut, muuttunut; minun käsitykseni mukaan, näet, kukinta vastaa rakkautta.

— Olet oikeassa, Andrée.

— Mutta minä, — jatkoi nuori tyttö vilkkaasti, — en ole tuntenut valmistusta enkä muutosta. Minä olen poikkeus säännöstä; minä en ole rakastanut, en ole ikävöinyt; sydämeni ja sieluni ovat yhtä neitseelliset kuin ruumiini… Ja kuitenkin… surullinen ihme!… mitä en ole halunnut, en edes unelmoinut, sen on Jumala minulle lähettänyt… vaikka Hän ei koskaan ole antanut hedelmättömäksi luodun puun kypsyttää siementä… Mistä saan minä äidin taipumukset ja vaistot, mistä edes hänen apulähteensä?… Synnytystuskia kärsivä nainen tuntee kohtalonsa ja pitää sitä arvossa; minä sensijaan en tiedä mitään, minua värisyttää ajatella; minä käyn ratkaisun päivää kohti aivan kuin nousisin mestauslavalle… Filip, minä olen kirottu!…

— Andrée, rakas sisar!

— Filip, — puhui hän edelleen sanomattoman kiihkeästi, — enkö minä tunne vihaavani tätä lasta?… Ah niin, minä vihaan sitä! Jos elän, Filip, muistan kaiken ikäni sen päivän, jolloin ensi kertaa tunsin rintani alla heräävän sen verivihollisen, jota siellä kannan. Minua puistattaa vieläkin, kun muistelen, miten tuon viattoman olennon ensimäinen elonhytkähdys, tuo äideille niin suloinen tunne, suonissani sytytti vihan kuumeen ja nostatti herjauksen sitä ennen niin puhtaille huulilleni. Filip, minä olen häijy äiti! Filip, minä olen kirottu!

— Taivaan nimessä, hyvä Andrée, tyynny; älä salli sydämesi hairahtua järkesi mukana. Tämä lapsi on sinun lihaasi ja vertasi; minä rakastan tätä lasta, koska sinä sen synnytät.

— Sinä rakastat sitä! — huudahti sisar hurjana ja kasvoiltaan lyijynharmaana. — Sinä uskallat julistaa rakastavasi tätä rikoksen muistoa, tätä kurjan rikollisen kuvaa!… No niin, Filip, olen sen sinulle sanonut, en ole pelkuri enkä valehtelija; minä vihaan tätä lasta, koska en pidä sitä omanani ja koska en ole sitä maailmaan kutsunut! Minä inhoan sitä, koska se ehkä tulee isäänsä… Isäänsä!… Oh, jonakuna päivänä kuolen varmaan häpeästä lausuessani tuon kauhean sanan! Jumalani, — jatkoi hän langeten polvilleen lattialle, — minä en voi surmata tätä lasta sen syntyessä, koska Sinä olet lahjoittanut sille elämän… En ole voinut surmata itseäni niin kauan kuin kannoin sitä kohdussani, sillä Sinä olet kieltänyt itsemurhan samoin kuin murhankin Mutta minä pyydän Sinua, rukoilen Sinua, anon Sinulta hartaasti, oi Jumala, jos olet vanhurskas, jos välität tämän maailman kurjuudesta ja ellet ole päättänyt, että minun elettyäni häpeässä ja kyynelissä täytyy kuolla epätoivoon, niin, oi Jumala, ota takaisin tämä lapsi, oi Jumala, surmaa tämä lapsi, oi Jumala, vapauta minut, kosta minun puolestani!

Peloittavana vihansa haltioituneessa ilmauksessa hän löi otsansa uunin marmorisyrjää vasten Filipin ponnistuksista ja hänen tytön vartalon ympäri kietoutuneista käsivarsistansa huolimatta.

Äkkiä avautui ovi; palvelustyttö palasi tuoden mukanaan tohtorin, joka ensi silmäyksellä arvasi koko kohtauksen.

— Madame, — virkkoi tämä lääkärin tyyneydellä, joka aina vaikuttaa toisissa pakkoa, toisissa alistumista, — älkää liioitelko kohta tapahtuvan synnytyksen tuskia… Valmistakaa te, — sanoi hän palvelijattarelle, — kaikki, mitä teille matkalla määräsin. Ja, — lisäsi hän kääntyen Filipin puoleen, — olkaa te järkevämpi kuin sisarenne ja sensijaan, että jakaisitte hänen pelkonsa ja heikkoutensa, yhdistäkää kehoituksenne omiini!

Andrée nousi melkein häpeissään. Filip hoivasi hänet nojatuoliin istumaan.

Silloin nähtiin sairaan punastuvan ja vaipuvan taaksepäin tuskallisessa kouristuksessa; hänen puristuneet sormensa iskeytyivät nojatuolin ripsuihin, ja ensimäinen valitus kirposi hänen sinerviltä huuliltaan.

— Tämä tuska, tämä sysäys, tämä viha ovat kiirehtineet ratkaisua, — sanoi lääkäri; — siirtykää omaan huoneeseenne, herra de Taverney, ja… rohkeutta!

Sydän surusta pakahtumaisillaan Filip riensi Andréen luo, joka oli kaiken kuullut ja joka läähättäen ja vaivoistaan huolimatta nousi ylös ja kietoi käsivartensa veljensä kaulaan. Hän syleili häntä hellästi, painoi huulensa nuoren miehen kylmälle poskelle ja kuiskasi:

— Hyvästi… hyvästi… hyvästi!

— Tohtori, tohtori, — huudahti Filip epätoivossa, — kuuletteko…?

Louis eroitti onnettomat toisistaan lempeällä väkivallalla, asetti Andréen takaisin nojatuoliin ja vei Filipin toiseen huoneeseen. Sitten hän salpasi Andréen kammion ovet, laski ikkunaverhot alas ja sulki näin tähän ainoaan huoneeseen koko tulevan kohtauksen lääkärin ja naisen, Jumalan ja näiden molempain välillä. Kello kolme aamulla lääkäri avasi oven, jonka takana Filip itki ja rukoili.

— Sisarenne on synnyttänyt pojan, — sanoi hän. Filip pani kätensä ristiin.

— Älkää astuko sisään, — varoitti lääkäri, — hän nukkuu.

— Hän nukkuu… Oi, tohtori, onko aivan totta, että hän nukkuu?

— Jos olisi toisin, monsieur, niin sanoisin: Sisarenne on synnyttänyt pojan, mutta tämä poika on kadottanut äitinsä… Katsokaa itse.

Filip kuroitti päätänsä.

— Kuunnelkaa hänen hengitystään…

— Niin, ah niin! — mutisi Filip syleillen lääkäriä.

— Kuten tiedätte, olemme tilanneet imettäjän. Ajaessani Point-du-Jourin ohi, jossa tämä henkilö asuu, pistäysin kehoittamassa häntä olemaan valmiina… Mutta vain te voitte noutaa hänet tänne; kukaan ei saa nähdä muita kuin teidät… Käyttäkää siis hyväksenne tilaisuutta, sillaikaa kun sairas nukkuu, ja lähtekää samoilla vaunuilla, joilla minä tulin tänne.

— Entä te, tohtori?

Minun on käytävä Place Royalen varrella asuvan melkein toivottoman sairaan luona… hän potee keuhkopussin-tulehdusta… Minä vietän lopun yötä hänen vuoteensa ääressä valvoakseni lääkkeiden käyttöä ja nähdäkseni niiden vaikutuksen.

— Mutta pakkanen, tohtori…

— Minulla on viittani.

Kaupungin kaduilla ei ole tähän aikaan turvallista.

— Kahdenkymmenen vuoden kuluessa on minut parikymmentä kertaa yöllä pysähdytetty, ja olen aina vastannut: "Ystäväni, olen lääkäri ja matkalla sairaan luo… Jos haluatte viittaani, niin ottakaa se; mutta älkää surmatko minua, sillä minun avuttani potilaani kuolisi." Ja sanon teille, monsieur, tämä viitta on palvellut minua kaksikymmentä vuotta. Rosvot ovat aina antaneet minun sen pitää.

— Hyvä tohtori!… Huomennahan tulette taas?

— Huomenna kello kahdeksan olen täällä. Hyvästi. Lääkäri antoi palvelijattarelle muutamia määräyksiä ja kehoitti häntä hyvin huolehtimaan sairaasta. Hän tahtoi, että lapsi asetettaisiin äitinsä viereen. Mutta Filip, joka vielä muisti sisarensa viimeiset lauseet, pyysi häntä poistamaan sen.

Louis itse vei siis lapsen palvelijattaren huoneeseen, ja riensi pois Montorgueil-katua pitkin, sillävälin kun Filip ajoi vaunuissa Rouleen päin.

Palvelijatar nukahti nojatuoliin emäntänsä viereen.

57.

Lapsenryöstö.

Suuria vaivoja seuraavan vahvistavan unen väliajoilla sielu tuntuu saavan kaksinkertaisen voiman: se kykenee sekä nauttimaan hetken hyvinvoinnista että valvomaan ruumiin puolesta, jonka voipumus muistuttaa kuolemaa.

Toinnuttuaan tietoisuuteen Andrée avasi silmänsä ja näki vieressään nukkuvan palvelijattaren. Hän kuuli tulen iloisen räiskinän takassa ja ihaili vanunpehmeätä hiljaisuutta huoneessa, jossa kaikki lepäsi, kuten hänkin…

Tämä tila ei ollut täydellistä valveilla olemista eikä myöskään todellista unta. Andréeta miellytti pitkittää tätä epämääräisyyttä, tätä vienoa uneliaisuutta; hän antoi ajatusten syntyä väsyneissä aivoissaan toisen toisensa perään, ikäänkuin olisi peljännyt äkillistä heräämistä täyteen tajuntaan.

Yhtäkkiä hän eroitti etäisen, heikon, tuskin kuuluvan uikutuksen lautaisen väliseinän läpi.

Tämä ääni herätti Andréessa uudestaan ne puistatukset, joista hän oli niin paljon kärsinyt. Se herätti hänessä uudestaan vihantunteen, joka muutamien kuukausien aikana oli samentanut hänen viattomuutensa ja hyväluontoisuutensa, kuten ravistaminen samentaa juoman astiassa, jonka pohjalle on laskeutunut sakkaa. Tästä hetkestä alkaen Andrée ei enää saanut unta eikä lepoa; hän muisti, hän vihasi.

Mutta mielenliikutusten voima suhtautuu tavallisesti ruumiinvoimiin. Andréella ei enää ollut samaa tarmoa, mitä hän oli osoittanut eilisen illan kohtauksessa Filipin kanssa.

Lapsen parahdus koski hänen aivoihinsa ensin tuskallisesti, sitten häiritsevästi… Jopa kysyi hän itseltään, eikö Filip tavanmukaisella hienotunteisuudellaan poistaessaan lapsen ollut totellut jokseenkin julmaa tahtoa.

Ajatus jollekulle olennolle toivotusta pahasta ei herätä koskaan samaa inhoa kuin tuon pahan näkeminen. Andréeta, joka kammosi tätä lasta, kun hän ei sitä nähnyt, kun se oli vain kuviteltu, Andréeta, joka toivoi sen kuolemaa, vihlaisi tuon pikkuraukan huudon kuuleminen.

"Se kärsii", ajatteli hän.

Ja heti vastasi hän itselleen:

"Miksi en tuntisi osanottoa sen kärsimyksiin… minä… onnettomin elävitten joukossa?"

Lapsi parkaisi uudestaan, entistä äänekkäämmin ja valittavammin. Silloin Andrée huomasi, että tuo ääni herätti hänessä jonkinlaisen levottoman tunteen, ja hän havaitsi ikäänkuin näkymättömän siteen vetävän itseänsä hyljätyn, vaikeroivan olennon puoleen.

Se, mitä nuori tyttö oli aavistanut, toteutui nyt. Luonto oli tehnyt valmistelujaan. Ruumiillisen kärsimyksen voimakas side oli yhdistänyt äidinsydämen lapsen pienempiinkin vavahduksiin.

"Älköön tuo pieni vaikeroiva orpo", ajatteli Andrée, "huutako taivaan kostoa päälleni. Jumala on noille pienoisille, tuskin umpustaan puhjenneille olennoille antanut mitä kaunopuheisimman äänen… Heidät voi surmata ja siten pelastaa heidät kärsimästä, mutta ei ole oikeutta kiusata heitä… Jos se olisi oikein, Jumala ei olisi antanut niille kykyä noin valittaa."

Andrée kohotti päänsä ja tahtoi kutsua palvelijatarta; mutta hänen heikko äänensä ei kyennyt herättämään tukevaa talonpoikaisnaista. Lapsikin oli lakannut itkemästä.

"Epäilemättä", ajatteli Andrée, "on imettäjä saapunut, sillä kuulen uiko oven käyvän… Niin, joku kävelee viereisessä huoneessa… eikä pienokainen enää valita… Vieras tarjoo sille jo hoivaansa ja tyynnyttelee sen kehittymätöntä järkeä. Oi, tuo nainen on siis äiti, joka hoitaa lasta… Muutamasta écu'sta lapsi… minun kohtuni hedelmä saa äidin. Ja jos tuo lapsi myöhemmin kohtaa minut, joka olen niin paljon kärsinyt, minut, joka olen antanut sille elämän, se ei katsahdakaan minuun, vaan nimittää äidikseen palkattua henkilöä, jonka omanvoitonpyyntöinen rakkaus on ollut jalompaa kuin minun oikeutettu vihani… Niin ei saa käydä… Minä olen kärsinyt, olen ostanut oikeuden katsoa tuota olentoa kasvoihin… minulla on oikeus pakoittaa se rakastamaan itseäni huolenpitoni tähden, kunnioittamaan itseäni uhrausteni ja kärsimysteni vuoksi!"

Hän teki tarmokkaamman liikkeen, keräsi kaikki voimansa ja huusi:

— Marguerite, Marguerite!

Palvelijatar heräsi raskaasti, mutta ei hievahtanut nojatuolistaan, johon unitaudin kaltainen horros hänet kytki.

— Kuuletko? — sanoi Andrée.

— Kyllä, madame, kyllä, — vastasi Marguerite, joka nyt alkoi käsittää.

Ja hän lähestyi vuodetta.

— Tahtooko madame juoda?

— En…

— Ehkä madame tahtoo tietää, mitä kello on?

— Ei… ei.

Andrée tuijotti herkeämättä viereisen huoneen oveen.

— Ahaa, jo ymmärrän… Madame haluaa tietää, onko veljenne jo palannut?

Voitiin nähdä Andréen taistelevan itsensä kanssa ylpeän sielun koko heikkoudella ja lämpimän ja jalon sydämen kaikella voimalla.

— Minä tahdon, — änkytti hän vihdoin, — minä tahdon… Avaa toki tuo ovi, Marguerite.

— Kyllä, madame… Voi, kuinka sieltä tulee kylmää!… Tuuli, madame… millainen tuuli!…

Tuuli tohisi todellakin Andréen huoneeseen asti, niin että kynttiläin ja yölampun liekit lepattivat.

Imettäjä on varmaankin jättänyt oven tai ikkunan auki. Katso, Marguerite, katso… Se… lapsi vilustuu… Marguerite kääntyi viereiseen huoneeseen.

— Minä menen peittämään sitä, madame, — sanoi hän.

— Ei… ei! — mutisi Andrée lyhyesti ja katkonaisesti. — Tuo se minulle.

Marguerite pysähtyi keskelle lattiaa.

— Madame, — virkkoi hän lempeästi, — hra Filip käski, että lapsi ehdottomasti pidettäisiin toisessa huoneessa… kaiketi hän pelkäsi sen tuottavan teille vaivaa tai aiheuttavan mielenliikutusta.

— Tuo minulle lapseni! — huusi nuori äiti niin kiivaasti, että olisi luullut hänen rintansa halkeavan; sillä hänen kärsimyksissäkin kuivina pysyneistä silmistään herahti kaksi kyyneltä, joille varmaan hymyilivät lasten hyvät suojelusenkelit taivaassa.

Marguerite ryntäsi huoneeseen. Andrée, joka oli noussut istualleen, kätki kasvot käsiinsä. Palvelijatar tuli heti takaisin, kasvot kuvastaen kummastusta.

— No? — kysäisi Andrée.

