Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen

VUOSISADAN LAPSEN TUNNUSTUS

Kirj.

Alfred de Musset

Suom. V. A. Koskenniemi

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

ENSIMÄINEN OSA

I

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa elämäni tarinaa sillä en ole sitä vielä elänyt.

Olen sairastanut, vaikka olen vielä nuori, inhottavaa sielullista tautia, ja tahdon kertoa, mitä olen kolmen vuoden aikana kokenut. Jos yksin potisin tautiani, en puhuisi mitään, mutta kun tiedän, että monen monet sairastavat samaa tartuntaa, tahdon kirjoittaa heitä varten, vaikka en tiedä, panevatko he sanoihini huomiota. Mutta joskaan ei kukaan ottaisi niistä vaaria, on minulla kuitenkin niistä se hyöty, että tulen itse terveemmäksi, sillä kirjoittaessani jyrsin, kuin loukkuun joutunut repo, poikki vangitun jalkani.

II

Keisarikunnan sotien aikana, puolisoiden ja veljien ollessa Saksanmaalla, synnyttivät surevat äidit maailmaan tulisen, kalpean ja hermoheikkoisen sukupolven. Tuhannet lapset, joiden elämän kipinä oli syttynyt kahden taistelun välissä, jotka saivat kasvatuksensa kouluissa, rumpujen päristyksessä, katselivat synkästi toinen toisiaan koetellessaan heikkojen käsivarsiensa lihaksia. Aika ajoin ilmestyivät kotiin heidän verellä pirskoitetut isänsä, nostivat heidät kullalla silailtuja rintojaan vasten, laskivat taas maahan ja nousivat hevostensa selkään.

Yksi ainoa mies eli siihen aikaan Europassa; kaikki muut koettivat vain täyttää keuhkonsa ilmalla, jota hän oli hengittänyt. Joka vuosi lahjoitti Ranska tälle miehelle kolmesataa tuhatta nuorukaista. Se oli Caesarin vero, ja jollei hänellä ollut tätä laumaa takanaan, ei hän voinut seurata onnensa tähteä. Se oli saattojoukko, jonka hän tarvitsi kulkeakseen maailman läpi ja löytääkseen hautansa pienestä laaksosta yksinäisellä saarella, itkupajun alta.

Milloinkaan ei oltu vietetty niin monta unetonta yötä kuin tämän miehen aikana; milloinkaan ei oltu nähty niin monta surevaa äitiä nojautumassa kaupunkien valleja vasten; milloinkaan ei ollut niin hiljaista niiden ympärillä, jotka puhuivat kuolemasta. Mutta koskaan ei ollut myöskään niin paljon iloa, niin paljon elämää, niin paljon sotalaulua ihmisten sydämissä. Milloinkaan ei ole loistanut kirkkaampia aurinkoja kuin ne, jotka kuivasivat kaiken vuotaneen veren. Kansa uskoi, että Jumala antoi niiden nousta tätä miestä varten ja kutsui niitä Austerlitzin auringoiksi. Itse hän ne loi alati jyrisevillä kanuunoillaan, joiden savupilvet jo taistelun jälkipäivänä hajosivat taivaan tuuliin.

Sen ajan lapset hengittivät ilmaa, missä välkkyi niin paljon kunniaa ja kimalteli niin paljon aseita. He tiesivät olevansa määrättyjä jumalan uhriksi, mutta he uskoivat että Murat oli haavoittumaton; ja keisarin oli nähty ratsastavan sillan yli sellaisessa kuulasateessa, että epäiltiin, kuuluiko hän kuolevien sukuun. Ja joskin täytyi kuolla, vähät siitä! Itse kuolema oli silloin niin kaunis, niin suuri, niin loistava savuavassa purppurassaan! Se muistutti toivoa, se leikkasi niin vihreää laihoa, että se oli ikäänkuin itsekin tullut nuoreksi. Vanhuuteen ei enää uskottu. Kaikki kehdot Ranskassa olivat kilpiä, kaikki ruumisarkut samoin; ei ollut enää vanhuksia — oli vain ruumiita ja puolijumalia.

Mutta eräänä päivänä, kun kuolematon keisari seisoi kukkulalla katsellen, kuinka seitsemän kansakunnan miehet pistivät toisiaan kuoliaaksi, vielä epätietoisena siitä, tulisiko hän koko maailman herraksi vaiko vain puolen, lensi enkeli Azraël ohi, kosketti häntä siivellään ja syöksi hänet kuiluun. Hänen kaatumisensa ryskeestä heräsivät vallat ja nousivat tautivuoteiltaan. Ja työntäen esiin käyrät kyntensä, jakoivat nämä kuninkaalliset hämähäkit Europan ja tekivät itselleen narrinpukuja Caesarin purppurasta.

Matkamies, niin kauan kuin hän on vielä tiellä samoaa päivää ja yötä, sateessa ja auringossa, välittämättä öiden valvonnasta ja vaaroista, mutta jouduttuaan perheensä keskuuteen kotilieden ääreen, tuntee hän kuolettavaa väsymystä ja voi tuskin omin neuvoin laahautua vuoteeseensa — samoin tunsi nyt äkkiä Ranska, Caesarin leski, haavansa. Se vajosi niin syvään uneen, että sen vanhat kuninkaat luulivat sen kuolleeksi ja verhosivat sen käärinliinoihin. Vanha armeija palasi kotia harmaantunein päin ja väsymyksestä horjuen, ja autioiden linnojen tulisijat alkoivat loistaa surullisella valolla.

Kaukaisilta matkoiltaan ja hurjista sotaleikeistä palanneet keisarikunnan miehet syleilivät nyt riutuneita vaimojaan ja puhuivat ensi rakkaudestaan. He katselivat kuvaansa kotilähteissä, ja kun he näkivät kuinka vanhoiksi ja rammoiksi he olivat tulleet, kutsuivat he poikiaan sulkemaan heidän silmänsä. He kysyivät, missä heidän poikansa olivat, ja kun lapset tulivat kouluistaan eivätkä nähneet miekkoja eivätkä haarniskoja, jalka- tai ratsuväkeä, kysyivät he puolestaan, missä heidän isänsä olivat. Mutta heille vastattiin, että sota oli lopussa, että Caesar oli kuollut, ja että Wellingtonin ja Blücherin kuvat riippuivat konsulivirastojen ja lähetystöjen seinillä ja että niiden alareunassa luettiin sanat: Salvatoribus mundi.

Miettivänä istuutui nuori polvi raunioille. Kaikki nämä lapset olivat pisaroita siitä hehkuvasta verestä, jonka maa oli imenyt itseensä. He olivat syntyneet sodan povella, sotaa varten. Viisitoista vuotta olivat he nähneet unta Moskovan lumesta ja pyramiidien auringosta. He eivät olleet koskaan olleet kotikaupunkinsa ulkopuolella, mutta heille oli kerrottu, että jokaisesta portista kulki tie johonkin Europan pääkaupungeista. Heillä oli koko maailma päässään. He katselivat ympärilleen maata, taivasta, katuja, teitä — kaikki oli autiota. Vain kirkkojen kellot soivat kaukaisuudessa.

Kalpeita, mustapukuisia kummittelijoita vaelteli pitkin maata. Toiset heistä koputtivat oville, ja jos heille avattiin, ottivat he taskustaan pitkiä kuluneita pergamenttikääröjä, joilla he peloittelivat talon asukkaita. Joka suunnalta tulvasi ihmisiä, jotka vielä vapisivat samaa pelkoa, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli ajanut heidät heidän asuinsijoiltaan. Kaikilla oli vaatimuksia, kaikki väittelivät ja huusivat — ja täytyi ihmetellä, että yksi ruumis saattoi houkutella paikalle niin monta korppia.

Ranskan kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli pitkin seiniä, sinne ja tänne, keksiäkseen kultaisia mehiläisiään. Jotkut tulivat hänen luokseen ja ojensivat hattunsa häntä kohti, ja heille antoi hän rahaa; toiset näyttivät hänelle ristiinnaulitun kuvaa, ja hän suuteli sitä; toiset huusivat hänen korvaansa suuria nimiä, ja heitä pyysi hän astumaan valtaistuinsaliin, missä kaiku toisti heidän suuret nimensä. Muutamat näyttivät hänelle vanhoja viittojaan, joista he olivat ottaneet pois kuninkaalliset mehiläiset, ja heille antoi hän uudet puvut.

Lapset näkivät kaiken tämän ja uskoivat lujasti, että Caesarin varjo vielä jonakin päivänä astuisi maihin Cannes'essa ja pyyhkäisisi mateliat tieltään; mutta hiljaisuutta kesti yhä, ja vain kalpean liljalipun nähtiin liehuvan taivasta vasten. Kun lapset puhuivat maineesta, sanottiin heille: "Ruvetkaa papeiksi." Jos he mainitsivat kunnian, vastattiin: "Ruvetkaa papeiksi." Jos oli kysymys toivosta, rakkaudesta, voimasta, elämästä, aina sanottiin samalla tavalla: "Ruvetkaa papeiksi."

Silloin astui puhujalavalle mies, pitäen kädessään kuninkaan ja kansan välikirjaa. Hän alkoi, myöntäen että maine oli kaunis asia, sotilaskunnia niinikään, mutta huomautti että oli olemassa jotain vielä kauniimpaa, ja sen nimi oli vapaus.

Lapset nostivat päätään ja muistelivat isoisiään, jotka olivat sanoneet samaa. He muistivat, että he jossain pimeässä loukossa synnyinkodissaan olivat tavanneet omituisia pitkähiuksisia marmorisia kuvapatsaita latinalaisine kirjoituksineen. He olivat näkevinään vanhusten istuvan iltalampun ääressä, kertoen, päitään pudistellen, verilöylyistä, jotka olivat vielä pelottavammat kuin keisarin aikaiset. Vapaus-sanassa oli jotain joka pani heidän sydämensä lyömään, jokin etäinen ja pelottava muisto ja vielä kaukaisempi rakas toive.

He vapisivat, kun kuulivat tuon sanan; mutta kotimatkallaan näkivät he kolme ruumisarkkua, joita vietiin Clamart'iin: kolme nuorta miestä oli liian äänekkäästi lausunut sanan vapaus.

Omituinen hymy nousi heidän huulilleen, kun he näkivät tuon surullisen näyn. Mutta toisia miehiä kapusi puhujalavalle julkisesti pohtimaan mitä kunnianhimo maksoi ja osottamaan, että sotamaine oli liian kallis. He esittivät sodan kauhuja ja kutsuivat sille vihittyjä uhreja teuraseläimiksi. He puhuivat niin paljon ja niin kauan, että kaikki inhimilliset unelmat pudottivat, kuin syksyn puut, lehtensä, ja kaikki, jotka heitä kuuntelivat, pyyhkivät kädellä otsaansa kuin kuumesairaat, jotka heräävät tajuntaan.

Jotkut sanoivat: "Perussyy keisarin kukistumiseen oli, ettei kansa häntä enää tahtonut." Toiset väittivät: "Kansa tahtoi kuningaskuntaa", toiset: "Eipä, vaan vapautta", toiset: "Eipä, vaan järkeä", kolmannet: "Uskontoa!", neljännet: "Eduskuntaa englantilaiseen tapaan" j.n.e. Viimeinen puhuja väitti: "Ei mitään tuosta kaikesta, kansa kaipasi lepoa."

Nuori polvi näki elämän kolmessa hahmossa. Heidän takanaan oli iäksi hävinnyt muinaisuus, joka vielä liikkui omilla raunioillaan ja joka vartioi yksinvallan aikojen kivettyneitä muistoja. Heidän edessään oli ääretön rusottava taivaanranta tulevaisuuden ensi sateineen. Ja näiden kahden maailman välissä jotain mikä muistutti valtamerta, joka erottaa vanhan manteren nuoresta Amerikasta, jotain epämääräistä ja liikkuvaa, kuin aaltoava ulappa, täynnä haaksirikkoisia. Aaltojen yli liukui joskus kaukainen valkea purje tai höyryalus, joka jätti jälkeensä raskaan savun. Nuori polvi näki, sanalla sanoen, meidän vuosisatamme, joka erottaa menneen ja tulevan, joka itse ei ole kumpaakaan, mutta muistuttaa molempia, vuosisadan, jossa joka hetki olemme epätietoisia siitä, astummeko tulevaisuuden laiholle vaiko entisyyden raunioille.

Tässä sekasorrossa täytyi nuorten löytää oma tiensä. Tällaiset olivat ne näköalat, jotka aukenivat voimakkaan ja rohkean nuorison, keisarikunnan poikien ja vallankumouksen pojanpoikien eteen.

Menneisyydestä eivät he tahtoneet mitään tietää, uskonsa siihen olivat he menettäneet. Tulevaisuutta he rakastivat, mutta niinkuin Pygmalion Galateaa. Se oli heille kuin marmorirakastettu, ja he odottivat että se heräisi elämään ja että veri alkaisi virrata sen suonissa.

Niin jäi heille vain nykyhetki, vuosisadan henki, hämärän enkeli, joka ei ole yö eikä päivä. He näkivät sen istuvan kalkkisäkillä, joka oli täynnä kuolleiden luita, kääriytyneenä itsekkäisyyden mantteliin ja väristen hirvittävää kylmyyttä. Kuoleman kauhu hiipi heidän mieliinsä, kun he näkivät tuon hirviön, joka oli puoleksi muumio, puoleksi kummitus. He lähestyivät sitä niinkuin Strassburgissa matkamies astuu vanhan kreivi Sarvenden'in kuolleen tyttösen luo, joka makaa morsiuspuvussa arkussaan. Luuranko, joka panee katsojan kauhusta värisemään, on lapsen, kapeissa lyijynkarvaisissa sormissa on vihkisormus, ja pää muuttuu tuhaksi oranssikukkien keskellä.

Kun rajuilma lähestyy, käy metsän läpi ensin hirvittävä tuulenpuuska, joka panee kaikki puut vapisemaan, sitten seuraa syvä hiljaisuus — samoin pani Napoleon kaikki värisemään kulkiessaan tietään maailmassa. Kuninkaat tunsivat kruununsa vapisevan, ja kun he tarttuivat kädellään päähän, tapasivat heidän sormensa vain hiuksia, jotka olivat nousseet pystyyn pelosta. Paavi oli matkustanut kolme sataa peninkulmaa siunatakseen hänet Jumalan nimeen ja laskeakseen diadeemin hänen päähänsä; mutta Napoleon oli ottanut sen hänen kädestään. Niin oli kaikki värissyt vanhan Europan aarniometsässä. Sen jälkeen tuli hiljaisuus.

Väitetään, että, jos matkamiehellä, joka tapaa raivon koiran, on malttia kulkea hitaasti eteenpäin kääntymättä taakseen, koira tyytyy seuraamaan perässä kappaleen matkaa ja näyttämään hampaitaan, mutta jos kulkija päästää pelon huudon tai kiiruhtaa askeleitaan, karkaa koira kulkijan kimppuun. Ja ensi pureman jälkeen ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä pakoon.

Europan historiassa on usein havaittu, että ruhtinas on näyttänyt pelon ensi oireita ja että hänen kansansa on repinyt hänet kappaleiksi. Mutta jos joskus onkin niin käynyt, niin ei aina. Kuninkaita on kadonnut, mutta kuningasvalta elää. Napoleonin lähestyessä näytti kuningasvalta noita pelon oireita, jotka vievät perikatoon, eikä ainoastaan kuningasvalta, vaan uskonto, aateli, kaikki jumalallinen ja inhimillinen mahti.

Kun Napoleon oli kukistunut, kohottivat jumalalliset ja inhimilliset auktoriteetit taas päätään, mutta kukaan ei niihin uskonut. Epäusko niiden mahtiin oli ensimäinen koiranpurema.

Napoleon oli viimeinen liekki yksinvallan alttarilla. Hän järkytti ja teki naurettavaksi kuningasvallan samoinkuin Voltaire jumalansanan. Ja hänen kukistuttuaan, kuului hirvittävä jyske; St. Helenalla putosi kivinen paasi vanhan maailman yli. Samalla hetkellä syttyi taivaalle järjen jäinen tähti. Sen säteet muistuttivat kuun säteitä, sekin jakoi valoa ilman lämpöä ja verhosi maailman sinisiin käärinliinoihin.

Näihin saakka oli kyllä nähty ihmisiä, jotka vihasivat aatelia, jotka panettelivat pappeja ja jotka juonittelivat kuninkaita vastaan. Kansa oli ennenkin kapinoinut ennakkoluuloja ja säätyetuoikeuksia vastaan, mutta kokonaan uutta oli nähdä kansan hymyilevän kaikelle. Aatelismiehen, papin tai ruhtinaan ohikulkiessa puistivat talonpojat, jotka olivat olleet sodassa, päätään, ja sanoivat: "Tuon olemme ennen nähneet toisessa paikassa; hän mahtaili silloin vähemmän." Kun heille puhuttiin valtaistuimesta ja alttarista, sanoivat he: "Ne ovat tehdyt neljästä laudasta, jotka me olemme ensin naulanneet kokoon ja sitten repineet hajalle." Kun heille sanottiin: "Kansa, sinä olet palannut oikealle tielle, sinä olet kutsunut takaisin kuninkaat ja papit", vastasivat he: "Me emme ole sitä tehneet, vaan muutamat tyhjäntoimittajat." Ja kun heille sanottiin: "Unohda menneisyytesi, tee työtä ja tottele", nousivat he istuimiltaan, ja saattoi kuulla aseen kilinää: vanha ruostunut miekka oli liikahtanut huoneen nurkassa. Silloin sanottiin: "Pysy ainakin alallasi; ja jollei kukaan tahdo tehdä sinulle pahaa, älä sinäkään pyri ketään vahingoittamaan." Ja siihen kansa tyytyi.

Mutta nuorisoa ei sillä rauhoitettu. Ihmisessä asuu kaksi salattua voimaa, jotka aina käyvät sotaa keskenään. Toinen niistä on tarkkanäköinen ja kylmäverinen. Se riippuu kiinni todellisuudessa, se laskee, punnitsee ja arvioi menneisyyttä. Toinen janoaa tulevaisuutta ja kurkottuu kaikkea tuntematonta kohti. Kun intohimo valtaa ihmisen, seuraa järki itkien hänen perässään ja varottaa onnettomuudesta, mutta niin pian kuin ihminen pysähtyy, niin pian kuin hän sanoo itselleen: "Se on totta, minä olen hullu, mihin olenkaan menossa", huutaa intohimo vastaan: "Pitääkö minun sitten kuolla?"

Selittämätön tyytymättömyys alkoi kiehua kaikissa nuorissa sydämissä. Tuomittuina ruhtinasten valtioviisauden kautta toimettomuuteen ja ikävään, täytyi nuorten nähdä kuinka ne hyökyvät aallot, joita vastaan he olivat koettaneet käsivarsiaan, vetäytyivät takaisin. Kaikki nämä taisteluun voidellut gladiaattorit tunsivat sydämensä pohjassa kalvavan epätoivon. Varakkaimmat heittäytyivät suinpäin hurjisteluihin, vähemmän varakkaat ottivat vastaan yhteiskunnallisia toimia. Köyhät antautuivat turhaan suurisanaiseen intoiluun ja määrättömään politikoitsemiseen. Inhimillinen heikkous etsii seuraa ja ihminen on luonnostaan lauma-eläin. Pantiin toimeen käsirytäköitä lakiasäätävän kamarin ovenvartijain kanssa, juostiin teatteriin katsomaan näytelmää, jossa Talma esiintyi Caesarin naamiossa, tai tungeskeltiin jonkun vapaamielisen kansanedustajan hautajaisissa. Mutta tultuaan kotia tunsivat kaikki, puolueista riippumatta, elämänsä tyhjyyden ja käsiensä voimattomuuden.

Yhtä kalpeaa ja köyhää kuin julkinen elämä, oli myöskin elämä perheissä. Tekopyhyys hallitsi kaikkia tapoja, ja englantilaiset vaikutukset hävittivät tieltään kaiken iloisuuden. Ehkäpä kaitselmus sillä tavoin mursi auki uusia teitä, ehkäpä edistyksen henki kylvi naisten sydämiin sillä tavoin sitä inhimillisen riippumattomuuden tarvetta, joka kerran oli tuleva heidän vaatimuksekseen. Tapahtui jotain ennen kuulumatonta kaikissa Parisin salongeissa: miehet asettuivat toiselle puolen, naiset toiselle. Edelliset, puettuina valkoisiin kuin morsiamet, ja jälkimäiset, mustissa kuin vanhempiaan surevat, mittelivät toisiaan katseillaan.

Varmaa on, että meidän aikamme miesten musta puku on synkkä vertauskuva. Siinä on ritari luopunut haarniskastaan ja kavaljeeri koreista päärmeistään. Kylmä järki on hävittänyt kaikki haaveet, mutta käyttää itse surupukua, jotta lausuisimme sille muutamia osanoton sanoja.

