VUOSISADAN LAPSEN TUNNUSTUS

Kirj.

Alfred de Musset

Suom. V. A. Koskenniemi

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1915.

ENSIMÄINEN OSA

I

Tarkoitukseni ei ole kirjoittaa elämäni tarinaa sillä en ole sitä vielä elänyt.

Olen sairastanut, vaikka olen vielä nuori, inhottavaa sielullista tautia, ja tahdon kertoa, mitä olen kolmen vuoden aikana kokenut. Jos yksin potisin tautiani, en puhuisi mitään, mutta kun tiedän, että monen monet sairastavat samaa tartuntaa, tahdon kirjoittaa heitä varten, vaikka en tiedä, panevatko he sanoihini huomiota. Mutta joskaan ei kukaan ottaisi niistä vaaria, on minulla kuitenkin niistä se hyöty, että tulen itse terveemmäksi, sillä kirjoittaessani jyrsin, kuin loukkuun joutunut repo, poikki vangitun jalkani.

II

Keisarikunnan sotien aikana, puolisoiden ja veljien ollessa Saksanmaalla, synnyttivät surevat äidit maailmaan tulisen, kalpean ja hermoheikkoisen sukupolven. Tuhannet lapset, joiden elämän kipinä oli syttynyt kahden taistelun välissä, jotka saivat kasvatuksensa kouluissa, rumpujen päristyksessä, katselivat synkästi toinen toisiaan koetellessaan heikkojen käsivarsiensa lihaksia. Aika ajoin ilmestyivät kotiin heidän verellä pirskoitetut isänsä, nostivat heidät kullalla silailtuja rintojaan vasten, laskivat taas maahan ja nousivat hevostensa selkään.

Yksi ainoa mies eli siihen aikaan Europassa; kaikki muut koettivat vain täyttää keuhkonsa ilmalla, jota hän oli hengittänyt. Joka vuosi lahjoitti Ranska tälle miehelle kolmesataa tuhatta nuorukaista. Se oli Caesarin vero, ja jollei hänellä ollut tätä laumaa takanaan, ei hän voinut seurata onnensa tähteä. Se oli saattojoukko, jonka hän tarvitsi kulkeakseen maailman läpi ja löytääkseen hautansa pienestä laaksosta yksinäisellä saarella, itkupajun alta.

Milloinkaan ei oltu vietetty niin monta unetonta yötä kuin tämän miehen aikana; milloinkaan ei oltu nähty niin monta surevaa äitiä nojautumassa kaupunkien valleja vasten; milloinkaan ei ollut niin hiljaista niiden ympärillä, jotka puhuivat kuolemasta. Mutta koskaan ei ollut myöskään niin paljon iloa, niin paljon elämää, niin paljon sotalaulua ihmisten sydämissä. Milloinkaan ei ole loistanut kirkkaampia aurinkoja kuin ne, jotka kuivasivat kaiken vuotaneen veren. Kansa uskoi, että Jumala antoi niiden nousta tätä miestä varten ja kutsui niitä Austerlitzin auringoiksi. Itse hän ne loi alati jyrisevillä kanuunoillaan, joiden savupilvet jo taistelun jälkipäivänä hajosivat taivaan tuuliin.

Sen ajan lapset hengittivät ilmaa, missä välkkyi niin paljon kunniaa ja kimalteli niin paljon aseita. He tiesivät olevansa määrättyjä jumalan uhriksi, mutta he uskoivat että Murat oli haavoittumaton; ja keisarin oli nähty ratsastavan sillan yli sellaisessa kuulasateessa, että epäiltiin, kuuluiko hän kuolevien sukuun. Ja joskin täytyi kuolla, vähät siitä! Itse kuolema oli silloin niin kaunis, niin suuri, niin loistava savuavassa purppurassaan! Se muistutti toivoa, se leikkasi niin vihreää laihoa, että se oli ikäänkuin itsekin tullut nuoreksi. Vanhuuteen ei enää uskottu. Kaikki kehdot Ranskassa olivat kilpiä, kaikki ruumisarkut samoin; ei ollut enää vanhuksia — oli vain ruumiita ja puolijumalia.

Mutta eräänä päivänä, kun kuolematon keisari seisoi kukkulalla katsellen, kuinka seitsemän kansakunnan miehet pistivät toisiaan kuoliaaksi, vielä epätietoisena siitä, tulisiko hän koko maailman herraksi vaiko vain puolen, lensi enkeli Azraël ohi, kosketti häntä siivellään ja syöksi hänet kuiluun. Hänen kaatumisensa ryskeestä heräsivät vallat ja nousivat tautivuoteiltaan. Ja työntäen esiin käyrät kyntensä, jakoivat nämä kuninkaalliset hämähäkit Europan ja tekivät itselleen narrinpukuja Caesarin purppurasta.

Matkamies, niin kauan kuin hän on vielä tiellä samoaa päivää ja yötä, sateessa ja auringossa, välittämättä öiden valvonnasta ja vaaroista, mutta jouduttuaan perheensä keskuuteen kotilieden ääreen, tuntee hän kuolettavaa väsymystä ja voi tuskin omin neuvoin laahautua vuoteeseensa — samoin tunsi nyt äkkiä Ranska, Caesarin leski, haavansa. Se vajosi niin syvään uneen, että sen vanhat kuninkaat luulivat sen kuolleeksi ja verhosivat sen käärinliinoihin. Vanha armeija palasi kotia harmaantunein päin ja väsymyksestä horjuen, ja autioiden linnojen tulisijat alkoivat loistaa surullisella valolla.

Kaukaisilta matkoiltaan ja hurjista sotaleikeistä palanneet keisarikunnan miehet syleilivät nyt riutuneita vaimojaan ja puhuivat ensi rakkaudestaan. He katselivat kuvaansa kotilähteissä, ja kun he näkivät kuinka vanhoiksi ja rammoiksi he olivat tulleet, kutsuivat he poikiaan sulkemaan heidän silmänsä. He kysyivät, missä heidän poikansa olivat, ja kun lapset tulivat kouluistaan eivätkä nähneet miekkoja eivätkä haarniskoja, jalka- tai ratsuväkeä, kysyivät he puolestaan, missä heidän isänsä olivat. Mutta heille vastattiin, että sota oli lopussa, että Caesar oli kuollut, ja että Wellingtonin ja Blücherin kuvat riippuivat konsulivirastojen ja lähetystöjen seinillä ja että niiden alareunassa luettiin sanat: Salvatoribus mundi.

Miettivänä istuutui nuori polvi raunioille. Kaikki nämä lapset olivat pisaroita siitä hehkuvasta verestä, jonka maa oli imenyt itseensä. He olivat syntyneet sodan povella, sotaa varten. Viisitoista vuotta olivat he nähneet unta Moskovan lumesta ja pyramiidien auringosta. He eivät olleet koskaan olleet kotikaupunkinsa ulkopuolella, mutta heille oli kerrottu, että jokaisesta portista kulki tie johonkin Europan pääkaupungeista. Heillä oli koko maailma päässään. He katselivat ympärilleen maata, taivasta, katuja, teitä — kaikki oli autiota. Vain kirkkojen kellot soivat kaukaisuudessa.

Kalpeita, mustapukuisia kummittelijoita vaelteli pitkin maata. Toiset heistä koputtivat oville, ja jos heille avattiin, ottivat he taskustaan pitkiä kuluneita pergamenttikääröjä, joilla he peloittelivat talon asukkaita. Joka suunnalta tulvasi ihmisiä, jotka vielä vapisivat samaa pelkoa, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli ajanut heidät heidän asuinsijoiltaan. Kaikilla oli vaatimuksia, kaikki väittelivät ja huusivat — ja täytyi ihmetellä, että yksi ruumis saattoi houkutella paikalle niin monta korppia.

Ranskan kuningas istui valtaistuimellaan ja katseli pitkin seiniä, sinne ja tänne, keksiäkseen kultaisia mehiläisiään. Jotkut tulivat hänen luokseen ja ojensivat hattunsa häntä kohti, ja heille antoi hän rahaa; toiset näyttivät hänelle ristiinnaulitun kuvaa, ja hän suuteli sitä; toiset huusivat hänen korvaansa suuria nimiä, ja heitä pyysi hän astumaan valtaistuinsaliin, missä kaiku toisti heidän suuret nimensä. Muutamat näyttivät hänelle vanhoja viittojaan, joista he olivat ottaneet pois kuninkaalliset mehiläiset, ja heille antoi hän uudet puvut.

Lapset näkivät kaiken tämän ja uskoivat lujasti, että Caesarin varjo vielä jonakin päivänä astuisi maihin Cannes'essa ja pyyhkäisisi mateliat tieltään; mutta hiljaisuutta kesti yhä, ja vain kalpean liljalipun nähtiin liehuvan taivasta vasten. Kun lapset puhuivat maineesta, sanottiin heille: "Ruvetkaa papeiksi." Jos he mainitsivat kunnian, vastattiin: "Ruvetkaa papeiksi." Jos oli kysymys toivosta, rakkaudesta, voimasta, elämästä, aina sanottiin samalla tavalla: "Ruvetkaa papeiksi."

Silloin astui puhujalavalle mies, pitäen kädessään kuninkaan ja kansan välikirjaa. Hän alkoi, myöntäen että maine oli kaunis asia, sotilaskunnia niinikään, mutta huomautti että oli olemassa jotain vielä kauniimpaa, ja sen nimi oli vapaus.

Lapset nostivat päätään ja muistelivat isoisiään, jotka olivat sanoneet samaa. He muistivat, että he jossain pimeässä loukossa synnyinkodissaan olivat tavanneet omituisia pitkähiuksisia marmorisia kuvapatsaita latinalaisine kirjoituksineen. He olivat näkevinään vanhusten istuvan iltalampun ääressä, kertoen, päitään pudistellen, verilöylyistä, jotka olivat vielä pelottavammat kuin keisarin aikaiset. Vapaus-sanassa oli jotain joka pani heidän sydämensä lyömään, jokin etäinen ja pelottava muisto ja vielä kaukaisempi rakas toive.

He vapisivat, kun kuulivat tuon sanan; mutta kotimatkallaan näkivät he kolme ruumisarkkua, joita vietiin Clamart'iin: kolme nuorta miestä oli liian äänekkäästi lausunut sanan vapaus.

Omituinen hymy nousi heidän huulilleen, kun he näkivät tuon surullisen näyn. Mutta toisia miehiä kapusi puhujalavalle julkisesti pohtimaan mitä kunnianhimo maksoi ja osottamaan, että sotamaine oli liian kallis. He esittivät sodan kauhuja ja kutsuivat sille vihittyjä uhreja teuraseläimiksi. He puhuivat niin paljon ja niin kauan, että kaikki inhimilliset unelmat pudottivat, kuin syksyn puut, lehtensä, ja kaikki, jotka heitä kuuntelivat, pyyhkivät kädellä otsaansa kuin kuumesairaat, jotka heräävät tajuntaan.

Jotkut sanoivat: "Perussyy keisarin kukistumiseen oli, ettei kansa häntä enää tahtonut." Toiset väittivät: "Kansa tahtoi kuningaskuntaa", toiset: "Eipä, vaan vapautta", toiset: "Eipä, vaan järkeä", kolmannet: "Uskontoa!", neljännet: "Eduskuntaa englantilaiseen tapaan" j.n.e. Viimeinen puhuja väitti: "Ei mitään tuosta kaikesta, kansa kaipasi lepoa."

Nuori polvi näki elämän kolmessa hahmossa. Heidän takanaan oli iäksi hävinnyt muinaisuus, joka vielä liikkui omilla raunioillaan ja joka vartioi yksinvallan aikojen kivettyneitä muistoja. Heidän edessään oli ääretön rusottava taivaanranta tulevaisuuden ensi sateineen. Ja näiden kahden maailman välissä jotain mikä muistutti valtamerta, joka erottaa vanhan manteren nuoresta Amerikasta, jotain epämääräistä ja liikkuvaa, kuin aaltoava ulappa, täynnä haaksirikkoisia. Aaltojen yli liukui joskus kaukainen valkea purje tai höyryalus, joka jätti jälkeensä raskaan savun. Nuori polvi näki, sanalla sanoen, meidän vuosisatamme, joka erottaa menneen ja tulevan, joka itse ei ole kumpaakaan, mutta muistuttaa molempia, vuosisadan, jossa joka hetki olemme epätietoisia siitä, astummeko tulevaisuuden laiholle vaiko entisyyden raunioille.

Tässä sekasorrossa täytyi nuorten löytää oma tiensä. Tällaiset olivat ne näköalat, jotka aukenivat voimakkaan ja rohkean nuorison, keisarikunnan poikien ja vallankumouksen pojanpoikien eteen.

Menneisyydestä eivät he tahtoneet mitään tietää, uskonsa siihen olivat he menettäneet. Tulevaisuutta he rakastivat, mutta niinkuin Pygmalion Galateaa. Se oli heille kuin marmorirakastettu, ja he odottivat että se heräisi elämään ja että veri alkaisi virrata sen suonissa.

Niin jäi heille vain nykyhetki, vuosisadan henki, hämärän enkeli, joka ei ole yö eikä päivä. He näkivät sen istuvan kalkkisäkillä, joka oli täynnä kuolleiden luita, kääriytyneenä itsekkäisyyden mantteliin ja väristen hirvittävää kylmyyttä. Kuoleman kauhu hiipi heidän mieliinsä, kun he näkivät tuon hirviön, joka oli puoleksi muumio, puoleksi kummitus. He lähestyivät sitä niinkuin Strassburgissa matkamies astuu vanhan kreivi Sarvenden'in kuolleen tyttösen luo, joka makaa morsiuspuvussa arkussaan. Luuranko, joka panee katsojan kauhusta värisemään, on lapsen, kapeissa lyijynkarvaisissa sormissa on vihkisormus, ja pää muuttuu tuhaksi oranssikukkien keskellä.

Kun rajuilma lähestyy, käy metsän läpi ensin hirvittävä tuulenpuuska, joka panee kaikki puut vapisemaan, sitten seuraa syvä hiljaisuus — samoin pani Napoleon kaikki värisemään kulkiessaan tietään maailmassa. Kuninkaat tunsivat kruununsa vapisevan, ja kun he tarttuivat kädellään päähän, tapasivat heidän sormensa vain hiuksia, jotka olivat nousseet pystyyn pelosta. Paavi oli matkustanut kolme sataa peninkulmaa siunatakseen hänet Jumalan nimeen ja laskeakseen diadeemin hänen päähänsä; mutta Napoleon oli ottanut sen hänen kädestään. Niin oli kaikki värissyt vanhan Europan aarniometsässä. Sen jälkeen tuli hiljaisuus.

Väitetään, että, jos matkamiehellä, joka tapaa raivon koiran, on malttia kulkea hitaasti eteenpäin kääntymättä taakseen, koira tyytyy seuraamaan perässä kappaleen matkaa ja näyttämään hampaitaan, mutta jos kulkija päästää pelon huudon tai kiiruhtaa askeleitaan, karkaa koira kulkijan kimppuun. Ja ensi pureman jälkeen ei ole enää mitään mahdollisuutta päästä pakoon.

Europan historiassa on usein havaittu, että ruhtinas on näyttänyt pelon ensi oireita ja että hänen kansansa on repinyt hänet kappaleiksi. Mutta jos joskus onkin niin käynyt, niin ei aina. Kuninkaita on kadonnut, mutta kuningasvalta elää. Napoleonin lähestyessä näytti kuningasvalta noita pelon oireita, jotka vievät perikatoon, eikä ainoastaan kuningasvalta, vaan uskonto, aateli, kaikki jumalallinen ja inhimillinen mahti.

Kun Napoleon oli kukistunut, kohottivat jumalalliset ja inhimilliset auktoriteetit taas päätään, mutta kukaan ei niihin uskonut. Epäusko niiden mahtiin oli ensimäinen koiranpurema.

Napoleon oli viimeinen liekki yksinvallan alttarilla. Hän järkytti ja teki naurettavaksi kuningasvallan samoinkuin Voltaire jumalansanan. Ja hänen kukistuttuaan, kuului hirvittävä jyske; St. Helenalla putosi kivinen paasi vanhan maailman yli. Samalla hetkellä syttyi taivaalle järjen jäinen tähti. Sen säteet muistuttivat kuun säteitä, sekin jakoi valoa ilman lämpöä ja verhosi maailman sinisiin käärinliinoihin.

Näihin saakka oli kyllä nähty ihmisiä, jotka vihasivat aatelia, jotka panettelivat pappeja ja jotka juonittelivat kuninkaita vastaan. Kansa oli ennenkin kapinoinut ennakkoluuloja ja säätyetuoikeuksia vastaan, mutta kokonaan uutta oli nähdä kansan hymyilevän kaikelle. Aatelismiehen, papin tai ruhtinaan ohikulkiessa puistivat talonpojat, jotka olivat olleet sodassa, päätään, ja sanoivat: "Tuon olemme ennen nähneet toisessa paikassa; hän mahtaili silloin vähemmän." Kun heille puhuttiin valtaistuimesta ja alttarista, sanoivat he: "Ne ovat tehdyt neljästä laudasta, jotka me olemme ensin naulanneet kokoon ja sitten repineet hajalle." Kun heille sanottiin: "Kansa, sinä olet palannut oikealle tielle, sinä olet kutsunut takaisin kuninkaat ja papit", vastasivat he: "Me emme ole sitä tehneet, vaan muutamat tyhjäntoimittajat." Ja kun heille sanottiin: "Unohda menneisyytesi, tee työtä ja tottele", nousivat he istuimiltaan, ja saattoi kuulla aseen kilinää: vanha ruostunut miekka oli liikahtanut huoneen nurkassa. Silloin sanottiin: "Pysy ainakin alallasi; ja jollei kukaan tahdo tehdä sinulle pahaa, älä sinäkään pyri ketään vahingoittamaan." Ja siihen kansa tyytyi.

Mutta nuorisoa ei sillä rauhoitettu. Ihmisessä asuu kaksi salattua voimaa, jotka aina käyvät sotaa keskenään. Toinen niistä on tarkkanäköinen ja kylmäverinen. Se riippuu kiinni todellisuudessa, se laskee, punnitsee ja arvioi menneisyyttä. Toinen janoaa tulevaisuutta ja kurkottuu kaikkea tuntematonta kohti. Kun intohimo valtaa ihmisen, seuraa järki itkien hänen perässään ja varottaa onnettomuudesta, mutta niin pian kuin ihminen pysähtyy, niin pian kuin hän sanoo itselleen: "Se on totta, minä olen hullu, mihin olenkaan menossa", huutaa intohimo vastaan: "Pitääkö minun sitten kuolla?"

Selittämätön tyytymättömyys alkoi kiehua kaikissa nuorissa sydämissä. Tuomittuina ruhtinasten valtioviisauden kautta toimettomuuteen ja ikävään, täytyi nuorten nähdä kuinka ne hyökyvät aallot, joita vastaan he olivat koettaneet käsivarsiaan, vetäytyivät takaisin. Kaikki nämä taisteluun voidellut gladiaattorit tunsivat sydämensä pohjassa kalvavan epätoivon. Varakkaimmat heittäytyivät suinpäin hurjisteluihin, vähemmän varakkaat ottivat vastaan yhteiskunnallisia toimia. Köyhät antautuivat turhaan suurisanaiseen intoiluun ja määrättömään politikoitsemiseen. Inhimillinen heikkous etsii seuraa ja ihminen on luonnostaan lauma-eläin. Pantiin toimeen käsirytäköitä lakiasäätävän kamarin ovenvartijain kanssa, juostiin teatteriin katsomaan näytelmää, jossa Talma esiintyi Caesarin naamiossa, tai tungeskeltiin jonkun vapaamielisen kansanedustajan hautajaisissa. Mutta tultuaan kotia tunsivat kaikki, puolueista riippumatta, elämänsä tyhjyyden ja käsiensä voimattomuuden.

Yhtä kalpeaa ja köyhää kuin julkinen elämä, oli myöskin elämä perheissä. Tekopyhyys hallitsi kaikkia tapoja, ja englantilaiset vaikutukset hävittivät tieltään kaiken iloisuuden. Ehkäpä kaitselmus sillä tavoin mursi auki uusia teitä, ehkäpä edistyksen henki kylvi naisten sydämiin sillä tavoin sitä inhimillisen riippumattomuuden tarvetta, joka kerran oli tuleva heidän vaatimuksekseen. Tapahtui jotain ennen kuulumatonta kaikissa Parisin salongeissa: miehet asettuivat toiselle puolen, naiset toiselle. Edelliset, puettuina valkoisiin kuin morsiamet, ja jälkimäiset, mustissa kuin vanhempiaan surevat, mittelivät toisiaan katseillaan.

Varmaa on, että meidän aikamme miesten musta puku on synkkä vertauskuva. Siinä on ritari luopunut haarniskastaan ja kavaljeeri koreista päärmeistään. Kylmä järki on hävittänyt kaikki haaveet, mutta käyttää itse surupukua, jotta lausuisimme sille muutamia osanoton sanoja.

Ylioppilas- ja taiteilija-elämän vapaat, kauniit, rohkeat tavat potivat nekin tätä yleistä ajansuunnan muutosta. Miehet erosivat naisista, kuiskattuaan heidän korvaansa kuolemaan saakka haavoittavia ylenkatseen sanoja. He heittäytyivät viimein nautintoon ja hurjisteluihin. Rakkautta samoinkuin kunniantuntoa ja uskontoa alettiin pitää vanhentuneena käsitteenä. Käytiin huonoissa paikoissa. Keskiluokan tyttö, uneksiva romanttinen olento helline rakkauksineen sai hyljättynä istua kauppamiehen pöydän takana. Hän oli köyhä eikä kukaan hänestä enää välittänyt. Hän möi itsensä saadakseen kauniin puvun tai kauniin hatun. Surullisia aikoja! Nuori mies, joka entisaikaan olisi häntä rakastanut ja josta hänkin puolestaan olisi pitänyt, joka muinoin vei tyttönsä Verrières'in ja Romainville'n metsiin, tansseihin ja illalliselle luonnon helmaan, hän, joka pitkinä talvipuhteina tuli tyttönsä luo myymälän peräkamariin ja puheli hänen kanssaan iltalampun ääressä, hän joka jakoi tytön kanssa hiellä ja vaivalla hankitun leipänsä ja puhtaan ja köyhän rakkautensa, hän oli kadonnut maailmasta. Meidän aikamme nuori mies tapasi tyttönsä jonakin iltana hurjistelujen jälkeen kurjasta pesästä, missä hän värjötti kalpeana, nälkä huulilla ja häpeä sydämessä.

Niihin aikoihin keräili kaksi Napoleonin jälkeen suurinta neroa kokoon ne tuskan ja surun ainekset, jotka olivat hajallaan maailmankaikkeudessa. Goethe, uuden kirjallisuuden patriarkka, oli kuvannut Wertherissä onnettoman, kuolemaan vievän intohimon ja luonut Faustissa synkimmän hahmon, mikä milloinkaan on edustanut syntiä ja onnettomuutta. Hänen kirjansa alkoivat niihin aikoihin tulla Saksasta Ranskaan. Itse istuen työhuoneessaan taulujen ja kuvanveistosten ympäröimänä, rikkaana, onnellisena ja tyynenä, näki hän, isällisesti hymyillen, kuinka hänen synkät teoksensa tulivat rajan yli meidän luoksemme. Byron vastasi hänelle tuskan huudolla, joka pani Kreikanmaan vapisemaan, ja ripusti Manfredinsa syvänteen yli — ikäänkuin tyhjyys olisi ollut arvoituksen ratkaisu.

Suokaa minulle anteeksi, te suuret runoilijat, jotka nyt olette tuhkaa ja jotka lepäätte maan povessa, suokaa minulle anteeksi! Te olette puolijumalia ja minä vain kärsivä lapsi. Mutta kun kirjoitan näitä rivejä, en voi olla teitä kiroamatta. Miksi ette laulaneet kukkien tuoksua, luonnon ääniä, toivoa ja rakkautta, viiniä ja aurinkoa, taivaan sineä ja kauneutta? Tekin olette tunteneet elämän, tekin olette kärsineet, teidänkin jalkojenne edessä on maailma luhistunut ja tekin olette epätoivosta itkeneet sen raunioilla. Teidänkin rakastajattarenne ovat teidät pettäneet, teidän ystävänne teitä panetelleet, teidän maanmiehenne käsittäneet teidät väärin. Kuolema ja kärsimys olivat teidän sydämissänne ja teidän silmissänne. Te olitte tuskan jättiläisiä. Mutta sano minulle, jalo Goethe, etkö kuullut enää yhtään lohdun ääntä Saksanmaan vanhojen metsien pyhässä huminassa? Sano minulle sinä, jonka runous oli tieteen sisar, eivätkö nämä molemmat yhdessä voineet ikuisessa luonnossa löytää yrttiä, joka olisi tehnyt niiden suosikin sydämen terveeksi? Sinä, joka olit panteisti, sinä kreikkalaisen antiikin runoilija ja loukkaamattomien muotojen rakastaja, etkö voinut sekoittaa hiukan hunajaa niihin kauniisiin maljakoihin, joita teit, sinä, jonka tarvitsi vain hymyillä niin mehiläiset lensivät huulillesi? Ja sinä, sinä Byron, eikö sinulla ollut Ravennassa sitruunapuittesi ja sinisen venetsialaisen taivaasi alla, rakkaan Adrianmeresi rannoilla rakastettusi? Jumalani, minä en ole kuin heikko lapsi, mutta vaikka olen kärsinyt ehkä suurempia tuskia kuin sinä, niin en kuitenkaan ole menettänyt toivoani, minä voin kiittää Jumalaa elämästä!

Kun englantilaiset ja saksalaiset aatteet tulivat meidän keskuuteemme, otettiin ne alussa vastaan hiljaisella tyytymättömyydellä, jota pian seurasi peloittava mullistus. Muodostaa yleisiä aatteita on samaa kuin tehdä salpieterista ruutia, ja suuren Goethen homeeriset aivot olivat kuin puristin valuttaneet kielletystä hedelmästä kaiken mehun. Ne jotka eivät lukeneet, luulivat voivansa pysyä syrjässä kaikesta. Poloiset! Tärähdys viskasi heidät kuin hiekkajyväset kaikkiin taivaan tuuliin.

Se oli kaiken taivaisen ja maisen kieltämisen ja epätoivon aikaa. Jos joku olisi koettanut ihmisyyden valtimoa, olisi hän tuskin huomannut sen lyövän. Kun sotilaalta muinoin kysyttiin, mihin hän uskoi, vastasi hän: "Itseeni"; Ranskan nuoriso vastasi samaan kysymykseen: "En mihinkään."

Muodostui kaksi leiriä. Herkät, kärsivät sielut, kaikki, jotka janosivat jotakin ikuisempaa, painoivat päänsä alas ja itkivät. He verhoutuivat sairaihin uniin eivätkä he nähneet edessään muuta kuin pettymyksen rannattoman meren. Toiselta puolen heittäytyivät kaikki, jotka olivat lihaa ja verta, aistillisiin nautinnoihin eikä heillä ollut muuta huolta kuin laskea rahojaan. Sielu vaikeroi ja ruumis nauroi.

Sielu valitti:

"Ah, usko on mennyt! Taivaan pilvet putoilevat alas rankkasateena. Meillä ei ole mitään odotettavaa, mitään toivottavaa, meillä ei ole edes kohta ristiin lyötyä puupalaa, jonka edessä voisimme rukoilla. Tulevaisuuden tähti ei jaksa kohota taivaanrannan yläpuolelle, se on pilvissä ja, kuin talviaurinko, veripunaisen kehän, vallankumouksen värin, ympäröimä. Ei ole enää rakkautta eikä kunniaa. Synkkä yö peittää maan. Ja me olemme jo kuolleet, kun päivä kerran valkenee."

Ruumis julisti:

"Ihmisen tehtävä maan päällä on käyttää aistimiaan. Hänellä on hallussaan enemmän tai vähemmän keltaisia ja valkeita kolikoita ja niiden mukaan lasketaan hänen arvonsa. Syödä, juoda, nukkua — se on elää. Ihmisten välinen ystävyys on siinä, että toinen lainaa toiselle rahaa, mutta harvinaista on että toinen suuresti toistansa rakastaisi. Sukulaiset ovat olemassa sitä varten, että heidät saa kerran periä. Rakkaus on ruumiinharjoitusta. Ainoa henkinen nautinto on tyydytetty turhamaisuus."

Kuin aasialainen rutto, joka nousee Ganges-virran höyryistä, levisi tämä hirvittävä toivottomuus nopeasti yli maan. Jo oli Chateaubriand, runouden ruhtinas, pukenut pelottavan epäjumalansa pyhiinvaeltajan kaapuun ja asettanut hänet marmorialttarille, tuoksuvien suitsutusten keskelle. Jo veivät vuosisadan lapset kangistunein käsin huulilleen maljakon myrkyllisen juoman. Kaikki oli lopussa ja shakaalit astuivat esiin luolistaan. Sairas mädännyt kirjallisuus, joka oli vain muoto, kauhistuttava muoto, alkoi höystää näitä luonnon kitukasveja löyhkäävällä verellään.

Kuka uskaltaa edes kertoa kaikkea mitä tapahtui koulun seinien sisäpuolella? Opettajat epäilivät kaikkea, oppilaat kielsivät kaiken. Runoilijat lauloivat epätoivoa. Nuorukaiset lähtivät kouluista kukoistavin poskin ja puhtain otsin, mutta kirous huulilla. Ranskalainen henki, joka luonnosta on iloinen ja avomielinen, koetti vielä pitää puoliaan. Aivot omistivat helppoudella englantilaisia ja saksalaisia aatteita, mutta sydämet olivat liian hentoja taistelemaan ja kärsimään — ja ne riutuivat kuin taitetut kukat. Kuolemanajatus tunkeutui niiden olemuksen sisimpään sopukkaan. Synnin iloa ei tunnettu, ainoastaan hyveen kieltämistä. Tuskan sijaan tuli tunteettomuus. Viisitoistavuotiaat, jotka olivat sijoittautuneet kukkivan pensaan alle, puhuivat tavalla, joka olisi pannut Versaillesin kankeat pensastot kauhusta vapisemaan. Pyhää ehtoollisleipää, joka on taivaallisen rakkauden ikuinen vertauskuva, käytettiin kirjeiden sulkemiseen. Lapset sylkivät pyhää sakramenttia.

Onnellisia ne, joiden ei tarvinnut kokea noita aikoja! Onnellisia ne, jotka kuilun partaalla käänsivät katseensa taivasta kohti. Heitä oli olemassa ja he säälivät meitä.

On valitettavasti totta, että voimainkulutus, joka sisältyy kiroukseen, helpottaa liian täyttä sydäntä. Kun jumalankieltäjä ottaa kellon taskustaan ja pyytää Jumalaa tekemään neljännestunnin kuluessa lopun hänen elämästään, on varmaa että hän hankkii itselleen neljännestunniksi julman nautinnon. Se on epätoivon huippu, kaikkien taivaallisten valtojen manaamista. Onneton kiemurtelee sen jalan alla, joka hänet murskaa. Hän päästää tuskan huudon — mutta kuka tietää eikö se Kaikkivaltiaan edessä muutu rukoukseksi.

Siten käyttivät nuoret ihmiset toimettomat voimansa ylenmääräiseen epätoivoon. Ihmisille, joilla ei ole mitään elämäntehtävää, on helpottavaa saada pilkata kunniallisuutta, uskontoa, rakkautta ja kaikkea mitä heidän eteensä tulee. Heihin itseensä sattui heidän ivansa pahimmin. On mieluista kuvitella olevansa onneton, vaikka on itse asiassa vain tyhjä ja ikävystynyt. Kuolemanajatuksen ensimäinen käytännöllinen seuraus oli elostelu, joka puristaa verestä kaiken voiman.

Rikkaat ajattelivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin kulta, kaikki muu on unta. Nauttikaamme ja kuolkaamme." Ne, jotka omistivat vähemmän, sanoivat: "Ei ole mitään muuta todellista kuin unohdus, kaikki muu on unta. Unohtakaamme ja kuolkaamme." Ja köyhät sanoivat: "Ei ole muuta todellisuutta kuin onnettomuus, kaikki muu on haavetta. Kirotkaamme ja kuolkaamme."

Onko kuvaukseni liioiteltu, liian synkkä? Olenko ihmisvihaaja? Suotakoon minun tehdä muutamia huomautuksia.

Kun lukee kertomusta Rooman keisarikunnan häviöstä, ei voi olla panematta merkille, kuinka paljon pahaa saivat valtaan päästyään aikaan kristityt, jotka olivat olleet niin ihailtavia korvessa.

"Kun ajattelen", sanoo Montesquieu, "sitä syvää tietämättömyyttä, jossa kreikkalaiset papit pitivät kansaa, en voi olla vertaamatta heitä Herodotoksen mainitsemiin skyyttalaisiin, jotka kaivoivat silmät orjiensa päästä estääkseen näitä ajattelemasta tai tekemästä muuta kuin heille määrättyä maidon vispilöimistä. Kaikkiin valtion asioihin, päättämään rauhasta, sodasta, aselevosta, kaupasta, avioliitosta tarvittiin pappeja. On mahdotonta kuvitella kaikkea sitä pahaa, mikä tästä johtui."

Montesquieu olisi voinut lisätä: Kristinusko tuhosi yksinvaltiaat mutta pelasti kansan. Se avasi Konstantinopolin portit barbaareille samalla kun se aukaisi matalain majain ovet Kristuksen lohduttaville enkeleille. Se kukisti tämän maailman suuria. Mitä mieltäkiinnittävää olikaan häviävän keisarikunnan viime hengenvedoissa, siinä salaperäisessä sähkövirrassa, joka pani vielä Heliogabaluksen ja Caracallan haudalla hirmuvallan luurangon värisemään. Rooman muumio oli kauniisti ympäröity Neron tuoksuilla ja Tiberiuksen käärinliinoilla! Herrain valtioviisaiden tehtävä oli mennä köyhäin luo ja pyytää heitä pysymään rauhassa. Heidän täytyi antaa matojen ja myyräin hävittää häpeän muistomerkit ja nostaa muumiosta esiin neitsyt, kaunis kuin Vapahtajan äiti, toivo, ahdistettujen ystävä.

Tämän teki kristinusko, mutta mitä ovat ne tehneet, jotka siitä lähtien ovat sitä väärentäneet? He ovat nähneet, että köyhä antaa rikkaan sortaa itseään, heikko voimakkaan, ja he sanovat: "Rikas ja voimakas sortavat minua maan päällä; mutta, maltas, kun he tahtovat tulla paratiisiin, silloin olen asettuva taivaan ovelle ja syyttävä heitä Jumalan istuimen edessä." Ja siihen he tyytyivät.

Kristuksen vastustajat ovat sanoneet köyhälle: "Sinä odottelet tuomion päivää, mutta ei ole olemassa mitään oikeutta. Sinä odottelet ikuisuutta, mutta ei ole elämää kuoleman jälkeen. Sinä keräät omat ja lähimmäistesi kyynelet, lastesi huudot ja vaimosi valitukset kantaaksesi ne kuolinhetkelläsi Jumalan jalkoihin, mutta ei ole olemassa Jumalaa."

Silloin kuivasi köyhä mies kyynelensä, käski vaimonsa vaieta ja lastensa seurata häntä. Ja hän nousi maasta kuin vihastunut härkä. Hän huusi rikkaalle: "Sinä sorrat minua ja olet ihminen niinkuin minäkin." Ja papille: "Sinä, joka olet minua lohduttanut, olet valehdellut." Juuri tätä tahtoivat Kristuksen vastustajat. Ehkä luulivat he tekevänsä köyhät onnellisemmiksi nostaessaan heidät taisteluun vapaudestaan.

Mutta kun köyhä on huomannut, että papit häntä pettävät, että rikkaat ryöstävät häntä, että kaikilla on samat oikeudet tämän maailman hyvyyteen, silloin uskoo hän vain kahteen käsivarteensa ja sanoo: "Alas rikkaat! Minäkin tahdon nauttia, koska nautinto on ainoa tässä maailmassa. Minäkin tahdon omistaa maan, koska taivas on tyhjä. Minulle kaikki mikä muillekin, sillä me olemme kaikki yhdenvertaisia!"

Mitä sanotte tästä, te viisaat päät, te jotka olette vienyt hänet tälle tielle? Mitä te sanotte hänelle, jos hänet lyödään maahan?

Epäilemättä olette te ihmisystäviä, te luotatte tulevaisuuteen ja kerran on koittava aika, jolloin teitä siunataan. Mutta ei vielä, me emme totisesti voi teitä siunata. Kun sortaja ennen sanoi: "Maa on minun", vastasi sorrettu: "Taivas on minun." Mitä hän voi nyt vastata?

Vuosisatamme sairauteen on kaksi syytä: sukupolvi, joka on elänyt vuodet 1793 ja 1814, kantaa sydämessään kahta haavaa. Kaikki vanha mikä on kerran ollut, on mennyt eikä uutta ole vielä olemassa. Siinä on onnettomuutemme syy.

Kuvitelkaa miestä, jonka koti on raunioina. Hän on itse repinyt sen alas rakentaakseen uuden. Savi on kentällä hänen edessään ja hän odottaa vain kiviä uuteen rakennukseensa. Samalla hetkellä kun hän on, hihat käärittyinä, valmis sekoittamaan muurisavea, ilmoitetaan hänelle, että kiviä ei ole saatavissa ja neuvotaan häntä tyytymään siihen mikä hänellä on. Mitä on hänen tekeminen, jollei hän tahdo rakentaa raunioille? Kivilouhimo on syvä, mutta hänen aseensa ovat liian heikkoja murtaakseen siitä kiviä. "Ole kärsivällinen, sanotaan hänelle, niin saat vähitellen kivesi. Luota tulevaisuuteen, tee työtä." Kaikenlaista keksitään hänen lohdutuksekseen. Mutta sillä aikaa seisoo mies taivasalla, hänellä ei ole enää vanhaa asuntoaan eikä uusi ole vielä valmis; hän ei tiedä kuinka suojella itseään sateelta, missä valmistaa ateriaansa, missä tehdä työtänsä, missä levätä, missä elää ja kuolla. Ja hänellä on vastasyntyneitä lapsia.

Erehtyisin suuresti, jollemme kaikki muistuttaisi tuota miestä. Sinä tulevien vuosisatojen suku, ajattele meitä, kun lämpimänä kesäpäivänä nojaudut aurasi kurkeen isänmaan vihreillä vainioilla kirkkaan auringon alla ja kun luonto-äiti aamupuvussaan hymyilee maamiehelle, lempilapselleen. Ajattele meitä, kun kirkkaalta otsaltasi pyyhit kalliin hien ja kun annat katseesi liukua taivaanrantaa pitkin, missä ei yksikään tähkä nosta päätään toistaan korkeammalle ja missä siellä täällä pistää kellertävän viljan seasta sinisiä ja valkeita kukkia. Te vapaat miehet, kun te kiitätte Jumalaa sadon yltäkylläisyydestä, muistakaa silloin meitä, joita ei ole enää olemassa. Muistakaa, että me olemme saaneet kalliisti maksaa sen rauhan, josta te nautitte. Säälikää meitä enemmän kuin esi-isiänne, sillä meidän on täytynyt kantaa samaa kuormaa kuin heidänkin, mutta me olemme kadottaneet sen, mikä heitä lohdutti.

III

Nyt tahdon kertoa, miten itse sain tartunnan vuosisadan sairaudesta.

Se tapahtui illallispöydässä, naamiaishuvien jälkeen. Ympärilläni istuivat rikkaasti puetut ystäväni, ja joka suunnalla näkyi nuoria miehiä ja naisia, kauniita ja elämänhaluisia. Pöydällä komeilivat hienot ruokalajit, kristallimaljat ja kukkaset. Pääni yläpuolella pauhasi orkesteri ja minua vastassa, toisella puolen pöytää, istui rakastajattareni, ihastuttava olento, jota jumaloin.

Olin yhdeksäntoista vuotias. En ollut koskaan kokenut vastoinkäymisiä enkä sairautta. Luonteeni oli samalla kertaa ylpeä ja avoin ja toivo paisutti sydäntäni. Viini hehkui suonissani. Oli yksi noita ihania hetkiä, jolloin kaikki mitä näkee ja kuulee, puhuu rakastetusta. Koko luonto oli kuin kallis monisärmäinen kivi, jonka jokaisesta pinnasta loisti tuon salaperäisen nimi. Tunsin halua syleillä kaikkia, jotka hymyilivät ympärilläni, tunsin olevani veli kaikelle joka eli. Rakastettuni oli luvannut viettää yön kanssani ja minä vein hitaasti, häneen katsoen, maljan huulilleni.

Kun käännyin ottamaan lautasta, putosi haarukkani. Kumarruin nostamaan sen maasta ja kun en sitä kohta löytänyt, kohotin pöytäliinan kulmaa nähdäkseni paremmin. Silloin näin että rakastajattareni jalka lepäsi erään nuoren miehen jalalla, joka istui hänen vieressään. Heidän jalkansa olivat kuin yhteen punoutuneet ja aika ajoin hivelivät ne toisiaan hellästi.

Kun taas nousin istuvaan asentoon, olin täydellisesti kylmä. Pyysin toisen haarukan ja jatkoin ateriaani. Rakastajattareni ja hänen naapurinsa olivat myöskin aivan levolliset, he puhuivat keskenään vähän ja tuskin katsoivat toisiinsa. Nuori mies oli nostanut kyynärpäänsä pöydälle ja puheli leikillisesti toisen naisen kanssa, joka näytteli hänelle kaulakoristettaan ja rannerenkaitaan. Rakastajattareni istui liikkumatta, silmät kaipuusta jäykkinä ja kosteina. Pidin heitä molempia silmällä aterian kestäessä enkä huomannut heidän liikkeissään tai heidän kasvoissaan mitään, joka olisi voinut ilmiantaa heitä. Kun oli päästy jälkiruokaan, annoin serviettini pudota lattialle ja kun kumarruin sitä ottamaan, näin heidät äskeisessä asennossa, hellästi toisiaan vasten puristuneina.

Olin luvannut rakastajattarelleni seurata häntä hänen asuntoonsa. Hän oli leski ja siis täydellisesti vapaa. Ainoastaan eräs vanha sukulainen asui hänen kanssaan, hänen turvanaan. Kun kuljin eteisen läpi, sanoi hän minulle: "Lähtekäämme, Octave, minä olen valmis." Puhkesin nauramaan ja jätin hänet sanaakaan sanomatta. Kuljettuani jonkun askelen asetuin istumaan kadun kulmaukseen. En tiedä mitä ajattelin, olin tullut kokonaan tyhjäksi rakastajattareni uskottomuuden tähden. En ollut koskaan ollut mustasukkainen hänelle enkä epäillyt häntä mistään. Mutta se, minkä olin juuri nähnyt, oli riittävä todistus. Oli kuin minua olisi lyöty nuijalla päähän, enkä muista hetkistä kadunkulmauksessa muuta kuin että katsoessani koneellisesti taivaalle, näin tähden putoavan ja otin juhlallisesti hatun päästäni tervehtiäkseni tuota hetken kipinää, jossa runoilijat näkevät häviävän maailman.

Tulin kotia levollisena ja tunteettomana, kokonaan kykenemättömänä ajattelemaan. Aloin riisuutua ja menin vuoteeseen. Mutta tuskin olin laskenut pääni patjalle, kun kaikki koston henget valtasivat minut sellaisella voimalla, että nousin äkkiä ja painauduin koko pituuttani seinää vasten ikäänkuin olisin muuttunut puuksi. Hyökkäsin sitten huutaen vuoteesta, käsivarret suorina, voimatta kulkea muuta kuin kantapäillä, kun varpaani olivat koukistuneet hermovedosta. Tässä tilassa vietin noin tunnin ajan, tylsänä ja kankeana kuin luuranko. Se oli ensimäinen raivokohtaukseni.

Mies, jonka olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani, oli läheisimpiä ystäviäni. Lähdin seuraavana päivänä hänen luoksensa, mukanani nuori asianajaja Desgenais. Hankimme pistoolit, yhden todistajan lisää ja ajoimme Vincennes'in metsään. Matkan kestäessä vältin puhumasta vastustajani kanssa tai häntä millään tavalla lähestymästä, ja siten pidin kurissa haluni lyödä häntä. Raivonpuuskat ovat mauttomia ja tarpeettomia, kun laki sallii todellisen taistelun. Mutta en voinut olla häntä silmilläni tarkastamatta. Hän oli lapsuudenystäviäni ja me olimme vuosien mittaan tehneet toisillemme monen monta palvelusta. Hän tunsi suhteeni rakastajattareeni ja oli monet kerrat selittänyt, että hän piti sellaisia suhteita pyhinä ja että hänelle olisi mahdotonta kilpailla ystävänsä kanssa, jos hän sattuisi rakastamaan samaa naista. Sanalla sanoen, olin täydellisesti luottanut häneen ja luulenpa, etten ole puristanut kenenkään ihmisen kättä sydämellisemmin kuin hänen.

Nyt katselin uteliain, ahnain silmin tuota miestä, jonka olin kuullut puhuvan ystävyydestä kuin jonkun antiikin urhon, ja jonka äsken olin nähnyt hyväilevän rakastajatartani. Ensi kerran elämässäni näin todellisen hirviön ja mittailin häntä sentähden hurjin silmäyksin saadakseni selville kuinka hän oli luotu. Vaikka olin tuntenut hänet kymmenvuotiaasta lähtien ja elänyt hänen kanssaan mitä sydämellisimmässä sovussa ja ystävyydessä, tuntui minusta kuin en olisi koskaan ennen häntä nähnyt. Tahdon käyttää vertausta.

On olemassa espanjalainen, kautta koko maailman tunnettu näytelmäkappale, missä taivaallinen oikeus lähettää kivipatsaan iltavieraaksi elostelijan luo. Mies ei menetä malttiaan, vaan ottaa kohteliaasti vastaan vieraansa, mutta samassa hetkessä kun hän tarttuu patsaan ojennettuun käteen, valtaa hänet kuoleman kylmyys ja hän lankeaa tainnoksissa maahan.

Joka kerta kun elämässä olen huomannut, pannessani luottamukseni ystävään tai rakastajattareen, tulleeni petetyksi, olen tuntenut jotakin, jota en voi verrata muuhun kuin kivipatsaan käden antiin. Olen todella tuntenut kuin marmorin kosketuksen, ikäänkuin todellisuus olisi koko jäätävässä kylmyydessään painanut huulilleni suudelman. Ah, useammin kuin kerran on tuo kammottava vieras kolkuttanut oveeni, useammin kuin kerran olemme viettäneet iltaa yhdessä.

Niin pian kuin alkuvalmistukset olivat tehdyt, asetuimme, vastustajani ja minä, ampumalinjalle ja lähestyimme askel askeleelta toisiamme. Hän ampui ensin ja haavoitti minua oikeaan käsivarteen. Otin kohta aseen toiseen käteeni, mutta en jaksanut sitä enää nostaa. Voimani pettivät ja minä vaivuin toiselle polvelleni.

Silloin näin vihamieheni lähestyvän levottomana ja kuoleman-kalpeana. Todistajani tulivat samassa luokseni, nähtyään, että olin haavoittunut. Mutta hän työnsi heidät pois ja tarttui haavoittuneeseen käteeni. Hänen hampaansa olivat yhteenpuristetut eikä hän voinut puhua. Näin hänen tuskansa. Hänen kärsimyksensä olivat kauheimmat mitä mies voi kokea. "Mene matkaasi", huusin hänelle, "ja pyyhi kyyneleesi hänen liinoihinsa…!" Hän oli tukehtua itkuunsa, minä niinikään.

Minut kannettiin vaunuihin ja vietiin lääkärille. Haava osottautui vaarattomaksi, kuula ei ollut koskenut luuhun, mutta olin niin kiihdyksissä, että oli mahdotonta kohta sitoa käsivarttani. Kun vaunut lähtivät liikkeelle, näin ikkunassa vapisevan käden. Se oli vihamieheni käsi — hän pyrki uudelleen luokseni. Puistin päätäni vastaukseksi hänen mykkään kysymykseensä. Vaikka tunsin, että hänen katumuksensa oli vilpitön, olin niin raivoissani, etten voinut antaa hänelle anteeksi.

Kun tulin kotia, vuoti haavani runsaasti verta. Voimattomuus vähensi suuresti vihaani, joka sai aikaan enemmän tuskia kuin haavani. Paneusin nautinnolla vuoteeseen enkä luule koskaan juoneeni mitään parempaa kuin oli se lasillinen vettä, joka minulle annettiin.

Vuoteeseen päästyäni sain kuumeen. Kyyneleeni alkoivat virrata. Olin luullut, että rakastajattareni saattaisi lakata minua rakastamasta, mutta en ollut uskonut, että hän voisi minua pettää. En voinut ymmärtää, kuinka saattaa nainen, jota ei sido velvollisuus eikä aineellinen pakko, teeskennellä rakastavansa toista ja itse asiassa rakastaa toista. Kymmeniä kertoja päivässä kysyin Desgenais'lta, kuinka sellainen oli mahdollista. "Jos olisin ollut naimisissa hänen kanssaan tai jos olisin maksanut hänelle, olisi asia ollut toinen. Mutta nyt — miksi ei hän sanonut minulle, ettei hän minua rakasta, miksi pettää minua?" En ymmärtänyt, että voi valehdella rakkautta. Olin silloin lapsi, mutta minun täytyy myöntää, etten sitä vieläkään ymmärrä. Joka kerta kun olen rakastunut johonkin naiseen, olen sen hänelle sanonut, joka kerta kun olen lakannut jotakin naista rakastamasta, olen myöskin sen sanonut, vilpittömästi, ajatellen, että sellaisissa asioissa emme tahtomalla voi mitään ja että ainoa rikos on valhe.

Kaikkeen mitä kysyin, vastasi Desganais: "Hän on arvoton olento. Lupaa, ettet häntä enää tapaa." Lupasin sen hänelle juhlallisesti. Hän neuvoi minua lisäksi olemaan kirjoittamatta tuolle naiselle edes nuhtelemisen tarkoituksessa. Suostuin lupaamaan mitä hän pyysi, puolittain hämmästyneenä siitä, että hän saattoi luulla minun menettelevän toisin.

Kuitenkin oli ensimäinen tekoni, niin pian kuin taas olin jalkeilla, juosta rakastajattareni luo. Tapasin hänet yksin, hän istui suruissaan huoneen nurkassa ja hänen ympärillään vallitsi mitä suurin epäjärjestys. Nuhtelin häntä julmin sanoin — olin menehtyä raivooni. Sanani panivat koko talon kaikumaan, mutta samassa puhkesivat kyyneleeni niin rajusti esiin, etten voinut enää puhua, vaan heittäysin itkien vuoteelle. "Sinä uskoton, onneton", nyyhkytin, "sinä tiedät että minä kuolen, mutta se tuottaa sinulle iloa. Mitä olen sinulle tehnyt?"

Hän heittäytyi kaulaani ja sanoi, että kilpailijani oli hänet vietellyt tuona kohtalokkaana iltana, mutta ettei hän ollut koskaan ollut hänen. Hänet oli vallannut hetkellinen unohdus — se oli virhe, mutta ei rikos. Hän näki, kuinka pahoin hän oli minua kohtaan menetellyt ja sanoi myöskin kuolevansa, jollen antaisi hänelle anteeksi. Hän käytti katumuksen kyyneliä ja tuskan kaunopuheisuutta lohduttaakseen minua. Kalpeana ja kiihtyneenä, puku aukireväistynä, hiukset valloillaan olkapäillä makasi hän lyyhistyneenä keskilattialla. En ollut koskaan nähnyt häntä niin kauniina, kaikki aistini syttyivät katsoessani häntä, samalla kun vapisin inhosta häntä kohtaan.

Kun lähdin hänen luotaan, olin niin murtunut, etten nähnyt mitään ja tuskin jaksoin pysyä pystyssä. En halunnut häntä koskaan enää nähdä — mutta neljännestunnin päästä palasin takaisin. En tiedä mikä epätoivon voima ajoi minua hänen luokseen. Minulla oli palava halu omistaa hänet vielä kerran, imeä hänen ihanasta ruumiistaan kaikki nuo katkerat kyyneleet ja sitten tappaa meidät molemmat. Inhosin ja jumaloin häntä. Tunsin että hänen rakkautensa oli turmioni, mutta elää ilman häntä oli minulle mahdotonta. Kuin salama syöksin hänen luokseen, ilmoittamatta tuloni, ja, tuntien hyvin talon, olin tuota pikaa hänen ovellaan.

Tapasin hänet istumassa peilinsä edessä, liikkumattomana ja ylt'yleensä jalokivillä koristettuna. Hänen kamarinaisensa suki hänen hiuksiaan ja itse piti hän kädessään punaista harsoa, jolla hän hiljaa hiveli poskiaan. Luulin että näin unta. Minusta tuntui mahdottomalta, että edessäni oli sama nainen, jonka olin neljännestunti sitten nähnyt makaavan huoneen lattialla kyynelten vallassa. Jäin seisomaan paikoilleni kuin patsas. Kuullessaan oveaan avattavan, käänsi hän päätään ja sanoi hymyillen: "Sinäkö siellä olet?" Hän aikoi tanssiaisiin ja odotteli kilpailijaani, jonka piti viedä hänet niihin. Kun hän näki, että tulija olinkin minä, puri hän huuliaan ja rypisti kulmakarvojaan.

Astuin askeleen ovea kohti. Samalla sattuivat silmäni hänen hienohipiäiseen, tuoksuavaan niskaansa, missä tukkaa piti koossa timanttinen neula. Tämä viettelevä niska oli mustempi kuin helvetti. Tukka oli kääritty kahteen palmikkoon, joihin oli pistetty hopeisia tähkäpäitä. Kaulan ja hartioiden valkeus pisti häikäisevänä esiin paksun tukan tummuutta vastaan. Tuossa käärityssä mustassa harjassa oli jotain hekumallisen kaunista, mikä samalla pilkaten tuntui muistuttavan minulle, minkälaisessa epäjärjestyksessä sen juurikään olin nähnyt. Hyökkäsin esiin ja löin tuota niskaa kerran käteni selällä. Nainen ei huutanut, hän kätki kasvonsa käsiinsä, ja minä poistuin nopeasti.

Kun tulin kotia, valtasi minut uudelleen niin kova kuume, että minun täytyi mennä vuoteeseen. Haavani oli auennut ja kärsin kovia tuskia. Desgenais tuli minua tapaamaan. Kerroin hänelle kaikki, mikä oli tapahtunut. Hän kuunteli minua tarkkaavasti ja käveli senjälkeen hetken ajan huoneessani neuvottomana edestakaisin. Lopuksi tuli hän luokseni ja puhkesi nauramaan. "Oliko hän ensimäinen rakastajattaresi?" kysyi hän minulta. "Ei, mutta viimeinen," vastasin hänelle.

Noin keskiyön aikaan, kun olin vaipunut rauhattomaan uneen, tuntui minusta kuin olisin unessa kuullut syvän huokauksen. Avasin silmäni ja näin rakastajattareni seisovan vuoteeni vieressä, kädet ristissä, kuin haamu. En voinut olla huudahtamatta pelosta, sillä luulin, että ilmestys oli sairaiden aivojeni tuote. Hypähdin vuoteesta ja syöksyin toiseen päähän huonetta. Näky seurasi minua. "Etkö tunne minua?" sanoi nainen, koittaen vetää minut luokseen. "Mitä tahdot minusta," huusin puolestani. "Päästä minut, muuten lyön sinut kuoliaaksi tuohon paikkaan!"

"Hyvä, tapa minut", vastasi hän. "Olen sinulle valehdellut, olen sinua pettänyt, olen säälittävä ja kurja olento, mutta rakastan sinua enkä voi elää ilman sinua!"

Katsoin häntä — kuinka kaunis hän olikaan! Koko hänen ruumiinsa vapisi, hänen silmissään kuvastui pohjaton intohimo. Hänen kaulansa oli paljas ja hänen huulensa tuntuivat palavan. Nostin hänet syliini.

"Niinkuin tahdot", sanoin hänelle, "mutta kautta Jumalan, isäni pään kautta vannon, että tapan sekä sinut että minut."

Otin veitsen kamiininpielestä ja pistin sen päänalaiseni alle.

"Octave", sanoi hän, hymyillen ja suudellen minua, "älä tee mitään tyhmyyksiä. Tule, lapseni. Hurjuutesi rasittaa sinua, sinulla on kuume. Anna minulle veitsi." Näin että hän koetti tavotella veistäni.

"Kuule, mitä sanon sinulle", vastasin. "Minä tiedän kuka sinä olet ja miten sinä leikit kanssani. Mutta minä en leiki. Olen sinua rakastanut niinkuin vain mies voi rakastaa, ja kirouksekseni ja kuolemakseni rakastan sinua yhä vielä, tiedä se. Sanot, että sinäkin rakastat minua, mutta kaiken pyhän nimessä vannon, että jos tänä iltana olen sinun rakastajasi, kukaan toinen ei ole sitä huomenna." Kun olin tämän sanonut, menetin kokonaan tajuntani ja aloin houria. Nainen heitti viitan hartioille ja lähti kiireesti luotani.

Kun Desgenais'lle kerroin tästä tapahtumasta, sanoi hän: "Miksi et pitänyt häntä luonasi? Oletko niin kyllästynyt häneen? Hän on todella kaunis nainen!"

"Sinä lasket leikkiä", vastasin hänelle. "Luuletko todella, että voisin pitää tuota naista rakastajattarenani? Luuletko, että koskaan suostun jakamaan kenenkään kanssa? Ajattele, että hän itse tunnusti olleensa toisen! Vai haluatko, että unohtaisin rakkauteni saadakseni omistaa hänet? Jos sinun tapasi rakastaa on sellainen, niin säälin sinua."

Desgenais sanoi, että hän rakasti vain keveitä naisia eikä ottanut asiaa niin vakavasti.

"Rakas Octave", lisäsi hän, "sinä olet hyvin nuori, sinä vaadit paljon kauniita asioita, joita ei lainkaan ole olemassa tässä maailmassa. Sinä uskot aivan merkilliseen rakkauteen. Ehkä olet sinä itse mahdollinen sellaiseen, mutta itsesi vuoksi toivoisin, ettet sitä olisi. Sinä saat, ystäväni, toisia rakastajattaria, ja kerran olet katuva sitä mitä tapahtui tuona yönä. Kun tuo nainen tuli sinua tapaamaan, rakasti hän sinua varmaan. Tällä hetkellä ei hän sitä ehkä enää tee, vaan lepää jo toisen sylissä. Mutta hän rakasti sinua tuona yönä, tässä huoneessa — mitä liikuttaa sinua kaikki muu? Sinulla olisi ollut ihana yö, sinä olet kerran, ole varma siitä, katuva, ettet pyytänyt häntä jäämään, sillä hän ei palaa enää. Nainen antaa anteeksi kaikki, paitsi sen, että hänet työntää luotaan. Hänen rakkautensa sinuun näyttää olleen tavaton, kun hän noin päätä pahkaa tuli luoksesi, hyvin tietäen syyllisyytensä ja saattaen odottaa, että ajaisit hänet pois. Usko minua, sinä kadut vielä tuota yötä, eikä se enää koskaan uudistu."

Kaikki mitä Desgenais puhui oli erinomaisen yksinkertaista ja vakuuttavaa, harkittua ja koettua. Minua kylmäsi, kun kuulin häntä. Kun hän puhui, tunsin pelottavaa halua lähteä vielä kerran tapaamaan rakastajatartani tai kirjoittaa ja pyytää häntä tulemaan luokseni. En jaksanut nousta vuoteesta. Estyin siten häpeästä tavata häntä uudelleen kilpailijaani odottelemasta tai ehkä suorastaan toisen miehen sylistä. Mutta minä saatoin vielä kirjoittaa hänelle. Ja vastoin tahtoani kysyin itseltäni, mahtaisiko hän tulla, jos kirjoittaisin.

Kun Desgenais oli mennyt, valtasi minut niin pelottava kiihtymys, että jo päätin keinolla millä hyvänsä päättää päiväni. Ankaran sisällisen taistelun jälkeen voitti inho rakkauteni. Kirjoitin entiselle rakastajattarelleni, etten halunnut häntä milloinkaan nähdä, ettei hän koskaan tulisi luokseni ja että, jos hän sen tekisi, ajaisin hänet ulos. Soitin rajusti kelloa ja annoin palvelijalle määräyksen heti kohta toimittaa kirjeeni perille. Mutta tuskin oli palvelija sulkenut oven, kun jo huusin häntä takaisin. Hän ei enää kuullut, en uskaltanut huutaa toista kertaa, ja painaen käsiäni kasvojani vasten, vaivuin synkimpään epätoivoon.

IV

Seuraavana päivänä oli ensi ajatukseni: mitä on minun nyt tekeminen?

Minulla ei ollut mitään tointa eikä tehtävää. Olin harrastanut sekä lääke- että oikeustiedettä voimatta ratkaista kumman uran valitsisin. Olin työskennellyt erään pankkiirin toimistossa puoli vuotta, mutta niin huolimattomasti, että olin pakotettu jättämään toimeni. Olin harrastanut moninaisia asioita, mutta pintapuolisesti, ja muistini oli niin muodostunut, että unohdin yhtä helposti kuin opin.

Ainoa aarteeni oli riippumattomuus — sen jälkeen kun olin hukannut rakkauden. Lapsuudestani asti olin pitänyt sitä suuressa arvossa, olin niin sanoakseni antanut sille pyhitetyn paikan sydämessäni. Muistan vielä päivän, jolloin isäni, ajatellen tulevaisuuttani, puhui minulle eri elämänurista, kehoittaen minua tekemään vaalini. Seisoin nojaten ikkunaa vasten ja katselin kapeaa yksinäistä poppelia, joka keinui puutarhassa. Ajattelin kaikkia noita elämäntehtäviä ja koetin päätellä, mikä niistä sopisi minulle. Punnitsin niitä mielessäni, mutta yksikään ei minua miellyttänyt ja niin annoin ajatusteni liidellä edelleen. Äkkiä alkoi minusta tuntua että maa liikkui allani. Oli kuin olisi se jylhä, näkymätön voima, joka ajaa maapalloa eteenpäin avaruudessa, tullut aistimin havaittavaksi. Näin maan liikkuvan taivasta kohden — minusta tuntui kuin olisin ollut laivassa ja puutarhan poppeli oli masto. Ojentausin suoraksi, levitin käsivarteni ja huudahdin: "On kyllin kutsumusta olla päivän matkustajana tässä aluksessa, joka ui eetterin meressä! On kyllin kutsumusta olla ihminen, musta täplä tässä laivassa! Tahdon olla vain ihminen, yleensä — en mitään muuta!"

Tämän lupauksen tein neljäntoista vuotiaana, luonnon kasvojen edessä, ja siitä ajasta lähtien on ainoastaan tottelevaisuus isääni kohtaan saanut minut kokeilemaan yhtä ja toista, mutta ei valitsemaan mitään elämän tehtävää.

Olin siis täydellisesti vapaa, en laiskuuttani, vaan omasta tahdosta. Rakastin kaikkea mitä Jumala on luonut, mutta vähän kaikesta siitä mitä ihmiset ovat tehneet. Elämästä tunsin vain rakkauden, maailmasta vain rakastajattareni enkä tahtonut muusta tietää. Heti koulusta päästyäni rakastuin, koko elämäkseni, kuten vakavasti uskoin, ja kaikki muut ajatukset karkoitin mielestäni.

Elämässäni oli vähän vaihtelua. Kulutin päiväni rakastajattareni luona. Suuri iloni oli viedä hänet kauniina kesäpäivänä maalle, paneutua pitkälleni hänen viereensä metsässä, ruohikolle tai sammalille. Luonnon näky on aina vaikuttanut voimakkaasti aisteihini. Talvella kävimme kaikissa tanssiaisissa ja naamiohuveissa, rakastajattareni kun piti seuraelämästä. Niin jatkui tätä toimetonta tilaa päivästä toiseen. Hän oli vallannut, niinkauan kuin hän oli uskollinen, kaikki ajatukseni, niin ettei minulla ollut mitään jälellä, kun hän jätti minut.

Jos koetan antaa jonkun käsityksen mieleni tilasta, en voi verrata sitä muuhun kuin johonkin niistä nykyaikaisista huoneista, joissa kalusto on kokoonhaalittu kaikilta mahdollisilta ajoilta ja kaikista mahdollisista maista. Meidän vuosisadallamme ei ole mitään varmoja muotoja. Emme ole painaneet omaa leimaamme, emme taloihimme, emme puutarhoihimme emmekä minnekään muualle. Kadulla kohtaa miehiä, joiden parta on leikattu Henrik III:nnen ajan tapaan, toisia, jotka ovat aivan sileiksi ajetut, toisia, joiden tukka on kuin jollakin Raphaelin muotokuvalla, toisia, jotka kantavat hiuksensa samaan tapaan kuin Kristuksen ajan miehet. Rikkaiden asunnot ovat todellisia vanhain tavarain myymälöitä: antiikkia, gotiikkaa, renessanssia, Ludvig XIII:tta, kaikkea sekaisin. Lyhyesti, meillä on jotain kaikista muista vuosisadoista paitsi omastamme — seikka, joka on yksin meidän ajallemme ominainen. Meidän makumme on eklektinen, kokoamme kaikesta mitä tapaamme, otamme toisen kauneuden takia, toisen mukavuuden, kolmannen vanhuuden ja neljännen sen rumuuden takia. Elämme jätteistä, ikäänkuin maailman loppu olisi lähellä.

Sellainen oli minun sieluni tila. Olin lukenut paljon, olinpa oppinut maalaamaankin. Muistin paljon asioita ulkoa, mutta en mitään tuntenut perusteellisesti; pääni oli samalla kertaa täysi ja tyhjä kuin sieni. Kaikki runoilijat, joita olin lukenut, olivat ihastuttaneet minua, mutta koska olin hyvin vastaanottavainen luonne, oli viimeinen aina tunkenut tieltään kaikki toiset. Olin valmistanut itselleni suuren varastohuoneen vanhaa rojua, niin että kun väsyin ajamasta takaa uutta, tunsin lopulta itsenikin kelvottomaksi hylyksi.

Tämän kaiken sekasorron keskellä oli kuitenkin jotain nuortakin: sydämeni toivo, joka oli vielä kuin lapsen.

Tämä toivo, jota ei mikään ollut turmellut eikä taittanut ja jonka rakkaus oli paisuttanut äärimmilleen, oli juuri saanut kuolettavan haavan. Rakastajattareni uskottomuus oli tavannut sen lennosta, ja kun ajattelin sitä, väänteli sieluni epätoivosta kuin kuolettavasti satutettu lintu.

Yhteiskunta kaikkine onnettomine seurauksineen muistuttaa niitä intialaisia käärmeitä, jotka asustavat sellaisten kasvien lehdillä, mitkä voivat parantaa niiden pureman. Yhteiskuntakin antaa melkein aina lääkkeen samalla kertaa kuin haavan. Niinpä voi mies, joka viettää säännöllistä elämää, jolla on liikeasiansa, vieraskäyntinsä, kotityönsä ja rakkautensa määrätyllä kellonlyönnillä, menettää vaaratta rakastettunsa. Hänen tehtävänsä ja ajatuksensa ovat kuin sotilaat samassa taistelurintamassa: luoti vie yhden, mutta naapurit sulkevat aukon ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

Minä olin kaikkia näitä mahdollisuuksia vailla, kun olin jäänyt yksin. Luontokin, kallis äitini, näytti minusta autiommalta ja tyhjemmältä kuin koskaan ennen. Jos olisin voinut kokonaan unohtaa rakastajattareni, olisin ollut pelastettu. Kuinka helposti löytävätkään useimmat miehet lohdutuksensa! Heille ei ole mahdollista rakastaa uskotonta naista ja siksi voivat he menetellä ihmeteltävän varmasti. Mutta niin ei rakasta yhdeksäntoista vuotias, joka ei tiedä vielä maailmasta mitään, joka on täynnä kaipuuta ja joka tuntee itsessään kaikkien intohimojen oraan. Mitä voikaan epäillä poikanen siinä iässä? Oikealta ja vasemmalta, ylhäältä taivaalta ja alhaalta taivaanrannasta kuulee hän kutsuvia ääniä. Koko elämä on kaipuuta, koko elämä on unta. Nuorelle sydämelle ei ole olemassa mitään sitovaa todellisuutta, käyrimmässä ja kuivimmassakin tammessa asuu dryaadi, ja jos omistaisi sata käsivartta, ojentaisi ne ilman epäilystä tyhjyyttä kohti. Kun pitää rakastettuaan sylissään, täyttyy tyhjyys.

Mitä minuun tuli, niin en tiennyt mistään muusta kuin rakkaudesta. Jos minulle puhuttiin muusta tehtävästä, en katsonut maksavan vaivaa vastata. Intohimoni rakastettuani kohtaan oli ollut niin yksinvaltainen, että se oli tuonut koko elämääni jotain munkkimaista ja kiihkoista. Tahdon kertoa vain yhden esimerkin. Hän oli lahjoittanut minulle pienoiskuvansa medaljongissa. Kannoin sitä sydämelläni, kuten tekevät monet miehet. Mutta kun eräänä päivänä vanhojen tavarain kaupassa näin rautasoljen, johon oli kiinnitetty pieniä piikkejä, annoin kiinnittää medaljonkini tähän rautasolkeen ja kannoin sitä sillä tavalla varustettuna rintaani vasten. Soljen piikit, jotka joka liikkeestäni tunkeutuivat rintaani, tuottivat minulle niin harvinaista nautintoa, että toisinaan painoin soikea kädelläni lisätäkseni tätä tunnetta. Tiedän, että se oli hulluutta, mutta rakkaus saa aikaan kummempiakin asioita.

Kun rakastettuni oli minut pettänyt, en enää kantanut hänen piikeillä varustettua kuvaansa. En voi sanoa, millä surulla irroitin sen rautakahleestaan, ja kuinka syvään huokasi rintani, kun se tunsi olevansa siitä vapaa. "Ah, te rakkaat arvet", puhuin itsekseni, "te kasvatte siis umpeen! Ah, te rakkaat haavani, mitä balsamia olen teille levittävä?"

Ei auttanut mitään, että vihasin tuota naista; hän oli niin sanoakseni muuttunut vereksi suonissani, kirosin häntä, mutta näin hänestä unta. Mitä tehdä? mitä tehdä unelle? mitä tehdä lihan ja veren muistoille? Kun Macbeth on murhannut Duncanin, sanoo hän, ettei koko valtameri voisi pestä puhtaaksi hänen käsiään — se ei olisi riittänyt myöskään pesemään haavojani. Puhuin asiasta Desgenais'lle: "Mitä on minun tekeminen? Kun paneudun iltasin vuoteeseen, on hänen päänsä korvatyynylläni."

Olen elänyt ainoastaan tuon naisen kautta. Epäillä häntä oli samaa kuin epäillä kaikkea, kirota hänet, oli kieltää kaikki, menettää hänet, oli jättää kaikki. En enää liikkunut seuramaailmassa. Ihmiset olivat minusta kuin merkillisiä hirviöitä. Kaikkiin hyviin neuvoihin vastailin vain: "Kyllä, se on totta mitä sanotte, mutta minulle ei siitä ole apua."

Istuuduin ikkunaan ja ajattelin "Hän tulee pian, olen siitä varma; hän palaa, nyt kääntyy hän kadunkulmassa; tunnen että hän lähestyy. Hän ei voi elää ilman minua enempää kuin minä ilman häntä. Mitä sanon hänelle, kun hän tulee? Miten kohtelen häntä?" Silloin muistin hänen uskottomuutensa. "Ah, älköön tulko! älköön lähestykö minua! Voisin hänet tappaa!"

Lähetettyäni hänelle kirjeen, en ollut kuullut hänestä mitään. "Mitä hän mahtaakaan tehdä?" ajattelin. "Hän rakastaa toista? Siispä tahdon minäkin rakastaa jotakin toista. Mutta ketä?" Ja näin miettiessäni kuulin ikäänkuin kaukaisen äänen puhuvan minulle: "Sinä, ketä muuta kuin minua! Kaksi olentoa, jotka rakastavat toisiaan, jotka syleilevät toisiaan — keitä muita kuin sinä ja minä! Onko mikään muu mahdollista? Oletko tullut hulluksi?"

"Koska unohdatkaan, houkkio, tuon naisen", puhui Desgenais. "Oliko menetys niin korvaamaton? Oliko hänen rakkautensa todella niin suuriarvoinen? Ota ensimäinen joka tulee vastaasi."

"Onnettomuus ei todella ole korvaamaton", vastasin. "Enkö ole tehnyt velvollisuuttani? Enkö ole ajanut häntä luotani? Onko sinulla vielä muita vaatimuksia? Kun härkä on areenalla saanut matadoorin miekan kylkeensä, on sillä oikeus vetäytyä johonkin soppeen kuolemaan rauhassa. Mitä on minulla siellä tai täällä tekemistä? Mitä tarkoitat ensimäisellä, joka tulee vastaani? Sinä näytät minulle sinisen taivaan ja puut ja talot, ihmisiä, jotka puhuvat, juovat ja laulavat, tanssivia naisia ja nelistäviä hevosia. Kaikki tuo ei ole elämää, se on turhaa melua. Mene ja jätä minut rauhaan."

V

Kun Desgenais näki, että epätoivoni oli parantumaton, etten laskenut ketään luokseni enkä tahtonut poistua huoneestani, otti hän asian vakavalta kannalta. Hän tuli eräänä iltana luokseni juhlallisen näköisenä ja alkoi puhua rakastajattarestani ja siirtyi viimein juttelemaan naisista yleensä, tulkiten syvää halveksumistaan heitä kohtaan. Kun hän puhui, kohottausin kyynärpäilleni vuoteessa ja kuuntelin tarkkaavasti.

Oli yksi noita synkkiä iltoja, jolloin tuuli muistuttaa kuolevan valitusta. Sadekuurot löivät ikkunalautaan ja niiden väliaikoina vallitsi kuoleman hiljaisuus. Koko luonto kärsii sellaisina iltoina, puut liikahtelevat tuskallisesti ja kumartavat surullisesti päitään, linnut pakenevat pensaihin ja kaupunkien kadut ovat tyhjillään. Haavaani särki. Äsken oli minulla ollut rakastajatar ja ystävä; rakastettuni oli minut pettänyt, ystäväni oli saattanut minut tautivuoteelle. Pääni oli sekaisin. Toisinaan tuntui minusta kuin olisin nähnyt kauheaa unta ja kuin voisin siitä huomenna herätä. Toisinaan tuntui koko elämä minusta lapselliselta ja naurettavalta harhakuvalta, jonka petollisuus alkoi käydä minulle ilmeiseksi. Desgenais istui vastapäätäni, lampun vieressä, kylmänä ja tunteettomana, alituinen hymy huulilla. Hän oli hyväsydäminen mutta kuiva kuin taula. Varhain aletut hurjistelut olivat tehneet hänet kaljuksi ennen aikaa. Hän tunsi elämän ja oli aikoinaan itkenyt katkeria kyyneliä. Mutta nyt oli hänen tuskansa panssaroitu, hänestä oli tullut materialisti, ja hän odotti vain kuolemaa.

"Octave", sanoi hän minulle, "näen, että uskot sellaiseen rakkauteen, jota romaanikirjailijat ja runoilijat kuvailevat. Sanalla sanoen, uskot siihen mitä puhutaan, et siihen mikä on olemassa. Arvostelukykysi ontuu ja se voi tuottaa sinulle paljon onnettomuutta!"

"Runoilijat kuvaavat rakkautta samoinkuin kuvanveistäjät muodon kauneutta ja musiikkitaiteilijat säveliä. Heidän hermostuneet ja herkät vaistonsa keräävät tulisesti ja samalla valiten elämän puhtaimpia alkuosia, aineen kauneimpia linjoja ja luonnon sopusointuisimpia ääniä. Kerrotaan, että Ateenassa oli joukko kauniita tyttöjä. Praksiteles piirusti kaikkien heidän kuvansa, toisen toisensa jälkeen, ja kaikista näistä kaunottarista, joista kullakin oli omat puutteensa, loi hän virheettömän kauneuden, Venuksen. Ensimäinen mies, joka valmisti soittimen ja joka sääti musiikkitaiteen lait, oli kauan sitä ennen kuunnellut kaislikon huminaa ja lintujen laulua. Samoin runoilijat, jotka tuntevat elämän — nähtyään joukon enemmän tai vähemmän syviä rakkaussuhteita ja koettuaan itse, mihin korkeuteen intohimo hetkittäin voi nousta — luovat, poistettuaan ihmisluonteesta kaikki alentavat ainekset, rakastavat olentonsa, joiden salaperäiset nimet ajasta aikaan elävät ihmisten huulilla. Daphnis ja Chloë, Hera ja Leander, Pyramus ja Thisbe.

