Produced by Sami Sieranoja and Tapio Riikonen

VENÄJÄN HISTORIA 1878-1918

Kirj.

Alfred von Hedenström

Tekijän luvalla suomeksi V. Malinen

Otava, Helsinki, 1922.

ALKULAUSE

_Venäjän viime vuosikymmenien historia on ennen kaikkea suuren kansan tuloksetonta taistelua voittaakseen itsellensä valtiollisen vapauden ja sen avulla itse valmistaakseen itsellensä suotuisammat taloudelliset ja sivistykselliset olot ja yleensä järjestääkseen elämänolonsa omien tarpeidensa mukaisiksi. Aleksanteri II, vapauttaja-tsaari, valtakunnan uudistaja, aikoi, uudistustensa täydennyksenä, lahjoittaa kansallensa myöskin valtiosäännön, jonka valmistuksena oli oleva hänen perustamansa kunnallinen ja maakunnallinen itsehallinto, semstvo-laitos, kansan kypsyttäjä valtiolliseen vapauteen. Keisarin murhan johdosta tämä laajakantainen aloite ylhäältä päin raukesi, ja asia sai tämän jälkeen sieltä käsin osakseen vain vastustusta, halveksimista ja, liian myöhään, väkinäisiä, puolinaisia myönnytyksiä. Vain pintapuolinen käsitystapa voi tuossa itsevaltiuden ja virkavallanvastannnassa nähdä pelkästään itsekkyyttä ja umpisokeata vanhoillisuutta: vanhan Venäjän kehittäminen länsimaiseksi, perustuslaillis-parlamentilliseksi oikeusvaltioksi kohtasi todellakin mitä suurimpia vaikeuksia: valtakunnan laajuus, sen kansallisuuksien kirjavuus, hallitsevan kansan, isovenäläisten, alhainen sivistyskanta ja puuttuva valtiota-muodostava kyky, sekä toiselta puolelta todella länsimaisen valtiokäsityksen heikko kannatus kansassa ja sen naiivi, pintapuolinen optimismi — kuviteltiinhan vielä maailmansodan aikana, romahduksen jo ollessa ovella, että parlamentillisen ministeristön asettaminen kääntäisi kaikki, sekä sodan kulun että uhkaavan sisäisen tilanteen, hyvään päin! — nämä olivat todella varteenotettavia esteitä. Mutta sittenkin! Venäjän vanha, sairas valtioelimistö kaipasi pelastuaksensa vielä suuremmista vaaroista rohkeata leikkausta — juuri sitä, mihin länsimaisen valtioihanteen kannattajat tähtäsivät. Ettei sitä leikkausta tehty, ilmenee varsinkin nyt perästäpäin valtakunnan ja kansan onnettomuutena, ja pääsyyllisenä siihen, ettei ajoissa ja ratkaisevasti astuttu valtiollisen uudistuksen tielle, astuu menneiden vaiheiden esityksestä Pobedonostsev, kahden keisarin neuvonantaja, Venäjän todellinen valtias lähes neljännesvuosisadan ajan. "Suuren, pyhän Venäjän hän oli tahtonut luoda, ja hänestä tuli valtion hävittäjä." Hänen politiikkansa oli sitä politiikkaa, jonka koko tarkoitus näyttää olevan vastustaa vallankumousta ja joka juuri siksi johtaa vallankumoukseen. Tämän teoksen nimenä voisi olla Pobedonostsevista Leniniin, sillä he seurasivat toisiaan, ei vain niin, että toinen kävi toisen edellä, vaan ennen kaikkea niin, että edellinen johti jälkimmäiseen.

Meille suomalaisille, joiden omiin kohtaloihin Venäjällä tapahtuva suuntataistelu niin määräävästi vaikutti, ja jotka yhä vielä, Suomen päästyä itsenäiseksi, elämme kuin uhkaavan tulivuoren juurella, tämä teos tarjoaa erittäin mielenkiintoista lukemista. Saamme siitä yhtenäisen, seikkaperäisen esityksen siitä, mitä sanomalehtemme vuosikymmenien kuluessa ovat sirpaleittain sisältäneet — riveissä ja rivien välissä. Tätä esitystä kannattaa syvä inhimillisen myötätunnon pohjavirta, samalla kuin tekijällä on avoin silmä huomaamaan niitä naurettavia puolia, esiintyjien turhamaisuutta, kunnianhimoa, typeryyttä ja itserakkautta, mitkä jokainen suuri historiallinen näytelmä traagillisen perussävynsä ohessa älykkäälle ja tasapuoliselle tarkastajalle sisältää.

Heinäkuussa 1922.

Suomentaja._

SISÄLLYS.

1. luku: Maa ja asukkaat ……………………………………. 13

Itä- ja Länsi-Europan välinen vastakohta. — Aasiassa olevat siirtomaat. — Valtakunnan alueen kasvaminen. — Väestö.

2. luku: Venäjän valtakunta Aleksanteri II:n hallituksen lopussa … 32

I. Valtakunnan sisällinen tila: Hallitusjärjestelmä. —
Valtakunnan virastot. — Paikallishallinto. — Aleksanteri II:n
uudistukset. — Slavofiilit ja sapadnikit.

II. Venäläis-turkkilaisen sodan loppu: San Stefanon esirauha. —
Englannin sekautuminen. — Berliinin kongressi. — Sen arvostelu
Venäjällä.

3. luku: Vallankumouksellinen liike ja Aleksanteri II:n kuolema …. 46

Nihilismi. — Bakunin. — Vera Sasulitsh. — Terrori ja diktatuuri. — Loris-Melikov ja hänen valtiosääntöhankkeensa. — Sosialivallankumouksellinen puolue. — Aleksanteri II:n murha. — Aleksanteri III. — Pobedonostsev.

4. luku: Kansantalous ja finanssipolitiikka 1881-1904 ………….. 59

Slavofiilinen talouspolitiikka. — Bunge. — Maataloudellisia pulmia. — Talonpoikais- ja aatelispankki. — Vyshnegradski. — Tullisota. — Nälänhätä. — Witte. — Kauppasopimuksia. — Kultakannan toimeenpano. — Suurteollisuus. — Työväenoloja ja työväen suojeluslainsäädäntö. — Pääomien maahantuonti. — Verot, monopolit ja säästökassat. — Valtakunnan tulo- ja menoarvio. — Koululaitos. — Nälänhätä. — Teollisuuspula. — Kotiteollisuus. — Maatalouden hätä.

5. luku. Virkavalta ja itsehallinto 1881-1904 …………………. 83

Ignatiev. — Epärehellisyys. — Lain polkeminen. — Lisätty ja
ylimääräinen suojelustila. — Poliisiosasto. — Juutalaisvainoja.
— Semski Soborin suunnitelma. — D. Tolstoi. — Semstvo. —
Sanomalehdistö ja kansanvalistus. — Pobedonostsevin luonne.
— Maapäälliköt. — I. Durnovo. — Itsehallinnon uudistus.
— Kansanoikeuden puolue. — Aleksanteri III:n kuolema. —
Nikolai II. — Varoitus mielettömistä haaveista.

6. luku: Vallankumouksellinen liike 1881-1914 ………………… 106

Sosiaalivallankumouksellisen puolueen häviö. — Poliisiosasto. — Pyhä liiga ja vapaaehtoinen turva. — Aleksanteri Uljanov. — Borki. — Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen perustaminen. — Sosiaalivallankumouksellisen puolueen uudistus. — Vallankumouksellisia puolueita rajamaissa. — Virkavallan vallankumoukseen kiihoittava toiminta. — Witten mietintö vuodelta 1899. — Ylioppilaslevottomuuksia. — Koulunuudistushankkeita. — Plehwe. — Semstvojen vastustus. — Komiteoja maatalouden hätätilan selvittämiseksi. — Manifesti 11 p:ltä maalisk. 1903. — "Vapautusliiton" perustaminen. — Menshevismi ja bolshevismi. — Plehwen taistelu vapautusliittoa ja sosiaalidemokratiaa vastaan. — Ihmeidentekijä Serafina. — Witten kukistuminen.

7. luku: Ulkopolitiikka 1879-1904 …………………………… 127

I. Läheinen Itä: Sotapäälliköitä. — Vannovskin armeijauudistus.
— Giers. — Kolmenkeisarinliitto. — Bulgarian selkkaukset.
— Vuoden 1887 kriisi. — Venäjän vaikutusvalta Serbiassa,
Romaniassa ja Montenegrossa.

II. Liitto Ranskan kanssa: Aleksanteri III:n vastahakoisuus.
— Saksan ulkopolitiikan käänne. — Liitonteko Ranskan kanssa.
— Sodan lykkäytyminen.

III. Länsi-Aasia: Afganistan. — Kaspianmeren takaisen alueen
valloitus. — Marssi Heratia kohti. — Rajasopimus Englannin
kanssa. — Pamir.

IV. Itä-Aasia: Siperian rautatie. — Japanin torjuminen. — Ruhtinas
Lobanov-Rostovski ja ruhtinas Hohenlohe. — Li-Hung-Tshang. —
Port Arthurin hankkiminen. — Taistelu Koreasta. — Besobrasovin
Jalu-yritys. — Ehdotus yleiseksi aseista-riisumiseksi. —
Sotavarustuksia. — Tsaarin suojelusherruus Tibetissä. —
Mandshurian valtaus. — Iton lähetys. — Englantilais-japanilainen
liitto. — Paroni Rosen, Aleksejev, Besobrasov ja Kuropatkin. —
Sota päätetty Tokiossa.

8. luku: Kirkko …………………………………………… 154

I. Valtiokirkko: Sen järjestys. — Musta ja valkoinen papisto.
— Pyhiä vanhuksia. — Jumalanpalvelus.

II. Vanhauskoiset: Niiden synty. — Vainot.

III. Mystillisiä lahkoja: Hlystit, duhobortsit, tolstoilaiset.

IV. Protestanttisia lahkoja: Stundistit ja pashkovilaiset.

V. Katolisen kirkon asema: Unionihankkeita. — Vainoja. —
Mariaviitit. — Pobedonostsevin kanta.

VI. Protestanttisen kirkon asema: Vainoja Itämerenmaakunnissa
aina vuoteen 1905. — Yleinen vaino 1914-1917.

VII. Armenialaisen kirkon asema: Kirkon omaisuuden riistäminen.

VIII. Oikeauskoinen lähetys muhamettilaisten ja pakanain keskuudessa: Kirgiisien lapsivero. — Shamaaniuskonto Volgan varsilla. — Baikalin lähetyssaarnaajien alttius lahjoille. — Muuan ristiretki pakanoita vastaan vuonna 1914.

IX. Kysymys omantunnonvapaudesta: Venäläinen käsitys. — Stahovitsh. — Valtakunnanneuvosto ja bolshevismi vastustavat omantunnonvapautta.

9. luku: Rajamaiden venäläistyttämispolitiikka ……………….. 172

I. Sen syyt: Natsionalismi. — Virkavallan yhdenmukaisuuden-tarve.
— Sotilaalliset näkökohdat. — Suomalaisten taistelu
oikeudenloukkauksia ja venäläistyttämistä vastaan.

II. Sen menetelmä: Katkov panettelun opetusmestarina. —
Koulupolitiikka. — Käännytys oikeauskoisuuteen. — Kansallisvihan
ja luokkataistelun lietsominen.

III. Sen seuraukset: Sivistyksen taantuminen. — Katkeroituminen ja viha. — Valtiovallan arvon horjuttaminen. — Epärehellisen virkamiehistön kasvattaminen. — Separatismin luominen. — Pienten kansanheimojen venäläistyttämisen estäminen. — Valtakunnan häviön aikaansaaminen.

10. luku: Japanin sota ja vuosien 1904-1905 vallankumous ………. 187

Sodan merkitys Venäjälle ja Japanille. — Kuropatkinin sotataito. — Kansan mieliala Venäjällä. — Plehwen murha. — Perintöruhtinaan syntymä. — Ruhtinas Svjatopolk-Mirski. — Vallankumouskongressi Pariisissa. — Sosiaalidemokratian kanta. — Shahon taistelu. — Pietarin semstvokongressi. — Pobedonostsevin viimeinen voitto. — Port Arthurin antautuminen. — Vallankumouksen puhkeaminen. — Suuriruhtinas Sergei politiikan johtajana. — Hänen murhansa. — Mukdenin taistelu. — Kolme manifestia 3 p:ltä maaliskuuta 1905. — Itämeren-laivaston lähtö. — Vallankumouksen järjestely. — Suvaitsevaisuusedikti. — Tsushiman taistelu. — Moskovan semstvokongressi. — Lähetystö ja vastalähetystö. — Vallankumouksen jatkuminen. — Portsmouthin rauha. — Bulyginin vaalilaki. — Pietarhovin konferenssi. — Moskovan semstvo- ja kaupunkikongressi. — Yleinen lakko. — Vapausmanifesti 30 p:ltä lokakuuta. — Sen vaikutus. — Puolueiden synty. — Witten kabinetti. — Pietarin työväenedustajien neuvosto. — Moskovan semstvo- ja kaupunkikongressi. — Vallankumouksen kohopiste. — Lenin ja Durnovo tarttuvat asioihin. — Moskovan kapinan kukistaminen. — Rankaisuretkikuntia. — Vaalioikeuden laajennus. — Vallankumouksen epäonnistumisen syy.

11. luku: Tsaari ja duuma 1906-1907 …………………………. 228

Raha-asiain tila. — Suuri laina ja sen ehdot. — Uusien
valtakunnan perustuslakien valmistaminen. — Duumavaalit.
— Puolueiden kanta. — Witten ero. — Aateliskongressi.
— Goremykin. — I duuma. — Viipurin julistus. — Stolypin.
— Dubrovinin kosto. — Murhayrityksiä ja kenttäsotaoikeuksia.
— Kadettien vainoaminen. — Stolypinin agraariuudistus. —
Vallankumouksellisen liikkeen jatkuminen. — II duuma. —
Pobedonostsevin kuolema. — Hallituksen taistelu terrorin
kanssa. — Aateliskongressin päätökset. — Ukrainan kysymys.
— Duuman hajoittaminen ja vallankaappaus. — Uusi vaalilaki.

12. luku: Taantumus 1907-1914 ………………………………. 258

III duuma. — Valtakunnanneuvosto ja aateliskongressi. —
Taantumuksellisia virtauksia. — Stolypinin vallankaappaus.
— Hänen murhansa. — Kokovtsov. — Senaattoritarkastukset.
— Kansanvalistus. — Valistusministeri Kasso. — IV duuma.

13. luku: Kansantalous ja finanssipolitiikka 1906-1914 ………… 273

Ilmastovaihteluja ja satotuloksia. — Agraariuudistuksen hyviä tuloksia. — Talonpoikien maannälän tyydyttäminen. — Osuustoiminta. — Suurteollisuuden uusi kukoistus. Syndikaatit. — Rautatielaitos. — Kauppatasaus. — Kauppasopimus Saksan kanssa. — Pankkilaitos. — Työväestö ja lakkojen vastustaminen. — Bodaibon lakko. — Sisäministeri N. Maklakov. — Valtakunnan raha-asiain loistava tila. — Sotapuolue kukistaa Kokovtsovin.

14. luku: Ulkopolitiikka 1906-1914 ………………………….. 285

I. Kaukainen Itä: Suhde Japaniin. — Urjanhain hankkiminen. —
Luoteis-Mongolian suojelusherruus. — Ystävyys Japanin kanssa.

II. Sopimus Englannin kanssa: Wallacen toiminta venäläis-englantilaisen liiton hyväksi. — Pietarin sopimus 31 p:ltä elok. 1907. — Sen merkitys.

III. Persia: Maan jakaminen venäläiseen ja brittiläiseen etupiiriin. — Pohjois-Persian sotilaallinen miehitys.

IV. Läheinen Itä: Balkanin-valtioiden suurvaltatuumia. — Uusslaavilaisuus. — Balkanin kysymys astuu etualaan Turkin vallankumouksen johdosta 1908. — Venäjän diplomaattinen tappio 1909. — Mieltenkuohua Saksaa vastaan. — Venäjän politiikka vuosien 1912-1913 Balkanin-sodassa.

V. Venäjä ja Länsi-Europpa: Suhde Saksaan. — Berliinin
ulkoasiainviraston kabinettipolitiikka. — Nikolai II ja
Vilhelm II. — Bethmann Hollweg ja Poincaré 1912 Venäjällä.
— Venäjän pyrkimys Länsivuonoon.

VI. Sotalaitos: Venäjän armeijan väärä arvioiminen
Länsi-Europassa. — Gutshkov ja vuosien 1909-1912
armeijauudistus. — Sotalaivastojen vahvistaminen.

13. luku: Venäjä maailmansodassa 1914-1916 …………………… 305

Isänmaallinen mieliala sodan nopean ja voitokkaan loppumisen toivossa. — Puolalaisen yhteiskunnan odotteleva puolueettomuus. — Sotamiesten kiihoittaminen julmiksi ja raaoiksi. — Syytöksiä sotaministeri Suhomlinovia vastaan. — Duuman arvostelua tammikuussa 1915. — Maan riistäminen. — Galitsian venäläistyttäminen. — Galitsian, Puolan, Liettuan ja Kuurinmaan tyhjentäminen. — Sotateollisuuskomiteojen ja "semgoran" muodostaminen — Saksalais-pogromi Moskovassa. — Pysyväistä saksalaisvainoa Itämeren-maakunnissa. — Ministerien eroja. — Isänmaallisia sotasaalistajia. — Duuma elokuussa 1915 ja edistysmielisen blokin muodostaminen. — Tsaari ottaa ylipäällikkyyden. — Duuman toistaiseksi-lykkääminen. — Sisäministeri Hvostovin ohjelma. — Erään uuden pyhimyksen laiton pyhäksi-julistaminen. — Pakolaissurkeus. —Kansallisia apukomiteoja. — Pohjoisapu. — Duuman toistaiseksi-lykkääminen. — Goremykinin eronpyyntö (2 p. helmik. 1916). — Pääministeri Stürmer. — Tsaari duumassa. — Hvostovin ero. — Kanne Suhomlinovia vastaan. — Duuma vastustaa kansallisten ja uskonnollisten rajoitusten kumoamista. — Brusilovin hyökkäys 1916. — Saksalaisten puolustusvoitto Kovelin luona. — Taloudellinen pula. — Kuljetuslaitoksen rappio. — Muuan duumalähetystö ulkomailla. — Barkin lähetys Lontooseen ja Pariisiin. — Venäläis-japanilainen ystävyys. — Stürmer ulko- ja Protopopov sisäministerinä. — Stürmerin kukistuminen. — Duuma, valtakunnanneuvosto ja aateliskongressi varoittavat hallitusta. — Tsaari ja hänen puolisonsa. — Rasputinin murha. — Galitsinin taantumuksellinen kabinetti. — Vanhoillisten valtakunnanneuvoston-jäsenten sijaan nimitetään jyrkkiä taantumusmiehiä. — Hurjisteluja uudenvuodenaattona 1916.

16. luku: Valtakunnan luhistuminen vuonna 1917 ……………….. 344

Protopopovin politiikka. — Lordi Milnerin lähetys. — Muonitusvaikeuksia Pietarissa. — Duuma kokoutuu uudestaan. — Kerenski vaatii rauhantekoa. — Maaliskuunvallankumous ja Nikolai II:n luopuminen. — Väliaikaisen hallituksen ja neuvostohallituksen muodostaminen. — Kansan ja sotajoukon mieliala. — Suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin esiytyminen. — Ent. tsaarin vangitseminen. — Tsaarillisen perheen vangitseminen, sen karkoittaminen Siperiaan ja sen murhaaminen Jekaterinburgissa. — Hallinto- ja oikeusuudistuksia. — Taloudellinen romahdus. — Sotajoukon rappeutuminen. — Vierasten kansojen vaatimukset. — Agraarilevottomuuksia. — Kadettien kongressi. — Neuvostohallituksen järjestyminen ja sen suhde väliaikaiseen hallitukseen. — Leninin ja Trotskin paluu. — Bolshevistinen kiihoitus. — Molempien hallitusten ulkopolitiikka. — Miljukovin kukistuminen. — Kadettilais-sosialistisen kabinetin muodostaminen. — Talonpoikaiskomiteat vallassa maaseuduilla. — Kerenskin sotasaarna. — Heinäkuun hyökkäyksen raukeaminen. — Bolshevistinen kipinä Pietarissa. — Leninin tappio ja pako. — Ukrainan itsehallinto. — Kerenskin toimenpiteet Suomen itsenäisyyttä vastaan. — Moskovan valtiollinen neuvottelu. — Huudetaan voimakasta miestä valtakunnan pelastajaksi. — Kornilovin välikohtaus. — Oikeudenkäynti Suhomlinovia vastaan. — Kansanvaltainen konferenssi Pietarissa. — Bolshevikkien kiihoitusta. — Esiparlamentti Pietarissa ja porvarillisten puolueiden konferenssi Moskovassa. — Bolshevikkien kapina 6 p. marrask. 1917. — Hallituksen puolustautuminen Talvipalatsissa. — Leninin voitto. — Moskovan valloitus.

1. LUKU.

Maa ja asukkaat.

Iso-Venäjä sijaitsee maanpinnan liikkumattomalla kohdalla, joka pitkien geologisten aikakausien kuluessa on milloin hieman laskeutunut, milloin taas huomaamattomasti kohonnut, laajalla, suurella tasankomaalla, missä ei mikään poimuttuminen tai murto ole häirinnyt maakerrostumien vaakasuoraa asemaa. Määrättyjä rajoja maantieteellisessä mielessä puuttuu lännessä. Valtiomiehen ja maantieteilijän asiaksi jäi keksiä ne Oderin tai Narovan rannoilta ja tehdä siitä johtopäätöksiä, esittäen laajakantoisia valtiollisia vaatimuksia. Pohjoisessa ja etelässä meret muodostavat luonnolliset rajat, idässä Ural-vuoret. Mutta niiden eteläisten haarautumien ja Kaspianmeren pohjoisrannikon välillä ammotti 560 kilometrin levyinen aukko, jonka esihistoriallisena aikana oli aiheuttanut tuon eristetyn sisämeren vedenpinnan laskeutuminen. Huomaamatta Europpa tässä yhtyy Aasiaan, ja tällä asianlaidalla on Venäjän kohtaloille määräävä vaikutus tänään niinkuin tuhat vuotta takaperin.

Venäjän yksitoikkoiselta tasangolta alavine rämeisine vedenjakajineen puuttuu Länsi-Europan maiden vaihtelevia pintasuhteita, ikäänkuin itse luonto olisi määrännyt tämän laajan lakeuden suuren yhtenäisen valtakunnan muodostamiseen. Yhtä jyrkkä on Länsi- ja Itä-Europan välinen ero ilmastollisessa suhteessa. Talvien kylmyydessä ja kesien kuumuudessa sekä sateenmäärän vähenemisessä itään päin ilmenee Venäjän selvä mannerilmasto. Vain uloinna luoteessa, missä lämmittävä Golf-virta huuhtoo Muurmannin-rannikkoa, jonne v. 1899 perustettiin Aleksandrovskin kaupunki 69° 20' kohdalle pohjoista leveyttä, ei meri tammikuussakaan jäädy, kun taas 2,535 kilometriä siitä etelään päin 46° 30' kohdalla sijaitsevat Nikolajevin ja Hersonin satamat joka talvi jääesteiden johdosta ovat laivakululta suljetut. Venäjän pakkasia kiihdyttävät koillisessa sijaitsevan Kaarianmeren valtavat jääröykkiöt, jotka vasta elokuussa — ei kuitenkaan joka vuonna — tuulen kääntyessä ajautuvat pohjoiseen päin. Itämereen asti tunkeutuu tuon kaarialaisen jääkellarin kylmäaalto, sulkien Pietarin sataman 4-5 kuukaudeksi vuodessa kokonaan merikaupalta, jota Tallinnassakin ja Riiassa voidaan pitää käynnissä vain jäänmurtajien avulla. Samaa tietä myöten, jota vuosisatojen kuluessa Europpaan hyökänneet aasialaiset paimentolaisheimot ovat tulleet, tekee kesän polttava kuivuus vuonna vuotuisnaan tulonsa Venäjälle. Ja Volgan varsilla, missä kerran sotaiset paimentolaiskansat kauan ja sitkeästi ovat taistelleet maataviljelevien talonpoikien kanssa, taistelee nykyään tuosta ilmastoportista tunkeutuva kuiva erämaantuuli Atlantin valtamereltä tulevan kostean ilmavirtauksen kanssa. Niinkuin kansojen välisessä sodassa vaihtelevat tässäkin voitto ja tappio. Jos länsituuli voittaa, niin Volgan alueen hedelmällinen maaperä huonostikin hoidettuna antaa viljaa yllin kyllin ja tekee ihmiset tyytyväisiksi. Jos taas itätuuli voittaa, niin nälkää-näkevä väestö syyttää Jumalaa tai hallitusta ja tarttuu aseisiin tai, jos se on sallittu, vastustusmieliseen äänestyslippuun. Vuodesta 1891 alkaen aasialainen ilmasto on päässyt voitolle, ja aika ajoin sattuneet katovuodet ovat aiheuttaneet Pietarin vallassa-olijoille odottamattomia vaikeuksia ja saattaneet monen valtiollisen laskelman häpeään.

Ison-Venäjän taloudellinen elämä, sen omituisuus ja takapajulla-olo johtuvat ilmastosta. Talven pituus on luonut Ison-Venäjän talonpojan kotiteollisuuden, kova kylmyys kallistuttaa hänen elämänsä tekemällä välttämättömäksi turkisvaatetuksen ja pakottaa hänet kokoamaan valtavia varastoja polttopuita asuntonsa lämmittämiseksi ja rehua karjansa ruoaksi. Laivaliike sekä talon- ja teidenrakennustyöt ovat kuukausmääriä seisahduksissa; elinkeinoelämän täytyy mukautua ilmaston mukaan. Työnteko ulkosalla paukkuvassa pakkasessa vaatii vahvistuskeinon, jonka kansa on saanut paloviinasta, vaatii ihonsuojelusta, jonka huokeimmalla antaa luonnollinen kerros rasvaista lihaa. Tuvan ilmanpitävä umpinaisuus, sen asukasten ahdas yhteensulloutuminen yön- ja päiväs-aikaan, kaikki nämä suojelustoimenpiteet ulkona vallitsevaa peloittavaa pakkasta vastaan synnyttävät tukahduttavan ilman sisällä sekä heikontavat häveliäisyyden ja siveydentunnetta. Sukupolvesta toiseen Ison-Venäjän kansa on käynyt kovaa taistelua maansa luonnon kanssa. Se on synnyttänyt kyvyn kärsiä, jota länsieuroppalainen ihmettelee, tylsän alistumisen raskaaseen kohtaloon, kehittänyt passiivista rohkeutta, mutta myöskin säälimätöntä kovuutta, joka usein saa synnynnäisen hyväsydämisyyden muuttumaan vastakohdakseen. Niinkuin Pohjois-Amerikassa, johon venäläiset valtiomiehet usein ovat verranneet maatansa, kasvisto huomaamatta muuttuu tuolla laajalla alueella Jäämeren rantamilta Meksikon lahden rannoilla kasvaviin palmumetsiin, niin myöskin Venäjällä. Länsimaalaisen mielestä, joka on tottunut ahtaaseen valtioalueeseen, on äärettömän pitkä matka Arkangelin kuvernementin sammal- ja jäkälätundroilta läpi havu- ja lehtipuuvyöhykkeen, yli aron ruohikkokenttien aina Etelä-Krimin venäläisen rivieran myrtti- ja öljypuulehtoihin. Jos venäläinen astuu Uralin loivasti kohoavan selänteen yli, joka muodostaa rajan yhtä vähän kasvistolle ja eläimistölle kuin ilmastollekaan, niin hän idässä kohtaa kotimaansa tutunomaisen kuvan: mittaamattoman tasangon, tundrien, metsien, soiden ja arojen peittämän, valtavien sisämaanjokien halkoman, jotka melkein puoli vuotta paksun jääkuoren kahlehtimina hitaasti virtaavat pohjoista kohti. Luonto määräsi hänelle täällä valloittavan sivistyksenlevittäjän tehtävän, jonka hän jo aikaisemmin oli hyvällä menestyksellä suorittanut Okan ja Uralin välisellä laajalla alueella. Asutushistoria on venäläisen historiallisen käsityksen mukaan ollut isovenäläisen kehityksen pääsisällyksenä. Vallan toisenlainen näky kohtaa venäläistä, kun hän muhkeata, venäläisen valloituksen turvaksi vuosisadan puolivälissä rakennettua grusialaista sotilastietä myöten nousee korkealle-kohoavan, ikuisella lumella peittyneen Kaukasuksen muurin yli. Sieltä aukeaa hänen eteensä maa, rikas metsistä, metalleista ja vuoriöljystä, rehevine alppiniittyineen korkealla vuorilla ja laakerilehtoineen laaksoissa, aroineen idässä, jossa keinotekoinen kastelu nostaa maasta runsain määrin puuvillaa, riisiä, tupakkaa ja viiniä, läpitunkemattomine metsineen lännessä, missä kuumankostea ilmasto kasvattaa arvokkaita bambu-lajeja, magnolioita, korkkitammia ja pähkinäpuita, joita köynnöskasvit kiertävät, missä tee- ja kahvi-istutukset, manteli-, sitruuna- ja appelsiinipuut kaunistavat lounaisia vuorten haarautumia Batumin luona. Tämän ihmeen rikkaan maan venäläinen kyllä on osannut valloittaa, mutta ei sitä asuttaa eikä vallita. Ja vieraaksi, niinkuin Etelä-Kaukasia, jäi venäläiselle sielulle myöskin valloitettu Turkestan hedelmiä-uhkuvine kosteikkoineen keskellä laajoja hieta-aavikoita.

Venäjän tyhjentymättömät rikkaudet, jotka sen omien valtiomiesten sekä ulkomaisten suur-rahamiesten mielipiteen mukaan ainiaaksi muodostavat sen valtiollisen vallan taloudellisen selkärangan, jotka muodostavat pääoman, minkä korot sivistyksen kohotessa muka voivat kasvaa määrättömiin, ovat ensi sijassa tavattavissa Transkaukasiassa, edelleen metalleista rikkaan Uralin itärinteillä, ne odottavat käytäntöön-ottamista Altai- ja Sajan-vuoriston pohjoisilla haarautumilla Länsi-Siperiassa, ne piileskelevät kuparista ja naftasta rikkaan Turkestanin puuvillaistutuksissa ja hedelmätarhoissa, niitä on vihdoin myöskin Europan Venäjällä etelässä. Pohjois- ja keskiosat ovat köyhät, köyhät hiilestä ja metalleista geologisten kerrostumain häiritsemättömän aseman tähden; ja vain laihan ruokamullan antavat jääkauden sorakerrostumat. Uhkuvan hedelmällistä on sen sijaan mustanmullan alue, joka leveänä vyöhykkeenä ulottuu läpi Etelä-Venäjän aina Luoteis-Kaukasiaan ja Länsi-Siperiaan asti. Täällä etelässä, Jekaterinoslavin, Harkovin ja Taurian kuvernementeissa sekä Donin kasakkain maassa, maaperässä piilee aroruohon alla hiiltä sekä tuottoisia kerroksia mangaani-, rauta-, hopea- ja lyijymalmeja, fosfaatteja, elohopeata ja posliinisavea, jotka viime vuosisadan 60-luvulla englantilaiset keksivät ja joita he alkoivat käyttää hyödykseen.

Mutta ei isovenäläinen valtio ole saanut alkuansa rikkaassa etelässä, vaan köyhässä keskuksessa, siellä on Venäjän keisarikunta kehittynyt Moskovan suuriruhtinaskunnasta ja laskenut yhä uusia maita valtikkansa alle. Seuraava numerosarja osoittaa Venäjän valtioalueen nopean laajenemisen:

V. 1500 Venäjän valtakunta käsitti 2 milj. neliökm. " 1600 " " " 8,5 " " " 1700 " " " 14,5 " " " 1800 " " " 18,2 " " " 1900 " " " 22,2 " "

Vuosina 1812-1815 Venäjän valtakunta saavutti valtiollisen ja alueellisen kehityksensä kohopisteen. Se ulottui silloin Preussin rajalla olevasta Kalishista halki Itä-Europan, Pohjois-Aasian ja Luoteis-Amerikan aina San Fransiskon lahteen, jonka rannalle kasakat v. 1812 perustivat stanitsan, kylän, ja pystyttivät rajapaalun, jonka oli määrä erottaa toisistaan Venäjän ja Espanjan maa-alueet. Siihen aikaan Venäjällä oli maailman toiseksi-vahvin laivasto ja suurin sotajoukko, jonka sotilaita Saksassa tervehdittiin urhoollisina vapauttajina ja Ranskassa pelättiin voittamattomina vastustajina. Ja tämän jättiläisvaltakunnan ja tämän vallantäydellisyyden valtiasta ihailtiin ja juhlittiin Europan pelastajana. Siitä vallanhurmiosta, minkä Venäjä siihen aikaan herätti maailman yleisessä mielipiteessä, Venäjän armeijan voittamattomuuden maineesta on venäläinen diplomatia sitten vaivattomasti ja vaativaisesti elänyt vuosisadan ajan, niinkuin loppumattoman pääoman koroista.

Vuonna 1816 alkoi valtakunnan taantuminen, ulkomaisten valtiomiesten sitä huomaamatta ja venäläisten tahtomatta sitä uskoa. Huolimatta Alaskan (1,5 miljoonaa neliökilometriä) myynnistä Pohjois-Amerikan Yhdysvalloille v. 1867 suurensivat uudet valloitukset valtakunnan aluetta niin, että se lopulta oli kuudes osa taivaankappaleemme maanpintaa. Keskimäärin vallattiin vuodesta 1700 vuoteen 1900 päivittäin 104 neliökilometriä sodalla tai sodanuhalla ja tehtiin päivittäin 300 vierasta alamaista venäläisiksi. Ei Krimin sodan (1853-1856) onneton loppu eikä Japanin sodassa (1904-1905) kärsitty tappio ole pysähdyttänyt valtakunnan alueen jatkuvaa kasvamista, joka isovenäläisen mielestä on luonnollinen ja välttämätön ilmiö, "luonnollisten rajojen takaa-ajoa". Vielä vuonna 1913 laskettiin Luoteis-Mongoliassa ylisen Jenisein ja Selengan jokialueet Venäjän vallan alle.

Niinkuin Venäjän asema, ilmasto ja kasvikunta, niin myöskin sen kirjava kansainsekoitus osoittaa siirtymistä Europasta Aasiaan. Turhaan kuitenkin talouspoliitikko, maantieteilijä ja historiantutkija etsii tarkkoja tietoja yksityisistä kansoista, niiden lukumäärästä, elinkeinoista ja sivistyksestä venäläisistä tai länsieuroppalaisista vuosikirjoista. Yleinen väenlaskenta on Venäjällä kahdesti pantu toimeen. Edellisen toimittivat 13. vuosisadan puolivälissä tatarilaiset virkamiehet verotusnäkökohtia silmälläpitäen, jälkimmäisen 9 p. helmik. 1897 hallitus länsimaisten periaatteiden mukaan. Edellisen tuloksesta emme tiedä mitään; se oli aikanaan Sarain kultaisen lauman raha-asiain hallinnon tärkeä valtiosalaisuus. Mutta jälkimmäisenkin laskennan tulokset hallitus kauan aikaa valtiollisista syistä piti salassa ja julkaisi vasta kun sen tiedot jo olivat vanhentuneet. Asukaslukua koskevaan kysymykseen voidaan vuoden 1897 numeroiden mukaan vastata niin, että 19. vuosisadan lopussa:

Europan Venäjällä asui 105,5 milj. ihmistä 5.4 milj. neliökilometrin alalla;

Kaukasiassa asui 9,3 milj. ihmistä 0,5 milj. neliökilometrin alalla;

Siperiassa asui 5,7 milj. ihmistä 12,5 milj. neliökilometrin alalla;

Keski-Aasiassa ynnä Kiivassa ja Bukaarassa asui 9,7 milj. ihmistä
3,8 milj. neliökilometrin alalla.

Koko valtakunnassa asui 130,2 milj. ihmistä 22,2 milj.
neliökilometrin alalla.

Kuinka suuri valtakunnan asukasluku maailmansodan alkaessa oli, ja miten se jakautui emämaan, Europassa olevien reunamaiden sekä aasialaisten siirtomaiden osalle, on aina pysyvä salaisuutena, jonka verhoa eivät sisäasiainministeriön julkaisemien vuosikirjojen numerotiedot (174 miljoonaa) eivätkä Hübnerin maantieteellis-tilastolliset taulut (169,4 miljoonaa) voi nostaa. Sota ja vallankumous, joukkosiirtyminen Iso-Venäjästä ja Ukrainasta Siperiaan sekä kasvanut siirtolaisuus läntisistä maakunnista Amerikkaan ovat 17 vuodessa enemmän muuttaneet vuoden 1897 tulosta, kuin syntyneisyyden suuremmuudesta johtuva luonnollinen väestön lisäännys on voinut sen tehdä.

Tämän kirjan tekijän arvion mukaan, joka poikkeaa tavallisista tiedoista eikä väitä olevansa oikea, oli v. 1914

Europan Venäjän väestö ……………….. 124 miljonaa
Kaukasian " …………………. 12 "
Siperian " …………………. 12 "
Keski-Aasian ynnä
Kiivan ja Bukaaran " …………………. 12 "

Vuoden 1897 laskennan tuloksien mukaan muodosti vuosisadan lopussa Puolan kuningaskunta läntisen asemansa, sivistyksensä ja maaperänsä rikkauksien tähden Europan Venäjän tiheimmin asutun osan; siinä oli näet 74 asukasta neliökilometriä kohti.[1] Sitten seurasi Ukraina ja sen maakunnat Podolia, Kiova, Poltava, Harkova, Tshernigov, Volhynia, Herson ja Jekaterinoslav, joissa oli 50 asukasta neliökilometriä kohti. Isovenäläinen teollisuusalue, jossa kuvernementit Moskova, Tula, Kaluga, Vladimir, Nisni Novgorod ja Jaroslav, tuli 40 asukkaineen neliökilometriä kohti väentiheydessä lähelle noita lounaisia mustanmullanseutuja. Jota kauemmaksi pohjoista ja itää kohti kulkee, sitä harvemmaksi asutus käy. Se teki Permin ja Orenburgin kuvernementeissa 9, Astrakanissa 4, Vologdassa 3 ja laski Arkangelin metsissä ja tundroilla 0,4 henkeen neliökilometriä kohti. Yhtä suuri oli 1897 Siperian väentiheys. Kaukasiassa oli huolimatta luonnollisista rikkauksistaan ja lauhkeammasta ilmastostaan vain 20 asukasta neliökilometriä kohti.

Jos vuoden 1897 väenlaskenta, mitä tulee valtakunnan ja sen osien asukaslukuun, antoi tulokseksi likimääräisarvoja, joita ei hallituskaan epäillyt julkaista, niin sen sijaan vasta 1905 julkaistut tiedot kansallisuudesta ja uskontunnustuksesta eivät voi vaatia osakseen mitään luottamusta. Väestö ei käsittänyt kyselykaavakkeita, pelkäsi uusia uskon- ja kielivainoja ja osoitti oikeutettua epäluuloisuutta ja uskonnollisia epäilyjä, laskijat taas sivistyksen puutetta ja kansalliskiihkoa, ja näin saatiin uskoa ja kieltä koskeva tilastollinen alkuaineisto, jonka arvo yhä väheni, kun sitä vuosikausia käsiteltiin Pietarin virastoissa. Hallitus antoi hylkäävän päätöksen yksityisten kaupunkien, esim. Riian, anomuksiin saada omalla kustannuksellaan käsitellä ja julkaista paikkakunnalla koottua numeroainesta. Merkilliset tiedot eräiden alueiden väestöstä ja siellä vallitsevasta uskonnosta, tiedot, joissa oli liian selvä epätotuuden leima, saivat Venäjän vapaamieliset lehdet ankarasti arvostelemaan valtakunnallista tilastoa ja sen kiihkokansallista suuntaa.

