Rouva de la Motte

ROUVA DE LA MOTTE

Kirj.

ALEXANDRE DUMAS

Ranskankielestä suomentanut

Werner Anttila

Alexandre Dumas'n historialliset romaanit IV

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1917.

SISÄLLYS:

Alkulause. Johdanto Vanha aatelismies ja vanha hovimestari. Lapeyrouse. I. Kaksi tuntematonta naista. II. Muuan koti. III. Jeanne de la Motte de Valois. IV. Bélus. V. Matka Versaillesiin. VI. Pääsykielto. VII. Kuningattaren makuukomero. VIII. Kuningattaren aamu-vastaanotto. IX. Sveitsiläislampi. X. Kiusaaja. XI. Suffren. XII. Herra de Charny. XIII. Kuningattaren sata louisdoria. XIV. Mestari Fingret. XV. Kardinaali de Rohan. XVI. Mesmer ja Saint-Martin. XVII. Mesmerin soikko. XVIII. Neiti Oliva. XIX. Herra Beausire. XX. Kulta. XXI. Erikoisasunto. XXII. Muutama sana oopperasta. XXIII. Oopperanaamiaiset. XXIV. Sapfo. XXV. Beausiren akatemia. XXVI. Lähettiläs. XXVII. Herrat Böhmer ja Bossange. XXVIII. Lähetystössä. XXIX. Kauppa. XXX. Sanomalehtimiehen asunto. XXXI. Kaksi ystävää muuttuu vihamiehiksi. XXXII. Neuve-Saint-Gilles-kadun talo. XXXIII. Taverneyn perheen pää. XXXIV. Provencen kreivin runo. XXXV. Lamballen prinsessa. XXXVI. Kuningattaren luona. XXXVII. Muuan alibi. XXXVIII. Herra de Crosne. XXXIX. Kiusaajatar. XL. Kaksi himoa rakkauden varjossa. XLI. Naamioiden alta alkaa näkyä kasvoja. XLII. Ducorneau ei käsitä asiain kulkua. XLIII. Harhaluuloja ja tosiasioita. XLIV. Neiti Oliva alkaa ihmetellä, mitä hänestä tahdotaan.

ALKULAUSE

Tässä suomennossarjassa ilmestyneet kolme ensimmäistä romaania muodostavat oman kokonaisuutensa, jossa kuvataan Ranskan vallankumouksen alkusyitä — vanhan elostelijakuninkaan Ludvig XV:n huoletonta hummailua kansan napinan lisääntyessä valistusfilosofien oppien kannustamana. Neljännessä ja viidennessä vallankumousromaanissaan Dumas esittelee Ranskan viimeisen hallitsijaparin ennen tasavaltaa, siitä ajankohdasta alkaen, jolloin kuuluisa "kuningattaren kaulanauhan" häväistysjuttu pääsi lopullisesti horjuttamaan valtaistuimen vakavuutta.

Viidennen romaanin alkulauseessa lisätään tekijän esitykseen joitakuita huomautuksia tästä kohtalokkaasta salajuonesta. Tässä yhteydessä kerrattakoon edellisistä romaaneista muutamia seikkoja, jotka on edellytettävä tunnetuiksi "Rouva de la Motten" lukijoille, koska osa niissä toimineita henkilöitä esiintyy nyt uudelleen, vaikkakin useita vuosia, myöhempänä aikana.

Näistä vetää ensimmäisenä huomion puoleensa italialainen "kreivi" Josef Balsamo, historian ihmeellisimpiä seikkailijoita. Hänen ristiriitaisessa luonteessaan yhdistyivät keinottelu ja aatteellisuus, kun hän perustamansa salaseuran johtajana asettui Pariisiin kaivamaan perustuksia kuningasvallan alta. Hänen erikoisena etunaan oli harvinaiset hypnoottiset lahjat; hänen vaimonsa Lorenza Feliciani taasen oli niitä harvinaisia olentoja, joihin hypnotismi tehoaa erittäin voimakkaasti, aiheuttaen täten nukutetussa n.s. kaukonäkemyksen. Tämä meidän päiviimme asti vain osittain selitetyksi saatu ilmiö merkitsee sitä, että nukutettu horrostilassaan aistii tapahtumia ihmisten sielussa yhtä hyvin kuin etäisillä paikkakunnillakin, kyeten kertomaan havaintojansa, joista hän ei herätessään muista mitään.

Herättelemäänsä kaukonäkemystä Balsamo käytti tietojensa hankkimiseen, voidakseen punoa juoniansa ja saavuttaa arvovaltaa tietäjälahjoillaan. Kuningasvallan rappeuduttamiseksi hän tuki Ludvig XV:n rakastajattaren, alhaissyntyisen rouva Dubarryn asemaa hovin epävirallisena kuningattarena ja hänen kiitollisuutensa saavuttamiseksi lahjoitti tälle muka erityisen nuortumisjuomankin. Kaikki Balsamon vehkeet raukesivat lopuksi siihen hirveään tapaukseen, että hänen satavuotias opetusmestarinsa Althotas erästä ihmeellistä "elämäneliksiiriänsä" valmistaakseen tarvitsi ihmisverta ja "tieteen nimessä" mutkattomasti teurasti oppilaansa rakastetun vaimon. Tihutyötä seuranneessa rajussa kohtauksessa Balsamon talon ylikerta syttyi tuleen ja tuhosi iäkkään mestarin. Balsamo matkusti murtuneena miehenä maailmalle. — "Rouva de la Motte" alkaa hänen uudesta esiintymisestään Pariisissa, nyt "kreivi" Cagliostrona.

Ensimmäisellä matkallaan Pariisiin Balsamo oli tutustunut Taverneyn rappeutuneessa maalaiskartanossa aatelisperheeseen, jolla on suuri sija Dumas'n koko vallankumous-romaanisarjassa.

Vanha parooni de Taverney, joka toisen kartanonsa rippeiden mukaan saattoi liittää nimeensä vielä Maison-Rougen kreiviyden, oli ajattelemattomalla elämällään köyhtynyt periaatteeton ylimys, jonka ainoaksi toivoksi oli jäänyt, että hänen poikansa Filip — kruununprinssin santarmirykmentin luutnantti Strassburgissa — ja silloin kuusitoistavuotias tyttärensä Andrée voisivat palauttaa sukuun varallisuutta sellaisilla tempuilla kuin turmeltuneessa hienostopiirissä oli mahdollista. Kehno isä oli kuitenkin saanut vastuksikseen lujaluontoista kuntoa harrastavat lapset, jotka olivat mitä hartaimmin kiintyneitä toisiinsa. Balsamo huomasi Andréellakin taipumusta kaukonäköisyyden horrostilaan ja katsoi sentähden tärkeäksi saada hänet hovipiiriin lähettyvilleen. Se onnistuikin helposti, kun nuoren aatelisneidon veli oli jo päässyt prinsessa Marie Antoinetten suosioon, tämän ollessa matkalla kotoansa Wienin keisarihovista vihittäväksi Ranskan kruununprinssin kanssa; Filip oli sattunut ensimmäisenä ranskalaisena upseerina Itävallan arkkiherttuatarta vastaan Ranskan alueella, ja Marie Antoinette mieltyi nuoreen kelpo soturiin, tahtoen edistää hänen uraansa. Niinpä myös Andréesta tuli kruununprinsessan hovineiti, ja ihastunut isä seurasi mukana Versaillesiin, Pariisin lähellä sijaitsevaan hovin kaupunkiin.

Hovissa yritteli vanha ja viekas sotamarski Richelieun herttua menestyä milloin milläkin puolella, väliin rouva Dubarryn kannattajana, väliin vastustajana. Jälkimäisessä asemassa taas kerran ollessaan hän pani merkille, että neiti de Taverneyn ylväs kauneus oli saanut osakseen mieltyneitä silmäyksiä vanhalta kuninkaalta, ja päätti koettaa syrjäyttää rouva Dubarryn, toimittamalla Ludvig XV:lle uuden rakastajattaren. Hänen entinen sotakumppaninsa parooni de Taverney ei häikäillyt yhtyä juoneen tyttärensä langettamiseksi loistavien etujen toivossa. Tyttären taipumattoman puhdas luonne vaati käyttämään apuna suoranaista rikosta — unijuomaa, jonka antajaksi lahjottiin Andréen kamarineito Nicole Legay.

Tämä "kuningattaren kaulanauha-jutusta" sittemmin historiaan siirtynyt älykäs maalaiskeimailijatar oli niin Marie Antoinetten näköinen, että Richelieu oli voinut toimittaa hänet Andréen palvelukseen Versaillesiinkin ainoastaan antamalla yksityissihteerinsä Raftén muutella hieman hänen muotoansa muutamilla toilettikeinoilla. Unijuoman seikoitettuaan Nicole pakeni tiehensä rakastajansa, aliupseeri Beausiren kanssa, Richelieun tahdosta, kun marski ei kaivannut tuollaista todistajaa jäämään paikalle. Aikaisemmin oli Nicolella ollut lemmensuhde valtiattarensa imettäjän pojan, seitsentoistavuotiaan Gilbertin kanssa. Gilbert oli elellyt Taverneyn kartanossa jokseenkin jouten ja laiminlyötynä. Hänellä oli luontaista ylpeyttä ja suuria pyrkimyksiä asemansa yläpuolelle; hän oli itsekseen lueskellut Rousseaun teoksia ihmisten tasa-arvoisuuden mahdollisuuksista ja kansanvaltaisesta yhteiskuntajärjestelmästä sekä päättänyt raivata tiensä korkeammille tiedon aloille, itsenäiseen asemaan.

Nuorukaisella oli tavattomasti sisua ja tarmoa, ja ylimysmielisen isäntäväkensä halveksimana hän oli paatunut yhä yksinomaisemmin ajattelemaan vain itseänsä, edistystään; sentähden hän olikin purkanut tuon lemmensuhteensa Nicolen kanssa, kun se oli alkanut tuntua hänestä lapselliselta ja tulevaisuudenunelmille haitalliselta. Olipa Gilbert rohjennut kohottaa katseensa juuri valtiattareensa, siirtäen rakkaudenkaipuunsa ylvääseen aatelisneitiin, joka ei ollut hänestä tietääkseenkään. Syrjäytetty Nicole oli huomannut tuon salaisen kiintymyksen, joka sai hänet väliin epäilemään neiti Andréetakin ja senvuoksi kylmenemään tälle sekä paatumaan, hyljätyn rakkautensa rauettua, seikkailijattareksi.

Gilbert oli tahtonut pysytellä Andrée-neidin lähettyvillä ja saapunut omin neuvoin etsimään onneansa pääkaupungista, ensin ansaiten toimeentulonsa juuri ihailemansa Rousseaun nuottienkopioitsijana ja sitten päästen puutarha-apuriksi Versaillesiin, kruununprinsessan asumaan Trianonin huvipalatsiin. Andrée de Taverney ei suonut tälle rakkaudessaan nöyrälle, mutta pyrkimyksissään sisukkaalle haaveksijalle mitään huomiota, vaan katkerasti pilkaten syytti häntä valehtelijaksikin, kun Gilbert tuli maininneeksi pelastaneensa oman henkensä kaupalla hänen henkensä, Andréen sorruttua pyörtyneenä väkijoukon jalkoihin kruununperillisparin vihkiäisjuhlassa, jolloin muuan ilotulitusonnettomuus aiheutti pakokauhun. Nuorukainen ei muuta tavoitellut kuin jotakuta suopeata sanaa tai katsetta rakastetulta, jota hän ei luonnollisesti voinut toivoakaan omakseen, mutta ylpeään aatelisneitiin hänen pelkkä alituinen läheisyytensä teki niin ärsyttävän vaikutuksen, että hän viimein äärimmäisellä ylenkatseella ja halventamisella sai katkeramielisyyden leimahtamaan nuorukaisessa.

Tässä käänteessä sattui edellämainittu ilta, jolloin Andréen piti joutua elostelijakuninkaan syliin unijuoman voivuttamana. Mutta juuri kun Andrée nosti huulilleen tuon iltalasillisensa, siinä olevasta ansasta tietämättä, sattui Balsamo hypnoottisella voimallaan kutsumaan häntä ulos, tytön ollessa melkein riisuutuneena. Äkillisen horrostilan valtaamana Andrée meni antamaan kaukonäkijätär-palvelustansa "taikurille", joka muuten tahtoi tytölle pelkkää hyvää. Kiireesti sitten poistuessaan Balsamo unohti herättää tytön, joka vaipui jäykistystilaan nurmikolla. Väijyskellyt Gilbert kiirehti apuun ja kantoi hänet sylissään sisälle, tuntien samalla intohimon myllerryksen koko olemuksessaan. Kuningaskin tuli silloin, ja Gilbert ehti hädin tuskin piiloutua. Kauhukseen tapasi Ludvig XV tytön näköjään kuolleena ja pakeni, kiroten koko seikkailuansa. Mutta kun Gilbert nyt oli jäänyt yön rauhaan, ei hän kyennyt rakkautensa ja loukatun itsetuntonsa raivossa pidättymään ottamasta lemmittyään väkisin.

Ludvig XV kääntyi nurjaksi koko Taverney-perhettä vastaan, varsinkin nähdessään Andréella sitten pyörrytyskohtauksia julkisissakin tilaisuuksissa. Hän oli miniänsä pyynnöstä luvannut Filipille rykmentin, mutta suvaitsi unohtaa sanansa eikä sietänyt ilkeäjuonista isää näkyvissäänkään. Richelieun herttua näki parhaaksi kääntää taas purjeitaan tämän käsittämättömän muutoksen johdosta ja tehdä sovinnon rouva Dubarryn kanssa. Kun Andréen jatkuvasta pahoinvoinnista neuvoteltiin lääkärin kanssa, saivat Andrée ja Filip kauhukseen kuulla, että viaton tyttö oli raskaana. Oli ilmeisesti tapahtunut katala ilkityö, ja epäillyksi joutunut Balsamo — silloin jo vaimonsa kamalasta lopusta murtuneena miehenä — ratkaisi arvoituksen vaivuttamalla Andréen uuteen kaukonäköisyystilaan, jolloin tämä kykeni kuvaamaan, miten kaikki oli tapahtunut.

Häpeää salatakseen veli ja sisar — kehnosta isästä eroten — vetäysivät syrjäisyyteen sillä perusteella, että Andréen sairaus kaipasi ilmastonmuutosta. Balsamoa suretti kovin osallisuutensa tapaukseen, jossa Andrée kuitenkin olisi joutunut unijuoman ja Ludvig XV:n uhriksi, jollei hypnoottista nukutustilaa olisi sattunut väliin. Jo nähdessään ensimmäiset oireet tekonsa seurauksesta Gilbert oli joutunut murjovan katumuksen valtaan; sitten paettuaan Filip de Taverneyn kostoa hän sai suojelusta Balsamolta, vedottuaan siihen, että tämä tahtomattaan oli joka tapauksessa toimittanut hänelle tuon kovan kiusauksen. Balsamo huomasi nuoressa miehessä paljon hyviäkin taipumuksia tämän ollessa valmis tekemään kaikkensa hairahduksen hyvittämiseksi. Taikuri tahtoi luovuttaa suuren myötäjäissumman, jos neiti de Taverney suostuisi muodolliseen avioliittoon Gilbertin kanssa, joka musertuneena pujahti heittäytymään Andréen jalkoihin. Katalasti kohdeltu aatelisneiti vastasi tarjoukseen niin tuimalla vihalla ja repivällä inholla, että Gilbert uudestaan kuohahti ja päätti ryöstää syntyvän lapsen, samalla pelastaakseen tämän joutumasta hoidottomaksi. Se onnistuikin; äidinrakkaus oli samassa jo herännyt, ja lapsen katoaminen (pojan, joka sitten esiintyy "Bastiljin valloitus"- ja "Ange Pitou"-romaaneissa) tuntemattomiin kohtaloihin oli mitä raskain isku jo ennestään niin kovaan kohtaloon sortuneelle ylhäiselle tytölle.

Andrée de Taverney oli jatkuvaan sairauteensa vedoten eronnut lopullisesti hovipalveluksesta ja meni luostariin. Varaton ja kuninkaan huonoon suosioon syyttömästi joutunut Filip kävi liikuttavilla jäähyväisillä Marie Antoinetten luona, jolloin he aavistelivat toistensa sydämissä tavallista lämpimämpiäkin tunteita. Eroten soturiuralta, jolla hänellä ei enää ollut; menestymisen mahdollisuuksia, synkistynyt upseeri läksi laivassa Amerikaan. Samaan laivaan oli Gilbert sattumalta osunut, siirtyessään Balsamon avustamana niinikään vapauden maahan ja jätettyään poikansa Pitoun maalaisperheen kasvatiksi Josef Balsamon antamilla rahoilla. Azorien saarille poikettaessa Filip kohtasi Gilbertin eräässä luolassa, ja kun tämä ei suostunut ilmaisemaan lapsen olinpaikkaa, raivostunut soturi ampui häntä, luullen hänet surmanneensa ja jättäen hänet paikalle. Tähän päättyi "Neiti de Taverney "-romaani.

V. H.-A.

JOHDANTO

I

VANHA AATELISMIES JA VANHA HOVIMESTARI

Eräänä huhtikuun alkupäivistä 1784, noin neljänneksen yli kolme iltapuolella, kun vanha tuttavamme, iäkäs Richelieun marski, oli pukuhuoneessaan itse sivellyt kulmakarvoihinsa hyvänhajuista väriä, työnsi hän kädellään syrjään kuvastimen, jota piteli hänen kamaripalvelijansa, uskollisen Raftén seuraaja, vaikkei vertainen, ja lausui päätään pudistaen sillä ilmeellä, joka kuului vain hänelle:

"Kas niin, nyt olen valmis."

Ja hän nousi nojatuolista näpäyttäen hyppysillään aivan nuorekkaan näppärästi pois ne valkean jauheen hiukkaset, joita oli tekotukasta varissut samettisille, taivaansinisille polvihousuille.

Sitten hän käveli huoneessa pari kertaa edestakaisin, ojennellen jalkarintojaan ja jännittäen polven tai vettä, ja virkkoi:

"Käskekää tänne hovimestari!"

Viiden minuutin kuluttua saapui hovimestari juhlapuvussa.

Marskin ilme oli nyt vakava ja sellainen, kuin tähän tilaisuuteen sopi.

"Oletan, monsieur", sanoi hän, "että olette minulle toimittanut hyvän päivällisen."

"Kyllä, monseigneur."

"Olen kai teille lähettänyt luettelon pöytävieraistani?"

"Heidän lukumääränsä olen tarkoin pannut mieleeni, monseigneur. Yhdeksän lautasta, eikö niin?"

"Lautasella ja lautasella on ero."

"Tietysti, monseigneur, mutta…"

Marski keskeytti hovimestarin kevyellä kärsimättömyyden liikkeellä, jota kuitenkin majesteettisuus lievensi.

" Mutta … ei ole sentään vastaus, monsieur; ja aina kun kuulen sanan mutta, ja sen olenkin monesti kuullut kahdeksanyhdeksättä vuoden kuluessa… no niin, joka kerta, kun olen sen sanan kuullut, täytyy minun perin ikävällä mielellä teille sanoa, että heti sen jälestä on tullut jokin tyhmyys."

"Monseigneur!…"

"Ensiksikin, mihin aikaan päivälliseni on valmis?"

"Monseigneur, porvarit syövät kello kahdelta, virkamiehet kolmelta, aatelisto neljältä."

"Entä minä?"

"Monseigneur syö tänään päivällistä kello viisi."

"Oho, vai kello viisi!"

"Niin, monseigneur, samaan aikaan kuin kuningas."

"Ja miksi niinkuin kuningas?"

"Siksi, että luettelossa, jonka monseigneur suvaitsi minulle toimittaa, on erään kuninkaan nimi."

"Ei suinkaan, monsieur, te erehdytte. Tämänpäiväiset vieraani ovat vain tavallista aatelia."

"Monseigneur tahtonee varmaankin laskea leikkiä nöyrästä palvelijastaan, ja saan kiittää minulle täten osoitetusta kunniasta. Mutta Hagan kreivi, yksi monseigneurin pöytävieraista…"

"No mitä?"

"Niin, Hagan kreivi on kuningas."

"En tunne sennimistä kuningasta."

"Suokoon monseigneur minulle siis anteeksi", sanoi hovimestari kumartaen, "mutta minä olin luullut… olin otaksunut…"

"Teidän tehtävänne, monsieur, ei ole otaksua! Teidän toimeenne kuuluu lukea minun antamani määräykset, liittämättä niihin lisäselityksiä. Kun tahdon, että jokin asia tiedetään, niin sanon sen; kun en sitä sano, tahdon, että siitä ollaan tietämättä."

Hovimestari kumarsi toistamiseen, tällä kertaa ehkä kunnioittavammin kuin jos olisi puhutellut hallitsevaa kuningasta.

"Niinmuodoin", jatkoi vanha marski, "kun päivälliselle tulee vain aatelisia, lienette niin hyvä ja toimitatte sen valmiiksi tavalliseen aikaan eli kello neljä."

Tästä määräyksestä hovimestarin otsa synkistyi, ikäänkuin hän olisi juuri kuullut kuolemantuomionsa. Hän kalpeni ja horjahti iskusta. Sitten hän suoristautui ja sanoi epätoivoisen rohkeasti:

"Tapahtukoon niinkuin Jumala tahtoo; mutta monseigneur syö päivällistä vasta kello viideltä."

"Miksi niin?" kysyi marski oikaisten vartaloaan.

"Siksi, että monseigneurin on oleellisesti mahdotonta saada päivällistä aikaisemmin."

"Monsieur", sanoi vanha marski, ylpeästi ravistaen vielä eloisaa ja nuorekasta päätään, "te olette, luulemma, ollut palveluksessani jo kaksikymmentä vuotta?"

"Kaksikymmentäyksi vuotta, monseigneur, ynnä yhden kuukauden ja kaksi viikkoa."

"Jaha; näihin kahteenkymmeneen yhteen vuoteen, yhteen kuukauteen, kahteen viikkoon ette lisää päivääkään, ette tuntiakaan. Ymmärrättekö?" lausui vanhus pinnistäen ohuita huuliaan ja rypistäen värjättyjä kulmakarvojaan. "Jo tänä iltana saatte etsiä uutta isäntää. En siedä, että minun talossani lausutaan sana mahdoton. Minun iälläni en tahdo sitä oppia. Minun ei sovi tuhlata aikaa."

Hovimestari kumarsi kolmannen kerran.

"Tänä iltana saan monseigneurille lausua jäähyväiset, mutta ainakin suoritetaan palvelukseni viimeiseen hetkeen asti sopivalla tavalla."

Ja hän astui pari askelta takaperin ovea kohti.

"Mikä teidän mielestänne on sopiva tapa?" huudahti marski. "Tietäkää, monsieur, että täällä pitää asiat toimittaa niinkuin minulle sopii; se on sopiva tapa. Tahdon syödä päivällistä kello neljältä, ja kun kerran tahdon syödä kello neljältä, niin ei minulle sovi, että toimitatte minulle päivällistä kello viideltä."

"Herra marski", sanoi hovimestari kuivasti, "olen palvellut yliviinurina Soubisen prinssillä, taloudenhoitajana prinssikardinaali Louis de Rohanilla. Edellisen luona aterioitsi hänen majesteettinsa Ranskan kuningasvainaja kerran vuodessa jälkimäisen luona hänen majesteettinsa Itävallan keisari kerran kuukaudessa. Tiedän siis, monseigneur, kuinka hallitsijoita kohdellaan. Soubisen prinssin luona kuningas Ludvig XV turhaan nimitti itseään parooni de Gonesseksi; hän oli silti kuningas. Toisen luona taas, — kardinaali de Rohanin luona, — nimitti keisari Josef itseään suotta kreivi von Packensteiniksi; hän oli kuitenkin keisari. Tänään herra marski saa vieraan, joka turhaan käyttää nimeä Hagan kreivi; sittenkin Hagan kreivi on Ruotsin kuningas. Joko jätän tänä iltana herra marskin hotellin [Hotelli merkitsi myös yksityisen asumaa isohkoa taloa. — Suom. ], taikka Hagan kreivi saa osakseen sellaisen kohtelun kuin kuningas."

"Juuri sitähän minä kaikin mokomin koetan teiltä kieltää, herra härkäpää; Hagan kreivi tahtoo ehdottomasti salata säätynsä ja nimensä. Totta vie, siinä taas tulee esille tyhmä turhamielisyytenne, te lautasliinan ritarit! Ette te kruunua kunnioita, vaan omaa itseänne te kirkastatte meidän kultakolikoillamme."

"Oletan", sanoi hovimestari katkerasti, "ettei monseigneur tarkoita täyttä totta, puhuessaan minulle rahasta."

"En suinkaan, monsieur", vastasi marski melkein nolostuneena. "Rahasta! Kuka hitto teille puhuu rahasta? Olkaa niin hyvä ja koettakaa pysyä asiassa; ja nyt toistan tahtovani, ettei tässä saa olla puhetta mistään kuninkaasta…"

"Mutta, herra marski, millaiseksi te minua oikein luulette? Ettäkö olisin kuin umpisokko? Kertaakaan ei tule puhetta mistään kuninkaasta."

"Älkää siis olko itsepäinen, vaan antakaa minun syödä kello neljä."

"Ei, herra marski, sillä kello neljäksi ei vielä ehdi saapua se, mitä odotan."

"Mitä te odotatte? Kalaako, niinkuin herra Vatel?"

"Herra Vatel, herra Vatel", mutisi hovimestari.

"Mitä nyt? Loukkaako se vertaus teitä?"

"Ei; mutta kurja miekanpisto, jolla herra Vatel puhkaisi ruumiinsa, on tehnyt herra Vatelin kuolemattomaksi!"

"Ahaa, ja teistä tuntuu, että virkaveljenne maksoi kunniastaan liian halvan hinnan?"

"Ei, monseigneur, mutta kuinka moni muu sankari meidän ammatissamme kärsii enemmän kuin hän, niellen harmia ja nöyryytyksiä, jotka ovat miekaniskua sata vertaa pahempia, eikä heistä silti tehdä kuolemattomia!"

"Vai niin, monsieur; ettekö siis tiedä, että kuolemattomuuden voi saavuttaa vain olemalla akatemian jäsen tai vainaja?"

"Monseigneur, jos asian laita on niin, parempi on pysyä kauniisti hengissä ja hoitaa virkaansa. Minä en rupea vainajaksi, vaan suoritan edelleen palvelustani, niinkuin Vatelkin olisi tehnyt, jos hänen korkeutensa Condén prinssi olisi malttanut odottaa puoli tuntia."

"Tehän lupaatte minulle ihmeitä; siinä teette taitavasti."

"Ei, monseigneur, ei mitään ihmettä."

"Mutta mitä te oikeastaan odotatte?"

"Tahtooko monseigneur, että sen sanon?"

"Toden totta, olen utelias sen tietämään."

Vanha aatelismies ja vanha hovimestari

"No niin, monseigneur, odotan yhtä pulloa viiniä."

"Yhtä pulloa! Selittäkää, monsieur; asia alkaa kiinnittää mieltäni."

"Asian laita on siten, monseigneur, että hänen majesteettinsa Ruotsin kuningas… anteeksi, hänen ylhäisyytensä Hagan kreivi, piti sanomani, ei koskaan juo muuta kuin Tokay-viiniä."

"No onko viinikellarini niin tyhjennetty, ettei siellä ole ainoatakaan Tokay-pulloa? Silloin olisi yliviinurini ajettava tiehensä."

"Ei, monseigneur; päinvastoin teillä on sitä lajia vielä noin kuusikymmentä pulloa."

"Luuletteko siis, että Hagan kreivi juo päivällisekseen kuusikymmentä yksi pulloa viiniä?"

"Malttia, monseigneur; kun Hagan kreivi ensi kerran tuli Ranskaan, oli hän vielä vain kruununprinssi; hän söi päivällistä kuningas-vainajan luona, joka oli saanut kaksitoista pulloa Tokay-viiniä hänen majesteetiltaan Itävallan keisarilta. Tiedätte, että ensi korjuusta saatu Tokay-viini varataan keisarin omaan tarpeeseen ja etteivät hallitsijatkaan saa tätä esikoisviiniä enempää kuin mitä hänen majesteettinsa keisari suvaitsee heille lähettää."

"Tiedän kyllä."

"No niin, monseigneur, noista kahdestatoista pullosta, joiden viiniä kruununprinssi sai maistaa pitäen sitä vallan mainiona, on nyt jäljellä ainoastaan kaksi pulloa."

"Ohoh!"

"Toinen on vielä kuningas Ludvig XVI:n viinikellarissa."

"Ja toinen?"

"Sepä se, monseigneur", sanoi hovimestari voitonriemuisesti hymyillen, sillä pitkällisen taistelun jälkeen, jonka hän oli kestänyt, näytti voiton hetki nyt lähenevän. "Toinen, niin, se toinen vietiin."

"Kuka sen vei?"

"Muuan ystäväni, kuningas-vainajan juomanlaskija, joka oli minulle suuressa kiitollisuudenvelassa."

"Ahaa! Ja hän antoi sen teille?"

"Juuri minulle, monseigneur", vastasi hovimestari ylpeillen.

"Ja mitä sille teitte?"

"Talletin sen huolellisesti isäntäni viinikellariin."

"Isäntänne? Kuka siihen aikaan oli isäntänne, monsieur?"

"Hänen ylhäisyytensä prinssi-kardinaali Louis de Rohan."

"Voi toki! Siis Strassburgissa?"

"Savernessa."

"Ja te olette lähettänyt noutamaan sen pullon minua varten!" huudahti vanha marski.

"Teitä varten, monseigneur", vastasi hovimestari sillä sävyllä, jolla olisi lausunut: kiittämätön!

Richelieun herttua tarttui vanhan palvelijansa käteen huudahtaen:

"Pyydän anteeksi, monsieur, te olette hovimestarien kuningas!"

"Ja te tahdoitte minut ajaa tieheni!" vastasi toinen tehden päällään ja hartioillaan kuvaamattoman liikkeen.

"Minäkö? Minä maksan siitä pullosta teille sata pistolia."[Kultaraha, nykyään arvoltaan 10 frangia. — Suom. ]

"Ja siihen lisäten sata pistolia matkakuluja se tulee herra marskille maksamaan kaksisataa pistolia. Mutta monseigneur myöntänee, että se on melkein kuin ilmaista."

"Myönnän mitä hyvänsä haluatte, monsieur; sillä välin lisään tästä päivästä lukien palkkaanne toisen verran."

"Mutta, monseigneur, siihen ei minulla ole mitään ansiota; olen vain täyttänyt velvollisuuteni."

"No milloin tuo sadan pistolin kuriiri saapuu?"

"Monseigneur saa päättää, olenko hukannut aikaani: minä päivänä monseigneur tilasi tämän päivällisen?"

"Luullakseni kolme päivää sitten."

"Kuriiri, joka ratsastaa täyttä laukkaa, tarvitsee neljäkolmatta tuntia menomatkalla ja saman verran palatessaan."

"Teille jäi vielä neljäkolmatta tuntia; sanokaapa, te hovimestarien päämies, mihin käytitte nuo neljäkolmatta tuntia?"

"Ah, monseigneur, ne minä hukkasin. Aatos juolahti mieleeni vasta päivää myöhemmin kuin olin saanut vieraittenne luettelon. Laskekaamme nyt myös se aika, joka kuluu sopimuksen hierontaan, ja silloin huomaatte, monseigneur, että pyytäessäni odottamaan vain kello viiteen en teiltä muuta pyydä kuin aivan välttämätöntä."

"Mitä? Eikö tuo pullo viiniä vielä olekaan täällä?"

"Ei, monseigneur."

"Hyvä Jumala! Entä jos savernelainen virkaveljenne sattuisi olemaan Rohanin prinssille yhtä uskollinen kuin te olette minulle?"

"No mitä sitten, monseigneur?"

"Jos hän kieltäytyy pulloa antamasta, kuten te hänen sijassaan tekisitte?"

"Minäkö, monseigneur?"

"Niin, ette suinkaan te luovuttaisi sellaista viinipulloa, jos se olisi kellarissani?"

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, monseigneur; mutta jos jonkun virkaveljeni pitäisi kestittää kuningasta ja hän tulisi minulta pyytämään pullollisen parasta viiniänne, antaisin sen hänelle heti."

"Vai niin!" sanoi marski hiukan nyrpistäen nenäänsä.

"Auttavaa toinenkin auttaa, monseigneur."

"No sitten olen melkein levollinen", sanoi marski huokaisten. "Mutta vielä voi tulla paha sattuma."

"Mikä sattuma, monseigneur?"

"Että pullo särkyy."

"Johan nyt, monseigneur; semmoista ei ole sattunut, että joku olisi särkenyt kahdentuhannen livren arvoisen viinipullon."

"Olin väärässä, eikä siitä sen enempää. Milloin kuriirinne siis saapuu?"

"Täsmälleen kello neljä."

"No mikä estää meitä syömästä päivällistä kello neljältä?" penäsi marski itsepäisenä kuin kastilialainen muuli.

"Monseigneur, tämä viini tarvitsee tunnin aikaa seljetäkseen, ja sittenkin se onnistuu vain erään minun keksimäni käsittelyn avulla; muuten siihen menisi kolme päivää."

Jouduttuaan taaskin tappiolle marski osoitti kumarruksella tunnustavansa hovimestarin voiton.

"Mutta", jatkoi tämä, "kun monseigneurin vieraat tietävät saavansa kunnian aterioida Hagan kreivin seurassa, eivät he saavu ennen puoliviittä."

"Kaikkea te keksittekin."

"Niinpä niin, monseigneur; monseigneurin pöytävieraiksi tulevat kreivi de Launay, kreivitär Dubarry, herrat de Lapeyrouse, de Favras, de Condorcet, de Cagliostro ja de Taverney, — eikö niin?"

"Entä sitten?"

"Käsitelkäämme asiaa järjestyksessä, monseigneur. Herra de Launay tulee Bastiljista; matka Pariisista tänne, iljanteisilla teillä, vie kolme tuntia."

"Vieköön, mutta hän lähtee heti, kun vangit ovat saaneet päivällistä, siis kello kaksitoista; sen asian minä kyllä tiedän."

"Anteeksi, monseigneur; mutta sen jälkeen, kun monseigneur oli Bastiljissa, on päivällisaika muutettu, ja Bastilji aterioi nykyään kello yksi."

"Monsieur, oppia ikä kaikki; kiitän teitä. Jatkakaa."

"Rouva Dubarry tulee Luciennesista, yhtämittaista alamäkeä ja tiellä kohvajäätä."

"Ei se estä häntä olemasta täsmällinen. Siitä lähtien, kun hän on vain herttuan suosikki, hän ei ole enää olevinaan kuningatar muiden kuin paroonien seurassa. Mutta ymmärtäkää nyt vuorostanne, monsieur, että tahdoin syödä aikaisin herra de Lapeyrousen vuoksi, joka matkustaa pois tänä iltana eikä mitenkään saattane myöhästyä."

"Monseigneur, herra de Lapeyrouse on kuninkaan luona ja pakinoi maantieteestä, maailmanrakenteesta, hänen majesteettinsa kanssa. Kuningas ei siis niinkään helposti päästäne luotaan herra de Lapeyrousea."

"Mahdollista on…"

"Se on varmaa, monseigneur. Samoin on herra de Favrasin laita, joka on Provencen kreivin luona, arvatenkin juttelemassa herra Caron de Beaumarchaisin näytelmästä."

"Figaron häistä?"

"Niin, monseigneur."

"Tiedättekö mitä, monsieur? Te olette kerrassaan oppinut mies."

"Lomahetkinäni lueskelen, monseigneur."

"Edelleen meillä on herra de Condorcet, joka mittausopin tutkijana lienee hyvinkin täsmällinen."

"Olkoon, mutta hän syventyy johonkin laskelmaan, ja päästessään siitä eroon hän saa huomata myöhästyneensä puoli tuntia. Mitä tulee kreivi de Cagliostroon, joka on muukalainen ja on asunut Pariisissa vasta vähän aikaa, niin on luultavaa, ettei hän vielä täysin tunne Versaillesin elintapoja ja että häntä siis saadaan odottaa."

"Kas niin", sanoi marski, "nyt olette luetellut kaikki pöytävieraani, paitsi Taverneyta, sellaisessa järjestyksessä, joka olisi kunniaksi itse Homerokselle ja Rafté-poloiselleni."

Hovimestari kumarsi.

"Herra de Taverneysta en ole puhunut", sanoi hän, "koska hän on vanha ystävä, joka mukautuu olosuhteisiin. Luullakseni, monseigneur, onkin nyt mainittu kaikki kahdeksan vierasta, eikö niin?"

"Aivan oikein. Minne panette meidät syömään, monsieur?"

"Suureen ruokasaliin, monseigneur."

"Siellä me jäädymme."

"Jo kolme päivää on sitä lämmitetty, monseigneur, ja minä olen sovittanut lämpömäärän kahdeksaksitoista asteeksi."

"Hyvä, hyvä! Mutta nyt kello löi puoli."

Samassa marski katsahti seinäkelloon.

"Puoliviisi, monsieur."

"Niin, monseigneur, ja tuolla kiitää pihalle ratsumies; siellä se Tokay-pulloni tulee."

"Jospa minua palveltaisiin kaksikymmentä vuotta lisää tuolla tavalla!" sanoi vanha marski palaten kuvastimen ääreen, kun taas hovimestari kiirehti toimiinsa.

"Vai kaksikymmentä vuotta!" virkkoi naurava ääni keskeyttäen herttuan, juuri kun tämä loi ensi silmäyksen kuvastimeen, "kaksikymmentä vuotta! Ne soisin teille, rakas marski; mutta silloin minulla on ikää kuusikymmentä, herttua, ja olen hyvin vanha."

"Tekö, kreivitär?" huudahti marski. "Te ensimmäisenä! Ah, kuinka te aina olette kaunis ja nuortea!"

"Sanokaa, herttua, että olen jäätynyt."

"Olkaa niin hyvä ja astukaa tänne naistenhuoneeseen."

"Mitä? Kahden kesken, marski?"

"Kolmisin", vastasi käheä ääni.

"Taverney!" huudahti marski. "Hitto sen toi iloa häiritsemään!" kuiskasi hän kreivittärelle.

"Aika narri!" mutisi rouva Dubarry purskahtaen heleään nauruun.

Ja kaikki kolme astuivat viereiseen huoneeseen.

II

LAPEYROUSE

Samassa ilmoitti marskille useiden ajoneuvojen kumeanko jytinä lumipeitteisillä katukivillä, että vieraat saapuivat, ja pian sen jälkeen, täsmälleen hovimestarin ansiosta, yhdeksänhenkinen seurue sai asettua paikoilleen ruokasalin soikean pöydän ympärille. Yhdeksän lakeijaa, vaiteliaita kuin varjot, kerkeitä ilman hätäilyä ja huomaavaisia ilman tunkeilua, hiiviskeli pitkin mattoja kurottaen heidän välitseen, koskaan hipaisematta heidän käsivarsiaan, kertaakaan kolhaisematta heidän nojatuolejaan, jotka oli upotettu niin uhkeihin turkiksiin, että vieraiden jalat vajosivat niihin polvia myöten.

Sepä tuntui marskin vieraista ihanalta, samalla kuin he nauttivat kamiinien herttaisesta lämmöstä, liharuokien ja viinien suloisista tuoksuista ja liemiruokaa seuranneiden ensi keskustelujen sorinasta.

Ei pienintäkään melua ulkoa, sillä akkunaluukkuihin oli pantu äänenvaimentajat; ei hiljaisintakaan hälinää sisällä, paitsi mitä vieraat itse saivat aikaan. Lautaset vaihtuivat kilisemättä, pöytähopeat tuotiin kaapeista ainoattakaan helähdyksettä, eikä hovimestaria olisi voitu yllättää edes kuiskauksesta, sillä hän jakeli käskyjään katseilla.

Niinpä vieraista kymmenen minuutin kuluttua tuntui, kuin olisivat salissa aivan yksin; tosiaankin saattoi niin mykkiä palvelijoita, niin koskettamattomia orjia luulla myös kuuroiksi.

Ensimmäisenä katkaisi Richelieu tämän juhlallisen äänettömyyden, jota kesti niin kauan kuin syötiin liemiruokaa, ja sanoi oikeanpuoliselle naapurilleen:

"Eikö herra kreivi juo?"

Se, jolle nämä sanat lausuttiin, oli kahdeksanneljättä ikäinen, pienikokoinen mies, jolla oli vaalea tukka ja korkeat hartiat; hänen kirkkaansiniset silmänsä olivat toisinaan vilkkaat, usein surumieliset; mielenjalous kuvastui epäämättömin piirtein hänen avoimella ja ylevällä otsallaan.

"Minä juon ainoastaan vettä, marski", vastasi hän.

"Paitsi kuningas Ludvig XV:n luona", sanoi herttua. "Minulla on ollut kunnia syödä siellä päivällistä herra kreivin kanssa, joka silloin suvaitsi juoda viiniä."

"Siinä te, herra marski, palautatte mieleeni hauskan muiston; niin, vuonna 1771; se oli Tokay-viiniä, keisarillista satoa."

"Samaa kuin tämä, jota hovimestarillani nyt on kunnia kaataa herra kreiville", vastasi Richelieu kumartaen.

Hagan kreivi kohotti lasin silmäinsä tasalle ja katseli sitä vahakynttiläin valossa.

"Se on totta, herra marski", sanoi hän. "Kiitos."

Kreivi lausui sanan kiitos niin ylevällä ja viehättävällä sävyllä, että läsnäolijat kuin sähköittyneinä nousivat yhtaikaa huutaen:

"Eläköön hänen majesteettinsa."

"Oikein", vastasi Hagan kreivi. "Eläköön hänen majesteettinsa Ranskan kuningas. Ettekö ole samaa mieltä, herra de Lapeyrouse?"

"Herra kreivi", vastasi kapteeni sillä hyväilevällä ja samassa kunnioittavalla äänenpainolla, joka osoittaa tottumusta puhuttelemaan kruunupäitä, "lähdin kuninkaan luota vasta tunti sitten, ja kuningas oli minulle niin erinomaisen armollinen, ettei kukaan voisi minua äänekkäämmin huutaa: eläköön kuningas. Mutta kun tunnin päästä kiidän postihevosilla merta kohti, missä minua odottavat kuninkaan minun haltuuni antamat molemmat laivat, niin sallittakoon minun täältä poistuttuani kohottaa eläköön-huuto toiselle kuninkaalle, jota hartaasti haluaisin palvella, ellei minulla jo olisi niin oivallista hallitsijaa."

Ja tarttuen lasiinsa herra de Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti Hagan kreiville.

"Siihen maljaan, monsieur", sanoi marskin vasemmalla puolella istuva rouva Dubarry, "me kaikki olemme valmiit yhtymään, mutta sen esittäminen kuuluu ikäpresidentillemme, kuten parlamentissa sanotaan."

"Sinuako se koskee, Taverney, vai minua?" uteli marski nauraen ja katsahti vanhaan ystäväänsä.

"En usko…" sanoi muuan uusi henkilö, joka istui Richelieun marskia vastapäätä.

"Mitä ette usko, herra de Cagliostro?" sanoi Hagan kreivi luoden puhujaan läpitunkevan silmäyksen.

"En usko, herra kreivi", vastasi Cagliostro kumartaen, "että herra de Richelieu on ikäpresidenttimme."

"Sepä mainiota", sanoi marski. "Kaiketi siis sinä olet, Taverney."

"Mitä vielä. Minähän olen sinua kahdeksan vuotta nuorempi, syntynyt vuonna 1704", vastasi vanha ylimys.

"Säädytön", sanoi marski. "Hän antaa ilmi minun kahdeksanyhdeksättä vuottani."

"Tosiaanko te, herra herttua, olette kahdeksanyhdeksättä vuoden vanha?" ihmetteli herra de Condorcet.

"Valitettavasti olen. Ikäni laskeminen on niin helppoa, että se olisi ala-arvoinen tehtävä niin terävälle matemaatikolle kuin teille, markiisi. Minä olen edelliseltä, niinsanotulta suurelta vuosisadalta: 1696, siinä vuosiluku."

"Mahdotonta", väitti de Launay.

"Vai niin, Bastiljin herra kuvernööri, mutta jos isänne olisi täällä, ei hän sanoisi sitä mahdottomaksi, hän kun piti minua hoidokkinaan vuonna 1714."

"Vanhimmaksi joukossamme", huomautti herra de Favras, "on tunnustettava se viini, jota Hagan kreivi juuri kaataa lasiinsa."

"Satakaksikymmenvuotias Tokay. Olette oikeassa, herra de Favras", vastasi kreivi. "Saakoon tämä Tokay kunnian esiintyä kuninkaan maljana."

"Malttakaa hetkinen, hyvät herrat", ehätti Cagliostro, kohottaen pöydän yli suuren, tarmoa ja neroa säihkyvän päänsä, "minä väitän vastaan."

"Väitättekö, ettei Tokay ole teitä vanhempi?" huudahtivat kaikki vieraat kuin yhdestä suusta.

"Väitän", vastasi kreivi tyynesti, "koska itse olen sen tuohon pulloon sulkenut."

"Tekö?"

"Juuri minä. Se tapahtui samana päivänä, jona Montecuculi voitti turkkilaiset, vuonna 1664."

Suunnaton naurunpuuskaus oli vastauksena näihin sanoihin, jotka Cagliostro oli lausunut järkähtämättömän vakavasti.

"Siihen nähden, monsieur", sanoi rouva Dubarry, "teillä on ikää noin satakolmekymmentä vuotta, sillä oletan teidän olleen hyvinkin kymmenen vuoden vanha, voidaksenne pidellä näin isoa pulloa."

"Olinpa silloin vanhempikin, madame, kun suoritin tuon tempun, sillä kahta päivää myöhemmin hänen majesteettinsa Itävallan keisari antoi kunniakkaaksi tehtäväkseni esittää hänen onnittelunsa Montecuculille, hän kun oli saavuttanut voiton S:t Gotthardin luona ja sillä kostanut sen päivän, jolloin uskottomat Slavoniassa Especkin lähellä niin tuimasti löivät keisarin joukot, ystäväni ja aseveljeni, vuonna 1536."

"Jaha", virkkoi Hagan kreivi yhtä tyynesti kuin Cagliostro oli puhunut, "jo siihen aikaan lienette ollut ainakin kymmenen vuoden ikäinen, monsieur, koska olitte mieskohtaisesti mukana tuossa muistettavassa ottelussa."

"Kauhea selkäsauna se oli, herra kreivi", vastasi Cagliostro kumartaen.

"Ei kuitenkaan niin kauhea kuin tappiomme Crécyn luona", arveli Condorcet hymyillen.

"Se on totta, monsieur", myönsi Cagliostro, hänkin hymyillen. "Crécyn tappio oli kauhea onnettomuus, koska silloin lyötiin ei ainoastaan armeija, vaan Ranska. Mutta samalla on myönnettävä, ettei voitto tullut Englannin osaksi aivan rehellisellä tavalla. Kuningas Edwardilla oli kanuunia, jota seikkaa Valoisin Filip ei lainkaan tiennyt, tai paremmin sanoen, jota seikkaa hän ei tahtonut uskoa, vaikka olin sen hänelle edeltäkäsin ilmoittanut, vaikka olin hänelle sanonut omin silmin nähneeni ne neljä tykkiä, jotka Edward oli venetsialaisilta ostanut."

"Vai niin", sanoi rouva Dubarry. "Te olette siis tuntenut Valoisin Filipin?"

"Madame, minä sain kunnian olla yhtenä niistä viidestä ylimyksestä, jotka saattoivat häntä taistelukentältä lähtiessä", vastasi Cagliostro. "Olin tullut Ranskaan Böömin vanhan kuningas-paran seurassa, joka oli sokea ja joka surmautti itsensä samana hetkenä, kun sai kuulla, että kaikki oli menetetty."

"Ette voisi aavistaa, monsieur", sanoi Lapeyrouse, "kuinka minua harmittaa, kun ette tuon Crécyn asemesta saanut olla mukana Aktiumin taistelussa."

"Miksi niin, monsieur?"

"No senvuoksi, että olisitte voinut minulle antaa eräitä tuota meritaistelua koskevia tietoja, jotka Plutarkoksen oivallisesta kertomuksesta huolimatta yhä ovat minusta tuntuneet hämäriltä."

"Mitä tietoja, monsieur? Minua ilahduttaisi suuresti, jos voisin teille olla joksikin hyödyksi."

"Olitteko siis mukana?"

"En, monsieur; silloin olin Egyptissä. Kuningatar Kleopatra oli antanut toimekseni uudestaan järjestää Aleksandrian kirjaston, ja siihen pystyinkin paremmin kuin kukaan muu, koska olin mieskohtaisesti tuntenut vanhan ajan mainioimmat kirjailijat."

"Oletteko todellakin nähnyt kuningatar Kleopatran, herra de Cagliostro?" kysyi kreivitär Dubarry.

"Yhtä varmasti kuin näen teidät, madame."

"Oliko hän niin kaunis kuin sanotaan?"

"Rouva kreivitär, tiedättehän, että kauneus on suhteellista. Egyptissä Kleopatra oli hurmaava kuningatar, mutta Pariisissa olisi häntä pidetty vain sievännäköisenä ompelijatyttönä."

"Älkää puhuko pahaa ompelijatytöistä, herra kreivi."

"Jumala varjelkoon."

"Kleopatra oli siis…"

"Pieni, hoikka, vilkas, älykäs; suuret mantelinmuotoiset silmät, kreikkalainen nenä, hampaat kuin helmet ja käsi kuin teidän, madame, juuri sellainen käsi, jossa voi pitää valtikkaa. Katsokaa, tässä on timanttisormus, jonka hän oli perinyt veljeltään Ptolemaiokselta ja sitten lahjoitti minulle; hän piti sitä peukalossaan."

"Peukalossaan." huudahti rouva Dubarry.

"Niin; sellainen oli tapa Egyptissä, ja kuten näette, mahtuu se tuskin pikkusormeeni."

Hän hellitti sormuksen ja kurotti sen rouva Dubarrylle.

Siinä oli komea timantti, joka ihmeellisen puhtautensa ja kirkkautensa sekä taiturillisen hiontansa nojalla saattoi olla kolmen-, neljänkymmenen tuhannen frangin arvoinen.

Timantti kulki kädestä käteen pöydän ympäri ja jätettiin takaisin Cagliostrolle, joka pisti sen tyynesti sormeensa.

"Ah, näen kyllä hyvin", sanoi hän, "että olette epäuskoisia: samaa onnetonta epäuskoisuutta vastaan olen saanut taistella koko elämäni ajan. Valoisin Filip ei tahtonut minua uskoa, kun neuvoin häntä jättämään Edwardille vapaan peräytymistien; Kleopatra ei tahtonut minua uskoa, kun hänelle ennustin, että Antonius joutuu tappiolle. Troijalaiset eivät tahtoneet minua uskoa, kun puuhevosen johdosta huomautin: Kassandra on jumalten innostama, kuunnelkaa Kassandraa."

"Onpa tämä ihmeellistä", sanoi rouva Dubarry ja nauroi ihan kikahtuakseen. "En ole todellakaan ikinä tavannut henkilöä, joka olisi samalla kertaa niin tosissaan ja niin huvittava kuin te."

"Vakuutan teille", sanoi Cagliostro kumartaen, "että Jonatan oli paljoa huvittavampi kuin minä. Voi sitä herttaista toveria. Siksi olinkin tulla hulluksi, kun hän kaatui isänsä Saulin kanssa."

"Tiedättekö, että jos jatkatte tuolla tapaa, kreivi", sanoi Richelieun herttua, "teette pian hulluksi tämän Taverney-raukan, joka niin pelkää kuolemaa, että katselee teitä kauhistunein silmin, luullen teidän olevan kuolemattoman. Sanokaapa suoraan, oletteko vai ette?"

"Kuolematonko?"

"Niin, kuolematon."

"Siitä en mitään tiedä, mutta yhden asian voin varmasti vakuuttaa."

"Minkä?" kysyi Taverney, hartain kreivin kuulijoista.

"Että olen nähnyt kaikki ne tapahtumat ja seurustellut kaikkien niiden henkilöiden kanssa, jotka äsken mainitsin."

"Olette siis tuntenut Montecuculin?"

"Niinkuin tunnen teidät, herra de Favras, vieläpä lähemmin, sillä teidät minulla on kunnia nähdä vasta toisen tai kolmannen kerran, mutta puheena olevan taitavan sotapäällikön kanssa asuin lähes vuoden samassa teltassa."

"Te olette tuntenut Valoisin Filipin?"

"Kuten minulla oli kunnia teille mainita, herra de Condorcet; mutta hänen palattuaan Pariisiin minä lähdin Ranskasta takaisin Böömiin."

"Entä Kleopatra? Tunsitte hänetkin?"

"Tunsin, rouva kreivitär. Olen jo teille sanonut, että hänellä oli mustat silmät niinkuin teilläkin ja povi melkein yhtä kaunis kuin teidän."

"Mutta, kreivi, ettehän tiedä, millainen povi minulla on."

"Se on teillä samanlainen kuin Kleopatralla, madame, ja jottei yhtäläisyydestä mitään puuttuisi, oli hänellä kuten teilläkin taikka teillä on kuten hänellä pieni tumma luomi vasemmalla kuudennen kylkiluun kohdalla."

"Mutta, kreivi, tuommoinen sutkaus on noituutta."

"Eikä mitä, markiisitar", nauroi Richelieun marski; "minulta hän sen on kuullut."

"Ja mistä te sen tiedätte?" Marski suipensi huuliaan ja vastasi; "Kah, se on perhesalaisuus."

"Hyvä on", sanoi rouva Dubarry. "Teidän luonanne käydessä, marski, sietää todellakin ihomaalia olla kaksin verroin."

Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:

"Teillä on varmaankin, monsieur, jokin salakeino itseänne nuorentaa, sillä kolmen-, neljäntuhannen vuoden ikäisenä, jollainen nyt olette, näytätte tuskin täyttäneen neljäkymmentä."

"Niin, madame, minulla on nuorentamisen salakeino."

"Voi, nuorentakaa siis minut."

"Teidät, madame. Se on tarpeetonta, ja se ihme onkin jo tapahtunut. Ihminen on sen ikäinen, miltä näyttää, ja teillä on vuosia enintään kolmekymmentä."

"Tuo oli vain kohteliaisuus."

"Ei, madame, se on tosiasia."

"Selittäkää."

"Hyvin helposti. Te olette käyttänyt keinoani."

"Kuinka niin?"

"Olette nauttinut elämänvettäni."

"Minäkö?"

"Te itse, kreivitär. Sitä ette ole voinut unohtaa."

"Kaikkea sitä kuuleekin."

"Kreivitär, muistuuko mieleenne eräs talo Saint-Clauden kadun varrella? Muistatteko, että saavuitte siihen taloon eräälle asialle, joka koski herra de Sartinesia? Että teitte palveluksen eräälle ystävälleni, nimeltä Josef Balsamo? Että Josef Balsamo lahjoitti teille pullon nestettä, kehoittaen teitä nauttimaan sitä joka aamu kolme tippaa? Että noudatitte tätä määräystä viime vuoteen asti, jolloin pullo oli tyhjentynyt? Jollette kaikkea tätä enää muista, kreivitär, ei se todellakaan olisi pelkkää unohtamista; se olisi kiittämättömyyttä."

"Oh, herra de Cagliostro, nyt te puhutte semmoisia asioita…"

"Jotka vain te yksin tunnette, sen kyllä tiedän. Mutta mitä arvoa olisi noituudella, ellei tietäisi lähimmäisensä salaisuuksia?"

"Oliko siis Josef Balsamolla, kuten teillä, ihmeellisen elämänveden resepti?"

"Ei, madame; mutta kun hän oli parhaimpia ystäviäni, olin hänelle antanut kolme tai neljä pullollista."

"Mutta onko hänellä sitä vielä jäljellä?"

"Siitä ei minulla ole tietoa. Jo kolme vuotta on Balsamo-parka ollut kadoksissa. Viimeisen kerran tapasin hänet Amerikassa, Ohio-virran rannoilla. Hän oli lähdössä Kalliovuorille, ja myöhemmin on minulle kerrottu hänen kuolleen."

"Kuulkaapa, kreivi", huudahti marski; "heittäkää kohteliaisuudet sikseen. Ja nyt salaisuus esille, kreivi, salaisuus."

"Puhutteko tosissanne, monsieur?" kysyi Hagan kreivi.

"Aivan tosissani, sire… anteeksi, tarkoitin herra kreivi", ja Cagliostro kumarsi sillä tavalla, että hänen tekemänsä virhe voitiin käsittää tahalliseksi.

"Niinmuodoin", sanoi marski, "kreivitär ei ole kyllin vanha nuorennettavaksi."

"Ei, sen vakuutan."

"Hyvä on; saan siis esittää teille toisen henkilön. Tässä on ystäväni Taverney. Mitä sanotte hänestä? Eikö hän näytä Pontius Pilatuksen aikalaiselta? Mutta kenties hänen laitansa on päinvastoin, ja hän siis on liian vanha?" Cagliostro katseli paroonia.

"Ei ollenkaan", vastasi hän.

"Ah, hyvä kreivi", ihastui Richelieu, "jos hänet nuorennatte, julistan teidät Medeian oppilaaksi."

"Haluatteko?" kysyi Cagliostro kohdistaen sanansa isäntään, mutta katseensa kaikkiin kuulijoihin.

Jokainen nyökkäsi myöntävästi.

"Ja te kuten toisetkin, herra de Taverney."

"Hitto vie, minä tietysti etusijassa", vastasi parooni.

"No, se on pian tehty", sanoi Cagliostro.

Ja hän pisti kaksi sormea taskuunsa, vetäen esille pienen kahdeksankulmaisen pullon. Sitten hän otti puhtaan kristallilasin ja kaatoi siihen pullosesta muutamia tippoja.

Miedonnettuaan nämä tipat puolella lasillisella jäähdytettyä samppanjaa hän ojensi paroonille näin valmistetun juoman.

Kaikkien silmät olivat seuranneet hänen pienimpiäkin liikkeitään: kaikki odottivat suu ammollaan. Parooni tarttui lasiin, mutta juuri kun oli viedä sen huulilleen, alkoi hän epäröidä.

Nähdessään hänen epäröivän purskahtivat kaikki nauramaan niin äänekkäästi, että Cagliostro menetti malttinsa.

"Kiirehtikää, parooni", sanoi hän, "tai muuten hukkaatte nesteen, joka maksaa sata louisdoria [kultaraha, arvoltaan 24 livreä eli frangia. — Suom. ] joka tippa."

"Kas hitto. Se se on toista kuin Tokay-viini", koki Richelieu laskea leikkiä.

"Pitää siis juoda?" kysyi vielä parooni melkein vavisten.

"Tai luovuttaa lasi toiselle, monsieur, jotta elämänvedestä edes joku hyötyisi."

"Anna tänne", sanoi Richelieun herttua kurottaen kättään.

Parooni haistoi nestettä, ja rohkaistuen varmaankin siitä vahvasta balsamintuoksusta ja kauniista ruusunpunaisesta väristä, joka elämänvedestä oli tullut samppanjaan, hän nielaisi taikajuoman.

Samassa hetkessä hänestä tuntui, että läpi koko ruumiin kulki väristys ja ajoi orvaskettä kohti kaiken vanhan ja hitaan veren, joka hänen suonissaan uinui, jaloista sydämeen asti. Hänen kurttuinen ihonsa silisi, velttojen luomien melkein umpeen peittämät silmät avartuivat hänen tahtomattaan. Silmäterät välähtelivät vilkkaina ja suurenivat; käsien tutina hävisi, ja sijaan tuli vakava lujuus. Hänen äänensä kävi varmaksi; polvet saivat takaisin kultaisen nuoruudenajan joustavuuden ja suoristuivat, samoin kuin lanteetkin. Ja kaikessa tässä näytti siltä, kuin neste levitessään hänen ruumiissaan olisi uudestaan synnyttänyt hänet kiireestä kantapäähän.

Salissa kajahti ihmettelyn, hämmästyksen ja ennen kaikkea ihastuksen huuto. Taverney, joka jyrsi työläästi ikenillään, tunsi itsensä nälkäiseksi. Hän sieppasi ripeästi lautasen ja veitsen, otti lihamuhennosta vasemmalta puoleltaan ja pureskeli murskaksi peltopyyn luita sanoen, että hänestä tuntu kuin puhkeaisivat hänelle uudestaan kaksikymmenvuotiaat hampaat.

Hän söi, nauroi, joi ja huudahteli ilosta puolen tunnin ajan, jolloin toiset häntä katselivat hämmästyksestä jähmettyneinä. Sitten hän vähin erin surkastui kuin lampunliekki öljyn tehdessä loppua. Ensiksi nähtiin äskeisten, hetkeksi haihtuneiden ryppyjen jälleen uurtavan hänen otsaansa; sitten painuivat silmät kuin verhojen taakse ja sumenivat. Häneltä meni ruokahalu, viinikään ei maistunut, selkä kyyristyi ja polvet alkoivat taas tutista.

"Oi-oi", voihki hän.

"Mikä nyt tuli?" kyseltiin häneltä.

"Mikäkö tuli? Hyvästi nuoruus!"

Ja hän päästi ilmoille raskaan huokauksen, jota seurasi kaksi kyyneltä, kostuttaen hänen silmäripsiään.

Vaistomaisesti, tätä surkeata ilmiötä katsellessa, kun aluksi nuorentunut vanhus nuoruuden kadottua näytti entistäänkin vanhemmalta, kohosi jokaisen läsnäolijan rinnasta samanlainen huokaus.

"Asia on perin yksinkertainen, messieurs", selitti Cagliostro. "Parooni sai nauttia kolmekymmentä viisi tippaa elämänvettä, nuorentuen vain yhtä moneksi minuutiksi."

"Voi, antakaa lisää, lisää, kreivi", hoki vanhus kiihkeästi.

"Ei, monsieur, sillä uusi koe voisi ehkä viedä teiltä hengen", vastasi Cagliostro.

Kaikista uteliaimpana oli tämän ilmiön yksityiskohtia tarkannut rouva Dubarry, joka tunsi elämänveden vaikutusvoiman. Mikäli nuoruus ja elo paisuttivat vanhan Taverneyn valtimoita, seurasi kreivitär katseellaan tätä nuoruuden ja elämän edistymistä. Hän nauroi, taputti käsiään, nuorentui itsekin näkemästään.

Kun juoman teho oli paraimmillaan, teki kreivittären mieli riuhtaista Cagliostron kädestä elämänveden pullo. Mutta heti kun Taverney näkyi nopeammin vanhentuvan kuin oli nuorentunut, sanoi hän murheellisesti:

"Ah, siinä näemme, että kaikki on turhuutta, tyhjää haavetta; tuo ihmeellinen taika vaikutti vain viisineljättä minuuttia."

"Se merkitsee", huomautti Hagan kreivi, "että saadakseen nuoruutta kahdeksi vuodeksi pitäisi särpiä kokonainen joki."

Kaikki alkoivat nauraa.

"Ei", väitti Condorcet; "se on hyvin helppo laskea. Kolmekymmentä viisi tippaa kolmessakymmenessä viidessä minuutissa ei tee enempää kuin vaivaiset viisisataa kaksikymmentä viisi tuhatta yhdeksänsataa neljäkymmentä yhdeksän tippaa, jos tahtoo pysyä nuorena yhden vuoden."

"Vedenpaisumus!" sanoi Lapeyrouse.

"Ja kuitenkin, monsieur, lausuitte äsken, että minun laitani on ollut toisin, sillä ystävänne Josef Balsamon antama pullo, joka tosin oli neljä kertaa suurempi kuin teidän, on riittänyt kymmenen vuotta minua suojelemaan ajan hävitykseltä."

"Aivan oikein, madame, ja te yksin viittaatte merkillisen tosiasian perille. Vanhentunut, liiaksi vanhentunut tarvitsee näin paljon, jotta syntyisi välitön ja voimakas vaikutus. Mutta kolmikymmenvuotias nainen, kuten te, madame, tai neljänkymmenen ikäinen mies, jollainen minä olin, ruvetessamme käyttämään elämänvettä — sellainen nainen tai mies, uhkuen vielä nuoruuden voimaa, kaipaa vain kymmenen tippaa tätä nestettä jokaista vanhentumiskautta kohti, ja näiden kymmenen tipan avulla hän saa nuoruuden ja elämän ikuisesti pysymään samalla sulon ja tarmon asteella."

"Mitä te tarkoitatte vanhentumiskausilla?" kysyi Hagan kreivi.

"Luonnollisia ikäkausia, herra kreivi. Luonnontilassa ihmisen voimat kasvavat viidenneljättä vuoden ikään asti. Sen saavutettuaan hän pysyy sellaisenaan neljänkymmenen ikään. Siitä lähtien hän alkaa riutua, mutta melkein huomaamatta, kunnes on täyttänyt viisikymmentä. Silloin käyvät riutumiskaudet tiheämmäksi, yhä jouduttaen kulkuaan kuolinhetkeen saakka. Sivistyneessä olotilassa — kun ruumista kuluttavat hurjistelut, huolet ja taudit — pysähtyy kasvu kolmenkymmenen vuoden iässä, ja riutuminen alkaa kolmenkymmenen viiden tienoilla. Mutta olkoon ihminen luonnonlapsi tai kaupunkilainen, täytyy hänen silloin, kun luonto on pysähdyksissä, käydä siihen käsiksi ehkäistäkseen sen liikettä alaspäin, juuri sillä hetkellä, kun se on lähdössä riutumista kohti. Se, jolla on hallussaan tämän nesteen salaisuus, kuten minulla on, ja joka osaa huomioon ottaa oikean hetken yllättääkseen ja pysäyttääkseen luonnon tuossa käännekohdassa, elää minun laillani yhä nuorena tai ainakin kyllin nuorena kyetäkseen siihen, mitä mieli tekee tässä maailmassa."

"Hyväinen aika, herra de Cagliostro!" huudahti kreivitär, "miksi siis, kun kerran vallassanne oli valita ikänne, ette valinnut kahtakymmentä vuotta neljänkymmenen asemesta?"

"Siksi, hyvä kreivitär", vastasi Cagliostro hymyillen, "että mielestäni on parempi aina olla nelikymmenvuotias, terve ja täyskuntoinen mies, kuin kaksikymmenvuotias vajanainen nuorukainen."

"Vai siksi!" sanoi kreivitär.

"Ihan totta, madame", jatkoi Cagliostro, "sillä kaksikymmenvuotias miellyttää kolmenkymmenen ikäisiä naisia, mutta neljänkymmenen vanhana kykenee hallitsemaan kahdenkymmenen ikäisiä naisia ja kuusikymmenvuotiaita miehiä."

"Myönnän, monsieur", sanoi kreivitär. "Ja turhaa olisikin kiistää elävää todistusta vastaan."

"No sitten minä olen hukassa", vaikeroitsi Taverney; "liian myöhään kävin asiaan käsiksi."

"Herra de Richelieu on ollut teitä taitavampi", huomautti Lapeyrouse suorapuheisesti kuten ainakin merimies, "ja usein olenkin kuullut sanottavan, että marskilla on jokin resepti…"

"Se on vain naisten levittämää kulkupuhetta", sanoi Hagan kreivi nauraen.

"Onko se mikään syy olla sitä uskomatta, herttua?" kysyi rouva Dubarry.

Vanha marski punastui, hän, joka ei juuri koskaan punastunut, ja kiirehti vastaamaan:

"Tahdotteko tietää, hyvät herrat, millainen se resepti on?"

"Kyllä, tietysti me tahdomme."

"No niin, minä säästän itseäni."

"Kas vain!" huudahti seurue.

"Siinä se resepti on", vakuutti marski. "Minä väittäisin vastaan", sanoi kreivitär, "ellen juuri olisi nähnyt herra de Cagliostron reseptin vaikutusta. Mutta varokaa, herra taikuri, kysymykseni eivät vielä ole lopussa."

"Kyselkää, madame, kyselkää."

"Sanoitte olleenne neljänkymmenen ikäinen, kun ensi kerran käytitte elämän vettänne, eikö niin?"

"Juuri niin, madame."

"Ja siitä saakka eli siis Troijan piirityksestä lähtien…"

"Vähän varhaisemmastakin ajankohdasta, madame."

"Sama se, mutta neljääkymmentä vanhemmaksi ette ole tullut?"

"Kuten näette."

"Siinä tapauksessa te, monsieur", muistutti Condorcet, "todistatte enemmän kuin lausumaanne väittämään sisältyy."

"Mitä siis olen todistanut, herra markiisi?"

"Te ette todista ainoastaan, että nuoruus jatkuu, vaan myös, että elämä säilyy. Sillä jos teillä Troijan sodasta saakka yhä on neljänkymmenen vuoden ikä, ette myöskään koskaan ole ollut vainajana."

"Totta puhutte, herra markiisi; nöyrästi tunnustan, etten ole koskaan kuollut."

"Mutta silti ette ole haavoittamaton kuten Akilles, eikä muuten Akilleskaan ollut aivan haavoittamaton, koska Paris surmasi hänet ampumalla nuolen hänen kantapäähänsä."

"Haavoittamaton en ole, ja siitä minulla onkin paha mieli", myönsi Cagliostro.

"Teidät voi siis tappaa, voitte saada väkivaltaisen lopun?"

"Valitettavasti."

"Kuinka siis olette menetellyt välttääksenne kaikki onnettomuudet kolmen ja puolen tuhannen vuoden kuluessa?"

"Minulla on ollut onni puolellani, herra kreivi; suvaitkaa tarkata perusteluitani."

"Tarkkaan kyllä."

"Me tarkkaamme myös."

"Niin, niin", toistivat muutkin.

Ja ilmeisesti jännittyneenä jokainen nojasi kyynärpäällään pöytään ja valmistui kuuntelemaan.

Hiljaisuuden katkaisi Cagliostron ääni.

"Mikä on elämän ensimmäinen ehto?" lausui hän tehden siron ja keveän liikkeen kauniilla valkoisilla käsillään, joissa kimalteli sormuksia, näiden joukossa kuningatar Kleopatran timantti säteillen kuin pohjantähti. "Terveys, eikö niin?"

"Tietysti", vastasivat kaikki.

"Ja terveyden ehtona on…"

"Ravintojärjestys", sanoi Hagan kreivi.

"Olette oikeassa, herra kreivi; ravintojärjestyksestä terveys riippuu. No hyvä, eikö näihin elämänveteni tippoihin voisi sisältyä kaikkein paras ravintojärjestys?"

"Kukapa sen tietää?"

"Te, kreivi."

"Niin kyllä, mutta…"

"Mutta eivät muut", puuttui asiaan rouva Dubarry.

"Se on eri kysymys, madame, ja sen käsittelemme kohta. Kuten sanottu, minä olen aina noudattanut tippojeni nauttimisohjetta, ja koska niissä toteutuu kaikkien aikojen ihmisten ikuinen haave, koska juuri niitä on etsitty muinoin nuoruuden veden nimisinä ja nykyaikana elämänvetenä, niin olen alati säilyttänyt nuoruuteni, sen nojalla terveyteni ja sen nojailla elämäni. Sehän on selvää."

"Mutta kaikki kuluu, kreivi, kauneinkin ruumis niinkuin muukin."

"Pariksen yhtä hyvin kuin Vulcanuksen", lisäsi kreivitär.

"Kaiketi olette tuntenut Pariksen, herra de Cagliostro?"

"Varsin hyvin, madame; hän oli oikein sievä nuorukainen, mutta ei ansaitse kaikkea sitä, mitä hänestä Homeros laulaa ja naiset ajattelevat. Ensiksikin hänellä oli punainen tukka."

"Punainen. Hyi hirveätä", sanoi kreivitär.

"Kovaksi onneksi Helena oli toista mieltä kuin te, madame. Mutta palatkaamme elämänveteen."

"Niin, niin", yhtyivät siihen kaikki.

"Väitätte siis, herra de Taverney, että kaikki kuluu. Olkoon niin. Mutta tiedätte myös, että kaikki korjautuu, korvautuu tai syntyy uudestaan, miten sitä nimittäisikin. Siitä on esimerkkinä pyhän Hubertin kuuluisa veitsi, joka on niin monesti vaihtanut terää ja vartta; sillä näistä kaksinkertaisista vaihdoista huolimatta se on pysynyt pyhän Hubertin veitsenä. Se viini, jota Heidelbergin munkit säilyttävät kellarissaan, on yhä samaa viiniä, vaikka jättiläistynnyriin joka vuosi kaadetaan uuden korjuun tuotetta. Heidän viininsä on myöskin aina kirkasta, vahvaa ja hyvänmakuista; sitävastoin se viini, jonka Opimius ja minä suljimme roomalaisiin saviruukkuihin, oli sata vuotta myöhemmin, kun yritin sitä juoda, enää vain sakeata velliä, jota kenties olisi voinut syödä, mutta ei mitenkään juoda."

— No niin, minä en seurannut Opimiuksen esimerkkiä, vaan sen sijaan arvasin, mikä esimerkki tulisi olemaan saatavana Heidelbergin munkeista. Olen ylläpitänyt ruumistani valamalla siihen joka vuosi uusia elämän aineksia, joiden on määrä uudestaan synnyttää entiset. Joka aamu on nuori ja veres atoomi korvannut veressäni, lihassani, luissani jonkin kuluneen, herpaantuneen hiukkasen.

— Olen herättänyt uuteen eloon ne jätteet, jotka tavallinen ihminen huomaamattaan päästää valtaamaan koko olemuksensa; ne sotilaat, jotka ihmisluonto on Jumalalta saanut puolustautuakseen häviötä vastaan, sen sotaväen, jonka suuri yleisö lakkauttaa tai jättää joutilaisuudessa lamaantumaan, olen pakottanut alituiseen toimintaan, ja tätä helpotti, vieläpä ohjasi sellaisen kiihottunen käyttö, joka aina pysyy uutena. Tästä uutterasta elämän tutkimisesta johtuu, että ajatteluni, liikuntani, hermostoni, sydämeni, sieluni ei ole milloinkaan unohtanut kerran oppimiaan tehtäviä. Koska tässä maailmassa kaikki liittyy yhteen kuin ketjuksi ja niinkuin ne, jotka aina tekevät yhtä ja samaa, parhaiten siinä onnistuvat, on minusta tietysti tullut kaikkia muita taitavampi karttamaan ne vaarat, joita on ollut kolmituhatvuotisen elämäni varrella, ja näin on käynyt siksi, että olen osannut kaikesta ottaa kokemusta, jonka nojalla näen edeltäkäsin minkä tahansa tilanteen haitat ja uhkat. Niinpä ei minua saisi astumaan taloon, joka uhkaa luhistua. Ei ikipäivinä, sillä niin paljon olen taloja nähnyt, että ensi silmäyksellä voin erottaa hyvät huonoista. Turhaa olisi minua pyytää metsästämään taitamattoman kanssa, joka ei osaa pyssyään käsitellä. Kefaloksesta alkaen, joka surmasi puolisonsa Prokriin, hallitsijaan saakka, joka puhkaisi silmän hänen korkeudeltaan prinssiltä, olen nähnyt liiankin monta hutilusta. Sodassa ette saisi minua valitsemaan sitä tai sitä asemaa, jonka ken tahansa muu hyväksyisi, jos kerran olen tuokiossa laskettuani kaikki suorat ja käyrät linjat havainnut niiden kuolettavasti yhtyvän juuri sillä kohtaa. Sanonette ehkä, ettei voi ennakolta nähdä harhaan lentänyttä kuulaa. Siihen vastaisin, ettei miljoonan laukausta välttäneelle voisi anteeksi antaa, jos hän jättäyisi harhaan menneen luodin surmattavaksi.

— Älkää näyttäkö noin epäileviä eleitä. Olenhan tässä elävänä todistuksena. En väitä olevani kuolematon; sanon vain taitavani, mitä ei kukaan muu taida, se on: väistää tapaturmaista kuolemaa. Niinpä, esimerkiksi, en mistään hinnasta jäisi tänne neljännestunniksi kahden kesken herra de Launayn kanssa, joka juuri ajattele, että jos saisi minut johonkin Bastiljinsa koppiin, hän koettelisi kuolemattomuuttani nälällä; myöskään en jäisi herra de Condorcetin seuraan, sillä tällä hetkellä hänellä on mielessä sujahuttaa lasiini sitä ainetta, jota on hänen vasemman etusormensa kantasormuksessa, ja se on myrkkyä. Kummallakaan ei tietysti ole pahaa tarkoitusta, vaan ainoastaan jokin tieteellinen uteliaisuus, pelkkä halu tietää, veisikö se minulta hengen.

Molemmat kreivi Cagliostron mainitsemat henkilöt säpsähtivät.

"Tunnustakaa suoraan, herra de Launay; me emme ole tuomioistuin, eikä sitäpaitsi aikomusta rangaista. Antakaapa kuulla, oletteko ajatellut, mitä juuri sanoin? Ja te, herra de Condorcet, pidättekö todellakin tuossa sormuksessa myrkkyä, jota tahtoisitte antaa minun maistaa rakkaan tieteenne nimessä?"

"Totta vie", vastasi herra de Launay nauraen ja punastuen, "myönnän teidän olevan oikeassa, herra kreivi; se oli hulluutta mutta se pisti päähäni juuri sillä hetkellä, kun minua syytitte."

"Ja minä", lausui Condorcet, "tahdon olla yhtä avomielinen kuin herra de Launay. Todellakin arvelin, että jos maistaisitte sormukseeni kätkettyä ainetta, ei kuolemattomuutenne olisi puolenkaan äyrin arvoinen."

Vieraspöydästä kajahti samassa hetkessä ihastuksen huudahdus. Nämä tunnustukset eivät tosin näyttäneet toteen kreivi de Cagliostron kuolemattomuutta, mutta hänen läpitunkeva älynsä kävi niistä ilmi.

"Siinä näette", sanoi Cagliostro tyynesti, "että arvasin oikein. Samoin on kaiken muunkin laita, mitä vastedes tapahtuu. Elämän tottumus ilmaisee minulle ensi silmäyksellä tapaamieni henkilöiden menneisyyden ja tulevaisuuden. Niin erehtymätön olen tässä kohden, että aavistukseni koskee eläimiäkin, vieläpä elotonta luontoa. Vaunuihin noustessani näen hevosten eleistä, että ne matkalla pillastuvat, tai ajajan ilmeestä, että hän kaataa minut kumoon tai törmää jotakin vasten. Laivaan astuessani arvaan, onko kapteeni taitamaton tai itsepäinen, eikä siis voi tai tahdo ohjata alustaan, niinkuin kulloinkin on tarpeen. Silloin kartan tuota ajajaa tai kapteenia; en nouse vaunuihin taikka laivaan. Sattumaa en kiellä, minä vain supistan sitä. Kun muu maailma jättää sille sata mahdollisuutta, riistän minä siltä yhdeksänkymmentä yhdeksän ja varon sadannetta. Tällainen etu minulla on siitä, että olen elänyt kolmetuhatta vuotta."

"Niin ollen", sanoi Lapeyrouse nauraen, toisten tuntiessa Cagliostron sanoista ihastusta tai pettymystä, "teidän, rakas profeetta, pitäisi seurata minua niihin laivoihin, joiden on määrä kuljettaa minua maapallon ympäri. Tekisitte minulle erinomaisen palveluksen."

Cagliostro ei vastannut mitään.

"Herra marski", jatkoi merenkulkija yhä nauraen, "kun herra kreivi de Cagliostro, ymmärrettävästi kyllä, ei tahdo jättää näin hauskaa seuraa, sallinette minun lähteä yksin. Suokaa anteeksi, Hagan kreivi, ja samoin te, madame, mutta kello lyö jo seitsemän, ja minä olen kuninkaalle luvannut astua vaunuihin neljänneksen yli seitsemän. Mutta koska kreivi de Cagliostro ei halua tulla katsomaan kahta laivaani, ilmoittakoon hän edes, mitä minulle tapahtuu Versaillesin ja Brestin välillä. Brestistä maannavalle hän on minun puolestani vapaa; siitä matkasta vastaan kyllä yksin. Mutta Versaillesin ja Brestin väli kaipaa kun kaipaakin hänen lausuntoaan."

Cagliostro loi vielä kerran Lapeyrouseen niin alakuloisen katseen, kasvoissa niin lempeä ja samalla niin murheellinen ilme, että se vaikutti useimpiin läsnäolijoihin oudostuttavasta Mutta merenkulkija ei huomannut mitään. Hän lausui seuralle jäähyväiset; hänen palvelijansa auttoivat hänen ylleen raskaan, väljän turkisviitan, ja rouva Dubarry pisti salavihkaa hänen taskuunsa muutamia niistä oivallisista sydäntävahvistavista rohdoista, jotka ovat pitkällä matkalla niin tervetulleita, vaikka matkustaja tuskin koskaan tulee itse niitä hankkineeksi ja jotka jäisessä ilmanalassa suoritettavan retken pitkinä öinä hänelle muistuttavat poissaolevia ystäviä.

Yhä hymyillen Lapeyrouse kumarsi kunnioittavasti Hagan kreiville ja ojensi kätensä vanhalle marskille.

"Hyvästi, rakas Lapeyrouse", sanoi Richelieun herttua.

"Vain näkemiin asti, herttua", vastasi Lapeyrouse. "Tuntuu todellakin, kuin luultaisiin minun menevän iäksi. Matka maapallon ympäri ei ole ikuinen, viivyn poissa enintään neljä, viisi vuotta. Sitä varten ei tarvita juhlallisia jäähyväisiä."

"Neljä tai viisi vuotta", ihmetteli marski. "Miksi ette samalla sano neljä tai viisi vuosisataa? Minun iälläni päivät ovat vuosia, ja siksi sanonkin teille: jääkää hyvästi."

"Mitä vielä. Kysykää tietäjältä", nauroi Lapeyrouse; "hän lupaa teille vielä parikymmentä elinvuotta, vai kuinka, herra de Cagliostro? Voi jospa olisitte, kreivi, jo ennemmin puhunut minulle jumalaisista tipoistanne. Maksakoot ne mitä tahansa, minä olisin niitä hankkinut tynnyrillisen Astrolabe laivalleni. Vielä yksi suudelma kauniille kädellenne, madame, kauneimmalle, mitä varmaankaan saan nähdä siihen saakka, kun retkeltäni palaan. Näkemiin."

Ja hän lähti salista.

Cagliostro oli yhä vaiti kuin pahaenteinen tietäjä.

Saliin voitiin kuulla kapteenin askeleet kajahtavilla ulkoportailla, hänen yhä iloinen äänensä pihalla ja hänen viimeiset terveisensä niille, jotka olivat kerääntyneet hänen lähtöään katselemaan.

Sitten hevoset ravistelivat kulkusilla koristettuja päitään, vaunujen ovi läjähti kiinni, ja pyörät alkoivat jyristä pitkin katukiviä.

Lapeyrouse oli nyt astunut ensi askeleen salaperäisellä matkallaan, jolta ei koskaan palannut.

Kaikki kuuntelivat.

Kun ei enää kuulunut mitään, kääntyivät kaikkien katseet kuin yliluonnollisen voiman pakottamina Cagliostroon.

Tämän miehen kasvoilla loisti nyt tietäjän haltioittuminen, mikä värisytti kaikkia läsnäolijoita. Oudon juhlallista äänettömyyttä kesti tuokion aikaa. Ensimmäisenä keskeytti sen Hagan kreivi.

"Miksi ette vastannut hänelle, monsieur?"

Tässä kysymyksessä tuli esille koko seuran huolestunut mieliala.

Cagliostro vavahti, ikäänkuin nämä sanat olisivat hänet herättäneet syvistä mietteistä.

"Siksi, että minun olisi täytynyt hänelle puhua joko epätotta tai armotonta totta."

"Kuinka niin?"

"Minun olisi, totta puhuen, täytynyt hänelle sanoa: Herra de Lapeyrouse, Richelieun herttua on oikeassa sanoessaan teille hyvästi eikä näkemiin."

"No mutta", hätkähti Richelieu ja kalpeni. "Mitä ihmettä te nyt sanotte Lapeyrousesta, herra Cagliostro?"

"Tyyntykää, herra marski", rauhoitti Cagliostro, "eihän tämä surullinen ennustus teitä koske."

"Mitä tämä on?" huudahti rouva Dubarry. "Lapeyrouse-parka, joka juuri suuteli kättäni…"

"Ei ainoastaan ole sitä uudestaan suutelematta, madame, vaan myöskään ei koskaan enää näe tänä iltana jättämiään henkilöitä", sanoi Cagliostro tarkkaavasti katsellen vedellä täytettyä lasia, joka oli niin sijoitettu, että siinä opaalin väriset heleät valojuovat taittuivat ympäröivien esineiden poikkipäin kulkeviin varjoihin.

Kaikkien huulilta pääsi hämmästyksen huuto.

Keskustelu oli nyt joutunut sille asteelle, että mielten jännitys yhä kasvoi; vakavasta, juhlallisesta, melkein tuskaisesta sävystä, joka tuli esille läsnäolijain sanoissa tai katseissa heidän kysellessään Cagliostrolta, olisi voinut päättää, että nyt oli puhe muinaisajan oraakkelin pettämättömistä ennustuksista.

Sillävälin, kun kaikki näin olivat kiintyneet yhteiseen asiaan, nousi herra de Favras, aavistaen toistenkin toivomuksen, antoi kädellään merkin ja hiipi varpaisillaan katsomaan, oliko etuhuoneessa ketään palvelijoista kuuntelemassa.

Mutta, kuten sanottu, Richelieun marskin talossa vallitsi hyvä järjestys, eikä herra de Favras tavannut etuhuoneessa muita kuin vanhan taloudenhoitajan, joka ankarana kuin etuvartija oli torjumassa pääsyä ruokasaliin jälkiruuan juhlallisena hetkenä.

Hän palasi paikalleen istumaan ilmaisten kädenliikkeellä, että pöytäseura sai olla ihan rauhassa.

"Siinä tapauksessa", sanoi rouva Dubarry, vastaten herra de Favrasin rauhoittavaan viittaukseen, ikäänkuin se olisi ääneen lausuttu, "siinä tapauksessa ilmoittakaa meille, miten käy Lapeyrouse-poloisen."

Cagliostro pudisti päätään.

"No, no, herra de Cagliostro, sanokaa nyt kuitenkin", yhtyivät siihen herrat.

"Niin, sitä me todellakin pyydämme."

"Olkoon menneeksi; herra de Lapeyrouse lähtee, kuten hän teille mainitsi, kiertomatkalle maapallon ympäri täydentääkseen Cookin retkiä, sen onnettoman Cookin, joka, niinkuin tiedätte, murhattiin Sandwich-saarilla."

"Niin, niin, tiedämme", myönsivät kaikki pikemmin päänimikkeillä kuin sanoilla.

"Kaikki näyttää lupaavan tälle yritykselle menestystä: Lapeyrouse on kelpo merenkulkija, ja sitäpaitsi on kuningas Ludvig XVI taitavasti suunnitellut hänen reittinsä."

"Aivan oikein", puuttui puheeseen Hagan kreivi. "Ranskan kuningas on etevä maantieteilijä, vai mitä, herra de Condorcet?"

"Kyllä, etevämpikin kuin mitä kuninkaan tarvitsee olla", vastasi markiisi. "Kuningasten sietäisi tietää kaikki vain pintapuolisesti. Silloin he ehkä taipuisivat niiden johdettaviksi, jotka tuntevat asian ytimen."

"Se olkoon opiksi, herra markiisi", huomautti Hagan kreivi hymyillen.

Condorcet punastui.

"Ei mitenkään, herra kreivi", vastasi hän, "se on vain pelkkä mietelmä, filosofinen yleispäätelmä."

"Hän siis lähtee?" sanoi rouva Dubarry haluten lopettaa kaikki yksityiset jutut, joiden vuoksi yleiskeskustelu ehkä voisi poiketa uraltaan.

"Niin, hän lähtee", toisti Cagliostro. "Mutta niin kova kiire kuin hänellä näyttikin olleen, älkää silti luulko, että hän heti aloittaa laivamatkansa; ei, minä näen hänen hukkaavan paljon aikaa Brestissä."

"Sepä vahinko", sanoi Condorcet, "sillä juuri nyt on sopiva lähtöaika. Melkein on jo vähän myöhäistäkin, helmi- tai maaliskuu olisi ollut parempi."

"Älkää häntä moittiko tästä parin kuukauden viivytyksestä herra de Condorcet. Ainakin hän elää sen aikaa, elää ja toivoo."

"Hänelle on arvatenkin annettu hyvät seuralaiset?" lausui Richelieu.

"On", vastasi Cagliostro. "Toisen laivan päällikkö on etevä upseeri. Näen hänet: hän on vielä nuori, seikkailuhaluinen, urhoollinen, kovaksi onnekseen."

"Mitä? Kovaksi onnekseen."

"Niin, sillä vuoden kuluttua tähystelen tätä ystävää enkä enää näe", sanoi Cagliostro levottomana tarkaten vesilasia.

"Ei suinkaan teistä kukaan ole herra de Langien sukulainen?"

"Ei."

"Eikä kukaan häntä tunne?"

"Ei."

"No niin, hän joutuu ensimmäisenä kuoleman omaksi. En näe häntä enää."

Vieraiden kesken kuului kauhun hälinää.

"Entä hän… hän… Lapeyrouse?" kyselivät monet äänet läähättäen.

"Hän purjehtii, nousee maihin, astuu taas laivaan. Vuosi, kaksi vuotta käy kaikki hyvin. Hänestä saadaan tietoja, mutta sitten…" [Se upseeri, joka toi viimeiset tiedot Lapeyrousesta, oli herra de Lesseps, ainoa retkikunnan jäsen, joka sai uudestaan nähdä Ranskan. Tekijä.]

"Sitten…?"

"Vuodet vierivät."

"Entä sitten?"

"Valtameri on suuri, taivas synkkä. Siellä täällä kohoo tutkimattomia maita, toisaalla taas kauhistavia hahmoja, senkaltaisia, kuin Kreikan saaristomeren hirviöt. Ne vaanivat alusta, joka merivirran viemänä kiitää sumussa karien lomitse; sitten nousee myrsky, vieraanvaraisempi kuin ranta, ja sen jälkeen kaameita tulikieliä. Voi, Lapeyrouse, Lapeyrouse, jos voisit minua kuulla, sanoisin sinulle: Kristoffer Kolumbuksen tavoin pyrit uutta maailmaa löytämään; varo tuntemattomia saaria."

Hän vaikeni.

Hyinen väristys tuntui kaikkien jäsenissä hänen viime sanojensa vielä kaikuessa.

"Mutta miksi ette häntä varoittanut?" huudahti Hagan kreivi joutuen, kuten toisetkin, tämän eriskummaisen, sydämiä mielensä mukaan myllertävän henkilön vaikutukselle alttiiksi.

"Juuri niin", yhtyi siihen rouva Dubarry, "miksi ei riennetä, koeteta saada häntä kiinni? Sellaisen miehen kuin Lapeyrousen henki maksanee edes sen verran kuin kuriirin matka, hyvä marski."

Marski ymmärsi vihjauksen ja nousi jo puoleksi soittaakseen kelloa, mutta Cagliostro teki torjuvan liikkeen, ja marski vaipui takaisin nojatuoliinsa.

"Sen pahempi, ei mistään varoituksesta ole apua", selitti Cagliostro. "Ihminen, joka edeltäpäin näkee kohtalon, ei voi sitä muuttaa. Herra de Lapeyrouse nauraisi, jos olisi kuullut sanani, niinkuin Priamoksen pojat nauroivat Kassandran ennustuksille; mutta kah, tekin, Hagan kreivi, nauratte, ja naurunne tarttuu kyllä koko tähän seuraan. Älkää lainkaan pidättäkö itseänne, herra de Favras; enhän ole koskaan tavannut uskovaista kuulijaa."

"Ei, ei, kyllä me uskomme", huudahtivat rouva Dubarry ja vanha Richelieun herttua.

"Minä uskon", mutisi Taverney.

"Minä myös", sanoi Hagan kreivi kohteliaasti.

"Niinpä niin", huomautti Cagliostro, "uskotte muka, kun on puhe Lapeyrousesta; mutta jos asia koskisi teitä itseänne, ette uskoisi."

"No, no."

"Siitä olen varma."

"Myönnän", sanoi Hagan kreivi, "että minut olisi saatu uskomaan, jos herra de Cagliostro olisi sanonut Lapeyrouselle: Karttakaa tuntemattomia saaria. Silloin hän olisi ollut varuillaan, ja siinä olisi aina ollut jokin pelastuksen mahdollisuus."

"Vakuutan teille, ettei niin olisi käynyt, herra kreivi. Ja jos hän olisikin uskonut, niin huomatkaa, kuinka kauheata olisi ollut saada sellainen ilmoitus, kun sitten vaaran hetkellä, nähdessään nuo tuntemattomat, tuhoa uhkaavat saaret, mies-parka olisi ennustukseeni luottaen tuntenut salaperäisen kuoleman lähestyvän voimatta sitä torjua Silloin ei olisi ollut vain kuolema, vaan tuhat kuolemaa hänen kärsittävänään, sillä tuhannen kuoleman vertaista on pimeässä hapuilla epätoivo mielessä. Ottakaa huomioon, että toivo, jonka olisit häneltä riistänyt, on viimeinen lohdutus, joka kovaonnisella vielä säilyy, kun pyövelin terä uhkaa, vieläpä kun se jo hipaisee, kun hän tuntee sen leikkaavan ja veri vuotaa. Elämä sammuu, ja vielä ihminen toivoo."

"Se on totta", sanoivat jotkut hiljaa.

"Niin", jatkoi Cagliostro, "muuta todellista hyvää, kuin sen verhon, joka peittää elämämme lopun, ei Jumala ole antanut ihmiselle maan päällä."

"Olkoon sen laita kuinka tahansa", sanoi Hagan kreivi, "mutta jos teidän kaltaisenne mies sattuisi minulle sanomaan: Varokaa sitä ihmistä tai sitä asiaa, pitäisin neuvon hyvänä ja kiittäisin sen antajaa."

Cagliostro pudisti hiljakseen päätään, samalla surumielisesti hymyillen.

"Totta puhuen, herra de Cagliostro", jatkoi kreivi, "varoittakaa minua, niin saatte siitä kiitokset."

"Haluatte siis, että sanon teille, mitä en tahtonut sanoa Lapeyrouselle?"

"Juuri sitä haluan."

Cagliostro näytti aikovan puhua, mutta jätti sikseen, sanoen vain:

"Ei, herra kreivi, ei."

"Pyydän teiltä hartaasti."

Cagliostro käänsi päänsä poispäin.

"En koskaan!" mutisi hän.

"Varokaa", sanoi kreivi leikillisesti, "tuolla tapaa riistätte minulta uskon."

"Parempi on olla epäuskossa kuin tuskassa."

"Herra de Cagliostro", lausui nyt kreivi vakavasti, "teiltä on unohtunut muuan asia."

"Mikä?" kysyi profeetta kunnioittavasti.

"Se, että jos onkin ihmisiä, jotka haitatta voivat olla kohtalostaan tietämättömiä, niin on taas toisia, joiden tarvitsisi tietää tulevaisuutensa, koska heidän kohtalonsa on tärkeä, ei ainoastaan heille itselleen, vaan miljoonille ihmisille."

"Siis", sanoi Cagliostro, "käskekää. Ilman käskyä en sano mitään."

"Mitä tarkoitatte?"

"Teidän majesteettinne käskeköön", vastasi Cagliostro hiljaa.

"Minä tottelen."

"Käsken teitä paljastamaan kohtaloni, herra de Cagliostro", määräsi nyt kuningas viehättävän majesteettisesti.

Samassa kun Hagan kreivi salli kohdella itseään kuninkaana ja luopui säätynsä keinotekoisesta salaamisesta antaen käskyn, nousi Richelieun herttua istumasta, meni nöyrästi kumartamaan ruhtinaalle ja sanoi hänelle:

"Kiitän kunniasta, jonka Ruotsin kuningas on kodilleni osoittanut; suvaitkoon nyt teidän majesteettinne asettua kunniapaikalle. Tästä hetkestä alkaen se voi kuulua vain teille."

"Olkaamme vain paikoillamme, herra marski, älkäämmekä antako ainoankaan sanan mennä hukkaan, mitä kreivi de Cagliostro aikoo minulle sanoa."

"Kuninkaille ei lausuta totuutta, sire."

"Joutavia! Enhän minä nyt ole kuningaskunnassani. Herra herttua, pyydän teitä istumaan paikallanne; olkaa niin hyvä, herra de Cagliostro, ja puhukaa."

Cagliostro tähysteli taas lasiinsa; pohjasta kohosi pinnalle päin sellaista pieniä kuplia, joita nähdään samppanjassa, ja vesi näkyi hänen mahtavan katseensa läpitunkemana joutuneen liikkeeseen, jota hänen tahtonsa ohjasi.

"Sire, sanokaa minulle, mitä tahdotte tietää", virkkoi Cagliostro. "Nyt olen valmis vastaamaan."

"Sanokaa, millä tavalla kuolen."

"Ammuttuna, sire."

Kustaan otsa säteili.

"Ah, taistelussa", sanoi hän, "niinkuin ainakin, sotilas. Kiitos, herra de Cagliostro, tuhannet kiitokset! Aavistan kyllä taisteluita, ja Kustaa Aadolf ja Kaarle XII ovat minulle näyttäneet, kuinka Ruotsin kuninkaana kuollaan."

Cagliostro loi katseensa maahan päin mitään vastaamatta. Hagan kreivi rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:

"Vai niin, eikö siis laukaus tapaakaan minua taistelutantereella?"

"Ei, sire."

"Ehkä kapinassa? Niin, sekin on mahdollista".

"Ei, ei kapinassakaan."

"No missä?"

"Tanssiaisissa, sire."

Kuningas kävi miettiväiseksi.

Cagliostro, joka oli noussut seisaalle, istuutui jälleen ja nojasi päänsä syvälle kättensä väliin. Kaikki, jotka ympäröivät ennustuksen laatijaa ja sen kohtaamaa henkilöä, olivat kalvenneet.

Herra de Condorcet lähestyi sitä vesilasia, josta tietäjä oli lukenut kaamean ilmoituksensa, tarttui sen jalkaan, nosti silmäinsä kohdalle ja tarkasteli huolellisesti sen kimaltelevia särmiä ja salaperäistä sisällystä.

Nerokas, kylmästi tutkiva silmä näkyi molemmilta kristalleilta, kovalta ja juoksevalta, vaativan ratkaisua pulmalliseen kysymykseen, jonka hän järjen kannalta katsoi kuuluvan vain luonnontieteen alalle.

Niinpä hän tiedemiehenä arvioitsi veden syvyyttä, valosäteiden heijastusta ja vesihiukkasten liikehtimistä. Hän kysyi itseltään, kuten hän kaikkeen haki syytä, mikä oli aiheena ja verukkeena tähän veijaukseen, jota tuo kieltämättä tavattoman kyvykäs mies harjoitti niin arvokkaiden henkilöiden kuin nyt läsnäolevien kesken, saaden heidät valtoihinsa.

Arvatenkaan hän ei keksinyt pulmansa ratkaisua, sillä hän herkesi lasia tutkimasta, pani sen paikalleen pöydälle ja lausui toisten ollessa mykistyneinä Cagliostron ennustuksesta:

"Minunkin tekee mieleni pyytää mainiota profeettaamme utelemaan taikapeililtään. Mutta kovaksi onneksi", lisäsi hän, "minä en ole mahtava herra, en voi käskeä, eikä mitätön henkeni kuulu miljoonille ihmisille."

"Te käskette tieteen nimessä, monsieur", sanoi Hagan kreivi, "ja teidän elämänne on tärkeä, ei ainoastaan yksityiselle kansalle, vaan ihmiskunnalle."

"Kiitän, herra kreivi; mutta herra de Cagliostro lienee siitä toista mieltä."

Cagliostro kohotti päätään kuin sotaratsu tuntiessaan kannuksen puristavan.

"En suinkaan, markiisi", sanoi hän näkyen joutuvan hermokiihtymyksen valtaan, jonka aiheuttajana olisi muinaisaikana pidetty häntä vaivaavaa jumaluusolentoa. "Aivan varmasti te olette mahtava herra älyn valtakunnassa. Mutta suvaitkaapa nyt katsoa minua suoraan silmiin; haluatteko täydellä todella, että teillekin ennustan?"

"Täydellä todella, herra kreivi", vakuutti Condorcet. "Kunniani kautta, todellisemmin ei voisikaan haluta."

"Hyvä on, markiisi", sanoi Cagliostro kumealla äänellä, luoden katseensa maahan toisen tuijottaessa, "te kuolette siitä myrkystä, jota pidätte sormuksessanne. Te kuolette…"

"Entä jos viskaisin sen pois?" keskeytti Condorcet.

"Viskatkaa."

"Myöntänette ainakin, että se olisi helppo asia."

"No viskatkaa pois, kuten sanoin."

"Tehkää se Herran tähden!" huudahti rouva Dubarry, "heittäkää pois tuo ilkeä myrkky, vaikkei muun vuoksi niin saadaksemme edes pikku valeesta kiinni tuon pahan onnen tietäjän, joka meiltä kaikilta riistää ennustuksillaan mielenrauhan. Sillä jos heitätte sen pois, niin on ainakin varmaa, ettei se myrkky teitä tapa; ja kun herra de Cagliostro väittää, että kuolette juuri tuosta myrkystä, ei hän pääse mihinkään siitä, että esiintyy valehtelijana."

"Rouva kreivitär on oikeassa", virkkoi Hagan kreivi.

"Hyvä, hyvä, kreivitär!" sanoi Richelieu. "Ei siis muuta, markiisi, kuin heittäkää pois myrkky; pyyntööni on sitä suurempi syy, koska tietäessäni teidän pitävän sormessanne kuolemaa minun täytyy vastedes aina vavista, kun yhdessä juomme. Voihan sormus itsestään aueta… ja…"

"Ja kilistettäessä lasit ovat hyvin lähellä toisiaan", lisäsi Taverney. "Siis, markiisi, myrkky pois!"

"Suotta pyydätte", sanoi tyynesti Cagliostro. "Herra de Condorcet ei myrkystänsä luovu."

"En", sanoi markiisi, "en siitä luovu, se on totta; tosin en tahdo helpottaa kohtalon kulkua, mutta syynä kieltooni on se, että Cabanis on minulle valmistanut tämän laatuaan ainokaisen myrkyn, joka on sattumalta saatu jähmeään muotoon, eikä ole luultavaa, että se hänelle uudestaan onnistuisi. Siksi en heitä tätä myrkkyä hukkaan. Riemuitkaa voitostanne, herra de Cagliostro, jos tahdotte."

"Kohtalo", vastasi Cagliostro, "löytää aina uskollisia apulaisia pannakseen tuomionsa täytäntöön."

"Niinpä siis kuolen myrkytettynä", sanoi markiisi. "Olkoon menneeksi! Ei kuka tahansa saa myrkkyyn kuolla. Ihanan lopun te minulle ennustitte; pikkusen vain myrkkyä kieleni kärjelle, ja minä olen mennyt mies. Se ei ole plus kuolema, onhan vain minus elämä, kuten algebrallisesti sanottaisiin."

"En minäkään tahdo, että te joutuisitte kärsimään", sanoi Cagliostro kylmästi, osoittaen eleillään haluavansa, että keskustelu päättyisi tähän, ainakin herra de Condorcetin osalta.

"Hyvä herra", sanoi silloin markiisi de Favras kurottaen itseään pöydän yli, ikäänkuin mennäkseen Cagliostroa vastaan, "minulle tulee jo vesi suuhun, kun on mainittu haaksirikko, laukaus ja myrkytys. Ettekö viitsisi olla niin hyvä ja ennustaa minullekin jotakin samantapaista lystiä?"

"Vai niin, herra markiisi", sanoi Cagliostro, jota tosin iva ärsytti, "olisitte todellakin väärässä, jos kadehtisitte näitä herroja, sillä aateliskunniani kautta sanon, että teidän käy paremmin."

"Paremmin!" nauroi herra de Favras. "Varokaa liikoja lupaamasta; sen parempaa kuin meri, tuli ja myrkky lienee vaikea keksiä."

"Jäljellä on nuora, herra markiisi", sanoi Cagliostro kohteliaasti.

"Nuora… no no, mitä te tarkoitatte?"

"Sitä, että joudutte hirteen", vastasi Cagliostro profeetallisessa kiihkossa, jota ei enää voinut hillitä.

"Hirteen!" toistivat läsnäolijat. "Voi hitto!"

"Herra unohtaa, että olen aatelismies", sanoi Favras hiukan kylmeten. "Ja jos ehkä on tarkoituksena puhua itsemurhasta, voin teille jo ennakolta ilmoittaa aikovani viime hetkeen asti pitää itseäni sen verran kunniassa, etten turvaudu nuoraan jos kerran minulla on miekka."

"Itsemurhasta ei ole puhetta, monsieur."

"Tarkoitatte siis kuolemanrangaistusta?"

"Sitä."

"Ollen muukalainen, monsieur, saatte minulta anteeksi."

"Mitä saan anteeksi?"

"Tietämättömyytenne. Ranskassa katkaistaan aatelismieheltä kaula."

"Siitä asiasta saatte sopia pyövelin kanssa, monsieur", sanoi Cagliostro iskien tällä töykeällä vastauksella Favrasin sanattomaksi.

Nyt oli pöytäseura hetken aikaa kahden vaiheella.

"Tiedättekö, että minua jo värisyttää", sanoi herra de Launay. "Edeltäjäni ovat vetäneet niin surkeasti arpaa, että paha minutkin perinee, jos samasta pussista kopeloin kohtaloani."

"Siinä tapauksessa olette toisia viisaampi, ja oikein teette siinä, kun ette halua tietää tulevaisuutta. Olkoon se hyvä tai paha, pitäkäämme arvossa Jumalan salaista päätöstä."

"No mutta, herra de Launay", sanoi rouva Dubarry, "toivon kuitenkin, että olette täysin yhtä rohkea kuin nämä toiset herrat."

"Sitä itsekin toivon, madame", vastasi kuvernööri kumartaen.

Sitten hän kääntyi Cagliostroon päin ja sanoi:

"Vuoron mukaan, monsieur, voisitte ehkä olla nyt niin hyvä ja ennustaa minunkin vastaiset vaiheeni. Pyydän sitä hartaasti."

"Se on helppoa", sanoi Cagliostro. "Kirveellä päähän, siinä kaikki."

Salissa kajahti kauhun huuto. Herrat de Richelieu ja Taverney pyysivät Cagliostrolta, ettei hän jatkaisi, mutta naisen uteliaisuus pääsi voitolle.

"Teitä kuunnellessa, kreivi", lausui rouva Dubarry, "voisi todellakin luulla, että koko maailma saa väkivaltaisen lopun. Meitä on tässä kahdeksan henkilöä, ja viisi olette jo tuominnut."

"Tottahan ymmärrätte, että hän on sen ottanut urakalle ja me vain nauramme, madame", rauhoitti herra de Favras koettaen todella nauraa.

"Tietysti me nauramme", sanoi Hagan kreivi, "olkoon ennustuksissa perää taikka ei."

"Minunkin tekisi mieli nauraa", selitti rouva Dubarry, "sillä en tahtoisi pelkuruudellani häväistä seuraamme. Mutta voi, minä olen vain nainen enkä edes saane kunniaa päästä kaameassa loppukohtauksessa teidän rinnallenne. Nainen, semmoinen kuolee sänkyynsä. Sen pahempi, vanhan, murheellisen ja unohdetun vaimon kuolema lienee kaikista kuolemista pahin, eikö niin, herra de Cagliostro?"

Ja niin puhuessaan hän epäröitsi; ei ainoastaan sanoilla, vaan katseillaankin hän antoi ennustajalle aihetta rauhoittavaan vastaukseen, mutta Cagliostro pysyi vaiti.

Uteliaisuus oli levottomuutta väkevämpi ja sai rouva Dubarryn valtaansa.

"No, herra de Cagliostro", jatkoi hän, "antakaa kuulla vastauksenne."

"Mihin vastaisin, madame, kun ette ole minulta kysynyt?" Kreivitär oli taas kahden vaiheella.

"Mutta…" sanoi hän.

"Kysyttekö minulta vai ettekö?" tiedusti Cagliostro. Kreivitär kokosi voimansa ja vastasi saatuaan rohkeutta toisten hymyilystä:

"No niin, minä uskallan; sanokaa siis, millaisen lopun saa Jeanne de Vaubernier, kreivitär Dubarry."

"Mestauslavalla, madame", kuului kamala ennustus.

"Tuo on vain pilapuhetta! Eikö niin, monsieur?" sopersi kreivitär rukoilevin katsein.

Mutta Cagliostro oli yllytetty äärimmilleen, eikä hän niitä katseita nähnyt.

"Miksi pilapuhetta?" kysyi hän.

"Siksi, että mestauslavalle astuu vain se, joka on tappanut, murhannut, tehnyt kauhean rikoksen, eikä ole vähääkään luultavaa, että minä teen semmoisen rikoksen. Siis se oli vain pilaa, vai mitä?"

"Tottahan se pilaa oli", vastasi Cagliostro, "kuten kaikki muutkin ennustukseni."

Kreivitär purskahti nauruun, joka olisi tarkkaavaisesta kuulijasta tuntunut liian kimeältä ollakseen luonnollinen.

"Kuulkaapas, herra de Favras", sanoi hän, "tilataan jo nyt ruumisvaunumme."

"Se on aivan tarpeetonta, mitä teihin tulee, kreivitär", sanoi Cagliostro.

"Miksi niin, monsieur?"

"Te saatte mestauslavalle ajaa kärryissä."

"Hyi hirveätä!" huudahti rouva Dubarry. "Huh, kuinka häijy tuo mies on! Vastedes, marski, kutsukaa vieraiksenne sellaisia, joilla on toinen mielenlaatu, taikka en tule ikinä uudestaan."

"Anteeksi, kreivitär", sanoi Cagliostro, "mutta te olette sitä tahtonut, kuten toisetkin."

"Minä, kuten toisetkin; suotteko minulle edes sen verran aikaa, että ehdin valita itselleni rippi-isän?"

"Turha vaiva, madame", vastasi Cagliostro.

"Kuinka niin?"

"Viimeinen, jolla on mestauslavalle astuessaan rippi-isä vieressään, on…"

"On kuka?" kysyivät kaikki.

"Ranskan kuningas."

Nämä viimeiset sanat Cagliostro lausui kumealla ja niin kalmankaamealla äänellä, että läsnäolijoita hipaisi kuoleman henkäys, joka hyydytti sydämet.

Nyt oltiin muutama minuutti ääneti. Tämän vaitiolon aikana Cagliostro vei huulilleen vesilasin, josta oli lukenut kaikki veriset ennustuksensa; mutta tuskin se oli koskettanut hänen suutaan, kun hän ehdottoman inhon vallassa sysäsi sen takaisin kuin katkeran kalkin, samalla luoden katseensa Taverneyhin.

"Ei!" huudahti tämä, joka luuli hänen aikovan puhua, "älkää sanoko minulle, miten minun käy; minä en sitä tahdo tietää."

"Vaikka niin, mutta minä sen sijaan kysyn", sanoi Richelieu.

"Te, herra marski", vastasi Cagliostro, "saatte olla levollinen, sillä te olette meistä kaikista ainoa, joka kuolee vuoteessaan."

"Kahvia, hyvät vieraat!" sanoi vanha marski mielissään ennustuksesta. "Juodaan nyt kahvia!"

Kaikki nousivat pöydästä.

Mutta ennenkuin Hagan kreivi siirtyi salonkiin, astui hän Cagliostron luo ja sanoi:

"Kohtaloani en yritäkään paeta, monsieur, mutta sanokaa, mitä minun on kartettava?"

"Käsipuuhkaa, sire", vastasi Cagliostro.

Hagan kreivi poistui.

"Entä minun?" kysyi Condorcet.

"Munakakkua."

"Hyvä, lakkaan munia syömästä."

Ja hän kiirehti Hagan kreivin jäljestä.

"No mitä minun tulee pelätä?" tiedusti Favras.

"Kirjettä."

"Hyvä on, kiitos!"

"Ja minun?" kysyi de Launay.

"Bastiljin valloitusta."

"No sitten ei hätää."

Ja hän poistui nauraen.

"Nyt on minun vuoroni, monsieur", sanoi kreivitär hätääntyneenä.

"Te, kaunis kreivitär, välttäkää Ludvig XV:n toria."

"Voi, voi", vastasi kreivitär, "siellähän minä jo kerran ennen eksyin ja säikähdyin niin, että pääni alkoi pyöriä."

"Niinpä niin, kun se kerran vielä lähtee pyörimään, ei se enää paikalleen asetu."

Rouva Dubarry kirkaisi ja pakeni salonkiin toisten vieraiden turviin.

Cagliostro oli myös menossa sinne, kun Richelieu sanoi:

"Vielä hetkinen, nyt ei ole muita jäljellä kuin Taverney ja minä, joille ette ole mitään ennustanut, hyvä taikuri."

"Herra de Taverney on pyytänyt, etten mitään sanoisi, ettekä, te, herra marski, ole minulta kysynyt."

"Nyt sitä kuitenkin pyydän", sanoi Taverney kädet ristissä.

"Mutta kuulkaapa, ettekö voisi, todistaaksenne meille neronne mahtia, ilmoittaa meille erästä asiaa, jonka vain me molemmat tiedämme?"

"Mikä asia se on?" kysyi Cagliostro hymyillen. "No sanokaa, mitä varten tämä kunnon Taverney on tullut Versaillesiin, vaikka saisi rauhassa oleskella kauniilla maatilallaan Maison-Rougessa, jonka kuningas hänelle lunasti kolme vuotta takaperin?"

"Sehän on perin helppo sanoa, herra marski", vastasi Cagliostro. "Kymmenen vuotta sitten herra de Taverney tahtoi antaa tyttärensä, neiti Andréen, kuningas Ludvig XV:lle, mutta siinä hän ei onnistunut."

"Huh, huh!" murisi Taverney.

"Nyt hän tahtoo antaa poikansa, Filip de Taverneyn, kuningatar Marie-Antoinettelle. Kysykääpä häneltä, puhunko valetta."

"Kunniani kautta!" sanoi Taverney vavisten, "jollei tuo mies ole noita, niin piru minut periköön!"

"No no!" varoitti marski, "älä puhu pirusta noin kursailematta, vanha toveri!"

"Kamalaa, kamalaa!" mutisi Taverney.

Ja hän kääntyi pyytääkseen vielä Cagliostroa pitämään asian salassa, mutta tämä oli jo kadonnut.

"Kas niin, Taverney, mennään salonkiin", sanoi marski. "Muutoin siellä juodaan kahvit meitä odottamatta tai saamme juoda sen kylmänä, mikä olisi paljoa pahempaa."

Ja hän riensi salonkiin. Mutta se oli autio: ei ainoakaan vieras ollut rohjennut jäädä uudestaan katsomaan pelottavaa ennustajaa suoraan kasvoihin. Suotta siellä kynttilät paloivat haarajaloissaan, kahvi höyrysi kannussaan, ja tuli rätisi pesässä.

"Jopa nyt ihme! Kuuleppa, vanha ystävä, ei tässä muu auttane kuin juoda kahvit kahden kesken… No minne hiiteen sinä olet mennyt."

Ja Richelieu tähysteli joka taholle; mutta pieni ukko oli pujahtanut tiehensä kuten muutkin.

"Sama se", tuumi marski virnistäen, kuten Voltaire olisi tehnyt, ja hieroskellen kuivia, valkoisia, sormusten koristamia käsiään, "minä olen koko seurasta ainoa, joka saan kuolla vuoteessani. Heh, heh, vuoteessani! Kreivi Cagliostro, minäpä en olekaan epäuskoinen! Omassa vuoteessani ja niin myöhään kuin suinkin! Haloo! Tänne kamaripalvelijani ja tippani!"

Salonkiin astui kamaripalvelija, kädessä pieni pullo, ja marski lähti hänen saattamanaan makuuhuoneeseen.

I

KAKSI TUNTEMATONTA NAISTA

Vuoden 1784 talvea, tuota hirviötä, joka ahmi kuudenneksen Ranskan väestöä, emme ole voineet, vaikka se porteille jyskytti, kuitenkaan nähdä Richelieun herttuan luona, me kun siellä olimme sulkeutuneina niin lämpöiseen ja niin hyvätuoksuiseen ruokasaliin.

Hiukkanen härmää akkunaruuduissa on luonnon prameutta, joka tulee ihmisten ylellisyyden lisäksi. Talvi tarjoo timanttejaan, puuteriaan ja hopeakirjaustaan pohatalle, joka on kääriytynyt turkkiinsa tai sulkeutunut vaunuihinsa tai verhoutunut puuvillaan ja samettiin, lämmitetyssä huoneustossaan. Kaikki huurre on loistoa, kaikki äkilliset ilmanmuutokset vain näyttämön vaihtoa, jota rikas ruutujensa lävitse katselee, kun suuri ja ikuinen, Jumalaksi nimitetty koneenkäyttäjä sitä panee toimeen.

Kenen on lämmin, se voi todellakin ihailla lehdettömiä puita ja mieltyä talvivaippaisten lakeuksien jylhiin näköaloihin.

Ken tuntee huumausta valmiin päivällisen ihanista tuoksuista, se saattaa virkistääkseen ajatuksiaan joskus raotetusta akkunasta imeä pohjatuulen kirpeätä henkäystä ja lumen hyytävää huurua.

Ja lopuksi se, joka kärsimyksistä vapaan päivän mentyä, jolloin miljoonat hänen omista maanmiehistään ovat kärsineet, oikaisee itsensä haahkanuntuvien ja hienojen lakanain alle hyvin lämpöisessä vuoteessa, saattaa Lucretiuksen mainitseman ja Voltairen ylistämän itsekkään miehen lailla olla sitä mieltä, että tässä kaikkein parhaimmassa maailmassa kaikki on hyvällä kannalla.

Mutta kenen on vilu, se ei lainkaan näe näitä komeuksia luonnossa, jolla on yhtä runsaasti valkeata kuin vihreätä vaippaa.

Kenen on nälkä, se etsii maata ja pakenee taivasta, auringotonta ja siis onnettomalle hymyilemätöntä taivasta.

Siihen aikaan, mikä nyt on esillä, nimittäin huhtikuun puolivälissä, vaikeroitsi kolmesataa tuhatta onnetonta pakkasen ja nälän näännyttäminä yksistään Pariisissa, jossa ei ollut, koska muka ei ainoassakaan kaupungissa ollut useampia rikkaita, ryhdytty mihinkään toimiin köyhien pelastamiseksi sortumasta kylmän ja kurjuuden kynsiin.

Jo neljän kuukauden aikana oli tyly sää ajanut maaseudun köyhiä kaupunkeihin, niinkuin talven on tapana ajaa susia metsistä kyliin.

Ei ollut enää leipää eikä puita. Ei leipää niille, jotka kestivät kylmää, eikä puita niille, jotka tahtoivat leipää paistaa.

Kaikki varastonsa oli Pariisi ahmaissut yhdessä kuukaudessa; kauppiaskunnan esimies, varomaton ja kyvytön, ei osannut toimittaa, että Pariisiin, joka oli hänen haltuunsa uskottu, tuotaisiin kaupungin ympäriltä viiden penikulman matkalta kaksisataa tuhatta syltä puita, mitkä olivat saatavissa.

Menettelyään hän puolusti näin:

Kun oli pakkanen, esti se hevosia kulkemasta, ja kun oli suoja, ei riittänyt hevosia eikä rattaita. Ludvig XVI, aina hyvä, aina inhimillinen, aina ensimmäinen tarkkaamaan kansansa ruumiillisia tarpeita, vaikka sen yhteiskunnalliset tarpeet helpommin jäivät häneltä huomaamatta, myönsi aluksi kaksisataa tuhatta livreä rattaiden ja hevosten vuokraamiseen ja otti sitten niin yhdet kuin toisetkin pakkotilauksella valtion huostaan.

Kulutus oli kuitenkin edelleen tuontia suurempi. Täytyi rajoittaa ostoa. Kukaan ei saanut yleisestä halkotarhasta viedä enempää kuin, aluksi yhden kuorman ja sitten puoli kuormaa. Silloin nähtiin puuvaraston edustalla pitkät jonot ihmisiä, kuten myöhemmin nähtiin jonotettavan leipäpuotien ulkopuolella.

Kuningas jakeli almuiksi koko käsikassansa. Hän nosti kaupunkitullin tuloja kolme miljoonaa ja käytti nämä köyhien avustuksiin selittäen, että kipeidenkin tarpeiden piti väistyä ja vaieta pakkasen ja nälän vaatimusten tieltä.

Kuningatar puolestaan lahjoitti säästövaroistaan viisisataa tuhatta louisdoria. Luostarit, sairaalat, julkiset rakennukset muutettiin turvakodeiksi, ja samoin kuin kuninkaallisten linnojen portit, avautuivat myös muut ajoportit talonisäntien käskystä päästääkseen pihoille köyhiä, jotka tulivat kyyristelemään suuren nuotion ympärille.

Tällä tavoin toivottiin kestettävän suojaisiin ilmoihin asti.

Mutta taivas oli heltymätön. Joka ilta levisi taivaanlaelle vaskenkarvainen huntu, tähdet kiilsivät kylminä ja kovina kuin kalmansoihdut, ja yöllinen pakkanen tiivisti taas timanttijärveksi kalpean lumen, joka oli sydänpäivän auringossa hetkeksi sulanut.

Pitkin päivää loivat tuhannet työläiset kuokilla ja lapioilla lumi- ja jääröykkiöitä talojen viereen, niin että paksut ja kosteat kaksoisvallit puoleksi täyttivät jo ennestäänkin yleensä liian ahtaat kadut. Raskaat vaunut, joiden pyörät luiskahtelivat, ja tuontuostakin kompastelevat hevoset tunkivat näille valleille jalkamiehen, jota uhkasi kolminainen vaara: lankeeminen, yhteentörmäys ja lumivyöry.

Pian paisuivat lumi- ja jäävallit niin suuriksi, että puodit jäivät niiden piiloon ja käytävät menivät umpeen ja että täytyi lakata kuljettamasta pois näitä kasoja, kun ei enää riittänyt työvoimia eikä ajoneuvoja.

Voimaton Pariisi myönsi joutuneensa tappiolle ja antoi talven riehua. Niin kuluivat joulu-, tammi-, helmi- ja maaliskuu; joskus oli Pariisi, jolta puuttui viemäreitä ja rinteitä, parin, kolmen päivän suojasään vuoksi valtamerenä.

Sellaisina päivinä pääsi muutamien katujen poikki vain uimalla. Sinne vajosi ja upposi hevosia. Ajoneuvot eivät uskaltaneet siellä kulkea hiljaakaan; ne olisivat muuttuneet veneiksi.

Uskollisena luonteelleen Pariisi sepitti pilkkalauluja tulvan uhkaamasta tuhosta, kuten oli renkuttanut nälkäkuolemasta. Oikein miehissä mentiin kauppahalleihin katselemaan, kuinka kalaeukot myyskentelivät tavaraansa ja huutelivat ostajia, jalassa suunnattomat saappaat, housut saappaanvarsissa ja hameet sonnustettuina vyötäisille asti, kaikki hihkuen, viittoillen ja roiskuttaen toistensa päälle siinä lammikossa, joka oli heidän olinpaikkansa. Mutta kun suojasäätä kesti vain pari päivää, kun sitä seurasi jää yhä paksumpana ja itsepintaisempana, kun eiliset järvet jähmettyivät huomispäivänä liukkaaksi kristalliksi, tuli vaunujen sijaan rekiä, jotka luistelijain työntäminä tai hokkakenkäisten hevosten vetäminä kiitivät pitkin sileäksi kuvastimeksi muuttuneita katuja. Seine-virtaa, joka oli jäätynyt monen jalan syvältä, pitivät yhtymäpaikkanaan joutilaat joukot, jotka siellä harjoittelivat juoksua, oikeammin luisumista, luistelua, yleensä kaikenlaisia leikkejä, ja sitten, tästä voimistelusta lämmenneinä ja väsymyksen pakottamina levähtämään, kiirehtivät lähimmän rovion ääreen estääkseen hikeä jäsenille jäätymästä.

Oli tulossa se hetki, jolloin kulkuyhteyden ollessa vesitse keskeytyneenä ja maitse mahdotonta ei enää saapuisi elintarpeita ja jolloin Pariisi, tämä jättiläisruumis, sortuisi ravinnon puutteeseen, niinkuin hirviömäiset valaat, jotka tehtyään olinpaikkansa autioiksi jäävät napajäiden vangiksi ja kuolevat nälkään, kun eivät ole, matkien saalistaan, pikku kaloja, voineet railoja myöten pujahtaa pakoon lauhkeampaan vyöhykkeeseen, ruokaisemmille vesille.

Tässä hädässä kuningas kutsui koolle neuvostonsa. Sillä hän päätti, että Pariisista oli karkoitettava, se on, pyydettävä palaamaan lääneihinsä ne piispat, apotit ja munkit, jotka olivat liiaksi välittämättä virkapaikastaan; samoin kuvernöörit ja ylitarkastajat, jotka olivat valinneet Pariisin asuinsijakseen; ja vielä ne tuomarit, joista ooppera ja suuren maailman seura tuntui hauskemmalta kuin kuninkaan vaakunalla koristetut virkatuolit.

Kaikki nämä henkilöt kuluttivat todellakin paljon puita suurissa hotelleissaan ja paljon ruokavaroja suunnattomissa keittiöissään.

Lisäksi oli siellä joukko suurtilallisia, joita piti kehoittaa poistumaan linnoihinsa. Mutta herra Lenoir, poliisipäällikkö, huomautti kuninkaalle, etteivät nämä olleet rikollisia, joita voisi pakottaa lähtemään Pariisista vuorokauden kuluessa; että he siis muuttopuuhassaan osoittaisivat hitautta, johon oli syynä sekä tahdon että teiden puute, ja että niin ollen suojaiset ilmat voisivat tulla ennen, kuin tästä toimenpiteestä koituisi hyötyä, jota vastoin saataisiin tuntea sen kaikki epäkohdat.

Sillä välin oli kuninkaan sääliväisyys, joka oli tyhjentänyt hänen kirstunsa, ja kuningattaren armeliaisuus, joka oli vienyt hänen säästönsä, herättänyt kansassa kekseliästä kiitollisuutta. Muistomerkeillä, jotka olivat yhä lyhytikäisiä kuin kärsimykset ja avustukset, pyhitettiin muisto niistä rakkaudentöistä, joita Ludvig XVI ja kuningatar olivat hätääkärsiville osoittaneet. Niinkuin muinoin sotamiehet pystyttivät voittaneelle päällikölleen, joka oli heidät pelastanut vihollisen kynsistä, voitonmerkkejä tältä anastetuista aseista, niin nyt pariisilaiset, ihan taistelutantereelle, missä he kamppasivat talvea vastaan, rakensivat hallitsijaparille kartiopatsaita lumesta ja jäästä. Kaikki olivat työssä mukana: työmies antoi käsivoimansa, käsityöläinen taitonsa, taiteilija neronsa, ja patsaat kohosivat komeina, uljaina ja vankkoina pääkatujen joka kulmassa, ja köyhä kirjailija, jonka luo ullakkokamariin kuninkaan hyväntekeväisyys myös oli löytänyt tiensä, osoitti kiitollisuuttaan laatimalla niihin kirjoituksia, joissa ilmeni vielä enemmän sydäntä kuin älyä.