"Etsiä todellisesta elämästä sellaista rakkautta, ikuista ja muuttumatonta, on yhtä mieletöntä kuin mennä kadulta hakemaan naisia yhtä kauniita kuin Venus tai vaatia että satakielet laulaisivat Beethovenin sinfonioja.

"Täydellisyyttä ei ole olemassa. On voitto ihmis-järjelle ymmärtää se ja kaikista mielettömyyksistä vaarallisinta koettaa saada sitä omakseen. Aukaise ikkunasi, Octave! Siitä näet äärettömyyden — järkesi ja tunteesi sanoo sinulle, että taivas on ilman rajoja. Tiedätkö mitä äärettömyys on? Voitko luoda siitä itsellesi mitään kuvaa, sinä, joka synnyit eilen ja jonka täytyy huomenna kuolla? Äärettömyyden näkeminen on kaikilla maapallon kulmilla saanut aikaan paljon hulluutta. Siitä johtuvat uskonnot. Päästäkseen ikuisuudesta osalliseksi leikkasi Cato poikki kurkkunsa, ja samasta syystä heittäytyivät aikoinaan kristityt leijonien eteen ja hugenotit jättäytyivät katolilaisten valtaan. Kaikki maan kansat ovat ojentaneet käsivartensa ikuisuutta kohti ja pyrkineet heittäytymään sen helmaan. Hullu pyrkii taivaaseen, viisas ihailee sitä, polvistuu sen edessä, mutta ei toivo sinne.

"Täydellisyys, ystäväni, on yhtä vähän meitä varten kuin ikuisuus. Meidän ei tule etsiä sitä missään, ei pyytää sitä missään, ei rakkaudessa, ei kauneudessa, ei onnessa eikä hyveessä. Mutta meidän täytyy palvella sitä voidaksemme olla niin hyveelliset, kauniit ja onnelliset kuin meille ihmisille on mahdollista.

"Ajatelkaamme, että sinulla on työhuoneessasi Raphaelin taulu, jota pidät täydellisenä taideteoksena. Eilen illalla katselit sitä tarkemmin ja olit huomaavinasi karkean piirustusvirheen yhdessä taulun päähenkilöistä, omituisesti vääntyneen jäsenen tai luonnottoman lihaksen — jonkalainen kerrotaan olevan tunnetussa antiikkisessa gladiaattoriveistoksessa. Tuntisit suurta pettymystä, mutta et heittäisi tauluasi silti tuleen; sanoisit, että sillä on vikansa, mutta sillä on myöskin yksityiskohtia, jotka ansaitsevat ihailua.

"On olemassa naisia, joita heidän luonteensa hienous ja heidän sydämensä vilpittömyys estää pitämästä kahta rakastajaa yht'aikaa. Uskoit, että rakastajattaresi oli noita naisia. Olisi todella, myönnettäköön, ollut parempi, jos niin olisi ollut asianlaita. Nyt olet kuitenkin saanut tietää, että hän petti sinua. Mutta onko siinä kyllin syytä häntä halveksia ja rääkätä ja vieläpä luulla, että hän olisi vihasi arvoinen?

"Mutta vaikka hän ei koskaan olisikaan sinua pettänyt ja vaikka hän tällä hetkelläkin rakastaisi vain sinua, niin ajatteles, Octave, kuinka kaukana täydellisyydestä olisi siinäkin tapauksessa hänen rakkautensa, kuinka inhimillisen pieni, maailman turhamaisuuden läpitunkema. Muista, että toinen on omistanut hänet ennen sinua ja ehkä useampikin ja että sinun jälkeesi vielä monet tulevat hänet omistamaan.

"Ajattele näin: tällä hetkellä saattaa sinut epätoivoon ajatus, että rakastajattaresi ei ole vastannut sitä täydellisyyden kuvaa, jonka olet hänestä tehnyt. Mutta niin pian kuin olet huomannut, että tuo sinun kuvasi itsessään oli inhimillisen pieni ja vaillinainen, olet myöskin ymmärtävä, että merkitsee sangen vähän seistä yhtä askelta ylempänä tai alempana inhimillisen vaillinaisuuden laihoilla tikapuilla.

"Sinä myönnät, eikö totta, että rakastajattarellasi on ollut miehiä ennen sinua ja että hänellä on oleva vielä sinun jälkeesi. Siihen sanot ehkä, ettei se sinua liikuta, kunhan hän oli yksistään sinun niin kauan kuin rakkautta kesti. Mutta itse asiassa, eikö ole yhdentekevää, omistivatko toiset hänet eilen vaiko kaksi vuotta sitten? Ja, koska hän kuitenkin tulee kuulumaan toisille, niin eikö ole yhdentekevää, tapahtuuko se huomenna vaiko kahden vuoden päästä? Kun hän siis joka tapauksessa rakastaa sinua vain rajoitetun ajan, eikö ole yhdentekevää, onko tuo aika kaksi vuotta vai yksi yö? Olethan mies, Octave! Näethän lehtien putoavan puista, auringon nousevan ja laskevan? Etkö kuule elämän kellon tykyttävän sydämesi tahtiin? Onko meille todella niin suuri ero vuoden ajan ja tunnin ajan kestävän rakkauden välillä, sinä mieletön, joka kämmenen kokoisen ikkunan läpi tahdot kurkottua äärettömyyteen.

"Sinä kutsut kunnialliseksi naista, joka rakastaa sinua uskollisesti kaksi vuotta. Sinulla on siis oma kalenterisi, joka sanoo sinulle, kuinka kauan aikaa tarvitaan, ennen kuin miesten suutelot kuivuvat naisten huulilla. Sinä teet suuren eron naisen välillä, joka antautuu rahan tai huvin tähden, ja sen välillä, joka antautuu turhamielisyydestä tai kiintymyksestä. Ostettavista naisista maksat toiselle enemmän kuin toiselle, toiselle osotat suurempaa luottamusta kuin toiselle. Niistä, joita ylläpidät turhamaisuudesta, olet toisesta ylpeämpi kuin toisesta. Ja lopuksi niistä naisista, joita kohtaan tunnet todellista kiintymystä, annat yhdelle kolmanneksen sydämestäsi, toiselle neljänneksen, kolmannelle puolet, riippuen kysymyksessä olevan naisen kasvatuksesta, tavoista, nimestä, syntyperästä, kauneudesta, luonteesta, riippuen sattumasta, hetken oikusta, siitä mitä olet juonut päivälliseksi.

"Sinä saat naisia, koska olet nuori, tulinen, koska kasvosi ovat pitkulaiset ja säännölliset ja koska hiuksesi ovat huolellisesti käherretyt. Mutta juuri sentähden, ystäväni, et sinä tunne naista.

"Luonto pyrkii ennen kaikkea lisäämään elävien olentojen lukua. Joka paikassa, vuorten huipuilta merien syvyyksiin, kammoo elämä kuolemaa. Säilyttääkseen luomakuntansa elossa on Jumala säätänyt lain, että kaikkien luotujen suurin nautinto liittyy suvun säilyttämisviettiin. Palmu, lähettäessään ilmaan hedelmöittävän siemenensä vapisee rakkaudesta polttavassa tuulessa; kiimainen hirvisonni repii auki vatsan jokaiselta naaraalta, joka tekee sille vastarintaa; naaraskyyhkynen värjöttää kuin rakastunut mimoosa puolisonsa siipien alla; ja kun mies syleilee naista kaikkivaltiaan luonnon rinnoilla, tuntee hän sydämessään saman jumalaisen kipinän, joka on hänet luonut.

"Ystäväni, kun suljet paljaihin käsivarsiisi kauniin ja voimakkaan naisen, kun intohimo puristaa kyyneleet silmiisi ja kun huulesi sopertavat ikuisen rakkauden valoja ja äärettömyys täyttää sydämesi, niin älä pelkää antautua, vaikkapa olisit yhdessä ilotytön kanssa.

"Mutta älä sekoita humalaa viiniin, älä usko jumalalliseksi sitä astiaa, josta olet juonut jumalallisen juoman. Älä hämmästy, jos sen jonakin päivänä huomaat tyhjäksi ja särkyneeksi. Hän oli nainen, särkyvä astia, jonka ruukkumestari on savesta tehnyt.

"Kiitä Jumalaa siitä, että olet saanut nähdä taivaan, mutta älä pidä itseäsi lintuna, vaikka räpytteletkin siivilläsi. Eivät edes linnut voi nousta pilvien yläpuolelle, korkeimmissa ilmakerroksissa eivät ne enää voi hengittää. Voi sattua, että leivonen, joka laulaen nousee taivasta kohti aamuauteressa, putoaa kuolleena pellon vakoon.

"Nauti rakkaudesta niinkuin järkevä mies viinistä, älä juovu. Jos rakastajattaresi on vilpitön ja uskollinen, rakasta häntä sentähden; mutta jos hän ei ole sitä, vaan ainoastaan nuori ja kaunis, niin rakasta häntä sentähden, että hän on nuori ja kaunis; jos hän on miellyttävä ja henkevä, sitä suurempi syy rakkauteen; ja jollei hän ole mitään kaikesta tästä, vaan rakastaa sinua kuitenkin, niin rakasta sinäkin häntä sellaisena kuin hän on. Tulee päiviä, jolloin rakkaus on poissa.

"Mutta älä revi hiuksiasi äläkä sano, että pistät itsesi kuoliaaksi, jos sinulle ilmestyy kilpailija. Sanot, että rakastajattaresi pettää sinua toisen tähden; turhamaisuutesi kärsii sitä ajatellessasi. Mutta vaihda vain sanat ja ajattele, että hän pettää toista sinun vuoksesi, ja sinä olet ylen onnellinen.

"Älä tee menettelyllesi mitään sääntöjä äläkä sano, että tahdot tulla rakastetuksi syvemmin kuin kaikki muut; sillä koska olet mies ja itse epävakainen, olisit niin sanoessasi pakoitettu lisäämään: sikäli kuin se on mahdollista.

"Ota aika sellaisena kuin se tulee, tuuli sellaisena kuin se puhaltaa ja nainen sellaisena kuin hän on. Espanjattaret, jotka ovat naisista ensimäiset, rakastavat uskollisesti; heidän sydämensä on vilpitön ja raju, mutta heillä on tikari sydämen vieressä. Italiattaret ovat intohimoisia, mutta he rakastavat liiaksi leveitä hartioita ja ottavat rakastetuistaan mittaa räätälin kyynärpuulla. Englannittaret ovat haaveellisia ja surumielisiä, mutta kylmiä ja kankeita. Saksattaret ovat hellän hyväileviä, mutta kuivia ja ikävystyttäviä. Ranskattaret ovat henkeviä, loisteliaita ja hekumallisia, mutta valehtelevat kuin paholaiset.

"Ennen kaikkea, älä syytä naista siitä, että hän on sellainen kuin hän on. Me olemme itse tehneet hänet sellaiseksi turmelemalla joka suhteessa luonnon tarkoitukset.

"Luonto, joka pitää huolta kaikesta, luo neitosen rakastajattareksi. Mutta saatuaan ensi lapsensa putoavat hänen hiuksensa, hänen povensa menettää muotonsa ja hänen ruumiinsa saa arven. Nainen on luotu äidiksi. Nähtyään naisensa kauneuden kadonneen, tahtoo mies ehkä jättää hänet, mutta lapset tarttuvat häneen itkien. Siten syntyy perhe; kaikki mikä siitä eroaa, on epäluonnollista. Maanviljelijäin siveys on siinä, että heidän vaimonsa ovat lapsi- ja maitokoneita, niinkuin he itse ovat työkoneita. Heillä ei ole tekotukkaa eikä valheellista neitseellisyyttä; heidän rakkautensa ei ole spitaalinen, eivätkä he muista viattomassa parittelussaan, että Amerikka on keksitty. He ovat epäaistillisuudessaan terveitä ja heidän kätensä ja sydämensä on kovettuneet.

"Sivistys pyrkii hävittämään luonnon työn. Meidän kaupungissamme tulee tyttö, joka on luotu juoksemaan päiväpaisteessa, luotu ihailemaan alastomia urhoja kuin Spartan aikaan, valikoimaan ja rakastamaan, lukituksi huoneeseensa: kuitenkin kätkee hän romaanin krusifiksinsa alle; hän turmelee, kalpeana ja toimettomana, itsensä peilin edessä, hän tappaa öiden hiljaisuudessa kauneutensa, joka olisi kaivannut raikasta ilmaa. Äkkiä vedetään hänet esille. Hän ei tiedä mitään, ei rakasta mitään, mutta kaipaa kaikkea. Joku vanha vaimo opettaa häntä, hänen korvaansa kuiskataan uskallettuja sanoja, hänet heitetään vieraan miehen vuoteeseen, joka hänet ottaa väkivallalla. Sellainen on avioliitto, s.o. sivistynyt perhe. Sitten tapahtuu, että tyttöparka saa lapsen. Hänen tukkansa, hänen kaunis povensa, hänen ruumiinsa lakastuu: hän on menettänyt kauneutensa rakastajattarena eikä ole kuitenkaan rakastanut. Hän on tullut äidiksi, saanut lapsen — ja hän kysyy miksi? Hänelle tuodaan lapsi ja sanotaan: 'Sinä olet äiti!' Hän vastaa: 'En ole äiti; antakaa lapsi naiselle, jolla on maitoa rinnassaan, sillä minulla ei ole.' Hänen puolisonsa vastaa hänelle, että hän on oikeassa, ja että lapsi inhottaa häntäkin. Häntä hoivataan, koristetaan, levitetään pitsiharso hänen verisen vuoteensa yli, hänet parannetaan äitiyden kärsimyksistä. Kuukauden kuluttua saa hänet jo nähdä Tuilleries'ain puistossa, tanssiaisissa, oopperassa. Hänen lapsensa on Chaillot'ssa tai Auxerre'ssa, hänen miehensä huonoissa paikoissa. Kymmenen nuorta miestä puhuu hänelle rakkaudesta, kiintymyksestä, syleilyn ikuisuudesta, kaikesta siitä, jota hänen sydämensä kaipaa. Hän ottaa yhden heistä ja painaa hänet rintaansa vasten; mies häpäisee hänet, jättää hänet ja menee keinottelemaan pörssiin. Nyt on hän päässyt alkuun; hän itkee yhden yön, mutta huomaa, että kyyneleet tekevät hänen silmänsä punaisiksi. Hän ottaa lohduttajan ja tämän mentyä toisen. Siten jatkuu, kunnes hän on kolmenkymmenen vuotias tai kauemmin. Silloin hän väsyneenä ja turmeltuneena, kaiken inhimillisyytensä, vieläpä inhonsa menettäneenä, tapaa jonakin iltana tummatukkaisen, tulisilmäisen nuorukaisen, jonka sydän värähtelee toivoa. Hän tuntee oman nuoruutensa, hän muistaa kaikki mitä on kärsinyt, ja lahjoittaen nuorukaiselle kaiken elämänsä kokemuksen, opettaa hän häntä halveksimaan rakkautta.

"Sellaisiksi olemme tehneet naiset, sellaisiksi rakastajattaremme. Vähät siitä! He ovat kuitenkin naisia ja heidän kanssaan voi viettää hauskoja hetkiä.

"Jos olet lujaluontoinen ja varma itsestäsi, lyhyesti, mies, niin neuvon sinua ilman pelkoa heittäytymään maailman pyörteisiin. Rakastele ilotyttöjä, tanssijattaria, porvarinaisia ja markiisittaria. Ole uskollinen tai huikentelevainen, surullinen tai iloinen, mutta pidä huolta vain siitä, että sinua rakastetaan. Mitä liikuttaa sinua kaikki muu?

"Jos olet mies tavallisinta lajia, niin neuvon sinua valikoimaan jonkun aikaa, ennen kuin teet valintasi, mutta älä luule kenessäkään tapaavasi niitä ominaisuuksia, joita olet halunnut omistaa entiselle rakastajattarellesi.

"Jos olet heikko luonne ja jos sinulla on taipumusta antaa hallita itseäsi ja juurtua missä hyvänsä tapaat vähän maata, niin tee itsellesi vahva varustus; sillä jos noudatat hentoa luonnonlaatuasi et pääsekään kasvamaan siellä, jonne koetat juuresi työntää, vaan kuivut pois kuin hyödytön kasvi kantamatta kukkaa tai hedelmää. Elämäsi mehu vuotaa vieraaseen puunkuoreen; kaikki työsi kuihtuvat kuin piilipuun lehvät; sinä kostutat maata kyynelilläsi ja sydänverelläsi.

"Ja jos vihdoin olet haaveellinen luonne, uskot uniin ja tahdot niitä toteuttaa, silloin sanon sinulle suoraan: rakkautta ei ole olemassa.

"Sillä sinun käsityksesihän on tämä: rakastaa on antautua ruumiineen sieluineen tai, paremmin, se on samaa kuin tehdä kahdesta olennosta yksi; se on samaa kuin kulkea auringossa Jumalan taivaan alla, peltojen ja ketojen keskellä olentona, jolla on neljä käsivartta, kaksi päätä ja kaksi sydäntä. Rakkaus on uskoa, rakkaus on maallisen onnen uskontoa; se on loistava sarja siinä temppelissä, jota kutsutaan maailmaksi. Rakastaa on liikkua mielinmäärin tuossa temppelissä, vierellään olento, joka voi ymmärtää, kuinka yksi ainoa ajatus, sana, kukka voivat saada sinut pysähtymään ja luomaan katseesi temppelin harjaa kohti. Käyttää hyväkseen jaloja ihmillisiä sielunkykyjä on kaunista, nerollisuus on tavoiteltavaa; mutta korkein onni on kaksistaa sielunlahjansa, puristaa toinen sielu ja toinen sydän vastaansa. Se on korkeinta mitä Jumala on ihmisille antanut, se on enemmän kuin nerollisuus. Mutta sano minulle, onko naistemme rakkaus sellaista. Ei, se täytyy sinun myöntää. Rakastaa merkitsee heille aivan toista: lähteä hunnutettuina retkille, kirjoittaa salaisia kirjeitä, kulkea väristen varpailla, vehkeillä ja juonitella, luoda ympärilleen kaihomielisiä silmäyksiä, huoata kainosti ahtaiden ja kankeiden vaatteiden sisässä, nöyryyttää kilpailijattariaan, pettää aviomiestään, saattaa rakastajansa surulliseksi. Rakastaa merkitsee meidän naisillemme samaa kuin leikkiä valheilla. Heidän sydämessään asuu häpeällinen turmelus, pahempi kuin kaikissa roomalaisissa hurjastelijoissa. He sekoittavat hyveen ja paheen inhottavaksi ivanäytelmäksi, missä hiivitään sinne ja tänne, puhutaan kieroilla katseilla, missä kaikki on pientä, päältäpäin siloitettua ja epämuotoista niinkuin kiinalaisessa porsliinissa. He ovat tehneet rakkaudesta kaiken kauniin ja ruman, kaiken jumalallisen ja helvetillisen säälittävän ivakuvan, varjon ilman ruumista, luurangon kaikesta mitä Jumala on luonut."

Näin puhui Desgenais purevalla äänellä yön hiljaisuudessa.

VI

Seuraavana päivänä lähdin aamupuoleen ratsain Boulognen metsään. Ilma oli pilvinen. Kun olin tullut Porte Maillot'n kohdalle, annoin hevoseni kulkea omia aikojaan ja vaivuin unelmiin. Kertasin mielessäni kaikki mitä Desgenais edellisenä päivänä oli puhunut.

Kun tulin tienristeykseen, kuulin jonkun mainitsevan nimeni. Käänsin päätäni ja tunsin avonaisissa vaunuissa yhden rakastettuni läheisimmistä ystävättäristä. Hän viittasi minut luokseen ja ojentaen minulle ystävällisesti kätensä, pyysi hän minua tulemaan tykönsä päivälliselle — jollei minulla ollut muuta tehtävää.

Tämä nainen, nimeltään rouva Levasseur, oli pieni, lihavahko ja hyvin vaaleaverinen. En ollut koskaan pitänyt hänestä, en tiedä oikein miksi, sillä meidän välillämme ei ollut koskaan sattunut mitään vastenmielistä. En kuitenkaan voinut vastustaa haluani noudattaa hänen kutsuaan. Puristin kiittäen hänen kättänsä. Tunsin, että tulisimme puhumaan rakastajattarestani.

Hän antoi lakeijan viedä hevoseni kotia ja minä astuin vaunuihin. Hän oli yksin ja me ajoimme kohta takaisin Parisiin. Alkoi sataa ja vaunujen katos nostettiin. Suljettuina lähekkäin toinen toisemme viereen pysyimme hetken ääneti. Katselin häntä selittämättömällä surumielellä, hän ei ainoastaan ollut rakastettuni ystävä, vaan lisäksi hänen uskottunsa. Hän oli usein onnellisina aikoina ollut kolmantena illanvietoissamme. Kuinka usein olinkaan silloin kärsimättömänä mukautunut hänen läsnäoloonsa ja kuinka monesti olinkaan laskenut hetket, jotka hän oli kanssamme! Siitä varmaan johtui nurja mieleni häntä kohtaan — vieläpä siitä huolimatta, että hyvin tiesin hänen suosivan rakkauttamme, vieläpä pitäneen minun puoltani, kun olimme riitautuneet. En voinut antaa hänelle anteeksi hänen tunkeilevaisuuttaan. Huolimatta hyvyydestään ja meille tekemistä palveluksistaan oli hän minusta ikävä ja väsyttävä. Nyt pidin häntä yhtäkkiä kauniina! Katsoin hänen käsiään, hänen pukuaan; kaikki hänen liikkeensä tuntuivat erikoisen merkitseviltä; kaikki puhui menneestä ajasta. Hän katsoi puolestaan minuun ja näki, että muistot olivat minut vallanneet. Siten kului tie: minä häntä katsellen, hän hymyillen minulle. Kun olimme tulleet kaupunkiin, tarttui hän käteeni ja sanoi:

"Kuinka voitte?"

"Huonosti, kuten näette", vastasin, "sanokaa se hänelle, rouva Levasseur, jos tahdotte." Ja kyyneleet tulvailivat silmiini.

Kun olimme aterian jälkeen asettuneet lieden ääreen, sanoi hän: "Onko asia sitten parantumaton, eikö ole mitään keinoa?"

"Ah, hyvä rouva", vastasin, "kaikki muu voi parantua, mutta ei se tuska, joka minut tappaa. Tarinani on helposti kerrottu: en voi rakastaa häntä enkä ketään toista enkä myöskään elää ilman rakkautta."

Hän heittäytyi minun puhuessani tuolinsa selkänojaa vasten ja näin hänen kasvoillaan säälin ilmeen. Hän vaipui ajatuksiinsa ja näytti ikäänkuin kuuntelevan myötätunnon kaikua omassa sydämessään. Hänen katseensa verhoutui ja hän vaipui kokonaan muisteloihinsa. Hän ojensi minulle kätensä, minä tulin häntä lähemmäksi. "Minäkin", kuiskasi hän, "minäkin olen kerran kokenut samaa". Hän oli hyvin liikutettu.

Rakkauden lukuisista sisarista on sääli kauneimpia. Pidin rouva Levasseurin kättä omassani, hän lepäsi melkein sylissäni. Hän alkoi puhua minulle kaikenlaista, mitä hän keksi, rakastajattarelleni edullista, tarkoituksessa puolustaa häntä ja lohduttaa minua. Surumielisyyteni kasvoi. Mitä vastata?

Silloin alkoi hän puhua itsestään. Hänet oli joku aika sitten jättänyt se mies, jota hän rakasti. Hän oli uhrannut paljon tuolle miehelle, vieläpä omaisuuttaankin ja hyvää nimeään. Hänen miehensä oli kostonhimoinen ja oli uhkaillut häntä. Seurasin hänen kertomustaan ja unohdin oman suruni kuullessani toisen surua. Hänet oli pakoitettu naimisiin vastoin tahtoaan. Hän oli kauan taistellut vastaan, mutta turhaan. Hän ei kuitenkaan katunut mitään, ja suri vain sitä, ettei häntä enää rakastettu. Luulen, että hän syytti itseäänkin siitä, ettei ollut voinut säilyttää rakastajansa sydäntä, vaan oli ollut kevytmielinen häntä kohtaan.

Kevennettyään sydämensä, oli hän hetken ääneti ja näytti miettivän. "Turha sattuma ei vienyt minua tänään Boulognen metsään", lausuin. "Uskon, että inhimilliset surut ovat kuin toisistaan eksyneet sisaret, joiden heikot, vapisevat, taivasta kohti ojennetut kädet joku hyvä enkeli joskus liittää toisiinsa. Kun kerran olemme tavanneet toisemme, älkää katuko mitä olette puhunut, ennen kaikkea, älkää katuko kyyneleitänne. Se salaisuus, jonka olette minulle uskoneet, ei ole muuta kuin silmistänne pudonnut kyynel, mutta se jää sydämeeni. Sallikaa minun tulla toistekin luoksenne, että voimme surra yhdessä."

Näin puhuessani valtasi minut niin voimakas myötätunto rouva Levasseuriä kohtaan, että, ajattelematta mitä tein, suutelin häntä. Ei tullut mieleeni, että hän voisi siitä loukkaantua eikä hän näyttänytkään sitä edes huomaavan.

Syvä hiljaisuus vallitsi talossa. Joku talon asukkaista oli sairaana ja hänen tähtensä oli levitetty olkia kadulle, niin ettei kuulunut edes ajoneuvojen tärinää. Istuin hänen vieressään, käsivarret hänen vyötäisillään, antautuen siihen suloiseen liikutukseen, jota sydän tuntee saadessaan osatoverin suruunsa.

Seurustelumme sai yhä sydämellisemmän luonteen. Hän kertoi minulle tuskastaan ja minä vastasin puhumalla omastani. Ja näiden kahden surun väliltä tunsin nousevan niin suloisen mielialan, niin lohduttavan äänen kuin jos meidän valittavat puheemme olisivat yhtyneet puhtaaksi taivaalliseksi yhteissoinnuksi. Nojautuessamme toinen toiseemme ja itkiessämme yhdessä en ollut nähnyt muuta kuin rouva Levasseurin kasvot. Hetkisen hiljaisuuden kestäessä nousin seisoalleni ja astuin muutaman askelen loitommas. Silloin huomasin että hän oli puhuessamme nostanut jalkansa kamiinin varjostinta vasten, niin että hame oli liukunut syrjään ja hänen säärensä olivat jääneet verhotta. Minusta tuntui kummalliselta, ettei hän välittänyt mitään nähdessään minun joutuvan hämilleni. Astuin muutaman askelen syrjään, antaakseni hänelle tilaisuutta järjestää pukuaan. Hän ei kuitenkaan liikkunut paikaltaan. Palasin hänen viereensä ja tarkastelin hänen asentoaan, joka oli vastenmielisen uhitteleva. Äkkiä näin hänen silmänsä ja silloin huomasin, että hän oli tietoinen asiasta. Olin kuin salaman lyömä. Nyt ymmärsin, että olin ollut sydämettömän teeskentelijän leikkikaluna ja että hän oli käyttänyt itse suruanikin viettelemisen välineenä. Tartuin hattuuni sanaakaan sanomatta, hän laski hiljalleen hameensa alas, ja minä poistuin huoneesta, tehtyäni syvän kumarruksen.

VII

Kun tulin kotia, oli keskellä huonettani suuri puulaatikko. Yksi tädeistäni oli kuollut ja minä olin perinyt osan hänen omaisuudestaan, joka itsessään oli sangen arvoton. Paitsi muutamia vähäpätöisiä pikkuesineitä sisälsi arkku joukon vanhoja pölyttyneitä kirjoja. Toimettomuudessani ja ikävissäni aloin selailla muutamia niistä. Ne olivat suurimmaksi osaksi Ludvig XV:nnen aikaisia romaaneja. Hurskas tätini oli varmaankin ne itse perinyt niihin sen koommin kajoamatta, sillä ne olivat niin sanoakseni hurjistelun katkismuksia.

Minulla on omituinen tarve mietiskellä kaikkea mikä minulle tapahtuu ja pikkuseikoillekin annan mielelläni jonkun syvemmän merkityksen. Käsittelen niitä kuin helmiä, joita vaistomaisesti pujottelen yhteen nauhaan.

Niin lapsellista kuin se lieneekin, tuntui minusta kummalta, että juuri nyt sain nuo kirjat käsiini. Ahmin ne eräänlaisella katkeralla surumielellä, sydän vuotavana ja hymy huulilla. "Te olette totisesti oikeassa", päättelin, "te yksin tunnette elämän salaisuudet, te yksin uskallatte sanoa, ettei ole totta mikään muu kuin pahe, teeskentely ja turmelus. Olkaa te minun ystäväni, vuodattakaa sydämeni haavoihin myrkkyänne; opettakaa minua uskomaan teihin."

Silläaikaa kuin näin syvennyin paheeseen, makasivat tutkintokirjani ja lempirunoilijani tomussa. Potkaisin niitä jalallani ja huudahdin: "Te kurjat uneksijat, jotka ette ole opettaneet muuta kuin kärsimystä, te säälittävät saivartelijat, pettureita olette te, jos olette tunteneet totuuden, tyhmyreitä, jos olette puhuneet vastoin parempaa tietoanne, valehtelijoita kummassakin tapauksessa. Te olette tehneet lastensatuja ihmissydämestä. Tahdonpa polttaa teidät viimeistä myöten!"

Mutta kesken raivoani tulivat kyyneleet avukseni ja minä ymmärsin, ettei ole olemassa muuta todellista kuin minun suruni. Tuskassani huusin: "Niinpä, te hyvät ja huonot henget, te neuvonantajat hyvässä ja pahassa, sanokaa mitä on tehtävä. Valitkaa sovintotuomari ratkaisemaan välinne!"

Minulla oli kirjojeni joukossa vanha raamattu, jonka avasin: "Vastaa siis sinä minulle, sinä pyhä kirja; katsokaamme mitä sinulla on sanottavaa." Silmäni sattuivat Saarnaajan IX:een lukuun:

"Sillä minä olen kaikkia näitä sydämmeeni pannut, tutkiakseni kaikkia näitä, että vanhurskaat ja viisaat ja heidän tekonsa ovat Jumalan kädessä. Ei ihminen tiedä rakkautta eikä vihaa; kaikki on ennen häntä.

"Kaikki tapahtuu samoin kaikille: yhtäläinen onni kohtaa vanhurskasta kuin jumalatontakin, hyvää ja puhdasta kuin saastaistakin, uhraavaa kuin sitäkin, joka ei uhraa; hyvälle käy kuin syntiselle, valantekijälle niin kuin valaa pelkäävälle.

"Tämä paha on kaikessa, mikä auringon alla tapahtuu, että kaikilla on yhtäläinen kohtalo; siitäpä ihmislasten sydän täytetään pahuudella, ja hulluus on heidän sydämmessänsä, niin kauan kuin he elävät, ja sitten — kuolleiden luo!"

Nämä sanat panivat minut aivan hämilleni. En ollut koskaan tiennyt, että raamatussa puhuttaisiin sellaisesta tunteesta. "Siispä sinä", sanoin, "sinäkin, toivon kirja, epäilet."

Mitä ajattelevat astronoomit, kun he määrittelevät tarkalleen pyrstötähtien, taivaan säännöttömimpien kulkijain, radan? Mitä ajattelevat luonnontutkijat, kun he suurennuslasien läpi näkevät vesipisarassa eläviä olentoja? Luulevatko he, että he itse keksivät sen mitä näkevät ja että heidän suurennuslasinsa ja kiikarinsa säätävät luonnolle lain? Mitä ajatteli ensimäinen inhimillinen lainsäätäjä, miettiessään, minkä asettaisi yhteiskunnan peruskiveksi, kun hän löi kädellään vaskitauluun ja tunsi koston lain huutavan sisässään? Oliko hän keksinyt oikeuden? Ja se mies, joka ensi kerran otti hedelmän naapurinsa puutarhasta, kätki sen viittansa alle ja pakeni sinne tänne vilkuillen, oliko hän keksinyt häpeän? Entä se mies, joka tapasi varkaan, joka oli vienyt hänen työnsä hedelmän, eikä kohottanut kättään häntä vastaan, vaan sanoi: "Istu rauhassa ja ota tuokin tuossa" — oliko tämä mies palkittuaan pahan hyvällä ja tuntiessaan sydämensä vapisevan ja silmänsä kyyneltyvän, oliko tämä mies keksinyt hyveen? Hyvä Jumala! Mitä sanot naisesta, joka puhuu minulle rakkauden sanoja ja pettää minua, mitä sanot miehestä, joka puhuu minulle ystävyydestä ja neuvoo minua unohtamaan suruni hurjisteluissa? Mitä sanot toisesta naisesta, joka itkee kanssani, ja joka tahtoo lohduttaa minua polviensa muodoilla? Mitä sanot raamatusta, joka puhuu Jumalasta ja vastaa kysymykseeni: "Ehkä; kaikki on yhdentekevää."

Syöksyin avoimeen ikkunaani, ja luoden katseeni kalpealle taivaalle, joka kaartui pääni yllä, huusin: "Onko totta, että sinä olet autio? Vastaa, vastaa! Enkö saa ennen kuolemaani sulkea näihin käsivarsiini kuin petollista unta?"

Syvä hiljaisuus vallitsi kadulla ikkunani takana. Seisoessani siinä käsivarret ojennettuina ja katse suunnattuna äärettömyyttä kohti, kuulin pääskysen valittavan kiljahduksen; seurasin sitä vaistomaisesti silmilläni; kun se katosi kuin nuoli näkyvistäni, kulki tyttönen laulaen ohitse.

VIII

En voinut kuitenkaan mukautua. Ennen kuin todella ottaisin elämän sen hauskalta puolen, joka minusta tuntui synkältä puolelta, olin päättänyt tehdä kaikkeni. Pysyin siten edelleen lukemattomien surujen ja mitä kauheimpien unien leikkikaluna.

Suurena syynä siihen, etten voinut parantua, oli nuoruuteni. Missä ikinä olinkin, mitä ikinä teinkin, en voinut ajatella muuta kuin naisia. Naisen näkeminenkin sai minut vapisemaan. Kuinka usein kohousinkaan vuoteesta yön aikaan, kylpien hiessä, ja painoin suuni seinää vasten, menehtymäisilläni tuskaani!

Minun osakseni oli tullut suuri onni, yksi kaikkein harvinaisimpia, menettää rakkaudessa viattomuuteni. Mutta siitä oli seurauksena, että jokainen ajatus aistien nautinnosta yhtyi minussa ajatukseen rakkaudesta. Tämä seikka saattoi minut perikatoon. Sillä kun en voinut olla lakkaamatta ajattelematta naisia, en myöskään voinut olla yötä ja päivää pohtimatta kaikkia niitä kertomuksia hurjistetuista, valheellisista suhteista ja naisellisista petoksista, joita pääni oli täynnänsä. Omistaa nainen oli minulle samaa kuin rakastaa häntä. Ajattelin yhä edelleen vain naisia, mutta en enää uskonut todelliseen rakkauteen.

Kaikki nämä sisäiset taisteluni saattoivat minut eräänlaiseen raivotilaan. Toisinaan tunsin halua munkkien tavoin ruoskimalla kuolettaa lihaani. Toisinaan tunsin halua lähteä kadulle tai maantielle, langeta ensimäisen naisen jalkoihin, joka minut siellä kohtaisi, ja vannoa hänelle ikuista rakkautta.

Jumala on todistajani, että tein kaikkeni parantaakseni ja saadakseni ajatukseni toisille teille. Kun en ihmisten seurassa voinut vapautua siitä ajatuksesta, että he kaikki olivat paheellisia ja petollisia niinkuin rakastajattareni oli ollut, päätin kokonaan välttää heitä. Aloin harrastaa keskenjääneitä opintojani. Luin historiaa, vanhoja runoilijoitani ja anatomiaa. Samassa talossa kuin minä, neljännessä kerroksessa, asui oppinut vanha saksalainen, joka eli yksikseen ja syrjään vetäytyneenä. Suurella vaivalla sain hänet suostumaan saksankielen opettajakseni. Kun oli päästy alkuun, innostui mies koko sydämellään opetustoimeensa. Alituinen hajamielisyyteni teki hänet kuitenkin epätoivoiseksi. Kuinka monta kertaa istuikaan hän minua vastassa savuavan lamppuni takana, käsivarret ristissä rinnalla, ja tarkasteli minua kärsivällisellä ihmettelyllä. Minä olin vaipunut unelmiini enkä välittänyt enempää hänen läsnäolostaan kuin hänen säälistään. "Herrani, te olette miesten parhaita, mutta näettehän, ettei tämä johda mihinkään tulokseen. Te olette ottanut mahdottoman työn. Jättäkää minut kohtaloni huomaan. Te ette voi tässä asiassa enempää kuin minäkään!" En tiedä, ymmärsikö hän puhettani, mutta hän puristi sanaakaan sanomatta kättäni eikä meillä sen koommin ollut puhetta saksan opiskelusta.

Pian huomasin, että yksinäisyys vei minut suoraan perikatoon, ja silloin muutin täydellisesti menettelyä. Matkustelin maaseudulla, ratsastelin, metsästin ja miekkailin, niin että olin väsymyksestä menehtyä. Kun sitten uupuneena ja hikisenä tulin iltasella vuoteeseeni, sieraimissani tallin ja ruudin haju, kaivoin pääni tyynyyni, kierin peitteiden sisässä ja huusin: "Sinä kauhun kuva, oletko taas täällä? Etkö aio jättää minua yhdeksikään yöksi rauhaan?"

Mutta kaikki ponnistukseni olivat turhat. Yksinäisyys saattoi minut luonnon helmaan, luonto rakkauden. Seisoessani anatomiasalissa ruumiiden ympäröimänä ja pyyhkiessäni käsiäni veriseen esiliinaani, kalpeana kuolleiden keskellä, mädän haju sieraimissani, käännyin vaistomaisesti poispäin ja näin silmieni edessä kukoistavia peltoja, tuoksuavia ketoja ja kesäillan hiljaisen sopusoinnun. "Tiede", puhelin itsekseni, "ei voi minua lohduttaa. Turhaan koetan syventyä tähän kuolleeseen luontoon, pian olen, jos tätä jatkuu, itse näiden ruumiiden joukossa. En voi parantua nuoruudestani. Siispä tahdon elää siellä missä on elämää tai ainakin kuolla auringossa." Lähdin anatomiasalista vapaaseen luontoon, otin hevosen ja ratsastin Sévres'in ja Chaville'n puistoteille. Heittäysin pitkälleni kukkivalle kedolle syrjäisessä laaksossa. Mutta, ah, kohta huusivat minulle kaikki metsät ja kedot:

"Mitä etsit täältä? Lapsi parka! Me kannamme vihreää pukua, toivon värejä."

Lähdin takaisin kaupunkiin ja hukuttausin pimeihin sokkeloisiin katuihin. Näin kaikki kotien valaistut, salaperäiset ikkunat, näin ajopelien tulevan ja menevän, näin miesten tungoksessa tyrkkivän toisiaan. Savu tuprusi synkästi katoilla. Oi yksinäisyyttä näillä koukertelevilla kaduilla, missä kaikki polkevat toisiaan, missä käy taistelu leivästä otsan hiessä, missä miljoonat tuntemattomat sivuuttavat toisensa! Oi tätä likaista sopukkaa, missä ainoastaan ruumiit yhtyvät, jättäen sielut yksinäisiksi ja missä ainoastaan ilotyttö ojentaa kulkijalle kätensä! "Alenna itsesi, niin et kärsi enää!" — niin huutavat suurten kaupunkien kadut. Se on kirjoitettu noella talojen seiniin, lialla katukiviin ja verellä ihmisten kasvoihin.

Joskus kun istuin syrjässä tanssisalissa ja seurasin loistavia juhlia ja kun silmieni editse kiitivät kuin kauneuden ja valon hengettäret kaikki nuo punaiset, siniset ja valkeat naiset paljaine käsivarsineen, hiukset riippuen kuin uhkeat rypäleet, sanoin itselleni: "Mikä puutarha! Mitä kukkia, mitä tuoksuja! Poimi, hengitä! Sinä päivänkukka, mitä sanookaan viimeinen terälehtesi sille, joka sinun kukoistuksesi hajoittaa tuuleen! 'Hiukan, hiukan, ei ollenkaan!' Kas siinä maailman siveysoppi, siinä leikin loppu. Sellaisen syvän kuilun partaalla vaellatte te kaikki kukkaistuoksun ympäröiminä. Te tanssitte tämän lohduttoman totuuden yli kuin kauriit pienten jalkojenne varpailla."

"Hyvä Jumala", sanoi Desgenais, "miksi ottaa kaikki niin vakavasti? Eihän asiassa ole mitään uutta! Suretko tyhjiä pulloja? Kellareissa on tynnyreitä, ja kellareita on yllin kyllin viinamäissä. Tee minulle koukku, joka on kullattu kauniilla sanoilla, ja pane siihen meteen kastettu kärpänen syötiksi, ja yht'äkkiä nostan unohduksen virrasta sinulle suloisen lohduttajattaren, tuoreen ja liukkaan kuin ankerias! Jos hän pääsisi livahtamaan sormiesi lävitse, niin voit kohta saada toisen. Rakasta, rakasta, sinä kuolet ikävästä rakkauteen. Nuoruuden täytyy saada osansa. Jos olisin sinun sijassasi, ryöstäisin mieluummin Portugalin kuningattaren kuin leikkelisin anatomiasalissa ihmisruumiita."

Tällaisia neuvoja antoi hän minulle joka kerta kun olin hänen luonaan — ja kun tuli ilta lähdin kotimatkalle sydän pakahtumaisillaan ja viitta vedettynä yli kasvojen. Polvistuin vuoteeni viereen ja sydänparkani sai lohdutusta kyynelissä. Epätoivoissani vuoroin itkin, vuoroin rukoilin. Galilei löi muinoin maata ja huusi: "Se liikkuu kuitenkin!" — samalla tavalla löin minä rintaani.

IX

Synkimmässä surussani saivat epätoivo, nuoruus ja sattuma minut tekemään teon, joka ratkaisi kohtaloni.

Olin kirjoittanut rakastajattarelleni, etten tahtonut häntä enää tavata. Minä pidin sanani, mutta yöt kulutin kadun penkillä hänen akkunansa alla. Näin hänen valaistut ruutunsa, kuulin hänen pianonsa äänen ja toisinaan olin huomaavinani jonkun olennon varjon puoleksi laskettujen uutimien takaa.

Eräänä yönä, kun kaikkein synkimmän epätoivon vallassa istuin katupenkillä, näin työmiehen hoipertelevan ohitseni. Hän puhui epäselviä sanoja, päästi joskus iloisen huudahduksen ja alkoi vihdoin laulaa. Hän oli juovuksissa ja hänen heikontuneet jalkansa kuljettivat häntä kadun laidasta laitaan. Hän pudottautui toiselle penkille minua vastapäätä, istui ensin jonkun aikaa kyynäspäät polvilla itseään tuuditellen ja vaipui vihdoin syvään uneen.

Katu oli autio. Kuiva tuuli liikutteli pölyä ja kuu valaisi kirkkaalta taivaalta nukkuvaa miestä. Niin olin kahdenkesken tuon moukan kanssa, joka ei välittänyt sen enempää läsnäolostani ja joka nukkui kivipenkillä varmaan yhtä makeasti kuin omassa vuoteessaan.

Tahtomattani häiritsi tuo mies minua surussani. Nousin lähteäkseni tieheni, mutta palasin taas ja istuin vanhalle paikalleni. En voinut jättää näkyvistä tuon talon porttia, jota en kuitenkaan olisi mistään hinnasta kolkuttanut. Nousin taas ja käveltyäni jonkun aikaa edestakaisin, pysähdyin nukkuvan miehen eteen.

"Kuinka syvään hän nukkuu", puhelin itsekseni. "Hän ei varmaankaan näe mitään unia. Hänen vaimonsa avaa ehkä juuri tällä hetkellä hänen naapurilleen oven ullakkohuoneeseen, missä hän itse tavallisissa oloissa nukkuu. Hänen vaatteensa ovat riekaleina, hänen poskensa kuopalla ja hänen kätensä ryppyiset. Hänellä ei ehkä ole leipää joka päiväksi. Tuhat kalvavaa huolta, tuhat vaivaa ja piinaa odottaa häntä, kun hän herää. Mutta tänä iltana on hänellä ollut kolikko taskussa, hän on mennyt kapakkaan ja ostanut unohdusta kaikille vaivoilleen. Hän on viikon työstä hyvin ansainnut yhden yön unen. Ehkä on hän sillä vienyt lapsiltaan illallisen. Nyt voi hänen rakastettunsa pettää häntä, hänen ystävänsä hiipiä kuin varas hänen suojaansa, ja jos minä löisin häntä olalle ja huutaisin hänen korvaansa, että hänen talonsa palaa, niin kääntyisi hän vain toiselle kyljelle ja jatkaisi untaan.

"Mutta minä, minä", jatkoin yksinpuheluani, astuen pitkin askelin kadun toiselle puolen, "minä en nuku, vaikka minulla on taskussa rahaa, voidakseni hankkia itselleni unta vaikka kokonaiseksi vuodeksi. Olen liian hullu ja ylpeä mennäkseni kapakkaan, vaikka näen, että kaikki, jotka menevät sinne onnettomina, palaavat onnellisina takaisin. Jumalani! Viinirypäleterttu, joka murskataan jalkapohjan alla, riittää hajottamaan synkimmätkin huolet ja katkaisemaan kaikki ne näkymättömät ansat, joita onnettomuus asettaa tiellemme. Itkemme kuin naiset ja kärsimme kuin marttyyrit. Meistä tuntuu epätoivossamme kuin koko maailma luhistuisi päällemme ja valittaen asetumme kuin Adam kadotetun paratiisin porttien taa. Ja parantaaksemme syvimmänkin haavamme tarvitsee meidän vain tehdä pieni liike kädellämme ja kostuttaa kurkkuamme. Mitä ovatkaan surumme, kun voimme niitä sillä tavoin parantaa? Ihmettelemme, ettei kaitselmus lähetä rukoustemme johdosta enkeliänsä parantamaan tuskaamme. Kaitselmuksen ei ole tarvis vaivautua niin paljon. Se on nähnyt kärsimyksemme, toivomme, kukistetun ylpeytemme ja kaiken pahan, mikä meitä ympäröi, ja on ripustanut mustan hedelmän tiemme varsille. Kun tuo mies tuossa nukkuu niin hyvin penkillään, miksi en tee minäkin samoin omallani? Kilpailijani viettää ehkä yön rakastajattareni luona. Hän lähtee aamun koittaessa ja rakastajattareni saattaa hänen puoleksi alastomana ovelle. Silloin saavat he nähdä minun täällä nukkuvan. Heidän suudelmansa eivät häiritsisi minua, ja jos he löisivät minua olalle, kääntyisin vain toiselle kyljelle ja jatkaisin untani."

Täynnä hullua iloa aloin etsiä kapakkaa. Koska oli jo sivu puoliyön, olivat melkein kaikki suljetut. Se saattoi minut raivoihini. "Kielletäänkö minulta tämäkin lohdutus", puhuin itsekseni. Juoksin kadulta kadulle, löin nyrkilläni ravintolain oviin ja huusin: "Viiniä, viiniä!"

Löysin viimein avoimen kapakan. Tilasin pullollisen ja katsomatta sen enempää, oliko se hyvää vai huonoa, join sen pohjaan. Samaa tietä meni toinen ja kolmas. Käyttäydyin kuin sairas, join tarmoni takaa, ikäänkuin lääkäri olisi määrännyt minulle tämän lääkkeen henkeni pelastukseksi.

Ennen pitkää raskaan ja varmaan väärennetyn juomani vaikutuksesta ympäröivät minut kuin höyrypilvet. Kun olin juonut äkkiä, valtasi humala minut kokonaan. Tunsin ajatusteni hämmentyvän, kaikki kävi rauhalliseksi ja taas sekavaksi. Lopuksi katosi kokonaan ajatuskykyni, käänsin silmäni taivasta kohti, ikäänkuin sanoakseni jäähyväiset omalle itselleni, ja nojauduin kyynäspäilläni pöytään.

Vasta silloin huomasin, etten ollut yksin. Toisessa päässä huonetta istui ryhmä epäilyttävän näköisiä miehiä, joilla oli laihat piirteet ja karkeat äänet. Heidän vaatteistansa näki, etteivät he olleet työmiehiä eivätkä porvarisväkeä; sanalla sanoen, he näyttivät kuuluvan siihen vaaralliseen ihmisluokkaan, jolla ei ole omaisuutta eikä työtä — jollei jotain epärehellistä —, joka ei ole köyhä eikä varakas, mutta joka yhdistää köyhäin kurjuuteen rikkaiden paheet.

He riitelivät hiljalleen pelatessaan likaisilla korteillaan. Heidän keskellään istui aivan nuori, kaunis tyttö, joka ei näyttänyt muistuttavan heitä missään suhteessa paitsi ehkä äänensä puolesta, joka oli niin käheä ja särkynyt, että olisi voinut luulla hänen kuusi vuosikymmentä huutaneen kadulla tavaroita kaupan. Hän katsoi minua tarkkaavasti, nähtävästi hämmästyneenä siitä, että näki tällaisessa kapakassa niin hienosti puetun vieraan. Vähitellen alkoi hän lähestyä minua, ja kulkien pöytäni ohi nosteli hän siinä seisovia pulloja ja huomattuaan ne kaikki tyhjiksi, alkoi hän hymyillä. Näin, että hänellä oli kauniit, erinomaisen valkeat hampaat. Tartuin hänen käteensä ja pyysin häntä istumaan viereeni. Sen teki hän kohta ja pyysi puolestaan saada jotain syödä.

Katselin häntä sanaakaan sanomatta ja silmäni täyttyivät kyynelillä. Hän näki sen ja kysyi, miksi itkin. En voinut hänelle vastata, puistin vain päätäni antaakseni kyyneleiden virrata vapaammin, sillä tunsin niiden kostuttavan poskiani. Hän ymmärsi, että minulla oli jokin salainen suru eikä koettanut udella sen syytä. Hän otti esiin nenäliinansa ja jatkaen syöntiään pyyhki hän silloin tällöin sillä kasvojani. Tuossa tytössä oli jotain samalla kertaa niin pelottavaa ja suloista, epäkainoa ja säälivää, etten tiennyt mitä ajatella. Jos hän olisi kadulla tarttunut käteeni, olisi hän herättänyt minussa inhoa, mutta nyt tuntui minusta omituiselta, että olento, jota en koskaan ollut nähnyt, näin tuli luokseni, istuutui sanaa sanomatta viereeni syömään illallistaan ja pyyhki nenäliinallaan kasvoiltani kyyneleet. Jouduin aivan neuvottomaksi. Kuulin isännöitsijän kysyvän häneltä, tunsiko hän minua; hän vastasi myöntävästi ja kehoitti jättämään minut rauhaan. Pelaajat menivät pian tiehensä, ja kun isäntä oli, suljettuaan ikkunaluukut ja oven, vetäytynyt toiseen kapakan takaiseen huoneeseen, jäin kahden tytön kanssa.

Kaikki oli tapahtunut niin äkkiä, olin seurannut niin sokeasti epätoivon ääntä, että minusta tuntui kuin kaikki olisi ollut unta, ja ajatukseni etsivät turhaan ulospääsyä sokkeloisesta pimeästä. Oli kuin olisin tullut hulluksi tai kuin joku yliluonnollinen voima olisi ottanut minut valtoihinsa.

"Kuka olet?" huudahdin äkkiä. "Mitä tahdot minusta? Mistä tunnet minut? Kuka on pyytänyt sinua pyyhkimään kyyneleeni? Toimitatko ammattiasi vai luuletko että tahdon antautua tekemisiin kanssasi? En haluaisi kajota sinuun sormeni päillä. Mitä teet täällä? Vastaa! Tahdotko rahaa? Kuinka paljon maksaa säälisi?"

Nousin lähteäkseni, mutta tunsin, että horjuin. Silmissäni pimeni ja kuolettavan väsymyksen vallassa vaivuin lavitsalle.

"Te olette sairas", sanoi tyttö tarttuen käsivarteeni. "Te olette juonut kuin lapsi, tietämättä, mitä teette. Pysykää nyt hiljaa, kunnes näemme jonkun ajurin kadulla. Sanokaa minulle, missä äitinne asuu ja ajuri saattaa teidät hänen luokseen, koska te", hän lisäsi hymyillen, "varmaan pidätte minua rumana".

Hänen puhuessaan nostin silmäni. Ehkä humala petti minut, en tiennyt, näinkö nyt vai olinko äsken nähnyt väärin, mutta yht'äkkiä tuntui minusta, että tyttö poloinen oli hirvittävässä määrässä rakastajattareni näköinen. Tunsin jähmettyväni huomatessani tuon yhdennäköisyyden. On olemassa eräänlaisia kauhun väristyksiä, jotka tuntuvat kiireestä kantapäähän. Kansa sanoo, että kuolema hipaisee silloin ohitsemme, mutta ei ollut se tunne kuoleman, joka sillä hetkellä kulki olentoni läpi.

Se oli vuosisadan tauti, tai paremmin: tuo tyttö oli vuosisadan sairaus. Hänen kalpeassa, leikittelevässä hahmossaan, ja hänen karkeassa äänessään oli vuosisadan sairaus tullut luokseni ja istui nyt vieressäni kapakan pimeässä.

X

Samassa hetkessä kuin olin huomannut, että tuo nainen muistutti rakastajatartani, syttyi sairaissa aivoissani kauhea, vastustamaton halu, jonka kohta panin täytäntöön.

Suhteemme ensi aikoina oli rakastajattareni joskus tullut salaa minun luokseni. Silloin oli juhlapäivä pienessä huoneessani. Olin hankkinut kukkia, sytytin kamiiniin iloisen valkean ja tilasin hyvän illallisen. Vuode oli niinikään juhla-asussa ottaakseen vastaan rakastettuni. Usein istuin pitkät ajat sohvassa peilin alla ja katselin häntä. Vain sydämemme puhuivat silloin. Ihailin häntä kuin haltiatarta, joka osasi muuttaa paratiisiksi pienen yksinäisen huoneeni, missä olin niin monta kyyneltä vuodattanut. Hän seisoi kirjojeni, hujan hajan heitettyjen vaatteideni ja kuluneiden huonekalujen keskellä. Kuinka hän säteilikään kaiken köyhyyteni uhalla!

Kun olin hänet menettänyt, seurasivat nämä muistot minua lakkaamatta ja veivät öitteni unen. Kirjat ja seinät puhuivat hänestä. En voinut sitä kestää. Toisinaan ajoi vuoteeni minut ulos kadulle, toisinaan makasin siinä ja kostutin sitä kyyneleilläni.

Otin tytön luokseni. Panin hänet istumaan selin minuun ja pyysin häntä riisuutumaan puoleksi. Sitten laitoin huoneeni siihen kuntoon, missä se oli ollut rakastajattareni vierailujen aikana. Asetin tuolitkin erääseen määrättyyn asentoon, — missä ne olivat olleet määrättynä iltana, jonka vielä hyvin muistin. Kaikissa onnen-kuvitelmissamme on aina joku muisto hallitseva, joku päivä, joku hetki, joka on enemmän kuin kaikki toiset, tai ainakin on painunut muistiimme onnen perikuvana. Sellaisena hetkenä tekee meidän mieli huudahtaa kuin Theodor Lope de Vegan näytelmässä: "Onni, pane kultanaula pyörääsi!"

Kun olin kaikki saanut kuntoon ja sytyttänyt kamiiniin suuren tulen, kyykistyin lattialle ja päästin rajattoman epätoivoni valloilleen. Painauduin sydämeni äärimmäiseen sopukkaan, oikein tunteakseni, miten se kiemurteli ja kärsi. Ja päässäni soivat säkeet tyrolilaisesta romanssista, jota rakastajattarellani oli tapana lakkaamatta laulaa:

Altra volta gieri biele, Blanch'e rossa com'un' fiore; Ma ora nò. Non son più biele, Consumatis dal' amore.

[Ennen olin kaunis, valkea ja kukoistava kuin kukka, mutta en enää. En ole enää kaunis; rakkaus on minut riuduttanut.]

Kuulin tämän yksinkertaisen laulun kaikuvan autiossa sydämessäni. Sanoin itselleni: "Kas tuossa on miehen onni, tuossa pikku paratiisini. Haltiattareni on katutyttö. Rakastajattareni ei ole enemmän arvoinen. Tämän kaiken löytää maljan pohjasta, mistä on juonut jumalten nektaria. Kas tuossa edessäsi rakkautesi ruumis!"

Tyttö poloinen, kuullessaan minun laulavan, alkoi myöskin laulaa. Kävin kalpeaksi kuin kuolema, kuullessani tuon raa'an, karkean äänen, mikä lähti olennosta, joka niin muistutti rakastajatartani. Se oli kuin vertauskuva kaikelle, mitä mielessäni tunsin. Tyttö oli tuossa laulaessaan kuin hekkuma omassa persoonassaan, vaikka vielä nuoruuden kukkien ympäröimänä. Minusta tuntui kuin olisi rakastajattareni, petoksensa jälkeen, varmaan saanut tuon äänen. Muistin kuinka Faust, tanssiessaan Brockenilla nuoren alastoman noidan kanssa, näki punaisen rotan syöksyvän ulos tämän suusta.

"Ole vaiti", huusin tytölle. Nousin ja lähestyin häntä. Hän istuutui hymyillen vuoteelleni ja minä heittäysin hänen viereensä kuin kivipatsas omalla haudallani.

Minä käännyn teidän puoleenne, te vuosisadan miehet, jotka tällä hetkellä menette huvitilaisuuksiin, tansseihin, oopperaan, ja jotka tänä iltana maata pannessanne luette päästäksenne uneen, jonkun vanhan Voltairen jumalaa-pilkkaavan juttusen tai jonkun Paul-Louis-Courier'n järkeilevän leikinlaskun, jonkun Kamarin talous-valiokunnan mietinnön, te, jotka sanalla sanoen imette huokosiinne sen kammottavan ulpukan nesteitä, jonka järki on istuttanut kaupunkiemme sydämeen. Minä käännyn teidän puoleenne pyytäen, että te, jos sattuma viskaisi tämän vaatimattoman kirjan teidän käsiinne, ette hymyilisi sille ylenkatseellisesti, ettekä nostaisi sille liiaksi olkapäitänne tai väittäisi liian varmasti, että se paha, jota minä valitan, on kuviteltua. Älkää väittäkö, että lopultakin järki on ihmisen kaunein lahja, että mikään muu ei maan pinnalla ole niin todellista kuin pörssikeinottelu, peli, Bordeaux'n viini pöydällä, luja terveys ruumiissa, välinpitämättömyys toisia kohtaan, ja, kun ilta tulee, vuoteessa aistilliset, hajuvesiltä tuoksuvat jäsenet.

Jonakin päivänä, keskellä toimetonta, seisahtunutta elämäänne, voi tulla tuulenpuuska. Kaikki ne kauniit puut, joita olette kastelleet unhoituksen vedellä, voivat alkaa vapista. Miten käykään silloin teidän, te herrat tunteettomat: te lankeatte tasapainosta ja kyyneleet tulevat silmiinne. En sano, että rakastajattarenne pettävät, sillä se ei tuottaisi teille suurempaa surua kuin hevosen kuolema. Mutta sanon, että voitte menettää pörssissä, voitte joutua pelissä nylkyrin kynsiin, ja jos ette pelaa, niin ajatelkaa, että kolikkonne, teidän rahan antama rauhallisuutenne, teidän kultaonnenne on pankkiirin käsissä, joka voi tehdä vararikon, tai papereissa, jotka voivat menettää arvonsa. Niin jäisiä kuin olettekin, on teidän sydämenne johonkin kiintynyt. Teidänkin sydänjuuriinne voi satuttaa ja saada teidät päästämään äänen, joka muistuttaa tuskanhuutoa. Jonakin päivänä vaeltaessanne likaisia katuja, kun aistilliset nautinnot eivät enää voi kiihoittaa väsähtäneitä voimianne, kun teiltä puuttuu yksin jokapäiväinen leipäkin — silloin voi teillekin sattua, että tapaatte itsenne tuijottamasta ympärillenne posket sisäänpainuneina ja istuutumasta tyhjälle katupenkille keskiyön aikaan.

Te marmori-ihmiset, ylpeät ja itsekkäät, te verrattomat järkiviisaat, jotka milloinkaan ette ole tehneet epätoivoista tekoa ettekä laskuvirhettä — jos kaikki tämä sattuisi teille, niin muistakaa häviönne hetkenä Abeilard'ia, joka menetti Héloïsen. Sillä hän rakasti Héloïsea enemmän kuin te rakastatte hevosianne, kultakolikoitanne ja rakastajattarianne; sillä menettäessään hänet, kadotti hän enemmän kuin te voitte kadottaa, enemmän kuin teidän ruhtinaanne Saatana menettäisi, jos hän toisen kerran syöstäisiin alas taivaasta. Sillä hän rakasti sellaisella rakkaudella, josta sanomalehdet eivät puhu, ja josta vaimonne ja tyttärenne eivät näe varjoakaan teattereissa ja kirjoissa. Sillä hän oli kuluttanut puolet elämäänsä suutelemalla Héloïsen valkeaa otsaa ja opettamalla häntä laulamaan Davidin psalmeja ja Saulin lauluja; hänellä ei ollut mitään muuta maan päällä. Kuitenkin on Jumala antanut hänelle lohdun.

Uskokaa minua, jos te ahdingossanne ajattelisitte Abeilard'ia, te ette enää katsoisi samalla silmällä vanhan Voltairen jumalanpilkkaa ja Courier'n ilveilyjä. Te huomaisitte, että ihmisjärki voi parantua harhakuvista, mutta ei kärsimyksistä, että Jumala on tehnyt järjen hyväksi taloudenhoitajattareksi, mutta ei rakkaudensisareksi. Te huomaisitte, että ihmissydän ei ole sanonut viimeistä sanaansa, lausuessaan: "En usko mitään, sillä en näe mitään." Te tulette etsimään ympäriltänne toivoa. Te menette ravistamaan kirkonovia, nähdäksenne, liikkuvatko ne vielä, mutta te tapaatte ne kiinni muurattuina. Te ajattelette mennä luostariin, mutta kohtalo, joka leikkii kanssanne, vastaa tarjoamalla teille pullon halpaa viiniä ja katutytön.

Ja jos juotte viinin ja otatte tytön vuoteeseenne, niin kuulkaa, miten voi tapahtua.

TOINEN OSA

I

Herätessäni seuraavana aamuna tunsin niin syvää inhoa itseäni kohtaan, olin niin alentunut ja häväisty omissa silmissäni, että pelottava kiusaus tehdä kaikesta loppu sai minut valtoihinsa. Syöksyin vuoteestani, käskin tytön pukeutua ja lähteä tiehensä niin pian kuin suinkin ja harhailevat katseeni kiintyivät vaistomaisesti pistooleihin, jotka riippuivat huoneen nurkassa.

Mutta samassa kun piinautunut ajatuksemme niin sanoakseni nostaa kätensä tyhjyyttä kohti, kun sielumme tekee epätoivoisen päätöksen, on kuin käsivarren liike ottaessamme aseen seinältä, ladatessamme sen, itse kylmän raudan kosketus toisi meihin ruumiillisen kammon, joka on riippumaton tahdostamme. Sormet käyristyvät tuskasta ja käsivarsi jäykistyy. Koko luonto nousee kuolemaa vastaan. En voi muulla tavoin selittää, mitä tunsin, sillä aikaa kuin tyttö pukeutui, kuin siten, että olin kuulevinani pistoolini puhuvan: "Ajattele mitä aiot tehdä."

Jälkeenpäin olen usein ajatellut, mitähän olisi tapahtunut, jos tyttö olisi, kuten toivoin, tuota pikaa saanut vaatteet ylleen ja lähtenyt. Häpeän ensi tunne olisi varmaankin laskenut. Suru ja epätoivo eivät ole samaa, mutta Jumala on luonut ne veljiksi eikä toinen niistä jätä meitä koskaan yksin toisen kanssa. Niin pian kuin ilma huoneessani olisi puhdistunut naisen jäleltä, olisi tuskani varmaan huojentunut. Ainoastaan katumus olisi jäänyt jälelle. Mutta anteeksiannon enkeli on kieltänyt sitä tarttumasta kuoleman-aseeseen. Olisin varmaan parantunut koko elämäkseni. Pahe olisi ikiajoiksi ollut karkoitettu oveltani eikä minun olisi tarvinnut koskaan enää tuntea sitä kammoa, mitä tunsin sen ensi kertaa vieraillessa luonani.

Mutta kokonaan toisin tapahtui. Sillä aikaa kun minä istuin kuin kiinni naulittuna tuolillani, inhon, pelon ja epätoivon taistellessa sisässäni, tulemaisillani hulluksi, seisoi tyttö rauhallisesti hymyillen peilin edessä eikä ajatellut muuta kuin miten parhaiten järjestää pukunsa ja tukkansa. Tätä kesti enemmän kuin neljännestunnin ajan ja olin jo melkein unohtanut tytön läsnäolon, kun hän teki liikkeen ja käänsi huomioni itseensä. Säpsähdin kärsimättömästi ja käskin niin jyrkässä muodossa hänen jättämään minut yksin, että hän tuli paikalla valmiiksi, astui ovea kohti ja heitti lukkoon tarttuessaan minulle lentosuudelman.

Samalla hetkellä soitettiin ulko-oven kelloa. Hypähdin paikaltani ja ehdin juuri sulkea tytön pieneen vaatekomeroon, kun Desgenais astui sisään, seurassaan kaksi nuorta miestä naapurista.

Elämässä muistuttavat useat tapaukset äkillisiä pyörteitä aavalla merellä. Yhdentekevää, kutsummeko niitä sattuman vai kaitselmuksen lähettämiksi — molemmissa tapauksissa on kysymys vain samasta. Ja kuitenkin pitävät kaikki aivan luonnollisena sanoa Caesarista tai Napoleonista: Hän oli kaitselmuksen mies. He uskovat nähtävästi, että taivas kääntää huomionsa vain sankareihin ja että purppura vetää jumalien huomion puoleensa niinkuin härkien.

On pelottavaa ajatella, kuinka pienet seikat ja asianhaarat voivat saada aikaan suuria muutoksia meidän kohtalossamme. Meidän tavalliset toimintamme muistuttavat pieniä tylsiä nuolia, joita vanhasta tottumuksesta heitämme tai koetamme heittää jotakin varmaa päämäärää kohti — ja kaikista näistä pikku-toimenpiteistämme teemme itsellemme kokonaiskuvan, jota kutsumme järjeksemme tai tahdoksemme. Tulee tuulenpuuska ja nuolistamme kevein häviää näkyvistämme ja hukkuu Jumalan äärettömään syliin.

Mikä tuska meidät silloin valtaakaan! Mihin katoavatkaan ylpeä levollisuutemme, tahtomme ja järkemme? Itse voima, maailman valtijatar, miehen ase elämän taistelussa, on avuton. Se ei voi pelastaa meitä iskulta, joka meitä uhkaa. Näkymätön käsi työntää syrjään sen kärjen, meidän ponnistuksemme kohtaa tyhjän avaruuden, ja meidän lankeemuksemme tulee vielä suuremmaksi.

Niinpä sattui, että kun parhaillaan palavasti halusin puhdistautua erehdyksestäni, ehkä myöskin kurittaa itseäni, kun synnin inho oli minut kokonaan vallannut, tuli tielleni uusi viettelys, jonka ansaan lankesin.

Desgenais oli loistavalla päällä. Hän istuutui sohvaan ja teki aluksi jonkun leikillisen huomautuksen kasvoistani, jotka osottivat, etten ollut nukkunut hyvin. Kun en ollut lainkaan halukas kuulemaan hänen leikinlaskuaan, pyysin häntä säästämään minua siitä.

Hän ei välittänyt lainkaan huomautuksestani, vaan jatkoi samaan tapaan pilaansa. Niin mainitsi hän rakastajattareni ja kertoi, että hänellä ei ollut vain kaksi rakastajaa samalla kertaa vaan vieläpä kolme, joten hän siis oli kohdellut kilpailijaani yhtä huonosti kuin minua. Kun tuo poika parka oli saanut tästä tietää, oli hän nostanut sellaisen metelin, että koko Parisi puhui nyt asiasta. Aluksi en kuullut mitä hän puhui, mutta kun hän oli kolme kertaa kertonut saman asian pienimpiä yksityisseikkoja myöten, aloin ymmärtää, ja tulin niin hämilleni tuosta hirvittävästä tarinasta, etten voinut saada sanaakaan suustani. Ensin teki mieleni nauraa, sillä näinhän nyt, että olin rakastanut maailman viimeistä naista — mutta silti ei ollut vähemmän totta, että olin häntä rakastanut ja että suoraan sanoen rakastin häntä vielä. "Onko se mahdollista?" oli ainoa, minkä sain sanotuksi.

Desgenais'n toverit vakuuttivat todeksi kaiken, mitä tämä oli puhunut. Entisen rakastajattareni huoneessa olivat molemmat kilpailijat panneet toimeen näytöksen, jonka nyt koko maailma tunsi pikkuseikkoja myöten. Nainen oli joutunut huonoon huutoon ja hänen oli täytynyt lähteä Parisista välttääkseen vielä pahempia skandaaleja.

Oli helppo huomata, että miesten pilapuheen kautta minun kaksintaisteluni, minun jatkuva kiintymykseni tuohon naiseen ja minun menettelyni yleensä tuli naurettavaan valoon. Sanoa että tuo nainen ansaitsi kuinka huonon nimen hyvänsä, että hän ehkä oli menetellyt sata kertaa huonommin kuin tiedettiinkään — sehän oli samaa kuin antaa minun mitä katkerimmin tuntea, että olin samanlainen narri kuin niin monet muutkin.

Kaikki tämä kiusasi minua. Desgenais'n toverit huomasivat sen ja tulivat varovaisemmiksi, mutta Desgenais'lla oli omat tarkoituksensa. Hän oli ottanut asiakseen parantaa minut sairaudestani ja hän kohteli sitä säälimättömästi kuin tautia ainakin. Pitkäaikainen ystävyys, jota molemminpuoliset palvelukset olivat vahvistaneet, antoi hänelle etuoikeuden, ja kun hänen tarkoituksensa näytti hänestä luvalliselta, ei hän epäillyt käyttää koko mahtiaan.

Hän teki kaikkensa enentääkseen hämminkiäni ja jännittääkseen häpeän-tunnettani, mutta kun hänelle kävi selväksi, etteivät hermoni voineet kestää enempää, otti hän toisen menettelytavan. Hän oli aivan vaiti ja se kiihotti minua vielä enemmän.

Kulkien edes takaisin huoneessa aloin minä puolestani tehdä kysymyksiä. Äsken oli ollut sietämätöntä kuulla tuota kertomusta, nyt tahdoin kuulla sen uudelleen. Koetin saada kasvoilleni milloin hymyilevän, milloin välinpitämättömän ilmeen, mutta turhaan. Desgenais oli tullut mykäksi, juteltuaan äsken mitä avomielisimmin. Minun kulkiessani suurin askelin huoneen laidasta laitaan seurasi hän minua välinpitämättömästi kuin kettua, joka raivoaa häkissään.

En voi kertoa kuinka kärsin. Nainen, joka kauan aikaa oli ollut sydämeni epäjumala, ja joka, kun olin hänet menettänyt, oli tuottanut minulle mitä katkerimpia kärsimyksiä, ainoa, jota olin rakastanut ja jota olin itkevä kuolemaani saakka, oli äkkiä muuttunut häpeämättömäksi ilotytöksi, nuorten miesten juttujen aiheeksi ja saanut aikaan julkista pahennusta! Oli kuin olisin olkapäälläni tuntenut tulikuuman raudan polton.

Mitä enemmän asiaa ajattelin, sitä synkemmäksi kävi ympärilläni. Kun joskus nostin päätäni, näin jäätävän hymyn ja uteliaan katseen, joka teki minusta huomioita. Desgenais ei jättänyt minua, hän tiesi hyvin mitä hän teki. Tunsimme toisemme perin pohjin. Hän tiesi että olin mahdollinen mihin hulluuksiin hyvänsä, että saatoin kiihkossani mennä kuinka kauas hyvänsä — paitsi yhteen suuntaan. Sentähden koetti hän häväistä kärsimystäni ja vedota päähäni sydämeni kustannuksella.

Kun viimein olin tullut siihen kohtaan, johon hän toivoi, työnsi hän minuun viimeisen pistoksensa. Hän sanoi minulle: "Mitä pidät kertomuksesta? Loppu on kuitenkin paras. Tuo mainittu kohtaus tapahtui eräänä kauniina kuutamoisena yönä. Kun rakastajat naisen luona riitelivät täysin voimin ja uhkailivat leikata kurkut poikki toisiltaan, kerrotaan, että kadulla oli nähty varjo, joka kulki rauhallisesti edes takaisin ja joka oli ollut niin sinun näköisesi, että oli pidetty häntä sinuna."

"Kuka on sitä sanonut?" huudahdin. "Kuka on nähnyt minut kadulla?"

"Rakastajattaresi itse. Hän kertoo sen jokaiselle, joka tahtoo häntä kuulla, yhtä iloisesti kuin me kerromme tämän tarinan. Hän väittää, että sinä rakastat häntä vielä ja että kuljet kuin vahtisotilas hänen porttinsa ulkopuolella ja niin edespäin. En sano enempää, ehkä sinulle riittää, kun kuulet, että hän puhuu aivan yleisesti sinun käyttäytymisestäsi."

En ole koskaan voinut valehdella, ja joka kerta kun olen koettanut salata totuutta, ovat kasvoni minut pettäneet. Itserakkauteni ja pelkoni paljastaa heikkouteni todistajain läsnäollessa pakoittivat minut kuitenkin tekemään kokeen. "On kyllä totta, ajattelin, että olin kadulla, mutta jos olisin tiennyt, että rakastajattareni oli vielä huonompi kuin miksi häntä luulin, en olisi ollut." Olin myöskin vakuutettu, ettei kukaan voinut varmuudella väittää, että tuo mies kadulla olin minä. Tahdoin kieltää, mutta kasvoilleni noussut puna teki yritykseni tyhjäksi. Desgenais hymyili nähdessään sen. "Varo itseäsi", sanoin hänelle, "varo itseäsi, leikittelysi voi mennä liian pitkälle!"

Astuin edelleen kuin mielipuoli edestakaisin, tietämättä mitä tehdä. Nauru olisi auttanut, mutta nauraa en voinut. Erehdykseni kävi minulle äkkiä selväksi koko suuruudessaan, tunsin olevani voitettu. "Kuinka saatoin tietää, huusin, kuinka saatoin tietää, että tuo kurja…"

Desgenais puristi yhteen huulensa ikäänkuin sanoakseen: "Sinä tiesit kylliksi."

Menetin kokonaan ajatuskykyni ja sammaltelin merkityksetöntä lausetta. Veri tykytti ohimoissani sellaisella voimalla, etten voinut puhua.

"Minä kadulla, kyynelissä kylpien, epätoivoissani! Ja sillä aikaa tuo kohtaus hänen luonaan! Samana yönä! Ja hän pilkkasi minua! Totisesti, Desgenais, sinä näet unta! Onko se totta, onko se mahdollista? Kuinka sinä sen tiedät?"

Näin puhuessani menivät ajatukseni aivan sekaisin. Minut valtasi sanomaton kiihko. Istuuduin, kokonaan uuvuksissani, kädet vapisten.

"Ystäväni", sanoi Desgenais, "älä ota asiaa niin juhlalliselta kannalta. Sinun yksinäinen elämäsi on vaikuttanut sinuun paljon pahaa. Näen, että tarvitset huvituksia. Tule tänä iltana syömään illallista kanssamme, huomenna syömme aamiaisemme maalla."