Ylioppilas- ja taiteilija-elämän vapaat, kauniit, rohkeat tavat potivat nekin tätä yleistä ajansuunnan muutosta. Miehet erosivat naisista, kuiskattuaan heidän korvaansa kuolemaan saakka haavoittavia ylenkatseen sanoja. He heittäytyivät viimein nautintoon ja hurjisteluihin. Rakkautta samoinkuin kunniantuntoa ja uskontoa alettiin pitää vanhentuneena käsitteenä. Käytiin huonoissa paikoissa. Keskiluokan tyttö, uneksiva romanttinen olento helline rakkauksineen sai hyljättynä istua kauppamiehen pöydän takana. Hän oli köyhä eikä kukaan hänestä enää välittänyt. Hän möi itsensä saadakseen kauniin puvun tai kauniin hatun. Surullisia aikoja! Nuori mies, joka entisaikaan olisi häntä rakastanut ja josta hänkin puolestaan olisi pitänyt, joka muinoin vei tyttönsä Verrières'in ja Romainville'n metsiin, tansseihin ja illalliselle luonnon helmaan, hän, joka pitkinä talvipuhteina tuli tyttönsä luo myymälän peräkamariin ja puheli hänen kanssaan iltalampun ääressä, hän joka jakoi tytön kanssa hiellä ja vaivalla hankitun leipänsä ja puhtaan ja köyhän rakkautensa, hän oli kadonnut maailmasta. Meidän aikamme nuori mies tapasi tyttönsä jonakin iltana hurjistelujen jälkeen kurjasta pesästä, missä hän värjötti kalpeana, nälkä huulilla ja häpeä sydämessä.

Niihin aikoihin keräili kaksi Napoleonin jälkeen suurinta neroa kokoon ne tuskan ja surun ainekset, jotka olivat hajallaan maailmankaikkeudessa. Goethe, uuden kirjallisuuden patriarkka, oli kuvannut Wertherissä onnettoman, kuolemaan vievän intohimon ja luonut Faustissa synkimmän hahmon, mikä milloinkaan on edustanut syntiä ja onnettomuutta. Hänen kirjansa alkoivat niihin aikoihin tulla Saksasta Ranskaan. Itse istuen työhuoneessaan taulujen ja kuvanveistosten ympäröimänä, rikkaana, onnellisena ja tyynenä, näki hän, isällisesti hymyillen, kuinka hänen synkät teoksensa tulivat rajan yli meidän luoksemme. Byron vastasi hänelle tuskan huudolla, joka pani Kreikanmaan vapisemaan, ja ripusti Manfredinsa syvänteen yli — ikäänkuin tyhjyys olisi ollut arvoituksen ratkaisu.

Suokaa minulle anteeksi, te suuret runoilijat, jotka nyt olette tuhkaa ja jotka lepäätte maan povessa, suokaa minulle anteeksi! Te olette puolijumalia ja minä vain kärsivä lapsi. Mutta kun kirjoitan näitä rivejä, en voi olla teitä kiroamatta. Miksi ette laulaneet kukkien tuoksua, luonnon ääniä, toivoa ja rakkautta, viiniä ja aurinkoa, taivaan sineä ja kauneutta? Tekin olette tunteneet elämän, tekin olette kärsineet, teidänkin jalkojenne edessä on maailma luhistunut ja tekin olette epätoivosta itkeneet sen raunioilla. Teidänkin rakastajattarenne ovat teidät pettäneet, teidän ystävänne teitä panetelleet, teidän maanmiehenne käsittäneet teidät väärin. Kuolema ja kärsimys olivat teidän sydämissänne ja teidän silmissänne. Te olitte tuskan jättiläisiä. Mutta sano minulle, jalo Goethe, etkö kuullut enää yhtään lohdun ääntä Saksanmaan vanhojen metsien pyhässä huminassa? Sano minulle sinä, jonka runous oli tieteen sisar, eivätkö nämä molemmat yhdessä voineet ikuisessa luonnossa löytää yrttiä, joka olisi tehnyt niiden suosikin sydämen terveeksi? Sinä, joka olit panteisti, sinä kreikkalaisen antiikin runoilija ja loukkaamattomien muotojen rakastaja, etkö voinut sekoittaa hiukan hunajaa niihin kauniisiin maljakoihin, joita teit, sinä, jonka tarvitsi vain hymyillä niin mehiläiset lensivät huulillesi? Ja sinä, sinä Byron, eikö sinulla ollut Ravennassa sitruunapuittesi ja sinisen venetsialaisen taivaasi alla, rakkaan Adrianmeresi rannoilla rakastettusi? Jumalani, minä en ole kuin heikko lapsi, mutta vaikka olen kärsinyt ehkä suurempia tuskia kuin sinä, niin en kuitenkaan ole menettänyt toivoani, minä voin kiittää Jumalaa elämästä!

Kun englantilaiset ja saksalaiset aatteet tulivat meidän keskuuteemme, otettiin ne alussa vastaan hiljaisella tyytymättömyydellä, jota pian seurasi peloittava mullistus. Muodostaa yleisiä aatteita on samaa kuin tehdä salpieterista ruutia, ja suuren Goethen homeeriset aivot olivat kuin puristin valuttaneet kielletystä hedelmästä kaiken mehun. Ne jotka eivät lukeneet, luulivat voivansa pysyä syrjässä kaikesta. Poloiset! Tärähdys viskasi heidät kuin hiekkajyväset kaikkiin taivaan tuuliin.

Se oli kaiken taivaisen ja maisen kieltämisen ja epätoivon aikaa. Jos joku olisi koettanut ihmisyyden valtimoa, olisi hän tuskin huomannut sen lyövän. Kun sotilaalta muinoin kysyttiin, mihin hän uskoi, vastasi hän: "Itseeni"; Ranskan nuoriso vastasi samaan kysymykseen: "En mihinkään."

Muodostui kaksi leiriä. Herkät, kärsivät sielut, kaikki, jotka janosivat jotakin ikuisempaa, painoivat päänsä alas ja itkivät. He verhoutuivat sairaihin uniin eivätkä he nähneet edessään muuta kuin pettymyksen rannattoman meren. Toiselta puolen heittäytyivät kaikki, jotka olivat lihaa ja verta, aistillisiin nautinnoihin eikä heillä ollut muuta huolta kuin laskea rahojaan. Sielu vaikeroi ja ruumis nauroi.

Sielu valitti:

"Ah, usko on mennyt! Taivaan pilvet putoilevat alas rankkasateena. Meillä ei ole mitään odotettavaa, mitään toivottavaa, meillä ei ole edes kohta ristiin lyötyä puupalaa, jonka edessä voisimme rukoilla. Tulevaisuuden tähti ei jaksa kohota taivaanrannan yläpuolelle, se on pilvissä ja, kuin talviaurinko, veripunaisen kehän, vallankumouksen värin, ympäröimä. Ei ole enää rakkautta eikä kunniaa. Synkkä yö peittää maan. Ja me olemme jo kuolleet, kun päivä kerran valkenee."

Ruumis julisti:

"Ihmisen tehtävä maan päällä on käyttää aistimiaan. Hänellä on hallussaan enemmän tai vähemmän keltaisia ja valkeita kolikoita ja niiden mukaan lasketaan hänen arvonsa. Syödä, juoda, nukkua — se on elää. Ihmisten välinen ystävyys on siinä, että toinen lainaa toiselle rahaa, mutta harvinaista on että toinen suuresti toistansa rakastaisi. Sukulaiset ovat olemassa sitä varten, että heidät saa kerran periä. Rakkaus on ruumiinharjoitusta. Ainoa henkinen nautinto on tyydytetty turhamaisuus."

Kuin aasialainen rutto, joka nousee Ganges-virran höyryistä, levisi tämä hirvittävä toivottomuus nopeasti yli maan. Jo oli Chateaubriand, runouden ruhtinas, pukenut pelottavan epäjumalansa pyhiinvaeltajan kaapuun ja asettanut hänet marmorialttarille, tuoksuvien suitsutusten keskelle. Jo veivät vuosisadan lapset kangistunein käsin huulilleen maljakon myrkyllisen juoman. Kaikki oli lopussa ja shakaalit astuivat esiin luolistaan. Sairas mädännyt kirjallisuus, joka oli vain muoto, kauhistuttava muoto, alkoi höystää näitä luonnon kitukasveja löyhkäävällä verellään.

Kuka uskaltaa edes kertoa kaikkea mitä tapahtui koulun seinien sisäpuolella? Opettajat epäilivät kaikkea, oppilaat kielsivät kaiken. Runoilijat lauloivat epätoivoa. Nuorukaiset lähtivät kouluista kukoistavin poskin ja puhtain otsin, mutta kirous huulilla. Ranskalainen henki, joka luonnosta on iloinen ja avomielinen, koetti vielä pitää puoliaan. Aivot omistivat helppoudella englantilaisia ja saksalaisia aatteita, mutta sydämet olivat liian hentoja taistelemaan ja kärsimään — ja ne riutuivat kuin taitetut kukat. Kuolemanajatus tunkeutui niiden olemuksen sisimpään sopukkaan. Synnin iloa ei tunnettu, ainoastaan hyveen kieltämistä. Tuskan sijaan tuli tunteettomuus. Viisitoistavuotiaat, jotka olivat sijoittautuneet kukkivan pensaan alle, puhuivat tavalla, joka olisi pannut Versaillesin kankeat pensastot kauhusta vapisemaan. Pyhää ehtoollisleipää, joka on taivaallisen rakkauden ikuinen vertauskuva, käytettiin kirjeiden sulkemiseen. Lapset sylkivät pyhää sakramenttia.

Onnellisia ne, joiden ei tarvinnut kokea noita aikoja! Onnellisia ne, jotka kuilun partaalla käänsivät katseensa taivasta kohti. Heitä oli olemassa ja he säälivät meitä.

On valitettavasti totta, että voimainkulutus, joka sisältyy kiroukseen, helpottaa liian täyttä sydäntä. Kun jumalankieltäjä ottaa kellon taskustaan ja pyytää Jumalaa tekemään neljännestunnin kuluessa lopun hänen elämästään, on varmaa että hän hankkii itselleen neljännestunniksi julman nautinnon. Se on epätoivon huippu, kaikkien taivaallisten valtojen manaamista. Onneton kiemurtelee sen jalan alla, joka hänet murskaa. Hän päästää tuskan huudon — mutta kuka tietää eikö se Kaikkivaltiaan edessä muutu rukoukseksi.

Siten käyttivät nuoret ihmiset toimettomat voimansa ylenmääräiseen epätoivoon. Ihmisille, joilla ei ole mitään elämäntehtävää, on helpottavaa saada pilkata kunniallisuutta, uskontoa, rakkautta ja kaikkea mitä heidän eteensä tulee. Heihin itseensä sattui heidän ivansa pahimmin. On mieluista kuvitella olevansa onneton, vaikka on itse asiassa vain tyhjä ja ikävystynyt. Kuolemanajatuksen ensimäinen käytännöllinen seuraus oli elostelu, joka puristaa verestä kaiken voiman.

Rikkaat ajattelivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin kulta, kaikki muu on unta. Nauttikaamme ja kuolkaamme." Ne, jotka omistivat vähemmän, sanoivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin unohdus, kaikki muu on unta. Unohtakaamme ja kuolkaamme." Ja köyhät sanoivat: "Ei ole muuta todellisuutta kuin onnettomuus, kaikki muu on haavetta. Kirotkaamme ja kuolkaamme."

Onko kuvaukseni liioiteltu, liian synkkä? Olenko ihmisvihaaja?
Suotakoon minun tehdä muutamia huomautuksia.

Kun lukee kertomusta Rooman keisarikunnan häviöstä, ei voi olla panematta merkille, kuinka paljon pahaa saivat valtaan päästyään aikaan kristityt, jotka olivat olleet niin ihailtavia korvessa.

"Kun ajattelen", sanoo Montesquieu, "sitä syvää tietämättömyyttä, jossa kreikkalaiset papit pitivät kansaa, en voi olla vertaamatta heitä Herodotoksen mainitsemiin skyyttalaisiin, jotka kaivoivat silmät orjiensa päästä estääkseen näitä ajattelemasta tai tekemästä muuta kuin heille määrättyä maidon vispilöimistä. Kaikkiin valtion asioihin, päättämään rauhasta, sodasta, aselevosta, kaupasta, avioliitosta tarvittiin pappeja. On mahdotonta kuvitella kaikkea sitä pahaa, mikä tästä johtui."

Montesquieu olisi voinut lisätä: Kristinusko tuhosi yksinvaltiaat mutta pelasti kansan. Se avasi Konstantinopolin portit barbaareille samalla kun se aukaisi matalain majain ovet Kristuksen lohduttaville enkeleille. Se kukisti tämän maailman suuria. Mitä mieltäkiinnittävää olikaan häviävän keisarikunnan viime hengenvedoissa, siinä salaperäisessä sähkövirrassa, joka pani vielä Heliogabaluksen ja Caracallan haudalla hirmuvallan luurangon värisemään. Rooman muumio oli kauniisti ympäröity Neron tuoksuilla ja Tiberiuksen käärinliinoilla! Herrain valtioviisaiden tehtävä oli mennä köyhäin luo ja pyytää heitä pysymään rauhassa. Heidän täytyi antaa matojen ja myyräin hävittää häpeän muistomerkit ja nostaa muumiosta esiin neitsyt, kaunis kuin Vapahtajan äiti, toivo, ahdistettujen ystävä.

Tämän teki kristinusko, mutta mitä ovat ne tehneet, jotka siitä lähtien ovat sitä väärentäneet? He ovat nähneet, että köyhä antaa rikkaan sortaa itseään, heikko voimakkaan, ja he sanovat: "Rikas ja voimakas sortavat minua maan päällä; mutta, maltas, kun he tahtovat tulla paratiisiin, silloin olen asettuva taivaan ovelle ja syyttävä heitä Jumalan istuimen edessä." Ja siihen he tyytyivät.

Kristuksen vastustajat ovat sanoneet köyhälle: "Sinä odottelet tuomion päivää, mutta ei ole olemassa mitään oikeutta. Sinä odottelet ikuisuutta, mutta ei ole elämää kuoleman jälkeen. Sinä keräät omat ja lähimmäistesi kyynelet, lastesi huudot ja vaimosi valitukset kantaaksesi ne kuolinhetkelläsi Jumalan jalkoihin, mutta ei ole olemassa Jumalaa."

Silloin kuivasi köyhä mies kyynelensä, käski vaimonsa vaieta ja lastensa seurata häntä. Ja hän nousi maasta kuin vihastunut härkä. Hän huusi rikkaalle: "Sinä sorrat minua ja olet ihminen niinkuin minäkin." Ja papille: "Sinä, joka olet minua lohduttanut, olet valehdellut." Juuri tätä tahtoivat Kristuksen vastustajat. Ehkä luulivat he tekevänsä köyhät onnellisemmiksi nostaessaan heidät taisteluun vapaudestaan.

Mutta kun köyhä on huomannut, että papit häntä pettävät, että rikkaat ryöstävät häntä, että kaikilla on samat oikeudet tämän maailman hyvyyteen, silloin uskoo hän vain kahteen käsivarteensa ja sanoo: "Alas rikkaat! Minäkin tahdon nauttia, koska nautinto on ainoa tässä maailmassa. Minäkin tahdon omistaa maan, koska taivas on tyhjä. Minulle kaikki mikä muillekin, sillä me olemme kaikki yhdenvertaisia!"

Mitä sanotte tästä, te viisaat päät, te jotka olette vienyt hänet tälle tielle? Mitä te sanotte hänelle, jos hänet lyödään maahan?

Epäilemättä olette te ihmisystäviä, te luotatte tulevaisuuteen ja kerran on koittava aika, jolloin teitä siunataan. Mutta ei vielä, me emme totisesti voi teitä siunata. Kun sortaja ennen sanoi: "Maa on minun", vastasi sorrettu: "Taivas on minun." Mitä hän voi nyt vastata?

Vuosisatamme sairauteen on kaksi syytä: sukupolvi, joka on elänyt vuodet 1793 ja 1814, kantaa sydämessään kahta haavaa. Kaikki vanha mikä on kerran ollut, on mennyt eikä uutta ole vielä olemassa. Siinä on onnettomuutemme syy.

Kuvitelkaa miestä, jonka koti on raunioina. Hän on itse repinyt sen alas rakentaakseen uuden. Savi on kentällä hänen edessään ja hän odottaa vain kiviä uuteen rakennukseensa. Samalla hetkellä kun hän on, hihat käärittyinä, valmis sekoittamaan muurisavea, ilmoitetaan hänelle, että kiviä ei ole saatavissa ja neuvotaan häntä tyytymään siihen mikä hänellä on. Mitä on hänen tekeminen, jollei hän tahdo rakentaa raunioille? Kivilouhimo on syvä, mutta hänen aseensa ovat liian heikkoja murtaakseen siitä kiviä. "Ole kärsivällinen, sanotaan hänelle, niin saat vähitellen kivesi. Luota tulevaisuuteen, tee työtä." Kaikenlaista keksitään hänen lohdutuksekseen. Mutta sillä aikaa seisoo mies taivasalla, hänellä ei ole enää vanhaa asuntoaan eikä uusi ole vielä valmis; hän ei tiedä kuinka suojella itseään sateelta, missä valmistaa ateriaansa, missä tehdä työtänsä, missä levätä, missä elää ja kuolla. Ja hänellä on vastasyntyneitä lapsia.

Erehtyisin suuresti, jollemme kaikki muistuttaisi tuota miestä. Sinä tulevien vuosisatojen suku, ajattele meitä, kun lämpimänä kesäpäivänä nojaudut aurasi kurkeen isänmaan vihreillä vainioilla kirkkaan auringon alla ja kun luonto-äiti aamupuvussaan hymyilee maamiehelle, lempilapselleen. Ajattele meitä, kun kirkkaalta otsaltasi pyyhit kalliin hien ja kun annat katseesi liukua taivaanrantaa pitkin, missä ei yksikään tähkä nosta päätään toistaan korkeammalle ja missä siellä täällä pistää kellertävän viljan seasta sinisiä ja valkeita kukkia. Te vapaat miehet, kun te kiitätte Jumalaa sadon yltäkylläisyydestä, muistakaa silloin meitä, joita ei ole enää olemassa. Muistakaa, että me olemme saaneet kalliisti maksaa sen rauhan, josta te nautitte. Säälikää meitä enemmän kuin esi-isiänne, sillä meidän on täytynyt kantaa samaa kuormaa kuin heidänkin, mutta me olemme kadottaneet sen, mikä heitä lohdutti.

III

Nyt tahdon kertoa, miten itse sain tartunnan vuosisadan sairaudesta.

Se tapahtui illallispöydässä, naamiaishuvien jälkeen. Ympärilläni istuivat rikkaasti puetut ystäväni, ja joka suunnalla näkyi nuoria miehiä ja naisia, kauniita ja elämänhaluisia. Pöydällä komeilivat hienot ruokalajit, kristallimaljat ja kukkaset. Pääni yläpuolella pauhasi orkesteri ja minua vastassa, toisella puolen pöytää, istui rakastajattareni, ihastuttava olento, jota jumaloin.

Olin yhdeksäntoista vuotias. En ollut koskaan kokenut vastoinkäymisiä enkä sairautta. Luonteeni oli samalla kertaa ylpeä ja avoin ja toivo paisutti sydäntäni. Viini hehkui suonissani. Oli yksi noita ihania hetkiä, jolloin kaikki mitä näkee ja kuulee, puhuu rakastetusta. Koko luonto oli kuin kallis monisärmäinen kivi, jonka jokaisesta pinnasta loisti tuon salaperäisen nimi. Tunsin halua syleillä kaikkia, jotka hymyilivät ympärilläni, tunsin olevani veli kaikelle joka eli. Rakastettuni oli luvannut viettää yön kanssani ja minä vein hitaasti, häneen katsoen, maljan huulilleni.

Kun käännyin ottamaan lautasta, putosi haarukkani. Kumarruin nostamaan sen maasta ja kun en sitä kohta löytänyt, kohotin pöytäliinan kulmaa nähdäkseni paremmin. Silloin näin että rakastajattareni jalka lepäsi erään nuoren miehen jalalla, joka istui hänen vieressään. Heidän jalkansa olivat kuin yhteen punoutuneet ja aika ajoin hivelivät ne toisiaan hellästi.

Kun taas nousin istuvaan asentoon, olin täydellisesti kylmä. Pyysin toisen haarukan ja jatkoin ateriaani. Rakastajattareni ja hänen naapurinsa olivat myöskin aivan levolliset, he puhuivat keskenään vähän ja tuskin katsoivat toisiinsa. Nuori mies oli nostanut kyynärpäänsä pöydälle ja puheli leikillisesti toisen naisen kanssa, joka näytteli hänelle kaulakoristettaan ja rannerenkaitaan. Rakastajattareni istui liikkumatta, silmät kaipuusta jäykkinä ja kosteina. Pidin heitä molempia silmällä aterian kestäessä enkä huomannut heidän liikkeissään tai heidän kasvoissaan mitään, joka olisi voinut ilmiantaa heitä. Kun oli päästy jälkiruokaan, annoin serviettini pudota lattialle ja kun kumarruin sitä ottamaan, näin heidät äskeisessä asennossa, hellästi toisiaan vasten puristuneina.

Olin luvannut rakastajattarelleni seurata häntä hänen asuntoonsa. Hän oli leski ja siis täydellisesti vapaa. Ainoastaan eräs vanha sukulainen asui hänen kanssaan, hänen turvanaan. Kun kuljin eteisen läpi, sanoi hän minulle: "Lähtekäämme, Octave, minä olen valmis." Puhkesin nauramaan ja jätin hänet sanaakaan sanomatta. Kuljettuani jonkun askelen asetuin istumaan kadun kulmaukseen. En tiedä mitä ajattelin, olin tullut kokonaan tyhjäksi rakastajattareni uskottomuuden tähden. En ollut koskaan ollut mustasukkainen hänelle enkä epäillyt häntä mistään. Mutta se, minkä olin juuri nähnyt, oli riittävä todistus. Oli kuin minua olisi lyöty nuijalla päähän, enkä muista hetkistä kadunkulmauksessa muuta kuin että katsoessani koneellisesti taivaalle, näin tähden putoavan ja otin juhlallisesti hatun päästäni tervehtiäkseni tuota hetken kipinää, jossa runoilijat näkevät häviävän maailman.