Seuraava yleiskatsaus Venäjän valtakunnan kansoihin perustuu vuoden 1897 väenlaskennan virallisiin tietoihin, kun parempia ei ole käytettävissä.

A. Europan Venäjä.

1. Isovenäläisiä: 48,6 miljoonaa = 46 % koko väestöstä.

Luvut lienevät ennen liian suuret kuin liian pienet. Sulattamalla itseensä nykyisen Moskovan maan suomensukuisen alkuväestön, valloittavalla uutisasutuksella ja itsevaltiaalla valtapolitiikalla isovenäläiset ovat tulleet suurimmaksi ja vallitsevaksi itäslaavilaiseksi kansaksi.

2. Ukrainalaiset: 20,8 miljoonaa = 20 %.

Todellisuudessa Europan Venäjällä v. 1897 asuneiden ukrainalaisten luku lienee ollut suurempi. Kerran he olivat "venäläisen maan herroina" ja heidän pääkaupunkinsa Kiova valtakunnan keskipiste. Tatarien sivistystä-hävittävä hyökkäys 13. vuosisadalla on pitkäksi ajaksi tuominnut ukrainalaiset valtiolliseen voimattomuuteen ja tehnyt heidän maansa Moskovan ja Puolan välisen taistelun temmellyskentäksi. Heidän kielensä voittaja julisti milloin puolan, milloin venäjän kielimurteeksi.

3. Puolalaiset: 8 miljoonaa = 7,6 %.

He elävät tiheässä asuen Veikselin alueella ja sivistyksellisenä yliluokkana kaikissa läntisissä kuvernementeissa, jotka kerran ovat olleet Puolan valtakunnan maakuntia.

4. Valkovenäläiset: 5,9 miljoonaa = 5,6 %.

He muodostavat talonpoikaisen väestön enemmistön Vilnan, Vitebskin, Grodnon, Minskin, Mohilevin ja Smolenskin kuvernementeissa. He ovat puhtaimpana säilyttäneet alkuperäisen itäslaavilaisen tyypin. Heidän kielensä ei vuoteen 1915 saakka ollut kohonnut talonpoikaismurteen alhaista asemaa korkeammalle.

5. Juutalaiset: 5 miljoonaa.

He polveutuvat kaikkein suurimmaksi osaksi juutalaisista, jotka 14. ja 15. vuosisadalla ovat vaeltaneet maahan Saksasta ja Puolasta ja suurimmaksi osaksi tähän päivään asti, samoin kuin heidän Espanjasta Turkkiin karkoitetut uskonveljensä, säilyttäneet vieraalla maalla kotimaansa kielen. Heidän murteensa eli juutalaiskieli on keskiaikaista yläsaksankieltä heprealaisine ja slaavilaisine lainasanoineen, jonka kirjallisuudella vasta vuoden 1905 jälkeen oli lupa kehittyä myöskin julkisesti. Venäjän hallitus riisti heiltä muiden ihmisoikeuksien mukana myöskin liikuntavapauden, niin että he vuoteen 1915 asti saivat elää vain läntisten kuvernementtien niinsanotussa juutalaisessa asutusalueessa ja siellä harjoittaa yksinomaan kauppaa ja käsityötä.

6. Suomalaiset: 2 miljoonaa.

Suomessa ja siihen rajoittuvissa Pietarin ja Aunuksen kuvernementeissa. Kun Ruotsi aikanaan piti vallassaan Suomea, niin tämän, luonnon karsaasti kohteleman maan asukkaat 12. vuosisadalta alkaen ovat joutuneet germaanisen sivistyksen vaikutuksen alaisiksi, josta Venäjän hallitus aina vuodesta 1899 turhaan koetti heitä "vapauttaa".

7. Tatarit: 2 miljoonaa.

Venäjän muinaisten valloittajien ja hallitsijain suuri enemmistö on muuttunut vakinaiseksi talonpoikaiskansaksi keskisen ja alisen Volgan varsilla, missä Kasan ja Astrakan muinoin ovat olleet heidän kaanikuntiensa pääkaupunkeina. Vain kaspialaisen tasangon suola-aroilla vanha paimentolaisuus on säilynyt. Syntyperäisen taipumuksen siihen osoittaa tatarilaisten kulkukauppiasten suuri lukumäärä, joita tapaa kaikissa Iso-Venäjän kaupungeissa. Vielä heitä asuu Rjasanin kuvernementissa, Krimillä ja sen rajalla olevalla arolla, jossa heidän lukumääränsä Turkkiin siirtymisen johdosta viime aikoina on suuresti vähentynyt.

8. Saksalaiset: 1,8 miljoonaa.

He asuvat 13. vuosisadasta alkaen Saksan valtakunnan vanhimmassa merentakaisessa siirtokunnassa, Itämerenmaakunnissa, missä he, senkin jälkeen kuin ovat lakanneet kuulumasta Saksan valtioyhteyteen, Puolan, Ruotsin, Tanskan ja Venäjän herruuden alla, ovat edelleen kehittäneet maakunnan sivistystä ja osanneet säilyttää kansallisuutensa huolimatta valtakunnan hallituksen vainoista ja talonpoikaisen väestön puutteesta. Sen sijaan on lukuisia saksalaisia talonpoikaisasutuksia 18. vuosisadan jälkipuoliskolta alkaen perustettu valtakunnan etelä- ja itäosiin Volhynian, Podolian, Jekaterinoslavin, Hersonin, Bessarabian, Taurian, Saratovin ja Samaran kuvernementteihin. Tsaarihallitus houkutteli shvabilaisia uutisasukkaita asuttamaan Venäjän viljelemättömiä maita suurilla lupauksilla, jotka myöhemmin rikottiin. Puolan vanhat saksalaiset talonpoikaisasutukset ovat suurimmaksi osaksi kadonneet, osaksi koska siirtolaiset ovat muuttaneet Volhyniaan, osaksi koska he ovat siirtyneet kaupunkeihin, missä he ovat olleet mukana Puolan teollisuuden luomisessa ja kovassa kilpailussa nousevan puolalaisen porvariston kanssa ovat sitä edelleen kehittäneet.

9. Liettualaiset: 1,6 miljoonaa.

Kovnon, Suvalkin ja Vilnan kuvernementeissa vakinaisena talonpoikaisväestönä, jota puolalainen sivistys vain vaillinaisesti on kohottanut ja Venäjän hallitus kovasti sortanut.

10. Lättiläiset (latvialaiset): 1,4 miljoonaa.

Asuvat Kuurinmaalla ja eteläisellä Liivinmaalla ja eroavat liettualaisesta veljeskansastaan kielensä, sivistyksensä, uskontonsa ja rotunsa puolesta, koska ovat sulattaneet itseensä suomensukuiset kuurilaiset ja liiviläiset sekä olleet saksalaisen herruuden ja vaikutusvallan alaisina. Ainoastaan Lettgalliassa, Vitebskin kuvernementin länsiosassa, asuvat lättiläiset, jotka vuonna 1629 valtiollisesti erotettiin Ruotsin Liivinmaasta, ovat uskontonsa ja sivistyksensä puolesta liettualaisia lähempänä.

11. Bashkiirit: 1,4 miljoonaa.

Ufan, Orenburgin, Permin ja Samaran kuvernementeissa. Tatarilaisten vallan alaisena tämä alkuansa kai suomalais-ugrilainen (? turkkilais-tatarilainen) kansa on muuttanut kieltä ja kääntynyt islamin oppiin. 19. vuosisadalla se taloudellisten olojen painostuksesta ja Venäjän hallituksen vaikutuksesta siirtyi paimentolaisuudesta maanviljelykseen.

12. Romanialaiset: 1,1 miljoonaa.

He muodostavat Bessarabian väestön enemmistön, joka maakunta aina vuoteen 1812 yhdessä nykyisen Romanian kanssa valtiollisesti kuului Turkin vallan alle.

13. Virolaiset: 1 miljoona.

Pohjoisella Liivinmaalla ja Vironmaalla; niinkuin lättiläiset olleet germaanisen sivistyksen vaikutuksen alaisina.

Paitsi mainittuja kolmeatoista kansaa luettelee vuoden 1897 laskenta vielä kaksikymmentä muuta Europan Venäjällä asuvaa kansaa, joista ei mikään silloin ollut miljoonan suuruinen. Nämä ovat:

Pohjoisessa: ruotsalaisia Ahvenan saarilla sekä Pohjanmaan, Varsinais-Suomen ja Uudenmaan rannikolla; lisäksi joku määrä Viron saaristossa; suomalaisten läheiset sukulaiset karjalaiset Aunuksen ja Arkangelin kuvernementeissa; paimentolaisina elävät lappalaiset Pohjois-Suomessa ja Muurmannin alueella ja samoin porolaumoineen tundroilla vaeltavat samojedit Europan koillisimmassa osassa metsävyöhykkeen ja Jäämeren välillä.

Lännessä: liiviläiset Kuurinmaan pohjoispäässä, joista suuri osa vuonna 1915 sai surmansa merellä tai kotimaansa ulkopuolella, paetessaan Venäjän hallituksen käskystä maahan marssivia saksalaisia sotajoukkoja.

Etelässä: bulgarialaisia ja turkkilaisia Bessarabiassa, tshekkiläisiä Volhyniassa, kreikkalaisia ja armenialaisia varsinkin kaupungeissa, mustalaisia, jotka vaeltavat kauas pohjoiseen päin.

Idässä. Volgan suomalaiset: mordvalaiset, noin miljoonan verran, Okan alajuoksun ja Volgan välillä, sekä tsheremissit, Kaman suomalaiset: votjakit, permalaiset, syrjänit ja vogulit. Nämä sivistyksellisesti sangen alhaisella kannalla olevat suomalais-ugrilaiset kansat alkoivat jo sulautua isovenäläiseen väestöön, mutta tämän luonnollisen kehityksen ehkäisi hallituksen venäläistyttämispolitiikka. Kansallisen sorron johdosta herännyt kansallistunne ilmeni vuosina 1905-1907 vapausliikkeen aikana siinä vaatimuksessa, että valtion puolesta olisi pidettävä huolta näiden kansojen talonpoikaismurteista, ja tsheremisseissä ja votjakeissa vielä luopumisessa oikeauskoisesta kristinuskosta kansalliseen pakanuuteen.

Rotunsa puolesta kuuluvat Volgan suomalaisiin myöskin Simbirskin, Samaran ja Ufan kuvernementeissa asuvat tshuvassit (? turkkilaista kansaa), jotka kuitenkin kielensä ja uskontonsa puolesta jo ovat tatarilaistuneet. Volgan ja Donin välillä elävät karjaa-hoitavat kalmukit, jotka kielessään ja vielä selvemmin ulkomuodossaan ilmaisevat väärentämättömän mongolisuutensa. He tunnustavat yksinään Europan kansojen joukossa buddhalaisuutta. Länsi-Mongoliasta käsin he 1640 kansainportin kautta olivat taistellen vaeltaneet Europpaan, ja Venäjän hallitus oli ystävällisesti vastaanottanut heidät liittolaisinaan tatareja ja bashkiireja vastaan. Myöhemmin heitä kuitenkin siinä määrin sorrettiin, että he päättivät vaeltaa takaisin Kiinaan. Talvella 1771 he 300,000 hengen suuruisena joukkona karjalaumoineen menivät jäätyneen Volgan yli. Äkkiä syntyneen suojailman johdosta osa erotettiin muista oikealle jokirannalle ja jäi tämän sattuman takia Europpaan.

Kansainportissa elävät kirgiisit, paimentolaiskansa niinkuin heidän heimoveljensä kahden maanosan välisen rajan toisella puolella. Kansoihinkin nähden Europpa täällä huomaamatta muuttuu Aasiaksi. Kielensä puolesta kirgiisit ovat sukua tatareille, mutta eroavat heistä huomattavasti mongolisten rakosilmiensä, leveiden poskipäidensä, litteän nenänsä ja keltaisenruskean ihonvärinsä puolesta. Erään Pietarin virkamiesten väärinkäsityksen johdosta, jotka kirgiisien jouduttua Venäjän vallan alle 18. vuosisadan jälkipuoliskolla tahtoivat onnellistuttaa heidät uskonnon- ja maanviljelysopetuksella, heidät valtion kustannuksella käännettiin loitsu-uskonnosta muhamettilaisuuteen. Sataa vuotta myöhemmin hallitus koetti käännyttää heidät takaisin muhamettilaisuudesta, mutta siinä onnistumatta.

B. Kaukasia.

Täällä asuu verraten ahtaalla alueella vanhastaan 24 kansaa ja heimoa toistensa vieressä ja seassa, usein toisiansa kovasti sysien ja Venäjän hallituksen eri määrin sortamina. Kun lisäksi maahan on muuttanut iso-, vähä- ja valkovenäläisiä, saksalaisia, lättiläisiä, virolaisia, kalmukkeja ja turkmeneja pohjoisesta ja idästä, sekä turkkilaisia, persialaisia, kreikkalaisia ja juutalaisia etelästä ja lännestä, on kielten sekamelska vielä kasvanut, kansallisuuksien välinen taistelu vielä kiihtynyt. Lukumäärältään ovat seuraavat viisi kansaa voitolla:

Isovenäläiset, 1,7 miljoonaa, etenkin Terekin alueella, minne heitä 18. vuosisadalla asutettiin rajan suojaamiseksi kasakkoina. Etelä-Kaukasiassa venäläinen aines supistuu virkamiehiin ja karkoitettuihin lahkolaisiin.

Tatarit, i,6 miljoonaa, hajallaan tämän rikkaan maan melkein kaikissa maakunnissa. Heidän puhumansa tatarin kielen aserbeidshanin murre muodostaa venäjän kielen ohessa eri kansojen keskusvälineen, heidän muhamettilainen uskonsa taas sen yhdistyssiteen, joka valtiollisesti liittää heidät useimpiin vuoristokansoihin sekä kurdilaisiin, persialaisiin ja turkkilaisiin.

Georgialaiset (grusialaiset, imeretinit, mingrelit, svaneetit, gurit, lasit), 1,4 miljoonaa, Etelä-Kaukasian rikkaimmassa seudussa Rionin ja ylisen Kuran laaksossa, Tiflis väestökeskuksena. Heidän kreikkalais-katolinen uskontonsa ei ole voinut estää sitä, että Venäjän valta, johon heidän valtakuntansa v. 1801 rauhallisesti oli liittynyt, on sortanut heidän kirkkoansa samassa kuin heidän kieltänsä.

Vähävenäläiset, 1,3 miljoonaa, Kubanin alueen mustanmullanseudussa. He ovat saporogien jälkeläisiä, joiden Dnjeprin rannoilla sijaitsevan vapaan kasakkatasavallan Venäjän hallitus v. 1775 oli hävittänyt.

Armenialaiset, 1 miljoona lounaisessa Transkaukasiassa, kirkollisvaltiollisena keskuksenaan Etshmiadsin Araratin juurella. Armenialaiset ovat vuosisatoja saaneet kärsiä vihamielisen esivallan sortoa: ulkomailla heitä vihataan ovelina kauppiaina ja rahamiehinä, kotimaassa sekä Turkin että Venäjän hallitus uskonsa ja kielensä tähden sortaa sikäläisiä talonpoikia ja paimenia.

C. Siperia.

16. vuosisadan lopulla alkanut Siperian asutus on kovin myllertänyt maan alkuasukkaita. Hedelmällisestä keskivyöhykkeestä, jonka nyt halkaisee rautatie, heidät on karkoitettu etelän kuiville aroille tai pohjolan rämeisiin ikimetsiin. Paloviina, kuppatauti, rokko ja lavantauti, jotka valloittaja toi tullessaan, edistivät hävitystyötä. Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen intiaaneille on myöskin Pohjois-Aasian metsästäjä- ja kalastajakansoille europpalaisen sivistyksen kosketus näyttäytynyt kohtalokkaaksi. Kokonaiset heimot, niinkuin omokit ja armit, ovat jo kuolleet kansojen kuoleman. Se uhkaa edelleen ostjakkeja ja sojoteja lännessä, tunguuseja, tshuktseja, korjakkeja, jukagiireja, giljakkeja ja kamtshadaaleja idässä. Tässä taistelussa olemassaolosta ovat vain tatarit (152,000) Länsi- ja burjatit (289,000) ja jakuutit (221,000) Itä-Siperiassa osoittaneet kansallista vastustuskykyä. Heidän lukumääränsä on tuntematon, mutta joka tapauksessa paljoa suurempi kuin miksi vuoden 1897 virallinen tilasto sen ilmoittaa. Katsomattakaan niitä teknillisiä vaikeuksia, jotka kohtaavat harvaan asutun maan väestön luvun määräämistä, joka maa on noin 25 kertaa niin laaja kuin Suomi, on tässä otettava huomioon siperialaisen syvälle juurtunut epäluulo hallituksen kaikkia toimenpiteitä vastaan. Hänen mielestään väenlaskennan tarkoituksena oli uusi verojen koroitus, jollei jokin vielä pahempi onnettomuus. Turvakeinoina sitä vastaan pidettiin pakoa, vääriä ilmoituksia sekä poliisin lahjomista.

Baikal-järven ympärillä asuvat burjatit, jotka ovat rodultaan mongoleja ja uskonnoltaan buddhalaisia, ovat siirtymässä paimentolaisuudesta maanviljelyskannalle. Kaikille paimentolaisille ominaiseen ruumiilliseen vastustuskykyisyyteen liittyy heissä mukautuvaisuus sivistykseen, joka yleensä puuttuu paimentolaiskansoilta. Heidän joukossaan on useita, jotka ovat hankkineet itselleen venäläisen yliopistosivistyksen. Venäjän sotajoukon parhaat ampujat olivat burjateja.

Jakuuteilla on käytettävissään 4 miljoonan neliökilometrin laajuinen ala metsästystä, kalastusta ja maanviljelystä varten; itse kansa oli vuoden 1897 virallisen tilaston mukaan vain 221,000 hengen suuruinen. Kieleensä katsoen he kuuluvat turkkilais-tatarilaiseen kansanheimoon ja pitävät kruunun lähetyssaarnaajien kaikista käännytysyrityksistä huolimatta sitkeästi kiinni kansallisesta loitsu-uskonnostaan. Heidän maansa laajuus ja kylmyys, johon he itse ovat tottuneet, suojelee heitä venäläistyttämiseltä. Maahan tunkeutuneita siirtolaisia on jakutien erämaassa kohdannut Venäjän sanomalehdistön haikeasti valittama kohtalo: he ovat toisessa polvessa jakuuttilaistuneet. Jakutsk onkin Siperian ainoa kaupunki, jossa, huolimatta siitä, että venäläiset kasakat jo 17. vuosisadalla sen perustivat, paikalliskielenä ei ole venäjän vaan jakuutin kieli. Muuten ovat kaikkialla kasakkoina, talonpoikina, kauppiaina tai rangaistusvankeina maahan muuttaneet isovenäläiset kansana voittaneet. He ovat kuitenkin siirtomaassa muuttuneet toisiksi kuin he kotimaassaan olivat. Niinkuin Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa 17. vuosisadan köyhä ja rasitettu englantilainen talonpoika kohosi itsetietoiseksi ja riippumattomaksi farmariksi, niin myöskin isovenäläinen siirtolainen, päästyään pakoon Itä-Europan maaorjuutta ja taloudellista kurjuutta, Aasiassa nousi pystypäiseksi ja varakkaaksi mieheksi, joka ei enää kotimaansa puisella kuokalla, vaan amerikkalaisella syväauralla kyntää uuden kotimaansa neitsyellistä maaperää. Virallisten tietojen mukaan oli Siperian isovenäläinen väestö v. 1897 4,5 miljoonaa. Siitä lukien on vuoteen 1914 vähintään 4 miljoonaa uutta siirtolaista kulkenut Uralin poikki. Parhaat sotilaat sai Venäjän armeija maailmansodassa Siperian metsistä ja aroilta.

Suuri Siperian rata, joka yhdistää Itämeren Japaninmereen ja salli Siperian isovenäläisen asutuksen tapahtua amerikkalaisella nopeudella, toi idästä erään toisen rauhallisen asuttajan, jonka taloudelliselle voimalle ei mikään kansa maan päällä vedä vertoja, nimittäin kiinalaisen. Talonpoikana, kauppiaana, työmiehenä hän muutamassa vuodessa tunkeutui aina Uraliin asti. Kauemmaksi Venäjän hallitus ei häntä päästänyt. Maailmansodan puhkeaminen ja siitä aiheutunut työvoimien puute Iso-Venäjällä antoi heille siihen saakka kielletyn pääsyn Europpaan.

Meren takaa on 19. vuosisadan lopulta alkaen tullut toinen, venäläiselle yhtä vaarallinen kilpailija, japanilainen, kalastaja, kauppias ja — sotilas.

D. Keski-Aasian alueet.

Tämä yhteisnimitys, jota maantieteelliseltä kannalta ei saata puolustaa, merkitsee sitä 3,8 miljoonan neliökilometrin suuruista aluetta, joka on Kaspianmeren ja Kiinan valtakunnan länsirajan sekä pohjoisessa ja etelässä Länsi-Siperian ja Persian ynnä Afganistanin välillä. Sen pohjoisosan muodostaa kirgiisien aro, eteläosan Turkestan, Turkmenia sekä Kiivan ja Bukaaran vasallivaltiot. Kaikista aasialaisista siirtomaista tämä väestönsä puolesta heikoimmin liittyy Venäjään. Isovenäläinen aines oli 1897 vain 600,000 hengen suuruinen, siihen luettuna melkoinen sotavoima. Senjälkeen hallitus on yrittänyt johtaa siirtolaisvirran tähänkin puhtaasti itämaiseen maahan, jonka koko leima ja maataloudellinen viljelys aina tulee pysymään vieraana venäläiselle talonpojalle. Arojen ja puolierämaiden pääväestön muodostavat kirgiisit (5 miljoonaa) ja turkmeenit, kosteikoissa taas asuvat usbekit (2 miljoonaa) ja sartit, kaksi turkkilais-tatarilais-iranilaista sekakansaa. Turkestanin alkuväestö, iranilaiset tadshikit, kulkee sulautumalla mongoliseen rotuun vähitellen häviötänsä kohti. Moniheimoisen väestön yhdistävänä siteenä on muhametin usko, jota, paitsi mainittuja kansoja, maan muut asukkaat tunnustavat: kiinalaiset, persialaiset, tatarit, afganit, intialaiset ja arabialaiset.

Isovenäläisten kokonaisluku koko valtakunnassa siirtomaat siihen luettuina oli vuonna 1897 virallisen tilaston mukaan 55,667,469 = 42,7 % koko väestöstä. Muut 57,3 % ovat pirstautuneina yli sataan kansaan ja heimoon, jotka monin paikoin vihaavat toisiaan, jota kansallisvihaa historialliset perinnäismuistot, taloudellinen taistelu ja hallituksen kavala politiikka vielä on kiihdyttänyt. Isovenäläinen imperialismi näki niissä yksinomaan väestöllisen raaka-aineen, "kansatieteellisiä aineksia", jotka olivat määrätyt päämäärästään tietoisen ja häikäilemättömän venäläistyttämismenetelmän avulla jälkeä jättämättä sulautumaan vallitsevaan kansaan.

Hahmoteltiin suuren tulevaisuuden kuvaa: syntyväisyysluvun ollessa 47,6 tuhatta kohti, joka on paljoa suurempi kuin vastaava länsieuroppalainen, olisi Venäjän valtakunnalla vuonna 1950, uusia maitakaan valloittamatta, 250 miljoonan suuruinen kansallisesti yhtenäinen väestö, joka 20. vuosisadan loppuun voisi kasvaa 400 miljoonan suuruiseksi. Se merkitsisi Länsi-Europpaa ja Japania vastaan kansanvoimaa, joka ikiajoiksi turvaisi Venäjän vallan Europassa ja Aasiassa.

2. LUKU.

Venäjän valtakunta Aleksanteri II:n hallituksen lopussa.

I. Valtakunnan sisällinen tila.

"Mongoleja saa Moskova kiittää suuruudestaan ja
Venäjä itsevaltiudestaan."

Kasamsin 1810.

Se itsevaltais-virkavaltainen hallitusjärjestelmä, jonka Moskovan suuriruhtinaat tatarilaisen esikuvan mukaan 14. vuosisadalla olivat perustaneet, oli perusolemukseltaan muuttumattomana ja vain ulkonaisesti Pietari suuren ja hänen seuraajiensa uudistuksien koskettamana jatkunut keskiajasta 19. vuosisadalle.

"Kaikkien venäläisten keisari ja itsevaltias, Puolan tsaari, Suomen suuriruhtinas" j.n.e. j.n.e.[2] omisti rajattoman vallan hallinnon ja lainsäädännön alalla. Vain hänen nimessään käyttivät hänen nimittämänsä tuomarit oikeutta, ja hän itse oli tsaariperheen jäsenten tuomari. Apostoli Paavalin kirjeessään roomalaisille (XIII, 5) lausuma kehoitus olla alamaiset keisarille "ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myöskin omantunnon tähden" oli "Jumalan käskynä" julistettu vuonaa 1832 julkaistujen valtakunnan perustuslakien 1. artiklassa ja on vuonna 1906 siirtynyt uudistettuihin "valtakunnan perustuslakeihin". Taivaaseen asti tsaarin vallantäydellisyys ulottui, sillä hänen käskystään vainajat julistettiin pyhimyksiksi.

Korkeimmat hallitusvirastot, joiden jäsenet kaikki hallitsija nimitti, olivat seuraavat:

Senaatti. Pietari suuri oli sen 1711 perustanut "hallitsevaksi" kollegiseksi keskusvirastoksi, ja siitä se aikojen kuluessa oli muuttunut ylimmäksi kassatsionioikeudeksi, jolla oli valvontaoikeus hallintoon nähden.

Pyhä synodi. Pietari I oli 1721 perustanut sen lakkauttamansa patriarkanviran sijaan, ja se hoiti ja johti valtiokirkkoa, "taisteli kerettiläisyyttä, taikauskoa ja jumalattomuutta vastaan", toimi korkeimpana hengellisenä tuomioistuimena ja "piti huolta kansan hengellisestä valistamisesta". Tällä kirkollisista arvohenkilöistä kokoonpannulla virastolla, jonka puheenjohtajana toimi Pietarin metropoliitta, oli kuitenkin vain neuvoa-antava valta. Ratkaisu oli aina tsaarilla tahi "pyhän synodin yliprokuraattorilla", joka hallitsijan luottamusmiehenä valvoi asiain käsittelyä ja jolla oli rajaton veto-oikeus synodin kaikkiin päätöksiin nähden. Milloin kenraalit, milloin lainoppineet ovat olleet tässä tärkeässä virassa.

Valtakunnanneuvosto. Sen oli perustanut Aleksanteri I antamaan lausuntonsa lainehdotuksista ja tärkeistä valtiollisista kysymyksistä sekä tarkastamaan valtiotaloutta, ja sillä oli vain neuvotteleva ääni eikä aloiteoikeutta lainsäädäntöön nähden. Nikolai I:n aikana (1825-1855) siihen oli alettu nimittää loppuun-kuluneita byrokraatteja ja ikäloppuja kenraaleja, niin että siitä oli tullut pelkkä ylempien virkamiesten eläkelaitos. Monet luonnokset ovat sivuuttamalla valtakunnanneuvoston tulleet laeiksi ja tärkeitä valtioasioita on aina pohdittu ja ratkaistu vartavasten asetetuissa salaisissa komiteoissa.

Ministeriöt. Ne perustettiin Ranskan mallin mukaan 1801 ja johtivat 1878 seuraavia hallintohaaroja: hovia, ulkoasioita, sisäasioita, raha-asioita, lainkäyttöä, kansanvalistusta, valtion tiluksia, sotalaitosta ja sotalaivastoa. Laajimmat olivat sisäasiainministeriön tehtävät, joka luonteeltaan oli keskuspoliisivirasto ja semmoisena huolehti sisäisen järjestyksen voimassa-pitämisestä koko valtakunnassa. Sitäpaitsi se johti valtion koko posti-, terveydenhoito-, muonitus-, paino- ja vankilalaitosta, järjesti evankelis-luterilaisen, roomalais-katolisen ja armenialais-gregoriolaisen kirkon asioita sekä juutalaisten, muhamettilaisten, buddhalaisten, vanhauskoisten ynnä muiden lahkolaisten oloja ja valvoi itsehallintoa kaupungeissa ja maalla.

Valtakunnan kontrolli. Ylin laskukamari, jonka johtajalla oli ministerin arvo.

Keisarillisen kanslian III osasto. Nikolai I oli 1826 perustanut sen ylimmäiseksi poliisiministeriöksi tarmokkaasti taistelemaan valtiolle vaarallisia pyrkimyksiä ja valtiollisia rikoksentekijöitä vastaan sekä salaisesti valvomaan kaikkia virastoja ja niiden virkamiehiä. Pian uudesta virastosta, johon koko valtakunnan salaisen poliisin langat yhtyivät, oli tullut hallituksen keskus ja sen johtajasta valtakunnan korkein virkamies, jonka virka-asema valtiolliseen merkitykseensä nähden vastasi jonkin länsieuroppalaisen valtion ministeristön johtajaa.

Paikallishallinnon tehtäviä varten valtakunta oli jaettuna 77 kuvernementtiin ja 18 alueeseen (1878). Jokaisen etupäässä oli valtiovallan edustajana ja poliisin johtajana kuvernööri. Hänen tuli huolehtia rauhasta ja turvallisuudesta, edistää hyvinvointia ja sivistystä, valvoa kunnallishallinnon elimiä ja olla puheenjohtajana lukuisissa komissioneissa. Vuosittain hän matkusti hallintoalueellaan ja antoi sen tilasta kertomuksen tsaarille, jolle samaan aikaan III osasto antoi salaisen kertomuksen asianomaisen kuvernöörin toiminnasta, hänen vioistaan ja ansioistaan. Nikolai I oli mielellään uskonut maakuntien hallinnon vanhoille kenraaleille, jotka pitivät tointansa hyvin-ansaittuna laiskanvirkana, tarkasti välttivät kaikkea todellista työtä ja yksinomaan koettivat valtiolle vaarallisena ehkäistä kaikki yhteiskunnan puolelta tapahtuneet aloitteet ja siten turvata kykenemättömän ja epärehellisen virkamiehistön kaikkivaltaa ja arvoa.

Aleksanteri II (1855-1881) oli kruununperillisenä hänkin kuulunut isänsä keskitetysti virkavaltaisen järjestelmän ihailijoihin. Niinkuin monen muun, oli Krimin-sodan loppu avannut hänenkin silmänsä ja kypsyttänyt hänen päätöksensä astua uudistuksien tielle. Hänen ensimmäinen suuri työnsä oli ollut maaorjuuden lakkauttaminen (1861), jota sitten oli seurannut kokonainen sarja syvälle venäläiseen elämään koskevia uudistuksia. Uusi yliopisto-ohjesääntö vuodelta 1863 myönsi yliopistoille rajoitetun itsehallinnon saksalaisen mallin mukaan. Kaikkien pilkaksi ja häpeäksi muuttunut oikeuslaitos muodostettiin 1864 uudestaan ranskalaismallisella tuomioistuinuudistuksella, joka parhaiten kaikista uudistuksista on kestänyt koetuksen. Samana vuonna perustettiin "semstvo"-laitoksia aatelisen ja porvarillisen suurmaanomistuksen sekä talonpoikaisen yhteisomistuksen edustajista ja luotiin siten piiri- ja kuvernementtimaapäiviä, joille uskottiin paikallinen itsehallinto. Uusi painolaki vuodelta 1865 lakkautti pääkaupunkien sanomalehtien ennakkosensuurin ja korvasi sen ranskalaisella järjestelmällä kolmenkertaisine varoituksineen, jota silloin pidettiin edistyksenä. 1870 kaupungitkin Preussin mallin mukaan valmistetulla kaupunkijärjestyksellä saivat taloudellisen itsehallinnon. Sotalaitos uudistettiin ensin ranskalaisen armeijajärjestelmän mukaan, sitten saksalais-ranskalaisen sodan vaikutuksesta Preussin mallin mukaan, mikä teki välttämättömäksi yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisen 1874. Rahalaitos järjestettiin uudestaan, tulleja alennettiin, uudenaikaisia kulutusveroja otettiin käytäntöön, häpäiseviä ruumiinrangaistuksia poistettiin. Kaikkien näiden 1860-luvun uudistuksien seurauksena oli valtakunnan taloudellisen elämän vilkastuminen. Tähän asti kokonaan laiminlyödyn rautatielaitoksen kehitys ulkomaisen pääoman avulla kohotti kauppaa ja teollisuutta, avasi viljasta rikkaille maakunnille pääsyn maailmanmarkkinoille ja edisti maataloudellista viljelystä. Lukuisia osakeyhtiöitä syntyi maan luonnollisten rikkauksien käyttämiseksi.

Uudistuksien valmistamisen ja toteuttamisen aikana taisteli toisiansa vastaan kaksi puoluetta, jotka 1840-luvulla olivat lähteneet kirjallisista piireistä ja nyt saattoivat harrastuksineen esiytyä julkisuudessa: slavofiilit ja sapadnikit (lännen ihailijat). Liittyen saksalaiseen romantiikkaan ja Hegelin oppiin jokaisen kansan historiallisesta tehtävästä teologi Homjakov, filosofi Kirejevski ja historioitsija Konstantin Aksakov olivat kehittäneet historiallis-filosofisen teorian, joka 1860-luvulla kiteytyi valtiolliseksi ja taloudelliseksi ohjelmaksi, mikä sai kaunopuheisimman ilmaisunsa 1871 Danilevskin teoksessa "Venäjä ja Europpa". Slavofiilien opin mukaan europpalainen maailma jakautui kreikkalais-slaavilaiseen puoliskoon idässä ja romaanis-germaanilaiseen lännessä. Molempien osien sivistyksen alkuperäisenä perustuksena on kristinusko, joka kuitenkin lännessä muka on poikennut oikealta tieltä ja väärentänyt Jeesuksen opin hengen. Rooman virheet ja rikokset synnyttivät protestanttisuuden, joka muka hylkäämällä perintätiedon ja kieltämällä arvovallan vie kirkolliseen anarkiaan. Venäjä sitävastoin ei ole saanut kristinuskoa Roomasta eikä Wittenbergistä, vaan Konstantinopolista alkuperäisessä puhtaudessaan ja totuudessaan ja on myöskin osannut sen siinä pysyttää. Siitä syystä se on säilynyt paavilliselta tyranniudelta ja protestanttiselta vapaa-ajattelulta. Mutta Venäjällä eivät elä ainoastaan kristinuskon vanhat dogmit, vaan myöskin sen vanha henki, hurskaan nöyryyden, kärsivällisyyden ja veljellisen rakkauden henki, jota Kristus sanallaan ja esimerkillään opetti. Tämä idän ja lännen välinen pääeroavaisuus muka selittää noiden Europan molempien osien kokonaan erilaisen valtiollisen, yhteiskunnallisen ja sivistyskehityksen.

Länsi-Europan historia näyttää ryöstö- ja kansalaissotien surullisen kuvan. Väkivalta, orjuus ja viha muodostavat sen valtiojärjestyksen perustuksen. Sen ulkonaisesti häikäisevä valekulttuuri perustuu muka yksilölliseen kapitalismiin ja on sen mukana häviävä yleiseen anarkiaan.

Vallan toisen kuvan, rauhallisen sopusointuisen, näyttää muka Venäjän valtiollinen ja yhteiskunnallinen kehitys. Valtakunta ei ollut syntynyt valloituksen kautta, vaan kutsumalla vapaaehtoisesti maahan varjagi-ruhtinaat. Siinä ei muka ollut mitään riistäjien ja riistettyjen välisiä luokkataisteluja, ei mitään valtion ja kirkon välisiä riitoja, ei vallankumouksia eikä uskonsotia, ei sortoa eikä kurittomuutta! Täällä vallitsi rauha ja vapaus! Valtion etupäässä oli itsevaltias tsaari rajattomine valtoineen, vapaasti määräävänä, mutta kuitenkin kansan ääntä kuullen, joka ensin tuli ilmoille kaupunkien kansalaiskokouksissa, sitten maapäivillä, Semski Sobor'issa. Onni ja tyytyväisyys vallitsi kansassa, kiitos olkoon talonpoikaisen yhteisomistuksen, jossa ilmeni venäläisen talonpojan siveellinen korkeus, idän auttava veljesrakkaus vastoin lännen säälimätöntä kilpataistelua. Mutta tässä suuressa sopusointuisessa kuvassa oli eräs ruma musta pilkku: tsaari Pietari, jota väärin sanotaan suureksi, ja hänen niinsanotut uudistuksensa. Valesivistyksen ulkonaisen loiston häikäisemänä hän Nevan rannoilla avasi ikkunan Europpaan päin, josta lahoavan lännen taudinsiemenet tunkivat maahan ja myrkyttivät venäläisen yhteiskunnan ylemmät kerrokset. Venäläinen talonpoika, kansa, ei kuitenkaan ollut sille altis. Läpi vaihtelevien kohtaloiden hän uskollisesti ja lujasti sydämessään säilytti "menneisyyden elävän perinnön", Venäjän kansan olemuksen, "kirkkaan lähteen, joka pursui elämän vettä, salaisen, tuntemattoman, mutta valtavan".[3] Nykyajan tehtävä muka oli taas tehdä kirkossa, valtiossa ja sivistyksessä eläväksi ja vaikuttavaksi tämä menneisyyden perintö ja siten korjata se onnettomuus, minkä Pietarin uudistukset olivat Venäjälle tuottaneet. Vain siten Venäjä on saava maailmanhistoriallisen merkityksen, on voiva ihmiskunnalle julistaa uuden totuuden.

Tämän ohjelman toteuttamisen tietopuolinen kaavake oli: "oikeauskoisuus, itsevaltius, kansallisuus". Yksi edellytti toisen. Elimellisessä yhteydessään nämä kolme periaatetta kykenivät luomaan, ei vain Venäjän ja muiden slaavilaiskansojen onnen, jotka kansat tämän maan tuli vapauttaa, vaan koko maailman onnen. Niinkuin kerran sivistyneen roomalaisen syvästi halveksiman, ulkonaisesti köyhän ja sivistymättömän kristinuskon totuus on voittanut vanhan ajan pakanallisen maailman ja sen valtiolliset voimakeinot, niin myöskin slavofiilien opin sisäinen totuus on murtava länsimaisen itserakkaan ylpeyden, sillä sen kulttuuri oli kuilun partaalla. Jos Länsi-Europpa yleensä vielä voi pelastua lähenevältä anarkialta, niin se on mahdollista vain hyväksymällä slavofiilien ohjelma. Tämän totuuden tunnustamista eivät Länsi-Europan johtavat henget ajanpitkään voi torjua luotaan.