Maaliskuun lopulla oli tullut suoja, mutta epätasaisena, epätäydellisenä, vaihtuen vähän väliä pakkasiin, jotka pitkittivät Pariisin väestön kurjuutta, tuskia ja nälkää, samalla pitäen vankasti pystyssä lumisia muistopatsaita.

Koskaan ei hätä ollut niin pahaksi käynyt kuin tänä viimeisenä ajanjaksona; haalean auringonpaisteen välihetket saivat aikaan, että pakkasyöt pohjatuulilleen tuntuivat sitäkin kolkommilta. Suuret jääkerrokset olivat sulaneet ja juosseet Seineen, joka tulvi kaikkialla. Mutta huhtikuun alkupäivinä sattui taas sellainen pakkasen äityminen, josta olemme puhuneet. Lumipatsaat, joita pitkin oli jo alkanut valua niiden tuhoa ennustava kosteus, jähmettyivät uudestaan puoleksi sulaneina, muodottomina ja pienenneinä; puisto- ja rantakaduille ilmestyi kaunis lumipeite, ja jälleen nähtiin raisujen hevosten kiidättävän rekiä. Sitä oli ihana katsella ranta- ja puistokaduilla, mutta muualla olivat vaunut ja nopeat kärryt kauhuna jalkamiehille, jotka eivät kuulleet niiden tulevan eivätkä jäävallien estäminä useinkaan voineet niitä väistää, joutuen turhassa pakoyrityksessään pyörien alle.

Muutamissa päivissä Pariisi tuli täyteen haavoittuneita ja kuolevia. Missä oli joku taittanut jalkansa kaatuessaan iljangolla, missä taas toiselta puhkaistu rinta aisan kärjellä, kun kärryjen vauhtia ei oltu voitu hiljentää jäisellä kadulla. Silloin rupesi poliisi suojelemaan pyöriltä niitä, jotka olivat pelastuneet kylmästä, nälästä ja tulvasta. Sakotettiin rikkaita, jotka ruhjoivat köyhiä. Asian laita oli näet niin, että tänä ylimysvallan aikakautena ilmeni hevosten ajotavassakin ylimysluontoa: kuninkaallinen prinssi kiiti täyttä nelistä ilman varoitushuutoa; herttua ja pääri, aatelismies ja näyttelijätär täyttä ravia; presidentti tai pankkiiri ravia; keikari ohjasi itse kevyissä ajoneuvoissaan kuin kilparadalla, ja takana seisova ratsupalvelija kirkui "pois tieltä", kun isäntä oli jotakuta onnetonta satuttanut tai hänet paiskannut kumoon.

Ja sitten, niinkuin Mercier sanoo, maasta nousi, ken taisi. Mutta yleensä, kunhan pariisilainen vain sai nähdä koreita joutsenkaulaisia rekiä kiitämässä pitkin puistokatua ja ihailla kauniita kärpän- tai näädännahkaisiin turkisviittoihin kääriytyneitä hovinaisia, joita lennätettiin kuin meteooreja katujen hohtavalla jääradalla, ja kunhan vielä kullatut kulkuset, heleänpunaiset ohjakset ja hevosten höyhentöyhdöt huvittivat lapsia, joita oli ryhmittäin kerääntynyt sinne, missä kaikkia näitä ihanuuksia kulki sivutse, unohtuivat Pariisin porvarilta poliisin laiminlyönnit ja ajajien väkivaltaisuudet, ja köyhät puolestaan unohtivat edes hetkeksi kurjuutensa, he kun vielä tähän aikaan olivat tottuneita olemaan rikkaiden tai rikkaina esiintyvien holhottavina.

Juuri näissä oloissa, joista edellä on ollut puhe, kahdeksan päivää Richelieun marskin Versaillesissa pitämien päivällisten jälkeen, nähtiin neljän siron reen saapuvan kauniissa, vaikka viileässä auringonpaisteessa Pariisiin, liukuen sitten pitkin kovettunutta lunta, jonka peitossa vielä olivat Cours-la-Reine ja puistokatujen loppupää Champs-Elyséesistä laskien. Pariisin ulkopuolella lumi voi kauan säilyttää neitseellisen valkeutensa, kun sitä harvoin poljetaan. Pariisissa sitävastoin talven loistava vaippa pian mustuu ja pilaantuu, kun sitä joka tunti tallaa satatuhatta askelta.

Reet, jotka olivat kepeästi kiitäneet pitkin tietä, pysähtyivät aluksi puistokadulle — heti kun lunta seurasi loka. Sen päivän aurinko oli todellakin lieventänyt kylmyyttä, ja nyt alkoi hetkellinen suoja, sanomme: hetkellinen, sillä ilman puhtaus ennusti yöksi hyytävää tuulenhenkeä, joka huhtikuussa nitistää ensi lehdet ja kukat.

Etumaisessa reessä istui kaksi miestä, yllä ruskeat verkaviitat, joissa oli kaksinkertaiset kaulukset; ainoana erotuksena näiden päällysvaatteiden välillä voitiin huomata, että toisessa oli kullatut napit ja kalunat, toisessa silkkikalunat ja samanväriset napit.

Näiden kahden miehen rekeä veti musta hevonen, jonka sieraimista tuprusi sakeaa huurua, ja heidän jäljestään tuli toinen reki, jota kohti he tavantakaa loivat katseensa ikäänkuin vartioiden.

Tässä toisessa reessä oli kaksi naista niin hyvin verhottuina turkkeihin, ettei kasvoja näkynyt. Lisäksi olisi ollut vaikeata sanoa, kumpaa sukupuolta he olivat, ellei heitä olisi tuntenut naisiksi korkeasta hiuslaitteesta, jonka huipulla pieni hattu huiskutti höyheniään.

Heidän suunnattoman kookkaasta hiuslaitteestaan, joka oli kyhätty palmikoista, nauhoista ja pikkukoristeista, lenteli valkoista jauhetta pilvenä, niinkuin talvella tuulen pudistamilta oksilta varisee härmäpilviä.

Toistensa vieressä, niin lähetysten kuin suinkin, istuvat naiset juttelivat keskenään pitämättä väliä lukuisista katselijoista, jotka silmillään seurasivat heidän kulkuaan pitkin puistokatua.

Olemme unohtaneet sanoa, että seurue oli hetken epäröityään taas lähtenyt liikkeelle.

Toinen naisista, kookkaampi ja majesteettisempi, painoi huuliaan vasten hienoa kirjailtua nenäliinaa ja piti päätään korkealla pystyssä, vaikka reki kulki vinhasti vasten tuulta. Kello oli juuri lyönyt viisi Sainte-Croix-d'Antoinin kirkossa, ja Pariisin yli alkoi levitä pimeä ja sen mukana kylmä.

Tällä hetkellä ajoneuvot olivat saapuneet lähelle Saint-Denisin porttia.

Se reessä istuva nainen, joka piteli suunsa edessä nenäliinaa, antoi merkin edellä kulkeville kahdelle miehelle, jotka heti pitensivät välimatkaa, jouduttamalla mustan hevosensa juoksua. Sitten sama nainen kääntyi jälkijoukkoon päin, jona oli kaksi muuta rekeä, kummallakin ajaja ilman lakeijanpukua, ja totellen saamaansa viittausta lähtivät molemmat reet ajamaan pitkin Saint-Denisin katua, jonka perälle ne pian katosivat.

Toiselta puolen, kuten sanottu, eteni kahden miehen reki yhä kauemmas ja hävisi vihdoin illan ensi usvaan, joka sakeni Bastiljin suunnattoman rakennusmöhkäleen ympärillä.

Jouduttuaan Ménilmontantin bulevardille [leveä puilla istutettu katu. — Suom. ] naiset pysäyttivät reen. Täällä päin oli vain vähän kävelijöitä, sillä pimeä oli ne karkoittanut; sitäpaitsi tähän kaukaiseen kaupunginosaan uskalsi harva porvari tulla ilman lyhtyä ja saattuetta, kun talvi oli hionut kolmen, neljän tuhannen epäilyttävän kerjäläisen hampaat, niin että heistä oli vähin erin tullut varkaita. Se nainen, jonka jo olemme lukijoillemme esittäneet käskyjen antajana, kosketti hyppysellään rekeä ohjaavan ajajan olkapäätä. Reki pysähtyi heti.

"Kauanko kestää, Weber", sanoi nainen, "ennenkuin voitte toimittaa kääsit sinne määrättyyn paikkaan?"

"Ottaako rouva siis kääsit?" kysyi ajaja, puhuen perin saksanvoittoisesti.

"Otan, minä palaan pitkin katuja nähdäkseni nuotioita. Mutta kapeat kadut ovat vielä kuraisempia kuin bulevardit, ja siellä olisi paha liikkua reellä. Sitäpaitsi minun on tullut hiukan vilu, ja teidän kai myös, pikkuruinen?" lisäsi nainen kääntyen seuralaiseensa päin.

"On kyllä, madame", vastasi tämä.

"Ymmärrätte siis, Weber. Kääsit sinne määräpaikkaan!"

"Hyvä on, madame."

"Paljonko aikaa tarvitsette?"

"Puoli tuntia."

"Se sopii; katsokaapa, pikku ystävä, mitä kello on?"

Nuorempi nainen kopeloi turkisviittansa alla ja sai vaivoin katsotuksi, mitä kello oli, sillä, kuten sanottu, pimeys yhä tiheni.

"Neljännestä vailla kuusi", sanoi hän.

"Siis neljännestä vailla seitsemän, Weber."

Ja näin sanoen nainen hypähti kevyesti reestä, otti ystävänsä käsivarren kainaloonsa ja lähti poispäin. Ajaja osoitti liikkeillään kunnioittavaa epätoivoa ja mutisi niin kovaa, että hänen emäntänsä saattoi sen kuulla:

"Kuinka varomatonta! Ach, mein Gott[saksankieltä: voi, hyvä Jumala! — Suom. ], kuinka varomatonta."

Molemmat nuoret naiset purskahtivat nauruun, kääriytyivät viittoihinsa, joiden kaulukset ulottuivat korviin saakka, ja astuivat bulevardin sivukäytävän poikki, mielikseen kuulien, kuinka lumi narskui pikkuisten, turkisnahalla päällystettyjen tohvelien alla.

"Teillä kun on hyvät silmät, Andrée", virkkoi vanhemmalta näyttävä nainen, jolla ei kuitenkaan voinut olla ikää enemmän kuin kolmekymmentä tai kolmekymmentäkaksi vuotta, "koettakaa tästä kulmasta lukea kadun nimi."

"Pont-aux-Chouxin katu, madame", ilmoitti nuori nainen nauraen.

"Mikä katu se on, Pont-aux-Choux? Voi, Jumalani, nyt olemme eksyneet? Vai Pont-aux-Choux! Minulle sanottiin toinen katu oikealle. Mutta tunnetteko, Andrée, kuinka hyvältä täällä tuoksuu vastapaistettu leipä?"

"Kummakos se, kun olemme leipurin kohdalla", vastasi hänen seuralaisensa.

"No kysytään sitten häneltä, missä on Saint-Clauden katu."

Ja näin puhunut nainen läheni leipurin ovea.

"Älkää menkö sinne, madame", sanoi toinen nainen innokkaasti. "Antakaa minun mennä."

"Saint-Clauden katu, sydänkäpyset", kuului iloinen ääni, "sitäkö tahdotte tietää?"

Molemmat naiset kääntyivät yhtaikaa sinne päin, mistä ääni tuli ja näkivät leipurin porttia vasten nojaavan sällin, jolla oli yllä mekko, mutta rinta ja sääret paljaina, vaikka oli jäätävän kylmä.

"Huh, alaston mies!" huudahti nuorempi nainen. "Ollaanko nyt villien maassa?"

Ja hän peräytyi jonkun askeleen ja lymysi seuralaisensa taakse.

"Vai Saint-Clauden katua te haette?" jatkoi leipurinsälli, joka ei lainkaan käsittänyt aihetta nuoremman naisen menettelyyn eikä pukuunsa tottuneena osannut aavistaa, että sillä oli keskipakoisvoima, jonka vaikutuksen juuri näimme.

"Niin juuri, mies hyvä, Saint-Clauden katua", vastasi vanhempi nainen, töintuskin hänkään hilliten naurunhaluaan.

"Se on helppo löytää, ja muuten voin lähteä teitä saattamaan", selitti hilpeä, jauhoinen nuorukainen, ja sanasta siirtyen toimeen hän lähti oitis harppaamaan pitkillä laihoilla koivillaan, joiden päissä oli niin laveat kenkärajat kuin veneet.

"Ei, ei", sanoi vanhempi nainen, joka varmaankaan ei huolinut esiintyä moisen oppaan seurassa. "Älkää vaivatko itseänne, vaan sanokaa meille, missä se katu on, ja me kyllä koetamme seurata neuvoanne."

"Ensimmäinen katu oikealle, madame", vastasi opas, hienotuntoisesti peräytyen.

"Kiitos!" lausuivat molemmat naiset yhteen ääneen.

Ja sitten he kiirehtivät neuvottuun suuntaan, tukehuttaen naurunsa käsipuuhkiin.

II

MUUAN KOTI

Joko olemme liiaksi luottaneet lukijan muistiin taikka voimme toivoa hänen jo tuntevan tämän Saint-Clauden kadun, joka idässä rajoittuu bulevardiin ja lännessä Saint-Louisin katuun; hän onkin jo nähnyt monen niistä henkilöistä, jotka ovat esiintyneet tai vasta esiintyvät tässä kertomuksessa, kulkevan sitä katua toiseen aikaan, silloin näet, kun suuri fysiikantutkija Josef Balsamo asui Siellä Lorenza-tietäjättärensä ja Althotas-mestarinsa kanssa.

Vuonna 1784, kuten 1770, jolloin ensi kerran veimme sinne lukijamme, Saint-Clauden katu oli kunniallinen katu, tosin heikosti valaistu, jokseenkin likainen, sekin myönnettäköön; lisäksi melkein vailla liikettä, vähän rakennettu ja vähän tunnettu. Mutta sillä oli pyhimyksen nimi ja kadun arvo Maraisin kaupunginosassa, ja semmoisenaan se tarjosi niissä kolmessa, neljässä talossa, jotka olivat varsinaisesti asuttavina, suojaa monille köyhille koroillaan eläjille, monille köyhille kauppiaille ja monille pelkästään köyhille, joita ei seurakunnan henkiluetteloissa muistettu.

Paitsi näitä kolmea, neljää taloa oli vielä bulevardin kulmassa komeannäköinen rakennus, josta Saint-Clauden katu olisi voinut ylpeillä kuin ylimyksen hotellista; mutta tämä rakennus, jonka korkeat akkunat olisivat juhlapäivinä voineet pihamuurin ylitse valaista koko kadun pelkällä kynttiläkruunujensa heijastuksella, pysyi pimeimpänä, äänettömimpänä ja suljetuimpana koko korttelin taloista.

Sen portti ei koskaan auennut, nahkatyynyillä umpeen sullotuissa akkunoissa oli kaihdinten joka säleessä, ulkoluukkujen joka listassa tomukerros, jonka iän fysiologi tai geologi olisi arvioinut ainakin kymmeneksi vuodeksi.

Joskus lähestyi ajoporttia joku joutilas ohikulkija, joku utelias tai naapuri tirkistääkseen isosta avaimenreiästä hotellin sisäpuolelle.

Silloin hän ei nähnyt muuta kuin ruohotukkoja kivien lomissa, hometta ja sammalta pihan paasilla. Toisinaan astuskeli joku suunnattoman iso rotta, tämän hyljätyn asunnon itsevaltias, tyynesti pitkin pihaa pujahtaakseen kellareihin, vaikkei sen tarvinnut olla niin vaatimaton, kun sen käytettävinä olivat kaikki mukavat salit ja kamarit, jonne ei yksikään kissa päässyt sitä häiritsemään.

Jos tirkistäjänä oli ohikulkija tai muu utelias, jatkoi hän matkaansa saatuaan omalta osaltaan todetuksi, että tämä hotelli oli autio. Mutta jos sinne sattui joku naapuri, joka välitti rakennuksesta enemmän, viipyi hän melkein aina niin kauan tähystämässä, että hänen viereensä ilmestyi toinen naapuri samanlaisen uteliaisuuden houkuttamana, ja silloin tavallisesti sukeutui heidän keskensä puhelu, joka kävi seuraavaan suuntaan:

"Naapuri", virkkoi paikalle saapunut sille, joka tirkisteli, "mitä te näette siellä kreivi de Balsamon talossa?"

"Naapuri", vastasi tirkistelijä toiselle, "minä näen rotan."

"Kah, antakaas minunkin katsoa."

Ja toinen utelias sovitti vuorostaan silmänsä reiän kohdalle.

"Näittekö sen?" kysyi väistynyt naapuri.

"Kyllä minä näen sen. Onpa se lihonut!"

"Niinkö luulette?"

"Siitä olen ihan varma."

"Kai se on lihonut, kun ei sitä mikään häiritse."

"Ja sanottakoon mitä hyvänsä, mutta varmaankin on talossa vielä jäljellä makupaloja."

"Makupaloja, niinkö?"

"Niin juuri, totta vie! Herra de Balsamo katosi niin kiireesti, että häneltä edes jotakin unohtui."

"Mutta kuulkaapa, naapuri, kun talo on puoleksi palanut, mitä sinne oikeastaan unohtuisi?"

"Se on totta, voisitte hyvinkin olla oikeassa."

Ja vielä kerran katseltuaan rottaa he erosivat kauhuissaan siitä, että olivat niin paljon puhuneet niin salaperäisestä ja arkatuntoisesta asiasta.

Siitä saakka, kun tämä talo tai paremmin sanoen sen osa oli palanut, oli Balsamo todellakin ollut kadoksissa; taloa ei oltu kertaakaan korjattu, vaan oli jätetty asumattomaksi.

Jättäkäämme tämä vanha hotelli kolkkona ja kosteana ylenemään yön pimeyteen, parvekkeet lumen peitossa ja katto liekkien uurtamana, jos kohta emme tahtoneet sitä sivuuttaa hetkiseksi pysähtymättä kuin vanhan tutun eteen. Astuen sitten kadun poikki oikealle päin katselkaamme kapeata ja korkeata taloa, joka rajoittuen paksun muurin ympäröimään pieneen puutarhaan kohoaa harmaansinistä taivasta kohti kuin korkea, valkoinen torni.

Tämän talon harjalla ylenee savupiippu kuin ukkosenjohdatin, ja juuri sen kohdalla tuikkii korkeudessa loistava tähti.

Ylin kerros häipyisi näkymättömänä avaruuteen, ellei valonsäde punaisi kahta etusivun kolmesta akkunasta. Muut kerrokset ovat synkkiä ja pimeitä. Joko vuokralaiset nukkuvat? Säästävätkö he peittojen alle ryömineinä kynttilöitä ja puita, jotka tänä vuonna ovat niin kalliita? Ainakaan eivät nuo neljä huonekertaa anna mitään elon merkkiä, kun taas viides kerros ei ainoastaan elä, vaan vielä lisäksi säteilee aika pirteästi.

Kolkuttakaamme ulko-ovelle ja nouskaamme hämäriä portaita myöten; ne päättyvät tähän viidenteen kerrokseen, jonne meillä on asiaa. Seinää vasten nojaavat tikapuut johtavat ylimpään kerrokseen.

Ovessa riippuu sorkkarauta; rappusilla on olkimatto ja puinen naulakko.

Kun ensimmäinen ovi on avattu, joudumme pimeään ja tyhjään huoneeseen, siihen, jonka akkunassa ei ole valoa. Tämä kamari tekee eteisen virkaa, ja siitä päästään toiseen, jonka kalustoon ja yksityiskohtiin meidän sietää tarkoin tutustua.

Lattia tiilistä eikä puusta, karkeasti maalatut ovet, kolme kellastuneella sametilla päällystettyä, pajusta kyhättyä nojatuolia ja sohvan tapainen, joka vanhuuttaan kutistuneena on saanut patjansa röyhelöisiksi. Nuorena sellainen sohva läikehti ja ponnahteli, yli-ikäisenä se alistuu eikä enää istujaa nosta, ja kun se on voitettu, — kun sille istutaan, — niin se kirkuu.

Huomiotamme kiinnittää heti kaksi muotokuvaa seinällä. Kynttilä ja lamppu, toinen kolmijalkaisella sohvapöydällä, toinen uunin reunustalla, suuntaavat valonsa siten, että nämä kaksi kuvaa ovat polttopisteinä.

Ensimmäinen muotokuva on niin yleisesti tunnettu, että näköisyyden huomaa heti: poimuhattu, pitkulaiset, kalpeat kasvot, himmeä katse, suippoparta, kaulassa röyhelö; aivan ilmeisesti Henrik III, Ranskan ja Puolan kuningas [murhattiin v. 1589. — Suom. ].

Sen alla on huonosti kullatussa kehyksessä luettavana mustakirjaiminen nimikirjoitus:

HENRI DE VALOIS.

Toinen muotokuva, myöhemmin kullatussa kehyksessä, maalaukseltaan yhtä veres kuin edellinen on ikivanha, esittää nuorta naista, jolla on tummat silmät, hieno ja suora nenä, ulkonevat poskipäät, huulilla varova ilme. Päässä hänellä on kokonainen rakennus hiuksia ja silkkiteoksia, johon verraten Henrik III:n hattu on kuin myyränmätäs pyramidin rinnalla.

Tämän kuvan alle on samoin mustin kirjaimin piirretty:

JEANNE DE VALOIS.

Ja jos katseltuaan sammunutta tulipesää ja haalistuneella keltaisella kirjosilkillä verhotun vuoteen mitättömiä pumpuliuutimia tahtoo tietää, mitä yhteyttä näillä muotokuvilla ja viidennen kerroksen asujamilla on keskenään, ei tarvitse muuta kuin kääntyä pieneen tammipöytään päin, jonka ääressä yksinkertaisesti puettu nainen, nojaten vasempaan kyynärpäähänsä, tarkastelee useita suljettuja kirjeitä ja tutkii niiden osoitteita.

Tämä juuri on se nainen, jota kuva esittää. Kolmen askeleen päässä hänestä, puoleksi uteliaassa, puoleksi kunnioittavassa asennossa, seisoo pieni kuusikymmenvuotias kamarineitsyt, puvultaan kuin Greuzen maalaama duenna.

"Jeanne de Valois", ilmoitti nimikirjoitus. Mutta jos tämä nainen todella oli Valois-sukua, kuinka sieti Henrik III, nautiskelija-kuningas, röyhelökauluksinen hekumoitsija, kuvattunakaan tämmöisen kurjuuden näkyä, kun asianomaisella henkilöllä ei ainoastaan ollut häneen sukulaissuhde, vaan hänen nimensäkin?

Omasta puolestaan tämä viidennen kerroksen nainen ei suinkaan ollut ristiriidassa sen alkuperän kanssa, josta väitti polveutuvansa. Hänellä oli valkoiset, hienot kädet, joita hän välistä lämmitteli pitäen käsivarsiaan ristissä, ja pienet, sievät, pitkulaiset jalat, joissa oli yhä vieläkin keimailevat samettitohvelit ja joita hän koki myös lämmitellä polkemalla kivilattiaa yhtä liukasta ja kylmää kuin Pariisia peittävä jäätikkö.

Pohjatuulen vinkuessa ovien ja akkunoiden raoista kamarineitsyt kohautti hartioitaan surullisesti ja katsahti kylmään tulisijaan.

Mitä taas tuli hänen emäntäänsä, hypisteli hän yhä kirjeitä ja luki niiden osoitteita. Ja aina, kun oli tarkastanut jonkun osoitteen, teki hän pienen laskelman.

"Rouva de Misery", mutisi hän, "hänen majesteettinsa ensimmäinen puvustonhoitajatar. Siltä taholta sopii odottaa vain kuusi louisdoria, sillä minulle on jo ennenkin annettu."

Ja hän huokaisi.

"Rouva Patrix, hänen majesteettinsa kamarineitsyt, kaksi louisdoria."

"Herra d'Ormesson, puheillepääsy."

"Herra de Calonne, neuvo."

"Herra de Rohan, käynti luonani. Ja että hän tuleekin, siitä pidämme huolta", lisäsi nuori nainen hymyillen.

"Meillä on siis", jatkoi hän samalla yksitoikkoisella äänellä, "ensi viikon kuluessa taattuja tuloja kahdeksan louisdoria." Nyt hän kohotti päätään.

"Clotilde", sanoi hän, "niistäkää tuota kynttilää." Eukko totteli ja asettui taas paikalleen, vakavana ja tarkkaavaisena.

Tämäntapainen tutkistelu, joka kohdistui nuoreen naiseen, näkyi tätä väsyttävän.

"Katsokaapa, hyvä ihminen", sanoi hän, "eikö olisi jäljellä vahakynttilän pätkää, ja antakaa se minulle. Minä en siedä talikynttilän valoa."

"Ei ole enää", vastasi eukko.

"Hakekaa nyt kuitenkin."

"Mistä?"

"Eteisestä."

"Siellä on hyvin kylmä."

"Mutta kuuletteko, juuri soi ovikello", huomautti nuori nainen.

"Rouva erehtyy", selitti itsepintainen eukko.

"Minusta tuntui, kuin soitettaisiin, Clotilde."

Nähdessään eukon vastustelevan hän antoi perään hiljakseen nuristen, kuten ainakin henkilöt, jotka ovat jostakin syystä päästäneet alaisensa anastamaan liiallisia oikeuksia.

Sitten hän taas syventyi laskelmiinsa.

"Kahdeksan louisdoria, joista olen kolme velkaa tässä korttelissa."

Tarttuen kynään hän kirjoitti:

"Kolme louisdoria… Viisi luvattu de la Mottelle, jotta hänen kävisi mahdolliseksi elää Bar-sur-Aubessa. — Miesparka! Avioliitostamme hän ei ole rikastunut, mutta malttakaamme!"

Ja jälleen hän hymyili, tällä kertaa katsellen kasvojaan muotokuvien välisessä kuvastimessa.

"Ja sitten", jatkoi hän, "matkat Versaillesista Pariisiin ja Pariisista Versaillesiin, yksi louisdor."

Tämän uuden erän hän merkitsi menojen sarekkeeseen.

"Ja sitten viikon elanto, yksi louisdor."

Tämänkin hän kirjoitti muistiin.

"Puvustoon, ajoihin, juomarahoihin ovenvartijoille niissä aloissa, missä käyn anomassa: neljä louisdoria. Onko tässä nyt kaikki? Lasketaan yhteen."

Mutta kesken yhteenlaskuaan hän pysähtyi.

"Ovelle soitetaan, kuuletteko?"

"Ei, madame", vastasi eukko paikalleen kohmettuneena. "Ei meille soiteta, vaan alemmas, neljänteen kerrokseen."

"Neljä, kuusi, yksitoista, neljätoista louisdoria: kuutta vähemmän, kuin tarvitaan, ja vielä on uudistettava koko vaatevarasto ja maksettava tuolle vanhalle hölmölle, jotta hänestä pääsisi eroon."

Sitten hän äkkiä huudahti suuttuneena:

"Mutta sanoinhan, että joku soittaa. Kuuletteko?"

Tällä kertaa olisi huonokuuloisinkin myöntänyt, että ulkoakuuluva pyyntö oli täysin ymmärrettävä; kiivaasta kiskomisesta soittokello ihan vavahteli sopessaan ja kilisi niin kauan, että kieli iski kellon kupuun ainakin tusinan kertaa.

Tällä välin ja vihdoinkin liikahtaneen eukon rientäessä eteiseen korjasi hänen emäntänsä vikkelästi kuin orava pöydältä kirjeet ja paperit, työnsi ne kaikki laatikkoon ja kiireesti silmäiltyään, oliko huoneessa kaikki kunnossa, istuutui sohvalle sovittaen asentonsa nöyräksi ja murheelliseksi, kuten ainakin kärsivä, mutta kohtaloonsa alistunut ihminen.

Mutta sanokaamme kohta, että vain jäsenet lepäsivät. Vilkas, levoton, valpas silmä tiedusteli kuvastimelta, jossa näkyi ulko-ovi, ja väijyvä korva valmistui käsittämään pienemmänkin äänen.

Kamarineitsyt avasi oven, ja eteisessä kuului mutistavan muutamia sanoja.

Sitten lausui raikas ja miellyttävä, samalla myös päättäväinen ääni nämä sanat:

"Täälläkö kreivitär de la Motte asuu?"

"Kreivitär de la Motte de Valois, niinkö?" toisti Clotilde honottaen.

"Niin, juuri sama. Sanokaapa, hyvä eukko, onko rouva de la Motte kotona?"

"On, madame. Hän on liian huonovointinen voidakseen mennä kaupungille."

Tämän keskustelun aikana, josta ei ainoakaan tavu ollut mennyt sairaaksi mainitulta henkilöltä hukkaan, oli hän kuvastimesta nähnyt, että Clotilden puhutteli nainen, joka ulkoasusta ja muusta päättäen kuului yhteiskunnan yläluokkaan. Kohta hän siirtyi sohvalta nojatuoliin, jättääkseen vieraalle kunniapaikan.

Vaihtaessaan istumapaikkaa hän ei voinut huomata, että vieras oli kääntynyt rappusille päin ja sanonut varjoon jääneelle toiselle henkilölle:

"Voitte tulla sisään, madame, täällä hän asuu."

Ovi suljettiin, ja ne molemmat naiset, joiden kuulimme kysyvän tietä Saint-Clauden kadulle, olivat nyt kreivitär de la Motte de Valoisin asunnossa.

"Kenet minun pitää ilmoittaa kreivittärelle?" kysyi Clotilde valaisten kynttilällä naisten kasvoja uteliaasti, vaikka tosin kunnioittavasti.

"Ilmoittakaa eräs nainen hyväntekeväisyysseurasta", vastasi vanhempi tulijoista.

"Pariisista?"

"Ei; Versaillesista."

Clotilden jäljestä astuen vieraat joutuivat valaistuun huoneeseen juuri sillä hetkellä, kun Jeanne de Valois vaivaloisesti nousi nojatuolistaan tervehtiäkseen vieraita erittäin kohteliaasti.

Clotilde siirsi lähemmäs molemmat muut nojatuolit, jotta tulijat saisivat valita istumapaikkansa, ja vetäytyi eteiseen harkitsevan hitaasti, mistä saattoi aavistaa hänen aikovan oven takana kuunnella nyt alkavaa keskustelua.

III

JEANNE DE LA MOTTE DE VALOIS

Jeanne de la Motten ensi huolena, voidessaan säädyllisesti taas kohottaa katseensa, oli tarkastaa, millaisten ihmisten kanssa hän nyt joutui tekemisiin.

Vanhempi tulijoista saattoi, kuten olemme maininneet, olla kolmenkymmenen tai kahdenneljättä ikäinen; hän oli huomattavan kaunis, vaikka hänen piirteissään kaikkialla ilmenevä kopeus tietysti riisti kasvoilta osan sitä viehätystä, joka niissä olisi voinut olla. Näin ainakin Jeanne päätteli siitä vähästä, mitä sai nähdä vieraan kasvoja.

Vieras näet oli, valiten mieluummin nojatuolin kuin sohvan, asettunut kauas lampunvalosta, istuen nurkassa, ja venyttänyt otsansa eteen huppukauluksen reunaa niin, että se heitti varjoa hänen kasvoilleen.

Mutta pään ryhti oli niin ylpeä, katse niin vilkas ja niin luonnollisesti avoin, että yksityispiirteitten ollessa piilossakin tulijan saattoi kokonaisuuden nojalla huomata olevan kaunista ja varsinkin ylhäistä sukua.

Hänen seuralaisensa, ainakin näyttäen vähemmän aralta, vaikka oli neljää, viittä vuotta nuorempi, ei salannut todellista kauneuttaan.

Ihonvärin ja piirteitten puolesta ihailtavat kasvot; ohimot paljastava hiuslaite, joka antoi soikeiden kasvojen esiintyä kaikessa sulossaan; suuret sinisilmät, jotka olivat kirkkaan tyynet ja samalla syvälle näkevät; miellyttävä suu, jolle luonto oli suonut vilpittömyyden ja kasvatus ja seurustelu hienotunteisuuden; nenä, jonka ei tarvinnut muotonsa vuoksi kadehtia mediciläistä Venusta. — Kaikki tämä selvisi Jeannen nopealle silmäykselle. Harhaillen sitten muihin yksityiskohtiin kreivitär saattoi havaita, että nuoremmalla naisella oli hienompi ja notkeampi vartalo kuin toisella, laajempi ja ääriviivoiltaan uhkeampi povi ynnä pullea käsi, kun taas vanhemman käsi oli jäntevä ja hieno.

Jeanne de Valois teki nämä huomiot muutamissa sekunneissa, siis nopeammin kuin olemme ehtineet ne tässä luetella. Sitten hän kysyi hiljaisella äänellä, mikä onnellinen seikka oli antanut aihetta vieraiden tuloon. Nämä katsahtivat toisiinsa, ja vanhemman annettua merkin vastasi nuorempi nainen:

"Rouva… olette kai naimisissa?"

"Minulla on, madame, kunnia olla kelpo aatelismiehen, kreivi de la Motten puoliso."

"No niin, rouva kreivitär, me olemme erään hyväntekeväisyyslaitoksen johtajattaria. Meille on teidän tilastanne kerrottu semmoista, mikä herättää osanottoa, ja senvuoksi olemme halunneet saada tarkkoja lisätietoja teistä ja oloistanne."

Jeanne viivytteli vastausta hetkisen.

"Hyvät rouvat", lausui hän huomaten toisen vieraan olevan varuillaan, "tuossa näette Henrik III:n muotokuvan. Hän oli esi-isäni veli, sillä minä olen todellakin Valois-sukua, kuten teille lienee sanottu."

Ja nyt hän odotti uutta kysymystä luoden vieraisiinsa katseen, jossa oli jonkinlaista ylpeätä nöyryyttä.

"Onko totta, kuten sanotaan, madame", kuului vanhemman naisen vakava ja lempeä ääni, "että äitinne oli portinvartijana eräässä Fontette-nimisessä talossa, lähellä Bar-sur-Seineä?"

Jeanne punastui tästä muistosta, mutta vastasi hämmentymättä:

"Se on totta, madame, äitini oli Fontette nimisen talon portinvartija."

"Niinkö?" ihmetteli kysyjä.

"Ja kun äitini Marie Fossel oli harvinaisen kaunis", jatkoi Jeanne, "rakastui häneen isäni ja nai hänet. Isäni puolelta minä olen ruhtinaallista sukua. Madame, isäni kuului Saint-Remy de Valoisin sukuun, polveutuen suoraan niistä Valoiseista, jotka ovat olleet kuninkaina."

"Mutta kuinka olette joutunut näin hädänalaiseen tilaan, madame?" tiedusti sama nainen, joka oli ennenkin kysynyt.

"Valitettavasti se on hyvinkin helppo käsittää."

"Minä kuuntelen."

"Ette voi olla tietämättä, että Henrik IV:n noustua valtaistuimelle, jolloin kruunu siirtyi Valois-suvulta Bourboneille, vallasta syöstyllä perheellä oli vielä muutamia jälkeläisiä, tosin jokseenkin tuntemattomia, jotka kuitenkin epäämättä olivat samaa alkuperää kuin nuo neljä niin onnettoman lopun saanutta veljestä."

Molemmat vieraat nyökkäsivät, ikäänkuin myöntämisen merkiksi.

"Nämä Valois-suvun jälkeläiset", jatkoi Jeanne, "jotka huomaamattomina pelkäsivät herättävänsä uuden kuningasperheen epäluuloa, vaihtoivat Valois-nimensä nimeen Remy erään maatilan mukaan, ja tämännimisinä heitä tavataan sukuluettelossa Ludvig XIII:n ajoista viimeisenedelliseen Valoisiin, isoisääni, saakka, joka nähdessään kuningasvallan vakaantuneen ja entisen suvun joutuneen unohduksiin ei enää katsonut olevan syytä riistää itseltään ainoata perintöään, mainehikasta nimeä. Hän siis otti jälleen nimen Valois, pysyen sennimisenä kaukana maaseudulla, tuntematonna ja köyhyydessä, eikä Ranskan hovissa kukaan kuvitellut, että syrjässä valtaistuimen loisteesta yhä oleskeli Ranskan entisten, ellei kuuluisimpien, niin ainakin kovaonnisimpien kuningasten jälkeläinen."

Tähän Jeanne pysähtyi. Hän oli puhunut kaunistelematta ja liioittelematta, johon seikkaan kuulijat panivat huomiota.

"Varmaankin teillä on todisteenne hyvässä kunnossa, madame", sanoi vanhempi vieraista lempeästi, luoden tarkkaavan katseen siihen, joka sanoi itseään Valoisien jälkeläiseksi.

"Oi, madame", vastasi tämä katkerasti hymyillen, "todisteista ei ole puutetta. Isäni toimitti ne täyteen kuntoon ja kuollessaan, jätti ne kaikki minulle, kun ei muuta perintöä ollut, mutta mitä etua siitä on, vaikka voikin näyttää toteen tarpeettoman tai sellaisen totuuden, jota ei kukaan tahdo tunnustaa?"

"Isänne on siis kuollut?" kysyi nuorempi vieras.

"Niin on, surullista kyllä."

"Maaseudullako?"

"Ei, madame."

"Siis Pariisissa?"

"Niin."

"Tässäkö asunnossa?"

"Ei, madame; isäni, parooni de Valois, kuningas Henrik III:n veljen jälkeläinen, kuoli kurjuuteen ja nälkään."

"Mahdotonta!" huudahtivat vieraat yhtaikaa.

"Eikä täällä", jatkoi Jeanne, "ei tässä köyhässä kodissa, ei omassa vuoteessaan, kuinka kehno se liekään ollut, vaan viheliäisimpien, onnettomimpien vierustoverina. Isäni kuoli Pariisin Hôtel-Dieussä." [Köyhäinsairaala. — Suom. ]

Molemmat vieraat päästivät hämmästyksen huudon, jossa kuului kauhua.

Mielissään vaikutuksesta, jonka oli aikaansaanut taitavalla esityksellään ja tämän loppuponnella, Jeanne pysyi liikkumatta, silmät maahan luotuina ja käsi riipuksissa.

Vanhempi tulijoista tarkasteli häntä kiinteästi ja älykkäästi, mutta kun ei havainnut tässä niin yksinkertaisessa ja luonnollisessa murheessa mitään veijauksen tai halpamaisuuden tapaista, alkoi hän taas puhua:

"Kertomuksestanne päättäen, madame, teillä on ollut kovin suuria suruja, ja varsinkin isänne kuolema…"

"Voi, jos kertoisin teille, madame, elämäni vaiheet, niin huomaisitte, ettei isäni kuolema ollut suurimpia surujani."

"Kuinka, madame, onko teistä siis isän menettäminen vähempiä murheita?" ihmetteli vieras ankaran näköisenä rypistäen kulmakarvojaan.

"On, madame, ja tämän sanoessani puhun kuitenkin hellänä tyttärenä. Sillä kuollessaan isäni pääsi kaikista onnettomuuksista, jotka häntä täällä maan päällä vainosivat ja yhä vainoavat hänen kovaonnista perhettään. Murehtiessani hänen kuolemaansa tunnen siis tavallaan iloa siitä ajatuksesta, että isäni on pelastunut ja ettei kuninkaiden jälkeläisen enää tarvitse leipäänsä kerjätä!"

"Leipäänsä kerjätä!"

"Niin, sen sanon häpeämättä, sillä onnettomuuksistamme ei voi syyttää isääni eikä minua."

"Mutta entä äitinne?"

"Yhtä suoraan, kuin juuri sanoin teille kiittäväni Jumalaa siitä, että hän kutsui luokseen isäni, voin lausua pahoittelevani, että Jumala on jättänyt äitini elämään."

Vieraat silmäilivät toisiaan, melkein väristen näin oudosta puhetavasta.

"Olisiko epähienoa, madame, pyytää teiltä tarkempaa selontekoa kovaonnisesta elämästänne?" kysyi vanhempi nainen.

"Epähienoa olisi minun puoleltani, jos väsyttäisin teitä luettelemalla kärsimyksiä, jotka eivät mitenkään voi kiinnittää mieltänne."

"Minä kuuntelen teitä", lausui majesteettisesti vanhempi vieras, johon nuorempi samassa loi varoittavan silmäyksen.

Rouva de la Motte oli myös hämmästyen huomannut, että toisen naisen äänessä oli käskevä sointu.

"Niin, minä kuuntelen siis", uudisti vieras hillitymmin, "jos tahdotte olla niin hyvä ja kertoa."

Ja tahtomattaankin tehden vastenmielisyyttä osoittavan liikkeen, joka epäilemättä johtui vihantunteesta, siirteli näin puhunut nainen hartioiden hytistessä jalkojaan, joita kosketus kylmään kivilattiaan jäädytti. Silloin nuorempi sysäsi hänen eteensä nojatuolinsa alla olevan jonkinlaisen jalkamaton, mutta tämä huomaavaisuus sai häneltä osakseen nuhtelevan katseen.

"Pitäkää matto itseänne varten, sisar, te olette minua arempi."

"Anteeksi, madame", sanoi kreivitär de la Motte, "olen äärettömästi pahoillani siitä, että vilustutte, mutta puut ovat viimeksi taas kallistuneet kuudella livrellä, niin että ne nyt maksavat seitsemänkymmentä livreä kuorma, ja minun varastoni loppui jo viikko sitten."

"Lausuitte äsken, madame", palasi jälleen asiaan vanhempi vieras, "olevanne pahoillanne siitä, että teillä on äiti."

"Niin, sellainen herjaus kaipaa tietysti selitystä, eikö niin, madame?" vastasi Jeanne. "Ja selityksen saattekin, koska olette sitä halunnut."

Kreivittäreltä kysynyt nyökäytti päätään myöntävästi.

"Minulla on jo ollut kunnia teille sanoa, madame, että isäni otti vaimokseen alempisäätyisen naisen."

"Niin, hän nai portinvartijansa."

"Aivan niin. Äitini, Marie Fossel, jonka olisi pitänyt olla ylpeä ja kiitollinen näin osoitetusta kunniasta, rupesi kuitenkin tuottamaan isälleni turmiota, mitä ei ollutkaan vaikea toteuttaa, hän kun tahtoi sillä vähällä, mitä hänen puolisonsa omisti, tyydyttää ylellisiä halujaan. Saatuani isäni myymään viimeisenkin maapalansa hän uskotteli isälleni, että tämän oli lähdettävä Pariisiin vaatimaan itselleen nimensä mukaisia oikeuksia. Helppo oli viekoitella isäni, joka kenties myös luotti kuninkaan oikeudenmukaisuuteen. Hän siis saapui tänne muutettuaan rahaksi omaisuutensa pienet jätteet."

— Paitsi minua oli vanhemmillani vielä poika ja toinen tytär. Poika, yhtä onneton kuin minä, viettää mitätöntä elämää armeijassa, sen alimmilla asteilla; sisarparkani jätettiin hyljättynä lähtöpäivän aattoiltana kumminsa, erään maalaisen, talon edustalle.

— Matka vei sen pienen rahamäärän, mikä meille oli jäänyt. Isäni nääntyi tehdessään turhia ja hyödyttömiä anomuksia. Tuskin häntä edes näki kotona, missä hän kurjuutta mukanaan tuoden tapasi vain kurjuutta. Hänen poissa ollessaan äiti, joka tarvitsi uhria, purki häijyyttään minua vastaan. Aluksi hän moitti minua siitä, että nautin ruuasta osan. Vähitellen pidin parempana syödä vain leipää tai olla ihan syömättä kuin istuutua kurjaan pöytään. Mutta äidiltäni ei puuttunut aiheita rangaistuksiin: pienimmästäkin hakauksesta, sellaisesta, josta toinen äiti olisi vain hymähtänyt, minun äitini löi minua. Luullen minua auttavansa jotkut naapurit ilmaisivat isälle, kuinka pahasti minua kohdeltiin. Isä koki minua puolustaa äitiäni vastaan, mutta ei käsittänyt, että hänen suojeluksensa teki hetkellisestä vihollisestani ikuisen syöjättären. Valitettavasti en osannut isääni neuvoa omaksi edukseni, kun olin liian nuori, liian lapsellinen. Osakseni tuli tuska, siinä kaikki.

— Isäni sairastui, niin että hänen oli pakko pysyä aluksi kotona, sitten vuoteessa. Silloin minut vietiin ulos isäni huoneesta, koska muka väsytin häntä enkä voinut hillitä liikkumishaluani, joka on lapsessa luonnollinen. Ja kun olin poissa hänen huoneestaan, jouduin taas äitini varaan. Hän opetti minulle erään lauseen päntäten sitä päähäni iskuilla ja mustelmilla; kun sitten osasin ulkoa tuon nöyryyttävän lauseen, jota vaistomaisesti en tahtonut muistaa, — kun silmäni olivat itkusta punaiset, talutti hän minut alas portille, ja kun kadulle ilmestyi joku hyvinpuettu henkilö, sysäsi äitini minut häntä kohti käskien toistamaan hänelle saman lauseen, ellen tahtoisi saada selkääni, niin että kuolisin.

"Voi hirveätä!" kuiskasi nuorempi vieras.

"Mikä lause se oli?" kysyi vanhempi nainen.

"Se kuului näin", selitti Jeanne. "Hyvä herra, säälikää pientä orpotyttöä, jonka esi-isä on ollut Henri de Valois."

"Hyi sentään!" huudahti vanhempi vieraista inhosta käännähtäen.

"Mitä tuo lause vaikutti niihin, joiden puoleen te käännyitte?" kysyi nuorempi nainen.

"Jotkut kuuntelivat ja armahtivat minua", vastasi Jeanne. "Toiset suuttuivat ja uhkasivat. Toiset taas olivat niin hyväsydämisiä, että varoittivat minua, koska muka olin suuressa vaarassa, jos tuommoinen lause joutuisi viranomaisten korviin. Mutta minä tunsin vain yhden vaaran — sen, että olisin äidille tottelematon. Minussa oli vain yksi pelko — se, että saisin selkääni."

"Mitä sitten tapahtui?"

"Ah, madame, äitini toivo toteutui. Minä toin kotiin hiukan rahaa, ja isäni sai nähdä edes muutamaksi päiväksi lykkääntyvän sen kauhean muutoksen, joka häntä odotti: sairaalaan joutumisen."

Vanhemman vieraan piirteet kiristyivät, ja nuoremman silmiin tuli kyyneliä.

"Vaikka tämä inhottava ammatti tuotti isälle hiukan lievitystä, nousi mieleni sitä vastaan lopulta kapinaan. Eräänä päivänä en enää juossut ohikulkijani perässä vaivaamassa heitä tavallisella lauseellani, vaan istuuduin kadunkulmaan suojakiven juurelle, pysyen siinä osan päivää kuin menehtyneenä. Illalla palasin kotiin tyhjin käsin. Äiti löi minua niin, että seuraavana päivänä makasin sairaana. Silloin olivat isältäni kaikki keinot lopussa, ja hänet täytyi viedä Hôtel Dieuhön, jossa hän kuoli."

"Kauhea kertomus!" mutisivat molemmat vieraat.

"Mitä sitten teitte, kun isänne oli kuollut?" kysyi nuorempi nainen.

"Jumala armahti minua. Kun isä-parkani kuolemasta oli kulunut noin kuukausi, katosi äitini rakastajansa, erään sotamiehen kanssa jättäen meidät, veljeni ja minut, oman onnemme nojaan."

"Jäitte orvoiksi!"

"Voi, madame, aivan toisin kuin muut lapset, me olimme orpoja vain niin kauan, kuin meillä oli äiti. Julkinen hyväntekeväisyys alkoi pitää meistä huolta. Mutta kun kerjuu oli meistä inhottavaa, kerjäsimme vain sen verran kuin tarvitsimme. Jumala on käskenyt kaikkien luotujensa elää."

"Valitettavasti!"

"Mitä teille vielä kertoisin, madame? Kerran minulla oli onni kohdata vaunut, jotka hitaasti nousivat rinnettä ylös Saint-Marcelin etukaupungissa; takana seisoi neljä lakeijaa; vaunuissa istui kaunis, vielä nuori nainen; ojensin häntä kohti käteni, ja hän kyseli minulta; vastaukseni ja nimeni herättivät hänessä kummastusta, sitten epäilystä. Annoin hänelle osoitteeni ja tietoja. Jo päivää myöhemmin hän tiesi, etten ollut valehdellut. Hän otti meidät molemmat, veljeni ja minut, huostaansa, sijoitti veljeni erääseen rykmenttiin ja minut ompeluliikkeeseen. Näin pelastuimme molemmat nälkäkuolemasta."

"Eikö se nainen ollut rouva Boulainvilliers?"

"Juuri hän."

"Luullakseni hän on jo kuollut?"

"Niin on, ja hänen kuolemansa on taas syössyt minut kurjuuteen."

"Mutta hänen miehensä on vielä elossa ja rikas."

"Hänen miehensä on juuri syypää niihin kärsimyksiin, joita sain kokea nuorena tyttönä, samoin kuin lapsena olin kärsinyt äitini vuoksi. Suuremmaksi varttuneena lienen saanut hieman kauneutta; hän sen huomasi ja tahtoi hyvistä töistään palkintoa, jota en hänelle suonut. Näihin aikoihin rouva de Boulainvilliers kuoli, ja minä, joka olin naitettu urhealle ja kelvolliselle sotilaalle, herra de la Mottelle, jouduin miehestäni erilläni hyljätymmäksi kuin isäni kuoltua."

"Siinä on kertomus elämäni vaiheista, madame. Olen sitä lyhentänyt: kärsimysten luetteleminen käy aina ikäväksi onnellisille, vaikka nämä olisivat sääliväisiä, kuten te, hyvät rouvat, näytte olevan."

Tätä rouva de la Motten kertomuksen loppuosaa seurasi pitkä äänettömyys, jonka vihdoin katkaisi vanhempi tulijoista.

"Entä miehenne, mitä hän tekee?"

"Mieheni on Bar-sur-Auben varusväessä; hän palvelee santarmistossa odotellen puolestaan parempia päiviä."

"Olette kai esittänyt anomuksia hoviin?"

"Olen kyllä."

"Eikö Valois-nimi, asianmukaisesti todistettuna, ole herättänyt myötätuntoa?"

"En tiedä, madame, mitä tunteita nimeni lienee herättänyt, sillä yhteenkään anomukseeni en ole saanut vastausta."

"Tottahan olette tavannut ministereitä, kuninkaan, kuningattaren?"

"En ketään. Kaikkialla turha yritys", vastasi rouva de la Motte.

"Mutta ettehän voi kerjuulla elää!"

"En, madame, siitä olen vieraantunut. Mutta…"

"Mutta mitä?"

"Voin kuolla nälkään kuten isäni."

"Onko teillä lapsia?"

"Ei, madame, ja jos mieheni saa surmansa kuninkaan palveluksessa, pääsee ainakin hän kunnialla eroon kärsimyksistämme."

"Suokaa anteeksi, madame, että palaan erääseen kohtaan — voitteko esittää päteviä todisteita sukuperästänne?"

Jeanne nousi, penkoi eräästä lipastosta ja otti esille muutamia papereita, jotka antoi kysyjälle. Mutta tahtoen käyttää hyväkseen sitä hetkeä, jolloin vieras asiakirjoja tutkiakseen lähestyisi valoa ja täysin paljastaisi kasvonsa, ilmaisi Jeanne tarkoituksensa kiertämällä lampunsydäntä korkeammalle, jotta olisi parempi lukea.

Silloin vieras, ikäänkuin valo rasittaisi hänen silmiään, käänsi selkänsä lamppuun ja siis rouva de la Motteen päin. Siinä asennossa hän tarkoin luki ja vertaili papereita yksitellen.

"Mutta, madame", sanoi hän, "tässä on vain jäljennöksiä enkä näe ainoatakaan alkuperäistä todistusta."

"Alkuperäiset asiakirjat ovat talletettuina varmaan paikkaan, ja minä toisin ne nähtäväksi…"

"Jos siihen olisi tärkeä syy?" sanoi vieras hymyillen.

"Varmaankin on se syy tärkeä, joka minulle toimittaa kunnian nähdä teidät luonani, mutta ne asiakirjat, joista nyt on puhe, ovat minulle niin suuriarvoisia, että…"

"Ymmärrän. Niitä ette voi jättää kelle hyvänsä oudolle."

"Ah, madame", huudahti kreivitär saatuaan nyt vilaukselta nähdä suosijattarensa kunnioitustaherättävät kasvot, "minusta ei tunnu, että te olette outo ihminen."

Ja heti hän kiireesti aukaisi toisen lipaston, laukaisi jousen avulla esille salaisen laatikon ja otti siitä todistusten kantakirjat, jotka oli huolellisesti kätketty Valois-suvun vaakunalla koristettuun salkkuun.

Vieras rupesi niitä tutkimaan tarkkaavaisesti ja sanoi sitten:

"Olette oikeassa, nämä asiakirjat ovat täysin pätevät; kehoitan teitä jättämään ne asianomaiseen virastoon."

"Ja mitä luulette minun niillä saavuttavan, madame?"

"Epäilemättä eläkkeen itsellenne ja virkaylennyksen herra de la Mottelle, jos hän aatelismiehenä vähänkään omasta puolestaan osoittaa kuntoa."

"Puolisoni on maineeltaan nuhteeton, madame, eikä ole sotilaana koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiaan."

"Se riittää, madame", lausui vieras verhoten taas kasvonsa näkymättömiin.

Rouva de la Motte tarkkasi huolestuneena jokaista hänen liikettään. Hän näki vieraan penkovan taskuaan, ja sieltä tuli aluksi esille se kirjailtu nenäliina, joka oli kasvoja verhonnut, kun reessä kiidettiin pitkin bulevardia, ja sitten pieni, noin tuuman paksuinen ja muutaman tuuman pituinen rahakäärö.

Hyväntekeväinen nainen laski käärön lipastolle sanoen:

"Hyväntekeväisyysseuran toimisto on valtuuttanut minut tarjoomaan teille, madame, tämän vähäisen avustuksen, odottaessanne tuntuvampaa apua."

Rouva de la Motte katsahti kääröön.

"Kolmen livren rahoja", ajatteli hän, "ainakin viisikymmentä, ellei juuri sataa. Kas vaan, niin sitä meille taivaasta putoo sataviisikymmentä tai ehkä kolmesataa livreä. Mutta sata ei mahtune noin lyhyeen kääröön; ja viidellekymmenelle se on liian pitkä."

Hänen tehdessään näitä huomioita olivat molemmat vieraat siirtyneet ulommaiseen huoneeseen, missä Clotilde torkkui tuolilla lähellä kynttilää, jonka punertava ja suitsuava sydän kohosi juoksevan talikerroksen keskeltä.

Kitkerä ja ellottava lemu tarttui vanhemman vieraan kurkkuun. Hän pisti hätäisesti kätensä taskuun ja otti sieltä pienen pullon.

Mutta Jeannen huutaessa Clotildea nimeltä tämä heräsi ja tarttui kynttilänpätkään molemmin kourin. Hän piti sitä ylhäällä kuin valotornia, valaistakseen pimeitä portaita, vaikka vieraat estelivät sanoen tukehtuvansa.

"Näkemiin asti, rouva kreivitär!" huusivat lähtijät ja riensivät rappusia alas.

"Missä voin saada kunnian lausua teille kiitokseni, hyvät rouvat?" kysyi Jeanne de Valois.

"Siitä saatte sanan", vastasi vanhempi vieras kiirehtien alaspäin niin nopeasti kuin suinkin pääsi.

Ja pian heidän askeleensa häipyivät kuulumattomiin.

Rouva de Valois lähti takaisin huoneeseensa maltittomasti haluten varmuutta, olivatko hänen arvelunsa rahakääröstä oikeita. Mutta hänen astuessaan ensimmäisen huoneen lävitse kalahti hänen jalkaansa jokin esine vierähtäen matolta, jota käytettiin tukkimaan eteisen oven ja lattian välistä rakoa.

Kumartua, siepata esine, rientää lampun ääreen — se oli kreivitär de la Motten ensi ajatus.

Löydetty esine oli pyöreä, laakea, jokseenkin yksinkertaisesti koristettu kultarasia. Sisässä oli muutamia pastilleja hyvänhajuista suklaata. Mutta niin laakea kuin se olikin, saattoi heti havaita, että siinä oli kaksinkertainen pohja, jonka salaista ponninta kreivittären kesti jonkun aikaa hakea.

Viimein hän löysi pontimen ja painoi sitä. Heti tuli näkyviin naisen muotokuva, joka säteili uljasta, majesteettisen ankaraa kauneutta ja jolle saksalainen hiuslaite ja komea, ritarimerkin kaltainen kaulanauha antoi hämmästyttävän vieraan näön.

Rasian kannessa oli kirjaimista M ja T yhteen sovitettu nimimerkki laakerikruunun ympäröimänä.

Kun muotokuva muistutti äskeisen vieraan, rouva de la Motten hyväntekijättären kasvoja, oletti hän sitä hänen äitinsä tai isoäitinsä kuvaksi, ja myönnettävä on, että hän ensi kiireessä juoksi portaille kutsumaan vieraita takaisin. Mutta juuri silloin kuului portti sulkeutuvan.

Sitten hän riensi akkunan luo huutaakseen heille, koska oli liian myöhäistä heitä enää tavoittaa. Mutta Saint-Clauden kadun päässä, missä se päättyi Saint-Louisin katuun, hän saattoi vain nähdä keveiden kääsien ajavan poispäin.

Kun kreivittärellä ei enää ollut toivoa saada suosijoitaan kutsutuiksi takaisin, silmäili hän rasiaa uudestaan, päättäen toimittaa sen Versaillesiin. Sitten hän tarttui rahakääröön, joka oli laskettu lipastolle.

"Enpä erehtynyt", ajatteli hän; "siinä onkin vain viisikymmentä kolikkoa."

Ja auki reväisty käärepaperi vierähti lattialle.

"Kultarahoja! Kahden louisdorin rahoja!" huudahti kreivitär. "Viisikymmentä kappaletta! Kaksituhatta neljäsataa livreä!"

Hänen silmissään kuvastui mitä ahnein riemu, kun taas Clotilde, lumottuna nähdessään enemmän kultaa kuin oli ikinä ennen nähnyt, seisoi suu auki ja kädet ristissä.

"Sata louisdoria!" toisti rouva de la Motte. "Nuo naiset ovat siis kovin rikkaita! Kyllä minä saan heidät selville!"

IV

BÉLUS

Rouva de la Motte ei ollut erehtynyt luullessaan, että äsken näkemänsä kääsit veivät pois hänen molemmat suosijattarensa.

Nämä olivat todellakin talon edustalla tavanneet senaikuiset kääsit, joissa oli suuret pyörät, kevyt koppa, jalkapeite korkealla ja takana mukava istuin palvelijalle. Valjaissa oli komea irlantilainen, typpöhäntäinen ruunikko, joka oli hyvässä lihassa. Ajoneuvot oli Saint-Clauden kadulle tuonut sama palvelija, joka oli ohjannut rekeä ja jota oli nimitetty Weberiksi, kuten olemme edellä kuulleet.

Naisten saapuessa paikalle piteli Weber hevosta suitsista ja koetti parhaansa mukaan hillitä tätä virmaa juoksijaa, joka tuimasti polki yön lähestyessä yhä kovettuvaa lunta. Nähdessään naiset Weber sanoi:

"Madame, minä olin käskenyt valjastaa Scipion, jota on hyvin helppo ohjata, mutta Scipio nyrjäytti jalkansa eilen illalla, eikä jäänyt muita kuin Bélus, ja tämä on kiusallinen."

"No minun puolestani", vastasi vanhempi naisista, "sillä ei ole väliä; tiedättehän, Weber, että minä olen tottunut ajamaan."

"Tiedän kyllä, että madame ohjaa oikein hyvin, mutta keli on kovin hankala. Minne madame ajaa?"

"Versaillesiin."

"Siis bulevardin kautta?"

"Ei suinkaan, Weber. Nyt on pakkanen, ja bulevardeilla olisi kai iljannetta. Kaduilla sensijaan ei ole niin vaikea kulkea, kun tuhannet jalkamiehet ovat polkeneet lunta. Kas niin, Weber, lähdetään nyt heti."

Weber hillitsi hevosta, kun naiset ketterästi nousivat kääseihin; sitten hän hypähti takaistuimelle ja ilmoitti olevansa valmiina.

Vanhempi naisista kääntyi silloin seuralaisensa puoleen ja kysyi:

"Sanokaapa nyt, Andrée, mitä siitä kreivittärestä ajattelette?"

Samassa hän hellitti ohjaksia, ja hevonen lähti kuin salama liikkeelle ja kääntyi Saint-Louisin kadun kulmasta.

"Minusta näyttää, madame", vastasi Andréeksi nimitetty nainen, "että rouva de la Motte on köyhä ja kovin onneton."

"Hyvin kasvatettu, eikö niin?"

"Epäilemättä."

"Olette häntä kohtaan kylmä, Andrée."

"Jos täytyy tunnustaa, niin hänen piirteissään on jotakin ovelaa, mikä ei minua miellytä."

"Te olette epäluuloinen, Andrée, sen kyllä tiedän; teitä miellyttääkseen pitää olla täydellinen. Minun mielestäni tuo pikku kreivitär on mielenkiintoinen ja yksinkertainen ylpeydessään ja nöyryydessään."

"Se on hänen onnekseen, madame, kun on osannut miellyttää teidän…"

"Varokaa!" huudahti nainen kääntäen äkkiä hevostaan syrjään, kun Saint-Antoinen kadun kulmassa muuan kantaja oli joutua sen alle.

"Varokaa!" huusi myös Weber ukkosenäänellä.

Ja kääsit jatkoivat taas kulkuaan.

Mutta mies, joka oli pelastunut onnettomuudesta, kuului kiroilevan, ja siihen liittyi kuin kaikuna useita nurisevia ääniä kannattaakseen häntä mitä vihamielisimmillä huudoilla kääsejä vastaan.

Muutamissa sekunneissa oli Bélus jättänyt emäntänsä ja herjaajain välille koko sen alan, joka ulottuu Saint-Cathérinen kadulta Baudoyer-torille.

Kuten tunnettua, haaraantuu tie tässä, mutta taitava ajajatar poikkesi päättävästi Tixérandrie-kadulle, vaikka se on väkirikas, ahdas, eikä vähääkään ylimyksellinen.

Huolimatta hänen usein toistuneista varoitushuudoistaan ja Weberin ärjymisestä kuultiin siellä yhtä mittaa jalkamiesten taholta:

"Vietävän kääsit!… Hiiteen ne kääsit!"

Bélus kulki siitä kuitenkin lävitse, ja hento naiskäsi pani sen juoksemaan nopeasti ja varsinkin taitavasti lumisohjossa tai vielä vaarallisemmalla kohvajäällä purojen ja kuoppien poikki.

Vastoin kaikkea pelkoa ei kuitenkaan sattunut tapaturmaa; etualaa valaisi heleä lyhty, jollaista ylellisyyttä poliisi ei vielä vaatinut senaikuisilta kääseiltä.

Vaikka siis ei ollut sattunut onnettomuutta, ei kolhaistu toisia ajoneuvoja tai kadunkulmien suojakiviä eikä kaadettu ainoatakaan jalkamiestä, mikä oli ihmeellistä, jatkuivat kuitenkin huudot ja uhkaukset.

Yhtä nopeasti ja onnekkaasti kuljettiin Saint-Médéricin, Saint-Martinin ja Aubry-le-Boucher-kadut.

Olisi voinut luulla, että hienompia kaupunginosia lähestyttäessä viha ylimyksellisiä kääsejä vastaan lauhtuisi.

Mutta kävi päinvastoin; heti kun Bélus oli astunut Ferronnerie-kadulle, huomasi alhaison sadatusten yhä vainoama Weber, että kääsien kulkiessa ihmisiä kerääntyi ryhmiin sivuille. Vieläpä jotkut näkyivät aikovan juosta niitä tavoittamaan.

Weber ei kuitenkaan tahtonut huolestuttaa emäntäänsä. Hän näki, kuinka kylmäverisesti ja sukkelasti tämä ohjasi hevosta pujahtamaan kaikkien niiden elottomien ja elollisten vastusten välitse, joista riippuu pariisilaisen ajajan sekä epätoivo että voitonriemu.

Bélus taas, teräksisten kintereittensä varassa, ei ollut kertaakaan edes luiskahtanut; niin hyvin osasi ohjaksia pitelevä käsi varjella sitä vieruilta ja syvennyksiltä.

Nyt ei kääsien ympärillä enää muristu, vaan räyhättiin. Ajajatar huomasi sen, ja katsoen vihamielisyyden saavan alkunsa jostakin tavallisesta syystä, kuten vaikeasta ajasta ja mielten ärtyisyydestä, hän päätti lyhentää tätä kiusausta.

Hän maiskutti kielellään, ja tämä kehoitus sai Béluksen vavahtamaan, ja sitten jatkui kulku täyttä ravia. Myymälät sivuutettiin nopeasti, ja jalkamiehet heittäytyivät syrjään.

"Varokaa! varokaa!" kuului lakkaamatta.

Kääsit olivat jo saapuneet lähelle Palais-Royalia ja juuri kiitäneet ohi Coq-Saint-Honorén kadun, jonka suulla kaunein luminen kartiopatsas vielä jokseenkin ylpeästi piti pystyssä suojasään supistamaa huippuaan, joka oli kuin karamelli, kun lapsi on imemällä sitä suipentanut.

Patsaassa oli ylimpänä koristeena tuuhea, tosin jo hieman haalistunut nauhatöyhtö, ja siihen oli kiinnitetty kahden lyhdyn välissä kieppuva taulu, johon tämän kaupunginkorttelin julkinen kirjuri oli pelkillä "suurilla" kirjaimilla piirtänyt seuraavat neljä säettä:

Kuningatar niin viehkeän ylväs kuninkaan lempeän vierell' on; ei häivy kuin tää hetken pylväs sun kansasi rakkaus rajaton.

Tällä kohtaa Bélus tapasi ensimmäisen vakavan esteen. Muistopatsasta ruvettiin juuri valaisemaan ilotulituksella, ja sen ympärille oli kasaantunut paljon uteliaita, joiden tiheän joukon lävitse ei voinut ravata. Täytyi siis antaa hevosen kulkea käyden.

Mutta Béluksen oli nähty tulevan salamannopeasti ja kuultu ne huudot, jotka sitä saattoivat, ja vaikka sen juoksu oli esteen sattuessa jyrkästi pysäytetty, tuntui kääsien näkeminen tekevän kansanjoukkoon mitä pahimman vaikutuksen. Kuitenkin ihmiset vielä jakaantuivat kahtaalle.

Mutta jääpatsaan jälkeen ilmestyi kansankokous toisesta syystä.

Palais-Royalin ristikkoportit olivat auki, ja pihalla oli suunnattomien rovioiden ääressä lämmittelemässä kokonainen armeija kerjäläisiä, joille Orleansin herttuan lakeijat jakelivat keittoa savimaljoissa.

Mutta vaikka lämmitteleviä ja syöjiä olikin paljon, oli kuitenkin enemmän niitä, jotka katselivat heidän syömistään ja lämmittelemistään. Pariisissa onkin tapana, että mitä tahansa joku tekee, aina hän saa katselijoita.

Voitettuaan ensi esteen, oli kääsien siis pakko pysähtyä toisen eteen, niinkuin laivan käy karien keskellä.

Nyt ne huudot, jotka tähän asti olivat vain epäselvänä meluna tulleet molempien naisten korviin, kuuluivat selvästi räyhääjien joukosta.

Huudettiin:

"Alas kääsit! Alas musertajat!"

"Meillekö noin huudetaan?" kysyi ohjaksissa oleva nainen seuralaiseltaan.

"Pelkään, madame, että todellakin niin on laita", vastasi tämä.

"Olemmeko ketään musertaneet?"

"Emme ketään."

"Alas kääsit! Alas musertajat!" kirkui joukko vimmoissaan.

Nousi myrsky, hevosen suitsiin tartuttiin, ja Bélus, joka ei suvainnut töykeiden käsien kosketusta, hyppi pystyyn ja korskui kauheasti.

"Komisariuksen luo, komisariuksen luo!" ulvoi muuan ääni.

Molemmat naiset silmäilivät toisiaan hämmästyneinä.

Heti toistivat tuhannet äänet:

"Komisariuksen luo!"

Sillä välin kurkistivat jotkut uteliaat kuomin alle, ja kohta kuului joukossa huomautuksia.

"Ahaa, siinä on naisia!" sanoi muuan.

"Niin, nukkeja, jonkun Soubisen omia tai jonkun d'Henninin hempukoita."

"Oopperanaisia, jotka luulevat saavansa ajaa köyhien yli kun niillä on kymmenen tuhatta livreä kuussa, millä voi maksaa sairaalan laskun."

Tälle viimeiselle letkaukselle hurrattiin riivatusti.

Kumpaankin naiseen tämä kohtaus vaikutti eri tavalla. Toinen vetäytyi syvemmälle kääseihin kalpeana ja vavisten. Toinen pisti rohkeasti päänsä esille rypistäen kulmakarvojaan ja huulet yhteen puristettuina.

"Voi, madame, mitä aiotte?" huudahti hänen seuralaisensa ja veti häntä takaisin päin.

"Poliisikomisariuksen luo!" kirkuivat raivostuneimmat edelleen, "jotta niistä otetaan selko."

"Voi, voi, madame, nyt olemme hukassa", kuiskasi nuorempi nainen.

"Rohkeutta, Andrée, rohkeutta vain!" vastasi toinen.

"Mutta teidät nähdään, ehkä tunnetaan!"

"Katsokaa takaruudusta, onko Weber vielä paikallaan."

"Hän koettaa astua maahan, mutta joukko piirittää häntä; kuitenkin hän pitää puoliaan. Kah, nyt hän jo tulee."

"Weber, Weber, auttakaa meitä astumaan ulos", sanoi nainen saksaksi.

Kamaripalvelija totteli, ja pari kertaa sysättyään hartioillaan tungettelijat tieltään hänen onnistui avata kääsien jalkapeite.

Molemmat naiset hypähtivät kevyesti maahan.

Sillä välin joukko kävi hevosen ja kääsien kimppuun, joiden koppaa ruvettiin särkemään.

"Mutta mitä ihmettä nyt on tekeillä?" jatkoi vanhempi nainen yhä saksaksi. "Ymmärrättekö tekään siitä mitään, Weber?"

"Kunniani kautta, madame, en vähääkään", vastasi palvelija, jolta saksan kieli sujui paljoa paremmin kuin ranska ja joka samalla jakeli kelpo potkuja pitääkseen hyökkääjiä loitolla.

"Eiväthän nuo ole ihmisiä, vaan villipetoja!" puhui nainen edelleen saksankielellä. "Mitä heillä on minua vastaan, sanokaapa!"

Sillä hetkellä kuului kohtelias ääni, joka oli merkillisesti ristiriidassa kaikkialta tulevien uhkausten ja loukkausten kanssa, vastaavan heille puhtaalla saksinmurteella:

"Teitä, madame, syytetään siitä, että rikotte tänä aamuna julkaistua poliisimääräystä, jonka mukaan ei saa ennen kevään tuloa kulkea kääseillä, ne kun ovat hyvälläkin kivityksellä vaarallisia, mutta jalkamiehille ihan murhaavat silloin, kun on iljankoa eikä niiden pyöriä voi väistää."

Nainen kääntyi katsomaan, mistä tämä ystävällinen ääni tuli uhkaavien huutojen keskeltä. Silloin hän huomasi nuoren upseerin, jonka oli varmaankin täytynyt heitä lähetäkseen rynnistellä yhtä urheasti kuin Weber ponnisteli pysyäkseen paikallaan.

Nuoren miehen hienot ja sirot piirteet, komea vartalo ja uljas ilme miellyttivät naista, joka kiirehti vastaamaan saksaksi:

"Voi, hyvä Jumala, minä en tiennyt sitä määräystä; minulla ei siitä ollut mitään tietoa."

"Oletteko ulkomaalainen, madame?" kysyi nuori upseeri.

"Olen, monsieur; mutta sanokaa, mitä nyt on tehtävä? Kääsini rikotaan."

"Täytyy antaa rikkoa, madame, ja sillaikaa pujahtaa pois. Pariisin rahvas on raivoissaan rikkaita vastaan, jotka komeilevat ylellisyydellään keskellä kurjuutta, ja tänä aamuna annetun määräyksen nojalla teidät viedään poliisikomisariuksen luo."

"Ei koskaan!" huudahti nuorempi nainen, "ei koskaan!"

"Jos niin on", huomautti upseeri nauraen, "niin käyttäkää hyväksenne aukkoa, jonka tungoksessa toimitan, ja menkää pakoon."

Nämä sanat lausuttiin niin suorasukaisesti, että molemmat muukalaiset ymmärsivät upseerin kuulleen alhaison huomautukset sellaisista tytöistä, joita herrat de Soubise ja d'Hennin elättivät. Mutta nyt ei ollut aika olla arkatuntoinen.

"Antakaa meille käsivartenne, monsieur, ja saattakaa jollekin ajuriasemalle", sanoi vanhempi nainen käskevällä äänensävyllä.

"Minäpä olen tuuminut panna hevosenne nousemaan takajaloilleen, ja kun siitä syntyy aika sekamelska, voitte sillaikaa paeta, sillä", lisäsi nuori mies, jonka teki kovasti mieli päästä eroon vaarallisen suojeluspuuhansa vastuusta, "ihmiset kyllästyvät jo kuulemaan meidän puhuvan outoa kieltä."

"Weber!" huusi nainen kovalla äänellä, "toimita niin, että Bélus nousee pystyyn ja saadaan tuo joukko pelästymään ja väistymään."

"Ja sitten, madame?"

"Sitten jäät tänne, ja me lähdemme."

"Entä jos ne särkevät vaununkopan?"

"Särkekööt, älä siitä huoli; pelasta Bélus, jos voit, ja varsinkin itsesi; muuta en pyydä."

"Hyvä on, madame", vastasi Weber.

Ja kohta hän kutitti arkahermoista irlantilaista hevosta, niin että tämä hypähti pystyyn keskellä linnanpihaa ja kaatoi kumoon innokkaimmat, jotka olivat tarttuneet suitsiin ja aisoihin. Silloin syntyi hirmuinen kauhu ja sekasorto.

"Tänne käsivartenne, monsieur", sanoi nyt nainen upseerille; "tulkaa, pikku ystäväni", lisäsi hän kääntyen Andréehen päin.

"No mennään sitten, rohkea nainen!" mutisi upseeri hiljaa ja tarjosi ihailevin mielin käsivartensa sille, joka oli sitä pyytänyt.

Muutamassa minuutissa hän oli saattanut molemmat naiset läheiselle torille, missä oli ajoneuvoja odottamassa kyytejä, ajurien torkkuessa istuimillaan ja hevosten kaivatessa, silmät puoliummessa ja päät riipuksissa, laihaa ilta-apettaan.

V

MATKA VERSAILLESIIN

Molemmat naiset olivat nyt turvassa alhaison hyökkäyksiltä, mutta oli pelättävä, että jotkut heitä seuranneet uteliaat antaisivat heidät ilmi ja uudistaisivat sellaisen kohtauksen, joka oli äsken sattunut, ja ettei enää kenties voisi niin helposti pelastua.

Nuori upseeri otti lukuun tämän mahdollisuuden, päättäen siitä, kuinka innokkaasti hän koki herättää ajuria, joka oli istuimelleen enemmän kohmettunut kuin torkahtanut.

Oli niin kauhean kylmä, että vastoin ajurien tapaa, he kun kilvan vievät toisiltaan kyytejä, ei yksikään näistä neljäkolmatta souta tunnilta vaativista kiidättäjistä edes hievahtanut, ei sekään, jota puhuteltiin.

Upseeri tarttui ajurin viheliäisen päällysnutun kaulukseen ja sai hänet lopulta kiivaasti ravistamalla selviämään jähmetyksestään.

"Halloo, kuuletko?" huusi nuori mies hänen korvaansa, kun näki hänessä elon merkkejä.

"Tässä olen, herra, tässä juuri", vastasi ajuri yhä vielä uinaillen ja horjuen istuessaan kuin juopunut.

"Minne on matka, arvoisat naiset?" kysyi upseeri, puhuen edelleen saksaa.

"Versaillesiin", vastasi vanhempi nainen samalla kielellä.

"Vai Versaillesiin!" ihmetteli ajuri. "Sanoitteko: Versaillesiin?"

"Juuri niin."

"Kai, kai Versaillesiin! Neljä ja puoli lieuetä [lieue on 4444 metriä. — Suom. ] tämmöistä iljankoa! Ei ikinä!"

"Maksetaan hyvin", selitti vanhempi saksalaisnainen.

"Siitä maksetaan", toisti upseeri ajurille ranskaksi.

"No paljonko?" tokaisi tämä kuskipenkiltään eikä näkynyt heihin erityisesti luottavan. "Herra upseeri kai ymmärtää, että tässä tarvitaan muutakin kuin ajaa Versaillesiin; sieltähän täytyy päästä myös takaisin."

"Riittääkö yksi louisdor?" ehdotti nuorempi nainen upseerille, puhuen hänkin saksaa.

"Sinulle tarjotaan louisdor", käänsi upseeri ranskankielelle.

"Yksi louisdor, ei siinä ainakaan liikaa ole", nurisi ajuri. "Sillä retkellä voin taittaa hevosiltani koivet."

"Kuules nyt, vintiö, jos ajat täältä la Muetten linnaan, ei sinulla ole oikeutta vaatia enempää kuin kolme livreä, ja sehän on jo puolitiessä. Kun lasketaan sen taksan mukaan, riittää meno- ja paluumatkasta kaksitoista livreä, mutta nyt sinulle tarjotaan kaksikymmentä neljä."

"Voi, älkää tinkikö!" pyysi vanhempi nainen. "Kaksi louisdoria, kolme, kaksikymmentä louisdoria, kunhan vain lähdetään heti eikä matkalla minnekään pysähdytä."

"Yksi louisdor riittää, madame", vastasi upseeri. Kääntyen sitten ajurin puoleen hän lisäsi:

"No olkoon, senkin lurjus, mutta alas sieltä istumasta ja aukaise vaunujen ovi!"

"Maksu ennakolta!" vaati ajuri.

"Vai sitä sinä vaadit!"

"Sitä, ja siihen minulla on oikeus."

Upseeri näytti aikovan rynnätä hänen kimppuunsa.

"Maksetaan etukäteen, maksetaan", ehätti vanhempi nainen ja pisti kiireesti käden taskuunsa.

"Voi Jumalani!" kuiskasi hän seuralaiselleen, "minulla ei olekaan kukkaroa."

"Todellako?"

"Entä te, Andrée, onko teillä kukkaronne?" Nuori nainen kopeloi nyt vuorostaan taskussaan yhtä levottomasti.

"Minä… ei minullakaan."

"Hakekaa joka taskusta."

"Ei se auta!" huudahti nuori nainen harmistuneena, sillä hän huomasi upseerin pitävän heitä silmällä tämän pulman aikana, ja kuskina istuva koiranleuka avasi jo leveän suunsa nauruun onnitellen itseään siitä, mitä mielessään ehkä piti hyvänä varokeinona.

Molemmat naiset hakivat turhaan; kumpikaan ei löytänyt edes yhtä kolikkoa.

Upseeri näki heidän hermostuvan, punastuvan ja taas kalpenevan. Tila kävi kiusalliseksi.

Naiset aikoivat jättää pantiksi jotkin ketjut tai muun koristeen, mutta silloin upseeri, säästääkseen heiltä lisäharmin, joka olisi loukannut heidän hienotunteisuuttaan, otti kukkarostaan yhden louisdorin ja antoi sen ajurille.

Tämä otti rahan, tarkasti ja punnitsi sitä kädessään, sillä välin kun toinen naisista kiitti upseeria; sitten hän avasi vaunujen oven, ja nainen nousi niihin seuralaisensa kera.

"Ja nyt, senkin pöhkö", sanoi nuori mies ajurille, "viet nämä naiset rivakasti ja varsinkin rehellisesti, kuuletko?"

"Sitä ei teidän, upseeri, tarvitse minulle muistuttaa. Sehän on itsestään selvää."

Tämän lyhyen puhelun aikana naiset neuvottelivat keskenään. Heistä tuntui todellakin kauhealta nähdä, että heidän oppaansa ja suojelijansa oli aikeissa poistua.

"Madame", lausui hiljaa nuorempi nainen, "hän ei saa meitä jättää."

"Miksi ei? Kysytään häneltä, mikä on hänen nimensä ja osoitteensa. Huomenna lähetämme hänelle takaisin hänen rahansa ja liitämme siihen kiitokset, jotka te saatte kirjoittaa."

"Ei, madame, ei, pitäkäämme hänet mukana, sitä rukoilen teiltä. Jos ajuri vilpistelee tai alkaa matkalla rettelöidä… nyt on hyvin huono keli… keltä silloin voimme pyytää apua?"

"Mutta onhan meillä hänen numeronsa ja asianomainen lupakirjansa."

"Hyvä kyllä, madame, ja senkin tiedän, että voisitte jälkeenpäin toimittaa hänelle selkäsaunan; mutta sittenkään ette ehtisi takaisin Versaillesiin tänä iltana, ja mitä silloin sanottaisiin, Herran nimessä!"

Vanhempi naisista alkoi harkita.

"Se on totta", myönsi hän.

Mutta tällöin upseeri jo kumarsi sanoakseen hyvästi.

"Hyvä herra, kuulkaa", sanoi Andrée saksaksi, "vielä sananen, jos suvaitsette."

"Kuten käskette, madame", vastasi upseeri ilmeisesti kiusaantuneena, mutta yhä pysyen näöltään, ääneltään, vieläpä sävyltään täydellisen kohteliaana.

"Hyvä herra", jatkoi Andrée, "kun jo olette meille osoittanut niin suuria palveluksia, ette voine enää olla suostumatta erääseen pyyntöömme."

"Puhukaa."

"No niin, meidän täytyy tunnustaa, että pelkäämme tuota ajuria, joka alusta saakka rettelöitsi."

"Suotta te olette levottomia", vastasi upseeri. "Minä tiedän hänen numeronsa, 107, ja hänen lupakirjansa on annettu osastosta Z. Jos hän teille tuottaisi ikävyyksiä, kääntykää minun puoleeni."

"Teidän puoleenne!" virkkoi Andrée vahingossa ranskaksi. — "Kuinka te pyydätte meitä kääntymään puoleenne, kun emme tiedä edes nimeänne."

Nuori mies astahti askeleen taaksepäin.

"Vai puhutte te ranskaa!" huudahti hän ällistyneenä. "Osaatte ranskaa, mutta olette jo puoli tuntia piinannut minua mongertamaan saksaa! Todellakin, madame, se on häijyä."

"Anteeksi, monsieur", tarttui nyt puheeseen ranskaksi toinen nainen, joka riensi uljaasti auttamaan hätääntynyttä seuralaistaan. "Voinette käsittää, että vaikkemme olisikaan muukalaisia, emme silti ole kotiutuneet Pariisiin, saatikka ajurinvaunuihin. Olette kylliksi maailmanmies ymmärtämään, ettemme nyt ole siinä asemassa, mikä meille kuuluu. Tekisitte meille huonon palveluksen, jos teette sen vain puoliksi. Epähienoa olisi ruveta vähemmän hienotunteiseksi kuin mitä olette tähän asti ollut. Meillä on teistä hyvä käsitys, monsieur; älkää käsittäkö meitä pahalta kannalta, ja jos voitte meille tehdä palveluksen, tehkää se ilman ehtoja tai sallikaa meidän kiittää teitä ja etsiä itsellemme muuta tukea."

"Madame", vastasi upseeri, hämmästyneenä tuntemattoman ylevästä ja samalla viehättävästä äänensävystä, "odotan käskyjänne."

"Olkaa siis niin hyvä ja astukaa vaunuihin."

"Teidän seuraanne?"

"Niin, ajaaksenne meidän kanssamme."

"Versaillesiin asti!"

"Juuri niin, monsieur."

Vastaamatta enää mitään upseeri nousi ajoneuvoihin, istuutui selkä ajuriin päin ja huusi tälle:

"Anna mennä!"

Kun vaunujen ovet oli suljettu ja nahkasuojukset ja turkikset levitetty heidän kaikkien peitteeksi, lähtivät vaunut liikkeelle pitkin Saint-Thomas du Louvren katua, sitten Karusellitorin poikki ja edelleen pitkin rantakatuja.

Upseeri kyyristyi nurkkaan, vastapäätä vanhempaa naista, käärien univormutakkinsa huolellisesti polviensa ympärille.

Vaunuissa oltiin aivan ääneti.

Joko ajuri tahtoi tarkoin pysyä lupauksessaan taikka upseerin läsnäolo arvossa pidettävällä pelolla esti häntä poikkeamasta rehellisyyden polulta, mutta ainakin hän pani laihat koninsa hellittämättä juoksemaan rantakatujen ja Conférencetien iljanteisella kivityksellä.

Sillä välin vaunujen sisusta vähin erin lämpeni kolmen ihmisen hengityksestä. Ilmassa tuntui hienoa hajuainetta, herättäen nuoren miehen aivoissa vaikutelmia, jotka hetki hetkeltä kävivät vähemmän epäsuosiollisiksi hänen seuralaisiaan kohtaan.

"Nuo naiset", ajatteli hän, "ovat jossakin yhtymäpaikassa viipyneet liian kauan ja palaavat nyt Versaillesiin hieman peloissaan ja hämillään."

"Mutta sittenkin", jatkoi upseeri itsekseen, "jos he ovat säätyhenkilöitä, kuinka he kulkevat kääseissä, ja varsinkin, kuinka he itse ohjaavat?"

No siihen on helppo keksiä vastaus.

Kääsit olivat kolmelle liian ahtaat, eikä kaksi naista ota itselleen sitä harmia, että palvelija istuu heidän vieressään.

Mutta ei kummallakaan rahaa! Kiusallinen seikka, jota sietää harkita.

Epäilemättä oli kukkaro palvelijan hallussa. Kääsit, jotka lienevät nyt rikki, olivat perin komeat, ja hevonen… mikäli asiaa ymmärrän, oli hyvinkin sadanviidenkymmenen louisdorin hintainen.

Ei suinkaan muut kuin rikkaat naiset voi kevyesti luopua semmoisista ajoneuvoista ja semmoisesta hevosesta. Rahanpuute ei siis merkitse kerrassaan mitään.

Niin kyllä, mutta tuo vimma puhua vierasta kieltä, vaikka ovat ranskalaisia?

Olkoon; mutta sehän juuri osoittaa hienoa kasvatusta. Seikkailijattarien ei ole tapana puhua saksaa niin täydellisesti, kuin olisivat saksalaisia, ja samalla ranskaa kuin Pariisin naiset. Sitäpaitsi näissä naisissa on synnynnäistä hienoutta. Nuoremman pyyntö oli liikuttava. Vanhemman vaatimus oli ylevän käskevä. Ja sitten todellakin, — jatkoi nuori mies mietteitään, sijoittaen miekkansa niin, ettei se olisi naisten tiellä, eikö olisi pidettävä sotilaalle vaarallisena viettää pari tuntia vaunuissa kahden kauniin naisen kanssa?

Niin, kauniita ja hienotunteisia he ovat, lisäsi hän, sillä he ovat vaiti odottaen, että minä aloitan keskustelun.

Molemmat nuoret naiset taas varmaankin ajattelivat nuorta upseeria, kuten tämä ajatteli heitä; sillä juuri silloin, kun upseeri teki johtopäätöksensä, kääntyi toinen naisista seuralaiseensa päin ja sanoi englanninkielellä:

"Pikku ystäväni, niin tuo ajuri meitä kuljettaa kuin vainajia; tällä tapaa emme ikinä pääse Versaillesiin. Lyön vaikka vetoa, että saattaja-poloisemme ihan nääntyy ikävään."

"Riippuu kai siitäkin", vastasi nuorempi hymyillen, "ettei keskustelumme ole kaikkein huvittavimpia."

"Eikö teistäkin tunnu, että hän on näöltään oikein säädyllinen mies?"

"Tuntuu kyllä, madame."

"Olette kai muuten huomannut, että hänellä on merisotaväen puku?"

"En minä univormuista paljoa tiedä."

"Vai ette! Nähkääs, univormusta päättäen hän on laivastoupseeri, ja kaikki sellaiset ovat hyvää sukua. Muuten tuo univormu sopii hänelle hyvin, ja kaunis mies hän on, vai mitä?"

Nuorempi nainen aikoi juuri vastata ja luultavasti yhtyä toisen arvosteluun, mutta silloin upseeri hillitsi häntä kädenliikkeellä.

"Anteeksi, hyvät naiset", sanoi hän sujuvalla englanninkielellä, "minusta tuntuu, kuin minun pitäisi teille ilmoittaa jokseenkin hyvin ymmärtäväni ja puhuvani englantia, mutta espanjankieltä en osaa. Jos te sitä osaatte ja haluatte sillä kielellä keskustella, saatte ainakin olla varmat, ettei teitä syrjäinen ymmärrä."

"Monsieur", vastasi nainen nauraen, "teistä emme tahtoneet pahaa puhua, kuten saitte jo huomata. Mutta älkäämme enää vaivatko itseämme, vaan puhukaamme vain ranskaa, jos meillä on toisillemme jotakin sanomista."

"Kiitän tästä ystävällisyydestä, madame; mutta jos läsnäoloni kuitenkin olisi teille kiusallinen…"

"Sitä ette voi olettaa, monsieur, koska juuri itse olemme teitä pyytäneet seuraamme."

"Vieläpä vaatineet", lisäsi nuorempi nainen.

"Älkää saattako minua hämille, madame, ja suokaa anteeksi, että hetkisen epäröitsin; mutta tunnettehan Pariisin, eikö niin? Pariisi on täynnä ansoja, pulmia ja pettymyksiä."

"Te siis olette meitä luullut… Puhukaa vain suoraan."

"Herra on meitä luullut ansoiksi, siinä kaikki."

"Ei, ei, hyvät naiset", vastasi nuori mies häpeissään, "vakuutan teille, ettei mieleenikään ole semmoista johtunut."

"Anteeksi, mutta mikä nyt tuli? Vaunut pysähtyvät."

"Mitä on tapahtunut?"

"Minä menen katsomaan, hyvät naiset."

"Luulen, että kaadumme; olkaa varovainen, monsieur."

Ja nuoremman naisen käsi, joka kiivaasti ojentui, osui upseerin olkapäälle.

Tämän käden kosketus sai hänet vavahtamaan. Hänen puoleltaan oli aivan luonnollista, että hän koetti siihen tarttua; mutta Andrée, johon oli vaikuttanut ensimmäinen pelontunne, oli jo heittäytynyt niin kauas taaksepäin kuin sopi.

Upseeri, jota ei enää mikään pidättänyt, astui siis ulos ja tapasi ajurin kaikin voimin nostamassa toista hevosta, joka oli sotkeutunut väliaisan ja vetohihnan väliin.

Tällöin oltiin jo ehditty vähän matkaa Sèvres-sillan toiselle puolen.

Upseerin avulla saatiin hevos-rukka pian jälleen pystyyn, ja hän nousi takaisin vaunuihin.

Mitä taas ajuriin tuli, oli hän mielissään, kun sai kuljettaa niin avuliasta herraa, ja läjäytteli iloisesti piiskaansa, arvatenkin siinä kaksinkertaisessa tarkoituksessa, että hevoset innostuisivat ja hän itsekin lämpenisi.

Mutta toisaalta olisi voinut sanoa, että avatusta ovesta puhaltanut kylmä viima oli hyydyttänyt keskustelun ja sen jo alkaneen tuttavallisuuden, joka nuoressa miehessä herätti viehätystä hänen tietämättään, mitä se oikeastaan merkitsi.

Häneltä kysyttiin vain, mitä oli tapahtunut, ja hän selitti lyhyesti. Siinä kaikki, ja vaitiolo painosti taas kolmea matkustajaa.

Upseeri, jonka mieleen tuo lämmin ja värähtelevä käsi oli vaikuttanut, tahtoi korvaukseksi saada edes jalan.

Hän siis suoristi säärensä, mutta kuinka taitava hän olikin, ei hän tavannut mitään tai, paremmin sanoen, jos tapasikin, sai hän ikäväkseen havaita, että tavattu jalka pakeni hänen tieltään.

Kerran sattui niinkin, että kun hän oli koskettanut vanhemman naisen jalkaa, sanoi tämä perin kylmäverisesti:

"Olen kai pahasti vastuksena, eikö niin, monsieur? Suokaa anteeksi!"

Nuori mies punastui korvia myöten ja tuumi, että hyväksi onneksi yö oli kyllin pimeä salaamaan hänen noloutensa.

Kaikki oli nyt lopussa, eikä hän enää yrittänyt. Hän oli jälleen vaiti, liikkumatta ja kunnioittava, ikäänkuin olisi ollut kirkossa; pelkäsi hengittääkään ja tekeytyi niin pieneksi kuin lapsi.

Mutta vähitellen ja vastoin hänen tahtoaankin valtasi outo tunnelma kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen olemuksensa.

Kajoamatta näihin viehättäviin naisiin hän kuitenkin oli kosketuksissa heihin, näkemättä heitä hän näki kuitenkin. Vähitellen tottuen olemaan heidän likellään hän tunsi ikäänkuin hitunen heidän olentoaan sulaisi yhteen hänen omansa kanssa. Hän olisi tahtonut mistä hinnasta hyvänsä virittää keskustelun uudestaan, mutta ei enää uskaltanut, sillä hän pelkäsi lausuvansa jotakin tyhjänpäiväistä, vaikka juuri hän matkalle lähtiessä ei viitsinyt hellittää kieleltään edes yksinkertaisia seurustelusanoja. Nyt häntä peloitti esiintyä hölmönä tai julkeana näiden naisten edessä, joille tuntia aikaisemmin luuli osoittavansa suuren kunnian suomalla heille almuksi yhden louisdorin ja kohteliaan sanan.

Sanalla sanoen, niinkuin kaikkien myötätuntojen selityksenä tässä elämässä on parahiksi kosketuksiin joutuneiden elinväreiden sopusuhta, niin sai mahtava magneettivoima, lähtien hajuaineista ja näiden kolmen sattumalta yhteen osuneen henkilön nuorekkaasta lämmöstä, valtoihinsa nuoren miehen ja laajensi hänen ajatuspiiriään ja sydäntään.

Niin syntyvät, elävät ja kuolevat joskus muutamassa silmänräpäyksessä totisimmat, suloisimmat, leimuavimmat intohimot. Ne viehättävät, koska pian häipyvät; niissä on voimaa, koska niitä pidätetään.

Upseeri ei enää virkkanut sanaakaan. Naiset puhuivat keskenään kuiskaten.

Mutta kun nuoren miehen korva yhä oli varuillaan, kuuli hän joitakin irrallisia sanoja, joiden merkityksen luuli käsittävänsä. Niinpä hän kuuli:

"Myöhäinen aika… portit… tekosyynä retkeen…"

Vaunut pysähtyivät taas.

Tällä kertaa ei syynä ollut kaatunut hevonen tai särkynyt pyörä. Kolme tuntia kovasti ponnisteltuaan kelpo ajuri oli saanut käsivartensa lämpenemään, tai hevosensa vaahtoamaan, ja saapunut Versaillesiin, jonka pitkät, synkät ja autiot puistokadut muutamien härmästä valjenneiden lyhtyjen punertavassa loisteessa näyttivät mustien, lihattomien haamujen kaksoiskulkueelta.

Nuori mies tajusi, että nyt oltiin perillä. Mikä taikavoima oli ajan niin pian kuluttanut?

Ajuri kumartui etuakkunaan ja ilmoitti:

"Nyt, herra, ollaan Versaillesissa."

"Minne on ajettava, hyvät naiset?" kysyi upseeri.

"Paraatikentälle."

"Paraatikentälle!" huusi nuori mies ajurille.

"Vai pitää ajaa Paraatikentälle, niinkö?" tiedusti vielä ajuri.

"Tietysti, kun kerran kuulit."

"Kai sitten heltiää vähän juomarahaa", sanoi auvergnelainen virnistäen.

"Aja nyt vain."

Piiska läjähteli jälleen.

"Täytyy minun kai sittenkin puhua", ajatteli upseeri. "Muuten minua pidetään tyhmänä, kun ensin olen esiintynyt julkeana."

"Hyvät naiset", sanoi hän vielä epäröiden, "nyt olette perillä."

"Teidän jalomielisellä avullanne."

"Kylläpä teillä onkin ollut meistä vaivaa!" lisäsi nuorempi nainen.

"Mitä vielä! Sitä en osaisi ajatellakaan."

"Mutta me emme sitä koskaan unohda. Pyydän nyt, että saamme tietää nimenne."

"Nimeni?"

"Sitäkin kysymme jo toista kertaa. Ottakaa huomioonne!"

"Varmaankaan ette aio meille lahjoittaa yhtä louisdoria, vai mitä?"

"Jos asiaa katsotte siltä kannalta", vastasi upseeri hieman närkästyneenä, "niin alistun. Minä olen kreivi de Charny ja muuten, kuten olette jo huomannut, upseeri kuninkaallisessa laivastossa."

"Charny!" toisti vanhempi naisista sellaisella äänenpainolla kuin tarkoittaisi: Hyvä on, sen panen muistiini.

"Georges, Georges de Charny", lisäsi upseeri.

"Georges", mutisi nuorempi nainen.

"Ja asuntonne?"

"Prinssihotelli Richelieun kadulla."

Samassa vaunut pysähtyivät.

Vanhempi naisista aukaisi itse vasemmanpuolisen oven ja hypähti sukkelasti maahan ojentaen kätensä nuoremmalle.

"Mutta", huudahti nuori mies aikoen myös astua vaunuista, "hyvät naiset, sallinettehan minun tarjota teille käsivarteni; vielä ette ole kotona eikä Paraatikenttä ole mikään asunto."

"Älkää liikahtako", kielsivät molemmat naiset yhteen ääneen.

"Mitä, enkö saa paikaltani liikahtaa?"

"Ette, pysykää vaunuissa."

"Mutta eihän teidän sovi yksinänne kävellä yöllä tämmöisellä ilmalla!"

"Vai niin! Ensin te melkein kieltäydyitte tekemästä mieliksemme, mutta nyt tahdotte väkisinkin olla liian kohtelias!" vastasi vanhempi nainen leikillisesti. "Mutta ajatelkaahan!"

"Ei tässä ole ajattelemista. Pysykää loppuun asti kohteliaana ja uskollisena ritarina. Kiitos, herra de Charny, kiitämme sydämen pohjasta, ja koska olette, niinkuin juuri sanoin, kohtelias ja uskollinen ritari, emme vaadi teiltä edes kunniasanaa."

"Kunniasanaa mistä?"

"Siitä, että suljette vaunujen oven ja käskette ajamaan takaisin Pariisiin. Sen kai teette katsomatta edes minne päin menemme."

"Olette oikeassa, hyvät naiset, eikä siihen tarvita lupaustani. Ajuri, ajetaan nyt takaisin!"

Ja samalla upseeri pisti ajurin leveään kouraan toisen louisdorin. Kelpo auvergnelainen ihan hätkähti ilosta.

"Kas hemmettiä", sanoi hän, "nyt saavat hevoset nikahtua, jos mieli tekee."

"Sen kyllä uskon, onhan niistä maksettu", mutisi upseeri.

Vaunut pyörivät nopeasti pois. Pyörien ratinaan häipyi nuoren miehen nautinnonhimoinen huokaus, sillä tämä hekumoitsija oli heittäytynyt pitkälleen niille kahdelle patjalle, jotka vielä tuntuivat lämpöisiltä kahden tuntemattoman kaunottaren istumisesta.

Sillä välin naiset pysyivät paikallaan, kunnes ajoneuvot olivat kadonneet näkyvistä, ja lähtivät sitten astumaan linnaa kohti.

VI

PÄÄSYKIELTO

Juuri silloin, kun he lähtivät liikkeelle, toi kiivas tuuli heidän korviinsa kolme kellonlyöntiä Pyhän Ludvigin kirkon tornikellosta.

"Voi, hyvä Jumala! Neljännestä vaille kaksitoista!" huudahtivat naiset yhtaikaa.

"Katsokaa, kaikki portit kiinni", lisäsi nuorempi.

"Siitä en ole huolissani, rakas Andrée, sillä jos ristikkoportti olisikin ollut auki, emme varmaankaan olisi kulkeneet linnanpihan poikki. Mennään nyt pian lammikoiden puolelta."

Ja molemmat riensivät linnan oikealle sivulle.

Kaikki tietävät, että tällä puolen todella on erityinen pääsytie, joka johtaa puutarhaan.

Pian oltiin perillä.

"Pikku portti on suljettu, Andrée", sanoi vanhempi nainen hätäisesti.

"Koputetaan, madame."

"Ei, vaan huudetaan. Laurent on varmaan odottamassa, sanoin hänelle jo lähtiessäni, että kenties palaan vasta myöhään."

"Kyllä minä kutsun hänet."

Ja Andrée lähestyi porttia.

"Kuka siellä?" kysyi sisäpuolelta joku ääni, odottamatta edes, että huudettaisiin.

"Ei se olekaan Laurentin ääni!" kuiskasi nuorempi nainen kauhistuneena.

"Ei ole, ei."

Nyt astui toinen nainen portin luo.

"Laurent!" kutsui hän hiljaa portin läpi.

Ei vastausta.

"Laurent!" toisti nainen koputtaen.

"Ei täällä ole Laurentia", vastasi ääni töykeästi.

"Olkoon Laurent tai ei, mutta avatkaa kuitenkin", vaati Andrée.

"En avaa."

"Mutta kuulkaas, hyvä mies, ettekö tiedä, että Laurentin on tapana meille avata?"

"Minä en piittaa Laurentista. Minulla on määräykseni."

"Kuka te olette?"

"Kukako olen?"

"Niin, kuka?"

"Entä te?" kysyi ääni.

Tiedustelu oli jokseenkin suorasukainen, mutta ei auttanut tinkiä, vaan täytyi vastata.

"Me kuulumme kuningattaren hoviseurueeseen. Asumme linnassa ja tahdomme päästä huoneisiimme."

"Jaha, naiset, minä olen sveitsiläinen, palvelen muuten ensimmäisessä Salischamade komppaniassa ja teen ihan päinvastoin kuin Laurent: jätän teidät portin taakse."

"Oh!" mutisivat molemmat naiset, joista toinen kiivastuneena puristi toisen kättä.

Sitten hän koki hillitä suuttumustaan ja sanoi:

"Hyvä mies, tietysti te noudatatte määräystänne, kuten kelpo sotilaan pitääkin, enkä minä tahdo houkuttaa sitä laiminlyömään. Mutta olkaa sen verran ystävällinen, että ilmoitatte Laurentille, joka ei voi olla kaukana."

"En voi jättää paikkaani."

"No lähettäkää joku muu."

"Ei ole ketään."

"Pyydän teiltä, olkaa niin hyvä!"

"Kaikkea vielä, madame, nukkukaa kaupungissa. Mokomakin asia! Jos minun nokkani edessä lyödään kasarmin portti kiinni, kyllä minä makuupaikan löydän."

"Krenatööri, kuulkaa", sanoi päättävällä äänellä vanhempi nainen. "Saatte kaksikymmentä louisdoria, jos avaatte."

"Ja kymmenen vuotta vankeutta, kiitos! Neljäkymmentä kahdeksan livreä vuodessa — ei se riitä."

"Minä toimitan, että teidät ylennetään kersantiksi."

"Hyvä, mutta määräykseni antaja ammuttaa minut kuoliaaksi; kiitos!"

"Kuka siis teille on antanut tämän määräyksen?"

"Kuningas."

"Kuningas!" toistivat molemmat naiset kauhuissaan. "Nyt olemme hukassa!"

Nuorempi nainen näytti olevan jo melkein järjiltään.

"Onko täällä muita portteja?" kysyi vanhempi nainen.

"Jos kerran tämä on suljettu, ovat muutkin kiinni."

"Ja kun Laurent ei ole täällä, vaikka tämä on hänen porttinsa, niin mistä luulette löytävämme hänet?"

"Ette mistään. Se on niin päätetty."

"Se on totta, oikeassa olette. Andrée, Andrée, nyt on kuningas tehnyt meille kauhean kepposen. Voi, voi!"

Ja nainen painosti viime sanojaan uhkaavalla ylenkatseella.

Lammikoiden puolella oleva portti oli sovitettu paksuun muuriin, niin että sen eteen jäi pieni komero kuin porstuaksi. Ja siinä oli molemmin puolin kivipenkki.

Naiset vaipuivat istumaan tuskaisina, vähällä joutua epätoivoon.

Portin alta tuli valojuova; sisäpuolella kuului vartija astelevan, vuoroin nostaen ja laskien kiväärinsä.

Toisella puolen tuota ohutta tammista estettä oli pelastus, tällä puolen häpeä, häväistys, melkeinpä kuolema.

"Huomenna, kun saadaan tietää!" mutisi vanhempi naisista.

"Mutta silloin puhutte totta."

"Uskotaanko minua?"

"Onhan teillä todistuksia. Madame, tuo sotamies ei ole koko yötä vahtivuorossa", sanoi nuorempi nainen, joka näytti jälleen saavan rohkeutta, mikäli hänen seuralaisensa sitä menetti. "Kello yhdeltä tulee hänen sijaansa toinen, joka ehkä suostuu paremmin. Odotetaan."

"Niin, mutta puoliyön jälkeen käy täällä patrulli tarkastamassa, ja silloin minut tavataan ulkona odottamassa, salaamassa itseäni. Se on inhoittavaa! Nyt jo nousee veri päähäni, Andrée, ja olen vähällä tukehtua."

"Rohkeutta vain, madame. Ainahan te olette niin vahva, ja minä olin äsken niin heikko, ja nyt minun pitää teitä rohkaista!"

"Tässä on salajuoni, Andrée, ja me jouduimme sen uhreiksi. Koskaan ei ole tämmöistä sattunut, koskaan ei tämä portti ole ollut suljettuna. Se vie minulta hengen, Andrée, minä kuolen!"

Ja hän heittäytyi taaksepäin, ikäänkuin todella olisi tukehtumaisillaan.

Silloin kuului askelia Versaillesin kuivalla, jäätyneellä kivityksellä, jota nykyään niin harva askel polkee. Ja samalla kajahteli nuoren miehen notkea, iloinen ääni. Hän lauloi erästä silloisen ajan teeskentelevän maun mukaista laulua.

Miks tyhjä se vain, ois häivä, miks uskoa en sitä voi, kun väistynyt pois oli päivä ja meille yö sitä soi? Yö pehmeimmäks teräkseksi minut muutti, ja teissä se kai magneettisen voiman keksi, mi mun heti luokseen sai!

"Tuo ääni!" huudahtivat yhtaikaa molemmat naiset.

"Tunnen sen", sanoi vanhempi.

"Se on…"

"Se on hän!" kuiskasi Andréen korvaan vanhempi nainen, jonka levottomuus oli äsken niin rajusti ilmennyt. "Hän pelastaa meidät."

Samassa astui portin eteiseen nuori mies, yllä väljä, turkiksilla sisustettu takki, ja huomaamatta naisia kolkutti portille huutaen:

"Laurent!"

"Lankoni!" virkkoi vanhempi nainen koskettaen häntä olkapäähän.

"Kuningatar!" ihmetteli tämä, astuen askeleen taaksepäin ja ottaen hatun päästään.

"Hiljaa! Hyvää iltaa, lanko!"

"Hyvää iltaa, madame; hyvä iltaa, käly! Ette kai ole yksin!"

"En, minulla on mukanani neiti Andrée de Taverney."

"Jaha; hyvää iltaa, neiti."

"Monseigneur", mutisi Andrée ja kumarsi.

"Oletteko menossa ulos?" kysyi nuori mies.

"Ei suinkaan."

"No sisäänkö pyritte?"

"Hyvin mielellämme."

"Ettekö ole kutsuneet Laurentia?"

"Kyllä, kyllä."

"No?"

"Kutsukaa nyt tekin Laurentia, niin saatte kuulla."

"Niin, kutsukaa, monseigneur, sittenpä nähdään."

Nuori Artoisin kreivi astui jälleen portin luo.

"Laurent!" huusi hän ja kolkutti.

"Vai niin, vai nyt se lysti taas alkaa!" kuului vartija sanovan. "Pankaa mieleenne, että jos vielä vaivaatte minua, niin kutsun tänne upseerini."

"Mitä tämä merkitsee?" sanoi nuori mies neuvotonna kääntyen kuningattareen päin.

"Se on vain jokin sveitsiläinen, joka on pantu Laurentin sijaan."

"Kuka on pannut?"

"Kuningas."

"Kuningasko?"

"Ihan niin, tuo mies sen itse äsken ilmoitti."

"Ja sille on annettu määräys…"

"Kova, siltä ainakin näyttää."

"Hitto vie, koetetaan sovitella."

"Millä tavoin?"

"Annetaan sille veijarille rahaa."

"Tarjosin minäkin, mutta hän ei huoli."

"No tarjotaan kalunoita!"

"Olen jo tarjonnut."

"No?"

"Hän ei tahdo kuulla mitään puhuttavankaan."

"Ei siis ole muuta kuin yksi keino."

"Mitä aiotte?"

"Minä nostan melua."

"Mutta silloin te pilaatte minun asiani; hyvä Charles, älkää siihen ryhtykö?"

"Minä en vähääkään pane teitä vaaraan."

"Voi, voi!"

"Teidän pitää vain pysyä syrjässä. Minä kolkutan kuin kuuro ja huudan kuin sokea, ja lopuksi minulle avataan portti, ja silloin te pujahdatte sisään takanani."

"Koetetaan."

Nuori prinssi alkoi uudestaan huutaa Laurentia, sitten jyskyttää ja lopuksi pitää niin kamalaa meteliä miekkansa kahvalla, että vartija raivostuneena huusi:

"Vai sillä tavoin! Nyt minä kutsun upseerini."

"No kutsu nyt, senkin vietävä! Sitähän olen neljännestunnin tahtonut."

Hetkistä myöhemmin kuului askelia portin toisella puolen. Kuningatar ja Andrée asettuivat Artoisin kreivin taakse, valmiina käyttämään hyväkseen pääsytietä, joka hänelle luultavasti pian avautuisi. Sotamiehen kuultiin selittävän, mikä oli syynä meteliin.

"Luutnantti", sanoi hän, "täällä on pari naista ja jokin mies, joka juuri sanoi minua senkin vietäväksi. Tahtovat sisään väkisin."

"Mitä ihmettä siinä on, että tahdomme sisään, kun asumme linnassa?"

"Sellainen halu lienee hyvinkin luonnollinen, monsieur, mutta pääsy on kielletty", vastasi upseeri.

"Kielletty! Kuka hitto sen on kieltänyt?"

"Kuningas."

"Suokaa anteeksi, mutta eihän kuningas voi tahtoa, että linnan upseeri jää yöksi ulkopuolelle."

"Monsieur, minun asiani ei ole tutkia kuninkaan tarkoituksia; minun tulee vain tehdä, niinkuin kuningas käskee, siinä kaikki."

"Kuulkaapa, luutnantti, raottakaa porttia, jotta saisimme keskustella mukavammin kuin puun lävitse."

"Toistan vielä, että määräyksen mukaan minun on pidettävä portti suljettuna. Jos te olette, kuten sanoitte, upseeri, niin teidän täytyy tietää, mitä vartioupseerille annettu käsky merkitsee."

"Luutnantti, te puhuttelette erään rykmentin everstiä."

"Anteeksi, herra eversti, mutta pääsykielto on ehdoton."

"Sellainen kielto ei koske prinssiä. Huomatkaa, monsieur, prinssi ei nuku ulkona, ja minä olen prinssi."

"Te saatatte minut epätoivoon, herra prinssi, mutta minulla on kuninkaan käsky."

"Onko siis kuningas käskenyt teidän ajaa pois veljensä kuin kerjäläisen tai varkaan? Minä olen Artoisin kreivi, monsieur! Totta vie, te uskallatte paljon, kun pakotatte minut portin takana palelemaan."

"Monseigneur Artoisin kreivi", sanoi luutnantti, "Jumala olkoon todistajani, että uhraisin kaiken vereni teidän kuninkaallisen korkeutenne puolesta. Mutta kuningas on suvainnut itse antaa minulle, jättäessään tämän portin vartioimisen minun huostaani, sen määräyksen, ettei saa kenellekään avata, ei hänelle itselleenkään, kuninkaalle, jos hän saapuisi kello yhdentoista jälkeen. Pyydän siis, monseigneur, nöyrimmästi anteeksi, mutta minä olen sotilas, ja vaikka näkisin teidän paikallanne, portin takana, hänen majesteettinsa kuningattaren kylmästä kohmettuneena, vastaisin hänen majesteetilleen samaa, mitä olin pakotettu teille äsken lausumaan."

Sen sanottuaan upseeri mutisi "hyvää yötä" mitä kunnioittavimmin ja poistui hitaasti.

Mitä tulee sotamieheen, seisoi hän kivääri olalla kuin naulattuna kiinni porttiin, tohtien tuskin hengittää, ja sydän jyskytti hänellä niin kovaa, että Artoisin kreivi, jos olisi toisella puolen nojannut porttiin, olisi kuullut sen tykkivän.

"Nyt olemme hukassa!" sanoi kuningatar langolleen tarttuen hänen käteensä.

Tämä ei vastannut mitään.

"Tiedetäänkö, että olette poistunut linnasta?" kysyi hän hetken kuluttua.

"En voi arvata", vastasi kuningatar.

"Ehkä kuningas onkin vain minua vastaan tähdännyt tuon kieltonsa. Kuningas tietää, että käyn illalla ulkona ja palaan joskus myöhään. Artoisin kreivitär lienee saanut jotakin vihiä ja valittanut hänen majesteetilleen: siitä tuo hirmuvaltainen käsky!"

"Ei, ei, lanko! Sydämen pohjasta kiitän teitä siitä, että koetatte niin hienotunteisesti minua rauhoittaa. Mutta siitä saatte olla varma, että tähän on ryhdytty minun tähteni eli oikeammin minua vastaan."

"Mahdotonta, hyvä käly, kuningas pitää niin paljon kunniassa…"

"Sittenkin olen portin ulkopuolella, ja huomenna on ihan viattomasta asiasta seurauksena häväistysjuttu. Tiedän kyllä, että minulla on vihamies kuninkaan likellä."

"Vai on teillä kuninkaan likellä vihamies, kälyseni! Mahdollisesti. Mutta nyt minulla on aatos!"

"Antakaa heti kuulla!"

"Sellainen aatos, että kun sen toteutamme, niin vihamiehenne on tyhmempi kuin marhamintaansa hirttäytynyt aasi."

"Kunhan vain pelastatte minut tästä pulmasta, niin en enempää pyydä."

"Pelastan kyllä, niin ainakin toivon. Nähkääs, minä en ole typerämpi kuin hän, vaikka hän on minua oppineempi!"

"Kuka hän?"

"No tietysti Provencen kreivi!"

"Teidänkin mielestänne hän siis on vihamieheni?"

"Eikö hän ole kaiken sen vihamies, mikä on nuorta, hyvää, mikä voi… mitä hän itse ei voi?"

"Tiedättekö, lanko, mitään tuosta pääsykiellosta?"

"Ehkä; mutta ensiksikin pitää tästä lähteä, kun on niin ilkeän kylmä. Tulkaa mukaani, rakas käly."

"Minne te viette?"

"Saatte nähdä; jonnekin, missä edes on lämmin. Matkalla kerron, mitä ajattelen tuosta portin sulkemisesta. Haa, Provencen kreivi, sinä rakas ja kelvoton veljeni! Antakaa minulle käsivartenne, käly; ottakaa te, neiti de Taverney, toinen käteni, ja nyt mennään oikealle!"

Niin lähdettiin liikkeelle.

"Ja te sanoitte siis, että Provencen kreivi…" alkoi taas kuningatar.

"Niin, kuulkaapa. Illalla, kun kuningas oli lopettanut illallisensa, hän tuli suureen vastaanottohuoneeseen. Kuningas oli päivän mittaan jutellut paljon Hagan kreivin kanssa, eikä teitä ollut näkynyt."

"Kello kaksi olin lähtenyt Pariisiin."

"Sen tiesin. Anteeksi, että sen teille sanon, rakas käly, mutta kuningas ei teitä ajatellut enempää kuin Harum-al-Rashidia tai hänen suurvisiiriään Giaffaria, vaan puhui maantieteestä. Kuuntelin jokseenkin maltittomana, sillä minunkin piti mennä pois. Luultavasti meillä kummallakin oli eri syy poistua, niin että lienen väärässä, jos…"

"Ei se mitään, jatkakaa vain."

"Nyt käännytään vasemmalle."

"Mutta minne te minua viette?"

"Parinkymmenen askeleen päähän. Varokaa, tuossa on lumikinos. Neiti de Taverney, jos hellitätte käsivarteni, niin kompastutte heti, siitä saatte olla varma. Mutta puhukaamme taas kuninkaasta, ei hän ajatellut muuta kuin maantieteellistä leveyttä ja pituutta, kun Provencen kreivi sanoi hänelle: Olisin tahtonut mielelläni käydä tervehtimässä kuningatarta."

"Kas, kas!" sanoi Marie Antoinette.

"Kuningatar syö illallista omalla puolellaan", vastasi kuningas.

"Vai niin, mutta minä luulin hänen olevan Pariisissa", huomautti veljeni.

"Ei, hän on omissa huoneissaan", selitti kuningas tyynesti.

"Sieltä juuri tulen eikä minua otettu vastaan", väitti Provencen kreivi.

"Silloin näin kuninkaan rypistävän kulmakarvojaan. Hän päästi meidät lähtemään, veljeni ja minut, ja arvatenkin hän on sitten ottanut asiasta selkoa. Ludvig on toisin ottein mustasukkainen, kuten tiedätte; hän on kai tahtonut teitä tavata, häneltä on kielletty pääsy, ja silloin hän on ruvennut jotakin epäilemään."

"Juuri niin, rouva de Misery oli saanut määräykseni."

"Sepä se; ja saadakseen varmuutta siitä, että olette poissa, on kuningas antanut tuon ankaran sulkemiskäskyn, niin että jäimme portin taakse."

"Tämä on hänessä ilkeä piirre, sen kai myönnätte, kreivi."

"Kyllä, mutta nyt olemme perillä."

"Tähänkö taloon?"

"Onko se teistä vastenmielinen?"

"Ei suinkaan; päinvastoin se miellyttää minua. Mutta väkenne?"

"Kuinka?"

"Jos ne näkevät minut."

"Astukaa vain sisään, käly; minä takaan, ettei teitä kukaan näe."

"Eikö sekään, joka avaa oven?" kysyi kuningatar.

"Ei sekään."

"Mahdotonta."

"Koetetaan", sanoi Artoisin kreivi nauraen. Ja hän ojensi kätensä ulko-ovea kohti. Kuningatar pidätti hänen kättään.

"Pyydän teiltä, lanko, varokaa!"

Prinssi painoi toisella kädellään erästä veistokuvilla koristettua ovilevyä, ja kohta aukeni ovi. Kuningatar hätkähti kuin pelästyneenä.

"Astukaa sisään, käly, sitä pyydän hartaasti", sanoi prinssi. "Näettehän, ettei ainakaan vielä täällä ole ketään."

Kuningatar silmäili neiti de Taverneytä kuin uhkarohkean teon päättänyt ja astui sitten kynnyksen poikki niin viehättävin elein kuin vain nainen osaa, mielessä ajatus: Herran nimessä!

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä ääneti. Hän oli nyt eteisessä, jonka aluskerros oli marmoria. Eteinen oli vain keskisuuruinen, mutta erinomaisen aistikas. Lattia oli mosaikkia, esittäen kukkavihkoja, ja marmorisilla kuvapöydillä sirottelivat sadat matalat ja tuuheat ruusut japanilaisista ruukuista hyvänhajuisia lehtiään yltympäri, mikä tähän vuodenaikaan oli niin harvinaista. Suloinen lämpö ja vielä suloisempi tuoksu valtasivat tulijain mielet niin, että molemmat naiset unohtivat osan pelkoaan, vieläpä osan epäilyksiään.

"Hyvä on, että päästiin edes katon alle", sanoi kuningatar, "vieläpä oikein mukavan katon alle, se täytyy myöntää. Mutta eikö teidän, lanko, jo sopisi ajatella erästä asiaa?"

"Mitä asiaa?"

"Sitä, että poistaisitte palvelijanne."

"Ei mikään ole helpompaa."

Ja prinssi tarttui erään pylvään uurteessa olevaan ketjuun ja nykäisi sitä kerran, jolloin rappusten perällä kuului salaperäinen helähdys. Molemmilta naisilta pääsi pikkuinen kauhun huudahdus.

"Niinkö te väkenne karkoitatte, lanko?" kysyi kuningatar. "Olisin päinvastoin luullut, että soittamalla niitä kutsutte."

"Jos soittaisin toisen kerran, kyllä joku tulisi; mutta kun kilautin vain kerran, niin olkaa rauhassa, käly; ketään ei tule."

Kuningatar purskahti nauruun.

"Te olette todellakin varovainen mies", sanoi hän.

"Mutta eteiseen ei voi yöksi jäädä; suvaitkaa siis nousta kerrosta ylemmäksi", pyysi prinssi.

"Totelkaamme", sanoi kuningatar. "Talon tonttu ei tunnu kovin pahansuovalta."

Ja hän astui ylös portaita. Prinssi kulki edellä. Kaikkien askelten äänet vaimensi paksu matto, joka verhosi rappusia. Päästyään ensi kerrokseen prinssi soitti toista kelloa, jonka helinä taas säikähdytti kuningatarta ja neiti de Taverneytä, he kun eivät sitä ennakolta aavistaneet. Mutta heidän kummastuksensa oli vielä suurempi, kun näkivät tämän huonekerran ovien itsestään aukenevan.

"Alan jo todellakin vavista, Andrée; entä te?" lausui kuningatar.

"Niin kauan kuin teidän majesteettinne käy edellä, seuraan minä hyvässä luottamuksessa."

"Se, mitä täällä tapahtuu, kälyni, on perin yksinkertaista", sanoi nuori prinssi. "Tuosta ovesta, joka on suoraan edessänne, voitte nyt astua huoneustoonne. Katsokaa!"

Ja hän näytti kuningattarelle ihastuttavaa turvapaikkaa, jota emme voi olla tässä selittämättä.

Aluksi oli pieni eteinen, jonka seinät ja lattia olivat ruusupuuta, katto Boucherin maalaama, ja kalustona pari hyllypöytää. Sen takana oli pieni naistenhuone, seinät valkoista kasmirivaatetta, johon taitavimmat koruompelijattaret olivat yltyleensä ommelleet kukkia. Tämän huoneen kalusto oli päällystetty kirjo-ompeluksilla silkkipitseineen, joiden hienoissa vivahduksissa ilmeni se taitavuus, minkä nojalla senaikuista gobeliiniverhoa voi pitää taiteellisena mestariteoksena.

Naishuoneesta päästiin viehättävään, siniseinäiseen makuukamariin, jossa oli silkkiset pitsiuutimet, upea vuode hämärässä sivukomerossa, loimuava tuli valkoisessa marmoriuunissa, kaksitoista hyvänhajuista vahakynttilää Clodionin valamissa haarajaloissa, kiiltävä, taivaansininen tulen varjostin kiinalaisine kultahelyineen: sellaisia ihmeitä tuli molempien naisten näkyviin, kun he arasti astuivat tähän komeaan piilopaikkaan.

Ainoaakaan elävää olentoa ei ilmestynyt; kaikkialla lämpöä ja valoa, eikä missään voinut keksiä syitä näin moneen miellyttävään vaikutelmaan.

Kuningatar, joka vain epäröiden oli astunut eteisestä huoneeseen, pysähtyi hetkeksi makuusuojan kynnykselle.

Prinssi pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen täten oli pakko antaa ilmi salainen asia, joka ei ollut hänen kälynsä arvon mukainen. Kuningattaren vastauksena oli vain puolittainen hymy, joka sanoi enemmän kuin mitkään sanat.

"Tämä huoneusto on minulla poikamiehen asuntona", lisäsi sitten Artoisin kreivi. "Yksinäni tänne tulen, aivan yksin."

"Melkein aina", muistutti kuningatar.

"Ei melkein, vaan aina."

"Vai niin!" sanoi kuningatar.

"Muuten", jatkoi prinssi, "on tässä huoneessa sohva ja mukava nojatuoli, joissa olen monesti, kun metsästys viivytti minua yöhön asti, nukkunut yhtä hyvin kuin vuoteessani."

"Nyt ymmärrän", sanoi kuningatar, "että Artoisin kreivitär on toisinaan levoton."

"Totta kyllä, mutta myöntäkää, että jos kreivitär on minun tähteni levoton, hän tänä yönä on peräti väärässä."

"Tänä yönä, sitä en kiellä, mutta muina öinä…"

"Se, joka on kerran väärässä, kälyni, on aina väärässä."

"Annetaan sen asian olla", sanoi kuningatar ja istuutui nojatuoliin. "Minä olen hirveän väsynyt; entä te, Andrée-parka?"

"Voi, minä ihan näännyn väsymyksestä, ja jos teidän majesteettinne sallii…"

"Todellakin olette aivan kalpea", sanoi Artoisin kreivi.

"Juuri niin, kultaseni", sanoi kuningatar. "Istukaa tai pankaa vaikka maata. Artoisin kreivi jättää tämän huoneuston meidän haltuumme, eikö niin, Charles?"

"Täydellisesti haltuunne, madame."

"Odottakaa, sananen vielä, kreivi! Jos te menette pois, kuinka voimme kutsua teidät takaisin?"

"Minua ette vähääkään tarvitse, käly; kun kerran olette täällä, pitäkää koko taloa omananne."

"Täällä on siis muitakin huoneita!"

"Tietysti. Ensiksikin on ruokasali, jossa pyydän teitä käymään."

"Arvatenkin pöytä valmiiksi katettuna?"

"Se on selvää, ja siellä neiti de Taverney, joka näkyy sitä hyvin tarvitsevan, saa vahvaa lihalientä, linnunpuolikkaan ja tippasen Xeres-viiniä, ja te, kälyni, tapaatte siellä sellaisia keitettyjä hedelmiä, joista pidätte niin paljon."

"Ja kaikki tuo ilman palvelijoita?"

"Ilman ainoatakaan."

"Saadaan nähdä. Mutta sitten?"

"Niin, sitten?"