Ääni millä hän kaiken tämän sanoi loukkasi minua enemmän kuin kaikki muu. Tunsin, että hän sääli minua ja kohteli minua kuin lasta.

Istuin huoneen nurkassa ja koetin turhaan päästä itseni herraksi. "Tässä nyt olen", ajattelin. "Nainen on minut pettänyt, olen sisäisesti myrkytetty, ilman turvaa ja ilman työtä!" Ainoa mikä minulla, kaksikymmen-vuotiaalla, oli epätoivon ja häviön keskellä oli kiduttava mutta pyhä kärsimykseni, ja sekin, oi Jumalani, viedään käsistäni. Nuo miehet tuossa eivät enää pilkkaa rakkauttani vaan kärsimystäni. Hänkin pilkkaa, minun itkiessäni. Se tuntui minusta uskomattomalta. Kaikki menneisyyden muistot tulivat mieleeni sitä ajatellessani. Näin niiden nousevan, toisen toisensa jälkeen, noiden kadonneiden rakkausöiden kummittelijain. Minusta tuntui kuin ne olisivat katsoneet kuiluun, ikuiseen ja pimeään kuin tyhjyys, ja kuilun yllä olin kuulevinani hiljaisen pilkallisen naurun: "Siinä sinun palkkasi!"

Jos minulle olisi vain kerrottu, että ihmiset pitävät hauskaa minun kustannuksellani, olisin vastannut: "Sen pahempi niille", eikä asia olisi minua syvemmin liikuttanut. Mutta nyt täytyi minun kuulla samalla, että rakastajattareni oli julkea katutyttö. Toiselta puolen olin siis yleisenä naurunaiheena eivätkä kaksi todistajaani varmaankaan olisi kertomatta, että huhussa on perää; toiselta puolen: mitä saatoin sanoa, millä puolustaa itseäni? Mitä saatoin tehdä, kun elämäni ydin, itse sydämeni, oli särjetty, surmattu? Mitä tehdä? Tuon naisen tähden olisin mielelläni antautunut pilkan ja naurun alaiseksi, olisin mielelläni kantanut kokonaista kurjuuden vuorta hartioillani; rakastin häntä, vaikka hän oli minut jättänyt toisen tähden, enkä pyytänyt enempää kuin saada itkeä hänen ovensa takana, saada pyhittää koko nuoruuteni hänen muistolleen, kirjoittaa hänen nimensä, ainoastaan hänen nimensä toiveideni haudalle! — Kun ajattelin tätä kaikkea, kun ajattelin, että tuo nainen pilkkasi minua, tunsin kuolevani. Hän ensimäisenä oli sormellaan osottanut minut sille toimettomalle tyhjälle joukolle, joka kulkee naureskellen kaikkien niiden ympärillä, jotka sitä halveksivat ja sen unohtavat. Hänestä oli häväistys lähtöisin, hänen huuliltaan, jotka niin usein olivat kohdanneet omani, hänen ruumistaan, hänen sielustaan, joka oli muuttunut omaksi lihakseni ja verekseni. Hän oli alhaisin kaikista, hän oli säälimättä nauranut pilkkanauruaan, joka sylki surua vasten kasvoja.

Kuta enemmän syvennyin näihin ajatuksiin, sitä tulisemmaksi kasvoi vihani. En tiedä, voiko edes kutsua vihaksi sitä tunnetta, joka minussa kiehui. Varmaa on, että epämääräinen halu saada kostaa heräsi minussa. Mutta kuinka kostaa naiselle? Olisin maksanut mitä hyvänsä aseesta, joka olisi voinut sattua häneen, mutta mikä ase se voisi olla? Minulla ei ollut edes sitä, jota hän oli käyttänyt, en voinut vastata samalla tavalla.

Äkkiä sattuivat silmäni varjoon vaatesäiliön lasiovessa. Muistin tytön, jonka olin sinne sulkenut.

Olin hänet unohtanut. "Hyvät herrat, kuulkaahan," huusin kiihtyneesti ja nousin paikaltani. "Olen rakastanut, olen rakastanut kuin hullu. Olen ansainnut, että minulle nauratte. Mutta voinpa totisesti näyttää teille jotain, joka todistaa, etten enää ole niin hullu kuin luulette."

Näin puhuessani potkaisin auki lasioven ja osotin heille tyttöä, joka kyyrötti nurkassa.

"Astu sisään", sanoin Desgenais'lle, "sinä joka pidät hulluna minua, joka voin rakastaa yhtä naista, sinä joka itse et rakasta muita kuin katutyttöjä. Tuossa näet korkean viisautesi olennoituna. Kysy naiselta, olenko viettänyt koko yötäni X:n ikkunain alla, hän varmaan tietää jotain. Mutta voinpa sanoa sinulle muutakin. Pyysit minua tänään yhteisille illallisille ja huomiseksi maalle. Hyvä, minä tulen, en tahdo tästä lähtien luopua sinusta. Kuluttakaamme päivät yhdessä. Miekkailkaamme, lyökäämme korttia, juokaamme, tehkäämme kaikkea mitä sinun on tapana tehdä, mutta älä jätä minua. Olemmehan yhtä mieltä. Tässä on käteni! Olen tahtonut tehdä sydämeni rakkauden hautakammioksi, mutta, Jumalani, nyt olen hankkiva sille toisen haudan!"

Istuuduin lausuttuani nämä sanat, vieraani astuivat komeroon, missä tyttö oli. Tunsin että olin saanut keventää sydäntäni. Jos joku ihmettelee, kuinka tämän päivän jälkeen kokonaan muutin elämäntapaani, ei hän tunne ihmissydäntä eikä tiedä, että vaikka voikin epäröidä kaksikymmentä vuotta ennenkuin ottaa yhden askelen, ei silti enää palaa, kun se on tehty.

II

Paheen oppiaika muistuttaa pyörrytystä: se antaa saman kauhun ja hekkuman tunteen kuin kiipeäminen korkean tornin huipulle. Kun salainen pahe aina merkitsee häpeällä jaloimmankin luonteen, heittää julkinen peittelemätön synti eräänlaisen loiston turmeltuneimmankin yli. Se joka yön tullen hiipii ulos, viitta vedettynä kasvoille, salaisiin elosteluihin, muistuttaa italialaista, joka hyökkää selästäpäin vastustajansa kimppuun uskaltamatta vaatia tätä julki otteluun. Kuin salamurhaaja etsii hän syrjäkatuja ja odottaa yön pimeyttä. Toinen kiiruhtaa meluisiin juhliinsa avokasvoin, niinkuin sotilas taisteluun. "Koko maailma tekee samoin, mutta salaa sen; tee sinäkin, mutta älä salaa sitä." Niin puhuu ylpeys ja sen sotisovasta loistaa aurinko.

Kerrotaan, että Damokles näki miekan riippuvan päänsä päällä. Samalla tavalla ovat elostelijat kuulevinaan jonkun varottavan äänen, joka kehoittaa heitä lakkaamatta: "Eteenpäin — eteenpäin!" Heidän elämänsä muistuttaa karnevaalijuhlaa, missä koristetut vaunut ajavat pitkässä jonossa. Tuossa yksi, joka on kokonaan avoin, loimuavat soihdut valaisevat vaha-kasvoja; toiset nauravat, toiset laulavat; keskellä liikkuu jotain joka muistuttaa naisia; he ovat todella kuin jäännöksiä naisista ja tuskin heidät tietäisi ihmisiksi. Heitä hyväillään ja ivataan, mutta kukaan ei tunne heidän nimeään eikä tiedä keitä he ovat. Kaikki leijuu ja keinuu loimottavan pihkan valossa järjettömässä kiihkossa. Ja kaiken yllä sanotaan erään jumaluuden valvovan. Ihmiset horjuvat, syleilevät toisiaan. Joku on pudonnut. Yhdentekevä! Alhaalta tullaan ja sinne kerran palataan! Hevoset kiitävät edelleen.

Ensimäinen vaikutelma on ihmettelyn, toinen on kauhun, kolmas säälin. Tuohon elämään tarvitaan niin paljon voimaa, tai oikeammin niin paljon väärinkäytettyä voimaa, että usein jaloimmat ja parhaimmat luonteet joutuvat sen pyörteihin. Heitä miellyttää tämä rohkea oman itsensä tuhlailu. He riippuvat paheessaan kuin Mazeppa hurjan hevosensa seljässä. He ovat kuin kenttaureja, eivätkä he huomaa, että heidän verensä vuotaa ja että heidän lihastansa tarttuu kappaleita puiden oksiin heidän kiitäessään eteenpäin, eivätkä he näe saaliinhimosta verestäviä hukansilmiä, eivät erämaata eivätkä korppeja.

Olen kertonut, että olosuhteet heittivät minut tällaiseen elämään. Tahdon nyt kertoa mitä siinä olen kokenut.

Ensi kerran kun menin niin kutsuttuihin teatterinaamiaisiin, olin kuullut puhuttavan holhoojahallituksen aikaisista hurjisteluista ja Ranskan kuningattaresta, joka oli pukeutunut orvokkien myyjättäreksi. Näin siellä kukkaismyyjättäriä pukeutuneina vihannesten kaupustelijoiksi. Odotin loistavia ilojuhlia mutta näin vain pölyä ja nokea ja juopuneita katutyttöjä särkyneiden pullojen keskellä.

Ensi kerran kun menin juominkeihin, olin kuullut puhuttavan Heliogabaluksen pidoista ja kreikkalaisesta filosoofista, joka oli tehnyt aistimien nautinnosta eräänlaisen luonnon uskonnon. Odotin ainakin unohdusta, jollen iloa, mutta tapasin mitä on pahinta maailmassa, ikävän, joka koettaa olla huvittava, ja englantilaisia, jotka sanoivat: "Teen mitä mieleeni juolahtaa, huvittelen. Olen maksanut niin ja niin paljon, tahdon huvitella rahani edestä." Ja he tuhlasivat elämänsä tällaisessa myllyssä.

Ensimäisen kerran kun tapasin ilotyttöjä, olin kuullut puhuttavan Aspasiasta, joka istuen Alkiabiadeksen polvella väitteli Sokrateksen kanssa. Odotin tapaavani jotain uhmailevaa ja ujostelematonta, mutta iloista ja eloisaa kuin kuohuviinin poreet. Mutta tapasin himokkaan suun, elottomat silmät ja koukkuiset sormet.

Ensi kerran kun tapasin hienon maailman huvinaisia, olin lukenut Boccacciota ja Bandelloa, mutta ennen kaikkea olin lukenut Shakespearea. Olin nähnyt unta kauniista ja kurjista keimailijoista; pimeyden enkeleistä, jotka olivat täynnä suloa ja joille Decameronen sankarit ojentavat vihkivesimaljan kirkosta poistuttaessa. Olin satoja kertoja koettanut piirtää noita runollisia päitä, niin houkuttelevia kaikessa ujostelemattomassa rohkeudessaan, hiukan kehittymättömiä ehkä järjen puolesta, mutta omaten kokonaisen romaanin silmäkulmassaan, noita houkuttelevia olentoja, joka kuin sireenit keinuivat elämän aalloilla. Muistelin Margareta Navarralaisen kertomusten sankarittaria, jotka aina ovat rakkaudesta kipeitä, milloin he eivät ole kokonaan hulluja siitä. Tapasin kirjeitä kirjoittavia naisia, jotka järjestivät kohtauksensa kellon mukaan, jotka eivät tainneet mitään niin hyvin kuin peittää alhaisuutensa tekopyhyyden varjoon ja joilla ei ollut muuta silmämäärää kuin antautua ja unohtaa.

Ensi kerran kun astuin pelisaliin, olin kuullut kerrottavan kultakasoista, omaisuuksista, jotka olivat hankitut neljännestunnissa, ja eräästä Henrik IV:nnen aikaisesta hovimiehestä, joka voitti yhdellä kortilla satatuhatta taalaria eli juuri sen minkä hänen pukunsa maksoi. Mutta tulinkin kurjaan pesään, missä työmiehet, joilla ei ollut muuta kuin paita yllään, saattoivat vuokrata frangin hinnasta mustan juhlapuvun, missä poliiseja istui joka ovella, ja missä kurjat raukat panivat peliin leipäpalasen pistoolinkuulaa vastaan.

Kun ensi kerran astuin erääseen niistä enemmän tai vähemmän julkisista huvipaikoista, mitkä ovat avoinna kaikille niille kolmelle kymmenelle tuhannelle naiselle, joilla Parisissa on oikeus myydä itseänsä, olin kuullut kerrottavan eri aikakausien hekumallisista juhlista, kaikista mahdollisista hurjisteluista, Babylonista Roomaan, Priapuksen temppelistä Parc-aux-Cerfs'iin saakka, ja olin aina luullut voivani kirjoittaa tällaisen juhlasalin portille sanan: "Ilo." Ainoa sana, jonka todellisuudessa olen siltä paikalta löytänyt, on: "Prostitutsioni". Sen olen nähnyt kuluttamattomasti piirrettynä, en siihen jaloon metalliin, jolla on auringon väri, mutta siihen joka on kalpein kaikista ja jolle yön kylmä valo näyttää lainanneen säteensä: hopeaan.

Ensi kerran näin kansan koleana aamupäivänä laskiaisen aikaan, kun huviväki palasi Courtille'sta. Edellisestä illasta lähtien oli satanut jäänsekaista räntää, niin että tiet olivat kuin lampia. Vaunut, jotka olivat täynnänsä naamioituja naisia ja miehiä, ajoivat hurjassa sekasorrossa kahden peloittavan ihmisrivin välissä, jotka kulkivat tien syrjässä. Heillä paloi juopuneissa silmissään tiikerin viha. Virstan pituisena jonona ympäröi tämä nuriseva joukko vaunuja väistymättä syrjään, vaikka pyörät melkein koskettivat heidän rintaansa. Seisoin avonaisten vaunujen istuimella; vähän väliä tuli joukosta esiin joku ryysyinen mies, joka ensin kirosi meitä vasten kasvoja ja sitten heitti pilven jauhoja päällemme. Lopulta viskattiin lokaa. Me ajoimme edelleen ja saavuimme viimein Ile d'Amour'in kohdalle ja kauniiseen Romainville-metsään, missä entisaikaan oli puiden varjossa vaihdettu niin paljon helliä suuteloita. Eräs joukostamme putosi vaunujen istuimelta ja oli lyödä itsensä kuoliaaksi tien kivitykseen. Kansa hyökkäsi hänen kimppuunsa ja olisi varmaan tappanut hänet, ellemme olisi juosseet hänen avukseen. Eräs torventoitottaja, joka ratsasti edellämme sai kiven selkäänsä — jauhot olivat loppuneet. En ollut koskaan kuvitellut kansaa sellaiseksi.

Aloin ymmärtää vuosisataa ja nähdä missä ajassa elämme.

III

Desgenais oli koonnut maatilalleen joukon nuoria miehiä. Mitään ei puuttunut hänen talostaan: parhaat viinit, mainio ruokapöytä, tilaisuus peliin, tanssiin ja ratsastukseen — kaikki oli hänen vierailleen tarjolla. Desgenais oli rikas ja eli komeasti. Hän yhdisti vanhan ajan vieraanvaraisuuden uudenaikaisiin seuratapoihin. Hänellä oli hyvin valittu kirjasto ja hänen puheensa oli hienoa ja sivistynyttä. Sanalla sanoen, hän oli arvoitus koko mies.

Olin kaiken aikaa hänen vieraanansa ollessani mitä sietämättömimmällä tuulella, mutta hän kohteli hienotunteisesti mielialaani. Kun en vastannut hänen kysymyksiinsä, lakkasi hän utelemasta. Hänelle oli tärkeää vain että unohtaisin rakastajattareni. Jos vain olin yhtä innokas metsästys- ja pöytätoveri kuin muut, oli hän tyytyväinen.

On olemassa ihmisiä, joilla on niin palava halu auttaa kanssaihmistään, että he katukivellä lyövät kuoliaaksi kärpäsen, jonka he näkevät toisen päälaella. He eivät karta mitään keinoja estääkseen toiselta jotakin onnettomuutta, ja jos he sen voivat tehdä, hykertelevät he tyytyväisinä käsiään, ajattelematta että he mahdollisesti ovat auttaneet toista vain ojasta allikkoon. He tekevät tämän kaiken sulasta ystävyydestä.

On onnetonta, jos kokematon nuoriso muodostaa käsityksensä maailmasta ensimäisten vaikutelmiensa perustalla. Mutta vielä onnettomampia ovat sellaiset ihmiset, jotka aina ovat valmiita sanomaan nuorisolle: "Usko meitä, sinulla on täysi syy luulla pahinta." Olen myöskin kuullut puhuttavan sellaista, jotka eivät usko hyvään eivätkä pahaan, olen kuullut puhuttavan naisista, joilla ei ole sydäntä, mutta jotka joutuvat samanhenkisten miesten kanssa suhteihin. Sellaisia tunteita kutsuvat he hetkellisiksi. He puhuvat niistä kuin kuolleista koneista. He ovat sopineet keskenään määrätystä tavasta lausua määrättyjä sanoja ja vastata niihin, määrätystä tavasta kirjoittaa kirjeitä ja langeta polvilleen. Kaikki on edeltäpäin määrättyä kuin paraadissa; ja näihin sääntöihin ovat sidotut harmaapäiset vanhuksetkin.

Tämä kaikki tuntuu minusta hullunkuriselta. Onnettomuudekseni en ole koskaan voinut sanoa naiselle, jota halveksin, että rakastan häntä, vaikkapa hän pitäisikin sitä yleisenä puheentapana eikä antaisi sen pettää itseään. En ole koskaan notkistanut polviani ilman että sydämeni on ollut mukana. Niin kutsutut keveät naiset ovat olleet minulle kokonaan tuntematon ihmisluokka, ja jos olen joskus joutunut heidän pauloihinsa, on se tapahtunut pelkästä tietämättömyydestä.

Voin ymmärtää, että on olemassa ihmisiä, jotka tahtovat pitää tunteensa erillään ruumiista, mutta en ymmärrä, miten voi pelata valheellisesti. Ehkä tuntuu kerskailevalta, että sen sanon, mutta en tahdo itseäni kiittää enkä laittaa: enemmän kuin mitään muuta vihaan naisia, jotka nauravat rakkaudelle. Maksakoon he minulle samalla mitalla — me emme kuitenkaan voi koskaan sopia.

He ovat paljon alempana kurtisaaneja. Jälkimäiset voivat valehdella kuten edellisetkin, mutta he voivat rakastaa ja sitä eivät edelliset osaa. Muistan erään naisen, joka rakasti minua ja joka sanoi minua kolme kertaa rikkaammalle miehelle, jonka kanssa hän asui: "Te olette ikävä, menen miehen luo, jota rakastan". Tämä tyttö oli enemmän arvoinen kuin monet niistä, joille ei makseta.

Vietin koko kesän Desgenais'n luona. Siellä kuulin, että entinen rakastajattareni oli lähtenyt Ranskasta. Tämä sanoma herätti minussa kestävän tulisen kaipuun.

Se elämä, jota Desgenais'n luona vietettiin, oli minulle niin uutta ja tuntui minusta alussa niin surulliselta, omituiselta ja tyhjältä, että katselin sitä epäluuloisesti kuin säikkyvä hevonen. Ensimäinen kokemukseni oli seuraava.

Desgenais'lla oli niihin aikoihin hyvin kaunis rakastajatar, joka piti hänestä paljon. Eräänä iltana kävellessäni Desgenais'n kanssa sanoin tälle, että pidin hänen rakastajatartaan erinomaisen kauniina ja kiitin hänen kiintymystään ystävääni. Sanalla sanoen, aloin laulaa tuon naisen ylistystä ja annoin ystäväni tietää, että hänellä mielestäni oli täysi syy tuntea itsensä onnelliseksi.

Hän ei vastannut mitään. Se oli hänen tapaistaan. Hän oli maailman kuivin mies. Mutta yöllä maata pantuani ja oltuani ehkä neljännestunnin vuoteessa, kuulin äkkiä ovelleni koputettavan. Huusin astumaan sisään, arvellen että oven takana oli joku ystävistäni, joka ei ollut saanut unta.

Näin naisen astuvan sisään, kalpeana kuin kuolema, puoli-alastomana, kukkavihko kädessä. Hän tuli minua kohti ja ojensi minulle kukkansa. Niihin oli kiinnitetty paperiliuska, josta luin nämä sanat: "Octave'lle ystävänsä Desgenais, odottaen vastapalvelusta."

Olin tuskin lukenut nuo sanat, kun mieleeni välähti, mitä Desgenais oli niillä tarkoittanut. Ymmärsin, että hän oli tahtonut lähettää rakastajattarensa minulle lahjaksi niiden sanojen johdosta, jotka olin hänelle lausunut. Tunsin hänen luonteensa ja tiesin, ettei tässä ollut kysymys mistään ylenpalttisesta jalomielisyydestä tai kerskailunhalusta. Hän oli tahtonut yksinkertaisesti läksyttää minua. Tämä nainen rakasti häntä; ja nyt tahtoi hän opettaa minua olemaan rakastamatta, otinpa hänet vastaan tai en.

Minussa heräsivät monenlaiset ajatukset. Tyttöparka itki eikä uskaltanut pyyhkiä kyyneleitään pelosta että minä ne huomaisin. En voinut ymmärtää, kuinka Desgenais oli saanut tytön tulemaan. "Neitiseni", sanoin hänelle, "älkää olko suruissanne. Menkää vuoteeseenne älkääkä peljätkö." Tyttö vastasi, että jos hän lähtisi huoneestani ennen kuin huomisaamuna, niin lähettäisi Desgenais hänet takaisin äidin luo Parisiin. Ja äiti oli hyvin köyhä eikä hän uskaltanut palata hänen luokseen. "Hyvä", sanoin, "äitinne on köyhä ja ehkä tekin ja siksi ette ole uskaltanut olla tottelematta Desgenais'n käskyä. Te olette kaunis ja viettelevä, mutta te itkette ja kun kyynelenne eivät koske minua, ei minulla ole muuta sanottavaa kuin: Menkää tiehenne! Pidän huolta siitä, ettei teitä lähetetä Parisiin."

Minulle on ominaista, että mietiskely, joka useimmille on alituinen sielunkyky, on minussa kokonaan tahdostani riippumatonta ja valtaa minut sentähden usein intohimon tulisuudella. Se ottaa aika ajoin minut valtoihinsa, tahtomattani, tietämättäni enkä mahda sille mitään, kun se tulee. Se vie minut minne mielensä tekee.

Kun nainen oli mennyt, nousin istumaan sänkyyn ja sanoin itselleni: "Ystäväni, katsos, mitä Jumala on sinulle lähettänyt. Ehkä Desgenais ei ollutkaan niin väärässä, kun hän, lähettäessään sinulle rakastajattarensa, uskoi sinun tulevan rakastumaan häneen. Näitkö häntä tarkoin? Jalonpaa ja jumalallisempaa olentoa ei nainen ole synnyttänyt. Itse luonto näyttää vaalineen häntä — ja kuitenkaan ei ystävälläsi, joka ajattelee parastasi, ole muuta keinoa kuin työntää sinut noita huulia vasten parantaakseen sinut rakkaudesta.

"Kuinka on tämä mahdollista? Muut kuin sinä olisivat varmaan myöskin ihailleet tuota naista, mutta heillä ei olisi ollut siitä mitään vaaraa. Hän olisi saanut esiintyä heitä kohtaan kuinka viettelevänä tahansa; ainoastaan sinulle olisi siinä piillyt vaara.

"Minkälainen mahtaakaan Desgenais olla — hänelläkin täytyy olla sydän, olkoonpa minkälainen hyvänsä, koska hän elää. Kuinka eroaa se sinun sydämestäsi? Hän on mies, joka ei usko mihinkään, ei pelkää mitään, hänellä ei ole mitään suruja, ehk'ei mitään huoliakaan. Mutta pienikin haava kantapäässä herättäisi varmaan hänessä kauhua, sillä jos hänen ruumiinsa pettäisi, mitä olisi hänellä jälellä. Mutta minkälainen onkaan olento, joka rääkkää sieluaan niinkuin lihankiduttaja ruumistaan? Voiko elää ilman ajatuksia?

"Ajatelkaamme. Mies sulkee käsivarsiinsa maailman kauneimman naisen. Hän on itse nuori ja tulinen ja hän ylistää naisen kauneutta ja tämä vastaa vakuuttamalla rakkauttaan. Samassa joku lyö miestä olalle ja sanoo: 'Naisesi on katunainen.' Hän ei sano muuta — mutta kaikki on lopussa. Jos toinen olisi sanonut: 'Hän on myrkyttäjä', ei mies varmaankaan olisi silti rakastanut naista vähemmän tai suudellut häntä vähemmän tulisesti. Mutta: 'Hän on katunainen' — eikä sen koommin ole enemmän puhetta rakkaudesta kuin Saturnus-tähdestä.

"Mitä on sitten tuossa sanassa? Sillä on tosin määrätty häpeällinen merkityksensä — mutta se on joka tapauksessa vain sana. Voiko tappaa ruumiin pelkällä sanalla?

"Ja jos sinä rakastat juuri tuota ruumista? Joku ojentaa sinulle lasin viiniä ja toinen huudahtaa samassa: 'Älä kajoa siihen, se on ylen halpaa.' Entä jos kuitenkin päihdytät sillä itsesi?

"Mutta Desgenais — hän rakastaa varmaan tuota naista, koska hän ylläpitää häntä. Onko hänellä siis joku erikoinen tapa rakastaa? Varmaankaan ei. Hänen tunteellaan ei ole mitään tekemistä rakkauden kanssa eikä hän tee eroa naisen välillä, joka ansaitsee rakkautta, ja naisen joka ei ansaitse. Hän ei, yksinkertaisesti, rakasta ketään.

"Mutta mistä se johtuu? Onko hän syntynyt sellaisena vai onko hän tullut sellaiseksi? Rakastaminen on yhtä luonnollista kuin juominen ja syöminen. Hän ei ole ihminen — hän on epämuodostuma. Hän panee koko uskonsa tunteettomaan ruumiiseensa. Hän ei tunne muuta kuin rahan ja ruumiin nautinnon vaihtoa. Mikä juhla onkaan hänen elämänsä ja mitä juomia kuohuukaan hänen maljoissaan. Kolmenkymmenen vanhana tuntee hän kuin Mitridates kaikkien käärmeiden myrkyt.

"Sen takana on suuri arvoitus ja sinun täytyy, ystäväni, löytää sen avain. Hekkumasta voi sanoa, että se täyttää meidän elämämme hetkeksi, päiväksi, illaksi, mutta ei enää huomenna, ei iäksi. Ei ole olemassa yhtään kansaa maan pinnalla, joka ei kunnioittaisi naista miehen lohduttajana ja seuralaisena, pyhänä aseena miehen kädessä. Mutta tässä on uskalikko hypännyt sen kuilun yli, jonka Jumala on asettanut ihmisen ja eläimen välille. Uskaltaako tämä mykkä titaani tukahduttaa sielun rakkauden ruumiin suudelmiin ja painaa huulilleen eläimen tunnuksen, ikuisen hiljaisuuden sinetin?

"Yksi on varmaa. Tässä on jotain salaperäistä, jotain niistä hämäristä aarnioista, joissa hävityksen henget kuiskuttavat toisilleen, kun yö laskeutuu yli maan. Tämä mies ei ole sellainen, joksi Jumala on hänet luonut — sanottakoon häntä huonommaksi tai paremmaksi. Hänen sisälmyksensä ovat kuin hedelmättömän naisen tai on luonto jättänyt ne vaillinaisiksi tai kasvaa niissä myrkyllisiä yrttejä.

"Ystäväni, työ ja ponnistukset eivät ole voineet parantaa sinua. Sinun tunnussanasi on ollut: unohtaa ja oppia. Olet lukenut kuolleita kirjoja, mutta olet liian nuori elämään raunioilla. Katso ympärillesi kalpeaan ihmisparveen, missä sfinksin silmät loistavat taivaallisten hieroglyyfien keskellä. Opi ymmärtämään elämän kirjaa! Rohkeutta, koulupoika, heittäydy Styksin virtaan, se tekee sinut haavoittumattomaksi — kantakoon tummat aallot sinut sitten kuolemaan tai Jumalan luo."

IV

"Ainoa hyvä mikä elämässäni on ollut, jos siinä voi sanoa olleen jotain hyvää, on se, että kaikki valheelliset ilot kylvivät niin paljon tuskaa ja katkeruutta mieleeni, etten voinut enempää kestää." Nämä yksinkertaiset sanat lausui nuoruudestaan pyhä Augustinus, miehekkäin mies, joka on elänyt maan päällä. Harvat olisivat voineet lausua näitä sanoja niin suoraan kuin hän, vaikka ne ovat kaikkien sydämissä; ainakin soivat ne ylinnä minunkin mielessäni.

Joulukuussa palasin Parisiin ja otin siellä osaa kaikkinaisiin huveihin yhdessä Desgenais'n kanssa, joka oli minuun hyvin tyytyväinen. Itse en sitä ollut. Kuta enemmän juoksin huveissa, sitä raskaammaksi tuli mieleni. Pian alkoi minusta tuntua siltä kuin kaikki ne kuilut, joita ennen olin nähnyt edessäni, olisivat ikäänkuin kasvaneet umpeen, ja kaikki hirviöt, joita olin ennen kauhistunut, osottautuivat varjoiksi.

Desgenais kysyi minulta, kuinka voin. "Kuinka itse voit?" vastasin. "Suretko jotain kuollutta sukulaista? Saako kosteus jonkun vanhan kipusi särkemään?"

Desgenais ei vastannut, vaikka hän kyllä kuuli, mitä kysyin häneltä. Istuimme pöytään ja joimme, kunnes päämme meni sekaisin. Keskiyön aikaan vuokrasimme postihevoset ja ajoimme kymmenen kahdentoista virstan päähän maaseudulle syömään aamiaista. Palattuamme menimme kylpyyn, sieltä pöytään, sieltä pelisaliin, sieltä vuoteeseen. Kun vihdoin olin kotonani, lankesin polvilleni vuoteeni viereen ja itkin. Se oli iltarukoukseni.

Omituista kyllä, olin ylpeä siitä, että minua pidettiin toisena kuin mitä pohjaltani olin. Kerskailin eläväni paljon huonommin kuin itse asiassa elin; tällainen teeskentely antoi minulle eräänlaisen oudon surumielisen tyydytyksen. Kun todellisuudessa olin tehnyt mitä kerroin tehneeni, en ollut tuntenut muuta kuin ikävää; mutta kun keksin tarinan jostakin hurjistelusta, jossa en ollut itse ollut läsnä, tunsin, en tiedä miksi, outoa tyydytystä.

Pahimmin koski minuun, kun huvitteluretkillämme Parisin ympäristössä tulimme johonkin seutuun, missä olin ennen ollut yhdessä rakastajattareni kanssa. Silloin erkanin seurasta ja kuljin allapäin, tarkastaen katkeralla mielellä jokaista puuta ja pensasta; meninpä niin pitkälle, että potkaisin niitä, ikäänkuin olisin tahtonut särkeä ne kappaleiksi. Sen jälkeen palasin muiden luo, mutisten hampaideni välitse: "Jumala ei rakasta minua!" Sellaisessa mielentilassa olin tuntikausia sanaakaan sanomatta.

Äkkiä iski mieleeni surullinen ajatus, että totuus on alastomuus. "Maailma nimittää ihomaaliaan hyveeksi, rukousnauhaansa uskonnoksi ja viittansa laahustinta säädyllisyydeksi. Kunnia ja siveys ovat sen kamarineitsyitä. Se sekoittaa viiniinsä kaikkien niiden poloisten kyynelet, jotka uskovat siihen. Se käy alasluoduin silmin niin kauan kuin aurinko on taivaalla. Se kulkee kirkoissa, tanssiaisissa ja kokouksissa ja kun ilta on tullut, riisuu se pukunsa ja sen alta tulee esiin alaston bakkantti pukinjalkoineen."

Mutta näin ajatellessani kauhistuin itseäni, sillä yhtä selvästi kuin näin ruumiin puvun alla näin luurangon ruumiissa. "Onko mahdollista, että kaikki on siinä?" kysyin tahtomattani itseltäni. Mutta tultuani kaupunkiin tapasin kadulla kauniin tyttösen, joka kulki äitinsä käsipuolessa — seurasin häntä ihailevin silmin ja tunsin itseni jälleen lapseksi.

Vaikka vietin ystävieni kanssa suurimman osan päivästä ja vaikka olimme niin sanoakseni tehneet järjestelmän huonosta elämästämme, en kuitenkaan kokonaan ollut luopunut seuramaailmasta. Maailmannaisen näkeminen sai minut aivan tasapainostani, en voinut tarttua häntä käteen vapisematta. Mutta olin päättänyt, etten enää rakastaisi.

Eräänä iltana tulin kuitenkin kotiini tanssiaisista, sydän niin sairaana, että tunsin sen johtuvan rakkaudesta. Olin istunut illallispöydässä kauneimman ja hienoimman naisen vieressä, jonka muistan nähneeni. Kun suljin silmäni nukkuakseni, näin naisen edessäni. Luulin olevani hukassa ja päätin välttää kaikkia paikkoja, missä voisin hänet tavata. Tällaista kuume-tilaa kesti pari viikkoa, jonka ajan vietin suurimmaksi osaksi pitkälläni sohvalla, kertoen tahtomattani mielessäni jokaisen sanan, jonka olin vaihtanut hänen kanssaan.

Ei liene maan pinnalla toista kolkkaa, missä ihmiset niin vakoilisivat toisiansa kuin Parisissa. Ei sentähden kulunut pitkää aikaa, ennenkuin tuttavani, jotka näkivät minut aina Desgenais'n seurassa, julistivat, että olin mitä hurjin elostelija. Maailman johdonmukaisuus on ihailtava: yhtä tyhmänä ja kokemattomana kuin se piti minua, kun rakastajattareni jätti minut, yhtä tunteettomana ja paatuneena piti se minua nyt. Sanottiinpa minulle suoraan, etten ollut koskaan rakastanut tuota naista, vaan olin vain teeskennellyt kaiken aikaa. Tällä kaikella tahdottiin minulle lausua ylistyssanoja — ja pahinta kaikessa oli, että olin niin säälittävän turhamainen, että tällainen puhe mairitteli minua.

Tein kaikkeni näyttääkseni niin väsähtäneeltä kuin suinkin, samalla aikaa kun sydämeni oli täynnä haluja ja hurjia mielikuvia. Sanoin, etten lainkaan välittänyt naisista, mutta aivoni loivat hulluja haaveita, jotka veivät todellisuudesta voiton. Ainoa huvini oli tehdä itseni luonnottomaksi. Minulle riitti, että joku ajatus oli erikoislaatuinen ja loukkasi yleisiä tapoja, jotta kohta antauduin sen esitaistelijaksi, vaikka sen kautta paljastui huonoimpia puolia luonteessani.

Pahin vikani oli että matkin kaikkea, joka näytti minusta harvinaiselta ja kun tahdoin olla alkuperäinen menin ylenmääräisiin liiallisuuksiin. Mikään ei ollut mieleeni, mitään en pitänyt edes sen arvoisena, että olisin kääntänyt silmiäni siihen. Siitä huolimatta väittelin asiani puolesta niin tulisesti, että ranskankielen sanat eivät tahtoneet minulle riittää, mutta niin pian kuin joku tuli minun puolelleni, laimeni intoni kokonaan. Se oli luonnollinen seuraus henkisestä tilastani, joka inhotti minua itseänikin ilman että kuitenkaan kykenin sitä muuttamaan.

Simigliante a quella 'nferma Che non può trovar posa in su le piume, Ma con dar voltà suo dolore scherma.

(Dante.)

Siten vaivasin mieltäni ja jouduin harhatieltä toiselle päästäkseni itseäni pakoon.

Mutta kun turhamaisuuteni tuli tyydytetyksi, kärsi sydämeni, niin että minussa oli alituisesti ikäänkuin kaksi ihmistä, joista toinen nauroi toisen itkiessä. Hulluuteni tuotti minulle joskus aivan sietämättömiä tuskia, ja syvimmätkin suruni saivat minut nauramaan.

Oli kerran mies, joka kehui, ettei mikään maailmassa voinut herättää hänessä pelkoa. Hänen ystävänsä kätkivät hänen vuoteeseensa ihmisen luurangon ja piiloutuivat viereiseen huoneeseen kuullakseen mitä tapahtui, kun mies palasi kotiin. He eivät kuulleet mitään ääntä, mutta seuraavana aamuna, kun he astuivat miehen huoneeseen, tapasivat he hänet istumassa vuoteessa ja leikkimässä luukappaleilla. Hän oli menettänyt järkensä.

Minun tilani muistutti jossakin suhteessa tuon miehen tilaa. Mutta luupalat, joilla leikin, olivat rakkauteni sirpaleita, ainoita mitä minulle oli jäänyt.

Olisi kuitenkin väärin luulla, ettei elämässäni ollut myöskin hauskoja hetkiä. Desgenais'n ystävät olivat sivistyneitä nuoria miehiä, suuri osa heistä oli taiteilijoita. Vietimme usein yhdessä sangen hauskoja iltoja. Yksi joukostamme oli rakastunut kauniiseen laulajattareen ja tämä ilahdutti meitä tuoreella, surunvoittoisella äänellään. Kuuntelimme häntä istuen kehässä hänen ympärillään, silläaikaa kun katettu ruokapöytä odotti meitä. Usein sattui, että kun olimme asettuneet pöytään ja pullojen korkit olivat lentäneet auki, joku joukostamme tarttui johonkin Lamartinen teokseen ja luki siitä väräjävällä äänellä. Oli kuin kaikki muu olisi sellaisina hetkinä unohtunut. Tunnit kuluivat ja kun viimein aloimme juhlan, olimme todella hauskat nähdä, sillä emme puhuneet mitään, ja kyyneleet olivat nousseet silmiimme.

Desgenais, joka muutoin oli kylmin ja kuivin kaikista, oli tuollaisina hetkinä käsittämätön. Hän antautui niin välittömästi tunnelmiensa valtaan, että olisi voinut luulla häntä haltioituneeksi runoilijaksi. Tällaisten purkausten jälkeen valtasi hänet hillitön ilo, ja kun viini alkoi vaikuttaa, seurasi sitä hurja hävityksen halu. Olen nähnyt hänen hullujen ystäviensä keskellä heittävän tuolinsa suurella ryskeellä suljetun ikkunan läpi.

En voinut olla seuraamatta tuon omituisen miehen luonnetta. Hän oli minusta oudon, minulle tuntemattoman ihmislajin edustaja. Kun hän teki hullutuksiaan, oli syrjässä olevan mahdotonta tietää olivatko ne sairaan epätoivon tekoja vaiko hemmotellun lapsen oikkuja.

Juhlapäivinä saattoi hän joutua niin hermostuneen kiihoituksen tilaan, että hän käyttäytyi kuin koulupoika. Hän saattoi saada toiset naurusta kuolemaan. Hän taivutti minut eräänä päivänä lähtemään kanssaan hämärän tultua naamioituina ja omituisella tavalla puettuina, soittovehkeet kainalossa, kulkemaan katuja. Vaeltelimme siten kaiken yön ja pidimme melua. Kun huomasimme erään ajurin nukkuneen pukilleen, irroitimme hänen hevosensa valjaista. Teeskennellen tuloa tanssiaisista huusimme sen jälkeen ajurin luoksemme, mutta kun tämä herättyään kohotti ruoskansa, lähtivät hevoset yksin omia teitään jättäen ajurin yksin vaunuihin. Sitten lähdimme Champs-Élysées'lle. Kun Desgenais näki erään ajopelin lähestyvän, tekeytyi hän rosvoksi ja pakoitti ajurin astumaan alas sekä heittäytymään vatsalleen katuun. Olin kuolla nauruun. Sitten aukaisi hän vaunujen oven. Vaunuissa istui nuori mies naisensa kanssa, molemmat kauhusta liikkumattomina. Desgenais pyysi minua tekemään samoin kuin hänkin, avasin toisen vaunun oven ja senjälkeen aloimme hääriä ja kulkea edes takaisin ajopelien takana, niin että ihmispoloiset vaunujen sisässä luulivat joutuneensa kokonaisen rosvojoukon käsiin.

Uskon, että ihmiset, jotka sanovat, että eläminen maailman huvituksissa antaa hyödyllisiä kokemuksia, hämmästyisivät suuresti, jos heitä todella uskottaisiin. Maailma hyörii lukemattomina pieninä pyörteinä, joilla ei ole mitään yhteyttä keskenään. Kaikki liikkuu siinä ryhmittäin kuin muuttolinnut. Saman kaupungin eri osat ovat luonteeltaan erilaiset, ja sille joka asuu Chaussée-d'Antinin varrella, on yhtä paljon oppimista Marais'sa kuin Lissabonissa. Kuitenkin tapaamme muutamia hahmoja samanlaisina kaikissa elämän oloissa: toivon, omantunnon, yleisen mielipiteen, ikävän, surun, ylpeyden ja kaiken joukossa ihmisen.

Vietimme niin, ystäväni ja minä, kuin joukko muuttolintuja, aikaamme kevääseen saakka, iloiten ja meluten.

Mutta nyt kysyy varmaan lukijani kesken kaiken, minkälaisia olivat naiset, joiden kanssa elimme. Olenhan puhunut hurjisteluistamme enkä ole maininnut mitään heistä.

Ah, te naisen nimeä kantaneet olennot, jotka kuin unikuvat olette liukuneet ohi epätodellisen unielämäni, mitä voin sanoa teistä? Voiko muistella sellaista, jonka yllä ei lepää pienintäkään toivon kajastusta. Onko olemassa mitään, joka oli muistossa mykempää kuin te, unohdetumpaa kuin te?

Jos minun täytyy puhua näistä naisista, tahdon valita heidän joukostaan kaksi esimerkkiä.

Kuvitelkaa nuorta ja kaunista ompelijatarta, kahdeksantoista vuotiasta, joka on täynnä elämänhalua. Hänellä on työnsä vieressä romaani, jossa ei puhuta mistään muusta kuin rakkaudesta — itse hän ei taas tiedä mitään siveydestä. Hän ompelee päivät päästään ikkunan luona, jonka editse vaelsivat muinoin uskonnolliset kulkueet, mitkä poliisi kuitenkin on kieltänyt, ja joiden sijasta nyt kulkee saman viranomaisen luvalla kymmeniä ilotyttöjä. Mitä luulette, että hän näkee ikkunastaan illalla, kun hänen silmänsä ja kätensä ovat uupuneet päivän työstä ja kun hän luo katseensa lähestyvään yöhön? Puku, jonka hän on ommellut, hattu, jonka hän on tehnyt köyhin kunniallisin käsin hankkiakseen illallista kotiinsa, on julkisen naisen omaisuutta. Kymmeniä kertoja päivässä pysähtyvät vuokravaunut portin eteen ja sisään astuu nainen, jolla on numeronsa samalla tavalla kuin ajurilla, joka on hänet tuonut. Hän astuu ylpeän näköisenä sisään, koettelee ja kääntelee peilin edessä kymmenet kerrat ompelijattaren työtä, joka on tälle maksanut monen yön unet. Ompelijatar näkee naisen ottavan taskustaan kuusi kultakolikkoa eikä hän itse saa työstään enempää kuin yhden viikossa. Hän tarkastaa tuota naista kiireestä kantapäähän, tutkii hänen koristeitaan, seuraa häntä vaunuihin saakka. Mitä uskotte voivan tapahtua? Jonakin pimeänä yönä, kun ei ole työtä ja äiti on sairaana, aukaisee hän ovensa ja ojentaa kätensä jollekin ohikulkijalle.

Tällainen on tarina eräästä tytöstä, jonka olen tuntenut. Hän taisi vähän kaikkea, soittaa pianoa, laskea, piirustaa, vieläpä vähän historiaa ja kielioppiakin. Kuinka usein katselinkaan tuskallisella myötätunnolla tuollaista luonnon harjoitelmaa, jota maailma vielä oli typistellyt! Kuinka usein seurasinkaan yön hiljaisuudessa pienen sammuvan kipinän tuiketta ja koetin sytyttää tulen tuhan alla piilevään hiillokseen! Tytön pitkillä hiuksilla oli todella tuhan väri ja me kutsuimme häntä senvuoksi tuhkimoksi.

En ollut kyllin varakas voidakseni hankkia tytölle opettajia, mutta Desgenais tuli hänestä huvitetuksi ja antoi, minun neuvostani, hänen oppia uudelleen kaiken sen vähän minkä hän jo oli kerran oppinut. Mutta hän ei tehnyt mitään huomattavaa edistystä. Kun opettaja oli lähtenyt, pani hän kätensä ristiin ja istui liikkumatta tuntikausia katsellen ulos ikkunasta. Eräänä päivänä uhkasin lakata häntä avustamasta, jollei hän tehnyt työtä. Silloin meni hän sanaa sanomatta kirjansa ääreen, mutta pian sen jälkeen sain tietää, että hän oli kaikessa salaisuudessa hiipinyt ulos. Minne hän meni — Jumala yksin sen tietää. Ennenkuin hän jätti minut kokonaan, pyysin häntä ompelemaan minulle kukkaron. Olen säilyttänyt sitä huoneeni seinällä surullisena pyhäinjäännöksenä, katkerana muistona kaikesta, mikä tässä maailmassa muuttuu raunioiksi.

Tahdon kertoa toisenkin tapauksen.

Olimme koko päivän kestäneen väsyttävän seikkailu-elämän jälkeen kokoontuneet noin kymmenen aikaan illalla Desgenais'n luo. Kun saavuimme, oli orkesteri jo työssä ja sali oli täynnä vieraita.

Suurin osa naisista oli teatterityttöjä. He ovat tällaisiin tilaisuuksiin kuin luodut, ja sentähden myöskin varsin kysyttyjä.

Heti kun olin astunut saliin heittäydyin valssin pyörteihin. Olen aina rakastanut tuota tanssia. Se on rytmiltään jaloin ja esiintuo täydellisimmin kauniin naisen ja nuorukaisen liikkeiden sulon. Sen rinnalla ovat muut tanssit mauttomia keksintöjä, joiden tarkoitus on vain tarjota tanssiville tilaisuutta järjettömään keskusteluun. Mutta on kuin omistaisi sen naisen, jota pitää käsivarsissaan puolen tunnin ajan valssin pyörteissä; nainen vapisee ja antaa tahdottomana tanssittajansa viedä itseään, niin että mies tuntee olevansa samalla kertaa ikäänkuin suojelija ja väkivallan tekijä. On naisia, jotka antautuvat tanssiin niin kainon hekumallisesti, samalla kertaa niin hurjasti ja puhtaasti, ettei mies tiedä, mitä hänen omassa povessansa sillä hetkellä liikkuu; hän ei tiedä, onko pelko vai intohimo hänessä ylinnä, tuleeko hän itse voitetuksi vai taittuuko nainen, joka on hänen käsissään, kuin ruoko myrskyssä. Saksa on valssin kotimaa ja sieltä kuvittelee myöskin rakkauden olevan peräisin.

Pidin käsivarsillani loistavaa italialaista tanssijatarta, joka oli tullut Parisiin karnevaali-ajaksi. Hän oli puettuna bakkantiksi; hänen pukunsa oli pantterin taljasta. En ole koskaan nähnyt mitään niin hekumallisen kaunista kuin hän. Hän oli pitkä ja solakka ja tanssiessaan teki hän liikkeidensä nopeudesta huolimatta sen vaikutuksen kuin hän olisi antanut laahata itseään eteenpäin. Näytti siltä kuin hän olisi kokonaan väsyttänyt viejäänsä, ja kuitenkin kiiti hän eteenpäin kuin lumottu.

Povellaan oli hänellä suuri kukkavihko, jonka tuoksu tahtomattani huumasi minut. Pienimmästäkin käsivarteni kosketuksesta tunsin hänen ruumiinsa taipuvan kuin intialaisen liaanin, pehmeänä ja notkeana. Tuntui kuin hän olisi ympäröinyt minut kuin tuoksuava silkkiharso. Joka käännöksessä kilahti hänen metallinen vyönsä. Hänen liikkeensä olivat niin ylimaalliset, että saatoin uskoa näkeväni tähden tai hengettären, joka hymyillen kiiteli tietään. Oli kuin suloinen ja hekumallinen valssisävel olisi virrannut hänen huuliltaan. Pää oli lukemattomine tuuheine mustine palmikoineen takakenossa, ikäänkuin hänen kaulansa olisi ollut liian hento kantamaan sen painoa.

Kun valssi oli loppunut, heittäysin nojatuoliin pienen huoneen perällä. Sydämeni löi kiivaasti, olin kokonaan suunniltani. "Jumalani!" puhelin itsekseni, "onko tämä mahdollista? Oi sinä kaunis hirviö, sinä loistava käärme! Oi sinä kiemurteleva ja aaltoileva hienoine pilkullisine ihoinesi! Kuinka onkaan sukulaisesi opettanut sinua kiemurtelemaan ympäri elämän puun, omena huulilla. Melusina, Melusina! Miesten sydämet huutavat luoksesi. Sen sinä tiedät hyvin, lumoojatar, joka kuljet tietäsi täynnä salaista hiipivää kaipuuta. Sinä tiedät, että meidän kohtalomme on menehtyä, kun tulemme läheisyyteesi. Sinä tiedät, että mies voi kuolla hymystäsi, kukkiesi tuoksusta, jäsentesi kosketuksesta. Sentähden liikut hymyillen, povi täynnä kukkia, sentähden nojaat niin pehmeästi kädelläsi olkaamme. Jumalani! Mitä tahdot meistä?"

Professori Halle on kerran väittänyt, että nainen on ihmiskunnan hermosto, mies sen lihasto. Humboldt, vakava oppinut, väitti, että näkymätön ilmakehä ympäröi ihmisen hermostoa. Onpa ollut uneksijoita, sellaisia kuin Spallanzani, jotka ovat aavistelleet luonnossa kuudennen aistin olemassaolon — mutta on tarpeetonta puhua heistä; luonto, joka on meidät synnyttänyt maailmaan, joka leikkii kanssamme ja joka kerran lopettaa päivämme on kyllin salaperäinen, jottei meidän ole syytä itse lisätä pimeyttä, joka meidät ympäröi. Mutta kuka mies, joka voi sanoa eläneensä, voi kieltää naisen mahdin? Kuka voi väittää, ettei hän ole lakattuaan tanssimasta kauniin naisen kanssa, tuntenut käsiensä vapisevan? Kuka voi väittää, ettei hän koskaan ole tuntenut sitä salaperäistä vaikutusta, joka virtaa naisesta tanssisalissa, soiton kaikuessa, lämpimässä, joka saa kattokruunut loistamaan himmeämmin, salaperäistä mahtia, joka sähköttää naisen itsensä ja ympäröi hänet kuin aloen tuoksu heiluvasta suitsutusastiasta.

Minut valtasi syvä hämmästys. Tiesin vanhastaan, että rakastumisen ensi innossa ihmeellinen sädekehä ympäröi rakastettua olentoa. Mutta uutta oli minulle, että naisen kauneus, jotkut kukat ja kirjava petoeläimen talja saivat aikaan sellaisen sydämentykytyksen ja kiihkon. Tuo nainen oli hurmannut minut omituisella tavallaan vääntää vartaloaan, minkä hän varmaan oli oppinut joltakin sirkusratsastajattarelta, käsivartensa kauniilla ääriviivoilla — ja tämä kaikki oli tapahtunut siitä huolimatta, ettei hän ollut puhunut sanaakaan tai edes näyttänyt minuun kiinnittäneen mitään huomiota. Minkälainen olikaan kaaos, kun nainen luotiin jo seitsemäntenä päivänä?

En kuitenkaan tuntenut rakkautta. Voisin ehkä nimittää tunnettani janoksi. Ensimäisen kerran elämässäni tunsin sisässäni väräjävän kielen, joka oli vieras sydämelleni. Tuon kauniin petoeläimen näky sai toisen pedon sisässäni hereille. Tunsin hyvin, etten olisi voinut sanoa tuolle naiselle, että rakastin häntä, että hän miellytti minua tai edes että pidin häntä kauniina. Tunsin itsessäni vain halun painaa huuleni hänen huuliaan vasten ja sanoa: "Kiedo ympärilleni tahdottomat käsivartesi, nojaa rintaani vasten raskas pääsi, paina lempeä hymysi huuliani vasten." Ruumiini rakasti häntä, hänen kauneutensa hurmasi minut kuin viini.

Desgenais kulki ohitseni ja kysyi, mitä minä haudoin mielessäni. "Kuka on hän?" kysyin minä puolestani. "Kuka? Ketä tarkoitat?" vastasi Desgenais.

Tartuin häntä käsipuoleen ja vein hänet saliin. Italiatar näki meidän tulevan ja hymyili. Astuin askeleen taaksepäin. "Ahaa", huudahti Desgenais, "sinä olet tanssinut Marcon kanssa? Tarkoitat luonnollisesti häntä!"

"Kuka on Marco?" kysyin.

"Tuo väsähtänyt olento, joka hymyilee tuolla. Pidätkö hänestä?"

"En. Olen vain tanssinut hänen kanssaan ja tahdoin tietää hänen nimensä. Muutoin ei hän miellytä minua."

Häpesin paljastaa tunteitani, mutta kohta kun Desgenais oli lähtenyt, kiiruhdin hänen jälkeensä.

"Sinä olet nopea", sanoi hän minulle hymyillen, "Marco ei olekaan aivan tavallinen tyttö. Häntä ylläpitää herra X., joka on lähettiläänä Milanossa. Eräs hänen ystävistään on tuonut Marcon tänne. Mutta luota minuun, emme salli sinun kuolla ikävään. Taivutan hänet jäämään illallisille."

Tämän sanottuaan lähti hän luotani ja suureksi levottomuudekseni näin hänen suuntaavan askeleensa suoraan Marcoa kohti. Seurasin heitä silmilläni, kunnes he katosivat väentungokseen.

"Onko tämä siis totta", puhelin itsekseni. "Ja yhdessä silmänräpäyksessä! Häntäkö siis olen rakastava. En, en — vain intohimoni ovat herätetyt, sydämeni on levossa."

Koetin tällä tavoin rauhoittaa mieltäni. Samassa löi Desgenais olkaani, sanoen: "Menemme pian illallispöytään. Sinä tarjoat käsivartesi Marcolle. Hän tietää miellyttäneensä sinua ja se on sovittu."

"Kuules", sanoin hänelle, "en tiedä, miten minun on. Minä muistutan ontuvaa Vulcanusta, joka savuttuneine partoineen peittää luolassaan Venuksen suudelmilla. Hän on kiinnittänyt peloittavat silmänsä kauniiseen saaliiseensa — hän näkee edessään olevassa naisessa kaiken mitä hän omistaa. Hän on nauravinaan ilosta, hän on vapisevinaan onnesta, mutta koko ajan muistelee hän isäänsä Jupiteria, joka asuu ylhäällä taivaassa."

Desgenais katsahti minuun vastaamatta, pisti käsivartensa kainalooni ja vei minut mukanaan. "Olen väsynyt", sanoi hän, "olen kyllästynyt tähän meluun. Menkäämme syömään, ehkä se saa mielialamme nousemaan."

Illallinen oli loistava, mutta en voinut kajota ruokiin. Huuleni olivat kuivat. "Mikä teidän on?" kysyi Marco. En vastannut mitään, istuin mykkänä kuin kuvapatsas ja katselin häntä kiireestä kantapäähän.

Hän alkoi hymyillä. Myöskin Desgenais, joka seurasi meitä kaukaa, hymyili. Marcon edessä oli suuri kristallimaljakko, jonka tuhansiin särmiin kattokruunujen valo taittui kaikissa sateenkaaren väreissä. Hän ojensi välinpitämättömällä tavallaan kätensä ja täytti maljakon ääriään myöten kultaisella Cypron viinillä, idän huumaavalla rypälemehulla, joka kerran myöhemmin, Lidon autioilla rannoilla, oli tuntuva minusta niin karvaalta. "Juokaa", sanoi hän ojentaen minulle maljakon, "per voi, bambino mio".

"Sinun terveydeksesi ja minun", vastasin ojentaen puolestani hänelle maljakon. Hän kostutti hiukan huuliaan, mutta minä tyhjensin maljan omituisella surumielellä, jonka hän varmaan luki silmistäni.

"Onko viini pahaa?" kysyi hän.

"Ei ole", vastasin minä.

"Onko teillä päänsärkyä?"

"Ei ole."

"Oletteko väsynyt?"

"En."

"Ah, teillä on varmaan sydänsuruja?"

Hän puhui leikilliseen tapaan, mutta hänen silmiensä ilme oli vakava. Tiesin hänen olevan Napolista ja huomasin, että hänen italialaisverensä alkoi vaistomaisesti lyödä kiivaammin, kun tuli puhe rakkaudesta.

Ympärillämme alkoi melu kasvaa. Veri nousi päähän ja lasit kilisivät. Viini loi hehkuaan kalpeimmillekin poskille, ikäänkuin tahtoen estää häpeän punaa niille nousemasta. Syntyi kumea sorina, joka muistutti meren loiskinaa. Humalan myrsky alkoi heitellä aaltoja toisiaan vasten. Katseet syttyivät kohdatessaan toisensa, kohta taasen sammuakseen. — Eräs naisista nousee kuin yksinäinen aalto ennustaen puhkeavaa myrskyä. Hän viittaa kädellään pyytäen hiljaisuutta, tyhjentää lasinsa yhdessä siemauksessa, ja irroittaa samalla hiuksensa. Kultainen aalto virtaa hänen olkapäilleen. Hän avaa huulensa ja aikoo ruveta laulamaan; hänen silmänsä ovat puoleksi suljetut, hänen hengityksensä on raskas, kaksi käheää ääntä saa hän rinnastaan — mutta käy samalla kuoleman kalpeaksi ja putoaa takaisin tuolilleen.

Nyt alkoi yleinen meteli, joka ei lakannut ennenkuin illallinen oli lopussa. Oli mahdotonta erottaa toisistaan kaikkia niitä huutoja, laulupätkiä, naurunpurkauksia, jotka kimposivat ilmaan.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Desgenais minulta.

"En mitään", vastasin. "Suljen korvani ja katselen."

Juopuneen melun keskellä pysyi kaunis Marco mykkänä, koskematta lasiinsa. Hän nojasi päänsä paljaihin käsivarsiinsa ja tuntui uneksivan. Mikään ei näyttänyt häntä liikuttavan. "Miksi ette tee kuin muutkin?" kysyin häneltä. "Äsken tarjositte minulle Cypron viiniä, nyt tahdon tehdä teille saman palveluksen." Täytin suuren maljan laitoja myöten ja ojensin sen hänelle. Hän vei sen huulilleen ja tyhjensi sen yhdessä hengenvedossa sekä otti sen jälkeen saman välinpitämättömän, uneksivan asennon kuin ennenkin.

Kuta enemmän tarkastin Marcoa, sitä omituisemmalta tuntui hän minusta. Mikään ei näyttänyt häntä huvittavan, mutta ei myöskään ikävystyttävän. Oli nähtävästi yhtä vaikeata ilahduttaa kuin suututtaa häntä. Hän teki kaikki mitä häneltä pyysi, mutta ei mitään omasta alotteestaan. Hän muistutti minusta kuvapatsasta, joka esittää "ikuista unta". Jos kylmä marmoripatsas olisi voinut kulkea unissaan olisi se ollut Marcon kaltainen.

"Oletko hyvä vai paha?" puhuin hänelle. "Oletko surullinen vai iloinen? Oletko rakastanut? Tahdotko tulla rakastetuksi? Pidätkö rahasta, huvituksista? Vai hevosista, vai maalaiselämästä vai ehkä yksistään tanssiaisista? Mikä sinua miellyttää? Mistä näet unia?" Kaikkiin kysymyksiini sain vastaukseksi saman hymyn, joka ilmaisi yhtä vähän iloa kuin surua. Oli kuin olisi se tahtonut vain sanoa: Yhdentekevä!

Lähensin huuliani hänen huuliinsa. Hän suuteli minua hajamielisesti ja välinpitämättömästi ja pyyhki kohta sen jälkeen nenäliinalla suutaan.

"Marco", sanoin hänelle, "onneton se mies, joka sinua rakastaa!"

Hän loi minuun mustat silmänsä, käänsi ne senjälkeen taivasta kohti, ja nostaen yhden sormensa ilmaan — omituisella italialaisella tavalla, jota eivät muut voi matkia — ja lausui kotiseutunsa naisten tavallisimman iskusanan: Forse — ehkä.

Oli tultu jälkiruokaan. Osa vieraista oli noussut pöydästä. Toiset tupakoivat, toiset alkoivat pelata. Jotkut naisista tanssivat, jotkut nukkuivat. Orkesteri oli alkanut uudelleen soittaa. Kynttilät olivat palaneet loppuun, palvelijat toivat uusia sijaan. Näky toi mieleeni Petroniuksen pidot, joissa lamput sammuivat ja orjat kulkivat varpaillaan juopuneiden isäntiensä keskellä ja varastivat pöytähopeat. Kaiken melun keskellä kuului silloin tällöin joku laulunsävel, ja kolme englantilaista, kolme synkkää ilmestystä, veteli yhtämittaa synkintä ballaadia, minkä heidän soinen isänmaansa on synnyttänyt.

"Lähtekäämme", sanoin Marcolle. Hän nousi ja tarttui käsivarteeni.

"Huomiseen", huudahti Desgenais jälkeemme, kun lähdimme salista.

Lähestyessämme Marcon asuntoa alkoi sydämeni lyödä kiivaasti. En voinut puhua. En ollut koskaan nähnyt sellaista naista. Hän sen sijaan ei osottanut pienintäkään mielenliikutusta minun kulkiessani vapisten hänen rinnallaan.

Hänen huoneessaan oli, kuten hänessä itsessäänkin, jotain raskaan aistillista. Alabasterilamppu valaisi huonetta vain puoleksi. Tuolit ja sohva olivat pehmeitä kuin vuoteet ja näyttivät olevan vain silkkiä ja untuvaa. Väkevä tuoksu turkkilaisista suitsutusaineista huumasi minut astuessani huoneeseen. Se ei ollut sitä mitä saadaan ostaa meidänkin kaduilla, vaan aitoa, suoraan Konstantinopolista tuotua, vaarallisinta ja kiihottavinta kaikista tuoksuaineista. Hän soitti ja palvelustyttö tuli sisään. Sen jälkeen meni hän, minulle sanaakaan sanomatta, tytön kanssa alkooviin ja hetken päästä näin hänen makaavan vuoteessa, nojaten käsivarteensa, välinpitämättömän näköisenä kuten koko ajan.

Seisoin ja katselin häntä. Kuta enemmän häntä katsoin, sitä kauniimmalta hän minusta näytti ja sitä heikommaksi kävi äskeinen intohimoni. Oli kuin hänen hiljaisuutensa ja liikkumattomuutensa olisivat siirtyneet minuunkin. Heittäysin pitkälleni sohvalle vastapäätä alkoovia ja kuoleman kylmyys laskeutui sydämeeni.

Valtimojen tykytys on omituinen kellokoneisto, jonka käynnin kuulemme vain yön hiljaisuudessa. Ihminen, vapautuneena ulkomaailmasta, vaipuu itseensä; hän kuulee elävänsä. Huolimatta väsymyksestä ja surusta, joka painoi mieltäni, en voinut ummistaa silmiäni. Marcon katseet olivat suunnattuina minuun. Makasimme ja katselimme toinen toistamme hiljaa ja verkkaan, jos niin voi sanoa.

"Mitä teette siellä", sanoi hän vihdoin. "Ettekö tule luokseni?"

"Kyllä", vastasin, "te olette hyvin kaunis!" Samassa kuulin heikon, melkein valittavan huokauksen. Yksi kielistä Marcon harpussa oli heltynyt. Käänsin päätäni ja näin aamuruskon ensi säteiden punaavan ikkunaruutuja.

Nousin ja vedin uutimet syrjään; väkevä valo tunkeutui huoneeseen. Seisoin hetken ikkunan ääressä. Taivas oli kirkas ja pilvetön.

"Ettekö tule?" toisti Marco.

Pyysin häntä odottamaan.

Varovaisuussyistä oli hän nähtävästi valinnut asuntonsa kaupungin ulkolaidasta. Ehkä oli hänellä jossain toinenkin huoneusto, jossa hän otti vastaan rakastajansa ja tämän ystävät. Ikkuna, jonka edessä seisoin antoi Luxembourg'in puutarhaan.

Jos painaa kädellään korkinpalan vedenpinnan alapuolelle, tulee se ikäänkuin levottomaksi ja sukeltaa helposti sormien välistä pinnalle. Samoin tapahtui minussa jotain jota en voinut voittaa ja josta en voinut vapautua. Muistot valtasivat mieleni nähdessäni Luxembourg'in puiston vanhat käytävät ja niiden tieltä hävisivät kaikki muut ajatukset. Kuinka usein olinkaan poikasena maannut puiden varjossa, kädessäni kirja, jonka runous huumasi pääni. Olin luvatta poissa koulusta. Ah, ne olivat lapsuuteni hurjisteluja. Myöskin muita muistoja tulvi vastaani puiden lehdettömiltä oksilta ja kellastuneilta ruohokentiltä. Tuolla olin kymmenvuotiaana kulkenut veljeni ja kotiopettajani kanssa ja heitellyt leivänmuruja paleltuneille linturaukoille; tuolla olin tuntikausia katsellut pienten tyttösten tansseja; sydämeni oli tykyttänyt heidän lapsellisten laulujensa tahtiin; tuolla olin tuhansia kertoja, palatessani koulusta, kulkenut samaa käytävää, joku Vergiliuksen säe päässäni ja potkien jalallani pientä kiveä. "Oi lapsuuttani, huudahdin, tuolla olet sinä ja täällä minä. Jumalani!"

Käännyin huoneeseen päin. Marco nukkui. Lamppu oli sammunut ja päivänvalo oli muuttanut koko huoneen ulkonäön. Huonekalujen päällykset, jotka olivat näyttäneet taivaansinisiltä, olivat itse asiassa vihertävät, ja Marco, alkoovin kaunis makaava marmoripatsas, oli harmaankalpea kuin kuollut.

Värisin tahtomattani. Katselin vuoroin alkooviin, vuoroin puistoon. Pääni oli väsynyt eikä jaksanut ajatella. Otin muutaman askeleen ja vajosin istumaan. Pöydällä edessäni näin avoimen kirjesäiliön. Tahtomattani sattuivat silmäni levitettyyn kirjeeseen, joka sisälsi vain muutaman sanan. Luin ne moneen kertaan, ennenkuin ymmärsin niiden tarkoituksen. Äkkiä kävi se minulle selväksi. Luin seuraavat, jotenkin tottumattomalla kirjoitustaidolla piirretyt sanat:

"Hän kuoli eilen. Hän kutsui yhdentoista aikaan, kun hän tunsi voimiensa vähenevän, minut luokseen ja sanoi: 'Louison, nyt saan pian nähdä ukkovainajani. Mene tuonne kaappiin ja ota sieltä lakana, joka riippuu naulassa. Hän on käärittynä samanlaiseen.' Lankesin itkien polvilleni, mutta hän ojensi kätensä ja sanoi: 'Älä itke, älä itke!' Ja sen sanottuaan huokaisi hän hyvin syvään…"

Loppu oli revitty pois. En voi kertoa, minkä vaikutuksen tämä surullinen kirje teki minuun. Käänsin paperin ja näin Marcon osotteen sekä eilispäivän postileiman. Hän kuoli eilen. Kuka? Kuka? huudahdin vaistomaisesti, kääntyen Marcon vuodetta kohti, kuollut, kuka sitten?

Marco avasi silmänsä ja näki minun istuvan pitäen kädessäni hänen kirjettään. "Äitini", sanoi hän ja lisäsi hetken päästä: "Ettekö tulekaan luokseni?"

Hän ojensi kätensä minua kohti. "Hiljaa!" huudahdin minä. "Nuku ja jätä minut rauhaan." Hän kääntyi toiselle kyljelle ja nukkui uudelleen. Katselin häntä jonkun aikaa ja kun olin varma siitä, ettei hän mitään kuulisi, hiivin hiljaa ulos.

V

Istuin Desgenais'n kanssa kamiinin ääressä. Ikkuna oli auki. Oli yksi noita maaliskuun päiviä, jotka ovat kevään edeltäjiä. Oli juuri satanut ja lempeä tuoksu lehahti puutarhasta.

"Mitä nyt teemme, ystäväni?" sanoin Desgenais'lle. "Kevät on tullut. Tunnempa halua matkustaa."

"Minä puolestani teen samaa kuin viime vuonnakin", vastasi Desgenais. "Lähden maalle, kun aika on tullut lähteä."

"Mitä?" huudahdin minä. "Aiotko viettää vuoden toisensa jälkeen samalla tavalla? Aiotko uudistaa viimekesäisen ohjelmasi?"

"Mitä pitäisi minun mielestäsi tehdä?"

"Ei mitään, sinä olet oikeassa", huudahdin nousten tuoliltani. "Mutta minä olen väsynyt, Desgenais, väsynyt kaikkeen. Etkö sinä siis koskaan kyllästy nykyiseen elämäntapaasi."

"En", vastasi hän.

Silmieni edessä oli kuvajäljennös, joka esitti katuvaa Magdaleenaa. Vaistomaisesti ristin käteni.

"Mitä sinä siellä teet?" kysyi Desgenais.

"Jos olisin maalari ja minun pitäisi kuvata surumielisyyttä, niin en maalaisi nuorta uneksivaa tyttöä kirja kädessä."

"Mistä se nyt tulee mieleesi?" kysyi Desgenais nauraen.

"Totta tosiaan", jatkoin minä. "Tuo Magdaleena tuossa on kyyneleisistä silmistään huolimatta täynnä toivoa. Tuo sairaan kalpea käsi, johon hän nojaa päänsä, tuoksuu vielä niistä voiteista, joilla se on pessyt Kristuksen jalkoja. Ja hänen mielessään on kokonainen armeija ajatuksia ja rukouksia. Se ei ole surumieltä."

"Taulu kuvaa lukevaa naista", sanoi Desgenais kuivasti.

"Onnellista naista, joka lukee onnellista kirjaa", lisäsin minä.

Desgenais ymmärsi mitä tarkoitin. Hän näki että olin käynyt hyvin surulliseksi ja kysyi, mikä minua painoi. En vastannut mitään, mutta tunsin sydämeni olevan pakahtumaisillaan.

"Octave, ystäväni", sanoi Desgenais, "jos sinulla on joku huoli, niin älä epäile kertoa sitä minulle. Puhu avomielisesti, voit luottaa minuun."

"Tiedän sen", vastasin. "Sinä olet ystäväni, mutta surullani ei ole yhtään ystävää."

Desgenais pyytämällä pyysi minua puhumaan.

"Mutta", sanoin minä, "mitä se hyödyttäisi? Me emme kumpikaan voi asiaa auttaa. Vai tahdotko todella että paljastaisin sinulle sydämeni?"

"Puhu suoraan", sanoi Desgenais.

"Hyvä, Desgenais, sinä olet kerran tällä paikalla antanut minulle neuvojasi. Nyt pyydän sinua kuuntelemaan yhtä tarkkaan kuin minä tein silloin. Sinä olet pyytänyt minua kertomaan, mitä tunnen sisimmässäni — tahdon sen nyt tehdä. Sano ensimäiselle miehelle, jonka tapaat: Kas tuossa joukko nuoria miehiä, jotka kuluttavat aikaansa juoden, ratsastaen, pelaten, sanalla sanoen kaikissa mahdollisissa huvituksissa. Mikään ei heitä pidätä, he voivat saada kenen naisen he tahtovat; he ovat rikkaita. Huolista eivät he tiedä mitään, koko heidän elämänsä on yhtä ainoaa juhlaa! Mitä luulet miehen sinulle vastaavan? Ehkä hän kutsuu inhimilliseksi heikkoudeksi sellaista elämää, mutta luultavammin pitää hän sitä kaiken maallisen onnen huippuna.

"Vie sitten tämä mies keskelle tällaista elämää. Aseta hänet pöytään kauniin naisen viereen, pane malja hänen käteensä, täytä hänen taskunsa kullalla ja sano hänelle: Tällaiseksi on elämäsi muodostuva. Sillä aikaa kuin sinä nukut rakastajattaresi vieressä, tömistelevät hevosesi tallissa; sillä aikaa kun ratsastelet hiekoitetulla puistokäytävällä, kypsyy viini kellarissasi; sillä aikaa kuin vietät yösi juomingeissa, kartuttaa pankkiiri omaisuuttasi. Jokainen toivomuksesi täytetään. Sinä olet oleva onnellisin ihminen maailmassa. Mutta varo juomasta jonakin iltana liian paljon, jottet huomaisi ruumistasi kykenemättömäksi nauttimaan. Se olisi suuri onnettomuus, sillä sitä ei voi parantaa. Ja kun jonakin kauniina yönä ratsastelet metsässä iloisten toverien seurassa, voi sattua, että hevosesi kompastuu ja sinä putoat liejuiseen kuoppaan eivätkä juopuneet seuralaisesi iloisten huutojensa keskellä kuule sinun apua rukoilevaa ääntäsi, vaan saat yksin raajarikkona raahautua metsän läpi ja ystäviesi iloinen melu etenee etenemistään. Voit myöskin menettää pelissä, onni on vaihteleva. Kun tulet pitojen jälkeen kotiin ja istut tulen ääreen, niin varo, ettet lyö kädellä otsaasi ja katsele surusta väsynein silmin katkerasti ympärillesi ikäänkuin etsien ystävää. Ja varo ennen kaikkea ajattelemasta yksinäisyydessäsi kahta olentoa, jossakin, jonkun matalan katon alla, kahta olentoa, jotka rauhallisesti nukkuvat käsi kädessä, kun oman loistoisan vuoteesi ääressä, ainoana uskottunasi, istuu kalpea olento, joka rakastaa vain rahakukkaroasi. Sinä nojaudut hänen puoleensa, tahtoen keventää ahdistettua sydäntäsi ja hän päättelee mielessään, että sinä lienet menettänyt suuria summia, kun olet niin surullinen. Ja jos hän näkee kyyneleitä silmissäsi tulee hän hyvin murheelliseksi, sillä ne voivat merkitä, että hän saa ehkä kauankin käyttää sitä pukua, joka hänellä on yllään, ja että sormukset hänen sormistaan katoavat. Jos joku on voittanut sinulta paljon rahaa pelissä, niin varo mainitsemasta naiselle hänen nimeään, jottei hän seuraavana päivänä suloisesti hymyillen menisi sen luo, joka on ollut sinun turmiosi. Sellainen on inhimillinen heikkous — onko sinulla voimaa sitä kestää? Sinä voit kyllästyä kaikkeen ja kyllästys on pahempi kuin kuolema. Jos sinulla on sydän, niin varo rakkautta — se on maailmanmiehelle pahempi kuin onnettomuus, se tekee hänet naurettavaksi. Hän ostaa rakastajattarensa, ja naisella, joka myö itsensä, on oikeus halveksia vain yhtä miestä maailmassa: sitä joka häntä rakastaa. Jos sinulla on intohimoinen sydän, niin pidä vaari kasvoistasi: sotilaalle on häpeä luopua aseistaan ja maailmanmiehelle näyttää jostakin huvitetulta. Hänen kunniansa on tarttua kaikkeen öljytyin marmorikäsin, joiden pinnalta kaikki liukuu pois. Jos olet kuumaverinen, niin opi tappamaan, jos tahdot itse elää; viini saa usein aikaan riitaa. Jos sinulla on omatunto, niin varo öittesi unta. Maailmanmies, joka katuu, on kuin laiva, joka on saanut vuodon. Se ei voi palata maihin eikä jatkaa matkaansa; tuulet kuljettavat sen ulapalle, se täyttyy vedellä ja uppoaa. Jos sinulla on ruumis, niin varo kärsimystä, jos sinulla on sielu, niin varo epätoivoa, mutta ennen kaikkea, onneton, varo itseäsi ihmisiltä. Sinä olet näkevinäsi ympärilläsi tanssivia pareja, jotka pitävät toinen toisiaan kädestä, mutta te tanssittekin silkkinuoralla syvyyden yllä, joka on niellyt hiljaiseen syliinsä niin monta pudonnutta. Varo, ettei jalkasi luista! Itse luonto alkaa karttaa sinua. Puut ja pensaat eivät sinua enää tunne, sinä olet pettänyt luonto-äidin lait, ja itse taivaan linnut vaikenevat sinun lähestyessäsi. Sinä olet yksin! Pelkää Jumalaa! Sinä seisot yksin kasvoista kasvoihin hänen kanssaan, kuin jäykkä patsas tahtosi jalustalla. Sade ei sinua virvoita eikä ohikulkeva tuuli anna sinulle sitä elämän suudelmaa, jonka se antaa kaikelle mikä hengittää. Se puistaa sinua ja panee sinut horjumaan. Jokainen nainen, jota syleilet, vie sinulta kipinän elämänvoimaasi antamatta sinulle mitään omastaan. Sinä kulutat voimasi ajaen takaa tyhjiä harhakuvia. Missä hikipisarasi putoo maahan, nousee hautuumaan surullisia kukkia. Sinun täytyy kuolla! Sinä olet rakkauden vihollinen — palaa yksinäisyyteen äläkä odota vanhuutta. Älä jätä lasta jälkeesi, älä lisää pilaantunutta vertasi. Häviä kuin savu äläkä vie siemeneltä, joka maassa itää, yhtään auringonsädettä mukanasi."