Tulin kotia levollisena ja tunteettomana, kokonaan kykenemättömänä ajattelemaan. Aloin riisuutua ja menin vuoteeseen. Mutta tuskin olin laskenut pääni patjalle, kun kaikki koston henget valtasivat minut sellaisella voimalla, että nousin äkkiä ja painauduin koko pituuttani seinää vasten ikäänkuin olisin muuttunut puuksi. Hyökkäsin sitten huutaen vuoteesta, käsivarret suorina, voimatta kulkea muuta kuin kantapäillä, kun varpaani olivat koukistuneet hermovedosta. Tässä tilassa vietin noin tunnin ajan, tylsänä ja kankeana kuin luuranko. Se oli ensimäinen raivokohtaukseni.

Mies, jonka olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani, oli läheisimpiä ystäviäni. Lähdin seuraavana päivänä hänen luoksensa, mukanani nuori asianajaja Desgenais. Hankimme pistoolit, yhden todistajan lisää ja ajoimme Vincennes'in metsään. Matkan kestäessä vältin puhumasta vastustajani kanssa tai häntä millään tavalla lähestymästä, ja siten pidin kurissa haluni lyödä häntä. Raivonpuuskat ovat mauttomia ja tarpeettomia, kun laki sallii todellisen taistelun. Mutta en voinut olla häntä silmilläni tarkastamatta. Hän oli lapsuudenystäviäni ja me olimme vuosien mittaan tehneet toisillemme monen monta palvelusta. Hän tunsi suhteeni rakastajattareeni ja oli monet kerrat selittänyt, että hän piti sellaisia suhteita pyhinä ja että hänelle olisi mahdotonta kilpailla ystävänsä kanssa, jos hän sattuisi rakastamaan samaa naista. Sanalla sanoen, olin täydellisesti luottanut häneen ja luulenpa, etten ole puristanut kenenkään ihmisen kättä sydämellisemmin kuin hänen.

Nyt katselin uteliain, ahnain silmin tuota miestä, jonka olin kuullut puhuvan ystävyydestä kuin jonkun antiikin urhon, ja jonka äsken olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani. Ensi kerran elämässäni näin todellisen hirviön ja mittailin häntä sentähden hurjin silmäyksin saadakseni selville kuinka hän oli luotu. Vaikka olin tuntenut hänet kymmenvuotiaasta lähtien ja elänyt hänen kanssaan mitä sydämellisimmässä sovussa ja ystävyydessä, tuntui minusta kuin en olisi koskaan ennen häntä nähnyt. Tahdon käyttää vertausta.

On olemassa espanjalainen, kautta koko maailman tunnettu näytelmäkappale, missä taivaallinen oikeus lähettää kivipatsaan iltavieraaksi elostelijan luo. Mies ei menetä malttiaan, vaan ottaa kohteliaasti vastaan vieraansa, mutta samassa hetkessä kun hän tarttuu patsaan ojennettuun käteen, valtaa hänet kuoleman kylmyys ja hän lankeaa tainnoksissa maahan.

Joka kerta kun elämässä olen huomannut, pannessani luottamukseni ystävään tai rakastajattareen, tulleeni petetyksi, olen tuntenut jotakin, jota en voi verrata muuhun kuin kivipatsaan käden antiin. Olen todella tuntenut kuin marmorin kosketuksen, ikäänkuin todellisuus olisi koko jäätävässä kylmyydessään painanut huulilleni suudelman. Ah, useammin kuin kerran on tuo kammottava vieras kolkuttanut oveeni, useammin kuin kerran olemme viettäneet iltaa yhdessä.

Niin pian kuin alkuvalmistukset olivat tehdyt, asetuimme, vastustajani ja minä, ampumalinjalle ja lähestyimme askel askeleelta toisiamme. Hän ampui ensin ja haavoitti minua oikeaan käsivarteen. Otin kohta aseen toiseen käteeni, mutta en jaksanut sitä enää nostaa. Voimani pettivät ja minä vaivuin toiselle polvelleni.

Silloin näin vihamieheni lähestyvän levottomana ja kuoleman-kalpeana. Todistajani tulivat samassa luokseni, nähtyään, että olin haavoittunut. Mutta hän työnsi heidät pois ja tarttui haavoittuneeseen käteeni. Hänen hampaansa olivat yhteenpuristetut eikä hän voinut puhua. Näin hänen tuskansa. Hänen kärsimyksensä olivat kauheimmat mitä mies voi kokea. "Mene matkaasi", huusin hänelle, "ja pyyhi kyyneleesi hänen liinoihinsa…!" Hän oli tukehtua itkuunsa, minä niinikään.

Minut kannettiin vaunuihin ja vietiin lääkärille. Haava osottautui vaarattomaksi, kuula ei ollut koskenut luuhun, mutta olin niin kiihdyksissä, että oli mahdotonta kohta sitoa käsivarttani. Kun vaunut lähtivät liikkeelle, näin ikkunassa vapisevan käden. Se oli vihamieheni käsi — hän pyrki uudelleen luokseni. Puistin päätäni vastaukseksi hänen mykkään kysymykseensä. Vaikka tunsin, että hänen katumuksensa oli vilpitön, olin niin raivoissani, etten voinut antaa hänelle anteeksi.

Kun tulin kotia, vuoti haavani runsaasti verta. Voimattomuus vähensi suuresti vihaani, joka sai aikaan enemmän tuskia kuin haavani. Paneusin nautinnolla vuoteeseen enkä luule koskaan juoneeni mitään parempaa kuin oli se lasillinen vettä, joka minulle annettiin.

Vuoteeseen päästyäni sain kuumeen. Kyyneleeni alkoivat virrata. Olin luullut, että rakastajattareni saattaisi lakata minua rakastamasta, mutta en ollut uskonut, että hän voisi minua pettää. En voinut ymmärtää, kuinka saattaa nainen, jota ei sido velvollisuus eikä aineellinen pakko, teeskennellä rakastavansa toista ja itse asiassa rakastaa toista. Kymmeniä kertoja päivässä kysyin Desgenais'lta, kuinka sellainen oli mahdollista. "Jos olisin ollut naimisissa hänen kanssaan tai jos olisin maksanut hänelle, olisi asia ollut toinen. Mutta nyt — miksi ei hän sanonut minulle, ettei hän minua rakasta, miksi pettää minua?" En ymmärtänyt, että voi valehdella rakkautta. Olin silloin lapsi, mutta minun täytyy myöntää, etten sitä vieläkään ymmärrä. Joka kerta kun olen rakastunut johonkin naiseen, olen sen hänelle sanonut, joka kerta kun olen lakannut jotakin naista rakastamasta, olen myöskin sen sanonut, vilpittömästi, ajatellen, että sellaisissa asioissa emme tahtomalla voi mitään ja että ainoa rikos on valhe.

Kaikkeen mitä kysyin, vastasi Desganais: "Hän on arvoton olento. Lupaa, ettet häntä enää tapaa." Lupasin sen hänelle juhlallisesti. Hän neuvoi minua lisäksi olemaan kirjoittamatta tuolle naiselle edes nuhtelemisen tarkoituksessa. Suostuin lupaamaan mitä hän pyysi, puolittain hämmästyneenä siitä, että hän saattoi luulla minun menettelevän toisin.

Kuitenkin oli ensimäinen tekoni, niin pian kuin taas olin jalkeilla, juosta rakastajattareni luo. Tapasin hänet yksin, hän istui suruissaan huoneen nurkassa ja hänen ympärillään vallitsi mitä suurin epäjärjestys. Nuhtelin häntä julmin sanoin — olin menehtyä raivooni. Sanani panivat koko talon kaikumaan, mutta samassa puhkesivat kyyneleeni niin rajusti esiin, etten voinut enää puhua, vaan heittäysin itkien vuoteelle. "Sinä uskoton, onneton", nyyhkytin, "sinä tiedät että minä kuolen, mutta se tuottaa sinulle iloa. Mitä olen sinulle tehnyt?"

Hän heittäytyi kaulaani ja sanoi, että kilpailijani oli hänet vietellyt tuona kohtalokkaana iltana, mutta ettei hän ollut koskaan ollut hänen. Hänet oli vallannut hetkellinen unohdus — se oli virhe, mutta ei rikos. Hän näki, kuinka pahoin hän oli minua kohtaan menetellyt ja sanoi myöskin kuolevansa, jollen antaisi hänelle anteeksi. Hän käytti katumuksen kyyneliä ja tuskan kaunopuheisuutta lohduttaakseen minua. Kalpeana ja kiihtyneenä, puku aukireväistynä, hiukset valloillaan olkapäillä makasi hän lyyhistyneenä keskilattialla. En ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, kaikki aistini syttyivät katsoessani häntä, samalla kun vapisin inhosta häntä kohtaan.

Kun lähdin hänen luotaan, olin niin murtunut, etten nähnyt mitään ja tuskin jaksoin pysyä pystyssä. En halunnut häntä koskaan enää nähdä — mutta neljännestunnin päästä palasin takaisin. En tiedä mikä epätoivon voima ajoi minua hänen luokseen. Minulla oli palava halu omistaa hänet vielä kerran, imeä hänen ihanasta ruumiistaan kaikki nuo katkerat kyyneleet ja sitten tappaa meidät molemmat. Inhosin ja jumaloin häntä. Tunsin että hänen rakkautensa oli turmioni, mutta elää ilman häntä oli minulle mahdotonta. Kuin salama syöksin hänen luokseen, ilmoittamatta tuloni, ja, tuntien hyvin talon, olin tuota pikaa hänen ovellaan.

Tapasin hänet istumassa peilinsä edessä, liikkumattomana ja ylt'yleensä jalokivillä koristettuna. Hänen kamarinaisensa suki hänen hiuksiaan ja itse piti hän kädessään punaista harsoa, jolla hän hiljaa hiveli poskiaan. Luulin että näin unta. Minusta tuntui mahdottomalta, että edessäni oli sama nainen, jonka olin neljännestunti sitten nähnyt makaavan huoneen lattialla kyynelten vallassa. Jäin seisomaan paikoilleni kuin patsas. Kuullessaan oveaan avattavan, käänsi hän päätään ja sanoi hymyillen: "Sinäkö siellä olet?" Hän aikoi tanssiaisiin ja odotteli kilpailijaani, jonka piti viedä hänet niihin. Kun hän näki, että tulija olinkin minä, puri hän huuliaan ja rypisti kulmakarvojaan.

Astuin askeleen ovea kohti. Samalla sattuivat silmäni hänen hienohipiäiseen, tuoksuavaan niskaansa, missä tukkaa piti koossa timanttinen neula. Tämä viettelevä niska oli mustempi kuin helvetti. Tukka oli kääritty kahteen palmikkoon, joihin oli pistetty hopeisia tähkäpäitä. Kaulan ja hartioiden valkeus pisti häikäisevänä esiin paksun tukan tummuutta vastaan. Tuossa käärityssä mustassa harjassa oli jotain hekumallisen kaunista, mikä samalla pilkaten tuntui muistuttavan minulle, minkälaisessa epäjärjestyksessä sen juurikään olin nähnyt. Hyökkäsin esiin ja löin tuota niskaa kerran käteni selällä. Nainen ei huutanut, hän kätki kasvonsa käsiinsä, ja minä poistuin nopeasti.

Kun tulin kotia, valtasi minut uudelleen niin kova kuume, että minun täytyi mennä vuoteeseen. Haavani oli auennut ja kärsin kovia tuskia. Desgenais tuli minua tapaamaan. Kerroin hänelle kaikki, mikä oli tapahtunut. Hän kuunteli minua tarkkaavasti ja käveli senjälkeen hetken ajan huoneessani neuvottomana edestakaisin. Lopuksi tuli hän luokseni ja puhkesi nauramaan. "Oliko hän ensimäinen rakastajattaresi?" kysyi hän minulta. "Ei, mutta viimeinen," vastasin hänelle.

Noin keskiyön aikaan, kun olin vaipunut rauhattomaan uneen, tuntui minusta kuin olisin unessa kuullut syvän huokauksen. Avasin silmäni ja näin rakastajattareni seisovan vuoteeni vieressä, kädet ristissä, kuin haamu. En voinut olla huudahtamatta pelosta, sillä luulin, että ilmestys oli sairaiden aivojeni tuote. Hypähdin vuoteesta ja syöksyin toiseen päähän huonetta. Näky seurasi minua. "Etkö tunne minua?" sanoi nainen, koittaen vetää minut luokseen. "Mitä tahdot minusta," huusin puolestani. "Päästä minut, muuten lyön sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan!"

"Hyvä, tapa minut", vastasi hän. "Olen sinulle valehdellut, olen sinua pettänyt, olen säälittävä ja kurja olento, mutta rakastan sinua enkä voi elää ilman sinua!"

Katsoin häntä — kuinka kaunis hän olikaan! Koko hänen ruumiinsa vapisi, hänen silmissään kuvastui pohjaton intohimo. Hänen kaulansa oli paljas ja hänen huulensa tuntuivat palavan. Nostin hänet syliini.

"Niinkuin tahdot", sanoin hänelle, "mutta kautta Jumalan, isäni pään kautta vannon, että tapan sekä sinut että minut."

Otin veitsen kamiininpielestä ja pistin sen päänalaiseni alle.

"Octave", sanoi hän, hymyillen ja suudellen minua, "älä tee mitään tyhmyyksiä. Tule, lapseni. Hurjuutesi rasittaa sinua, sinulla on kuume. Anna minulle veitsi." Näin että hän koetti tavotella veistäni.

"Kuule, mitä sanon sinulle", vastasin. "Minä tiedän kuka sinä olet ja miten sinä leikit kanssani. Mutta minä en leiki. Olen sinua rakastanut niinkuin vain mies voi rakastaa, ja kirouksekseni ja kuolemakseni rakastan sinua yhä vielä, tiedä se. Sanot, että sinäkin rakastat minua, mutta kaiken pyhän nimessä vannon, että jos tänä iltana olen sinun rakastajasi, kukaan toinen ei ole sitä huomenna." Kun olin tämän sanonut, menetin kokonaan tajuntani ja aloin houria. Nainen heitti viitan hartioille ja lähti kiireesti luotani.

Kun Desgenais'lle kerroin tästä tapahtumasta, sanoi hän: "Miksi et pitänyt häntä luonasi? Oletko niin kyllästynyt häneen? Hän on todella kaunis nainen!"

"Sinä lasket leikkiä", vastasin hänelle. "Luuletko todella, että voisin pitää tuota naista rakastajattarenani? Luuletko, että koskaan suostun jakamaan kenenkään kanssa? Ajattele, että hän itse tunnusti olleensa toisen! Vai haluatko, että unohtaisin rakkauteni saadakseni omistaa hänet? Jos sinun tapasi rakastaa on sellainen, niin säälin sinua."

Desgenais sanoi, että hän rakasti vain keveitä naisia eikä ottanut asiaa niin vakavasti.

"Rakas Octave", lisäsi hän, "sinä olet hyvin nuori, sinä vaadit paljon kauniita asioita, joita ei lainkaan ole olemassa tässä maailmassa. Sinä uskot aivan merkilliseen rakkauteen. Ehkä olet sinä itse mahdollinen sellaiseen, mutta itsesi vuoksi toivoisin, ettet sitä olisi. Sinä saat, ystäväni, toisia rakastajattaria, ja kerran olet katuva sitä mitä tapahtui tuona yönä. Kun tuo nainen tuli sinua tapaamaan, rakasti hän sinua varmaan. Tällä hetkellä ei hän sitä ehkä enää tee, vaan lepää jo toisen sylissä. Mutta hän rakasti sinua tuona yönä, tässä huoneessa — mitä liikuttaa sinua kaikki muu? Sinulla olisi ollut ihana yö, sinä olet kerran, ole varma siitä, katuva, ettet pyytänyt häntä jäämään, sillä hän ei palaa enää. Nainen antaa anteeksi kaikki, paitsi sen, että hänet työntää luotaan. Hänen rakkautensa sinuun näyttää olleen tavaton, kun hän noin päätä pahkaa tuli luoksesi, hyvin tietäen syyllisyytensä ja saattaen odottaa, että ajaisit hänet pois. Usko minua, sinä kadut vielä tuota yötä, eikä se enää koskaan uudistu."

Kaikki mitä Desgenais puhui oli erinomaisen yksinkertaista ja vakuuttavaa, harkittua ja koettua. Minua kylmäsi, kun kuulin häntä. Kun hän puhui, tunsin pelottavaa halua lähteä vielä kerran tapaamaan rakastajatartani tai kirjoittaa ja pyytää häntä tulemaan luokseni. En jaksanut nousta vuoteesta. Estyin siten häpeästä tavata häntä uudelleen kilpailijaani odottelemasta tai ehkä suorastaan toisen miehen sylistä. Mutta minä saatoin vielä kirjoittaa hänelle. Ja vastoin tahtoani kysyin itseltäni, mahtaisiko hän tulla, jos kirjoittaisin.

Kun Desgenais oli mennyt, valtasi minut niin pelottava kiihtymys, että jo päätin keinolla millä hyvänsä päättää päiväni. Ankaran sisällisen taistelun jälkeen voitti inho rakkauteni. Kirjoitin entiselle rakastajattarelleni, etten halunnut häntä milloinkaan nähdä, ettei hän koskaan tulisi luokseni ja että, jos hän sen tekisi, ajaisin hänet ulos. Soitin rajusti kelloa ja annoin palvelijalle määräyksen heti kohta toimittaa kirjeeni perille. Mutta tuskin oli palvelija sulkenut oven, kun jo huusin häntä takaisin. Hän ei enää kuullut, en uskaltanut huutaa toista kertaa, ja painaen käsiäni kasvojani vasten, vaivuin synkimpään epätoivoon.

IV

Seuraavana päivänä oli ensi ajatukseni: mitä on minun nyt tekeminen?

Minulla ei ollut mitään tointa eikä tehtävää. Olin harrastanut sekä lääke- että oikeustiedettä voimatta ratkaista kumman uran valitsisin. Olin työskennellyt erään pankkiirin toimistossa puoli vuotta, mutta niin huolimattomasti, että olin pakotettu jättämään toimeni. Olin harrastanut moninaisia asioita, mutta pintapuolisesti, ja muistini oli niin muodostunut, että unohdin yhtä helposti kuin opin.

Ainoa aarteeni oli riippumattomuus — sen jälkeen kun olin hukannut rakkauden. Lapsuudestani asti olin pitänyt sitä suuressa arvossa, olin niin sanoakseni antanut sille pyhitetyn paikan sydämessäni. Muistan vielä päivän, jolloin isäni, ajatellen tulevaisuuttani, puhui minulle eri elämänurista, kehoittaen minua tekemään vaalini. Seisoin nojaten ikkunaa vasten ja katselin kapeaa yksinäistä poppelia, joka keinui puutarhassa. Ajattelin kaikkia noita elämäntehtäviä ja koetin päätellä, mikä niistä sopisi minulle. Punnitsin niitä mielessäni, mutta yksikään ei minua miellyttänyt ja niin annoin ajatusteni liidellä edelleen. Äkkiä alkoi minusta tuntua että maa liikkui allani. Oli kuin olisi se jylhä, näkymätön voima, joka ajaa maapalloa eteenpäin avaruudessa, tullut aistimin havaittavaksi. Näin maan liikkuvan taivasta kohden — minusta tuntui kuin olisin ollut laivassa ja puutarhan poppeli oli masto. Ojentausin suoraksi, levitin käsivarteni ja huudahdin: "On kyllin kutsumusta olla päivän matkustajana tässä aluksessa, joka ui eetterin meressä! On kyllin kutsumusta olla ihminen, musta täplä tässä laivassa! Tahdon olla vain ihminen, yleensä — en mitään muuta!"

Tämän lupauksen tein neljäntoista vuotiaana, luonnon kasvojen edessä, ja siitä ajasta lähtien on ainoastaan tottelevaisuus isääni kohtaan saanut minut kokeilemaan yhtä ja toista, mutta ei valitsemaan mitään elämän tehtävää.

Olin siis täydellisesti vapaa, en laiskuuttani, vaan omasta tahdosta. Rakastin kaikkea mitä Jumala on luonut, mutta vähän kaikesta siitä mitä ihmiset ovat tehneet. Elämästä tunsin vain rakkauden, maailmasta vain rakastajattareni enkä tahtonut muusta tietää. Heti koulusta päästyäni rakastuin, koko elämäkseni, kuten vakavasti uskoin, ja kaikki muut ajatukset karkoitin mielestäni.

Elämässäni oli vähän vaihtelua. Kulutin päiväni rakastajattareni luona. Suuri iloni oli viedä hänet kauniina kesäpäivänä maalle, paneutua pitkälleni hänen viereensä metsässä, ruohikolle tai sammalille. Luonnon näky on aina vaikuttanut voimakkaasti aisteihini. Talvella kävimme kaikissa tanssiaisissa ja naamiohuveissa, rakastajattareni kun piti seuraelämästä. Niin jatkui tätä toimetonta tilaa päivästä toiseen. Hän oli vallannut, niinkauan kuin hän oli uskollinen, kaikki ajatukseni, niin ettei minulla ollut mitään jälellä, kun hän jätti minut.

