KIRJEITÄ MYLLYLTÄNI

Kirj.

Alphonse Daudet

Suomentanut ja tekijän elämänkuvauksella varustanut V. Tarkiainen

WSOY, Helsinki, 1907.

SISÄLLYS:

Alphonse Daudet Esipuhe Kotiintulo Beaucairen postivaunut Mestari Cornillen salaisuus Herra Seguinin vuohi Tähdet Arlesitar Paavin muuli Sanguinaire-saarten majakka Sémillanten kuolinkamppailu Tullimiehet Cucugnanin kirkkoherra Vanhukset Suorasanaisia balladeja I. Dauphinin kuolema II. Aliprefekti luonnon helmassa Bixioun salkku Tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot Runoilija Mistral Kolme hiljaista messua Oranssit Kaksi majataloa Milianassa Heinäsirkat Kunnianarvoisan isä Gaucher'n elämänvesi Camarguessa I. Lähtö II. Mökki III. "Toivomassa" (Saalista väijymässä!) IV. Punainen ja valkea V. Vaccarès Kasarmin ikävä

ALPHONSE DAUDET

Alphonse Daudet oli iloisen ja aurinkoisen etelän lapsi. Luonnonihanuudestaan kuuluisat Provencen seudut, missä lyyrillinen taiderunous ensi kerran puhkesi kukkaansa trubaduurilauluissa ristiretkien aikana, on hänen kotimaansa. Sen antamat heimomerkit näkyvät hänen olemuksessaan. Sielullinen hienous ja herkkyys, avonaisuus ja joustavuus, innostus ja vilkkaus kuvastuvat hänen taiteessaan samoin kuin hänen ulkomuodossaan, jossa on jonkinlaista naisellista pehmeyttä ja suloutta yhtyneenä miehekkääseen ryhtiin.

Alphonse Daudet syntyi pienessä Nimesin kaupungissa 1840 — siis samana vuonna kuin Emile Zola — ja eli siellä kahdeksan iloista ja huoletonta lapsuusvuotta. Mutta kun isän silkkitehdasyritykset eivät menestyneet, köyhtyi perhe ja siirtyi Lyoniin, jossa poika pantiin lukioon. Yksitoikkoisiksi muuttuivat nyt Alphonsen nuoruuden päivät. Hän ei viihtynyt tuossa suuressa ikävässä tehdaskaupungissa. "Hän jäi pois koulusta, vietti päivänsä vesillä pienten jokilaivojen, proomujen ja hinaajien tungoksessa, souteli sateessa, piippu hampaissa, absinttipullo taskussa, joutuen tuhansiin seikkailuihin… ja tuossa uupumuksessa, noissa ponnistuksissa ja vaaroissa hän tunsi hurjaa iloa, oman olemuksensa ja synkän näköpiirinsä avartumista." Näin hän kertoo itse tästä ajasta. Lisäksi tulivat aineelliset huolet. Kuusitoistavuotias nuorukainen sai koulunsa päätettyään ryhtyä itse hankkimaan leipänsä hoitamalla rasittavaa, vähäpalkkaista apuopettajan tointa Alais'n kaupungissa. Se oli, kuten hän itse sanoo, puutteiden ja murheen aika, jommoista hän ei toivo kenellekään ja jonka kärsimyksiä muistaessaan hän vielä vuosien perästä keskellä yötä herää kyyneliin. Hän kesti sitä vuoden päivät. Sitten hän pakeni Pariisiin vanhemman veljensä Ernestin luokse, jonka oli onnistunut päästä siellä erään sanomalehden toimitukseen. Alphonse saapui (1 p:nä marrask. 1857) perille väsyneenä ja nälkäisenä, mukanaan pieni vihko novelleja ja runoja, joista osa oli jo koulun penkillä syntynyt. Alussa oli hänellä edessään kovat vuodet, ankara taistelu toimeentulon puolesta. Hän, kuten Zolakin, sai läpikäydä koulun, joka opetti ymmärtämään, mitä puute on. Tuo suuri maailmankaupunki ei ollut siroilla lemmenlauluilla valloitettavissa, vaikka ne — Les Amoureuses — luonnonrikkaudellaan herättivätkin jonkun kirjallisuuden ystävän huomiota ja hankkivat Daudet'lle apu toimittajan paikan Figaro lehdessä.

Pikku piirrelmät ja sadut, joita hän tähän lehteen kirjoitteli, tekivät hänen nimensä ylhäisön piireissä pian tunnetuksi. Keisarinna Eugenien välityksellä hän pääsi Mornyn herttuan yksityissihteeriksi v. 1861 ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1865. Nyt oli hänen toimeentulonsa turvattu ja hän sai rauhassa antautua kehittämään kykyänsä. Pääsy korkeimpiin yhteiskuntapiireihin laajensi hänen ihmistuntemustaan, ja matkoillaan Etelä-Ranskassa, Korsikassa ja Algeriassa hän keräili aineksia tuleviin teoksiinsa. Ne tuotteet, jotka hän 1880-luvulla sepittää, ovat enimmäkseen pieniä päivänpaisteisia kuvia, täynnä nuorekasta tunnetta ja välittömyyttä.

Ensimmäisessä laajemmassa teoksessaan Le petit chose (Pikkupoikanen, 1868) hän kuvailee oman nuoruutensa vaiheita runollisella vapaudella ja liikuttavalla, paikoin liian lapsellisella tunteellisuudella. Samoihin aikoihin ovat syntyneet Lettres de mon moulin (Kirjeitä myllyltäni, ilmestynyt kokonaisuudessaan 1869), jotka tarjotaan tässä suomalaiselle yleisölle. Ne ovat pieniä eloisia novelleja: matkamuistoja ja tunnelmia etelästä, vertaus- ja laatukuvia, runoutta ja todellisuutta yhteensulaneena. Viaton leikillisyys karkelee niissä usein yhdessä veitikkamaisen ivan ja herttaisen sydämellisyyden kanssa. Ani harvoin on kosketettu traagillisempaan säveleen. Niiden tuntee syntyneen onnellisina hetkinä, jolloin runoilijan mielessä on soinut kotisirkkojen laulu, hilpeät provencelaissukkeluudet tai vanhat kauniit tarinat ja sielussa väreillyt valo ja päivänpaahtamien kukkulain ihana tuoksu, kuten hän itse niiden synnystä kertoo. Eräitä vuosia myöhemmin ilmestyivät kertomuskokoelmat Lettres à un absent (Kirjeitä eräälle poissaolevalle, 1872) ja Contes du lundi (Maanantain kertomuksia, 1873). Niissä kirjailija piirtää muutamilla ripeillä kynänvedoilla selviä kuvia Pariisin piirityksen ajoilta, jolloin hän itse oli kansalliskaartilaisena ottanut osaa moniin kahakoihin. Näitä sotamuistoja kannattaa hehkuva innostus, joka ei ole aivan vapaa kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta muodoltaan ovat monet niistä todellisia helmiä.

Päästyään aineellisesti vapaammalle jalalle oli Daudet v. 1867 mennyt naimisiin Julie Allardin kanssa. Avioliitto oli onnellinen. Julie oli rakastava elämänkumppani ja ymmärtävä työtoveri, jolla oli itselläänkin jonkin verran kirjailijataipumuksia. "Hän on ottanut suuresti osaa kaikkeen, mitä minä olen kirjoittanut. Ei ole sivuakaan, jota hän ei olisi läpilukenut ja siloittanut, johon hän ei olisi vuodattanut sielunsa kaunista taivaansineä ja ruusunhohdetta", sanoo Daudet hänestä. Näyttääpä siltä kuin olisi kodinonni luonut kirjalliseen tuotantoonkin raikkaan sävyn, joka päilyy rivien välistä kevyenä satiirina tai lempeänä huumorina. Daudet oli näet elämänsä alkupuolella humoristi, jonka veroista ei ole montakaan Ranskan kirjallisuudessa. Hän osasi käsitellä sydämellisellä osanotolla kuvattaviaan ja sovittaa hymyllä elämän raskaitakin kohtaloita. Hän oli siinä suhteessa englantilaisen Dickensin hengenheimolainen ja oppilas, vapaa kuitenkin liiallisesta hempeämielisyydestä.

Hilpeää, puoleksi satiirista leikillisyyttä kumpuilee kertomus Tartarin de Tarascon (Tarasconin Tartarin, 1872), joka on käännöksenä suomalaisellekin yleisölle tuttu. Se on kirjoitettu iloisin mielin ja kevyin sydämin. Daudet tekee siinä pilaa kotiseutunsa kansan heikkouksista, eteläranskalaisesta kerskailijasta, joka lopulta itsekin uskoo omia liioittelujaan a valheitaan. Tartarin on noita luonteita, joiden vilkkaasta mielikuvituksesta kirjailija sanoo kerran: "Etelä-Ranskan auringon alla näyttää mies, joka on aikonut matkustaa Sanghaihin, ihan pettävästi samannäköiseltä kuin se mies, joka todella on käynyt Sanghaissa." Samaa aihetta jatkaa Daudet myöhemmissä teoksissaan Tartarin sur les Alpes (Tartarin Alpeilla, 1886) ja Port Tarascon (Tarasconin satama, 1890). Niissä kuvataan Tartarinin seikkailuja Alpeilla kiipeillessä ja siirtolaisena. Huumori ei jaksa näissä kohota samaan voimaan kuin ensi osassa, vaikka nekin sisältävät meheviä yksityiskohtia.

Se teos, jonka avulla Daudet varsinaisesti sai ensimmäisen suuren voittonsa ja perusti kirjailijanmaineensa, oli Fromont jeune et Risler aîné (Fromont nuorempi ja Risler vanhempi, 1874; ilmestynyt suomeksikin). Ensi kerran esiintyy Daudet siinä Pariisin elämän kuvaajana. Hän kehittää eteemme jännittävän ja järkyttävän draaman intohimojen maailmasta. Rouva Sidonie siinä on kylmä sfinksimäinen naisluonne, joka teeskentelee, leikittelee tunteilla, vetää miehiä puoleensa ja uhraa heidät kaikki häikäilemättä tyydyttääkseen vallan- ja nautinnonhimoansa. Pienissä kauniissa välikertomuksissa, joita on kiedottu pääjuonen ympärille, leikkii tässäkin sentään huumorin valoisa säde. Kenties korkeimman huippunsa saavuttaa Daudet'n huumori köyhän isä Joyeusen perheidyllin kuvauksessa romaanissa Le nabab (1877). Muuten käsittelee tämä teos pariisilaisen ylimystön elämää toisen keisarikunnan aikana. Se on kenties monivälkkeisin ja värikkäin Daudet'n romaaneista. Esitys tapaa väliin elämän syviin pohjavirtoihin, väliin taas kohoaa leikkimään kevyesti pinnalle. Miehekkäällä kädellä paljastetaan siinä se sisäinen onttous, sydämettömyys ja petollisuus, jota peitetään hienolla tahdikkuudella ja säilytetään siten kuolemaan saakka näyttelijän uljas ryhti. Kuvaus oli kai sattuva, koska kirjailijaa syytettiin aikoinaan siitä, että hän muka oli mm. tuossa kylmän tahdikkaassa Moran herttuassa esittänyt ylhäistä suojelijaansa Mornyn herttuaa. Jo vuotta aikaisemmin julkaisemassaan laajassa kaksiosaisessa romaanissa Jack, moeurs contemporains (Jack, nykyajan tapoja) hän oli käynyt käsiksi elämän vakaviin puoliin. Se on tarina isättömän lapsen vaiheista kehdosta hautaan saakka. Aste asteelta kasvava kurjuus on kuvattu sinä niin sydäntä kouristavalla voimalla, ettei George Sand oman kertomuksensa mukaan sen luettuaan voinut kolmeen päivään tehdä ollenkaan työtä.

Yleensä alkaa Daudet'n valoisa maailmankatsomus 1870-luvun lopulla ja varsinkin 1880-luvulla vähitellen tummentua ja hänen lennokas huumorinsa laimentua. Se surullinen pohjasävy, jota hymy ja leikki niin usein peittää taiteessa samoin kuin elämässäkin, pyrkii hänen tuotteissaan yhä enemmän näkyville ja laskee vain välähdyksittäin entisiä ilonsäteitä lävitsensä. Eikä tämä Daudet'n pessimistisyys ole jälkimaailmalle enää pelkkä arvoitus. Kantoihan hän toistakymmentä vuotta varmaa kuolemantietoa povessaan, koettaen salata sitä lähimmältä ympäristöltään: hän sairasti selkäydintautia, joka lopulta vei hänet hautaan. Mutta jo sitä ennen ja toisista syistä tuntuu hänessä tapahtuneen muutos. Ensi sijassa vaikutti häneen kaiketi Pariisin raskas ilmapiiri. Herkkätuntoinen runoilija sai päivä päivältä nähdä ja kokea, miten kylmästi laskeva itsekkyys, kunnianhimo ja ahneus tukahduttivat täällä sielun välittömyyden ja sortivat sen jaloimpia ja kauneimpia voimia, kuten hän on niin usein kuvannut teoksissaan. Toiseksi näyttää siltä kuin olisi ajan kirjallinen suunta Pariisissa teroittanut silmää näkemään entistä tarkemmin elämän epäkohtia ja pimeitä puolia, vaatinut pikemmin paljastamaan ja taistelemaan kuin iloitsemaan ja nauttimaan. Vallitsihan silloin parhaillaan Ranskan kirjallisuudessa naturalistinen rautakausi, ja sen puolittain tieteelliselle taidemenetelmälle oli huumori ja leikkivä päivänpaisteisuus siihen aikaan jokseenkin vierasta. Pääasiana oli tehdä huomioita ympäröivästä todellisuudesta, kerätä "inhimillisiä todistuskappaleita" objektiivista taideteosta varten. Ja kun ympäristö oli valotonta, rappeutunutta, oli siitä luonnollisena seurauksena kuvausten tumma sävy.

Daudet'kin, jolla jo syntymästä oli sangen kehittynyt huomiokyky, liittyi pääpiirteittäin tähän kirjalliseen suuntaan. Hän kuului aikoinaan siihen seurapiiriin, jossa naturalismin päämiehet Zola, Flaubert, Goncourtin veljekset ja Turgenev liikkuivat. Ja hän omaksui — tavallaan — heidän maailmankatsomuksensa ja taiteellisen tekotapansa. Hän on itse kertonut, miten hän keräili todellisuushuomioita teoksiinsa: "Niin kuin maalarit" — hän sanoo — "säilyttävät huolellisesti harjoitelmavihkonsa, joissa ääriviivat, asennot, jokin viittaus tai käsivarren liike ovat piirretyt suoraan luonnosta, niin minäkin olen kokoillut jo kolmekymmentä vuotta suuren joukon pieniä vihkoja, joissa havainnot ja ajatukset useinkin ovat osoitetut vain yhdellä viivanvedolla, josta voin palauttaa mieleeni liikkeen, äänenpainon, ja jotka voidaan myöhemmin kehittää ja paisuttaa vaikuttavan teoksen yhteissointua varten."

Tämmöisistä lukemattomista pikkuhavainnoista ovat nähtävästi melkein kaikki Daudet'n romaanit vähitellen syntyneet. Ne tekevät monin paikoin tosiaan sen vaikutuksen kuin ne olisivat piirretyt "suoraan luonnosta", ja niissä kirpoilee todellisuuspiirteitä kuin pieniä eloisia sähkökipinöitä. Hänellä on monesti ollut todellinen tyyppi edessään tutkittavana. Mutta siihen on sekaantunut muistoja ja vaikutelmia muualta, ja vapaasti luova mielikuvitus on tullut aina sitä jatkamaan ja täydentämään, niin että lähtökohta ja tulos eivät koskaan lankea yhteen. — On mahdotonta ryhtyä tässä läpikäymään Daudet'n teosten pitkää sarjaa kokonaisuudessaan. Mainittakoon niistä vain muutamia kuuluisimpia.

Vuonna 1880 ilmestyneessä romaanissaan Les rois en exil (Kuninkaat maanpaossa) hän kuvaa syvällä myötätunnolla rappiolle joutuneita ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän onnettomat vaiheensa Pariisin elämän pyörteissä tekevät lukijaan murheellisen vaikutuksen. Synkänlainen sävy vallitsee myös Numa Roumestanissa (1882), jossa Daudet on taas tarttunut lempiaiheeseensa, kuvaamaan vilkasverisiä eteläranskalaisiaan. Tällä kertaa esiintyy kirjan provencelainen pääsankari, Numa Roumestan, Pariisissa. Hän on harvinaisen älynsä ja toimintatarmonsa avulla kohonnut aina ministeriksi asti. Mutta hänessä on säilynyt synnynnäinen tarve valehdella ja tehdä lupauksia, joita hän ei jaksa eikä aina edes aiokaan täyttää. Ja hänen olemuksensa pohjalla piilee päävoimana suuri itsekkyys ja vallanhimo, jolle ei mikään ole pyhää ja joka ei sääli edes uskollista Rosalindeansa uhratessaan hänet alhaisille tarkoituksillensa. Selvästi ja voimakkaasti on tässä vedetty esiin eteläranskalaisen luonteen vaaralliset varjopuoletkin, joita Tartarinissa vielä katsottiin sovituksen valossa. Seuraava romaani L'évangeliste (Evankelista, 1883) on samaten pessimistisen maailmankatsomuksen ilmaus. Siinä esitetään uskonnollista fanaatikkoa, opettajatarta, joka peittää itsekkäät ja raa'at pyyteensä tekohurskauden vaipan alle ja vetää oppilaansa, nuoren kokemattoman tytön, onnellisista oloista mukaansa kurjuuteen. Vielä synkemmän kuvan tarjoaa Sapho (1884), nuoren tytön elämäntarina. Tuo tyttö, joka aikoinaan oli ollut erään taiteilijan mallina tämän maalatessa Saphon kuvaa, on oppinut vaarallisen viehätystaidon, kehittynyt seireenin tavoin kiehtomaan miehiä puoleensa ja vaipunut yhä syvemmälle ja syvemmälle. Turhaan koettaa nuori provencelainen taiteilija häntä pelastaa uhraten hänelle kaikkensa: nainen hylkää hänet jatkaakseen tietänsä aina alaspäin. Tämä yksinkertainen juoni on esitetty niin johdonmukaisesti ja keskitetysti, että monet arvostelijat ovat pitäneet tätä teosta Daudet'n parhaimpana. Romaani L'immortel (Kuolematon, 1888) on taistelukirjoitus, singottu Ranskan akatemiaa vastaan. Siihen sisältyvä parodioiva satiiri tuon laitoksen vanhentuneisuudesta ja kaavamaisuudesta on sangen järeää laatua ja ampuu sen vuoksi — ainakin taidetuotteena — yli maalin.

Näytelmänkin alalla Daudet yritteli, saavuttamatta kuitenkaan kovin huomattavaa menestystä. Hän on itse yksin tai yhdessä jonkun kirjailijatoverinsa kanssa muovaillut näyttämöä varten useita romaaneistaan ja kertomuksistaan (esim. näytelmän Fromont nuorempi ja Risler vanhempi samannimisestä romaanista ja tragedian Arlesitar samannimisestä kertomuksesta, joka kuuluu kokoelmaan "Kirjeitä myllyltäni"). Yksityiskohdissaan nämä tuotteet kyllä elävät. Mutta niistä puuttuu kokonaisuutta, lujaa toiminnan keskittymistä pääjuonen ympärille, niin kuin usein hänen pitemmistä romaaneistaankin. — Myöhemmällä iällään hän kirjoitti pari muistelmateosta: Trente ans de Paris à travers ma vie et mes livres (Kolmekymmentä vuotta Pariisissa elämäni ja kirjojeni taustalta, 1888) ja Souvenirs d'un homme de lettres (Kirjailijan muistelmia, 1889). Molemmat antavat huomattavia tietoja hänen elämästään ja teoksistaan ja sisältävät sitä paitsi koko joukon luonteenkuvauksia kirjallisista ja valtiollisista merkkimiehistä.

Daudet itse sanoo kirjailijakykynsä perustuvan kiinteään, intensiiviseen elämään. "Samassa määrin" — niin kuuluvat hänen sanansa — "kuin elämä jättää ihmisen, katoaa kyky, tunnon alttius ja esittämisvoima." Mutta ihmeteltävää on, ettei pitkällinen tauti pystynyt lamauttamaan hänen henkisiä voimiaan, vaan että hän pysyi virkeänä loppuun asti ja suunnitteli paraikaa uutta teosta, kun kuolema kohtasi hänet Pariisissa 16 p:nä jouluk. 1897.

Samoin kuin hänen elämänsä jakaantuu kahden eri keskustan, Provencen ja Pariisin välille, risteilevät hänen runoudessaankin eri ainekset: etelä ja pohjola, valo ja varjot, kevyet unelmat ja naturalistinen todellisuudentaju. Alussa vie voiton etelä. Herkkä ja vilkas mielikuvaelo kohoaa raskasta, systeemiin kahlehdittua taideteoriaa korkeammalle, välittömyys ja innostus järkiperäistä harkintaa korkeammalle, leikkivä huumori elämän ahdistavaa kohtalokkuutta korkeammalle. Lopummalla ikää muuttuu sävy koko joukon. Runoilija näkee niin paljon itsekkäiden intohimojen temmellystä, raakuutta ja rappeutumista, että hän katkeroituu siitä. Hänen hienosärmäinen, helposti syttyvä sielunsa on ollut kuin prisma, johon erivoimaiset ja eriväriset säteet ovat kokoontuneet ja murtuneet sen läpi kulkiessaan monikirjavaksi valonväreilyksi. Hän oli naturalisti, joka ei koskaan voinut kieltää persoonallista tunne-elämäänsä objektiivisen kylmän kuvauksen tai yhteiskunnallisen tendenssitaiteen hyväksi. Hänen viehättävä temperamenttinsa tuntuu kaikkialla. Räikeinkin todellisuus saa hänen käsissään ikään kuin runollisen kirkastuksen ja hienouden, jonkinlaisen sanoin selittämättömän puhtauden ja henkevyyden. Tämä sävy näkyy hänen tyylissäänkin. Se on hiottua ja hienoa, rohkeaa ja alkuperäistä. Siinä on lämmin väritys. Kosketus melkein musikaalisen pehmeää ja soivaa. Värien käyttö maalauksellisen havainnollista. Arimmatkin vivahdukset merkityt. Kuvattavan tuoksu ja väri ikään kuin sidottu sanansalpojen taakse. Eikä tyyli sittenkään hänen parhaissa teoksissaan muutu sentimentaaliseksi, vaan säilyttää miehekkään vilkkauden ja selvyyden.

Kenties on juuri tämä eri voimien risteily hänessä hänen taiteensa erikoisuus. Ja kenties voidaan hänen asemansa ja merkityksensä tämän mukaan parhaiten ymmärtää. Ainakin erosi hän siinä suhteessa toisista naturalistisista aikalaisistaan.

Hänessä ei ollut Zolan suurisuuntaista voimaa eikä aatteen ankaruutta. Hän ei ollut reformatorinen esitaistelija totuuden puolesta maailman valhetta vastaan. Loihan hän itse taiteessaan noita viehättäviä ja runollisia tarasconilaisia valheita hymähtääkseen niille. Sen vuoksi ei Zola tahtonutkaan tunnustaa häntä omaksi mieheksi, puhdasveriseksi todellisuuden kuvaajaksi, vaan lausuu hänestä: "Hyväntahtoinen luonto on asettanut hänet tuolle hienon hienolle rajalle, missä runous loppuu ja todellisuus alkaa." Eikä hänessä ollut Flaubertin objektiivista ylhäisyyttä, joka salaisesti kärsii yksinäisessä kylmyydessään. Hän oli lämmin, osaaottava sydän, jonka sykintä tuntuu aina kuvauksen alla. Ei hänellä ollut myöskään Maupassantin rautaista tarmoa, jonka avulla tämä lannisti oman minuutensa, hioi lauseensa teräksenkirkkaiksi ja rakensi kertomuksensa varman kokonaissuunnitelman varaan, eikä sitä synkkää fatalismia, mikä jälkimmäisessä näyttää olleen raskaamman pohjoisranskalaisen veren perintöä. Enimmän hän ehkä muistuttaa Goncourtin veljeksiä, noita herkkäsieluisia taitureita, jotka kulkivat aina uusia vaikutelmia keräilemässä ja jotka tahtoivat tehdä ranskan kielestä impressionistisen siveltimen ja piirtimen. Mutta Daudet oli kenties heihinkin verrattuna enemmän epätodellisuuksien uneksija ja mielikuvituksen mies. Ja sitten hän oli humoristi enemmän kuin yksikään hänen aikansa naturalisteista. Hän oli ja pysyi runoilijana, jonka suonissa virtasi etelän lämmin ja vilkas veri, jonka mielessä kangastivat kauniit unelmat ja jonka korvissa soi kotisirkkojen huumaava laulu silloinkin, kun hän Pariisin bulevardeilla ja salongeissa näki loistavan ihmisvirran rientävän ohitsensa ajaen takaa onnea, joka aina pakeni unelmien kultaiseen kaukaisuuteen. Hän oli etelän päivänpaiste ja sulous, eksynyt Pariisin harmaiden, raskaiden sumujen keskelle — kenties ei niin suurisuuntainen taiteellisilta saavutuksiltaan kuin miellyttävä ja puoleensa vetävä runoilijapersoonallisuutena.

Suomentaja.

ESIPUHE

"Mestari Honorât Grapazin, Pampérigousten hallituskaupungin notariuksen eteen saapui.

"Herra Gaspard Mitifio, Vivette Cornillen puoliso, Kotisirkka-nimisen maatilan isäntä ja asuva samassa paikassa.

"Joka täten on myynyt ja luovuttanut lain ja oikeuden takeella, vapaana kaikista veloista, erikoisoikeuksista ja kiinnityksistä.

"Herra Alphonse Daudet'lle, Pariisissa asuvalle runoilijalle, joka oli saapuvilla tätä kauppakirjaa tehtäessä ja antoi siihen suostumuksensa.

"Tuuli- ja jauhomyllyn, joka sijaitsee Rhônen laaksossa, keskellä Provencen sydäntä, mäntyjä ja rautatammia kasvavalla kukkulalla; joka kysymyksessä oleva mylly on ollut hyljättynä ja jauhamattomassa kunnossa yli kaksikymmentä vuotta, kuten näkyy siitäkin, että villit viiniköynnökset, sammalet, rosmariinit ja muut loiskasvit kiipeilevät aina sen siivenneniin asti.

"Siitä huolimatta, semmoisenaan kuin se nykyjään on, suri pyörä hajallaan ja pihapengermän tiilien raot heinittyneinä, sanoo herra Daudet mainitun myllyn olevan mieleisensä ja voivansa käyttää sitä hyväkseen runoilijatoimessaan ja ottaa sen vastaan omalla tappion ja tapaturman uhallaan, asettamatta myyjälle minkäänlaisia vaatimuksia niiden korjausten varalta, joita se kenties kaipaisi.

"Tämä kauppa on tehty täyttä sovittua ostosummaa vastaan, jonka herra runoilija Daudet on jättänyt toimiston konttoriin käypänä rahana ja jonka summan herra Mitifio on heti vastaanottanut ja kuitannut, kaikki notariusten ja allekirjoittaneiden todistajien läsnäollessa, joka täten varmuudeksi vakuutetaan.

"Kirjoitettu Pampérigoustessa Honorat'n asianajotoimistossa huilunsoittaja Francet Mamaïn ja valkeiden katumusveljien ristinkantajan Louiset'n, liikanimeltä Quiquen, läsnäollessa.

"Jotka molempien asianomaisten ja notariuksen kanssa ovat tämän kauppakirjan lukeneet ja allekirjoittaneet…"

KOTIINTULO

Kaniinit ne vasta olivat ihmeissään!… Tottuneina näkemään myllyn oven jo niin kauan suljettuna ja seinien ja pihapengermän kerrassaan nurmettuneina ne olivat lopulta alkaneet luulla koko myllärien suvun kuolleen viimeiseen mieheen. Ja kun paikka niiden mielestä oli hyvä, niin ne olivat ottaneet sen jonkinlaiseksi pääkortteerikseen, sotaliikkeidensä lähtökohdaksi. Ensimmäisenä yönä täällä ollessani oli niitä ihan valehtelematta parisenkymmentä istuutunut piiriin pihapengermälle lämmittelemään käpäliänsä kuutamossa… Mutta heti kun minä vain vähän raotin myllyn luukkua, huiit! koko leiri pakoon, ja kaikki nuo pienet valkopyllyt puikkivat pensastoon häntä pystyssä. Toivon että ne vielä palaavat takaisin.

Kovastipa hämmästyi minut nähdessään myöskin yläkerroksen asukas, vanha synkän näköinen huuhkaja, jolla on pää kuin filosofilla ja joka on majaillut myllyssä yli kaksikymmentä vuotta. Minä tapasin sen yläkamarissa, liikkumattomana ja jäykkänä yöpuullaan, seinästä karisseiden kalkkipalasten ja pudonneitten tiilien keskellä. Se katseli minua tuokion pyöreillä silmillään; sitten se, kovasti ällistyneenä kun ei tuntenutkaan minua, alkoi huutaa "huu, huu!" ja rapistella vaivalloisesti siipiänsä, jotka olivat pölystä ihan harmaina; — noita lemmon filosofeja, jotka eivät ikinä ymmärrä karistaa tomuja niskastaan… Mutta mitäpä tuosta! Semmoisenaankin, silmiään räpytellen ja kasvot syvissä rypyissä tuo hiljainen vuokralainen miellyttää minua enemmän kuin moni muu, ja olenpa kiiruhtanut uudistamaan hänen vuokrasopimuksensa. Hän saa kuten tähänkin asti pitää hallussaan koko myllyn yläkerroksen sekä käytävän katon kautta; itselleni minä pidätän alakerroksessa pienen, valkeaksi kalkitun huoneen, joka on matala ja holvikattoinen kuin luostarin ruokasali.

* * * * *

Täältä minä teille kirjoitan, ja avoimesta ovestani helottaa kirkkaasti aurinko.

Kaunis mäntymetsä leviää edessäni valoa säteillen aina rinteen alareunaan asti. Taivaanrantaan piirtyvät Pikku Alppien kulmikkaat ääriviivat… Ei hiiskahdusta… Vain silloin tällöin joku huilun sävel, suokurpan vihellys laventelipensastossa tai muulin kellon kilahdus maantiellä… Koko tämä ihana Provencen maisema elää vain valosta.

Ja miksi minun pitäisi nyt muka kaivata teidän mustaa ja meluisaa Pariisianne? Viihdynhän niin mainiosti myllyssäni! Tämä on juuri se maailmannurkka, jota olen etsinyt, pieni lämmin sopukka, täynnä suloisia tuoksuja, satojen peninkulmien päässä sanomalehdistä, ajureista, pääkaupungin sumusta!… Ja miten paljon kaunista ympärilläni! Tuskin on kahdeksan päivää siitä, kun asetuin tähän asumaan, ja minulla on jo pää täpösen täynnä vaikutelmia ja muistoja… Nähkääs! vast'ikään eilisiltana olin katsomassa, kun lammaslaumat ajettiin takaisin taloon, joka on rinteen juurella, ja vakuutan teille, etten vaihtaisi sitä näkyä kaikkiin niihin ensi-iltoihin, joita Pariisin teatterit ovat tarjonneet teille tällä viikolla. Päättäkääpä itse.

Ensin minun pitää kuitenkin mainita, että Provencessa on tapana ajaa lampaat Alpeille helteiden alkaessa. Eläimet ja ihmiset viettävät viisi kuusi kuukautta siellä ylhäällä vuoristossa asuen paljaan taivaan alla, kahlaten heinikossa polviaan myöten; sitten ensimmäisen syystuulen puhaltaessa laskeudutaan alas kotiin ja palataan syöttämään elikoille vaatimattomasti noita harmaita mäenrinteitä, missä rosmariini tuoksuu. No niin, eilisiltana palasivat paimenet kotiin. Aamusta alkaen odotti pääovi selko selällään: navetat olivat täynnänsä vereksiä olkia. Tuon tuostakin virkkoi aina joku: "Nyt ne ovat Eygue-joen rannalla, nyt Paradoussa." Sitten illemmalla kajahti yhtäkkiä kova huuto: "Tuolla ne tulevat", ja kaukana näimme lammaslauman lähenevän keskellä hohtavaa pölypilveä. Näytti siltä kuin olisi koko tie elänyt ja liikkunut…

Vanhat vuosikaspässit tulivat edellä, sarvet sojossa, villiytyneen näköisinä, niiden perästä lammaskatras, emälampaat hiukan uupuneina, vuonat pyörien kintereillä; — punaisilla nauhanhetaleilla koristellut muulit kantaen vastasyntyneitä vuonia koreissa, jotka kulkiessa tuutivat edestakaisin; sitten koirat kuumuudesta läähättäen, kieli melkein maata viistäen, ja kaksi pitkää paimenen roikaletta, yllään karkeavillaiset punaisenruskeat viitat, jotka ulottuivat kantapäähän asti niin kuin papin kauhtanat.

Koko tämä joukko marssii iloisesti ohitsemme ja katoaa oven ammottavaan kitaan, kynnet kapisten kovalla tantereella kuin rankkasade… Olisittepa olleet näkemässä, millainen melu siitä nousi sisällä! Korkealta yöpuultaan tunsivat suuret kullanvihreät, helakkaharjaiset riikinkukot tulijoiden parven ja ottivat heidät vastaan hirveällä pärrytyksellä. Kanalauma, joka oli ehtinyt jo nukahtaa, heräsi yhtäkkiä valveille. Kaikki lähtevät liikkeelle: kyyhkyset, hanhet, kalkkunat, helmikanat. Kanatalli on kuin hulluna; kanat torua kaakottavat keskenään uhaten valvoa koko yön!… Saattaisipa sanoa, että joka ikinen lammas on tuonut karvoissaan Alppien villiä tuoksua sekä tuulahduksen tuota voimakasta vuoristoilmaa, joka humalluttaa ja panee tanssimaan.

Keskellä tätä hälinää pääsevät lampaat makuusijoillensa. Ei ole mitään niin hurmaavaa kuin tämä kotiintulo. Vanhat jäärät joutuvat liikutuksen valtaan nähdessään karsinansa. Emälampaat ja ne pikku vuonat, jotka ovat syntyneet matkalla ja jotka eivät ole siis koskaan nähneet kotikartanoa, katselevat ihmetellen ympärilleen.

Mutta vielä liikuttavampaa on nähdä koirien, noiden mainioiden karjakoirien yhä häärivän eläinten ympärillä huomaamatta muuta koko talossa. Turhaan saa kartanon vahti kutsua niitä kopistaan haukkumalla; turhaan saa kaivonämpäri, täynnä raikasta vettä, houkutella niitä luokseen; ne eivät tahdo nähdä eivätkä kuulla mitään, ennen kuin lauma on suojassa, salpa työnnettynä pienen ristikko-oven eteen ja paimenet istuutuneet pöytään matalassa ruokatuvassa. Vasta silloin ne suostuvat menemään koirankoppeihin, ja siellä ne, yhä latkien keittoa kupistansa, kertovat kotona olleille tovereilleen seikkailujansa ylhäällä vuoristossa, tuolla mustassa maassa, jossa on susia ja suuria purppuranpunaisia ketunsormikaskukkia, jotka ovat ääriään myöten täynnä helmeilevää kastetta.

BEAUCAIREN POSTIVAUNUT

Tämä tapahtui sinä päivänä, jolloin minä saavuin tänne. Nousin Beaucairen postivaunuihin, vanhoihin vaununrotteloihin, joilla ei suoraan ajaen olisi kovinkaan pitkä kierros tehtävänä, ennen kuin ne ehtisivät takaisin kotiin, mutta jotka viivyttelevät pitkin tienvarsia, jotta iltasilla näyttäisi siltä kuin ne olisivat saapuneet hyvinkin kaukaa. Meitä oli viisi henkeä etupenkillä, lukuunottamatta ajajaa.

Ensiksi metsänvartija Camarguesta, pieni tanakka, parrakas mies, villin näköinen, silmät veristävät ja hopeiset renkaat korvissa; sitten kaksi beaucairelaista, leipuri ja hänen kisällinsä, molemmat hyvin punakoita, hyvin ahdashenkisiä, mutta sivulta katsoen komeita, kuin kaksi Vitelliuksen kuvaa roomalaisissa mitaleissa. Lopuksi edessä ajajan vieressä mies… ei, vaan lippalakki, suunnattoman suuri kaniininnahkainen lippalakki, joka ei virkkanut juuri mitään, vaan katseli pitkin maantietä surullisen näköisenä.

Kaikki nämä miehet tunsivat toisensa ja juttelivat omista asioistaan isoäänisesti ja vapaasti. Camarguen mies kertoi tulevansa Nimesistä, johon hänet oli tutkintotuomarin käskystä haastettu käräjille, koska hän oli lyönyt paimenta heinähangolla. Camarguelaisilla onkin tulinen veri… Entä sitten Beaucairessa! Eivätkö beaucairelaiset matkatoverimme olleet vähällä kuristaa toinen toisensa joutuessaan riitaan neitsyt Mariasta? Kävi selville, että leipuri oli eräästä seurakunnasta, joka jo aikoja sitten oli pyhitetty neitsyt Marialle, jota provencelaiset nimittävät hyväksi emoksi ja joka kantaa Jeesus-lasta sylissään; kisälli sitä vastoin kävi laulamassa erään vastarakennetun kirkon kuorissa. Tämä kirkko oli pyhitetty Neitseelliselle synnyttäjälle, tuolle ihanalle hymyilevälle kuvalle, joka esitetään käsivarret alas riippuvina ja kädet kirkkaasti säteillen. Siitä nousi riita. Oli hauska nähdä, miten nuo kaksi kunnon katolilaista kohtelivat toisiaan ja toistensa madonnia:

— Se on vielä olevinaan sievä, sinun puhdas neitseesi!

— Mene jo… kaikkine hyvine emoinesi!

— On taitanut pitää monta iloista hummausta, se sinun hempukkasi, Palestiinassa!

— Entäs sinun maammosesi sitten! Kukapa tietää, mitä kaikkea se on tehnyt… Käypäs kysymässä pyhältä Joosefilta.

Ei olisi puuttunut muuta kuin välähteleviä puukonteriä, niin olisi luullut olevansa Napolin satamassa, ja pelkäänpä totisesti, että mokomat jumaluusopilliset turnajaiset olisivat siihen tapaan päättyneetkin, ellei ajaja olisi ryhtynyt sovittamaan riitaveljiä.

— Jättäkää jo rauhaan madonnanne, sanoi hän nauraen Beaucairen miehille: ne ovat vain akkaväen juttuja, miesten ei maksa vaivaa niihin sekaantua.

Sen sanottuaan hän läjäytti piiskallansa, huulillaan pieni epäilijän hymy, joka käänsi kaikkien mielen hänen puolelleen.

* * * * *

Riita oli loppunut; mutta kerran vauhtiin päästyään tunsi leipuri tarvetta purkaa viimeisenkin sappensa ja kääntyen onnettoman lippalakkisen puoleen, joka istui hiljaa ja surullisena nurkassaan, hän sanoi tälle karkean leikillisesti:

— Entäpä sinun vaimosi, saksienteroittaja?… Missä pitäjässä hän nykyisin oleskelee?

Luultavasti piili näissä sanoissa hyvin hullunkurinen piikki, sillä kaikki vaunuissaolijat purskahtivat äänekkääseen nauruun… Saksienteroittaja yksin ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaankaan. Sen nähtyään kääntyi leipuri minuun päin:

— Herra ei kai tunne sitä hänen vaimoansa? Se se vasta on kumma nainen, lempo soikoon! Semmoista ei ole toista Beaucairessa.

Nauru kävi yhä äänekkäämmäksi. Saksienteroittaja ei hievahtanutkaan; hän sanoi vain hyvin hiljaa, päätänsä nostamatta:

— Ole nyt vaiti, leipuri.

Mutta tuo lemmon leipuri ei ollut niitä miehiäkään, että olisi aikonut vaieta, vaan sutkautteli yhä yltyen:

— Mitä vielä! Ei siinä ole mitään surkeilemista, että toverillemme on sattunut sellainen vaimo… Mahdotonta on hänen seurassaan joutua hetkeksikään ikävän valtaan… Ajatelkaahan! kaunottarella, joka heittäytyy vieraiden vietäväksi aina puolen vuoden päästä, on palattuaan yhtä ja toista kertomista… Miten tahansa, se on tuommoista hauskaa perhe-elämää… Kuvitelkaa mielessänne, hyvä herra, etteivät he olleet vielä täyttä vuotta naimisissa, kun vaimo jo yks kaks lähtee Espanjaan suklaakauppiaan mukana.

Mies jää yksin kotiin itkemään ja juomaan… Hän oli kuin hullu. Jonkin ajan kuluttua palasi kaunotar takaisin kotimaahan Espanjan muodin mukaan pukeutuneena, pieni helytiukuinen rumpu mukanaan. Me sanoimme hänelle:

— Mene piiloon; miehesi aikoo tappaa sinut.

— Jopahan nyt; vai tappaa!… He asettuivat taas aivan sopuisasti yhteen, ja vaimo opetti miehensä rummuttamaan baskilaista rumpua.

Syntyi uusi naurunhohotus. Nurkassaan, päätään kohottamatta, mutisi saksienteroittaja taas:

— Ole vaiti, leipuri.

Leipuri ei välittänyt siitä mitään, vaan jatkoi:

— Luulette kai, hyvä herra, että kaunotar olisi Espanjasta palattuaan pysynyt siivosti asemillaan… Vielä mitä!… Mies oli sopinut asian niin helposti! Se antoi vaimolle intoa yrittää uudelleen… Espanjalaisen perästä tuli eräs upseeri, sitten Rhône-virran laivuri, sitten eräs soittoniekka, sitten… Kuka heidät kaikki tietää!… Mutta hauskinta on se, että joka kerta uudistuu sama komedia. Vaimo lähtee, mies itkee; vaimo palaa, mies on hyvillään. Ja aina häneltä ryöstetään vaimo, ja aina hän ottaa sen takaisin… Uskokaa pois, että sillä miehellä vasta on kärsivällisyyttä! Ja totta puhuen tuo pieni saksienteroittajatar on hiton sievä… oikea herrojen herkkupala: vilkas, sievä, hienoille tavoille tottunut, sitä paitsi vaalea iho ja pähkinänruskeat silmät, jotka katsovat miehiin aina hymyillen… Toden totta, herra pariisilainen, jos satutte poikkeamaan Beaucaireen…

— Oi! ole vaiti, leipuri, pyydän sinua… sai saksienteroittaja parka vielä sanotuksi sydäntä vihlovalla äänellä.

Samassa seisahtuivat vaunut. Olimme saapuneet Angloresin talon luokse. Siinä laskeutuivat molemmat beaucairelaiset alas, ja vakuutan teille, etten heitä suinkaan estellyt… Mokoma pilkkakirves koko leipuri! Hän oli jo talon pihalla, mutta yhä vielä kuului hänen naurunsa.

* * * * *

Noiden miesten mentyä näytti vaunujen sisus tyhjältä. Camarguelainen oli jätetty Arlesiin; ajaja käveli maantiellä hevostensa kupeella… Me olimme kahden vaunuissa, saksienteroittaja ja minä, kumpikin omassa nurkassamme äänettöminä. Oli helteinen päivä; matkatakin nahka ihan poltti. Välistä tunsin silmieni vaipuvan umpeen ja pääni tuntuvan raskaalta; mutta mahdotonta oli nukkua. Korvissani soi yhä tuo "Ole vaiti, pyydän sinua", niin sydäntäsärkevästi ja rukoilevasti… Ei hänkään, mies parka, nukkunut. Takaapäin näin hänen suurten hartiainsa vavahtelevan, ja hänen kätensä — tuo yksinkertainen, pitkä, kalpea käsi vapisi istuimen selkäpuulla niin kuin vanhan ukon käsi. Hän itki…

— Nyt olette perillä, herra pariisilainen! huudahti minulle yhtäkkiä ajaja; ja piiskansa varrella hän viittasi ylös vihreätä kukkulaani kohti, jonka harjalla tuulimylly lekotti siivet levällään kuin suuri perhonen.

Kiiruhdin laskeutumaan alas… Kulkiessani saksienteroittajan ohi koetin katsahtaa hänen lippalakkinsa alle; olisin halunnut nähdä hänen kasvonpiirteensä ennen lähtöäni. Ikään kuin olisi arvannut ajatukseni, kohotti tuo onneton yhtäkkiä päänsä ja kiinnittäen katseensa minuun lausui soinnuttomalla äänellä:

— Katsokaa vain tarkasti minua, ystäväni, ja jos jonakin päivänä kuulette, että Beaucairessa on tapahtunut onnettomuus, niin voitte sanoa tuntevanne sen, joka on antanut iskun.

Hänen olemuksensa oli sammunut ja surullinen, ja hänen pienet silmänsä ikään kuin lakastuneet. Niissä oli kyyneleitä, mutta äänessä soi vihaa. Viha, se onkin heikkojen suuttumusta!… Jos minä olisin saksienteroittajan vaimo, niin olisinpa varuillani.

MESTARI CORNILLEN SALAISUUS

Francet Mamaï, vanha huilunsoittaja, joka tuon tuostakin käy luonani iltaa istumassa, kertoi minulle tässä eräänä iltana, maistellessamme makeata viiniä, pienen kylänäytelmän, jonka todistajana myllyni on ollut noin parisenkymmentä vuotta sitten. Tuon kunnon miehen kertomus liikutti minua, ja koetanpa jutella sen teille semmoisena kuin sen itse kuulin.

Kuvitelkaa siis hetkiseksi mielessänne, rakkaat lukijani, istuvanne suloisesti höyryävän viinimaljan ääressä ja kuulevänne, kun vanha huilunsoittaja puhuu.

— Tämä meidän seutu ei ole aina ollut yhtä autio ja maineeton kuin nyt… Ennen aikaan oli täällä vilkas myllyliike, ja ylt'ympäri kymmenen peninkulman alalta tuotiin kaikista taloista vilja tänne jauhettavaksi… Ympäri kylää oli kukkuloilla tuhkatiheässä tuulimyllyjä. Oikealla ja vasemmalla näkyi yli mäntymetsän vain pelkkiä myllynsiipiä, jotka luodetuuli pani pyörimään, pieniä aaseja kulki virtanaan ylös ja alas pitkin teitä kantaen jyväsäkkejä; ja kaiken viikkoa oli hauska kuulla, kuinka siellä kukkuloilla piiskat läjähtelivät, purjekangas myllynsiivissä lepatti ja myllymiehet huusivat ja hoilasivat komentaen juhtiansa tielle… Sunnuntaisin mentiin suurin joukoin myllymäelle, jossa myllärit tarjosivat meille muskatviiniä. Myllärinvaimot olivat kauniita kuin kuningattaret, kaulassa pitsillä reunustettu liina ja kultainen risti. Minä taas toin mukanani huilun, ja myöhään yöhön asti siellä tanssittiin farandolea, provencelaista kansantanssia. Nähkääs, niin toivat nuo myllyt iloa ja rikkautta koko paikkakunnallemme.

Kaikeksi onnettomuudeksi pisti muutamien pariisilaisten päähän rakentaa höyrymylly Tarasconiin vievän tien varrelle. Uutuushan aina viehättää. Kansa alkoi vähitellen tottua viemään viljansa höyrymyllyyn, ja tuulimyllyt jäivät seisomaan, raukat. Jonkin aikaa ne kyllä koettivat ponnistella vastaan, mutta höyry vei voiton, ja niiden täytyi valitettavasti toisen toisensa perästä panna myllynsä seisomaan… Pieniä aasejakaan ei enää näkynyt tiellä… Kauniiden myllärinvaimojen täytyi myydä kultaiset ristinsä… Loppui muskatviini, taukosi tanssi!… Luodetuuli puhalsi kuin ennenkin, mutta siivet eivät liikahtaneetkaan… kunnes kunta sitten eräänä päivänä käski repiä maahan kaikki nuo vanhat hökkelit ja istuttaa viiniköynnöksiä ja oliivipuita niiden paikalle.

Yksi ainoa mylly oli kuitenkin pysynyt pystyssä keskellä tätä hävitystä, ja se pyöri edelleenkin rohkeasti kukkulallaan höyrymyllyn omista jäin kiusaksi. Se oli mestari Cornillen mylly, juuri tämä sama, jossa me nyt iltaa istumme.

* * * * *

Mestari Cornille oli vanha mylläri, joka oli elänyt kuusikymmentä vuotta jauhontomussa ja antautunut koko olemuksellaan siihen ammattiinsa. Höyrymyllyjen perustaminen oli saanut hänen melkein vimmapäiseksi. Viikon päivät hän juoksenteli ympäri kylää koettaen yllyttää kansaa kapinaan ja huutaen kaikin voimin, että nyt ne aikovat myrkyttää koko Provencen höyrymyllyn jauhoilla. "Pysykää niistä erillänne", sanoi hän; "ne konnat tahtovat tehdä leipää höyryllä, ja höyry on paholaisen keksintö, sen sijaan että minä teen työtä luodetuulen ja pohjatuulen avulla, jotka ovat hyvän Jumalan henkäyksiä…" Ja hän keksi monta sellaista kaunista sanaa tuulimyllyjen ylistykseksi, mutta ei kukaan niitä kuunnellut.

Raivoissaan sulkeutui vanhus silloin myllyynsä ja eli siellä ypöyksin niin kuin metsäpeto. Hän ei edes huolinut luokseen poikansa tytärtä Vivetteä, viisitoistavuotista lasta, jolla ei ollut vanhempiensa kuoltua muuta turvaa maailmassa kuin isoisä. Pienen orporaukan täytyi ansaita nyt itse leipänsä kiertelemällä talosta taloon auttamassa ihmisiä viljan korjuussa, oliivinpoiminnassa tai silkinviljelyksessä. Ja kuitenkin näytti siltä kuin olisi isoisä sydämestään rakastanut tätä pienokaista. Hän kulki näet usein jalkaisin monta peninkulmaa kuumassa helteessä tytön luokse taloon, jossa tämä sattui olemaan työssä, ja saattoipa hän silloin istua tuntikausia tytön vieressä ja katsella häntä kyynelsilmin…

Kylillä arveltiin yleensä, että vanha mylläri oli saituudesta lähettänyt Vivetten luotansa maailmalle; eikä se suinkaan tuottanut hänelle kunniaa, että hän antoi poikansa tyttären muuttaa talosta taloon, alttiina renkien raakuuksille ja kaikille nöyryytyksille, joita tulee palvelustytön osaksi. Hyvin pahana pidettiin sitäkin, että niin arvon mies kuin mestari Cornille, joka siihen asti oli aina pitänyt kunniastaan kiinni, harhaili nyt pitkin kylän katuja kuin mikäkin mustalainen paljain jaloin, repaleinen hattu päässä ja vähän rääsyjä ruumiin ympärillä… Me toiset vanhukset ihan häpesimme hänen puolestaan, kun näimme hänen sunnuntaisin tulevan kirkkoon; ja mestari Cornille huomasi kai sen itsekin, sillä hän ei uskaltanut enää tulla istumaan kirkonpenkkiin, vaan jäi seisomaan ovensuunurkkaan, vihkivesimaljan luokse köyhien joukkoon.