Kun olin lopettanut putosin nojatuoliin ja kyynelvirta tulvasi silmiini.

"Ah, Desgenais", huudahdin nyyhkien, "sinä et puhunut sillä tavalla minulle. Etkö tuntenut silloin totuutta tai jos tunsit, miks'et sanonut sitä minulle?"

Mutta Desgenais istui kädet ristissä kalpeana kuin palttina ja suuri kyynel putosi hänen poskelleen.

Istuimme molemmat hetken ääneti. Seinäkello löi. Samassa tuli mieleeni, että oli kulunut täsmälleen, päivää ja tuntia myöten, vuosi siitä kuin sain tietää rakastettuni uskottomuudesta.

"Kuulitko kellon lyövän?" puhelin itsekseni. "En tiedä mitä se nyt tuo mukanaan, mutta tämä tunti on kohtalokas hetki elämässäni."

Puhuin näin tietämättä itse mitä tein. Mutta samassa hetkessä astui lakeija huoneeseen, tuli minua kohti, tarttui käteeni, vei minut syrjään ja kuiskasi korvaani: "Herra, tulen ilmoittamaan teille, että isänne on kuolemaisillaan. Hänellä on hiljan ollut halvauskohtaus ja lääkärit eivät anna mitään toivoa."

KOLMAS OSA

I

Isäni asui maaseudulla, jonkun matkan päässä Parisista. Kun tulin perille, tapasin lääkärin ovella. Hän sanoi minulle: "Tulette liian myöhään. Isänne olisi halunnut nähdä teidät ennen kuolemaansa."

Kun astuin sisään, tapasin isäni kuolleena.

"Olkaa hyvä ja pyytäkää kaikkia muita poistumaan ja jättäkää minut yksin isäni kanssa", sanoin lääkärille. "Isälläni oli minulle jotain sanottavaa. Hän on sen minulle sanova."

Palvelijat lähtivät huoneesta. Lähestyin vuodetta ja nostin varovasti liinan, joka peitti kuolleen kasvoja. Mutta kohta kun näin isäni piirteet, heittäysin hänen ylitseen ja menetin tajuni.

Kun tulin taas tuntoihini, kuulin lähelläni kuiskailtavan: "Jos hän sitä vielä pyytää, niin kieltäkää se häneltä millä tekosyyllä hyvänsä." Ymmärsin, että tahdottiin estää minua menemästä kuolleen vuoteen luo, mutta teeskentelin, etten ollut mitään kuullut. Kun nähtiin, että olin levollinen, jätettiin minut yksin. Odotin, kunnes kaikki talossa nukkuivat, ja lähdin taas, kynttilä kädessä, isäni huoneeseen. Tapasin siellä nuoren papin istumassa yksin vuoteen vieressä.

"Sallikaa orvoksi jääneen valvoa viimeisen yön isänsä luona. Sitä ette voine häneltä kieltää. Jääkää viereiseen huoneeseen, otan itse vastuulleni tämän asian."

Pappi meni. Pöydällä loimottava kynttilä valaisi vuodetta. Istuin papin jättämälle paikalle ja paljastin vielä kerran nuo kasvot, joita en enää koskaan olisi näkevä. "Mitä tahdoitte sanoa minulle, isäni? Mikä oli viimeinen ajatuksenne, kun etsitte silmillänne poikanne?"

Isälläni oli ollut tapana pitää päiväkirjaa, johon hän tarkkaan merkitsi kaikki elämyksensä. Näin tämän päiväkirjan avoinna pöydällä. Lähestyin sitä ja lankesin polvilleni sen eteen. Esillä-olevalle sivulle oli kirjoitettu seuraavat sanat: "Hyvästi poikani, minä rakastan sinua ja kuolen."

Ei tullut kyyneltä silmiini eikä noussut nyyhkytystä rinnastani. Kurkkuani kuristi ja suuni oli kuin kiinni lukittu. Mykkänä ja liikkumatta katselin isääni.

Hän tunsi elämäntapani ja oli monta kertaa minua siitä nuhdellut. Melkein aina kun hänet tapasin, puhui hän tulevaisuudestani ja nuoruuteni hurjisteluista. Hänen varoituksensa olivatkin usein pidättäneet minut synnistä ja hänen sanallaan oli sitä suurempi vaikutus, kun hänen oma elämänsä oli ollut esikuvallinen uhrautuvassa itsehillinnässään. Uskoin, että hän oli halunnut nähdä minut vielä kerran kehoittaakseen minua kääntymään hyveen tielle. Mutta kuolema oli tullut liian nopeaan ja kuolinhetkellään oli hän tuntenut että hänellä oli sanottavana minulle vain yksi sana: että hän rakasti minua.

II

Isäni hautaa ympäröi pieni puuaitaus. Vainajan jo varhain lausutun tahdon mukaan oli hän haudattu kylän kirkkomaahan. Sinne vaelsin joka päivä ja kulutin suuren osan ajastani istuen pienellä penkillä isäni haudan vieressä. Muun osan päivästäni vietin yksin isäni talossa. Palvelijoita ei minulla ollut kuin yksi.

Kuinka paljon tuskaa meidän intohimomme voivatkaan meille tuottaa, ei sitä kuitenkaan voi verrata siihen suruun, jonka kuolema aiheuttaa. Ensimäinen tunne, mikä minulla oli seisoessani isäni vuoteen ääressä, oli tunne siitä, että olin mieletön lapsi, joka ei tiennyt mitään eikä tuntenut mitään. Tunsin suorastaan ruumiillista tuskaa ja vääntelin käsiäni kuin oppipoika, jonka on vaikea herätä.

Ensimäisinä kuukausina ei tullut mieleeni ajatusta enemmän menneisyydestäni kuin tulevaisuudestani. Minusta tuntui kuin se mitä ennen olin elänyt olisi ollut jonkun toisen kokemaa, niin kaukana oli nykyinen suruni entisistä mielentiloistani. Olin väsynyt, välinpitämätön kaikesta, ja sisimmässäni nakersi kalvava katkeruus. Istuin päiväkaudet kirja kädessä, mutta en lukenut mitään. En myöskään ajatellut. Kaikki oli sisässäni tyhjyyttä. Isku, jonka olin saanut, oli ollut niin voimakas ja vaikutukseltaan niin kestävä, että se oli minut kokonaan lamauttanut ja tehnyt minut tahdottomaksi.

Palvelijani, nimeltään Larive, oli ollut hyvin kiintynyt isääni. Hän olikin isäni jälkeen ehkä paras ihminen, jonka olen tuntenut. Hänen ei tarvinnut käyttää livree'ta — ja kun hän oli isäni kokoa, sai hän isältäni tämän vanhat puvut. Hän oli saman ikäinen kuin isäni, hänen tukkansa oli samalla tavalla harmahtava ja kahtena kymmenenä palvelusvuotenaan oli hän omistanut jotain isäni käytöstavasta. Kun päivällisen jälkeen kävelin huoneessa edestakaisin, pitkin ja poikin, kuulin hänen tekevän samoin etehisessä, mutta vaikka ovi oli auki, ei hän koskaan tullut sisään. Joskus näimme toisemme itkevän. Niin kuluivat illat toisensa jälkeen ja aurinko oli useimmiten jo aikoja sitten laskenut, ennenkuin pyysin Larivea tuomaan sisään valoa tai hän sitä itse omasta alotteestaan teki.

Kaikki oli talossa entisessä järjestyksessä; tuskin olimme paperipalaa muuttaneet toiseen paikkaan. Isäni suuri nahkapeitteinen tuoli oli edelleen kamiinin edessä. Hänen pöytänsä ja kirjansa olivat koskemattomina. En edes antanut pyyhkiä tomua hänen huoneestaan, koska isäni ei pitänyt siitä että häntä siivouksella häirittiin. Isäni hiljainen, yksinkertainen talo tuskin huomasi mitään muutosta tapahtuneen. Toisinaan tuntui minusta kuitenkin kuin olisivat, istuessani isäni tuolissa, kääriytyneenä isäni työnuttuun seinät katsoneet minuun täynnä sääliä. Oli kuin olisin kuullut heikon kuiskeen: "Mihin on mennyt isäsi? Tiedämme hyvin, että sinä olet hänen poikansa."

Sain Parisista useita kirjeitä ja vastasin niihin kaikkiin, että aioin viettää kesäni maalla, kuten isälläni oli ollut tapana tehdä. Aloin ymmärtää totuuden vanhassa sananparressa, että kaikessa onnettomuudessa on aina jotakin hyvää, ja että suuri suru on sielun lepo. Mitä sanomia Jumalan sanansaattajat meille tuovatkin, havahduttavat ne meidät aina ajattelemaan elämäämme, ja kun niillä on sananvuoro, vaikenee kaikki muu meissä. Ainoastaan ohimenevät surut saavat meidät syyttämään ja soimaamaan taivasta, suuret surut panevat meidät kuuntelemaan.

Aamuisin vietin tuntikausia syventyneenä luonnon katseluun. Ikkunaini edessä oli syvä laakso, jonka keskellä oli kylä kirkontornineen. Kaikki oli siellä alhaalla köyhää ja hiljaista. Kevät kukkineen ja puhkeavine lehvineen ei herättänyt minussa sitä alakuloista mielialaa, jota runoilijat tarkoittavat, kun he sanovat elämän vastakohdissa näkevänsä kuoleman ivan hymyn. Jollei tuo käsitys ole pelkkä sanontatapa, luulen sen voivan syntyä vain heikosti tuntevissa sydämissä. Pelaaja, joka aamuyöstä palaa kotia karvastelevin silmin ja tyhjin käsin, voi tuntea olevansa sotakannalla luonnon kanssa, niinkuin savuavan yölampun liekki; mutta toista kieltä puhuvat puhkeavat lehdet lapselle, joka on menettänyt isänsä. Hänen kyyneleensä ovat sukua kasteelle; ja piilipuun lehdet ovat nekin kyyneliä. Katsellessani taivasta, metsää ja ketoja ymmärsin mitä ihminen on ja mikä häntä voi lohduttaa.

Larive koetti yhtä vähän lohduttaa minua kuin hänen onnistui lohduttaa itseään. Isäni kuollessa oli hän peljännyt, että minä möisin talon ja veisin hänet mukanani Parisiin. En tiedä, tunsiko hän menneisyyttäni, mutta kun tulin taloon, kohteli hän minua epäluulolla ja hänen katseensa tahtoivat ikäänkuin lukea sydämestäni. Eräänä päivänä annoin tuoda Parisista isäni suuren muotokuvan ja ripustin sen ruokasalin seinälle. Kun Larive astui huoneeseen, sattuivat hänen silmänsä siihen. Hän jäi hetkeksi päättämättömänä seisomaan paikoilleen ja hänen katseensa suuntautuivat vuoroin kuvaan, vuoroin minuun. Hänen silmänsä loistivat samalla kertaa ilosta ja surusta. Hänen katseensa näytti sanovan: "Jumalan kiitos! Saamme siis jäädä tänne suremaan rauhassa." Ojensin hänelle käteni ja hän suuteli sitä itkien.

Hän hoivasi minun suruani ikäänkuin se olisi ollut hänen oman surunsa herra. Kun aamuisin tulin isäni haudalle, tapasin hänet siellä kastelemassa kukkia. Kun hän näki minut, poistui hän ja palasi kotia. Hän seurasi minua kaikilla kävelyretkilläni. Kun lähdin ratsastamaan, seurasi hän, kielloistani huolimatta, jalan perässä. Kun silmäilin taakseni, näin hänen tulevan noin sadan askeleen päässä, keppi kourassa ja pyyhkien hikeä otsaltaan. Ostin hänelle eräältä seudun talonpojalta hevosen, niin että hän senjälkeen saattoi ratsain seurata minua retkilläni.

Kylässä asui muutamia isäni tuttavia, jotka silloin tällöin tulivat minua tervehtimään. En ottanut kuitenkaan heitä vastaan. En voinut nähdä vieraita ihmisiä. Jonkun ajan kuluttua sain yksinäisyydessäni halun tarkastaa isäni papereja. Larive kantoi ne eteeni hartaalla kunnioituksella ja levitti ne pöydälle vapisevin käsin.

Jo ensimäiset sivut, joita luin, vaikuttivat minuun virkistävästi kuin raikas tuuli, joka liikuttelee lammikon ummehtuneita vesiä. Isäni suloinen sielunrauha tulvi tuoksuen vastaani tomuisilta paperilehdiltä. Koko hänen elämänsä levittäytyi eteeni; saatoin päivä päivältä seurata hänen jalon sydämensä lyöntejä. Vaivuin suloiseen ja syvään uinailuun, ja huolimatta sielun ankaruudesta, joka oli noille isäni kirjoittamille lehdille ominainen, löysin niistä sanomattoman rakastettavuuden. Hyvyyden yksinkertainen kukka tuoksui niiltä vastaani. Lukiessani sekaantui muisto isäni kuolemasta hänen elämänsä tarinaan, ja syvällä surulla seurasin sen kirkkaan puron kulkua, jonka olin nähnyt syöksyvän ikuisuuden valtamereen.

"Mikä oikeudentuntoinen mies, ritari peloton ja nuhteeton!" huudahdin itsekseni. "Mikä ajatuksen puhtaus, mikä uskollisuus ystäviä, mikä hellyys äitiäni kohtaan, mikä luonnonihailu ja mikä ylevä luottamus jumalaan! Isäni, sinun mieleesi ei mahtunut yhtään epäpuhdasta ajatusta, sinun sydämesi oli raikas kuin vuoriston vastalangennut lumi, kuin sinun valkeat hapsesi. Oi isäni, ne ovat nuoremmat kuin minun nuoret suortuvani. Jospa voisinkin elää ja kuolla sinun laillasi. Tahdon istuttaa siihen multaan, missä sinä lepäät, uuden elämäni taimen, tahdon kostuttaa sitä kyyneleilläni, ja orpojen Jumala on salliva sen juurtua ja kukoistaa lapsen tuskan vaalimana hänen isänsä muistoksi."

Kun olin lukenut nämä minulle rakkaat paperit, panin ne huolellisesti järjestykseen. Päätin alkaa itse pitää päiväkirjaa. Annoin sitoa itselleni kirjan aivan samankaltaisen kuin isäni ja päätin järjestää elämäntapani isäni esikuvan mukaan. Joka kerta kun kello löi, kysyin itseltäni kyyneleet silmissä, mitä mahtoi isäni tehdä tähän aikaan, ja niin noudatin tarkoin hänen päiväkirjansa tiedonantoja, olipa että siinä mainittiin lukutunnista, kävelyretkestä tai levosta. Sillä tavalla totuin levolliseen ja säännölliseen elämään, joka puolestaan teki sanomattoman hyvää sydämelleni. Ja illoin menin vuoteeseen omituinen hyväntunne ruumiissani, jota suruni vielä lisäsi. Isäni harrasti paitsi kävelyjä ja lukemista myöskin puutarhanhoitoa, niin että hänen päivänsä oli tasan jaettu henkisen ja ruumiillisen askartelun välillä. Myöskin hänen hyväntekeväisyyttänsä jatkoin auttamalla köyhiä niinkuin hän olisi tehnyt. Etsin itse retkilläni apuatarvitsevat eikä niistä ollut puutetta. Pian tunsivat minut kaikki seudun köyhät. Kun sydän on hyvä — sanon sen ilman epäilystä — on surukin terveellinen. Ensi kertaa elämässäni olin onnellinen. Jumala siunasi kyyneleeni ja suru vei minut hyveen tielle.

III

Eräänä iltana, kävellessäni kylään vievää lehmuskujaa, näin nuoren naisen astuvan ulos pienestä, syrjässä olevasta talosta. Hän oli puettu hyvin yksinkertaisesti ja kantoi huntua, niin etten voinut nähdä hänen kasvojaan. Mutta hänen vartalonsa ja käyntinsä olivat niin ihastuttavat, että seurasin häntä kauan silmilläni. Kun hän kulki talon edessä olevan kedon yli, tuli pieni valkea kauris hyppien häntä vastaan. Hän taputti sitä ja silmäili ympärilleen, ikäänkuin etsien jotakin makeaa ruohoa sille tarjotakseen. Näin lähelläni karhunmarjapensaan. Taitoin siitä oksan ja lähestyin. Kauris tuli muutaman askeleen minua vastaan, mutta pysähtyi äkkiä eikä uskaltanut ottaa oksaa kädestäni. Hänen valtiattarensa antoi merkin ikäänkuin rohkaistakseen häntä, mutta kauris seisoi paikoillaan ja katsoi levottomana valtiatartaan silmiin. Nainen astui silloin luokseni ja laski kätensä oksalle, jolloin kauris heti tarttui siihen. Kumarsin, ja nainen jatkoi matkaansa.

Kotiin tultuani kysyin Larivelta, tiesikö hän kuka asui kysymyksessä olevassa talossa. Se oli näköään vaatimaton, pienen puutarhan ympäröimä mökki. Larive tunsi sen. Talossa asui vanhanpuoleinen nainen, jonka sanottiin olevan hyvin jumalaapelkääväisen, ja nuori leski, rouva Pierson. Hänet olin siis nähnyt. Kysyin Larivelta, oliko rouva Piersonilla tapana käydä isäni luona. Larive myönsi sen joskus, vaikka harvoin, tapahtuneen. Muuten tiesi Larive hänen viettävän hyvin yksinäistä elämää. Emme puhuneet asiasta enempää, minä lähdin uudelleen ulos ja istuuduin penkille lehmuskujan viereen.

Omituinen surumieli valtasi minut, kun äkkiä näin kauriin lähestyvän. Nousin paikoiltani ja silmäni seurasivat vaistomaisesti polkua, jota pitkin olin nähnyt rouva Piersonin katoavan ja tietämättä mitä tein lähdin kulkemaan sitä ja olin pian kaukana vuoristossa.

Kello oli lähes yksitoista illalla, kun mieleeni tuli palata kylään. Kun olin väsynyt paljosta kulkemisesta, poikkesin tien vieressä olevaan taloon saadakseni lasin maitoa ja palasen leipää. Tunsin myöskin, että sade oli tulossa, sillä suuria pisaroita putoili jo alas. Vaikka tupa oli valaistu ja vaikka kuulin liikettä sisältä, ei kukaan tullut avaamaan, kun koputin. Menin silloin ikkunan luo kurkistamaan sisään.

Suuri tuli paloi matalassa tuvassa. Isäntä, jonka tunsin, istui vuoteen vieressä. Noputin ikkunaan ja kutsuin häntä. Samassa hetkessä aukeni ovi ja hämmästyksekseni näin rouva Piersonin astuvan tuvasta. Hän kysyi, kuka koputtaja oli.

Olin niin ihmeissäni tavatessani hänet täällä, ettei hän voinut olla panematta merkille hämmästystäni. Kun saavutin taas tasapainoni, pyysin häneltä lupaa tulla sisään sateen suojaan. Hänen vastattuaan myöntävästi astuimme tupaan. Samalla kun koetin arvailla, mikä oli saattanut hänet tähän aikaan näin kauas kotoaan etäiseen mökkiin, kuulin vuoteesta valittavan äänen, ja kun katsoin sinne päin, näin vuoteessa talonpojan vaimon kalpeana, kuoleman ilme kasvoilla.

Rouva Pierson oli istuutunut vastapäätä isäntää, joka näytti kokonaan tuskan murtamalta. Hän teki minulle sormella merkin, pyytäen minua pysymään hiljaa. Sairas nukkui. Otin tuolin ja istuuduin tuvan nurkkaan odottamaan sateen lakkaamista.

Paikaltani saatoin nähdä rouva Piersonin. Hän nousi silloin tällöin, meni sairaan luo ja puhui senjälkeen kuiskaten talonpojan kanssa. Yksi lapsista, jonka olin nostanut polvilleni, kertoi, että hän oli tullut taloon joka ilta äidin sairauden kestäessä ja että hän vietti joskus yönkin heidän luonaan. Hän toimitti siis armeliaisuus-sisaren virkaa. Hän olikin ainoa, jonka puoleen seudun väki saattoi sairastapauksissa kääntyä, lukuunottamatta jotenkin tietämätöntä lääkäriä.

"Hän on Ruusu-Birgitta, ettekö tunne häntä", sanoi lapsi kuiskaten.

"En", vastasin hiljaa, "mutta minkätähden kutsutte häntä siten?"

Siihen ei lapsi osannut vastata, mutta luuli, että nimi johtui siitä, että rouva Pierson oli kerran ollut ruusumorsiamena.

Tällä välin oli rouva Pierson ottanut harson silmiltään, niin että saatoin nyt nähdä hänen kasvonpiirteensä. Hän seisoi vuoteen vieressä, pitäen kädessään kuppia, jonka hän ojensi juuri heränneelle vaimolle. Hän näytti minusta kalpealta ja hiukan laihalta; hänen hiuksensa olivat vaaleat kuin tuhka. En voi sanoa, että hänen piirteensä olisivat olleet säännöllisen kauniit. Hänen suuret mustat silmänsä olivat kokonaan kiintyneet sairaaseen, joka, vastikään kuoleman kynnyksellä oltuaan, nyt vastasi hänen katseeseensa. Tässä yksinkertaisessa rakkauden ja kiitollisuuden kuvassa oli sanomaton kauneus.

Sade vuosi virtanaan. Autioilla kentillä lepäsi läpitunkematon pimeys, jossa silloin tällöin salamat risteilivät. Minusta tuntui, kuin olisi rajuilman pauhina ja tuulen suhina olkikaton yläpuolella, muodostaen jyrkän vastakohdan tuvassa vallitsevalle hartaalle hiljaisuudelle, antanut jotakin suuruutta sille näytelmälle, jonka todistajaksi olin tullut. Kuulin sateen lyövän ikkunoihin ja seurasin silmilläni liedestä nousevaa savua, joka ajautui joka tuulenpuuskalta sisään huoneeseen. Katseeni sattuivat tylsään talonpoikaan, säikähtyneihin lapsiin ja pysähtyivät heidän keskellään häärivään, varpaillansa kulkevaan lempeään ja kalpeaan naiseen, jonka koko mielenkiinto oli keskittynyt sairaaseen. Hän ei näyttänyt huomaavan luonnonvoimien temmellystä enempää kuin meidän muiden läsnäoloa. Hän näytti vain tietävän, että hän oli tarpeen sairaalle, ja minusta tuntui kuin olisi hänen hiljaisessa rakkaudentyössään ollut jotain puhtaampaa kuin kirkkaimmassakin taivaassa, ja että hänen täytyi olla toisenlainen olento, korkeampi kuin me, voidakseen luonnon raivonkin keskellä osottaa niin horjumatonta luottamusta Jumalaan.

Kuka onkaan tuo nainen? kysyin itseltäni. Mistä on hän tullut ja kuinka kauan on hän ollut täällä? Näillä seuduin ei pitkään aikaan ole valittu ruusumorsianta. En ole kuullut kenenkään puhuvan hänestä. Hän tulee tähän aikaan syrjäiseen mökkiin. Hän tulee minne suru häntä kutsuu, sivukulkiessaan kauristaan silittäen, metsien ja ketojen halki aina yhtä yksinkertaisena, huntu silmillä. Hän ojentaa kärsivälle vilvoittavan kalkin. Hän lähestyy itse kuolemaa hiljaisin askelin. Tätä kaikkea on hän tehnyt sillä aikaa kun minä olen kulkenut synninpesästä toiseen. Täällä oli hän varmaankin syntynyt ja täällä hän oli kerran lepäävä kirkkomaassa rakkaan isävainajani vieressä. Hiljaisena kuten hän oli elänytkin oli hän kuoleva, hän, josta lapset ihmetellen sanoivat: ettekö tunne häntä?

En osaa kertoa mitä siinä liikkumatonna istuessani tunsin. Uskalsin tuskin hengittää ja minusta oli kuin olisin tehnyt jonkun pyhyyden solvauksen, jos olisin koettanut häntä auttaa tai jos olisin ottanut askelenkin häntä kohti.

Rajuilmaa kesti lähes kaksi tuntia. Juuri kun sade lakkasi, nousi sairas istualle ja sanoi, että hänen oli parempi, juotuaan hänelle ojennetun juoman. Lapset syöksyivät kohta vuoteen luo ja katsoivat äitiään puolittain levottomin, puolittain pelokkain silmin, samalla kun he pitivät kiinni rouva Piersonin hameesta. Mies jäi tyynesti paikalleen ja sanoi: "Olenpa antanut lukea messun hyväksesi eikä se maksanut vähän."

Kun mies teki tämän karkean huomautuksen, katsahdin rouva Piersoniin. Hänen ajettuneet silmäluomensa, hänen kalpeutensa ja hänen ruumiinsa asento osottivat selvästi, että hän oli väsynyt yövalvonnasta. "Miesparkani", sanoi potilas, "suokoon, että Jumala maksaa sinulle sen takaisin."

En voinut enää pidättyä, vaan nousin paikaltani, vimmoissani siitä, että näin näiden typerien ihmisten lukevan ahnaan papin ansioksi, mitä taivaan enkeli oli heille tehnyt. Tarkoitukseni oli läksyttää heitä siitä aika tavalla, kun näin rouva Piersonin ottavan yhden lapsista syliinsä ja sanovan tälle hymyillen: "Suutele äitiäsi, hän on pelastettu." Kun kuulin nämä sanat, hillitsin suuttumukseni. Ne tulkitsivat liikuttavalla tavalla jalon sydämen tyydytystä. En enää nähnyt väsymystä enkä kalpeutta hänen kasvoillaan, jotka loistivat ilosta. Ymmärsin, että hän kiitti Jumalaa siitä, mitä oli tapahtunut. Potilas oli puhunut, se oli pääasia, samantekevää sitten miten hänen sanansa olivat sattuneet.

Jonkun hetken kuluttua pyysi rouva Pierson lapsia herättämään rengin, jotta tämä saattaisi hänet kotia. Riensin väliin, selittäen, että oli tarpeetonta herättää renkiä, koska minulla oli sama tie — edellyttäen että hän soisi minulle kunnian olla saattajanaan. Rouva Pierson kysyi enkö ollut Octave de T… Vastasin myöntävästi ja kysyin puolestani, oliko hän tuntenut isäni. Ihmeekseni vastasi hän minulle pelkällä hymyllä, tarttui iloisesti käsivarteeni, ja niin läksimme matkaan.

IV

Kuljimme sanaakaan vaihtamatta. Tuuli oli tyyntynyt. Puut värisivät vain hiljaa ja puistivat sadepisarat oksiltaan. Jokunen salama leimahti kaukaisuudessa. Kostean ruohon tuoksu täytti viileän ilman. Taivas oli taas kirkas ja kuu paistoi vuorien yllä.

En voinut olla ajattelematta kohtalon oikkuja, kulkiessani siinä aution seudun läpi keskellä yötä naisen kanssa, jonka olemassaolosta en auringon noustessa vielä tiennyt mitään. Hän oli ottanut vastaan tarjoukseni yksistään nimeni perustalla ja kulki nyt turvallisesti nojautuen käsivarteeni. Hän näytti vajonneen mietteihin. Hänen luottamuksensa minuun tuntui joko hyvin rohkealta tai hyvin viattomalta — ja olikin ehkä kumpaakin. Joka askeleelta jonka otimme kävi sydämeni ylpeämmäksi ja puhtaammaksi.

Aloimme puhua sairaasta, jonka luota olimme lähteneet, ja luonnosta ympärillämme. Kummankaan mieleen ei tullut alottaa tuttavuutemme tavanmukaisilla kysymyksillä ja vastauksilla. Hän puhui isästäni, mutta yhä samalla tavalla, jolla olin kuullut hänen mainitsevan ensi kerran hänen nimensä, se on melkein iloisesti. Sitä mukaa kuin kuuntelin seuralaiseni puhetta aloin ymmärtää häntä; hänen oli tapana puhua samalla keveällä tavalla kaikesta, kuolemasta, elämästä ja surusta. Kaikki inhimilliset kärsimykset eivät olleet horjuttaneet hänen luottamustansa Jumalaan, ja minä tunsin säälin hänen hymyssään.

Kerroin hänelle yksinäisestä elämästäni. Hän kertoi puolestaan, että hänen tädillään oli tapana käydä useammin isäni luona kuin hänellä; he pelasivat korttia kahden jälkeen puolisen. Hän sanoi myöskin, että olisin hyvin tervetullut, jos tahtoisin tulla häntä ja hänen tätiään tapaamaan.

Päästyämme noin puolitiehen matkastamme, sanoi hän tuntevansa väsymystä ja istuutui tien varrella olevalle penkille, jonka tuuheat puut olivat suojanneet sateelta. Jäin seisomaan hänen eteensä ja näin, kuinka kalpean kuun säteet leikkivät hänen otsallaan. Hetken vaitiolon jälkeen nousi hän ja lausui hajamielisen näköisenä:

"Mitä te ajattelette? On jo aika lähteä matkaan."

"Ajattelen, että Jumala on luonut teidät kärsivien lohdutukseksi", vastasin hänen kysymykseensä.

"Kaunis puheenparsi — sillä muutahan tuo ei voi olla teidän suussanne."

"Mitä sillä tarkoitatte?"

"Että olette niin nuoren näköinen."

"Sattuu joskus, että ihminen on vanhempi kuin mitä hänen kasvonsa osottavat."

"Kyllä", sanoi hän hymyillen, "mutta harvinaista ei myöskään ole, että mies on nuorempi kuin mitä puheistaan päättäen voisi luulla."

"Ettekö usko minun elämänkokemukseeni?"

"Tiedän hyvin, että miehet tarkoittavat sillä hulluuksiaan ja pieniä vastoinkäymisiään. Mitä voi teidän iällänne elämästä tietää?"

"Hyvä rouva, kahdenkymmenen vuotias mies on usein kokenut elämässä enemmän kuin kolmenkymmenen ikäinen nainen. Vapaus, jota miehet nauttivat, sallii heidän pikemmin päästä asiain pohjaan. He koettavat kaikkia mihin heidän mielensä vetää. He ajavat aina onneaan takaa. Mutta kun he ovat päässeet päähän ja kääntyvät katsomaan taakseen, huomaavat he, että toivo on jäänyt tielle ja että onni on syönyt sanansa."

Näin puhuen olimme saapuneet pienelle kukkulalle, joka jotenkin jyrkästi laskeutui laaksoon. Äkkiä alkoi rouva Pierson, ikäänkuin jonkun vastustamattoman mielijohteen ajamana juosta ja minä mukana, laskematta hänen kättään käsivarrestani. Kostea ruoho liukui jalkojemme alla, kun syöksyimme laaksoon, hyppien ja nauraen, kuin kaksi linnunpoikaa.

"Kas vain!" virkkoi rouva Pierson, "olinpa äsken aika väsynyt, mutta nyt en ole enää. Ja tiedättekö mitä?" lisäsi hän hymyillen, "teidän pitäisi kohdella elämänkokemustanne samaan tapaan kuin minä kohtelen väsymystäni. Olemme tehneet hauskan huvimatkan ja hankkineet itsellemme ruokahalua illalliseksi."

V

Seuraavana päivänä lähdin hänen luokseen. Hän istui pianon ääressä ja hänen vanha tätinsä istui ikkunan luona, koruompelus kädessään. Hänen pieni huoneensa oli täynnä kukkia, kaunis päiväpaiste leikki ikkunaverhoilla ja suuri lintuhäkki oli hänen vieressään.

Olin odottanut, että hänen asuntonsa muistuttaisi nunnan kammiota tai ainakin pienen maaseuturouvan kotia, missä ei tiedetä maailman tapahtumista enempää kuin mitä sattuu kahden peninkulman sisäpuolella. Tunnustan rehellisesti, että tuollaiset pienet olennot, jotka kätkeytyvät kaupunkien tuhansien tuntemattomien kattojen alle, ovat aina vaikuttaneet minuun luotaan työntävästi kuin vesi ummehtuneissa säiliöissä. He eivät hengitä raikasta ilmaa. Heidän unhoitetun elämänsä yllä lepää jo kuoleman varjo.

Rouva Piersonin pöydällä oli sekä uusia lehtiä että kirjoja, mutta ne näyttivät hyvin koskemattomilta. Huolimatta suuresta yksinkertaisuudesta oli sekä hänen puvussaan että hänen huonekaluissaan jotain päivän muodista, hetkestä, elävästä elämästä, vaikk'ei hän itse näyttänyt kiinnittävän siihen huomiota. Hänen makunsa oli ihmeteltävän vapaa oikusta, tuores ja viehättävä. Hänen puheensa todisti hyvää kasvatusta; hän keskusteli keveästi ja vapaasti mistä aiheesta hyvänsä. Hänen luonteessaan oli jotain samalla kertaa naivia, syvää ja rikasta. Avara ja vapaa henki liikkui hänen yksinkertaisen sydämensä ja hänen vaatimattomain elämäntapojensa yllä — niinkuin myrskypääskynen leijaa korkealla taivaan sinessä pesänsä yllä, jonka se on rakentanut alhaalle ruohostoon.

Keskustelimme kirjallisuudesta, musiikista, vieläpä politiikastakin. Hänellä oli tapana viettää syksyä Parisissa; siellä tuli hän tekemisiin maailman kanssa. Siinä oli hänen tietämisensä juuret, lopun hän arvasi.

Mutta ennen kaikkea ihailin hänen lakkaamatonta iloisuuttaan. Hänestä saattoi sanoa, että hän oli kuin kukka, jonka tuoksu on iloisuus.

Tämä piirre oli hänessä sitä huomattavampi, kun se oli ristiriidassa hänen kalpeutensa ja hänen suurten mustien silmiensä kanssa, puhumattakaan siitä, että joistakin sanoista, joistakin katseista saattoi päättää, että hän oli elämässä paljon kärsinyt. Hänen otsansa puhdas kirkkaus ei ollut tästä maailmasta, vaan Jumalan lahja, jonka hän oli antava takaisin koskemattomana. Oli hetkiä, jolloin hän muistutti viisasta neitsyttä, joka tuulen käydessä, asettaa kätensä lamppunsa suojaksi.

Tuskin olin ollut puoli tuntia hänen huoneessaan, kun tunsin vastustamatonta halua kertoa hänelle kaikki mitä kannoin sydämelläni. Ajattelin mennyttä elämääni, surujani ja pettymyksiäni. Aloin kävellä edestakaisin huoneessa, kumarruin hengittämään kukkien tuoksua tai katselemaan auringon leikkiä ulkona. Lopulta pyysin häntä laulamaan jotakin ja hän suostui kohta pyyntööni. Hänen laulaessaan menin ikkunan luo ja seurasin häkissä hyppiviä lintuja. Ja mieleeni tuli Montaignen lause: "En rakasta enkä kunnioita surua, vaikka ihmiset osottavat sille erikoista suosiotaan. He pukevat sen viisauden, hyveen ja hyvän omantunnon verhoon — ja se on ikävä, ruma puku."

"Niin, täällä on onni, ilo ja unohdus!" huudahdin vaistomaisesti.

Hänen ystävällinen tätinsä nosti päänsä ja katsoi kummastuneena minuun. Punastuin korviin saakka ja istuuduin sanaakaan sanomatta.

Lähdimme puutarhaan. Valkea kauris, jonka olin eilen nähnyt, makasi ruohikossa. Nähtyään rouva Piersonin, nousi se kohta ja juoksi häntä vastaan ja seurasi meitä sen jälkeen tuttavallisesti kaiken ajan.

Äkkiä ilmestyi puiston käytävälle ristikkoportista eteemme suurikasvuinen nuori mies, puettuna mustaan papilliseen pukuun. Hän tuli suoraan meitä vastaan ja sanoi tulleensa tervehtimään rouva Piersonia. Olin huomaavinani, että hänen vastenmieliset kasvonsa pimenivät, kun hän näki minut. Olin nähnyt hänet joskus kylässä ja tiesin että hänen nimensä oli Mercanson. Hän oli käynyt Saint-Sulpicen pappiskollegion ja oli seurakunnan kirkkoherran sukulainen.

Hän oli sekä lihava että kalpea ja näitä kahta ominaisuutta en ole koskaan voinut kärsiä yhdessä. Sitäpaitsi todisti hänen hidas, änkyttävä puheensa koulumestarimaista, pientä luonnetta. Hänen käyntinsäkin, joka ei ollut luonteva, ärsytti minua. Ja mitä katseeseen tulee, ei hänellä saattanut sanoa sellaista lainkaan olevan. Pelkään aina ihmisiä, joiden silmät eivät sano mitään. Näiden ulkonaisten merkkien mukaan olin tehnyt johtopäätökseni Mercansonin luonteesta ja valitettavasti olin osannut oikeaan.

Hän istuutui penkille ja alkoi puhua Parisista, jota hän kutsui uudenajan Babyloniksi. Hän tuli juuri sieltä ja oli tuntevinaan koko maailman. Hänen oli tapana seurustella rouva de B:n luona, joka oli enkeli. Hän oli usein saarnannut hänen salongissaan ja läsnäolijat olivat polvillaan kuunnelleet. (Pahinta asiassa oli se, että se oli totta.) Yksi hänen ystävistään, jonka hän oli vienyt rouva B:n seurapiiriin, oli myöhemmin erotettu kollegiosta, koska hän oli vietellyt nuoren tytön. Koko asia oli niin inhottava, niin surullinen! Hän lausui rouva Piersonille tuhansia kohteliaisuuksia siitä armeliaisuuden työstä, jota tämä oli suorittanut paikkakunnalla. Hän oli kuullut puhuttavan rouva Piersonin hyvyydestä ja hellyydestä sairaita kohtaan ja vieläpä että hänellä oli tapana itse valvoa potilasten vuoteiden ääressä. Se oli todella uhrautumista. Hän kyllä muistaisi mainita siitä Saint-Sulpicessä. Oli ihme, ettei hän luvannut puhua siitä myöskin Isälle-Jumalalle!

Väsyneenä papin jaaritteluun ja peljäten että jollakin varomattomalla tavalla ilmaisisin inhoni häntä kohtaan, heittäysin pitkälleni ruohoon ja aloin leikkiä kauriin kanssa. Mercanson suuntasi minuun elottoman katseensa ja sanoi:

"Kuuluisalla Vergniaud'lla oli myöskin tapana istua maassa ja leikkiä eläinten kanssa."

"Sangen viaton tapa, arvoisa kirkkoherra", vastasin. "Jollei ihmisillä olisi pahempia, voisi maailma elää rauhassa, ilman että ihmisten tarvitsisi sotkeutua toistensa asioihin."

Vastaukseni ei miellyttänyt häntä; hän rypisti otsaansa ja alkoi puhua muista asioista. Hän kertoi, että hän oli saanut sukulaiseltaan kylässä asian toimitettavakseen. Tämä oli puhunut hänelle eräästä köyhästä poloisesta, joka ei pystynyt ansaitsemaan ruokaansa. Hän asui siellä ja siellä, oli itse käynyt hänen luonaan, mutta toivoi että rouva Pierson…

Olin koko ajan katsonut rouva Piersoniin ja odotin vain hänen vastaustaan, toivoen, että hänen äänensä olisi vapauttanut minut siitä inhon tunteesta, jonka papin puhe oli minuun tuonut. Mutta hän nyökäytti vain päätään, ja pappi lähti matkaansa.

Kun pappi oli mennyt, palasi iloisuutemme. Lähdimme puutarhan perällä olevaan kasvimajaan.

Rouva Pierson hoiteli kukkiaan samalla hellyydellä kuin lintujaan ja sairaita talonpoikiaan. Hän tahtoi että kaikilla oli hyvä hänen ympärillään, jokaisen piti saada vesipisaransa ja auringonsäteensä, jotta hän itse saattoi tuntea itsensä onnelliseksi. Hänen pieni kasvimajansa oli ihastuttavan hyvästi hoidettu. Kun olimme lopettaneet kävelymme, virkkoi hän:

"Herra de T., nyt olette nähnyt pienen maailmani. Te olette nähnyt kaiken mitä omistan ja tässä loppuu valtakuntani."

"Rouva Pierson", vastasin minä, "isäni nimi on avannut minulle ovet tähän taloon. Jos se hankkisi minulle luvan tulla vastakin tänne, saisi se minut uskomaan, ettei onni ole minua kokonaan unohtanut."

Hän ojensi minulle kätensä ja minä puristin sitä kunnioittavasti, uskaltamatta viedä sitä huulilleni.

Kun iltasella menin vuoteeseeni, väikkyi pieni valkea talo silmissäni ja ajatuksissani näin kuinka olin kulkenut kylän läpi ja kolkuttanut talon portille. "Sydänparkani", huudahdin yksinäisyydessäni, "kiitos Jumalan, sinä olet vielä nuori, sinä voit elää, rakastaa!"

VI

Olin eräänä iltana rouva Piersonin luona. Enemmän kuin kolmen kuluneen kuukauden aikana olin käynyt hänen luonaan melkein joka päivä — ja siinä on kaikki mitä minulla on siitä ajasta kerrottavaa. "Olla niiden läheisyydessä, joita rakastaa, on tarpeeksi", sanoo La Bruyère. "Puhummeko heidän kanssaan, ajattelemmeko heitä vaiko aivan muita asioita, se on yhdentekevää. Meille riittää, että saamme olla heidän läheisyydessään".

Rakastin niinkuin en koskaan ennen. Kolmen kuukauden aikana olimme tehneet yhdessä pitkiä kävelyretkiä, olin päässyt osalliseksi hänen rakkaudentöistään, samoilimme puhellen ja uneksien varjoisia teitä, hän hevosella ratsastaen, minä jalan, keppi kädessä. Siellä täällä noputimme jonkun mökin oveen. Metsän reunassa oli pieni penkki, missä häntä iltapäivällä aina odotin. Ilman erikoista sopimusta tapasimme siellä toisemme säännöllisesti. Aamuisin harrastimme lukemista ja musiikkia, iltasin pelasin tädin kanssa kamiinin ääressä korttia niinkuin isäni muinoin. Rouva Pierson oli aina läsnä ja täytti kokonaan mieleni hymyilevällä olennollaan. Mitä teitä oletkaan, sallimus, vienyt minut onnettomuuteen! Mikä leppymätön kohtalo lepäsikään elämäni yllä! Mutta turha valittaa sen, jonka elämä kerran on ollut niin vapaa, niin täynnä lepoa ja toivoa. Ei ole olemassa mitään ihanampaa kuin rakastaa!

Tuntea elävänsä voimakkaasti ja syvästi, tuntea olevansa ihminen, Jumalan luoma — se on rakkauden ensimäinen lahja. Rakkaus on selittämätön kaikessa salaperäisyydessään. Kuinka maailma sen kahlehtiikaan, tahraa sen lialla, hautaa sen ennakkoluulojen vuoren alle — aina nousee rakkaus, voimakkaana ja kohtalokkaana; laki, jota se tottelee, on yhtä iäinen kuin se laki, jonka mukaan auringot kiertävät taivaalla rataansa. On olemassa side terästä kestävämpi, jota emme voi nähdä tai käsin koskettaa. Kohtaamme ensi kerran jonkun naisen, luomme häneen katseemme, puhumme sanan hänen kanssaan emmekä koskaan häntä unohda. Miksi muistamme juuri hänet emmekä ketään toista? Kysy järjeltäsi, kokemukseltasi, päältäsi, sydämeltäsi ja vastaa, jos voit. Sinä näet kaksi olentoa, toisen täällä, toisen tuolla ja niiden välillä ilmaa, tyhjyyttä. Oi hullut ihmiset, jotka yritätte selittää rakkautta! Se ei ole puhettanne vaan tunteitanne varten. Sinä olet vaihtanut katseen tuntemattoman olennon kanssa, joka kulki ohitsesi, ja samassa hetkessä on jotakin sinussa liikkunut. Sinä olet juurtunut maahan kuin kätkössä lepäävä siemen, joka äkkiä tuntee kuinka elämä nostaa sitä päivää kohti ja kuinka se alkaa tehdä vartta ja terää.

Olimme kahden huoneessa, ikkuna oli auki, ja sen läpi kuulin pienen puutarhan laidassa olevan suihkukaivon loiskinan. Jumalani! Olisin halunnut laskea joka pisaran, joka putosi sillä aikaa kuin siinä istuimme kahden ja puhelimme. Silloin huumaannuin niin, että olin menettää järkeni.

Sanotaan, ettei mikään tunne ole niin nopea kuin vastenmielisyyden tunne, mutta minä luulen, että ihminen vielä nopeammin aavistaa, onko hän tuleva toista rakastamaan. Pienimmätkin sanat saavat silloin syvällisen merkityksen. Yhdentekevää, mitä huulet sanovat, kun sydämet puhuvat. Mikä sanomaton sulo onkaan naisen katseissa, joka vetää sydäntämme puoleensa. Alussa tuntuvat kaikki sanat, joita vaihdetaan, pelokkailta kokeilta, mutta pian valtaa selittämätön ilo, on kuulevinaan kaiun omista sanoistaan, ja sydän alkaa lyödä kiihkeämmin. Kuinka suloinen on jokainen kosketus, jokainen pieni lähestyminen! Ja kun viimein saa varmuutta vastarakkaudesta, kun on toisessa löytänyt sisarsielunsa, jota on etsinyt, mikä rauha laskeutuukaan silloin sieluun! Puhe lakkaa itsestään; toinen tietää etukäteen, mitä toinen aikoo sanoa. Sielut ojentuvat toisiaan vastaan ja huulet vaikenevat. Mikä hiljaisuus, mikä unohdus!

Vaikka olin rakastanut rouva Piersonia ensi näkemästä saakka ja vaikka rakkauteni oli kasvanut hulluuden rajoille, oli kuitenkin kunnioitukseni häntä kohtaan niin suuri, etten ollut sanonut hänelle siitä sanaakaan. Jollei hän olisi kohta niin avomielisesti tullut minua vastaan, olisin ehkä ollut rohkeampi ja antanut ilmaisun niille rajuille tunteille, jotka valtasivat minut joka kerta kun minun piti lähteä hänen luotaan. Mutta hänen luottavassa avomielisyydessään oli jotain, joka hillitsi minut. Lisäksi tiesin hänen kohtelevan minua ystävällisesti isäni takia. Tämä sai minut vieläkin enemmän hillitsemään itseäni, koska tahdoin olla isäni nimen arvoinen.

Sanotaan että puhua naiselle rakkaudesta on samaa kuin tehdä hänelle rakkaudentunnustus. Me puhuimmekin siitä harvoin. Mutta joka kerta kun satuin koskettelemaan tätä aihetta, käänsi rouva Pierson puheen toisaalle. Miksi hän niin teki, sitä en ymmärtänyt; teeskentelyä se ei ollut. Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa sellaisissa tapauksissa saivat melkein ankaran, vieläpä kärsivän ilmeen. Kun en ollut koskaan kysynyt häneltä mitään hänen entisestä elämästään ja kun en tahtonutkaan sitä udella, jätin kohta tämän aiheen.

Sunnuntaisin pidettiin tanssit kylässä ja hän meni niihin melkein aina. Silloin oli hän pukeutunut, vaikkakin yksinkertaisesti, tavallista hienommin. Hänellä oli kukkia hiuksissa, joku vaalea nauha tai muuta sellaista. Koko hänen olentonsa tuntui nuoremmalta ja välittömämmältä. Hän rakasti tanssia hauskana ruumiin harjoituksena, ja hän karkeloi sydämensä pohjasta. Hän istui tavallisesti aivan orkesterin vieressä. Väliajoilla puhui ja naureskeli hän kylän tyttöjen kanssa, jotka hän tunsi melkein kauttaaltaan. Minuakin kohteli hän tällöin vapaammin kuin tavallisesti. En tanssinut, koska minulla oli surua, mutta seisoessani hänen takanaan ja huomatessani, kuinka tuttavallisesti hän minua kohteli, jouduin useammin kuin kerran kiusaukseen tunnustaa hänelle rakkauteni.

Mutta jokin selittämätön pelko pidätti minua siitä. Pelkkä ajatuskin, että tekisin hänelle tunnustukseni, sai minut vakavaksi keskellä iloista hälinää. Olin joskus aikonut kirjoittaa hänelle, mutta poltin aina kirjeeni, kun olin tullut puolitiehen.

Sinä iltana, josta tässä on kysymys, olin syönyt päivällistä hänen luonaan ja katselin ympärilleni hänen rauhallisessa huoneessaan, ajatellen, kuinka tyyneksi elämäni oli muodostunut siitä lähtien kuin olin oppinut hänet tuntemaan. Sanoin itsekseni: "Miksi vaatia enempää? Eikö tämä riitä sinulle? Kuka tietää, ehk'ei ole Jumalan tahto, että saat enempää. Jos tunnustaisin hänelle rakkauteni, mitä silloin tapahtuisi? Ehkä hän kieltäisi minua enempää tulemasta luokseen. Ja tekisinkö tunnustukseni kautta hänet tai itseni onnellisemmiksi kuin nyt olemme?"

Seisoin pianoon nojaten, kun tätä ajattelin. Mieleni kävi yhä raskaammaksi. Päivä teki laskua. Hän nousi sytyttääkseen kynttilän. Kun hän jälleen istuutui, näki hän kyyneleen kimaltavan silmässäni. "Mikä teidän on?" kysyi hän. Minä käänsin pääni pois.

Etsin turhaan jotakin selitystä, ja kun tahdoin välttää hänen katseitaan, nousin ja menin ikkunan luo. Ilma oli lempeä, kuu kohosi lehmuskujan yli, missä olin nähnyt hänet ensi kerran. Vaivuin syviin ajatuksiin, unohdin kaikki, vieläpä hänen läsnäolonsakin, ojensin käteni taivasta vasten ja aloin nyyhkyttää.

Hän oli noussut ja seisoi takanani. "Kuinka teidän on?" kysyi hän uudelleen. Vastasin hänelle, että isäni kuolema oli niin elävästi tullut mieleeni, kun olin katsonut autioon laaksoon. Senjälkeen sanoin hyvästit ja lähdin.

En osannut itselleni selittää, minkätähden olin päättänyt vaieta tunteistani. En mennyt kotia, vaan aloin kuin mielipuoli harhailla kylässä ja metsissä. Istuin jollekin penkille ja nousin taas kohta. Puoliyön aikaan vaelsin taas rouva Piersonin talon eteen. Hän oli ikkunassa. Kun näin hänet, tunsin vapisevani ja tahdoin kääntyä takaisin, mutta jäin kuin lumottuna paikoilleni ja istuuduin hetken päästä penkille ikkunan alle.

En tiedä, oliko hän nähnyt minut, mutta kohta kun olin istuutunut, kuulin hänen laulavan erään romanssin kertosäkeitä, ja kukkanen putosi olkapäälleni. Se oli sama ruusu, jonka illalla olin nähnyt hänen povellaan. Otin sen käteeni ja vein sen huulilleni.

"Kuka siellä on? Tähän aikaan! Tekö?"

Ja hän mainitsi nimeni.

Puutarhan veräjä oli puoleksi avoinna. Nousin sanomatta sanaakaan ja lähdin puutarhaan. Kuljin kuin unissakävijä ja pysähdyin keskelle ruohokenttää.

Samassa näin hänen tulevan portaille. Hän näytti epäröivän näköiseltä ja silmäili ympärilleen kuun valossa. Hän astui jonkun askelen minua vastaan, minä tulin häntä kohti. En voinut puhua, lankesin polvilleni hänen eteensä ja tartuin hänen käteensä.

"Tiesin tämän, Octave", sanoi hän. "Mutta koska asia on näin pitkällä, täytyy teidän matkustaa. Tehän olitte tervetullut joka päivä luokseni. Eikö siinä ollut tarpeeksi? Mitä voin tehdä? Olen antanut teille ystävyyteni. Olisin mielelläni nähnyt, että teilläkin olisi ollut voimaa antaa minun pitää ystävyytenne."

VII

Rouva Pierson seisoi hetken ajan ääneti ikäänkuin odottaen vastausta, kun hän oli lausunut nämä sanat. Kun en surultani voinut sanoa sanaakaan, veti hän hiljaa kätensä kädestäni, astui pari askelta takaisin, pysähtyi vielä kerran ja lähti senjälkeen hiljalleen sisään.

Pysyin liikkumatta paikallani. Olin odottanut, että hänen vastauksensa olisi sellainen kuin se oli; päätin myöskin kohta matkustaa. Nousin ja kuljin verta vuotavin sydämin mutta päättäväisesti kierroksen puutarhassa. Katsoin hänen taloaan, hänen huoneensa ikkunaa. Sitten avasin veräjän, mutta ennenkuin lähdin painoin huuleni sen lukkoon.

Kun tulin kotia, sanoin Larivelle, että hän laittaisi matkakapineeni kuntoon, sillä olin päättänyt lähteä ennen auringon nousua. Mies parka oli aivan ymmällään, mutta annoin hänen tietää, että hänen tuli vain totella eikä kysyä. Hän toi suuren matkalaukun ja aloimme yhdessä laittaa sitä kuntoon.

Viiden aikaan aamulla, kun päivä alkoi koittaa, kysyin itseltäni, minne aioin matkustaa. Tätä en ollut ennen ajatellut ja se vei koko päättäväisyyteni. Menin ikkunan ääreen ja katsoin joka suunnalle. Suuri heikkous valtasi minut, olin nääntyä väsymyksestä. Heittäysin nojatuoliin. Ajatukseni alkoivat sekaantua ja kun vein käteni otsalleni oli se märkänä hiestä. Ankara kuume pani kaikki jäseneni vapisemaan. Minulla ei ollut voimaa muuhun kuin laahautua Lariven avulla vuoteeseeni. Ajatukseni olivat niin epäselvät, että vaivoin muistin, mitä oli tapahtunut. Niin kului päivä. Illalla kuulin torvisoittoa kylältä. Siellä pidettiin tavanmukaisia sunnuntaitanssiaisia. Lähetin Lariven katsomaan, oliko rouva Pierson siellä. Kun Larive ei tavannut häntä sieltä, lähetin hänet rouva Piersonin kotiin. Sieltä palasi hän ilmoittaen, että ikkunaluukut olivat suljetut ja että palvelija oli sanonut emäntänsä lähteneen tädin kanssa matkalle. Heidän aikomuksensa oli viettää muutamia päiviä erään sukulaisen luona N:ssa, pienessä verraten etäällä olevassa kaupungissa. Mutta hän oli kirjoittanut minulle kirjeen. Sen sisältö oli seuraava:

Kolme kuukautta on kulunut siitä kuin opin teidät tuntemaan, ja viimeisen kuukauden ajan olen tietänyt teidän kantavan minua kohtaan tunnetta, jota teidän iässänne tavallisesti kutsutaan rakkaudeksi. Samassa olen ollut huomaavinani teissä vakavan tarkoituksen voittaa tunteenne ja salata se minulta. Olin jo ennen kunnioittanut teitä, tein sitä nyt vielä enemmän. En myöskään moiti teitä siitä mikä on tapahtunut ja että teidän voimanne ovat pettäneet.

Se mitä pidätte rakkautena ei ole muuta kuin intohimoa. Tiedän hyvin, että monet naiset koettavat sitä herättää, vaikka heidän tulisi mieluummin pitää ylpeytenään miellyttää ilman sellaisia keinoja. Että sekin voi käydä vaaralliseksi, näkyy teidän suhteestanne minuun.

Olen muutamia vuosia teitä vanhempi. Pyydän, ett'ette koeta minua enää tavata. Turhaan koettaisitte unohtaa hetkellisen heikkoutenne. Se mikä meidän välillämme on tapahtunut, ei saa uudistua enempää kuin sitä saa unohtaa.

En jätä teitä ilman surua. Aion olla poissa muutamia päiviä ja jollen palatessani tapaisi teitä, pitäisin sitä viimeisenä ystävyytenne ja kunnioituksenne osotuksena.

Brigitte Pierson.

VIII

Kuume piti minut viikon päivät vuoteessa. Niin pian kuin olin siihen määrin voimistunut, että saatoin kirjoittaa ilmotin rouva Piersonille, että olin totteleva häntä ja aioin lähteä. Kirjoitin vakaan päätökseni mukaan, sillä en tiennyt, ettei minulla ollut voimia sitä täyttää. Tuskin olin lähtenyt matkaan ja ajanut muutamia virstoja, kun käskin ajurin pysähdyttää ja astuin alas vaunuista. Aloin kävellä tietä pitkin. Minun oli mahdotonta saada silmiäni kylästä, joka näkyi kaukaisuudessa. Ankaran sisäisen taistelun jälkeen kävi minulle selväksi, että minun oli mahdotonta jatkaa matkaani ja että mieluummin kuolisin paikalleni. Annoin ajurille määräyksen kääntää ja ajaa Parisin asemasta, jonne olin aikonut, suorinta tietä N:n kaupunkiin, missä tiesin rouva Piersonin olevan.

Tulin perille kello kymmenen aikaan illalla. Kohta kun tulin majataloon, tiedustelin eräältä pojalta rouva Piersonin sukulaisen asuntoa ja ajattelematta enempää mitä tein lähdin sinne suoraa päätä. Palvelustyttö avasi oven. Saatuani tietää, että rouva Pierson oli kotona, pyysin palvelustyttöä ilmottamaan hänelle, että eräs lähetti tahtoi häntä puhutella herra Desprez'n puolesta. Mainitsin kyläpapin nimen.

Kun palvelustyttö oli lähtenyt toimittamaan asiaani, jäin seisomaan vähäiselle pimeälle pihalle, mutta kun alkoi sataa, menin rappukäytävän holvin suojaan, joka ei sekään ollut valaistu. Pian saapui rouva Pierson palvelustytön seuraamana. Hän kulki nopeasti eikä huomannut minua pimeydessä. Astuin askelen häntä kohti ja kosketin hänen käsivarteensa. Hän astui pelästyneenä askelen takaisin ja huudahti: "Mitä tahdotte?"

Hänen äänensä oli säikähdyksestä värisevä ja, kun palvelustyttö saapui paikalle kynttilöineen, huomasin, että hän oli aivan kalpea. Kysyin itseltäni oliko mahdollista, että minun tuloni oli hänet niin säikähdyttänyt, mutta päättelin, että hänen mielenliikutukseensa oli varmaan syynä luonnollinen naisellinen pelästys sen johdosta, että hänen käsivarteensa oli käyty kiinni.

Kuitenkin toisti hän, vaikka tyynemmällä äänensävyllä, kysymyksensä.

"Teidän täytyy antaa minulle tilaisuutta tavata teidät vielä kerran", puhuin hänelle. "Lähden matkaan, lupaan sen. Tahdon tehdä enemmänkin, tahdon myödä isäni talon, samalla kun lähden, ja asettua ulkomaille. Mutta teen sen vain sillä ehdolla että saan vielä kerran puhua kanssanne. Teillä ei ole minussa mitään pelättävää, mutta sitä vaadin."

Hän rypisti kulmiaan ja katsoi arasti ympärilleen. Sitten sanoi hän minulle melkein ystävällisellä äänellä: "Tulkaa huomenna aamupäivällä, otan teidät silloin vastaan." Senjälkeen meni hän sisään.

Seuraavana päivänä lähdin kahdentoista aikaan hänen luokseen. Minut vietiin huoneeseen, missä oli vanhat seinäverhot ja huonekalut. Tapasin hänet istumassa yksin sohvalla. Asetuin istumaan häntä vastapäätä.

"Hyvä rouva", sanoin hänelle, "en ole tullut tänne kertomaan, kuinka kärsin enkä kieltämään sitä rakkautta, jota teitä kohtaan tunnen. Te kirjoititte, että se, mikä on meidän kesken tapahtunut, ei voi unohtua, ja siinä olette oikeassa. Mutta kun sanoitte, että me emme sen takia voisi suhtautua toisiimme kuten ennen, niin erehdytte. Rakastan teitä, mutta siinä ei ole mitään loukkaavaa. Mikään ei meidän suhteessamme ole muuttunut, koska te ette rakasta minua. Ja minun käytöksestäni teitä kohtaan vastaa rakkauteni."

Hän tahtoi keskeyttää minut, mutta minä jatkoin:

"Sallikaa minun jatkaa. Kukaan ei tiedä paremmin kuin minä, että rakkaus on vielä voimakkaampi kuin se kunnioitus, jota tunnen teitä kohtaan ja kaikki lupaukseni. Sanon sen teille vielä kerran, etten aio kieltää rakkauttani. Te olette myöskin itse sanonut minulle, että olette tietänyt tunteestani teitä kohtaan. Ainoa syy, joka on estänyt minua puhumasta siitä teille, on ollut pelko menettää teidät. Pelkäsin, ettette enää haluaisi senjälkeen nähdä minua kodissanne — ja sehän onkin ollut seuraus. Mutta pankaa minulle ehdoksi, että ensi sanasta, jonka mainitsen rakkaudestani, ensi ajatuksesta tai liikkeestä, jolla rikon sitä syvää kunnioitusta, jota teitä kohtaan tunnen, te suljette minulta ovenne. Te luulette, että olen rakastanut teitä kuukauden ajan, mutta minä olen rakastanut teitä ensi päivästä. Te ette lakannut minua tapaamasta, vaikka sanoitte huomanneenne tunteeni teitä kohtaan. Jos silloin tunsitte minua kohtaan niin paljon luottamusta, että piditte mahdottomana, että minä teitä loukkaisin, minkätähden olen nyt menettänyt luottamuksenne? Olen tullut sitä pyytämään teiltä takaisin. Minkätähden olen sen menettänyt? Olen polvistunut eteenne, mutta en ole lausunut sanaakaan. Se mitä silloin saitte tietää, oli teille jo tuttua. Olin heikko sentähden että kärsin. Olen vasta kahdenkymmenen vuotias, mutta se mitä olen nähnyt elämässä, on herättänyt sellaisen kyllästyksen (voisin käyttää voimakkaampaa sanaa), että en tiedä mitään paikkaa maailmassa, missä tahtoisin elää. Ainoastaan teidän puutarhanne neljän muurin sisäpuolella voin elää; te olette ainoa olento maan päällä, joka on saanut minut rakastamaan Jumalaa. Olin jättänyt kaiken toivon ennen kuin teidät näin. Onko teillä sydäntä riistää minulta ainoa päivänsäde, jonka sallimus on minulle jättänyt? Olenko herättänyt teissä pelkoa ja millä tavalla? Jos luulette eron lopettavan kärsimykseni, niin erehdytte, sillä minun haavojani ei voi parantaa. Kaksi kuukautta sitten olisi se ehkä ollut mahdollista, ei enää. Mutta en pelkää mitä tulee tapahtumaan. Ainoa onnettomuus, joka voisi minulle sattua, on menettää teidät. Pankaa minut koetukselle! Jos kärsimykseni käyvät minulle ylivoimaisiksi, lähden pois. Te voitte olla varma, että lähden pienimmästäkin viittauksestanne vaikkapa tällä hetkellä. Voitteko menettää mitään, jos vielä kuukauden tai kahden ajan sallitte minun nauttia ainoasta onnesta, mikä minulla koskaan on ollut."

Odotin hänen vastaustaan. Hän nousi äkkiä, mutta istuutui taas. Sitten sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen: "Vakuutan teille, asia ei ole niin." Sain sen vaikutuksen, että hän etsi sanoja ja koitti vastata niin säälien kuin suinkin.

"Sanokaa minulle sanakin", huudahdin nousten seisomaan, "ja minä tottelen. Kuinka se tuleekin kuulumaan, olette minulle aina sama, mutta jos teidän sydämessänne on sääliä minua kohtaan, olen siitä teille kiitollinen. Sanokaa minulle sanakin. Tämä hetki ratkaisee elämäni."

Hän puisti päätään ja näytti epäröivän mitä vastata.

"Luulette ehkä, että minä parannun? Vannon teille, että, jos lähetätte minut täältä, niin…"

Kun sanoin tämän, katsoin taivaanrantaan ja tunsin olemukseni ytimiin asti niin hirvittävän yksinäisyyden tunteen, ajatellessani, että minun täytyisi lähteä hänen luotaan, että vereni oli jäätyä. Nousin seisomaan hänen eteensä ja koko elämäni oli keskittyneenä siihen katseeseen, jonka kiinnitin hänen huulilleen, odottaen vastausta.

"Kuulkaa, mitä sanon", puhui hän vihdoin. "Teidän matkanne tänne oli hyvin sopimaton. Ei saa näyttää siltä, että olette tullut tänne yksistään minun tähteni. Tahdon sentähden antaa teille tehtäväksi toimittaa kirje eräälle perheeni ystävälle. Jos matka on teistä pitkä, niin voittehan viipyä jossakin välillä, sillä kirje ei ole kovin kiireinen. Luulen, että pieni matka on tekevä teille hyvää. Ystäväni asuu Strassburgissa. Te voitte pysähtyä välillä Vogeseille. Kuukauden tai mieluummin kahden kuluttua, kun tulette luokseni tekemään selkoa lähetti-toimestanne, tapaamme taas ja silloin voin helpommin antaa teille vastaukseni."

IX

Samana iltana sain rouva Piersonilta kirjeen, joka oli osotettu herra R. D:lle Strassburgissa. Kolmen viikon kuluttua olin toimittanut tehtäväni ja olin taas kotona.

En ollut koko matkani kestäessä ajatellut muuta kuin häntä ja tunsin selvemmin kuin koskaan ennen, etten milloinkaan voisi häntä unohtaa. Kuitenkin olin päättänyt pitää tarkoin lupaukseni, jonka olin antanut hänelle. Varomattomuus, johon olin kerran tehnyt itseni syypääksi, oli tuottanut minulle niin kovia tuskia, etten suinkaan tahtonut toista kertaa joutua samaan vaaraan. Ja kun minulla ei ollut pienintäkään aihetta epäillä, ettei hän ollut suora minua kohtaan tai että hänen matkansa olisi ollut vain juoni, olin varma siitä, että hän pienimmästäkin rakkauden sanasta minun puoleltani olisi valmis sulkemaan minulta ovensa.

Hän oli poissa-ollessani laihtunut ja muutenkin muuttunut. Hänen hymynsä oli voimattomampi kuin ennen ja hänen huulensa olivat värittömämmät. Hän kertoi olleensa sairas.

Kumpikaan meistä ei maininnut sanaakaan siitä, mitä meidän välillämme oli tapahtunut. Huomasin, ettei hän tahtonut sitä koskettaa enkä minäkään halunnut ottaa sitä puheeksi. Aloimme pian vanhat tapamme naapureina, mutta seurusteluumme oli tullut jotakin soraäänistä, ikäänkuin teeskenneltyä ystävyyttä. Koetimme kumpikin turhaan saada välimme entisen laisiksi. Hän antoi minulle uudelleen luottamuksensa ja minä iloitsin siitä. Mutta meidän keskustelumme oli tullut merkityksettömämmäksi, ja sillä aikaa kuin vaihdoimme sanoja, puhuivat silmämme toista kieltä. Kaikessa mitä sanoimme toisillemme ei ollut enää, kuten ennen, jotain salaista tarkoitusta. Emme enää koettaneet tunkeutua toistemme sielujen syvyyteen. Hän kohteli minua hyvyydellä, mutta minä en oikein uskonut hänen hyvyyteensä. Kuljin vielä hänen kanssaan puutarhassa, mutta en enää metsissä ja kedoilla, kuten ennen. Kun olimme kahden, aukaisi hän vielä pianonsa, mutta hänen äänensä ei herättänyt enää rinnassani sitä nuoruuden innostusta, sitä tunnekuohua, joka on täynnä toivoja ja huokauksia. Kun lähdin hänen luotaan, ojensi hän aina minulle kätensä, mutta se lepäsi kylmänä ja elottomana kädessäni. Meidän luonnollisuutemme oli teeskenneltyä, me punnitsimme tarkoin pienimmätkin sanamme. Kaiken pohjalla oli syvä surumieli.

Tunsimme molemmat, että jotakin oli tullut väliimme. Se oli minun rakkauteni. Se ei näkynyt teoistani, mutta minun kasvoni puhuivat siitä. Kadotin iloisuuteni ja terveyteni. Ja tuskin oli kuukausi kulunut, kun jo olin kuin varjo entisestäni.

Puhuin hänelle usein kyllästyksestäni ihmisiä kohtaan ja siitä vastenmielisyydestä mitä tunsin ajatellessani että minun täytyisi uudelleen heittäytyä seuraelämään. Otin asiakseni todistaa rouva Piersonille, kuinka väärin hän teki, jos hän katui sitä, että oli uudelleen avannut minulle kotinsa. Kuvailin hänelle entistä elämääni mitä synkimmissä väreissä ja annoin hänen ymmärtää, että jos hän työntäisi minut luotaan, olisin tuomittu yksinäisyyteen pahempaan kuin kuolema. Kerroin hänelle tarkasti entisestä elämästäni saadakseni hänet vakuutetuksi väitteideni vilpittömyydestä. Toisinaan teeskentelin olevani hyvin iloinen saadakseni hänet uskomaan, että hän salliessaan minun tavata itseään oli pelastanut minut hirveästä onnettomuudesta. Melkein joka kerta kun tulin hänen luokseen, tulkitsin hänelle kiitollisuuttani, voidakseni palata helpommin jo illalla tai seuraavana päivänä. "Kaikki unelmani onnesta, kaikki toivoni, kaikki kunnianhimoni, vakuutin hänelle, mahtuvat siihen maa-alaan, jossa te asutte ja siihen ilmaan, jota te hengitätte. Ulkopuolella sitä ei minulla ole mitään elämää."

Hän näki, kuinka syvästi minä kärsin, eikä voinut olla minua säälimättä ja surkuttelematta. Huomasin sen hänen puheistaan ja eleistään, koko hänen olennostaan, jossa minun läsnäollessani aina oli jotain surumielistä. Hän näki taistelun, jota kävin sydämessäni: minun alistuvaisuuteni mairitteli hänen ylpeyttään, mutta kalpeuteni herätti hänessä armeliaisuussisaren. Toisinaan saattoi hän kuitenkin olla sekä hermostunut että teeskentelevä. Niinpä saattoi hän sanoa minulle melkein uhittelevaan tapaan: "Huomenna en ole kotona, älkää tulko silloin." Mutta kun tein poislähtöä surumielisenä ja alistuvana, kävi hän taas ystävälliseksi ja lisäsi: "En tiedä sentään, tulkaa joka tapauksessa." Myöskin saattoi hän sanoa minulle hyvin tuttavalliset jäähyväiset, seurata minua veräjälle saakka ja katsoa silmiini surullisesti ja lempeästi.

"Älkää epäilkö sitä", sanoin hänelle, "että kaitselmus on tuonut minut teidän luoksenne. Jollen olisi oppinut tuntemaan teitä, olisin varmaan aikoja sitten palannut entiseen säännöttömään elämääni. Jumala on lähettänyt teidät kuin valkeuden enkelin pelastamaan minut perikadosta. Te olette saanut pyhän tehtävän, eikä kukaan tiedä, kuinka minun kävisi, jos kadottaisin teidät ja jäisin yksikseni suruineni ja varhaisine elämänkokemuksineni sekä niine alituisine taisteluineni, joita nuoruuteni käy elämänväsymystäni vastaan."

Tällaiset sanat, jotka uskollisesti kuvasivat, mitä mielessäni liikkui, eivät olleet tekemättä vaikutustaan hänen tapaiseensa uskonnolliseen ja herkkään naiseen. Ehkä oli se ainoa syy, jonka nojalla hän salli minun käydä luonaan.

Eräänä päivänä olin juuri lähdössä hänen luokseen, kun joku koputti oveeni ja sisään astui Mercanson, sama pappi, jonka olin tavannut ensi käynnilläni rouva Piersonin puutarhassa. Hän alkoi ladella pitkiä anteeksipyyntöjä, yhtä ikäviä kuin hän itse, sen johdosta, että uskalsi tulla tuntemattoman luo. Keskeytin hänet, huomauttamalla, että hyvin tunsin hänet kylän papin veljenpojaksi ja kysyin hänen asiaansa.

Hän väänteli ja käänteli itseään, sormeili esineitä pöydälläni ja etsiskeli sanoja kuin mies, joka ei tiedä kuinka alottaa. Lopulta sanoi hän, että rouva Pierson oli sairaana ja oli antanut hänen toimekseen ilmoittaa minulle, etten tulisi hänen luokseen sinä päivänä.

"Hän sairaana! Mutta hän voi aivan hyvin, kun eilen illalla lähdin hänen luotaan."

Hän ei vastannut mitään, teki vain päällään myöntävän eleen.

"Mutta, hyvä kirkkoherra, jos hän todella on sairas, miksi antaa hän minulle siitä tiedon kolmannen henkilön kautta? Hänhän asuu aivan naapuruudessa, eikähän olisi väliä, jos turhaan pyrkisin hänen luokseen."

Mercanson vastasi samalla mykällä tavalla. En voinut ymmärtää tätä asiaa enkä papin menettelyä ja sanoin sentähden vain:

"Hyvä on, tapaan hänet huomenna ja saan silloin lähemmin tietää hänestä."

Silloin alkoi pappi uudelleen änkyttää: Rouva Pierson oli sitäpaitsi pyytänyt häntä sanomaan … hänen täytyi puhua…

"Mitä sitten?" keskeytin hänet kärsimättömästi.

"Olette liian tulinen, hyvä herra. Rouva Pierson on vaikeasti sairaana ja minä pelkään, ettei hän voi ottaa teitä vastaan koko viikkoon."

Ja hän tervehti ja lähti.

Oli selvää, että asiassa piili jotain hämärää. Joko tahtoi rouva Pierson syystä tai toisesta olla minua tapaamatta tai toimi Mercanson omasta alotteestaan.

Annoin päivän mennä, mutta seuraavana aamuna seisoin rouva Piersonin ovella. Tapasin palvelijattaren, joka selitti, että hänen emäntänsä oli hyvän sairaana. Koetin tarjota tytölle rahaakin, mutta hän ei ottanut eikä enempää kuunnellut kysymyksiäni.

Paluumatkalla tapasin Mercansonin. Hänen ympärillään oli joukko lapsia hänen setänsä koulusta. Keskeytin hänet hänen seurustelussaan lasten kanssa ja sanoin että tahdoin puhua hänelle pari sanaa. Hän seurasi minua tielle, mutta siellä jouduin minä puolestani hämilleni, kun en tiennyt keinoa, millä saada pappia ilmaisemaan salaisuutensa.

"Hyvä herra, pyydän teitä minulle vilpittömästi sanomaan", puhuin hänelle, "oliko se mitä eilen minulle kerroitte täyttä totta vai piilikö sen alla jotain. Sitäpaitsi ei paikkakunnalla ole yhtään kunnollista lääkäriä, ja minulle on muutenkin hyvin tärkeää saada tietää, kuinka rouva Piersonin laita on."

Hän koetti keksiä kaikenlaisia verukkeita, väittäen, ettei hän tiennyt muuta kuin että rouva Pierson oli sairaana ja että hän oli lähettänyt hakemaan häntä pyytäen häntä ilmoittamaan minulle asiasta. Kuten hän olikin tehnyt. Kulkiessamme olimme joutuneet autioon paikkaan kylän yläpuolella. Kun näin etten päässyt pitkälle hänen kanssaan hyvillä puheilla ja kavaluudella, käännyin äkkiä häntä kohti ja tartuin hänen käsivarsiinsa.

"Mitä tämä tietää, hyvä herra? Aiotteko käyttää väkivaltaa?"

"En, mutta tahdon, että sanotte minulle totuuden."

"En pelkää ketään, ja olen jo sanonut teille mitä minulla oli sanottavana."

"Niin, te olette sanonut, mitä teille annettiin tehtäväksi sanoa, mutta ette sitä, mitä tiesitte. Rouva Pierson ei ole lainkaan sairas. Tiedän sen, olen siitä varma."

"Kuinka sen tiedätte?"

"Palvelijatar on sen minulle sanonut. Mutta miksi sulkee hän minulta ovensa ja miksi on hän antanut teille tehtäväksi puhua siitä minulle?"

Mercanson näki samassa talonpojan, joka kulki ohi.

"Odottakaa Pierre", huusi hän, "minulla on jotain teille puhuttavaa."

Talonpoika tuli meidän luoksemme ja sitä oli pappi juuri tarkoittanut, koska hän arveli, etten todistajan läsnäollessa käyttäisi väkivaltaa. Hellitinkin otteeni, mutta niin pikaisesti, että hän horjahti ja löi selkänsä puuhun. Hän pui nyrkkiään ja lähti sanaakaan sanomatta.

Vietin koko viikon hyvin kiihtyneessä mielentilassa. Kolme kertaa päivässä läksin rouva Piersonin luo ja joka kerta sain palata ovelta takaisin. Lopulta sain häneltä kirjeen, jossa hän sanoi, että minun tiheät käyntini herättivät juoruja kylässä ja pyysi minua sentähden käymään harvemmin. Muutoin ei sanaakaan Mercansonista eikä sairaudesta.

Tällainen varovaisuus oli niin outoa hänelle ja oli niin täydellisesti vastakkainen hänen tavalliselle ylpeälle välinpitämättömyydelleen, että minun oli vaikea uskoa silmiäni. Kun en kuitenkaan voinut keksiä mitään muutakaan selitystä hänen menettelylleen, kirjoitin hänelle, että tulisin tekemään kaikkeni totellakseni häntä. Tahtomattani tuli kuitenkin sanoihini jotain katkeraa.

Kun hän vihdoin antoi minulle luvan tulla luokseen, en mennyt vielä sovittuna hetkenä enkä lähettänyt kysymään hänen vointiaan, osottaakseni, etten uskonut hänen sairauteensa. En tiennyt, minkätähden hän siten työnsi minut luotaan, mutta tiesin olevani niin onneton, että toden teolla ajattelin tehdä lopun viheliäisestä elämästäni. Samoilin päivät päästään metsässä mitä surkuteltavimmassa tilassa ja eräänä päivänä tapasin hänet sattumalta sellaisella retkelläni.

Minulla oli tuskin rohkeutta pyytää häneltä selityksiä ja kun hän vastasi vältellen kysymyksiini, jätin minä koko aineen. Kulutin päiväni laskien, kuinka pitkä aika minulla ehkä vielä oli ensi tapaamiseemme. Kohta kun hänet näin, tunsin halua heittäytyä polvilleni hänen eteensä ja kertoa hänelle tuskistani. Ajattelin, ettei hän voinut olla tunteeton kärsimyksilleni, mutta samalla muistin, kuinka ankarasti hän oli kohdellut minua ensimäisen tunnustukseni jälkeen, ja mieluummin olisin kuollut kuin saattanut itseni uudelleen vaaraan menettää hänet.

Tuskani, jota minun ei edes ollut lupa näyttää, turmeli kokonaan terveyteni. Ainoastaan vaivoin jaksoin laahautua hänen asunnolleen, ja joka kerta kun sieltä lähdin, olin niin syvän mielenliikutuksen vallassa kuin jos en enää koskaan saisi häntä nähdä.

Myöskin hän oli minua kohtaan toisenlainen kuin ennen. Hän puhui matkasuunnitelmistaan, kertoi keveällä tavalla halustaan jättää koko seutu, saattaen minut epätoivon valtaan. Jos hän hetkeksi luopui uudesta tavastaan ja oli luonnollisen sydämellinen kuten ennen, oli hän seuraavassa hetkessä jäätävän kylmä. Eräänä päivänä en enää voinut hillitä itseäni vaan heittäysin itkien hänen eteensä polvilleni. Näin hänen tahtomattaan kalpenevan. Ja kun lähdin, saattoi hän minut portille ja sanoi siellä: "Lähden huomenna Saint-Luce'en (se oli pienen naapurikylän nimi). Se on liian kaukana, jotta voisin kulkea sinne jalan. Tulkaa tänne ratsain huomenaamulla varhain, jollei teillä ole muuta tehtävää, ja lähtekää saattamaan minua."

Sanomattakin on selvä, että olin sovittuna aikana määräpaikalla. Kun illalla menin levolle, olin riemuissani hänen sanoistaan, mutta ratsastaessani aamulla kotoa, valtasi vastustamaton suru mieleni. En voinut vapautua siitä ajatuksesta että hän ainoastaan julmasta oikusta taas otti minut seuralaisekseen yksinäisille vaelluksilleen, koska hän ei rakastanut minua. Hän tiesi, kuinka syvästi minä kärsin. Miksi tahtoi hän koetella itsehillitsemiskykyäni, jollei hän ollut itse muuttanut mieltään?

Nämä ajatukset, jotka vastustamattomasti tulivat mieleeni, saivat minut aivan suunniltani. Kun hänen noustessaan hevosen selkään pidin hänen jalkaansa kädessäni, löi sydämeni kiivaasti — en tiedä rakkaudestako vai vihasta. "Jos hän itse on minusta huvitettu", ajattelin, "miksi kaikki tämä pidättyväisyys, jos kaikki taas on vain teeskentelyä, menee hän todella liian pitkälle."

Sellaisia olemme me miehet. Ensi sanoistani hän huomasi, etten käyttäytynyt kuten tavallisesti ja että kasvoni olivat muuttuneet. Olin vaiti pitkät ajat ja pysyttelin tien toisella puolen. Niin kauan kuin olimme lakeudella näytti hän hyvin tyyneltä ja käänsi vain joskus päätään nähdäkseen, että minä seurasin häntä, mutta kun olimme tulleet metsään ja hevosemme alkoivat käydä pimeitä varjoisia polkuja, näin hänen äkkiä alkavan vavista. Hän pidätti hevostaan, ikäänkuin odottaakseen minua — sillä pysyttelin vähän matkaa hänen takanaan — mutta kun tulin hänen rinnalleen, pani hän taas hevosensa nelistämään. Pian laski tie kuitenkin alas jyrkkää rinnettä, joten meidän täytyi ajaa käyden. Olin aivan hänen rinnallaan. Molemmat katsoimme alas. Silloin tartuin hänen käteensä.

"Brigitte", sanoin hänelle, "olenko väsyttänyt teitä valituksillani? Joka kerta kun olen lähtenyt teidän luotanne, olen toivottanut itselleni kuolemaa. Kahden kuukauden aikana olen hukannut voimani, leponi, toivoni, mutta teidän on myönnettävä, etten ole puhunut teille sanaakaan onnettomasta rakkaudestani, joka minut hivuttaa kuolemaan. Nostakaa silmänne! Ettekö tiedä, onko minun teille se sanottava, että kärsin ja kulutan yöni itkien. Ettekö koskaan ole metsän yksinäisyydessä tavannut onnetonta miestä istumassa pää käsien varassa? Ettekö koskaan ole tavannut kyyneleitä kanervikossa? Katsokaa minua, katsokaa näitä vuoria — ettekö muista, että rakastan teitä? Nämä mykät todistajat, nämä louhikot, nämä puut ja pensaat sen tietävät. Minkätähden olette ottanut minut mukaanne näiden rakkauteni todistajien eteen? Enkö jo ole kyllin surkuteltava? Enkö ole osottanut tarpeeksi itsensähillitsemiskykyä, enkö ole ollut tarpeeksi tottelevainen? Tahdotteko asettaa minut vielä kovemmalle koetukselle? Mutta mikä on rikokseni, josta minua niin julmasti rangaistaan?"

"Palatkaamme takaisin, saattakaa minut kotia", sanoi hän.

Tartuin hänen hevostaan suitsista.

"Ei!" huudahdin minä. "Olen puhunut. Jos palaamme takaisin, tiedän, että menetän teidät. Arvaan, mitä kotia päästyänne minulle sanotte. Te olette jännittänyt kärsivällisyyttäni äärimmilleen ja tahallanne lisännyt tuskaani, saadaksenne oikeuden karkottaa minut luotanne. Olette väsynyt surulliseen ihailijaanne, joka kärsii valittamatta ja joka nöyrästi tyhjentää sen katkeran kalkin, jonka hänelle niin ylenkatseellisesti ojennatte. Te tiesitte, että kahden teidän kanssanne tässä metsässä, tässä yksinäisyydessä, jossa rakkauteni on syntynyt, en enää voisi vaieta. Te olette halunnut, että teitä loukkaisin. Menetän teidät mieluummin. Olen kärsinyt kyllin, olen itkenyt kyllin, olen kyllin kauan kätkenyt sydämeeni hullun kalvavan rakkauteni! Olette jo ollut, kyllin julma minua kohtaan!"

Kun näin hänen aikovan hypätä hevosensa selästä, tartuin hänen vyötäiseensä ja painoin huuleni hänen huuliaan vastaan. Hän kalpeni, hänen silmänsä sulkeutuivat, hän päästi suitset käsistään ja liukui maahan.

"Jumalani!" huudahdin, "hän rakastaa minua."

Hän oli vastannut suudelmaani.

Hyppäsin hevoseni selästä ja juoksin hänen luokseen. Hän makasi pitkänään ruohossa. Kun nostin hänet pystyyn, avasi hän silmänsä. Hänen ruumiinsa vapisi kuin pelosta. Hän työnsi voimakkaasti käteni luotaan, puhkesi itkemään ja juoksi pois.

Jäin seisomaan tien oheen ja katsoin hänen jälkeensä. Hän oli kaunis kuin päivä. Hän seisoi puuhun nojaten, pitkät hiuksensa valloillaan olkapäillä, kädet vapisten, posket punaisina, kuin purppuran ja helmien peitossa.

"Älkää tulko lähelleni", huusi hän. "Älkää ottako askeltakaan minua kohti."

"Rakkaani, älkää peljätkö", vastasin. "Olen tuskassani ja kiihkossani unohtanut itseni ja te voitte minua siitä rangaista. Tehkää minulle mitä tahdotte, lähtekää matkalle tai lähettäkää minut, minne mielitte. Tiedän, että rakastatte minua, Brigitte, ja te olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin koskaan joku kuningas linnassaan."

Rouva Pierson suuntasi minuun kyyneleisen katseensa. Näin elämäni onnen tulevan vastaani siinä pikaisessa katseessa. Kuljin tien yli hänen luokseen ja polvistuin hänen eteensä. — Se on vähän rakastanut, joka tietää kertoa, millä sanoilla hänen rakastajattarensa on hänelle tunnustanut tunteensa.

X

Jos olisin jalokiviseppä ja aikoisin antaa ystävälleni kallisarvoisen helminauhan, niin uskon, että olisi hauskaa itse ripustaa se hänen kaulaansa; mutta jos olisin itse tuo ystävä, niin kuolisin mieluummin kuin riistäisin helminauhan jalokivisepän käsistä.

Olen huomannut, että useimmat miehet vaativat kohta naiselta, joka heitä rakastaa, täydellistä antautumista. Minä olen aina menetellyt päinvastoin, en laskien, vaan vaistomaisesti. Nainen, joka ei antaudu, ei rakasta kyllin taikka tuntee hän, ettei mies rakasta häntä kyllin.

Rouva Pierson osotti minulle, tunnustettuaan rakkautensa, enemmän luottamusta kuin koskaan ennen. Se kunnioitus, jota minä puolestani häntä kohtaan osotin, sai hänen kasvonsa loistamaan ilosta vastapuhjenneen kukan tavoin. Toisinaan oli hän hurjan iloinen, toisinaan taas miettiväinen, joskus kohteli hän minua kuin lasta, joskus taas katsoi minuun silmät täynnä kyyneliä. Hän löysi tuhansia tekosyitä kuiskatakseen korvaani jonkun tuttavallisen sanan tai hyväilläkseen minua suloisella tavallaan. Seuraavassa hetkessä saattoi hän vetäytyä yksinäisyyteen johonkin soppeen saadakseen uneksia rauhassa. Silloin oli hän kauneinta mitä voi ajatella. Kun hän tahtoi, saattoi hän tavata minut sovituilla teillä, jolloin jo kaukaa tunsin hänet. Silloin tulin häntä vastaan, sanoen: "Rakkaani, Jumala taivaassa iloitsee rakkaudestamme!"

En voinut kuitenkaan häneltä salata intohimoni voimaa ja kuinka kärsin taistellessani kaipuutani vastaan. Eräänä iltana, kun olin hänen luonaan, kerroin hänelle, että olin aamulla saanut tiedon, että olin menettänyt oikeusjutun, joka kipeästi koski taloudellista asemaani.

"Kuinka voitte kertoa minulle siitä hymy huulilla?" kysyi hän.

"Ettekö tunne", vastasin hänelle, "persialaisen runoilijan lausetta: 'Se, jota kaunis nainen rakastaa, on suojassa kohtalon myrskyiltä'."

Rouva Pierson ei vastannut mitään, mutta koko illan oli hän tavallista iloisempi. Pelatessani korttia tädin kanssa käytti hän jokaista mahdollista tilaisuutta minua kiusotellakseen. Hän sanoi, etten ymmärtänyt hiventäkään kortinpeluusta ja voittikin vähitellen koko kukkaroni sisällön. Kun täti oli mennyt nukkumaan, astui hän balkongille ja minä seurasin häntä.

Oli mitä kaunein yö; kuu laski juurikään ja tähdet loistivat tavallista kirkkaammin tummansinisellä taivaalla. Ei pieninkään henkäys tuntunut puissa. Ilma oli lempeä ja täynnä tuoksuja.

Hän nojasi kyynäspäähänsä ja katsoi taivasta kohti. Seisoin kumartuneena hänen vieressään ja näin hänen uneksivan. Pian katsoin minäkin korkeuteen. Omituinen surumielinen hekkuma valtasi meidät molemmat. Hengitimme kumpikin pyökkipuiden lempeää tuoksua ja seurasimme silmillämme kuun viimeisiä kalpeita säteitä, kun se laski tumman kastanjametsän taa. Mieleeni tuli, kuinka kerran olin mielettömällä epätoivolla katsonut saman taivaan äärettömyyttä, ja muisto siitä pani minut vapisemaan. Kaikki oli nyt niin täyttä! Tunsin kiitollisuuden hymnin nousevan sydämestäni ja kohoutuvan rakkautemme kanssa Jumalan luo. Kiersin käsivarteni rakastettuni vyötäisille; hän käänsi hiljaa päänsä minua kohti. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä. Hänen vartalonsa taipui pehmeästi kuin ruoko, hänen puoliavoimet huulensa painuivat huuliani vasten, ja koko maailma unohtui.

XI

Onnellisten öiden enkeli, kuka voi kuvata sinun hiljaisuuttasi? Suudelma! Salaperäinen kalkki, jonka huulet imevät huulilta, aina kyllästymättöminä. Intohimo ja hekkuma! Kuin Jumala olet sinä ikuinen. Sinä olet maisten olentojen alkuperä ja yhteys. He ovat sanoneet sinua hetkelliseksi, petolliseksi — turhia sanoja, yhtä haihtuvia kuin kuolevan huokaus, sopivia ainoastaan niille, jotka voivat pitää ikuisen valon loistetta piikiven kipinänä. Rakkaus, sinä olet maailman perusaate. Sinä olet pyhä tuli, jota koko luonto, kuin vestaali, vartioi. Sinä olet kaiken alkaja ja säilyttäjä. Hävityksen henget kuolevat sinun henkäyksestäsi. En ihmettele, että sinua kirotaan; sillä monet luulevat sinut tuntevansa kasvoista kasvoihin, vaikka ovat sinut vain vilahdukselta nähneet. Mutta kun sinä tapaat todelliset tunnustajasi maan päällä, yhdistyneinä suudelmassa, käsket sinä heidän laskea silmäluomensa, jottei heidän onneansa voitaisi nähdä.

Ja te arat suloiset hymyilyt, te ensi hyväilyt, te rakastetun keskenjäävät sanat, te ette ole vähemmän Jumalasta, te kauniit kerubiinit, jotka liitelette vuoteen yllä ja nukutatte meidät jumalaiseen uneen. Te intohimon lapset, kuinka teidän äitinne teitä rakastaa. Te arat kaksinpuhelut, te vapisevat ja kainot hyväilyt, jotka paljastatte rakkauden ensi salaperäisyydet, te kyllästymättömät katseet, jotka vähitellen piirrätte lähtemättömästi rakastetun kuvan sydämeemme! Te olette se valtakunta, jonka rakastaja itselleen valtaa. Ja sinä suloinen onni, sinä todellinen diadeemi rakastetun otsalla, sinä lainaat loistettasi yhtä hyvin jokaiselle luonnonnäylle kuin jokaiselle arkipäiväiselle asialle, jonka me koemme rakastetun rinnalla. Kuinka huonosti voivat sanat ilmaista pienimmänkin hyväilyn!

Jos näet keväisenä aamuna miehen nuoruutensa kukoistuksessa, viipyvin askelin loittonevan salaiselta ovelta, jonka rakastetun käsi juuri on sulkenut, ja kävelevän sinne tänne, katsellen puita ja pensaita, kulkevan torin poikki kuulematta että häntä puhutellaan, miehen, joka asettuu istumaan johonkin syrjäiseen paikkaan ja nauraa ja itkee ilman aihetta, joka vie kätensä kasvoilleen hengittääkseen sitä tuoksua mikä niihin ehkä on jäänyt, miehen, joka on kykenemätön muistamaan mitä hän siihen saakka on maailmassa toimittanut, joka kuin vähämielinen ihmisten ympäröimänä alkaa puhua puille ja ohikiitäville linnuille, ja joka lopuksi lankeaa polvilleen ja kiittää Jumalaa — se mies on valmis kuolemaan valitusta päästämättä. Hän on omistanut naisen, jota hän rakastaa.

NELJÄS OSA

I

Nyt on minun kerrottava, kuinka minun rakkauteni kävi ja mikä muutos minussa tapahtui. Minkä tähden sen teen? Ainoastaan kertoakseni totuuden.

Kaksi päivää, en enempää enkä vähempää, olin ollut rouva Piersonin rakastaja. Nousin kylvystä yhdentoista aikaan illalla ja lähdin kylätietä pitkin hänen luokseen. Tunsin sellaista ruumiillista hyvinvointia ja sisäistä tyytyväisyyttä, että hypähtelin ilosta kulkiessani ja ojensin käteni taivasta kohden. Tapasin hänet seisomassa portailla käsipuuhun nojaten. Hänen vieressään lattialla seisoi kynttilä. Hän odotti minua ja niin pian kuin hän sai nähdä minut, juoksi hän vastaani. Pian olimme hänen huoneessaan lukkojen takana.

Hän näytti minulle tukkalaitettaan, jonka hän oli muuttanut, koska en ollut pitänyt entisestä. Koko päivän oli hän koettanut solmia tukkansa juuri sillä tavalla, jonka luuli minua miellyttävän. Sitten näytti hän, että hän oli ottanut alkoovista suuren mustakehyksisen taulun, joka minusta oli tuntunut synkältä, ja sirottanut kukkia joka taholle. Hän kertoi minulle kaikki mitä hän oli tehnyt tutustumisemme jälkeen, kuinka hän oli nähnyt minun kärsivän, kuinka hän oli itse kärsinyt, kuinka hän oli tuhansia kertoja tuntenut halua lähteä koko seudulta ja paeta rakkauttaan ja kuinka hän oli koettanut olla varuillaan minuun nähden. Hän oli kysynyt neuvoa tädiltään, Mercansonilta ja kyläpapilta, hän oli luvannut itselleen, että hän mieluummin kuolisi kuin antautuisi. Kaikki oli rauennut tyhjiin yhdestä sanastani, yhdestä katseestani, yhdestä suudelmastani. Hän tahtoi että ottaisin kaikki mikä hänen huoneessaan oli minua miellyttänyt niiden lukuisten pikkuesineiden joukossa, jotka peittivät hänen pöytänsä, ja vielä tänä iltana panisin ne oman huoneeni kamiinille. Hän tahtoi, että minä määräisin mitä hänen oli tekeminen päivät päästään, aamuin ja illoin, joka hetki, jottei hänen tarvinnut siitä itse huolehtia. Maailman juorut ja puheet eivät häntä liikuttaneet; jos hän oli ollut niistä valittavinaan, oli se tapahtunut tarkoituksessa pysyttää minut loitompana, mutta nyt tahtoi hän olla onnellinen ja sulkea molemmat korvansa. Hän oli juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta eikä hän sentähden voinut enää pitkää aikaa omistaa rakkauttani. "Ja sinä itse, rakastatko sinä minua kauankin? Onko niissä perää niissä kauniissa sanoissa, joilla sinä panit pääni pyörälle?" Ja sitten seurasi joukko helliä nuhteluja siitä että olin tullut niin myöhään ja että olin turhamainen, että olin käyttänyt kylpyyni liian paljon hajuvettä tai liian vähän tai jotain lajia, josta hän ei pitänyt. Hän oli ottanut tohvelit jalkaansa, sanoi hän, jotta saisin nähdä hänen paljaat jalkansa, jotka olivat yhtä valkeat kuin hänen kätensä. Mutta muuten valitti hän ettei hän ollut kaunis, hän olisi tahtonut olla sata kertaa kauniimpi; kun hän oli viisitoista vuotias, oli hän ollut kaunis. Hän kulki edes takaisin, aivan hulluna rakkaudesta, ilosta hehkuen. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mitä sanoa antautuakseen minulle uudelleen ruumiineen, sieluineen, kaikkineen, mitä hänellä oli.

Makasin pitkälläni sohvalla. Joka sanasta, jonka hän puhui, tunsin yhden onnettoman hetken lohkeavan menneestä elämästäni. Näin rakkauden tähden nousevan elämäni yli ja minusta tuntui kuin olisin ollut puu täynnä mahlaa joka pudistaa tuulessa kuivat lehtensä pukeutuakseen uuteen asuun.

Hän istuutui pianon ääreen ja sanoi soittavansa minulle aarian Stradellasta. Pidän erikoisesti hengellisestä musiikista, ja tuo kappale, jonka hän oli kerran laulanut minulle, oli mielestäni hyvin kaunis.

"Ah", sanoi hän lopetettuaan, "sinä olet antanut pettää itseäsi, aaria on minun tekemäni."

"Sinun?"

"Niin. Kerroin sen olevan Stradellasta, kuullakseni mitä siitä pitäisit. Minulla ei koskaan ole tapana soittaa omia kappaleitani, mutta tahdoin kerran koettaa, ja sinä näet, että olen onnistunut, koska olet antanut pettää itseäsi."

Kuinka me miehet olemme omituisia! Mitä viattomampaa saattoi ajatella kuin tuo hänen pieni kepposensa. Pieni lapsi olisi voinut sen keksiä hämmästyttääkseen opettajaansa. Hän nauroi sydämensä pohjasta, kun hän kertoi minulle asiasta, mutta minusta tuntui kuin olisin saanut vettä niskaani ja minun kasvojenilmeeni muuttui kokonaan.

"Mikä sinun on?" kysyi hän. "Mikä sinua vaivaa?"

"Ei mikään. Soita minulle vielä kerran tuo aaria."

Sillä aikaa kuin hän soitti, kuljin edes takaisin huoneessa. Pyyhin otsaani kädelläni ikäänkuin karkoittaakseni ikävän ajatuksen, poljin jalkaa ja kohotin olkapäitä omalle hulluudelleni. Lopulta istuuduin lattialle pudonneelle tyynylle. Hän tuli luokseni. Kuta enemmän koetin vastustaa synkkää mielialaani, sitä pimeämmäksi kävi sisässäni.

"Voitko todella valehdella niin hyvin?" sanoin hänelle. "Tuo aaria on siis sinulta — sinun on niin helppo valehdella."

Hän katsoi minuun hämmästyneenä. "Mitä sinä tarkoitat?" kysyi hän. Syvä levottomuus kuvastui hänen piirteissään. Varmaankaan ei hän voinut pitää minua kyllin hulluna todella moittiakseni niin viatonta leikkiä, mutta hän näki, että olin tullut alakuloiseksi, ja mitä pienempi siihen oli syy, sitä enemmän se häntä huolestutti. Hän näytti hetken ajan uskovan, että minä puolestani laskin leikkiä, mutta kun hän näki minun käyvän yhä kalpeammaksi ja olevan valmis pyörtymään, istui hän kuin kivettynyt, etukumarassa, huulet avoinna. "Jumala taivaassa!" huudahti hän. "Onko tämä mahdollista?"

Sinä hymyilet varmaan, lukijani, mutta minä vapisen vielä kirjoittaessani näitä rivejä. Onnettomuuksilla on samoinkuin taudeilla merkkinsä; ja aavalla merellä ei mikään ole pelottavampaa kuin pieni musta pilkku taivaanrannassa.

Kun päivä alkoi nousta, veti Brigitte esiin pienen valkean puisen pöydän keskelle huonetta ja katti sen illallista tai oikeammin aamiaista varten, sillä linnut lauloivat jo ja mehiläiset surisivat ikkunan alla. Hän oli itse valmistanut koko aterian enkä minä juonut pisaraakaan, ennen kuin hän ensin oli vienyt maljani huulilleen. Sinertävä valo, joka tunkeutui huoneeseen kirjavien uudinten läpi, loisti hänen kauniilla kasvoillaan ja suurissa, hiukan väsyneissä silmissään. Hän tuntui uniselta ja antoi, minua suudellessaan, päänsä vaipua olkaani vasten, kuiskaten korvaani tuhansia rakkauden sanoja.

En voinut vastustaa tätä suloista antautumusta ja sydämeni aukeni uudelleen ilolle. Luulin olevani täydellisesti vapaa siitä pahasta unesta, jota juurikaan olin nähnyt ja pyysin häntä antamaan anteeksi hulluuteni, jota en itsekään voinut selittää. "Rakkaani", sanoin hänelle sydämeni pohjasta, "olen pahoillani että olen syyttä moittinut sinua viattomasta leikistä, mutta jos sinä rakastat minua, niin älä koskaan valehtele minulle, älä pienimmissäkään seikoissa. Valhe on minulle kauhistus, en voi sitä sietää."

Hän paneutui levolle. Kello oli kolme aamulla ja sanoin, että tahdoin jäädä hänen luokseen, kunnes hän oli nukkunut. Näin hänen kauniiden silmiensä sulkeutuvan, kuulin hänen hymyillen toistelevan jotakin unessaan, kun kumarruin hänen päänalaisensa yli ja painoin hänen huulilleen lähtösuudelman. Viimein lähdin levollisena ja kevein mielin, luvaten itselleni, että nauttisin onnestani antamatta tästälähin minkään itseäni häiritä.

Mutta jo seuraavana päivänä sattui, että Brigitte sanoi minulle: "Minulla on suuri kirja, johon kirjoitan kaikki ajatukseni; tahdon näyttää sinulle sen, että saat nähdä mitä olen sinusta ajatellut ensi kohtaamisestamme lähtien."

Luimme yhdessä sen mikä koski minua ja lisäsimme lukemaamme satoja hulluja päähänpistoja. Sen jälkeen aloin välinpitämättömästi selailla kirjaa. Äkkiä sattui silmiini suurilla kirjaimilla piirretty lause. Luin muutamia sanoja, jotka tuntuivat jotenkin merkityksettömiltä ja aioin jatkaa, kun Brigitte keskeytti minut, sanoen: "Älä lue sitä."

Heitin kirjan lähellä olevalle tuolille. "Se on totta", sanoin, "en tiennyt mitä tein."

"Otatko taas tämänkin vakavasti?" sanoi hän nauraen, nähdessään alakuloisuuteni. "Ota tämä kirja, minä tahdon, että luet sen."

"Älkäämme puhuko siitä. Mitä voisinkaan siitä löytää, joka minua koskisi. Sinun salaisuutesi kuuluvat sinulle itsellesi, rakkaani."

Kirja jäi tuolille, mutta minun oli vaikea saada silmiäni siitä. Olin äkkiä kuulevinani äänen korvissani ja näkevinäni edessäni Desgenais'n kuivat kasvot jäisine hymyineen. "Mitä on Desgenais'lla täällä tekemistä", kysyin itseltäni, ikäänkuin todella olisin hänet nähnyt. Hän oli ollut edessäni sellaisena kuin hänen muistan olleen eräänä iltana luonani, istuen lamppuni ääressä ja saarnaten terävällä äänellä elostelija-moraaliaan.

Silmäni lepäsivät yhä kirjalla, ja muistiini kohosi epäselvänä joitakin kerran kuultuja ja sittemmin unohtuneita sanoja, jotka olivat ahdistaneet sydäntäni. Epäilyksen henki häälyi pääni päällä, se vuodatti vereeni pisaran myrkkyään. Sen höyryt nousivat aivoihini ja minä horjahdin kuin alkavassa juopumuksessa. Mikä oli se salaisuus, jonka Brigitte minulta kätki. Tiesin hyvin, että olisin voinut kumartua, ottaa kirjan käteeni ja aukaista sen — mutta mistä kohdasta, kuinka löytäisin sen sivun, jonka sattuma oli minulle paljastanut?

Ylpeyteni ei sitäpaitsi sallinut, että olisin tarttunut kirjaan — niin, oliko se todella ylpeyteni? "Jumalani", sanoin ahdistavan tuskan vallassa, "onko ihmisen menneisyys siis haamu, joka voi nousta haudastaan? Minä onneton, enkö siis voi rakastaa?"

Kaikki halveksivat ajatukseni naisista, kaikki ivalliset ja pisteliäät lauseet, joita olin naisista käyttänyt kuin ulkoläksynä hurjistelujeni aikana, tulivat mieleeni. Ja omituista! Ennen en niitä itse todella uskonut, nyt tuntui minusta, että ne olivat tosia tai ainakin olivat olleet sitä.

Olin tuntenut rouva Piersonin neljä kuukautta, mutta en tiennyt mitään hänen menneisyydestään enkä siitä liioin häneltä kysynyt. Olin antautunut rajattomalla luottamuksella rakkauteeni. Minusta oli hauskaa olla sekä muilta että häneltä itseltään utelematta hänestä. Muutoin ovat epäluulo ja mustasukkaisuus niin vieraita luonteelleni, että olin itse hämmästyneempi kuin Brigitte huomatessani näitä tunteita itsessäni. En koskaan, en rakkausseikkailuissani enkä jokapäiväisessä elämässä ollut epäluuloinen, vaan päinvastoin luottavainen ja herkkäuskoinen. Minun täytyi omin silmin nähdä rakastajattareni petollisuuden voidakseni sitä uskoa. Itse Desgenais ei voinut olla siveyssaarnoissaan pilkkaamatta sitä helppoutta, jolla annoin itseäni pettää. Koko mennyt elämäni oli todistus siitä että olin pikemmin herkkäuskoinen kuin epäluuloinen. Kun sentähden tämän kirjan näkeminen teki minuun niin syväin vaikutuksen, oli kuin olisin itsessäni tavannut uuden, tuntemattoman olennon; järkeni nousi tunteitani vastaan, mutta en uskaltanut kysyä, mihin tämä kaikki minut johtaisi.

Mutta kärsimykset, jotka olin kestänyt, uskottomuudet, joiden todistajana olin ollut, pelottava väkivalta, jonka olin itselleni tehnyt, ystävieni keskustelut, turmeltunut seurapiiri, jossa olin elänyt, surulliset tosiasiat, jotka olin nähnyt tai ymmärtänyt ja aavistanut niitä tuntematta, elostelu, rakkauden halveksunta, väärinkäyttö — kaikki tuo oli vielä tietämättäni sydämessäni; ja juuri kun luulin olevani syntynyt uuteen toivoon ja elämään, hyökkäsivät kaikki nukkuneet hornanhenget kurkkuuni ja huusivat minulle, että he vielä elivät.

Kumarruin ja avasin kirjan, mutta suljin sen taas kohta ja heitin sen pöydälle. Brigitte katsoi minuun; hänen kauniissa silmissään ei ollut loukattua ylpeyttä eikä suuttumusta, ainoastaan osaaottavaa levottomuutta, kuin jos olisin ollut sairas.

"Uskotko sinä, että minulla on salaisuuksia?" kysyi hän minua suudellen.

"En", vastasin minä, "en usko mitään, paitsi että sinä olet kaunis ja että tahdon kuolla sinua rakastaen."

Kun olin tullut kotia ja söin päivällistäni, kysyin Larivelta: "Kuka hän oikeastaan on tuo rouva Pierson?"

Hän kääntyi hämmästyneenä. "Sinä olet asunut näillä seuduilla useampia vuosia, sinun täytyy tuntea hänet paremmin kuin minä", jatkoin puhettani. "Mitä sanotaan hänestä kylällä? Minkälaista elämää hän vietti, ennen kuin tulin hänet tuntemaan? Keiden kanssa hän seurusteli?"

"Ah, herra, en ole koskaan hänen nähnyt tekevän muuta kuin mitä hän tekee joka päivä, se on, kävelevän laaksossa, pelaavan korttia tätinsä kanssa ja harjoittavan armeliaisuutta köyhien kesken. Talonpojat kutsuvat häntä Ruusu-Birgittaksi, enkä ole koskaan kuullut kenenkään sanovan pahaa sanaa hänestä, paitsi että hän juoksee ulkona yksin myöhään ja varhain, mutta sehän tapahtuu niin kiitettävässä tarkoituksessa. Hän on koko kylän kaitselmus. Mitä tulee väkeen, jonka kanssa hän seurustelee, niin en tiedä muita kuin kirkkoherran ja herra de Dalens'in loma-aikoina."

"Kuka on herra de Dalens?"

"Hän on linnanomistaja tuolla puolen vuoren. Hän tulee tänne ainoastaan metsästämään."

"Onko hän nuori?"

"Kyllä, herra."

"Onko hän sukua rouva Piersonille?"

"Ei; hän oli rouvan miesvainajan ystävä."

"Onko siitä pitkä aika kuin hänen miehensä kuoli?"

"Viisi vuotta kaikkien pyhien päivänä. Se oli kelpo mies."

"Ja sanotaanko tuosta herra de Dalens'ista, että hän kosii rouva Piersonia?"

"Leskeä? Hm, totta puhuen…" (hän keskeytti puheensa, tullen hämilleen).

"Puhu."

"Toiset väittävät niin, toiset näin… Minä en tiedä mitään, en ole mitään nähnyt."

"Mutta sinähän sanoit juuri, ettei hänestä puhuta mitään pahaa kylällä."

"Minulle ei olekaan, muutoin, mitään puhuttu, ja minä luulin, että herra tietäisi."

"No, sanotaanko, että herra de Dalens kosiskelee häntä vai eikö."

"Sanotaan, ainakin luulen niin."

Nousin pöydästä ja menin kylätielle kävelemään. Tapasin tiellä Mercansonin. Odotin, että hän välttäisi minua, mutta hän teki aivan päinvastoin.

"Hyvä herra, te annoitte eräänä päivänä", sanoi hän minulle, "todistuksia luonteenne tulisuudesta, joita ei minun ammattiini kuuluva mies pane muistiinsa. Tahdon täten tulkita teille mielipahaani", lisäsi hän iloiseen tapaansa, "siitä että olen joutunut teidän tiellenne kenties hiukan sopimattomine asioineni."

Vastasin hänelle kohteliaasti, luullen että hän sen jälkeen jättäisi minut rauhaan; mutta sensijaan alkoikin hän kulkea rinnallani.

"Dalens, Dalens", toistelin hampaideni välitse, "kuka on antava minulle tietoja tuosta Dalens'ista?" Larive ei ollut kertonut muuta kuin mitä palvelija voi kertoa. Ja keneltä oli hän saanut tietonsa? Joltakin palvelijattarelta tai talonpojalta. Kaipasin todistajaa, joka oli tavannut Dalens'in rouva Piersonin luona ja joka tiesi, miten hän talossa seurusteli. En saanut Dalens'ia mielestäni ja kun en voinut puhua muustakaan, niin aloin kohta keskustella hänestä Mercansonin kanssa.

En ollut koskaan saanut täyttä selvää siitä, oliko Mercanson häijy, yksinkertainen vai viekas. Varmaa vain oli, että hän vihasi minua ja että hän kohteli minua niin ilkeämielisesti kuin mahdollista. Rouva Pierson, joka oli, ja syyllä, sangen ystävällisessä suhteessa kirkkoherraan, oli melkein tahtomattaan tullut osottaneeksi myötätuntoaan myöskin hänen sisarenpojalleen. Mercanson oli sen johdosta ylpeä ja siis myöskin mustasukkainen. Rakkaus ei ole ainoa tunne, joka synnyttää mustasukkaisuutta; pieni suosionosotus, hyväntahtoinen sana, kauniin suun hymy voivat herättää aivan raivoisia mustasukkaisuuden tunteita.

Mercanson näytti, samoinkuin Larive, alussa suuresti hämmästyneeltä niiden kysymysten johdosta, joita hänelle tein. Itsekin olin niiden johdosta hämmästynyt — sillä kukapa voi sanoa tuntevansa itsensä.

Papin ensi vastauksista huomasin, että hän hyvin ymmärsi, mitä tahdoin tietää ja oli päättänyt olla antamatta minulle toivomiani tietoja.

"Mistä johtuu, että te, joka tunnette rouva Piersonin jo pitemmän aikaa ja joka, ainakin mikäli uskon, olette hyvin läheisessä suhteessa häneen, ette ole tavannut herra de Dalens'ia hänen luonaan? Mutta teillä on varmaankin syynne, joita en tahdo udella, juuri tänään hänestä saada tietoja. Omasta puolestani voin vain sanoa, että hän on erinomainen mies, jalomielinen ja hyväätekeväinen, rouva Piersonin läheinen ystävä, kuten tekin, innokas metsästäjä ja rakastettava, vieraanvarainen isäntä. Hänen oli tapana, kuten teidänkin, soittaa rouva Piersonin luona. Hyväntekeväiset harrastuksensa suoritti hän täsmällisesti; ja ollessaan täällä, oli hänen tapana, samoinkuin teidänkin, saattaa rouva Piersonia hänen retkillään. Hänen sukunsa on Parisissa yleisesti arvossa pidetty. Tapasin hänet melkein aina rouva Piersonin luona. Hänen moraaliaan pidetään mallikelpoisena. Luonnollisesti tarkoitan, että heidän välinsä ovat olleet kunnialliset ja arvokkaat, kuten sopii heidän asemassaan oleville henkilöille. Luulen, että hän tuli tänne vain metsästämään. Hän oli rouva Piersonin miehen ystävä ja, mikäli tiedetään, hyvin rikas ja antelias; mutta muuten en hänestä tiedä muuta paitsi kulkupuheen kautta…"

Tällaisilla välttelevillä lauseilla iski pyövelini minua kerran toisensa jälkeen. Katsoin häneen, häpeissäni siitä, että kuuntelin hänen sanojaan, uskaltamatta kysyä enempää tai keskeyttää hänen sanatulvaansa. Hän jatkoi yhä puhettaan, työntäen käyrän tikarinsa suoraan sydämeeni; kun hän oli sen tehnyt, lähti hän tiehensä, ilman että saatoin häntä pidättää. Ja kuitenkaan ei hän oikeastaan ollut sanonut mitään.

Jatkoin yksin kävelyäni, yö läheni. En tiedä, tunsinko enemmän raivoa vai surua. Se sokea luottamus, jolla olin antautunut rakkaudelleni Brigitteen, oli ollut minusta niin suloinen ja niin luonnollinen, etten voinut uskoa, että sellainen onni voisi pettää. Se välitön ja vastustamaton tunne, joka oli johtanut minut hänen luokseen, tuntui minusta olevan todistus siitä, että hän oli rakkauteni arvoinen. Olisiko ollut mahdollista, että kuluneet neljä onnellista kuukautta olisivat olleet vain unta?

"Mutta kaiken kaikkiaan", sanoin äkkiä itselleni, "hän antautui jotenkin nopeasti. Eikö hän ollutkin teeskennellyt pakoaikeissaan, jotka yhdestä sanasta raukesivat mitättömiin? Olenkohan todella joutunut suhteisiin naisen kanssa, jonkalaisia tapaa joka suunnalla? He menettelevät kaikki samalla tavalla: he pakenevat, jotta heitä ajettaisiin takaa. Naarashirvetkin tekevät siten, se on yleinen luonnon vaisto. Eikö hän omasta tahdostaan tunnustanut minulle rakkauttaan samalla hetkellä kun jo luulin, ettei hän koskaan olisi omani? Eikö hän ensi päivästä, jolloin tapasimme, nojautunut käsivarteeni sellaisella huolettomuudella, jonka olisi pitänyt herättää minussa epäluuloja hänen suhteensa? Jos tuo Dalens on ollut hänen rakastajansa, on hän luultavasti sitä vieläkin; on olemassa tuollaisia suhteita, joilla ei ole alkua eikä loppua; kun jälleen tavataan, uudistuu suhde, kun erotaan, unohdetaan molemmin puolin. Jos tuo mies tulee tänne ennen kesän loppua, ottaa hän hänet arvatenkin vastaan rikkomatta suhdettaan minuun. Mitähän mahtaa sitten hänen tätinsä olla, joka elää hyväntekeväisyyden varjon alla välittämättä mitään juoruista? Kunhan eivät nuo molemmat naiset olisi seikkailijattaria, jotka hetkeksi häikäisevät kunnollisuudellaan ja hyväntekeväisyydellään, mutta pian paljastuvat oikeassa karvassaan? Oli kuinka hyvänsä, nähtävästi olen sokeasti joutunut keveään lemmenseikkailuun, jota pidin romaanina. Mutta mitä tehdä? En näe ketään muuta kuin papin, joka ei tahdo puhua selvästi, ja hänen enonsa, joka varmaan sanoisi vielä vähemmän. Jumalani, kuka pelastaa minut! Kuinka saan tietää totuuden?"

Niin puhui mustasukkaisuus; niin aloin, unohtaen kaikki kyyneleeni ja kärsimykseni, jo kahden päivän perästä kiusata itseäni sillä, että Brigitte oli antautunut minulle. Kuten kaikki, jotka elävät epätietoisuudessa, otin tunteet ja mielialat täysistä tosiasioista, alkaen perinjuurin eritellä sitä, jota rakastin.

Syventyneenä ajatuksiini lähenin hitain askelin Brigitten asuntoa. Veräjä oli avoinna ja kun kuljin pihan halki, näin valoa keittiössä. Mieleeni juolahti kysyä palvelijattarelta. Käännyin sentähden sille suunnalle, sormeillen muutamia hopeakolikoita taskussani.

Inhon tunne sai minut pysähtymään puolitiehen. Palvelijatar oli vanha ryppyinen nainen, joka kulki aina kumarassa, kuten niiden on tapana, jotka ovat paljon työskennelleet pelloilla. Tapasin hänet helistelemässä astioita epäsiistissä kaukalossa. Toisessa kädessään piti hän pahaista vahakynttilää; hänen ympärillään oli kattiloita ja lautasia ruuanjätteineen, joita kulkurikoira tarkasteli häpeissään kuten minäkin. Kuuma ja epämiellyttävä haju lähti kosteista seinistä. Kun eukko näki minut, hymyili hän tuttavallisesti: hän oli nähnyt minun aamusella hiipivän hänen emäntänsä huoneesta. Värisin inhosta itseäni kohtaan ja sitä epäjaloa aikomusta kohtaan, joka oli vienyt minut tälle epäsiistille paikalle. Pakenin eukkoa ikäänkuin hän olisi ollut ruumiillistunut mustasukkaisuuteni ja ikäänkuin olisin tuntenut pesuastioiden hajun nousevan omasta sydämestäni.

Brigitte oli ikkunassa ja kasteli rakkaita kukkasiaan. Hänen vieressään sohvalla, kokonaan tyynyihin hautautuneena, istui naapurin pieni poika, pitäen häntä käsivarresta kiinni ja jokeltaen hänelle pitkiä tarinoita käsittämättömällä lapsenkielellään. Istuuduin hänen viereensä ja suutelin lapsen pyöreitä poskia, ikäänkuin hankkiakseni sydämelleni hiukkasen viattomuutta. Brigitte loi minuun pelokkaan katseen; hän huomasi silmistäni, että hänen kuvansa oli niissä jo hämärtynyt. Minä puolestani vältin katsomasta häntä silmiin. Kuta enemmän ihailin hänen kauneuttaan ja hänen viatonta ulkomuotoaan, sitä varmemmaksi tuli vakaumukseni, että jollei tuo nainen ollut enkeli, oli hän uskottomuudessaan hirviö. Koetin muistella kaikkea, mitä Mercanson oli puhunut, ja minä vertailin niin sanoakseni tuon miehen salaviittauksia rakastajattareni käytökseen ja hänen suloisiin kasvonpiirteihinsä. "Hän on hyvin kaunis", sanoin itselleni, "ja hyvin vaarallinen, jos hän osaa pettää. Mutta minä otan hänestä selvän ja hän saa oppia tuntemaan, kuka minä olen."

"Rakkaani", sanoin pitkän vaitiolon jälkeen, "olen juuri antanut eräälle ystävälleni hänen pyynnöstään neuvon. Hän on jotenkin yksinkertainen nuori mies; hän kirjoittaa minulle huomanneensa, että nainen, joka on antautunut hänelle, pitää yht'aikaa toista rakastajaa. Hän kysyi minulta neuvoa, mitä tehdä."

"Mitä olet vastannut hänelle?"

"Olen vastannut kahdella kysymyksellä; Onko nainen kaunis? ja rakastatteko häntä? Jos rakastatte häntä, niin unohtakaa hänet; jos hän on kaunis ettekä rakasta häntä, niin pitäkää hänet huvinne vuoksi. Teillä on kyllä aikaa jättää hänet, jos olette vain kiintynyt hänen kauneuteensa, ja siinä suhteessa voi hän olla yhtä hyvä kuin joku toinenkin."

Kuullessaan minun puhuvan tällä tavalla, päästi Brigitte lapsen käden ja meni istuutumaan huoneen äärimmäiseen nurkkaan. Huoneessa ei ollut valkeaa. Kuu, joka valaisi sitä paikkaa, missä hän juuri oli istunut, heitti syvän varjon sohvalle, jonne hän oli vetäytynyt. Sanat, jotka olin lausunut, olivat niin kovat ja julmat, että ne kiusasivat minua itseäni ja sydämeni täyttyi katkeruudella. Lapsi huusi levottomana Brigitteä ja kävi vakavaksi katsoessaan meihin. Poikasen iloiset huudahdukset ja jokeltelut heikkenivät vähitellen, kunnes hän nukahti. Niin istuimme kaikki kolme ääneti, ja pilvi kulki kuun ohi.

Palvelustyttö tuli noutamaan lasta, ja sisään kannettiin tulta. Nousin paikoiltani ja Brigitte teki samoin, mutta hän vei molemmat kätensä sydämelleen ja putosi maahan vuoteensa viereen.

Kauhistuneena hyökkäsin hänen luokseen; hän ei ollut menettänyt tajuntaansa ja hän pyysi, etten kutsuisi ketään. Hän kertoi, että hänellä nuoruudestaan lähtien oli ollut sydämenkouristuskohtauksia, mutta etteivät ne merkinneet mitään ja ettei niitä vastaan ollut olemassa mitään keinoa. Olin polvillani hänen vieressään, hän ojensi hiljaa käsivartensa minua kohti. Tartuin hänen päähänsä ja painoin sen olkaani vasten. "Ah, ystäväni", sanoi hän, "surkuttelen sinua."

"Kuule minua", kuiskasin hänen korvaansa, "olen mieletön, mutta en voi mitään pitää sydämessäni. Kuka on tuo herra Dalens, joka asuu vuoristossa ja joka toisinaan tulee sinua tapaamaan?"

Hän näytti hämmästyneeltä kuullessaan minun lausuvan tuon nimen.

"Dalens", sanoi hän, "on mieheni ystävä." Hän katsoi minuun ikäänkuin lisätäkseen: mistä tämä kysymys? Minusta tuntui kuin hänen kasvonsa olisivat pimenneet. Purin huuleeni. "Jos hänellä on ollut aikomus minua pettää, tein tyhmästi puhuessani asiasta."

Brigitte nousi vaivaloisesti, tarttui viuhkaansa ja alkoi kulkea suurin askelin edes takaisin huoneessa. Hän hengitti kiivaasti; olin haavoittanut häntä. Hän ei hetken aikaan puhunut mitään, ja me vaihdoimme vain pari kylmää, melkein vihamielistä katsetta. Sitten astui hän kirjoituspöytänsä luo, avasi yhden sen laatikoista, otti siitä silkkinyörillä sidotun kirjepinkan ja heitti sen sanaakaan sanomatta eteeni.

En katsonut häneen enkä hänen kirjeisiinsä; olin heittänyt kiven syvyyteen ja kuuntelin sen synnyttämää kaikua. Ensi kerran näin Brigitten kasvoilla haavoitetun ylpeyden ilmeen. Hänen silmissään ei enää ollut levottomuutta eikä sääliä, ja samoinkuin äsken olin tuntenut itseni toiseksi kuin ennen, samoin näin nyt hänessä aivan tuntemattoman naisen.

"Lue tuo", sanoi hän viimein. Astuin häntä kohti ja ojensin käteni. "Lue, lue tuo", toisti hän jäisellä äänellä.

Pidin kirjeet käsissäni. Olin sillä hetkellä vakuutettu hänen viattomuudestaan ja omasta vääryydestäni ja tunsin syvää katumusta.

"Sinä muistutat minulle", jatkoi hän, "että en ole vielä kertonut sinulle elämäni tarinaa. Istu tuohon, niin saat kuulla. Sitten aukaiset nuo laatikot ja luet kaikki mitä niissä on minun tai jonkun toisen kädellä kirjoitettua."

Hän istuutui ja osotti minulle tuolia. Näin kuinka vaikea hänen oli puhua. Hän oli kalpea kuin kuolema; hänen sanansa tulivat vaivoin kuuluviin hänen kokoonpuristetusta kurkustaan.

"Brigitte, Brigitte!" huusin minä, "taivaan nimessä, älä puhu! Jumala on todistajani, etten ole syntynyt sellaisena kuin minut nyt näet. En ole ollut koskaan elämässäni petollinen enkä epäluuloinen. Minut on turmeltu, sydämeni on väännetty sijoiltaan. Surullinen kokemus on vienyt minut pimeyteen ja vuoden aikaan en ole nähnyt muuta kuin pahaa täällä maan päällä. Jumala on todistajani, että tähän päivään saakka olen pitänyt itseäni mahdottomana mustasukkaisen epäjaloon, kurjaan osaan. Jumala on todistajani, että rakastan sinua ja että sinä olet ainoa, joka voit parantaa minut entisyydestäni. Olen tähän saakka ollut tekemisissä vain naisten kanssa, jotka ovat minut pettäneet ja jotka ovat arvottomia rakkauteen. Olen elänyt hurjistelijan elämää ja sydämeeni on jäänyt muistoja, jotka eivät koskaan kulu pois. Onko minun syyni, jos epämääräisimmätkin syytökset ja uskomattomimmatkin kulkupuheet panevat värisemään sydämeni, joka on vielä herkkä kaikelle, mikä muistuttaa tuskaa? Minulle on tänä iltana puhuttu miehestä, jota en tunne ja jonka olemassaolosta en ole edes mitään tiennyt; minun on annettu ymmärtää, että sinulla ja hänellä olisi jotain keskenäistä — kulkupuhetta, joka ei todista mitään. En tahdo sinulta mitään kysyä. Se on kiusannut minua, olen puhunut siitä sinulle ja loukannut sinua sillä syvästi. Mutta mieluummin kuin haluan lukea noita kirjeitä, tahdon heittää ne tuleen. Ah, rakkaani, älä nöyryytä minua, älä anna mitään selityksiä, älä rankaise minua siitä, että kärsin. Kuinka voisinkaan sydämeni sisimmässä uskoa, että sinä pettäisit minut? Sinä olet kaunis ja vilpitön; yksi ainoa sinun katseistasi, Brigitte, sanoo minulle enemmän kuin minun tarvitsee tietää rakastaakseni sinua. Jospa tietäisit mitä kauheita asioita, mitä inhottavaa petollisuutta onkaan kokenut lapsi, joka on edessäsi! Jospa tietäisit, kuinka häntä on kohdeltu, kuinka on pilkattu kaikkea, mikä hänessä on hyvää, kuinka hänelle on tyrkyttäen opetettu kaikkea, mikä voi johtaa epäilykseen, mustasukkaisuuteen ja epätoivoon! Ah, rakkaani, jospa tietäisit, kuka hän on, joka sinua rakastaa! Älä moiti minua, ole sääliväinen minua kohtaan; minun täytyy unohtaa, että maailmassa on muita olentoja kuin sinä. Kuka tietää mitä tuskia, mitä kauhun hetkiä minun vielä on koettava! En luullut, että niin kävisi, en luullut, että minun vielä olisi taisteltava itseni kanssa. Siitä lähtien kuin sinä olet minun, näen mitä olen tehnyt. Kun sinua suutelin, huomasin vasta, kuinka saastutetut huuleni olivat. Taivaan nimessä, auta minua elämään! Jumala on tarkoittanut minut paremmaksi."

Brigitte ojensi käsivartensa minua kohti ja hyväili minua hellästi. Hän pyysi minua kertomaan kaikki mikä oli antanut aihetta tähän surulliseen kohtaukseen. Kerroin hänelle vain, mitä Larive oli sanonut, mutta en uskaltanut tunnustaa, että olin myöskin kysynyt Mercansonilta. Hän tahtoi ehdottomasti, että kuulisin hänen selityksiään. Herra de Dalens oli rakastanut häntä, mutta hän oli hyvin kevyt ja epäluotettava mies. Rouva Pierson oli antanut hänen ymmärtää, että koska hän ei aikonut mennä uusiin naimisiin, oli herra Dalens'in muutettava puhetapaansa. Hän olikin siihen alistunut, mutta hänen käyntinsä olivat tulleet yhä harvinaisemmiksi ja lopulta lakanneet. Brigitte otti joukosta jotenkin tuoreen kirjeen ja ojensi sen minulle. En voinut olla punastumatta nähdessäni siinä todistuksen hänen puheensa todenperäisyydestä. Mutta hän sanoi antavansa minulle anteeksi ja määräävänsä ainoaksi rangaistuksekseni että kohta puhuisin hänelle, jos tulevaisuudessa joku seikka herättäisi minussa epäluulon häntä kohtaan. Rauhantekomme vahvistettiin suudelmalla ja kun aamun koittaessa lähdin talosta, olimme molemmat unohtaneet herra Dalens'in olemassa-olon.

II

Eräänlainen lisääntyvä velttous, jota joskus katkerat ilot elähdyttävät, on elostelijoille ominainen. Heidän elämänsä on oikkujen sarja, jossa ei mikään ole sovitettu ruumiin tarpeiden, vaan mielikuvituksen mukaan ja missä edellisen aina täytyy olla valmis tottelemaan jälkimäistä. Nuoruus ja tahdonlujuus voivat hetken ajan kestää hurjisteluissa; mutta luonto kostaa hiljaisuudessa, ja kun se huomaa, että sen voimien täytyy uudistua, kuolee tahto, saadakseen taas, voimien palattua, väärinkäyttää niitä.

Se jolla näin ollen ei ole kyllin voimaa tarttua kaikkeen minkä hän näkee ympärillään ja mikä vielä eilen häntä vietteli, ei voi muuta kuin hymyillä kyllästyksestä. Kaikki mitä hän ennen on halunnut, on hän tavoitellut väkivaltaisesti, hänen elämänsä on ollut kuumetta, ja hänen ruumiinsa on täytynyt elää väkijuomien, katunaisten ja unettomien öiden ilmakehässä. Väsymyksen ja kyllästyksen aikoina tuntee hän voimakkaammin kuin muut etäisyyden viettelystensä ja voimattomuutensa välillä ja voidakseen edellisiä välttää täytyy ylpeyden tulla avuksi ja saada hänet uskomaan, että hän halveksii niitä. Sentähden sylkee hän lakkaamatta elämänsä iloisimpia hetkiä ja sentähden kulkee hän palavan janon ja syvän kyllästyksen välitse, turhamaisuuden johdolla, kohti kuolemaansa.

Vaikka en enää ollut elostelija, sattui, että ruumiini äkkiä muistutti minun olleen sitä. On luonnollista, etten ollut sitä ennen huomannut. Suru, joka oli vallannut minut isäni kuoleman johdosta, oli saanut kaiken muun vaikenemaan. Niin oli äkkiä herännyt intohimoinen rakkauteni, mutta niin kauan kuin olin yksin, ei elämänväsymykselläni ollut mitään, jota vastaan taistella. Sille joka elää yksinäisyydessä on samantekevää, kuluvatko päivät iloisina vai surullisina.

Kuten sinkki, joka nostetaan sinisistä malmisuonista päivänvaloon ja viedään neitseellisen kuparin läheisyyteen, alkaa säteillä, niin heräsi Brigitten suudelmista vähitellen kaikki mikä minulla oli sydämessäni. Niin pian kuin tulin hänen läheisyyteensä, huomasin minä mitä olin.

Toisinaan olin aamusta lähtien omituisessa mielentilassa, jota on vaikea määritellä. Heräsin uupuneena kuin mies, joka edellisenä iltana on liiaksi harrastanut pöydän nautintoja. Kaikki ulkonaiset vaikutelmat olivat minusta sietämättömän väsyttävät, kaikki tunnetut esineet suututtivat minua; jos puhuin, tein sen ainoastaan ivatakseni mitä toiset sanoivat tai mitä itse ajattelin. Maaten pitkänäni sohvalla, ikäänkuin kykenemättömänä liikkumaan, keksin kaikkia mahdollisia esteitä retkille, joita edellisenä päivänä olimme yhdessä suunnitelleet. Kaivoin muistostani mitä hyvinä hetkinäni olin syvimmin tunnettua ja vilpittömintä sanonut rakkaalle Brigittelle, enkä ollut ennen tyytyväinen, ennenkuin olin ivallisilla kokkapuheillani myrkyttänyt näiden onnellisten päivien muiston. "Etkö voi jättää minulle minun muistojani?" kysyi Brigitte suruissaan. "Jos sinussa on kaksi niin erilaista olentoa, niin etkö voi, kun huonompi nostaa päänsä, unohtaa paremman?"

Kärsivällisyys, jota Brigitte osotti käytöstäni kohtaan, lisäsi vielä synkkää iloisuuttani. On omituista, että mies kärsiessään tahtoo myöskin saada sen, jota rakastaa, kärsimään. Sellainen voimattomuus omaan itseensä nähden — kurjin kaikista taudeista! Onko olemassa mitään julmempaa naiselle, kuin kuulla miehen, joka juuri on eronnut hänen sylistään, pilkkaavan heidän onnellisten rakkausöidensä pyhimpiä salaisuuksia? Hän ei kuitenkaan paennut minua, vaan istui vierelläni, nojautuneena ompeluksensa yli, sillä aikaa kuin minä katkeran iloisella tavallani pilkkasin rakkautta ja sallin suuni joka vielä oli kostea hänen suudelmistaan lausua hulluja sadatteluja.

Sellaisina päivinä tunsin, vastoin tavallisuutta, halua puhua Parisista ja esittää hurjistelevaa elämääni siellä parhaana maailmassa. "Sinä olet pyhimys", sanoin nauraen Brigittelle, "etkä tiedä mitä se on. Ne vasta miehiä, jotka eivät välitä mistään ja jotka rakastavat uskomatta rakkauteen." Sillä tavallahan sanoin, etten itse siihen uskonut!

"Hyvä", vastasi Brigitte, "opeta minua aina sinua miellyttämään. Olen ehkä yhtä kaunis kuin ne rakastajattaret, joita kaipaat, ja jollei minulla olekaan heidän kykyään sinua huvittaa, niin en pyydä parempaa kuin saada sitä oppia. Ole kuin et rakastaisi minua ja salli minun rakastaa sinua ilmaisematta sitä sinulle. Jos olen uskovainen kirkossa, olen sitä myöskin rakkausasioissa. Mitä on minun tekeminen, saadakseni sinut siitä vakuutetuksi?"

Yht'äkkiä asettui hän peilin eteen, pukeutui keskellä päivää kuin tanssiaisia varten, teeskenteli tavalla, jota hän todellisuudessa ei kärsinyt, koetti tapailla samaa äänilajia kuin minäkin ja hyppi nauraen ympäri huonetta. "Olenko nyt sinun mieleesi?" kysyi hän. "Ketä minä mielestäsi muistutan vanhoista rakastajattaristasi? Olenko kyllin kaunis voidakseni saada sinut unohtamaan, että voi vielä uskoa rakkauteen? Enkö ole välinpitämätön kaikesta?" Mutta kesken tätä teeskenneltyä iloisuutta näin hänen kääntävän minulle selkänsä ja vaistomainen väristys pani kukat hänen hiuksissaan vapisemaan. Heittäysin hänen jalkoihinsa. "Lakkaa", sanoin hänelle, "sinä muistutat liiaksi sitä mitä tahdot matkia ja mistä kurjat huuleni ovat rohjenneet muistuttaa sinun läsnäollessasi. Ota pois nuo kukat, ota pois tuo puku. Huuhtokaamme tuo valheellinen ilo vilpittömyyden kyynelillä. Älä muistuta minua siitä, että olen vain tuhlaajapoika ja että mennyt elämäni on liiankin tarkkaan mielessäni."

Mutta tässä katumuksessakin oli jotain julmaa. Se osotti, että ne haamut, joita kannoin sydämessäni, olivat todellisia. Osottaessani inhoani entisyyttäni kohtaan, en tehnyt muuta kuin annoin hänen selvästi tietää, että hänen alistuvaisuutensa ja halunsa miellyttää minua kaikilla tavoilla vain herättivät minussa epäpuhtaita mielikuvia.

Ja se oli totta. Tulin Brigitten luo onnellisena, luvaten itselleni unohtaa hänen sylissään tuskani ja menneisyyteni, vannoin polvillani hänelle rakkautta ja ojensin kyynelet silmissä käsivarteni häntä kohti; silloin sattui, että hän teki jonkun määrätyn liikkeen, riisui pukunsa määrätyllä tavalla, sanoi jonkun määrätyn sanan tullessaan minua kohti, ja samassa muistui mieleeni joku ilotyttö, joka riisuessaan pukunsa ja lähestyessään vuodettani oli tehnyt saman liikkeen, sanonut saman sanan.

Poloinen rakastava olento! Kuinka mahdoitkaan kärsiä, nähdessäsi minun äkkiä kalpenevan, tuntiessasi ojennettujen käsivarsieni kuin elottomina putoavan hennolle olallesi, suudelman kuivuvan huulilleni, ja rakkaudesta kylläisen katseeni, tuon jumalaisen valon säteen, eksyvän suunnastaan kuin nuoli, johon tuuli on tarttunut! Ah, Brigitte, mitä kyyneltimantteja kimmelsikään silloin silmäluomissasi! Mitä taivaisen laupeuden aarteita ammensitkaan kärsivällisesti surullisesta säälivästä rakkaudestasi!

Näin vaihtuivat hyvät ja huonot päivät pitkän ajan kuluessa melkein säännöllisesti. Olin milloin kova ja ivallinen, milloin hellä ja herkkä, milloin kuiva ja ylpeä, milloin katuvainen ja alistuva. Desgenais'n hahmo, joka alussa oli ennustaen ilmestynyt eteeni, oli nyt alati ajatuksissani. Epäilykseni ja kylmyyteni päivinä niin sanoakseni seurustelin hänen kanssaan; ja usein kun olin ollut julman pilkallinen Brigitteä kohtaan, ajattelin mielessäni: "Jos hän olisi minun sijassani, olisi hän ollut vielä ivallisempi."

Toisinaan painaessa hatun päähäni lähteäkseni Brigitten luo, katselin peiliin ja puhuin itsekseni: "Eipä ole sattunut hullummin! Kaiken kaikkiaan on minulla kaunis rakastajatar; hän on antautunut vanhalle hurjistelijalle — pitäköön hyvänään!" Tulin sisään hymy huulilla ja heittäysin nojatuoliin väsähtäneen ja välinpitämättömän näköisenä. Brigitte tuli luokseni suurine helline ja levottomine silmineen, tartuin hänen pieniin valkeihin käsiinsä ja vajosin loppumattomiin mietelmiin.

Kuinka kutsua sitä, millä ei ole nimeä? Olinko hyvä vai paha? Olinko epäluuloinen vai olinko hullu? Ei auta sitä miettiä, parasta on kulkea eteenpäin — mikä kerran oli olemassa, sitä ei saanut olemattomaksi.

Naapuruudessamme asui nuori rouva nimeltä Daniel. Häneltä ei puuttunut kauneutta, vielä vähemmän kiemailuhalua. Vaikka hän oli köyhä tahtoi hän käydä rikkaasta. Hänellä oli tapana tulla iltapäivin luoksemme pelaamaan korttia ja pani aina suuria summia peliin, vaikk'ei hänellä olisi ollut varaa mitään menettää. Hän lauloi niinikään, vaikk'ei hänellä ollut ääntä. Pakoitettuna asumaan tässä syrjäisessä kylässä, minne epäsuopea kohtalo oli hänet viskannut, vaivasi häntä loputon huvitteluhalu. Hän ei puhunut muusta kuin Parisista, missä pistäymältä käväisi pari kertaa vuodessa, ja hän tahtoi seurata viimeistä muotia, missä suhteessa Brigitte häntä parhaansa mukaan auttoi, säälin hymy huulilla. Hänen miehensä oli virkamies veronkantovirastossa; suurina juhlina vei hän vaimonsa maakunnan pääkaupunkiin, missä pikku rouva, puettuna kaikkiin koristuksiinsa tanssi sydämensä pohjasta paikkakunnan upseerien kanssa virastonpäällikön vieraskutsuissa. Hän palasi näiltä matkoiltaan silmät säteilevinä ja jäsenet hellinä ja kiiruhti kohta meille kertomaan valtauksistaan ja sydänhaavoista, joita hän oli saanut aikaan. Lopun ajastaan kulutti hän lukemalla romaaneja välittämättä vähääkään taloudenpidosta kodissaan, joka olikin pahassa epäjärjestyksessä.

Joka kerta kun hänet näin, käytin tilaisuutta tehdäkseni hänestä pilaa, sillä en tiennyt mitään hullunkurisempaa kuin se elämä, jota hän oli viettävinään. Keskeytin hänen selontekonsa juhlista tiedustelemalla uutisia hänen miehestään ja hänen appi-isästään, joita hän inhosi sydämensä pohjasta, edellistä siksi että hän oli hänen miehensä, jälkimäistä siksi että hän oli vain talonpoika. Lyhyesti, emme koskaan tavanneet toisiamme, riitelemättä jostakin.

Pahoina päivinäni rupesin liehittelemään tuota naista kiusotellakseni Brigitteä. "Katsohan rouva Danielia", sanoin Brigittelle, "kuinka hän ymmärtää asettaa elämänsä. Hän olisi varmaan, iloinen kun hän on aina, viehättävä rakastajattarena." Niin aloin laulaa hänen ylistystään: hänen joutavat jaarittelunsa muuttuivat henkeväksi, huolettomaksi keskusteluksi, hänen turhamaisuutensa muuttui luonnolliseksi haluksi olla viehättävä. Minkä hän taisi sille, että hän oli köyhä? Hän ei ajatellut muuta kuin huvituksia ja hän tunnusti sen avoimesti; hän ei itse pitänyt mitään siveyssaarnoja eikä halunnut kuulla toisten pitävän. Menin niin pitkälle, että sanoin Brigittelle, että hänen pitäisi ottaa esimerkkiä tuosta naisesta, ja että juuri sentapaiset naiset minua miellyttivät.

Rouva Daniel parka huomasi Brigitten silmissä surullisen ilmeen. Hän oli itse asiassa omituinen olento, yhtä hyvä ja vilpitön, kun hänet sai luopumaan hullutuksistaan, kuin hän oli mieletön silloin, kun hänellä oli ne päässään. Hän tekikin jotain, joka oli täydellisesti sopusoinnussa hänen sisäisen olentonsa kanssa, s.o. jotain samalla kertaa hyväsydämistä ja tyhmää. Eräänä kauniina päivänä, kun he olivat kahden kävelyllä, heittäysi hän Brigitten käsivarsiin ja sanoi huomanneensa minun alkaneen häntä liehitellä ja sanoa hänelle seikkoja, joiden tarkoituksesta ei voinut olla epäilystä, mutta hän sanoi myöskin tietävänsä minun olevan toisen rakastajan ja että hän, mitä tapahtuikin, ennen kuolisi kuin turmelisi ystävättärensä onnen. Brigitte kiitti häntä, ja kun rouva Daniel näin oli rauhoittanut omaatuntoaan, saattoi hän taas turvassa suunnata minuun vietteleviä katseitaan.

Kun rouva Daniel oli illalla lähtenyt, kertoi Brigitte minulle ankaralla äänellä, mitä kävelyllä oli tapahtunut ja pyysi minua säästämään häneltä tulevaisuudessa sellaiset nöyryytykset. "Ei siksi", sanoi hän, "että kiinnittäisin asiaan huomiota tai uskoisin että se on muuta kuin leikkiä, mutta jos todella rakastat minua, niin näyttää minusta tarpeettomalta, että annat kolmannen henkilön tietää, ettet tee sitä joka päivä."

"Onko mahdollista", vastasin minä nauraen, "että otat vakavasti tuollaisia asioita? Näethän selvästi, että teen pilaa saadakseni ajan kulumaan."

"Ah, ystäväni, ystäväni", sanoi Brigitte, "on onnetonta, jos täytyy koettaa saada aikansa kulumaan."

Muutaman päivän päästä ehdotin itse että lähtisimme maaherran kutsuihin näkemään rouva Danielin tanssia. Hän suostui vastenmielisesti. Kun hän viimeisteli pukuaan, seisoin kamiinin ääressä ja moitin häntä siitä, että hän oli menettänyt entisen iloisuutensa. "Mikä sinun on", kysyin häneltä — vaikka tiesin sen kyllä hyvin. "Miksi tuo murheellinen hahmo? Tahtoisit kai, että olisimme aina kahden. Se käy ikäväksi ajanpitkään. Ennen olit paljon iloisempi ja avonaisempi. Ei ole todellakaan hauskaa minun nähdä, minkälaiseksi olen sinut muuttanut. Mutta sinä oletkin kuin luotu elämään luostarissa."

Oli sunnuntaipäivä. Kun ajoimme kylätietä pitkin, pysähdytti Brigitte vaunumme tervehtiäkseen ohikulkevia ystävättäriään, terveitä ja reippaita maalaistyttöjä, jotka olivat matkalla kylätansseihin. Kauan aikaa vielä heistä erottuamme istui hän kurkoittuen ulos vaunujen ikkunasta; hänelle olivat hänen pienet sunnuntai-tanssiaisensa käyneet rakkaiksi — ja hän vei nenäliinan silmilleen.

Tapasimme prefektin luona rouva Danielin koko loistossaan. Pyysin häntä niin usein tanssiin, että se herätti huomiota; sanoin hänelle joukon kohteliaisuuksia ja hän vastasi niihin niin hyvin kuin taisi.

Brigitte istui meitä vastapäätä. Hän ei saanut silmiään eroon meistä. On vaikeata sanoa mitä tunsin: samalla kertaa iloa ja tuskaa. Näin selvästi, että hän oli mustasukkainen, mutta en siitä välittänyt, koetin vain antaa hänelle vielä enemmän syytä siihen.

Odotin, että hän paluumatkalla nuhtelisi minua, mutta hän ei sanonut mitään, vaan pysyi mykkänä ja synkkänä sekä seuraavan että vielä sitä seuraavan päivän. Kun tulin hänen luokseen, tuli hän minua vastaan ja suuteli minua; sen jälkeen asetuimme istumaan vastakkain, molemmat ajatellen omia asioitamme ja vaihtaen vain muutamia merkityksettömiä sanoja. Vasta kolmantena päivänä hän puhui, puhkesi katkeriin nuhteihin, sanoen että käytökseni oli selittämätön, ja ettei hän voinut muuta uskoa kuin etten rakastanut häntä; hän sanoi lisäksi, ettei hän enää voinut tällaista elämää kestää ja että hän mieluummin tekisi mitä hyvänsä kuin kärsisi edelleen oikkujani ja kylmyyttäni. Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja olin jo valmis pyytämään häneltä anteeksi, kun hän lausui muutamia niin katkeria sanoja, että ylpeyteni nousi niitä vastaan. Vastasin hänelle samassa äänilajissa ja riitamme tuli vielä väkivaltaisemmaksi. Sanoin hänelle, että oli naurettavaa, etten voinut herättää rakastajattaressani niin paljon luottamusta, että tämä olisi uskonut minuun jokapäiväisimmissä asioissa. Sanoin edelleen, että rouva Daniel oli hänelle vain tekosyy, että hän aivan hyvin tiesi, etten vakavasti ajatellut tuota naista ja että hänen teeskennelty mustasukkaisuutensa ei ollut muuta kuin tavallista vallanhimoa ja että hän, muutoin, jos hän oli kyllästynyt elämään kanssani, saattoi sen lopettaa koska tahansa.

"Olkoon niinkuin sanot", vastasi hän. "Minä en myöskään tunne sinua entiseksi sitten kuin tulin omaksesi. Olet varmaankin näytellyt saadaksesi minut uskomaan, että rakastit minua; nyt olet väsynyt osaasi, etkä halua muuta kuin tehdä minulle pahaa. Sinä epäilet jokaisesta joutavasta sanasta, jonka satut kuulemaan, minun pettävän sinua ja minulla ei ole oikeutta kärsiä loukkauksesta, jonka ehdoin tahdoin teet. Et ole enää se mies, jota rakastin."

"Minä tunnen sinun kärsimyksesi", vastasin minä puolestani. "Ne uudistuvat joka askeleelta, jonka otan. Minulla kai ei ole kohta oikeutta puhua kenenkään muun kuin sinun kanssasi. Teeskentelet olevasi loukattu, saadaksesi itse minua loukata, syytät minua tyranniksi, tehdäksesi itse minut orjaksesi. Koska häiritsen sinun rauhaasi, niin jää hyvästi! Et ole minua enää näkevä."

Erosimme vihoissamme enkä nähnyt häntä kokonaiseen päivään. Seuraavan päivän iltana valtasi minut sellainen surumielisyys, etten voinut sitä vastustaa. Puhkesin itkemään ja syytin itseäni kaikesta mitä olin tehnyt. Sanoin itselleni että olin hullu, vaarallinen hullu, joka tuotin kärsimyksiä hienoimmalle ja parhaimmalle olennolle maailmassa. Juoksin hänen luokseen heittäytyäkseni hänen jalkoihinsa.

Tullessani puutarhaan näin, että hänen huoneensa oli valaistu ja epäilys iski päähäni. "Hän ei odota minua tähän aikaan", ajattelin. "Kuka tietää, mitä hän tekee? Kun lähdin eilen hänen luotaan, olivat hänen silmänsä tulvillaan kyyneliä; ehkä tapaankin hänet nyt laulavana, ajatellen kaikkea muuta paitsi minua. Ehkäpä hän juurikään valmistaa peilin edessä pukuaan, kuten edellinen rakastajattareni. On parasta, että hiivin hiljaa sisään, nähdäkseni miten asiat ovat."

Lähestyin Brigitten huonetta varpaillani kulkien ja kun ovi sattumalta oli raollaan, saatoin nähdä Brigitten ilman että paljastin itseäni.

Hän istui pöytänsä ääressä ja kirjoitti samaan kirjaan, joka ensiksi oli herättänyt epäluuloni häntä kohtaan. Vasemmassa kädessään oli hänellä pieni puulipas, jota hän silloin tällöin hermostuneesti vavisten katsoi. Oli jotain selittämättömän kaameaa siinä hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa. Hänen kirjoituslaukkunsa oli avoinna ja siinä näkyi papereita, jotka tuntuivat juuri järjestetyiltä.

Sain aikaan pienen kolinan avatessani oven. Hän nousi, sulki kirjoituslaukkunsa ja astui hymyillen minua kohti. "Octave", sanoi hän, "olemme kaksi lasta, ystäväni. Meidän riidallamme ei ollut mitään järkeä, ja jollet olisi tullut luokseni, olisin minä tänä yönä ollut tykönäsi. Anna minulle anteeksi, minä olin väärässä. Rouva Daniel tulee huomenna luokseni päivälliselle; pakoita minut katumaan sitä mitä kutsut tyranniudeksi minussa. Kunhan vaan rakastat minua, olen onnellinen. Unohtakaamme, mitä on tapahtunut, älkäämme hukatko onneamme."

III

Meidän riitamme oli tavallaan vähemmän surullinen kuin rauhantekomme; sitä seurasikin Brigitten puolelta salaperäinen vaiteliaisuus, joka ensin pelotti minua ja sai minut myöhemmin alituisen levottomuuden valtaan.

Kuta enemmän aikaa kului, sitä voimakkaammaksi kasvoivat minussa, kaikista ponnistuksistani huolimatta, molemmat onnettomuuteni idut jotka menneet vuodet olivat tuoneet mukanaan. Milloin valtasi minut raivoisa mustasukkaisuus, milloin julma iloisuus, teeskennelty kevytmielisyys, joka pani minut tekemään pilaa kaikesta mikä minulle oli rakkainta. Siten seurasivat minua lakkaamatta menneisyyteni muistot. Brigitte taas, joka näki minun kohtelevan häntä vuoroin kuin petollista rakastajatarta, vuoroin kuin ostettua ilotyttöä, vajosi vähitellen yhä syvemmälle suruunsa, joka lopulta kokonaan turmeli yhdyselämämme. Ja pahinta kaikesta oli että juuri tuo Brigitten suruisuus, johon hyvin tiesin itse olevani syypää, kiusasi minua enimmin. Olin nuori ja pidin huvituksista; alituinen yhdessäolo naisen kanssa, joka oli minua vanhempi, joka kärsi ja riutui, nuo yhä vakavammiksi käyvät kasvot, jotka alinomaa olivat edessäni, panivat nuoruuteni koetukselle ja saivat minut katkerasti katumaan menetettyä vapauttani.

Kun eräänä kauniina kuutamoisena iltana hiljalleen kuljimme metsätietä, tunsimme molemmat syvän surumielen laskeutuvan ylitsemme. Brigitte katsoi minuun säälien. Istuuduimme kallion kielekkeelle, mistä meillä oli näköala autioon laaksoon, ja viivyimme siten useita tunteja. Brigitten puolittain verhotut silmät tunkeutuivat silmieni läpi suoraan sydämeeni ja siirtyivät sitten tarkastamaan ympäröivää luontoa, taivasta päällämme ja laaksoa allamme. "Ah! rakas lapseni", sanoi hän, "kuinka säälin sinua! Sinä et minua rakasta!"

Päästäkseen sille kallionkielekkeelle, jolla istuimme, täytyi kulkea puoli peninkulmaa metsätietä, siis mennen tullen peninkulman matkan. Brigitte ei pelännyt väsymystä eikä yötä. Joskus lähdimme matkaan yhdentoista aikaan ja tulimme kotia vasta aamupuoleen. Tällaisia pitkiä kävelyretkiä varten pukeutui Brigitte siniseen puseroon ja miehen housuihin, väittäen ettei hänen tavallinen pukunsa soveltunut retkiin metsän viidakoissa. Hän kulki tietä edelläni, varmoin askelin, samalla kertaa niin suloisen naisellisena ja lapsellisen reippaana, että tavan takaa pysähdyin häntä katselemaan. Oli kuin hän kerran vauhtiin päästyään olisi suorittanut vaikean mutta pyhän velvollisuuden. Hän marssi eteenpäin kuin sotamies heiluttaen käsivarsiaan ja laulaen täyttä kurkkua. Äkkiä saattoi hän pysähtyä, juosta luokseni ja suudella minua. Niin tapahtui tavallisesti menomatkalla. Paluumatkalla nojautui hän käsivarteeni eikä laulanut enää, vaan nyt kuiskasi hän korvaani salaisuuksia hiljaisella äänellä vaikka olimme yksin metsässä peninkulmien päässä ihmisistä. En muista, että paluumatkalla olisimme vaihtaneet sanaakaan, joka ei olisi sisältänyt rakkautta tai ystävyyttä.

Eräänä päivänä pyrimme omaa tietämme kallionkielekkeelle, s.o. menimme suoraan metsän läpi seuraamatta mitään tietä. Brigitte kulki niin reippaasti, ja pieni samettilakki hänen paksuilla hiuksillaan sai hänet niin muistuttamaan urheaa poikaa, että unohdin hänen olevan naisen enkä rientänyt kohta hänen avukseen, kun tie kävi vaikeaksi. Useamman kerran täytyi hänen huutaa minua avukseen kavutessaan kallioseinää, kun minä, häntä ajattelematta, olin kiiruhtanut edelle. En voi sanoa, minkä vaikutuksen tekikään keskellä metsää, kirkkaassa, ihanassa yössä, puoleksi iloinen, puoleksi valittava naisääni, joka lähti pienestä pojanhahmosta, joka kapusi jyrkännettä pitäen kiinni kivistä ja puunrungoista, voimatta kuitenkaan päästä eteenpäin. Otin hänet käsivarsiini. "Kas niin, rouvaseni", sanoin hänelle nauraen, "te olette rohkea vuorivaeltaja, mutta te revitte rikki valkeat kätenne, ja huolimatta raudoitetuista suurista kengistänne, sauvastanne ja sotilaallisesta ulkonäöstänne, näen että teitä täytyy kantaa."

Kun pääsimme kallionkielelle, olimme aivan hengästyksissämme. Kannoin olkani yli juoksevassa nahkahihnassa vesipulloa. Perille tultuamme pyysi Brigitte minulta sitä, mutta olinkin sen pudottanut samoinkuin tulensytytysvehkeet, joita käytimme lukeaksemme nimet viittapylväistä, kun olimme eksyksissä, mikä tapahtui alinomaa. Minulla oli tapana kavuta pylväiden päähän; kun olin päässyt tarpeeksi korkealle, oli saatava tuli syttymään ja palamaan juuri sen verran kuin tarvitsin lukeakseni puolittain kuluneet nimet pylväissä. Kaiken tämän teimme nauraen ja leikkien kuin kaksi lasta. Olisi pitänyt nähdä meidät tienristeyksissä, missä tuli tavailla kokonaisen viiden kuuden viittatolpan nimet! Mutta tuona iltana olivat kaikki tuli-vehkeemme jääneet jonnekin metsään. "No niin", sanoi Brigitte, "niinpä vietämme yön täällä; olenkin hiukan väsynyt. Tämä kallionkieli on tosin hiukan kova vuoteeksi, mutta teemme itsellemme alustan kuivista lehdistä. Istukaamme tähän älkäämmekä enää sitä surko."

Ilta oli mitä ihanin. Kuu nousi takanamme ja Brigitte katsoi kauan aikaa, kuinka se hiljalleen kohosi taivaanrannalla metsän peittämien harjujen yli. Kuta kirkkaammin se levitti valoaan, sitä hitaammaksi ja suruvoittoisemmaksi kävi Brigitten laulu. Hetken kuluttua kumartui hän puoleeni ja kiersi käsivartensa kaulaani. "Älä usko", sanoi hän, "etten ymmärtäisi sinun sydäntäsi tai että sinua moittisin siitä kärsimyksestä, jota minulle tuotat. Ei ole sinun syysi, että sinulta puuttuu voimaa unohtaa mennyt elämäsi; sinä olet rakastanut minua rehellisesti, ja vaikka rakkautesi veisi minut kuolemaan, en katuisi, että olen tullut omaksesi. Sinä uskoit, että syntyisit uudelleen elämään ja että minun käsivarsissani unohtaisit niiden naisten muiston, jotka ovat tuhonneet sinut. Ah, Octave, hymyilin ennen sille varhaiselle elämäntuntemukselle, josta sanoit tulleesi osalliseksi ja josta ylpeilit kuin lapset, jotka eivät mitään tiedä. Luulin, että minun tarvitsi vain tahtoa, jotta kaikki mikä oli hyvää sydämessäsi tulvisi huulilleni ensi suudelmastani. Sinä luulit niin itsekin, mutta me petyimme molemmat. Ah, lapseni, sinulla on sydämessä haava, joka ei tahdo parantua; varmaan olet paljon rakastanut sitä naista, joka sinut petti, enemmän kuin minua, ah, paljon enemmän, koskapa en voi köyhällä rakkaudellani hävittää hänen kuvaansa; hän on varmaankin julmasti sinut pettänyt, koskapa minä olen turhaan sinulle uskollinen. Ja kaikki muut, mitä ovatkaan he, kurjat, tehneet myrkyttääkseen nuoruutesi. Ne nautinnot, joita he sinulle möivät, ovat varmaankin olleet hyvin voimakkaat, koskapa pyydät, että minä matkisin heitä! Sinä muistat heitä ollessasi minun vierelläni. Ah, lapseni, se on julminta kaikesta. Näen sinut mieluummin raivoavana ja kohtuuttomana, kuulen sinun mieluummin syyttävän minua kuvitelluista rikoksista, kostavan minulle sen pahan, mitä ensimäinen rakastajattaresi on sinulle tehnyt, kuin näen kasvoillasi tuon kaamean iloisuuden, tuon elostelijan ylenkatseellisen huolettomuuden, joka äkkiä kuin kipsinaamio tulee meidän huuliemme väliin. Sano, Octave, mistä se tulee? Miksi toisina päivinä puhut halveksien rakkaudesta ja niin surullisesti pilkkaat meidän hellimpiä kaksinpuhelujamme? Minkä vallan onkaan saanut ärtyisten hermojesi yli kauhea elämä, jota olet viettänyt, kun vielä nyt sellaiset väärät syytökset tahtomattasi tulevat huulillesi? Niin, tahtomattasi, sillä sydämesi on jalo, sinä häpeät itse omia tekojasi. Sinä rakastat minua liiaksi ollaksesi kärsimättä, kun näet minun kärsivän. Ah, minä tunnen sinut! Ensi kerran kun näin sinut sellaisena, valtasi minut kauhu, josta ei sinulla ole aavistusta. Luulin, että sinä olit vain elostelija, että olit ehdoin tahdoin vietellyt minut teeskentelemällä rakkautta, jota et tuntenut, että sinut näin sellaisena, jollainen todella olet. Ah, ystäväni, toivoin kuolemaa. Minkä yön vietinkään! Sinä et tunne elämääni, et tiedä, etten maailmassa ole saanut lempeämpiä kokemuksia kuin sinä. Ah, elämä on suloinen, mutta vain niille, jotka eivät sitä tunne.

"Sinä et ole, rakas Octave, ensimäinen mies, jota rakastan. Sydämeni sisimmässä lepää surullinen tarina, jonka tahdon sinulle kertoa. Isäni oli, minun vielä ollessani aivan nuori, määrännyt minut erään vanhan ystävänsä ainoalle pojalle. He olivat naapureita ja omistivat kumpikin pienen maatilansa, suunnilleen samanarvoisen. Molemmat perheet tapasivat toisensa joka päivä ja elivät siten ikäänkuin yhteiselämää. Isäni kuoli; olin jo aikoja sitten kadottanut äitini. Silloin otti minut luoksensa tätini, jonka tunnet. Eräs matka, joka hänen täytyi tehdä, pakoitti hänet kuitenkin jättämään minut jonkun ajan kuluttua tulevan appi-isäni huostaan. Tämä ei koskaan kutsunut minua muuksi kuin tyttärekseen; ja koko seudulla oli niin yleisesti tunnettua, että minä menisin naimisiin hänen poikansa kanssa että me saimme mitä suurimman vapauden keskenäisessä seurustelussamme.

"Tämä nuori mies, jonka nimeä sinun on tarpeetonta tuntea, näytti aina rakastaneen minua. Se mikä vuosikausia oli ollut lapsuuden ystävyyttä, muuttui ajan mukaan rakkaudeksi. Hän alkoi, kun olimme kahden, puhua minulle onnesta, joka meitä odotti; hän kuvasi minulle kärsimättömyyttään. Olin ainoastaan yhtä vuotta häntä nuorempi; mutta hän oli naapuruudessa tehnyt tuttavuutta erään huonotapaisen miehen, erään teollisuusritarin kanssa, jonka neuvoja hän oli alkanut kuunnella. Kun minä antauduin hänen hyväilyilleen lapsen luottamuksella, päätti hän pettää isänsä, syödä sanansa meitä molempia kohtaan ja jättää minut tehtyään minut onnettomaksi.

"Hänen isänsä oli aamulla kutsunut meidät huoneeseensa, ja siellä, koko perheen läsnäollessa, ilmoittanut, että hääpäivämme oli määrätty. Saman päivän iltana tapasi hän minut puutarhassa, puhui minulle rakkaudestaan tulisemmin kuin koskaan ennen, sanoi, että, koska hääpäivämme oli määrätty, hän jo piti itseään puolisonani, ja että hän oli sitä Jumalan edessä ollut syntymästään saakka. Minulla ei ole muuta puolustuksekseni sanottavana kuin että olin nuori, tietämätön ja herkkäuskoinen. Antauduin hänelle ennen kuin olin hänen vaimonsa, ja viikko sen jälkeen lähti hän isänsä talosta; hän pakeni yhdessä erään naisen kanssa, jonka hänen uusi tuttavansa oli hänet tutustuttanut. Hän kirjoitti meille lähtevänsä Saksaan, emmekä sen jälkeen häntä nähneet.

"Sellainen on, muutamin sanoin kerrottuna, elämäni tarina; mieheni tunsi sen, samoinkuin sinä nyt sen tunnet. Olen hyvin ylpeä, ja minä vannoin yksinäisyydessäni, ettei kukaan mies saisi minua toista kertaa kärsimään mitä silloin kärsin. Sitten näin sinut ja unohdin valani, mutta en tuskaani. Minua on kohdeltava hellävaroin; jos sinä olet sairas, olen sitä minäkin. Hoivatkaamme toinen toistamme. Sinä näet, Octave, että minä hyvin tiedän, mitä menneisyyden muistot ovat. Myöskin minut panevat ne joskus tuntemaan sinun läheisyydessäsi tuskallista katumusta; mutta minulla on enemmän rohkeutta kuin sinulla, kenties siksi että olen enemmän kärsinyt. Minun on kuljettava edellä, vaikka sydämeni on vielä heikko eikä ole varma itsestään. Elämäni täällä kylässä oli niin rauhallista ennen kuin sinä tulit, olin monta kertaa luvannut itselleni, etten siitä luopuisi. Kaikki tämä tekee minut vaativaiseksi. Mutta samantekevä, olen sinun. Olet hyvinä hetkinäsi sanonut, että sallimus on antanut minun toimekseni valvoa kuin äiti sinun elämääsi. Se on totta ystäväni; en ole joka päivä rakastajattaresi, usein olen ja tahdon olla äitisi. Kun tuotat minulle kärsimyksiä, en enää näe sinussa rakastajaani; sinä olet vain sairas lapsi, epäluuloinen tai itsepäinen, jota tahdon hoivata ja parantaa löytääkseni hänessä sen, jota rakastan ja jota aina tahdon rakastaa. Antakoon Jumala minulle siihen voimaa", lisäsi hän, katsoen taivasta kohti. "Suokoon Jumala, joka meidät näkee ja kuulee rukoukseni, äitien ja rakastavaisten Jumala, suokoon hän minun suorittaa loppuun tämän tehtävän! Joskin menehdyn sen alla, joskin kapinoiva ylpeyteni, sydämeni, joka tahtomattani voi pakahtua, joskin koko elämäni…"

Hän ei lopettanut lausettaan, nyyhkytys keskeytti sen. Jumalani! Näin hänen polvistuvan, ristivän kätensä, jotka hän painoi kiveä vasten. Tuuli huojutti hänen pukuaan ja kanervikkoa ympärillämme. Hento ja ylevä olento! Hän rukoili rakkautensa puolesta. Nostin hänet käsivarsilleni. "Oi sinä ainoa rakkauteni", sanoin hänelle, "sinä rakastajattareni, äitini ja sisareni! Rukoile minunkin puolestani, että voisin rakastaa sinua niinkuin ansaitset tulla rakastetuksi. Rukoile, että voisin elää, että sydämeni puhdistuisi sinun kyyneleistäsi, että se muuttuisi pyhäksi hostiaksi, jonka voisimme jakaa Jumalan edessä!"

Paneusimme maata kalliolle. Kaikki oli hiljaista ympärillämme, yläpuolella kaartui taivas täynnä kimaltelevia tähtiä. "Tunnetko tuon?" kysyin Brigitteltä. "Muistatko ensi päiväämme?"

Kiitos Jumalan, ettemme koskaan tämän illan jälkeen palanneet kallionkielelle. Se on jäänyt alttariksi, joka on pysynyt puhtaana; se on yksi elämäni harvoja muistoja, joka vielä liukuessaan silmieni ohi on puettu valkeaan.

IV

Kun eräänä iltana kuljin torin poikki, kuulin kahden miehen keskustelevan jotenkin kovalla äänellä: "Hän kuuluu kohdelleen häntä huonosti."

"Se on naisen syy, miksi hän valitsi sellaisen miehen, joka on ollut tekemisissä vain katutyttöjen kanssa? Hän saa kärsiä oman hulluutensa tähden."

Lähestyin heitä pimeydessä, saadakseni nähdä, keitä he olivat, mutta huomattuaan minut, he poistuivat.

Kun saavuin Brigitten luo, oli hän hyvin levoton. Hänen tätinsä oli vaikeasti sairaana eikä hänellä ollut aikaa puhua kanssani kuin muutaman sanan. En saanut tavata häntä kokonaiseen viikkoon, mutta kuulin, että hän oli lähettänyt noutamaan lääkärin Parisista; lopulta sain eräänä päivänä sanan, että voin tulla hänen luokseen.

"Tätini on kuollut", sanoi hän, "olen kadottanut ainoan sukulaiseni maan päällä. Olen nyt yksin ja aion jättää tämän seudun."

"Enkö minä sitten ole mitään sinulle?"

"Kyllä, ystäväni. Sinä tiedät, että rakastan sinua ja usein luulen sinunkin rakastavan minua. Mutta kuinka voi ottaa sinua lukuun? Ah, olen rakastajattaresi, ilman että sinä olet rakastajani! Sinuun soveltuvat Shakespearen surulliset sanat: 'Tee itsellesi puku kirjavasta kankaasta, sillä sinun sydämesi muistuttaa tuhatväristä opaalia.' Ja minä, Octave, lisäsi hän näyttäen minulle surupukuaan, olen pyhittänyt itseni yhdelle värille enkä pitkään aikaan tule kantamaan muuta."

"Lähde täältä, jos tahdot. Tapan itseni tai seuraan sinua. Ah, Brigitte", lisäsin heittäytyen polvilleni hänen eteensä, "sinä olet siis tuntenut jääneesi yksin, kun näit tätisi kuolevan! Se on julmin rangaistus, minkä olet voinut minulle tuomita; en ole milloinkaan niin syvästi tuntenut, mikä onnettomuus rakkauteni on sinulle. Sinun täytyy karkoittaa tuo hirveä ajatus; olen sen ansainnut, mutta se tappaa minut. Ah, Jumalani, en siis mitään merkitsisi sinun elämässäsi tai merkitsisinkö vain sen kärsimyksen kautta, jota sinulle tuotan?"

"En tiedä, kuka meitä vakoilee", sanoi hän, "mutta viime aikoina on meistä levitetty omituisia huhuja täällä kylässä ja sen ympäristössä. Toiset väittävät, että syöksyn perikatoon ja syyttävät minua kevytmielisyydestä, toiset taas pitävät sinua tunnottomana ja vaarallisena miehenä. On päästy, en tiedä millä tavoin, salaisimpienkin ajatustemme perille; mitä yksin luulin tietäväni — sinun käytöksesi vaihtelevaisuuden ja ne surulliset kohtaukset, joihin se on antanut aihetta — kaikki on tunnettua. Täti parkani kertoi sen minulle; hän oli tiennyt sen kauan aikaa mitään minulle siitä mainitsematta. Ken tietää eikö se jouduttanut hänen loppuansa? Kun tapaan kylätiellä vanhoja ystävättäriäni, tervehtivät he minua kylmästi tai poistuvat, kun heitä lähestyn. Yksinpä talonpojantyttäreni, jotka pitivät niin paljon minusta, kohottavat olkapäitään, kun he sunnuntaitansseissa näkevät paikkani soittolavan juurella olevan tyhjän. Mistä tuo kaikki johtuu? Sinä ymmärrät sitä varmaan yhtä vähän kuin minä; mutta minun täytyy lähteä täältä, en voi sitä enää kestää. Ja lisäksi tämä kuolintapaus, tätini äkillinen ja kauhea tauti, ja ennen kaikkea tämä yksinäisyys! Rohkeuteni pettää. Ystäväni, ystäväni, älä jätä minua!"

Hän itki. Näin viereisessä huoneessa joukon hujan hajan heitettyjä vaatteita, matka-arkun lattialla ynnä muita merkkejä, jotka puhuivat lähtövalmistuksista. Oli selvää, että hän oli aikonut lähteä matkaan ilman minua kohta tätinsä kuoltua, mutta että häneltä oli puuttunut siihen voimia. Hän oli itse asiassa niin lamassa, että hän tuskin jaksoi puhua. Hänen asemansa olikin kauhea, ja minä olin sen sellaiseksi tehnyt. Hän ei ainoastaan ollut onneton, häntä loukattiin julkisesti, ja se mies, jonka olisi pitänyt olla hänen turvansa ja lohdutuksensa, tuotti hänelle vaan lisää huolta ja tuskaa.

Tunsin syvästi syyllisyyteni ja häpesin itseäni. Niin monen lupauksen, niin paljon kiihkeän odotuksen, niin monen toivomuksen jälkeen, olin siis saanut aikaan vain tämän — ja ainoastaan kolmen kuukauden kuluessa! Luulin omistavani aarteen sydämessäni, mutta siellä olikin vain katkeraa sappea, varjoa ja onnettomuutta sille naiselle, jota jumaloin. Ensi kerran näin itseni todella kasvoista kasvoihin. Brigitte ei moittinut minua mistään, hän oli tahtonut matkustaa, mutta ei voinut; hän oli valmis uudelleen kärsimään. Kysyin itseltäni, eikö minun pitänyt jättää häntä, eikö minun ollut paettava hänen luotaan ja vapautettava häntä siitä painajaisesta, joka oli häntä kiusannut.

Nousin ja menin viereiseen huoneeseen, missä istuin Brigitten matka-arkulle. Nojasin otsani käsiini ja istuin liikkumatta kuin kuollut. Näin ympärilläni puolitekoisia kääröjä, hujan hajan huonekaluille heitettyjä vaatteita. Ah, tunsin ne kaikki! Hellyyteni ulottui kaikkeen, joka oli kosketuksessa hänen kanssaan. Aloin muistella kaikkea pahaa, mitä olin saanut aikaan; näin Brigitten uudelleen käyskentelevän lehmuskujalla, valkean kauriin juostessa hänen jälessään.

"Millä oikeudella uskallat", huusin itselleni, "tulla tänne, kädelläsi koskea tuohon naiseen? Kuka on antanut sinulle luvan tuottaa hänelle kärsimyksiä? Sinä järjestät tukkasi peilin edessä ja lähdet itsetyytyväisenä surevan rakastajattaresi luo; sinä heittäydyt samoille tyynyille, joilla hän on rukoillut sinun ja itsensä puolesta ja kosketat huolettomasti hänen hentoja käsiään, jotka vielä värisevät. Sinä osaat hyvin kiihottaa voimattomia aivoja ja rakkausinnoissasi puhut eräänlaisella lämmöllä kuin asianajaja, joka astuu silmät punaisina oikeussalista, missä hän on joutunut häviölle. Sinä näyttelet tuhlaajapojan osaa, sinä leikittelet kärsimyksillä, sinä murhaat neulanpistoilla. Mitä olet sanova Jumalalle, kun tekosi on täyttynyt? Mitä on tuleva naisesta, joka sinua rakastaa? Minne sinä liu'ut, minne putoat, sillä aikaa kun hän nojautuu sinuun? Millä mielellä olet kerran saattava hautaan kalpean ja onnettoman rakastettusi, joka juuri on menettänyt ainoan olennon, joka häntä suojeli? Niin, niin, varmaan olet hänet kerran vievä hautaan, sillä sinun rakkautesi hivuttaa ja tappaa hänet, sinä olet uhrannut hänet raivottarillesi. Jos sinä seuraat tuota naista, on hän kuoleva sinun kätesi kautta. Ole varuillasi! Hänen hyvä enkelinsä epäröi, hän on tuonut kuoleman tähän taloon, karkoittaakseen siitä tuhoatuottavan ja häpeällisen intohimon. Hän on saattanut Brigitteen lähtöajatuksen, hän kuiskaa kenties juuri nyt hänen korvaansa viimeisen varoituksensa. Sinä murhamies ja pyöveli, ole varuillasi! Tässä on kysymys elämästä ja kuolemasta!"

Siten puhuin itselleni; samassa sattuivat silmäni sohvankulmassa makaavaan pieneen juovikkaaseen pumpulipukuun, joka jo oli kokoonkääritty matkalaukkua varten. Se oli ollut yhden meidän onnenpäivämme todistaja. Kosketin sitä ja otin sen käteeni.

"Jättää sinut", sanoin, "jättää sinut! Sinä rakas vaate, tahdotko lähteä ilman minua?

"Ei, en voi lähteä Brigitten luota; tällä hetkellä olisi se raukkamaista. Hän on menettänyt tätinsä, hän on yksin maailmassa ja häntä ahdistavat tuntemattoman vihamiehen juorupuheet. Tuo mies ei voi olla kukaan muu kuin Mercanson, hän on varmaankin kertonut meidän keskustelustamme Dalens'ista, ja kun hän näki minun olevan mustasukkaisen, on hän arvannut loput. Hän on varmaankin se kyy, joka on ruiskuttanut myrkkyään rakkaan kukkaseni terälehdille. Ensi tehtäväni on rangaista häntä, sitten olen hyvittävä Brigittelle sen kärsimyksen, jonka olen hänelle tuottanut. Minä mieletön, ajattelen lähteä hänen luotaan, kun velvollisuuteni on pyhittää hänelle elämäni, sovittaa vääryyteni, hyvittää hänelle onnessa, huolenpidossa ja rakkaudessa kaikki kyynelet, jotka olen saanut vuotamaan hänen silmistään. Olen hänen ainoa turvansa maailmassa, hänen ainoa ystävänsä ja suojelijansa. Minun velvollisuuteni on seurata häntä maailman ääreen, tehdä ruumiistani hänelle suojelusmuuri, lohduttaa häntä sen johdosta, että hän on minua rakastanut ja antautunut minulle."

"Brigitte", huudahdin astuen huoneeseen, johon hän oli jäänyt, "odota hetkinen, kunnes palaan."

"Mihin aiot mennä?" kysyi hän.

"Odota minua", sanoin vain, "äläkä lähde ilman minua. Muista Ruthin sanoja: 'Minne sinä menet, sinne menen minäkin, sinun kansasi on oleva minun kansani, sinun Jumalasi on oleva minun Jumalani. Missä sinä kuolet, siellä tahdon minäkin kuolla ja tulla haudatuksi samaan multaan'."

Lähdin hänen luotaan ja juoksin Mercansonin tykö. Minulle sanottiin, että hän oli lähtenyt kotoa; astuin sisään odottamaan.

Olin istuutunut huoneen nurkkaan, papin nahkatuoliin, hänen mustan epäsiistin pöytänsä eteen. Aikani alkoi tuntua pitkältä, kun mieleeni tuli kaksintaisteluni ensimäisen rakastajattareni takia.

"Sain pistoolinluodin nahkaani", ajattelin itsekseni, "ja jälestäpäin pidettiin minua naurettavana narrina. Mitä on minulla täällä tekemistä? Pappi ei ole suostuva taistelemaan; jos etsin riitaa hänen kanssaan, vastaa hän, että hänen papillinen pukunsa vapauttaa hänet velvollisuudesta kuulla minua, ja niin saa hän vaan hiukkasen lisää aihetta juoruihinsa, kun minä olen lähtenyt. Mitä meistä sitten on puhuttu? Mikä itse asiassa tekee Brigitten levottomaksi? Sanotaan, että hän menettää hyvän maineensa ja että minä rääkkään häntä ja että hän on kyllin tyhmä sitä kärsiäkseen. Sellaisia tyhmyyksiä, jotka eivät liikuta ketään! On parasta antaa ihmisten puhua; välittää juoruista on kurjaa ja antaa niille vain lisää pontta. Voiko estää maaseutulaisia askartelemasta naapuriensa asioilla? Tai voiko estää tekopyhiä naisia panettelemasta sitä, joka ottaa itselleen rakastajan? Kuinka voisi tehdä lopun yleisestä huhusta? Jos sanotaan, että minä pitelen pahoin rakastajatartani, niin on minun asiani todistaa kulkupuhe vääräksi näyttämällä, että kohtelen häntä toisin, eikä taisteluvaatimuksella. Olisi yhtä naurettavaa etsiä riitaa Mercansonin kanssa kuin lähteä joltakin seudulta sentähden, että siellä on joutunut juorupuheen esineeksi. Ei, meidän ei ole lähdettävä täältä; se olisi tyhmyyttä. Siten antaisimme vain lisää aihetta juoruihin. Meidän ei ole lähdettävä matkaan enempää kuin meidän on muutenkaan välitettävä kulkupuheista."

Palasin Brigitten luo. Puolen tunnin sisään muutin kolme kertaa mieltäni. Neuvoin häntä luopumaan matka-aikeistaan; kerroin hänelle myöskin mitä olin aikonut tehdä ja miksi olin sen jättänyt tekemättä. Hän kuunteli minua kärsivällisesti; kuitenkin sanoi hän tahtovansa lähteä. Tädin kuoleman jälkeen oli talo käynyt hänelle kammottavaksi. Kuitenkin onnistui minun lopulta saada hänet muuttamaan mieltään. Vakuutimme toinen toisellemme, että halveksimme maailman kulkupuheita ja ettemme kiinnittäneet niihin mitään huomiota ja ettemme aikoneet muuttaa missään suhteessa jokapäiväisiä tapojamme. Vannoin hänelle, että rakkauteni oli lohduttava häntä kaikissa hänen suruissaan, ja hän oli uskovinaan sanojani. Sanoin hänelle, että minulle nyt oli käynyt täysin selväksi epäoikeutettu menettelyni, että käytökseni tästälähin oli oleva todistus katuvasta mielestäni, että tahdoin puhdistaa sydämeni kaikesta siitä hapatuksesta, mikä siinä vielä oli jälellä ja ettei hänen enää tarvinnut kärsiä, ei ylpeyteni enempää kuin oikkujenikaan takia. Ja surullisena ja kärsivällisenä, kädet kiedottuna kaulaani, taipui hän selvään oikkuun, jota itse pidin järjen kipinänä.

V

Eräänä päivänä, tullessani Brigitten luokse näin oven olevan avoinna pieneen huoneeseen, jota hän kutsui kappelikseen. Siinä ei ollut muita huonekaluja kuin pieni alttari ristineen sekä muutamia maljakoita kukkineen. Seinät ja uutimet olivat valkeat kuin lumi. Hän sulkeutui toisinaan tähän huoneeseen, viime aikoina kuitenkin verraten harvoin, sitten kun vietin suurimman osan ajastani hänen luonaan.

Nojauduin ovenpieleen ja näin Brigitten istuvan lattialla sinne tänne heitettyjen kukkasten keskellä. Hän piti kädessään pientä kuivunutta seppeltä, jonka hän hypisteli rikki.

"Mitä teet?" huudahdin minä. Hän säpsähti ja nousi.

"En mitään", vastasi hän, "tämä on vain lasten leikkikalu, vanha ruususeppel, joka on kuihtunut tässä kappelissa. Siitä on aikaa kun sen tänne ripustin. Tulin tänne vaihtaakseni kukkaset toisiin."

Hän puhui värisevällä äänellä ja kuin pyörtymäisillään. Muistin, että olin kuullut häntä kutsuttavan Ruusu-Birgitteksi. Kysyin häneltä, eikö se ehkä ollut hänen ruusukruununsa, jota hän hypisteli rikki.

"Ei", vastasi hän kalveten.

"Kyllä", huudahdin, "elämäni kautta! Anna minulle palaset!"

Poimin ne lattialta, asetin ne alttarille ja jäin hetken ajan niitä ääneti katsomaan.

"Enkö sitten tekisi oikein", puhui Brigitte, "jos ottaisinkin ruususeppeleni seinältä, jossa se on riippunut niin pitkät ajat? Mitä hyödyttävät nämä kuihtuneet jäännökset? Ruusu-Brigitteä ei enää ole olemassa, enempää kuin niitä ruusuja, jotka antoivat hänelle nimensä."

Hän lähti. Kuulin valituksen, kun ovi sulkeutui välillämme. Lankesin polvilleni ja itkin katkerasti.

Kun palasin hänen luokseen, tapasin hänet istumasta pöydässä. Päivällinen oli valmis ja hän odotti minua. Istuin sanaakaan sanomatta hänen rinnalleen eikä kumpikaan enää puhunut siitä, mitä kantoi sydämellään.

VI

Mercanson oli todella kertonut kylässä ja lähiseudun kartanoissa keskustelustani Dalens'ista ja niistä epäluuloistani, joita tahtomattani olin hänelle selvästi paljastanut. On tunnettua, kuinka juoru maaseudulla leviää ja paisuu kulkiessaan suusta suuhun. Niin kävi nytkin.

Brigitte ja minä olimme uudessa suhteessa toisiimme. Kuinka heikko hän olikin ollut lähtöaikeissaan, oli hän kuitenkin jäänyt minun rukouksistani. Se velvoitti minua. Olin päättänyt olla häiritsemättä hänen rauhaansa mustasukkaisuuden tai kevytmielisyyden puuskilla; jokaista kovaa tai pilkallista sanaa, joka pääsi huulieni yli, pidin syntinä; jokaista surullista katsetta, jonka hän minuun suuntasi, pidin hyvin ansaittuna moitteena.

Hänen hyvä ja yksinkertainen luonteensa löysi alussa viehätystä yksinäisyydessämme; hän saattoi tavata minut milloin tahtoi tarvitsematta välittää mistään varovaisuustoimenpiteistä. Ehkä oli hän niin välinpitämätön muista, osottaakseen minulle, että hän asetti rakkautensa maineensa edelle; näytti siltä kuin hän olisi katunut, että oli ollut niin herkkä pahailkisille juorupuheille. Oli kuinka hyvänsä, sensijaan että olisimme koettaneet suojella itseämme kulkupuheilta, aloimme elää entistä huolettomammin ja vapaammin.

Lähdin hänen luokseen aamiaisen aikaan; ja kun minulla ei ollut mitään tehtävää koko päivänä, lähdin ulos vain hänen seurassaan. Hän piti minua luonaan päivällisellä, ilta kului pian ja kun lähtöni hetki alkoi lähetä keksimme tuhansia tekosyitä sen viivyttämiseksi. Toisin sanoen, olin kokonaan hänen luonaan ja kuvittelimme, ettei kukaan sitä huomannut.

Pidin sanani jonkun aikaa eikä mikään pilvi himmentänyt yhdessäoloamme. Ne olivat onnellisia päiviä; mutta tarkoitukseni ei ole kertoa niistä.

Koko seutu puhui siitä, että Brigitte eli julkisesti yhdessä elostelevan parisilaisen kanssa, joka rääkkäsi häntä, että he kuluttivat aikaansa vuoroin riitautumalla, vuoroin sopimalla, ja että kaikki varmaan päättyisi huonosti. Samassa määrässä kuin Brigitten käytöstä ennen oli ylistetty, samassa määrässä sitä nyt moitittiin. Ei lisäksi ollut mitään kohtaa hänen entisessä elämässään, jota ei nyt koetettu selittää ilkeämielisellä tavalla. Hänen hyväntekeväisyystarkoituksissa suoritetut vuorivaelluksensa, jotka eivät ennen olleet kenessäkään herättäneet epäluuloja, otettiin raa'an leikinlaskun aiheeksi. Hänestä puhuttiin kuin naisesta, joka on menettänyt kaiken inhimillisen kunnioituksen, ja joka oli ansainnut ne kauheat onnettomuudet, jotka hän kutsui esiin.

Olin sanonut Brigittelle, että oli mielestäni annettava ihmisten puhua mitä tahtoivat enkä ollut siis juoruista välittävinäni; mutta itse asiassa kävivät ne minulle sietämättömiksi. Tein toisinaan vieraissakäyntejä ympäristöön vartavasten saadakseni kuulla jonkun määrätyn solvaavan sanan ja voidakseni vaatia siitä hyvitystä. Kuuntelin tarkkaan mitä kuiskailtiin salissa, missä itse olin, mutta en kuullut mitään. Ihmiset odottivat nähtävästi, että poistuisin, voidakseen senjälkeen rauhassa repiä minut kappaleiksi. Menin Brigitten luo ja vakuutin, että kaikki puheet olivat vailla merkitystä ja olisi hullua niistä välittää ja että itse puolestani annoin ihmisten puhua mitä tahtoivat.

Enkö tehnyt väärin menetellessäni tällä tavoin? Jos Brigitte oli varomaton — eikö ollut minun tehtäväni varottaa häntä? Tein aivan päinvastaista: liityin maailmaan häntä vastaan.

Olin alottanut osottamalla välinpitämättömyyttä, pian oli menettelyni muuttuva ilkeydeksi. "Toden totta", sanoin Brigittelle, "puhutaan pahaa yöllisistä retkistäsi. Oletko varma siitä, että ihmiset ovat väärässä? Eikö ole tapahtunut mitään tuon romanttisen metsän pimennoissa? Etkö ole koskaan palatessasi hämärässä kotia nojautunut kenenkään tuntemattoman käsivarteen, niinkuin olet nojautunut minun käsivarteeni? Oliko todellakin sääliväisyys ainoa jumaluus, jota palvelit vaeltaessasi niin rohkeasti tuossa metsäisessä temppelissä?"

Brigitten katse, ensi kertaa alkaessani puhua tähän tapaan, ei mene koskaan muistostani; se pani minut värisemään. "Vähät siitä", ajattelin, "jos pitäisin hänen puoltaan, tekisi hän saman tempun kuin ensimäinen rakastajattareni; hän voisi sormellaan osottaa minua naurettavana narrina ja sellaisena esiintyisin yleisön silmissä."

Epäilevän ja kieltävän välimatka on lyhyt. Filosoofi on ateistin orpana. Kun olin sanonut Brigittelle, että epäilin hänen menneisyyttään, aloin tehdä sitä todella; ja kun epäilys oli herännyt, olin jo varma sen oikeutuksesta.

Aloin jo uskoa, että Brigitte petti minua, hän, jonka tuskin jätin hetkeksikään yksin koko vuorokauden aikana. Olin sentähden joskus poissa pitemmän aikaa hänen luotaan, uskotellen itselleni tahtovani asettaa hänet koetukselle, mutta itse asiassa vain saadakseni aihetta häntä epäillä ja kiusata. Olin tyytyväinen voidessani hänelle vakuuttaa, että, kaukana siitä, että vielä olisin ollut mustasukkainen, en enää lainkaan kärsinyt muinaisista tyhmistä epäluuloistani; tällä tahdoin luonnollisesti sanoa, etten pitänyt häntä kyllin suuressa arvossa ollakseni mustasukkainen hänestä.

Olin alussa pitänyt omana tietonani kaikki huomiot, joita tein, mutta pian tunsin iloa voidessani niistä puhua Brigittelle itselleen. Lähtiessämme kävelemään saatoin sanoa hänelle: "Tuo puku on kaunis, eräällä kevyellä naistuttavallani oli muistaakseni samanlainen." Ruokapöydässä saatoin puhua: "Kas niin, ystäväiseni, vanha rakastajattareni lauloi tavallisesti laulun jälkiruuan aikana, sinun sopisi tehdä samoin." Ja kun hän asettui pianon eteen: "Ah, soitahan, ole hyvä, minulle tuo valssi, joka oli muodissa viime talvena; se tuo mieleeni menneen hauskan ajan."

Lukijani, tätä kesti kuusi kuukautta: kuuden kuukauden aikana oli Brigitten, samalla kertaa kun hän oli maailman juorujen esineenä, kestettävä minun puoleltani ylenkatsetta ja häväistystä, verrattavaa intohimoisen ja julman elostelijan tapaan kohdella naista, jonka hän on ostanut.

Tällaisten kauheiden kohtausten jälkeen, joiden aikana käytin kaiken kekseliäisyyteni julmuuksiin, jotka repivät rikki vuoroin syyttävän ja pilkkaavan, mutta aina tuskia janoovan sydämeni, saattoi minut vallata outo, hurja rakkaus, joka sai minut kohtelemaan rakastettuani kuin jumalatarta. Neljännestunnin kuluttua, juuri päästyäni häntä ivailemasta, makasin polvillani hänen edessään. Kohta kun olin syyttänyt häntä, pyysin häneltä anteeksi, kohta kun olin lakannut pilkkaamasta, itkin. Eräänlainen raivo, eräänlainen onnenhuuma valtasi minut silloin; olin suunniltani ilosta ja menettämäisilläni järkeni rajuissa tunteenpurkauksissani. En tiennyt mitä sanoa, mitä tehdä, mitä keksiä hyvittääkseni pahaa, jota olin tehnyt. Otin Brigitten käsivarsiini ja panin hänet satoja, tuhansia kertoja vakuuttamaan, että hän antoi minulle anteeksi. Lupasin tehdä lopun hänen kiusaamisestaan ja ampua kuulan otsaani, jos vielä alkaisin häntä pahoinpidellä. Niin saatoin vannoa ja vakuuttaa yöt läpeensä, ryömien kyynelet silmissä Brigitten jaloissa, antautuen mielettömän, kiihkoisan rakkauden valtaan. Niin koitti aamu ja päivä nousi; vajosin voimattomana kokoon ja nukahdin — ja heräsin taas hymy huulilla ja kaikkea epäillen.

Tällaisina pelottavan intohimon öinä näytti Brigitte unohtaneen, että minussa piili toinenkin olento kuin se, joka hänellä silloin oli edessään. Kun pyysin häneltä anteeksi, kohotti hän vaan olkapäitään, ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän, että annan sinulle anteeksi." Hän tunsi kuumeeni tarttuvan. Kuinka monta kertaa kuulinkaan hänen, intohimosta ja rakkaudesta kalpeana, kuiskaavan, että hän tahtoi, että olin juuri sellainen kuin olin, että nämä myrskyt olivat hänen elämänsä, että hän rakasti niitä kärsimyksiä, joita hänelle tuotin, kun maksoin ne hänelle tällä tavalla, ja ettei hän koskaan tulisi valittamaan, niin kauan kuin sydämessäni oli jälellä kipinäkin rakkaudestamme. Hän tiesi kyllä, että hän tulisi siitä kuolemaan, mutta hän sanoi toivovansa, että minäkin siitä kuolisin; lyhyesti, että kaikki, mikä tuli minusta, oli hänelle rakasta ja suloista, niinhyvin loukkaukset kuin kyynelet.

Päivät kuluivat, ja minun tautini paheni alinomaan, ivan ja häijyyden puuskat kävivät yhä voimakkaammiksi ja vaikeammiksi. Kaiken mielettömyyteni keskellä sain kuumekohtauksia, jotka iskivät minuun kuin salama; heräsin vavisten joka jäsenessäni ja kylmän hien peittämänä. Äkkinäinen liike, odottamaton kolina saivat minut vavahtamaan niin rajusti, että pelotin toisia, jotka olivat läheisyydessäni. Brigittellä puolestaan, vaikka hän ei valittanut, näkyi kasvoilla syvän mielenliikutuksen merkit. Kun aloin häntä kiusata, lähti hän sanaakaan sanomatta luotani ja sulkeutui toiseen huoneeseen. Mutta kiitos Jumalan, en koskaan tehnyt hänelle ruumillista väkivaltaa. Kiihkeimpienkin purkausteni aikana olisin mieluummin kuollut kuin kädelläni kajonnut häneen.

Eräänä iltana, kun sade löi ikkunoihin, istuimme kahden, verhot alas vedettyinä. "Olen iloisella päällä", sanoi Brigitte, "mutta tämä surullinen sade masentaa minut vasten tahtoani. Se ei saa tapahtua, ja jos sinä olet samaa mieltä kuin minä, niin huvitelkaamme rajuilmasta huolimatta."

Nousin ja sytytin kaikki esillä olevat kynttilät. Pienoinen huone oli kohta kirkkaassa juhlavalaistuksessa ja liedestä levisi hiostuttava lämpö huoneeseen — oli talvisaika. "No niin, mitä nyt teemme odottaessamme illallista?"

Samassa muistin, että Parisissa oli karnevaaliaika parhaillaan. Olin näkevinäni silmieni edessä bulevardeilla risteilevät vaunut, täynnä naamioituja henkilöitä. Olin kuulevinani niitä hauskoja sukkeluuksia, joita iloiset kansanjoukot heittelivät toisilleen astuessaan teattereihin. Näin kevytmieliset tanssit, kirjavat puvut, kuohuvan viinin ja hurjan menon: koko nuoruuteni tunkeutui sydämeeni.

"Pukeutukaamme naamiaispukuihin", sanoin Brigittelle. "Samantekevä, jos teemmekin sen vain itseämme varten. Jos meillä ei olekaan valmiita pukuja, niin löydämme aina jotakin, josta voimme niitä valmistaa, ja niin kuluu aika vielä hauskemmin."

Vaatesäiliöstä vedimme esiin hameita, shaaleja, päällysviittoja, nauhoja ja tekokukkia. Brigitte oli, kuten tavallisesti, tasaisen iloinen. Teimme molemmat itsellemme naamiaispuvut; hän tahtoi itse kammata minut. Sitten käytimme punaa ja puuderia. Kaiken tarvittavan löysimme pienestä lippaasta, jonka luulen kuuluneen tädille. Tunnin kuluttua tuskin enää tunsimme toisiamme. Ilta kului laulaen ja hullutellen; yhden aikaan aamulla kävimme illalliselle.

Olimme penkoneet kaikissa kaapeissa; vieressä seisoi eräs niistä, ovi puoli-avoinna. Juuri kun olin aikeissa istua pöytään, sattuivat silmäni sen hyllyllä lepäävään Brigitten päiväkirjaan, josta jo on ollut puhetta.

"Eikö totta, tähän on sinun tapana kirjoittaa ajatuksesi?" sanoin ojentaen käteni kirjaa kohti. "Jollet pidä sitä epähienona, silmäilisin mielelläni tuota kirjaa."

Avasin kirjan, vaikka Brigitte teki liikkeen ikäänkuin pidättääkseen minua. Ensi sivulla luin sanat: Tämä on testamenttini.

Kaikki oli kirjoitettu rauhallisella kädellä. Löysin ensinnäkin tarkan selonteon, ilman katkeruuden tai vihan merkkiä, kaikesta siitä kärsimyksestä, jota hän oli saanut kestää tultuaan rakastajattarekseni. Hän ilmoitti horjumattoman päätöksensä kärsiä kaikki, niinkauan kuin häntä rakastin, ja kuolla, kun hänet jättäisin. Hän oli tehnyt valmistuksensa ja alistui uhraamaan elämänsä. Mitä hän oli menettänyt, mitä toivonut, hirvittävästä yksinäisyydestä, mihin hän tunsi olevansa tuomittu minun käsivarsissanikin, siitä erottavasta seinästä, joka kasvamistaan kasvoi meidän välillemme, julmuudesta, jolla maksoin hänen rakkautensa ja kärsivällisyytensä — kaikesta tuosta kertoi hän valittamatta. Hän koetti päinvastoin minua puolustaa. Lopuksi puhui hän yksityisistä asioistaan ja seikoista, jotka koskivat hänen perijöitään. Hän aikoi lopettaa myrkyllä elämänsä. Hän sanoi kuolevansa vapaasta tahdosta ja kielsi nimenomaan käyttämästä hänen muistoaan joihinkin toimenpiteisiin minua vastaan. "Rukoilkaa hänen puolestaan", olivat hänen viimeiset sanansa.

Löysin samalta hyllyltä pienen lippaan, jota en ennen ollut nähnyt ja joka sisälsi hienoa, sinertävää jauhoa, näöltään kuin suola.

"Mitä tämä on?" kysyin Brigitteltä, vieden rasian huulilleni. Hän parahti ja heittäytyi ylitseni.

"Brigitte!" huudahdin, "sano minulle jäähyväiset. Otan tämän rasian haltuuni; sinun pitää unohtaa minut ja elää, jos tahdot säästää minulta murhan. Lähden jo tänä yönä enkä pyydä sinulta anteeksiantoa. Joskin sinä sen minulle annat, ei Jumala sitä tahdo. Suutele minua viimeinen kerta."

Kumarruin hänen puoleensa ja painoin suudelman hänen otsalleen. "Ei vielä!" huudahti hän tuskallisesti. Mutta minä työnsin hänet sohvaan ja juoksin huoneesta.

Kolme tuntia myöhemmin olin valmis lähtemään ja matkahevoset olivat jo saapuneet. Satoi yhä ja hapuilin pimeydessä vaunuun. Samassa hetkessä kun ajuri pani vaunut liikkeelle, tunsin kahden käsivarren kiertyvän kaulaani ja kuulin nyyhkytyksen, joka painettiin suutani vasten.

Se oli Brigitte. Tein kaikkeni saadakseni hänet jäämään, huusin ajuria pysähdyttämään, sanoin mitä keksin, jotta hän astuisi alas vaunuista, lupasinpa hänelle, että palaisin kun aika ja matka olivat hävittäneet muiston siitä pahasta, mitä olin hänelle tehnyt. Koetin vakuuttaa hänelle, että huomispäivä tulisi samanlaiseksi kuin eilinen, että saatoin tehdä hänet vain onnettomaksi, että tulisin murhaajaksi, jos sitoisin hänet itseeni. Käytin rukouksia, valoja, vieläpä uhkauksia — mutta hän vastasi minulle kaikkeen: "Sinä lähdet, ota minut mukaasi; paetkaamme täältä, paetkaamme menneisyyttämme. Emme voi enää elää täällä, hyvä, lähtekäämme siis muuanne, minne tahdot. Etsikäämme joku soppi maailmassa, siellä kuollaksemme. Tulkaamme onnellisiksi, minä sinun kauttasi, sinä minun kauttani!"

Syleilin häntä niin kiihkeästi, että luulin sydämeni halkeavan. "Aja!" huusin kuskille. Heittäysimme toistemme syliin ja hevoset lähtivät nelistämään.

VIIDES OSA.

I

Olimme päättäneet lähteä pitkälle matkalle ja sitä varten olimme tulleet Parisiin. Kun välttämättömät valmistukset ja eräät raha-asiain järjestelyt vaativat aikaa, täytyi meidän vuokrata kuukaudeksi parisen huonetta pienestä hotellista.

Päätös lähteä Ranskasta oli yhdellä iskulla muuttanut kaikki toiseksi; ilo, toivo ja luottamus palasivat ja lähtöä odotellessa kaikkosivat surut ja riitaisuudet. Nyt oli kysymys vain onnen unelmista ja ikuisista rakkauden valoista. Tahdoin nyt todellakin saada rakastettuni unohtamaan kaiken sen pahan, minkä olin hänelle tehnyt. Kuinka olisin voinut olla tuntematta liikutusta hänen hellän rakkautensa ja hänen rohkean luottamuksensa edessä? Brigitte ei ainoastaan antanut minulle anteeksi, vaan valmistautui tekemään suurimman uhrauksensa minun tähteni, luopumaan kaikesta seuratakseen minua. Yhtä suuressa määrässä kuin tunsin olevani arvoton hänen kiintymykselleen, yhtä palavasti halusin korvata sen hänelle rakkaudellani. Hyvä enkelini oli lopulta voittanut, ja ihailu ja rakkaus sai ylivallan sydämessäni.

Kumartuneena kartan yli etsi Brigitte minun kanssani soppea, johon piiloutuisimme. Emme olleet vielä päättäneet ja tunsimme niin suurta ja odottamatonta iloa tästä epätietoisuudesta että lykkäsimme varman vaalin tekemisen yhä kauemmas. Istuimme vierekkäin, meidän päämme koskettivat toisiaan ja käsivarteni oli Brigitten vyötäisillä. "Minne matkustammekaan? Mitä tulemme tekemään? Missä aloitamme uuden elämämme?" Kuinka voin kuvailla, mitä tunsin, kun kesken valoisimpia toiveitamme hetkeksi nostin pääni? Mitä katumuksen tuskaa tunsinkaan, nähdessäni edessäni Brigitten tyynet kauniit kasvot, jotka hymyilivät tulevaisuudelle, vielä kalpeina menneistä kärsimyksistä. Kun istuin siinä hänen vieressään, hänen sormensa harhaillessa kartalla ja hänen puhuessaan hiljaisella äänellä raha-asioistaan, toivomuksistaan, tulevasta pakopaikastamme, olisin tahtonut uhrata vereni hänen puolestaan. Onnen suunnitelmat, te olette ehkä ainoa todellinen onni täällä maan päällä!

Olimme noin viikon ajan tällä tavoin kuluttaneet matkavalmistuksissa, kun luoksemme tuli eräs nuori mies, tuoden Brigittelle kirjeen. Brigitte oli kahdenkesken puhuttuaan hetken lähetin kanssa vakava ja alakuloinen. Mutta muuta en saanut tietää kuin että kirje oli N:n kaupungista, samasta paikasta, missä ensi kertaa olin puhunut rakkaudestani ja missä Brigitten ainoat sukulaiset asuivat.

Sillä välin teimme kaikessa kiireessä matkavalmistuksemme eikä sydämessäni ollut sijaa muulle tunteelle kuin kärsimättömälle halulle päästä pian matkaan. Lähdön ilo ei jättänyt minua hetkeksikään. Kun nousin aamuisin vuoteesta ja aurinko paistoi ikkunaimme läpi, tunsin niin hurjaa iloa, että käyttäydyin kuin hullu. Astuin varpaillani Brigitten huoneeseen. Useammin kuin kerran tapasi hän herätessään minut polvillani vuoteensa edestä kyynelet silmissäni. En tiennyt mitä keinoja käyttäisin saadakseni hänet vakuutetuksi katumukseni vilpittömyydestä. Jos rakkauteni ensimäistä rakastajatartani kohtaan oli saanut minun tekemään hulluja tekoja, tein nyt sadoin kerroin hullumpia: käytin kaikkia keinoja mitä kiihoittunut intohimo voi keksiä. Palvelin Brigittea suorastaan kuin jumalatarta, ja vaikka olin jo ollut kuusi kuukautta hänen rakastajansa, oli minusta, kun häntä lähestyin, kuin olisin nähnyt hänet ensi kertaa. Uskalsin tuskin suudella sen naisen hameenliepeitä, jota joku aika sitten olin rääkännyt. Hänen pieninkin sanansa sai minut havahtumaan ikäänkuin hänen äänensä olisi ollut outo. Milloin heittäydyin itkien hänen syliinsä, milloin aloin nauraa ilman aihetta. Puhuin inholla entisestä käytöksestäni, ja olisin toivonut, että jossakin maan päällä olisi ollut rakkaudelle pyhitetty temppeli, missä olisin voinut puhdistua kasteen kautta kokonaan entisyydestäni.

Olen nähnyt Tizianin taulun, missä Tuomas pistää sormensa Kristuksen haavaan, ja tuo kuva on usein tullut mieleeni; jos uskaltaisin verrata rakkautta miehen uskoon, voisin sanoa että olin Tuomaan kaltainen. Mikä nimi on annettava tunteelle, joka kuvastuu noissa kasvoissa, joissa epäilys ja usko taistelevat keskenään? Hän koskettaa haavaa ja äänekäs epäilys vaikenee hänen avoimilla huulillaan, joille rukous hiljaa laskeutuu. Onko hän apostoli vai onko hän uskoton? Katuuko hän samassa määrässä kuin hän on rikkonut? Sitä ei hän itse tiedä eikä maalari etkä sinä, katsoja. Vapahtaja hymyilee ja kaikki hajoaa kuin kastepisara auringossa loputtomaan hyvyyteen.

Samalla tavoin olin minä Brigitten edessä mykkä ja ikäänkuin alati yllätetty. Vapisin ajatellessani sitä mahdollisuutta, että hän vieläkin pelkäisi minua ja että kaikki vaihtelut käytöksessäni olisivat tehneet hänet epäluuloiseksi. Mutta neljäntoista päivän kuluttua oli hän lukenut selvästi sydämeni tilan; hän ymmärsi, että kun näin hänet vilpittömänä, olin tullut itsekin vilpittömäksi ja kun rakkauteni eli hänen rakkaudestaan, ei hän tahtonut epäillä kumpaistakaan.

Huoneemme oli täynnä sinne tänne heitettyjä vaatteita, kirjoja, kyniä, kääröjä ja kaiken päälle oli levitetty kartta, jota molemmat niin rakastimme. Lähdimme ulos ja palasimme taas; ja usein heittäysin Brigitten jalkoihin, joka nauraen syytti minua laiskuudesta, väittäen, etten mihinkään kelvannut. Täyttäessämme matkalaukkujamme keksimme vielä satoja suunnitelmia. Sisilia oli verraten kaukana, päättelimme keskenämme, mutta talvi oli siellä niin lauhkea! ja mikä ihana ilmasto! Genua on kaunis kirjavine taloineen, vihreine puutarhoineen, Apenninien vuorijono takanaan! Mutta siellä on ainainen melu ja tungos! Kolmesta miehestä, jonka tapaat sen kaduilla on vähintäin yksi munkki ja yksi sotilas. Firenze on surullinen, se on kuin kappale keskiaikaa. Kuinka kärsiä sen ristikkoikkunoita ja sen rakennusten likaisen ruskeaa väriä? Mitä tekisimme Roomassa? Emmehän matkusta ihmetelläksemme ja vielä vähemmän jotakin oppiaksemme. Jospa lähtisimmekin Reinin rannoille? Mutta sesonki on siellä jo lopussa, ja vaikk'emme matkustakaan ottaaksemme osaa seuraelämään, on kuitenkin ikävä tulla seutuihin, josta ihmiset juuri ovat lähteneet. Entä Espanja? Kovin vaivaloista: siellähän täytyy matkustaa kuin keskellä sotaa ja olla kaikkeen valmistautunut paitsi lepoon. Lähtekäämme Sveitsiin! Vähät siitä, jos siellä on paljon matkustavaa väkeä. Siellä saamme nähdä joka tapauksessa Jumalan ihanimmat värit: taivaan sinen, kenttien vihreän ja ikuisen lumen valkean. "Lähtekäämme", sanoi Brigitte, "lähtekäämme kuin kaksi lintua. Kuvitelkaamme, rakas Octave, että eilen opimme toisemme tuntemaan. Olet tavannut minut tanssiaisissa, olen miellyttänyt sinua, ja minä olen sinuun rakastunut. Sinä kerrot minulle, että sinä pienessä kylässä muutamien peninkulmien päässä täältä olet rakastanut erästä rouva Piersonia. Minun on vaikea edes uskoa mitä kerrot sinun ja hänen välillä tapahtuneen. Et kai aio kertoa minulle rakkaudestasi naiseen, jonka olet jättänyt minun tähteni? Tahdonpa minäkin aivan hiljaa kertoa sinulle, ettei siitä ole kovinkaan kauan aikaa kun minä rakastin erästä ilkeää miestä, joka teki minut hyvin onnettomaksi. Sinä säälit minua, pyydät minua vaikenemaan, ja niinpä sovimme, ettemme enää koskaan puhu siitä asiasta."

Kun Brigitte puhui tällä tavalla suljin vavisten hänet syliini. "Jumalani", huudahdin, "en tiedä vapisenko ilosta vai pelosta. Sinä tulet mukaani, aarteeni. Me lähdemme yhdessä äärettömyyttä kohti. Kuolkoon nuoruuteni, muistoni, suruni ja tuskani! Sinä olet hyvä ja rohkea, rakkaani, sinä olet tehnyt lapsesta miehen. Jos sinut nyt menettäisin, en voisi koskaan enää rakastaa. Ehkä olisi, ennenkuin opin sinut tuntemaan, joku toinen nainen voinut minut parantaa; mutta nyt olet sinä ainoa maailmassa, joka voi minut tuhota tai pelastaa, sillä sydämeni on haavoilla kaiken sen pahan johdosta, minkä olen sinulle tehnyt. Olen ollut kiittämätön, sokea ja julma. Mutta kiitos Jumalan, sinä rakastat minua vielä. Jos milloinkaan palaat siihen kylään, jonka lehmusten alla sinut ensi kerran näin, niin katsahda autioon talooni. Siellä olet varmaan näkevä miehen hahmon, sillä se, jonka kanssa kerran sen jätit, ei ollut sama, joka siihen astui."

"Onko tuo totta, mitä puhut?" sanoi Brigitte ja kohotti kauniit, rakkaudesta säteilevät kasvonsa taivasta kohti. "Onko siis totta, että olen sinun? Niin, kaukana siitä inhottavasta maailmasta, joka on tehnyt sinut ennenaikaa vanhaksi, olet sinä minua rakastava, lapsi. Omistan sinut sellaisena kuin olet, ja missä sopessa lienemmekin löytävä etsimämme onnen, sinne voit minut jättää ilman omantunnon vaivoja, kun et enää minua rakasta. Minun tehtäväni on silloin loppunut ja minä voin vain kiittää Jumalaa kaikesta."

Minkä kirvelevän muiston herättävätkään minussa vielä nuo sanat! Olimme lopultakin päättäneet, että lähtisimme Geneveen ja että kevääksi etsisimme Alppien juurelta jonkun rauhallisen kolkan. Brigitte puhui jo kauniista järvestä ja minä olin tuntevinani tuulen, joka liikuttelee sen vesiä, ja vihreän laakson voimakkaat tuoksut. Mieleemme tulivat jo Lausanne, Vevay, Oberland ja niiden takana Monte Rosen lumiset harjat ja Lombardian loputtomat tasangot. Meitä kutsuivat jo unohduksen, levon ja onnellisen yksinäisyyden hyvät henget. Illoin tunsimme jo istuessamme ääneti käsi kädessä ylitsemme laskeutuvan omituisen, suuren tunnelman, joka valtaa mielen pitkän matkan aattona, omituisen, selittämättömän pyörrytyksen, jossa on maanpaon pelkoa ja pyhäinvaelluksen toivovaa odotusta. Jumala, se on sinun äänesi, joka meitä silloin kutsuu ja joka ilmoittaa ihmiselle, että hän kulkee sinun luoksesi. Ihmisajatuksella on siipensä, jotka värisevät, ja jänteensä, jotka pingoittuvat. Kokonainen maailma sisältyy noihin sanoihin: "Kaikki on kunnossa, lähtekäämme matkaan!"

Äkkiarvaamatta alkaa Brigitte riutua, hän painaa päänsä alas eikä puhu mitään. Kun kysyn häneltä, onko hänellä tuskia, vastaa hän sammuneella äänellä kieltävästi: kun puhun hänelle lähtöpäivästämme, nousee hän kylmänä ja alistuvana ja jatkaa valmistuksiaan. Kun vannon tekeväni hänet onnelliseksi ja pyhittäväni hänelle elämäni, sulkeutuu hän huoneeseensa itkeäkseen. Kun syleilen häntä, kääntää hän kalveten katseensa poispäin ojentaessaan minulle huulensa. Kun sanon hänelle, ettei mitään ole vielä tehty ja että hän voi peruuttaa matkansa, rypistää hän katkeran näköisenä kulmakarvojaan. Kun rukoilen häntä avaamaan minulle sydämensä, kun vakuutan hänelle, että mieluummin luovun onnestani, vaikka se maksaisi minulle elämäni, kuin tuotan hänelle silmänräpäyksenkään surun, heittäytyy hän kaulaani, hillitsee taas kohta, ikäänkuin tahtomattaan, itseään ja työntää minut luotaan. Vihdoin astun eräänä päivänä hänen huoneeseensa kädessäni matkalippumme Besanconiin. Tulen hänen luokseen ja panen ne hänen syliinsä, hän ojentaa kätensä, päästää huudon ja putoaa tiedottomana jalkoihini.

II

Kaikki yritykseni koettaa saada selvää syystä tähän odottamattomaan muutokseen jäivät tuloksettomiksi. Niinikään kieltäytyi Brigitte vastaamasta kysymyksiini. Hän oli sairas ja pysyi itsepintaisesti vaiti. Kun olin koko päivän ensin koettanut häneltä saada selityksiä, sitten lausunut kaikenlaisia arveluja, lähdin iltapuoleen ulos, tietämättä minne. Kun kuljin Oopperan ohi tarjosi välikauppias minulle lippua ja minä otin sen tapani mukaan koneellisesti ja astuin sisään.

En voinut keskittää huomiotani enempää siihen mitä tapahtui näyttämöllä kuin siihen mitä tapahtui katsomossa: suru oli lyönyt minut niin lamaan, ettei ulkomaailma tehnyt mitään vaikutusta aisteihini, ja että elin niinsanoakseni vain sisäisesti. Kaikki sielunvoimani keskittyivät yhteen ainoaan ajatukseen ja kuta enemmän sitä haudoin päässäni, sitä vaikeampi oli minun nähdä selvästi. Mikä olikaan tuo hirvittävä, yht'äkkiä ilmennyt este, joka aivan lähtöpäivän aattona särki kaikki suunnitelmat ja toiveet? Jos oli kysymys vain jostakin jokapäiväisestä tapauksesta, tai vaikkapa jostakin todellisesta onnettomuudesta, niinkuin omaisuuden menetyksestä tai ystävän kuolemasta, niin miksi tuo itsepäinen äänettömyys? Kaiken jälkeen mitä Brigitte jo oli tehnyt, hetkenä, jolloin rakkaimmat unelmamme olivat lähellä toteutumistaan, mikä saattoikaan olla se salaisuus, joka särki onnemme ja jota hän kieltäytyi minulle uskomasta? Hän salaa jotain minulta! Joskin hänen huolensa, hänen taloudellinen tilansa, tulevaisuuden pelko tai mikä muu syy hyvänsä estää häntä nyt heti lähtemästä suunnittelemallemme matkalle tai pakottaa hänet siitä vaikkapa kokonaan luopumaan, niin miksi ei hän avaa sydäntään minulle? Kuitenkaan en voinut siinä nähdä mitään moitittavaa. Epäluulon varjokin kauhistutti minua. Mutta kuinka, toiselta puolen, voida ajatella jotakin horjuvaisuutta tai oikkua tuossa naisessa, jonka niin hyvin tunsin? Vajosin epätietoisuuden pimeään enkä nähnyt pienintäkään valoa, joka olisi voinut minut johtaa tielle.

Vastapäätäni, galleriassa, istui nuori mies, jonka piirteet tuntuivat tutuilta. Kuten usein sattuu ajatusten ollessa muualla kiintyivät silmäni hänen kasvoihinsa ja vaistomaisesti koetin muistella miehen nimeä. Äkkiä tuli se mieleeni: mies oli sama, joka, kuten ennen olen kertonut, oli tuonut Brigittelle kirjeen N:stä. Ajattelematta mitä tein nousin paikaltani lähteäkseni puhumaan hänen kanssaan. Mutta hänen paikkansa oli sellainen, etten voinut päästä hänen luokseen häiritsemättä suurta määrää katsojia, ja minun täytyi odottaa väliaikaa.

Ensi ajatukseni oli ollut, että jos joku voi auttaa minua keksimään syytä siihen, mikä minua painoi, oli se juuri tuo mies. Hänellä oli ollut rouva Piersonin kanssa useampia kaksinpuheluja muutaman päivän kuluessa ja muistin, että Brigitte oli joka kerta näiden kohtaamisien jälkeen ollut hyvin alakuloinen. Hän oli ollut Brigitten luona edellisenä päivänä, aamupuoleen, ja illalla oli Brigitte sairastunut. Brigitte ei ollut näyttänyt niitä kirjeitä, joita tällä lähetillä oli ollut mukanaan; oli siis mahdollista, että tuo nuori mies tiesi todellisen syyn matkamme lykkäytymiseen. Ehk'ei hän ollut kaikessa Brigitten uskottu, mutta hän saattoi varmaankin kertoa minulle kirjeiden sisällöstä ja tunsi epäilemättä meidän suhteemme siksi hyvin, ettei minun tarvinnut peljätä asettaa hänelle kysymyksiä. Olin ihastunut nähdessäni hänet ja kohta kun esirippu oli laskenut, kiiruhdin käytävään häntä tapaamaan. En tiedä, näkikö hän minun lähestyvän, mutta hän katosi erääseen aitioon. Päätin jäädä häntä odottamaan ja kuljin puolen tunnin ajan käytävässä edestakaisin, silmät kiinnitettyinä aition oveen. Lopulta avautui se ja mies astui ulos; tervehdin häntä kaukaa ja menin häntä vastaan. Hän otti joitakin askelia minua kohti päättämättömän näköisenä, sitten kääntyi hän äkkiä, laskeutui portaita alas ja katosi.

Minun tarkoitukseni puhutella häntä oli ollut liian näkyvä, jotta hän olisi voinut noin hävitä silmistäni ilman erikoista halua välttää minua. Hän tunsi varmaankin kasvoni, ja joka tapauksessa olisi hänen tullut odottaa, vaikkapa olisi pitänyt minua tuntemattomana, kun näki minun lähestyvän. Olimme kahden käytävässä, kun tulin häntä vastaan, joten oli ilmeistä, ettei hän tahtonut puhua kanssani. En ajatellut, että hän tahtoi minua loukata: miehellä, joka saapui joka päivä asuntooni, jota olin aina kohdellut huomaavaisesti, kun tapasimme toisemme, ja joka oli yksinkertainen ja vaatimaton esiintymisessään, ei totta tosiaan voinut olla aihetta minua loukata! Hän oli vain tahtonut paeta minua ja päästä epämieluisesta keskustelusta. Minkätähden? Tämä toinen arvoitus kiusasi minua melkein yhtä paljon kuin ensimäinen. Huolimatta kaikesta yhdistin tämän nuoren miehen äkillisen katoamisen Brigitten itsepintaiseen vaiteliaisuuteen.

Epätietoisuus on vaikein kaikista tuskista ja monta kertaa elämässäni olen asettanut itseni suureen vaaraan sentähden etten ole voinut tyynesti odottaa. Kun tulin kotia, tapasin Brigitten juuri lukemassa noita kohtalokkaita kirjeitä N:stä. Sanoin hänelle, että minun oli mahdotonta jäädä siihen mielentilaan, jossa olin, vaan että koetin mistä hinnasta hyvänsä siitä päästä ja että tahdoin tietää, mikä oli syynä hänen mielialansa muutokseen. Jos hän kieltäytyisi minulle vastaamasta, pitäisin sitä hänen puoleltaan epäyksenä lähtemään kanssani matkalle, vieläpä käskynä minulle ikiajoiksi hänet jättämään.

Hän ojensi vastenmielisesti minulle yhden niistä kirjeistä, jotka hänellä oli kädessään. Hänen sukulaisensa kirjoittivat, että hänen lähtönsä saattaisi hänet ikuiseen häpeään, ettei kukaan ollut tietämätön sen syistä ja että he katsoivat olevansa velvolliset etukäteen hänelle ilmoittamaan sen seurauksista. He moittivat häntä siitä, että hän eli julkisesti minun rakastajattarenani ja vaikka hän olikin leski ja vapaa, oli hänen kuitenkin vastattava siitä nimestä, jota hän kantoi. He sanoivat edelleen, etteivät he eivätkä muut hänen vanhoista ystävistään haluaisi häntä enää nähdä, jos hän pysyi aikomuksessaan, ja kehoittivat lopuksi neuvoin ja uhkauksin häntä palaamaan kotiseudulleen.

Kirjeen sävy suututti minua enkä alussa nähnyt siinä muuta kuin loukkausta. "Ja se nuori mies, joka on tuonut perille nämä varoitukset", huudahdin, "hän ei ole varmaankaan laiminlyönyt niitä suullisesti vahvistamasta?"

Brigitten syvä surumielisyys rauhoitti vihani. "Sinä voit tehdä mitä tahdot, voit tuhota minut kokonaan", sanoi hän. "Kohtaloni on sinun käsissäsi ja sinä olet jo kauan aikaa ollut sen herra. Etsi minkälaisen koston haluat entisten ystävieni pyrkimyksille palauttaa minut järkiini, yhteiskuntaan, jonka tapoja muinoin pidin arvossa, ja kunniaan, jonka olen kadottanut. En tahdo sanoa mitään ja jos sinä haluat sanella vastaukseni, olen kirjoittava toivomustesi mukaan."

"En toivo mitään muuta", vastasin, "kuin saada tietää tarkoituksesi. Minun on päinvastoin mukauduttava niihin ja minä vakuutan, että olen valmis. Sano minulle, aiotko jäädä tänne vai aiotko lähteä kanssani vai onko minun lähdettävä yksin."

"Minkätähden tuo kysymys?" sanoi Brigitte. "Olenko sanonut, että olen muuttanut mieltäni? Olen sairas enkä voi lähteä kohta, mutta niin pian kuin olen parantunut tai kohta kun voin nousta vuoteesta, lähdemme Geneveen, kuten jo olemme sopineet."

Erosimme näiden sanojen jälkeen, ja se kuolettava kylmyys, jolla hän oli ne lausunut, teki minut alakuloisemmaksi kuin suora kielto olisi tehnyt. Tämä ei ollut ensi kertaa, jolloin tällaisilla keinoilla koetettiin rikkoa suhdettamme, mutta minkä vaikutuksen sentapaiset kirjeet lienevätkin ennen tehneet Brigitteen, oli hän kuitenkin niistä pian vapautunut. Kuinka voida uskoa, että tämä ainoa aihe saattoi häneen vaikuttaa nyt niin voimakkaasti, kun se ei vähemmän onnellisinakaan aikoina ollut mitään mahtanut? Koetin muistella, olisiko käyttäytymisessäni Parisiin tultuamme ollut jotain moitittavaa. "Olisiko kaikki", sanoin itselleni, "vain naisen heikkoutta, naisen, joka tahdottuaan tehdä rohkean teon, säikkyy omaa tahtoaan? Olisiko kaikki vain omantunnon viime epäilyksiä? Mutta iloisuus, jota Brigitte viikko sitten oli osottanut aamusta iltaan, kaikki hauskat ehdotukset, kaikki hyljätyt ja jälleen hyväksytyt suunnitelmat, kaikki tuo oli joka tapauksessa ollut todellista, pakotonta. Hän halusi lähteä vastoin minun tahtoani. Ei, kaiken alla oli jokin salaisuus; kuinka olin saava siitä selvää, kun hän kaikkiin kysymyksiini vastasi syillä, jotka eivät olleet todellisia? En voi sanoa hänelle, että hän valehtelee enkä pakottaa häntä vastaamaan toisin kuin hän haluaa. Hän sanoo alati haluavansa lähteä, mutta kun hän sen sanoo tuolla äänellä, eikö minun velvollisuuteni ole ehdottomasti kieltäytyä? Voinko ottaa vastaan uhria, joka asianomaiselle on kuin rangaistus — kun sitä, mitä luulin minulle rakkaudesta tarjotun, täytyy vaatia annetun lupauksen perustuksella? Jumalani, veisinkö siis käsivarsissani kalpean ja kärsivän uhrin kauas isänmaasta, pitkäksi aikaa, ehkä koko elämäksi? Minä saan tehdä hänelle mitä tahdon, sanoi hän! Ei, en tahdo pyytää häneltä kärsivällisyyttä, sillä mieluummin kuin näen vielä viikon ajan edessäni nuo kärsivät kasvot, matkustan yksin — jollei hän tahdo puhua."

Minä houkka, oliko minulla siihen voimia? Olin ollut liian onnellinen kahden viikon aikana voidakseni todella katsoa taaksepäin, ja kaukana siitä että minulla olisi ollut voimia jättää Brigitte, en ajatellut muuta kuin millä keinoin saisin hänet mukaani. En ummistanut silmiäni koko yönä ja varhain seuraavana aamuna päätin kaiken uhalla lähteä tuon nuoren miehen luo, jonka olin nähnyt Oopperassa. En tiedä, katkeruusko vai uteliaisuusko minut ajoi hänen luokseen, enkä mitä itseasiassa häneltä tahdoin; mutta ajattelin, ettei hän nyt ainakaan voisi minua välttää, ja se oli kaikki mitä toivoin.

Kun en tiennyt hänen osotettaan menin sitä pyytämään Brigitteltä, ottaen tekosyyksi että olin velvollinen vastaamaan kaikkiin hänen vieraskäynteihinsä. En ollut puhunut mitään kohtauksestamme teatterissa. Brigitte makasi vuoteessa ja hänen väsyneistä silmistään näin, että hän oli itkenyt. Kun astuin huoneeseen, ojensi hän minua kohti kätensä, sanoen: "Mitä minulta tahdot?" Hänen äänensä oli surullinen, mutta hellä. Vaihdoimme joitakin ystävällisiä sanoja, ja minä lähdin, hiukan keveämpänä mieleltäni.

Nuori mies, jota menin tapaamaan, oli nimeltään Smith. Hän asui pienen matkan päässä. Kun kolkutin hänen oveensa, valtasi minut selittämätön levottomuus; astuin sisään hiljaa ja hätkähdin kuin äkillisen valon häikäisemänä. Hänen ensi liikkeistään hyytyi vereni. Hän oli makuulla ja hän sanoi minulle samalla äänenpainolla kuin Brigitte äsken, ojentaen kätensä minua kohti: "Mitä minulta tahdotte?"

Sanottakoon mitä hyvänsä, mutta elämä tarjoo sattumia, joita inhimillinen järki ei voi selittää. Istuuduin voimatta vastata ja ikäänkuin havahtuen unesta toistin itsekseni kysymykseni, jonka hän oli tehnyt. Mitä tahdoinkaan häneltä? Kuinka ilmottaa hänelle aiheen tähän käyntiini? Tiesin, että voisin saada häneltä tietoja, mutta enhän tiennyt, halusiko hän niitä antaa. Hän oli tuonut kirjeet ja tunsi niiden lähettäjät, mutta enkö itse tiennyt yhtä paljon kuin hänkin, senjälkeen kuin Brigitte oli minulle näyttänyt yhden kirjeistä? Minun oli vaikea alkaa häntä tutkia ja pelkäsin, että hän arvaisi mitä sydämessäni tapahtui. Ensi sanat, joita vaihdoimme, olivat kohteliaat ja merkityksettömät. Kiitin häntä siitä, että hän oli tehnyt palveluksen Brigitten sukulaisille ja sanoin että kun me nyt pian lähtisimme Ranskasta pyytäisimme me häntä puolestamme tekemään meille eräitä palveluksia. Senjälkeen olimme ääneti, molemmat hämmästyneinä siitä että todella istuimme siinä vastakkain.

Katsoin ympärilleni, kuten on tapana tehdä, kun joutuu hämilleen. Huone, jossa tämä nuori mies asui, oli neljännessä kerroksessa; kaikki puhui siinä työteliäästä ja arvokkaasta köyhyydestä. Joitakin kirjoja, pari soittoneuvoa, muutamia valkeita puitteita, paperiarkkeja huolellisesti järjestettyjä liinalla peitetylle pöydälle, vanha nojatuoli ja muutamia muita tuoleja — siinä kaikki mutta huone todisti puhtautta ja huolellisuutta, joka teki miellyttävän vaikutuksen. Mitä häneen itseensä tulee, puhuivat hänen avoimet, vilkkaat kasvonsa kohta hänen edukseen. Uuninreunalla näin vanhan naisen muotokuvan; menin ajatuksissani sen eteen ja hän sanoi sen olevan äitinsä.

Nyt muistin, että Brigitte oli usein puhunut minulle hänestä ja tuhansia unohtuneita pikkuseikkoja tuli mieleeni. Brigitte oli tuntenut hänet lapsuudesta saakka. Ennen kuin minä tulin paikkakunnalle, oli hän joskus tavannut hänet N:ssa, mutta minun tuloni jälkeen oli Brigitte vain kerran käynyt siellä eikä hän ollut silloin ollut kotona. Olin sattumalta saanut kuulla hänestä yksityisseikkoja, jotka olivat minuun tehneet syvän vaikutuksen. Hänellä ei ollut kuin vaatimaton virka, mutta sillä avusti hän äitiään ja sisartaan. Hänen käytöksensä näitä kahta naista kohtaan ansaitsee mitä suurimman kiitoksen. Hän kieltäytyi kaikesta heidän tähtensä ja vaikka hänellä oli erinomaiset musikaaliset lahjat, jotka olisivat ehkä voineet tuottaa hänelle suuren omaisuuden, oli aina äärimmäinen vaatimattomuus saanut hänen valitsemaan hiljaisen elämän kaikkien niiden mahdollisuuksien edellä, joita kenties oli tarjolla. Hän oli, sanalla sanoen, yksi noita harvinaisia olentoja, jotka eivät pidä itsestään melua ja jotka ovat kiitollisia toisille siitä, etteivät nämä huomaa heidän arvoaan.

Olin kuullut mainittavan hänestä muutamia piirteitä, jotka olivat riittäviä valaisemaan hänen luonnettaan. Hän oli ollut hyvin rakastunut erääseen kauniiseen tyttöön kotinsa naapuruudessa ja kun hän oli vuoden ajan kosinut tyttöä olivat tämän vanhemmat suostuvaisia heidän avioliittoonsa. Tyttö oli yhtä köyhä kuin hänkin. Sopimus oli juuri allekirjoitettava ja kaikki oli valmiina häitä varten, kun hänen äitinsä kysyi häneltä: "Ja sisaresi, kuinka on hän pääsevä naimisiin?" Nämä sanat saivat hänet ymmärtämään, että jos hän ottaisi itselleen vaimon, kuluisi häneltä kaikki mitä hän ansaitsi työllään eikä hän siis voinut antaa sisarelleen mitään myötäjäisiä. Hän keskeytti heti häiden valmistelut ja kieltäytyi urhoollisesti avioliitostaan ja rakkaudestaan. Hän tuli Parisiin ja sai sen paikan, mikä hänellä nyt oli.

En ollut koskaan kuunnellut tuota kertomusta, joka oli yleisesti liikkeellä, tuntematta halua päästä tuon sankarin tuttavuuteen. Hänen hiljainen, salassa tapahtuva uhrautumisensa oli minusta tuntunut ihailtavammalta kuin kaikki mainetyöt sotakentällä. Nähdessäni hänen äitinsä muotokuvan muistin kohta tuon tarinan ja kääntyessäni taas häntä kohti, ihmettelin että hän oli niin nuori. En voinut kieltäytyä kysymästä hänen ikäänsä; se oli sama kuin minun. Kello löi kahdeksan, ja hän nousi.

Ensi askeleita ottaessaan näin hänen jo horjahtavan. Hän puisti päätään. "Mikä teidän on?" kysyin häneltä. Hän vastasi, että hänen oli lähdettävä toimistoonsa, mutta tuntevansa, ettei hänellä ollut siihen voimia.

"Oletteko sairas?"

"Minulla on kuume ja tuskia."

"Te voitte paremmin eilen illalla; näin teidät Oopperassa."

"Suokaa anteeksi, etten ole teitä tuntenut. Minulla on vapaa pääsy Oopperaan ja toivon, että tapaamme siellä toisen kerran."

Kuta enemmän tarkastin tuota nuorta miestä ja hänen huonettaan, sitä mahdottomammalta tuntui minusta koskettaa käyntini varsinaista aihetta. Ajatus, joka minulla oli ollut edellisenä iltana, että hän olisi voinut vahingoittaa minua Brigitten silmissä, hävisi tahtomattani: huomasin hänessä sellaisen luonteen avomielisyyden ja ankaruuden, joka hillitsi kaikki epäluuloni. Vähitellen saivat ajatukseni toisen suunnan, katsoin häntä tarkkaavaisesti ja olin huomaavinani, että hänkin puolestaan uteliaasti silmäili minua.

Olimme molemmat yhdenkolmatta ikäisiä, mutta mikä ero meidän välillämme! Hän, tottuneena elämään, jonka kaikki vaihtelut tapahtuivat kellon mukaan, näkemättä maailmassa muuta kuin tien yksinäisestä huoneestaan virkapaikkaansa ministeriössä, hän, joka lähetti äidille jokaisen säästämänsä rovon kieltäytyen kaikista huvituksista, hän, joka valitti yöllistä pahoinvointia, koska se riisti häneltä raskaan työpäivän, hän, jolla ei ollut muuta ajatusta, muuta iloa kuin toisten hyvä — ja kaikki tämä lapsuudesta alkaen, siitä lähtien kuin hän kykeni käyttämään käsivarsiaan! Ja minä, mitä olinkaan minä tehnyt tänä kalliina, kiireisenä, hikeä puristavana aikana? Olinko minä mies? Kumpi meistä oli elänyt?

Sen mitä tässä kerron kokonaisella sivulla, sen ymmärsimme yhdestä katseesta. Silmämme olivat kohdanneet toisensa eivätkä enää jättäneet toisiaan. Hän puhui matkastani ja seudusta, jonne aioimme lähteä.

"Milloin lähdette matkaan?" kysyi hän.

"En tiedä; rouva Pierson on sairas ja on jo ollut kolme päivää vuoteen omana."

"Kolme päivää!" toisti hän, osottaen tietämättään mielenliikutusta.

"Niin; mitä ihmeellistä siinä näette?"

Hän nousi ja syöksyi vastaani ojennetuin käsivarsin ja tuijottavin silmin. Ankara kuume puistatti häntä.

"Oletteko sairas?" kysyin, tarttuen hänen käteensä. Mutta hän vei käteni silmilleen ja voimatta pidättää kyyneleitään laahautui hän hiljaa vuoteeseensa.

Katsoin häneen ihmeissäni; ankara kuumeen puuska näytti kokonaan vieneen hänen vastustuskykynsä. Epäilin jättää häntä yksikseen tuossa tilassa ja astuin hänen luokseen. Hän työnsi minut voimakkaasti luotaan eräänlaisella kauhulla. Kun hän vihdoin tointui, sanoi hän heikolla äänellä:

"Suokaa minulle anteeksi, en voi teitä enää pidättää luonani. Pyydän teitä lähtemään; kohta kun voimani sen sallivat, tulen kiittämään teitä käynnistänne."

III

Brigitte voi paremmin. Hän tahtoi lähteä matkaan kohta parannuttuaan, mutta minä panin vastaan, ja me päätimme odottaa vielä pari viikkoa, kunnes hän voisi kestää matkan vaikeudet.

Hän oli yhä edelleen alakuloinen ja vaitelias, mutta ystävällinen. Mitä yrityksiä teinkin saadakseni hänet puhumaan minulle avoimesti, väitti hän aina, että kirje, jonka hän oli minulle näyttänyt oli ainoa syy hänen surumielisyyteensä, ja kielsi minua enempää kysymästä. Sillä tavoin pakotettuna vaikenemaan, koetin turhaan itsekseni arvailla mitä hänen sydämessään tapahtui. Kahden olo painosti meitä kumpaakin ja menimme sentähden joka ilta teatteriin. Istuessamme jonkun aition perällä puristimme joskus toistemme käsiä; silloin tällöin sai joku kaunis sävel, joku sattuva sana meitä vaihtamaan helliä katseita; mutta muutoin olimme kaiket ajat ääneti, ajatuksiimme vaipuneina. Kymmeniä kertoja päivässä tunsin halua heittäytyä hänen jalkoihinsa ja pyytää häneltä erikoisena armona kuoliniskua, jollei hän voinut antaa minulle takaisin sitä onnea, jonka olin omistanut. Kymmeniä kertoja, juuri kun olin heittäytymässä hänen eteensä, näin hänen piirteidensä muuttuvan; hän nousi ja lähti luotani tai lausui jonkun jääkylmän sanan, joka sai tunteeni hyytymään huulilleni.

Smith kävi luonamme melkein joka päivä. Vaikka hänen tulonsa taloon oli syynä koko onnettomuuteeni ja vaikka käyntini hänen luonaan oli jättänyt mieleeni omituisia epäluuloja, tunsin taas tyyntyväni nähdessäni hänen yksinkertaisen avoimen olentonsa ja kuullessani, kuinka hän puhui matkastamme. Mainitsin hänelle niiden kirjeiden sisällöstä, joita hän oli tuonut, ja hän näytti, jollei yhtä hämmästyneeltä, niin surullisemmalta kuin minä, kuullessaan niistä. Hän ei ollut tuntenut niiden sisältöä ja hänen vanha ystävyytensä Brigitteen sai hänet ääneen valittamaan sitä. Hän ei olisi ottanut, niin hän vakuutti, tuodakseen niitä, jos hän olisi tiennyt, mitä ne sisälsivät. Päättäen siitä pidättyvästä tavasta, millä rouva Pierson häntä kohteli, en voinut uskoa, että hän olisi ollut rakastettuni uskottu. Näin hänet siis mielelläni luonamme, vaikka meidän välimme edelleen olivat kankeat ja epävapaat. Hän oli ottanut toimekseen yrittää sovintoa Brigitten ja hänen sukulaistensa välillä ja estää täydellistä suhteiden rikkoutumista. Se kunnioitus, jota hän nautti kotiseudullaan, oli varmaan hänelle eduksi tässä toimessa enkä voinut olla tuntematta kiitollisuutta häntä kohtaan sen johdosta. Hän oli mitä jalomielisin luonne. Jos hän, meidän ollessa kolmen yhdessä, huomasi jotain kylmyyttä tai epäsopua meidän välillämme, teki hän kaikkensa saadakseen iloisen mielialan taas vireille. Jos hän näytti levottomalta siitä mitä tulisi tapahtumaan oli hän samalla mitä hienotunteisin ja antoi meidän aina ymmärtää, kuinka hän toivoi näkevänsä meidät onnellisina. Jos hän puhui meidän suhteestamme, teki hän sitä kunnioituksella, kuin mies, joka pitää rakkautta jumalallisena siteenä. Sanalla sanoen, hän oli tavallaan ystäväni ja minulla oli mitä suurin luottamus häneen.

Mutta huolimatta kaikista ponnistuksistaan oli hän surumielinen enkä minä voinut karkottaa omituisia ajatuksia, jotka iskivät mieleeni. Kyynelet, joita olin nähnyt hänen vuodattavan, hänen tautinsa, joka sattui aivan samaan aikaan kuin rakastettuni tauti, omituinen surunvoittoinen yhteisymmärrys, jota olin ollut huomaavinani heidän välillään, kaikki tuo teki minut levottomaksi ja epävarmaksi. Tuskin kuukauttakaan sitten olisin pienemmästä aiheesta saanut syytä mustasukkaisuuteen, mutta mistä saatoin nyt Brigitteä epäillä? Hänhän oli luvannut lähteä kanssani, huolimatta salaisuudesta, joka oli välillämme! Vaikkapa Smithkin olisi ollut osallinen tuosta salaisuudesta, olisiko sillä sentakia suurempi merkitys? Mitä moitittavaa saattoikaan olla heidän surussaan ja heidän ystävyydessään? Brigitte oli tuntenut hänet lapsena; hän tapasi nyt hänet pitkien vuosien jälkeen, ollen itse juuri aikeissa lähteä Ranskasta; Brigitte oli vaikeassa asemassa, ja sattuma teki että Smith oli tullut siitä osalliseksi, olipa tavallaan toiminut onnettomuuden välikappaleena. Eikö ollut aivan luonnollista, että he vaihtoivat joitakin surumielisiä katseita, että tämän nuoren miehen tapaaminen oli herättänyt Brigittessä muistoja, iloisia ja surullisia, menneiltä ajoilta? Saattoiko Smith puolestaan nähdä Brigitten lähtevän matkaan tuntematta pelkoa hänen puolestaan, ajattelematta pitkän matkan vaaroja ja epävarmuutta, mikä kuului harhailevaan, melkein maanpakolaiseen elämään? Ilman epäilystä olin oikeassa, ja tätä ajatellessani tunsin halua nousta paikoiltani, astua heidän väliinsä ja vakuuttaa heille, että he saattoivat luottaa minuun, sanoa toiselle, että käsivarteni oli tukeva häntä, niin kauan kuin hän tahtoi siihen nojata, ja toiselle, että olin kiitollinen hänen ystävyydestään ja niistä palveluksista, joita hän oli luvannut meille tehdä. Tunsin, että minun olisi tullut niin tehdä, mutta en voinut. Kuolettava kylmyys jääti sydäntäni ja minä jäin istumaan tuolilleni.

Kun Smith oli iltasin lähtenyt luotamme, istuimme ääneti tai puhuimme hänestä. En tiedä mikä uteliaisuus sai minut päivä päivältä Brigitteltä pyytämään uusia tietoja hänestä. Brigitte ei kuitenkaan tiennyt enempää kuin mitä jo olen kertonut; hänen elämänsä ei ollut koskaan ollut muuta kuin mitä se nytkin oli, köyhä, huomaamaton ja kunniallinen. Se oli kerrottu muutamin sanoin, mutta tahdoin kuulla, en tiedä miksi, siitä yhä uudelleen.

Tarkemmin tutkien oli sydämeni sisimmässä salainen suru, jota en tahtonut itsellenikään tunnustaa. Jos tämä nuori mies olisi saapunut onnemme päivinä, jos hän olisi tuonut Brigittelle merkityksettömän kirjeen, puristanut hänen kättään hänen astuessaan vaunuun valmiina lähtöön, olisinko kiinnittänyt vähintäkään huomiota siihen? Mitä olisin välittänyt siitä, tunsiko hän minua vai oli tuntematta Oopperassa tai hänen kyyneleistään, joiden syytä en tiennyt, jos olisin ollut onnellinen? Mutta vaikka en voinutkaan arvata syytä Brigitten suruun, näin kuitenkin hyvin, ettei entinen käytökseni, hänen vastaväitteistään huolimatta, ollut vieras sille. Jos olisin ollut sitä mitä minun olisi pitänyt olla sen kuuden kuukauden aikana, jonka olimme eläneet yhdessä, ei mikään maailmassa, sen tiesin, olisi voinut häiritä rakkauttamme. Smith oli tavallinen nuori mies, mutta hän oli hyvä ja avulias, hänen yksinkertaiset luonteenominaisuutensa muistuttivat suuria puhtaita viivoja, joita silmä käsittää kohta ja ilman vaivaa. Neljännestunnin kuluttua tunsi hänet jo; hän herätti luottamusta, joskaan ei ihailua. En voinut karkottaa mielestäni ajatusta, että jos hän olisi ollut Brigitten rakastaja, olisi tämä ilolla kohta lähtenyt matkaan hänen kanssaan.

Olin vapaasta tahdostani lykännyt lähtöpäivämme tuonnemmaksi, mutta nyt kaduin jo sitä. Brigitte kiiruhti myöskin lähtöämme: "Mikä pidättää meitä? Olen jo terve ja kaikki on kunnossa." Mikä minua todella pidätti? En sitä itsekään tiennyt.

Istuen kamiinin edessä tarkastelin vuoroin Smithiä, vuoroin rakastajatartani. Näin, että he olivat molemmat kalpeita, vakavia ja vaiteliaita. En tiennyt syytä heidän alakuloiseen mielialaansa, mutta tahtomattani sanoin yhä uudelleen itselleni, ettei sen takana ollut kahta salaisuutta vaan yksi. Tässä eivät enää puhuneet entiset, sairaalloiset epäluuloni, vaan vastustamattomat vaistot. Mitä omituisia olentoja me olemmekaan! Tunsin iloa saadessani jättää heidät kahden lieden ääreen ja itse lähteä samoilemaan ilman päämäärää Seinen rannoille, missä nojautuneena kaiteeseen tuijotin uneksien veteen samoin kuin muutkin kodittomat katujenkiertäjät.

Kun he puhuivat oleskelustaan N:ssa ja kun Brigitte käytti melkein äidillistä äänensävyä muistuttaakseen toiselle siitä ajasta, jonka he olivat viettäneet yhdessä, oli se minusta kiusallista, mutta samalla tunsin omituista huvia. Tein heille kysymyksiä; puhuin Smithin kanssa hänen äidistään, hänen sisarestaan ja hänen suunnitelmistaan. Annoin hänelle tilaisuutta esiintyä edullisessa valossa ja pakotin hänet vaatimattomuudestaan huolimatta, paljastamaan arvonsa. "Tehän pidätte paljon sisarestanne?" kysyin häneltä. "Milloin aiotte naittaa hänet?" Hän vastasi punastuen, että talous maksoi paljon, että se voisi tapahtua ehkä kahden vuoden kuluttua, ehkä ennenkin, jos hänen terveytensä salli hänen suorittaa eräitä ylimääräisiä töitä, joista hän sai eri palkkion. Hänen kotiseudullaan oli, kertoi hän, eräs verraten varakas perhe, jonka vanhin poika oli hänen ystävänsä, ja että hän oli viimemainitun kanssa jo melkein sopinut kaikesta, joten onni saattoi tulla minä päivänä hyvänsä. Hän mainitsi niinikään, että hän oli luovuttanut sisarelleen osuutensa siihen pieneen perintöön, jonka heidän isänsä oli jättänyt; hänen äitinsä tosin sitä vastusti, mutta hän taivuttaisi kyllä hänet, sillä nuoren miehen tuli elää kättensä töillä, kun sitä vastoin nuoren tytön kohtalo ratkaistiin hänen hääpäivänään. Sillä tavoin paljasti hän eteemme koko elämänsä ja koko sisimpänsä ja näin, että Brigitte kuunteli häntä tarkkaavaisesti. Kun hän nousi lähteäkseen, seurasin häntä ovelle ja jäin siihen seisomaan ajatuksissani, liikkumatta, aina siksi kunnes hänen askeltensa kaiku oli kuollut portaissa.

Kun palasin sisään, tapasin Brigitten riisuutumassa. Katseeni kiintyivät ihaillen hänen suloiseen ruumiiseensa; näin hänen sukivan pitkiä hiuksiaan, kiinnittävän nenäliinansa niiden ympärille ja kääntävän vartaloaan hameen liukuessa hänen yltään — muistuttaen Dianaa, joka nousee aalloista. Hän meni vuoteeseensa, minä kiiruhdin omaani. Ei tullut mieleenikään, että Brigitte pettäisi minua tai että Smith olisi häneen rakastunut; en aikonut pitää heitä silmällä enkä koettaa yllättää heitä. En pitänyt lukua mistään. Sanoin itselleni: "Brigitte on hyvin kaunis ja tuo Smith parka on kunnon poika. He ovat molemmat hyvin surullisia ja minä myöskin." Tällaiset ajatukset olivat pakahduttaa sydämeni samalla kertaa kun ne tuottivat lohdutusta.

Aukaistessamme matka-arkkujamme, huomasimme, että meiltä vielä puuttui joitakin pikkuesineitä. Smith otti tehtäväkseen hankkia ne meille. Hän oli alituiseen toimessa ja hän väitti, että hänelle oli suuri ilo suorittaa hänelle uskottuja tehtäviä. Eräänä päivänä palatessani asuntoomme tapasin hänet lattialla polvillaan sulkemassa erästä matkalaukkua. Brigitte istui pianon ääressä, jonka olimme vuokranneet viikottain Parisissa oleskelumme ajaksi. Hän soitti erästä noista vanhoista lauluista, joihin hän taisi panna niin paljon tunnetta ja jotka olivat käyneet minulle niin rakkaiksi. Jäin eteiseen avoinna olevan oven taakse. Jokainen sävel tunkeutui sydämeeni; en ollut koskaan kuullut hänen laulavan niin surullisesti ja hartaasti.

Smith kuunteli ihastuksella; hän oli polvillaan lattialla, pitäen kädessään matkalaukun hihnaa. Hän kierteli sitä sormillaan, päästi sen sitten putoamaan ja tuijotti vaatteihin, jotka hän juuri oli itse laskenut laukkuun, levitettyään valkean liinan niiden yli. Hän jäi samaan asentoon vielä laulun vaiettua. Brigitte katsoi, kädet yhä edelleen pianon koskettimilla, kaukaisuuteen. Näin nyt toisen kerran, kuinka vedet putoilivat Smithin silmistä, olin itsekin purskahtamaisillani itkuun, ja, tietämättä mitä tein, astuin huoneeseen ja ojensin hänelle käteni.

"Olitko sinä saapuvilla?" kysyi Brigitte. Hän vavahti ja näytti hämmästyneeltä.

"Kyllä", vastasin minä. "Laula vielä, rakkaani, minä pyydän. Salli minun vielä kuulla ääntäsi."

Hän alotti, vastaamatta minulle, uudelleen saman laulun; se sisälsi myöskin hänelle muistelman. Hän huomasi, kuinka liikutettuja minä ja Smith olimme ja hänen äänensä värisi. Viimeiset tuskin kuuluvat sävelet tuntuivat kaikkoavan äärettömyyteen; hän nousi ja suuteli minua. Smith piti vielä kättäni kädessään; tunsin, kuinka hän puristi sitä kovaan ja kuumeisesti. Hän oli kuoleman kalpea.

Eräänä toisena päivänä olin tuonut mukaani albumin kivipainokuvia, jotka esittivät sveitsiläisiä maisemia. Katselimme sitä kaikki kolme ja joka kerta kun Brigitte löysi jonkun maiseman, joka häntä miellytti, syventyi hän sitä katsomaan. Etenkin eräs kuvista, joka esitti maisemaa Vaudin kanttoonissa, läheltä Briques'in tietä, tuntui häntä miellyttävän ennen muita. Kuvassa näkyi vihreä laakso, missä karja käyskenteli omenapuiden varjossa: kaukaisuudessa nähtiin pieni puinen taloryhmä sekä yksityisiä töllejä siellä täällä laaksossa ja lähiseudun kukkuloilla. Etualalla, puun juurella, istui nuori tyttö leveä olkihattu päässä, ja hänen edessään seisoi maalaisrenki, joka tuntui raudoitetulla sauvallaan näyttävän hänelle, mitä tietä oli tullut, sillä hän osotti koukertelevaa vuoriin häviävää polkua. Heidän takanaan kohosivat alpit lumipeitteisine harjoineen, joita laskeva aurinko kultasi. Ei voinut ajatella mitään samalla kertaa kauniimpaa ja yksinkertaisempaa kuin tämä maisema. Laakso muistutti vihreää järveä ja maiseman yksinkertaiset ääriviivat olivat lepo silmälle.

"Lähdemmekö tuonne?" kysyin Brigitteltä. Otin esiin lyijykynän ja piirustin muutamia viivoja kuvaan.

"Mitä sinä teet?" kysyi hän.

"Koetan", vastasin, "eikö olisi mahdollista saada muutamalla vedolla tuota tyttöstä muistuttamaan sinua. Hänen kaunis päähineensä sopisi sinulle mainiosti, luulen, ja uskonpa että voisin ehkä saada tuon kunnon vuoristolaisenkin hiukkasen näköisekseni."

Leikkini näytti huvittavan häntä suuresti; ja hakien esiin veitsen alkoi hän raappia pois kuvan henkilöiden kasvonpiirteet. Hän tahtoi että minä tekisin hänen kuvansa, hän koettaisi puolestaan tehdä minun. Kuviot olivat hyvin pienet, joten emme olleet ylen vaativaisia. Sovimme, että piirustuksemme olivat siksi näköiset, että meidät saattoi niistä tuntea. Nauroimme makeasti pilaamme, kun palvelija pyysi minua hetkeksi huoneesta; jätin kirjan auki lähtiessäni.

Kun tulin takaisin oli Smith syventynyt niin täydellisesti kivipiirroksen tarkasteluun, ettei hän nähnyt minun tuloani. Hän oli niin ajatuksissaan, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin olin, istuttuani kamiinin ääreen, alkanut puhua Brigitten kanssa. Silloin kohotti hän päätään. Hän katseli meitä kumpaakin hetken, sanoi nopeat jäähyväiset, ja kun hän meni ruokasalin läpi, näin, kuinka hän löi otsaansa.

Kun panin merkille tuon tuskaisen liikkeen, nousin ja sulkeuduin huoneeseeni. "Mitä tämä on? Mitä tämä on?" toistelin itsekseni. Sitten panin käteni ristiin rukoillakseni … ketä? En tiedä. Ehkä hyvää enkeliäni, ehkä onnetonta kohtaloani.

IV

Sydämeni kehottamalla kehotti minua lähtemään, mutta kaikesta huolimatta vitkastelin vielä. Omituinen, katkera mielihalu naulitsi minut joka ilta paikoilleni. Kun Smithin oli määrä tulla luoksemme, en löytänyt mitään lepoa, ennenkuin olin kuullut ovikellon soivan. Kuinka on mahdollista, että meissä on todella jotain, joka rakastaa onnettomuutta?

Joka päivä sai joku sana, joku yksityinen katse, kuin salamanisku, minut vapisemaan, joka päivä horjutti joku toinen sana, joku toinen katse epäluuloani. Mikä oli syynä, että aina näin heidät molemmat niin surullisina? Mikä oli syynä siihen, että minä puolestani jäin liikkumattomana heitä tuijottamaan, sensijaan että ennen samanlaisessa tilaisuudessa olin joutunut suunniltani raivosta? Minulla ei ollut voimaa liikahtaa paikaltani, minulla, joka olin ennen osottanut raivoisaa itämaista mustasukkaisuutta. Kulutin päiväni odottaen, mutta en olisi voinut sanoa, mitä odotin. Iltasin istuin vuoteeni laidalle, sanoen itsekseni: "Ajatelkaamme, mitä on tehtävä." Kätkin pään käsiini ja huudahdin: "Mahdotonta!" ja niin kulutin taas seuraavan päivän.

Smithin läsnäollessa osotti Brigitte minua kohtaan enemmän hellyyttä kuin meidän ollessamme kahden. Eräänä iltana, juuri kun olimme vaihtaneet kovia sanoja keskenämme, kuuli Brigitte hänen äänensä eteisestä; hän tuli kohta istumaan polvelleni. Smith puolestaan, ollen aina rauhallinen ja alakuloinen, näytti alinomaan tekevän itselleen väkivaltaa. Hänen pienimmätkin liikkeensä olivat hillityt, hän puhui vähän ja hitaasti, ja sentähden pistivätkin vaistomaiset väkivaltaiset mielenliikutukset hänessä sitä enemmän silmiin.

Voinko siinä asemassa, jossa olin, kutsua sitä levottomuutta, joka minua kalvoi, uteliaisuudeksi? Mitä olisin vastannut, jos joku olisi minulle sanonut: "Mitä tämä kaikki sinuun kuuluu? Sinä olet vain utelias." Ehkä ei levottomuuteni kuitenkaan ollut muuta.

Muistan, että näin kerran Pont Royalin alla miehen hukkuvan. Olin muiden uimakoululaisten kanssa paraikaa vedessä ja kaksi uinnin opettajaa seurasi meitä veneessä. Oli keski-kesä, meidän veneemme oli tavannut toisen uimakoulukunnan, joten meitä oli enemmän kuin kolmekymmentä sillan kaarien alla. Äkkiä sai eräs nuori mies keskellämme halvauksen. Kuulin huudon ja käännyin. Näin kahden käden haparoivan vedenpinnassa, sitten kaikki katosi. Sukelsimme heti, mutta turhaan; vasta tunnin päästä saatiin vedestä ruumis, joka oli takertunut puulauttaan.

En koskaan unohda, mitä tunsin sukeltaessani virtaan. Katsoin ympärilleni joka suuntaan hämärässä, syvässä vedessä, joka humisten aaltoili ympärilläni. Sukelsin niin syvälle kuin voin päästä henkeäni pidättäen, sitten nousin taas pinnalle, vaihdoin joitakin kysymyksiä uimatoverieni kanssa, jotka olivat yhtä hätääntyneitä kuin minäkin, ja lähdin taas jatkamaan ihmis-kalastustani. Olin täynnä kauhua ja toivoa. Ajatus että kaksi käsivartta tarttuisi kiihkeästi kaulaani, tuotti minulle selittämätöntä iloa ja kauhua. Ja vasta kun voimani olivat kokonaan lopussa, nousin venheeseen.

Jollei hurjistelu aivan tylsistytä ihmistä, on sen seurauksia muun muassa omituinen uteliaisuus. Olen ennemmin kertonut, mitä tunsin käydessäni ensi kertaa Desgenais'n luona. Tahdon selittää asian lähemmin.

Totuus, joka on näön luuranko, tahtoo, että jokainen ihminen, kuka hän lieneekin, kerran elämässään, kun hänen hetkensä on tullut, koskettaa sen luita, jotka joku ohimenevä haava on paljastanut. Sitä voi sanoa maailman tuntemiseksi ja se ostetaan aina kokemusten hinnalla.

Nyt tapahtuu, että toiset peloissaan väistyvät tämän kokeen edestä; toiset, heikkoina ja säikähtyneinä, liehuvat edes takaisin kuin varjot. Muutamat, ehkä parhaat, kuolevat siitä kohta. Suurin osa unohtaa, ja niin menevät kaikki kuolemaan.

Mutta on olemassa ihmisiä, onnettomia ihmisiä, jotka eivät väisty, eivät horju, eivät kuole eivätkä unohda. Kun heidän vuoronsa tulee koskettaa kärsimykseen, toisin sanoen totuuteen, lähestyvät he sitä varmoin askelin, ojentavat kätensä ja mielistyvät, oi kauhua — kuolleeseen ruumiiseen, jonka he ovat nähneet veden syvyydessä. He tarttuvat siihen, puristavat sitä itseään vastaan, he palavat halusta oppia sitä tuntemaan, he näkevät senjälkeen kaiken toisessa valossa, he eivät tee enää muuta kuin epäilevät ja kokeilevat, he kulkevat maailmassa kuin Jumalan lähettäminä vakoojina, heidän ajatuksensa ovat terävät kuin nuolet ja heidän povessaan syntyy hurja peto.

Elostelijoille on enemmän kuin muille ominainen tämä raivo, ja syy siihen on varsin yksinkertainen: kun jokapäiväinen arkielämä on kuin sileä läpikuultava vedenpinta, on se maailma, jossa elostelijat liikkuvat, täynnä voimakkaita virtoja, jotka pakottavat heidät usein koskettamaan pohjaa. Lähtiessään tanssiaisista menevät he esimerkiksi huonomaineiseen paikkaan. Painettuaan valssin pyörteissä viattoman tytön käsiä ja kenties saatuaan hänet vavahtamaan, heittävät he viitat hartioilleen ja rientävät juomapöytään. Viimeinen sana, jonka he ovat lausuneet jollekin kauniille ja kunnialliselle naiselle, on vielä jälellä heidän huulillaan; he toistelevat sen ääneen nauraen. Mitä minä sanon? He ostavat parilla hopeakolikolla itselleen oikeuden nostaa vaatetuksen, joka on naisellisen kainouden suojana, hameen, joka tuntuu itse kunnioittavan sitä olentoa, jota se ympäröi, suojelemalla sitä siihen koskematta. Minkä käsityksen saavat he maailmasta? He tuntevat joka hetki olevansa kuin näyttelijöitä kulissien välissä. Kuka on tottuneempi kuin he sukeltamaan kaiken pohjaan ja käsittelemään kaikkea rohkeasti ja ilman kainostelua? Kuulkaa kuinka he puhuvat kaikesta: aina käyttävät he raaimpia, loukkaavimpia sanoja. Ne tuntuvat heistä vain tosilta, kaikki muu on heidän mielestään korupuhetta ja ennakkoluuloa. Jos he kertovat jonkun kaskun, jos he puhuvat kokemuksistaan, aina käyttävät he paljasta, rumaa sanaa. He eivät sano: "Tuo nainen on minua rakastanut"; he sanovat: "Olen omistanut tuon naisen"; he eivät sano: "Minä rakastan häntä"; he sanovat: "Minä haluan hänet"; he eivät sano koskaan: "Jos Jumala tahtoo", vaan aina: "Jos minä haluan". Toinen asia on, mitä he ajattelevat itsestään ja sanovat itsekseen.

Kaikki tämä johtaa ehdottomasti laiskuuteen tai uteliaisuuteen. Harjoitellessaan siten itseään näkemään kaikessa pahinta, huomaavat he toisten yhä edelleen uskovan hyvään. Tällöin tulevat he joko niin välinpitämättömiksi kaikesta, että he tukkivat korvansa, taikka havahduttaa muun maailman melu heidät. Isä antaa poikansa mennä sinne minne niin monet muutkin menevät, minne itse Cato meni; hän sanoo, että nuoruuden ja hulluuden aika on pian ohi. Mutta kun poika palaa kotiinsa, katsoo hän sisartansa, ja tunnin kosketus raa'an todellisuuden kanssa riittää synnyttämään hänessä ajatuksen: "Sisarellani ei ole mitään yhteistä sen alhaisen olennon kanssa, jonka juuri jätin." Ja siitä päivästä lähtien on hän levoton.

Uteliaisuus syntiä kohtaan on häpeällinen tauti ja syntyy jokaisesta epäpuhtaasta kosketuksesta. Se on verrattavaa maankulkijain raakaan haluun nostaa hautakivet sijoiltaan. Se on sanomaton kärsimys, millä Jumala rankaisee niitä, jotka ovat langenneet. He tahtoisivat puolestaan uskoa, että kaikki voivat langeta samoin kuin hekin, mutta jos se todella tapahtuisi, tuottaisikin se ehkä heille vain epätoivoa. He etsivät ja hapuilevat; he panevat päänsä kallelleen kuin rakennusmestari, joka kokeilee kulmamittaimellaan, ja koettavat nähdä sen mitä he toivovat näkevänsä. Pahalle he hymyilevät, siinä mikä on epäilyttävää, näkevät he pahaa, ja hyvälle kääntävät he selkänsä. Ken tietää, ehkä lausuvat he suuren tunnussanan, ensimäisen, joka tuli Saatanan huulilta, kun hän näki taivaan sulkeutuvan takanaan. Ah, kuinka monta onnetonta on tuo sana luonut, kuinka paljon kurjuutta ja kuolemaa! Kuinka paljon toivorikasta laihoa on se niittänyt! Kuinka monta perhettä on raunioina siellä, missä tätä tunnuslausetta on seurattu! Sinä häpeällinen sana! Ennemmin kuin sinua seurata, ennemmin mennä kuin lammas teuraspenkille. Se on parempaa kuin olla henkevä ja lukea La Rochefoucauld'ia.

Mitä parempaa esimerkkiä voin antaa tästä kuin sen mitä nyt kerron? Rakastajattareni halusi lähteä kanssani ja minun tarvitsi sanoa vain sananen. Näin että hän oli surullinen, miksi siis vitkastelin? Mitä olisi tapahtunut, jos olisimme lähteneet? Vain hetken tuska, ja kolmessa päivässä olisi kaikki ollut unohtunut. Jos olisin ollut yksin hänen kanssaan, ei hän olisi ajatellut muuta kuin minua. Mitä syytä oli minun tutkailla salaisuutta, joka ei häirinnyt onneani? Hän oli valmis lähtemään, ja sehän riitti. Yksi suudelma olisi selvittänyt kaikki; mutta kuulkaa mitä sen sijaan tein.

Eräänä iltana, kun Smith oli syönyt kanssamme päivällistä, olin vetäytynyt heidän seurastaan, jättäen heidät kahden. Juuri kun suljin oveni, kuulin Brigitten pyytävän teetä. Kun seuraavana aamuna tulin hänen huoneeseensa, satuin huomaamaan, että pöydällä teekannun vieressä oli vain yksi kuppi. Kukaan ei ollut käynyt huoneessa ennen minua eikä palvelija ollut kantanut mitään pois siitä mitä hän edellisenä iltana oli tuonut. Katselin ympärilleni keksiäkseni toista kuppia, mutta en löytänyt mitään.

"Oliko Smith myöhäiseen?" kysyin Brigitteltä.

"Hän oli puoliyöhön."

"Paneusitko omin neuvoin nukkumaan vai pyysitkö palvelijatarta avuksesi riisuutumisessa?"

"Riisuuduin yksin; koko talo nukkui."

Etsin yhä edelleen vapisevin käsin. Onko olemassa ilveilyä hullusta mustasukkaisesta miehestä, joka on kyllin typerä tutkaillakseen, mihin teekuppi on joutunut? Mistä syystä olisivat Smith ja rouva Pierson juoneet samasta kupista? Mikä jalo ajatus olikaan iskenyt päähäni!

Pidin kuppia kädessäni kulkiessani edestakaisin huoneessa. En voinut lopulta olla nauruun puhkeamatta. Löin kupin lattiaan. Se meni tuhansiksi säpäleiksi, joita kantapäilläni vielä murskasin.

Brigitte katsoi minuun sanaakaan sanomatta. Seuraavan kahden päivän aikana kohteli hän minua kylmyydellä, joka muistutti ylenkatsetta, ja huomasin, että hän koetti esiintyä Smithiä kohtaan vapaammin ja ystävällisemmin kuin tavallisesti. Hän kutsui häntä hänen etunimeltään Henriksi ja hymyili hänelle tuttavallisesti.

"Haluaisin hengittää vähän raikasta ilmaa", sanoi hän päivällisen jälkeen. "Tuletko kanssani Oopperaan, Octave? Lähden mieluimmin jalan."

"En tule, jään kotia. Lähtekää ilman minua."

Hän tarttui Smithin käsivarteen ja lähti. Olin yksin koko illan. Edessäni oli paperiarkkeja, joille olisin halunnut kirjoittaa, selvittääkseni ajatuksiani, mutta en tuntenut kykeneväni siihen.

Niinkuin rakastaja, joka huomaa jääneensä yksin, vetää povestaan rakastettunsa kirjeen ja syventyy unelmiinsa, niin tunsin minä nautintoa voidessani syventyä syvään yksinäisyyteeni. Lukitsin itseni huoneeseeni saadakseni rauhassa antautua epäilyksilleni. Edessäni olivat tyhjät tuolit, joilla Smith ja Brigitte olivat istuneet; tarkastelin niitä ahnein silmin, ikäänkuin olisin voinut saada niiltä jotain tietää. Toistelin tuhansia kertoja mielessäni mitä olin nähnyt ja kuullut. Silloin tällöin nousin ja menin oven luo katsomaan matkalaukkujamme, jotka olivat asetetut seinää vasten ja olivat odottaneet kuukauden ajan. Raotin niitä varovasti ja katselin vaatteita ja kirjoja, joita hänen huolelliset pienet kätensä olivat järjestäneet. Kuulin vaunujen ajavan ohi; niiden jyske sai sydämeni lyömään kiivaammin. Levitin pöydälle Europan kartan, suloisten suunnitelmiemme todistajan, ja tässä huoneessa, jossa toiveeni olivat itäneet ja jossa ne olivat olleet toteutumaisillaan, antauduin mitä synkimpien aavistusten valtaan.

Kuinka oli tämä mahdollista? En tuntenut vihaa enkä mustasukkaisuutta, vain rajatonta surua. Minulla ei ollut epäluuloja, mutta kuitenkin epäilin. Inhimillinen ymmärrys on siinä suhteessa omituinen, että se tekee itselleen satoja surun aiheita siitä mitä se näkee ja siitä huolimatta mitä se näkee. Aivot muistuttavat itse asiassa inkvisitsionin vankikammiota, jonka seinillä riippuu niin paljon kidutuskoneita, joiden tarkoitusta ja muotoa on mahdotonta ymmärtää, vaan jotka saavat ihmetellen kysymään, ovatko ne hohtimia vai leikkikaluja. Sano minulle, mikä ero on, jos sanoo rakastajattarelleen: "Kaikki naiset pettävät" tai: "Sinä petät minua"?

Se mikä päässäni tapahtui, oli ehkä yhtä kekseliästä kuin sofistain viisastelut; se oli eräänlaista kaksinpuhelua järkeni ja omantuntoni kanssa. — Jospa menetän Brigitten! sanoi järki. — Hän lähtee kyllä kanssasi, sanoi omatunto. — Jospa hän pettää minut? — Kuinka hän pettäisi sinut, hän, joka testamentissaankin pyytää rukoilemaan puolestasi! — Jospa Smith rakastaa häntä? — Mieletön, mitä se sinua liikuttaa, kun tiedät, että hän rakastaa sinua? — Jos hän rakastaa minua, miksi on hän sitten surullinen? — Se on hänen salaisuutensa, kunnioita sitä sellaisena. — Jos otan hänet mukaani, tuleeko hän onnelliseksi? — Rakasta häntä, niin hän on onnellinen. — Miksi näyttää hän pelkäävän kohdata tuon miehen katsetta, kun hän luo silmänsä häneen? — Koska hän on nainen ja toinen nuori mies. — Miksi kalpenee Smith äkkiä, kun Brigitte katsoo häneen? — Siksi että hän on mies ja toinen on kaunis nainen. — Miksi heittäytyi hän itkien syliini, kun kävin häntä tapaamassa? miksi löi hän eräänä päivänä otsaansa? — Älä kysy asioita, joita ei sinun tarvitse tietää. — Miksi ei minun tarvitse niitä tietää? — Siksi että olet heikko ja vaillinainen ja siksi että salaisuus on Jumalan. — Mutta minkätähden kärsin? Miksi en voi ajatella tätä kaikkea vapisematta sisimmässäni? — Ajattele isiäsi ja tee mikä on hyvää. — Mutta miksi en voi sitä tehdä? Miksi vetää paha minua puoleensa? — Lankea polvillesi ja tunnusta syntisi; jos uskot pahaan, olet sitä myös tehnyt. — Jos olen tehnyt pahaa, onko se minun syyni? Miksi on hyve minut pettänyt? — Onko sinulla syytä kieltää valoa, siksi että itse kuljet pimeydessä? Miksi tahdot kuulua pettureihin? — Siksi että pelkään itse tulevani petetyksi. — Miksi kulutat yösi valvoen? Tähän aikaan nukkuvat lapset. Miksi olet nyt yksin? — Siksi että ajattelen, epäiIen ja pelkään. — Milloin aiot rukoilla? — Kun taas uskon. Miksi on minulle valehdeltu? — Miksi valehtelet itse, raukka, ja vieläpä tällä hetkellä? Miksi et kuole, kun et voi kärsiä?

Näin puhui ja vaikeroi minussa kaksi riitelevää ääntä ja kolmas huusi: "Ah, missä on viattomuuteni, missä ovat menneet ajat!"

V

Mikä pelottava mahti onkaan ihmisajatus, turvamme ja suojamme, kaunein lahja, jonka Jumala on meille antanut! Se on meidän ja se tottelee meitä; me voimme lingota sen avaruuteen, ja kun se kerran on jättänyt heikot aivomme, tekee se ihmeitä.

Tällä tavoin lykätessäni päivästä päivään lähtöäni, menetin voimani ja uneni, ja vähitellen, huomaamattani katosi kaikki elämänhaluni. Istuessani pöytään, tunsin kuolettavaa kyllästystä, ja yöllä unissani seurasivat minua Smithin ja Brigitten kalpeat kasvot, joita päivällä lakkaamatta tarkastelin. Kun he iltasin lähtivät teatteriin, kieltäydyin tulemasta mukaan, mutta kun he olivat menneet, lähdin sinne yksin, kätkeydyin katsomoon ja tarkastelin heitä sieltä. Toisinaan teeskentelin jotakin asiaa viereiseen huoneeseen ja jäin sinne tuntikaudeksi kuuntelemaan heitä. Toisinaan tunsin voimakasta halua saada aikaan riitaa Smithin kanssa ja pakottaa hänet kaksintaisteluun. Käänsin hänelle selkäni, kun hän puhui kanssani, kunnes hän hämmästyneenä tuli luokseni ojennetuin käsin. Toisinaan ollessani yksin yöllä kaikkien nukkuessa tunsin kiusausta mennä ja aukaista Brigitten kirjesäiliön ja lukea hänen paperinsa. Kerran täytyi minun lähteä ulos voidakseni vastustaa kiusausta. Mitä on minun vielä sanottava? Toisena päivänä tunsin halua veitsi kädessä uhata tappaa heidät, jolleivät he sanoisi, miksi he olivat niin surullisia, toisena päivänä tahdoin kääntää raivoni itseäni kohtaan. Kuinka häpeän kirjoittaessani tätä! Ja jos joku olisi minulta kysynyt, mikä pani minut menettelemään tällä tavoin, en olisi voinut hänelle vastata.

Tutkin, epäilin, kiusasin itseäni, kulutin päivät teroitellen korviani ja yöt kylpien kyynelissä, vakuutin itselleni, että kuolisin tuskasta ja luulin, että minulla oli syytä siihen, tunsin yksinäisyyteni ja heikkouteni tappavan kaiken toivon sydämessäni, kuvittelin, että kuulin jotain epäiltävää enkä kuullut muuta kuin kuumeisen valtimoni lyönnit yön pimeässä; toistelin lakkaamatta joutavia sananparsia, sellaisia kuin: "Elämä on unta, mikään ei ole täällä pysyvää", sadattelin Jumalaa omassa rinnassani — siinä nautintoni, tärkeä askarteluni, jonka hyväksi uhrasin rakkauden, raikkaan ilman ja vapauden.

Kautta Jumalan, oli hetkiä, jolloin vielä ajattelin vapauttani! Kaiken hulluuteni, kaiken tyhmyyteni keskellä havahduin joskus näkemään asemaani. Se saattoi tapahtua tuulenhenkäyksestä, joka löi kasvojani vasten, tai jonkun kirjansivun vaikutuksesta, jota luin — kun joskus sattui, että otin käteeni jonkun muunkin kirjan kuin uudenaikaisen roskakirjailijan tuotteen, jotka yleisen terveyden nimessä jo olisivat kiellettävät. Mainitessani näistä hyvistä hetkistäni tahdon kertoa yhdestä, sillä ne olivat hyvin harvinaiset. Luin eräänä iltana Constant'in "Muistelmia" ja löysin niistä seuraavat rivit:

"Salsdorfilta, eräällä saksilaisella välskärillä, joka oli prinssi Christianin palveluksessa, murskasi Wagramin taistelussa kranaatti toisen säären. Hän makasi kentällä melkein hengettömänä. Viidentoista askeleen päästä hänestä kaatuu Amédée de Kerbourg, joka oli jonkun, en enää muista kenen, adjutantti, rinta kuulan lävistämänä ja oksentaa verta; Salsdorf näkee, että jollei tämä nuori mies saa apua, kuolee hän halvaukseen. Hän kokoo viimeiset voimansa, laahautuu hänen luokseen, iskee hänen suontaan ja pelastaa hänen elämänsä. Salsdorf kuoli Wienissä neljä päivää sen jälkeen kuin hänen jalkansa oli leikattu."

Kun olin lukenut nämä rivit, heitin kirjan luotani ja aloin itkeä. En kadu niitä kyyneliä; ne lahjoittivat minulle onnellisen päivän. En tehnyt muuta kuin puhuin Salsdorfista enkä välittänyt mistään. Sinä päivänä ei mieleeni juolahtanut epäillä ketään. Uneksija parka, oliko minun muistutettava itselleni siitä, että olin kerran ollut hyvä? Mitä hyödytti minua ojentaa epätoivoisena käteni taivasta kohti, kysyä itseltäni, miksi olin syntynyt maailmaan, katsoa ympärilleni, eikö joku kranaatti vapauttaisi minua kaikesta? Ah, se oli vain salama, joka silmänräpäykseksi halkoi yötäni.

Kierrettyään kauan itseänsä kuin eräät dervishit, jotka pyörivät itsensä ympäri, kunnes he tulevat tajuttomiksi, väsyy ajatus vihdoin, jättää hyödyttömän työn ja pysähtyy kauhistuneena. Siinä tilassa tuntuu kuin ihminen olisi ontto ja kuin hän olisi kaivautunut itseensä niin syvälle kuin mahdollista. Siellä, samoinkuin vuorten harjoilla ja kaivosten syvyydessä puuttuu ilmaa. Itse Jumala kieltää pyrkimästä etemmäs. Siellä, kuoleman kylmyyden jäätämänä, unhoitusta janoten, pyrkii sydän ulos rinnasta syntyäkseen uudelleen. Se koettaa ahnaasti hengittää ilmaa, se pyytää kaikelta, joka sitä ympäröi, elämää, mutta se löytää ympäriltään vaan omia harhakuvia, joihin se juuri itse on tyhjentänyt voimansa, ja jotka nyt saartavat sitä kuin pahat henget.

Ei ollut mahdollista, että tätä kestäisi kauan. Väsyneenä epätietoisuuteen, päätin tehdä kokeen saadakseni tietää totuuden.

Lähdin tilaamaan matkahevoset kello kymmeneksi illalla. Olimme vuokranneet kaleesit matkaa varten ja annoin määräyksen, että kaiken piti olla valmiina sovittuun aikaan. Kielsin samalla myöskin mainitsemasta mitään rouva Piersonille. Smith tuli luoksemme päivälliselle. Kun asetuimme pöytään, teeskentelin olevani tavallista iloisempi ja, puhumatta aikeistani, vein keskustelun matkaamme. Sanoin Brigittelle, että luopuisin siitä, jollei hänkään ollut siitä huvitettu; sanoin, että viihdyin niin hyvin Parisissa, etten pyytänyt parempaa kuin saada jäädä sinne niin kauan kuin hänkin siellä viihtyi. Aloin ylistää kaikkia niitä huveja, joita tässä kaupungissa oli tarjolla. Puhuin tanssiaisista, teattereista ja huvipaikoista, joita tapasi joka askelelta. Lyhyesti, mainitsin, että kun kaikki olimme tyytyväisiä, niin en nähnyt mitään syytä matkaan enkä aikonut siis lähteä ensi hätään.

Odotin, että hän olisi vaatinut toteuttamaan matkasuunnitelmamme Geneveen ja itse asiassa hän niin tekikin. Se tapahtui kuitenkin verraten heikosti; mutta kohta kun hän oli lausunut ensi sanansa, olin myöntyvinäni hänen haluunsa. Senjälkeen johdin keskustelun muihin asioihin, ikäänkuin kaikki olisi ollut sovittu.

"Ja miksi ei", lisäsin, "Smith tulisi mukaamme? Hänellä on tosin toimensa, joka pidättää häntä, mutta hän voinee saada vapautta. Sitäpaitsi on hänellä taipumuksia, jotka, vaikkei hän tahdokaan niistä hyötyä, voivat missä hyvänsä hankkia hänelle toimeentulon vapaana taiteilijana. Tulkoon hän muitta mutkitta; vaunut ovat suuret ja niissä on kyllä sijaa hänellekin. Nuoren miehen täytyy katsoa ympärilleen maailmassa, ei ole mitään surumielisempää kuin nuori mies, joka sulkeutuu kammioonsa. Eikö totta, Brigitte? Kas niin, ystäväni, koeta sinä saada hänet taipumaan siihen mitä hän ehkä kieltäisi minulta. Koeta saada häntä uhraamaan meille kuusi viikkoa ajastaan. Lähdemme yhdessä ja pieni matka Sveitsiin meidän kanssamme on tekevä, että hän suuremmalla ilolla palaa toimistoonsa ja töihinsä."

Brigitte yhtyi minuun, vaikka hän hyvin tiesi että tämä pyyntöni oli vain leikkiä. Smith sanoi, ettei hän voinut lähteä Parisista menettämättä paikkaansa ja valitti, ettei hän siitä syystä voinut ottaa vastaan kutsuamme. Olin antanut kantaa huoneeseen pullon hyvää viiniä, ja koettaen edelleen, puoleksi nauraen, puoleksi vakavasti taivuttaa häntä, vilkastuimme kaikki. Päivällisen jälkeen poistuin hetkeksi katsomaan, että määräyksiäni oli noudatettu. Senjälkeen tulin taas sisään iloisen näköisenä, istuuduin pianon ääreen ja ehdotin, että laulaisimme hiukan. "Viettäkäämme iltaamme täällä", sanoin. "Uskokaa minua täällä on hauskempi kuin teatterissa. En osaa soittaa, mutta kuulen teitä. Pyytäkäämme Smithiä soittamaan niin aika kuluu nopeammin."

Brigitte ei antanut pyytää itseään useammin, hän lauloi sydämensä halusta ja Smith säesti häntä sellollaan. Palvelija oli tuonut sisään kaikki mitä tarvittiin lämmintä boolia varten ja pian ilahdutti loimuva liekki meitä kirkkaudellaan. Muutimme pianon luota pöydän ääreen, palasimme taas pianon luo, tartuimme sitten kortteihin. Kaikki meni kuten olin suunnitellut eikä kukaan ajatellut muuta kuin hetken huvia.

Silmäni olivat erottamattomasti kiintyneet seinäkelloon ja odotin kärsimättömästi, että se osottaisi kymmentä. Levottomuus kalvoi mieltäni, mutta minulla oli kyllin voimia ollakseni näyttämättä sitä. Hetki oli lopultakin lyönyt, kuulin ajurin piiskan viuhinan ja hevosten kavioiden kapseen pihalta. Brigitte istui vieressäni; tartuin hänen käteensä ja kysyin häneltä, oliko hän valmis lähtemään. Hän katsoi minuun ihmeissään, luullen varmaankin, että lasken leikkiä. Sanoin hänelle, että hän päivällisen aikaan oli mielestäni ollut niin päättäväinen, etten ollut epäillyt lähettää hakemaan hevosia, ja että siksi juuri olin käynyt ulkona. Samassa tuli hotellin palvelija ilmoittamaan, että tavarat olivat vaunuissa ja että vain meitä odotettiin.

"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi Brigitte. "Tahdot siis lähteä tänä yönä?"

"Miksi en tahtoisi", vastasin. "Olemmehan jo sopineet, että lähdemme Parisista."

"Nytkö siis heti?"

"Niin, olemmehan olleet valmiit jo kuukauden päivät. Näithän, ettei ole muuta puuttunut kuin sitoa matka-arkkumme vaunuihin. Kun kerran olemme päättäneet, ettemme jää tänne, niin onhan parasta lähteä niin pian kuin suinkin. Omasta puolestani olen sitä mieltä, ettei ole syytä lykätä mitään huomiseen. Olit tänään halukas matkaan ja päätin sentähden käyttää tilaisuutta hyväkseni. Miksi yhäti odottaa ja vitkastella? En enää kestä tätä elämää. Tahdothan sinäkin lähteä, eikö totta? Niinpä lähtekäämme siis, kaikki riippuu sinusta."

Seurasi hetken kestävä syvä hiljaisuus. Brigitte meni ikkunan ääreen ja näki, että hevoset todella olivat valjaissa. Minun äänensävystäni ei ollut epäilemistä ja vaikka lähtö tuntui hiukan äkkipikaiselta täytyi hänen myöntää itse antaneensa siihen aihetta. Hän ei voinut kieltää omia sanojaan eikä keksiä mitään syytä matkan lykkäämiseen. Hän tekikin kohta päätöksensä. Tehtyään ensin joitakin kysymyksiä ja saatuaan selville että kaikki oli kunnossa, alkoi hän etsiä jotain ympäri huonetta. Hän tarttui hattuunsa ja huiviinsa, laski ne taas käsistään ja alkoi uudelleen etsiä. "Olen valmis", sanoi hän hetken kuluttua, "lähtekäämme." Hän otti käteensä kynttilän, tutki minun huonettani ja omaansa, avasi kaapit ja laatikot. Hän kysyi kirjelaatikkonsa avainta, jonka hän sanoi kadottaneensa. Mihin hän olisi sen kadottanut? — hänellä oli se tunti sitten kädessään. "Lähtekäämme siis, olen valmis, Octave", puhui hän äärimmilleen kiihottuneena. Tämän sanottuaan alkoi hän etsiskelynsä uudelleen ja istuutui lopulta meidän viereemme.

Istuin sohvassa ja katselin Smithiä, joka seisoi edessäni. Hän ei ollut vaihtanut ilmettä eikä osottanut hämmästystä enempää kuin suruakaan. Mutta kaksi hikipisaraa kihosi hänen otsalleen ja minä kuulin pelimarkan ratisevan hänen käsissään ja putoavan lattiaan. Hän ojensi meille yht'aikaa molemmat kätensä. "Hauskaa matkaa, ystäväni", sanoi hän.

Uusi hiljaisuus. Tarkastelin häntä yhä edelleen ja odotin, että hän lisäisi jotain. "Jos tässä on jotain salaista, niin milloin olen sen keksivä, jollen juuri tällä hetkellä?" ajattelin. "Heillä täytyy kummallakin olla se huulillaan. Kun se astuu esiin hämärästä, tartun siihen kiinni."

"Rakas Octave", sanoi Brigitte, "missä ajattelet, että pysähdymme? Aiottehan kirjoittaa meille, Henri? Ettehän unohda sukulaisiani ja teettehän mitä voitte hyväkseni?"

Smith vastasi liikutetulla äänellä, mutta näköjään tyynenä, että hän tekisi kaikkensa palvellakseen häntä. "En voi vastata mistään", lisäsi hän. "Ja päättäen niistä kirjeistä, joita olette saanut, ei ole paljon toiveita. Mutta ei ole minun syyni, jollen, kaikesta huolimatta voi pian lähettää teille joitakin hyviä uutisia. Luottakaa minuun."

Lausuttuaan meille vielä joitakin ystävällisiä sanoja, valmistautui hän menemään. Nousin ja lähdin ennen häntä; tahdoin viimeistä kertaa jättää heidät vielä hetkeksi kahden: ja kohta kun olin sulkenut oven takanani, sovitin mustasukkaisuuden koko raivolla silmäni avaimenreikään.

"Milloin saan taas nähdä teidät?" kysyi Smith.

"Ette koskaan", vastasi Brigitte. "Hyvästi Henri." Hän ojensi toiselle kätensä. Smith kumarsi ja vei käden huulilleen ja minä ehdin töin tuskin kadota pimeyteen. Smith meni ohi näkemättä minua.

Kun olin jäänyt kahden Brigitten kanssa, tunsin surun kouristavan sydäntäni. Hän odotti minua, viitta käsivarrella, ja hänen mielenliikutuksensa oli liian ilmeinen, jotta sitä olisi voinut ymmärtää väärin. Hän oli löytänyt avaimen, jota hän äsken oli etsinyt, ja hänen kirjelaatikkonsa oli avoinna. Menin istumaan paikalleni kamiinin ääreen.

"Kuule minua", sanoin uskaltamatta häntä katsoa, "olen ollut sinua kohtaan niin rikollinen, että minun täytyy odottaa ja kärsiä välittämättä kaikesta. Muutos, joka sinussa on tapahtunut, on tehnyt minut niin epätoivoiseksi, etten ole voinut kieltää itseäni kysymästä syytä siihen. Tänään en enää kysy. Jos sinun on vaikea lähteä, niin sano minulle. Olen alistuva."

"Lähtekäämme, lähtekäämme!" vastasi hän.

"Niinkuin tahdot, mutta ole vilpitön. Kuinka kova isku minua kohdanneekin, olen siihen alistuva nurkumatta. Mutta jos minun täytyy sinut menettää ikiajoiksi, niin älä anna minulle turhia toiveita, sillä, kautta Jumalan, en voi niitä kestää."

Hän kääntyi äkkiä minua kohti. "Puhu rakkaudestasi äläkä tuskastasi minulle."

"Ah, rakastan sinua enemmän kuin elämääni! Rakkauteni rinnalla on tuskani vain unelma. Tule kanssani maailman ääriin, missä voin elää ja kuolla sinun kauttasi!"

Näitä sanoja lausuessani astuin askelen häntä kohti. Hän kalpeni ja peräytyi. Hän koetti turhaan pakottaa hymyilyn tuskasta vääntyneille huulilleen. Nojautuen kirjelaatikkonsa yli, sanoi hän: "Silmänräpäys! Minun täytyy vielä polttaa muutamia papereitani." Hän näytti minulle kirjeet N:sta, repi ne rikki ja heitti tuleen. Sitten otti hän käsiinsä toisia papereita, jotka hän levitti pöydälle. Ne olivat kauppiaiden laskuja ja niiden joukossa oli muutamia, jotka eivät vielä olleet maksettuja. Tarkastellessaan niitä alkoi hän puhua vilkkaasti, posket punoittavina kuin kuumeessa. Hän pyysi minulta anteeksi vaiteliaisuuttaan ja käyttäytymistään Parisiin tultuamme. Hän osotti minua kohtaan enemmän hellyyttä ja luottamusta kuin koskaan ennen. Hän hykerteli nauraen käsiään ja ennusti mitä hauskinta matkaa. Hän oli pelkkää rakkautta tai oli ainakin olevinaan sitä. En voi sanoa, kuinka kärsin tuosta teeskennellystä ilosta; tuossa surussa, joka kielsi itsensä, oli syvempi tuska kuin mitä kyyneleet ja moitteet voivat tulkita. Olisin mieluummin nähnyt hänen olevan kylmän ja välinpitämättömän kuin tekevän tuolla tavoin väkivaltaa itselleen. Kaikki oli kuin parodiaa onnellisista hetkistämme. Sanat olivat samat, nainen oli sama ja hyväilyt olivat samat, mutta se mikä kaksi viikkoa sitten olisi saanut minut rakkaudesta juopumaan, se herätti tällä tavoin toistettuna vain kauhuani.

"Brigitte", sanoin äkkiä, "mikä on se salaisuus, jonka minulta kätket? Jos rakastat minua, miksi näyttelet tuota hirveää näytelmää?"

"Minä?" huudahti hän melkein loukkautuneena. "Mikä saa sinut uskomaan, että minä näyttelisin?"

"Mikä minut saa sitä uskomaan? Tunnusta minulle, rakkaani, että sinulla on kuolema sydämessäsi ja että kärsit hirvittäviä tuskia. Tässä on sylini, paina pääsi rintaani vasten ja itke. Silloin otan sinut ehkä mukaani, mutta en tuossa tilassa."

"Lähtekäämme, lähtekäämme!" toisteli hän vielä.

"Ei, kautta kuolemattoman sieluni, ei tällä hetkellä, ei niin kauan kuin joku valhe on meidän välillämme. Pidän enemmän tuskasta kuin tuollaisesta iloisuudesta."

Hän oli ääneti, hämillään siitä, etten antanut pettää itseäni kaikista hänen ponnistuksistaan huolimatta.

"Miksi petämme toisiamme?" jatkoin. "Olen siis vajonnut niin syvään sinun silmissäsi, että todella tahdot teeskennellä minulle? Luuletko siis olevasi tuomittu tähän surulliseen ja onnettomaan matkaan? Olenko siis tyranni, pyöveli, joka raastaa sinut mestauslavalle? Ethän pelkää vihaani, kun voit valehdella minulle tuolla tavoin?"

"Sinä erehdyt", sanoi hän, "minä pyydän; ei enää sanaakaan siitä."

"Miksi niin vähän suoruutta? Jollen olekaan uskottusi, niin ehkä voin saada saman kohtelun kuin ystävä. Jollen voikaan saada tietää, mistä kyyneleesi tulevat, niin enkö voi ainakin saada nähdä niiden juoksevan? Etkö luota edes niin paljon minuun, että uskot minun kunnioittavan suruasi? Mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Onko mahdotonta löytää mitään parannuskeinoa."

"Sinä erehdyt. Sinä saatat meidät molemmat onnettomuuteen, jos vielä minua kiusaat. Eikö siinä ole kyllin, että nyt lähdemme?"

"Ja tahdotko, että voisin lähteä, kun minun tarvitsee vain silmätä sinuun nähdäkseni, että tämä matka on sinulle epämieluinen ja että vain vasten tahtoasi seuraat mukana. Hyvä Jumala, mitä on se, jota minulta salaat! Miksi leikkiä sanoilla, kun ajatus on läpinäkyvä kuin lasi? Enkö olisi kurja raukka, jos näin ottaisin vastaan, mitä näen sinun vastoin haluasi minulle tarjoavan. Mutta kuinka on minun se hyljättävä, kuinka on minun tehtävä, jollet sinä puhu?"

"Ei, en seuraa sinua vastoin haluani, sinä erehdyt. Rakastan sinua, Octave. Älä kiusaa minua enää."

Hän pani niin paljon hellyyttä näihin sanoihinsa, että lankesin polvilleni hänen eteensä. Kuka olisi voinut vastustaa hänen katsettaan ja hänen äänensä sointua? "Jumalani!" huudahdin. "Sinä rakastat minua, Brigitte? Rakkaani, sinä rakastat minua?"

"Kyllä, rakastan sinua, kuulun sinulle. Tee minulle mitä tahdot. Seuraan sinua, lähtekäämme yhdessä, meitä jo odotetaan."

Hän puristi kättäni käsiensä välissä ja suuteli minua otsaan. "Niin, minun täytyy", kuiskasi hän, "minä tahdon olla sinun viimeiseen hengenvetooni saakka."

"Täytyy", ajattelin itsekseni. Nousin paikaltani. Pöydällä oli vain yksi paperiarkki, jota Brigitte silmäili. Hän tarttui siihen, käänsi sitä ja antoi sen lopulta pudota maahan.

"Siinäkö kaikki?" kysyin.

"Niin, kaikki."

Kun olin tilannut hevoset, en ollut ajatellut, että todella lähtisimme. Olin vain tahtonut tehdä kokeen, mutta asiain pakosta oli siitä tullut täysi tosi. Avasin oven. "Hänen täytyy, hänen täytyy", kertailin ääneen. "Mitä merkitsee tuo sana, Brigitte? Mitä siinä on, jota en ymmärrä? Selitä minulle, muuten jään tähän paikkaan. Miksi sinun täytyy minua rakastaa?"

Hän heittäytyi sohvaan ja väänsi käsiään tuskasta. "Ah onneton, onneton!" sanoi hän, "sinä et koskaan voi rakastaa!"

"Niin, ehkä, uskon, että niin on, mutta kautta Jumalan, minä voin kärsiä. Sinun täytyy rakastaa minua, niinhän sanoit, hyvä, sinun täytyy myöskin minulle vastata. Joskin minä menettäisin sinut ainiaaksi, joskin nämä seinät kaatuisivat päälleni, en lähde täältä ennen kuin olen saanut tietää, mikä se arvoitus on, joka on minua kiusannut kuukauden ajan. Sinun täytyy puhua, muutoin lähden luotasi. Olkoon että olen hullu, raivopää, että tahallani hukkaan elämäni, että kysyn sinulta jotain, jota ei ehkä pitäisi tietää, että selitys välillämme kenties särkee onnemme ja kohottaa ylipääsemättömän muurin välillemme, olkoon että siten juuri teen mahdottomaksi matkan, jota niin olen toivonut; olkoon että se maksaa sekä sinulle että minulle, sinun on puhuttava tai minä luovun kaikesta."

"En, en, minä en puhu!"

"Sinun täytyy puhua! Luuletko ehkä, että olen antanut valheidesi pettää itseäni? Luuletko minun erehtyvän, kun näen sinun päivästä toiseen muuttuvan enemmän kuin päivä vaihtuessaan yöksi? Ja kun sanot minulle syyn olevan joissakin typerissä kirjeissä, jotka eivät ole sen arvoisia että niitä kannattaisi silmäillä alusta loppuun, niin kuvittelet, että uskon tähän tekosyyhyn sentähden, ettet halua mainita minulle muuta? Onko kasvosi siis kipsinaamio, josta ei voi nähdä, mitä sydämessäsi tapahtuu? Mikä käsitys onkaan sinulla minusta? En erehdy niin suuresti kuin luulet, ja varo, ettei äänettömyytesi paljasta mitä niin itsepintaisesti tahdot salata."

"Mitä siis luulet että sinulta kätkisin?"

"Mitä minä luulen! Sinä kysyt minulta sitä! Tahdotko siis uhmata minua vasten kasvoja? Tahdotko pingottaa kärsivällisyyteni äärimmilleen päästäksesi vapaaksi minusta? Niin, varmaankin haavoitettu ylpeytesi vain odottaa, että teen jotain äkkipikaisuudessani. Jos avoimesti sanoisin mitä ajattelen, olisi sinulla käytettävänäsi kaiken naisellisen tekopyhyyden asevarasto; sinä odotat, että syyttäisin sinua voidaksesi vastata, ettei nainen sellainen kuin sinä antaudu minkäänlaisiin selityksiin. Mihin loukatun ylpeyden katseihin osaavatkaan syyllisimmät ja halveksittavimmatkin olennot sinun sukupuolestasi verhoutua! Teidän pääaseenne on äänettömyys; en ole sitä eilispäivänä oppinut. Sinä et halua muuta kuin että sinua loukkaisin, sinä vaikenet, saadaksesi minua sitä tekemään. Niin taistele sydämeni kanssa, sen olet löytävä sieltä, missä tunnet oman sydämesi lyövän. Mutta älä yritä taistella päätäni vastaan, se on kovempi kuin rauta eikä väisty edestäsi!"

"Poika parka", kuiskasi Brigitte, "et siis aio lähteä?"

"En, en lähde muuta kuin rakastajattareni kanssa etkä sinä ole sitä tällä hetkellä. Olen taistellut kyllin, olen kärsinyt kyllin, olen kyllin raadellut sydäntäni! On aika jo päivän koittaa, olen elänyt yössä kyllin kauan. Niin, et siis tahdo vastata."

"En."

"Niinkuin tahdot; siis odotan." Menin istumaan huoneen toiseen päähän, lujasti päättäen, etten nousisi, ennen kuin saisin tietää mitä tahdoin. Hän näytti miettivän astuessaan ylpeän näköisenä edes takaisin huoneessa.

Seurasin häntä ahnein silmin ja hänen hiljaisuutensa lisäsi vähitellen vihaani. En tahtonut, että hän huomaisi sitä. En tiennyt mitä tehdä. Avasin ikkunan. "Käskekää riisumaan hevoset ja maksakaa ajurille! En lähdekään tänä iltana!"

"Onneton!" huudahti Brigitte. Suljin ikkunan ja menin jälleen paikalleni istumaan enkä ollut kuulevinani hänen sanojaan. Olin niin raivoissani, että vain vaivoin saatoin itseäni hillitä. Hänen kylmä äänettömyytensä, hänen lannistumaton itsepintaisuutensa sai minut aivan suunniltani. Raivoni ei olisi ollut suurempi, jos minulla todella olisi ollut todistuksia siitä, että rakastamani nainen oli minut pettänyt. Nyt kun olin tuominnut itseni jäämään Parisiin, katsoin voivani mistä hinnasta hyvänsä pakottaa Brigitteä puhumaan. Koetin etsiä keinoja, millä voisin häneen vaikuttaa ja olisin mielelläni antanut kaikki mitä omistin, jos olisin sellaisen löytänyt. Mitä tehdä, mitä sanoa? Hän seisoi edessäni tyynenä, katsoen surullisesti minua kohti. Kuulin, kuinka hevoset riisuttiin valjaista; ne tömistivät jalkojaan ja niiden tiukujen helinä hävisi kadun humuun. Minun tarvitsi vain mennä ikkunaan saadakseni ne palaamaan, mutta minusta tuntui että ne nyt olivat lähteneet ikiajoiksi. Kiersin avaimen lukkoon ja jokin ääni kuiskasi korvaani: "Nyt olet kahden sen olennon kanssa, joka voi antaa sinulle elämän tai kuoleman."

Koettaessani ajatuksiini syventyneenä etsiä joitakin keinoja, joilla pääsin totuuden jäljille, muistui mieleeni eräs Diderot'n romaani, missä mustasukkainen nainen käyttää sangen omituista tapaa saadakseen selville epäilyksensä rakastajansa uskottomuudesta. Nainen sanoo rakastajalleen, ettei hän häntä enää rakasta ja että hän aikoo hänet jättää. Markiisi des Arcis (se on rakastajan nimi) menee ansaan ja tunnustaa, että hän puolestaan on myöskin väsynyt rakkauteensa. Kun olin aivan nuorena lukenut tämän kohtauksen, oli se minusta tuntunut sangen ovelalta ja muisto siitä sai minut vielä hymyilemään. "Ken tietää", päättelin mielessäni, "jos tekisin samalla tavoin, ehkäpä houkuttelisin Brigitten paljastamaan minulle salaisuutensa."

Raivoisasta vihasta muuttui käytökseni äkkiä viekkaaksi ja ovelaksi. Oliko sitten niin vaikeata saada nainen tahtomattaan puhumaan? Tuo nainen oli rakastajattareni; olisinpa hyvin heikko, ellen onnistuisi. Heittäydyin sohvaan vaivattoman ja välinpitämättömän näköisenä. "Kas vain, rakkaani", sanoin iloisesti, "emme siis ole sillä päällä, että uskoisimme toisillemme salaisuuksia?"

Hän katsahti minuun hämmästyneenä.

"Hyvä Jumala, meidänhän täytyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tunnustaa totuus. Odotas, antaakseni sinulle hyvän esimerkin, tunnen halua alottaa: se herättää varmaan luottamustasi ja onhan hyvä puhua suoraan ystävien kesken." Varmaankin ilmaisivat kasvoni minut, sillä Brigitte ei ollut minua kuulevinaan, vaan käveli edes takaisin huoneessa.

"Tiedätkö", sanoin, "että olemme jo kaiken kaikkiaan olleet yhdessä kuusi kuukautta? Meidän elämäntapaamme ei juuri voi sanoa iloiseksi. Sinä olet nuori, minä niinikään; jos sattumalta yhdessäolomme ei sinua miellyttäisi, niin voinko luottaa siihen, että sanot sen minulle suoraan? Omasta puolestani tunnustaisin, jos niin olisi. Ja miksi en sitä tekisi? Onko rikos rakastaa? Onko rikos rakastaa vähemmän tai lakata rakastamasta. Mitä ihmeteltävää olisi siinä, jos meidän iällämme kaipaisi vaihtelua?"

Hän pysähtyi. "Meidän iällämme?" sanoi hän. "Puhutko minulle? Sinä näyttelet nyt vuorostasi."

Veri nousi päähäni. Tartuin hänen käteensä.

"Istu tuohon", sanoin, "ja kuuntele minua."

"Mitä hyötyä siitä olisi? Sinä et puhu itse nyt."

Häpesin omaa juontani ja luovuin siitä.

"Kuule minua", toistelin painolla. "Pyydän sinua istumaan tähän viereeni, ja joskin tahdot itse vaieta, niin suostu ainakin kuulemaan minua."

"Minä kuulen. Mitä on sinulla sanottavaa?"

"Jos joku sanoisi minulle tänään: 'Sinä olet kurja raukka', nousisi koko olentoni kapinaan. Olen yhdenkolmatta vuotias ja olen jo kerran tapellut. Tiedänhän itse omassatunnossani, onko tuossa väitteessä perää, mutta siitä huolimatta pitäisin velvollisuutenani lähteä kohtauspaikalle, asettua vastatusten ensimäisen loukkaajan kanssa ja uskaltaa elämäni — minkätähden? Todistaakseni, etten ole pelkuri, sillä muutoin uskoisivat ihmiset sitä. Tuo sana vaatii aina saman vastauksen huolimatta siitä kuka sen lausuu ja kuinka usein se lausutaan."

"Se on totta; mutta mihin tahdot tulla?"

"Naiset eivät taistele, mutta maailma on kerta kaikkiaan sellainen, ettei ole olemassa ketään, sukupuoleen katsomatta, olipa että hänen elämänsä muutoin on säännöllinen kuin kellon kulku, joka ei kerran saisi nähdä kaikkensa joutuneen epäilyksen alaiseksi. Ajatteles, kuinka moni välttää tämän kohtalon. Mitä silloin tapahtuu? Jos hän on mies, odottaa häntä häpeä, jos hän on nainen, unohdus. Sekä miehelle että naiselle sattuu siis tilaisuuksia, jolloin hän joutuu epäilyksen alaiseksi. Jos nainen on rohkea, nousee hän paikaltaan, huomauttaa läsnäolostaan ja istuutuu taas. Miekanpisto ei todista hänen tapauksessaan mitään. Hänen täytyy puolustaa itseään, mutta hänen täytyy myöskin itse takoa aseensa. Jos joku vieras häntä häväisee, voi ja täytyy hänen häntä ylenkatsoa. Jos hänen rakastajansa häntä loukkaa, ja hän rakastaa tätä, ei hän voi halveksia loukkaajaansa. Silloin on kysymys elämästä."

"Naisen ainoa vastaus on äänettömyys."

"Sinä erehdyt. Rakastaja, joka epäilee häntä, loukkaa epäilyksellään koko hänen elämäänsä, tiedän sen. Mitä todistavat silloin hänen kyyneleensä, hänen menneisyytensä, hänen uskollinen kärsivällisyytensä? Jos nainen vaikenee, menettää rakastaja hänet omasta syystään ja aika tekee oikeutta naiselle. Eikö totta, se on sinunkin ajatuksesi?"

"Ehkä äänettömyys ennen kaikkea."

"Ehkä, sanot? Totta tosiaan, menetän sinut, ellet vastaa minulle. Olen tehnyt päätökseni: lähden yksin."

"Hyvä, Octave…"

"Hyvä", huudahdin, "ajattelet, että aika tekee sinulle oikeutta? Sano ainakin tähän niin tai ei."

"Niin, toivon, että niin tapahtuu."

"Sinä toivot. Kysy sitä vilpittömästi itseltäsi, minä pyydän. Tämä on viimeinen kerta, jolloin sinulla on tilaisuus puhua kanssani. Sinä sanot rakastavasi minua ja uskon sen. Minä epäilen sinua; onko tarkoituksesi antaa minun lähteä ja luottaa siihen, että aika tekee sinulle oikeutta?"

"Ja mistä epäilet sinä minua?"

"En tahtonut sitä lausua, koska pidin sitä tarpeettomana. Mutta tässä kurjuudessa voi se olla yhdentekevää. Sinä petät minua, sinä rakastat toista — kas siinä meidän molempien salaisuus."

"Ketä?" kysyi hän.

"Smithiä."

Hän painoi kätensä huulilleni ja kääntyi pois. En voinut puhua enempää. Loimme molemmat silmämme maahan ja vaivuimme ajatuksiimme.

"Olen paljon kärsinyt", alkoi hän puhua, voimiaan ponnistaen, "ja otan taivaan todistajakseni, että antaisin elämäni sinun puolestasi. Niin kauan kuin minulle jää pienikin toivon kipinä, olen valmis edelleen kärsimään, mutta vaikka sillä ehkä kiihotan vihaasi, ystäväni, täytyy minun sanoa, että olen nainen. On turhaa pyrkiä kauemmas kuin inhimilliset voimat riittävät. En milloinkaan aio vastata viittaukseesi. Kaikki mitä tällä hetkellä voin tehdä on pyytää sinulta polvillani, että vielä lähtisit kanssani."

Hän polvistui näitä sanoja lausuessaan; minä nousin paikaltani.

"On todella typerää luulla", sanoin katkerasti, "että voisi saada naista tunnustamaan totuuden! Mies joka sitä yrittää, saa osakseen vain halveksumista ja hän ansaitsee sitä todella. Totuutta eivät saa tietää muut kuin ne, jotka lahjovat hänen kamarineitsyensä ja hiipivät hänen vuoteensa luo kuullakseen, mitä hän puhuu unissaan, vain ne, jotka itse tekeytyvät naisiksi saadakseen alennuksessaan nähdä kaikki mitä pimeässä tapahtuu. Mutta mies, joka avoimesti kysyy totuutta, joka rohkeasti ojentaa kätensä tuota pelottavaa almua kohti, hän ei saa sitä koskaan. Häneen nähden ollaan varuillaan, vastauksen sijasta, kohotetaan hänelle olkapäitä, ja jos hän kiivastuu, niin noustaan kuin hyveessään loukattu vestaali ja lausutaan tuo naisellinen oraakkelisana, että epäluulo tappaa rakkauden ja ettei voi antaa anteeksi kysymystä, johon ei voi vastata. Ah Jumala, mikä kärsimys! Milloin on tämä loppuva?"

"Kun tahdot", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Olen siihen yhtä kyllästynyt kuin sinäkin."

"Jätän siis sinut kohta; ja aika tekee sinulle oikeutta! Aika, aika! Sinä julma rakastettu, muista tämä hyvästijättöni! Aika! Ja kauneutesi, rakkautesi, onni, mihin on se kaikonnut? Sinä kadotat siis minut ilman kaipausta? Niin sinä ajattelet varmaankin, eikö totta, että mustasukkainen rakastajasi on kerran saava todistuksen viattomuudestasi ja että hän silloin on ymmärtävä, minkälaista sydäntä hän on haavoittanut? Hän on itkevä häpeäänsä, hän on menettävä ilonsa ja unensa ja hän on elävä vain muistaakseen, että hän olisi voinut elää onnellisena. Mutta sinä päivänä, kun tuo tapahtuu, on ehkä hänen ylpeä rakastajattarensa kalpeneva nähdessään kostonsa ja sanova itselleen: 'Jospa olisinkin tehnyt sen!' Ja usko minua, jos hän on rakastanut, ei ylpeys voi häntä lohduttaa."

Olin luullut voivani puhua kylmästi, mutta en ollut enää oman itseni herra. Kävelin nyt vuorostani kiivaasti edes takaisin. On olemassa katseita, jotka ovat kuin miekan terä ja jotka sattuvat toisiinsa kuin säilät. Sellaisia oli ne silmäykset, joita Brigitte ja minä tuona hetkenä vaihdoimme. Katsoin häneen niinkuin vanki katsoo koppinsa ovea. Murtaakseni sen sinetin, jota hän kantoi huulillaan ja pakottaakseni hänet puhumaan, olisin voinut uhrata sekä hänen että oman elämäni.

"Mitä sinä tahdot minusta? Mitä haluat, että sinulle sanoisin?" kysyi hän.

"Sano mitä kannat sydämmelläsi. Oletko kyllin julma pakoittaaksesi minua sitä toistamaan?"

"Ja sinä, sinä itse", huudahti hän, "etkö ole sata kertaa julmempi? Sanot hulluksi sitä miestä, joka toivoo saavansa tietää totuuden. Hupakko on se nainen, voin puolestani sanoa, joka toivoo, että häntä uskotaan! Sinä tahdot tietää salaisuuteni, mutta minulla ei ole muuta salaisuutta kuin että rakastan sinua. Mutta sinä etsit vaan jotakin toista. Sinä syytät minua kalpeudesta, jonka olet itse aiheuttanut. Minä hupakko! Olen tahtonut kärsiä hiljaisuudessa, salata sinulta kyyneleeni ja sinä koetat päästä niiden jäljille käyttääksesi niitä todistuksina rikollisuudestani. Minä hupakko! Olen halunnut lähteä kanssasi merien taakse, jättää Ranskan, kuollakseni kanssasi, kaukana kaikesta, joka minua on rakastanut, sitä sydäntä vasten, joka minua epäilee. Hupakko! Uskoin, että totuudella olisi katseensa, äänenpainonsa, josta sen tuntisi. Ah, kun ajattelen sitä, olen tukahtua kyyneliini! Miksi lainkaan houkutella minua mukaan tällaista loppua varten, joka ikiajoiksi veisi rauhani? Päätäni pyörryttää, en tiedä mitään."

Hän kumartui itkien puoleeni. "Minä hupakko!" toisti hän sydäntä särkevällä äänellä.

"Ja mitä on tämä kaikki?" jatkoi hän. "Kuinka kauan aiot jatkaa? Mitä voin tehdä alati uusiutuville epäilyksillesi? Sanot, että minun tulee puhdistaa itseni niistä. Mistä? Siitäkö, että tahdon lähteä kanssasi, rakastaa, kuolla ja kärsiä? Jos teeskentelen iloa, loukkaan sinua. Uhraan kaikki matkustaakseni kanssasi, mutta, jos todella olisimme lähteneet, emme olisi matkustaneet virstaakaan, kun jo olisit katsonut taaksesi. Mitä teenkin, herätän suuttumustasi ja pilkkaasi. Ah, rakas lapseni, jospa tietäisit, mikä jäätävä tuska on nähdä sydämen yksinkertaisimpiin sanoihin vastattavan epäilyksellä ja pilkalla! Sinä menetät siten elämän ainoan onnen: kyvyn rakastaa koko sydämellä. Sinä olet surmaava kaikki jalot ja hienot tunteet niissä, jotka sinua rakastavat, ja sinä olet itsekin lopulta uskova vain kaikkein karkeimpaan. Sinulle ei rakkaudesta jää muuta kuin sitä mikä on näkyvintä ja mitä voi sormella koskettaa. Sinä olet nuori, Octave, ja sinulla on pitkä elämä edessäsi. Sinä olet saava toisia rakastajattaria. Ylpeys, josta mainitsit, merkitsee vähän eikä se ole minua lohduttava. Mutta suokoon Jumala, että kerran kyynel silmissäsi palkitsisi minulle kaikki ne, jotka nyt saat minun silmistäni vuotamaan."

Hän nousi.

"Onko minun se siis sanottava? Onko minun sanottava, etten kuuden kuukauden aikana ole kertaakaan paneutunut levolle, sanomatta itselleni, että kaikki on turhaa, ettet ole koskaan parantuva, etten ole noussut yhtenäkään aamuna vuoteesta ajattelematta, että minun on vielä koetettava, ettet ole sanonut minulle sanaakaan, joka ei ole antanut minun tuntea, että minun on lähdettävä luotasi, ettet ole minua hyväillyt ilman että olisin tuntenut, että minun olisi mieluummin ollut kuoltava? Onko minun sanottava, että päivästä päivään, hetkestä hetkeen, horjuen pelon ja toivon vaiheilla olen tuhannet kerrat ollut kiusauksessa koettaa lopullisesti voittaa joko rakkauteni tai tuskani? Onko minun kerrottava, että niin pian kuin avasin sydämeni sinulle, viskasit ivallisen katseen syvään sen sopukoihin saakka, ja että kun sen taas suljin tunsin omistavani aarteen, johon yksin sinulla oli omistusoikeus? Onko minun kerrottava kaikista niistä heikkouksista ja salaisuuksista, jotka tuntuvat lapsellisilta sen mielestä, joka ei niitä kunnioita? Onko minun mainittava, että kun vihoissasi lähdit luotani, sulkeuduin huoneeseeni lukeakseni ensi kirjeitäsi? Onko minun kerrottava, että on olemassa eräs valssi, jota en koskaan turhaan soittanut, kun kovin ikävöin sinua palaavaksi? Ah, minua onnetonta, kuinka kalliiksi ovat kaikki mykät kyyneleeni, kaikki hellät mielettömyyteni tulleet! Nyt tahdon itkeä. Koko minun tuskani ei ole ollut miksikään hyödyksi."

Tahdoin keskeyttää hänet.

"Anna minun puhua. Kerran on minun se sinulle sanottava. Sano, miksi minua epäilet? Kuuden kuukauden aikana olen ajatuksineni, ruumiineni ja sieluineni kuulunut vain sinulle. Mistä uskallat sinä minua epäillä? Tahdotko lähteä Sveitsiin? Olen valmis, kuten näet. Luuletko, että sinulla on kilpailija? Kirjoita hänelle kirje ja minä panen nimeni sen alle. Mitä on meidän tekeminen, mihin lähteminen. Tehkäämme päätös. Emmekö ole aina yhdessä. Miksi jätät minut? En voi olla samalla sinusta kaukana ja sinua lähellä? Sanot, että miehen täytyy voida uskoa rakastajattareensa; se on totta. Rakkaus on joko hyvä tai paha voima; jos se on hyvä, täytyy siihen luottaa, jos se on paha, täytyy siitä parantaa. Tämä on uhkapeliä ja meidän sydämemme ja elämämme ovat siinä panoksina. Se on kauheaa! Tahdotko kuolla? Se on pian tehty. Kuka olen siis kun minua voi niin epäillä."

Hän pysähtyi peilin eteen.

"Kuka olen siis", toisteli hän. "Mitä minusta ajattelet? Silmäile kasvojani."

"Sinua epäillään!" huudahti hän, kääntyen peilikuvansa puoleen. "Te kalpeat kasvot, teitä epäillään! Te kuopalle painuneet posket, te väsyneet silmät, teitä epäillään ja teidän kyyneleitänne! Tyhjentäkää kärsimystenne malja. Antakaa niiden suudelmien, jotka ovat kuivanneet kyyneleenne, sulkea luomenne! Astu maan kylmään poveen, sinä horjuva ruumis, joka et enää jaksa pysyä suorana. Kun olet haudassa, uskotaan sinua ehkä, jos epäilys uskoo kuolemaa. Sinä surun haamu, millä rannalla tahdot harhailla ja valittaa? Mikä on se tuli, joka sinua kalvaa? Sinä teet matkasuunnitelmia, sinä, jonka toinen jalka jo on haudassa! Kuole! Jumala on todistajasi, että olet tahtonut rakastaa. Mitä rakkauden aarteita onkaan sydämessäsi herätetty; mitä unia onkaan sinun annettu nähdä ja millä myrkyillä sinut nyt surmataan. Mitä pahaa olet tehnyt, kun suoniisi on sytytetty tämä hehkuva kuume, joka sinut hivuttaa kuolemaan? Mikä hulluus onkaan saanut vallan siinä olennossa, joka jalallaan työntää sinut hautaan, sillä aikaa kun hänen huulensa puhuvat sinulle rakkaudesta. Mitä on sinusta tuleva, jos vielä jäät elämään? Etkö ole jo kärsinyt kyllin? Mitä todistuksia voit antaa tuskastasi, kun ei sinua, joka olet itse elävä todistus sanojesi totuudesta, uskota? Mitä kärsimyksiä aiot vielä itsellesi varata, joita et jo olisi kokenut? Millä uhrauksilla olet lepyttävä sammumattoman, kyllästymättömän rakkauden? Sinä olet vain tuleva pilkan esineeksi ja turhaan olet etsivä jotain autiota seutua, missä ohikulkeva ei osottaisi sinua sormellaan! Olet menettävä kaiken häpeäntunteen, vieläpä ulkonaisen siveytesi varjon, joka on ollut sinulle niin kallis; ja se mies, jonka tähden olet alentanut itsesi, on oleva ensimäinen sinua rankaisemaan siitä. Hän on moittiva sinua siitä että elät vain häntä varten ja että uhmaat maailmaa hänen tähtensä, ja kun ystäväsi tuomiten kuiskuttavat ympärilläsi on hän epäilevä heidän katseissaan liiallista myötätuntoa sinua kohtaan. Hän on syyttävä sinua petoksesta, jos vielä joku käsi puristaisi kättäsi tai jos autiossa elämässäsi tapaisit jonkun ohikulkijan, joka sinua säälisi. Jumalani, muistatko kesäpäivää, kun päähäsi painettiin valkea ruususeppel? Tuoko otsa todella sitä kantoi? Ah, ettei se käsi, joka ripusti sen rukouskappelin seinälle, ole muuttunut tomuksi niinkuin sekin! Oi kotilaaksoni, oi vanha tätini, joka nyt lepäät rauhassa, oi lehmukseni, valkea kauriini ja kunnon talonpoikani, jotka piditte minusta niin paljon, muistatteko vielä, että olette nähneet minut onnellisena, ylpeänä, levollisena ja kunnioitettuna? Kuka on tuonut tielleni tämän muukalaisen, joka on raastanut minut teidän luotanne? Kuka on antanut hänelle oikeuden astua kyläni polkuja? Ah, onneton, miksi käännytkin häntä kohti tuona ensi päivänä, jolloin hän sinua seurasi? Miksi otit vastaan hänet kuin veljen? Miksi avasit hänelle ovesi ja ojensit hänelle kätesi? Octave, Octave, miksi olet rakastanut minua, jos kaiken täytyi päättyä tällä tavalla!"

Hän oli pyörtymäisillään, vein hänet nojatuoliin istumaan ja hän vajosi siihen pää olkaani vasten. Hirvittävä ponnistus, mitä sellaisella katkeruudella minulle puhuminen oli häneltä kysynyt, oli vienyt kaikki hänen voimansa. Loukatun rakastajattaren asemasta tapasinkin valittavan ja kärsivän lapsen. Hän sulki silmänsä, puristin hänet käsivarsiini ja hän makasi liikkumatta sylissäni.

Kun hän tuli tajuihinsa, valitti hän hirvittävää väsymystä ja pyysi hellällä äänellä minua jättämään itsensä, voidakseen mennä vuoteeseensa. Hän saattoi tuskin kävellä; kannoin hänet alkooviin ja asetin hänet hiljaa vuoteeseen. Hänellä ei näyttänyt olevan mitään tuskia; hän lepäsi kärsimyksensä jälkeen kuin matkamies, joka lepää väsymyksestä, eikä näyttänyt sitä enää muistavan. Hänen heikko ja hento ruumiinsa taipui ilman taistelua; olin todella, kuten hän oli sanonut, mennyt pitemmälle kuin hänen voimansa riittivät. Hän piti kättään kädessäni; syleilin häntä ja meidän vielä rakastavat huulemme yhtyivät kuin tietämättään. Ja niin nukkui hän, tämän kauhean kohtauksen jälkeen, sydäntäni vasten, hymyillen kuin rakkautemme ensi päivänä.

VI

Brigitte nukkui. Mykkänä ja liikkumattomana istuin hänen päänalaisensa vieressä. Niinkuin maamies rajuilman jälkeen laskee tähkäpäiden tuhoa pellollaan, niin menin minä itseeni tarkastamaan sitä pahaa mitä olin tehnyt.

Tunsin kohta, että se oli auttamaton. Jotkut kärsimykset ilmoittavat väkivaltaisuudessaan saavuttaneensa äärimmäisen asteensa, ja kuta enemmän häpeää ja katumusta tunsin, sitä selvemmäksi kävi minulle, ettei meillä äskeisen kohtauksen jälkeen ollut muuta neuvoa kuin sanoa toisillemme hyvästi. Kuinka rohkea Brigitte olikin, oli hän jo tyhjentänyt surullisen rakkautensa kalkin sakkaan saakka; ja jollen halunnut nähdä hänen kuolevan, täytyi hänen saada levätä kärsimystensä jälkeen. Oli usein sattunut, että hän oli minua ankarasti moittinut, vieläpä sanoilla, jotka ilmaisivat syvempää suuttumusta kuin hänen sanansa tällä kertaa. Mutta se, mitä hän äsken oli puhunut, ei ollut loukatun ylpeyden sanelemaa, se oli totuus, joka työnnettynä sydämen syvimpään sopukkaan, oli taittanut hänet murtautuessaan esiin. Nykyiset olosuhteet ja kieltoni lähteä hänen kanssaan tekivät kaiken toivon mahdottomaksi. Jos hän olisikin tahtonut antaa anteeksi, ei hänellä olisi ollut siihen kyllin voimia. Sitä todisti jo hänen unensa, joka muistutti kuolemaa ja joka oli loppuun saakka väsyneen. Hänen äkillinen hiljaisuutensa, lempeys, jota hän oli osottanut palatessaan tajuntaan, hänen kalpeat kasvonsa ja hänen suudelmansa, kaikki puhui minulle, että suhteemme oli lopussa ja että olin ainiaaksi repinyt rikki viimeiset yhdistävät siteet. Samalla tavalla kuin hän nyt nukahti, olisi hän nukkuva ikuiseen uneen ensi kärsimyksestä, jonka hänelle tuottaisin. Kello löi ja minä tunsin, että mennyt tunti oli vienyt mukanaan elämäni, joka oli yhteinen hänen kanssaan.

Kun en tahtonut kutsua palvelijaa sisään, olin itse sytyttänyt Brigitten lampun. Katselin sen heikkoa valoa ja ajatukseni lepattivat pimeässä kuin sen häälyvät varjot.

Mitä lienenkin sanonut ja tehnyt, ei ajatus Brigitten jättämisestä ollut vielä koskaan tullut mieleeni. Olin sadat kerrat tahtonut lähteä hänen luotaan; mutta jokainen, joka on rakastanut, tietää, mitä se merkitsee. Ne olivat vain ohimeneviä epätoivon tai vihan puuskia. Niin kauan kun tiesin hänen rakastavan minua, olin myöskin varma omasta rakkaudestani. Ensi kerran nousi voittamaton kohtalo meidän välillemme. Tunsin painostavaa väsymystä, joka esti minua näkemästä mitään selvästi. Olin painautunut alkoovin viereen, ja vaikka ensi hetkestä lähtien olin käsittänyt onnettomuuteni koko laajuuden, en tuntenut sen johdosta mitään tuskia. Sen mitä ajatukseni käsitti — sitä ei heikko ja säikähtänyt sydämeni tahtonut nähdä. "Kas niin", sanoin itsekseni, "ei ole epäilystä siitä. Sinä olet tämän tahtonut ja tehnyt. On aivan varma, ettemme enää voi elää yhdessä; en tahdo tappaa tätä naista — siis täytyy minun jättää hänet. Se on päätetty, lähden huomenna."

Puhuessani näin itselleni, en ajatellut erehdyksiäni, en menneisyyttä enkä tulevaisuutta; en muistanut Smithiä enkä mitään muutakaan tänä hetkenä. En olisi voinut sanoa, mikä oli saattanut minut nykyiseen mielentilaani tai mitä olin tehnyt tunnin aikaan. Tuijotin huoneen seiniin ja luulen, että ainoa ajatukseni oli, millä vaunuilla huomenna lähtisin.

Olin verraten kauan tässä oudon tyynessä tilassa. Olin kuin mies, joka on saanut tikarin iskun rintaansa: hän tuntee ensin vain teräksen kylmyyden, hän ottaa vielä horjahtaen muutamia askelia, ihmetellen, mitä on tapahtunut. Mutta vähitellen pursuaa veri esiin, pisara pisaralta, haava aukeaa: tumma purppura punaa kentän, kuolema saapuu. Mies hätkähtää sen tuloa ja vaipuu kuin salaman lyömänä maahan. Siten kuuntelin, näköäni kylmänä, kuinka onnettomuus lähestyi. Toistin hiljaa itselleni, mitä Brigitte oli sanonut, ja järjestelin esineet hänen ympärilleen sillä tavoin kuin tiesin hänen niitä pitävän yön aikaan. Katselin häntä, menin ikkunan luo, painoin otsani ruutua vasten, silmäilin pimeää raskasta taivasta ja palasin taas vuoteen luo. Lähteä huomenna, se oli ainoa ajatukseni, ja vähitellen tuli sana lähteä minulle ymmärrettäväksi. "Ah, hyvä Jumala!" huudahdin äkkiä. "Menetän rakastajatar raukkani, en ole siis osannut oikein häntä rakastaa!"

Hätkähdin näitä sanojani, ikäänkuin joku toinen olisi ne lausunut. Ne värähtivät koko olennossa kuin myrskyn puuska tuulikantelessa. Yhdessä hetkessä syöksyi kahden vuoden tuska sydämeeni ja sen jälessä nykyhetken tuska. Kuinka voin kuvata sellaista kärsimystä? Ehkä yhdellä sanalla niille, jotka ovat rakastaneet. Olin tarttunut Brigitten käteen ja hän kuiskasi unessaan nimeäni.

Nousin ja aloin kulkea huoneessa. Kyynelvirta kostutti poskiani. Ojensin käsivarteni ikäänkuin vielä tarttuakseni entisyyteeni, joka pakeni luotani. "Onko tämä mahdollista?" toistelin itsekseni. "Menettää sinut! En voi rakastaa ketään muuta kuin sinua. Lähdetkö iäksi luotani? Elämäni, rakkaani, ihailtuni, pakenetko luotani, enkö saa sinua koskaan enää nähdä? Enkö koskaan, enkö koskaan!" Lausuin viime sanat ääneen, kääntyen nukkuvan Brigitten puoleen, ikäänkuin, pyytäen häneltä vastausta. "En koskaan, en koskaan ole siihen suostuva! Ja minkätähden kaikki tämä? Miksi sellainen ylpeys? Eikö siis ole mitään keinoa hyvittää sitä pahaa, jonka olen sinulle tehnyt. Minä rukoilen, etsikäämme yhdessä. Etkö ole antanut minulle anteeksi tuhansia kertoja? Sinä rakastat minua, sinä et voi jättää minua, sinulta puuttuu voimia siihen. Mitä luulet että voimme tehdä, jos eroamme?"

Äkillinen raivo valtasi minut. Kuljin huoneessa edestakaisin, puhuin järjettömiä sanoja ja etsin jotain esinettä, jolla olisin voinut päättää päiväni. Lopuksi lankesin polvilleni ja löin päätäni vuoteen laitaan. Brigitte liikahti ja minä hillitsin kohta itseni.

"Jospa herättäisin hänet!" puhelin vavisten. "Mitä teetkään, mieletön? Anna hänen nukkua aamuun asti, sinulla on vielä yö häntä katsoa."

Istuin entiselle paikalleni. Pelkäsin niin herättäväni hänet, että tuskin uskalsin hengittää. Sydämeni tuntui pysähtyneen samassa hetkessä kuin kyyneleeni. Tunsin jäätävän kylmyyden värisyttävän jäseniäni, ja ikäänkuin pakottaakseni itseni olemaan hiljaa, sanoin: "Katsele häntä, se on sinulle vielä sallittu."

Minun onnistui lopulta tyynnyttää itseni ja tunsin lempeämpien kyynelten kostuttavan poskiani. Raivokohtaustani seurasi syvä liikutus. Minusta tuntui kuin ilma olisi ollut täynnä huokauksia. Kumarruin Brigitten pään yli, nähdäkseni hänet viimeistä kertaa, ikäänkuin hyvä enkelini olisi kehoittanut minua painamaan hänen rakkaat piirteensä sieluuni.

Kuinka kalpea hän oli! Hänen silmissään, joita ympäröivät sinertävät renkaat, kimalteli vielä kyyneliä. Hänen vartalonsa, ennen niin kevyt, tuntui koukistuneen raskaan taakan alla; hänen laihtunut poskensa lepäsi hänen heikossa kädessään ja hänen otsallaan näytti olevan merkkejä kärsimyksen verisestä orjantappurakruunusta. Muistin mökin, jossa ensi kerran tapasimme. Kuinka nuori hän olikaan silloin, kuusi kuukautta sitten! Kuinka hän oli iloinen, vapaa ja suruton! Mitä olin tehnyt tuosta kaikesta? Oli kuin joku tuntematon ääni olisi toistanut minulle vanhan laulun, jonka jo aikoja sitten olin unohtanut:

Altra volta gieri biele, Bianch'e rossa com' un' fiore; Ma ora nò. Non son più biele, Consumatis dal' amore.

Tuota vanhaa laulua oli ensimäisen rakastajattareni tapana laulaa ja minusta tuntui kuin nyt ensi kerran olisin ymmärtänyt sen surumielistä murrekieltä. Toistelin sitä, ikäänkuin olisin sen tähän saakka säilyttänyt muistissani käsittämättä sen arvoa. Miksi olin sen oppinut ja miksi muistin sen nyt? Tuossa makasi hän, kuihtunut kukkani, valmiina kuolemaan, rakkauden murtamana.

"Katsele häntä", sanoin nyyhkien itselleni. "Katsele häntä! Ajattele niitä, jotka valittavat etteivät heidän lemmittynsä pidä heistä. Sinun rakastajattaresi pitää sinusta ja on kuulunut kokonaan sinulle. Ja sinä menetät hänet, et ole osannut rakastaa."

Tuskani oli liian suuri. Nousin ja aloin uudelleen kävellä huoneessa. "Niin", jatkoin yksinpuheluani, "katsele häntä! Ajattele niitä, joita suru kalvaa ja jotka kantavat tuskansa yksinäisyydessä, voimatta jakaa sitä kenenkään kanssa. Tuskaa, jota kärsit, ovat myöskin toiset kokeneet, siinä ei ole mitään, joka olisi yksin sinulle ominaista. Ajattele niitä, joilla ei ole äitiä, sukulaisia, ei ystäviä eikä koiraa lohtunaan; ajattele niitä, jotka etsivät eivätkä löydä, niitä jotka itkevät ja joita siitä pilkataan, jotka rakastavat ja joita halveksitaan, jotka kuolevat ja unohdetaan. Tuolla alkoovissa, edessäsi, lepää olento, jonka luonto on ehkä tarkoittanut juuri sinua varten. Hänen sielunsa ja ruumiinsa ovat olleet sinun kaltaisesi; kuutena kuukautena ei suusi ole lausunut yhtään sanaa, ei sydämesi kertaakaan ole lyönyt, ilman että olet saanut vastaukseksesi sanan tai sydämen lyönnin. Ja tämä nainen, jonka Jumala on sinulle lähettänyt niinkuin hän lähettää kasteen maan yrtille, hän on liukunut sydämesi ohi. Tämä olento, joka taivaan lähettämänä on tullut syli avoinna sinua vastaan, antaakseen sinulle elämänsä ja sielunsa, hän on katoava kuin varjo, jättämättä mitään jälkeä. Kun sinun huulesi koskettivat hänen huuliaan, kun käsivartesi kiertyivät hänen kaulaansa, kun ikuisen rakkauden enkelit yhdistivät teidät kuin yhdeksi olennoksi, olitte te kauempana toisistanne kuin kaksi pakolaista, kumpikin omalla puolellaan maapalloa. Katso häntä ja ole, ennen kaikkea, hiljaa. Sinä voit vielä katsoa häntä yhden yön, jolleivät valituksesi herätä häntä."

Vähitellen tulivat ajatukseni yhä synkemmiksi ja vastustamaton voima pakotti minut syventymään itseeni.

Saada aikaan pahaa! — se oli siis se tehtävä, jonka Kaitselmus oli minulle uskonut! Minulle, jonka omatunto raivonpuuskienkin keskellä sanoi, että olin hyvä! Minulle, jonka leppymätön kohtalo työnsi yhä syvemmälle kuiluun, minulle, joka itse näin salaisella kauhulla syvyyden, jota kohti syöksyin! Minulle, joka aina, kaikesta huolimatta, vaikka olisin tehnyt jonkun rikoksen ja näillä käsilläni vuodattanut verta, minulle, joka olisin kuitenkin toistanut, että sydämeni ei ollut syyllinen, että erehdyin, etten ollut minä itse, joka sillä tavoin menettelin, vaan onneton kohtaloni, paha henkeni, joku vieras, joka oli ottanut asunnon minussa! Minäkö siis saisin aikaan pahaa! Ja kuuden kuukauden aikana olin vain sitä tehnyt: ei ollut kulunut päivääkään, etten olisi täydentänyt tuota jumalatonta työtäni. Minulla oli tällä hetkellä siitä todistus silmieni edessä. Mies, joka oli rakastanut Brigitteä, joka oli soimannut ja loukannut häntä, joka oli jättänyt hänet ja tullut taas hänen luokseen, mies, joka oli pelottanut ja vakoillut häntä ja viimein pakottanut hänet tuolle tuskan vuoteelle, olin minä! Löin sydämeeni voimatta sitä uskoa. Katsoin Brigitteä, kosketin häntä kädelläni tullakseni vakuutetuksi, etten uneksinut. Kalpeat kasvoni, jotka näin peilissä, katsoivat minuun ihmeissään. Kuka oli tuo olento, jolla oli minun piirteeni? Kuka oli tuo säälimätön mies, joka sadatteli minun suullani ja rääkkäsi minun käsilläni? Häntäkö äitini kutsui Octaveksi? Hänetkö olin nähnyt entisaikaan, viisitoistavuotiaana, metsälähteissä, joiden yli kumarruin sydän yhtä puhtaana kuin niiden kristallikirkas vesi?

Suljin silmäni ja ajattelin lapsuuteni päiviä. Niinkuin päivänsäde tunkeutuu läpi pilvien, tunkeutui tuhat muistoa sydämeeni. "Ei", sanoin itselleni, "en ole tehnyt tätä. Kaikki mikä tässä huoneessa minua ympäröi, on mahdoton uni." Muistelin aikaa, jolloin vielä olin kaikesta tietämätön ja jolloin tunsin sydämeni aukeavan ottaessani ensi askeleitani elämässä. Muistin vanhan kerjäläisen, jonka oli tapana istua kivipenkillä erään mökin edessä: minut lähetettiin joskus viemään hänelle aamiaisemme tähteitä. Näin hänet heikkona ja kumarana ojentaen minua kohti ryppyiset kätensä ja hymyillen siunaavan minua. Tunsin aamutuulen henkäyksen ohimoillani ja jotain vilvoittavaa kuin kaste lankeavan taivaasta sieluuni. Samassa aukaisin silmäni ja näin lampun valossa todellisuuden edessäni.

"Et siis pidä itseäsi syyllisenä?" kysyin kauhulla itseltäni. "Sinä joka vielä eilen olit synnin oppilas, pidätkö itseäsi viattomana sentähden, että voit itkeä? Se mitä pidät omantuntosi todistuksena onkin ehkä vain katumusta ja kuka murhamies ei sitä tuntisi? Jos hyveesi valittaa kärsivänsä, kuka sanoo sinulle, ettei se tapahdu siksi että se tuntee kuolevansa? Onneton, niitä etäisiä ääniä, joita kuulet sydämessäsi, pidät nyyhkytyksinä, mutta ne ovatkin ehkä vain lokin, tuhoa ennustavan myrskylinnun ääniä, joita haaksirikko houkuttelee luokseen. Kuka on kertonut sinulle, millainen lapsuus niillä on ollut, jotka ovat kuolleet verisin käsin? He ovat myöskin olleet hyviä lapsuudessaan ja kätkeneet joskus kasvonsa käsiinsä muistellakseen sitä aikaa. Sinä teet pahaa ja kadut sitä? Sitä teki myöskin Nero, kun hän oli tappanut äitinsä. Kuka on sanonut sinulle, että kyyneleet pesevät meidät puhtaiksi?

"Ja vaikkapa niin olisikin, vaikkapa olisi totta, että osa sielustasi pysyisi vieraana synnille, mitä teet toiselle puolelle itsestäsi? Sinä olet vasemmalla kädelläsi koitteleva niitä haavoja, joita oikea kätesi on iskenyt; sinä olet tekevä hyveestäsi kääriliinan kätkeäksesi siihen rikoksesi ja miekkaan, jolla lyöt, olet kuin Brutus kaivertava Platon kaunopuheisia sanoja. Ja tämän aseesi olet sinä työntävä sen olennon poveen, joka avaa sinulle sylinsä, sinä olet saattava hautuumaahan intohimojesi jäännökset, ja sirottava niiden haudalle säälin kylmiä kukkia. Sinä sanot niille, jotka näkevät sinut: 'Entäs sitten? Minut on opetettu tappamaan; huomaa, että itken vielä ja että Jumala on tehnyt minut paremmaksi!' Sinä olet puhuva nuoruudestasi, sinä olet vakuuttava itsellesi, että taivas on antava sinulle anteeksi, että onnettomuutesi ei ole sinun tahdostasi tapahtunut ja sinä olet pitävä kauniita puheita unettomille öillesi, jotta ne antaisivat sinulle hetkenkin levon.

"Mutta ken tietää? Sinä olet vielä nuori. Kuta lujemmin luotat sydämeesi, sitä pahemmin on ylpeytesi sinut eksyttävä. Tässä seisot ensimäisillä raunioilla, jotka olet jättävä jälkeesi. Jos Brigitte kuolee huomenna, olet itkevä hänen haudallaan; mutta minne menet hänet jätettyäsi? Lähdet ehkä kolmeksi kuukaudeksi Italiaan, verhoudut viittaasi kuin ikävystynyt englantilainen ja eräänä kauniina aamuna jossakin majatalossa juotuasi tarpeeksi, päättelet, että olit jo väsynyt omantunnonvaivoihin ja että täytyy unohtaa voidakseen taas alkaa elämän uudelleen. Sinä joka olet liian myöhään alkanut itkeä, varo, ettet jonakin päivänä huomaa, ettet enää voikaan saada kyyneliä silmiisi. Ken tietää kuinka on käyvä, jos joku alkaisi tehdä ivaa tuskistasi, joita nyt pidät niin syvällisinä? Jos jonakin päivänä joku kaunis nainen tanssiaisissa säälivästi hymyilee sinulle, kuullessaan että vielä suret kuollutta rakastajatarta, ken tietää, etkö silloin ehkä ole ylpeilevä siitä, mikä tänään sinua niin surettaa? Kun nykyhetki, joka saa sinut värisemään ja jota et uskalla katsoa silmästä silmään, on muuttunut menneisyydeksi, vanhaksi tarinaksi, hämäräksi muistoksi, eikö ehkä voi sattua että jonakin iltana maailmanmiesten seurassa heittäydyt selkäkenoon nojatuolissa ja kerrot hymy huulilla siitä, mitä nyt näet kyyneleet silmissä? Niin niellään häpeä, se on maailman tapa. Olet alkuaan hyvä, olet tullut heikoksi, olet muuttuva pahaksi.

"Ystävä poloiseni", sanoin sydämeni pohjasta itselleni, "minulla on annettavana sinulle neuvo: luulen että sinun täytyy kuolla. Käytä tätä hetkeä, jolloin vielä olet hyvä, päästäksesi tulemasta pahaksi. Kun nainen, jota rakastat, makaa kuolevana edessäsi, ja kun tunnet kammoa itseäsi kohtaan, ojenna kätesi ja koeta hänen rintaansa; hän elää vielä, se on kyllin. Sulje silmäsi äläkä avaa niitä enää. Älä odota hänen hautajaisiaan, ehkä jo huomenna löydät lohdun. Työnnä tikari rintaasi, niin kauan kuin sydämesi vielä rakastaa Jumalaa, joka on sen luonut. Nuoruutesiko sinua pidättää? Säälitkö hiustesi väriä? Älä milloinkaan salli niiden vaaleta, jolleivät ne valkene tänä yönä.

"Ja mitä tahdot muutoin vielä tehdä tässä maailmassa? Jos lähdet matkaan, minne suuntaat kulkusi; jos jäät, mitä vielä toivot? Ah, eikö totta, että katsellessasi tuota naista, sinusta tuntuu kuin sinulla vielä olisi kokonainen aarre sydämessäsi? Eikö ole totta, että se mitä kadotat, ei ole sitä, mikä on ollut, vaan pikemminkin sitä, mikä olisi voinut olla, ja että raskain jäähyväishetki on se, jolloin tuntee, ettei ole kaikkea sanottu? Miksi et puhunut tunti sitten? Kun viisari osotti sitä hetkeä, voit vielä olla onnellinen. Jos kärsit, miksi et avannut sydäntäsi? Jos rakastit, miksi et sanonut sitä? Sinä olet kuin saituri, joka kuolee nälkään, istuen maahankaivetun aarteensa yllä. Sinä olet sulkenut ovesi, sinä koetat turhaan päästä ulos lukkojesi takaa. Ei auta, että puistelet saranoita, ne ovat lujat, sinä olet ne itse takonut. Onneton, sinä olet toivonut ja toiveesi on täytetty, mutta et ole muistanut Jumalaa! Sinä leikit onnellasi kuin lapsi leikkikalulla, et ajatellut, kuinka särkyvää ja murenevaa se oli, jota pidit käsissäsi. Sinä halveksit sitä, sinä hymyilit sille, sinä et tahtonut siitä kohta nauttia etkä kuullut hyvän enkelisi rukouksia, jotka tahtoivat säästää sinulta tämän surun. Ah, jos taivaassa on ollut enkeli, joka on sinua vaalinut, missä onkaan hän tällä hetkellä? Hän istuu urkujen ääressä, hänen siipensä ovat puoleksi avoinna, hänen kätensä lepäävät norsunluisilla koskettimilla, hän alottaa ikuisen ylistyslaulun, rakkauden ja ikuisen unohduksen hymnin. Mutta hänen polvensa taipuvat, hänen siipensä sulkeutuvat, hänen päänsä vaipuu alas kuin taittunut ruoko: kuoleman enkeli on koskettanut häntä olkapäähän, hän katoaa ikuisuuteen!

"Ja sinä olet nyt kahdenkymmenen kahden vuotiaana yksin maailmassa, juuri kun jalo ja puhdas rakkaus, juuri kun nuoruuden voima olisi ehkä voinut tehdä jotain sinusta. Juuri nyt kun niin surullisten vastoinkäymisten ja kurjain nuoruusvuosien jälkeen näet tyynen ja puhtaan ajan koittavan, juuri nyt, kun koko elämäsi, joka on pyhitetty rakastetulle olennolle, olisi saanut uutta voimaa, juuri nyt syöksyy kaikki raunioiksi ympärilläsi! Nyt olet tässä, et enää epämääräisine kaihoinesi vaan todellisine suruinesi, et enää tyhjin vaan autioitetuin sydämin. Ja sinä epäröit? Mitä odotat? Kun hän ei enää tahdo sinusta mitään tietää, ei elämäsi ole minkään arvoinen. Koska hän jättää sinut, tee sinäkin samoin. Surkoon ne sinua, jotka ovat rakastaneet nuoruuttasi, heitä ei ole monta. Se joka on ollut ääneti Brigitten edessä, vaietkoon iäksi! Se joka on levännyt hänen rintaansa vasten, säilyttäköön ainakin muiston siitä koskemattomana, ja, Jumalani, eikö sinun täytyisi kadottaa sitä, jos tahtoisit elää? Mitä muuta osaa sinulle jäisikään kuin turmeltua kokonaan? Niin, tällä hetkellä voit vain siitä hinnasta säilyttää elämäsi! Voidaksesi elää, täytyisi sinun unohtaa rakkaus niinkuin sitä ei lainkaan olisi olemassa, sinun täytyisi ei ainoastaan kieltää mitä sinussa on ollut hyvää vaan vieläpä hävittää se mitä sinussa vielä sitä on — sillä kuinka kävisi sinun, jos muistaisit edelleen? Et voisi astua askeltakaan, et voisi nauraa etkä itkeä, et voisi antaa almua köyhälle, et voisi olla hyvä neljännestunnin aikaa, ilman että veresi syöksyisi sydämeesi ja huutaisi, että Jumala on luonut sinut hyväksi voidaksesi tehdä Brigitten onnelliseksi. Pienimmätkin tekosi herättäisivät sinussa onnettomuuksiesi kaiun; kaikki mikä liikkuisi sielussasi, herättäisi kaipuun ja katumuksen, ja itse toivo, taivaan sanansaattaja, ystävä, joka kehottaa meitä elämään, muuttuisi silmissäsi kummittelijaksi, menneisyytesi kaksoisveljeksi. Kaikki tunteesi muuttuisivat ikuiseksi katumukseksi. Kun murhamies kulkee pimeässä, pitää hän käsiään painettuina rintaansa vasten, varoen koskettamasta mitään ja peljäten, että seinät häntä syyttäisivät. Niin pitäisi sinunkin tehdä. Valitse sielusi ja ruumiisi välillä: sinun on surmaaminen toinen tai toinen niistä. Hyvän muisto viettelee sinua pahaan. Tapa itsesi, jollet tahdo elää oman itsesi varjona. Lapsi, lapsi, kuole kunnialla, niin että vielä joku voi itkeä haudallasi!"

Heittäysin vuoteen eteen niin hirvittävän epätoivon vallassa, että olin kuin mielipuoli enkä enää tiennyt, missä olin tai mitä tein. Brigitte huokasi ja työnsi syrjään peitteen, ikäänkuin ylenmääräisen painon rasittamana, ja paljasti siten valkean povensa.

Tämän näyn edessä joutuivat kaikki aistini kapinaan. Oliko se tuskaa vai kaipuuta? En tiedä mitään. Hirvittävä ajatus sai minut vavahtamaan. "Mitä!" huudahdin. "Jättää tuo toiselle! Kuolla, astua hautaan ja antaa tuon valkean rinnan hengittää taivaan ilmaa! Hyvä Jumala! Toinen käsi kuin minun saisi koskettaa tuota hienoa, läpinäkyvää ihoa, toinen suu kuin minun noilla huulilla, toinen rakkaus tuossa sydämessä, toinen mies tämän vuoteen ääressä! Brigitte eläisi onnellisena, rakastettuna, sillä aikaa kuin minä muuttuisin tomuksi hautuumaan mullassa? Kuinka kauan aikaa kuluisi, ennenkuin hän unhottaisi minut — jos minua ei huomenna enää olisi olemassa? Kuinka monta kyyneltä se hänelle maksaisi. Ehkä ei yhtään ainoaa! Jokainen hänen ystävänsä sanoo hänelle, että kuolemani oli hyvä työ, jokainen on kiiruhtava lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, ettei hänen pidä minua ajatella! Jos hän itkee, koettavat ihmiset häntä huvittaa, jos joku muisto häntä häiritsee, karkotetaan se hänen luotaan, jos rakkauteni eläisi hänessä, parannetaan hänet siitä kuin myrkytyksestä. Ja vaikka hän itse ehkä ensi päivänä sanoo tahtovansa seurata minua, on hän kuukauden kuluttua kääntyvä pois, jottei hän edes kaukaa näkisi itkuraitaa, joka on istutettu haudalleni. Kuinka voisikaan käydä toisin? Kuinka voi se kaivata ketään, joka on niin kaunis? Jos hän tahtoisikin kuolla surusta, on hänen peilinsä vakuuttava hänelle, että hänen tulee elää, ja ensi päivänä, kun ehtyvät kyyneleet väistyisivät hymyn tieltä, onnittelisivat kaikki häntä hänen parantumisestaan. Kun hän viikon vaitiolon jälkeen taas voi kuulla, että nimeäni mainitaan hänen läsnäollessaan ja itse lausuu sen kaihoten, ikäänkuin sanoakseen: 'Lohduttakaa minua!' kun hän on tullut sille asteelle, ettei hän enää tahdo välttää muistoani ja avaa kauniina kevätaamuna ikkunansa ja kuulee lintujen laulavan kasteisissa pensaikoissa ja uneksien huudahtaa: 'Olen rakastanut!' — kuka on silloin oleva hänen rinnallaan? Kuka on silloin se julkea, joka sanoo hänelle, että hänen täytyy vielä rakastaa. Ah, en enää minä! Sinä olet kuuleva häntä, sinä petollinen olento, sinä luot silmäsi alas ja punastut kuin ruusu, ja sinun kauneutesi ja nuoruutesi saavat ylivallan. Samalla kertaa kun sanot, että sydämesi on suljettu, annat siitä sädehtiä näkyviin tuon valon, jonka jokainen säde viettelee suutelemaan. Kuinka mielellään he tahtovatkin tulla rakastetuiksi kaikki nuo naiset, jotka sanovat, etteivät he enää rakasta! Ja mitä ihmeellistä siinä onkaan? Sinä olet nainen, sinä tiedät minkä arvoinen on ruumiisi, valkea rintasi, sinulle on se sanottu; kun kätket kaiken kauneutesi pukusi alle, et usko kuin kokematon tyttö, että silti kaikki olisivat sinun näköisiäsi. Kuinka voisi nainen, jota on ylistetty ja imarreltu, päättää, ettei hän enää tahdo tulla ihailluksi? Voisiko hän uskoa enää elävänsä, jos hän jäisi varjoon ja jos hänen kauneutensa ympärillä kävisi hiljaiseksi? Hänen kauneutensa on olemassa rakastajan katseita ja ylistyslauluja varten. Ei, ei, on varmaa, että se joka kerran on rakastanut, ei voi enää elää ilman rakkautta. Sekin, joka lähestyy kuolemaa, tarttuu vielä kiinni elämään. Brigitte rakastaa minua ja hän kuolisi ehkä siitä; mutta jos tapan itseni, vie joku toinen hänet.

"Toinen, toinen!" toistin, kumartuen vuoteen yli ja koskettaen otsallani hänen olkaansa. "Hänhän on leski!" ajattelin. "Hän on jo kerran ennen nähnyt kuoleman, hänen pienet suloiset kätensä ovat jo kerran vaalineet kuolevaa. Hänen kyyneleensä tietävät, kuinka kauan surua kestää — toisella kertaa on suru ehkä lievempi. Jumala minua varjelkoon, etten surmaa häntä hänen nukkuessaan! Jos nyt herättäisin hänet ja sanoisin, että hänen hetkensä on tullut, että meidän on kuoleminen yhteiseen suudelmaan, niin suostuisi hän siihen mielellään. Miksi en sitä tee? Onko varma, että kaikki loppuu kuolemassa?"

Löysin pöydältä veitsen ja pitelin sitä kädessäni.

"Pelkoa, raukkamaisuutta, taikauskoa! Mitä tietävät tulevasta elämästä ne, jotka siihen uskovat? Vain kansalle ja tietämättömälle joukolle puhutaan siitä, mutta kuka uskoo siihen sisimmässään? Kuka kirkkomaan vartija on milloinkaan nähnyt kuolleen nousevan haudasta ja menevän kolkuttamaan kirkkoherran ovelle? Entisaikaan nähtiin haamuja; nyt on poliisi niitä kieltänyt esiintymästä sivistyneessä yhteiskunnassa. Vain valekuolleet huutavat enää haudoista. Kuka olisi mykistänyt kuoleman, jos se koskaan olisi voinut puhua? Vai eikö Jumalan henki vain siksi tahdo näyttäytyä, että kirkollisten kulkueiden ei enää sallita tungeksia kaduillamme? Kuolema, se on päämäärä, kaiken loppu. Jumala on sen asettanut, ihmiset väittelevät siitä, mutta jokainen kantaa otsallaan kirjoitusta: 'Tee mitä tahdot, kuolla täytyy sinun kuitenkin.' Mitä sanottaisiin, jos surmaisin Brigitten. Ei hän enkä minä tietäisi siitä mitään. Jossakin lehdessä mainittaisiin huomenna, että Octave de T. on tappanut rakastajattarensa eikä siitä ylihuomenna enää puhuttaisi. Kuka saattaisi meitä viimeisellä matkallamme? Ei kukaan, joka ei kotia tultuaan söisi rauhallisesti aamiaistaan. Ja me lepäisimme vierekkäin maan povessa, ja koko maailma voisi astua ylitsemme, ilman että askelten kaiku meidät herättäisi. Eikö totta, rakkaani, siellä olisi meidän hyvä? Maanpovi on pehmoinen vuode; mitkään kärsimykset eivät meitä saavuttaisi; naapuri-haudassa ei puhuttaisi pahaa meidän liitostamme Jumalan kasvojen edessä. Meidän luumme makaisivat rauhassa. Kuolema sovittaa, ja mitä se kerran yhdistää, sitä ei enää eroteta. Miksi pelottaisi sinua tyhjyys, ruumis parka? Joka tunti vie sinut lähemmäs sitä, jokainen askeleesi taittaa poikkipuun tikapuilla, joilla juuri seisot; sinä elät kuolleista, taivaan ilma painaa ja musertaa, maa, jota astut, vetää sinua jalkapohjiesi kautta puoleensa. Astu alas maan poveen! Miksi pelkäät? Pelottaako sinua sana? Sano vain: 'Emme elä enää.' Etkö tunne suurta väsymystä, jonka jälkeen on suloista saada levätä? Minkätähden epäilemme, kun kysymys ei ole kuin siitä, tapahtuuko se hiukan ennemmin tai hiukan myöhemmin? Aine on katoamaton ja sanotaan, että fyysikko voi äärettömiin asti paloittaa pienintäkin ainehiukkasta voimatta sitä kuitenkaan hävittää. Jos aine on sattuman varassa, niin mikä on sen rikos, jos se vaihtaa kidutusta, kun se ei voi vaihtaa herraa? Onhan yhdentekevää Jumalalle, minkä muodon olen saanut ja mihin pukuun tuskani pukeutuu. Tuska elää pääkallossani, se on minun ja minä voin surmata sen, mutta luut eivät kuulu minulle, annan ne takaisin hänelle, joka on ne minulle lainannut. Tehköön joku runoilija pääkopastani maljan ja täyttäköön sen uudella viinillään! Mitä moitteita voisin saada tuosta teostani ja kuka minua moittisi? Kuka julma tuomari voisi sanoa, että olen käyttänyt väärin itseäni? Jos jokaisella olennolla on tehtävänsä ja jos on väärin väistyä sen edestä, niin mitä suuria pahantekijöitä ovatkaan lapset, jotka kuolevat imettäjänsä rinnoilla? Miksi heidät säästetään? Kenelle voisi olla hyödyksi ja varoitukseksi rangaistukset, jotka toimeenpannaan kuoleman jälkeen? Taivaan täytyisi todella olla tyhjän, jos ihmistä rangaistaisiin siitä, että hän on elänyt, sillä on kyllin siinä, että hänen on täytynyt elää; enkä tiedä ketään, joka olisi sitä vaatinut paitsi Voltaire kuolinvuoteellaan: vanhan jumalankieltäjän viimeinen epätoivon huuto! Mitä kaikki tämä hyödyttää, miksi kaikki tämä taistelu? Kuka katselee tuolta ylhäältä tätä kaikkea ja kuka iloitsee niin paljosta kärsimyksestä? Kuka on huvitettu seuraamaan tätä alati syntyvää ja alati kuolevaa luomakuntaa, näkemään miten rakennukset nousevat ja suistuvat, miten kylvö kasvaa ja miten rajuilma sen hävittää, kuinka ihmiset kulkevat tietään ja kuinka kuolema heidät äkkiä pidättää, kuinka kyyneleet vuotavat ja kuivuvat, kuinka ihmiset rakastavat, kuinka kasvot käyvät ryppyisiksi, kuinka kansa lankeaa polvilleen ja ojentaa kätensä eikä maa kuitenkaan anna yhtä jyvää enempää! Kuka on se, joka näkee tämän vaivan, vain yksin tietääkseen, että kaikki mitä hän on tehnyt ei ole mitään? Herschell väittää, että maapallo kuolee kylmyyteen. Kuka on siis se joka pitää tätä tiivistynyttä höyrypisaraa kädessään ja katselee sen kuivumista niinkuin kalastaja tekee merivedelle saadakseen jyväsen suolaa? Vetovoima, joka pitää koossa maailmankaikkeutta, täyttää sen samalla kertaa, loputtomalla hyödyttömällä kaipuulla: jokainen planeetta laahaa mukanaan kurjuutensa, pyöriessään kitisten akselinsa ympäri, ne huutavat toisilleen kukin omalta ääreltään, ja odottavat, lepoa ikävöiden, mikä niistä saa ensimäisenä pysähtyä. Jumala pitää niitä kädessään ja ne täyttävät ikuisuuksiin saakka tyhjää hyödytöntä tehtäväänsä. Ne kiertävät, ne kärsivät, ne palavat, ne sammuvat ja syttyvät, ne vajoavat ja nousevat, ne lähestyvät ja pakenevat toisiaan, ne kietoutuvat kuin renkaat toisiinsa. Ne kantavat pinnallaan tuhansia iäti vaihtuvia olentoja; nämä olennot ovat myöskin liikkeessä, ne ristivät toistensa teitä, ne painautuvat hetkeksi toinen toistaan vasten, ne vajoavat maahan ja toisia nousee niiden sijaan. Missä ei elämää ole, sinne sitä tunkeutuu, missä ilmaa puuttuu, sinne sitä virtaa; kaikki on järjestettyä, lainmukaista, kultaisin kirjaimin ja tulisin vertauskuvin määrättyä, kaikki kulkee taivaisen soiton mukaan tuntemattomia teitään ikuisuuteen. Ja kaikki tämä ei ole mitään! Ja me nimettömät uneksijat, kalpeat ja kärsivät hahmot, me silmänräpäyksen lapset, jotka hengitämme hetken, jotta kuolema voisi olla olemassa, me ponnistamme kaikki voimamme vakuuttaaksemme itsellemme, että meillä on tehtävä, ja että on joku joka meistä pitää huolen. Me epäröimme painaa pientä teräasetta rintaamme vastaan ja kohottaa kättämme ampuaksemme kuulan päähämme. Meistä tuntuu kuin kaaos palaisi, jos me surmaisimme itsemme. Me olemme kirjoittaneet ja laatineet jumalalliset ja inhimilliset lait ja pelkäämme omia katkismuksiamme; me kärsimme kolmekymmentä vuotta ja luulemme pääsevämme voitolle, mutta tuska käy lopulta voimakkaammaksi meitä, me lähetämme hiukkasen ruutia älymme asuntoon — ja haudallemme nousee kukkanen."

Kun olin lausunut nämä sanat, vein veitsen, jota pidin kädessäni, Brigitten rintaa vasten. En ollut enää oman itseni herra enkä tiedä, mitä houreessani olisin voinut tehdä. Vedin syrjään peitteen paljastaakseni sydämen ja näin silloin valkealla rinnalla pieni ebenholtsi-krusifiksin.

Kauhistuneena peräydyin, käteni aukeni ja ase putosi lattiaan. Brigitten täti oli kuolinvuoteellaan antanut hänelle tuon pienen ristiinnaulitun-kuvan. En muistanut kuitenkaan ennen nähneeni hänen sitä kantavan. Hän oli epäilemättä matkalle lähtiessään ripustanut sen kaulaansa taikakaluksi matkan vaaroja vastaan. Panin käteni ristiin ja tunsin vajoavani maahan: "Jumalani", kuiskasin vavisten, "sinä olit läsnä!"

Lukekoon ne, jotka eivät usko Kristukseen, näitä rivejä; minä en myöskään häneen uskonut. Ei ollut tapanani enemmän koulupoikana kuin täysi-ikäisenäkään käydä kirkossa; minun uskonnollani, jos minulla oli mitään uskontoa, ei ollut kirkonmenoja eikä symbooleja, uskoin Jumalaan ilman ulkonaisia muotoja ja ilman ilmestystä. Edellisen vuosisadan kirjat olivat nuoruudestani saakka minut myrkyttäneet, olin jo varhain imenyt uskottomuuden hedelmätöntä maitoa. Ihmisylpeys, itsekkäiden jumala, sulki suuni rukoukselta, sillä aikaa kun pelästynyt sydämeni rakensi toivonsa tyhjyyteen raukeamiseen. Olin kuin juopunut ja mieletön, kun näin Kristuksen kuvan Brigitten rinnalla. Vaikka en uskonut, peräydyin, sillä tiesin hänen uskovan. Se ei ollut tyhjä pelko, joka tuona hetkenä pidätti käteni. Kuka saattoi minut nähdä? Olin yksin ja oli yö. Jos kysymys olisi ollut vain ihmisten ennakkoluuloista, niin mikä olisi estänyt minua työntämästä syrjään tuon pienen mustan puukappaleen. Olisin voinut heittää sen tuhkaan, mutta sensijaan heitin sinne aseeni. Ah, kuinka syvään tunsin, kuinka syvään tunnen vielä, miten surkuteltavia ovatkaan ne ihmiset, jotka ovat voineet pilkata sitä, mikä voi pelastaa ihmisen hengen! Mitä merkitsee, nimi, muoto, uskontunnustus? Eikö kaikki mikä on hyvää ole myöskin pyhää? Kuinka uskaltaa kajota Jumalaan?

Niinkuin lumi auringon katseesta lähtee liikkeelle vuorilta ja jääröykkiöt, jotka uhmasivat taivasta, muodostavat puron laaksoon, niin pulppusi lähde esiin sydämessäni. Katumuksen puhdas lähde puhkesi esiin kärsimyksestäni. Vaikka olin ollut tekemäisilläni murhatyön, tunsin kohta, kun olin heittänyt aseen kädestäni, että sydämeni oli viaton. Hetkessä sain takaisin tyyneyteni, voimani ja järkeni; taivuin rakastettuni yli ja suutelin hänen krusifiksiaan.

"Nuku rauhassa", sanoin hänelle, "Jumala sinua suojelkoon! Sillä aikaa kun hymyilit unissasi, vältit suurimman vaaran, mikä sinua on väijynyt. Mutta käsi, joka on sinua uhannut, ei ole tekevä kenellekään pahaa. Minä vannon sinun krusifiksisi kautta, etten ole surmaava sinua enkä itseäni. Olen mieletön, olen hullu, olen lapsi, joka on luullut olevansa mies. Jumala olkoon kiitetty! Sinä olet nuori ja elät vielä ja olet unohtava minut. Sinä parannut siitä pahasta, jonka olen sinulle tehnyt, ja sinä olet antava minulle anteeksi. Nuku rauhassa, Brigitte, aamuun asti ja ratkaise silloin kohtalomme. Minkä tuomion sinä lausunetkin, olen siihen valittamatta alistuva. Ja sinä, Jesus, joka olet hänet pelastanut, anna minulle anteeksi äläkä puhu hänelle tästä. Olen syntynyt jumalattomana aikana ja minulla on paljon sovittamista. Jumalan poika, sinut on unohdettu, minua ei ole opetettu sinua rakastamaan. En ole koskaan etsinyt sinua temppeleistä, mutta en ole menettänyt kykyäni vavista, kun sinut tapaan. Olen siis ainakin kerran ennen kuolemaani suudellut sinua huulillani, naisen sydämellä, joka on täynnä sinua. Suojele sitä sydäntä niin kauan kuin se lyö, pysy sen pyhänä turvana ja muista onnetonta, joka ei ole uskaltanut kuolla surussaan nähdessään sinut ristilläsi. Olet pelastanut uskottoman pahasta; jos hän olisi uskonut, olisit häntä myöskin lohduttanut. Anna anteeksi heille, jotka ovat tehneet hänet uskottomaksi, koska sinä olet tehnyt hänet katuvaksi. Anna anteeksi kaikille, jotka kiroovat. He eivät ole epätoivossaan koskaan sinua nähneet. Inhimilliset ilot ovat ylimieliset, ne ivaavat ilman armoa. Tämän maailman onnelliset uskovat, etteivät he koskaan sinua tarvitse, suo heille anteeksi; heidän ylpeytensä herjaa sinua, mutta ennemmin tai myöhemmin kastavat heidän kyyneleensä heidät uskoon. Sääli heitä sentähden, että he luulevat olevansa suojassa myrskyiltä ja että he tarvitsevat onnettomuuden ankaran läksyn tullakseen luoksesi. Viisautemme ja epäilyksemme ovat lasten leikkikaluja; suo meille anteeksi, että me pidämme itseämme pakanoina, sinä joka hymyilit Golgathalla. Kaikista ajallisista onnettomuuksistamme on pahin se, että turhamaisuutemme koettaa sinut unohtaa. Mutta sinä näet, ne ovat tyhjiä varjoja, jotka yksi sinun katseistasi voi hajoittaa. Sinähän olet itsekin ollut ihminen? Tuska on tehnyt sinusta Jumalan, ristin kidutus on kantanut sinut taivaaseen kaikkivaltiaan isäsi syliin; tuska vie myöskin meidät sinun tykösi. Vasta orjantappurakruunu päässämme polvistumme sinun kuvasi eteen, vasta verisin käsin kosketamme sinun jalkojesi haavoja, sinä, joka kärsit marttyrikuoleman voittaaksesi onnettomien rakkauden."

Aamun ensi säteet tunkivat sisään, kaikki valveutui vähitellen ja kaukaiset sekavat äänet täyttivät ilman. Heikkona ja voimattomana lähdin Brigitten luota saadakseni hiukan levätä. Lähtiessäni liukui tuolille heitetty hame lattiaan ja siitä putosi kokoontaitettu paperi. Otin sen käsiini: se oli kirje, ja minä tunsin siinä Brigitten käsialan. Se ei ollut suljettu, avasin sen ja luin:

25 joulukuuta 18..

Kun saatte tämän kirjeen, olen kaukana täältä — ehk'ette koskaan sitä saa. Kohtaloni on sidottu mieheen, jolle olen kaikkeni uhrannut; hän ei voi elää ilman minua, koetan kuolla hänen tähtensä. Rakastan teitä. Hyvästi. Säälikää meitä.

Käänsin paperin ja näin osotteen: Herra Henri Smith. N:ssa, poste restante.

VII

Seuraavana päivänä, aurinkoisena joulukuun aamuna kulki nuori mies ja nuori nainen käsikkäin Palais-Royalin puiston halki. He menivät jalokivikauppaan, missä he valitsivat kaksi samanlaista sormusta, jotka he hymyillen vaihtoivat ja pistivät kumpikin sormeensa. Pienen kävelyn jälkeen menivät he syömään aamiaista Frères-Provençaux'n ravintolaan, minkä pienistä huoneista on kauneimpia näköaloja maailmassa. Sinne tultuaan asettuivat he, tarjoilijan poistuttua, ikkunan ääreen ja puristivat hellästi toistensa käsiä. Nuori mies oli matkapuvussa ja päättäen ilosta, joka loisti hänen kasvoistaan, olisi häntä saattanut luulla nuoreksi aviomieheksi, joka ensi kertaa opastaa nuorta vaimoaan Parisin elämään ja huvituksiin. Hänen iloisuutensa oli lempeä ja tyyni, kuten onni aina on. Ihmistuntija olisi nähnyt hänessä lapsen, joka juuri on tulemassa mieheksi ja jonka katse on muuttumassa luottavammaksi ja varmemmaksi. Silloin tällöin loi hän silmänsä taivasta kohti, senjälkeen katsoi hän taas ystävätärtään ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä; mutta hän antoi niiden virrata pitkin poskiaan ja hän hymyili niiden välitse. Nainen oli kalpea ja miettiväinen ja katsoi koko ajan ystäväänsä. Hänen piirteensä puhuivat syvästä kärsimyksestä, joka ei koettanut kätkeytyä, mutta joka ei voinut vastustaa sitä iloisuutta, jonka se näki edessään. Kun hänen seuralaisensa hymyili, hymyili hänkin, mutta ei yksin; kun mies puhui, vastasi hän ja hän söi mitä toinen hänelle tarjosi. Mutta muutoin vallitsi hänessä hiljaisuus, joka vain silloin tällöin väistyi. Hänen väsymyksensä ja alakuloisuutensa kertoi, että hän oli heikompi kahdesta olennosta, jotka rakastavat toisiaan ja joista toinen elää kokonaan toisessa ja vastaa hänen ajatuksiinsa kuin kaiku. Nuori mies näytti olevan siitä tietoinen, ylpeä ja kiitollinen, mutta hänen ylpeytensäkin osotti, että onni oli hänelle outo. Kun nainen äkkiä kävi surulliseksi ja loi alas silmänsä, koetti mies näyttää päättävältä ja huolettomalta rauhoittaakseen häntä, mutta se ei onnistunut hänelle aina, ja joskus kävi hänkin surulliseksi. Syrjäisen olisi ollut mahdotonta ymmärtää tuota voiman ja heikkouden, ilon ja surun, mielenliikutuksen ja rauhallisuuden sekoitusta. Heitä olisi saattanut luulla vuoroin maailman onnellisimmiksi, vuoroin onnettomimmiksi ihmisiksi; mutta vaikka ei tuntenut heidän salaisuuttaan, näki, että he kärsivät yhdessä, että he olivat painaneet surujensa yli sinetin, lujemman kuin itse rakkaus, ystävyyden sinetin. Kun he puristivat toistensa käsiä, olivat heidän katseensa puhtaat. He puhuivat matalalla äänellä, vaikka he olivat kahden. Ikäänkuin ajatusten painosta taipuivat heidän otsansa toisiaan vasten, mutta heidän huulensa eivät koskettaneet toisiaan. He katsoivat toisiaan hellän ja juhlallisen näköisinä niinkuin heikot ihmiset tekevät, kun he tahtovat olla hyviä toisilleen. Kun kello löi yksi, huokasi nainen syvään ja sanoi, kääntyen puoleksi poispäin:

"Octave, jospa erehtyisitte!"

"En, ystäväni, olkaa varma siitä, että minä en erehdy. Te tulette kärsimään paljon, ehkä kauankin, minä aina, mutta me paranemme molemmat, te ajan ja minä Jumalan avulla."

"Octave, Octave, oletteko varma, ett'ette pety?"

"En usko, rakas Brigitte, että koskaan voimme toisiamme unohtaa; mutta minä luulen, että me tällä hetkellä emme vielä voi antaa toisillemme anteeksi ja sitä täytyy meidän tehdä, vaikk'emme koskaan enää näkisi toisiamme."

"Miksi emme enää näkisi toisiamme? Miksi emme jonakin päivänä… Te olette vielä niin nuori!"

Nainen lisäsi hymyillen:

"Kun te ensi kerran rakastutte, voimme tavata toisemme ilman vaaraa."

"Ei, ystäväni; en voi koskaan nähdä teitä rakastamatta teitä. Jospa hän, jonka haltuun teidät jätän, olisi teidän arvoisenne! Smith on hyvä, kunnollinen ja kelpo mies, mutta kuinka paljon hänestä pidättekin, niin näettehän kuitenkin, että vielä rakastatte minua, sillä, jos tahtoisin jäädä tai ottaa teidät mukaani, niin suostuisitte siihen."

"Se on totta", vastasi nainen.

"Onko se totta, totta?" huudahti nuori mies katsoen toista syvään silmiin. "Onko se totta? Jos tahtoisin, tulisitte minun kanssani?"

Senjälkeen jatkoi hän lempeällä äänellä:

"Siksi emme koskaan enää saa toisiamme tavata. On olemassa rakkautta, joka sekoittaa pään, aistit, sielun ja sydämen, mutta on myöskin olemassa rakkautta, joka tunkee juurensa syvemmälle ja kuolee vasta sen sydämen kanssa, johon se on juurtunut."

"Mutta te kirjoitatte kuitenkin minulle?"

"Niin, aluksi, hetkeksi, sillä se mitä minulla on kärsittävänä on niin kovaa, että kaikesta luopuminen, joka on minulle ollut rakasta, minut varmaan tappaisi. Ennenkuin vielä tunsin teidät, lähestyin teitä vähitellen, peljäten, että olisin liian tuttavallinen, kunnes… Mutta älkäämme puhuko siitä, mikä on ollut. Samalla tavoin ovat kirjeeni käyvä yhä harvemmiksi, kunnes ne kokonaan lakkaavat. Niin astun alas siltä kukkulalta, jolle olen kavunnut vuoden aikana. Se on oleva hyvin surullista, mutta ei ehkä kokonaan vailla lohdutusta. Kun kirkkomaalla pysähtyy tuoreen ja vihertävän haudan eteen, jonka kiveen on piirretty kaksi rakasta nimeä, tuntee omituista surua, joka saa kyyneleet vuotamaan ilman katkeruutta. Niin aion minäkin joskus muistella, että olen elänyt."

Viime sanoja kuullessaan heittäytyi nainen nojatuoliin ja alkoi nyyhkyttää. Nuori mies itki hänkin, mutta hän seisoi paikallaan ikäänkuin hän ei olisi halunnut itselleen tunnustaa suruaan. Kun kyyneleet olivat lakanneet vuotamasta, meni hän ystävättärensä luo, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

"Uskokaa minua", sanoi hän, "tieto että on teidän rakastamanne — millä nimellä sitten tahtookin nimittää sitä sijaa, jonka on saanut teidän sydämessänne — antaa voimaa ja rohkeutta. Uskokaa minua, Brigitte, kukaan ei ole ymmärtävä teitä paremmin kuin minä; joku toinen voi rakastaa teitä arvokkaammalla tavalla, kukaan ei rakasta teitä syvemmin kuin minä. Toinen on kunnioittava teissä niitä ominaisuuksia, joita minä olen loukannut, ympäröivä teidät kokonaan rakkaudellaan. Sinä voit saada paremman rakastajan, et koskaan parempaa veljeä. Ojentakaa minulle kätenne ja lausukaa nuo sanat, joille maailma nauraa sentähden, ettei se niitä ymmärrä: 'Pysykäämme ystävinä, ja hyvästi iäksi.' Kun ensi kerran lankesimme toistemme syliin tiesi jokin osa meissä jo aikoja sitten, että tulisimme löytämään toisemme. Älköön tämä osa meissä, joka on tavannut toisensa Jumalan edessä, tietäkö, että eroamme täällä maan päällä, älköön silmänräpäyksen ero turmelko ikuista onneamme!"

Mies piti naisen kättä kädessään. Nainen nousi, vielä kyynelten vallassa. Omituisesti hymyillen astui hän peilin eteen, otti esiin saksensa ja leikkasi niillä pitkän suortuvan hiuksistaan. Hän tarkasteli hetken peilissä kasvojaan, joita oli rumentanut riistämällä osan niiden kauneimmasta aarteesta, ja ojensi senjälkeen hiussuortuvan rakastajalleen.

Kello löi uudelleen; oli aika lähteä. Kun he taas kulkivat puutarhan pylväskäytävää, näyttivät he yhtä iloisilta kuin tullessaan.

"Mikä kaunis päiväpaiste!" sanoi nuori mies.

"Ja kaunis päivä", sanoi Brigitte, "jonka muisto ei koskaan hälvene!"

Nainen painoi lujaan kätensä sydäntään vasten. He kiiruhtivat askeleitaan ja katosivat väentungokseen.

Tunti sen jälkeen vierivät matkavaunut jo pienellä mäellä Fontainebleau-portin takana. Niissä istui nuori mies yksin. Hän katsoi viimeistä kertaa synnyinkaupunkiaan kaukaisuudessa ja kiitti Jumalaa siitä, että kolmesta olennosta, jotka olivat kärsineet hänen tähtensä, oli enää vain yksi onneton.