Jos koetan antaa jonkun käsityksen mieleni tilasta, en voi verrata sitä muuhun kuin johonkin niistä nykyaikaisista huoneista, joissa kalusto on kokoonhaalittu kaikilta mahdollisilta ajoilta ja kaikista mahdollisista maista. Meidän vuosisadallamme ei ole mitään varmoja muotoja. Emme ole painaneet omaa leimaamme, emme taloihimme, emme puutarhoihimme emmekä minnekään muualle. Kadulla kohtaa miehiä, joiden parta on leikattu Henrik III:nnen ajan tapaan, toisia, jotka ovat aivan sileiksi ajetut, toisia, joiden tukka on kuin jollakin Raphaelin muotokuvalla, toisia, jotka kantavat hiuksensa samaan tapaan kuin Kristuksen ajan miehet. Rikkaiden asunnot ovat todellisia vanhain tavarain myymälöitä: antiikkia, gotiikkaa, renessanssia, Ludvig XIII:tta, kaikkea sekaisin. Lyhyesti, meillä on jotain kaikista muista vuosisadoista paitsi omastamme — seikka, joka on yksin meidän ajallemme ominainen. Meidän makumme on eklektinen, kokoamme kaikesta mitä tapaamme, otamme toisen kauneuden takia, toisen mukavuuden, kolmannen vanhuuden ja neljännen sen rumuuden takia. Elämme jätteistä, ikäänkuin maailman loppu olisi lähellä.

Sellainen oli minun sieluni tila. Olin lukenut paljon, olinpa oppinut maalaamaankin. Muistin paljon asioita ulkoa, mutta en mitään tuntenut perusteellisesti; pääni oli samalla kertaa täysi ja tyhjä kuin sieni. Kaikki runoilijat, joita olin lukenut, olivat ihastuttaneet minua, mutta koska olin hyvin vastaanottavainen luonne, oli viimeinen aina tunkenut tieltään kaikki toiset. Olin valmistanut itselleni suuren varastohuoneen vanhaa rojua, niin että kun väsyin ajamasta takaa uutta, tunsin lopulta itsenikin kelvottomaksi hylyksi.

Tämän kaiken sekasorron keskellä oli kuitenkin jotain nuortakin: sydämeni toivo, joka oli vielä kuin lapsen.

Tämä toivo, jota ei mikään ollut turmellut eikä taittanut ja jonka rakkaus oli paisuttanut äärimmilleen, oli juuri saanut kuolettavan haavan. Rakastajattareni uskottomuus oli tavannut sen lennosta, ja kun ajattelin sitä, väänteli sieluni epätoivosta kuin kuolettavasti satutettu lintu.

Yhteiskunta kaikkine onnettomine seurauksineen muistuttaa niitä intialaisia käärmeitä, jotka asustavat sellaisten kasvien lehdillä, mitkä voivat parantaa niiden pureman. Yhteiskuntakin antaa melkein aina lääkkeen samalla kertaa kuin haavan. Niinpä voi mies, joka viettää säännöllistä elämää, jolla on liikeasiansa, vieraskäyntinsä, kotityönsä ja rakkautensa määrätyllä kellonlyönnillä, menettää vaaratta rakastettunsa. Hänen tehtävänsä ja ajatuksensa ovat kuin sotilaat samassa taistelurintamassa: luoti vie yhden, mutta naapurit sulkevat aukon ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Minä olin kaikkia näitä mahdollisuuksia vailla, kun olin jäänyt yksin. Luontokin, kallis äitini, näytti minusta autiommalta ja tyhjemmältä kuin koskaan ennen. Jos olisin voinut kokonaan unohtaa rakastajattareni, olisin ollut pelastettu. Kuinka helposti löytävätkään useimmat miehet lohdutuksensa! Heille ei ole mahdollista rakastaa uskotonta naista ja siksi voivat he menetellä ihmeteltävän varmasti. Mutta niin ei rakasta yhdeksäntoista vuotias, joka ei tiedä vielä maailmasta mitään, joka on täynnä kaipuuta ja joka tuntee itsessään kaikkien intohimojen oraan. Mitä voikaan epäillä poikanen siinä iässä? Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä taivaalta ja alhaalta taivaanrannasta kuulee hän kutsuvia ääniä. Koko elämä on kaipuuta, koko elämä on unta. Nuorelle sydämelle ei ole olemassa mitään sitovaa todellisuutta, käyrimmässä ja kuivimmassakin tammessa asuu dryaadi, ja jos omistaisi sata käsivartta, ojentaisi ne ilman epäilystä tyhjyyttä kohti. Kun pitää rakastettuaan sylissään, täyttyy tyhjyys.

Mitä minuun tuli, niin en tiennyt mistään muusta kuin rakkaudesta. Jos minulle puhuttiin muusta tehtävästä, en katsonut maksavan vaivaa vastata. Intohimoni rakastettuani kohtaan oli ollut niin yksinvaltainen, että se oli tuonut koko elämääni jotain munkkimaista ja kiihkoista. Tahdon kertoa vain yhden esimerkin. Hän oli lahjoittanut minulle pienoiskuvansa medaljongissa. Kannoin sitä sydämelläni, kuten tekevät monet miehet. Mutta kun eräänä päivänä vanhojen tavarain kaupassa näin rautasoljen, johon oli kiinnitetty pieniä piikkejä, annoin kiinnittää medaljonkini tähän rautasolkeen ja kannoin sitä sillä tavalla varustettuna rintaani vasten. Soljen piikit, jotka joka liikkeestäni tunkeutuivat rintaani, tuottivat minulle niin harvinaista nautintoa, että toisinaan painoin soikea kädelläni lisätäkseni tätä tunnetta. Tiedän, että se oli hulluutta, mutta rakkaus saa aikaan kummempiakin asioita.

Kun rakastettuni oli minut pettänyt, en enää kantanut hänen piikeillä varustettua kuvaansa. En voi sanoa, millä surulla irroitin sen rautakahleestaan, ja kuinka syvään huokasi rintani, kun se tunsi olevansa siitä vapaa. "Ah, te rakkaat arvet", puhuin itsekseni, "te kasvatte siis umpeen! Ah, te rakkaat haavani, mitä balsamia olen teille levittävä?"

Ei auttanut mitään, että vihasin tuota naista; hän oli niin sanoakseni muuttunut vereksi suonissani, kirosin häntä, mutta näin hänestä unta. Mitä tehdä? mitä tehdä unelle? mitä tehdä lihan ja veren muistoille? Kun Macbeth on murhannut Duncanin, sanoo hän, ettei koko valtameri voisi pestä puhtaaksi hänen käsiään — se ei olisi riittänyt myöskään pesemään haavojani. Puhuin asiasta Desgenais'lle: "Mitä on minun tekeminen? Kun paneudun iltasin vuoteeseen, on hänen päänsä korvatyynylläni."

Olen elänyt ainoastaan tuon naisen kautta. Epäillä häntä oli samaa kuin epäillä kaikkea, kirota hänet, oli kieltää kaikki, menettää hänet, oli jättää kaikki. En enää liikkunut seuramaailmassa. Ihmiset olivat minusta kuin merkillisiä hirviöitä. Kaikkiin hyviin neuvoihin vastailin vain: "Kyllä, se on totta mitä sanotte, mutta minulle ei siitä ole apua."

Istuuduin ikkunaan ja ajattelin "Hän tulee pian, olen siitä varma; hän palaa, nyt kääntyy hän kadunkulmassa; tunnen että hän lähestyy. Hän ei voi elää ilman minua enempää kuin minä ilman häntä. Mitä sanon hänelle, kun hän tulee? Miten kohtelen häntä?" Silloin muistin hänen uskottomuutensa. "Ah, älköön tulko! älköön lähestykö minua! Voisin hänet tappaa!"

Lähetettyäni hänelle kirjeen, en ollut kuullut hänestä mitään. "Mitä hän mahtaakaan tehdä?" ajattelin. "Hän rakastaa toista? Siispä tahdon minäkin rakastaa jotakin toista. Mutta ketä?" Ja näin miettiessäni kuulin ikäänkuin kaukaisen äänen puhuvan minulle: "Sinä, ketä muuta kuin minua! Kaksi olentoa, jotka rakastavat toisiaan, jotka syleilevät toisiaan — keitä muita kuin sinä ja minä! Onko mikään muu mahdollista? Oletko tullut hulluksi?"

"Koska unohdatkaan, houkkio, tuon naisen", puhui Desgenais. "Oliko menetys niin korvaamaton? Oliko hänen rakkautensa todella niin suuriarvoinen? Ota ensimäinen joka tulee vastaasi."

"Onnettomuus ei todella ole korvaamaton", vastasin. "Enkö ole tehnyt velvollisuuttani? Enkö ole ajanut häntä luotani? Onko sinulla vielä muita vaatimuksia? Kun härkä on areenalla saanut matadoorin miekan kylkeensä, on sillä oikeus vetäytyä johonkin soppeen kuolemaan rauhassa. Mitä on minulla siellä tai täällä tekemistä? Mitä tarkoitat ensimäisellä, joka tulee vastaani? Sinä näytät minulle sinisen taivaan ja puut ja talot, ihmisiä, jotka puhuvat, juovat ja laulavat, tanssivia naisia ja nelistäviä hevosia. Kaikki tuo ei ole elämää, se on turhaa melua. Mene ja jätä minut rauhaan."

V

Kun Desgenais näki, että epätoivoni oli parantumaton, etten laskenut ketään luokseni enkä tahtonut poistua huoneestani, otti hän asian vakavalta kannalta. Hän tuli eräänä iltana luokseni juhlallisen näköisenä ja alkoi puhua rakastajattarestani ja siirtyi viimein juttelemaan naisista yleensä, tulkiten syvää halveksumistaan heitä kohtaan. Kun hän puhui, kohottausin kyynärpäilleni vuoteessa ja kuuntelin tarkkaavasti.

Oli yksi noita synkkiä iltoja, jolloin tuuli muistuttaa kuolevan valitusta. Sadekuurot löivät ikkunalautaan ja niiden väliaikoina vallitsi kuoleman hiljaisuus. Koko luonto kärsii sellaisina iltoina, puut liikahtelevat tuskallisesti ja kumartavat surullisesti päitään, linnut pakenevat pensaihin ja kaupunkien kadut ovat tyhjillään. Haavaani särki. Äsken oli minulla ollut rakastajatar ja ystävä; rakastettuni oli minut pettänyt, ystäväni oli saattanut minut tautivuoteelle. Pääni oli sekaisin. Toisinaan tuntui minusta kuin olisin nähnyt kauheaa unta ja kuin voisin siitä huomenna herätä. Toisinaan tuntui koko elämä minusta lapselliselta ja naurettavalta harhakuvalta, jonka petollisuus alkoi käydä minulle ilmeiseksi. Desgenais istui vastapäätäni, lampun vieressä, kylmänä ja tunteettomana, alituinen hymy huulilla. Hän oli hyväsydäminen mutta kuiva kuin taula. Varhain aletut hurjistelut olivat tehneet hänet kaljuksi ennen aikaa. Hän tunsi elämän ja oli aikoinaan itkenyt katkeria kyyneliä. Mutta nyt oli hänen tuskansa panssaroitu, hänestä oli tullut materialisti, ja hän odotti vain kuolemaa.

"Octave", sanoi hän minulle, "näen, että uskot sellaiseen rakkauteen, jota romaanikirjailijat ja runoilijat kuvailevat. Sanalla sanoen, uskot siihen mitä puhutaan, et siihen mikä on olemassa. Arvostelukykysi ontuu ja se voi tuottaa sinulle paljon onnettomuutta!"

"Runoilijat kuvaavat rakkautta samoinkuin kuvanveistäjät muodon kauneutta ja musiikkitaiteilijat säveliä. Heidän hermostuneet ja herkät vaistonsa keräävät tulisesti ja samalla valiten elämän puhtaimpia alkuosia, aineen kauneimpia linjoja ja luonnon sopusointuisimpia ääniä. Kerrotaan, että Ateenassa oli joukko kauniita tyttöjä. Praksiteles piirusti kaikkien heidän kuvansa, toisen toisensa jälkeen, ja kaikista näistä kaunottarista, joista kullakin oli omat puutteensa, loi hän virheettömän kauneuden, Venuksen. Ensimäinen mies, joka valmisti soittimen ja joka sääti musiikkitaiteen lait, oli kauan sitä ennen kuunnellut kaislikon huminaa ja lintujen laulua. Samoin runoilijat, jotka tuntevat elämän — nähtyään joukon enemmän tai vähemmän syviä rakkaussuhteita ja koettuaan itse, mihin korkeuteen intohimo hetkittäin voi nousta — luovat, poistettuaan ihmisluonteesta kaikki alentavat ainekset, rakastavat olentonsa, joiden salaperäiset nimet ajasta aikaan elävät ihmisten huulilla. Daphnis ja Chloë, Hera ja Leander, Pyramus ja Thisbe.

"Etsiä todellisesta elämästä sellaista rakkautta, ikuista ja muuttumatonta, on yhtä mieletöntä kuin mennä kadulta hakemaan naisia yhtä kauniita kuin Venus tai vaatia että satakielet laulaisivat Beethovenin sinfonioja.

"Täydellisyyttä ei ole olemassa. On voitto ihmis-järjelle ymmärtää se ja kaikista mielettömyyksistä vaarallisinta koettaa saada sitä omakseen. Aukaise ikkunasi, Octave! Siitä näet äärettömyyden — järkesi ja tunteesi sanoo sinulle, että taivas on ilman rajoja. Tiedätkö mitä äärettömyys on? Voitko luoda siitä itsellesi mitään kuvaa, sinä, joka synnyit eilen ja jonka täytyy huomenna kuolla? Äärettömyyden näkeminen on kaikilla maapallon kulmilla saanut aikaan paljon hulluutta. Siitä johtuvat uskonnot. Päästäkseen ikuisuudesta osalliseksi leikkasi Cato poikki kurkkunsa, ja samasta syystä heittäytyivät aikoinaan kristityt leijonien eteen ja hugenotit jättäytyivät katolilaisten valtaan. Kaikki maan kansat ovat ojentaneet käsivartensa ikuisuutta kohti ja pyrkineet heittäytymään sen helmaan. Hullu pyrkii taivaaseen, viisas ihailee sitä, polvistuu sen edessä, mutta ei toivo sinne.

"Täydellisyys, ystäväni, on yhtä vähän meitä varten kuin ikuisuus. Meidän ei tule etsiä sitä missään, ei pyytää sitä missään, ei rakkaudessa, ei kauneudessa, ei onnessa eikä hyveessä. Mutta meidän täytyy palvella sitä voidaksemme olla niin hyveelliset, kauniit ja onnelliset kuin meille ihmisille on mahdollista.

"Ajatelkaamme, että sinulla on työhuoneessasi Raphaelin taulu, jota pidät täydellisenä taideteoksena. Eilen illalla katselit sitä tarkemmin ja olit huomaavinasi karkean piirustusvirheen yhdessä taulun päähenkilöistä, omituisesti vääntyneen jäsenen tai luonnottoman lihaksen — jonkalainen kerrotaan olevan tunnetussa antiikkisessa gladiaattoriveistoksessa. Tuntisit suurta pettymystä, mutta et heittäisi tauluasi silti tuleen; sanoisit, että sillä on vikansa, mutta sillä on myöskin yksityiskohtia, jotka ansaitsevat ihailua.

"On olemassa naisia, joita heidän luonteensa hienous ja heidän sydämensä vilpittömyys estää pitämästä kahta rakastajaa yht'aikaa. Uskoit, että rakastajattaresi oli noita naisia. Olisi todella, myönnettäköön, ollut parempi, jos niin olisi ollut asianlaita. Nyt olet kuitenkin saanut tietää, että hän petti sinua. Mutta onko siinä kyllin syytä häntä halveksia ja rääkätä ja vieläpä luulla, että hän olisi vihasi arvoinen?

"Mutta vaikka hän ei koskaan olisikaan sinua pettänyt ja vaikka hän tällä hetkelläkin rakastaisi vain sinua, niin ajatteles, Octave, kuinka kaukana täydellisyydestä olisi siinäkin tapauksessa hänen rakkautensa, kuinka inhimillisen pieni, maailman turhamaisuuden läpitunkema. Muista, että toinen on omistanut hänet ennen sinua ja ehkä useampikin ja että sinun jälkeesi vielä monet tulevat hänet omistamaan.

"Ajattele näin: tällä hetkellä saattaa sinut epätoivoon ajatus, että rakastajattaresi ei ole vastannut sitä täydellisyyden kuvaa, jonka olet hänestä tehnyt. Mutta niin pian kuin olet huomannut, että tuo sinun kuvasi itsessään oli inhimillisen pieni ja vaillinainen, olet myöskin ymmärtävä, että merkitsee sangen vähän seistä yhtä askelta ylempänä tai alempana inhimillisen vaillinaisuuden laihoilla tikapuilla.

"Sinä myönnät, eikö totta, että rakastajattarellasi on ollut miehiä ennen sinua ja että hänellä on oleva vielä sinun jälkeesi. Siihen sanot ehkä, ettei se sinua liikuta, kunhan hän oli yksistään sinun niin kauan kuin rakkautta kesti. Mutta itse asiassa, eikö ole yhdentekevää, omistivatko toiset hänet eilen vaiko kaksi vuotta sitten? Ja, koska hän kuitenkin tulee kuulumaan toisille, niin eikö ole yhdentekevää, tapahtuuko se huomenna vaiko kahden vuoden päästä? Kun hän siis joka tapauksessa rakastaa sinua vain rajoitetun ajan, eikö ole yhdentekevää, onko tuo aika kaksi vuotta vai yksi yö? Olethan mies, Octave! Näethän lehtien putoavan puista, auringon nousevan ja laskevan? Etkö kuule elämän kellon tykyttävän sydämesi tahtiin? Onko meille todella niin suuri ero vuoden ajan ja tunnin ajan kestävän rakkauden välillä, sinä mieletön, joka kämmenen kokoisen ikkunan läpi tahdot kurkottua äärettömyyteen.

"Sinä kutsut kunnialliseksi naista, joka rakastaa sinua uskollisesti kaksi vuotta. Sinulla on siis oma kalenterisi, joka sanoo sinulle, kuinka kauan aikaa tarvitaan, ennen kuin miesten suutelot kuivuvat naisten huulilla. Sinä teet suuren eron naisen välillä, joka antautuu rahan tai huvin tähden, ja sen välillä, joka antautuu turhamielisyydestä tai kiintymyksestä. Ostettavista naisista maksat toiselle enemmän kuin toiselle, toiselle osotat suurempaa luottamusta kuin toiselle. Niistä, joita ylläpidät turhamaisuudesta, olet toisesta ylpeämpi kuin toisesta. Ja lopuksi niistä naisista, joita kohtaan tunnet todellista kiintymystä, annat yhdelle kolmanneksen sydämestäsi, toiselle neljänneksen, kolmannelle puolet, riippuen kysymyksessä olevan naisen kasvatuksesta, tavoista, nimestä, syntyperästä, kauneudesta, luonteesta, riippuen sattumasta, hetken oikusta, siitä mitä olet juonut päivälliseksi.

"Sinä saat naisia, koska olet nuori, tulinen, koska kasvosi ovat pitkulaiset ja säännölliset ja koska hiuksesi ovat huolellisesti käherretyt. Mutta juuri sentähden, ystäväni, et sinä tunne naista.

"Luonto pyrkii ennen kaikkea lisäämään elävien olentojen lukua. Joka paikassa, vuorten huipuilta merien syvyyksiin, kammoo elämä kuolemaa. Säilyttääkseen luomakuntansa elossa on Jumala säätänyt lain, että kaikkien luotujen suurin nautinto liittyy suvun säilyttämisviettiin. Palmu, lähettäessään ilmaan hedelmöittävän siemenensä vapisee rakkaudesta polttavassa tuulessa; kiimainen hirvisonni repii auki vatsan jokaiselta naaraalta, joka tekee sille vastarintaa; naaraskyyhkynen värjöttää kuin rakastunut mimoosa puolisonsa siipien alla; ja kun mies syleilee naista kaikkivaltiaan luonnon rinnoilla, tuntee hän sydämessään saman jumalaisen kipinän, joka on hänet luonut.

"Ystäväni, kun suljet paljaihin käsivarsiisi kauniin ja voimakkaan naisen, kun intohimo puristaa kyyneleet silmiisi ja kun huulesi sopertavat ikuisen rakkauden valoja ja äärettömyys täyttää sydämesi, niin älä pelkää antautua, vaikkapa olisit yhdessä ilotytön kanssa.

"Mutta älä sekoita humalaa viiniin, älä usko jumalalliseksi sitä astiaa, josta olet juonut jumalallisen juoman. Älä hämmästy, jos sen jonakin päivänä huomaat tyhjäksi ja särkyneeksi. Hän oli nainen, särkyvä astia, jonka ruukkumestari on savesta tehnyt.

"Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut nähdä taivaan, mutta älä pidä itseäsi lintuna, vaikka räpytteletkin siivilläsi. Eivät edes linnut voi nousta pilvien yläpuolelle, korkeimmissa ilmakerroksissa eivät ne enää voi hengittää. Voi sattua, että leivonen, joka laulaen nousee taivasta kohti aamuauteressa, putoaa kuolleena pellon vakoon.

