Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

KIRJEITÄ MYLLYLTÄNI

Kirj.

Alphonse Daudet

Suomentanut ja tekijän elämänkuvauksella varustanut V. Tarkiainen

WSOY, Helsinki, 1907.

SISÄLLYS:

Alphonse Daudet
Esipuhe
Kotiintulo
Beaucairen postivaunut
Mestari Cornillen salaisuus
Herra Seguinin vuohi
Tähdet
Arlesitar
Paavin muuli
Sanguinaire-saarten majakka
Sémillanten kuolinkamppailu
Tullimiehet
Cucugnanin kirkkoherra
Vanhukset
Suorasanaisia balladeja
I. Dauphinin kuolema
II. Aliprefekti luonnon helmassa
Bixioun salkku
Tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot
Runoilija Mistral
Kolme hiljaista messua
Oranssit
Kaksi majataloa
Milianassa
Heinäsirkat
Kunnianarvoisan isä Gaucher'n elämänvesi
Camarguessa
I. Lähtö
II. Mökki
III. "Toivomassa" (Saalista väijymässä!)
IV. Punainen ja valkea
V. Vaccarès
Kasarmin ikävä

ALPHONSE DAUDET

Alphonse Daudet oli iloisen ja aurinkoisen etelän lapsi. Luonnonihanuudestaan kuuluisat Provencen seudut, missä lyyrillinen taiderunous ensi kerran puhkesi kukkaansa trubaduurilauluissa ristiretkien aikana, on hänen kotimaansa. Sen antamat heimomerkit näkyvät hänen olemuksessaan. Sielullinen hienous ja herkkyys, avonaisuus ja joustavuus, innostus ja vilkkaus kuvastuvat hänen taiteessaan samoin kuin hänen ulkomuodossaan, jossa on jonkinlaista naisellista pehmeyttä ja suloutta yhtyneenä miehekkääseen ryhtiin.

Alphonse Daudet syntyi pienessä Nimesin kaupungissa 1840 — siis samana vuonna kuin Emile Zola — ja eli siellä kahdeksan iloista ja huoletonta lapsuusvuotta. Mutta kun isän silkkitehdasyritykset eivät menestyneet, köyhtyi perhe ja siirtyi Lyoniin, jossa poika pantiin lukioon. Yksitoikkoisiksi muuttuivat nyt Alphonsen nuoruuden päivät. Hän ei viihtynyt tuossa suuressa ikävässä tehdaskaupungissa. "Hän jäi pois koulusta, vietti päivänsä vesillä pienten jokilaivojen, proomujen ja hinaajien tungoksessa, souteli sateessa, piippu hampaissa, absinttipullo taskussa, joutuen tuhansiin seikkailuihin… ja tuossa uupumuksessa, noissa ponnistuksissa ja vaaroissa hän tunsi hurjaa iloa, oman olemuksensa ja synkän näköpiirinsä avartumista." Näin hän kertoo itse tästä ajasta. Lisäksi tulivat aineelliset huolet. Kuusitoistavuotias nuorukainen sai koulunsa päätettyään ryhtyä itse hankkimaan leipänsä hoitamalla rasittavaa, vähäpalkkaista apuopettajan tointa Alais'n kaupungissa. Se oli, kuten hän itse sanoo, puutteiden ja murheen aika, jommoista hän ei toivo kenellekään ja jonka kärsimyksiä muistaessaan hän vielä vuosien perästä keskellä yötä herää kyyneliin. Hän kesti sitä vuoden päivät. Sitten hän pakeni Pariisiin vanhemman veljensä Ernestin luokse, jonka oli onnistunut päästä siellä erään sanomalehden toimitukseen. Alphonse saapui (1 p:nä marrask. 1857) perille väsyneenä ja nälkäisenä, mukanaan pieni vihko novelleja ja runoja, joista osa oli jo koulun penkillä syntynyt. Alussa oli hänellä edessään kovat vuodet, ankara taistelu toimeentulon puolesta. Hän, kuten Zolakin, sai läpikäydä koulun, joka opetti ymmärtämään, mitä puute on. Tuo suuri maailmankaupunki ei ollut siroilla lemmenlauluilla valloitettavissa, vaikka ne — Les Amoureuses — luonnonrikkaudellaan herättivätkin jonkun kirjallisuuden ystävän huomiota ja hankkivat Daudet'lle apu toimittajan paikan Figaro lehdessä.

Pikku piirrelmät ja sadut, joita hän tähän lehteen kirjoitteli, tekivät hänen nimensä ylhäisön piireissä pian tunnetuksi. Keisarinna Eugenien välityksellä hän pääsi Mornyn herttuan yksityissihteeriksi v. 1861 ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1865. Nyt oli hänen toimeentulonsa turvattu ja hän sai rauhassa antautua kehittämään kykyänsä. Pääsy korkeimpiin yhteiskuntapiireihin laajensi hänen ihmistuntemustaan, ja matkoillaan Etelä-Ranskassa, Korsikassa ja Algeriassa hän keräili aineksia tuleviin teoksiinsa. Ne tuotteet, jotka hän 1880-luvulla sepittää, ovat enimmäkseen pieniä päivänpaisteisia kuvia, täynnä nuorekasta tunnetta ja välittömyyttä.

Ensimmäisessä laajemmassa teoksessaan Le petit chose (Pikkupoikanen, 1868) hän kuvailee oman nuoruutensa vaiheita runollisella vapaudella ja liikuttavalla, paikoin liian lapsellisella tunteellisuudella. Samoihin aikoihin ovat syntyneet Lettres de mon moulin (Kirjeitä myllyltäni, ilmestynyt kokonaisuudessaan 1869), jotka tarjotaan tässä suomalaiselle yleisölle. Ne ovat pieniä eloisia novelleja: matkamuistoja ja tunnelmia etelästä, vertaus- ja laatukuvia, runoutta ja todellisuutta yhteensulaneena. Viaton leikillisyys karkelee niissä usein yhdessä veitikkamaisen ivan ja herttaisen sydämellisyyden kanssa. Ani harvoin on kosketettu traagillisempaan säveleen. Niiden tuntee syntyneen onnellisina hetkinä, jolloin runoilijan mielessä on soinut kotisirkkojen laulu, hilpeät provencelaissukkeluudet tai vanhat kauniit tarinat ja sielussa väreillyt valo ja päivänpaahtamien kukkulain ihana tuoksu, kuten hän itse niiden synnystä kertoo. Eräitä vuosia myöhemmin ilmestyivät kertomuskokoelmat Lettres à un absent (Kirjeitä eräälle poissaolevalle, 1872) ja Contes du lundi (Maanantain kertomuksia, 1873). Niissä kirjailija piirtää muutamilla ripeillä kynänvedoilla selviä kuvia Pariisin piirityksen ajoilta, jolloin hän itse oli kansalliskaartilaisena ottanut osaa moniin kahakoihin. Näitä sotamuistoja kannattaa hehkuva innostus, joka ei ole aivan vapaa kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta muodoltaan ovat monet niistä todellisia helmiä.

Päästyään aineellisesti vapaammalle jalalle oli Daudet v. 1867 mennyt naimisiin Julie Allardin kanssa. Avioliitto oli onnellinen. Julie oli rakastava elämänkumppani ja ymmärtävä työtoveri, jolla oli itselläänkin jonkin verran kirjailijataipumuksia. "Hän on ottanut suuresti osaa kaikkeen, mitä minä olen kirjoittanut. Ei ole sivuakaan, jota hän ei olisi läpilukenut ja siloittanut, johon hän ei olisi vuodattanut sielunsa kaunista taivaansineä ja ruusunhohdetta", sanoo Daudet hänestä. Näyttääpä siltä kuin olisi kodinonni luonut kirjalliseen tuotantoonkin raikkaan sävyn, joka päilyy rivien välistä kevyenä satiirina tai lempeänä huumorina. Daudet oli näet elämänsä alkupuolella humoristi, jonka veroista ei ole montakaan Ranskan kirjallisuudessa. Hän osasi käsitellä sydämellisellä osanotolla kuvattaviaan ja sovittaa hymyllä elämän raskaitakin kohtaloita. Hän oli siinä suhteessa englantilaisen Dickensin hengenheimolainen ja oppilas, vapaa kuitenkin liiallisesta hempeämielisyydestä.

Hilpeää, puoleksi satiirista leikillisyyttä kumpuilee kertomus Tartarin de Tarascon (Tarasconin Tartarin, 1872), joka on käännöksenä suomalaisellekin yleisölle tuttu. Se on kirjoitettu iloisin mielin ja kevyin sydämin. Daudet tekee siinä pilaa kotiseutunsa kansan heikkouksista, eteläranskalaisesta kerskailijasta, joka lopulta itsekin uskoo omia liioittelujaan a valheitaan. Tartarin on noita luonteita, joiden vilkkaasta mielikuvituksesta kirjailija sanoo kerran: "Etelä-Ranskan auringon alla näyttää mies, joka on aikonut matkustaa Sanghaihin, ihan pettävästi samannäköiseltä kuin se mies, joka todella on käynyt Sanghaissa." Samaa aihetta jatkaa Daudet myöhemmissä teoksissaan Tartarin sur les Alpes (Tartarin Alpeilla, 1886) ja Port Tarascon (Tarasconin satama, 1890). Niissä kuvataan Tartarinin seikkailuja Alpeilla kiipeillessä ja siirtolaisena. Huumori ei jaksa näissä kohota samaan voimaan kuin ensi osassa, vaikka nekin sisältävät meheviä yksityiskohtia.

Se teos, jonka avulla Daudet varsinaisesti sai ensimmäisen suuren voittonsa ja perusti kirjailijanmaineensa, oli Fromont jeune et Risler aîné (Fromont nuorempi ja Risler vanhempi, 1874; ilmestynyt suomeksikin). Ensi kerran esiintyy Daudet siinä Pariisin elämän kuvaajana. Hän kehittää eteemme jännittävän ja järkyttävän draaman intohimojen maailmasta. Rouva Sidonie siinä on kylmä sfinksimäinen naisluonne, joka teeskentelee, leikittelee tunteilla, vetää miehiä puoleensa ja uhraa heidät kaikki häikäilemättä tyydyttääkseen vallan- ja nautinnonhimoansa. Pienissä kauniissa välikertomuksissa, joita on kiedottu pääjuonen ympärille, leikkii tässäkin sentään huumorin valoisa säde. Kenties korkeimman huippunsa saavuttaa Daudet'n huumori köyhän isä Joyeusen perheidyllin kuvauksessa romaanissa Le nabab (1877). Muuten käsittelee tämä teos pariisilaisen ylimystön elämää toisen keisarikunnan aikana. Se on kenties monivälkkeisin ja värikkäin Daudet'n romaaneista. Esitys tapaa väliin elämän syviin pohjavirtoihin, väliin taas kohoaa leikkimään kevyesti pinnalle. Miehekkäällä kädellä paljastetaan siinä se sisäinen onttous, sydämettömyys ja petollisuus, jota peitetään hienolla tahdikkuudella ja säilytetään siten kuolemaan saakka näyttelijän uljas ryhti. Kuvaus oli kai sattuva, koska kirjailijaa syytettiin aikoinaan siitä, että hän muka oli mm. tuossa kylmän tahdikkaassa Moran herttuassa esittänyt ylhäistä suojelijaansa Mornyn herttuaa. Jo vuotta aikaisemmin julkaisemassaan laajassa kaksiosaisessa romaanissa Jack, moeurs contemporains (Jack, nykyajan tapoja) hän oli käynyt käsiksi elämän vakaviin puoliin. Se on tarina isättömän lapsen vaiheista kehdosta hautaan saakka. Aste asteelta kasvava kurjuus on kuvattu sinä niin sydäntä kouristavalla voimalla, ettei George Sand oman kertomuksensa mukaan sen luettuaan voinut kolmeen päivään tehdä ollenkaan työtä.

Yleensä alkaa Daudet'n valoisa maailmankatsomus 1870-luvun lopulla ja varsinkin 1880-luvulla vähitellen tummentua ja hänen lennokas huumorinsa laimentua. Se surullinen pohjasävy, jota hymy ja leikki niin usein peittää taiteessa samoin kuin elämässäkin, pyrkii hänen tuotteissaan yhä enemmän näkyville ja laskee vain välähdyksittäin entisiä ilonsäteitä lävitsensä. Eikä tämä Daudet'n pessimistisyys ole jälkimaailmalle enää pelkkä arvoitus. Kantoihan hän toistakymmentä vuotta varmaa kuolemantietoa povessaan, koettaen salata sitä lähimmältä ympäristöltään: hän sairasti selkäydintautia, joka lopulta vei hänet hautaan. Mutta jo sitä ennen ja toisista syistä tuntuu hänessä tapahtuneen muutos. Ensi sijassa vaikutti häneen kaiketi Pariisin raskas ilmapiiri. Herkkätuntoinen runoilija sai päivä päivältä nähdä ja kokea, miten kylmästi laskeva itsekkyys, kunnianhimo ja ahneus tukahduttivat täällä sielun välittömyyden ja sortivat sen jaloimpia ja kauneimpia voimia, kuten hän on niin usein kuvannut teoksissaan. Toiseksi näyttää siltä kuin olisi ajan kirjallinen suunta Pariisissa teroittanut silmää näkemään entistä tarkemmin elämän epäkohtia ja pimeitä puolia, vaatinut pikemmin paljastamaan ja taistelemaan kuin iloitsemaan ja nauttimaan. Vallitsihan silloin parhaillaan Ranskan kirjallisuudessa naturalistinen rautakausi, ja sen puolittain tieteelliselle taidemenetelmälle oli huumori ja leikkivä päivänpaisteisuus siihen aikaan jokseenkin vierasta. Pääasiana oli tehdä huomioita ympäröivästä todellisuudesta, kerätä "inhimillisiä todistuskappaleita" objektiivista taideteosta varten. Ja kun ympäristö oli valotonta, rappeutunutta, oli siitä luonnollisena seurauksena kuvausten tumma sävy.

Daudet'kin, jolla jo syntymästä oli sangen kehittynyt huomiokyky, liittyi pääpiirteittäin tähän kirjalliseen suuntaan. Hän kuului aikoinaan siihen seurapiiriin, jossa naturalismin päämiehet Zola, Flaubert, Goncourtin veljekset ja Turgenev liikkuivat. Ja hän omaksui — tavallaan — heidän maailmankatsomuksensa ja taiteellisen tekotapansa. Hän on itse kertonut, miten hän keräili todellisuushuomioita teoksiinsa: "Niin kuin maalarit" — hän sanoo — "säilyttävät huolellisesti harjoitelmavihkonsa, joissa ääriviivat, asennot, jokin viittaus tai käsivarren liike ovat piirretyt suoraan luonnosta, niin minäkin olen kokoillut jo kolmekymmentä vuotta suuren joukon pieniä vihkoja, joissa havainnot ja ajatukset useinkin ovat osoitetut vain yhdellä viivanvedolla, josta voin palauttaa mieleeni liikkeen, äänenpainon, ja jotka voidaan myöhemmin kehittää ja paisuttaa vaikuttavan teoksen yhteissointua varten."