Mestari Cornillen elämässä oli eräs seikka, josta ei voinut oikein saada selvää. Pitkiin aikoihin ei kylästä kukaan vienyt viljaa hänelle jauhatettavaksi, ja kuitenkin pyörivät hänen myllynsä siivet lakkaamatta kuten ennenkin… Iltasella nähtiin vanhan myllärin astelevan milloin milläkin maantiellä ajaen edellään aasiansa, jonka selkään oli sälytetty raskaita jauhosäkkejä.

— Hyviä iltoja, mestari Cornille! huusivat talonpojat hänelle, — yhäkö se vaan vetelee, tuo jauholiike?

— Pikkuhiljaa, ystäväni, vastasi ukko reippaasti. — Jumalan kiitos, että vielä riittää työtä.

Mutta jos häneltä silloin kysyit, mistä hitosta hän sai niin paljon työtä, hän pani sormen huulilleen ja vastasi salaperäisesti: "Hiljaa! Minä jauhatan viljaa maastavientiä varten…" Eikä häneltä saanut urkituksi sen parempaa selkoa.

Ei tullut kysymykseenkään, että vieras olisi saanut pistää nenäänsä myllyyn.

Ei edes pikku Vivettellä ollut sinne menemistä…

Ohikulkiessa nähtiin, että ovi oli aina kiinni ja suuret siivet aina liikkeessä; vanha aasi pureskeli nurmea pengermällä ja suuri laiha kissa paistatti päivää ikkunalaudalla ja tirkisteli vihaisesti ohikulkijoita.

Kaikki se tuntui hyvin salaperäiseltä ja synnytti paljon juoruja kylillä. Kukin selitti omalla tavallaan mestari Cornillen salaisuuden, mutta yleisesti huhuttiin, että myllyssä muka oli useampia säkillisiä kultaa kuin jauhoja.

* * * * *

Lopulta kaikki kuitenkin selvisi. Se kävi näin:

Minun oli tapana soitella huilua nuorison tanssihuveissa. Kerran semmoisessa tilaisuudessa huomasin, että vanhin poikani ja pikku Vivette olivat rakastuneet toisiinsa. Itsessään ei minulla ollut mitään sitä vastaan, sillä kaikesta huolimatta pidettiin Cornillen nimeä suuresssa kunniassa, ja olisinpa lisäksi mielelläni suonut näkeväni tuon pienen sievän Vivette-sirkkusen sipsuttelevan emäntänä talossani. Mutta kun rakastuneilla oli tilaisuus oleskella usein yhdessä, tahdoin minä, mahdollisia seurauksia peläten, järjestää asiat heti kuntoon, ja nousin sen vuoksi myllymäelle puhuakseni siitä pari sanaa vanhan isoisän kanssa… Mutta olisittepa nähneet, millä tavoin se vanha noita otti minut vastaan! Mahdotonta oli saada hänet avaamaan ovea. Esitin hänelle asiani parhaani mukaan avaimen reiästä; ja kaiken aikaa puhuessani sähisi se kirottu kissan rankelo kuin paholainen pääni päällä.

Ukko ei antanut minun edes puhua loppuun, ennen kuin huusi minulle vasten naamaa, että laputtaisin kotiin soittamaan huiluani ja että jos minulla muka on kiire naittaa poikani, niin olisi parasta mennä etsimään sille morsian höyrymyllärin tyttärien joukosta… Ymmärrättehän, että veri hulmahti päähäni, kun kuulin nuo ilkeät sanat. Mutta kuitenkin olin kyllin järkevä hillitäkseni itseni; minä jätin vanhan narrin myllyynsä ja palasin ilmoittamaan nuorille, miten huonosti asiani oli onnistunut… Nuo lapsiraukat eivät ottaneet sitä uskoakseen; he rukoilivat minulta kauniisti lupaa, että saisivat mennä yhdessä myllylle puhuttelemaan isoisää… En hennonut heiltä sitä kieltää, ja heti olivat rakastavaiset matkalla sinne.

Juuri kun he pääsivät mäelle, oli mestari Cornille lähtenyt ulos. Ovi oli väännetty lujasti lukkoon, mutta ukko parka oli lähtiessään unohtanut tikapuunsa ulkopuolelle, ja heti pälkähti lasten päähän kiivetä ikkunasta sisään vilkaisemaan, mitä tuossa kuuluisassa myllyssä oikeastaan oli…

Ihmettä ja kummaa! Myllyaitta oli typö tyhjä. Ei yhtään säkkiä, ei yhtään vehnän jyvää, ei ollenkaan jauhontomua seinillä eikä hämähäkin verkoissa… Ei tuntunut edes tuota jauhetun viljan hyvää lämmintä hajua, joka tavallisesti tuntuu myllyyn astuessa. Pääakseli oli pölyn peitossa ja suuri laiha kissa kyyrötti sen päällä…

Ala-aitta oli yhtä kurjan ja aution näköinen — kehno vuode, muutamia vaaterepaleita, palanen leipää porraslaudalla ja eräässä nurkassa kolme tai neljä hajallista säkkiä, joista vuoti soraa ja kalkkijauhoa.

Sinä nyt oli mestari Cornillen salaisuus! Tuota kalkkisoraa hän oli siis sälyttänyt aasin selkään kulkiessaan iltasilla pitkin tietä pelastaakseen myllynsä maineen ja uskotellakseen ihmisille, että siinä jauhetaan jauhoja… Mylly parka! Cornille parka!… Jo aikoja sitten oli höyrymylly vienyt häneltä viimeisetkin jauhattajat. Siivet pyörivät yhä, mutta kivet jauhoivat tyhjää.

Nuoret palasivat kyynelet silmissä kertomaan minulle, mitä olivat nähneet. Sydämeni oli haljeta, kun kuulin sen… Hetkeäkään viivyttelemättä riensin naapurieni luokse, kerroin heille parilla sanalla, miten asiat olivat, ja me päätimme heti yksimielisesti kantaa kaiken viljan, mitä meillä oli käsillä, Cornillen myllyyn. Tuumasta toimeen. Koko kylän väki läksi liikkeelle, ja me saavuimme kukkulalle mukanamme pitkä jono aaseja, jotka kantoivat jyväkuormia — oikeita jyväkuormia tällä kertaa.

Myllyn ovi oli selkoselällään… Oven edessä istui mestari Cornille kalkkisäkillä ja itki, kädet silmillä. Hän oli vastikään kotiin tultuansa huomannut, että hänen poissa ollessaan oli joku tunkeutunut hänen asuntoonsa ja saanut tiedon hänen surullisesta salaisuudestaan.

— Voi minua poloista! vaikeroi hän. — Nyt ei minulla ole enää muuta tekemistä kuin kuolla… Myllyni on häväisty.

Ja hän nyyhkytti sydäntäsärkevästi mainiten myllyänsä kaikenlaisilla hyväilynimillä ja puhutellen sitä kuin elävää olentoa.

Samassa saapuivat aasit myllyn eteen pengermälle, ja me aloimme kaikki huutaa kovalla äänellä niin kuin tuulimyllyjen vanhaan hyvään aikaan:

— Hei myllyyn!… Hei, mestari Cornille! Ja säkit kannettiin yhteen kasaan oven eteen ja kauniita punaisenruskeita vehnänjyviä juoksi kaikkialla maahan…

Mestari Cornillen silmät repesivät auki. Hän oli ottanut jyviä vanhaan kouraansa ja hoki itkien ja nauraen yhtaikaa:

— Se on viljaa!… Herran kiitos!… Oikeata viljaa!… Antakaahan minun katsoa sitä.

Sitten hän kääntyi meihin päin:

— Oi, tiesinhän minä, että te vielä tulette minun luokseni takaisin… Kaikki nuo höyrymyllyn isännät ovat pelkkiä varkaita.

Tahdoimme viedä hänet riemusaatossa läpi kylän:

— Ei, ei, lapsukaiseni; kaikkein ensiksi pitää minun mennä ruokkimaan myllyäni… Ajatelkaahan, ettei sen hampaissa ole ollut moneen aikaan mitään purtavaa!

Ja kaikkien meidän silmät kyyneltyivät nähdessämme vanhuksen häärivän toimessaan sinne ja tänne tyhjentäen säkkejä ja valvoen kivien pyörimistä, sillä aikaa kun siemenet musertuivat jauhoksi ja hienoa vehnäntomua tuprusi laipioon.

Kunniaksemme tulee minun mainita, että me emme sen koommin jättäneet vanhaa mylläriä koskaan työn puutteeseen. Mutta sitten eräänä aamuna kuoli mestari Cornille, ja viimeisen tuulimyllymme siivet lakkasivat halkaisemasta ilmaa, tällä kertaa ikipäiviksi… Cornillen kuoltua ei kukaan jatkanut hänen tointansa.

Minkäpä sille mahtaa?… Kaikella on aikansa tässä maailmassa, ja luultavasti on tuulimyllyjen aika ohitse niin kuin vanhojen rahtilaivojen Rhône-virralla, säätyeduskunnan ja suurikukkaisten kansallispukujen.

HERRA SEGUININ VUOHI

Runoilija, herra Pierre Gringoirelle, Pariisiin.

[Pierre Gringoire, jonka Daudet asettaa tässä esimerkiksi runoilijasta, joka suuresta köyhyydestään huolimatta tahtoo säilyttää vapautensa, oli verraten vähäpätöinen ranskalainen runoilija uuden ajan alussa. Hänen tiedetään syntyneen vuosien 1480 ja 1485 välillä, elelleen näyttelijänä Pariisissa ja kuolleen vuoden 1544 jälkeen. Hänen nimensä on tullut kuuluisaksi varsinkin Victor Hugon romaanin "Notre-Dame de Paris" kautta, jonka päähenkilöitä on runoilija Gringoire. Suom. muist.]

Sinä pysyt aina entiselläsi, Gringoire-raukkani!

Kuinka! Sinulle tarjotaan apu toimittajan virka kunnollisessa Pariisin lehdessä, ja sinulla on otsaa kieltäytyä siitä… Mutta tarkastelepa tienoitasi, poikaparka! Katso tuota reikäistä nuttuasi, loppuunkuluneita housujasi ja laihoja kasvojasi, jotka ääneensä valittavat nälkää. Kas, siihen on nyt vienyt sinun intohimoinen rakkautesi kauniita sointuja kohtaan! Kas, siinä on sinulle palkka kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksestasi herra Apollon hovissa… Eikö sinua jo vihdoinkin ala hävettää?

Rupea siis aputoimittajaksi, houkkio; rupea aputoimittajaksi! Sinä ansaitset siitä kauniita kultakolikolta, saat syödä Brébantin ravintolassa ja voit esiintyä ensi-iltoina uusi töyhtö hatussasi…

Etkö? Et halua?… Tahdot muka ennemmin jäädä elämään vapaana mielesi mukaan loppuun asti… Hyvä, kuuntelepa tuokio kertomusta herra Seguinin vuohesta, niin saat nähdä, mitä maksaa halu elää vapaasti.

* * * * *

Herra Seguinillä eivät vuohet ottaneet koskaan oikein menestyäkseen.

Hän menetti ne kaikki samalla tavoin: jonakin kauniina aamuna ne katkaisivat nuoransa, pakenivat vuoristoon ja joutuivat siellä suden suuhun. Eivät isännän hyväilyt, ei suden pelko, ei mikään voinut niitä pidättää. Ne näyttivät olevan itsenäisiä vuohia, jotka pyrkivät Luojan suureen luontoon ja vapauteen hinnalla millä hyvänsä.

Kunnon herra Seguin, joka ei käsittänyt ollenkaan näiden tyhmien eläinten luonnetta, oli aivan ymmällään. Hän sanoi:

— Kaikki on mennyttä; vuohille tulee ikävä minun hoidossani, niitä ei jää minulle yhtään ainoata.

Kuitenkaan hän ei lannistunut, vaan hukattuaan kuusi vuohta samalla tavoin osti seitsemännen. Mutta tällä kertaa hän piti varansa ja otti aivan nuoren, jotta se paremmin tottuisi elämään hänen luonaan.

Ah, Gringoire, miten kaunis oli tuo herra Seguinin pikku vuohi! Miten kauniit olivat sen lempeät silmät, sen kankea parrantupsu, sen mustankiiltävät sorkat, sen koukerosarvet ja sen pitkä valkea villa, joka suojeli sitä kuin väljä sadetakki. Se oli melkein yhtä hurmaava kuin Esméraldan kili — muistathan, Gringoire? — ja sitten niin herkkä oppimaan ja hyväilynhaluinen, että antoi lypsää itsensä liikahtamatta ja pistämättä jalkaansa kiuluun; oikea kullannuppu vuohekseen…

Herra Seguinin talon takana oli orapihlajilla aidattu haka. Siihen hän nyt laski uuden hoidokkinsa. Hän kiinnitti sen paaluun niityn kauneimmalle kohdalle, jätti sille nuoraa hyvin pitkälti ja pistäytyi tuon tuostakin katsomassa, oliko sen hyvä olla. Vuohi viihtyikin mainiosti ja syödä jältti ruohoa niin sydämensä pohjasta, että herra Seguin oli aivan ihastuksissaan.

— Vihdoinkin, ajatteli mies parka, — olen löytänyt yhden, joka ei ikävöi hoidossani!

Mutta herra Seguin erehtyi, hänen vuohellansa oli ikävä.

* * * * *

Eräänä päivänä se katsellen vuoristoon päin arveli itsekseen:

— Miten hyvä mahtaneekaan olla tuolla ylhäällä! Miten hauskaa hyppelehtiä kanervikossa, vapaana tuosta kirotusta nuorasta, joka kuristaa kaulaa!… Aasille tai härälle saattaa olla onnea yltäkyllin, kun saavat purra nurmea ahtaassa aitauksessa!… Mutta vuohet tarvitsevat avarampaa liikkumisalaa.

Siitä hetkestä lähtien tuntui hakamaan heinä hänestä mauttomalta. Hänet valtasi ikävä. Hän laihtui ja maidonanti ehtyi. Oli surkeata nähdä hänen tempoilevan nuoraansa kaiket päivät, pää käännettynä vuoristoon päin, ja sieraimet suurina määkivän surullisesti…

Herra Seguin huomasi kohta, että hänen vuoheltansa puuttui jotakin, mutta hän ei tiennyt mitä… Kun hän eräänä aamuna oli saanut sen lypsetyksi, kääntyi se häneen päin ja sanoi hänelle omalla kielimurteellaan:

— Kuulkaa, herra Seguin, minulla on teidän luonanne ikävä, antakaa minun mennä vuoristoon.

— Herra varjelkoon!… Sinäkin! huudahti herra Seguin hämmästyksissään ja pudotti samassa kiulunsa maahan. Sitten hän istuutui vuohensa viereen nurmikolle ja sanoi:

— Niinkö, valkovuoheni? Sinäkin siis tahdot jättää minut!

Ja valkovuohi vastasi:

— Niin, herra Seguin.

— Puuttuuko sinulta sitten ruohoa täällä?

— Ei suinkaan, herra Seguin.

— Kenties on nuorasi liian lyhyellä; tahdotko, että panen sen pitemmälle?

— Ei maksa vaivaa, herra Seguin.

— Mitä sinulta sitten puuttuu, mitä siis tahdot?

— Tahdon mennä vuoristoon, herra Seguin.

— Mutta sinä poloinen et tiedä, että siellä on susi vuoristossa… Mitäpä teet, jos se tulee vastaasi?

— Pusken sitä sarvillani, herra Seguin.

— Susi välittää vähät sarvistasi. On se syönyt minulta sarvekkaampiakin vuohia, kuin sinä olet… Muistathan vanhan Renaude-paran, joka minulla oli viime vuonna? Oikea emävuohi, joka oli väkevä ja äkäinen kuin pukki. Se otteli suden kanssa koko yön… sitten aamulla susi söi sen.

— Voi raukkaa! Voi Renaude parkaa!… Mutta ei se mitään, herra Seguin. Laskekaa minut vuoristoon.

— Laupias taivas!… sanoi herra Seguin; mutta minkä niille sitten tekee, noille vuohille? Vielä yksi, joka menee minulta suden suuhun… Mutta ei, minä pelastan sinut uhallakin, veitikka. Ja ettet voisi katkaista nuoraasi, minä pistän sinut talliin. Sieltä et pääse koskaan karkuun.

Näin sanottuaan herra Seguin vei vuohen pilkkosen pimeään talliin ja lukitsi sen oven kahdella avaimen kiertäisyllä. Pahaksi onneksi hän oli unohtanut sulkea ikkunan, ja tuskin hän oli ehtinyt kääntää selkänsä, kun pikku vuohi jo karkasi tiehensä…

Sinua naurattaa, Gringoire?… Luulenpa, lempo soikoon, että sinä pidät vuohien puolta tuota kunnon herra Seguiniä vastaan… Saammepa nähdä, vieläkö sinua vähän ajan perästä naurattaa.

Kun valkoinen vuohi saapui vuoristoon, syntyi siellä yleinen ihastus. Vanhat kuuset eivät olleet ikinä nähneet mitään niin kaunista. Hänet otettiin vastaan kuin pieni kuningatar. Kastanjapuut kumartuivat maahan asti hyväilläkseen häntä lehviensä päillä. Kultakinsterit avasivat nuppunsa hänen ohikulkiessaan ja tuoksuivat niin hyvältä, kuin suinkin voivat. Koko vuoristo juhli hänen kunniakseen.

Voit ajatella, Gringoire, miten onnellinen oli pikku vuohemme! Ei enää nuoraa, ei enää paalua, ei mitään, joka olisi estänyt häntä hyppelemästä ja kulkemasta laitumella mielensä mukaan… Siellä sitä vasta oli heinää! Ihan yläpuolella sarvia, kultaseni!… Ja millaista heinää! Mehukasta, hienoa, pykälälaitaista, tuhansia kasvilajeja sekaisin… Se oli toki toista kuin hakamaan nurmikko! Ja kukkia sitten!… Suuria sinikelloja, pitkäkupuisia, purppuranpunaisia sormustinkukkia, kokonainen metsikkö villikukkia, kukkuroillaan huumaavia mehuja!

Valkovuohi kieriskeli heinikossa humaltuneena, jalat taivasta kohti, ja piehtaroi mullin mallin pitkin mäenrinnettä maahan varisseiden lehtien ja kastanjapähkinöiden seassa… Sitten se yhtäkkiä ponnahti yhdellä hyppäyksellä pystyyn. Hip ja hei! Samassa se kiiti pää eteenpäin ojossa läpi vesakkojen ja puksipuupensaiden, milloin vuoren nyppylälle, milloin kuilun pohjaan, ylös ja alas, sinne ja tänne… Olisi luullut olevan kymmenen Seguinin vuohta vuoristossa.

Sillä valkovuohi ei pelännyt mitään.

Se hyppäsi yhdellä harppauksella suurten tulvavirtojen yli, jotka pärskyttivät sen päälle kosteata usvaa ja vaahtoa. Sitten se meni ja ojentautui ihan läpimärkänä jollekin tasaiselle kalliolle ja antoi auringon kuivata itsensä… Kävellessään kerran vuorenreunaa pitkin pensasapilan kukka hampaissaan se huomasi alhaalla, aivan alhaalla tasangolla herra Seguinin talon ja sen takana olevan aitauksen. Se nauratti häntä niin, että ihan kyynelet tippuivat.

— Miten pikkarainen se on! sanoi hän; kuinka olen voinut tulla siinä toimeen?

Pikku raukka! Kun hän huomasi seisovansa niin korkealla, hän luuli olevansa ainakin yhtä suuri kuin koko maailma…

Se oli todellakin onnen päivä herra Seguinin vuohelle. Puolenpäivän tienoissa, juoksennellessaan sinne ja tänne, hän joutui sattumoisin vuorikauriiden laumaan, jotka parhaillaan ahkerasti syödä nakersivat villiä köynnöstä. Valkeaturkkinen pikku karkulainen herätti heti suurta huomiota. Hänelle annettiin paras paikka viiniköynnöksen ääressä, ja kaikki nuo herrat olivat hänelle erittäin huomaavaisia… Näyttipä myös siltä — näin meidän kesken sanottuna, veli Gringoire — kuin olisi muuan nuori mustapintainen vuorikauris onnistunut pääsemään valkovuohen suosioon. Nuo rakastuneet harhailivat metsikössä tunnin tai kaksi, ja jos sinua haluttaa tietää, mitä ne keskenään puhelivat, niin mene utelemaan juoruilevilta lähteensilmiltä, jotka näkymättöminä lirisivät sammalikossa.

* * * * *

Yhtäkkiä tuuli kävi viileämmäksi. Vuoristo muuttui sinipunervaksi; ilta oli tullut…

— Joko nyt! virkkoi pieni vuohi ja seisahtui kovin hämmästyneenä.

Alhaalla olivat pellot peittyneet sumuun. Herra Seguinin aitaus häämötti usvapilven takaa, pikku talosta näkyi vain katto ja vähän savua. Hän kuunteli kotiin palaavan karjan kelloja ja tunsi mielensä käyvän hyvin murheelliseksi… Muuan tunturihaukka hipaisi häntä siivellään lentäessään hänen ohitsensa pesälleen. Hän vavahti… Sitten kuului vuoristossa ulvonta:

— Huu, huu!

Hänen mieleensä juolahti susi; päivän pitkään hän ei ollut tullut sitä kertaakaan ajatelleeksi… Samassa kajahti torven ääni hyvin kaukana laaksossa. Kunnon herra Seguin siellä koetteli viimeistä keinoansa.

— Huu, huu!… ulvoi susi.

— Joudu kotiin, joudu kotiin!… toitotti torvi.

Valkovuohen teki mieli palata. Mutta muistaessaan paalun ja nuoran ja haka-aitauksen hän ajatteli, ettei hän enää voisi tottua siihen elämään ja että parasta oli sittenkin jäädä…

Torvi ei enää toitottanut…

Vuohi kuuli takanansa lehtien kahinaa. Hän kääntyi ympäri ja näki hämärässä kaksi lyhyttä pystykorvaa ja kaksi hehkuvaa silmää… Se oli susi.

* * * * *

Peto istui hirveän suurena, liikahtamatta hänen edessään tuijottaen pieneen valkovuoheen ja tunnustellen jo ennakolta sen makua suussaan. Susi ei pitänyt kiirettä, sillä se tiesi varmasti saavansa hänet syödä. Kun vuohi käännähti häneen päin, purskahti peto ilkeään nauruun:

— Hahhahhaa, herra Seguinin pikku vuohi! ja hän nuoleskeli suurella veripunaisella kielellään kuivia suupieliänsä.

Valkovuohi näki turmionsa tulleen… Muistaen mielessään kertomuksen vanhasta Renaudesta, joka oli taistellut koko yön ja joutunut suden suuhun aamun tultua, hän jo eräänä hetkenä ajatteli, että kenties olisi parasta antautua heti syötäväksi. Mutta muutettuaan sitten mieltään hän asettui puolustusasentoon, painoi päänsä alas ja ojensi sarvensa eteenpäin, niin kuin herra Seguinin rohkean vuohen sopikin… ei tosin siinä mielessä, että hän olisi toivonut saavansa suden tapetuksi — eiväthän vuohet tavallisesti saa sutta hengiltä — vaan ainoastaan nähdäkseen, voisiko hän pitää puoliansa niin kauan kuin Renaude…

Silloin hyökkäsi hirviö eteenpäin, ja pienet sarvet alkoivat keikkua.

Oi tuota reipasta pikkuvuohta! Miten rohkeasti se puolustautui. Yli kymmenen kertaa — sen vakuutan sinulle valehtelematta, Gringoire — se pakotti suden peräytymään hengästyneenä. Noina lyhyinä levähdysaikoina tuo pieni herkkusuu vielä nappasi kiireesti jonkun korren mehevästä heinikosta ja palasi sitten taas taisteluun pala suussa… Sitä kesti kaiken yötä. Tuon tuostakin vilkaisi herra Seguinin vuohi ylös ja näki tähtien tuikkivan kirkkaalla taivaalla ja mietti mielessään:

— Kunpa vain kestäisin aamunkoittoon asti.

Toinen toisensa perästä sammuivat tähdet. Valkovuohi puski kahta kiivaammin, susi puri kahta kiivaammin… Kelmeä sarastus näkyi jo taivaanrannalla… Kukon käheätä laulua kuului alhaalta pienestä talonpoikaisasunnosta.

— Vihdoinkin! virkkoi tuo eläinparka, joka vartoi vain aamunkoittoa kuollakseen. Se ojentui maahan valkoisessa turkissaan, joka oli kokonaan veren tahraama…

Silloin susi hyökkäsi pienen vuohen kimppuun ja söi sen.

* * * * *

Hyvästi nyt, Gringoire!

Kertomus, jonka kuulit, ei ole minun keksimäni. Jos milloin satut tulemaan Provenceen, saat kuulla täkäläisten usein puhuvan herra Seguinin vuohesta, joka piti puoliaan sutta vastaan koko yön, ja sitten aamulla susi söi sen!

Ymmärräthän, Gringoire?

Ja sitten aamulla susi söi sen.

TÄHDET

Provencelaisen paimenen kertomus

Siihen aikaan kun kävin paimenessa Luberonin vuorella, saattoi usein kulua kokonaisia viikkoja, niin etten nähnyt yhtään elävää sielua, vaan elelin kaukaisella karjamaalla yksin koirani Labrin ja lampaitten seurassa. Tuon tuostakin kulki Mont-de-l'Uren erakko ohitseni etsimään lääkekasveja tai sain vilaukselta nähdä jonkun piemontelaisen hiilenpolttajan nokiset kasvot; mutta ne olivat yksinkertaisia, harvasanaisia ihmisiä, jotka yksinäisyydessään olivat kadottaneet puhehalunsa eivätkä sitä paitsi tienneet kertoa, mitä uutta kaupungeissa ja kylissä juteltiin. Sen vuoksi minä tunsinkin itseni oikein onnelliseksi joka kerta, kun aina kahden viikon päästä kuulin alhaalta tieltä meidän talon muulin tiukujen helinän ja näin rinteen alta vähitellen kohoavan esiin pienen käskyläispoikamme pystyn pään tai vanhan täti Noraden punaisenruskean myssyn, sillä tiesin heidän tuovan minulle kotoa evästä taas pariksi viikoksi eteenpäin. Pyysin heitä kertomaan kaikki uutiset; ristiäiset, kihlajaiset ja häät. Mutta varsinkin halusin tietää, mitä puuhaili isäntäväkeni tytär, neiti Stéphanette, joka oli kaunein tyttö niillä main kymmenen peninkulman alalla. Peittäen liiallisen uteliaisuuteni välinpitämättömyydellä minä tiedustelin, kävikö hän usein juhlissa ja iltahuveissa, häärikö yhä uusia sulhasia hänen ympärillään. Ja jos joku minulta kysyy, mitä minulla vuoripaimen poloisella oikeastaan oli tekemistä näiden asioiden kanssa, niin vastaan, että olin siihen aikaan kaksikymmenvuotias ja että Stéphanette oli kauneinta, mitä olin elämässäni nähnyt.

Sattuipa eräänä sunnuntaina, kun taas odotin eväiden tuojaa, että tämän tulo myöhästyi koko joukon. Aamusella ajattelin itsekseni: "Puolipäivämessu on häntä viivyttänyt"; sitten puolenpäivän tienoissa nousi ankara rajuilma, ja minä mietin, ettei muuli ole päässyt kulkemaan kehnoilla rapakkoisilla teillä. Kello kolmen aikaan taivas vihdoin selkeni ja vuoristo loisti kosteana auringonpaisteessa. Silloin korvani vihdoinkin erotti lehdiltä pisartelevan veden rapinan ja korkealle paisuneiden sadepurojen kohinan seasta muulin tiukujen helinän, joka kuului minusta yhtä iloiselta ja reippaalta kuin kirkonkellojen soitto pääsiäispäivänä. Mutta muulin ajaja ei ollutkaan pieni käskyläispoika eikä vanha Norade. Se oli… arvatkaapas kuka!… talon neiti, meidän Stéphanettemme omassa persoonassaan. Hän istui suorana satulassa pajukorien keskellä punoittaen kuin ruusu raikkaasta vuoristoilmasta, jota äskeinen myrsky oli vielä raitistanut.

Pieni poika oli kääntynyt sairaaksi ja vanha Norade saanut luvan mennä käymään lastensa luona. Kaunis Stéphanette kertoi kaiken tämän laskeutuessaan muulin selästä ja sanoi myöhästyneensä sen vuoksi, että oli sattunut eksymään tiellä tullessaan. Mutta kun näki hänet tuossa pyhäisessä puvussaan, kukallisella nauhalla ja pitseillä koristeltuna, loistava hame päällä, niin olisipa ennemmin luullut hänen viivähtäneen jossakin tanssipaikassa kuin harhailleen metsissä ja pensastoissa. Oi, tuota pientä suloista olentoa! Silmäni eivät väsyneet häntä katselemaan. Totta puhuen en ollut nähnyt häntä koskaan niin läheltä. Joskus talvella, kun lammaslaumat kävivät laitumella alhaalla tasangolla ja minä palasin kotiin illalliselle, kulki hän nopeasti läpi huoneen puhuttelematta ketään palvelijoista, aina komeasti puettuna ja hiukan ylpeänä… Ja nyt hän oli tuossa edessäni, yksistään minun edessäni; eikö siinä kyllin syytä, mikä saattoi panna pyörälle miehen mielen?

Vedettyään korista eväät esiin alkoi Stéphanette katsella uteliaasti ympärilleen. Kohottaen vähän kaunista pyhähamettaan, ettei se olisi päässyt likaantumaan, hän astui lammastarhaan. Hän tahtoi nähdä sen nurkkauksen, jossa minä nukuin olkivuoteella, lampaannahka päälle levitettynä, tahtoi nähdä suuren sadetakkini, joka oli ripustettu seinälle, sekä paimensauvani ja piilukkopyssyni. Kaikki se huvitti häntä.

— Täällä sinä siis elelet, paimen parka? Sinulla on varmaankin hyvin ikävä, kun pitää olla aina yksin! Mitä sinä teet? Mitä ajattelet?…

Mieleni teki vastata: "Teitä, jalo neiti", eikä se olisi ollutkaan valhe; mutta olin niin hämmästynyt, etten saanut sanaakaan suustani.

Luulenpa että hänkin sen huomasi ja että tuota veitikkaa huvitti saattaa minut yhä enemmän hämilleni kujeellisella kysymyksellään:

— Entä lemmittysi, paimen, käykö hän usein sinua katsomassa?… Se on varmaankin kultainen vuohi tai sitten se on haltiatar Estrella, joka hyppelee vain korkeimmilla vuorenhuipuilla, toiselta toiselle…

Mutta hän oli itse sitä sanoessaan kuin ehtoinen Estrella-haltiatar, pää taaksepäin heitettynä ja ihana hymy huulilla. Ja kun hän kiireisesti jouduttautui taas paluumatkalle, tuntui hänen käyntinsä minun luonani kuin unennäöltä.

— Jää hyvästi, paimen!

— Herran haltuun, neiti!

Ja samassa hän oli jo matkalla, mukanaan tyhjät korit.

Kun hän katosi ratsastaen jyrkkää polkua alas, tuntui minusta niin kuin muulin jaloissa alas mäkeä pyörivät kivenmukulat olisivat toinen toisensa perästä pudonneet suoraan minun sydämelleni. Minä kuuntelin niitä kauan, kauan; loppupäivän olin sitten kuin horroksissa, uskaltamatta paikaltani liikahtaa, sillä pelkäsin kauniin unelmani haihtuvan. Illemmalla, kun laaksojen pohja alkoi siintää sinisenä ja kun lampaat tungeskelivat määkien yhteen laumaan pyrkien tarhaan, kuulin nimeäni huudettavan jyrkänteen alta ja neitimme taas tulevan, mutta ei enää iloisesti hymyillen kuten äsken, vaan vapisten vilusta ja pelosta ja ihan läpimärkänä. Rinteen alla oli Sorgue-joki paisunut rankkasateen jälkeen, ja Stéphanette oli ollut vähällä hukkua ponnistaessaan kaikki voimansa päästäkseen sen yli. Pahinta oli, että tähän aikaan yöstä ei käynyt ajatteleminenkaan paluuta takaisin kotiin; sillä neitimme ei olisi koskaan voinut omin neuvoin löytää ylimenopaikkaa, enkä minä taas uskaltanut jättää laumaani yksin. Häntä kiusasi suuresti tuo ajatus, että hänen olisi pakko viettää yönsä täällä vuoristossa, etenkin kun hän ajatteli, miten levottomaksi hänen omaisensa tulisivat. Minä koetin rauhoittaa häntä minkä osasin:

— Heinäkuussa ovat yöt lyhyet, neiti… Vain hetkinen kärsivällisyyttä.

Viritin heti loimuavan nuotion, jotta hän olisi voinut kuivata jalkojansa ja pukuansa, joka oli kastunut läpimäräksi Sorguessa kahlatessa. Sitten toin hänen eteensä maitoa ja juustoa, mutta tuo lapsi raukka ei ajatellut syömistä eikä lämmittelemistä, ja nähdessäni suurten kyynelkarpaloiden vierivän hänen poskillensa olin vähällä heltyä itkuun minäkin.

Sillä aikaa oli tullut täysi yö. Vain korkeimmilla vuorenhuipuilla näkyi vielä viime säde ja heikkoa valonkajastusta sillä ilmansuunnalla, johon aurinko oli laskenut. Neuvoin neitiä menemään levolle tarhakatokseen. Levitettyäni puhtaille oljille aivan uuden, kauniin taljan alukseksi toivotin hänelle hyvää yötä ja istuuduin ulkopuolelle oven eteen… Taivas on todistajani, ettei mielessäni herännyt ainoatakaan pahaa ajatusta, vaikka rakkaudentuli poltti suonissani. Tunsin vain sanomatonta ylpeyttä ajatellessani, että tuolla tarhan nurkassa, ihan lähellä lammaslaumaani, joka uteliaana katseli häntä — että siellä uinui isäntäni tytär, minun huostaani uskottuna, ikään kuin pieni karitsa, kalliimpi ja valkoisempi kuin kaikki muut. Ei koskaan ollut taivas näyttänyt minusta niin siintävän syvältä eivätkä tähdet säteilleet niin kirkkaasti… Äkkiä avautui tarhan portti ja Stéphanette astui ulos. Hän ei saanut unta. Lampaat määkivät unissaan tai oljet kahisivat vähimmästäkin liikahduksesta. Hän tahtoi mieluummin tulla istumaan tulen ääreen. Minä kiedoin sen vuoksi vuohennahkaisen viittani hänen hartioilleen, kohensin tulta, ja niin me istuimme vieretysten sanaakaan puhumatta. Jos olette joskus sattunut viettämään yötä paljaan taivaan alla, niin tiedätte, että siihen aikaan, jolloin ihmiset nukkuvat, herää yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa uusi salaperäinen maailma. Silloin soi lähteiden porina selvemmin ja lammikoiden päällä leijuu pieniä tulen liekkejä. Kaikki vuoriston henget liikkuvat vapaudessaan; ilmassa tuntuu kuin hienoa tuulen hivelyä, pientä ripinää ja rapinaa, ikään kuin kuulisimme oksien kasvavan ja heinän helpeitä purkavan. Päivällä ovat vain elävät olennot liikkeellä, mutta yöllä elää kaikki elotonkin. Se pelottaa, jos ei ole siihen tottunut… Niinpä Stéphanettemmekin värisi ja painautui minun turviini kuullessaan pienimmänkin risahduksen. Kerran kuului pitkällinen, alakuloinen huuto lammesta, joka kimalteli alempana, ja se tunkeutui värähdellen korviimme. Samassa valahti kaunis lentotähti meidän ylitsemme samaan suuntaan, ikään kuin se valittava ääni, jonka juur'ikään kuulimme, olisi vetänyt luoksensa tulen taivaalta.

— Mikä se on? kysyi Stéphanette minulta hiljaa.

— Sielu, joka siirtyi paratiisiin, vastasin minä tehden ristinmerkin.

Hänkin risti silmänsä ja katsoi tuokion hartaasti ylös korkeuteen. Sitten hän sanoi minulle:

— Se on siis totta, että te paimenet olette tietäjiä?

— Emme suinkaan, neiti. Mutta me elämme täällä lähempänä tähtiä ja tiedämme siis, mitä siellä ylhäällä tapahtuu, paremmin kuin alankoseutujen asukkaat.

Hän katseli yhä ylöspäin, pää käden varassa, kääriytyneenä vuohennahkaan ikään kuin pieni taivaallinen paimentyttö.

— Oi, miten paljon niitä on! Oi kuinka kaunista! En ole koskaan nähnyt niin paljon tähtiä… Tiedätkö niiden nimet, paimen?

— Tottahan toki, neiti… Katsokaa! Tuo tuossa ihan päämme päällä on Pyhän Jaakobin tie (Linnunrata). Se kulkee Ranskasta suoraan Espanjaan. Pyhä Galician Jaakob on sen vetänyt siihen näyttääkseen tietä urhoolliselle Kaarle Suurelle, kun hän läksi sotaan saraseeneja vastaan. Kauempana näette Sielujen vaunut (Ison karhun) ja niiden neljä sädehtivää pyörää. Nuo kolme tähteä, jotka ovat niiden etupuolella, ovat Kolme juhtaa, ja tuo pieni ihan kolmannen vieressä on Ajuri. Näettekö ylt'ympäri tuota tähtisadetta, kun niitä näyttää ikään kuin putoilevan toinen toisensa perästä? Ne ovat sieluja, joita hyvä Jumala ei tahdo pitää luonansa… Jonkin matkaa alempana näette Haravan eli Kolme pyhää kuningasta (Kalevan miekan). Se on meillä kellona täällä vuoristossa. Minun ei tarvitse muuta kuin katsoa siihen, niin tiedän, että nyt on keskiyö jo ohi.

Vielä hiukan alempana, yhä etelää kohti, kimaltelee Johan Milanolainen (Sirius), tähtitaivaan soihtu. Siitä tähdestä tietävät paimenet kertoa, että eräänä yönä oli Johan Milanolainen sekä Kolme pyhää kuningasta ja Otava kutsuttu häihin erään tuttavan tähden luokse. Otava, jolla oli kovin kiire, läksi ensinnä matkalle ja valitsi ylätien. Nyt näette sen tuolla ylhäällä, keskellä taivaan kupulakea. Kolme kuningasta kulkivat alempana oikotietä myöten ja saavuttivat sen, mutta tuo laiskajussi, Johan Milanolainen, joka oli maannut liian kauan, jäi ihan jälkeen. Silloin hän vimmastui ja heitti niitä sauvallansa yrittäen pysäyttää niitä. Sen vuoksi sanotaan Kolmea kuningasta myös Johan Milanolaisen sauvaksi… Mutta kaunein kaikista tähdistä, hyvä neiti, on meidän tähtemme, Paimentähti (Venus), joka loistaa meille aamunkoitteessa, kun ajamme laumojamme laitumelle, ja samaten iltaisin, kun palaamme kotiin. Me sanomme sitä myös Maguelonneksi, kauniiksi Maguelonneksi, joka rientää Pietari Provencelaisen (Saturnuksen) perästä ja menee sen kanssa naimisiin joka seitsemäs vuosi.

— Kuinka? Onko tähtienkin tapana mennä naimisiin?

— Tietysti, neiti.

Mutta kun aloin selittää hänelle, millaiset olivat tähtien häät, tunsin että jotakin raitista ja hienoa painui hiljaa olkapäätäni vasten. Hänen uninen päänsä se nojasi minuun, ja nauhat ja pitsit ja aaltoilevat hiukset synnyttivät hiljaisen hurmaavan kahinan. Hän jäi lepäämään siinä asennossa liikahtamatta aina siihen asti, kun tähdet taivaalla kalpenivat ja sammuivat nousevan päivän sarastaessa. Minä katselin häntä, kun hän nukkui siinä, ja tunsin sydämeni pohjassa vähän levottomuutta, mutta minua suojeli pyhä, lempeä yö, joka ei ole herättänyt minussa koskaan muuta kuin kauniita ajatuksia. Päämme päällä jatkoivat tähdet hiljaista kiertokulkuansa, ikään kuin suuri, tottelevainen lauma; ja tuokion ajan minä uneksuin, kuinka yksi noista tähdistä, kaikista hienoin ja kaikista loistavin, oli eksynyt polultaan ja vaipunut olkapäätäni vasten levähtämään…

ARLESITAR

Kun myllyltäni laskeudutaan kylään, on kuljettava erään talon ohi, joka on rakennettu tien viereen avaran pihan perälle micocoulier-puiden siimekseen. Se on oikea provencelainen maalaistalo punaisine tiilikattoineen, laajoine, ruskeine etusivuineen ja säännöttömästi ryhmiteltyine ikkuna-aukkoineen, viiri yläaitan katolla, väkipyörä jyväsäkkien nostamista varten ja siellä täällä jokin ruskea heinätukko, joka pistää näkyviin…

Miksi tämä talo oli erityisesti jäänyt mieleeni? Miksi sen suljettu portti sai sydämeni kouristumaan? En olisi osannut sitä selittää, ja kuitenkin tämä asunto kammotti minua. Sen ympärillä oli liian hiljaista… Jos milloin kulki sen ohi, eivät koirat haukkuneet ja helmikanat juoksivat pakoon kaakattamatta… Sisällä ei hiiskahdustakaan! Ei mitään, ei edes muulin kellon kilahdusta. Ellei olisi ollut valkoisia uutimia ikkunoissa ja ellei olisi noussut savua piipusta, olisi luullut, ettei talossa ole elävää sielua.

Eilen olin keskipäivän tienoissa tulossa kylästä ja kuljin pitkin rakennuksen seinäviertä micocoulier-puiden varjossa. Tiellä talon edessä hääri hiljaisia renkejä asetellen heinäkuormaa rattaille. Portti oli jäänyt auki. Vilkasin siitä sisään ohikulkiessani ja näin pihan perällä suurella paadella istuvan kookkaan harmaahapsisen ukon, kädet silmillä ja pää kyynärvarsien varassa, yllään takki, joka oli hänelle liian lyhyt, ja repaleiset housut. Pysähdyin. Eräs miehistä sanoi minulle kuiskaten:

— Hst! se on isäntä… Tuollainen hän on ollut aina siitä päivästä saakka, jolloin hänen pojallensa kävi onnettomasti.

Samassa eräs nainen ja pieni mustapukuinen poika kulkivat ohitsemme, suuret kultareunaiset rukouskirjat käsissä, ja he astuivat sisälle taloon.

Mies jatkoi:

— … Emäntämme, joka nuoremman poikansa kanssa palaa messusta. He käyvät kirkossa joka päivä sen jälkeen kun heidän toinen poikansa lopetti itsensä. Voi, hyvä herra, sitä epätoivoa ja sitä tuskaa! Isä käy yhä vielä vainajan vaatteissa; on mahdoton saada häntä niistä luopumaan… Hei! Noh! elukka!

Rattaat nytkähtelivät lähtiessään liikkeelle. Minä halusin kuulla asiasta enemmän ja pyrin istumaan ajajan viereen heinäkuormalle, ja siellä ylhäällä sain kuulla tämän surullisen tarinan alusta loppuun.

* * * * *

Hänen nimensä oli Jan. Komea parikymmenvuotias maalaisnuorukainen, siivo kuin tyttö, rehti ja avokatseinen. Hän oli hyvin kaunis, ja sen vuoksi katselivat kaikki naiset häntä, mutta hänellä ei ollut heistä mielessään muita kuin yksi ainoa — pieni arlesilaisimpi, pelkkää samettia ja pitsejä, jonka hän oli kerran tavannut Arlesin kilparadalla. — Kotona ei alussa katseltu tätä suhdetta suopein silmin. Tyttöä pidettiin keimailijana, eivätkä hänen vanhempansa olleet paikkakuntalaisia. Mutta Jan tahtoi arlesittarensa kaikin mokomin. Hän sanoi:

— Minä kuolen, jollen saa häntä.

Ei auttanut muu kuin suostua siihen. Heidän häänsä päätettiin pitää elonkorjuun jälkeen.

Silloin tapahtui, että perhe eräänä sunnuntai-iltana parhaillaan lopetteli päivällistänsä talon pihalla. Se oli melkein kuin hääateria. Morsian tosin ei ollut saapuvilla, mutta hänen kunniakseen juotiin maljoja koko ajan. Saapuupa silloin muuan mies portille ja pyytää vapisevalla äänellä saada puhutella isäntä Estèveä kahden kesken. Estève nousee ja menee maantielle.

— Isäntä, sanoo mies hänelle, — te olette aikeissa naittaa poikanne petturille, joka on ollut minun rakastajattareni kaksi vuotta. Väitteeni voin näyttää toteen: tässä ovat kirjeet!… Hänen vanhempansa tietävät kaikki ja ovat luvanneet hänet minulle, mutta siitä lähtien, kun poikanne on ruvennut häntä seurailemaan, eivät he eikä tyttö itse tahdo enää tietää mitään minusta… Olisin kuitenkin luullut, ettei hän sen jälkeen, mitä meidän välillämme on tapahtunut, enää voisi tulla toisen vaimoksi.

— Hyvä on, sanoo isäntä Estève silmäiltyään läpi kirjeet, — tulkaa sisään juomaan lasi muskatviiniä.

— Kiitoksia! vastaa mies, — minulla on suurempi suru kuin jano.

Ja hän menee matkoihinsa.

Isä tulee takaisin järkähtämättömän tyynenä, istuutuu pöytään entiselle paikallensa, ja ruokailua jatketaan iloisesti.

Iltasella läksi isäntä Estève yhdessä poikansa kanssa kävelemään kedoille. He viipyivät siellä kauan, ja kun he palasivat, oli äiti vielä heitä odottamassa.

— Vaimoni, sanoi isäntä vieden poikansa hänen luokseen, — syleile häntä! Hän on onneton…

* * * * *

Jan ei puhunut sen koommin arlesittaresta mitään. Kuitenkin hän rakasti häntä yhä, ja enemmän kuin koskaan ennen, sitten kun hänelle oli kerrottu tytön juosseen toisen syliin. Hän oli vain liian ylpeä virkkaakseen mitään; se se veikin hänet kuolemaan, poika paran!… Välistä hän istui päivät päästään itsekseen jossakin nurkassa paikaltaan hievahtamatta. Toisin päivin hän taas iski kuin vimmattu työhön käsiksi ja raatoi yksinään kuin kymmenen päivätyöläistä. Illan tullen hän läksi kävelemään Arlesiin vievää maantietä ja kulki kulkemistaan, kunnes näki kaupungin suippojen kellotornien kohoavan eteensä läntisellä taivaanrannalla. Silloin hän kääntyi takaisin.

Sen kauemmaksi hän ei koskaan mennyt.

Nähdessään hänet sellaisena, aina ypöyksin ja surullisena, ei kotiväki enää tiennyt mitä tehdä. Pelättiin jo onnettomuutta. Kerran ruokapöydässä sanoi hänen äitinsä hänelle katsellen häntä kyynelsilmin:

— Kuulehan Jan, jos sinä niin välttämättömästi tahdot hänet omaksesi, niin kyllä me annamme hänet sinulle…

Isä painoi päänsä alas punastuen häpeästä.

Jan teki epäävän liikkeen ja meni ulos.

Siitä päivästä alkaen hänen käytöksensä muuttui ja hän teeskenteli aina olevansa iloinen rauhoittaakseen vanhempiansa. Hän kävi taas tanssiaisissa, kapakoissa ja paimenjuhlissa. Hän se johti farandolea Fonvieillenkin juhlilla.

Isä sanoi: "Hän on parantunut." Mutta äidillä oli yhä omat epäilyksensä ja hän vartioi poikaansa entistä enemmän… Jan nukkui nuoremman veljensä kanssa ihan lähellä silkkitoukkien viljelyshuonetta; eukko parka antoi sijata itsellensä vuoteen heidän kamarinsa viereen. Silkkimadot muka voisivat tarvita häntä yöllä.

Tuli sitten pyhän Eligiuksen, maanviljelijäin suojeluspyhimyksen juhla.

Talossa oli ilo ylimmillään. Kestitystä riitti kaikille ja virtanaan valui makeata viiniä. Raketit räiskyivät, tulipaukut lentelivät korkealle ilmaan ja pihapuut olivat täynnä kirjavia lyhtyjä… Eläköön pyhä Eligius! Tanssittiin farandolea ihan nääntymykseen asti. Nuorempi veli poltti vahingossa uuden puseronsa… Jankin näytti tyytyväiseltä. Hän pyysi äitiänsä tanssiin, eukko parka ihan itki siitä ilosta.

Puoliyön aikana mentiin levolle. Kaikilla olikin unen tarvis. Jania vain ei nukuttanut. Nuorempi veli kertoi myöhemmin, että Jan oli itkeä nyyhkyttänyt koko yön. Hän oli niin rikkirevitty, senhän ymmärrätte…

Seuraavana aamuna päivän koittaessa kuuli äiti jonkun juosta hipsuttavan huoneensa läpi. Paha aavistus valtasi hänet:

— Jan, sinäkö se olet?

Jan ei vastaa; hän on jo portailla. Äiti hypähtää kiireesti ylös:

— Jan, minne sinä menet?

Hän nousee ullakolle, äiti perästä:

— Poika, taivaan nimessä!

Jan sulkee oven ja työntää salvan eteen.

— Jan, oma Jan-poikani, vastaa minulle, mitä aiot tehdä?