Tätä mystillistä puolueohjelmaa vastaan, joka romantiikan harsolla peitti kaiken, mitä Venäjän menneisyydessä oli surullista ja rumaa, sapadnikit eli venäläiset vapaamieliset edustivat sitä vallan vastakkaista kantaa, että Länsi-Europan kulttuuri oli maailmankulttuuri, ja että sen levittäminen Venäjälle vain saattoi koitua kansalle ja valtiolle onneksi. Aluksi sapadnikit määräsivät suunnan seurapiireissä ja hallituksessa, toivoen voivansa kruunata uudistustyön valtiosäännöllä, ja tämän ajatuksen puolelle he saivat myöskin hallitsijan, joka semstvoissa näki vastaisten kansanedustajien koulun. Vuonna 1863 tapahtui muutos, sen käänteen johdosta, minkä Puolan kysymys, huolimatta hallituksen vapaamielisestä ohjelmasta, sai. Puolalaisten kapina ja se seikka, että he toivoivat ulkomaiden aseellista apua, kuohutti venäläisten kansallistunnetta ja sai ilmi leimahtamaan isänmaallisen innostuksen, jota taantumuspuolue käytti tarkoituksiinsa. Laajat piirit kääntyivät silloin slavofiilien puolelle, joilla oli melkoinen kokoava voima johtavan lehtensä Moskovskija Vjedomostin päätoimittajassa, professori Katkovissa. Hänen vaikutuksensa ulottui pian korkeimpiin hallituspiireihin ja tsaarin ympäristöön. Aleksanteri II oli pehmeä luonne, mieleltään hyväntahtoinen ja ihmisystävällinen, mutta päätöksissään horjuva. Luottamatta paljoakaan omaan arvosteluunsa hän kallisti korvansa vastuuttomille neuvonantajille, sekä miehille että naisille. Hänen puolisonsa, joka oli sairas ja katkeroitunut ja protestanttisesta kasvatuksestaan huolimatta haki lohdutusta pyhimystenkuvilta, oli tullut pappisvaltais-taantumuksellisen hovipuolueen keskukseksi, johon kuului ovelia hengenmiehiä, tekohurskaita hovinaisia sekä räikeän yksipuolinen perintöruhtinas. Tämän pienen, mutta vaikutusvaltaisen piirin avulla Katkov kukisti vapaamielisen kansanvalistusministerin Golovninin (1866) ja sisäasiainministerin Valujevin (1868) ja asetti heidän sijaansa luottamusmiehiään. Vapaamielisiä uudistusehdotuksia typistettiin taantumukselliseen suuntaan. Voitetussa Puolassa slavofiiliset virkamiehet uutterasti tekivät työtä länsimaisen sivistyksen tuhoamiseksi.

Sisäpolitiikasta slavofiilipuolue kääntyi ulkopolitiikkaan. Tässä Danilevskin 1871 ilmestynyt teos, josta tuli slavofiilien opin katkismus, näytti tien: Jumalan kaitselmus oli muka antanut turkkilaisten tunkeutua Aasiasta Europpaan, varjellakseen eteläslaavilaiset kansat länsieuroppalaiselta tartunnalta aikana, jolloin Venäjä vielä oli heikko. Turkin herruus oli hyödyllinen niin kauan kuin se oli vahva. Nyt, kun Osmanien valtakunta oli tullut "sairaaksi mieheksi", Europan suurvaltojen kiistakapulaksi, uhkaa serbialaisia ja bulgarialaisia europpalaistumisen vaara. Hetki on tullut vapauttaa heimoveljet Turkin ikeestä!

Samana vuonna alkoi salainen kiihoitustyö Balkanin niemimaalla. Tässä tarkoituksessa slavofiilinen Moskovassa oleva puoluejärjestö, joka käytti viatonta nimitystä "slaavilainen hyväntekeväisyysyhdistys", oli perustanut Pietariin salaisen "keskuskomitean", jonka puheenjohtajana toimi perintöruhtinas ja joka oli läheisimmässä yhteydessä Venäjän Konstantinopolissa olevan lähettilään, kenraali Ignatievin kanssa. Tämä totuutta-karttava diplomaatti, jolle turkkilaiset olivat antaneet kuvaavan nimen "valheen isä", johti lukuisain venäläisten konsulien avulla vallankumouksellista kiihoitusta sulttaanin serbialaisten ja bulgarialaisten alamaisten keskuudessa, salaisten asevarastojen perustamista oikeauskoisiin luostareihin, sanomalehtien ja ihmisten ostamista. Hän antoi merkin serbialaisten kapinaan Bosniassa ja Herzegovinassa vuonna 1875, bulgarialaisten nousuun seuraavana vuonna, Serbian ja Montenegron sodanjulistukseen Portille. Sillä oli tulipalo Balkanilla sytytetty. Yleisen mielipiteen paino, jota slavofiilit olivat johtaneet ja joka oli leimahtanut isänmaallis-sotaiseksi innostukseksi, pakotti epäröivän hallituksen 24 p. huhtik. 1877 julistamaan sodan Turkille.

II. Venäläis-turkkilaisen sodan loppu.

"Konstantinopoli on ollut Venäjän kansan kaikkien pyrkimysten päämääränä sen valtiomuodostuksen aamukoitosta alkaen."

Danilevski 1871.

Slavofiilien sodassa asettama päämäärä, Konstantinopoli, oli vihdoinkin kymmenkuukautisten taistelujen ja vaivojen jälkeen saavutettu. Loistavien alkumenestyksien ja Plevnan luona tapahtuneen äkillisen takaiskun jälkeen, josta Romanian aseellisella avustuksella oli suoriuduttu, rohkeiden talvimarssien perästä lumisten Balkan-solien läpi seisoi suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin johtama kenttäarmeija 24 p. helmik. 1878 San Stefanossa Marmara-meren rannalla 10 kilometrin päässä Turkin pääkaupungin porteista. Käden ulottuvilla venäläinen sotamies näki pyhän Sofiankirkon kultaisen kupukaton ja sen yllä puolikuun sekä miljoonakaupungin maalaukselliset tornit ja palatsit edessään. Vielä viimeinen ponnistus, vielä yksi isku — turkkilaiset eivät olisi voineet häntä vastustaa —, ja Venäjän joukot olisivat voittajina ja "vapauttajina" marssineet Zargradiin (keisarikaupunkiin). Päiväkauden Pietarissa punnittiin sellaista suunnitelmaa, että oli miehitettävä Konstantinopoli huolimatta Adrianopolissa tehdystä aselevosta, ilmoitettava Europan suurvalloille Turkin vallan Balkanilla loppuneen ja kutsuttava niiden edustajat kongressiin ratkaisemaan itämainen kysymys, mutta sillä aikaa pidettävä käsipanttina hallussaan valloitettua kaupunkia. Mutta Englannin uhkaavan esiytymisen pelko, jonka panssarilaivat taisteluun valmiina olivat ankkurissa Marmara-meressä Prinssi-saarten luona, sekä aikaisempien virallisten selitysten huomioon-ottaminen, että keisarillisen hallituksen aikomus ei ollut miehittää Konstantinopolia, kehoittivat tekemään rauhan luopumalla siitä sotilaallisesta ja valtiollisesta riemuvoitosta, mitä marssiminen vihollisen pääkaupunkiin tiesi. Ivahymy huulillaan ja voittajan ylpein elein kenraali Ignatiev San Stefanossa astui Turkin valtuutettuja vastaan ja saneli 3 p. maaliskuuta rauhanehdot: Serbian ja Montenegron riippumattomuuden tunnustaminen ja näiden valtioiden alueiden laajennus, Bosnian ja Herzegovinan itsehallinto kristityn kuvernöörin alaisina, vielä Bessarabian takaisin antaminen Romanialle annettavaa, Venäjän määrättävää korvausta vastaan, Suur-Bulgarian valtakunnan perustaminen, joka Venäjän yliherruuden alaisena ulottuisi Mustasta merestä Egean mereen, Turkin Armeniassa olevien Karsin, Batumin, Ardahanin ja Bajazetin piirien luovuttaminen sekä sotakorvaus. Tahallaan Ignatiev ei maininnut mitään eräästä 15 p. tammik. 1877 tehdystä salaisesta liitosta, jossa Itävalta-Unkari oli vakuuttanut ystävällisen puolueettomuutensa tiedossa-olevassa sodassa vastineeksi siitä, että Venäjä salli sen miehittää Bosnian ja Herzegovinan. Tämä painava virhe, jota Ignatiev sitten koetti puolustella sillä, ettei hän muka tiennyt tuosta Pietarin ja Wienin välisestä salaisesta sopimuksesta, saattoi heti Itävalta-Unkarin Englannin puolelle. Molempien maiden hallitukset panivat vastalauseensa vuoden 1856 Pariisin kongressin määräysten yksipuolista kumoamista vastaan ja antoivat sille painavaa pontta sotavarustuksilla sekä kuljettamalla väkeä Intiasta Europpaan. Romaniassa yleinen mielipide joutui kuohuksiin siitä, että vaadittiin sitä luovuttamaan Etelä-Bessarabia kiitokseksi siitä, että tämä maa oli pulmallisena aikana Venäjän pyynnöstä antanut sille aseellista apua. Uusi sota uhkasi puhjeta. Venäjä ei sotilaallisesti eikä rahallisesti kyennyt sitä käymään. Kenttäarmeija ynnä kaarti oli Etelä-Bulgariassa ja Trakiassa, vailla rautatie- ja meriyhteyttä kotimaan kanssa, pohjoisessa Itävalta-Unkarin ja Romanian, etelässä englantilaisten ja intialaisten sotavoimien uhkaamana, jotka brittiläisen laivaston turvissa oli määrä viedä maihin Dedeagatshissa ja Gallipolissa. Kauhea lavantautiepidemia harvensi urhokasten venäläisten joukkojen rivejä, tuhannet saivat hengellään maksaa surullisen veron niille häpeämättömille sotasaalistajille, jotka lahjomalla suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin olivat saaneet armeijan muonittamisen ja varustamisen tehtäväkseen ja antaneet sotamiesten, paperianturat saappaissa, nälkäisinä ja viluisina talvella marssia Balkan-vuorten poikki. Ja niinkuin Venäjän armeijan sotakuntoisuus taistelukentillä, niin aleni Europan pörsseissä viikko viikolta Venäjän ruplan kurssi. Sekä sotaministeri Miljutin että myöskin rahaministeri v. Reutern selitti tsaarille kruununeuvostossa, että toinen sota johtaisi tappioon — ja vallankumoukseen. Se ratkaisi. Kreivi Pietari Shuvalov, ennen III osaston johtaja, vuodesta 1874 lähettiläänä Lontoossa, sai keisarillisen käskyn koettaa saada aikaan sopimuksen Englannin kanssa.

Englannin pääministeri lordi Beaconsfield piti kiinni siitä brittiläisestä itämaan-politiikasta, joka 1830-luvulta asti Urquhartin[4] paljastuksien johdosta Venäjän valloitusaikeista oli syvästi juurtunut Englannin kansaan ja valtiomiehiin. Turkin europpalaiset alueet olivat sille säilytettävät ja sitä oli autettava Venäjän hyökkäystä vastaan. Lontoossa Shuvaloville 30 p. toukok. 1878 annettiin ne ehdot, joilla Englanti tahtoi luopua sodasta Venäjää vastaan: turkkilaisen vasallivaltion Bulgarian supistaminen kolmanteen osaan sille San Stefanossa määrätystä koosta, sekä Venäjälle, Serbialle ja Montenegrolle luovutettavien alueiden vähentäminen. Viittä päivää myöhemmin, kesäkuun 4 p:nä, Turkki maksoi brittiläisen avun luovuttamalla 9,300 neliökilometrin suuruisen Kypros-saaren, jolla tavoin Englanti sai kaipaamansa laivastotukikohdan Välimeren itäosassa.

Kun lordi Salisbury ja kreivi Shuvalov olivat allekirjoittaneet Lontoon "memorandumin", niin Europpa taaskin kerran sai nähdä suurvalta-kongressin, jossa muka oli ratkaistava mitä tärkeimpiä kysymyksiä, jotka kaikissa pääkohdissa kuitenkin jo olivat ratkaistut. Ranskan hallitus viisaasti kyllä ei halunnut kokouspaikaksi Pariisia, ja ruhtinas Bismarck päätti raskaalla mielellä olla Venäjän hallitukselle mieliksi ja suostua johtamaan puhetta kongressissa, joka pidettiin Berliinissä. Aavistiko tuo silloin taudin vaivaama valtiomies, että ystävyydenpalvelus, jonka hän "rehellisenä välittäjänä" tahtoi tehdä tsaari Aleksanteri II:lle ja Venäjän valtakunnalle, oli saattava hänet mitä ilkeimpien epäluulojen alaiseksi ja pakottava Saksan hakemaan uutta valtiollista orienteerausta? Kongressissa Saksan valtiokansleri vilpittömimmällä tavalla kannatti kaikkia venäläisiä vaatimuksia, jotka kreivi Shuvalov sen ensimmäisenä ja hänen esimiehensä, ulkoasiainministeri, valtiokansleri ruhtinas Gortshakov sen toisena valtuutettuna esitti. Ne olivat vaatimattomat, koska ne eivät voineet ylittää Englannin kanssa tehtyä salaista sopimusta. Kokonaisen kuukauden, kesäkuun 13 p:stä heinäkuun 13 p:ään, kestivät diplomaattien keskustelut, koska lordi Beaconsfield ja ruhtinas Gortshakov riitelivät Lontoon "memorandumin" yksityiskohdista ja Balkanin-valtioiden lähettiläillä oli suurvaltojen edustajille esitettävänä tavaton määrä valituksia ja anomuksia.

Kiukusta kiehuen Venäjän yleinen mielipide seurasi Berliinissä tapahtuvia keskusteluja ja kuuli Habsburgien monarkian kanssa 15 p. tammik. 1877 tehdystä sopimuksesta, jonka mukaisesti kongressi yksimielisesti Itävalta-Unkarille lupasi slaavilaiset maat Bosnian ja Herzegovinan sekä Novi-basarin sandshakin miehitysoikeuden, joka alue niinkuin kiila erotti toisistaan Serbian ja Montenegron. Se kiihtyi Venäjän ja Turkin välisen rajan määräämisestä Aasiassa, joka ruhtinas Gortshakovin hämmästyttävän maantieteellisen tietämättömyyden tähden vedettiin Englannin tahdon mukaisesti ja antoi Turkille takaisin Bajazetin alueen. Mitä suurinta suuttumusta synnytti lopputulos, venäläisen Suur-Bulgarian muuttuminen turkkilaiseksi Pien-Bulgariaksi. Kaksisataa tuhatta ihmishenkeä ja kaksi miljaardia ruplaa, niin valitettiin, Venäjä tässä sodassa oli uhrannut, jotta siltä europpalaisessa kongressissa riistettäisiin ne niukat voitonhedelmät, jotka San Stefanon rauha sille oli tuottanut. Venäjän sanomalehdistö etsi syyllistä ja löysi hänet pian valtiosensuurin avulla: Bismarck, joka Venäjän avulla oli perustanut Saksan valtakunnan, ei Berliinin kongressissa ollut ollut "rehellinen välittäjä", vaan kiittämätön kavaltaja. Jota suuremmaksi salainen raivo oman hallituksen sisä- ja ulkopolitiikkaa vastaan kasvoi, sitä enemmän yltyi julkinen kiihoitus puheessa ja kirjoituksessa Saksaa ja sen kansleria vastaan, joka oli Venäjältä sulkenut kohtalon sille määräämän tien Konstantinopoliin. Venäjän sanomalehdistön Saksaa vastaan käymän sodan valtiolliset seuraukset olivat sangen huomattavat, jopa kohtalokkaat. Perinnäinen saksalais-venäläinen ystävyys lakkasi, kolmenkeisarin-liitto vuodelta 1872 raukesi, ja sen sijaan astui Saksan ja Itävalta-Unkarin välinen liitto Venäjää vastaan. Vain vastahakoisesti kanslerinsa kehoituksiin mukautuen keisari Vilhelm I 7 p. lokakuuta 1879 allekirjoitti sen asiakirjan, joka ikiajoiksi repi rikki Venäjän kanssa solmitut langat. Myöhemmin ei ole puuttunut yrityksiä sekä puolelta että toiselta solmia ne uudestaan.

Kun 1904 sota Japanin kanssa alkoi, selitti yht'äkkiä koko Venäjän sanomalehdistö — ylhäältä saamansa viittauksen johdosta —, että Bismarckin loukkaus vuonna 1878 johtui väärinkäsityksestä: ei Saksa vaan Englanti oli silloin saanut aikaan nuo Venäjälle niin nöyryyttävät Berliinin kongressin määräykset. Sodan päättymisen jälkeen hallitus piti hyödyllisenä uudestaan aloittaa tuon vanhan tarinan Saksan ja Bismarckin kurjasta kiittämättömyydestä. Rehevästi versoi satu edelleen herkkäuskoisessa Venäjän kansassa ja antoi sille "siveellisen oikeuden" saksalaisvihaan, joka 1914 antoi hallitukselle lujuutta ja arvoa, mutta teki venäläisten sodankäynnin vihollismaassa siinä määrin villin halpamaiseksi, ettei Venäjän armeija koskaan ennen taistellessaan ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, turkkilaisia ja japanilaisia vastaan ollut moista osoittanut.

3. LUKU.

Vallankumouksellinen liike ja Aleksanteri II:n kuolema.

"Hävittämisen halu on luovaa halua, joka valmistaa uutta elämää."

Bakunin.

Kaikissa Venäjän vallankumousliikkeissä aina 17. vuosisadan alusta alkaen on traagillista ja kohtalokasta etenkin se, että jokainen niistä lopputuloksenaan aina lujitti taantumusta. Venäjän uudemman historian köyhät uudistuksen ajat eivät ole aiheutuneet kansannousuista, vaan Venäjän armeijan tappioista, ja lyhyen kukoistuksen jälkeen ne taas on tukahduttanut joko sisäinen kapina tahi voittoisa valloitussota.

Ei mikään Venäjän hallitsija ole saanut niin paljon kärsiä murhayrityksistä kuin Aleksanteri II, joka enemmän kuin mikään muu tsaari oli talonpoikien vapauttamisella ansainnut kansansa kiitollisuuden. Ensimmäinen hanke hänen henkeään vastaan lähti 1866 eräästä Moskovan anarkistiryhmästä, joka oli ottanut kuvaavan nimen "Add" (Hades, helvetti). Muuan aatelinen ylioppilas ampui hallitsijaa ja muuan talonpoika pelasti hänet. Katkov käytti rikosta taitavasti omiin tarkoituksiinsa, saattaen epäluulonalaiseksi kansanvalistusministeri Golovninin ja hänen lehtensä kanssa kilpailevan vapaamielisen sanomalehdistön murhayrityksen aatteellisesta aiheuttamisesta, ja vaati koululaitoksen perinpohjaista uudistamista. Kreivi Dimitri Tolstoi, joka erään katolisuutta vastaan tähdätyn kiistakirjoituksen johdosta vuoden oli ollut pyhän synodin yliprokuraattorina, nimitettiin Katkovin suosituksesta, säilyttämällä edellisen virkansa, kukistetun Golovninin seuraajaksi ja sai suosijaltaan valmiin suunnitelman opiskelevan nuorison vallankumouksellisen mielialan hävittämiseksi.

Tunnettu kirjailija Turgenjev oli 1862 romaanissaan "Isät ja pojat" kuvannut venäläisen ylioppilaan tyypin: hän on pitkätukkainen ja puettu mukailtuun talonpojan pukuun eikä tunnusta mitään arvovaltaa ulkopuolella luonnontieteen lakeja ja tahtoo hävittämällä vallitsevan järjestyksen luoda tyhjyyden (nihil) ja sitten tästä tyhjästä rakentaa uuden maailman. Parannuskeinon tätä nihilismiä vastaan, joka oli saanut yllykettä luonnontieteellisten oppiaineiden yksipuolisesta suosimisesta Venäjän kymnaaseissa, Katkov näki humanistisen sivistyksen valtaan-saattamisessa saksalaisen esikuvan mukaan. Kuolleiden kielten ja muinaisajan kirjailijain lukemisen oli määrä nuorisossa synnyttää valtiolle uskollinen aatteellinen mieliala. Koko venäläinen yhteiskunta vastusti tätä koulu-uudistusta, joka pantiin toimeen tshekkiläisten opettajien avulla. Se ei venäläisistä tehnyt mitään kreikkalaisia tai roomalaisia, ja sen sijaan astui, koska se "suosi tasavaltaisia mielipiteitä", yhden miespolven jälkeen uusi järjestelmä, joka taas antoi etusijan luonnontieteille ja alensi isänmaan historian ja maantiedon kiihkokansallisen isänmaanrakkauden kasvatuskeinoksi.

Paitsi klassillisuutta Tolstoi käytti taisteluvälineenä nuorison vallankumouksellista mielenlaatua vastaan yliopistojen ankaraa poliisivalvontaa sekä kaikkien epäiltävien ainesten häikäilemätöntä poistamista. Monta sataa venäläistä ylioppilasta, jotka oli karkoitettu kotimaan korkeakouluista, sai mahdollisuuden jatkaa opintojaan Zürichin vapaassa sveitsiläisessä yliopistossa. Täällä he kohtasivat miehen, jolla tuli olemaan ratkaiseva vaikutus heidän myöhempiin kohtaloihinsa sekä Venäjän vallankumousliikkeen kehitykseen. Tämä mies oli Mihail Bakunin (1814-1876), joka polveutui vanhasta aatelisesta suvusta Tveristä. Hegelin filosofia oli 1838 saanut nuoren kaartinupseerin riisumaan yltänsä kirjavan sotilastakkinsa ja viettämään vapaana ylioppilaana, kirjailijana ja kiihoittajana kulkurielämää ulkomailla. Hänen hartain toivonsa oli olla mukana Europan monarkkisen valtiojärjestyksen hävittämisessä. Ensin salanimellä J. Elisard Rugen aikakauskirjassa "Deutsche Jahrbücher", sitten julkisesti eräässä puolalaisjuhlassa Pariisissa 1847 hän kehoitti taisteluun tsaarilaisuutta vastaan. Sen hävittäminen olisi Puolalle antanut vapautuksen ja Venäjälle mahdollisuuden hämmästyneelle Europalle ilmaista "henkensä tyhjentymättömät aarteet" ja liitossa muiden slaavilaiskansojen kanssa aloittaa uuden historiallisen aikakauden. Suuttunut Pietarin hallitus rankaisi häntä takavarikoimalla hänen Venäjällä olevat tiluksensa. Kesäkuussa 1848 hän Pragin slaavilaiskongressissa innostutti tshekkiläiset vallankumouksellisen panslavismin aatteeseen, pakeni sitten Itävallan pistimiä Dresdeniin, missä hän seuraavan vuoden toukokuussa oli yhtenä kapinan johtajana. Preussin joukkojen kukistettua Saksin kapinan hän tuomittiin kuolemaan, mutta kuningas lievensi tuomion elinkautiseksi vankeudeksi ja jätti hänet seuraavana vuonna Itävallan haltuun. Täälläkin häntä ensin kohtasi kuolemantuomio, sitten rangaistuksen lieventäminen vankeudeksi ja luovuttaminen Venäjälle. Seitsemän vuotta hän kitui Pietari-Paavalin linnoituksen ja Schlüsselburgin vankilaholveissa, kunnes Aleksanteri II armahti hänet ja salli hänen asettua Itä-Siperian vankiensiirtolaan. Täältä hänen onnistui paeta. Japanin ja Amerikan kautta hän palasi Europpaan. 1863 hän Tukholmasta käsin koetti auttaa Puolan kapinaa, kiihoittamalla Liivin- ja Kuurinmaan lättiläisiä talonpoikia. Yritys raukesi surkeasti saksalaisen maakuntahallinnon toimesta. Hänen saksalaisvihansa sai uutta yllykettä Lontoossa, missä Karl Marx johti saksalaista työväenliittoa ja jyrkästi hylkäsi Bakuninin terroristisen taktiikan. Turhaan hän koetti toteuttaa aatteitaan Sveitsissä, missä hän 1869 perusti "Sosiaalidemokratian kansainvälisen liiton", joka vain Espanjassa sai joitakin kannattajia. Silloin tulivat venäläiset ylioppilaat kotimaasta, ja heistä hän sai kiitollisen kuulijakunnan. Hän saarnasi heille eräänlaista sosialismin ja anarkismin yhdistelmää sekä vallankumouksen välttämättömyyttä, joka hänen mielestään Venäjällä jo oli alkanut. Talonpoika oli muka menettänyt uskonsa Jumalaan ja tsaariin, hän vain odotti kapinan merkkiä. "Menkäämme kansan joukkoon", valistakaamme sitä ja ravistakaamme se liikkeelle tsaarivallan kukistamiseksi! Turhaan muuan toinen valtiollinen siirtolainen kohotti varoittavan äänensä, Pietari Lavrov, ennen eversti ja Pietarin pääesikunta-akatemian professori, sitten maasta karkoitettu pakolainen ja Pariisin kommunardi. Hänellä ei ollut Bakuninin uskoa Venäjän maailmanhistorialliseen tehtävään ja hän hylkäsi Venäjän talonpojan mystillisen ihannoimisen "kaiken totuuden ja voiman lähteenä". Hänestä tsaarivallan kukistuminen vielä oli kaukana ja saavutettavissa vain siten, että kaupunkien tehdastyöväestö teki liiton vapaamielisen porvariston kanssa. Nuorison enemmistö seurasi Bakuninia, ja hänen sytyttävä huutonsa: "Menkää kansan joukkoon!" tuli olemaan Venäjän vallankumouksen tunnuslause.

Venäjän hallitus oli pian saanut tiedon Bakuninin kiihoituksesta Züricbissä oleskelevien venäläisten ylioppilaiden keskuudessa ja luuli voivansa estää pahat seuraukset käskemällä heidän heti palata kotiin. Enemmistö palasi 1873 takaisin ja — meni kansan joukkoon. Väärällä passilla ja nimellä he kansakoulunopettajina, kunnankirjureina, haavureina tai tehtaantyömiehinä sekautuivat maaseudun harmaaseen talonpoikaisväestöön ja kaupunkien mustaan tehtaantyömiesten joukkoon eivätkä kammoneet mitään nöyryytyksiä, hätää ja vaaraa julistaessaan "kansalle" anarkistisen sosialismin iloista sanomaa. Jos heidät vangittiin, niin he vankilassa jatkoivat kiihoitustaan rikoksentekijäin joukossa, jos heidät haastettiin oikeuteen, niin he puolustuksestaan tekivät kapinanyllytyspuheen. Turgenjev romaanissaan "Uutismaata" ja ruhtinas Krapotkin teoksessaan "Vallankumouksellisen muistelmia" ovat liikuttavasti kuvanneet näiden vallankumouksen apostolien pettymyksiä. Talonpoikien syvä epäluulo "herroja" vastaan, joilla oli niin "valkoiset kätöset", ja jotka muka vallan turhaan tahtoivat heidän parastaan, heidän abstraktisten teoriainsa täydellinen käsittämättömyys sekä — mikä oli ratkaisevaa — usko tsaarin kaikkivaltaan, joka voi tehdä ihmeitä, mutta myöskin poliisiensa ja sotamiestensä kautta peloittavasti rangaista, sai koko liikkeen kokonaan raukeamaan tyhjiin. Ne, jotka eivät, talonpoikien piekseminä, joutuneet poliisin käsiin, pakenivat maalta kaupunkeihin. Täällä hengissä päässeet, keskenään toraillen, riidellen ja omaa menettelyään arvostellen, suunnittelivat uuden ohjelman: teon propagandan panemalla toimeen murhapolttoja, ryöstöjä, kapinoita ja murhia.

Sen ajan pelätyimpiä, mutta myöskin enimmin halveksittuja arvohenkilöitä oli pääkaupungin ylipoliisimestari, kenraali Trepov, lahjoille altis, raaka, halpamielinen mies. Tarkastaessaan erästä vankilaa hän huomasi, että muuan siellä istuva vanki ei hänen edessään ottanut lakkia päästään. Syyllinen, eräs valtiollisesti epäluulonalainen ylioppilas, piestiin hänen käskystään verille. Muuan nuori tyttö, Vera Sasulitsh, rupesi kostajaksi ja ampui 5 p. helmik. 1878 Trepovia, joka haavoittui. Kauan epäröityään hallitus asetti hänet valaoikeuden eteen, joka yleisön riemuksi ja todistajana läsnäolevan, sillävälin parantuneen Trepovin harmiksi yksimielisesti vapautti syyllisen. Joskin julmaa poliisipäällikköä vastaan vallitseva yleinen viha sekä syytetyn kauneus, jota sanomalehdistö ylisti venäläiseksi Charlotte Cordayksi, selittivät vapauttamisen, niin se kuitenkin oli ajan merkki, ja sellaiseksi sen hallitus syvällä surulla ja vallankumoukselliset äänekkäällä ilolla käsittivät. Se oli vettä heidän myllyynsä: terroristiset teot päättyivät murhayrityksen-tekijän vapauttamiseen ja hänen tekonsa ylistämiseen! Oikeusministeri kreivi Pahlen, joka oli mennyt takuuseen siitä, että valamiehet antaisivat langettavan päätöksen, sai eronsa, ja hallitus päätti vast'edes tuomituttaa nihilistit vain sotaoikeuksissa. Murha seurasi murhaa. Avoimella kadulla III osaston johtaja kenraali Mesentsev pistettiin tikarilla kuoliaaksi, Harkovin kuvernööri ruhtinas Krapotkin ammuttiin j.n.e. Vangittujen vallankumouksellisten julma kohtelu vankiloissa, kuolema hirsipuussa sotaoikeuksien tuomion nojassa kiihoitti nihilistien kostontunteita. Muuan karkoitettu ylioppilas Solovjov vaaniskeli 15 p. huhtik. 1879 Aleksanteri II:ta Talvipalatsin edustalla olevissa istutuksissa ja laukaisi revolveristaan tsaaria vastaan viisi laukausta, jotka eivät kuitenkaan sattuneet. Se oli yksityisen teko. Hirmumiesten salainen toimeenpaneva komitea ei ollut murhayritystä järjestänyt. Monet vallankumoukselliset vastustivat tätä hyökkäävää terrorismia, joka muka ei johtanut mihinkään kouraantuntuviin tuloksiin. Eräässä Pietarissa elokuulla 1879 pidetyssä salaisessa kongressissa syntyi hajaannus vallankumouksellisen puolueen keskuudessa. Maltilliset erosivat jyrkistä ja katosivat lähiaikoina julkisuudesta, koska toistaiseksi ei kuultu mitään heidän hiljaisesta, sitkeästä kiihoituksestaan talonpoikaispirteissä ja kasarmihuoneissa. Seljabovin, erään maaorjatalonpojan pojan, johtamat terroristit päättivät murhata tsaarin siinä toivossa, että he siten saattaisivat hallituksen sellaisen hirmun valtaan, että se täyttäisi salaliittolaisten vaatimuksen ja kutsuisi kokoon perustuslakia-säätävän kokouksen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella.

Hallitus vastasi murhayritykseen sillä, että se alisti suurimman osan Europan Venäjää kuuden kenraalikuvernöörin vallan alle. Varustettuina rajattomilla valtuuksilla heidän oli määrä tarttua kiinni salassa hiipivään vallankumouksen hirviöön ja ottaa se hengiltä. Tarmoa ei noilta kuudelta kenraalilta puuttunut, mutta he käyttivät sitä väärässä kohdassa. Sanomalehdistölle pantiin kapula suuhun, itsehallintoa sorrettiin, vankilat täyttyivät miehistä, joilla ei ollut mitään tekemistä vallankumouksen kanssa, mutta joita vapaamielisten mielipiteidensä tähden pidettiin salaliittolaisina ja hallinnollista tietä lähetettiin Siperiaan, kun ei heissä voitu löytää mitään rikoksellista. Se mieletön tapa, millä nuo kuusi satraappia näin raivosivat Venäjän yhteiskunnan edistysmielistä osaa vastaan, lisäsi tyytymättömyyttä hallitusta vastaan ja edisti samalla hirmumiesten asiaa, jotka, tuon valtavan, heitä vastaan liikkeellepannun poliisikoneiston pääsemättä heihin käsiksi, kaikessa rauhassa valmistivat murhayritystä tsaaria vastaan. Tuuma murhata keisari hänen palatessaan Krimiltä räjähdyttämällä hajalle hovijuna ei onnistunut. "Väärä" juna, jossa oli osa seuruetta, mutta ei itse hallitsijaa, työnnettiin 1 p. jouluk. 1879 miinalla Moskovan lähellä raiteilta korkealla rautatiepenkereellä. Yleinen oli silloin se käsitys, että hirmumiehillä oli määrätön joukko kannattajia. Tänään tiedämme, että heitä oli vain kourallinen miehiä, jotka olivat tehneet liiton kuoleman kanssa ja vuosikausia pitivät maailman suurimman valtakunnan hallitusta pelon vallassa. Lujalla keskityksellä sekä sillä salaperäisyydellä, mikä verhosi toimeenpanovaliokuntaa, jonka 30 jäsentä olivat tunnetut vain harvoille luottamusmiehille, saatiin sekä yhteiskunnassa ja hallituspiireissä että itse vallankumouksellisten keskuudessa syntymään sellainen harhaluulo, että puolue oli valtavan voimakas, mikä ei ensinkään ollut asian laita.

Hallituksensa alussa Aleksanteri II oli antanut toiveita siitä, että hän uudistustyönsä päätteeksi kutsuisi kokoon kansaneduskunnan. Siitä oli vuosia kulunut, ja taantumus ja sen mukana vallankumous oli taas tehnyt tulonsa Venäjälle. Entinen sisäasiainministeri Valujev, jolla kukistuttuaankin oli hallitsijan luottamus, joka kallisti korvansa hänen esityksilleen, sekä tsaarin oma veli, suuriruhtinas Konstantin, esittivät hänelle tammikuussa 1880 valtiosääntöehdotuksen. Hänen tuli tyydyttää yhteiskunnan intohimoiset uudistusvaatimukset vähentämättä hallitsijan itsevaltiutta. Semstvojen ja suurten kaupunkien edustajista muodostettavalla kansaneduskunnalla tuli olla vain neuvoa-antava valta; sillä ei olisi lainsäädäntöaloitetta eikä oikeutta tehdä välikysymyksiä. Aleksanteri II antoi ehdotuksen erään "erityisen komitean" tutkittavaksi, johon paitsi molempia aloitteentekijöitä kuuluivat perintöruhtinas, sisäasiainministeri Makov, III osaston johtaja Drenteln ja ruhtinas Urusov. Perintöruhtinas vastusti vallan slavofiilien ajatustavan mukaisesti parlamentin kokoonkutsumista. Se olisi ristiriidassa Venäjän valtioaatteen kanssa ja olisi omansa yhteiskunnassa vallitsevaa kiihtymystä vain yllyttämään eikä suinkaan tyynnyttämään. Aleksanteri II oli vanha; kolme viimeksimainittua arvohenkilöä yhtyi perintöruhtinaaseen. Tsaari päätti jättää valtiosääntötuuman siksensä.

Muutamia päiviä myöhemmin, 17 p. tammik. 1880 illalla, tärisytti kauhea räjähdys Talvipalatsia, ja tulipatsas nousi ilmaan. Haavoittuneita ja kuolleita sotamiehiä kannettiin linnasta. Keisarillinen perhe ei, illalliselle kutsutun Bulgarian ruhtinaan satunnaisen myöhästymisen johdosta, vielä ollut astunut ruokailusaliin, kun sen alle kellariin asetettu miina räjähti. Se oli erään talonpojan (Halturinin) työtä, joka taitavana kirvesmiehenä oli saanut toimen linnan palveluskunnan joukossa ja nyt katosi näkymättömiin. Seuraavana aamuna poliisi repi seiniltä katuilmoituksia, joissa "sosiaalivallankumouksellisten toimeenpaneva komitea" julisti, että murhayritys oli sen työtä ja että taistelua itsevaltiutta vastaan oli niin kauan jatkettava, kunnes vapaasti valittu perustuslakia-säätävä parlamentti kokoutuisi.

Aleksanteri II päätti astua uudistuksen tielle. Tämän tehtävän hän uskoi kenraali Loris-Melikoville, joka oli synnyltään armenialainen ja Turkin sodassa oli hankkinut itselleen mainetta Karsin valloituksella. Rajattomilla valtuuksilla varustettuna sotilaallisena diktaattorina hänen oli määrä lepyttää yleistä mielipidettä vapaamielisellä hallituspolitiikalla ja samaan aikaan hävittää salassa hiipivä, taisteleva nihilismi. Hänen allensa alistettiin välittömästi sisäasiain ministeriön III osasto ja nuo kuusi kenraalikuvernööriä, joista tähän asti kukin oman harkintansa mukaan oli menestymättä vastustanut vallankumousta.

Diktaattorin ensimmäiset toimenpiteet olivat vihatun III osaston lakkauttaminen sekä yhtä vihatun taantumuspuolueen johtajan, pyhän synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin, kreivi Dimitri Tolstoin poistaminen paikaltaan. Mutta hänen seuraajakseen tuon korkeimman kirkollisen viraston johtajana tuli valtakunnanneuvoston jäsen Konstantin Pobedonostsev, jonka kiihkoisan slavofiiliset mielipiteet kuitenkin olivat Loris-Melikoville tuntemattomat. Sitten hallitseva kenraali koetti — ja asiassa jossain määrin menestyenkin — puhdistaa hallinnon, varsinkin poliisilaitoksen, huonoista aineksista sekä lähettämällä tarkastavia senaattoreja etäisiin maakuntiin hillitä paikallisten mahtimiesten mielivaltaista hallitusta. Karkoitettuja palasi Siperiasta. Tähänastisen itsehallintoa vastaan noudatetun neulanpistopolitiikan sijaan tuli rakastettava, myötämielinen suhtautuminen ennen niin tylyjen ja käskevien kuvernöörien puolelta. Alettiin rauhoittua. Semstvokokouksissa ja sanomalehdistössä, sähkösanomissa ja adresseissa lausuttiin "sydämen diktatuurille" yhteiskunnan luottamus.

Vuoden ajan menestyen virkaansa hoidettuaan Loris-Melikov katsoi ajan tulleen neuvoa tsaaria kutsumaan kokoon kansaneduskunnan ja sai siihen hänen suostumuksensa. Hänen valtiosääntöehdotuksensa 10 p:ltä helmik. 1881 ei mennyt pitemmälle kuin Valujevin ehdotus ja myönsi siis semstvo- ja kaupunkiedustajista valittavalle tulevalle "Yleiselle komissionille", niinkuin valtakunnanneuvostollakin oli, vain neuvoa-antavan vallan kaikkiin hallituksen esityksiin nähden. Sunnuntaina 13 p. maalisk. klo 1/2 1 ip. Aleksanteri II allekirjoitti erään Loris-Melikovin sepittämän julistuksen, joka ilmoitti kansalle, että pian kutsuttaisiin kokoon parlamentti, ja käski heti julkaista sen.

Vallan salaa venäläisten hallitusmenetelmien mukaan oli valtiosääntöä suunniteltu, ja syvimmässä salaisuudessa salaliittolaisten tapaan sosiaalivallankumoukselliset samaan aikaan tekivät viimeiset valmistuksensa uudeksi murhayritykseksi tsaaria vastaan. Kohtalokkaimmalla tavalla hallituksen teko kävi ristiin sen vihollisten hankkeen kanssa. Tosin oli vallankumouksellisten toimeenpanevan valiokunnan esimies Seljabov 10 p. maaliskuuta joutunut poliisin käsiin, mutta muuan nuori tyttö, Sofia Perovskaja, erään senaattorin tytär, oli hänen sijastaan ottanut johdon ja tarmollaan pitänyt pystyssä salaliittolaisten rohkeuden.