Tämmöisistä lukemattomista pikkuhavainnoista ovat nähtävästi melkein kaikki Daudet'n romaanit vähitellen syntyneet. Ne tekevät monin paikoin tosiaan sen vaikutuksen kuin ne olisivat piirretyt "suoraan luonnosta", ja niissä kirpoilee todellisuuspiirteitä kuin pieniä eloisia sähkökipinöitä. Hänellä on monesti ollut todellinen tyyppi edessään tutkittavana. Mutta siihen on sekaantunut muistoja ja vaikutelmia muualta, ja vapaasti luova mielikuvitus on tullut aina sitä jatkamaan ja täydentämään, niin että lähtökohta ja tulos eivät koskaan lankea yhteen. — On mahdotonta ryhtyä tässä läpikäymään Daudet'n teosten pitkää sarjaa kokonaisuudessaan. Mainittakoon niistä vain muutamia kuuluisimpia.

Vuonna 1880 ilmestyneessä romaanissaan Les rois en exil (Kuninkaat maanpaossa) hän kuvaa syvällä myötätunnolla rappiolle joutuneita ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän onnettomat vaiheensa Pariisin elämän pyörteissä tekevät lukijaan murheellisen vaikutuksen. Synkänlainen sävy vallitsee myös Numa Roumestanissa (1882), jossa Daudet on taas tarttunut lempiaiheeseensa, kuvaamaan vilkasverisiä eteläranskalaisiaan. Tällä kertaa esiintyy kirjan provencelainen pääsankari, Numa Roumestan, Pariisissa. Hän on harvinaisen älynsä ja toimintatarmonsa avulla kohonnut aina ministeriksi asti. Mutta hänessä on säilynyt synnynnäinen tarve valehdella ja tehdä lupauksia, joita hän ei jaksa eikä aina edes aiokaan täyttää. Ja hänen olemuksensa pohjalla piilee päävoimana suuri itsekkyys ja vallanhimo, jolle ei mikään ole pyhää ja joka ei sääli edes uskollista Rosalindeansa uhratessaan hänet alhaisille tarkoituksillensa. Selvästi ja voimakkaasti on tässä vedetty esiin eteläranskalaisen luonteen vaaralliset varjopuoletkin, joita Tartarinissa vielä katsottiin sovituksen valossa. Seuraava romaani L'évangeliste (Evankelista, 1883) on samaten pessimistisen maailmankatsomuksen ilmaus. Siinä esitetään uskonnollista fanaatikkoa, opettajatarta, joka peittää itsekkäät ja raa'at pyyteensä tekohurskauden vaipan alle ja vetää oppilaansa, nuoren kokemattoman tytön, onnellisista oloista mukaansa kurjuuteen. Vielä synkemmän kuvan tarjoaa Sapho (1884), nuoren tytön elämäntarina. Tuo tyttö, joka aikoinaan oli ollut erään taiteilijan mallina tämän maalatessa Saphon kuvaa, on oppinut vaarallisen viehätystaidon, kehittynyt seireenin tavoin kiehtomaan miehiä puoleensa ja vaipunut yhä syvemmälle ja syvemmälle. Turhaan koettaa nuori provencelainen taiteilija häntä pelastaa uhraten hänelle kaikkensa: nainen hylkää hänet jatkaakseen tietänsä aina alaspäin. Tämä yksinkertainen juoni on esitetty niin johdonmukaisesti ja keskitetysti, että monet arvostelijat ovat pitäneet tätä teosta Daudet'n parhaimpana. Romaani L'immortel (Kuolematon, 1888) on taistelukirjoitus, singottu Ranskan akatemiaa vastaan. Siihen sisältyvä parodioiva satiiri tuon laitoksen vanhentuneisuudesta ja kaavamaisuudesta on sangen järeää laatua ja ampuu sen vuoksi — ainakin taidetuotteena — yli maalin.

Näytelmänkin alalla Daudet yritteli, saavuttamatta kuitenkaan kovin huomattavaa menestystä. Hän on itse yksin tai yhdessä jonkun kirjailijatoverinsa kanssa muovaillut näyttämöä varten useita romaaneistaan ja kertomuksistaan (esim. näytelmän Fromont nuorempi ja Risler vanhempi samannimisestä romaanista ja tragedian Arlesitar samannimisestä kertomuksesta, joka kuuluu kokoelmaan "Kirjeitä myllyltäni"). Yksityiskohdissaan nämä tuotteet kyllä elävät. Mutta niistä puuttuu kokonaisuutta, lujaa toiminnan keskittymistä pääjuonen ympärille, niin kuin usein hänen pitemmistä romaaneistaankin. — Myöhemmällä iällään hän kirjoitti pari muistelmateosta: Trente ans de Paris à travers ma vie et mes livres (Kolmekymmentä vuotta Pariisissa elämäni ja kirjojeni taustalta, 1888) ja Souvenirs d'un homme de lettres (Kirjailijan muistelmia, 1889). Molemmat antavat huomattavia tietoja hänen elämästään ja teoksistaan ja sisältävät sitä paitsi koko joukon luonteenkuvauksia kirjallisista ja valtiollisista merkkimiehistä.

Daudet itse sanoo kirjailijakykynsä perustuvan kiinteään, intensiiviseen elämään. "Samassa määrin" — niin kuuluvat hänen sanansa — "kuin elämä jättää ihmisen, katoaa kyky, tunnon alttius ja esittämisvoima." Mutta ihmeteltävää on, ettei pitkällinen tauti pystynyt lamauttamaan hänen henkisiä voimiaan, vaan että hän pysyi virkeänä loppuun asti ja suunnitteli paraikaa uutta teosta, kun kuolema kohtasi hänet Pariisissa 16 p:nä jouluk. 1897.

Samoin kuin hänen elämänsä jakaantuu kahden eri keskustan, Provencen ja Pariisin välille, risteilevät hänen runoudessaankin eri ainekset: etelä ja pohjola, valo ja varjot, kevyet unelmat ja naturalistinen todellisuudentaju. Alussa vie voiton etelä. Herkkä ja vilkas mielikuvaelo kohoaa raskasta, systeemiin kahlehdittua taideteoriaa korkeammalle, välittömyys ja innostus järkiperäistä harkintaa korkeammalle, leikkivä huumori elämän ahdistavaa kohtalokkuutta korkeammalle. Lopummalla ikää muuttuu sävy koko joukon. Runoilija näkee niin paljon itsekkäiden intohimojen temmellystä, raakuutta ja rappeutumista, että hän katkeroituu siitä. Hänen hienosärmäinen, helposti syttyvä sielunsa on ollut kuin prisma, johon erivoimaiset ja eriväriset säteet ovat kokoontuneet ja murtuneet sen läpi kulkiessaan monikirjavaksi valonväreilyksi. Hän oli naturalisti, joka ei koskaan voinut kieltää persoonallista tunne-elämäänsä objektiivisen kylmän kuvauksen tai yhteiskunnallisen tendenssitaiteen hyväksi. Hänen viehättävä temperamenttinsa tuntuu kaikkialla. Räikeinkin todellisuus saa hänen käsissään ikään kuin runollisen kirkastuksen ja hienouden, jonkinlaisen sanoin selittämättömän puhtauden ja henkevyyden. Tämä sävy näkyy hänen tyylissäänkin. Se on hiottua ja hienoa, rohkeaa ja alkuperäistä. Siinä on lämmin väritys. Kosketus melkein musikaalisen pehmeää ja soivaa. Värien käyttö maalauksellisen havainnollista. Arimmatkin vivahdukset merkityt. Kuvattavan tuoksu ja väri ikään kuin sidottu sanansalpojen taakse. Eikä tyyli sittenkään hänen parhaissa teoksissaan muutu sentimentaaliseksi, vaan säilyttää miehekkään vilkkauden ja selvyyden.

Kenties on juuri tämä eri voimien risteily hänessä hänen taiteensa erikoisuus. Ja kenties voidaan hänen asemansa ja merkityksensä tämän mukaan parhaiten ymmärtää. Ainakin erosi hän siinä suhteessa toisista naturalistisista aikalaisistaan.

Hänessä ei ollut Zolan suurisuuntaista voimaa eikä aatteen ankaruutta. Hän ei ollut reformatorinen esitaistelija totuuden puolesta maailman valhetta vastaan. Loihan hän itse taiteessaan noita viehättäviä ja runollisia tarasconilaisia valheita hymähtääkseen niille. Sen vuoksi ei Zola tahtonutkaan tunnustaa häntä omaksi mieheksi, puhdasveriseksi todellisuuden kuvaajaksi, vaan lausuu hänestä: "Hyväntahtoinen luonto on asettanut hänet tuolle hienon hienolle rajalle, missä runous loppuu ja todellisuus alkaa." Eikä hänessä ollut Flaubertin objektiivista ylhäisyyttä, joka salaisesti kärsii yksinäisessä kylmyydessään. Hän oli lämmin, osaaottava sydän, jonka sykintä tuntuu aina kuvauksen alla. Ei hänellä ollut myöskään Maupassantin rautaista tarmoa, jonka avulla tämä lannisti oman minuutensa, hioi lauseensa teräksenkirkkaiksi ja rakensi kertomuksensa varman kokonaissuunnitelman varaan, eikä sitä synkkää fatalismia, mikä jälkimmäisessä näyttää olleen raskaamman pohjoisranskalaisen veren perintöä. Enimmän hän ehkä muistuttaa Goncourtin veljeksiä, noita herkkäsieluisia taitureita, jotka kulkivat aina uusia vaikutelmia keräilemässä ja jotka tahtoivat tehdä ranskan kielestä impressionistisen siveltimen ja piirtimen. Mutta Daudet oli kenties heihinkin verrattuna enemmän epätodellisuuksien uneksija ja mielikuvituksen mies. Ja sitten hän oli humoristi enemmän kuin yksikään hänen aikansa naturalisteista. Hän oli ja pysyi runoilijana, jonka suonissa virtasi etelän lämmin ja vilkas veri, jonka mielessä kangastivat kauniit unelmat ja jonka korvissa soi kotisirkkojen huumaava laulu silloinkin, kun hän Pariisin bulevardeilla ja salongeissa näki loistavan ihmisvirran rientävän ohitsensa ajaen takaa onnea, joka aina pakeni unelmien kultaiseen kaukaisuuteen. Hän oli etelän päivänpaiste ja sulous, eksynyt Pariisin harmaiden, raskaiden sumujen keskelle — kenties ei niin suurisuuntainen taiteellisilta saavutuksiltaan kuin miellyttävä ja puoleensa vetävä runoilijapersoonallisuutena.

Suomentaja.

ESIPUHE

"Mestari Honorât Grapazin, Pampérigousten hallituskaupungin notariuksen eteen saapui.

"Herra Gaspard Mitifio, Vivette Cornillen puoliso, Kotisirkka-nimisen maatilan isäntä ja asuva samassa paikassa.

"Joka täten on myynyt ja luovuttanut lain ja oikeuden takeella, vapaana kaikista veloista, erikoisoikeuksista ja kiinnityksistä.

"Herra Alphonse Daudet'lle, Pariisissa asuvalle runoilijalle, joka oli saapuvilla tätä kauppakirjaa tehtäessä ja antoi siihen suostumuksensa.

"Tuuli- ja jauhomyllyn, joka sijaitsee Rhônen laaksossa, keskellä Provencen sydäntä, mäntyjä ja rautatammia kasvavalla kukkulalla; joka kysymyksessä oleva mylly on ollut hyljättynä ja jauhamattomassa kunnossa yli kaksikymmentä vuotta, kuten näkyy siitäkin, että villit viiniköynnökset, sammalet, rosmariinit ja muut loiskasvit kiipeilevät aina sen siivenneniin asti.

"Siitä huolimatta, semmoisenaan kuin se nykyjään on, suri pyörä hajallaan ja pihapengermän tiilien raot heinittyneinä, sanoo herra Daudet mainitun myllyn olevan mieleisensä ja voivansa käyttää sitä hyväkseen runoilijatoimessaan ja ottaa sen vastaan omalla tappion ja tapaturman uhallaan, asettamatta myyjälle minkäänlaisia vaatimuksia niiden korjausten varalta, joita se kenties kaipaisi.

"Tämä kauppa on tehty täyttä sovittua ostosummaa vastaan, jonka herra runoilija Daudet on jättänyt toimiston konttoriin käypänä rahana ja jonka summan herra Mitifio on heti vastaanottanut ja kuitannut, kaikki notariusten ja allekirjoittaneiden todistajien läsnäollessa, joka täten varmuudeksi vakuutetaan.

"Kirjoitettu Pampérigoustessa Honorat'n asianajotoimistossa huilunsoittaja Francet Mamaïn ja valkeiden katumusveljien ristinkantajan Louiset'n, liikanimeltä Quiquen, läsnäollessa.

"Jotka molempien asianomaisten ja notariuksen kanssa ovat tämän kauppakirjan lukeneet ja allekirjoittaneet…"

KOTIINTULO

Kaniinit ne vasta olivat ihmeissään!… Tottuneina näkemään myllyn oven jo niin kauan suljettuna ja seinien ja pihapengermän kerrassaan nurmettuneina ne olivat lopulta alkaneet luulla koko myllärien suvun kuolleen viimeiseen mieheen. Ja kun paikka niiden mielestä oli hyvä, niin ne olivat ottaneet sen jonkinlaiseksi pääkortteerikseen, sotaliikkeidensä lähtökohdaksi. Ensimmäisenä yönä täällä ollessani oli niitä ihan valehtelematta parisenkymmentä istuutunut piiriin pihapengermälle lämmittelemään käpäliänsä kuutamossa… Mutta heti kun minä vain vähän raotin myllyn luukkua, huiit! koko leiri pakoon, ja kaikki nuo pienet valkopyllyt puikkivat pensastoon häntä pystyssä. Toivon että ne vielä palaavat takaisin.

Kovastipa hämmästyi minut nähdessään myöskin yläkerroksen asukas, vanha synkän näköinen huuhkaja, jolla on pää kuin filosofilla ja joka on majaillut myllyssä yli kaksikymmentä vuotta. Minä tapasin sen yläkamarissa, liikkumattomana ja jäykkänä yöpuullaan, seinästä karisseiden kalkkipalasten ja pudonneitten tiilien keskellä. Se katseli minua tuokion pyöreillä silmillään; sitten se, kovasti ällistyneenä kun ei tuntenutkaan minua, alkoi huutaa "huu, huu!" ja rapistella vaivalloisesti siipiänsä, jotka olivat pölystä ihan harmaina; — noita lemmon filosofeja, jotka eivät ikinä ymmärrä karistaa tomuja niskastaan… Mutta mitäpä tuosta! Semmoisenaankin, silmiään räpytellen ja kasvot syvissä rypyissä tuo hiljainen vuokralainen miellyttää minua enemmän kuin moni muu, ja olenpa kiiruhtanut uudistamaan hänen vuokrasopimuksensa. Hän saa kuten tähänkin asti pitää hallussaan koko myllyn yläkerroksen sekä käytävän katon kautta; itselleni minä pidätän alakerroksessa pienen, valkeaksi kalkitun huoneen, joka on matala ja holvikattoinen kuin luostarin ruokasali.