"Kuinka pääsemme takaisin linnaan?"

"Ei saa ajatellakaan sinne menoa yöllä, kun kerran on pääsykielto olemassa. Mutta yöksi annettu määräys lakkaa päivän koittaessa. Kello kuusi portit avataan; lähtekää täältä siis neljännestä vaille kuusi. Kaapeista löydätte kaikenvärisiä, erimuotoisia kaapuja, jos tahdotte itseänne salata. Menkää siis määrähetkenä, kuten sanoin, linnaan, rientäkää huoneisiinne, pankaa maata, älkääkä muusta välittäkö."

"Entä te?"

"Minäkö?"

"Niin, mitä te itse aiotte?"

"Lähden täältä pois."

"Pitääkö teidän karata meidän tähtemme, lanko rukka?"

"Ei olisi sopivaa minun viettää yötä saman katon alla kuin te."

"Mutta tarvitsettehan tekin makuupaikan, kun olemme riistäneet teiltä tämän!"

"Ei hätää, minulla on vielä kolme tämmöistä asuntoa."

Kuningatar alkoi nauraa.

"Ja sittenkin hän sanoo, että Artoisin kreivitär suotta epäilee. Kyllä minä hänelle ilmoitan", lisäsi hän viehättävällä uhkailmeellä.

"Silloin minä kerron kaikki kuninkaalle", vastasi prinssi samoin leikillisesti.

"Hän on oikeassa; me olemme hänen vallassaan."

"Kokonaan. Se on nöyryyttävää, mutta mitä tehdä?"

"Alistua. Kun siis aamulla varhain pitää täältä mennä kenenkään näkemättä…"

"Niin soitatte vain kerran sitä kelloa, joka on siellä alhaalla pylväässä."

"Kumpaa niistä, oikeaa vai vasenta?"

"Samantekevä."

"Ja ulko-ovi aukenee?"

"Kyllä, ja menee jälleen kiinni."

"Ihanko itsestään?"

"Ihan."

"Kiitos! Hyvää yötä, lanko!"

"Hyvää yötä, käly!"

Prinssi kumarsi, Andrée sulki ovet hänen jälkeensä, ja naiset olivat kahden kesken.

VII

KUNINGATTAREN MAKUUKOMERO

Seuraavana päivänä eli oikeammin samana aamuna, sillä edellisessä luvussa päästiin jo noin kello kahteen asti yöllä, siis samana aamuna kuningas Ludvig XVI, yllään yksinkertainen sinipunerva aamupuku, ilman ritarimerkkejä ja puuteroimatonna, sellaisena kuin juuri oli vuoteestaan noussut, koputti kuningattaren etuhuoneen ovelle. Vahtivuorossa oleva kamarirouva raotti ovea ja sanoi, tuntiessaan kuninkaan:

"Sire…"

"Kuningatar?" kysyi Ludvig XVI jyrkästi.

"Hänen majesteettinsa nukkuu, sire."

Kuningas teki sellaisen liikkeen kuin tahtoisi kamarirouvaa väistymään, mutta tämä ei hievahtanutkaan.

"No", sanoi kuningas, "ettekö pääse paikaltanne? Näettehän, että tahdon sisään."

Kuningas osoitti liikkeissään toisinaan semmoista pikaisuutta, jota hänen vihamiehensä sanoivat kömpelyydeksi.

"Kuningatar nukkuu, sire", väitti kamarirouva arasti.

"Olen jo käskenyt teidän väistyä tieltäni", vastasi kuningas.

Näin sanoen hän todellakin sysäsi naisen syrjään ja astui edelleen. Päästyään ihan makuukamarin ovelle hän näki kuningattaren ensimmäisen kamarirouvan, rouva de Miseryn, joka istui lukemassa rukouskirjastaan. Tämä nainen nousi heti, kun oli huomannut kuninkaan.

"Sire", sanoi hän hiljaa ja kumarsi syvään, "hänen majesteettinsa ei ole vielä kutsunut."

"Vai ei, todellakaan!" huomautti kuningas ivallisesti.

"Mutta luullakseni, sire, kello ei vielä olekaan enempää kuin puoliseitsemän, eikä hänen majesteettinsa koskaan soita ennen kello seitsemää."

"Ja olette siitä varma, että kuningatar on vuoteessaan? Että hän nukkuu?"

"En voisi vakuuttaa, sire, että hänen majesteettinsa nukkuu, mutta varmasti tiedän, että hän makaa."

"Makaa vuoteessaan?"

"Niin juuri, sire."

Nyt ei kuningas enää malttanut. Hän astui suoraan ovelle ja väänsi kultaista kädensijaa meluavan kiireesti.

Kuningattaren makuukamari oli pimeä kuin keskiyöllä. Tiukasti suljetut akkunaluukut, verhot ja uutimet pitivät yllä mitä sakeinta pimeyttä. Huoneen etäisimmässä nurkassa paloi pienellä pöydällä yölamppu, joka ei vähääkään valaissut kuningattaren makuukomeroa, ja suunnattoman isot, valkoiset silkkiuutimet, joihin oli kirjailtu kultaliljoja, riippuivat aaltoilevin poimuin vuoteen yläpuolella.

Kuningas astui kiireisin askelin vuoteen ääreen. "Kah, rouva de Misery, kuinka te meluatte!" huudahti kuningatar. "Nyt olette minut herättänyt." Kuningas jäi hämmästyneenä seisomaan. "Ei se ole rouva de Misery", mutisi hän.

"Vai te se olette, sire!" lisäsi Marie-Antoinette nousten istualle.

"Hyvää huomenta, madame", äännähti kuningas happamenmakealla äänellä.

"Mikä hyvä tuuli teidät nyt tuo tänne, sire?" kysyi kuningatar. "Rouva de Misery, avatkaa akkunat!"

Sisään astuivat kamarirouvat ja kuningattaren säätämän tavan mukaan avasivat kohta ovet ja akkunat laskeakseen huoneeseen raitista ilmaa, jota Marie-Antoinette hengitti ihastunein mielin.

"Teillä on sikeä uni, madame", sanoi kuningas istuen vuoteen viereen, ensin tutkivasti silmäiltyään pitkin huonetta.

"Minä luin myöhään illalla, ja ellei teidän majesteettinne olisi minua herättänyt, nukkuisin vieläkin."

"Mistä johtuu, madame, ettette ottanut eilen vastaan?"

"Ketä? Veljeänne, Provencen kreiviä?" kysyi vuorostaan kuningatar säilyttäen malttinsa, joka torjui kuninkaan epäluulot.

"Niin juuri, veljeäni. Hän tahtoi käydä teitä tervehtimässä, mutta ei päästetty sisään."

"Entä sitten?"

"Sanottiin, että olette poissa."

"Vai sanottiin hänelle niin!" ihmetteli kuningatar. "Rouva de Misery!"

Ovelle ilmestyi ensimmäinen kamarirouva kantaen kultatarjottimella lukuisia, kuningattarelle saapuneita kirjeitä.

"Kutsuiko teidän majesteettinne minua?" kysyi rouva de Misery.

"Kutsuin. Vastattiinko Provencen kreiville eilen, että minä olin poissa linnasta?"

Ollakseen astumatta kuninkaan editse rouva de Misery kiersi hänen tuolinsa takaa ja ojensi kirjetarjottimen kuningattarelle. Samalla hän sormella painoi erästä kirjettä, jonka käsialan kuningatar heti tunsi.

"Vastatkaa kuninkaalle, rouva de Misery", jatkoi Marie-Antoinette tyynesti. "Sanokaa hänen majesteetilleen, mitä eilen vastattiin Provencen kreiville, kun hän saapui ovelleni. Minä ainakaan en enää muista."

"Sire", sanoi rouva de Misery, kuningattaren avatessa kirjettä, "monseigneur Provencen kreivi tuli eilen kunniatervehdykselle hänen majesteettinsa luo, ja minä vastasin hänelle, ettei hänen majesteettinsa ota vastaan."

"Ja kenen käskystä?"

"Kuningattaren käskystä."

"Vai niin", sanoi kuningas.

Sillä välin kuningatar oli avannut kirjeen ja lukenut nämä kaksi riviä:

"Palasitte eilen Pariisista ja astuitte linnaan kello kahdeksan illalla. Laurent näki teidät."

Sitten kuningatar oli, yhä välinpitämättömän tyynenä, avannut puoli tusinaa kirjelippuja, kirjeitä ja anomuksia, jotka olivat hajallaan haahkanuntuvaisella peitteellä.

"No niin!" sanoi hän nostaen katseensa kuningasta kohti.

"Kiitos, madame!" sanoi tämä ensimmäiselle kamarirouvalle.

Rouva de Misery poistui huoneesta.

"Anteeksi, sire", sanoi kuningatar, "selittäkää minulle muuan asia."

"Mikä asia, madame?"

"Onko minulla vai eikö ole oikeutta olla tapaamatta Provencen kreiviä?"

"Tietysti teillä on täysi oikeus, mutta…"

"Mutta hänen älynsä väsyttää minua, minkä sille mahtaa? Sitäpaitsi hän ei pidä minusta, ja totta on, että minä maksan samalla mitalla. Eilen odotin hänen ikävää käyntiään ja panin maata kello kahdeksan, jottei tarvitsisi ottaa vastaan. Mikä teihin nyt tuli, sire?"

"Ei se mitään ole."

"Näyttää siltä, kuin epäilisitte."

"Mutta…"

"Mutta mitä?"

"Luulin teidän olleen Pariisissa."

"Mihin aikaan?"

"Juuri siihen aikaan, jolloin sanoitte panneenne maata."

"Niin, kyllä minä olin Pariisissa. Mutta pääseehän sieltä takaisinkin!"

"Tietysti. Kaikki riippuu siitä, mihin aikaan tulee takaisin."

"Vai sitä te tarkoitatte! Tahdotte siis tarkoin tietää, millä kellonlyömällä palasin?"

"Juuri niin."

"Sehän on perin helppo selittää, sire."

Kuningatar huusi:

"Rouva de Misery!"

Kamarirouva tuli taas.

"Mitä kello silloin oli, kun eilen palasin Pariisista?" kysyi kuningatar.

"Se oli kahdeksan vaiheilla, teidän majesteettinne."

"Sitä en usko", sanoi kuningas. "Varmaankin erehdytte, rouva de Misery. Hankkikaa parempia tietoja."

Kamarirouva kääntyi jäykkänä ja kylmänä ovelle päin.

"Rouva Duval!" sanoi hän.

"Madame!" kuului joku ääni.

"Mihin aikaan hänen majesteettinsa eilen palasi Pariisista?"

"Kello lie ollut kahdeksan, madame", vastasi toinen kamarirouva.

"Varmaankin erehdytte, rouva Duval", sanoi rouva de Misery.

Rouva Duval kurotti päänsä ulos etuhuoneen akkunasta ja huusi:

"Laurent!"

"Kuka se Laurent on?" kysyi kuningas.

"Vartija sillä portilla, jonka kautta hänen majesteettinsa eilen palasi", selitti rouva de Misery.

"Laurent!" huusi rouva Duval, "mihin aikaan kuningatar eilen palasi tänne?"

"Noin kello kahdeksan", vastasi portinvartija alhaalta parvekkeelta.

Kuningas laski päänsä. Rouva de Misery päästi rouva Duvalin menemään, ja tämä vuorostaan Laurentin. Kuninkaallinen aviopari oli yksin.

Ludvig XVI häpesi ja koetti kaikin mokomin salata häpeäntunnettaan. Mutta sen sijaan, että olisi voitostaan riemuinnut, sanoi kuningatar kylmästi:

"Mitä te, sire, vielä haluatte tietää?"

"En mitään", huudahti kuningas puristaen puolisonsa käsiä, "en mitään!"

"Sittenkin…"

"Anteeksi, madame. En oikein käsitä, mistä se ajatus johtui mieleeni. Katsokaa nyt iloani; se on yhtä suuri kuin katumukseni. Ettehän siitä ole pahoillanne, vai mitä? Älkää enää olko nyreän näköinen: kunniani kautta, joutuisin epätoivoon!"

Kuningatar veti kätensä takaisin kuninkaan kädestä.

"Mitä se merkitsee, madame?" kysyi Ludvig.

"Sire", vastasi Marie-Antoinette, "Ranskan kuningatar ei valehtele."

"Mitä nyt?" kysyi kuningas hämmästyen.

"Tahdon sanoa, etten palannut linnaan eilen illalla kello kahdeksan!"

Kuningas hätkähti ja siirsi tuoliaan taaksepäin.

"Tahdon sanoa", jatkoi kuningatar yhtä tyynesti, "että palasin vasta tänä aamuna kello kuusi!"

"Madame!"

"Ja että ilman Artoisin kreivin apua, hän kun tarjosi minulle suojaa ja majoitti minut erääseen omaan taloonsa, olisin jäänyt linnanportin eteen kuin kerjäläinen."

"Ahaa, te ette ollutkaan tullut takaisin!" sanoi kuningas synkän näköisenä. "Olin siis oikeassa."

"Suokaa anteeksi, sire, mutta siitä, mitä juuri sanoin, te teette johtopäätöksen kuin luvunlaskija, ettekä niinkuin kohtelias mies."

"Missä suhteessa, madame?"

"Siinä suhteessa, että kun tahdoitte tietää, palasinko myöhään vai varhain, teidän ei tarvinnut sulkea porttejanne eikä antaa pääsykieltojanne, vaan ainoastaan tulla minulta kysymään: Mihin aikaan tulitte kotiin, madame?"

"Hm!" mutisi kuningas.

"Teillä ei enää ole oikeutta epäillä. Urkkijanne on saatu petetyiksi tai lahjotuiksi, porttinne on avattu väkisin tai vapaasti, pelkonne on poistettu ja epäluulonne hälvennyt. Näin teidän häpeävän sitä, että olitte ryhtynyt voimakeinoihin naista vastaan, vaikka hän piti kiinni vain oikeudestaan. Olisin voinut yhä nauttia voitostani. Mutta minusta käytöksenne on häpeäksi kuninkaalle, sopimaton aatelismiehelle, enkä ole tahtonut kieltäytyä siitä tyydytyksestä, että sen teille sanon." Kuningas hypisteli poimukaulustaan sen näköisenä kuin miettisi vastausta.

"Sietää teidän tuumia, sire", sanoi kuningatar ravistaen päätään, "mutta käytöstänne minua kohtaan ette osaa puolustaa."

"Päinvastoin, madame, se on hyvinkin helppoa", vastasi kuningas. "Onko linnassa, esimerkiksi, ainoatakaan ihmistä, joka epäilisi teidän paluutanne eilen kotiin? No niin, jos kaikki tiesivät teidän palanneen linnaan, niin ei kukaan voinut luulla pääsykiellon tarkoittavan teitä. Jos on arveltu, että siihen on ollut syynä Artoisin kreivin tai jonkun muun irstas elämä, niin ymmärrätte hyvinkin, etten minä siitä välitä."

"Entä sitten, sire?" keskeytti kuningatar.

"Niin, sitten toistan lyhykäisesti, mitä tarkoitan: jos olen näennäisesti pelastanut teidät, madame, pahojen luulojen vaarasta, niin olen oikeassa ja voin teille sanoa: te olette väärässä, kun ette ole samoin menetellyt minun hyväkseni. Ja jos olen pelkästään tahtonut antaa teille salaa opetuksen ja jos siitä otatte oppia, kuten luulenkin tapahtuvan, päättäen närkästyksestänne, niin olen yhä enemmän oikeassa eikä minun tarvitse katua, mitä olen tehnyt."

Kuningatar oli kuunnellessaan korkean puolisonsa selitystä vähitellen tyyntynyt, ei sentähden, että närkästys hänessä lauhtui, vaan siksi, että hän tahtoi säästää kaikki voimansa sitä taistelua varten, joka hänen mielestään ei suinkaan ollut päättynyt, vaan tuskin vielä oikein alkanutkaan.

"Hyvä on", sanoi hän. "Te siis ette pahoittele sitä, että olette näännyttänyt Maria Teresian tytärtä, puolisoanne, lastenne äitiä oman asuntonsa portin takana, kuten olisitte kohdellut mitä tahansa outoa naikkosta. Mitä vielä, se on mielestänne oikein kuninkaallinen kepponen, klassillisen sukkela ja lisäksi moraalinsa puolesta erinomaisen arvokas. Teistä on siis aivan luonnollista, että olette pakottanut Ranskan kuningattaren, yöpymään Artoisin kreivin salakortteeriin, jossa hän ottaa vastaan oopperatyttöjä ja hovinne kevytmielisiä naisia! Eihän se mitään ole, ei, sillä kuningas leijailee semmoisten joutavuuksien yläpuolella, varsinkin filosofinen kuningas. Ja te olette filosofi, sire! Huomatkaa, että Artoisin kreivi on tässä näytellyt kauneinta osaa. Huomatkaa, että hän on minulle tehnyt erinomaisen palveluksen; että minun on tällä kertaa pitänyt kiittää taivasta lankoni kevytmielisyydestä, koska se on verhonnut häväistystäni, koska hänen paheensa on pelastanut kunniani."

Kuningas punastui ja väänteli itseään nojatuolissa meluavasti.

"Hyvin tiedän", jatkoi kuningatar katkerasti nauraen, "että olette siveellinen kuningas, sire! Mutta oletteko ajatellut, mihin siveellisyytenne vie? Kukaan ei muka ole tiennyt, etten ollut tullut takaisin! Ja itsekin olette uskonut, että olin kotona! Mutta väitättekö, että yllyttäjänne, Provenceen kreivi, myös on uskonut? Ja että Artoisin kreivikin on uskonut? Että kamarirouvani, jotka käskystäni ovat teille tänä aamuna valehdelleet, myös ovat uskoneet? Ja lopuksi, että Artoisin kreivin ja minun lahjomani Laurent on uskonut! Niin kai, kuningas on aina oikeassa, mutta toisinaan voi kuningatarkin olla oikeassa. Tahdotteko, sire, että tästedes pidämme tapanamme, te usuttaa minua vastaan vakoojanne ja vartijanne, minä taas lahjoa vartijanne ja vakoojanne? Sen teille sanon, että ennenkuin kuukauttakaan kuuluu, sillä tiedättehän kyllä hyvin, etten minä anna perään, niin, ennenkuin kuukauttakaan kuluu, saamme jonakin aamuna, kuten esimerkiksi tänään, laskea yhteen valtaistuimen majesteettisuuden ja avioliiton pyhyyden ja silloin näemme, mitä se tapa meille molemmille maksaa."

Nämä sanat tekivät ilmeisesti syvän vaikutuksen siihen, jolle ne lausuttiin.

"Tiedätte", sanoi kuningas muuttuneella äänellä, "että olen vilpitön ja että aina myönnän vikani. Voitteko minulle todistaa, madame, että teidän sopii ajaa reessä Versaillesista hassujen hoviherrainne seurassa, jotka saattavat teidät huonoon valoon nykyisinä vakavina aikoina? Tahdotteko näyttää toteen, että teidän käy päinsä lymytä heidän kanssaan Pariisissa kuin naamiohuveissa ja ilmestyä takaisin vasta hävettävän myöhään yöllä, kun minun lamppuni on työtä tehdessäni ehtynyt ja kaikki nukkuvat? Olette puhunut avioliiton pyhyydestä, valtaistuimen majesteettisuudesta ja äitiydestänne. Onko puolison, kuningattaren, äidin arvon mukaista se, mitä olette tehnyt?"

"Tahdon parilla sanalla teille vastata, monsieur, ja sanon jo ennakolta, että vastaukseeni liittyy enemmän ylenkatsetta kuin tähän asti, sillä minusta tuntuu todellakin, että eräät kohdat syytöstänne ansaitsevat vain ylenkatsetta. Lähdin Versaillesista reellä päästäkseni pikemmin Pariisiin; mukanani oli neiti de Taverney, joka hovinaisista, Jumalan kiitos, on maineeltaan puhtaimpia, ja Pariisin-matkani tarkoituksena oli saada itse tutkia, onko Ranskan kuningas, tämä suuren perheen isä, filosofinen hallitsija, kaikkien omientuntojen siveellinen tuki, hän, joka on elättänyt muukalais-parkoja, lämmittänyt kerjäläisiä ja hyväntekeväisyydellä ansainnut kansansa rakkauden, onko tämä sama kuningas jättänyt erään sukunsa jäsenen, Ranskassa hallinneiden kuningasten jälkeläisen nääntymään nälkään, värjöttämään unhotuksessa, alttiina paheen ja kurjuuden kiusauksille."

"Minäkö?" kysyi kuningas hämmästyneenä.

"Astuin ylös portaita", jatkoi kuningatar, "jonkinlaiselle ullakolle ja tapasin siellä naisen, jonka esi-isä oli suuri hallitsija, mutta jolta nyt puuttui polttopuita, valoa ja rahaa. Annoin tälle unhotuksen ja kuninkaan laiminlyönnin uhrille sata louisdoria. Ja kun minulta meni jonkun verran aikaa mietiskellessäni ylevyyksiemme mitättömyyttä — minäkin olen välistä filosofi — kun oli kova pakkanen ja kun hevosten oli vaikea kulkea iljangolla, varsinkin vuokrahevosten…"

"Vuokrahevosten!" huudahti kuningas. "Tulitteko siis ajurilla?"

"Tulin, sire, ajurilla n:o 107."

"Ohhoh!" mutisi kuningas keinuttaen oikeaa säärtään, jonka oli nostanut ristiin vasemman päälle, mikä hänessä merkitsi kiihkeää maltittomuutta. "Ajurilla!"

"Niin, vieläpä oikein mielissäni, että pääsin ajurin vaunuihin", vastasi kuningatar.

"Madame", sanoi nyt kuningas, "te olette menetellyt oikein; teillä on aina yleviä mielijohteita, jotka syttyvät ehkä liiankin helposti, mutta syynä on teille ominainen hehkuva jalomielisyys."

"Kiitos, sire", vastasi kuningatar ivallisesti.

"Pankaa tarkoin mieleenne", jatkoi kuningas, "etten ole teitä epäillyt mistään, mikä ei olisi täysin oikeata ja kunniallista. Minua on pahoittanut vain menettelytapa, kuningattaren seikkailumainen esiintyminen. Olette tehnyt hyvää, niinkuin ainakin; mutta tehdessänne muille hyvää olette sattunut tekemään itsellenne pahaa. Siinä katson erehtyneenne. Nyt minun on siis korjattava jokin unohdus, pidettävä huolta jonkun kuningassuvun kohtalosta. Olen valmis: mainitkaa ne kovaonniset; minun hyviä töitäni ei tarvitse kauan odottaa."

"Valois-nimi on luullakseni kyllin mainio, sire, jotta se on muistiinne jäänyt."

"Ahaa!" huudahti Ludvig XVI purskahtaen nauramaan, "nyt minä tiedän, kenestä on puhe. Se on pikkuinen Valois vai mitä, jokin kreivitär de… vartokaa vähän…"

"De la Motte."

"Ihan niin, de la Motte. Ja hänen miehensä on santarmi?"

"Niin juuri."

"Ja vaimo on juoniniekka! Älkää pahastuko, mutta hän myllertää maat ja taivaat, uuvuttaa kaikki ministerit, hätyyttää tätejäni, nujertaa minut itsenikin anomuksilla, hakemuksilla, sukuluetteloilla."

"Kaikki tuo todistaa vain, että hän on tähän asti pyytänyt turhaan."

"Sitä vastaan en väitäkään."

"Onko hän Valois-sukua vai ei?"

"Uskon kyllä, että hän on!"

"No niin, antakaa siis eläke, kunniallinen eläke hänelle, rykmentti hänen miehelleen, yleensä sellainen asema, joka sopii kuningassuvun jälkeläisille."

"Hiljaa, hiljaa, madame! Voi hitto, kuinka te ryntäätte! Kyllä se pikku Valois osaa minut kyniä teidän auttamattanne. Sillä on hyvä nokka, sillä pikku Valoisilla, uskokaa, kun sanon!"

"Ei teidän tähtenne tarvitse pelätä; teillä on höyhenet lujassa."

"Kunniallinen eläke, kyllä kai! Ei teille vähät riitä, madame! Tiedättekö, kuinka hirveästi käsikassani suonta on tänä talvena isketty? Ja rykmentti sille pikku santarmille, joka on puolisokseen keinotellut oikean Valoisin! Eikä minulla enää ole annettavana rykmenttejä niillekään, jotka niistä maksavat tai jotka ne ansaitsevat. Noille kerjäläisille sellainen asema, joka vastaisi heidän kuninkaallisten esi-isiensä arvoa! Jopa nyt jotakin, kun meikäläisillä kuninkailla ei enää ole sitäkään rahallista asemaa kuin yksityisillä rikkailla. Orleansin herttua on lähettänyt hevosensa ja muulinsa Englantiin myytäviksi ja supistanut talouttaan kaksi kolmannesta. Minä taas olen lakkauttanut sudenajokustannukset. Herra de Saint-Germain on pakottanut minut supistamaan henkivartiotani. Kaikki me olemme puutteenalaisia, suuret ja pienet, kultaseni."

"Mutta eiväthän Valoisit saa kuolla nälkään!"

"Etkö juuri sanonut antaneesi sata louisdoria?"

"Mokomakin almu!"

"Kuninkaallinen."

"No antakaa siis yhtä paljon."

"Sen jätän kauniisti tekemättä. Se, mitä te annoitte, riittää meiltä molemmilta."

"Entä pikkuinen eläke?"

"Ei suinkaan, ei mitään määrättyä. Semmoiset ihmiset osaavat itsekin kylliksi kiskoa, ne ovat imijän sukua. Jos minussa herää halu antaa, niin annan jonkin summan, ilman ennakkopäätöstä, ilman velvoitusta vastaisen varalta. Sanalla sanoen, minä annan sitten, kun on runsaasti rahaa. Siitä pikku Valoisista en todellakaan voi teille kertoa kaikkea, mitä hänestä tiedän. Hyvä sydämenne on joutunut ansaan, rakas Antoinette. Pyydän hyvältä sydämeltänne anteeksi."

Ja näin sanoessaan Ludvig ojensi kätensä kuningattarelle, joka noudattaen ensi tunnelmaansa vei sen huulilleen. Mutta pian hän sen sysäsi luotaan ja sanoi:

"Te ette ole minulle hyvä. Minä olen suuttunut."

"Vai suuttunut minuun, tekö?" ihmetteli kuningas. "Kuulkaapa, minä taas… minä…"

"Koettakaa nyt sanoa, ettette ole minuun suuttunut, vaikka suljette minulta Versaillesin portit, tulette puoli seitsemän aamulla etuhuoneisiini, avaatte väkisin oveni ja astutte luokseni aivan raivoisin silmin."

Kuningas rupesi nauramaan.

"Ei", sanoi hän, "en minä ole suuttunut."

"Vai niin, vai on suuttumuksenne jo mennyt!"

"Mitä annatte, jos todistan, ettei minulla tänne tullessanikaan ollut vähääkään suuttumusta?"

"Katsotaan ensin, kuinka sen todistatte."

"Se on perin helppoa", vastasi kuningas. "Todistus on minulla taskussa."

"Johan nyt!" huudahti kuningatar nousten taas uteliaana istumaan. "Teillä on minulle jokin lahja? Silloin olette todellakin rakastettava. Mutta kuulkaa, minä en usko, ellette heti paikalla näytä todistusta. Ei, ei, metkut pois! Lyön vaikka vetoa, että taas tulee vain lupauksia!"

Silloin kuningas hymyili lempeästi ja alkoi penkoa taskuaan noudattaen tahallista hitautta, josta toisen halu yltyy, sitä hitautta, joka vie viimeisenkin maltin lapselta leikkikalun vuoksi, eläimeltä herkkupalan vuoksi ja naiselta silloin, kun hän odottaa lahjaa. Vihdoin hän veti taskustaan esille sahviaaninahkaisen punaisen kotelon, jonka pinta oli taiteellisesti röyhelletty ja kultauksilla kaunistettu.

"Jalokiviä!" huudahti kuningatar. "Katsotaan!"

Kuningas laski kotelon vuoteelle. Kuningatar sieppasi sen käsiinsä ihastuneena.

Tuskin hän oli sen avannut, kun hän huumaantuneena, häikäistynä huudahti:

"Voi kuinka kaunis se on! Hyvä Jumala, kuinka kaunis!"

Kuningas tunsi sydämessään jonkinlaista riemun kutitusta.

"Siltäkö näyttää?" kysyi hän.

Kuningatar ei voinut vastata, hän huohotti. Sitten hän otti kotelosta kaulanauhan, jonka timantit olivat niin isoja, puhtaita ja säihkyviä ja niin hyvin valikoituja, että hän oli näkevinään fosfori- ja liekkivirran soluvan kauniiden käsiensä välissä. Timanttikoriste läikehti kuin käärmeen renkaat, jos joka suomu olisi salama.

"Onpa se komea!" sanoi kuningatar saatuaan taas puhekyvyn. "Komea!" toisti hän silmiensä säteillessä joko loistavien jalokivien vaikutuksesta tai siitä ajatuksesta, ettei kellään muulla naisella saattanut olla sellaista kaulakoristetta.

"Olette siis tyytyväinen", sanoi kuningas.

"Ihastunut, sire. Teette minut liian onnelliseksi."

"Todellako?"

"No katsokaa tuota ensi riviä: timantit pähkinän kokoisia!"

"Niin näkyy."

"Ja kuinka ne on toisiinsa sovitettu! Niitä ei toisistaan erottaisi. Ja kuinka taitavasti on noudatettu asteikkoa! Katsokaa, kuinka kauniisti ensimmäisen ja toisen välinen suuruusero suhtautuu toisen ja kolmannen erotukseen! Se jalokiviseppä, joka on yhteen sovittanut nämä timantit ja valmistanut koristeen, on tositaiteilija."

"Heitä on kaksi."

"Silloin lyön vetoa, että he ovat Boehmer ja Bossange."

"Oikein arvattu."

"Tosiaankaan ei ole muita, jotka uskaltaisivat tämmöistä yrittää. Kaunis se on, sire, todellakin kaunis!"

"Madame, madame", sanoi kuningas, "tämä kaulanauha käy teille liiankin kalliiksi, olkaa varuillanne!"

"Ah!" huudahti kuningatar, "ah, sire!"

Ja äkkiä synkistyi ja vaipui hänen äsken loistanut otsansa. Tämä muutos tapahtui hänen ilmeissään niin nopeasti ja haihtui taas niin nopeasti, ettei kuningas ehtinyt sitä huomatakaan.

"Tehkää mielikseni", sanoi hän.

"Millä tapaa?"

"Että annatte minun panna tämän koristeen kaulaanne."

Kuningatar torjui häntä.

"Se lienee hyvin kallis, vai mitä?" sanoi hän surullisesti.

"Kyllä sillä on hintaa", vastasi kuningas nauraen. "Mutta kuten jo sanoin, olette äsken maksanut siitä enemmän kuin sen hinnan, ja vasta oikealla paikallaan, teidän kaulassanne, sillä on oikea arvonsa."

Ja näin sanoen Ludvig lähestyi kuningatarta pidellen molemmin käsin kaulanauhan päitä, yhdistääkseen ne soljella, joka myös oli suuresta timantista tehty.

"Ei, ei", sanoi kuningatar, "ei mitään lapsellisuuksia! Pankaa kaulanauha takaisin koteloon, sire."

Ja hän pudisti päätään.

"Ette siis suo, että minä ensimmäisenä saan nähdä teidän pitävän tätä koristetta kaulassanne?"

"Jumala varjelkoon siitä, että kieltäisin teiltä sen huvin, sire, jos ottaisin kaulanauhan, mutta…"

"Mutta…" toisti kuningas hämmästyen.

"Mutta ette te eikä kukaan muu saa nähdä minun kaulassani niin kallista koristetta!"

"Ette tahdo pitää tätä kaulanauhaa, madame?"

"En koskaan."

"Ette huoli sitä minulta?"

"En tahdo panna kaulaani miljoonaa tai ehkä puoltatoista miljoonaa, sillä minusta näyttää, kuin tämä kaulanauha olisi arvoltaan viisitoista sataa tuhatta livreä, eikö niin?"

"En väitä vastaan", vastasi kuningas.

"Ja minä kieltäydyn ripustamasta kaulaani puoltatoista miljoonaa, kun kuninkaan kirstut ovat tyhjinä, kun kuninkaan on pakko supistella apurahojaan ja sanoa köyhille: Minulla ei enää ole rahaa, Jumala teitä auttakoon!"

"Mitä? Puhutteko tosissanne?"

"Kuulkaa, sire, herra de Sartines sanoi minulle kerran, että puolellatoista miljoonalla saa linjalaivan, ja Ranskan kuninkaalle on todellakin enemmin tarpeen linjalaiva kuin Ranskan kuningattarelle kaulanauha."

"Oo!" huudahti kuningas riemuissaan ja silmät kyynelistä kosteina, "nyt te menettelette ihanan jalosti! Kiitos, kiitos!… Antoinette, te olette kelpo nainen."

Ja asianmukaisesti päättääkseen tämän sydämellisen ja porvarillisen lausuntonsa hyvä kuningas kiersi kätensä Marie-Antoinetten kaulaan ja suuteli häntä.

"Kuinka teitä tullaan siunaamaan Ranskassa, madame!" jatkoi hän, "kun saadaan kuulla, mitä äsken lausuitte."

Kuningas huokasi.

"Vielä on aikaa", sanoi kuningas vilkkaasti. "Kaipuun huokaus!"

"Ei, sire, vaan helpotuksen huokaus. Sulkekaa kotelo ja toimittakaa takaisin jalokivisepille."

"Olin jo määrännyt maksuajat, rahat ovat tiedossa. Mitä niillä nyt teen? Älkää olko niin epäitsekäs, madame."

"Ei, minä olen kyllä hyvin harkinnut. Kaulanauhaa en mitenkään ota vastaan, mutta tahdon jotakin muuta."

"Hitto vie, taitaa tulla hyvä lovi kuuteentoista sataan tuhanteen livreeni!"

"Kuusitoista sataa tuhatta livreä! Näettekö? Mutta oliko se niin kallis?"

"Niin, madame, kun tuo summa kerran huuliltani pääsi, en voi peruuttaa."

"Rauhoittukaa. Se, mitä minä pyydän, ei maksa niin paljon."

"Mitä siis pyydätte?"

"Että annatte minun vielä kerran pistäytyä Pariisiin."

"Se on helppoa myös rahallisesti."

"Odottakaa pikkuisen!"

"Hitto vie, mitä?"

"Pariisiin, Vendôme-torille."

"Niin, niin, mutta sitten?"

"Herra Mesmerin luo."

Kuningas raapaisi korvallistaan.

"Kun olette luopunut mieliteosta, joka maksaa kuusitoista sataa tuhatta", sanoi hän sitten, "niin voinen hyvinkin suoda teille tuon toisen. Lähtekää siis herra Mesmeriä tapaamaan, mutta minun puolestani yhdellä ehdolla."

"Mikä se on?"

"Otatte mukaanne jonkun kuninkaallisen prinsessan."

Kuningatar punnitsi ehtoa.

"Hyväksyttekö rouva de Lamballen?" kysyi hän.

"Rouva de Lamballe, olkoon menneeksi."

"Se on sanottu."

"Kirjoitan sen alle."

"Kiitos!"

"Ja minä", sanoi kuningas, "menen nyt suoraa päätä tilaamaan linjalaivaa, ja sen nimeksi tulee Kuningattaren kaulanauha. Saatte olla sen kummina, madame, sitten lähetän sen Lapeyrouselle."

Kuningas suuteli puolisonsa kättä ja poistui hyvällä tuulella.

VIII

KUNINGATTAREN AAMU-VASTAANOTTO

Heti kun kuningas oli lähtenyt, nousi kuningatar ja astui akkunan ääreen hengittämään raitista ja kylmää aamuilmaa.

Näkyi tulevan ihana päivä, täynnä sitä suloa, jota liian pikainen kevät suo muutamille huhtikuun päiville: yön pakkasta seurasi jo tenhoavan auringon suloinen lämpö; tuuli oli edellisestä illasta kääntynyt pohjoisesta itään. Jos tuulen suunta pysyisi tällaisena, olisi talvi, 1784 vuoden ankara talvi, lopussa.

Rusottavalla taivaanrannalla näkyi jo todellakin nousevan harmahtavaa usvaa, joka ei ole muuta kuin auringon tieltä pakenevaa kosteutta. Puutarhassa härmä valui vähin erin oksilta, ja pikkulinnut alkoivat saada kyntensä esteettä kiinni jo puhjenneihin nuppuihin.

Huhtikuun kukka, keltainen orvokki, lyyhistyneenä pakkasen alle niiden kukka-poloisten tavoin, joista Dante puhuu, kohotti tummaa pääkköstään tuskin vielä sulaneen lumen povesta, ja paksujen, kovien ja leveiden lehtien alta pisti salamyhkäisen kukan pitkulainen umppu esille, kaksi soikeata lehdykkää, jotka ennustavat kukoistusta ja hyvää tuoksua.

Käytävillä, kuvapatsailla ja ristikkoporteilla solui jää liukkaina timantteina; se ei vielä ollut vettä eikä enää jäätä.

Kaikki julisti kevään salaista kamppailua pakkasta vastaan ja ennusti talven pikaista tappiota.

"Jos tahdomme käyttää hyväksemme jäätä", huudahti kuningatar, "niin täytyy, luulemma, kiirehtiä. Vai mitä, rouva de Misery?" lisäsi hän kääntyen ympäri, "sillä nyt on kevät todella tulossa."

"Teidän majesteettinne on jo kauan halunnut tehdä huviretken Sveitsiläislammelle", vastasi ensimmäinen kamarirouva.

"Hyvä on, tehdään se retki jo tänään, sillä huomenna voisi kenties olla myöhäistä."

"Mihin aikaan siis tapahtuu teidän majesteettinne pukeutuminen?"

"Heti. Sitten syön vähän suurusta ja lähden."

"Siinäkö kuningattaren kaikki määräykset?"

"Pitää käydä kysymässä, onko neiti de Taverney jo noussut, ja sanoa hänelle, että haluan häntä puhutella."

"Neiti de Taverney on jo teidän majesteettinne seurusteluhuoneessa", vastasi kamarirouva.

"Joko nyt?" ihmetteli kuningatar, joka paremmin kuin kukaan muu tiesi, kuinka myöhään Andrée oli päässyt makuulle.

"Hän on ollut siellä odottamassa jo ainakin kaksikymmentä minuuttia, madame."

"Kutsukaa hänet tänne."

Andrée astuikin kuningattaren huoneeseen juuri silloin, kun tornikello Marmoripihalla alkoi lyödä yhdeksän. Jo huolellisesti pukeutuneena, kuten jokainen hovinainen, joka ei saanut näyttäytyä kuningattarelle aamupuvussa, saapui neiti de Taverney hymyillen ja melkein levotonna. Kuningatar hymyili myös, ja siitä Andrée rauhoittui.

"Saatte mennä, hyvä Misery", sanoi kuningatar, "ja lähettäkää tänne Léonard ja räätälini."

Seurattuaan sitten katseellaan rouva de Miseryä ja nähtyään oviverhon sulkeutuvan hänen jälkeensä hän sanoi Andréelle:

"Ei mitään, kuningas oli ihastuttava, hän nauroi, häneltä on aseet riistetty."

"Saiko hän tietää…?" kysyi Andrée.

"Ymmärrätte kai, Andrée, ettei se valehtele, joka on Ranskan kuningatar, eikä ole väärässä."

"Se on totta, madame", vastasi Andrée punastuen.

"Ja kuitenkin minusta näyttää, että olemme yhdessä suhteessa olleet väärässä."

"Yhdessäkö suhteessa?" sanoi Andrée. "Epäilemättä olimme hyvinkin väärässä."

"Mahdollisesti, mutta ainakin ensiksi siinä, että olemme surkutelleet rouva de la Mottea; kuningas ei pidä hänestä. Tunnustan kuitenkin, että rouva de la Motte miellytti minua."

"Teidän majesteettinne on niin hyvä tuomari, että täytyy alistua teidän päätökseenne."

"Tässä on Léonard", sanoi rouva de Misery astuen jälleen sisään.

Kuningatar istuutui kullatun pukeutumiskuvastimensa eteen ja mainio hiustaituri ryhtyi työhönsä.

Kuningattarella oli maailman kauneimmat hiukset, joita hän hyvin mielellään soi ihailtavan.

Léonard tiesi sen eikä siis kiirehtinyt, kuten olisi tehnyt kähertäessään jonkun muun naisen tukkaa, vaan jätti kuningattarelle aikaa ihailla itseään.

Tänään oli Marie-Antoinette tyytyväinen, vieläpä iloinen: hänen kauneutensa loisti. Kuvastimesta hän kääntyi katsomaan Andréeta, johon hän loi mitä herttaisimpia silmäyksiä.

"Teitä ei ole toruttu", sanoi hän, "te kun olette vapaa ja ylväs, jota kaikki hieman pelkäävät, sillä te olette jumalallisen Minervan lailla liian viisas."

"Minäkö, madame?" änkytti Andrée.

"Juuri te, hovikottaraisten ilonhäiritsijä. Hyvä Jumala, kuinka suureksi onneksi teille on neitsyytenne, Andrée, ja varsinkin se, että tunnette olevanne siitä onnellinen!" [Tämän sikermän edellisestä romaanista tiedämme, että neiti de Taverney oli hypnoottisen unitilan uhrina joutunut äidiksi. — Suom. ]

Andrée punastui ja koetti surumielisesti hymyillä.

"Olen tehnyt lupauksen", sanoi hän.

"Jonka aiotte pitää, kaunis Vestan neitsyt?" kysyi kuningatar.

"Toivoakseni." "Kuulkaapa", sanoi nyt kuningatar äkkiä, "nyt muistan…"

"Mitä, madame?"

"Että vaikkette ole naimisissa, teillä on eilisestä saakka isäntä."

"Mikä isäntä?"

"Niin, rakas veljenne. Mikä hänen nimensä onkaan? Filip, eikö niin?"

"Niin, madame, Filip."

"Hän on saapunut tänne."

"Eilen, kuten teidän majesteettinne äsken suvaitsi minulle ilmoittaa."

"Ettekä vielä ole häntä tavannut! Niin itsekäs minä olen, että tempasin teidät hänen näkyvistään ja vein Pariisiin; sitä ei todellakaan voi anteeksi antaa."

"Voi, madame", sanoi Andrée hymyillen, "koko sydämestäni suon sen anteeksi, ja Filip myös."

"Onko varmaa?"

"Siitä vastaan."

"Omasta puolestanne?"

"Omasta ja hänen puolestaan."

"Millainen hän nykyään on?"

"Aina kaunis ja hyvä, madame."

"Kuinka vanha hän nyt on?"

"Kolmenkymmenenkahden."

"Filip parka! Tiedättekö, että olen jo kohta neljätoista vuotta hänet tuntenut, ja näistä vuosista on yhdeksän tai kymmenen semmoista, jolloin en ole häntä nähnyt."

"Kun teidän majesteettinne suvaitsee ottaa hänet vastaan, on hän tunteva itsensä onnelliseksi saadessaan vakuuttaa, ettei poissaolo ole vähääkään laimentanut niitä kunnioittavan ihailun tunteita, jotka hän on kuningattarelle omistanut."

"Voinko nyt heti hänet tavata?"

"Kyllä, neljännestunnin päästä hän on heittäytyvä teidän majesteettinne jalkain juureen, jos sen sallitte."

"Hyvä, hyvä, — sen sallin, — oikein haluan sitä."

Tuskin oli kuningatar tämän lausunut, kun joku vilkas, nopea, meluisa pujahti tai oikeammin ponnahti pukuhuoneen matolle ja näytti nauravia, veitikkamaisia kasvojaan samassa kuvastimessa, jossa Marie Antoinette hymyili omalle kuvalleen.

"Lankoni Artois", sanoi kuningatar. "Ihan säikäytitte!"

"Hyvää huomenta, teidän majesteettinne", sanoi nuori prinssi. "Kuinka teidän majesteettinne on viettänyt yönsä?"

"Kiitos, lankoni, hyvin huonosti."

"Ja aamun?"

"Oikein hyvin."

"Se onkin pääasia. Äsken aloinkin aavistaa, että koetus oli onnellisesti kestetty, sillä tavatessani kuninkaan hän hymyili minulle niin herttaisesti. Sitä se luottamus merkitsee!"

Kuningatar alkoi nauraa. Artoisin kreivi, joka ei tiennyt asian laitaa, nauroi myös, mutta aivan toisesta syystä.

"Nyt vasta huomaan", sanoi hän, "etten ole hätiköidessäni tullut kysyneeksi, kuinka neiti de Taverney parka on aikansa viettänyt."

Kuningatar rupesi taas katsomaan kuvastimeensa, niin ettei häneltä jäänyt huomaamatta, mitä tahansa huoneessa tapahtuisi.

Léonard oli lopettanut työnsä, ja vapautuneena musliinisesta kampausviitasta kuningatar otti ylleen aamunuttunsa.

Ovi avautui.

"Kuulkaapa", sanoi hän Artoisin kreiville, "jos teillä on jotakin kysyttävää Andréelta, niin tuossa hän tulee."

Juuri silloin astuikin huoneeseen Andrée taluttaen kaunista tummanverevää aatelismiestä, jonka ruskeissa silmissä selvästi ilmeni jaloutta ja surumielisyyttä: siinä oli reipas sotilas, näöltä älykäs, ryhdiltä vakava, jollaisia saadaan nähdä Cuyperin tai Gainsboroughin maalaamissa viehättävissä perhekuvissa.

Filip de Taverneyn yllä oli tummanharmaa, hopealla hienosti kirjailtu puku, mutta tämä harmaus näytti mustalta ja hopea raudalta; valkea kaulaliina ja himmeänvaalea röyhys erosivat jyrkästi tummien liivien väristä, ja puuteroitu tukka lisäsi ihon ja piirteiden miehekästä tarmokkuutta.

Filip astui esille, toinen käsi sisarensa kädessä, toinen kiertyneenä hattunsa ympärille.

"Teidän majesteettinne", sanoi Andrée kumartaen kunnioittavasti, "tässä on veljeni."

Filip kumarsi juhlallisesti ja hitaasti. Hänen jälleen kohottaessaan päätänsä ei kuningatar vielä ollut kääntänyt silmiään kuvastimesta. Totta on, että hän kuvastimessa näki yhtä hyvin, kuin jos olisi katsonut herra de Taverneytä kasvoihin.

"Hyvää päivää, herra de Taverney!" sanoi kuningatar ja kääntyi.

Hänen kauneudessaan oli kuninkaallista loistoa, joka hänen valtaistuimensa ympärillä hämmensi yhteen kuninkuuden ystävät ja naisen ihailijat, hänessä oli kauneuden valtaa, ja suotakoon meidän kääntää nämä sanat toisin päin, hänessä oli myös vallan kauneutta. Nähdessään hänen hymyilevän, tuntiessaan olevansa tämän kirkkaan, ylvään ja samalla lempeän silmäyksen katseltavana Filip kalpeni, ja koko hänen olemuksensa ilmaisi mitä syvintä mielenliikutusta.

"Herra de Taverney", jatkoi kuningatar, "teidän ensi vieraskäyntinne näkyy tulleen meidän osaksemme. Kiitos!"

"Teidän majesteettinne suvaitsee unohtaa, että päinvastoin minun on kiittäminen teidän majesteettianne", vastasi Filip.

"Kuinka monta vuotta, kuinka pitkä aika on siitä kulunut, kun viimeksi toisemme näimme!" sanoi kuningatar. "Elämän kaunein aika, valitettavasti!"

"Minulta kyllä, madame, mutta ei teidän majesteetiltanne, jolle kaikki päivät ovat kauniita."

"Olette siis hyvin viihtynyt Amerikassa, herra de Taverney, koska jäitte sinne, vaikka muut sieltä palasivat?"

"Madame", vastasi Filip, "kun herra de Lafayette lähti Uudesta maailmasta, tarvitsi hän luotettavaa upseeria, jolle voitaisiin uskoa osa apujoukkojen päällikkyyttä. Senvuoksi herra de Lafayette ehdotti minua kenraali Washingtonille, joka suvaitsi minut hyväksyä."

"Uudesta maailmasta, josta puhutte", sanoi kuningatar, "näkyy meille palaavan paljon sankareita."

"Teidän majesteettinne lausunto ei koskene minua", vastasi Filip hymyillen.

"Miksi ei?" sanoi kuningatar.

Sitten hän kääntyi Artoisin kreivin puoleen:

"Katsokaapa, lanko, herra de Taverneyn pulskaa ja sotilaallista näköä."

Nähdessään nyt joutuvansa tekemisiin kreivi Artoisin kanssa, joka oli hänelle outo, astui Filip pari askelta häntä kohti ja pyysi lupaa lausua hänelle tervehdyksensä.

Kreivi antoi kädellä merkin, ja Filip kumarsi.

"Komea upseeri", myönsi nuori prinssi, "ylevä aatelismies, jonka tuttavuus minua ilahuttaa. Mitä suunnitelmia teillä on, koska palasitte Ranskaan?"

Filip katsahti sisareensa.

"Monseigneur", vastasi hän "minun on valvottava sisareni etua enemmän kuin omaani; mitä hän haluaa minun tekevän, sen myös teen."

"Mutta isänne on kai vielä elossa?" virkkoi Artoisin kreivi.

"Meillä on ollut se onni, että isämme vielä elää, monseigneur", vastasi Filip.

"Mutta sillä ei ole väliä", keskeytti kuningatar vilkkaasti. "Minusta on parempi, että Andrée on veljensä suojeluksessa, ja Andréen veli teidän suojeluksessanne, herra kreivi. Otatte siis pitääksenne huolta herra de Taverneystä, lupaattehan?"

Artoisin kreivi nyökkäsi myöntävästi.

"Tiedättekö", jatkoi kuningatar, "että meitä yhdistävät hyvin läheiset siteet?"

"Läheiset siteet, mitä se on, kälyni? Kertokaa heti paikalla!"

"Niin, herra de Taverney oli ensimmäinen ranskalainen, jonka näin saapuessani Ranskaan, ja minä olin pyhästi luvannut rakentaa ensimmäisen täällä näkemäni ranskalaisen onnen."

Filip tunsi punastuvansa ja puri huultaan näyttääkseen tyyneltä. Andrée katsahti häneen ja laski päänsä.

Marie-Antoinette yllätti yhden niistä silmäyksistä, joita sisarukset vaihtoivat; mutta kuinka hän olisi voinut aavistaa niitä tuskallisia salaisuuksia, mitä sellaiseen katseeseen sisältyi! Hän ei tiennyt mitään niistä tapauksista, jotka olemme maininneet kertomussarjamme edellisissä osissa. Huomaamansa surumielisyyden hän katsoi johtuvan toisesta syystä. Kun niin moni oli vuonna 1774 rakastunut dauphineen [v. 1774 Marie-Antoinette ei vielä ollut kuningatar, vaan dauphine kruununprinssin puoliso. — Suom. ], niin miksi ei herra de Taverneylle olisi tuottanut kärsimyksiä tämä ranskalaisten kulkutaudintapainen rakastuminen Maria-Teresian tyttäreen?

Tämä luulo oli kaikin puolin todennäköinen, sitä ei kumonnut sekään kuvastimessa suoritettu kauneudentarkastus, jossa nähtiin nuori neito kehittyneenä vaimoksi ja kuningattareksi. Marie-Antoinetten mielestä Filipin kaiho siis liittyi siihen, mitä tämä oli sisarelleen asiasta puhunut. Hän hymyili veljelle ja hyväili sisarta ystävällisimmillä katseilla; hän ei tosin ollut arvannut kaikkea, mutta ei myöskään ollut kokonaan erehtynyt, ja viattomassa viehätyshalussaan, jota ei kukaan pidä rikoksena — olihan kuningatarkin nainen — hän iloitsi tuntiessaan olevansa rakastettu. Jotkut sielut haluavat myötätuntoa kaikkien läheistensä puolelta, eivätkä nämä sielut suinkaan ole vähimmin jaloja.

Mutta kova kohtalo on sinulle, kuningatar-parka, toimittava hetken, jolloin tuo hymyilysi, jonka suomisesta sinua rakastaville ihmisille olet moitetta saanut, turhaan kohdistuu niihin, jotka eivät sinua rakasta.

Artoisin kreivi astui Filipin luo, ja sillä välin kuningatar neuvotteli Andréen kanssa metsästyspuvun reunustuksesta.

"Onko herra Washington", kysyi prinssi, "todellakin suuri sotapäällikkö?"

"Suuri mies, monseigneur."

"Ja millainen arvo oli siellä ranskalaisilla?"

"Yhtä hyvä kuin englantilaisilla huono."

"Niin minäkin arvelen. Te kannatatte uusia aatteita, hyvä herra de Taverney; mutta oletteko tarkoin harkinnut erästä asiaa?"

"Mitä asiaa, monseigneur? Voin teille tunnustaa, että siellä kaukana, sotaleirien nurmikolla, suurten järvien läheisillä ruoholakeuksilla olen usein joutunut ajattelemaan yhtä ja toista."

"Esimerkiksi sitä asiaa, että sotiessanne siellä ette ole käyneet sotaa intiaaneja ettekä englantilaisia vastaan."

"Ketä vastaan siis, monseigneur?"

"Itseänne vastaan."

"Ah, monseigneur, en tahdo kiistellä; se on hyvinkin mahdollista."

"Siis myönnätte…"

"Myönnän, että sillä, mikä on pelastanut kuningasvallan, voi olla onneton vastavaikutus."

"Niin, mutta tämä vastavaikutus voi viedä hengen niiltä, jotka paranivat alkuperäisestä taudinpuuskasta."

"Valitettavasti, monseigneur!"

"Juuri senvuoksi en pidä herra Washingtonin ja markiisi de Lafayetten voittoja niin onnellisina, kuin väitetään. Se on itsekkyyttä, olkoon vaan; mutta älkää siitä pahastuko, en ole itsekäs vain itseni tähden."

"Ei, ei, monseigneur!"

"Ja tiedättekö, miksi tahdon teitä auttaa kaikin voimin?"

"Olkoon monseigneurilla siihen mikä syy hyvänsä, minä olen siitä aina tunteva teidän kuninkaalliselle korkeudellenne syvintä kiitollisuutta."

"Syy on se, herra de Taverney, että te ette kuulu niihin, joita on joka kadunkulmassa toitotettu sankareiksi. Te olette urheasti täyttänyt tehtävänne, mutta ette ole alinomaa pujahtanut pasuunan suuhun. Teitä ei Pariisissa tunneta, ja siksi teistä pidän, muuten… totta vie, herra de Taverney… muuten… minä olen itsekäs, nähkääs."

Sitten prinssi nauraen suuteli kuningattaren kättä, lausui Andréelle jäähyväiset nopeammin ja kunnioittavammin kuin hänen oli tapana naisia puhutella ja poistui huoneesta.

Kuningatar keskeytti nyt melkein kohta puhelunsa Andréen kanssa, kääntyi Filipiin päin ja kysyi:

"Oletteko tavannut isänne, monsieur?"

"Kyllä, ennen tänne tuloani, madame, tapasin hänet etuhuoneissa; sisareni oli hänelle toimittanut sanan."

"Mutta miksi ette heti käynyt tapaamassa isäänne?"

"Olin lähettänyt hänen luokseen kamaripalvelijani ja pienet matkatavarani, mutta herra de Taverney palautti palvelijan ilmoittamaan sen käskyn, että minun tuli ensin esittäytyä kuninkaalle tai teidän majesteetillenne."

"Ja te tottelitte?"

"Ilomielin, madame: sillä keinoin sain syleillä sisartani."

"Nyt on ihmeen ihana sää!" huudahti kuningatar riemuiten. "Rouva de Misery, huomenna jää sulaa, minun pitää nyt heti saada reki."

Ensimmäinen kamarirouva lähti täyttämään käskyä.

"Ja suklaatini tänne", lisäsi kuningatar.

"Eikö teidän majesteettinne syö suurusta?" kysyi rouva de Misery. "Eikä teidän majesteettinne syönyt eilen illallistakaan."

"Siinä erehdytte, hyvä Misery. Oli meillä eilen illallista; kysykää neiti de Taverneyltä."

"Ja hyvä olikin", huomautti Andrée.

"Silti en nyt jätä juomatta suklaatiani", lisäsi kuningatar. "Pian, pian, hyvä Misery, ihana auringonpaiste houkuttaa; varmaankin tulee tänään paljon väkeä Sveitsiläislammelle."

"Aikooko teidän majesteettinne luistella?" kysyi Filip.

"Kelpaapa teidän laskea meistä leikkiä, herra amerikalainen", sanoi kuningatar, "te kun olette samoillut suunnattomia järviä, joilla kuljetaan useampia penikulmia kuin täällä askelia."

"Madame", vastasi Filip, "täällä teidän majesteettianne huvittaa pakkanen ja tie: siellä se vie hengen."

"Kah, tuossa on suklaatini; Andrée, ottakaa tekin kuppi."

Andrée punastui ilosta ja kumarsi.

"Näette, herra de Taverney, minä olen aina sama, hovisääntö on minulle kauhistus kuten ennenkin. Muistatteko entisaikaa, herra Filip, vai oletteko muuttunut?"

Nämä sanat koskivat nuorta miestä sydämeen; naisen kaipaus on usein tikarinisku asianomaiselle.

"Ei, madame", vastasi hän jyrkästi, "en minä ole muuttunut ainakaan sydämeltäni."

"Jos siis sydän on pysynyt samana", sanoi kuningatar hilpeästi, "ja kun se oli hyvä, niin kiitämme teitä siitä omalla tavallamme: kuppi lisää herra de Taverneytä varten, rouva Misery!"

"Oi, madame", huudahti Filip aivan hämillään, "teidän majesteettinne ei huomaa, että se on liikaa kunniaa minunlaiselleni mitättömälle sotilaalle!"

"Vanhalle ystävälle", korjasi kuningatar, "siinä kaikki. Tänään saan taas hengähtää nuoruuden tuoksua; tämä päivä tapaa minut onnellisena, vapaana, ylpeänä, huimana! Tänään muistuvat mieleeni ensi kävelyni rakkaassa Trianonissani ja ne kujeilut, joita meillä siellä oli, Andréella ja minulla; ruusut, mansikat, rautayrtit, linnut, joita koetin tuntea kukkapenkereillä, kaikki, nekin kelpo puutarhurit, joiden herttaiset kasvot aina merkitsivät minulle uutta kukkaa, makeaa hedelmää; ja herra de Jussieu, ja omituinen Rousseau, joka lepää jo haudassa… Tämä päivä… sanon teille, että tämä päivä… tekee minut vallattomaksi! Mutta mikä teidän on, Andrée, kun olette noin punainen, ja teidän, herra Filip, kun kalpenette?"

Näiden kahden nuoren ilmeet olivat todellakin huonosti kestäneet tämän julman muiston koetusta. Mutta kuningattaren viime sanat kuullessaan he taas rohkaisivat mielensä.

"Poltin kitalakeni", selitti Andrée; "anteeksi, madame."

"Ja minä, madame", sanoi Filip, "en vieläkään osaa tottua ajatukseen, että teidän majesteettinne kunnioittaa minua kuin ylhäistä henkilöä."

"Mitä turhia", keskeytti Marie-Antoinette, itse kaataen suklaatia Filipin kuppiin, "te olette sotilas, sanoitte, ja siis tottunut tuleen: polttakaa nyt itseänne urheasti suklaatilla, minä en jouda odottamaan."

Ja hän alkoi nauraa. Mutta Filip otti asian niin vakavalta kannalta kuin maalainen; ero oli vain se, että mitä tämä olisi tehnyt hämillään, sen Filip suoritti sankaruudella.

Kuningatar ei päästänyt häntä näkyvistään, ja hänen naurunsa vain yltyi.

"Teillä on mainio luonne", sanoi hän.

Sitten hän nousi. Hänen kamarirouvansa olivat hänelle jo tarjonneet viehättävän hatun, kärpännahkaisen viitan ja hansikkaat.

Andrée puki ylleen yhtä nopeasti. Filip otti taas hatun kainaloonsa ja seurasi naisia.

"Herra de Taverney, en tahdo, että jätätte minut", sanoi kuningatar. "Tänään aion sukkelasti ottaa amerikalaisen takavarikkoon. Asettukaa oikealle puolelleni, herra de Taverney!"

Taverney totteli. Andrée siirtyi kuningattaren vasemmalle sivulle.

Kun kuningatar astui alas suuria portaita, kun tehtiin kunniaa lyömällä rumpua, kun henkivartijain torventoitotus ja asentoon nostettujen aseiden kalske nousi palatsiin asti eteisten kaiuttamana, niin tämä kuninkaallinen komeus, tämä kaikkien kunnioitus, tämä yleinen ihailu, joka kohdistui kuningattareen ja sivumennen hipaisi Taverneytäkin, tämä riemusaatto huimasi nuoren miehen jo hämmentynyttä päätä. Hänen otsalleen kihosi kuumeen hiki, hänen askeleensa kävivät epävarmoiksi. Ellei kylmä viima olisi osunut hänen silmiinsä ja huulilleen, olisi hän varmaankin pyörtynyt.

Niin monen synkän päivän jälkeen, jotka hän oli viettänyt murheessa ja maanpaossa, oli tämä paluu ylpeyden ja sydämen suuriin riemuihin nuorelle miehelle liian äkillistä.

Sillä välin, kun kauneudesta säihkyvän kuningattaren astuessa ohitse otsat kumartuivat ja aseet kavahtivat pystyyn olisi voitu nähdä muuan ukko, joka ajatuksiinsa kiintyneenä laiminlöi hovisäännön. Hän näet ei kumartanut eikä luonut katsettaan maahan, vaan kurotti päätään ja tuijotti kuningattareen ja Taverneyhin. Kun kuningatar poistui, tunkeutui pieni ukko erilleen jonosta, joka alkoi hajaantua, ja hänen nähtiin juoksevan niin nopeasti kuin seitsenkymmenvuotisilla pikku jaloillaan pääsi.

XI

SVEITSILÄISLAMPI

Jokainen tuntee sen pitkulaisen neliön, joka kesällä on merivihreä ja läikehtivä, talvella valkoinen ja rosoinen, ja jolla vielä nykyäänkin on nimenä Sveitsiläislampi. Pitkin lammen reunoja kulkee käytävä, jonka lehmukset iloisesti kurottavat punertavia oksiaan aurinkoa kohti, ja siellä on kaikensäätyisiä ja -ikäisiä kävelijöitä, jotka tahtovat nauttia reellä ajon ja luistelun katselemisesta.

Naisten puvuissa tulee hälisevästi esille sekaisin vanhan hovin hieman rasittavaa ylellisyyttä ja uuden kuosin hieman oikullista luontevuutta. Korkeat hiuslaitteet, nuoria otsia varjostavat harsot, useimmilla vaatehatut, turkisvaipat ja silkkihameiden laajat poimureunukset ja toiselta puolen punaiset takit, taivaansiniset univormut, keltaiset liverit ja suuret, valkoiset kaavut tekevät yhteensä hyvinkin merkillisen sekamelskan. Sinivalkoiset palvelijat pistävät tästä joukosta esille kuin uni- ja ruiskukat, joita tuuli huojuttaa tähkäpäiden tai apilain seassa.

Toisinaan kuuluu kokoontuneen väen taholta ihastuksen huuto, kun taitava luistelija Saint-Georges on piirtänyt niin täydellisen ympyrän, ettei mittaustieteilijäkään siinä keksisi mainittavaa virhettä.

Sillaikaa, kun lammen rannoilla on niin paljon katselijoita, että he lämmittävät toisiaan kosketuksella ja kaukaa näyttävät kirjavalta matolta, jonka yläpuolella leijailee usvaa, pakkasen puristamaa hengitystä, tarjoo itse lampi, paksuksi jääkuvastimeksi muuttuneena, mitä moninaisimman ja varsinkin vaihtelevimman näyn.

Tuolla kiitää kolmen suunnattoman ison paimenkoiran vetämä reki kuin venäläinen kolmivaljakko pitkin jäätä. Vaakunakoristeisiin samettiloimiin puetut koirat, päähineinä liehuvia sulkia, ovat sen näköisiä kuin kummituseläimet Callotin paholaiskuvissa tai Goyan velhomaalauksissa.

Niiden isäntä, herra de Lauzun, lojuu huolettomasti tiikerinnahoilla sisustetussa reessä ja painautuu hieman sivulle hengittääkseen vapaammin, mikä luultavasti ei onnistuisi, jos hän kääntäisi kasvonsa suoraan tuulta vasten.

Siellä täällä pyrkivät jotkut hiljakseen kulkevat reet muista eroon. Erääseen näistä reistä astuu nainen, jolla varmaankin kylmän vuoksi on naamio, ja uljas luistelija, yllään kultanauhuksilla koristettu avara samettiviitta, nojaa selkämykseen antaakseen parempaa vauhtia reelle, jota sysää ja samalla ohjaa. Naamioidun naisen ja avaraviittaisen luistelijan välinen keskustelu on kuiskutusta, eikä kukaan voi moittia heidän salaista kohtaustaan vapaassa ulkoilmassa, koko Versaillesin nähtävissä.

Mitä se toisiin kuuluu, mitä he puhuvat, kunhan heidät vain nähdään, ja mitä he siitä huolivat, että heidät nähdään, kunhan vain ei heitä kuulla. Ilmeisesti he kaikkien näiden joukossa elävät omaa eristettyä elämäänsä ja kiitävät muun väen seassa kuin kaksi muuttolintua. Minne he kulkevat? Siihen tuntemattomaan maailmaan, jota kaikki sielut etsivät ja jonka nimenä on autuus.

Äkkiä syntyy näiden keijukaisten kesken, jotka enemmän liukuvat kuin käyvät, suuri hälinä. Se johtuu siitä, että Sveitsiläislammen rannalle on ilmestynyt kuningatar, että hänet on tunnettu ja valmistetaan hänelle tilaa, mutta silloin hän viittaa kädellään, että kaikki jäisivät paikoilleen.

Kajahtaa huuto: eläköön kuningatar! Sitten järjestyvät kiitävät luistelijat ja työnnettävät reet kuin sähkövoimalla suureksi kehäksi sen paikan ympärille, jonne ylhäinen tulija on pysähtynyt.

Kaikkien huomio on kiintynyt häneen.

Herrat lähestyvät sulavin liikkein, naiset järjestävät pukujansa kunnioittavan säädylliseksi, ja jokainen pyrkii melkein yhtymään aatelismiesten ja ylempien upseerien ryhmiin, jotka kiirehtivät tervehtimään kuningatarta.

Ylhäisten henkilöiden joukossa, joita yleisö pitää silmällä, on muuan erittäin huomattava, joka ei seuraa yleistä harrastusta eikä riennä kuningattaren luo, vaikka on tämän puvun ja seuralaiset tuntenut, vaan päinvastoin jättää rekensä ja poikkee vastakkaiselle käytävälle kadoten sinne seurueineen.

Artoisin kreivi, joka nähtiin uljaimpien ja taitavimpien luistelijain joukossa, oli ensimmäisiä rientämään sinne, missä hänen kälynsä oli.

"Näettekö", sanoi hän hiljaa kuningattarelle, suudellen tämän kättä, "kuinka veljemme Provencen kreivi teitä karttaa?"

Ja näin sanoen hän viittasi kuninkaalliseen korkeuteen, joka harpaten kiirehti kuuraisen vesakon halki kiertoteitse vaunujensa luo.

"Hänen ei tee mieli kuulla nuhteitani", selitti kuningatar.

"Mitä nuhteisiin tulee, joita hän odottanee, koskee se asia minua, eikä hän senvuoksi teitä vältä."

"No sitten hänellä on omantunnon vaivoja", sanoi kuningatar hilpeästi.

"Hänellä on toinenkin syy, kälyni."

"Mikä?"

"Sen saatte kuulla. Hän on juuri saanut tietää, että mainio voittaja, herra de Suffren, saapuu tänä iltana, ja kun se on tärkeä uutinen, ei hän suo teidän siitä saavan tietoa."

Kuningatar näki ympärillään muutamia uteliaita, joita ei kunnioitus pitänyt niin loitolla, etteivät olisi kuulleet hänen lankonsa sanoja.

"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja katsokaa, onko rekeni kunnossa, ja jos isänne on täällä, syleilkää häntä; saatte minulta lomaa neljännestunniksi."

Nuori mies kumarsi ja riensi joukon puhki toimittamaan kuningattaren asiaa. Väkijoukko oli myös ymmärtänyt: sillä on joskus tarkka vaisto; se laajensi kehää, ja kuningatar jäi Artoisin kreivin kanssa paremmin rauhaan.

"Selittäkää nyt, lankoni", sanoi kuningatar; "mitä etua hänellä siitä on, etten saisi tietää herra de Suffrenin tulevan."

"Voi, kälyni, onko mahdollista, että te, nainen, kuningatar ja hänen vastustajansa, ette heti pääse selville tämän ovelan poliitikon tarkoituksesta? Herra de Suffren saapuu tänne, eikä hovissa sitä tiedä kukaan. Herra de Suffren on Intianmeren sankari ja siis oikeutettu saamaan Versaillesissa komean vastaanoton. No niin, hän saapuu; kuningas ei tiedä asiasta mitään ja laiminlyö hänet tietämättään, siis vastoin tahtoaankin, ja te, kälyni, samoin. Mutta sillä välin Provencen kreivi, joka nyt tietää odottaa herra de Suffrenia, ottaa herttaisesti vastaan merisankarin, hymyilee hänelle, hellii häntä, laatii hänelle runonkin ja liittyen läheisesti Intian sankariin pääsee itsekin tavallaan Ranskan sankariksi."

"Se on selvä asia", myönsi kuningatar.

"Niin päivänselvä!" sanoi kreivi.

"Teiltä unohtuu vain muuan seikka, hyvä viestintuoja."

"Mikä?"

"Kuinka teille on selvinnyt tämä rakkaan veljen ja langon kaunis suunnitelma?"

"Kuinkako sen tiedän? Samoin kuin kaiken muun, mitä hän puuhaa. Se on hyvin yksinkertaista: huomattuani Provencen kreivin urkkivan kaikkea, mitä minä teen, olen palkannut väkeä ilmoittamaan minulle, mitä hommia hänellä on. Siitä voi olla minulle hyötyä ja teillekin, kälyni."

"Kiitos liittolaisuudesta, mutta entä kuningas?"

"Kuninkaalle on jo ilmoitettu."

"Tekö ilmoititte?"

"En suinkaan, vaan meriministeri, jonka lähetin hänen luokseen. Koko asia ei kuulu minulle; ymmärrättehän, minä olen liian kevytmielinen, tuhlari, hulluttelija, niin ettei minun sovi sekaantua näin tärkeisiin asioihin."

"Oliko meriministerikin tietämätön herra de Suffrenin tulosta Ranskaan?"

"Hyvä käly, olettehan tuntenut kyllin monta ministeriä niinä neljänätoista vuotena, jolloin olette ollut Ranskan dauphine tai kuningatar, tietääksenne, etteivät ne herrat koskaan tärkeätä asiaa tiedä. Tällä kertaa sai ministeri tietonsa minulta ja ihastui."

"Sen kyllä uskon."

"Käsitätte kaiketi, hyvä käly, että se mies on koko ikänsä minulle kiitollinen, ja hänen kiitollisuuttaan juuri tarvitsenkin."

"Mitä varten?"

"Välittämään lainaa."

"Ai, ai", huudahti kuningatar nauraen, "nyt te pilasitte kauniin tekonne!"

"Varmaankin te tarvitsette rahaa", sanoi Artoisin kreivi vakavan näköisenä. "Ranskan pojan kunnian kautta lupaan käytettäväksenne puolet siitä, mitä saan."

"Pitäkää kaikki", sanoi Marie-Antoinette; "tällä haavaa, Jumalan kiitos, en tarvitse mitään."

"Mutta hitto vie, älkää vain kovin myöhään muistuttako minulle lupaustani."

"Miksi niin?"

"Siksi, että jos kauan viivyttelette, minun voisi käydä mahdottomaksi pitää sanaani."

"Olkoon niin; minun on siis myös pidettävä huolta siitä, että keksin jonkin valtiosalaisuuden."

"Mutta te vilustutte, kälyni", sanoi prinssi, "poskenne jo sinertyvät, sanon teille."

"Tuossahan herra de Taverney jo tuo tänne rekeni."

"Ette siis enää kaipaa seuraani?"

"En."

"Siinä tapauksessa pyydän ajamaan minut pois."

"Miksi? Vai luuletteko ehkä, että jollakin tapaa häiritsette minua?"

"En suinkaan, vaan päinvastoin itse tarvitsen vapauttani."

"Hyvästi siis!"

"Näkemiin, rakas käly!"

"Milloin?"

"Tänä iltana."

"Mitä illalla on?"

"Ei ole, vaan tulee."

"No mitä sitten tulee?"

"Paljon väkeä kuninkaan pelipöydän ääreen."

"Minkä vuoksi?"

"Senvuoksi, että meriministeri tuo sinne herra de Suffrenin."

"Hyvä on, hyvästi siis iltaan asti!"

Nuori prinssi kumarsi kuningattarelle viehättävän kohteliaasti, kuten hän osasi, ja hävisi väen joukkoon.

Isä Taverney oli katseillaan seurannut poikaansa, kun tämä poistui kuningattaren luota pitämään huolta reestä. Mutta pian hänen katseensa oli palannut kuningattareen. Marie-Antoinetten vilkas puhelu lankonsa kanssa teki hänet hieman levottomaksi, sillä se katkaisi kaiken tuttavallisuuden, jota kuningatar juuri oli osoittanut hänen pojalleen. Hän tyytyikin vain ystävällisesti nyökkäämään Filipille, kun tämä oli suorittanut reen liikkeellepanoa varten tarpeelliset valmistukset, ja kun nuori mies noudattaen kuningattaren käskyä aikoi syleillä isäänsä, jota ei ollut kymmeneen vuoteen nähnyt, viittasi tämä häntä poistumaan ja sanoi:

"Myöhemmin, myöhemmin, tule sitten, kun virantoimituksesi on päättynyt. Sitten saadaan puhella."

Filip poistui siis, ja parooni näki hyvillä mielin, että Artoisin kreivi sanoi jäähyväiset kuningattarelle.

Tämä istuutui rekeen ja otti Andréen viereensä, ja kun kaksi kookasta palvelijaa kiirehti työntämään rekeä, sanoi kuningatar:

"Ei, ei, en tahdo kulkea sillä tavoin. Ettekö luistele, herra de Taverney?"

"Kyllä, madame", vastasi Filip.

"Antakaa luistimet herra upseerille!" käski kuningatar ja kääntyen Filipin puoleen lisäsi:

"En tiedä, mistä olen saanut päähäni, että te luistelette yhtä hyvin kuin Saint-Georges."

"Jo monta vuotta sitten", sanoi Andrée, "Filip luisteli vallan mainiosti."

"Eikä nyt kukaan voi kanssanne kilpailla, vai mitä, herra de Taverney?"

"Kun teidän majesteetillanne on minuun niin suuri luottamus", sanoi Filip, "niin koetan parastani."

Tällöin hän jo oli kiinnittänyt kenkiinsä luistimet, jotka olivat niin teräviksi hiotut kuin veitset. Nyt hän asettui reen taakse, antoi sille toisella kädellä vauhtia, ja niin alkoi kulku.

Silloin saatiin katsella merkillistä näytelmää. Kaikkien voimistelijain kuningas Saint-Georges, komea mulatti, yleisön suosikki, etevin kaikissa ruumiinharjoituksissa, aavisti itselleen kilpailijaa tästä nuoresta miehestä, joka uskalsi hänen ohellaan heittäytyä kilparadalle.

Hän alkoikin heti liehua kuningattaren reen ympärillä niin kunnioittavin ja siroin kumarruksin, ettei tottuneinkaan hovimies ollut Versaillesin parkettilattialla koskaan tervehtinyt viehättävämmin. Hän piirteli reen ympäri mitä nopeimpia ja säännöllisimpiä kehiä, kietoen sen perätysten renkailla, jotka ihailtavasti liittyivät toisiinsa, niin että jokainen uusi kaari kulki reen editse ja hän sitten, jäätyään reen taakse kehää päättämään, uudella ponnahduksella piirsi eteenpäin kiitäen soikion ja taas voitti sen matkan, minkä reki oli päässyt edelle. Kukaan ei edes katseella voinut tätä liikehtimistä seurata joutumatta ihmettelyn ja hämmästyksen valtaan.

Filip oli tästä jo kiihtynyt ja teki uhkarohkean päätöksen: työnsi rekeä niin pelottavan nopeasti, että Saint-Georges pari kertaa jäi suorittamaan ympyriään sen taakse, ehtimättä edelle, ja kun reen kova vauhti sai monet päästämään kauhun huutoja, jotka olisivat voineet säikäyttää kuningatarta, sanoi Filip:

"Jos teidän majesteettinne tahtoo, niin pysäytän tai ainakin hiljennän."

"Ei, ei!" huudahti kuningatar hurjassa innossa, joka oli hänelle ominainen sekä työssä että huvissa. "En minä pelkää, nopeammin, ritari, jos voitte, nopeammin!"

"Sitä parempi! Kiitän luvastanne, madame. Pidän kyllä lujasti kiinni, saatte luottaa minuun."

Ja kun hänen jäntevä kätensä taas tarttui selkämyksen kolmioon, oli ote niin raju, että koko reki tutisi. Tuntui melkein siltä, kuin hän olisi sen nostanut suoralla kädellä.

Sitten hän käytti työntöön toistakin kättään, mitä ei ollut tähän asti huolinut tehdä, ja kuljetti rekeä edellään, ikäänkuin se olisi ollut vain leikkikalu hänen rautakourissaan.

Tästä lähtien hän kiiti Saint-Georgesin ympyrien halki vielä suuremmissa kehissä, niin että reki liikkui kuin notkein ihminen, kääntyi ja kiersi koko pituudeltaan, ikäänkuin olisi ollut vain tavallinen kengänpohja, jollaisella seisten Saint-Georges muokkasi jäätä; huolimatta koostaan, painostaan ja muodostaan oli kuningattaren reki muodostunut luistimeksi, se eli, liiti ja kieppui kuin tanssija.

Saint-Georges, joka oli kiemuroissaan sirompi, hienompi ja säännöllisempi, alkoi pian käydä levottomaksi. Hän luisteli jo toista tuntia. Filip näki hänen hikoilevan, hänen polvitaipeittensa vavahtelevan jännityksestä ja päätti hänet voittaa uuvuttamalla. Hän alkoi siis liikkua toisella tapaa, herkesi piirtämästä ympyriä, joiden vuoksi oli pakko yhä nostaa rekeä, ja työnsi suoraan eteenpäin. Nyt reki kiiti vasamaa nopeammin.

Saint-Georges tavoitti hänet pian yhdellä ponnahduksella, mutta Filip käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin toinen rynnistys tekee ensimmäisen vauhdin moninkertaiseksi, ja sai reen liukumaan vielä koskemattomalle kohdalle jäätä, mutta uusi vauhti oli niin ankara, että hän itse jäi taemmaksi.

Nyt syöksähti Saint-Georges ottamaan rekeä kiinni, mutta silloin Filipkin kokosi voimansa, pyyhkäisi luistimen äärimmäisellä särmällä liitäen kilpailijansa ohitse ja pääsi molemmin käsin tarttumaan rekeen. Sitten hän jättiläisliikkeellä kiepautti reen ympäri ja lennätti sitä taas eteenpäin vastakkaiseen suuntaan; sillaikaa Saint-Georges, joka ei voinut kohta hillitä suunnatonta vauhtiaan, menetti korvaamatonta aikaa ja jäi kauas taakse.

Ilma kaikui niin vilkkaista suosionhuudoista, että Filip hämillään punastui. Mutta hän hämmästyi suuresti, kun kuningatar, itsekin taputettuaan käsiään, kääntyi häneen päin ja sanoi hekumallisen nääntymyksen äänensävyllä:

"Voi, herra de Taverney, kun nyt voitto jäi teille, armahtakaa, muuten tapatte minut!"

X

KIUSAAJA

Saatuaan kuningattarelta tämän käskyn eli oikeammin pyynnön, Filip kiristi teräksisiä jäntereitään, jarrutti polvitaipeillaan, ja reki pysähtyi jyrkästi niinkuin arabialainen ratsu kinttujen vielä vavahdellessa erämaan hiekalla.

"Nyt saatte levätä", sanoi kuningatar ja astui reestä hoippuen. "En olisi ikänä uskonut, että nopea vauhti niin huumaa; olitte vähällä tehdä minut hulluksi."

Ja todellakin aivan horjuen hän nojasi Filipin käsivarteen.

Ällistyksen kohina, joka kulki pitkin koko tätä kullattua ja koristettua parvea, oli hänelle merkkinä siitä, että hän taas oli rikkonut hovisääntöä vastaan, jollaiset virheet olivat suunnattomia kateuden ja orjamaisuuden silmissä.

Mitä Filipiin tulee, hämmentyi hän tästä erinomaisesta kunniasta niin, että vavisten häpesi enemmän kuin jos hänen hallitsijattarensa olisi häntä julkisesti loukannut. Hän loi katseensa maahan, ja sydän jyskyi ihan haljetakseen. Merkillinen mielenliikutus, varmaankin kiivaan kulun herättämä, valtasi myös kuningattaren, sillä hän veti kohta kätensä takaisin ja nojasi sen sijaan neiti de Taverneyhin, pyytäen päästä istumaan. Hänelle tuotiin telttatuoli.

"Anteeksi, herra de Taverney", sanoi hän Filipille.

Sitten hän lisäsi äkkinäisesti:

"Voi, Jumalani, kuinka onnetonta, kun ympärillä aina on uteliaita… ja narreja", lisäsi hän vielä hiljaa.

Asianomaiset kamariherrat ja hovinaiset olivat saapuneet hänen luokseen ja tuijottivat Filipiin, joka hämiään salatakseen riisui luistimia. Tämän tehtyään Filip väistyi syrjään antaakseen tilaa hoviväelle. Kuningatar oli hetken aikaa mietteissään, kohotti sitten päänsä ja sanoi:

"Tunnen vilustuvani, jos jään tähän istumaan; vielä yksi kierros!"

Ja hän astui taas rekeen. Filip odotti turhaan käskyä. Silloin tarjosi parikymmentä aatelismiestä palvelustaan.

"Ei, kiitos, herrat!" sanoi kuningatar. "Tulkoot tänne palvelijani!"

Kun nämä sitten olivat saapuneet, sanoi hän:

"Hiljaa, hiljaa."

Ja ummistaen silmänsä hän vaipui syviin ajatuksiin. Reki poistui hiljakseen, niinkuin oli käsketty, perässä parvi kunnianhimoisia, uteliaita ja kateellisia.

Filip jäi yksin, pyyhkien hikipisaria otsaltaan. Hän etsi katseillaan Saint-Georgesta, lohduttaakseen tätä tappiosta joillakin kohteliaisuuksilla. Mutta kilpailija oli saanut sanan suojelijaltaan, Orleansin herttualta, ja poistunut taistelutantereelta.

Hieman surullisena ja väsyneenä, itsekin melkein kauhistuneena siitä, mitä oli tapahtunut, oli Filip pysynyt liikkumatta seuraten silmillään kuningattaren loittonevaa rekeä, kun tunsi jonkun kosketusta sivullaan. Hän käännähti katsomaan ja näki siinä isänsä.

Ihan kurtistuneena kuin jokin Hoffmannin romaanien hahmo, kääriytyneenä turkkiin kuin samojeedi, oli pieni ukko kyynäspäällä sysännyt poikaansa, jottei tarvitsisi vetää käsiään puuhkasta, joka hänellä riippui kaulaan sidottuna. Hänen joko kylmästä tai riemusta laajentuneet silmänsä näyttivät Filipistä leimuavan.

"No, poikani, etkö tahdo minua syleillä?"

Ja nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, jolla kreikkalaisen atleetin isä olisi kiittänyt poikaansa kilpakentällä saavutetusta voitosta.

"Kaikesta sydämestäni, rakas isä", vastasi Filip.

Mutta helppo oli huomata, ettei näiden sanain sävy ollut sopusoinnussa merkityksen kanssa.

"Kas niin, ja nyt kun olet siitä päässyt, riennä joutuin!"

Ja ukko työnsi häntä menemään.

"Mutta minne te tahdotte minun menemään?" kysyi Filip.

"Tietysti tuonne, hitto vie!"

"Tuonneko?"

"Niin, kuningattaren luo."

"Eikä mitä, isä, ei, kiitos vaan!"

"Miksi ei? Miksi kiitos vaan? Oletko hullu? Etkö tahdo takaisin kuningattaren luo?"

"En, se ei käy päinsä; te ette ajattele, mitä tahdotte."

"Vai ei käy päinsä! Etkö voi palata kuningattaren luo, joka odottaa sinua?"

"Joka odottaa minua?"

"Juuri niin; kuningattaren luo, joka ikävöi sinua."

"Ikävöi minua!"

Ja Filip loi parooniin tuikean silmäyksen.

"Uskonpa todellakin, isäni, että unohdatte, mitä sopii puhua", sanoi hän kylmästi.

"Kummallista, kunniani kautta!" sanoi ukko suoristuen ja polkien jäätä. "Kuuleppas, Filip, ole niin hyvä ja sano, mistä tulet."

"Monsieur", vastasi toinen surumielisesti, "pelkään tosiaankin, että minulle tulee varmuus."

"Mikä varmuus?"

"Se, että teette pilaa minusta taikka…"

"Taikka…"

"Anteeksi, isäni, taikka olette tulemassa hulluksi."

Ukko tarttui nyt poikaansa käsivarteen niin rajusti, että nuori mies rypisti kipeäntunteesta kulmakarvojaan.

"Kuulkaapa, herra Filip", sanoi ukko. "Amerika on hyvin kaukana Ranskasta, sen kyllä tiedän."

"Hyvin kaukana", toisti Filip, "mutta en ymmärrä, mitä tarkoitatte; olkaa hyvä ja selittäkää."

"Se on sellainen maa, jossa ei ole kuningasta eikä kuningatarta."

"Eikä alamaisia."

"Aivan oikein! Eikä alamaisiakaan, herra filosofi. Siitä en kiistele, eikä se minua vähääkään liikuta, mutta minusta ei ole yhdentekevää, vaan päinvastoin minua piinaa ja nöyryyttää se, että minäkin pelkään saavani erään varmuuden."

"Minkä? Kaikissa tapauksissa luulen, että varmuutemme koskevat ihan eri asioita."

"Minulla näet on se pelko, että sinä olet hölmö, poikani, eikä se ole luvallista tuonnäköiselle kookkaalle veitikalle. Katso nyt tuonne!"

"Katson kyllä."

"No? Kuningatar kääntyy tänne päin, jo kolmannen kerran. Niin, herraseni, kuningatar on kolmasti kääntynyt, ja katso, nyt hän taas kääntyy. Hän etsii… ketä? Herra hölmöä, herra puritaania, Amerikan herraa! Aha!"

Ja pieni ukko puri, ei enää hampailla, vaan ikenillä harmaata peurannahkaista hansikastaan, johon olisi mahtunut kaksikin sellaista kättä kuin hänen.

"Entä sitten, isäni, vaikka olisikin totta, mikä ei ole luultavaa, että kuningatar etsii juuri minua?"

"Ah!" toisti ukko tömistäen jalkaansa. "Vaikka olisi totta, sanoo hän. Mutta siinä miehessä ei ole minun vertani, se ei ole Taverneyn poika!"

"Vai ei minulla ole suonissani teidän vertanne", mutisi Filip. Sitten hän sanoi aivan hiljaa, katsahtaen taivasta kohti:

"Pitääkö minun siitä kiittää Jumalaa?"

"Monsieur", sanoi ukko, "sanon sinulle, että kuningatar kaipaa sinua, hakee sinua."

"Hyvin te näette, isä", vastasi Filip kuivasti.

"Kuuleppa", jatkoi ukko leppeämmin, koettaen hillitä maltittomuuttaan, "anna minun selittää. Tosin kyllä sinulla on omat syysi, mutta minulla on kokemusta. Sano nyt, hyvä Filip, oletko mies vai etkö?"

Filip kohautti hieman hartioitaan eikä vastannut. Kun ukko nyt huomasi turhaan odottavansa vastausta, rupesi hän, pikemmin ylenkatseen kuin minkään tarpeen vuoksi, tuijottamaan poikaansa, ja silloin hän harmikseen sai tämän kasvoissa nähdä sen arvokkuuden, järkkymättömän maltin, voittamattoman tahdon, jolla Filip oli varustettu taisteluun kaiken hyvän puolesta. Hän salasi tuskansa, hyväili puuhkalla nenänsä punaista nipukkaa ja virkkoi niin suloisella äänellä kuin Orfeus oli puhutellut Tessalian kallioita:

"Filip, ystäväiseni, kuunteleppa nyt, mitä sanon."

"Minusta tuntuu, etten neljännestuntiin ole muuta tehnyt kuin kuunnellut."

"Kyllä minä sinut, herra amerikalainen, romahutan majesteettisesta korkeudestasi", ajatteli ukko. "Lienee sinullakin, jättiläinen, heikko puolesi; kunhan pääsen siihen kiinni vanhoilla kynsilläni, niin saat nähdä."

Sitten hän sanoi ääneen:

"Erästä asiaa et ole huomannut, Filip."

"Mitä?"

"Erästä seikkaa, joka on kunniaksi lapselliselle mielellesi."

"Antakaa kuulla, isä."

"Asia on se, että sinä tulet Amerikasta, jonne olit lähtenyt siihen aikaan, kun oli vain kuningas, mutta ei kuningatarta, ellei oteta lukuun rouva Dubarryta, jollainen majesteetti ei juuri herätä kunnioitusta. Sitten palaat, näet kuningattaren ja tuumit: kunnioittakaamme häntä."

"Epäilemättä."

"Lapsi-parka!" sanoi ukko.

Ja hän peitti suunsa puuhkalla, tukehuttaakseen yskänsä ja samalla hohotuksensa.

"Kuinka", kysyi Filip, "te surkuttelette minua, että pidän arvossa kuninkuutta, te Taverney Maison-Rouge, ranskalainen kelpo aatelismies?"

"Malta, en minä kuninkuudesta puhu, vaan kuningattaresta."

"Teistä siinä on eroa!"

"Totta vie! Mitä kuninkuus on? Kruunu, eikä siihen kajota, hornan nimessä! Mitä on kuningatar? Nainen, niin juuri, nainen, ja siihen kajotaan."

"Kajoatteko häneen?" huudahti Filip punastuen suuttumuksesta ja ylenkatseesta ja liitti näihin sanoihin niin ylpeän liikkeen, ettei yksikään nainen olisi voinut häntä katsella rakastamatta eikä yksikään kuningatar ihailematta.

"Sinä et sitä usko, tietysti et. No hyvä, —" sanoi ukko matalalla, ilkeällä äänellä, hymähtäen riettaasti, "kysy herra de Coignylta, kysy herra de Lauzunilta, kysy herra de Vaudreuililta."

"Vaiti, vaiti, isä!" huudahti Filip kumeasti, "taikka, kun en näistä kolmesta herjauksesta voi teitä kolmasti lävistää miekallani, niin lävistän itseni, sen vannon, ja armotta, heti paikalla!"

Taverney peräytyi askeleen, käännähti ympäri niin kevyesti kuin Richelieu kolmikymmenvuotiaana, ravisti puuhkaansa ja sanoi:

"Jaa, jaa, elukat ovat tyhmiä: hevonen on aasi, kotka on hanhi, kukko on kuohilas. Hyvästi, sinusta on ollut huvia! Luulin olevani esi-isä, jokin Kassander, mutta nyt minussa ilmeneekin jokin Valerus, Adonis, Apollo. Hyvästi!"

Ja taas hän pyörähti kantapäillään.

Filip oli käynyt synkäksi; hän pysäytti ukon puolikäännöksessä.

"Ettehän ole tarkoittanut, mitä puhutte, isäni?" sanoi hän. "Sillä jalosukuisen aatelismiehen, kuten teidän, on mahdotonta uskottaa tuollaisia parjauksia, joiden alkuunpanijat eivät ole vain naisen ja kuningattaren, vaan samalla kuningasvallan vihollisia."

"Vielä hän epäilee, pahkahupsu!" ivasi Taverney.

"Oletteko puhunut totta, niinkuin puhuisitte Jumalan edessä?"

"Olen kun olenkin."

"Jumalan edessä, jota lähestytte joka päivä!"

Nuori mies oli itse jatkanut niin ylenkatseellisesti keskeyttämäänsä puhelua; tämän edun huomasi parooni ja astui taas likemmäksi.

"Luulisin", sanoi hän, "että minussa on hiukan aatelismiestä, herra poikani, ja etten valehtele… aina."

Tämä "aina" tuntui vähän naurettavalta, mutta Filip ei nauranut.

"Te siis arvelette", sanoi Filip, "että kuningattarella on ollut rakastajia?"

"Mokomakin uutinen!"

"Ne, jotka nimititte?"

"Ja muita… mistä minä tiedän? Kysy kaupungilta ja hovilta. Täytyy olla Amerikasta tullut, ellei tiedä, mitä puhutaan."

"Ja kutka puhuvat, monsieur? Kurjat häväistyskirjailijat?"

"Ahaa! Vai pidätkö minua uutistenlevittäjänä?"

"En, ja sehän juuri on onnetonta, että teidän kaltaisenne toistavat sellaisia häväistyksiä, jotka muuten häipyisivät kuin epäterveelliset huurut pimittämästä ihaninta aurinkoa. Juuri te ja muut ylimykset, kun kertaatte näitä huhuja, annatte niille kauhean sitkeyden. Voi, isäni, älkää Herran tähden enää puhuko semmoisia asioita!"

"Puhun sittenkin."

"Ja miksi niin teette?" huudahti nuori mies jalkaa polkien.

"Siksi", vastasi ukko, takertui poikansa käsivarteen ja katseli häntä hymyillen kuin paholainen, "että saisin sinut uskomaan olleeni oikeassa, kun sanoin: Filip, kuningatar kääntyy; kuningatar etsii; kuningatar ikävöi; riennä, riennä, kuningatar odottaa!"

"Taivaan nimessä", huudahti nuori mies peittäen kasvonsa käsillään, "vaietkaa, isä, muuten teette minut hulluksi!"

"Todellakaan en sinua ymmärrä, Filip", sanoi ukko. "Onko rakastuminen rikollista? Sehän todistaa, että ihmisellä on sydän. Eikö tämän naisen silmistä, äänestä, käytöksestä näy mitä hänellä on sydämessä? Hän rakastaa, kuuletko? Mutta sinä olet filosofi, puritaani, kveekari, Amerikan ihminen, sinä et rakasta. Jätä hänet siis katselemaan, käännähtelemään, odottelemaan, loukkaa häntä, ylenkatso, hylkää, sinä Filip, nimittäin: Josef de Taverney!"

Ja nähtyään, mitä nämä julman ivallisesti korostetut sanat vaikuttivat, riensi pieni ukko tiehensä kuin kiusaaja annettuaan ensi neuvon rikokseen.

Filip jäi yksin paisunein sydämin, kuohahtelevin miettein; ei huomannut sitäkään, että oli jo puolen tuntia seissyt kuin naulattuna yhteen paikkaan, että kuningatar oli lopettanut kierroksensa ja nyt palasi katsahtaen häneen, kunnes kuningatar ohitse kulkiessaan huusi saattueensa keskeltä:

"Nyt lienette jo kyllin levännyt, herra de Taverney? Tulkaa siis, ei täällä kukaan muu niin kuninkaallisesti osaa kuljettaa kuningatarta. Antakaa tilaa, herrat!"

Filip riensi hänen luokseen sokeana, hurjana, huumaantuneena.

Laskiessaan kätensä reen selkämykseen hän tunsi liekehtivänsä; kuningatar oli veltosti nojautunut taaksepäin; nuoren miehen sormet olivat hipaisseet Marie-Antoinetten hiuksia.

XI

SUFFREN

Vastoin hovitapaa oli salaisuus uskollisesti säilynyt Ludvig XVI:n ja Artoisin kreivin kesken. Kukaan ei tiennyt, mihin aikaan ja miten herra de Suffren saapuisi.

Kuningas oli illaksi kutsunut peliseurueen. Kello seitsemän hän astui sisään perheensä prinssien ja prinsessojen kanssa. Kuningas tuli taluttaen kuninkaallista prinsessaa, joka oli vasta seitsenvuotias. Seura oli lukuisa ja loistava.

Sillä välin, kun kaikki järjestyivät paikoilleen, lähestyi Artoisin kreivi hiljaa kuningatarta ja kuiskasi:

"Katsokaapa hieman ympärillenne. Mitä näette?"

Kuningatar silmäili joka taholle, tarkasteli tiheitä kohtia, tutki tyhjät välit, mutta ei huomannut muuta kuin kaikkialla ystäviä, kaikkialla palvelijoita ja heidän joukossaan Andréen ja hänen veljensä.

"Täällä näkyy hyvin miellyttäviä kasvoja", vastasi hän.

"Älkää katselko, keitä meillä on, kälyni, vaan kuka meiltä puuttuu."

"Ahaa, se on kun onkin totta!"

Artoisin kreivi alkoi nauraa.

"Vielä poissa", jatkoi kuningatar. "Voi, pitääkö hänen aina minua karttaa?"

"Ei", sanoi Artoisin kreivi. "Kuje vain venyy. Monsieur on mennyt tulliportille odottamaan herra de Suffrenia."

"Mutta sitten en ymmärrä, miksi nauratte, lanko!"

"Vai ette sitä ymmärrä!"

"En ollenkaan; jos Monsieur on tulliportilla vastaanottamassa herra de Suffrenia, on hän ollut meitä sukkelampi, siinä kaikki, sillä hän saa ensimmäisenä julkisesti onnitella vierastamme."

"Kas niin, rakas käly", vastasi prinssi yhä nauraen, "te vähäksytte meidän valtioviisauttamme. Hän on kyllä mennyt Fontainebleaun tulliportille tapaamaan sankariamme, se on totta, mutta meidän puolestamme on joku odottamassa samaa sankaria Villejuifin kievarissa."

"Todellako?"

"Niin että", jatkoi Artoisin kreivi, "Monsieur saa yksin värjötellä tullipuominsa ääressä, kun taas kuninkaan määräyksestä herra de Suffren kiertää Pariisin ja saapuu suoraan Versaillesiin, jossa häntä odotamme."

"Mainiosti keksitty!"

"Ei ainakaan huonosti, ja siitä olenkin itseeni tyytyväinen. Ruvetkaa nyt pelaamaan, kälyni!"

Tällä hetkellä oli pelisalissa vähintään sata ylhäisintä henkilöä: Condén prinssi, Penthièvren ja Trémouillen herttuat, prinsessat.

Kuningas yksin huomasi, että Artoisin kreivi nauratti kuningatarta, ja ollakseen edes jotenkin mukana heidän salajuonessaan hän loi heihin hyvin merkitsevän katseen.

Uutinen komentaja de Suffrenin tulosta, kuten jo sanoimme, ei ollut päässyt leviämään, mutta ei oltu kuitenkaan voitu ehkäistä, että kaikkien mielissä pyöri jokin aavistus; että jokin salaisuus paljastuisi; että jotakin uutta tapahtuisi. Jokin outo harrastus valtasi tämän ylhäisen maailman, jossa pieninkin tapahtuma käy kohta tärkeäksi, kun hallitsija on paheksuen rypistänyt kulmakarvojaan tai hyväksyen hymyillyt.

Kuningas, jonka tapana oli pelata vain yhden écun [entinen kultaraha, arvoltaan 6 livreä; nykyään se merkitsee 3 frangia. — Suom. ] panoksella, rajoittaakseen prinssien ja hoviherrain peliä, ei huomannut panneensa taskustaan pöydälle kaikki kultarahat. Kuningatar, näytellen osaansa mainiosti, puhui politiikkaa ja eksytti seuran huomiota, ollen kovin innostuvinaan peliinsä.

Filip, joka sai ottaa osaa tähän peliin ja istui vastapäätä sisartaan, nautti yhtaikaa kaikilla aisteillaan tästä tavattomasta, huumaavasta suosiosta, jolla häntä odottamatta hyväiltiin.

Vastoin tahtoaankin hän muisteli isänsä sanoja. Hän kysyi itseltään, eikö hänen isänsä, joka oli nähnyt kolme tai neljä suosikkivaltaa, saattaisi tarkoin tuntea aikojen ja tapojen historiaa; eikö tämä puritaanisuus, joka läheni jumaloimista, ollut niitä naurettavaisuuksia, joita hän oli mukanaan tuonut kaukaisista maista.

Tuo kuningatar, niin runollinen, niin kaunis, niin herttainen — eikö hän olisikaan muuta kuin erinomainen kiemailija, jonka mieli teki liittää muistoihinsa yksi intohimo lisää, niinkuin hyönteistutkija kiinnittää laatikkonsa pohjaan jonkin perhosen välittämättä siitä, mitä itikka-parka kärsii sydän neulan lävistämänä.

Eikä kuningatar sittenkään ollut tavallinen nainen, jokapäiväinen luonne. Hänen luomansa katse merkitsi jotakin, hänellä kun aina oli selvillä joka silmäyksensä kantavuus.

"Coigny, Vaudreuil", toisti Filip, "ovat rakastaneet kuningatarta ja saaneet vastarakkautta. Voi, miksi tämä parjaus on niin kaamea, miksi ei ainoakaan valonsäde pujahda tähän syvään hornaan, jota sanotaan naisen sydämeksi, ja joka kuningattaren sydämenä on vieläkin syvempi?"

Ja kylliksi pyöriteltyään mielessään näitä kahta nimeä Filip katseli herroja Coignyta ja Vaudreulia, jotka olivat sattumalta joutuneet vierekkäin pöydän päähän ja istuivat siellä katsellen aivan toisaalle kuin missä kuningatar oli, kylmäkiskoisina, melkeinpä huolimattomina.

Silloin Filip tuumi itsekseen olevan mahdotonta, että nuo kaksi miestä olivat rakastaneet ja nyt pysyivät noin tyyninä, että he olivat saaneet rakkautta ja nyt olivat noin huolimattomia. Oi, jos kuningatar rakastaisi häntä, hullaantuisi hän onnesta; jos kuningatar rakkautensa unohtaisi, surmaisi hän itsensä epätoivosta.

Ja herroista de Coignysta ja Vaudreuilista Filip käänsi silmänsä kuningattareen. Yhä haaveissaan hän tiedusti tältä niin puhtaalta otsalta, niin käskevältä suulta, niin majesteettiselta katseelta; hän pyysi tämän naisen kaikkia suloja paljastamaan kuningattaren salaisuuden.

Ei, ei, pelkkää parjausta kaikki nuo epämääräiset huhut, jotka alkoivat liikkua kansassa ja joille vain hovin harrastukset, vihat tai juonet soivat vähänkään tukea.

Näin pitkälle oli Filip päässyt mietteissään, kun henkivartijain salissa kello löi neljännestä vaille kahdeksan. Samassa kuultiin vilkasta hälinää.

Mainitusta salista kuului hätäisiä askelia. Pyssynperät jysähtivät kivilattialle. Äänten tohina tunkeutui raollaan olevasta ovesta ja herätti kuninkaan huomiota, niin että hän paremmin kuullakseen käänsi päätään taaksepäin. Sitten hän antoi merkin kuningattarelle, joka käsitti sen ja kohta lopetti pelin. Kaikki pelaajat ottivat talteen edessään olevat rahat ja odottivat kuningattaren päätöstä. Kuningatar siirtyi suureen vastaanottosaliin, jonne kuningas oli jo ehtinyt mennä.

Kuningatarta lähestyi meriministeri de Castriesin ajutantti ja kuiskasi hänelle jotakin.

"Hyvä", vastasi kuningas, "menkää!" Sitten hän sanoi kuningattarelle: "Kaikki käy hyvin."

Jokainen loi naapuriinsa kysyvän silmäyksen; nuo sanat "kaikki käy hyvin" antoivat kaikille paljon ajattelemista. Äkkiä astui saliin marski de Castries ja kysyi äänekkäästi: "Suvaitseeko teidän majesteettinne ottaa vastaan komentaja de Suffrenin, joka saapuu Toulonista?"

Kun tämä nimi lausuttiin kovalla, riemastuneella, voitollisella äänellä, herätti se seurassa kuvaamattoman hälinän.

"Kyllä, monsieur", vastasi kuningas, "hyvin mielelläni."

Herra de Castries poistui. Melkein kaikki syöksyivät nyt ovelle päin, josta ministeri juuri oli mennyt.

Ei tarvita montakaan sanaa selittääksemme, miksi Ranska oli näin myötätuntoinen herra de Suffrenille, miksi kuningas, kuningatar ja kuninkaalliset prinssit pitivät niin tärkeänä saada ensimmäisinä häntä tervehtiä. Suffren on aitoranskalainen nimi, niinkuin Turenne, Catinat, Jean-Bart.

Siitä saakka, kun sodittiin Englannin kanssa, tai oikeammin viimeisestä taistelukaudesta rauhantekoon asti oli komentaja de Suffren suorittanut seitsemän meritaistelua ilman ainoatakaan tappiota; hän oli vallannut Trinquemalen ja Gondelourin, turvannut ranskalaisten alusmaat, puhdistanut meren ja opettanut intialaiselle ruhtinaalle Hyder-Alille, että Ranska on Euroopan valloista etevin. Meriammattinsa ohella hän oli osoittanut taitavan ja rehellisen välittäjän valtioviisautta, soturin urhoollisuutta ja taktiikkaa, älykkään hallitusmiehen kykyä. Rohkeana, uupumatonna, ylpeänä, kun asia koski Ranskan lipun kunniaa, hän oli väsyttänyt englantilaisia maalla ja merellä niin, etteivät nämä kopeat merimiehet uskaltaneet kehittää voittonsa alkua loppuun tai karata Suffrenin kimppuun, kun jalopeura näytti hampaitaan.

Taistelun jälkeen, jossa hän oli pannut henkensä alttiiksi yhtä uljaasti kuin mikä tahansa matruusi, hänet oli nähty inhimillisenä, jalomielisenä, sääliväisenä. Komentaja de Suffrenissa Ranska taas tapasi oikean meriurhon perikuvan, jollainen oli Jean-Bartin ja Duguay-Trouinin ajoista jäänyt hieman unohduksiin.

Emme yritäkään kuvata sitä hälinää ja ihastusta, jonka hänen tulonsa Versaillesiin herätti tähän juhlaan kutsutuissa ylimyksissä.

Suffren oli kuudenkuudetta ikäinen mies, pyylevä ja tanakka, katseissa tulta, liikkeissä ylevyyttä ja luontevuutta. Ketteränä, vaikka oli lihava, arvokkaana, vaikka oli vilkasliikkeinen, hän piti ylväästi pystyssä tukkaansa eli oikeammin harjaansa; kun hän oli tottunut selviämään kaikista pulmista, oli hän nytkin matkavaunuissa saanut vaihdetuksi pukua ja käherretyksi hiuksensa.

Hänen yllään oli sininen, kullalla kirjailtu takki, punaiset liivit, siniset housut; kaulaansa hän oli jättänyt sotilaskauluksen, jota vasten hänen mahtava leukansa pullistui tavattoman ison pään arvokkaana liitteenä.

Hänen astuessaan henkivartijain saliin oli joku kuiskannut pari sanaa herra de Castriesille, joka maltitonna käveli edestakaisin, ja silloin tämä oli huutanut:

"Herra de Suffren, hyvät herrat!"

Henkivartijat tarttuivat heti musketteihinsa ja asettuivat itsestään riviin, ikäänkuin olisi tullut Ranskan kuningas, ja komentajan sivuutettua heidät he järjestyivät hänen taakseen, säännöllisesti neljä vierekkäin, ikäänkuin hänen seurueekseen. Herra de Suffren puristi ministerin kättä ja tahtoi häntä syleillä, mutta toinen torjui sävyisästi sanoen:

"Ei, ei, herra, en tahdo eräältä itseäni arvokkaammalta riistää onnea saada ensimmäisenä teitä syleillä."

Ja sitten hän vei herra de Suffrenin Ludvig XVI:n luo.

"Herra komentaja!" huudahti kuningas säteillen, nähdessään hänet; "tervetuloa Versaillesiin! Tuotte tänne kunniaa, tuotte kaikkea, mitä sankarit voivat maan päällä aikalaisilleen antaa; jälkimaailmasta en puhu, se on teidän omanne. Syleilkää minua, herra komentaja!"

Herra de Suffren oli notkistanut polvea, mutta kuningas sydämellisesti, että koko seurassa kulki riemun kohina. Arvonanto majesteettia kohtaan esti kuitenkin puhkeamasta hyvä-huutoihin.

Kuningas kääntyi kuningattareen päin.

"Madame", sanoi hän, "tässä on herra de Suffren, Trinquemalen ja Condelourin voittaja, englantilaisten naapuriemme kauhu, minun Jean-Bartini!"

"Monsieur", sanoi kuningatar, "minun asiani ei ole pitää teille ylistyspuhetta, mutta tietäkää, että jokainen Ranskan kunniaksi ampumanne kanuunanlaukaus on sydäntäni sykähdyttänyt ihailulla ja kiitollisuudella teitä kohtaan."

Tuskin oli kuningatar puhunut, kun Artoisin kreivi läheni mukanaan poikansa, Angoulêmen herttua.

"Poikani", sanoi hän, "tuossa näet sankarin. Katsele tai kasti, sillä sellainen on harvinaisuus."

"Monseigneur", vastasi pikku prinssi isälleen, "äsken luin Plutarkoksessa suurista miehistä, mutta en nähnyt heitä. Kiitos, että näytitte de Suffrenin!"

Ympärillä olevien sorinasta saattoi lapsi käsittää lausuneensa sanoja, jotka jäisivät muistiin.

Sitten kuningas tarttui herra de Suffrenin käsivarteen ja aikoi viedä hänet työhuoneeseensa saadakseen maantieteilijänä puhella hänen kanssaan matkoista ja sotaretken vaiheista. Mutta herra de Suffren esteli kunnioittavasti.

"Sire", sanoi hän, "koska teidän majesteettinne katsoo hyväksi minulle osoittaa niin suurta kunniaa, niin suvainnette, että…"

"Pyydättekö jotakin, herra de Suffren?"

"Sire, eräs upseerini on niin ilmeisesti rikkonut sotakuria vastaan, että mielestäni vain teidän majesteettinne voi asiassa tuomita."

"Kah, herra de Suffren", sanoi kuningas, "toivoin ensi pyyntönne koskevan jotakin suosionosoitusta eikä rangaistusta."

"Sire, minulla oli kunnia sanoa, että teidän majesteettinne on itse päättävä, mitä on tehtävä."

"Kuuntelen."

"Viimeisessä taistelussa se upseeri, jota tarkoitan, palveli Sévère -laivalla."

"Sillä, joka laski lippunsa", huomautti kuningas rypistäen kulmakarvojaan.

"Sire, sen kapteeni oli todellakin laskenut lippunsa", myönsi herra de Suffren kumartaen, "ja englantilainen amiraali, sir Hughes, oli jo lähettänyt veneen ottamaan kaapatun laivan haltuunsa, mutta kun Sévèren luutnantti, joka valvoi välikannen pattereita, oli huomannut ammunnan lakanneen ja itsekin saanut käskyn lopettaa kanuuniensa tulen, kiirehti hän ylös kannelle ja näki siellä lipun lasketuksi ja kapteenin valmiina antautumaan. Pyydän teidän majesteettianne suomaan anteeksi, mutta silloin hänessä kuohahti ranskalainen veri. Hän tarttui lippuun, johon hänen kätensä ulottui, sieppasi vasaran ja käskien taas aloittaa tulen ryhtyi naulaamaan lippua kiinni viirin alle. Juuri tämä seikka pelasti Sévèren teidän majesteetillenne."

"Kaunis temppu!" sanoi kuningas.

"Uljas teko!" huudahti kuningatar.

"Niin, sire, niin, madame; mutta raskas rikkomus kuria vastaan. Käskyn oli antanut kapteeni, luutnantin oli toteltava. Pyydän siis armoa tälle upseerille, sire, sitäkin hartaammin, kun hän on sisarenpoikani."

"Sisarenpoikanne!" ihmetteli kuningas, "ettekä ole hänestä puhunut minulle!"

"En, en kuninkaalle; mutta minulla on ollut kunnia antaa siitä selostus meriministerille pyytäen, ettei hän mitään mainitsisi teidän majesteetillenne, ennenkuin toimittaisin syylliselle armahduksen."

"Myönnetään, myönnetään", huudahti kuningas, "ja lupaan jo ennakolta suojella jokaista kurinrikkojaa, joka osaa sillä tavoin kostaa Ranskan lipun ja kuninkaan kunnian puolesta. Teidän olisi pitänyt, herra komentaja, esittää se upseeri minulle."

"Hän on täällä", vastasi herra de Suffren, "ja koska teidän majesteettinne sallii…"

Herra de Suffren kääntyi ja sanoi:

"Tulkaa lähemmäksi, herra de Charny."

Kuningatar säpsähti. Tämä nimi herätti hänen mielessään niin tuoreen muiston, ettei se ollut vielä häipynyt.

Herra de Suffrenin ympärille ryhmittyneistä henkilöistä astui nyt esille nuori upseeri kuninkaan nähtäväksi.

Kuningatar puolestaan oli liikahtanut mennäkseen nuorta miestä vastaan, hän kun oli niin ihastunut mainitusta sankarityöstä. Mutta kuultuaan nimen ja nähdessään sen merisotilaan, jonka herra de Suffren esitti kuninkaalle, kuningatar kalpeni ja hiljaa äännähti.

Myöskin neiti de Taverney kalpeni ja katseli kuningatarta huolestuneena.

Mitä tulee herra de Charnyhin, ei hän huomannut mitään, ei katsellut ympärilleen, eikä hänen kasvoissaan näkynyt muuta kuin kunnioituksen tunnetta; hän kumarsi kuninkaalle, joka tarjosi hänelle kätensä suudeltavaksi, ja peräytyi sitten, ujona ja hämillään uteliaista silmäyksistä, upseerien piiriin, jotka onnittelivat häntä äänekkäästi ja olivat hänet tukehuttaa ystävyytensä osoituksilla.

Nyt oltiin hetken aikaa vaiti, ja sillä välin olisi voitu nähdä kuningas ilosta säteilevänä, kuningatar hymyilevänä kahden vaiheella, herra de Charnyn katseet maahan luotuina ja Filip, jolta kuningattaren mielenliikutus ei ollut jäänyt huomaamatta, levottomana vaanien.

"Kas niin", sanoi vihdoin kuningas, "tulkaapa nyt, herra de Suffren, vähän juttelemaan; minun tekee niin mieli kuulla teidän kertovan ja näyttää teille, kuinka paljon olen teitä ajatellut."

"Sire, sellainen runsaus hyvyyttä…"

"Saatte nähdä karttani, herra komentaja; saatte nähdä, että huolenpitoni on edeltäpäin ottanut lukuun tai aavistanut sotaretkenne joka vaiheen. Menkää nyt!"

Astuttuaan sitten muutaman askeleen taluttaen herra de Suffrenia hän kääntyi äkkiä kuningattareen päin.

"Nyt muistan, madame", sanoi hän; "kuten tiedätte, minulla on rakennettavana satakanuunainen sotalaiva. Mitä sen nimeen tulee, olen nyt muuttanut mieltäni. Mitähän jos sen nimen asemesta, jota ensin suunnittelimme, madame, antaisimme uudelle laivalle nimen…"

Marie-Antoinette oli jo hieman tointunut ja käsitti heti kuninkaan ajatuksen.

"Niin, niin", sanoi hän, "me annamme sille nimen ' Suffren ', ja minä rupean herra komentajan kanssa kummiksi."

Tähän asti pidätetyt suosionhuudot purkautuivat nyt valtavina: "Eläköön kuningas! Eläköön kuningatar!"

"Ja eläköön Suffren!" lisäsi kuningas erinomaisen hienotunteisesti, sillä kukaan ei tohtinut kuninkaan läsnäollessa huutaa: Eläköön herra de Suffren! kun sitävastoin hovisäännön tyystimmätkin noudattajat saattoivat huutaa: Eläköön hänen majesteettinsa laiva!

"Eläköön Suffren!" [periytynyt nimenä Ranskan sotalaivastossa tähän päivään asti. Suom. ] toisti seura siis innostuneena.

Kuningas kiitti nyökkäyksellä, kun hänet oli niin ymmärretty, ja vei komentajan huoneisiinsa.

XII

HERRA DE CHARNY

Heti kun kuningas oli poistunut, ryhmittyivät kaikki salissa olevat prinssit ja prinsessat kuningattaren ympärille. Herra de Suffren oli sisarenpojalleen viitannut odottamaan, ja kumarruksella ilmaisten tottelevansa oli tämä jäänyt upseerien joukkoon.

Kuningatar, joka oli Andréen kanssa vaihtanut monta merkitsevää silmäystä, ei enää tuskin ollenkaan päästänyt nuorta miestä näkyvistään ja ajatteli joka kerta, kun häneen katsahti:

"Se on hän, siitä ei epäilystä."

Siihen neiti de Taverney vastasi ilmeellä, jonka piti kuningattaresta hälventää kaikki epäilykset, koska se merkitsi:

"Voi, Jumalani, niin se on, madame, hän se on!"

Kuten jo sanottu, pani Filip merkille, että kuningattaren mieli oli johonkin kiintynyt, ja vaikkei hän tiennyt sen syytä, oli hänellä hämärä aavistus. Rakastava ei koskaan erehdy niistä vaikutelmista, mitä rakastetussa herää. Hän siis aavisti, että kuningattaren oli yllättänyt jokin merkillinen, salaperäinen tapahtuma, josta ei kellään muulla syrjäisellä ollut tietoa kuin Andréella.

Kuningatar oli todellakin menettänyt tasapainonsa ja hakenut turvaa viuhkansa takaa, vaikka juuri hänen tapansa oli saattaa muut hämille.

Nuori mies kyseli itseltään, mihin päättyisi tuo kuningattaren mielentila, ja koetti tutkia herrojen Coignyn ja Vaudreuilin piirteitä saadakseen selville, oliko näillä ehkä osaa tähän salaisuuteen, mutta huomasi näiden, muusta välittämättä, keskustelevan Hagan kreivin kanssa, joka oli tullut Versaillesiin tervehdyskäynnille.

Silloin astui saliin muuan henkilö, yllä majesteettinen kardinaalinpuku, upseerien ja pappien seurassa.

Kuningatar huomasi, että se oli prinssi-kardinaali Ludvig de Rohan, ja käänsi kasvonsa poispäin huolimatta edes salata tyytymättömyytensä ilmettä. Pappiylimys astui koko seuran halki, ketään tervehtimättä, suoraan kuningattaren eteen ja kumarsi tälle pikemmin maailmanmiehenä, joka tervehtii naista, kuin alamaisena, joka tervehtii kuningatarta. Sitten hän lausui varsin imartelevan kohteliaisuuden hänen majesteetilleen, joka tuskin päätään käänsi, mutisten vain pari jääkylmää seurustelusanaa. Tästä päästyään kuningatar jatkoi keskusteluaan Lamballen prinsessan ja Polignacin herttuattaren kanssa.

Prinssi Ludvig ei näkynyt panneen merkille kuningattaren kylmää vastaanottoa. Hän suoritti loppuun tervehdyksensä, peräytyi ilman hätäilyä ja siirtyi niin viehättävästi, kuin täydellisen hovimiehen on tapana, kuninkaan tätien luo, joiden kanssa hän puheli kauan, saaden heiltä, hovissa vallitsevan vastakohtaisuuden nojalla, yhtä suopean kohtelun kuin kuningattaren oli ollut töykeä.

Kardinaali de Rohan oli mies paraissa voimissaan, muodoltaan arvokas, jolla oli ylevä ryhti; kasvoissa ilmeni älyä ja lempeyttä; suu oli hieno ja ilmaisi varovaisuutta; kädet olivat erinomaisen kauniit. Hänen hieman kalju otsansa oli merkkinä nautinnoista tai opinnoista; tällä miehellä oli todellakin molempia.

Hän oli hyvin suosittu niiden naisten kesken, joita miellytti äitelyydestä ja hälinästä vapaa liehittely. Yleisesti tunnettiin hänen suurenmoiset elämäntapansa, ja vaikka hänellä oli kuusitoista sataa tuhatta livreä tuloja, oli hän saanut itselleen uskotelluksi olevansa köyhä.

Kuningas piti hänestä hänen oppineisuutensa vuoksi; kuningatar taas vihasi häntä.

Tämän vihan syitä ei ole koskaan perinpohjin tunnettu, mutta sitä voi selittää kahdella tapaa.

Ensiksikin oli prinssi Ludvig ollessaan lähettiläänä Wienissä muka kirjoittanut kuningas Ludvig XV:lle Maria Teresiasta ivallisia kirjeitä, joita Marie-Antoinette ei voinut antaa tälle valtiomiehelle anteeksi. Lisäksi, ja tämä on inhimillisempää ja luultavampaa, lähettiläs oli muka sen johdosta, että nuori arkkiherttuatar joutui dauphinin puolisoksi, kirjoittanut kirjeen myös kuningas Ludvig XV:lle, jonka kerrottiin lukeneen sen julki illallisilla rouva Dubarryn luona, ja siinä lienee lähettiläs loukkaavasti maininnut eräitä yksityisasioita nuoresta prinsessasta, joka siihen aikaan oli hyvin laiha.

Nämä hyökkäykset kuuluivat pahasti loukanneen Marie-Antoinettea, joka ei voinut julkisesti tunnustaa olevansa niiden uhri ja joka oli vannonut ennemmin tai myöhemmin rankaisevansa syyllistä. Kaiken tämän takana oli tietysti myös poliittista vehkeilyä. Wienin lähettilään toimi oli herra de Rohanin hyväksi riistetty herra de Breteuililta.

Tämä oli ollut liian heikko avoimesti vastustamaan prinssiä ja silloin turvautunut siihen, mitä valtiomiesten kesken sanotaan näppäryydeksi. Hän oli hankkinut lähettiläänä toimivan kardinaalin kirjeitä jäljennöksinä, jopa alkuperäisinäkin, ja alentaen tämän valtiomiehen todellisia ansioita sillä pienellä vihamielisyydellä, jota hän osoitti Itävallan keisariperheelle, oli herra de Breteuil saanut dauphinesta liittolaisen, joka hartaasti tahtoi kerran kukistaa Rohanin prinssin.

Tämä viha kyti salaa hovissa ja teki siellä kardinaalin aseman kiusalliseksi. Aina kun hän tapasi kuningattaren, oli hänen kestettävä jääkylmä vastaanotto, josta olemme edellä koettaneet antaa käsityksen.

Mutta ylenkatseesta välittämättä joko sen vuoksi, että hän todella oli voimakas luonne, tai siksi, että vastustamaton tunne pakotti hänet antamaan viholliselleen kaikki anteeksi, ei Ludvig de Rohan jättänyt käyttämättä mitään tilaisuutta lähestyäkseen Marie-Antoinettea, eikä häneltä puuttunutkaan keinoja, hän kun oli ylimmäinen hovisaarnaajaa. Koskaan hän ei ollut valittanut tai asiasta kellekään puhunut. Pieni ystäväpiiri, jonka huomattavin jäsen oli saksalainen upseeri, parooni von Planta, hänen uskottunsa, lohdutti häntä kuninkaallisista nolauksista, elleivät hovinaiset, jotka ankaruudessaan kardinaalia kohtaan eivät kaikki olleet kuningattaren tapaisia, jo olleet saaneet aikaan tätä onnellista vaikutusta.

Kardinaali oli liukunut kuin varjo sen hymyilevän kuvan poikki, joka leikki kuningattaren mielessä. Niinpä kun häiritsijä oli poistunut, kirkastui taas heti Marie-Antoinetten otsa. "Tiedättekö", sanoi hän Lamballen prinsessalle, "että tuon nuoren upseerin, herra komentajan sisarenpojan urotyö on mainioimpia, mitä tässä sodassa on suoritettu? Mikä hänen nimensä onkaan?"

"Herra de Charny, luulemma", vastasi prinsessa.

"Niinkö se oli, neiti de Taverney?" kysyi kuningatar vielä Andréelta.

"Charny, niin, teidän korkeutenne", vastasi Andrée.

"Herra de Charnyn", jatkoi kuningatar, "pitäisi meille itsellemme kertoa tuosta tempusta kaikkine yksityiskohtineen. Hakekaapa hänet tänne. Eikö hän vielä ole täällä?"

Muuan upseeri riensi täyttämään kuningattaren käskyä. Samassa tämä katsahti ympärilleen, huomasi Filipin ja sanoi maltittomasti, kuten hänen tapansa oli:

"Herra de Taverney, menkää katsomaan."

Filip punastui; kenties hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt jo ennakolta täyttää hallitsijattarensa toivomus. Hän lähti siis etsimään perin onnellista upseeria, jota hän ei ollutkaan näkyvistään päästänyt esittelystä saakka. Etsintä oli siis hyvin helppo. Kohta astuikin esille herra de Charny kuningattaren molempien lähettien välissä. Hoviseura leveni, suoden hänelle tilaa, ja nyt kuningatar sai häntä katsella tarkkaavammin kuin edellisenä iltana.

Hän oli nuori, seitsemän- tai kahdeksankolmatta ikäinen mies, suora ja solakka vartaloltaan, leveäharteinen, moitteettoman ryhdikäs. Hänen älykkäisiin ja samalla lempeisiin kasvoihinsa tuli erityisen tarmon piirre joka kerta, kun hän laajensi suuria, sinisiä, syväkatseisia silmiään.

Merkillistä kyllä, vaikka hän oli äsken palannut sotaretkeltä Intiasta, oli hän yhtä vaaleaihoinen kuin Filip oli tumma; hänen jäntevää, siropiirteistä kaulaansa reunusti kaulaliina, jonka valkeus ei ollut niin helakka kuin ihon.

Lähestyessään ryhmää, jonka keskessä oli kuningatar, hän ei vielä ollut mitenkään ilmaissut tuntevansa neiti de Taverneytä tai kuningatarta. Upseerien ympäröimänä, jotka häneltä kyselivät ja joille hän kohteliaasti vastaili, hän näytti unohtaneen kuninkaan, joka oli häntä äsken puhutellut, samoin kuin kuningattaren, joka oli häntä katsellut. Tämä säädyllisyys, tämä pidättyväisyys oli omansa kiinnittämään häneen vielä enemmän kuningattaren huomiota, tämä kun oli niin arkatuntoinen kaikessa, mikä koski hyvää käytöstä.

Herra de Charnyn ansio ei ollut vain siinä, että hän oli muilta salannut hämmästyksensä tavatessaan eilisiltaisen tuntemattoman naisen, jota oli ajurinvaunuissa saattanut, vaan ritarillisuuden huippuna oli, jos mahdollista, jättää tämä nainen siihen luuloon, että hän yhä oli tuntematon.

Charnyn katse, joka yhä pysyi luonnollisena ja ilmaisi hienotunteista arkuutta, ei siis kohonnut, ennenkuin kuningatar häntä puhutteli.