Talvikuukausina Aleksanteri II tavallisesti sunnuntaisin vastaanotti paraadin Mikaelintorin ratsastuskoulussa. Eräs sieltä Talvipalatsiin johtava katu oli miinoitettu, kahdella muulla kysymykseen tulevalla kadulla oli käsigranaatinheittäjiä. Tsaari valitsi palatakseen palatsiin Katariinankanavaa pitkin johtavan kadun, missä Sofia Perovskaja nenäliinallaan antoi lähimmälle toimimiehelle, eräälle Rysakov nimiselle ylioppilaalle, sovitun merkin. Hän heitti pomminsa, joka särki palasiksi ajoneuvot ja tappoi monta henkivartioon kuuluvaa kasakkaa. Keisari nousi haavoittumattomana pirstatuista vaunuista ja aikoi jalan palata palatsiin. Mutta kaksi salaliittolaista seisoi vielä vaanimassa samalla kadulla. Lähin oli nuori puolalainen ylioppilas, Grinevitski, Puolan slavofiilisen venäläistyttämispolitiikan tuote. Kansallisuutensa hän oli hylännyt ja liittynyt venäläiseen "vapausliikkeeseen". Kolmannen asteen asiamiehenä, joka semmoisena ei edes tuntenut salakomitean johtajia, mutta oli tullut heidän sokeaksi välikappaleekseen, hän seisoi Katariinankanavan luona, valmiina murhaan. Hän oli nyt vuorossa. Kalpea poikanen astui hallitsijaa vastaan, otti viittansa taskusta vasuun verhotun räjähdyspommin ja heitti sen katukivitykseen. Räjähdys repi hänet kappaleiksi ja haavoitti kuolettavasti keisaria. Vähissä hengin Aleksanteri II vietiin Talvipalatsiin, missä hän samana iltana kuoli.

Aleksanteri III nousi valtaistuimelle. Kun hän, nuorempana poikana, alkuaan ei ollut määrätty hallitsijaksi, niin hän onnettomuudekseen oli saanut puhtaasti sotilaallisen kasvatuksen niinkuin isänsä isä Nikolai I, jota hän monessa suhteessa muistutti. Vanhemman veljensä Nikolain, paljon lupaavan lahjakkaan miehen, kuoleman johdosta Aleksanteri 1865 sai perintöoikeuden kruunuun ja otti puolisokseen tanskalaisen prinsessaan Dagmarin, velivainajansa morsiamen. Isä riensi korjaamaan, mitä pojan kasvatuksessa oli laiminlyöty, ja tutustuttamaan tulevaa hallitsijaa valtio-oikeudellisiin kysymyksiin. Tämä tehtävä uskottiin Moskovan yliopiston siviilioikeuden professorille, Konstantin Pobedonostseville. Tämä papiston piiristä peräisin oleva oppinut oli kiihkoisa slavofiili, joka osasi juurruttaa mielipiteensä oppilaaseensa ja voittaa hänen täyden luottamuksensa. Hengenvoimaa luonto oli kieltänyt Aleksanteri III:lta, mutta suoruus, velvollisuudentunto, rehellinen tahto tehdä Venäjän hyväksi parhaansa Jumalan hänelle määräämällä paikalla olivat uuden hallitsijan tunnusmerkkejä. Siihen tuli tosin, niinkuin usein henkisesti vähäpätöisillä ihmisillä, tuskallinen epäluulo eteviä miehiä kohtaan sekä itsepintainen kiinnipitäminen kerran omistetusta mielipiteestä ja päähän päntätystä teoriasta.

Aleksanteri III aikoi aluksi täyttää isänsä valtiollisen testamentin. Sen johdosta oli 20 p. maaliskuuta ministerineuvoston kokous, jossa tsaari johti puhetta ja jossa olivat läsnä myöskin suuriruhtinaat Konstantin ja Vladimir. Suuri enemmistö, siinä myöskin molemmat suuriruhtinaat, kannatti Loris-Melikovin esittämää ohjelmaa. Ainoastaan pyhän synodin uusi yliprokuraattori, Pobedonostsev, hylkäsi jyrkimmällä tavalla ja kiihkoiselle kamariviisaalle ominaisella innolla aiotun kansaneduskunnan kokoonkutsumisen, uuden "jaaritteluklubin", niinkuin hän sanoi, joka vain oli tuottava Venäjälle hirvittävää onnettomuutta, niinkuin muka Länsi-Europan esimerkki osoitti. Entisen opettajan intohimoiset esitykset tekivät tsaariin tarkoitetun vaikutuksen. Hän alkoi horjua ja jätti asian edelleen harkittavaksi eräälle "erityiselle komitealle", jonka esimiehenä toimi Loris-Melikov. Ratkaisu oli siis lykätty. Silloin sosiaalivallankumouksellinen puolue jälleen karkein käsin tarttui Venäjän kohtaloihin. Peläten kansan kiihoittunutta mielialaa pysyivät sen jäsenet viisaasti piilossa loukoissaan ja tyytyivät vastaiseen valtiolliseen toimintaansa nähden keisarinmurhan jälkeen sepittämään niinsanotun "toimeenpanevan komitean avoimen kirjeen Aleksanteri III:lle". Maalisk. 23 p. se toimitettiin tsaarin tietoon. Tämä Leo Tihomirovin sepittämä, sangen opettavaan äänilajiin laadittu asiakirja, joka oli rikas analogiatodistuksista sekä terästetty valheilla ja uhkauksilla, teki hallitsijaan sen vaikutuksen, ikäänkuin kansaneduskunnan kokoonkutsuminen merkitsisi antautumista sen puolueen tahtoon, joka oli murhannut hänen isänsä.

Sillävälin kuin Aleksanteri III päättämättömänä horjui sinne tänne, alkoi kulissien takana ja julkisuudessa innokas taistelu valtiosäännön puolesta ja sitä vastaan. Vapaamieliset aatelis- ja semstvokokoukset anoivat "valtiosäännön antamista vallankumouksen vastustamiseksi", slavofiilit taas pyysivät — Aksakov eräässä 9 p. huhtik. slaavilaisessa hyväntekeväisyysyhdistyksessä pitämässään puheessa ja Katkov Moskovskija Vjedomostissaan — "itsevaltiuden vahvistamista". Sillävälin "erityinen komitea" tuloksiin pääsemättä piti kokouksiaan; sen viimeinen istunto oli 10 p. toukokuuta Pietarissa. Samana päivänä tapahtui ratkaisu Gatshinassa tsaarin kabinetissa. Pobedonostsev esitti hänelle luonnoksen julistukseksi, jonka hän keisarin pyynnöstä muiden ministerien tietämättä oli sepittänyt. Se sai Aleksanteri III:n täyden hyväksymisen, joka yliprokuraattorin innokkaan vetoamisen johdosta kirjoitti sen alle ja käski heti julkaista sen edeltäkäsin asiasta ministerineuvostossa neuvottelematta. Tässä manifestissa hallitsija julisti raskaana hetkenä ottaneensa vastaan hallituksen "uskoen itsevaltiuden voimaan ja totuuteen, jonka hän lujasti oli päättänyt säilyttää ja kaikkia hyökkäyksiä vastaan puolustaa". Aleksanteri III ei ollut tietoinen siitä, että tämä selitys teki mahdottomaksi kansaneduskunnan kokoonkutsumisen.

Niinkuin salama lensi tieto julistuskirjasta "erityisen komitean" istuntoon saman päivän iltana. Kuka sen oli sepittänyt? Ivallisesti hymyillen Pobedonostsev tunnusti sen tehneensä ja otti rauhallisena vastaan virkaveljiensä vihaa-uhkuvat silmäykset ja sanan "konna", jonka Loris-Melikov kiihdyksissään heitti hänen silmilleen.

Seuraavana päivänä sähkölennätin tiedotti koko Venäjälle, että hallituksen suunta pysyisi ennallaan, itsevaltaisena. Loris-Melikov jätti erohakemuksensa, josta Aleksanteri III kovin hämmästyi.

Pobedonostsev tarttui Venäjän valtakunnan hallitusohjiin.

4. LUKU.

Kansantalous ja finanssipolitiikka 1881-1904.

"Maanviljelijän hätä antaa tehtaalle leivän."

Venäläinen sananlasku.

Toisiaan vastaan taistelevien sapadnikien ja slavofiilien valtiolliset ja yhteiskunnalliset mielipiteet saivat ilmaisunsa myöskin valtion elinkeinoelämässä. 1860-luvulla, jolloin edellinen puolue oli vallassa, loi venäläisen katsomuskannan mukaan vapaamielinen tullipolitiikka edulliset edellytykset valtakunnan taloudellisten voimien kehitykselle Länsi-Europan mallin mukaan ja sen pääomia hyväkseen käyttäen. Teollisuus ja kauppa alkoivat kukoistaa, ja maatalouden tuotto kasvoi, jolle uudet rautatiet avasivat kannattavia markkinapaikkoja. 1870-luvun vallankumousliike valmisti vähitellen tapahtuvaa siirtymistä valtiolliseen taantumukseen, joka hyödyttömästi sitoi paljon voimia. Turkin sodan kustannukset pakottivat hallituksen koroittamaan kaikkia tullimääriä. Loris-Melikovin lyhyellä uudistuskaudella ei ollut mitään merkitystä talouspolitiikalle. Aleksanteri III:n noustessa valtaistuimelle sisäpolitiikan suunnan horjuminen lakkasi. Tällöin valtaan päässyt taantumuspuolue muunsi slavofiilien romantiikan liikemäisen-käytännölliseksi talouspolitiikaksi ja vaati yhä korkeampia suojelustulleja Länsi-Europasta tapahtuvaa "turmiollista" tavaraintuontia vastaan. Kansallisen oppineiston ylpeys, kemiantutkija Mendelejev, kehitti sitä ajatusta, että Venäjä tyhjentymättömien rikkauksiensa tähden voisi ja että sen tulisi kokonaan luopua ulkomaantavarain tuonnista. Moskovan kauppa- ja teollisuuskongressissa vuonna 1882 slavofiilisten kapitalistipiirien johtaja, Krestovnikov, Moskovan pörssikomitean (kauppa- ja teollisuuskamarin) monivuotinen esimies, selitti, että isänmaallisen elinkeinoelämän valtavaksi kehittämiseksi ei mikään tullimuuri voinut olla kyllin korkea. Puuttuvia raaka-aineita ja ylellisyystuotteita venäläinen Aasia riittävässä määrässä tuottaisi. Tätä ajatusta kehittäessään slavofiiliset poliitikot, sellaiset kuin ruhtinas Uhtomski, hahmottelivat tulevan venäläisen maailmanvallan ihannekuvan, joka olisi vailla vertaistaan suuruudessa. Harkovin professori Migulin, jolla oli suuri arvovalta raha-asioissa, piti niitä korkeita vuoria, jotka erottavat varsinaisen Kiinan sen vasallivaltioista, Altyn-tagia, Kuen-lunia, Karakorumia sekä "suuren muurin" viereistä linjaa Venäjän "luonnollisena" kaakkoisrajana. Siten sisäinen talouspolitiikka mitä läheisimmin liitettiin äärettömyyksiä tavoittelevaan laajennuspolitiikkaan, jonka toteuttamisen vain itsevaltias hallitusmuoto voi taata.

Aleksanteri III:n ensimmäinen raha-asiain ministeri oli professori Nikolai Bunge (1881-1887). Loris-Melikov oli 1880 kutsunut hänet raha-asiain ministerin apulaiseksi, hänen hoidettuaan 30 vuotta menestyksellä opettajatointa Kiovan yliopistossa, ja ministerin erottua hän oli tullut hänen seuraajakseen. Hän oli kaiken valloituspolitiikan jyrkkä vastustaja. Slavofiilisten yrittäjäin vaatimuksiin hän vain epäröiden mukautui koroittamalla tuontitulleja "turvataksensa teollisuuden säännönmukaisen kasvun riittävällä suojeluksella". Päätehtävänään Bunge piti maatalouden edistämistä, talonpoikaissäädyn taloudellista ja yhteiskunnallista kohottamista. Vuoteen 1894 saakka ei Europan etevimmässä maanviljelysvaltiossa ollut mitään maatalousministeriötä, niin että huolenpito siitä, samoin kuin kaupasta ja teollisuudesta, virallisesti kuului raha-asiain ministerin tehtäviin. Aina vuodesta 1861 agraarilainsäädäntö oli ollut kokonaan pysähdyksissä, ja vasta Bunge alkoi sitä edelleen kehittää. Hän uudisti maaveron, lakkautti henkiveron ja helpotti vapaaksilunastusmaksuja, jotka 1881 tulivat pakollisiksi. Hänen yrityksensä lakkauttaa tatarilaisajalta johtuva talonpoikien yhteisvastuu verorästeistä raukesi valtakunnanneuvoston vastustukseen, joka 1885 hylkäsi hänen ehdotuksensa. Vaikeinta oli täyttää isovenäläisten talonpoikien toivomus saada maanomistuksensa laajennetuksi.

Luonnollisen väestönlisäännyksen johdosta oli vuodesta 1861 talonpoikaisen peltoalan paloittelu tullut yhä suuremmaksi, sarat yhä kapeammiksi, jopa 3 1/2 jalan levyisiksi, ja yksityisten talonpoikaisisäntien maaosuudet yhä pienemmiksi. Niityt ja laitumet oli kynnetty pelloksi, mikä puolestaan vaikutti haitallisesti karjanpitoon ja siten maaperän tuottokykyyn. Se tuotti keskimäärin vain 3-4 jyvää. Agraarikysymyksen ainoa järkiperäinen ratkaisu olisi ollut se, minkä Ivan IV:n itsevaltius jo 16. vuosisadalla oli löytänyt: siirtyminen laajaperäisestä voimaperäiseen viljelystapaan, silloin kaskien viljelyksestä kolmivuorojärjestelmään, nyt tästä vanhettuneesta järjestelmästä vuorottaiseen vilja- ja apilaviljelykseen. Niin yksinkertaiselta kuin tämä sääntö paperilla näytti, niin vaikea oli kuitenkin sen toteuttaminen Venäjän silloisissa oloissa. Voittamattomana esteenä oli "mir", isovenäläisen talonpoikaiskunnan yhteisomistus maahan nähden. Saksalainen tutkimusmatkailija, vapaaherra von Haxthausen, oli sen 1843 "keksinyt", ja senjälkeen mir oli koroitettu kansalliseksi epäjumalaksi, jota slavofiilit ihailivat yhtä paljon kuin sosialistit. Odottaessaan pian tapahtuvaa, yleistä siirtymistä yksinomistuksesta valtion kaikkiomistukseen nämä mirissä näkivät Venäjän valtavan etevämmyyden Länsi-Europan edellä. Vuoden 1861 agraariuudistuksessa ei olisi ollut vaikeata määrätä kullekin yksityiselle talonpoikaisisännälle pyöristetty maakappale omaisuudeksi. Mutta se hallituskomissioni, joka suoritti vapauttamistyön, oli asettunut kannattamaan mir-laitoksen säilyttämistä verotus- ja ennen kaikkea valtiollisista syistä. Se oli vakautunut siitä, että kaupunkiin siirtyvä talonpoika tehtaantyömiehenäkin olisi ikäänkuin taiottu sosiaalidemokraattista viettelystä vastaan, jos hänelle jäisi hänen teoreettinen omistusoikeutensa kappaleeseen peltomaata kotikylässä. Tämä mielipide, jota Bismarck'kin 9 p. toukok. 1884 Saksan valtiopäivillä pitämässään puheessa edusti, näyttäytyi myöhemmin yhdeksi niistä monista harhaluuloista, joilla venäläiset valtiomiehet ovat itseänsä ja Länsi-Europan yleistä mielipidettä pettäneet. Jos kohta yksityinen talonpoikaisisäntä oli halukas maaosuudellaan ottamaan käytäntöön uudenaikaisen viljelystavan, niin osuuksien sijaitseminen sekaisin ja siitä johtuva pakollinen yhteisviljelys tekivät sen hänelle teknillisesti mahdottomaksi. Ainoastaan mir kokonaisuutena saattoi sellaista päättää, mutta ei tehnyt sitä koskaan. Vain yksityistapauksissa on Iso-Venäjällä 19. vuosisadan lopulla kolmivuoroviljelyksen sijaan tullut nelivuoroviljelys, viljelemällä juurikasveja ja apilaa osassa kesantoa, joka oli kolmas osa peltomaata. Muuten isovenäläisellä talonpojalla kaikkialla oli sama vastaus valmiina kaikkiin parannettua peltotaloutta tarkoittaviin ehdotuksiin: ei meille sovi saksalainen tapa. Me tahdomme hoitaa maatamme isien tapaan. Mutta kun sen antama sato ei riitä jokapäiväiseen leipään eikä moninaisten verojen maksuun, niin antakoon tsaari omista tiluksistaan sekä rikasten maanomistajain metsistä, pelloista ja niityistä meille niin paljon maata kuin me elääksemme tarvitsemme.

Talonpoikien maannälän tyydyttämiseksi Bunge 1882 perusti Talonpoikais-maapankin maata myyvän suurtilallisen ja maata ostavan talonpoikais-kunnan välittäjäksi. Korot kuoletusmaksuineen olivat 7 1/2:sta 8 1/2:een %:iin ostosummasta, ja talonpoika piti sitä uutena verona. Kuoletus ja hypoteekkivelka olivat hänelle käsittämättömiä sanoja. Hän toivoi yhä edelleen uutta maanjakoa. Aleksanteri III piti sentähden tarpeellisena haihduttaa nämä toiveet. Kesäkuussa 1883 hän Moskovassa vietetyissä kruunausjuhlallisuuksissa piti puheen kokoutuneille talonpoikaisedustajille, jotka kuvernementinhallitukset olivat valinneet: "seuratkaa aatelismarsalkkain määräyksiä älkääkä uskoko mieletöntä huhua limaisesta maanjaosta, jota Venäjän viholliset levittävät". Sitten hän viittasi maapankin edullisiin ostoehtoihin; pankki muka tyydyttäisi kaikki maaosuuksien suurentamista tarkoittavat toiveet.

Tarjouksia uusi pankki sai odottamattoman runsaassa määrin. Vuoden 1861 suuri uudistus oli tehnyt äkillisen lopun maalaisaateliston leveän-venäläisestä, huolettomasta herraselämästä. Suuri enemmistö huomasi, että vanha hyvä aika ja sen mukava laiskoittelu ja remuavat juhlat oli ainiaaksi mennyt. Piti siis mukautua uuteen taloudelliseen asemaansa. Tarpeellisen viljelysten parannuspääoman antoivat 5 %:n valtio-obligatsionit, joilla valtio maksoi talonpoikaismaan pakkoluovutuksen. 10-15 %:n kurssitappiolla voi helposti muuttaa ne rahaksi. Sillä varustettuna lähdettiin toiminnanhaluisina Länsi-Europpaan. Täällä osa jäi vetelehtimään Pariisiin ja tuhlasi lyhyessä ajassa iloisessa humussa loppuun mukaan otetut sadattuhannet. Kun taskut tyhjinä oli palattu takaisin, niin pantattiin maatila "mirille" tai rikastuneelle kyläkoronkiskurille, kulakille, tai otettiin rehelliseltä näyttävä talonpoika tilanhoitajaksi ja maksettiin hänelle 30 ruplaa vuodessa, mikä merkitsi samaa kuin 300 ruplaa. Talonpoikaisen käsityksen mukaan rehellisen taloudenhoitajan tuli tiluksen tuotosta pistää omaan taskuunsa palkkansa kymmenkertainen määrä. Mikä sen ylitti, oli syntiä. Tiluksen pellot, joilla aikaisemmin jo oli ollut vähän apilan- ja perunanviljelystä, jaettiin talonpoikaiseen tapaan talvivilja-, kesävilja- ja kesantomaahan, tiluksen metsää hakattiin ahkerasti ja laitumet jätettiin rämettymään, kun kohovesi keväällä oli vienyt mukanaan tulvaa vastaan rakennetun suoja-aidan. Omistaja itse muutti kaupunkiin, missä hän aatelismiehenä suhteillaan helposti sai tulokkaan valtioviran. Kesäloman aikana, jollei raha riittänyt ulkomaanmatkaan, hän perheineen lähti maatilalleen takaisin ja haaveili ränsistyneessä herraskartanossaan vanhasta hyvästä ajasta, kunnes "palvelus" taas kutsui hänet kaupunkiin. Toinen osa noita entisiä maaorjanomistajia oli siveellisistä ja isänmaallisista syistä välttänyt tuota Seine-virran synnillistä Baabelia ja matkustanut Lontooseen siellä jotakin oppiakseen. Jonkun ajan perästä he palasivat laajalle Venäjän tasankomaalle täyteen-ahdettuina englantilaista maataloudellista viisautta ja mukanaan tavaton määrä englantilaisia maataloudellisia koneita, vaikka täällä oli yhtä vähän Englannin ilmastoa kuin brittiläistä yritteliäisyyttäkään. Mukaan-otetut työkalut, jotka siihen aikaan vielä olivat jokseenkin monimutkaisesti rakennetut, särkyivät pian. Kylän seppä ei saanut korjatuksi noita "saksalaisia vehkeitä", jotka arvottomana romuna vietiin vajaan. Englantilaiset maanviljelysmenetelmät taas eivät soveltuneet Venäjän pitkään talveen ja lyhyeen kuivaan kesään; Lontoosta tuotu tilanhoitaja näyttäytyi maalaiskapakoitsijaksi. Ja vihdoin tuo vilpittömällä mielellä aloitettu uudistustyö päättyi muuttamalla kaupunkiin valtion palvelukseen, jonne ei viety mukaan edes mitään kauniita muistoja Pariisin iloista, mutta kyllä paljon harmia brittiläisestä "tyhmyydestä". Tässä luonnosteltu kuva oli tyypillinen maalaisaatelin enemmistölle, joka ei niinkuin länsieuroppalainen pysynyt isiltä perityssä turpeessa, vaan piti sitä vain korkoa-tuottavana arvoesineenä, jonka kevyellä mielellä luovutti, jos vain hyvin tarjottiin. Näin ei tuhansissa kylissä ollut esikuvaksi sopivaa mallitilaa, jommoisen luominen yksin antaa olemisen oikeutusta suuromistukselle. Talonpoikaista maataloudellista viljelystä on Länsi-Venäjällä, nimenomaan Itämerenmaakunnissa, vallan toisella tavoin kohottanut se seikka, että tilanomistaja varakkaana miehenä saattoi uskaltaa uhrata jotakin uudistuksiinkin ja näin teknillisenä uranuurtajana käydä vanhoillisten talonpoikien edellä. Tietysti ei puuttunut poikkeuksia säännöstä. Mutta pikainenkin katsahdus osoittaa jokaiselle matkustajalle, mikä ammottava vastakohta vallitsee Venäjän maanviljelyksen alhaisen kannan ja Länsi-Europpaan rajoittuvien reunavaltioiden suhteellisesti korkean kehitysasteen välillä.

Keski-Venäjän maata-omistava aatelisto köyhtyi, sen maanpako yltyi. Tilus toisensa jälkeen joutui talonpoikais-maapankin välityksellä mirin yhteisomistuksen tahi kyläkoronkiskurien, kauppiasten tai tehtailijain käsiin. Iskusanat: takaisin maaseudulle, parannuksia, esikuvaksi ja malliksi talonpojille kaikuivat pääoman puutteessa kuuroille korville.

Silloin sisäasiainministeri, kreivi Dimitri Tolstoi, tarttui asiaan pelastaakseen vanhoillisen valtiojärjestyksen perusaineksen, maata-omistavan aateliston, vähitellen tapahtuvasta häviöstä. Kilpailevaksi yritykseksi valtion talonpoikaispankkia vastaan hallitus 1885 perusti aatelis-maapankin. Sen avulla aatelisto maksaisi velkansa yksityisille hypoteekkipankeille ja saisi samaan aikaan tarvittavan pääoman tiluksillaan toimeenpantaviin maataloudellisiin uudistuksiin. Ei toista eikä toista tarkoitusta saavutettu. Syynä siihen oli osaksi valtakunnanneuvostokin. Bunge oli saanut lakiehdotukseen otetuksi sen määräyksen, että lainoja oli myönnettävä vain sellaisille tilanomistajille, jotka itse hoitivat maatilaansa. Valtakunnanneuvosto poisti tämän rajoituksen. Tietysti käytettiin heti runsain määrin hyväkseen valtiorahaston hyväntekeväisyyttä veronmaksajien kustannuksella. Jo toimintansa ensimmäisenä vuotena aatelispankki myönsi yhteensä 68 3/4 miljoonaa ruplaa, jonka panttina oli 2,135 maatilaa, ja myöhemmin monet sadat miljoonat seurasivat. 20 vuodessa 210,000 neliökilometriä kartanomaata myytiin, lainaehdot olivat tavattoman edulliset: ensin 5 %, sitten 4 1/2 %. Ja vuodesta 1897 alkaen vain 4 % korkoa puhtaasta rahasta. Eipä ihme, että niin moni rikas aatelismies käytti tilaisuutta tehdäksensä siirtokaupan: panttaamalla maatilansa hän sai aatelispankilta miljoonan ruplaa 4 %:lla ja lainasi summan sitten jollekin pankille 7 %:n vuotuista korkoa vastaan. Niinkuin Gogolin kuuluisan kertomuksen mukaan maaorjuuden aikana ostettiin "kuolleita sieluja" ja sitten voitolla pantattiin ne johonkin pankkiin, niin 19. vuosisadan lopussa ostettiin "kuollutta maata", s.o. arvotonta suomaata, ja petkutettiin se sitten lahjotun arviomiehen välityksellä aatelispankille hypoteekkivakuudeksi siltä saadusta lainasta. Toinen uuden pankin etu oli sen sangen pitkälle menevä kärsivällisyys velallista kohtaan. Bungen erottua talonpoikaispankki säälimättömästi poliisin ruoskalla peri talonpoikien maksamatta jääneet korot, mutta aatelispankki myönsi maksuajan pidennystä, lisäsi maksamatta jääneet korot velkasummaan tahi antoi ne anteeksi. Kahdesti vuodessa Novoje Vremja julkaisi monella sivulla pitkän luettelon maatiloja, jotka, niinkuin laki vaati, oli määrätty myytäväksi huutokaupalla, koska korot ja lainat oli jätetty maksamatta. Tuhansine aatelisnimineen tämä luettelo oli eräänlainen venäläinen "Gothan almanakka". Maksunsa laiminlyöneet velalliset tiesivät, että hallitus valtiollisista syistä ei kuitenkaan menettelisi lain ankaruuden mukaan, vaan kiitollisena tyytyisi siihen, että maksettaisiin jokin pieni osa velasta. Jos oli tulossa hallitsijanvaihdos, iloinen perhetapaus keisarihuoneessa tai suuri sotavoitto, niin yksinkertaisesti ei maksettu mitään odotellessa armomanifestia, joka rikoksentekijälle antoi anteeksi osan vielä kärsittävästä rangaistuksesta, mutta maata-omistavalle aatelistolle maksurästit. Huomattavan paksu oli "Gothan almanakka" heinäkuussa 1904, kun odotettiin voittoa Japanista ja kruununperillisen syntymää. Eipä puuttunut sotapäällikön, Kuropatkininkaan, nimeä niiden henkilöiden luettelosta, jotka olivat lakkauttaneet velkojensa kuoletuksen odotellessaan tulevaa armomanifestia.

Bunge ei Venäjän talonpoikaissäädyn taloudellista kohottamista tarkoittavassa politiikassaan odottanut silmänräpäysmenestyksiä. Vasta tulevaisuudessa hänen järjestelmänsä hedelmät näyttäytyisivät, jollei sota tekisi tyhjäksi niiden hiljaista kypsymistä. Hän käytti koko vaikutusvaltansa saadakseen aikaan sotilaallisten menojen vähenemisen. Tämä pyrintö johti lopulta hänen kukistumiseensa. Pysyväiset budjettivajaukset, jotka olivat aiheutuneet talonpoikien verosuoritusten vähenemisestä, passiivinen kauppatasaus, joka oli syntynyt kansanjoukkojen kohonneesta elämänkannasta, ruplan kurssin huononeminen, joka johtui Venäjän sotajoukkojen kokoamisesta länsirajalle, hänen saksalainen syntyperänsä, johon hänen vanhempansa olivat vikapäät, kaikki tämä luettiin hänen syyksensä. Ilomielin slavofiililehdistö v. 1887 tervehti tuon "oppineen kamariviisaan" eroa, jonka seitsenvuotisesta toiminnasta myöhemmin venäläiset arvostelijat, niinkuin Kovalevski, ovat lausuneet sangen suopean arvostelun.

Bungen seuraajaksi tuli J. Vyshnegradski (1887-92). Katkov oli suosinut tätä kauppataitoista miestä, joka ennen oli näytellyt johtavaa osaa Pietarin kunnallishallinnossa, ja 1886 saanut aikaan hänen nimityksensä valtakunnanneuvostoon. Pobedonostsev suostui hänen nimitykseensä raha-asiainministeriksi, koska hänen papillinen syntyperänsä ja se seikka, että hän oli käynyt läpi pappisseminaarin, häntä suosittivat. Vyshnegradski oli taitava matemaatikko, mutta ei mikään valtiomies. Tehtäväänsä Venäjän kansantalouden johtajana hän katsoi suuren osakeyhtiön liikkeenjohtajan näkökannalta, jonka asiana ensi sijassa on huolehtia runsaasta osinkojen jakamisesta. Jälkimmäisten tuli olla raha-asiallisena valmistuksena hyökkäyssotaan, jota sotilaalliset piirit vaativat. Päämäärä, joka uuden ministerin mielessä väikkyi, oli valuuttauudistus; sen edellytyksenä valtiopankin melkein tyhjän rahaston täyttäminen kullalla. Mendelejevin mielipiteiden mukaisesti hän yhä edelleen koroitti tullisuojelusmuuria ja ehkäisi tuontia. Häikäilemättömästi perien talonpoikien verorästejä, jota Bunge tunnollisesti oli välttänyt, sekä huojistamalla viljan rahtimaksuja vientisatamiin hän kasvatti vientikiihkon, joka raha-asiallisessa suhteessa kypsytti loistavia tuloksia. Kauppatasaus osoitti, vuosien 1887-1889 hyvien satojen johdosta, viennin arvon melkein 1/2 miljaardia ruplaa tuonnin arvoa suuremmaksi; valtiotalous näytti toisen vuoden lopussa melkoista ylijäämää, jonka uudet verot olivat vaikuttaneet; ruplan kurssi kohosi, ja valtiopankin kultavarasto saavutti 782 miljoonan määrän. Preussin mallin mukaan Vyshnegradski alkoi valtiollistuttaa yksityisratoja, josta hän odotti valtiotulojen yhä edelleen kohoavan. Näin ei sitten käynytkään, koska valtion hallinto rautateillä näyttäytyi kalliimmaksi kuin yksityisten. Käyttämällä hyväkseen maailmanmarkkinain silloista raharunsautta hän 1888 konverttaamalla 5 %:n valtiolainat vähensi Venäjän "ulkomaanveroa". Ranska antoi rahat tähän kauppaan, mikä oli valtiollisesti tärkeätä ja tulevaisuudessa oli johtava venäläis-ranskalaiseen liittoon. Slavofiililehdistön osoittaessa meluavasti suosiotaan hän 1892 aloitti reippaan tullisodan Saksaa vastaan, joka Venäjän 50 %:n tullinlisäykseen saksalaisille tavaroille vastasi panemalla erikoistullit Venäjän viljalle. Se kiiltävä kulta, minkä ministeri ahkerasti ostamalla Venäjän viljakauppiasten hallussa olevia Lontoon vekseleitä oli kasannut valtakunnanpankin holveihin, oli Venäjän talonpojan otsansa hiessä ja — nälkää näkemällä maksamaa. Vielä sanomalehdet johtavissa artikkeleissaan ylistivät nerokasta ja kansallista ministeriä, mutta maaseutu-uutisissaan niillä oli ikäviä tietoja: Iso-Venäjä, valtakunnan viljamaa, oli joutumassa kovaan agraaripulaan, joukkoköyhtyminen levisi, taloudellinen elimistö oli viljanviennin liika jännityksestä luhistumaisillaan kokoon. Pieni ilmastoheilahdus saattoi hätätilan huippuunsa. Aasian kuiva erämaantuuli puhalsi kansojen portista sisään ja synnytti vuosien 1891 ja 1892 kauhean nälänhädän. Vyshnegradski ei menettänyt malttiaan. Ylpeästi hän julisti: itse me kyllä emme tule syömään, mutta me tulemme viemään viljaa maasta. Mutta olosuhteet olivat voimakkaammat kuin tuon raha-asiain mahtimiehen valoisakatseisuus siellä virastomaailman korkeuksissa, minne talonpoikien suru ja surkeus ei ulottunut. Mitä kolmena lihavana satovuotena oli luotu, se luhistui molempien hätävuosien nälkäsurkeudessa kokoon. Budjettiylijäämät olivat käytettävät nälänhädän lieventämiseksi. Vienti väheni, kauppatasaus huononi ja ruplan kurssi aleni jälleen. Vyshnegradskin vastustajat tahtoivat yleiselle mielipiteelle selvitellä ministerin turmiollista politiikkaa. Mutta kaikki sanomalehdistössä tai julkisissa kokouksissa lausuttu arvostelu oli ankarasti kielletty. Niinkuin muinoin Byzantionissa oli vain sirkus käytettävissä. 80,000 ruplalla saatiin kuuluisa klovni Durov — muuten sivistynyt venäläinen aatelismies — tekemään vastustusmielinen hyökkäys. Sirkuksen näyttämölle hän ilmestyi opetetun sikansa kanssa, joka nostaa maasta kaikenlaatuisia esineitä; vain paperiruplan se herransa hartaista pyynnöistä huolimatta jättää nostamatta. Se ei ole mikään ihme, selittää Durov tarkasti kuuntelevalle yleisölle, sillä Vyshnegradski ei myöskään jaksa nostaa ruplaa. Kaikuva nauru ja remuavat suosiohuudot tärisyttävät sirkusrakennusta. Politikoiva klovni karkoitetaan rangaistukseksi Pietarista, raha-asiain ministeri saa "sairauden tähden" eron virastaan. Sirkuksen ivanauru on hänet kukistanut.

Vyshnegradskin paikalle astui mies, joka on näytellyt huomattavaa ja vastustajiensa arvostelun mukaan myöskin kohtalokasta osaa Venäjän taloudellisessa ja valtiollisessa elämässä — Sergei Witte 1892-1903. Hän oli syntyperältään saksalainen, opinnoiltaan matemaatikko, virka-alaltaan rautatiemies, ja oli ensin Turkin sodassa, sitten lounaisratojen johtajana osoittanut suurta järjestelykykyään ja työtarmoaan sekä kirjallisella toiminnallaan vielä lisännyt mainettaan. Valtionrautateiden palvelukseen hän astui v. 1886 ja kohosi 34 vuoden ikäisenä helmikuussa 1892 kulkulaitosministeriksi. Saman vuoden syksyllä hänet nimitettiin raha-asiain sekä kauppa- ja teollisuusministeriksi. Kaikille venäläisille yhteisellä uskolla kansansa ja valtakuntansa loistavaan tulevaisuuteen, rohkealla itseensäluottamuksella, jota hänen nopea kohoamisensa vähäpätöisestä asemapäälliköstä ministeriksi oli lujittanut, tuo taitava, lujatahtoinen mies tarttui tehtäväänsä.

Witte oli Venäjän ensimmäinen valtiomies, joka ymmärsi nopeasti ja menestyksellisesti käyttää maailmanmarkkinain ja maailmanpolitiikan vaihtelevia tilanteita hyväkseen suunnitelmiensa toteuttamiseksi, jotka menivät aivan ylettömiin. Venäjän keisarikunnan ei pitänyt ainoastaan tulla riippumattomaksi Länsi-Europasta, vaan kohota sen vallitsevaksi taloudelliseksi tekijäksi. Mendelejevin unelma oli toteutettava: koko Europpa oli valaistava venäläisellä vuoriöljyllä ja lämmitettävä venäläisillä hiilillä. Ensinnä Witte päätti edelläkävijänsä hänelle jättämän tullisodan Saksan kanssa. Venäjä tarvitsi rauhaa sitä kipeämmin kuin v. 1893 Ranskan kanssa tehty kauppasopimus huolimatta tullien helpottamisesta molemmilta puolin ei täyttänyt sitä toivoa, että liittoutuneiden valtojen välinen tavarainvaihto vilkastuisi. Helmikuun 10 p. 1894 tehtiin kymmeneksi vuodeksi kauppasopimus Saksan kanssa. Sillä kumottiin Bismarckin 1887 antama kielto lainata venäläisten arvopaperien vakuutta vastaan sekä alennettiin Venäjän tuontitulleja Saksan teollisuustuotteille samoinkuin Saksan venäläiselle viljalle. Samat lehdet, jotka aikanaan ilomielin olivat tervehtineet tullisotaa Saksan kanssa, ylistivät rauhaa "pelastavana tekona" ja kiittivät Witten diplomaattista taitoa, kun taas Saksan agraarilehdistö yltyi katkeriin soimauksiin "uuden suunnan" talouspolitiikkaa vastaan. Tosin nyt vasta näyttäytyivät Vyshnegradskin niin kevytmielisesti aloittaman tullisodan seuraukset, nimittäin asiakaspiirin menettäminen. Amerikan kilpailu oli oivallisesti käyttänyt hyväkseen sota-aikaa. Sen syrjäyttämiseksi oli tarjottava halvemmalla. Witten ensimmäinen loistavasti toimeenpantu uudistus oli kultakannan käytäntöön-ottaminen 1893-1896, jolle jo hänen edelläkävijänsä innokkaasti kokoamalla metallia oli laskenut perustuksen. Mutta mikä jälkimmäiselle huolimatta epätoivoisista ponnistuksista ei ollut onnistunut, sen Witte nopeasti sai kuntoon, nimittäin ruplan kurssin vakauttamisen 2,66 Suomen markkaan (2,16 Saksan markkaan). Venäjän sateenkaarenvärinen sadan ruplan seteli oli tähän asti ollut Berliinin ammattimaisten pörssihuijarien suosituin keinottelupaperi, kunnes Witte asiamiestensä välityksellä sekä Mendelssohnin pankkihuoneen kanssa tehdyn salaisen sopimuksen avulla vuoden 1894 lokakuun 31 päivän ultimosuorituksessa antoi niille tuntuvan iskun. Valuutan puutteessa — sadanruplansetelit olivat äkkiä kadonneet kaupasta — baisse-keinottelijat eivät voineet täyttää moneen miljoonaan ruplaan nousevia sitoumuksiaan, kun hausse-keinottelijat, Witten asiamiehet, odotetun kurssierosuorituksen sijaan vaativat tavaran luovutusta. Paperiruplalle määrätyn kurssin perustuksella vanhalle kultaimperiaalille, jonka nimellisarvo oli 10 ruplaa (= 32 Saksan markkaa tahi 40 frangia tai Suomen markkaa) annettiin 15 ruplan arvo, ja tämän suhteen perustuksella lyötiin uusia, pienempiä 10 ruplan kultarahoja (= 21,6 Saksan markkaa tahi 26,6 frangia tai Suomen markkaa) ja 5-ruplasia. Witten vastustajat, jotka hopeakannan käytäntöön ottamisesta olivat toivoneet viljan hintojen kiristymistä maailmanmarkkinoilla, sanoivat hänen uudistustaan peitetyksi valtiovararikoksi, hänen ihailijansa devalvatsioniksi. Miljoonina kappaleina tulvivat 1897 kiiltävät kultakolikot kansan sekaan, joka tähän saakka oli nähnyt vain rypistettyjä likaisia paperirahoja. Nyt saatiin kultaa ja tunnettiin Venäjän mahtavuus!

Toinen Witten suuri tai — niinkuin hänen vastustajansa arvelivat — kohtalokas teko oli Venäjän suurteollisuuden luominen ulkomaisen pääoman avulla. Maaorjuuden lakkauttamisesta alkaen teollisuus suojelustullien turvissa oli kehittynyt yleensä suotuisasti. Rautatierakennukset olivat hankkineet sille uusia myyntipaikkoja ja englantilaisten keksimät suuret rauta- ja hiilikerrokset etelässä uusia raaka-aineita. Mitä tulee teknilliseen liiketulokseen ja tuotteiden laatuun, erosivat toisistaan melkoisesti Moskovan, Pietarin, Riian, Varsovan, Uralin ja Donetsin seudun teollisuusalueet. Jota kauempana idässä päin, sitä vähemmin vastasi järjestely, tekniikka ja työtulos länsimaista mittapuuta. Teknillisesti korkeimmalla tasolla olevaa Puolan teollisuutta vastaan Moskovan tehtailijat "isänmaallisista" syistä olivat anoneet tullisuojelusmuuria, jommoisen Vyshnegradski oli myöntänyt heille ylettömien rautatietariffien muodossa kaikille Varsovasta itään päin meneville teollisuustavaroille.

Kova hätä ja toiveikas vaeltajamieli ajoi joka kevät 5-6 miljoonaa isovenäläistä talonpoikaa kulkusalle. Hitaasti virran viemällä lautalla, jalan ratapengertä pitkin, harvoin jokihöyryn lastiruumaan tai rautatien rahtivaunuun ahdettuina he muuttolintujen tapaan pyrkivät etelää kohti, missä kysyttiin maatyöläisiä, tai tulvivat niinkuin heinäsirkkaparvet kaupunkeihin, missä ennen kaikkea tehdas tarjosi toimeentulomahdollisuuksia. Ja pitemmän tai lyhyemmän ajan kuluttua kävi kulku taas takaisin kotikylään, mukana jokin säästetty rupla taikkapa taskut tyhjinä, aina sen mukaan, millaista luonteenlujuutta oli kyetty osoittamaan iloa ja unohdusta antavan viinan nauttimisessa. Niin oli Iso-Venäjän vaeltava tehtaantyömies puolittain talonpoika, puolittain ammattilainen, molemmilla aloilla heikko taidoltaan ja aikaansaannoksiltaan. Pieni oli 50 markan kuukausipalkka, mutta sen sijaan oli 98 pyhäpäivää vuodessa, väsyttävä oli pitkä, 13-tuntinen työpäivä, mutta sitä huojensi tyhjäntoimittaminen, niin että tuotto oli vähäpätöinen länsimaisen mittapuun mukaan. Lakko oli rangaistava rikos, jota oikeudellisesti kohtasi vankeus tai hallinnollisesti karkoitus Siperiaan. Valtion työväensuojeluslainsäädäntö oli vielä kapalossaan. Bunge oli 1882 tahtonut panna sen toimeen, mutta oli kohdannut vaikeasti voitettavaa vastarintaa. Kun Itämerenmaakuntien ja Pietarin tehtailijat kannattivat valtion toimesta tapahtuvaa yhteiskunnallista huoltoa, niin Moskovan kapitalistit niiden hallitukselle tehdyissä anomuksissa näkivät vain kilpailijain juonia. Mitä edelliset vapaaehtoisesti olivat tehneet työläistensä hyväksi, sen he muka nyt lain voimalla tahtoivat tyrkyttää isovenäläisille tehtailijoille, jotka patriarkallisella hyvänsävyisyydellä ja yksinkertaisuudella tähän asti olivat hoitaneet liikettänsä ja pitäneet säännöllisenä 30-40 %:n voitto-osinkoa. Myöskin slavofiilien oppi oli otettava avuksi työväensuojeluslainsäädännön vastustamisessa: se vaati muka patriarkallista suhdetta työnantajan, "isän", ja työntekijäin, "lasten", välillä, joiden tulee osoittaa hänelle ehdotonta kuuliaisuutta, mistä palkaksi hän heitä — tavarapalkkajärjestelmän muodossa — ruokkii ja vaatettaa. Vasta 1885 hallitus vähitellen lahjottavien ammattientarkastajien avulla alkoi panna toimeen lastentyön sekä naisten yötyön kieltoa. Vuoden 1886 laki palkanmaksusta tarkoitti työnantajien mielivallan ja tähän asti rajattomasti käytetyn sakkorahojen muodossa tapahtuvan palkanvähennyksen ehkäisemistä. Huolimatta Moskovan tehtailijain huudosta säädettiin 1897 erään Pietarin työmiesten joukkolakon synnyttämän painostuksen alaisena pisin työpäivä 11-tuntiseksi. Ammattientarkastus uudistettiin 1894. Se alistettiin paitsi raha-asiainministeriön, myöskin sisäasiainministeriön alaiseksi, joka sille pääasiaksi määräsi työmiesten mielialan nuuskimisen ja heidän valtiollisen valvontansa. Siten tämä yhteiskunnallinen laitos muodostui vaivaksi sekä työntekijöille että työnantajille.

Venäjän teollistamiseen tarvittavan pääoman Witte nopeasti ja taitavasti hankki. Hän käytti mestarillisesti hyväkseen venäläis-ranskalaista liittoa, jonka lujentamiseksi isänmaallinen ranskalainen koroillaan-eläjä mielellään antoi osan säästöroposiaan, europpalaisten markkinain raharunsautta, jotka halukkaasti tähystelivät uusia edullisia rahansijoitustilaisuuksia, sekä satua Venäjän valtakunnan, tuon rajattomien mahdollisuuksien maan, tyhjentymättömistä rikkauksista houkutellakseen miljaardeja Länsi-Europasta Itään. Vuosina 1894-1899 perustettiin 927 osakeyhtiötä, joiden nimellispääoma oli yhteensä 1,420,000,000 ruplaa. Samaan aikaan jo olemassa-olevat laitokset koroittivat liikepääomansa antamalla uusia osakkeita ja obligatsioneja. Kaikenlaiset arvohenkilöt ottivat mielellään hyvin palkattuina hallintoneuvoksina uusien teollisuusyritysten hoidon ja kruununhankinnat huolekseen. Tässä tanssissa kultaisen vasikan ympärillä, mikä Venäjällä nyt alkoi, olivat mukana kaikkien Europan maiden säästäjät, enimmin ranskalaiset ja belgialaiset. Etelä-Venäjän laajan aron poikki, missä kerran tatarit ja kasakat olivat keskenään taistelleet, missä sitten rauhallinen kuormankuljettaja härkävaljakossaan uneliaana oli kulkenut tietään lainehtivien viljapeltojen ja laitumella käyvien lammaslaumojen keskellä, siellä risteilivät nyt rautatiet. Niinkuin sienet kasvoivat tehtaat ja työläisparakit maasta. Jättiläiskokoiset sulatot valaisivat yön aikaan leimahtavilla liekeillään maisemaa, jonka uudenaikainen kapitalismi tuhatvuotisesta unesta oli herättänyt vallan uuteen elämään. Suuria kaupunkeja syntyi, niinkuin Bahmut ja Lugansk. Viheliäiset pikkukaupungit muutamine tuhansine asukkaineen kasvoivat nopeasti päälle 100,000 asukkaan suuruisiksi suurkaupungeiksi. Vilnan, Kiovan, Odessan, Riian, Tallinnan, Varsovan, Lodzin, Bjalostokin, Permin, Slatoustin y.m. väkiluku kohosi kolmin-, jopa kymmenkertaiseksi. Uusia esikaupunkeja syntyi korkeine tehtaanpiippuineen sekä työläisväestöineen, joka vaistomaisesti alkoi aavistaa luokkaetujaan, ennenkuin vielä mikään sosiaalidemokraattinen kiihoittaja oli koettanut herättää heidät tylsästä välinpitämättömyydestään.

Kaikki teollisuudenhaarat lisäsivät tuotantoaan, enimmin metalliteollisuus. Ne runsaat osingot, jotka rautatietarveaineiden hankintojen kautta tulivat sen osakkaille, lähtivät tosin venäläisten veronmaksajien taskuista. Erään professori K. Balodiksen laskelman mukaan hallitus yksin kiskoista maksoi 250 miljoonaa markkaa enemmän kuin ne olisivat maksaneet, jos ne olisi ostettu ulkomailta. Venäläiset kansantalousmiehet kysyivät silloin syystä kylläkin, eikö tietön Venäjä siihen aikaan kipeämmin tarvinnut viertoteitä kuin rautateitä. Mutta niinkuin Witte Venäjän teollistamisessa tahtoi lyhyessä ajassa kulkea kehitystaipaleen, jonka taivaltamiseen muut valtiot olivat tarvinneet vuosisadan tai enemmän, niin hän teiden rakentamisessakin luuli voivansa rankaisematta hypätä yli yhden luonnollisen kehitysasteen. Kun Venäjän talonpoikaisväestö köyhtyi, niin nuo monet uudet laitokset eivät voineet laskea saavansa joukkomenekkiä tuotteilleen, jollei tilaajana ollut hallitus. Ulkomaat siis vain voivat olla tarjona, ja kun Venäjällä oli korkeat suojelustullit ja sen teollisuus oli teknillisessä suhteessa takapajulla, niin ulkomaana saattoi olla vain Aasia. Siten tuo teollisuuskiihko lopulta päätyi vanha-venäläiseen valloituspolitiikkaan.

Valtion tulojen suurentamiseksi Witte ei ainoastaan käyttänyt tuota vanhaa keinoa, välillisten verojen aika ajoin tapahtuvaa koroittamista, vaan hän otti myöskin käytäntöön erään välittömän veron, valtion asuntoveron, jonka hän ajatteli länsimaisen tuloveron vastineeksi. Edelleen hän pani kuntoon kaksi suurta imupumppua, joista toisen oli määrä koko laajasta valtakunnasta johtaa Pietariin huolettoman juomarin rahat, toisen taas raittiin säästäjän pääomat. Ensimmäinen suuri imulaitos oli paloviinamonopoli, toinen laajalle haarautuva verkko valtion säästökassoja, joille annettiin etuoikeutettu asema kunnallisten edellä. Vuonna 1895 toimeenpantu valtion yksinomainen anniskeluoikeus, jonka kautta kaikki yksityiset väkiviinatehtaat armotta annettiin alttiiksi viralliselle hintasäännöstelylle, kaunistettiin niin taitavasti ihmisystävällisillä korupuheilla kansanterveydestä ja kansanraittiudesta, että monet ihailijat eivät huomanneet raha-asiallista pukinsorkkaa, joka piili noiden valtakunnallisten kuvernementti- ja piiriraittiuskomiteain takana ehdottomasti raittiine lautamiehineen. Alkoholin väärinkäyttäminen paheni entisestään.

Aina raikkaasti pursuava kultalähde oli Ranska, jonka rahamarkkinat hämmästyttävän kärsivällisesti nielivät yhden venäläisen lainan toisensa perästä. Vuosina 1888-1896 sijoitettiin A. Tardieun mukaan Pariisin rahamarkkinoilla 13 lainaa, määrältään yhteensä 5,519 miljoonaa frangia. Tai toisin sanoen: Ranska suoritti liittolaiselleen joka päivä 1,890,000 frangia kultaa. Vuoden 1896 jälkeen Ranskan pääoma kävi pidättyvämmäksi, mutta tarjoutui sitten taas Venäjälle, joka 1901-1906 Pariisista sai 2,424 miljoonaa frangia. Isänmaallinen pikkusäästäjä ei ainoastaan kostoajatuksen hyväksi ostanut venäläistä 4 %:n valtiokorkoa, vaan myöskin sen ehdottomaan varmuuteen luottaen. Ranskalaiset pankit, eivätkä vähemmin ranskalaiset sanomalehdet pienimpään maaseudun nurkkalehteen asti, ansaitsivat jokaisesta venäläisestä lainasta suuria asiamies- ja lahjusrahoja, jommoisilla Witte ei surkeillut. Mutta myöskin Berliinissä, Lontoossa ynnä muissa Europan pörssikeskuksissa "venäläiset" usein olivat sangen haluttuja. Ulkomaalta saatu kulta käytettiin valtiotalouden saamatta-jääneiden tulojen peittämiseksi, minkä Witte, joka oli mestari lukuja ryhmittämään, budjettikertomuksissaan taitavasti peitti. Virallisten ilmoitusten mukaan valtion tulot niinä 11 vuotena, jolloin Witte hoiti asioita, eli vuosina 1892-1903, olivat kohonneet 114 % ja hänen erotessaan nousseet yli 2 miljaardin kultaruplan. Tahallaan arvioimalla tulot alhaisiksi saatiin joka vuosi melkoisia ylijäämiä, jotka "valtiopankin vapaina käyttövaroina" olivat käytettävissä edeltä-arvaamattomiin tarpeisiin. Tämä kultareservi häikäisi useita, ja sitä pidettiin Venäjän kansan kasvavan veronmaksukyvyn todistuksena. Kauppatasaus oli suotuisampi kuin koskaan ennen. Eräällä vallan toisellakin alalla Witten luomiskyky näyttäytyi. Vaikka hän oli valtion kaikkivallan ja virkavaltaisen holhousjärjestelmän ehdoton kannattaja, ei hän voinut sulkea silmiään siltä huomiolta, että kansanvalistusministeriön tyhmistyttämisjärjestelmä merkitsi vaaraa Venäjän taloudelliselle elämälle, joka kipeästi tarvitsi henkisiä voimia kehittyäkseen. Hän kääntyi siis kauppiassäädyn puoleen, kehoittaen sitä omalla kustannuksellaan perustamaan kauppa- ja teknillisiä kouluja, jotka olivat alistettavat yksinomaan raha-asiain ministeriön alle. Ja niinkuin sienet sateen jälkeen niitä kohosi ilmoille, koska niiden perustajia ei ainoastaan velvoitettu niitä kannattamaan, niinkuin oli laita kansanvalistusministeriön koulujen, vaan heille sen lisäksi myönnettiin oikeus niitä johtaa, ministeriön hyväntahtoisen tarkastuksen alaisina.

Raha-asiain ministerin itsenäinen koulupolitiikka oli vapaamielinen teko, jota yhteiskunta ilomielin tervehti. Witten koko toiminta kuohui länsimaista henkeä. Sentähden vapaamielinen sivistyneistö piti häntä omana miehenään. Se ei hänessä nähnyt ainoastaan suurta finanssitaituria, vaan myöskin vastaisen suuren valtiomiehen, joka kerran oli kansan menestykseksi hankkiva sille sen kiihkeästi ikävöimän valtiosäännön. Vuonna 1899 Witte oli kunniansa kukkuloilla. Hänen kuvansa kaunisti kaikkien pörssikomiteain juhlasaleja. Hänen ihailijansa koti- ja ulkomailla vertasivat häntä Colbertiin tai Turgot'hon taikkapa molempiin samassa persoonassa. Ei mikään hallitus maailmassa vetänyt silloin taloudellisessa vallantäydellisyydessä vertoja Venäjän hallitukselle. Valtio omisti kaksi kolmannesta kaikista rautateistä, kaksi kolmannesta kaikista metsistä. Sillä oli satoja metallikerrostumia, vuorikaivoksia ja tehtaita. Venäjän valtio oli koko maailman suurin maanomistaja, rautatienrakentaja ja yrittäjä. Tämän jättiläisliikkeen johdossa, jommoista historia tähän asti ei ollut nähnyt, seisoi yksi mies, jonka valtaa ei rajoittanut mikään tarkastava neuvosto. Silloin alkoi Venäjän talouselämän rakenne korvin kuultavasti natista liitoksissaan. Venäjän maan ravitsija, talonpoika, itse riittämättömästi ravittu, sortui maahan verorasitustensa painon alla. Keski- ja Itä-Venäjän 16 kuvernementissa riehui vuoden 1899 keväällä kauhea nälänhätä edellisen vuoden kadon johdosta, ja syksyllä puhkesi teollisuuspula, joka syöksi nurin niskoin monta uutisluomaa.

Jo 1897 kaikki teollisuusarvot hurjan pörssipelin johdosta, johon intohimoisesti oli ottanut osaa jokainen pietarilainen, joka luuli ymmärtävänsä jotakin kurssilistasta, olivat siinä määrin kohonneet, että vastavaikutus oli välttämätön. Espanjan ja Amerikan välisen sodan, Fasoda-kysymyksen ja buurisodan uhkaavan puhkeamisen johdosta Europan rahamarkkinat olivat kiristyneet, mikä 1899 pakotti kaikki pankit koroittamaan diskonttomääriään. Yleinen rahanniukkuus tuntui pian Venäjälläkin. Syyskuussa 1899 julkaisemallaan virallisella tiedonannolla Witte koetti rauhoittaa kiihtymystä. Sato oli muka hyvä — todellisuudessa se etelässä oli huono —, teollisuus muka yhä kasvavan kysynnän ja korkeiden tullirajojen johdosta turvattu. Heti sen jälkeen Pietarin arvopaperipörssillä oli musta päivänsä. Syyskuun 23 p. 1899 se kaikille Venäjän pörsseille antoi merkin kaikkien kysyttyjen teollisuuspaperien hirvittävään hinnanlaskuun. Turhaan Witte koetti pulaa lieventää: ostamalla laskevia osakkeita, nimittämällä osakeyhtiöiden tarkastusneuvoksiksi virkamiehiä, jotka tekivät vain haittaa, kun eivät tunteneet liikeasioita. Pula paheni seuraavana vuonna. Tehtaita pantiin seisomaan, koska niillä ei ollut menekkiä eikä liikepääomaa. Pankit, jotka olivat rahoittaneet mielikuvituksellisia yrityksiä, romahtivat auttamattomasti. Seuraavana vuonna hallitus otti uuden ulkomaisen lainan rautatierakennuksia varten voidakseen antaa tilauksia kituvalle teollisuudelle. Vasta 1903 tapahtui hyvän sadon johdosta käänne parempaan.

Witten arvovaltaista asemaa pidettiin siitä lähtien järkytettynä. Monet, jotka tuossa hurjassa tanssissa kultaisen vasikan ympärillä olivat menettäneet, muuttuivat hänen kerran niin ihaillun järjestelmänsä ankariksi arvostelijoiksi. Isänmaalliset kansantalousmiehet alkoivat lyödä hätärumpua sen johdosta, että Witte oli suosinut saksalaistuttavan teollisuuden tunkeutumista Puolan tsaarikuntaan. Monet saksalaiset teollisuuslaitokset olivat näet perustamalla haaraliikkeitä Venäjän alueelle aivan Saksan rajalle astuneet tullisuojamuurin yli. Saksalaisella pääomalla, saksalaisilla työmiehillä, saksalaisella järjestelykyvyllä ja yritteliäisyydellä he Venäjällä valmistivat tavaroita venäläisille markkinoille. Näissä haarayhtiöissä, joiden puhdas voitto semmoisenaan meni Saksaan, kansalliskiihkoiset kirjailijat eivät ainoastaan nähneet kansallisen tullilainsäädännön salakähmäistä tyhjäksi-tekemistä, vaan vainusivat niissä myöskin Preussin sotaministeriön "salaisia linnarakennuksia".

Painavampia olivat ne moitteet, joita vaikutusvaltaisen maalaisaateliston piireistä tehtiin Witteä vastaan. Keinotekoisesti luotu suurteollisuus oli muka kehittynyt maanviljelyksen kustannuksella ja kotiteollisuuden vahingoksi. Maanviljelijän hätä antoi tehtaalle leivän. Witten aate, että teollisuuden edistämisellä oli maaseudun liikaväestölle luotava luonnollinen ja rauhallinen viemäri, oli johtanut valtiollisesti sangen vaarallisen köyhälistön syntymiseen, joka kaupungin ja kylän välisen läheisen yhteyden tähden jo oli järkyttänyt hallituksen arvovaltaa talonpoikien keskuudessa. Bunge oli muka ollut talonpoikien isä, mutta Wittestä oli tullut "sosiaalidemokratian isä".

Venäjä oli Wittestä huolimatta pysynyt maanviljelysvaltiona. Vuoden 1897 väenlaskenta antoi tulokseksi, että 88 % kokonaisväestöstä asui maalla ja vain 12 % kaupungeissa. Bungen erottua hallituksen huolenpito lukuisasta talonpoikaisväestöstä oli kokonaan lakannut. Slavofiilien periaatteen mukaisesti oli lainsäädäntö vain koettanut edelleen lujittaa yhteisomistusta ja väkivaltaisesti panna sen toimeen siellä, missä tämä kaikkea maataloudellista edistystä ehkäisevä järjestelmä ei vielä ollut voimassa. Muuan laki vuodelta 1893 kumosi vuoden 1861 vapautusjulistuksen määräyksen, jonka mukaan mir kahdenkolmanneksen enemmistöllä saattoi päättää siirtyä yhteisomistuksesta yksityisomistukseen. Mutta virkavaltaisilla laeilla ei voitu estää kapitalistisen talouden tunkeutumista talonpoikaiseen maalais-sosialismiin. Isovenäläisen talonpoikaisväestön jakautuminen maattomiin ja maanomistajiin tapahtui kiertoteitse. Köyhtynyt talonpoika, jolla ei ollut edes ajojuhtaa, vuokrasi osuutensa kylän koronkiskurille ja viljeli sitä hänen renkinään. Siten muodostui kyläporvaristo, jolla ei ollut mitään inhimillisesti rakastettavia piirteitä, ja jolle talonpoika on antanut kaksi kuvaavaa nimitystä: kulak ja mirojed, s.o. nyrkki ja mirinsyöjä. Turmiolliseksi Witten politiikka koitui talonpoikaiselle kotiteollisuudelle, joka 6-8 miljoonalle oli tulolähde pitkän talven aikana, monelle jo päätoimena. Talonpoikaissäädystä itsestään lähtenyt pikkukapitalistinen yrittäjäluokka riisti sitä säälimättömästi, kun taas teknillisesti etevämpi suurteollisuus vei siltä menekin ja houkutteli siltä sen parhaat työntekijät. Epäluuloisesti hallitus vastusti sitä niukkaa apua, minkä semstvo koetti antaa kotiteollisuudelle tuotanto-osuuskuntien, lamakassojen, mallivarastojen, myyntipaikkojen ja teknillisten koulujen muodossa.

Suurempi kuin Länsi-Europassa, jossa yhtäläinen epätoivoinen taistelu on suoritettu noiden molempien teollisuusmuotojen välillä, oli Venäjän kotiteollisuuden elinvoima, koska se saattoi nojautua maatalouteen. Hitaasti venäläinen talonpoika kurjistui. Nähden jatkuvasti puolittain nälkää, hän määräajalla saattoi suorittaa vapaaksilunastusmaksut sekä välittömät valtion- ja kunnallisverot. Kieltäytymällä jokaisesta, pienimmästäkin mukavuudesta sekä kaikista nautintoaineista paitsi teestä ja viinaryypystä hän koetti torjua luotansa välillisiä veroja. Hän eli melkein täydellisessä luontaistaloudessa ja seisoi avuttomana sellaista hallitusta vastassa, joka häneen sovellutti uudenaikaisen rahatalouden tekniikkaa ja oppeja. Säälimättömällä, vuosisatoja jatkuneella ryöstötaloudella maan tuottokyky mustanmullan-seudullakin väheni, samaan aikaan kuin viljanhinnat maailmanmarkkinoilla Argentinan ja Länsi-Kanadan asutuksen sekä merirahtien huojistumisen johdosta alenivat. Myöskin venäläisten viljakauppiasten vanhanaikainen epärehellisyys, jotka kuljettivat viljansa ulkomaille hiekalla ja soralla sekoitettuna ja siitä saivat rangaistuksekseen hinnanalennuksen, oli loppuseurauksiltaan talonpoika-raukan kärsittävä. Siihen tulivat lisäksi ainaiset katovuodet, jotka aiheutuivat aasialaisesta arotuulesta, metsänraiskauksesta ja jokavuotisen sateenmäärän asteittaisesta vähenemisestä.

Volgan alueella oli vuoden 1901 katovuoden jälkeen kokonaisia kyliä, joissa kansa liikkumattomana makasi pirteissään, alentaaksensa eräänlaisella talviunella ruumiinsa aineenvaihdosta ja siten totuttaakseen itsensä olemaan syömättä, kyliä, joissa ravinnonpuutteesta ei ollut yhtään hiirtä, ei yhtään koiraa eikä kissaa, ei lehmää lypsettäväksi, ei hevosta auraa vetämään.

Liian myöhään Witte huomasi järjestelmänsä virheet. Hän tahtoi auttaa nopeasti ja hyvin. Hänen niin kauan lapsipuolena kohtelemansa kotiteollisuus oli hänen välityksellään saava joukkotilauksia armeijan tarpeisiin. Viljakaupan hän tahtoi uudistaa perustamalla amerikkalaiseen malliin valtion elevaattoreja ynnä viljan laadun todistuslaitoksia. Rautateiden liikkuvaa kalustoa oli heti lisättävä, jotta asemille kasautuneen viljan ei kuukausmääriä tarvitsisi, odottaessaan edelleen-kuljetusta, virua taivasalla. Valtakunnanneuvostossa hän antoi selityksen, että välittömät ja välilliset verot olivat saavuttaneet äärimmäisen rajansa, ja että hän katsoi tehtäväksensä keksiä jonkin keinon verotaakan keventämiseksi. Hänen ehdotuksestaan kutsuttiin 1902 erityisiä kuvernementin- ja piirikomiteoja "maatalouden hätätilan selvittämiseksi" ja niiden jäsenille luvattiin täysi puhevapaus.

Se oli liian myöhäistä. Talonpoika alkoi itse auttaa itseään sillä tavalla kuin hänen esi-isänsä aina kovassa hädässä olivat tehneet: he ryöstivät tilanomistajalta hänen maansa, viljansa ja karjansa ja polttivat hänen kartanonsa poroksi. Vuonna 1902 puhkesi 11 kuvernementissa talonpoikaiskapinoita. Samaan aikaan todisti järjestettyjen lakkojen lisäytyminen sekä milloin siellä milloin täällä puhkeavat työväenlevottomuudet tehdaskaupungeissa, että teollisuuden mukana Venäjän maanviljelysvaltioon oli astunut uusi voima, joka tahtoi väkivaltaisesti muuttaa valtiollisen järjestyksen perustukset — sosiaalidemokratia.

5. LUKU.

Virkavalta ja itsehallinto 1881-1904.

"Suuri ja pyhä on esivallan merkitys."

Pobedonostsev.

Pobedonostsevin koko hallitusajan virkavalta ja itsehallinto seisoivat leppymättöminä vihollisina vastakkain. Ensimmäisessä leirissä olivat paitsi lukemattomia opportunistisia kiipijöitä kaikki isänmaanystävät, jotka itsevaltaisen valtiomuodon säilyttämisessä näkivät isänmaansa onnen. Vuonna 1864 luoduissa maaseudun ja kaupunkien itsehallintoelimissä olivat tulevan valtiosäännön alkuidut. Aleksanteri II itse oli sanonut semstvokokouksia vastaisten venäläisten kansanedustajien kouluiksi. Loris-Melikovin valtiosääntöehdotuksen rauettua Pobedonostsev valitsi erään vakaumuksellisen slavofiilin sisäasiainministeriksi, nimittäin kreivi Nikolai Ignatievin, entisen Konstantinopolin-lähettilään. Luja tulee ennen kaikkea hallituksen olla, vaati Katkov, slavofiilisen puolueen äänenkannattaja, lehdessään Moskovskija Vjedomostissa, mutta myöskin rehellinen, lisäsi siihen Aleksanteri III. Ja Ignatiev lupasi tsaarille mitä ankarimmin rangaista jokaista virkavallan väärinkäyttämistä sekä puhdistaa virkamiehistön kaikista huonoista aineksista muuttamatta itse virkavaltaista järjestelmää. Tämä järjestelmä oli kehittynyt Moskovassa 14. ja 15. vuosisadalla tatarilaisen despotismin ja byzantilaisen muodollisuuden yhteisvaikutuksesta. Pietari I:n uudistukset olivat kyllä siihen liittäneet moninaisia ulkonaisia koristuksia, mutta eivät olleet muuttaneet sen perustuksia. Näin se oli omansa siveellisesti turmelemaan sekä "tshinovnikin" itsensä että alamaisen, lujentamaan sen tietoisuuden, että valta ja raha Venäjällä taivuttavat tieltään kaiken oikeuden. Vain esimiestensä esityksestä virkamies voitiin haastaa oikeuteen, ja jokainen virkakunta näki jonkin jäsenensä tuomitsemisessa loukkauksen, joka virkatoveruuden kannalta mitä tarmokkaimmin oli torjuttava. Vuohet lammasten joukossa, jotka olivat asiansa liian huonosti tai liian avoimesti hoitaneet, joko siirrettiin "palveluksen etujen" tähden kauas pois heidän siihenastisen rikoksellisen toimintansa näyttämöltä tai asetettiin "sairauden tähden" ennen aikojaan eläkkeelle ja oikeutettiin samalla käyttämään virkapukua, jonka he olivat epärehellisyydellään tahrineet. Lopullisesti jonkin virkamiehen oikeudellinen tuomitseminen ei vielä merkinnyt hänen rankaisemistaan. Tyypillisen esimerkin alemman virkamiehistön menettelystä antoi vuosisatain vaihteessa Saarenmaan piiripäällikön (maaneuvoksen) Josef Kasatskin tapaus. Hän oli erään kansliakirjurin ja erään aikaisemmin maaorjana olleen talonpoikaisnaisen poika, ja äiti oli miehensä ennenaikaisen kuoleman jälkeen ottanut keittäjättären paikan ja puolisonsa virka-arvon perustuksella koroitettu aatelissäätyyn. Nuori aatelismies, joka varkaudesta oli erotettu Kovnon kymnaasin kuudennelta luokalta, rupesi aluksi ajomieheksi ja talonpoikain petkuttajaksi, tuli sitten väärennettyjen paperien perustuksella rajanmittaajaksi, tuomariksi, insinööriksi, aksiisivirkamieheksi Kuurinmaalle, talonpoikaiskomissaariksi Liivinmaalle ja 1896 piiripäälliköksi Saarenmaahan. Eräs talonpoikaismellakka, joka 1897 syntyi saaressa ankaran voudin rahankiskomisten ja raipparangaistusten johdosta, ei aluksi vahingoittanut hänen virkauraansa. Vasta Saarenmaan tilanomistajien huomautusten johdosta, jotka ottivat talonpoikien asian omakseen, kuvernööri puolipakosta pani toimeen tutkimuksen. Tämän toimekseen saanutta virkamiestä hämmästytti Kasatskin sivistymättömyys; hän teki tutkimuksia ja huomasi, että hän oli puijannut itselleen kaikki virkansa asiakirjoja väärentämällä. Lokakuussa 1901 hänen tuli puolustautua erään Pietarin oikeushovin osaston edessä. Valtionasianajaja huomautti syytetyn ansioita Saarenmaan venäläistymiseen nähden hänen tarmokkaan viranhoitonsa johdosta. Puolustusasianajaja esitti rahankiskomisten lieventävänä asianhaarana ja samalla todistuksena Kasatskin lujaluonteisesta mielenlaadusta, että hän eli kaksoisaviossa ja liikuttavalla tavalla oli pitänyt huolta sekä laillisen että laittoman puolisonsa ja kummastakin syntyneiden lastensa menestyksestä. Oikeus tuomitsi hänet asiakirjain väärennyksestä, rahankiskomisesta ja virkavaltuuksiensa ylittämisestä lievimpään laissa edellytettyyn rangaistukseen: oikeuksiensa menettämiseen sekä puolentoista vuoden kuritushuoneeseen. Todistajina kuulusteltujen talonpoikien kauhuksi rikoksentekijä kuitenkin laskettiin vapaalle jalalle 3,800 ruplan takuuta vastaan, joka oli vain pieni osa väärin hankituista rahoista. Senaatti hylkäsi hänen vetoamisensa. Oikeusministeri Muravjevin ja sisäasiainministeri Plehwen esityksestä Nikolai II 28 p. toukok. 1902 armahti Kasatskin ja asetti hänet uudestaan valtion palvelukseen.

Virkavallan kunnianarvoinen perimäpahe, lahjainotto, oli muuttunut hyväksi-teoksi uusien lakien keskeytymättömän säätämisen johdosta, joiden epäselvä sanamuoto aiheutti kokonaisen ryöpyn selityksiä ja toistensa kanssa ristiriitaisia virallisia järjestelyjä. Tätä mieltä oli myöskin Pobedonostsev, joka siinä näki yhden Venäjän monia etuja Länsi-Europan edellä. Lahjomaton virkamies, joka tarkasti pysyi esimiehensä tai ehkäpä itse lain määräyksen sanamuodossa, oli vihattu, sillä hänen menettelynsä muistutti italialaista lakkoa, joka tekee mahdottomaksi kaiken säännöllisen elintoiminnan. Sentähden saksalaissyntyiset virkamiehet, joiden oikeudentuntoa loukkasi lahjusten otto, yleensä eivät olleet suositut. Säälivästi ja halveksivasti hymyillen liikemies katseli sellaisia lystikkäitä hölmöjä ja antoi oikeuden polkemiseen määrätyn summan korkeammalle virastolle, joka sitten järjesti asian kaikinpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Lahjainoton muotoon nähden oli kehittynyt kirjoittamaton tapaoikeus, jonka huolellisesta noudattamisesta virkamiehet tarkasti pitivät kiinni. Jota korkeampi oli virkamiehen arvo, sitä korkeampi oli taksa ja sitä hienompi lahjomisen muoto. Hyvin korkeat herrat ostivat sangen halvalla arvokkaita osakkeita tai möivät sangen kalliilla innokkaasta pyynnöstä jollekin "taidetta harrastavalle" anojalle arvottoman öljymaalauksen, joka tässä tarkoituksessa koristi "ottavan" arvohenkilön kabinettia. Samoin he armollisesti suostuivat vastaanottamaan huomattavan summan johonkin isänmaalliseen tai hyväntekeväisyyslaitokseen ja kirjoittivat sitä varten vastaanottokuitin, jonka hajamielinen vieras sitten unohti ottaa mukaansa. Vain yksi virkakunta oli lahjomattoman huudossa, nimittäin oikeuslaitos. Oikeushovien presidentit ja jäsenet eivät ottaneet rahaa oikeutta-hakevilta asianosaisilta, niinkuin ennen vuoden 1864 oikeuslaitoksen uudistusta yleisesti oli ollut tapana. Vasta 20. vuosisadalla oikeusministeri Shtsheglovitovin monen ponnistuksen perästä onnistui hävittää tämä lainkäyttövirkamiesten ylväs erikoisasema, tehdä monet halukkaiksi lainsyrjäyttämiseen virkaylennyksen muodossa saatavaa palkkiota vastaan. Rajamaakunnissa sitävastoin oli lainpolkeminen lahjomisen kautta sääntönä sekä rikos- että riita-asioissa. Joskaan useimmissa tapauksissa yksinäiset tuomarit eivät antaneet lahjoa itseään, niin sen sijaan heidän huonosti palkatut ja sivistymättömät tulkkinsa, joiden kääntämistaidosta kielen- ja monesti myöskin oikeuden-taitamattomat tuomarit suorastaan lapsellisella tavalla olivat riippuvaiset. Mutta piirioikeuksissakin on usein tuomarikunta syytettyjen ja todistajien lausuntojen väärän käännöksen johdosta tehnyt hullunkurisia päätöksiä, jotka ovat vahingoittaneet oikeuslaitoksen arvoa. Murtaakseen tuomarien riippumattomuuden, jotka lain mukaan olivat erottamattomat ja joita vastoin heidän tahtoaan ei saanut siirtää toiselle paikkakunnalle, hallitus Pobedonostsevin aikana tarttui siihen keinoon, että uskoi tutkintotuomareille vain virkansa sijaisuuden. Tammikuussa 1904 oli 1,500 virassa olevasta tutkintotuomarista vain 10 todellista, s.o. erottamatonta, kaikki muut "virkaatoimittavia", jotka milloin hyvänsä voitiin erottaa virasta.

Aleksanteri III:lle antamaansa lupausta luoda rehellisen virkamieskunnan Ignatiev ei täyttänyt, eikä hän suurimmallakaan tarmolla olisi kyennytkään sitä täyttämään. Hän lisäsi lähinnä virkavallan oikeudellisia valtuuksia, kun hän sai aikaan lain 28 p:ltä elok. 1881 "lisätystä ja ylimääräisestä suojelustilasta", jonka sisäministeri tarpeen mukaan voi määrätä joka alueella. "Lisätty suojelustila" (pienempi piiritystila) vapautti santarmiston ja poliisin hankalista muodollisuuksista pannessaan toimeen kotitarkastuksia ja vangitsemisia. "Ylimääräinen suojelustila" (suurempi piiritystila) antoi kuvernööreille ylipäällikön valtuudet vihollismaassa. He voivat harkintansa mukaan antaa paikallisia lakeja, rangaista niiden rikkomisesta hallinnollista tietä, syytä ilmoittamatta vangita asukkaita sekä erottaa virkamiehiä. Vaikka vuoden 1881 poikkeuslaki oli oleva vain "väliaikainen", pysyi se maaliskuuhun 1917 jatkuvasti käytännössä. Loris-Melikovin lakkauttaman III osaston sijaan hän perusti sisäasiain ministeriön poliisiosaston, jonka tuhoisa toiminta niinikään kesti aina tsaarivallan kukistumiseen asti, ja joka sitten, nimeltänsä "ylimääräinen komissioni vastavallankumouksen ja keinottelun ehkäisemiseksi" — lyhennettynä "tsheka" — bolshevismin aikana syntyi uudestaan. Kansanjoukkojen tyytymättömyyden johtamiseksi toiseen suuntaan Ignatiev suositti hyökkäävän Itämaan-politiikan uudistamista liitossa Ranskan kanssa Berliinin kautta. Mutta kun tsaari silloin vielä vastusti liittoa tasavaltaisen Ranskan kanssa, niin ministeri koetti kääntää kansan vihan juutalaisiin. Useimmat juutalaispogromit ryöstöineen ja murhineen, poliisin järjestämät ja johtamat, tapahtuivat lounaisissa kuvernementeissa. Sitten Ignatiev sai aikaan "väliaikaiset määräykset juutalaisista", jotka, lakkauttamalla vapaan oleskeluoikeuden, karkoitettiin läntisiin maakuntiin, joita yhä vielä pidettiin "asutusalueena". Maan hankinta ja vuokraaminen kiellettiin heiltä sielläkin ja heidän asuinoikeutensa rajoitettiin kaupunkeihin ja kauppaloihin. Nämä väliaikaiset, mutta miespolven ajan oikeudellisesti voimassa-olevat "määräykset" muodostivat runsaan tulolähteen virkavallalle, kun juutalaiset liikemiehet ostivat itsensä vapaiksi niiden sovelluttamisesta vuotuisilla, myöhemmin yhä kohoavilla lahjuksilla.