* * * * *

Täältä minä teille kirjoitan, ja avoimesta ovestani helottaa kirkkaasti aurinko.

Kaunis mäntymetsä leviää edessäni valoa säteillen aina rinteen alareunaan asti. Taivaanrantaan piirtyvät Pikku Alppien kulmikkaat ääriviivat… Ei hiiskahdusta… Vain silloin tällöin joku huilun sävel, suokurpan vihellys laventelipensastossa tai muulin kellon kilahdus maantiellä… Koko tämä ihana Provencen maisema elää vain valosta.

Ja miksi minun pitäisi nyt muka kaivata teidän mustaa ja meluisaa Pariisianne? Viihdynhän niin mainiosti myllyssäni! Tämä on juuri se maailmannurkka, jota olen etsinyt, pieni lämmin sopukka, täynnä suloisia tuoksuja, satojen peninkulmien päässä sanomalehdistä, ajureista, pääkaupungin sumusta!… Ja miten paljon kaunista ympärilläni! Tuskin on kahdeksan päivää siitä, kun asetuin tähän asumaan, ja minulla on jo pää täpösen täynnä vaikutelmia ja muistoja… Nähkääs! vast'ikään eilisiltana olin katsomassa, kun lammaslaumat ajettiin takaisin taloon, joka on rinteen juurella, ja vakuutan teille, etten vaihtaisi sitä näkyä kaikkiin niihin ensi-iltoihin, joita Pariisin teatterit ovat tarjonneet teille tällä viikolla. Päättäkääpä itse.

Ensin minun pitää kuitenkin mainita, että Provencessa on tapana ajaa lampaat Alpeille helteiden alkaessa. Eläimet ja ihmiset viettävät viisi kuusi kuukautta siellä ylhäällä vuoristossa asuen paljaan taivaan alla, kahlaten heinikossa polviaan myöten; sitten ensimmäisen syystuulen puhaltaessa laskeudutaan alas kotiin ja palataan syöttämään elikoille vaatimattomasti noita harmaita mäenrinteitä, missä rosmariini tuoksuu. No niin, eilisiltana palasivat paimenet kotiin. Aamusta alkaen odotti pääovi selko selällään: navetat olivat täynnänsä vereksiä olkia. Tuon tuostakin virkkoi aina joku: "Nyt ne ovat Eygue-joen rannalla, nyt Paradoussa." Sitten illemmalla kajahti yhtäkkiä kova huuto: "Tuolla ne tulevat", ja kaukana näimme lammaslauman lähenevän keskellä hohtavaa pölypilveä. Näytti siltä kuin olisi koko tie elänyt ja liikkunut…

Vanhat vuosikaspässit tulivat edellä, sarvet sojossa, villiytyneen näköisinä, niiden perästä lammaskatras, emälampaat hiukan uupuneina, vuonat pyörien kintereillä; — punaisilla nauhanhetaleilla koristellut muulit kantaen vastasyntyneitä vuonia koreissa, jotka kulkiessa tuutivat edestakaisin; sitten koirat kuumuudesta läähättäen, kieli melkein maata viistäen, ja kaksi pitkää paimenen roikaletta, yllään karkeavillaiset punaisenruskeat viitat, jotka ulottuivat kantapäähän asti niin kuin papin kauhtanat.

Koko tämä joukko marssii iloisesti ohitsemme ja katoaa oven ammottavaan kitaan, kynnet kapisten kovalla tantereella kuin rankkasade… Olisittepa olleet näkemässä, millainen melu siitä nousi sisällä! Korkealta yöpuultaan tunsivat suuret kullanvihreät, helakkaharjaiset riikinkukot tulijoiden parven ja ottivat heidät vastaan hirveällä pärrytyksellä. Kanalauma, joka oli ehtinyt jo nukahtaa, heräsi yhtäkkiä valveille. Kaikki lähtevät liikkeelle: kyyhkyset, hanhet, kalkkunat, helmikanat. Kanatalli on kuin hulluna; kanat torua kaakottavat keskenään uhaten valvoa koko yön!… Saattaisipa sanoa, että joka ikinen lammas on tuonut karvoissaan Alppien villiä tuoksua sekä tuulahduksen tuota voimakasta vuoristoilmaa, joka humalluttaa ja panee tanssimaan.

Keskellä tätä hälinää pääsevät lampaat makuusijoillensa. Ei ole mitään niin hurmaavaa kuin tämä kotiintulo. Vanhat jäärät joutuvat liikutuksen valtaan nähdessään karsinansa. Emälampaat ja ne pikku vuonat, jotka ovat syntyneet matkalla ja jotka eivät ole siis koskaan nähneet kotikartanoa, katselevat ihmetellen ympärilleen.

Mutta vielä liikuttavampaa on nähdä koirien, noiden mainioiden karjakoirien yhä häärivän eläinten ympärillä huomaamatta muuta koko talossa. Turhaan saa kartanon vahti kutsua niitä kopistaan haukkumalla; turhaan saa kaivonämpäri, täynnä raikasta vettä, houkutella niitä luokseen; ne eivät tahdo nähdä eivätkä kuulla mitään, ennen kuin lauma on suojassa, salpa työnnettynä pienen ristikko-oven eteen ja paimenet istuutuneet pöytään matalassa ruokatuvassa. Vasta silloin ne suostuvat menemään koirankoppeihin, ja siellä ne, yhä latkien keittoa kupistansa, kertovat kotona olleille tovereilleen seikkailujansa ylhäällä vuoristossa, tuolla mustassa maassa, jossa on susia ja suuria purppuranpunaisia ketunsormikaskukkia, jotka ovat ääriään myöten täynnä helmeilevää kastetta.

BEAUCAIREN POSTIVAUNUT

Tämä tapahtui sinä päivänä, jolloin minä saavuin tänne. Nousin Beaucairen postivaunuihin, vanhoihin vaununrotteloihin, joilla ei suoraan ajaen olisi kovinkaan pitkä kierros tehtävänä, ennen kuin ne ehtisivät takaisin kotiin, mutta jotka viivyttelevät pitkin tienvarsia, jotta iltasilla näyttäisi siltä kuin ne olisivat saapuneet hyvinkin kaukaa. Meitä oli viisi henkeä etupenkillä, lukuunottamatta ajajaa.

Ensiksi metsänvartija Camarguesta, pieni tanakka, parrakas mies, villin näköinen, silmät veristävät ja hopeiset renkaat korvissa; sitten kaksi beaucairelaista, leipuri ja hänen kisällinsä, molemmat hyvin punakoita, hyvin ahdashenkisiä, mutta sivulta katsoen komeita, kuin kaksi Vitelliuksen kuvaa roomalaisissa mitaleissa. Lopuksi edessä ajajan vieressä mies… ei, vaan lippalakki, suunnattoman suuri kaniininnahkainen lippalakki, joka ei virkkanut juuri mitään, vaan katseli pitkin maantietä surullisen näköisenä.

Kaikki nämä miehet tunsivat toisensa ja juttelivat omista asioistaan isoäänisesti ja vapaasti. Camarguen mies kertoi tulevansa Nimesistä, johon hänet oli tutkintotuomarin käskystä haastettu käräjille, koska hän oli lyönyt paimenta heinähangolla. Camarguelaisilla onkin tulinen veri… Entä sitten Beaucairessa! Eivätkö beaucairelaiset matkatoverimme olleet vähällä kuristaa toinen toisensa joutuessaan riitaan neitsyt Mariasta? Kävi selville, että leipuri oli eräästä seurakunnasta, joka jo aikoja sitten oli pyhitetty neitsyt Marialle, jota provencelaiset nimittävät hyväksi emoksi ja joka kantaa Jeesus-lasta sylissään; kisälli sitä vastoin kävi laulamassa erään vastarakennetun kirkon kuorissa. Tämä kirkko oli pyhitetty Neitseelliselle synnyttäjälle, tuolle ihanalle hymyilevälle kuvalle, joka esitetään käsivarret alas riippuvina ja kädet kirkkaasti säteillen. Siitä nousi riita. Oli hauska nähdä, miten nuo kaksi kunnon katolilaista kohtelivat toisiaan ja toistensa madonnia:

— Se on vielä olevinaan sievä, sinun puhdas neitseesi!

— Mene jo… kaikkine hyvine emoinesi!

— On taitanut pitää monta iloista hummausta, se sinun hempukkasi,
Palestiinassa!

— Entäs sinun maammosesi sitten! Kukapa tietää, mitä kaikkea se on tehnyt… Käypäs kysymässä pyhältä Joosefilta.

Ei olisi puuttunut muuta kuin välähteleviä puukonteriä, niin olisi luullut olevansa Napolin satamassa, ja pelkäänpä totisesti, että mokomat jumaluusopilliset turnajaiset olisivat siihen tapaan päättyneetkin, ellei ajaja olisi ryhtynyt sovittamaan riitaveljiä.

— Jättäkää jo rauhaan madonnanne, sanoi hän nauraen Beaucairen miehille: ne ovat vain akkaväen juttuja, miesten ei maksa vaivaa niihin sekaantua.

Sen sanottuaan hän läjäytti piiskallansa, huulillaan pieni epäilijän hymy, joka käänsi kaikkien mielen hänen puolelleen.

* * * * *

Riita oli loppunut; mutta kerran vauhtiin päästyään tunsi leipuri tarvetta purkaa viimeisenkin sappensa ja kääntyen onnettoman lippalakkisen puoleen, joka istui hiljaa ja surullisena nurkassaan, hän sanoi tälle karkean leikillisesti:

— Entäpä sinun vaimosi, saksienteroittaja?… Missä pitäjässä hän nykyisin oleskelee?

Luultavasti piili näissä sanoissa hyvin hullunkurinen piikki,
sillä kaikki vaunuissaolijat purskahtivat äänekkääseen nauruun…
Saksienteroittaja yksin ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaankaan.
Sen nähtyään kääntyi leipuri minuun päin:

— Herra ei kai tunne sitä hänen vaimoansa? Se se vasta on kumma nainen, lempo soikoon! Semmoista ei ole toista Beaucairessa.

Nauru kävi yhä äänekkäämmäksi. Saksienteroittaja ei hievahtanutkaan; hän sanoi vain hyvin hiljaa, päätänsä nostamatta:

— Ole nyt vaiti, leipuri.

Mutta tuo lemmon leipuri ei ollut niitä miehiäkään, että olisi aikonut vaieta, vaan sutkautteli yhä yltyen:

— Mitä vielä! Ei siinä ole mitään surkeilemista, että toverillemme on sattunut sellainen vaimo… Mahdotonta on hänen seurassaan joutua hetkeksikään ikävän valtaan… Ajatelkaahan! kaunottarella, joka heittäytyy vieraiden vietäväksi aina puolen vuoden päästä, on palattuaan yhtä ja toista kertomista… Miten tahansa, se on tuommoista hauskaa perhe-elämää… Kuvitelkaa mielessänne, hyvä herra, etteivät he olleet vielä täyttä vuotta naimisissa, kun vaimo jo yks kaks lähtee Espanjaan suklaakauppiaan mukana.

Mies jää yksin kotiin itkemään ja juomaan… Hän oli kuin hullu. Jonkin ajan kuluttua palasi kaunotar takaisin kotimaahan Espanjan muodin mukaan pukeutuneena, pieni helytiukuinen rumpu mukanaan. Me sanoimme hänelle:

— Mene piiloon; miehesi aikoo tappaa sinut.

— Jopahan nyt; vai tappaa!… He asettuivat taas aivan sopuisasti yhteen, ja vaimo opetti miehensä rummuttamaan baskilaista rumpua.

Syntyi uusi naurunhohotus. Nurkassaan, päätään kohottamatta, mutisi saksienteroittaja taas:

— Ole vaiti, leipuri.

Leipuri ei välittänyt siitä mitään, vaan jatkoi:

— Luulette kai, hyvä herra, että kaunotar olisi Espanjasta palattuaan pysynyt siivosti asemillaan… Vielä mitä!… Mies oli sopinut asian niin helposti! Se antoi vaimolle intoa yrittää uudelleen… Espanjalaisen perästä tuli eräs upseeri, sitten Rhône-virran laivuri, sitten eräs soittoniekka, sitten… Kuka heidät kaikki tietää!… Mutta hauskinta on se, että joka kerta uudistuu sama komedia. Vaimo lähtee, mies itkee; vaimo palaa, mies on hyvillään. Ja aina häneltä ryöstetään vaimo, ja aina hän ottaa sen takaisin… Uskokaa pois, että sillä miehellä vasta on kärsivällisyyttä! Ja totta puhuen tuo pieni saksienteroittajatar on hiton sievä… oikea herrojen herkkupala: vilkas, sievä, hienoille tavoille tottunut, sitä paitsi vaalea iho ja pähkinänruskeat silmät, jotka katsovat miehiin aina hymyillen… Toden totta, herra pariisilainen, jos satutte poikkeamaan Beaucaireen…

— Oi! ole vaiti, leipuri, pyydän sinua… sai saksienteroittaja parka vielä sanotuksi sydäntä vihlovalla äänellä.

Samassa seisahtuivat vaunut. Olimme saapuneet Angloresin talon luokse. Siinä laskeutuivat molemmat beaucairelaiset alas, ja vakuutan teille, etten heitä suinkaan estellyt… Mokoma pilkkakirves koko leipuri! Hän oli jo talon pihalla, mutta yhä vielä kuului hänen naurunsa.

* * * * *

Noiden miesten mentyä näytti vaunujen sisus tyhjältä. Camarguelainen oli jätetty Arlesiin; ajaja käveli maantiellä hevostensa kupeella… Me olimme kahden vaunuissa, saksienteroittaja ja minä, kumpikin omassa nurkassamme äänettöminä. Oli helteinen päivä; matkatakin nahka ihan poltti. Välistä tunsin silmieni vaipuvan umpeen ja pääni tuntuvan raskaalta; mutta mahdotonta oli nukkua. Korvissani soi yhä tuo "Ole vaiti, pyydän sinua", niin sydäntäsärkevästi ja rukoilevasti… Ei hänkään, mies parka, nukkunut. Takaapäin näin hänen suurten hartiainsa vavahtelevan, ja hänen kätensä — tuo yksinkertainen, pitkä, kalpea käsi vapisi istuimen selkäpuulla niin kuin vanhan ukon käsi. Hän itki…

— Nyt olette perillä, herra pariisilainen! huudahti minulle yhtäkkiä ajaja; ja piiskansa varrella hän viittasi ylös vihreätä kukkulaani kohti, jonka harjalla tuulimylly lekotti siivet levällään kuin suuri perhonen.