"Herra de Charny", lausui kuningatar, "nämä naiset haluavat, ja heidän halunsa onkin luonnollinen, koska minä itsekin haluan samaa, kuulla seikkaperäisen kertomuksen siitä, mitä laivallanne tapahtui. Olkaa siis niin hyvä ja kertokaa."

"Madame", vastasi nuori merisotilas toisten ollessa ihan ääneti, "saan teidän majesteetiltanne anoa, en kainouden, vaan kohtuuden vuoksi, että minut vapautetaan sitä kertomasta. Sillä sen, mitä tein Sévèren luutnanttina, aikoi kymmenen toveriani tehdä samalla hetkellä; minä toimitin sen ensiksi, siinä koko ansioni. Mahdottomalta tuntuu antaa tapaukselle niin suurta arvoa, että se sopisi kerrottavaksi teidän majesteetillenne, ja teidän suuri sydämenne, varsinkin kuninkaallinen sydämenne, on sen käsittävä."

"Sévèren entinen päällikkö on kelpo upseeri, mutta menetti sinä päivänä malttinsa. Olette varmaankin kuullut, madame, rohkeimpienkin sanovan, ettei voi olla joka päivä urhoollinen. Hän tarvitsi kymmenen minuuttia tointuakseen; meidän päätöksemme, ettemme antaudu, toimitti hänelle tämän lykkäyksen, ja hän sai taas rohkeutensa. Siitä hetkestä hän oli meistä urhoollisimpia. Juuri senvuoksi pyydän, ettei teidän majesteettinne liioittelisi tuon tekoni ansiota; se olisi lisäaineena musertamaan tätä upseeri-parkaa, joka yhtämittaa katuu hetkellistä unohdustaan."

"Hyvä! hyvä!" sanoi kuningatar liikutettuna ja riemusta säteillen, kuullessaan suosionmutinaa, jota nuoren upseerin ylevät sanat olivat hänen ympärillään herättäneet. "Hyvin puhuttu, herra de Charny! Te olette kunnon mies, ja sellaiseksi teidät jo ennestäänkin tunnen."

Nyt upseeri kohotti päätään, ja kasvoille ilmestyi nuorekas punastus. Hänen katseensa siirtyi kuin kauhistuneena Andréehen. Hän ei tiennyt, mitä oli odotettava tältä luonnolta, joka ylevyydessään oli niin uskalikko.

"Sillä", jatkoi pelkäämätön kuningatar, "teidän on kaikkien hyvä tietää, että herra de Charny, tämä nuori upseeri, vasta äsken maihin astunut, tämä tuntematon, oli meille jo varsin tuttu, ennenkuin hänet tänään esiteltiin, ja että hän ansaitsee ihailua kaikkien naisten puolelta."

Kuningatar näkyi aikovan kertoa jotakin, mistä jokainen saattoi poimia pienen häpeäjutun tai pienen salaisuuden. Kaikki siirtyivät siis kehäksi, kuuntelivat ja olivat melkein hengähtämättä.

"Kuvitelkaa, hyvät naiset", sanoi kuningatar, "että herra de Charny on yhtä avulias naisille kuin säälimätön englantilaisia vastaan. Minulle on hänestä kerrottu muuan juttu, joka on saanut minut pitämään häntä suuressa arvossa."

"Oi, madame!" sammalsi nuori upseeri.

Voi arvata, että kuningattaren sanat ja asianomaisen läsnäolo kiihottivat uteliaisuutta. Kuulijapiiristä kuului yleistä sorinaa. Charnyn otsalle kohosi kylmä hiki, ja hän olisi uhrannut vaikka vuoden elämästään saadakseen vielä olla Intiassa.

"Tapaus oli tällainen", jatkoi kuningatar. "Kaksi naista, jotka tunnen, oli myöhästynyt ja jäänyt väkijoukossa pulaan. He olivat todellisessa vaarassa, suuressa vaarassa. Silloin osui siihen sattumalta tai paremmin onneksi herra de Charny; hän torjui hätyyttäjät ja otti suojelukseensa naiset, joita ei tuntenut ja joiden säätyä hänen oli vaikea arvata, ja saattoi heitä hyvin kauas… luullakseni ihan kymmenen lieuen päähän Pariisista."

"Teidän majesteettinne liioittelee", sanoi nauraen Charny, jota tämä kertomuksen käänne oli rauhoittanut.

"No olkoon sitten viisi lieuetä, ja annetaan asian jäädä siihen", keskeytti Artoisin kreivi, joka äkkiä sekaantui puheeseen.

"Kuten tahdotte, lankoni", myönsi kuningatar. "Mutta kaikkein kauneinta oli, ettei herra de Charny pyrkinyt edes tietämään niiden naisten nimeä, joita oli niin suuresti auttanut, ja että hän jätti heidät määrättyyn paikkaan ja poistui päätään kääntämättä, ja sillä tavoin he pääsivät hänen suojeluksestaan joutumatta kertaakaan kiusalliseen asemaan."

Kuului ihastuksen huutoja: Charnyta onnitteli parikymmentä naista yhtaikaa.

"Eikö se ole kaunista?" sanoi kuningatar. "Pyöreän pöydän ritari ei olisi paremmin menetellyt."

"Se on suurenmoista!" myönnettiin yksimielisesti.

"Herra de Charny", lisäsi kuningatar, "kuninkaalla on nyt varmaankin ajateltavana, kuinka palkitsisi enoanne herra de Suffrenia. Minä puolestani tahtoisin mielelläni tehdä jotakin suuren miehen sisarenpojan hyväksi."

Hän ojensi kätensä herra de Charnylle. Ja sillä välin, kun tämä ilosta kalpeana painoi sille huulensa, piiloutui Filip tuskasta kalpeana salongin leveiden verhojen taakse.

Andrée oli myös kalvennut eikä kuitenkaan aavistanut kaikkea, mitä hänen veljensä kärsi.

Artoisin kreivin ääni katkaisi tämän kohtauksen, joka olisi katselijasta näyttänyt niin omituiselta.

"Ahaa, veljeni Provencen kreivi", sanoi hän kovaa, "tulkaahan tänne, monsieur, teiltä on mennyt hukkaan kaunis näky: herra de Suffrenin vastaanotto. Se oli todellakin hetki, jota ranskalaiset sydämet eivät unohda! Kuinka hemmetissä te, veljeni, löitte sen laimin, vaikka olette tunnetusti niin täsmällinen?"

Vastasaapunut puri huultaan, tervehti kuningatarta hajamielisesti ja vastasi tyhjänpäiväisin sanoin. Sitten hän kuiskasi kaartinkapteenilleen, herra de Favrasille:

"Kuinka sen laita on, että hän jo saapui Versaillesiin?"

"Monseigneur", vastasi tämä, "sitähän minäkin olen miettinyt tunnin aikaa enkä vieläkään käsitä."

XIII

KUNINGATTAREN SATA LOUISDORIA

Suotuamme nyt lukijaimme osaksi tehdä, osaksi uudistaa tuttavuutta tämän kertomuksen päähenkilöiden kanssa ja vietyämme heidät sekä Artoisin kreivin pikku kortteriin että Versaillesiin Ludvig XVI:n palatsiin aiomme johdattaa heidät taas siihen taloon, jonne Ranskan kuningatar oli astunut tuntematonna, kiiveten neiti Andrée de Taverneyn seurassa neljänteen kerrokseen.

Kohta kun kuningatar oli poistunut, laski rouva de la Motte, kuten jo näimme, riemastuneena yhä uudestaan ne sata louisdoria, jotka olivat hänelle kuin taivaasta pudonneet.

Viisikymmentä kahden louisdorin kultarahaa, kukin arvoltaan kahdeksanviidettä livreä, oli levitettynä vaivaiselle pöydälle, säteillen lampunvalossa, ja näytti ylhäisellä läsnäolollaan nöyryyttävän ullakkohuoneen kaikkea puutteellista kalustusta. Omistusriemun ohella rouva de la Motte ei tuntenut suurempaa nautintoa kuin sitä, että saisi rikkauttaan näyttää, sillä pelkkä omistaminen ei ollut mitään, ellei se muissa herättänyt kateutta. Hänestä oli jo jonkun aikaa ollut kiusallista, että kamarineitsyt oli näkemässä hänen köyhyyttään; nyt hän siis riensi tälle näyttämään uutta onneaan.

Hän kutsui etuhuoneeseen jääneen Clotilden luokseen ja sovitettuaan lampun niin, että valo sattui suoraan kultarahoihin, hän huusi:

"Clotilde!"

Palvelija ilmestyi ovelle.

"Tulkaa tänne katsomaan", lisäsi rouva de la Motte.

"Oo, madame!" huudahti eukko pannen kätensä ristiin ja kurottaen kaulaansa.

"Olitte kai palkastanne levoton?" sanoi kreivitär.

"Hyvä rouva, en minä ole siitä sanaakaan sanonut. Minähän vain kysyin kreivittäreltä, milloin saisin palkkaa, eikä siinä ole mitään kummaa, kun en ole kolmeen kuukauteen mitään saanut."

"Luuletteko, että tuosta riittäisi teidänkin palkaksenne?"

"Hyvä Jumala, madame, jos minulla olisi noin paljon, riittäisi sitä eliniäkseni."

Rouva de la Motte katseli eukkoa kohauttaen hartioitaan kuvaamattoman halveksivasti.

"Onneksi", sanoi hän, "jotkut ihmiset muistavat, mikä nimi minulla on, kun toisilta, joiden pitäisi muistaa, se näkyy unohtuvan."

"Ja mihin aiotte käyttää noin paljon rahaa?" kysyi Clotilde.

"Kaikkeen!"

"Ensiksikin, madame, olisi minun mielestäni tärkeintä, että laitetaan keittiö kuntoon, sillä varmaankin te nyt panette toimeen vieraskutsut, kun on rahaa."

"Hiljaa", sanoi rouva de la Motte. "Ovelle koputetaan."

"Rouva erehtyy", vastasi eukko, aina säästäen askeliaan.

"Mutta minä sanon, että koputetaan."

"Eikä mitä, minä voin vakuuttaa…"

"Menkää katsomaan."

"En kuullut mitään."

"Aivan niinkuin äsken. Silloin ette myöskään kuullut. Entä jos ne molemmat naiset olisivat menneet pääsemättä sisään?"

Tämä syy tuntui Clotildesta pätevältä, ja hän meni ovelle.

"Kuuletteko nyt?" kysyi rouva de la Motte.

"Kyllä, te olitte oikeassa", myönsi eukko. "Tullaan, tullaan."

Nyt rouva de la Motte kiireesti pyyhkäisi pöydältä kultarahat käteen ja heitti ne laatikkoon. Ja laatikkoa kiinni lykätessään hän mutisi:

"Muista nyt, sallimus, toimittaa minulle sata louisdoria lisää."

Näihin sanoihin liittyi niin epäilevä ahneuden ilme, että siitä olisi Voltairekin hymyillyt. Sillä välin oli eteisen ovi auennut ja etuhuoneesta kuului miehenaskelia. Vieras ja Clotilde vaihtoivat muutamia sanoja, joita kreivitär ei tarkoin kuullut. Sitten ovi taas suljettiin, askeleet häipyivät rappusille, ja eukko astui sisään tuoden kirjeen.

"Tässä on", sanoi hän antaen kirjeen emännälleen.

Kreivitär tarkasti käsialaa, kuorta ja sinettiä, kohotti sitten päätään ja kysyi:

"Oliko se palvelija?"

"Oli, madame."

"Millainen liveri?"

"Ei hänellä ollut liveriä."

"Siis harmaatakki."

"Niin."

"Tuon vaakunan tunnen", jatkoi rouva de la Motte katsahtaen taas sinettiin.

Sitten hän piti sinettiä lampun likellä ja sanoi:

"Punainen pohja ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä: kenen vaakuna se on?"

Turhaan muisteltuaan vähän aikaa hän mutisi:

"Katsotaanpa, mitä kirjeessä on."

Ja avattuaan sen varovasti, jottei sinetti vahingoittuisi, hän luki:

"Madame! Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen, voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan."

"Siinäkö kaikki?"

Kreivitär pinnisti jälleen muistiaan.

"Olen kirjoittanut anomuksia niin monelle", sanoi hän. "Kelle kaikille olenkaan kirjoittanut?… Koko maailmalle. Onko tuo vastauksen lähettäjä mies vai nainen?… Käsiala ei ilmaise mitään… mitätön, perin tavallinen sihteerin käsiala… Entä esitystapa? Suojeleva… tyhjänpäiväinen ja vanhanaikainen."

Sitten hän luki uudestaan:

"Se henkilö, jolle olette jättänyt anomuksen…"

"Tuo puhetapa on tarkoitettu nöyryyttämään. Varmaankin kirjoittaja on nainen."

Ja hän jatkoi:

"… voi käydä luonanne huomenna illalla, jos teidän silloin sopii ottaa vastaan."

"Nainen olisi sanonut: odottaa teitä luokseen. Kirje on siis mieheltä. Mutta tulivathan tänne ne kaksi naista, vaikka olivat ylhäisiä. Eikä mitään allekirjoitusta… Kuka ihmeessä pitää punaista pohjaa ja siinä yhdeksän kultaista tähtikidettä? Kah, olenko ihan hupsu? Sehän on, totta vie, Rohanin suku. Niin, olenhan kirjoittanut herra de Guéménéelle ja herra de Rohanille; toinen heistä ei vastaa, se on luonnollista… Mutta kilpi ei ole jaettu neljään levyyn, kirje on siis kardinaalilta… Ahaa, kardinaali de Rohan, se liehittelijä, se keikailija, se kunnianhimoinen! Hän siis tahtoo käydä rouva de la Motten luona, jos rouva suvaitsee ottaa hänet vastaan!"

"Hyvä? Olkoon hän huoleti, hänelle avataan kyllä ovi… Milloin hän tulee? Niin, huomenna illalla."

Nyt hän alkoi mietiskellä.

"Hyväntekeväinen nainen, joka lahjoittaa sata louisdoria, voidaan ottaa vastaan ullakkokamarissa; hänen voi antaa palella kylmällä kivilattiallani ja piinautua istuimillani, jotka ovat yhtä kovia kuin pyhän Laurentiuksen halstari, tosin ilman tulta. Mutta kirkkoruhtinas, naistenhuoneissa kävijä, sydänten valloittaja! Ei, ei, se köyhyys, jota semmoinen almujenjakaja käy katsomassa, tarvitsee enemmän ylellisyyttä kuin muutamat pohatat."

Sitten hän kääntyi palvelijansa puoleen, joka juuri oli tehnyt hänelle vuoteen, ja sanoi:

"Muistakaa, Clotilde, herättää minut huomenna varhain."

Ja varmaankin siksi, että saisi paremmassa rauhassa ajatella, antoi kreivitär eukolle merkin poistua. Clotilde puhalsi jälleen palamaan ne hiilet, jotka oli piilotettu sitä varten tuhkaan, että asunto tuntuisi sitä kurjemmalta, sulki oven ja katosi makuupaikkaansa, erääseen komeroon.

Jeanne de Valois ei nukkunut, vaan laati pitkin yötä suunnitelmia. Hän teki lyijykynällä muistiinpanoja yölampun valossa; sitten hän, huomispäivästä selvillä, antautui noin kolmen ajoissa aamulla unen valtaan, josta Clotilde, nukuttuaan tuskin enempää kuin emäntänsä, tuli hänet käskyn mukaan herättämään päivän koittaessa.

Kello kahdeksan vaiheilla hän oli jo täysissä pukineissa, joihin kuului hieno silkkihame ja aistikas päähine.

Jalassa sellaiset kengät, jotka sopivat ylhäiselle ja samassa kauniille naiselle, vasemmalla poskella pikkuinen mustama, kirjailtu käsilaukku ranteesta riippumassa, hän lähetti hakemaan käsin vedettäviä kääsejä sieltä, missä tällaisia kulkuneuvoja oli saatavana, eli Pont-aux-Choux-kadulta. Mieluummin hän olisi ottanut kantotuolin, mutta olisi pitänyt hakea liian kaukaa.

Kääsien vetäjänä oli tanakka auvergnelainen, joka käskettiin viemään kreivitär Place Royalen torille, jonka varrella, eteläisen pylväskäytävän alla, hylätyn hotellin pohjakerroksessa, asui muuan mestari Fingret, verhoilija ja koristelija, pitäen myytävänä ja vuokrattavana käytettyjä huonekaluja ja muita taloustarpeita.

Auvergnelainen veti kuljetettavansa ripeästi perille. Jo kymmenen minuutin kuluttua siitä, kun oli kotoaan lähtenyt, saapui kreivitär mestari Fingretin myymälän luo, ja pian hänet tapaamme valikoimassa ja ihailemassa jonkinlaisessa tavarahelvetissä, jota koetamme osapuilleen kuvata.

Ajateltakoon makasiinia, joka on pituudeltaan viisikymmentä jalkaa, leveydeltään kolmekymmentä ja korkeudeltaan seitsemäntoista; seinillä kaikenkuosisia tapetteja Henrik IV:n ja Ludvig XIII:n ajoilta; kattoa ei näy sinne ripustettujen lukemattomien esineiden vuoksi, joiden joukossa huomataan monikaarisia kynttiläjalkoja edelliseltä vuosisadalta, täytettyjä sisiliskoja, kirkkolamppuja ja lentokaloja.

Lattialla kasoittain mattoja, kierrepilarisia ja särmäjalkaisia huonekaluja, tammesta veistettyjä astiakaappeja, Ludvig XV:n aikuisia kuvahyllyjä, joiden jalat olivat kullattuja, damastilla tai sametilla verhottuja sohvia, lepotuoleja, suunnattomia nahkapäällyksisiä nojatuoleja, jollaisista Sully piti, mustapuisia vaatekaappeja, joiden pronssikoristeiset ovilaudat oli veistetty korkokuviksi, Boulen valmistamia, emalji- tai porsliinilevyisiä pöytiä, lautapelejä, pukupöytiä tarpeineen, työkalu- tai kukkalipastoja.

Ruusupuisia tai tammisia sänkyjä, korokkeella tai vuodekatoksella varustettuja; kaikenvärisiä, -kuosisia ja -kankaisia uutimia yhteen sullottuina, sopien tai sopimatta toistensa kanssa yhteen makasiinin puolihämärässä.

Klaveereja, spinettejä, harppuja, egyptiläisiä kanteleita sohvapöydällä; Marlboroughin koira oljilla täytettynä, silmät emaljia.

Lisäksi kaikenlaisia liinavaatteita; samettitakkien viereen ripustettuja hameita; teräksisiä, hopeisia tai helmiäiskahvoja.

Kynttilänjalkoja, esivanhempien muotokuvia, harmaavärisiä maalauksia, kehystettyjä piirroksia, silloin muodissa olevia Vernetin jäljitelmiä — sen Vernetin, jolle kuningatar sanoi niin kohteliaasti ja hienosti:

"Varmaankaan, herra Vernet, ei Ranskassa ole ketään muuta kuin te luomaan sadetta ja poutaa."

XIV

MESTARI FINGRET

Juuri tämmöinen kokoelma viehätti vähävaraisten silmää ja siis myös mielikuvitusta mestari Fingretin myymälässä Place Royalen varrella.

Käytettyihin esineisiin oli kiinnitetty lappu, joka rehellisesti ilmaisi niiden laadun, mutta yhdessä ne ikäänkuin kohottivat toistensa arvoa ja muodostivat paljoa suuremman kokonaisuuden kuin mitä ylimielisinkään ostaja osasi vaatia.

Kun rouva de la Motte pääsi silmäilemään näitä rikkauksia, huomasi hän silloin vasta, mitä häneltä puuttui Saint-Clauden kadun varrella.

Häneltä puuttui salonki, johon olisi mahtunut sohva, nojatuoleja ja lepotuoleja. Ruokasali astiakaappeja, hyllyjä ja tarjoilupöytiä varten. Naistenhuone, jonne olisi pantu persialaiset uutimet, kuvapöytiä ja tulenvarjostimia. Ja lopuksi, vaikka hänellä olisi ollut nuo huoneet, puuttui rahaa, millä kalustaisi uuden asuntonsa.

Mutta Pariisin verhoilijain kanssa on aina ollut helppo sopia, emmekä ole ikinä kuullut kerrottavan, että nuori ja kaunis nainen olisi suotta kääntynyt sellaisen puoleen. Mitä Pariisissa ei voida ostaa, se vuokrataan, ja juuri kalustettujen huoneiden vuokraajat ovatkin laskeneet liikkeelle sananparren: Nähdä on samaa kuin omistaa.

Toivoen vuokraehtojen olevan kohtuullisia ja mittailtuaan rouva de la Motte valikoitsi eräät silkkiverhoiset keltaiset huonekalut, joiden napit olivat kullattuja ja jotka olivat ensi näkemältä häntä miellyttäneet. Hän itse oli tumma.

Mutta nämä kapineet, joita oli kymmenen, eivät mitenkään mahtuisi Saint-Clauden kadun neljänteen kerrokseen. Saadakseen asian kuntoon hänen oli vuokrattava kolmas kerros, jossa oli etuhuone, ruokasali, pieni salonki ja makuukamari.

Tällä tapaa sopi kolmannessa kerroksessa vastaanottaa kardinaalien ja neljännessä hyväntekeväisyysseurojen almut, eli loistoasunnossa almuja niiltä, jotka kerskaten harjoittivat laupeutta, ja kurjassa majassa uhrilahjoja niiltä, jotka ennakkoluuloisina tahtovat auttaa vain todellisesti hädänalaisia.

Näin päätettyään kreivitär loi katseensa makasiinin pimeimpään osastoon, missä säilytettiin arvokkaimpia kalleuksia, kristalleja, kultakoristeita, kuvastimia.

Siellä hän näki oikean pariisilaisen porvarin, jolla oli lakki kädessä ja kärsimätön ilme ja hieman ivallinen hymy kasvoilla ja joka etusormiensa välissä kieputti avainta. Tämä vanhojen huonekalujen arvoisa kaitsija ei ollut kukaan muu kuin herra Fingret, joka apulaisiltaan oli kuullut kauniin naisen saapuneen vetokääseissä.

Pihalla voitiin nähdä samat apulaiset, yllään lyhyet ja tiukat kamlottivaatteet, pohkeiden pilkistäessä esille ahtaista sukista. He olivat paraikaa korjaamassa vanhimmilla kaluilla vähemmän vanhoja eli, toisin sanoen, ratkomassa sohvia, nojatuoleja ja vanhanaikaisia patjoja, ottaakseen niistä ulos jouhet ja höyhenet, joilla täytettiin toisia.

Yksi suki jouhia, sekoitti niihin aika paljon rohtimia ja täytti uuden huonekalun. Toinen pesi vielä käyttökelpoisia nojatuoleja. Kolmas silitti hyvänhajuisella saippualla puhdistettuja kankaita.

Ja näistä vanhoista aineksista kyhättiin niitä viehättäviä käytettyjä huonekaluja, joita rouva de la Motte nyt ihaili.

Kun mestari Fingret huomasi ostajan voivan nähdä apulaisten puuhia ja saada huonekaluista vähemmän suosiollisen käsityksen, kuin hänen etuihinsa soveltui, sulki hän pihalle vievän oven "peläten, että pöly vaivaisi rouvaa"… Tähän sanaan "rouva" hän pysähtyi, Luoden kysyvän silmäyksen.

"Kreivitär de la Motte de Valois", selitti Jeanne kuin sivumennen.

Kuultuaan tämän hyvältä kaikuvan nimen mestari hellitti sormensa, pisti avaimen taskuunsa ja tuli likemmäksi.

"Täällä ei liene mitään sopivaa rouva kreivittärelle. Mutta minulla on uutta, kaunista, komeaa. Kreivittären ei tarvitse pelätä, vaikka Fingretin liike on Place Royalen varrella, ettei täällä muka ole yhtä kauniita huonekaluja kuin hoviverhoilijalla. Jättäkää tuo kaikki sikseen, madame. Olkaa niin hyvä ja tulkaa toiseen varastooni."

Jeanne punastui. Kaikki täällä näkemänsä tuntui kovin kauniilta, niin komealta, ettei hän osannut toivoakaan voivansa sitä ostaa. — Tosin hän oli hyvillään siitä, että mestari Fingret häntä arvosteli niin suosiollisesti, mutta ei voinut olla pelkäämättä, että tämä arvostelu oli liian suopea. Hän oli harmissaan ylpeydestään ja katui, ettei ollut ilmoittanut olevansa vaan tavallinen porvarirouva. Mutta kekseliäs mieli osaa pahastakin pulasta selvitä.

"Ei mitään uutta, monsieur, en minä semmoista halua."

"Kreivitär aikonee ehkä kalustaa muutamia vierashuoneita."

"Oikein arvattu, monsieur, juuri vierashuoneita. Kyllähän te ymmärrätte, että kun pitää semmoisia kalustaa…"

"Tietysti. Suvaitseeko kreivitär valita?" kysyi Fingret, ovelana kuin ainakin pariisilaiskauppias, joka ei suinkaan pyri myymään mieluummin uutta kuin vanhaa, koska kummastakin ansaitsee yhtä paljon.

"Mitä maksaa esimerkiksi tämä pieni huonekalusto, jossa on kullatut napit?"

"Siinä on niin vähän, madame, ei muuta kuin kymmenen huonekalua."

"Huone on keskisuuruinen", huomautti kreivitär.

"Kuten kreivitär näkee, ovat nämät kalut uusia."

"Uusia… käytettäviksi, niin kyllä."

"Myönnetään", sanoi mestari Fingret nauraen, "mutta tuossa kunnossa ne maksavat kahdeksansataa livreä."

Tämä hinta sai kreivittären hätkähtämään. Kuinka kehtaisi tunnustaa, että Valois-suvun jäsen tyytyi käytettyihin huonekaluihin eikä kyennyt niistä suorittamaan kahdeksaasataa livreä?

Hän päätti esiintyä harmistuneena.

"Ei tässä ole puhe siitä, että tuommoisia ostaisin", huudahti hän. "Kuinka te luulette minun haluavan vanhaa rojua omakseni? Minähän tahdon vain vuokrata, ja sitäpaitsi…"

Fingret virnisti, sillä ostajan arvo rupesi hänen silmissään alenemaan. Ei siis saanut myydä uutta eikä vanhaa, vaan ainoastaan vuokrata.

"Haluatteko nuo kultanappiset huonekalut vuodeksi?" kysyi hän.

"Vain kuukaudeksi. Minulle tulee maaseudulta vieras."

"No sitten se on sata livreä kuukaudelta", sanoi mestari Fingret.

"Laskette kai leikkiä, monsieur. Sillä sen laskun mukaan olisivat huonekalut kahdeksan kuukauden päästä minun."

"Myönnän, rouva kreivitär."

"Mutta kuinka te…"

"Jos ostatte, madame, ovat ne teidän eikä enää minun, eikä minun tarvitsisi sitten niitä korjata ja siivota, ja se maksaa rahaa."

Rouva de la Motte harkitsi asiaa.

"Sata livreä kuukaudelta", tuumi hän itsekseen, "se on paljon; mutta täytyy laskea näin: joko se käy minulle liian kalliiksi, ja silloin jätän kuukauden päästä huonekalut takaisin ja tuo mies pitää minua suuressa arvossa, taikka voin kuukauden kuluttua tilata uuden kaluston. Olinhan aikonut käyttää viisi- tai kuusisataa livreä; ollaan nyt suuremmoisia ja tuhlataan sata écutä."

"Minä otan", sanoi hän ääneen, "tämän kultanappisen salonkia varten ja samanväriset uutimet."

"Hyvä on, madame."

"Entä matot?"

"Ne ovat tässä."

"Mitä teillä on tarjottavana toista huonetta varten?"

"Nämä täytetyt, vihreät penkit, tuo tammikaappi, tuo pöytä, jonka jalat ovat kierteisiä, lisäksi vielä vihreät damastiverhot."

"Hyvä; ja makuukamariin?"

"Suuri, kaunis sänky, mainiot sänkyvaatteet, samettinen vuoteenpeite, kirjailtu ruusun- ja hopeanväriseksi, siniset verhot ja hieman vanhanaikainen, mutta runsaasti kullattu uuninreunuste."

"Ja kuvastinpöytä?"

"Koristettu Mechelnin pitseillä. Katsokaapa, madame. Ja tässä hienosti silailtu ompelupöytä, samanlainen lipasto, kirjailtu sohva vastaavine tuoleineen, komea tulisija, joka on kotoisin rouva Pompadourin makuukamarista, Choisysta."

"Mitä tuo kaikki maksaa?"

"Yhdeltä kuukaudelta?"

"Niin."

"Neljäsataa livreä."

"Monsieur Fingret, älkää vain luulko minua ompelijatytöksi. Minun säätyisiäni ei huikaista vaaterievuilla. Pyydän teitä huomaamaan, että neljäsataa livreä kuussa on neljätuhatta kahdeksansataa livreä vuodessa, ja sillä voisin vuokrata täysin kalustetun talon."

Mestari Fingret raappi korvallistaan.

"Te saatte minut inhoamaan Place Royalea", jatkoi kreivitär.

"Se olisi minulle perin surkeata, madame."

"Näyttäkää se toteen. Kaikesta tuosta kalustosta en maksa kuin sata écutä."

Jeanne lausui nämä sanat niin pontevasti, että verhoilija taas harkitsi tulevaisuutta.

"Olkoon", sanoi hän.

"Ja yhdellä ehdolla."

"Millä ehdolla, madame?"

"Viimeistään kello kolme tänään iltapuolella pitää nuo kaikki olla tuotuna ja järjestettynä siihen huoneustoon, jonka teille osoitan."

"Kello on nyt kymmenen, madame; huomatkaa, juuri lyö kymmenen."

"Tahdotteko vai ette?"

"Minne ne on vietävä, madame?"

"Saint-Clauden kadulle."

"Siis ihan lähelle?"

"Juuri niin."

Nyt verhoilija avasi pihanpuolisen oven ja huusi: "Sylvain! Landry! Remy!"

Heti tuli juosten kolme oppipoikaa ihastuneina, kun saivat keskeyttää työnsä ja pääsivät katsomaan kaunista naista.

"Pojat, nyt kiireesti tänne paarit ja käsirattaat! Remy, sinä viet tuon kultanappisen kaluston. Sylvain ottaa rattaille etuhuoneen kaluston, ja Landry pitää huolta makuukamarista, kun aina olet niin varovainen."

"Tässä on kuusi kahden louisdorin rahaa", sanoi kreivitär, "ja yksi yhden louisdorin."

"Ja tässä on rouvalle takaisin kaksi kuuden livren écutä."

"Joista toinen jää juomarahaksi apulaisillenne, jos asia suoritetaan hyvin", vastasi kreivitär.

Ja ilmoitettuaan osoitteensa hän taas nousi vetokääseihin. Tuntia myöhemmin hän oli vuokrannut kolmannen kerroksen, eikä vielä ollut kulunut kahtakaan tuntia, kun jo kalustettiin salonkia, etuhuonetta ja makuukamaria.

Kuuden livren raha joutui Landryn, Remyn ja Sylvainin omaksi, heiltä kun meni vain kymmenen minuuttia yli määräajan.

Kun asunto näin oli uudistettu, akkunat pesty puhtaiksi ja uuneihin tehty tulta, istuutui Jeanne kuvastinpöytänsä ääreen ja nautti kaksi tuntia onneaan, tuntiessaan jalkainsa alla pehmeän maton ja ympärillään herttaista lämpöä ja hengittäessään ihanaa tuoksua leukoijista, joiden varret kylpivät japanilaisissa maljakoissa ja kukat huoneuston parahultaisessa lämmössä.

Tulta, kukkia, vahakynttilöitä, hyvänhajuisia ruusuja, kaikkea Jeanne käytti sulostuttaakseen paratiisia, jossa otettaisiin vastaan hänen ylhäisyytensä.

Hän piti huolta siitäkin, että makuukamarin ovi oli veikistelevästi raollaan ja salli hieman nähdä punertavaa tulta, ja sen valossa välähtelivät nojatuolin jalat, sänky ja rouva Pompadourin uuninristikko kimairanpäitä esittävine koristeineen, joihin markiisitar oli nojannut siroa jalkaansa.

Tähän ei kuitenkaan rajoittunut Jeannen keikailu. Jos tulen välke kohotti salaperäisen huoneen sisällistä viehkeyttä, jos hyvät tuoksut ilmaisivat naisen, ilmeni itse naisessa kirkkoruhtinaan arvoa vastaavaa syntyperä, kauneus, henkevyys ja aistikkuus.

Pukuunsa Jeanne pani niin erikoista huolta, että poissaoleva puoliso, herra de la Motte, olisi hänet siitä vaatinut tilille. Nainen vastasi tämän huoneuston ja mestari Fingretiltä vuokratun kaluston arvokkaisuutta.

Syötyään vain vähäisen, säilyttääkseen kaiken pirteytensä ja viehättävän kalpeutensa, Jeanne vaipui makuukamarinsa suureen, luonnonkuvilla kirjailtuun nojatuoliin likelle tulisijaa.

Kädessä kirja ja toinen tohveli jakkaralla hän odotti kuunnellen kellon naksutusta ja kaukaista melua ajoneuvoista, jotka harvoin häiritsivät Maraisin aution kaupunginosan hiljaisuutta.

Hän odotti. Kello löi yhdeksän, kymmenen, yksitoista; ketään ei tullut, ei ajaen eikä käyden.

Yksitoista! Sehän kuitenkin on liehittelevien kirkkoruhtinasten oikea hetki, kun ovat etukaupungissa illallisella elvyttäneet laupeuttaan ja päästen vain parillakymmenellä rattaitten pyörähdyksellä Saint-Clauden kadulle iloitsevat saadessaan niin halvalla hinnalla olla lempeitä, auttavaisia ja hurskaita.

Kello löi kolkosti kaksitoista Filles-du-Calvairessa. Ketään ei näkynyt, eikä kuulunut. Kynttilät alkoivat himmetä, jotkut jo valtasivat kuulakkoina silauksina pronssisia pidikkeitään.

Puhalluksilla ylläpidetty tuli oli häipynyt hiillokseksi, sitten tuhaksi, ja molemmissa huoneissa oli afrikalainen lämpö. Vanha palvelijatar, joka oli somistanut itseään, nurisi katuen ottaneensa myssyn pöyhkeine nauhoineen, joiden silmut hänen torkkuessaan etuhuoneessa kynttilän ääressä kumarruksissa joutuivat pahasti liekin suudeltaviksi tai sulaneen vahan tahrattaviksi.

Kello puoliyksi Jeanne nousi raivostuneena nojatuolistaan, jonka oli illan kuluessa ainakin sata kertaa jättänyt avatakseen akkunan ja tuijottaakseen pimeälle kadulle.

Koko kortteli oli hiljainen kuin ennen maailman luomista.

Hän ei huolinut illallisesta, vaan riisuutui Clotilden avulla ja käski tämän poistua, kun kaikki kyselyt tuntuivat kiusallisilta. Ja yksin jäätyään ihanaan vuoteeseensa, silkkiuutimiensa taakse, hän nukkui yhtä huonosti kuin edellisenä yönä, sillä eilen oli hänen huolettomuutensa ollut onnellisempi; se johtui toivosta.

Mutta väännellen, tuskaillen ja napisten kovaa kohtaloaan vastaan Jeanne keksi jotakin kardinaalin puolustukseksi. Ensiksikin sen, että hän oli kardinaali, ylimmäinen hovisaarnaaja, jolla oli tuhansia huolestuttavia asioita, ja siis tärkeämpiä kuin käynti Saint-Clauden kadun talossa. Ja toiseksi: Hän ei tunne Valoisin pikku kreivitärtä, ja tämä puolustus oli Jeannelle hyvin lohdullinen. Toista olisi ollut, jos kardinaali olisi ensi käynnin jälkeen hänet unohtanut.

Tämä perustelu, jonka Jeanne itselleen laati, kaipasi todistusta, pitääkseen paikkansa. Hän ei malttanut, vaan hypähti vuoteestaan valkoisessa yöpuvussaan, sytytti yölampun ja katseli itseään kauan kuvastimesta.

Tarkastuksen jälkeen hän hymyili, puhalsi valon sammuksiin ja pani taas maata. Tuo perustelu oli pätevä.

XV

KARDINAALI DE ROHAN

Menettämättä rohkeuttaan Jeanne piti taas seuraavana päivänä huolta huoneuston ja naisen ulkoasusta. Kuvastin vakuutti hänelle kardinaalin tulevan, jos tämä oli vähänkään kuullut hänestä puhuttavan.

Kellon lyödessä seitsemän ja tulen räiskyessä vilkkaimmillaan salongin uunissa kuultiin vaunujen vierivän pitkin Saint-Clauden katua.

Jeanne ei vielä ollut ehtinyt asettua akkunan ääreen tai käydä maltittomaksi.

Vaunuista astui laajaan päällystakkiin kääriytynyt mies, ja kun portti oli hänen jälkeensä sulkeutunut, siirtyivät vaunut läheiselle poikkikadulle odottamaan omistajansa paluuta.

Pian helähti soittokello, ja rouva de la Motten sydän tykytti niin rajusti, että olisi melkein kuullut. Mutta häveten antautua järjettömän mielenliikutuksen valtaan hän vaiensi sydämensä ja sovitti kiireimmiten pöydälle kirjo-ompeluksen, klaveerille uuden aarian ja uunin reunalle sanomalehden.

Muutaman sekunnin päästä tuli Clotilde ilmoittamaan:

"Se henkilö, joka lähetti kirjeen toissapäivänä."

"Pyytäkää astumaan sisään", vastasi Jeanne.

Keveitä askelia ja kenkien narinaa, samettiin ja silkkiin puettu mies, pää pystyssä ja näyttäen jättiläiseltä näissä pienissä huoneissa — nämä havainnot Jeanne teki noustessaan vastaanottamaan.

Häneen oli epämieluisesti vaikuttanut tuon henkilön halu pysyä salakähmäisenä. Siksi hän päättikin käyttää hyväkseen harkitsevan naisen etuja.

"Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi hän pikemmin suojelevasti kuin nöyrästi kumartaen.

Prinssi katsahti salongin ovelle, josta palvelijatar oli mennyt etuhuoneeseen.

"Minä olen kardinaali de Rohan", vastasi hän.

Rouva de la Motte oli punastuvinaan ja hämmästyvinään ja kumarsi niin syvään kuin hallitsijalle. Sitten hän siirsi esille nojatuolin, mutta vaikka hovisääntö olisi vaatinut häntä itseään tyytymään tuoliin, istuutui hän suureen nojatuoliin. Kardinaali huomasi, ettei täällä tarvinnut kursailla, laski hattunsa pöydälle ja katseli suoraan kasvoihin Jeannea, joka vastasi silmäykseen samoin.

"On siis totta, neiti…" aloitti hän.

"Rouva", keskeytti Jeanne.

"Anteeksi… unohdin… on siis totta, rouva…"

"Mieheni on kreivi de la Motte, monseigneur."

"Aivan oikein, santarmina kuninkaan vai kuningattaren väessä?"

"Niin, monseigneur."

"Ja te, madame, olette syntyänne Valois?"

"Valois, monseigneur."

"Suuri nimi!" huomautti kardinaali pannen jalkansa ristiin. "Harvinainen, sukupuuttoon kuollut!"

Jeanne käsitti kardinaalin epäilyksen.

"Ei, monseigneur", vastasi hän, "ei se ole sukupuuttoon kuollut, koska se on minun ja minulla on veli, parooni de Valois."

"Tunnustettu, niinkö?"

"Hän ei kaipaa syntyperänsä tunnustamista, monseigneur. Köyhä tai rikas, hän on sittenkin syntyänsä Valois."

"Olkaa niin hyvä, madame, ja kertokaa hiukan sukujohdostanne. Te kiinnitätte mieltäni; minä harrastan vaakunatiedettä."

Jeanne kertoi koruttomasti, huolimattomasti, mitä lukija jo tietää.

Kardinaali kuunteli ja katseli. Hän ei viitsinyt salata vaikutelmiaan. Mitäpä sillä oli väliä: hän ei uskonut Jeannen omaan arvoon eikä sukujohtoon; näki kauniin ja köyhän naisen, katseli — muuta ei tarvittu. Jeanne, joka huomasi kaikki, älysi vastaisen suosijansa huonon ajatuksen.

"Te siis olette", sanoi kardinaali huolettomasti, "ollut todellakin onneton?"

"En valita, monseigneur."

"Minulle on tilanne puutteellisuuksia tosiaankin suuresti liioiteltu."

Hän katseli ympärilleen.

"Tämä huoneusto on mukava, hauskasti kalustettu."

"Ompelijattaren asunnoksi kylläkin", vastasi Jeanne kirpeästi, haluten jo päästä taisteluun.

Kardinaali näytti kummastuvan.

"Mitä, onko ompelijattarilla mielestänne tämmöiset huonekalut?"

"En luulisi, monseigneur, että katsoisitte tämän irtaimiston sopivan prinsessalle."

"Ja te olette prinsessa", sanoi kardinaali, äänensävyssä se hituinen ivaa, jota vain perin nerokkaat tai hyvin ylhäiset osaavat sanoihinsa liittää esiintymättä aivan julkeina.

"Olen syntyäni Valois, monseigneur, kuten te olette Rohan. Siinä kaikki, mitä tiedän", vastasi rouva de la Motte.

Ja näistä sanoista kumpusi esille kapinoivan onnettomuuden ihanaa majesteettisuutta, väärin arvostellun naisen ylevyyttä, samalla kuin ne olivat niin sopusointuisia ja arvokkaita, että prinssi jäi niistä loukkaantumatta ja mies tunsi liikutusta.

"Minulta unohtui, madame", sanoi hän, "että ensi sanoikseni piti pyytää anteeksi. Olin teille kirjoittanut tulevani jo eilen, mutta viivyin Versaillesissa, kun oli herra de Suffrenin vastaanotto. Täytyi siis luopua siitä ilosta, että saisin teitä tavata."

"Monseigneur suo minulle liikaa kunniaa muistamalla minua tänäänkin, ja mieheni, kreivi de la Motte, on varmaankin vielä enemmän pahoillaan siitä, että köyhyys pitää häntä täältä poissa, koska juuri se häntä estää iloitsemasta niin mainion henkilön vieraskäynnistä."

Tuo sana "mieheni" kiinnitti kardinaalin huomiota.

"Asutteko yksinänne, madame?" kysyi hän.

"Aivan yksin, monseigneur."

"Se on kaunista nuoren ja sievän naisen puolelta."

"Se on yksinkertaista, monseigneur, sellaisen naisen puolelta, joka tuntisi itsensä vieraaksi kaikessa muussa seurassa kuin siinä, josta köyhyys hänet karkoittaa."

Kardinaali oli vaiti.

"Näyttää siltä", virkkoi hän sitten, "että sukutieteilijät eivät voi väittää sukuluetteloanne vääräksi."

"Mitä minulla siitä on hyötyä?" sanoi Jeanne ylenkatseellisesti, kohottaen viehättävällä liikkeellä ohimoiden pieniä käherrettyjä ja puuteroituja kiharoita.

Kardinaali siirsi nojatuoliaan lähemmäksi, ikäänkuin ulottaakseen jalkansa tulen ääreen.

"Haluaisin tietää, madame, millä tavoin voisin olla teille avuksi."

"Ette millään, monseigneur."

"Kuinka niin?"

"Teidän korkea-arvoisuutenne suo minulle tosin liikaa kunniaa…"

"Puhukaamme suoremmin."

"En osaisi olla sanoissani suorempi kuin nyt olen."

"Juuri äsken valititte", sanoi kardinaali silmäillen ympärilleen, ikäänkuin muistuttaakseen, mitä oli lausuttu ompelijattaren irtaimistosta.

"Totta on, että valitin."

"Ja siis, madame?"

"Siis, monseigneur, minun täytyy huomata, että tahdotte minulle antaa almun, eikö niin?"

"Mitä te nyt, madame?"

"Ei se muuta ole. Almuja olen ottanut vastaan, mutta en enää."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Sitä, monseigneur, että minua on viime aikoina kylliksi nöyryytetty, enkä enää kestä."

"Te annatte asialle väärän nimen, madame. Onnettomuudessa ei ole häpeäksi, jos…"

"Eikö sittenkään, jos on sen niminen kuin minä? Sanokaapa, kerjäisittekö te, herra de Rohan?"

"Nyt en puhu itsestäni", vastasi kardinaali hämmentyneenä ja samalla kopeana.

"Minä en tunne useampia kuin kaksi kerjäämistapaa: vaunuissa ajaen tai kirkon ovella seisten, kullassa ja sametissa tai rääsyissä. No niin, äsken en odottanut sitä kunniaa, että kävisitte luonani; luulin joutuneeni unohduksiin."

"Ahaa, te siis tiesitte, että juuri minä olin teille kirjoittanut!" sanoi kardinaali.

"Olihan vaakunanne sen kirjeen sinetissä, jonka suvaitsitte minulle kirjoittaa."

"Kuitenkaan ette ollut minua tuntevinanne!"

"En, sillä te ette katsonut hyväksi ilmoittautua."

"Semmoinen ylpeys miellyttää minua", sanoi kardinaali vilkkaasti, katsellen Jeannen eloisia silmiä ja ylpeätä ilmettä hyväntahtoisen tarkkaavasti.

"Ennenkuin näin teidät", jatkoi rouva de la Motte, "olin jo päättänyt luopua tästä viheliäisestä vaipasta, joka verhoo köyhyyttäni ja nimeni alastomuutta, ja lähteä rääsyisenä tavallisten kristittyjen kerjäläisten tavalla, anomaan leipääni, en ylpeältä suvultani, vaan armeliailta ihmisiltä."

"Toivoakseni eivät varanne ole ihan lopussa, madame?"

Jeanne ei vastannut.

"Teillä lienee jokin maatila, vaikka olisikin pantattu; perhekalleuksia, esimerkiksi tämä", ja kardinaali viittasi lippaaseen, jota nuoren naisen hienot sormet pitelivät.

"Tämäkö?"

"Onpa se merkillinen lipas. Sallitteko?"

Kardinaali sai sen käsiinsä.

"Muotokuva!"

Samassa hän hätkähti.

"Tunnetteko, kenen se on?" kysyi Jeanne.

"Se on Maria Teresia."

"Maria Teresia?"

"Niin, Itävallan keisarinna."

"Todellako?" huudahti Jeanne.

Kardinaali alkoi lähemmin tarkastella lipasta.

"Mistä tämä on teille joutunut?" kysyi hän.

"Eräältä naiselta, joka kävi täällä toissapäivänä."

"Teidän luonanne!"

"Niin."

"Eräältä naiselta!" ihmetteli vielä kardinaali ja katseli lipasta vieläkin tarkemmin.

"Heitä, oli oikeastaan kaksi naista", huomautti kreivitär.

"Ja toinen antoi tämän lippaan teille, niinkö?" kysyi kardinaali epäuskoisesti.

"Ei, hän ei sitä antanut."

"No kuinka se on haltuunne joutunut?"

"Hän unohti sen tänne."

Kardinaali jäi syviin mietteisiin, niin syviin, että Valoisin kreivitär jännittyi ja piti sopivana olla varuillaan. Sitten kardinaali kohotti päätään ja katseli kreivitärtä tarkkaavasti:

"Mikä sen naisen nimi on? Suonette anteeksi, että kysyn", sanoi hän. "Itsekin sitä häpeän, kun esiinnyn tutkintotuomarina."

"Todellakin on kysymyksenne outo, monseigneur."

"Ehkä epähieno, mutta että se olisi outo, sitä en…"

"Outo se on, kuten sanoin. Jos tuntisin sen naisen, joka tänne jätti makeisrasiansa, niin…"

"Niin mitä?"

"Olisin sen tietysti jo palauttanut hänelle. Varmaankin se on hänelle suurenarvoinen, enkä olisi kahden vuorokauden levottomuudella palkinnut hänen viehättävää vieraskäyntiään."

"Ette siis tiedä hänen nimeään?"

"En, tiedän vain sen, että hän on erään armeliaisuuslaitoksen johtajatar."

"Pariisissako?"

"Versaillesissa."

"Versaillesissa!… Armeliaisuuslaitoksen johtajatar!"

"Monseigneur, naisilta otan vastaan. Nainen ei köyhää naista nöyryytä tuodessaan hänelle apua, ja tämä nainen, joka oli laupiailta ihmisiltä saanut tietää tilani, pani täällä käydessään sata louisdoria uunin reunalle."

"Sata louisdoria!" kummeksi kardinaali, mutta huomatessaan ehkä loukkaavansa Jeannen hienotunteisuutta — ja Jeanne olikin tehnyt siihen viittaavan liikkeen — hän lisäsi:

"Anteeksi, madame, sitä en ihmettele, että teille on annettu tuo summa. Päinvastoin te ansaitsette hyväntekeväisten ihmisten harrasta huolenpitoa, ja sukuperänne velvoittaa heitä olemaan teille avuksi. Minua ihmetyttää vain se toimiala, jonka sanoitte tuella naisella olevan. Armeliaisuuslaitosten johtajattaret eivät tavallisesti anna niin suuria almuja. Voisitteko, kreivitär, kuvailla hänen ulkomuotoaan?"

"Tuskinpa, monseigneur", vastasi Jeanne kiihoittaakseen toisen uteliaisuutta.

"Kuinka niin? Tapasittehan hänet!"

"Tapasin kyllä. Mutta kun hän arvatenkin tahtoi pysyä tuntematonna, kätki hän kasvonsa, vetäen huppukauluksen alas otsalle. Sitäpaitsi hän oli kääriytynyt turkiksiin. Kuitenkin…"

Kreivitär oli muistelevinaan.

"Kuitenkin?" toisti kardinaali.

"Luulin huomaavani… mutta en väitä varmasti…"

"Mitä huomasitte?"

"Siniset silmät."

"Millainen oli suu?"

"Pieni, vaikka huulet olivat hieman paksut, varsinkin alahuuli."

"Kookas vai keskikokoinen?"

"Keskikokoinen."

"Entä kädet?"

"Erinomaisen kauniit."

"Ja kaula?"

"Pitkä ja siro."

"Millainen kasvojen ilme?"

"Ankara ja ylevä."

"Huomasitteko puhetavassa mitään?"

"Vähän outoa äänenpainoa. Ehkä tunnette hänet, monseigneur?"

"Mistä minä hänet tuntisin, kreivitär?" kysyi kardinaali ikäänkuin hämmästyen.

"Siitä päättäen, millä tapaa kyselette, monseigneur, taikka sen myötätunnon vuoksi, jota hyväntekeväiset tuntevat toisiaan kohtaan."

"Ei, madame, en todellakaan tunne häntä."

"Mutta teillä voisi sittenkin olla jokin arvelu…"

"Minkä johdosta?"

"Esimerkiksi tämän muotokuvan johdosta."

"Niinpä niin!" vastasi kardinaali vilkkaasti, peläten herättäneensä liiaksi epäluuloa, "muotokuva näyttää tosin…"

"Näyttää miltä?"

"Se näyttää todellakin olevan…"

"Keisarinna Maria Teresian, niinkö?"

"Niin tosiaankin luulen."

"Ja sen nojalla luulette…"

"Luulen, että luonanne on käynyt jokin saksalainen nainen, esimerkiksi joku niistä, jotka ovat perustaneet hyväntekeväisyyslaitoksen…"

"Versaillesiin?"

"Juuri Versaillesiin, madame."

Ja tähän kardinaali pysähtyi. Mutta ilmeistä oli, että hän yhä epäili ja että lippaan näkeminen kreivittären asunnossa hänessä taas herätti entiset epäluulot. Sitä Jeanne ei kuitenkaan oikein käsittänyt, miksi kardinaalissa tuntui perimmäisenä olevan jokin epäsuotuisa ajatus, joka meni niin pitkälle, kuin tässä koetettaisiin virittää ansaa ulkonaisella verukkeella.

Oikeastaan oli hyvinkin tunnettua, miksi kardinaali niin paljon välitti kuningattaren asioista. Siitä huhuttiin hovissa, eikä se ollut pysynyt edes puolisalaisuutena, ja edellä olemme jo huomauttaneet, kuinka tärkeätä eräistä oli ylläpitää kuningattaren ja hänen ylihovisaarnaajansa välistä vihamielisyyttä.

Kuinka oli Jeannen, kerjäläisen, käsiin joutunut tämä Maria Teresian muotokuva, tämä lipas, jota kuningatar tavallisesti käytti ja jota kardinaali oli niin usein nähnyt hänen pitelevän? Oliko kuningatar todellakin itse käynyt tässä mitättömässä asunnossa? Ja jos oli käynyt, eikö Jeanne ollut häntä tuntenut vai oliko tällä jokin syy salata, mikä kunnia oli hänen osakseen tullut?

Kirkkoruhtinas epäili yhä. Jo eilen hän oli epäillyt. Valois-nimi oli opettanut hänet varomaan, eikä nyt ollut enää puhe köyhästä naisesta, vaan prinsessasta, jota kuningatar oli itse tullut auttamaan. Oliko Marie-Antoinette todella niin hyväntekeväinen?

Sillä välin kun kardinaali näin oli kahden vaiheella, oli Jeanne, joka ei päästänyt häntä näkyvistään ja jolta ei hänen ainoakaan vaikutelmansa jäänyt piiloon, mitä suurimmassa tuskassa. Sellaisille omilletunnoille, jotka hautovat salatuumaa tuottaakin todellista kidutusta epäilys niiden taholta, joita tahtoisivat vakuuttaa pelkällä totuudella.

Vaitiolo tuntui kummastakin kiusalliselta; sen keskeytti kardinaali uudella kysymyksellä.

"Huomasitteko, minkä näköinen oli hyväntekijänne seuralainen? Osaatteko selittää hänen ulkomuotoaan?"

"Hänet näin ihan hyvin", vastasi kreivitär. "Hän oli pitkä ja kaunis, päättäväisen näköinen, heleä iho ja täyteläinen vartalo."

"Eikö toinen nainen sattunut mainitsemaan hänen nimeään?"

"Kyllä, kerran, mutta vain ristimänimen."

"Mikä se oli?"

"Andrée."

"Andrée!" huudahti kardinaali ja vavahti.

Tämä liikahdus ei myöskään jäänyt kreivittäreltä huomaamatta.

Nyt kardinaali tiesi, miten asian laita oli; nimi Andrée oli hälventänyt kaikki epäilykset. Olihan tunnettua, että kuningatar toissapäivänä kävi Pariisissa neiti de Taverneyn kanssa. Versaillesissa oli huhuiltu jostakin myöhästymisestä, suljetusta portista ja kuninkaan ja kuningattaren aviollisesta riidasta.

Kardinaali saattoi taas hengähtää. Saint-Clauden kadulla ei siis punottu ansaa. Rouva de la Motte näytti hänestä kauniilta ja hyvältä kuin viattomuuden enkeli. Piti kuitenkin panna hänet viimeiselle koetukselle. Prinssi oli valtioviisas.

"Kreivitär", sanoi hän, "minua kummastuttaa varsinkin eräs seikka."

"Mikä se on, monseigneur?"

"Se, että vaikka teillä on sellainen nimi ja oikeusperuste, ette ole kääntynyt kuninkaan puoleen."

"Mutta olenhan minä lähettänyt kuninkaalle ainakin kaksikymmentä anomusta."

"Tuloksetta?"

"Tuloksetta."

"Mutta jollei kuningas, niin kuninkaallisen perheen kaikki prinssit ja prinsessat olisivat panneet huomiota anomuksiinne. Orleansin herttua, esimerkiksi, on hyvin lempeä ja tekee sitäpaitsi usein mielellään sitä, mitä kuningas ei tee."

"Olen toimittanut anomuksia myös Orleansin herttualle, mutta turhaan."

"Turhaan! Sepä on kummallista."

"Minkä sille mahtaa. Kun ei ole rikkautta eikä suosituksia, saa nähdä joka hakemuksensa hukkuvan ruhtinasten etuhuoneisiin."

"Vielä on Artoisin kreivi. Kevytmieliset ovat joskus auliimpia kuin laupiaat."

"Artoisin kreivin laita on ollut samoin kuin Orleansin herttuan ja hänen majesteettinsa Ranskan kuninkaan."

"Entä vihdoin kuninkaan tädit? Erehtyisin suuresti, kreivitär, elleivät he vastaisi teille suosiollisesti."

"Eivät ole vastanneet, monseigneur."

"Ainakaan en usko, että kuninkaan sisar, prinsessa Elisabeth, on kovasydäminen."

"Se on sittenkin totta. Hänen kuninkaallinen korkeutensa sai anomukseni ja lupasi ottaa minut vastaan; mutta en todellakaan tiedä, miksi sitten kävi, niin että kun mieheni pääsi hänen puheilleen, hän ei ole minulle lähettänyt mitään vastausta, vaikka olen niin usein muistuttanut."

"Omituista, todella omituista!" sanoi kardinaali.

Sitten, ikäänkuin nyt vasta juolahtaisi mieleen, huudahti hän äkkiä:

"Mutta mehän unohdamme…"

"Mitä?"

"Sen henkilön, jonka puoleen olisi pitänyt ihan ensiksi kääntyä."

"Ketä te tarkoitatte, monseigneur?"

"Armonosoitusten jakajaa, sitä, joka ei koskaan ole evännyt ansaittua apua, kuningatarta."

"Olisiko pitänyt pyytää kuningattarelta?"

"Olisi. Oletteko nähnyt hänet?"

"En koskaan", vastasi Jeanne täysin vilpittömästi.

"Ettekö ole milloinkaan jättänyt kuningattarelle itselleen anomuksia?"

"En koskaan."

"Ettekö ole edes pyrkinyt hänen puheilleen?"

"Olen kyllä, mutta anomuksiini ei ole vastattu."

"Mutta olette kaiketi koettanut tavata häntä, kun hän on liikkeellä, jotta hän teidät huomaisi ja kutsuisi hoviin. Sekin keino olisi auttanut."

"Sitä keinoa en ole käyttänyt."

"Kerrotte todellakin uskomattomia asioita, kreivitär."

"Ei, minä en ole käynyt Versaillesissa kuin kaksi kertaa ja puhunut siellä vain kahden henkilön kanssa. Toinen on tohtori Louis, joka oli hoitanut isä-parkaani Hôtel-Dieussä, ja toinen parooni de Taverney, jolle minua oli suositeltu."

"Mitä teille sanoi parooni de Taverney? Hän oli juuri oikea mies hankkimaan teille pääsyn kuningattaren puheille."

"Hän vastasi, että menettelin hyvin epäviisaasti."

"Missä kohden?"

"Siinä, että tahdoin kuninkaan hyväntahtoisuuteen turvautua vetoamalla sukulaisuuteen, joka tietysti harmittaisi hänen majesteettiaan, sillä köyhä sukulainen on aina vastenmielinen."

"Parooni on siis yhä pysynyt itsekkäänä ja töykeänä", sanoi prinssi.

Sitten, muistaen Andréen käyneen kreivittären luona, kardinaali ajatteli:

"Kummallista, isä häätää anojan, kuningatar vie tyttären hänen luokseen. Pitäisipä tuosta ristiriidasta jotakin tulla."

"Kunniani kautta!" sanoi hän ääneen, "minua hämmästyttää kuulla oikeudenhakijan, korkeimman aatelin jäsenen sanovan, ettei ole koskaan nähnyt kuningasta eikä kuningatarta."

"Paitsi jossakin maalauksessa", vastasi Jeanne hymyillen.

"Vai niin!" sanoi kardinaali, tällä kertaa täysin uskoen, että kreivitär oli tietämätön ja avomielinen. "Jos tarvitsette, niin minä itse vien teidät Versaillesiin ja toimitan niin, että ovet siellä avataan."

"Ah, monseigneur, kuinka hyvä te olette!" huudahti kreivitär riemun valtaamana.

Kardinaali lähestyi häntä.

"Pidän aivan varmana, että pian kaikki ihmiset alkavat harrastaa asiaanne."

"Voitteko todella uskoa, että niin käy?" kysyi Jeanne hempeästi huokaisten.

"Se on minusta selvää."

"Nyt te imartelette, monseigneur."

Ja samalla hän katsoi prinssiin kiinteästi. Hänellä olikin syytä ihmetellä äkillistä muutosta, sillä olihan kardinaali kymmenen minuuttia sitten kohdellut häntä aivan ruhtinaallisen kylmäkiskoisesti. Jeannen silmäys tuli kuin vasama ja satutti kardinaalia joko sydämeen tai aistillisuuteen. Siinä oli joko kunnianhimon tai muun himon tulta; ainakin siinä oli tulta. Rohanin prinssin, jolla oli kokemusta naisasioissa, täytyi itsekseen myöntää nähneensä vain harvoin niin viettelevää naista.

"Totta vie", tuumi hän niissä ikuisissa sala-ajatuksissa, joita on valtiomiehiksi kasvatetulla hoviväellä, "kovin kummallista ja onnekasta olisi tavata kunniallinen nainen juonittelijan hahmossa ja samalla mahtava suojelijatar köyhyyden pauloissa."

"Monseigneur", keskeytti tenhotar hänen ajatuksensa, "te olette toisinaan niin vaitelias, että käyn levottomaksi. Anteeksi, että huomautan teille!"

"Missä suhteessa se vaivaa teitä?"

"Sen voin kyllä sanoa, monseigneur. Teidän kaltaisenne mies laiminlyö kohteliaisuuden vain kahdenlaisia naisia kohtaan."

"Mitä ihmettä te puhutte, kreivitär? Oikein jo kauhistun."

Ja hän tarttui kreivittären käteen.

"Niin", vastasi kreivitär, "kahdenlaisia naisia kohtaan, sen sanoin ja toistan vieläkin."

"Keitä tarkoitatte?"

"Naisia, joita rakastetaan liiaksi, tai naisia, joita ei kunnioiteta kylliksi."

"No, no, kreivitär, pakotatte minut punastumaan. Olisinko todella ollut teille epäkohtelias?"

"Varmasti."

"Älkää niin sanoko, se olisi kauheata."

"Se on totta, monseigneur, sillä te ette voi minua liiaksi rakastaa enkä vielä ainakaan ole teille antanut aihetta kunnioittaa itseäni liian vähän."

Kardinaali tarttui taas Jeannen käteen.

"Voi, kreivitär, tehän puhutte kuin olisitte minuun suuttunut."

"Ei, monseigneur, sillä vielä ette ole ansainnut vihaani."

"Enkä sitä koskaan ansaitse, madame, tästä päivästä lähtien, kun minulla on ollut ilo teidät nähdä ja oppia teidät tuntemaan."

"Oi kuvastimeni, kuvastimeni!" ajatteli Jeanne.

"Eikä tästedes", jatkoi kardinaali, "huolenpitoni ole teistä luopuva."

"Kuulkaapa, monseigneur", sanoi kreivitär, joka ei ollut irroittanut kättään kardinaalin käsistä, "jätetään se asia sikseen!"

"Mitä tarkoitatte?"

"Älkää puhuko minulle suojeluksestanne!"

"Jumala varjelkoon minua lausumasta sanaa 'suojelus'! Se sana nöyryyttäisi minua eikä teitä."

"Jos niin on, herra kardinaali, olettakaamme eräs asia, josta olisin erinomaisesti mielissäni."

"Siinä tapauksessa, madame, olettakaamme."

"Olettakaamme, monseigneur, että olette vain kohteliaisuudesta käynyt kreivitär de la Motte de Valoisin luona. Ei enempää."

"Mutta ei vähempääkään", vastasi mielistelevä kardinaali, vei Jeannen sormet huulilleen ja painoi niille jokseenkin pitkällisen suudelman.

Kreivitär veti nyt kätensä takaisin.

"Vain kohteliaisuutta!" selitti kardinaali viehättävän hienotuntoisesti ja vakavasti.

Jeanne tarjosi uudestaan kätensä, ja nyt kardinaali suuteli sitä hyvin kunnioittavasti.

"Nyt on kaikki hyvin, monseigneur."

Kardinaali kumarsi.

"Se tieto", jatkoi kreivitär, "että minulla on vaikka kuinkakin pikkuinen sija niin ylhäisen ja niin monien puuhien rasittaman henkilön kuin teidän ajatuksissanne, riittää minua lohduttamaan kokonaiseksi vuodeksi, voin teille vannoa."

"Vuosi on perin lyhyt… Toivokaamme enemmänkin."

"Ei minulla ole mitään sitä vastaan, herra kardinaali", vastasi Jeanne hymysuin.

"Herra kardinaali" sinänsä oli tuttavallinen puhetapa, jota rouva de la Motte sattui jo toista kertaa käyttämään. Kirkkoruhtinas, jonka ylpeys oli närkäs, olisi voinut siitä hämmästyä, mutta nyt oli jo menty niin pitkälle, ettei hän siitä hämmästynyt, vaan pikemmin oli mielissään ikäänkuin suosionosoituksesta.

"Teissä on siis minuun luottamusta!" sanoi hän siirtyen vieläkin likemmäksi. "Sitä parempi."

"Niin, luotan teihin, monseigneur, koska tunnen, että teidän korkea-arvoisuutenne voi…"

"Äsken sanoitte pelkästään 'herra kardinaali'."

"Sen suonette anteeksi, monseigneur; minä en ole tottunut hovitapoihin. Sanon siis luottavani teihin, koska voitte oikein arvostella sellaista mieltä kuin minun, uskaliasta, urhoollista, ja ymmärrätte myös sydämen puhtauden, huolimatta köyhyyden kiusauksista ja niistä kamppailuista, joihin olen halpamielisten vihamiesten vuoksi joutunut. Teidän korkea-arvoisuutenne osaa minusta tai keskustelustani ottaa huomioonsa sen, mikä on arvonne mukaista, ja muussa suhteessa annatte minulle anteeksi."

"Olemme siis ystäviä, madame. Luvattu ja vannottu?"

"Mielelläni."

Kardinaali nousi seisaalle ja astui rouva de la Mottea kohti. Mutta kun hänen kätensä olivat pelkkään valantekoon hieman liiaksi levällään, vältti notkea ja ripeä kreivitär joutumasta niiden väliin.

"Ystävyys kolmisin!" sanoi Jeanne veitikkamaisella ja viattomalla äänenpainolla.

"Kuinka, kolmisin?" kysyi kardinaali.

"Tietysti, sillä onhan jossakin maailman kolkassa, maanpaossa, santarmi-parka nimeltä kreivi de la Motte."

"Voi, kreivitär, kuinka valitettava muisti teillä on!"

"Mutta täytyyhän minun hänestä puhua, kun ette te puhu."

"Tiedättekö, kreivitär, niiksi en hänestä puhu?"

"Olkaa niin hyvä ja sanokaa."

"Siksi, että hän kyllä tulee puhumaan itsestään kylliksi. Aviomiehet eivät itseään unohda, uskokaa minua."

"Ja jos hän puhuu itsestään, entä sitten?"

"Silloin puhutaan teistä ja meistä."

"Mitä tarkoitatte?"

"Sanotaan, esimerkiksi, kreivi de la Motten olevan hyvillään tai pahoillaan siitä, että kardinaali de Rohan käy kolme, neljä tai viisikin kertaa viikossa rouva de la Motten luona Saint-Clauden kadun varrella."

"Paljonpa te vaadittekin, herra kardinaali! Kolme, neljä tai viisi kertaa viikossa!"

"Minne ystävyys muuten jäisi, kreivitär? Sanoin viisi kertaa, se oli erehdys. Pitää sanoa kuusi seitsemän kertaa, laskematta karkauspäiviä."

Jeanne alkoi nauraa. Kardinaali huomasi hänen nyt ensi kertaa osaavan pitää leikinlaskua arvossa ja oli siitä mielissään.

"Estättekö ihmisiä puhumasta?" sanoi kreivitär, "Tiedättehän hyvin, ettei se käy päinsä."

"Estän", vastasi hän.

"Millä tapaa?"

"Se on perin yksinkertaista. Väärin tai oikein, koko Pariisi puhuu minusta."

"Tietysti, ja siihen onkin syytä, monseigneur."

"Mutta sen sijaan ihmiset eivät tunne teitä."

"Entä sitten?"

"Käännetään asia toisinpäin."

"Toisinpäin… se merkitsee…"

"Kuten teille sopii… jos esimerkiksi…"

"Jatkakaa."

"Jos te kävisitte jossakin, ettei minun tarvitsisi käydä."

"Ettäkö minä tulisin hotelliinne, niinkö, monseigneur?"

"Silloin kävisitte vain rippi-isän luona."

"Rippi-isä ei ole samaa kuin joku mies."

"Te olette viehättävä! No niin, ei tässä ole puhe hotellistani; minulla on toinenkin talo."

"Sanokaamme suoraan, erikoisasunto."

"Ei, vaan talo, joka on teidän omanne."

"Vai niin!" sanoi kreivitär, "minun omani! Missä se on? Siitä talosta ei minulla ole tietoa."

Kardinaali, joka oli jälleen istuutunut, nousi nyt seisaalle.

"Kello kymmenen huomenna aamulla", sanoi hän, "saatte sen talon osoitteen."

Kreivitär punastui, kardinaali tarttui kohteliaasti hänen käteensä. Ja tällä kertaa hän painoi sille kunnioittavan, hellän ja rohkean suudelman. Molempien hyvästijätössä oli sitten vain hymyilevän kursastelun jäännös, joka ennustaa pikaista tuttavallisuutta.

"Näyttäkää valoa monseigneurille!" huusi kreivitär.

Vanha palvelija riensi esille kynttilä kädessä. Kardinaali astui huoneesta.

"Nyt tuntuu, kuin olisin astunut aimo askeleen ulos maailmaan", ajatteli Jeanne.

"Hyvä, hyvä!" tuumi kardinaali nousten ajoneuvoihinsa. "Kaksi asiaa toimitettu yhdellä kertaa. Tuo nainen on kyllin ovela valloittaakseen kuningattaren niinkuin minutkin."

XVI

MESMER JA SAINT-MARTIN

Oli aika, jolloin Pariisi puuhista vapaana, joutilaana, antautui intohimoisesti pohtimaan sellaisia asioita, jotka meidän päivinämme kuuluvat vain rikkaille, joita sanotaan hyödyttömiksi, ja oppineille, joita sanotaan laiskureiksi.

Vuonna 1784, siihen aikaan, johon olemme ehtineet, oli muotiasiana, kaikkien muiden kysymysten pinnalla, ilmassa leijailevana, tarttuen kaikkiin vähänkin muiden yläpuolella kohoaviin päihin kuin usva vuorenhuippuihin, mesmerismi, salaperäinen tiede, keksijäinsä huonosti määrittelemä, he kun eivät katsoneet tarpeelliseksi heti tehdä keksintöään demokraattiseksi, vaan olivat käyttäneet erään miehen nimeä, se on: antaneet sille ylimyksellisen nimityksen ottamatta kreikankielistä tieteen nimeä, jollaisiin uudemman ajan häveliäät oppineet turvautuvat levittäessään kansaan minkä tahansa tieteen alkeita.

Mutta miksi olisikaan vuonna 1784 jotakin tiedettä demokratisoitu! Laskettiinko valtiossa minkään arvoiseksi kansaa, jolta vallanpitäjät eivät olleet puoleentoista vuosisataan neuvoa kysyneet? Ei, kansa oli se hedelmällinen maaperä, joka tuotti runsaana korjattavan sadon; mutta maan isäntä oli kuningas, ja elonleikkaajina olivat aateliset.

Nykyään on kaikki toisin. Ranskaa voi verrata vuosisataiseen hietakelloon: yhdeksän vuosisataa se on näyttänyt kuningasvallan aikaa; Luojan mahtava oikea käsi on sen kääntänyt; vastaisina vuosina se on näyttävä kansan aikaa.

Vuonna 1784 oli siis henkilönimi suosituksena, Nykyään tuottaisi menestystä vain asiallinen nimitys.

Mutta jättäkäämme nykyaika luodaksemme katseemme menneisiin päiviin. Mitä muuten merkitsee tuo puolen vuosisadan välimatka ijankaikkisuuden mittakaavassa? Ei edes sen vertaa kuin aika illasta aamuun.

Tohtori Mesmer oli Pariisissa, kuten Marie-Antoinette itse meille huomautti pyytäessään kuninkaalta lupaa käydä hänen luonaan. Suotakoon meidän siis lausua muutama sana tohtori Mesmeristä, jonka nimi, säilyen nykyään vain harvojen tämän opin kannattajain muistissa, oli nyt kuvaamanamme aikana kaikkien huulilla.

Vuoden 1777 vaiheilla oli tohtori Mesmer tuonut Saksasta, utuisten haaveiden maasta, erään tieteen, joka oli täpötäynnä pilviä ja salamia. Jälkimäisten valossa tiedemies ei nähnyt muuta kuin nuo pilvet, jotka kasaantuivat hänen päänsä kohdalle synkäksi holviksi; rahvas näki vain salamat.

Saksassa Mesmer oli esittänyt teorian, joka koski kiertotahtien vaikutusta. Hän oli koettanut todistaa, että taivaankappaleet, keskinäisen vetovoimansa nojalla, vaikuttavat eläviin olentoihin, varsinkin hermostoon, erään perin hienon, kaikkialla maailmanavaruudessa tavattavan fluidumin [juokseva aine. — Suom. ] avulla. Mutta tämä ensi teoria oli liian abstraktinen. Sen ymmärtämiseksi täytyi olla perehtynyt Galilein ja Newtonin tieteeseen. Siinä oli sekaisin suuria tähtitieteellisiä totuuksia ja tähdistäennustajain haaveita, eikä sitä voitu, puhumattakaan kansantajuisuudesta, tehdä edes ylimykselliseksi, sillä koko aateliston olisi silloin tarvinnut muuttua oppineiden seuraksi. Mesmer jätti siis tämän ensi järjestelmän tarttuakseen magnetismiin.

Tähän aikaan tutkittiin magneettisia voimia uutterasti. Ne antoivat, puoleensa vetäen ja luotaan sysäten, kivennäisille eloa, joka oli hieman samantapaista kuin ihmisen, koska silloin tulivat esille ihmiselämän molemmat suuret intohimot, rakkaus ja viha. Niinpä luultiin magneeteilla olevan ihmeellisiä kykyjä tautien parantamiseen. Mesmer liitti siis ensi teoriaansa magneettiset ilmiöt ja koki ottaa selville, mitä etua olisi tästä yhdistämisestä.

Kovaksi onnekseen Mesmer tapasi, Wieniin tultuaan, jo hyvälle alulle päässeen kilpailijan. Tämä, nimeltä Hall, väitti, että Mesmer oli häneltä kavaltanut menettelytapansa. Sen kuultuaan Mesmer, kekseliäs kun oli, selitti hylkäävänsä magneetit hyödyttöminä, tästedes olevansa käyttämättä kivennäismagnetismia ja parantavansa yksinomaan elollisella magnetismilla.

Tämä nimitys, joka esiintyi uutena, ei kuitenkaan merkinnyt uutta keksintöä; magnetismi, jonka jo muinaisaika tunsi ja jota oli käytetty egyptiläisissä mysteerioissa ja kreikkalaisessa Pythian-palveluksessa, oli säilynyt perinnäistietona läpi keskiajan; muutamat tämän tieteen yhteen haalitut sirpaleet olivat luoneet kolmannentoista, neljännentoista ja viidennentoista vuosisadan noidat, ja näistä monet poltettiin ja liekkien keskellä tunnustivat sen eriskummaisen oppinsa, jonka marttyyreiksi joutuivat.

Mesmer oli kuullut puhuttavan tämän tieteen ihmeistä. Josef Balsamo, joka on ollut eräiden tämän kertomussarjan osien sankarina, oli jättänyt olostaan Saksassa jälkiä, varsinkin Strassburgissa. Mesmer ajoi takaa tätä tiedettä, joka hajallaan liehui kuin virvatulet yöllä lampien kohdalla, ja laati siitä täyteläisen teorian, yhdenmukaisen järjestelmän, jolle pani mesmerismin nimen.

Näin pitkälle päästyään Mesmer ilmoitti järjestelmänsä Pariisin, Lontoon ja Berliinin tiedeakatemioille; molemmat ensimmäiset eivät vastanneetkaan, kolmas lausui hänen olevan hullun.

Silloin Mesmer muisti sen kreikkalaisen filosofin, joka epäsi liikunnon ja jonka hänen vastustajansa saattoi ymmälle käymällä. Hän tuli Ranskaan ja sai tohtori Storckilta ja silmälääkäri Wenzelilta haltuunsa nuoren, seitsentoistavuotiaan tytön, jolla oli maksatauti ja silmissä kaihi, ja kolmen kuukauden päästä sairas oli parannettu, sokea tehty näkeväksi.

Tämä parantaminen oli saanut monet uskomaan, muiden mukana erään lääkärin, nimeltä Deslon, joka vihollisesta muuttui ystäväksi.

Tästä alkaen kasvoi Mesmerin maine. Akatemia oli asettunut tätä uudistajaa vastaan, mutta hovi meni hänen puolelleen; ministeristö alkoi hieroa Mesmerin kanssa sopimusta, jotta tämä rikastuttaisi ihmiskuntaa julkaisemalla teoriansa. Tohtori määräsi hintansa. Tingittiin, ja de Breteuil tarjosi hänelle kuninkaan nimessä 20,000 livren elinkorkoa ynnä 10,000 livren palkkaa siitä, että hän opettaisi taitonsa kolmelle hallituksen määräämälle henkilölle. Mutta suuttuneena kuninkaan kitsaudesta Mesmer hylkäsi tarjouksen ja lähti Spaahan, mukanaan muutamia potilaitaan.

Silloin uhkasi Mesmeriä odottamaton turmio. Hänen oppilaansa Deslon, päästyään tuon mainion salaisuuden perille, jota Mesmer ei suostunut myymään 30,000 livrestä vuosittain, rupesi julkisesti käyttämään Mesmerin parannustapaa.

Saatuaan kuulla tämän surullisen uutisen Mesmer kirkui, että se on varkautta, petosta, ja oli vähällä menettää järkensä. Silloin tuli erään hänen hoidokkinsa, herra de Bergassen mieleen onnellinen ajatus: piti muodostaa yhtiö, joka lunastaisi kuuluisan professorin tieteen. Niinpä syntyikin satahenkinen komitea, jolla oli pääomaa 340,000 livreä, ja tästä hinnasta hänen oli ilmaistava taitonsa yhtiön osakkaille. Mesmer suostui, nosti rahat ja palasi Pariisiin.

Hetki oli suotuisa. Kansojen elämässä on sellaisia aikoja, jolloin ne lähestyvät uudistuskausiaan, jolloin koko kansakunta pysähtyy kuin tuntemattoman esteen eteen, epäröi ja tuntee joutuneensa kuilun reunalle, vaikkei sitä näe.

Ranskassa oli nyt muuan tällaisista hetkistä; päältäpäin yhteiskunta oli tyyni, mutta sen henki oli kiihdyksissä. Ihmiset olivat kuin turtuneita keinotekoisesta onnesta, jonka loppu jo häämöitti, niinkuin metsänreunaan päästessä puiden harvenemisesta aavistaa avoimen kentän. Tämä levollisuus uuvutti, siinä kun ei ollut pysyväisyyttä, todellisuutta; kaikkialta haettiin mielenliikutuksia, ja millaiset uutuudet tahansa olivat tervetulleita. Oltiin käyty niin kevytmielisiksi, ettei enää, kuten aikaisemmin, välitetty niin vakavista asioista kuin hallituksesta ja molinismista [espanjalaisen Molinan oppi, että vain ansiokkaat saisivat Jumalan armon. — Suom. ], mutta kiisteltiin soittotaiteesta ja kannatettiin joko Gluckia tai Picciniä; harrastettiin suurta tietosanakirjaa ja ihastuttiin Beaumarchaisin muistelmista.

Uuden oopperan esittäminen valtasi mieliä enemmän kuin rauhansopimus Englannin kanssa tai Yhdysvaltain tasavallan tunnustaminen. Sanalla sanoen, nyt oli sellainen aikakausi, jolloin ihmisten mielet, filosofien ohjaamina totuutta, eli erehdyksistä selviämistä kohti, kyllästyvät mahdollisuuksien läpikuultavuuteen, joka suo katsahtaa kaiken pohjaan, ja astuen askeleen eteenpäin pyrkivät todellisuuden rajan poikki haaveiden ja kuvitelmien maailmaan. Jos onkin todistettu, että vain perin selvät, ilmeiset totuudet voivat pian päästä kansantajuisiksi, niin on yhtä varmaa, että juuri salaperäisellä on valtava vaikutusvoima kaikissa kansoissa.

Ranskan kansaa oli siis vastustamattomasti houkuttanut ja viehättänyt Mesmerin ihmeellinen fluidum, jonka avulla sen tuntijain väitteiden mukaan palautettiin terveys sairaille ja toimitettiin järki hulluille ja hulluus järjellisille.

Kaikkialla puhuttiin Mesmeristä. Mitä hän oli tehnyt? Kenessä hän oli suorittanut jumalallisia ihmeitään? Kelle ylhäiselle herralle hän oli palauttanut näön tai voiman? Mikä valvomisesta nääntynyt nainen oli saanut hermonsa vahvistetuiksi? Mikä nuori tyttö oli hänen avullaan saanut magneettisessa tilassa katsahtaa tulevaisuuteensa?

Tulevaisuus! Tämä alati suurenmoinen sana, tämä kaikkien mieliä kiinnittävä harrastus, kaikkien pulmien ratkaisu, — mitä sen rinnalla oli nykyisyys? Kuningasvalta ilman loistoa, aatelisto ilman arvoa, maa ilman kauppaliikettä, kansa ilman oikeuksia, yhteiskunta ilman luottamusta. Levottomasta ja yksinäisestä kuninkaasta hökkelien nälkiintyneihin asujamiin saakka oli kaikkialla vain — köyhyyttä, häpeää ja pelkoa.

Se, että saisi unohtaa muut ja ajatella vain itseään, ammentaa uusista, oudoista lähteistä varmuutta pitemmästä elämästä ja yhtämittaisesta terveydestä täksi jatketuksi oloajaksi, kiskaista edes jotakin kitsaalta taivaalta — eikö kaikkea tätä koskenut tuo helposti käsitettävä pyrkimys sitä tuntematonta kohti, jonka verhoa Mesmer kohotti kaistaleen?

Voltaire oli kuollut, eikä Ranskassa enää kajahtanut ivanaurua, paitsi Beaumarchaisin, jonka nauru oli vielä katkerampi kuin mestarin. Rousseau oli kuollut, eikä Ranskassa enää ollut uskonnollista filosofiaa. Rousseau tahtoi kyllä ylläpitää uskoa Jumalaan, mutta hänen jälkeensä ei kukaan sitä uskaltanut peläten musertuvansa painon alle.

Muinoin oli sota ollut ranskalaisilla vakavana puuhana. Kuninkaat kannattivat omaksi edukseen kansallista sankaruutta. Nyt oli Ranskan ainoa sota amerikalainen, eikä kuningas itse merkinnyt siinä mitään. Koskihan taistelu sitä outoa asiaa, jota amerikalaiset sanovat riippumattomuudeksi, jolle sanalle ranskalaiset, abstraktisesti kääntäen, antavat "vapauden" merkityksen. Sitäpaitsi tämä kaukainen sota, ei ainoastaan toisen kansan, vaan toisen maailmanosan sota, oli äskettäin päättynyt.

Kaikkea hyvin harkiten, eikö ollut parempi kiinnittää huomionsa Mesmeriin, saksalaiseen tohtoriin, joka kuuden vuoden kuluessa jo toisen kerran hurmasi ranskalaisia, kuin loordi Cornwallisiin tai herra Washingtoniin, jotka olivat niin kaukana, ettei luultavasti saisi kumpaakaan nähdä!

Sitävastoin Mesmer oli täällä: hänet voitiin nähdä ja koskea häneen, vieläpä saada häneltä kosketusta, mikä oli korkeimpana pyrkimyksenä Pariisin väestön kolmella neljänneksellä.

Tämä mies, joka Pariisiin tullessaan ei ollut saanut keltään kannatusta, ei edes kuningattarelta, vaikka tämä yleensä niin mielellään auttoi entisiä maanmiehiään, ja joka olisi jäänyt huomaamatta, ellei olisi ollut tohtori Deslonia, joka hänet tosin myöhemmin kavalsi, piti siis nyt todella vallassaan yleistä mielipidettä, niin että hänestä jäivät hyvinkin takapajulle kuningas, josta ei oltu koskaan puhuttu, Lafayette, josta ei vielä puhuttu, ja Necker, josta ei enää puhuttu.

Ja ikäänkuin tämä vuosisata olisi ottanut tyydyttääkseen joka mielen taipumuksia, joka sydämen myötätuntoa, joka ruumiin tarpeita, oli Mesmeriä, materialismin miestä vastassa Saint-Martin, spiritualismin mies, jonka oppi tahtoi lohduttaa saksalaisen tohtorin positivismista loukkaantuneita sieluja.

Kuviteltakoon ateisti, jonka oppi on lempeämpi kuin itse uskonto; ajateltakoon tasavaltalaista, joka on kuninkaille perin kohtelias ja anteeksiantavainen; aatelismiestä, etuoikeutettujen luokkien jäsentä, joka on kansaa kohtaan täynnä rakkautta ja hellyyttä; ja ajateltakoon tämän mitä loogillisimmalla ja viehättävimmällä puhetaidolla varustetun miehen kolminkertaista rynnäkköä maapallon uskontoja vastaan, joita hän pitää mielettöminä vain siksi, että ne ovat jumalallisia!

Kuviteltakoon vielä vahvasti puuteroitu epikurolainen, yllään kirjailtu takki, kiiltohileiset liivit, satiinihousut, jalassa silkkisukat ja punakorkoiset kengät; sellainen epikurolainen, joka ei tyydy kaatamaan jumalia, joihin ei enää usko, vaan horjuttaa hallituksia, joita käsittelee kuin uskonnonmuotoja, koska ne eivät, pidä yhtä ja melkein aina lopulta tuottavat ihmiskunnalle turmiota, ja esiintyy yhteiskunnallista lakia vastaan, musertaen sen pelkällä tällä perusteella: se rankaisee samalla tapaa erilaisia rikoksia, rankaisee seurausta, ottamatta huomioon syytä.

Olettakaa nyt, että tämä kiusaaja, joka sanoo itseään tuntemattomaksi filosofiksi, saadakseen ihmiset pysymään erilaisten aatteiden piirissä, yhdistää kaiken sen viehkeyden, jolla mielikuvitus voi lisätä lupauksia siveellisestä paratiisista, ja että hän ei sano: ihmiset ovat tasa-arvoisia, mikä on järjettömyyttä, vaan keksii toisen kaavan, joka näkyy päässeen juuri siitä suusta, joka sen epää:

Kaikki älykkäät olennot ovat kuninkaita!

Ja sitten ajatelkaa, että tuommoinen siveysoppi äkkiä ilmestyy keskelle yhteiskuntaa, jolla ei ole toiveita eikä johtajia; joka on kuin saaristomeri täynnä aatteita, nimittäin salakareja. Muistakaa, että tähän aikaan naiset olivat tunteellisia ja hupsuja, ja miehet himoitsivat valtaa, kunniapaikkoja ja nautintoja, ja että lopuksi kuninkaat antoivat kruunun mennä kallelleen, jolloin siihen ensi kerran osui hämärässä hapuileva, samalla utelias ja uhkaava silmäys: silloin ei ole kumma, että kannattajia karttui sille opille, joka sanoi sieluille:

"Valitkaa joukostanne muita etevämpi sielu, jonka etevämmyytenä on rakkaus, laupeus ja luja tahto rakastaa ja onnellistuttaa; kun sitten tämä sielu on ihmishahmossa ilmestynyt, kumartukaa, nöyrtykää, tehkää itsenne mitättömiksi, te vähempilahjaiset sielut, jättääksenne tilaa tämän sielun diktaattorinvallalle, koska hänen tehtävänään on saattaa teidät jälleen olemuksenne varsinaisuuteen, nimittäin kärsimysten tasa-arvoisuuteen, ollessanne sen erilaisuuden keskellä, joka pakollisesti johtuu taipumuksista ja toimista."

Lisätkää tähän vielä, että tuntematon filosofi ympäröitsi itsensä salaperäisyydellä; että hän vain hyvin pimeässä, saadakseen olla rauhassa urkkijoilta ja kuokkavierailta, selitteli suurta yhteiskunnallista teoriaansa, josta voisi tulla maailman politiikan ohje.

"Kuulkaa minua", sanoi hän, "uskolliset sielut, uskovaiset sydämet, ja koettakaa minua ymmärtää, tai älkää minua kuunnelko, ellei harrastus ja uteliaisuus auta teitä ymmärtämään, sillä se käy teille vaikeaksi, enkä minä paljasta salaisuuksiani muille kuin niille, jotka itse koettavat esirippua kohottaa."

"Minä sanon asioita, joita en tahdo näkyä sanovan, ja senvuoksi usein näyn myös sanovan muuta kuin sanon."

Ja Saint-Martin oli oikeassa. Hänen toimintansa ympärillä oli todellakin vaiteliaita, synkkiä ja hänen aatteittensa puolesta kateellisia puolustajia, salainen nurkkakunta, jonka hämärän uskonnollista mystisismiä ei kukaan päässyt tajuamaan.

Näin siis työskentelivät sielun ja ruumiin kirkastamiseksi, samalla haaveksien Jumalan ja kristinuskon poistamista, nämä molemmat miehet, jotka olivat jakaneet Ranskan kaikki älykkäät mielet, kaikki valioluonteet, kahteen leiriin erilaisine tarpeineen.

Niinpä Mesmerin magneettisen soikon ympärille, josta tulvi hyvinvointia, ryhmittyi kaikki aistillinen elämä, tämän rappeutuneen kansakunnan ylhäinen materialismi, kun taas erehdysten ja totuuden kirjan ääreen kokoontuivat hurskaat, laupiaat, rakastavaiset sielut, janoten toteuttamista, nautittuaan utukuvista.

Jos näiden etuoikeutettujen piirien alapuolelle myös hajaantui ja sekaantui näitä aatteita, jos siitä syntynyt meteli muuttui ukkoseksi, niinkuin valot olivat muuttuneet salamiksi, niin voi käsittää, kuinka sekavassa tilassa olivat yhteiskunnan alemmat piirit, porvaristo ja kansa, joita myöhemmin nimitettiin kolmanneksi säädyksi, tämä kun vain aavisti, että sen asioita ajateltiin, ja maltitonna, alistuvaisena, palavasti tahtoi, kuten Prometeus, varastaa pyhää tulta, elähyttääkseen sillä maailmaa, josta tulisi sen oma ja jossa se itse saisi järjestää asiansa.

Salaliittoja keskusteluiden muodossa, yhdistyksiä seurustelun hahmossa, sosiaalisia puolueita katrillien suojassa, — siis kansalaissotaa ja anarkiaa saattoi kaikessa huomata ajattelija, joka ei vielä nähnyt tämän yhteiskunnan uutta elämää.

Ah, nykyään, kun hunnut on revitty rikki, kun Prometeuskansat on kymmenenkin kertaa paiskannut maahan se tuli, jonka itse olivat siepanneet, sanokaapa nyt, mitä ajattelija saattoi nähdä tämän omituisen XVIII:n vuosisadan lopulla, ellei juuri maailman hajaantumista, jotakin sentapaista, mitä tapahtui Caesarin kuoltua, ennenkuin Augustus nousi valtaistuimelle.

Augustus oli se mies, joka pakanamaailman eroitti kristitystä maailmasta, kuten Napoleon oli se mies, joka läänitysmaailman eroitti kansanvaltaisesta.

Olemme ehkä poikenneet ja vieneet lukijammekin niin kauas syrjään, että heistä varmaankin on tuntunut hieman ikävältä, mutta tätä aikakautta olisi todellakin ollut vaikea käsitellä hipaisematta kynällä näitä tärkeitä kysymyksiä, jotka ovat sen liha ja henki.

Nyt se vaiva on kestetty, semmoinen puuha kuin lapsen, joka kynnellään raappii muinaisajan kuvapatsaasta ruostetta saadakseen sen alta lukea kolmeksi neljäsosaksi haihtuneen kirjoituksen. Palatkaamme siis todennäköisyyden alalle, sillä jos yhä edelleen käsittelisimme oikeata todellisuutta, puhuisimme romaaninkirjoittajana liian paljon, historioitsijana liian vähän.

XVII

MESMERIN SOIKKO

Se kuva, jonka olemme edellisessä luvussa koettaneet piirtää senaikuisista oloista, voinee lukijaimme silmille esittää aivan luonnollisena sen ilmiön, että pariisilaiset intohimoisesti pyrkivät näkemään Mesmerin julkisesti suorittamia parannuksia.

Niinpä myös kuningas Ludvig XVI, jossa oli, ellei juuri uteliaisuutta, niin ainakin arvonantoa uutuuksia kohtaan, kun ne herättivät huomiota hänen hyvässä kaupungissaan Pariisissa, oli antanut kuningattarelle luvan mennä katsomaan, mitä koko maailma oli nähnyt, pannen kuitenkin, kuten muistamme, sen ehdon, että mukana olisi joku prinsessa.

Oli kulunut kaksi päivää siitä, kun kardinaali de Rohan oli käynyt rouva de la Motten luona. Sää oli muuttunut leudoksi, ja lumi suli. Kokonainen armeija lakaisijoita, hyvillä mielin ja ylpeänä, kun talvesta sai tehdä lopun, sysäsi niin tarmokkaasti, kuin sotamiehet juoksuhautaa kaivaessaan, viemäreihin viimeisiä lumia, jotka olivat ihan kuraisia ja sulivat mustiksi puroiksi.

Sinisellä ja kirkkaalla taivaalla syttyivät ensi tähdet, kun rouva de la Motte, pukeutuneena ylhäiseksi naiseksi ja ulkonaisesti esiintyen rikkaana, saapui kaikkein uusimmissa vaunuissa, mitä Clotilde oli tavannut, ja pysähtyi Vendôme-torin varrelle erään suurenlaisen talon eteen, jonka korkeat akkunat loistivat valaistuina pitkin koko julkisivua.

Tämä talo oli tohtori Mesmerin. Paitsi rouva de la Motten vuokravaunuja nähtiin tämän talon kohdalla suuri joukko muita ajoneuvoja, ja lisäksi seisoskeli kurassa pari-, kolmesataa uteliasta, odottaen saavansa nähdä parannettujen tulevan ulos tai parannettavien menevän sisään.

Nämä, melkein kaikki rikkaita ja arvonimellisiä, saapuivat vaakunakoristeisissa vaunuissaan ja nostattivat niistä itsensä palvelijoilla, jotka sitten kantoivat heitä, ja nuo uudenlajiset mytyt, kiedottuina turkis- tai satiiniviittoihin, olivat joltisenakin lohdutuksena onnettomille, nälkäisille ja puolialastomille, jotka portilla tähystelivät tätä ilmeistä todistetta, että Jumala tekee ihmiset terveiksi tai sairaiksi kysymättä heidän sukujohtoaan.

Kun joku näistä sairaista, iho kalpeana ja jäsenet raukeina, oli kadonnut isosta portista, kuului katselijain taholta mutinaa, ja usein sattui tämä utelias ja sivistymätön joukko, joka oli nähnyt ylimystön himoitessaan nautintoa, sitä nautintoa, mikä kuului juuri sille, tungeksivan tanssiaisten portilla ja teatterien käytävissä, tuntemaan jonkun herttuan, jolta oli käsi tai jalka halvaantunut, tai jonkun kenraalimajurin, jonka jalat eivät enää kannattaneet, vähemmän sotaretkien rasitusten kuin sen kohmettumisen vuoksi, joka johtui lepäilemisestä oopperan tai italialaisen teatterin naikkosten parissa.

Itsestään selvää on, ettei kansanjoukon tähystely rajoittunut vain miehiin.

Tuossa esimerkiksi oli nainen, jota palvelijat kantoivat käsivarsillaan ja jonka pää oli riipuksissa, silmä velttona, niinkuin niillä roomalaisnaisilla, joita heidän tessalialaisensa kantoivat aterian jälkeen, ja nyt tuo nainen, hermosairaana tai hurjastelun ja valvomisen heikentämänä, voimatta saada parannusta tai elvytystä muotinäyttelijöiltä tai niiltä rotevilta enkeleiltä, joita rouva Dugazon osasi niin merkillisesti kuvata, tuli hakemaan tohtori Mesmerin soikosta sitä, mitä oli turhaan hakenut muualta.

Älköönkä luultako, että tässä huviksemme liioittelemme tapojen turmelusta. Täytyy tunnustaa, että tähän aikaan oli kilpataistelu hovinaisten ja näyttelijättärien kesken. Nämä riistivät ylhäisiltä naisilta rakastajat ja puolisot, edelliset sieppasivat teatterilaisilta niinsanotut toverit ja serkut.

Jotkut näistä naisista olivat yhtä tunnettuja kuin miehet, ja heidän nimensä kiertelivät joukossa yhtä äänekkäästi lausuttuina, mutta monet heistä — ja näiden nimet olisivat varmaankin herättäneet suurinta huomiota — välttivät ainakin tänä iltana joutumasta puheenaiheeksi, koska saapuivat Mesmerin luo kasvot silkkinaamion peittäminä.

Tänään oli näet puolipaasto, jolloin pantiin toimeen oopperanaamiaiset, ja Mesmerin luo saapuneet naiset aikoivat mennä sieltä suoraan Palais-Royaliin.

Tämän valittavan, ivaavan, ihailevan ja varsinkin mutisevat joukon keskitse astui kreivitär de la Motte suorana ja reippaana, kasvot naamioituina, jättämättä muuta jälkeä kuin tämän huomautuksen, jota hänen ohi kulkiessaan toistettiin:

"Kas, tuo nainen ei näytäkään kovin sairaalta!"

Mutta älköön luultako, ettei tästä lauseesta olisi saatu aihetta arveluihin. Sillä jos hän ei ollut sairas, niin mitä asiaa hänellä oli Mesmerille?

Jos kansanjoukko olisi tuntenut ne tapaukset, joista olemme äsken kertoneet, ei se olisi tämän naisen tuloa tänne pitänyt niin merkillisenä. Rouva de la Motte oli todellakin paljon ajatellut keskusteluaan kardinaali de Rohanin kanssa ja varsinkin sitä, kuinka hänen vieraansa oli pitänyt erikoisessa arvossa muotokuvalipasta, joka oli hänen luokseen unohdettu tai pikemmin hukattu.

Ja kun kardinaalin äkilliseen suopeuteen täytyi olla selityksenä tuon lippaan omistajattaren nimi, oli rouva de la Motte miettinyt kahta keinoa saadakseen siitä selkoa.

Ensiksi hän oli turvautunut yksinkertaisempaan. Oli lähtenyt Versaillesiin hankkimaan tietoja siitä armeliaisuuslaitoksesta, jota johtivat saksalaiset naiset. Mutta kuten helposti aavistetaan, ei tämä yritys lainkaan onnistunut. Sen myötätunnon vuoksi, jota kuningatar avoimesti osoitti maanmiehilleen, asui Versaillesissa paljon saksalaisia naisia; heitä luultiin olevan puolitoista tai kaksikin sataa, jotka kaikki olivat hyväntekeväisiä, mutta joista ei vielä yhdenkään mieleen ollut juolahtanut perustaa julkista armeliaisuuslaitosta. Jeanne oli siis turhaan tiedustellut niitä kahta naista, jotka olivat hänen luonaan käyneet; turhaan hän oli maininnut, että toisen nimi oli Andrée. Versaillesissa ei tunnettu sennimistä saksalaista naista, eikä tuo nimi tuntunutkaan juuri saksalaiselta.

Tutkimukset olivat siis tällä taholla olleet aivan hyödyttömiä. Jos olisi suoraan kysynyt kardinaali de Rohanilta, mitä nimeä tämä epäili, olisi se ensiksikin paljastanut, että häneen nähden oli joitakin aikeita, ja toiseksi se olisi riistänyt sen huvin ja ansion, että itse saattoi koko maailman kiusallakin tehdä miltei mahdottomalta tuntuvan keksinnön.

Mutta kun Jeannen luona käyneissä naisissa oli ollut salaperäisyyttä ja samoin kardinaalin kummastuksessa ja puolinaisissa selityksissä, niin piti kaiketi myös salaperäisillä keinoilla etsiä niin monen arvoituksen ratkaisua. Sitäpaitsi oli Jeannen luonteessa voimakas taipumus kamppailemaan sitä vastaan, mikä on outoa.

Hän oli kuullut kerrottavan, että Pariisissa oli jo jonkun aikaa ollut muuan ihmeittentekijä, illuminaatti, joka osasi ihmisruumiista karkoittaa tauteja ja tuskia, niinkuin muinoin Kristus ajoi paholaisia riivatuista. Hän tiesi, ettei tämä mies parantanut ainoastaan ruumiillisia vammoja, vaan kiristi myös sielusta esille sen tuskallisen salaisuuden, joka sitä jäyti. Hänen kaikkivoivan manauksensa vaikutuksesta oli nähty potilaan vastahakoisen tahdon pehmenevän ja vaihtuvan orjalliseksi kuuliaisuudeksi.

Kun oppinut tohtori oli tuskia seuranneessa unessa rauhoittanut kiihoittuneemmankin elimistön vaivuttamalla sen täydelliseen horrostilaan, asettui sielu ihastuneena loihtijan sille suomasta levosta kokonaan tämän uuden valtiaansa käytettäväksi. Hän ohjasi tästä hetkestä alkaen kaikkea sen toimintaa, kaikkia sen säikeitä; kiitollisen sielun joka ajatuskin tulkittiin hänelle sellaisella kielellä, jolla oli ihmispuheen rinnalla se etu tai vika, ettei se valehdellut.

Mutta vielä enemmän: jättäen ruumiin, joka oli sen vankilana, lähti tämä sielu hetkellisen valtiaansa ensi käskystä liikkeelle maailmaan, yhtyi toisiin sieluihin, tutki niitä herkeämättä, kaiveli niitä niin säälimättä ja puuhasi niin ripeästi, että jahtikoiran lailla, joka ajaa esille pensaan taakse piilleen ja itseään turvallisena pitävän otuksen, lopulta keksi salaisuuden siinä sydämessä, johon se oli haudattu, ajoi sitä takaa, saavutti sen ja toi sen koreasti herransa eteen; siinä oli jokseenkin tarkka vertauskuva hyvin opetetusta haukasta, joka herransa puolesta liitää pilvissä etsimässä julmalle palvelevaisuudelle osoitettua haikaraa, peltopyytä tai kiurua.

Täten oli paljastettu joukko merkillisiä salaisuuksia. Rouva Duras oli tällä tavoin saanut takaisin lapsen, joka oli imettäjältä varastettu; rouva Chantoné englantilaisen koiran, joka oli vain nyrkin kokoinen ja hänelle arvokkaampi kuin koko maailman lapset, ja herra de Vaudreuil hiussuortuvan, josta olisi antanut vaikka puolet omaisuuttaan.

Tällaisia salaisuuksia olivat ilmaisseet n.s. näkevät, Mesmerin magneettisten käsittelyjen jälkeen.

Myöskin voitiin kuuluisan tohtorin talossa pyytää paljastamaan niitä salaisuuksia, jotka paraiten soveltuivat koettelemaan hänen yliluonnollista tietäjäkykyään; ja ollen siellä mukana ihmisparvessa rouva de la Motte arveli tapaavansa sen, jota niin hartaasti haki, lippaan omistajattaren, joka nyt kaikkein enimmin kiinnitti hänen mieltään. Tämän vuoksi hänellä oli niin kiire päästä siihen saliin, jossa sairaat kokoontuivat.

Lukijamme suokoot anteeksi, mutta tämä sali kaipaa erityistä kuvausta.

Huoneustossa oli kaksi suurta salia. Kun oli astuttu etuhuoneiden läpi ja palvelusväelle näytetty vaaditut pääsyliput, jouduttiin tilavaan saliin, jonka tiiviisti peitetyt akkunat ehkäisivät päivällä valon ja ilman. Keskellä oli, kynttiläkruunun alla, jonka kynttilöistä tuli vain himmeätä, raukeata valoa, suuri, kannellinen amme. Tämä ei muodoltaan suinkaan ollut siro, siinä ei ollut koristuksia, eikä mikään verho kätkenyt sen paljaita metallikylkiä.

Tätä ammetta sanottiin Mesmerin soikoksi. Mikä teho sisältyi tuohon soikkoon? Se on perin helppo selittää.

Soikko oli melkein täynnä rikinsekaista vettä, ja tämä keskitti myrkylliset höyrynsä kannen alle, kyllästyttääkseen niillä sitten ne pullot, jotka oli ylösalaisin järjestetty pohjalle säännöllisiin riveihin.

Näin syntyi salaperäisten, niin tehokkaasti parantavien virtojen risteytys. Kanteen oli juotettu rautarengas ja siihen kiinnitetty pitkä köysi, jonka tehtävä selviää, jos katsahdamme potilaisiin.

Nämä, joiden äsken näimme saapuvan tähän taloon, istuivat nyt kalpeina ja hervottomina nojatuoleissa ammeen ympärillä.

Siinä oli sekaisin herroja ja naisia, ja kylmäkiskoisina, vakavina tai levottomina he odottivat kokeen tulosta. Eräs palvelija tarttui kanteen kiinnitetyn köyden päähän ja kietoi sen renkaiksi kipeiden jäsenten ympärille, niin että kaikki, saman kahleen yhdistäminä, saisivat yhtaikaa tuntea ammeessa kehittyvän sähkön vaikutuksia.

Sitäpaitsi, ettei mitenkään keskeytyisi kuhunkin siirtyvien ja tarpeen mukaan tasoittuvien elollisten fluidumien toiminta, oli tohtori käskenyt potilasten koskea toisiinsa kyynärpäällä, hartialla tai jalalla, jolloin tämä pelastava soikko toimitti kaikille samassa hetkessä lämpöään ja elvytystään. Tämä lääkitystemppu oli varmaankin merkillinen nähtävyys, eikä ole kummeksittava, että se niin suuresti kiihoitti pariisilaisten uteliaisuutta.

Pari-, kolmekymmentä sairasta ryhmitettyinä ammeen ympärille; palvelija, äänetönnä kuin läsnäolevatkin, kietomassa heitä yhteen köydellä, niinkuin Laokoonia poikineen kahlehtivat käärmeen renkaat; sitten tämä mies kuulumattomin askelin poistumassa, näytettyään sairaille rautaiset puikot, jotka pistettyinä ammeen rei'istä sisään olivat tarkoitetut lähemmin paikallisesti johtamaan Mesmerin fluidumin parantavaa vaikutusta.

Heti kun istunto oli alkanut, tuntui salissa leviävän suloista ja läpitunkevaa lämpöä; se pehmitti potilasten hieman kireitä kuituja; se kohosi vähin erin lattiasta kattoon ja täyttyi pian hienoista tuoksuista, joiden huumaamina painuivat kapinallisimmatkin aivot.

Sairaiden nähtiin juuri heittäytyvän alttiiksi tämän ilmapiirin hekumalliselta tuntuvalle vaikutukselle, kun äkkiä ihana, väreilevä soitto, lähtien näkymättömistä soittimista, harhaili kuin suloinen liekki näiden hyvien tuoksujen ja tämän lämmön keskellä.

Kirkkaana kuin kristalli, jonka reunalta se lähti liikkeelle, koski tämä soitanto hermoihin vastustamattomalla voimalla. Sitä olisi voinut verrata johonkin luonnon salaperäiseen ääneen, jollaiset ihmetyttävät ja viehättävät eläimiäkin, tuulen valitukseen kallioiden kaikuvissa kierukoissa. Lasiharmoonikan ääneen yhtyi pian yhtä soinnukkaita ääniä, joiden hajalle siroitetut sävelet laskeutuivat kuin kukkalehdet läsnäolevien päälle.

Kaikkien kasvoilla, joita aluksi oli elähyttänyt hämmästys, kuvastui vähitellen ruumiillinen tyydytys jokaiseen arkaan kohtaan tulleesta hyväilyltä. Sielu mukaantui; se poistui siitä kätköstä, jossa se on ruumiillisten tuskien sitä piirittäessä, ja leviten vapaana ja riemuisena koko elimistöön taltutti ainetta ja uudistui.

Juuri tällöin tarttui kukin potilas sormin rautapuikkoon, jollaisia oli ammeen kanteen kiinnitetty, ja kosketti sillä rintaansa, sydäntään tai päätään, missä kulloinkin tauti sijaitsi. Kuviteltakoon sitä autuutta, joka nyt kaikkien kasvoille tuli kärsimyksen ja tuskan sijalle; ajateltakoon näiden kiehtovien nautintojen itsekästä tainnostilaa, äänettömyyttä, joka vain huokausten keskeyttämänä painosti kaikkia läsnäolevia, ja silloin on saatu mahdollisimman täsmällinen käsitys kohtauksesta, jonka pääpiirteitä olemme nyt kuvanneet kaksi kolmannesta vuosisataa sen jälkeen, kun se sattui.

Mutta nyt muutama sana erikseen esiintyjistä.

Heidät voi ensiksikin jakaa kahteen luokkaan: toiset, nimittäin sairaat, eivät välittäneet niinsanotusta ihmisten kunnioituksesta, jollaista rajaa keskisääty pitää suuressa arvossa, mutta jonka poikki ylhäinen tai alhainen perin usein astuu; nämä, sanokaamme kohtauksen todelliset näyttelijät, olivat tulleet tänne vain parantuakseen ja tahtoivat kaikin mokomin saavuttaa päämääränsä. Toiset taas, epäilijät tai pelkästään uteliaat, joissa ei ollut mitään kipua, olivat tunkeutuneet Mesmerin taloon kuin teatteriin joko tullakseen tietämään, miltä tuntui olla lumotun soikon vaikutuspiirissä, taikka vain tutkiakseen tätä uutta fyysillistä järjestelmää ja katsellakseen potilaita ja niitä, jotka olematta sairaita ottivat lääkitykseen osaa.

Edellisten joukossa, jotka olivat Mesmerin tulisia kannattajia ja ehkä kiitollisuudestakin sidottuja hänen oppiinsa, huomattiin kaunisvartaloinen, nuorekas, siropiirteinen nainen, puvultaan hieman eriskummainen, joka fluidumin tehotessa ja sovittaen rautapuikolla mitä vahvimpia annoksia päähänsä ja sydänalaan alkoi pyöritellä kauniita silmiään raukein ilmein, kätten vavahdellessa ensimmäisistä hermokutituksista, jotka merkitsevät magneettisen fluidumin valtoihin joutumista.

Kun hänen päänsä nojasi taaksepäin nojatuolin selkämykseen, saattoivat läsnäolijat vapaasti katsella kalpeata otsaa, suonen vetoisia huulia ja kaunista kaulaa, jota vuoroin punasi ja valkaisi veren kiivaampi vuoksi ja luode. Katselijoista, joista moni ihmetellen tuijotti tähän nuoreen naiseen, painoi, pari, kolme päänsä yhteen ja kuiskasi toisilleen varmaankin perin merkillisen havainnon, josta näiden uteliasten huomio yhä yltyi.

Uteliasten joukossa oli myös rouva de la Motte, joka ei pelännyt tai ei välittänyt, että joku hänet tuntisi, vaan piteli kädessään silkkinaamiota, joka hänellä oli ollut kasvoilla astuessaan kansanjoukon lävitse.

Muuten hän oli asettunut semmoiselle kohdalle, että tuskin kukaan häntä näki. Hän pysytteli likellä ovea, selkä nojaten seinäpilaria vasten, poimuverhojen suojassa, ja sieltä hän näki kaikki olematta itse näkyvissä. Mutta kaikesta näkemästään hän kiinnitti enimmin huomiota juuri tuon nuoren, fluidumista sähköttyneen naisen piirteisiin.

Nämä kasvot olivatkin häntä niin hämmästyttäneet, että hän oli jo monta minuuttia seissyt liikahtamatta, hänet kun siihen kiinnitti ehdoton halu nähdä ja tietää.

"Oi", mutisi hän kääntämättä silmiään kauniista potilaasta, "ihan varmaan hän on se hyväntekeväinen nainen, joka äsken kävi illalla luonani, ja juuri hän on jollakin merkillisellä tavalla syypää siihen harrastukseen, jota kardinaali minulle osoittaa." Ja aivan varmana siitä, ettei ollut erehdystä, ja että sattuma toimitti hänelle sen, mitä etsiskely ei voinut, astui hän likemmäksi. Mutta juuri silloin tuo kouristuksissa oleva nainen sulki silmänsä, kuristi suutaan ja hapuili ilmassa molemmin käsin, jotka eivät näyttäneetkään olevan samoja hienoja, hoikkia, vahanvalkeita kuin ne, joita rouva de la Motte oli ihaillut joku päivä sitten.

Sähkötys oli nyt saanut valtaansa useimmat potilaat, joiden aivoja oli kyllästetty sävelillä ja tuoksuilla. Hermokiihoitus oli ylimmillään. Pian alkoivat herrat ja naiset, äskenmainitun sairaan esimerkkiä seuraten, päästää huokauksia, mutinaa, huutoja, tempoilla jäseniään ja siten ilmeisesti ja ehdottomasti joutua siihen tilaan, jota mestari nimitti hurmioksi.

Tällöin ilmestyi saliin mies, jonka tuloa ei kukaan ollut huomannut, eikä kukaan olisi osannut sanoa, mistä hän sinne tuli. Nousiko hän ammeesta kuin Foibos, terveyslähteen Apollo, — oliko hän salin hyvätuoksuinen, sulosointuinen höyry tiivistyneenä? Ainakin hän ilmestyi sinne äkkiä, eivätkä hänen sireeninvärinen takkinsa, lempeä ja vilkas katseensa ja kalpeat, älykkäät ja tyynenkirkkaat kasvonsa suinkaan kumonneet sitä, että tämä ilmiö oli hieman jumalallisen näköinen.

Hänellä oli kädessä pitkä keppi, jota nojasi tai paremmin sanoen kastoi merkilliseen ammeeseen. Hänen annettuaan merkin avautuivat ovet, ja saliin riensi parikymmentä rotevaa palvelijaa, jotka taitavan nopeasti sieppasivat syliinsä kukin yhden potilaista, näiden jo ruvetessa menettämään istualla tasapainonsa, ja vähemmässä ajassa kuin minuutissa kantoivat viereiseen saliin.

Tämän toimituksen aikana, jonka teki mielenkiintoiseksi varsinkin se, että nuori sähköttynyt nainen silloin heittäytyi riehuvaan autuudenpuuskaan, kuuli rouva de la Motte, muiden uteliasten mukana lähestyttyään potilasten toista salia, erään miehen huudahtavan:

"Hän se on, ihan varmaan se on hän!"

Juuri kun rouva de la Motte oli kysyä tältä mieheltä: kuka hän? astui ensimmäiseen saliin peräpuolelta kaksi naista, nojaten toisiinsa, jäljessä jonkun askeleen päässä muuan mies, joka näytti olevan ylhäisten perheen uskottu palvelija, vaikka nyt esiintyi porvarillisessa puvussa.

Näiden naisten olento, varsinkin toisen, yllätti kreivitärtä niin, että hän astahti heitä kohti. Silloin kajahti salissa kimeä huuto suonenvetoisen naisen suusta, ja kaikki riensivät sinne päin, ja mies, joka oli äsken sanonut: Se on hän! oli nyt rouva de la Motten vieressä ja huomautti kumealla, salaperäisellä äänellä:

"Katsokaapa, hyvät herrat, tuossa on kuningatar!"

Tämän kuullessaan Jeanne hätkähti.

"Kuningatar!" huudahti yhtaikaa monta kauhistunutta ja hämmästynyttä ääntä.

"Kuningatar Mesmerin luona!"

"Kuningatar hurmiossa!" toistivat jotkut.

"Eikä mitä", sanoi eräs, "se on mahdotonta."

"Katsokaa", vastasi tuntematon tyynesti, "tunnetteko kuningattaren vai ette?"

"Todellakin hän on ihan kuningattaren näköinen", mutisivat useimmat.

Rouva de la Motte, jolla oli naamio kuten muillakin naisilla, aikoen Mesmerin luota mennä oopperanaamiaisiin, ja joka oli sen taas pannut kasvoilleen, saattoi siis kursailematta kysellä ihmisiltä.

"Monsieur", sanoi hän sille, joka oli huudahtanut ja joka oli hyvin turpea, kasvoilta täyteläinen ja punakka, silmissä merkillisen loistava ja vaaniva ilme, "ettekö sanonut, että kuningatar on täällä?"

"Niin, madame, siitä ei ole epäilystäkään", vastasi mies.

"Missä hän on?"

"Se on tuo nuori nainen, joka tuolla makaa vaaleanpunertavilla patjoilla niin rajussa hurmiossa, ettei voi hillitä purkauksiaan; se on kuningatar."

"Mutta mihin perustuu se luulonne, että hän on kuningatar?"

"Yksinkertaisesti siihen, että tuo nainen on kuningatar", vastasi toinen järkähtämättömän varmasti.

Ja hän sekaantui ihmisten joukkoon vakuuttamaan ja levittämään uutistaan.

Jeanne kääntyi poispäin hurmiotilassa olevan naisen melkein inhottavasta näystä, mutta oli tuskin astunut jonkun askeleen ovea kohti, kun joutui suoraan molempien naisten eteen, jotka uteliaina olivat katselleet ammetta, kantta ja puikkoja, ennenkuin siirtyivät hurmioon langenneiden luo. Heti kun Jeanne oli nähnyt vanhemman naisen kasvot, päästi hän vuorostaan huudahduksen.

"Mikä nyt on?" kysyi vanhempi nainen. Jeanne tempasi naamion kasvoiltaan. "Tunnetteko minut?" kysyi hän.

Nainen oli vähällä tehdä liikkeen, mutta hillitsi itsensä ja vastasi hiukan hämillään: "En, madame."

"Vai niin! Mutta minä tunnen teidät ja voin sen heti todistaa."

Tämän kuullessaan molemmat naiset painautuivat kauhistuen toisiinsa kiinni.

Jeanne veti taskustaan lippaan, jossa oli muotokuva.

"Tämän unohditte luokseni", sanoi hän.

"Vaikka niinkin, madame, miksi olette niin hädissänne?" kysyi vanhempi nainen.

"Siksi, että teidän majesteettinne on täällä vaarassa."

"Selittäkää."

"Ei ennen, madame, kuin olette peittänyt kasvonne tällä naamiolla."

Ja samalla hän tarjosi naamionsa kuningattarelle, joka epäröitsi luullen olevansa kyllin salassa päähineensä turvissa.

"Jumalan tähden, ei saa hetkeäkään viivytellä!" joudutti Jeanne.

"Ottakaa, ottakaa, madame", kehoitti toinen nainen kuiskaten.

Kuningatar pani nyt naamion kuin koneellisesti kasvoilleen.

"Ja tulkaa nyt, tulkaa", sanoi Jeanne vetäen heitä niin hartaasti perässään, että he muutamassa sekunnissa joutuivat ulko-ovelle.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi kuningatar hengästyneenä.

"Ei suinkaan teidän majesteettianne ole kukaan nähnyt?"

"En ainakaan luule."

"Sitä parempi."

"Mutta selittäkää nyt vihdoin…"

"Teidän majesteettinne uskokoon nöyrintä palvelijaanne kun vakuutan, että olette mitä suurimmassa vaarassa."

"Taas tuo vaara, mikä se on?"

"Minulla on kunnia selittää kaikki sitten, kun teidän majesteettinne jonakin päivänä laskee minut tunniksi puheilleen. Mutta se käy pitkäksi kertoa; teidän majesteettinne voidaan täällä tuntea ja huomata."

Nähdessään kuningattaren käyvän maltittomaksi hän sanoi toiselle naiselle:

"Voi, madame, yhtykää minuun saadaksemme hänen majesteettinsa heti lähtemään täältä!"

Lamballen prinsessa teki rukoilevan liikkeen.

"Kun niin tahdotte, niin mennään", sanoi kuningatar, joka sitten kääntyi rouva de la Motteen päin ja lisäsi:

"Pyysitte päästä puheilleni, niinkö?"

"Tahtoisin saada kunnian selittää teidän majesteetillenne, miksi olen näin käyttäytynyt."

"Hyvä on, tulkaa tuomaan tämä lipas takaisin ja kysykää portinvartija Laurentia; hän saa asiasta tiedon."

Sitten hän kääntyi kadulle päin ja huusi saksaksi:

"Tuokaapa vaunut tänne, Weber!"

Kiireesti ilmestyivät paikalle vaunut, joihin molemmat kuninkaalliset naiset riensivät. Rouva de la Motte jäi seisomaan, kunnes he olivat kadonneet näkyvistä.

"Hyvin tein, mitä tein", tuumi hän itsekseen, "mutta mitä nyt on tehtävä, sitä sietää harkita."

XVIII

NEITI OLIVA

Sillä välin se mies, joka oli kiinnittänyt läsnäolijain huomiota luultuun kuningattareen, taputti olalle erästä katselijaa, jolla oli kärkäs silmäys ja yllä kulunut takki, ja sanoi:

"Siinä on mainio aihe teille, kun olette sanomalehtimies!"

"Kuinka niin?" kysyi toinen.

"Tahdotteko kuulla, mikä sopisi kirjoituksen nimeksi?"

"Mielelläni."

"Se olisi tämä: 'Vaarasta syntyä semmoisen maan alamaiseksi, missä kuningasta ohjaa hurmioihin ihastunut kuningatar.'"

Sanomalehtimies purskahti nauruun.

"Entä Bastilji?" sanoi hän.

"Mitä siitä! Eikö sitä voi panna tarinan muotoon, niin ettei kuninkaallinen sensuuri pääse sen kimppuun? Kysyn teiltä vain, voiko mikään sensori kieltää teitä kertomasta prinssi Silousta ja prinsessa Etteniotnasta, Narfecin hallitsijattaresta? Häh, mitäs siitä sanotte?"

"Hyvä, hyvä!" huudahti sanomalehtimies, "aatos on mainio!"

"Ja siitä saatte olla varma, että senniminen luku kuin 'Prinsessa Etteniotnan hurmiot fakiiri Remsemin luona' herättäisi suosion myrskyn kaikissa salongeissa."

"Sen kyllä uskon."

"Menkää siis se laatimaan terävimmällä kynällänne."

Sanomalehtimies puristi tuntemattoman kättä.

"Lähetänkö teille muutamia numeroita?" kysyi hän. "Tekisin sen niin mielelläni, kunhan vain ilmoitatte nimenne."

"Kiitos! Olen ihastunut tähän aatokseen, ja teidän toteuttaessanne se vielä paranee sata prosenttia. Suurenko painoksen tavallisesti otatte tuollaisista pikku lentolehdistä?"

"Kaksi tuhatta."

"Tehkääpä minulle muuan palvelus."

"Kernaasti."

"Ottakaa nämä viisikymmentä louisdoria ja painattakaa kuusi tuhatta."

"Kuinka, monsieur? Tämähän on aivan liikaa… Suokaa minun tietää edes nimenne, kun niin auliisti kannatatte kirjallisuutta."

"Sen saatte kuulla, kun lähetän noutamaan luotanne tuhat lehteä, kaksi livreä kappaleelta, viikon päästä, sopiiko?"

"Teen sitä varten työtä yöt ja päivät."

"Ja sisällys olkoon huvittava."

"Niin että koko Pariisi nauraa vesissä silmin, paitsi yksi ihminen."

"Joka itkee verissä silmin, eikö niin?"

"Te olette sukkela, monsieur!"

"Kiitos kohteliaisuudesta. Voitte muuten merkitä painopaikaksi Lontoon."

"Kuten tavallisesti."

"Nöyrin palvelijanne, monsieur!"

Ja lihava tuntematon jätti hyvästi sepustajalle, joka kiirehti kuin pahaenteinen lintu tiehensä, taskussaan viisikymmentä louisdoria.

Yksin jäätyään tai paremmin sanoen puhetoverin poistuttua tuntematon mies katseli hurmiosalissa taas nuorta naista, jonka kiihtymys oli kehittynyt täydelliseksi voipumiseksi ja jonka hieman epähienosti kohonneita hameita muuan hurmaantuneita naisia avustamaan pantu kamarirouva häveliäästi paineli alaspäin.

Hän pani tämän naisen viehkeässä kauneudessa merkille hienot ja hekumalliset piirteet ja sen ylevän sulon, joka ilmeni tässä horrosunessa, sitten hän palasi toiseen saliin ja mutisi itsekseen:

"Näköisyys on todellakin merkillinen. Jumala ei ole sitä suotta luonut, vaan on jo ennakolta tuominnut sen, jonka näköinen tämä on."

Silloin, kun hänen mielessään syttyi tämä uhkaava ajatelma, nousi nuori nainen hitaasti patjojen keskeltä ja nojaten erääseen hurmiosta jo tointuneeseen naapuriin rupesi taas järjestämään hieman sekaisin mennyttä pukuaan. Hän punastui vähän, huomatessaan ihmisten katselevan niin tarkkaavasti, ja vastaili keimailevan kohteliaasti Mesmerin vakaviin, mutta samalla ystävällisiin kysymyksiin. Sitten hän ojenteli pyöreitä käsivarsiaan ja siromuotoisia jalkojaan kuin kissa unesta herätessään, astui molempien salien lävitse eikä jättänyt huomaamatta ainoatakaan läsnäolijain ivallisista, kaihoavista tai ällistyneistä katseista.

Mutta häntä ihmetytti ja pakotti oikein hymähtämään se, että kun hän kulki erään nurkassa seisovan ja kuiskailevan ryhmän ohitse, häntä ei tervehditty vallattomilla silmäyksillä ja liehakoivilla sanoilla, vaan niin kunnioittavilla kumarruksilla kuin mikään ranskalainen hovimies osasi juhlallisesti ja jäykästi tervehtiä kuningatarta. Tämän ryhmän oli häthätää koonnut tuo uupumaton vieras, joka toisten takana piillen kuiskaili heille:

"Sama se, hyvät herrat, sama se, mutta se on kuitenkin Ranskan kuningatar; kumarretaan, kumarretaan syvään."

Pikku nainen, saadessaan osakseen niin paljon kunniaa, astui hieman levottomana eteisen poikki ja saapui pihalle.

Siellä hänen väsyneet silmänsä hakivat ajuria tai kantotuolia; kumpaakaan ei näkynyt. Hetkisen epäröityään hän laski siron jalkansa kadun reunalle, mutta silloin hänen luokseen riensi pitkä palvelija ja kysyi:

"Huudanko esille rouvan vaunut?"

"Ei minulla ole vaunuja", vastasi nuori nainen.

"Tuliko rouva ajurilla?"

"Tulin."

"Dauphine-kadulta?"

"Niin."

"Minä lähden saattamaan rouvaa kotiin."

"Tulkaa vaan", sanoi nainen arastelematta, tuskin silmänräpäyksenkään vertaa epäröityään, kun joku muu nainen olisi pelästynyt näin odottamattomasta esityksestä.

Palvelija antoi merkin, ja heti saapuivat ulkoportaiden eteen sievännäköiset vaunut. Nainen nousi niihin; palvelija nosti takaisin astuimen hänen jälkeensä ja huusi:

"Dauphine-kadulle!"

