KULLAN MURU

Runosarja rakkaillemme

Kirj.

ALFR. SAUKKONEN

Helsingissä, Kansanopettajain Osakeyhtiö Valistus, 1917.

SISÄLLYS:

Luvatut sadut.

Kevät: Työ on iloa. Kevään tulo. Kera kevätaurinkoisen. Miksi maita kylvetähän. Kylvösi huolella hoida!

Kesä: Kalaveikot. Oli kerran onni meillä —. Mitä suuri kala teki pienelle miehelle. Souda taidoin elon merta! Satujen mailla. Kuka sotatorvin soitti? Satuväen häissä. Muru, Mirri ja valhe. Kultahelmet. Kuka löytää satuja? Muru lääkärinä. Muru kirjottaa runoja.

Syksy: Syksyn tulo. Pääskysten hyvästijättö. Muru, mummo ja se kolmas. "Hyvästi ja voikaa hyvin!" Vuorotellen työ ja huvi. Lentokoneen leikki jäällä —. Jos mielit kilvata kiistoin. Kultainen kuvasarja kesästä. Murun kirje toverilleen. Mikä on ihaninta syksyllä? Isän kotona syksy-illoin. Syksyn satumailla.

Talvi: Syksystä talveen. Hei, sukset ja kelkat! Pohjola ja talvi. Lumilinna voittamaton. Joulu on kuni ihana tähti! Ahdas aika tonttulassa. Kullan murujen marssi. Mikä on vaikeinta maailmassa? Koulusilla. Rannalla rakkaan kotilammen.

Luvatut sadut.

Hyvä päivä, sä pieno piltti! Tottahan olet ollut kiltti?

Isän ilo ja "äidin kulta": kerran satuja pyysit multa.

Minä muistan sen hetken hyvän, kuulen vieläkin pyyntös syvän.

Minä haastoin: jos kiltti lienet, sulle juttelen sadut pienet.

Pikku-kirjaks ne tässä laadin, lukemaan ne nyt sinun vaadin.

Tästä tuntenet tutut kuvat, päivänpaistehet uudistuvat.

Tiedä sitten: Sä olit myötä minun tehdessä satu-työtä.

Sima-sirkkuna eessä kuljit, satuvakkani usein suljit.

Avaa nyt se taas armahasti, lue oikein ja luontevasti.

Tietää saat siten sedän surun, kun hän loi tämän "Kullan Murun".

Kullan Murulle muisto tämä, sima-sirkulle laulut nämä!

KEVÄT.

Työ on iloa.

Iltapuhtehen ponnistukset, huomenhetkien huolet, vaivat kullan Muru ja monet muutkin talven varrella tuta saivat.

Oli tietoja teljettynä kasat kaunihit kirjasehen — Kyllä tarkenit, kun sa niitä painoit päähän ja sydämehen!

Monet itkutkin taisi tulla? Ethän kiellä? No sepä hyvä! Kera huolen ja huokauksen versoo tietojen kultajyvä.

Mutta keikahti kevät kerran, talven heltisi huokaukset, kotiin juoksitte rallatellen hyvät taskuissa todistukset.

Laukut täysinä talven työtä: siinä vihkoja veistoksia, joita nähdessä vanhemmatkin kiittää lapsia uutteria.

"Hyvä mieli on miehen palkka!" Aina muista se, Muru kulta — niin, ja koulussa koko vuoden, luvut luistavat hyvin sulta!

Kevääntulo.

Kevät, se kirjavasiipi perho, pyrähti ikkunan pieleen, hyrisi hyvät heräämislaulut, istutti iloa mieleen.

Hersyivät "hiirenkorvalle" koivut, havahti vuokkoset kainot, valkeus voitti ja maaemon yltä putosi raskahat painot.

Niin tuli kukkien kirjavat meret suloisen Suomeni maille. Kevähän tuloa jos et sä nähnyt, jäit, polo, paljoa vaille!

Kevähän tulossa kaunis on satu, sieluusi, armas, se paina: sydämes pohjalla hyvyyden kukkia herätä henkihin aina!

Kera kevätaurinkoisen.

Kera kevätaurinkoisen lapset kulki kukkamaita avopäin ja paljasjaloin, päällä puhdas pyhäpaita.

Oli kaunista se kulku. Kulkijat kuin itse kukat: sinimekot, valkovarret, punaposket, keltatukat.

Tuoksut tuoreet ympärillä, tuulen hellät henkäykset, linnun laulut, päivänpaiste, leikinlaskut, leperrykset.

Kukkamaiden maire juoksu muiston kaunis kultaretki. — Jospa yhtä puhdas oisi leikin, huvin, joka hetki!

Soittelisi sinikellot: "Lapsen ikä ihanaisin." Jos sun sydän hyvyyttäsi vuodet monet tuta saisin!

Jospa elon tiellä aina rakastaisit kukkamerta, ymmärtäisit oman sielus Luojan kukkaseksi kerta!

Miksi maita kylvetähän?