— Kah… madame… joku on siis täällä käynyt?

— Mitä, joku?… Kuka?

— Niin, lapsi ei ole enää huoneessa.

— Kuulin todellakin äsken melua, askeleita… virkkoi Andrée. — Imettäjä on kai tullut nukkuessasi… hän ei ole tahtonut sinua herättää. Mutta missä on veljeni? Menehän etsimään hänen huoneestaan.

Marguerite juoksi Filipin kamariin Ei ketään!

— Sepä omituista! — sanoi Andrée kiihkeästi sykkivin sydämin. — Olisiko veljeni jo lähtenyt ulos minua näkemättä?

— Ah, madame, — huudahti palvelijatar äkkiä.

— Mikä on?

— Katuportti avautuu!

— Katso, katso!

— Hra Filip palaa… Astukaa sisään, hyvä herra, astukaa sisään!

Filip tuli todellakin. Hänen takanaan nähtiin karkeaan, raitavaan villaviittaan puettu maalaisvaimo, se ystävällinen hymy huulilla, jolla jokainen palkkalainen tervehtää uutta herrasväkeä.

— Sisar, sisar, tässä tulen, — virkkoi Filip astuen huoneeseen.

— Rakas veli… kovin paljon vaivaa ja huolta minä sinulle tuotan! Ah, siinähän on imettäjä… Pelkäsin jo, että hän oli lähtenyt…

— Lähtenytkö?… Hän vasta saapuu.

— Hän on tullut takaisin, aioit sanoa? Ei… kyllä minä hänet äsken kuulin, vaikka hän kävelikin hiljaa…

— En tiedä, mitä tarkoitat, sisar. Ei kukaan…

— Oh, minä kiitän sinua, Filip, — virkkoi Andrée vetäen hänet luokseen ja korostaen jokaista sanaansa, — minä kiitän sinua, että arvostelit minua niin hyvin; kiitän sinua, ettet tahtonut toimittaa lasta pois sitä ensin näkemättäni… syleilemättäni!… Sinä tunsit sydämeni, Filip… Niin, niin, ole levollinen, minä olen rakastava lastani.

Filip tarttui Andréen käteen ja peitti sen suudelmilla.

— Sano imettäjälle, että hän antaa sen minulle takaisin… — lisäsi nuori äiti.

— Mutta, monsieur, — virkkoi palvelijatar, — tiedättehän, että lapsi ei enää ole siellä.

— Mitä, mitä sanotte? — vastasi Filip.

Andrée katsahti säikähtyneenä veljeensä. Nuori mies riensi palvelijattaren vuoteelle; hän etsi, ja kun ei mitään löytänyt, parkaisi hirveästi.

Andrée seurasi hänen liikkeitään kuvastimesta; hän näki hänen palaavan kalpeana, käsivarret hervottomina; hän aavisti osan totuudesta ja vastaten kaiun tapaan huokauksella veljensä huudahdukseen lysähti tiedottomana pielukselle. Filip ei ollut odottanut tätä uutta onnettomuutta eikä tätä mittaamatonta tuskaa. Hän kokosi kaiken voimansa ja toinnutti Andréen hyväilyillä, lohdutuksilla ja kyynelillä.

— Lapseni, — mutisi Andrée, — lapseni!

"Pelastakaamme äiti", ajatteli Filip. — Sisar, rakas sisar, me näymme kaikki olevan päästämme pyörällä; unohdamme, että ystävällinen tohtori vei lapsen mukanaan.

— Tohtori! — huudahti Andrée epäilyksen tuskassa, toivon tuottamassa ilossa.

— Niin, niin… Ah, olemmepa me aika houkkioita…

— Filip, vannotko minulle, että asia on niin?…

— Rakas sisar, sinä et ole minua järkevämpi… Mitenkä sitten lapsi… olisi voinut täältä hävitä?

Ja hän teeskenteli naurua, johon imettäjätär ja palvelustyttö yhtyivät.

Andrée innostui yhä enemmän.

— Kuitenkin minä kuulin… — sanoi hän.

— Mitä?

— Askeleita…

Filipiä puistatti.

— Mahdotonta! Sinähän nukuit.

— Ei, ei, olin aivan hereilläni, minä kuulin… minä kuulin!…

— Kah, sinä kuulit ystävällisen tohtorin, joka minun lähdettyäni palasi noutamaan lasta, koska hän pelkäsi sen terveyden saavan haittaa… Muuten mainitsikin hän siitä minulle.

— Sinä rauhoitat minua.

— Kuinka en sinua rauhoittaisi?… Asia on aivan yksinkertainen.

— Mutta, — huomautti imettäjä, — mitä tehtävää sitten minulla täällä on?

— Se on totta… lääkäri odottaa teitä kotonanne.

— Vai niin!

— Tai kotonaan. Kah… tämä Marguerite nukkui niin sikeästi, että hän ei ole kuullut lääkärin sanoja… tai ehkä ei lääkäri tahtonut mitään sanoakaan.

Andrée rauhoittui nyt hiukan tämän kauhean järkytyksen jälkeen. Filip lähetti imettäjän pois ja antoi palvelijattarelle määräyksiään.

Sitten hän ottaen lampun tarkasti huolellisesti viereisen huoneen, näki oven puutarhaan avoinna, keksi jälkiä lumessa ja seurasi niitä puutarhan portille asti, missä ne hävisivät.

"Miehen jälkiä!" huudahti hän. "Lapsi on ryöstetty… Sellainen onnettomuus, sellainen onnettomuus!"

58

Haramontin kylä.

Lumeen painuneet jäljet olivat Gilbertin jälkiä. Siitä asti, kun hän viimeksi oli käynyt Balsamon luona, hän oli vakoillut ja valmistellut kostoansa.

Mitään vaivoja hän ei ollut säästänyt. Mairittelevilla sanoilla ja pienillä kohteliaisuuksilla hän oli taivuttanut Rousseaun vaimon hänet vastaanottamaan, jopa hänestä pitämäänkin. Keino oli yksinkertainen: niistä kolmestakymmenestä sousta, jotka Rousseau suoritti päivältä puhtaaksikirjoittajalleen, kohtuullinen Gilbert otti livren kolmesti viikossa, käyttäen sen jonkun pienen lahjan ostamiseen Teresialle.

Milloin hän toi nauhan hänen myssyihinsä, milloin jonkun herkkupalan, milloin pullon likööriä. Kunnon rouva, joka oli herkkä kaikelle, mikä kutkutti hänen suulakeaan tai pientä ylpeyttään, olisi tarpeen tullen tyytynyt niihin huudahduksiinkin, joilla Gilbert pöydässä ylisteli emännän mainiota keittotaitoa.

Sillä geneveläisen filosofin oli onnistunut hankkia turvatilleen pääsy yhteiseen pöytään; ja täten suosittuna Gilbert oli kahden viimekuluneen kuukauden aikana kyennyt itselleen säästämään kaksi louisdoria, jotka hän kätki Balsamolta saamansa kahdenkymmenentuhannen livren kera olkipatjansa alle.

Mutta millaista elämää hän vietti, millainen päättäväinen tarmo käytöksessä, mikä tahdonlujuus! Päivän valjetessa noustuaan Gilbert alkoi erehtymättömällä silmällään tarkata Andréen tilaa keksiäkseen pienimmänkin muutoksen, joka olisi saattanut tapahtua tämän yksinäisessä, synkässä ja säännöllisessä elämässä.

Mikään ei silloin jäänyt hänen katseeltaan huomaamatta, ei puutarhapolkujen hiekka, jolla hänen terävä silmänsä mittasi Andréen jalan jälkiä, eikä enemmän tai vähemmän tiiviisti suljettujen ikkunaverhojen poimut, sillä niiden raoittaminen oli Gilbertille varmana merkkinä rakastajattarensa mielentilasta. Pahimman lamauksensa hetkinä Andrée näet kielsi itseltään päivänvalonkin.

Tällä tavoin Gilbert tiesi, mitä tytön sielussa liikkui ja mitä hänen asunnossaan tapahtui.

Samaten hän oli keksinyt keinoja tulkitakseen kaikki Filipin puuhat, ja tarkkana laskelmien tekijänä hän ei erehtynyt hänen lähtöjensä tarkoituksista tai niiden tuloksista hänen kotiin palatessaan.

Hän meni huolellisessa tarkkaavaisuudessaan niinkin pitkälle, että hän eräänä iltana seurasi Filipiä, kun tämä lähti Versaillesiin tohtori Louista puhuttelemaan… Tämä Versaillesissa käynti oli kyllä hiukan häirinnyt vakoilijan ajatusjuoksua; mutta kun hän kahta päivää myöhemmin näki lääkärin salavihkaa hiipivän puutarhaan Coq Héron kadulta, hänelle selvisi, mikä toissapäivänä oli hänelle ollut salaisuus.

Gilbert tiesi päivämäärät ja tiesi siis, että lähestyi hetki, joka toteuttaisi kaikki hänen toivomuksensa. Hän oli ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotka olivat tarpeellisia monien vaikeuksien saartaman yrityksen onnistumiseksi. Hänen suunnitelmansa oli tällainen:

Nuo kaksi louisdoria hän käyttäisi vuokratakseen kahden hevosen vetämät ajopelit Saint Denis'n etukaupungista. Niiden piti olla valmiina hänen käytettävikseen sinä päivänä, jolloin hän niitä vaatisi.

Sitäpaitsi oli Gilbert ottamansa kolmen tai neljän päivän loman aikana tutkinut Pariisin ympäristöä. Näillä samoiluillaan hän oli tullut pieneen kaupunkiin Soissonnais'ssa, joka sijaitsi kahdeksantoista penikulman päässä Pariisista ja oli suuren metsän ympäröimä.

Tämä pikkukaupunki oli Villers-Cotterets. Siellä hän oli mennyt suoraa päätä paikan ainoan notaarion luo, jota nimitettiin mestari Niquet'ksi.

Gilbert oli esitellyt itsensä notaariolle ylhäisen herran pehtoorin poikana. Tämä ylhäinen herra tunsi suurta hyväntahtoisuutta erään alustalaisvaimon poikaa kohtaan ja oli senvuoksi antanut Gilbertin toimeksi tiedustella lapselle imettäjää.

Todennäköisesti aatelisherran anteliaisuus ei rajoittuisi imetyskuukausiin, vaan senlisäksi hän sijoittaisi mestari Niquet'n talteen määrätyn rahasumman lasta varten.

Silloin hra Niquet, jolla itsellään oli kolme reipasta poikaa, oli neuvonut häntä penikulman päässä Villers-Cotteretsista sijaitsevaan Haramontin kylään poikiensa entisen imettäjän tyttären luo, joka mentyään lailliseen avioliittoon nyt jatkoi äitimuorinsa ammattia.

Tämän kunnon naisen nimi oli Madeleine Pitou, ja hänellä oli jo neljänvuotias, kaikista merkeistä päättäen aivan terve poika. Sitäpaitsi oli hän juuri synnyttänyt uudestaan, ja oli siis Gilbertin käytettävänä, milloin tämä vain tahtoisi tuoda tai lähettää mainitun imetyslapsen.

Kaiken tämän järjestettyään aina täsmällinen Gilbert oli palanut Pariisiin kahta tuntia ennen pyytämänsä loman päättymistä.

Nyt kysyttäneen, miksi Gilbert oli valinnut Villers-Cotteretsin pikkukaupungin mieluummin kuin jonkun toisen.

Tässä asiassa, kuten monessa muussa, Gilbert oli saanut vaikutusta Rousseaulta. Rousseau oli eräänä päivänä puhunut Villers-Cotteretsin metsästä, jossa oli mitä rehoittavin kasvullisuus, ja maininnut kolme tai neljä tuon metsän helmaan kätkettyä kylää, jotka muistuttivat tuuhean puun lehvien keskelle rakennettuja linnunpesiä.

Oli siis mahdotonta, että Gilbertin lapsi voitaisiin löytää näistä kylistä.

Varsinkin Haramont oli tehnyt valtavan vaikutuksen Rousseaun mieleen, jopa siihen määrin, että ihmisvihaaja, yksinäisyyden rakastaja, erakko, oli tuontuostakin huudahdellut:

— Haramont on maailman ääri, Haramont on erämaa; siellä voi elää ja kuolla kuin lintu, joka eläessään istuu oksallaan ja kuoltuaan lepää lehvän alla!

Gilbert oli vielä kuullut filosofin kuvailevan perhe-elämää eräässä sen olkikattoisista majoista ja esittävän niillä hehkuvilla piirteillä, joilla hän osasi elävöittää luonnon, kaikki yksityiskohdat, imettävän äidin hymystä vuohen määkinään, vaatimattoman kaalikeiton ruokahalua kiihoittavasta höyrystä karhunmaarain-pensasten ja punasinervän kanervan tuoksuun asti.

"Minä menen sinne", tuumi Gilbert; "lapseni kasvaa noiden puiden siimeksessä, joiden alla opettajani on hengähdellyt toiveitaan ja huokauksiansa". Päähänpisto oli Gilbertille peruuttamaton laki, varsinkin kun päähänpisto esiintyi siveellisen välttämättömyyden varjolla.

Hänen ilonsa oli siis suuri, kun hra Niquet tuli hänen toivomuksensa avuksi mainitsemalla Haramontin kylänä, joka täydellisesti sopi hänen tarkoituksiinsa.

Pariisiin palatessaan Gilbert oli huolehtinut vaunuista. Ne eivät tosin olleet komeat, mutta ne olivat vankat, ja muuta ei tarvittu. Hevoset olivat jäntterää percheläistä rotua; kyytimies raskasruuminen tallilöntys. Mutta tähdellisintä Gilbertille oli saavuttaa päämääränsä ja ennen kaikkea välttää uteliaisuuden herättämistä.

Hänen juttunsa ei muuten synnyttänyt mitään epäluuloa mestari Niquet'n mielessä. Uusissa pukimissaan Gilbert näytti kyllin komealta, jotta häntä voitiin pitää jonkun suuren kartanon pehtoorin poikana tai myöskin jonkun herttuan tai päärin valepukuisena kamaripalvelijana.

Kyytimiehessäkään hänen ehdotuksensa ei aiheuttanut mitään epäilystä; siihen aikaan alempi kansa suhtautui luottamuksella ylhäisempiin; silloin vastaanotettiin raha kiitollisesti ja mitään kysymyksiä tekemättä.

Sitäpaitsi oli kaksi louisdoria silloin samanarvoiset kuin neljä meidän päivinämme, ja kyllähän nykyisin neljä louisdoria kernaasti ansaitaan.

Ajuri lupasi siis asettaa ajopelinsä Gilbertin käytettäväksi, kunhan vain saisi kahta tuntia aikaisemmin siitä tiedon.

Tällä yrityksellä oli nuorelle miehelle kaikki ne viehäkkeet, mitkä runoilijain mielikuvitus ja ajattelijain mietiskely, nuo kaksi perin erilaisesti puettua hengetärtä, lainaavat kauneille asioille ja hyville päätöksille. Ryöstää lapsi julmalta äidiltä, toisin sanoen kylvää vihollisleiriin häpeätä ja surua, sitten muuttaen muotoaan astua mökkiin sellaisten kunnon maalaisten luo, joita Rousseau oli kuvaillut, ja laskea lapsen kehtoon melkoinen rahasumma, joutua näiden köyhien ihmisten silmissä suojelusenkeliksi ja esiintyä suurena henkilönä, tuossa kaikessa oli enemmänkin kuin tarvittiin ylpeyden, kiukun, lähimmäisenrakkauden ja kostonhimon tyydytykseksi.

Kohtalokas päivä saapui vihdoin. Se seurasi kymmentä muuta päivää, jotka Gilbert oli viettänyt äärimmäisessä levottomuudessa, ja kymmentä yötä, joina hän ei ollut saanut unta silmiinsä. Ankarasta pakkasesta huolimatta hän piti maatessaan ikkunaa avoinna, ja jokainen Andréen tai Filipin liike vaikutti hänen korvaansa kuin kellonnuorasta vetävä käsi kelloon.