Äiti hapuilee lukkoa vanhoilla, vapisevilla käsillään. Ikkuna aukenee, kuuluu raskas muksahdus, kun ruumis putoaa kivetylle pihalle, siinä kaikki…

Hän ajatteli, tuo poika parka: "Minä rakastan häntä liiaksi. Minä menehdyn…" Oi, miten kurjia raukkoja me olemme! Ja kuitenkin tuntuu hiukan liian kovalta, ettei ylenkatsekaan voi tappaa rakkautta!…

Sinä aamuna ihmettelivät kyläläiset, että mikä mahtoi huutaa niin haikeasti alhaalla Estèven talon kohdalla.

Se oli äiti, joka vaikeroi pihalla yöllisestä kasteesta ja verestä kostean paaden ääressä, puolialastomana, puristaen vasten rintaansa kuolleen poikansa ruumista.

PAAVIN MUULI

Kaikkien niiden somien sanasutkausten, sananlaskujen ja mietelauseiden joukossa, joilla Provencen maalaisväki tavallisesti höystää puheitaan, en tunne yhtään kuvaavampaa ja omituisempaa kuin on seuraava. Kaikkialla myllyni lähistöllä on tapana sanoa, kun tulee puhe pitkävihaisesta, kostonhimoisesta miehestä: "Karttakaa tuota miestä!… se on kuin paavin muuli, joka seitsemän vuotta hautoo potkua mielessään." Olen jo kauan aikaa koettanut ottaa selkoa, mistä tämä sananlasku on peräisin ja mikä oli tuo paavin muuli ja tuo potku, jota valmisteltiin seitsemän vuotta. Ei kukaan täkäläisistä voinut antaa minulle siitä tietoa, ei edes huilunsoittaja Francet Mamai, joka kuitenkin tuntee Provencen taruston kuin viisi sormeansa. Francet arvelee kuten minäkin, että siinä piilee jokin vanha tarina Avignonin tienoilta; mutta hän ei ole kuullut sitä koskaan muualla kuin tässä sananlaskussa…

— Ette te saa siihen selitystä muualta kuin kotisirkkojen kirjastosta, sanoi tuo vanha huiluniekka minulle naurahtaen.

Se oli minusta hyvä ajatus, ja kun kotisirkkojen kirjasto on aivan oveni edessä, niin sulkeuduinpa heti sen saleihin kahdeksaksi päiväksi tutkimaan asiaa.

Se on ihmeellinen kirjasto, mainiosti varustettu, avoinna runoilijoille yötä päivää, ja sen hoito on uskottu pienille soittoniekoille, jotka sirkuttavat korvissanne lakkaamatta. Minä vietin siinä muutamia ihania päiviä, ja tehtyäni kokonaisen viikon tutkimuksia löysin vihdoinkin sen, mitä hain, löysin tarinan tuosta muulista ja siitä kuuluisasta potkusta, jota se hautoi mielessään seitsemän vuotta. Kertomus on hauska, vaikka hiukan lapsellinen, ja minä koitan esittää sen teille semmoisena kuin luin sen eilisaamuna taivaansinisestä käsikirjoituksesta, joka tuoksui kuivalta laventelilta ja jonka lehtien välissä oli suuria kesäperhosia kirjanmerkkinä.

* * * * *

Ken ei ole nähnyt paavien aikaista Avignonia, hän ei ole nähnyt mitään. Ei ole koskaan ollut toista kaupunkia, jossa olisi ollut niin paljon iloa, elämää, vilkkautta ja yhtämittaista juhlien humua. Aamusta iltaan nähtiin siellä juhlakulkueita ja pyhiinvaeltajaparvia, kadut olivat koristetut kukilla ja riippuvilla monivärisillä matoilla, yhtämittaa saapui kardinaaleja Rhône-virtaa myöten, liput liehuivat tuulessa, kaleerilaivat olivat liputetut, paavin sotamiehet lauloivat latinalaisia lauluja toreilla ja kerjäläismunkit kalistelivat puista päristintänsä herättääkseen ohikulkijain huomiota. Ihmisiä tungeskeli talojen portaissa paavin mahtavan palatsin tienoilla ylös ja alas, kiehuen ja kihisten kuin mehiläiset pesänsä ympärillä. Kuului nypläyskoneiden kalinaa ja sukkulain surinaa, kun messukaapuihin kudottiin kultajuovia, pienten vasarain kalkutusta alttarikannuja valmistettaessa, luutuntekijäin melua, kun he korjasivat soittimien kaikukoppia, ja kutojattarien laulua. Ja ylinnä kaikista kirkonkellojen soittoa ja jonkin käsirummun yhtämittaista pärrytystä alempana sillan tienoilla. Sillä maassamme on tapana, että kun kansa kerran on tyytyväistä, niin se tanssii ja tanssii; ja kun kaupungin kadut vielä siihen aikaan olivat liian ahtaat farandolehyppelyyn, asettuivat huiluniekat ja rummunsoittajat Avignonin sillalle, Rhônen raittiiden tuulien käytävälle, ja yötä päivää siinä tanssittiin ja karkeloitiin, tanssittiin ja karkeloitiin… Oi onnellisia aikoja, oi onnellista kaupunkia! Sotatapparat eivät koskaan laskeutuneet iskuun, ja valtion vankiloita käytettiin vain viinien jäähdytyskellareina. Ei koskaan katovuotta; ei koskaan sotaa… Niin hyvin ymmärsivät paavit hallita kansaansa; ja sen vuoksi onkin kansa heitä kaivaten muistellut!…

* * * * *

Heidän joukostaan on ennen muita mainittava eräs kunnon vanhus, nimeltä Bonifacius… [Niistä seitsemästä paavista, jotka hallitsivat Avignonissa, ei yksikään ollut nimeltään Bonifacius, mutta kirjailija on valinnut tämän sen kauniin merkityksen vuoksi: Bonifacius — Hyväntekijä.] Oi, kuinka paljon kyyneleitä virtasikaan Avignonin alueelle silloin kun hän kuoli! Hän oli niin rakastettava, niin puoleensavetävä ruhtinas! Jos hän vielä eläisi, niin hän hymyilisi teille lempeästi muulinsa selästä! Ja ohikulkiessanne hän antaisi teille siunauksensa hienosti ja kohteliaasti — olittepa sitten köyhä värimataranviljelijä tai mahtava kaupungin tuomari. Hän oli oikea ihannepaavi, jonka huulien hymyssä oli jotakin erinomaisen hienoa; hän ratsasti aina kimppu meiramia pistettynä hiippaan ja oli helmaväen suhteen aivan nuhteeton… Ainoa lemmitty, joka tuolla kelpo isällä tiedetään olleen, oli hänen viinitarhansa, — hänen omakätisesti istuttamansa viinitarha, muutaman virstan päässä Avignonista, Château-Neufin myrttilehtojen keskellä.

Joka sunnuntai iltamessusta päästyänsä kävi tuo arvoisa mies aina tervehtimässä tätä mielitiettyänsä; ja kun hän oli päässyt sinne perille ja istuutunut päivänpaisteiselle rinteelle kardinaalien loikoillessa ylt'ympäri puiden juurella, hän käski avata pullon kotikasvuista viiniä — tuota kaunista, rubiinina helmeilevää viiniä, jota myöhemmin ruvettiin sanomaan Château-Neuf-des-papes-viiniksi — ja hän maisteli sitä vähissä erin luoden tuon tuostakin hellän katseen viinitarhaansa. Sitten kun pullo oli tyhjentynyt ja päivä jo mailleen menemässä, hän palasi iloisena kaupunkiin koko kapituli seurassaan; ja kun hän ratsasti Avignonin sillalla rumpujen päristessä ja farandolen pyöriessä, alkoi hänen muulinsa musiikin innostamana tapailla pieniä tanssiaskeleita ja hyppyjä, niin että hiippa nyökähteli hänen korkea-arvoisuutensa päässä tahdin mukaan herättäen kardinaaleissa suurta närkästystä, mutta sen sijaan suurta ihastusta kansassa, joka riemuiten huudahti: "Haa, tuota kelpo ruhtinasta! Haa, tuota kunnon paavia!"

* * * * *

Viinitarhansa ohella ei paavi rakastanut mitään muuta maailmassa niin paljon kuin muuliansa. Hän oli ihan hullaantunut siihen elukkaan. Joka ilta ennen maatamenoansa hän kävi katsomassa, oliko tallin ovi hyvästi kiinni ja eikö mitään puuttunut muulin seimestä, eikä hän koskaan noussut pöydästä, ennen kuin hänen käskynsä mukaan oli hänen nähtensä valmistettu suuri maljallinen höystettyä viiniä, johon pantiin paljon sokeria ja hyvänhajuisia yrttejä ja jonka hän itse vei muulillensa huolimatta kardinaaliensa vastaanmurisemisista… Myönnettävä onkin, että eläin maksoi sen vaivan. Se oli kaunis musta muuli, punaisia pilkkuja kupeissa, tarkkajalkainen, kiiltokarvainen, lautasiltaan leveä ja täyteläinen, pieni laiha pää ylpeästi pystyssä, siiat täynnä rimpsuja ja tupsuja, hopeisia tiukuja ja nauharuusuja. Lisäksi se oli lempeä kuin enkeli, katse viaton, naiivi, ja sen kaksi pitkää korvaa liikkuivat aina edestakaisin ja tekivät sen kiltin ja lapsellisen näköiseksi… Koko Avignon piti sitä suuressa kunniassa, ja kun se liikkui kaduilla, sille ihan tuhlaamalla tuhlattiin kohteliaisuuksia; sillä jokainen tiesi, että se oli paras tapa pysyä hovin suosiossa ja että tuo viattoman näköinen paavin muuli oli tehnyt monta ihmistä onnelliseksi, mistä on todisteena Tistet Védène ja hänen ihmeelliset seikkailunsa.

Tämä Tistet Védène oli pohjaltaan röyhkeä vetelys, jonka oma isä, kultaseppä Guy Védène, oli ollut pakotettu ajamaan kotoa pois, kun hän ei tahtonut ryhtyä mihinkään työhön, vaan vietteli oppipoikiakin mukaansa hurjasteluihin. Puolen vuoden päivät nähtiin hänen vetelehtivän pitkin Avignonin katuja ja kujia, varsinkin paavin kartanon tienoilla, sillä tuon vekkulin päähän oli pistänyt jo aikoja sitten omituinen ajatus paavin muulista, ja saattepa nähdä, että se oli viekas konnankoukku… Kun hänen pyhyytensä oli eräänä päivänä ypöyksin ratsastelemassa muulillansa linnan muurien kupeella, astuu Tistet Védène yhtäkkiä hänen eteensä ja sanoo lyöden kätensä yhteen ihmettelevän näköisenä:

— Herranen aika! Arvoisa pyhä isä, miten mainio muuli teillä on!… Antakaapa, kun minäkin sitä vähän katselen… Kylläpä siinä on kaunis eläin, herra paavi… Semmoista ei ole Saksan keisarillakaan.

Ja hän hyväili sitä ja puheli sille lempeästi niin kuin neitoselle:

— Tule tänne, kaunis koristeeni, aarteeni, jalo helmeni…

Ja kunnon paavi mietti liikuttuneena mielessään:

— Siinäpä on kelpo poikanen!… Miten kiltti hän on muuliani kohtaan!

Ja arvatkaapas, mitä sitten seuraavana päivänä tapahtui! Tistet Védène vaihtoi vanhan kellastuneen nuttunsa kauniiseen, pitseillä koristeltuun messupukuun, sai sinipunervasta silkistä tehdyn levätin ja solkikengät ja pääsi paavin hovipalvelijaksi, johon ennen häntä ei ollut koskaan otettu muita kuin aatelisten poikia ja kardinaalien sukulaispoikia… Sillä tavoin ne vehkeet auttavat!… Mutta Tistet ei vielä siihen pysähtynyt.

Päästyään kerran paavin palvelukseen tuo veitikka jatkoi samaa juonta, joka oli hänelle niin hyvin onnistunut. Ottamatta muuta maailmaa laisinkaan lukuun hän oli huomaavainen ja kohtelias ainoastaan aasille, ja alinomaa nähtiin hänet palatsin pihoilla, kourassa kauroja tai vihko apilaita, joiden punaisia kukkaterttuja hän sievästi heilutteli katsellen ylös isän parvekkeelle aivan sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: "Kas näin!… arvatkaapa kenelle nämä?…" Ja niin kului aika edelleen, kunnes kelpo paavi vihdoin tunsi käyvänsä vanhaksi ja jätti hänen toimekseen pitää huolta tallista ja viedä muulille maljallisen höystettyä viiniä; mutta se ei laisinkaan naurattanut kardinaaleja.

* * * * *

Eikä se naurattanut muuliakaan… Se näki nyt aina viinintuontitunnilla luokseen saapuvan viisi, kuusi pientä kuoripoikaa, jotka piiloutuivat sukkelasti olkien sisään kauniine viittoineen ja pitseineen; sitten hetken kuluttua täytti makeisten ja hajuaineiden suloinen lämmin tuoksu koko tallin, ja Tistet Védène saapui kantaen varovaisesti tuoksuvaa viinimaljaa. Silloin alkoi eläin raukan kiduttaminen.

Miten julmia he olivatkaan, kun saattoivat tuoda talliin tuon hyvältä tuoksuvan viinin, jota hän niin kovasti rakasti, joka lämmitti hänen ruumistansa ja antoi hänelle kuin siivet, ja kun he saattoivat asettaa sen hänen aperuuheensa ja antaa hänen haistella sitä; mutta sitten kun hän oli vetänyt sieraimensa täyteen sen tuoksua, yks kaks siepata sen hänen edestänsä pois! Tuo kaunis, kimalteleva neste valui kuin valuikin kaikki noiden konnien omaan kurkkuun… Ja jospa ne olisivat edes tyytyneet vain varastamaan hänen viininsä; mutta ne olivat muutenkin kuin piruja, kaikki nuo kuoripojat, päästyänsä kerran juomapäälle!… Yksi kiskoi häntä korvista, toinen hännästä; Quiquet kapusi hänen selkäänsä, Béluguet koetteli myssyään hänen korviinsa, eikä yhdenkään vekkulin päähän pistänyt, että kelpo eläin olisi voinut lähettää yhdellä kavioniskulla tai säärensätkäyksellä heidät jok'ikisen aina pohjantähteen asti tai vielä kauemmaksikin… Vaan eipäs! Eipä hän suotta ollut paavin muuli, siunauksen ja anteeksiannon muuli… Pojanvekkulit saivat telmiä mielin määrin, hän ei siitä suuttunut; Tistet Védènelle hän vain tahtoi antaa… Totta vieköön kun hän vain tunsi tämän olevan takanansa, niin hänellä ihan häntä syyhyi, ja syystä syyhyikin. Tuo Tistet'n heittiö teki hänelle monta rumaa kepposta. Sillä oli niin häijyjä vehkeitä, sitten kun se oli viiniä maistanut.

Eikös pälkähtänyt kerrankin hänen päähänsä ajaa muuli kuorikoulurakennuksen kellotorniin, ylös, ihan ylös palatsin korkeimpaan huippuun!… Ja se mitä minä kerron ei ole satua, sen näki kaksisataa tuhatta provencelaista. Ajatelkaa muuli paran kauhistusta, kun se kompuroituaan kokonaisen tunnin umpimähkään pimeissä kiertoportaissa ja kavuttuaan ties kuinka monet portaat yhtäkkiä huomasi seisovansa yläsillalla häikäisevässä auringon valossa ja näki tuhat jalkaa alempana koko kirjavan Avignonin: torimyymälät, jotka eivät näyttäneet suuremmilta kuin pähkinän kuori, paavin sotilaat, joita kihisi kasarmien edustalla kuin punaisia muurahaisia, ja alhaalla, keskellä joen hopeanauhaa pienen pikkuruisen sillan, jolla tanssittiin ja karkeloitiin…

Oi eläin parkaa, miten hirveästi se pelästyi! Ja millaisen huudon se päästi, niin että kaikki palatsin ikkunaruudut tärisivät!

— Mikä siellä nyt? Mikä aasille tuli? huudahti kunnon paavi rientäen linnansa ulkoparvekkeelle.

Tistet Védène oli jo pihalla ja teeskennellen itkua ja muka tukkaansa repien hän valitti:

— Oi, mahtava pyhä isä, mikä nyt tuli! Tuli semmoinen seikka, että teidän muulinne… Herra varjelkoon! mitähän tässä viimein tapahtuneekaan? Tuli semmoinen seikka, että teidän muulinne kapusi ylös kellotorniin…

— Ihan itsekseenkö?

— Niin, pyhä isä, ihan itsekseen… Tuota noin! Katsokaahan tuonne ylös… Näettekö sen korvankärkiä, miten ne piipottavat siellä… Ihan kuin kaksi pääskystä…

— No, totta tosiaankin! huudahti paavi parka katsahtaen ylös… Mutta sehän on tullut hulluksi! Se ihan tappaa itsensä… Etkö tule alas, onneton!…

Voi minun päiviäni! Mitäpä olisi muulikaan muuta ajatellut kuin alas tulemista… mutta mitä tietä? Portaita, niitä ei käynyt ajatteleminenkaan: ylöspäin nouseminen vielä meni jotakuinkin mukiin, mutta laskeutuessa voisi taittaa jalkansa sadat kerrat… Ja muuli raukka tunsi kovaa tuskaa ja kierrellen tornin siltaa ylt'ympäri, suurissa silmissään huimauksen tuijottava kiilto, se ajatteli Tistet Védèneä:

— Ah, sinä riiviö! Jos vielä pääsen tästä pälkähästä… niin saatpa makean potkun kavioistani huomisaamuna!

Tämä ajatus antoi vähän uusia voimia hänen jaloillensa; hän ei olisikaan muuten jaksanut pysyä pystyssä… Vihdoin häntä ryhdyttiin hinaamaan alas tornista; mutta siinä oli suuri työ. Oli pakko laskea hänet väkipyörän, köysien ja paarien avulla. Ja voitte ajatella, miten alentavalta tuntui paavin muulista, kun hän näki heiluvansa korkealla ilmassa sätkytellen jalkojansa tyhjässä avaruudessa niin kuin koppakuoriainen rihman nenässä. Ja koko Avignon oli sitä katsomassa.

Eläin raukka ei saanut siitä syystä yöllä unta silmiinsä. Se oli yhä kiertävinään ylt'ympäri tuota kirottua siltaa ja kuulevinaan kaupungin ivanaurun alhaalta, ja sitten se ajatteli yhä tuota hävytöntä Tistet Védèneä ja sitä kavioniskua, jonka hän antaisi sille huomisaamuna. Herran poika! miten muikean potkun hän sille antaa! Aina Pamplonaan asti pitäisi siitä pölyn näkymän… Mutta arvatkaapa, mitä teki Tistet Védène sillä aikaa, kun hänelle tallissa valmisteltiin näin lämmintä vastaanottoa! Hän purjehti paavin soutulaivassa Rhône-virtaa alas laulaa hyräillen, matkalla Napolin hoviin yhdessä aatelisnuorukaisten kanssa, joita kaupungista lähetettiin joka vuosi kuningatar Johannan luo oppimaan valtiotaitoa ja hienoja tapoja. Tistet ei tosin ollut aatelinen, mutta paavi halusi korvata hänelle sen vaivannäön, mikä hänellä oli ollut muulin hoitamisesta, ja varsinkin sen toimeliaisuuden, jota hän oli osoittanut pelastamispäivänä.

Huomispäivänä älysi muuli surkeasti pettyneensä!

— Ah, tuo riiviö on varmaan arvannut jotakin!… ajatteli hän helistäen tiukujansa kiukkuisesti… mutta samapa se, kun menit, niin mene, ilkiö! Kyllä sinä sen vielä tapaat takaisin palattuasikin, sen iskun kaviostani… minä säilytän sen sinun varallesi! Ja hän säilyttikin sen hänen varallensa.

Tistet'n mentyä alkoi paavin muulin elämä taas kulkea vanhaa, rauhallista rataansa. Ei näkynyt enää Quiquetä eikä Beluguetä tallissa. Nuo ihanat päivät, joina sai maistaa tuoksuvaa viiniä, olivat taas palanneet, ja niiden mukana hyvä tuuli ja pitkät ruokalevot ja pienet iloiset tanssihypyt Avignonin sillalla kulkiessa. Kuitenkin osoitettiin häntä kohtaan tuon kuuluisan seikkailun jälkeen aina hiukan kylmyyttä kaupungilla. Kadulla kuului hänen ohikulkiessaan pieniä kuiskutuksia; vanhempi väki kohautti kulmiaan, lapset nauroivat viitaten sormellansa kellotorniin. Eikä kunnon paavikaan enää osoittanut ystävällensä niin suurta luottamusta kuin ennen, ja aina kun hän heittäytyi huolettomasti torkahtamaan sen selkään sunnuntaina viinitarhasta palatessaan, hän tunsi pientä epäilystä: "Entäpä jos minä sattuisin heräämään tuolla ylhäällä kellotornin yläsillalla!" Muuli huomasi sen ja kärsi sen mitään virkkamatta; ainoastaan milloin hänen kuultensa mainittiin Tistet Védènen nimi, värähtivät hänen pitkät korvansa ja hän hioi, vähän nauraa höröttäen, kaviorautoja katukiviin…

Niin kului seitsemän vuotta; kahdeksannen alussa palasi Tistet Védène Napolin hovista kotiin. Hänen oppiaikansa siellä ei ollut vielä loppunut; mutta hän oli saanut kuulla, että paavin ylimmäinen sinappimestari oli äkkiä kuollut Avignonissa, ja kun se paikka näytti hänestä hyvältä, niin hän palasi kiireenvilkkaa pyrkiäkseen siihen virkaan.

Kun tuo juonittelija Védène astui palatsin saliin, ei pyhä isä ollut häntä ensin tunteakaan, niin paljon hän oli kasvanut ja pulskistunut. Paavi taas puolestaan oli vanhentunut eikä enää nähnyt oikein hyvin ilman silmälaseja.

Tistet ei joutunut hämilleen.

— Kuinka? Ettekö enää tunne minua, pyhä isä?… Minähän se olen, Tistet Védène! —

— Védèneko?…

— Juuri se sama, muistattehan… se joka vei hyvänhajuista viiniä muulillenne.

— Aa! niin… niin… kyllä muistan… Kunnon poika, se Tistet Védène!… Ja mitä hän nyt minulta tahtoo? —

— Oh, pieni pyyntö vain, arvoisa pyhä isä… Tulin kysymään teiltä… Mutta vieläkö teillä on yhä se entinen muuli? Ja vieläkö se on voimissaan?… Vai niin, sepä mainiota! Tulin kysymään teiltä, enkö voisi päästä ylimmäksi sinappimestariksi, kun entinen on äskettäin kuollut.

— Ylimmäksi sinappimestariksi, sinäkö!… Mutta sinähän olet liian nuori. Miten vanha oletkaan?

— Kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, jalo paavi, juuri viittä vuotta vanhempi kuin teidän muulinne… Siinä se on kunnon eläin, Kies'avita!… Jospa tietäisitte, miten minä olen sitä muulia rakastanut!… Miten olen sitä Italiassa ollessani ikävöinyt!… Ettekö antaisi minun nähdä sitä?

— Kyllä, lapseni, kyllä sen saat nähdä, lausui lempeä paavi aivan heltyneenä… Ja kun kerran pidät niin paljon tuosta kunnon eläimestä, ei sinun enää tarvitse elää siitä kaukana. Tästä päivästä lähtien otan sinut luokseni ylimmäksi sinappimestariksi… Kardinaalini nostavat siitä tosin melun, mutta vähätpä tuosta. Olen siihen jo tottunut… Tule tapaamaan meitä huomenna iltajumalanpalveluksen päätyttyä, me annamme sinulle silloin viranmukaiset arvomerkit kapitulimme läsnäollessa, sitten me viemme sinut katsomaan muulia, ja sitten pääset viinitarhaan kahden kesken meidän kanssamme… Kas niin, mene…

Jos Tistet Védène kerran oli tyytyväinen lähtiessään suuresta salista, ei minun tarvitse kertoa teille, miten kiihkeästi hän odotti seuraavan päivän juhlamenoja. Palatsissa oli sentään eräs toinen, joka oli vielä onnellisempi ja vielä kiihkeämpi odottaessaan kuin hän: nimittäin muuli. Védènen tulosta huomiseen iltakirkkoon asti ei tuo hirveä peto lakannut appamasta vatsaansa kauroja ja harjoittamasta seinään potkimista kavioillaan. Sekin varustautui juhliin…

Niinpä seuraavana päivänä, kun iltamessu oli päättynyt, ilmestyi Tistet Védène paavin linnan pihalle. Koko ylhäinen papisto oli saapuvilla, kardinaalit punaisissa viitoissaan, virkojen kuuluttaja ("paholaisen asianajaja") mustassa sametissa, luostarin apotit, pikku mitrat päässä, Saint-Agricon kirkon esimiehet, sinipunerviin puetut kuorikoulun jäsenet sekä alempi papisto, paavin sotamiehet juhla-asussaan, kolme katumusveljeskuntaa, Ventoux-vuoren villin näköisiä erakkoja ja pieniä kuoripoikia, jotka tulevat jäljestäpäin kantaen pientä kelloa, ruoskijaveljeksiä, jotka ovat alastomia aina vyötäisiin asti, punakkanaamaisia kirkonpalvelijoita tuomarinviitoissa ynnä muita, ynnä muita, aina pyhän veden pirskottajiin, kynttilän sytyttäjiin ja sammuttajiin asti… ei puuttunut heistä yhtään sielua… Se oli juhlallinen ja kaunis vihkimyssaatto! Kellonsoittoa, raketinpauketta, auringonpaistetta, soittoa ja lakkaamatonta rummunpärinää, joka houkutteli väkeä tanssimaan alhaalla Avignonin sillalla…

Kun Védène astui tämän seurueen keskelle, herättivät hänen ryhdikäs esiintymisensä ja kauniit kasvonsa ihastuksen hyminän pitkin rivejä. Hän oli provencelaisen ylimyksen näköinen, mutta hänen vaalea pitkä tukkansa kiertyi alhaalta kiharoille, ja pehmeä untuvaparta oli kuin hienoa rippunutta metallijauhoa hänen isänsä, kultasepän, kaiverruspöydältä. Huhu kertoi, että tuossa vaaleassa parrassa muka olisivat joskus leikkineet kuningatar Johannan hienot sormet; ja sire Védènella todella olikin tuo miehen ylpeä asento ja kauas harhaileva katse, jommoista kuningattaret ovat aina rakastaneet… Sinä päivänä hän oli, kunnioittaakseen omaa kansaansa, vaihtanut napolilaisen pukunsa takkiin, joka oli provencelaiseen tapaan reunustettu ruusunpunaisella nauhalla, ja hänen hatussaan häilyi camarguelaisen iibislinnun mahtava sulka.

Heti paikalle saavuttuansa tervehti ylimmäinen sinappimestari läsnäolevia kohteliaasti ja suuntasi askelensa korkeata palatsin porraspengermää kohti, jossa paavi odotti häntä jättääkseen hänelle arvomerkit: lusikan keltaisesta puksipuusta ja sahraminvärisen puvun. Muuli seisoi alhaalla portaiden edessä satuloituna ja valmiina lähtemään viinitarhaan… Kun Tistet Védène meni sen ohitse, oli hänen suupielissään mairea hymy ja hän seisahtui taputtaakseen pari kolme kertaa ystävällisesti ja hellästi sen selkää vilkaisten syrjäsilmällä, näkikö paavi sen. Hetki oli otollinen… Muuli hypähti koholle:

— Ähäh! seis, riiviö! Tuossa on sinulle seitsemän vuotta talletettu muistinmarja!

Ja hän antoi tälle kaviostaan potkun, niin julman potkun, että pölähdys siitä näkyi aina Pamplonaan asti, tuommoinen harmaa pölypilvi, jossa iibislinnun sulka lenteli; siinä oli kaikki, mitä jäi jäljelle onnettomasta Tistet Védènesta!…

Muulin kavioniskut eivät tavallisesti ole niin musertavia; mutta tämä nyt olikin paavin muuli; ja ajatelkaahan sitten, että se oli hautonut sitä mielessään seitsemän vuotta… Aikakirjoissa ei ole sen kuuluisampaa esimerkkiä papillisesta pitkävihaisuudesta.

SANGUINAIRE-SAARTEN MAJAKKA

En saanut unta viime yönä. Luodetuuli oli kiukuissaan, ja sen kova ärjyntä piti minua valveilla aina aamuun asti. Voimakkaasti tempoili tuuli myllyni rikkinäisiä siipiä ja vihelsi niissä niin kuin laivan köysissä, koko mylly ratisi ja rusahteli. Kattotiiliä lenteli maahan,. Kauempana huojui ja humisi yön pimeydessä sakea mäntymetsä, joka peittää koko kukkulan. Olisi luullut olevansa aavalla meren ulapalla…

Se toi elävästi mieleeni unettomat yöt kolme vuotta sitten, kun asuin Sanguinaire-saarten majakassa, lähellä Korsikan rannikkoa, Ajaccion lahden suussa.

Ihana sopukka sekin, jonka sattumoisin olin löytänyt saadakseni uneksia ja olla yksin.

Kuvitelkaapa mielessänne punertavaa, karun näköistä kalliosaarta; toisessa kärjessä majakka, toisessa vanha genovalainen torni, jossa minun aikanani asui eräs kotka. Alhaalla vedenrajassa karanteenirakennuksen rauniot, ylt'yleensä nurmen peitossa; lisäksi kuiluja, pensastoja, korkeita kallioita, muutamia villikauriita, pieniä korsikalaisia hevosia, jotka kirmailivat niin että harja tuulessa huhuusi, ja vihdoin korkealla, hyvin korkealla, keskellä parveilevia merilintuja, majakkarakennus, jonka valkoisella kattomuurilla vartijat kävelevät ristiin rastiin, viheriä kaariovi, pieni valurautainen torni, ja huipussa suuri monisärmäinen lyhty, jonka lasiseinät välkkyvät auringonpaisteessa ja loistavat kauas päivälläkin… Semmoisena heräsi mielessäni kuva Sanguinaire-saaresta viime yönä kuullessani mäntymetsän kohinaa. Tuolle lumotulle saarelle minä joskus vetäydyin rauhaan, ennen kuin minulla vielä oli tämä mylly hallussani, kun tunsin tarvitsevani avaruutta ja yksinäisyyttä ympärilläni.

Mitäkö minä tein siellä?

Samaa mitä täälläkin, enkä kunnolla sitäkään. Jos luodetuuli tai pohjoinen ei puhaltanut kovin tuimasti, asetuin kahden kallion väliin aivan vedenrajaan, keskelle merilokkeja, rastaita ja pääskysiä, loikoillen siinä melkein koko päivän eräänlaisen huumauksen ja suloisen raukeuden tilassa, jonka meren katseleminen synnyttää. Tunnettehan kai tuon sielun ihanan juopumuksen? Silloin emme ajattele emmekä edes uneksi. Koko olemuksemme pakenee meistä, liitelee kauas ja haihtuu tietymättömiin. Tuntee olevansa tuo lokki, joka sukeltaa aaltoihin, tuo vaahdon kimmellys, joka keinuu laineilla päivää vasten, tuon rannasta loittonevan postilaivan harmaa savu, tuo pieni, punapurjeinen korallivene, tuo vesihelmi, tuo usvanhäivä, sanalla sanoen kaikkea muuta paitsi oma itsensä… Oi, kuinka monta tuommoista ihanaa hetkeä olenkaan viettänyt saarellani puolinukuksissa, unohtaen itseni!…

Hyvin tuulisina päivinä, kun ei ollut menemistä ihan rannalle, vetäydyin karanteenirakennuksen pihalle, tuolle pienelle, surullisiin ajatuksiin tuudittavalle pihalle, joka oli täynnä rosmariinin ja villin absintin tuoksua, ja siellä, kyyristyneenä vanhan muurin nurkkaukseen, annoin hiljaa valua sieluuni tuon aution yksinäisyyden ja surumielisyyden epämääräisen tuoksun, jota liihotteli päivänpaisteen mukana pienissä kivikammioissa, jotka ammottivat ympärilläni kuin vanhat haudat. Tuon tuostakin kuului oven kolahdus tai hiljaista hyppelyä nurmikolla… Se oli metsävuohi, joka tuli nakertamaan nurmea tähän tuulien suojaan. Huomattuaan minut se pysähtyi neuvottomana ja jäi seisomaan eteeni ikään kuin maahan kiinni kasvaneena katsellen minua lapsellisilla silmillään, vilkkaasti ja sarvet pystyssä…

Kello viiden tienoissa kutsui vartijain äänitorvi minua päivälliselle. Minä läksin silloin paluumatkalle pientä polkua myöten läpi pensastojen, kiiveten jyrkkiä kallionseinämiä, jotka kohosivat suoraan ylös merestä, ja palasin hitaasti majakkaan kääntyen joka askelella taakseni katsomaan tuota suunnatonta vesi- ja valolakeutta, joka näytti yhä laajenevan sitä mukaa kuin nousin ylemmäs.

* * * * *

Ylhäällä majakassa oli hurmaavaa. Olen vieläkin näkevinäni kauniin ruokasalin, jonka lattia oli tehty suurista kivilaatoista ja jonka keskellä oli pitkä tammipöytä höyryävine kalakeittoineen, ja suuren oven, joka oli avoinna valkealle kivipengermälle päin, niin että ilta-auringon valo pääsi tulvimaan sisään… Vartijat olivat jo siellä odottamassa minua ruualle. Heitä oli kolme, yksi marseillelainen ja kaksi korsikalaista, kaikki kolme pieniä, parrakkaita miehiä, kasvot kaikilla ahavoituneet, sierottuneet ja kaikilla samanlainen vuohenkarvainen sadetakki, mutta käytökseltään ja luonteeltaan jyrkkiä vastakohtia.

Näiden miesten elintavoissa huomasi heti kahden heimon erilaisuuden. Marseillelainen oli toimelias ja vilkas, aina puuhassa, aina liikkeessä, juoksenteli ympäri saarta aamusta iltaan hoitaen puutarhaa, kalastaen, keräillen merilokkien munia, välistä taas piiloutuen pensaikkoon saadakseen lypsää ohikulkevaa vuohta; ja alituisesti hän oli aioli-kastikkeen tai kalakeiton valmistuspuuhissa.

Korsikalaiset taas eivät tehneet kerrassaan mitään vahtitoimensa ohella: he pitivät itseään virkamiehinä ja kuluttivat päivät päästään keittiössä pelaten loppumatonta scopa-peliään, jonka he keskeyttivät vain sytyttääkseen vakavan näköisinä uudelleen piippunsa ja musertaakseen saksilla suuria vihreitä tupakanlehtiä kämmenkupurassaan…

Muuten olivat korsikalaiset sekä marseillelainen, kaikki kolme kunnon miehiä, yksinkertaisia ja vieraalleen hyvin huomaavaisia, vaikka he varmaankin pitivät häntä tavattoman omituisena herrana…

Ajatelkaahan nyt! tulla huvikseen asumaan yksinäiseen majakkaan, jossa heistä päivät tuntuvat pitkiltä ja jossa he ovat onnellisia, kun tulee heidän vuoronsa päästä käymään mannermaalla… Kauniina vuodenaikana tapahtuu tämä suuri onni heille joka kuukausi. Kymmenen päivää manterella ja kolmekymmentä päivää majakassa, semmoinen oli järjestys; mutta talvella ja myrskyisinä aikoina ei mikään järjestys enää pidä paikkaansa. Tuuli puhaltaa, aallot kuohuvat, Sanguinaire-saaret ovat valkean vaahdon peitossa ja palvelusvuorossa olevat vartijat ovat majakkaansa suljettuina pari kolme kuukautta yhteen mittaan, joskus ihan kauheissa oloissa.

"Kulkaahan, hyvä herra, mitä minulle tapahtui muutamana talvisena iltana viisi vuotta sitten" — näin kertoi minulle eräänä päivänä vanha Bartoli. "Kerran istuimme syödessämme päivällistä samassa pöydässä kuin nytkin. Sinä iltana meitä oli majakassa vain kaksi, minä ja toverini nimeltä Tchéco… Muut olivat mantereella sairaina tai lomalla, en enää muista… Lopettelimme juuri päivällistä kaikessa rauhassa… Yhtäkkiä toverini taukoaa syömästä, tuijottaa minuun hetkisen hyvin omituisesti ja samassa tuupertuu pöydälle käsivarret eteenpäin ojennettuina. Minä hyppään luokse, pudistelen häntä ja huudan:

"— No, Tché!… Tché!…

"Ei hiiskahdustakaan! hän oli kuollut… Arvaattehan, miten hämmästyin! Istuin yli tunnin ruumiin ääressä täysin typertyneenä ja vapisten, sitten yhtäkkiä iski päähäni ajatus: 'Entäs majakka!' Töin tuskin ehdin nousta lyhtyrakennukseen ja sytyttää. Yö oli jo edessä… Ja millainen yö, hyvä herra! Meri kuohui ja tuuli vinkui luonnottomalla äänellä. Joka hetki olin kuulevinani, että joku kutsui minua portaissa… Sitä paitsi vaivasi minua kuume ja jano! Mutta minua ei olisi saanut millään muotoa laskeutumaan sieltä alas… pelkäsin niin kovin kuollutta. Päivän hämärtäessä tulin sentään vähän rohkeammaksi. Kannoin toverini hänen vuoteellensa; levitin peiton päälle, luin lyhyen rukouksen ja sitten kiireesti antamaan hälytysmerkkiä.

"Pahaksi onneksi meri aaltoili liian rajusti, turhaan huusin ja huusin, ei ketään kuulunut… Olin siis tuomittu olemaan ypöyksin majakassa Tchéco paran kanssa, herra ties kuinka kauan… Toivoin voivani säilyttää ruumiin luonani siksi kunnes laiva saapuisi, mutta kolmen päivän kuluttua se kävi mahdottomaksi… Mitä tehdä? Kantaisinko ruumiin ulos ja hautaisin? Kallio oli liian kovaa, ja korppeja on saarella paljon. Oli sääli jättää niiden kynsiin tuota kristittyä. Silloin päätin laskea sen johonkin karanteenirakennuksen kammioon… Se vei minulta kokonaisen iltapäivän, tuo surullinen hautaaminen, ja minä sanon teille, että se vaati minulta paljon rohkeutta… Nähkääs, hyvä herra, vielä nytkin, jos vaan laskeudun sille reunalle saarta jonakin myrskyisenä iltapäivänä, tuntuu siltä kuin yhä kantaisin ruumista selässäni."

Vanha Bartoli parka! Hiki valui hänen otsaltansa, kun hän sitä vain ajatteli.

* * * * *

Ateriamme kuluivat sillä tavoin kertoillessa laveasti tarinoita majakasta, merestä, haaksirikoista ja korsikalaisista salakuljettajista… Sitten illan tultua sytytti ensimmäisen yöneljänneksen vartija pienen lamppunsa, otti piippunsa, kurpitsapullonsa, paksun punaselkäisen Plutarkhoksen historian, ainoan kirjan mikä oli Sanguinaire-saarten kirjastossa, ja katosi peräovesta ulos. Hetkisen perästä ei koko majakassa kuulunut muuta kuin vitjojen ja ratasten ratinaa ja suurien kellonpainojen kolinaa, kun niitä vedettiin.

Minä taas menin sill'aikaa ulos istumaan pengermälle. Aurinko, joka oli jo hyvin alhaalla, painui mereen yhä nopeammin ja nopeammin vetäen perästänsä koko taivaanrannan pois näkyvistä. Tuuli muuttui viileämmäksi, saari sinipunaiseksi. Taivaalla lensi suuri lintu raskaasti ohitseni: se oli genovalaisen tornin kotka, joka palasi asuntoonsa… Vähitellen alkoi merestä nousta sumua. Kohta ei näkynyt muuta kuin valkea vaahtopäärme saaren ympärillä… Yhtäkkiä tulvahti pääni päällä suuri lempeä valovirta. Majakan loistot olivat sytytetyt. Jättäen koko saaren varjoon lankesi kirkas sädekehikko kauas merenselälle, ja minä istuin siinä yöhön käärittynä väkevien valoaaltojen alla, jotka minua vain hiukan hipaisivat ohikulkiessaan… Mutta tuuli kävi yhä kylmemmäksi. Oli pakko palata huoneisiin. Hapuillen käsin sain suuren oven suljetuksi ja rautasalvat työnnetyksi lujasti kiinni; sitten yhä hapuillen aloin nousta pieniä valurautaisia portaita, jotka tutisivat ja helähtelivät astuessani, ja saavuin vihdoin majakan huippuun. Siellä vasta oli valoa.

Kuvitelkaa mielessänne jättiläiskokoista, kuudella sydänrivillä varustettua majakkalamppua, jonka ympärillä hitaasti pyörivät lyhdyn seinät; toisissa niissä oli suunnattoman suuri kristallilinssi, toisissa taas vastapäätä suuri liikkumaton lasiseinä, joka suojeli liekkiä tuulelta. Sisäänastuessani valo kerrassaan häikäisi silmäni. Nuo kupari- ja tinalevyt, nuo uushopeiset heijastimet, nuo jykevät kristalliseinät, jotka pyörivät synnyttäen suuria sinertäviä valorenkaita, kaikki tuo peilivälke, kaikki tuo valojen vilkutus synnytti minussa ohimenevän huimauksen.

Vähitellen sentään tottuivat silmäni siihen, ja minä istuuduin ihan lampun juurelle, vartijan viereen, joka parhaillaan luki Plutarkhosta ääneensä unta karkottaakseen…

Ulkona pilkkosen pimeää kuin hornan kuilussa. Pienellä parvekkeella, joka ympäröi lyhdyn lasiseinää, pyörtelee tuuli kuin hullu, ulvoen. Majakka ryskää, meri pauhaa. Saaren kärjessä jyrähtelevät aallot murtaessaan niin kuin kanuunat… Välistä kopauttaa näkymätön sormi ikkunaruutuihin: joku yöllinen lintu lentää valon houkuttelemana kristalliseinää vasten… Säteilevässä ja kuumentuneessa lyhdyssä ei kuulu mitään muuta kuin liekin poksahtelua, öljypisaroiden tipahtelua ja alas valuvien vitjojen rasahtelua sekä yksitoikkoinen ääni, joka lukee Plutarkhoksesta Demetrios Phalereuksen elämäkertaa…

* * * * *

Puoliyön tultua nousi vartija seisoalleen, vilkaisi viimeisen kerran lampun sydämiin, ja me laskeuduimme yhdessä alas. Portaissa kohtasimme toverin, joka silmiään hieroen oli menossa suorittamaan vartiovuoroansa yön toisella neljänneksellä; hänelle ojennettiin kurpitsapullo ja Plutarkhos… Sitten me vielä ennen maatamenoamme pistäydyimme hetkiseksi peräkamariin, joka oli täpösen täynnään rautaketjuja, raskaita painoja, tinaisia vesisäiliöitä ja köysiä, ja siellä pienen käsilamppunsa valossa kirjoitti vartija majakan suureen päiväkirjaan, joka oli aina avoinna, sanat:

Sydänyö. Myrskyinen meri. Rajuilma. Laiva näkyvissä.

SÉMILLANTEN KUOLINKAMPPAILU

Kun kerran luodetuuli toissa yönä heitti meidät Korsikan rannikolle, niin sallikaa minun kertoa teille hirvittävä meritarina, josta sikäläiset kalastajat usein juttelevat iltapuhteella ja josta sattumoisin olen saanut hyvin omituisia tietoja…

Siitä on nyt pari kolme vuotta.

Harhailin Sardinian merellä seitsemän tai kahdeksan matruusin mukana tullilaivassa. Se oli kova matka ensikertalaiselle! Koko maaliskuussa meillä ei ollut yhtään ainoata kaunista päivää. Itätuuli vainosi meitä kiihkeästi eikä meri lakannut raivoamasta.

Eräänä iltana, kun pakenimme myrskyä, haki laivamme turvapaikkaa Bonifacio-salmen suussa, keskellä pikku saarten sakeata ryhmää… Niiden ulkomuodossa ei ollut mitään luoksensa houkuttelevaa: korkeita alastomia kallioita, kallioilla suuria lintuparvia, muutama mätäs absinttiruohoa, mastiksipensaita ja siellä täällä rantalätäköissä jokin puupalanen mätänemässä: mutta sittenkin näillä kolkoilla kallioilla oli toki parempi viettää yötä kuin vanhan puoleksi katetun pikku aluksen peräkomerossa, johon aallot valtoinansa loiskahtelivat, ja me olimme yöpaikkaamme tyytyväisiä.

Tuskin olimme nousseet maihin ja matruusit alkaneet virittää valkeata saadakseen kalakeiton tulelle, kun perämies kutsui minut luoksensa ja viitaten sormellaan pieneen valkoisella muurilla ympäröityyn aitaukseen päin, joka häämötti sumun seasta saaren toisessa päässä, sanoi minulle:

— Ettekö tule mukaan hautausmaalle?

— Hautausmaalle, herra Lionetti? Missä me sitten olemme?

— Lavezzin saarilla, hyvä herra. Täällä on haudattuna koko Sémillanten miehistö, 600 henkeä, samassa paikassa, missä heidän fregattinsa joutui haaksirikkoon kymmenen vuotta sitten… Ihmisraukat! ei heitä moni käy katsomassa; onhan selvää, että meidän on pistäydyttävä heitä tervehtimässä, kun kerran olemme täällä…

— Aivan mielelläni, herra perämies.

* * * * *

Miten synkkä olikaan Sémillanten hautausmaa!… Näen vieläkin edessäni sen pienen matalan muurin, sen ruostuneen, vaikeasti avautuvan rautaportin, sen äänettömän hautakappelin ja sadat mustat ristit pitkän heinän peitossa… Ei yhtään ikikaunokkiseppelettä, ei yhtään muistomerkkiä, ei mitään… Oi, noita unohdettuja vainajia, miten kylmä niillä mahtaneekaan olla satunnaisessa haudassaan!

Pysähdyimme siihen hetkeksi polvistuen maahan. Perämies rukoili ääneensä. Suunnattoman suuria merilokkeja leijaili päämme päällä hautausmaan ainoina vartijoina, ja niiden käheä kirkuna sekaantui meren valittaviin huokauksiin.

Rukouksen päätyttyä palasimme surullisina siihen saarennurkkaukseen, jossa aluksemme oli ankkuroituna. Poissa ollessamme eivät matruusit olleet kuluttaneet aikaansa hukkaan. Me tapasimme suuren nuotion roihuamassa erään kallion suojassa ja padan, joka höyrysi tulella. Sitten istuuduttiin piiriin, jalat tuleen päin, ja kohta oli jokaisella polvillaan ruskeaksi poltetussa savivadissa kaksi palasta mustaa leipää liotettuna pehmeäksi. Aterioitiin äänettömästi: me olimme läpimärät, meillä oli nälkä, ja lisäksi hautausmaan läheisyys… Kun vadit olivat tyhjentyneet, pantiin tupakka palamaan ja alettiin vähän jutella. Luonnollisesti kääntyi puhe Sémillanteen.

— Mutta miten tuo onnettomuus oikeastaan tapahtui? kysyin minä perämieheltä, joka kädet kasvoilla tuijotti mietteissään tuleen.

— Miten se oikeastaan tapahtui, virkkoi minulle tuo kunnon Lionetti huoaten syvään, — sitä ei maailmassa kukaan voi sanoa. Me tiedämme vain, että Sémillante oli lähtenyt Toulonista viemään sotajoukkoja Krimin niemimaalle edellisenä iltana pahalla säällä. Yöllä myrsky yhä vain kiihtyi. Tuuli ja satoi ja meri aaltosi rajummin kuin on koskaan nähty… Aamulla tuuli vähän asettui, mutta meri oli yhä äissään ja sitä paitsi oli niin lemmon sakea sumu, ettei merkkitulta voinut nähdä neljän askelen päästä… Se sumu, hyvä herra, se se vasta on petollista, niin ettei uskoisikaan… Mutta minä olen kuitenkin sitä mieltä, että Sémillante varmasti menetti peräsimensä aamupuolella; sillä eihän ole läpipääsemätöntä sumua, eikä kapteeni olisi koskaan ajautunut rantaan näillä tienoin, ellei alus olisi joutunut epäkuntoon. Hän oli ankara merikarhu, jonka me jokainen tunsimme. Hän oli ollut tulliaseman päällikkönä Korsikassa kolme vuotta ja tunsi omat rannikkonsa yhtä hyvin kuin minäkin, joka en muuta tiedäkään.

— Mihin aikaan luullaan Sémillanten joutuneen haaksirikkoon?

— Varmaankin keskipäivällä; niin, hyvä herra, ihan keskipäivällä… Mutta tietysti ei keskipäivä semmoisen merisumun vallitessa ollut yhtään parempi kuin yö, musta kuin sudenkita… Muuan rannikon tullimies kertoi minulle, että kun hän meni tuona samaisena päivänä puoli kahdentoista tienoissa ulos majastaan panemaan kiinni ikkunaluukkuja, tempasi tuulenpuuska lakin hänen päästään, ja peläten joutuvansa itse aaltojen vietäväksi hän alkoi kontata nelinryömin pitkin rannikkoa sen perästä. Nähkääs! tullimiehet eivät ole rikkaita ja lakki maksaa paljon sekin. Silloin kertoi tuo mies kerran nostaessaan päätänsä nähneensä ihan lähellä sumun seassa suuren laivan, joka täysin purjein ajelehti valtoinaan tuulen mukana Lavezzin saaria kohti. Ja se kiiti niin nopeasti, niin nopeasti, ettei tullimies ehtinyt muuta kuin vilaukselta nähdä sen. Kaikesta päättäen se sentään oli Sémillante, sillä puoli tuntia myöhemmin kuuli Lavezzin saarten paimen näiltä kallioilta… Mutta kas, tuossahan on juuri sama paimen, josta teille puhun, hyvä herra; hän kertoo teille tapauksen itse… Hyvää päivää, Palombo!… tule vähän lämmittelemään; älä pelkää.

Mies, jonka olin jo äsken huomannut päähine korville vedettynä hiiviskelevän nuotiomme ympärillä ja jota olin pitänyt laivamiehistöön kuuluvana, sillä en tiennyt tällä saarella asuvan yhtään paimenta, lähestyi nyt meitä pelokkaasti.