"Miksi maita kylvetähän?" kysyit, Muru, multa. Tunnetko sen suuren sadun? tiedustin mä sulta.

Kerron sitten: Oli kerran olot maassa kummat: pimeyttä alla, yllä, vettä suuret summat.

Autio ja tyhjä tanner viljelijää vailla… Sitten liikkui Luojan sana vesillä ja mailla.

Sanallansa Luoja kylvi luonnon viljavaksi. Sääsi sitten ihmissuvun työnsä jatkajaksi,

Luoja lausui: "Viljelkää ja vartioikaa maata!" Haa ei näet kylvämättä hedelmöidä saata.

Siispä maita kylvetähän Luojan käskyn mukaan; jospa pyhää säädöstä ei unohtaisi kukaan!

Jospa joukoin kylvettäisi siemeniä multaan, Suomen suot ja rämehetkin kaunisteltais kultaan!

Samoin sydäntemme pellot siemennettäis syvään, taivutettais tahdot huonot hengen kasvuun hyvään.

Kylvösi huolella hoida!

Keväällä Muru kukkia kylvi isänsä ikkunan alle. Isäpä siitä ilonsa lausui lapselle ahkeralle:

"Sinusta kylväjä kasvavi kerran, jolla on kaunihit laihot, työmiesnä pellolla iloksi vaihdat elämän huolet ja kaihot!"

Mutta ei Muru muistanut, että varansa täytyvi pitää; maassa on siementä rikkaruohon, joka niin hyvästi itää.

Itivät siemenet rikkaruohon, ehtivät ennen muita — siin' oli kukkia oikein paljon, mutta ei toivotuita.

Itki jo Muru. Ohjasi isä: "Tarhassa huolella toimi, taidolla pahan taimia ylös peltosi mullasta poimi.

Sydämes pellossa kukkia hoidat, kasvatat kylvöä hyvän. Sinne on kylvänyt koti ja koulu monenkin kultaisen jyvän.

Mutta jos varsin et varaasi pidä, sielläkin siemenet pahan voittavi vallan ja hyvyyden taimet pääse ei nousemahan!"

KESÄ.

Kalaveikot.

Muistatko sä, Kullan Muru, armahan sen aamuhetken, kun me kerran ketterästi teimme oivan onkiretken?

Onkivavat olkapäillä, selässämme säkit syvät juostiin, että vaarat vilkkui; molemmilla mielet hyvät.

Sinirantaan päästiin siitä, lyötiin veikka: "Ensi kala sullako vai mulla?" Aivan siinä hyppi sydänala.

Kullan Murun korja koho ehti ensin nyykähdellä — "Jokos arvaa setä kulta, ensi kala onpi kellä?"

Arvasin. Sä voitit vedon, vedit kiisken kippuraisen. Sedän onki selemmältä särjen seuloi hopeaisen.

Jospa pienemmän sait kalan, mitäs siitä; vedon voitit — koko päivän parastasi onkimiesnä ollen koitit.

Oli kerran onni meillä —

Oli kerran onni meillä erinomainen — kalat taisi tahtoin tulla veneen vierehen.

Siitä, minkä siiman ehti veteen vierittää, alkoi kohta konkkuroida esiin kalan pää.

Säkit saatiin täytehen ja jopa taskutkin… Mielet hyppi hykkyrällä, luisti laskutkin.

"Kymmenen ja viisitoista?" Muru arveli: "Viisikolmatta lie kalaa siinä varmasti."

"Entäpä jos kissa söisi kalaa kahdeksan? Laske, että vastauksen annat oikean!"

Muru nauroi; "Eipä kissa kahdeksata saa, kun jo äiti patukalla pois sen karkottaa!"

"Vaan jos yhden veisi, jäisi neljäkolmatta," Aivan niin, sä keveästi pääsit pulmasta.

Nopsa poika ketterästi solmun katkaisi. Sedän laskut leikillänsä vain hän ratkaisi?

Mitä suuri kala teki pienelle miehelle.

Kerran meille jo sattui suru: veteen polskahti Kullan Muru.

Oltiin veneellä onkimassa mitä parhaassa apajassa:

Nousi ahventa perän perään — Muru muhkuran nosti erään.

Otti onkehen vielä toinen, kyhmyniska lie ollut moinen!

Muru kiskovi väärin vavoin hajasäärenä miehen tavoin.

Kala luiskahti omaan valtaan, siitä Murukin seisoaltaan

heti molskahti veden varaan, päästi parkunan aivan paraan:

"Auta, armahin setä kulta! Kalat syövät jo silmät multa!"

Niin se vedessä poika porui, kotiin tultua äiti torui:

"Kilpakaupalla kalaa nostaa — vesi viisaasti moisen kostaa."

Muru, muistathan tämän jutun, kuvan kumman ja sulle tutun?

Paras istua venehessä aimo ahventa vetäessä!

Souda taidoin elon merta!

Elämämme kulku on kuin veneen veessä viilletystä. Muru, muista: eipä paljon siinä siedä erehdystä.