"Nauti rakkaudesta niinkuin järkevä mies viinistä, älä juovu. Jos rakastajattaresi on vilpitön ja uskollinen, rakasta häntä sentähden; mutta jos hän ei ole sitä, vaan ainoastaan nuori ja kaunis, niin rakasta häntä sentähden, että hän on nuori ja kaunis; jos hän on miellyttävä ja henkevä, sitä suurempi syy rakkauteen; ja jollei hän ole mitään kaikesta tästä, vaan rakastaa sinua kuitenkin, niin rakasta sinäkin häntä sellaisena kuin hän on. Tulee päiviä, jolloin rakkaus on poissa.

"Mutta älä revi hiuksiasi äläkä sano, että pistät itsesi kuoliaaksi, jos sinulle ilmestyy kilpailija. Sanot, että rakastajattaresi pettää sinua toisen tähden; turhamaisuutesi kärsii sitä ajatellessasi. Mutta vaihda vain sanat ja ajattele, että hän pettää toista sinun vuoksesi, ja sinä olet ylen onnellinen.

"Älä tee menettelyllesi mitään sääntöjä äläkä sano, että tahdot tulla rakastetuksi syvemmin kuin kaikki muut; sillä koska olet mies ja itse epävakainen, olisit niin sanoessasi pakoitettu lisäämään: sikäli kuin se on mahdollista.

"Ota aika sellaisena kuin se tulee, tuuli sellaisena kuin se puhaltaa ja nainen sellaisena kuin hän on. Espanjattaret, jotka ovat naisista ensimäiset, rakastavat uskollisesti; heidän sydämensä on vilpitön ja raju, mutta heillä on tikari sydämen vieressä. Italiattaret ovat intohimoisia, mutta he rakastavat liiaksi leveitä hartioita ja ottavat rakastetuistaan mittaa räätälin kyynärpuulla. Englannittaret ovat haaveellisia ja surumielisiä, mutta kylmiä ja kankeita. Saksattaret ovat hellän hyväileviä, mutta kuivia ja ikävystyttäviä. Ranskattaret ovat henkeviä, loisteliaita ja hekumallisia, mutta valehtelevat kuin paholaiset.

"Ennen kaikkea, älä syytä naista siitä, että hän on sellainen kuin hän on. Me olemme itse tehneet hänet sellaiseksi turmelemalla joka suhteessa luonnon tarkoitukset.

"Luonto, joka pitää huolta kaikesta, luo neitosen rakastajattareksi. Mutta saatuaan ensi lapsensa putoavat hänen hiuksensa, hänen povensa menettää muotonsa ja hänen ruumiinsa saa arven. Nainen on luotu äidiksi. Nähtyään naisensa kauneuden kadonneen, tahtoo mies ehkä jättää hänet, mutta lapset tarttuvat häneen itkien. Siten syntyy perhe; kaikki mikä siitä eroaa, on epäluonnollista. Maanviljelijäin siveys on siinä, että heidän vaimonsa ovat lapsi- ja maitokoneita, niinkuin he itse ovat työkoneita. Heillä ei ole tekotukkaa eikä valheellista neitseellisyyttä; heidän rakkautensa ei ole spitaalinen, eivätkä he muista viattomassa parittelussaan, että Amerikka on keksitty. He ovat epäaistillisuudessaan terveitä ja heidän kätensä ja sydämensä on kovettuneet.

"Sivistys pyrkii hävittämään luonnon työn. Meidän kaupungissamme tulee tyttö, joka on luotu juoksemaan päiväpaisteessa, luotu ihailemaan alastomia urhoja kuin Spartan aikaan, valikoimaan ja rakastamaan, lukituksi huoneeseensa: kuitenkin kätkee hän romaanin krusifiksinsa alle; hän turmelee, kalpeana ja toimettomana, itsensä peilin edessä, hän tappaa öiden hiljaisuudessa kauneutensa, joka olisi kaivannut raikasta ilmaa. Äkkiä vedetään hänet esille. Hän ei tiedä mitään, ei rakasta mitään, mutta kaipaa kaikkea. Joku vanha vaimo opettaa häntä, hänen korvaansa kuiskataan uskallettuja sanoja, hänet heitetään vieraan miehen vuoteeseen, joka hänet ottaa väkivallalla. Sellainen on avioliitto, s.o. sivistynyt perhe. Sitten tapahtuu, että tyttöparka saa lapsen. Hänen tukkansa, hänen kaunis povensa, hänen ruumiinsa lakastuu: hän on menettänyt kauneutensa rakastajattarena eikä ole kuitenkaan rakastanut. Hän on tullut äidiksi, saanut lapsen — ja hän kysyy miksi? Hänelle tuodaan lapsi ja sanotaan: 'Sinä olet äiti!' Hän vastaa: 'En ole äiti; antakaa lapsi naiselle, jolla on maitoa rinnassaan, sillä minulla ei ole.' Hänen puolisonsa vastaa hänelle, että hän on oikeassa, ja että lapsi inhottaa häntäkin. Häntä hoivataan, koristetaan, levitetään pitsiharso hänen verisen vuoteensa yli, hänet parannetaan äitiyden kärsimyksistä. Kuukauden kuluttua saa hänet jo nähdä Tuilleries'ain puistossa, tanssiaisissa, oopperassa. Hänen lapsensa on Chaillot'ssa tai Auxerre'ssa, hänen miehensä huonoissa paikoissa. Kymmenen nuorta miestä puhuu hänelle rakkaudesta, kiintymyksestä, syleilyn ikuisuudesta, kaikesta siitä, jota hänen sydämensä kaipaa. Hän ottaa yhden heistä ja painaa hänet rintaansa vasten; mies häpäisee hänet, jättää hänet ja menee keinottelemaan pörssiin. Nyt on hän päässyt alkuun; hän itkee yhden yön, mutta huomaa, että kyyneleet tekevät hänen silmänsä punaisiksi. Hän ottaa lohduttajan ja tämän mentyä toisen. Siten jatkuu, kunnes hän on kolmenkymmenen vuotias tai kauemmin. Silloin hän väsyneenä ja turmeltuneena, kaiken inhimillisyytensä, vieläpä inhonsa menettäneenä, tapaa jonakin iltana tummatukkaisen, tulisilmäisen nuorukaisen, jonka sydän värähtelee toivoa. Hän tuntee oman nuoruutensa, hän muistaa kaikki mitä on kärsinyt, ja lahjoittaen nuorukaiselle kaiken elämänsä kokemuksen, opettaa hän häntä halveksimaan rakkautta.

"Sellaisiksi olemme tehneet naiset, sellaisiksi rakastajattaremme. Vähät siitä! He ovat kuitenkin naisia ja heidän kanssaan voi viettää hauskoja hetkiä.

"Jos olet lujaluontoinen ja varma itsestäsi, lyhyesti, mies, niin neuvon sinua ilman pelkoa heittäytymään maailman pyörteisiin. Rakastele ilotyttöjä, tanssijattaria, porvarinaisia ja markiisittaria. Ole uskollinen tai huikentelevainen, surullinen tai iloinen, mutta pidä huolta vain siitä, että sinua rakastetaan. Mitä liikuttaa sinua kaikki muu?

"Jos olet mies tavallisinta lajia, niin neuvon sinua valikoimaan jonkun aikaa, ennen kuin teet valintasi, mutta älä luule kenessäkään tapaavasi niitä ominaisuuksia, joita olet halunnut omistaa entiselle rakastajattarellesi.

"Jos olet heikko luonne ja jos sinulla on taipumusta antaa hallita itseäsi ja juurtua missä hyvänsä tapaat vähän maata, niin tee itsellesi vahva varustus; sillä jos noudatat hentoa luonnonlaatuasi et pääsekään kasvamaan siellä, jonne koetat juuresi työntää, vaan kuivut pois kuin hyödytön kasvi kantamatta kukkaa tai hedelmää. Elämäsi mehu vuotaa vieraaseen puunkuoreen; kaikki työsi kuihtuvat kuin piilipuun lehvät; sinä kostutat maata kyynelilläsi ja sydänverelläsi.

"Ja jos vihdoin olet haaveellinen luonne, uskot uniin ja tahdot niitä toteuttaa, silloin sanon sinulle suoraan: rakkautta ei ole olemassa.

"Sillä sinun käsityksesihän on tämä: rakastaa on antautua ruumiineen sieluineen tai, paremmin, se on samaa kuin tehdä kahdesta olennosta yksi; se on samaa kuin kulkea auringossa Jumalan taivaan alla, peltojen ja ketojen keskellä olentona, jolla on neljä käsivartta, kaksi päätä ja kaksi sydäntä. Rakkaus on uskoa, rakkaus on maallisen onnen uskontoa; se on loistava sarja siinä temppelissä, jota kutsutaan maailmaksi. Rakastaa on liikkua mielinmäärin tuossa temppelissä, vierellään olento, joka voi ymmärtää, kuinka yksi ainoa ajatus, sana, kukka voivat saada sinut pysähtymään ja luomaan katseesi temppelin harjaa kohti. Käyttää hyväkseen jaloja ihmillisiä sielunkykyjä on kaunista, nerollisuus on tavoiteltavaa; mutta korkein onni on kaksistaa sielunlahjansa, puristaa toinen sielu ja toinen sydän vastaansa. Se on korkeinta mitä Jumala on ihmisille antanut, se on enemmän kuin nerollisuus. Mutta sano minulle, onko naistemme rakkaus sellaista. Ei, se täytyy sinun myöntää. Rakastaa merkitsee heille aivan toista: lähteä hunnutettuina retkille, kirjoittaa salaisia kirjeitä, kulkea väristen varpailla, vehkeillä ja juonitella, luoda ympärilleen kaihomielisiä silmäyksiä, huoata kainosti ahtaiden ja kankeiden vaatteiden sisässä, nöyryyttää kilpailijattariaan, pettää aviomiestään, saattaa rakastajansa surulliseksi. Rakastaa merkitsee meidän naisillemme samaa kuin leikkiä valheilla. Heidän sydämessään asuu häpeällinen turmelus, pahempi kuin kaikissa roomalaisissa hurjastelijoissa. He sekoittavat hyveen ja paheen inhottavaksi ivanäytelmäksi, missä hiivitään sinne ja tänne, puhutaan kieroilla katseilla, missä kaikki on pientä, päältäpäin siloitettua ja epämuotoista niinkuin kiinalaisessa porsliinissa. He ovat tehneet rakkaudesta kaiken kauniin ja ruman, kaiken jumalallisen ja helvetillisen säälittävän ivakuvan, varjon ilman ruumista, luurangon kaikesta mitä Jumala on luonut."

Näin puhui Desgenais purevalla äänellä yön hiljaisuudessa.

VI

Seuraavana päivänä lähdin aamupuoleen ratsain Boulognen metsään. Ilma oli pilvinen. Kun olin tullut Porte Maillot'n kohdalle, annoin hevoseni kulkea omia aikojaan ja vaivuin unelmiin. Kertasin mielessäni kaikki mitä Desgenais edellisenä päivänä oli puhunut.

Kun tulin tienristeykseen, kuulin jonkun mainitsevan nimeni. Käänsin päätäni ja tunsin avonaisissa vaunuissa yhden rakastettuni läheisimmistä ystävättäristä. Hän viittasi minut luokseen ja ojentaen minulle ystävällisesti kätensä, pyysi hän minua tulemaan tykönsä päivälliselle — jollei minulla ollut muuta tehtävää.

Tämä nainen, nimeltään rouva Levasseur, oli pieni, lihavahko ja hyvin vaaleaverinen. En ollut koskaan pitänyt hänestä, en tiedä oikein miksi, sillä meidän välillämme ei ollut koskaan sattunut mitään vastenmielistä. En kuitenkaan voinut vastustaa haluani noudattaa hänen kutsuaan. Puristin kiittäen hänen kättänsä. Tunsin, että tulisimme puhumaan rakastajattarestani.

Hän antoi lakeijan viedä hevoseni kotia ja minä astuin vaunuihin. Hän oli yksin ja me ajoimme kohta takaisin Parisiin. Alkoi sataa ja vaunujen katos nostettiin. Suljettuina lähekkäin toinen toisemme viereen pysyimme hetken ääneti. Katselin häntä selittämättömällä surumielellä, hän ei ainoastaan ollut rakastettuni ystävä, vaan lisäksi hänen uskottunsa. Hän oli usein onnellisina aikoina ollut kolmantena illanvietoissamme. Kuinka usein olinkaan silloin kärsimättömänä mukautunut hänen läsnäoloonsa ja kuinka monesti olinkaan laskenut hetket, jotka hän oli kanssamme! Siitä varmaan johtui nurja mieleni häntä kohtaan — vieläpä siitä huolimatta, että hyvin tiesin hänen suosivan rakkauttamme, vieläpä pitäneen minun puoltani, kun olimme riitautuneet. En voinut antaa hänelle anteeksi hänen tunkeilevaisuuttaan. Huolimatta hyvyydestään ja meille tekemistä palveluksistaan oli hän minusta ikävä ja väsyttävä. Nyt pidin häntä yhtäkkiä kauniina! Katsoin hänen käsiään, hänen pukuaan; kaikki hänen liikkeensä tuntuivat erikoisen merkitseviltä; kaikki puhui menneestä ajasta. Hän katsoi puolestaan minuun ja näki, että muistot olivat minut vallanneet. Siten kului tie: minä häntä katsellen, hän hymyillen minulle. Kun olimme tulleet kaupunkiin, tarttui hän käteeni ja sanoi:

"Kuinka voitte?"

"Huonosti, kuten näette", vastasin, "sanokaa se hänelle, rouva
Levasseur, jos tahdotte." Ja kyyneleet tulvailivat silmiini.

Kun olimme aterian jälkeen asettuneet lieden ääreen, sanoi hän: "Onko asia sitten parantumaton, eikö ole mitään keinoa?"

"Ah, hyvä rouva", vastasin, "kaikki muu voi parantua, mutta ei se tuska, joka minut tappaa. Tarinani on helposti kerrottu: en voi rakastaa häntä enkä ketään toista enkä myöskään elää ilman rakkautta."

Hän heittäytyi minun puhuessani tuolinsa selkänojaa vasten ja näin hänen kasvoillaan säälin ilmeen. Hän vaipui ajatuksiinsa ja näytti ikäänkuin kuuntelevan myötätunnon kaikua omassa sydämessään. Hänen katseensa verhoutui ja hän vaipui kokonaan muisteloihinsa. Hän ojensi minulle kätensä, minä tulin häntä lähemmäksi. "Minäkin", kuiskasi hän, "minäkin olen kerran kokenut samaa". Hän oli hyvin liikutettu.

Rakkauden lukuisista sisarista on sääli kauneimpia. Pidin rouva Levasseurin kättä omassani, hän lepäsi melkein sylissäni. Hän alkoi puhua minulle kaikenlaista, mitä hän keksi, rakastajattarelleni edullista, tarkoituksessa puolustaa häntä ja lohduttaa minua. Surumielisyyteni kasvoi. Mitä vastata?

Silloin alkoi hän puhua itsestään. Hänet oli joku aika sitten jättänyt se mies, jota hän rakasti. Hän oli uhrannut paljon tuolle miehelle, vieläpä omaisuuttaankin ja hyvää nimeään. Hänen miehensä oli kostonhimoinen ja oli uhkaillut häntä. Seurasin hänen kertomustaan ja unohdin oman suruni kuullessani toisen surua. Hänet oli pakoitettu naimisiin vastoin tahtoaan. Hän oli kauan taistellut vastaan, mutta turhaan. Hän ei kuitenkaan katunut mitään, ja suri vain sitä, ettei häntä enää rakastettu. Luulen, että hän syytti itseäänkin siitä, ettei ollut voinut säilyttää rakastajansa sydäntä, vaan oli ollut kevytmielinen häntä kohtaan.

Kevennettyään sydämensä, oli hän hetken ääneti ja näytti miettivän. "Turha sattuma ei vienyt minua tänään Boulognen metsään", lausuin. "Uskon, että inhimilliset surut ovat kuin toisistaan eksyneet sisaret, joiden heikot, vapisevat, taivasta kohti ojennetut kädet joku hyvä enkeli joskus liittää toisiinsa. Kun kerran olemme tavanneet toisemme, älkää katuko mitä olette puhunut, ennen kaikkea, älkää katuko kyyneleitänne. Se salaisuus, jonka olette minulle uskoneet, ei ole muuta kuin silmistänne pudonnut kyynel, mutta se jää sydämeeni. Sallikaa minun tulla toistekin luoksenne, että voimme surra yhdessä."

Näin puhuessani valtasi minut niin voimakas myötätunto rouva
Levasseuriä kohtaan, että, ajattelematta mitä tein, suutelin häntä.
Ei tullut mieleeni, että hän voisi siitä loukkaantua eikä hän
näyttänytkään sitä edes huomaavan.

Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Joku talon asukkaista oli sairaana ja hänen tähtensä oli levitetty olkia kadulle, niin ettei kuulunut edes ajoneuvojen tärinää. Istuin hänen vieressään, käsivarret hänen vyötäisillään, antautuen siihen suloiseen liikutukseen, jota sydän tuntee saadessaan osatoverin suruunsa.

Seurustelumme sai yhä sydämellisemmän luonteen. Hän kertoi minulle tuskastaan ja minä vastasin puhumalla omastani. Ja näiden kahden surun väliltä tunsin nousevan niin suloisen mielialan, niin lohduttavan äänen kuin jos meidän valittavat puheemme olisivat yhtyneet puhtaaksi taivaalliseksi yhteissoinnuksi. Nojautuessamme toinen toiseemme ja itkiessämme yhdessä en ollut nähnyt muuta kuin rouva Levasseurin kasvot. Hetkisen hiljaisuuden kestäessä nousin seisoalleni ja astuin muutaman askelen loitommas. Silloin huomasin että hän oli puhuessamme nostanut jalkansa kamiinin varjostinta vasten, niin että hame oli liukunut syrjään ja hänen säärensä olivat jääneet verhotta. Minusta tuntui kummalliselta, ettei hän välittänyt mitään nähdessään minun joutuvan hämilleni. Astuin muutaman askelen syrjään, antaakseni hänelle tilaisuutta järjestää pukuaan. Hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Palasin hänen viereensä ja tarkastelin hänen asentoaan, joka oli vastenmielisen uhitteleva. Äkkiä näin hänen silmänsä ja silloin huomasin, että hän oli tietoinen asiasta. Olin kuin salaman lyömä. Nyt ymmärsin, että olin ollut sydämettömän teeskentelijän leikkikaluna ja että hän oli käyttänyt itse suruanikin viettelemisen välineenä. Tartuin hattuuni sanaakaan sanomatta, hän laski hiljalleen hameensa alas, ja minä poistuin huoneesta, tehtyäni syvän kumarruksen.

VII

Kun tulin kotia, oli keskellä huonettani suuri puulaatikko. Yksi tädeistäni oli kuollut ja minä olin perinyt osan hänen omaisuudestaan, joka itsessään oli sangen arvoton. Paitsi muutamia vähäpätöisiä pikkuesineitä sisälsi arkku joukon vanhoja pölyttyneitä kirjoja. Toimettomuudessani ja ikävissäni aloin selailla muutamia niistä. Ne olivat suurimmaksi osaksi Ludvig XV:nnen aikaisia romaaneja. Hurskas tätini oli varmaankin ne itse perinyt niihin sen koommin kajoamatta, sillä ne olivat niin sanoakseni hurjistelun katkismuksia.

Minulla on omituinen tarve mietiskellä kaikkea mikä minulle tapahtuu ja pikkuseikoillekin annan mielelläni jonkun syvemmän merkityksen. Käsittelen niitä kuin helmiä, joita vaistomaisesti pujottelen yhteen nauhaan.

Niin lapsellista kuin se lieneekin, tuntui minusta kummalta, että juuri nyt sain nuo kirjat käsiini. Ahmin ne eräänlaisella katkeralla surumielellä, sydän vuotavana ja hymy huulilla. "Te olette totisesti oikeassa", päättelin, "te yksin tunnette elämän salaisuudet, te yksin uskallatte sanoa, ettei ole totta mikään muu kuin pahe, teeskentely ja turmelus. Olkaa te minun ystäväni, vuodattakaa sydämeni haavoihin myrkkyänne; opettakaa minua uskomaan teihin."

Silläaikaa kuin näin syvennyin paheeseen, makasivat tutkintokirjani ja lempirunoilijani tomussa. Potkaisin niitä jalallani ja huudahdin: "Te kurjat uneksijat, jotka ette ole opettaneet muuta kuin kärsimystä, te säälittävät saivartelijat, pettureita olette te, jos olette tunteneet totuuden, tyhmyreitä, jos olette puhuneet vastoin parempaa tietoanne, valehtelijoita kummassakin tapauksessa. Te olette tehneet lastensatuja ihmissydämestä. Tahdonpa polttaa teidät viimeistä myöten!"

Mutta kesken raivoani tulivat kyyneleet avukseni ja minä ymmärsin, ettei ole olemassa muuta todellista kuin minun suruni. Tuskassani huusin: "Niinpä, te hyvät ja huonot henget, te neuvonantajat hyvässä ja pahassa, sanokaa mitä on tehtävä. Valitkaa sovintotuomari ratkaisemaan välinne!"

Minulla oli kirjojeni joukossa vanha raamattu, jonka avasin: "Vastaa siis sinä minulle, sinä pyhä kirja; katsokaamme mitä sinulla on sanottavaa." Silmäni sattuivat Saarnaajan IX:een lukuun:

"Sillä minä olen kaikkia näitä sydämmeeni pannut, tutkiakseni kaikkia näitä, että vanhurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen tiedä rakkautta eikä vihaa; kaikki on ennen häntä.