Hevoset kiidättivät nopeasti, ja kun oli tultu Pont-neufin sillalle, harmitteli nainen, jota miellytti tämä kulkutapa, ettei asunut kasvitieteelleen puutarhan tienoilla.

Vaunut pysähtyivät, astuin painettiin jälleen alas, ja hyvin opetettu palvelija ojensi jo kätensä ottaakseen vastaan portinavaimen, jonka avulla vain pääsi kotiinsa, jos asui jossakin niistä Pariisin kolmestakymmenestä tuhannesta talosta, jotka eivät olleet hotelleja ja joissa ei ollut portinvartijaa.

Palvelija aukaisi siis portin säästääkseen siron naisen hyppysiä ja tämän syventyessä hämärään käytävään kumarsi jäähyväisiksi ja painoi portin lukkoon. Vaunut alkoivat taas vieriä ja katosivat.

"Sepä oli hauska seikkailu!" huudahti nuori nainen. "Herra Mesmer on ollut erinomaisen kohtelias. Voi, kuinka väsynyt olen! Sen hän on tietysti ottanut lukuun. Hän on hyvin taitava lääkäri."

Näin tuumien hän oli ehtinyt talon toiseen kerrokseen, jossa oli kaksi ovea. Heti kun hän oli koputtanut toiselle ovelle, tuli muuan eukko avaamaan.

"Hyvää iltaa, muori!" sanoi hän. "Onko illallinen valmis?"

"On, jo se on kylmäkin."

"Onko hän kotona?"

"Ei vielä. Mutta herra on."

"Mikä herra?"

"Se, jolle teidän tarvitsee puhua tänä iltana."

"Minunko?"

"Niin juuri."

Nämä sanat vaihdettiin pienessä, lasiovisessa eteisessä, josta päästiin suureen, kadunpuoliseen huoneeseen. Lasin lävitse saattoi selvästi nähdä lampun, joka valaisi tätä huonetta. Tämän sisustus ei ollut oikein tyydyttävä, vaan kävi juuri päinsä. Vanhat keltaiset, paikoittain viiruiset ja haalistuneet silkkiverhot, muutamia vihreäsamettisia tuoleja, suuri kaappi, jossa oli tusina laatikkoja, ja vanha keltainen sohva — siinä huoneen kaikki komeus.

Nuori nainen ei tuntenut tuota miestä, mutta lukijamme tuntenevat hänet helposti: se oli sama, joka oli yllyttänyt uteliaita kumartamaan muka kuningattarelle ja joka oli maksanut lentolehdestä viisikymmentä louisdoria.

Uunin reunalla seisoi kotelokello ja sen kummallakin puolella sininen, nähtävästi rikkinäinen kukkaruukku.

Nuori nainen aukaisi ripeästi lasioven ja astui sohvan luo, missä tapasi tyynesti istumassa pulskannäköisen, lihavahkon miehen, joka valkoisella, kauniilla kädellään hypisteli kallisarvoista poimukaulustaan.

Nainen ei ehtinyt aloittaa keskustelua, sillä merkillinen vieras suoritti jonkinlaisen tervehdyksen, puoleksi nyökkäyksellä ja kumarruksella, loi häneen säteilevän, hyväntahtoisen katseen ja sanoi:

"Tiedän kyllä, mitä aiotte kysyä, mutta parhaiten vastaan itse kysymällä. Olettehan te neiti Oliva?"

"Olen, monsieur."

"Ihastuttava nainen, hermostunut ja kovin hurmaantunut Mesmerin parannustapaan."

"Tulen juuri hänen luotaan."

"Hyvä on! Mutta tästä ei teille selviä, kuten kauniista silmistänne näen, miksi tapaatte minut istumassa sohvallanne, ja juuri sen te etupäässä tahtoisitte tietää."

"Oikein arvattu, monsieur."

"Olkaa niin hyvä ja istukaa. Jos jäätte seisomaan, täytyy minunkin nousta, eikä seisten ole mukava jutella."

"Voitte olla mielissänne siitä, että teillä on varsin omituinen käytöstapa", vastasi nuori nainen, jota tästedes nimitämme neiti Olivaksi, koska hän omaksui tämän nimen.

"Äsken näin teidät herra Mesmerin luona ja huomasin teidät sellaiseksi kuin toivoinkin."

"Monsieur!"

"Älkää pahastuko, neiti, enhän sano, että olisin huomannut teidät hurmaavaksi, en, sitä en sano, se kun näyttäisi rakkaudentunnustukselta, mikä ei ole tarkoitukseni. Älkää suotta väistäkö minua, sillä silloin minun täytyy huutaa kuin kuurolle."

"Mitä oikein tahdotte?" kysyi Oliva yksinkertaisesti.

"Minä tiedän", jatkoi tuntematon, "että mielellänne kuulette kehuttavan itseänne kauniiksi; minulla ei ole mitään sitä vastaan, mutta oikeastaan haluan esittää aivan toista."

"Totta tosiaan, monsieur, te puhutte semmoisella tavalla…"

"Älkää säikähtykö, ennenkuin olette kuullut, mistä on puhe… Onko täällä ketään piilossa?"

"Ei täällä ketään ole, monsieur, mutta sittenkin…"

"No, ellei täällä kukaan kuuntele, niin voimme puhua kursailematta… Mitähän arvelisitte, jos meidän kesken perustettaisiin pikkuinen yhtiö?"

"Yhtiö… Tottahan ymmärrätte…"

"Nyt te taas sekoitatte asioita. En minä puhu suhteesta, vaan yhtiöstä. Ei ole puhe rakkaudesta, vaan liikeasioista."

"Mitä asioita ne ovat?" kysyi Oliva, jonka uteliaisuus ilmeni hämmästyksenä.

"Mitä te puuhaatte pitkin päivää?"

"Mutta…"

"Älkää yhtään pelätkö. En minä ole tullut nuhtelemaan. Vastatkaa niinkuin tahdotte."

"Minä en tee mitään tai ainakin niin vähän kuin suinkin."

"Olette siis laiska."

"Oh!"

"Varsin hyvä."

"Vai on se teistä varsin hyvä!"

"Tietysti. Mitä se minuun kuuluu, että olette laiska. Onko teistä hauskaa kävellä kaupungilla?"

"Oikein hauskaa."

"Käydä teatterissa, tanssiaisissa?"

"Äärettömästi."

"Elää hyvin?"

"Niin juuri."

"Jos tarjoan teille kaksikymmentäviisi louisdoria kuussa, huolitteko?"

"Monsieur!"

"Hyvä neiti Oliva, nyt taas alatte epäillä. Olihan sovittu, ettette säikähdy. Sanoin kaksikymmentäviisi louisdoria, mutta olisin voinut sanoa viisikymmentä."

"Minusta on viisikymmentä parempi kuin kaksikymmentä viisi; mutta viittäkymmentäkin louisdoria tärkeämpää on minulle se, että itse saan valita rakastajani."

"Hitto vie, johan teille huomautin, etten pyri rakastajaksenne. Olkaa siis huoleti."

"No hitto vie, sanon minäkin, mitä minun on tehtävä, jotta saan nuo viisikymmentä louisdoria?"

"Sanoinko viisikymmentä?"

"Sanoitte."

"Olkoon viisikymmentä. Teidän tulee ottaa minut vastaan kotonanne, olla minulle niin ystävällinen kuin suinkin, antaa minulle käsivartenne, kun niin tahdon, odottaa minua siinä paikassa, minkä olen määrännyt."

"Mutta minulla on rakastaja."

"Entä sitten?"

"Ettekö ymmärrä?"

"Kyllä… ajakaa hänet hiiteen!"

"Ohho! Ei Beausirea niin vain ajeta."

"Tahdotteko, että autan?"

"Ei, minä rakastan häntä."

"Vai niin!"

"Vain pikkuisen."

"Sekin on liikaa."

"Mutta niin se on."

"No annetaan sitten Beausiren olla!"

"Teidän kanssanne on helppo tulla toimeen."

"Olkaa te samanlainen. Suostutteko ehtoihini?"

"Suostun kyllä, jos olette jo luetellut ne kaikki."

"Kuulkaapa nyt, rakas ystävä, minä olen sanonut kaikki, mitä tällä kertaa voin sanoa."

"Kunnianne kautta!"

"Kunniani kautta. Mutta tottahan ymmärrätte erään seikan…"

"Minkä seikan?"

"Sen, näettekö, että jos sattuisi tulemaan se tarve, että todella olisitte rakastajattareni…"

"Kas, kas! Sitä ei koskaan tarvita, monsieur."

"Että edes olisitte olevinanne."

"Mitä siihen tulee, niin sama se."

"Siis sovittu!"

"Olkoon menneeksi!"

"Tässä on etukäteen ensi kuukaudelta."

Ja hän tarjosi neiti Olivalle viidenkymmenen louisdorin kääröä koskematta tämän hyppysiinkään. Ja kun nainen epäröitsi, sujahutti hän sen hameentaskuun hipaisematta kädellään tätä niin pyöreätä ja notkeata kuvetta, jota eivät herkuttelijatkaan olisi hänen tavallaan sivuuttaneet. Tuskin oli kulta painunut taskun pohjaan, kun kaksi kovaa iskua portille pakotti Olivan hypähtämään akkunan ääreen.

"Hyvä Jumala!" huudahti hän, "rientäkää pois, se on hän!"

"Kuka hän?"

"Beausire… rakastajani… koettakaa joutua, monsieur!"

"Vai niin! Sitä pahempi hänelle!"

"Miten niin… pahempi hänelle! Hän lyö teidät kappaleiksi."

"Pyh!"

"Kuuletteko, kuinka hän jyskyttää? Hän murtaa portin."

"Käskekää avata. Hitto vie, miksi ette anna hänelle portinavainta?"

Ja vieras heittäytyi sohvalle mutisten itsekseen:

"Täytyy nähdä tuo veijari, jotta tiedän, mikä se on miehiään." Jyskytys jatkui ja väliin kuului kirouksia, jotka kohosivat paljon ylemmäksi kuin toiseen kerrokseen.

"Menkää, äiti, avaamaan", sanoi Oliva vimmoissaan. "Ja mitä teihin tulee, monsieur, niin syyttäkää itseänne, jos teidän käy huonosti."

"Niinkuin sanotte!" vastasi tuntematon kylmästi, hievahtamatta sohvalta.

Oliva kuunteli hytkähdellen, kasvot eteistä kohti.

XIX

HERRA BEAUSIRE

Oliva syöksi raivoisaa miestä vastaan, joka molemmat kädet sojossa, kasvot kalpeina ja vaatteet epäjärjestyksessä ryntäsi huoneeseen käheästi kiroillen.

"Beausire, kuuleppas, Beausire", sanoi hän sellaisella äänensävyllä, joka ei ollut niin pelästynyt, että olisi voinut epäillä hänen rohkeuttaan.

"Päästäkää minut!" huusi vastatullut, väkisten riuhtaisten itsensä irti Olivan puristuksesta.

Ja hän jatkoi yhä yltyvällä äänenpainolla:

"Vai niin! Vai sen vuoksi, että täällä on mies, minua ei päästetty sisään! Kas, kas!"

Kuten jo mainitsimme, istui vieras sohvalla tyynenä, liikkumatta, ja tätä asentoa Beausire kai luuli neuvottomuudeksi tai ehkä arkuudeksi. Hän asettui vastapäätä istujaa, puri hammasta pahaenteisesti ja sanoi:

"Oletan, monsieur, että vastaatte kysymyksiini."

"No mitä te, arvoisa herra Beausire, haluatte tietää?" kysyi toinen.

"Mitä te täällä teette, ja ensiksikin, kuka olette?"

"Minä olen varsin rauhallinen mies, jota te mulkoilette raivoisin silmin, ja tämän rouvan kanssa olen istunut juttelemassa kaikessa kunniassa."

"Niin juuri, kaikessa kunniassa", vahvisti Oliva mutisten.

"Koeta pitää suusi kiinni", ärjäisi Beausire.

"No, no!" sanoi tuntematon, "älkää noin tiuskiko rouvalle, joka on aivan syytön; jos olette huonolla tuulella…"

"Niin juuri olenkin."

"Hän on varmaankin menettänyt pelissä", sanoi Oliva puoliääneen.

"Pentele vieköön, minut on kynitty puhtaaksi!" kirkui Beausire.

"Eikä teillä olisi mitään sitä vastaan, että saisitte vuorostanne kyniä", sanoi vieras nauraen. "Sen kyllä ymmärtää, hyvä herra Beausire."

"Heittäkää hiiteen mokomat sutkaukset ja olkaa niin hyvä, että heti puikitte tiehenne!"

"Malttakaa mieltänne, herra Beausire!"

"Vihoviimeisen penteleen nimessä, nouskaa paikalla ja menkää, muuten lyön mäsäksi sohvan ja kaikki, mitä siinä on!"

"Ettehän te, neiti, ollutkaan minulle ilmoittanut, että herra Beausirellä on tuommoisia hulluja oikkuja. Kas vain sitä vimmaa!"

Raivostunut Beausire veti nyt teatterimaisella liikkeellä miekan tupesta ja piirsi käsivarsillaan ja aseella ainakin kymmenen jalan ympyrän.

"Vielä kerran", sanoi hän, "ylös siitä tai naulitsen teidät sohvanselkään."

"Tuskinpa voi kiusallisempi olla", sanoi vieras vetäen hiljaa, vasemmalla kädellä, tupesta lyhyen miekan, jonka oli pannut taakseen sohvalle säilyyn.

Oliva päästi kimeitä huutoja.

"Vaietkaa, vaietkaa, neiti", sanoi rauhallinen vieras, joka vihdoin oli saanut miekan kouraansa nousematta istumasta. "Olkaa vaiti, sillä voi sattua kaksi asiaa: joko villitsette herra Beausiren niin, että hän puhkaisee itsensä miekkani kärkeen, taikka tänne tulee patrulli, sieppaa teidät ja vie suoraa päätä kuritushuoneeseen."

Oliva korvasi huutonsa mitä vilkkaimmilla eleillä. Nyt tuli merkillinen näytelmä. Toisella puolen herra Beausire, rinta paljaana, juovuspäissä, raivosta väristen, sohi umpimähkään vihollistaan kohti, jota ei tavoittanut. Toisella puolen istui sohvalla mies, toinen käsi polvella, torjuen toisella, asestetulla kädellään nasevasti, kalahtamatta ja samalla nauraen niin, että siitä olisi Pyhä Yrjökin kauhistunut.

Beausiren miekka ei hetkeäkään pysynyt linjalla, koska vastustaja sen aina syrjäytti taitavalla liikkeellä puolelta toiselle. Hän alkoi jo väsyä ja läähättää, ja suuttumuksen sijaan oli tullut vasten tahtoakin säikähdys; hänen mieleensä johtui, että jos tuo säyseä miekka herkeisi pelkästä torjumisesta ja äkkiä ojentuisi hyökkäykseen, niin hän, Beausire, olisi mennyt mies. Hän kävi siis hieman neuvottomaksi, väistyi taaksepäin ja tähtäsi vain vastustajansa miekan heikoimpaan kohtaan, mutta silloin vieras kiivaalla terssillä löi häneltä aseen kädestä, niin että se lensi kuin höyhen. Miekka viskautui läpi huoneen, murskasi ruudun ja hävisi sinne.

Beausire ei enää tiennyt, mille kannalle asettua.

"No, herra Beausire", sanoi nyt tuntematon, "varokaa, sillä jos miekkanne on pudonnut kärki edellä ja joku sattuu kohdalle, niin henki pois!"

Beausire oli hieman tointunut ja kiirehti ovesta ulos ja portaita alas tavoittaakseen aseensa ja ehkäistäkseen tapaturman, josta voisi saada poliisin niskaansa. Sillä välin Oliva tarttui voittajan käteen ja sanoi hänelle:

"Te olette niin urhoollinen, monsieur, mutta Beausire on kavala, ja sitäpaitsi saatatte minut huonoon valoon viipymällä kauemmin. Teidän mentyänne hän ihan varmaan lyö minua."

"Siis jään."

"Ei, ei, millään ehdolla! Kun hän lyö minua, lyön minä vastaan, ja aina minä puoleni pidän sen vuoksi, ettei minua tarvitse säästää. Menkää nyt pois, kun pyydän!"

"Mutta ottakaa nyt koreasti huomioonne eräs seikka, kaunokaiseni, jos menen, niin tapaan hänet portilla tai hän vaani minua portailla; silloin taas otellaan, eikä rappusilla voi niin mukavasti kuin sohvalla istuen tehdä miekkailutemppuja."

"No?"

"No silloin tapan herra Beausiren tai hän minut."

"Hyvä Jumala, se on totta! Siitähän tulisi taloon kamala häpeä!"

"Se on vältettävä; siis jään."

"Taivaan tähden, menkää! Nouskaa seuraavaan kerrokseen, kunnes hän on palannut. Kun hän uskoo teidän olevan täällä, ei hän muualta hae. Heti kun hän on pistänyt tänne jalkansa, saatte kuulla minun vääntävän oven lukkoon kaksinkerroin. Silloin on miekkonen täällä vankina ja pistän avaimen taskuuni. Kun sitten astutte portaita alas, tappelen aikalailla, niin ettei hän jouda kuuntelemaan."

"Te olette viehättävä tyttö; näkemiin!"

"Näkemiin? Milloin?"

"Tänä yönä, jos teille sopii."

"Mitä ihmettä, tänä yönä! Oletteko hullu?"

"Totta vie, juuri tänä yönä! Onhan nyt oopperanaamiaiset!"

"Mutta huomatkaa, että jo on melkein sydänyö."

"Sen kyllä tiedän, mutta mitä siitä?"

"Täytyy kai olla dominopuku?"

"Beausire saa mennä hankkimaan, kun olette häntä kylliksi löylyttänyt."

"Oikein", sanoi Oliva nauraen.

"Ja tässä kymmenen louisdoria, millä vuokraatte pukutarpeita", sanoi vieras myös nauraen.

"Hyvästi, hyvästi, kiitos!"

Ja Oliva sysäsi häntä ulos portaille.

"Mutta kuulkaa, nyt hän alhaalla sulkee portin", huomautti vieras.

"Se on vain salpa sisäpuolella. Hyvästi nyt, hän tulee!"

"Mutta jos te satutte jäämään tappiolle, kuinka saan sen tietää?"

Oliva harkitsi silmänräpäyksen.

"Varmaankin teillä on palvelijoita?" sanoi hän.

"On ja voin panna niistä yhden akkunainne kohdalle."

"Hyvä, ja käskekää hänen pitää nokkaansa pystyssä, kunnes siihen tipahtaa kirjelippu."

"Kyllä, kyllä. Hyvästi!"

Tuntematon harppasi rappusia ylös. Siellä oli pimeä, ja Oliva huuteli Beausirelle kovalla äänellä, siten estäen kuulumasta uuden liittolaisensa askelia.

"Etkö jo tule sieltä, vimmattu?" kirkui hän Beausirelle, joka portaita myöten noustessaan vakavasti mietiskeli toisen kotiin niin hävyttömästi tunkeutuneen kuokkavieraan ruumiillista ja siveellistä etevämmyyttä.

Lopuksi hän ehti siihen kerrokseen, jossa Oliva odotti. Miekka oli tupessa, eikä keskustelusta tullut mitään. Oliva tarttui häntä hartioihin, sysäsi hänet eteiseen ja väänsi lukkoa kahteen kertaan kiinni, niinkuin oli luvannut.

Mennessään sivutse saattoi vieras kuulla taistelun alkaneen, ja siinä voitiin erottaa kajahtelevan soinnun nojalla, kuten orkesterissa, vaskisoittimet, ne erityiset lajit iskuja, joita arkipäiväisesti ja leikkiä laskien nimitetään korvapuusteiksi. Näihin liittyi huutoja ja haukkumista. Beausiren ääni riehui, Olivan kiehui. Suotakoon anteeksi tämä huono sanaleikki, mutta se on hyvä kuvaamaan asian laitaa.

"Todellakaan", sanoi tuntematon itsekseen, mennessään pois, "ei olisi uskonut, että tuo nainen, joka äsken niin säikähtyi rakastajansa tulosta, pystyy noin riivatusti puolustautumaan."

Mutta tuntematon ei viitsinyt jäädä kuuntelemaan, kuinka kahakka päättyisi.

"Se alkoi niin rajusti", tuumi hän, "että ratkaisun täytyy tulla pian."

Hän kääntyi nyt pienen Anjou-Dauphine kadun kulmasta, ja siellä hän tapasi odottelevat vaununsa, jotka olivat tälle ahtaalle kadulle menneet takaperin kuin vajaan.

Hän sanoi jonkun sanan eräälle palvelijalleen, joka heti lähti ja asettui vastapäätä Olivan akkunoita. Siinä oli vanhanaikaisen talon porttikäytävän yläpuolella pieni holvikaari, jonka sakeaan varjoon hänen sopi lymytä. Hän saattoi kätköstään nähdä valaistut akkunat ja varjokuvien liikkeistä päätellä, mitä sisällä tapahtui.

Nämä varjokuvat, jotka aluksi olivat kovin levottomia, tyyntyivät vähitellen, ja lopulta niistä näkyi vain yksi.

XX

KULTA

Akkunaverhojen takana oli tapausten kulku seuraava!

Ensin oli Beausire hämmästynyt siitä, että ovi kierrettiin lukkoon. Sitten hän hämmästyi siitä, että neiti Oliva kirkui niin kovaa, ja vielä enemmän siitä, ettei huoneeseen palatessaan enää tavannut tuimaa kilpailijaansa.

Beausire haki, uhkasi, huusi, sillä kun tuo mies lymysi, merkitsi se pelkoa, ja kun toinen pelkäsi, niin Beausire riemuitsi voitosta. Mutta Oliva pakotti hänet lopettamaan hakemisen ja vastaamaan kysymyksiin.

Nyt Beausire, jota oli pidelty koko pahasti, alkoi vuorostaan puhua kopeasti. Oliva, joka ei enää luullut pidettävän itseään syyllisenä, kun rikoksen meikki oli poissa, huusi niin kovaa, että Beausire häntä vaientaakseen pani tai ainakin koki panna kätensä hänen suulleen. Mutta siinä hän erehtyi; Oliva käsitti Beausiren rauhoittavan tempun aivan toiselta kannalta; Kasvojaan kohti nopeasti lähenevää kättä vastaan hän pani oman kätensä, joka oli yhtä nopea ja jäntevä kuin äskeisen tuntemattoman miekka.

Tämä käsi torjui äkkiä suuta uhkaavan vaaran, teki sitten kaarevan hyökkäyksen ja osui Beausiren poskelle. Beausire vastasi oikean kätensä sivuiskulla niin olan takaa, että Olivan molemmat kädet laskeutuivat ja vasen poski punastui huimasta läiskäyksestä.

Tämä osa keskustelua oli tullut tuntemattoman korviin hänen poistuessaan. Tällä tapaa alkanut selittely johtaa pikaiseen ratkaisuun. Mutta kuinka helppoa tahansa olisi esittää loppusuoritus, tarvitaan siihen draamallisuutta varten kuitenkin koko joukko valmistuksia.

Oliva vastasi Beausiren korvapuustiin raskaalla ja vaarallisella heittoaseella, porsliiniruukulla, mutta silloin Beausire huimi ympärilleen kepillä, joka murskasi muutamia kuppeja, typisti erään kynttilän ja lopuksi sattui Olivan olkapäähän.

Raivostuneena ryntäsi tämä nyt Beausiren kimppuun ja kuristi kurkusta. Miesparan oli hätäpuolustuksessa pakko tarttua siihen, mitä uhkaavasta Olivasta käsiinsä sai, ja niin hän repi hameen rikki. Tämä häväistys ja menetys vaikutti Olivaan niin, että hän hellitti otteensa ja tuuppasi Beausiren pitkälleen keskelle huonetta. Siitä Beausire kömpi pystyyn vihan vimmassa.

Mutta kun vihollisen arvo nousee siinä määrin, kuin hän osaa puolustautua, ja kun puolustus aina herättää voittajassakin kunnioitusta, niin Beausire, jossa oli herännyt suuri kunnioitus Olivaa kohtaan, jatkoi nyt suullista keskustelua siitä, mihin se oli katkennut.

"Sinä olet viheliäinen olento", sanoi hän. "Sinä hävität minut."

"Sinähän minut hävität", vastasi Oliva.

"Minäkö sinut hävittäisin, kun ei sinulla mitään ole!"'

"Sano, ettei minulla enää ole. Sano, että olet myynyt ja syönyt, juonut tai pelannut kaikki, mitä minulla oli."

"Ja sinä uskallat moittia köyhyyttäni!"

"Miksi sinä olet köyhä? Se on pahe."

"Kyllä minä sinut paheistasi parannan yhdellä ainoalla tempulla."

"Lyömälläkö?"

Ja Oliva heilutti raskaita hiilipihtejä, joiden näkeminen pakoitti Beausiren peräytymään.

"Ei siis enää muuta puuttunut, kuin että hankit itsellesi rakastajia."

"No minkä nimen sinä annat niille kurjille naikkosille, jotka istuvat viereesi pelipaikoissa, kun vietät siellä päivät ja yöt?"

"Minä pelaan elääksemme."

"Ja onnistut mainiosti; me kuolemme nälkään; ihana ammatti, totta vie!"

"Entä sinun? Kohta kun hamettasi revitään, täytyy sinun porata, kun ei ole varaa hankkia uutta hametta. On sekin korea ammatti, hitto soikoon!"

"Tuottavampi kuin sinun!" kirkaisi Oliva vimmastuneena, "ja tuossa on todistus!"

Hän kiskaisi taskustaan kourallisen kultarahoja ja paiskasi lattialle. Louisdorit alkoivat pyöriä kiekkoina ja kilistä lappeillaan; jotkut menivät piiloon huonekalujen alle, toiset jatkoivat helkkyvää menoaan perälle asti, ja muut pysähtyivät kuin uupuneina, jääden makaamaan, leimakuvien hohtaessa kuin tuliset kielet.

Kun Beausire kuuli tämän metallisateen helisevän huonekaluja ja lattiata vasten, valtasi hänet pyörtymys tai paremmin sanoen omantunnon vaiva.

"Louisdoreja, kahden louisdorin rahoja!" huudahti hän ällistyneenä.

Olivalla oli kourassaan uusi kasa samaa metallia, ja sen hän sinkautti vasten Beausiren kasvoja ja ojennettuja käsiä, niin että miestä ihan huikaisi.

"Huh, huh", toisti hän. "Onpa se Oliva rikas!"

"Siinä näet, mitä minun ammattini tuottaa", vastasi nainen kyynillisesti ja potkaisi aika lailla tohvelinsa kärjellä sekä lattialle valunutta kultaa että poimimaan polvistunutta Beausirea.

"Kuusitoista, seitsemäntoista, kahdeksantoista!" laski Beausire riemusta läähättäen.

"Kelvoton!" mutisi Oliva.

"Yhdeksäntoista, kaksikymmentä, kaksikolmatta."

"Konna!"

"Kolmekolmatta, neljäkolmatta, kuusikolmatta."

"Häpeämätön!"

Joko Beausire oli kuullut nämä haukkumiset tai muuten ruvennut häpeämään, yhdentekevä, mutta hän nousi seisaalle.

"Vai sillä tavalla", lausui hän niin vakavalla äänenpainolla, että se oli naurettavuudessaan verraton, "neitiseni tekee säästöjä riistämällä minulta senkin, mikä on ihan välttämätöntä!"

Oliva ei osannut hämillään mitään vastata.

"Niinpä siis", jatkoi veijari, "annat minun pitää rikkinäisiä sukkia ja kulunutta hatturäyskää, jonka vuori pörröttää risoina, ja piilotat kultarahoja kirstuusi. Mistä olet saanut nämä louisdorit? Niiden rippeiden myynnistä, joita minulla vielä oli, kun surullisen kohtaloni liitin sinuun."

"Senkin vintiö!" mutisi Oliva hiljaa ja loi häneen halveksivan silmäyksen, joka ei kuitenkaan säikähdyttänyt.

"Saat anteeksi", jatkoi Beausire, "et kitsauttasi, vaan säästäväisyytesi."

"Ja äsken olit lyödä minut kuoliaaksi!"

"Äsken olin oikeassa, nyt olisin väärässä."

"Miksi niin?"

"Koska nyt näkyy, että olet kelpo emännöitsijä ja kartutat talon varoja."

"Sen sanon, että sinä olet kelvoton heittiö!"

"No no, pikku Oliva!"

"Anna heti tuo kulta takaisin!"

"Jopa nyt jotakin, rakkaani!"

"Jollet anna, niin pistän sinut puhki omalla miekallasi."

"Oliva!"

"Annatko vai et?"

"En, Oliva, en ikinä anna pistää itseäni puhki."

"Älä hievahda, tai saat piston. Tänne rahat!"

"Lahjoita ne minulle!"

"Voi sinua kelvotonta! Sinä kerjäät, tahdot hyötyä huonon käytökseni hedelmistä! Ja tuommoistakin sanotaan mieheksi! Aina minä olen teitä halveksinut, kaikkia miehiä, kuuletko, vielä enemmän sitä, joka antaa, kuin sitä, joka ottaa vastaan."

"Antaja", vastasi Beausire vakavannäköisenä, "voi antaa, ja hän on onnellinen. Minäkin olen sinulle antanut, Nicole."

"Ei minua saa sanoa Nicoleksi."

"Anteeksi, Oliva! Tarkoitan, että minäkin olen sinulle antanut, kun jotakin oli."

"Semmoinen anteliaisuus! Pari hopeasolkea, kuusi louisdoria, kaksi silkkihametta, kolme kirjailtua nenäliinaa."

"Siinä on koko paljon, sotamieheltä."

"Vaiti! Soljet olit varastanut joltakin toiselta, jotta voisit minulle antaa; louisdorit olit lainannut etkä velkaasi koskaan maksanut, ja ne silkkihameet…"

"Oliva, Oliva!"

"Anna rahani takaisin!"

"Paljonko niistä tahdot?"

"Kahta vertaa enemmän."

"Olkoon menneeksi", vastasi Beausire. "Minä lähden Bussykadulle pelaamaan ja tuon sinulle, en kahta vertaa, vaan viisi sen vertaa takaisin."

Hän astui pari askelta ovea kohti. Oliva tarttui hänen takkinsa kovin hauraaseen liepeeseen.

"Kas niin", sanoi Beausire, "nyt meni takkini rikki."

"Sitä parempi, sittenhän saat uuden."

"Se maksaa kuusi louisdoria, Oliva, kuuletko? Mutta Bussykadulla eivät pankinpitäjät ja vastapelaajat onneksi ole kovin tarkkoja pukuasioissa."

Oliva tarttui tyyneesti toiseen liepeeseen ja repi sen irti.

Nyt Beausire raivostui.

"Penteleen riiviö!" kirkaisi hän. "Tekeekö mielesi päästä hengestäsi? Tällä tapaa se hullu minut riisuu putipuhtaaksi. Nyt en enää kehtaa mennä ulos."

"Päinvastoin saat heti paikalla mennä."

"Sepä kumma, ilman takkia!"

"Panet päällesi talvitakin."

"Joka on rikki ja paikattu."

"Sama se; ellei sovi, niin älä ota sitä, mutta asialle sinun pitää mennä."

"Enkä mene."

Oliva otti taskustaan ne kultarahat, jotka hänellä vielä oli noin neljäkymmentä louisdoria, ja helisteli niitä kämmentensä välissä. Beausire oli menettää järkensä; hän polvistui vielä kerran ja sanoi:

"No käske, käske!"

"Sinun pitää juosta Capucin-Magiqueen, Seine-kadun varrelle. Sieltä saa ostaa dominoita naamiohuveihin."

"No niin!"

"Osta minulle täysi dominopuku, myös naamio ja sukat samaa väriä."

"Hyvä."

"Itsellesi ostat mustan, minulle valkoisen, satiinia."

"Kyllä, kyllä."

"Ja aikaa saat vain kaksikymmentä minuuttia."

"Mennäänkö huveihin?"

"Mennään."

"Ja sitten viet minut bulevardille illallista syömään?"

"Tietysti, mutta yhdellä ehdolla."

"Sano, sano!"

"Että tottelet."

"No tietysti, aina!"

"Koeta nyt näyttää intoasi."

"Mutta rahat niihin ostoksiin…"

"Onhan sinulla viisikolmatta louisdoria."

"Minullako viisikolmatta louisdoria? Mitä tarkoitat?"

"Niitä, jotka keräsit lattialta."

"Oliva, Oliva, tuo ei ole sinun puoleltasi kaunista."

"Kuinka niin?"

"Sinähän olit jo antanut ne minulle."

"En minä väitä, ettet niitä saa, mutta jos nyt heti ne antaisin, et sinä tulisi takaisin. Mars siis asialle ja palaa pian!"

"Oikeassa olet, hitto vie!" sanoi veijari hieman nolona. "En minä aikonutkaan palata."

"Viisikolmatta minuuttia aikaa, kuuletko?" huusi Oliva.

"Kuulen kyllä ja lähden."

Juuri tällä hetkellä se palvelija, joka vaani komerossa vastapäätä akkunoita, näki toisen varjokuvan katoavan. Tällöin näet lähti Beausire ulos, yllä liepeetön takki, jonka takana miekka kieppui julkeasti, ja liivien alta pursusi paita esille kuin Ludvig XIII:n aikoina.

Sillä välin kun tyhjäntoimittaja kiirehti Seine-kadulle, kirjoitti Oliva kiireesti paperipalalle seuraavat sanat, jotka lyhyesti kuvasivat tapausten menoa:

"Rauha on tehty, jako suoritettu, huvit hyväksytty. Kello kaksi olemme oopperassa; minulla on yllä valkoinen domino ja vasemmalla olalla sininen silkkinauha."

Sitten Oliva kiersi paperin porsliiniruukun murusen ympärille, pisti päänsä ulos akkunasta ja heitti pikku mytyn kadulle. Palvelija syöksähti saaliin kimppuun, sieppasi sen ja poistui kiireesti.

Jokseenkin varmaa on, ettei Beausire viipynyt asialla kauempaa kuin puolituntia, ja palatessaan hänellä oli mukanaan kaksi räätälinoppilasta, jotka kahdeksantoista louisdorin hinnasta luovuttivat kaksi erinomaisen aistikasta dominopukua, jollaisia valmistettiin Capucin-Magiquessa, etevän ammattimiehen, hänen majesteettinsa kuningattaren hovihankkijan työpajassa.

XXI

ERIKOISASUNTO

Rouva de la Motte jäi meiltä Mesmerin talon portille katselemaan kuningattaren vaunuja, jotka poistuivat nopeasti.

Kun niitä ei enää näkynyt, kun niiden jyrinää ei enää kuulunut, nousi Jeanne takaisin vuokravaunuihinsa ja palasi kotiin ottaakseen ylleen dominopuvun ja verhotakseen kasvonsa uudella naamiolla, ja samalla hänen teki mieli ottaa selville, oliko poissa ollessa sattunut mitään uutta.

Rouva de la Motte aikoi tänä hyväenteisenä yönä saada virkistystä päivän monista mielenliikutuksista. Hän oli näet päättänyt kerrankin, itsenäinen kun oli, mennä omin päin nauttimaan aavistamattomien seikkailujen suloa. Mutta jo ensi askeleella tuli vastus, kun hän oli astumaisillaan sille tielle, joka vilkkaista, kauan pidättyneistä luonteista tuntuu niin houkuttelevalta, sillä portinvartijan luona häntä odotti harmaapukuinen palvelija.

Tämä oli Rohanin prinssin väkeä ja toi hänen korkea-arvoisuudeltaan kirjelipun, joka oli laadittu seuraavaan muotoon:

'Rouva kreivitär!

Varmaankaan ette ole unohtanut, että meidän on yhteisesti neuvoteltava eräistä asioista. Kenties muistinne on lyhyt mutta minä en unohda sitä, mikä on minua miellyttänyt. Minulla on kunnia odottaa teitä siellä, minne kirjeen tuoja teidät saattaa, jos suvaitsette lähteä.'

Allekirjoituksena oli papillinen risti.

Rouva de la Motte harmistui aluksi tästä vastuksesta, mutta hetkisen mietittyään teki nopean päätöksen, kuten hänen tapansa oli.

"Nouskaa ajurini viereen", sanoi hän harmaatakkiselle, "tai antakaa hänelle osoite."

Palvelija nousi ajurin viereen, rouva de la Motte vaunuihin.

Kymmenessä minuutissa jouduttiin Saint-Antoinen esikaupungin alkupäähän, erään syvänteen laidalle, joka oli äskettäin täytetty. Siellä oli suurten puiden suojassa, jotka olivat yhtä vanhoja kuin koko esikaupunki, kaikkien silmiltä kätkössä, muuan niistä siroista taloista, joita Ludvig XV:n aikana rakennettiin ulkoasultaan edellisen vuosisadan maun mukaisiksi, mutta sisältä noudattaen oman vuosisadan verratonta mukavuutta. Kun oli pysähdytty tämän rakennuksen eteen, mutisi kreivitär:

"Oh, tuohan on sellainen erikoisasunto! Ylhäisen prinssini puolelta se on luonnollista, mutta Valois-suvun jäsenelle nöyryyttävää. Olkoon!"

Tämä sana, josta alistuvaisuus on tehnyt huokauksen ja maltittomuus huudahduksen, ilmaisi kaiken sen jäytävän kunnianhimon ja narrimaisen halun, mitä hänen mielessään oli. Mutta kohta kun hän oli astunut kynnyksen poikki, oli hän myös selvillä, kuinka käyttäytyisi.

Hänet saatettiin huoneesta huoneeseen, yllätyksestä yllätykseen, kunnes tultiin pieneen, erinomaisen aistikkaaseen ruokasaliin. Siellä hän tapasi kardinaalin yksinään, odottamassa, selaillen joitakin lentokirjasia, hyvin niiden häväistyskirjoitusten näköisiä, joita näihin aikoihin sateli tuhansittain, kun tuuli kävi Englannista tai Hollannista. Nähdessään rouva de la Motten kardinaali nousi.

"Ahaa, jopa te tulitte! Kiitos, kreivitär", sanoi hän, lähestyen suutelemaan kreivittären kättä.

Mutta tämä peräytyi ylenkatsovan ja loukkaantuneen näköisenä.

"Mitä nyt?" kysyi kardinaali. "Mikä teitä vaivaa, madame?"

"Ette kaiketi ole tottunut, monseigneur, näkemään sellaista ilmettä niiden naisten kasvoilla, joita teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee kutsua tänne?"

"Mutta, hyvä kreivitär…"

"Nyt olemme teidän erikoisasunnossanne, eikö niin, monseigneur?" sanoi kreivitär katsellen halveksivasti ympärilleen.

"Kuulkaapa, kreivitär…"

"Olin toivonut, monseigneur, että suvaitsitte muistaa, missä säädyssä olen syntynyt, ja että myös muistaisitte, että vaikka Jumala on määrännyt minut köyhäksi, hän on kuitenkin sydämeeni jättänyt säätyni mukaisen ylpeyden."

"Kas niin, kas niin, kreivitär, olin luullut teitä järkeväksi naiseksi", vastasi kardinaali.

"Te näytte, monseigneur, sanovan järkeviksi naisiksi niitä, jotka huoleti nauravat kaikelle, vieläpä häpeällekin; sellaisille naisille olen ainakin minä, suokaa se anteeksi, tottunut antamaan toisen nimen."

"Ei, kreivitär, nyt erehdytte. Järkeväksi sanon jokaista naista, joka kuuntelee, mitä toinen sanoo, taikka ei puhu, ennenkuin on kuunnellut."

"Olkaa niin hyvä ja puhukaa."

"Minulla on puhumista teille vakavista asioista."

"Ja sitä varten olette käskenyt saattaa minut ruokasaliin!"

"Juuri niin; vai olisiko teistä parempi, että odottaisin teitä naistenhuoneessa, kreivitär?"

"Ero on hieno."

"Niinpä luulisin, kreivitär."

"Ei siis ole muusta puhe kuin illallisesta monseigneurin seurassa?"

"Ei muusta."

"Teidän korkea-arvoisuutenne saa olla siitä varma, että osaan tätä kunniaa pitää asianmukaisessa arvossa."

"Laskette leikkiä, madame!"

"En, vaan nauran."

"Todellako?"

"Niin. Vai tahdotteko mieluummin, että suutun? Teillä näkyy olevan kärtyinen mielenlaatu, monseigneur."

"Nauru on teissä niin viehättävää, enkä mitään sen hartaammin halua kuin aina nähdä teidän nauravan. Mutta nyt ette naura. Ei, ei, vihaa siellä on, noiden kauniiden huulten takana, jotka näyttävät hampaita."

"Ei vähääkään, monseigneur, ja ruokasali rauhoittaa minut täydellisesti."

"No vihdoinkin!"

"Ja toivoakseni syötte hyvällä ruokahalulla."

"Tietysti minun puolestani; entä te?"

"Minulla ei ole nälkä."

"Kiellättekö siis minut syömästä, madame?"

"Nyt en ymmärrä."

"Ajatteko minut pois?"

"Mitä oikeastaan tarkoitatte?"

"Kuulkaapa, hyvä kreivitär."

"Kuuntelen kyllä."

"Jos olisitte vähemmän vimmastunut, niin sanoisin, että teidän sopii olla kuinka tahdotte, sillä aina te pysytte viehättävänä; mutta kun joka ainoa kohteliaisuus uhkaa viedä siihen, että minulle sanotaan hyvästi, niin koetan hillitä itseäni."

"Teilläkö se vaara, että sanotaan hyvästi? Suokoon teidän korkea-arvoisuutenne anteeksi, mutta teitä käy mahdottomaksi ymmärtää."

"Ja kuitenkin kaikki on niin läpikuultavan kirkasta."

"Älkää pahastuko sokeudestani, monseigneur."

"Kun pari päivää sitten kävin luonanne, näytti minusta siltä, että teillä on vastuksia. Asuntonne tuntui teistä varsin sopimattomalta arvoonne ja nimeenne nähden. Se seikka pakotti minut viipymään vain vähän aikaa, ja senvuoksi tekin olitte minua kohtaan kylmähkö. Silloin ajattelin, että jos jälleen pääsette sopivaan ympäristöön, ominaisiin oloihinne, merkitsisi se samaa kuin jos vapautuisi lintu, jota luonnontutkija pitää ilmapumpun alla."

"Ja silloin?" kysyi kreivitär hätäisenä, sillä hän alkoi jo käsittää.

"Silloin, ihana kreivitär, jotta voisitte minut ottaa vastaan peittelemättä, jotta minäkin voisin käydä luonanne saattamatta huonoon valoon itseäni taikka teitä…"

Kardinaali katseli kreivitärtä tuikeasti.

"Niin, sitten?" kysyi tämä.

"Niin olen toivonut, että suvaitsisitte ottaa vastaan tämän pienoisen talon. Tämä ei ole minun asuntoni, kaikkein vähimmin erikoisasunto."

"Ottaisin vastaan, minäkö? Ja sen te lahjoittaisitte, monseigneur!" huudahti kreivitär, jonka sydän sykki ylpeydestä ja ahneudesta.

"Tosin se on vähän; mutta jos enempää tarjoisin, ette huolisi."

"En enempää enkä vähempää, monseigneur", sanoi kreivitär.

"Mitä sanotte, kreivitär?"

"Sanon että minun on mahdotonta ottaa sellaista lahjaa vastaan."

"Mahdotonta! Ja miksi?"

"Siksi vain, että se on mahdotonta."

"Älkää sitä sanaa lausuko minun lähelläni, kreivitär."

"Miksi ei?"

"Siksi, etten minäkään sitä usko teidän lähellänne."

"Monseigneur!…"

"Talo on omanne, madame, avaimet ovat tuolla, kullatulla hopealautasella. Kohtelen teitä kuin olisitte linnan valloittaja. Tuntuuko sekin nöyryytykseltä?"

"Ei, mutta…"

"Ottakaa siis vastaan."

"Monseigneur, olenhan jo sanonut."

"Mutta kirjoitattehan te, madame, eläkeanomuksia ministereille; otatte kahdelta oudolta naiselta vastaan sata louisdoria…"

"Ah, monseigneur, se on aivan eri asia. Se, joka ottaa vastaan…"

"Se velvoittaa antajaa, kreivitär", sanoi prinssi ylevästi. "Huomatkaa, olen odottanut teitä täällä ruokasalissanne enkä ole edes nähnyt naistenhuonetta, saleja tai muita huoneita, mutta luulen, että nekin täällä ovat kunnossa."

"Anteeksi, monseigneur, sillä te pakotatte minut tunnustamaan, ettei voi olla hienotuntoisempaa miestä kuin te olette." Ja kreivitär, hillittyään itseään näin kauan, punastui riemusta ajatellessaan, että saisi sanoa: minun taloni. Huomattuaan sitten prinssin ilmeestä viehättyvänsä ehkä liiaksikin hän peräytyi hiukan ja sanoi:

"Pyydän teitä, monseigneur, tarjoamaan minulle illallista."

Kardinaali heitti yltään viitan, jota oli tähän asti pitänyt, siirsi kreivittärelle tuolin ja ryhtyi suorittamaan hovimestarin tehtäviä vierailupuvussa, joka sopi hänelle mainiosti. Kohta oli illallinen valmiina pöydällä. Sillä välin kun palvelijat kulkivat etuhuoneessa, oli Jeanne taas pannut kasvoilleen naamion.

"Oikeastaan pitäisi minun olla naamioitu", sanoi kardinaali, "sillä te olette kotonanne, oman väkenne piirissä, minähän täällä olen vieras."

Jeanne alkoi nauraa, mutta piti silti naamionsa. Ja vaikka hän oli tukehtua ilosta ja hämmästyksestä, osoitti hän pitävänsä myös ateriaa arvossa.

Kuten jo olemme useat kerrat huomauttaneet, oli kardinaali yleväsydäminen ja hyvin älykäs mies. Pitkällinen tottumus Euroopan sivistyneimpien hovien elämään, niiden hovien, joita ohjasivat kuningattaret, tottumus naisiin, jotka tähän aikaan tosin sekoittivat, mutta usein myös ratkaisivat poliittisia kysymyksiä, tämä kokemus, niin sanoaksemme periytynyt veressä ja omien tutkimusten avulla monin verroin kartutettu, kaikki nämä sekä nykyään että jo silloin harvinaiset ominaisuudet tekivät prinssistä sellaisen miehen, josta toisten valtiomiesten, hänen kilpailijainsa, samoinkuin hänen rakastajattarensa oli perin vaikea päästä selville.

Hänen miellyttävä sävynsä ja erinomainen kohteliaisuutensa olivat kuin haarniska, jota ei mikään pystynyt raapaisemaankaan.

Hän luuli myös olevansa Jeannea paljon etevämpi. Tämä pöyhkeän vaatelias maalaisnainen, joka ei väärällä ylpeydelläänkään osannut salata ahneuttaan, näytti hänestä olevan helppo valloittaa, ja haluttavaksi tuon naisen teki kaiketi kauneus, äly tai jokin muu yllyttävä viehätys, joka paljon enemmän vaikuttaa yltäkyllin nauttineisiin kuin kokemattomiin miehiin. Tällä kertaa kardinaali, joka muuten sai helpommin selville muiden ajatukset, kuin salli omiensa tulla ilmi, kenties erehtyi, mutta se johtui siitä, ettei Jeanne, niin kaunis kuin olikin, herättänyt hänessä epäluuloja.

Ja juuri tästä koitui niin etevän miehen tappio. Hän ei ainoastaan heittäytynyt heikommaksi kuin oli, vaan rupesi kääpiöksi. Maria Teresian ja Jeanne de la Motten välillä oli niin suuri ero, ettei tämänkaltainen Rohan viitsinyt taistella. Ja kun taistelu kerran oli alkanut, varoi Jeanne, joka tunsi näennäisen heikommuutensa, ilmaisemasta todellista etevämmyyttään. Hän oli yhä olevinaan maalaiskeimailija, tekeytyi typeräksi ja piti siten levossa vastustajaansa, joka luotti voimaansa ja siis heikosti hyökkäsi.

Kardinaali oli kreivittäressä yllättänyt kaikki ne tunteet, joita tämä ei voinut pidättää näkymästä, ja luuli hänen siis olevan lahjasta hyvinkin ihastunut. Ihastus olikin suuri, sillä lahja oli sekä toiveita että pyyteitäkin suurempi. Mutta kardinaalilta jäi huomaamatta, että hän itse oli liian vähäpätöinen tyydyttämään Jeannen kaltaisen naisen kunnianhimoa ja ylpeyttä, tässä kun ihastuksen haihduttivat yhä uudet, edellisten sijalle välittömästi tulleet halut.

"Kun siis olette allekirjoittanut sopimuksen minun kanssani", sanoi kardinaali, kaataen kreivittärelle kyprolaisviiniä pieneen, kultatähdillä koristettuun kristallipikariin, "niin älkää enää olko minulle nyreissänne, kreivitär!"

"Minä nyreissäni! En suinkaan."

"Otatte siis minut täällä joskus vastaan ilman kovin suurta vastenmielisyyttä?"

"Koskaan en voisi olla niin kiittämätön, että unohtaisin teidän olevan täällä kotonanne, monseigneur."

"Kotonani! Hassutusta!"

"Ei, ei, vaan kotonanne, ihan kotonanne."

"Jos väitätte vastaan, niin varokaa!"

"No mitä sitten tapahtuu?"

"Panen teille toiset ehdot."

"Saatte itse olla varuillanne."

"Mistä?"

"Kaikesta."

"Sanokaa."

"Olenhan kotonani."

"Ja…"

"Ja jos huomaan ehtonne kohtuuttomiksi, kutsun palvelijat apuun."

Kardinaali alkoi nauraa.

"Siinä näette", sanoi Jeanne.

"En näe niin mitään", vastasi kardinaali.

"Kyllä te näette, että teitte minusta pilaa!"

"Kuinka niin?"

"Naurattehan…"

"Kyllä se tuntuu olevan nyt paikallaan."

"Juuri niin, paikallaan, sillä jos kutsuisin väkeäni, ei kukaan tottelisi."

"Kyllä tottelisivat, vaikka piru veisi!"

"Hyi, monseigneur!"

"Mitä olen tehnyt?"

"Kirositte, monseigneur."

"Täällä en enää ole kardinaali. Nyt olen teidän luonanne, se on: oikein hauskalla päällä."

Ja hän purskahti taas nauramaan.

"Varmaankin hän on erinomainen mies", ajatteli kreivitär.

"Asiasta toiseen", sanoi kardinaali äkkiä, ikäänkuin olisi mieleen johtunut jokin kaukainen ajatus, "mitä te viimeksi oikein kerroitte kahdesta hyväntekeväisyysnaisesta, joistakin saksalaisista?"

"Niistäkö, joilta minun luokseni jäi se muotokuvalipas?" kysyi Jeanne, joka nyt, nähtyään kuningattaren, oli varuillaan.

"Juuri niistä, joilla oli muotokuva."

"Monseigneur", vastasi rouva de la Motte katsellen kardinaalia, "lyön vaikka vetoa, että te tunnette heidät yhtä hyvin kuin minä ja paremminkin."

"Minäkö? Nyt te, kreivitär, teette minulle vääryyttä. Ettekö näkynyt haluavan saada tietää, keitä he ovat?"

"Tietysti, ja tottahan on luonnollista, että tekee mieli tuntea hyväntekijänsä."

"No, jos tietäisin heidän nimensä, niin olisin jo ilmoittanut teille."

"Herra kardinaali, sanon vieläkin, että te tunnette ne naiset."

"En."

"Jos yhä kiellätte, niin sanon teitä valehtelijaksi."

"Silloin kostan herjauksen."

"Saanko kysyä, kuinka?"

"Syleilemällä teitä."

"Kuulkaapa, herra lähettiläs Wienin hovissa ja keisarinna Maria Teresian hyvä ystävä, minusta tuntuu, että jos muotokuva on vähänkin näköinen, teidän olisi siinä pitänyt nähdä ystävänne kuva."

"Mitä sanotte? Vai olisiko se todella ollut Maria Teresian kuva?"

"Koettakaa olla olevinanne tietämätön, herra valtiomies!"

"Olkoon sitten. Mutta jos se olikin Maria Teresian kuva ja jos olisinkin sen tuntenut, minne me siitä pääsemme?"

"Kun olitte tuntenut Maria Teresian muotokuvan, on teissä varmaankin herännyt jokin arvelu, keitä ne naiset lienevät, joiden hallussa on semmoinen kuva."

"Mutta miksi te vaaditte, että minun pitää se tietää?" kysyi kardinaali jokseenkin levotonna.

"No siksi, ettei ole tavallista nähdä äidin kuvaa, sillä huomatkaa tarkoin, se muotokuva on äidin eikä keisarinnan, kenenkään muun kuin…"

"Jatkakaa."

"Kuin tyttären käsissä."

"Kuningattaren!" huudahti Ludvig de Rohan, saaden äänensä niin luontevan hämmästyneeksi, että se eksytti Jeannea. "Olisiko hänen majesteettinsa käynyt teidän luonanne?"

"Ettekö todella aavistanut, että se oli hän?"

"Taivaan nimessä, en vähääkään", vastasi kardinaali täysin viattomalla äänenpainolla. "Unkarissa on tavallista, että hallitsijan muotokuvat kulkevat suvusta sukuun. Niinpä esimerkiksi, vaikken minä ole Maria Teresian poika tai tytär tai edes sukulainen, on minullakin hänen muotokuvansa taskussani."

"Teilläkö, monseigneur?"

"Kas tässä", sanoi kardinaali kylmästi ja veti taskustaan nuuskarasian, jota näytti hämmästyneelle Jeannelle.

"Tästä näette", lisäsi hän, "että kun minulla on tämä muotokuva, vaikkei minulla ole, kuten jo sanoin, kunniaa kuulua keisarilliseen perheeseen, niin on joku saattanut sen unohtaa luoksenne, silti olematta Itävallan hallitsijasuvun jäsen."

Jeanne oli vaiti. Hänellä oli hyvät taipumukset valtioviisauteen, mutta ei vielä käytännöllistä kokemusta.

"Teidän mielestänne siis", jatkoi prinssi Ludvig, "luonanne käynyt nainen on kuningatar Marie Antoinette?"

"Niin, ja hänen mukanaan oli toinen nainen."

"Polignacin herttuatar?"

"En tiedä."

"Lamballen prinsessa?"

"Se oli nuori, hyvin kaunis ja vakavan näköinen."

"Kenties neiti de Taverney?"

"Mahdollisesti, mutta minä en tunne häntä."

"Jos hänen majesteettinsa on käynyt luonanne, voitte olla varma, että kuningatar teitä suosii. Se on aimo askel onneanne kohti."

"Sen uskon minäkin, monseigneur."

"Suokaa kysyä erästä asiaa: oliko hänen majesteettinsa antelias?"

"Hän antoi minulle sata louisdoria."

"Kah! Hänen majesteettinsa ei ole rikas, varsinkaan nykyään."

"Kiitollisuuteni täytyy olla sitä suurempi."

"Osoittiko hän teille erityistä myötätuntoa?"

"Kyllä, aivan ilmeisesti."

"Kaikki on siis hyvällä alulla", sanoi kardinaali miettiväisenä, ja unohtaen suojatin, ajatellen vain suojelijaa. "Teidän tarvitsee toimittaa enää vain yksi asia."

"Mikä se on?"

"Hankkia pääsy Versaillesiin."

Kreivitär hymyili.

"Niin, älkäämme sitä itseltämme salatko, kreivitär, siinä se pulma vasta tulee."

Kreivitär hymyili uudestaan, mutta merkitsevämmin kuin ensi kerralla. Kardinaali veti myös suunsa hymyyn ja sanoi!

"Tosiaankin te maalaiset olette kaikesta niin varmat ettekä osaa epäillä. Kun olette nähneet Versaillesissa ristikkoporttien aukenevan ja ihmisten kulkevan portaita ylös, niin kuvittelette, että kuka tahansa voi astua noista porteista ja nousta noita portaita. Oletteko nähnyt kaikki ne pronssimarmori- ja lyijyhirviöt, jotka koristavat Versaillesin puistoja ja penkereitä?"

"Olen kyllä, monseigneur."

"Siellä on sadottain siivekkäitä hevosia, kimairoja, gorgoneja, peikkoja ja muita kammottavia petoja. Mutta kuvitelkaa, että ruhtinasten ja heidän hyvien tekojensa välillä on eläviä petoja, kymmentä vertaa häijympiä kuin ne tekaistut, joita olette nähnyt puutarhan kukkien ja ohikulkijain välillä."

"Teidän korkea-arvoisuutenne auttanee minua pääsemään noiden hirviöiden välitse, jos ne sulkisivat minulta tien."

"Kyllä koetan, mutta vaikeaksi se arvatenkin käy. Ja pankaa mieleenne, jos mainitsette nimeni, jos paljastatte taikakeinonne, ei se parin käynnin jälkeen teitä enää auttaisi vähääkään."

"Onneksi", sanoi kreivitär, "minulla on siinä kohden apuna kuningattaren välitön suojelus, ja jos Versaillesiin joudun, pääsen sinne oikealla avaimella."

"Mikä avain se on, kreivitär?"

"Se on minun salaisuuteni, herra kardinaali… Ei, sanoin väärin; jos se olisi vain minun salaisuuteni, ilmoittaisin teille, koska en tahdo mitään salata niin herttaiselta suojelijaltani."

"On siis jokin este, kreivitär?"

"Valitettavasti, monseigneur, en voi sitä ilmaista. Kun se ei ole minun salaisuuteni, niin olen vaiti. Tyytykää vain siihen tietoon, että…"

"Että mitä?"

"Että huomenna menen Versaillesin, että minut otetaan vastaan ja kaikesta päättäen oikein suosiollisesti, monseigneur."

Kardinaali katseli nuorta naista, jonka itsevarmuus tuntui hänestä olevan illallisen ensi höyryjen vaikutusta.

"Sittenpä nähdään, kreivitär", sanoi hän nauraen, "pääsettekö sisään."

"Oletteko ehkä niin utelias, että panette jonkun minua vaanimaan?"

"Varmasti."

"Sittenkään en peruuta sanojani."

"Olkaa huomisesta alkaen varuillanne. Huomatkaa vielä, että teidän on kunnia-asia päästä Versaillesiin."

"Niin, arkihuoneisiin, monseigneur."

"Vakuutan teille, kreivitär, että minun nähdäkseni olette elävä arvoitus."

"Joku niistä pikku hirviöistä, joita on Versaillesin puistossa?"

"Kaiketi pidätte minua miehenä, jolla on makua?"

"Luonnollisesti."

"No niin, kun näette minut tässä jalkainne juuressa pitelemässä ja suutelemassa kättänne, niin ette voine enää uskoa, että kosken huulillani käpälää tai kädelläni suomuista kalanpyrstöä."

"Pyydän teitä, monseigneur, muistamaan", sanoi Jeanne kylmästi, "etten ole mikään ompelijatar tai oopperatyttö; että olen oma itseni, kun elän erilläni miehestäni, ja että, kun pidän itseäni minkä tahansa miehen vertaisena tässä valtakunnassa, voin sitten, kun mieleni niin tekee, vapaasti ja omasta halusta suoda rakkauteni sille miehelle, joka on osannut minua miellyttää. Pitäkää minua siis hiukan arvossa, niin osoitatte samalla arvonantoa sille aatelille, johon molemmat kuulumme."

Kardinaali nousi.

"Vai niin", sanoi hän, "tahdotteko siis, että rakastaisin teitä täydellä todella?"

"Sitä en sano, herra kardinaali, mutta omasta puolestani tahdon teitä rakastaa. Uskokaa, että kun se hetki tulee, jos se tulee, niin aavistatte sen helposti. Ja ellette huomaisi, niin huomautan teille, sillä pidän itseäni kyllin nuorena ja siedettävänä, jottei tarvitse hävetä, vaikka astuisinkin ensi askeleen. Kunniallinen mies ei hylkää minua."

"Kreivitär", sanoi kardinaali, "vakuutan teille, että jos asia riippuu vain minusta, niin tulette minua rakastamaan."

"Saadaan nähdä."

"Onhan teissä jo ystävyyttä minua kohtaan!"

"Enemmänkin."

"Todella? Silloin olemme jo puolitiessä."

"Älkäämme mitatko matkaa sylikaupalla, vaan astukaamme."

"Te olette sellainen nainen, jota ihailisin, jos…"

Ja hän huokasi.

"Jota ihailisitte… jos…" sanoi Jeanne hämmästyen.

"Jos sallisitte", riensi kardinaali vastaamaan.

"Kenties sen sallinkin sitten, kun onni on hymyillyt minulle niin kauan, että jäätte liian hätäisesti lankeamatta jalkaini juureen ja liian aikaisin suutelematta käsiäni."

"Mitä tarkoitatte?"

"Sitä, kun olen yläpuolella avustustanne, siiloin ette enää luule, että jonkin edun vuoksi toivon teidän käyvän luonani, silloin ajattelette minusta parempaa, se on voittoni eikä teillekään, monseigneur, tappioksi."

Hän nousi nyt taas, sillä hän oli istuutunut paremmin esittääkseen siveellisiä periaatteitaan.

"Siinä tapauksessa", sanoi kardinaali, "kiedotte minut mahdottomuuksiin."

"Kuinka niin?"

"Estätte minua mielistelemästä teitä."

"En ollenkaan. Eikö naista mielistellä muulla tapaa kun polvistumalla ja sormia hypistelemällä?"

"No aletaan kiireesti, kreivitär. Mitä siis sallitte?"

"Kaikki, mikä sopii minun makuuni ja velvollisuuksiini."

"Vai niin! Tehän panette kaksi niin epämääräistä rajaa kuin suinkin."

"Teiltä oli väärin minut keskeyttää, monseigneur, kun aioin juuri lisätä kolmannen."

"Hyvä Jumala, minkä?"

"Oikkuni."

"Nyt olen hukassa."

"Peräydytte?"

Tällä hetkellä kardinaali noudatti vähemmän sisällistä vakaumustaan kuin uhittelevan lumoojattaren viehätystä.

"En", sanoi hän, "minä en peräydy."

"Ette pelkää velvollisuuksiani?"

"Enkä makuanne tai oikkujanne."

"Voitteko todistaa?"

"Puhukaa."

"Aion mennä tänä iltana oopperanaamiaisiin."

"Se on oma asianne, kreivitär. Olettehan vapaa kuin taivaan lintu, enkä ymmärrä, mikä teitä estäisi sinne menemästä."

"Malttakaa. Kuulitte vain puolet siitä, mitä tahdon. Toinen puoli on se, että teidänkin pitää tulla sinne."

"Minäkö naamiohuveihin… oho, kreivitär!"

Ja kardinaali teki liikkeen, joka olisi tavallisella ihmisellä ollut mitätön, mutta tämänluontoisen Rohanin tekemäksi oli koko ponnahdus.

"Kas noin, te jo haluatte minua miellyttää!" sanoi kreivitär.

"Kardinaali ei käy naamiohuveissa; se olisi samaa kuin jos ehdottaisin teille, että menisitte… tupakkahuoneeseen."

"Ei suinkaan kardinaali myöskään tanssi?"

"Eipä juuri."

"Mistä ihmeestä minä olen lukenut, että kardinaali Richelieu kerran tanssi sarabandia?"

"Niin, Anna Itävaltalaisen edessä", tuli prinssi myöntäneeksi.

"Kuningattaren edessä, se on totta", toisti Jeanne katsellen häntä tiukasti. "Ehkä tekin tanssisitte kuningattaren mieliksi…"

Prinssi ei voinut olla punastumatta, niin taitava ja väkevä kuin olikin. Ilkamoitseva nainen lienee joko säälinyt hänen nolouttaan tai huomannut itselleen edullisemmaksi, ettei sitä pitkitetä, koska riensi lisäämään:

"Enkö loukkaantuisi, kun kuultuani teiltä niin monta vakuutusta, näen teidän pitävän itseäni vähemmässä arvossa kuin kuningatarta, silloin, jos teidän pitäisi dominon ja naamion kätkemänä osoittaa minulle kohteliaisuutta, josta olisin iäti kiitollinen, ja astua sielussani sellainen jättiläisaskel, jota ei mitattaisi sillä tapaa kuin äsken oli puhe?"

Onnellisena siitä, että oli päässyt niin vähällä, ja varsinkin siitä, että Jeannen viekkaus salli hänen aina päästä voitolle jokaisen ajattelemattoman purkauksen jälkeen, tarttui kardinaali nopeasti kreivittären käteen, puristi sitä ja sanoi:

"Teidän tähtenne alistun mahdottomaankin."

"Kiitos, monseigneur. Sellaisen uhrauksen tehnyt mies on minulle hyvin arvokas ystävä. Mutta nyt, kun olette raskaaseen työhön suostunut, lasken teidät siitä vapaaksi."

"Ei suinkaan; työpalkkansa on ansainnut vain se, joka myös on työn suorittanut. Seuraan teitä, kreivitär, mutta dominopuvussa."

"Ajetaan Saint-Denisin kadulle, joka on lähellä oopperaa; siellä menen naamioituna erääseen myymälään ja ostan teille dominon ja naamion, jotka sitten panette vaunuissa päällenne."

"Tiedättekö, kreivitär, se on sukkela tuuma!"

"Oi, monseigneur, te olette minulle niin hyvä, että todellakin joudun hämille… Mutta nyt johtuu mieleeni, ehkä teidän korkea-arvoisuutenne voisi Rohanin hotellista löytää dominon, joka olisi paremmin mieleenne kuin se, minkä minä ostan."

"Nyt te, kreivitär, olette sietämättömän häijy. Jos menen naamiohuveihin, niin saatte olla varma eräästä asiasta…"

"Mistä, monseigneur?"

"Että minusta tuntuu olo siellä yhtä oudolta kuin teistä, jos sattuisitte joskus syömään illallista kahden kesken muun miehen kuin omanne kanssa."

Jeanne tunsi, ettei siihen ollut mitään vastattavaa; hän vain kiitti.

Talon pikku portille saapuivat vaunut, joissa ei ollut vaakunaa, ottivat huostaansa karkulaisparin ja kiitivät täyttä ravia bulevardille päin.

XXII

MUUTAMA SANA OOPPERASTA

Ooppera, tämä Pariisin huvitemppeli, oli palanut kesäkuussa vuonna 1781. Sen raunioihin oli hukkunut parikymmentä ihmistä, ja kun tällainen onnettomuus sattui jo toisen kerran kahdeksantoista vuoden kuluessa, oli oopperan siihenastista paikkaa, Palais-Royalea, pidetty pariisilaisten huvituksille tuhoisana. Kuninkaallisella käskyllä olikin ooppera siirretty toiseen kaupunginosaan, joka ei ollut niin keskustassa.

Tämä suunnaton rykelmä puuta ja kangasta, pahvia ja maalauksia herätti naapureissa aina pahoja ennakkoluuloja. Eheänä ja kunnossa ooppera sytytti rahamiesten ja ylhäisön sydämet ja järkähdytti arvonimiä ja omaisuuksia, mutta kun se itse syttyi, saattoi se tuhota koko korttelin, ehkäpä koko kaupunginkin; se riippui vain tuulenpuuskasta.

Uudeksi paikaksi valittiin Porte-Saint-Martin. Kuningas oli huolissaan siitä, että hänen hyvä Pariisinsa joutui niin kauan olemaan ilman oopperaa, ja kävi alakuloiseksi, kuten hänen tapansa oli, jos viljantuonti viivästyi taikka leivänhinta nousi yli seitsemän soun neljältä naulalta.

Sieti nähdä vanhaa ylimystöä ja nuorta virkamiehistöä, sotilaita ja rahamaailmaa, kuinka tämä iltatyhjyys oli ne kaikki vienyt kuin tolalta pois; sieti myös nähdä oopperan kuuluisuuksia, hulluttelijasta ensi laulajattareen asti, harhailemassa ilman kattoa päänsä päällä.

Lohdutukseksi kuninkaalle ja hieman myös kuningattarelle esitettiin heidän majesteeteilleen muuan arkkitehti Lenoir, joka lupasi vallan ihmeitä.

Tämä kelpo mies levitti nähtäviksi uusia piirustuksia, joissa kiertokulku oli niin mainiosti suunniteltu, ettei tulipalonkaan sattuessa kukaan tukehtuisi käytävissä. Hän ehdotti kahdeksan ovea pakeneville, ja lisäksi oli ensi kerroksessa viisi suurta akkunaa niin matalalla, että arimmatkin voisivat niistä loikata bulevardille, pelkäämättä muuta kuin niukahdusta.

Sen kauniin salongin sijaan, jonka oli suunnitellut Moreau ja jossa oli Durameauxin maalauksia, esitti Lenoir rakennusta, jonka kuuden yhdeksättä jalan mittainen julkisivu olisi bulevardille päin; ja siinä kahdeksan naisenmuotoista pilaria tukipylväiden varassa kolmen sisäänkäytävän muodostamiseksi; kahdeksan pilaria nojasi kivijalkaan, ja niiden päiden yläpuolella oli matalia korkokuvia; vielä oli parveke kolmine akkunineen, nämä koristettuina alikaarilla.

Näyttämön aukeama oli 36 jalan suuruinen, katsomo 72 jalkaa syvä ja 84 leveä seinästä toiseen. Lisäksi oli lämpiöitä, joita koristettaisiin kuvastimilla, yksinkertaiseen, ylevään tyyliin.

Koko katsomon leveydeltä, orkesterin alle, suunnitteli Lenoir kahdentoista jalan alalle tavattoman isoa vesisäiliötä ja kahta pumppulaitosta, joiden miehistöksi otettaisiin kaksikymmentä miestä Ranskan kaartista. Lopuksi, lupaustensa kukkuraksi, Lenoir pyysi vain seitsemänkymmentäviisi päivää ja yhtä monta yötä, ei tuntiakaan enempää tai vähempää, jättääkseen oopperan ihan valmiina yleisölle.

Tämä viimeinen ehto tuntui ilmeiseltä kerskaukselta ja alussa sille naurettiin aika lailla, mutta kuningas laati laskelmat yhdessä herra Lenoirin kanssa ja suostui kaikkeen.

Lenoir ryhtyi työhön ja piti sanansa. Salonki valmistui sovitussa ajassa.

Mutta yleisö, joka ei koskaan tyydy tai rauhoitu, rupesi miettimään, että uusi salonki oli rakennettu hirsistä ja että se vain tällä keinoin saatiin kiireesti valmiiksi, mutta että kiireellisyys oli myös syynä sen hataruuteen ja että uusi ooppera ei ollut kyllin vankka. Tähän teatteriin, jota oli niin ikävöity ja uteliain silmin katseltu, kun se kohosi hirsi hirreltä, tähän muistomerkkiin, jonka kasvamista koko Pariisi oli iltaisin tullut silmäilemään, jo ennakolta valiten siinä itselleen paikan, ei kukaan tahtonut tulla sitten, kun se oli valmis. Rohkeimmat, hullut, tilasivat kyllä liput ensi-iltaan, jolloin esitettäisiin Adèle de Ponthieu, Piccinin säveltämä, mutta tekivät samalla testamenttinsa. Arkkitehti oli tästä perin huolissaan ja turvautui kuninkaaseen, joka antoi hänelle hyvän neuvon.

"Kaikki Ranskan pelkurit", sanoi kuningas, "ovat sitä väkeä, joka jaksaa maksaa; he antaisivat teidän saada kymmenen tuhannen livren vuositulot ja tukehduttaa itsensä tungoksessa, mutta eivät mene siihen alle. Älkää siis heistä välittäkö, vaan kutsukaa rohkeita, jotka eivät maksa. Kuningatar on minulle lahjoittanut dauphinin, ja koko kaupunki riemuitsee. Kuuluttakaa, että poikani syntymän juhlimiseksi ooppera avataan ilmaisella näytännöllä, ja ellei kaksi ja puoli tuhatta yhteen ahdettua ihmistä, arviolta noin kolmen tuhannen naulan paino, riitä koettelemaan rakenteen vahvuutta, niin pyytäkää niitä vekkuleita hieman jyhkimään; kuten tiedätte, herra Lenoir, lisääntyy paino viidenkertaiseksi pudotessaan neljän tuuman korkeudesta. Nuo puolikolmatta tuhatta uskaliasta ihmistä merkitsevät viidentoista tuhannen naulan painoa, jos annatte meidän tanssia; pankaa siis näytännön jälkeen toimeen tanssiaiset."

"Kiitän neuvosta, sire", sanoi arkkitehti.

"Mutta ensin tuumikaa, se on aika paino."

"Sire, omasta työstäni olen varma ja menen itsekin tanssiaisiin."

"Ja minä", sanoi kuningas, "lupaan saapua toiseen näytäntöön."

Arkkitehti seurasi kuninkaan neuvoa. Adèle de Ponthieu näyteltiin kolmelle tuhannelle plebeijille, jotka taputtivat käsiään paremmin kuin ylimykset.

Tämä alhaiso tahtoi mielellään tanssia näytännön jälkeen ja huvitella oikein kyllikseen, ja niin sen paino kävi ihan kymmenkertaiseksi. Mutta rakennus ei siitä tärähtänytkään.

Jos olisi tarvinnut onnettomuutta pelätä, olisi siihen ollut enemmän syytä seuraavina iltoina, sillä ylhäiset pelkurit täyttivät salongin ahdinkoon asti, juuri sen salin, jonne kolme vuotta sen avaamisen jälkeen kardinaali de Rohan ja rouva de la Motte saapuivat naamiohuveihin.

Tällainen johdanto piti antaa lukijoillemme, ja nyt palatkaamme tapaamaan kertomuksemme henkilöitä.

XXIII

OOPPERANAAMIAISET

Naamiaiset olivat parhaassa vauhdissa, kun kardinaali de Rohan ja rouva de la Motte pujahtivat sinne salavihkaa, ainakin kardinaali, tuhansien erilaisten dominoiden ja naamioiden sekaan. Pian he katosivat joukkoon, niinkuin pienet poreet, joita rannalta voi nähdä, häipyvät suuriin ja kiitävät virran mukana näkymättömiin.

Kaksi dominoa, jotka kokivat pysyä yhdessä mikäli oli mahdollista tässä sekamelskassa, teki yhteisin voimin vastarintaa, jotteivät joutuisi virran valtaan, mutta huomatessaan yrityksensä turhaksi he päättivät hakea suojaa kuningattaren aition alta, missä tungos ei ollut niin ankara ja seinä lisäksi antoi tukea. Toinen näistä dominoista oli musta, toinen valkea; edellinen pitkä, jälkimäinen keskikokoinen. Toinen oli mies, toinen nainen; edellinen viuhtoi käsivarsillaan, jälkimäinen käänteli päätään.

Nämä dominot näkyivät vilkkaasti keskustelevan. Kuunnelkaamme.

"Sittenkin sinä, Oliva, vartoot jotakuta", toisti pitempi. "Kaulasi ei enää ole mikään kaula, vaan tuuliviirin sarana, ja pääsi kieppuu jokaista uutta ihmistä kohti."

"Entä sitten?"

"Mitä? Entäkö sitten?"

"Niin, mitä kummaa siinä on, että käännän päätäni? Sitähän varten olen tänne tullutkin!"

"Mutta jos käännät toisilta pään pyörälle…"

"Kuuleppa, mitä varten oopperassa käydään?"

"Syitä on tuhansia."

"Niin kyllä, miehillä, mutta naisilla on vain yksi ainoa."

"Mikä?"

"Juuri se, jonka mainitsit: kääntää niin monta päätä pyörälle kuin suinkin. Itse olet tuonut minut oopperanaamiaisiin, nyt olen täällä, alistu kohtaloosi."

"Neiti Oliva!"

"Älä rupea hoilaamaan. Tiedät kyllä, ettei se minua pelota, ja varsinkin saat karttaa lausumasta nimeäni. Naamiohuveissa on kaikkein sopimattominta kutsua henkilöä nimeltä."

Musta domino teki vihaisen liikkeen, joka kuitenkin hyvin jyrkästi keskeytyi, kun paikalle saapui sininen domino, jokseenkin kookas ja turpea, ryhdiltään uljas.

"Kas niin, monsieur", sanoi tulija, "antakaa rouvan huvitella mielensä mukaan. Hitto vie, ei meillä joka päivä ole puolipaasto eikä edes joka puolipaastona olla oopperanaamiaisissa."

"Älkää sekaantuko siihen, mikä ei teitä koske", vastasi musta domino töykeästi.

"Voisitte kerta kaikkiaan muistaa", sanoi sininen domino, "ettei haittaa olla hieman kohtelias."

"Kun en teitä tunne", väitti musta domino, "niin mitä hittoa varten teitä kursailisin?"

"Ette tunne, olkoon niin; mutta…"

"Mutta mitä?"

"Mutta minä tunnen teidät, herra Beausire."

Musta domino, niin kerkeä mainitsemaan toisten nimiä, vavahti kuullessaan omansa, mikäli saattoi päättää silkkisen huppukauluksen aaltoilemisesta.

"Älkää pelätkö, herra Beausire", jatkoi naamio, "minä en ole se, miksi minua luulette."

"Menkää hornaan! Miksi muka luulen! Ettekö te nimien arvaaja siihen tyydy, vaan pyritte toisten ajatuksiakin arvaamaan?"

"Miksi en?"

"No, koettakaa arvata, mitä ajattelen. En ole ikinä nähnyt taikuria, niin että olisi hauska kerrankin tavata joku sitä lajia."

"Mitä minulta vaaditte, se on niin helppoa, etten sillä ansaitse sitä arvoa, jonka näytte myöntävän kovin vähästä."

"Antakaas kuulla."

"Ei, keksikää jotakin vaikeampaa."

"Se riittää. Arvatkaa."

"Jos todella tahdotte, niin…"

"Sitä juuri tahdon."

"No niin. Luulitte minua herra de Crosnen asiamieheksi."

"Herra de Crosnen?"

"Niin, ettehän tunne kuin yhden sennimisen, hitto vie, poliisiministerin."

"Monsieur."

"Hiljaa, hyvä herra; näyttää melkein siltä, että haette miekkaa sivultanne."

"Sitä juuri hain."

"Lempo soikoon, siinä on sotaisa luonne! Mutta tyyntykää, miekan jätitte kotiin, ja siinä teitte vallan oikein. Puhutaan nyt muusta. Tahdotteko olla niin hyvä, että sallitte minun tarjota käsivarteni rouvalle?"

"Minun naiselleni?"

"Niin, tälle rouvalle. Ellen erehdy, on se tavallista naamiohuveissa, taikka sitten olen täällä ihan muukalainen."

"Kaiketi se käy laatuun, jos naisen kavaljeeri suostuu."

"Joskus riittää sekin, että nainen suostuu."

"Haluatteko kauankin pitää häntä seurassanne?"

"Voi, hyvä herra Beausire, nyt olette liian utelias; ehkä vain kymmenen minuuttia, ehkä puoli tuntia taikka kerrassaan koko yön."

"Tämä on suoraa pilkantekoa."

"Suostutteko vai ette? Annatteko rouvan minun huostaani…"

"En."

"No, no, älkää nyt olko olevinanne häijy!"

"Mikä estäisi?"

"Se, ettei tarvitsisi ottaa yhtä naamiota lisää, kun teillä jo on naamio."

"Mitä ihmettä tarkoitatte?"

"Nyt te olette suuttuvinanne, vaikka äsken olitte niin leppyisä."

"Missä?"

"Dauphine-kadulla."

"Dauphine-kadulla!" huudahti Beausire hämmentyneenä.

Oliva alkoi hohottaa.

"Vaiti sinä, nainen!" ärjäisi musta domino hammasta purren. Sitten hän kääntyi siniseen dominoon päin.

"Minä en ymmärrä vähääkään, mitä puhutte, monsieur. Härnäilkää vain, mutta rehellisesti, jos osaatte."

"Minusta tuntuu, ettei mikään ole niin rehellistä kuin puhua totta, vai mitä arvelee neiti Oliva?"

"Tunnetteko te minutkin?" ihmetteli tämä.

"Mainitsihan herra Beausire äsken nimenne."

"Niin, tehän sanoitte puhuvanne totta", sanoi Beausire palaten keskustelun aiheeseen. "Mikä se totuus on?"

"Se on se, että juuri kun olitte tappaa tämän naisparan, kuten mielenne teki tunti sitten, esti teidät siitä parinkymmenen louisdorin helinä."

"Jo riittää, monsieur."

"Sama se; suokaa siis minulle naisenne käsivarsi, koska teille jo riittää."

"Ohho", mutisi Beausire, "kyllä huomaan, että te molemmat…"

"Että minä ja rouva…"

"Että te vedätte yhtä köyttä."

"Vakuutan, ettei niin ole asian laita."

"Kuinka voi semmoista väittää?" huudahti Oliva.

"Ja muuten…", lisäsi sininen domino.

"Mitä muuten?"

"Jos olisimmekin yksissä tuumin, niin olisi siitä teille vain etua."

"Kuinka niin? Minulle etua!"

"Ihan varmaan."

"Sen, joka väittää, täytyy myös todistaa", huomautti Beausire uhmaavasti.

"Mielelläni."

"Olenpa todella utelias…"

"Minun on siis näytettävä toteen, että läsnäolonne täällä on itsellenne yhtä vahingollinen kuin poissaolonne olisi hyödyllinen."

"Hyödyllinen minulle?"

"Juuri itsellenne."

"Millä tapaa, jos saan kysyä?"

"Onhan arvoisa herra erään akatemian jäsen, vai mitä?"

"Minäkö?"

"Älkää julmistuko, ei tässä ole puheena Ranskan akatemia."

"Akatemia… akatemia…" mutisi Olivan kavaljeeri.

"Niin, Pot-de-Fer-kadulla, maakerroksessa, eikö juuri niin, herra Beausire?"

"Hiljaa!"

"Joutavia!"

"Hiljaa, sanon minä. Kylläpä te olette harmillinen!"

"Ei ole syytä sanoa!"

"Miksi ei?"

"Siksi, että te ette itsekään sitä usko, Mutta palatkaamme siihen akatemia-asiaan."

"Mitä oikein tarkoitatte?"

Sininen domino veti esille kellonsa, joka oli jalokivillä koristettu ja johon Beausiren silmäterät kiintyivät kuin kaksi liekehtivää mykiötä.

"No, sanokaa nyt!" hätäili jälkimäinen.

"Neljännestunnin päästä, herra Beausire, teidän akatemiassanne Pot-de-Fer-kadun varrella aletaan neuvotella pikku suunnitelmasta, jonka mukaan tulee kahden miljoonan voitto kahdelletoista varsinaiselle osakkeelle, ja niihinhän tekin kuulutte, herra Beausire."

"Ja kaiketi tekin, ellette…"

"Sanokaa vain!"

"Ellette ole poliisiurkkija."

"Olin tosiaankin luullut teitä, herra Beausire, järkeväksi mieheksi, mutta nyt huomaan ikäväkseni, että olettekin vain pölkkypää. Jos kuuluisin poliisiin, olisin kai jo parikymmentä kertaa voinut teidät siepata kiinni kolttosista, jotka ovat vähemmän kunniakkaita kuin tuo kahden miljoonan yritys, jota ruvetaan akatemiassa pohtimaan jonkun minuutin kuluttua."

Beausire mietti hetkisen.

"Hitto minut periköön, mutta oikeassa te olette!" sanoi hän. Mutta sitten hän muutti mieltään ja sanoi:

"Ahaa, monsieur, te kai lähettäisitte minut Pot-de-Fer-kadulle."

"Juuri sinne teidät lähetän."

"Hyvin ymmärrän, miksi."

"No sanokaa."

"Toimittaaksenne minut siellä kiikkiin. Mutta niin pöhkö en ole."

"Taas olitte tyhmä!"

"Monsieur!"

"Niinkuin sanoin. Sillä jos pystyn toimittamaan, mitä luulette, jos minulla on vielä suurempi kyky arvata, mitä akatemiassanne on tekeillä, miksi minun tarvitsisi tulla teiltä pyytämään, että saisin seurustella naisenne kanssa? Voisinhan vangituttaa teidät heti, ja niin olisimme teistä erossa, tämä rouva ja minä; mutta minulla on semmoinen periaate, että hiljaa hyvää tulee."

"Kuulkaapa!" huudahti äkkiä Beausire, hellittäen Olivan käden, "te juuri istuitte tämän naisen sohvalla pari tuntia sitten. No, vastatkaa!"

"Oikeastaan se onkin yhdentekevää", selitti nyt Beausire. "Teidän perusteenne ovat pätevät, enkä muusta välitä. Sanoin: pätevät, mutta piti sanoa: erinomaiset. Tarjotkaa siis käsivartenne tälle naiselle, mutta jos houkutatte kelpo miehen satimeen, niin punastukaa!"

Sininen domino alkoi nauraa kuullessaan Beausiren niin keveästi antavan itselleen kelpo miehen arvon, taputti häntä olalle ja sanoi:

"Nukkukaa rauhassa; lähettäessäni teidät sinne lahjoitan teille ainakin sata tuhatta livreä, sillä jollette menisi akatemiaan tänä iltana, jäisitte te, yhtiökumppanienne tavan mukaan, jaon ulkopuolelle, kun sitä vastoin, jos menette…"

"Hyvä, hyvä, mennään, kävi miten kävi", mutisi Beausire.

Ja hän kumarsi pyörähtäen ja katosi. Sininen domino tarttui nyt Olivan käsivarteen.

"Nyt on meidän vuoromme", sanoi tämä. "Annoin teidän härnätä Beausire parkaa mielenne mukaan, mutta sanon jo ennakolta, että minua on vaikeampi nolata, minä kun jo tunnen teidät. Jos siis tahdotte, että jatketaan, niin keksikää jotakin hauskaa, muuten…"

"En tiedä mitään hauskempaa kuin teidän oma historianne, hyvä neiti Nicole", vastasi sininen domino, hiljaa puristaen seuralaisensa pyöreätä käsivartta.

Olivalta oli päässyt tukahtunut huudahdus, kuullessaan tuon nimen, jonka naamio oli kuiskannut hänen korvaansa, mutta hän tointui pian, kuten ainakin henkilö, jota ei voi yllätyksellä vallata.

"Hyväinen aika, mitä te sillä nimellä tarkoitatte?" kysyi hän. "Nicole… pitäisikö sen olla minun nimeni? Jos sitä tarkoitatte, niin teette haaksirikon jo sataman suulla, ihan ensi karia vasten. Ei minun nimeni ole Nicole."

"Ei nykyään, sen kyllä tiedän. Nyt on nimenne Oliva, sillä Nicole tuntui liian maalaiselta. Teissä on kaksi naista: Oliva ja Nicole. Hetken päästä puhukaamme Olivasta, mutta aluksi Nicolesta. Onko se aika unohtunut, jolloin piditte sitä nimeä? En ainakaan uskoisi. Voi, rakas lapsi, se nimi, jota on pitänyt nuorena tyttönä, säilyy ainiaan, vaikkei päälläpäin, niin ainakin sydämen syvyydessä, mikä muu nimi tahansa on sitten täytynyt ottaa, jotta ihmiset unohtaisivat ensimmäisen. Onneton Oliva! Onnellinen Nicole!"

Tällä hetkellä ryntäsi joukko naamioituja kuin hyökyaalto yhteen kietoutunutta paria vastaan, ja Nicolen eli Olivan täytyi melkein tahtomattaan painautua vieläkin likemmäksi saattajaansa.

"Katsokaapa", sanoi tämä, "tuota monikirjavaa laumaa, noita ryhmiä, jotka tungeksivat saadakseen huppukauluksensa suojassa kuiskailla ja ahmia kiemailua ja lemmenpurkauksia; kuinka ne kasaantuvat ja hajoavat, toiset nauraen, toiset sättien. Kaikilla noilla ihmisillä on kenties yhtä monta nimeä kuin teillä, ja moni heistä hämmästyisi, jos kutsuisin heitä nimeltä, jonka luulevat jo unohtuneen."

"Te sanoitte: onneton Oliva!"

"Niin."

"Ette siis usko, että olen onnellinen?"

"Merkillistä olisi, jos voisitte olla onnellinen sellaisen miehen kuin Beausiren kanssa."

Oliva huokaisi.

"Enkä olekaan", sanoi hän.

"Kuitenkin pidätte hänestä!"

"En juuri liiaksi."

"No jollette rakasta, niin jättäkää hänet."

"En."

"Miksi ette?"

"Siksi, että jos jättäisin hänet, niin alkaisin heti ikävöidä."

"Tulisiko häntä ikävä?"

"Tulisi, sitä pelkään."

"Mutta kuinka te kaipaisitte juoppoa, peluria, miestä, joka lyö teitä, hirtehistä, joka kerran vielä teilataan Grève-torilla?"

"Kenties ette ymmärrä, mitä nyt sanon."

"Sanokaa kuitenkin."

"Minä kaipaisin sitä melua, jossa hänen vuokseen elän."

"Se minun olisi pitänyt aavistaa. Sitä se merkitsee, että on nuoruutensa viettänyt hiljaisten ihmisten seurassa."

"Tunnetteko siis nuoruuteni?"

"Täydellisesti."

"Johan nyt, hyvä herra!" sanoi Oliva nauraen ja pudisti päätään uhmaavasti.

"Te siis epäilette?"

"En vain epäile, vaan olen varma."

"Puhutaan siis pikkuisen nuoruudestanne, neiti Nicole."

"Vaikka vain, mutta sanon jo edeltäpäin, etten aio vastata."

"Ei tarvitakaan."

"Minä siis kuuntelen."

"En tahdo mennä niin kauas taaksepäin kuin lapsuuteenne, siihen ikään, jota tavallisesti ei oteta lukuun, vaan aloittakaamme siitä ajasta, jolloin ehditte naimaikään, jolloin havaitsitte, että Jumala oli pannut teihin sydämen, jotta rakastaisitte."

"Rakastaisin ketä?"

"Rakastaisitte Gilbertiä."

Tämä sana, tämä nimi pani välistyksen kiitämään nuoren naisen kaikissa suonissa, ja sininen domino tunsi hänen vapisevan.

"Oi Jumala, kuinka te tiedätte?" voihki hän.

Mutta hän hillitsi itsensä äkkiä ja lennätti naamion lävitse, kuvaamattomassa mielenliikutuksessa, silmäyksen seuralaiseensa, joka pysyi mykkänä. Oliva eli oikeammin Nicole huokasi syvään.

"Ah, monsieur", sanoi hän, enää yrittämättä kamppailla vastaan, "te lausuitte nimen, joka herättää minussa monta muistoa. Tunnetteko tämän Gilbertin?"

"Kyllä, koska puhun teille hänestä."

"Ah!"

"Pulska poika, sen sanon! Te rakastitte häntä?"

"Hän oli kaunis… ei… en minä sitä tarkoita… mutta hän oli minusta kaunis. Hän oli hyvin älykäs ja syntyperältään minun vertaiseni… Mutta ei, sitä ei minun ainakaan sovi sanoa. Vertaiseni… ei ikinä. Niin kauan kuin Gilbert tahtoo, ei yksikään nainen ole hänen vertaisensa."

"Eikö edes…?"

"Eikö edes kuka?"

"Neiti de Ta…"

"Kyllä huomaan, ketä tarkoitatte!" keskeytti Nicole. "Teillä näkyy olevan kaikki tiedossa. Niin, niin, hänen rakkautensa pyrki korkeammalle kuin Nicole parkaan."

"Minä en siitä hiiskukaan, kuten näette."

"Teillä on tiedossa kauheita salaisuuksia, monsieur", sanoi Oliva hykähtäen, "ja nyt…"

Tällöin hän tuijotti tuntemattomaan, kuin olisi tahtonut naamion lävitse lukea toisen ajatuksia.

"Ja nyt tahtoisin tietää, minne hän on joutunut?"

"Mutta sen kai te tiedätte paremmin kuin kukaan muu."

"Hyvä Jumala, minkätähden?"

"Sentähden, että jos hän seurasi teitä Taverneystä Pariisiin, seurasitte te häntä Pariisista Trianoniin."

"Totta kyllä, mutta siitä on jo kymmenen vuotta, eikä nyt ole siitä ajasta puhe. Minä puhun niistä kymmenestä vuodesta, jotka ovat kuluneet sen jälkeen, kun karkasin ja hän hävisi. Kymmenessä vuodessa voi tapahtua niin paljon!"

Sininen domino pysyi yhä vaiti.

"Pyydän teiltä", sanoi Nicole melkein rukoilevalla äänellä, "sanokaa minulle, minne Gilbert on joutunut? Te olette vaiti ja käännätte päänne pois. Kenties tämä muisto vaivaa teitä."

Sininen domino ei oikeastaan ollut kääntänyt päätään poispäin, vaan laskenut sen, ikäänkuin muistot olisivat sitä painaneet.

"Kun Gilbert rakasti neiti de Taverneytä…" sanoi Oliva.

"Nimet hiljempaa", sanoi sininen domino. "Ettekö ole huomannut, etten minäkään niitä lausu?"

"Kun hän oli niin rakastunut", jatkoi Oliva huoaten, "että Trianonin joka puukin tiesi hänen rakkautensa…"

"Silloin kai te ette enää häntä rakastanut?"

"Minäkö? Päinvastoin, enemmän kuin koskaan, ja juuri se rakkaus minut vei turmioon. Minä olen kaunis, ylpeä, ja jos tahdon, myös paatunut. Ennemmin laskisin pääni mestauspölkylle kuin antaisin perään."

"Teillä on sydäntä, Nicole."

"Niin, minulla oli… siihen aikaan", sanoi tämä raskaasti.

"Tämä keskustelu lienee teistä surullista?"

"Ei, päinvastoin, minusta tuntuu hyvältä palata nuoruuteeni. Elämän laita on kuin virtojen, sameimmallakin virralla on puhdas alkulähde. Jatkakaa välittämättä siitä, että rinnastani joskus pääsee huokaus."

"Niin", sanoi sininen domino hieman huojuen, mikä viittasi naamion alla hymyiltävän, "teistä, Gilbertistä ja vielä eräästä kolmannesta tiedän kaikki, mitä itsekin voitte tietää, lapsi parka."

"No sanokaa sitten", pyysi Oliva, "miksi Gilbert pakeni Trianonista, ja jos sen voitte sanoa…"

"Niin uskoisitte minua? Hyvä on, mutta minäpä en sano, ja silloin uskotte vieläkin varmemmin."

"Kuinka niin?"

"Kysyessänne, miksi Gilbert lähti Trianonista, ette tahdo vastaukseni avulla uutta varmuutta siitä, mitä ennestään tiedätte, vaan tahdotte tietoa eräästä asiasta, jota ette tunne."

"Se on totta."

Äkkiä Oliva vavahti ilmeisemmin kuin ennen ja sanoi tarttuen seuralaisensa käsiin tuskaisella puristuksella:

"Voi Jumalani, Jumalani!"

"Mikä nyt tuli?"

Oliva näkyi rauhoittuvan ja karkoittavan sen ajatuksen, joka oli häntä säikähdyttänyt.

"Ei mitään."

"Kyllä se oli jotakin. Aioittehan kysyä."

"Niin, sanokaa suoraan, kuinka nyt on Gilbertin laita?"

"Ettekö ole kuullut kerrottavan, että hän on kuollut?"

"Kyllä, mutta…"

"No niin, hän on kuollut."

"Kuollut?" toisti Nicole epäilevästi.

Sitten hänessä kävi äkillinen täristys, kuten äsken, ja hän lisäsi:

"Olkaa armelias, monsieur, ja tehkää mielikseni!"

"Kuinka usein tahansa, hyvä Nicole."

"Pari tuntia sitten näin teidät kotonani, sillä tehän siellä olitte?"

"Tietysti."

"Silloin ette koettanut itseänne salata."

"En vähääkään; päinvastoin pyrin olemaan niin näkyvissä kuin suinkin."

"Ja minä kun olin niin hupsu, niin hupsu! Niin kauan sain teitä katsella ja olin niin hupsu ja tyhmä, pelkkä nainen, kuten Gilbertin oli tapa sanoa."

"Lakatkaa jo intoilemasta, ei sillä mihinkään pääse."

"Ei, mutta tahdon itseäni rangaista siitä, että katselin teitä niin kauan enkä kuitenkaan nähnyt."

"Tuota en ymmärrä."

"Tiedättekö, mitä teiltä pyydän?"

"En, mutta voittehan sanoa."

"Ottakaa naamio kasvoiltanne."

"Täällä? Mahdotonta."

"Ei teillä se ole esteenä, että pelkäisitte muiden kuin minun näkevän kasvonne, sillä tuolla pylvään takana, parven alla, puolipimeässä ei teitä kukaan näkisi."

"No mikä sitten olisi esteenä?"

"Te pelkäätte, että tunnen teidät."

"Minutko?"

"Ja että rupean huutamaan: se on hän, se on Gilbert!"

"Oikeaan te osasitte, kun sanoitte: niin hupsu, niin hupsu!"

"Ottakaa pois naamionne!"

"Sama se, mutta yhdellä ehdolla…"

"Siihen suostun ennakolta."

"Että jos vuorostani haluan, että te näytätte kasvonne…"

"Niin riisun naamioni. Muuten saatte sen kiskaista irti."

Sininen domino ei pakottanut kauemmin pyytämään. Hän siirtyi puolihämärään paikkaan, jonka nuori nainen oli hänelle näyttänyt, ja otti siellä kasvoiltaan naamion, asettuen vastapäätä Olivaa, joka tuijotti häneen minuutin ajan.

"Voi, voi, ei", sanoi Oliva polkien jalkaa ja puristaen kätensä nyrkkiin, "ette ole Gilbert!"

"Kuka siis olen?"

"Mitä minä siitä, kun ette ole hän!"

"Entä jos olisin ollut Gilbert?" kysyi tuntematon kiinnittäen taas naamion.

"Jos olisitte ollut Gilbert!" toisti nuori nainen intohimoisesti.

"Niin, mitä sitten?"

"Ja jos hän olisi minulle sanonut: Nicole, Nicole, muistuuko mieleeni Taverney-Maison-Rouge? Voi, silloin…"

"Silloin?"

"Ei enää olisi mitään Beausirea."

"Mutta sanoinhan, rakas lapsi, että Gilbert on kuollut."

"Kenties niin onkin parempi", huokasi Oliva. "Varmaankin, sillä hän ei olisi teitä rakastanut, vaikka olettekin kaunis."

"Tarkoitatteko, että Gilbert halveksi minua?"

"En, pikemmin hän pelkäsi."

"Mahdollisesti. Minussa oli jotakin samanlaista kuin hänessä, ja hän tunsi itsensä niin hyvin, että rupesi minua pelkäämään."

"Niinkuin sanoitte, on siis parempi, että hän on kuollut."

"Miksi toistatte minun sanojani? Teidän suussanne ne koskevat minuun kipeästi. Miksi on parempi, että hän on kuollut?"

"Siksi, että teillä nyt, rakas Oliva — huomatkaa, nyt saa Nicole jäädä — että teillä nyt on onnellisen, rikkaan, loistavan tulevaisuuden toiveet!"

"Niinkö luulette?"

"Niin, jos lujasti päätätte tehdä kaiken voitavanne sitä päämäärää varten, jonka teille lupaan."

"Olkaa rauhassa."

"Mutta silloin ei saakaan huokailla, niinkuin äsken teitte."

"Hyvä on. Huokaukseni koskivat Gilbertiä ja kun ei ole kahta Gilbertiä ja Gilbert on kuollut, niin en enää huokaile."

"Gilbert oli nuori, nuoruudenvikoineen ja -ansioineen; nyt sen sijaan…"

"Gilbert ei nyt ole vanhempi kuin kymmenen vuotta sitten."

"Ei ole, tietystikään, koska hän on kuollut."

"Niin, kuollut, kuten sanotte; Gilbertit eivät vanhene, he kuolevat."

"Oi teitä, nuoruus, rohkeus, kauneus!" huudahti tuntematon. "Te ikuiset aiheet rakkauteen, sankaruuteen ja ihailuun! Teidät hukannut hukkaa itse elämän. Nuoruus on paratiisi, taivas kaikki. Mitä Jumala meille sitten antaa, se on vain surkeata korvausta nuoruudesta. Mitä enemmän hän nuoruuden mentyä ihmisille suo, sitä runsaammin hän on luullut täytyvänsä heidän vahinkoaan korvata. Mutta, suuri Jumala, mikään ei korvaa niitä aarteita, joita nuoruus tuhlaten jakeli!"

"Gilbert olisi ajatellut, mitä niin kauniisti lausuitte"; sanoi Oliva, "mutta annetaan sen asian jo olla."

"Niin, puhukaamme nyt teistä."

"Puhutaan, mistä vain tahdotte."

"Sanokaa, miksi te karkasitte Beausiren kanssa?"

"Tahdoin päästä pois Trianonista, ja täytyihän minulla olla joku toveri. Minun oli enää mahdotonta jäädä Gilbertin hätävaraksi, sellaiseksi, jota hän halveksi."

"Kymmenen vuotta uskollisuutta ylpeyden vuoksi", sanoi sininen domino, "voi, kuinka kalliiksi se turhamaisuus on teille käynyt."

Oliva alkoi nauraa.

"Tiedän varsin hyvin, mitä nauratte", jatkoi tuntematon vakavasti. "Te nauratte sitä, että asioita hyvin tunteva mies väittää teidän pysyneen uskollisena kymmenen vuotta, vaikkette suinkaan luule joutuneenne syypääksi niin naurettavaan ilmiöön. Jos olisi puhe vain ruumiillisesta uskollisuudesta, niin täytynee minun tietää, mitä siitä on arveltava. Niin, tiedänhän, että olette asustanut Beausiren kanssa Portugalissa pari vuotta, että lähditte sieltä, ilman Beausirea, Intiaan erään fregattikapteenin mukana, joka piilotti teitä kajuutassaan ja unohti teidät maihin Chandernagorissa, juuri silloin kun piti palata Eurooppaan. Tiedän senkin, että saitte tuhlata kaksi miljoonaa rupieta ollessanne erään nabobin luona, joka teidät sulki kolminkertaisen ristikon taakse. Tiedän samoin, että pääsitte sieltäkin hypäten ristikoiden ylitse orjan olkapäiden auttamana. Tiedän vihdoin, että olitte rikas, sillä teillä oli kaksi rannerengasta oikeista helmistä, kaksi timanttia ja kolme suurta rubiinia, kun palasitte Ranskaan, Brestiin, ja siellä kova onnenne toimitti teidät kohta satamassa tapaamaan Beausiren, joka oli pyörtyä tuntiessaan teidät, te kun palasitte niin pronssinvärisenä ja laihtuneena, maanpakolaisrukka!"

"Oi, Jumalani, kuka te olette, kun kaikki tiedätte?" tuskaili Nicole.

"Tiedän myös, että Beausire vei teidät mukaansa, sai teidät uskomaan, että hän rakasti teitä, myi kalleutenne ja syöksi teidät kurjuuteen… Tiedän, että rakastatte häntä, ainakin niin sanotte, ja että kun rakkaus on kaiken hyvän lähde, niin teidän pitäisi oleman kaikkein onnellisin nainen."

Oliva laski päänsä, nojasi otsaa käteensä, ja tämän sormien lomitse nähtiin kahden kyyneleen vierivän juoksevina helminä, arvokkaampina kenties kuin mitä rannerenkaissa oli ollut, vaikkei niitä, valitettavasti, kukaan olisi Beausirelta ostanut.

"Ja tämän niin ylpeän ja onnellisen naisen", sanoi hän, "olette täksi illaksi ostanut viidelläkymmenellä louisdorilla."

"Se on liian vähän, madame, sen kyllä tiedän", sanoi tuntematon niin erinomaisen viehättävästi ja kohteliaasti kuin maailmanmiehen tapana aina on, vaikkapa puhuisi alhaisimmalle ilotytölle.

"Ei, ei, siinä on päinvastoin liikaa, monsieur; ja minua on erityisesti kummastuttanut, että minun kaltaiseni nainen vielä on viidenkymmenen louisdorin arvoinen."

"Teidän arvonne on paljon suurempi, ja sen aion näyttää teille toteen. Älkää vastatko mitään, sillä te ette minua nyt ymmärrä; sitäpaitsi…" lisäsi tuntematon ja kurotti itseään hiukan sivulle päin.

"Sitäpaitsi?"

"Niin, sitäpaitsi minun täytyy nyt kiinnittää huomioni aivan toisaalle."

"Ehkä minun siis pitää olla vaiti?"

"Ei, päinvastoin, puhukaa te vain."

"Mistä?"

"Mistä ikinä tahdotte. Puhukaa vaikka kuinka joutavista asioista, ei sillä väliä ole, kunhan vain näyttää siltä, että seurustelemme."

"Tehkää niin, mutta merkillinen mies te olette."

"Antakaa minulle käsivartenne ja kävelkäämme."

Ja he sekaantuivat muiden joukkoon. Oliva piti selkäänsä keikailevasti kenossa ja liikutteli päätään, joka huppukauluksenkin alta näytti sirolta, ja kaulaansa, jonka notkeutta ei dominokaan salannut, niin viehättävästi, että jokainen asiantuntija katseli sitä kateellisesti, sillä oopperanaamiaisissa tänä kevytmielisten urotöiden aikakautena ohikulkija tähysteli naisen käyntiä yhtä uteliaasti kuin nykyään jotkut raviurheilun ystävät seuraavat kauniin hevosen juoksua.

Muutaman minuutin kuluttua Oliva uskalsi tehdä kysymyksen.

"Hiljaa", sanoi tuntematon, "tai pikemmin puhukaa niin paljon kuin tahdotte, mutta älkää pakottako minua vastaamaan. Koettakaa vain teeskennellä ääntänne, pitäkää päätänne pystyssä ja kaapikaa kaulaanne viuhkalla."

Oliva totteli. Tällä hetkellä he sivuuttivat erään ryhmän, joka tuoksusi hajuaineista ja jonka keskellä sirovartaloinen, ryhdiltään notkea ja uljas mies puhui kolmelle kumppanille, ja nämä näkyivät häntä kuuntelevan hyvin kunnioittavasti.

"Kuka tuo nuori mies on?" kysyi Oliva. "Voi kuinka ihana helmen värinen domino!"

"Se on Artoisin kreivi", vastasi hänen saattajansa, "mutta Herran tähden, olkaa vaiti!"

Juuri silloin, kun Oliva hämmästyneenä ylhäisestä nimestä, jonka oli siniseltä dominolta kuullut, väistyi syrjemmälle paremmin nähdäkseen ja noudattaen saamaansa kehoitusta seisoi hyvin suorana, irtautui eräästä meluavasta ja lörpöttävästä parvesta kaksi muuta dominoa siirtyen likelle käytävää, semmoiseen paikkaan, missä ei ollut penkkejä. Täällä oli jonkinlainen turvapaikka, jonne vähä väliä poikkesi sellaisia ryhmiä, jotka oli tungettu keskustasta kehää kohti.

"Nojatkaa selkäänne tätä pilaria vasten, kreivitär", kuiskasi ääni, johon sinisen dominon huomio kiintyi.

Ja melkein samassa raivasi itselleen joukon läpi tien muuan oranssinvärinen kookas domino, jonka rohkeat liikkeet ennemmin olivat toimeliaan asiamiehen kuin kohteliaan hovimiehen merkkinä, ja tuli sanomaan siniselle dominolle:

"Se on hän."

"Hyvä", vastasi tämä ja viittasi keltaista dominoa poistumaan.

"Kuulkaapa ystäväiseni", kuiskasi hän sitten Olivalle, "nyt saamme pikkuisen huvitella."

"Sitähän minäkin, sillä te olette surettanut minua jo kahdesti, ensin riistämällä minulta Beausiren, joka aina saa minut nauramaan, ja sitten puhumalla Gilbertistä, joka on niin monasti saanut minut itkemään."

"No minä korvaan teille sekä Gilbertin että Beausiren", sanoi sininen domino vakavasti.

"Ah!" huokasi Oliva.

"Rakkautta en teiltä pyydä, huomatkaa se; pyydän vain tyytymään elämään sellaisena kuin voin teille toimittaa, se on: tahdon täyttää kaikki oikkunne, kunhan silloin tällöin alistutte minun oikkuuni. Ja juuri nyt on sellainen hetki."

"Selittäkää!"

"Tuo musta domino, jonka tuolla näette, on eräs saksalainen ystäväni."

"Ahaa!"

"Kavala mies, joka kieltäytyi tulemasta naamiaisiin sillä verukkeella, että pää oli kipeä."

"Ja jolle te puolestanne ette luvannut myöskään mennä."

"Aivan niin."

"Hänellä on nainen mukana?"

"Näkyy olevan."

"Kuka se on?"

"En tunne. Mennään likemmäksi. Nyt teeskentelemme, että te olette saksalainen; ette siis saa puhua ranskaa, koska heti kuultaisiin, että olette aito pariisitar."

"Kyllä ymmärrän. Ja te alatte härnätä tuota miestä?"

"Siitä voitte olla varma. Aluksi te saatte häntä osoittaa minulle viuhkallanne."

"Näinkö?"

"Juuri niin, ja sitten kuiskatkaa korvaani."

Oliva totteli niin oppivaisesti ja älykkäästi, että hänen seuralaisensa ihastui.

Musta domino, johon heidän huomionsa oli kohdistunut, seisoi selkä saliin päin ja keskusteli naisensa kanssa. Tämä, jonka silmät välähtelivät naamion takaa, huomasi Olivan liikkeen.

"Kuulkaa, monseigneur", sanoi hän hiljaa, "tuolla kaksi naamiota pitää meitä silmällä."

"Ei hätää mitään, kreivitär; mahdotonta, että kukaan meitä tuntisi. Koska nyt olemme kadotuksen tiellä, niin suokaa minun toistaa teille, ettei kellään ole viehättävämpää vartaloa kuin teillä eikä niin polttavaa katsetta, suokaa minun sanoa…"

"Kaikki, mitä on tapa sanoa naamioituna."

"Ei, kreivitär; kaikki, mitä on tapa sanoa…"

"Älkää jatkako, menisitte kadotukseen… ja lisäksi on se suurempi vaara, että nuo kaksi urkkijaa kuulevat."

"Kaksi urkkijaa!" kummeksi kardinaali.

"Niin, nyt ne tekevät päätöksensä ja tulevat tännepäin."

"Muuttakaa hyvin ääntänne, kreivitär, jos pakotetaan puhumaan."

"Ja te omaanne, monseigneur."

Oliva ja hänen sininen dominonsa lähestyvät todellakin. Jälkimäinen kääntyi kardinaalin puoleen ja sanoi: "Kuuleppa, naamio!"

Ja hän kumarsi päätään sivulle ja kuiskasi jotakin Olivalle, joka vastasi myöntävällä merkillä.

"Mitä tahdot?" kysyi kardinaali muuttaen ääntään.

"Tämä nainen, jota saatan", vastasi sininen domino, "velvoittaa minut tekemään sinulle monta kysymystä."

"Kiirehdi sitten", vastasi herra de Rohan.

"Ja olkoot kysymyksesi oikein tungettelevia", lisäsi rouva de la Motte huilun äänellä.

"Niin tungettelevia", vastasi sininen domino, "ettet sinä, utelias, niitä ymmärrä."

Ja nyt hän taas kumarsi Olivan puoleen, joka oli hänelle jotakin kuiskaavinaan. Sitten hän teki kardinaalille virheettömällä saksankielellä tämän kysymyksen:

"Monseigneur, oletteko rakastunut siihen naiseen, joka on mukananne?"

Kardinaali hätkähti.

"Sanoitteko: monseigneur?" kysyi hän.

"Sanoin, monseigneur."

"Silloin erehdytte, enkä minä ole se, joksi minua luulette."

"Ihan varmaan, herra kardinaali, suotta te väitätte vastaan. Vaikken itse tuntisikaan, pyytää se nainen, jonka kavaljeerina olen, sanomaan teille, että hän tuntee teidät hyvin."

Ja hän kumartui sivulle päin ja kuiskasi Olivalle:

"Tehkää myöntävä merkki, ja sitten aina, kun puristan käsivarttanne."

Oliva nyökäytti siis myöntävästi.

"Te hämmästytätte minua", vastasi kardinaali aivan ymmällä. "Kuka tuo nainen on?"

"Luulin jo, että olitte hänet tuntenut. Hän ainakin arvasi teidät heti. Totta on, että mustasukkaisuus…"

"Olisiko rouva minulle mustasukkainen?" huudahti kardinaali.

"Sitä ei ole väitetty", vastasi tuntematon ylpeästi.

"Mitä teille sanotaan?" uteli rouva de la Motte, jota tämä saksankielinen, hänelle siis käsittämätön puhelu tavattomasti kiusoitti.

"Ei mitään, ei mitään."

Rouva de la Motte polki jalkaa harmissaan.

"Madame", sanoi nyt kardinaali Olivalle, "pyydän teitä sanomaan edes yhden sanan, ja minä lupaan siitä arvata, kuka olette."

Herra de Rohan oli puhunut saksaa; Oliva ei siitä ymmärtänyt sanaakaan, vaan kääntyi sinisen dominon puoleen.

"Rukoilen teiltä, madame", sanoi tämä kovaa, "älkää puhuko!"

Tämä salaperäisyys kiihotti kardinaalia, joka huomautti:

"Mitä? Yksi ainoa sana saksaa — ei siitä rouvalle tulisi suurtakaan vaaraa!"

Sininen domino, joka oli saavinaan Olivalta ohjeita, vastasi heti:

"Herra kardinaali, kuulkaa nyt rouvan omat sanat: Se, jonka ajatus ei aina valvo, se, jonka mielikuvitus ei alati korvaa rakastetun läsnäoloa, se ei rakasta eikä ole oikeutettu sitä väittämään."

Kardinaaliin näkyi koskevan näiden sanojen sisällys. Koko hänen asentonsa ilmaisi mitä suurinta yllätystä, kunnioitusta ja ihailevaa alttiutta; sitten hän laski käsivartensa riippumaan.

"Se on mahdotonta", mutisi hän ranskaksi.

"Mikä on mahdotonta?" huudahti rouva de la Motte, joka oli koko keskustelusta käsittänyt vain nämä sanat.

"Ei mikään, madame, ei mikään."

"Minusta tuntuu todellakin monseigneur, että annatte minun näytellä surkeata osaa", sanoi kreivitär harmistuneena.

Ja samalla hän hellitti kardinaalin käsivarren. Tämä ei ainoastaan jättänyt siihen jälleen tarttumatta, vaan ei näkynyt edes huomanneen tuota liikettä, kun oli niin hartaasti kiintynyt saksalaiseen naiseen.

"Madame", sanoi hän jälkimäiselle, joka yhä pysyi jäykkänä ja liikkumatta silkkisen suojuksensa takana, "ne sanat, jotka seuralaisenne on minulle teidän puolestanne lausunut… ne ovat saksalaisesta runosta, jonka luin eräässä teillekin ehkä tutussa rakennuksessa."

Tuntematon puristi Olivan käsivartta. Jälkimäinen teki myöntävän liikkeen.

Kardinaalia värisytti.

"Se rakennus", sanoi hän epäröiden, "lienee nimeltään Schönbrunn?"

"Niin", nyökkäsi taas Oliva.

"Ja sanat oli muuan ylhäinen käsi kultanaskalilla kaivertanut kirsikkapuiseen pöytään?"

Oliva nyökäytti taas päätään.

Kardinaali vaikeni. Hänessä näkyi tapahtuvan jokin mullistus. Hän horjui ja ojensi kätensä tukea etsien. Kahden askeleen päässä väijyi rouva de la Motte tämän merkillisen kohtauksen lopputulosta.

Sitten kardinaali laski kätensä sinisen dominon käsivarrelle ja sanoi:

"Näin kuuluu jatko: Mutta se, joka kaikkialla näkee rakastettunsa; se, joka kukan tuoksusta, hajuaineesta arvaa tiheimmänkin hunnun lävitse lemmittynsä läsnäolon, se osaa vaieta, sen ääni on sydämessä; jos toinen sydän häntä ymmärtää, riittää se tekemään hänet onnelliseksi."

"Kuulkaapa, täällä puhutaan saksaa", sanoi äkkiä nuori, sointuva ääni eräästä ryhmästä, joka oli tullut kardinaalin kohdalle. "Kuunnellaan pikkuisen; ymmärrättekö te, marski, saksaa?"

"En, monseigneur."

"Entä te, herra de Charny?"

"Kyllä, teidän korkeutenne."

"Artoisin kreivi!" sanoi Oliva painautuen siniseen dominoon, sillä nuo neljä naamioitua puristivat häntä hieman tungettelevasti.

Tällöin kajahti orkesterista pauhaava soitto, ja lattian tomu ynnä hiuslaitteiden jauhe kohosi sateenkaarenvärisinä pilvinä räiskyviä kynttiläkruunujakin ylemmäksi, jotka kultasivat tätä amoran ja ruusujen utua. Kun naamioidut nyt lähtivät liikkeelle, tunsi sininen domino sysäyksen.

"Varokaa, herrat!" sanoi hän komentavalla äänellä.

"Monsieur", vastasi naamioitu prinssi, "tottahan näette, että meitä tungetaan tännepäin. Anteeksi, naiset!"

"Lähdetään pois, monseigneur", kuiskasi rouva de la Motte.

Juuri silloin näkymätön käsi nykäisi Olivan huppukaulusta taaksepäin, ja irtaantunut naamio lipui alas; hänen kasvonsa näkyivät sekunnin verran siinä puolihämärässä, jonka aiheutti ensi rivin ulkoileminen permannon yli.

Sininen domino oli hätääntyneenä huudahtavinaan, Oliva huusi kauhusta. Näihin molempiin vastasi kolme, neljä hämmästyksen huudahdusta. Kardinaali oli vähällä pyörtyä. Jos hän nyt olisi vaipunut, olisi hän vaipunut polvilleen. Rouva de la Motte tuki häntä.

Parvi naamioita, tungoksen pakottamana, oli juuri erottanut Artoisin kreivin kardinaalista ja rouva de la Mottesta.

Sininen domino, joka oli salamannopeasti kiskaissut Olivan huppukauluksen paikalleen ja kiinnittänyt taas naamion, astui kardinaalin luo, puristi kättään ja sanoi:

"Se oli auttamaton vahinko, monsieur; huomaatte kai, että tämän naisen kunnia on teidän vallassanne."

"Oo, monsieur, monsieur…" mutisi prinssi Ludvig kumartaen.

Ja hän pyyhki hiestä valuvaa otsaansa nenäliinalla, joka värisi hänen kädessään.

"Nyt pian pois", sanoi sininen domino Olivalle.

Ja molemmat katosivat.

"Nyt ymmärrän, mitä kardinaali nimitti mahdottomaksi", ajatteli rouva de la Motte. "Hän luuli tuota naista kuningattareksi, ja semmoisen vaikutuksen se yhdennäköisyys häneen teki! Hyvä, taas yksi havainto lisää talteen pantavaksi."

"Haluatteko, että jo lähdemme, kreivitär?" kysyi herra de Rohan raukeasti.

"Kuten suvaitsette, monseigneur", vastasi Jeanne tyynesti.

"Minä en täällä näe erityistä huvia."

"Ei täällä minustakaan ole hauskaa."

Ja he saivat vaivoin raivatuksi itselleen tien ihmisten puhki. Kardinaali, joka oli kookas, tähysteli joka taholle, näkyisikö missään kadonnutta ilmestystä. Mutta turhaan; hänen silmissään vilisi sinisiä, punaisia, keltaisia, vihreitä, harmaita dominolta säteilevässä usvassa, ja niiden vivahdukset sulivat toisiinsa kuin särmiön värit. Kaukaa olivat ylimyspoloisesta kaikki sinisiä, mutta läheltä ei yksikään.

Tässä mielentilassa hän astui vaunuihin, jotka odottivat häntä ja hänen seuralaistaan.

He olivat ajaneet jo viisi minuuttia, eikä kardinaali ollut vielä virkkanut sanaakaan Jeannelle.

XXIV

SAPFO

Rouva de la Motte, joka ei ollut hajamielinen, herätti kardinaalin haaveilemasta.

"Minne nämä ajoneuvot vievät minua?" kysyi hän.

"Kreivitär", sanoi kardinaali, "älkää pelätkö mitään, te lähditte omasta talostanne, ja vaunut vievät teidät sinne takaisin."

"Omasta talostani… sieltä esikaupungista?"

"Niin, hyvin pienestä talosta, johon kuitenkin sopii niin paljon suloa!"

Näin sanoen prinssi tarttui Jeannen toiseen käteen ja lämmitti sitä hellällä suudelmalla.

Vaunut pysähtyivät pienen talon eteen, johon niin paljon suloa koki mahtua. Jeanne hypähti kevyesti maahan, ja kardinaali aikoi häntä seurata.

"Ei maksa vaivaa, monseigneur", kuiskasi hänelle tämä kiusanhenki naisen hahmossa.

"Kuinka, kreivitär, eikö kannata viettää seurassanne muutamia hetkiä?"

"Ja nukkua, monseigneur."

"Otaksun talossanne olevan useampia kuin yhden makuuhuoneen."

"Minua varten kyllä, mutta teille…"

"Ei siis minulle ainoaakaan?"

"Ei vielä", vastasi Jeanne niin viehättävän ja samalla yllyttävän näköisenä, että kielto oli lupauksen veroinen.

"Hyvästi siis!" sanoi kardinaali niin ihastuneena, että hetkeksi unohti, mitä oli sattunut naamiohuveissa.

"Näkemiin, monseigneur!"

"Itse asiassa onkin näin parempi", mutisi kardinaali lähtiessään.

Jeanne astui sitten yksin uuteen kotiinsa. Kuusi palvelijaa, joiden unen oli keskeyttänyt juoksijan kolkutin, oli asettunut riviin eteisessä. Hän katseli heitä kaikkia tyynesti, ilmeessään se ylemmyys, jota rikkaus ei suo kaikille rikkaille.

"Ja kamarineitsyet?" sanoi hän.

Yksi palvelijoista astui kunnioittavasti esille ja selitti:

"Kaksi kamarineitsyttä odottaa rouvan makuuhuoneessa."

"Kutsukaa heidät."

Palvelija totteli. Pian ilmestyikin kaksi kamarineitsyttä.

"Missä te tavallisesti nukutte?" kysyi heiltä Jeanne.

"Meillä ei vielä ole määrättyä huonetta", vastasi vanhempi, "vaan makaamme siellä, missä rouva katsoo hyväksi."

"Antakaa tänne huoneuston avaimet."

"Ne ovat tässä, madame."

"Hyvä, tämän yön saatte viettää kaupungilla."

Kamarineitsyet katsahtivat emäntäänsä ihmetellen.

"Teillä on kai jokin olinpaikka muualla?"

"On kyllä, madame, mutta nyt on hieman myöhä. Jos rouva kuitenkin tahtoo olla yksin…"

"Nämä herrat saattavat teitä", lisäsi kreivitär laskien kuusi palvelijaa menemään, ja nämä olivatkin tyytyväisempiä kuin kamarineitsyet.

"Ja milloin pitää palata?" kysyi eräs heistä arasti.

"Huomenna kello kaksitoista."

Kuusi palvelijaa ja molemmat kamarineitsyet katselivat toisiaan tuokion, mutta Jeannen käskevän silmäyksen hallitsemina poistuivat ovelle päin. Jeanne seurasi heitä ja antoi heidän mennä ulos, mutta kysyi, ennenkuin sulki ulko-oven:

"Jääkö taloon enää ketään?"

"Ei, madame, täällä ei ole ketään. Mutta rouvan ei mitenkään sovi olla täällä ihan yksin; täytyy jättää ainakin yksi ihminen taloushuoneiden puolelle, mihin huoneeseen tahansa, kunhan hän vain on varalla."

"Minä en tarvitse ketään."

"Voi sattua tulipalo tai rouva sairastuu."

"Hyvää yötä, saatte nyt kaikki mennä."

Ja hän otti esille rahakukkaronsa.

"Ja tässä on vähän tuliaisia, koska nyt tulin pitämään emännyyttä", sanoi hän.

Iloinen sorina, säädyllisten palvelijain kiitos, oli ainoana vastauksena ja viimeisinä sanoina, ja kaikki poistuivat syvin kumarruksin. Jeanne kuunteli oven sisäpuolella; he toistivat keskenään, että kohtalo oli heille suonut eriskummaisen emännän. Kun äänien ja askelten kaiku oli häipynyt kauas, kiersi Jeanne oven lukkoon ja sanoi voitonriemuisesti:

"Vihdoinkin yksin! Yksin kodissani!"

Sitten hän otti kolmihaaraiseen kynttilänjalkaan tulta niistä. kynttilöistä, jotka paloivat eteisessä, ja pani salpaan myös sen raskaan oven, joka johti huoneisiin.

Silloin alkoi äänetön ja merkillinen kohtaus, erityisesti omansa huvittamaan jotakuta niistä "öisistä katselijoista", joiden runoilijan mielikuvitus suo leijailla kaupunkien ja palatsien kohdalla.

Jeanne tarkasteli omaisuuttaan: ihaili huone huoneelta koko tätä rakennusta, jonka pieninkin yksityiskohta sai hänen silmissään mittaamattoman arvon, heti kun syrjäisen uteliaisuuden sijalle oli tullut omistajan itsekkyys.

Pohjakerros, hyvin tilkitty ja kauttaaltaan vuorattu, sisälsi kylpyhuoneen-, taloushuoneet, ruokasalit, kolme salonkia ja kaksi vastaanottohuonetta.

Näiden suurten suojien kalustus ei ollut niin kallisarvoinen kuin jonkun Guimardin eikä niin keimaileva kuin herra de Soubisen ystävien, mutta siitä uhkui ylhäistä ylellisyyttä; myöskään ei se ollut uusi. Koti olisi vähemmän miellyttänyt Jeannea, jos se olisi päivää ennen kalustettu nimenomaan häntä varten.

Kaikki nämä antiikkiset, muotinaisten halveksimat kalleudet, mestarillisesti veistetyt mustapuiset huonekalut; kynttiläkruunut kristalliköynnöksineen, joiden kullatut haarat ulottivat ruusunväristen vahakynttiläin keskeltä heleitä liljoja; vanhanaikuiset seinäkellot, hienoa koho- ja emaljityötä; kiinalaisilla kuvioilla somistetut tulenvarjostimet; suunnattoman isot japanilaiset ruukut täynnä harvinaisia kukkia; ovien yläosat, joissa oli Boucherin tai Watteaun maalauksia harmaavärisinä tai väritettyinä — kaikki tämä herätti uudessa omistajassa kuvaamatonta huimausta.

Tuossa seisoi uunin reunustalla kaksi kullattua merenhaltiaa kantaen korallikimppuja, joiden haaroissa riippui kuin rypäleinä senaikuisia moninaisia jalokiviteoksia. Edempänä, kullatulla peilipöydällä, jonka levy oli valkoista marmoria, kannatti tavattoman iso, vaaleanvihreä norsu, korvissa safiirirenkaat, monilla hajuainepulloilla täytettyä tornia.

Ruusupuisilla hyllyillä, joiden kulmissa oli kullattuja lehtikoristeita, loisti kultareunaisia, kuvitettuja naistenkirjoja.