Hän on vanha spitaalinen ukko, melkein täysi idiootti, mitä lieneekään sairastanut keripukkia, joka oli turvottanut hänen huulensa paksuiksi, hirveän näköisiksi. Vaivoin saatiin hänelle selitetyksi asia. Silloin vanhus, kohottaen sormellaan sairasta huultaan, kertoi meille, että hän todellakin oli kysymyksessä olevana päivänä kello kahdentoista tienoissa kuullut mökkiinsä hirmuista ryskettä kallioilta. Kun saari oli kokonaan veden vallassa, ei hän voinut mennä tuvasta ulos, ja vasta seuraavana päivänä ovea avatessaan hän näki rannikon täpö täynnä laivan pirstaleita ja ihmisruumiita, jotka meri oli heitellyt sinne tänne. Kauhistuneena hän oli juoksujalkaa paennut veneellensä lähteäkseen Bonifacio-saarelle hakemaan ihmisiä.

* * * * *

Väsyneenä paljosta puhumisesta paimen istuutui, ja perämies puuttui taas puheeseen:

— Niin, hyvä herra, tämä ukko parka se tuli meille sanaa tuomaan. Hän oli säikähdyksestä melkein mielipuolena; ja siitä hetkestä alkaen on hänen järkensä ollut sekaisin. Totta onkin, että siihen oli syytä yllin kyllin… Kuvailkaa mielessänne kuusisataa ruumista röykkiöissä hietikolla, ja sikin sokin puupirstaleita ja purjeensiekaleita… Sémillante parka!… meri oli murskannut sen yhdellä iskulla ja survonut niin pieniksi palasiksi, että Palombo vasta suurella vaivalla löysi niiden joukosta semmoisia, joista saattoi rakentaa paaluaidan mökkinsä ympärille… Miehistä taas olivat melkein kaikki ruhjoutuneet muodottomiksi, hirveän näköisiksi… oli sääli nähdä niitä läjittäin, toinen toiseensa takertuneina… Me löysimme kapteenin, jonka yllä oli täysi virkapuku, ja sotapapin, liperit kaulassa; eräässä pohjukassa kahden kallion välissä oli pieni laivapoika, silmät auki… olisi luullut, että hän vielä eli; vaan ei! Niin oli sallittu, ettei yksikään pääsisi siitä elävänä… Siinä perämies katkaisi kertomuksensa:

— Hoi, Nardi! huudahti hän, — tuli sammuu. Nardi viskasi hiillokseen pari kolme tervaista lautapalasta, jotka leimahtivat tuleen, ja Lionetti jatkoi:

— Surullisinta tässä tapahtumassa on eräs seikka… Kolme viikkoa ennen onnettomuutta oli eräs pieni sotalaiva, joka oli matkalla Krimiin kuten Sémillantekin, kärsinyt haaksirikon samalla tavalla, melkeinpä samalla paikallakin; me vain jouduimme edellisellä kertaa pelastamaan miehistön ja kaksikymmentä sotamiestä, jotka olivat laivassa saattoväkenä… Noiden meripoikien asema oli surkuteltava, kuten voitte ajatella! Heidät vietiin Bonifacioon, ja me hoidimme heitä pari päivää luonamme satamarakennuksessa… Kuivailtuaan itsensä kuntoon ja päästyään jälleen jalkeille, hyvästi! onnea matkalle! he palasivat takaisin Touloniin, jossa heidät jonkin ajan kuluttua uudelleen komennettiin laivaan Krimiin vietäväksi… Arvatkaapa, mihin laivaan!… Juuri Sémillanteen, hyvä herra!… Me löysimme ne kaikki tyynni, kaikki kaksikymmentä, kuolleiden joukosta tältä paikalta, jossa nyt istumme… Minä nostin omin käsin esiin kauniin hienoviiksisen aliupseerin, vaalean pariisilaisen, jonka olin edellisellä retkellä majoittanut kotiini ja joka nauratti meitä kaiken aikaa sukkelilla kertomuksillaan… Sydäntäni särki, kun näin hänet siinä… Oi, pyhä Jumalan äiti!…

Sitten tuo kunnon Lionetti karisti tuhkan piipustaan hyvin liikuttuneena ja kääriytyi viittaansa ja toivotti minulle hyvää yötä… Jonkin aikaa puhelivat matruusit vielä keskenänsä puoliääneen… Sitten sammui toinen piippu toisensa perästä… ei enää virketty sanaakaan… Paimenukko meni matkoihinsa, ja minä jäin yksin uneksimaan keskellä nukkuvaa miehistöä.

* * * * *

Kun kuulemani synkän kertomuksen vaikutus oli vielä vereksenä mielessäni, koetin ajatuksissani luoda uudelleen hukkuneen laivan ja tarinan tuosta kuolemankamppailusta, jonka näkijöinä olivat vain meren kalalokit. Muutamat yksityisseikat, jotka olivat erityisesti painuneet muistiini: kapteeni täydessä virkapuvussaan, pappi liperit kaulassa ja kahdenkymmenen sotilaan kohtalo, ne auttoivat minua arvaamaan koko tuon näytelmän kehityksen alusta loppuun… Näin fregatin valmistautuvan yöllä matkalle Toulonista… Se lähtee satamasta. Meri on myrskyinen, tuuli hirvittävä; mutta kapteenimme on rohkea merikarhu, ja kaikki on laivassa rauhallista…

Aamusella kohoaa sumua merestä. Alkaa syntyä levottomuutta. Koko laivan miehistö on kannella. Kapteeni ei liikahdakaan komentosillalta… Välikannella, johon sotamiehet ovat ahdetut, on pimeä; ilma siellä on kuuma. Muutamat ovat sairaina ja makaavat makuusäkkiensä päällä. Laiva heiluu kauheasti; mahdotonta on pysyä pystyssä. Puhellaan ryhmittäin istuen lattialla ja kouristaen lujasti kiinni penkinreunasta; pitää huutaa saadakseen äänensä kuuluviin. Muutamia alkaa jo pelottaa… Nähkääs! haaksirikot ovat hyvin tavallisia näillä vesillä: saattosotilaat ne siinä niin puhelevat, eikä heidän kertomuksensa ole suinkaan rauhoittavaa laatua. Varsinkin heidän aliupseerinsa, tuo pariisilainen leikinlaskija, saa pintanne karmimaan loppumattomilla pilapuheillaan:

— Haaksirikko!… mutta sehän on kerrassaan hupaista tuommoinen pieni haaksirikko. Me pääsemme siitä kylmällä kylvyllä ja sitten meidät viedään Bonifacioon, jossa meitä kestitään lintupaistilla perämies Lionettin kotona.

Ja kuulijat nauramaan…

Yhtäkkiä rasahdus… Mitä se on? Mitä on tekeillä?…

— Peräsin läksi irti, virkkaa muuan matruusi juosten läpimärkänä välikannen poikki.

— Onnea matkalle, huutaa tuo huimapää aliupseeri; mutta se ei saa enää ketään nauramaan.

Kovaa melua kannella. Sumu estää näkemästä toinen toistaan. Matruusit juoksentelevat sinne tänne pelästyneinä, haparoiden… Peräsin mennyttä! Ohjaaminen mahdotonta… Sémillante ajelehtii omin valloin, minne tuuli viepi… Sillä hetkellä näkee tullimies sen kiitävän ohitsensa; kello on puoli kaksitoista. — Fregatin keulan edestä kuuluu ikään kuin kanuunanpauketta… Kareja, kareja!… Kaikki on mennyttä, ei enää ole toivon hiventäkään, ajaudutaan suoraan rantaa kohti… Kapteeni laskeutuu kajuuttaansa… Tuokion kuluttua hän palaa takaisin komentosillalle — täydessä virkapuvussaan… Hän on tahtonut pukeutua parhaisiinsa kuollakseen.

Välikannella tuijottavat sotilaat tuskaisina toisiinsa, sanaakaan sanomatta… Sairaat yrittävät nousta vuoteeltaan… pikku aliupseeri ei enää naura… Silloin avautuu ovi ja kynnykselle ilmestyy sotilaiden sielunpaimen liperit kaulassa:

— Kumartukaamme rukoilemaan, lapseni! Kaikki tottelevat. Korkealla äänellä aloittaa pappi rukouksen kuolevien puolesta.

Yhtäkkiä hirveä sysäys ja huuto, yksi ainoa, ääretön parahdus, ja käsivarsia kurottuu, käsiä ojentuu tarttuakseen johonkin kiinni, harhailevia katseita, joissa kuoleman kuva sykähtää kuin salama…

Armoa!…

Näin vietin koko yön uneksien, loihtien kymmenen vuoden takaa esiin tuon onnettoman laivan haamun, jonka pirstaleita näin ympärilläni… Kaukana salmessa raivosi myrsky; nuotiotulemme liekin painoi tuulenpuuska maata vasten; ja minä kuulin laivamme keikkuvan kallioiden juurella ja ankkuriköyden natisevan.

TULLIMIEHET

Porto-Vecchiosta peräisin oleva Emilie-laiva, jossa olin tehnyt tämän surullisen matkan Lavezzin saarille, oli vanha, puoleksi katettu tullialus. Siinä ei ollut muuta tuulen, sateen ja aaltojen suojaa kuin pieni tervattu hytti, jossa oli töin tuskin tilaa pöydälle ja kahdelle makuusijalle. Olisittepa nähneet matruusejamme pahalla säällä. Kasvoilta valui vesi virtanaan, kastuneet puserot höyrysivät kuin pesuvaatteet kuivaushuoneessa, ja sydäntalvellakin nuo poloiset viettivät sillä tavoin päivät päästään, jopa kaiket yötkin, kokoon kyyristyneinä märillä penkeillään, hampaat kalisten kylmästä epäterveellisessä kosteudessa. Sillä tulta ei käynyt tekeminen laivaan ja rannalle oli usein vaikea päästä… Mutta ei yksikään miehistä valittanut. Kovimpinakin aikoina minä näin heidän liikkuvan yhtä tyynesti, olevan yhtä hyvällä tuulella. Ja miten surkeata sentään on näiden tullilaivurien elämä!

Melkein kaikki he olivat naineita miehiä, joilla oli vaimo ja lapset manterella, ja he oleskelivat kuukausimääriä poissa kotoaan risteillen näillä vaarallisilla rannikoilla. Henkensä pitimiksi heillä ei ole mitään muuta kuin homeista leipää ja sipulia. Ei koskaan viiniä, ei koskaan lihaa, sillä liha ja viini on kallista eivätkä he ansaitse muuta kuin viisisataa frangia vuodessa! Viisisataa frangia vuodessa! Ymmärrättehän sen, että heidän asuinmajansa satamarakennuksessa täytyy olla musta ja että heidän lastensa täytyy käydä paljain jaloin!… Vähätpä siitä! Kaikki nuo ihmiset näyttävät tyytyväisiltä. Laivan perässä, hytin edustalla oli suuri säiliö täynnä sadevettä, josta laivamiehet kävivät juomassa janoonsa, ja minä muistan kuinka jokainen noista poloisista, ryypättyään siitä viimeisen siemauksen, heilautti kippoa kädessään huoahtaen tyytyväisyydestä: "Ooh!…", mikä oli samalla kertaa sekä naurettava että liikuttava hyvinvoinnin ilmaus.

Iloisin ja tyytyväisin kaikista oli pieni bonifaciolainen, ruskeaihoinen, tanakka mies, nimeltä Palombo. Hän vain lauleli pahimmallakin säällä. Kun aallot kuohuivat raskaasti, kun taivas peittyi alhaalla riippuviin raepilviin, ja kun kaikki olivat saapuvilla, nenä ilmassa, käsi tähystysasennossa, tutkimassa mistäpäin myrskyn puuska oli tulossa, silloin suuren hiljaisuuden ja painostavan mielialan vallitessa laivassa alkoi Palombo tyynellä äänellä laulaa:

"Ei, kiitos kunniasta!" Lisette virkkoi vastaan. Ja neito viisas, naurusuu pois kääntyi kosijastaan.

Ja vihuri sai puhaltaa puhaltamistaan, vinkua laivan köysissä, nakella alusta laineelta laineelle ja lyödä vettä sisään, mutta tullimiehen laulu jatkui yhä entiseen tapaansa keinuen kuin lokki aaltojen harjalla. Välistä säesti tuuli häntä liian kovasti, ei erottanut enää sanoja; mutta joka tyrskyn keskellä, kun vesi virtasi solisten takaisin, kuului yhä kertaantuva loppusäkeistö:

Ja neito viisas, naurusuu pois kääntyi kosijastaan.

Eräänä päivänä, kun satoi ja tuuli hyvin kovasti, en kuitenkaan kuullut hänen ääntänsä. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni ulos hytistä:

— No, Palombo, joko nyt laulusi loppuivat?

Palombo ei vastannut. Hän makasi liikahtamatta penkkinsä alla. Minä lähestyin häntä. Hänen hampaansa kalisivat kylmästä; koko hänen ruumiinsa vapisi kuumeen vallassa.

— Hänessä on pountoura, sanoivat hänen toverinsa minulle suruisesti.

Pountouraksi he nimittävät keuhkopussin tulehduksen synnyttämiä pistoksia kyljessä. En ole koskaan nähnyt synkempää kuvaa kuin oli lyijynharmaa taivas, vettä valuva laiva ja tuo onneton kuumesairas käärittynä vanhaan kumiviittaan, joka kiilsi sateesta niin kuin hylkeen nahka. Vilu ja tuuli ja aaltojen heittely vain pahensivat hänen sairauttaan. Hän alkoi hourailla; oli pakko viedä hänet maihin.

Pitkän ajan ja monien ponnistusten perästä me pääsimme iltapuolella kuivaan ja hiljaiseen pikku satamaan, jota elähytti vain muutamien merilokkien leijailu ylhäällä ilmassa. Ylt'ympäri rannikkoa kohosi korkeita jyrkkiä kallioita ja kasvoi läpipääsemättömiä pensastoja, alati tumman vihreitä väriltään. Alhaalla vedenrajassa pieni valkea talo, siinä harmaat ikkunaluukut: se oli tullivartiopaikka. Keskellä aavaa ulappaa oli tässä valtion pikku rakennuksessa, joka oli numeroitu niin kuin sotilaslakki, jotakin pahaenteistä. Siinä laskettiin onneton Palombo maihin. Kurja turvapaikka sairaalle! Sisään astuessamme oli tullimies parhaillaan ruualla tulen ääressä vaimoineen ja lapsineen. Kaikilla näillä ihmisillä oli laihtuneet, keltaiset kasvot ja taudin suurentamat kiimat, kuumeen rengas ympärillä. Vielä nuorenpuoleinen äiti, jolla oli imevä lapsi sylissään, värisi vilusta puhuessaan meille.

— Tämä on kauhea vartiopaikka, kuiskasi tarkastaja minulle hiljaa. Meidän on pakko vaihtaa tullivirkamiehiämme joka toinen vuosi. Suoilman synnyttämä kuume murtaa ne ennen aikojaan…

Oli sentään hankittava lääkärinapua. Sitä ei ollut saatavissa lähempää kuin Sartènesta, noin kuuden tai kahdeksan tunnin matkan päästä. Mitä tehdä? Matruusimme eivät enää jaksaneet; ja oli liian pitkä matka lähettää sinne lapsia. Silloin huusi vaimo kurkistaen ovesta ulos:

— Cecco!… Cecco!

Ja me näimme voimakkaan rotevakasvuisen miehen, oikean banditto - eli sala-ampujatyypin astuvan sisään, päässä ruskea villahattu ja yllä vuohenkarvainen pelone (viitta). Maihin noustuani olin jo huomannut hänen istuvan oven edessä, ruskea piippunysä hampaissa ja pyssy jalkojen välissä; mutta ties miksi hän oli paennut tiehensä meidän lähestyessämme. Kenties hän pelkäsi, että meillä olisi poliiseja mukanamme. Kun hän astui sisään, punastui tullimiehen vaimo hiukan.

— Hän on serkkuni… Ei tarvitse pelätä että hän eksyy pensastoihin.

Sitten hän puheli hyvin hiljaa Ceccon kanssa, viitaten sairaaseen. Cecco nyökäytti päätään vastaamatta mitään, meni ulos, vihelsi koiransa ja läksi pyssy olalla matkaan, hyppien kalliolta kalliolle pitkillä säärillään.

Sillä aikaa olivat lapset, joita tarkastajan läsnäolo näytti pelottavan, äkkiä lopettaneet päivällisensä, jona heillä oli kastanjoita ja bruciota (valkoista juustoa). Ja aina vain vettä, ei muuta kuin vettä juotavana! Kuitenkin olisi lasillinen viiniä tehnyt niin hyvää noille pienokaisille. Voi kurjuutta! — Vihdoin nosti äiti heidät sänkyyn nukkumaan; isä sytytti lyhtynsä ja meni tarkastamaan rannikkoa, ja me jäimme tulen ääreen vartioimaan sairasta, joka heittelehti huonolla vuoteellansa ikään kuin olisi yhä vielä ollut meren ulapalla laineiden viskeltävänä. Lievittääksemme hiukan hänen pistoksiansa me pyysimme lämmittämään tiilikiviä, jotka sitten pantiin hänen sairaalle kyljellensä. Kun minä pari kertaa lähestyin hänen vuodettansa, tunsi tuo onneton minut ja kiittääkseen minua ojensi minulle vaivalloisesti kätensä, suuren karhean käden, joka poltti niin kuin äsken tulelta otettu tiilikivi…

Surullinen iltapuhde! Ulkona oli rajuilma taas alkanut auringonlaskun jälkeen, ja kuului ryskettä, jyrinää ja vaahdon pärskettä, kun vesi ryntäsi kallioita vastaan. Tuon tuostakin sattui ulapalta tuleva tuulen puuska livahtamaan lahdelmaan ja pyörteli ylt'ympäri asuntoamme. Sen huomasi siitä, että liekki yhtäkkiä leimahti korkealle ja valaisi hetkiseksi matruusien synkät kasvot, kun he istuivat yhdessä ryhmässä takan ympärillä ja tuijottivat tuleen, olemuksessaan tyyneys, jonka synnyttää tottumus noihin suuriin lakeuksiin, missä taivaanranta pakenee kaukaisuuteen. Joskus Palombo voihki hiljaa. Silloin kääntyi kaikkien katse pimeään nurkkaan, jossa toveri poloinen taisteli kuoleman kanssa, kaukana omaisistaan, ilman apua: rinta kohoili ja kuului syviä huokauksia. Se oli ainoa tuskan ilmaus, minkä oman kurjuuden tunto sai puserretuksi kuuluville noiden kärsivällisten ja nöyrien merimiesten rinnasta. Ei mitään kapinoimista, ei mitään lakkoja! Huokaus vain, ei muuta!… Niin, ja sittenkin minä erehdyn. Kulkiessaan ohitseni nakatakseen risukimpun tuleen sanoi eräs heistä minulle hiljaa särkyneellä äänellä:

— Nähkääs, hyvä herra… tuollaisia kärsimyksiä niitä sattuu usein meidän toimessamme!…

CUCUGNANIN KIRKKOHERRA

Joka vuosi kynttilänmessun aikaan julkaisevat provencelaiset runoilijat Avignonissa hauskan pikku kirjan, täpö täynnä kauniita runoja ja sieviä kertomuksia. Tämänvuotinen teos on juuri saapunut käsiini ja näen siinä ihmeen ihanan jutun, jonka yritän kääntää teille hiukan lyhennellen… Pariisilaiset, ojentakaa tänne jauhovakkanne. Tällä kertaa teille tarjotaan hienolla seulalla seulottua provencelaista jauhon tuoksua.

* * * * *

Apotti Martin oli… Cucugnanin kirkkoherra.

Hän oli makea kuin mesileipä, rehti kuin kulta ja rakasti cucugnalaisia kuin isä lapsiansa. Cucugnan olisi hänestä ollut maallinen paratiisi, jos cucugnanilaiset olisivat osanneet vain vähän paremmin noudattaa hänen mieltänsä. Mutta asiat olivat niin onnettomasti, että hämähäkit saivat rauhassa kutoa verkkojaan hänen rippituoliinsa, ja itse pääsiäispäivänäkin jäivät rippileivät koskematta hänen pyhän öylättirasiansa pohjalle. Tämä välinpitämättömyys ihan runteli kunnon papin sydäntä ja alinomaa hän rukoili, ettei Jumala sallisi hänen kuolla, ennen kuin hän saisi hajonneen laumansa taas kootuksi lammashuoneeseen.

Ja saattepa nähdä, että Jumala kuuli hänen rukouksensa.

Eräänä sunnuntaina luettuaan evankeliumin nousi apotti Martin saarnastuoliin.

* * * * *

"Rakkaat veljeni", sanoi hän, "uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta viime yönä minä, vaivainen syntinen, uneksuin olevani taivaan ovella.

"Minä kolkutin: pyhä Pietari tuli avaamaan!

"— Kas, tekö se olette, kunnon herra Martin, sanoi hän minulle; mikä suotuisa tuuli teidät nyt tänne…? Ja millä voin teitä palvella?

"— Hyvä pyhä Pietari, te joka olette sen suuren kirjan ja avaimen vartija, voisitteko sanoa minulle — ellen vain liene liian utelias — paljonko teillä on cucugnanilaisia täällä taivaassa?

"— En kiellä teiltä mitään, herra Martin; istukaa, niin katsomme yhdessä.

"Ja pyhä Pietari otti esiin suuren kirjansa, avasi sen ja pani silmälasit nenälleen:

"— Katsotaanpa: Cucugnan, niinhän se oli. Cu… Cu… Cucugnan. Tuossa se nyt on. Cucugnan… Hyvä herra Martin, se sivu on aivan tyhjä.

"Ei sieluakaan. Ei enemmän cucugnanilaisia kuin kovia luita kalkkunassa.

"— Mitä! Eikö yhtään cucugnanilaisia täällä? Ei yhtään? Mahdotonta! Katsokaahan tarkemmin…

"— Ei ristinsielua, pyhä veli. Katsokaa itse, jos luulette minun laskevan leikkiä.

"Minä, synti vieköön! poljin jalkaa ja kädet ristissä huusin armoa. Silloin pyhä Pietari lausui:

"— Uskokaa minua, herra Martin, ette saa antaa sen noin murtaa mieltänne, sillä siitä voitte saada jonkin veren rikkeen. Eihän se ole lainkaan teidän vikanne, se on pääasia. Cucugnanilaistenne, nähkääs, pitänee nähtävästi olla pieni tuokio kiirastulessa puhdistumassa.

"— Oi taivaan nimessä, suuri pyhä Pietari! Tahtoisitteko olla hyvä ja päästää minut niitä edes katsomaan ja lohduttamaan?

"— Mielelläni, hyvä ystävä… Kas tuossa, pistäkää nuo sandaalit heti jalkaanne, sillä tiet sinne eivät ole oikein hyviä… No niin, hyvä on… Kulkekaa nyt suoraan eteenpäin. Näettekö tuolla kaukana, alhaalla tienkäänteessä? Siellä on hopeinen ovi, kirjailtu ihan täyteen mustia ristejä… Siitä oikealle kädelle… Kolkuttakaa sitä, kyllä ne avaavat… Heipä hei! Voikaa hyvin ja olkaa iloinen."

* * * * *

"Ja minä patikoin… ja patikoin! Se se vasta maksoi kilpajuoksua! Pintaani karmii vieläkin, kun sitä vain ajattelen. Kaitainen ura, täynnä orjantappurapensaita, kiiltäviä nystyräkiviä ja kähiseviä käärmeitä vei minut aina hopeiselle ovelle asti.

"Kopu! Kopu!

"— Kuka siellä kolkuttaa! kysyi minulta karhea valittava ääni. —

"— Cucugnanin kirkkoherra.

"— Minkä…?

"— Cucugnanin.

"— Ahaa!… Astukaa sisään.

"Minä astuin sisään. Kaunis suuri enkeli, jolla oli siivet tummat kuin yö ja puku hohtava kuin päivänpaiste sekä timanttinen avain vyöllä, kirjoitti niin että rapisi suureen kirjaan, suurempaan kuin se, joka oli pyhällä Pietarilla…

"— No mitä te sitten tahdotte ja mikä on asianne? kysyi enkeli.

"— Kaunis Herran enkeli, tahtoisin tietää — mutta kenties olen liian utelias —, onko teillä täällä cucugnanilaisia.

"— Ketä…?

"— Cucugnanilaisia, Cucugnanin seurakunnan väkeä… minä kun olen niiden sielunpaimen.

"— Ahaa! apotti Martin, eikö totta?

"— Palvelijanne, herra enkeli."

* * * * *

"— Cucugnan… niinhän sanoitte…" Ja enkeli avaa ja selailee suurta kirjaansa kastellen sormea suussaan, jotta lehti kääntyisi paremmin… "— Cucugnan, sanoi hän syvään huoaten… Herra Martin, meillä ei ole tällä kertaa kiirastulessa yhtään sielua Cucugnanista.

"— Jeesus! Maria! Joosef! Ei yhtään cucugnanilaista kiirastulessa! Oi, taivaan Jumala, missä ne sitten ovat!

"— No, tietysti paratiisissa, pyhä isä. Missäs lemmolla te sitten luulette niiden olevan?

"— Mutta minähän tulen juuri sieltä, paratiisista…

"— Te tulette!… No, entä sitten?

"— No niin, kun niitä ei ole siellä!… Oi, enkelien pyhä äiti!…

"— Mitä tehdä, herra kirkkoherra? Ellei heitä ole taivaassa eikä kiirastulessa, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin että he ovat…

"— Kautta pyhän ristin! Jeesus, Daavidin poika! Ai, ai, ai! Onko se mahdollista?… Olisiko pyhä Pietari valehdellut?… Mutta enhän minä ole kuullut kukon laulavan!… Voi, meitä poloisia! Miten minä nyt voin mennä paratiisiin, kun ei siellä ole rakkaita cucugnanilaisiani?

"— Kuulkaahan, herra Martin parka, kun kerran tahdotte, maksoi mitä maksoi, tulla kaikesta vakuuttuneeksi ja nähdä omin silmin missä vika on, niin menkää tuota tietä ja juoskaa sen päähän minkä jaloistanne pääsette… Siellä on vasemmalla kädellä suuri porttiholvi. Kysykää siitä, sieltä saatte kaikki tietää. Herran haltuun!

"Ja enkeli sulki oven."

* * * * *

"Se oli pitkä tie, tehty pelkistä hehkuvista hiilistä. Minä hoipertelin niin kuin juopunut; joka askelella kompastelin. Ruumiini oli kuin vedestä nostettu, joka ihokarvan päässä tiukkui hikipisara, minä ihan läähätin janosta… Mutta kaikeksi onneksi en toki polttanut jalkojani, sillä jalassani oli pyhän Pietarin antamat sandaalit.

"Hypeltyäni hyvän aikaa harhaan näin vihdoin vasemmalla kädellä oven… ei, porttiholvin, suunnattoman suuren porttiholvin, joka ammotti selällään niin kuin suuren leivinuunin suu. Oi, rakkaat lapsukaiseni, sitä näkyä! Siellä ei lainkaan tiedusteltu nimeäni, eikä siellä ollut minkäänlaista luetteloa. Oven täydeltä työntyi sinne uuneihin väkeä, niin kuin te, rakkaat veljeni, sunnuntaisin tunkeilette kapakkaan.

"Ruumiistani valui hiki suurina karpaloina ja kuitenkin olin kuin jähmettynyt ja värisin. Hiukseni nousivat pystyyn. Nenässäni tuntui palaneen hajua, paistetun lihan hajua, samantapaista kuin se, joka leviää ympäri Cucugnaniamme, kun seppä Eloy polttaa kengittäessään vanhan aasin kaviota. En voinut vetää henkeäni tuossa pahalta haisevassa, hehkuvassa ilmassa; alhaalta kuului kauheata kiljuntaa, voivotuksia, ulvontaa ja kirouksia.

"— No, tuletko sinä sisään vai et? ärjäisi minulle sarvipää paholainen pistäen minua haarukallaan.

"— Minäkö? En minä tule. Minä olen Jumalan ystävä.

"— Jumalan ystävä… No, vie sinun… rupikonna! Mitä sinulla on täällä tekemistä?…

"— Minä tulen… Oi, älkää puhuko minulle siitä mitään, kun minä en enää jaksa pysyä pystyssä… Minä tulen… minä tulen kaukaa… kysymään teiltä nöyrästi, että… tuota… tuota… onko teillä sattumoisin… täällä… joku… joku cucugnanilainen…

"— No, tuli ja leimaus! Sinäpä nyt tekeydyt tyhmäksi, ikään kuin et tietäisi että koko Cucugnanin seurakunta on täällä. Katso nyt tuonne, sinä inhottava korppi, ja näetpä miten me täällä pitelemme niitä sinun kuuluisia cucugnanilaisiasi…"

* * * * *

"Ja minä näin keskellä hirvittävää liekkipyörrettä:

"Pitkän Coq-Galinen — jonka te kaikki tunsitte, rakkaat veljeni —, Coq-Galinen, joka niin usein joi itsensä humalaan ja niin usein kirjaili vitsalla eukko parkansa, Claironin, selkää.

"Minä näin Catarinen… tuon pienen pystynenäisen ilolinnun… joka makasi ypöyksin riihiladossa… Muistattehan hänet, velikullat!… Mutta siirtykäämme toisiin, olen hänestä jo liiaksi puhunut.

"Näin Pascal Pikipeukalon, joka pusersi ruokaöljynsä herra Julienin oliiveista.

"Näin tähkäpäitten noukkijain Babet'n, joka saadakseen kourauksensa nopeammin täyteen varasti tähkiä poimiessaan täysin käsin lyhdekasoista.

"Näin mestari Grapasin, joka öljysi niin hyvällä kaupalla käsikärrynsä pyörät.

"Ja Dauphinen, joka myydessään kiskoi niin kalliin hinnan kaivonsa vedestä.

"Ja Tortillardin, joka, jos milloin sattui tapaamaan minut tiellä Jumalan kuvaa kantamassa, meni menojansa töyhtöhattu päässä ja piippu hampaissa… ylpeänä kuin mikähän Artaban… ikään kuin olisi tavannut koiran.

"Ja Couleaun ja hänen vaimonsa Zetten, ja Jacquesin ja Pierren ja Tonin…"

* * * * *

Syvästi liikuttuneina, kauhusta ihan kalpeina vaikeroivat kuulijat nähdessään ilmi avoimessa helvetissä ken isänsä, ken äitinsä, ken isoäitinsä ja ken sisarensa…

"Te huomaatte nyt hyvin, rakkaat veljeni", jatkoi kelpo apotti Martin, "te huomaatte nyt hyvin, ettei tällaista voi jatkua pitemmälle. Minulle on uskottu teidän sielujenne hoito ja minä tahdon, minä tahdon pelastaa teidät kuilusta, johon te olette kaikki päistikkaa syöksymäisillänne. Huomenna olen ryhtyvä työhön, jo huomenna. Eikä työtä ole puuttuva! Nähkääs, näin olen aikonut käydä siihen käsiksi. Työ on tehtävä järjestyksessä, jotta se hyvin menestyisi. Me käymme käsiksi rivi riviltä, niin kuin Jonquieresissä tehdään tansseja järjestettäessä.

"Huomenna, maanantaina, minä annan ehtoollisen vanhoille ukoille ja akoille. Siinä ei ole suurta työtä.

"Tiistaina lapsille. Se on pian tehty sekin.

"Keskiviikkona pojille ja tytöille. Se saattaa viedä paljon aikaa.

"Torstaina aikamiehille. Se pannaan menemään pian.

"Perjantaina vaimoihmisille. Minä varoitan: Ei mitään turhia loruja!

"Lauantaina mylläreille!… Koko päivä ei ole liikaa yksistään heitä varten…

"Ja jos me sunnuntaina olemme päässeet loppuun, niin olemme pelastetut.

"Nähkääs, lapsukaiseni, kun vilja on kypsää, niin on aika niittää; kun viini on valmista, niin on aika juoda. Täällä on yllin kyllin likaisia vaatteita, nyt on aika että ne pestään, ja pestään hyvin.

"Herran armoa minä teille kaikille toivotan. Amen!"

* * * * *

Tuumasta toimeen. Pyykkiä pestiin.

Tuon ikimuistettavan sunnuntain perästä tuntuu hyveiden suloinen tuoksu jo kymmenen peninkulman päähän Cucugnanista.

Ja kelpo pastori Martin on onnellisena ja täynnä riemua nähnyt viime yönä unta, että hän muka käyskenteli laumansa edellä loistavassa juhlasaatossa, keskellä säteileviä kynttilöitä, balsamilta tuoksuvia suitsutuspilviä ja kuorilasten rivejä, jotka lauloivat Te Deumia, sitä valoisaa tietä pitkin, joka johtaa Jumalan pyhään kaupunkiin.

Semmoinen on kertomus Cucugnanin kirkkoherrasta. Ja tällaisena määräsi sen teille kerrottavaksi tuo suuri Roumanillen veitikka, joka itse oli sen napannut eräältä toiselta kunnon toveriltaan.

VANHUKSET

— Kirjekö, isä Azan?

— Niin, hyvä herra… se on Pariisista.

Tuo kelpo isä Azan oli hyvin ylpeä siitä, että kirje oli Pariisista… mutta minä en ollut… Jokin aavistus sanoi minulle, että tuo tulokas Pariisista Jean-Jacques-kadun varrelta, joka lennähti pöydälleni aivan odottamatta ja näin varhain aamulla, turmelisi minulta kokonaisen päivän. Enkä erehtynytkään, katsokaahan:

"Sinun pitää tehdä minulle eräs palvelus, ystäväni. Sulje myllysi ovi yhdeksi päiväksi ja lähde heti Eyguièresiin. Eyguières on suuri kauppala noin kolmen- tai neljäntoista kilometrin päässä myllyltäsi — siis tavallinen kävelyretki sinulle. Perille tultuasi kysyt Orpojen luostaria. Seuraava talo orpokodin takana on matala rakennus, jossa on harmaat ikkunapielet ja takana matala puutarha. Sinä astut sisään kolkuttamatta — ovi on aina auki — ja huudat sisään tullessasi hyvin kovalla äänellä: 'Hyvää päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä…' Silloin näet kaksi pientä vanhusta, iänikuista vanhaa, jotka ojentavat käsivartensa sinua vastaan syvältä suurien lepotuoliensa pohjasta, ja sinä syleilet heitä minun puolestani kaikesta sydämestäsi, ihan kuin he olisivat sinun omat vanhempasi. Sitten te puhelette; he puhuvat sinulle minusta, ei muusta kuin minusta; he kertovat sinulle tuhansittain joutavia juttuja, joita sinä kuuntelet nauramatta… Ethän naura, mitä?… He ovat isoisäni ja isoäitini, kaksi olentoa, joille minä olen kaikki kaikessa, mutta jotka eivät ole nähneet minua kymmeneen vuoteen… Kymmenen vuotta, se on pitkä aika! Mutta minkäs teet? Pariisi ei laske minua liikkeelle, heitä taas estää vanhuus… He ovat niin vanhoja, että jos he läksisivät minua katsomaan, niin he matkalla särkyisivät… Kaikeksi onneksi olet sinä siellä, rakas myllärini, ja sinua syleillessään luulevat nuo raukat syleilevänsä vähän minuakin… Minä olen niin usein puhunut heille meistä molemmista ja siitä läheisestä ystävyydestä, joka…"

Hitto vieköön koko ystävyyden! Juuri tänä aamuna sattui olemaan ihana ilma, mutta se menee kerrassaan hukkaan pitkin teitä juoksennellessa: olisi oikea provencelainen päivä, liiaksi luodetuulta ja liiaksi päivänpaistetta. Kun tuo lemmon kirje saapui, olin jo ehtinyt valita itselleni tyynen suojapaikan kahden kallion välistä ja kuvittelin mielessäni, että menisin sinne loikomaan koko päiväksi niin kuin sisilisko, paistattamaan päivää ja kuuntelemaan petäjien huminaa… Mutta mikäs auttoi? Suljin sadatellen myllyni oven ja kätkin avaimen kissankolon alle. Keppi käteen, piippu hampaisiin ja mars matkaan.

Saavuin Eyguièresiin kello kahden tienoissa. Kaupunki oli autio, kaikki väki ulkona kedoilla. Kadunvarsilla jalavissa, jotka olivat valkoisina pölystä, laulelivat sirkat niin kuin keskellä Craun kivikenttää. Oli sentään raatihuoneen torilla muuan aasi päivää paistattamassa ja parvi kyyhkysiä kirkon vieressä suihkukaivon reunalla, mutta ei ristinsielua, joka olisi voinut neuvoa minulle orpokodin. Onneksi ilmestyi yhtäkkiä eteeni vanha haltiatar, joka oli kyyristynyt kehräämään tupansa oven poskeen. Minä kerroin hänelle mitä etsin; ja kun mainittu haltiatar oli hyvin mahtava, niin hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata värttinällään: heti kohosi orpokoti eteeni kuin maasta loihdittuna… Se oli suuri, ikävännäköinen ja musta rakennus ja ylpeili vanhasta rististään, joka oli tehty punaisesta hiekkakivestä suippokaaren muotoisen porttikäytävän yläpuolelle, muutamien latinalaisten merkkien keskelle. Tämän talon vieressä näkyi toinen pienempi rakennus. Harmaat ikkunapielet ja pieni puutarha takana… Tunsin sen heti ja astuin sisään kolkuttamatta.

Niin kauan kuin elän, pysyy mielessäni tuo pitkä, viileä ja hiljainen porttikäytävä, punervaksi maalattu kiviseinä, pieni puutarha, jonka lepattavat lehdet välkkyivät kirkasväristen ikkunaverhojen takaa, ja seinien ja laipion peilipinnat haalistuneine kukkas- ja lyyrakoristeineen. Tuntui kuin olisi menossa jonkun vanhan, Sedainen aikaisen maalaistuomarin luokse… Käytävän päässä vasemmalla kädellä kuului raollaan olevasta ovesta suuren seinäkellon raksutus ja lapsen, koulutytön ääni, joka luki pysähtyen joka tavun kohdalla. SIL… LOIN… PY… HÄ… I… RE NE… US… HUU… DAH… TI… MI… NÄ O… LEN… JU… MA… LAN… NI… SU… JY… VÄ… NEN… NÄI… DEN… PE… TO JEN… HAM… PAAT… MU… SER… TA… VAT… MI… NUT… JAU… HOK… SI… Minä hiivin hiljaa ovelle ja katsoin sisään.

Pikku kamarin hiljaisessa puolihämärässä nukkui vielä punaposkinen, mutta aina sormenpäihin asti ryppyinen vanhus, syvälle lepotuoliinsa uponneena, suu auki, kädet polvilla. Hänen jalkainsa juuressa istui siniseen orpokodin pukuun puettu pikku tyttö — suuri kaulus kaulassa, nunnanmyssy päässä — ja luki pyhän Ireneuksen elämäkertaa kirjasta, joka oli paksumpi kuin hän itse… Tämä ihmetarina oli lumonnut koko talon. Vanha ukko nukkui lepotuolissaan, kärpäset laipiossa ja kanarialinnut häkissään ikkunalla. Suuri seinäkello raksutti raukeasti tik tak, tik tak. Koko kamarissa oli valveilla vain pitkä valojuova, joka tunkeutui suljettujen ikkunaverhojen raosta sisään täynnä virkeitä valokipinöitä ja tanssivia tomuhiukkasia… Keskellä tätä yleistä uinailua jatkoi tyttönen lukuansa vakavan näköisenä: SA… MAS… SA… HYÖK… KÄ… SI… KAK… SI… JA… LO… PEU… RAA… HÄ… NEN… KIMP… PUUN… SA… JA… SÖI… HÄ… NET… SUU… HUN… SA… Juuri silloin astuin minä sisään… Jos pyhän Ireneuksen jalopeurat olisivat yhtäkkiä hyökänneet kamariin, ei se olisi saanut aikaan suurempaa kauhistusta kuin minä. Se oli oikea teatteriyllätys! Tyttö kirkaisee, suuri kirja putoaa lattialle, kanarialinnut ja kärpäset heräävät, kello alkaa lyödä, vanhus kavahtaa kauhuissaan valveille, ja minä pysähdyn vähän hämilläni kynnykselle huutaen hyvin kovalla äänellä:

— Hyvää päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä.

Jospa olisitte silloin nähneet ukko paran, jospa olisitte nähneet hänen tulevan minua vastaan kädet ojennettuina syleilemään minua ja puristamaan kättäni ja sitten juoksevan hämmästyksissään ympäri hokien:

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!

Kaikki rypyt hänen kasvoillansa hymyilivät. Hän oli ihan punainen. Hän änkytti:

— Oi, hyvä herra… oi, hyvä herra!… Sitten hän meni perälle huonetta ja kutsui:

— Äitiseni!

Ovi avautuu, käytävässä kuuluu hiiren hipsutusta… se oli vanha äiti. Hauskin mitä saattaa ajatella tuo pieni mummo vanha myssy päässä, puettuna vaaleanruskeaan hameeseen, kädessä pitsiompeluksilla koristettu nenäliina tervehtiessään minua vanhanaikaisen tavan mukaan… Oli liikuttavaa nähdä, miten toistensa näköisiä he olivat. Jos ukolla vain olisi ollut tekotukkakiemura otsalla ja keltaiset myssyn nauhat leuan alla, niin häntä olisi voinut sanoa yhtä hyvin vanhaksi mummoksi häntäkin. Mutta oikea mummo oli varmaan saanut elämässään paljon itkeä, sillä hän oli ryppyisempi kuin hänen toverinsa. Kuten ukolla oli hänelläkin vieressään orpotyttö, tuommoinen pieni sinivaippainen henkivartija, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään; eikä voi kuvailla mielessään mitään liikuttavampaa kuin nuo kaksi vanhusta, joita orpotytöt vaalivat.

Sisääntullessaan oli mummo aikonut tehdä minulle syvän kunnioittavan kumarruksen, mutta yhdellä sanalla ukko sen keskeytti.

— Hän on Mauricen ystävä…

Se sai mummon heti vapisemaan ja itkemään, häneltä putosi nenäliina kädestä ja hän punastui, punastui korviaan myöten, vielä enemmän kuin ukko… Noita vanhuksia! Heillä ei ole kuin yksi pisarainen verta suonissaan, ja pienimmästäkin mielenliikutuksesta se tulvahtaa heti kasvoihin…

— Pian, pian, tuoli tänne… sanoi mummo pikku tytölleen.

— Avaa ikkuna… huusi ukko omalle käskyläiselleen.

Ja ottaen kumpikin minua käsipuolesta he veivät minut tepsuttaen ikkunan luokse, joka avattiin selkoselälleen, jotta olisi voitu paremmin nähdä minut. Lepotuolit työnnetään lähemmäksi ja minä istuudun heidän keskeensä telttatuolille, pienet sinipiiat asettuvat taaksemme ja kuulustelu alkaa:

— Mitenkä Maurice nyt voi? Mitä hän tekee? Miksei hän käy katsomassa? Onko hän tyytyväinen?…

Puhuttiin sitä ja puhuttiin tätä, monta tuntia yhteen mittaan.

Minä vastailin parhaani mukaan kaikkiin heidän kysymyksiinsä kertoen ystävästäni pikku piirteitä, joita tiesin, ja keksien häikäilemättä omasta päästäni semmoista mitä en tiennyt. Varsinkin vältin päästämästä huuliltani semmoisia tunnustuksia, etten muka olisi koskaan pannut mieleeni, olivatko hänen ikkunansa tiiviit tai minkä väriset olivat hänen kamarinsa seinäpaperit.

— Seinäpaperit!… Ne ovat siniset, hyvä rouva, vaaleansiniset, ja niihin on maalattu kukkakiemuroita…

— Tosiaankin? virkkoi mummo parka heltyneenä; ja hän jatkoi kääntyen miehensä puoleen: — Se on niin kelpo poika.

— Niin, niin, kyllä se on kelpo poika! toisti ukko innostuneena.

Ja puhuessani he alinomaa nyökyttivät toisilleen päätään, naurahtelivat hienokseltaan, vaihtoivat keskenään silmäniskuja ja merkitseviä katseita; välistä taas kumartui ukko minun puoleeni sanoakseen:

— Puhukaa kovemmin… Hän on vähän huonokuuloinen.

Ja mummo puolestaan virkkoi:

— Pyydän että puhuisitte kovemmalla äänellä… Mieheni ei kuule oikein hyvin…

Silloin minä korotin ääntäni, ja molemmat kiittivät minua hymyilyllä, ja minä jouduin ihan liikutuksen valtaan huomatessani noissa näivettyneissä, hymyilevissä kasvoissa, jotka kallistuivat minuun päin hakien katseeni pohjalta heidän Mauricensa kuvaa, tuon samaisen kuvan epämääräisenä ja verhottuna, melkein saavuttamattomana, ikään kuin olisin nähnyt ystäväni hymyilevän minulle hyvin kaukaa sumun seasta.

Yhtäkkiä ponnahti ukko lepotuolissaan:

— Mutta minä ajattelen, äitiseni… että eihän hän ole kai vielä syönyt aamiaistaan!

Ja mummo huudahtaa kauhistuksissaan, kädet ojennettuina taivasta kohti:

— Ei ole vielä syönyt aamiaistaan!… Herra Jumala!

Minä luulin yhä olevan puheen Mauricesta ja aioin vastata, ettei se kelpo poika milloinkaan lykkää suurustamista myöhempään kuin kello kahteentoista. Vaan ei, puhe olikin nyt minusta; ja olipa hauskaa nähdä, millaisen mullistuksen se sai aikaan, kun ilmoitin etten vielä ole syönyt:

— Pian ruoka pöytään, pienet sinipiiat! Pöytä keskelle kamaria, pyhäliina pöydälle ja kukkalaitaiset lautaset. Eikä saa aina nauraa, muistakaa se! Ja joutuin…

Kylläpä he pitivätkin kiirettä: töin tuskin olisi siinä ajassa ehtinyt särkeä kolme lautasta, ennen kuin pöytä oli katettu.

— Olkaa hyvä, pienelle suuruspalalle! sanoi mummo taluttaen minut pöytään; mutta joudutte nyt syömään yksin… Me muut olemme jo syöneet tänä aamuna.

Noita vanhus parkoja! Yllättipä heidät millä hetkellä tahansa, niin aina he ovat jo ehtineet syödä aamiaisensa.

Mummon pieni suuruspala, se oli kaksi sormustimen vertaa maitoa, taateleja ja veneen muotoinen ontto leivos, jossa olisi ollut syömistä hänelle ja kanarialinnuille vähintäänkin viikoksi… Ja nyt minun täytyy tunnustaa, että minä ypöyksin tein lopun kaikista noista ruokavaroista!… Millaisen närkästyksen se synnyttikään pöydän ympärillä! Miten nuo pienet sinipiiat kuiskuttelivat toistensa korvaan nykien toisiansa kyynärpäillään, ja miten kanarialinnutkin olivat loitommalla häkkinsä pohjalla ihan kuin olisivat tahtoneet sanoa toisillensa: "Oo, katsokaapas tuota, joka syö kokonaisen leivoksen!"

Tosiaankin söin sen kaikki tyynni, melkein huomaamattani, olin niin kiintynyt katselemaan ympärilleni tuossa valoisassa ja hiljaisessa kamarissa, jossa liihotteli ilmassa ikään kuin tuoksua entisiltä ajoilta… Varsinkin kiinnitti huomiotani kaksi pientä sänkyä, joista en voinut irrottaa katsettani. Kuvittelin mielessäni noita sänkyjä, jotka olivat melkein kuin kaksi kehtoa, aamulla päivän valjetessa, kun ne vielä ovat suurten rimsulaitaisten uutimien verhossa. Kello lyö kolme. Se on kaikkien vanhuksien heräämisaika:

— Vieläkö nukut, äitiseni?

— En, ystäväni.

— Eikö totta, Maurice on kelpo poika?

— Tietysti se on kelpo poika.

Ja sillä tavoin kuvittelin mielessäni pitkän keskustelun nähdessäni vain nuo vanhusten kaksi pientä vuodetta, jotka olivat asetetut vierekkäin…

Sillä aikaa tapahtui hirveä näytelmä kaapin edessä toisella puolella kamaria. Oli näet otettava ylhäältä kaapin ylimmältä hyllyltä jonkinlainen paloviinaan pantuja kirsikoita sisältävä säilykepullo, joka oli odottanut Mauricea jo kymmenen vuotta ja joka nyt aiottiin avata minun kunniakseni. Huolimatta mummon hartaista rukouksista oli ukko itsepintaisesti tahtonut mennä ottamaan esiin kirsikkansa omin neuvoin; ja noustuaan tuolille vaimonsa suureksi kauhuksi hän koki kurkotella pulloa korkealta… Katsokaas, tällainen oli näky: vapiseva vanhus, joka kurkottautuu ylöspäin, pienet sinipiiat pitelevät lujasti kiinni tuolista, mummo seisoo takana kädet pystyssä henkeään pidättäen ja yli kaiken sen leijailee kevyt bergamottisitruunan tuoksu, jota tulee avatusta kaapista ja suurista valkaisemattomista liinavaatepakoista… Se oli hurmaavaa.

Vihdoin monien ponnistusten perästä hänen onnistui vetää esiin kaapista tuo kuuluisa säilykepullo sekä vanha, kovasti ruttuinen hopeapikari, joka oli ollut Mauricen nimikkopikari hänen piennä ollessaan. Se pantiin nyt minulle reunojaan myöten täyteen kirsikoita, noita kirsikoita, joista Maurice piti niin paljon. Ja tarjotessaan sen minulle ukko kuiskasi korvaani oikein herkkusuun näköisenä:

— Te olette onnellinen, kun saatte syödä niitä… Vaimoni on ne itse valmistanut… Saattepa maistaa jotakin oikein hyvää.

Hänen vaimonsa oli ne itse valmistanut, mutta onnettomuudeksi hän oli unohtanut panna sokeria sekaan. Minkäpä sille! Muisti alkaa pettää, kun ihminen tulee vanhaksi. Ne olivat hirveän karvaita, ne teidän kirsikkanne, mummo parka… Mutta se ei estänyt minua syömästä niitä kaikkia, silmääni räpäyttämättä.

* * * * *

Syötyäni nousin sanomaan jäähyväisiä isäntäväelleni. He olisivat mielellään pidättäneet minua vielä kauemmin juttelemassa tuosta kelpo pojasta, mutta aurinko aleni taivaalla, myllylleni oli pitkä matka, täytyi jo lähteä.