Tuona päivänä hän näki Filipin ja Andréen haastelemassa takkavalkean ääressä. Hän oli nähnyt palvelijattaren kiireellisesti lähtevän Versaillesiin ja unohtavan sulkea kaihtimet Hän juoksi heti valmistamaan kyytimiestään ja viipyi tallin edessä koko sen ajan, mikä kului hevosten valjastamiseen, pureskellen sormiaan ja polkien jalallaan maata kärsimättömyyttään hillitäksensä. Vihdoin nousi ajuri toisen hevosen selkään ja Gilbert vaunuihin, jotka hän pysähdytti pienen aution kadun kulmaan kauppahallien lähettyville.

Sitten hän palasi Rousseaun luo, kirjoitti jäähyväiskirjeen ystävälliselle filosofille, liittäen kiitoksia Teresialle ja ilmoittaen, että pieni perintö kutsui häntä etelään; kuitenkin lupasi hän palata… Kaikki tämä ilman lähempiä selityksiä. Rahat taskussa ja pitkä puukko hihassaan aikoi hän sitten laskeutua alas vesikourua pitkin, mutta eräs ajatus pidätti hänet.

— Lumi!… Gilbert oli kolme päivää ollut niin syviin ajatuksiin vaipuneena, ettei ollut tullut tätä seikkaa huomanneeksi… Lumella nähtäisiin hänen jälkensä… Nämä jäljet päättyisivät Rousseaun asunnon seinämälle, Filip ja Andrée epäilemättä etsityttäisivät, ja kun Gilbertin häviäminen sattuisi yhteen lapsenryöstön kanssa, niin koko salaisuus tulisi ilmi.

Oli siis välttämättömästi kierrettävä Coq Héron-kadun kautta ja pujahdettava sisään puutarhaportista, jota varten Gilbert kuukausi sitten oli hankkinut itselleen kaksoisavaimen. Tältä portilta kulki pieni kovaksi tallattu polku, jolle hänen jalkansa siis eivät jättäisi jälkiä.

Hän ei viivytellyt hetkeäkään ja saapui juuri silloin, kun vaunut, jotka toivat tohtori Louis'n, seisahtuivat pienen talon pääportin eteen.

Gilbert avasi varovaisesti pienen portin, ei nähnyt ketään ja kätkeytyi paviljongin kulmaan lähelle kasvihuonetta.

Se oli kauhea yö. Hän kuuli kaiken, kärsimyksen aiheuttaman voihkinan, jopa hänelle syntyneen pojan ensimäiset uikutuksetkin. Siinä nojatessaan kylmää kiviseinää vasten hän, itse sitä tuntematta, peittyi lumella, joka paksuna ja tiheänä putoili tummalta taivaalta. Hänen sydämensä sykki rajusti veitsen vartta vasten, kun hän sitä epätoivoisesti puristi povelleen. Tuijottava silmä oli verenvärinen ja hehkuva.

Vihdoin lähti lääkäri talosta; vihdoin vaihtoi Filip muutamia jäähyväissanoja tämän kanssa.

Silloin läheni Gilbert sälekaihdinta, polkien jälkiä lumeen, johon hän vajosi nilkkaa myöten. Hän näki Andréen vuoteeseensa nukahtaneena ja Margueriten nukkuvan nojatuolissa; mutta tähystellessään lasta hän ei nähnyt sitä äidin vieressä. Hän käsitti silloin asianlaidan, kiirehti ulkoportaille, avasi oven aiheuttaen melua, joka häntä säikähdytti, ja tunkeutui vuoteelle, joka ennen oli kuulunut Nicolelle. Hapuillen lasta hän sattui jääkylmillä sormillaan koskettamaan sen kasvoja, jolloin poloinen päästi Andréen kuulemat tuskanhuudot.

Sitten hän kääri vastasyntyneen villapeitteeseen, ja jätti oven raolleen jälkeensä, jotta ei aiheuttaisi uutta vaarallista melua.

Minuuttia myöhemmin hän oli puutarhan kautta päässyt kadulle, juoksi vaunujaan vastaan, karkoitti nukkuneen kyytimiehen kuomusta ja sulki nahkaverhot, sillävälin kun mies nousi jälleen hevosen selkään.

— Saat puoli louisdoria itsellesi, — sanoi hän, — jos neljännestunnissa ehdimme tulliportin toiselle puolen.

Hevoset, jotka olivat jääkengässä, lähtivät laukkaamaan.

59.

Pitoun perhe.

Tiellä kaikki säikähdytti Gilbertiä: hänen omiansa seuraavien tai vastaan tulevien ajopelien ratina, tuulen, valitteleva suhina lehdettömissä puissa, kaikki tuntui hänestä järjestyneeltä takaa-ajolta tai niiden henkilöiden huudoilta, joilta lapsi oli riistetty.

Kuitenkaan ei häntä mikään uhannut, Kyytimies täytti rehellisesti tehtävänsä ja kaksivaljakko saapui höyryävänä Dammartiniin Gilbertin määräämällä hetkellä, siis ennen päivän ensi kajastusta.

Gilbert maksoi luvatun puoli louisdoria, vaihtoi hevosia ja kyytimiestä ja jatkoi matkaansa. Sen koko alkupuoliskolla peitteeseen huolellisesti kääritty ja Gilbertin oman ruumiin suojaama lapsi ei ollut kärsinyt pakkasesta eikä kertaakaan kirahtanut. Heti kun päivä valkeni ja maaseutu alkoi kaukaa häämöittää, Gilbert tunsi rohkeutensa kasvavan, ja jottei lapsen nyt tuon tuostakin päästelemiä parahduksia kuultaisi, hän alkoi loilottaa jotakin niistä ikuisista viisuista, joita hänen oli ollut tapana laulaa Taverneyssä eräretkiltä palatessaan.

Vaununakselin ja kannatushihnojen kitinä, ajopelien rautaosien räminä ja hevosten kulkuset säestivät kamalasti hänen lauluaan, ja tätä melua kyytimies vielä lisäsi sekoittamalla Gilbertin rallatukseen muutamia säkeitä varsin kapinallisesta bourbonnaisesta.

Niinpä tämä toinen kyytimies ei aavistanutkaan, että Gilbertillä oli vaunuissa lapsi mukanansa. Hän pysähdytti hevosensa kappaleen matkaa tällä puolen Villers-Cotteretsin, sai sovitun kyytimaksun sekä kuuden livren hopeakolikon juomarahoiksi, ja ottaen taakkansa huolellisesti peitteen poimuihin kätkettynä Gilbert kajahdutti laulunsa mahdollisimman äänekkääksi; riensi tiehensä, harppasi ojan yli ja hävisi lehtien peittämälle polulle, joka kääntyen vasemmalle maantiestä kiemurteli alaspäin Haramontin kylää kohti.

Ilma oli käynyt viileämmäksi. Lumituisku oli jokunen tunti sitten lakannut; maa oli jäässä ja täynnä pitkävarpuisia ja taajaokaisia orjantappuroita. Yläpuolella kohosivat lehdettöminä ja synkkinä metsän puut, joiden oksien valitse vielä usvaisen taivaan himmeä sini väikkyi.

Raikas ilma, tammimetsän tuoksuvat huurut, oksien päistä riippuvat jäähelmet, häiritsemätön vapaus, kaikki tämä runollisuus vaikutti voimakkaasti nuoren miehen mielikuvitukseen.

Hän kulki ripein ja ylpein askelin pientä rotkotietä, horjumatta ja eksymättä, oppaanaan kylän kellotapuli, joka näkyi puuryhmien lomitse, ja uuninpiipuista nouseva, harmahtavan oksaverkon välitse siintävä savu. Tuskin puoli tuntia kuljettuaan hän hyppäsi muratin ja kellastuneen krassin päärmäämän puron yli ja pyysi ensimäisen hökkelin luo päästyään muutamia työmiehenlapsia näyttämään hänelle tien Madeleine Pitoun asunnolle.

Mykkinä ja tarkkaavaisina, kuitenkaan muiden maalaisten tapaan hölmistymättä, nämä heti nousivat ja katsahtaen muukalaista silmiin veivät hänet, toisiaan kädestä pitäen, jokseenkin isolle ja siistinnäköiselle töllille. Se sijaitsi puron partaalla, joka luikerteli useimpien muidenkin kylän majojen ohitse.

Tämä puro vieritteli kirkasta ja sataneen lumen sulamisesta hiukan paisunutta vettään. Puusilta eli oikeammin vain paksu lankku yhdisti tien tupaan johtaviin maaportaisiin.

Yksi Gilbertiä opastavista lapsista ilmaisi päännyökkäyksellä, että Madeleine Pitou asui siellä.

— Tuollako? — toisti Gilbert.

Lapsi painoi leuan rintaansa vasten virkkamatta sanaakaan.

— Madeleine Pitouko? — kysyi Gilbert häneltä vielä kerran.

Ja kun tämä oli toistanut mykän myöntämisensä, Gilbert astui pienen sillan yli mökin ovelle, sillävälin kun lapset, jotka taasen olivat tarttuneet toisiaan kädestä, töllistelivät silmät suurina nähdäkseen, mitä asiaa tuolla komealla ruskeatakkisella, solkikenkiin puetulla herrasmiehellä oli Madeleinelle.

Muita eläviä olentoja kuin nämä lapset Gilbert ei vielä ollut kylässä tavannutkaan. Haramont oli todellakin hänen etsimänsä ja ikävöimänsä erämaa.

Heti kun ovi oli auennut, kohtasi Gilbertin katseita näky, joka olisi viehättänyt ketä tahansa, saati sitten filosofian oppilasta.

Roteva maalaisvaimo imetti muutaman kuukauden vanhaa kaunista lasta, ja hänen eteensä polvistuneena toinen lapsi, ripeä neli- tai viisivuotias poika, luki ääneensä rukousta.

Uunin loukossa lähellä ikkunaa tai pikemmin seinään hakattua lasiruudulla varustettua aukkoa istui toinen viiden tai kuudenneljättä vuoden ikäinen maalaisvaimo kehräämässä pellavaa, rukki oikealla puolellaan ja jalat puujakkaralla, jolla kaunis, lihava villakoira lepäsi.

Huomatessaan Gilbertin koira haukahti varsin ystävällisesti ja kohteliaasti, juuri parahiksi todistaakseen valppauttaan. Rukoileva lapsi kääntyi, keskeyttäen isämeitänsä lauseen, ja molemmat naiset huudahtivat puolittain kummastuksesta, puolittain ilosta.

Gilbert aloitti hymyilemällä imettäjälle.

— Hyvää huomenta, matami Madeleine, — tervehti hän. Talonpoikaisnainen hypähti ylös.

— Herra tietää minun nimeni? — virkkoi hän.

— Kuten näette; mutta älkää antako häiritä työtänne Kah, yhden imetettävän asemesta saatte kaksi!

Ja hän laski maalaislapsen kömpelösti veistettyyn kätkyeeseen mukanaan tuomansa hennon kaupunkilaistaimen.

— Oi, kuinka se on herttainen! — huudahti kehräävä vaimo.

— On tosiaan, sisar Angélique, hyvin herttainen, — sanoi Madeleine.

— Matami tuolla on teidän sisarenne? — kysyi Gilbert osoittaen kehrääjätärtä.

— Oikeastaan natoni, monsieur, — vastasi Madeleine, — hän on mieheni sisar.

— Niin, tätini, täti Gélique, — mutisi tenori-äänellään pieni poika, joka nousematta ylös yhtyi keskusteluun.

— Hiljaa, Arge, hiljaa, — torui äiti; — sinä keskeytät herraa.

— Sanottavani on hyvin yksinkertaista, hyvä matami. Tämä lapsi on erään vuokraajan poika isäntäni tiluksilta… hävinneen vuokraajan… Isäntäni, joka on lapsen kummi, tahtoo, että hänet kasvatettaisiin maaseudulla kunnon työmieheksi… terveeksi… ja hyvissä tavoissa… Tahdotteko ottaa tämän lapsen huostaanne?

— Mutta, monsieur…

— Se syntyi eilen, eikä sillä vielä ole ollut imettäjää, — keskeytti Gilbert. — Se on muuten sama lapsi, josta Villers-Cotteretsin notaario, hra Niquet, teille varmaankin on kertonut.

Madeleine otti heti lapsen ja tarjosi sille rintaa niin auliisti ja kerkeästi, että se syvästi liikutti Gilbertiä.

— Minua ei ole petetty, — sanoi hän; — te olette kelpo vaimo. Isäntäni nimessä jätän siis lapsen teidän huostaanne. Näen, että se täällä elää onnellisena, ja toivon sen tähän majaan tuovan runsaasti onnea vastalahjana siitä, mitä se täältä saa. Paljonko olette ottanut kuussa Villers-Cotteretsin notaarion, herra Niquet'n lapsista?

— Kaksitoista livreä, monsieur; mutta hra Niquet on rikas ja lisäsi silloin tällöin jonkun livren sokerista ja hoidosta.

— Äiti Madeleine, — virkkoi Gilbert ylpeästi, — tästä lapsesta maksetaan teille kaksikymmentä livreä kuussa, mikä tekee kaksisataaneljäkymmentä livreä vuodessa.

— Jessus! — huudahti Madeleine. — Paljon kiitoksia, monsieur.

— Tässä on ensimäisestä vuodesta, — jatkoi Gilbert, asettaen pöydälle riviin kymmenen kiiltävää louisdoria, jotka saivat molempain naisten silmät kummastuksesta suurenemaan ja joita kohti pieni Ange Pitou kuroitti riistävän kätensä.

— Mutta, monsieur, jos lapsi ei elä? — huomautti imettäjä arasti.

— Se olisi suuri onnettomuus, ja sitä onnettomuutta ei tapahdu, — virkkoi Gilbert; — imettäjän palkasta on siis sovittu, oletteko tyytyväinen?

— Oi kyllä, hyvä herra!

— Käykäämme siis järjestämään seuraavien vuosien hoitopalkkio.

— Jääkö lapsi meille?

— Luultavasti.

— Siinä tapauksessa, monsieur, me siis tulemme hänen vanhemmikseen? Gilbert kalpeni.

— Niin, — sanoi hän tukehtuneella äänellä.

— Onko pienokainen siis aivan hyljätty raukka, monsieur? Gilbert ei ollut odottanut tätä mielenliikutusta eikä näitä kysymyksiä. Hän reipastausi kuitenkin.

— En ole sanonut teille kaikkea, — lisäsi hän; — isäparka kuoli surusta.

Molemmat naiset panivat kätensä ristiin osaaottavin ilmein.

— Entä äiti? — kysyi Angélique.

— Oh, äiti… äiti, — vastasi Gilbert raskaasti hengähtäen… — hän ei voinut tulla kysymykseen lapsen syntymän jälkeen enempää kuin ennen syntymääkään.

Näin pitkälle oli ehditty keskustelussa, kun isä Pitou tyynen ja iloisen näköisenä palasi pelloilta. Hän oli noita yksinkertaisia ja rehellisiä, lempeitä ja terveyttä uhkuvia henkilöitä, jollaisia Greuze on esittänyt oivallisissa maalauksissaan.

Muutamilla sanoilla selitettiin hänelle asia. Sitäpaitsi vaati itserakkaus häntä ymmärtämään kaiken, varsinkin sen, mitä hän ei ymmärtänyt…

Gilbert ilmoitti, että lapsen elatuksesta maksettaisiin siihen asti, kun se oli varttunut mieheksi ja kykeni ansaitsemaan leipänsä aivoillaan tai kättensä työllä.

— Olkoon niin, — sanoi Pitou; — luulen, että rakastamme tätä lapsukaista, sillä se on herttainen.

— Hänkin, — sanoivat Angélique ja Madeleine, — on samaa mieltä kuin me!

— Tehkää siis hyvin ja tulkaa kanssani mestari Niquet'n luo; minä talletan hänelle tarvittavat rahat, jotta olette tyytyväiset ja lapsi tulee onnelliseksi.

— Heti, monsieur, — vastasi isä Pitou, nousten tuoliltaan.

Silloin Gilbert sanoi hyvästi kunnon naisille ja lähestyi kätkyttä, johon oli asettanut vastasyntyneen talon oman lapsen kustannuksella. Hän kumartui synkkänä kehdon yli ja katsellen ensi kertaa poikansa kasvoja huomasi, että lapsi oli Andréen näköinen.

Tämä huomio särki hänen sydämensä; hänen täytyi painaa kynnet ihoonsa pidättääkseen kyyneleen, jonka hänen haavoitetusta sydämestänsä tuska kuohahdutti silmäluomelle. Hän painoi ujon, melkeinpä pelokkaan suudelman vastasyntyneen tuoreelle poskelle ja peräytyi horjuen.

Isä Pitou seisoi jo kynnyksellä, raudoitettu sauva kädessään ja pyhänuttu riippuen hartioilla.

Gilbert antoi puoli louisdoria jaloissaan ryömivälle Ange Pitoulle, ja molemmat naiset pyysivät maalaisille ominaiseen liikuttavan tuttavalliseen tapaan, että saisivat kunnian syleillä vierasta.

Niin suuri mielenliikutus oli vallannut tämän kahdeksantoistavuotiaan isän, että hän oli vähällä siitä nääntyä. Kalpeana ja kiihtyneenä hän alkoi joutua päästään pyörälle.

— Lähtekäämme, — virkkoi hän Pitoulle.

— Niinkuin tahdotte, monsieur, — vastasi talonpoika kääntyen tielle.

Ja he lähtivät todellakin. Mutta äkkiä Madeleine huusi ovelta:

— Monsieur, monsieur!

— Mikä on? — kysyi Gilbert.

— Hänen nimensä, nimensä! Miksi tahdotte häntä puhuteltavan?

— Hänen nimensä on Gilbert! vastasi nuorukainen miehekkään ylpeästi.

60.

Lähtö.

Notaarion luona järjestettiin asia pian. Gilbert talletti omaan nimeensä muutamaa sataa vaille kaksikymmentätuhatta livreä lapsen elatuskustannuksia ja kasvatusta varten sekä hankkiakseen hänelle pienen maanviljelyksen hänen miehuuden ikään päästyään. Gilbert osoitti hoitoon, ravintoon ja vaatteisiin viiden sadan livren vuosierän viidentoista vuoden kuluessa ja päätti, että loput rahoista käytettäisiin työpajan tai maapalstan ostoon tai kasvatin toimeentulon turvaamiseksi jollakin muulla tavalla.

Täten ajateltuaan lasta Gilbert ajatteli myöskin sen kasvatusvanhempia. Hän tahtoi, että lapsi antaisi kahdeksantoistavuotiaaksi tultuaan kaksituhattaneljäsataa livreä Pitoun perheelle. Siihen asti oli hra Niquet'n suoritettava ainoastaan nuo viidensadan livren vuosimaksut. Rahojen korot saisi hra Niquet käyttää omien vaivojensa palkkioksi.

Gilbert antoi Niquet'n kirjoittaa itselleen laillisen kuitin rahoista ja otti Pitoulta kirjallisen tunnustuksen siitä, että tämä oli saanut lapsen huostaansa. Kun Pitou oli todistanut Niquet'n nimikirjoituksen rahasummaan nähden ja Niquet Pitoun nimikirjoituksen hänen antamassaan tunnustuksessa, Gilbert oli valmis lähtemään kello kahdeltatoista, jättäen Niquet'n ihmettelemään tätä viisasta harkitsevaisuutta ja Pitoun riemuitsemaan nopeasti saavutetusta onnestaan.

Haramontin kylän rajalla tuntui Gilbertistä kuin hän eroaisi kaikesta maailmasta. Millään seikalla ei enää ollut hänelle merkitystä, mikään ei herättänyt hänessä toivomuksia. Hän oli nyt luopunut nuorukaisen huolettomasta elämästä ja tehnyt jotakin, mikä kuului niihin vakaviin asioihin, joita ihmiset ehkä nimittäisivät rikokseksi ja jotka Jumala saattaisi ankarasti rangaista.

Luottaen omaan arvostelukykyynsä ja omiin voimiinsa Gilbert oli kuitenkin kyllin rohkea riuhtautuakseen irti häntä kappaleen matkaa seuranneesta mestari Niquet'stä, jossa oli herännyt häntä kohtaan harras ystävyys ja joka kiusasi häntä tuhansilla viettelevillä ehdotuksilla.

Mutta mieli on oikullinen, ihmisluonto on heikkouksien alainen. Mitä lujempi tahto, mitä enemmän luontaista kimmoisuutta ihmisellä on, sitä nopeammin hän, ryhdyttyään yrityksiään toimeenpanemaan, mittaa välimatkan, joka hänet jo eroittaa ensi askeleestaan. Silloin rohkeimmatkin käyvät levottomiksi, silloin he Caesarin tapaan huudahtavat: "Teinköhän oikein kulkiessani Rubiconin yli?"

Metsän syrjään päästyään Gilbert vielä kerran katsahti näreikön punerviin latvoihin, jotka kätkivät häneltä koko Haramontin kylän paitsi kellotapulia. Tämä hurmaava onnen ja rauhan kuva vaivutti hänet kaihoisiin ja suloisiin unelmiin.

"Mikä hullu olenkaan!" tuumi hän. "Mihin menen? Eikö Jumala taivaansa korkeudessa vihastuneena käännä kasvojaan minusta? Kah, olen saanut ajatuksen päähäni, sattuma on auttanut minua sen toteuttamisessa; mies, jonka Jumala oli lähettänyt tekemäni pahan aiheuttajaksi, on suostunut tuon pahan korjaamaan, ja omistan melkoisen rahasumman ja lapseni! Näinpä kymmenellätuhannella livrellä — varaten kymmenentuhatta lapselleni — voin täällä elää onnellisena maanviljelijänä näiden kunnon talonpoikain parissa, tämän ihanan ja hedelmällisen luonnon helmassa. Voin iäksi hautautua hempeään onneen, tehdä työtä ja mietiskellä, unohtaa maailman ja jäädä siltä unhoon. Voin itse — mikä ääretön onni! — kasvattaa lapseni ja täten nauttia työstäni. Miksei? Eivätkö nämä onnelliset sattumat ole entisten kärsimysteni korvaus? Ah niin, minä voin elää tällä tavoin; minä voin jakaa osani tämän lapsen kanssa, joka sitäpaitsi, kun sen itse kasvattaisin, tuottaisi minulle takaisin ne rahat, jotka nyt joutuvat vieraisiin käsiin. Minä voin tunnustaa hra Niquet'lle, että olen lapsen isä, minä voin tuon kaiken!"

Ja hänen sydämensä täyttyi vähitellen sanomattomasta ilosta ja sellaisesta toivosta, jota hän ei vielä koskaan, ei edes unelmiensa hymyilevimmissä harhakuvissa ollut tuntenut. Mutta äkkiä mato, joka oli kätkettynä tämän kauniin hedelmän sydämeen, heräsi ja nosti esille kauhean päänsä: se oli tunnontuska, häpeä, onnettomuus.

"Ei, minä en voi", ajatteli Gilbert kalveten. "Minä varastin lapsen tuolta naiselta, kuten varastin hänen kunniansa… Minä varastin rahat tuolta mieheltä käyttääkseni niitä hairahduksen korjaamiseen, niinkuin sanoin. Minulla ei siis enää ole oikeutta pitää lasta, koska toinenkaan ei saa sitä omistaa. Tämä lapsi kuuluu meille molemmille yhteisesti tai ei kellekään."

Ja näine mietteineen, jotka vihloivat kuin tikarin pisto, Gilbert nousi epätoivossa. Hänen kasvonsa ilmaisivat silloin mitä synkintä ja vimmaisinta intohimoa.

"Tapahtukoon niin!" sanoi hän. "Minä jään onnettomaksi, minä kärsin, minä luovun kaikista ja kaikesta. Mutta niinkuin minun olisi tullut jakaa hyvä kanssasi, tahdon nyt jakaa pahan. Perintönäni on tästälähin kosto ja onnettomuus. Älä pelkää, Andrée, minä ja'an kaiken uskollisesti kanssasi!"

Hän kääntyi oikealle, ja kun hetkisen mietittyään oli löytänyt suunnan, tunkeutui metsään, jossa vaelsi koko päivän, pyrkien Normandiaa kohti. Sinne saapuakseen hän oli laskenut tarvitsevansa neljä päivämatkaa. Hänellä oli jälellä yhdeksän livreä ja muutama sou. Hänen pukunsa oli siisti, kasvojen ilme tyyni ja vakava. Kirja kainalossa hän hyvin muistutti kotiin palavaa ylioppilasta jostakin paremmasta perheestä.

Hän otti tavakseen kulkea öisin kauneilla teillä ja nukkua päivisin niityillä päivänpaisteessa. Vain kaksi kertaa kylmä viima vaivasi häntä niin paljon, että hänen täytyi poiketa mökkiin, jossa hän tuolilla uunin edessä vaipui niin sikeään ja makeaan uneen, että ei huomannutkaan yön tuloa.

Hänellä oli aina joku veruke valmiina, joku määräpaikka mainittavana.

— Olen menossa setäni luo Roueniin ja tulen Villers-Cotteretsista — sanoi hän. — Nuori kun olen, tahdoin huvikseni tehdä matkani jalkaisin.

Talonpojat eivät häntä ollenkaan epäilleet; kirja herätti siihen aikaan vielä kunnioitusta. Jos Gilbert näki epäuskon varjon häilähtävänkin jonkun puristuneilla huulilla, hän ryhtyi puhumaan pappisseminaarista, johon toimensa häntä kutsui. Tämä hälvensi kokonaan kaikki epäsuotuisat ajatukset.

Näin kului kahdeksan päivää, jotka Gilbert eli talonpojan tavoin, kuluttaen kymmenen souta päivässä ja vaeltaen kymmenen tunnin matkan. Hän saapui vihdoin Roueniin, ja täällä hänen ei enää tarvinnut kysellä eikä etsiä tietä.

Kirja, joka hänellä oli kainalossaan, oli Uusi Héloise korukansissa. Rousseau oli hänelle tuon kappaleen lahjoittanut ja kirjoittanut hänen nimensä alkulehdelle.

Gilbert, jolla oli enää vain neljä livreä ja kymmenen souta jälellä, repäisi irti tämän lehden, pani sen huolellisesti talteen ja myi teoksen kirjakauppiaalle, joka siitä suoritti kolme livreä.

Tällä tavoin onnistui nuoren miehen kolmea päivää myöhemmin päästä Havren lähettyville, ja auringon laskiessa hänen silmänsä eroittivat meren.

Hänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa herrasmiehen käytettäviksi, joka päivisin upeili silkkisukissa kaupungilla käydessään; mutta Gilbert keksi vieläkin keinon. Hän myi silkkisukkansa tai oikeammin vaihtoi ne kestävyydeltään moitteettomaan kenkäpariin. Siroudesta ei voinut paljoa puhua.

Viimeisen yönsä hän vietti Harfleurissa, maksaen yösijasta ja ravinnosta kuusitoista souta. Täällä hän ensi kertaa eläissään söi ostereita.

"Rikkaan miehen ateria köyhimmälle ihmisistä", ajatteli hän; "varsin totta on Rousseaun väite, että Jumala ei ole koskaan luonut muuta kuin hyvää, jotavastoin ihmiset luovat pahan".

Kello kymmenen joulukuun 13. päivän aamuna Gilbert saapui Havreen, keksien ensi silmäyksellään Adonis laivan, komean kolmensadan tonnin prikin, joka keinuili satamassa.

Satama oli tyhjä ihmisistä. Gilbert rohkaisi itsensä ja astui porrassiltaa ylös. Laivapoika tuli häntä vastaan, kysyen mitä hän haki.

— Missä on kapteeni? — sanoi Gilbert.

Laivapoika viittasi välikannelle, ja pian sen jälkeen kuultiin äänen alhaalta huutavan:

— Antaa hänen tulla tänne.

Gilbert astui alas. Hänet vietiin pieneen mahonkiseinäiseen hyttiin, joka oli mitä vaatimattomimmin kalustettu. Noin kolmikymmenvuotias kalpea, jäntevä mies, jolla oli eloisa ja levoton katse, istui lukemassa sanomalehteä. Pöytä, jolla se lepäsi hänen edessään, oli mahonkipuusta kuten seinälaudatkin.

— Mitä monsieur tahtoo? — virkkoi hän Gilbertille. Gilbert antoi kapteenille merkin, että tämä lähettäisi laivapojan pois, ja poika lähti todellakin.

— Oletteko te Adonis-laivan kapteeni, monsieur? — kysyi Gilbert sitten.

— Olen, monsieur.

— Siis on tämä paperi osoitettu teille.

Hän ojensi Balsamon kirjeen kapteenille. Tuskin oli tämä vilkaissut käsialaan, kun hän nousi ja kiirehti sanomaan Gilbertille mitä ystävällisimmin hymyillen:

— Vai niin, vai tekin?… Niin nuorena? Hyvä, hyvä! Gilbert ainoastaan kumarsi.

— Mihin aiotte? — kysyi kapteeni.

— Amerikaan.

— Ja lähdette…?

— Samalla kertaa kuin tekin.

— Hyvä. Siis kahdeksan päivän päästä.

— Mutta mitä puuhailen kaiken tämän ajan, kapteeni?

— Onko teillä passia?

— Ei.

— Sitten palaatte vielä illalla laivaan, kuljeskeltuanne päiväkauden kaupungin ulkopuolella, esimerkiksi Sainte-Adressessa. Älkää puhutelko ketään.

— Mutta minun täytyy syödä; minulla ei ole rahaa.

— Käytte siis täällä päivällisellä, ja syötte illallisen myöskin täällä.

— Entä sitten?

— Kerran oikein laivaan tultuanne, ette enää palaa maalle; te pysytte täällä kätkössä; te lähdette täältä näkemättä jälleen taivasta… Päästyänne merelle kahdenkymmenen penikulman päähän rannasta, saatte vapautta niin paljon kuin haluatte.

— Hyvä.

— Toimittakaa siis tänään kaikki, mitä teillä vielä on tehtävää.

— Minun on kirjoitettava kirje.

— Kirjoittakaa se…

— Missä?

— Tällä pöydällä… Tässä on kynä, mustetta ja paperia. Postikonttori on etukaupungissa, ja laivapoika saa saattaa teidät sinne.

— Kiitos, kapteeni!

Jäätyään yksikseen Gilbert kirjoitti lyhyen kirjeen näin kuuluvalla päällekirjoituksella: "Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."

Sitten pisti hän kirjeen taskuunsa, söi mitä kapteeni itse hänelle tarjosi, ja lähti laivapojan opastamana postikonttoriin, mihin kirje jätettiin.

Kaiken päivää Gilbert katseli merta rantakallioilta. Yön tullen hän palasi. Kapteeni piti hänen saapumistaan varalta ja toimitti hänet laivaan.

61.

Gilbertin viimeiset jäähyväiset.

Filip oli viettänyt kauhean yön. Nuo jäljet lumessa ilmaisivat päivänselvästi, että joku oli hiipinyt huoneeseen lasta anastamaan; mutta ketä hän syyttäisi? Mitään muuta merkkiä ei ollut, ei mitään sellaista, joka olisi antanut hänen aavistuksilleen määrätyn summan.

Hän tunsi isänsä liian hyvin ollakseen epäilemättä hänen osallisuuttaan tähän asiaan. Hra de Taverney luuli Ludvig XV:ttä lapsen isäksi; hänestä täytyi olla hyvin tärkeätä säilyttää tämä elävä todistus kuninkaan uskottomuudesta rouva Dubarrytä kohtaan. Samoin parooni epäilemättä otaksui, että Andrée ennemmin tai myöhemmin pääsisi jälleen suosioon ja että hän silloin varsin kalliista ostaisi vastaisen onnensa tärkeimmän valtin.

Nämä mietteet, jotka perustuivat aivan äskettäin ilmaantuneeseen piirteeseen isän luonteessa, lohduttivat hiukan Filipiä, sillä hän piti mahdollisena hankkia lapsi takaisin, kun ryöstäjät olivat tunnetut.

Hän piti siis varalla tohtori Louis'n tuloa kello kahdeksalta aamulla, ja kulkien hänen kanssaan edestakaisin kadulla kertoi hänelle yön kauhean tapauksen.

Lääkäri oli hyvä neuvonantaja, hän tarkasti jäljet puutarhassa, ja hetkisen mietittyään tuli samaan johtopäätökseen kuin Filip.

— Tunnen paroonin kyllin hyvin, — sanoi häh, — uskoakseni hänen kykenevän tähän häijyyn tekoon. Mutta eikö voisi ajatella, että joku vielä läheisempi harrastus olisi syynä lapsen ryöstöön?

— Mikä harrastus, tohtori?

— Oikean isän.

— Oh, — huudahti Filip, — olin hetkisen sitä ajatellut. Mutta onnettomalla ei ole leipää edes itselleen; hän on hullu, yltiöpäinen haaveilija, joka tällä hetkellä lymyilee ja epäilemättä pelkää minun varjoanikin… Älkäämme erehtykö, tohtori, tuo lurjus teki tämän rikoksensa sattuman avulla; mutta nykyisin, kun kiukkuni on asettunut, niin, vaikka minä tuota rikollista vihaan, uskon että mieluummin tahdon välttää häntä kuin hänet kohdata, jotta en häntä surmaisi. Minä luulen, että hän kärsii omantunnon vaivoja, jotka kylläkin häntä rankaisevat; uskon, että nälkä ja kuljeksiva elämä kostavat puolestani yhtä vaikuttavasti kuin miekkani.

— Älkäämme hänestä enää puhuko, — virkkoi tohtori.

— Olkaa hyvä, rakas ja oivallinen ystävä, ja suostukaa vielä viimeiseen valheeseen, tarvitsee näetten ennen kaikkea rauhoittaa Andréeta; te sanotte hänelle, että olitte eilen levoton lapsen terveydestä ja palasitte yöllä sitä noutamaan viedäksenne sen imettäjän luo. Tämä oli ensimäinen hätävalhe, joka kiireessä juolahti mieleeni ja jonka minä sepitin Andréelle esitettäväksi.

— Kyllä, minä sanon niin; mutta etsittehän te lasta?

— Minulla on eräs keino sen löytämiseksi. Olen päättänyt matkustaa Ranskasta. Andrée menee Saint-Denis'n luostariin. Sitten lähden tapaamaan de Taverneytä. Sanon hänelle, että tiedän kaiken. Minä pakoitan hänet ilmoittamaan minulle lapsen olinpaikan. Hänen vastustuksensa voitan uhkaamalla paljastaa asian ja vedota hänen korkeuteensa dauphineen.

— Ja mitä teette lapselle, kun sisarenne on luostarissa?

— Minä annan sen imetettäväksi jollekin naiselle, jota te minulle suosittelette… Sitten panen hänet kouluun ja hänen täysi kasvuiseksi tultuaan otan hänet mukaani, jos elän.

— Ja te uskotte, että äiti suostuu luopumaan sekä teistä että lapsestansa?

— Andrée suostuu tästälähin kaikkeen, mitä tahdon. Hän tietää, että olen käynyt madame la dauphinen puheilla ja saanut hänen lupauksensa; hän ei tahdo saattaa minua laiminlyömään kunnioitustani korkeata suojelijatartamme kohtaan.

— Mutta menkäämme nyt äiti-paran luo, — sanoi lääkäri. Ja hän astui todellakin Andréen luo, joka uinaili rauhallisesti.

Filipin huolenpidon lohduttamana. Hänen ensimäinen sanansa oli kysymys lääkärille, joka jo oli vastannut hymyilevällä muodollaan.

Andrée rauhoittui tästä niin täydellisesti, että hänen toipumisensa edistyi nopeasti, joten hän kymmenen päivän päästä jo nousi ja saattoi kävellä kasvihuoneessa siihen aikaan, kun auringon säteet lämmittivät sen ikkunaruutuja.

Samana päivänä kun hän teki tämän kävelynsä, Filip, joka oli ollut muutaman vuorokauden poissa, palasi taloon Rue Coq-Héronin varrelle niin synkkänä muodoltaan, että lääkäri tullessaan hänelle avaamaan aavisti suurta onnettomuutta.

— Mikä on? — kysyi hän. — Kieltäytyykö parooni antamasta lasta takaisin?

— Isällä, — vastasi Filip, — on ollut kuumekohtaus, joka kolme päivää hänen Pariisista lähdöstään oli saattanut hänet vuoteen omaksi, ja saapuessani hän oli kuoleman kielissä. Minä pidin tätä sairautta juonena, teeskentelynä, jopa todistuksenakin hänen osallisuudestaan lapsenryöstöön. Minä olin itsepäinen minä uhkasin; mutta isä vannoi minulle ristiinnaulitun kuvaa pidellen, että hän ei käsittänyt puheestani mitään.

— Joten siis palaatte ilman uutisia?

— Niin, tohtori.

— Ja vakuutettuna paroonin sanojen totuudesta?

— Melkein vakuutettuna.

— Teitä viekkaampana hän ei ole ilmaissut salaisuuttansa.

— Minä uhkasin vedota hänen korkeuteensa dauphineen, ja parooni kalpeni. "Syökse minut perikatoon, jos tahdot", sanoi hän; "häpäise isäsi ja itsesi; se olisi hurja mielettömyys, joka ei johtaisi mihinkään tulokseen. Minä en tiedä, mitä sinä tarkoitat."

— Siis…?

— Siis palaan epätoivossa.

Tällä hetkellä Filip kuuli sisarensa äänen huutavan:

— Eikö se ole Filip, joka on tullut kotiin?

— Hyvä Jumala, nyt hän tulee!… — Mitä hänelle sanon? — mutisi Filip.

— Hiljaa! — varoitti tohtori.

Andrée astui huoneeseen ja tuli syleilemään veljeänsä niin hellästi ja riemukkaasti, että se jääti nuoren miehen sydäntä.

— No, mistä tulet? — kysyi hän.

— Tulen ensiksikin isäni luota; ilmoitinhan sinulle matkastani sinne.

— Voiko parooni hyvin?

— Kyllä, Andrée; mutta minä olen käynyt muuallakin Puhuttelin myöskin useita henkilöitä Saint-Denis'n luostariin menosi johdosta. Jumalan kiitos on kaikki nyt valmista; sinä olet pelastettu ja voit järkevästi ja päättäväisesti ajatella tulevaisuuttasi.

Andrée lähestyi veljeään ja virkkoi hellästi hymyillen:

— Rakas ystävä, oma tulevaisuuteni ei enää kiinnitä ajatuksiani, eikä kenenkään muunkaan tarvitse siitä huolehtia. Lapseni tulevaisuus on minulle kaikki kaikessa, ja minä uhraudun kokonaan pojalle, jonka Jumala on minulle antanut. Sellainen on peruuttamaton päätökseni siitä asti, kun voimieni palattua en enää epäile järkeni selvyyttä. Elää pojalleni, elää kieltäymyksissä, tarpeen tullen tehdä työtäkin, mutta koskaan, päivällä tai yöllä, olla häntä jättämättä, siinä tulevaisuus, jonka olen itselleni suunnitellut. Ei enää luostaria, ei enää itsekkyyttä; minä kuulun jollekulle; Jumala ei minua enää kutsu nunnaksi!

Tohtori katseli Filipiä ikäänkuin sanoakseen: "No, enkö sitä ennustanut?"

— Sisareni, — huudahti nuori mies, — sisareni, mitä sinä sanot?

— Älä syytä minua, Filip, tämä ei ole heikon ja turhamaisen naisen oikku; minä en rasita sinua, minä en joudu sinun vaivoiksesi.

— Mutta… mutta, Andrée, minä en voi jäädä Ranskaan, minä tahdon jättää kaiken. Minulla ei enää ole omaisuutta, eikä tulevaisuuttakaan. Voisin suostua uhraamaan sinut alttarin juurelle, mutta maailmaan, työhön… Andrée, ajattele toki!

— Olen kaikkea miettinyt… Rakastan sinua vilpittömästi, Filip; mutta jos minut jätät, nielen kyyneleeni ja pakenen pois lapseni kätkyen ääreen.

Lääkäri lähestyi.

— Tuo on liioittelua, mielettömyyttä, — virkkoi hän.

— Ah, tohtori, mitä sanotte!… Äitiyskö mielettömyyttä? Mutta tämän mielettömyyden on Jumala itse minulle lähettänyt. Niin kauan kuin lapsi minua tarvitsee, minä pysyn päätöksessäni.

Filip ja tohtori vaihtoivat äkkiä katseen.

— Lapseni, — sanoi tohtori puuttuen ensimäisenä puheeseen, — en ole erittäin kaunopuheinen saarnaaja; mutta muistelen, että Jumala kieltää liian hartaasti kiintymästä mihinkään olentoon.

— Niin, sisareni, — lisäsi Filip.

— En toki usko, että Jumala kieltää äitiä hartaasti rakastamasta poikaansa, hyvä tohtori!

— Suokaa anteeksi, tyttäreni, filosofi, lääkäri koettaa nyt mitata kuilun, jonka teologi kaivaa inhimillisille intohimoille. Etsikää jokaisessa Jumalan laatimassa käskyssä ei ainoastaan siveellistä syytä, joka toisinaan on hienoa täydellisyyden viisastelua, vaan aineellistakin syytä. Jumala kieltää äitiä liiallisesti rakastamasta lastaan, koska lapsi on heikko, hento vesa, altis kaikenlaisille kivuille, kaikenlaisille kärsimyksille, ja koska lyhytikäisen olennon rakastaminen voi saattaa epätoivoon.

— Tohtori, — mutisi Andrée, — miksi minulle tuon sanotte? Ja sinä, Filip, miksi katselet minua noin säälivästi… noin kalpeana?

— Rakas Andrée, — keskeytti nuori mies, — seuraa minun neuvoani, hellän ystävän neuvoa; terveytesi on nyt entisellään, mene mahdollisimman pian Saint Denis'n luostariin.

— Minäkö!… Sanoinhan sinulle, etten hylkää poikaani.

— Niin kauan kuin hän teitä tarvitsee, — virkkoi tohtori hiljaa.

— Hyvä Jumala, — huudahti Andrée, — mitä on tapahtunut? Puhukaa. Jotakin surullista… jotakin kauheata?

— Olkaa varuillanne, — kuiskasi lääkäri Filipin korvaan; — hän on vielä kovin heikko kestääkseen ratkaisevan iskun.

— Veljeni, sinä et vastaa mitään; selitähän.

— Rakas sisar, tiedäthän, että palatessani tulin Point-du-Jourin kautta, missä poikasi imettäjä asuu.

— Niin… Entä sitten?

— Kah… lapsi on hiukan sairas.

— Sairas… se rakas lapsukainen! Nopeasti, Marguerite… Marguerite… vaunut! Minä tahdon mennä lapseni luo!

— Mahdotonta! — huudahti lääkäri. — Te ette ole kyllin voimissanne lähteäksenne ja kestääksenne vaunujen täristystä.

— Vasta tänä aamuna sanoitte minulle, että se oli mahdollista; sanoitte, että huomenna Filipin palattua saisin käydä pienokaista katsomassa.

— Minä luulin vointinne paremmaksi kuin se on.

— Te siis petitte minua? Lääkäri oli vaiti.

— Marguerite, — toisti Andrée, — tahdon, että minua totellaan!… Mene toimittamaan vaunut!

— Mutta se voi koitua sinulle kuolemaksi, — ehätti Filip

— No, minä kuolen sitten!… En ole niin kovin elämään kiintynyt!…

Marguerite odotti, katsellen vuoroin emäntäänsä, vuoroin isäntäänsä, vuoroin tohtoria.

— No, kun minä käsken! — huudahti Andrée, jonka poskille nousi äkillinen puna.

— Rakas sisar!

— Minä en kuuntele enää mitään, ja jos minulta kielletään vaunut, niin menen jalkaisin.

— Andrée, — virkkoi Filip äkkiä sulkien hänet syliinsä, — sinä et mene, et, sinun ei ole tarvis mennä.

— Lapseni on kuollut! — äännähti nuori nainen innottomasti, antaen käsivarsiensa pudota sivuille, istuessaan nojatuolissa, mihin Filip ja tohtori juuri olivat hänet asettaneet.

Filip vastasi ainoastaan suutelemalla hänen kylmää ja hervotonta kättään. Vähitellen herpautui Andréen kaula, hänen päänsä vaipui rinnoille ja kyyneleet valuivat vuolaina.

— Jumala on tahtonut, — sanoi Filip, — että kärsisimme tämän uuden onnettomuuden, Jumala, joka on suuri ja vanhurskas, Jumala, jolla ehkä oli sinuun nähden muita suunnitelmia, sanalla sanoen Jumala, jonka mielestä tämän lapsen läsnäolo luonasi epäilemättä oli ansaitsematon rangaistus.

— Mutta… — huokasi äiti-rukka, — miksi on Jumala antanut tuon viattoman olennon kärsiä?

— Jumala ei ole antanut hänen kärsiä, tyttäreni, — virkkoi tohtori; — hän kuoli samana yönä, kun hän syntyi… Älkää häntä enempää kaivatko kuin tiellenne häilähtänyttä häipyvää varjoa.

— Mutta kuulemani huudot?…

— Olivat hänen hyvästijättönsä elämälle.

Andrée kätki kasvot käsiinsä, sillävälin kun noiden kahden miehen ajatukset yhtyivät kaunopuheisessa katseessa ja he onnittelivat toisiaan hurskaasta valheestansa.

Äkkiä astui Marguerite sisään kirje kädessä. Se oli osoitettu Andréelle… Kuoreen oli piirretty:

"Neiti Andrée de Taverney; Pariisi, Rue Coq-Héron n:o 9, ensimäinen pääportti Plâtrière-kadulta käsin."

Filip näytti kirjettä tohtorille Andréen pään yli. Nuori äiti ei enää itkenyt, vaan oli syvimmän tuskan vallassa.

"Ken hänelle tänne kirjoittanee?" ajatteli Filip. "Kukaan ei tiennyt hänen osoitettaan, eikä päällekirjoitus ole isäni käsialaa."

— Kah, Andrée, — virkkoi hän, — kirje sinulle! Ajattelematta, vastustelematta, kummastumatta Andrée mursi kuoren, kuivasi silmänsä ja avasi paperin lukeakseen; mutta tuskin hän oli silmännyt kirjeen sisältämät kolme riviä, kun hän päästi kimakan huudon, nousi ylös kuin mielipuoli ja putosi, jalat ja käsivarret hirveän kouristuksen jäykistäminä, raskaasti kuin kuvapatsas apuun rientävän Margueriten syliin. Filip otti kirjeen ja luki:

'Merellä joulukuun 15. p. 17—.

Teidän kartoittamananne matkustan, ettekä te minua enää koskaan näe; mutta minulla on lapseni, joka ei teitä milloinkaan nimitä äidiksi.

Gilbert.'

Filip rutisti paperin, raivosta kiljahtaen.

— Oi, — sanoi hän hammasta purren, — olin melkein unohtanut sattuman aiheuttaman rikoksen; mutta tämä aivoituksellinen rikos saa rangaistuksen… Andréen hervottoman pään päällä vannon surmaavan! tuon kurjan ensi kerralla, kun hän näyttäytyy silmieni edessä. Jumala tahtoo, että hänet kohtaan, sillä hän on täyttänyt mittansa… Tohtori, vieläkö Andrée tästä toipuu?

— Kyllä, kyllä.

— Tohtori, huomenna täytyy Andréen muuttaa Saint-Denis'n luostariin; ylihuomenna täytyy minun olla ensimäisessä merisatamassa… Heittiö on paennut… Minä seuraan häntä… Sitäpaitsi täytyy minun saada lapsi… Tohtori, mikä on lähin satama?

— Havre.

— Kolmenkymmenenkuuden tunnin päästä olen Havressa, — vastasi Filip.

62.

Laivassa.

Tästä hetkestä asti Andréen asunto oli hiljainen ja synkkä kuin hauta.

Sanoma hänen poikansa kuolemasta olisi Andréen ehkä surmannut. Se olisi ollut niitä hiljaisia, hitaita kärsimyksiä, jotka alati jäytävät elinvoimaa. Gilbertin kirje taas oli niin raju isku, että se kiihoitti Andréen jalossa sydämessä kaiken tarmon ja taisteluinnon, mitä hänellä vielä oli.

Toinnuttuaan hän etsi katseellaan Filipiä, ja viha, jonka hän luki tämän silmissä, oli hänelle uusi rohkeuden lähde.

Hän odotti, kunnes voimansa olivat palanneet kyllin täydellisesti, jotta kykenisi puhumaan äänen värähtämättä.

— Ystäväni, — sanoi hän sitten, tarttuen Filipin käteen, — puhuit minulle tänä aamuna Saint-Denis'n luostarista, jossa madame la dauphine on hankkinut minulle kammion?

— Niin puhuin, Andrée.

— Toivon, veljeni, että vielä tänään saatat minua sinne.

— Kiitos, rakas sisar!

— Teille, tohtori, — jatkoi Andrée, — kiitokset olisivat liian halpa palkkio osoittamastanne suuresta ystävyydestä ja hartaudesta. Te, tohtori, ette voi saada palkkaanne tässä maailmassa.

Andrée astui lääkärin luo ja syleili häntä.

Tässä pienessä medaljongissa, — sanoi hän, — on muotokuvani, jonka äitini teetti ollessani kaksivuotias. Se muistuttaa varmaankin pojastani. Ottakaa se, tohtori, ja johtakoon se joskus mieleenne lapsen, jonka autoitte päivänvaloon, ja äidin, jonka te huolenpidollanne pelastitte.

Tämän sanottuaan Andrée, itse osoittamatta mitään mielenliikutusta, ryhtyi matkavalmistuksiinsa; ja kello kuudelta illalla hän, rohkenematta nostaa päätänsä, astui pikkuportista Saint-Denis'n luostarin vastaanottohuoneeseen, jonka ristikon takana Filip, joka ei kyennyt hillitsemään tunteittensa kuohua, sanoi hänelle ehkä ikuiset jäähyväiset.

Äkkiä Andrée-poloisen voimat pettivät; hän riensi syli avoinna veljensä luo, joka myöskin ojensi käsivartensa häntä kohti. Kylmästä rautaristikosta huolimatta heidän kuumien kyynelten valelemat poskensa koskettivat toisiansa.

— Hyvästi, hyvästi! — kuiskasi Andrée, jonka tuska purskahti nyyhkytyksiin.

— Hyvästi! — vastasi Filip tukehduttaen epätoivonsa.

— Jos koskaan tapaat poikani, — virkkoi Andrée aivan hiljaa, — älä salli minun kuolla ennenkuin olen häntä syleillyt.

— Ole levollinen. Hyvästi, hyvästi!

Andrée irtausi veljensä syleilystä ja kulki palvelijakunnan tukemana hitaasti pimeään luostarikäytävään, yhä katsahdellen takaisin Filipiin.

Niin kauan kuin tämä voi hänet nähdä nyökkäili hän hänelle ja heilutti senjälkeen nenäliinaansa. Vihdoin hän vastaanotti viimeisen hyvästin, jonka sisar hänelle syvältä käytävän pimennosta huudahti. Sitten laskeutui heidän välilleen synkän kumealla jysähdyksellä rautainen ovi, ja kaikki oli lopussa.

Filip otti kyytihevosen heti Saint-Denis'stä. Matkalaukku satulan takana hän ratsasti koko yön ja koko seuraavan päivän, saapuen Havreen toisena yönä. Hän meni nukkumaan ensimäiseen majataloon, joka sattui hänen tielleen, ja aamun valjetessa hän satamassa otti selvän ensimäisestä Amerikaan menevästä laivasta.

Hänelle vastattiin, että priki Adonis vielä samana päivänä nostaisi ankkurin lähteäkseen matkalle New Yorkiin. Filip meni tapaamaan kapteenia, joka lopetti viimeisiä valmistuksiaan, maksoi matkansa ja pääsi mukaan. Sitten hän, kirjoitettuaan vielä viimeisen kerran dauphinelle vakuuttaakseen hänelle kunnioittavaa kiintymystään ja kiitollisuuttaan, antoi kantaa tavaransa hyttiinsä ja nousi itse laivaan nousuveden tullen.

Kello löi neljä François I:n tornissa, kun Adonis lähti sataman suusta märssy- ja keulapurjeet levitettyinä. Meri oli tummansininen, taivaanranta hehkui punaisena. Tervehdittyään harvoja matkatovereitaan Filip katseli keskivantteja vasten nojautuneena Ranskan rannikkoa, joka verhoutui sinipunervaan usvaan sitä mukaa kuin priki yhä nopeammassa vauhdissa suuntasi kulkunsa oikealle, sivuuttaen Hèven ja päästen avomerelle.

Mutta kohta Filip ei enää nähnyt Ranskan rannikkoa, matkustajia, merta eikä mitään muutakaan. Pimeä yö oli laajoilla siivillään peittänyt kaiken. Hän sulkeutui hyttiinsä, alkaen sen pienellä vuoteella lukea dauphinelle lähettämänsä kirjeen jäljennöstä, kirjeen, jota saattoi yhtä hyvin pitää Luojalle osoitettuna rukouksena kuin hyvästijättönä hänen luomalleen ihmiselle.

"Madame", oli hän kirjoittanut, "toivoton ja tueton mies poistuu luotanne pahoillaan siitä, että on niin vähän voinut tehdä teidän tulevan majesteettinne hyväksi. Tämä mies lähtee meren myrskyihin ja rajuilmoihin, teidän jäädessänne hallitsevia uhkaaviin vaaroihin ja levottomuuteen. Nuorena, kauniina, ihailtuna, kunnioittavain ystäväin ja epäjumaloivien palvelijain ympäröimänä te pian unhoitatte hänet, jonka teidän kuninkaallinen kätenne on suvainnut kohottaa joukon yläpuolelle. Mutta minä en koskaan unhoita teitä; minä lähden uuteen maailmaan tutkimaan keinoja, miten voin tarmokkaammin palvella valtaistuintanne. Minä testamenttaan teille sisareni, hyljätyn kukkapoloisen, jolla ei enää ole muuta aurinkoa kuin teidän katseenne. Sallikaa sen toisinaan langeta hänen päälleen ja olkaa riemunne keskellä, kaikkivallassanne, yksimielisten onnentoivotusten kaikuessa varma, minä pyydän sitä, että teitä siunaa maanpakolainen, jonka ääntä ette kuule ja joka ehkä ei teitä enää näe."

Tämän lukemisen lopulla Filip tunsi tuskallisen kouristuksen sydämessään. Laivan surumielinen voihkina ja hänen hyttinsä ilmaluukkua vasten tyrskyvien aaltojen kohina muodostivat kokonaisuuden, joka olisi voinut synkistyttää hymyilevämmänkin mielikuvituksen.

Yö kävi nuorelle miehelle pitkäksi ja tuskalliseksi. Kapteenin käynti aamulla hänen luonaan ei tehnyt hänen mieltänsä hilpeämmäksi. Tämä upseeri selitti hänelle, että useimmat matkustajista pelkäsivät merta ja pysyivät hyteissään, ja että matka suoritettaisiin nopeasti, mutta tulisi tuulen rajuuden vuoksi vaivaloiseksi.

Filip otti nyt tavakseen syödä päivällistä kapteenin kanssa, mutta suuruksen hän antoi tuoda hyttiinsä, ja kun hän itsekään ei ollut erittäin karaistunut merimatkan vaivoja vastaan, hän vietti tavallisesti muutaman tunnin venymällä ylimmällä laivankannella avaraan upseeriviittaansa kääriytyneenä. Lopun aikaa hän käytti suunnitellakseen vastaista toimintaansa ja vahvistaakseen mieltänsä hyvien kirjojen lukemisella. Joskus hän kohtasi matkatoverinsa. Näitä oli kaksi naishenkilöä, jotka aikoivat Pohjois-Amerikaan jotakin perintöä nostamaan, ja neljä herrasmiestä. Yksi näistä oli jo vanha ja hänellä oli mukanaan kaksi poikaansa. Siinä kaikki ensiluokan matkustajat. Toisen luokan matkustajista Filip kerran näki muutamia tavoiltaan ja puvuiltaan yksinkertaisia henkilöitä, joissa mikään ei kiinnittänyt hänen huomiotaan.

Samassa suhteessa kuin tottumus vähensi kärsimyksiä sai Filip kirkkaan tyyneytensä takaisin kuten taivas ukonilman jälkeen. Muutamat kauniit, selkeät ja myrskyttömät päivät ilmaisivat matkustajille, että oltiin tulemassa lauhkeammille leveysasteille. Silloin ihmiset viipyivät kauemmin kannella; ja silloin Filip, joka oli päättänyt olla antautumatta kenenkään kanssa pakinoihin ja oli kapteeniltakin salannut nimensä välttääkseen keskustelua kavahtamistaan aiheista, kuuli öisinkin hyttiinsä astuntaa päänsä päältä; saattoipa hän eroittaa kapteenin äänenkin, kun tämä kaikesta päättäen käveli jonkun matkustajan kanssa. Tästä syystä hän pysytteli kannelta poissa. Hän avasi silloin hyttinsä valoreiän hengittääkseen hiukan raitista ilmaa ja odotteli huomista päivää.

Yhtenä ainoana yönä hän ei kuullut keskustelua eikä kävelyä, ja silloin hän nousi kannelle. Ilma oli haaleata, taivas pilvessä ja aluksen takana kohosi sen vanavedestä pyörteiden keskeltä tuhansittain välkkyviä fosforikipeniä. Tämä yö oli epäilemättä matkustajista näyttänyt liian synkältä ja myrskyiseltä, sillä Filip ei tavannut peräkannella ainoatakaan heistä. Ainoastaan etukannella laivankokassa nukkui tai haaveili keularaakaan nojautuneena tumma hahmo, jonka Filip hämärässä tuskin eroitti, kaiketikin joku toisen luokan matkustaja, joku pakolais-parka, joka tähysti eteensä toivoen pääsevänsä amerikalaiseen satamaan, kun Filip sitävastoin kaipauksella muisteli jättämäänsä Ranskan rannikkoa.

Filip katseli kauan tätä liikkumatonta matkustajaa; sitten häntä alkoi viluttaa ja hän oli jo palaamassa hyttiinsä… Matkustaja etukeulassa tähysti myöskin taivaanrantaa, joka nyt alkoi valjeta. Kuullessaan kapteenin lähestyvän Filip kääntyi:

— Olette hengittämässä raitista ilmaa, kapteeni? — sanoi hän.

— Monsieur, minä olen juuri noussut vuoteeltani.

— Matkustajanne ovat olleet teitä varhaisempia, kuten näette.

— Te kylläkin; upseerit ovat aamuvirkkuja samaten kuin merimiehet.

— Oh, en ainoastaan minä ole ehtinyt edellenne, — virkkoi Filip… — Katsokaa, tuolla on mies, joka istuu syvissä aatoksissa; kaipa hänkin on matkustajianne?

Kapteeni katsahti sinne päin ja näkyi kummastuvan.

— Kuka hän on? — kysyi Filip.

— Hän on… tuota noin, eräs kauppias, — vastasi kapteeni hämillään.

— Joka ajaa onnea takaa? — hymähti Filip. — Hänen mielestään tämä alus kulkee liian hitaasti.

Vastauksen asemesta kapteeni meni suoraan matkustajan luo, lausuen hänelle muutamia sanoja, ja Filip näki miehen häviävän välikannelle.

— Te keskeytitte hänen unelmansa, — virkkoi Filip kapteenille, kun tämä palasi hänen, luokseen; — mies ei kuitenkaan minua häirinnyt.

— Ei, monsieur, minä vain ilmoitin hänelle, että aamukylmä on vaarallista näillä vesillä; toisen luokan matkustajilla ei ole sellaisia oivallisia viittoja kuin teillä.

— Missä olemme, kapteeni?

— Monsieur, huomenna saamme näkyviimme Azorin saaret. Eräältä niistä poikkeamme noutamaan raikasta vettä, sillä ilma alkaa käydä hyvin kuumaksi.

63.

Azorin saarilla.

Kapteenin mainitsemalla tunnilla huomattiin kaukana edessäpäin muutamien lounaassa sijaitsevien saarien häikäisevän auringon valossa häämöittävät rannikot.

Ne saaret olivat Azorit.

Tuuli kävi sinne päin; priki kiiti hyvää vauhtia. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä tuli saariryhmä täydellisesti näkyviin.

Filip eroitti korkeat, omituisesti muodostuneet, kaamean näköiset vuorenhuiput, ikäänkuin tulivuoren purkauksesta mustuneita kallioita, vaaleaharjaisia, särmikkäitä tornimaisia korokkeita ja niiden välissä pohjattomia kuiluja.

Tuskin oli päästy tykinkantaman päähän ensimäisestä saaresta, kun alus asettui päin tuulta ja miehistö valmistautui nousemaan maihin varatakseen muutamia aamillisia raikasta vettä.

Kaikki matkustajat olivat ihastuneina tilaisuudesta retkeilyn tekemiseen maalle. Astua jalkansa maaperälle kahdenkymmenen vuorokauden vaivaloisen purjehduksen jälkeen on huvi, jota osaavat pitää arvossa ainoastaan pitkän merimatkan tehneet.

— Hyvät herrat ja naiset, — sanoi kapteeni matkustajille, jotka näyttivät epäröiviltä, — teillä on viisi tuntia aikaa viipyä maalla. Tältä pieneltä, aivan asumattomalta saarelta löydätte jääkylmiä lähteitä, jos olette luonnontutkijoita; kaniineja ja punaisia peltopyitä, jos olette metsästäjiä.

Filip otti pyssynsä, kuulia ja hauleja.

— Entä te, kapteeni, — sanoi, hän, — jäättekö te laivaan? Miksi ette tule mukaamme?

— Siksi, — vastasi upseeri osoittaen sormellaan merelle, — että tuolta näen tulevan epäilyttävän laivan… aluksen, joka jo lähes neljä päivää on meitä seurannut. Sillä laivalla on häijy naama, kuten meillä on tapana sanoa, ja minä tahdon pitää sen hommia silmällä.

Tyytyväisenä selitykseen Filip astui viimeiseen veneeseen ja lähti maihin. Naiset ja useat sekä ensimäisen että toisen luokan matkustajat eivät uskaltaneet laskeutua veneisiin tai odottivat vuoroaan. Molempain laivaveneiden nähtiin poistuvan iloisine merimiehineen ja vielä iloisempine matkustajineen. Viime sanoikseen kapteeni huusi:

— Kello kahdeksalta, messieurs, lähtee viimeinen vene teitä noutamaan; pitäkää se mielessänne; viivyttelijät jätetään jälkeen.

Kun kaikki, sekä luonnontutkijat että metsästäjät, olivat nousseet maalle, merimiehet riensivät heti erääseen sadan askeleen päässä rannasta olevaan luolaan, joka teki mutkan ikäänkuin paetakseen auringonsäteitä.

Raikas, oivallista sinervää vettä pulppuileva lähde lirisi sammaltuneiden kallioiden välistä ja hävisi luolasta ulosjuoksematta sinne kasaantuneeseen hienoon, pehmeään hiekkaan.

Merimiehet pysähtyivät tänne, kuten sanoimme, ja täyttivät tynnyrinsä, joita he ryhtyivät vierittämään rantamalle.

Filip katseli heidän puuhiansa. Hän ihaili luolan sinervää siimestä, sen vilpoisuutta ja askelmalta askelmalle putoavan veden vienoa kohinaa. Hän ihmetteli, että pimeys alussa oli hänestä tuntunut aivan läpikuultamattomalta ja kylmyys mitä ankarimmalta, kun taas muutaman minuutin päästä ilma tuntui leppeältä ja pehmeä, salaperäinen kajastus muutti pimeän puolihämäräksi. Alussa hän olikin käsivarret ojennettuina ja törmäillen kallionseiniä vasten seurannut merimiehiä heitä näkemättä; mutta vähitellen olivat kaikki kasvot, kaikki ääriviivat hahmoutuneet, kirkastuneet, ja valaistuksena Filip piti tätä kajastusta selvempänä kuin näiden seutujen terävää ja häikäisevää täyden päivän hehkua.

Sillävälin hän kuuli toveriensa äänten häipyvän etäälle. Pari pyssynlaukausta pamahti vuorissa; sitten melu hukkui hiljaisuuteen, ja Filip oli yksinään.

Merimiehet puolestaan olivat täyttäneet tehtävänsä, eivätkä he enää palaisi luolaan. Filip viehättyi vähitellen tämän yksinäisyyden lumosta ja kiehtoutui ajatustensa pyörteisiin. Hän ojensihe mieluisalle, pehmeälle hiekalle, nojasi selkänsä tuoksuvien yrttien verhoilemaa kalliota vasten ja vaipui unelmiin.