"Kaikki tapahtuu samoin kaikille: yhtäläinen onni kohtaa vanhurskasta kuin jumalatontakin, hyvää ja puhdasta kuin saastaistakin, uhraavaa kuin sitäkin, joka ei uhraa; hyvälle käy kuin syntiselle, valantekijälle niin kuin valaa pelkäävälle.

"Tämä paha on kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, että kaikilla on yhtäläinen kohtalo; siitäpä ihmislasten sydän täytetään pahuudella, ja hulluus on heidän sydämmessänsä, niin kauan kuin he elävät, ja sitten — kuolleiden luo!"

Nämä sanat panivat minut aivan hämilleni. En ollut koskaan tiennyt, että raamatussa puhuttaisiin sellaisesta tunteesta. "Siispä sinä", sanoin, "sinäkin, toivon kirja, epäilet."

Mitä ajattelevat astronoomit, kun he määrittelevät tarkalleen pyrstötähtien, taivaan säännöttömimpien kulkijain, radan? Mitä ajattelevat luonnontutkijat, kun he suurennuslasien läpi näkevät vesipisarassa eläviä olentoja? Luulevatko he, että he itse keksivät sen mitä näkevät ja että heidän suurennuslasinsa ja kiikarinsa säätävät luonnolle lain? Mitä ajatteli ensimäinen inhimillinen lainsäätäjä, miettiessään, minkä asettaisi yhteiskunnan peruskiveksi, kun hän löi kädellään vaskitauluun ja tunsi koston lain huutavan sisässään? Oliko hän keksinyt oikeuden? Ja se mies, joka ensi kerran otti hedelmän naapurinsa puutarhasta, kätki sen viittansa alle ja pakeni sinne tänne vilkuillen, oliko hän keksinyt häpeän? Entä se mies, joka tapasi varkaan, joka oli vienyt hänen työnsä hedelmän, eikä kohottanut kättään häntä vastaan, vaan sanoi: "Istu rauhassa ja ota tuokin tuossa" — oliko tämä mies palkittuaan pahan hyvällä ja tuntiessaan sydämensä vapisevan ja silmänsä kyyneltyvän, oliko tämä mies keksinyt hyveen? Hyvä Jumala! Mitä sanot naisesta, joka puhuu minulle rakkauden sanoja ja pettää minua, mitä sanot miehestä, joka puhuu minulle ystävyydestä ja neuvoo minua unohtamaan suruni hurjisteluissa? Mitä sanot toisesta naisesta, joka itkee kanssani, ja joka tahtoo lohduttaa minua polviensa muodoilla? Mitä sanot raamatusta, joka puhuu Jumalasta ja vastaa kysymykseeni: "Ehkä; kaikki on yhdentekevää."

Syöksyin avoimeen ikkunaani, ja luoden katseeni kalpealle taivaalle, joka kaartui pääni yllä, huusin: "Onko totta, että sinä olet autio? Vastaa, vastaa! Enkö saa ennen kuolemaani sulkea näihin käsivarsiini kuin petollista unta?"

Syvä hiljaisuus vallitsi kadulla ikkunani takana. Seisoessani siinä käsivarret ojennettuina ja katse suunnattuna äärettömyyttä kohti, kuulin pääskysen valittavan kiljahduksen; seurasin sitä vaistomaisesti silmilläni; kun se katosi kuin nuoli näkyvistäni, kulki tyttönen laulaen ohitse.

VIII

En voinut kuitenkaan mukautua. Ennen kuin todella ottaisin elämän sen hauskalta puolen, joka minusta tuntui synkältä puolelta, olin päättänyt tehdä kaikkeni. Pysyin siten edelleen lukemattomien surujen ja mitä kauheimpien unien leikkikaluna.

Suurena syynä siihen, etten voinut parantua, oli nuoruuteni. Missä ikinä olinkin, mitä ikinä teinkin, en voinut ajatella muuta kuin naisia. Naisen näkeminenkin sai minut vapisemaan. Kuinka usein kohousinkaan vuoteesta yön aikaan, kylpien hiessä, ja painoin suuni seinää vasten, menehtymäisilläni tuskaani!

Minun osakseni oli tullut suuri onni, yksi kaikkein harvinaisimpia, menettää rakkaudessa viattomuuteni. Mutta siitä oli seurauksena, että jokainen ajatus aistien nautinnosta yhtyi minussa ajatukseen rakkaudesta. Tämä seikka saattoi minut perikatoon. Sillä kun en voinut olla lakkaamatta ajattelematta naisia, en myöskään voinut olla yötä ja päivää pohtimatta kaikkia niitä kertomuksia hurjistetuista, valheellisista suhteista ja naisellisista petoksista, joita pääni oli täynnänsä. Omistaa nainen oli minulle samaa kuin rakastaa häntä. Ajattelin yhä edelleen vain naisia, mutta en enää uskonut todelliseen rakkauteen.

Kaikki nämä sisäiset taisteluni saattoivat minut eräänlaiseen raivotilaan. Toisinaan tunsin halua munkkien tavoin ruoskimalla kuolettaa lihaani. Toisinaan tunsin halua lähteä kadulle tai maantielle, langeta ensimäisen naisen jalkoihin, joka minut siellä kohtaisi, ja vannoa hänelle ikuista rakkautta.

Jumala on todistajani, että tein kaikkeni parantaakseni ja saadakseni ajatukseni toisille teille. Kun en ihmisten seurassa voinut vapautua siitä ajatuksesta, että he kaikki olivat paheellisia ja petollisia niinkuin rakastajattareni oli ollut, päätin kokonaan välttää heitä. Aloin harrastaa keskenjääneitä opintojani. Luin historiaa, vanhoja runoilijoitani ja anatomiaa. Samassa talossa kuin minä, neljännessä kerroksessa, asui oppinut vanha saksalainen, joka eli yksikseen ja syrjään vetäytyneenä. Suurella vaivalla sain hänet suostumaan saksankielen opettajakseni. Kun oli päästy alkuun, innostui mies koko sydämellään opetustoimeensa. Alituinen hajamielisyyteni teki hänet kuitenkin epätoivoiseksi. Kuinka monta kertaa istuikaan hän minua vastassa savuavan lamppuni takana, käsivarret ristissä rinnalla, ja tarkasteli minua kärsivällisellä ihmettelyllä. Minä olin vaipunut unelmiini enkä välittänyt enempää hänen läsnäolostaan kuin hänen säälistään. "Herrani, te olette miesten parhaita, mutta näettehän, ettei tämä johda mihinkään tulokseen. Te olette ottanut mahdottoman työn. Jättäkää minut kohtaloni huomaan. Te ette voi tässä asiassa enempää kuin minäkään!" En tiedä, ymmärsikö hän puhettani, mutta hän puristi sanaakaan sanomatta kättäni eikä meillä sen koommin ollut puhetta saksan opiskelusta.

Pian huomasin, että yksinäisyys vei minut suoraan perikatoon, ja silloin muutin täydellisesti menettelyä. Matkustelin maaseudulla, ratsastelin, metsästin ja miekkailin, niin että olin väsymyksestä menehtyä. Kun sitten uupuneena ja hikisenä tulin iltasella vuoteeseeni, sieraimissani tallin ja ruudin haju, kaivoin pääni tyynyyni, kierin peitteiden sisässä ja huusin: "Sinä kauhun kuva, oletko taas täällä? Etkö aio jättää minua yhdeksikään yöksi rauhaan?"

Mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Yksinäisyys saattoi minut luonnon helmaan, luonto rakkauden. Seisoessani anatomiasalissa ruumiiden ympäröimänä ja pyyhkiessäni käsiäni veriseen esiliinaani, kalpeana kuolleiden keskellä, mädän haju sieraimissani, käännyin vaistomaisesti poispäin ja näin silmieni edessä kukoistavia peltoja, tuoksuavia ketoja ja kesäillan hiljaisen sopusoinnun. "Tiede", puhelin itsekseni, "ei voi minua lohduttaa. Turhaan koetan syventyä tähän kuolleeseen luontoon, pian olen, jos tätä jatkuu, itse näiden ruumiiden joukossa. En voi parantua nuoruudestani. Siispä tahdon elää siellä missä on elämää tai ainakin kuolla auringossa." Lähdin anatomiasalista vapaaseen luontoon, otin hevosen ja ratsastin Sévres'in ja Chaville'n puistoteille. Heittäysin pitkälleni kukkivalle kedolle syrjäisessä laaksossa. Mutta, ah, kohta huusivat minulle kaikki metsät ja kedot:

"Mitä etsit täältä? Lapsi parka! Me kannamme vihreää pukua, toivon värejä."

Lähdin takaisin kaupunkiin ja hukuttausin pimeihin sokkeloisiin katuihin. Näin kaikki kotien valaistut, salaperäiset ikkunat, näin ajopelien tulevan ja menevän, näin miesten tungoksessa tyrkkivän toisiaan. Savu tuprusi synkästi katoilla. Oi yksinäisyyttä näillä koukertelevilla kaduilla, missä kaikki polkevat toisiaan, missä käy taistelu leivästä otsan hiessä, missä miljoonat tuntemattomat sivuuttavat toisensa! Oi tätä likaista sopukkaa, missä ainoastaan ruumiit yhtyvät, jättäen sielut yksinäisiksi ja missä ainoastaan ilotyttö ojentaa kulkijalle kätensä! "Alenna itsesi, niin et kärsi enää!" — niin huutavat suurten kaupunkien kadut. Se on kirjoitettu noella talojen seiniin, lialla katukiviin ja verellä ihmisten kasvoihin.

Joskus kun istuin syrjässä tanssisalissa ja seurasin loistavia juhlia ja kun silmieni editse kiitivät kuin kauneuden ja valon hengettäret kaikki nuo punaiset, siniset ja valkeat naiset paljaine käsivarsineen, hiukset riippuen kuin uhkeat rypäleet, sanoin itselleni: "Mikä puutarha! Mitä kukkia, mitä tuoksuja! Poimi, hengitä! Sinä päivänkukka, mitä sanookaan viimeinen terälehtesi sille, joka sinun kukoistuksesi hajoittaa tuuleen! 'Hiukan, hiukan, ei ollenkaan!' Kas siinä maailman siveysoppi, siinä leikin loppu. Sellaisen syvän kuilun partaalla vaellatte te kaikki kukkaistuoksun ympäröiminä. Te tanssitte tämän lohduttoman totuuden yli kuin kauriit pienten jalkojenne varpailla."

"Hyvä Jumala", sanoi Desgenais, "miksi ottaa kaikki niin vakavasti? Eihän asiassa ole mitään uutta! Suretko tyhjiä pulloja? Kellareissa on tynnyreitä, ja kellareita on yllin kyllin viinamäissä. Tee minulle koukku, joka on kullattu kauniilla sanoilla, ja pane siihen meteen kastettu kärpänen syötiksi, ja yht'äkkiä nostan unohduksen virrasta sinulle suloisen lohduttajattaren, tuoreen ja liukkaan kuin ankerias! Jos hän pääsisi livahtamaan sormiesi lävitse, niin voit kohta saada toisen. Rakasta, rakasta, sinä kuolet ikävästä rakkauteen. Nuoruuden täytyy saada osansa. Jos olisin sinun sijassasi, ryöstäisin mieluummin Portugalin kuningattaren kuin leikkelisin anatomiasalissa ihmisruumiita."

Tällaisia neuvoja antoi hän minulle joka kerta kun olin hänen luonaan — ja kun tuli ilta lähdin kotimatkalle sydän pakahtumaisillaan ja viitta vedettynä yli kasvojen. Polvistuin vuoteeni viereen ja sydänparkani sai lohdutusta kyynelissä. Epätoivoissani vuoroin itkin, vuoroin rukoilin. Galilei löi muinoin maata ja huusi: "Se liikkuu kuitenkin!" — samalla tavalla löin minä rintaani.

IX

Synkimmässä surussani saivat epätoivo, nuoruus ja sattuma minut tekemään teon, joka ratkaisi kohtaloni.

Olin kirjoittanut rakastajattarelleni, etten tahtonut häntä enää tavata. Minä pidin sanani, mutta yöt kulutin kadun penkillä hänen akkunansa alla. Näin hänen valaistut ruutunsa, kuulin hänen pianonsa äänen ja toisinaan olin huomaavinani jonkun olennon varjon puoleksi laskettujen uutimien takaa.

Eräänä yönä, kun kaikkein synkimmän epätoivon vallassa istuin katupenkillä, näin työmiehen hoipertelevan ohitseni. Hän puhui epäselviä sanoja, päästi joskus iloisen huudahduksen ja alkoi vihdoin laulaa. Hän oli juovuksissa ja hänen heikontuneet jalkansa kuljettivat häntä kadun laidasta laitaan. Hän pudottautui toiselle penkille minua vastapäätä, istui ensin jonkun aikaa kyynäspäät polvilla itseään tuuditellen ja vaipui vihdoin syvään uneen.

Katu oli autio. Kuiva tuuli liikutteli pölyä ja kuu valaisi kirkkaalta taivaalta nukkuvaa miestä. Niin olin kahdenkesken tuon moukan kanssa, joka ei välittänyt sen enempää läsnäolostani ja joka nukkui kivipenkillä varmaan yhtä makeasti kuin omassa vuoteessaan.

Tahtomattani häiritsi tuo mies minua surussani. Nousin lähteäkseni tieheni, mutta palasin taas ja istuin vanhalle paikalleni. En voinut jättää näkyvistä tuon talon porttia, jota en kuitenkaan olisi mistään hinnasta kolkuttanut. Nousin taas ja käveltyäni jonkun aikaa edestakaisin, pysähdyin nukkuvan miehen eteen.

"Kuinka syvään hän nukkuu", puhelin itsekseni. "Hän ei varmaankaan näe mitään unia. Hänen vaimonsa avaa ehkä juuri tällä hetkellä hänen naapurilleen oven ullakkohuoneeseen, missä hän itse tavallisissa oloissa nukkuu. Hänen vaatteensa ovat riekaleina, hänen poskensa kuopalla ja hänen kätensä ryppyiset. Hänellä ei ehkä ole leipää joka päiväksi. Tuhat kalvavaa huolta, tuhat vaivaa ja piinaa odottaa häntä, kun hän herää. Mutta tänä iltana on hänellä ollut kolikko taskussa, hän on mennyt kapakkaan ja ostanut unohdusta kaikille vaivoilleen. Hän on viikon työstä hyvin ansainnut yhden yön unen. Ehkä on hän sillä vienyt lapsiltaan illallisen. Nyt voi hänen rakastettunsa pettää häntä, hänen ystävänsä hiipiä kuin varas hänen suojaansa, ja jos minä löisin häntä olalle ja huutaisin hänen korvaansa, että hänen talonsa palaa, niin kääntyisi hän vain toiselle kyljelle ja jatkaisi untaan.

"Mutta minä, minä", jatkoin yksinpuheluani, astuen pitkin askelin kadun toiselle puolen, "minä en nuku, vaikka minulla on taskussa rahaa, voidakseni hankkia itselleni unta vaikka kokonaiseksi vuodeksi. Olen liian hullu ja ylpeä mennäkseni kapakkaan, vaikka näen, että kaikki, jotka menevät sinne onnettomina, palaavat onnellisina takaisin. Jumalani! Viinirypäleterttu, joka murskataan jalkapohjan alla, riittää hajottamaan synkimmätkin huolet ja katkaisemaan kaikki ne näkymättömät ansat, joita onnettomuus asettaa tiellemme. Itkemme kuin naiset ja kärsimme kuin marttyyrit. Meistä tuntuu epätoivossamme kuin koko maailma luhistuisi päällemme ja valittaen asetumme kuin Adam kadotetun paratiisin porttien taa. Ja parantaaksemme syvimmänkin haavamme tarvitsee meidän vain tehdä pieni liike kädellämme ja kostuttaa kurkkuamme. Mitä ovatkaan surumme, kun voimme niitä sillä tavoin parantaa? Ihmettelemme, ettei kaitselmus lähetä rukoustemme johdosta enkeliänsä parantamaan tuskaamme. Kaitselmuksen ei ole tarvis vaivautua niin paljon. Se on nähnyt kärsimyksemme, toivomme, kukistetun ylpeytemme ja kaiken pahan, mikä meitä ympäröi, ja on ripustanut mustan hedelmän tiemme varsille. Kun tuo mies tuossa nukkuu niin hyvin penkillään, miksi en tee minäkin samoin omallani? Kilpailijani viettää ehkä yön rakastajattareni luona. Hän lähtee aamun koittaessa ja rakastajattareni saattaa hänen puoleksi alastomana ovelle. Silloin saavat he nähdä minun täällä nukkuvan. Heidän suudelmansa eivät häiritsisi minua, ja jos he löisivät minua olalle, kääntyisin vain toiselle kyljelle ja jatkaisin untani."

Täynnä hullua iloa aloin etsiä kapakkaa. Koska oli jo sivu puoliyön, olivat melkein kaikki suljetut. Se saattoi minut raivoihini. "Kielletäänkö minulta tämäkin lohdutus", puhuin itsekseni. Juoksin kadulta kadulle, löin nyrkilläni ravintolain oviin ja huusin: "Viiniä, viiniä!"

Löysin viimein avoimen kapakan. Tilasin pullollisen ja katsomatta sen enempää, oliko se hyvää vai huonoa, join sen pohjaan. Samaa tietä meni toinen ja kolmas. Käyttäydyin kuin sairas, join tarmoni takaa, ikäänkuin lääkäri olisi määrännyt minulle tämän lääkkeen henkeni pelastukseksi.

Ennen pitkää raskaan ja varmaan väärennetyn juomani vaikutuksesta ympäröivät minut kuin höyrypilvet. Kun olin juonut äkkiä, valtasi humala minut kokonaan. Tunsin ajatusteni hämmentyvän, kaikki kävi rauhalliseksi ja taas sekavaksi. Lopuksi katosi kokonaan ajatuskykyni, käänsin silmäni taivasta kohti, ikäänkuin sanoakseni jäähyväiset omalle itselleni, ja nojauduin kyynäspäilläni pöytään.

Vasta silloin huomasin, etten ollut yksin. Toisessa päässä huonetta istui ryhmä epäilyttävän näköisiä miehiä, joilla oli laihat piirteet ja karkeat äänet. Heidän vaatteistansa näki, etteivät he olleet työmiehiä eivätkä porvarisväkeä; sanalla sanoen, he näyttivät kuuluvan siihen vaaralliseen ihmisluokkaan, jolla ei ole omaisuutta eikä työtä — jollei jotain epärehellistä —, joka ei ole köyhä eikä varakas, mutta joka yhdistää köyhäin kurjuuteen rikkaiden paheet.

He riitelivät hiljalleen pelatessaan likaisilla korteillaan. Heidän keskellään istui aivan nuori, kaunis tyttö, joka ei näyttänyt muistuttavan heitä missään suhteessa paitsi ehkä äänensä puolesta, joka oli niin käheä ja särkynyt, että olisi voinut luulla hänen kuusi vuosikymmentä huutaneen kadulla tavaroita kaupan. Hän katsoi minua tarkkaavasti, nähtävästi hämmästyneenä siitä, että näki tällaisessa kapakassa niin hienosti puetun vieraan. Vähitellen alkoi hän lähestyä minua, ja kulkien pöytäni ohi nosteli hän siinä seisovia pulloja ja huomattuaan ne kaikki tyhjiksi, alkoi hän hymyillä. Näin, että hänellä oli kauniit, erinomaisen valkeat hampaat. Tartuin hänen käteensä ja pyysin häntä istumaan viereeni. Sen teki hän kohta ja pyysi puolestaan saada jotain syödä.

Katselin häntä sanaakaan sanomatta ja silmäni täyttyivät kyynelillä. Hän näki sen ja kysyi, miksi itkin. En voinut hänelle vastata, puistin vain päätäni antaakseni kyyneleiden virrata vapaammin, sillä tunsin niiden kostuttavan poskiani. Hän ymmärsi, että minulla oli jokin salainen suru eikä koettanut udella sen syytä. Hän otti esiin nenäliinansa ja jatkaen syöntiään pyyhki hän silloin tällöin sillä kasvojani. Tuossa tytössä oli jotain samalla kertaa niin pelottavaa ja suloista, epäkainoa ja säälivää, etten tiennyt mitä ajatella. Jos hän olisi kadulla tarttunut käteeni, olisi hän herättänyt minussa inhoa, mutta nyt tuntui minusta omituiselta, että olento, jota en koskaan ollut nähnyt, näin tuli luokseni, istuutui sanaa sanomatta viereeni syömään illallistaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvoiltani kyyneleet. Jouduin aivan neuvottomaksi. Kuulin isännöitsijän kysyvän häneltä, tunsiko hän minua; hän vastasi myöntävästi ja kehoitti jättämään minut rauhaan. Pelaajat menivät pian tiehensä, ja kun isäntä oli, suljettuaan ikkunaluukut ja oven, vetäytynyt toiseen kapakan takaiseen huoneeseen, jäin kahden tytön kanssa.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, olin seurannut niin sokeasti epätoivon ääntä, että minusta tuntui kuin kaikki olisi ollut unta, ja ajatukseni etsivät turhaan ulospääsyä sokkeloisesta pimeästä. Oli kuin olisin tullut hulluksi tai kuin joku yliluonnollinen voima olisi ottanut minut valtoihinsa.

"Kuka olet?" huudahdin äkkiä. "Mitä tahdot minusta? Mistä tunnet minut? Kuka on pyytänyt sinua pyyhkimään kyyneleeni? Toimitatko ammattiasi vai luuletko että tahdon antautua tekemisiin kanssasi? En haluaisi kajota sinuun sormeni päillä. Mitä teet täällä? Vastaa! Tahdotko rahaa? Kuinka paljon maksaa säälisi?"