Mielen maltti, miehen kunto joka hetkin tiellä elon, ettei syytä sydämellä painua ois alle pelon!

Ettei elon pursi kaadu eikä vaivu aallon alle, ei myös sydäntuskaa tuota kaunoiselle kaitsijalle.

Veikeät kun viettelykset milloin kohtaat, muista, Muru: "Pysyn poissa, niin ei äidin sydänjuurta särje suru!"

Satujen mailla.

Kilkatellen, kalkatellen soivat karjan kellot, heiluu heinät helpehiset, tähkii toukopellot.

Vaaran vartta varvastellen käyvät kera karjan savileivän leipojat ja maiskuttajat marjan.

Siinä Sirkat, Lillit, Liinat, Mikot, Maurit, Matit, isän, äidin äkäpussit sekä marakatit.

Äkäpussit? Älä sano, vaanpa "tuulihatut" — Tuuli heille helkyttävi metsän sorjat sadut.

Ilman pitkät pihtipielet, autereiset aamut näkee näiden lasten tiellä satuprinssein haamut.

Siellä sitä kummat kulkee, ihmehet jos mitkä! Niistä saatais satukirja vaikka kuinka pitkä…

Salon sadut joka kesä meidän lasten eessä. Niistä haastaa sinisilmät ilon kyyneleessä.

Kuka sotatorvin soitti?

Erään kerran paimentiellä Kullan Muru kummat kuuli; pelosta jo poika polo jääksi jähmettyvään luuli.

Soivathan nyt sotatorvet aivan tuossa korvan alla. "Kuka kumma siellä silleen kaijuttelee kankahalla?"

Vaiti! Kuules, nyt se tulee kummun viertä, kangasmaata! Muisti Muru: vaaraa vastaan pienet eivät mennä saata.

Nousi nopsaan mäntyrähjään, jätti lehmät surman suuhun. Vähät muusta, kunpa itse pääsi pakosalle puuhun!

Keksi sieltä kumman kulun: virkaveljet suolla soitti tuohitorvin, toisiansa joukkoon joudutella koitti.

Nenän pitkän palkaksensa sankareilta sai jo Muru: "Kehno, kellä hädän hetkin yksin itsestään on suru!

Oisit äidin omenaiset pahan periä sä suonut, palkaksesi, piilohousu, olisit vain vettä juonut!"

Satuväen häissä.

Kotikarjoa kaitsiessa Muru taas kerran kummat näki, kuinka ilmosen ilomiellä häissä hääräsi metsänväki.

Oli siinä jo syömät, juomat: mesileivät ja rieskamaidot, voit ja vehnäset kera kerman, kulta-astiat ihka aidot.

Entäs vierahat! Ne ne vasta oli oikeat herkkuniekat, yllä puhtahat silkkipuvut, kupehillansa kultamiekat.

Oli prinsessat sekä prinssit, hovikansoa kaikenlaista, tämän ylhäisön ympärillä sinipiikoa pikkaraista.

Kaiken keskellä, yli muiden vanha valtias kruunupäinen, tämän rinnalla prinssin äiti, hyvänhaltia hymyväinen.

"Kelpo kekkerit kerran nähdä!" mielihyvällä mietti Muru. Siloherkkuja siinä syötiin — Eikös Murulle siitä suru?

Mietti: "Miekkonen, kenpä saisi armon tuon olla asunnoissa, saisi silkissä sipsutella sekä kylpeä vaikka voissa!"

Mutta kuulepas! Eikös vainen ihmelapsonen siellä laula, kuka koulitsi pienokaisen, kun niin kirkasna soi sen kaula?

Uusi ihme! Jo juoksi joku käsi suorana Murun luoksi: "Etkö, pilttini pieno, saapuis iloon vaikkapa seuran vuoksi?"

Muru hierasi silmiänsä: "Kuhun kaikkosi kaunis väki, josta äsken hän mesi-mielin unen ihmehen ilmi näki?"

Oravainen, se sipsuttaja, viisti viivana Murun tieltä — Muru kuunteli uudellensa ihmelaulajaa — satakieltä.

Muru, Mirri ja valhe.

Äidin kaunoinen kukkamalja kerran keikahti ikkunalta. Murun olka näet siihen otti; siruiks syöksi sen sattumalta.

Ketään muita ei ollut läsnä paitsi keltainen Mirri parka… Elon valhetta ensimäistä syti Murulla sydän arka.

Ja hän väitteli äidin kanssa: "Mirri, Mirri sen maljan särki!" Niin se onneton lapsi teki, kun sen sumeni sydän, järki!

Mirri hyrräsi huoletonna, katsoi Murua suurin silmin, niinkuin kuiskaten: "Eikö kerran varma valehes tulle ilmi?"

Lapsen rinnassa sulku särkyi, itkein riensi hän äidin luoksi. "Äiti, anteheks anna valhe; tein sen tietäen, — pelon vuoksi!"