Täydellinen, hieno gobeliinikalusto, kärsivällisyyden mestariteos, joka oli itse tehtaallekin maksanut sata tuhatta livreä, oli sijoitettu harmaan- ja kullanväriseen pieneen salonkiin, jossa jokainen ovenpohja oli Vernerin tai Greuzen maalaama pitkulainen taulu. Työhuoneessa oli Chardinin parhaita muotokuvia ja Clodionin hienoimpia teoksia poltetusta savesta.

Kaikki todisti, ei rikkaan nousukkaan hätäilyä tyydyttääkseen omaa tai rakastajattarensa mielikuvitusta, vaan pitkällistä, kärsivällistä vaivannäköä, jollaisen ottavat suorittaakseen ikivanhan rikkauden omistajat kasatessaan isäinsä aarteiden lisäksi aarteita lapsilleen.

Ensin Jeanne tarkasteli kokonaisuutta ja laski huoneiden lukumäärän; sitten hän otti selkoa yksityiskohdista. Mutta kun domino vaivasi häntä ja kureliivi puristi, astui hän makuuhuoneeseensa, riisuutui kiireesti ja otti ylleen vanulla sisustetun silkkisen aamunutun. Väristen, puolialasti silkissä, joka hyväili hänen poveaan ja vartaloaan, hienot, jäntevät jalat lyhyen hameen poimuissa, hän nousi rohkeasti portaita ylös pitäen valoa kädessään.

Tottuneena yksinäisyyteen, varmana siitä, ettei enää tarvinnut pelätä palvelijankaan katsetta, hän riensi huoneesta toiseen, antaen ovista tulevan viiman leyhytellä nuttuaan, jota piti tavan takaa uudestaan kääriä sirojen polvien suojaksi.

Ja kun hän erästä kaappia avatakseen kohotti käsivarttaan, kun väistyvä vaate salli nähdä hartian valkoista pyöreyttä, jota kultasi sentapainen punertava valonheijastus kuin Rubensin maalauksissa, lienevät näkymättömät henget, piillessään seinäverhojen tai maalattujen ovenpohjien takana, riemuinneet saatuaan valtaansa tämän viehättävän emännän, joka luuli heitä vallitsevansa.

Lopulta kun oli kaikkialla käyty, kun kynttilät olivat kolmeksi neljäsosaksi palaneet, meni hän väsyneenä, läähättäen takaisin makuukamariinsa, jonka seinäverhot olivat sinistä satiinia, täynnä hienosti ommeltuja eriskummaisia kukkia. Hän oli nähnyt ja laskenut kaikki, hyväillyt kaikkea katsomalla ja koskemalla; nyt ei ollut enää muuta ihailtavaa kuin oma itsensä.

Hän laski kynttilänjalan Sèvres-porsliiniselle pikkupöydälle, jonka laita oli kullattu, ja samassa hänen katseensa osui marmoriseen Endymioniin, Bonchardonin luomaan hienoon ja hekumalliseen veistokuvaan, joka lemmenhurmauksessa lepäsi pitkällään punaisenruskealla porfyyrialustalla.

Jeanne meni sulkemaan huoneen oven ja oviverhot, veti paksut akkunaverhot kiinni, palasi veistokuvan eteen ja ahmi katseillaan tätä ihanaa nuorukaista, jolle Foibe antoi viimeisen suudelman ennenkuin palasi taivaaseen.

Punertava tuli oli muuttunut hiillokseksi ja lämmitti tätä huonetta, jossa kaikki eli, paitsi nautinto.

Jeanne tunsi jalkojensa niin suloisesti vajoavan lattiamaton pehmeään tuuheaan villaan; polvet notkahtelivat, ja raukeus, joka ei ollut väsymystä tai unenkaipuuta, painosti hänen poveaan ja silmäluomiaan niin hellästi kuin rakastajan kosketus, ja samalla toisenlainen hehku kuin tulisijan lämpö nousi jaloista koko ruumiiseen ja sytytti suonissa sitä elävää sähköä, jota luontokappaleessa sanotaan mieliteoksi, ihmisessä rakkaudeksi.

Tänä outojen tunnelmien hetkenä Jeanne näki itsensä Endymionin takana olevassa seinäkuvastimessa. Puku oli solunut hartioilta matolle; hieno liinavaate oli raskaamman satiinin laahaamana vaipunut puolivälin valkeita, pyöreitä käsivarsia.

Mustat silmät, täynnä hempeyttä ja kaipuuta, sykähdyttivät Jeannea sydämen pohjaan asti; hän huomasi itsensä kauniiksi, hän tunsi itsensä nuoreksi ja hehkuvaksi. Hän tunnusti itselleen, ettei mikään hänen ympärillään, ei edes Foibe, ansainnut niin paljon rakkautta kuin hän itse. Hän lähestyi veistokuvaa nähdäkseen, virkoisiko Endymion eloon ja pitäisikö hän kuolevaista naista suuremmassa arvossa kuin jumalatarta.

Tämä hurmaus oli kuin päihtymistä; hänen päänsä vaipui olkaa vasten, ja outoja väristyksiä tuntui koko ruumiissa. Ja kun hän taas katsahti silmiin, jotka houkuttivat häntä kuvastimessa, herpaantui hänen katseensa äkkiä, pää vierähti huoaten rintaa vasten, ja hän vaipui puolinukuksissa, melkein elotonna, vuoteeseen, jonka uutimet kumarsivat hänen yläpuolellaan.

Kynttilät levittivät viimeistä läähättävää valoaan sulaneen vahan keskeltä, kunnes viimeiseen huokuun häipyi myös viimeinen välke.

XXV

BEAUSIREN AKATEMIA

Beausire oli tarkoin noudattanut sinisen dominon neuvoa ja lähtenyt siihen paikkaan, jota nimitettiin hänen akatemiakseen.

Kahden miljoonan summa oli Olivan arvoisaa ystävää innostanut aika lailla, mutta vielä enemmän häneen oli koskenut se syrjäyttäminen, jonka uhriksi hän oli tänä iltana joutunut kumppaniensa taholta, he kun eivät hänelle vihjaisseet niin mainiosta yrityksestä.

Hän tiesi, ettei akatemian jäsenten kesken oltu kovin tunnontarkkoja, ja siinä oli syy, miksi hänen piti rientää, sillä poissaolevat ovat aina väärässä ollessaan sattumalta poissa, saatikka jos tahdotaan käyttää väärin heidän poissaoloaan.

Beausire oli akatemian osakasten joukossa saanut pelottavan miehen maineen, mikä ei ollutkaan kummallista eikä vaikeata. Hän oli näet ollut konstaapelina, pitänyt univormua ja osasi panna toisen kätensä suoraksi kylkeä vasten ja toisen miekkansa kahvaan. Myöskin oli hänellä tapana, pienimmästäkin sanasta, painaa hattuansa otsalle. Sellaiset temput tuntuivat kohtalaisen urheista koko pelottavilta, varsinkin jos tahdottiin välttää kaksintaistelun tuottamaa hälinää ja viranomaisten utelemista.

Näin siis Beausire saattoi toivoa kostavansa osoitetun ylenkatseen pelottamalla kumppaneitaan Pot-de-Fer-kadun pelipaikassa.

Pote-Saint-Martinista Saint Sulpicen kirkolle on pitkä matka mutta ollen nyt rikas hän otti vuokravaunut ja lupasi ajurille viisikymmentä souta, se on: livren juomarahaa, sillä yöllinen ajo maksoi siihen aikaan vain sen verran kuin nykyään päivällä. Hevoset lähtivät nopeasti kiitämään. Beausire jännitti ilmeensä julmistuneeksi, ja hatun ja miekan puutteen, hänellä kun oli yllään domino, korvasi kiukkuinen katse, joka riitti pelottamaan myöhäisiä ohikulkijoita.

Hänen ilmestymisensä akatemiaan herätti tavallaan huomiota. Ensimmäisessä, harmaavärisessä, sievässä salissa, jossa oli kynttiläkruunu ja paljon pelipöytiä, istui parikymmentä pelaajaa, juoden siirappiolutta ja väkinäisesti hymyillen seitsemälle, kahdeksalle hirveästi punatulle naiselle, jotka tirkistivät heidän kortteihinsa. Suurimman pöydän ääressä pelattiin faaraota pienellä panoksella ja harrastus oli myös sen mukainen. Kun sinne saapui domino, joka nykersi huppukaulustaan ja pullisti laskoksiaan, alkoivat jotkut naiset hihittää, puoleksi leikillä, puoleksi viehättääkseen. Beausire oli tavallaan pulska mies, eivätkä naiset häntä hyljeksineet. Mutta nyt hän ei ollut näkevinään tai kuulevinaan, vaan astui pöydän luo ja odotti tilaisuutta purkaakseen sisuaan.

Muuan vanha peluri, epäilyttävän rahamiehen näköinen, jolta ei puuttunut hyväntahtoista ilmettä, puhutteli Beausirea ensimmäisenä.

"Lempo vie, kylläpä te olette äkäisen näköinen, vaikka tulette naamiohuveista."

"Se on totta", sanoivat jotkut naiset.

"No, soturi", kysyi eräs toinen peluri, "tekeekö tuo domino pään kipeäksi?"

"Ei ole dominon vika", vastasi Beausire äkäisesti.

"So, so", sanoi pankinpitäjä, kahmaisten puoleensa tusinan louisdoreja, "herra ritari Beausire on ollut meille uskoton. Ettekö näe, että hän on ollut oopperassa, tavannut siellä lähellä jonkin hyvän pelipaikan ja hävinnyt?"

Kaikki nauroivat tai surkuttelivat, kukin luonteensa mukaan; naiset olivat sääliväisiä.

"Se on vale, että olisin ollut ystävilleni uskoton", vastasi Beausire. "Minä en pysty uskottomuuteen. Mutta sensijaan näkyy eräiden tuttujeni sopivan olla ystävilleen uskottomia."

Ja antaakseen sanoilleen enemmän pontta hän turvautui temppuunsa, se on: pyrki painamaan hattua otsalleen. Mutta valitettavasti hän nyt sai käteensä vain kappaleen silkkivaatetta, joka litistettynä teki hänen päänsä naurettavan leveäksi eikä aikaansaanut pelottavaa, vaan koomillisen vaikutuksen.

"Mitä tarkoitatte, hyvä herra?" kysyi pari, kolme hänen yhtiötoveriaan.

"Minä kyllä tiedän, mitä sanon", vastasi Beausire.

"Mutta se ei meille riitä", huomautti herttaisen näköinen ukko.

"Tämä asia ei teitä koske, herra pankkiiri", tokaisi Beausire epäkohteliaasti.

Pankinpitäjän hyvin merkitsevästä silmäniskusta sai Beausire huomata, että viime lause oli epäonnistunut. Tämän yleisön läsnäollessa ei sopinutkaan vetää rajaa niiden välillä, jotka maksoivat ja niiden, jotka pistivät rahat taskuunsa. Beausire älysi sen, mutta oli päässyt nyt vauhtiin; tekourheiden on vaikeampi pidättää itseään kuin todellisten sankarien.

"Luulin, että minulla täällä on ystäviä", sanoi hän.

"Tietysti on", vastattiin eri tahoilta.

"Vai niin, mutta minä huomaan erehtyneeni."

"Missä suhteessa?"

"Siinä, että paljon tapahtuu minun tietämättäni."

Pankinpitäjä antoi taas merkin, ja läsnäolevat osakkaat vakuuttivat uudestaan.

"Hyvä on, että tiedän", jatkoi Beausire, "ja petolliset ystävät saavat palkkansa."

Hän tavoitti miekkansa kahvaa, mutta käsi osui vain vyötärystaskuun, joka täynnä louisdoreja päästi ilmiantavaa kilinää.

"Kuuletteko?" huudahti pari naista, "herra Beausire on tänä iltana rahakas."

"Tuntuu olevan", myönsi pankinpitäjä salakavalasti. "Jos hän on hävinnyt, ei hän kuulu ainakaan kaikkea hävinneen, ja jos hän on ollut uskoton todellisille tovereilleen, voi sen korjata. Kuulkaapa, ritari, tulkaa mukaan."

"Ei, kiitos!" sanoi Beausire kuivasti. "Kun jokainen pitää täällä omansa, niin minäkin."

"Mitä pirua sinä tarkoitat?" kuiskasi hänelle eräs.

"Saamme kohta selittää."

"No pelatkaa", kehoitti vielä pankinpitäjä.

"Pankaa edes yksi louisdori", sanoi muuan naisista taputtaen Beausirea olalle päästäkseen niin lähelle kultataskua kuin suinkin.

"Minä en pelaa vähemmistä kuin miljoonista", sanoi Beausire uhmaillen, "enkä käsitä, että viitsitte pelata mokomilla louisdorin panoksilla. Kuulkaapa, Pot-de-Ferin herrat, koska on salavihkaa puhe miljoonista, niin heitetään hiiteen louisdorin pelit! Miljoonilla me miljoonamiehet!"

Beausire oli nyt niin villiintynyt, ettei enää pysynyt tavallisen järjen rajoissa. Häntä huumasi vaarallisempi päihtymys kuin viinin aikaansaama. Mutta äkkiä hän sai takaapäin kinttuunsa niin nasevan potkun, että intoilu paikalla lakkasi.

Hän kääntyi katsomaan ja näki vieressään pitkulaiset, oliivinväriset, jäykät ja kuoppaiset kasvot, joissa kaksi mustaa silmää hehkui kuin tuliset hiilet. Beausiren uhkaavaan liikkeeseen tämä outo henkilö vastasi juhlallisella tervehdyksellä, johon liittyi niin tuikea silmäys kuin pitkä miekka.

"Portugalilainen!" mutisi Beausire ällistyneenä, kun häntä tervehti sama, joka oli potkaissut.

"Portugalilainen!" toistivat naiset, jotka hyljäten Beausiren alkoivat liehua muukalaisen ympärillä.

Tämä portugalilainen olikin hyvin mieleinen naisille, hän kun sillä tekosyyllä, ettei osannut ranskaa, tavantakaa toi heille makeisia, jotka toisinaan oli kääritty viiden-, kuudenkymmenen livren suuruisiin valtiorahaston sitoumuksiin.

Beausirelle tämä portugalilainen oli tuttu yhtiön osakkaana. Hän menetti aina pelihuoneen tavallisille vieraille, pitäen panoksensa noin sadan louisdorin rajoissa viikolta, ja nämä sata louisdoria vietiin häneltä säännöllisesti. Hän oli näet yhtiön houkutin: sillaikaa kun hän antoi kyniä itseltään nuo sata louisdoria, kynivät osaveikot peliin houkuteltuja niin paljon kuin ehtivät.

Yhtiömiehet pitivätkin portugalilaista hyödyllisenä, ja pelaajista hän oli hauska mies. Beausire tunsi häntä kohtaan sitä vaiteliasta arvonantoa, jota outous aina herättää, vaikkapa siihen liittyisi epäluuloakin.

Saatuaan potkun takaapäin Beausire siis malttoi mielensä, vaikeni ja istuutui. Portugalilainen asettui pelipöydän ääreen, otti esille kaksikymmentä louisdoria, ja kahdessakymmenessä vedossa, joihin meni vain neljännes tuntia, vapautti hänet näistä rahoista kuusi ahnetta vastapelaajaa, jotka hetkeksi unohtivat, kuinka syvältä pankinpitäjä ja hänen yhtiötoverinsa olivat heitä raapaisseet.

Kello löi kolme aamulla, ja Beausire oli juuri juonut lasin olutta. Saliin astui kaksi palvelijaa, ja pankinpitäjä päästi rahat heti solumaan pöydän kaksinkertaisen pohjan lomaan, sillä yhtiön säännöissä ilmeni osakkaiden keskinäinen luottamus sellaisena, ettei yhtiön rahastoa koskaan saanut jättää yksityisen osakkaan haltuun. Pelin lopussa rahat siis laskettiin pienen luukun kautta kätköönsä, ja tähän kohtaan sääntöjä oli tehty vielä se lisä, ettei pankinpitäjällä saanut olla pitkiä hihoja ja ettei hän saisi pitää rahoja mukanaan, ja tämä oli ymmärrettävä niin, että hänen ei sallittu sujahuttaa hihoihinsa pariakymmentä louisdoria ja että osakkaat saivat tarkastaa, oliko hän ehkä salaa pistänyt kolikoita taskuihinsa.

Palvelijat toivat seuran jäsenille päällystakit, viitat ja miekat; jotkut onnelliset pelaajat tarjosivat käsivartensa naisille; huono-onniset kapusivat kantotuoleihin, jollaisia vielä käytettiin näissä hiljaisissa kortteleissa, ja pelisaliin tuli yö.

Myös Beausire oli kääriytynyt dominoonsa, ikäänkuin aikoisi lähteä kauaskin, mutta ei mennyt pitemmälle kuin ensi kerrokseen, ja kun portti oli jälleen suljettu ja ajurit, kantotuolit ja jalkamiehet olivat hävinneet kuulumattomiin, palasi hän saliin, jonne muut yksitoista osakasta olivat samoin juuri kokoontuneet.

"Nyt saamme vihdoinkin tehdä selkoa", sanoi Beausire.

"Sytyttäkää lamppu älkääkä puhuko niin kovaa", sanoi hänelle portugalilainen tyynesti, hyvällä ranskankielellä, ja pani omasta puolestaan tulta pöydällä olevaan kynttilään.

Beausire mutisi joitakin sanoja, mutta niistä ei kukaan välittänyt. Portugalilainen asettui pankinpitäjän paikalle; tutkittiin, olivatko akkunaluukut, verhot ja ovet tarkoin suljetut, ja sitten istuuduttiin hiljaa pöydän ympärille, kyynärpäät pöytää vasten, kasvoissa uteliaisuuden ilme.

"Minulla on jotakin ilmoitettavaa", sanoi portugalilainen. "Onneksi saavuin ajoissa, sillä herra Beausire ei osaa tänä iltana pitää suutansa kiinni…" Beausiren teki mieli jotakin sanoa.

"Kas niin, hiljaa!" komensi portugalilainen, "ei mitään turhia sanoja. Te olette lausunut semmoista, mikä on liiankin varomatonta. Teillä näkyy olevan tietoa suunnitelmastani; hyvä on. Olette järkevä mies, ehkä olette arvannut asian, mutta selväähän on, ettei itserakkaus saa koskaan vahingoittaa omaa etua."

"En ymmärrä", sanoi Beausire.

"Emmekä mekään ymmärrä", yhtyivät siihen muut.

"Nähkääs, herra Beausire tahtoi todistaa, että juuri hän on ensin keksinyt aatteen."

"Minkä aatteen?" kysyivät yhtiömiehet.

"Sen, joka koskee kahta miljoonaa!" huudahti Beausire mahtipontisesti.

"Kahta miljoonaa!" toistivat läsnäolijat.

"Ensiksikin liioittelette", riensi portugalilainen muistuttamaan. "Niin suureen summaan se ei voi nousta, ja sen voin kohta todistaa."

"Ei meistä yksikään ymmärrä, mitä tarkoitatte", sanoi pankinpitäjä.

"Mutta sittenkin olemme pelkkänä korvana", lisäsi eräs toinen.

"Puhukaa te ensin", sanoi Beausire.

"Niin aionkin."

Ja portugalilainen kaatoi itselleen suunnattoman lasillisen mantelimaitoa ja joi sen maltillisesti, vähääkään muuttamatta kankeata ryhtiään.

"Tietäkää", sanoi hän, "en puhu nyt herra Beausirelle, ettei kaulanauha ole muuta kuin viidentoista sadan tuhannen livren arvoinen."

"Vai niin, vai kaulanauhasta te puhutte", sanoi Beausire.

"Niin, monsieur, ettekö tekin sitä tarkoita?"

"Kuka ties."

"Nyt hän on olevinaan vaitelias, kun on ensin ollut suulas", mutisi portugalilainen ja kohautti hartioitaan.

"Ikäväkseni huomaan teidän puhuvan sellaisella sävyllä, joka on minulle vastenmielinen", sanoi Beausire äkäisenä kuin kukko, joka nousee kannuksilleen.

"Joutavia!" sanoi portugalilainen kylmänä kuin marmoori. "Sitten tulee teidän vuoronne puhua; nyt puhun minä ensin. Aika on täpärällä, sillä teidän on muistettava, että lähettiläs saapuu viimeistään viikon päästä."

"Tämä juttu käy yhä mutkikkaammaksi", ajatteli seura hytkähdellen uteliaisuudesta. "Kaulanauha, viisitoista sataa tuhatta livreä, lähettiläs… mitä ihmettä se on?"

"Lyhyesti sanoen on asian laita näin", jatkoi portugalilainen. "Herrat Böhmer ja Bossange ovat tarjonneet kuningattarelle timanttista kaulanauhaa, jonka arvo on viisitoista sataa tuhatta livreä. Kuningatar ei huolinut. Jalokivisepät eivät tiedä mitä sille pitäisi tehdä, ja kätkevät sen. He ovat pahassa pulassa, sillä tuon kaulanauhan voi ostaa vain se, jolla on kuninkaalliset varat. No niin, minä olen keksinyt sen kuninkaallisen henkilön, joka sen ostaa ja saa sen lähtemään herrain Böhmer ja Bossangen kassakaapista."

"Ja se henkilö on…?" kysyivät toiset.

"Armollinen hallitsijani, Portugalin kuningatar", vastasi portugalilainen pöyhistellen.

"Nyt emme ymmärrä vähääkään", sanoivat yhtiömiehet.

"En minäkään käsitä niin mitään", ajatteli Beausire ja lisäsi sitten ääneen:

"Selittäkää asianne suoraan, herra Manuel, sillä yksityisten erimielisyyksien on väistyttävä yleisen edun tieltä. Te olette aatteen isä, sen myönnän avoimesti. Luovun kaikesta isyydestä, mutta olkaa kaikin mokomin selvä."

"No vihdoinkin", sanoi Manuel, siemaisten toisen lasillisen mantelimaitoa. "Kyllä minä sen teen selvästi kuin päivä."

"Nyt on jo selvillä, että on olemassa viidentoista sadan tuhannen arvoinen kaulanauha", sanoi pankinpitäjä. "Se on tärkeä kohta."

"Ja se kaulanauha on herrain Böhmer ja Bossangen kassakaapissa. Siinä on asian toinen kohta", sanoi Beausire.

"Mutta don Manuel sanoo, että Portugalin kuningatar ostaa sen kaulanauhan. Se se panee ymmälle."

"Mikään ei kuitenkaan ole selvempää", sanoi portugalilainen, "jos vain tarkkaatte sanojani. Lähettilään toimi on nyt avoinna. Sitä hoidetaan väliaikaisesti. Uusi lähettiläs, herra de Souza saapuu tänne aikaisintaan viikon päästä."

"Hyvä!" sanoi Beausire.

"Mikä voi estää, että viikon kuluessa saapuu tuo lähettiläs, jolla on kova halu päästä Pariisiin, ja että hän astuu virkaansa?"

Läsnäolevat katsahtivat toisiinsa ällistyneinä.

"Ymmärtäkää", sanoi Beausire innostuneena, "don Manuel tarkoittaa, että voi saapua oikea tai väärä lähettiläs."

"Juuri niin", myönsi portugalilainen. "Jos uusi lähettiläs haluaisi hänen majesteettinsa Portugalin kuningattaren nimessä ostaa tuon kaulanauhan, niin on kai hänelle siihen oikeus."

"Tietysti, hitto soikoon!" huudahtivat läsnäolijat.

"Ja silloin hän hieroo kauppaa herrain Böhmer ja Bossangen kanssa. Siinä kaikki."

"Ehdottomasti kaikki."

"Mutta kun kaupasta on sovittu, pitää maksaa", huomautti faaraopelin pankinpitäjä.

"Se on niin vietävän selvää", vastasi portugalilainen.

"Herrat Böhmer ja Bossange eivät luovuta sitä kaulanauhaa lähettiläälle, vaikka hän olisi oikea Souza, ellei ole hyvää vakuutta."

"Minä olen kyllä ajatellut vakuutta", vastasi tuleva lähettiläs.

"Millaista?"

"Kuten sanottu, lähettilään toimi on avoinna."

"Niin."

"Lähetystössä on jäljellä vain sihteeri, kelpo ranskalainen, joka puhuu portugalinkieltä niin huonosti kuin ikinä kukaan ja ihastuu, kun portugalilaiset puhuvat hänelle ranskaa, sillä silloin hänen ei tarvitse ponnistella, ja kun ranskalaiset puhuvat portugalinkieltä, sillä silloin hän saa loistaa."

"Entä sitten?" kysyi Beausire.

"Meidän on esiteltävä itsemme sille kelpo miehelle kaikessa uuden lähetystön ulkoloistossa."

"Tuo ulkoloisto on kyllä hyvä", sanoi Beausire, "mutta asiakirjat ovat parempia."

"Asiakirjoja tulee myös olemaan", selitti don Manuel lyhyesti.

"Turhaa olisi kieltää, että don Manuelilla on suuret ansiot", sanoi Beausire.

"Kun ulkoasunne ja asiakirjat ovat saaneet sihteerin käsittämään, että me olemme oikea lähetystö, niin asetumme lähetystön hotelliin."

"Oho, se on hieman uskallettua!" keskeytti Beausire.

"Se on pakollista", jatkoi portugalilainen.

"Selvä asia", myönsivät muut.

"Entä sihteeri?" huomautti Beausire.

"Jos hän sattuisi muuttumaan vähemmän uskovaiseksi, erotetaan hänet kymmenen minuuttia ennen, kuin rupeaa epäilemään. Luullakseni on lähettiläällä oikeus erottaa sihteerinsä?"

"Ilmeisesti."

"Me olemme siis isäntiä lähetystön hotellissa, ja ensi työksemme poikkeamme herrain Böhmer ja Bossangen pakinoille."

"Ei, ei läheskään", väitti nyt Beausire, "Te ette näy tuntevan erästä pääasiaa, jonka taas minä tunnen perinpohjin, kun olen elänyt hovissa. Puheena olevan laatuiseen toimenpiteeseen voi lähettiläs ryhtyä varsta sitten, kun hänet on oikein virallisesti päästetty kuninkaan puheille, ja siinä kohden, lempo soikoon, on aika vaara. Kuuluisa Riza-Bey pääsi kyllä Ludvig XIV:n luo Persian shaahin lähettiläänä ja oli niin julkea, että tarjosi hänen kaikkein kristillisimmälle majesteetilleen kolmenkymmenen livren arvoisia turkooseja, mutta hän oli perin taitava persiankielessä, ja vaikka hitto veisi, niin ei Ranskassa ollut ainoatakaan oppinutta, joka olisi voinut todistaa, ettei hän ollut kotoisin Ispahanista. Mutta meidät tunnettaisiin heti. Meille sanottaisiin suoraa päätä, että puhumme portugalinkieltä ihan ranskalaiseen tapaan, ja vastaväitteistämme huolimatta meidät pistettäisiin Bastiljiin. Pitää varoa."

"Mielikuvituksenne vie teidät kovin kauas, arvoisa yhtiötoveri", sanoi portugalilainen. "Me emme antaudu semmoisiin vaaroihin, vaan pysymme koreasti hotellissamme."

"Silloin herrat Böhmer ja Bossange eivät usko meitä oikeiksi portugalilaisiksi, oikeaksi lähetystöksi, kuten asia vaatii."

"Nuo herrat saadaan käsittämään, että meillä lähtiessämme Ranskaan oli yksinomaisena toimena ostaa tuo kaulanauha ja että lähettiläänmuutos on tapahtunut sillaikaa, kun olimme matkalla, ja silloin saimme myös määräyksen ruveta hoitamaan lähettilään virkaa. Tuo määräys on tarpeen vaatiessa näytettävä jalokivisepille, koska kerran täytyy se näyttää lähetystön sihteerille; mutta kuninkaan ministereille on varottava sitä näyttämästä, sillä semmoiset ovat uteliaita ja epäluuloisia ja voisivat rettelöidä monistakin pikkuseikoista."

"Niinpä niin", tuumivat läsnäolijat, "ei ruveta tekemisiin ministerien kanssa."

"Ja jos herrat Böhmer ja Bossange vaatisivat…"

"Mitä?" keskeytti don Manuel.

"Osan hintaa ennakolta", sanoi Beausire.

"Se tekisi asiassa mutkan", myönsi portugalilainen hämillään.

"Sillä kaikissa tapauksissa", jatkoi Beausire, "on lähettiläällä tavallisesti kreditiivi, ellei juuri käteisiä rahoja."

"Aivan oikein", sanoivat osakkaat.

"Ja asia menisi myttyyn", väitti Beausire.

"Aina te keksitte keinoja", huomautti don Manuel purevan katkerasti, "millä saa yrityksen menemään myttyyn. Mutta sen onnistumiseksi ette keksi mitään."

"Juuri onnistumista varten tahdon ensin viitata vaikeuksiin", vastasi Beausire. "Kuulkaapa, nyt jo keksinkin!"

Kaikki päät kumartuivat nyt kehäksi.

"Joka kanslia pitää tietysti kassaa."

"Kassaa ja luottoa."

"Älkäämme puhuko luotosta", sanoi Beausire, "sillä se käy kalliiksi. Saadaksemme luottoa meillä pitäisi olla hevosia, vaunuja, palvelijoita, huonekaluja, kapineita, joihin luottoa voisi perustaa. Puhutaan vain kassasta. Mitä arvelette lähetystönne kassasta?"

"Olen aina pitänyt hallitsijaani, hänen uskovaisinta majesteettiaan, anteliaana kuningattarena. Varmaankin hän on sen asian järjestänyt hyvälle kannalle."

"Saadaan nähdä; mutta olettakaamme sittenkin, ettei kassassa ole mitään."

"Olisihan se mahdollista", myönsivät toverit hymyillen.

"Mutta ei siitä sen pahempaa hätää, sillä silloin me, lähettiläät, kysymme herroilta Böhmer ja Bossangelta, kuka on heidän asiamiehensä Lissabonissa, ja kohta kirjoitamme, leimaamme, sinetöitsemme heille tuon asiamiehen lunastettaviksi pantuja vekseleitä niin paljon kuin tarvitaan."

"Sepä on hyvä tuuma", sanoi don Manuel majesteettisesti. "Kiintyneenä itse keksintöön en ole syventynyt yksityiskohtiin."

"Jotka ovat mainiosti harkitut", lisäsi pankinpitäjä lipoen kieltään.

"Nyt on jaettava eri tehtävät meidän kesken", sanoi Beausire.

"Don Manuelissa näen lähettiläämme."

"Tietysti, tietysti", huudettiin yhteen ääneen.

"Ja herra Beausiressa näen yksityissihteerini ja tulkkini", lisäsi don Manuel.

"Kuinka niin?" kysyi Beausire hieman levotonna.

"Minun ei sovi puhua sanaakaan ranskaa, minä kun olen herra de Souza; sillä minä tunnen tuon korkean herran, ja jos hän puhuu, mikä on harvinaista, puhuu hän vain portugalilaista äidinkieltään. Te sitävastoin, herra Beausire, paljon matkustellut, hyvin perehtynyt pariisilaisten liiketapoihin, koko taitava portugalinkielessä…"

"Hyvinkin kehno", oikaisi Beausire.

"Kyllin taitava, jottei teitä luulla pariisilaiseksi."

"Tosin niin… Mutta…"

"Ja sitäpaitsi", lisäsi don Manuel kiinnittäen mustan katseensa Beausireen, "tulee tärkeimmille toimihenkilöille suurin voitto-osuus."

"Luonnollisesti", vahvistivat muut.

"Olkoon menneeksi, minä olen sihteeri ja tulkki."

"Mutta ratkaistaan heti muuan kysymys", keskeytti pankinpitäjä. "Kuinka jaetaan voitto?"

"Se on pian laskettu", sanoi don Manuel. "Onhan meitä tusina."

"Juuri tusina", myönnettiin, kun oli laskettu.

"Jaetaan siis kahteentoista osaan", selitti don Manuel, "kuitenkin sillä ehdolla, että jotkut saavat puolitoista osuutta, esimerkiksi minä, aatteen keksijänä ja lähettiläänä, ynnä herra Beausire, joka oli vainunnut tämän aatteen ja puhui miljoonista tänne tullessaan."

Beausire nyökäytti hyväksyvästi.

"Ja sitten", sanoi portugalilainen, "puolitoista osuutta myös sille, joka myy timantit."

"Ei", huusivat yhtiömiehet yksimielisesti, "ei mitään hänelle, tai enintään puoli osuutta."

"Miksi niin?" ihmetteli don Manuel. "Minusta hän menee suureen vaaraan."

"Kyllä niin", vastasi pankinpitäjä, "mutta hänellehän lankeavat harjakaiset, välityspalkkiot ja alennukset, josta kertyy sievoinen summa."

Kaikki nauroivat; nämä kunnon veikot ymmärsivät toisensa mainiosti.

"No asia on siis sovittu", sanoi Beausire. "Huomiseksi yksityiskohdat, nyt on myöhä."

Hän ajatteli Olivaa, joka oli jäänyt naamiohuveihin kahdenkesken sinisen dominon kanssa, eikä hänellä ollut aivan sokeata luottamusta siihen mieheen, vaikka louisdoreja heltisikin niin helposti.

"Ei, ei, sovitaan nyt kohta kaikesta", sanoivat yhtiömiehet. "Mitä yksityiskohtia pitäisi päättää?"

"Tarvitaan matkavaunut, joissa on Souzan vaakuna", vastasi Beausire.

"Sitä kestää kauan maalata", muistutti don Manuel, "ja varsinkin kuivattaa."

"Siis toinen ehdotus!" huudahti Beausire. "Lähettilään ajoneuvot ovat menneet matkalla rikki, ja hänen on ollut pakko turvautua sihteerinsä vaunuihin."

"Onko teillä vaunut?" kysyi portugalilainen.

"On minulla ne, jotka satun saamaan."

"Entä vaakuna?"

"Minkä vain käsiini saan."

"No se helpottaa asiaa. Paljon tomua, paljon kuraa vaunujen ovissa, ja paljon myös takana, missä on vaakunan sija, niin että lähetystön sihteeri näkee vain tomua ja kuraa."

"Mutta lähettilään seurue?" kysyi pankinpitäjä.

"Me saavumme illalla, se on ensimmäistä esiintymistä varten soveliaampaa; te muut tulette vasta seuraavana päivänä, kun valmistukset jo on suoritettu."

"Ihan oikein."

"Mutta lähettiläällä on, paitsi sihteeriään, myös kamaripalvelija mukanaan, ja se on arkaluontoinen toimi", sanoi don Manuel.

"Herra päällysmies", sanoi pankinpitäjä eräälle näistä keinottelijoista, "te saatte ruveta kamaripalvelijaksi."

Päällysmies kumarsi.

"Entä rahoja ostoksiin?" tiedusti don Manuel. "Itse olen tyhjä."

"Minulla on rahaa", sanoi Beausire, "mutta ne ovat rakastajattareni omia."

"Paljonko on kassassa?" utelivat osakkaat.

"Avaimet esille, hyvät herrat", sanoi pankinpitäjä. Kukin otti taskustaan pienen avaimen ja aukaisi yhden niistä kahdestatoista lukosta, joilla pöydän kaksinkertainen pohja oli suljettu, niin ettei yksikään tämän oivallisen seuran jäsen päässyt tutkimaan kassaa ilman yhdentoista toverinsa lupaa. Nyt alkoi kassan tarkastus.

"Sata yhdeksänkymmentä kahdeksan louisdoria paitsi vararahastoa", ilmoitti pankinpitäjä, jota oli pidetty silmällä.

"Antakaa ne herra Beausirelle ja minulle", sanoi don Manuel. "Siinä ei liene liikaa?"

"Antakaa meille kaksi kolmannesta ja jättäkää viimeinen kolmasosa lähetystön muulle väestölle", ehdotti Beausire jalomielisesti, saaden osakseen yleistä suosiota.

Tällä tapaa don Manuel ja Beausire saivat sata kolmekymmentä kaksi louisdoria, ja kuusikymmentäkuusi varattiin muille ja nyt hajaannuttiin, kun ensin oli sovittu huomisesta yhtymäpaikasta.

Beausire kääri dominon kainaloonsa ja kiirehti juosten Dauphine-kadulle, missä toivoi tapaavansa jälleen neiti Olivan kaikkine entisine hyveineen ja uusine louisdoreineen.

XXVI

LÄHETTILÄS

Seuraavana päivänä, illansuussa, saapuivat Pariisiin Enfertullin kautta matkavaunut niin tomuisina ja kuraisina; ettei niiden vaakunaa voinut eroittaa. Niitä kiidätti neljä hevosta niin, että kipinöitä lensi kavioista, sillä kyytimiehet ajoivat niin sanoaksemme ruhtinaallista vauhtia.

Vaunut pysähtyivät Jussienne-kadulle varsin upean hotellin eteen. Portilla seisoi kaksi miestä odottamassa; toisella oli yllään niin huoliteltu puku, että sitä voi sanoa juhlapuvuksi, toisella taas tavallinen vahtimestarinpuku, jollaisia on kaikkina aikoina käytetty Pariisin virastoissa. Toisin sanoen, jälkimäinen oli sen näköinen kuin portinvartija loistoasussaan.

Vaunut ajoivat hotellin pihalle, ja portti suljettiin heti useiden uteliaiden nenän edessä. Juhlapukuinen mies lähestyi hyvin kunnioittavasti vaunujen ovea ja koki värähtelevällä äänellä aloittaa puhetta portugalinkielellä.

"Kuka te olette?" keskeytti juro ääni sisältä, myös portugalinkielellä, mutta osaten sitä.

"Lähetystön sihteeri, teidän ylhäisyytenne nöyrin palvelija."

"Hyvä on. Kuinka huonosti te puhutte meidän kieltämme, hyvä sihteeri! Mistä täällä astutaan sisään?"

"Tästä, monseigneur, tästä!"

"Ikävä vastaanotto", mutisi hänen ylhäisyytensä don Manuel, arvokkaasti nojaten kamaripalvelijaansa ja yksityissihteeriinsä.

"Suokoon teidän ylhäisyytenne anteeksi", sanoi lähetystön sihteeri mongertaen portugalinkieltä, "mutta teidän ylhäisyytenne kuriiri saapui vasta kello kahden aikaan päivällä ilmoittamaan tulostanne. Olin sillä hetkellä poissa, lähetystön asioilla. Heti palattuani sain teidän ylhäisyytenne kirjeen. Ei ole ehditty muuta kuin avata huoneet, joissa nyt sytytetään valoa."

"Hyvä, hyvä!"

"Minulle tuottaa erityistä iloa nähdä uusi lähettiläämme omassa persoonassaan."

"Hiljaa! Ei kannata levittää tietoa ennenkuin Lissabonista on saatu uusia määräyksiä. Pyydän teitä, monsieur, saattamaan minut makuuhuoneeseeni, sillä aivan näännyn väsymyksestä. Voitte sitten kääntyä yksityissihteerini puoleen, hän ilmoittaa teille määräykseni."

Sihteeri kumarsi kunnioittavasti Beausirelle, joka vastasi ystävällisellä nyökkäyksellä ja sanoi ivallisen kohteliaasti:

"Puhukaa ranskaa, monsieur, se on teille mukavampaa, ja minulle myös."

"Niin", mutisi lähetystön sihteeri, "minun on myönnettävä, herra sihteeri, että ääntämiseni…"

"Sen kyllä kuulen", myönsi Beausire häikäilemättä.

"Koska olette, monsieur, niin herttainen mies, niin käytän tilaisuutta hyväkseni", riensi sihteeri avosydämisesti puhumaan, "luuletteko, että herra de Souza on minulle siitä suutuksissaan, kun niin pahasti mongerran portugalinkieltä?"

"Ei ollenkaan, jos vain osaatte ranskaa puhtaasti."

"Minäkö?" huudahti toinen riemuissaan. "Minähän olen pariisilainen Saint-Honorén kadulta."

"Se sopii mainiosti", sanoi Beausire. "Mikä taas onkaan nimenne… Ducorneau, eikö niin?"

"Niin, Ducorneau, hyvin sopiva nimi, siinä kun on espanjalainen pääte, jos niin tahtoo. Herra sihteeri tiesi siis nimeni; se ilahuttaa minua suuresti."

"Te olette Lissabonissa hyvissä kirjoissa, niin hyvissä, että tunnustetun kykynne vuoksi meidän ei tarvinnut sieltä hankkia sihteeriä lähetystöömme."

"Olen niin kiitollinen! Herra de Souzan nimitys on minulle ylen onnellinen tapaus."

"Mutta kuulkaa, herra lähettiläs soittaa!"

"Riennetään."

Ja he riensivätkin. Lähettiläs oli kamaripalvelijansa avulla riisuutunut. Hänellä oli yllään komea yönuttu. Kiireesti hankittu parturi pääsi juuri häntä kähertämästä. Pöydillä ja hyllyillä näkyi muutamia ilmeisesti kallisarvoisia lippaita ja matkalaukkuja. Uunissa paloi hyvä tuli.

"Astukaa sisään, herra sihteeri", sanoi lähettiläs, joka asettui suureen, patjoilla varustettuun nojatuoliin tulisijan eteen.

"Paneekohan herra lähettiläs pahakseen, jos vastaan ranskaksi?" kuiskasi sihteeri Beausirelle.

"Ei, ei, jatkakaa te vain."

Ducorneau lausui nyt kohteliaisuutensa ranskankielellä.

"Sepä on varsin mukavaa, te puhutte ranskaa ihan mainiosti, herra du Corno."

"Hän luulee minua portugalilaiseksi", tuumi lähetystön sihteeri ihastuneena ja puristi Beausiren kättä.

"Kuulkaapa", sanoi Manuel, "saako täällä illallista?"

"Tietysti, teidän ylhäisyytenne. Palais-Royaliin on täältä vain muutama askel ja siellä tunnen erään etevän ravintoloitsijan, joka toimittaa tänne hyvän illallisen teidän ylhäisyydellenne."

"Ikäänkuin teitä itseänne varten, herra du Corno."

"Niin, monseigneur… mitä minuun tulee, niin saanen teidän ylhäisyytenne luvalla tarjota muutamia pulloja tämän maan viiniä, niin hyvää, ettei Portossakaan voisi parempaa saada."

"Ahaa, sihteerillämme on siis hyvä kellari!" sanoi Beausire hilpeästi.

"Se onkin ainoa, ylhäisyyteni", vastasi kainosti tämä kelpo mies, jonka vilkkaat silmät, pulleat posket ja kukoistava nenä nyt vasta, kynttilän valossa, tulivat Beausiren ja don Manuelin näkyviin.

"Tehkää niinkuin haluatte, herra du Corno", sanoi lähettiläs. "Tuokaa tänne viiniänne ja tulkaa kanssamme illalliselle."

"Niin suuri kunnia…"

"Kursailematta, sillä tänään olen vain matkustaja; huomenna vasta olen lähettiläs. Sitäpaitsi meidän on neuvoteltava eräistä asioista."

"Mutta monseigneur sallinee, että hieman järjestän pukuani."

"Te olette parhaassa kunnossa", sanoi Beausire.

"Tämä on vastaanottopuku, eikä juhlapukuni", vastasi Ducorneau.

"Olkaa sellaisena kuin olette, herra sihteeri, ja käyttäkää illallisvalmistuksiin se aika, mikä menisi puvun vaihtoon."

Ducorneau poistui hyvillä mielin juoksujalassa, jottei vain hänen ylhäisyytensä ruokahalun tarvitsisi varrota kymmentä minuuttia liikaa. Sillaikaa nämä kolme makuuhuoneeseen sulkeutunutta veijaria tarkastelivat irtaimistoa ja uuden arvonsa asiakirjoja.

"Viettääkö tuo sihteeri yötkin tässä talossa?" kysyi don Manuel.

"Ei suinkaan. Sillä hölmöllä on hyvä viinikellari, ja varmaankin hänellä on jossakin myös sievä naikkonen. Hän on poikamies."

"Entä portinvartija?"

"Hänestä täytyy päästä eroon."

"Sen otan minä toimittaakseni."

"Ja hotellin muut palvelijat?"

"Palkattua väkeä, jonka sijalle voi huomenna panna yhtiömiehiämme."

"Miltä näyttävät keittiö ja ruokahuoneet?"

"Tyhjiä kerrassaan. Entinen lähettiläs ei oleskellut täällä. Hänellä oli oma talonsa."

"Entä kassa?"

"Siihen nähden on tiedusteltava sihteeriltä: pulmallinen kysymys."

"Minä voin kyllä kysyä", sanoi Beausire. "Me olemme jo parhaita ystäviä."

"Vaiti! Hän tulee jo."

Ducorneau tulikin hengästyneenä. Hän oli tilannut illallisen eräältä Bons-Enfants kadun ravintoloitsijalta ja noutanut työhuoneestaan kuusi aika isoa pulloa, ja hänen säteilevät kasvonsa ilmaisivat sitä hyvää mielialaa, jonka nämä molemmat auringot, luonto ja oveluus, voivat loihtia esille kaunistaakseen sitä, millä on kyynikkojen puhetavassa nimenä ihmisen julkisivu.

"Eikö teidän ylhäisyytenne suvaitse siirtyä ruokasaliin?" kysyi hän.

"Ei ole väliä, syödään täällä kamarissa kaikessa rauhassa, uunivalkean hohteessa."

"Monseigneur aivan hurmaa minut ilolla. Tässä on viiniä."

"Topaasin väristä!" sanoi Beausire nostaen erään pullon kynttilän kohdalle.

"Istukaa, herra sihteeri, sillaikaa kun kamaripalvelijani kattaa pöytää."

Ducorneau istuutui.

"Minä päivänä saapuivat viimeiset pikaviestit?" kysyi lähettiläs.

"Teidän ylhäisyytenne edeltäjän lähipäivän aattona."

"Hyvä. Onko lähetystö hyvässä kunnossa?"

"On, täysin hyvässä, monseigneur."

"Ei vaikeuksia raha-asioissakaan?"

"Ei minun tietääkseni."

"Onko jäänyt velkoja?… Sanokaa vain… Jos olisi velkoja, niin ensi työksemme ne maksamme. Edeltäjäni on uljas aatelismies, jonka sitoumuksista menen täyteen takuuseen."

"Jumalan kiitos, ei se ole monseigneurille tarpeellista. Kolme viikkoa sitten selvitettiin ja maksettiin kaikki laskut, ja päivää sen jälkeen, kun entinen lähettiläs oli matkustanut, saapui tänne sata tuhatta livreä."

"Sata tuhatta livreä!" huudahtivat yhtaikaa Beausire ja don Manuel ilosta hätkähtäen.

"Kullassa", lisäsi sihteeri.

"Kullassa", toistivat lähettiläs ja yksityissihteeri, vieläpä kamaripalvelijakin.

"Niin että", sanoi Beausire kokien niellä mielenliikutustaan, "kassassa nyt on…"

"Sata tuhatta kolmesataa kaksikymmentä kahdeksan livreä, herra sihteeri."

"Se on vähän", sanoi don Manuel kylmästi. "Mutta onneksi on hänen majesteettinsa osoittanut varoja käytettäviksemme. Sanoinhan teille, ystäväni", lisäsi hän kääntyen Beausireen päin, "että Pariisissa joudumme tiukalle."

"Niin, jollei teidän ylhäisyytenne olisi ryhtynyt varokeinoihin", vastasi Beausire kunnioittavasti.

Tämä sihteerin tärkeä ilmoitus kassan tilasta vaikutti sen, että lähetystön hilpeys yhä yltyi.

Hyvä illallinen, johon kuului lohta, isoja krapuja, metsänriistaa ja jälkiruoka, oli omansa myös lisäämään portugalilaisten herrain pirteyttä. Ducorneau oli vapautunut kursailusta ja söi kuin kymmenen Espanjan ylimystä, samalla näyttäen esimiehelleen, kuinka Saint-Honorén kadun pariisilainen käsitteli Porto- ja Xeres-viinejä kuin halpoja kotimaisia.

Ducorneau kiitti juuri taivasta siitä, että se oli hänelle toimittanut lähettilään, joka piti enemmän ranskan- kuin portugalinkielestä ja enemmän Portugalin kuin Ranskan viineistä, ja oli siinä suloisessa autuudentilassa, jonka aivoille suo tyydytetty ja kiitollinen vatsa, kun herra de Souza kääntyi hänen puoleensa ja kehoitti häntä menemään makuulle. Hän nousi, teki monimutkaisen kumarruksen, ja takertui yhtä moneen huonekaluun kuin orjantappuran oksa takertuu vesakon lehtiin, ja pääsi lopulta hotellin portille.

Beausire ja don Manuel eivät olleet nauttineet lähetystön oivallisia viinejä niin paljon, jotta olisi heti tarvinnut heittäytyä unen valtaan. Sitäpaitsi piti kamaripalvelijan saada illallista herrasväkensä jälkeen, ja sen puuhan suoritti päällysmies täsmällisesti sen esimerkin mukaan, jonka oli juuri nähnyt.

Huomispäivän ohjelma oli nyt valmiina. Nämä kolme yhtiömiestä kävivät vielä tiedusteluretkellä hotellissa, otettuaan ensin selville, että portinvartija nukkui.

XXVII

HERRAT BÖHMER JA BOSSANGE

Seuraavana päivänä ryhtyi Ducorneau, ennenkuin ehti mitään maistaakaan, ponteviin toimiin, jotta lähetystö virkoisi horroksistaan. Virkapöydät, salkut, mustepullot, kiireiset hommat, pihalla hyppelevät hevoset — kaikki osoitti eloa siellä, missä päivää ennen oli vallinnut kuolettava lamaannus. Koko kortteliin levisi pian huhu, että yöllä oli Portugalista saapunut ylhäinen henkilö tärkeissä asioissa. Tämä huhu, jonka olisi pitänyt hankkia luottoa kolmelle veijarillemme, oli heille kuitenkin yhä uudistuvan pelon aiheena.

Mutta herrojen de Crosnen ja Breteuilin poliisilla olikin pitkät korvat, joita se ei tukkisi tällaisissa olosuhteissa, samoin kuin Argus-silmät, joita se ei ummistaisi, kun oli puhe portugalilaisista suurmiehistä. Don Manuel huomautti kuitenkin Beausirelle, että julkealla rohkeudella voi viikon ajan estää poliisin tiedusteluja kehittymästä epäluuloksi ja kaksi viikkoa estää epäluuloja muuttumasta varmuudeksi, ja että siis keskimäärin kymmenen päivää jäi häiritsemätöntä työaikaa tälle yhtiölle, jonka muuten oli viisasta suorittaa määrätyt toimensa kuuden päivän kuluessa.

Aurinko oli juuri noussut, kun kaksissa vuokravaunuissa hotelliin saapuivat muut yhdeksän veijaria, joiden oli määrä olla lähetystön palvelusväkenä. Heidät majoitti nopeasti tai oikeammin toimitti makuulle Beausire; yksi sijoitettiin kassaa likelle, yksi arkistoon, kolmas astui portinvartijan sijalle, jonka Ducorneau itse erotti sillä tekosyyllä, ettei hän osannut portugalinkieltä. Näin oli hotelli miehitetty varusväellä, jonka piti sitä varjella asiaan kuulumattomilta, ja tätä lajia on varsinkin poliisi niiden mielestä, joilla on valtiollisia tai muita salaisuuksia.

Kello kahdentoista vaiheilla nousi don Manuel, lisänimeltä Souza, komeapukuisena erittäin hienoihin vaunuihin, jotka Beausire oli vuokrannut 500 livrestä kuussa, maksaen puolelta kuukaudelta etukäteen. Yksityissihteerinsä ja kamaripalvelijansa seuraamana hän lähti nyt herrain Böhmer ja Bossangen liikkeeseen.

Lähetystön sihteeri määrättiin omalla vastuullaan, kuten tavallisesti lähettilään poissaollessa, toimittamaan juoksevia asioita, kuten passien laatimista ynnä muuta, kuitenkin sillä ehdolla, että rahamenoja ja laskuja sai suorittaa vain yksityissihteerin suostumuksella. Nämä herrat tahtoivat säilyttää koskematonna sen sadan tuhannen livren summan, joka oli koko yrityksen perusehto.

Lähettiläälle ilmoitettiin, että hovihankkijat Böhmer ja Bossange asuivat Ecole-rantakadun varrella, ja kello yhden aikaan saapui seurue sinne.

Kamaripalvelija koputti sievästi jalokiviseppien portille, joka oli suljettu vahvoilla lukoilla ja varustettu karkeilla, paksukantaisilla nauloilla, ikäänkuin vankilan portti. Nämä naulat oli niin järjestetty, että ne muodostivat enemmän tai vähemmän siroja kuvioita, mutta ainakin oli varmaa, ettei pora, saha tai viila saisi siruakaan puusta irti murtamatta hammastaan rautaa vasten.

Muuan suojaristikkoinen luukku aukeni, ja kamaripalvelijalta kysyttiin, mitä hän tahtoi.

"Portugalin lähettiläs haluaa puhutella herroja Böhmer ja Bossangea", vastasi palvelija.

Kohta näkyi ensi kerroksessa joku liikkuvan, ja portailta kuului kiireisiä askelia. Portti avattiin. Don Manuel astui vaunuista ylhäisen hitaasti. Ennemmin oli jo Beausire ilmestynyt tarjotakseen käsivartensa hänen ylhäisyydelleen.

Se henkilö, joka oli niin kiirehtinyt vastaanottamaan molempia portugalilaisia, oli herra Böhmer itse, joka kuultuaan vaunujen pysähtyvän oli kurkistanut akkunasta ja kuullessaan sanan "lähettiläs" rientänyt portille, jottei ylhäisen herran tarvitsisi odottaa. Nyt hän pyyteli kaikin mokomin anteeksi don Manuelin astuessa portaita ylös. Beausire huomasi, että vanha, reipas ja hyvin kookas palvelijatar heidän takanaan väänsi kiinni ne monet salvat ja lukot, joilla portti oli varustettu. Kun Beausire näkyi hieman ihmettelevän tuota puuhaa, selitti Böhmer hänelle:

"Anteeksi, monsieur, mutta kovaonnisessa ammatissamme olemme niin vaaranalaisia, että varovaisuus on kuin toinen luontomme."

Don Manuel ei ollut kuulevinaankaan; Böhmer huomasi sen ja toisti hänelle itselleen sen selityksen, joka oli saanut. Beausiren herttaisesti hymyilemään. Mutta kun lähettiläs ei nytkään näkynyt mitään kuulevan, sanoi Böhmer neuvotonna:

"Suokaa anteeksi, herra lähettiläs!"

"Hänen ylhäisyytensä ei puhu ranskaa", sanoi Beausire, "eikä siis ymmärrä, mitä puhutte, mutta minä voin sananne tulkita hänelle, mikäli ette", lisäsi hän kiireesti, "itse osaa portugalinkieltä."

"En, monsieur, en minä osaa."

"Minä siis puhun puolestanne."

Ja Beausire solkkasi muutaman sanan portugalinkieltä, ja siihen don Manuel vastasi samalla kielellä.

"Hänen ylhäisyytensä kreivi de Souza, hänen kaikkein uskovaisimman majesteettinsa lähettiläs, ottaa suosiollisesti huomioonsa sananne ja pyytää minua kysymään, onko totta, että teillä vielä on hallussanne muuan kaunis timanttinen kaulanauha?"

Böhmer kohotti päätään ja silmäili Beausireä kuin mitatakseen hänet kiireestä kantapäähän. Mutta Beausire kesti tämän koetuksen kuin ovela valtiomies.

"Timanttinen kaulanauha", sanoi Böhmer hitaasti, "hyvin kaunis kaulanauha?"

"Se, jota tarjositte Ranskan kuningattarelle", lisäsi Beausire, "ja josta hänen kaikkein uskovaisin majesteettinsa on kuullut puhuttavan."

"Onko herra lähetystön virkamies?" kysyi Böhmer.

"Minä olen hänen yksityissihteerinsä."

Don Manuel oli suurena herrana istuutunut ja katseli nyt rantakadun puoleisen varsin sievän huoneen ovimaalauksia. Kirkas aurinko valaisi Seineä; poppelit näyttelivät hennonvihreitä ensi umppujaan kevättulvien paisuttaman, kellertävän virran reunalla, ja don Manuel siirtyi tarkastelemaan maisemaa.

"Monsieur", sanoi Beausire, "minusta näyttää kuin ette kuulisi, mitä teille puhun."

"Kuinka niin, monsieur?" vastasi Böhmer, hieman hätkähtäen toisen päättäväisestä äänensävystä.

"Tarkoitan, että hänen ylhäisyytensä näkyy jo käyvän maltittomaksi, herra jalokiviseppä."

"Anteeksi", sanoi Böhmer punastuen, "minä en saa ottaa sitä kaulanauhaa esille, ellei yhtiömieheni, herra Bossange, ole läsnä."

"No kutsukaa siis yhtiömiehenne."

Nyt lähestyi heitä don Manuel ja alkoi jääkylmin ilmein, joissa kuvastui tavallaan majesteettisuutta, pitää portugalinkielistä puhetta, jonka kestäessä Beausire syvään kumarteli monta kertaa. Sitten hän käänsi heille selkänsä ja katseli edelleen akkunasta.

"Hänen ylhäisyytensä sanoo", tulkitsi Beausire, "että hänen on nyt jo täytynyt odottaa kymmenen minuuttia, jommoiseen hän ei ole missään tottunut, ei kuningastenkaan luona."

Böhmer kumarsi, tarttui soittoketjuun ja nykäisi. Pian ilmestyi huoneeseen uusi henkilö. Se oli toinen jalokiviseppä, Bossange. Böhmer selitti hänelle muutamalla sanalla, mistä oli puhe. Bossange katsahti kumpaankin portugalilaiseen ja pyysi sitten Böhmeriltä kassakaapin avainta.

"Tuntuu melkein", ajatteli Beausire, "että rehelliset ihmiset ovat toisiaan kohtaan yhtä varovaisia kuin varkaat."

Kymmenen minuutin kuluttua tuli Bossange takaisin, vasemmassa kädessä jalokivilipas, kun taas oikea käsi oli pistetty takin alle, missä Beausire selvästi erotti kahden pistoolin kohokuvan.

"Meillä voi olla rehellinen muoto", sanoi don Manuel vakavasti portugalinkielellä, "mutta nuo kauppiaat luulevat meitä ennemmin veijareiksi kuin lähettiläiksi."

Lausuessaan nämä sanat hän tutki jalokiviseppien kasvoja nähdäkseen heidän ilmeistään, ymmärsivätkö he tätä kieltä. Mutta mitään epäilyttävää ei näkynyt; sen sijaan tuli esille niin ihmeellisen kaunis koriste, että aivan huikaisi. Hyvässä luottamuksessa luovutettiin lipas don Manuelin käsiin, mutta tämä sanoi heti julmistuneena sihteerilleen:

"Sanokaa näille vintiöille, että he käyttävät väärin kauppiaiden oikeutta olla tyhmiä. He näyttävät minulle valetimantteja, kun pyydän näyttämään oikeita. Sanokaa heille, että valitan Ranskan ministerille ja että kuningattareni nimessä toimitan Bastiljiin tuommoiset hävyttömät, jotka tekevät pilaa Portugalin lähettiläästä."

Näin sanoen hän paiskasi lippaan myymäpöydälle. Beausiren ei tarvinnut hänen sanojaan tulkita; ilmeet ja eleet olivat kyllin selvät. Böhmer ja Bossange pyytelivät hartaasti anteeksi ja selittivät, että Ranskassa on tapana näyttää timanttien malleja, tekokoristeita, mitkä kyllä tyydyttivät rehellisten ihmisten uteliaisuutta, mutta eivät houkuttaneet varkaita. Herra de Souza teki harmistuneena liikkeen ja kääntyi ovelle päin jalokiviseppien hätääntyessä.

"Hänen ylhäisyytensä pyytää sanomaan teille", sanoi Beausire, "olevansa pahoillaan siitä, että Ranskan hovihankkijain arvon saaneet jalokivisepät eivät pysty tekemään eroa lähettilään ja heittiön välillä, ja hänen ylhäisyytensä palaa takaisin hotelliinsa."

Böhmer ja Bossange antoivat toisilleen merkin ja kumarsivat uudestaan vakuuttaen syvintä kunnioitustaan. Herra de Souza oli vähällä survaista heitä varpaille, ja astui ulos. Kauppiaat katselivat toisiaan hyvin levottomina ja kumartelivat syvään. Beausire seurasi herraansa kopean näköisenä.

Vanha palvelijatar aukaisi portin lukot ja salvat.

"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi Beausire kamaripalvelijalle.

"Lähetystön hotelliin Jussienne-kadulle!" huusi palvelija ajajalle.

Böhmer kuuli luukusta heidän osoitteensa.

"Myttyyn meni!" mutisi kamaripalvelija.

"Hyvin kävi", sanoi Beausire. "Tunnin kuluessa nuo moukat ovat luonamme."

Vaunut kiitivät, ikäänkuin niitä olisi vetänyt kahdeksan hevosta.

XXVIII

LÄHETYSTÖSSÄ

Palatessaan lähetystön hotelliin nämä herrat tapasivat Ducorneaun kaikessa rauhassa päivällisellä työhuoneessaan. Beausire pyysi häntä tulemaan lähettilään puheille ja huomautti:

"Ymmärrätte kai, hyvä sihteeri, ettei sellainen henkilö kuin herra de Souza voi olla tavallinen lähettiläs."

"Sitä olen kyllä arvellutkin", vastasi toinen.

"Hänen ylhäisyytensä", jatkoi Beausire, "tahtoo Pariisissa päästä huomattavalle sijalle rikkaiden ja ylhäisten piirissä, joten siis oleskelu tässä ikävässä hotellissa Jussienne-kadun varrella on hänelle sietämätön. Niinmuodoin on hankittava hänen ylhäisyydelleen yksityinen asunto."

"Mutta se tuottaa haittaa lähettilään tehtäville", muistutti sihteeri, "ja meidän on sitten niin usein juostava hakemaan hänen allekirjoitustaan."

"Mitä vielä! Hänen ylhäisyytensä antaa teille vaunut", vastasi Beausire.

"Vaunut minulle!" huudahti Ducorneau vähällä pyörtyä ilosta.

"Väärin on, ettei teillä ole aina ollut omia ajoneuvoja", jatkoi Beausire. "Jos lähetystön sihteerillä on mitään arvoa, täytyy hänellä olla omat vaunut; mutta palatkaamme tähän asiaan sitten, kun aika paremmin myöntää. Nyt meidän on tehtävä lähettiläälle selkoa asioista. Missä on kassa?"

"Ylhäällä, lähettilään omassa kerroksessa."

"Niin kaukana teidän työhuoneestanne?"

"Varovaisuudesta, monsieur. Varkaiden on vaikeampi päästä ensimmäiseen kuin pohjakerrokseen."

"Vai varkaita te pelkäätte", myhähti Beausire, "mokoman summan vuoksi!"

"Sata tuhatta livreä!" huudahti Ducorneau. "Hitto vie, kyllä kuuluu, että herra de Souza on rikas! Eipä vain ole sataa tuhatta minkään muun lähetystön kassassa."

"Sopiiko, että nyt tarkastamme?" esitti Beausire. "Minulla on hieman kiire asioilleni."

"Heti paikalla, monsieur", vastasi Ducorneau ja lähti pohjakerroksesta.

Kassa tarkastettiin, ja siinä oli sata tuhatta livreä, puoleksi kullassa ja hopeassa. Ducorneau tarjosi avaimensa, jota Beausire katseli vähän aikaa ihaillakseen sen monimutkaisia uurteita ja koloja, mutta samalla hän näppärästi otti siitä vahaan jäljennöksen. Antaen sitten avaimen takaisin Ducorneaulle hän sanoi:

"Herra Ducorneau, se on teillä varmemmassa tallessa; mennään nyt lähettilään puheille."

Don Manuel tavattiin yksinään suklaatikuppinsa ääressä. Hän näytti tarkasti tutkivan salakirjaimin kirjoitettua paperia. Nähdessään virallisen sihteerinsä hän kysyi:

"Tunnetteko sitä salakirjoitusta, jota on tähän asti käytetty?"

"En, teidän ylhäisyytenne."

"Mutta minä tahdon, että siihen tutustutte; siten voitte vapauttaa minut monestakin rasittavasta pikkuseikasta. Kuinka muuten on asioiden laita? Missä tilassa on kassa?" kysyi hän Beausirelta.

"Täysin kunnossa, niinkuin kaikki muukin, mikä kuuluu herra Ducorneaun tehtäviin", vastasi Beausire.

"Ja ne sata tuhatta livreä?"

"Käteisinä, monsieur."

"Hyvä. Istuutukaa, herra Ducorneau; pyydän teiltä erästä tietoa."

"Olen nöyrin palvelijanne, monseigneur", sanoi sihteeri ilosta säteillen.

"On eräs asia, sanonpa teille: valtioasia."

"Ymmärrän, monseigneur", sanoi sihteeri ja siirsi tuoliaan lähemmäksi.

"Tärkeä asia, jossa tarvitaan teidän neuvoanne. Tunnetteko Pariisissa jonkun rehellisen jalokivikauppiaan?"

"Täällä on Böhmer ja Bossangen liike. He ovat hovihankkijoita."

"Juuri niiden kanssa en tahdo olla tekemisissä", selitti don Manuel. "Tulen juuri heidän luotaan enkä aio heitä enää koskaan tavata."

"Ovatko he sattuneet suututtamaan teidän ylhäisyytenne?"

"Ovat, herra Corno, aika lailla."

"Jos saisin olla vähän utelias, jos voisin…"

"Puhukaa vain!"

"Kysyisin, millä tapaa nämä jalokivikauppiaat, joilla ammattinsa puolesta on sellainen maine…"

"Ne ovat suorastaan juutalaisia, herra Corno, mutta kehnon menettelyn vuoksi niiltä meneekin hukkaan yhden ja kahden miljoonan vaiheille."

"Niinkö?" kysäisi Ducorneau vallan ihmeissään.

"Olin saanut hänen kaikkein uskovaisimmalta majesteetiltaan toimeksi sopia erään timanttisen kaulakoristeen kaupasta."

"Se on kai se kallis kaulanauha, jonka kuningas-vainaja tilasi rouva Dubarrylle. Kyllä tiedän."

"Te olette verraton; tiedätte kaikki. No niin, minun piti ostaa tuo kaulanauha, mutta kun asia on kääntynyt tälle tolalle, niin ei minua haluta ostaa."

"Pitäisikö minun ryhtyä välittämään?"

"Herra Corno!"

"Taitavasti, monseigneur, viisaasti."

"Hyvä olisi, jos tuntisitte nuo miehet."

"Bossange on minulle kaukaista sukua."

Don Manuel ja Beausire katsahtivat toisiinsa. Syntyi äänettömyys, jolloin molemmat veijarit harkitsivat. Äkkiä aukeni ovi, ja muuan palvelija ilmoitti herrain Böhmerin ja Bossangen saapuneen hotelliin. Don Manuel nousi kiireesti ja huusi vihaisella äänellä:

"Ajakaa pois ne herrat!"

Palvelija peräytyi pari askelta totellakseen.

"Ei, sen saa sihteeri itse tehdä", huomautti lähettiläs.

"Herran nimessä!" sanoi Ducorneau rukoilevalla äänellä, "suokoon monseigneur minun täyttää käskynsä. Minä ainakin lievennän sitä kun ei saa sitä peruutetuksi."

"Tehkää, niinkuin tahdotte", vastasi don Manuel kylmästi.

Beausire astui hänen luokseen samalla, kun Ducorneau riensi ovesta.

"Taitaa käydä hullusti", sanoi don Manuel.

"Ei ollenkaan, Ducorneau järjestää kyllä asian taas kuntoon."

"Se pöllö sen sekoittaa vielä pahemmin! Kauppiasten luona puhuimme vain portugalinkieltä; tehän sanoitte, etten ymmärrä sanaakaan ranskaa. Ja nyt Ducorneau pilaa kaikki."

"Minäpä riennän hätään."

"Kenties on vaarallista, että esiinnytte siellä."

"Saatte nähdä; antakaa minulle vain vapaat kädet."

"Sama se, lempo soikoon!"

Beausire lähti huoneesta.

Ducorneau oli alakerrassa tavannut Böhmerin ja Bossangen, joiden käytös, heidän astuttuaan lähetystön hotelliin, oli kohteliaisuuden puolesta koko lailla muuttunut, vaikkei ehkä käynyt luottavammaksi. Arvaamatta, että täällä olisi ketään tuttua, he odottivat kankeina alasalissa. Nähdessään Ducorneaun huudahti Bossange iloisesti hämmästyen.

"Te täällä!" sanoi hän ja lähestyi häntä syleilläkseen.

"Kuinka herttainen te olette!" sanoi Ducorneau. "Siis täällä te tunnette minut, pohattaserkku! Sekö on syynä, että olen lähetystössä?"

"Kuulkaa nyt", sanoi Bossange, "jos olemme olleet vähän erillämme, niin suokaa anteeksi ja tehkää minulle muuan palvelus."

"Juuri sitä varten tulinkin."

"No kiitos! Te siis kuulutte tähän lähetystöön?"

"Kuulun."

"Antakaa minulle muutamia tietoja."

"Mitä ja mistä?"

"Itse lähetystöstä."

"Minä olen sen sihteeri."

"Mainiota! Haluamme puhutella lähettilästä."

"Tulen juuri hänen puolestaan."

"Hänen puolestaan! Sanomaan… mitä?"

"Että hän pyytää teitä poistumaan niin pian kuin suinkin, hyvät herrat."

Jalokivikauppiaat silmäilivät toisiaan noloina.

"Koska nähtävästi", jatkoi Ducorneau mahtavasti, "olette käyttäytyneet tyhmästi ja epäkohteliaasti."

"Mutta kuulkaahan kuitenkin…"

"Se on suotta", keskeytti Beausire, joka kopeana ja kylmänä ilmestyi kynnykselle. "Herra Ducorneau, onhan teidän ylhäisyytenne pyytänyt teitä käskemään nuo herrat pois. Antakaa siis heidän mennä."

"Herra sihteeri…"

"Totelkaa", sanoi Beausire halveksivasti ja poistui.

Lähetystön sihteeri tarttui sukulaistaan oikeaan hartiaan ja hänen yhtiömiestään vasempaan ja sysäsi heidät hiljaa ulos ovesta.

"Kas niin", sanoi hän, "ei siitä kaupasta tule mitään."

"Herran tähden, kuinka närkkäitä nuo muukalaiset ovat!" mutisi Böhmer, joka itse oli saksalainen.

"Kun on nimeltään Souza ja vuosituloja on yhdeksän sataa tuhatta livreä", sanoi sihteeri, "niin sietää olla niinkuin tahtoo."

"Olenhan teille aina sanonut, Böhmer", sanoi Bossange huokaisten, "että olette liikeasioissa liian jäykkä."

"Ellei meillä ole hänen rahojaan", väitti itsepintainen saksalainen, "ei hänelläkään ole meidän kaulanauhaamme."

Nyt oltiin ehditty portille. Ducorneau alkoi nauraa.

"Tiedättekö lainkaan, mitä merkitsee oikea portugalilainen?" sanoi hän ivallisesti. "Tiedättekö edes, mitä on lähettiläs, porvareita kun olette? Ette, ja senvuoksi sen teille sanonkin, Potemkin, osti hänelle joka vuosi uudenvuoden päiväksi korillisen kirsikoita, jotka maksoivat sata tuhatta écutä, tuhat livreä joka kirsikka! se oli jotakin, vai mitä? Mutta herra de Souza aikoo ostaa Brasilian kaivokset saadakseen niiden uumenista esille niin suuren timantin kuin kaikki teidän yhteensä. Se kyllä vie häneltä kahdenkymmenen vuoden tulot, kaksikymmentä miljoonaa, mutta vähät hän siitä, kun ei ole lapsia. Siinä näette."

Ja Ducorneau aikoi sulkea portin, kun Bossange teki äkkiä päätöksensä ja sanoi:

"Korjatkaa tämä asia, niin saatte…"

"Täällä ei huolita lahjoista", keskeytti Ducorneau ja painoi portin kiinni.

Saman päivän iltana lähettiläs sai seuraavan kirjeen:

'Monseigneur!

Eräs henkilö, joka odottaa määräyksiänne ja haluaa teille esittää nöyrimpien palvelijainne kunnioittavat anteeksipyynnöt, seisoo hotellinne portilla valmiina teidän ylhäisyytenne viittauksesta jonkun edustajanne käsiin jättämään sen kaulanauhan, jolla on ollut onni kiinnittää huomiotanne.

Suvaitkaa vastaanottaa, monseigneur, vakuutteet syvimmästä kunnioituksesta j.n.e.

Böhmer ja Bossange.'

"Kas niin", sanoi don Manuel kirjeen luettuaan, "nyt on kaulanauha meidän."

"Ei vielä, ei vielä", vastasi Beausire. "Ei ennen, kuin olemme sen ostaneet. Ostetaan se!"

"Kuinka?"

"Onhan sovittu, että teidän ylhäisyytenne ei osaa ranskaa; ensiksikin on siis toimitettava Ducorneau täältä pois."

"Millä tapaa?"

"Se on perin helppoa: hänelle annetaan hyvin tärkeä valtiollinen tehtävä. Minä pidän siitä huolta."

"Nyt erehdytte", sanoi don Manuel. "Hän saa olla takuunamme."

"Mutta hän antaa ilmi, että te osaatte ranskaa."

"Ei hän sitä kerro, kun pyydän häntä olemaan vaiti."

"No jääköön tänne. Annetaan nyt timanttien tuojan tulla."

Tämä henkilö saatettiin huoneeseen; hän oli Böhmer itse, joka kumarteli mitä kohteliaimmin ja pyysi alamaisesti anteeksi. Sitten hän otti esille timantit ja näytti aikovan ne jättää katseltavaksi. Mutta don Manuel viittasi häntä jäämään.

"Meillä on toisistamme kylliksi kokemusta", sanoi Beausire. "Te olette epäluuloinen kauppias ja siis varmaankin rehellinen. Istuutukaa ja puhelkaamme hiukan, koska herra lähettiläs suo teille anteeksi."

"Huh, kuinka vaivaloista on myydä", huokasi Böhmer.

"Kuinka vaivaloista on varastaa", tuumi Beausire.

XXIX

KAUPPA

Lähettiläs suostui nyt lähemmin tarkastamaan kaulanauhaa. Böhmer näytteli hänelle kutakin timanttia hartain mielin, antaen sen kauneuden loistaa parhaalta puolelta.

"Mitä kokonaisuuteen tulee", sanoi Beausire, jolle don Manuel oli puhunut portugalinkielellä, "ei herra lähettiläällä ole muistuttamista. Mutta timantteja yksitellen tarkastellessa on asian laita toisin. Hänen ylhäisyytensä on laskenut kymmenkunnan sellaista, jotka ovat pikkuisen karheita, pikkuisen pilkullisia."

"Vai niin!" ihmetteli Böhmer.

"Hänen ylhäisyytensä on jalokivistä paremmin selvillä kuin te; Brasiliassa ylhäiset portugalilaiset leikkivät timanteilla niinkuin lapset täällä lasinpalasilla."

Don Manuel osoitti todellakin monta timanttia perätysten ja huomautti merkillisen tarkkanäköisesti sellaisia pienen pieniä vikoja, joita ei kenties oikea ammattimieskään olisi nähnyt. "Semmoisenaan tämä kaulanauha", sanoi Böhmer hämmästyneenä siitä, että niin ylhäinen herra oli niin etevä jalokivien tuntija, "semmoisenaan se on kuitenkin kaunein timanttikoriste, mitä nykyään on Euroopassa."

"Se on totta", vastasi don Manuel, ja viittauksen saatuaan lisäsi Beausire:

"Kuulkaapa nyt, herra Böhmer, mistä on puhe. Portugalin kuningatar on kuullut puhuttavan tästä kaulanauhasta ja antanut herra lähettilään toimeksi sopia kaupasta sitten, kun hän on timantit tarkastanut. Timantit tyydyttävät herra lähettilästä; ilmoittakaa siis hinta."

"Kuusitoista sataa tuhatta livreä."

Beausire toisti tämän summan lähettiläälle.

"Siinä on sata tuhatta liikaa", vastasi don Manuel.

"Monseigneur", sanoi jalokivikauppias, "vaikeaksi käy arvioida, mitä liikevoittoa näin kallisarvoisesta esineestä jää. Tämmöisen koristeen valmistamiseksi on täytynyt tutkia ja matkustella niin paljon, että siitä hämmästyisi, jos tuntisi asian niin hyvin kuin minä."

"Sata tuhatta livreä liian kallis", toisti itsepäinen portugalilainen.

"Ja kun monseigneur niin sanoo", lisäsi Beausire, "niin se on hänen varma vakaumuksensa, sillä hänen ylhäisyytensä ei tingi."

Böhmer näytti hieman horjuvan. Ei mikään niin rauhoita epäluuloista kauppiasta kuin ostajan tinkiminen.

"Minun ei sopisi", sanoi hän hetkisen epäröityään, "suostua vähennykseen, joka ehkä ratkaisee minun ja yhtiömieheni voiton tai tappion."

Don Manuel kuunteli, kunnes Beausire oli kääntänyt nämä sanat, ja nousi sitten. Beausire sulki lippaan ja antoi sen takaisin Böhmerille.

"Lupaan puhua herra Bossangelle", sanoi viimemainittu.

"Suostuuko teidän ylhäisyytenne siihen?"

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Beausire.

"Sitä, että herra lähettiläs näkyy tarjoavan kaulanauhasta viisitoista sataa tuhatta."

"Niin juuri."

"Pysyykö teidän ylhäisyytenne tarjouksessaan?"

"Hänen ylhäisyytensä ei koskaan syö sanaansa", vastasi Beausire oikein portugalilaiseen tapaan. "Mutta hän ei aina suvaitse niellä sitä harmia, että täytyy tinkiä tai kestää tinkimistä."

"Herra sihteeri, eikö teistäkin ole selvää, että minun on neuvoteltava yhtiömieheni kanssa?"

"Selväähän se on, herra Böhmer."

"Selvää kyllä", myönsi don Manuel portugalinkielellä, kun Böhmerin kysymys oli hänelle tulkittu, "mutta minulle on tarpeen pikainen ratkaisu."

"Hyvä on, monseigneur; jos yhtiömieheni suostuu alentamaan hintaa, suostun minä jo ennakolta."

"Hyvä."

"Hinta on siis toistaiseksi viisitoista sataa tuhatta livreä?"

"Meidän puolestamme."

"Eikä siis jää muuta", sanoi Böhmer, "paitsi tietysti herra Bossangen suostumusta…"

"Se tietysti tarvitaan."

"Ei siis muuta kuin sovitaan maksuehdoista."

"Siinä suhteessa ette kohtaa vaikeuksia", sanoi Beausire. "Missä muodossa haluatte kauppahinnan?"

"Jos sopii, niin käteisenä", vastasi Böhmer nauraen.

"Mitä tarkoitatte käteismaksulla?" kysyi Beausire kylmästi.

"Ah, tiedän kyllä, ettei kukaan voi antaa puoltatoista miljoonaa kovana rahana!" sanoi Böhmer huoaten.

"Ja pulaan se teidät itsennekin panisi, herra Böhmer."

"Kuitenkaan en koskaan, herra sihteeri, luovuta tavaraa, ellen saa osaa kohta käteisesti."

"Se on kohtuullista."

Ja Beausire kääntyi don Manueliin päin.

"Kuinka paljon teidän ylhäisyytenne antaa käteismaksua herra Böhmerille?"

"Sata tuhatta livreä", vastasi portugalilainen.

"Sata tuhatta livreä", toisti Beausire Böhmerille, "kun kauppa päätetään."

"Ja loput?" kysyi Böhmer.

"Kun monseigneurin vekseli on ehtinyt täältä Lissaboniin, paitsi jos mieluummin tahdotte odottaa, kunnes ilmoitus siitä saapuu Lissabonista tänne."

"Meillä on asiamies Lissabonissa", huomautti Böhmer, "ja jos hänelle kirjoittaisi…"

"Oikein", sanoi Beausire ivallisesti nauraen, "kirjoittakaa vain ja kysykää, onko herra de Souza maksukykyinen ja voiko hänen majesteetilleen Portugalin kuningattarelle antaa luottoa neljätoista sataa tuhatta livreä."

"Monsieur…" änkytti Böhmer hämillään.

"Hyväksyttekö, vai haluatteko toisenlaisia ehtoja?"

"Ne ehdot, jotka herra sihteeri minulle aluksi esitti, näyttävät tyydyttäviltä. Mitä määräaikoja niissä olisi?"

"Kolme määräaikaa: kuukauden päästä neljäsataa tuhatta, kahden ja kolmen kuukauden päästä kummallakin kertaa viisisataa tuhatta. Silloin teidän jo sopii tehdä hauska matka."

"Lissaboniin?"

"Miksi ei? Nostamaan kolmessa kuukaudessa lähes puolitoista miljoonaa, eikö sitä varten kannata vähän vaivaa nähdä?"

"Onhan se niinkin, mutta…"

"Sitäpaitsi saatte matkustaa lähetystön kustannuksella, ja mukaanne tulen minä tai virallinen sihteerimme."

"Itsekö minä vien sinne timantit?"

"Luonnollisesti, ellette halua lähettää monseigneurin hyväksymiä vekseleitä ja laskea timantteja yksin menemään Lissaboniin."

"En tiedä… luulen melkein… parasta olisi matkustaa…"

"Sitä minäkin", sanoi Beausire. "Kauppa tehdään täällä, te saatte käteisesti sata tuhatta livreä, allekirjoitatte kauppakirjan ja viette timantit hänen majesteetilleen. Kuka on teidän asiamiehenne Lissabonissa?"

"Herrat Nunex Balboan Veljekset."

Don Manuel kohotti päätään.

"Nehän ovat minun pankkiirini", sanoi hän hymyillen.

"Ne ovat hänen ylhäisyytensä pankkiirit", toisti Beausire, myös hymyillen.

Böhmer näytti riemastuvan. Nyt olivat kaikki pilvet hälvenneet. Hän kumarsi kuin kiittääkseen ja sanoakseen hyvästi. Mutta äkkiä jokin ajatus sai hänet viivähtämään.

"Mikä nyt on?" kysyi Beausire levottomasti.

"Onhan ehdoista sovittu?" sanoi Böhmer.

"Täydellisesti."

"Paitsi että…"

"Herra Bossangen suostumus vielä puuttuu."

"Ja paitsi erästä tapausta", lisäsi Böhmer.

"Ahaa! Vai teillä onkin este!"

"Se on niin arka asia, monsieur, mutta portugalilainen kunniantunto on niin ylevä, että hänen ylhäisyytensä varmaan ymmärtää minut."

"Puhukaa nyt vain suoraan!"

"Asian laita on se, että tätä koristetta on jo tarjottu hänen majesteetilleen Ranskan kuningattarelle."

"Joka ei siitä huolinut. Entä sitten?"

"Me emme voi, monsieur, päästää tätä kaulanauhaa iäksi menemään Ranskasta ilmoittamatta ensin kuningattarelle, jolle meidän on vielä annettava etuoikeus se ostaa, ja siihen meidät pakottaa kunniantunto ja uskollisuus."

"Se on oikein", sanoi don Manuel arvokkaasti. "Ja toivoisin, että portugalilainen kauppias puhuisi samaan tapaan kuin herra Böhmer."

"Tunnen itseni onnelliseksi ja ylpeäksi siitä, että teidän ylhäisyytenne hyväksyy käsityskantani. On siis kaksi väliehtoa: herra Bossangen suostumus ja Ranskan kuningattaren uusi ja lopullinen kieltäytyminen kaulanauhan ostosta. Sitä varten pyydän kolmen päivän lykkäystä."

"Ja meidän ehtomme", sanoi Beausire, "ovat seuraavat: sata tuhatta livreä käteisesti, muu osa hintaa kolmessa vekselissä. Timanttilipas jätetään lähetystön sihteerille tai minulle, joista jompikumpi seuraa teitä Lissaboniin herrain Nunez Balboan Veljesten luo. Täysi maksu kolmessa kuukaudessa ja vapaa matka."

"Juuri niin, monseigneur, juuri niin, monsieur", sanoi Böhmer ja kumarsi.

"Malttakaa vielä!" sanoi don Manuel portugalinkielellä.

"Mitä nyt?" kummeksi Böhmer.

"Kaupanpäällisiksi", sanoi lähettiläs, "jokin tuhannen pistolin [kymmentä frangia vastaava kultaraha. — Suom. ] sormus sihteerilleni, sille, joka saattaa teitä matkalla."

"Se on kyllä kohtuullista", mutisi Böhmer, "ja sen menon olinkin jo ottanut lukuun."

Don Manuel laski jalokivikauppiaan luotansa ylhäisellä jäähyväisliikkeellä, ja molemmat yhtiömiehet jäivät kahden kesken.

"Selittäkää nyt", sanoi don Manuel kiivastuneena Beausirelle, "minkä pirullisen päähänpiston vuoksi te tahdotte, ettei timantteja jätetä tänne? Matka Portugaliin! Oletteko hullu? Eikö olisi yhtä hyvä, että maksetaan kauppahinta ja saadaan timantit heti?"

"Te otatte lähettilästoimenne liian vakavalta kannalta", vastasi Beausire. "Herra Böhmerin silmissä te ette vielä oikein ole herra de Souza."

"Mitä vielä! Olisiko hän muuten sopinut kaupasta?"

"Sanokaa mitä tahdotte. Kenties hän ei olisi sopinut ehdoista, jos olisi suorastaan epäillyt. Mutta jos kellä on viisitoista sataa tuhatta livreä, uskoo hän olevansa kaikkien kuningasten ja lähettilästen yläpuolella. Ja jos joku vaihtaa viisitoista sataa tuhatta livreä paperipalasiin, tahtoo hän tietää, onko noilla papereilla mitään arvoa."

"Aiotte siis matkustaa Portugaliin, vaikkette osaa portugalinkieltä… Te olette hullu."

"Enkä ole. Te saatte matkustaa itse."

"En ikinä, siihen en suostu!" huudahti don Manuel. "Ettäkö minä palaisin Portugaliin! Siihen on minulla päteviä esteitä."

"Vakuutan teille, ettei Böhmer olisi koskaan vaihtanut timanttejaan papereihin."

"Vaikka niissä on Souzan nimi!"

"Hän pitää itseään ainakin Souzan vertaisena!" huudahti Beausire ja löi kämmenensä yhteen.

"Parempi teidän olisi sanoa, että asia on mennyt myttyyn", väitti don Manuel.

"Ei ollenkaan. Tulkaapa tänne, herra päällysmies", sanoi Beausire kamaripalvelijalle, joka ilmestyi kynnykselle. "Tiedätte kai, mistä on puhe?"

"Kyllä."

"Kuuntelitte?"

"Tietysti."

"Hyvä. Luuletteko, että olen tehnyt tyhmyyden?"

"Ette ole, vaan minusta te olette tuhat kertaa oikeassa."

"Minkä perusteella?"

"Kuulkaapa: herra Böhmer olisi muuten toimittanut niin, että hotelliamme ja lähettilästä olisi yhtä mittaa pidetty silmällä."

"Entä sitten?" kysyi don Manuel.

"Mutta kun herra Böhmerillä on osa hintaa saatuna ja timantit vieressään, ei häneen jää mitään epäilystä, vaan hän lähtee hyvillä mielin Portugaliin."

"Ei silti tarvitse perille asti mennä, herra lähettiläs", huomautti kamaripalvelija, "vai mitä arvelee herra ritari Beausire?"

"No siinä on kerrankin järkevä mies!" huudahti Olivan rakastaja.

"Selittäkää lähemmin, mitä aiotte", sanoi don Manuel jokseenkin kylmäkiskoisesti.

"Viidenkymmenen lieuen päässä Pariisista", vastasi Beausire, "tämä sukkela poika syöksee esille, naamio kasvoilla, näyttää ajomiehelle kahta pistoolia, ryöstää vekselit ja timantit, rökittää herra Böhmeriä ja siihen se retki päättyy."

"Sitä en tarkoittanut", sanoi kamaripalvelija. "Minä kuvittelin, että herrat Beausire ja Böhmer lähtevät laivalla Bayonnesta Portugaliin."

"Hyvä sekin!"

"Herra Böhmer ihailee merta, kuten kaikki saksalaiset, ja kävelee kannella. Kerran, kun laiva vaaruu, hän horjahtaa ja putoo mereen. Lippaan oletetaan menneen hänen mukanaan. Miksi ei meri pitäisi hallussaan viidentoista sadan tuhannen livren timantteja, kun se on niin hyvin tallettanut monta espanjalaista kultalastia."

"Ahaa, nyt alan ymmärtää", sanoi portugalilainen.

"Jo on aikakin", mutisi Beausire.

"Siinä on vain huomattava", jatkoi don Manuel, "että timanttien kavaltamisesta joutuu Bastiljiin, ja kun houkuttaa jalokivikauppiaan katselemaan merta, niin joutuu hirteen."

"Voi kyllä joutua kiikkiin timanttivarkaudesta", myönsi päällysmies, "mutta sitä ei voida epäillä, että mies on hukutettu."

"Sittenpä nähdään, kun niin pitkällä ollaan", sanoi Beausire. "Nyt ajatellaan vain tehtäviämme. Hoitakaamme tätä lähetystöä kuin mallikelpoiset portugalilaiset, jotta meistä sanottaisiin: Elleivät olleetkaan oikeita lähettiläitä, niin ainakin näyttivät olevan. Sekin olisi imartelevaa. Siis odotetaan kolme päivää."

XXX

SANOMALEHTIMIEHEN ASUNTO

Oli seuraava päivä siitä lukien, jolloin portugalilaiset sopivat kaupasta Böhmerin kanssa, kolme päivää sen jälkeen, kun näimme eräiden tämän kertomuksen päähenkilöiden käyvän oopperanaamiaisissa.

Montorgueil-kadun varrella, ristikkoportilla suljetun pihan perällä, oli pieni pitkulainen rakennus, jota kadun melulta suojelivat maalaistapoja muistuttavat akkunaluukut. Pohjakerroksessa, jonne pääsi vain varovasti kahlaten parin, kolmen haisevan lätäkön poikki, tarjoutui jonkinlainen puoliavoin puoti niiden nähtäväksi, jotka olivat läväisseet ristikkoportin ja piha-alueen vastukset.

Tässä rakennuksessa asui eräs sanomalehtimies, jonka nimi oli jokseenkin tunnettu. Ensi kerroksessa asui toimittaja itse. Pohjakerroksessa säilytettiin aikakauskirjan vihkoja pinottuina numerojärjestykseen. Kahdessa muussa kerroksessa asui hiljaista väkeä, joka sai monta kertaa vuodessa ilmaiseksi olla läsnä myrskyisissä kohtauksissa, kun toimittajan kimppuun kävivät poliisit, yksityiset loukatut tai hänen haukkumansa näyttelijät.

Sellaisina päivinä panivat Ristikkotalossa, joksi sitä tässä korttelissa nimitettiin, vuokralaiset akkunansa kiinni etupuolelta, paremmin kuullakseen sanomalehtimiehen ulinan, joka hädissään tavallisesti pakeni Vieux-Augustins-kadulle pienestä, kamarinsa tasalla olevasta takaportista. Ja kun tämä oli auennut ja taas sulkeutunut, lakkasi meteli, sillä uhattu mies oli kadonnut ja hyökkääjät jäivät yksin tuijottamaan neljään kaartilaiseen, jotka vanha palvelijatar oli kiireesti noutanut kauppahallin vahtipaikalta. Toisinaan sattui, että kun hyökkääjät eivät saaneet elävään olentoon purkaa kiukkuaan, kävivät he käsiksi pohjakerroksen nihkeisiin paperipinoihin, repivät, polkivat tai osittain polttivatkin näitä rikollisia lehtiä, jos kovaksi onneksi osui lähitienoilla olemaan tulta. Mutta riittääkö siekale sanomalehteä kostolle, joka tavoittelee siekaletta toimittajan omasta nahasta?

Lukuunottamatta näitä kohtauksia Ristikkotalon rauhallisuus oli muuttunut sanaparreksi. Herra Reteau läksi varhain aamulla kiertomatkalleen pitkin rantakatuja, toreja ja bulevardeja. Hän tapasi naurettavaisuuksia ja paheita, merkitsi ne muistiin, hahmotteli piirroksia, ja painatti ne näköisiksi kuviksi kehitettyinä lähinnä seuraavaan numeroonsa. Hänen aikakauskirjansa oli viikkolehti; herra Reteau pyydysti siihen sisällystä neljä päivää, painatti kahtena päivänä ja vietti joutopäivänä sen, jolloin lehti ilmestyi.

Sinä päivänä, josta nyt on puhe, oli lehti juuri valmistunut painosta. Noustessaan kello kahdeksan aamulla herra Reteau sai vanhalta palvelijaltaan päivän numeron, joka oli vielä nihkeä ja pahalta haisevan punaisenharmaan päällyslehtensä suojassa.

Hän kiirehti sitä lukemaan niin huolellisesti, kuin hellä isä tarkastelee rakastetun lapsen ansioita ja vikoja. Siitä päästyään hän sanoi eukolle:

"Adelgonde, tässä on oiva numero; oletko lukenut?"

"En vielä, soppa ei ole valmis", vastasi eukko.

"Tähän numeroon olen tyytyväinen", sanoi sanomalehtimies ojentaen laihasta vuoteestaan vielä laihempia käsivarsiaan.

"Vai niin", sanoi Adelgonde, "mutta tiedättekö, mitä siitä painossa sanotaan?"

"No mitä?"

"Että tällä kertaa ette vältä Bastiljia."

Reteau nousi istualle ja sanoi tyynesti:

"Adelgonde, keitä minulle hyvä soppa äläkä sekaannu kirjallisuuteen."

"Aina vain sama", vastasi eukko, "rohkea kuin kotivarpunen!"

"Tämänpäiväisellä numerolla voin sinulle ostaa uudet kengänsoljet", sanoi Reteau kietoutuneena lakanaan, jonka valkeus oli epäiltävä. "Onko jo käyty ostamassa paljon lehden numeroita?"

"Ei vielä, eivätkä ne soljetkaan tule kovin loistamaan, jos tämmöistä jatkuu. Muistatteko sen hyvän numeron herra de Broglieta vastaan? Ennen kello kymmentä oli jo myyty sata numeroa."

"Ja silloin olin jo kolmasti turvautunut Vieux-Augustins-kadulle", sanoi Reteau. "Joka meteli pani värisemään; sotamiehet ovatkin niin raakoja."

"Siitä teen sen johtopäätöksen", väitti itsepäinen Adelgonde, "ettei tämä numero ole niin tuottava kuin Broglie-numero."

"Olkoon", sanoi Reteau, "mutta sitten ei tarvitsekaan niin pelätä, vaan syön soppani rauhassa. Tiedätkö miksi?"

"En tosiaankaan, monsieur."

"Siksi, että nyt en ahdista yhtä miestä, vaan kokonaisuutta, en sotilasta, vaan kuningatarta."

"Kuningatarta!" mutisi eukko. "Jumalan kiitos, silloin ei teidän tarvitse pelätä. Jos käytte kuningattaren kimppuun, kannetaan teitä riemusaatossa, lehden numerot myydään, ja minä saan soljet."

"Joku soittaa", sanoi Reteau, joka oli ryöminyt takaisin sänkyynsä.

Eukko riensi puotiin ottamaan vastaan. Kohta hän palasi säteillen riemusta.

"Tuhat kappaletta", sanoi hän, "yhdellä kertaa. Se se on tilaus!"

"Kenen nimelle?" kysyi Reteau vilkkaasti.

"En tiedä."

"Se pitää tietää; riennä heti."

"Kyllä sen ehtii. Tuhannen kappaleen laskemisessa, sitomisessa ja pakkaamisessa on aika työ."

"Juokse, kuuletko, ja kysy palvelijalta… Onko se jokin palvelija?"

"Se on kantaja, auvergnelainen, jolla on hihnat mukana."

"Hyvä, kysy häneltä, minne hän vie lehdet." Adelgonde kiiruhti; hänen raskaat jalkansa narisuttivat lahoja puuportaita ja kysyvä ääni kajahti välikaton puhki. Kantaja kuului vastaavan, että lehdet piti viedä Neuve-Saint-Gilles-kadulle, Maraisin kaupunginosaan, kreivi de Cagliostrolle. Sanomalehtimies hypähti riemuissaan niin rajusti, että oli puhkaista makuusijansa. Hän nousi ja lähti itsekin auttamaan tilauksen suoritusta, josta muuten huolehti vain yksi apulainen, jonkinlainen nälkiintynyt varjo, läpikuultavampi kuin painettu paperi. Tuhat kappaletta viikkolehteä sälytettiin auvergnelaisen selkään, ja mies katosi selkä kumarassa ristikkoportista.

Kun Reteau juuri suunnitteli ensi numeroa varten pientä kyhäystä tästä menestyksestä omistaen siinä muutaman rivin jalomieliselle herralle, joka kannatti poliittiseksi luulemaansa vihkosta ostamalla sitä tuhat kappaletta; kun hän, sanalla sanoen, juuri riemuitsi näin onnekkaasta tuttavuudesta, kuului pihalta uusi soitto.

"Taas tuhat kappaletta!" huudahti Adelgonde ensi menestyksestä innostuneena. "Eikä se olisikaan kumma; kohta kun on puhe itävaltalaisesta, huutavat kaikki yhteen ääneen."

"Vaiti! Hiljaa! Älä puhu niin kovaa, Adelgonde. 'Itävaltalainen' on haukkumasana, ja siitä voisin joutua Bastiljiin, jota minulle äsken ennustit."

"Kaikkea vielä", äkäili eukko. "Eikö hän ole itävaltalainen, vai mitä?"

"Sen nimen panemme me sanomalehtimiehet liikkeelle, mutta sitä ei saa tuhlaten käyttää."

Taas kuultiin kellonsoitto.

"Mene katsomaan, Adelgonde. En muuten luule, että se on lehden ostaja."

"Miksi te niin luulette?" sanoi eukko astuen portaita alas.

"En tiedä, mutta ristikon takana näkyy olevan pahaenteinen olento."

Adelgonde meni edelleen pohjakerrokseen ja avasi tulijalle. Reteau puolestaan tähysteli, minkä voikin pitää luonnollisena, kun olemme kuvanneet hänen olojaan ja työpajaansa. Vieras oli yksinkertaisesti puettu mies, joka kysyi, oliko toimittaja kotona.

"Mitä asiaa teillä on?" tiedusti Adelgonde epäluuloisesti. Tällöin hän piti ovea varovasti raollaan, niin että voisi sen heti sulkea, jos pieninkin vaara uhkaisi.

Mies helisti rahoja taskussaan. Tämä suloinen sävel hellytti eukon sydäntä.

"Minä tulen", vastasi mies, "maksamaan ne tuhat kappaletta tämän päivän lehteä, jotka haettiin kreivi de Cagliostrolle."

"Jos niin on", sanoi eukko, "niin astukaa sisään."

Tulija astui ristikkoportista, mutta ei ehtinyt sitä sulkea, ennenkuin uusi vieras, nuori, kookas ja pulskan näköinen, tarttui porttiin ja sanoi:

"Anteeksi, monsieur."

Ja muuta lupaa kysymättä hän pujahti sisään kreivi de Cagliostron asiamiehen jäljestä. Adelgonde, jonka mielessä nyt oli vain rahanhimoa ja kultakolikoiden helinää, riensi isäntänsä luo.

"Kuulkaas nyt", sanoi hän, "kaikki käy hyvin, täältä tulee viisi sataa livreä siltä herralta, joka osti tuhat kappaletta."

"Ottakaamme ne ylevästi vastaan", sanoi Reteau, ivallisesti mukaillen Lariven sanoja eräästä äsken esitetystä näytelmästä.

Ja hän kääriytyi sievänpuoleiseen aamunuttuun, jonka hänelle oli lahjoittanut rouva Dugazon joko anteliaisuudesta tai pikemmin pelosta, sillä siitä lähtien, kun tällä rouvalla oli seikkailu tallimestari Astleyn kanssa, tuli häneltä Reteaulle kosolta kaikenlaisia lahjoja.

Kreivi de Cagliostron lähetti astui esille, levitti pöydälle pussista kuuden livren rahoja, laski niitä sata kappaletta ja järjesti kahdeksitoista patsaaksi. Reteau laski myös huolellisesti ja tarkasteli, oliko joukossa kuluneita rahoja.

Huomattuaan kaiken olevan kunnossa hän kiitti, antoi kuitin ja laski miellyttävästi hymyillen miehen menemään, kysyttyään ensin ilkamoiden, kuinka kreivi de Cagliostro jaksoi.

Rahojen tuoja vastasi kiittäen kuin luonnollisesta kohteliaisuudesta ja astui ovelle.

"Sanokaa herra kreiville, että olen valmis häntä palvelemaan", sanoi Reteau, "ja lisätkää, että hän saa olla levollinen; minä osaan säilyttää salaisuuden."

"Ei tarvita", vastasi mies. "Kreivi de Cagliostro on riippumaton eikä usko magnetismiin. Hän tahtoo, että Mesmerille naurettaisiin, ja levittää vain huvikseen tuota juttua ammeesta."

"Hyvä", murahti muuan ääni kynnykseltä. "Me toimitamme, että nauretaan myös kreivi de Cagliostron kustannuksella."

Ja Reteau näki äskeistä paljon pahaenteisemmän henkilön astuvan huoneeseensa. Tämä oli, kuten sanottu, nuori ja reipas mies, mutta Reteau ei ollut kanssamme yhtä mieltä hänen pulskasta ulkomuodostaan, huomaten sensijaan uhkaavan katseen ja ryhdin. Vieraalla olikin vasen käsi miekan kahvassa, ja oikea piteli keppiä.

"Millä voin teitä palvella, monsieur?" kysyi Reteau hieman arastellen, kuten hänen tapansa oli pulmallisina hetkinä.

Ja kun tällaiset hetket eivät olleet harvinaisia, arasteli Reteau siis usein.

"Oletteko herra Reteau?" kysyi vieras.

"Minä se olen."

"Joka pitää salanimeä de Vilette?"

"Niin juuri."

"Kirjoitatte kyhäelmiä?"

"Olette oikeassa, monsieur."

"Oletteko tämän kyhäelmän laatija?" jatkoi vieras tyynesti, vetäen taskustaan vielä tuoreen numeron tämänpäiväistä lehteä.

"Olen se julkaisija, vaikken laatija", vastasi Reteau.

"Hyvä, se on samantekevä, sillä vaikkette ole rohjennut sitä kirjoittaa, olette ollut kylliksi raukka sen julkaisemaan… Sanon: raukka", toisti vieras kylmästi, "sillä aatelismiehenä tahdon tässäkin sopassa punnita sanojani. Mutta te ette saa kirjaimen mukaan käsittää sanojani, eikä se, mitä sanon, ilmaise ajatustani. Jos sen ilmaisisin, pitäisi sanoa: tuon kyhäyksen kirjoittaja on roisto, sen julkaisija on konna."

"Monsieur!" sanoi Reteau aivan kalpeana.

"Niin, piru vie, tämä on ilkeä juttu", jatkoi nuori mies yltyen, mitä enemmän puhui. "Kuulkaa nyt, sepustaja, kukin asia vuorostaan: äsken saitte kultaa ja nyt selkään."

"Oho!" huudahti Reteau. "Sepä nähdään."

"Mitä nähdään?" kysyi suppeasti ja sotilaan tapaan nuori mies, joka nyt astahti vastustajaansa kohti.

Mutta tämä ei ollut ensi kertaa moisessa tilanteessa; hän tunsi oman asuntonsa loukot ja sopet ja tiesi, että kun vain kääntyi, niin pääsi ovesta pakoon, ja sitten sopi paiskata se lukkoon, rientää viereiseen huoneeseen ja sieltä pujahtaa jo tunnetun takaportin kautta Vieux-Augustins-kadulle. Sinne päästyään hän oli turvassa, sillä siellä oli toinen pieni ristikkoportti, jonka hän saattoi aukaista aina mukanaan olevalla avaimella, ja sitten sopi juosta tiehensä.

Tänään oli kuitenkin kynäniekka-paralla huono onni. Sillä juuri kun hän tarttui avaimeensa, huomasi hän ristikon lävitse toisen miehen, joka näytti, arvatenkin kiihtymyksen suurentamana, oikealta jättiläiseltä ja seisoi siellä liikkumatta, uhkaavana odottaen, niinkuin muinoin Hesperuksen lohikäärme odotti kultaomenien näpistelijöitä. Reteau olisi mielellään palannut sinne, mistä oli tullut, mutta ensimmäinen, kepillä varustettu mies oli potkaissut oven auki ja ajanut häntä takaa, niin että saattoi nyt tarttua häntä niskaan, jos tahtoi, kun hänen oli pakko pysähtyä nähdessään tuon toisen vartijan, jolla myös oli miekka ja keppi. Näin siis Reteau oli kahden tulen eli oikeammin, kahden kepin välissä, pienellä, hämärällä, umpinaisella pihalla, huoneustonsa ulkopään ja sen ristikkoportin välissä, joka Vieux-Augustins-kadun puolella olisi johtanut pelastukseen ja vapauteen, jos vain pääsy olisi ollut vapaa.

"Hyvä herra, päästäkää minut tästä lävitse", pyysi Reteau porttia vartioivalta nuorelta mieheltä.

"Monsieur", huusi Reteauta takaa ajava nuori mies, "monsieur, pitäkää kiinni sitä roistoa!"

"Olkaa levollinen, herra de Charny, ei hän tästä pääse", vastasi portilla olija.

"Herra de Taverney, tekö?" huudahti Charny, sillä tämä oli todellakin mies, joka Montorgueil-kadulta oli tullut Reteaun luo.

Molempien mieleen oli, aamulla lehteä lukiessa, tullut sama ajatus, koska heillä oli sydämessään sama tunne, ja ilmoittamatta toisilleen mitään he olivat ryhtyneet aatettaan toteuttamaan. Tätä varten oli mentävä sanomalehtimiehen luo vaatimaan hyvitystä ja annettava hänelle selkään, jos hän kieltäytyisi. Mutta nyt he, nähdessään toisensa, tulivat huonolle tuulelle, sillä kumpikin aavisti kilpailijan siinä miehessä, jossa oli herännyt sama tunne. Siksi herra de Charny olikin jokseenkin nyrpeästi huudahtanut: "Herra de Taverney, tekö?"

"Minä itse", vastasi Filip samaan tapaan, tehden puolestaan liikkeen rukoilevaa kynäniekkaa kohti, joka oli pistänyt kätensä ristikon lävitse. "Minä itse, mutta näyn myöhästyneen. Saan siis vain katsella juhlaa, ellette ole niin hyvä ja avaa porttia."

"Juhlaa", mutisi kauhistunut Reteau, "mitä te juhlalla tarkoitatte? Aikovatko herrat minut teurastaa?"

"Se on liian törkeä sana", vastasi Charny. "Ei, monsieur, ei teitä teurasteta, vaan ensin tutkitaan ja sitten hutkitaan. Sallinette, herra de Taverney, että käsittelen tätä miekkosta, niinkuin parhaaksi näen?"

"Tietysti, monsieur", vastasi Filip, "onhan teillä etuoikeus, koska ensiksi tulitte."

"Asettukaa siis seinää vasten ja seiskaa liikkumatta", komensi Charny, kiittäen Taverneytä nyökkäyksellä. "Te siis, arvoisa herra, myönnätte laatineenne ja julkaisseenne kuningattaresta tuon leikillisen tarinan, joksi sitä sanotte ja joka oli luettavana lehdessänne tänä aamuna."

"Monsieur, se ei tarkoita kuningatarta."

"Vai se vielä puuttui!"

"Te olette kovin kärsivällinen, monsieur", huomautti Filip raivoissaan portin toisella puolen.

"Malttakaa", vastasi Charny, "ei tämä veijari odotuksesta mitään menetä."

"Vaikka niin", mutisi Filip, "mutta minä odotan myös." Charny ei vastannut Taverneylle, vaan kääntyi taas Reteaun puoleen:

" Etteniotna on Antoinette takaperin… Älkää valehdelko, se olisi niin kömpelöä ja kehnoa, että rehellisen selkäsaunan tai surman sijaan sietäisitte joutua elävältä nyljettäväksi. Vastatkaa siis kiertelemättä. Kysyn teiltä, oletteko tuon häväistyskirjoituksen ainoa laatija?"

"En ole ilmiantaja", vastasi Reteau suoristuen.

"Hyvä! Se merkitsee, että on rikostoveri, ensiksikin se mies, joka käski ostamaan tuhat kappaletta tekelettänne, kreivi de Cagliostro, kuten äsken mainitsitte. Kreivi saa maksaa puolestaan, jahka te ensin maksatte oman osanne."

"Monsieur, en minä häntä syytä", kiljui sanomalehtimies peläten joutuvansa kahden herran vihoihin, lukuunottamatta tuota, joka maltitonna odotti portin takana.

"Mutta kun olen ensin saanut käsiini teidät", jatkoi Charny, "niin maksatte myös ensin."

Ja samalla hän kohotti keppinsä.

"Monsieur, jospa minulla olisi miekka", ulisi Reteau. Charny laski keppinsä.

"Herra de Taverney", sanoi hän, "olkaa niin hyvä ja lainatkaa tälle vintiölle miekkanne."

"En suinkaan; kunniallista miekkaani en lainaa tuolle roistolle, mutta tässä on keppini, ellei omanne riitä. Hyvällä omallatunnolla en voi teidän tai hänen vuokseen muuta tehdä."

"Vai keppi, lempo soikoon!" huusi Reteau vimmastuneena. "Tietäkää, että olen aatelismies!"

"No lainatkaa siis miekkanne minulle", sanoi Charny heittäen omansa sanomalehtimiehen eteen. "Tuota en enää koske, sillä siitä pääsen."

Nyt ei Filip enää voinut väittää vastaan, vaan veti miekkansa tupesta ja pisti sen ristikon lävitse Charnylle, joka otti sen käteensä ja kiitti.

"Vai olet sinä aatelismies", ärjyi hän kääntyen Reteauhun päin, "ihan aatelismies, ja kyhäät Ranskan kuningattaresta semmoisia parjauksia… No niin, ota tuo miekka kouraasi ja näytä, että olet aatelismies."

Mutta Reteau ei hievahtanut; olisi melkein luullut hänen pelkäävän maassa makaavaa miekkaa yhtä pahasti kuin keppiä, joka äsken oli heilunut hänen päänsä kohdalla.

"Hitto vie!" sanoi Filip maltitonna, "avatkaa edes tämä portti."

"Anteeksi, monsieur", vastasi Charny, "mutta tehän myönsitte, että tämä mies on aluksi minun."

"Rientäkää siis lopettamaan, sillä minulla on kiire aloittamaan."

"Täytyy ensin käyttää kaikki muut keinot, ennenkuin ryhdyn äärimmäiseen", selitti Charny, "sillä minusta näyttää, että on melkein yhtä vaikeata antaa selkään kuin saada. Mutta koska tämä herra itsepäisesti valitsee ennemmin kepin- kuin miekaniskut, niin hän saakoon makunsa mukaan."

Heti kun Charny oli tämän lausunut, julisti Reteaun kiljunta, että hän oli myös ryhtynyt sanoista työhön. Sitten seurasi vielä viisi tai kuusi nasevaa sivallusta, joista kukin houkutti ilmoille aiheuttamaansa tuskaa vastaavan parahduksen.

Nämä huudot saivat vanhan Adelgonden ilmestymään paikalle, mutta Charny ei välittänyt sen enempää hänen kuin hänen isäntänsäkään huudoista.

Sillä välin Filip, seisten kuin Aatami paratiisin portin takana, sai vain nuolla hyppysiään karhun lailla, joka haistaa tuoretta lihaa häkkinsä ulkopuolella.

Vihdoin Charny herkesi uupuneena pieksemisestä, ja Reteau vaipui maahan uupuneena selkäsaunasta. "Kas", sanoi Filip, "joko lopetitte, monsieur?"

"Jo", vastasi Charny.

"No antakaa sitten miekkani takaisin, jota ette tarvinnutkaan, ja olkaa niin hyvä ja aukaiskaa minulle."

"Hyvä herra!" rukoili Reteau, pitäen nyt suojelijanaan sitä, joka oli selvittänyt tilinsä hänen kanssaan.

"Ymmärrätte kai, etten voi jättää herraa portin taakse", sanoi Charny. "Menen siis avaamaan."

"Voi, tämä on murha!" huusi Reteau. "Tappakaa minut heti miekanpistolla, niin tulee loppu!"

"Älkää hätäilkö", sanoi Charny. "Minun luullakseni ei tämä herra enää kajookaan teihin."

"Ja siinä olette oikeassa", vahvisti perin halveksivasti Filip, joka nyt tuli saapuville. "Minä en sekaannu asiaan. Saitte selkäsaunan, hyvä on, ja kuten lakimiehet sanovat: Non bis in idem. [Ei kahdesti samaa. — Suom. ] Mutta lehden painos on jäljellä, ja sen hävittäminen on tärkeä asia."

"Ihan oikein", sanoi Charny. "Siinä näkee, että kahden on parempi kuin yksin. Olisin sen ehkä unohtanut, mutta miten te, herra de Taverney, jouduitte tuon portin taakse?"

"Kyllä selitän", vastasi Filip. "Minä hankin korttelin asujamilta tietoja tuon roiston oloista ja sain kuulla, että hänellä on tapana paeta, kun hätyytetään. Ja sitten tehtiin lähemmin selkoa hänen pakotavastaan, ja mieleeni johtui, että jos tulen takaportin kautta ja suljen sen jälkeeni, saan ketun kiinni luolassaan. Teillä oli sama koston ajatus, mutta rientäessänne ette joutanut hankkimaan niin täydellisiä tietoja, ja kun menitte tavallisesta portista, oli otus päästä käsistänne, mutta onneksi satuin olemaan täällä."

"Ja siitä olen hyvin iloinen! Mennään, herra de Taverney… Tuo veijari saa näyttää meille painokoneensa."

"Mutta se ei ole täällä", väitti Retau.

"Valetta", kovisti Charny uhaten.

"Ei, ei", huomautti Filip. "Hän lienee oikeassa, ja kirjasimet ovat jo puretut. Nyt on vain jäljellä painettuja numeroita. Mutta painos onkin kaiketi vielä kokonaan tallella paitsi niitä tuhatta kappaletta, jotka myytiin herra de Cagliostrolle."

"Hänen pitää repiä lehden painos rikki meidän läsnäollessamme."

"Hän saa sen polttaa; se on varmempaa."

Ja Filip, tyytyen tähän hyvitykseen, työnsi Reteauta edellään puotia kohti.

XXXI

KUINKA KAKSI YSTÄVÄÄ MUUTTUU VIHAMIEHIKSI

Sillä välin oli Adelgonde rientänyt hakemaan järjestyksen valvojia. Mutta ennen hänen paluutaan olivat Filip ja Charny ehtineet sytyttää aika rovion aikakauskirjan vihoista, joita heittivät tuleen yhä lisää, repien niitä palasiksi, jotta paremmin syttyisivät. Painoksen viimeiset kappaleet olivat jo käsiteltävinä, kun Adelgonden takana, pihan toisessa päässä, näkyi kaartilaisia ja samalla satakunta katupoikaa ja yhtä monta juoruämmää. Ensimmäiset pyssynperät kolahtivat juuri eteisen kivilattiaan, kun lehden viimeinen numero syttyi palamaan.

Onnekseen Filip ja Charny tunsivat sen takatien, jonka Reteau oli varomattomasti näyttänyt. He siis pujahtivat salakäytävään, sysäsivät salvat kiinni, astuivat Vieux-Augustins-kadun ristikkoportista, lukitsivat sen jälleen ja heittivät avaimen katuojaan.

Sillaikaa Reteau, päästyään vapauteen, kirkui: auttakaa, murha, salamurha! ja Adelgonde kirkui: tulipalo! nähdessään akkunoiden kimaltelevan paperin palaessa. Sotamiehet saapuivat, mutta huomattuaan nuorten miesten kadonneen ja tulen sammuvan eivät pitäneet tarpeellisena jatkaa etsiskelyään, vaan jättivät Reteaun hautomaan selkäänsä kanferttiviinalla ja palasivat vahtipaikalleen.

Mutta kansanjoukko, ollen uteliaampi kuin kaartilaiset, viipyi kello kahdentoista tienoille Reteaun pihalla yhä siinä toivossa, että aamullinen kohtaus uudistuisi. Vimmoissaan soimasi Adelgonde Marie-Antoinettea nimittäen häntä itävaltalaiseksi ja siunasi herra Cagliostroa nimittäen tätä kirjallisuuden suojelijaksi.

Kun Filip ja Charny olivat joutuneet Vieux-Augustins-kadulle, sanoi jälkimäinen:

"Kun asiamme nyt on suoritettu, monsieur, voinko toivoa sitä iloa, että saisin jollakin tapaa olla teille avuksi?"

"Kiitän tuhannesti, monsieur; aioin kysyä teiltä samaa."

"Kiitos; olen tullut tänne yksityisissä asioissa, joiden takia viipynen osan päivää Pariisissa."

"Samoin minäkin."

"Sallikaa minun siis lausua teille jäähyväiset ja onnitella itseäni siitä kunniasta, että olen teidät tavannut."

"Sallikaa minun lausua samaa teille, lisäten toivovani, että se asia, jota varten olette tänne tullut, onnistuisi mielenne mukaan."

Ja molemmat miehet kumarsivat hymyillen ja kohteliaasti, mutta samalla olisi kuitenkin helposti nähnyt, että sanat tulivat vain huulilta. Erottuaan he lähtivät kumpikin omalle suunnalleen, Filip bulevardeja kohti ja Charny pitkin virran rantaa. Molemmat kääntyivät pari kertaa katsomaan taakseen, kunnes kumpikaan ei enää nähnyt toistaan.

Silloin Charny poikkesi Beaurepaire-kadulle ja joutui monen pikku kadun kautta viimein Saint-Louis-kadulle, jota pitkin sitten astui päästäkseen Neuve-Saint-Gilles-kadun kulmaan. Mutta samalla hänen huomionsa kiintyi nuoreen mieheen, joka näytti tutulta ja tuli häntä vastaan samaa katua. Pari kertaa hän pysähtyi epäillen, mutta pian häipyi kaikki epävarmuus. Vastaantulija oli todellakin herra de Taverney.

Filip, joka oli aluksi poikennut Mauconseil kadulle, oli sitten kulkenut pitkin monta eri katua, sivuuttanut Lamoignonin hotellin ja lopulta päässyt Saint-Louis-kadulle, missä nuoret miehet taas yhtyivät juuri silloin, kun piti kääntyä Neuve-Saint-Gilles-kadulle. Molemmat pysähtyivät ja loivat toisiinsa katseen, joka ei enää salannut heidän ajatustaan.

Kummallakin oli jälleen ollut sama aikomus, nimittäin mennä vaatimaan hyvitystä kreivi de Cagliostrolta. Kun he nyt tapasivat toisensa täällä, olivat he selvillä toistensa aikeesta.

"Herra de Charny", sanoi Filip, "jätin teidän haltuunne myyjän; voisitte siis minulle jättää ostajan. Saitte antaa kepillä, suokaa minun antaa miekalla."

"Monsieur", vastasi Charny, "ymmärtääkseni teitte mielikseni vain siksi, että olin ensinnä paikalla, ettekä minkään muun vuoksi."

"Niin, mutta tänne", sanoi Taverney, "tulin samalla kuin tekin, ja sanon jo ennakolta, etten täällä suo teille etuoikeutta."

"Ja kuka sanoo, että pyydänkään, monsieur? Puolustan oikeuttani, siinä koko juttu."

"Ja mihin teillä on mielestänne oikeus?"

"Pakottaa kreivi de Cagliostro polttamaan ne tuhat numeroa, jotka hän osti siltä roistolta."

"Muistanette, että juuri minun päähäni ensin juolahti polttaa niitä Montorgueil-kadun talossa."

"Olkoon niin, että poltitte ne, jotka tavattiin siellä; nyt minä revin ne, jotka tavataan täällä."

"Minusta on kovin ikävää, kun olen pakotettu vakavasti huomauttamaan, että tahdon ensimmäisenä päästä tekemisiin kreivi de Cagliostron kanssa."

"Enempää en voi hyväksenne tehdä kuin antaa kohtalon ratkaista. Heitän louisdorin ilmaan, ja joka sitten arvaa, mikä puoli on ylöspäin, sillä on etuoikeus."

"Kiitän teitä, monsieur, mutta yleensä minulla on pelissä huono onni ja luultavasti häviäisin nytkin."

Ja Filip lähti astumaan katua pitkin. Charny pysäytti hänet sanoen:

"Monsieur, vielä pari sanaa; silloin ehkä ymmärrämme toisemme."

Filip kääntyi kiivaasti. Charnyn äänessä oli nyt jotakin uhkaavaa, mikä häntä miellytti.

"Vai niin!" sanoi hän. "No?"

"Jos vaatiaksemme kreivi de Cagliostrolta hyvitystä kävisimme ensin Boulognen metsässä, olisi se aika kiertotie, sen myönnän, mutta erimielisyytemme päättyisi. Toinen meistä luultavasti jäisi sinne, eikä toisen, joka palaisi, tarvitsisi kellekään tiliä tehdä."

"Todellakin, monsieur", sanoi Filip, "te ehätitte lausumaan minun ajatukseni. Se ratkaisisi koko riidan. Tahdotteko olla niin hyvä ja ilmoittaa, missä jälleen tapaamme?"

"Ellei seurani ole teille kovin vastenmielinen, niin…"

"Kuinka sitä oletatte?"

"Niin ei meidän tarvitse erota. Olen määrännyt, että vaununi odottavat minua Place Royalen reunalla, eikä sinne ole kuin muutama askel."

"Olette siis niin herttainen, että tarjoatte minulle vaunuissanne sijaa?"

"Tietysti, suurimmalla mielihyvällä."

Ja nuoret miehet, jotka olivat ensi näkemältä tunteneet olevansa kilpailijoita ja ensi tilaisuudessa tulleet vihamiehiksi, kiirehtivät Place Royalea kohti. Pas-de-la-Mule kadun kulmasta he näkivät Charnyn vaunut. Viitsimättä kävellä pitemmälle Charny viittasi lakeijalle, ja vaunut tulivat heidän luokseen. Charny pyysi Filipiä ensin ottamaan sijansa, repäisi taskukirjastaan lehden, kirjoitti siihen muutaman sanan ja lähetti sen lakeijallaan asuntoonsa. Kun sitten molemmat nuoret miehet olivat istuutuneet vaunuihin, lähtivät nämä kiitämään Elysée-kenttiä kohti.

Herra Charnyn hevoset olivat oivallisia; vähemmässä kuin puolessa tunnissa he joutuivat Boulognen metsään. Tavattuaan täällä soveliaan paikan hän käski ajajan pysäyttää.

Ilma oli kaunis, hieman viileä, mutta aurinko imi jo halukkaasti ensi tuoksua orvokeista ja seljapensaiden vastapuhjenneista nupuista, joita näkyi tien vieressä ja metsän laidassa. Viime vuoden kellastuneiden lehtien päällitse kohosi ruoho ylpeänä töyhtömäisine latvoineen, ja pitkin vanhoja muureja nähtiin keltaorvokkien nojaavan niihin tuoksuavia päitään. "Ihana kävelyilma, vai mitä arvelette, herra de Taverney?" virkkoi Charny.

"Niin on, monsieur."

Ja molemmat astuivat vaunuista maahan.

"Lähtekää, Dauphin", sanoi Charny ajajalleen.

"Mutta lienee väärin lähettää vaunut pois", sanoi Taverney, "koska toinen meistä ehkä niitä tarvitsisi paluumatkaansa varten."

"Ennen kaikkea, monsieur, salaisuus", vastasi Charny. "Koko asia on salattava. Jos sen saisi palvelija tietää, voisi se huomenna olla puheen aineena koko Pariisissa."

"Kuten tahdotte, monsieur. Mutta se vekkuli, joka meidät tänne kyyditsi, arvaa kyllä asian. Sellaiset tuntevat kyllä aatelismiesten tapoja kyllin hyvin osatakseen epäillä, että kun täyttä vauhtia ajetaan Boulognen, Vincennesin tai Satoryn metsään, niin ei ole puhe tavallisesta huviajelusta. Toistan siis, että ajajanne jo arvaa, kuinka on asian laita. Mutta vaikkei hän arvaisikaan, joutuu hän, tosin vähän myöhään, sen tietämään sitten, kun näkee teidät tai minut haavoittuneena, kenties kuolleena. Eikö siis olisi viisaampaa antaa hänen jäädä viedäkseen täältä sen, joka ei muuten voi palata, kuin jättää teidät tai minut pulaan?"

"Oikeassa olette, monsieur", myönsi Charny. Kääntyen sitten vaunuihin päin hän huusi: "Dauphin, seis, saatte odottaa täällä." Aavistaen, että hänet kutsuttaisiin takaisin, ei Dauphin ollut kiirehtinyt, vaan ajanut hyvin hiljaa, joten ääni kuului vielä häneen saakka. Hän siis pysäytti, ja ruvettuaan, kuten Filip edellytti, epäilemään, mitä oli tulossa, asettui hän istuimelleen mukavaan asentoon voidakseen vielä lehdettömien puiden lomitse katsella sitä kohtausta, jossa hänen isäntänsä joutuisi myös esiintymään toimihenkilönä.

Sillä välin Filip ja Charny syventyivät metsään ja viiden minuutin kuluttua melkein katosivat sinertävään utuun, joka varjosti sen näköpiiriä. Edeltä kulkeva Filip tapasi kuivan ja kovan pohjan, pitkulaisen neliön, joka soveltui mainiosti heidän tarkoitukseensa.

"Ellette ole eri mieltä, herra de Charny", sanoi Filip, "näyttää tämä paikka sopivalta."

"Se on mainio, monsieur", vastasi Charny ja riisui takkinsa. Filip riisui myös takkinsa, heitti hattunsa maahan ja paljasti miekkansa.

"Monsieur", sanoi Charny, jonka miekka vielä oli tupessa, "kelle muulle tahansa sanoisin: Ritari, sanokaa sana, vaikkei anteeksi pyytäen, niin edes ystävällinen sana, ja kohta olemme hyvät ystävät; mutta teille, sankarille, joka olette juuri palannut Amerikasta, siitä maasta, missä taistellaan niin hyvin, teille en voisi…"

"Ja minä", keskeytti Filip, "sanoisin kelle tahansa muulle: Monsieur, ehkä olen teitä kohtaan ollut näennäisesti väärässä. Mutta teille, uljaalle merisoturille, joka vielä äskettäinkin herätitte mainiolla urotyöllä koko hovin ihastuksen, teille, herra de Charny, en voi muuta sanoa kuin: Herra kreivi, tehkää minulle se kunnia, että asetutte kuntoon."

Kreivi kumarsi ja sivalsi miekkansa.

"En luule, että kumpikaan on kajonnut riidan varsinaiseen syyhyn."