Nousin lähteäkseni, mutta tunsin, että horjuin. Silmissäni pimeni ja kuolettavan väsymyksen vallassa vaivuin lavitsalle.

"Te olette sairas", sanoi tyttö tarttuen käsivarteeni. "Te olette juonut kuin lapsi, tietämättä, mitä teette. Pysykää nyt hiljaa, kunnes näemme jonkun ajurin kadulla. Sanokaa minulle, missä äitinne asuu ja ajuri saattaa teidät hänen luokseen, koska te", hän lisäsi hymyillen, "varmaan pidätte minua rumana".

Hänen puhuessaan nostin silmäni. Ehkä humala petti minut, en tiennyt, näinkö nyt vai olinko äsken nähnyt väärin, mutta yht'äkkiä tuntui minusta, että tyttö poloinen oli hirvittävässä määrässä rakastajattareni näköinen. Tunsin jähmettyväni huomatessani tuon yhdennäköisyyden. On olemassa eräänlaisia kauhun väristyksiä, jotka tuntuvat kiireestä kantapäähän. Kansa sanoo, että kuolema hipaisee silloin ohitsemme, mutta ei ollut se tunne kuoleman, joka sillä hetkellä kulki olentoni läpi.

Se oli vuosisadan tauti, tai paremmin: tuo tyttö oli vuosisadan sairaus. Hänen kalpeassa, leikittelevässä hahmossaan, ja hänen karkeassa äänessään oli vuosisadan sairaus tullut luokseni ja istui nyt vieressäni kapakan pimeässä.

X

Samassa hetkessä kuin olin huomannut, että tuo nainen muistutti rakastajatartani, syttyi sairaissa aivoissani kauhea, vastustamaton halu, jonka kohta panin täytäntöön.

Suhteemme ensi aikoina oli rakastajattareni joskus tullut salaa minun luokseni. Silloin oli juhlapäivä pienessä huoneessani. Olin hankkinut kukkia, sytytin kamiiniin iloisen valkean ja tilasin hyvän illallisen. Vuode oli niinikään juhla-asussa ottaakseen vastaan rakastettuni. Usein istuin pitkät ajat sohvassa peilin alla ja katselin häntä. Vain sydämemme puhuivat silloin. Ihailin häntä kuin haltiatarta, joka osasi muuttaa paratiisiksi pienen yksinäisen huoneeni, missä olin niin monta kyyneltä vuodattanut. Hän seisoi kirjojeni, hujan hajan heitettyjen vaatteideni ja kuluneiden huonekalujen keskellä. Kuinka hän säteilikään kaiken köyhyyteni uhalla!

Kun olin hänet menettänyt, seurasivat nämä muistot minua lakkaamatta ja veivät öitteni unen. Kirjat ja seinät puhuivat hänestä. En voinut sitä kestää. Toisinaan ajoi vuoteeni minut ulos kadulle, toisinaan makasin siinä ja kostutin sitä kyyneleilläni.

Otin tytön luokseni. Panin hänet istumaan selin minuun ja pyysin häntä riisuutumaan puoleksi. Sitten laitoin huoneeni siihen kuntoon, missä se oli ollut rakastajattareni vierailujen aikana. Asetin tuolitkin erääseen määrättyyn asentoon, — missä ne olivat olleet määrättynä iltana, jonka vielä hyvin muistin. Kaikissa onnen-kuvitelmissamme on aina joku muisto hallitseva, joku päivä, joku hetki, joka on enemmän kuin kaikki toiset, tai ainakin on painunut muistiimme onnen perikuvana. Sellaisena hetkenä tekee meidän mieli huudahtaa kuin Theodor Lope de Vegan näytelmässä: "Onni, pane kultanaula pyörääsi!"

Kun olin kaikki saanut kuntoon ja sytyttänyt kamiiniin suuren tulen, kyykistyin lattialle ja päästin rajattoman epätoivoni valloilleen. Painauduin sydämeni äärimmäiseen sopukkaan, oikein tunteakseni, miten se kiemurteli ja kärsi. Ja päässäni soivat säkeet tyrolilaisesta romanssista, jota rakastajattarellani oli tapana lakkaamatta laulaa:

Altra volta gieri biele,
Blanch'e rossa com'un' fiore;
Ma ora nò. Non son più biele,
Consumatis dal' amore.

[Ennen olin kaunis, valkea ja kukoistava kuin kukka, mutta en enää.
En ole enää kaunis; rakkaus on minut riuduttanut.]

Kuulin tämän yksinkertaisen laulun kaikuvan autiossa sydämessäni. Sanoin itselleni: "Kas tuossa on miehen onni, tuossa pikku paratiisini. Haltiattareni on katutyttö. Rakastajattareni ei ole enemmän arvoinen. Tämän kaiken löytää maljan pohjasta, mistä on juonut jumalten nektaria. Kas tuossa edessäsi rakkautesi ruumis!"

Tyttö poloinen, kuullessaan minun laulavan, alkoi myöskin laulaa. Kävin kalpeaksi kuin kuolema, kuullessani tuon raa'an, karkean äänen, mikä lähti olennosta, joka niin muistutti rakastajatartani. Se oli kuin vertauskuva kaikelle, mitä mielessäni tunsin. Tyttö oli tuossa laulaessaan kuin hekkuma omassa persoonassaan, vaikka vielä nuoruuden kukkien ympäröimänä. Minusta tuntui kuin olisi rakastajattareni, petoksensa jälkeen, varmaan saanut tuon äänen. Muistin kuinka Faust, tanssiessaan Brockenilla nuoren alastoman noidan kanssa, näki punaisen rotan syöksyvän ulos tämän suusta.

"Ole vaiti", huusin tytölle. Nousin ja lähestyin häntä. Hän istuutui hymyillen vuoteelleni ja minä heittäysin hänen viereensä kuin kivipatsas omalla haudallani.

Minä käännyn teidän puoleenne, te vuosisadan miehet, jotka tällä hetkellä menette huvitilaisuuksiin, tansseihin, oopperaan, ja jotka tänä iltana maata pannessanne luette päästäksenne uneen, jonkun vanhan Voltairen jumalaa-pilkkaavan juttusen tai jonkun Paul-Louis-Courier'n järkeilevän leikinlaskun, jonkun Kamarin talous-valiokunnan mietinnön, te, jotka sanalla sanoen imette huokosiinne sen kammottavan ulpukan nesteitä, jonka järki on istuttanut kaupunkiemme sydämeen. Minä käännyn teidän puoleenne pyytäen, että te, jos sattuma viskaisi tämän vaatimattoman kirjan teidän käsiinne, ette hymyilisi sille ylenkatseellisesti, ettekä nostaisi sille liiaksi olkapäitänne tai väittäisi liian varmasti, että se paha, jota minä valitan, on kuviteltua. Älkää väittäkö, että lopultakin järki on ihmisen kaunein lahja, että mikään muu ei maan pinnalla ole niin todellista kuin pörssikeinottelu, peli, Bordeaux'n viini pöydällä, luja terveys ruumiissa, välinpitämättömyys toisia kohtaan, ja, kun ilta tulee, vuoteessa aistilliset, hajuvesiltä tuoksuvat jäsenet.

Jonakin päivänä, keskellä toimetonta, seisahtunutta elämäänne, voi tulla tuulenpuuska. Kaikki ne kauniit puut, joita olette kastelleet unhoituksen vedellä, voivat alkaa vapista. Miten käykään silloin teidän, te herrat tunteettomat: te lankeatte tasapainosta ja kyyneleet tulevat silmiinne. En sano, että rakastajattarenne pettävät, sillä se ei tuottaisi teille suurempaa surua kuin hevosen kuolema. Mutta sanon, että voitte menettää pörssissä, voitte joutua pelissä nylkyrin kynsiin, ja jos ette pelaa, niin ajatelkaa, että kolikkonne, teidän rahan antama rauhallisuutenne, teidän kultaonnenne on pankkiirin käsissä, joka voi tehdä vararikon, tai papereissa, jotka voivat menettää arvonsa. Niin jäisiä kuin olettekin, on teidän sydämenne johonkin kiintynyt. Teidänkin sydänjuuriinne voi satuttaa ja saada teidät päästämään äänen, joka muistuttaa tuskanhuutoa. Jonakin päivänä vaeltaessanne likaisia katuja, kun aistilliset nautinnot eivät enää voi kiihoittaa väsähtäneitä voimianne, kun teiltä puuttuu yksin jokapäiväinen leipäkin — silloin voi teillekin sattua, että tapaatte itsenne tuijottamasta ympärillenne posket sisäänpainuneina ja istuutumasta tyhjälle katupenkille keskiyön aikaan.

Te marmori-ihmiset, ylpeät ja itsekkäät, te verrattomat järkiviisaat, jotka milloinkaan ette ole tehneet epätoivoista tekoa ettekä laskuvirhettä — jos kaikki tämä sattuisi teille, niin muistakaa häviönne hetkenä Abeilard'ia, joka menetti Héloïsen. Sillä hän rakasti Héloïsea enemmän kuin te rakastatte hevosianne, kultakolikoitanne ja rakastajattarianne; sillä menettäessään hänet, kadotti hän enemmän kuin te voitte kadottaa, enemmän kuin teidän ruhtinaanne Saatana menettäisi, jos hän toisen kerran syöstäisiin alas taivaasta. Sillä hän rakasti sellaisella rakkaudella, josta sanomalehdet eivät puhu, ja josta vaimonne ja tyttärenne eivät näe varjoakaan teattereissa ja kirjoissa. Sillä hän oli kuluttanut puolet elämäänsä suutelemalla Héloïsen valkeaa otsaa ja opettamalla häntä laulamaan Davidin psalmeja ja Saulin lauluja; hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä. Kuitenkin on Jumala antanut hänelle lohdun.

Uskokaa minua, jos te ahdingossanne ajattelisitte Abeilard'ia, te ette enää katsoisi samalla silmällä vanhan Voltairen jumalanpilkkaa ja Courier'n ilveilyjä. Te huomaisitte, että ihmisjärki voi parantua harhakuvista, mutta ei kärsimyksistä, että Jumala on tehnyt järjen hyväksi taloudenhoitajattareksi, mutta ei rakkaudensisareksi. Te huomaisitte, että ihmissydän ei ole sanonut viimeistä sanaansa, lausuessaan: "En usko mitään, sillä en näe mitään." Te tulette etsimään ympäriltänne toivoa. Te menette ravistamaan kirkonovia, nähdäksenne, liikkuvatko ne vielä, mutta te tapaatte ne kiinni muurattuina. Te ajattelette mennä luostariin, mutta kohtalo, joka leikkii kanssanne, vastaa tarjoamalla teille pullon halpaa viiniä ja katutytön.

Ja jos juotte viinin ja otatte tytön vuoteeseenne, niin kuulkaa, miten voi tapahtua.

TOINEN OSA

I

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin niin syvää inhoa itseäni kohtaan, olin niin alentunut ja häväisty omissa silmissäni, että pelottava kiusaus tehdä kaikesta loppu sai minut valtoihinsa. Syöksyin vuoteestani, käskin tytön pukeutua ja lähteä tiehensä niin pian kuin suinkin ja harhailevat katseeni kiintyivät vaistomaisesti pistooleihin, jotka riippuivat huoneen nurkassa.

Mutta samassa kun piinautunut ajatuksemme niin sanoakseni nostaa kätensä tyhjyyttä kohti, kun sielumme tekee epätoivoisen päätöksen, on kuin käsivarren liike ottaessamme aseen seinältä, ladatessamme sen, itse kylmän raudan kosketus toisi meihin ruumiillisen kammon, joka on riippumaton tahdostamme. Sormet käyristyvät tuskasta ja käsivarsi jäykistyy. Koko luonto nousee kuolemaa vastaan. En voi muulla tavoin selittää, mitä tunsin, sillä aikaa kuin tyttö pukeutui, kuin siten, että olin kuulevinani pistoolini puhuvan: "Ajattele mitä aiot tehdä."

Jälkeenpäin olen usein ajatellut, mitähän olisi tapahtunut, jos tyttö olisi, kuten toivoin, tuota pikaa saanut vaatteet ylleen ja lähtenyt. Häpeän ensi tunne olisi varmaankin laskenut. Suru ja epätoivo eivät ole samaa, mutta Jumala on luonut ne veljiksi eikä toinen niistä jätä meitä koskaan yksin toisen kanssa. Niin pian kuin ilma huoneessani olisi puhdistunut naisen jäleltä, olisi tuskani varmaan huojentunut. Ainoastaan katumus olisi jäänyt jälelle. Mutta anteeksiannon enkeli on kieltänyt sitä tarttumasta kuoleman-aseeseen. Olisin varmaan parantunut koko elämäkseni. Pahe olisi ikiajoiksi ollut karkoitettu oveltani eikä minun olisi tarvinnut koskaan enää tuntea sitä kammoa, mitä tunsin sen ensi kertaa vieraillessa luonani.

Mutta kokonaan toisin tapahtui. Sillä aikaa kun minä istuin kuin kiinni naulittuna tuolillani, inhon, pelon ja epätoivon taistellessa sisässäni, tulemaisillani hulluksi, seisoi tyttö rauhallisesti hymyillen peilin edessä eikä ajatellut muuta kuin miten parhaiten järjestää pukunsa ja tukkansa. Tätä kesti enemmän kuin neljännestunnin ajan ja olin jo melkein unohtanut tytön läsnäolon, kun hän teki liikkeen ja käänsi huomioni itseensä. Säpsähdin kärsimättömästi ja käskin niin jyrkässä muodossa hänen jättämään minut yksin, että hän tuli paikalla valmiiksi, astui ovea kohti ja heitti lukkoon tarttuessaan minulle lentosuudelman.

Samalla hetkellä soitettiin ulko-oven kelloa. Hypähdin paikaltani ja ehdin juuri sulkea tytön pieneen vaatekomeroon, kun Desgenais astui sisään, seurassaan kaksi nuorta miestä naapurista.

Elämässä muistuttavat useat tapaukset äkillisiä pyörteitä aavalla merellä. Yhdentekevää, kutsummeko niitä sattuman vai kaitselmuksen lähettämiksi — molemmissa tapauksissa on kysymys vain samasta. Ja kuitenkin pitävät kaikki aivan luonnollisena sanoa Caesarista tai Napoleonista: Hän oli kaitselmuksen mies. He uskovat nähtävästi, että taivas kääntää huomionsa vain sankareihin ja että purppura vetää jumalien huomion puoleensa niinkuin härkien.

On pelottavaa ajatella, kuinka pienet seikat ja asianhaarat voivat saada aikaan suuria muutoksia meidän kohtalossamme. Meidän tavalliset toimintamme muistuttavat pieniä tylsiä nuolia, joita vanhasta tottumuksesta heitämme tai koetamme heittää jotakin varmaa päämäärää kohti — ja kaikista näistä pikku-toimenpiteistämme teemme itsellemme kokonaiskuvan, jota kutsumme järjeksemme tai tahdoksemme. Tulee tuulenpuuska ja nuolistamme kevein häviää näkyvistämme ja hukkuu Jumalan äärettömään syliin.

Mikä tuska meidät silloin valtaakaan! Mihin katoavatkaan ylpeä levollisuutemme, tahtomme ja järkemme? Itse voima, maailman valtijatar, miehen ase elämän taistelussa, on avuton. Se ei voi pelastaa meitä iskulta, joka meitä uhkaa. Näkymätön käsi työntää syrjään sen kärjen, meidän ponnistuksemme kohtaa tyhjän avaruuden, ja meidän lankeemuksemme tulee vielä suuremmaksi.

Niinpä sattui, että kun parhaillaan palavasti halusin puhdistautua erehdyksestäni, ehkä myöskin kurittaa itseäni, kun synnin inho oli minut kokonaan vallannut, tuli tielleni uusi viettelys, jonka ansaan lankesin.

Desgenais oli loistavalla päällä. Hän istuutui sohvaan ja teki aluksi jonkun leikillisen huomautuksen kasvoistani, jotka osottivat, etten ollut nukkunut hyvin. Kun en ollut lainkaan halukas kuulemaan hänen leikinlaskuaan, pyysin häntä säästämään minua siitä.

Hän ei välittänyt lainkaan huomautuksestani, vaan jatkoi samaan tapaan pilaansa. Niin mainitsi hän rakastajattareni ja kertoi, että hänellä ei ollut vain kaksi rakastajaa samalla kertaa vaan vieläpä kolme, joten hän siis oli kohdellut kilpailijaani yhtä huonosti kuin minua. Kun tuo poika parka oli saanut tästä tietää, oli hän nostanut sellaisen metelin, että koko Parisi puhui nyt asiasta. Aluksi en kuullut mitä hän puhui, mutta kun hän oli kolme kertaa kertonut saman asian pienimpiä yksityisseikkoja myöten, aloin ymmärtää, ja tulin niin hämilleni tuosta hirvittävästä tarinasta, etten voinut saada sanaakaan suustani. Ensin teki mieleni nauraa, sillä näinhän nyt, että olin rakastanut maailman viimeistä naista — mutta silti ei ollut vähemmän totta, että olin häntä rakastanut ja että suoraan sanoen rakastin häntä vielä. "Onko se mahdollista?" oli ainoa, minkä sain sanotuksi.

Desgenais'n toverit vakuuttivat todeksi kaiken, mitä tämä oli puhunut. Entisen rakastajattareni huoneessa olivat molemmat kilpailijat panneet toimeen näytöksen, jonka nyt koko maailma tunsi pikkuseikkoja myöten. Nainen oli joutunut huonoon huutoon ja hänen oli täytynyt lähteä Parisista välttääkseen vielä pahempia skandaaleja.

Oli helppo huomata, että miesten pilapuheen kautta minun kaksintaisteluni, minun jatkuva kiintymykseni tuohon naiseen ja minun menettelyni yleensä tuli naurettavaan valoon. Sanoa että tuo nainen ansaitsi kuinka huonon nimen hyvänsä, että hän ehkä oli menetellyt sata kertaa huonommin kuin tiedettiinkään — sehän oli samaa kuin antaa minun mitä katkerimmin tuntea, että olin samanlainen narri kuin niin monet muutkin.

Kaikki tämä kiusasi minua. Desgenais'n toverit huomasivat sen ja tulivat varovaisemmiksi, mutta Desgenais'lla oli omat tarkoituksensa. Hän oli ottanut asiakseen parantaa minut sairaudestani ja hän kohteli sitä säälimättömästi kuin tautia ainakin. Pitkäaikainen ystävyys, jota molemminpuoliset palvelukset olivat vahvistaneet, antoi hänelle etuoikeuden, ja kun hänen tarkoituksensa näytti hänestä luvalliselta, ei hän epäillyt käyttää koko mahtiaan.

Hän teki kaikkensa enentääkseen hämminkiäni ja jännittääkseen häpeän-tunnettani, mutta kun hänelle kävi selväksi, etteivät hermoni voineet kestää enempää, otti hän toisen menettelytavan. Hän oli aivan vaiti ja se kiihotti minua vielä enemmän.

Kulkien edes takaisin huoneessa aloin minä puolestani tehdä kysymyksiä. Äsken oli ollut sietämätöntä kuulla tuota kertomusta, nyt tahdoin kuulla sen uudelleen. Koetin saada kasvoilleni milloin hymyilevän, milloin välinpitämättömän ilmeen, mutta turhaan. Desgenais oli tullut mykäksi, juteltuaan äsken mitä avomielisimmin. Minun kulkiessani suurin askelin huoneen laidasta laitaan seurasi hän minua välinpitämättömästi kuin kettua, joka raivoaa häkissään.

En voi kertoa kuinka kärsin. Nainen, joka kauan aikaa oli ollut sydämeni epäjumala, ja joka, kun olin hänet menettänyt, oli tuottanut minulle mitä katkerimpia kärsimyksiä, ainoa, jota olin rakastanut ja jota olin itkevä kuolemaani saakka, oli äkkiä muuttunut häpeämättömäksi ilotytöksi, nuorten miesten juttujen aiheeksi ja saanut aikaan julkista pahennusta! Oli kuin olisin olkapäälläni tuntenut tulikuuman raudan polton.

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä synkemmäksi kävi ympärilläni. Kun joskus nostin päätäni, näin jäätävän hymyn ja uteliaan katseen, joka teki minusta huomioita. Desgenais ei jättänyt minua, hän tiesi hyvin mitä hän teki. Tunsimme toisemme perin pohjin. Hän tiesi että olin mahdollinen mihin hulluuksiin hyvänsä, että saatoin kiihkossani mennä kuinka kauas hyvänsä — paitsi yhteen suuntaan. Sentähden koetti hän häväistä kärsimystäni ja vedota päähäni sydämeni kustannuksella.

Kun viimein olin tullut siihen kohtaan, johon hän toivoi, työnsi hän minuun viimeisen pistoksensa. Hän sanoi minulle: "Mitä pidät kertomuksesta? Loppu on kuitenkin paras. Tuo mainittu kohtaus tapahtui eräänä kauniina kuutamoisena yönä. Kun rakastajat naisen luona riitelivät täysin voimin ja uhkailivat leikata kurkut poikki toisiltaan, kerrotaan, että kadulla oli nähty varjo, joka kulki rauhallisesti edes takaisin ja joka oli ollut niin sinun näköisesi, että oli pidetty häntä sinuna."

"Kuka on sitä sanonut?" huudahdin. "Kuka on nähnyt minut kadulla?"