Kiiruhdin laskeutumaan alas… Kulkiessani saksienteroittajan ohi koetin katsahtaa hänen lippalakkinsa alle; olisin halunnut nähdä hänen kasvonpiirteensä ennen lähtöäni. Ikään kuin olisi arvannut ajatukseni, kohotti tuo onneton yhtäkkiä päänsä ja kiinnittäen katseensa minuun lausui soinnuttomalla äänellä:

— Katsokaa vain tarkasti minua, ystäväni, ja jos jonakin päivänä kuulette, että Beaucairessa on tapahtunut onnettomuus, niin voitte sanoa tuntevanne sen, joka on antanut iskun.

Hänen olemuksensa oli sammunut ja surullinen, ja hänen pienet silmänsä ikään kuin lakastuneet. Niissä oli kyyneleitä, mutta äänessä soi vihaa. Viha, se onkin heikkojen suuttumusta!… Jos minä olisin saksienteroittajan vaimo, niin olisinpa varuillani.

MESTARI CORNILLEN SALAISUUS

Francet Mamaï, vanha huilunsoittaja, joka tuon tuostakin käy luonani iltaa istumassa, kertoi minulle tässä eräänä iltana, maistellessamme makeata viiniä, pienen kylänäytelmän, jonka todistajana myllyni on ollut noin parisenkymmentä vuotta sitten. Tuon kunnon miehen kertomus liikutti minua, ja koetanpa jutella sen teille semmoisena kuin sen itse kuulin.

Kuvitelkaa siis hetkiseksi mielessänne, rakkaat lukijani, istuvanne suloisesti höyryävän viinimaljan ääressä ja kuulevänne, kun vanha huilunsoittaja puhuu.

— Tämä meidän seutu ei ole aina ollut yhtä autio ja maineeton kuin nyt… Ennen aikaan oli täällä vilkas myllyliike, ja ylt'ympäri kymmenen peninkulman alalta tuotiin kaikista taloista vilja tänne jauhettavaksi… Ympäri kylää oli kukkuloilla tuhkatiheässä tuulimyllyjä. Oikealla ja vasemmalla näkyi yli mäntymetsän vain pelkkiä myllynsiipiä, jotka luodetuuli pani pyörimään, pieniä aaseja kulki virtanaan ylös ja alas pitkin teitä kantaen jyväsäkkejä; ja kaiken viikkoa oli hauska kuulla, kuinka siellä kukkuloilla piiskat läjähtelivät, purjekangas myllynsiivissä lepatti ja myllymiehet huusivat ja hoilasivat komentaen juhtiansa tielle… Sunnuntaisin mentiin suurin joukoin myllymäelle, jossa myllärit tarjosivat meille muskatviiniä. Myllärinvaimot olivat kauniita kuin kuningattaret, kaulassa pitsillä reunustettu liina ja kultainen risti. Minä taas toin mukanani huilun, ja myöhään yöhön asti siellä tanssittiin farandolea, provencelaista kansantanssia. Nähkääs, niin toivat nuo myllyt iloa ja rikkautta koko paikkakunnallemme.

Kaikeksi onnettomuudeksi pisti muutamien pariisilaisten päähän rakentaa höyrymylly Tarasconiin vievän tien varrelle. Uutuushan aina viehättää. Kansa alkoi vähitellen tottua viemään viljansa höyrymyllyyn, ja tuulimyllyt jäivät seisomaan, raukat. Jonkin aikaa ne kyllä koettivat ponnistella vastaan, mutta höyry vei voiton, ja niiden täytyi valitettavasti toisen toisensa perästä panna myllynsä seisomaan… Pieniä aasejakaan ei enää näkynyt tiellä… Kauniiden myllärinvaimojen täytyi myydä kultaiset ristinsä… Loppui muskatviini, taukosi tanssi!… Luodetuuli puhalsi kuin ennenkin, mutta siivet eivät liikahtaneetkaan… kunnes kunta sitten eräänä päivänä käski repiä maahan kaikki nuo vanhat hökkelit ja istuttaa viiniköynnöksiä ja oliivipuita niiden paikalle.

Yksi ainoa mylly oli kuitenkin pysynyt pystyssä keskellä tätä hävitystä, ja se pyöri edelleenkin rohkeasti kukkulallaan höyrymyllyn omista jäin kiusaksi. Se oli mestari Cornillen mylly, juuri tämä sama, jossa me nyt iltaa istumme.

* * * * *

Mestari Cornille oli vanha mylläri, joka oli elänyt kuusikymmentä vuotta jauhontomussa ja antautunut koko olemuksellaan siihen ammattiinsa. Höyrymyllyjen perustaminen oli saanut hänen melkein vimmapäiseksi. Viikon päivät hän juoksenteli ympäri kylää koettaen yllyttää kansaa kapinaan ja huutaen kaikin voimin, että nyt ne aikovat myrkyttää koko Provencen höyrymyllyn jauhoilla. "Pysykää niistä erillänne", sanoi hän; "ne konnat tahtovat tehdä leipää höyryllä, ja höyry on paholaisen keksintö, sen sijaan että minä teen työtä luodetuulen ja pohjatuulen avulla, jotka ovat hyvän Jumalan henkäyksiä…" Ja hän keksi monta sellaista kaunista sanaa tuulimyllyjen ylistykseksi, mutta ei kukaan niitä kuunnellut.

Raivoissaan sulkeutui vanhus silloin myllyynsä ja eli siellä ypöyksin niin kuin metsäpeto. Hän ei edes huolinut luokseen poikansa tytärtä Vivetteä, viisitoistavuotista lasta, jolla ei ollut vanhempiensa kuoltua muuta turvaa maailmassa kuin isoisä. Pienen orporaukan täytyi ansaita nyt itse leipänsä kiertelemällä talosta taloon auttamassa ihmisiä viljan korjuussa, oliivinpoiminnassa tai silkinviljelyksessä. Ja kuitenkin näytti siltä kuin olisi isoisä sydämestään rakastanut tätä pienokaista. Hän kulki näet usein jalkaisin monta peninkulmaa kuumassa helteessä tytön luokse taloon, jossa tämä sattui olemaan työssä, ja saattoipa hän silloin istua tuntikausia tytön vieressä ja katsella häntä kyynelsilmin…

Kylillä arveltiin yleensä, että vanha mylläri oli saituudesta lähettänyt Vivetten luotansa maailmalle; eikä se suinkaan tuottanut hänelle kunniaa, että hän antoi poikansa tyttären muuttaa talosta taloon, alttiina renkien raakuuksille ja kaikille nöyryytyksille, joita tulee palvelustytön osaksi. Hyvin pahana pidettiin sitäkin, että niin arvon mies kuin mestari Cornille, joka siihen asti oli aina pitänyt kunniastaan kiinni, harhaili nyt pitkin kylän katuja kuin mikäkin mustalainen paljain jaloin, repaleinen hattu päässä ja vähän rääsyjä ruumiin ympärillä… Me toiset vanhukset ihan häpesimme hänen puolestaan, kun näimme hänen sunnuntaisin tulevan kirkkoon; ja mestari Cornille huomasi kai sen itsekin, sillä hän ei uskaltanut enää tulla istumaan kirkonpenkkiin, vaan jäi seisomaan ovensuunurkkaan, vihkivesimaljan luokse köyhien joukkoon.

Mestari Cornillen elämässä oli eräs seikka, josta ei voinut oikein saada selvää. Pitkiin aikoihin ei kylästä kukaan vienyt viljaa hänelle jauhatettavaksi, ja kuitenkin pyörivät hänen myllynsä siivet lakkaamatta kuten ennenkin… Iltasella nähtiin vanhan myllärin astelevan milloin milläkin maantiellä ajaen edellään aasiansa, jonka selkään oli sälytetty raskaita jauhosäkkejä.

— Hyviä iltoja, mestari Cornille! huusivat talonpojat hänelle, — yhäkö se vaan vetelee, tuo jauholiike?

— Pikkuhiljaa, ystäväni, vastasi ukko reippaasti. — Jumalan kiitos, että vielä riittää työtä.

Mutta jos häneltä silloin kysyit, mistä hitosta hän sai niin paljon työtä, hän pani sormen huulilleen ja vastasi salaperäisesti: "Hiljaa! Minä jauhatan viljaa maastavientiä varten…" Eikä häneltä saanut urkituksi sen parempaa selkoa.

Ei tullut kysymykseenkään, että vieras olisi saanut pistää nenäänsä myllyyn.

Ei edes pikku Vivettellä ollut sinne menemistä…

Ohikulkiessa nähtiin, että ovi oli aina kiinni ja suuret siivet aina liikkeessä; vanha aasi pureskeli nurmea pengermällä ja suuri laiha kissa paistatti päivää ikkunalaudalla ja tirkisteli vihaisesti ohikulkijoita.

Kaikki se tuntui hyvin salaperäiseltä ja synnytti paljon juoruja kylillä. Kukin selitti omalla tavallaan mestari Cornillen salaisuuden, mutta yleisesti huhuttiin, että myllyssä muka oli useampia säkillisiä kultaa kuin jauhoja.

* * * * *

Lopulta kaikki kuitenkin selvisi. Se kävi näin:

Minun oli tapana soitella huilua nuorison tanssihuveissa. Kerran semmoisessa tilaisuudessa huomasin, että vanhin poikani ja pikku Vivette olivat rakastuneet toisiinsa. Itsessään ei minulla ollut mitään sitä vastaan, sillä kaikesta huolimatta pidettiin Cornillen nimeä suuresssa kunniassa, ja olisinpa lisäksi mielelläni suonut näkeväni tuon pienen sievän Vivette-sirkkusen sipsuttelevan emäntänä talossani. Mutta kun rakastuneilla oli tilaisuus oleskella usein yhdessä, tahdoin minä, mahdollisia seurauksia peläten, järjestää asiat heti kuntoon, ja nousin sen vuoksi myllymäelle puhuakseni siitä pari sanaa vanhan isoisän kanssa… Mutta olisittepa nähneet, millä tavoin se vanha noita otti minut vastaan! Mahdotonta oli saada hänet avaamaan ovea. Esitin hänelle asiani parhaani mukaan avaimen reiästä; ja kaiken aikaa puhuessani sähisi se kirottu kissan rankelo kuin paholainen pääni päällä.

Ukko ei antanut minun edes puhua loppuun, ennen kuin huusi minulle vasten naamaa, että laputtaisin kotiin soittamaan huiluani ja että jos minulla muka on kiire naittaa poikani, niin olisi parasta mennä etsimään sille morsian höyrymyllärin tyttärien joukosta… Ymmärrättehän, että veri hulmahti päähäni, kun kuulin nuo ilkeät sanat. Mutta kuitenkin olin kyllin järkevä hillitäkseni itseni; minä jätin vanhan narrin myllyynsä ja palasin ilmoittamaan nuorille, miten huonosti asiani oli onnistunut… Nuo lapsiraukat eivät ottaneet sitä uskoakseen; he rukoilivat minulta kauniisti lupaa, että saisivat mennä yhdessä myllylle puhuttelemaan isoisää… En hennonut heiltä sitä kieltää, ja heti olivat rakastavaiset matkalla sinne.

Juuri kun he pääsivät mäelle, oli mestari Cornille lähtenyt ulos. Ovi oli väännetty lujasti lukkoon, mutta ukko parka oli lähtiessään unohtanut tikapuunsa ulkopuolelle, ja heti pälkähti lasten päähän kiivetä ikkunasta sisään vilkaisemaan, mitä tuossa kuuluisassa myllyssä oikeastaan oli…

Ihmettä ja kummaa! Myllyaitta oli typö tyhjä. Ei yhtään säkkiä, ei yhtään vehnän jyvää, ei ollenkaan jauhontomua seinillä eikä hämähäkin verkoissa… Ei tuntunut edes tuota jauhetun viljan hyvää lämmintä hajua, joka tavallisesti tuntuu myllyyn astuessa. Pääakseli oli pölyn peitossa ja suuri laiha kissa kyyrötti sen päällä…

Ala-aitta oli yhtä kurjan ja aution näköinen — kehno vuode, muutamia vaaterepaleita, palanen leipää porraslaudalla ja eräässä nurkassa kolme tai neljä hajallista säkkiä, joista vuoti soraa ja kalkkijauhoa.

Sinä nyt oli mestari Cornillen salaisuus! Tuota kalkkisoraa hän oli siis sälyttänyt aasin selkään kulkiessaan iltasilla pitkin tietä pelastaakseen myllynsä maineen ja uskotellakseen ihmisille, että siinä jauhetaan jauhoja… Mylly parka! Cornille parka!… Jo aikoja sitten oli höyrymylly vienyt häneltä viimeisetkin jauhattajat. Siivet pyörivät yhä, mutta kivet jauhoivat tyhjää.

Nuoret palasivat kyynelet silmissä kertomaan minulle, mitä olivat nähneet. Sydämeni oli haljeta, kun kuulin sen… Hetkeäkään viivyttelemättä riensin naapurieni luokse, kerroin heille parilla sanalla, miten asiat olivat, ja me päätimme heti yksimielisesti kantaa kaiken viljan, mitä meillä oli käsillä, Cornillen myllyyn. Tuumasta toimeen. Koko kylän väki läksi liikkeelle, ja me saavuimme kukkulalle mukanamme pitkä jono aaseja, jotka kantoivat jyväkuormia — oikeita jyväkuormia tällä kertaa.

Myllyn ovi oli selkoselällään… Oven edessä istui mestari Cornille kalkkisäkillä ja itki, kädet silmillä. Hän oli vastikään kotiin tultuansa huomannut, että hänen poissa ollessaan oli joku tunkeutunut hänen asuntoonsa ja saanut tiedon hänen surullisesta salaisuudestaan.

— Voi minua poloista! vaikeroi hän. — Nyt ei minulla ole enää muuta tekemistä kuin kuolla… Myllyni on häväisty.

Ja hän nyyhkytti sydäntäsärkevästi mainiten myllyänsä kaikenlaisilla hyväilynimillä ja puhutellen sitä kuin elävää olentoa.

Samassa saapuivat aasit myllyn eteen pengermälle, ja me aloimme kaikki huutaa kovalla äänellä niin kuin tuulimyllyjen vanhaan hyvään aikaan:

— Hei myllyyn!… Hei, mestari Cornille! Ja säkit kannettiin yhteen kasaan oven eteen ja kauniita punaisenruskeita vehnänjyviä juoksi kaikkialla maahan…

Mestari Cornillen silmät repesivät auki. Hän oli ottanut jyviä vanhaan kouraansa ja hoki itkien ja nauraen yhtaikaa:

— Se on viljaa!… Herran kiitos!… Oikeata viljaa!… Antakaahan minun katsoa sitä.