Vaikka slavofiilinen oppi hylkäsi perustuslaillisen hallitusmuodon lahoavan Länsi-Europan tuotteena, niin ei se kuitenkaan torjunut luotaan ajatusta kansan osanotosta lainsäädäntöön "semski soborin", 16. ja 17. vuosisadan neuvoa-antavan säätyparlamentin muodossa. Tammikuussa 1882 Aksakov, Moskovan "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimies, vaati sellaisen "semski soborin" kokoonkutsumista ja aiheutti siten hajaannuksen puolueessa. Pobedonostsev selitti äänenkannattajassaan, Katkovin "Moskovskija Vjedomostissa" sellaisen laitoksen "epäajanmukaiseksi". Siitä huolimatta Ignatiev otti vaikutusta hovipiirien mielialasta, joka oli Aksakovin suunnitelmaa kohtaan suosiollinen, ja esitti maaliskuussa 1882 valmiin ehdotuksen. Sen mukaan tuo varjoparlamentti oli kokoutuva Moskovaan ja koottava 1,200 nimitetystä ja valitusta virkakuntien ja säätyjen edustajasta. Vain yksi kysymys oli sille lausunnon antamista varten esitettävä: "mitkä ovat parhaat keinot juomahimon vastustamiseksi Venäjällä?" Tsaarin nimitettävän puhemiehen tuli tarkasti valvoa, ettei mikään puhuja poikennut tästä asiasta. Mielipiteensä lausuttuaan kokous oli lykättävä toistaiseksi, kunnes hallitus toista istuntoa varten oli keksinyt yhtä tärkeän kysymyksen. Pobedonostsev piti tällaista raittiusparlamenttia yhtä naurettavana kuin vaarallisena ja sai, niinkuin aina, tsaarin hyväksymään mielipiteensä. Kreivi Ignatiev sai eronsa ja vetäytyi syvästi loukkautuneena yksityiselämään. Aksakovin kuoleman jälkeen hän 1886 "slaavilaisen hyväntekeväisyysseuran" esimiehenä sai tilaisuuden valtiolliseen toimintaan sota-ajatuksen lietsomisen merkeissä. Kun hänet murhattiin v. 1908, niin hänen leskensä ryhtyi toteuttamaan hänen valtiollista testamenttiaan. Aina vuoden 1917 maaliskuuhun kreivitär Ignatievin salongilla oli vaikuttava asema kiihkokansallisen ja kirkollisen taantumuksen hyväksi.

Pobedonostsev valitsi sisäministeriksi Katkovin hänelle suosittaman kreivi Dimitri Tolstoin, entisen, Loris-Melikovin kukistaman pyhän synodin yliprokuraattorin ja kansanvalistusministerin. Hänestä hän sai häikäilemättömän ja taitavan apulaisen pitäessään yhä edelleen kurissa itsehallintolaitoksia.

Vapaamielisten yhteiskuntapiirien kaikki toiveet liittyivät mitä läheisimmin semstvon edelleen kehittymiseen, jossa he näkivät valtiosäännön luonnolliset alkuidut. Kuinka vaatimattomat silloin vapaamielisen vastustuksen toiveet olivat, sen osoitti "venäläisten perustuslaillisten julistus" vuodelta 1883, joka heidän valtiollisten vaatimustensa suurimpana määränä sisälsi kansaneduskunnan kokoonkutsumisen, jolla olisi vain neuvotteleva valta. Eräs "semski sojus", kuvernementinsemstvojen edustajista muodostettu valiokunta, piti yksityisiä kokouksia ja hoiti professori Dragomanovin ulkomailla julkaiseman "Volnoje Slovon" (Vapaan sanan) raha-asioita. Kun kuitenkin tämän aikakauskirjan salakuljetus Venäjälle tuotti liian suuria vaikeuksia, niin se 1883 lakkasi. Samana vuonna myöskin "semski sojus" poliisin väliintulon pelosta lakkautti puolittain julkisen toimintansa. Semstvon ansioita Venäjän sivistyskehitykseen nähden on aina arvostelijan valtiollisen kannan mukaan milloin suuresti ylistetty, milloin katkerasti pilkattu. Se on tällä alalla, huolimatta virkavallan järjestelmällisestä vastustuksesta, suorittanut paljon hyödyllistä. Semstvo on hankkinut talonpojille lääkärinapua; rakentanut heille sairaaloita ja mielenvikaisten hoitoloita; hankkinut monelle luku- ja kirjoitustaidon perustamissaan ja kannattamissaan kouluissa; se on pakollisella palovakuutuksella ja palosuojelustoimenpiteillä vähentänyt tuhoisat kylätulipalot sekä voimakkaasti tukenut talonpoikaista kotiteollisuutta sen vaikeassa taistelussa kaupunkilaista suurteollisuutta vastaan; se on kohottanut talonpoikaista maataloutta palkkaamalla maanviljelysneuvojia, halpaan hintaan hankkimalla peltokalustoa ja siemenviljaa sekä parantamalla karjan- ja hevoshoitoa. Vain teiden ja siltojen rakentamiseen nähden tiettömässä Venäjänmaassa semstvon kunnianhimo on pysytellyt hyvin vaatimattomissa rajoissa, jättäen luonnon tehtäväksi, talvella pakkasten, kesällä poudan muodossa, laittaa jääpeitteet ja kahluupaikat puuttuvien siltojen sijaan. Mutta vikojakaan siltä ei puuttunut. Pikkumaisuus ja joutava muodollisuus rehoitti semstvoissa yhtä hyvin kuin valtion virastoissa. Täällä niinkuin siellä kasattiin, kuluttamalla työtä ja varoja, valtava tilastollinen aineisto, joka useimmissa tapauksissa jäi käyttämättä ja enintään hyödytti historioitsijaa. Mutta moitteita laiminlyönneistä semstvojohtajat kyllä voivat torjua: meillä ei ollut siihen varoja, ja raha-asiain ministeri kielsi meiltä hakemamme lainan; sen me kyllä olimme suunnitelleet, mutta kuvernööri kielsi meitä sitä toimeenpanemasta. Kykeneville miehille oli isänmaallinen teko uhrata voimansa semstvolle, vaikka heillä olisi ollut tarjona paljoa suurempi palkka ja loistava ura valtion palveluksessa tai kauppa- ja teollisuusyrityksissä. Semstvopalvelus tuotti vain huonon palkan, harvoin eläkettä, ei koskaan kimaltelevaa ritarimerkkiä tai kunnioitusta-herättävää arvonimeä, jommoisiin Venäjällä pantiin niin suurta arvoa. Semstvo oli toimeenpantuna 35 Sisä-Venäjän kuvernementissa 400 piireineen. Sitävastoin tämä vapaamielisenä pidetty laitos puuttui kaikista rajamaista. Donin alueesta semstvo jälleen poistettiin kasakkaesivallan pyynnöstä, koska se muka vain aiheutti hyödyttömiä veroja ja vähensi karjakantaa.

Virkavallan mahtimiehet päättivät riistää kaupunkien ja maaseudun itsehallinnolta sen oikeudet. Mutta ennenkuin Pobedonostsev ja Tolstoi ryhtyivät antamaan musertavaa iskua semstvolle, he panivat toimeen sarjan taantumuksellisia uudistuksia. "Väliaikainen painolaki" vuodelta 1882 antoi pyhän synodin yliprokuraattorille yhdessä sisäasiain-, oikeus- ja kansanvalistusministerin kanssa oikeuden ilman edellä käynyttä varoitusta lakkauttaa jokaisen lehden. Maakuntalehdistö vaiennettiin. Paikallisen sensuuriviranomaisen harkinnan mukaan siltä kiellettiin pääkaupunkilehtien ja sensuroitujen kirjoitusten painattaminen, samoin mitä ankarimmin jokainen esitys paikallisista tapahtumista, joka paljastamalla epäkohtia saattoi vahingoittaa virkavaltaa. Ei siis ollut mikään ihme, että tämän järjestelmän johdosta korkeilla virkamiehillä oli sangen puutteelliset tiedot siitä, mitä valtakunnan sisäosissa tapahtui, taikka että he siitä, ettei mitään kuulunut, tekivät sen johtopäätöksen, että kaikki oli "hyvässä järjestyksessä". Kuvernementin pääkaupungeissa, joissa oli 50,000 asukasta, kuten Kalugassa, ei ollut, paitsi virallisia "Kuvernementinuutisia" ja konsistorin julkaisemia "Hiippakunnansanomia", ainoatakaan paikallislehteä. Painoasiain ylihallituksen totuudenkammosta kärsi myöskin Keisarillinen Tiedeakatemia, joka päätti julkaista "Valtiotieteiden käsikirjan" tri J. Conradin y.m. saksalaisen teoksen mallin mukaan. Yrityksen johtajat K. Veselovski, Venäjän kansantaloustieteen nestor, ja N. Bunge, entinen raha-asiain ministeri, ennättivät vain B-kirjaimeen, kun sensuuriviraston vastustus 1895 pakotti heidät jättämään sikseen työnsä.

Kansanvalistusministeriksi Pobedonostsev valitsi erään venäläistyneen armenialaisen, Ivan Deljanovin, joka oli lakimies opinnoiltaan, mutta koulumies ammatiltaan. Hänen tehtävänään oli estää kansan valistaminen, josta palkaksi hänet 1888 koroitettiin kreivilliseen säätyyn. Kun hän 16-vuotisen viranhoidon jälkeen (1882-1898) kuoli, oli kansakoulujen ja kyläkapakkain välinen suhde kuin yksi kolmeen; 41 % miehistä ja 87 % naisista ei osannut lukea eikä kirjoittaa ja 17,800,000 lasta 7-14 vuoden iässä kasvoi opetusta saamatta. Kaiken tämän ohessa vallitsi venäläisessä kylässä sivistysnälkä, jota semstvo kaikin voimin koetti tyydyttää. Pobedonostsev näki siinä vaaran valtiolliselle järjestykselle. Kun valtion kansakouluntarkastajat eivät rettelöimisillään saaneet hävitetyiksi semstvokouluja, niin Pobedonostsev 1884 alkoi perustaa kilpailevia laitoksia, niinsanottuja kirkkoseurakuntakouluja. Ne olivat pyhän synodin hallinnon alaisia, ja niiden opetussuunnitelmassa pantiin pääpaino rukousten ulkoa-oppimiseen, kirkkoslavoniseen kieleen ja kirkkolauluun. Monta kertaa palveluksenhaluiset kuvernöörit pakottivat semstvon keskeyttämään koululaitoksensa kehittämisen ja antamaan siihen määrätyt verosummat pyhän synodin käytettäviksi kirkkokoulujen perustamiseksi. Monet näistä olivat vain näennäisesti olemassa budjettiehdotuksissa ja pappien korupuheisissa kertomuksissa olemattomista laitoksista. Edelleen Pobedonostsevin toimesta kaikki kansankirjastot ja lukusalit alistettiin erityisen sensuurin alaisiksi, joka paraiten luuli tyydyttävänsä taajojen rivien sivistystarpeet sillä, että sopimattomina poisti enimmät venäläiset klassikot ja niiden sijaan hankki uskonnollisia ja isänmaallisia kirjasia. Keskikoulussa Pobedonostsev antoi vanhojen kielten säilyttää sen yksipuolisen etusijan, minkä D. Tolstoi kansanvalistusministerinä oli niille hankkinut. Koulunjohtajilta hän vaati abiturienteista salaista luonteenkuvausta, helpottaakseen poliisille opiskelevan nuorison valvontaa. Tämä poliisivalvonta näytti Pobedonostsevista siitä syystä tarpeelliselta, että korkeampien virkamiesten ja rikasten pojat astuivat vain etuoikeutettuihin korkeakouluihin, molempiin lyseoihin, Pietarin sotakirurgiseen akatemiaan ja oikeusopistoon, kun taas muu nuoriso, siinä myöskin Aleksanteri III:n sananparren mukaan "keittäjättärenpoika", kirjoittautuivat varsinaisiin valtionyliopistoihin. Monin paikoin vallitsi joukkokurjuus ylioppilasten suuressa enemmistössä, jota houkutteli vähemmin tiede, kuin diploomin saavuttaminen, joka avasi heille virkamiesuran. Kurjasti he elättivät itseänsä teellä ja leivällä, huonosti maksetuilla yksityistunneilla ja rikasten tieteensuosijain antamilla apurahoilla, joita ei koskaan maksettu takaisin ja joilla nämä luulivat edistävänsä Venäjän sivistyskehitystä. Lukemalla ulkoa hektografeerattuja luentojen jäljennöksiä ylioppilaat valmistautuivat vuotuisiin "kurssitutkintoihin". Se oli mieleen monelle professorille, joka pani suuremman arvon "luentojensa" tarkkaan osaamiseen kuin itsenäiseen tutkimukseen. Ylioppilaiden tavanmukainen ympäristö oli sellainen maaperä, jossa rehevään kasvuun versoi valtiolle vihamielinen mieliala, mihin myöskin venäläisen nuorison ajatustapa ja valtiolliset olot olivat omansa viemään. Ylioppilasvuosien aatteellisuus, joka loi monta valtiollista marttyyria, päättyi kuitenkin tavallisesti valtionvirkaan viimeisen kurssin päättämisen jälkeen, antaen sijaa luonteettomalle loistavan virkauran tavoittelulle tai ahdasmieliselle kiihkolle, jotka molemmat ovat käyneet yhtä turmiollisiksi Venäjän kehitykselle.

Pobedonostsev piti valtiollisista syistä vuoden 1864 korkeakouluasetuksen "uudistamista" välttämättömän tarpeellisena. Hänen viittaustensa mukaan Deljanov 1884 valmisti uuden yliopistoasetuksen. Hän lakkautti kokonaan korkeakoulujen siihenastisen rajoitetun itsehallinnon, supisti opetus- ja oppivapautta, kielsi siihen saakka suvaitut osakunnat sekä ylioppilasten keskenäiset avustusrahastot, niinkuin yleensä kaikki heidän yhdistyksensä, mitä ankarimmin ja alisti "kuuntelijat" yliopistotarkastajien valvonnan alaisiksi, jotka olivat poliisihenkilöitä, syyttäjiä ja tuomareita samalla kertaa. Ennenkuin tsaari vahvisti tämän uuden suukapulalain, tapahtui ilvenäytelmä, jota varten osat oli jaettu ministerien kesken. Muuan Pobedonostsevin vastustaja oli tsaarin käsiin toimittanut erään "Le Figaron" artikkelin, jossa pyhän synodin yliprokuraattori kuvattiin Venäjän varsinaiseksi hallitsijaksi ja Aleksanteri III tämän sokeaksi välikappaleeksi. Tämän paljastuksen vastustamiseksi, joka ei ollut jäänyt vaille vaikutusta tsaariin, lausuivat ministerineuvoston kaikki jäsenet mielipiteenään, että asetus oli vahvistettava. Vain yksi vastusti — Konstantin Pobedonostsev. Lämpimästi hän puolusti professorinvaaleja, oppi- ja opetusvapautta, osakunnallista ylioppilaselämää. Tsaari hämmästyi. Kauan aikaa mietittyään hän sanoi: "Konstantin Petrovitsh, te näette, enemmistö on teitä vastaan, minun täytyy vahvistaa uusi asetus." Aleksanteri III oli päässyt siitä painostavasta tunteesta, että muka hän ja kaikki ministerit tanssivat pyhän synodin yliprokuraattorin pillin mukaan, ja Pobedonostsev oli täydelleen saavuttanut kaksinaisen tarkoituksensa. Tämän jälkeen hän nautti tsaarin järkähtämätöntä luottamusta, johon hänen entisen opettajansa ja nykyisen neuvonantajansa syvästi uskonnollinen tunne vaikutti vielä enemmän kuin hänen "valtioviisautensa". 19. vuosisadan Torquemada, joksi Pietarissa asuvat englantilaiset häntä sanoivat, vetäytyi joka vuosi muutamaksi ajaksi erilleen johonkin luostariin ja eli siellä munkkina munkkien joukossa lihankidutuksessa ja hartaudenharjoituksissa. Vallan ulkoloisto, joka hänellä oli tarjona, ei ollut hänelle minkään arvoinen. Hovijuhlissa pisti keskellä herrojen kullalla ommeltuja univormuja ja naisten jalokivillä koristettuja komeita pukuja silmään muuan pitkä, laiha, huonosti sopivaan, yksinkertaiseen univormufrakkiin puettu mies, joka suuret sarvipuitteiset silmälasit nenällään, kasvot sileiksi ajeltuina, äreän ylpeä hymy huulillaan katseli hoviseuran loistavaa menoa. Hän keskusteli mielellään samanmielisten pienessä piirissä. Täällä hän kehitteli ajatuksiaan ja tuumiaan, kuunteli sävyisästi vastaväitteitä ja kumosi ne ihmistuntemuksellaan ja ihmishalveksunnallaan. Hänellä oli hyvin voimakas, lujasti slavofiiliseen oppiin perustuva usko järjestelmänsä oikeuteen, jota eivät voineet järkyttää mitkään, vaikka kuinkakin totuudenmukaiset kertomukset kirkossa ja valtiossa vallitsevista kurjista oloista.

Kun maaorjuus poistettiin, niin talonpojille myönnettiin jokseenkin laaja itsehallinto. Jo 1870-luvulla sitä hallinnon mielivaltaisen sekautumisen johdosta oli suuresti supistettu, ja 1889 se, luomalla Semskie natshalnikien (maapäällikköjen) virat, tehtiin itsehallinnon irvikuvaksi. Voitaneen nykyään pitää varmana, ettei mikään muu Aleksanteri III:n "uudistus" ole vaikuttanut kansanjoukkoihin niin kiihoittavasti kuin tuomiovallan ja hallinnon uskominen kaikissa talonpoikia koskevissa asioissa sisäasiainministerin nimittämille aatelisille tilanomistajille ja palvelukseen kelpaamattomille upseereille. Tämän järjestelmän luojat, Pobedonostsev ja Tolstoi, ovat epäilemättä sillä tarkoittaneet vanhan maaorjuuden palauttamista uudenaikaisessa, virkavaltaisessa muodossa. Senpätähden valtakunnanneuvoston enemmistö olikin lakiehdotuksen hylännyt. Mutta tsaari oli, niinkuin tavallisesti, yhtynyt tuon ylhäisen kokouksen "vähemmistön mielipiteeseen" ja vahvistanut sen. Näissä toimihenkilöissä, jotka olivat yht'aikaa tuomareita ja maaneuvoksia, ja jotka seuraavina aikoina vallitsivat kuin satraapit, oli myöskin kunniakkaita poikkeuksia, jotka koettivat talonpoikien hyväksi käyttää heille uskottua, melkeinpä rajatonta valtaa. Mutta he eivät jääneet pitkäikäisiksi, koska he viranhoitonsa tähden joutuivat pahaan maineeseen vapaamielisestä ajatustavasta. Kun slavofiilinen mieliala ja aatelinen syntyperä kävivät riittävästä pätevyystodistuksesta tuohon kahtalaiseen virkatoimintaan, ovat monet tietämättömyydestä ja laiskuudesta, pahaa tarkoittamatta, raskaasti rikkoneet kansaa vastaan. He antoivat kirjuriensa opettaa itselleen lain sanamuotoa ja sen selitystä sekä valitusasiain sisällystä, ja näiden enimmäkseen sivistymättömien ja aina huonosti palkattujen alivirkamiesten alttius lahjoille oli tunnettu jokaiselle maalaispojalle.

Kreivi Dimitri Tolstoi oli juuri saanut valmiiksi taantumuksellisen lakiehdotuksen semstvon "uudistamiseksi", kun 7 p. toukokuuta kuolema hänet kohtasi. Hänen seuraajaksensa tuli hänen siihenastinen apulaisensa Ivan Durnovo (1889-1895), aina ilomielinen, rakastettava mies, jolla oli pitkä poskiparta viekkaissa mongolikasvoissaan. Ulkonaisesti uusi sisäministeri jyrkästi erosi synkästä, aina äreästä vanhasta kreivistä, jonka politiikkaa hän Pobedonostsevin valvonnan alaisena jatkoi. Vuoden 1890 laki, joka antoi semstvolle sen muodon, missä se pysyi aina vuoteen 1917, nojautui säätylaitokseen perustuvaan vaalijärjestykseen ja takasi enemmistön aateliselle valitsijakunnalle. Talonpojilta otettiin heidän edustajiensa vapaa valintaoikeus. Kaikki semstvokokousten päätökset oli siitä pitäen kuvernöörin vahvistettava. Tämä muodostui käytännössä usein hallintopäällikön ratkaisu- ja nimitysoikeudeksi, jos jälkimmäinen rettelöimällä itsehallinnon kanssa tahtoi ylhäälle päin suosittaa itseänsä "tarmokkaana ja lujaluontoisena valtiomiehenä". Johdonmukaisesti tämä maaseudun itsehallinnon typistäminen kahta vuotta myöhemmin, 1892, ulotettiin kaupunkeihin. Vuoden 1870 kaupunkijärjestys oli voimassa valtakunnan kaikissa maakunnissa paitsi Puolassa, jossa hallinto oli uskottu maalle vieraille venäläisille virkamiehille. Senaikuisten käsitysten mukaan vapaamielisellä lailla oli se vika, että se pani toimeen saman järjestyksen kaikissa kaupungeissa. Mutta kuinka "kaupungit", joilla oli 300 ruplan vuositulot, voivat palkata kaupunginpäänsä, kaupunkineuvoksensa ja virkamiehensä ja lisäksi suorittaa menot kaikista menestyslaitoksista? Mutta suuremmissakin kaupungeissa rahakysymys usein tuotti melkoisia vaikeuksia, koska hallitus oli lykännyt kunnan niskoille erinäisten valtiolaitosten kannatuksen, ja kaupunkien talouden oli pakko turvautua vain kiinteimen omaisuuden sekä kaupan ja käsityön verottamiseen, joiden samaan aikaan täytyi suorittaa maksunsa myöskin kruunulle. Enimpien kuntien ensimmäisenä huolena oli ollut suurten ja kalliiden kaupungintalojen rakennuttaminen, jolla ne tietysti eivät olleet päässeet velkautumisesta. Vain harvoilla kaupungeilla oli suurehko maaomaisuus, joka, taloudellisen kehityksen ollessa suotuisa, voi antaa runsaita tuloja. Isovenäläisen talonpoikaisväestön köyhtyminen vaikutti epäedullisesti moniin pieniin maakaupunkeihin, joissa elettiin, ajateltiin ja tunnettiin niinkuin pyhän Vladimirin aikaan, joissa ei ollut mitään käsityötä eikä suurkauppaa, jotka itse mitään tuottamatta viettivät viheliäistä elämäänsä vain virkamiesten asemapaikkoina ja piirikunnan aateliston kokouspaikkoina ja hädin tuskin jaksoivat maksaa muutamien poliisien palkan ja katulyhdyn, mutta muuten eivät kyenneet tekemään mitään menestyksensä hyväksi.[5] Pahinta Sisä-Venäjän kaupunkilaitoksen kehitykselle oli kuitenkin se, että puuttui yhteishenkeä. Määrääviä kauppiaita eivät haluttaneet palkattomat kunniavirat eivätkä yhteiset neuvottelut kunnan eikä oman kukkaron hyväksi. Saadakseen toimeen päätösvaltaisia istuntoja oli Pietarissa ja muissa kaupungeissa vihdoin pakko palkata valiokuntien jäseniksi valittuja kaupunginvaltuutettuja. Tätä käytettiin sittemmin väärin. Jokaista uutta kysymystä varten asetettiin uusi valiokunta ja sillä lykättiin puheena-olevan asian ratkaisu toistaiseksi. Monet kaupunginisät osasivat kunniatoimestaan tehdä tuottavan tulolähteen, valituttaa itsensä erilaisiin toimikuntiin ja luottamustoimessaan hankkia itselleen etuja kaupungin hankintoja myönnettäessä. Kaupunkien itsehallinto antoi sentähden taantumuksellisen hallituspuolueen sanomalehdille paljoa enemmän aihetta oikeutettuihin muistutuksiin kuin semstvo, jossa politiikan harrastus varsinaisten itsehallintotehtävien sivussa oli hyvänä yllykkeenä, joka herätti ja piti voimassa uudenaikaista yleisten asiain ymmärtämistä.

Vuoden 1892 "uudistus" asetti kaupunkien itsehallinnon kuvernöörin ankaran holhouksen alaiseksi; hänen tuli kieltää suostumuksensa jokaiselta kaupunki-edustajien päätökseltä, joka "oli yleisten valtioetujen vastainen tai ilmeisesti vahingoitti paikallisen väestön etuja". Semstvossa talonpoikien määräysvaltaa oli supistettu, kaupungeissa vapaiden ammattien harjoittajilta, joille annettiin yhteinen nimi "intelligenssi", sivistyneistö, riistettiin vaalioikeus. Tämä oli oleva vain talonomistajilla, kauppiailla ja käsityöläisliikkeen harjoittajilla, siis juuri sillä yhteiskuntakerroksella, joka kaikenlaisella keinottelulla oli saattanut kaupunkien itsehallinnon huonoon valoon hallituksen silmissä. Kansantaloustieteen professori, yhteiskuntapoliittinen kirjailija, lääkäri voi saada aktiivisen ja passiivisen kunnallisen vaalioikeuden, josta hänen ammattinsa sulki hänet pois, vain ostamalla talon. Edelleen kaikki Mooseksen uskoa olevat asukkaat menettivät vaalioikeutensa, myöskin juutalaisen asutuspiirin kaupungeissa, missä heidän lukumääränsä usein oli 75 % koko väestöstä. Täällä kuvernööri nimitti muutamia juutalaisia kaupunginvaltuutettuja, tavallisesti sellaisia, jotka eivät nauttineet uskonveljiensä luottamusta. "Uudistuksen" ainoa järkevä kohta oli yksinkertaistutetun kunnallishallinnon toimeenpano pikkukaupungeissa, "kaupunginvanhin" johdossa. Tosi virkavaltainen oli uusi määräys, että jokainen "kaupunginpää" (pormestari) oli katsottava valtion virassa olevaksi ja sen mukaan sai oikeuden virka-arvoon ja univormuun, kolmikolkkahattuun ja miekkaan ja sen kanssa myöskin velvoituksen virkamiehenomaiseen kuuliaisuuteen kuvernööriä kohtaan.

Taantumuksellisten lakien valmistelu virkavallan toimesta tapahtui suhteellisen nopeasti, usein yllättävän ripeästi, kiertämällä valtakunnanneuvoston, jos kysymyksessä-olevalla ministeriöllä oli kaikkea syytä pelätä tämän arvostelua. Vallan toisin oli laita edistysmielisten uudistusten valmistamisen ja niiden toteuttamisen venäläisessä elämässä. Kuvaavaa virkavaltaisen työn hitaudelle sellaisissa tapauksissa on "uuden venäläisen rikosoikeuden" historia. Jo 1860-luvulla oli huomautettu, että oli välttämätöntä uudistaa vuoden 1845 vanhentunut rikoslakikirja, mutta vasta 4 p. toukok. 1881 asetettiin hallituskomissioni valmistamaan uutta rikoslakia uudenaikaisten periaatteiden mukaan. 14 vuotta työskenneltyään se toukokuussa 1895 oli valmistanut luonnoksen ja lähetti sen kaikille ministeriöille tiedoksi, jota selon-ottoa kesti kolme vuotta. Sitten eräs "erityinen komitea" taas kolmen vuoden ajan tutki sitä, jonka jälkeen valtakunnanneuvosto hautoi sitä kaksi vuotta. Vihdoin 4 p. hubtik. 1903 Nikolai II allekirjoitti valmiin ehdotuksen ja koroitti sen sillä laiksi. Se julkaistiin, mutta sen toimeenpano lykättiin senaatille osoitetulla kaikkeinkorkeimmalla käskykirjeellä määräämättömään aikaan. Vasta syyskuussa 1915 uutta venäläistä rikoslakikirjaa ensi kerran oikeushoveissa käytettiin, mutta ei Venäjällä, vaan Puolassa, Liettuassa ja Kuurinmaalla saksalaisen miehityshallituksen toimesta.

Vapaamielistä semstvopuoluetta on sekä virkavallan että vallankumouksellistenkin taholta moitittu siitä, että se muka edusti vain mitätöntä vähemmistöä, että sen muodostivat vain muutamat huutajat, joiden vapausharrastuksia talonpoikaisen väestön suuri enemmistö ei ensinkään käsittänyt. Tämä puolue oli kuin joukko päälliköitä ilman sotamiehiä, sen muodostivat vain harvat käytännölliseen valtiotaitoon vallan perehtymättömät miehet, eikä sitä siis tarvinnut ottaa vakavalta kannalta. Vuoden 1890 semstvo-uudistus ei ainoastaan tahtonut muuttaa sitä kuuliaiseksi virkavaltaiseksi laitokseksi, vaan samaan aikaan sen säätyyn perustuvan vaalijärjestyksen kautta ajaa uuden kiilan siihen salassa piilevään yhteiskunnalliseen vastakohtaan, mikä vallitsi vapaamielisen aateliston ja talonpoikien välillä. Tämä isku oh torjuttava! Mutta miten? Siten, että otettiin ohjelmaksi sen vastakohta, mitä hallitus teki! Sentähden semstvopuolue asetti ensimmäiseksi vaatimuksekseen kansaneduskunnan kokoonkutsumisen yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen vaalioikeuden perustuksella. Siihen asti kaikki vapaamieliset semstvomiehet olivat sitä vastustaneet, koska he talonpoikaisväestön sivistymättömyyden tähden pelkäsivät, että sellaisella perustuksella valittu parlamentti agraarikysymyksessä olisi hyvin jyrkkä, mutta kaikissa muissa kysymyksissä niin vanhoillinen, että se voisi olla sangen vaarallinen, jopa kohtalokas Venäjän sivistyskehitykselle. Tahdottiin kuitenkin, maksoi mitä maksoi, voittaa taajat kansanjoukot puolelleen ja uskottiin, jyrkästä vaalioikeudesta huolimatta, voitavan niitä johtaakin, koska siihen aikaan ei ollut mitään muutakaan järjestettyä kansanpuoluetta. Edelleen semstvopuolue, jyrkässä ristiriidassa hallituksen venäläistyttämispölitiikan kanssa, otti ohjelmaansa vaatimuksen, että kaikille rajamaille oli myönnettävä mitä laajin itsehallinto ja vapaus kehittää kansallista sivistystään. Sillä se tahtoi hankkia tukea pyrinnöilleen jättiläisvaltakunnan sadankahdenkymmenen "vieraan heimon" puolelta. Näihin kahteen uuteen päävaatimukseen tuli sitten vielä lisäksi jo ennen lausuttu vaatimus, että oli myönnettävä länsimaiset vapaudet kirkollisessa, valtiollisessa ja yhteiskunnallisessa suhteessa. Tämän ohjelman perustuksella kansanoikeuden puolue, joksi se itseään nimitti, valmisti valtiosääntöehdotuksen, jota 1894 monena kappaleena levitettiin kaikkialla Venäjällä. Jotta sille saataisiin hallitsevan virkavallan kannatus, ei ainoakaan virasto, yksin sensuuria lukuunottamatta, ollut lakkautettava. Valtakunnanneuvosto oli entisessä kokoonpanossaan muodostava ylihuoneen, alihuone oli kokoonpantava välittömästi valituista kansanedustajista. Sen ohessa maakuntapäivät hoitaisivat paikallisen lainsäädännön, mikä oli edellytettynä jo siinä valtiosääntöehdotuksessa, jonka Novosiltsev 1819 Aleksanteri I:n toimesta oli valmistanut. Tsaarille oli myönnetty vain väliaikainen veto-oikeus. Koko ehdotus oli sangen keinotekoinen, koska se tahtoi sovittaa kaikki vallitsevat vastakohdat: rajattoman virkavallan ja sen toimintaa tarkastavan parlamentin, keskitysjärjestelmän ja rajamaakuntien venäläistyttämisen johdosta syntyneet liittovaltiopyrkimykset ja vihdoin itsevaltaisen ja kansanvaltaisen aatteen.

Valtiolliseksi keskuselimekseen semstvo vastustus teki Katariina II:n perustaman "keisarillisen vapaan taloudellisen seuran" Pietarissa, jonka esimiehenä vuodesta 1895 oli kreivi Pietari Heyden, Pinkovan aatelismarsalkka. Muuan toinen vastustusmielinen tieteellinen seura, professori I. Muromtsevin johtama "juridinen yhdistys" Moskovassa lakkautettiin 1899 kansanvalistusministeri Bogoljepovin toimesta. Maataloudelliset ja tieteelliset kongressit, nautakarjanäyttelyt, osakkaiden kokoukset osinkojen jakamiseksi ja muut sellaiset tilanomistajien, oppineiden, tehtailijain ja vapaamielisen intelligenssin tapaamistilaisuudet tarjosivat toivotun keinon perästä päin keskustella politiikasta ahtaammassa piirissä.

Tämän puolueen toivomukset liittyivät hallitsijavaihdokseen, jonka tapahtuminen ennemmin tai myöhemmin kuitenkin jätettiin ajan ja vallankumouksellisen puolueen asiaksi. Borkin onnettomuuden jälkeen, jossa v. 1888 keisarillinen juna dynamiitilla suistettiin kiskoilta, murhayritysten aiheuttama kauhu Aleksanteri III:ssa yltyi sairaalloiseksi ihmiskammoksi. "Hatsinan vanki" vavahti joka risahdusta ja rukoili joka kerta kun lähti ulos hartaasti pyhimystenkuvien edessä pelastusta kuolemanvaarasta. Tuon jättiläisen vahvuisen miehen terveys oli Borkissa kumoon-syöksyvän salonkivaunun antamasta iskusta järkkynyt. Hän sai tuskallisen munuaistaudin, johon hän 1 p. marrask. 1894 Livadiassa sortui. Ne kiitosvirret, jotka hallitusmielinen sanomalehdistö "suuren keisarin" ruumisarkun ääressä viritti, saivat vastakaikua ulkomaisissa muistosanoissa "rauhantsaarista". Sekä mies että hänen työnsä arvioitiin silloin melkoisesti yli arvonsa, varsinkin hänen työnsä, jonka hän oli suorittanut Pobedonostsevin johdossa.

Uusi tsaari Nikolai II (synt. 18 p. toukok. 1868, kuoli 17 p. heinäk. 1918) oli perintöruhtinaana rakastettava upseeri, jonka esiytyminen oli korutonta, mutta jolta puuttui velvollisuudentuntoa ja tahdonvoimaa sekä harrastusta sotilaallisiin ja valtiollisiin asioihin. Niinkuin kaikki arvohenkilöt hän pelkäsi tsaaria ja isänsä raskasta kättä; hän käytti hänestä aina nimitystä "gasudarj" (hallitsija), ja isä otti häneltä kuolinvuoteellaan lupauksen pitää kiinni itsevaltiudesta. Tämä täydellinen riippuvaisuus isän tahdosta jäi siis vallitsemaan tämän kuolemankin jälkeen, ja Pobedonostsev otti tehtäväkseen kaikkina ratkaisevina hetkinä vaikuttavasti ja mahtipontisesti julistaa hänelle tsaarivainajan tahdon. Ei henkinen ahtaus, minkä hän niinkuin luultiin oli perinyt isältään, vaan tahdonheikkous ja kylläkin hämmästyttävä välinpitämättömyys kaikista valtiollisista kysymyksistä sekä siitä johtuva tietämättömyys piti hänet täydellisessä riippuvaisuudessa "suuren isänsä suuresta neuvonantajasta". Tässä mielessä vaikutti häneen myöskin hänen äitinsä, joka yksin kunnioituksesta hänen muistoansa kohtaan kammoi jokaista poikkeusta puoliso-vainajansa "koetellusta hallitusjärjestelmästä" ja pyhän synodin yliprokuraattorissa näki elävän ja varman takeen sen jatkumisesta. Vasta myöhemmin ilmaisi mieheksi kypsynyt tsaari muitakin ominaisuuksia: taipumusta mystillisyyteen, salattua viekkautta, hiljaista ja jäykkää itsepintaisuutta, epäluuloisuutta, tekopyhyyttä ja ennen kaikkea rajatonta itsekkyyttä. Tästä itserakkaudesta oli lähtöisin hänen valtio-oikeudellinen käsityksensä, että Venäjän maailmanvalta oli Romanovin perheen perinnöllinen omaisuus, sen sukukartano, ja että hänellä, Jumalan voitelemalla kartanonherralla, oli rajaton valta, joka hänen supistamattomana tuli jättää perilliselleen. Nikolai I oli, toistaen Fredrik suuren tunnetun lauseen, ylpeästi sanonut olevansa valtakunnan ensimmäinen virkamies, mutta hänen poikansa pojanpoika käänsi koko hallitustavassaan Ludvig XIV:n mielilauseen "L'état c'est moi" venäjäksi "Rossija moja votshina" — Venäjä on perintötilani!

Uuden hallitsijan ensimmäiset toimet näyttivät vahvistavan vapaamielisten toiveita, että järjestelmänmuutos oli tulossa. Muutamat korkeassa asemassa olevat vihatut virkavaltiaat saivat huomautuksia; eräässä Varsovan kenraalikuvernöörin Gurkon ja puolalaisen yhteiskunnan välisessä riidassa tsaari asettui jälkimmäisen puolelle. Suomen perustuslait vahvistettiin erityisellä manifestilla, mikä slavofiilisen puolueen pää-äänenkannattajassa Moskovskija Vjedomostissa aiheutti raivokkaan kirjoituksen, joka kääntyi suoraan hallitsijan persoonaa vastaan. Vaikka hovipiireistä lähtevät huhut kertoivat, ettei ollut luottamista järjestelmänmuutokseen perustuslailliseen suuntaan, niin vapaamieliset yksityisten semstvojen keskuudessa aloittivat vilkkaan toiminnan, jolla osaksi oli menestystä. Yhdeksän kuvernementin semstvokokousta, nimittäin Tverin, Tulan, Ufan, Poltavan, Saratovin, Tambovin, Kurskin, Orjolin ja Tshernigovin, lähettivät sangen kunnioittavasti ja varovaisesti laadittuja adresseja tsaarille. Loukkaava sana valtiosääntö oli vältetty Tverinkin semstvon adressissa, jonka valtiollinen toiminta Petrunkevitshin ja Roditshevin johdossa vanhastaan oli ollut virkavallalle vihattu, ja jonka sisäministeri Durnovo sentähden käytännöllisistä syistä valitsi ainoaksi syntipukiksi noista "sopimattomista hyökkäyksistä". Ministerin esitettyä Tverin adressin sisällyksen tsaari lausui epäsuopean päätöksen, jonka julkaiseminen riitti, jotta Pihkovan, Novgorodin ja Smolenskin semstvokokoukset peruuttivat jo tekemänsä päätökset vapaamielisten adressien lähettämisestä.

Marraskuun 26 p. 1894 Nikolai II vietti häänsä Hessenin prinsessan Alicen kanssa, ja tämä antoi aiheen aatelistolle, semstvoille, pääkaupungeille, yliopistoille ynnä muille yhdyskunnille isänmaallisten onnentoivotuslähetystöjen lähettämiseen. Vastaanotto-ohjelman luonnosti Durnovo. Hän kielsi Venäjänmaan edustajia antamasta minkäänlaisia uskollisuusadresseja ja määräsi heille, että heidän venäläiseen tapaan tuli ilmaista isänmaalliset tunteensa antamalla ääneti suolaa ja leipää. Vastaanotto tapahtui 29 p. tammik. 1895 Talvipalatsissa. Taajaan sullottuina seisoi toista tuhatta laajan valtakunnan eri seutujen edustajaa suuressa linnansalissa, pitäen kädessään hopeisia tai puisia maljoja, joissa oli suolaa ja leipäviipaleita. Näiden enemmän tai vähemmin aistikkaasti valmistettujen maljojen joukossa, jotka myöhemmin käytettiin tuon jättiläissalin seinien koristamiseksi, herätti Tverin semstvon antama arveluttavaa huomiota. Se esitti kuvan Moskovan säätyparlamentista vuodelta 1613. Kärsivällisesti kokous odotti tsaarin ilmestymistä, joka kohtuuttoman kauan viipyi. Viereisessä huoneessa Pobedonostsev vielä kerran teroitti hänen mieleensä hänen puhettaan ja esiytymistään. Vihdoin Nikolai II ilmestyi kalpeana ja kiihtyneenä. Nopeasti hän syöksi suustansa opettajansa sepittämän tervehdyksen hämmästyneille edustajille: "Minulle on tunnettua, että äskettäin eräissä semstvokokouksissa henkilöt, jotka ovat antaneet mielettömien haaveiden vallata itsensä, ovat lausuneet julki ääniä semstvoedustajien osanotosta sisäiseen valtionhallintaan. Tietäkööt sen kaikki, että aion omistaa kaikki voimani kansan menestykselle, mutta että myöskin tulen säilyttämään itsevaltiuden periaatteet yhtä lujina ja järkähtämättöminä kuin unohtumaton isäni."