Näin kuluivat hetket. Hän oli unohtanut koko maailman. Hänen vieressään kivellä oli hänen virittämätön pyssynsä, ja voidakseen mukavammin levätä hän oli ottanut taskuistaan pistoolit, jotka hänellä aina oli mukanaan. Koko hänen menneisyytensä esiintyi nyt verkalleen ja juhlallisesti hänen sielunsa silmien edessä opetuksena tai moitteena. Koko hänen tulevaisuutensa kiiti pois synkkänä kuin villit linnut, jotka katse joskus tavoittaa, käsi ei koskaan.

Filipin näitä miettiessä oli sadan askeleen päässä hänestä epäilemättä toisia, jotka haaveilivat, nauroivat ja toivoivat. Hänellä oli epämääräinen tunne tuosta liikunnasta, ja useammin kuin kerran hän oli luullut kuulevansa airojen loisketta matkustajia rannikolle tai laivaan saattelevista veneistä. Näistä henkilöistä edelliset kaiketi olivat kyllästyneet päivän huviin, jälkimäiset taas toivoivat vuorostaan saavansa sitä nauttia.

Mutta kukaan ei ollut vielä hänen mietiskelyään häirinnyt. Toiset ehkä eivät olleet huomanneet rotkon suuta, toiset taas eivät olleet viitsineet astua sisälle, vaikka sen näkivätkin.

Äkkiä ilmestyi arasteleva, epäröivä hahmo luolan aukolle varjoksi päivän eteen… Filip näki jonkun kulkevan kädet ojossa ja pää kumarassa veden lorinaa kohti. Kerran tämä henkilö törmäsi kalliotakin vasten, kun jalka oli luiskahtanut ruohossa.

Silloin Filip nousi ja meni ojentamaan miehelle kätensä auttaakseen hänet jälleen oikealle tielle. Tässä kohteliaassa liikkeessä hänen sormensa koskettivat pimeässä vaeltavan kättä.

— Tämän kautta, monsieur, — sanoi hän ystävällisesti, — vesi on täällä päin.

Äänen kuullessaan tuntematon kohotti äkkiä päänsä ja valmistelisi vastaamaan, jolloin hänen kasvonsa näkyivät selvästi luolan sinervässä puolihämärässä.

Mutta äkkiä päästäen kauhistuneen huudon Filip astahti taaksepäin. Tuntematon puolestaan kiljahti säikähdyksestä ja perääntyi hänkin.

— Gilbert!

— Filip!

Nämä kaksi sanaa kajahtivat samaan aikaan kuin maanalainen ukkonen. Senjälkeen kuultiin ainoastaan jonkinlaisen painiskelun melua. Filip oli tarttunut molemmin käsin vihollisensa kurkkuun ja laahasi häntä luolan perälle. Gilbert ei vastustellut eikä päästänyt mitään valitusta. Selkä kun oli työnnettynä seinämää vasten, hän ei enää voinut perääntyä.

— Vihdoinkin olet vallassani, roisto! — karjui Filip. — Jumala on jättänyt sinut käsiini… Jumala on vanhurskas!

Gilbert oli kalmankalpea eikä tehnyt ainoatakaan liikettä; hän antoi käsivarsiensa vaipua sivuille.

— Oh, mikä viheliäinen heittiö! — huudahti Filip. — Hänellä ei edes ole petoeläimen puolustautumisvaistoa.

Mutta Gilbert vastasi leppeästi:

— Puolustautumisvaistoa? Miksi minä puolustautuisin?

— Se on totta, tiedät hyvin, että olet minun vallassani, tiedät hyvin, että olet ansainnut kauheimman rangaistuksen. Kaikki rikoksesi ovat todistetut. Sinä olet häpeällä nöyryyttänyt ja halventanut naisen ja olet säälittömällä julmuudella hänet surmannut. Sinulle ei riittänyt neitseen kunnian tahraaminen, sinä tahdoit vielä murhata äidin!

Gilbert ei vastannut mitään. Filip, joka vähitellen päihtyi kiehuvasta vimmastaan, tarttui jälleen raivokkaasti Gilbertiin. Nuorukainen ei vastustanut.

— Etkö siis ole ihminen? — huudahti Filip, pudistaen häntä hurjasti. — Onko sinulla ihmisestä ainoastaan kasvot?… Mitä? Et edes asetu vastarintaan!… Mutta etkö huomaa, että minä kuristan sinut? Tee siis vastusta, puolustaudu… kurja pelkuri, murhamies!…

Gilbert tunsi vihollisensa terävien sormien painuvan kaulaansa; hän suoristausi, jännitti lihaksensa ja leijonan voimalla hän yhdellä ainoalla olkapäittensä liikkeellä paiskasi Filipin kauaksi luotaan. Sitten hän laski käsivartensa ristiin rinnalleen ja sanoi:

— Nyt näette, että voisin puolustautua, jos tahtoisin; mutta mitä se hyödyttäisi? Niin, menkää noutamaan pyssynne. Paljoa mieluummin haluan, että minut tapetaan yhdellä laukauksella kuin että revitte minut kappaleiksi kynsillänne tai murskaatte minut häpeällisillä iskuilla.

Filip oli todellakin tarttunut pyssyynsä, mutta nämä sanat kuullessaan hän heitti sen pois.

"Ei", jupisi hän. — Mihin aiot mennä? — lisäsi hän ääneensä. — Miten olet täällä?…

— Minä matkustan Adonis-laivassa.

— Sinä siis lymyilit? Sinä olit siis minut nähnyt?

— En edes tiennyt, että olitte mukana.

— Sinä valehtelet.

— Enkä valehtele.

— Kuinka en sitten ole sinua nähnyt?

— Siksi, että tulin ulos hytistäni vain öisin.

— No, lymyilithän sinä siis!

— Epäilemättä.

— Minultako?

— En, senhän jo sanoin; minä matkustan Amerikkaan eräässä tehtävässä, enkä saa näyttäytyä. Kapteeni on sen vuoksi antanut minulle syrjäisen hytin…

— Sinä lymyilet, sanon, salataksesi itsesi minulta; ja varsinkin salataksesi ryöstämäsi lapsen.

— Lapsen? — virkkoi Gilbert.

— Niin, sinä olet varastanut ja vienyt pois lapsen, käyttääksesi sitä kerran aseenasi tai myöskin saadaksesi siitä jotakin muuta hyötyä, roisto.

Gilbert pudisti päätänsä.

— Minä otin lapsen, — sanoi hän, — jotta kukaan ei opettaisi sitä halveksimaan ja kieltämään isäänsä.

Filip hengähti.

— Jos se on totta, jos voisin sen uskoa, — sanoi hän hetkisen kuluttua, — olisit vähemmän rikollinen kuin luulin; mutta kun olet varastanut, miksipä et myöskin valehtelisi?

— Varastanut! Minäkö varastanut?

— Sinä varastit lapsen.

— Hän on minun poikani, hän kuuluu minulle! Omansa takaisin ottaminen, monsieur, ei ole varastamista.

— Kuule, — sanoi Filip kiehuen kiukusta, — äsken minä aioin sinut tappaa. Olin vannonut sen tekeväni, minulla oli siihen oikeus.

Gilbert ei vastannut.

— Nyt Jumala valaisee minua. Jumala on lähettänyt sinut tielleni ikäänkuin sanoakseen minulle: "Kosto on hyödytön; ei saa kostaa, ellei ole Jumalan hylkäämä…" Minä en surmaa sinua; tahdon ainoastaan kukistaa pystyttämäsi onnettomuutta tuottavan rakennuksen. Tuo lapsi, jota aiot käyttää apuneuvonasi vastaisuudessa, täytyy sinun heti antaa minulle takaisin.

— Mutta minulla ei sitä ole, — sanoi Gilbert; — kaksiviikkoista lasta ei oteta pitkälle merimatkalle.

— Onhan sinun täytynyt hankkia hänelle imettäjä. Miksi et olisi ottanut mukaan sekä imettäjää että lasta?

— Minä sanon teille, että lapsi ei ole mukanani.

— Sitten olet jättänyt sen Ranskaan? Mihin olet sen sinne jättänyt?

Gilbert oli vaiti.

— Vastaa, mihin olet jättänyt sen imetettäväksi ja millä varoilla?

Gilbert pysyi yhä vaiti.

— Ah, kurja, sinä uhmailet minua! — sanoi Filip. — Etkö pelkää yllyttäväsi vihaani?… Tahdotko ilmoittaa minulle, missä on sisareni lapsi? Tahdotko antaa minulle lapsen takaisin?

— Lapseni kuuluu minulle, — mutisi Gilbert.

— Roisto, minä näen, että etsit surmaasi!

— Minä en tahdo antaa pois lastani.

— Kuule, Gilbert, minä puhun sinulle lempeästi. Gilbert, minä koetan unohtaa menneisyyden, minä koetan antaa sinulle anteeksi. Gilbert, käsitäthän tämän jalomielisyyteni?… Minä annan sinulle anteeksi! Kaiken häpeän ja onnettomuuden, jonka olet perheellemme tuottanut, annan sinulle anteeksi; se on suuri uhraus… Anna minulle takaisin lapsi. Tahdotko enemmän?… Tahdotko, että koetan taltuttaa sen hyvin ansaitsemasi inhon, jota Andrée tuntee sinua kohtaan? Tahdotko, että puhun puolestasi? Niin… sen teen… Anna minulle lapsi… Vielä sana… Andrée rakastaa poikaansa… sinun poikaasi hulluuteen asti. Hän antaa katumuksesi liikuttaa sydäntänsä, lupaan sen sinulle, menen siitä takuuseen. Mutta anna minulle lapsi, Gilbert, anna se minulle!

Gilbert laski käsivartensa ristiin ja loi Filipiin synkkää tulta hehkuvan katseen.

— Ette uskonut minua, — sanoi hän, — enkä minäkään usko teitä. Eipä siksi, että te ette olisi kunnon mies, vaan senvuoksi, että olen mitannut luokka-ennakkoluulojen syvyyden. Paluu ei enää ole mahdollinen enempää kuin anteeksiantokaan. Me olemme verivihollisia… Te olette väkevämpi, jääkää siis voittajaksi… Minä en pyydä teiltä aseitanne; älkää tekään vaatiko omaani…

— Sinä tunnustat siis, että se on ase?

— Niin, ase halveksimista vastaan, kiittämättömyyttä vastaan, loukkauksia vastaan!

— Vielä kerran, Gilbert, — virkkoi Filip suu vaahdossa, — tahdotko…?

— En.

— Ole varuillasi!

— En ole.

— En tahdo sinua murhata, sinun pitää saada mahdollisuus tappaa Andréen veli. Vielä uusi rikos!… Haa, eikö se ole viekoittelevaa? Ota tuo pistooli; itselleni on tässä toinen; laskekaamme kumpikin kolmeen ja laukaiskaamme sitten.

Ja hän heitti toisen pistooleista Gilbertin jalkojen juureen. Nuori mies ei hievahtanut.

— Kaksintaistelusta minä juuri kieltäydynkin, — sanoi hän.

— Onko sinulle mieluisempaa, että tapan sinut? — huudahti Filip hulluna raivosta ja epätoivosta.

— Minulle on mieluisempaa, että tapatte minut.

— Mieti… Päätäni huimaa.

— Minä olen miettinyt.

— Minulla on oikeus puolellani: Jumala on antava minulle anteeksi.

— Tiedän sen… tappakaa minut.

— Kysyn vielä viimeisen kerran. Tahdotko taistella?

— En.

— Sinä kieltäydyt puolustuksesta?

— Niin.

— No kuole sitten roistona, josta minä puhdistan maan, kuole pyhyydenhäpäisijänä, kuole rosvona, kuole kuin koira!

Ja Filip laukaisi pistoolinsa melkein piipun ulottuvilta. Gilbert ojensi käsivartensa, horjahti ensin taaksepäin, sitten eteenpäin ja kaatui kasvoilleen parahdustakaan päästämättä. Filip tunsi hiekan jalkojensa alla kostuvan haaleasta verestä; hän joutui aivan pökerryksiin ja syöksyi ulos luolasta.

Hänen edessään rannalla odotteli vene; lähtöhetki oli laivalla määrätty kello kahdeksaksi, ja kello oli jo muutamia minuutteja yli.

— Kah, siinäpä te tulette, monsieur, — virkkoivat matruusit hänelle. — Olette viimeinen… kaikki muut ovat palanneet laivaan. Mitä te ammuitte?

Nämä sanat kuullessaan Filip menetti tajuntansa. Siinä tilassa toimitettiin hänet laivaan, joka valmistausi nostamaan ankkurin.

— Ovatko kaikki saapuneet? — kysyi kapteeni.

— Tässä tuomme viimeistä matkustajaa, — vastasivat merimiehet. — Hän on varmaan loukannut itsensä, sillä hän pyörtyi.

Kapteeni komensi ratkaisevaan liikkeeseen, ja priki poistui nopeasti Azorin saarien rannoilta juuri samalla hetkellä, kun outo laiva, joka niin kauan oli aiheuttanut hänelle levottomuutta, laski satamaan amerikkalainen lippu mastossa.

Adoniksen kapteeni vaihtoi merkin tämän aluksen kanssa ja jatkoi ainakin näennäisesti rauhoittuneena matkaansa länttä kohti. Pian häipyi laiva yön varjoihin.

Vasta seuraavana päivänä huomattiin, että yksi laivan matkustajista oli poissa.

Loppulause.

Toukokuun 9. päivänä vuonna 1774 kello kahdeksalta illalla tarjosi Versailles mitä omituisimman ja mielenkiintoisimman näyn.

Kuukauden ensi päivistä alkaen oli kuningas Ludvig XV kauhean taudin lannistamana, jonka vakavuutta lääkärit eivät alussa rohjenneet hänelle ilmoittaa, maannut vuoteen omana ja alkoi häntä ympäröivien ihmisten katseista etsiä totuutta tai toivoa. Lääkäri Bordeu oli todennut kuninkaan sairauden mitä pahanlaatuisimmaksi isoksirokoksi, ja tohtori la Martinière, joka tunnusti virkatoverinsa olevan oikeassa, lausui mielipiteenään, että asian oikea laita olisi ilmoitettava kuninkaalle, jotta tämä hengellisesti ja aineellisesti, kuten kristityn tulee, tietäisi ryhtyä toimenpiteisiin omaksi pelastuksekseen ja valtakuntansa eduksi. — Hänen kaikkein kristillisimmän majesteettinsa, — sanoi hän, — pitäisi vastaanottaa viimeinen voitelu.

La Martinière edusti dauphinin eli vastustuspuoluetta. Bordeu taas väitti, että pelkkä ilmoitus taudin vakavuudesta tappaisi kuninkaan, ja että hän puolestaan kavahti kuningasmurhaa.

Tämä oppinut edusti Dubarryn puoluetta. Ja uskonnollisten ajatusten herättäminen kuninkaassa merkitsi todellakin suosikin karkoittamista. Kun Jumala astuu sisään toisesta ovesta, täytyy tietenkin saatanan lähteä ulos toisesta.

Mutta näiden tiedekunnan, perheen ja puolueiden välisten kiistelyjen aikana tauti juurtui helposti irstailun vanhentamaan, kuluttamaan ja tärvelemään ruumiiseen; se ärtyi siinä määrin, etteivät lääkkeet eivätkä ohjeet kyenneet sitä karkoittamaan.

Taudin ensi ilmauksista asti, taudin, jonka Ludvig XV oli itselleen hankkinut rouva Dubarrytä kohtaan harjoittamallaan ja tämän itsensä suosiollisesti avustamalla uskottomuudella, kuningas oli nähnyt vuoteensa ympärille kerääntyvän molemmat tyttärensä, rakastajattaren ja suosituimmat hovimiehet. He laskivat yhä leikkiä autellessaan toisiaan.

Äkkiä ilmestyi Versaillesiin prinsessa Louisen ankara ja synkkä hahmo. Tämä oli lähtenyt luostarikammiostaan Saint-Denis'ssâ tullakseen tuomaan isälleenkin lohtua ja hoivaa.