Sitten hän kääntyi meihin päin:

— Oi, tiesinhän minä, että te vielä tulette minun luokseni takaisin… Kaikki nuo höyrymyllyn isännät ovat pelkkiä varkaita.

Tahdoimme viedä hänet riemusaatossa läpi kylän:

— Ei, ei, lapsukaiseni; kaikkein ensiksi pitää minun mennä ruokkimaan myllyäni… Ajatelkaahan, ettei sen hampaissa ole ollut moneen aikaan mitään purtavaa!

Ja kaikkien meidän silmät kyyneltyivät nähdessämme vanhuksen häärivän toimessaan sinne ja tänne tyhjentäen säkkejä ja valvoen kivien pyörimistä, sillä aikaa kun siemenet musertuivat jauhoksi ja hienoa vehnäntomua tuprusi laipioon.

Kunniaksemme tulee minun mainita, että me emme sen koommin jättäneet vanhaa mylläriä koskaan työn puutteeseen. Mutta sitten eräänä aamuna kuoli mestari Cornille, ja viimeisen tuulimyllymme siivet lakkasivat halkaisemasta ilmaa, tällä kertaa ikipäiviksi… Cornillen kuoltua ei kukaan jatkanut hänen tointansa.

Minkäpä sille mahtaa?… Kaikella on aikansa tässä maailmassa, ja luultavasti on tuulimyllyjen aika ohitse niin kuin vanhojen rahtilaivojen Rhône-virralla, säätyeduskunnan ja suurikukkaisten kansallispukujen.

HERRA SEGUININ VUOHI

Runoilija, herra Pierre Gringoirelle, Pariisiin.

[Pierre Gringoire, jonka Daudet asettaa tässä esimerkiksi runoilijasta, joka suuresta köyhyydestään huolimatta tahtoo säilyttää vapautensa, oli verraten vähäpätöinen ranskalainen runoilija uuden ajan alussa. Hänen tiedetään syntyneen vuosien 1480 ja 1485 välillä, elelleen näyttelijänä Pariisissa ja kuolleen vuoden 1544 jälkeen. Hänen nimensä on tullut kuuluisaksi varsinkin Victor Hugon romaanin "Notre-Dame de Paris" kautta, jonka päähenkilöitä on runoilija Gringoire. Suom. muist.]

Sinä pysyt aina entiselläsi, Gringoire-raukkani!

Kuinka! Sinulle tarjotaan apu toimittajan virka kunnollisessa Pariisin lehdessä, ja sinulla on otsaa kieltäytyä siitä… Mutta tarkastelepa tienoitasi, poikaparka! Katso tuota reikäistä nuttuasi, loppuunkuluneita housujasi ja laihoja kasvojasi, jotka ääneensä valittavat nälkää. Kas, siihen on nyt vienyt sinun intohimoinen rakkautesi kauniita sointuja kohtaan! Kas, siinä on sinulle palkka kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksestasi herra Apollon hovissa… Eikö sinua jo vihdoinkin ala hävettää?

Rupea siis aputoimittajaksi, houkkio; rupea aputoimittajaksi! Sinä ansaitset siitä kauniita kultakolikolta, saat syödä Brébantin ravintolassa ja voit esiintyä ensi-iltoina uusi töyhtö hatussasi…

Etkö? Et halua?… Tahdot muka ennemmin jäädä elämään vapaana mielesi mukaan loppuun asti… Hyvä, kuuntelepa tuokio kertomusta herra Seguinin vuohesta, niin saat nähdä, mitä maksaa halu elää vapaasti.

* * * * *

Herra Seguinillä eivät vuohet ottaneet koskaan oikein menestyäkseen.

Hän menetti ne kaikki samalla tavoin: jonakin kauniina aamuna ne katkaisivat nuoransa, pakenivat vuoristoon ja joutuivat siellä suden suuhun. Eivät isännän hyväilyt, ei suden pelko, ei mikään voinut niitä pidättää. Ne näyttivät olevan itsenäisiä vuohia, jotka pyrkivät Luojan suureen luontoon ja vapauteen hinnalla millä hyvänsä.

Kunnon herra Seguin, joka ei käsittänyt ollenkaan näiden tyhmien eläinten luonnetta, oli aivan ymmällään. Hän sanoi:

— Kaikki on mennyttä; vuohille tulee ikävä minun hoidossani, niitä ei jää minulle yhtään ainoata.

Kuitenkaan hän ei lannistunut, vaan hukattuaan kuusi vuohta samalla tavoin osti seitsemännen. Mutta tällä kertaa hän piti varansa ja otti aivan nuoren, jotta se paremmin tottuisi elämään hänen luonaan.

Ah, Gringoire, miten kaunis oli tuo herra Seguinin pikku vuohi! Miten kauniit olivat sen lempeät silmät, sen kankea parrantupsu, sen mustankiiltävät sorkat, sen koukerosarvet ja sen pitkä valkea villa, joka suojeli sitä kuin väljä sadetakki. Se oli melkein yhtä hurmaava kuin Esméraldan kili — muistathan, Gringoire? — ja sitten niin herkkä oppimaan ja hyväilynhaluinen, että antoi lypsää itsensä liikahtamatta ja pistämättä jalkaansa kiuluun; oikea kullannuppu vuohekseen…

Herra Seguinin talon takana oli orapihlajilla aidattu haka. Siihen hän nyt laski uuden hoidokkinsa. Hän kiinnitti sen paaluun niityn kauneimmalle kohdalle, jätti sille nuoraa hyvin pitkälti ja pistäytyi tuon tuostakin katsomassa, oliko sen hyvä olla. Vuohi viihtyikin mainiosti ja syödä jältti ruohoa niin sydämensä pohjasta, että herra Seguin oli aivan ihastuksissaan.

— Vihdoinkin, ajatteli mies parka, — olen löytänyt yhden, joka ei ikävöi hoidossani!

Mutta herra Seguin erehtyi, hänen vuohellansa oli ikävä.

* * * * *

Eräänä päivänä se katsellen vuoristoon päin arveli itsekseen:

— Miten hyvä mahtaneekaan olla tuolla ylhäällä! Miten hauskaa hyppelehtiä kanervikossa, vapaana tuosta kirotusta nuorasta, joka kuristaa kaulaa!… Aasille tai härälle saattaa olla onnea yltäkyllin, kun saavat purra nurmea ahtaassa aitauksessa!… Mutta vuohet tarvitsevat avarampaa liikkumisalaa.

Siitä hetkestä lähtien tuntui hakamaan heinä hänestä mauttomalta. Hänet valtasi ikävä. Hän laihtui ja maidonanti ehtyi. Oli surkeata nähdä hänen tempoilevan nuoraansa kaiket päivät, pää käännettynä vuoristoon päin, ja sieraimet suurina määkivän surullisesti…

Herra Seguin huomasi kohta, että hänen vuoheltansa puuttui jotakin, mutta hän ei tiennyt mitä… Kun hän eräänä aamuna oli saanut sen lypsetyksi, kääntyi se häneen päin ja sanoi hänelle omalla kielimurteellaan:

— Kuulkaa, herra Seguin, minulla on teidän luonanne ikävä, antakaa minun mennä vuoristoon.

— Herra varjelkoon!… Sinäkin! huudahti herra Seguin hämmästyksissään ja pudotti samassa kiulunsa maahan. Sitten hän istuutui vuohensa viereen nurmikolle ja sanoi:

— Niinkö, valkovuoheni? Sinäkin siis tahdot jättää minut!

Ja valkovuohi vastasi:

— Niin, herra Seguin.

— Puuttuuko sinulta sitten ruohoa täällä?

— Ei suinkaan, herra Seguin.

— Kenties on nuorasi liian lyhyellä; tahdotko, että panen sen pitemmälle?

— Ei maksa vaivaa, herra Seguin.

— Mitä sinulta sitten puuttuu, mitä siis tahdot?

— Tahdon mennä vuoristoon, herra Seguin.

— Mutta sinä poloinen et tiedä, että siellä on susi vuoristossa…
Mitäpä teet, jos se tulee vastaasi?

— Pusken sitä sarvillani, herra Seguin.

— Susi välittää vähät sarvistasi. On se syönyt minulta sarvekkaampiakin vuohia, kuin sinä olet… Muistathan vanhan Renaude-paran, joka minulla oli viime vuonna? Oikea emävuohi, joka oli väkevä ja äkäinen kuin pukki. Se otteli suden kanssa koko yön… sitten aamulla susi söi sen.

— Voi raukkaa! Voi Renaude parkaa!… Mutta ei se mitään, herra
Seguin. Laskekaa minut vuoristoon.

— Laupias taivas!… sanoi herra Seguin; mutta minkä niille sitten tekee, noille vuohille? Vielä yksi, joka menee minulta suden suuhun… Mutta ei, minä pelastan sinut uhallakin, veitikka. Ja ettet voisi katkaista nuoraasi, minä pistän sinut talliin. Sieltä et pääse koskaan karkuun.

Näin sanottuaan herra Seguin vei vuohen pilkkosen pimeään talliin ja lukitsi sen oven kahdella avaimen kiertäisyllä. Pahaksi onneksi hän oli unohtanut sulkea ikkunan, ja tuskin hän oli ehtinyt kääntää selkänsä, kun pikku vuohi jo karkasi tiehensä…

Sinua naurattaa, Gringoire?… Luulenpa, lempo soikoon, että sinä pidät vuohien puolta tuota kunnon herra Seguiniä vastaan… Saammepa nähdä, vieläkö sinua vähän ajan perästä naurattaa.

Kun valkoinen vuohi saapui vuoristoon, syntyi siellä yleinen ihastus. Vanhat kuuset eivät olleet ikinä nähneet mitään niin kaunista. Hänet otettiin vastaan kuin pieni kuningatar. Kastanjapuut kumartuivat maahan asti hyväilläkseen häntä lehviensä päillä. Kultakinsterit avasivat nuppunsa hänen ohikulkiessaan ja tuoksuivat niin hyvältä, kuin suinkin voivat. Koko vuoristo juhli hänen kunniakseen.

Voit ajatella, Gringoire, miten onnellinen oli pikku vuohemme! Ei enää nuoraa, ei enää paalua, ei mitään, joka olisi estänyt häntä hyppelemästä ja kulkemasta laitumella mielensä mukaan… Siellä sitä vasta oli heinää! Ihan yläpuolella sarvia, kultaseni!… Ja millaista heinää! Mehukasta, hienoa, pykälälaitaista, tuhansia kasvilajeja sekaisin… Se oli toki toista kuin hakamaan nurmikko! Ja kukkia sitten!… Suuria sinikelloja, pitkäkupuisia, purppuranpunaisia sormustinkukkia, kokonainen metsikkö villikukkia, kukkuroillaan huumaavia mehuja!

Valkovuohi kieriskeli heinikossa humaltuneena, jalat taivasta kohti, ja piehtaroi mullin mallin pitkin mäenrinnettä maahan varisseiden lehtien ja kastanjapähkinöiden seassa… Sitten se yhtäkkiä ponnahti yhdellä hyppäyksellä pystyyn. Hip ja hei! Samassa se kiiti pää eteenpäin ojossa läpi vesakkojen ja puksipuupensaiden, milloin vuoren nyppylälle, milloin kuilun pohjaan, ylös ja alas, sinne ja tänne… Olisi luullut olevan kymmenen Seguinin vuohta vuoristossa.

Sillä valkovuohi ei pelännyt mitään.

Se hyppäsi yhdellä harppauksella suurten tulvavirtojen yli, jotka pärskyttivät sen päälle kosteata usvaa ja vaahtoa. Sitten se meni ja ojentautui ihan läpimärkänä jollekin tasaiselle kalliolle ja antoi auringon kuivata itsensä… Kävellessään kerran vuorenreunaa pitkin pensasapilan kukka hampaissaan se huomasi alhaalla, aivan alhaalla tasangolla herra Seguinin talon ja sen takana olevan aitauksen. Se nauratti häntä niin, että ihan kyynelet tippuivat.

— Miten pikkarainen se on! sanoi hän; kuinka olen voinut tulla siinä toimeen?

Pikku raukka! Kun hän huomasi seisovansa niin korkealla, hän luuli olevansa ainakin yhtä suuri kuin koko maailma…

Se oli todellakin onnen päivä herra Seguinin vuohelle. Puolenpäivän tienoissa, juoksennellessaan sinne ja tänne, hän joutui sattumoisin vuorikauriiden laumaan, jotka parhaillaan ahkerasti syödä nakersivat villiä köynnöstä. Valkeaturkkinen pikku karkulainen herätti heti suurta huomiota. Hänelle annettiin paras paikka viiniköynnöksen ääressä, ja kaikki nuo herrat olivat hänelle erittäin huomaavaisia… Näyttipä myös siltä — näin meidän kesken sanottuna, veli Gringoire — kuin olisi muuan nuori mustapintainen vuorikauris onnistunut pääsemään valkovuohen suosioon. Nuo rakastuneet harhailivat metsikössä tunnin tai kaksi, ja jos sinua haluttaa tietää, mitä ne keskenään puhelivat, niin mene utelemaan juoruilevilta lähteensilmiltä, jotka näkymättöminä lirisivät sammalikossa.

* * * * *

Yhtäkkiä tuuli kävi viileämmäksi. Vuoristo muuttui sinipunervaksi; ilta oli tullut…

— Joko nyt! virkkoi pieni vuohi ja seisahtui kovin hämmästyneenä.

Alhaalla olivat pellot peittyneet sumuun. Herra Seguinin aitaus häämötti usvapilven takaa, pikku talosta näkyi vain katto ja vähän savua. Hän kuunteli kotiin palaavan karjan kelloja ja tunsi mielensä käyvän hyvin murheelliseksi… Muuan tunturihaukka hipaisi häntä siivellään lentäessään hänen ohitsensa pesälleen. Hän vavahti… Sitten kuului vuoristossa ulvonta:

— Huu, huu!

Hänen mieleensä juolahti susi; päivän pitkään hän ei ollut tullut sitä kertaakaan ajatelleeksi… Samassa kajahti torven ääni hyvin kaukana laaksossa. Kunnon herra Seguin siellä koetteli viimeistä keinoansa.

— Huu, huu!… ulvoi susi.

— Joudu kotiin, joudu kotiin!… toitotti torvi.

Valkovuohen teki mieli palata. Mutta muistaessaan paalun ja nuoran ja haka-aitauksen hän ajatteli, ettei hän enää voisi tottua siihen elämään ja että parasta oli sittenkin jäädä…

Torvi ei enää toitottanut…

Vuohi kuuli takanansa lehtien kahinaa. Hän kääntyi ympäri ja näki hämärässä kaksi lyhyttä pystykorvaa ja kaksi hehkuvaa silmää… Se oli susi.