Pitkä painostava äänettömyys oli ällistyneen kokouksen vastaus. Ei kukaan saanut rohkeutta eikä sanaa suustaan vastatakseen. Vihdoin, hovimarsalkan annettua rohkaisevan merkin, karjahtivat viimeisessä rivissä seisovat kasakkaedustajat "uraa!", minkä jälkeen maljojen antaminen tapahtui säädetyssä järjestyksessä.

Nikolai II:n merkillinen puhe antoi selvän ja suoran vastauksen Venäjän yhteiskunnan toivomuksiin, jotka olivat saaneet laillisen ilmaisunsa noiden yhdeksän maakuntakokouksen alamaisuusadresseissa. Valtiolaivan suunta pysyi vanhoillaan.

Semstvopuolueen ja vapaamielisen sivistyneistön taistelu kuristavaa virkavaltaa vastaan ei enää tapahtunut jyrkästi erotettuna kapinallisista hankkeista, vaan suureksi osaksi kosketuksessa tai liitossa vallankumouksellisen liikkeen kanssa.

6. LUKU.

Vallankumouksellinen liike 1881-1904.

"Todellisen edistyksen pääesteenä Venäjällä ei nykyään esiydy valtiomuoto, vaan ajatuksen villiytyminen ja julkisen siveyden aleneminen. Sentähden lähin tulevaisuus tulee Venäjälle tuottamaan sellaisia koettelemuksia, jommoisia historia ei tähän asti ole tuntenut."

Vladimir Solovjov 1889.

Tsaarin murhassa sosiaalivallankumouksellinen puolue 13 p. maalisk. 1881 oli saavuttanut terroristisen taktiikkansa kohopisteen, mutta toivotun vapauden sijaan saanut aikaan mitä jyrkimmän taantumuksen, ja julkinen mielipide tuomitsi vääriksi vallankumoukselliset pyrinnöt. Pettymys ja epätoivo heidän tekonsa seurauksista, kina ja riita menettelytavasta ja ohjelmasta hajoittivat pian sen pienen parven nihilistejä, joka oli päässyt pakoon santarmiston toimeenpanemassa ajojahdissa. Muutamat käänsivät politiikalle kokonaan selkänsä, toiset tarjosivat palveluksiaan hallitukselle, osaksi halpamielisyydestä, osaksi, niinkuin Lev Tihomirov, vakaumuksesta. Tämä, joka on sepittänyt "Kirjeen Aleksanteri III:lle", teki julkisesti eräässä lentokirjasessa "Miksi lakkasin olemasta vallankumouksellinen" katumusta erehdyksistään, kääntyi slavofiiliseen oppiin ja sai toimen valtion palveluksessa. Painohallituksen jäsenenä, sitten vuodesta 1909 Moskovskija Vjedomostin päätoimittajana, hän kiihkoisasti vastustamalla kaikkia edistyspyrintöjä koetti "sovittaa" nuoruutensa erehdyksiä. Hän kuoli 1913 Pietarissa painoylihallituksen johtajana, keisarillis-venäläisenä ylhäisyytenä ja korkeiden ritarikuntien jäsenenä.

Vain pieni joukko pysyi uskollisena vallankumouksen lipulle ja koetti, riideltyään loppumattomiin "oikeasta menettelytavasta ja järjestelystä", jotakin yrittää. Toistaiseksi jätettiin sikseen kaikki uudet murhayritykset ja sen sijaan aloitettiin salainen kiihoitustyö laivaston ja armeijan upseerien keskuudessa. Mutta sotilaskapinan toivo raukesi surkeasti petoksen johdosta. Kolmatta sataa upseeria, paroni Strömberg etupäässä, vangittiin 1883. Seuraavana vuonna muuan Marxin ystävä, Lopatin, otti johtaakseen Pariisissa olevaa järjestelykomiteaa. Vuoden 1884 lopussa hän lähti Venäjälle, mutta joutui 500 toverinsa kanssa santarmien käsiin. Tämä isku teki sosiaalivallankumouksellisesta puolueesta kerrassaan lopun. Pariisiin jäänyt järjestelykomitean jäännös hajautui.

Vallankumouksellisia vastaan käytyä taistelua johti Ignatievin perustama poliisiosasto, jonka johtajana 1881-1884 oli Vjatsheslav Plehwe ja senjälkeen vuoteen 1893 Pietari Durnovo. Molemmat olivat huomattavat teknillisestä taitavuudesta ja häikäilemättömästä julmuudesta. Durnovo käytti vaikutusvaltaista asemaansa rahankiskomiseenkin. Kun asiasta ilmoitettiin Aleksanteri III:lle, niin tämä epärehellisyyden katkera vihaaja kuohahti rajuun vihanpurkaukseen ja sanoi: "toimittakaa se roisto tiehensä". Epärehellinen poliisipäällikkö alennettiin senaattoriksi. Vasta Aleksanteri III:n kuoleman jälkeen hän suosijansa Plehwen toimesta sai tuottavan virkansa takaisin ja tuli 1905 sisäasiainministeriksi.

Tsaarinmurhan vaikutuksen vielä ollessa voimakkaana heräsi yhteiskunnassa halu voida kunniatoimen-tapaisesti olla mukana nihilismin vastustamisessa. Ylimystön ja hovipiirien jäsenistä muodostui salainen liitto, "pyhä liiga", jonka hallitus hajoitti 1883, sittenkuin se itse oli aiheuttanut joukon väärinkäsityksiä ja hulluja kepposia. Muuan toinen liitto, "vapaaehtoinen turva", oli muodostettu nuhteettomista ihmisistä, jotka kuuluivat eri säätyihin ja tsaarin esiytyessä julkisuudessa "kansana" marssivat esiin, huusivat hurraata ja pitivät silmällä, ettei kukaan tuntematon päässyt murtautumaan heidän suljettujen riviensä läpi.

Pietarin ylioppilasten joukossa muodostui 1886 muuan terroristinen ryhmä Aleksanteri Uljanovin johdossa. Maaliskuun 13 p. 1887 vaaniskeli viisi ylioppilasta Nevski-Prospektilla tsaaria, kädessään luentovihkot, joihin oli kätketty räjähdyspommeja. He tiesivät, että hän vuosittain isänsä kuolinpäivänä lähti Hatsinasta rukoillakseen Pietari-Paavalin linnoituksessa murhatun arkun ääressä. Poliisi vangitsi epäluuloa herättävät ylioppilaat ja paljasti salaliiton. Neljän toverinsa kanssa Aleksanteri Uljanov 20 p. toukok. 1887 kuoli hirsipuussa. Hänen veljensä Vladimir, joka silloin oli Simbirskin kymnaasin seitsemännellä luokalla, vannoi kostavansa. Hän on sen tehnyt ja hallitsee nykyään Venäjää Lenin nimisenä.

Vuonna 1888 koko Venäjä vietti keisarillisen perheen ihmeellistä pelastumista Borkin rautatieonnettomuudesta rakentamalla toista sataa kappelia ja kirkkoa. Vuonna 1889 lensi Zürichissä muuan pommitehdas ilmaan. Venäläiset ylioppilaat olivat sen perustaneet. Muuten varsin hyvänsävyinen Sveitsin poliisi sekautui matkailijaliikkeen vähenemisen pelosta sangen tarmokkaasti asiaan ja pakotti venäläiset vallankumoukselliset siirtämään kemiallisen laboratorionsa Pariisiin. Häiritsemättä he siellä valmistivat muutamia pommeja ja uskoivat 1890 erään naisen tehtäväksi salaa kuljettaa nuo vaaralliset esineet pukunsa alla Venäjälle. Mutta Ranskan tasavalta eli silloin Venäjän kanssa tehtävän liiton merkeissä, ja tämä seikka vaikutti myöskin Pariisin poliisiin, joka salaa oli pitänyt silmällä tuota pommitehdasta. Wirballenin (Venäjän ja Saksan välisen raja-aseman) santarmistolle annettiin tieto asiasta, ja se vangitsi tuon vaarallisen salakuljettajattaren hänen pyrkiessään rajan poikki. Samaan aikaan Ranskan poliisi vangitsi nuo venäläiset kemistit Pariisissa ja asetti heidät "isänmaallisen" valamiesoikeuden eteen, joka anarkistisesta toiminnasta tuomitsi heidät monivuotisiin vankeusrangaistuksiin. Aleksanteri III:n kuollessa Venäjällä kyllä oli vallankumousmielisiä, mutta ei enää mitään terroristista järjestöä. Nihilismi oli kuollut, sen sijaan astui sosiaalidemokratia. Marx ryhtyi jatkamaan Bakuninin työtä.

Sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen perustaja Venäjällä on Georgij Plehanov, erään Tambovin aatelismiehen poika. 19-vuotiaana ylioppilaana hän liittyi sosiaalivallan kumoukselliseen puolueeseen, pakeni 1880 ulkomaille, missä hän tutki Marxin "Kapitaalia" ja tuli tämän innostuneeksi kannattajaksi. Monissa entistä puoluettansa vastaan julkaisemissaan riitakirjoituksissa hän kehitteli sitä mielipidettä, että siihen asti nihilistien ihailema venäläinen talonpoika, hän kun uskoi Jumalaan ja tsaariin, ei voinut olla tietoisen luokkataistelun kannattaja, mutta sen sijaan kyllä tehtaantyömies. Vallankumouksellisen puolueen tehtävänä oli sen mukaan harjoittaa kiihoitusta kaupunkilais-köyhälistön keskuudessa ja koota se mahtavaksi, määrätietoiseksi puolueeksi. Vasta 1890 alkoi pieni joukko hänen kannattajiaan, joka sanoi itseään "työn vapauttamisen ryhmäksi", hitaasti ja epäröiden levittää vallankumouksellisia aatteita Pietarin tehdaskortteleissa. Vasta kuusivuotisen hiljaisen työn jälkeen se uskalsi ryhtyä ensimmäiseen julkiseen voimannäytteeseensä: toukokuussa 1896 Moskovassa vietettyjen kruunausjuhlallisuuksien aikana Nevan varrella olevassa pääkaupungissa 42,000 työmiestä teki vastalauselakon. Säikähtynyt hallitus lupasi täyttää työväen päävaatimuksen, lyhentää työajan 12:sta 10:een tuntiin, jonka jälkeen liike lakkasi. Muuan hallituskomissioni kokoutui ja totesi, että erään Katariina II:n antaman ja vielä voimassa olevan lain mukaan pisin sallittu työaika Venäjällä oli 10 tuntia. Kuitenkin se ehdotti 11 1/2 -tuntisen pisimmän työajan määräämistä, mikä sitten 1897 vahvistettiin laiksi.

Vuonna 1898 "työn vapautuksen ryhmä" piti ensimmäisen kongressinsa Minskissä, jossa se otti nimen Venäjän sosiaalidemokraattinen työväenpuolue. Mutta Plehanovin toivo voida Genevestä käsin, minne hän asettui asumaan, "Venäjän Bebelinä" yhtenäisesti ja määrätietoisesti johtaa koko Itä-Europan vallankumousliikettä marxilaisuuden hengessä häiriytyi pian. Hänen kuolleeksi julistamansa sosiaalivallankumouksellinen puolue oli herännyt uuteen eloon sen tervehdyksen johdosta, minkä uusi tsaari oli lausunut mykille onnentoivottajilleen Talvipalatsissa. Sen perustajat olivat Gershuni ja Tshernov, muuan heidän kelvollisimpia johtajiaan oli insinööri Jevgeni Asev, joka samalla oli poliisiosaston palveluksessa, mikä vasta 1908 tuli tunnetuksi. Uusi vallankumouksellinen puolue harjoitti kiihoitusta kylissä ja kaupungeissa, talonpoikaisköyhälistön keskuudessa niinkuin kaikissa porvariston piireissä, ja suositti terroria valtiollisen vapauden parhaana aseena. Päinvastoin kuin heidän taktiikkansa heidän ohjelmansa oli suhteellisen maltillinen, ja he saivat sentähden paljon kannattajia sivistyneistön ja sotaväen keskuudessa.

Juutalaisten jatkuva sortaminen oli vihdoin juutalaisen köyhälistön kurjistuneessa joukossa kypsyttänyt ajatuksen, että vallankumouksellisella menettelyllä oli hankittava ihmisarvoisia elämänehtoja tälle vainotulle väestölle. "Asutusalueessa" perustettiin 1897 eräs vallankumouksellinen yhtymä, "Bund". Edelleen syntyi vuosisadan lopussa kaikissa rajamaissa, missä venäläistyttämispolitiikka perusteellisesti oli muokannut maaperän vallankumouksen siemenelle, sosiaalidemokraattisia tai sosiaalivallankumouksellisia puolueita, jotka kaikki käyttivät terroria, tuota tavallista venäläistä taistelukeinoa.

Kansanjoukkojen vallankumouksellistuttamisessa virkavalta voimakkaasti auttoi hallitukselle vihamielisiä puolueita. Mielivaltaisuudellaan, määrättömällä muodollisuudellaan ja lukemattomien asetustensa räikeällä mielettömyydellä se vihdoin ravisti isovenäläisen talonpojankin hereille kärsivällisestä hitaudestaan. Kaikille elämänaloille se pikkumaisen kovana tunki, säännöstellen kasvatusta ja hyväntekeväisyyttä yhtä hyvin kuin taidetta, tiedettä ja urheilua. Vuoden 1897 väenlaskenta, ensimmäinen ja viimeinen Venäjällä tsaarihallituksen aikana, totesi, että valtakuntaa hallitsi 435,818 virkamiestä. Myöhempinä aikoina tämä luku uusien "reformien" johdosta vielä suuresti kasvoi. Myöskin rajamaiden jatkuva venäläistyttäminen loi uusia laidunmaita kuljeskeleville virkamiesjoukoille, jotka pyydystelivät siihen saakka tyytyväisiä ihmisiä ja, missä vielä tapasivat jonkin jäännöksen hallitukselle uskollista mielialaa, karkealla kädellä hävittivät sen. Sota vallitsi myöskin virkavallan omassa keskuudessa: kaksi ministeriötä teki keskenään liiton kolmatta vastaan; jokainen osasto tervehti toisen tyhmyyksiä häijyllä vahingonilolla; arvohenkilöt taistelivat toisiaan vastaan viekkaudella ja petoksella vallasta ja rahasta. Sisäministeri Ivan Durnovo sai 27 p. lokak. 1895 eron, kun hänen vastustajiensa oli onnistunut todistaa hänen olleen osallisena entisen kulkulaitosministerin Krivosheinin varkauksissa. Seuraajaksi Pobedonostsev valitsi erään suurmaanomistuksen edustajan, Ivan Goremykinin, jonka ilmeinen juutalaisvihollisuus ja taantumukselliset vakaumukset suosittivat häntä sisäpolitiikan johtoon. Muuan hovi- ja sisäministerien välinen osastotaistelu Moskovan kruunausjuhlien aikana aiheutti 30 p. toukok. 1890 2,800 (virallisesti 1,597) miehen, naisen ja lapsen joukkosurman, jotka, hyökätessään lahjanjako-templiä kohti, litistettiin kuoliaaksi. Virkavalta piti onnettomuuden ensin salassa tsaarilta, joka mitään aavistamatta saman päivän iltana tanssi Ranskan lähetystön juhlatanssiaisissa, sillä aikaa kuin kansan tähän asti innostunut mieliala muuttui vastakohdakseen. Hodinin kentän onnettomuutta tsaarin hämmästyneet vieraat pitivät venäläisen virkavallan kykenemättömyyden todistuksena, kansa taas selitti sen vallankumouksen profeetalliseksi ennustähdeksi. Se oli tulossa, ja vain hallitusjärjestelmän jyrkkä muuttaminen olisi voinut sen torjua. Mutta virkavalta vaati lisäturvaa "valtion ylivallanoikeuksien suojaksi itsehallinnon vallananastuksia vastaan". Ja tähän vaatimukseen yhtyi myöskin Witte.

Raha-asiain ministerin vastustajat tekivät hänet epäluulonalaiseksi vapaamielisyydestä, koska hänen uudistuksiansa edistysmielisessä sanomalehdistössä yleensä tervehdittiin suosiollisesti. Hänen vaarallisin vastustajansa oli Goremykin, joka piti Witten järjestelmää valtiollisesti ja taloudellisesti vääränä ja vaarallisena. Kukistaaksensa sisäministerin hän 1899 sepitti salaisen mietinnön "itsevaltiudesta ja semstvosta", jonka hänen kauhukseen Pietari Struve kahta vuotta myöhemmin Stuttgartissa julkaisi. Pääasiassa tämä teos sisältää jokseenkin seikkaperäisen, viralliseen aineistoon perustuvan esityksen perustuslaillisen liikkeen kehityksestä Venäjällä. Witte tekee tässä täyttä oikeutta semstvon isänmaalliselle innolle ja sivistyksellisille ansioille. Mutta se ei hänelle hänen loppupäätelmässään ole tärkeintä, vaan ainoastaan se, että maalaisitsehallinto toiminnallaan muka loihti esiin valtiosäännön hirviön, josta ministeri, maksoi mitä maksoi, tahtoi valtakunnan pelastaa. Käyttämällä laajaa tieteellistä aineistoa hän sitten juurta jaksain todistaa, ettei Venäjää muulla keinoin voida hallita kuin keskitetyn virkavallan avulla, ja että itsehallinto sentähden on mahdottomuus: Voimattomuutensa ja oikeudettomuutensa tähden semstvo itsevaltiuden aikana ei ollut vaarallinen, mutta saattoi tsaarillisen autokratian periaatteellisena vastustajana tulevaisuudessa siksi tulla. Varsinaista, sitä perustettaessa sille määrättyä tehtäväänsä, edistää Venäjän taloutta ja sivistystä, se ei muka kyennyt täyttämään, koska virkavalta sitä siitä esti, ja pakostakin esti. Sentähden oli parasta lopullisesti saattaa semstvo hautaansa. Vallan päinvastaista Goremykin mietinnössään oli suosittanut, jopa kannattanut semstvon toimeenpanemista läntisissä maakunnissa —- tietysti virkavallan ankaran valvonnan alaisena. Sisäministeri oli itse monta vuotta ollut piirisemstvovaltuutettuna kotiseudullaan Borovitshissa Novgorodin kuvernementissa ja antoi käytännöllisenä maanviljelijänä arvoa semstvon sivistyksellisille ansioille. Nyt Witte oli vastakirjoituksellaan pyhässä synodissa ja hovissa todistanut olevansa vanhoillisempi kuin hänen vastustajansa. Pobedonostsev, joka mielihyväkseen oli Witten vastakirjoituksesta löytänyt muutamia kauniimpia slavofiilisia iskusanojaan, antoi Goremykinin kukistua ja asetti hänen sijaansa Dimitri Sipjaginin, joka ennen lyhyen ajan oli ollut sisäministeri Durnovon apulaisena.

Jo pitkiä aikoja ylioppilaiden käyttäytyminen oli ollut Venäjän valtiollisena ilmapuntarina, joka aina oikein ennusti kaunista ilmaa tai myrskyä. Vuodesta 1899 tämä ilmapuntari yhä osoitti myrskyä. Pietarin yliopiston juhlatilaisuudessa 20 p. helmik. 1899 ylioppilaat vihelsivät rehtorinsa ulos ja kulkivat sitten, iloiten teostaan ja laulaen "Gaudeamus igitur", pitkin katuja. Täällä he joutuivat ratsastavien santarmien käsiin, jotka ruoskitsivat heitä nagaikoilla. Vastaus siihen oli 20 korkeakoulussa tehty vastalauselakko, jota johti kiellettyjen osakuntien edustajista muodostettu salainen komitea. Vastustavat ylioppilaat ja professorit ajettiin melulla ja hajupommeilla luentosaleista ja laboratorioista. Hallitus pani toimeen tutkimuksen, jonka johto uskottiin vanhuuden-heikkouden tähden eronsa saaneelle sotaministeri Vannovskille. Hänen hyväntahtoisen suhtautumisensa ylioppilaiden valituksiin ja vaatimuksiin teki kuitenkin tyhjäksi uusi kansanvalistusministeri, Nikolai Bogoljepov, muuan Pobedonostsevin kätyri. Kesäloman aikana hän antoi "väliaikaiset säännöt", jotka lakkoileville ylioppilaille uhkasivat erästä Nikolai I:n aikana säädettyä rangaistusta, nimittäin karkoittamista armeijaan tavallisiksi sotamiehiksi. Tämä johti lukukauden alkaessa uusiin mielenosoituksiin ja osanottajien ruoskitsemiseen, uusiin lakkoihin ja opinhaluttomien lähettämiseen jalkaväenkasarmeihin, tavanomaisiin leimuaviin vastalauseisiin eri yhdistyksissä ja vihdoin 27 p. helmik. 1901 vihatun ministeri Bogoljepovin murhaan, jonka ampui muuan karkoitettu ylioppilas Karpovitsh. "Hyväntahtoisesta" Vannovskista tehtiin valistusministeri. Hän lupasi uutta "sydämellisen huolenpidon politiikkaa" nuorisosta. Apulaisekseen hän kuitenkin sai aikaisemman vankeinhoitohallituksen päällikön Meshtshaninovin, mikä seikka ylioppilasten joukossa herätti oikeutettua levottomuutta.

Vannovski käsitti korkeakoulu-uudistuksen sotilaalliselta kannalta. Jokaiseen yliopistoon perustettiin "ylioppilaskoti", eräänlainen kasarmi, missä köyhien ylioppilasten, joista levottomuuksien toimeenpanijat pääasiallisesti olivat peräisin, oli määrä elää halvalla ja opiskella ahkerasti inspehtorien valvonnan alaisina. Toinen uudistus, jonka oli miettinyt tuo vanha kenraali, joka nuoruudessaan oli perinpohjin kammonut latinaa ja kreikkaa, oli se, että "nuoriso vapautettaisiin vanhojen kielten painolastista". Tämä merkitsi Tolstoin järjestelmän vararikkoa, joka 1870-luvulla oli toimeenpantu nimenomaan nuorison valtiollisen terveyden turvaamiseksi. Huolimatta kaikesta "sydämellisestä huolenpidosta" levottomuudet korkeakouluissa jatkuivat ja saivat, sotahuutona "akateemisen vapauden saavuttaminen", selvästi poliittisen luonteen, tarkoittaen voimassa-olevan valtiollisen järjestyksen kumoamista. 80-vuotias Vannovski sai 24 p. huhtik. eronsa, ja hänen sijaansa astui muuan nuori muinaisklassillinen filologi, Gregor Sänger, muinaisroomalaisen kirjallisuuden tohtori sekä Kaukasian opetuspiirin kuraattori (ylikouluneuvos). Uusi ministeri, joka oli saanut koulutuksensa Berliinissä, luuli, saksalaisen mallin mukaan ottamalla käytäntöön professoreista muodostetun kurinpito-oikeuden, voivansa palauttaa järjestyksen korkeakouluihin, mikä, katsoen liikkeen puhtaasti valtiolliseen luonteeseen, näyttäytyi mahdottomaksi. Nuorison "uskonnollis-siveellinen kasvatus" huonosti hoidetuissa keskikouluissa, jotka tähän asti — niinkuin eräässä tsaarin reskriptissä 24 p:ltä kesäk. 1902 sanottiin — "olivat kasvattaneet turmiollista omavaltaisuutta ja ylpeyttä", oli parannettava perustamalla kasvatuspensionaatteja sekä pitämällä huolta urheilusta, soitannosta ja isänmaallisesta mielialasta. Sängerin koulu-uudistus ei kuitenkaan päässyt pitemmälle kauniita suunnitelmia ja laajasanaisia pohtimisia eräässä opettajakokouksessa Pietarissa. Pobedonostsev sekautui asiaan ja vaati kaikkien alkeiskoulujen alistamista pyhän synodin alle, koska yksin oikeauskoinen kirkko kykeni kasvattamaan nuorison totiseen uskoon ja siveellisyyteen. Sänger kieltäytyi luovuttamasta ministeriönsä kouluja toisen viraston valtapiiriin ja sai 6 p. helmik. 1904 eronsa. Hänen seuraajansa, kenraaliluutnantti Glasovin, joka oli hyvä tykistölaitoksen tuntija, "tervehdyttämistoimenpiteet" vallankumouksen hyökyaallot peittivät allensa, samoin kuin ne syöksivät suunniltaan kaikki oppilaitokset, korkeakoulut, keskikoulut ja alkukoulut.

Uusi terroristinen puolue, sosiaalivallankumoukselliset, oli sillävälin järjestynyt ja valmistautui antamaan ensimmäisen iskunsa. Huhtikuun 15 p. 1902 ampui sen toimesta virkamies Balmashov sisäministeri Sipjaginin. Pobedonostsev, jota vastaan myöskin oli tehty onnistumaton murhayritys, piti asemaa arveluttavana. Hän luuli, että itsevaltius oli vaarassa, ja näki pelastuksen vain häikäilemättömästi rynnistävässä poliisivallassa. Siihen sopivana miehenä hän valitsi Vjatsheslav Plehwen sisäasiainministeriksi. Ensimmäisen portaan valtion palveluksessa uusi mahtimies nuorena miehenä 1863 oli kiivennyt antamalla ilmi hyväntekijänsä, erään puolalaisen kreivin. Länsialueen käskynhaltija, Muravjov, kuuluisa "Vilnan pyöveli", hirtätti puolalaisen ja otti ilmiantajan kansliaansa. Kauan aikaa Plehwe sitten palveli pahamaineisessa III:ssa osastossa. Niitä kokemuksia, mitä hän täällä oli koonnut, hän virallisena syyttäjänä käytti hyväkseen tutkiessaan Aleksanteri II:n murhaajia. Sen jälkeen hän nopeasti kohosi. Hänestä tuli poliisiosaston johtaja, Pobedonostsevin läheisen piirin jäsen, 1884 sisäministerin apulainen, senaattori, todellinen salaneuvos, Suomen ministerivaltiosihteeri. Hän sepitti keisarillisen manifestin 15 p:ltä helmik. 1899 (helmikuunmanifestin), joka kumosi Suomen valtiosäännön ja tuossa mallikelpoisen uskollisessa rajamaassa, sen anottua turhaan oikeuksiensa palauttamista, synnytti vallankumouksellisen liikkeen, joka sittemmin johti suuriruhtinaskunnan lopulliseen irtautumiseen Venäjän valtakunnasta. Plehwe oli työkykyinen kansliamies, jolla oli suuri äly, mutta vähäiset tiedot Venäjästä, erityisesti sen maantiedosta. Hän tunsi valtakunnan vain virallisista kertomuksista, mikä selittää monta hänen erehdystään. Hän piti ihmisiä vähässä arvossa ja kohteli heitä torjuvalla kylmyydellä ja kuivalla epäkohteliaisuudella, jolleivät he olleet hänen esimiehiään tai hoviherroja.

Uuden ministerin ensimmäisenä tekona oli talonpoikaislevottomuuksien kukistaminen, jotka maaliskuussa 1902 olivat alkaneet Poltavan ja Harkovin kuvernementeissa. Kadon sekä virkavallan väärinkäytösten johdosta epätoivoon joutuneina, sosiaalivallankumouksellisten, ukrainankielisten lentolehtisten kiihoittamina, vähävenäläiset talonpojat olivat nousseet kapinaan ja polttaneet 82 herraskartanoa. Poltavan kuvernementissa oli liikkeelle-pantu sotaväki ampuma-asein kukistanut mellakat, josta kuvernööri, A. Bellegarde, pantiin viralta. Hänen harkovilainen virkaveljensä, ruhtinas Obolenski (sittemmin Suomen kenraalikuvernööri), oli vanhan tavan mukaan sotamiehillään kylittäin pieksättänyt kapinallisia talonpoikia, joka tuotti hänelle korkean ritarimerkin hallituksen puolelta ja murhayrityksen sosiaalivallankumouksellisten puolelta. Mutta huuto "maata ja vapautta" tunki Dniepriltä Doniin ja Volgaan asti. Yhdeksässä muussa kuvernementissa vallitsi talonpoikien kesken mieltenkuohua; täälläkin oli jo kartanoita poltettu ja niiden omistajia karkoitettu. Niinkuin kerran suuriruhtinas Dimitri Donskoi, lähtiessään taisteluun tatareja vastaan, oli rukoillut pyhän Sergiuksen siunausta Moskovan lähellä, niin Plehwekin lähti samaan Troitsko-Sergievin luostariin, missä pyhimyksen luita säilytettiin, tämän siunauksella varustettuna mennäksensä sotaretkellensä Venäjän talonpoikia vastaan. Tuloksena oli maapoliisin tuntuva lisääminen 46 kuvernementissa ja sotaveron kiristäminen kapinallisista kylistä vahinkoa kärsineiden tilanomistajien hyväksi.

Witten mietintö "itsevaltiudesta ja semstvosta" kypsytti 1901 uuden kuristuslain, joka supisti semstvon itsensäverotusoikeutta ja laajensi hallituksen sekautumisvaltaa. Siitä huolimatta semstvo ei, niinkuin odotettu oli, antautunut virkavallan kuuliaiseksi välikappaleeksi. Toukokuussa 1902 pidettiin Moskovassa 25 semstvokokouksen edustajien salainen kongressi I. Shipovin talossa. Siinä arvosteltiin hallitusjärjestelmää ankarasti ja vaadittiin eräässä päätöslauselmassa uudenaikaista valtiosääntöä. Tärkeämpi kuin tämä paperipäätös oli se, että Moskovaan päätettiin perustaa pysyväinen valiokunta kaikkia semstvoasioita varten ja ulkomailla julkaista aikakauskirja Venäjää varten samaan tapaan kuin Herzenin "Kolokol" Krimin sodan jälkeen. Plehwe koetti ensin keskustella tämän hänestä vaaralliselta näyttävän vastustuksen kanssa. Hän kutsui kaksi maltillista semstvojohtajaa luokseen ja antoi heille ensin tsaarin puolesta nuhteet osanotosta salaiseen kokoukseen, mutta ehdotti senjälkeen rauhantekoa hallituksen ja semstvon kesken. Shipov ja Stahovitsh olivat omasta puolestaan siihen mielellään valmiit. Mutta keskustelut raukesivat, kun muut johtajat täydellä syyllä epäilivät Plehwen vilpittömyyttä. Silloin ministeri kuohahti. Hän sai toimeen tsaarin käskyn 18 p:ltä kesäkuuta, joka määräsi semstvotilaston 12 kuvernementissa heti lopetettavaksi ja jätti asian muissa kuvernementeissa kuvernöörien harkinnan varaan. Plehwe tahtoi sillä suunnata iskun niinsanottua kolmatta ainesta vastaan, s.o. niitä tuhansia semstvovirkailijoita vastaan, jotka tilastollisissa toimistoissa olivat saaneet piilopaikan ja enemmän harrastivat valtiollista kiihoitusta kylissä kuin talonpoikien karjakannan laskemista. Samaan aikaan Moskovskija Vjedomosti, Plehwen äänenkannattaja, voitonriemuisena julisti, että semstvon ja kaikkien sen laitosten täydellinen lakkauttaminen oli pian odotettavissa. Samaan aikaan ilmestyi 1 p. heinäk. 1902 ensimmäinen numero "Osvoboshdenie" (Vapautus) lehteä Stuttgartissa Peter Struven toimittamana. Tämä semstvopuolueen kannattama aikakauskirja tahtoi vastustaa Venäjän salaista vallankumouksellista sanomalehdistöä ja samoin Plehanovin vuodesta 1900 Genevessä julkaisemaa "Iskraa" (Kipinä) sekä vapaamieliseen suuntaan vaikuttaa Venäjän yleiseen mielipiteeseen. Se sisälsi paitsi jyrkkää arvostelua myöskin runsaan aineiston tosiasioita, hallituksen salaisia päätöksiä, ja sai pian — aivan niinkuin aikanaan "Kolokol" — tuhansia lukijoita Venäjällä, joille lehti kaikenlaisissa viattomissa kääreissä säännöllisesti tuli valtion postilaitoksen välityksellä.[6] Valtiosensuurin ankaruus oli silloin ylimmillään. Painoasiain ylihallitus käytti tynnyrittäin painomustetta tuhriakseen ulkomaisia lehtiä, jotka siten mielenkiintoisen sisällyksensä menettäneinä joutuivat lukijainsa käsiin. Lailliset venäläiset lehdet kävivät valtiollisten tietojensa puolesta yhä tyhjemmiksi, sillä 1896 (sanoo: tuhannen kahdeksansadan yhdeksänkymmenenkuuden) asian käsittely oli niiltä kielletty.

Vuoden 1902 lopussa kokoutuivat Witten keksimät "paikalliset komiteat maatalouden ahdingon selvittämiseksi". Niihin kuului virkavallan, aateliston ja maatalousseurojen edustajia sekä muutamia kuvernöörien valitsemia talonpoikaisia kylänvanhimpia. Mutta vaikka kuvernementin- ja piirikomiteat olivat näin siivilöiden kokoonpannut, tehtiin jälkimmäisissä, missä ei kuvernööri, vaan paikallinen piiriaatelismarsalkka johti puhetta, kiivaita syytöksiä hallitusjärjestelmää vastaan, joka ei ainoastaan saattanut häviöön maataloutta, vaan syöksi perikatoon myöskin valtakunnan ja kansan. Plehwe antoi monen puhujan tuntea suuttumuksensa tästä moitteesta, lähettämällä heidät hallinnollista tietä Siperiaan. Noiden monen sadan komitean esittämät asiatiedot ja mietinnöt maatalouden ahdinkotilasta koottiin, lajiteltiin, käsiteltiin ja painettiin eräässä Witten johtamassa ylikomiteassa. Joulukuun 22 p. 1903 tämä valmistava työ oli suoritettu. Tuloksena oli 58 paksua nidosta aineistoa ja 18 nidosta järjestelmällistä yhdistelmää maatalouden ahdinkotilasta. Nuo 76 nidosta lähetettiin sitten kaikille ministereille, kenraalikuvernööreille, kuvernööreille ja aatelismarsalkoille — yhteensä 11,000 hengelle — tutkittavaksi ja lausunnon antamista varten, jotta sitten, heidän vastaustensa palattua, vertailun ja järjestelyn kautta maatalouden ahdinkotila olisi voitu selvittää.

Maaliskuun 11 p. 1909 tsaari kääntyi levottoman kansansa puoleen juhlallisella manifestilla, jonka vanhanaikuinen, kirkkoslavoniaa muistuttava kieli ja juridinen sekavuus ilmaisivat Pobedonostsevin ja Plehwen sen tekijöiksi. Jumalan ja omantuntonsa edessä hän oli kuolevalle isälleen luvannut "pyhinä säilyttää Venäjän valtakunnan vuosisatojen ikäiset perustukset". Työssään isänmaan hyväksi "Aleksanteri III:n iäti muistettavien tekojen hengessä" häntä esti kansassa vallitseva mieltenkuohu, joka halusi uudistuksia. Sentähden hän ilmoitti, että tullaan valmistamaan lakeja, jotka laajentavat uskonsuvaitsevaisuutta, kuitenkin säilyttäen kaikki valtiokirkon etuoikeudet; jotka parantavat talonpoikien asemaa, mutta säilyttämällä vanhavenäläisen ja siis koskemattoman maan yhteisomistuksen periaatteen, jotka tulevat uudistamaan maakuntahallinnon, mutta säilyttämällä kuvernöörien virkavaltuudet; jotka juurruttavat siveellisiä periaatteita kodissa, koulussa ja yhteiskunnassa, ynnä muuta.

Jo seuraavana päivänä alkoi 111 virkamiehestä kokoonpantu komissioni Plehwen johdossa uudistaa maakuntahallintoa. Tuloksena oli päätös laajentaa kuvernöörien valtuuksia ja muuttaa heidän valvontaoikeutensa semstvohallintoon nähden määräysoikeudeksi, johon kuului valta harkintansa mukaan antaa ja kumota paikallisia lakeja.

Tämä uudistusmanifesti sai suosiollisen vastaanoton ulkomaiden sanomalehdistössä, missä yhä vielä tietämättömyys Venäjän oloista ja usko tsaarin kaikkivaltaan oli sangen suuri. Venäjällä manifesti kypsytti vapaamielisen vastustuksen päätöksen siirtyä passiivisesta vastarinnasta aktiiviseen.

Kesällä 1903 kohtasivat toisensa sopimuksen mukaisesti Schaffhausenissa eri leirien vapaamieliset ja radikaaliset poliitikot ja perustivat, puheenjohtajanaan Petrunkevitsh, perustuslaillisten semstvoharrastusten veteraani, "vapautusliiton". Tämän liiton huomattavimpia jäseniä olivat ruhtinaat Pietari ja Paavali Dolgorukov, N. Lvov, D. Stahovskoi, professorit S. Muromtsev, P. Miljukov, M. Kovalevski, sosiaalivallankumouksellinen kirjailija Korolenko ja hänen puoluetoverinsa, semstvotilastomies Annenski. Liitto järjestettiin salaliiton tapaisesti; niinpä ei edes puoluetoverien pitänyt saada tietää kymmenen johtavan jäsenen nimiä. Liiton äänenkannattajaksi tuli P. Struven Stuttgartissa julkaisema aikakauskirja "Osvoboshdenie". Päätehtävä, minkä vapautusliitto itselleen asetti, oli koettaa vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen sekä koti- ja ulkomaan määrääviin valtiollisiin ja rahamiespiireihin siihen suuntaan, että vallankumous Venäjällä oli välttämätön. Vastaisen valtiosäännön ehdotus valmistettiin 1904 ja julkaistiin ulkomaiden lehdissä. Se mukaili Belgian valtiosääntöä ja oli paljoa jyrkempi kuin "kansanoikeuden puolueen" kymmentä vuotta aikaisemmin suunnittelema. Ei vain ali-, vaan myöskin ylihuoneen jäsenet olivat valittavat yleisen, yhtäläisen, välittömän ja salaisen äänioikeuden perustuksella. Useampia sanomalehtiä perustettiin ja niiden palvelukseen hankittiin parhaat kyvyt; niiden tuli ensin sensuurin painostuksen alaisina peitetyssä muodossa, sitten suotuisan tilaisuuden sattuessa julkisesti vaikuttaa venäläiseen yhteiskuntaan vapautusliiton hengessä. Edelleen haettiin ja löydettiinkin valtiollista ja taloudellista kosketusta enimmin levinneiden ulkomaan lehtien kanssa. Etupäässä tässä tuli huomioon Pariisin sanomalehdistö, koska se oli enimmin lahjuksille altis ja valtavan vaikutuksensa johdosta maaseudun pikkusäästäjiin helpoimmin voi estää uusien venäläisten valtiolainojen sijoittamista Ranskassa. Tämän vapautusliiton jokseenkin kalliiksi käyvän yrityksen hoitivat erityisesti Petrunkevitsh, suurtehtailijan ja miljoonamiehen Maltsevin vävy, sekä suurtilalliset, ruhtinaat P. Dolgorukov ja N. Lvov.