"En ymmärrä teitä, kreivi", vastasi Filip. "Päinvastoin, te ymmärrätte varsin hyvin, jopa täydellisesti; ja kun olette juuri tullut siitä maasta, missä ei osata valehdella, niin punastutte sanoessanne, ettette ymmärrä."

"Asentoon!" toisti Filip.

Ja miekat ojentuivat ristikkäin. Jo ensi tempuista huomasi Filip olevansa toista paljoa taitavampi, mutta sen sijaan, että tämä tieto olisi lisännyt hänen intoaan, näytti se vaikuttavan aivan laimentavasti. Tästä etevämmyydestä, joka salli Filipin pysyä kylmäverisenä, johtui, että hänen ottelunsa pian kävi yhtä tyyneksi; kuin jos hän olisi seissyt miekkailusalissa ja oikean aseen sijasta pidellyt vain harjoitusmiekkaa. Hän tyytyi vain torjumaan, ja taistelua oli jo kestänyt toista minuuttia hänen tekemättä ainoatakaan pistoa.

"Te säästätte minua", sanoi Charny. "Suvaitkaa ilmoittaa, mistä syystä?"

Ja peitellen äkillistä temppua hän pisti syvälle Filipiä kohti. Mutta tämä kietoi vastustajansa miekan vielä nopeammalla tempulla, ja isku oli torjuttu. Vaikka Charnyn miekka näin oli joutunut linjan ulkopuolelle, ei Taverney kuitenkaan hyökännyt. Nyt Charny yritti uudestaan, mutta Filip syrjäytti hänen pistonsa yksinkertaisella väistöllä, ja Charnyn oli pakko kiireesti palata asentoon.

Charny oli nuorempi ja varsinkin kiivaampi; verensä kuohuessa hän häpesi nähdessään toisen tyynenä, ja hänen mielensä teki järkyttää tätä tyyneyttä.

"Sanoin teille, monsieur, ettei meistä kumpikaan ollut kajonnut kaksintaistelun oikeaan syyhyn."

Filip ei vastannut.

"Mutta nyt sanon teille todellisen syyn: te olette haastanut riitaa minun kanssani, ja sen teitte, kun olette mustasukkainen."

Filip pysyi ääneti.

"Kuulkaapa", jatkoi Charny, sitä kiivaampana, mitä tyynempi oli Filip, "mitä peliä tämä on, herra de Taverney? Aiotteko uuvuttaa käteni? Semmoinen aie olisi teidän puoleltanne kehno. Hitto vie, pistäkää minut kuoliaaksi, jos voitte, mutta ainakin silloin, kun puolustan itseäni."

Filip pudisti päätään.

"Se muistutus, jonka teitte, monsieur", sanoi hän, "on ansaittu. Olen haastanut kanssanne riitaa, ja siinä olin väärässä."

"Ei siitä ole enää puhe; nyt teillä on miekka kädessä, käyttäkää sitä muuhun kuin torjumiseen, tai jollette halua hyökätä, niin puolustakaa itseänne."

"Monsieur", toisti Filip, "minulla on kunnia uudestaan sanoa, että olin väärässä ja nyt kadun."

Mutta Charny oli liiaksi tulistunut ymmärtääkseen vastustajansa jalomielisyyttä, joka hänestä oli vain loukkaus.

"Ahaa!" sanoi hän. "Nyt ymmärrän. Te haluatte esiintyä jalomielisenä, eikö totta, herra ritari? Ja illalla tai huomenna aiotte kertoa joillekin kaunottarille, kuinka veitte minut taistelupaikalle ja armahditte henkeni."

"Herra kreivi", vastasi Filip, "pelkään todellakin, että tulette hulluksi."

"Tahdoitte tappaa kreivi de Cagliostron miellyttääksenne kuningatarta, ja vielä paremmin päästäksenne hänen suosioonsa tahdotte lopettaa minutkin, mutta ivalla."

"Nyt sanoitte sanan liikaa", huusi Filip rypistäen kulmakarvojaan, "ja siitä huomaan, ettei sydämenne olekaan niin jalo kuin luulin."

"No pistäkää se puhki", vastasi Charny paljastaen itsensä juuri silloin, kun Filip suuntasi tuiman piston.

Miekka liukui pitkin kylkiluita ja teki verisen vaon hienon palttinan alle.

"Sain siis vihdoin haavan!" huusi Charny riemuissaan. "Jos nyt tapan teidät, niin olen hyvin suorittanut osani."

"Tehän olette ihan hullu", sanoi Filip. "Ette te minua tapa, vaan joudutte näyttelemään mitätöntä osaa, sillä te olette haavoittunut syyttä suotta, kenenkään tietämättä, miksi olemme taistelleet."

Charny teki niin hurjan äkillisen hyökkäyksen, että Filip hädin tuskin kerkisi torjumaan: mutta sitten hän kietoi vastustajansa miekan lujasti omallaan ja huitaisi kuin piiskaa niin pontevasti, että se lensi kymmenen askeleen päähän ja samalla hän syöksyi sen perästä survaisten sen poikki kenkänsä korolla.

"Herra de Charny", sanoi hän, "teidän ei tarvinnut minulle todistaa, että olette urhoollinen. Inhoatteko minua erityisesti, koska niin vimmatusti pyritte kanssani tappelemaan?"

Charny ei vastannut, vaan kalpeni ilmeisesti. Filip katseli häntä muutaman sekunnin odottaen myöntävää tai kieltävää vastausta.

"No niin, herra kreivi, arpa on heitetty; me olemme vihollisia."

Charny horjui. Filip riensi häntä tukemaan, mutta kreivi torjui hänen kätensä.

"Kiitos", sanoi hän. "Toivon jaksavani käydä vaunuihini asti."

"Ottakaa edes tämä nenäliina tukkiaksenne verenvuotoa."

"Mielelläni."

Ja hän otti nenäliinan käteensä.

"Ja käsivarteni, monsieur! Pienimmästäkin esteestä te kaadutte, kun käyntinne on noin horjuva, ja siitä olisi vain suotta tuskaa…"

"Miekka on sattunut vain lihaan", sanoi Charny. "Rinnassa ei tunnu mitään."

"Sitä parempi, monsieur. Ja toivon pian paranevani."

"Se olisi vieläkin parempi, mutta jos paranemista toivotte siinä mielessä, että tätä ottelua jatkettaisiin, niin saan ennakolta ilmoittaa, että minusta tuskin enää saatte vastustajaa."

Charny koki vastata, mutta sanat jäivät huulille. Hän horjahti, ja Filip ehti parhaiksi ottaa hänet syliinsä ja kantoi hänet sitten kuin lapsen puolitainnoksissa vaunuihin asti. Tosin Dauphin, joka oli puiden lomitse seurannut kohtausta, säästi häneltä puoli matkaa ajamalla isäntäänsä vastaan. Charny laskettiin vaunuihin pitkälleen; päännyökkäyksellä hän kiitti Filipiä.

"Ajakaa käyden", sanoi Filip ajajalle.

"Entä te, monsieur?" mutisi haavoittunut.

"Älkää minusta välittäkö."

Ja tervehtien vuorostaan hän sulki vaunujen oven.

Filip näki vaunujen hitaasti poistuvan, ja kun ne olivat käytävän mutkassa kadonneet näkyvistä, palasi hän suorinta tietä Pariisiin.

Mutta vielä kerran hän silmäili taakseen, ja nähdessään taas vaunut, jotka eivät kulkeneetkaan Parisiin päin, kuten hän itse, vaan kääntyivät Versaillesia kohti häviten puiden sekaan, lausui hän syvästi harkittuaan seuraavat sydämen pohjasta lähteneet sanat:

"Hän herättää kuningattaressa sääliä!"

XXXII

NEUVE-SAINT-GILLES-KADUN TALO

Vartioportilla Filip tapasi vuokravaunut, hyppäsi niihin ja sanoi ajurille:

"Neuve-Saint-Gilles-kadulle, mutta pian!"

Mies, joka oli juuri otellut ja säilyttänyt voittajan ilmeen, tarmokas mies, jonka muoto viittasi aateluuteen, riitti yllyttämään kelpo ajuria, jonka piiska, vaikkei ollutkaan merenjumalan kolmikärjen lailla maailman valtikka, kuitenkin oli nyt Filipin asialle varsin arvokas. Ja niin tämä neljäkolmatta souta saapa ajotaituri kiidätti Filipin, joka yhä oli kiihkoissaan, Neuve-Saint-Gilles-kadulle, kreivi de Cagliostron talon eteen.

Tämä oli ulkonaisesti varsin koruton rakennus, mutta piirteiltään suurenmoinen, kuten useimmat Ludvig XIV:n aikuiset talot verrattuina niihin marmorin ja tiilien konstikkaisuuksiin, joita oli Ludvig XIII:n aikana sommiteltu renessanssin pohjalle.

Lavealla pihalla nähtiin isot vaunut, edessä kaksi reipasta hevosta, keinumassa joustavilla vietereillään. Ajaja, jolla oli yllään ketunnahalla vuorattu väljä viitta, torkkui istuallaan, ja kaksi lakeijaa, joista toisella oli kädessään metsästyspuukko, käveli ääneti edestakaisin ulkoportailla. Paitsi näitä henkilöitä ei talossa näkynyt elon merkkiä.

Vaikka Filipin ajoneuvot olivatkin vain pelkät vuokravaunut, käski hän vaatimaan portinvartijalta pääsyä pihalle, ja pian kääntyikin raskas portti kitisten saranoillaan. Sitten Filip hypähti maahan, kiirehti portaiden luo ja kääntyi yhtaikaa kummankin palvelijan puoleen kysyen:

"Onko kreivi de Cagliostro kotona?"

"Herra kreivi on juuri lähdössä", vastasi toinen palvelijoista.

"Sitä suurempi syy minulla on rientää", sanoi Filip, "sillä minun tarvitsee puhutella häntä sitä ennen. Ilmoittakaa ritari Filip de Taverney."

Ja hän seurasi palvelijan kintereillä, niin että ehti salonkiin melkein samalla kuin tämäkin.

"Ritari Filip de Taverney", toisti palvelijan sanat miehekäs ja samalla lempeä ääni. "Antakaa hänen tulla."

Filip astui sisään, mielessä jotakin outoa, mitä tämä niin tyyni ääni oli hänessä herättänyt.

"Anteeksi, monsieur", sanoi Taverney tervehtien kookasta, harvinaisen voimakasta ja terveennäköistä miestä, joka ei ollut kukaan muu kuin se, jonka olemme tavanneet Richelieun marskin pöytävieraana, Mesmerin magneettisoikon ääressä, neiti Olivan kamarissa ja oopperanaamiaisissa.

"Anteeksiko, mitä?" kysyi tämä.

"Pyydän anteeksi sitä, että estän teitä lähtemästä."

"Teidän olisi pitänyt pyytää anteeksi, jos olisitte myöhästynyt."

"Miksi niin."

"Siksi, että odotin."

Filip rypisti kulmakarvojaan.

"Ettäkö te odotitte minua?"

"Minulle oli ilmoitettu teidän tulevan."

"Minunko tulevan? Mitä ihmettä?"

"Niin, kaksi tuntia sitten. Vai ettekö ollut pari tuntia sitten tulossa tänne, kun tahtomattanne piti lykätä vierailunne toiseen kertaan?"

Filip puristi nyrkkiä; hän tunsi, että tuo mies vaikutti häneen merkillisesti. Mutta Cagliostro ei näkynyt huomaavankaan Filipin hermostusta, vaan sanoi:

"Olkaa niin hyvä ja istukaa, herra de Taverney."

Ja hän siirsi Filipin luo nojatuolin, joka oli tulisijan likellä.

"Tämä nojatuoli oli tuohon pantu teitä varten", lisäsi hän.

"Heittäkää jo leikinlasku, herra kreivi", vastasi Filip koettaen saada äänensä niin tyyneksi kuin isännän, voimatta siitä kuitenkaan poistaa kaikkea värinää.

"En minä leikkiä laske, vaan odotin teitä, kuten jo sanoin."

"Heittäkää mokomat puijaukset; jos olette tietäjä, en ole tullut koettelemaan sitä kykyänne. Muuten teillä voi olla etua ennustustaidostanne, sillä tottapa silloin tiedätte asiani ja voitte hakea turvaa."

"Turvaa…" toisti kreivi omituisesti hymyillen, "ja mitä varten?"

"Ennustakaa, koska olette ennustaja."

"Hyvä. Mieliksenne voin teiltä säästää vaivan selittää, miksi olette tullut luokseni. Te tulette riitaa haastamaan."

"Vai tiedätte sen jo?"

"Tiedän."

"Silloin tietänette myös aiheen?" huudahti Filip.

"Aiheena on kuningatar. Nyt on teidän vuoronne puhua. Jatkakaa, monsieur, minä kuuntelen."

Näitä viime sanoja ei enää lausuttu isännän kohteliaalla äänellä, vaan vastustajan kuivalla ja kylmällä puhetavalla.

"Oikeassa olette", sanoi Filip, "ja näin minusta onkin parempi."

"Sattui siis aivan kohdalleen."

"Monsieur, on olemassa muuan häväistyskirjoitus…"

"Niitä on paljon, monsieur."

"Sen on julkaissut muuan sanomalehtimies…"

"Niitä on paljon, monsieur."

"Malttakaa. Tämä kirjoitus… sen julkaisijaa saamme käsitellä myöhemmin…"

"Suokaa huomauttaa, monsieur", keskeytti Cagliostro hymyillen, "että olette häntä jo käsitellyt."

"Olkoon niin, mutta nyt on puhe häväistyskirjoituksesta, joka on tähdätty kuningatarta vastaan."

Cagliostro nyökäytti päätään.

"Tunnetteko sen kirjoituksen?"

"Kyllä, monsieur."

"Vieläpä olette sitä ostanut tuhat kappaletta."

"Sitä en kiellä."

"Onneksi ette saanut näitä tuhatta kappaletta käsiinne."

"Mikä teidät panee niin arvelemaan?" kysyi Cagliostro.

"Minä satuin tapaamaan lähettinne, joka kantoi lehtitaakkaa, lahjoin hänet ja opastin asuntoni, jossa palvelijani varmaankin on ottanut lehdet vastaan."

"Miksi ette itse suorita asioitanne loppuun asti?"

"Mitä tarkoitatte?"

"Sitä, että ne silloin onnistuisivat paremmin."

"Tätä asiaa en itse suorittanut loppuun, koska sillaikaa, kun teidän merkillinen kirjallisuudennälkänne sai palvelijani avulla pienen nolauksen, minä olin tuhoamassa painoksen muuta osaa."

"Olette siis varma, että nuo minulle aiotut tuhat kappaletta ovat asunnossanne?"

"Olen, herra kreivi."

"Satutte erehtymään, monsieur."

"Kuinka niin?" kysyi Taverney tuntien sydämessään ahdistusta. "Minne ne olisivat joutuneet?"

"Tänne ne joutuivat", vastasi kreivi tyynesti nojaten uuninreunaa vasten.

Filip teki uhkaavan liikkeen.

"Vai luulitteko", jatkoi kreivi kylmäverisesti, "että minusta, tietäjästä, joksi minua äsken sanoitte, voisi niin vain pilaa tehdä? Olitte keksivinänne hyvänkin aatteen, kun lahjoitte asiamieheni! Mutta minulla on muuan apulainen, jonka päähän myös juolahti aate. Ja siitä hyvästä hänelle maksankin. Hän aavisti, ja tietysti tietäjän apulainenkin saa aavistaa. No niin, hän aavisti, että lähtisitte sanomalehtimiehen luo, tapaisitte lehtien kantajan ja lahjoisitte tämän. Hän siis meni kantajan perässä ja uhkasi pakottaa hänet luovuttamaan takaisin rahat, jotka oli teiltä saanut. Siitä mies säikähti, ei mennytkään teidän asuntoonne, vaan tuli koreasti tänne. Epäilettekö?"

"Epäilen."

Vide pedes, vide manus![katso jalkoja, katso käsiä. — Suom. ] sanoi Jesus apostoli Tuomaalle.

"Minä sanon teille, herra de Taverney: Katsokaa kaappiin, tunnustelkaa vihkosia."

Ja näin sanoen hän avasi mestarillisesti veistetyn tammikaapin, Sen suuremmalla hyllyllä hän osoitti kalpenevalle ritarille tuhatta vihkoa, joissa vielä oli äskenpainetun paperin ilkeä tuoksu.

Filip lähestyi kreiviä, mutta tämä ei liikahtanutkaan, vaikka toisen ilme oli uhkaavinta lajia.

"Monsieur", sanoi Filip, "te näytte olevan rohkea mies. Kehoitan teitä antamaan minulle miekka kädessä hyvitystä."

"Mistä?"

"Häväistyksestä, jonka uhriksi kuningatar on joutunut ja johon tekin olette syyllinen, jos pidätte ainoankin kappaleen tuota sepustusta hallussanne."

"Monsieur", vastasi Cagliostro muuttamatta asentoaan, "olette todellakin niin erehtynyt, että käy sääliksi. Minun harrastustani herättävät uutiset, häväistyshuhut, päivän jutut. Minä keräilen muistaakseni siten tuhansia asioita, jotka ilman tätä varokeinoa unohtaisin. Olen ostanut tuon aikakauskirjan numeroita; kuinka olisin sillä teollani ketään loukannut?"

"Te olette loukannut minua."

"Teitä?"

"Juuri minua, minua, ymmärrättekö?"

"En, kunniani kautta, en ymmärrä."

"Mutta mikä vimma teillä on ostaa niin häpeällistä sepustusta?"

"Johan sanoin, keräilyvimma."

"Jos on kunnon mies, niin ei kerää konnantöitä."

"Suonette anteeksi, monsieur, mutta en ole samaa mieltä mitä tulee tuon kirjoituksen laadun määrittelemiseen. Se lienee häväistyskirjoitus, mutta ei ole konnantyö."

"Myönnättekö edes, että se on valetta?"

"Taas erehdytte, sillä hänen majesteettinsa kuningatar on todellakin ollut Mesmerin magneettisen ammeen ääressä."

"Ei ole totta, monsieur."

"Tarkoitatteko, että valehtelen?"

"En ainoastaan tarkoita, vaan sanon suoraan, että valehtelette."

"Jos niin on, vastaan teille kahdella sanalla: näin hänet."

"Näitte hänet siellä?"

"Yhtä selvästi, kuin nyt teidät."

Filip katseli puhetoveriaan kasvoihin, tahtoen avoimella, ylevällä, kauniilla silmäyksellään masentaa Cagliostron säteilevän katseen, mutta lopuksi hän väsyi, käänsi silmänsä pois ja huudahti:

"Sittenkin väitän, että valehtelette."

Cagliostro kohautti hartioitaan ikäänkuin mielipuolen herjaukselle.

"Ettekö kuule, mitä sanon?" kysyi Filip kumeasti.

"Päinvastoin, monsieur, olen tarkoin kuullut joka sanan."

"No ettekö tiedä, mitä syytös valheesta merkitsee?"

"Kyllä", vastasi Cagliostro. "Onpa Ranskassa sananlaskukin, että valheesta syyttäminen maksaa korvapuustin."

"Silloin ihmettelen erästä seikkaa."

"Mitä seikkaa?"

"Ettei kätenne ole vielä näkynyt tavoittelevan poskeani, vaikka olette aatelismies ja tunnette tuon sananlaskun."

"Ennenkuin minusta tuli aatelismies ja opin tuon sananlaskun, oli Jumala luonut minut ihmiseksi ja opettanut rakastamaan lähimmäisiäni."

"Niinmuodoin ette suostu antamaan hyvitystä miekka kädessä?"

"Maksan vain sen, mitä olen velkaa."

"Annatteko siis hyvitystä muulla tapaa?"

"Mitä tarkoitatte?"

"En tahdo teitä kohdella pahemmin kuin aatelismiesten kesken on tavallista; vaadin siis vain, että minun läsnäollessani poltatte kaikki nuo kappaleet häväistyskirjoitusta, jotka ovat kaapissanne."

"Minäpä en suostu."

"Miettikää asiaa."

"Olen jo miettinyt."

"Silloin pakotatte minut soveltamaan teihin samaa, mitä sanomalehtimies sai."

"Vai niin, aiotte siis kepillä löylyttää", sanoi Cagliostro nauraen, liikkumatta paikaltaan.

"Oikein arvattu, monsieur. Ettehän vain huuda väkeänne avuksi!"

"Mitä hullua! En minä väkeäni kutsu, kun asia koskee vain minua, ja itse minä asiani toimitan. Minä olen teitä väkevämpi. Epäilettekö? Vakuutan teille. Miettikää nyt vuorostanne. Jos uhkaatte kepillä, tartun minä teitä kurkkuun ja vyötärykseen ja heitän kymmenen askeleen päähän joka kerta kun yritätte kimppuuni."

"Se on englantilaisen loordin tai jonkin moukan temppu. Mutta olkoon, herra Herkules, minä hyväksyn."

Ja Filip syöksähti vimmastuneena Cagliostroa kohti, joka äkkiä jännitti käsivartensa kuin kaksi rautahakaa, tarttui ritarin kaulaan ja vyötäisiin ja heitti hänet huumaantuneena patjaröykkiölle, joka oli sohvalla salongin nurkassa. Annettuaan näytteen suunnattomasta voimastaan kreivi asettui paikalleen uunin eteen, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Kalpeana ja raivosta vaahdoten nousi Filip pystyyn, mutta hetkinen kylmää harkintaa palautti hänelle siveellisen tarmon. Hän suoristi itsensä, järjesti pukunsa ja kalvostimensa ja sanoi kolkolla äänellä:

"Todellakin olette niin väkevä kuin neljä miestä yhteensä, mutta järjen juoksunne on heikompaa lajia. Pidellessänne minua niin, kuin nyt tapahtui, te unohditte, että voitettuna, nöyryytettynä, ainaisena vihamiehenänne olen nyt saanut oikeuden sanoa teille: Miekka käteen, kreivi, tai tapan teidät."

Cagliostro ei ollut milläänkään.

"Sivaltakaa miekkanne, sanon, taikka olette kuoleman oma", jatkoi Filip.

"Ette ole vielä kyllin likellä pidelläkseni teitä kuin äsken", vastasi kreivi, "enkä suvaitse, että saisitte minua haavoittaa tai kenties tappaa minut niinkuin Gilbert poloisen."

"Gilbert!" huudahti Filip horjahtaen. "Mistä te sen nimen keksitte?"

"Onneksi ei teillä nyt ole ampuma-asetta, vaan miekka."

"Monsieur", puuskui Filip, "te lausuitte nimen…"

"Joka herätti kamalan muiston, eikö niin?"

"Monsieur!"

"Nimen, jota ette luullut koskaan enää kuulevanne; sillä olittehan te kahden kesken sen poika-paran kanssa luolassa Azorien saarilla, kun hänet murhasitte."

"Tarttukaa miekkaanne! Puolustakaa itseänne!" huusi Filip.

"Jospa tietäisitte", sanoi Cagliostro katsellen Filipiä, "kuinka helppoa on saada miekka kädestänne."

"Miekallanneko?"

"Niin, ensiksikin sillä, jos tahtoisin."

"No katsotaan… katsotaan!"

"Sitä ei minun tarvitse yrittää, kun on varmempi keino."

"Vetäkää miekkanne, sanon viimeisen kerran, taikka pistän kuoliaaksi", riehui Filip syösten kreivin kimppuun.

Mutta tämä, jota miekankärki uhkasi rintaan kohta osua tuskin kolmen tuuman päässä, oli jo ottanut taskustaan pienen pullon ja irroittanut korkin ja roiskautti siitä nyt Filipin kasvoihin. Heti kun neste osui hyökkääjään, horjahti tämä, pudotti aseensa, pyörähti ympäri, vaipui polvilleen, ikäänkuin jalat eivät enää kannattaisi, ja meni muutamaksi sekunniksi tainnoksiin. Cagliostro esti häntä kaatumasta pitkälleen, nosti hänet istumaan nojatuoliin, pisti miekan takaisin tuppeen ja odotti, kunnes tainnostila hälveni, sanoen sitten:

"Teidän iällänne, ritari, ei enää sovi tehdä tyhmyyksiä. Herjetkää siis olemasta hupsu kuin pikkulapsi ja kuunnelkaa, mitä sanon."

Filip ravisteli itseään, ojenteli jäseniään, karkoitti sen kauhun, joka oli hänet vallannut, ja mutisi:

"Tuommoistako te, monsieur, sanotte aatelismiehen aseeksi?"

Cagliostro kohautti olkapäitään ja vastasi:

"Aina vain hoette samaa. Kun meikäläiset aukaisevat suunsa ammolleen ja huutavat sanan 'aatelismies', niin sillä muka on kaikki sanottu. Mikä teistä on aatelismiehen ase? Miekkanneko, josta teillä oli niin huono apu minua vastaan, vai pistoolinne, josta oli niin hyvä apu Gilbertiä vastaan? Mikä on ylempiarvoisen ihmisen tuntomerkki? Riittääkö siksi tuo kauniilta kaikuva sana: aatelismies? Ei, vaan siihen on tarpeen ensiksikin järki, sitten voima ja viimeiseksi tieto. Kaikkea tätä olen käyttänyt teitä vastaan; järjellä olen uhmannut herjauksianne, toivoen saavani teidät kuuntelemaan; voimalla olen uhmannut teidän voimaanne; tiedollani olen nujertanut sekä ruumiilliset että siveelliset voimanne. Nyt on minun enää todistettava, että erehdytte kaksin kerroin, kun tulitte tänne uhkaus mielessä. Suotteko minulle sen kunnian, että kuuntelette?"

"Te olette minut masentanut", vastasi Filip, "enkä voi paikaltani liikahtaa. Olette saanut valtaanne lihakseni ja ajatukseni. Vielä sitten kysytte, tahdonko kuunnella, kun en muuta voi!"

Cagliostro otti nyt pienen kultapullon, jota piteli uunin reunalla seisova pronssinen Aiskulapios.

"Haistakaa tätä, monsieur", sanoi hän ylevän lempeästi.

Filip totteli; hänen aivojansa pimittäneet höyryt haihtuivat, ja hänestä tuntui, kuin aurinko laskeutuisi hänen pääkallonsa kätköihin ja valaisisi siellä kaikki ajatukset.

"Ah, nyt elän uudestaan!"

"Ja tunnette voivanne hyvin, olette vapaa ja vahva, eikö niin?"

"Juuri niin."

"Täysin muistaen menneisyyden?"

"Aivan hyvin."

"Ja kun olen tekemisissä uljaan ja järkevän miehen kanssa, niin toivoakseni muisto siitä, mitä välillämme tapahtui, on minulle edullinen."

"Ei", vastasi Filip, "sillä minä toimin pyhän periaatteen vuoksi."

"Mitä siis teitte?"

"Puolustin yksinvaltaa."

"Te, tekö yksinvaltaa puolustitte?"

"Minä juuri."

"Te, joka lähditte Amerikaan puolustamaan tasavaltaa! Kumma juttu! Olkaa edes vilpitön, sillä joko ette siellä puolustanut tasavaltaa taikka ette täällä puolusta yksinvaltaa."

Filip loi katseensa alas; valtava nyyhkytys oli halkaista hänen sydämensä.

"Rakastakaa niitä", jatkoi Cagliostro, "jotka teitä ylenkatsovat; rakastakaa niitä, jotka teidät unohtavat tai teitä pettävät. Suurille sieluille ori ominaista pettyä suurimmissa tunteissaan. Kristitty on velvollinen palkitsemaan pahan hyvällä. Olettehan kristitty, herra de Taverney?"

"Monsieur!" huudahti Filip kauhistuneena siitä, että näki Cagliostron tuntevan sekä menneisyyden että nykyisyyden, "ei sanaakaan lisää! Ellen puolustanutkaan kuninkuutta, puolustin ainakin kuningatarta, kunnioitettavaa, viatonta naista, jota on kaiken uhallakin pidettävä kunniassa, koska jumalallinen laki käskee puolustamaan heikkoja."

"Heikkoja! Ja heikoksi sanotte kuningatarta, jonka edessä kahdeksankolmatta miljoonaa elävää ja ajattelevaa olentoa kumartaa päätä ja polvea! Johan nyt jotakin!"

"Monsieur, häntä panetellaan."

"Mistä sen tiedätte?"

"Uskon, että niin on."

"Teillä on mielestänne oikeus niin uskoa."

"Epäilemättä."

"Vai niin! Minulla on oikeus uskoa päinvastoin."

"Te menettelette kuin paha henki."

"Kuka sen sanoo?" huudahti Cagliostro, jonka silmä välähti ja valoi Filipiin loistettaan. "Mistä teillä on tuo uhkarohkeutenne arvella, että itse olette oikeassa, mutta minä väärässä? Mistä te saatte sen yltiöpäisen luulon, että teidän periaatteenne on parempi kuin minun? Te puolustatte yksinvaltaa, mutta entä jos minä puolustan ihmisyyttä? Te sanotte: antakaa keisarille, mitä keisarin on; minä sanon teille: Antakaa Jumalalle, mikä Jumalan on. Teille, Amerikan tasavaltalainen, Cincinnatus-ritarikunnan jäsen, minä muistutan rakkautta ihmisiin ja tasa-arvoisuuteen. Te poljette kansat jalkainne alle suudellaksenne kuningatarten käsiä; minä survaisen kuningattaret maahan nostaakseni kansoja edes askeleen verran. Minä en häiritse teitä ihailussanne, älkää tekään minua häiritkö työssäni. Minä jätän teille päivänvalon, taivasten ja hovien auringon; suokaa minulle varjo ja yksinäisyys. Tottahan käsitätte sanojeni voiman yhtä hyvin kuin äsken yksilöllisen voimani? Sanoitte: kuole sinä, joka olet loukannut ihailuni esinettä. Minä sanon teille: elä sinä, joka vastustat, mitä minä ihailen; ja kun niin sanon, niin teen sen tuntiessani itseni niin väkeväksi periaatteeni nojalla, ettei teidän tai teikäläisten, kuinka tahansa ponnistaisitte, onnistu kulkuani hetkeksikään viivyttää."

"Te kauhistatte minua", sanoi Filip. "Lienen tässä maassa ensimmäisenä, teidän opastamananne, saanut katsahtaa perikatoon, johon kuningasvalta on menossa."

"Olkaa siis varovainen, jos kuilun näette."

"Te, joka puhutte minulle näin", vastasi Filip heltyneenä isällisestä äänensävystä, jolla Cagliostro oli viime sanat lausunut, "joka paljastatte minulle niin kauheita salaisuuksia, olette kuitenkin jalomielisyyttä vailla, sillä tiedättehän, että mieluummin syöksyn itse hornaan kuin sallin sinne niiden syöksyä, joita puolustan."

"Vaikka niin, mutta ainakin olen teitä varoittanut ja voin Pilatuksen tavoin pestä käteni."

"Ja minä taas", puhui Filip kiihtyneenä hypäten Cagliostron eteen, "minä, joka olen vain heikko ihminen teihin verrattuna, tahdon käyttää teitä vastaan heikon aseita, lähestyä teitä kostein silmin, värisevin äänin, ristissä käsin. Tahdon rukoilla teitä edes tällä kertaa armahtamaan ne, joita vainootte. Tahdon pyytää sitä teiltä itseni tähden, kun en voi, ties mistä syystä, tottua näkemään teissä vihollista; tahdon hellyttää, vakuuttaa, vihdoin suostuttaa teidät siihen, ettei minulle jäisi julmaa pakkoa tunnonvaivoissa muistella kuningatarparan turmiota, jota en ollut torjunut. Ja lopuksi, monsieur, saanen teidät suostumaan siihen, että hävitätte tuon herjaussepustuksen, joka pakottaa naisen itkemään, taikka muutoin, sen vannon kunniani kautta, kovaonnisen rakkauden kautta, jonka tiedätte minussa olevan, minä tällä miekallani, joka ei teihin pysty, lävistän sydämeni tässä silmäinne edessä."

"Ah", mutisi Cagliostro katsellen Filipiä kaunopuheisen tuskaisesti, "miksi eivät kaikki ole teidän kaltaisianne? Silloin olisin heidän puolellaan, eivätkä he hukkuisi."

"Monsieur, olkaa niin hyvä ja vastatkaa pyyntööni", jatkoi Filip rukoilevasti.

"Laskekaa", sanoi Cagliostro oltuaan hetkisen vaiti, "ovatko ne tuhat kappaletta siellä jäljellä, ja polttakaa ne itse viimeiseen asti."

Filip tunsi sydämensä laajenevan; hän riensi kaapin luo, raastoi sieltä vihot esille, heitti ne tuleen, puristi sitten liikutettuna Cagliostron kättä ja sanoi:

"Hyvästi, hyvästi, tuhannet kiitokset siitä, mitä olette minulle tehnyt!"

Ja hän riensi pois.

"Olin veljelle velkaa", tuumi Cagliostro nähdessään hänen poistuvan, "tämän korvauksen siitä, mitä sisar on kärsinyt."

Sitten hän huusi:

"Vaunut esille!"

XXXIII

TAVERNEYN PERHEEN PÄÄ

Sillä välin kun nämä tapaukset sattuivat Neuve-Saint-Gilles-kadun varrella, käveli Taverney vanhempi puutarhassaan, ja kaksi lakeijaa työnsi hänen perässään rullatuolia.

Siihen aikaan oli Versaillesissa ja ehkä on vieläkin vanhoja taloja ranskalaisine puutarhoineen, jotka orjallisesti matkien hallitsijan makua, ja aatteita olivat pienoiskoossa kuin Le Nôtren ja Mansardin Versailles. Useat hovimiehet, joiden esikuvana kaiketi oli herra de la Fenillade, olivat rakennuttaneet itselleen supistetussa mittakaavassa maanalaisen ansarin, sveitsiläislammen ja Apollon kylpylän.

Siellä tavattiin myös linnanpiha ja Trianonit viidessadasosan asteikon mukaan: kutakin allasta vastasi saavillinen vettä.

Herra de Taverney oli myös menetellyt samoin, sillä kun Ludvig XV oli valinnut Trianonit olinpaikakseen, oli parooninkin talo saanut Trianoninsa, hedelmäpuistonsa ja kukkatarhansa. Kun hänen majesteettinsa oli hankkinut itselleen lukkosepän verstaan ja sorvausvehkeet, oli myös Taverneyllä pajansa ja höylänlastunsa. Kun Marie-Antoinette sai kuntoon englantilaisia puutarhoja, keinotekoisia jokia, niittyjä ja alppimajoja, toimitti Taverneykin puutarhansa nurkkaan pienen Trianonin nukeille ja joen ankanpoikasille.

Sillä hetkellä, josta nyt on puhe, imi hän sisäänsä auringon suloa ainoalla, suurelta vuosisadalta säilyneellä käytävällä, jonka lehmuksilla pitkät umput olivat niin punaisia kuin hehkutettu rautalanka. Hän kulki pienin askelin, kädet pistettyinä puuhkaan, ja joka viides minuutti läheni palvelijain työntämä nojatuoli tarjoamaan lepoa ponnistuksen jälkeen. Hän nautti tästä levosta ja tirkisteli aurinkoa kohti, kun rakennuksen puolelta tuli portinvartija juosten ja huusi:

"Herra ritari tulee."

"Poikani!" sanoi ukko ylpeästi riemuiten.

Sitten hän kääntyi, huomasi portinvartijan jäljessä Filipin ja sanoi:

"Rakas ritarini!"

Ja kädenliikkeellä hän antoi palvelijan mennä.

"Tervetuloa, Filip", jatkoi parooni, "tulet kuin kutsuttu, minulla on pää täynnä hauskoja tuumia. Mutta mikä sinua vaivaa… olethan nyrpeän näköinen."

"Minäkö? En, monsieur."

"Tiedät kai jo, mitä jutusta seurasi?"

"Mistä jutusta?"

Ukko kääntyi ikäänkuin nähdäkseen, oliko joku kuulemassa.

"Voitte puhua, ei täällä kukaan kuuntele", sanoi Filip.

"Tarkoitan sitä tanssiaisjuttua."

"Ymmärrän vielä vähemmän."

"Tarkoitan oopperanaamiaisia."

Filip punastui, ja ovela ukko huomasi sen.

"Varomaton", sanoi hän, "sinä hääräät kuin huonot merimiehet: kohta kun on myötätuuli, annetaan mennä täysin purjein. Istuppa tuohon penkille ja kuuntele siveyssaarnaani; minulla on jotakin hyvää."

"Pyydän kuitenkin…"

"Malta. Sinä liioittelet, ryntäät ihan liiaksi, ja vaikka ensin olet niin arka, hienotunteinen, hillitty, pilaat sinä nyt hänen mainettaan."

Filip nousi seisaalle.

"Kenestä te puhutte?"

"Hänestä, hitto vie, hänestä."

"Kuka se on?"

"Ahaa, sinä luulet, ettei minulla ole tietoa kujeilustasi, kuinka te kaksi kujeilitte naamiohuveissa; sepä on somaa."

"Monsieur, minä vakuutan…"

"Kas niin, älä suutu. Sinun hyväksesi minä vain puhun. Sinä et osaa varoa, vaan joudut kerran vielä kiikkiin, piru vie! Tällä kertaa sinut nähtiin hänen kanssaan oopperassa, toisella kertaa jossakin muualla."

"Onko minut nähty?"

"Totta vie! Oliko sinulla sininen domino vai ei?"

Filip aikoi vastata, ettei hänellä ollut sinistä dominoa, että oli erehdytty, ettei hän ollut käynyt naamiohuveissa eikä tiennyt, mistä huveista hänelle puhuttiin; mutta muutamien sydänten on vastenmielistä puolustautua arkatuntoisissa asioissa. Vain silloin puolustaa itseään innokkaasti, kun tietää olevansa rakastettu ja puolustaen itseään tekevänsä hyvän työn rakkaalleen, joka syyttää.

"Mutta kannattaako", tuumi Filip, "antaa selityksiä isälle? Sitäpaitsi tahdon tietää kaikki."

Hän laski päänsä kuin syyllinen, joka tunnustaa.

"Näetkö", jatkoi ukko riemuiten, "sinut tunnettiin, ja siitä olinkin varma. Fachelieun herttua, joka pitää sinusta paljon ja joka huolimatta neljästäyhdeksättä ikävuodestaan kävi noissa naamiaisissa, koetti ottaa selville, kuka oli se sininen domino, jonka käsivarteen kuningatar nojasi, eikä hän osannut muita epäillä kuin sinua, sillä kaikki muut hän näki siellä, ja tiedäthän, että vanha marski on tarkka kun tahtoo."

"Että on epäilty minua", sanoi Filip kylmästi, "sen ymmärrän; mutta että tunnettiin kuningatar, se on merkillisempää."

"Lienee se ollut kovinkin vaikeata, kun hän otti naamion kasvoiltaan! Sitä ei olisi voinut kuvitellakaan! Niin uhkarohkea! Se nainen on sinuun ihan villiintynyt!"

Filip punastui. Hänen kävi mahdottomaksi penkoa tätä asiaa syvemmälti.

"Ellei se ollut uhkarohkeutta", jatkoi Taverney "ei se voi olla muuta kuin perin harmillinen vahinko. Ole varuillasi, ritari, kadehtijoita on, vieläpä vaarallisia. Se on haluttu paikka, tuo kuningattaren suosikkina olo, kun kuningatar on oikea kuningas."

Ja Taverney vanhempi otti hyvillä mielin hyppysellisen nuuskaa.

"Et pahastune siveyssaarnastani, vai mitä? Niin, saat suoda anteeksi, ystäväiseni. Olen sinulle kiitollisuudenvelassa ja tahtoisin estää, ettei sattuma, koska sattuma aina on mukana, puhaltaisi kumoon taitavasti pystyttämiäsi telineitä." Filip nousi, otsa hiessä, kädet nyrkissä. Hän valmistui lähtemään lopettaakseen keskustelun yhtä halukkaasti kuin mieli tekee murskata käärmeen selkäranka; mutta häntä pidätti tuskallisen uteliaisuuden tunne, vimmattu halu päästä pahan asian perille, säälimätön tutkain, joka kiduttaa rakastavia sydämiä.

"Sanoin siis, että meitä kadehditaan", jatkoi ukko, "mikä onkin luonnollista. Mutta vielä emme ole päässeet katonharjalle, jonne olet meitä nostamassa. Sinulle tulee kunnia siitä, että Taverneyden nimi kumpuaa vaatimattomasta lähteestä korkeuteen. Ole vain varuillasi; muuten emme perille pääse, ja aikeesi jäävät kesken. Ja se olisi, tosiaankin vahinko, kun nyt sujuu niin hyvin."

Filip kääntyi poispäin salatakseen syvän inhonsa ja ylenkatseensa, mikä tällä hetkellä loi hänen kasvoihinsa sellaisen ilmeen, että ukko olisi sitä ihmetellyt, ehkä kauhistunut.

"Jonkun ajan päästä pyydät minulle jotakin arvokasta tointa", sanoi ukko innostuen. "Toimitat niin, että minulle annetaan jokin varapäällikön toimi, ei kovin kaukana Pariisista. Sitten hankit Taverney-Maison-Rougelle päärinarvon ja pidät huolta, että minut muistetaan, kun ensi kerran jaetaan ritarimerkkejä. Itsestäsi voi tulla herttua, pääri ja kenraaliluutnantti. Parin vuoden päästä, mitkä vielä aion elää, toimitat minulle…"

"Lopettakaa jo!" mutisi Filip.

"Jos sinä olet kylläinen, en minä silti ole. Sinulla on koko elämä tallella, minulla vain joku kuukausi. Mutta niillä tahdon korvata ilottoman ja mitättömän entisyyden. Jumala on minulle lahjoittanut kaksi lasta. Se on paljon semmoiselle, jolla ei ole varoja; mutta jos tytär on ollut perheellemme hyödytön, korvaat sinä. Sinä olet temppelimme arkkitehti. Sinussa näen suuren Taverneyn sankarin. Herätät minussa kunnioitusta, ja se on jotakin, näetkös. Totta onkin, että menettelytapasi hovissa on ihailtava. Sukkelampaa en ole eläissäni nähnyt!"

"Kuinka niin?" kysyi nuori mies hätääntyen kuullessaan hyväksymistä tuolta käärmeeltä.

"Käytöstapasi on mainio. Et ilmaise mustasukkaisuutta, vaan jätät täyden vapauden koko maailmalle, pysyen kuitenkin itse paikallasi. Se on voimakasta, mutta tarkoin harkittua."

"En ymmärrä", sanoi Filip yhä kiihtyen.

"Heitä kainoutesi. Näetkö, sinulla on ihan sama menettely kuin ruhtinas Potemkinilla, joka onnellaan hämmästytti koko maailmaa. Hän älysi, että Katariina oli rakkausasioissaan turhamaisen oikullinen; että jos keisarinnalle suotaisiin vapaus liihottelisi hän kukasta kukkaan, mutta palaisi rehevimpään, kauneimpaan; että jos häntä ajettaisiin takaa, karkaisi hän tiehensä. Silloin Potemkin teki päätöksensä. Hän itse vielä auttoi niitä uusia suosikkeja, joita keisarinna valitsi, ja tällöin hän, saattaen toiselta puolen esille heidän ansionsa, osasi toisaalta myös paljastaa heidän vikansa. Hän sai hallitsijansa kyllästymään hetkellisiin lemmenoikkuihin eikä itse kyllästyttänyt tarjoomalla aina omaa viehätystään. Ja valmistamalla näille suosikeille, joita ivallisesti nimitetään kahdeksitoista tsaariksi, tilaisuutta lyhytaikaiseen hallitukseen Potemkin teki oman valtansa ikuiseksi järkähtämättömäksi."

"Mutta tuohan on käsittämätöntä häpeällisyyttä", mutisi Filip raukka, ällistyneenä katsellen isäänsä.

"Potemkinin järjestelmän mukaan", jatkoi ukko levollisesti, "olisit kuitenkin pikkuisen väärässä. Hän ei lakannut valvomasta; sinä taas hellität liiaksi. Mutta tiedänhän, ettei ranskalainen politiikka ole venäläisen kaltainen."

Näihin sanoihin, jotka lausuttiin niin tahallisen viekkaasti, että niistä olisivat kovimmatkin valtioviisaat päät menneet vialle, vastasi Filip, luullen isänsä hourivan, vain kohauttamalla hartioitaan jokseenkin epäkunnioittavasti.

"Niin, niin", sanoi ukko, "sinun mielestäsi en kai ole oikein arvannut, mutta saatpa nähdä."

"No katsotaan, monsieur."

Taverney pani käsivartensa ristiin.

"Väitätkö ehkä", kysyi hän, "ettet hellästi vaali seuraajaasi?"

"Seuraajaani?" toisti Filip vaaleten.

"Väitätkö, ettet tiedä, kuinka pysyväisiä ovat kuningattaren lemmenpyyteet, kun hän on ihastunut, ja että aavistaen hänen taholtaan muutoksen et halua joutua kokonaan hylätyksi, häädetyksi, kuten tavallisesti käy suhteessa kuningattareen, joka ei voi samalla rakastaa nykyisyyttä ja sietää menneisyyttä."

"Te puhutte hepreaa, herra parooni."

Nyt ukko rähähti kimakkaan, ilkeään nauruun, joka aina vavahutti Filipiä kuin pahan hengen hätähuuto.

"Ehkä uskottelet minulle, ettet tahallasi säästä herra de Charnyta?"

"Mitä Charny tähän kuuluu?"

"Se on vastainen seuraajasi, se mies, joka valtaan päästyään voi sinut karkoittaa, kuten sinä voit karkoittaa herrat Coignyn, Vaudreuilin ja muut."

Veri syöksähti nyt rajusti Filipin ohimoihin.

"Riittää", huusi hän, "sanon vielä kerran: riittää, monsieur. Minua hävettää, että olen näin kauan kuunnellut. Se, joka vertaa Ranskan kuningatarta Messalinaan, on inhottava panettelija."

"Hyvä, varsin hyvä", sanoi ukko. "Oikeassa olet, tuollaista osaa sinun tuleekin näytellä. Mutta täällä ei sinua kukaan kuule."

"Oi!"

"Ja mitä Charnyhin tulee, huomannet, että olen aikeesi arvannut. Kuinka taitava lienetkin, näetkös, Taverneyden luontoon kuuluu aavistaa. Jatka, Filip, jatka. Imartele, taltuta, lohduta Charnyta, auta häntä hiljakseen ja ilman katkeruutta kehittymään taimesta kukaksi, niin saat olla varma, että hän, aatelismies, myöhemmin suosikkiaikanaan maksaa sinulle takaisin kaikki, mitä olet hänen hyväkseen tehnyt."

Ja tämän sanottuaan parooni, tuntien ylpeyttä kekseliäisyytensä näytteestä, hypähti vallattomasti kuin nuorukainen, vieläpä sellainen, joka on menestyksestään käynyt kopeaksi. Raivoissaan Filip tarttui häntä hihaan ja hillitsi häntä.

"Niinhän sen laita lienee", sanoi hän. "Järjenjuoksunne on mainio."

"Siitäkö olet vihoissasi, että arvasin oikein? Mitä tyhjää, saat suoda anteeksi, että olen ollut niin huomaavainen. Muuten on Charny minulle mieluinen, ja käytöksesi häntä kohtaan tyydyttää minua täydellisesti."

"Tuo suosimanne Charny on tällä hetkellä niin rakas minulle, niin herttainen ystäväni, että äsken pistin tämän miekkani koko pitkälti hänen kylkiluittensa väliin."

Ja Filip näytti isälleen miekkaansa.

"Häh!" huusi Taverney säikähtyen leimuavasta katseesta ja sellaisesta sotauutisesta. "Tarkoitatko, että olet taistellut herra de Charnyn kanssa?"

"Ja lävistänyt hänet! Juuri niin."

"Hyvä Jumala!"

"Niin minä hoitelen, kesyttelen ja säästelen seuraajiani", lisäsi Filip. "Kun nyt tunnette käytäntöni, sovittakaa siihen teorianne."

Ja hän teki epätoivoisen liikkeen paetakseen, mutta ukko takertui hänen käsivarteensa.

"Filip, Filip, sano, että teit pilaa."

"Sanokaa sitä pilaksi, jos tahdotte, mutta se on totta."

Ukko kohotti nyt silmänsä taivasta kohti, mumisi joitakin katkonaisia sanoja, jätti poikansa ja juoksi eteiseensä saakka.

"Pian, pian!" huusi hän, "satuloikaa hevonen ja joku rientäköön ottamaan selkoa, kuinka haavoittunut herra de Charny jaksaa; pitää kysyä hänen vointiaan ja mainita, että minä olen lähettänyt kysymään."

"Tuo petturi Filip", mutisi hän astuen huoneisiinsa, "eikö hän olekin sisarensa veli! Ja minä kun luulin hänen parantuneen! Voi, voi, ei minun perheessäni ole ollut useampia kuin yksi pää… ja se on minun."

XXXIV

PROVENCEN KREIVIN RUNO

Sillaikaa, kun nämä tapaukset sattuivat Pariisissa ja Versaillesissa, puuhasi kuningas tapansa mukaan rauhallisena, kun tiesi laivastonsa voitollisiksi ja talven voitetuksi, työhuoneessaan meri- ja maakarttojen keskellä suunnitellen pieniä koneellisia pohjapiirroksia ja aikoen merillä viitoittaa uusia reittejä Lapeyrousen laivoille.

Hiljainen koputus ovelle keskeytti hänen haaveilunsa, jota oli elähyttänyt äsken nautittu kelpo välipala, ja samalla kuului ääni kysyvän:

"Saanko tulla sisään, veljeni?"

"Provencen kreivi kiusakseni!" mutisi kuningas sysäten luotaan tähtitieteellisen teoksen, joka oli avoinna suurimpien kuvioiden kohdalta. "Astukaa sisään", sanoi hän ääneen. Silloin tuli huoneeseen lyhyt, tanakka, verevä, vilkaskatseinen mies, joka oli eleiltään veljeksi liian kursaileva, alamaiseksi liian tuttavallinen.

"Ette osannut minua odottaa?"

"Totta puhuen, en."

"Häiritsenkö ehkä?"

"Ette. Olisiko teillä jotakin hauskaa kerrottavana?"

"Käy niin hassu huhu, niin mahdoton…"

"Ahaa, jokin panettelu!"

"Juuri niin, veljeni."

"Ja se on teitä huvittanut?"

"Niin, merkityksellään."

"Se lienee jokin ilkeys minua vastaan?"

"Taivas on todistajani, etten silloin nauraisi."

"No sitten se koskee kuningatarta."

"Kuvitelkaa, sire, että minulle on todellakin sanottu, täydellä todella… saisitte arvailla vaikka kuinka kauan, ette sittenkään keksisi…"

"Veljeni, siitä asti, kun opettajani pakotti minut ihailemaan rouva de Sévignén teoksissa tuota puhetaiteellista varovaisuutta mallikelpoisena, en sitä enää ihaile… Asiaan!"

"Hyvä!" sanoi Provencen kreivi hieman jäähtyneenä tästä kuivakiskoisesta vastaanotosta. "Sanotaan, että kuningatar joku päivä sitten nukkui yönsä poissa kotoa, ha, ha, haa!" Ja hän koki parhaansa mukaan nauraa.

"Olisi kovin ikävää, jos se olisi totta", vastasi kuningas vakavasti.

"Mutta eihän se ole totta, vai kuinka?"

"Ei."

"Sitten ei liene totta sekään, että kuningatar on nähty odottamassa vesialtaiden puoleisella portilla?"

"Ei."

"Sinä päivänä, muistattehan, jolloin käskitte sulkea portit kello yksitoista."

"En muista."

"Vai niin! Ajatelkaapa, veljeni, että huhu väittää…"

"Mitä on huhu? Missä se on, kuka se on?"

"Siinä teitte syvämietteisen kysymyksen. Mitä oikeastaan on huhu? Mutta olkoon sen laita kuinka tahansa, nyt tuo käsittämätön olento, jota sanotaan huhuksi, väittää, että kuningatar on nähty Artoisin kreivin kanssa, käsi kädessä, sinä yönä puoli yhden aikaan."

"Missä?"

"Menossa erästä pikku taloa kohti, joka Artoisin kreivillä on siellä tallirakennusten takana. Eikö teidän majesteettinne ole kuullut puhuttavan näin mahdottomasta jutusta?"

"Olen kyllä, veljeni, koska on täytynyt kuulla."

"Kuinka niin, sire?"

"Ettekö te itse ole jollakin tapaa toimittanut sitä tietooni?"

"Minäkö?"

"Te juuri."

"Mitä siis olen muka tehnyt?"

"Esimerkiksi runon, joka julkaistiin Mercuressä."

"Runon!" toisti kreivi punaisempana poskiltaan kuin huoneeseen tullessaan.

"Teidät tiedetään runotarten suosikiksi."

"Ei siihen määrään, että…"

"Että sepittäisitte nelisäkeisen runon, jonka loppu kuuluu:

"Hyvältä Menelaokseltaan Helena tyystin kätki juonen."

"Minäkö olisin…"

"Älkää kieltäkö, tässä on tuon runon käsikirjoitus. Teidän käsialaanne… vai mitä? Runoudesta en paljon käsitä, mutta jos on puhe käsialasta, niin olen kuin asiantuntija…"

"Sire, hullutus tuo toisen perässään."

"Vakuutan teille, Provencen kreivi, että hullutus on vain teidän tahollanne, ja ihmettelen, että filosofi on eksynyt semmoiseen hullutukseen. Pitäkäämme tämä sana osoittamassa runonne laatua."

"Sire, teidän majesteettinne on minulle ankara."

"Kostamisoikeus, veljeni! Sen sijaan, että sepititte tuon runon, olisitte voinut tiedustaa, mitä kuningatar oli tehnyt; niin minä menettelin; ja sen sijaan, että runoilitte häntä ja siis minuakin vastaan, olisitte sepittänyt jotakin kälynne kunniaksi. Tosin voisitte huomauttaa, ettei se aihe teitä innostuta, mutta minulle ainakin on enemmän mieleen huono ylistys kuin hyvä pilkka. Ja niin arveli Horatiuskin, mielirunoilijanne."

"Sire, te aivan muserratte minut."

"Ja ellette olisi ollut varma kuningattaren viattomuudesta, kuten minä olen", jatkoi kuningas pontevasti, "olisin teidän ollut hyvä jälleen lukea Horatiustanne. Eikö juuri hän ole lausunut näitä kauniita sanoja… anteeksi, että rääkkään latinaa:

"Rectius hoc est: Hoc faciens vivant melius, sic dolcis amicis Occurram.

"Näin on parempi; jos niin teen, olen rehellisempi, ja niin esiinnyn kelvollisena ystävilleni."

"Te kääntäisitte sirommin, te, veljeni, mutta luullakseni on merkitys se, minkä lausuin."

Ja annettuaan tämän enemmän isällisen kuin veljellisen läksytyksen, hyvä kuningas odotti, että syyllinen puolustaisi itseään.

Kreivi mietti hetken vastaustaan, vähemmän pulaan joutuneena ihmisenä kuin hienoimpia lauseparsia tavoittelevana kaunopuhujana.

"Sire", sanoi hän, "niin ankara kuin onkin teidän majesteettinne tuomio, on minulla yksi keino puolustautua ja yksi anteeksiannon toivo."

"Puhukaa, veljeni."

"Syytätte minua erehdyksestä, eikö niin, mutta ette häijystä tarkoituksesta?"

"Myönnetään."

"Jos niin on laita, niin teidän majesteettinne, joka tietää, ettei ole ihmistä, joka ei erehtyisi, voinee olettaa, etten olisi erehtynyt, ellei siinä mitään järkeä olisi."

"En koskaan syyttäisi järkeänne, veljeni, sillä se on suuri ja etevä."

"Kuinka en siis olisi langennut erehdykseen kuullessani, mitä kaikkea jutellaan? Me ruhtinaat elämme panettelun ilmapiirissä, se on meihin syöpynyt. Minä en sano uskovani, sanon vain kuulleeni."

"Hyvä että niin on, mutta…"

"Se runo? Katsokaa, runoilijat ovat omituisia olentoja; eikö muuten ole parempi vastata herttaisella arvostelulla, joka voi kelvata varoitukseksi, kuin kulmakarvojen rypistyksellä? Uhkaavat eleet eivät runon hahmossa loukkaa, sire; toisin on laita häväistyskirjoitusten, joiden johdosta täytyy anoa teidän majesteetiltanne pakkokeinoja, esimerkiksi sellaisia sepustuksia vastaan, joita voin itsekin erään näyttää."

"Onko se häväistyskirjoitus?"

"On, sire, ja minun tarvitsee välttämättä saada määräys toimittaa Bastiljiin tämän riettauden viheliäinen kyhääjä." Kuningas nousi kiivaasti.

"Näyttäkääpä!"

"En tosiaankaan tiedä, sopiiko…"

"Tietysti sopii. Siinä suhteessa ei tarvitse arkailla. Onko se mukananne?"

"On, sire."

"Antakaa tänne."

Ja Provencen kreivi veti taskustaan kappaleen Etteniotnan juttua, onnettoman painoarkin, jota Charnyn keppi, Filipin miekka tai Cagliostron rovio ei ollut estänyt pääsemästä liikkeelle. Kuningas silmäili sitä kiireesti, kuten ainakin se, joka on tottunut kirjoista ja lehdistä heti löytämään hauskimmat kohdat.

"Häpeällistä", sanoi hän, "konnamaista!"

"Siinä näette, sire, että väitetään kälyni olleen Mesmerin ammeen ääressä."

"Hän onkin käynyt siellä."

"Todellako?" huudahti Provencen kreivi.

"Minun luvallani."

"Oh, sire!"

"Enkä hänen käynnistään Mesmerin luona tee päätelmää hänen säädyllisyyttään vastaan, koska olin sallinut hänen mennä Vendôme-torille."

"Teidän majesteettinne ei liene sallinut kuningattaren lähestyä ammetta itse koetellakseen…"

Kuningas polki jalkaa. Provencen kreivi sattui nämä sanat lausumaan juuri silloin, kun Ludvig XVI:n silmät osuivat siihen kohtaan, missä pahimmin loukattiin Marie-Antoinettea, nimittäin kuvaukseen hurmiotilasta, kouristuksista, puvun vallattomasta epäjärjestyksestä, kaikesta, mitä Mesmerin luona oli havaittu neiti Olivan esiintymisessä.

"Mahdotonta!" sanoi kuningas kalpeana. "Poliisin täytyy tietää, mitä perää tuossa kaikessa on!"

Ja hän soitti.

"Hakekaa tänne heti herra de Crosne", sanoi hän.

"Sire, tänään hänen on annettava viikkokertomuksensa, ja siksi hän odottaa häränsilmässä." [Häränsilmäksi sanottiin pyöreän akkunansa vuoksi erityistä etuhuonetta, josta päästiin suureen vastaanottosaliin. — Suom. ]

"Tulkoon tänne."

"Sallinette minun…" lausui Provencen kreivi tekopyhästi ja oli menevinään pois.

"Jääkää", käski Ludvig XVI. "Jos kuningatar on syyllinen, niin olettehan te perheen jäsen ja voitte siis saada sen tietää; jos hän on viaton, täytyy teidänkin se tietää, koska olette epäillyt."

Nyt astui huoneeseen herra de Crosne. Kun tämä virkamies näki Provencen kreivin kuninkaan seurassa, suoritti hän aluksi kunnioittavimmat tervehdyksensä valtakunnan kahdelle mahtavimmalle, kääntyi sitten kuninkaan puoleen ja sanoi:

"Sire, kertomus on valmis."

"Ennen kaikkea, monsieur", sanoi Ludvig XVI, "selittäkää, kuinka Pariisissa on julkaistu niin kelvoton kyhäys kuningatarta vastaan?"

" Etteniotnako?" kysyi herra de Crosne.

"Niin."

"Sen on julkaissut eräs sanomalehtimies, nimeltä Reteau."

"Vai niin, tiedätte siis nimen, mutta ette ole häntä estänyt julkaisemasta ettekä vanginnut julkaisemisen jälkeen?"

"Sire, perin helppoa olisi häntä vangita; voinpa teidän majesteetillenne näyttää vangitsemiskäskyn, joka on salkussani valmiina."

"No miksi ei ole vangittu?"

Herra de Crosne kääntyi Provencen kreiviin päin.

"Saan nyt sanoa teidän majesteetillenne hyvästi", sanoi tämä hitaasti.

"Ei, ei", vastasi kuningas. "Olen käskenyt teitä jäämään, jääkää siis."

Kreivi kumarsi.

"Puhukaa, herra de Crosne; puhukaa suoraan, peittelemättä! puhukaa pian ja lyhyesti."

"Asia on niin", vastasi poliisiministeri, "etten ole vanginnut tuota sanomalehtimiestä Reteauta, koska minun täytyi, ennen sellaista toimenpidettä, välttämättä puhua siitä teidän majesteetillenne."

"Sitä juuri tahdonkin."

"Kenties olisi, sire, parempi, antaa sille miehelle pussillinen rahaa ja toimittaa hänet pääsemään hirteen muualla, hyvin kaukana."

"Miksi niin?"

"Siksi, että kun nuo viheliäiset valehtelevat, niin yleisö, jolle asia paljastetaan, hyvin mielellään näkee niitä rangaistavan: ruoskitaan, leikataan korvat, jopa hirtetäänkin. Mutta kun ne pahaksi onneksi pistävät kyntensä totuuteen…"

"Totuuteen?"

Herra de Crosne kumarsi vaieten.

"Niin, tiedän kyllä. Kuningatar on käynyt katsomassa Mesmerin ammetta. Hän on siellä ollut, pahaksi onneksi, kuten sanoitte; mutta sen olin hänelle sallinut."

"Ooh, sire!" mutisi herra de Crosne.

Tämä purkaus nöyrältä alamaiselta koski kuninkaaseen enemmän kuin mitä se äsken oli vaikuttanut lähteneenä kateellisen omaisen huulilta.

"Mutta eihän kuningatar silti ole hukassa, luulemma?" sanoi hän.

"Ei, sire, mutta pahassa huudossa."

"Herra de Crosne, mitä teille on poliisinne kertonut?"

"Paljon semmoista, mikä huolimatta velvollisuuteni mukaisesta kunnioituksesta teidän majesteettianne kohtaan, huolimatta erityisestä ihailustani kuningatarta kohtaan, pitää yhtä tuon sepustuksen eräiden väitteiden kanssa."

"Pitää yhtä, sanotte?"

"Esimerkiksi tässä kohden: Ranskan kuningatar, joka menee tavallisen naisen puvussa keskelle tuota epäilyttävää, Mesmerin magneettihullutusten houkuttamaa joukkoa, ilman seuralaista…"

"Ilman seuralaista!" huudahti kuningas.

"Niin, sire."

"Te erehdytte, herra de Crosne."

"En luulisi, sire."

"Olette saanut huonosti tietoja."

"Tietoni ovat niin tarkat, sire, että voin kuvata hänen majesteettinsa puvun, koko hänen olentonsa, askeleensa, liikkeensä, huutonsa."

"Hänen huutonsa!"

Kuningas vaaleni ja rutisteli häväistyskyhäystä.

"Hänen huokauksensakin ovat asiamiehilläni muistiin merkittyinä", lisäsi arasti herra de Crosne.

"Hänen huokauksensa! Kuningatarko olisi itsensä niin unohtanut?… Niin vähän välittänyt kuningasarvostani ja naiskunniastaan!"

"Se on mahdotonta!" sanoi Provencen kreivi. "Se olisi pahempaa kuin häväistys, eikä hänen majesteettinsa voi semmoista tehdä."

Tämä lause pikemmin vahvisti syytöstä kuin sitä järkytti. Kuningas tajusi sen, ja hänen verensä kuohui.

"Monsieur", sanoi hän poliisiministerille, "pysyttekö sanoissanne?"

"Valitettavasti, viimeiseen sanaan asti, sire."

"Olen teille, veljeni", sanoi Ludvig XVI pyyhkien nenäliinalla hikeä otsaltaan, "velvollinen todistamaan, mitä olen väittänyt. Kuningattaren kunnia on koko perheen oma, enkä pane sitä koskaan alttiiksi. Olin antanut kuningattarelle luvan mennä Mesmerin luo, mutta sillä ehdolla, että mukana olisi varma henkilö, nuhteeton, jopa mallikelpoinen."

"Voi", sanoi herra de Crosne, "jos olisi niin käynyt…"

"Jos esimerkiksi", sanoi Provencen kreivi, "hänen seurassaan olisi ollut sellainen nainen kuin Lamballen prinsessa…"

"Juuri niin, veljeni, juuri Lamballen prinsessan olin määrännyt häntä saattamaan."

"Kovaksi onneksi, sire, prinsessaa ei otettu mukaan."

"Vai niin!" sanoi kuningas vavahtaen. "Jos tottelemattomuus menee niin pitkälle, täytyy olla ankara ja niin olenkin."

Ja syvä huokaus sulki hänen huulensa raadeltuaan hänen sydäntään.

"Mutta vielä on minussa epäilys", sanoi hän sitten hiljemmin, "joka tietysti ei herää teissä, te kun ette ole syytetyn kuningas, puoliso ja ystävä… Sen epäilyksen tahdon poistaa."

Hän soitti, ja huoneeseen astui päivystävä upseeri.

"Ottakaa selko", sanoi kuningas, "onko Lamballen prinsessa kuningattaren luona tai huoneissaan."

"Sire, Lamballen prinsessa kävelee puutarhassa kuningattaren ja erään naisen kanssa."

"Pyytäkää prinsessaa tulemaan tänne heti."

Upseeri meni.

"Vielä kymmenen minuuttia, herrat; sitä ennen en voi päätöstäni tehdä."

Ja vastoin tapaansa Ludvig XVI rypisti kulmakarvojaan luoden melkein uhkaavia katseita molempiin suuren tuskansa todistajiin. Nämä pysyivät ääneti. Herra de Crosne oli todellakin murheissaan; Provencen kreivin ilmeessä oli niin raatelevaa murhetta, että se olisi sopinut itse Momus jumalalle.

Keveä silkin kahina oven takana ilmaisi kuninkaalle, että Lamballen prinsessa oli tulossa.

XXXV

LAMBALLEN PRINSESSA

Huoneeseen astui Lamballen prinsessa kauniina ja tyynenä. Hänellä oli avonainen otsa, korkean tukkalaitteen hajalliset suortuvat ylpeästi heitettyinä ohimoiden taakse; mustat kulmakarvat niin hienopiirteiset kuin seepiavärillä maalatut; suuret sinisilmät heleänkirkkaat kuin helmiäiset, nenä suora ja säännöllinen, huulet samalla siveät ja hekumalliset. Tämä viehättävä pää liittyi vartaloon, joka oli verrattoman siro, ja koko olento ihastutti ja herätti kunnioitusta.

Prinsessasta levisi ympärillä oleviin jokin hyveen, sulon ja aineettomuuden vaikutelma, samanlainen kuin la Vallièresta, ennen tämän joutumista suosikiksi ja sitten, kun oli suosion menettänyt.

Nähdessään prinsessan tulevan hymyillen, kainostellen, kuningas tunsi repivää tuskaa.

"Mitä noilta huulilta tulee, se on lopullinen tuomio", johtui hänen mieleensä.

"Istukaa, prinsessa", sanoi hän tervehtien syvällä kumarruksella.

Provencen kreivi lähestyi suutelemaan hänen kättään. Kuningas kokosi ajatuksiaan.

"Mitä teidän majesteettinne haluaa?" kysyi prinsessa enkelimäisellä äänellä.

"Selkoa eräästä asiasta, tarkkaa selkoa, serkkuni."

"Odotan, sire."

"Minä päivänä kävitte kuningattaren kanssa Pariisissa? Muistelkaa tarkoin."

Herra de Crosne ja Provencen kreivi katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä.

"Käsitättehän, herrat", sanoi kuningas, "te ette epäile, mutta minä epäilen vielä, ja siksi kyselen kuin epäilijä."

"Keskiviikkona, sire", vastasi prinsessa.

"Anteeksi, serkku", jatkoi Ludvig XVI, "mutta minä tahdon päästä totuuden perille."

"Sen saatte kuulla kyselemällä", vastasi Lamballen prinsessa koruttomasti.

"Mitä varten te Pariisiin menitte?"

"Kävin herra Mesmerin luona, Vendôme-torin varrella."

Molemmat todistajat hätkähtivät, kuningas punastui mielenliikutuksesta.

"Yksinänne?" sanoi hän.

"En, sire, vaan hänen majesteettinsa kuningattaren kanssa."

"Kuningattaren kanssa? Sanoittehan niin?" huudahti Ludvig XVI, innoissaan tarttuen hänen käteensä.

"Niin, sire."

Provencen kreivi ja herra de Crosne lähestyivät toisiaan ällistyneinä.

"Teidän majesteettinne oli antanut kuningattarelle luvan", sanoi prinsessa. "Ainakin hän niin sanoi."

"Ja hän puhuikin totta… No nyt… minusta tuntuu kuin jälleen hengittäisin, sillä Lamballen prinsessa ei koskaan valehtele."

"En koskaan, sire", sanoi prinsessa vienosti.

"Ei koskaan, ei!" huudahti herra de Crosne mitä syvimmän vakaumuksen äänellä. "Mutta sallikaa minun siis sire…"

"Saatte, saatte, herra de Crosne. Kysykää, tutkikaa, minä istutan rakkaan prinsessani syytettyjen penkille, luovutan hänet kokonaan teille."

Lamballen prinsessa hymyili.

"Valmis olen", sanoi hän, "mutta kidutus on poistettu, sire."

"Muilta olen sen poistanut", sanoi kuningas leikillisesti, "mutta minulta sitä ei ole poistettu."

"Madame", sanoi poliisiministeri, "tahdotteko olla niin hyvä ja sanoa kuninkaalle, mitä kuningattaren seurassa teitte Mesmerin luona ja aluksi, millainen oli kuningattaren puku?"

"Hänen majesteetillaan oli helmenharmaa taftipuku, kirjailtu musliiniviitta, kärpännahkainen puuhka ja ruusunpunainen samettihattu, jossa oli leveät, mustat nauhat."

Nämä olivat aivan toisia tuntomerkkejä kuin mitä oli Olivasta annettu.

Herra de Crosne osoitti suurta kummastusta; Provencen kreivi puri huultaan. Kuningas hieroi käsiään ja kysyi:

"Ja mitä kuningatar teki, kun oli astunut sisään?"

"Sire, teidän sopiikin sanoa: kun oli astunut sisään, sillä tuskin olimme astuneet sisään…"

"Yhdessäkö?"

"Niin, sire, yhdessä; ja tuskin olimme astuneet ensimmäiseen saliin, missä ei kukaan voinut meitä huomata, sillä kaikkien huomio oli kiintynyt magneettimysterioihin, kun hänen majesteettinsa eteen tuli eräs nainen, tarjosi hänelle naamionsa ja pyysi, ettei hän menisi edemmäksi."

"Ja te pysähdyitte?" sanoi vilkkaasti Provencen kreivi.

"Niin, monsieur."

"Ettekö astuneet toiseen saliin?" kysyi herra de Crosne.

"Emme, monsieur."

"Ettekö hellittänyt kuningattaren käsivartta?" tiedusti kuningas, mielessään vielä hitunen levottomuutta.

"En sekunniksikaan; koko ajan kuningatar ja minä kuljimme käsi kädessä."

"No", huudahti kuningas, "mitä nyt arvelette, herra de Crosne? Mitä sanotte, veljeni?"

"Se on tavatonta, yliluonnollista", vastasi prinssi teeskennellen iloisuutta, mikä kaikkea epäilystä paremmin paljasti hänen harminsa vastatodistuksesta.

"Siinä ei ole mitään yliluonnollista", kiirehti vastaamaan herra de Crosne, jossa kuninkaan levollinen luonne herätti katumusta. "Mitä Lamballen prinsessa on sanonut, on tietysti totta."

"Ja siitä seuraa…" sanoi Provencen kreivi.

"Siitä seuraa, monseigneur, että asiamieheni ovat erehtyneet."

"Sitäkö todella tarkoitatte?" kysyi prinssi vielä hermostuneesti värähtäen.

"Juuri sitä, poliisi on erehtynyt; kuningatar on tehnyt, kuten Lamballen prinsessa kertoi, eikä mitään muuta. Ja kun tämä esitys asian menosta on niin ilmeisesti tosi, niin täytyy uskoa, että vihkosen julkaisijakin tietää, mikä tässä on totuus; minä siis heti määrään sen heittiön vangittavaksi."

Lamballen prinsessa katseli ympärilleen tyynesti kuin ainakin viattomuus, joka hakee selvyyttä ilman uteliaisuutta tai pelkoa.

"Malttakaa hetkinen", sanoi kuningas. "Aina sen sanomalehtimiehen ehtii hirttää. Mainitsitte jonkun naisen, joka muka pysäytti kuningattaren heti saliin tultua: sanokaa, prinsessa, kuka se nainen oli?"

"Hänen majesteettinsa näkyy hänet tuntevan: saatanpa sanoa, koska en tahdo valehdella, että hänen majesteettinsa tuntee hänet, sen tiedän."

"Asia on se, että minun täytyy välttämättä tavata se nainen. Hänen kauttaan selviää koko totuus, häneltä saadaan tämän salaisuuden avain."

"Sitä minäkin", sanoi herra de Crosne, johon päin kuningas oli kääntynyt.

"Akkain juoruja…" mutisi Provencen kreivi. "Se nainen on kuin velho, joka päästää lumouksesta."

"Kuulkaapa, serkku", sanoi hän ääneen, "onko kuningatar tunnustanut teille tuntevansa sen naisen?"

"Ei tunnustanut, monseigneur, vaan kertonut."

"Niin, niin, anteeksi."

"Veljeni tarkoittanee", keskeytti kuningas, "että jos kuningatar hänet tuntee, niin tiedätte myös hänen nimensä."

"Se on rouva de la Motte-Valois."

"Se juoniniekka!" huudahti kuningas harmistuneena.

"Se kerjäläinen!" sanoi Provencen kreivi. "Hitto vie, häneltä on paha tietoja saada; perin ovela nainen."

"Me olemme yhtä ovelia", sanoi herra de Crosne. "Eikä tässä oveluutta tarvitakaan, kun on kuultu Lamballen prinsessan selitys. Jos siis kuningas vähänkin haluaa…"

"Ei, ei", keskeytti Ludvig XVI alakuloisesti, "olen kyllästynyt näkemään kuningattaren ympärillä tuota huonoa seuraa. Kuningatar on niin hyvä, että köyhyyteen vedoten hänen luokseen tunkeutuvat kaikki epäilyttävät henkilöt koko valtakunnan alimmasta aatelista."

"Rouva de la Motte on todellakin Valois-sukua", sanoi Lamballen prinsessa.

"Olkoon mitä tahansa, mutta minä en halua, että hän jalallaan tänne astuu. Mieluummin luovun siitä suunnattomasta ilosta, että näkisin kuningattaren asian täydellisesti selvitettynä, kuin suostuisin tuota olentoa tapaamaan."

"Ja kuitenkin hänet tapaatte", huudahti kuningatar suuttumuksesta kalpeana aukaisten oven ja ilmestyen ihanana ylpeydessään ja harmissaan Provencen kreivin näkyviin, joka huikaistuna kumarsi kömpelösti eteensä kääntyvän ovenpuoliskon takaa.

"Niin, sire", jatkoi kuningatar, "ei auta sanoa: minä haluan tai pelkään nähdä tuota olentoa, sillä se olento on todistaja, jolta syyttäjäini oveluus…"

Tällöin hän katsahti lankoonsa.

"Ja tuomarieni suoruus…"

Tällöin hän kääntyi kuninkaaseen ja herra de Crosneen päin.

"Ja vihdoin hänen omatuntonsa, kuinka turmeltunut olisikin, on kiristävä totuuden huudon. Minä, syytetty, vaadin sitä naista kuulusteltavaksi, ja niin tapahtuukin."

"Madame", riensi kuningas huomauttamaan, "ymmärrättehän, ei sovi lähettää noutamaan rouva de la Mottea sitä varten, että hän saisi kunnian todistaa hyväksenne tai teitä vastaan. En tahdo panna teidän kunniaanne punnittavaksi tuon naisen rehellisyydellä."

"Ei tarvitsekaan lähettää noutamaan, koska hän on täällä, sire."

"Täällä!" sanoi kuningas hätkähtäen kuin olisi astunut käärmeen päälle. "Täällä!"

"Kuten tiedätte, sire, kävin erään onnettoman naisen luona, jolla on loistava nimi. Se oli se päivä, muistattehan, josta sittemmin huhuttiin kaikenlaista…"

Ja hän katseli tuikeasti olkansa ylitse Provencen kreiviä, joka olisi suonut olevansa sata jalkaa maan alla, mutta koki leveisiin kasvoihinsa saada jotakin hyväksymisen ilmettä.

"Entä sitten?" kysyi Ludvig XVI.

"Silloin unohtui minulta rouva de la Motten luo eräs muotokuva, oikeastaan lipas. Ja tänään hän toi sen takaisin, ja nyt hän on täällä."

"Ei, ei… Uskonhan minä", sanoi kuningas. "Annetaan asian olla."

"Mutta minä en siihen tyydy", sanoi kuningatar. "Minä tuon hänet tänne. Mistä muuten johtuu tämä vastahakoisuus? Mitä hän on tehnyt? Kuka hän on? Ellen tiedä, sanokaa. Kuulkaapa, herra de Crosne, te kun tiedätte kaikki, sanokaa…"

"En tiedä hänestä mitään epäedullista", vastasi virkamies.

"Ihanko totta?"

"Varmasti. Hän on köyhä, siinä kaikki; ehkä hieman kunnianhimoinen."

"Kunnianhimo on veren ääni. Ellei teillä ole häntä vastaan muuta, voinee kuningas sallia hänen todistaa."

"En tiedä, mistä johtuu", vastasi Ludvig XVI, "mutta minulla on aavistuksia, vaistoja; minusta tuntuu, että siitä naisesta tulee elämääni jokin onnettomuus, jokin ikävyys… se kai riittää."

"Tuo on taikauskoa, sire! Noutakaa hänet heti tänne", sanoi kuningatar prinsessalle.

Viittä minuuttia myöhemmin astui Jeanne kainosti ja hämillään, mutta hienona ryhdiltään ja puvultaan verkkaisin askelin kuninkaan työhuoneeseen.

Ludvig XVI, jonka vastahakoisuus oli auttamaton, oli kääntänyt selkänsä oveen päin ja istui kyynärpäillään nojaten kirjoituspöytään, pää kätten välissä, kuin vieras muiden joukossa. Provencen kreivi lennätti Jeanneen niin kiusallisen urkkivia silmäyksiä, että jos tämän kainous olisi ollut todellinen, olisi hänen kielensä halvaantunut kykenemättä sanaakaan lausumaan. Mutta mokoma ei riittänyt panemaan Jeannen päätä pyörälle. Kuninkaat tai keisarit valtikkoineen tai paavi tiaroineen, taivaan vallat tai hornan henget eivät olisi pystyneet tässä rautaisessa mielessä herättämään pelkoa tai kunnioitusta.

"Madame", sanoi hänelle kuningatar taluttaen häntä kuninkaan taitse, "olkaa niin hyvä ja sanokaa, mitä teitte silloin kun kävin herra Mesmerin luona; kertokaa kohta kohdalta."

Jeanne oli vaiti.

"Älkää salatko mitään, älkää kursailko. Ei muuta kuin totuus sellaisena kuin se mieleenne muistuu."

Ja kuningatar istuutui nojatuoliin, jottei katseellaan vaikuttaisi todistajaan.

Mikä tilaisuus esiintyä oli nyt Jeannella! Hänellä, joka tarkalla älyllään oli aavistanut olevansa hallitsijattarelleen tarpeellinen, hänellä, joka tiesi, että Marie-Antoinettea väärin epäiltiin ja että syytöksen saattoi kumota poikkeamatta totuudesta! Kuka muu tahansa olisi tässä vakaumuksessa riemukseen esittänyt liiankin paljon todistuksia kuningattaren viattomuudesta. Jeanne oli luonnostaan niin ovela, niin taitava, että rajoittui kertomaan pelkän tapahtuman.

"Sire", sanoi hän, "minä olin, niinkuin koko Pariisi, lähtenyt uteliaisuudesta Mesmerin luo. Siellä näkemäni tuntui jokseenkin epähienolta. Olin menossa pois, kun äkkiä näin ensi salin kynnyksellä hänen majesteettinsa, joka minulla oli ollut kunnia nähdä joku päivä aikaisemmin, silloin tuntematta, mutta anteliaisuudesta arvaten hänen korkean säätynsä. Nähdessäni nyt hänen ylevät piirteensä, jotka eivät muististani koskaan haihdu, minusta tuntui, että hänen majesteettinsa kenties ei sopisi tulla sellaiseen paikkaan, missä paljon kärsimyksiä ja naurettavia parannustapoja tarjottiin katseltaviksi. Pyydän hänen majesteetiltaan nöyrimmästi anteeksi, että rohkenin niin vapaasti ajatella, mitä hänen sopisi tehdä, mutta se oli salamannopea naisellinen vaisto; polvillani pyydän anteeksi, jos olen rikkonut sitä kunnioitusta vastaan, jota minun puoleltani on saapa hänen majesteettinsa pieninkin mieliteko."

Tähän hän pysähtyi kuin mielenliikutuksessa, laski päänsä ja sai erinomaisella taidollaan äänensä tukehtumaan, ikäänkuin itkun edellä. Herra de Crosne piti tätä totena, ja Lamballen prinsessa tunsi heltyvänsä tuota naista kohtaan, joka esiintyi niin hienotunteisena, ujona, henkevänä ja lempeänä. Provencen kreivi ei tiennyt mitä ajatella. Kuningatar kiitti Jeannea katseella, jota tämä katseellaan pyysi tai oikeastaan salaa vaani.

"Sire", sanoi kuningatar, "oletteko kuullut?"

Kuningas ei liikahtanutkaan.

"En tarvinnut tätä todistusta", vastasi hän.

"Minua käskettiin puhumaan", huomautti Jeanne arasti, "ja minun piti totella."

"Riittää!" sanoi Ludvig XVI tylysti. "Kun kuningatar jotakin sanoo, ei hän tarvitse todistajia vahvistamaan sanojaan. Kun minä hyväksyn kuningattaren käytöksen, ei hänen tarvitse muista välittää, ja minä hyväksyn sen."

Hän nousi lausuttuaan nämä sanat, jotka nujersivat Provencen kreivin. Kuningatar ei laiminlyönyt lisätä siihen halveksivaa hymyä. Kuningas käänsi veljelleen selkänsä ja tuli suutelemaan Marie-Antoinetten ja Lamballen prinsessan kättä. Viimemainitulta hän jäähyväiseksi pyysi anteeksi, että oli vaivannut häntä tyhjän tähden, — lisäsi hän.

Mutta rouva de la Mottelle hän ei suonut ainoatakaan sanaa tai katsetta. Kun hänen kuitenkin oli pakko astua Jeannen editse päästäkseen takaisin nojatuoliinsa ja ottaa huomioon kuningattaren loukkaantuvan, jos olisi tämän vastaanottamalle henkilölle epäkohtelias hänen läsnäollessaan, sai hän väkinäisesti nyökätyksi Jeannelle, ja siihen tämä hätäilemättä vastasi syvällä kumarruksella, joka soi hänelle tilaisuuden näyttää kaikkea viehkeyttään.

Ensin astui huoneesta Lamballen prinsessa, sitten rouva de la Motte, jota kuningatar sysäsi edellään; viimeisenä kuningatar vaihtaen kuninkaan kanssa viimeisen, melkein hyväilevän katseen. Sitten kuului käytävästä kolmen naisen kuiskutusta heidän poistuessaan.

"Veljeni", sanoi silloin Ludvig XVI Provencen kreiville, "nyt en teitä enää pidätä. Minun on poliisiministerin kanssa päätettävä viikon työt. Kiitän teitä, että olette suonut huomiota sille, kuinka kälynne viattomuus täysin, perinpohjin, loistavasti todistettiin. Ilmeistä on, että siitä riemuitsette niinkuin minäkin, ja se merkitsee paljon. Nyt työhömme me kaksi, herra de Crosne. Olkaa niin hyvää ja istukaa tuohon."

Provencen kreivi kumarsi, yhä hymy huulilla, ja poistui huoneesta, kun ei enää kuullut naisten ääniä eikä siis tarvinnut pelätä ilkamoitsevaa katsetta tai katkeraa sanaa.

XXXVI

KUNINGATTAREN LUONA

Tultuaan Ludvig XVI:n työhuoneesta kuningatar mittaili mielessään sen vaaran syvyyttä, joka oli häntä uhannut. Hän osasi antaa arvoa sille hienotunteisuudelle ja varovaisuudelle, jota Jeanne oli osoittanut jouduttuaan yhtäkkiä todistajaksi, samoin kuin tämän erinomaiselle taidolle pysyä menestyksensä jälkeen varjossa.

Jeanne, jolla oli ollut tavaton onni päästä heti alussa osalliseksi sellaisiin hovisalaisuuksiin, jollaisia ovelimmatkin hovimiehet saavat turhaan tavoitella kymmenen vuotta, tiesi siis varmasti tästedes olevansa kuningattaren silmissä tärkeä henkilö, mutta hän ei nyt ilmaissut tätä saavutustaan millään joutavalla ilmeellä, jonka ylhäisten ylpeä arkatuntoisuus heti huomaa alempiarvoisten kasvoissa. Senpä vuoksi kuningatar ei päästänytkään Jeannea lähtemään, kuten tämä säädyllisesti aikoi, vaan pidätti häntä herttaisesti hymyillen, ja sanoi:

"Todellakin oli onnellista, kreivitär, että Mesmerin luona estitte minua menemästä pitemmälle Lamballen prinsessan kanssa, sillä ilkeys on siinä, että minut on nähty joko ovella tai eteisessä ja tällä verukkeella väitetään minun käyneen siinäkin huoneessa, jota sanotaan hurmiosaliksi… sehän sen nimi on?"

"Niin, madame, hurmiosali."

"Mutta", sanoi Lamballen prinsessa, "mistä johtuu, että jos muut ovat luulleet kuningattaren olleen sielläkin, herra de Crosnen asiamiehet myös ovat erehtyneet? Se minusta on salaperäistä, sillä nuo poliisimiehet kuuluvat todellakin väittävän, että ovat nähneet kuningattaren myös toisessa salissa."

"Se on totta", sanoi kuningatar miettiväisenä. "Eikä voi epäillä mitään kieroutta herra de Crosnen puolelta, joka on rehellinen mies ja minulle uskollinen; mutta hänen asiamiehensä on voitu lahjoa, rakas prinsessa. Minulla on vihamiehiä, kuten näette. Jotakin perustusta tuolla huhulla on kuitenkin ollut. Kertokaa siis, kreivitär, yksityiskohdat. Ensiksikin kuvataan minua tuossa kauheassa kirjoituksessa niin huumaantuneeksi, lumotuksi, magnetisoiduksi, että olisin unohtanut kaiken naisellisen arvoni. Mikä on siinä suhteessa todennäköistä? Olisiko siellä kenties joku nainen…"

Jeanne punastui. Hänen mieleensä muistui elävänä se salaisuus, jonka ainoakin sana voisi tehdä tyhjäksi hänen tuhoisan vaikutuksensa kuningattaren kohtalon. Sen paljastaessaan hän menettäisi tilaisuuden olla hyödyksi, jopa välttämätönkin kuningattarelle, ja siten hän pilaisi tulevaisuutensa. Siksi hän esiintyi niin hillitysti kuin äskenkin.

"Madame", sanoi hän, "siellä oli todellakin eräs hyvin kiihtynyt nainen, joka rumasti näytteli kouristuksiaan ja hourailuaan. Mutta minä luulin…"

"Että se oli jokin näyttelijätär", keskeytti kuningatar innostuneena, "tai niinkuin sanotaan ilotyttö, eikä suinkaan Ranskan kuningatar, eikö niin?"

"Aivan niin, madame."

"Kreivitär, te vastasitte kuninkaalle oikein hyvin; nyt on minun vuoroni puhua teidän puolestanne. Millä kannalla asianne nyt ovat ja milloin aiotte saada oikeutenne tunnustetuiksi? Mutta tuleeko sieltä joku prinsessa?…"

Huoneeseen astui rouva de Misery.

"Ottaako teidän majesteettinne vastaan neiti de Taverneyn?" kysyi kamarirouva.

"Hänetkö? Tietysti. Kuinka tarkka hän on! Hän ei koskaan loukkaisi hovisääntöä. Andrée, Andrée, tulkaa sisään!"

"Teidän majesteettinne on kovin hyvä minulle", sanoi Andrée tervehtien viehkeästi.

Nyt hän huomasi Jeannen, joka tuntiessaan toisen saksalaisista hyväntekeväisyysnaisista heti osasi kuin tilauksesta toimittaa kasvoilleen punastusta ja häveliäisyyttä.

Lamballen prinsessa käytti hyväkseen tätä kuningattaren seurueen lisäystä palatakseen Sceauxiin, Penthièvren herttuan luo.

Andrée istuutui Marie-Antoinetten viereen, tyynet, tutkivat silmät luotuina rouva de la Motteen.

"Katsokaapa, Andrée", sanoi kuningatar, "tässä on se rouva, jonka luona kävimme viimeisenä pakkaspäivänä."

"Tunsin rouvan heti", vastasi Andrée kumartaen.

Jo ylpeäksi käynyt Jeanne vaani Andréen ilmeissä kateuden merkkiä, mutta ei havainnut muuta kuin täydellistä rauhallisuutta. Andrée, intohimoissaan kuningattaren kaltainen Andrée, nainen, joka olisi muista naisista vienyt voiton hyvyydessä, henkevyydessä ja ylevyydessä, jos olisi ollut onnellinen, piti todellisen olemuksensa niin ehdottomasti suljettuna, että koko hovi luuli sitä neitseellisen Dianan ylpeäksi kainoudeksi.

"Tiedättekö", sanoi kuningatar, "mitä kuninkaalle on minusta kerrottu?"

"Varmaankin on kerrottu kaikkea pahaa", vastasi Andrée, "juuri siksi, ettei osata kylliksi kertoa sitä, mikä on hyvää."

"Siinä on kaunein lause", sanoi Jeanne koruttomasti, "mitä olen koskaan kuullut. Sanon sitä kauniiksi, koska se täydellisenä esittää sen tunteen, joka on koko elämäni, ja koska ei heikko järkeni olisi kyennyt sanoja niin sovittamaan."

"Kerron teille kaikki, Andrée."

"Tiedän sen jo", vastasi tämä. "Provencen kreivi sen kertoi äsken erään ystäväni läsnäollessa."

"Sepä on kaunista", sanoi kuningatar vihaisena, "levitellä valhetta senkin jälkeen, kun on kuullut totuuden! Mutta jätetään se sikseen. Tässä oli puheena kreivittären asia. Kuka teitä suojelee, kreivitär?"

"Te, madame", vastasi Jeanne rohkeasti, "te, joka sallitte minun tulla kättänne suutelemaan."

"Hänellä on sydäntä", sanoi Marie-Antoinette Andréelle, "ja semmoisista purkauksista minä pidän."

Andrée ei vastannut mitään.

"Madame", jatkoi Jeanne, "vain harvat ovat uskaltaneet minua suosia, kun olin ahdingossa ja syrjässä; mutta nyt, kun minut nähdään Versaillesissa, rupeavat kaikki kiistelemään etuoikeudesta tehdä kuningattaren mieliksi, sen henkilön hyväksi, jolle teidän majesteettinne on suonut silmäyksen."

"Mitä", sanoi kuningatar istuutuen, "eikö kukaan ollut kyllin kunnollinen tai kunnoton suosiakseen teitä itsenne vuoksi?"

"Aluksi oli rouva de Boulainvilliers", vastasi Jeanne, "kunnollinen nainen; sitten herra de Boulainvilliers, kunnoton suosija… Mutta naimisiin menostani saakka ei yksikään ihminen ole minusta välittänyt, ah, ei ainoakaan!" lisäsi hän taitavasti matkien värisemistä. "Anteeksi, olin unohtaa ylevän miehen, anteliaan prinssin…"

"Prinssin! Niinkö sanoitte? Kuka se on?"

"Herra prinssi-kardinaali de Rohan."

Kuningatar liikahti kiivaasti ja sanoi hymyillen:

"Minun vihamieheni!"

"Teidän majesteettinne vihamies, hän, kardinaali!" huudahti Jeanne. "Voi madame!"

"Näyttää siltä, kuin ihmettelisitte, että kuningattarella on vihollinen. Kyllä näkyy, että hovi on teille outo!"

"Mutta, madame, kardinaali ihailee teidän majesteettianne, ainakin olen saanut sen käsityksen, ja ellen ole erehtynyt, on hänen kunnioituksensa kuninkaan korkeata puolisoa kohtaan myös täydellinen."

"Oikein, kreivitär, uskon kyllä, mitä sanotte", vastasi Marie-Antoinette käyden taas hilpeäksi, kuten hänen tapansa oli, "uskon ainakin osaksi. Kardinaali todella ihailee minua."

Näin sanoen hän purskahti heleään nauruun ja kääntyi Andrée de Taverneyhin päin.

"Katsokaa, kreivitär, juuri siksi, että kardinaalissa on tuo ihailu, hän on vihamieheni."

Jeanne de la Motte oli hämmästyvinään kuin maalaistyttö.

"Vai niin, te olette prinssi-kardinaali Ludvig de Rohanin suojatti", jatkoi kuningatar. "Kertokaa lähemmin."

"Se on perin yksinkertaista, madame. Hänen ylhäisyytensä on minua avustanut niin ylevästi, hienotunteisesti, niin kekseliään jalomielisesti kuin suinkin."

"Kauniisti tehty. Prinssi Ludvig on tuhlaavainen, sitä ei voisi kieltää. Ettekö luulisi, Andrée, että kardinaali voisi hieman ihailla myös tätä kaunista kreivitärtä? Mitä te itse arvelette, kreivitär?"

Ja taas kuningatar päätyi iloisesti ja huolettomasti nauramaan, mitä neiti de Tavemey, aina vakavana, ei kuitenkaan yllyttänyt.

"Tuo räikeä iloisuus ei mitenkään voi olla muuta kuin teeskenneltyä", ajatteli Jeanne. "Saadaanpa nähdä."

"Madame", sanoi hän liikutetulla äänellä, "minulla on kunnia vakuuttaa teidän majesteetillenne, että kardinaali…"

"Hyvä, hyvä", sanoi kuningatar keskeyttäen. "Koska olette niin harras hänen puolestaan… Koska olette hänen ystävänsä…"

"Madame!" huudahti Jeanne, jossa ihastuttavasti tuli esille häveliäisyyttä ja kunnioitusta.

"No no, pikku ystäväiseni, olkoon!" sanoi kuningatar suloinen hymy huulilla. "Mutta kysykääpä häneltä joskus, minne hän on pannut ne hiukset, jotka hän minulta varastutti eräällä kähertäjällä, jolle se temppu kävi kalliiksi, minä kun ajoin hänet tiehensä."

"Teidän majesteettinne hämmästyttää minua", sanoi Jeanne. "Onko kardinaali de Rohan todella niin menetellyt?"

"On kyllä… pelkästä ihailusta! Inhottuaan minua Wienissä, käytettyään ja koetettuaan kaikki, jottei kuninkaan ja minun välilläni aiotusta avioliitosta tulisi mitään, sai hän sitten ihmeekseen havaita, että olen nainen ja hänen kuningattarensa; että hän, suuri valtiomies, oli ampunut harhaan; että hänellä tulisi aina olemaan minun kansaani vanhaa riitaa. Silloin tuo kelpo prinssi säikähti tulevaisuutensa puolesta. Hän teki niinkuin hänen ammattinsa harjoittajat tekevät: hyväili enimmin sitä, jota enimmin pelkäsi, ja tietäen minut nuoreksi, luullen minua tyhmäksi ja turhamaiseksi, hän alkoi näytellä Celadonin [tunteellinen rakastaja. — Suom. ] osaa. Huokausten, kaihoisten katseitten perästä hän heittäytyi ihailemaan, kuten sanoitte. Kyllä hän minua ihailee, eikö totta, Andrée?"

"Madame!" vastasi tämä kumartaen.

"Niin… Andrée ei myöskään tahdo joutua vaaraan, mutta minä uskallan; täytyyhän kuningattaren arvosta olla jotakin etua. Kreivitär, minä tiedän ja te myös, että kardinaali ihailee minua. Siitä on sovittu; saatte hänelle sanoa, etten ole hänelle siitä vihainen."

Nämä katkeran ivan sanat koskivat syvästi Jeanne de la Motten turmeltuneeseen sydämeen. Jos hän olisi ollut jalo, puhdas ja rehellinen, olisi hän niissä nähnyt vain ylhäisen naissydämen suurenmoista ylenkatsetta, muita ylevämmän sielun täynnä halveksimista vähempiarvoisten juonia kohtaan, joita alempana punotaan. Tällaiset naiset, nämä niin harvinaiset enkelit eivät suojaa mainettaan niiltä ansoilta, joita heille maan päällä viritetään. He eivät tahdo epäilläkään, että on olemassa sitä liejua, jossa he tahraantuvat, sitä tahmaa, johon takertuvat heidän kultasiipiensä heleimmät höyhenet.

Jeannen arkipäiväinen ja turmeltunut luonne, näki kuningattaressa suuren harmin, kun tämä lausui käsityksensä kardinaalin menettelystä. Hän muisti, mitä oli hovista huhuiltu; häväistysjuoruja, jotka olivat hovin etuhuoneista levinneet Pariisin esikaupunkeihin asti ja herättäneet niin runsasta kaikua. Kardinaali, joka rakasti naisia näiden sukupuolen vuoksi, oli sanonut Ludvig XV:lle, joka rakasti samalla tapaa, että dauphine oli naiseksi vaillinainen. Tiedettiin myös Ludvig XV:n merkilliset lausunnot silloin, kun hänen pojanpoikansa meni naimisiin, ja mitä hän oli kysynyt eräältä avomieliseltä lähettiläältä. Kun Jeanne oli kiireestä kantapäähän nainen, niin täydellisesti nainen kuin koskaan on ollut, turhamielinen pienimmästäkin hiuksesta, joka vetäisi puoleensa huomiota, ja kun hän tunsi tarvetta miellyttää ja voittaa kaikilla ansioillaan, ei hän osannut kuvitella, että joku nainen olisi näissä arkaluontoisissa asioissa toisella kannalla.

"Kuningattaressa on harmia", ajatteli hän. "Mutta harmin ohella on varmaan muutakin."

Arvellen, että vastaväitteistä asia selviää, hän alkoi puolustaa herra de Rohania käyttäen älyään ja viekkauttaan, joita luonto hyvänä äitinä oli hänelle niin runsaasti suonut, ja kuningatar kuunteli.

"Hän ottaa huomioon, mitä puhun", ajatteli Jeanne.

Eikä hän huonon luonteensa eksyttämänä edes huomannut, että kuningatar kuunteli jalomielisyydestä, koska hovissa ei ole tapana puhua hyvää niistä, joista hallitsija ajattelee pahaa. Tästä uutukaisesta rikkomuksesta perinnäistapoja vastaan, tästä hovisäännön merkillisestä syrjäyttämisestä kuningatar tuli melkein hyvälle mielelle, sillä hän näki tuossa sydämen, johon Jumala oli pannut vain kuivan, janoisen sienen.

Keskustelu jatkui kuningattaren ollessa tällä hyväntahtoisella, tuttavallisella kannalla. Jeanne oli kuin tulisilla hiilillä ja joutui hämille, sillä hän ei enää nähnyt mahdollisuutta poistua, saamatta siihen suoranaista viittausta, vaikka äsken oli niin kauniisti esiintynyt vieraana, joka itse määrää lähtöhetkensä; mutta äkkiä kuului viereisestä huoneesta nuorekas, iloinen meluava ääni.

"Artoisin kreivi!" sanoi kuningatar.

Andrée nousi kohta, ja Jeanne valmistui lähtemään, mutta prinssi oli niin kiireesti tunkeutunut siihen huoneeseen, jossa kuningatar oli, että oli melkein mahdotonta lähteä. Kuitenkin rouva de la Motte näytteli poistuvan henkilön osaa.

Prinssi pysähtyi nähdessään tämän sievän naisen ja tervehti.

"Kreivitär de la Motte", esitti hänelle kuningatar.

"Vai niin!" sanoi prinssi "Älkää vain minun tähteni karatko, kreivitär."

Kuningatar viittasi Andréelle, joka pidätti Jeannen lähtemästä. Se viittaus merkitsi: Minun pitää antaa jotakin rouva de la Mottelle, mutta en ole joutanut; jätetään se toiseen kertaan.

"Ja nyt olette palannut susia metsästämästä", sanoi kuningatar tarjoten langolleen kätensä englantilaisen tavan mukaan, jota silloin jo ruvettiin noudattamaan.

"Niin olen, kälyni, ja hyvä onni minulla olikin, sillä seitsemän sutta on tapettu, tavaton määrä", vastasi prinssi.

"Itsekö ne tapoitte?"

"Siitä en ole varma", sanoi kreivi nauraen, "mutta niin vakuutetaan. Muuten, tiedättekö, että olen ansainnut seitsemän sataa livreä?"

"Kah! Millä tapaa?"

"Jokaisen tuommoisen pedon päästä maksetaan sata livreä. Kallista se on, mutta minä maksaisin vaikka kaksi sataa joka sanomalehtimiehen päästä. Entä te, kälyni?"

"Vai niin", sanoi kuningatar, "te näytte jo tuntevan sen jutun."

"Kuulin Provencen kreiviltä."

"Hän siis kertoi jo kolmannen kerran", sanoi Marie-Antoinette. "Väsymätön kertoja! Mutta suokaa meidän hieman kuulla, millä tapaa hän kertoi?"

"Sillä tapaa, että te esiinnyitte valkoisempana kuin lumi, puhtaampana kuin Venus Afrodite. Vielä lienee jokin muu nimi, jonka loppu on ene[tarkoittaa nimeä Pallas Athene. — Suom. ], mutta sen saisitte tietää oppineilta, esimerkiksi veljeltäni."

"Kaikissa tapauksissa hän siis kertoi jutun eri vaiheet?"

"Kyllä, kälyni. Mutta teidän majesteettinne on siitä selvinnyt kunnialla. Voisipa lisätä, jos tekisi sanasutkauksen, kuten herra de Bièvren on tapana harva se päivä: Ammeen juttu on pesty."

"Hyi, tuo sanoilla leikkiminen on rumaa!"

"Älkää hyljeksikö vaeltavaa ritaria, joka on tullut tarjoamaan peistään ja kättään teidän palvelukseenne. Onneksi ette ketään tarvitse. Teillä, rakas käly, on todellakin mainio onni!"

"Vai sitä te sanotte onneksi! Kuuletteko, Andrée?"

Jeanne alkoi nauraa. Kreivi, joka ei lakannut häntä katselemasta, antoi hänelle rohkeutta. Puhuttiin Andréelle, mutta Jeanne vastasi.

"Hyvää onnea se on", toisti Artoisin kreivi. "Sillä olihan, rakas käly, hyvin mahdollista, että Lamballen prinsessa ei olisi ollut mukana."

"Olisinko sinne yksin mennyt?"

"Ja toiseksi, ettei kreivitär de la Motte olisi siellä ollut estämässä."

"Tiedättekö siis, että kreivitär oli siellä?"

"Kun Provencen kreivi kertoo, kertoo hän kaikki. Vielä olisi voinut käydä niin, ettei rouva de la Motte olisi sattunut juuri parhaiksi Versaillesiin voidakseen todistaa. Arvatenkin huomautatte, että hyve ja viattomuus ovat kuin orvokki, jota ei tarvitse nähdä, jotta sen tuntisi. Mutta orvokista, kälyseni, tehdään kukkavihko, kun nähdään, ja kun on haisteltu, heitetään se hukkaan. Se on minun siveysoppini!"

"Kaunis oppi!"

"En ole parempaa tavannut, ja teille olen todistanut, että teillä on hyvä onni."

"Laiha todistus!"

"Siis lisää todistuksia?"

"Ei haittaisi."

"Sama se, mutta paljon te vaadittekin", sanoi prinssi pyörähtäen korollaan ja heittäytyen sohvaan kuningattaren viereen. "No luetellaan todistukset. Pelastus usein mainituista kääseistä…"

"Yksi", sanoi kuningatar laskien sormillaan.

"Pelastus ammeesta…"

"Olkoon, lasketaan sekin. Kaksi! Sitten?"

"Ja pelastus naamiaisista", kuiskasi hän kuningattaren korvaan.

"Mistä naamiaisista?"

"Oopperanaamiaisista."

"Kuinka sanoitte?"

"Minä sanoin: oopperanaamiaisista."

"Nyt en ymmärrä."

Prinssi purskahti nauramaan.

"Taisin olla tyhmä, kun kajosin salaisuuteen!"

"Salaisuuteen! Tehän puhutte oopperanaamiaisista, lankoni. Nyt olen niin utelias!"

Jeannen korvaan oli sattunut sana "oopperanaamiaiset", ja hän herkisti tarkkaavaisuuttaan.

"Hiljaa!" sanoi prinssi.

"Ei ollenkaan, vaan puhutaan suu puhtaaksi", väitti kuningatar. "Miksi te puhutte oopperanaamiaisista, kuinka se tähän kuuluu?"

"Rukoilen säälimään, kälyni…"

"Minä tahdon vastausta, prinssi."

"Ja minä tahdon olla vaiti."

"Tahdotteko minua loukata?"

"En suinkaan. Mutta toivoakseni olen jo sanonut niin paljon, että ymmärrätte."

"Ette ole sanonut yhtään mitään."

"Rakas käly, nyt käyn minä uteliaaksi… Kuulkaahan… oikeinko tosissanne?"

"Kunniani kautta, minä en puhu leikkiä."

"Vaaditte minut puhumaan?"

"Heti paikalla."

"Kaiketi muualla kuin täällä", sanoi prinssi viitaten Andréeseen ja Jeanneen.

"Täällä juuri! Ei silloin ole liian monta kuin asia selvitetään."

"Varokaa, käly!"

"Se on minun asiani."

"Ettekö käynyt äskeisissä oopperanaamiaisissa?"

"Minäkö?" huudahti kuningatar, "minäkö oopperanaamiaisissa?"

"Hiljaa, Herran tähden!"

"Mitä vielä, vaan huudetaan, lanko… Sanotteko, että olin oopperanaamiaisissa?"

"Siellä te olitte."

"Kenties te näitte?" kysyi hän ivallisesti, mutta vielä kuin leikillä.

"Näin kyllä."

"Minutko? Minut!"

"Teidät, juuri teidät."

"Tämä on liikaa."

"Sitä minäkin ajattelin."

"Miksi ette väitä, että puhuttelitte siellä minua? Se olisi vieläkin hassumpaa."

"Aioin juuri tulla puhumaan, kun joukko naamioittuja tunki väliin."

"Te olette hullu!"

"Siitä olinkin varma, että saisin teiltä sen vastauksen. Ei olisi pitänyt tähän vaaraan mennä. Oma syyni se on."

Kuningatar nousi äkkiä ja käveli kiihtyneenä vähän aikaa edestakaisin. Kreivi silmäili häntä hämmästyneenä. Andrée värisi pelosta ja levottomuudesta. Jeanne puristi käsiään nyrkkiin säilyttääkseen malttinsa.

Pysähtyen prinssin eteen kuningatar sanoi:

"Hyvä ystävä, jätetään nyt pila sikseen; minulla on niin ärtyisä luonto, että kuten näette, jo nyt olen menettää malttini. Tunnustakaa heti, että olette tahtonut huvitella minun kustannuksellani, ja minä tyydyn siihen."

"Tunnustan, jos niin tahdotte, kälyni."

"Pysykää nyt vakavana, Charles."

"Olkaa niin hyvä ja sanokaa, että olette tekaissut koko jutun."

Iskien naisille silmää prinssi vastasi.

"Niin, itse sen tekaisin, suokaa anteeksi."

"Te ette ymmärrä minua, lankoni", sanoi nyt kuningatar ankarana. "Peruutatteko näiden naisten kuullen ihan suoraan, mitä ensin väititte, vai pysyttekö sanoissanne? Älkää valehdelko; minua ei tarvitse säästää."

Andrée ja Jeanne hiipivät verhojen taakse.

"Kuulkaa nyt, käly", sanoi prinssi hiljaa, kun toisia ei enää näkynyt, "minä olen puhunut totta, mutta miksi ette kohta viitannut minua vaikenemaan?"

"Näitte siis minut naamiohuveissa?"

"Niinkuin nyt näen teidät, ja tekin näitte minut."

Kuningatar huudahti, kutsui esille Andréen ja Jeannen, juoksi itse heitä hakemaan oviverhojen takaa, talutti kumpaakin kädestä ja toi heidät kiivaasti takaisin.

"Hyvät naiset", sanoi hän, "Artoisin kreivi väittää minut nähneensä oopperassa."

"Ah!" mutisi Andrée.

"Nyt ei enää sovi peräytyä", jatkoi kuningatar. "Todistakaa, todistakaa…"

"Asian laita oli näin", selitti prinssi. "Seurassani oli Richelieun marski, herra de Calonne… ja monta muuta… kuka heitä muistaa. Teidän naamionne heltisi."

"Minun naamioni!"

"Aioin juuri sanoa teille: tuo on liian uskallettua, mutta te katositte sen kavaljeerin mukana, jonka käsivarteen nojasitte."

"Kavaljeerin mukana! Voi Jumalani, tästähän tulee hulluksi!"

"Sillä oli sininen domino", lisäsi prinssi. Kuningatar siveli kädellä otsaansa.

"Mikä päivä se oli?" kysyi hän.

"Lauantai, päivää ennen, kuin lähdin metsästysretkelle. Nukuitte vielä aamulla, kun lähdin; muuten olisin jo silloin sanonut samaa kuin nytkin."

"Voi Jumalani, mihin aikaan te näitte minut?"

"Kello taisi olla kahden ja kolmen välillä."

"Varmasti on jompikumpi meistä hullu."

"No sitten olen minä hullu… minä olen kai erehtynyt… Kuitenkin…"

"Kuitenkin?"

"Älkää olko niin hädissänne… mitään ei ole tullut ilmi… Kerran jo luulin, että olitte kuninkaan seurassa, mutta se henkilö puhui saksaa, ja kuningas osaa vain englantia."

"Saksaa… saksalainen! Mutta minä voin todistaa, että panin lauantaina nukkumaan kello yksitoista."

Kreivi kumarsi hymyillen epäilevän näköisenä. Kuningatar soitti.

"Rouva de Misery voi sen teille vakuuttaa", sanoi hän. Kreivi alkoi nauraa.

"Voisitte samalla kutsuttaa tänne myös Laurentin, sen portinvartijan, joka on siellä vesiallasten puolella. Kaiketi hänkin todistaa. Itsehän minä sen aseen teille taoin, pikku käly; älkää sitä käyttäkö minua vastaan."

"Voi!" huusi kuningatar vimmoissaan. "Voi, kun ei uskota!"

"Uskoisin, jollette niin kovin suuttuisi. Mutta kuinka se nyt on mahdollista? Jos myönnynkin siihen, mitä tahdotte, niin tulee toisia, jotka eivät myönny."

"Toisia? Keitä toisia?"

"Tietysti ne, jotka teidät näkivät."

"Tämäpä on kerrassaan ihmeellistä! On siis useampia, jotka ovat minut nähneet. Mainitkaa!"

"Heti… Filip de Taverney, onko hän täällä?"

"Minun veljeni!" huudahti Andrée.

"Hän oli siellä, hyvä neiti", vastasi prinssi. "Tahdotteko, että häntä kuulustellaan, käly?"

"Sitä tahdon nimenomaan."

"Voi Jumalani!" mutisi Andrée.

"Mitä?" kysyi kuningatar.

"Veljeni haastetaan todistajaksi!"

"Niin, se on minun tahtoni."

Ja kuningatar kutsui väkeään; juostiin hakemaan Filipiä hänen isänsä talosta saakka, josta hän juuri oli lähtenyt edellä kuvaamamme kohtauksen jälkeen, Filip, joka oli voittajana selvinnyt kaksintaistelusta Charnyn kanssa ja äsken tehnyt kuningattarelle palveluksen, oli nyt hyvillä mielin matkalla Versaillesin linnaa kohti. Hänet tavattiin puolitiessä; hänelle ilmoitettiin kuningattaren käsky, ja hän joudutti tuloaan.

Marie-Antoinette riensi häntä vastaan, seisahtui hänen eteensä ja sanoi:

"Kuulkaa, monsieur, osaatteko puhua totta?"

"Kyllä, madame, mutta en osaa valehdella."

"No sanokaa… ja selkeästi… oletteko viime viikolla nähnyt minut jossakin julkisessa tilaisuudessa?"

"Olen, madame", vastasi Filip.

Läsnäolijain sydämet jyskivät niin, että olisi voinut kuulla.

"Missä olette minut nähnyt?" kysyi kuningatar pelottavalla äänellä.

Filip oli vaiti.

"Älkää yhtään säästäkö, monsieur; lankoni tuossa on väittänyt nähneensä minut oopperanaamiaisissa; missä te olette nähnyt?"

"Samoin kuin monseigneur Artoisin kreivi, oopperanaamiaisissa, madame."

Kuin salaman iskemänä vaipui kuningatar sohvalle. Mutta kavahtaen taas pystyyn kuin haavoitettu pantteri, hän sanoi:

"Se on mahdotonta, koska en ollut siellä. Varokaa, herra de Taverney, huomaan teidän täällä rupeavan puritaanin tapaiseksi; Amerikassa se kävi päinsä, herra de Lafayetten parissa, mutta Versaillesissa ollaan ranskalaisia, kohteliaita, vilpittömiä."

"Teidän majesteettinne musertaa herra de Taverneyn", sanoi Andrée kalpeana harmista ja suuttumuksesta. "Jos hän sanoo nähneensä, on hän nähnyt."

"Tekin!" sanoi Marie Antoinette, "vai tekin! — Ei muuta puutu, kuin että tekin olisitte minut nähnyt! Voi taivas, jos minulla on ystäviä, jotka puolustavat minua, niin on vihollisia jotka murhaavat minut. Hyvät herrat, yksi todistaja ei riitä."

"Siinäpä te muistutatte mieleeni", sanoi Artoisin kreivi, "että juuri kun teidät näin ja huomasin, ettei sininen domino ollutkaan kuningas, luulin sitä sensijaan komentaja de Suffrenin sisarenpojaksi. Mikä hänen nimensä onkaan, sen kelpo upseerin, joka sotalipulla teki sen urotyön? Te otitte hänet viimeksi niin ystävällisesti vastaan, että luulin hänen päässeen suojelusritariksenne."

Kuningatar punastui; Andrée kävi kalmankalpeaksi. Molemmat katsahtivat toisiinsa ja vavahtivat nähdessään toistensa ilmeen. Filipin kasvoihin tuli lyijynväri.

"Herra de Charny?" mutisi hän.

"Charny! Se se oli", jatkoi Artoisin kreivi. "Eikö ole totta, herra Filip, että sinisen dominon olennossa oli jotakin, mikä muistutti herra de Charnyta?"

"En huomannut, monseigneur", vastasi Filip tukahtuneella äänellä.

"Mutta", selitti edelleen prinssi, "pian huomasin erehdykseni; sillä herra de Charny tuli äkkiä näkyviini. Hän seisoi likellä Richelieun herttuaa, vastapäätä teitä, kälyni, silloin kuin naamionne irtaantui."

"Ja hänkin näki?" huusi kuningatar ääntään hillitsemättä.

"Ellei satu olemaan sokea", sanoi prinssi.

Kuningatar teki epätoivoisen liikkeen ja soitti jälleen.

"Mitä aiotte?" kysyi prinssi.

"Tahdon kysyä myös herra de Charnylta, juoda kalkkini pohjaan saakka."

"En usko, että herra de Charny on Versaillesissa", sanoi Filip kankeasti.

"Miksi ei olisi?"

"Luulen kuulleeni, että hän on… pahoinvoipa."

"Mutta tämä asia on niin vakava, että hänen pitää tulla, monsieur. Minäkin voin pahoin ja kuitenkin menisin vaikka paljain jaloin maailman halki todistamaan…"

Tuskaisin mielin lähestyi Filip Andréeta, joka katseli akkunasta puutarhaan päin. Äkkiä kuului Andrée hämmästyksestä huudahtavan.

"Mikä nyt on?" kysyi kuningatar astuen sinne päin.

"Ei mitään… Sanottiin herra de Charnyn olevan sairaana, mutta tuolla hän on."

"Näetkö hänet?" kysyi Filip hätkähtäen.

"Näen kyllä, hän se on."

Unohtaen kaiken muun kuningatar aukaisi itse akkunan tavattoman ripeästi ja huusi:

"Herra de Charny!"

Tämä käänsi päänsä ja suuntasi, perin hämmästyneenä, askeleensa linnaan.

XXXVII

MUUAN ALIBI

[Latinalainen sana alibi merkitsee lakikielessä sitä todistusta, että joku on rikoksen sattuessa ollut muualla. — Suom. ]

Huoneeseen astui herra de Charny hiukan kalpeana, mutta suorana ja ilman näkyvää kärsimystä. Nähdessään näin ylhäisen seuran hän kävi ryhdiltään täsmällisen kunnioittavaksi kuten ainakin sotilas ja maailmanmies.

"Olkaa varuillanne", sanoi Artoisin kreivi hiljaa kuningattarelle. "Minusta näyttää että kuulustelette liian monta."

"Kuulustelen vaikka koko maailmaa, kunnes tapaan jonkun, joka sanoo teidän erehtyneen."

Tällä välin Charny oli huomannut Filipin ja tervehtinyt häntä kohteliaasti.

"Turmelette terveytenne", kuiskasi Filip vastustajalleen. "Lähteä ulos haavoittuneena… ihanko te tahdotte kuolla?"

"Ei siitä kuole, jos sattuu Boulognen metsässä saamaan pensaasta naarmun", vastasi Charny mielissään, kun sai vihamieheensä osatuksi siveellisen piston, joka oli tuskallisempi kuin miekalla tehty.

Kuningatar lähestyi tehden lopun tästä pakinasta, jota olisi pikemmin voitu sanoa kahden "syrjään" puhumiseksi kuin keskusteluksi.

"Herra de Charny", sanoi hän, "mikäli nämä herrat tietävät, olitte te oopperanaamiaisissa."

"Oikein, teidän majesteettinne", vastasi Charny kumartaen.

"Sanokaa meille, mitä siellä näitte."

"Kysyykö teidän majesteettinne, mitä näin, vai keitä näin?"

"Juuri sitä… keitä siellä näitte… ettekä saa mitään salata, ei kenenkään mieliksi peitellä."

"Pitää siis sanoa kaikki, madame?"

Kuningattaren poskille tuli taas se kalpeus, joka aamusta lähtien oli jo ainakin kymmenen kertaa vaihdellut kuumeisen punan kanssa.

"Aloittaakseni säätyarvon mukaan, kuten kunnioitus vaatii…" sanoi Charny.

"Hyvä, näitte siis minut?"

"Näin, sillä hetkellä, kun teidän majesteettinne naamio valitettavasti lähti irti."

Marie-Antoinette rutisti suonenvetoisesti kaulahuivinsa pitsejä.

"Monsieur", sanoi hän äänellä, jossa taitavampi tarkastelija olisi aavistanut purkautumaisillaan olevia nyyhkytyksiä, "katsokaa minua tarkoin, oletteko aivan varma?"

"Teidän majesteettinne piirteet ovat uurretut kaikkien alamaistenne sydämiin. Jos on kerran nähnyt teidän majesteettinne, näkee aina."

Filip katsahti Andréeseen, Andrée loi katseensa Filipiin. Nämä kaksi tuskaa, nämä kaksi mustasukkaisuutta tekivät kärsimysliiton!

"Monsieur", sanoi kuningatar astuen lähemmäksi Charnyta, "kuitenkin vakuutan, etten käynyt niissä naamiohuveissa."

"Oi, madame", huudahti nuori mies kumartaen melkein maahan asti, "eikö teidän majesteetillanne ole oikeutta mennä, minne hyväksi näkee, ja vaikka teidän majesteettinne astuisi jalallaan helvettiin, olisi helvetti samalla kirkastettu."

"En vaadi teitä puolustelemaan käytöstäni", sanoi kuningatar, "vaan pyydän uskomaan, etten ole niin käyttäytynyt."

"Uskon kaikki, mitä teidän majesteettinne käskee uskomaan", vastasi Charny, jota sydämen pohjaan asti liikutti tämä kuningattaren itsepintaisuus, tämä niin ylpeän naisen herttainen nöyryys.

"Kälyni, tuo on liikaa", kuiskasi Artoisin kreivi Marie-Antoinettelle.

Sillä tämä kohtaus oli jähmetyttänyt läsnäolijoita, toisia heidän rakkautensa tai loukatun itserakkautensa tuskalla, toisia sillä mielenliikutuksella, jota aina herättää syytetty nainen uljaasti puolustautuessaan musertavia todistuksia vastaan.

"Minua ei uskota, ei uskota!" puhisi kuningatar vihan vimmassa, kävi sitten toivottomaksi ja vaipui nojatuoliin pyyhkien salavihkaa hyppysellään kyyneleen, jota ylpeys kärvensi silmäluomen laidassa, mutta äkkiä hän taas nousi.

"Rakas käly", sanoi Artoisin kreivi hellästi, "suokaa minulle anteeksi! Täällä on vain uskollisia ystäviä, eikä sitä salaisuutta, josta niin ylenmäärin kiivastutte, tunne kukaan muu, ja me kyllä osaamme sen sydämissämme säilyttää niin kauan kuin elämme."

"Salaisuus, salaisuus!" huudahti kuningatar, "sitä juuri en siedä!"

"Kälyni!"

"Ei mitään salaisuutta, vaan todistuksia!"

"Madame", sanoi Andrée, "joku tulee."

"Madame", sanoi Filip hitaasti, "kuningas!"

"Kuningas!" ilmoitti päivystävä upseeri etuhuoneesta.

"Kuningas, sitä parempi! Kuningas on ainoa ystäväni; kuningas ei tuomitsisi minua syylliseksi, vaikka luulisi nähneensäkin minut itse teossa. Kuningas on tervetullut."

Kuningas astui sisään. Hänen katseensa erosi jyrkästi niistä hämmästyneistä ja hätääntyneistä, joita näkyi kuningattaren ympärillä.

"Sire!" huudahti tämä, "tulette juuri parhaiksi. Taas on panettelu, taas herjaus torjuttava!"

"Mikä on asia?" kysyi Ludvig XVI tullen lähemmäksi.

"Huhu, kelvoton huhu. Se leviää. Auttakaa minua, sire, sillä nyt minua eivät syytä vihamiehet, vaan ystävät."

"Ystävänne?"

"Nämä herrat, lankoni… anteeksi, Artoisin kreivi, herra de Taverney ja herra de Charny väittävät, väittävät minulle vasten kasvoja nähneensä minut oopperanaamiaisissa."

"Oopperanaamiaisissa!" huudahti kuningas rypistäen kulmakarvojaan.

"Niin, sire."

Läsnäolijoita painosti kamala vaitiolo. Rouva de la Motte näki kuninkaan kolkon levottomuuden, kuningattaren kalmankalpeuden; yhdellä sanalla, yhdellä ainoalla sanalla hän saattoi tehdä niin raatelevasta tuskasta lopun, kumota kaikki syytökset menneeltä ajalta ja pelastaa kuningattaren vastaisen varalta. Mutta hänen sydämensä ei johtanut häntä siihen; hänen etunsa esti häntä siitä. Hänen mielestään ei enää sopinut peräytyä; hän tuumi, että jo Mesmerin jutussa oli totuutta poljettu ja että jos hän peruuttaisi sanansa ja näyttäisi kerran valehdelleensa ja jättäneensä kuningattaren pulaan, kun tehtiin ensimmäinen syytös, silloin hän, uusi suosikki, heti tuhoisi itsensä, riistäisi itseltään jo alussa sen edun, jota vastainen suosio tuottaisi. Hän siis pysyi, vaiti.

Kuningas toisti tuskastuneen näköisenä:

"Oopperanaamiaisissa? Kuka niin sanoo? Tietääkö sen Provencen kreivi?"

"Mutta se ei ole totta", vakuutti kuningatar epätoivoisen viattomuuden äänensävyllä. "Se ei ole totta. Artoisin kreivi erehtyy, herra de Taverney erehtyy. Tekin erehdytte, herra de Charny. Voihan erehtyä." Kaikki nyökkäsivät.

"Kuulkaapa!" huudahti kuningatar. "Kutsutaan tänne kaikki väkeni, koko maailma, ja kysytään! Lauantainahan ne huvit olivat?"

"Niin, kälyni."

"No niin, mitä minä tein lauantaina? Pitää ottaa siitä selko, sillä näin minä tulen hulluksi, ja jos tämmöistä jatkuu, rupean itsekin uskomaan, että kävin noissa katalissa naamiaisissa; mutta jos olisin käynyt, hyvät herrat, niin sanoisin myös."

Äkkiä kuningas läheni säteilevin silmin, suu hymyssä ja kädet levitettyinä.

"Viime lauantai", sanoi hän, "se päivähän se oli, hyvät herrat?"

"Niin oli, sire."

"No sitten", jatkoi hän, yhä tyyntyen ja yhä rehevämmin iloiten, "ei tarvitse sitä asiaa muilta tiedustaa kuin kamarineitsyeltänne Marielta. Kenties hän muistaa, mihin aikaan tulin huoneeseenne sinä iltana; lienee ollut yhdentoista tienoilla."

"Ah!" huudahti kuningatar riemusta hurmaantuneena, "niin juuri, sire!"

Ja hän heittäytyi kuninkaan syliin, mutta sitten heti hän punastuen ja hämillään, kun huomasi toisten katselevan, kätki kasvonsa kuninkaan povelle, tämän suudellessa hellästi hänen kauniita hiuksiaan.

"Jopa nyt", sanoi Artoisin kreivi kuin hölmistyen sekä yllätyksestä että ilosta, "täytyy ostaa silmälasit; mutta taivaan nimessä, tuota näkyä en vaihtaisi miljoonaankaan, vai mitä arvelette, herrat?"

Filip nojasi kuolonkalpeana seinään. Charny seisoi kylmänä, heltymättömänä, ja oli juuri pyyhkinyt hikoilevaa otsaansa.

"Ja siinä on syy, hyvät herrat", sanoi kuningas onnellisena aikaansaamastaan vaikutuksesta, "miksi kuningattaren oli mahdotonta sinä yönä olla oopperanaamiaisissa. Uskokoon muuten kukin, mitä hyväksi näkee; kuningatar varmaankin tyytyy siihen, että minä uskon omalla tavallani."

"Hyvä on", lisäsi Artoisin kreivi, "Provencen kreivi saa siitä ajatella, mitä tahtoo, mutta sen minä takaan, ettei hänen puolisolleen onnistu samanlainen alibi, jos joskus syytettäisiin yön viettämisestä kotoa poissa."