* * * * *

Peto istui hirveän suurena, liikahtamatta hänen edessään tuijottaen pieneen valkovuoheen ja tunnustellen jo ennakolta sen makua suussaan. Susi ei pitänyt kiirettä, sillä se tiesi varmasti saavansa hänet syödä. Kun vuohi käännähti häneen päin, purskahti peto ilkeään nauruun:

— Hahhahhaa, herra Seguinin pikku vuohi! ja hän nuoleskeli suurella veripunaisella kielellään kuivia suupieliänsä.

Valkovuohi näki turmionsa tulleen… Muistaen mielessään kertomuksen vanhasta Renaudesta, joka oli taistellut koko yön ja joutunut suden suuhun aamun tultua, hän jo eräänä hetkenä ajatteli, että kenties olisi parasta antautua heti syötäväksi. Mutta muutettuaan sitten mieltään hän asettui puolustusasentoon, painoi päänsä alas ja ojensi sarvensa eteenpäin, niin kuin herra Seguinin rohkean vuohen sopikin… ei tosin siinä mielessä, että hän olisi toivonut saavansa suden tapetuksi — eiväthän vuohet tavallisesti saa sutta hengiltä — vaan ainoastaan nähdäkseen, voisiko hän pitää puoliansa niin kauan kuin Renaude…

Silloin hyökkäsi hirviö eteenpäin, ja pienet sarvet alkoivat keikkua.

Oi tuota reipasta pikkuvuohta! Miten rohkeasti se puolustautui. Yli kymmenen kertaa — sen vakuutan sinulle valehtelematta, Gringoire — se pakotti suden peräytymään hengästyneenä. Noina lyhyinä levähdysaikoina tuo pieni herkkusuu vielä nappasi kiireesti jonkun korren mehevästä heinikosta ja palasi sitten taas taisteluun pala suussa… Sitä kesti kaiken yötä. Tuon tuostakin vilkaisi herra Seguinin vuohi ylös ja näki tähtien tuikkivan kirkkaalla taivaalla ja mietti mielessään:

— Kunpa vain kestäisin aamunkoittoon asti.

Toinen toisensa perästä sammuivat tähdet. Valkovuohi puski kahta kiivaammin, susi puri kahta kiivaammin… Kelmeä sarastus näkyi jo taivaanrannalla… Kukon käheätä laulua kuului alhaalta pienestä talonpoikaisasunnosta.

— Vihdoinkin! virkkoi tuo eläinparka, joka vartoi vain aamunkoittoa kuollakseen. Se ojentui maahan valkoisessa turkissaan, joka oli kokonaan veren tahraama…

Silloin susi hyökkäsi pienen vuohen kimppuun ja söi sen.

* * * * *

Hyvästi nyt, Gringoire!

Kertomus, jonka kuulit, ei ole minun keksimäni. Jos milloin satut tulemaan Provenceen, saat kuulla täkäläisten usein puhuvan herra Seguinin vuohesta, joka piti puoliaan sutta vastaan koko yön, ja sitten aamulla susi söi sen!

Ymmärräthän, Gringoire?

Ja sitten aamulla susi söi sen.

TÄHDET

Provencelaisen paimenen kertomus

Siihen aikaan kun kävin paimenessa Luberonin vuorella, saattoi usein kulua kokonaisia viikkoja, niin etten nähnyt yhtään elävää sielua, vaan elelin kaukaisella karjamaalla yksin koirani Labrin ja lampaitten seurassa. Tuon tuostakin kulki Mont-de-l'Uren erakko ohitseni etsimään lääkekasveja tai sain vilaukselta nähdä jonkun piemontelaisen hiilenpolttajan nokiset kasvot; mutta ne olivat yksinkertaisia, harvasanaisia ihmisiä, jotka yksinäisyydessään olivat kadottaneet puhehalunsa eivätkä sitä paitsi tienneet kertoa, mitä uutta kaupungeissa ja kylissä juteltiin. Sen vuoksi minä tunsinkin itseni oikein onnelliseksi joka kerta, kun aina kahden viikon päästä kuulin alhaalta tieltä meidän talon muulin tiukujen helinän ja näin rinteen alta vähitellen kohoavan esiin pienen käskyläispoikamme pystyn pään tai vanhan täti Noraden punaisenruskean myssyn, sillä tiesin heidän tuovan minulle kotoa evästä taas pariksi viikoksi eteenpäin. Pyysin heitä kertomaan kaikki uutiset; ristiäiset, kihlajaiset ja häät. Mutta varsinkin halusin tietää, mitä puuhaili isäntäväkeni tytär, neiti Stéphanette, joka oli kaunein tyttö niillä main kymmenen peninkulman alalla. Peittäen liiallisen uteliaisuuteni välinpitämättömyydellä minä tiedustelin, kävikö hän usein juhlissa ja iltahuveissa, häärikö yhä uusia sulhasia hänen ympärillään. Ja jos joku minulta kysyy, mitä minulla vuoripaimen poloisella oikeastaan oli tekemistä näiden asioiden kanssa, niin vastaan, että olin siihen aikaan kaksikymmenvuotias ja että Stéphanette oli kauneinta, mitä olin elämässäni nähnyt.

Sattuipa eräänä sunnuntaina, kun taas odotin eväiden tuojaa, että tämän tulo myöhästyi koko joukon. Aamusella ajattelin itsekseni: "Puolipäivämessu on häntä viivyttänyt"; sitten puolenpäivän tienoissa nousi ankara rajuilma, ja minä mietin, ettei muuli ole päässyt kulkemaan kehnoilla rapakkoisilla teillä. Kello kolmen aikaan taivas vihdoin selkeni ja vuoristo loisti kosteana auringonpaisteessa. Silloin korvani vihdoinkin erotti lehdiltä pisartelevan veden rapinan ja korkealle paisuneiden sadepurojen kohinan seasta muulin tiukujen helinän, joka kuului minusta yhtä iloiselta ja reippaalta kuin kirkonkellojen soitto pääsiäispäivänä. Mutta muulin ajaja ei ollutkaan pieni käskyläispoika eikä vanha Norade. Se oli… arvatkaapas kuka!… talon neiti, meidän Stéphanettemme omassa persoonassaan. Hän istui suorana satulassa pajukorien keskellä punoittaen kuin ruusu raikkaasta vuoristoilmasta, jota äskeinen myrsky oli vielä raitistanut.

Pieni poika oli kääntynyt sairaaksi ja vanha Norade saanut luvan mennä käymään lastensa luona. Kaunis Stéphanette kertoi kaiken tämän laskeutuessaan muulin selästä ja sanoi myöhästyneensä sen vuoksi, että oli sattunut eksymään tiellä tullessaan. Mutta kun näki hänet tuossa pyhäisessä puvussaan, kukallisella nauhalla ja pitseillä koristeltuna, loistava hame päällä, niin olisipa ennemmin luullut hänen viivähtäneen jossakin tanssipaikassa kuin harhailleen metsissä ja pensastoissa. Oi, tuota pientä suloista olentoa! Silmäni eivät väsyneet häntä katselemaan. Totta puhuen en ollut nähnyt häntä koskaan niin läheltä. Joskus talvella, kun lammaslaumat kävivät laitumella alhaalla tasangolla ja minä palasin kotiin illalliselle, kulki hän nopeasti läpi huoneen puhuttelematta ketään palvelijoista, aina komeasti puettuna ja hiukan ylpeänä… Ja nyt hän oli tuossa edessäni, yksistään minun edessäni; eikö siinä kyllin syytä, mikä saattoi panna pyörälle miehen mielen?

Vedettyään korista eväät esiin alkoi Stéphanette katsella uteliaasti ympärilleen. Kohottaen vähän kaunista pyhähamettaan, ettei se olisi päässyt likaantumaan, hän astui lammastarhaan. Hän tahtoi nähdä sen nurkkauksen, jossa minä nukuin olkivuoteella, lampaannahka päälle levitettynä, tahtoi nähdä suuren sadetakkini, joka oli ripustettu seinälle, sekä paimensauvani ja piilukkopyssyni. Kaikki se huvitti häntä.

— Täällä sinä siis elelet, paimen parka? Sinulla on varmaankin hyvin ikävä, kun pitää olla aina yksin! Mitä sinä teet? Mitä ajattelet?…

Mieleni teki vastata: "Teitä, jalo neiti", eikä se olisi ollutkaan valhe; mutta olin niin hämmästynyt, etten saanut sanaakaan suustani.

Luulenpa että hänkin sen huomasi ja että tuota veitikkaa huvitti saattaa minut yhä enemmän hämilleni kujeellisella kysymyksellään:

— Entä lemmittysi, paimen, käykö hän usein sinua katsomassa?… Se on varmaankin kultainen vuohi tai sitten se on haltiatar Estrella, joka hyppelee vain korkeimmilla vuorenhuipuilla, toiselta toiselle…

Mutta hän oli itse sitä sanoessaan kuin ehtoinen Estrella-haltiatar, pää taaksepäin heitettynä ja ihana hymy huulilla. Ja kun hän kiireisesti jouduttautui taas paluumatkalle, tuntui hänen käyntinsä minun luonani kuin unennäöltä.

— Jää hyvästi, paimen!

— Herran haltuun, neiti!

Ja samassa hän oli jo matkalla, mukanaan tyhjät korit.

Kun hän katosi ratsastaen jyrkkää polkua alas, tuntui minusta niin kuin muulin jaloissa alas mäkeä pyörivät kivenmukulat olisivat toinen toisensa perästä pudonneet suoraan minun sydämelleni. Minä kuuntelin niitä kauan, kauan; loppupäivän olin sitten kuin horroksissa, uskaltamatta paikaltani liikahtaa, sillä pelkäsin kauniin unelmani haihtuvan. Illemmalla, kun laaksojen pohja alkoi siintää sinisenä ja kun lampaat tungeskelivat määkien yhteen laumaan pyrkien tarhaan, kuulin nimeäni huudettavan jyrkänteen alta ja neitimme taas tulevan, mutta ei enää iloisesti hymyillen kuten äsken, vaan vapisten vilusta ja pelosta ja ihan läpimärkänä. Rinteen alla oli Sorgue-joki paisunut rankkasateen jälkeen, ja Stéphanette oli ollut vähällä hukkua ponnistaessaan kaikki voimansa päästäkseen sen yli. Pahinta oli, että tähän aikaan yöstä ei käynyt ajatteleminenkaan paluuta takaisin kotiin; sillä neitimme ei olisi koskaan voinut omin neuvoin löytää ylimenopaikkaa, enkä minä taas uskaltanut jättää laumaani yksin. Häntä kiusasi suuresti tuo ajatus, että hänen olisi pakko viettää yönsä täällä vuoristossa, etenkin kun hän ajatteli, miten levottomaksi hänen omaisensa tulisivat. Minä koetin rauhoittaa häntä minkä osasin:

— Heinäkuussa ovat yöt lyhyet, neiti… Vain hetkinen kärsivällisyyttä.

Viritin heti loimuavan nuotion, jotta hän olisi voinut kuivata jalkojansa ja pukuansa, joka oli kastunut läpimäräksi Sorguessa kahlatessa. Sitten toin hänen eteensä maitoa ja juustoa, mutta tuo lapsi raukka ei ajatellut syömistä eikä lämmittelemistä, ja nähdessäni suurten kyynelkarpaloiden vierivän hänen poskillensa olin vähällä heltyä itkuun minäkin.

Sillä aikaa oli tullut täysi yö. Vain korkeimmilla vuorenhuipuilla näkyi vielä viime säde ja heikkoa valonkajastusta sillä ilmansuunnalla, johon aurinko oli laskenut. Neuvoin neitiä menemään levolle tarhakatokseen. Levitettyäni puhtaille oljille aivan uuden, kauniin taljan alukseksi toivotin hänelle hyvää yötä ja istuuduin ulkopuolelle oven eteen… Taivas on todistajani, ettei mielessäni herännyt ainoatakaan pahaa ajatusta, vaikka rakkaudentuli poltti suonissani. Tunsin vain sanomatonta ylpeyttä ajatellessani, että tuolla tarhan nurkassa, ihan lähellä lammaslaumaani, joka uteliaana katseli häntä — että siellä uinui isäntäni tytär, minun huostaani uskottuna, ikään kuin pieni karitsa, kalliimpi ja valkoisempi kuin kaikki muut. Ei koskaan ollut taivas näyttänyt minusta niin siintävän syvältä eivätkä tähdet säteilleet niin kirkkaasti… Äkkiä avautui tarhan portti ja Stéphanette astui ulos. Hän ei saanut unta. Lampaat määkivät unissaan tai oljet kahisivat vähimmästäkin liikahduksesta. Hän tahtoi mieluummin tulla istumaan tulen ääreen. Minä kiedoin sen vuoksi vuohennahkaisen viittani hänen hartioilleen, kohensin tulta, ja niin me istuimme vieretysten sanaakaan puhumatta. Jos olette joskus sattunut viettämään yötä paljaan taivaan alla, niin tiedätte, että siihen aikaan, jolloin ihmiset nukkuvat, herää yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa uusi salaperäinen maailma. Silloin soi lähteiden porina selvemmin ja lammikoiden päällä leijuu pieniä tulen liekkejä. Kaikki vuoriston henget liikkuvat vapaudessaan; ilmassa tuntuu kuin hienoa tuulen hivelyä, pientä ripinää ja rapinaa, ikään kuin kuulisimme oksien kasvavan ja heinän helpeitä purkavan. Päivällä ovat vain elävät olennot liikkeellä, mutta yöllä elää kaikki elotonkin. Se pelottaa, jos ei ole siihen tottunut… Niinpä Stéphanettemmekin värisi ja painautui minun turviini kuullessaan pienimmänkin risahduksen. Kerran kuului pitkällinen, alakuloinen huuto lammesta, joka kimalteli alempana, ja se tunkeutui värähdellen korviimme. Samassa valahti kaunis lentotähti meidän ylitsemme samaan suuntaan, ikään kuin se valittava ääni, jonka juur'ikään kuulimme, olisi vetänyt luoksensa tulen taivaalta.

— Mikä se on? kysyi Stéphanette minulta hiljaa.

— Sielu, joka siirtyi paratiisiin, vastasin minä tehden ristinmerkin.

Hänkin risti silmänsä ja katsoi tuokion hartaasti ylös korkeuteen.
Sitten hän sanoi minulle:

— Se on siis totta, että te paimenet olette tietäjiä?

— Emme suinkaan, neiti. Mutta me elämme täällä lähempänä tähtiä ja tiedämme siis, mitä siellä ylhäällä tapahtuu, paremmin kuin alankoseutujen asukkaat.