Venäläinen sosiaalidemokratia ei osoittanut ymmärtämystä eikä halua yhteistoimintaan hallitusta-vastustavan venäläisen porvariston kanssa. Sitä askarruttivat silloin yksinomaan teoreettiset riitaisuudet omassa leirissä. Plehanovin ankarasti marxilainen ohjelma ja hänen venäläisen käsityksen mukaan liian maltilliset taistelumenetelmänsä olivat herättäneet vastustusta hänen puoluetoveriensa joukossa. Vastustuksen johtaja oli tatarilainen Vladimir Uljanov, joka sanoi itseään Leniniksi. Hän oli syntynyt 10 p. huhtik. 1870 Simbirskissa erään kansakouluntarkastajan poikana ja jo ylioppilaana Kasanissa ottanut osaa vallankumousliikkeeseen sekä sitten Plehanovin asiamiehenä toiminut kiihoittajana Pietarin työväestön keskuudessa. Tätä tehdessään hän joutui poliisin käsiin ja lähetettiin Siperiaan. Sieltä hän 1901 pakeni Geneveen ja astui Plehanovin julkaiseman "Iskran" toimitukseen. Lontoossa kesällä 1903 pidetyssä Venäjän sosiaalidemokraattisen työväenpuolueen toisessa kongressissa molemmat suunnat törmäsivät yhteen. Lenin vaati, että heti kirves oli pantava kaiken pahan, kapitalismin, juurelle. Plehanov opetti häntä Marxin oikean opin korkealta jalustalta, että kapitalismi tosin itsessään oli paha, mutta että se kuitenkin samaan aikaan merkitsi yhteiskunnallisen ja taloudellisen edistyksen välttämätöntä porrasta, että sosialismi vain pitkää matkaa kulkien oli saavutettavissa, jolloin lepopaikkana oli otettava lukuun parlamentillinen porvarihallitus. Lenin uskoi Venäjällä tultavan toimeen ilman sellaista väliastetta. Plehanov panee toivonsa tulevaan parlamenttiin, jossa sosialistit vuosikausia kestäneen kiihoituksen jälkeen saisivat enemmistön ja siten valtiovallan käsiinsä ja sitten hitaasti ja vähitellen panisivat toimeen talouselämän yhteiskunnallistuttamisen. Lenin selitti, kannattajiensa osoittaessa äänekkäästi suosiotaan, että tämä lopputulos toista tietä oli paljoa nopeammin, helpommin ja perusteellisemmin saavutettavissa. Ei yhdeltä paikalta, ei mistään Moskovan parlamentista, vaan tuhansista paikoista oli yht'aikaa vallankumous sytytettävä ja kaikkien olojen uudestaan-järjestäminen pantava alulle. Vasta perustettavissa työväen tehdasneuvostoissa ja niiden liittämisessä yleisvenäläiseksi työneuvostoksi johtavine valiokuntineen hän näki tulevan "köyhälistön diktatuurin". Ei rauhallisella kiihoituksella, vaan kansankapinoilla ja sotilasmellakoilla, pommeilla ja dynamiitilla oli tsaarivalta säälimättömästi hävitettävä. "Te edustatte edistysmielistä marxilaisuutta, me vallankumouksellista", Lenin lopuksi sanoi, "teillä on pienempi (menshaja) ohjelma, meillä suurempi (bolshaja)". Saksalaisen sosialismin johtaja, August Bebel, tahtoi välittää taistelevien vastustajien kesken. Lenin kuitenkin torjui tarjouksen, että ulkomaalainen opettaisi hänelle Venäjällä noudatettavaa politiikkaa. Plehanovin kannattajien, menshevikkien (vähemmän vaativien) ja Leninin kannattajien, bolshevikkien (enemmän vaativien) välillä syntyi ero. Intohimoisesti ja vihamielisesti senjälkeen molemmat suunnat taistelivat toisiansa vastaan, mikä Plehwelle tuotti vilpitöntä iloa.

Ei Plehanovin ja Leninin vallankumouksellisissa pyrkimyksissä, joiden kynäsotaa santarmisto hyväntahtoisesti katseli, vaan vapaamielisen porvariston "vapautusliitossa" Plehwe näki sen suuren vaaran, mikä Venäjän valtakuntaa uhkasi. Heti palattuansa ulkomailta kotiin liiton perustajat järjestivät Venäjällä määrätietoisen kiihoituksen, joka valtavasti vaikutti mieliin. Harkovissa syyskuussa 1903 pidetty yleisvenäläinen karjanäyttely muodostui yleisvenäläiseksi semstvokongressiksi. Siinä keskusteltiin julkisesti vapautusliiton ohjelmasta ja tehtiin mitä kiivaimpia valituksia sanomalehdistön vainoamisesta ja hallinnollisesta mielivallasta, jotka "estivät puhdasrotuisen venäläisen raavaskarjan kasvattamista", niinkuin kongressin päätöslauselmassa sanottiin. Hallituksen sallima teknillisten aineiden opettajien kokous Pietarissa pedagogisten kysymysten pohtimista varten muuttui jättiläisneuvotteluksi valtiosäännöstä ja länsimaisista vapauksista.

Plehwe ryhtyi mitä tarmokkaimmalla tavalla taisteluun vapautusliittoa vastaan. Vaikka hän useinkin oli sanonut, ettei Venäjän hallitus ensinkään välittänyt siitä, mitä mieltä ulkomaiset sanomalehtikynäilijät siitä olivat, niin hän vahvisti hallituksen valtiollis-rahallista vaikutusta useihin Länsi-Europan sanomalehtiin, niin että siihen aikaan paljon venäläistä rahaa virtasi ulkomaisten journalistien taskuihin. Ja lopultakin oli sisäministeriön matelijarahasto vahvempi kuin Maltsevin miljoonat. Myöskin Württembergin hallitus vedettiin mukaan "vapautusliittoa" vastaan käytyyn taisteluun. Stuttgartissa olevan Venäjän lähettilään toimesta saksalaiset poliisit "Osvoboshdenien" toimistossa panivat toimeen kotitarkastuksen aikakauskirjan venäläisten avustajien nimien toteamiseksi. Struve siirsi sen johdosta lehtensä julkaisemisen Pariisiin ja kosti sittemmin tuosta yöllisestä häiriöstä herkeämättömällä sanomalehtikiihoituksella Saksaa vastaan, joka kohosi korkeimmilleen maailmansodan aikana, hänen ollessaan suuriruhtinas Nikolai Nikolajevitshin kirjallisena neuvonantajana Venäjän päämajassa.

"Vapautusliiton" Venäjän rajojen sisäpuolella tekemää sanomalehtityötä vastaan Plehwe ajoi esiin raskaimman tykistön, mitä poliisi, sensuuri ja oikeuslaitos ikinä voivat antaa hänen käytettäväkseen. Mutta jota tyhjemmiksi ja ikävämmiksi Venäjän lehdet tulivat, sitä suuremmaksi tuli laittoman kirjallisuuden kysyntä ja siis leviäminenkin, niin että ministeri ryhtyi siihen epätoivoiseen keinoon, että itse loi laittoman kirjallisuuden, joka kiihoittamalla juutalaisia ja kapitalismia vastaan koetti kääntää joukkojen suuttumuksen pois hallituksesta. Samaan tapaan hän erään entisen vallankumouksellisen ja sittemmin Moskovan salapoliisin päällikön S. Subalovin neuvosta taisteli sosiaalidemokraattista kiihoitusta vastaan perustamalla työväenyhdistyksiä, joissa salapoliisin asiamiehet palopuheilla "juutalaisia, tehtaanjohtajia ja muita puutteessa-elävän kansan riistäjiä" vastaan koettivat hankkia itselleen johtavaa vaikutusta. Äärimmäisessä tapauksessa Plehwe antoi paikallisen tyytymättömyyden purkautua poliisin järjestämään "juutalaispogromiin", minkä jälkeen joka kerta tuhannet epätoivoiset ihmiset, jotka siihen asti arasti olivat pysytelleet erillään kaikesta vallankumousliikkeestä, liittymällä juutalaiseen "bundiin" koettivat löytää pelastusta omalleen ja lastensa hengelle. Kishinevissä ryöstettiin pääsiäisenä 1903 1,400 juutalaisten taloa ja niiden omistajat joko ruoskittiin pahanpäiväisesti tahi petomaisesti murhattiin.

Plehwen järjestelmä sai hänen hallitustoveriensa joukosta vain yhden päättäväisen vastustajan. Tämä oli Witte. Valtiomiehensilmällään hän näki, että Pobedonostsevin ja Plehwen johtama sisäpolitiikka oli vievä valtakunnan vallankumoukseen, ulkopolitiikka taas syöksevä sen sotaan Japanin kanssa, jonka loppu ja seuraukset olivat ennalta laskemattomat. Raha-asiain ministeri oli vallanhimollaan ja itsetietoisella, usein malttamattomalla esiytymisellään, joka ei kärsinyt mitään vastaväitteitä, saanut monta vihollista hovipiireissäkin, missä voimakkaat persoonallisuudet eivät olleet rakastettuja. Hänen vastustajansa päättivät kukistaa hänet. Tsaarin suostumus saatiin helposti. Nikolai II ei välittänyt kansassa vallitsevasta kiihtymyksestä; ne valtiolliset kysymykset, jotka kuohuttivat koko Venäjää, eivät hänen mieltänsä kiinnittäneet. Hänen ajatuksensa ja halunsa suuntautui odottamaansa taivaan lahjaan, kruununperilliseen. Kirkko näytti hänelle tien sen saamiseen. Heinäkuussa 1903 hän suurilukuisen seurueen kanssa, johon kuului suuriruhtinaita, hovinaisia, kamariherroja, nunnia, ministerejä, ylhäisyyksiä ja kaikenlaatuisia hurskaita kiipijöitä, teki pyhiinvaellusretken Sarovoon, Tambovin kuvernementtiin, ihmeitä tekevän Serafimin luiden luokse. Hän oli vahvistanut hänen pyhimykseksi-julistamisensa, jota pyhä synodi oli ehdottanut, ja odotti mystillisessä mielessään uuden pyhimyksen kiitollisuutta, joka hänen toimestaan oli kutsuttu "Kristuksen maailmanherruuden osallisuuteen". 300,000 pyhiinvaeltajan läsnäollessa, joita valtava, sitä varten liikkeelle pantu poliisijoukko piti sopivasti aisoissa, tapahtui suurella komeudella pyhimykseksi-julistamisen kirkollinen juhla. Tsaari, kolme suuriruhtinasta ja kaksitoista luostarin päämiestä kantoi hopeisen arkun, joka sisälsi pyhimyksen jäännökset, Sarovon tuomiokirkon ympäri. Hallituksen sanomalehdistö sanoi juhlaa "tärkeimmäksi tapaukseksi, minkä 20. vuosisadan Venäjä henkisessä ja hengellisessä suhteessa siihen saakka oli kokenut", kertoi ihmeellisistä parantumisista ja liitti niihin kehoituksen vast'edes olla käymättä ulkomaisissa parannuslaitoksissa. Palattuaan tuosta ylentävästä juhlasta Nikolai II Pobedonostsevilta ja Plehweltä sai kuulla, ettei Witten politiikka enää vastannut hallitsijan suuntaviivoja. Eräs suuriruhtinas kertoi hänelle muutamia epäkunnioittavia sanoja, jotka Witte eräässä uskotussa seurassa oli lausunut tsaarista. Se oli pisara, joka sai maljan vuotamaan yli laitojensa. Elokuun 29 p. 1903 Witte sai eronsa epäsuosiollisessa muodossa. Hänet nimitettiin ministerikomitean puheenjohtajaksi, minkä ulkomaiden sanomalehdistö erehdyksestä piti erityisenä armonosoituksena, jopa vallanlisäyksenä. Todellisuudessa se oli arvonalennus, jommoisella 1895 myöskin epärehellisyyden tähden virastaan erotettu sisäministeri Durnovo oli rangaistu.

"Vapautusliiton" lietsoma liike kesti yhä.

Venäläisen lääkärimaailman Pietariin kokoutunut "Pirogovin-kongressi" julisti tammikuussa 1904, että taistelu lastenkuolevaisuutta, juomahimoa, tuberkuloosia, kuppatautia ynnä muita kansantauteja vastaan oli mahdollinen vain täyden puhe-, paino- ja kokoutumisvapauden vallitessa. Tätä lääkärien päätöslauselmaa eivät ainoastaan he itse ottaneet vakavalta kannalta, vaan sen teki myöskin hallitus. Oli aika avata venttiili idässä ja johtaa kansan kokoutunut raivo tsaarista mikadoon.

7. LUKU.

Ulkopolitiikka 1879-1904.

I. Läheinen itä.

"Itsekkäät aikomukset ovat keisarillisen hallituksen
politiikalle vallan vieraat."

Venäjän hallituksen kiertokirje ulkomaisille
edustajilleen 25 p:ltä elok. 1900.

Venäjän diplomaattinen tappio Berliinin kongressissa ja sitä seuraava Saksan liitto Itävalta-Unkarin kanssa synnytti intohimoisen vihan panslavistisissa piireissä. Aikaisemmin slavofiilinen puolue oli ollut valmis sopimaan Saksan kanssa Habsburgien monarkian kustannuksella — niillä ehdoilla, että Posen luovutettaisiin Venäjälle ja Itävallan läntiset maakunnat Saksalle —, nyt se, vuodesta 1879 alkaen, Saksassa näki Venäjän vaarallisimman vihollisen ja venäläis-ranskalaisessa liitossa sopivan keinon sen kukistamiseksi. Nämä ajatukset lausui Turkin sodan juhlittu sankari, kenraali Mihail Skobelev, monessa puheessa julki. Pariisissa hän 16 p. helmik. 1882 eräässä serbialaisille ylioppilaille pitämässään puheessa kehoitti kaikkien slaavilaisten liittoon Ranskan kanssa Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan. Tosin tsaari eräässä mieskohtaisessa puhuttelussa 7 p. huhtikuuta moitti häntä valtiollisten puheiden pitämisestä, mutta kansallissankarin lentävä sana: "Tie Konstantinopoliin käy Brandenburger Torin kautta" teki kierroksensa kautta koko Venäjän. Skobelev oli yhtä lahjakas kuin kunnianhimoinen mies, yksinkertaisen sotamiehen suuresti suosima, venäläisen yhteiskunnan juhlima, joka hänessä näki voitokkaan tulevaisuudensodan Suvorovin. Hän oli aito slaavilainen luonne, joka tahtoi nauttia elämästä täysin siemauksin ja sillä aikaisin turmeli terveytensä ja hermovoimansa. Hänen äkillistä kuolemaansa 7 p. heinäk. 1882 eräässä Moskovan ilopaikassa valitettiin kansallisonnettomuutena ja pidettiin Bismarckin palkkaamien naikkosten tekosena.

Skobelevin paikalle astuivat todennäköisinä sotapäällikköinä kenraalit Gurko Varsovassa ja Dragomirov Kiovassa. Jälkimmäinen koetti omaperäisillä päiväkäskyillä ja lausunnoilla hankkia itselleen uuden Suvorovin kunniakehän. Sotaministerikseen Aleksanteri III nimitti esikuntapäällikkönsä Turkin sodassa, Vannovskin, jonka johdossa hän maineettomasti oli komentanut Venäjän itäarmeijaa Bulgariassa. Uusi sotaministeri oli synkkä, henkisesti ahdas mies talonpoikaista alkujuurta, joka vaivalloisesti oli kohonnut arvoissa ja aina täynnä kateutta katsellut ylimyksellisiä kaartinupseereja. Itsepintaisella ahkeruudella ja kansallisella innolla hän hankki itselleen tsaarin täydellisen luottamuksen, joka kaikissa sotilaallisissa kysymyksissä antoi arvoa vain Vannovskin auktoriteetille ja jätti hänelle täyden vapauden sotalaitoksen uudistuksessaan. Tämä oli etupäässä siinä, että sotamiehet puettiin tumman-viheriäisiin talonpoikaistakkeihin ja ranskalaisten lakkien sijaan saivat venäläiset lipattomat lammasnahkalakit sekä vähän enemmän patroonia ja vallitusneuvoja. Tämä armeijan talonpoikaistuttaminen, joka Vannovskin mielestä oli voiton kansallisena vakuutena, ei saanut upseerien eikä sotamiesten suosiota osakseen. Talonpoikaisten sotamiesten entinen, univormuunsa ja rykmenttiinsä kohdistunut ylpeys antoi sijaa täydelliselle välinpitämättömyydelle. Yhdenmuotoinen sotamiesjoukko lisättiin Vannovskin 17-vuotisen virka-ajan kuluessa (1881-1898) uusien joukko-osastojen asettamisella suuresti ja saatettiin kolmen miljoonan vahvuiseksi sodan aikana, lukuunottamatta nostoväkeä. Linnoja ja strategisia ratoja rakennettiin Vilnan, Varsovan ja Kiovan sotilaspiireissä, suuria sotilasleirejä kenttävarustuksineen pystytettiin Itävallan rajalle, ja muihin toimenpiteisiin hyökkäyssodan varalle ryhdyttiin. Kriminsodassa hävitetty Mustanmeren-laivasto uhkasi nyt uudistettuna Konstantinopolia, jonka tuleva valloitus Venäjän pääesikunnan suunnitelmien mukaan ei enää ollut tapahtuva pitkällä ja vaivalloisella marssilla läpi Romanian ja Bulgarian, vaan suuremmitta uhreitta äkillisellä laivastoyllätyksellä Bosporoon linnoituksia vastaan ja samanaikaisella armeijan maihin-laskemisella.

Pitkäaikainen ulkoasiainministeri ruhtinas Aleksanteri Gortshakov, 1856-1882, jonka turhamaisuutta ja puheliaisuutta ikä arveluttavalla tavalla oli lisännyt, sai 84-vuotiaana 3 p. huhtik. 1882 kunniakkaan eronsa. Aleksanteri III otti ulkopolitiikan johdon omaan käteensä. Osoitustensa toimeenpanijaksi hän valitsi Gortshakovin apulaisen, Nikolai v. Giersin, joka nimitettiin ulkoministeriksi ja kuolemaansa saakka, vuoteen 1895, pysyi tässä virassa. Giers, joka syntyperältään oli Suomen(?) ruotsalaisia, oli diplomaattisen tekniikan kätevä tuntija, joka ei tahtonut ajaa omaa ulkopolitiikkaansa. Katsoen senaikuiseen hyökkäävään esiytymiseen Turkestanissa, joka saattoi johtaa yhteentörmäykseen Englannin kanssa, Aleksanteri III kieltäytyi suostumasta slavofiilisen puolueen vaatimaan hyökkäyssotaan Itävalta-Unkaria vastaan, jonka salainen liitto Saksan kanssa oli hänelle tunnettu. Hänen toimestaan Giers kahdella matkallaan Varziniin ja Wieniin valmisteli vanhan kolmenkeisarinliiton uudistamista. Syyskuun 15 p. 1884 se, tsaarin kohdatessa keisari Vilhelm I:n ja keisari Frans Josefin Skiernievicessä Varsovan länsipuolella, uudistettiin. Nuo kolme hallitsijaa lupasivat kolme vuotta säilyttää rauhan ja ystävällisesti sopia keskenään, jos riitoja sattuisi. Jo seuraavana vuonna syntyi Pietarin ja Wienin kabinettien kesken jännitystä, jonka Bulgarian sekasorto oli aiheuttanut.

Venäjän aseiden vapauttama ja venäläisten virkamiesten valtiollisesti järjestämä Bulgaria oli mitä pahimmalla tavalla tehnyt tyhjäksi slavofiilisen puolueen toiveet. Venäläisen käsityksen mukaan uusi valtio ei todellisuudessa ollut merkitsevä muuta kuin venäläistä kenraalikomennusta, sen sotajoukko, venäläisten esikuntaupseerien komentamana, oli oleva osa Venäjän armeijaa, sen hallitsija, Venäjän ehdotuksesta 1879 valittu ruhtinas Alexander von Battenberg, tsaarin kuuliainen palvelija. Aleksanteri II:n maalle antama valtiosääntö kumottiin kaksi vuotta voimassa oltuaan 1881 Pietarista annetun käskyn johdosta. Sotaministeri, kenraali Aleksanteri Kaulbars, hallitsi Bulgariaa venäläiseen tapaan, apunaan suuri joukko venäläisiä, slavofiilisen puolueen lähettämiä virkamiehiä, välittämättä kansan oikeuksista ja toivomuksista tai ruhtinaan vastaväitteistä. Bulgarian talonpoikaissäädystä oli aikojen kuluessa muodostunut pieni johtava yliluokka. Siihen kuului upseereja, lääkäreitä, opettajia ja pappeja, jotka olivat saaneet koulutuksensa Venäjällä, mikä ei estänyt useita heistä halveksimasta Venäjää ja kaikkea venäläistä. Heidän kansallinen ohjelmansa oli: Bulgaria bulgarialaisille, tiehensä venäläiset! Vapautetut kansat eivät, Bismarckin sanan mukaan, ole kiitollisia, vaan vaativaisia. Kansallisen puolueen johtaja oli Stefan Stambulov, erään ravintoloitsijan poika. Kasvatuksensa hän oli saanut Odessan seminaarissa ja oli, niinkuin monet venäläiset pappiskoulun kasvatit, kehittynyt papinkutsumuksen halveksijaksi ja venäläisen hallitusjärjestelmän intohimoiseksi vihaajaksi. Syntyi ristiriita. Ruhtinas Aleksanteri, kyllästyneenä orjuuteen ja varmana Englannin suojeluksesta, saattoi 1883 valtiosäännön uudestaan voimaan ja kutsui kokoon parlamentin, sobranjen, jonka puhemieheksi Stambulov tuli. Raivoissaan tästä omavaltaisuudesta Kaulbars ja kaikki venäläiset virkamiehet luopuivat viroistaan, mihin kiittäen suostuttiin. Syyskuussa 1885 toimeenpannulla verettömällä vallankumouksella Itä-Rumelian bulgarialaiset karkoittivat turkkilaisen kenraalikuvernöörinsä ja liittyivät emämaahan. Tämä merkitsi niiden määräysten osittaista palauttamista, jotka venäläinen diplomatia oli saavuttanut San Stefanon sopimuksessa ja sitten taas menettänyt Berliinin kongressissa. Siitä huolimatta Aleksanteri III käski Venäjän Konstantinopolissa olevan lähettilään kehoittaa Porttia ryhtymään aseellisiin toimenpiteisiin Bulgariaa vastaan. Riistääkseen Bulgarian armeijalta tulossa-olevassa sodassa Turkkia vastaan johtajat, tsaari antamallaan käskyllä kutsui kaikki Bulgarian palveluksessa olevat venäläiset upseerit takaisin kotiin. Mutta sulttaani kieltäytyi, Englannin painostuksen alaisena ollen, suostumasta Venäjän toivomuksiin ja antoi ruhtinas Aleksanterille Itä-Rumelian kenraalikuvernöörin valtakirjan, joten personaaliunionin muodossa Pohjois- ja Etelä-Bulgarian yhteys pantiin toimeen. Tämä Bulgarian vallanlisäys antoi Serbialle aiheen odottamattomaan hyökkäykseen naapurivaltion kimppuun. Mutta Bulgarian armeija torjui ruhtinaansa ja nuorten luutnanttien johdossa, jotka poiskutsuttujen venäläisten sijaan olivat kohonneet esikuntaupseereiksi, Serbian hyökkäyksen marraskuussa. Pietarissa vallitsi mitä suurin suuttumus tuon kerran Venäjän vasallivaltiona olleen pikkuvaltion omavaltaisten valtiollisten ja sotaisten menestysten ja Englannin sille siinä antaman kannatuksen johdosta. Sanomalehdet todistivat uskovaisille lukijoilleen, että sen kaiken takana muka olivat Bismarckin juonet. Aleksanteri III näki "vasallinsa" itsenäisessä politiikassa halpamielisen sopimuksen-rikkomisen, koska hän Kaulbarsin esityksestä oli Venäjän valtiorahastosta määrännyt hänelle miljoonan ruplaa vuodessa siviililistansa suurentamiseksi. Tosin tsaari ei tietänyt mitään siitä, että nuo miljoonat eivät koskaan olleet joutuneet Bulgarian ruhtinaan käsiin, koska Kaulbars oli käyttänyt ne kiihoitukseen Battenbergilaista vastaan. Aleksanteri III järjesti ruhtinas Aleksanterin erottamisen. Elokuun 21 p. 1886 venäläisellä rahalla ostetut bulgarialaiset upseerit puolenyön aikaan tunkivat ruhtinaansa taloon ja pakottivat hänet revolverit ojossa allekirjoittamaan luopumuskirjan. Salaliittolaisten johtaja oli kapteeni Radko-Dimitriev, sittemmin venäläisen armeijan johtajia maailmansodassa. Vangittu ruhtinas vietiin umpivaunuissa Venäjän alueelle Reniin ja laskettiin kahden päivän perästä vapaaksi. Tosin asiasta kiihtynyt Bulgarian kansa yksimielisesti kutsui ruhtinaansa takaisin, mutta hän luuli vain myöntyväisyydellä voivansa suojata maansa Venäjän hyökkäykseltä. Hän pyysi tsaarilta saada palata, mutta se kiellettiin häneltä jyrkässä muodossa. Syyskuun 8 p. 1886 hän luopui valtaistuimesta ja lähti ainiaaksi Bulgariasta.

Tämän, Venäjän politiikan saavuttaman menestyksen jälkeen ilmestyi kenraali Nikolai Kaulbars, entisen sotaministerin veli, tsaarin lähettiläänä Sofiaan ja vaati vangittujen salaliittolaisten vapauttamista ja valtiosäännön kumoamista. Bulgarian halki tekemällään kiihoitusmatkalla hän sirotteli ruplanseteleitä ympärilleen ja vaati kokouksissa kansaa nousemaan kapinaan "laitonta" hallitustaan vastaan. Stambulov vetosi kansallistunteeseen ja voitti. Huolimatta Kaulbarsin vastalauseesta sobranje kokoutui ja valitsi Stambulovin ministeristön puheenjohtajaksi. Julmistuneena ja hätäytyneenä suuren viheltävän kansanjoukon Venäjän lähetystötalon edustalla pitämästä melusta Kaulbars 20 p. marrask. 1886 lähti Bulgariasta, missä hänen vallankumouksellinen toimintansa vain oli kylvänyt vihaa Venäjää vastaan.

Aleksanteri III järjesti Stambulovin kukistamisen. Kuitenkin toinen, Venäjän asiamiesten yllyttämä sotilassalaliitto meni myttyyn helmikuussa 1887. Eräs bulgarialainen sotaoikeus tuomitsi yhdeksän maata-kavaltanutta upseeria kuolemaan. Heidät oli pelastettava, tai muuten Venäjä olisi menettänyt kaiken arvonsa Balkanilla. Mutta Kaulbarsin hätiköidyn matkan tähden Pietarin ja Sofian väliset diplomaattiset suhteet olivat katkenneet. Tsaari kääntyi sentähden Saksan hallituksen puoleen, pyytäen että se viipymättä saisi aikaan kuolemaan-tuomittujen Venäjän kannattajien armahtamisen Sofiassa. Bismarck kieltäytyi kuitenkin sekautumasta toisen valtion oikeudenkäyntijärjestykseen. Maaliskuun 6 p. 1887 nuo yhdeksän salaliittolaista Rustshukin linnoituskaivannoissa ammuttiin.

Aleksanteri III järjesti Mustanmeren-laivaston merellelähdön, ja ennen pitkää ilmestyi Varnan ja Burgasin edustalle sotalaivoja, jotka laskivat merimiesosaston maihin. Englannin laivasto lähestyi Dardanelleja. Itävallan hallitus ryhtyi sotilaallisiin toimenpiteisiin Galiziassa, jonka rajoille venäläiset sotajoukonosastot uhkaavasti kokoutuivat. Schnäbele-välikohtaus Saksan-Ranskan rajalla 20 p. huhtik. 1887 nosti sotaministeri Boulanger'n Ranskassa herättämän sotaisen mielialan kiehumapisteeseen asti. Kuumeentapaisella kiireellä otettiin Saksan armeijassa käytäntöön uusi, monipanoksinen ampuma-ase ja sen sotaista voimaa lisättiin asettamalla jalkeille kaksi uutta armeijaosastoa. Venäjän onnettoman Bulgarian-politiikan seurauksena uhkasi puhjeta maailmansota. Jännitys kasvoi Bulgarian valtaistuinkysymyksen ratkaisun johdosta. Sobranje ei valinnut hallitsijaksi Venäjän ehdokasta, ruhtinas Mingrelskia, erästä velkautunutta Pietarin kaartinupseeria, vaan unkarilaisen husaariupseerin, Stambulovin ehdottaman prinssi Ferdinand von Koburg-Koharyn. Elokuun 22 p. 1887 26-vuotias ruhtinas 32-vuotiaan ministeripresidenttinsä seurassa juhlallisesti saapui Sofiaan.

Aleksanteri III järjesti Stambulovin syrjäyttämisen. Kolmas Venäjän asiamiesten toimeenpanema sotilassalaliitto ja Stambulovia vastaan tehty murhayritys meni kuitenkin myttyyn. Giers oli väsymätön. Vannovski epäili yht'aikaa Itävalta-Unkaria ja Saksaa vastaan käytävän sodan voitollista päättymistä. Tsaari oli hylännyt Bismarckin ehdottaman kolmenkeisarinliiton uudistamisen, jotta hänellä olisi vapaat kädet Bulgariassa. Kesäkuun 18 p. 1887 Berliinissä tehdyssä "jälleenvakuutussopimuksessa" Pietarin ja Berliinin kabinetit kyllä olivat vakuuttaneet toisilleen molemminpuolista hyväntahtoista puolueettomuutta europpalaisen sodan varalta. Mutta sen johdosta ei ollut kumoutunut Saksan 1879 ottama velvoitus liittoutuneelle habsburgilaiselle monarkialle antaa sota-apua siinä tapauksessa, että Venäjä hyökkäisi Itävalta-Unkarin kimppuun. Silloin Aleksanteri III päätti myöntyä ja matkusti Berliiniin. Marraskuun 28 p. 1887 hänellä oli keskustelu valtiokanslerin kanssa. Bismarck todisti tsaarille, että hänen vakaumuksensa Saksan politiikan kavaluudesta perustui väärennettyihin kirjeisiin, jotka ovelasti oli Kööpenhaminasta hänen käsiinsä toimitettu. Päästiin sovintoon, joka siksi kerraksi haihdutti europpalaisen sodanvaaran. Ainoa, mitä Aleksanteri III epäonnistuneessa Bulgarian-politiikassaan Saksan diplomaattisella kannatuksella saavutti, oli se, ettei mikään europpalainen suurvalta tunnustanut Sofian uutta ruhtinasta. Venäjän holhouksesta vapautettu Bulgaria kehittyi uuden hallitsijansa tarmokkaassa johdossa odottamattoman nopeasti taloudellisesti ja sivistyksellisesti. Aleksanteri III:n kuolemaan asti Venäjän hallitus ei pitänyt mitään diplomaattista edustajaa Sofiassa, ainoastaan salaisia asiamiehiä, joiden virittämien murhayritysten uhriksi rahaministeri Beltshev 1890 joutui. Stambulov sitävastoin pelastui henkivartijainsa valppauden tähden. Vasta hänen kukistumisensa jälkeen (joka tapahtui 30 p. maalisk. 1894) Venäjän asiamiehet häneen nähden panivat toimeen "rangaistustuomion", kun hänet 15 p. heinäk. 1895 keskellä katua ammuttiin kuoliaaksi.

Niinkuin Bulgarian olemassaolostaan, niin Serbian riippumattomuudestaan tulee kiittää Venäjän aseita. Mutta maantieteellinen asema ja taloudelliset edut ajoivat tämän pikkuvaltion Habsburgin monarkian suojelevaan syliin. Vapaamielisten saatua vaalivoiton venäläismielisistä radikaaleista tehtiin 1881 salainen liitto ynnä kauppasopimus Itävalta-Unkarin kanssa. Vasta kuningas Milanin luovuttua kruunusta 1889 onnistui Venäjän hallituksen vaivalloisen ja usein likaisen myyräntyön jälkeen osaksi voittaa takaisin menettämänsä vaikutusvalta.

Kokonaan hukkaan meni Venäjän vaikutus Romaniassa, missä suuttumus Etelä-Bessarabian luovuttamisesta Venäjälle ja venäläisten joukkojen kokoaminen rajajoen Prutin varsille 1883 aiheutti kuningaskunnan yhtymisen kolmiliittoon. Kreikan asema meren rannalla ja sen taloudelliset edut saattoivat sen Englannin vaikutusvallan alaiseksi, jonka laivasto vallitsi Välimeren itäosassa.

Näin Venäjä, erään Aleksanteri III:n lausunnon mukaan, saattoi luottaa "vain yhteen uskolliseen ystävään" Balkanilla. Tämä oli pieni Montenegro, joka edullisesti maksatti järkähtämättömän kiintymyksensä Venäjään vuotuisilla raha-, vilja- ja asesuorituksilla.

Tällaisen valtiollisen aseman täytyi johtaa slavofiilinen puolue
hittoon Ranskan kanssa, joka oli oleva keinona ja tarkoitusperänä
Venäjän vanhan Itämaan-politiikan päämäärän saavuttamiseksi,
Konstantinopolin valloittamiseksi.

II. Venäläis-ranskalainen Uitto.

Ensimmäinen valtiomies, joka lausui julki ajatuksen aseliitosta Ranskan tasavallan ja Venäjän monarkian välillä Saksaa vastaan, oli Gambetta. Tämän v. 1882 sattuneen kuoleman jälkeen patrioottiliigan perustaja ja johtaja Paul Déroulède innokkaasti sekä puhui että kirjoitti tehdäkseen tämän ajatuksen kansanomaiseksi molemmissa maissa. Hän sai tässä kannatusta Venäjän Pariisin-lähettiläältä, parooni Arthur Mohrenheimilta, ja tämän suosituksesta slavofiilisen puolueen johtajalta, Mihail Katkovilta Moskovassa, joka 1886 aloitti menestyksellisen sanomalehtisodan seuraavana vuonna päättyvän kolmenkeisarinliiton uudistamista vastaan. Tämän tsaarin neuvonantajan kuolema 1 p. elok. 1887 antoi Déroulédelle toivotun tilaisuuden toiseen Moskovan-matkaansa, missä hän pitäen mahtipontisen puheen laski seppeleen "suuren venäläis-ranskalaisen liiton esitaistelijan" haudalle. Toisen lähenemisen aiheen, nimittäin raha-asiain alalla, antoi Venäjän luotontarve, joka 1888 päätti ensimmäisen lainansa Pariisin rahamarkkinoilla. Aleksanteri III sulki kuitenkin itsepintaisesti korvansa kaikilta Ranskan raha- ja valtiomiesten kosintayrityksiltä. Hän näki liitossa kansanvaltaisen tasavallan kanssa vaaran Venäjän itsevaltiudelle. Tähän loukkauskiveen kaikki ranskalaisten poliitikkojen ponnistukset raukesivat. Mitä he eivät voineet, sen vaikutti Saksan ulkopolitiikan äkillinen muutos Bismarckin kukistumisen jälkeen. Uusi valtiokansleri, kenraali Caprivi, kieltäytyi suostumasta Venäjän tarjoamaan vuoden 1887 jälleenvakuutussopimuksen uudistamiseen. Muuan keisari Wilhelm II:n puhe saksalais-englantilaisesta aseveljeydestä sai valtiollisen vastineensa Sansibar-sopimuksessa 1 p:ltä heinäk. 1890. Venäjän diplomatia vainusi tämän saksalais-brittiläisen sopimuksen salapykälissä, joka oli tehty molempien maiden etupiirien rajoittamiseksi Afrikassa, myöskin salaisia sotilaallisia päätöksiä Venäjää vastaan aloitettavasta hyökkäyssodasta. Jottei ilman liittolaisia kohtaisi sellaista vaaraa, tsaari raskain mielin päätti tehdä liiton Ranskan tasavallan kanssa. Viralliset keskustelut siitä alkoivat keväällä 1891 yht'aikaa Pariisissa ja Pietarissa. Kun heinäkuussa Giersin ja Ranskan ulkoministerin Freycinet'n kesken oli päästy yksimielisyyteen, niin muuan ranskalainen laivasto-osasto lähti juhlalliselle vieraskäynnille Kronstadtiin. Seisoalta tsaari juhla-aterialla, joka pidettiin ranskalaisessa amiraalilaivassa, kuunteli marseljeesia, tuota vallankumouksen intomielistä taistelulaulua yksinvaltaista tyranniutta vastaan, jonka soittamista siihen asti Venäjällä oli rangaistu karkoituksella Siperiaan. Aleksanteri III:n viimeiset epäilykset parooni Mohrenheim voitti pitkässä audienssissa 18 p. elok. 1891 Hatsinassa. Senjälkeen hän riensi takaisin Pariisiin, missä 22 p. elokuuta Venäjän lähettiläs ja Ranskan ministeristön esimies Ribot allekirjoittivat sopimuksen, jonka mukaan Venäjä ja Ranska sitoutuivat kaikin keinoin auttamaan toisiaan, jos jommankumman maan kimppuun hyökättäisiin.

Tsaari teki tämän salaisen puolustusliiton saadakseen liittolaisen Englantia vastaan. Sentähden Ranskan valtiomiehet ponnistelivat kehittääkseen liittoa vastaisuudessa siten, että he saavuttaisivat lopputarkoituksensa, Venäjän aseellisen avun kostosotaan Saksaa vastaan. Tässä mielessä Ranskan pääesikunnan päällikkö, kenraali Boisdeffre, seuraavana vuonna Pietarissa neuvotteli Venäjän pääesikunnan päällikön, kenraali Obrutshevin kanssa sotilassopimuksesta. Aleksanteri III antoi siihen kyllä periaatteellisen suostumuksensa, mutta selitti ranskalaiselle kenraalille 17 p. elok. 1892 Hatsinassa, että Venäjä vielä tarvitsi vähintään kaksi rauhanvuotta päättääksensä armeijansa uuden aseistuksen ja rakentaaksensa valmiiksi strategiset rautatiensä sekä toipuaksensa nälänhädästä ja kolerasta.

Tsaarin nimenomaisesta pyynnöstä liittosopimusta ei julkaistu eikä virallisissa puheissa saanut mainita muusta kuin molempien valtakuntien ja kansojen välisestä ystävyydestä. Kuitenkaan ei Venäjän ja Ranskan välisen aseellisen liiton olemassaolosta saattanut olla mitään epäilyksiä, kun muuan venäläinen laivasto lokakuussa 1893 oli käynyt vastavierailulla Toulonissa ja kostonkiihkoinen Pariisi oli venäläisille laivasto-upseereille ja -miehistölle valmistanut huumaavia vastaanottojuhlallisuuksia. Uuden liittosopimuksen ranskalaisten toivomusten mukaan laajennettuine määräyksineen allekirjoittivat keväällä 1894 Giers ja Casimir Périer. Sotilaspiireissä odotettiin sodan puhkeavan elokuussa samana vuonna. Silloin Japani 1 p. elok. 1894 julisti Kiinalle sodan. Itä-Aasiassa puhjennut taistelu heitti Venäjän politiikan painopisteen sille taholle, missä venäläinen valloitushalu hiljaisuudessa jo aikoja sitten oli ryhtynyt valmisteluihin uuden suuren alueen anastamiseksi. Europassa ratkaiseva taistelu lykkäytyi toistaiseksi.