Siitä Murulle kevyt mieli, äidin rintahan onnen kukka: "Elä konsanaan elämässä haudo valhetta, lapsi rukka!"

Hyvä lapsi aina sanoo rikoksensa, anteeks' anoo.

Valhe vaarallinen aivan, tuopi rintaan tuskan, vaivan,

tuhoo lailla tulipalon povestamme hyvän, jalon.

Kultahelmet.

Kerran Muru kurillansa kurkisteli kaivon veteen. Silloin kultahelmet sieltä selkenivät silmäin eteen.

Tupaan juoksi tuskitellen: "Kuka helmet heitti kaivoon?" Mutta itsellensä hälle aatos ahne syttyi aivoon:

"Ne kun saisi, ne kun saisi! rikas, onnellinen oisi, uljaan satuprinssin lailla aina astuskella voisi!"

Siitä uudellensa juoksi helmiänsä hellimähän — Isä hätä sydämessä jopa joutui vaaraan tähän.

"Mitä, mitä teet sä, Muru? Näinkö isän tahdon täytät? Varsin vaarassa oot itse, muille tavat huonot näytät."

Mikä ihme! Kultahelmet, jotka lumoin välkkyi vasta, hiljallensa himmenivät, lakkasivat loistamasta.

Nytpä vasta muisti Muru isän vakaan varotuksen: "Silmät usein ihmisellä näyttää sielun olemuksen.

Kun sa tahran tuntohosi lasket, lapsi, silmäs somat siitä sumenevat, kunnes lopult' ovat loistottomat!"

Silmäin kirkkaat kultahelmet aarre arvokas on aivan, satuprinssin kukkakulku — varjella ne maksaa vaivan!

Kuka löytää satuja?

Uteli Muru mummolta kerran, mistä lie mummo löytänyt satuja? Vastasi vanha: "Sieltä ja täältä, kun minä kuljin elämän latuja!"

"Eivätpä kaikki satuja löydä, joskin ne kulkevat johonkin asti!" — "Eivät ne löydä, — eivät ne löydä!" vastasi mummo niin varovasti.

"Satuja täytyvi etsiä taidoin, sydämen tunnolla puhtahalla, vaalien valvoa, varansa pitää, muuten, ne hennot, sortavi halla."

"Satuja kerran sinäkin etsit; kukapa tietää, löydätkö noita? Saat sadun yhden: elämänsadun — Helmiksi kulta sen helliä koita!"

Muru lääkärinä.

Siinä valtakunnassa, jossa elää Muru, onpi joskus vallalla haikeakin suru. —

Kerran siellä sairastui melkein koko suku — ja sen suvun, arvaathan, loputon on luku.

Kuka tietää, mistä lie tullut tauti moinen? Yksi yhtä arvelee, toista sanoo toinen.

Kaikki kanat kaakatti ihan itkusuulla, kukkokulta vapisi ometan yöpuulla.

Loppui laulut lintujen, kuihtui nurmen kukat, lojui nuket nurkassaan, armaat lapsi rukat!

Muru itse lääkärin toimihin jo tarttui — Kyllä poika paralle potilaita karttui!

Ketä vitsoin virvottiin, kelle lääkkeet tuotiin, kenen ulkoilmassa oleskella suotiin.

Kenen rieskamaidolla hyvitettiin mieltä, keltä taasen tarvittiin herkkupalat kieltää.

Niin on laita lääkärin; taidoin toista tue, taudin synnyt tarkasta, lääkekirjat lue!

Ylin oma itsesi pidä puhtahana, vasta sitten selviät, toisten auttajana!

Muru kirjottaa runoja.

Usein Murun pöydän päässä näin mä lomahetkillänsä eessä pala paperia, lyijykynä kädessänsä.

"Mitähän se siinä teki?" tuota joskus tuumaelin — Malttanut en, salaa Murun olan yli kurkistelin.

Muru virkkoi: "Kurkistella toisen työhön ei saa salaa! Luvan jälkeen tulkoon luokse, jos sen teon tietää halaa!"

Viikot vieri, tuli sitten perhejuhlain pyhäpäivä, niin sain salaisuuden ilmi, haihtui epäilyni häivä.

Nuru oli muodostellut isälleen ja äidillensä suurin tuskin, tuumin, touhuin nämä runokirjehensä:

Isälle: Kun kasvan suureksi, niin autan sinua palkaksi siitä, kun opetit minua!

Äidille: Sai isä runosen saakoon äiti myös. Niin suuri ollut on tähteni huoles, työs!

Oi kiitos, äiti, sun monista vaivoistas! Aina olla tahtoisin sun lapses kelvokas!

SYKSY.

Syksyn tulo.

Muru katseli kartanolla taivasta elokuun. Kuului korvahan sirkan laulut, kuisketta kuihtuvan puun.

Raikui rannasta raskas soitto Vellamon kantelon, niemen nenässä säihkyi säteet laskevan auringon.

Jossain korvessa koirat haukkui, mitä lie haukkuneet?… Murun silmihin näitä kuullen kirposi kyyneleet.

Mikä se niin teki pahaksi mielen, oudoksi elämän? Jos olet syksyn tulon sä nähnyt, totta sen tiedäthän.

Pääskysten hyvästijättö.

Valkorinnat, silkkisiivet pääskyt tuovat tullessansa kesän sulon Ne ne myöskin ehtii ensimäisnä meille ilmottamaan syksyn tulon.

Ilmojen nuo silkkisiivet lapset rakentavat räystäisiimme pesän, siinä sitten mielihyvää meille laulaa livertävät läpi kesän…

Vaan kun painuu päivä Pohjolamme, lopuilleen kun ehtii elokuu, herkee hyttyshyrinät ja metsän kupeet kultihinsa kietoutuu.

Silloin pääskyt surussansa suihkaa ohi ovien ja ikkunain, lentävät niin liki ihmisiä — melkein siivillänsä koskettain.

Kuules, kuin ne tuhatkielin lautaa lähtövirttä maalle Pohjolan: "Hyvästi ja muistakaatte meitä; pian tänne taasen tullahan!

Niin on puhtaat täällä pihakoivut, lehdot lempeet, vaarat vihreät, yli muiden ystävämme hyvät Suomen lapset lauluin leikkivät,"

Niin ne pääskyt laulaa syksyn tullen hyvästiksi meille mennessään. — Iloviestit viekööt ilman teitä, silkkisiivet, meiltä etelään!

Muru, mummo ja se kolmas.

"Syksy jo tulee, syksy jo tulee, kukkulat kellastuu! Ihan on punainen pihlaja pihan, kirjava kirsikkapuu!"

"Huusiko Muru mummolle mitä?" Murulta kysyttiin — Muusihan Muru huolensa ilmi, puhkesi kyyneliin.

"Syksy jo tuli, syksy jo tuli, synkkeni ihanat yöt — Lennähti leikin heleät hetket, keikahti kesäiset työt."

Syksy ja kevät oli niin liki: suuteli toisiaan. Vain oli välillä valkea seinä, tuoksut ja kukkaset maan.

Muru oli kevät ja mummo syksy; tiedätkö kolmannen? Kyllä, kun kuljet ikähän mummon keväästä lapsuuden!

Tiedät, etteivät kevät ja syksy rinnan ne istua saa — Leikkivän lapsen ja vaivaisen vanhan miehuus se erottaa!

"Hyvästi ja voikaa hyvin!"

Ovat pikku pääskysiä meidän lapset armaat: syksyn tullen jättävät he kodin kultaparmaat.

Kauas, kauas, hyvin kauas liitelevät pienot vanhemmilleen viserrellen lähtölaulut hienot:

"Hyvästi ja voikaa hyvin, muistakaahan meidät! joka iltarukoukseen suljemme me teidät!"

Jääpi koti kauaksi nyt, alkaa kouluretket, kirjotuksen, laskennon ja lukemisen hetket.

Työssä siinä sujahtavi syksy, tulee joulu Taittuu talvi, koittaa kevät, taas jo loppuu koulu!

Vuorotellen työ ja huvi…

Lailla muiden simasuiden meni Muru kouluun — Laski mennessään jo viikot Mikkelistä jouluun.

Laski monet pyhäpäivät sekä luistinluvat — Näki näin jo edessänsä ihanaiset kuvat.

Vuorotellen työ ja huvi odotteli lasta — Eipä ollut syytä surra syksyn saavunnasta!

Lentokoneen leikki jäällä —

Luistimilla luikutteli kullan Muru muiden lailla, viisti viivana vain niemet, lensi kannot karjamailla…

Kulkua se oli suurta! Syvyys alla, toinen yllä. Lentokoneen leikkiin tämän verrata jo voisi kyllä!

Lentokoneen leikki jäällä: vaara alla sekä eellä, vauhdin varmennusta vaatii vihollinen kintereellä.

Ohjaa oiva lentokone liukkahalla syksyjäällä! Muista, Muru: vaarallista kilpailu on kiistapäällä!

Jos mielit kilvata kiistoin.

Muru, jos mielit kilvata kiistoin, koulussa saat sitä koittaa — koulussa saat sinä kirjojen kera tiedoissa toisia voittaa!

Koeta koulussa toimesi tehdä parahan taitosi mukaan, ettei sinua sanoa saata hutilukseksi kukaan!

Kultainen kuvasarja kesästä.

(Murun ainevihosta.)

Asuu armahana muistossain mennyt kesä kultakuvineen, minkä mummon luona viettää sain maalla toimineen ja huvineen.

"Kultasirkku" minut maalle vei asemalta keltakärryillään. Mummon nähden huusin: "heipä hei!" Mummo iloissansa itkemään.

Juotiin sitten kuumat kupposet kera kerman sekä sokerin, syötiin tulopullat pehmoiset; ah, kuin hyviä ne olikin!

Sitten käytiin maata kaivamaan, luotiin ojat, penkit pehmeät. Väliin mummo huusi iloissaan: "Etkö väsy, kun noin myyrästät?"

"Väsykö? Hoh, eipä ensinkään! Tätä jaksaa miten paljon vain. Rehkin vaikka iltahämärään, autan armasta mun mummoain".

Sitten siemennettiin kasvimaa: juuret, mukulat ja maustehet. Mietin salaa: Luoja kasvattaa, nälkää näe, mummo kulta, et!

Karjateillä kilvan kipaistiin, eväspussit tahtia vain löi — Juoksi lehmät lehdon siimeksiin, siellä hyvää ruohoa ne söi.

Iltalypsy kaikkein ihanin: savu sakoi, mummo hyräili, minä kärpäsiä karkotin, maito kilvan kiuluun lorisi.

Kalastaissa olin vasta mies! Vedin aimo hauen vonkaleen; kilon, pari painoi, kukaties meni ehkä puoleen kolmanteen.

Siellä oli oivat apajat, järvi kalaisa, ett' ihme on, polski hauet, hyppi salakat, karttui kalaa iltakeittohon.

Tuli heinäajat helteiset, heilui viitakkeet ja haravat. Tunsit: työssä tässä tarkenet, iltahämyyn kun näin uurastat!

Mitäs tuosta! Työ toi iloa: Karja saapi talvirehuaan. Monta tuhatt' oli kiloa, kyllä "helunat" käy herumaan!

Marjamatkat vasta mainiot! Ahot paistoi puolaa, mansikkaa, soilla vatut, lakat, karpalot; muistotkin jo veden suuhun saa.

Kesä kului, ehti elokuu, ajatukset alkoi kangertaa: Pian tuolla lehdot kellastuu, käsiin kouluunlähdön hetki saa.

Mutta vielä! Viljat leikattiin, puitiin uutisriihet tuoksuvat… Kera mummon kerran veikattiin, ken sais omenoista useimmat.

Minä mies, — no puuhun kiipesin, sieltä poimin, minkä ehdin vain. Mummo huusi nauruin makehin: "Ootpa orava mun rinnallain!"

Viime työnä vielä perunat kaivettiin ja pantiin kuoppahan. Siitä sitten kohta alkoivat eron hetket hellän mummolan…

Sirkan laulut loppumatta soi, kultavöissä lehdot kulisi… Itkin salaa: kunpa, kunpa, oi, ensi kesä pian tulisi!

Pääsisin taas tänne mummolaan tositouhuun, leikin laskuhun — Mummon muisto sydänsopukkaan jätti jäljen: kalliin kaipuhun.

Erosimme mitä hellimmin, lupasimme usein kirjoittaa. Mummo itki, itkin minäkin antaissani lähtösuudelmaa.

Vielä ahtoi taskut täytehen mummo monenlaista makeaa. Kun nyt hyvyyttänsä muistelen, kaihon kyynel silmään kirpoaa.

Antais Herra hyvän mummon vain elää kauan, olla voimissa, niin mä aina kesälomallain häntä autteleisin toimissa.

Murun kirje toverilleen.

Kesällä, veikkonen, mies olin minä! Mitenpä olit, ystävä, sinä?

Maalla ma asuin ja maatöissä toimin sen minkä jaksoin ma vähäisin voimiin.

Äestin peltoa, möyhensin multaa, kantelin kiviä, kaivelin kultaa.

Kulta nääs nousevi kivien alta. Mullassa Suomen on suoja ja valta!

Sitten ma kalastin aamuin ja illoin, kastelin kasvit, jos pouta oli milloin.

Enimmät aikani metsissä asuin, marjaa ja sientä sain kukkuravasuin.

Väliinpä polskahdin aaltojen varaan tai otin auringonpaahtehen paraan.

Lomassa loikkasin kuperikeikkaa, urheilun monta jo muistanhan seikkaa.

Kysyt: No kuinka sä jaksoit ja jousit? Mitenkä varahin aamulla nousit?

Voi, hyvä ystävä! Jo minä jousin: kukko kun kiekasi, silloinpa nousin!

Jaksoin? Se jaksaa, ken nukkuvi hyvin, metisin mielin ja toivehin syvin,

piirakat syöpi ja kokkelit tuoreet paistetut rieskat ja keitetyt kuoreet.

Voi, jospa ainiaan maalapsi oisin, miehenä peltoja penkoa voisin!

Saisipa Suomeni suojansa multa, heltyisi hopeat, kertyisi kulta!

Mikä on ihaninta syksyllä?

Sanoppas, mikä on ihaninta syksyllä: kuutamoyötkö nuo kullan kirkkaat, vaiko korkeat taivahan kaaret, jossa tuikkivat tuhannet tähdet?

Riemuja vielä on likempänä sua: kullassa kulisevat koivumetsät, aamun armahat punerrukset, koittaren kimmellys ikkunassa.

Tai onpa tuolla koivikon takana pienoinen, peilikirkas kotilampi, jonka rannoilla helisevät heinät, kiertäen seppeleitä niemien neniin!

Kiitelevät siellä laulellen lapset, liukuvat luistimilla kylän kassapäiset, raikuu naurut ja kalisee kartut, vaarain rintehet äänihin vastaa.

Sanopas, mikä on ihaninta syksyllä, kuutamon välke vai tähtien palo, taikkapa kirjavat kotoiset koivut, tai niiden keskelle jäätynyt lampi?

Isän kotona syksyilloin.

Niin kullankaunista kaikki on isän kotona syksyilloin! Saa sadut kauniitkin lentohon ja lysti lasten on silloin…

Kas, liesi roihuvi rattoinen, äiti äärellä velliä keittää ja lamppu katossa riemuiten joka soppeen valoa heittää.

On verkko isällä edessään, väliin lastensa lukua johtaa… Lyö luku pyörälle pienen pään, kun mont' on vaikeaa kohtaa.

Soi suihke kartan ja sukkulan; näet naisilla hommansa ovat. On väki saatava sarkahan kun tulee pakkaset kovat!

Mut peräpenkillä kyyrysin kuka istuvi ilona muille? Hän jakaa hopeat, kullatkin sinisilmille, supukkasuille.

Sä tunnet satujen kertojan hyvän mummosen, hopeahapsen — Jo hälle ilolla annathan sydänlaulut ja kiitokset lapsen?

Syksyn satumailla.

Syksy, sysimusta-silmä salvamien takaa urkkii, ikkunoista sisään kurkkii, kopeloipi pihtipieltä, vetää veräjiä tieltä — kellastuttaa kedon kukat, kutoo sadun silkkisukat..

Syksy, sysimusta-silmä kerkee kepposenkin töihin: viskoo hallat harmaat öihin, kummitukset kaikenlaiset, joita pelkää pienokaiset — Niin, ei syksyn satumailla vaihetusta olla vailla!

TALVI.

Syksystä talveen.

"Missä ollaan, missä ollaan?" Muru ihmetellen huusi, päänsä pellavaisen nostain peiton alta kello kuusi.

Näkyi ikkunasta ihmeet: maata verhoi valkoliinat, oven suussa suhahteli talventapaiset jo viimat.

"Yöllä taisi talvi tulla?" kysyi Muru mummoltansa — "Niin se taisi", vastas vanha; pidätellen nauruansa.

Sitten vasta muisti Nuru nukkuneensa ehtoopuolen päälle kovain koulutöiden, lomaan lukemisenhuolen.

Syksystä niin talveen nukkui piltti pieno sadun unta. Sillä aikaa sadun lapset kylvi maahan valkolunta.

Hei, sukset ja kelkat!

Hei, kelkat ja sukset, nyt loppuvi loma! Taas alkavi armas mäensuihkina soma!

Jo jaksatte varsin te liukua lunta, kesä armas kun teille soi viljalti unta!

Siks' tuulien teitä nyt viekäätte pienot! On kukkulat alla niin valkeat, hienot…

Pohjola ja talvi.

Kaunis on Pohjola talvella, kaunis, kun valkeat hanget hohtaa, välkkyvät vaaroilta kirkkahat koit tai tuhat-tähtöset katsetta kohtaa.

Kaunis on Pohjola talvella, kaunis, kun syntyvät kuutamovalot, lepäävät huurteessa metsämme nuo, roihuvat punaiset Pohjanpalot.

Kaunis on talvella Pohjola, ritvoissa koivun kun jäähelmet soipi — Mistäpä Suomemme vertainen maa iki-ihana löytyä voipi?

Lumilinna voittamaton.

Räystähiltä tippuu vettä, päilyy päivyt kirkkahinna — Lumi on niin nuoskaa, että… sopii siitä tehdä linna!

Yks ja kaks jo käytiin kaikin yritykseen yksin mielin; kelpo linnan siitä saikin, kehuskella suin ja kielin.

Tornit valkomarmorista, juoksuhaudat joka puolla vartoilivat vihollista, joka tähysteli tuolla…

Kuka kukistaa se taisi tämän lujan lumilinnan? Työssä siinä maksaa saisi saaliin satumaisen hinnan!

Lumilinna voittamaton varmasti on siihen asti, kunnes kevät käsissä on, paahtaa päivä kirkkahasti!

Joulu on kuni ihana tähti!

Kevät, kesä, syksy ja talvi — niinhän se aika luistaa — Alkavat lapset lukujen lomaan joulun tuloa muistaa.

Hiipii salaa sieluhun aatos: jopas se joutuvi, kulta! — Kääröihin moniin lahjoja luomme sekä kuusihin tulta!

Joulu niin kuni ihana tähti talven hämyssä hohtaa, säihkyvi sätein kullan-kirkkain jokaisen sielua kohtaan.

Hyviksi mielet hymyvi joulu, ihmisten iloita suopi, lapset äidin ja isän luokse kotihin koulusta tuopi!

Ahdas aika tonttulassa.

Taitaa tulla tonttulassa joulun tullen tuska paha: mistä saada lasten lahjat, kun on loppumassa raha?

Mistä saada monet markat, joilla ostaa kalut, kilut? Aika ahdas tonttulankin kasvumaille viskoi vilut!

Monet potrat punalakit pitkin vuotta nälkään kuoli, jälkeen jääneet hädissänsä leipään pettua jo vuoli.

Etkö usko sitä sitten? Kuule, kysy isältäsi! Isä vastaa: niin on monen perheen tuen tyhjä käsi.

Vainon aika vaivaa maata, näkee nälkää moni polo — Tapausten suurten tähden tukalaa on työssäolo…

Niin se myöskin tonttulassa ajan hammas harmaa kävi — Siitä sydänsuru syvä tonttusarjaa itkettävi.

Mietitään: nyt mitä tehdä? Lahjat tositarpeen oisi, kunpa kuka kelpo keinon tässä keksiä vain voisi.

Joko myydä lakit, takit, tossut, silmälasit saisit, jotta joulurahastoa niin sä vähän varmentaisit.

Mitäs sanoo Suomen lapset? Tyydyttekö tuumaan tähän? Muille antaa, jäädä itse puutteeseensa hirveähän!

Ei, ei! Myydä itseltänsä mitään tontut eivät saakaan! Hyvyytenne ymmärrämme asetella ajan vaakaan.

Olkoon lahjat pienet, — taikka puuttukoot ne kokonansa. Silti Suomen lapset aina rakastavat tonttujansa!

Kullan Murujen marssi.

Meitä on monta pellavatukkaa, joilla on huoleton huomen, "herran terttua", "kullan kukkaa" kodeissa suloisen Suomen.

Meitä on monta "mairetta marjaa" ahoilla armahan maamme — Uida ja onkia, kaitsea karjaa, lehdoissa leikkiä saamme.

Meitä on monta sorjaa ja somaa valona mummon ja vaarin, helkymme heille laulua omaa: hei, lala liirum ja laarim!

Meitä on monta! Meissä on suku, jonka on nouseva huomen! Meidän ei turvissa tuskihin huku konnut ja kartanot Suomen!

Meitä on monta! Näättehän meitä touhussa tuolla ja täällä? Leikimme, riennämme tietojen teitä mielellä miehekkäällä.

Hetken on leikki ja sitten on koulu ja sitten on kotihin juoksu — Mielessä alati armahin joulu keväisten tuomien tuoksu!

Mikä on vaikeinta maailmassa?

Kerranpa kysyi minulta Muru: "Mikä on vaikeinta maailmassa?" Vastasin minä kysymykseensä: "Pysyä todessa, oikeassa.

Hillitä itsensä, himonsa voittaa vaikein on teko vaiheissa elon, mutta sa siitäkin selvitä saatat avulla uskon ja Herran pelon."

Vaikeaan työhön sä tähän jo joudut kotona tahikka koulussa kerran, rukoile silloin voimia voiton, tukenas ett' olis enkeli Herran!

Koulusilla.

"Lapset, lapset! Istuinrivit ihan suorat pitää olla, muuten koko koulutyö ja opetus on hunningolla!"

Kullan Muru kultasuille tämän varotuksen antoi. Sitten isän kirjakasan kainalossaan pöytään kantoi.

Alkoi aakkosien luku; arveltiin ja aprikoitiin, yritettiin yksin neuvoin tosityössä, minkä voitiin —

Suomen maata suurimmaksi sanoi siinä joka miesi. Miten asia tuo oli, sen vain "opettaja" tiesi.

Laskennossa laskettihin lukuja kuin virran vettä. Kas, ne pojat paljon tiesi! Muru ihmetteli, että:

"Missähän ne oppineet on?" kysyi sitä huvin vuoksi. "Paimenessa", vastattihin, "siellä luvut leikin juoksi!"

"Laulu kaiken kaunistavi" niinpä helkkyi sävel syvä. Kukin lauloi sydämestään, jokaisella ryhti hyvä.

Somaa vielä oisi kuulla, kuinka kävi kirjotuksen — vaan en virka. Muistanet kai oman alkuaherruksen?

"Hankala on aina alku", vaan kun ahkeroida koittaa, kelpo lapsen lailla kerran varmaan vaikeudet voittaa!

Rannalla rakkaan kotilammen.

Rannalla rakkahan kotilammen kasvavat vihreät puut, laulavat laineissa hopeavöissä sorsat ja lintuset muut.

Rannalla rakkahan kotilammen punaiset pihlajapuut, leikkivät oksalla Otavan silmät, satujen kultaiset kuut…

Rannalla rauhaisen kotilammen karjojen kellotkin soi — Kaitsijat itse, nuo pellavapäiset, ruohossa piehtaroi.

Rannalla rakkahan kotilammen elämän valtimot lyö; siellä on keväiset leikit ja laulut, heleäin hetkien työ!