Ukko nousi seisoalleen samalla kun minäkin…

— Äitiseni, tuo minulle takki!… Minä lähden saattamaan häntä torille asti.

Varmaankin mummo sydämensä pohjassa arveli, että on jo vähän liian viileää mennä saattamaan torille asti, mutta hän ei sitä lainkaan ilmaissut. Ainoastaan auttaessaan miehensä päälle kaunista punaisenruskeata, helmiäisnappista takkia kuulin tuon hellän olennon sanovan hänelle lempeästi:

— Ethän vain viivy liian myöhään ulkona, ethän? Johon ukko vähän veitikkamaisesti vastasi:

— He, he!… enpä tuota tiedä… kenties… Samassa he vilkaisivat nauraen toistensa silmiin ja pikku sinipiiat nauroivat nähdessään heidän nauravan, ja kanarialinnut nurkassaan naurahtivat nekin omalla tavallaan… Näin meidän kesken, luulenpa että kirsikoiden tuoksu oli mennyt vähän itsekunkin päähän… Yö oli jo tulossa, kun me läksimme, isoisä ja minä. Pieni sinipiika seurasi meitä pitkän matkan päässä saattaakseen sitten vanhuksen takaisin kotiin. Mutta tämä ei häntä huomannutkaan, vaan asteli ylpeillen käsikoukussani kuin mies. Mummo näki sen ilosta säteillen kotinsa kynnykseltä ja nyökytteli meidän menoamme katsellessaan somasti päätään, ikään kuin olisi tahtonut sanoa:

— Kas niin, ukkoseni… kyllä hän vielä kävelee kuin mies.

SUORASANAISIA BALLADEJA

Kun minä tänä aamuna avasin oveni, oli myllyni ympärillä suuri valkoinen huurrevaippa. Nurmi kimalteli ja helähti taittuessaan kuin lasi; koko kukkula värisi vilusta… Yhdeksi päiväksi oli ihana Provenceni pukeutunut Pohjoismaiden tapaan; keskellä noita kuurahelyjen koristamia petäjiä ja laventelitupsuja, jotka olivat puhjenneet kristallikukkiin, minä kirjoitin nämä kaksi hiukan saksalaistyylistä balladia, sillä aikaa kun huurre kimalteli silmissäni hohtavina tähtösinä ja kun ylhäällä kirkkaalla taivaalla suuret lumiauran muotoiset haikaraparvet, matkalla Heinrich Heinen maasta, laskeutuivat Camarguea kohti kirkuen: "Routa tulee… routa tulee…"

I

Dauphinin kuolema

Pikku Dauphin, kruununperillinen, makaa sairaana, pikku Dauphin on kuolemankielissä… Pyhä ehtoollinen on esillä valtakunnan kaikissa kirkoissa yötä ja päivää ja suuret vahakynttilät ovat sytytetyt siinä toivossa, että kuninkaan poika tulisi terveeksi. Vanhan pääkaupungin kadut ovat murheelliset ja äänettömät, kellot eivät enää kaiu, vaunut vierivät käymäjalkaa… Palatsin sisäänkäytävissä tirkistelevät uteliaat kaupunkilaiset ristikkoaidan takaa ihramahaisia, kultakaluunoilla koristeltuja porttivahteja, jotka keskustelevat pihoilla mahtavan näköisinä.

Koko linna on levoton… Kamariherroja ja hovimestareita juoksee ylös ja alas marmoriportaissa… Eteiskäytävät ovat täynnä silkkipukuisia paaseja ja hovimiehiä, jotka siirtyvät ryhmästä ryhmään kyselemään uutisia hiljaa kuiskutellen… Laajoissa portaikoissa niiailevat itkettyneet hovinaiset toisillensa syvään, kuivaten silmiänsä kauniilla kirjo-ompeleisilla nenäliinoilla.

Kasvihuoneessa on koolla suuri joukko virka-asuisia lääkäreitä. Ikkunoiden takaa näkyy, kuinka he heiluttavat avaria mustia hihojaan ja nyökyttelevät tohtorimaisesti pitkää tekotukkaansa… Pikku Dauphinin opettaja ja tallimestari kävelevät oven edessä vartoen tiedekunnan ratkaisevaa lausuntoa. Keittiöpoikia kulkee heidän ohitsensa tervehtimättä heitä. Herra tallimestari kiroilee kuin pakana. Herra opettaja lausuu ulkomuistista Horatiuksen runoja… Ja sillä aikaa kuuluu kaukaa tallien luota pitkä valittava hirnunta. Se on pikku Dauphinin raudikko, jonka tallirengit ovat unohtaneet ja joka surullisesti vaikeroi tyhjän aperuuhensa ääressä.

Entä kuningas? Missä on herra kuningas?… Kuningas on sulkeutunut ypöyksin kamariinsa linnan toisessa päässä… Majesteetit eivät pidä siitä, että heidän nähdään itkevän… Toista on kuningattaren… Hänen kauniit kasvonsa ovat tulvillaan kyyneleitä, kun hän istuu pikku Dauphinin päänalusen vieressä ja nyyhkyttää ääneensä kaikkien kuullen niin kuin tavallinen verkatehtailijan rouva.

Pitsireunaisella vuoteellansa lepää pikku Dauphin silmät ummessa ja vaaleampana kuin ne tyynyt, joilla hän makaa. Luulisi että hän nukkuu; vaan ei. Pikku Dauphin ei ole nukuksissa… Hän kääntyy äitiinsä päin ja nähdessään hänen itkevän sanoo hänelle:

— Rouva kuningatar, miksi te itkette? Luuletteko todellakin minun kuolevan?

Kuningatar aikoo vastata. Nyyhkytykset estävät häntä puhumasta.

— Älkää itkekö, rouva kuningatar; te unohdatte että minä olen Dauphin ja etteivät Dauphinit voi kuolla tällä tavoin…

Kuningatar nyyhkyttää vielä kovemmin, ja pikku Dauphinia alkaa pelottaa.

— Kuulkaahan, sanoo hän, minä en tahdo, että surma tulee minua ottamaan, ja kyllä minä osaan estää sen pääsemästä tänne… Komennettakoon heti neljäkymmentä hyvin vahvaa peitsimiestä seisomaan vahdissa vuoteemme ympärillä!… Seiskööt sata isoa kanuunaa valmiina yötä ja päivää, tulisin sytyttimin, pihalla ikkunoittemme alla! Ja varokoon kuolema itseänsä, jos hän uskaltaa lähestyä meitä!…

Kuninkaallisen lapsensa mieliksi antaa kuningatar merkin. Heti kuuluu raskaiden kanuunain kalinaa, kun ne vierivät pihalle; ja neljäkymmentä kookasta peitsimiestä asettuu tappara tanassa riviin ympäri kamaria. Ne ovat vanhoja, valkopartaisia sotauroita. Pikku Dauphin taputtaa käsiään nähdessään heidät. Hän tuntee heistä erään ja kutsuu häntä:

— Lorrain! Lorrain!

Sotavanhus astuu askelen sänkyyn päin.

— Minä pidän sinusta paljon, rakas Lorrain-ukko… Näytä minulle vähän suurta miekkaasi… Jos kuolema tulee minua ottamaan, niin se lyödään kuoliaaksi, eikö niin?

— Tietysti, teidän korkeutenne, vastaa Lorrain.

Ja kaksi kyynelkarpaloa vierähtää hänen ahavoittuneille kasvoilleen.

Samassa lähestyy hovisaarnaaja pikku Dauphinia ja puhuu hänelle kauan aikaa hiljaisella äänellä näyttäen hänelle ristiinnaulitun kuvaa. Pikku Dauphin kuuntelee sitä hyvin kummastuneen näköisenä ja sitten keskeyttää hänet yhtäkkiä:

— Ymmärrän hyvin, mitä minulle sanotte, herra apotti; mutta eikö pieni ystäväni Beppo tosiaan voisi kuolla minun sijastani, jos hänelle annettaisiin hyvin paljon rahaa?

Sielunpaimen puhuu edelleen hiljaa, ja pikku Dauphin käy yhä kummastuneemman näköiseksi.

Kun sielunpaimen on vihdoin puheensa lopettanut, sanoo pikku Dauphin taas syvään huoaten:

— Kaikki tuo mitä te minulle sanotte on hyvin surullista, herra apotti, mutta yksi seikka minua kuitenkin lohduttaa, nimittäin se, että minä tuolla ylhäällä tähtitarhoissa olen yhä Dauphin… Minä tiedän että hyvä Jumala on serkkuni, eikä hän suinkaan jätä kohtelematta minua arvoni mukaisesti.

Sitten hän lisää, kääntyen äitiinsä päin:

— Tuokaa minulle paras pukuni, valkea kärpännahkainen takkini ja samettiset tanssikenkäni. Tahdon esiintyä enkeleille uljaasti ja astua taivaaseen Dauphinin puvussa.

Kolmannen kerran kumartuu sielunpaimen pikku Dauphinin puoleen ja puhelee hänelle kauan hiljaisella äänellä… Yhtäkkiä katkaisee kuninkaallinen lapsi hänen puheensa kesken huutaen kiukuissaan:

— Mutta silloinhan ei Dauphinina olo maksa kerrassaan mitään!

Ja tahtomatta kuulla enää sanaakaan kääntyy pikku Dauphin seinään päin ja itkee katkerasti.

II

Aliprefekti luonnon helmassa

Herra aliprefekti on virkamatkallaan. Kuski edessä, lakeija takana hän ajaa majesteetillisesti avoimissa aliprefektinvaunuissaan Combe-aux-Fèes'n maanviljelyskokoukseen. Tuon ikimuistettavan päivän kunniaksi on herra aliprefekti pukeutunut kauniiseen koruompeluksilla kirjailtuun takkiinsa, pannut pienen kolmikulmaisen hatun päähänsä, tiukat hopearaitaiset polvihousut jalkaansa ja sitonut helmiäiskahvaisen juhlamiekan vyölleen… Polvilla hänellä on suuri korunahkainen salkku, johon hän tuijottaa surullisesti.

Herra aliprefekti tuijottaa surullisesti korunahkaiseen salkkuunsa; hän ajattelee kuuluisaa puhettaan, joka hänen on piakkoin pidettävä Combe-aux-Fèes'n asukkaiden edessä.

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…

Mutta hän saa turhaan väännellä vaaleata, silkinhienoa poskipartaansa ja toistaa kaksikymmentä kertaa yhteen mittaan:

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset… jatkoa puheeseen ei kuulu.

Jatkoa puheeseen ei kuulu… On niin kuuma näissä avovaunuissa!… Silmän kantamattomiin pölyää Combe-aux-Fèes'n maantie etelän auringon paahteessa… Ilma hehkuu kuumuutta… jalavat tien varrella ovat valkoisenaan pölystä ja tuhansien sirkkojen laulu helähtelee puusta puuhun… Yhtäkkiä herra aliprefekti vavahtaa. Hän on huomannut tuolla kukkulan juurella pienen vihreän tammilehdon, joka näyttää viittovan häntä luokseen.

Pieni vihreä tammilehto näyttää viittovan häntä luokseen:

— Tulkaahan tänne, herra aliprefekti; teidän on paljoa mukavampi sommitella puhettanne minun oksieni varjossa…

Herra aliprefekti on joutunut viettelyksen valtaan; hän hypähtää maahan vaunuistaan ja käskee palvelijoittensa odottaa häntä, kun hän menee sepittämään puhettansa pieneen vihreään tammilehtoon.

Pienessä vihreässä tammilehdossa on lintuja, orvokkeja ja lähteitä, jotka pulpahtelevat pehmeän nurmen alla… Huomattuaan herra aliprefektin kauniissa puvussa ja korunahkainen salkku kainalossa linnut pelästyvät ja lakkaavat laulamasta, lähteet eivät enää uskalla pulputa ja orvokit painavat päänsä piiloon nurmen sisään… Tuo pieni maailma ei ole ikinä nähnyt aliprefektiä, ja se utelee hiljaa toinen toiseltaan, ken on tuo hieno herra, joka kävelee hopearaitaiset polvihousut jalassa.

Lehvien varjossa käy hiljainen kuiske, ken on tuo hieno herra hopearaitaiset polvihousut jalassa… Sillä aikaa herra aliprefekti, hurmaantuneena metsän hiljaisuudesta ja viileydestä, nostaa takkinsa liepeet, laskee nurmelle kolmikulmaisen hattunsa ja istuutuu sammalmättäälle nuoren tammen juurelle; sitten hän levittää polvilleen suuren korunahkaisen salkkunsa ja ottaa siitä esiin suuren arkin virallista paperia.

— Se on taiteilija! virkkaa peipponen.

— Eikö mitä, sanoo punatulkku, — se ei ole taiteilija, koska sillä on hopeiset polvihousut; se on ennemminkin prinssi.

— Enemminkin se on prinssi, sanoo punatulkku.

— Eikä se ole taiteilija eikä se ole prinssi, keskeyttää heidät vanha satakieli, joka on laulanut kokonaisen kevätkauden aliprefektin puutarhoissa… — Minä kyllä tiedän, kuka se on: se on aliprefekti!

Ja siitäkös koko pikku lehto sipisemään, supisemaan:

— Se on aliprefekti! Se on aliprefekti!

— No voi, kuinka kaljupäinen! huomauttaa leivonen suurelle harjalinnulle.

Orvokit kysyvät:

— Onko se vihainen?

— Onko se vihainen? kysyvät orvokit.

Vanha satakieli vastaa:

— Ei ollenkaan.

Ja saatuaan tämän vakuutuksen alkavat linnut taas laulaa, lähteet pulputa ja orvokit tuoksua, ikään kuin ei herra aliprefektiä olisi niillä maillakaan… Välittämättä ollenkaan tuosta hilpeästä hälinästä herra aliprefekti rukoilee sydämessään maanviljelysseurojen runotarta avukseen ja alkaa lyijykynä pystyssä deklamoida juhlallisella äänellä:

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…

— Hyvä herrat ja rakkaat maakuntalaiset, lausuu aliprefekti juhlallisella äänellä.

Naurunrämäkkä keskeyttää hänet; hän kääntyy katsomaan, mutta ei näe muuta kuin ison harmaatikan, joka istuu hänen kolmikulmaisen hattunsa reunalla ja katselee häntä nauraen. Aliprefekti kohauttaa olkapäitään ja aikoo jatkaa puhettaan, mutta tikka keskeyttää hänet uudestaan ja kirkuu hänelle kaukaa:

— Mitä hyötyä?

— Kuinka! mitäkö hyötyä? sanoo aliprefekti punastuen korviaan myöten; ja karkottaen kädenliikkeellä tuon nenäkkään elukan hän toistaa uudelleen:

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset…, toistaa aliprefekti uudelleen.

Mutta silloin pienet orvokit kurottavat varttansa häntä kohti ja sanovat hänelle lempeästi:

— Herra aliprefekti, tunnettekos te, miten hyvältä me tuoksumme?

Ja sammalmättään alta virittävät lähteet hänelle taivaallisen soiton, ja puiden oksilla hänen päänsä päällä alkavat peipposparvet laulaa hänelle kaikkein kauneimpia aarioitansa; ja pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan.

Pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan… Tuoksusta ja musiikista humaltuneena koettaa herra aliprefekti turhaan vastustaa uutta hurmausta, joka hänet valtaa. Hän nojaa kyynärvarsin nurmikkoon, avaa kauniin takkinsa hakaset ja sopertaa vielä pari kolme kertaa:

— Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset… Hyvät herrat ja rakkaat maakunta… Hyvät herrat ja rakkaat…

Sitten hän heittää hiiteen kaikki maakuntalaisensa, eikä maanviljelysseurojen runottarella enää ole muuta neuvoa kuin peittää kasvonsa huolihunnulla.

Peitä kasvosi huolihunnulla, oi maanviljelysseurojen runotar!… Kun aliprefektin palvelijat tunnin kuluttua, levottomina herransa viipymisestä, saapuivat pieneen lehtoon, näkivät he näyn, joka sai heidät kauhusta peräytymään… Herra aliprefekti makasi mahallaan nurmikossa, puolialastomana kuin mikähän mustalainen. Hän oli työntänyt takin pois päältään… ja pureksia natustaen orvokkeja herra aliprefekti sepitteli runoja.

BIXIOUN SALKKU

Eräänä lokakuun aamuna, muutamia päiviä ennen Pariisista lähtöäni, näin aamiaista syödessäni vanhan miehen saapuvan luokseni, pukeutuneena repaleiseen, kuluneeseen, likaiseen, liian lyhyeen takkiin ja väristen pitkien sääriensä nenässä niin kuin kynitty suokurppa. Se oli Bixiou. Niin, niin, pariisilaiset, teidän Bixiounne, tuo kauhea ja hurmaava Bixiou, tuo hurja leikinlaskija, joka on teitä niin suuresti huvittanut viimeksi kuluneina viitenätoista vuotena lentolehtisillään ja pilakuvillaan. Voi onnetonta, miten murtunut hän oli. Ellei hän olisi tullessaan irvistänyt, niin enpä olisi häntä ikinä tuntenut.

Pää olkapäätä vasten kallellaan, keppi huulilla kuin klarinetti, tuo kuuluisa ja säälittävä ilvehtijä astui keskelle kamaria ja törmäsi tietämättään pöytääni vasten lausuen surkealla äänellä:

— Säälikää sokeata raukkaa!

Se oli niin hyvästi näytelty, etten voinut olla nauramatta. Mutta hän virkkoi hyvin kylmästi:

— Te luulette minun laskevan leikkiä… mutta katsokaahan silmiäni.

Ja hän käänsi minuun päin kaksi suurta valkeata silmäterää, joissa ei ollut näköä.

— Minä olen sokea, rakas herra, parantumattomasti… Sen siitä saa, kun kirjoittaa vihtrillillä. Minulta paloivat silmät siinä kelpo työssä; mutta nähkääs, näin perin pohjin… ihan reunojaan myöten! lisäsi hän näyttäen minulle tuhkanharmaita silmäluomiansa, joissa ei ollut ripsen varjoakaan.

Minä olin niin liikuttunut, etten saanut sanaakaan suustani. Vaitioloni kiusasi häntä ja hän kysyi:

— Oletteko työssä?

— En, herra Bixiou, olen aamiaisella. Tahdotteko tehdä minulle seuraa?

Hän ei vastannut mitään, mutta hänen sieraimiensa värähtelystä huomasin selvästi, että hänen teki kovin mielensä suostua pyyntööni. Minä otin häntä kädestä ja vein istumaan viereeni.

Sillä aikaa kun hänelle tuotiin ruokia, haisteli tuo veitikka ruokapöytää nauraen hiljaa:

"Se tuoksuu hyvälle, kaikki tuo. Saanpa oikein komeat kestit; siitä onkin jo kauan, kun olen syönyt oikean aamiaisen! Vain viiden pennin nisu aamusilla ministeriöitä ravatessa… sillä nähkääs, minä juoksentelen nykyisin ministeriöstä toiseen; se on ainoa toimeni. Yritän temmata käsiini tupakkamyymälän. Minkäpäs tekee? täytyyhän toki pysyä leivissä. En voi enää piirtää, en voi enää kirjoittaa. Sanella muiden paperille pantavaksi?… Niin, mutta mitä? Minulla ei ole mitään päässä; en keksi mitään. Ennen oli työnäni katsella pariisilaisten naurunirvistyksiä ja merkitä niitä paperille; nykyisin se on mahdotonta. Sen vuoksi olen ajatellut tupakkakauppaa; en tietysti täällä suurten bulevardien varrella. Minä ei voi toivoakaan itselleni semmoista suosiota, kun en ole minkään tanssijattaren äiti enkä korkean upseerin leski. Ei! tahtoisin vain pienen myymälän jossakin maaseudulla hyvin kaukana, Vogeesien vuorella. Minulla olisi siellä hyvin pitkä posliinipiippu; minua nimitettäisiin Hansiksi tai Sepeteukseksi, kuten Erckmann-Chatrianin kertomuksissa, ja kirjoittamatta enää riviäkään minä lohduttaisin itseäni kiertelemällä tupakkatötteröitä ikätoverieni kirjain lehdistä.

"Siinä kaikki, mitä pyydän. Eihän se ole paljon, vai mitä? Ja lempo soikoon, siinä on sittenkin tietämistä, ennen kuin siihen päästään… Eikä minulta pitäisi puuttua suojelijoitakaan. Olinhan minä ennen aikaan hyvin suosittu korkeissa piireissä. Kävin päivällisillä milloin marsalkan, milloin prinssin ja milloin ministerin luona; kaikki nuo herrat kutsuivat minua luokseen, koska minä heitä huvitin tai koska he pelkäsivät minua. Nyt minua ei enää tarvitse pelätä kenenkään. Voi silmiäni, silmä parkojani! Eikä minua enää kukaan kutsu luoksensa vieraaksi. On niin surullista nähdä sokean istuvan ruokapöydässä… Ojentakaa minulle leipää, olkaa hyvä… Ah, nuo konnat kiskovat minulta kalliin hinnan mokomasta tupakkamyymälästä. Kokonaista kuusi kuukautta olen jo marssinut ministeriöstä toiseen anomuskirjat kainalossa. Minä saavun jo aamulla, siihen aikaan kun parhaillaan pannaan tulta uuniin ja Hänen Ylhäisyytensä hevosia kävelytetään muutama kierros hiekoitetulla pihamaalla; ja minä poistun vasta illalla, kun otetaan esiin suuret lamput ja kun keittiöistä alkaa nousta hyvää ruuanhajua…

"Koko aikani kuluu istuessa odotushuoneissa puulaatikoiden kannella. Vahtimestaritkin tuntevat minut; kun he esimerkiksi sisäasiainministeriössä puhuvat minusta, niin he sanovat: 'Tuota mies parkaa!' Ja päästäkseni heidän suosioonsa minä keksin sanaleikkejä tai piirrän yhdellä kynänvedolla heidän pöytänsä laitaan suuret mustat viikset, jotka heitä naurattavat. Kas siihen sitä on tultu kahdenkymmenen vuoden meluisan menestyksen jälkeen, tämmöinen se on taiteilijaelämän loppu!… Ja sittenkin on Ranskassa neljäkymmentä tuhatta poikanulikkaa, joille herahtaa vesi suuhun, kun he ajattelevat meidän toimialaamme! Sittenkin höyryää tuolla maaseudulla joka päivä veturi valmiina tuomaan meille korin täydeltä noita tyhmiä raukkoja, jotka nälistyneinä haluavat syöstä suin päin kirjallisuuteen voittaakseen itselleen painetun maineen helinän! Ah, jospa Bixioun kurjuus voisi olla sinulle varoittavana esimerkkinä, romanttisissa unelmissa elävä maaseutu!"

Sen sanottuaan hän painoi nenänsä lautaseensa ja alkoi syödä ahmia, virkkamatta sanaakaan… Oli sääli nähdä häntä. Alituisesti häneltä putosi milloin leipä, milloin haarukka, ja hän haparoi löytääksensä juomalasinsa… Hän ei ollut vielä siihen tottunut, poloinen.

* * * * *

Hetken kuluttua hän taas virkkoi:

"Tiedättekö, mikä on minusta vielä julmempaa? Se, etten enää voi lukea sanomalehtiä. Sen ymmärtää vain se, joka on ammattimies sillä alalla… Joskus iltasilla kotiin tullessani minä ostan sanomalehden saadakseni vain tunnustella tuota kostean paperin ja tuoreiden uutisten hajua… Se tuoksuu niin hyvältä! Eikä ole ketään, joka lukisi niitä minulle! Vaimoni joutaisi hyvinkin, mutta hän ei tahdo: hän väittää, että 'sekalaisten tietojen' joukossa on semmoista, mikä ei sovi… Hyi, noita vanhoja lunttuja, jotka kerran ovat päässeet naimisiin; ei ole maailmassa niin tekosiveitä olentoja kuin he. Kohta kun minä tein tästä rouva Bixioun, katsoi hän velvollisuudekseen muuttua tekohurskaaksi; mutta vain yhdessä suhteessa!… Hänkös jankkasi minulle, että minun olisi hierottava silmiäni Saletten pyhällä vedellä! Ja sitten pitäisi olla siunattua leipää, koota almuja, hankkia Jeesuslapsen kuva, pomeranssiviinaa ja lempo ties mitä kaikkea. Me uiskentelemme hyvissä töissä aina kaulaa myöten. Vaikka olisihan se hyvä työ sekin, jos hän lukisi minulle sanomalehtiä. Mutta kun hän ei tahdo, niin ei tahdo. Jos tyttäreni olisi kotona, niin hän lukisi niitä minulle; mutta sokeaksi tultuani minä lähetin hänet Notre-Dame-des-Artsin luostariin, jotta olisi yksi suu vähemmän elätettävänä.

"Siinä se on vielä yksi kiusankappale lisäksi! Hän ei ole vielä ollut maailmassa yhdeksää vuotta, mutta hän on jo ehtinyt potea kaikki taudit. Ja niin surullinen ja ruma sitten! Jos mahdollista vielä rumempi kuin minä… oikea kummitus! Minkäpä sille? Minä en ole koskaan osannutkaan tehdä muuta kuin irvikuvia. Niinpä niin, mutta jopa olen tyhmä, kun lavertelen teille perhejuttujani. Mitäpä hauskuutta niistä teille on? Tulkaa tänne ja antakaa minulle vielä hiukan tuota paloviinaa. Minun täytyy lähteä liikkeelle. Täältä menen opetusasiain ministeriöön, ja sen vahtimestareita ei ole helppo saada hauskalle tuulelle. Ne ovat kaikki entisiä professoreja."

Kaadoin hänen lasiinsa viinaa. Hän alkoi maistella sitä vähin erin, heltyneen näköisenä. Yhtäkkiä, ties minkä päähänpiston saatuaan, hän nousi pitäen lasia kädessään, käänteli päätään hetkisen joka taholle kuin sokea kyykäärme, hymyillen suloisesti niin kuin mies, joka aikoo puhua, ja huusi sitten kimeällä äänellä, ikään kuin olisi pitänyt puhetta juhlapäivällisillä kahdelle sadalle hengelle:

— Eläköön taide, kirjallisuus ja sanomalehdistö, eläköön!

Ja samassa hän alkoi kymmenen minuuttia kestävän maljapuheensa, hullunkurisimman ja merkillisimmän tilapäispurkauksen, mikä on koskaan lähtenyt tuon hulivilin aivoista.

"Kuvitelkaa mielessänne joulujulkaisua nimeltä Kirjallisuuden kivipolku vuonna 18—, meidän niin sanottuja kirjallisia kokouksiamme, meidän lapsellisuuksiamme, riitojamme, kaikkia tuon eriskummallisen kirjailijamaailman hassutuksia, kynästä valuvaa lokaa, tuota pikkumaista helvettiä, jossa toinen leikkaa toiselta kaulan poikki ja kuristaa ja nylkee toista, jossa huudetaan voitoista ja kultaisista kolikoista paljoa enemmän kuin porvarien keskuudessa, mikä ei kuitenkaan estä, että siinä piirissä kuolee nälkään enemmän väkeä kuin muualla; kuvitelkaa kaikkea saamattomuuttamme, kaikkea kurjuuttamme; tuota vanhaa paroni T:tä… arpajaisten hommaajaa, joka kävi Tuileries-linnassa kerjäämässä ropoa lautaselleen yllään sinikukkainen pukunsa; ajatelkaa sitten vuoden varrella manalle menneitä, juhlallisia hautajaisia, herra valtiopäivämiehen hautapuhetta, josta soi aina sama pohjasävel: 'Rakastettu ja kaivattu! Ystävä parka!' tuon onnettoman muistolle, jonka hautajaiskustannuksiin kieltäydytään ottamasta osaa; ajatelkaa niitä, jotka ovat itse päättäneet päivänsä, ja niitä, jotka ovat tulleet mielipuoliksi!" Kaikkea tätä tuo nerokas irvinaama kertoi asiaankuuluvilla kädenliikkeillä ja sanasutkauksilla höystettynä.

* * * * *

Lopetettuaan maljapuheensa ja juotuansa lasinsa pohjaan hän kysyi minulta kelloa ja läksi matkoihinsa hurjan näköisenä, sanomatta minulle jäähyväisiä… En tiedä, mitä herra Duruyn vahtimestarit pitivät hänen vierailustaan sinä aamuna; mutta sen tiedän varmaan, etten eläessäni ole tuntenut itseäni niin murheelliseksi ja masentuneeksi kuin tuon kamalan sokean lähdettyä. Inhoten katsoin mustepulloani, kynä minua kerrassaan kauhistutti. Olisin tahtonut paeta kauas, juosta pois, nähdä puita, tuntea jotain suloista… Sitä vihaa, suuri Luoja, ja sitä sappea! Millainen tarvis hänellä oli valaa kuolaa kaikkialle ja tahrata kaikki tyynni! Oi tuota kurjaa!…

Ja minä harppailin kuohuksissani edestakaisin kamarin lattialla ja yhä soi korvissani ivanauru, jota hän oli nauranut puhuessaan minulle tyttärestään. Yhtäkkiä huomasin sen tuolin luona, jolla sokea oli istunut, jotain kolahtavan jaloissani. Kumartuessani tunsin sen olevan hänen salkkunsa, suuri kiiltävä salkku, nurkat rikki, josta hän ei koskaan luopunut ja jota hän sanoi nauraen myrkkyrakokseen. Tämä salkku oli meidän piirissämme yhtä kuuluisa kuin herra de Girardinin pahvinen piirustuslaukku. Sanottiin, että siinä oli hirveitä kapineita… Minulle tarjoutui nyt hyvä tilaisuus tutkia asiaa. Vanha, liian täyteen ahdettu laukku oli pudotessaan auennut, ja kaikki paperit olivat soljahtaneet matolle; minun piti keräillä ne kokoon yksitellen…

Siinä oli nippu kirjeitä, jotka olivat kirjoitetut kukikkaalle paperille ja joiden alussa oli aina: "Rakas isäni" ja lopussa: "Céline Bixiou Marian sisarkunnasta."

Oli vanhoja reseptejä lasten tauteihin: kuristustautiin, suonenvetoon, tulirokkoon, tuhkarokkoon… (pikku raukka oli saanut kärsiä niitä kaikkia!)

Lopuksi suuri sinetillä suljettu kirjekuori, jonka reunasta pisti esiin niin kuin pikkutytön myssyn alta pari kolme keltaista hyvin kiharaista kutria; ja kuoreen oli suurella vapisevalla käsialalla, sokean käsialalla kirjoitettu:

"Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta, jolloin hän jätti meidät ja meni pois."

Siinä Bixioun salkun sisällys.

Nähkääs, pariisilaiset, samanlaisia te olette kaikki tyynni. Inhoa, ivaa, pirullista naurua ja paljon julmia sanoja, mutta loppujen lopuksi… "Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta."

TARINA MIEHESTÄ, JOLLA OLI KULTAISET AIVOT

Rouvalle, joka pyytää hauskoja kertomuksia

Lukiessani kirjettänne, hyvä rouva, tunsin ikään kuin piston tunnossani. Olen ollut itsekin vähän pahoillani pikku kertomusteni hiukan liian surunharmaan värin tähden ja tein mielessäni lupauksen tarjota teille tänään jotakin iloista, hurjan iloista.

Miksi oikeastaan olenkaan murheellinen? Asunhan satojen peninkulmien päässä Pariisin sumuista, aurinkoisella kukkulalla, tamburiinien ja muskatviinien maassa. Kotini ympärillä on pelkkää päivänpaistetta ja musiikkia; saan kuulla viklojen orkesteria ja tiaisten kuorolaulua; aamusilla suokurppien vihellystä: "kurliit! kurliit!"; keskipäivällä kotisirkkojen sirkutusta, paimenien huilunsoittoa ja kauniiden ruskeaposkisten tyttöjen naurunhelinää viinitarhoissa… Paikka on tosiaankin huonosti valittu, jos siinä tahtoo kantaa mustaa mieltä; ennemminkin pitäisi minun lähettää naisille ruusunpunaisia runoja ja korillisittain siroja kertomuksia.

Niinpä niinkin, mutta minä olen vielä liian lähellä Pariisia. Joka päivä se pärskyttää tänne asti, aina kuusikkoni keskelle, murheittensa mustaa sakkaa… Juuri tällä hetkellä, näitä rivejä kirjoittaessani, sain kuulla Charles Barbara raukan surkean kuoleman; ja myllyssäni vallitsee siitä syystä suru. Hyvästi suokurpat ja sirkat! Sydämessäni ei ole enää sijaa ilolle… Sen vuoksi, hyvä rouva, ette tänään vielä saa sen sievän ja hauskan kertomuksen sijasta, jonka olen luvannut teille, muuta kuin surullisen tarinan.

* * * * *

Olipa kerran mies, jolla oli kultaiset aivot; niin kyllä, hyvä rouva, aivot puhdasta kultaa. Kun hän syntyi maailmaan, niin lääkärit arvelivat, ettei lapsi luultavasti jää eloon, niin raskas oli sen pää ja niin suhdattoman suuri kallo. Se jäi kuitenkin eloon ja vaurastui päivänpaisteessa niin kuin kaunis oliivin vesa; vain suuresta päästään oli sillä alituinen vastus, ja sääli oli nähdä sen kävellessään satuttavan itseään kaikkiin esineihin. Se kaatuilikin usein. Eräänä päivänä se putosi korkeilta portailta ja löi otsansa marmoriastuimiin, niin että sen pääkallo helähti kuin metallikanki. Sen pelättiin jo kuolleen, mutta kun se nostettiin ylös, huomattiin siinä vain pieni naarmu, josta pari kolme kultapisaraa oli valunut ja hyytynyt sen vaaleihin hiuksiin. Sillä tavoin lapsen vanhemmat tulivat tietämään, että heidän pojallansa oli kultaiset aivot.

Asiaa pidettiin salassa; lapsi parka ei aavistanut mitään. Joskus hän kysyi, minkä tähden häntä ei laskettu juoksentelemaan ulos pihalle katupoikien kanssa.

— Ne varastaisivat sinut, minun ihana aarteeni! vastasi äiti hänelle.

Siitä pitäen alkoi pienokainen pelätä, että hänet varastetaan; hän vetäytyi leikkimään ypöyksin, äänetönnä, ja hän vaaperteli raskaasti salista toiseen.

Vasta kahdeksantoista vanhana hänen vanhempansa ilmaisivat hänelle, millaisen ihmeellisen lahjan hän oli saanut kohtalolta; ja kun he olivat kasvattaneet ja elättäneet häntä siihen asti, niin he pyysivät häneltä vastalahjaksi sirun kultaa. Poikanen ei epäröinyt; siinä tuokiossa — miten? ja millä keinoin? sitä ei tarina kerro — hän tempasi pääkallostaan palasen, pähkinän kokoisen palasen puhdasta kultaa, jonka hän heitti ylpeästi äitinsä helmaan. Sitten hän päänsä rikkauksien häikäisemänä, hehkuen hurjia haluja, juopuneena omasta voimastaan jätti isänsä kodin ja läksi maailmalle tuhlaamaan aarrettansa.

* * * * *

Päättäen siitä, millä tavoin hän vietti elämäänsä, kylväen kuninkaallisesti, lukua pitämättä kultaa ympärilleen, olisi luullut hänen aivojensa olevan tyhjentymättömät. Ne tyhjentyivät kuitenkin, ja sikäli nähtiin hänen silmiensä tulen sammuvan ja poskipäiden käyvän kuopille. Eräänä päivänä vihdoin viimein herättyään aamulla hurjan yön jälkeen, ypöyksin keskellä kemujen jätteitä ja kynttiläkruunujen kalpenevaa valoa, huomasi tuo onneton kauhukseen, miten suunnattoman suuri lovi jo oli syntynyt hänen kultaharkkoonsa; oli aika jo pysähtyä.

Siitä päivästä alkaen hänen olemuksensa muuttui. Kulta-aivoinen mies vetäytyi syrjään ja rupesi elämään kättensä työllä, epäluuloisena ja arkana kuten saituri, karttaen kiusauksia ja koettaen unohtaa nuo turmaa tuottavat rikkautensakin, joihin hän ei enää tahtonut koskea. Pahaksi onneksi oli eräs ystävä seurannut häntä yksinäisyyteen, ja tämä ystävä tiesi hänen salaisuutensa.

Kerran yöllä heräsi miesraukka tuntien tuskaa, kauheata tuskaa päässään; hän nousi säikäyksissään ylös ja näki kuun valossa ystävänsä pakenevan piilottaen jotakin viittansa liepeen alle.

Niin vietiin häneltä taas murunen aivoja!

Jonkin ajan kuluttua rakastui kulta-aivoinen mies, ja nyt oli kaikki mennyttä. Hän rakasti sydämensä pohjasta pientä vaaleaveristä naikkosta, joka myös piti hänestä, mutta joka rakasti vielä enemmän koruja, valkeita sulkia ja sieviä punaisenruskeita tammenterhoja kenkänsä nauhoissa.

Tämän suloisen olennon käsissä — joka oli puoleksi lintu, puoleksi nukke — sulivat kultasiruset niin nopeasti, että oikein hirvitti. Hänellä oli kaikki naisen oikulliset mieliteot; eikä mies voinut koskaan kieltää mitään; vieläpä hän, peläten tuottavansa vaimolleen surua, kätki tältä viimeiseen asti onnensa surullisen salaisuuden.

— Olemmehan me oikein rikkaita? sanoi vaimo. Ja mies parka vastasi:

— Kyllä… hyvin rikkaita!

Ja hän hymyili lempeästi tuolle siniselle pikku linnulle, joka nokki häneltä pääkallon kaikessa viattomuudessaan. Joskus hänet sentään valtasi pelko, hän olisi halunnut ruveta säästeliääksi; mutta silloin tuli pikku vaimo hypähdellen hänen luoksensa ja sanoi hänelle:

— Rakas mieheni, sinä olet niin rikas! Osta minulle jotakin oikein kallista…

Ja hän osti vaimollensa jotakin oikein kallista.

Tätä kesti noin kaksi vuotta. Sitten eräänä aamuna heitti pikku vaimo henkensä, ties mistä syystä, niin kuin linnunpoikanen. Aarre alkoi jo olla lopussa; sen jäännöksellä hankki leskimies rakkaalle vainajalleen kauniit hautajaiset. Kaikki kellot soimaan, höyhentupsuilla koristetut hevoset vetämään raskaita mustiin verhottuja vaunuja, hopeisia suruhelmiä riippumaan samettiloimista — ei mikään ollut hänestä liian kaunista. Mitä hän teki enää kullalla? Hän jakoi sitä kirkolle, kantajille, ikikaunokkien myyjättärille; hän kylvi sitä kaikkialle tinkimättä. Niinpä hänelle, kirkkomaalta palattuaan, ei jäänyt enää juuri mitään noista ihmeellisistä aivoista, töin tuskin muutamia sirusia pääkallon seinämiin.

Sittemmin hänen nähtiin harhailevan pitkin katuja sekamielisen näköisenä, kädet eteenpäin ojennettuina, kompuroiden niin kuin juopunut. Iltasella, kun kauppapuodeissa sytytettiin tulet palamaan, hän seisahtui suuren ikkunan eteen, josta loisti lamppujen valossa paljon kaikenlaisia kankaita ja korutavaraa, ja jäi pitkän aikaa katselemaan joutsenen untuvilla reunustettua kenkäparia, joka oli tehty sinisestä satiinista. "Minäpä tiedän yhden ihmisen, jota nuo kengät suuresti ilahduttaisivat", sanoi hän hymyillen itsekseen; ja muistamatta enää, että hänen pikku vaimonsa oli kuollut, hän astui puotiin niitä ostamaan.

Peräkamariinsa kuuli myyjätär kovan huudon; hän juoksi puotiin, mutta horjahti taapäin nähdessään edessään miehen, joka nojasi myyntipöytään ja katseli häntä tuskallisesti, tylsistyneenä. Hän piti toisessa kädessään untuvareunaisia sinisiä kenkiä ja toisella kädellään, joka valui verta, hän ojensi kultakaapeita hyppysissään.

Hyvä rouva, semmoinen on tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot.

* * * * *

Eriskummaisesta satumaisesta sävystään huolimatta tämä tarina on totta alusta loppuun. Maailmassa on poloisia, jotka ovat tuomitut elämään aivoillansa, ja he maksavat kauniilla hienolla kullalla, ydinmehullaan ja olemuksensa perusaineella elämän pienimmätkin tarpeet. Se on heille joka päivä palaava tuska; ja sitten kun he ovat väsyneet kärsimyksiinsä…

RUNOILIJA MISTRAL

[ Frédéric Mistral, synt. 1830, kuuluisin uusprovencelaisista runoilijoista, Daudet'n hyvä ystävä, on kirjoittanut mm. eepokset Mirèio (Mireille) ja Calendau (Calendal) sekä runokokoelman Lis Isclo d'or. Näillä kirjoituksillaan hän on saavuttanut eurooppalaisen maineen ja herättänyt harrastuksen provencenkieliseen runouteen.]

Kun minä viime sunnuntaina heräsin, luulin olevani Faubourg-Montmartre-kadun varrella Pariisissa. Vettä satoi, taivas oli harmaa, myllyni surullinen. Minua pelotti jäädä kotiin viettämään tätä kylmää, sateista päivää, ja minulle tuli halu lähteä lämmittelemään Frédéric Mistralin, tuon suuren runoilijan luokse, joka asuu noin kolmentoista kilometrin päässä minun petäjistöstäni, pienessä kotikylässään Maillanessa.

Tuumasta toimeen: myrttipuinen sauva käteen, Montaigne taskuun, peite olalle ja mars matkaan!

Ei yhtään ihmistä ulkona pelloilla… Kaunis katolinen Provencemme antaa maan levätä sunnuntaina… Koirat yksin kotona, talojen ovet kiinni… Tuon tuostakin tiellä rahtimiehen rattaat vettä valuvine kuomupeitteineen, vanha mummo kääriytyneenä vaaleanruskeaan viittaansa, muuleja täydessä juhla-asussa, espartoruohon säikeistä tehty sinivalkoinen loimi selässä, punaisia koristeita ja hopeatiukuja kaulassa — vetäen puolijuoksua kokonaisen vankkurillisen maalaisrahvasta kirkkoon messua kuulemaan; lisäksi häämöttää kaukaa sumun keskeltä vene kanavassa ja kalastaja, joka seisoallaan laskee nuottaansa veteen.

Mahdotonta oli lukea matkalla sinä päivänä. Sade valui virtanaan ja pohjatuuli vihmoi sitä vasten kasvoja. Minä kiiruhdin koko matkan levähtämättä, ja viimein käveltyäni kolme tuntia näin edessäni pieniä sypressimetsiä, joiden keskellä Maillanen kylä piilee suojassa tuulelta.

Ei kissaakaan kylän kaduilla, kaikki olivat messua kuulemassa. Kun kuljin kirkon ohitse, niin puhaltimet rämisivät ja kynttilät loistivat värillisten ikkunaruutujen takaa.

Runoilijan koti oli kylän toisessa päässä; se on viimeinen talo vasemmalla kädellä Saint-Remyn kaupunkiin vievän tien varrella — yksikerroksinen tupanen, edessä puutarha… Astun hiljaa sisään… Ei näy ketään! Salin ovi on kiinni, mutta minä kuulen, että oven takana kävelee joku ja puhelee kovalla äänellä itsekseen… Nuo askelet ja tuo ääni ovat minulle hyvin tutut… Pysähdyin hetkiseksi pieneen eteiseen, jonka seinät ovat valkeiksi kalkitut, käsi ovenrivassa, hyvin hämilläni. Sydämeni tykytti kiivaasti. — Hän on siellä. Hän on parhaillaan työssä… Pitääkö minun odottaa, kunnes säkeistö on valmiina!… Mutta kuinka tahansa, käykäämme sisään.

* * * * *

Kun Maillanen runoilija tuli teidän luoksenne, pariisilaiset, näyttääkseen Pariisia Mireille'llensa ja kun te näitte salongeissanne tuon kaupunkilaismuodin mukaan puetun chactas-intiaanin, korkea kaulus kaulassa ja päässä suuri hattu, josta hän oli hämillänsä yhtä paljon kuin maineestansa, niin te luulitte, että siinä se nyt oli Mistral… Mutta se ei ollut hän. On vain yksi Mistral maailmassa, se jonka minä yllätin viime sunnuntaina hänen kotikylässään ja joka huopahattu korvallisella, ilman liivejä, yllään pusero ja uumillaan punainen katalonialainen vyö säihkyvin silmin, innostuksen tuli poskipäillä ja ylväs, hyväntahtoinen hymy huulilla käveli pitkin lattiaa joustavasti kuin kreikkalainen paimen, kädet taskussa, sepittäen runoja…

— Mitä! Sinäkö se olet? huudahti Mistral hypäten kaulaani; olipa hyvä, että tulit katsomaan… Juuri tänään sattuu olemaan juhlat täällä Maillanessa. Meillä on Avignonista tilattu soittokunta, härkiä, juhlakulkue ja farandole, siitä tulee suurenmoista… Äiti palaa heti messusta; sitten syömme ja sitten hei! lähdemme katsomaan, kun kauniit tytöt tanssivat…

Sillä aikaa kun hän puhui, tarkastelin minä liikuttuneena tätä pientä, valoisaksi paperoitua salia, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan ja jossa ennen olin viettänyt monta hauskaa hetkeä. Kaikki oli entisellään. Entinen keltaruutuinen leposohva, kaksi ruokotuolia, kädetön Venus ja Arlesin Venus uuninkamanalla, Hébertin maalaama kuva runoilijasta itsestään, Étienne Carjat'n ottama valokuva hänestä sekä nurkassa ikkunan luona pulpetti — pahanpäiväinen pieni veronkantopöytä — täpö täynnä vanhoja kirjoja ja sanakirjoja. Keskellä pöytää huomasin suuren avonaisen vihkon… Se oli Calendal, Frédéric Mistralin uusi runoelma, jonka pitäisi ilmestyä tämän vuoden lopulla, joulunpyhiksi. Tätä runoelmaansa on Mistral valmistellut jo seitsemän vuotta, ja on kulunut jo lähes kuusi kuukautta siitä, kun hän kirjoitti siihen viimeisen säkeen; kuitenkaan hän ei vielä uskalla päästää sitä käsistään. On näet yhä jotakin säettä hiottava ja etsittävä kauniimpia loppusointuja… Vaikka Mistral kirjoittaakin provencen kielellä, niin hän siloittelee huolellisesti säkeitään aivan kuin kaikkien pitäisi lukea ne juuri sillä kielellä ja olla hänelle kiitollisia suurista ponnistuksista… Tuohon oivaan runoilijaan soveltuisivat Montaignen sanat: — Muistakaamme häntä, joka, kun häneltä kysyttiin, miksi hän näki niin paljon vaivaa semmoisen taiteen vuoksi, johon vain ani harvat saattoivat tutustua, vastasi: Ani harvoissa on minulle kylliksi, yhdessä on kylliksi, vaikkei olisi yhtään, niin siinäkin on minulle kylliksi. —

* * * * *

Minä pidin Calendal-vihkoa käsissäni ja selailin sitä liikutuksen vallassa… Yhtäkkiä kajahtivat huilut ja tamburiinit soimaan kadulla ikkunan alla, ja samalla rientää Mistral kaapille, ottaa sieltä esiin juomalaseja ja pulloja, vetää pöydän keskelle salia ja avaa oven soittajille sanoen minulle: — Älä vain naura… He tulevat tervehtimään minua aamusoitolla… minä näet olen kunnan neuvosmies. —

Pieni huone tulee täpötäyteen väkeä. Tamburiinit asetetaan tuoleille, vanha lippu nurkkaan ja makea viini kiertää miehestä mieheen. Sitten kun on tyhjennetty muutamia pulloja herra Frédéricin terveydeksi, kun on keskusteltu vakavasti juhlasta ja arvailtu, muodostuukohan farandole tällä kertaa yhtä kauniiksi kuin viime vuonna ja esiintyvätköhän härät kunnollisesti, vetäytyvät soittajat pois ja menevät aamusoitolla tervehtimään muitakin neuvosmiehiä. Samassa saapuu Mistralin äiti kotiin.

Kädenkäänteessä on levitetty kaunis valkoinen liina ja ruokapöytä katettu ainoastaan kahdelle hengelle. Minä tunnen talon tavat, tiedän että kun Mistralilla on vieraita, ei hänen äitinsä istu pöytään… Vanhus parka ei osaa muuta kuin provencen kieltä ja hänestä tuntuisi rasittavalta puhella ranskalaisten kanssa… Sitä paitsi häntä tarvitaan keittiössä.

Taivas! miten hyvän aterian söin sinä aamuna: — palasen paistettua kaurista, vuoristojuustoa, viinimehuun pantuja hedelmiä, viikunoita, muskottirypäleitä. Kaikki höystettynä tuolla Châteu-Neuf-des-papes-viinillä, joka kimaltelee lasissa niin ruusunvärisenä…

Jälkiruokaan päästyämme minä käyn hakemassa runovihkon ja asetan sen pöydälle Mistralin eteen.

— Mehän päätimme lähteä ulos kävelemään, virkkoi runoilija hymyillen.

— Ei, ei!… Calendal! Calendal! —

Mistral alistuu kohtaloonsa, ja pehmeällä sointuvalla äänellään hän aloittaa ensimmäisen laulun lyöden kädellään tahtia: — Neitosesta lemmen murtamasta — äsken surullisen tarinan ma kerroin — nyt, jos herra suo sen, laulan laulun Cassin poikasesta — sardellien pikku pyytäjästä… —

Ulkona soitettiin iltakelloja; raketteja paukahteli torilla; huilunpuhaltajia tuli ja meni kaduilla tamburiininsoittajien kanssa.

Mutta nojaten kyynärvarsin pöytään ja kyynelet silmissä minä kuuntelin kertomusta pienestä provencelaisesta kalastajapojasta.

* * * * *

Calendal oli vain kalastaja, rakkaus tekee hänestä sankarin… Voittaakseen lemmittynsä, kauniin Estérellen rakkauden, hän ryhtyy ihmeteltäviin ponnistuksiin, eivätkä Herkuleen kaksitoista urotyötä ole mitään niiden rinnalla.

Kun hän kerran on saanut päähänsä tulla rikkaaksi, niin hän keksii kauheita kalastusneuvoja ja ajaa satamaan kaikki meren kalat. Toisella kertaa hän ajaa takaa muuatta Ollioulesin kaupungin jylhissä rotkoissa piilevää rosvoa, kreivi Sévérania, aina hänen pesäänsä asti, keskelle hänen rosvojoukkojansa… Miten rohkea poika tuo pikku Calendal! Eräänä päivänä hän tapaa Sainte-Baumen luolan tienoilla vastatusten kaksi ryhmää miehiä, jotka ovat tulleet sinne ratkaistakseen riitansa seipääniskuilla mestari Jacquesin haudalla, tuon provencelaisen, joka on, sivumennen sanottuna, tehnyt Salomon temppelin puutyöt. Calendal syöksyy veritöissä raivoavien keskeen ja rauhoittaa heidät puheellansa.

Hän suorittaa yli-inhimillisiä voimannäytteitä!… Korkealla Luren vuoristossa oli luoksepääsemätön setrimetsä, johon eivät puunhakkaajat olleet uskaltaneet vielä koskaan kavuta. Mutta Calendal menee sinnekin. — Hän viipyy siellä ypöyksin kokonaisen kuukauden. Kolmekymmentä päivää kajahtelevat hänen kirveensä iskut, kun teräs helähtäen uppoaa puiden runkoon. Metsä ryskää: toinen toisensa perästä kaatuvat nuo vanhat jättiläispuut ja vierivät kuilujen syvyyteen; ja kun Calendal tulee jälleen alas, ei ole enää yhtään setripuuta pystyssä vuorilla…

Vihdoin voittaa Sardinin kalastaja monista urotöistään palkinnoksi Estérellen rakkauden, ja Cassisin kaupungin asukkaat valitsevat hänet konsuliksi. Semmoinen on kertomus Calendalista… Mutta mitä liikuttaa meitä Calendal itse? Ennen kaikkea kuvastuu runoelmassa Provence — Provencen rantaseutu sekä Provencen vuoristo — sen menneisyys, sen tavat, pyhimystarinat ja maisemat, sen yksinkertainen ja vapaa kansa, joka on ennen kuolemaansa löytänyt itselleen suuren runoilijan… Rakentakaa nyt rautatielinjoja, pystyttäkää sähköpylväitä kautta maan, karkottakaa provencen kieli kouluista! Provence on sittenkin elävä iankaikkisesti Mireille ja Calendal runoelmissa.

* * * * *

— Riittää jo runoudesta, sanoi Mistral pannen vihkonsa kiinni. Nyt on aika lähteä katsomaan juhlia. —

Me läksimme ulos, kaikki kylänväki oli kaduilla; vahva tuulenpuuska oli kirkastanut taivaan ja aurinko helotti nyt iloisesti punaisilla katoilla, jotka olivat vielä märät sateesta. Saavuimme parhaiksi näkemään juhlakulkueen palaamista. Sen ohikulku kesti kokonaisen tunnin yhteen mittaan, siinä oli parannuksentekijöitä munkinpuvussa, parannuksentekijöitä valkeissa, sinisissä ja harmaissa säkkipuvuissa, hunnutettuja nunnakuntia, ruusunpunaisia lippuja, joihin oli ommeltu kultaisia kukkia, suuria, neljällä olkapäällä kannettavia puisia pyhimyksenkuvia, joista kultaus oli kulunut pois, fajanssista tehtyjä pyhimyksenkuvia, kirjaviksi maalattuja niin kuin epäjumalan kuvat, suuret kukkakimput kädessä, messupukuja, näkyleipiä, telttakatoksia vihreästä sametista, valkeisiin silkkipuitteisiin pantuja ristiinnaulitunkuvia, kaikki tämä aaltoillen tuulessa kynttiläin ja päivän valossa, virsien ja litaniain kaikuessa ja kellojen soidessa täyttä vauhtia.

Kun kulkue oli päättynyt ja pyhimykset viedyt takaisin kappeleihinsa, läksimme katsomaan leikkiä puimatantereella, painiskelua, kolmiloikkausta, nuoranvetoa, nahkasäkille hyppelemistä ynnä muuta, mikä kuuluu Provencen juhlien hauskaan ohjelmaan… Yö oli jo tulossa, kun palasimme Maillaneen. Torille, pienen kahvilan eteen, johon Mistral tavallisesti pistäytyy viettämään iltaa ystävänsä Zidoren kanssa, oli sytytetty suuri ilovalkea… Varustauduttiin tanssimaan farandolea. Leikkauksilla koristeltuja paperilyhtyjä paloi kaikkialla varjopaikoissa; nuoriso asettui paikoillensa, ja kohta alkoi tamburiinien säestäessä tulen ympärillä hurja, kovaääninen pyöriminen, jota aiottiin jatkaa läpi yön.

* * * * *

Kun olimme jo liian väsyneitä juoksentelemaan, kiipesimme illallisen jälkeen Mistralin kamariin. Se on vaatimaton talonpoikaiskamari, jossa on kaksi sänkyä. Seinät ovat paperoimattomat; kattopalkit näkyvissä… Siitä on nyt neljä vuotta, kun akatemia antoi Mireillen kirjoittajalle kolmen tuhannen frangin palkinnon ja rouva Mistral esitti pojallensa:

— Mitäpä jos panettaisimme paperit kamariisi ja antaisimme valkaista sen laipion?

— Ei, ei, vastasi Mistral… — Ne rahat ovat runoilijain rahoja, ei niihin saa koskea. —

Ja kamari jäi paperoimatta; mutta niin kauan kuin runoilijain rahoja riitti, ovat kaikki, jotka ovat kolkuttaneet Mistralin ovea, päässeet aina osille hänen avoimesta kukkarostaan…

Minä olin ottanut Calendal -vihkon mukaani kamariin ja halusin kuulla siitä vielä jonkun palasen ennen maatapanoa. Mistral valikoi sivukertomuksen fajanssiastioista. Sen pääsisällys on seuraava:

On suuret pidot jossakin. Pöydälle kannetaan upea kalusto Moustiers'n fajanssia. Joka lautasen pohjassa on sinisellä värillä emaljiin piirrettynä jokin provencelainen tapahtuma; niissä on kerrottuna koko maan historia. Ja miten suurella rakkaudella nuo kauniit fajanssikalut ovat kuvatut; säkeistö kutakin lautasta kohti ja yhtä monta pientä runoelmaa, jotka ovat samalla kertaa niin koruttomia, mutta kuitenkin taidokkaita ja viimeisteltyjä, kuten Theokritoksen pienet idyllikuvat.

Sillä aikaa kun Mistral luki minulle runojansa tuolla kauniilla provencen kielellä, jossa on enemmän kuin kolmeneljännestä latinaa ja jota ennen muinoin puhuivat kuningattaret, mutta jota nyt ymmärtävät ainoastaan paimenet, sillä aikaa minä ihailin tuota miestä edessäni, ja ajatellen millaisessa rappiotilassa hän tapasi äidinkielensä ja millaiseksi hän on sen muovaillut minä kuvittelin mielessäni tuommoista vanhaa Beaux'n prinssien palatsia, jollaisia vielä nähdään Pikku-Alpeilla: ei enää kattoja, ei enää suojusaitoja portaiden reunassa, ei enää ruutuja ikkunoissa, suippokaarien päätekivi on särkynyt, vaakunamerkki ovien yläpuolella sammaltunut, kanat nokkimassa ruokaansa linnanpihalla, siat rypemässä galleriojen hienojen patsaiden juurella, aasi syömässä nurmea entisessä kappelissa, kyyhkyset juomassa sadevettä suurista vihki vesimaljoista, ja vihdoin on näiden raunioiden keskelle vanhan palatsin sivuhuoneisiin pari kolme talonpoikaisperhettä laittanut itsellensä asunnon.

Mutta sitten eräänä päivänä hurmaantuu näiden talonpoikien poika noihin suuriin raunioihin ja kiivastuu nähdessään pyhiä paikkoja sillä tavoin häväistävän; pian, pian hän ajaa elukat pois linnanpihalta ja rakentaa haltiattarien avulla yksin suuren porraskäytävän entiselleen, laittaa peilipinnat taas seinille, lasit ikkunoihin, nostaa tornit jälleen pystyyn, kultaa uudestaan valtaistuinsalin ja panee jälleen kuntoon muinaisen mahtavan palatsin, jossa on asunut paaveja ja keisarinnoja.

Tämä uudelleen kuntoon kohotettu palatsi, se on provencen kieli.

Tämä maalaispoika, se on Mistral.

KOLME HILJAISTA MESSUA

Joulujuttuja

I

— Kaksi tryffelillä täytettyä kalkkunaa, niinhän, Garrigou?

— Niin, arvoisa herra, kaksi mainiota kalkkunaa täpösen täynnä tryffelejä. Tottahan tuon tiedän, sillä olenpa ollut apuna niitä täyttämässä. Olisi luullut niiden nahan ihan halkeavan paistuessa, niin kovalle se oli pingotettu…

— Jeesus-Maria! Ja minä kun pidän niin paljon tryffeleistä… Pian tänne messupaitani, Garrigou… Ja mitä muuta vielä olet huomannut keittiössä paitsi kalkkunapaistia?…

— Oo, kaikenlaista hyvää… Puolilta päivin emme ole joutaneet muuta kuin kynimään fasaaneja, harjalintuja, syöttökanoja ja metsoja, niin että höyheniä lenteli kaikkialla… Sitten tuotiin kalalammikosta ankeriaita, kultakarppeja, forelleja ja…

— Oikeinko suuria, ne forellit, Garrigou?

— Noin suuria, arvoisa herra… Kerrassaan verrattomia!…

— Jumalani! Olenpa näkevinäni ne tuossa edessäni… Oletko pannut jo viinin alttarikannuihin?

— Kyllä, arvoisa herra, olen pannut viinin alttarikannuihin… Mutta se, totta vieköön, ei ole mitään siihen viiniin verrattuna, jota saatte juoda päästyänne keskiyön messusta. Jospa näkisitte sitä linnan ruokasalissa, jospa näkisitte kaikki nuo karahvit, jotka kimaltelevat monenvärisinä, täynnänsä jaloja viinejä… Ja hopeiset pöytäkalut, siselöidyt maustinastiat, kukat ja kynttiläjalat! — Ei ole ikinä nähty semmoista joulukestiä. Herra markiisi on kutsunut kaikki herrasväet lähistöltä. Teitä tulee ainakin neljäkymmentä henkeä aterialle, lukuunottamatta maatuomaria sekä käräjäkirjuria…Olettepa onnellinen päästessänne niille illallisille, kunnioitettava herra!… Minä en ole muuta kuin haistellut kauniita kalkkunoita ja nyt tunnen alinomaa tryffelien tuoksun nenässäni… Aah!…

— No no, poikaseni. Varokaamme lankeamasta ylensyömisen syntiin, etenkin tänä pyhänä jouluyönä… Riennä heti sytyttämään kynttilät ja antamaan kelloilla ensimmäinen merkki messun alkamiseen; sillä keskiyö on jo käsissä, emmekä saa suinkaan myöhästyä…

Näin puhelivat keskenään jouluyönä armon vuonna tuhat kuusisataa ja niin ja niin paljon kunnianarvoisa herra Balaguère, entinen barnabiittien priori, nykyisin Trinquelagen markiisien runsaspalkkainen pappi, ja hänen pieni kuoripoikansa Garrigou, tai toisin sanoen se nallikka, jota hän ainakin luuli kuoripojaksensa Garrigouksi, sillä nähkääs, itse paholainen oli tuona iltana ottanut päällensä pyöreäposkisen ja hempeäpiirteisen nuoren sakaristonvartijan hahmon voidakseen paremmin johdattaa kunnianarvoisan isän kiusaukseen ja saadakseen hänet lankeamaan kauheaan hekuman syntiin. Niinpä, sill'aikaa kun tuo luultu Garrigou (hm, hm!) kaikin voimin tempoili markiisin kappelin kelloja, alkoi kunnianarvoisa isä pukeutua messukasukkaansa linnan pienessä sakaristossa, ja kaikkien noiden herkullisten kuvausten hämmentämänä hän toisti mielessään yhä uudelleen ja uudelleen:

— Kalkkunapaistia… kultakarppeja… noin suuria forelleja!…

Ulkona puhalsi yöllinen tuuli kantaen kellojen kaikua ympäristöön, ja sikäli alkoi vilkkua tulia Ventoux-vuoren tummilla rinteillä, jonka huipulla kohosivat Trinquelagen vanhat tornit. Vuokraviljelijöiden perheet olivat nyt matkalla linnaan kuulemaan keskiyön messua. Virsiä veisaten he kapusivat vuoren rinnettä ylös viisi- tai kuusihenkisissä joukoissa, isä edellä kantaen lyhtyä kädessään, ja sitten naiset kääriytyneinä suuriin ruskeihin vaippoihinsa, joiden poimuihin lapset tunkeilivat hakien tuulensuojaa. Huolimatta myöhäisestä yöhetkestä ja pakkasesta marssi tuo reipas väki iloisesti edelleen sen toivon kannustamana, että heitä messusta tultua, kuten aina muinakin vuosina, odottaa alhaalla keittiöhuoneissa heitä varten katettu pöytä. Tuon tuostakin välähtivät jyrkässä mäenrinteessä jonkun aatelisherran lasiseinäiset vaunut kuutamossa, soihdunkantajien saattamina, tai kilisytti puolijuoksua lönkyttävä muuli tiukujansa, ja sumuisten lyhtyjen valossa tunsivat vuokraviljelijät maatuomarinsa ja tervehtivät häntä ohimennessä:

— Hyvää iltaa, mestari Arnoton!

— Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!

Yö oli kirkas ja tähdet tuikkivat vilkkaasti pakkasen kynsissä, pohjatuuli puhalsi terävästi ja hienoa huurretta satoi kulkijoiden päälle kastelematta kuitenkaan vaatteita; joulu oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoilleen ja saapunut lumivalkoisin vaattein. Vuoren korkeimmalla kukkulalla kuumotti linna matkan lopullisena päämääränä tavattoman jykevine torneineen ja päätyseinineen. Kappelin kellotorni kohosi päin tummansinistä taivasta, ja suuri joukko pieniä tulia häilyi sinne tänne, vilkkui kaikissa ikkunoissa ja helotti rakennuksen tummaa taustaa vasten kuin kipinät, joita kirpoilee mustaksi palaneesta paperituhkasta… Kun oli päästy nostosillan yli ja astuttu sisään hyökkäysportista, piti kappeliin mennessä kulkea etupihan poikki, joka oli täynnänsä vaunuja, palvelijoita ja kantotuoleja ja jonka valaisivat kirkkaaksi tervassoihdut ja keittiön ikkunoista välkkyvät liekit. Kuului paistinkääntöhaarukoiden kolahtelua, kattiloiden kalinaa, kristalli- ja hopeaesineiden helinää, kun niitä liikuteltiin ruokaa laitettaessa. Ja kaiken sen yläpuolella leijaili lämmin höyry, jossa tuntui paistin ja väkevistä kasviksista valmistettujen kastikkeiden hyvää hajua ja joka kuiskaili kaikkien, niin vuokraviljelijäin kuin papin ja maatuomarinkin korviin:

— Miten mainio jouluateria meitä odottaakaan messun jälkeen!

II

Tiri lillil!… Tiuku kilisee.

Puoliyön messu alkaa. Linnan kappelissa, joka ristikkokaarineen ja laipioon asti ulottuvine tammisine seinälaudoituksineen on kuin ehtoinen tuomiokirkko pienoiskoossa, ovat kaikki kauniit verhot levitetyt seinille ja kaikki kynttilät sytytetyt. Ja millainen väenpaljous! Millainen pukujen rikkaus! Tuossa istuvat ensinnäkin puuveistoksilla koristelluissa aitioissa alttarin ympärillä lohenväriseen silkkipukuun puettu Trinquelagen herra ja hänen vieressään kaikki illalliselle kutsutut aatelisherrat. Sametilla päällystetyille rukoustuoleille vastapäätä heitä on istuutunut vanha leskimarkiisitar tulipunainen kullalla kirjailtu levätti yllään ja nuori Trinquelagen markiisitar, jonka tukkaan on rakennettu korkea pitsitorni Ranskan hovin uusimman muodin mukaan. Alempana nähdään mustiin pukeutuneina, suuret suippopäiset peruukit päässä ja posket sileiksi ajeltuina maatuomari Thomas Arnoton ja käräjäkirjuri, mestari Ambroy, kaksi vakavaa naamaa keskellä loistavia silkkipukuja ja kullanvälkkeisiä damasteja. Sitten tulevat lihavat hovimestarit, hovipojat, jahtimestarit, voudit ja rouva Barbe, joka kantaa kaikki avaimet kupeellaan hienossa hopeisessa avainrenkaassa. Taempana, tavallisilla penkeillä, istuu alhainen palvelusväki, piiat ja vuokraviljelijät perheineen; ja vihdoin viimein ihan oven suussa, jota avataan ja suljetaan varovaisesti, seisovat kokkipojat; he pistäytyvät kastikkeiden kiehuessa nappaamassa korviinsa jonkun pienen katkelman messua ja tuovat tullessaan iltaruuan tuoksua juhlalliseen kirkkoon, joka on käynyt ihan kuumaksi palavien kynttiläin paljoudesta.

Noidenkohan kokkipoikien pienet valkoiset myssyt ne saavat papin niin hajamieliseksi? Vai eikö siihen pikemmin vaikuttane Garrigoun tiuku, tuo lemmon tiuku, joka kilisee alttarin juurella semmoisella hornan kiireellä, että tuntuu kuin se hoputtaisi vain yhtämittaa:

— Kiiruhtakaamme, kiiruhtakaamme… Kuta välemmin saamme loppuun, sitä välemmin pääsemme ruokapöytään.

Ja totta on, että joka kerta kun tuo pirun tiuku helähtää, unohtaa pappi messunsa eikä ajattele muuta kuin juhlaillallista. Hän näkee hengessään, miten keittiöväki häärii nopeasti, miten uunissa loimuaa oikea sepän tuli, miten kattilankansien raoista pullahtelee höyryä ja höyryn seassa näkyy kaksi mainiota kalkkunaa, jotka ovat täpö täynnä tryffeleitä, ihan kuin kirjailtua marmoria…

Tai sitten hän näkee rivittäin kulkevan ohitsensa pieniä hovipoikia kantaen ruokavateja, joista leviää viekoittelevaa tuoksua, ja heidän mukanaan hän astuu suureen, juhlallisesti koristeltuun saliin. Oi taivaallista hekumaa! Tuossa suunnattoman suuri pöytä, joka notkuu ruokien painosta ja säteilee kynttiläin valossa. Riikinkukot ovat saaneet oman höyhenpukunsa peitteekseen, fasaanit levittelevät kullanruskeita siipiänsä, pullot kimaltelevat rubiininvärisinä, hedelmäpyramidit hohtavat keskeltä vihreitä oksia, ja nuo merkilliset kalat, joista Garrigou (niin oikein, Garrigou!) puhui, ovat asetetut saksankumina-alustalle; niiden suomukset välkkyvät helmiäiselle ikään kuin olisivat vast'ikään vedestä nostetut, ja pieni tuoksuva yrttitupsu on pistetty niiden sieraimiin. Niin ilmielävä on herra Balaguèren mielikuvitus, että hän on näkevinänsä kaikki nuo ihmeelliset ruokalajit kannettuna eteensä kullalla kirjaillulle alttariveralle, ja pari kolme kertaa hän on jo ihan aloittamaisillaan ruokalukua Benedicite (kiittäkää) sen sijaan, että hänen olisi rukoiltava Dominus vobiscum! (Herra olkoon kanssanne!) Tuommoisia pieniä hairahduksia lukuun ottamatta suorittaa tuo kelpo mies alttaritoimituksensa hyvin tunnollisesti hyppäämättä yhdenkään rivin yli, laiminlyömättä yhtään polvennotkistusta; ja kaikki sujuu erinomaisesti ensimmäisen messun loppuun asti, sillä kuten tiedätte, on saman sielunpaimenen jouluyönä suoritettava kolme messua yhtämittaa.

— Se oli ensimmäinen! sanoo pappi itsekseen päästäen helpotuksen huokauksen. Sitten hän, kuluttamatta hetkeäkään hukkaan, antaa merkin kuoripojallensa tai sille, jota hän luulee kuoripojakseen, ja…

Tiri lillil!… Tiri lillil!

Nyt alkaa toinen messu, ja sen kuluessa alkaa myös herra Balaguèren syntiinlankeemus.

— Pian, pian, kiiruhtakaamme, tillittää hänen korvaansa pienellä kimakalla äänellänsä Garrigoun tiuku, ja tällä kertaa tuo onneton sielunpaimen, joka oli joutunut kokonaan ylensyömisen pirun valtaan, iskee messukirjan kimppuun ja hotkaisee sivun toisensa perästä liiaksi kiihtyneen ruokahalunsa ahneudella. Hän nousee ja laskee raivoisan mielipuolen tavoin, hotaisee vähän ristinmerkin ja polventaivutuksen tapaista, lyhentää kaikki liikkeensä päästäkseen pikemmin loppuun. Tuskin hän malttaa ojentaa kättänsä lukiessaan evankeliumia, tuskin lyödä rintoihinsa sanellessaan synnintunnustusta ( Confiteor ). Hänen ja kuoripojan kesken on syntynyt kilpailu siitä, kumpi heistä solkkaa nopeammin. Kysymykset ja vastaukset menevät kiireessä mullin mallin, toisiaan sysien. Puoleksi niellyt sanat, jotka lausutaan avaamatta suuta — se kun veisi liian paljon aikaa — muuttuvat käsittämättömäksi muminaksi.

— Oremus ps… ps… ps…

— Mea culpa… pa… pa…

Niin kuin viinisadon korjaajat, jotka tulisella kiireellä tallaavat rypäleitä rikki sammiossa, niin kahlaavat he molemmat latinankielistä messua pärskyttäen sananpirstaleita joka taholle.

— Dom… scum!… sanoo Balaguère.

— … Stutuo!… vastaa Garrigou; kaiken aikaa tuo kirottu tiuku helisee heidän korvissaan kuin kulkunen, joka pannaan postihevosen kaulaan, jotta se nelistäisi tulista vauhtia. Käsitättehän, että semmoista, kyytiä lentäessä yksi hiljainen messu on pian suoritettu.

— Se oli toinen! virkkaa pappi ihan hengästyneenä. Joutamatta edes hengähtämään hän harppaa sitten punoittaen ja hikeä valuen alttarin portaita myöten alas ja…

Tiri lillil!… Tiri lillil!…

Nyt alkaa kolmas messu. Ei ole enää kuin muutama askel, ennen kuin päästään ruokasaliin, mutta voi surkeutta! mikäli jouluateria lähestyy, sikäli onneton Balaguère tuntee kärsimättömyytensä ja ruuanhimonsa kasvavan hillittömäksi kiihkoksi. Hänen ärtyneen mielikuvituksensa luomat näyt muuttuvat selvemmiksi, kultakarpit ja paistetut kalkkunat ovat tuossa, ihan hänen edessään… Hän käy niihin käsiksi… hän ne… Oi Jumalani!… miten ruokavadit höyryävät ja viinit tuoksuvat; ja vimmatusti kilisten huutaa tiuku hänen korvaansa:

— Pian, pian, vielä pikemmin!…

Mutta kuinka hän voisi rientää vielä nopeammin? Hänen huulensa tuskin liikkuvat. Hän ei enää lausu sanoja… Ihanko hän tosiaan aikoo petkuttaa hyvää Jumalaa ja pimittää häneltä salakähmässä messun? Niin, sen hän tekee, onneton!… Hän rientää kiusauksesta kiusaukseen, hän aloittaa hypäten ensin yhden säkeen yli, sitten kahden. Sitten on epistola liian pitkä, hän ei lue sitä loppuun, koskettaa kevyesti evankeliumia, sivuuttaa uskontunnustuksen siihen pysähtymättä, hyppää isämeidän ohi, loikkaa kaukaa esipuheelle ja syöksyy sillä tavoin hypäten ja harppaillen iankaikkiseen kadotukseen. Ja yhä seuraa häntä rietas Garrigou Vade retro Satanas! (mene pois, saatana!), joka säestää hänen toimiansa ihmeteltävän yksituumaisesti, nostaa hänen messukasukkaansa, kääntää kirjan lehtiä aina kaksi kerrallaan, survii pöytiä, kaataa kumoon viinikannut ja helisyttää tiukuansa yhä kiivaammin ja kiivaammin, yhä nopeammin ja nopeammin.

Maksaapa vaivan nähdä, miten ällistyneiltä näyttävät kaikkien läsnäolijain naamat! Pakotettuina arvaamaan papin kasvonilmeistä messun kulkua, josta he eivät kuule sanaakaan, toiset nousevat seisaalleen juuri silloin kun toiset polvistuvat, ja istuutuvat taas kun toiset ovat seisaallaan. Tuon kummallisen jumalanpalveluksen kaikki vaiheet menevät kerrassaan sekaisin ja synnyttävät kuulijain penkkiriveissä mitä eriskummaisimman asentojen sekamelskan. Kun joulutähti kulkiessaan taivaan teitä, kohti pientä seimeä, huomasi tämän sekasotkun, se kalpeni kauhusta…

— Apotti rientää liian nopeasti… On mahdotonta pysyä hänen perässään, mutisee leskimarkiisitar nyökytellen myssyänsä edestakaisin hämmästyksissään.

Mestari Arnoton, suuret terässankaiset silmälasit nenällä, selailee rukouskirjaansa kummastellen, mihin lemmolle asti sitä jo on jouduttu. Mutta pohjaltaan ei kukaan tuosta kelpo väestä, joka sekin ajattelee vain juhla-ateriaa, ole pahoillaan siitä, että messu nelistää kuin postimiehen hevonen. Ja kun arvon herra Balaguère riemusta säteilevin silmin kääntyy seurakunnan puoleen huutaen kaikin voimin: Ite, missa est (Menkää, messu on päättynyt), niin hänelle kajahtaa kappelista aivan yksiääninen vastaus: Deo gratias (Jumalalle kiitos) niin iloisesti ja mukaansa tempaavasti, että luulisi jo olevansa ruokapöydässä kuulemassa ensimmäistä maljapuhetta.

III

Viiden minuutin perästä istui aatelisväki suuressa salissa, pappi heidän keskellään. Linna oli valaistu laipiosta lattiaan asti ja kajahteli lauluista, huudoista, naurunpuuskista ja aterioivien melusta. Arvon herra Balaguère sysäsi kahvelinsa syöttökanan kylkeen haudaten omantunnon nuhteet mainion viinin ja hyvän lihakastikkeen aaltoihin. Niin paljon hän söi ja niin paljon joi, tuo poloinen hengenmies, että sai kauhean kouristuskohtauksen ja jo samana yönä heitti henkensä ennättämättä edes katua syntejään. Aamulla varhain hän sitten saapui taivaaseen, pää vielä täynnä yöllistä juhlahälinää, ja voittepa itse arvata, miten hänet siellä vastaanotettiin.

— Pois näkyvistäni, sinä kehno kristitty! lausui hänelle ylin tuomari, meidän kaikkein herra. — Rikoksesi on niin suuri, etteivät sitä voi pestä pois kokonaisen ihmisiän kaikki hyveet… Sinä olet varastanut minulta jouluyön messun… No niin, saatpa maksaa siitä kolmesataa messua etkä astu jalallasi paratiisiin, ennen kuin olet suorittanut omassa kappelissasi nuo kolmesataa joulumessua kaikkien niiden läsnäollessa, jotka ovat tehneet syntiä sinun rikoksesi vuoksi ja sinun kanssasi…

… Semmoinen on tosi legenda herra Balaguèresta, niin kuin sitä kerrotaan oliivipuiden maassa. Trinquelagen linnaa ei ole enää olemassa, mutta kappeli on vielä pystyssä Ventoux-vuoren korkeimmalla kukkulalla, keskellä rautatammimetsikköä. Tuuli ryskyttää sen paikoiltaan irtautunutta ovea, kynnys on pitkän heinän peitossa. Linnunpesiä on alttarin nurkissa ja korkeiden ristikkoikkunain kulmissa, joista maalatut lasiruudut ovat jo ammoin särkyneet. Kuitenkin näyttää siltä kuin joka vuosi joulun aikaan yliluonnollinen valo harhailisi keskellä näitä raunioita, ja messuihin ja jouluillallisille mennessään ovat talonpojat usein nähneet tuon kappelikummituksen valaistuna näkymättömillä kynttilöillä, jotka palavat tyhjässä ilmassa, vieläpä lumisateella ja tuulellakin. Naurakaa vain jos haluttaa, mutta eräs seudun viinitarhuri, nimeltä Garrigue, epäilemättä eräs Garrigoun jälkeläisiä, vakuutti minulle, että hän eräänä jouluaattoiltana ollessaan hiukan hiprakassa oli eksynyt vuoristoon Trinquelagen tienoille; ja hän kertoi minulle näkemiänsä: — Kello yhteentoista asti, ei mitään. Kaikki oli hiljaista, sammunutta, kuollutta. Yhtäkkiä kahdentoista tienoissa kuului kellotornin huipusta läppäys, vanhanaikainen läppäys, joka tuntui heikolta, ikään kuin olisi tullut neljän peninkulman päästä. Kohta näki Garrigue vuorenrinnettä myöten nousevalla tiellä häilyvän tulia ja liikkuvan epäselviä haamuja. Kappelin ovikatoksen alla kuului askeleita ja kuiskauksia:

— Hyvää iltaa, mestari Arnoton!

— Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!…

Kun kaikki olivat astuneet sisään, tuli viinitarhuri, joka ei ollut hätäpoikia, hiljaa kappelin luokse, ja tirkistäen särkyneen oven raosta sisään hän sai nähdä kummallisen näyn. Kaikki nuo ihmiset, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohitsensa, olivat järjestyneet rivittäin kuorin ympärille, raunioiksi sortuneen kirkon laivaan, ikään kuin entiset penkit vielä olisivat olleet kunnossa. Kauniita naisia kirjosilkkisissä puvuissa, pitsimyssyt päässä, kiireestä kantapäähän koristeltuja aatelisherroja, maalaisväkeä yllään kukikkaat takit, jommoiset olivat muodissa isoisäimme aikana, — kaikki näköjään ikivanhaa, kellastunutta, tomuista, väsynyttä. Tuon tuostakin lentää rapisteli jokin yölintu, kappelin tavallinen asukas, jonka tulenvälke oli unesta herättänyt, kynttiläin ympärillä, joiden liekki kohosi suorana ja kevyenä ilmaan ikään kuin olisi palanut hunnun takana. Ja varsinkin huvitti Garriguea muuan henkilö, jolla oli suuret terässankaiset silmälasit ja joka pudisteli alinomaa korkeata mustaa tekotukkaansa, jonka päälaella yölintu seisoi kuin paikalleen naulittuna lekutellen hiljaa siipiänsä…

Taaempana oli eräs vartaloltaan lapsellisen pieni vanhus polvillaan keskellä kuoria ja tempoili epätoivoisesti tiukua, jossa ei ollut kieltä eikä ääntä, sillä aikaa kun pappi, puettuna vanhaan kullalla kirjailtuun messukasukkaan, liikkui edestakaisin alttarin ääressä lukien rukouksia, joista ei kuulunut sanaakaan… Ihan varmaan se oli herra Balaguère, sanelemassa kolmatta hiljaista messuaan.

ORANSSIT

Kuvitelma

Pariisissa ovat oranssit niin surkean näköisiä kuin hedelmät, jotka ovat pudonneet puusta ja poimitut maasta sen juurelta. Siihen aikaan kun ne saapuvat sinne, keskellä kylmää, sateista talvea, tekee niiden helakka kuori ja tavattoman voimakas tuoksu ne oudon näköisiksi, hiukan mustalaismaisiksi tulokkaiksi näissä seuduissa, missä on totuttu laimeaan makuun. Sumuisina iltoina virtaa niitä yhtämittaa surullisissa jonoissa katukäytävillä, pieniin käsikärryihin ahdettuina, punaisen paperilyhdyn himmeässä valossa. Yksitoikkoinen, räikeä ääni seuraa niiden mukana hukkuen rattaiden räminään ja raitiovaunujen meluun:

— Kaksi sous'ta kappale!

Kolme neljsäosaa Pariisin väestöstä pitää tätä kaukaisissa seuduissa poimittua, liian pyöreäpintaista hedelmää, johon puusta ei ole jäänyt muuta merkkiä kuin pienen pieni vihreä kanta, oikeastaan sokerileipomoon kuuluvana. Sen ympärille kääritty silkkipaperi ja ne juhlat, joiden vietossa se on oleellisena osana, vahvistavat tätä vaikutusta.

Varsinkin tammikuun lähestyessä saavat nuo tuhannet kaduille sirotellut oranssit ja kaikki nuo kuoret, joita uiskentelee likaisissa katuojissa, meidät kuvittelemaan mielessämme suunnattoman suurta joulupuuta, joka on taivaalla Pariisin kohdalla pudistellut keinotekoisilla hedelmillä sälytettyjä oksiansa. Ei ole sitä nurkkaa, jossa ei niitä tapaisi. Kirkkaasti valaistuihin näyteikkunoihin on asetettu kauneimmat valiokappaleet, vankiloiden ja sairashuoneiden ovella niitä näkyy leivosmyttyjen ja omanakasojen joukossa samoin kuin tanssisalien ja sunnuntaisten huvipaikkojen edustalla. Ja niiden hieno tuoksu sekaantuu kaasunhajuun, viulujen kitinään ja teatterien yläparvekkeiden pölyyn. Ei kukaan tule silloin muistaneeksi, että oranssit kasvavat oranssipuissa, sillä vaikka hedelmä tulee meille suoraan Etelästä täysinäisissä laatikoissa, pistäytyy itse puu vain vähän aikaa vierailemassa julkisissa puistoissamme, ulkona lämpimästä ansarista, jossa se on viettänyt talvensa, leikeltynä, oudonnäköisenä, muodotonna.

Vasta silloin saattaa sanoa oikein tuntevansa oranssit, kun on nähnyt ne niiden kotiseuduilla, Baleaarien saarilla, Sardiniassa, Korsikassa, Algeriassa, Välimeren kullansiintävässä, helteisessä ilmassa. Mieleeni muistuu pieni oranssipuisto Blidah'n porttien edustalla; siellä ne vasta olivat kauniita! Tummankirkkaan, kiiltävän lehdistön keskellä helottivat hedelmät kuin maalatut lasipallot ja heijastivat ympäröivään ilmaan samanlaista valonhohdetta, jollaista säteilee loistavista kukista. Siellä täällä pääsivät oksien lomitse pilkahtamaan näkyviin pikkukaupungin vallit, turkkilaisen moskeijan minareetti, maraboutin kupoli ja niiden yläpuolella Atlas-vuoren valtava rinne, joka on alempana vihreä, mutta ylhäällä pehmeän vastasataneen lumen peitossa, ikään kuin se olisi ollut kääritty valkoiseen, poimuttelevaan turkkiin.

Eräänä yönä siellä ollessani tapahtui luonnon ihme, jommoista ei ollut nähty kolmeenkymmeneen vuoteen, talvi karisteli lunta ja kuuraa nukkuvan kaupungin päälle, ja Blidah heräsi aamulla kerrassaan toisen näköisenä, valkoiseen härmähuntuun verhottuna. Lumi näytti kevyessä ja kuulaassa Algerian ilmassa kuin helmiäisjauheelta. Se kimalteli kuin valkoisen riikinkukon höyhenet. Kaikista ihanin oli oranssipuisto. Paksuilla lehdillä lepäsi lumi puhtaana ja kankeana kerroksena ikään kuin jäätelömehu kiiltävällä lautasella, ja huurteiset hedelmät säteilivät sanomattoman suloisesti niin kuin valkoiseen, läpikuultavaan huntuun kääritty kulta. Se synnytti mielessä hiukan samansuuntaisen vaikutelman kuin kirkkojuhla, kuin punaiset papinkauhtanat pitsikaavun alla tai alttarin kultaukset silkkihetuloilla peitettyinä…

Mutta kaikista kaunein muistoni oransseista on peräisin Ajaccion läheltä Barbicaglian suuresta puistosta, jossa usein kävin viettämässä ettonetta helteisinä aikoina. Täällä oli oranssipuita harvemmassa, ne olivat kasvaneet korkeammiksi kuin Blidah'ssa, ja niiden oksat nuokkuivat maantien yli, josta ne erotti vain pensasaita ja syvä oja. Heti sen takana alkoi meri, rannaton, siintävä meri… Miten ihania hetkiä vietin tässä puutarhassa! Pääni päällä leyhyttivät kukkivat tai jo hedelmiä kantavat oranssipuut voimakasta tuoksuaan. Tuon tuostakin irtaantui kypsä oranssi yhtäkkiä puusta ja, ikään kuin helteen raukaisemana, pudota muksahti raskaasti ja pehmeästi viereeni maahan. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käteni sitä ottamaan. Ne olivat mainioita hedelmiä, sisältä purppuranpunaisia. Ne näyttivät minusta aivan verrattomilta, ja sitä paitsi oli taivaanranta niin kaunis! Lehtien lomitse välkkyivät meren siintävät ulapat niin kuin särkyneet lasipalaset, jotka heijastavat auringonsäteitä läpi sumuisen ilman. Kaukaa kuului laineiden nousu ja lasku, joka saa ilman aaltoilemaan pitkien matkojen päähän, tuo tahdikas kohina, joka tuudittaa meitä ikään kuin näkymättömässä purressa, ja sitten kuumuus ja oranssien tuoksu… Oi miten suloista oli uinahtaa Barbicaglian puutarhassa!

Joskus sentään herätti rummun pärinä minut yhtäkkiä kesken parhaita päivällisuniani. Rummunlyöjä raukat tulivat sinne harjoittelemaan taitoansa maantiellä. Pensasaidan aukoista näkyivät vaskihelaiset rummut ja suuret valkoiset esiliinat punaisten housujen päällä. Saadakseen edes vähän suojaa sokaisevalta päivänpaisteelta, joka maantien hiekasta heijastui suoraan heidän silmiinsä, nuo miesraukat tulivat istumaan ihan puutarhan viereen, pensasaidan kaitaiseen varjoon. Ja he vain rummuttivat ja hikoilivat! Silloin minä voimakkaalla ponnahduksella tempauduin irti uneliaisuudestani ja nakkasin huvikseni heidän eteensä muutaman noita kauniita kullanpunaisia hedelmiä, joita riippui käteni ulottuvilla. Rummunlyöjä, jota olin tähdännyt, pysäytti palikkansa. Hän epäröi hetkisen, tähysteli ympärilleen nähdäkseen, mistä oli tullut tuo ihana oranssi, joka vieri hänen eteensä ojaan; sitten hän sieppasi sen nopeasti käsiinsä ja iski siihen ahneesti hampaansa, malttamatta sitä edes kuoria.

Muistanpa myös, että ihan Barbicaglian vieressä, vain pienen matalan muurin takana, oli omituinen pikku puutarha, jonka voin nähdä kukkulaltani.

Se oli pieni, porvarilliseen tapaan palstoitettu nurkkaus. Sen valkeat hiekoitetut käytävät, joita tummanvihreät puksipuut reunustivat, ja kaksi sypressiä pääportin vieressä muistuttivat suuresti marseillelaista kesähuvilaa. Ei varjoa nimeksikään. Taustalla valkoinen kivirakennus, kellarin ikkunat ihan maanrajassa. Aluksi luulin sitä maalaistaloksi, mutta tarkemmin katsoessani huomasin, että sen harjalla kohosi risti ja että kiveen oli hakattu kirjoitus, jota en kaukaa tosin voinut erottaa, mutta noista merkeistä päätin, että se oli korsikalainen perhehauta. Ylt'ympäri Ajacciota on paljon tämmöisiä pieniä hautakappeleita, jotka ovat rakennetut erilleen keskelle puutarhaa. Perhe käy siellä sunnuntaisin vierailemassa vainajiensa luona. Siten ei kuolema tunnukaan niin surulliselta kuin hautausmaiden ahtaassa sekasorrossa. Vain ystävien askelet häiritsevät kappelissa nukkuvien rauhaa.

Paikoiltani näin erään vanhan ukon, joka hiljaa käydä kapsutteli puiston käytäviä pitkin. Kaiken päivää hän leikkeli puita, lapioi multaa, kasteli ja keräili hyvin huolellisesti pois kaikki kuihtuneet kukat. Sitten hän auringonlaskun aikaan astui pieneen kappeliin, jossa hänen kuolleet läheiset sukulaisensa lepäsivät, lukitsi siihen lapion, puutarhaharavan ja suuret vesikannut, liikkuen tyynenä ja hilpeänä kuten ainakin hautausmaan-tarhuri. Muuten tuo kunnon mies työskenteli, luultavasti itse kiinnittämättä siihen huomiotaan, jonkinlaisella hiljaisella hartaudella, välttäen pienintäkin melua ja sulkien hautakammion oven joka kerta niin varovaisesti kuin olisi pelännyt herättävänsä jonkun nukkuvista. Tässä syvässä säteilevässä hiljaisuudessa ei tuon pienen puutarhan elämä häirinnyt lintustakaan eikä sen läheisyys tuntunut lainkaan surulliselta. Meri vain näytti entistään avarammalta, taivas korkeammalta, ja tuo vainajien loputon uni levitti ympärilleen rauhattomaan luontoon ja elämän painostavuuteen tunnon iankaikkisesta rauhasta…

KAKSI MAJATALOA

Olin paluumatkalla Nimesistä eräänä heinäkuun iltapäivänä. Oli rasittava helle. Silmänkantamattomiin kulki valkoinen maantie kuumuutta hehkuen ja pölyisenä oliivipuistojen ja nuorten tammimetsien välissä, ja aurinko paistoi täydeltä terältä kuin suuri himmeä hopeakiekko. Ei varjonpilkkuakaan, ei tuulenhengähdystä. Ilma ihan väreili helteestä ja sirkat sirkuttivat hurjasti, korvia särkevästi, tuon tuostakin yhä kiihtyen, niin että tuntui kuin olisi niiden kirskutus ollut juuri tuon äärettömän valoväreilyn synnyttämää helinää… Olin jo kävellyt kaksi tuntia tuota erämaata, kun yhtäkkiä maantien tomusta kohosi eteeni ryhmä valkoisia taloja. Se oli Saint-Vincentin majatalo ja syöttöpaikka: viisi kuusi talonpoikaistaloa, pitkiä, punakattoisia vajoja, vedettömäksi kuivunut juottopaikka keskellä näivettynyttä viikunapuu-ryhmää ja alueen toisessa laidassa kaksi suurta majataloa, jotka seisoivat vastakkain kumpikin eri puolella tietä.

Hämmästyin vähän nähdessäni nuo majatalot lähetysten. Toisella puolella iso uusi rakennus, täynnä elämää ja liikettä. Kaikki ovet olivat auki, postivaunut olivat pysähtyneet sen eteen, höyryäviä hevosia riisuttiin juuri valjaista. Matkustajat olivat laskeutuneet maantielle muurien kapeaan varjoon juomaan jotakin janoonsa. Piha oli täpö täynnä muuleja ja vaunuja, ajajat loikoilivat katosten alla odottaen iltaviileätä. Sisällä huudettiin, kiroiltiin, iskettiin nyrkkiä pöytään, kilisteltiin laseja, naksuteltiin biljardipalloa, paukuteltiin limonaatipullojen korkkeja, ja yli kaiken tämän melun kuului hilpeä, kimakka ääni, joka lauloi niin että ikkunaruudut tärisivät:

Ja kaunis Margoton nous aamull' aikaisin, läks vettä noutamaan hän kultakannuihin…

… Vastapäätä oleva majatalo sen sijaan oli hiljainen ja ikään kuin autioksi jätetty. Porttikäytävä kasvoi ruohoa, ikkunalaudat olivat särkyneet, oven päällä riippui pieni ruostunut piikkipalmun oksa kuin vanha kypäritöyhtö, ja portaat olivat kynnyksen kohdalta paikatut pyöreillä maantiekivillä… Kaikki tyynni oli niin kurjaa, niin surkeata, että oli oikea laupeudentyö pysähtyä siihen juomaan lasillinen viiniä.

* * * * *

Sisäänastuessani huomasin pitkän salin, aution ja kolkon, jonka kolmesta suuresta, verhottomasta ikkunasta tulviva valo teki vielä synkemmän ja autiomman näköiseksi. Muutamia ontuvia pöytiä, niillä hujan hajan tomun tahraamia juomalaseja, halkeillut biljardipöytä, jonka pallopussit riippuivat jäykkinä kuin neljä puukaukaloa, keltainen leposohva ja vanha konttoripöytä viruivat siellä epäterveellisessä ja painostavassa helteessä. Ja sitten kärpäsiä ja kärpäsiä! En ole elämässäni nähnyt niin paljon kärpäsiä: laipiossa, ikkunaruuduissa, juomalaseissa niitä riippui laumoittain… Kun avasin oven, syntyi semmoinen surina ja siipien pärinä kuin olisin astunut mehiläispesään.

Salin perällä ikkunankomerossa seisoi nainen päin ikkunaan, vaipuneena katselemaan siitä ulos. Huusin hänelle kaksi kertaa:

— Hoi! Emäntä!

Hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja hänen kasvonsa näyttivät minusta kuluneilta kuin talonpoikaisnaisen kasvot, täynnä syviä ryppyjä, väriltään tuhkanharmaat ja korvallisella pitkiä ruskeita parranhaivenia, niin kuin usein näkee täkäläisillä vanhoilla eukoilla. Hän ei kuitenkaan ollut vanha, vaan kyynelet olivat hänen poskensa kalventaneet.

— Mitä tahdotte? kysyi hän minulta pyyhkien silmiään.

— Istahtaa hetkeksi ja juoda jotakin…

Hän katsoi minuun hyvin hämmästyneenä, paikaltaan liikahtamatta, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt sanojani.

— Eikö tämä sitten ole majatalo?

Nainen huokaisi:

— Kyllä… tämä on majatalo, kuten suvaitsette… Mutta miksette mene tuonne vastapäätä niin kuin muutkin? Siellä on paljoa hauskempaa…

— Se on liian hauska minulle… Mieluummin jään tänne teille.

Ja hänen vastaustaan odottamatta minä istuuduin pöydän ääreen.

Kun hän huomasi minun tarkoittavan täyttä totta, alkoi hän liikkua hyvin puuhakkaan näköisenä edestakaisin, availlen laatikoita, liikutellen pulloja, pyyhkien juomalaseja, ajaen kärpäsiä pois… Saattoi huomata, että oli oikein merkkitapaus, kun vieras tuli pyytämään häneltä palvelusta. Välistä tuo naisparka pysähtyi ja piteli päätään ikään kuin olisi epäillyt, ettei hän saa milloinkaan pyyntöäni täytetyksi.

Sitten hän meni peräkamariin; kuulin hänen kalistelevan suuria avaimia, ravistelevan lukkoja, kopeloivan korista leipäpalasta, puhaltelevan, pyyhkivän tomua ja pesevän lautasia. Tuon tuostakin pääsi häneltä syvä huokaus, heikosti hillitty huokaus…

Neljännestuntia kestäneen puuhan perästä oli edessäni pöydällä lautasellinen rusinoita, vanha Beaucairen leipä, kova kuin hiekkakivi, ja pullo hapanta viiniä.

— Tehkää hyvin, virkkoi tuo kummallinen olento ja kiiruhti taas entiseen paikkaansa ikkunan ääreen.

* * * * *

Juodessani koetin saada aikaan keskustelua hänen kanssaan.

— Teillä ei luultavasti käy usein vieraita, vai kuinka, rouva parka?

— Oi ei, hyvä herra, ei koskaan… Toista oli ennen, kun me vielä olimme yksin tällä paikkakunnalla; meillä oli postihevosten muuttopaikka, meillä syötiin juhlapäivällisiä telkkien metsästysaikana ja kuljetettiin matkustajia läpi vuoden… Mutta sitten kun meille saapui naapureita, olemme menettäneet kaikki tyynni… Matkustajat käyvät mieluummin tuolla toisella puolella. Meillä on heidän mielestänsä liian synkkää… Totta onkin, ettei talomme ole kovin kaunis. Enkä minä ole kaunis, minua vaivaavat kuumekohtaukset, molemmat lapseni ovat kuolleet… Tuolla vastapäätä sen sijaan nauretaan aina. Siellä on emäntänä muuan arlesitar, kaunis nainen, joka kulkee pelkissä pitseissä ja kultavitjat käärittyinä kolmin kerroin kaulan ympärille. Postinkuljettaja, joka on hänen rakastettunsa, ajaa vaununsa hänen luokseen. Sitä paitsi hänellä on parvi palvelijattaria, jotka osaavat tekeytyä viehättäviksi… Sekin vetää vieraita hänen taloonsa. Kaikki Bezoucesin, Rebessanin ja Jonquièresin nuoret kuuluvat hänen vaikutuspiiriinsä. Ajurit tekevät pitkän kierroksen voidakseen pistäytyä hänen luonaan… Mutta minä, minä istun täällä päivät päästään ilman yhdenkään ihmisen seuraa, joka ikävääni haihduttaisi.

Hän sanoi sen hajamielisellä, välinpitämättömällä äänellä nojaten yhä otsaansa ikkunanpieleen. Varmaankin oli majatalossa vastapäätä jokin, mikä kiinnitti hänen huomiotansa…

Yhtäkkiä syntyi maantien toisella puolella vilkasta liikettä. Postivaunut vierivät jyristen matkoihinsa pölyistä tietä pitkin. Kuului piiskanläiskettä, postitorven toitotuksia, palvelijattaret juoksivat ovelle ja huusivat:

— Adiousias!… adiousias!… hyvästi, ja ylinnä kuului taas äskeinen pelottavan vahva ääni, joka jatkoi lauluansa:

Hän kultakannuihin läks vettä noutamaan, kun kolme ritaria hän näki saapuvan…

… Tuon äänen kuullessaan vapisi emäntä kiireestä kantapäähän, ja kääntyen minuun päin hän virkkoi hiljaa:

— Kuuletteko?… Se on minun mieheni… Eikö hän laula hyvin?

Katsahdin häneen kerrassaan tyrmistyneenä:

— Kuinka? Teidän miehenne!… Hänkin siis siellä?

Ja nainen vastasi tuskallisen näköisenä, mutta hyvin lempeästi:

— Kuinkas muuten, hyvä herra? Semmoisia ne miehet ovat, eivät ne siedä kyyneleitä; ja minä olen itkenyt aina siitä päivin, kun lapseni kuolivat… Ja sitten tämä on niin synkkä, tämä suuri kasarmi, jossa ei käy milloinkaan ketään… Sen vuoksi menee minun José raukkani juomaan tuonne toiselle puolelle, kun hänelle tulee liian ikävä. Ja kun hänellä on kaunis ääni, pyytää arlesitar häntä laulamaan.

— Hst!… nyt hän taas aloittaa.

Ja vapisten, kädet eteenpäin ojennettuina, suuret kyynelkarpalot silmissä, niin että hän näytti vielä rumemmalta, hän seisoi kuin hurmaantuneena ikkunan pielessä ja kuunteli, kun hänen Josénsa lauloi arlesittarelle:

Ja ensimmäinen lausui: "Oi terve, armaani!"

MILIANASSA

[ Milianan kaupunki Pohjois-Algeriassa on samannimisen piirikunnan pääkaupunki ja ranskalaisen sotilasosaston asemapaikka. Daudet oleskeli siellä talven 1861—62 terveyttään hoitamassa.]

Tällä kertaa vien teidät mukaani päiväkaudeksi pieneen kauniiseen Algerian kaupunkiin, noin tuhannen virstan päähän myllystäni… Se tuottaa vähän vaihtelua ainaisen tamburiinin soiton ja sirkkojen laulun yksitoikkoisuuteen…

… Sade on tulossa, taivas harmaa, Zaccar-vuoren huiput peittyvät sumuun. Ikävä sunnuntaipäivä… Minä koetan huvitella sytyttämällä savukkeen toisensa perästä pienessä hotellikamarissani, jonka avoimesta ikkunasta näkyvät arabialaisten linnoituksen vallit… Minulle on jätetty käytettäväksi hotellin koko kirjasto; hyvin seikkaperäisten veronkantohistoriain ja muutamien Paul de Kockin romaanien seasta osuu käsiini yksinäinen osa Montaignen teoksia… Avattuani kirjan arviokaupalta osuu siitä luettavakseni ihana kirje Boëtiuksen kuolemasta… Se saa minut heti haaveellisemmaksi ja synkemmäksi kuin koskaan ennen… Muutamia sadepisaroita jo vihmoo. Pudotessaan ikkunalaudalle särkyy joka pisara laajaksi tähden muotoiseksi pirskeeksi tomuun, jota on kasaantunut viimevuotisten sateiden perästä… Kirja valahtaa pois käsistäni ja minä istun pitkät ajat katsellen tuota tähteä surullisissa ajatuksissa…

Kello lyö kaksi kaupungin kellotornissa, entisessä maraboutissa, jonka ohuet valkoiset muurit näkyvät ikkunaani… Kurja marabout! Ken olisi osannut ennustaa kolmekymmentä vuotta sitten, että se kerran saa kantaa ryntäillään ranskalaisen kaupunkiviraston suurta kellotaulua ja että se joka sunnuntai, täsmälleen kello kaksi, antaisi Milianan kirkolle merkin soittaa väkeä iltamessuun?… Pium! paum! alkavat kellot soida… Sitä kestää kauan… Tämä kamari on ehdottomasti ikävä. Nuo suuret aamuiset hämähäkit, joita sanotaan filosofisiksi mietteiksi, ovat kutoneet verkkojansa joka nurkkaan… Lähtekäämme ulos.

* * * * *

Saavun suurelle torille. Kolmannen linjarykmentin soittokunta, jota ei pieni sade pelota, alkaa ryhmittyä johtajansa ympärille. Erääseen divisioonarakennuksen ikkunaan ilmestyy kenraali tyttäriensä seurassa; aliprefekti kävelee torilla edestakaisin rauhantuomarin kanssa. Kuusi puoleksi alastonta arabialaista pelaa noppaa eräässä nurkkauksessa julmasti kirkuen. Etäämpänä kömpii vanha rääsyinen juutalaisukko kadulle lämmittelemään päivänpaisteessa, mutta hämmästyy, kun ei sitä enää löydäkään… "Yks, kaks, kolme!" Soittokunta kajahuttaa vanhan Talexyn masurkan, jota posetiivit vinguttivat ikkunani alla koko viime talven. Tuo masurkka kiusasi minua ennen aikaan ikävään asti; tänään se liikuttaa minut kyyneliin.

Oi, miten onnellisia ne ovat, nuo kolmannen rykmentin soittajat! Katse kiintyneenä 16-osanuotteihin, soiton rytmistä ja pauhinasta juovuksissa he eivät ajattele mitään muuta kuin tahdin laskemista. Heidän sielunsa, koko heidän sielunsa riippuu kiinni tuossa kämmenen levyisessä neliskulmaisessa paperiliuskassa, joka tärisee soittimen toisessa päässä kahden messinkihampaan välissä. "Yks, kaks, kolme!" Se on kaikki kaikessa noille kunnon miehille; eivätkä koskaan nuo kansalliset sävelet, joita he soittavat, ole herättäneet heissä koti-ikävää. Mutta minua, joka en ole lainkaan musikaalinen, tämä soitto tuskastuttaa ja minä poistun… Missä voisin viettää tämän harmaan sunnuntai-illan? Tosiaankin! Sid'Omarin kauppa on auki… Lähtekäämme Sid'Omarin luokse.

Sid'Omar ei ole suinkaan kauppias, vaikka hänellä on puoti. Hän on syntyänsä prinssi, Algerian entisen deyn poika, jonka isän janitsaarit kuristivat kuoliaaksi… Isänsä kuoltua Sid'Omar pakeni Milianaan äitinsä kanssa, jota hän jumaloi, ja hän eli täällä muutamia vuosia kuten suuri filosofi-ylimys vinttikoiriensa, metsästyshaukkojensa, hevostensa ja vaimojensa seurassa, kauniissa viileissä palatseissa, joissa oli paljon oranssipuistoja ja suihkukaivoja. Tulivat sitten ranskalaiset. Sid'Omar, joka oli alkuaan meidän vihamiehemme ja Abd-el-Kaderin liittolainen, riitaantui lopulla emiirin kanssa ja antautui ranskalaisille. Emiiri tuli kostamaan Milianaan Sid'Omarin poissa ollessa, hävitti hänen palatsinsa, tuhosi hänen oranssipuistonsa, ryösti hänen hevosensa ja vaimonsa ja käski nujertaa hänen äidiltänsä kaulan poikki suuren kirstun kannen alla… Sid'Omar suuttui hirmuisesti: hän astui heti Ranskan armeijan palvelukseen, eikä meillä ollut parempaa eikä hurjempaa sotilasta kuin hän, niin kauan kuin kesti taistelumme emiiriä vastaan. Sodan loputtua palasi Sid'Omar Milianaan, mutta vielä nytkin hän kalpenee, jos hänen kuultensa mainitaan Abdel-Kaderin nimi, ja hänen silmänsä alkavat säihkyä.

Sid'Omar on kuudenkymmenen vanha. Iästä ja rokonarvista huolimatta ovat hänen kasvonsa vielä kauniit: pitkät silmäripset, naisellinen katse, ihana hymy, ruhtinaallinen ilme kasvoilla. Sodan tuhojen jälkeen ei hänelle jäänyt entisestä varallisuudestaan muuta jäljelle kuin maakartano Shellif-joen tasangolla ja talo Milianassa, jossa hän elää vaatimattomasti kolmen poikansa kanssa, jotka ovat kasvaneet hänen omassa hoidossaan. Syntyperäiset algerialaiset päälliköt pitävät häntä suuressa kunniassa. Kun syntyy riita, hänet otetaan mielellään sovintotuomariksi, ja hänen päätöksensä ratkaisee asian melkein aina. Hän käy aniharvoin ulkona: iltapäivällä nähdään hänet aina puotihuoneessa, joka on hänen talonsa yhteydessä ja jonka ovi on kadulle päin. Tämän pikku huoneen kalusto ei ole komea: valkeaksi kalkitut seinät, puinen ympäryspenkki, muutamia lepotyynyjä, pitkävartisia piippuja, kaksi hiiliastiaa… Se on Sid'Omarin vastaanottohuone ja siinä hän harjoittaa tuomarin tointaan, tuo Salomo, jonka oikeusistuimena on puoti.

* * * * *

Tänään sunnuntaina on väkeä lukuisasti koolla. Kaksitoista päällikköä kyyröttää ympäri huonetta, pukeutuneina valkeaan villavaippaan. Jokaisella on vieressään pitkä piippu ja pieni kahvikuppi hienossa kultalankakehyksessä. Minä astun sisään, ei kukaan liikahda… Sid'Omar lähettää istuimeltaan minulle mitä suloisimman tervetuliaishymyn ja pyytää kädenliikkeellä minua istumaan viereensä suurelle keltaiselle silkkityynylle; sitten hän, sormi huulilla, antaa minulle merkin, että kuuntelisin.

Asia on tämmöinen: — Zugzug-heimon caid (kuvernööri) on joutunut Milianassa asuvan juutalaisen kanssa riitaan jonkin maakaistaleen omistamisesta. Molemmat riitaveljet ovat suostuneet lykkäämään asiansa Sid'Omarin ratkaistavaksi ja ilmoittaneet tyytyvänsä hänen tuomioonsa. He ovat päättäneet kokoontua juuri tänään, ja todistajat ovat kutsutut paikalle; yhtäkkiä on juutalainen muuttanutkin mieltään ja saapuu yksin, ilman todistajia, selittämään, että hän mieluummin haluaa vedota ranskalaiseen rauhantuomariin kuin Sid'Omariin… Sillä kannalla on asia minun tullessani.

Juutalainen — vanha ukko, jolla on likaisenharmaa parta, kastanjanruskea takki, siniset sukat ja samettilakki — nostaa nenänsä kohti taivasta, pyörittelee rukoilevasti silmiään, suutelee Sid'Omarin tohveleita, painaa päänsä alas, polvistuu, panee kätensä ristiin… En ymmärrä arabian kieltä, mutta juutalaisen kasvojen ilmeestä ja sanasta: rauhantuomari, rauhantuomari, joka yhtä mittaa kertaantuu, arvaan koko tuon kauniin puheen:

— Emme laisinkaan epäile Sid'Omaria; Sid'Omar on viisas, Sid'Omar on oikeuden mies… Mutta rauhantuomari selvittää sittenkin asiamme paremmin.

Kuulijat pysyvät järkähtämättömän tyyninä niin kuin arabialaisten sopiikin, vaikka he ovat harmissaan… Loikoillen tyynyllään, katse uneliaana, merenvahainen piipunluu huulillaan hymyilee Sid'Omar — tuo ivan jumala — kuunnellessaan esitystä. Äkkiä katkaisee juutalaisen puheen keskellä kauneinta lausekäännettä voimakas: caramba! (espanjalainen kirous), joka lyö häneltä heti suun lukkoon; samassa muuan espanjalainen siirtolainen, joka on saapunut sinne caidin todistajaksi, nousee paikaltansa ja lähestyen Iskariotia syytää hänen päällensä koko korillisen kaikenkielisiä ja kaikenmielisiä kirosanoja — muiden muassa erään ranskalaisen lauseparren, joka on liian raaka tässä toistettavaksi… Sid'Omarin poika, joka ymmärtää ranskaa, punastuu kuullessaan semmoisen sanan isänsä läsnäollessa ja lähtee pois salista. — Tämä piirre on arabialaisessa kasvatustavassa merkille pantava. — Kuulijakunta pysyy yhä järkähtämättömän vakavana, Sid'Omar yhä hymyilevänä. Juutalainen on noussut seisoalleen ja vetäytyy takaperin ovelle vapisten pelosta, mutta laverrellen yhä innokkaasti iankaikkista "rauhantuomariansa"… Hän menee ulos. Espanjalainen syöksyy vihan vimmassa hänen peräänsä, saavuttaa hänet kadulla ja kaksi kertaa — loiskis! läiskis! — lyö häntä vasten naamaa… Juutalainen vaipuu polvilleen, käsivarret ristissä… Espanjalainen palaa vähän häpeissään takaisin puotiin… Heti hänen mentyään nousee juutalainen ja vilkaisee salakavalasti kirjavaan väkijoukkoon, joka seisoo hänen ympärillään. Siinä on kaikenvärisiä ihmisiä — maltalaisia, mahonilaisia, neekerejä, arabialaisia — jotka kaikki yksimielisesti vihaavat juutalaista ja iloitsevat nähdessään jonkun häntä pahoin pitelevän… Juutalainen epäröi hetken, sitten, tarttuen erästä arabialaista viitan liepeeseen hän huutaa:

— Sinä näit hänet, Ahmed, sinä näit hänet… sinä olit saapuvilla… Kristitty löi minua… Sinä olet todistajani… niin… niin… sinä olet todistajani.

Arabialainen tempaa viittansa irti ja työntää juutalaisen luotaan. Hän ei tiedä mitään, ei ole nähnyt mitään: hän sattui juuri sillä hetkellä kääntämään päänsä toisaalle…

— Mutta sinä, Kaddour, sinä näit hänet… sinä näit kristityn lyövän minua… huutaa onneton juutalainen eräälle suurelle neekerille, joka parhaillaan puhdistaa Berberian viikunaa…

Neekeri sylkäisee inhon merkiksi ja menee matkoihinsa, hän ei ole nähnyt mitään… Ei hänkään ole nähnyt mitään, tuo pieni maltalainen, jonka sysimustat silmät kiiluvat ilkeästi hatunreunan alta; ei ole mitään nähnyt tuo ruskeaihoinen mahonilaisnainen, joka pelastautuu tiehensä nauraen, granaattiomenakori päälaella…

Juutalainen saa turhaa huutaa, rukoilla, raivota… ei ilmaannu todistajaa! Kukaan ei ole mitään nähnyt… Onneksi kulkee sillä hetkellä kaksi hänen uskonveljeänsä kadulla allapäin pitkin muurien sivua hiipien. Juutalainen huomaa heidät:

— Joutuin, joutuin veljeni! Heti asianajajan luokse! Heti rauhantuomarin luokse… Te näitte, te siellä… te näitte, miten he löivät vanhaa miestä!

Tokko muka näkivät! Näkivätpä tietenkin.

… Suuri hälinä Sid'Omarin puodissa… Tarjoilija täyttää kahvikupit ja sytyttää piiput. Keskustellaan, nauretaan täyttä kurkkua. On niin hauskaa nähdä juutalaista höyhennettävän!… Keskellä melua ja tupakan savua minä hiivin hiljaa ovelle: mieleni tekee pistäytyä vähän israelilaisten leirissä ottamassa selkoa, mille kannalle juutalaiset ovat asettuneet kuullessaan, kuinka heidän uskonveljensä on joutunut pilkan alaiseksi…

— Tule illalliselle tänään, herra, huutaa minulle kunnon Sid'Omar.

Minä suostun kiittäen tarjoukseen. Tuossa tuokiossa olen ulkona.

Juutalaiskorttelissa ovat kaikki tyynni liikkeellä. Asia herättää jo suurta melua. Puodit ovat typö tyhjinä. Koruompelijat, räätälit, satulasepät — koko Israel on kadulla… Miehet — samettihattu päässä, siniset villasukat jalassa — keskustelevat suurissa joukoissa huitoen kiivaasti käsillään… Vaimot, jotka ovat kalpeita, pönäköitä ja jäykkiä niin kuin puujumalat sileissä, kultarintaisissa pukimissaan, mustat myssyt sidottuina nauhalla leuan alle, siirtyvät joukosta joukkoon maristen… Sillä hetkellä kun saavun väkijoukon luokse, syntyy siinä melua ja liikettä. He tunkeilevat ja sysivät toisiaan kiireissään… Nojaten todistajiinsa kulkee juutalainen — tämän seikkailun sankari — kahden hatturivin välitse, ja hänelle satelee kehotuksia:

— Kosta, veli, kosta meidän puolestamme, koko Juudan kansan puolesta. Älä pelkää mitään, sinulla on laki puolellasi.

Inhottava pikku kääpiö, joka haisee pielle ja vanhalle anturanahkalle, lähestyy minua säälivän näköisenä, syvään huokaillen:

— Siinä sen näet! sanoo hän minulle, — miten meitä juutalaisparkoja kohdellaan. Katso tuota vanhusta! Ne ovat lyöneet hänet melkein kuoliaaksi.

Tosiaankin näyttää Iskariot poloinen pikemmin kuolleelta kuin elävältä. Hän menee ohitseni, — katse sammuneena, kasvot revittyinä; hän ei kävellyt, hän laahasi itseänsä… Runsas vahingonkorvaus vasta pystyy hänet parantamaan; senpä vuoksi häntä ei viedäkään lääkärin, vaan asianajajan luokse.

* * * * *

Algeriassa on paljon asianajajia, melkein yhtä paljon kuin heinäsirkkoja. Se toimi näyttää kannattavan hyvin. Joka tapauksessa sillä on se etu, että siihen pääsee suoraa päätä ilman tutkintoja, ilman takuita, ilman koevuosia. Niin kuin meillä Pariisissa päästään kirjailijaksi, niin ruvetaan asianajajaksi Algeriassa. Sitä varten riittää, että vain osaa solkata vähän ranskaa sekä espanjan ja arabian kieltä, kantaa aina lakikirjaa kainalossaan ja ennen kaikkea, että on virkaan tarpeellinen temperamentti.

Asianajajan tehtävät ovat hyvin moninaiset: hänen täytyy olla milloin oikeudenkäyntiapulaisena, milloin asianvalvojana, sovittajana, asiantuntijana, tulkkina, kirjanpitäjänä, toimimiehenä tai julkisena kirjurina.

Siirtomaassamme heitä on yli tarpeen. Yksistään Milianassa heitä on tusinoittain. Ylipäänsä nämä herrat, välttääkseen konttorikustannuksia, ottavat avunanojia vastaan suuren torin varrella kahvilassa ja antavat neuvojansa — jos antavat! — absintin ja puolikuppisten ääressä.

Tätä suuren torin laidassa sijaitsevaa kahvilaa kohti astelee nyt kelpo Iskariot, kaksi todistajaa kummallakin puolellaan suojelemassa. Mutta jättäkäämme heidät.

* * * * *

Lähtiessäni juutalaiskorttelista kuljin arabialaisen toimiston ohi. Ulkoapäin sitä luulisi tuomarinvirastoksi, jonka liuskakivikatolla liehuu Ranskan lippu. Minä tunnen tulkin, astukaamme polttamaan savuke hänen kanssaan. Savuke toisensa perästä, niin saan viimeinkin kulumaan loppuun tämän auringottoman sunnuntain!

Pihamaa toimiston edessä on täpösen täynnä ryysyisiä arabialaisia. Heitä on siinä puolisen sataa odottamassa vuoroansa, kyyristyneinä seinustan viereen pitkä villavaippa yllään. Tämä beduiinien etuhuone löyhkää hyvin vahvasti ihmisnahkalle, vaikka onkin paljaan taivaan alla. Kuljemme nopeasti sen läpi… Toimistossa tapaan tulkin kinastelemassa parin isoäänisen kirkujan kanssa, jotka ovat ilki alastomia, ainoastaan muutamia tahraisia riepuja päällä, ja he kertovat kiihkein elein jostakin varastetusta rukousnauhasta. Minä istuudun matolle nurkkaan katselemaan… Kaunis on tuo tulkin puku, ja miten hyvästi se sopii Milianan tulkille! Ne näyttävät olevan kuin luodut toisiansa varten. Puku on taivaansininen ja siinä on musta rinnuslieve ja loistavat kultanapit. Tulkki on vaaleaverinen, punakka mies, hiukset hyvin kiharassa: kaunis sininen husaari, luonteeltaan vilkas ja leikkisä; hiukan suulas tosin — ilmankos hän puhuu niin monia kieliä! — hiukan epäilijä myös — hän on tuntenut Renanin orientalistikoulussa; — suuri urheilun ystävä, joka viihtyy yhtä hyvin arabialaisessa sotaleirissä kuin aliprefektin illanvietoissa, tanssii masurkkaa paremmin kuin kukaan ja osaa valmistaa kusskussia, lihajauholimppuja, paremmin kuin kukaan. Sanalla sanoen: pariisilainen. Semmoinen on tämä mies, eikä siis ihme, että naiset ovat häneen hullaantuneet… Hienostelussa hänellä ei ole muuta kuin yksi kilpailija: arabialaisen toimiston kersantti. Viimeksi mainittu — puettuna hienosta verasta tehtyyn tunikaansa ja helmiäisnappisiin säärystimiin — herättää koko varusväessä epätoivoa ja kateutta. Arabialaiseen toimistoon komennettuna hän on vapaa vahtipalveluksesta, ja hän esiintyy aina kaduilla valkoiset hansikkaat käsissä, vastikään käherrettynä ja suuri pöytäkirjapinkka kainalossa. Häntä ihaillaan ja pelätään. Hän on auktoriteetti.

Totta tosiaan tuo kertomus varastetusta rukousnauhasta uhkaa venyä liian pitkäksi. Hyvästi! En viitsi odottaa loppua.

Poistuessani tapaan odotushuoneen suuressa jännityksessä. Väkijoukko tunkeilee pitkäkasvuisen, kalpean ja ylpeännäköisen alkuasukkaan ympärillä, joka on pukeutunut mustaan villavaippaan. Tämä mies on viikko sitten painiskellut Zaccarissa pantterin kanssa. Pantteri kyllä sai surmansa; mutta se ehti purra mieheltä puolet käsivartta pois. Illoin ja aamuin hän käy sidottamassa sitä arabialaisessa toimistossa, ja joka kerta hänet pysäytetään pihalla, jotta saadaan kuulla hänen uudelleen kertovan seikkailunsa. Hän puhuu hitaasti, kauniilla kurkkuäänellä. Tuon tuostakin hän leväyttää vaippansa auki ja näyttää rinnalla kannettavaa vasenta käsivarttaan, joka on kääritty verisiin siteihin.

* * * * *

Tuskin ehdin kadulle, kun rajumyrsky puhkeaa. Sadetta, jyrinää, salamoita, sirokkotuulta. Kiiruhtakaamme pian sateen suojaan. Minä riennän umpimähkään sisälle eräästä ovesta ja joudun keskelle mustalaisten pesää, jotka ovat sulloutuneet päällekkäin erään maurilaisen pihan kaarien alle. Tämä piha kuuluu Milianan moskeijaan; se on musulmaanikurjaliston tavallinen turvapaikka ja sitä sanotaan "köyhien pihaksi".

Suuria laihoja vinttikoiria, täynnä syöpäläisiä, tungeskelee ympärilläni inhottavan näköisinä. Nojaten selin muuatta pilaria vastaan koetan tekeytyä iloisen näköiseksi ja virkkaamatta sanaa kenellekään katselen sadetta, joka rapisten valuu pihan monivärisille kivilaatoille. Mustalaisia makaa röykkiöittäin maassa. Lähelläni istuu nuori, jotenkin kaunis nainen, kaula ja jalat paljaina, suuria rautaisia rannerenkaita kalvosimissa ja nilkoissa, ja laulaa omituista laulua, jossa on vain kolme surumielistä, nenän kautta soinnahtavaa nuottia. Laulaessaan hän imettää pientä, ihan alastonta pronssinruskeata lasta, ja vapaalla kädellään hän survoo ohria pienessä kivihuhmaressa. Kauhean tuulen ajamana huuhtoo sade välistä imettäjän jalkoja ja imetettävän koko ruumista. Mustalaisnainen ei ole siitä millänsäkään, vaan laulaa laulamistaan, sadekuuron kestäessä, survoen ohria ja antaen lapselleen rintaa.

Myrsky heikkenee. Käyttäen hyväkseni tyynempää lomahetkeä kiiruhdan matkoihini tältä kurjien kartanolta ja suuntaan askeleni Sid'Omarin illallisille; onkin jo aika… Kulkiessani suuren torin poikki kohtaan vielä äskeisen juutalaisukon. Hän nojaa asianajajansa käsivarteen; todistajat marssivat iloisesti hänen perästänsä; joukko vallattomia juutalaispoikia hyppelee hänen ympärillään. Kaikkien kasvot loistavat ilosta. Asianajaja on luvannut ottaa asian huolekseen: hän aikoo vaatia oikeudessa kaksituhatta frangia vahingonkorvausta.

* * * * *

Uhkeat illalliset Sid'Omarin luona! — Ruokasalista vie ovi kauniiseen maurilaiseen pihaan, jossa solisee pari kolme suihkukaivoa… Mainio turkkilainen ateria, jota sopisi suositella itse paroni Brisselle.

Muiden ruokalajien joukossa huomaan kananpaistia mantelien kanssa, kusskuss-limppuja vaniljan kera, kilpikonnanlientä lihan kera — vähän vaikeasti sulavaa tosin, mutta maultaan mitä parasta — ja mesikakkuja, joita sanotaan "kadin suupaloiksi"… Pöytäviininä pelkkää samppanjaa. Huolimatta Muhammedin laista maistaa Sid'Omar sitä hiukan — milloin palvelijat ovat kääntäneet selkänsä… Illallisen jälkeen menemme isäntämme kamariin, johon meille tuodaan hedelmähilloa, piiput ja kahvia… Tämän huoneen kalustus on sangen yksinkertainen: leposohva ja muutamia mattoja; perällä suuri, hyvin korkea sänky, jonka päällä on pieniä, kultaompeluksilla koristeltuja tyynyjä… Seinälle on ripustettu vanha turkkilainen maalaus, joka kuvaa jonkun amiraali Hamadin urotöitä. Näyttää siltä kuin eivät turkkilaiset maalarit käyttäisi muuta kuin yhtä väriä kuhunkin tauluun: tähän tauluun on käytetty pelkkää vihreätä. Meri, taivas, laivat, itse amiraali Hamadi, kaikki tyynni on vihreätä, ja millaista vihreätä sitten!…

Arabialainen tapa vaatii, että vieraat lähtevät kotiinsa hyvissä ajoin. Juotuani kahvin ja poltettuani piipullisen toivotan isännälleni hyvää yötä ja jätän hänet vaimojensa seuraan.

* * * * *

Missä viettäisin loput illasta? On liian aikaista mennä nukkumaan, turkkilaisen ratsuväen torvet eivät ole vielä kutsuneet joukkoja paluuretkelle. Sitä pitsi Sid'Omarin kultaiset sohvatyynyt vielä tanssivat ympärilläni hullunkurisia farandolejaan, jotka veisivät minulta unen… Osun teatterin eteen, pistäytykäämme tuokioksi sisään.

Milianan teatteri on entinen rehuaitta, joka on mitenkuten muodosteltu näyttämöhuoneeksi. Suuret Quinquet-lamput, jotka pannaan väliajalla öljyä täyteen, toimittavat kattokruunujen virkaa. Permannolla seisotaan, orkesteripaikoilla istutaan penkeillä. Parvekkeet ovat hyvin komeita, sillä niissä on ruokotuoleja… Salia ympäröi joka taholta pitkä, pimeä käytävä, jossa ei ole siltaa… Luulisi olevansa kadulla, ei ole mitään eroa. Kappale on jo alussa, kun minä saavun. Suureksi ihmeekseni eivät näyttelijät ole huonoja, nimittäin miehet, heissä on elämää ja vauhtia… Melkein kaikki he ovat tilapäisiä taiteenharrastajia, kolmannen linjarykmentin sotilaita; rykmentti on pojistaan ylpeä ja käy taputtamassa heille joka ilta.

Naiset sen sijaan säälittävät… He ovat kaikki tyynni tuota iänikuista pientä maaseututeatterien naistyyppiä, vaateliaita, liioiteltuja ja teeskenneltyjä… Heidän joukossaan on kuitenkin kaksi naista, jotka kiinnittävät mieltäni, kaksi Milianan juutalaistyttöä, hyvin nuoria ensikertalaisia näyttämölavalla kumpikin… Heidän vanhempansa ovat katsomassa ja näyttävät ihastuneilta. He ovat vakuuttuneita siitä, että heidän tyttärensä pian ansaitsevat tuhansia duroja sillä toimella. Legenda Rachelista, tuosta juutalaistytöstä, joka kohosi miljonääriksi huvinäytelmien esittäjänä, on jo ehtinyt levitä Itämaiden juutalaisten keskuuteen.

Ei ole mitään niin koomillista ja liikuttavaa kuin nuo kaksi pientä juutalaistyttöä lavalla. He pysyvät arasti eräässä näyttämön nurkassa, puuteroituina, maalattuina, avokaulaisina ja suorina kuin seiväs. Heillä on vilu ja heitä hävettää. Tuon tuostakin he sopertavat lauseen ymmärtämättä siitä mitään, ja puhuessaan heidän suuret heprealaiset silmänsä tuijottavat saliin hämmästyneinä.

* * * * *

Lähden ulos teatterista… Keskellä yöllistä pimeyttä, joka ympäröi minua, kuuluu huutoja eräästä torin kulmasta. Arvatenkin ovat jotkut maltalaiset parhaillaan ratkaisemassa riitaansa puukoniskuilla…

Palaan hotelliin verkalleen pitkin linnoituksen valleja. Ihanaa oranssi- ja tuijapuun tuoksua nousee tasangolta. Ilma on niin lauhaa, taivas melkein pilvetön… Etäällä tien päässä kohoaa vanha aavemainen muuri, jonkin entisen temppelin rauniot. Tämä muuri on pyhä: joka päivä tulee arabialaisia naisia ripustamaan siihen uhriantimiaan: kappaleita arabialaisista villapeitteistä ja kankaista, pitkiä ruskeita hiuspalmikkoja, jotka ovat sidotut yhteen kultalangalla, ja vaipan liepeitä… Kaikki ne häilyvät nyt kuun vienossa valossa lämpimän yötuulen henkäillessä.

HEINÄSIRKAT

Vielä eräs muistelma Algeriasta ja sitten palaamme takaisin myllylle…

Ensimmäisenä yönä tähän Sahelin uudisasuntoon tultuani en saanut unta silmiini. Vieras maa, matkan rasitus, sakaalien ulvonta, ja sitten herpaiseva, painostava kuumuus, joka uhkasi kerrassaan tukahduttaa, ikään kuin eivät hyönteisverkon silmät olisi päästäneet pienintäkään ilmanhengähdystä lävitsensä… Kun päivän hämärtäessä avasin ikkunani, aaltoili ilmassa kesäinen sumu raskaasti ja hitaasti vivahtaen reunoiltaan punaiselle ja mustalle, niin kuin ruudinsavu taistelutantereella. Ei yksikään lehti liikahtanut, ja edessäni leviävissä kauniissa puutarhoissa näyttivät päivänpaisteisille rinteille harvaan istutetut viiniköynnökset, joista toivottiin makeata viiniä, erääseen varjoisaan nurkkaukseen istutetut Euroopan hedelmäpuut, pienet oranssi- ja mandariinipuun taimet pitkissä, töin tuskin näkyvissä riveissä, kaikki tyynni niin synkännäköisiltä ja jäykistyneiltä, että saattoi pelätä ukkosta. Banaanipuutkin, nuo suuret hennonvihannat ruokopensaat, joiden hienoa kevyttä latvatupsua pieninkin tuulenhenki muulloin aina häilyttää, nekin seisoivat nyt suorina, liikahtamatta kuin mitkähän kypäritöyhdöt.

Vaivuin hetkiseksi katselemaan tuota ihmeellistä istutusmaata, jossa olivat edustettuina kaikki maailman puulajit, joista jokainen ajallansa kukkii ja kantaa hedelmän näissä vieraissa oloissa. Viljavainioiden ja korkkitammimetsien välissä kimalteli virtaavaa vettä, jota oli virkistävää katsella tukahduttavassa aamuhelteessä. Ihaillessani tätä loistoa ja järjestystä, tämän kauniin uudisasumuksen maurilaisia holvikaaria, pengermiä, joita aamuaurinko valaisi, tallirakennuksia ja aperuuhia ympärilläni, ajattelin mielessäni, että kun nämä uljaat miehet parikymmentä vuotta sitten tulivat tähän Sahelin laaksoon asumaan, tapasivat he vain kurjan tienvartijan töllin ja viljelemättömän, vaivaispalmuja ja mastiksipuita kasvavan tasangon. Kaikki oli luotava tyhjästä, kaikki oli rakennettava. Alituisesti olivat arabialaiset kapinassa. Piti jättää aurankurki ja tarttua tuliluikkuun. Sitä paitsi sairaus, silmätaudit, kuume, katovuodet, haparoiva kokemattomuus ja taistelu ahdasmielistä, alituisesti häilyvää hallitusta vastaan. Millaisia ponnistuksia ja miten paljon työtä aina nääntymykseen asti! Ja alituista varuillaanoloa!

Vielä nytkin, vaikka onneton aika jo oli ohi ja varallisuus kalliisti ostettu, olivat molemmat, mies ja vaimo, aamulla aina ensinnä jalkeilla uudisasumuksessa.

Tänäkin varhaisena aamuhetkenä minä kuulin heidän liikkuvan maakerroksen suurissa keittiöhuoneissa valvoen kahvinkeittoa työmiehille. Kohta kuului kellonsoittoa, ja tuokion kuluttua saapuivat työmiehet perätysten maantietä pitkin. Bourgognelaisia viinitarhureita, rääsyisiä kabyylilaisia maatyömiehiä, punainen tupsumyssy päässä; mahonelaisia ojankaivajia paljain jaloin; maltalaisia; luccalaisia — joukko sangen erilaista väkeä, jota on vaikea pitää komennossa. Jokaiselle heistä määräsi isäntä oven edessä päivätyön jyrkällä, hiukan raa'alla äänellä. Sen tehtyään hän nosti päänsä ja tutkiskeli taivasta levottoman näköisenä. Sitten hän, nähtyään minut ikkunassa, virkkoi:

— Huono ilma peltotöille… Sirokkotuuli on tulossa.

Tosiaankin, sikäli kun aurinko nousi ylemmäksi, alkoi tulla tuulenpuuskia etelästä, polttavia ja tukahduttavia, niin kuin uuninsuulta, kun sitä avataan ja suljetaan. Ei tiennyt mitä tehdä, mihin ryhtyä. Niin kului koko aamupäivä. Joimme kahvia salongin pehmeillä matoilla, jaksamatta puhua tai liikahtaa. Pitkään hihnaan kytketyt koirat ojentautuivat raukeina pitkin maanpintaa viillytellen ruumistansa kivilaatoilla. Aamiainen virkisti meitä hiukan. Se oli omituinen, tukeva aamiainen, johon kuului karppeja, forelleja, villisikaa, siiliä, Staouëlin voita, Crescian viinejä, intialaisia päärynöitä ja banaaneja — kokonainen valikoima eriskummaisia ruokalajeja, jotka sopivat hyvin yhteen meitä ympäröivän rikkaan luonnon kanssa… Meillä oli juuri aikomus nousta pöydästä, kun yhtäkkiä lasioven takaa, joka oli suljettu suojaamaan meitä puutarhan tuliselta helteeltä, alkoi kuulua kovia huutoja:

— Heinäsirkkoja! Heinäsirkkoja!

Isäntäni muuttui kalman kalpeaksi niin kuin ihminen, jolle tuodaan sanoma onnettomuudesta. Me riensimme ulos. Kymmenen minuutin ajaksi syntyi talossa, joka vastikään oli ollut niin äänetön, suuri melu: riennettiin juoksujalkaa, huudettiin sekavia sanoja, jotka hukkuivat hälytyksen pauhinaan. Palvelijat ryntäsivät ulos varjoisista etuhuoneista, missä olivat torkkuneet, ja alkoivat rämistellä kepeillä, haarukoilla ja varstoilla kaikkia metalliastioita, mitä vain käsiin sattui, kuparikattiloita, vesikannuja, paistinpannuja. Paimenet puhalsivat torviinsa. Toisilla oli näkinkengän kuoria ja metsästystorvia. Siitä nousi hirvittävä, korvia vihlova melu, jossa kuului ylinnä läheisestä duarista, telttakylästä, paikalle rientäneiden arabialaisten naisten kimeät "Yjuu! yjuu! yjuu!" huudot. Usein ei kuulu tarvittavan muuta kuin kovaa melua, ankaraa räminää ilmassa, ennen kuin heinäsirkat kaikkoavat uskaltamatta laskeutua maahan.

Mutta missä ne sitten olivat, nuo pelottavat hirviöt? Taivaalla, joka värisi kuumuuttaan, en huomannut muuta kuin pilvenlongan, joka kuparinvärisenä ja synkkänä kuin raepilvi nousi kohisten kuin tuhannet puunoksat metsässä myrskyn raivotessa. Siinä ne heinäsirkat nyt olivat. Kannattaen toinen toistaan kuivien, levälleen pingotettujen siipiensä varassa ne muodostivat tiheän lentävän massan, ja huolimatta meidän huudoistamme ja ponnistuksistamme kiiti pilvi yhä eteenpäin luoden eteensä tasangolle hirvittävän suuren varjon. Kohta se oli aivan päämme päällä; pilven reunoihin ilmestyi tuokioksi jonkinlainen rimsu, repeytymä. Ikään kuin rankkasateen ensimmäiset pisarat irtaantuivat muutamat toisista erilleen, selvästi näkyvinä, punertavina. Sitten särkyi koko pilvi ja sakean raekuuron tavoin ryöpsähti hyönteisparvi kohisten maahan. Silmänkantamattomiin olivat vainiot suunnattoman suurten, sormenpituisten heinäsirkkojen peitossa.

Sitten alkoi teurastus. Murskaantuessaan ne rusahtelivat ilkeästi, ikään kuin olisi rouhittu olkia. Karhilla, kuokilla ja auroilla hämmennettiin tuota liikkuvaa maata; mutta kuta enemmän niitä tapettiin, sitä enemmän niitä ilmestyi. Ne ryömivät kerroksittain esiin, pitkät koivet toisiinsa takertuneina. Päällimmäiset ponnahtelivat tuskissaan hypäten niiden hevosten kuonolle, jotka olivat valjastetut tähän omituiseen työhön. Uudistalon ja duarin koirat juoksentelivat pitkin peltoja, hyökkäsivät niiden kimppuun ja rusentelivat niitä vimmatusti. Samassa saapui kaksi komppaniaa turkmeeneja, torvisoittajat etunenässä, onnettomien siirtolaisten avuksi, ja heinäsirkkojen metsästys sai toisen käänteen.

Sen sijaan että niitä siihen asti oli murskattu kuoliaaksi, sytyttivät sotamiehet niitä nyt palamaan, sirottaen niiden päälle ruutia pitkiin jonoihin. Kun olin väsynyt niitä tappamaan ja kun tunsin ruudin ilkeän hajun kääntävän sydäntäni, palasin takaisin sisään. Talon sisällä niitä oli melkein yhtä paljon kuin ulkonakin. Niitä oli tunkeutunut sisään ovista ja ikkunoista uunin savutorvien kautta. Sisävuorilautojen reunalla ja uutimissa, jotka olivat jo melkein repaleiksi syödyt, niitä kiipeili ja putoili. Niitä lenteli ylt'ympäri huonetta ja kapusi ylös valkeita seiniä myöten synnyttäen viereensä jättiläisvarjon, joka teki ne kahta kauheamman näköisiksi. Ja kaikkialla sama inhottava haju. Päivällispöydässä ei käynyt vettä maistaminenkaan. Vesisäiliöt, altaat, kaivot, kalalammikot, kaikki oli saastutettu. Kamarissani, jossa niitä sentään oli tapettu runsaat määrät, kuulin vielä iltasella kuhinaa huonekalujen alta, ja kovien peitesiipien ratina synnytti melkein samanlaisen äänen kuin herneenpalot, kun ne halkeilevat kovassa helteessä. Tänäkään yönä ei tullut unta silmiini. Muuten oli kaikki tyynni uudistalon ympärillä valveilla. Liekit leimahtelivat pitkin maanpintaa tasangon toisesta laidasta toiseen. Turkmeenit jatkoivat yhä teurastustaan. Kun minä seuraavana aamuna taas avasin ikkunani kuten eilenkin, olivat heinäsirkat jo menneet matkoihinsa. Mutta millaisen hävityksen ne olivat jättäneet jälkeensä! Ei yhtään kukkaa, ei yhtään ruohonkortta: kaikki oli mustaa, paljaaksi syötyä, ikään kuin palanutta. Banaani- ja aprikoosi-, persikka- ja mandariinipuut saattoi erottaa toisistaan vain oksanrankojen erilaisesta asennosta. Ne olivat kadottaneet kaiken viehätyksensä ja eloisuutensa menettäessään lepattavat lehtensä. Vesiastioita ja -säiliöitä pestiin puhtaiksi. Työmiehet kaivoivat kaiken maan nurin saadakseen hyönteisten jättämät munat tapetuiksi. Joka multapaakku käännettiin ja väännettiin ja hakattiin huolellisesti palasiksi. Ja sydäntä ahdisti nähdessä tuhansien valkeiden, elinvoimaa uhkuvien juurien paljastuvan, kun muheva multa lapioitiin päältä pois.

KUNNIANARVOISAN ISÄ GAUCHER'N ELÄMÄNVESI

— Maistakaapa tätä, hyvä naapuri; ja sanokaa sitten, eikö se ole hyvää.

Ja pisara pisaralta kaatoi Gravesonin pappi minulle lasiin kahden sormustimen verran viheriätä, kullalle kimaltelevaa, tulista nestettä yhtä suurella tarkkuudella kuin jalokiviseppä, joka lukee helmiä… Mainiota! Tuntui kuin olisi aurinko lämmittänyt vatsaani.

— Se on isä Gaucher'n elämänvettä, meidän Provencemme riemun ja terveyden lähde, virkkoi tuo kelpo mies minulle loistavin silmin; — sitä tehdään Prémontrén luostarissa, noin kahdeksan kilometrin päässä teidän myllyltänne… Eikö totta, se vetää hyvinkin vertoja kaikille maailman chartreuse-viineille?… Ja jospa tietäisitte, kuinka hupainen on tämän elämännesteen historia! Kuulkaahan nyt…

Ja niin aloitti apotti kertomuksensa pappilan hiljaisessa ja aurinkoisessa ruokasalissa, jonka seinillä oli pienissä kuvatauluissa esitettynä Kristuksen kärsimyshistoria ja jonka kauniit valkoiset uutimet olivat kovetetut niin jäykiksi kuin papin messupaita. Hän kertoi tuon hiukan skeptillisen ja yliolkaisen jutun näkemättä siinä mitään pahanilkistä piikkiä, aivan naiivisti, niin kuin Erasmus Rotterdamilainen olisi sen kertonut:

* * * * *

— Noin kaksikymmentä vuotta takaperin olivat Prémontrén luostarin munkit eli Valkoiset isät, niin kuin provencelaiset heitä nimittävät, joutuneet suureen kurjuuteen. Jos olisitte silloin nähneet heidän asumuksensa, olisi teidän käynyt heitä sääliksi. Suuri Pakomioksen torni oli kaatumaisillaan raunioiksi. Luostarin pihamaat kasvoivat ylt'yleensä pitkää heinää, sirot patsaat alkoivat halkeilla ja pyhimysten kivikuvat luhistua kumoon nurkkakomeroissaan. Ristikäytävissä ja rukouskappeleissa puhalteli Rhône-virran tuuli vapaasti niin kuin Camarguen kentillä, sammutti kynttilät, särki lyijyiset ikkunakehykset ja läikytti vihkivettä maahan altaasta. Mutta kaikkein surullisin oli luostarin kellotornin kohtalo. Se seisoi äänetönnä kuin tyhjä kyyhkyslakka, pyhillä isillä ei ollut varaa hankkia siihen kelloa, vaan heidän oli pakko ilmoittaa aamumessun alkaminen kalistelemalla mantelipuita vastakkain!…

Valkoiset isäparat! Minä muistan vieläkin ilmielävästi, kuinka he kulkivat Kristuksen ruumiin päivänä juhlasaatossa ohitseni surullisen näköisinä, paikattu kaapu päällään, kalpeina ja laihtuneina, sillä heidän ainoana ravintonaan olivat sitruunat ja vesimeloonit. Ja heidän perästänsä tuli kunnianarvoisa herra apotti, pää painuksissa, häveten näyttää selkeällä päivällä koukerosauvaansa, josta kultaus oli karissut pois, ja koinsyömää, valkeata villaista hiippaansa. Luostarin naisväki itki säälistä juhlasaaton riveissä kulkiessaan, ja pyylevät lipunkantajat virnistelivät hiljaa keskenänsä viitaten munkkiparkoihin:

— Kottaraiset laihtuvat, kun ne kertyvät suuriin parviin.

Totta olikin, että onnettomat Valkoiset isät olivat viimein alkaneet miettiä mielessään, eiköhän olisi parasta lähteä lentämään halki avaran maailman ja kunkin hankkia elatuksensa omalta taholtaan.

Kun nyt eräänä päivänä pohdittiin tätä painavaa kysymystä kapitulin kokouksessa, tultiin priorille ilmoittamaan, että veli Gaucher pyysi, että häntäkin kuultaisiin yhteisessä neuvottelussa… Teidän varallenne olkoon mainittu, että tämä veli Gaucher oli luostarin karjapaimen, se on: hän vietti päivät päästänsä pyöriskellen luostarin tienoilla yhden kaarisarjan luota toisen luokse ja ajaen edellänsä kahta lehmänrankeloa, jotka haeskelivat heinänkorsia pihamaalta kivien koloista. Kaksitoistavuotiseksi asti oli häntä elättänyt Baux'n seuduilla muuan puolihullu eukko, jota sanottiin täti Bégoniksi. Sitten olivat munkit ottaneet hänet hoitoonsa, mutta tuo poloinen karjapaimen ei ollut oppinut koskaan mitään muuta kuin kaitsemaan karjaansa ja laskettelemaan ulkoa Pater nosterin (Isämeidän), ja senkin provencen kielellä, sillä hänellä oli kova pää ja muisti tylsä kuin tinasapeli. Muuten hän oli innokas kristitty, vaikka vähän uneksiva, viihtyi hyvin jouhipaita päällään ja ruoski itseänsä täydestä miehen vakaumuksesta. Ja miten vahvat kourat hänellä sitten oli!…

Kun nähtiin hänen astuvan kapitulin saliin yksinkertaisen ja kömpelön näköisenä ja tervehtivän läsnäolevia kaapaisten toisella jalallansa, niin priori, kaniikit, rahastonvartija, kaikki tyynni pyrskähtivät nauramaan. Semmoisen ilon synnytti joka kerta ilmestyessään tuo hyväntahtoinen harmaantuva naama, tuo pukinparta ja vähän tyhmännäköiset silmät; eikä veli Gaucher ollut siitä millänsäkään.

"Kunnianarvoisat isät", sanoi hän sävyisällä äänellä pyöritellen käsissään oliivinluista rukousnauhaansa, "totta tuntuu olevan vanha sananparsi, että tyhjät tynnyrit ne paraiten kumahtelevat. Ajatelkaahan, että kaivamalla pääkoppaani, joka ennestäänkin jo on niin ontto, luulen keksineeni keinon, millä pääsemme pahoista päivistä.

"Asianlaita on tämmöinen. Tunnettehan täti Bégonin, tuon kunnon vaimon, joka hoiti minua piennä ollessani. (Herra armahtakoon tuon vanhan velhon sielua! hän lauloi hyvin jumalattomia lauluja juovuksissa ollessaan.) Sanonpa siis teille, kunnianarvoiset isät, että täti Bégon tunsi eläessään vuoriston yrtit yhtä hyvin ja paremminkin kuin joku vanha korsikalainen kerskuja. Nähkääs, hän oli vähää ennen kuolemaansa valmistanut verrattoman ihmelääkkeen sekoittamalla yhteen viisi kuusi lajia yrttejä, joita me kävimme yhdessä poimimassa Pikku-Alpeilta. Siitä on jo monta vuotta vierähtänyt; mutta luulenpa, että pyhän Augustinuksen avulla ja kunnianarvoisen isä apottimme suosiollisella luvalla vielä voisin keksiä tuon salaperäisen ihmelääkkeen kokoonpanon, jos oikein koettaisin. Meidän ei tarvitsisi silloin muuta kuin panna se pulloihin ja määrätä sille kutakuinkin korkea hinta, niin voisi yhdyskuntamme rikastua pikkuhiljaa, niin kuin ovat tehneet veljemme Trappe- ja Grande-luostareissa…" Hän ei ehtinyt edes lopettaa. Priori oli noussut häntä syleilemään. Kaniikit pudistivat hänen käsiänsä. Rahastonhoitaja, joka oli enemmän liikuttunut kuin kukaan muu, suuteli kunnioittaen hänen levättinsä repaleista lievettä… Sitten kaikki asettuivat taas istuimilleen neuvottelemaan. Ja kapituli päätti viipymättä, että lehmät uskottaisiin tästä lähin veli Thrasybuluksen paimennettaviksi, jotta veli Gaucher voisi antautua kokonaan ihmelääkkeensä keksimiseen.

* * * * *

Miten tuon kunnon veljen onnistui uudelleen keksiä täti Bégonin resepti? millaisia ponnistuksia siihen vaadittiin? ja miten monta unetonta yötä? Tarina ei tiedä niistä kertoa. Varmaa vain on, että puolen vuoden kuluttua Valkeiden isien ihmelääke oli jo hyvin yleisesti tunnettu. Koko Komitaatissa [Paavin omistamaa maa-aluetta Avignonin ympärillä sanottiin Komitaatiksi], koko Arlesin ympäristössä ei ollut sitä taloa, ei sitä mökkiä, jonka ruokakaapin hyllyillä, kotoisten viinipullojen ja oliivisäilykeruukkujen seassa, ei olisi ollut pientä ruskeata savipulloa, jonka suulle oli suljettaessa painettu Provencen vaakuna ja jonka hopeinen leima kuvasi munkkia pyhän innostuksen hetkellä. Ihmelääkkeen saavuttama maine hankki Prémontrén luostarille pian suuria rikkauksia. Pakomioksen torni rakennettiin uudestaan kuntoon. Priori sai uuden hiipan, kirkko kauniit, lasimaalauksilla koristetut ikkunat, ja kellotornin hienosta huipusta helähti eräänä kauniina pääsiäispäivänä soimaan kokonainen kuoro suuria ja pieniä kelloja, kilisten ja kaikuen ympäri seudun.

Veli Gaucher'sta, tuosta poloisesta maallikkoveljestä, jonka kömpelö esiintyminen oli niin suuresti huvittanut kapitulia, hänestä ei enää mainittu luostarissa halaistua sanaa. Tästä lähin tunnettiin vain kunnianarvoisa isä Gaucher, teräväpäinen ja syvästi oppinut mies, joka eli kokonaan erillään luostarin moninaisista vähäpätöisistä toimista sulkeutuneena koko päiväksi tislaushuoneeseensa, sill'aikaa kun kolmekymmentä munkkia kapusi pitkin vuorenrinteitä hakemassa hänelle tuoksuvia yrttejä… Tämä tislaushuone, johon ei kellään, ei edes priorilla, ollut oikeutta tunkeutua, oli entinen, autioksi jätetty rukouskappeli aivan kaniikkien puutarhan takalaidassa. Noiden yksinkertaisten kelpo isien mielestä siinä oli jotakin salaperäistä ja kammottavaa; ja jos joku rohkea ja utelias munkkipoikanen sattumoisin oli kiivennyt seinää pitkin luikertelevia viiniköynnöksiä myöten oven yläpuolella olevaan ruusuikkunaan asti, niin hyvin pian hän sieltä tuikahti maahan pelästyneenä nähtyään isä Gaucher'n pitkine velhonpartoineen seisovan kumarassa uuniensa ääressä pitäen väkiviinavaakaa kädessään; ja sitten ylt'ympäri punaisesta hiekkakivestä koverrettuja jäähdytysastioita, suunnattoman suuria tislauspulloja ja kiemurtelevia kristalliputkia, kaikki omituisessa epäjärjestyksessä, joka välkkyi aavemaisesti ikkunoiden läpi punervassa valossa…

Kun auringon laskiessa kellot kutsuivat viimeiseen Angelukseen (iltarukoukseen), avautui tuon salaperäisen huoneen ovi varovaisesti ja kunnianarvoisa isä läksi kirkkoon iltajumalanpalvelukseen. Maksoi vaivan nähdä, miten hänet otettiin vastaan, kun hän kulki läpi luostarin! Veljet väistyivät molemmin puolin kunnioittavasti syrjään hänen ohimennessään. Kuiskailtiin:

— Hiljaa!… hän tietää salaisuuden!…

Rahastonvartija seurasi häntä ja puheli hänen kanssaan pää alas taivutettuna… Keskellä näitä suosionosoituksia kulki isä Gaucher pyyhkien hikeä otsaltaan, leveälierinen kolmikulmainen hattu takaraivolla niin kuin pyhimysten sädekehä, katsellen tyytyväisenä ympärilleen laajoja pihamaita, joihin oli istutettu oranssipuita, sinisiä kattoja, joiden harjalla uudet tuuliviirit kääntelehtivät, ja luostarin häikäisevän valkoisia sisäosia, missä uusiin pukuihin puetut kaniikit kävelivät parittain sirojen kukkamaalauksilla varustettujen pylväiden välissä, juhlallisen näköisinä.

— Minua he saavat kiittää tuosta kaikesta! mietti kunnianarvoisa isä mielessään; ja tämä ajatus nosti hänen sielussaan joka kerta ylpeyden puuskan…

Hän sai siitä kyllä rangaistuksensa. Saattepa nähdä…

* * * * *

Ajatelkaahan, että hän saapui eräänä iltana jumalanpalveluksen aikana kirkkoon tavattoman kiihtyneessä tilassa: punoittavana, hengästyneenä, munkinkaapu nurin päällä, ja niin hajamielisenä, että hän vihkivettä ottaessaan kasteli siinä hihansa aina kyynärpäätä myöten. Alussa luultiin, että hän oli levoton myöhästymisensä vuoksi; mutta kun nähtiin hänen kumartelevan syvään uruille ja lehtereille sen sijaan, että hän olisi polvistunut pääalttarin eteen, kun nähtiin hänen rientävän tuulispään tavoin läpi kirkon, harhailevan kuorissa viisi minuuttia etsien istuintansa, ja kerran päästyään istumaan nyökkäilevän oikealle ja vasemmalle hymyillen autuasta hymyä, niin kuului hämmästyksen huminaa kirkon joka puolelta. Kuiske kulki rukouskirjan takaa rukouskirjan taakse:

— Mikähän nyt on tullut meidän isä Gaucher'lle?… Mitähän hänelle on tapahtunut?

Priori kolautti pari kertaa tyytymättömänä koukerosauvaansa kivilattiaan vaitiolon merkiksi… Ja kuorin takaosassa jatkuikin virrenveisuu keskeytymättä; mutta vastaveisuulta loppui vauhti…

Yhtäkkiä, kun Ave verum oli paraillaan meneillään, käännähtää isä Gaucher istuimellaan ja puhkeaa kaikuvalla äänellä laulamaan:

Pariisissa on munkki sun fralilali lallallallei.

Yleinen ällistys… Kaikki nousevat seisoalleen. Huudetaan:

— Viekää hänet pois… hän on päissään!

Ja kaniikit tekevät ristinmerkkejä. Hänen korkeutensa priorin koukerosauva huitoo turhaan ilmassa… Mutta isä Gaucher ei näe mitään, ei kuule mitään; ja kahden väkevän munkin on pakko kantaa hänet pois kuorin pienestä ovesta, vaikka hän potkii vastaan kuin vimmattu ja rallattaa täyttä päätä sunfralilaliansa…

* * * * *

Seuraavana päivänä aamun hämärtäessä oli tuo onneton polvillaan rukoussalissa priorin edessä ja tunnusti syntinsä vuodattaen kuumia kyynelvirtoja:

— Ihmeneste, armollinen herra priori, se se vei minusta voiton, sanoi hän lyöden rintaansa. Ja nähdessään hänet niin murtuneena, niin katuvaisena, joutui hyväsydäminen priori itsekin liikutuksen valtaan.

— No no, isä Gaucher, rauhoittukaa toki, kyllä se kaikki pian haihtuu niin kuin aamukaste päivän tultua… Eikä häpeä kaiken kaikkiaan ollut niin suuri kuin miksi te sen kuvittelette. Laulu tosin oli vähän noin… hm! hm!… Mutta toivokaamme, etteivät noviisit ole sitä kuulleet… Ja nyt, kuulkaa, kertokaapa minulle, miten vahinko oikeastaan tapahtui… Koetellessanne elämännestettä, eikö niin? Kätenne sattui vähän vavahtamaan… Niin, niin, minä ymmärrän… Teidän laitanne on niin kuin veli Schwartsin, ruudin keksijän: te olette molemmat joutuneet oman keksintönne uhriksi… Mutta sanokaapa minulle, hyvä ystävä, onko nyt ihan välttämätöntä, että te itse kokeilette tuota kauheata elämännestettä?

— Valitettavasti se on välttämätöntä, arvoisa herra priori… koelasi näyttää kyllä alkoholin voiman ja astemäärän; mutta viimeistelyssä, tunnustellessani onko sillä sametin hieno maku, minä en luota mihinkään muuhun kuin omaan kieleeni…

— Niin, se on oikein… Mutta kuulkaahan vielä vähän, mitä minä teille sanon… Kun te nyt sillä tavoin pakosta joudutte tunnustelemaan elämännestettä, niin maistuuko se teistä hyvältä? Viehättääkö se teitä?…

— Paha kyllä, se viehättää minua, virkkoi isä parka punastuen korviaan myöten. — Kahtena viimeisenä iltana siinä on ollut minusta semmoinen kukkastuoksu, semmoinen aromi!… Mutta varmaankin on itse paholainen minut ilkeästi vietellyt… Ja minä olenkin lujasti päättänyt, etten tästä puoleen käytä muuta kuin koelasia. Sääli vain, ellei neste ole kyllin hienomakuista, ellei se ole kyllin helmeilevää…

— Älkäähän toki, keskeytti hänet priori innokkaasti. — Ei saa antaa ostajille syytä tyytymättömyyteen… Teidän on tästä lähtien vain oltava varuillanne, kun kerran ennakolta tiedätte, miten siinä saattaa käydä… Kuulkaa, paljonko te sitä sitten tarvitsette voidaksenne tuntea maun?… Viisitoista tai kaksikymmentä tippaa, eikö niin?… sanokaamme kaksikymmentä tippaa… Saapa paholainen koettaa kaikki keinonsa, jos se tavoittaa teidät, kun vain pysytte kahdessakymmenessä… Muuten, valmistautuaksemme joka tapauksen varalle minä vapautan teidät tästä lähin velvollisuudestanne, niin ettei teidän tarvitse tulla kirkkoon, vaan voitte suorittaa iltajumalanpalveluksenne tislaushuoneessa… Ja nyt, menkää Herran rauhaan, hyvä isä, ja muistakaa laskea oikein pisarat.

Ah! Turhaa oli isä raukan laskea pisaroita… paholainen oli jo saanut hänet kynsiinsä eikä enää hellittänyt.

Mutta tislaushuone se vasta kuuli kummallisia kirkonmenoja!

* * * * *

Päiväiseen aikaan vielä kaikki kävi hyvin. Isä pysyi kyllin tyynenä; hän laitteli kuntoon hiilipannujaan ja tislausastioitaan ja valikoi huolellisesti yrttejään, kaikenlaisia Provencen yrttejä, hienotuoksuisia, harmahtavia, nirhalaitaisia, auringon paahtamia, meheviä… Mutta iltasella, kun yrtit olivat jo keitetyt ja elämänneste jäähtymässä suurissa kuparisäiliöissä, alkoi miesparan kidutus.

— … Seitsemäntoista… kahdeksantoista… yhdeksäntoista… kaksikymmentä!…

Pisarat putoilivat ruokopillin nenästä kullattuun pikariin. Nuo kaksikymmentä isä Gaucher nielaisi yhdellä siemauksella, tuntematta tuskin minkäänlaista nautintoa. Vasta yhdeskolmatta häntä himotti! Oo, tuo yhdeskolmatta tippa!… Välttääkseen kiusausta hän meni ihan toiseen päähän laboratoriota, laskeutui polvilleen ja syventyi isämeitäänsä. Mutta tuosta vielä lämpimästä nesteestä nousi hiukan höyryä, täynnä ihania tuoksuja, ja se leijaili hänen ympärillänsä vetäen häntä vastustamattomasti säiliöiden luokse… Neste kimalteli kauniisti kullalle ja viheriälle… Kumartuneena altaan yli sieraimet levällään isä Gaucher hämmenteli sitä hiljalleen ruokopillillänsä, ja pienet säteilevät täplät, joita kohoili sen smaragdinväriselle pinnalle, näyttivät hänestä täti Bégonin silmiltä, jotka hymyilivät ja vilkkuivat häneen katsoessaan…

— No niin! vielä yksi pisara!

Ja pisara pisaralta oli tuo onneton viimein saanut pikarinsa täpö täyteen. Silloin oli koko hänen vastustuskykynsä mennyttä ja hän heittäytyi raskaasti suureen leposohvaan ja loikoen siinä, ruumis hervottomana ja silmät puoleksi ummessa, hän maisteli syntinsä makeutta pienissä erissä, samalla kun hän tuntien suloisia omantunnon nuhteita itseksensä hiljaa mutisi:

— Ah, minä syöksyn kadotukseen… ikuiseen kadotukseen…

Kaikkein kauheinta oli, että kun hän vain oli nauttinut enemmälti tuota paholaisen nestettä, hänen mieleensä ikään kuin jonkin taikavoiman avulla aina muistuivat täti Bégonin jumalattomat laulut:

Kolme iloista juomaveikkoa oli kerran päättänyt huilata

tai:

Se mestari Antin Annaliisa meni kerran metsästä marjaan.

ja yhä palasi tuo munkkilaulun kuuluisa kertosäe: sun fralilali lallallallei.

Ajatelkaapa, miten hän aamulla hämmästyi, kun seinän takana asuvat naapuriveljet sanoivat hänelle pisteliäästi:

— He, he, isä Gaucher, teillä oli sirkkoja päässä eilisiltana mennessänne maata.

Siitä seurasi kyyneleitä, epätoivoa, paastoa, jouhipaitaan pukeutuminen ja itsensä ruoskiminen. Mutta mikään ei enää auttanut ihmenesteen paholaista vastaan; ja se koppoi uhrin kouriinsa aina joka ilta samaan aikaan.

* * * * *

Samaan aikaan sateli tilauksia runsaasti apottikuntaan, niin että siitä koitui oikea taivaallinen siunaus. Niitä tuli Nimesistä, Aixsta, Avignonista, Marseillesta… Päivä päivältä muuttui luostari yhä enemmän pienen tehtaan näköiseksi. Siinä hääri veljiä pakkaajina ja nimilipun liimaajina, toiset pitivät huolta kirjeenvaihdosta, toiset tavaran lähettämisestä; jumalanpalveluksesta jäi tosin siellä täällä pois joku kellon läppäys, mutta ympäristöläiset eivät kärsineet pienintäkään vahinkoa, sen vakuutan teille…

Ja sittenkin eräänä kauniina sunnuntaiaamuna, kun rahastonhoitaja oli parhaillaan lukemassa vuositilin päätöstä ja kun kelpo kaniikit kuuntelivat häntä silmät säteillen ja hymy huulilla, ryntää isä Gaucher äkkiä keskelle kokousta huutaen:

— Nyt se on lopussa… Minä en enää puutu siihen… Päästäkää minut takaisin karjapaimeneksi!

— Mikä nyt on hätänä, isä Gaucher? kysyy priori aavistaen mistä oli kysymys.

— Mikäkö hätänä, arvoisa herra priori?… Sehän tässä hätänä, että minä olen menemässä päistikkaa iankaikkisuuden liekkimereen ja syöksymässä helvetin tulisiin hankoihin… Se tässä hätänä, että minä juon, ja juon niin kuin hurja…

— Mutta neuvoinhan minä teitä laskemaan tipat.

— Niin kyllä; laskemaan tipat! Pikarillisittain sitä nyt saisi laskea… Niin, arvoisa isä, siinä sitä ollaan. Kolme pulloa illassa… Käsitättehän, ettei sitä voi jatkua… Teettäkää siis elämänneste kenellä tahansa… Mutta iskeköön minuun taivaan tuli, jos siihen tämän päivän perästä vielä puutun!

Nyt ei kapituli enää nauranut.

— Mutta tehän saatatte meidät perikatoon, onneton! huudahti rahastonhoitaja pudistaen suurta kirjaansa.

— Tahdotteko sitten mieluummin, että minä joudun kadotukseen?

Silloin nousi priori seisoalleen.

— Kunnianarvoiset veljet, sanoi hän ojentaen valkoisen kätensä, jossa kiilsi piispan sormus, — on olemassa eräs keino, jonka avulla voimme kaikki järjestää… Eikö totta, iltasellahan se pahahenki teitä kiusaa, rakas poikani?…

— Niin, herra priori, säännöllisesti joka ilta. Nytkin kun näen yön lähestyvän, alan minä — luvallanne sanoen — hikoilla niin kuin Capitoun aasi, kun se huomaa tuotavan satulaa.

— No, rauhoittukaa… Tästä lähtien me luemme joka ilta jumalanpalveluksen yhteydessä teidän puolestanne pyhän Augustinuksen rukouksen, johon on yhdistetty täydellinen anteeksianto. Siten te olette pelastettu, käyköön kuinka tahansa. Te saatte synninpäästön synnin tapahtuessa.

— Oi, sepä hyvä! Paljon kiitoksia vain, herra priori! Ja kyselemättä sen enempää isä Gaucher livahti taas takaisin tislausastioittensa ääreen kevyesti kuin leivonen.

Tosiaankaan ei papinviran toimittaja siitä hetkestä alkaen unohtanut yhtenäkään iltana ehtoorukousten loppuun päästyänsä lausua:

— Rukoilkaamme sitten rakkaan isä Gaucher'n puolesta, joka uhraa sielunsa veljeskunnan etujen hyväksi… Oremus Domine.

Ja sill'aikaa kun kaikkien noiden valkokaapuisten munkkien ylitse, jotka olivat polvistuneet rukoukseen kirkon hämärissä pylvästöissä, liiteli värähdellen hartauden henki niin kuin vieno pohjatuuli lumisella kentillä, niin ulkona luostaripuutarhan toisessa laidassa tislaushuoneen helottavien ikkunaruutujen takana kuultiin isä Gaucher'n laulavan kohti kurkkuaan:

Pariisissa on munkki sun fralilali lallallallei; on valkeaviittainen munkki, joka nunnia tanssihin vei pihapuistojen siimekseen, sun fralilali lallallallei.

… Siihen asti päästyänsä tuo kunnon pappi yhtäkkiä pysähtyi hämmästyneenä:

— Taivas armahtakoon, jos rippilapseni olisivat sattuneet sen kuulemaan!

CAMARGUESSA

I

Lähtö

Suuri hälinä linnassa. Lähetti on tuonut juuri ikään metsästyksen valvojalta sanoman, joka oli puolittain ranskan, puolittain provencen kielellä kirjoitettu ja jossa hän ilmoittaa, että on jo näkynyt pari kolme kaunista parvea "galejoneja" ja "charlottineja" ja ettei enää ole puutetta parhaimmistakaan lintulajeista.

"Te tulette tietysti mukaan!" kirjoittivat minulle ystävälliset naapurini; ja tänään aamuhämärissä kello viiden aikaan saapuivat heidän suuret nelipyöräiset vankkurinsa, joissa oli jo kuormana pyssyjä, koiria ja ruokavaroja, rinteen alta minua noutamaan. Ja niin me läksimme ajaa jyryttelemään Arlesiin päin vievää tietä myöten, joka oli hiukan kolea ja yksitoikkoinen. Oli tuommoinen joulukuun aamu, jolloin silmä töin tuskin erottaa oliivien vaalenevaa vihreyttä ja kermestammien tummanvihreät lehdet taas näyttävät liian talvisilta ja keinotekoisilta. Talleista kuuluu liikettä. Siellä täällä vilkkuu jo tulia talojen ikkunoista ennen päivän valkenemista; ja Montmajourin apottikunnan kivilouhikoiden tienoilla levittelevät puoliuniset merikotkat vasta siipiänsä keskellä raunioita. Kuitenkin me sivuutamme kaivosten kohdalla jo muutamia vanhoja maalaiseukkoja, jotka ajavat pienillä aaseillansa hölkkää joutuakseen kauppatorille. He tulevat Ville-des-Baux'sta ja matkustavat yli kaksi peninkulmaa saadakseen istua tunnin Pyhän Trophymuksen kirkon portailla myymässä pieniä lääkeyrttinippuja, joita he ovat keräilleet vuoristossa!… Kas, tuossa ovat jo Arlesin vallit edessämme, matalat, pykäläreunaiset vallit, jommoisia nähdään vanhoissa vaskipiirroskuvissa, missä peitsiniekat sotamiehet näyttävät suuremmilta kuin ne mäenrinteet, joiden huipulla he seisovat. Me ajamme täyttä laukkaa läpi tuon ihmeellisen pikkukaupungin, joka on maalauksellisimpia Ranskan pikkukaupungeista. Sen kauniilla veistoksilla koristetut pyöreähköt parrukkeet ulottuvat puolitiehen ahtaiden katujen yli, ja sen vanhat mustat talot pienine, mataloine, suippokaarisine maurilaisovineen palauttavat mieleemme Vilhelm Nykerönenän ja saraseenien ajan. Näin varhain ei ole vielä ketään ulkona. Ainoastaan Rhônen varsilla on liikettä. Laiva, joka välittää liikettä Camargueen, höyryää rannassa portaiden juurella valmiina lähtemään. Maamiehiä punaisissa sarssitakeissa ja Roquetten neitosia, jotka menevät tarjoutumaan palvelukseen maalaistaloihin, astuu laivaan yhdessä meidän kanssamme jutellen ja naureskellen keskenään. Pitkät, ruskeat viitat suojelevat heitä kolealta aamutuulelta, ja korkea arlesilainen päähine tekee heidän päänsä pienen ja kauniin näköiseksi sekä antaa heille pisaraisen viehättävää julkeutta, halun ojentautua suoraksi ja nakata naurunkihahdus tai pieni pilapuhe kiertämään edelleen… Kello helähtää; me lähdemme liikkeelle. Virranvesi, laivanpotkuri ja pohjatuuli kiidättävät meitä kolminkertaisella vauhdilla, ja rannat pakenevat taaksemme. Toisella puolella on Crau, kuiva ja kivinen tasanko, toisella puolella vihannampi Camarguen lakeus, joka leviää edessämme aina mereen asti kasvaen lyhyttä heinää ja soisilla paikoilla tiheätä ruokoa.

Välistä laiva pysähtyy laiturissa, milloin oikealla, milloin vasemmalla rannalla; milloin keisari- ja milloin kuningaskunnassa, niin kuin sanottiin keskiajalla, Arlesin kuningaskunnan aikoina, ja niin kuin vanhat Rhônen laivamiehet sanovat vielä tänä päivänä. Joka laiturin vieressä valkoinen talo ja ryhmä vihreitä puita. Työmiehet astuvat maihin työkalut olalla, naiset kori käsivarrella kiipeävät kapeata polkua ylös. Keisarikunnan sekä kuningaskunnan rannoille laiva vähitellen tyhjenee, ja kun se saapuu Mas-de-Giraud'n laituriin, jossa me nousemme maihin, ei siihen enää jää paljon ketään.

Mas-de-Giraud on Barbentanen herrojen vanha sukukartano, johon me astumme odottamaan vartijaa, jonka on määrä tulla meitä noutamaan. Korkeassa keittiössä on koko talon miesväki ruualla; peltotyömiehet, viinitarhurit, paimenet ja paimenpojat. Tarjoilusta pitävät huolta naiset, jotka syövät vasta jälkeenpäin. Kohta saapuu vartija kuomurattaineen. Oikea Fenimore Cooperin tyyppi, metsänkävijä maalla sekä merellä, metsästyksen ja kalastuksen kaitsija, jota paikkakuntalaiset sanovat lou Roudeïroùksi (vaanijaksi), sillä hänen nähdään aamu- ja iltasumussa alinomaa piileskelevän väijyksissä ruohikoissa tai seisovan liikahtamatta pienessä veneessään vahtimassa kalamertojaan lammikoissa tai vesijohtokanavissa. Kentiespä juuri tuo ainainen vaanijan ammatti on tehnyt hänet niin hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Kuitenkin hän, sillä aikaa kun pienet rattaat pyssykuormineen ja ruoka varoineen vierivät edellämme, kertoo meille metsästysuutisia selitellen, kuinka monta lintuparvea on lentänyt ja mille tienoille muuttolinnut ovat laskeutuneet. Tällä tavoin jutellen me painumme yhä kauemmaksi sisämaahan.

Päästyämme viljeltyjen seutujen ohi olemme keskellä villiä Camarguea. Silmänkantamattomiin välkkyy laidunmaiden keskellä soita ja kanavia, joiden reunat kasvavat korkeata suolaheinää. Tamariskipensastot ja ruokomättäät kohoavat kuin pikku saarelmat tyynen meren keskellä. Ei ainoatakaan korkeata puuta. Tasangon yksitoikkoista, rannatonta lakeutta ei mikään rajoita. Pitkien matkojen päässä toisistaan levittävät karjatarhat matalia kattojaan painuen melkein maanpintaa pitkin. Karjalaumat, jotka makaavat hajallaan suolaheinikossa tai kulkevat ryhmässä punaisenruskeaan kaapuun pukeutuneen paimenen ympärillä, eivät riko maiseman yksitoikkoista suoraa viivaa, vaan häipyvät pieniksi pilkuiksi siintävän taivaanrannan ja pilvettömän ilmapiirin äärettömässä avaruudessa. Niin kuin meri, joka näyttää aaltoillessaankin yksitoikkoiselta, samaten herättää tämä tasanko yksinäisyyden ja äärettömyyden tunteen, ja tämä tunne kasvaa sitä voimakkaammaksi, kun näkee väkevän pohjatuulen taukoamatta, esteitä tapaamatta puhaltavan ja ikään kuin tasoittavan ja laajentavan lakeuksia. Kaikki taipuu sen edessä. Pienimmätkin pensaat tuntevat tuulen voiman ja kasvavat vinoon, nuokkuen etelään päin, ikään kuin aina olisivat pyrkimässä pakoon sen edestä…

II

Mökki

Ruokokatto ja kuivista, keltaisista ruo'oista tehdyt seinät, sellainen on mökki. Se on majapaikkanamme metsästysmatkalla. Se on rakennettu camarguelaisen talon malliin ja siinä on yksi ainoa korkea ja tilava tupa, jossa ei ole ikkunaa, vaan joka saa valonsa lasiovesta, jonka eteen iltaisin pannaan vahva luukku. Korkeissa, valkoisiksi kalkituissa seinissä on naulapuita pyssyille, metsästyslaukuille ja pitkävartisille suosaappaille. Perällä on viisi kuusi makuusijaa laitettu oikean mastopuun ympärille, joka ulottuu permannosta laipioon ja kannattaa kattoa. Yöllä kun pohjatuuli puhaltaa ja koko rakennus ruskaa joka paikasta, ja kun meren kaukainen kohina kuuluu tuulen mukana pitkänä ja väkevänä ulvontana, luulisi makaavansa laivan hytissä.

Mutta varsinkin iltapuolella on mökki hurmaava. Noina kauniina etelämaisina talvipäivinä jään mielelläni istumaan ypöyksin korkean uunin ääreen, jossa joku tamariskin juurikko savuaa. Pohjatuulen tai luoteisen nyhtäyksistä lennähtää ovi auki, ruokopillit vinkuvat, nuo sysäykset ovat vain hyvin heikkoa kaikua minua ympäröivän luonnon suuresta myllerryksestä. Talvinen auringonvalo, jota hurja vihuri vitsoo, särkyy yksityisiksi säteiksi, kokoaa ne taas yhteen ja hajottaa uudestaan. Suuria varjoja liitelee ihmeellisen sinisellä taivaalla. Valoa tulvahtelee kuuroittain, samoin tuulenpuuskia; ja karjankellot, joiden ääni äsken vielä kuului, häipyivät tuulen mukana hetkeksi kuulumattomiin saapuakseen kohta taas kalkattamaan aukireväistyn oven luokse ihanaa kertosäveltänsä… Hetkien helmi on iltahämärä vähää ennen kuin metsästäjät palaavat kotiin. Tuuli on tyyntynyt. Pistäydyn hetkeksi ulos. Rauhallisesti painuu aurinko mailleen, suurena, punervana sädekehränä, joka ei enää jaksa lämmittää. Yö laskeutuu maille ja hipaisee ohimennessään poskea tummalla, kostealla siivellänsä. Tuolla kaukana välähtää pyssynlaukaus kuin punaisen tähden tuike ja sammuu jälleen ympäröivään yöhön, jonka pimeydessä sen valo näytti vieläkin kirkkaammalta. Mitä enemmän päivä lähenee loppuansa, sitä kiireemmin rientää elämä. Pitkä, kolmion muotoinen sorsaparvi lentää hyvin matalalla, ikään kuin aikoen laskeutua maahan. Mutta silloin sytytetään mökissä tuli ja ne kaikkoavat: parven etunenässä lentävä sorsa ojentaa kaulansa, nousee taas korkealle ja kaikki muut lentävät sen perästä yhä korkeammalle kirkuen hurjasti.

Kohta alkaa kuulua yhtämittaista jalankapsetta kuin sateenrapinaa; se tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuhatmäärin lampaita, joita paimenet huudoillaan kutsuvat ja edestakaisin laukkailevat koirat ajavat kovasti läähättäen, tunkeutuu tarhoihin arkoina ja epäjärjestyksessä. Minä joudun tuohon kähärävillaisten määkivien lampaiden pyörteeseen, se tempaa minut mukaansa ja pyörittelee minua sinne tänne. Se nousee ja laskee kuin maininki, jossa paimenet ja heidän varjonsa näyttävät keinuvan läikkyvien aaltojen harjalla… Lammaslaumojen takana kuuluu tuttuja askeleita ja iloisia ääniä. Pian on mökki täynnä väkeä, äänekästä iloa ja elämää. Viiniköynnöksien oksat leimuavat uunissa. Nauretaan sitä hurjemmin, kuta raukeammaksi ruumis on käynyt. Se on onnellisen väsymyksen synnyttämää hälinää: pyssyt ovat nurkassa, pitkät saappaat sikin sokin lattialla ja tyhjien laukkujen vieressä punaisenruskeita, kullalle, vihreälle tai hopealle välähteleviä linnunsiipiä, kaikissa veripilkkuja. Pöytä on katettu, ja oivallisen ankeriasliemen höyrytessä syntyy hiljaisuus, tuommoinen syvä hiljaisuus, joka on vankan ruokahalun merkkinä ja jonka keskeyttää vain koirien äkäinen murina, kun ne oven luona pimeän päässä latkivat kupistaan…

Iltapuhteen vietto loppui lyhyeen. Tulen ääreen ei jäänyt muita kuin vartija ja minä, ja häneltäkin jo pyrkivät silmät painumaan umpeen. Me yritämme jutella, se on: me nakkaamme tuon tuostakin toisillemme jonkun katkonaisen sanan maalaisten tapaan, jonkun melkein intiaanimaisen lyhyen huudahduksen, lyhyen ja nopeasti sammuvan, niin kuin loppuun palaneiden oksien viimeiset kipunat. Vihdoin vartija nousee, sytyttää lyhtynsä ja minä kuulen, kun hänen raskaat askelensa katoavat yöhön…

III

"Toivomassa" (Saalista väijymässä!)

" Toivo!" [Provencelaista sanaa espère, joka oikeastaan merkitsee toivoa, käytetään myös saaliin väijymisen merkityksessä.] miten kaunis ja kuvaava nimi väijymiselle, pensastoissa piileskelevän metsämiehen odotukselle ja noille epätietoisuuden hetkille, jolloin kaikki odottaa ja toivoo ja häilyy yön ja päivän välillä. Aamuväijyntä vähää ennen auringonnousua ja iltaväijyntä hämärän tullessa. Viimeksi mainitusta minä erityisesti pidän, varsinkin näillä suomailla, missä lammikoiden vesi pysyy niin kauan kirkkaana auringon mailleen mentyä…

Joskus taas kyyrötetään väijyksissä negochin'issa, hyvin pienessä, kapeassa veneessä, jossa ei ole emäpuuta ja joka vaappuu pienimmästäkin liikahduksesta. Ruokojen peitossa metsästäjä tähystelee sorsia veneensä pohjalta, jonka reunan yli kohoaa näkyviin vain hatunlippa, pyssyn piippu ja koiran pää, kun se nuuskii ilmaa, sieppaa moskiittoja suuhunsa tai ojentaen tukevat jalkansa suoriksi kallistaa koko veneen toiselle laidalle, niin että se läikähtää vettä täyteen. Tämä väijymistapa on minunlaiselleni kokemattomalle metsästäjälle liian monimutkainen. Minä lähdenkin sen vuoksi useimmiten jalan vaanimaan, rämpien keskellä suota, jalassa suunnattoman suuret kengät, joiden varsiksi lehmänvuota on leikattu pitkin pituuttaan. Kävelen hitaasti ja varovaisesti peläten uppoavani suohon, ja kierrän ruohikolla, joista nousee suolavesihöyryjä ja joissa sammakot loikkivat…

Vihdoin viimein pääsen tamariskimättäälle, kuivalle pengermälle, ja asetun siihen odottamaan. Osoittaakseen minulle kunniaa vartija on antanut oman koiransa minun mukaani. Se on tavattoman suuri, pitkäkarvainen valkea pyreneläiskoira, mainio metsästäjä ja kalastaja, ja sen läsnäolo tekee minut ehdottomasti vähän levottomaksi. Kun suokana lentää ohitseni pyssynkantaman päässä, katsahtaa koirani jollakin tavoin ivallisesti minuun nakaten taiturimaisella päänpudistuksella pitkät silmillä riippuvat luppakorvansa taaksepäin; sitten se asettuu vakavaan perusasentoon, heiluttaa häntäänsä ja osoittaa kaikenmoisilla ilmeillä kärsimättömyyttään, ikään kuin tahtoen sanoa minulle:

— Ammu… ammu toki!

Ja minä ammun — ohi… Silloin se heittäytyy maahan pitkin pituuttaan ja haukottelee ja virutteleikse laiskan, masentuneen ja julkean näköisenä…

No niin! minä myönnän sen, että minä olen huono metsämies. Saaliin vaaniminen on minusta samaa kuin mailleen painuva päivä, vähitellen tummuva ilmanranta, valo, joka pakenee mereen, kimaltelee vesilätäköissä ja heijastaa harmaan taivaankannen hohtamaan hienolta hopealta. Minä pidän tuosta vedentuoksusta, tuosta hyönteisten salaperäisestä surinasta ruohokossa ja tuosta hiljaisesta kahinasta, joka syntyy, kun pitkät lehdet hankaavat toisiaan. Tuon tuostakin liitää surullinen sävel korvani ohi ja ilmassa kuuluu kuin merisimpukan surinaa. Se on kaulushaikara, joka painaa tavattoman pitkän nokkansa veden alle kaloja tavoitellakseen ja korauttaa kurkustaan pitkän pärrytyksen… rrrum! Kurkiparvia lentää pääni päällä.

Minä kuulen siipien kahnutuksen ja untuvien huminan vinhassa tuulessa, jopa pienen kirahduksen liian korkealle pingotetusta äänestä. Sitten ei enää mitään. On tullut yö, synkkä yö, ja ainoastaan heikko päivänkajastus viipyy vesillä…

Yhtäkkiä minä vavahdan, saan jonkinlaisen hermovärähdyksen, ikään kuin joku seisoisi takanani vaanimassa. Käännyn katsomaan ja huomaan kuun, tuon kauniiden öiden seuralaisen, nousevan suurena pyöreänä kiekkona, joka kohoaa alussa nopeammin, niin että sen liikkeen saattaa helposti silmin nähdä, ja sitten hiljentää sikäli vauhtia, mikäli se ylenee taivaanrannasta.

Näen jo sen ensimmäisen säteen selvästi vieressäni, sitten toisen vähän kauempana… Kohta on koko suo kirkkaasti valaistu. Pieninkin heinätupsu luo varjon viereensä. Väijyntäaika on loppunut, linnut näkevät meidät: ei auta muu kuin palata kotiin. Kuljemme keskellä sinistä, kevyttä, autereista valovirtaa; ja joka kerta kun satumme astumaan noihin lammikkoihin tai noihin vesiojiin, panee se tanssimaan lukemattomat joukot pieniä maahan pudonneita tähtösiä ja kuunsäteitä, jotka tunkeutuvat aina veden pohjaan asti.

IV

Punainen ja valkea

Ihan lähellä meitä, pyssynkantaman päässä mökistämme, on toinen jokseenkin samannäköinen, mutta yksinkertaisempi maja. Siinä asuu vartijamme vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa; toinen niistä on tyttö, joka valmistaa ruuat työmiehille ja paikkaa kalaverkot; toinen taas poika, joka käy isänsä apuna mertoja kokemassa ja vartioimassa kalalammikoiden sulkulaitoksia. Kaksi nuorempaa lasta on Arlesissa isoäitinsä luona, ja he viipyvät siellä siksi, kunnes ovat oppineet lukemaan ja pääsevät ensi kerran ehtoolliselle, sillä tämä kotimökki on liian kaukana kirkosta ja koulusta, eikä sitä paitsi Camarguen ilmakaan olisi terveellistä pienokaisille. Saari ei tosiaan ole mikään sopiva asuinpaikka kesän tullen, kun suot ovat kuivilla ja valkoinen pohjalieju vesikanavissa halkeilee kovan kuumuuden tähden.

Sain nähdä sen kerran elokuussa, kun tulin ampumaan villisorsia, enkä ikinä unohda, miten surullisen ja kolkon näköinen oli tuo päivän polttama seutu. Siellä täällä höyrysivät vesilätäköt auringonpaisteessa kuin suunnattoman suuret kattilat; ainoastaan niiden pohjalla näkyi vielä elonmerkkejä, liikkui yhtenä vilinänä salamantereita, hämähäkkejä ja vesihyönteisiä, jotka hakivat itselleen kosteita komeroita. Ilma oli saastaista, paksu miasmipilvi häilyi suon yläpuolella sakeana lukemattomista hyttysparvista. Vartijan mökissä vilutti kaikkia ihmisiä, kaikissa oli kuume, ja oli sääli nähdä noita keltaisia, sisäänpainuneita kasvoja ja noita luonnottoman suuria silmiä, joita tummat renkaat ympäröivät. Ja nuo onnettomat olivat tuomitut kitumaan kolme pitkää kuukautta tuossa hellittämättömässä auringon paahteessa, joka tulena polttaa kuumesairaita, silti heitä lämmittämättä. Surkeaa ja vaivalloista on tuon vartijan elämä Camarguessa! Hänellä on sentään vaimo ja lapset luonansa; mutta noin kahdeksan kilometrin päässä hänestä, keskellä suota, asuu hevosvartija, joka elää ypöyksin vuodesta vuoteen kuin oikea Robinson. Hänen ruokomökissään, jonka hän on rakentanut omin käsin, ovat kaikki tarvekalut hänen tekemiään, alkaen pajunoksista palmikoidusta riippumatosta, tulisijasta, joka on kyhätty kokoon kolmesta muusta kivestä, ja yksinkertaisista jakkaratuoleista, jotka on veistetty tamariskipuun juurikoista, aina ovilukkoon ja sen valkeapuiseen avaimeen asti, joiden avulla hän lukitsee tämän omituisen asumuksensa.

Mies on ainakin yhtä kummallinen kuin hänen asuntonsa. Hän on jonkinlainen äänetön filosofi, niin kuin erakot, ja hän peittää rahvaanomaisen epäluulonsa tuuheiden, takkuisten kulmakarvojensa alle. Aina milloin hän ei ole laitumella, nähdään hänen istuvan oven edessä tavaillen hitaasti lapsellisella ja liikuttavalla ahkeruudella tuommoista pientä punaista, keltaista tai sinistä lentolehtistä, johon apteekkarit käärivät lääkepulloja, joita hän tarvitsee hevosiaan varten. Miesparalla ei ole muuta huvitusta kuin lukeminen eikä muita kirjoja kuin nämä. Vaikka meidän vartijamme ja hän ovatkin lähinaapureita, eivät he käy koskaan toistensa luona. Ja he ihan karttavat tapaamasta toisiaan. Kun minä eräänä päivänä tiedustelin vaanijalta syytä tähän vastenmielisyyteen, niin hän vastasi minulle juhlallisen vakavana:

— Me olemme eri puoluetta… Hän on punainen ja minä olen valkoinen.

Siis täällä erämaassakin, jonka yksinäisyyden luulisi lähentävän ihmisiä, sielläkin nuo kaksi metsäläistä, jotka ovat molemmat yhtä tyhmiä ja yksinkertaisia, nuo kaksi Theokritoksen karjapaimenta, jotka tuskin kertaakaan käyvät vuodessa kaupungissa ja joita Arlesin pienet kahvilat kultauksineen ja peililaseineen häikäisevät kuin oikeat Ptolemaiosten palatsit, ovat saaneet syyn vihata toisiansa valtiollisten vakaumustensa nimessä!

V

Vaccarès

Kauneinta Camarguessa on Vaccarès-järvi. Usein minä, kyllästyneenä metsästykseen, tulen istuskelemaan tuon suolaisen järven rannalle. Se on kuin suuresta merestä lohkaistu pieni palanen, jonka ympärille maa on kasvanut ja joka on muuttunut juuri tuon pakonalaisuutensa vuoksi niin kodikkaaksi. Sen kuivuuden ja kuumuuden sijasta, joka tavallisesti tekee semmoisten järvien rantamat kolkon näköisiksi, ovat Vaccarèsin korkeahkot rannat ylt'yleensä vihreän, sametinhienon nurmen peitossa ja niillä rehottaa omituinen ja silmää hurmaava kasvillisuus: tuhatkaunokkeja, vesiapiloita, katkeroita ja noita ihania saladelleja, jotka ovat talvella sinisiä ja kesällä punaisia, jotka muuttavat väriänsä ilmanvaihdosten mukaan ja, keskeyttämättä koskaan kukkimistaan, osoittavat eri vuodenaikoja erilaisella värisävyllä.

Kello viiden tienoissa iltaisin, kun aurinko alkaa painua mailleen, tarjoaa tuo alun toista peninkulmaa laaja järvenselkä, jossa ei ole yhtään venettä, ei yhtään purjetta avaruutta rajoittamassa tai häiritsemässä, ihmeteltävän näyn. Se ei ole enää noiden pienten vesilammikoiden ja kanavien pikkusievää suloutta, joita päilyy siellä täällä mehukkaansavisten painanteiden välissä ja joiden ympärillä tuntee kaikkialla mättäiden alta tihkuvan vettä, valmiina pienimmästäkin painaisusta purskahtamaan esiin. Täällä on vaikutelma päinvastoin suuri ja avara. Aaltojen välke houkuttelee kaukaa parvittain telkkiä, haikaroita, kaulushaikaroita ja valkorintaisia, punasiipisiä flamingoja jotka järjestyvät riveihin kalastamaan pitkin rannikkoa muodostaen erivärisine höyhenpeitteineen pitkän, yhtäjaksoisen kirjavan nauhan. Ja sitten siellä on iibislintuja, oikeita Egyptin iibiksiä, jotka ovat kuin kotonaan tässä kirkkaassa auringonpaisteessa ja hiljaisessa seudussa. Paikaltani en tosiaan kuule muuta kuin laineiden loisketta ja vartijan huutoa, kun hän kutsuu rannikolle hajaantunutta hevoslaumaansa. Niillä on kaikilla kaikuvat nimet: "Cifer!… (Lucifer)… L'Estello!… L'Estournello!…" Kuullessaan nimeänsä huudettavan juoksee jokainen eläin, harja tuulessa hulmuten, vartijan luokse syömään kauroja hänen kourastaan.

Kauempana, samalla rannalla, on suuri lauma härkiä, jotka käyvät vapaina laitumella niin kuin hevosetkin. Tuon tuostakin näkyvät tamariskipensaston ylitse niiden kaarevat selkäpiit ja niiden puolikuun muotoiset sarvet, jotka kohoavat ilmaan. Useimmat näistä Camarguen häristä ovat kasvatetut kylien juhlia, härkätaisteluja varten; ja muutamilla niistä on jo kuuluisa nimi kaikissa Provencen ja Languedocin sirkuksissa. Niinpä juuri naapurimme härkälaumassa on muuan hirveä tappelupukari, nimeltä le Romain (roomalainen), joka on sarvillaan seivästänyt ties kuinka monta miestä ja hevosta Arlesin, Nimesin ja Tarasconin kilpakentillä. Sen vuoksi ovatkin sen toverit valinneet sen päällikökseen; noissa omituisissa laumoissa eläimet näet itse hallitsevat itseänsä järjestyen jonkin vanhan sonnin ympärille, jonka ne ottavat johtajakseen. Kun rajumyrsky puhkeaa Camerguessa ja pääsee hirvittävään valtaan tuolla suurella tasangolla, jossa ei mikään sitä estä eikä hillitse, silloin maksaa vaivan nähdä, miten lauma tunkeutuu yhteen kasaan päällikkönsä taakse, kaikki päät painettuina alas ja leveät otsat, joihin härkien koko voima keskittyy, puskien vasten tuulta. Provencelaiset paimenet nimittävät tätä liikettä: vira la bano au giscle — (kääntää sarvi tuulen mukaan). Ja onneton se lauma, joka ei siihen mukaudu! Pakenevassa laumassa kääntyvät härät sateen sokaisemina ja rajumyrskyn lennättäminä toinen toistansa vastaan, hajautuvat pelästyneinä mikä millekin taholle ja juosten kauhistuksissaan myrskyä pakoon syöksyvät Rhône-virtaan, Vaccarès-järveen tai mereen.

KASARMIN IKÄVÄ

Tänä aamuna päivän sarastaessa herätti minut yhtäkkiä hirveä rummun pärinä… tara ram! tara ram!…

Rummun pärrytystä männistössäni näin varhain aamulla!… Sepä merkillistä.

Minä kiireimmän kaupalla vuoteeltani avaamaan ovea.

Ei ketään näkyvissä. Pärrytys on tauonnut… Keskeltä aamukasteisia villiviiniköynnöksiä pelmahtaa lentoon pari kolme suokurppaa, siipiänsä liekutellen… Vieno tuulenhenki humisee puissa… Idässä päin kertyy Pikku-Alppien huipuille kultapölyä, josta aurinko nousee hitaasti esiin… Sen ensimmäinen säde hipaisee jo myllyni kattoa. Samassa tuo näkymätön rumpu alkaa lyödä marssin tahtia… tara ram, tam tam.

Hitto vieköön koko tuon aasinnahkaisen kapineen! Olin sen jo melkein unohtanut. Kuka lieneekään tuo raakalainen, joka keskellä rauhallista metsää tervehtii aamuruskoa rummunpärinällä?… Turhaan saan häntä tähystellä, ei näy mitään… ei mitään muuta paitsi laventelipensaita ja mäntyjä, joita kasvaa ylhäältä alkaen aina maantien laitaan saakka… Kenties on tuonne pensikkoon piiloutunut joku haltia tekemään pilkkaa minusta… Niin, epäilemättä se on Ariel tai Puck. Tuo veitikka on arvellut kulkiessaan myllyni ohitse:

— Tuolla pariisilaisella on siellä sisällä liian hiljaista, annetaanpa sille pieni aamusoitto. Sen sanottuaan hän on temmannut suuren rumpunsa ja alkanut lyödä… tara ram, tam tam!… tara ram!… Ole hiljaa, sinä veijari Puck! Ihanhan pärrytyksesi herättää minun sirkkani yöunestaan.

* * * * *

Ei, se ei ollutkaan Puck.

Se oli Gouget François, liikanimeltä Pistooli, kolmannenkymmenennen ensimmäisen linjarykmentin rummunlyöjä, joka nykyisin oleskelee kesälomalla. Pistoolille käyvät päivät pitkiksi täällä maaseudulla, häntä vaivaa koti-ikävä, tuota rummunlyöjää, ja — kun hänelle hyväntahtoisesti annetaan kunnan yhteinen rumpu käsiin — niin hän menee raskasmielisenä metsään sitä pärryttämään uneksien olevansa Prinssi Eugènen kasarmissa.

Tänään hän on saapunut minun pienelle vihreälle kukkulalleni uneksimaan… Hän seisoo siellä nojaten mäntyyn, rumpu jalkojen välissä, huvitellen sillä itsekseen sydämensä pohjasta… Pelästyneitä pyyparvia lähtee lentoon hänen jalkainsa juuresta, eikä hän huomaa niitä ollenkaan, nielukukat tuoksuvat hänen ympärillään, hän ei sitä tunne.

Hän ei myöskään näe hienoja hämähäkinverkkoja, joita heiluu auringonpaisteessa puiden oksilla, eikä kuusenneulasia, joita putoilee hänen rummullensa. Hän on kokonaan vaipunut unelmiinsa ja musiikkiinsa, hän katselee kuin hurmaantunut rakastaja palikoiden hyppelyä, ja hänen suuri tyhmä naamansa loistaa tyytyväisyydestä joka kerta kun hän tapaa oikean tahdin.

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!…

"Miten kaunis on tuo suuri kasarmi, sen laajoilla kivilaatoilla laskettu piha, sen suorat, sopusuhtaiset ikkunarivit, sen asukkaat pieni sotilaslakki päässään ja sen matalat kaarikäytävät täynnä ruoka-astioiden kalinaa!…"

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oo, miten sen portaat kaikuvat, miten sen valkeiksi kalkitut eteiskäytävät hohtavat, makuusuojat tuoksuvat ja miekankantimet kirkkaasti kiiltävät! Miten tutunomaisilta näyttävät sen leipähyllyt, vaha-astiat, pienet rautasängyt harmaine peitteineen ja välkkyvät kiväärit telineillä!"

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oi ihania vartiopäiviä, kun kortit takertuvat pelatessa kiinni sormiin, patarouva prameilee inhottavan näköisenä sulkakoristeineen ja sotavanhus Pigault-Lebrun loikoilee raajarikkona telttasängyssä…"

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oi pitkiä öitä vartiossa ministerin oven edustalla, kun vanhan vahtikojun katto ei pidä vettä ja jalkoja paleltaa!… Juhlavaunuja vierii ohitse räiskyttäen likaa pyöristään!… Oi noita ylimääräisiä vartiovuoroja ja raskaita päiviä vankikopissa tai pahalta löyhkäävän pesusaavin ääressä ja kolkkoja öitä puisella pieluksella; yhtäkkiä sydämetön hyökkäys sateisena aamuna, kotiintulo iltasumussa, juuri kun kaasulyhtyjä sytytetään ja kun kajahtaa iltahuuto, johon saavutaan aivan henki kurkussa!"

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oi Vincennesin metsiä, suuria valkoisia sotilashansikkaita, kävelymatkoja linnanvalleilla… Oi kasarmialueen aitauksia, sotamiesten mielitiettyjä, pistonginsoittajia Salon de Marsissa, absinttiryyppyjä nurkkaravintoloissa, tuttavallisia sydämenpurkauksia kahden kulauksen välillä, vihanvimmassa paljastettuja miekkoja ja haikeakielisiä romansseja, joita lauletaan käsi sydämellä!…"

* * * * *

Uneksi vain, uneksi vain ihmisparka! Minä en suinkaan tule sinua siitä estämään… iske vain rohkeasti rumpuasi, hakkaa sitä kaikin voimin. Eikä minulla ole oikeutta nauraa sinun hommiasi.

Sillä kenpä tietää, eikö minua vaivaa samanlainen kasarminikävä kuin sinuakin.

Minun Pariisini ei ole jättänyt minua täälläkään rauhaan enempää kuin sinua kasarmisi. Sinä lyöt rumpuasi petäjän juurella, sinä. Entäpä minä! Minä seuraan sinun esimerkkiäsi… Olemmepa me tosiaankin kunnon provencelaisia. Siellä Pariisin kasarmeissa me kaipasimme siintäviä Pikku-Alppejamme ja laventelin villiä tuoksua; täällä keskellä Provencea me taas ikävöimme kasarmia, ja kaikki mikä vain sitä mieleemme muistuttaa, on meille kallista!…

* * * * *

Kello lyö kylässä kahdeksan. Pistooli on lähtenyt paluumatkalle kotia kohti hellittämättä silti rumpupalikoitaan… Kuulen hänen painuvan alamäkeä metsään, yhä rummuttaen… Mutta minä makaan heinikossa sairaana koti-ikävästä, ja kuullessani tuota loittonevaa rummun pärinää olen näkevinäni koko Pariisin kulkevan siitä silmieni ohi, vilkahdellen männyn oksien lomitse…

Oi Pariisi!… Pariisi! Aina vain Pariisi!