Hän katseli yhä ylöspäin, pää käden varassa, kääriytyneenä vuohennahkaan ikään kuin pieni taivaallinen paimentyttö.

— Oi, miten paljon niitä on! Oi kuinka kaunista! En ole koskaan nähnyt niin paljon tähtiä… Tiedätkö niiden nimet, paimen?

— Tottahan toki, neiti… Katsokaa! Tuo tuossa ihan päämme päällä on Pyhän Jaakobin tie (Linnunrata). Se kulkee Ranskasta suoraan Espanjaan. Pyhä Galician Jaakob on sen vetänyt siihen näyttääkseen tietä urhoolliselle Kaarle Suurelle, kun hän läksi sotaan saraseeneja vastaan. Kauempana näette Sielujen vaunut (Ison karhun) ja niiden neljä sädehtivää pyörää. Nuo kolme tähteä, jotka ovat niiden etupuolella, ovat Kolme juhtaa, ja tuo pieni ihan kolmannen vieressä on Ajuri. Näettekö ylt'ympäri tuota tähtisadetta, kun niitä näyttää ikään kuin putoilevan toinen toisensa perästä? Ne ovat sieluja, joita hyvä Jumala ei tahdo pitää luonansa… Jonkin matkaa alempana näette Haravan eli Kolme pyhää kuningasta (Kalevan miekan). Se on meillä kellona täällä vuoristossa. Minun ei tarvitse muuta kuin katsoa siihen, niin tiedän, että nyt on keskiyö jo ohi.

Vielä hiukan alempana, yhä etelää kohti, kimaltelee Johan Milanolainen (Sirius), tähtitaivaan soihtu. Siitä tähdestä tietävät paimenet kertoa, että eräänä yönä oli Johan Milanolainen sekä Kolme pyhää kuningasta ja Otava kutsuttu häihin erään tuttavan tähden luokse. Otava, jolla oli kovin kiire, läksi ensinnä matkalle ja valitsi ylätien. Nyt näette sen tuolla ylhäällä, keskellä taivaan kupulakea. Kolme kuningasta kulkivat alempana oikotietä myöten ja saavuttivat sen, mutta tuo laiskajussi, Johan Milanolainen, joka oli maannut liian kauan, jäi ihan jälkeen. Silloin hän vimmastui ja heitti niitä sauvallansa yrittäen pysäyttää niitä. Sen vuoksi sanotaan Kolmea kuningasta myös Johan Milanolaisen sauvaksi… Mutta kaunein kaikista tähdistä, hyvä neiti, on meidän tähtemme, Paimentähti (Venus), joka loistaa meille aamunkoitteessa, kun ajamme laumojamme laitumelle, ja samaten iltaisin, kun palaamme kotiin. Me sanomme sitä myös Maguelonneksi, kauniiksi Maguelonneksi, joka rientää Pietari Provencelaisen (Saturnuksen) perästä ja menee sen kanssa naimisiin joka seitsemäs vuosi.

— Kuinka? Onko tähtienkin tapana mennä naimisiin?

— Tietysti, neiti.

Mutta kun aloin selittää hänelle, millaiset olivat tähtien häät, tunsin että jotakin raitista ja hienoa painui hiljaa olkapäätäni vasten. Hänen uninen päänsä se nojasi minuun, ja nauhat ja pitsit ja aaltoilevat hiukset synnyttivät hiljaisen hurmaavan kahinan. Hän jäi lepäämään siinä asennossa liikahtamatta aina siihen asti, kun tähdet taivaalla kalpenivat ja sammuivat nousevan päivän sarastaessa. Minä katselin häntä, kun hän nukkui siinä, ja tunsin sydämeni pohjassa vähän levottomuutta, mutta minua suojeli pyhä, lempeä yö, joka ei ole herättänyt minussa koskaan muuta kuin kauniita ajatuksia. Päämme päällä jatkoivat tähdet hiljaista kiertokulkuansa, ikään kuin suuri, tottelevainen lauma; ja tuokion ajan minä uneksuin, kuinka yksi noista tähdistä, kaikista hienoin ja kaikista loistavin, oli eksynyt polultaan ja vaipunut olkapäätäni vasten levähtämään…

ARLESITAR

Kun myllyltäni laskeudutaan kylään, on kuljettava erään talon ohi, joka on rakennettu tien viereen avaran pihan perälle micocoulier-puiden siimekseen. Se on oikea provencelainen maalaistalo punaisine tiilikattoineen, laajoine, ruskeine etusivuineen ja säännöttömästi ryhmiteltyine ikkuna-aukkoineen, viiri yläaitan katolla, väkipyörä jyväsäkkien nostamista varten ja siellä täällä jokin ruskea heinätukko, joka pistää näkyviin…

Miksi tämä talo oli erityisesti jäänyt mieleeni? Miksi sen suljettu portti sai sydämeni kouristumaan? En olisi osannut sitä selittää, ja kuitenkin tämä asunto kammotti minua. Sen ympärillä oli liian hiljaista… Jos milloin kulki sen ohi, eivät koirat haukkuneet ja helmikanat juoksivat pakoon kaakattamatta… Sisällä ei hiiskahdustakaan! Ei mitään, ei edes muulin kellon kilahdusta. Ellei olisi ollut valkoisia uutimia ikkunoissa ja ellei olisi noussut savua piipusta, olisi luullut, ettei talossa ole elävää sielua.

Eilen olin keskipäivän tienoissa tulossa kylästä ja kuljin pitkin rakennuksen seinäviertä micocoulier-puiden varjossa. Tiellä talon edessä hääri hiljaisia renkejä asetellen heinäkuormaa rattaille. Portti oli jäänyt auki. Vilkasin siitä sisään ohikulkiessani ja näin pihan perällä suurella paadella istuvan kookkaan harmaahapsisen ukon, kädet silmillä ja pää kyynärvarsien varassa, yllään takki, joka oli hänelle liian lyhyt, ja repaleiset housut. Pysähdyin. Eräs miehistä sanoi minulle kuiskaten:

— Hst! se on isäntä… Tuollainen hän on ollut aina siitä päivästä saakka, jolloin hänen pojallensa kävi onnettomasti.

Samassa eräs nainen ja pieni mustapukuinen poika kulkivat ohitsemme, suuret kultareunaiset rukouskirjat käsissä, ja he astuivat sisälle taloon.

Mies jatkoi:

— … Emäntämme, joka nuoremman poikansa kanssa palaa messusta. He käyvät kirkossa joka päivä sen jälkeen kun heidän toinen poikansa lopetti itsensä. Voi, hyvä herra, sitä epätoivoa ja sitä tuskaa! Isä käy yhä vielä vainajan vaatteissa; on mahdoton saada häntä niistä luopumaan… Hei! Noh! elukka!

Rattaat nytkähtelivät lähtiessään liikkeelle. Minä halusin kuulla asiasta enemmän ja pyrin istumaan ajajan viereen heinäkuormalle, ja siellä ylhäällä sain kuulla tämän surullisen tarinan alusta loppuun.

* * * * *

Hänen nimensä oli Jan. Komea parikymmenvuotias maalaisnuorukainen, siivo kuin tyttö, rehti ja avokatseinen. Hän oli hyvin kaunis, ja sen vuoksi katselivat kaikki naiset häntä, mutta hänellä ei ollut heistä mielessään muita kuin yksi ainoa — pieni arlesilaisimpi, pelkkää samettia ja pitsejä, jonka hän oli kerran tavannut Arlesin kilparadalla. — Kotona ei alussa katseltu tätä suhdetta suopein silmin. Tyttöä pidettiin keimailijana, eivätkä hänen vanhempansa olleet paikkakuntalaisia. Mutta Jan tahtoi arlesittarensa kaikin mokomin. Hän sanoi:

— Minä kuolen, jollen saa häntä.

Ei auttanut muu kuin suostua siihen. Heidän häänsä päätettiin pitää elonkorjuun jälkeen.

Silloin tapahtui, että perhe eräänä sunnuntai-iltana parhaillaan lopetteli päivällistänsä talon pihalla. Se oli melkein kuin hääateria. Morsian tosin ei ollut saapuvilla, mutta hänen kunniakseen juotiin maljoja koko ajan. Saapuupa silloin muuan mies portille ja pyytää vapisevalla äänellä saada puhutella isäntä Estèveä kahden kesken. Estève nousee ja menee maantielle.

— Isäntä, sanoo mies hänelle, — te olette aikeissa naittaa poikanne petturille, joka on ollut minun rakastajattareni kaksi vuotta. Väitteeni voin näyttää toteen: tässä ovat kirjeet!… Hänen vanhempansa tietävät kaikki ja ovat luvanneet hänet minulle, mutta siitä lähtien, kun poikanne on ruvennut häntä seurailemaan, eivät he eikä tyttö itse tahdo enää tietää mitään minusta… Olisin kuitenkin luullut, ettei hän sen jälkeen, mitä meidän välillämme on tapahtunut, enää voisi tulla toisen vaimoksi.

— Hyvä on, sanoo isäntä Estève silmäiltyään läpi kirjeet, — tulkaa sisään juomaan lasi muskatviiniä.

— Kiitoksia! vastaa mies, — minulla on suurempi suru kuin jano.

Ja hän menee matkoihinsa.

Isä tulee takaisin järkähtämättömän tyynenä, istuutuu pöytään entiselle paikallensa, ja ruokailua jatketaan iloisesti.

Iltasella läksi isäntä Estève yhdessä poikansa kanssa kävelemään kedoille. He viipyivät siellä kauan, ja kun he palasivat, oli äiti vielä heitä odottamassa.

— Vaimoni, sanoi isäntä vieden poikansa hänen luokseen, — syleile häntä! Hän on onneton…

* * * * *

Jan ei puhunut sen koommin arlesittaresta mitään. Kuitenkin hän rakasti häntä yhä, ja enemmän kuin koskaan ennen, sitten kun hänelle oli kerrottu tytön juosseen toisen syliin. Hän oli vain liian ylpeä virkkaakseen mitään; se se veikin hänet kuolemaan, poika paran!… Välistä hän istui päivät päästään itsekseen jossakin nurkassa paikaltaan hievahtamatta. Toisin päivin hän taas iski kuin vimmattu työhön käsiksi ja raatoi yksinään kuin kymmenen päivätyöläistä. Illan tullen hän läksi kävelemään Arlesiin vievää maantietä ja kulki kulkemistaan, kunnes näki kaupungin suippojen kellotornien kohoavan eteensä läntisellä taivaanrannalla. Silloin hän kääntyi takaisin.

Sen kauemmaksi hän ei koskaan mennyt.

Nähdessään hänet sellaisena, aina ypöyksin ja surullisena, ei kotiväki enää tiennyt mitä tehdä. Pelättiin jo onnettomuutta. Kerran ruokapöydässä sanoi hänen äitinsä hänelle katsellen häntä kyynelsilmin:

— Kuulehan Jan, jos sinä niin välttämättömästi tahdot hänet omaksesi, niin kyllä me annamme hänet sinulle…

Isä painoi päänsä alas punastuen häpeästä.

Jan teki epäävän liikkeen ja meni ulos.

Siitä päivästä alkaen hänen käytöksensä muuttui ja hän teeskenteli aina olevansa iloinen rauhoittaakseen vanhempiansa. Hän kävi taas tanssiaisissa, kapakoissa ja paimenjuhlissa. Hän se johti farandolea Fonvieillenkin juhlilla.

Isä sanoi: "Hän on parantunut." Mutta äidillä oli yhä omat epäilyksensä ja hän vartioi poikaansa entistä enemmän… Jan nukkui nuoremman veljensä kanssa ihan lähellä silkkitoukkien viljelyshuonetta; eukko parka antoi sijata itsellensä vuoteen heidän kamarinsa viereen. Silkkimadot muka voisivat tarvita häntä yöllä.

Tuli sitten pyhän Eligiuksen, maanviljelijäin suojeluspyhimyksen juhla.

Talossa oli ilo ylimmillään. Kestitystä riitti kaikille ja virtanaan valui makeata viiniä. Raketit räiskyivät, tulipaukut lentelivät korkealle ilmaan ja pihapuut olivat täynnä kirjavia lyhtyjä… Eläköön pyhä Eligius! Tanssittiin farandolea ihan nääntymykseen asti. Nuorempi veli poltti vahingossa uuden puseronsa… Jankin näytti tyytyväiseltä. Hän pyysi äitiänsä tanssiin, eukko parka ihan itki siitä ilosta.

Puoliyön aikana mentiin levolle. Kaikilla olikin unen tarvis. Jania vain ei nukuttanut. Nuorempi veli kertoi myöhemmin, että Jan oli itkeä nyyhkyttänyt koko yön. Hän oli niin rikkirevitty, senhän ymmärrätte…

Seuraavana aamuna päivän koittaessa kuuli äiti jonkun juosta hipsuttavan huoneensa läpi. Paha aavistus valtasi hänet:

— Jan, sinäkö se olet?

Jan ei vastaa; hän on jo portailla. Äiti hypähtää kiireesti ylös:

— Jan, minne sinä menet?

Hän nousee ullakolle, äiti perästä:

— Poika, taivaan nimessä!

Jan sulkee oven ja työntää salvan eteen.

— Jan, oma Jan-poikani, vastaa minulle, mitä aiot tehdä?

Äiti hapuilee lukkoa vanhoilla, vapisevilla käsillään. Ikkuna aukenee, kuuluu raskas muksahdus, kun ruumis putoaa kivetylle pihalle, siinä kaikki…

Hän ajatteli, tuo poika parka: "Minä rakastan häntä liiaksi. Minä menehdyn…" Oi, miten kurjia raukkoja me olemme! Ja kuitenkin tuntuu hiukan liian kovalta, ettei ylenkatsekaan voi tappaa rakkautta!…

Sinä aamuna ihmettelivät kyläläiset, että mikä mahtoi huutaa niin haikeasti alhaalla Estèven talon kohdalla.

Se oli äiti, joka vaikeroi pihalla yöllisestä kasteesta ja verestä kostean paaden ääressä, puolialastomana, puristaen vasten rintaansa kuolleen poikansa ruumista.

PAAVIN MUULI

Kaikkien niiden somien sanasutkausten, sananlaskujen ja mietelauseiden joukossa, joilla Provencen maalaisväki tavallisesti höystää puheitaan, en tunne yhtään kuvaavampaa ja omituisempaa kuin on seuraava. Kaikkialla myllyni lähistöllä on tapana sanoa, kun tulee puhe pitkävihaisesta, kostonhimoisesta miehestä: "Karttakaa tuota miestä!… se on kuin paavin muuli, joka seitsemän vuotta hautoo potkua mielessään." Olen jo kauan aikaa koettanut ottaa selkoa, mistä tämä sananlasku on peräisin ja mikä oli tuo paavin muuli ja tuo potku, jota valmisteltiin seitsemän vuotta. Ei kukaan täkäläisistä voinut antaa minulle siitä tietoa, ei edes huilunsoittaja Francet Mamai, joka kuitenkin tuntee Provencen taruston kuin viisi sormeansa. Francet arvelee kuten minäkin, että siinä piilee jokin vanha tarina Avignonin tienoilta; mutta hän ei ole kuullut sitä koskaan muualla kuin tässä sananlaskussa…

— Ette te saa siihen selitystä muualta kuin kotisirkkojen kirjastosta, sanoi tuo vanha huiluniekka minulle naurahtaen.