"Veljeni!"

"Sire, olen nöyrin palvelijanne!"

"Charles, minä lähden mukaanne", sanoi kuningas suudeltuaan kuningatarta vielä kerran.

Filip ei ollut liikahtanut.

"Herra de Taverney", sanoi kuningatar tuimasti, "ettekö lähde saattamaan Artoisin kreiviä?"

Filip suoristi itsensä kiivaasti; veri syöksähti hänen ohimoihinsa ja silmiinsä. Hän oli vähällä pyörtyä. Tuskin hän jaksoi kumartaa, katsahtaa Andréeseen, luoda pelottavan silmäyksen Charnyhin ja tukahuttaa mielettömän tuskansa purkauksen. Sitten hän poistui. Kuningattaren luokse jäivät Andrée, Jeanne ja herra de Charny.

Andréen tilaa, hän kun oli joutunut veljensä ja kuningattaren väliin, ystävyytensä ja mustasukkaisuutensa ristiriitaan, emme olisi saaneet kuvatuksi hidastamatta sitä draamallista kohtausta, johon kuningas toimitti onnellisen loppusuorituksen. Mutta tämä nuoren naisen kärsimys ansaitsee puoleltamme erityistä huomiota. Hän tunsi, että Filip olisi vaikka henkensä antanut estääkseen kuningattaren saamasta yksityisesti puhutella Charnyta; hän tunnusti itselleen sydämensä murtuvan, jos olisi mennyt Filipiä saattamaan ja lohduttamaan, niinkuin olisi pitänyt, ja siten jättänyt Charnyn yksin rouva de la Motten ja kuningattaren seuraan, siis vapaammaksi kuin kahden kesken, ja tämän hän aavisti Jeannen häveliäästä ja samalla tuttavallisesta ilmeestä. Kuinka on selitettävissä, mitä hän tunsi?

Oliko se rakkautta? Ei, ei, — olisi hän itselleen sanonut, rakkaus ei idä eikä kasva niin nopeasti hovin kylmässä ilmapiirissä. Rakkaus, tämä harvinainen taimi, viihtyy ja kukkii ylevissä, puhtaissa, tahrattomissa sydämissä. Se ei rupea juurtumaan muistojen saastuttamassa sydämessä, sellaisessa maaperässä, joka on jäätynyt jo vuosikausia kerääntyneistä kyynelistä. Ei, rakkautta ei ollut se, mitä neiti de Taverney tunsi herra de Charnyta kohtaan. Hän torjui väkisinkin sellaisen ajatuksen, koska oli vannonut, ettei tässä maailmassa enää mitään rakastaisi.

Mutta miksi hän siis oli niin kärsinyt, kun Charny oli kuningattarelle lausunut muutamia kunnioituksen ja ihastuksen sanoja? Tietysti siinä oli mustasukkaisuutta.

Andrée myönsikin itselleen olevansa mustasukkainen, ei sen lemmen vuoksi, jota mies voi tuntea toista naista kohtaan, vaan sille naiselle, joka saattoi herättää, vastaanottaa ja oikeuttaa tämän rakkauden. Surumielisesti hän näki uuden hovin kaikkien liehittelijäin kulkevan sivutsensa. Nämä uljaat ja tuliset herrat, jotka eivät käsittäneet häntä, poistuivat hänen luotaan osoitettuaan hänelle hiukan ihailua, toiset siksi, ettei hänen kylmyytensä ollut filosofiaa, toiset senvuoksi, että tämä kylmyys oli merkillisesti ristiriidassa entisen kevytmielisyyden kanssa, jonka aikakauteen Andrée muka alkuaan kuului.

Ja sitäpaitsi miehet, tavoitelkootpa he nautintoa tai haaveilkoot rakkautta, epäilevät tuollaista kylmyyttä viidenkolmatta vanhassa naisessa, joka on kaunis ja rikas ynnä kuningattaren suosikki, kun hän yksinäisenä, jääkylmänä, vaiteliaana ja kalpeana astuu sitä uraa, jolla suurimpana riemuna ja onnena on herättää mitä suurinta huomiota.

Mutta elävänä arvoituksena oleminen ei viehätä ihmisiä, sen oli Andrée kylläkin saanut kokea. Hän oli nähnyt, kuinka katseet vähin erin kääntyivät poispäin hänen kauneudestaan ja älykkäät epäilivät hänen älyään tai sen suoraan epäsivät. Hän näki enemmänkin: tämä laiminlyönti muuttui tavaksi vanhemmissa, vaistoksi uusissa hoviherroissa; eipä enää ollut tavallisempaa puhutella neiti de Taverneyta kuin Dianan tai Latonan patsaita Versaillesissa, näiden seistessä mustuneen veden kylmässä kehässä. Kun oli tervehtinyt neiti de Taverneyta, pyörähtänyt ympäri ja hymähtänyt toiselle naiselle, oli velvollisuus täytetty.

Nämä eri vivahdukset eivät jääneet nuoren tytön tarkalta silmältä huomaamatta. Hän, jonka sydän oli kokenut kaikki mielipiteet tuntematta ainoatakaan iloa; hän, joka tunsi iän lähenevän, mukanaan kalvava ikävä ja kolkot muistot, kääntyi hiljakseen pikemmin kostavan kuin anteeksiantavan Jumalan puoleen, ja tuskallisessa unettomuudessa, muistellessaan elämänriemuja, jotka olivat Versaillesin onnellisille rakastaville tarjona, hän huokaili katkerin mielin: "Ja minä, voi Jumalani, entä minä?"

Tavatessaan Charnyn tuona pakkasiltana, nähdessään, kuinka nuoren miehen silmät utelevina kiintyivät häneen ja vähitellen kietoivat hänet myötätunnon verkkoon, ei hän tässä huomannut tuota outoa pidättymystä, jota hänelle kaikki hovimiehet ilmaisivat. Tästä miehestä hän oli nainen. Tämä mies oli hänessä taas elvyttänyt nuoruuden, sulattanut jään ja saanut Dianan ja Latonan marmorin punastumaan.

Neiti de Taverney olikin äkkiä kiintynyt tähän elvyttäjään, joka oli suonut hänen jälleen tuntea elinvoimaansa. Hän tunsi myös onnea saadessaan katsella tätä nuorta miestä, joka ei pitänyt häntä arvoituksena. Ja siksi hän olikin onneton ajatellessaan, että toinen nainen pääsisi silpomaan hänen heleän mielikuvituksensa siivet, salpaamaan hänen tuskin puhjenneen kultaisen haaveensa.

Suotakoon anteeksi, että olemme näin selitelleet, miksi Andrée ei lähtenyt Filipin mukana kuningattaren luota, vaikka hänen veljelleen tehty loukkaus oli tuottanut hänelle tuskaa, vaikka tämä veli oli hänen epäjumalansa, uskontonsa, melkeinpä rakkautensa.

Neiti de Taverney, joka ei tahtonut jättää kuningatarta kahden kesken Charnyn kanssa, ei enää aikonut ottaa keskusteluun osaa, kun hänen veljensä oli poistettu. Hän istuutui likelle tulisijaa, selkä melkein käännettynä sitä ryhmää kohti, jonka muodostivat kuningatar istuen, Charny seisten puoleksi kumartuneena ja rouva de la Motte heidän kohdallaan akkunakomerossa, mistä hänen tekoarkuutensa haki turvapaikkaa, mutta tosiuteliaisuutensa edullista tähystyssijaa.

Kuningatar oli muutamia minuutteja vaiti; hän ei tiennyt, kuinka saisi keskustelun jälleen käyntiin äskeisen niin arkaluontoisen selityksen jälkeen. Charny näytti kärsivältä, eikä hänen ilmeensä ollut kuningattarelle vastenmielinen. Vihdoin Marie-Antoinette katkaisi vaitiolon ja virkkoi vastaten samalla omaan ja muiden ajatukseen:

"Se todistaa, ettei meiltä suinkaan vihamiehiä puutu. Voisiko todella uskoa, että niin viheliäisiä asioita sattuu Ranskan hovissa, monsieur, voisiko sitä uskoa?"

Charny ei vastannut.

"Mikä onni on", jatkoi kuningatar, "elää laivoillanne vapaan taivaan alla, avoimella ulapalla! Meille kaupunkilaisille puhutaan meren vimmasta ja häijyydestä. Mutta katsokaapa itseänne, monsieur! Eivätkö valtameren aallot, vimmaisimmat hyrskyt ole teihin heittäneet kiukkunsa vaahtoa? Eikö niiden rynnäkkö ole joskus paiskannut teitä kumoon laivan kannella? Mutta katsokaapa, te olette sittenkin terve, nuori ja kunniakas."

"Madame!"

"Eivätkö myös englantilaiset", jatkoi yhä innostuva kuningatar, "ole teihin suunnanneet luotiensa ja raehauliensa vimmaa, joka on uhannut henkeänne? Mutta vähät te siitä! Te olette säilynyt, te olette väkevä; ja sen johdosta, että olette masentanut vihollisten raivon, on kuningas teitä onnitellut, suonut teille suosionsa, ja kansa tietää nimenne ja pitää sitä arvossa."

"Ja sillä teidän majesteettinne tarkoittaa?…" mutisi Charny, mieli arkana katsellen kuningattaren yhä yltyvää hermokiihtymystä.

"Sillä minä tarkoitan, että siunattuja olkoot ne viholliset, jotka meihin sinkauttavat tulta ja terästä ja vaahtolaineita, siunattuja ne viholliset, jotka meiltä uhkaavat vain hengen viedä!"

"Voi taivas, madame", vastasi Charny, "teidän majesteetillanne ei voi olla vihollisia, niinkuin ei kotkallakaan voi olla vihollisia käärmeiden seassa. Maassa matelevat eivät vaivaa niitä, jotka leijailevat pilvien korkeudessa."

"Monsieur", riensi kuningatar lausumaan, "te olette eheänä päässyt taistelusta, pelastunut vammatta myrskystä, voitollisena ja rakastettuna, kun taas meikäläiset, joiden maineen vihollinen tahraa parjauksen näljällä, tosin eivät ole hengen vaarassa, mutta vanhenevat joka mäiskäystä, tottuvat painamaan otsansa maahan, peläten kohtaavansa, kuten minä tänään, sen kaksinkertaisen vääryyden, että ystävät ja viholliset hyökkäävät yhdessä kimppuun. Ja lisäksi, monsieur, jospa tietäisitte, kuinka kovaa on olla vihattu!"

Andrée odotti tuskallisesti nuoren miehen vastausta, peläten hänen rupeavan tuntehikkaasti lohduttamaan, kuten kuningatar näkyi toivovan. Mutta sensijaan Charny pyyhki otsaansa nenäliinalla, etsi tukea läheisen nojatuolin selkämyksestä ja kalpeni. Kuningatar katsahti häneen ja sanoi:

"Eikö täällä ole liian lämmin?"

Rouva de la Motte aukaisi akkunan kätösellään, joka väänsi akkunansalpaa yhtä nasevasti kuin miehen jäntevä koura. Charny hengitti mielihyvin raikasta ilmaa.

"Herra on tottunut merituuleen; pian hän tukehtuisi Versaillesin komeroissa."

"Ei se ole lainkaan sitä, madame", vastasi Charny, "mutta minulla on virantoimitus kello kaksi, ja ellei teidän majesteettinne käske jäämään…"

"En, en, monsieur", sanoi kuningatar. "Me kyllä tiedämme, mitä määräys on, eikö niin, Andrée?"

Sitten hän kääntyi Charnyhin päin ja sanoi hieman närkästyneellä äänellä:

"Te olette vapaa, monsieur."

Ja hän viittasi nuorelle upseerille jäähyväisiksi. Charny kumarsi ilmeisesti kiirehtien ja katosi oviverhon taakse. Pari sekuntia senjälkeen kuului etuhuoneesta ikäänkuin parahdus ja monen ihmisen hätäisiä askelia. Kuningatar oli lähellä ovea joko sattumalta tai tahtoen katseellaan seurata Charnyta, jonka kiireellinen poistuminen oli hänestä tuntunut omituiselta. Hän kohotti oviverhoa, huudahti heikosti ja näytti aikovan syöstä ulos. Mutta Andrée, joka oli pitänyt häntä silmällä, riensi hänen ja oven väliin.

"Oi, madame!" sanoi hän.

Kuningatar loi Andréeseen tuikean silmäyksen, jonka tämä kesti säikkymättä. Rouva de la Motte kurotti päätään. Kuningattaren ja Andréen välissä oli pieni rako, josta hän saattoi nähdä herra de Charnyn tainnoksissa ja tämän avuksi rientäneitä palvelijoita ja kaartilaisia. Huomatessaan rouva de la Motten liikahduksen kuningatar sulki oven hätäisesti, mutta liian myöhään, sillä toinen oli jo nähnyt.

Kulmakarvat rypyssä ja arvelevin askelin palasi Marie-Antoinette istumaan nojatuoliinsa; hän oli sen synkän mietiskelyn vallassa, joka seuraa rajua mielenliikutusta. Hän ei näyttänyt muistavan, että ympärillä oli eläviä olentoja. Andrée taas, vaikka seisoi seinään nojaten, näytti yhtä syvästi vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Hetken aikaa oltiin ääneti.

"Kovin meikillistä se sittenkin on", sanoi äkkiä kuningatar, jonka sanat vavahduttivat molempia toisia, ne kun olivat niin odottamattomia, "herra de Charny näkyy vieläkin epäilevän…"

"Epäilevän mitä, madame?" kysyi Andrée.

"Sitä, että tuona naamiaisyönä olin täällä linnassa."

"Ei, ei, madame!"

"Enkö ole oikeassa, kreivitär", sanoi kuningatar, "että herra de Charny vielä epäilee?"

"Vaikka kuningas selitti? Se olisi mahdotonta, madame", sanoi Andrée.

"Voidaanhan ajatella, että kuningas itserakkaudesta tuli avukseni. Hän ei uskonut minua varmasti, ei uskonut, sen kyllä näki."

Andrée puri huultaan.

"Veljeni ei ole niin epäuskoinen kuin herra de Charny", huomautti hän. "Hän näkyi ihan varmasti uskovan."

"Se olisi surkeata", jatkoi kuningatar, joka ei ollut kuunnellut Andréen huomautusta. "Eikä sillä nuorella miehellä siinä tapauksessa olekaan sydän niin puhdas ja rehellinen kuin luulin."

Sitten hän löi harmistuneena käsiään yhteen ja puhui kiivaasti:

"Mutta kun asiaa ajattelee, miksi hän minua uskoisi, jos on minut nähnyt? Onhan Artoisin kreivi myös nähnyt, herra Taverney samoin, ainakin hän niin sanoi; kaikki ihmiset ovat nähneet, ja tarvittiin kuninkaan sana, jotta uskottaisiin tai edes oltaisiin uskovinaan päinvastoin. Sen takana on jotakin, josta minun on otettava selko, kun ei kukaan muu välitä. Sanokaapa, Andrée, eikö minun asiani ole tätä juttua selvittää."

"Teidän majesteettinne on oikeassa", vastasi Andrée, "ja uskon rouva de la Motten olevan samaa mieltä, että teidän majesteettinne tulee etsiä, kunnes löytää. Vai mitä arvelette, madame?"

Rouva de la Motte, joka näin yllätettiin, värähti eikä osannut vastata.

"Sillä kumminkin sanotaan", jatkoi kuningatar, "että minut on nähty Mesmerin luona."

"Ja teidän majesteettinne olikin siellä", riensi rouva de la Motte hymyillen lisäämään.

"Vaikka", vastasi kuningatar, "mutta minä en siellä käyttäytynyt, niinkuin herjauskirjoituksessa väitetään. Ja sitten minut on nähty oopperassa, vaikken siellä ollut."

Hän harkitsi; sitten hän äkkiä huudahti innostuneena:

"Nyt sen keksin!"

"Selityksenkö?" sammalsi rouva de la Motte.

"Sepä oli mainiota!" sanoi Andrée.

"Lähettäkää hakemaan tänne herra de Crosne", sanoi kuningatar iloisena rouva de Miserylle, joka astui huoneeseen.

XXXVIII

HERRA DE CROSNE

Herra de Crosne, erinomaisen kohtelias mies, oli mitä pahimmassa pulassa kuninkaan ja kuningattaren välisen selityksen jälkeen. Mutta eipä olekaan perin helppo täydellisesti tuntea naisen salaisuuksia, varsinkaan kun tämä nainen on kuningatar ja asiana on huolehtia kruunun eduista ja valtiattaren maineesta. Hän tajusi saavansa kestää kaikessa ankaruudessaan naisen suuttumuksen ja kuningattaren harmin, mutta hän oli rohkeasti turvautunut velvollisuuteensa, ja hänen hyvin tunnettu hieno käytöstapansa sai olla haarniskana lieventämässä ensi iskuja. Hän astui siis sisään rauhallisena hymyhuulin.

Kuningatar sitävastoin ei hymyillyt.

"Kuulkaapa, herra de Crosne", sanoi hän, "nyt on meidän vuoromme ryhtyä selityksiin."

"Odotan teidän majesteettinne käskyjä."

"Te varmaankin tiedätte syyn kaikkeen siihen, mitä osakseni on tullut, herra poliisiministeri."

Herra de Crosne katseli ympärilleen hieman hätääntyneenä.

"Älkää olko levoton", jatkoi kuningatar. "Te tunnette nämä molemmat naiset varsin hyvin; tunnettehan kaikki ihmiset."

"Melkein", vastasi poliisiministeri. "Tunnen henkilöt, tunnen seuraukset, mutta en syytä siihen, mistä teidän majesteettinne puhuu."

"Minun on siis pakko ikäväkseni se teille ilmoittaa", sanoi kuningatar harmissaan toisen rauhallisuudesta. "Tosin voisin ilmaista teille salaisuuteni, kuten tässä suhteessa on tapana, kuiskaten tai syrjässä, mutta minä olen ruvennut puhumaan avoimesti ja kovaa. Ne seuraukset, sitä sanaahan te käytitte, ne seuraukset, joiden vuoksi valitan, johtuvat luullakseni siitä, että jokin minun näköiseni nainen käyttäytyy huonosti ja näyttelee itseään kaikkialla, missä luulette näkevänne minut, te, monsieur, tai teidän väkenne."

"Teidän majesteettinne näköinen!" ihmetteli herra de Crosne, liian kiintyneenä torjumaan kuningattaren hyökkäystä havaitakseen Jeannen hetkellistä hämiä ja Andréen huudahdusta.

"Onko sellainen otaksuma teistä mahdoton? Vai tahdotteko ennemmin uskoa, että eksytän itseäni tai teitä?"

"Madame, siitä ei ole puhe, mutta kuinka suuresti joku nainen olisikin teidän majesteettinne näköinen, on kumminkin siksi paljon eroa, ettei harjaantunut silmä voi erehtyä."

"Siinä voi erehtyä, monsieur, koska erehdytään."

"Ja minä voisin mainita esimerkin", huomautti Andrée.

"Niinkö?"

"Ollessani isäni luona kotona Taverney-Maison-Rougessa meillä oli palvelustyttö, joka kohtalon oikusta oli…"

"Minun näköiseni?"

"Niin, teidän majesteettinne näköinen ihan eksyttävästi."

"Minne se tyttö sitten joutui?"

"Silloin emme vielä tienneet, että teidän majesteettinne mieli on niin ylevä, niin jalo, ja isäni pelkäsi tämän yhdennäköisyyden olevan kuningattarelle vastenmielisen, ja niin kauan kuin olimme Trianonissa, pidimme sitä tyttöä piilossa koko hovin huomiolta."

"Siinä näette, herra de Crosne! Joko asia kiinnittää mieltänne?"

"Suuresti, madame."

"Entä sitten, rakas Andrée?"

"Niin, madame, sitten se tyttö, hän kun oli levoton ja kunnianhimoinen, kyllästyi olemaan niin piilossa; hän lienee saanut huonon tuttavan, ja eräänä iltana, kun minun piti mennä makuulle, sain ihmeekseni huomata, että hän oli poissa. Haettiin, kaikki turhaan. Hän oli hävinnyt."

"Ja samalla se kaksoiseni kaiketi varasti teiltä jotakin?"

"Ei, madame, minulla ei ollut mitään."

Jeanne oli tätä puhelua kuunnellut perin tarkkaavasti, kuten voi helposti käsittää.

"Tästä kaikesta ette siis tiennyt mitään, herra de Crosne?" sanoi kuningatar.

"En, madame."

"On siis olemassa nainen, joka on eksyttävästi minun näköiseni, eikä teillä ole siitä tietoa! Valtakunnassa on niinmuodoin näin tärkeä ilmiö, vaikuttaen vakavaa hämminkiä, mutta te ette ole ensimmäinen, joka sen tietäisi? Myöntänette, monsieur, että poliisinne on huonossa kunnossa?"

"Ei suinkaan, madame", väitti poliisiministeri. "Olkoon rahvaan asiana ylentää minunlaiseni virkamiehen toimia Jumalan tekojen tasalle, mutta teidän majesteettinne, jolla on sijansa minua niin paljon korkeammalla tässä maallisessa Olympossa, tietää hyvinkin, että kuninkaan virkamiehet ovat vain ihmisiä. Minä en voi komentaa tapauksia, ja näiden joukossa on niin merkillisiä, että ihmisäly tuskin pystyy niitä käsittämään."

"Kun on saanut kaikki mahdolliset keinot tunkeutuakseen lähimmäistensä ajatuksiinkin, kun asiamiestensä kautta kustantaa urkkijoita ja näiden avulla saa merkitä muistiin kaikki eleenikin kuvastimen edessä, niin jollei silloin hallitse tapauksia…"

"Madame, kun teidän majesteettinne vietti yön linnan ulkopuolella, tiesin sen. Oliko poliisi huonossa kunnossa? Ei suinkaan. Sinä päivänä teidän majesteettinne kävi tämän rouvan luona, Saint-Clauden kadun varrella. Maraisin kaupunginosassa. Asia ei koske minua. Kun teidän majesteettinne ilmestyi Mesmerin ammeen ääreen Lamballen prinsessan seurassa, olitte te todella siellä, kuten uskon; poliisini oli silloinkin hyvässä kunnossa, koska asiamieheni näkivät teidät. Kun teidän majesteettinne kävi oopperanaamiaisissa…"

Kuningatar kohotti päätään kiivaasti.

"Sallikaa minun jatkaa, madame. Sanon teidän majesteetillenne, niinkuin Artoisin kreivi on sanonut. Jos lanko voi erehtyä kälynsä piirteistä, niin suuremmalla syyllä voi erehtyä pienipalkkainen poliisimies. Poliisi on luullut nähneensä teidät ja sen ilmoittanut. Silläkin kertaa oli poliisini hyvä. Ja teidän majesteettinne myöntänee, että asiamieheni ovat koko hyvin olleet selvillä siitä sepustajasta, joka sai herra de Charnylta niin kunnollisen selkäsaunan?"

"Herra de Charnylta!" huudahtivat yhtaikaa Andrée ja kuningatar.

"Se tapaus ei ole vielä vanha, madame, ja kepiniskujen jäljet ovat Reteaun selässä hyvin tuoreet. Tämäntapaiset jutut olivat edeltäjäni, herra de Sartinesin vahvin puoli, hän kun osasi niitä niin henkevästi esittää kaupunginpalvelijalle tai suosikille."

"Onko herra de Charny käynyt käsiksi siihen heittiöön?"

"Tiedän vain sen, mitä niin moitittu poliisi on ilmoittanut, ja teidän majesteettinne lienee samaa mieltä kuin minäkin, että tuolla poliisilla täytyy olla edes hiukan älyä saadakseen ilmi sen kaksintaistelun, joka tuosta jutusta seurasi."

"Herra de Charnyn kaksintaistelu! Onko herra de Charny taistellut?" huudahti kuningatar.

"Sanomalehtimiehen kanssa?" kysyi Andrée hätäisesti.

"Ei sinnepäinkään; niin säällisesti suomittu kynäniekka ei olisi jaksanut herra de Charnylle antaa sitä miekaniskua, joka oli syynä hänen pahoinvointiinsa, tuolla etuhuoneessa."

"Haavoitettu, hän on haavoitettu!" hätäili kuningatar.

"Mutta milloin ja miten se on tapahtunut? Nyt te erehdytte, herra de Crosne."

"Teidän majesteettinne saa minut muuten niin usein kiinni erehdyksestä, että nyt sallinette minun olla oikeassa."

"Hän oli juuri äsken täällä."

"Sen tiedän."

"Minä kyllä näin, että hänellä oli jokin vaiva", sanoi Andrée. Nämä sanat hän lausui sillä äänensävyllä, että kuningatar tajusi ne vihamielisiksi ja kääntyi kiivaasti, luoden äkillisen katseen kuin vastaiskun, joka kestettiin uljaasti.

"Mitä sanotte?" kysyi Marie-Antoinette. "Huomasitte herra de Charnyn kärsivän, mutta ette minulle maininnut!"

Andrée oli vaiti. Jeanne kiirehti avuksi suosikille, josta hänen piti saada itselleen ystävä.

"Minäkin", sanoi hän, "olin näkevinäni, että herra de Charny vaivoin pysyi pystyssä sillaikaa, kun teidän majesteettinne suvaitsi häntä puhutella."

"Vaivoin pysyi", vakuutti vielä Andrée ylpeänä, kiittämättä kreivitärtä edes silmäyksellä.

Herra de Crosne, hän, jota oli aikomus kuulustella, sai nyt mielin määrin tarkastella näitä kolmea naista, joista Jeanne yksin muisti olevansa poliisiministerin nähtävänä.

"Monsieur", sanoi vihdoin kuningatar, "kenen kanssa ja minkä vuoksi herra de Charny on taistellut?"

Tällä välin Andrée ehti malttaa mielensä.

"Erään aatelismiehen kanssa, joka… Mutta hyväinen aika, madame, nythän on enää tarpeetonta… Molemmat vastustajat ovat tällä hetkellä hyvässä sovussa, koska äsken puhelivat teidän majesteettinne läsnäollessa."

"Täälläkö?"

"Niin, juuri täällä… Voittaja astui ulos ensin, vain parikymmentä minuuttia sitten."

"Herra de Taverney!" huudahti kuningatar, silmissä kiukun salama.

"Veljeni!" mutisi Andrée, moittien itseään siitä itsekkyydestä, ettei ollut heti kaikkea ymmärtänyt.

"Todellakin arvelen", sanoi poliisiministeri, "että herra de Charnylla on ollut kaksintaistelu juuri herra de Taverneyn kanssa."

Kuningatar löi kiivaasti käsiään yhteen, mikä hänessä osoitti tulisinta kiukkua.

"Se on sopimatonta… säädytöntä", sanoi hän. "Mitä… Amerikan tavat tänne Versaillesiin… Mutta sitäpä minä en siedä."

Andrée laski päänsä, herra de Crosne samoin.

"Jos onkin samoillut herrain Lafayetten ja Washingtonin kanssa", kuningatar oli lausuvinaan tämän nimen ranskaksi, "ei minun hoviani silti saa muuttaa kuudennentoista vuosisadan turnailukentäksi. Ei, ja sen sanon vieläkin, ei. Andrée, teidän olisi pitänyt tietää, että veljenne oli taistellut."

"Nyt sen kuulen, madame", vastasi Andrée.

"Miksi hän on tapellut?"

"Sitä olisi voinut kysyä herra de Charnylta, joka tappeli hänen kanssaan", sanoi Andrée kalpeana, leimuavin katsein.

"Minä en kysy, mitä herra de Charny on tehnyt", vastasi kuningatar töykeästi, "vaan juuri sitä, mitä on tehnyt herra Filip de Taverney."

"Jos veljeni on ollut miekkasilla", selitti nuori tyttö päästellen sanoja yksitellen, "ei hän ole voinut olla sillä palvelematta teidän majesteettianne."

"Tarkoitatteko, neiti, ettei herra de Charny ole kaksintaistelulla minua palvellut?"

"Minulla on kunnia viitata teidän majesteetillenne siihen", vastasi Andrée samalla äänenpainolla, "että nyt puhun vain veljestäni enkä kenestäkään muusta."

Marie-Antoinette pysyi tyynenä, mutta siinä onnistuakseen hän tarvitsikin kaiken luontaisen voimansa. Hän nousi seisaalle, käveli kerran edestakaisin, oli katsovinaan kuvastimeen, otti kirjahyllyltä erään teoksen, josta luki muutaman rivin, ja laski sen sitten kädestään.

"Kiitos, herra de Crosne", sanoi hän poliisiministerille, "te olette saanut minut uskomaan. Minulta on pää mennyt vähän sekaisin kaikista näistä tiedonannoista ja oletuksista. Poliisi on oikein hyvässä kunnossa, mutta pyydän teitä ajattelemaan sitä yhdennäköisyyttä, josta oli puhe. Muistattehan, monsieur. Hyvästi nyt!"

Ja hän tarjosi hänelle erinomaisen viehkeästi kätensä. Herra de Crosne poistui kaksin verroin onnellisena ja kymmenin verroin tietoja saaneena. Andrée tajusi, mikä sävy oli kuningattaren hyvästijätössä, ja suoritti syvän kumarruksen hovisäännön mukaan. Kuningatar lausui hänelle "hyvästi" kylmäkiskoisesti, mutta ilman nähtävää vihankaunaa. Jeanne kumarsi kuin pyhän alttarin edessä ja valmistui lähtemään. Silloin astui sisään rouva de Misery.

"Madame", sanoi hän kuningattarelle, "onko teidän majesteettinne luvannut ottaa vastaan herrat Böhmerin ja Bossangen?"

"Olen, kyllä muistan, hyvä Misery. Laskekaa heidät sisään. Viipykää vielä, rouva de la Motte; minä tahdon, että kuningas tekee kanssanne paremman rauhan."

Näin puhellessaan kuningatar vaani kuvastimessa Andréen kasvojen ilmettä, kun tämä hitaasti läheni suuren huoneen ovea. Hän tahtoi kenties ärsyttää Andréen kateutta suosimalla tällä tapaa vastatullutta. Mutta Andrée katosi oviverhon taakse räpäyttämättä silmää, hätkähtämättä.

"Terästä, terästä!" tuumi kuningatar huokaisten. "Terästä nuo Taverneyt, mutta kultaa myös."

"Kah, herrat jalokivikauppiaat, hyvää päivää! Mitä uutta nyt tuotte? Tiedätte kai, ettei minulla ole rahaa?"

XXXIX

KIUSAAJATAR

Rouva de la Motte oli asettunut taas paikalleen, seisten syrjässä, kuten ainakin häveliäs nainen, mutta tarkkaavaisena, kuten sopi naisen, jonka oli annettu jäädä kuuntelemaan.

Juhlapukuisina ilmestyivät herrat Böhmer ja Bossange vastaanottoon kuningattarensa luokse. He astuivat yhtä mittaa kumarrellen Marie-Antoinetten nojatuolin eteen.

"Jalokivikauppiaita", sanoi tämä, "tulee tänne puhumaan vain jalokivistä. Satutte pahaan aikaan, hyvät herrat."

Herra Böhmer alkoi puhua; hän oli yhtiön puhuja.

"Madame, me emme tule tarjoomaan teidän majesteetillenne tavaraa, sillä pelkäsimme olevamme tungettelevia."

"Mitä vielä!" sanoi kuningatar, jo katuen, että oli esiintynyt kovin jyrkkänä. "Koristeiden katseleminen ei vielä ole ostamista."

"Totta, madame", jatkoi Böhmer, tavoitellen lauseensa loppuosaa, "mutta tulemme täyttämään velvollisuutta, ja se on meitä rohkaissut."

"Velvollisuutta…" toisti kuningatar hämmästyneenä.

"Asia koskee yhä sitä kaunista timanttista kaulanauhaa, jota teidän majesteettinne ei ole suvainnut ottaa."

"Vai niin… vai kaulanauhaa… Siihenkö taas jouduttiin?" virkkoi Marie-Antoinette nauraen.

Böhmer pysyi vakavana.

"Tosin se on hyvin kaunis, herra Böhmer", jatkoi kuningatar.

"Niin kaunis, madame", sanoi Bossange ujosti, "että vain teidän majesteettinne on kyllin arvokas sitä pitämään."

"Minua lohduttaa kuitenkin se", sanoi Marie-Antoinette kevyesti huokaisten, mikä ei jäänyt rouva de la Mottelta huomaamatta, "että se maksaa puolitoista miljoonaa, eikö niin?"

"Niin, teidän majesteettinne", vastasi Böhmer.

"Ja että", jatkoi kuningatar, "nykyisenä herttaisena aikakautena kun kansojen sydämet ovat jäähtyneet niinkuin Jumalan aurinko, ei enää ole hallitsijaa, joka voisi timanttisesta kaulakoristeesta maksaa viisitoista sataa tuhatta livreä."

"Viisitoista sataa tuhatta livreä!" toisti rouva de la Motte uskollisena kaikuna.

"Niin että, hyvät herrat, mitä en ole voinut tai mitä ei ole sopinut ostaa, sitä ei kukaan muukaan saa… Voisitte väittää, että sen kappaleet ovat arvokkaita. Se on totta; mutta minun ei käy kateeksi paria, kolmea timanttia, vaikka voisinkin kadehtia kuuttakymmentä."

Tällöin kuningatar hykersi käsiään ikäänkuin hyvillään, ja samalla hänen ehkä teki mieli hiukan kiusoitella herroja Böhmeriä ja Bossangea.

"Mutta juuri siinä teidän majesteettinne erehtyy", sanoi Böhmer, "ja se velvollisuus, jonka vuoksi olemme teidän majesteettinne luokse tulleet, koskee juuri sitä seikkaa: tämä kaulanauha on myyty."

"Myyty!" huudahti kuningatar käännähtäen.

"Myyty!" toisti rouva de la Motte, jossa hänen suosijattarensa liikahdus herätti epäilystä luuloteltuun kieltäymykseen nähden.

"Kelle?" kysyi kuningatar.

"Ah, madame, se on valtiosalaisuus."

"Valtiosalaisuus! No sille me nauramme", sanoi Marie-Antoinette leikillisesti. "Kun ei sanota, herra Böhmer, eikö se usein ole samaa kuin ettei voida mitään sanoa?"

"Madame!"

"Niin, niin, valtiosalaisuus! Se on meille hyvin tuttua. Varokaa herra Böhmer, ellette sitä meille ilmaise, niin toimitan herra de Crosnen asiamiehet sen teiltä varastamaan."

Ja hän alkoi sydämellisesti nauraa, siten peittelemättä näyttäen mielipiteensä luulotellusta salaisuudesta, joka esti jalokivikauppiaita ilmoittamasta ostajan nimeä.

"Teidän Majesteettinne", sanoi Böhmer arvokkaasti, "on saapa osakseen toisenlaista kohtelua kuin muut ostajamme; me olemme tulleet sanomaan, että kaulanauha on myyty, koska se on myyty, ja meidän on täytynyt salata ostajan nimi, koska kauppa on todellakin tehty salaa erään lähettilään kautta, joka tahtoo pitää saapumisensa salassa."

Kuullessaan puhuttavan lähettiläästä kuningatar purskahti uudestaan nauruun. Hän kääntyi rouva de la Motteen päin ja sanoi:

"Herra Böhmerissä on se ihailtava ominaisuus, että hän kykenee uskomaan, mitä nyt puhuu. Kuulkaapa, Böhmer, sanokaa edes, mistä maasta tuo lähettiläs on tullut?… Ei, se kai olisi liikaa, mutta ainakin ensi kirjain hänen nimestään! Ei muuta…"

Ja nyt hän ei enää voinut hillitä uutta naurunpuuskausta.

"Portugalin lähettiläs", sanoi Böhmer alentaen ääntään; ikäänkuin pelastaakseen salaisuutensa edes rouva de la Motten korvilta.

Kuningatar hillitsi itsensä äkkiä, kun sai näin määrätyn tiedon.

"Portugalin!" ihmetteli hän. "Mutta ei täällä ole sen maan lähettilästä, Böhmer."

"On tullut tätä varten erityinen, madame."

"Teidänkö luoksenne… salaa?"

"Niin, madame."

"Kuka se on?"

"Herra de Souza."

Kuningatar ei vastannut. Hän heilutteli päätään hetkisen ja sanoi sitten, ikäänkuin olisi tehnyt päätöksensä:

"Vai niin, sitä parempi hänen majesteetilleen Portugalin kuningattarelle. Timantit ovat kauniita. Älkäämme niistä enää puhuko."

"Päinvastoin, madame; teidän majesteettinne suvainnee antaa minulle luvan niistä puhua…"

"Meille luvan", sanoi Böhmer katsahtaen yhtiömieheensä.

Bossange kumarsi syvään.

"Oletteko nähnyt ne timantit, kreivitär?" kysyi kuningatar luoden katseen Jeanneen päin.

"En, madame."

"Kauniita timantteja!… Vahinko, etteivät nämä herrat ottaneet niitä mukaansa."

"Tässä ne ovat", sanoi Bossange innokkaasti.

Ja hän otti hatusta, jota piteli kainalossaan, pienen litteän lippaan, jossa koristetta säilytettiin.

"Katsokaapa, kreivitär", sanoi kuningatar, "tuo teitä varmaan huvittaa, kun olette nainen."

Ja hän siirtyi hiukan syrjemmälle pienen porsliinipöydän luota, jolle Böhmer levitti kaulanauhan niin taitavasti, että useimmat jalokivien särmistä, valon niihin osuessa, säkenöivät kuin tulessa. Jeanne huudahti ihastuksesta, eikä kauniimpaa olisi voinutkaan kuvitella. Timantit olivat kuin tulenkielekkeitä, milloin vihreänpunaisia, milloin taas valkeita kuin itse päivänvalo. Böhmer pani koristeen värähtelemään, ja sen ihmeelliset leimahdukset näkyivät ryöppynä virtaavan.

"Ihmeen kaunis!" ihaili Jeanne aivan hurmaantuneena.

"Puolitoista miljoonaa livreä, mutta mahtuu yhteen kouraan!" vastasi kuningatar tekeytyen niin filosofisen tyyneksi, kuin Geneven Rousseau olisi koskaan voinut olla sellaisessa tilaisuudessa.

Mutta Jeanne tajusi tässä kylmäkiskoisuudessa olevan muutakin eikä menettänyt toivoa, että saisi kuningattaren mielen kääntymään. Hän siis tutki koristetta kauan ja sanoi:

"Herra jalokivikauppias oli oikeassa; maailmassa on vain yksi kuningatar kyllin ansiokas tätä pitämään — teidän majesteettinne."

"Mutta minun majesteettini ei pane sitä kaulaansa", vastasi Marie-Antoinette.

"Emme katsoneet voivamme sitä päästää Ranskan ulkopuolelle, madame, ennenkuin saisimme teidän majesteetillenne alamaisesti lausua siitä mielipahamme. Tämän koristeen tuntee koko Eurooppa, ja sen omistamisesta kilpaillaan. Kun kerran Ranskan kuningatar on siitä kieltäytynyt, saakoon kuka tahansa hallitsijatar sillä itseään koristaa, sillä kansallisylpeytemme täytyy se sietää siihen nähden, että teidän majesteettinne on uudestaan ja lopullisesti hylännyt tarjouksemme."

"Kieltävän vastaukseni on teille ilmoitettu", vastasi kuningatar. "Ja se on julkisesti tunnettu. Minua on siitä niin paljon kiitetty, etten kadu."

"Jos Ranskan kansa on ihaillut sitä", sanoi Böhmer, "että teidän majesteettinne piti sotalaivaa arvokkaampana kuin kaulanauhaa, niin aateli, joka on myös ranskalainen, ei pitäisi ihmeellisenä, että Ranskan kuningatar ostaa kaulakoristeen sitten, kun on ostanut laivan."

"Ei puhuta siitä enää", sanoi Marie-Antoinette luoden koristeeseen viimeisen silmäyksen.

Jeanne huokasi helpottaakseen kuningattaren huokausta.

"Vai tuli huokaus, kreivitär! Minun sijassani te menettelisitte niinkuin minäkin."

"En tiedä", mutisi Jeanne.

"Oletteko katsellut kylliksenne?" kiiruhti kuningatar kysymään.

"Katselisin vaikka aina, madame."

"Hyvät herrat, sallikaa tuon uteliaan nauttia; hän vain ihailee. Ei se timanttejanne kuluta; niillä on sittenkin puolentoista miljoonan arvo, sen pahempi."

Nämä viime sanat tuntuivat kreivittärestä tarjoavan hyvän tilaisuuden. Kuningatar pahoitteli: hän oli siis halunnut. Ja kun hänessä oli kerran ollut halu, halusi hän vieläkin, koska ei ollut saanut. Näin Jeanne lienee ajatellut, sillä hän virkkoi:

"Niin, puolentoista miljoonan arvo, madame, ja teidän kaulassanne se aivan näännyttäisi kateudesta kaikki naiset, vaikka olisivat Kleopatroja tai Venuksia."

Ja siepaten lippaasta tuon kuninkaallisen koristeen hän kiinnitti sen soljella niin taitavasti, niin kätevästi Marie-Antoinetten hienonpehmeän kaulan ympärille, että tämä silmänräpäyksessä joutui kuin keskelle läikehtiviä fosforivärejä.

"Oi, kuinka ihana teidän majesteettinne nyt on!" sanoi Jeanne.

Marie-Antoinette kiirehti kuvastimen eteen; hänen silmiään huikaisi. Hänen niin hieno ja notkea kaulansa kuin Jane Grayn, tämä niin hento kaula kuin liljan varsi, jonka oli määrä Vergiliuksen kukan tavoin joutua raudalla katkaistavaksi, yleni viehkeästi kullan värisine, käherrettyine kiharoineen leimuavan aallokon sylistä. Jeanne oli rohjennut paljastaa kuningattaren hartiat, niin että kaulanauhan alimmat rivit laskeutuivat hänen helmiäisen kaltaiselle povelleen. Kuningatar sädehti, nainen loisti. Rakastajat tai alamaiset, kaikki olisivat langenneet maahan. Marie-Antoinette unohti itsensä niin, että ihaili itseään tässä asussa. Mutta sitten hän pelon valtaamana tahtoi temmata koristeen yltään.

"Riittää jo", sanoi hän, "riittää!"

"Se on koskenut, teidän majesteettianne", sanoi Böhmer. "Nyt ei sovi antaa kenenkään muun sitä pitää."

"Mahdotonta", vastasi kuningatar päättävästi. "Hyvät herrat, olen hetkisen leikkinyt näillä timanteilla, mutta leikin jatkaminen olisi virhe."

"Teidän majesteettinne tarvitsee aikaa tottuakseen tähän ajatukseen", sanoi Böhmer hänelle salavihkaa. "Huomenna tulemme uudestaan."

"Maksu myöhemmin on sittenkin maksu. Ja miksi siirtäisi maksun tuonnemmaksi? Teilläkin on kiire, ja varmaankin teille tarjotaan parempia maksuehtoja."

"Kyllä, teidän majesteettinne, käteismaksu", vastasi kohta Böhmer ollen jälleen kauppias.

"Viekää pois!" huudahti kuningatar. "Timantit lippaaseen, heti!"

"Teidän majesteettinne ehkä unohtaa, että tällainen koriste on rahaa ja että se sadankin vuoden päästä on ainakin sen arvoinen kuin nytkin", huomautti Jeanne.

"Antakaa minulle puolitoista miljoonaa livreä, kreivitär", vastasi kuningatar väkinäisesti hymyillen, "niin saadaan nähdä."

"Voi jospa minulla olisi!…"

Hän vaikeni. Pitkät lauseet eivät aina ole sen arvoisia kuin sovelias sanomatta jättäminen.

Böhmer ja Bossange käyttivät neljännestunnin sovitellakseen koristeen lippaaseen ja kiertääkseen lukon kiinni, mutta kuningatar ei hiiskahtanutkaan. Hänen teeskennellystä ilmeestään, hänen vaitiolostaan saattoi nähdä, että vaikutelma oli ollut syvä ja taistelu kova. Tapansa mukaan, kun oli harmissaan, hän nytkin otti käteensä kirjan ja selaili sitä lukematta.

Jalokivikauppiaat tekivät lähtöä ja sanoivat:

"Eikö siis teidän majesteettinne halua?"

"En… en", huokasi kuningatar, tällä kertaa salaamatta huokaustaan.

He poistuivat. Jeanne huomasi, että kuningattaren jalka polki samettipatjaa, johon siitä jäi näkyvä merkki.

"Hän kärsii", ajatteli kreivitär seisten liikkumatta.

Äkkiä kuningatar nousi, käveli kerran edestakaisin ja pysähtyi Jeannen eteen, jonka katse kiilui häntä kohti.

"Kreivitär", sanoi hän kuivasti, "kuningas ei näy tulevan takaisin. Pikku anomuksemme lykätään ensi vastaanottoon."

Jeanne kumarsi alamaisesti ja astui takaperin ovelle asti.

"Mutta minä pidän teitä muistissa", lisäsi kuningatar lempeästi.

Jeanne painoi huulensa Marie-Antoinetten kädelle niin hartaana kuin tarjoisi koko sydämensä ja lähti jättäen kuningattaren harmiensa ja huumaustensa valtaan.

"Voimattomuuden harmit, halun huumaukset", tuumi Jeanne. "Ja sittenkin kuningatar! Mitä vielä, hän on nainen!"

Kreivitär katosi näkyvistä.

XL

KAKSI HIMOA RAKKAUDEN VARJOSSA

Jeanne oli myös nainen, vaikkei ollut kuningatar. Niinpä hän heti, kun oli päässyt vaunuihinsa, vertaili Versaillesin komeata palatsia, sen rikasta ja loisteliasta kalustoa siihen, mitä oli neljännessä kerroksessa Saint-Clauden kadun varrella, sen hienopukuisia lakeijoita vanhaan palvelijaansa.

Mutta melkein kohta häipyivät mitätön ullakkokamari ja vanha Clotilde menneisyyden hämärään, niinkuin joku näky kadottuaan tuntuu olleenkin olematon, ja Jeanne näki pienen talonsa Saint-Antoinen esikaupungissa niin erinomaisena, niin sirona, niin kodikkaana, kuten nyt sanottaisiin, palvelijat tosin vähemmän kirjailluissa livereissä kuin Versaillesissa, mutta yhtä kunnioittavina, yhtä kuuliaisina. Tämä talo ja tämä palvelusväki olivat hänen Versaillesinsa; siellä hän oli samoin kuningattarena kuin Marie-Antoinette, ja mikäli hän osasi pitää halujaan järjellisyyden, vaikkei tarpeellisuuden rajoissa, täytettiin ne yhtä hyvin ja yhtä nopeasti, kuin jos hänellä olisi ollut valtikka.

Jeannella oli siis kotiin palatessaan otsa kirkkaana ja hymy huulilla. Oli vielä jokseenkin varhaista; hän otti paperia, kynän ja mustetta, kirjoitti muutaman rivin, pisti kirjeen hienoon, hyvätuoksuiseen kuoreen, laati osoitteen ja soitti. Kohta aukeni ovi ja kynnykselle ilmestyi lakeija odottamaan.

"Oikeassa olin", ajatteli Jeanne. "Ei kuningatartakaan palvella paremmin."

Sitten hän ojensi kätensä ja sanoi:

"Tämä kirje monseigneur kardinaali de Rohanille."

Lakeija astui esille, otti kirjeen ja poistui sanomatta sanaakaan, totellen mykästi, niinkuin palvelijain on tapana ylhäisissä perheissä.

Kreivitär vaipui syviin haaveisiin, jotka eivät olleet uusia, vaan liittyivät jatkona siihen, mitä oli ollut matkalla mielessä. Tuskin oli kulunut viittäkään minuuttia, kun ovelle naputettiin.

"Sisään", käski rouva de la Motte. Huoneeseen tuli äskeinen lakeija.

"No?" kysyi Jeanne tehden hieman maltittoman liikkeen nähdessään ettei hänen käskyään oltu toteltu.

"Juuri kun astuin portista täyttääkseni rouva kreivittären määräyksen", selitti lakeija, "saapui monseigneur paikalle. Ilmoitin hänelle meneväni hänen hotelliinsa. Hän otti vastaan kreivittären kirjeen, luki sen, astui vaunuista ja sanoi: Hyvä on, ilmoittakaa minut."

"Sitten?"

"Monseigneur on täällä ja odottaa, että kreivitär suvaitsisi ottaa hänet vastaan."

Kreivittären huulille ilmestyi lievä hymähdys, ja nähtävästi hyvillä mielin hän vastasi parin sekunnin kuluttua:

"Antakaa monseigneurin tulla."

Lieneekö noiden parin sekunnin tarkoituksena ollut jättää kirkkoruhtinas etuhuoneessa odottamaan vai tarvitsiko niitä rouva de la Motte suunnitelmansa täydentämiseen? Prinssi ilmestyi kynnykselle.

Oliko Jeannella siis suunnitelma, kun palasi uuteen kotiinsa, lähetti kutsumaan kardinaalia ja tunsi niin suurta iloa siitä, että kutsuttu oli kohta saapuvilla? Oli, sillä kuningattaren mielikuvitus oli virvatulien lailla, jotka valaisevat kokonaista laaksoa kolkoin välähdyksin, tämä kuninkaallinen ja varsinkin naisellinen mielikuvitus oli juonikkaan kreivittären katseille paljastanut, mitä salaisuuksia oli kätkettynä siihen sieluun, joka muuten oli liian ylpeä kovin huolehtiakseen niiden suojelemisesta.

Matka Versaillesista Pariisiin on pitkä, ja kun kumppanina on ahneuden henki, ehtii tämä kuiskailla mitä rohkeimpia laskelmia. Jeannea aivan huumasi tuo puolentoista miljoonan summa levitettynä timanteissa herrain Böhmerin ja Bossangen jalokivilippaan valkoiselle satiinille. Olihan puolitoista miljoonaa livreä ruhtinaallinen omaisuus, varsinkin sen kerjäläispoloisen silmissä, joka vielä kuukausi sitten kurotti kättään ylhäisten almua kohti! Kieltämättä oli Saint-Clauden kadun Jeanne de Valois kauempana Saint-Antoinen esikaupungin Jeanne de Valoisista kuin tämä siitä Jeanne de Valoisista, joka omisti tuon kaulanauhan. Hän oli siis jo edempänä kuin puolitiessä rikkautta kohti.

Eikä Jeannen tavoittelema rikkaus ollut petollinen luulo, kuten usein on jokin kontrahdin määräys, jokin maakiinteistö, jotka kyllä ovat perin oivallisia, mutta joihin täytyy lisäksi panna älyn tai silmien tarkkuutta. Ei, tuo kaulakoriste oli aivan toista kuin mikään kontrahti tai maatila: Kaulakoriste oli ilmeistä rikkautta; lisäksi se aina säteili ja lumosi, ja koska sitä halusi kuningatar, saattoi myös Jeanne de Valois siitä uneksia, ja koska kuningatar voi olla sitä vailla, saattoi rouva de la Motte hyvinkin rajoittaa himonsa siihen.

Myös esiintyi tuhansia epämääräisiä aatteita, hämäräpiirteisiä, outoja utukuvia, joiden runoilija Aristofanes sanoi sulautuvan ihmisiin intohimon hetkinä, tuhansia haluja, omistuskiihkoja Versaillesin ja Pariisin välisellä matkalla Jeannen mielessä susien, kettujen ja siivellisten käärmeiden hahmoissa.

Kardinaali, jonka piti nämä haaveet toteuttaa, keskeytti ne tyydyttäen odottamattomalla läsnäolollaan rouva de la Motten hajun häntä tavata. Mutta hänellä itsellään oli myös haaveensa, oma himonsa, jonka hän kätki liehittelyn, näennäisen rakkauden naamiolla.

"Ah, rakas Jeanne", sanoi hän, "te olette jo kotona! Te olette todellakin käynyt minulle niin välttämättömäksi, että koko päivääni on synkistänyt ajatus teidän olostanne kaukana luotani. Toivoakseni olette palannut Versaillesista ainakin terveenä?"

"Kuten näette, monseigneur."

"Ja tyytyväisenä?"

"Ihastuneena."

"Kuningatar otti teidät siis vastaan?"

"Heti saavuttuani vietiin minut hänen luoksensa."

"Teillä on hyvä onni. Voisinpa riemuisesta ilmeestänne päättää, että kuningatar on puhellut kanssanne kauan."

"Viivyin hänen majesteettinsa huoneessa melkein kolme tuntia."

Kardinaali hätkähti, eikä paljon puuttunut, että hän olisi toistanut oudolla äänenpainolla sanat "kolme tuntia", mutta hän malttoi mielensä.

"Te olettekin lumoojatar", sanoi hän, "eikä kukaan voi teitä vastustaa."

"Nyt te liioittelette, hyvä prinssi."

"En ollenkaan. Ja te sanotte olleenne kolme tuntia kuningattaren seurassa?"

Jeanne nyökkäsi myöntävästi.

"Kolme tuntia", toisti kardinaali hymyillen. "Mitä kaikkea ehtiikään teidän kaltaisenne älykäs nainen puhua kolmessa tunnissa!"

"Voin vakuuttaa, monseigneur, etten hukannut aikaani."

"Löisin vaikka vetoa, että noiden kolmen tunnin kuluessa ette minuutiksikaan muistanut minua", koetti kardinaali arvata.

"Kiittämätön!"

"Todellako?" huudahti kardinaali.

"Olen tehnyt enemmän kuin muistanut teitä."

"Mitä siis olette tehnyt?"

"Olen puhunut teistä."

"Puhunut minusta, kenelle?" kysyi kirkkoruhtinas sykkivin sydämin sellaisella äänellä, josta hänen malttinsakaan ei voinut haihduttaa mielenliikutuksen merkkiä.

"Kelle muulle kuin kuningattarelle?"

Ja lausuessaan nämä kardinaalille niin kallisarvoiset sanat Jeanne oli kyllin ovela varoakseen katsomasta häntä kasvoihin, ikäänkuin ei paljoa välittäisi siitä, mitä ne vaikuttivat. Herra de Rohan vavahti.

"Rakas kreivitär, kertokaa minulle! Kaikki, mitä teille sattuu, koskee todella niin läheltä mieleeni, etten tahdo menettää ainoatakaan pikku seikkaa."

Jeanne hymyili tietäessään, mikä kiinnitti kardinaalin mieltä, yhtä hyvin kuin tämä itse. Mutta jo ennakolta hahmoiteltuaan tätä seikkaperäistä matkakertomusta ja haluten siitä puhua, vaikkei olisi pyydettykään, hän aloitti hitaasti, niin että toinen sai häneltä houkutella melkein joka sanan. Hän kuvasi koko kohtauksen, esitti kaikki puhelut ja sai joka kohdalta todistetuksi, että jokin niistä ihmeellisistä sattumista, joista hovimiesten onni riippuu, oli hänet toimittanut Versaillesiin ihan keskelle erikoisia olosuhteita ja tapahtumia, joiden nojalla yhdessä päivässä voi ventovieraasta tulla melkein erottamaton ystävä. Jeanne de la Motte olikin yhdessä päivässä perehtynyt kuningattaren onnettomuuksiin, kuninkaallisuuden voimattomuuteen.

Kardinaali oli kuunnellessaan panevinaan huomiota vain siihen, mitä kuningatar oli lausunut Jeannea itseään varten, ja Jeanne pani erityistä painoa siihen, mitä kuningatar oli sanonut kardinaalista.

Tuskin oli kertomus päättynyt, kun huoneeseen astui sama lakeija ilmoittaen, että illallinen oli valmiina. Jeanne antoi kardinaalille kutsun silmäniskulla; kardinaali hyväksyi sen nyökkäyksellä.

Hän tarjosi käsivartensa talonemännälle, joka oli niin pian tottunut uuteen asemaansa, ja he siirtyivät ruokasaliin. Kun ateria oli päättynyt, kun kardinaali oli pitkin siemauksin ahminut toivoa ja rakkautta lumoojattaren ainakin kymmenen kertaa uudistamista ja keskeyttämistä matkamuistelmista, tuli hänen lopulta pakko tehdä tiliä tämän naisen kanssa, jolla oli käsissään valtiaiden sydämiä. Sillä hän huomasi tuntien kauhunsekaista hämmästystä, että kreivitär ei pysytellyt mahtavana, kuten mikä tahansa nainen, jota tavoitellaan ja tarvitaan, vaan osoitti hänen toiveilleen erinomaista suopeutta, aivan toisenlaista kuin se tuima ylpeys, joka tuli esille heidän viimeksi syödessään illallista tässä samassa paikassa.

Tällä kertaa Jeanne hoiti emännän tehtäviä naisena, joka ei osaa hallita ainoastaan itseään, vaan muitakin: katseessa ei vähääkään hämiä, äänessä ei mitään arkuutta. Mutta hänpä olikin, tutustuakseen ylimystön käytöstapaan, seurustellut koko päivän Ranskan aatelin hienoston kanssa; olihan verraton kuningatar hänelle lausunut: hyvä kreivitär. Myöskin kardinaali, vaikka itse oli muita etevämpi, mukaantui tähän etevämmyyteen eikä yrittänyt nousta sitä vastaan.

"Kreivitär", sanoi kardinaali tarttuen hänen käteensä, "teissä on kaksi naista."

"Kuinka niin?" kysyi Jeanne.

"Eilinen ja tämänpäiväinen."

"Kumpi teidän korkea-arvoisuuttanne enemmän miellyttää?"

"En osaa sanoa. Mutta tämäniltainen on kuin joku Armida tai Kirke, jota ei voi vastustaa."

"Ja jota toivoakseni ette aiokaan vastustaa, monseigneur, niin prinssi kuin olettekin."

Prinssi solui tuolilta alas ja polvistui rouva de la Motten eteen.

"Almuako pyydätte!" kysyi tämä.

"Ja odotan, että sen mulle suotte."

"Nyt on anteliaisuuden päivä", vastasi Jeanne. "Valoisin kreivitär on päässyt arvoonsa, hän on nyt hovinainen; pian hän kuuluu Versaillesin ylimpiin naisiin. Hän voi siis avata kätensä ja ojentaa sen kelle hyväksi näkee."

"Vaikkapa prinssille?" sanoi kardinaali.

"Vaikkapa kardinaalille?" vastasi Jeanne.

Kardinaali painoi pitkän ja hehkuvan suudelman tälle kauniille, itsenäiselle kädelle; sitten hän, silmillään kysyttyään kreivittären katseelta ja hymyltä, nousi taas seisaalle, astui etuhuoneeseen ja kuiskasi pari sanaa palvelijalleen. Pari minuuttia senjälkeen kuului poistuvien vaunujen jyrinää. Kreivitär kohotti päätään.

"Niinpä siis olen, kreivitär", sanoi kardinaali, "polttanut laivat takanani!"

"Siinä ei ole suurtakaan ansiota", vastasi kreivitär, "kun olette satamassa."

XLI

NAAMIOIDEN ALTA ALKAA NÄKYÄ KASVOJA

Pitkällinen pakinoiminen on mieluisana etuna niillä, joilla ei enää ole varsinaista sanottavaa toisilleen. Sen onnen jälkeen, että saa olla vaiti tai huudahduksilla ilmaista halunsa, lienee suurin se, että saa puhua paljon tarkoittamatta mitään.

Kun oli kulunut pari tuntia kardinaalin vaunujen poistumisesta, olivat hän ja kreivitär ehtineet yllämainitulle kannalle. Kreivitär oli suostunut, kardinaali oli voittanut, mutta sittenkin jälkimäinen oli orja, edellinen valtias. Kaksi miestä pettää toisiaan kädenlyönnillä; mies ja nainen pettävät toisiaan suudellen. Mutta tässä molemmat pettävät toisiaan vain siksi, että kumpikin tahtoi joutua petetyksi. Kummallakin oli päämääränsä, jota varten oli tarpeen läheinen suhde. Kumpikin oli siis päässyt tahtonsa perille.

Kardinaali ei enää huolinutkaan salata maltittomuuttaan, teki vain lyhyen matkan päästäkseen puhelussa taas käsiksi Versaillesiin ja niihin suosionosoituksiin, joita tulisi kuningattaren uudelle suosikille, ja sanoi:

"Hän on jalomielinen eikä säästele mitään tahtoessaan auttaa niitä, joita rakastaa. Hänessä on harvinainen äly osata antaa pikkuisen monelle tuttavalle, ja paljon muutamalle ystävälle."

"Luuletteko siis, että kuningatar on rikas?" kysyi rouva de la Motte.

"Hän osaa yhdellä sanalla, liikkeellä, hymyllä loihtia esiin varoja. Yksikään ministeri, paitsi ehkä Turgot, ei ole rohjennut kuningattarelta kieltää, mitä hän on pyytänyt."

"Vai niin, mutta minä tiedän, että hän on vähemmän rikas, kuin luulette, kuningatar parka tai pikemmin naisparka!"

"Kuinka niin?" kysyi kardinaali.

"Onko se rikas, jonka täytyy olla jotakin vailla?"

"Mitä vailla? Kertokaa, rakas Jeanne."

"Voi taivas, kerron vain, mitä näin, en enempää enkä vähempää."

"Mitä ihmettä se on?"

"Ajatelkaapa, se kuningatar raukka on saanut kestää kaksi sietämätöntä tuskaa?"

"Kertokaa, hyvä kreivitär!"

"Tiedättekö, rakas prinssi, mitä on naisellinen halu?"

"En, mutta soisin teidän selittävän."

"No kuulkaa, kuningatar haluaa, mutta ei voi haluaan tyydyttää."

"Haluaa… ketä?"

"Ei, vaan jotakin."

"No mitä?"

"Timanttista kaulanauhaa."

"Vai niin! Nyt ymmärrän. Tarkoitatte Böhmer ja Bossangen timantteja?"

"Juuri niitä."

"Vanha juttu, kreivitär."

"Vanha tai uusi, mutta eikö se vie kuningatarta epätoivoon, ettei voi saada, mitä pelkkä suosikki oli vähällä saada? Jos kuningas Ludvig XV olisi elänyt pari viikkoa lisää, olisi Jeanne Vaubernier saanut, mitä Marie-Antoinette ei saa."

"Kuulkaapa, hyvä kreivitär, nyt erehdytte; kuningatar olisi jo monasti voinut saada nuo timantit, mutta ei ole huolinut."

"Joutavia!"

"Vakuutan, että kuningas on hänelle niitä tarjonnut, mutta hän ei ole tahtonut niitä ottaa vastaan kuninkaan omasta kädestä."

Ja kardinaali kertoi jutun sotalaivasta. Jeanne kuunteli hartaasti ja sanoi kardinaalin lopetettua:

"Entä sitten?"

"Kuinka niin… sitten?"

"Mitä se todistaa?"

"Ettei hän huolinut, luullakseni."

Jeanne kohautti hartioitaan.

"Te tunnette naiset, hovin, kuninkaat, mutta eksytte uskomaan tuommoista vastausta!"

"Oli miten oli, minä totean, että hän kieltäytyi."

"Rakas prinssi, se osoittaa vain, että kuningattaren teki mieli lausua jotakin suurenmoista, kansanmielistä, ja sen hän lausuikin."

"Vai sillä tapaa te luotatte kuninkaallisiin hyveisiin!" sanoi kardinaali. "Voi sitä epäluuloa! Pyhä Tuomaskin oli teidän rinnallanne uskovainen."

"Epäilevä tai uskovainen, mutta yhden asian voin teille vakuuttaa."

"No, minkä?"

"Sen, että heti kun kuningatar oli kaulanauhan hylännyt, häneen tuli hurja halu se saada."

"Tuo on vain mielikuvitusta, rakkaani. Ensiksikin saatte olla varma, siitä, että kuningattarella on vikojensa ohella muuan erinomainen ansio."

"Mikä se on?"

"Hän on tasapuolinen! Hän ei erityisesti välitä kullasta, hopeasta tai jalokivistä. Hän osaa käsitellä kivennäisiä niiden arvon mukaan. Hänestä voi kukka vyössä olla saman arvoinen kuin timantti korvassa."

"Sitä vastaan en kiistä, mutta tällä kertaa väitän yhä, että hän haluaa panna monta timanttia kaulaansa."

"Koettakaa todistaa, kreivitär."

"Se on perin helppoa; näinhän kaulanauhan tänään."

"Tekö?"

"Minä juuri; enkä vain nähnyt, vaan hypistelin."

"Missä?"

"Versaillesissa tietysti."

"Versaillesissa?"

"Niin, kun jalokivikauppiaat tulivat houkuttamaan kuningatarta viimeisen kerran."

"Ja kaunis se on?"

"Ihmeen kaunis."

"Varmaankin te tosinaisena ymmärrätte, että sitä kaulanauhaa voi niin ajatella."

"Minusta sitä ajatellessa menettää ruokahalunsa ja unensa."

"Voi kun ei minulla ole laivaa tarjottavana kuninkaalle!"

"Laivaa?"

"Niin, siitä hyvästä hän antaisi minulle tuon koristeen, ja sitten voisitte taas syödä ja nukkua."

"Laskette pilaa?"

"En ollenkaan."

"No sitten voisin sanoa teille jotakin, mistä aikalailla hämmästytte."

"Sanokaa vain."

"Minä en siitä kaulanauhasta huolisi."

"Sitä parempi, kreivitär, sillä minä en voisikaan sitä teille antaa."

"Ette te eikä kukaan, sen pahempi, ja sen juuri kuningatar tietää, ja siksi hän sitä haluaa."

"Mutta sanoinhan, että kuningas sitä tarjosi hänelle."

Jeanne teki kiivaan, melkein sopimattoman liikkeen.

"Ja minä sanon teille", sanoi hän, "että naiselle ovat tuollaiset lahjat silloin mieluisempia, kun antajana ei ole se, joka pakottaa hänet ottamaan vastaan."

Kardinaali katseli Jeannea tarkkaavammin.

"Nyt en oikein ymmärrä", sanoi hän.

"Sitä parempi; annetaan olla. Ja mitä tuosta koristeesta välitättekään, kun emme voi sitä saada?"

"Jos minä olisin kuningas ja te kuningatar, pakottaisin teidät kyllä ottamaan vastaan."

"Vaikkette olekaan kuningas, pakottakaa kuningatar se ottamaan! Silloin näette, tuleeko hänen tuosta pakotuksesta niin paha mieli, kuin luulette."

Kardinaali tutki Jeannen ilmettä vielä kerran.

"Oletteko todella varma, ettei tässä ole erehdystä? Että kuningattarella on se halu?"

"Ihan hurja. Kuulkaapa, hyvä prinssi, ettekö ole joskus sanonut vai olenko kuullut sanottavan, ettei teidän tulisi paha mieli, jos joutuisitte ministeriksi?"

"Hyvinkin mahdollista, että olen niin puhunut, kreivitär."

"Hyvä. Pannaan vetoa, rakas prinssi…"

"Mistä?"

"Siitä, että kuningatar tekisi ministeriksi sen miehen, joka osaisi tuon kaulanauhan toimittaa viikon päästä hänen pöydälleen."

"Mitä te sanotte?"

"Sanonpa vain, mitä ajattelen… Vai pitäisikö ajatella hiljaa?"

"Ei suinkaan."

"Sitäpaitsi ei se koske teitä, mitä sanoin. Onhan selvää, ettei teidän tee mieli tuhlata puoltatoista miljoonaa kuningattaren oikun vuoksi; se olisikin liian kallis hinta salkusta, jonka saatte ilmankin ja joka on teille annettava. Saatte siis pitää loruna sen, mitä sanoin. Minä olen kuin papukaija; minut on huikaistu auringolla, ja nyt hoen yhtä mittaa, että on lämmin. Ah, monseigneur, yhden päivän hovisuosio on kova koetus maalaisnaiselle! Ennenkuin niihin säteisiin vei suoraan katsoa, täytyy olla kotka, niinkuin te olette."

Kardinaali vaipui haaveisiin.

"Mutta kuulkaahan", sanoi Jeanne, "nyt te arvostelette minua niin pahasti, pidätte minua niin halpana ja mitättömänä, ettette suvaitse edes puhua minulle!"

"Johan nyt!"

"Kuningatarta olen arvostellut itseni mukaan."

"Kreivitär!"

"Kuinka muuten! Luulin hänen haluavan timantteja, koska hän huokasi niitä katsellessaan, niin minä luulin, koska hänen sijassaan olisin myös halunnut; suokaa anteeksi heikkouteni."

"Te olette ihailtava nainen; teissä on uskomattomalla tavalla yhdistettynä sydämen heikkoutta, kuten sanoitte, ja järjen voimaa. Muutamina hetkinä olette niin vähän nainen, että kauhistun; toisina taas niin ihastuttavan runsaasti, että kiitän siitä taivasta ja itseänne."

Ja kohtelias kardinaali pani mielistelynsä loppuun pisteen suudelmalla.

"Kas niin", sanoi hän, "älkäämme niistä asioista enää puhuko."

"Olkoon", mutisi Jeanne, ajatellen: "Eiköhän kala sittenkin ole tarttunut koukkuun?"

Mutta vaikka kardinaali juuri oli tahtonut jättää asian sikseen, sanoi hän hetkisen kuluttua.

"Ja teistä se jalokiviseppä, joka tuli uudestaan kauppaamaan, oli Böhmer?"

"Niin, Bossangen kanssa", vastasi rouva de la Motte viattomasti.

"Bossange… Malttakaa", sanoi kardinaali kuin muistellen. "Bossange, eikö se ole hänen yhtiökumppaninsa?"

"On, pitkä ja laiha mies."

"Juuri niin. Ja niiden liike on…"

"Jossakin Ferrailin tai Ecolen rantakadun varrella, en tiedä oikein missä, mutta ainakin se on likellä Pont-Neufiä."

"Oikein, Pont-Neufin lähellä; siellähän minä olenkin nähnyt heidän nimensä erään portin yläpuolella, kun olen ajanut ohitse."

"Ahaa", tuumi Jeanne, "koukku tunkee yhä syvemmälle."

Jeanne olikin oikeassa: koukku oli tarttunut hyvin syvälle.

Niinpä kun kardinaali seuraavana aamuna lähti pienestä Saint-Antoinen esikaupungin talosta, ajoi hän suoraan Böhmerin luo. Hän aikoi esiintyä tuntematonna, mutta Böhmer ja Bossange olivat hovihankkijoita ja osasivat jo heti alussa puhutella häntä monseigneuriksi.

"Vai niin, vai monseigneuriksi te sanotte", huomautti kardinaali, "mutta kun tunnette minut, niin pitäkää edes huolta, etteivät muut tunne."

"Monseigneur saa olla huoleti. Odotamme monseigneurin määräyksiä."

"Tulin ostamaan sen timanttisen kaulanauhan, jota näytitte kuningattarelle."

"Olemme aivan onnettomia, mutta monseigneur on myöhästynyt."

"Kuinka niin?"

"Se on myyty."

"Mahdotonta, koska eilen uudestaan tarjositte sitä hänen majesteetilleen."

"Joka uudestaan sen hylkäsi, ja senvuoksi edellinen kauppa pysyy."

"Kenenkä kanssa se kauppa on tehty?" kysyi kardinaali.

"Se on salaisuus, monseigneur."

"Olette liian salaperäinen, herra Böhmer", sanoi kardinaali ja nousi.

"Mutta, monseigneur…"

"Arvelin, monsieur", keskeytti kardinaali, "että Ranskan hovin jalokivien hankkija mielellään myisi nämä kauniit timantit ranskalaiselle; teistä on portugalilainen parempi… kullakin on makunsa, herra Böhmer."

"Monseigneur siis tietää kaikki!" huudahti jalokivikauppias.

"Mitä kummaa siinä olisi?"

"Jos monseigneur sen tietää, on sen voinut ilmoittaa vain kuningatar."

"Entä jos niin olisikin laita?" sanoi kardinaali kumoamatta oletusta, joka mielisteli hänen itserakkauttaan.

"Se muuttaa asiaa melkoisesti, monseigneur."

"Selittäkää tarkemmin."

"Salliiko monseigneur minun puhua aivan vapaasti?"

"Tietysti."

"No sitten voin sanoa, että kuningatar haluaa tätä koristetta."

"Oletteko varma?"

"Täydellisesti."

"Miksi hän ei sitä osta?"

"Hän kieltäytyi silloin, kun kuningas sitä tarjosi, ja jos hän muuttaisi mieltään, kun on saanut niin paljon ylistystä, olisi se samaa kuin esiintyä oikullisena."

"Kuningattareen ei ulotu se, mitä sanotaan."

"Totta kyllä, jos hänestä jotakin sanoo kansa tai vaikkapa hoviväki, mutta kun itse kuningas sanoo…"

"Mutta tiedättehän, että kuningas on tahtonut lahjoittaa kuningattarelle kaulanauhan."

"Aivan oikein, mutta hän kiirehti myös kiittämään kuningatarta lahjan hylkäämisestä."

"No, mitä herra Böhmer siitä päättää?"

"Että kuningatar mielellään tahtoisi kaulanauhan, mutta ei esiintyisi ostajana."

"Vai niin, mutta te erehdytte; asian laita ei ole sinnepäinkään."

"Sepä ikävää, monseigneur, sillä vain se olisi ollut pätevä syy purkaa kauppamme Portugalin lähettilään kanssa."

Kardinaali harkitsi. Niin ovela kuin onkin valtiomiesten valtioviisaus, on kauppiasten kuitenkin vielä ovelampi… Ensiksikin valtiomies hieroo sopimusta useimmiten sellaisista arvoista, joita hänellä ei ole; kauppiaalla on kynsiinsä puristettuna se esine, joka kiihottaa halua: jos sen häneltä ostaa ja kalliisti maksaa, pitää hän itseään melkein rosvottuna. Nähdessään olevansa tämän miehen vallassa kardinaali sanoi:

"Olettakaapa, monsieur, että kuningatar haluaa kaulanauhaanne…"

"Se muuttaa asian, monseigneur. Kaikki kaupat voin purkaa, jos on annettava etuoikeus kuningattarelle."

"Mikä sen hinta on?"

"Viisitoista sataa tuhatta livreä."

"Millaisiksi tahdotte maksuehdot?"

"Portugal lupasi heti osan käteisellä, ja minun piti itse viedä kaulanauha Lissaboniin, ja siellä saisin loput."

"Se maksutapa ei käy meidän kesken päinsä, mutta osamaksun saatte heti, jos se on kohtuullinen."

"Sata tuhatta."

"Ne voin hankkia. Entä muu osa?"

"Teidän korkea-arvoisuutenne halunnee aikaa?" sanoi Böhmer. "Teidän korkea-arvoisuutenne takuulla se kyllä sopii. Mutta viivytys on toisaalta tappioksi. Sillä huomatkaa, monseigneur: näin suuressa kaupassa numerot paisuvat ihan itsestään. Viidentoista sadan tuhannen korko on jo viiden prosentin mukaan seitsemänkymmentä viisi tuhatta, mutta sellainen korko veisi kauppiaan häviöön; täytyy olla vähintään kymmenen prosenttia."

"Siitä karttuisi tuon laskun mukaan sataviisikymmentä tuhatta livreä lisää."

"Aivan niin, monseigneur."

"Olettakaamme, herra Böhmer, että myytte kaulanauhan kuudentoista sadan tuhannen livren hinnasta ja siitä viisitoista sataa tuhatta jaetaan kolmeksi eräksi, jotka lankeavat vuoden kuluessa. Sopiiko?"

"Monseigneur, silloin me häviämme viisikymmentä tuhatta livreä."

"Sitä en usko. Jos saisitte huomenna käteenne viisitoista sataa tuhatta livreä, joutuisitte pulaan; eihän jalokivikauppias osta sen hintaista maatilaa."

"Meitä on kaksi, yhtiömieheni ja minä."

"Sitä en kiellä, mutta sama se, teidän on sittenkin mukavampi joka kolmennesvuoden päästä nostaa viisisataa tuhatta eli kumpikin kaksisataa viisikymmentä tuhatta livreä."

"Monseigneur unohtaa, että nämä timantit eivät ole meidän. Jospa ne olisivat omiamme, olisimme niin rikkaita, ettei tarvitsisi huolehtia maksutavasta tai rahojen sijoittamisesta."

"Kenenkä ne siis ovat?"

"Kenties kymmenenkin saamamiehen; olemme ostaneet timantit vähin erin. Yhdestä olemme velkaa Hampuriin, yhdestä Neapeliin, toisesta Buenos-Ayresiin ja parista Moskovaan. Saamamiehemme odottavat kaulanauhan myymistä saadakseen maksun. Mahdollinen voitto on vain meidän omamme, mutta valitettavasti olemme siitä asti, kun tämä kovan onnen kaulanauha on ollut myytävänä, siis jo parin vuoden aikana menettäneet korkoja kaksisataa tuhatta livreä. Siitä arvaatte, jääkö meille voittoa."

Kardinaali keskeytti Böhmerin selitykset sanoen:

"Niin, niin, mutta minä en ole sitä kaulanauhaa vielä nähnyt."

"Se on totta, monseigneur. Tässä se on."

Ja ottaen huomioon tavalliset varokeinonsa Böhmer näytti kallisarvoista koristetta.

"Ihana se on!" huudahti kardinaali, hellästi hypistellen solkia, joiden hän arvasi koskeneen kuningattaren kaulaa.

Tarpeeksi katseltuaan ja ihailtuaan hän sanoi:

"Pidetään kauppa siis päätettynä?"

"Hyvä on, monseigneur, ja nyt menen suoraa päätä lähetystöön peruuttamaan sopimuksen."

"En olisi luullut, että jokin Portugalin lähettiläs nyt olisi Pariisissa."

"On kyllä, monseigneur; täällä on herra de Souza, toistaiseksi salaa."

"Tekemässä tätä kauppaa?" sanoi kardinaali nauraen.

"Niin, monseigneur."

"Souza parka! Kyllä minä hänet tunnen." Ja hänen hilpeytensä yltyi. Böhmer katsoi olevan paikallaan yhtyä ostajansa iloisuuteen. Molemmat nauroivat hyvän aikaa tuon kaulanauhan johdosta Portugalin kustannuksella.

Kun kardinaali oli lähdössä, pysäytti hänet Böhmer kysyen:

"Suvaitseeko monseigneur mainita, kuinka tämä kauppa lähemmin järjestetään?"

"Niin yksinkertaisesti kuin suinkin."

"Monseigneurin hovimestarin kautta?"

"Ei, vaan minä toimitan kaikki itse."

"Ja milloin?"

"Huomenna."

"Sovitut sata tuhatta?"

"Tuon tänne huomenna."

"Hyvä, monseigneur. Ja vekselit?"

"Laaditaan täällä huomenna."

"Kaikki on parhain päin, monseigneur."

"Ja koska osaatte olla vaiti, herra Böhmer, niin pankaa hyvin mieleenne, että teillä nyt on muuan kaikkein tärkeimpiä salaisuuksia."

"Monseigneur, sen kyllä arvaan ja koetan niin toimia, että ansaitsen luottamusta teiltä ja myös hänen majesteetiltaan kuningattarelta", lisäsi hän taitavasti.

Kardinaali punastui ja lähti ulos hämmentyneenä, mutta onnellisena kuten ainakin se, joka intohimon puuskassa tuhlaa kaikkensa.

Seuraavana päivänä Böhmer suuntasi kulkunsa syvämietteisen näköisenä Portugalin lähetystöön, mukanaan yhtiömiehensä Bossange.

Samaan aikaan oli lähetystön ensimmäinen ylisihteeri, herra Beausire ottamassa vastaan tilejä ensimmäiseltä viralliselta sihteeriltä, herra Ducorneaulta, ja lähettiläs don Manuel y Souza selitti paraikaa uutta toiminta-suunnitelmaa yhtiömiehelleen, kamaripalvelijalle. Böhmerin viime käynnin jälkeen oli täällä Jussienne-kadun hotellissa tapahtunut monta muutosta. Kuten jo on mainittu, oli kaksilla postivaunuilla saapunut henkilökunta sijoittunut tarpeen mukaan eri paikkoihin ja toimiin, kuten uuden lähettilään talous vaati. Jakamalla keskenään eri tehtävät, joita he hoitivat erinomaisen hyvin, ja niitä vaihtamalla saivat osakkaat mainion tilaisuuden itse valvoa etujaan, mikä on omansa lisäämään rohkeutta pulmallisessa yrityksessä. Ihastuneena näiden palvelijain älykkäisyydestä Ducorneau ihaili myös lähettilästä, joka oli niin vapaa kansallisesta itserakkaudesta, että otti palvelukseensa pelkkiä ranskalaisia, ensimmäisestä sihteeristä kolmanteen kamaripalvelijaan asti. Juuri tämän seikan hän ottikin puheeksi Beausiren kanssa, esittäessään tälle tilejä, ja ylisti lähettilään näkökantaa.

"Souzat, nähkääs", selitti Beausire, "eivät ole niitä piintyneitä portugalilaisia, jotka pitävät kiinni neljännentoista vuosisadan elintavoista ja joita vielä tavataan maaseudullamme paljonkin. Ei, vaan he ovat maailmalla liikkuvaa ylimystöä, miljoonamiehiä, jotka voisivat jossakin ottaa kuninkuuden, jos tahtoisivat."

"Mutta se ei ole juolahtanut heidän mieleensä", sanoi Ducorneau sukkelasti.

"Mitä etua siitä olisi? Kun on joku miljoona ynnä ruhtinaallinen nimi, eikö silloin ole kuninkaan vertainen?"

"Tuopa on perin filosofista oppia", sanoi Ducorneau hämmästyneenä. "En olisi odottanut, että diplomaatin suusta saisin kuulla sellaista tasa-arvoisuuden teoriaa."

"Me olemme poikkeus", vastasi Beausire hieman harmissaan, kun ei muistanut virka-asemaansa. "Olematta Voltairen kannattaja tai Rousseaun lailla armenialainen voi tuntea filosofisen maailman ja luonnolliset teoriat olosuhteiden ja voimien erilaisuudesta."

"Tiedättekö", sanoi virallinen sihteeri innostuneena, "se on onni, että Portugal on niin pieni valtio!"

"Miksi niin?"

"Siksi, että kun johdossa on sellaisia miehiä, se valtio pian laajenee."

"Nyt imartelette, hyvä sihteeri. Ei, me puhumme vain filosofista politiikkaa. Se on näennäisesti ihanaa, mutta epäkäytännöllistä. Jätetään se sikseen. Kassassa on siis, sanotte, sata kahdeksan tuhatta livreä?"

"Niin juuri, sata kahdeksan tuhatta."

"Eikä ollenkaan velkaa?"

"Ei pienintäkään."

"Se on mallikelpoista. Olkaa niin hyvä ja antakaa minulle tiliote."

"Tässä on. Mutta milloin on esittely hovissa, herra sihteeri? Voin teille sanoa, että tätä kysymystä koko korttelissa pohditaan uteliaasti, selitellään puolelta ja toiselta ja ollaan melkein levottomia."

"Kas, kas!"

"Niin, ja tavantakaa nähdään hotellin ympärillä maleksimassa väkeä, joka varmaan soisi portin olevan lasia."

"Väkeä…" toisti Beausire. "Tämän korttelin väkeä?"

"Ja muitakin. Kun herra lähettiläällä on salainen tehtävä, niin huomaatte kaiketi, että poliisissa on herännyt halu päästä sen perille."

"Samaa olen kyllä ajatellut", sanoi Beausire aika lailla hädissään.

"Katsokaapa, herra sihteeri", jatkoi Ducorneau, taluttaen Beausiren ristikkoakkunan ääreen, joka aukeni erään lisärakennuksen typistettyä kulmaa kohti. "Näettekö kadulla tuon miehen, jolla on likaisenruskea päällystakki?"

"Näen kyllä."

"Kuinka hän tähystelee, vai mitä?"

"Tosiaankin. Kukahan tuo mies lienee?"

"Mistä minä tiedän… Ehkä herra de Crosnen asiamiehiä."

"Luultavasti."

"Meidän kesken sanoen, ei herra de Crosne ole hallitusmiehenä herra de Sartinesin vertainen. Tunsitteko herra de Sartinesin?"

"En, monsieur, en."

"Hän olisi jo aikoja ottanut selville, mitä hommia teillä on. Tosin olette ryhtynyt varokeinoihin…"

Nyt soi kello.

"Herra lähettiläs soittaa", sanoi Beausire innokkaasti, alettuaan jo pitää keskustelua kiusallisena.

Sysäten reippaasti oven auki hän työnsi sen molemmilla puoliskoilla edemmäksi kaksi kumppaniaan, jotka olivat, toisella kynä korvan takana, toisella luuta kädessä, edellinen jonakin kirjurina, jälkimäinen siivojana, pitkäksyneet herrain puhelua ja halunneet ottaa siihen osaa, vaikkapa vain kuunnellen. Beausire arvasi, että toverit epäilivät häntä, ja päätti olla entistä valppaampi. Nyt hän kiirehti lähettilään luo, ensin salavihkaa puristettuaan kummankin ystävänsä ja osaveikkonsa kättä.

XLII

DUCORNEAU EI KÄSITÄ ASIAIN KULKUA

Don Manuel y Souza oli tavallista vähemmän keltainen, toisin sanoen punaisempi. Hänellä oli juuri ollut "päällysmiehen", kamaripalvelijansa, kanssa kiusallinen selittely, joka ei edes ollut vielä päättynyt. Beausiren saapuessa olivat molemmat kukot repimässä toisiltaan viimeisiä höyheniä.

"Kuulkaapa, herra Beausire", sanoi päällysmies, "sovittakaa riitamme."

"Mistä on puhe?" kysyi sihteeri arvokkaasti kuin tuomari, iskettyään ensin silmää lähettiläälle, luonnolliselle liittolaiselleen.

"Kuten tiedätte", sanoi kamaripalvelija, "pitäisi Böhmerin tänään tulla päättämään se kaulanauhan kauppa."

"Sen tiedän."

"Ja hänelle aiotaan maksaa sata tuhatta livreä."

"Senkin tiedän."

"Nuo sata tuhatta ovat yhtiön omia, eikö niin?"

"Kuka sitä kieltäisi?"

"Kuuletteko, herra Beausiren mukaan minä olen oikeassa!" riemuitsi päällysmies kääntyen don Manueliin päin.

"Malttakaa hiukan", sanoi portugalilainen rauhoittaen häntä kädenliikkeellä.

"Myönsin vain sen, että kassassa olevat sata tuhatta livreä kuuluvat yhtiöllemme."

"Sitä minäkin väitän enkä muuta. Mutta senvuoksi ei sovikaan pitää kassaa juuri siinä huoneessa, joka on herra lähettilään makuukamarin vieressä."

"Miksi ei sovi?" kysyi Beausire.

"Ja herra lähettilään pitää", jatkoi päällysmies, "antaa jokaiselle meistä oma kassanavain."

"Ei suinkaan", sanoi portugalilainen.

"Selittäkää syynne!"

"Niin, selittäkää", toisti Beausire.

"Minua epäillään", vastasi portugalilainen silitellen äsken ajeltua leukaansa. "Miksi en siis minä epäilisi toisia? Jos minua syytetään aikeesta varastaa yhtiöltä, niin luulisin olevani oikeutettu epäilemään, että yhtiö aikoo varastaa minulta. Me olemme toistemme vertaisia."

"Myönnetään", vastasi kamaripalvelija, "mutta juuri siksi meillä on samat oikeudet."

"Vai niin, hyvä herra! Jos aiotte sillä tapaa sovittaa tasa-arvoisuutta, olisi pitänyt myös päättää, että kukin on vuorostaan lähettiläänä. Asia olisi yleisön silmissä tosin käynyt vähemmän todenmukaiseksi, mutta yhtiömiehet olisivat rauhoittuneet. Ja sehän lienee pääasia, vai mitä?"

"Ja ensiksi", keskeytti Beausire, "on huomattava, että te, herra päällysmies, ette nyt esiinny hyvän toverin tavalla. Onhan hänen ylhäisyydellään don Manuelilla se kiistämätön etuoikeus, mikä kuuluu keksijälle."

"Niinpä juuri", yhtyi siihen lähettiläs, "ja siitä etuoikeudesta kuuluu toinen puoli herra Beausirelle."

"Mitä vielä! Kun asia on pantu alulle, ei sovi enää puhua etuoikeuksista", väitti päällysmies.

"Vaikka niinkin, mutta voidaan puhua menettelytavoista", sanoi Beausire.

"En minä ole ainoa, joka teen muistutuksen", mutisi päällysmies hieman nolona. "Kaikki toverit ajattelevat samoin."

"Ja siinä he ovat väärässä", vastasi portugalilainen.

"Väärässä ovat", vahvisti Beausire.

Päällysmies kohotti päätään.

"Itse olin väärässä", sanoi hän suuttuneena, "kun vetosin herra Beausireen. Sihteeri vetää tietysti yhtä köyttä lähettilään kanssa."

"Herra päällysmies", vastasi Beausire ihmeen rauhallisesti, "te olette sellainen lurjus, jolta leikkaisin korvat, jos teillä ne olisi vielä tallella, mutta niitä on jo silvottu liian monta kertaa."

"Mikä on tarkoitus?" sanoi päällysmies suoristaen itsensä.

"Täällä ollaan kaikessa rauhassa lähettilään huoneessa, ja asia voidaan suorittaa muiden avutta. Te olette minua loukannut väittäen, että minulla on salajuoni don Manuelin kanssa."

"Ja samalla loukkasitte minua", sanoi portugalilainen kylmästi, rientäen Beausirea tukemaan.

"Nyt on kysymys, annatteko hyvitystä, herra päällysmies."

"No en minä sanojani peruuta", sanoi kamaripalvelija röyhkeästi.

"Siltä näyttää", vastasi Beausire, "mutta siksi saattekin selkäänne, päällysmies."

"Auttakaa!" huusi tämä, johon jo tarttui Olivan rakastaja, portugalilaisen samalla kiristäessä kurkusta.

Mutta juuri kun molemmat johtomiehet aikoivat panna tuomionsa täytäntöön, ilmoitti heille soittokello alikerrasta, että oli tullut vieras.

"Päästetään irti", ehdotti don Manuel.

"Ja suorittakoon tehtäviään", sanoi Beausire.

"Toverit saavat tämän tietää", uhkasi päällysmies järjestäen pukuaan.

"Sanokaa vain, sanokaa mitä tahansa; me kyllä osaamme vastata."

"Herra Böhmer!" huusi alhaalta portinvartija.

"No se ratkaisee asian, rakas päällysmies", sanoi Beausire, tuupaten vastustajaansa niskaan.

"Eikä tarvitse enää kiistellä sadasta tuhannesta livrestä, ne kun katoavat herra Böhmerin mukana. Kas niin, olkaapas nyt oikein kauniisti toimessanne!"

Kamaripalvelija poistui nuristen ja tekeytyi taas nöyrän näköiseksi saattaakseen säädyllisesti herra hovihankkijaa lähettilään luo. Jäätyään kahden, ennenkuin Böhmer tuli, ehtivät Beausire ja portugalilainen iskeä toisilleen silmää yhtä merkitsevästi kuin äsken.

Huoneeseen astui Böhmer, Bossangen seuraamana, kummankin kasvoissa jokin nöyryyden ja saamattomuuden ilme, josta lähetystön tarkkanäköiset henkilöt eivät voineet erehtyä. Sillaikaa kun he istuutuivat Beausiren tarjoamille tuoleille, jatkoi tämä tarkasteluaan ja tähysti don Manuelin katseita ollakseen hänen kanssaan sopusoinnussa. Don Manuel pysyi ylhäisenä ja virallisena. Böhmer, jolle kuului alote, käytti ensi puheenvuoroa tässä pulmallisessa tilaisuudessa. Hän selitti, että varsin painavat valtiolliset syyt estivät häntä jatkamasta jo aloitettua sopimuksen hierontaa.

Kun tämä oli tulkittu portugalinkielelle, pääsi don Manuelilta huudahdus; Beausire ei lausunut muuta kuin: hm!

Böhmer joutui yhä enemmän hämilleen. Don Manuel huomautti hänelle, että kauppa oli jo tehty ja alkumaksu valmiina.

Mutta Böhmer oli itsepintainen. Lähettiläs vastasi, yhä tietysti Beausiren ollessa tulkkina, että hänen hallituksensa jo tiesi tai aivan kohta saisi tietää kaupan olevan päätetyn; että sen purkaminen oli miltei häväistys hänen portugalilaiselle majesteetilleen. Böhmer puolestaan selitti ottaneensa kyllä lukuun nämä ikävät seuraukset, mutta katsovansa sittenkin mahdottomaksi pysyä ensi aikeessaan.

Beausire ei myöskään suostunut purkamaan kauppaa, vaan sanoi Böhmerille vasten silmiä, että tuollainen perääntyminen sopi vain epärehelliselle kauppiaalle, sanansa syöjälle. Silloin Bossange rupesi puolustamaan kauppasäätyä, jota oli hänen ja yhtiömiehen persoonassa loukattu. Mutta hän ei ollut kaunopuheinen; Beausire tukki häneltä suun tällä huomautuksella:

"Te olette tavannut ostajan, joka maksaa enemmän."

Jalokivikauppiaat, joiden vahvana puolena ei ollut politiikka ja joilla oli diplomaateista yleensä ja varsinkin portugalilaisista diplomaateista perin suuret ajatukset, punastuivat luullen olevansa paljastettuja. Beausire huomasi osuneensa oikeaan, ja koska asia oli hänestä kovin tärkeä, tässä kun oli tarjolla suunnaton rikkaus, oli hän portugalinkielellä neuvottelevinaan lähettilään kanssa.

"Hyvät herrat", sanoi hän sitten jalokivikauppiaille, "teille on tarjottu parempia ehtoja; sen kyllä käsittää, ja se todistaa vain, että nuo timantit ovat varsin arvokkaita. No niin, hänen portugalilainen majesteettinsa ei pidä kiinni niin halvasta hinnasta, että siitä olisi kunnon kauppiaille vahinkoa. Pitänee tarjota viisikymmentä tuhatta lisää."

Böhmer pudisti päätään kieltävästi.

"Sata tuhatta, sata viisikymmentä tuhatta", jatkoi Beausire, joka oli päättänyt, saadakseen osansa puolestatoista miljoonasta, mutta välttääkseen epäluuloja, tarjota lisähintaa vaikka miljoonaan asti.

Hänen esityksensä huikaisi jalokivikauppiaita, saattaakseen heidät aluksi hämille, mutta neuvoteltuaan keskenään he vastasivat:

"Ei, herra sihteeri, teidän on tarpeetonta meitä houkuttaa. Kauppa on tehty; mahtavampi tahto kuin meidän pakottaa myymään kaulanauhan niin, että se jää omaan maahan. Varmaankin ymmärrätte, ja pyydämme suomaan anteeksi. Emmekä me kieltäytyisi, joten ei ole syytä meitä moittia. Este tulee meitä ja teitäkin mahtavammalta taholta."

Beausire ja don Manuel eivät enää keksineet vastaväitteitä. Päinvastoin he lausuivat jalokivikauppiaille muutamia kohteliaisuuksia ja kokivat olla välinpitämättömän näköisiä. Ja siinä he olivat niin hartaita, etteivät huomanneet kamaripalvelijan kuuntelevan oven takana saadakseen tietää, kuinka se kauppa päätettäisiin, josta hänen täytyi olla syrjässä. Mutta tämä kelpo toveri oli niin kömpelö, että sovittaessaan korvaansa niin likelle kuin suinkin liukastui ja kolahutti päänsä oveen. Siitä hätkähti Beausire ja kiirehti etuhuoneeseen, missä tapasi syyllisen perin säikähtyneenä.

"Mitä sinä, onneton, täällä teet?" huusi Beausire.

"Monsieur", vastasi kamaripalvelija, "olin tuomassa tämänaamuista postia."

"Hyvä", sanoi Beausire. "Saat mennä."

Ja ottaen vastaan kirjeet hän päästi kamaripalvelijan menemään.

Tässä oli viraston koko kirjeenvaihto, kirjeitä Portugalista ja Espanjasta, sisällykseltään enimmäkseen mitättömiä, joiden käsittely oli Ducorneaun jokapäiväistä työtä, mutta kun ne aina ensin toimitettiin Beausirelle ja don Manuelille, olivat nämä päämiehet jo saaneet monta hyödyllistä tietoa lähetystön asioista.

Kuullessaan puhuttavan postista jalokivikauppiaat nousivat seisaalle hyvillä mielin, kun arvasivat nyt voivansa poistua tästä pulmallisesta vastaanotosta. Heille lausuttiinkin jäähyväiset, ja kamaripalvelija sai käskyn saattaa heitä pihalle asti.

Heti kun he kuuluivat astuvan portaita alas, lähestyivät don Manuel ja Beausire toisiaan vaihtaen sellaisia katseita jotka ennustivat pikaista toimintaa.

"Kas niin", sanoi don Manuel, "yritys meni myttyyn."

"Kerrassaan", myönsi Beausire.

"Sata tuhatta livreä, kaksinkertainen varkaus, antaa meille kullekin vähän päälle kahdeksan tuhatta, jos jaetaan tasan."

"Ei se kannata", sanoi Beausire.

"Sitä minäkin."

Ja viitaten sinne päin, missä oli päällysmiehen niin hartaasti ikävöimä kassa, lisäsi don Manuel:

"Ja tuolla kassassa on sata kahdeksan tuhatta."

"Viisikymmentä neljä tuhatta kummallekin."

"Sovittu!" vastasi don Manuel. "Jaetaan."

"Hyvä, mutta päällysmies ei enää jätä meitä rauhaan, hän kun tietää, että kaupasta ei tullut mitään."

"Minä kyllä keksin keinon", vakuutti don Manuel salaperäisen näköisenä.

"Ja minä olen jo keksinyt", sanoi Beausire.

"Millainen se on?"

"Kuulkaapas. Päällysmies tulee kohta takaisin."

"Tietysti."

"Ja vaatii omaa ja toisten osuutta."

"Arvatenkin."

"Ja saamme niskaamme koko lauman."

"Aivan niin."

"Kutsutaan hänet ikäänkuin salaiseen neuvotteluun ja antakaa sitten minun toimia."

"Ahaa, jo luulen aavistavani", sanoi don Manuel. "Menkää häntä vastaan."

"Aioin juuri pyytää teitä menemään."

Kumpikaan ei tahtonut ystäväänsä jättää yksin kassan likelle. Luottamus on sentään ihana asia!

Don Manuel huomautti, että hänen täytyi esiintyä lähettiläänä, joten ei sopinut mennä palvelijaa hakemaan.

"Hänen silmissään ette ole lähettiläs, mutta sama se."

"Te siis menette?"

"Ei tarvita; voihan huutaa akkunasta."

Ja Beausire huusi akkunasta päällysmiestä, joka oli ryhtymäisillään neuvotteluihin portinvartijan kanssa. Kuultuaan kutsun päällysmies heti riensi yläkertaan ja tapasi yrityksen päämiehet kassan viereisessä huoneessa. Beausire puhutteli häntä hymyillen.

"Lyödään vetoa, että minä tiedän, mitä sanoitte portinvartijalle."

"Minäkö?"

"Niin, te kerroitte hänelle, että Böhmerin kanssa ei kaupasta tullut mitään."

"En puhunut sanaakaan."

"Nyt valehtelette."

"Voin vaikka vannoa, etten puhunut."

"Hyvä on, sillä jos olisitte puhunut, olisitte tehnyt aika tyhmyyden ja menettänyt suuren summan rahaa."

"Kuinka niin?" kummeksi päällysmies. "Minkä rahasumman?"

"Kaiketi ymmärrätte, että ainoastaan me kolme tunnemme salaisuuden."

"Aivan niin."

"Ja että sata kahdeksan tuhatta livreä siis on meidän kolmen, kun kaikki muut luulevat, että Böhmer ja Bossange veivät rahat mukanaan."

"Hitto vie!" ihastui päällysmies. "Se on ihan totta!"

"Kolmekymmentä kolme tuhatta kolmesataa kolmekymmentä kolme livreä kuusi souta joka miehelle", sanoi don Manuel.

"Enemmän siitä tulee!" huudahti päällysmies. "Niistä kahdeksasta tuhannesta on vielä suoritettava pikkuinen jakolasku."

"Oikein", myönsi Beausire. "Suostutteko?"

"Suostunko!" hymähti kamaripalvelija ja hykersi käsiään.

"Siitä saatte olla varmat. Se oli miehen puhetta."

"Kyllä, lurjuksen puhetta!" sanoi nyt Beausire jyrisevällä äänellä. "Tiesin jo ennestään, että olette lurjus. Kuulkaa, Manuel, te kun olette väkevä, tarttukaa tuohon veijariin ja näytetään tovereille, mikä hän on miehiään."

"Armahtakaa!" huusi miesparka. "Se oli vain leikkiä."

"Kas niin", jatkoi Beausire, "mars tuonne pimeään kamariin, kunnes ehdimme sinut tuomita."

"Antakaa anteeksi!" pyysi vielä päällysmies.

"Varokaa", sanoi Beausire don Manuelille, joka rutisti kavalaa yhtiömiestä, "ettei Ducorneau kuule!"

"Jollette päästä irti", sanoi päällysmies, "annan ilmi teidät kaikki!"

"Ja minä kuristan sinut!" uhkasi don Manuel vihaisella äänellä ja tyrkkäsi uhrinsa läheiseen pukuhuoneeseen.

"Lähettäkää Ducorneau jälleen asialle", kuiskasi don Manuel Beausirelle.

Tämä ei viivytellyt, vaan kiirehti siihen kamariin, joka oli lähettilään huoneen vieressä, jälkimäisen sulkiessa kamaripalvelijan pimeään komeroon.

Kului minuutti, eikä Beausirea kuulunut. Don Manuelin päähän juolahti muuan aate. Hän tiesi olevansa yksin. Kassa oli kymmenen askeleen päässä. Jos sen avaisi, sieppaisi nuo sata kahdeksan tuhatta livreä, hyppäisi akkunasta ja pujahtaisi saaliineen puutarhan kautta, ei siihen menisi taitavalta varkaalta kuin pari minuuttia. Hän laski, että Beausire tarvitsi saadakseen Ducorneaun lähtemään ja palatakseen yläkertaan ainakin viisi minuuttia.

Hän syöksähti siis ovelle, josta pääsi kassahuoneeseen. Ovi oli pantu salpaan. Mutta don Manuel oli väkevä ja niin taitava, että olisi kellonavaimella aukaissut kaupunginportin.

"Beausire on epäillyt minua", tuumi hän, "kun minulla on yksin avain, ja pannut salvan eteen; se on oikein."

Miekkansa kärjellä hän sai salvan nostetuksi. Silloin hän pääsi kassakirstun ääreen ja kiljahti kamalasti. Kirstu ammotti tyhjänä. Beausire, joka oli hankkinut itselleen toisen avaimen, oli käynyt täällä toisen oven kautta ja kahmaissut kaikki rahat.

Don Manuel juoksi kuin hullu alas portinvartijan luo, jonka tapasi laulamassa. Beausire oli päässyt viisi minuuttia edelle.

Kun portugalilainen oli huudoilla ja vaikerruksilla julistanut koko hotellille, mitä oli tapahtunut, ja saadakseen todistajan päästänyt päällysmiehen vapauteen, näki hän ympärillään vain epäuskoisia ja raivostuneita. Häntä syytettiin salajuonesta Beausiren kanssa, joka muka oli karannut edeltä tallettaen hänelle puolta summaa.

Nyt oli naamiot riisuttu, salaperäisyys poistettu, eikä rehellinen Ducorneau enää käsittänyt, millaisten ihmisten kanssa oli joutunut tekemisiin. Hän oli vähällä pyörtyä nähdessään diplomaattien tekevän valmistuksia hirttääkseen eräässä vajassa don Manuelin, joka ei jaksanut pitää puoliaan.

"Hirteenkö herra de Souza?" huusi sihteeri. "Sehän on majesteettirikos, olkaa varuillanne!"

Silloin päätettiin heittää Ducorneau kellariin, hän kun kiljui liian kovaa. Mutta samassa kuului portilta kolme juhlallista jyskytystä, joista yhtiömiehet hätkähtivät. Kaikki vaikenivat. Taas jyskytettiin kolmesti. Sitten huusi tuima ääni portugalinkielellä:

"Avatkaa! Portugalin lähettilään nimessä!"

"Lähettiläs!" mutisivat veijarit hajaantuen eri tahoille ja paeten sikinsokin halki puutarhan, yli läheisten muurien ja kattojen.

Oikea lähettiläs, joka oli todellakin saapunut, pääsi hotelliinsa vasta poliisin avulla, joka mursi portin suunnattoman ihmisjoukon katsellessa tätä merkillistä ilmiötä. Sitten tarkastettiin kaikki paikat; Ducorneau vangittiin ja vietiin Châteletin vankilaan, jonne hän jäi yöksi.

Näin päättyi Portugalin valelähetystön seikkailu.

XLIII

HARHALUULOJA JA TOSIASIOITA

Jos lähetystön portinvartija olisi Manuelin käskyä noudattaen juossut Beausiren jäljestä, niin myöntäkäämme, että hänelle olisi siitä tullut aika puuha. Sillä heti kun Beausire oli varkaiden pesästä päässyt, lähti hän niin sanoaksemme lyhyttä neliä Coquillière-kadulle ja sieltä täyttä neliä Saint-Honorén kadulle. Luullen, että toverit yhä ajoivat takaa, hän sekoitti jälkiään luovien puolelta toiselle niillä mutkikkailla, risteilevillä kaduilla, jotka ympäröivät viljahallia. Muutaman minuutin päästä hän oli melkein varma, ettei kukaan ollut voinut häntä seurata; mutta toisestakin asiasta hän oli varma, siitä näet, että hänen voimansa olivat lopussa ja ettei hyvä ajohevonenkaan olisi sen paremmin juossut.

Beausire istuutui viljasäkille Viarmes-kadulla, joka kiertää hallin ympäri, ja oli mitä hartaimmin katselevinaan mediciläistä patsasta, jonka Bachaumont oli ostanut pelastaakseen sen talonpurkajain vasaran alta ja lahjoittaakseen kaupungintaloon. Mutta tosiasia on, ettei Beausire katsellut Filibert Delormen muovailemaa teosta eikä sitä aurinkokelloa, jolla Fingre oli sen koristanut. Hän puuskutti tuskallisesti keuhkojensa perältä asti vinkuvaa ja vuoroin käheää hengitystä kuin nääntyneistä palkeista. Pitkään aikaan hän ei jaksanut täydentää sitä ilmamäärää, mikä hänen täytyi kurkustaan purkaa, jotta taas syntyisi tasapainotila tukehtumisen ja liikaverisyyden välillä. Vihdoin se hänelle onnistui niin syvällä huokauksella, että se olisi kuulunut Viarmes-kadunkin asujanten korviin, elleivät he olisi olleet viljaansa myymässä ja punnitsemassa.

"Ah", tuumi Beausire, "nyt siis on unelmani toteutunut: minä olen rikas."

Ja taas hän henkäisi syvään.

"Nyt minusta voi tulla ihan rehellinen mies; tuntuupa jo melkein, kuin alkaisin lihota."

Tosiasia on, että ellei hän juuri lihonnut, niin ainakin oli pullistunut.

"Minä teen", jatkoi hän äänetöntä yksinpuhelua, "myös Olivasta yhtä rehellisen naisen kuin itse olen rehellinen mies. Hän on kaunis ja vaatimuksissaan hyvin yksinkertainen."

Mies poloinen!

"Hän ei tule hyljeksimään hiljaista elämää maaseudulla, sievällä maatilalla, jota sanomme omaksemme, likellä jotakin pientä kaupunkia, jossa meitä helposti luullaan oikein herrasväeksi."

"Nicole on hyvä; hänessä ei ole kuin kaksi vikaa: laiskuus ja ylpeys."

Ei enempää! Beausire parka! Kaksi kuolemansyntiä!

"Ja kun hankin sen, mitä noihin kahteen vikaan tarvitaan, saan minä, onnenonkija Beausire, täydellisen vaimon."

Tähän hän keskeytti ajatuksensa; hengitys oli taas tasaantunut. Hän pyyhki otsaansa, otti selville, että sata tuhatta livreä oli tallella, ja rupesi sekä ruumiin että sielun puolesta virkistyneenä harkitsemaan asemaansa.

Viarmes-kadulta häntä ei haettaisi, mutta haettaisiin muualta. Lähetystön herrat eivät niinkään hevillä hellittäisi osuuttaan saaliista. He jakaantuisivat eri joukkueiksi ja kävisivät ensin rosvon kotona.

Siinäpä se pulma oli! Hänen kotinsa oli myös Olivan. He varoittaisivat Olivaa, kenties pitelisivät pahoin; kukapa tietää, vaikka olisivat niin julmia, että ottaisivat hänet panttivangiksi.

Mikä estäisi niitä kerjäläisroistoja jo aikoja tietämästä, että Beausire intohimoisesti rakasti neiti Olivaa, ja miksi he, tämän tietäen, eivät käyttäisi hänen intohimoaan hyväkseen? Näiden kahden äärimmäisen vaaran rajalla Beausire oli tulla hulluksi, mutta lopulta voitti rakkaus. Hän ei sietänyt, että kukaan kajoisi hänen rakastettuunsa. Ja niin hän lähti Dauphine-katua kohti.

Hänellä oli muuten rajaton luottamus kulkunsa nopeuteen; kuinka nopsia olivatkaan vainoojat, eivät he voineet hänen edelleen ehtiä. Paremmaksi varmuudeksi hän otti ajurin, jolle näytti kuuden livren rahaa komentaen: Pont-Neufille! Hevoset eivät enää juosseet, ne lensivät.

Ilta oli jo tulossa. Beausire käski ajaa sillan vallikäytävälle, Henrik IV:n patsaan taakse. Siihen aikaan pääsi sinne ajoneuvoillakin; se oli ihmisten yhtymäpaikka, varsin arkipäiväinen, mutta suosittu.

Uskaltaen pistää päänsä vaunujen ovesta Beausire tähysteli Dauphine-kadulle päin. Hän oli jonkun verran tutustunut poliisin kätyreihin: kymmenen vuotta hän oli elämästään käyttänyt oppiakseen heitä tuntemaan, jotta osaisi tarpeen tullen karttaa. Sillankorvassa Dauphine-kadun puolella hän huomasi kaksi miestä, jonkun matkan päässä toisistaan, kurottamassa kaulojaan mainitulle kadulle päin, ikäänkuin siellä olisi jotakin katseltavaa. Nuo miehet olivat urkkijoita. Eikä ollutkaan harvinaista nähdä urkkijoita Pont-Neufillä, koska silloin oli sananlaskukin, jossa sanottiin, että oli parasta mennä Pont-Neufille, jos teki mieli nähdä pappi, ilotyttö ja valkoinen hevonen; ovathan valkoiset hevoset, pappispuvut ja ilotytöt aina olleet poliisin silmätikkuna.

Beausire ei tuosta ollut kuin harmissaan, hieman pulassa; hän tekeytyi kyttyräselkäiseksi ja ontuvaksi, muuttaakseen käyntitapaansa, ja tunkeutuen väkijoukon halki hän pääsi Dauphine-kadulle. Missään ei näkynyt merkkiä siitä, mitä hän pelkäsi. Ja kaukaa hänelle loisti se talo, jonka akkunoissa usein näyttäytyi kaunis Oliva, hänen elämänsä tähti.

Nyt sen akkunat olivat kiinni; arvatenkin Oliva lepäsi sohvalla lukemassa huonoa romaania, tai nakertelemassa makeisia. Äkkiä Beausire luuli nähneensä vastapäisessä porttikäytävässä poliisikonstaapelin päällysviitan. Ja lisäksi näkyi toinen viranomainen salin akkunassa. Häntä alkoi taas hiottaa, ja kylmä hiki on epäterveellistä. Nyt oli myöhäistä peräytyä: täytyi mennä talon ohitse. Senkin hän uskalsi, hiipi sivutse ja katsahti sinne. Sepä vasta näky! Porttikäytävä täynnä Pariisin kaartilaisia, joiden keskellä näkyi muuan Châteletin mustapukuinen komisario.

Beausiren nopea silmäys keksi kuitenkin heti, että nuo miehet olivat hämillään, ihmeissään ja noloja. Jos kellä on, kuten Beausirella oli, tottumus lukea poliisimiesten kasvoista, niin ei tarvitse kahdesti silmäillä näitä herroja älytäkseen, onko otus päässyt heiltä karkuun. Hän tuumi, että Crosne, saatuaan asioista tiedon miten ja keltä tahansa, oli tahtonut vangita Beausiren, mutta tavannut vain Olivan. Ja siitä tuo nolous! Jos Beausiren asiat olisivat olleet tavallisella kannalla ja ellei hänellä olisi ollut mukanaan sataa tuhatta livreä, olisi hän syössyt keskelle kärkkyjiä ja Nisuksen tavoin huutanut: Tässä minä olen, minä sen tein!

Mutta se ajatus, että nuo miekkoset hypistelisivät sataa tuhatta livreä ja pitelisivät kurkkuaan kuumana koko elinikänsä, että niin rohkeasta ja sukkelasta tempusta, jonka hän, Beausire, oli suorittanut, olisi hyötyä vain poliisin kätyreille, se ajatus pääsi kaikista hänen arveluistaan voitolle ja tukahutti kaikki hänen rakkaushuolensa.

"Järjellisesti puhuen", tuumi hän, "jos annan siepata itseni, siepataan myös sata tuhatta livreä. Se ei auta Olivaa… syöksyn häviöön… todistan hänelle, että rakastan kuin mielipuoli… mutta hänen sietäisi sanoa minulle: sinä olet nauta; piti rakastaa minua vähemmän ja pelastaa minut. Parasta siis on pötkiä tieheni ja panna talteen rahat, joista kaikki hyvä tulee: vapaus, onni ja filosofia."

Näin harkiten Beausire puristi rahoja rintaansa vasten ja lähti juoksemaan Luxembourgin puistoa kohti, sillä jo tunnin aikaa hän oli kulkenut vain vaistomaisesti, ja kun hän oli sadat kerrat ennen hakenut Olivaa Luxembourgista, veivät jalat häntä sinne nytkin. Tämä oli kuitenkin huonosti harkittua, jos kerran oli niin piintynyt järkevyyteen kuin Beausire; sillä poliisi, tuntien varkaiden tavat yhtä hyvin kuin hän tunsi poliisin, hakisivat häntä tietysti Luxembourgin puistosta.

Mutta taivas tai paholainen oli päättänyt, ettei herra de Crosne joutuisi tällä kertaa tekemisiin Beausiren kanssa. Tuskin oli Nicolen rakastaja kääntynyt Saint-Germain-des-Prés-kadun kulmasta, kun oli vähällä joutua komeiden vaunujen alle, joiden hevoset ravasivat uljaasti Dauphine-kadulle päin. Pariisilaisen ketteryytensä avulla, joka on muille eurooppalaisille outo, hänen onnistui juuri paraiksi väistää väliaisaa. Tosin hän ei ehtinyt pelastua ajajan kiroukselta ja piiskansivallukselta, mutta sadan tuhannen livren omistaja ei sellaisista pikkuasioista ole milläänkään, varsinkaan pariisilaiskaartin ollessa ihan kintereillä.

Beausire heittäytyi siis syrjään, mutta samassa hän näki vaunuissa Olivan ja pulskan herran, jotka puhelivat keskenään vilkkaasti. Hänen päästämänsä pieni huudahdus ei vaikuttanut muuta kuin yllytti hevosia. Hän olisi seurannut vaunuja, mutta ne kulkivat Dauphine-kadulle päin, mille ainoalle kadulle Beausire ei nyt halunnut mennä. Ja sitäpaitsi, vaikka vaunuissa istuja näyttikin Olivalta, täytyi sen olla kuvittelua, näköhäiriötä; se ei ollut vain erehdys, vaan samaa kuin nähdä kaksinaisesti, nähdä Oliva kaikkialla. Vielä oli muistettava, ettei Oliva voinut istua vaunuissa, koska poliisi hänet vangitsi Dauphine-kadun varrella.

Beausire-parka poikkesi siveellisesti ja ruumiillisesti tuskaantuneena Fossés-Monsieur-le-Prince-kadulle, joutui Luxembourgiin, kulki jo autioksi käyneen korttelin halki ja löysi tullin takana turvapaikakseen pienen hökkelin, jonka emäntä koki kaikin tavoin olla hänelle mieliksi. Sinne hän asettui, kätki rahat erään lattiakiven alle, sovitti sängynjalan kivelle ja pani maata hikoillen ja kiroillen, mutta väliin taas ylistäen Merkuriusta ja rauhoittaen kuumeista ellotustaan sokeroidulla, kanelinsekaisella viinillä, jollainen juoma sopiikin hikoilevalle ruumiille ja levottomalle sielulle.

Hän oli nyt varma, ettei poliisi häntä löytäisi, ettei kukaan pääsisi hänen rahojaan ryöstämään. Lisäksi hän oli varma siitä, että Nicole ei ollut syypää mihinkään rikokseen ja että syyttömän pitäminen ikuisessa vankeudessa ei enää käynyt päinsä. Lopulta hän varmistui siitäkin, että sadalla tuhannella livrellä voisi vapauttaa Olivan, hänen ainaisen seuralaisensa, jos häntä pidettäisiin vangittuna.

Jäljellä olivat lähetystötoverit; näiden kanssa oli pahempi tehdä tiliä. Mutta Beausire oli ottanut rettelöitä lukuun. Hänen olisi kai parasta jättää heidät Ranskaan ja lähteä Sveitsiin, vapaaseen ja siveelliseen maahan, heti kun Oliva pääsisi vapaaksi.

Mikään niistä tuumista, joita Beausire suunnitteli ryyppiessään kuumennettua viiniä, ei toteutunut; se ei ollut sallittu. Ihminen tulee melkein aina tehneeksi virheen kuvitellessaan näkevänsä, vaikkei näe, ja erehtyy vielä pahemmin luullessaan, ettei ole nähnyt, vaikka todella on nähnyt. Käymme nyt selittämään tätä mietelmää lukijalle.

XLIV

NEITI OLIVA ALKAA IHMETELLÄ, MITÄ HÄNESTÄ TAHDOTAAN

Jos Beausire olisi luottanut vain silmiinsä, jotka olivat mainiot, eikä antanut silloin sokaistun järkensä puhua, olisi hän säästänyt itseltään monta harmia ja pettymystä. Sillä hän oli todellakin nähnyt Olivan istumassa vaunuissa erään herran vieressä, jota ei ollut ensi silmäyksellä tuntenut, mutta jonka olisi varmasti tuntenut jo toisella silmäyksellä. Oliva oli aamulla tapansa mukaan ollut kävelyllä Luxembourgin puistossa, mutta ei ollut palannut kotiin päivällisille kello kaksi, sillä hän oli joutunut sen merkillisen ystävän seuraan, jonka oli saanut naamiaispäivänä.

Puistossa näet sattui, että juuri kun Oliva oli aikeissa lähteä ja suoritti maksua istumapaikastaan hymyillen kahvilan omistajalle, jonka vieraana hän oli melkein joka päivä, tuli eräästä lehtokujasta esille Cagliostro, kiirehti hänen luokseen ja tarttui käsivarteen. Olivalta pääsi huudahdus.

"Minne te aiotte?" kysyi tulija.

"Tietysti kotiin Dauphine-kadulle."

"Silloin osutte juuri paraiksi, sillä teitä odotetaan", selitti tämä tuntematon herra.

"Odotetaan… minua… mitä se on? Ei minua kukaan odota."

"Varmasti; siellä on noin tusina vierasta."

"Tusina vierasta!" huudahti Oliva nauraen. "Miksei samalla koko pataljoona?"

"Jos sinne vain mahtuisi pataljoona, olisi kai lähetetty."

"Jopa te ihan hämmästytätte!"

"Ja hämmästyttäisin vielä enemmän, jos laskisin teidät Dauphine-kadulle."

"Miksi niin?"

"Siksi, että teidät, ystäväiseni, vangittaisiin."

"Vangittaisiin, minut?"

"Aivan niin; ne kaksitoista herraa, jotka teitä odottavat, ovat herra de Crosnen lähettämiä poliisimiehiä."

Oliva värähti; eräät ihmiset kammoavat aina eräitä asioita. Mutta hän rohkaistui, kun oli ehtinyt omaatuntoaan paremmin tarkastaa, ja sanoi:

"En minä ole mitään tehnyt. Miksi minut vangittaisiin?"

"Miksi joku nainen vangitaan? Jonkin juonen, joutavan seikan vuoksi."

"Ei minulla ole juonia."

"Mutta ehkä on ollut."

"Sitä en kiellä."

"No niin, epäilemättä on väärin, jos teidät vangitaan. Mutta kuitenkin sitä yritetään. Aiotteko sittenkin mennä kotiin?"

Oliva epäröi kalpeana ja hämmästyneenä.

"Te leikitte minun kanssani kuin kissa hiiriraukan kanssa", sanoi hän. "Jos jotakin tiedätte, niin sanokaa. Koskeeko se Beausirea?"

Ja tällöin hän loi Cagliostroon rukoilevan katseen.

"Kenties. Minussa on se epäilys, että hänen omatuntonsa ei ole niin puhdas kuin teidän."

"Poika parka!"

"Surkutelkaa häntä, mutta jos hänet on siepattu kiinni, älkää häntä matkiko jäämällä poliisin kynsiin."

"Mitä etua teillä voi olla siitä, että minua varjelette? Miksi te minusta välitätte? Kuulkaapa", lisäsi hän rohkeasti, "ei se ole luonnollista, että semmoinen herra kuin te…"

"Älkää jatkako, sanoisitte tyhmyyden. Aika on muuten täpärällä, sillä kun teitä ei tavata kotona ettekä näy palaavan, voivat vieraanne tulla hakemaan täältä."

"Täältä! Tietävätkö he minun olevan täällä?"

"Mitä ihmettä siinä olisi, kun, minäkin tiesin? Mutta kuulkaa jatkoa. Kun harrastan teidän asioitanne ja etuanne, niin älkää muusta välittäkö. Lähdetään kiireesti Enfer-kadulle; siellä odottavat vaununi. Mitä, vieläkö epäilette?"

"Vielä."

"No tehdään siis jotakin oikein varomatonta, mutta se saa teidät kerta kaikkiaan uskomaan. Ajetaan vaunuissani kotinne ohitse, ja kun saatte nähdä nuo poliisiherrat niin kaukaa, ettei teitä siepata, mutta niin likeltä, että huomaatte, mitä heillä on mielessä, niin osaatte panna arvoa hyvään tarkoitukseeni."

Näin puhuen hän oli saattanut Olivaa ristikkoportille, Enfer-kadun puolelle. Vaunut tulivat likelle, ja he lähtivät yhdessä ajamaan Dauphine-kadulle, missä Beausire heidät vilaukselta näki.

Jos tämä olisi silloin huutanut kovempaa tai seurannut ajoneuvoja, olisi Oliva kaikin mokomin häneen yhtynyt, pelastaakseen vainotun tai pelastuakseen vapaan Beausiren kanssa. Mutta Cagliostro näki miesparan ja käänsi Olivan huomion toisaalle viitaten väkijoukkoon, jota uteliaisuus jo keräsi vahtimiesten ympärille.

Heti kun Oliva näki kotinsa joutuneen poliisin valtaan, heittäytyi hän suojelijansa syliin niin epätoivoisena, että siitä olisi heltynyt kuka tahansa paitsi tämä rautainen mies, joka tyytyi vain puristamaan nuoren naisen kättä ja piilottamaan hänet laskemalla akkunaverhon.

"Pelastakaa minut! Pelastakaa!" hoki sillä välin naisparka.

"Sen lupaan", vastasi toinen.

"Mutta kun sanotte noiden poliisimiesten tietävän kaikki, saavat he minut sittenkin kiinni."

"Ei ollenkaan; sieltä, minne nyt joudutte, ei teitä kukaan keksi. Sillä jos tultiinkin teitä tavoittamaan kotoa, niin ei tulla minun kotiini."

"Huu!" purki Oliva kauhuaan. "Teidän kotiinne… sinnekö nyt mennään?"

"Te olette hupsu", vastasi hänen saattajansa. "Ette näy enää muistavan sopimustamme. Minä en ole teidän rakastajanne enkä tahdokaan olla."

"Tarjootteko siis vankilaa?"

"Jos teistä on poliisivankila parempi, niin saatte mennä."

"Vai niin", sanoi Oliva peloissaan. "Minä jään teidän valtaanne; tehkää minulle, mitä hyväksi näette."

Ja niin Cagliostro vei Olivan Neuve-Saint-Gilles-kadulle, siihen taloon, jossa näimme hänen vastaanottavan Filip de Taverneyn. Sijoitettuaan hänet toiseen kerrokseen, pieneen huoneustoon, kauas palvelijain näkyvistä ja kaikesta silmälläpidosta sanoi Cagliostro:

"Teille täytyy hankkia parempi olo kuin mitä täällä on."

"Parempi olo! Mistä se tulisi?" nyyhkytti Oliva. "Voiko viihtyä ilman vapautta, kun ei saa kaupungilla käydä? Täällä on niin kolkkoa. Ei edes puistoa. Minä ihan kuolen."

Ja hän silmäili akkunasta hätäisesti, epätoivoissaan.

"Oikeassa olette", vastasi hänen suojelijansa. "Mutta minä toimitan, ettei teiltä mitään puutu. Täällä teidän olisi ikävä asua, ja sitäpaitsi väkeni lopulta näkisi teidät ja alkaisi häiritä."

"Tai myisi minut poliisille", lisäsi Oliva.

"Sitä ei tarvitse pelätä, rakas lapsi; minun väkeni myy vain, mitä heiltä ostan. Mutta saadaksenne olla niin rauhassa kuin haluatte, hankin teille toisen asunnon."

Oliva hieman rauhoittui näistä lupauksista. Muuten alkoi tämä uusi koti jo miellyttää, sillä hän huomasi sen mukavaksi ja löysi hauskoja kirjoja. Hänen suojelijansa jätti hänet yksikseen sanoen:

"En tahdo teitä valloittaa nälällä, rakas lapsi. Jos haluatte minua tavata, niin soittakaa; minä tulen heti, jos olen kotona, taikka kohta palattuani, jos sattuisin olemaan poissa."

Sitten hän suuteli Olivan kättä ja poistui.

"Tuokaa minulle kaikin mokomin uutisia Beausiresta", huusi Oliva hänen jälkeensä.

"Kaikin mokomin", vastasi kreivi ja sulki oven jälkeensä. Laskeutuessaan sitten portaita alas Cagliostro mutisi mietteissään:

"Siitä tulee pyhyyden häväistys, jos hänet panen asumaan Saint-Clauden kadun taloon. Mutta kukaan ei saa häntä nähdä eikä siinä talossa näekään. Jos taas jonkun tarvitsee hänet nähdä, niin se henkilö näkee hänet juuri tuossa Saint-Clauden kadun talossa. Tehdään siis vielä tämäkin uhraus! Annetaan sammua viimeisenkin kipinän siitä liekistä, joka muinoin leimusi!"

Kreivi otti ylleen väljän päällystakin, haki pöytälaatikosta avainten joukosta, valitsi muutamia, joita silmäili liikutetuin mielin, ja lähti sitten yksinään jalkaisin liikkeelle, ylöspäin pitkin Saint-Louis-du-Marais-katua.