"Rakastajattaresi itse. Hän kertoo sen jokaiselle, joka tahtoo häntä kuulla, yhtä iloisesti kuin me kerromme tämän tarinan. Hän väittää, että sinä rakastat häntä vielä ja että kuljet kuin vahtisotilas hänen porttinsa ulkopuolella ja niin edespäin. En sano enempää, ehkä sinulle riittää, kun kuulet, että hän puhuu aivan yleisesti sinun käyttäytymisestäsi."

En ole koskaan voinut valehdella, ja joka kerta kun olen koettanut salata totuutta, ovat kasvoni minut pettäneet. Itserakkauteni ja pelkoni paljastaa heikkouteni todistajain läsnäollessa pakoittivat minut kuitenkin tekemään kokeen. "On kyllä totta, ajattelin, että olin kadulla, mutta jos olisin tiennyt, että rakastajattareni oli vielä huonompi kuin miksi häntä luulin, en olisi ollut." Olin myöskin vakuutettu, ettei kukaan voinut varmuudella väittää, että tuo mies kadulla olin minä. Tahdoin kieltää, mutta kasvoilleni noussut puna teki yritykseni tyhjäksi. Desgenais hymyili nähdessään sen. "Varo itseäsi", sanoin hänelle, "varo itseäsi, leikittelysi voi mennä liian pitkälle!"

Astuin edelleen kuin mielipuoli edestakaisin, tietämättä mitä tehdä. Nauru olisi auttanut, mutta nauraa en voinut. Erehdykseni kävi minulle äkkiä selväksi koko suuruudessaan, tunsin olevani voitettu. "Kuinka saatoin tietää, huusin, kuinka saatoin tietää, että tuo kurja…"

Desgenais puristi yhteen huulensa ikäänkuin sanoakseen: "Sinä tiesit kylliksi."

Menetin kokonaan ajatuskykyni ja sammaltelin merkityksetöntä lausetta. Veri tykytti ohimoissani sellaisella voimalla, etten voinut puhua.

"Minä kadulla, kyynelissä kylpien, epätoivoissani! Ja sillä aikaa tuo kohtaus hänen luonaan! Samana yönä! Ja hän pilkkasi minua! Totisesti, Desgenais, sinä näet unta! Onko se totta, onko se mahdollista? Kuinka sinä sen tiedät?"

Näin puhuessani menivät ajatukseni aivan sekaisin. Minut valtasi sanomaton kiihko. Istuuduin, kokonaan uuvuksissani, kädet vapisten.

"Ystäväni", sanoi Desgenais, "älä ota asiaa niin juhlalliselta kannalta. Sinun yksinäinen elämäsi on vaikuttanut sinuun paljon pahaa. Näen, että tarvitset huvituksia. Tule tänä iltana syömään illallista kanssamme, huomenna syömme aamiaisemme maalla."

Ääni millä hän kaiken tämän sanoi loukkasi minua enemmän kuin kaikki muu. Tunsin, että hän sääli minua ja kohteli minua kuin lasta.

Istuin huoneen nurkassa ja koetin turhaan päästä itseni herraksi. "Tässä nyt olen", ajattelin. "Nainen on minut pettänyt, olen sisäisesti myrkytetty, ilman turvaa ja ilman työtä!" Ainoa mikä minulla, kaksikymmen-vuotiaalla, oli epätoivon ja häviön keskellä oli kiduttava mutta pyhä kärsimykseni, ja sekin, oi Jumalani, viedään käsistäni. Nuo miehet tuossa eivät enää pilkkaa rakkauttani vaan kärsimystäni. Hänkin pilkkaa, minun itkiessäni. Se tuntui minusta uskomattomalta. Kaikki menneisyyden muistot tulivat mieleeni sitä ajatellessani. Näin niiden nousevan, toisen toisensa jälkeen, noiden kadonneiden rakkausöiden kummittelijain. Minusta tuntui kuin ne olisivat katsoneet kuiluun, ikuiseen ja pimeään kuin tyhjyys, ja kuilun yllä olin kuulevinani hiljaisen pilkallisen naurun: "Siinä sinun palkkasi!"

Jos minulle olisi vain kerrottu, että ihmiset pitävät hauskaa minun kustannuksellani, olisin vastannut: "Sen pahempi niille", eikä asia olisi minua syvemmin liikuttanut. Mutta nyt täytyi minun kuulla samalla, että rakastajattareni oli julkea katutyttö. Toiselta puolen olin siis yleisenä naurunaiheena eivätkä kaksi todistajaani varmaankaan olisi kertomatta, että huhussa on perää; toiselta puolen: mitä saatoin sanoa, millä puolustaa itseäni? Mitä saatoin tehdä, kun elämäni ydin, itse sydämeni, oli särjetty, surmattu? Mitä tehdä? Tuon naisen tähden olisin mielelläni antautunut pilkan ja naurun alaiseksi, olisin mielelläni kantanut kokonaista kurjuuden vuorta hartioillani; rakastin häntä, vaikka hän oli minut jättänyt toisen tähden, enkä pyytänyt enempää kuin saada itkeä hänen ovensa takana, saada pyhittää koko nuoruuteni hänen muistolleen, kirjoittaa hänen nimensä, ainoastaan hänen nimensä toiveideni haudalle! — Kun ajattelin tätä kaikkea, kun ajattelin, että tuo nainen pilkkasi minua, tunsin kuolevani. Hän ensimäisenä oli sormellaan osottanut minut sille toimettomalle tyhjälle joukolle, joka kulkee naureskellen kaikkien niiden ympärillä, jotka sitä halveksivat ja sen unohtavat. Hänestä oli häväistys lähtöisin, hänen huuliltaan, jotka niin usein olivat kohdanneet omani, hänen ruumistaan, hänen sielustaan, joka oli muuttunut omaksi lihakseni ja verekseni. Hän oli alhaisin kaikista, hän oli säälimättä nauranut pilkkanauruaan, joka sylki surua vasten kasvoja.

Kuta enemmän syvennyin näihin ajatuksiin, sitä tulisemmaksi kasvoi vihani. En tiedä, voiko edes kutsua vihaksi sitä tunnetta, joka minussa kiehui. Varmaa on, että epämääräinen halu saada kostaa heräsi minussa. Mutta kuinka kostaa naiselle? Olisin maksanut mitä hyvänsä aseesta, joka olisi voinut sattua häneen, mutta mikä ase se voisi olla? Minulla ei ollut edes sitä, jota hän oli käyttänyt, en voinut vastata samalla tavalla.

Äkkiä sattuivat silmäni varjoon vaatesäiliön lasiovessa. Muistin tytön, jonka olin sinne sulkenut.

Olin hänet unohtanut. "Hyvät herrat, kuulkaahan," huusin kiihtyneesti ja nousin paikaltani. "Olen rakastanut, olen rakastanut kuin hullu. Olen ansainnut, että minulle nauratte. Mutta voinpa totisesti näyttää teille jotain, joka todistaa, etten enää ole niin hullu kuin luulette."

Näin puhuessani potkaisin auki lasioven ja osotin heille tyttöä, joka kyyrötti nurkassa.

"Astu sisään", sanoin Desgenais'lle, "sinä joka pidät hulluna minua, joka voin rakastaa yhtä naista, sinä joka itse et rakasta muita kuin katutyttöjä. Tuossa näet korkean viisautesi olennoituna. Kysy naiselta, olenko viettänyt koko yötäni X:n ikkunain alla, hän varmaan tietää jotain. Mutta voinpa sanoa sinulle muutakin. Pyysit minua tänään yhteisille illallisille ja huomiseksi maalle. Hyvä, minä tulen, en tahdo tästä lähtien luopua sinusta. Kuluttakaamme päivät yhdessä. Miekkailkaamme, lyökäämme korttia, juokaamme, tehkäämme kaikkea mitä sinun on tapana tehdä, mutta älä jätä minua. Olemmehan yhtä mieltä. Tässä on käteni! Olen tahtonut tehdä sydämeni rakkauden hautakammioksi, mutta, Jumalani, nyt olen hankkiva sille toisen haudan!"

Istuuduin lausuttuani nämä sanat, vieraani astuivat komeroon, missä tyttö oli. Tunsin että olin saanut keventää sydäntäni. Jos joku ihmettelee, kuinka tämän päivän jälkeen kokonaan muutin elämäntapaani, ei hän tunne ihmissydäntä eikä tiedä, että vaikka voikin epäröidä kaksikymmentä vuotta ennenkuin ottaa yhden askelen, ei silti enää palaa, kun se on tehty.

II

Paheen oppiaika muistuttaa pyörrytystä: se antaa saman kauhun ja hekkuman tunteen kuin kiipeäminen korkean tornin huipulle. Kun salainen pahe aina merkitsee häpeällä jaloimmankin luonteen, heittää julkinen peittelemätön synti eräänlaisen loiston turmeltuneimmankin yli. Se joka yön tullen hiipii ulos, viitta vedettynä kasvoille, salaisiin elosteluihin, muistuttaa italialaista, joka hyökkää selästäpäin vastustajansa kimppuun uskaltamatta vaatia tätä julki otteluun. Kuin salamurhaaja etsii hän syrjäkatuja ja odottaa yön pimeyttä. Toinen kiiruhtaa meluisiin juhliinsa avokasvoin, niinkuin sotilas taisteluun. "Koko maailma tekee samoin, mutta salaa sen; tee sinäkin, mutta älä salaa sitä." Niin puhuu ylpeys ja sen sotisovasta loistaa aurinko.

Kerrotaan, että Damokles näki miekan riippuvan päänsä päällä. Samalla tavalla ovat elostelijat kuulevinaan jonkun varottavan äänen, joka kehoittaa heitä lakkaamatta: "Eteenpäin — eteenpäin!" Heidän elämänsä muistuttaa karnevaalijuhlaa, missä koristetut vaunut ajavat pitkässä jonossa. Tuossa yksi, joka on kokonaan avoin, loimuavat soihdut valaisevat vaha-kasvoja; toiset nauravat, toiset laulavat; keskellä liikkuu jotain joka muistuttaa naisia; he ovat todella kuin jäännöksiä naisista ja tuskin heidät tietäisi ihmisiksi. Heitä hyväillään ja ivataan, mutta kukaan ei tunne heidän nimeään eikä tiedä keitä he ovat. Kaikki leijuu ja keinuu loimottavan pihkan valossa järjettömässä kiihkossa. Ja kaiken yllä sanotaan erään jumaluuden valvovan. Ihmiset horjuvat, syleilevät toisiaan. Joku on pudonnut. Yhdentekevä! Alhaalta tullaan ja sinne kerran palataan! Hevoset kiitävät edelleen.

Ensimäinen vaikutelma on ihmettelyn, toinen on kauhun, kolmas säälin. Tuohon elämään tarvitaan niin paljon voimaa, tai oikeammin niin paljon väärinkäytettyä voimaa, että usein jaloimmat ja parhaimmat luonteet joutuvat sen pyörteihin. Heitä miellyttää tämä rohkea oman itsensä tuhlailu. He riippuvat paheessaan kuin Mazeppa hurjan hevosensa seljässä. He ovat kuin kenttaureja, eivätkä he huomaa, että heidän verensä vuotaa ja että heidän lihastansa tarttuu kappaleita puiden oksiin heidän kiitäessään eteenpäin, eivätkä he näe saaliinhimosta verestäviä hukansilmiä, eivät erämaata eivätkä korppeja.

Olen kertonut, että olosuhteet heittivät minut tällaiseen elämään.
Tahdon nyt kertoa mitä siinä olen kokenut.

Ensi kerran kun menin niin kutsuttuihin teatterinaamiaisiin, olin kuullut puhuttavan holhoojahallituksen aikaisista hurjisteluista ja Ranskan kuningattaresta, joka oli pukeutunut orvokkien myyjättäreksi. Näin siellä kukkaismyyjättäriä pukeutuneina vihannesten kaupustelijoiksi. Odotin loistavia ilojuhlia mutta näin vain pölyä ja nokea ja juopuneita katutyttöjä särkyneiden pullojen keskellä.

Ensi kerran kun menin juominkeihin, olin kuullut puhuttavan Heliogabaluksen pidoista ja kreikkalaisesta filosoofista, joka oli tehnyt aistimien nautinnosta eräänlaisen luonnon uskonnon. Odotin ainakin unohdusta, jollen iloa, mutta tapasin mitä on pahinta maailmassa, ikävän, joka koettaa olla huvittava, ja englantilaisia, jotka sanoivat: "Teen mitä mieleeni juolahtaa, huvittelen. Olen maksanut niin ja niin paljon, tahdon huvitella rahani edestä." Ja he tuhlasivat elämänsä tällaisessa myllyssä.

Ensimäisen kerran kun tapasin ilotyttöjä, olin kuullut puhuttavan Aspasiasta, joka istuen Alkiabiadeksen polvella väitteli Sokrateksen kanssa. Odotin tapaavani jotain uhmailevaa ja ujostelematonta, mutta iloista ja eloisaa kuin kuohuviinin poreet. Mutta tapasin himokkaan suun, elottomat silmät ja koukkuiset sormet.

Ensi kerran kun tapasin hienon maailman huvinaisia, olin lukenut Boccacciota ja Bandelloa, mutta ennen kaikkea olin lukenut Shakespearea. Olin nähnyt unta kauniista ja kurjista keimailijoista; pimeyden enkeleistä, jotka olivat täynnä suloa ja joille Decameronen sankarit ojentavat vihkivesimaljan kirkosta poistuttaessa. Olin satoja kertoja koettanut piirtää noita runollisia päitä, niin houkuttelevia kaikessa ujostelemattomassa rohkeudessaan, hiukan kehittymättömiä ehkä järjen puolesta, mutta omaten kokonaisen romaanin silmäkulmassaan, noita houkuttelevia olentoja, joka kuin sireenit keinuivat elämän aalloilla. Muistelin Margareta Navarralaisen kertomusten sankarittaria, jotka aina ovat rakkaudesta kipeitä, milloin he eivät ole kokonaan hulluja siitä. Tapasin kirjeitä kirjoittavia naisia, jotka järjestivät kohtauksensa kellon mukaan, jotka eivät tainneet mitään niin hyvin kuin peittää alhaisuutensa tekopyhyyden varjoon ja joilla ei ollut muuta silmämäärää kuin antautua ja unohtaa.

Ensi kerran kun astuin pelisaliin, olin kuullut kerrottavan kultakasoista, omaisuuksista, jotka olivat hankitut neljännestunnissa, ja eräästä Henrik IV:nnen aikaisesta hovimiehestä, joka voitti yhdellä kortilla satatuhatta taalaria eli juuri sen minkä hänen pukunsa maksoi. Mutta tulinkin kurjaan pesään, missä työmiehet, joilla ei ollut muuta kuin paita yllään, saattoivat vuokrata frangin hinnasta mustan juhlapuvun, missä poliiseja istui joka ovella, ja missä kurjat raukat panivat peliin leipäpalasen pistoolinkuulaa vastaan.

Kun ensi kerran astuin erääseen niistä enemmän tai vähemmän julkisista huvipaikoista, mitkä ovat avoinna kaikille niille kolmelle kymmenelle tuhannelle naiselle, joilla Parisissa on oikeus myydä itseänsä, olin kuullut kerrottavan eri aikakausien hekumallisista juhlista, kaikista mahdollisista hurjisteluista, Babylonista Roomaan, Priapuksen temppelistä Parc-aux-Cerfs'iin saakka, ja olin aina luullut voivani kirjoittaa tällaisen juhlasalin portille sanan: "Ilo." Ainoa sana, jonka todellisuudessa olen siltä paikalta löytänyt, on: "Prostitutsioni". Sen olen nähnyt kuluttamattomasti piirrettynä, en siihen jaloon metalliin, jolla on auringon väri, mutta siihen joka on kalpein kaikista ja jolle yön kylmä valo näyttää lainanneen säteensä: hopeaan.

Ensi kerran näin kansan koleana aamupäivänä laskiaisen aikaan, kun huviväki palasi Courtille'sta. Edellisestä illasta lähtien oli satanut jäänsekaista räntää, niin että tiet olivat kuin lampia. Vaunut, jotka olivat täynnänsä naamioituja naisia ja miehiä, ajoivat hurjassa sekasorrossa kahden peloittavan ihmisrivin välissä, jotka kulkivat tien syrjässä. Heillä paloi juopuneissa silmissään tiikerin viha. Virstan pituisena jonona ympäröi tämä nuriseva joukko vaunuja väistymättä syrjään, vaikka pyörät melkein koskettivat heidän rintaansa. Seisoin avonaisten vaunujen istuimella; vähän väliä tuli joukosta esiin joku ryysyinen mies, joka ensin kirosi meitä vasten kasvoja ja sitten heitti pilven jauhoja päällemme. Lopulta viskattiin lokaa. Me ajoimme edelleen ja saavuimme viimein Ile d'Amour'in kohdalle ja kauniiseen Romainville-metsään, missä entisaikaan oli puiden varjossa vaihdettu niin paljon helliä suuteloita. Eräs joukostamme putosi vaunujen istuimelta ja oli lyödä itsensä kuoliaaksi tien kivitykseen. Kansa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja olisi varmaan tappanut hänet, ellemme olisi juosseet hänen avukseen. Eräs torventoitottaja, joka ratsasti edellämme sai kiven selkäänsä — jauhot olivat loppuneet. En ollut koskaan kuvitellut kansaa sellaiseksi.

Aloin ymmärtää vuosisataa ja nähdä missä ajassa elämme.

III

Desgenais oli koonnut maatilalleen joukon nuoria miehiä. Mitään ei puuttunut hänen talostaan: parhaat viinit, mainio ruokapöytä, tilaisuus peliin, tanssiin ja ratsastukseen — kaikki oli hänen vierailleen tarjolla. Desgenais oli rikas ja eli komeasti. Hän yhdisti vanhan ajan vieraanvaraisuuden uudenaikaisiin seuratapoihin. Hänellä oli hyvin valittu kirjasto ja hänen puheensa oli hienoa ja sivistynyttä. Sanalla sanoen, hän oli arvoitus koko mies.

Olin kaiken aikaa hänen vieraanansa ollessani mitä sietämättömimmällä tuulella, mutta hän kohteli hienotunteisesti mielialaani. Kun en vastannut hänen kysymyksiinsä, lakkasi hän utelemasta. Hänelle oli tärkeää vain että unohtaisin rakastajattareni. Jos vain olin yhtä innokas metsästys- ja pöytätoveri kuin muut, oli hän tyytyväinen.

On olemassa ihmisiä, joilla on niin palava halu auttaa kanssaihmistään, että he katukivellä lyövät kuoliaaksi kärpäsen, jonka he näkevät toisen päälaella. He eivät karta mitään keinoja estääkseen toiselta jotakin onnettomuutta, ja jos he sen voivat tehdä, hykertelevät he tyytyväisinä käsiään, ajattelematta että he mahdollisesti ovat auttaneet toista vain ojasta allikkoon. He tekevät tämän kaiken sulasta ystävyydestä.

On onnetonta, jos kokematon nuoriso muodostaa käsityksensä maailmasta ensimäisten vaikutelmiensa perustalla. Mutta vielä onnettomampia ovat sellaiset ihmiset, jotka aina ovat valmiita sanomaan nuorisolle: "Usko meitä, sinulla on täysi syy luulla pahinta." Olen myöskin kuullut puhuttavan sellaista, jotka eivät usko hyvään eivätkä pahaan, olen kuullut puhuttavan naisista, joilla ei ole sydäntä, mutta jotka joutuvat samanhenkisten miesten kanssa suhteihin. Sellaisia tunteita kutsuvat he hetkellisiksi. He puhuvat niistä kuin kuolleista koneista. He ovat sopineet keskenään määrätystä tavasta lausua määrättyjä sanoja ja vastata niihin, määrätystä tavasta kirjoittaa kirjeitä ja langeta polvilleen. Kaikki on edeltäpäin määrättyä kuin paraadissa; ja näihin sääntöihin ovat sidotut harmaapäiset vanhuksetkin.

Tämä kaikki tuntuu minusta hullunkuriselta. Onnettomuudekseni en ole koskaan voinut sanoa naiselle, jota halveksin, että rakastan häntä, vaikkapa hän pitäisikin sitä yleisenä puheentapana eikä antaisi sen pettää itseään. En ole koskaan notkistanut polviani ilman että sydämeni on ollut mukana. Niin kutsutut keveät naiset ovat olleet minulle kokonaan tuntematon ihmisluokka, ja jos olen joskus joutunut heidän pauloihinsa, on se tapahtunut pelkästä tietämättömyydestä.

Voin ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka tahtovat pitää tunteensa erillään ruumiista, mutta en ymmärrä, miten voi pelata valheellisesti. Ehkä tuntuu kerskailevalta, että sen sanon, mutta en tahdo itseäni kiittää enkä laittaa: enemmän kuin mitään muuta vihaan naisia, jotka nauravat rakkaudelle. Maksakoon he minulle samalla mitalla — me emme kuitenkaan voi koskaan sopia.

He ovat paljon alempana kurtisaaneja. Jälkimäiset voivat valehdella kuten edellisetkin, mutta he voivat rakastaa ja sitä eivät edelliset osaa. Muistan erään naisen, joka rakasti minua ja joka sanoi minua kolme kertaa rikkaammalle miehelle, jonka kanssa hän asui: "Te olette ikävä, menen miehen luo, jota rakastan". Tämä tyttö oli enemmän arvoinen kuin monet niistä, joille ei makseta.