Hän astui sisään kalpeana ja kolkkona kuin kohtalottaren kuvapatsas. Hän ei enää ollut tytär, isälleen, sisar sisarilleen; hän muistutti muinaisia ennustajattaria, jotka vastoinkäymisen synkkinä päivinä tulivat huutamaan häikäistyneille kuninkaille: "Voi sinua, voi sinua, voi sinua!" Hän saapui Versaillesiin juuri sillä hetkellä päivästä, jolloin Ludvig suuteli rouva Dubarryn käsiä ja asetti ne lempeänä hyväilynä otsalleen ja kuumeesta hehkuville poskilleen.

Prinsessan nähdessään kaikki pakenivat. Sisaret siirtyivät vavisten viereiseen huoneeseen, rouva Dubarry tunsi polviensa notkuvan ja riensi omaan asuntoonsa, suositut hovimiehet vetäytyivät odotushuoneisiin; vain molemmat lääkärit jäivät jälelle uunin nurkkaan.

— Tyttäreni! — mutisi kuningas avaten tuskan ja kuumeen sulkemat silmänsä.

— Niin, tyttärenne, sire, — sanoi prinsessa.

— Joka tulee…

— Jumalan puolesta!

Kuningas kohottausi ja yritti hymyillä.

— Sillä te unohdatte Jumalan, — jatkoi prinsessa Louise.

— Minäkö?…

— Tahdon teille hänestä muistuttaa.

— Tyttäreni, toivoakseni en ole niin lähellä kuolemaa, että erityinen kehoitus olisi tarpeen. Sairauteni on lievää: jäsenten kankeutta, hiukan tulehdusta.

— Teidän sairautenne, sire, — keskeytti prinsessa, — on senlaatuista, että sen pitäisi hovisääntöjen mukaan kerätä teidän majesteettinne vuoteen ääreen valtakunnan korkeat prelaatit. Kun joku kuninkaallisen perheen jäsen saa isonrokon, on hänelle heti annettava viimeinen voitelu.

— Louise, — huudahti kuningas hyvin kiihtyneenä ja kalpeana, — mitä sanotte?

— Madame!… virkahtivat lääkärit säikähtyneinä.

— Sanon, — jatkoi prinsessa, — että teidän majesteettinne potee isoarokkoa.

Kuningas parahti.

— Lääkärit eivät ole siitä maininneet, — vastasi hän.

— He eivät uskalla; mutta minä toivon teidän majesteetillenne toista kuningaskuntaa kuin Ranskan. Kääntäkää sydämenne Jumalan puoleen ja tarkastakaa muistissanne kaikki eletyt vuotenne.

— Isoarokkoa! — jupisi Ludvig XV. — Se on tappava tauti!… Bordeu!… la Martinière!… Onko se totta?

Molemmat lääkärit painoivat päänsä alas.

— Mutta sittenhän olen hukassa? — sanoi kuningas yhä enemmän peljästyneenä.

— Kaikki taudit voidaan parantaa, sire, — virkkoi Bordeu, ryhtyen ensimäisenä puhumaan, — varsinkin jos potilas säilyttää tyynen mielen.

— Jumala antaa sekä mielen tyyneyden että ruumiin terveyden, — vastasi prinsessa.

— Madame, — sanoi Bordeu rohkeasti, vaikka hiljaisella äänellä, — te surmaatte kuninkaan!

Prinsessa ei viitsinyt vastata. Hän lähestyi sairasta ja tarttui hänen käteensä, peittäen sen suudelmilla.

— Hyljätkää entisyys, sire, — virkkoi hän, — ja olkaa hyvänä esimerkkinä kansallenne. Kukaan ei teitä varoittanut; te olitte vaarassa joutua iankaikkiseen kadotukseen. Luvatkaa elää kristittynä, jos elätte; kuolkaa kristittynä, jos Jumala kutsuu teidät luokseen.

Hän päätti lauseensa painamalla vielä suudelman kuninkaalliselle kädelle ja palasi verkalleen odotushuoneeseen. Täällä hän laski pitkän mustan huntunsa jälleen kasvoilleen, astui portaat alas ja nousi vaunuihinsa, jättäen jälkeensä kuvailemattoman hämmästyksen ja säikähdyksen.

Vain kyselemällä lääkäreiltä oli kuningas voinut rauhoittua; mutta kohtaus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen.

— En tahdo, — virkkoi hän, — että sellaiset näytelmät uudistuvat kuin sattui Metzissä kreivitär de Châteauroux'n kanssa: Kutsuttakoon tänne rouva d'Aiguillon ja pyydettäköön häntä viemään rouva Dubarry Rueiliin.

Tämä käsky vaikutti kuin ukkosen isku. Bordeu tahtoi sanoa jotakin, mutta kuningas pakoitti hänet vaitioloon. Sitäpaitsi näki Bordeu, että hänen virkaveljensä aikoi kertoa kaiken perintöprinssille. Hän tiesi, miten kuninkaan sairaus päättyisi ja enempää vastustelematta hän lähti kuninkaan huoneesta ja ilmoitti rouva Dubarrylle tätä kohtaavan iskun.

Säikähtyneenä kaikkien kasvoilla jo kuvastuvasta turmaa uhkaavasta ja herjaavasta ilmeestä kreivitär kiirehti pois. Tunnin kuluttua hän oli Versaillesin ulkopuolella, ja uskollisena ja kiitollisena ystävättärenä Aiguillonin herttuatar saattoi suosiosta suistuneen naisen Ruelin linnaan, joka oli hänelle joutunut perintönä suurelta Richelieultä.

Bordeu puolestaan sulki tartunnan vaaran verukkeella hänen majesteettinsa makuuhuoneen oven kaikilta kuninkaallisen perheen jäseniltä. Ludvig XV oli nyt kuin sisäänmuurattuna kammiossaan; ainoastaan uskonnolle ja kuolemalle oli pääsy sinne vapaa. Vielä samana päivänä kuningas sai viimeisen voitelun, ja uutinen siitä levisi kautta Pariisin, missä rakastajattaren epäsuosio oli yleisenä puheenaiheena.

Koko hovi tuli pyrkimään dauphinin puheille, mutta tämä antoi sulkea ovensa eikä ottanut ketään vastaan.

Seuraavana päivänä kuningas kuitenkin voi paremmin ja oli lähettänyt Aiguillonin herttuan viemään terveisensä rouva Dubarrylle. Tämä päivä oli toukokuun 9. vuonna 1774.

Hovi poistui perintöprinssin paviljongista ja tulvi niin monilukuisena Rueiliin, missä suosikki asui, että siitä asti, kun hra de Choiseul karkoitettiin Chanteloupiin, ei ollut nähty sellaista vaunujonoa.

Tässä tilassa olivat asiat. Elääkö kuningas ja pysyykö rouva Dubarry vielä kuningattarena? Kuoleeko kuningas ja onko rouva Dubarry pelkkä inhoittava ja häpeällinen, liehittelevä ilonainen?

Senvuoksi Versailles kello kahdeksalta toukokuun 9. päivän iltana vuonna 1774 tarjosi niin omituisen ja mielenkiintoisen näytelmän.

Harjoituskentälle palatsin eteen oli ristikkoporttien ulkopuolelle kerääntynyt ihmisryhmiä, jotka hyvänsuopina ja uteliaina janosivat uutisia. Nämä olivat Versaillesin ja Panisin porvareita. Mahdollisimman kohteliaasti he tiedustelivat kuninkaanvointia henkivartijoilta, jotka äänettöminä ja kädet selän takana astelivat edestakaisin linnanpihalla.

Vähitellen nämä ryhmät hajaantuivat. Pariisin porvarit astuivat joukkovaunuihin, palatakseen rauhallisesti kotiin. Varmoina, että olivat saaneet tietonsa ainakin välittömästi myöskin Versaillesin asukkaat poistuivat huoneisiinsa.

Pian nähtiin kaupungissa enää vain kiertävät yövartijat, jotka, hoitivat tointansa hiukan veltommin kuin tavallista, ja Versaillesin palatsiksi nimitetty suunnaton maailma vaipui vähitellen pimeään ja äänettömyyteen, kuten sitä ympäröivä hiukan suurempikin maailma.

Palatsin edustalla kulkevan, puilla reunustetun kadun kulmassa istui tänä iltana kivipenkillä jo tuuhealehväisten kastanjain alla vanhanpuoleinen mies, kasvot käännettyinä linnaa kohti ja nojaten keppiinsä molemmilla käsillään, jotka vuorostaan tukivat hänen miettiväistä ja runollista päätänsä. Hän oli köyristynyt, kivulloinen ukko, mutta silmät syytivät vielä salamia, ja aatokset leimahtelivat katsettakin kiihkeämmin.

Mietiskelyynsä vaipuneena ja itsekseen huokaillen hän ei huomannut torin toisesta päästä tulevaa miestä, joka uteliaana vilkaistuaan sisään porttien ristikoista ja tehtyään muutamia kysymyksiä henkivartijoille astui vinoon puistikon halki suoraan penkkiä kohti, aikoen sillä levähtää.

Tällä iältään nuorella miehellä oli ulkonevat poskipäät, matala otsa, käyrä kotkannenä ja katkera hymy suupielissä. Astuessaan kivipenkkiä kohti hän aivan yksinäänkin naurahti ivallisesti jonkun salaisen ajatuksen säestykseksi.

Tultuaan kolmen askeleen päähän penkistä hän havaitsi vanhuksen ja siirrähti syrjään, samalla kun hän vilhuvalla katseellaan koetti saada selville, kuka tämä oli. Mutta hän pelkäsi, että hänen katseensa tarkoitus arvattaisiin.

— Monsieur on hengittämässä raitista ilmaa? — sanoi hän kääntyen lähemmäksi.

Vanhus kohotti päätänsä.

— Kah, — huudahti nuori mies, — kuuluisa opettajani!

— Ja te olette nuori lääkärini, — virkkoi vanhus.

— Sallitteko minun istua viereenne?

— Hyvin kernaasti, monsieur. Ja vanhus teki tilaa tulokkaalle.

— Kuningas kuuluu voivan paremmin, — sanoi nuori mies. — Ne riemuitsevat siitä. — Ja hän purskahti uuteen nauruun. Vanhus ei vastannut mitään.

— Kaiken päivää, — jatkoi nuori mies, — vaunuja on vierinyt Pariisista Rueiliin ja Rueilista Versaillesiin… Kreivitär Dubarry vihitään kuninkaan kanssa niin pian kuin tämä paranee.

Ja hän päätti lauseensa entistä rajummalla naurunpurskahduksella, mutta vanhus ei vastannut tälläkään kertaa.

— Suokaa anteeksi, että tällä tavoin nauran, — puhui nuori mies edelleen, osoittaen hermostunutta kiihtymystä. — Se näette johtuu siitä, että kelpo ranskalainen rakastaa kuningastaan; ja minun kuninkaani voi nyt paremmin.

— Älkää laskeko noin leikkiä tästä asiasta, monsieur, — sanoi vanhus säyseästi. — Ihmisen kuolema on aina onnettomuus jollekulle, ja kuninkaan kuolema on usein suuri onnettomuus kaikille.

— Myöskin Ludvig XV:n kuolema? — keskeytti nuori mies ivallisesti. — Ah, rakas opettajani, tekö, joka olette niin rohkea ajattelija, puolustatte sellaista väitettä!… Oh, tunnen kyllä merkillisten lauseittenne voiman ja älykkyyden, mutta tähän en sentään yhdy…

Vanhus pudisti päätänsä.

— Ja, — lisäsi nuori mies, — miksi ajatellakaan kuninkaan kuolemaa? Kuka siitä puhuu? Kuninkaalla on isorokko; sen taudin kaikki tunnemme. Häntä hoitavat Bordeu ja Martinière, jotka ovat taitavia miehiä alallaan… Panisinpa vetoa, että Ludvig Rakastettu siitä toipuu, rakas mestarini. Mutta tällä kertaa Ranskan kansa ei tukehdu kirkkoihin yhdeksänpäiväisissä hartaudenharjoituksissa ja esirukouksissa, kuten kuninkaan ensimäisen sairauden aikana… Niin, nähkääs, kaikki kuluu.

— Hiljaa, — virkkoi vanhus säpsähtäen, — hiljaa! Sillä minä sanon teille, että puhutte miehestä, jonka päällä tällä hetkellä lepää Jumalan sormi…

Kummastuneena tästä omituisesta kielestä nuori mies katsahti vaivihkaa linnan julkisivuun tuijottavaan puhetoveriinsa.

— Onko teillä sitten joitakin varmempia uutisia? — kysyi hän.

— Katsokaa, — vastasi vanhus osoittaen sormeltaan erääseen palatsin ikkunaan. — Mitä tuolla näette?

— Valaistun ikkunan… Sitäkö tarkoitatte?

— Niin… mutta millä lailla valaistun?

— Pieneen lyhtyyn asetetulla kynttilällä.

— Aivan niin.

— Entä sitten?

— Niin, nuori mies, tiedättekö, mitä tuo kynttilänliekki merkitsee?

— En, monsieur.

— Se merkitsee kuninkaan elämää.

Nuori mies tuijotti kiinteämmin vanhukseen, ikäänkuin varmistuakseen siitä, että tämä oli täydessä järjessään.

— Eräs ystävistäni, hra de Jussieu, — jatkoi vanhus, — on asettanut sinne tuon kynttilän, joka palaa niin kauan kuin kuningas elää.

— Se on siis merkki?

— Merkki, jota Ludvig XV:n seuraaja ahmii silmillään tuolta jonkun verhon takaa. Tämä merkki, joka ilmoittaa kunnianhimoisille, milloin heidän hallituskautensa alkaa, ilmoittaa myöskin minunlaiselleni poloiselle filosofille hetken, jolloin Jumala puhaltaa sammuksiin vuosisadan ja ihmiselämän.

Nuori mies hätkähti vuorostaan ja siirrähti penkillä lähemmäksi puhetoveriaan.

— Oi, — jatkoi vanhus, — tarkatkaa tätä yötä, nuori ystäväni; katsokaa, kuinka taivas on pilvessä ja myrskyä uhkaava… Sitä seuraavan aamuruskon kaiketi näen, sillä minä en ole niin vanha, etten näkisi huomista päivää. Mutta alkaa ehkä hallituskausi, jonka lopun te näette ja joka tämän yön tavoin kätkee salaisuuksia… Niitä salaisuuksia minä en saa nähdä… Minun silmissäni ei siis puutu mielenkiintoa tuolta lepattavalta liekiltä, jonka tarkoituksen teille juuri selitin.

— Se on totta, — mutisi nuori mies, — se on totta, opettajani.

— Ludvig XIV, — jatkoi vanhus, — hallitsi seitsemänkymmentäkolme vuotta. Kuinka kauan hallinnee Ludvig XV?

— Ah! — huudahti nuori mies osoittaen sormellaan ikkunaan, joka oli äkkiä peittynyt pimeyteen.

— Kuningas on kuollut! — virkkoi vanhus nousten ylös ikäänkuin kauhistuneena.

Ja molemmat miehet olivat muutaman minuutin vaiti.

Äkkiä lähtivät palatsin pihalta kahdeksan hevosen vetämät vaunut. Kaksi esiratsastajaa karautti edeltä, kummallakin tulisoihtu kädessä. Vaunuissa oli kruununprinssi, Marie-Antoinette ja prinsessa Elisabeth, kuninkaan sisar. Soihtujen liekit valaisivat kaameasti heidän kalpeat kasvonsa. Vaunut ajoivat miesten ohi ainoastaan kymmenen askeleen päässä penkistä.

— Eläköön kuningas Ludvig XVI! Eläköön kuningatar! — huudahti nuori mies vihlovalla äänellä ikäänkuin olisi tervehtimisen asemesta tahtonut herjata uutta majesteettia.

Dauphin tervehti, kuningatar näytti surulliset ja ankarat kasvonsa. Vaunut katosivat.

— Paras hra Rousseau, — virkkoi silloin nuori mies, — nyt rouva Dubarry on leski.

— Ja huomenna hänet karkoitetaan, — sanoi vanhus. — Hyvästi, hra Marat…

Loppu.

* * * * *

"Neiti de Taverneyssä" kerrotuista tapauksista kehittyy edelleen "Rouva de la Motte", joka ilmestyy "Alexandre Dumas'n Historiallisten romaanien" IV n:a.