Se oli minusta hyvä ajatus, ja kun kotisirkkojen kirjasto on aivan oveni edessä, niin sulkeuduinpa heti sen saleihin kahdeksaksi päiväksi tutkimaan asiaa.

Se on ihmeellinen kirjasto, mainiosti varustettu, avoinna runoilijoille yötä päivää, ja sen hoito on uskottu pienille soittoniekoille, jotka sirkuttavat korvissanne lakkaamatta. Minä vietin siinä muutamia ihania päiviä, ja tehtyäni kokonaisen viikon tutkimuksia löysin vihdoinkin sen, mitä hain, löysin tarinan tuosta muulista ja siitä kuuluisasta potkusta, jota se hautoi mielessään seitsemän vuotta. Kertomus on hauska, vaikka hiukan lapsellinen, ja minä koitan esittää sen teille semmoisena kuin luin sen eilisaamuna taivaansinisestä käsikirjoituksesta, joka tuoksui kuivalta laventelilta ja jonka lehtien välissä oli suuria kesäperhosia kirjanmerkkinä.

* * * * *

Ken ei ole nähnyt paavien aikaista Avignonia, hän ei ole nähnyt mitään. Ei ole koskaan ollut toista kaupunkia, jossa olisi ollut niin paljon iloa, elämää, vilkkautta ja yhtämittaista juhlien humua. Aamusta iltaan nähtiin siellä juhlakulkueita ja pyhiinvaeltajaparvia, kadut olivat koristetut kukilla ja riippuvilla monivärisillä matoilla, yhtämittaa saapui kardinaaleja Rhône-virtaa myöten, liput liehuivat tuulessa, kaleerilaivat olivat liputetut, paavin sotamiehet lauloivat latinalaisia lauluja toreilla ja kerjäläismunkit kalistelivat puista päristintänsä herättääkseen ohikulkijain huomiota. Ihmisiä tungeskeli talojen portaissa paavin mahtavan palatsin tienoilla ylös ja alas, kiehuen ja kihisten kuin mehiläiset pesänsä ympärillä. Kuului nypläyskoneiden kalinaa ja sukkulain surinaa, kun messukaapuihin kudottiin kultajuovia, pienten vasarain kalkutusta alttarikannuja valmistettaessa, luutuntekijäin melua, kun he korjasivat soittimien kaikukoppia, ja kutojattarien laulua. Ja ylinnä kaikista kirkonkellojen soittoa ja jonkin käsirummun yhtämittaista pärrytystä alempana sillan tienoilla. Sillä maassamme on tapana, että kun kansa kerran on tyytyväistä, niin se tanssii ja tanssii; ja kun kaupungin kadut vielä siihen aikaan olivat liian ahtaat farandolehyppelyyn, asettuivat huiluniekat ja rummunsoittajat Avignonin sillalle, Rhônen raittiiden tuulien käytävälle, ja yötä päivää siinä tanssittiin ja karkeloitiin, tanssittiin ja karkeloitiin… Oi onnellisia aikoja, oi onnellista kaupunkia! Sotatapparat eivät koskaan laskeutuneet iskuun, ja valtion vankiloita käytettiin vain viinien jäähdytyskellareina. Ei koskaan katovuotta; ei koskaan sotaa… Niin hyvin ymmärsivät paavit hallita kansaansa; ja sen vuoksi onkin kansa heitä kaivaten muistellut!…

* * * * *

Heidän joukostaan on ennen muita mainittava eräs kunnon vanhus, nimeltä Bonifacius… [Niistä seitsemästä paavista, jotka hallitsivat Avignonissa, ei yksikään ollut nimeltään Bonifacius, mutta kirjailija on valinnut tämän sen kauniin merkityksen vuoksi: Bonifacius — Hyväntekijä.] Oi, kuinka paljon kyyneleitä virtasikaan Avignonin alueelle silloin kun hän kuoli! Hän oli niin rakastettava, niin puoleensavetävä ruhtinas! Jos hän vielä eläisi, niin hän hymyilisi teille lempeästi muulinsa selästä! Ja ohikulkiessanne hän antaisi teille siunauksensa hienosti ja kohteliaasti — olittepa sitten köyhä värimataranviljelijä tai mahtava kaupungin tuomari. Hän oli oikea ihannepaavi, jonka huulien hymyssä oli jotakin erinomaisen hienoa; hän ratsasti aina kimppu meiramia pistettynä hiippaan ja oli helmaväen suhteen aivan nuhteeton… Ainoa lemmitty, joka tuolla kelpo isällä tiedetään olleen, oli hänen viinitarhansa, — hänen omakätisesti istuttamansa viinitarha, muutaman virstan päässä Avignonista, Château-Neufin myrttilehtojen keskellä.

Joka sunnuntai iltamessusta päästyänsä kävi tuo arvoisa mies aina tervehtimässä tätä mielitiettyänsä; ja kun hän oli päässyt sinne perille ja istuutunut päivänpaisteiselle rinteelle kardinaalien loikoillessa ylt'ympäri puiden juurella, hän käski avata pullon kotikasvuista viiniä — tuota kaunista, rubiinina helmeilevää viiniä, jota myöhemmin ruvettiin sanomaan Château-Neuf-des-papes-viiniksi — ja hän maisteli sitä vähissä erin luoden tuon tuostakin hellän katseen viinitarhaansa. Sitten kun pullo oli tyhjentynyt ja päivä jo mailleen menemässä, hän palasi iloisena kaupunkiin koko kapituli seurassaan; ja kun hän ratsasti Avignonin sillalla rumpujen päristessä ja farandolen pyöriessä, alkoi hänen muulinsa musiikin innostamana tapailla pieniä tanssiaskeleita ja hyppyjä, niin että hiippa nyökähteli hänen korkea-arvoisuutensa päässä tahdin mukaan herättäen kardinaaleissa suurta närkästystä, mutta sen sijaan suurta ihastusta kansassa, joka riemuiten huudahti: "Haa, tuota kelpo ruhtinasta! Haa, tuota kunnon paavia!"

* * * * *

Viinitarhansa ohella ei paavi rakastanut mitään muuta maailmassa niin paljon kuin muuliansa. Hän oli ihan hullaantunut siihen elukkaan. Joka ilta ennen maatamenoansa hän kävi katsomassa, oliko tallin ovi hyvästi kiinni ja eikö mitään puuttunut muulin seimestä, eikä hän koskaan noussut pöydästä, ennen kuin hänen käskynsä mukaan oli hänen nähtensä valmistettu suuri maljallinen höystettyä viiniä, johon pantiin paljon sokeria ja hyvänhajuisia yrttejä ja jonka hän itse vei muulillensa huolimatta kardinaaliensa vastaanmurisemisista… Myönnettävä onkin, että eläin maksoi sen vaivan. Se oli kaunis musta muuli, punaisia pilkkuja kupeissa, tarkkajalkainen, kiiltokarvainen, lautasiltaan leveä ja täyteläinen, pieni laiha pää ylpeästi pystyssä, siiat täynnä rimpsuja ja tupsuja, hopeisia tiukuja ja nauharuusuja. Lisäksi se oli lempeä kuin enkeli, katse viaton, naiivi, ja sen kaksi pitkää korvaa liikkuivat aina edestakaisin ja tekivät sen kiltin ja lapsellisen näköiseksi… Koko Avignon piti sitä suuressa kunniassa, ja kun se liikkui kaduilla, sille ihan tuhlaamalla tuhlattiin kohteliaisuuksia; sillä jokainen tiesi, että se oli paras tapa pysyä hovin suosiossa ja että tuo viattoman näköinen paavin muuli oli tehnyt monta ihmistä onnelliseksi, mistä on todisteena Tistet Védène ja hänen ihmeelliset seikkailunsa.

Tämä Tistet Védène oli pohjaltaan röyhkeä vetelys, jonka oma isä, kultaseppä Guy Védène, oli ollut pakotettu ajamaan kotoa pois, kun hän ei tahtonut ryhtyä mihinkään työhön, vaan vietteli oppipoikiakin mukaansa hurjasteluihin. Puolen vuoden päivät nähtiin hänen vetelehtivän pitkin Avignonin katuja ja kujia, varsinkin paavin kartanon tienoilla, sillä tuon vekkulin päähän oli pistänyt jo aikoja sitten omituinen ajatus paavin muulista, ja saattepa nähdä, että se oli viekas konnankoukku… Kun hänen pyhyytensä oli eräänä päivänä ypöyksin ratsastelemassa muulillansa linnan muurien kupeella, astuu Tistet Védène yhtäkkiä hänen eteensä ja sanoo lyöden kätensä yhteen ihmettelevän näköisenä:

— Herranen aika! Arvoisa pyhä isä, miten mainio muuli teillä on!… Antakaapa, kun minäkin sitä vähän katselen… Kylläpä siinä on kaunis eläin, herra paavi… Semmoista ei ole Saksan keisarillakaan.

Ja hän hyväili sitä ja puheli sille lempeästi niin kuin neitoselle:

— Tule tänne, kaunis koristeeni, aarteeni, jalo helmeni…

Ja kunnon paavi mietti liikuttuneena mielessään:

— Siinäpä on kelpo poikanen!… Miten kiltti hän on muuliani kohtaan!

Ja arvatkaapas, mitä sitten seuraavana päivänä tapahtui! Tistet Védène vaihtoi vanhan kellastuneen nuttunsa kauniiseen, pitseillä koristeltuun messupukuun, sai sinipunervasta silkistä tehdyn levätin ja solkikengät ja pääsi paavin hovipalvelijaksi, johon ennen häntä ei ollut koskaan otettu muita kuin aatelisten poikia ja kardinaalien sukulaispoikia… Sillä tavoin ne vehkeet auttavat!… Mutta Tistet ei vielä siihen pysähtynyt.

Päästyään kerran paavin palvelukseen tuo veitikka jatkoi samaa juonta, joka oli hänelle niin hyvin onnistunut. Ottamatta muuta maailmaa laisinkaan lukuun hän oli huomaavainen ja kohtelias ainoastaan aasille, ja alinomaa nähtiin hänet palatsin pihoilla, kourassa kauroja tai vihko apilaita, joiden punaisia kukkaterttuja hän sievästi heilutteli katsellen ylös isän parvekkeelle aivan sen näköisenä kuin olisi tahtonut sanoa: "Kas näin!… arvatkaapa kenelle nämä?…" Ja niin kului aika edelleen, kunnes kelpo paavi vihdoin tunsi käyvänsä vanhaksi ja jätti hänen toimekseen pitää huolta tallista ja viedä muulille maljallisen höystettyä viiniä; mutta se ei laisinkaan naurattanut kardinaaleja.

* * * * *

Eikä se naurattanut muuliakaan… Se näki nyt aina viinintuontitunnilla luokseen saapuvan viisi, kuusi pientä kuoripoikaa, jotka piiloutuivat sukkelasti olkien sisään kauniine viittoineen ja pitseineen; sitten hetken kuluttua täytti makeisten ja hajuaineiden suloinen lämmin tuoksu koko tallin, ja Tistet Védène saapui kantaen varovaisesti tuoksuvaa viinimaljaa. Silloin alkoi eläin raukan kiduttaminen.

Miten julmia he olivatkaan, kun saattoivat tuoda talliin tuon hyvältä tuoksuvan viinin, jota hän niin kovasti rakasti, joka lämmitti hänen ruumistansa ja antoi hänelle kuin siivet, ja kun he saattoivat asettaa sen hänen aperuuheensa ja antaa hänen haistella sitä; mutta sitten kun hän oli vetänyt sieraimensa täyteen sen tuoksua, yks kaks siepata sen hänen edestänsä pois! Tuo kaunis, kimalteleva neste valui kuin valuikin kaikki noiden konnien omaan kurkkuun… Ja jospa ne olisivat edes tyytyneet vain varastamaan hänen viininsä; mutta ne olivat muutenkin kuin piruja, kaikki nuo kuoripojat, päästyänsä kerran juomapäälle!… Yksi kiskoi häntä korvista, toinen hännästä; Quiquet kapusi hänen selkäänsä, Béluguet koetteli myssyään hänen korviinsa, eikä yhdenkään vekkulin päähän pistänyt, että kelpo eläin olisi voinut lähettää yhdellä kavioniskulla tai säärensätkäyksellä heidät jok'ikisen aina pohjantähteen asti tai vielä kauemmaksikin… Vaan eipäs! Eipä hän suotta ollut paavin muuli, siunauksen ja anteeksiannon muuli… Pojanvekkulit saivat telmiä mielin määrin, hän ei siitä suuttunut; Tistet Védènelle hän vain tahtoi antaa… Totta vieköön kun hän vain tunsi tämän olevan takanansa, niin hänellä ihan häntä syyhyi, ja syystä syyhyikin. Tuo Tistet'n heittiö teki hänelle monta rumaa kepposta. Sillä oli niin häijyjä vehkeitä, sitten kun se oli viiniä maistanut.

Eikös pälkähtänyt kerrankin hänen päähänsä ajaa muuli kuorikoulurakennuksen kellotorniin, ylös, ihan ylös palatsin korkeimpaan huippuun!… Ja se mitä minä kerron ei ole satua, sen näki kaksisataa tuhatta provencelaista. Ajatelkaa muuli paran kauhistusta, kun se kompuroituaan kokonaisen tunnin umpimähkään pimeissä kiertoportaissa ja kavuttuaan ties kuinka monet portaat yhtäkkiä huomasi seisovansa yläsillalla häikäisevässä auringon valossa ja näki tuhat jalkaa alempana koko kirjavan Avignonin: torimyymälät, jotka eivät näyttäneet suuremmilta kuin pähkinän kuori, paavin sotilaat, joita kihisi kasarmien edustalla kuin punaisia muurahaisia, ja alhaalla, keskellä joen hopeanauhaa pienen pikkuruisen sillan, jolla tanssittiin ja karkeloitiin…

Oi eläin parkaa, miten hirveästi se pelästyi! Ja millaisen huudon se päästi, niin että kaikki palatsin ikkunaruudut tärisivät!

— Mikä siellä nyt? Mikä aasille tuli? huudahti kunnon paavi rientäen linnansa ulkoparvekkeelle.

Tistet Védène oli jo pihalla ja teeskennellen itkua ja muka tukkaansa repien hän valitti: