KUVAELMIA JA KERTOMUKSIA

Kirj.

Alphonse Daudet

Suomennos.

Vaasa, Vaasan Painoyhtiön kustantama. 1887.

Vaasan Painoyhtiön kirjapaino.

SISÄLTÖ:

Knvaelmia ranskalais-saksalaisesta sodasta.

I. Lipunkantaja. II. Peli piljaartia. III. Etuvartiostoista. IV. Lapsi vakoojana. V. Kahdeksannen komppanian laulajaiset. VI. Berliinin piiritys. VII. Kunnoton sotilas. VIII. Viimmeinen koulupäivä. IX. Belisairon preussilainen. X. Kommuunin turco. XI. Pikkupiirakat. XII. Chauvinin kuolema. XIII. Tappelu "Père-La-Chaise'ssa". XIV. Lautta. XV. Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.

Kertomuksia Pariisin ja Eteläeuroopan kansan-elämästä.

I. Notario. II. Apina. III. Tutkinto-oikeuden esikossa. IV. Valokuvaaja. V. Naapurini umpikadussa. VI. Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut. VII. M:n herttuan kuolema. VIII. Tullimiehet. IX. Cabecillan. X. Hyvä Jumala Chemillé'ssä.

KDVAELMIA RANSKALAIS-SAKSALAISESTA SODASTA.

I.

Lipunkantaja.

1.

Rykmentti hääri tulisimmassa taistelussa rautatiepaltolla, missä se oli amputauluna koko preussilaiselle sotalaumalle, jonka ryhmät seisoivat järjestettyinä vastaisella metsänrinteellä. Tässä tuhottiin toisiaan 80 meetterin matkalta. Päälliköt huusivat miehistölle: "Maata, — maata pojat!" Mutta kukaan ei tahtonut totella, ja kokoontuneena lippunsa ympärille jäi tuo uljas rykmentti kun jäikin seisomaan. Laskevan auringon valaisemana, peltojen ja niittyjen ympäröimänä sekä hääly väin savupilvien verhoamana seisoi tuo kiihtynyt ihmisryhmä, ikään kuin lauma, jota raivoisan myrskyn ensimäinen puuskaus on aivan odottamatta kohdannut.

Mutta satoikin — satoi rautaa — tällä tienvierteellä!… Ei kuulunut muuta, kuin kivääripauke ja paltolta sortuvain sotalaukkioiden kumina sekä kuulain viuhkina, kun ne sinkoilivat tappelukentän yli vingahdellen, ikäänkuin kovaäänisen surukantelon pinkoitetut kielet.

Tämän tästäkin huomattiin lipun, joka kohoui taisteliain päiden ylitse, ja joka värisi ohitse viuhkavain kuulain viimasta, horjuvan savussa. Kivääripaukkeen, kuolon korsausten ja haavoitettujen kirousten yli kuului silloin aina jalo ja vakava ääni, huutaen: "Lipulle, pojat, lipulle!"

Heti tunkeutui joku upsieri, ikäänkuin varjo, tuon punertavan savupilven läpitse ja ylevä sotamerkki liehui taisteliain yli taas uudella elämällä. Kaksikolmatta kertaa kaatui lippu, kaksikolmatta kertaa otettiin sen varsi, — vielä lämminnä, kuolevan kantajan kädestä ja nostettiin taas, — ja kun päivän laskiessa rykmentin jäännös, joka enää oli vaan pivo miehiä, hitaasti peräytyi, kantoi tuota melkein mäsäksi muuttunutta lippua eräs kersantti Hornus, joka siis oli päivän kolmaskolmatta lipunkantaja.

Tämä kersantti Hornus oli vanha sivistymätön raakalainen, joka tuskin osasi nimensä kirjoittaa, ja joka oli palvellut kaksikymmentä vuotta saadaksensa alaupsieri arvonsa. Kaikki löytölapsen vaivat, kaikki kasarmielämän kovuudet kuvastuivat tuossa matalassa mykerö-otsassa, tuossa repun ryhistämässä selässä, ja tuossa tenhottomassa ryhdissä, joka rivisotamiehille on niin tavallinen. Sitäpaitsi änkyttikin hän vähän; mutta lipun kantamiseen, onnellista kyllä, ei tarvitakaan mitään kaunopuheliaisuuden lahjaa. Saman tappelupäivän iltana lausui överstinsä hänelle: "Vai niin; sinullako nyt on lippu, poikani!… No hyvä, pidä se!" Ja sateesta sekä ruudinsavusta viertyneesen sotakauhtanaansa neulotti Hornus leiriravintolan emännöitsiällä heti vänrikin-nauhat.

Tämä oli ainoa ylpeyden vivaus hänen nöyrässä elämässään. Mutta tästäpä hetkestä suorenikin vanhan sotilaan vartalo. Mies raukka, joka oli tottunut käymään kumarruksissa ja silmät maahan luotuina, otti tästä silmänräpäyksestä ylevän katsannon ja kävi aina pystyssäpäin nähdäkseen tuon mäsäksi ammutun silkkirepaleen liehuvan päänsä päällä sekä kantaakseen sitä oikein suorana ja korkealla — korkealla yli petoksen ja tappion.

Ei voi kuvitella onnellisempaa ihmistä, kuin Hornus tulisessa kahakassa, kuin hän molemmin käsin piti lippunsa varren päätä nahkatupessaan. Hän ei puhunut, hän ei vilkunut oikealle eikä vasemmalle. Vakavana kuin pappi, kantoi hän pyhyyttä. Hän pani kaiken voimansa ja kaiken elämänsä sormiinsa, jotka kopristivat tuota kaunista, kuulain alituisesti suhistamaa lipun-vartta, sekä katsantoonsa, joka uhkaavaisesti tuijotti preussilaisiin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "Koettakaapas riistää se minulta!"

Eikä kukaan koettanutkaan sitä, eipä itse kuolemakaan. Vielä Borny'n ja Gravelotte'n murhaveristen tappeluiden jälkeen, vaikka lippu oli jo kokonaan revitty ja läpiammuttu, oli ukko Hornus aina vaan sen kantajana.

2.

Tuli sitten syyskuu, armeija Metz'in muurien juurelle ja piiritys, tuo loppumaton seisominen rapakossa, jossa kanuunat ruostuivat ja maailman parhaimmat sotajoukot toimettomuudesta sekä elatusvarain puutteesta ja kansansa kohtalon tuntemattomuudesta turmeltuneina kuolivat kuumeessa ja tyytymättömyydessä joutilaiden kiväärikekojensa juurelle. Päälliköt — sotilaat — kaikki olivat kadottaneet toivonsa, ainoastaan Hornus oli enää raikkaalla mielellä. Tuo kolmivärinen silkkirepale oli hänelle kaikki kaikissa ja niinkau'an, kun se vaan oli jälellä, ei hän katsonut mitään menetetyksi. Mutta sitten, kun, onnettomasti kyllä, ei enää tapeltu, oli lippukin everstin luona eräässä Metz'in etukaupungissa, ja Hornus parka oli nyt mieleltään melkein kuin äiti, jonka lapsi on lähetetty imettäjälle. Hän ajatteli aina vaan lippuaan, ja kun kaipauksen ikävä koski häneen liian kovin, meni hän suoraa päätä Metziin; ja aina kun hän vaan sai nähdä sen paikallaan vakaana liehuvan, palasi hän rohkeana ja kärsivällisenä takaisin likomärkään telttiinsä, uneksien tulevia taisteluita, edespäin marssimista ja lipun liehumista täydessä juhlallisuudessaan tuolla alhaalla preussilaisten juoksuhautain yli.

Mutta marski Bazainen muuan päiväkäsky teki kaikista näistä suloisista unelmista lopun. Eräänä aamuna, kun Hornus heräsi, oli koko leiri liikkeessä. Raivon karjunnalla toisiaan kiihoittaen telmivät sotilaat riehuvissa ryhmissä ja kohottivat puristetut nyrkkinsä kaikki samaa kaupungin osaa kohden, ikäänkuin heidän vihansa tarkoittaisi jotakin rikollista. "Ottakaamme hän kiinni! Ampukaamme hän!" huusivat he. Eivätkä upsieritkaan suhdittaneet heitä… He poistuivat alla päin, ikäänkuin olisivat hävenneet miehistönsä edessä. Ja syytä olikin hävetä. Vastikään oli sadalle-viidellekymmenelle-tuhannelle kunnolliselle ja hyvin varustetulle sotilaalle luettu marskin käsky, joka määräsi heidän antaumaan viholliselle ilman tappelua.

"Ja liput?" huusi Hornus vaaleten… Liputko jättää viholliselle samassa, kun kaikki muutkin — kiväärit — kuormasto — kaikki…

"Ju… Ju… Jumala varjelkoon!" änkytti miesparka. "Minun lippuani eivät he kuitenkaan saa…" Näin sanottuaan läksi hän juoksemaan kaupunkiin päin.

3.

Täälläkin vallitsi suuri levottomuus. Kansalliskaartit, porvariskaartit ja nostoväkijoukot olivat kaikki liikkeessä. Lähetyskuntia riensi kaduilla vapisten innosta ja halusta ennättää marskin luokse. Mutta Hornus ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Tunkiessaan etukaupungin läpitse mutisi hän vaan itsekseen:

"Ottaa minunkin lippuni!… Oih!… Mahdotonta!… Kuka oikeuttaa hänen siihen? Antakoon hän preussilaisille, mikä on hänen omaansa, nuo kullatut vaununsa sekä somat Mexikkolaiset hopeakalunsa ja pöytäastiastonsa! Mutta lippu, se on minun… se on minun kunniani; minä tahtoisin nähdä sen, joka uskaltaa kajota siihen!"

Kaikki nämä kankeat lauseet ahmi hän katkonaisesti ja änkyttäin; mutta sisällisesti oli vanhus ajatuksissaan aivan selvästi päättänyt: ottaa lipun, viedä sen takaisin rykmenttiin ja tämän kanssa päistikkaa murtautua läpi preussilaisten niin monen kanssa, kuin häntä tahtosi seurata.

Mutta kun hän ehti paikalle, ei päässyt hän edes sisään. Översti, hänkin raivoissaan, ei ottanut ketään vastaan. Mutta Hornus ei hevillä hellittänyt.

Hän kirosi, huusi ja mellasti: "Minun lippuni, minä tahdon lippuni!" — Viimmein aukeni eräs ikkuna:

"Sinäkö siellä oletkin, Hornus!";

"Minä, Jumala varjelkoon everstiä!"

"Kaikki liput ovat asehuoneessa… sinun tarvitsee mennä vaan sinne ottamaan kuittisi…"

"Kuittini?… Mitä minä sillä te'en?…"

"Se on marskin käsky."

"Mutta, herra översti…"

"Mene hit… ja anna minun olla!"

Ja ikkuna sulkeutui.

"Kuitti… kuitti…" kertoi Hornus koneellisesti. Viimein läksi hän kuitenkin liikkeelle ajatellen ainoastaan sitä, että lippu oli asehuoneella, ja että hän ottaa sen sieltä, maksakoon mitä tahansa.

4.

Asehuoneuston portit olivat selkosen selällään; sillä vast'ikään olivat vedetyt sisään nuo preussilaiset muonavaunut, jotka nyt kojottivat järestyksessään pihalla. Sisään astuessaan tunsi Horaus kylmän väristykseni Kaikki muutkin lipunkantajat olivat siellä: viisikymmentä tai kuusikymmentä upsieria äänettömässä, tuskallisessa odotuksessa; nuo mustat, sateen valamat, raskaat vaunut; ja miehet niiden takana joukoissa paljain päin — kaikki tämä teki samallaisen vaikutuksen, kuin hautajaiset.

Eräässä kulmassa olivat kaikki Bazainen armeijan liput kasassa tuossa likaisessa kivipihassa. Ei voi ajatella surullisempaa näkyä, kuin nuo kirjavat silkin repaleet, nuo kultahesujeen kappaleet, ja nuo taidetekoiset lipunvarret — kaikki tämä kunniarikas pulskeus tahrattuna lo'assa. Muuan toimitusupsieri nosti niitä yksitellen maasta ja huudettaissa sitä rykmenttiä, johon se kuului, astui kukin lipunkantaja vuorostaan esiin ja vastaanotti kuittinsa. Kaksi preussilaista upsieria seisoi vieressä jörönä ja välinpitämättömänä valvomassa.

Ja niin erkanitte Te siis meistä, Te pyhät kunniamerkit; samassa paljastitte Te haavanne ja ryömeitte maassa surullisina kuin linnut murretuilla siivillä. Te erkannitte meistä häpeällä samoin, kuin moni muukin pyhä, joka on saastutettu — ja teistä jokaisen kanssa riistettiin pieni liuskale Ranskaa meiltä.

Päiväpaiste noilta pitkiltä marssimatkoilta lymysi vielä teidän ryysyisissä rypyissänne, ja luotien jättämissä merkeissä säilytitte Te niiden tuntemattomien kuolleiden muiston, jotka olivat sortuneet sen lipun luona, joka oli ollut heidän silmäteränään.

"Hornus, nyt on sinun vuorosi… Sinua huudetaan… Mene ja ota kuittisi!"

Kas nyt mar kannatti puhua kuitista!

Lippu makasi hänen edessään. Se oli hänen omansa, sekä kaunein, ja kaikista pahimmin raasittu. Kun hän taas näki sen, tunsi hän ikään kuin seisovansa tuolla tienrinteellä. Hän kuuli kuulain suhinan, sotalaukkioiden musertumisen ja kaikessa tässä everstin äänen kehoittavan: "Lipulle, pojat, lipulle!" Hän näki ne kaksikolmatta toveriaan kaatuvan ja itsensä ryntäävän vuorostaan esiin kannattaakseen lippu-raukkaa, joka taas horjui. — Ja voi! sinä päivänä oli hän vannonut puollustavansa ja suojelevansa sitä vielä kuolemassakin. Ja nyt!…

Tätä ajatellessaan kuohahti veri hänen sydämmestään päähänsä. Houreen vimmassa syöksyi hän preussilaisen upsierin kimppuun, tempasi häneltä lipun kahden käden sekä koetti kohottaa sitä suoraan ja korkealle päänsä päälle huutaen: "Lipull…" Mutta ääni takertui kurkkuunsa. Lipunvarsi vapisi ja lipsahti hänen käsistään. — Tuollaisessa raskaassa ilmassa, joka painaa niin kovasti viholliselle annettua kaupunkia — tuollaisessa kuolonilmassa ei voi mikään lippu liehua — ei mikään uljuus elää. — Ja vanha Hornus vaipui kuolleena maahan.

II.

Peli piljaartia.

Tapeltuaan kaksi päivää ja vietettyään yönsä taukoamattomassa rankkasateessa ulkona täydessä asussaan, ovat sotilaat uuvuksissa. Ja kuitenkin on heidän annettu aseissaan odottaa kolme hirveän pitkää tuntia seisoen maantienloassa ja lionneiden vainioiden liejussa. Väsyneinä edellisistä öistä ja viluisina likomärissä vaatteissaan nojautuvat he tiheisiin ryhmiin, lämmittääkseen ja tuetakseen toisiaan. Muutamat nukkuvat seisoallaan, kumartuen toverinsa laukkuun, ja juuri noissa unen veltostamissa kasvoissa kuvastuu riutumus ja kurjuuden kärsimys kaikista selvimmin.

Sade — loka — vilu — nälkä — synkkä, raskas sää — vihollinen, jonka varotaan olevan ylt'ympärinsä — kaikki tämä herättää syvää alakuloisuutta.

Mitä sitten merkitsee tämä kaikki? Mitä on tapahtumassa?

Tykit, suin metsää kohden, näyttävät siltä, kuin ne vainuaisivat uutta otusta. Sivuilleen vilkumatta tuijottavat raehaulikanuunat ilmanrantaa kohden. — Kaikki näyttää olevan hyökkäykseen valmiina. Miks'ei siis hyökätä? Mitä odotetaan?

Odotetaan käskyä, mutta mitään sellaista ei ole pääkorttierista vieläkään tullut.

Ja tuo pääkorttieri ei ole kuitenkaan kaukana täältä. Se on tuolla tuossa kauniissa, Ludviki XIII aikakauden tapaan rakennetussa huvilinnassa, jonka ruskeat, sateen valamat tiiliseinät pilkoittavat noiden rantatöyrällä lehottavien lehtojen välitse. Todellakin ruhtinaallinen asunto, joka on kyllin arvokas kantamaan Ranskan marskin lippua! Tuon kiviaidalla reunustetun syvän ojan takana pengertyy raitis, sametinsiro sekä täysinäisillä kukkas-astioilla ympäröity nurmivaippa, joka ulottuu aina huvilinnan portille asti. Herrasväen erityisen piirin toisella sivulla avauvat karsittujen puistokäytäväin perspektiiviset valoaukot ja päilyvät hanhilammikot levittävät kimaltavat vesikuvastimensa sekä riikinkukot ja kultafasaanit kuhertain leuhtovat siipiään suuressa kiinalaiskuosisessa lintulakassaan.

Vaikka omistajat ovat paenneet tästä huvilinnasta, ei huomata täällä kuitenkaan sitä hylkiöläisyyttä eikä sitä autioisuutta, joka aina seuraa sodan jälkiä. Sotajoukon-johtajan vallanmerkki on suojellut kaikki, aina pienimpään nurmen nukkaan asti, ja siinä on aina jotakin suurta, jotakin vaikuttavaa, kun näin keskellä sodanpauhua tavataan tuollainen ylevä tyyneys, tuollainen säännöllinen järjestys, tuollainen syvä hiljaisuus, joka kuuluu vaan asiain tavalliseen menoon.

Rankka-sade, joka tuolla alhaalla kasaa mutaa maantiellä ja kaivaa syviä lokajuopiaan kaikkiin suuntiin, on täällä ainoastaan ylevä, korkeasäätyinen sateenvihma, joka vaan heleyttää tiiliseinäin värin, ruohovaipan vihannon sekä hanhilauman valkoiset höyhenpuvut. Kaikki loistaa ja kaikki on rauhallista. Ja jollei olisi tuota lippua, joka liehuu katon huipulla, eikä noita kahta sotamiestä, jotka seisovat vahdissa ristikkoveräjällä, niin ei voisi milloinkaan aavistaa olevansa pääkorttierissa.

Hevoset lepäävät tallissa. Siellä täällä tapaa hevosten hoitajia ja lähettiläitä, jotka astuskelevat kartanolla ja viihtyvät keittolan läheisyydessä, tai näkee jonkun puutarha-työmiehen punaisissa housuissaan, joka tyynesti haravoitsee tuon uhkean huvilinnan suurta hietikko-pihaa.

Ruokasalista, jonka ikkunat antautuvat linnan suurille rappusille päin, näkyy puoleksi korjattu pöytä, jonka rypistetyllä liinalla on avatuita pulloja sekä tyhjiä tahrituita lasia, siis lyhyesti kaikki, mikä todistaa äsken päätetystä juhla-ateriasta.

Sivuhuoneesta kuuluu äänten, naurun ja vieriväin piljaartipallojen sekä kilisevien lasien melua.

Ranskan marski on piljaartipelin hommassa, ja sentähden saa sotajoukko odottaa käskyä.

Kun marski kerran pääsee peliin, voisi vaikka taivas remahtaa; sillä ei mikään maailmassa voi keskeyttää hänen peliään.

Piljaarti!… Se on tuon suuren miehen heikkous. Hän seisoo siinä, juhlapuvussaan, rinta täynnä kunniamerkkiä, vakaana kuin tappelukentällä, loistavin katsein, hehkuvin poskin: puolisesta, pelistä ja kulauksista aivan kuumentuneena. Adjutanttinsa ympäröivät häntä notkeina, nöyrinä ja aivan ihmeissään jokaisesta hänen töyttäyksestään. Kun marski voittaa pallon, ryntäävät kaikki kilvassa merkki-taululle; kun marskia janottaa, kilpailevat kaikki hänen lasinsa täyttämisen etuoikeudesta. Nuo häälyvät töyhtöt, nuo kilisevät olkapoletit, nuo ritariristit ja arvomerkit, nuo kauniit hymyilyt, nuo keveät hovikumarrukset, kaikki nuo lelukoristukset ja sotilasvaatteukset tässä korkeassa, tammipermanto-salissa, josta näköala antautuu puistoon ja linnan pihoihin — kaikki tämä johtaa mielen Compiègnen syyshuveihin ja tarjoaa sangen miellyttävän levähdyksen katseelle, joka juuri on silmäillyt noita läpimärkiä sotilaskauhtanoita, jotka tuolla alahalla reunustavat tien ja muodostavat niin äänettömiä ryhmiä rankassa vesisateessa.

Marskin vastapelaaja on eräs vähäläntä, topattu, kiherretty, sormikoitu alikapteeni ja piljaartipelissä mies moinen, joka kyllä voisi syöstä vaikka kaiken maailman marskit tappioon; mutta hän ymmärtää pysyä asianomaisessa arvoeroituksessa ylipäälliköstään, eikä siis tahdo voittaa, mutta eipä aivan helposti hävitäkään. Hän on, kuten sanotaan: tulevaisuuden mies …

Olkaa varoillanne, nuorukainen, pitäkää kohtuullinen tasapaino! Marskilla on viisitoista ja teillä kymmenen. Aivan oikein, että pelaatte pelin loppuun vaan tällä tavalla, niin olette vaikuttaneet ylenemiseenne enemmän, kuin jos olisitte seisonut toisten kanssa tuolla ulkona rankassa vesisateessa, ryöjännyt hienon pukunne ja tummuttanut olkapolettienne loistavan kultauksen, odottaessanne moista käskyä, joka ei milloinkaan tule!

Todellakin innostuttava peli. Pallot kierivät, nyrvivät toisiaan, ja vilisten vaihtelehtavat värit piljaartipöydällä.

Yht'äkkiä soilahtaa tykkilaukauksen salama taivaalle. Kolkko jyrinä täristää ikkunoita.

Kaikki säpsähtävät ja katsovat toisiinsa rauhattomina. Yksin marski ei ole nähnyt, eikä kuullut mitään! Kumartuneena piljaartille on hän juuri ottamaisillaan takapaukon — sillä takapaukko juuri onkin hänen paras — avunsa.

Taas uusi leimaus! Ja vielä uusi. Tykkipaukaukset vuoroittelevat ja saavuttavat toisensa. Adjutantit rientävät ikkunaan. "Mahtanevatkohan preussilaiset todellakin hyökätä…?"

"No sama, hyökätkööt!" lausuu marski liiduten piljaartikeppiään. "On vuoronne, kapteeni!"

Upseeristo kauhistuu hämmästyksestä. Turenne nukkuneena tykkivankkurille ei ole mikään, verrattuna tähän marskiin, joka ratkaisevimpana hetkenä saattaa seisoa noin tyynenä piljaartin vieressä…

Yhä vaan yltyy meteli. Tykki-ukkoseen sekaantuu vielä kuularuiskujen helvetillinen ramina sekä kivääritulen sätke. Punerva, syrjiltä musteneva savu alkaa tupruta tuolta nurmikkokentän takaa. Koko se puoli puistoa on pistetty tuleen; pelästyneet fasaanit rääkyvät lakassaan; arapialaiset hevoset haistavat ruudinsavun ja kamppaavat parsissaan. Pääkorttieri alkaa tulla liikkeesen. Lähetti seuraa lähettiä. Kuriirit kiitävät täyttä karkua. Marskia kysytään.

Mutta marski ei päästä puheelleen. Olenhan jo huomauttanutkin, ett'ei mikään mailmassa voi keskeyttää hänen peliään.

"On vuoronne, kapteeni!"

Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sellaista se on olla nuorena! Hän hurmautuu, unhottaa teeskennellyn käytöksensä ja tekee aivan peräkkäin kaksi runsasta lyöntiä, jotka melkein lopettavat pelin hänen edukseen.

Nyt joutuu marski raivoon. Hämmästys ja viha säihkyy hänen tunteita kuvaavista kasvoistaan.

Samassa silmänräpäyksessä sortuu hevonen pylväskäyttävän eteen. Ratsastaja, eräs adjutantti, ylt'ympäriinsä loassa, kiitää vartion ohitse ja harppaa yhdellä ainoalla hyppäyksellä koko astimiston.

"Herra marski! Herra marski!"

Teidän olisi pitänyt nähdä, miten hän vastaanotettiin!

Vihasta kuohuen ja hehkuvin poskin näyttäytyi marski ikkunassa piljaartikeppi kädessään:

"Mikä on! — Mitä puuttuu?… Eikö täällä ole: edes vartiota?"

"Mutta, herra marski…"

"Hyvä… hetken perästä… Pitäisi toki, tuhat tulimmaista! ymmärrettämän odottaa minun käskyäni!"

Odottaa hänen käskyään!

Sitähän he juuri tekevät, nuo miesraukat. Sitäpaitse ajaa tuuli sekä sateen että tulikuulankappaleet ihan vasten, heidän kasvojansa. Pataljoonittain vaan niittää surma miehiä, samalla kun toiset seisovat liikkumattomina kiväärit olallaan, ja käsittämättä syytä tällaiseen toimettomuuteensa.

Mitään ei voida tehdä. Odotetaan käskyä! Mutta kun kuolemiseen ei käskyä tarvitakaan, niin kaatuu miehistö joukottain pensasten takana ja ojissa tuon suuren, hiljaisen linnan edustalla.

Vielä kaatuneinakin murskaavat heitä räjähtelevät tulikuulat ja heidän avonaisista haavoistaan vuotaa hiljaisuudessa Ranskan jalo veri…

Mutta piljaarti-salissakin on kuumat paikat. Marski on taas päässyt etukäpälään, mutta tuo pieni kapteeni puollustaa itseään, kuin tiikeri:

Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksän toista! Tuskin ennättää merkitä lukuja. Tappelun meteli lähenee. Marskilta puuttuu enää ainoastaan yksi.

Jo kuuluu tulikuulain kammoittava suhina, kun ne sinkoavat yli puiston. Muuan räjähtää juuri lammikon kohdalla, vesikuvastin särkyy ja pelästynyt joutsen ui pois verisillä höyhenillä peitetystä piiristä.

Nyt viimeinen hyökkäys!

Sitten syvä hiljaisuus!

Ei kuuluu mitään muuta, kuin sateen rapina lehtokäytävistä ja epäselvä liike tuolta virran reunalta pitkin lionneita teitä — niinkuin ajetun lauman astua lossehtiminen.

Sotajoukko on täydessä pa'ossa!

Marski on voittanut pelinsä!

III.

Etuvartiostoista.

Piiritysmuistoja.

Seuraavat muistelmat olen kirjoitellut päivä päivältä käydessäni etuvartiostoissa. Ne ovat vaan yksi lehti, jonka olen reväissyt piiritysaikaisesta muistikirjastani. Tiedän kyllä, että kaikki nämä, mitä minä näin useinkin vapisevalla kädellä vaan polveani vasten olen muistiin pistellyt, eivät ole muuta kuin irtonaisia katkelmia, särmikkäitä ja hajallisia kuin pirstaleiksi remahtaneen tulikuulan kappaleet; mutta minä annan ne, sellaisina kuin ne ovat, korjaamatta, muuttamatta, vieläpä läpitse lukemattakin; sillä silloin tekisi ehkä mieleni lisätä niihin jotakin ja sitten, kuten sanotaan, koristella totuutta ja niin turmella kaikki.

Courneuve'ssa eräänä joulukuuaamuna.

Avara kuurainen, liituvalkea, kolkko, natiseva kenttä. Tuon kylmettyneen liejun ylitse kulkevat nyt linjapataljoonat ja tykkipatteriat yhdessä ainoassa pitkässä, synkässä sekalaisessa jamassa. Taistelu on tulossa. Kantaen kiväärinsä hihnoissa ja käärien kätensä huopaansa, kuten puuhkioon, marssii miehistö vilusta kalisevin hampain allapäin ja torkkuvin askelin.

Tämän tästäkin huudetaan "seis!"

Hevoset kamppaavat ja hirnuvat. Muonavankkurit pysähtelevät jyrkillä nytkäyksillä. Ratsumiehet kohouvat satuloissaan seisoalleen ja tuijottelevat tuskallisesti Bouget'in luona olevaa korkeaa, valkoista muuria kohti.

"Näkyykö niitä?" kysyvät sotamiehet tömistellen jalkojaan pitääkseen niitä tunnoissaan…

Sitten taas, e'espäin!… Ja tuokion viivyttyään vyöryy tuo synkkä ihmisaalto taas uudestaan aina yhtä hitaasti ja yhtä äänettömänä.

Kirkasta, aamukoin kajastamaa taivaanrantaa vasten kuvastuu Aubervilliers'in varustuksen etulaipiolla vähäinen parvi selvänä ja säännöllisenä kuin simpukkahopeaan uurrettu kuva; se on ylipäällikkö ja hänen esikuntansa. Likempänä taas näkyy joukko mustia haamuja pitkin tien vierustaa: ja ne ovat rakkaan sairaanhoitoveljystömme jäseniä; jotka seisoen kädet ristissä levättinsä alla tarkastelevat säälillä ja surulla kaikkea tuota ohitse matkaavaa kanuunanruokaa.

Sama päivä.

Autioita jätettyjä kylijä, avonaisia huoneita, lyhähtäviä kattoja, lasittomia akkunoita, jotka tuijottelevat kuin tyhjät silmäkuopat ruumiin pääkallossa. Silloin tällöin kuuluu kuitenkin noista kumisevista jäännöksistä askelten kolinaa ja ovien ratinaa; ja ohitse käytäissä näyttäytyy niistä siellä täällä joku rivisotilas aroin katsein; se on joku sotarosvo, joka vaanii saalista, tai karkulainen, joka etsii varmaa piilopaikkaa.

Noin puolipäivissä astuin minä erääsen tällaiseen maalaisasuntoon. Se oli tyhjä ja paljas, kuin kynsin kaapittu. Iso ovettomaksi ja ikkunattomaksi raastettu keittola rakennuksen alakerrassa takapihan puolella. Pihan perällä matala häkkiaita ja siitä aikain avonainen ala niin loitolle, kun silmä kannatti. Huoneen kulmassa vähäiset kierotikat kivestä. Istahdin eräälle tikan astimelle ja jäin siihen pitkäksi ajaksi; sillä oli niin mukava levähtää päiväpaisteessa ja hiljaisuudessa. Pari kolme suurta kesäkärpästä oli aurinkopaiste herättänyt henkiin ja ne pökkivät nyt. suristen katonniskoja vasten. Takan edessä, missä vielä näkyi tulen jälkiä, olivat kivet hyytyneessä veressä. — Tuo verilätäkkö liedellä, missä tuhka oli vielä lämmintä — mitä surullista tapausta kertoikaan se!

Pitkin Marnea.

Rynnäkkö Montreuil-portista joulukuun 3 p:nä. Raskas sää, kylmä pohjatuuli, sumua.

Montreuil autiona. Ovet ja ikkunat sulettuina. Erään kartanoaidan takaa kuuluu hanhien kaakotus. Täällä on siis haltia vielä kotona, piilossa. Vähän matkan päässä siitä avonainen kapakka. Siellä on lämmin, tuli räiskää rautauunissa. Kolme nostoväkisotilasta maaseuduilta istuu einehtimässä. Ääneti, turvonnein silmin, kuumeenhehkuvin kasvoin ja kyynnärpäät pöydällä näyttävät poika-raukat nukkuvan ja syövän yht'aikaa…

Jättäen Montreuil'in, kävimme me edelleen läpi Wincennesmetsän, jota leiritulien siniset savut verhoilivat. Täällä makaa Ducrots'in armeija. Sotilaat kaatavat puita tehdäkseen tulen lämmitelläksensä. Tekee oikein pahaa nähdä haapoja, koivuja ja nuoria saarnia kannettavan pois juuret ilmassa ja hieno, kullainen lehtiverho laahaten perässä pitkin tietä.

Nogentissa taas sotilaita, tykkiväkeä avaroissa levätissään, nostoväkeä Normandiasta, täyteläitä ja pyöreitä kuin omenat, reippaita zuaveja huupat päissä, rivisotilaita ryhäniskaisia, vyötäröltä hoikkia kuin ampiaiset sekä siniset nenäliinat korville sidottuna — kaikkia näitä vilisee kaduilla ja tungehtii kahden vielä auki olevan ravintolan ovilla. Tuo muistuttaa pienestä Algerialaisesta kaupungista.

Viimmein vihdoinkin pääsimme lakealle: pitkä, tyhjä. Marnelle viertävä tie, ylevä, simpukkahopealle vivahtava taivaanranta; lehdettömiksi karisseet puut värisevät sumussa ja loitoimmalla tuolla suuri kammottava rautatiesilta, joka mutkaisine kaarineen muistuttaa sisään lyödyistä hampaista. Matkalla Perreux'in läpitse näin minä erään tuollasen tiepuolessa hävitettyine kasvitarhoineen ja tyhjiksi ryöstettyine huoneineen sijaitsevan pienen huvilan aitauksessa kolme vasta puhjennutta "päiväkukkaa." Minä avasin hilan ja astuin sisään, mutta ne olivat niin kauniit, että minä en raskinnutkaan poimia niitä.

Suuntasimme matkamme yli kentän ja saavuimme alas Marnelle. Silloin juuri murti aurinko paksut pilvet ja loi runsaan valonsa virran pinnalle. Lumoavan kaunista! Vastaisella rinteellä leviää Petit Bry, missä edellisenä iltana oli ollut tappelu, valkoisine pikkurakennuksineen pitkin virran rantaa viinitarhain seassa. Tällä rannalla vene ruohostossa. Rannalla joukko miehiä, jotka keskustelevat ja tähystelevät vastaiselle rannalle. Ne ovat vakoojia, jotka ovat lähetetyt Petit Bry'hyn tiedustelemaan, ovatko saksilaiset tulleet takaisin. Minä käyn heidän kanssansa ylitse. Veneen soluessa edelleen kuiskaa eräs vakooja minun takanani:

"Jos tahdotte kivääriä, niin on niitä kyllä Petit Bry'n kunnallishuoneella. He ovat jättäneet sinne myöskin erään jalkaväkiöverstin, suuren ja vaalean, jolla on hieno valkoinen iho kuin neidellä sekä keltaiset ihka uudet saappaat."

Nähtävästi olivat juuri nuo vainajan saappaat erittäinkin kiinnittäneet hänen huomiotansa. Hän ei voinut olla puhumatta niistä.

"Saakelin somat saappaat, juuri ne, saatte uskoa!" ja hänen silmänsä loistivat.

Kun me sitten olimme juuri pääsemäisillämme Petit Bry'hyn, näimme me erään merimiehen, uhkeissa kannussaappaissa, kantaen neljää viittä takaaladattavaa kivääriä kainalossaan, tulevan eräästä kujasta ja rientävän juosten meitä vastaan.

"Ällistimenne auki! Preussilaiset tulevat!"

Erään matalan muurin suojasta tähystelemme me ympärillemme.

Ylipuolellamme, juuri viinitarhan kohdalla, esiytyy ensiksi yksi ratsastaja, oikein näytelmätaiteellinen sivukuva, kumartuen satula-sarjan yli, kypärä päässä ja pyssy kädessä. Häntä seuraavat toiset ratsumiehet ja lopuksi jalkaväki, joka hajouu kahden puolen kiipien viiniköynnöksien seassa. Yksi, aivan lähellä meitä, asettautuu erään puun suojaan eikä liikahda paikaltaan; se oli pitkä saakeli ruskeassa levätissä ja korea nenäliina korville sidottuna. Meidän puolelta olisi se ollut kaunis paukku. Mutta mitä se olisi hyödyttänyt. Vakoojat tietävät, mitä he tahtoivat tietää. Nyt kiireesti alas venheelle. Merimies alkaa kirota. Me tulemme esteettä virran yli takaisin. Mutta tuskin olemme ehtineet maalle, kun kuulemme virran toiselta rannalta hillittyjä ääniä, jotka kutsuvat meitä takaisin.

"Vene hoi!"

Ja ketä ne olivat, jolleivat meidän hauska saapasharrastajamme ja kolme tai neljä hänen toveriaan, jotka olivat uskaltaneet aina kunnallishuoneelle asti ja palasivat nyt kiiruhtain. Onnettomasti kyllä ei ole ketään, joka osaisi soutaa heidät ylitse. Merimies on kadonnut.

"Minä en osaa soutaa," selittää joukon johtaja, joka minun kanssani etsi suojaa eräässä kuopassa veden rajassa. Sillävälillä tulevat toiset kärsimättömiksi.

"Mutta tulkaa nyt! tulkaa!"

Ei keksitä mitään muuta neuvoa. Työ vaikea, virta kova ja väkevä! Minä soudan kaikin voimini ja tunnen joka nykäyksellä selässäni tuon pitkän saksilaisen, joka tuolta mäenrinteeltä tuijottaa minua liikahtamatta puunsa takaa.

Päästyämme onnellisesti rantaan, hyppää yksi odottajista veneesen sellaisella vauhdilla, että se täyttyy vedellä. Mahdotonta ottaa mukaan kaikkia, olematta vaarassa vajota. Uskaliain jää siis rannalle. Se on eräs vapaa-ampuja-alaupseeri, sorea poika, sinisessä asussa ja pieni lintu lakissa. Minä olisin tahtonut sangen mielelläni palata noutamaan vielä hänenkin, mutta jo oli ruvettu ampumaan toistansa kummaltakin töyrältä. Sanaakaan lausumatta viipyi hän vielä tuokion rannalla ja läksi sitten aivan muurien vieritse Champigny'yn. — Miten hänen sitten kävi, ei tiedetä.

Sama päivä.

Kun runollinen todellisuus yhdistyy irvikuviin, niin herättää se tunteita erinomaisista voimista. Eikö vaikuta syvimmän surun osoitus naurettavassa naamassa aivan omituista osanottoa? Tai, jos ajattelemme jonkun Daumiensin porvarin kuolintuskissaan tai itkien lapsensa ruumiin vieressä, niin eikö siinä ole jotakin aivan omalla tavallaan kiinnittävää?… No niin — jotakin tuollaista tunsin minä silmäillessäni noita porvarillisia huviloita pitkin Marnea; nuo "ruusun väriltä", omenavehreältä ja kanariakellervältä kimaltavat sveitsiläismajat, nuo sinkillä katetut keskiaikaistornit, tiilikuvaiset katokset sekä sikinsokiset, kuvastuspulleroilla koristetut puutarhat y.m. — Nyt, kun minä näen kaiken tämän juuri paraillaan tupruilevan tappelusavun läpitse, tulikuulien pirstaamina, katot hajalla, viirit poikki, muurit mäsänä sekä olkia ja verta kaikkialla — nyt tekevät ne minun mieleeni mitä surullisimman vaikutuksen.

Se huone, johon minä menin sisälle kuivaamaan itseäni, oli juuri tällaisten huvilain oikea esikuva. Minä astuin ylikerrokseen ja tulin erääsen, seinustuspuolissa olevaan, puna-keltaiseen saliin. Lattialla virui kultaispinnoja ja seinämyskääreitä pirin pärin — muuten ei ainoatakaan huonekalua, ei mitään muuta kun pullorauskoja ja olkivuode, missä eräs mekkoon puettu mies makasi ja nukkui. Ja sitten kaikkialla määräämätön ruudin, viinin, talikynttiläin sekä tunkkaantuneiden olkien haju, käry ja löyhkä… Minä lämmittelen tuon naurettavan ruman-korean rautauunin edessä, johon oli tehty valkea erään nojatuolin jaloista. Seisoessani tuossa uunin edessä tuntuu minusta, ikäänkuin olisin muutettu johonkin sunnuntaijuhlallisuuteen tuon arvoisan porvariston luona. Eikös pelata lautapeliäkin tuossa takanani?… Ei! vaan ne ovat vapaa ampujia, jotka siellä täyttävät ja tyhjäävät takaaladattavia kivääriään… Se kuuluu todellakin lautapeliltä… Jokaiseen laukaukseen vastataan meitä toiselta rannalta. Veden kajastamina kaikuu ja vöyryy laukausten pauke päättymättöminä askeloina kukkulain ja kunnasten välissä.

Salin lasista näkyy virran päilyvä pinta ja päiväpaisteiset rannat sekä preussilaiset, jotka juoksentelevat kuin suuret metsäkoirat viiniköynnösten välissä.

Muisto Montrouge varustukselta.

Kaikista ylinnä rintavarustuksen harjalla kohouivat pitkät laivakanuunat jaluksillaan melkein pystysuorassa ampuma-aukoilla hietasäkkien välissä tähdäten Châtillon'ia kohti. Ylöspäin ammottavine kitoineen sekä korvamaisesti sivuille ulottavine ripoineen näyttivät ne jättiläismetsäkoirilta haukkuen kuuta ja ulvoen kuolemaa…

Vähän alempana eräällä pykälällä olivat merimiehet aikansa kuluksi kyhänneet pienen englantilaisen puutarhan, oikein pikkumitassa. Täällä oli rahi pienessä lehtimajassa, nurmikoita, vuorenluolia ja vieläpä pieni panaanipuukin. Ei suuri, näet sen, olihan juuri hieman korkeampi kuin hyasintti; mutta se oli yhden tekevä. Se menestyi kaikissa tapauksissa kuitenkin hyvin ja sen vehreä lakka ilahutti silmää täällä tummien hietasäkkien ja kuularoukkioiden seassa.

Rakas pikku-puutarha! Kuinka mielelläni tahtoisinkaan minä ympäröidä sinun suojaavalla ristikolla ja pystyttää sinne muistopatsaan nimille Garves, Desprez, Saisset sekä kaikille muillekin urhoille, jotka kaatuivat tällä kunnian varustuksella!

La Fouilleuse'ssa.

Aamu tammikuun 20 päivänä.

Sää suopea, usvainen, Vainiot aaltoilevat kuin meri niin loitolle, kun silmä kannattaa. Vasemmalla korkeat hietakunnaat. Tuolla suojalliset varusteet aina Mont Valérieniin asti. Oikealla Gibet'in mylly — vähäinen kivirakennus rikki ammutuilla siivillä ja patteri käytävällä. Seurasin noin neljännestunnin tuota pitkää juoksuhautaa, joka johdatti myllylle, ja jonka yli häälyy leiritulien savu ikäänkuin keveä sumu. Sotilaat istuvat ahtaissa ryhmissä nuotioillaan keitellen kahveaan ja puhallellen tuoreisiin puihin, joiden savu sokaisee ja yskittää heitä. Pitkin koko kaivosta, päästä toiseen, kaikuu siis pitkä taukoamaton hinku-yskä.

La Fouilleuse. Eräs pienellä metsiköllä ympäröity maalaistalo. Saavuin siihen juuri samalla hetkellä, kun meidän jälkimmäinen rivimme antoi peräytymismerkin. Se on parisilainen kolmas nostoväki. Se astuu hyvässä järjestyksessä ja hyvällä ryhdillä. Niiden selittämättömien tapausten jälkeen, joita minä sitte eileisen olen nähnyt, kummastuttaa minua tämä ja herättää minussa taas pienen toivon kipinän.

Heidän perässään tulee kaksi ratsastajaa aivan lähellä minua; ne ovat eräs kenraali ja hänen lähettinsä. Hevoset astuvat käyden; miehet keskustelevat korkealla äänellä. Minä kuulen lähetin nuoren, mutta jotenkin hillityn äänen:

"Niin, herra kenraali… No ei, herra kenraali… Epäilemättä, herra kenraali."

Ja kenraali lausuu hellällä ja syvästi surentelevalla äänellä:

"Kuinka! — Tuliko hän surmatuksi? Oi… poika raukka… poika raukka!…"

Sitten hiljaisuus… ei mitään muuta ääntä kun hevosten astunta lionneessa maassa…

IV.

Lapsi vakoojana.

Hänen nimensä oli Stenne, "Pikku-Stenne" eroitukseksi isästään, joka myöskin oli Stenne.

Hän oli oikea parisilaislapsi, hoikka ja kalpea, noin kymmenen tai viidentoista-vuotias, sillä tuollaisten pariisilaispoikain ikää ei ole niin helppo määrätä. Hänen äitinsä oli kuollut ja isänsä, vanha merisotilas, hoiti erästä puistoa Temple-nimisessä kaupungin osassa. Pikkulapset, hoitajattaret, vanhat rouvat linkkutuoleineen, köyhät äidit, eli koko tuo jaloin liikkuva Pariisi, joka väistyy vaunujen tieltä noihin pieniin polkukäytävillä verkotettuihin tarhoihin, tunsi isä-Stennen ja piti hänestä. Kaikki tiesivät, että noissa julmissa viikseissä, jotka peloittivat kaikkia koiria ja rahiensiirteliöitä, hymysi hellä, melkein äitillinen hymy ja saadaksensa tätä hymyä esiin ei tarvinnut muuta, kun kysäistä:

"No, kuinkas teidän pikkupoikanne jaksaa?"

Ukko Stenne rakasti poikaansa sydämmellisesti; ja hän tunteili niin onnelliseksi, kuu pienokainen iltasilla koulun päätyttyä tuli noutamaan häntä ja he sitten yhdessä kävivät puistokäytäviä pitkin pysähdellen jokaisen rahin luona tervehdellen hyvintunnettuja tuttaviaan ja vastaillen heidän kohteliaisuuksiinsa.

Mutta onneton piiritysaika muutti kaiken tämän. Ukko Stennen puisto sulettiin yleisöltä ja määrättiin lamppuöljysäiliöksi. Pakoitettuna taukoamattomaan vartioimiseen, vietti tuo kunnon mies-parka täällä elämäänsä yksinään, vieläpä ilman rakasta piippuaankin, harhaillen noiden jätettyjen ja pahoinpideltyjen pensastojen seassa ja sai ainoastaan myöhäisin illoin, kotiin palattuaan, nähdä rakastetun poikansa. — Ja teidän olisi pitänyt nähdä hänen viiksensä, kuu hän puhui Preussilaisista!

Pikku-Stennellä taas ei ollut mitään muistuttamista tästä uudesta elämästä.

Piiritys — no mikä voisi olla hauskempi katupojille? Ei koulua — ei läksyjä; "lupaa" vaan päivät pääksytysten ja katu vilkas kuin markkinatori.

Poika juoksi ulkona päivät pääksytysten aamusta iltaan. Milloin seurasi hän osastopataljoonia niiden marssiessa ulkovalaistuksille, aina tarkasti valiten sen, jolla oli kaunein soitanto, ja tässä suhteessa oli Pikku-Stenne sangen ankara. Niinpä väitti hän peräytymättä, että 96 pataljoonan soitanto ei maksa kahta äyriä, mutta viidennenkymmenennen viidennen taas oli ihan lumoava. Milloin taas katseli hän nostoväkirykmenttien harjoituksia ja olipa hänellä vielä jälkijoukotkin…

Vasu kainalossa liittyi hän niihin pitkiin riveihin, jotka talviaamun hämärässä odottaen muodostuivat teurastajain ja leipurien porteille. Kostein jaloin seisoen kylmässä lutakossa tehtiin tässä uusia tuttavuuksia, keskusteltiin valtioasioista ja kunnioituksella kehoitettiin herra Stennenkin pojan lausumaan mielipiteensä.

Mutta hauskimmat kaikista olivat kuitenkin nuo ihka uudet huvitukset, ja ennen kaikkia tuo kuuluisa kalossipeli, jonka bretagnelainen nostoväki oli piiritysaikana tuonut kaupunkiin. Kun Pikku-Stenne ei ollut muureilla tai leipureilla, niin sai olla varma siitä, että hän oli kalossipelissä eräässä Château d'Eau-kentän kulmassa. Ei sentähden että hän olisi pelannut; sillä siihen tarvittiin rahaa, ja sitä hänellä ei ollut. Hän tyytyi vaan katsomiseen, katsellen silmillä, joiden uteliaisuutta olisi vaikea selittää.

Yksi pelaajista, tuo sinitakkinen "pitkä", joka ei milloinkaan pannut peliin vähempää kuin 100 soussin rahan, kiinnitti erittäinkin hänen ihastustaan. Kun hän juoksi, "tuo pitkä", kuului aina rahojen helke hänen takkinsa taskuista!

Eräänä päivänä, otettuaan maasta hopearahan, joka oli vierinyt aina Stennen jalkoihin, kuiskasi hän tälle:

"Sinä tuijottelet tuota, vai miten?… No, jos sinä tahdot saada sellaisia, niin voin minä kyllä sanoa, mistä niitä saadaan."

Pelin loputtua vei hän Stennen mukanaan erääsen toiseen torinkulmaan ja ehdoitteli, että tämä seuraisi häntä myymään sanomalehtiä preussilaisille, sillä siten voitaisiin ansaita 30 franc'ia jokaisesta matkasta. Aluksi kieltäytyi Stenne aivan ehdottomasti jo paljaasta ehdoituksesta ja pysyi sitten koko kolme päivää pois pelipaikalta. Mutta ne olivat kolme hirmuista päivää. Hän ei voinut syödä eikä nukkua. Yöt pitkät näki hän sänkynsä vieressä kokonaiset kasat kalosseja sekä 100-sous'in rahoja pitkät, loistavat rivit. Kiusaus oli liian kova. Neljäntenä päivänä palasi hän taas Château d'Eau-torille, tapasi "tuon pitkän" ja antoi vietellä itsensä…

Eräänä lumisena aamuna läksivät he säkit olalla ja sanomalehdet mekkojen alle piiloitettuina matkalle. Kun he saapuivat Flandre-portille, ei ollut vielä päivä. "Tuo pitkä" jo lähestyi vartiaa — joka oli hyväntahtoisen näköinen, punanenäinen kunnon mies — rukoillen valittavalla äänellä:

"Rakas herra, päästäkää meitä! Äitimme on sairaana, isämme on kuollut. Minä ja pikku-veljeni tahtoisimme mennä ulos poimimaan vähän perunoita tuolta pellolta!"

Hän itki. Stenne painoi päänsä täysin näpeillänsä. Tarkastellen heitä, heitti vartia aran silmäyksen tuolle valkoiselle, autiolle tielle ja vetäytyen takaisin lausut hän hätäisesti:

"Joutuun! menkää!" — Näin onnellisesti päästyään Aubervilliers'in tielle nauroi "tuo pitkä."

Epäselvästi, kuten unessa, näki Pikku-Stenne kasarmeiksi muutettuja tehdasrakennuksia, jätetyitä läpimärillä rääsyillä koristettuja katusulkuja ja korkeita torneja, jotka tekivät ikäänkuin aukkoja sumuun ja kohouivat taivasta kohden niin paljaina ja särmikkäinä. Siellä täällä vartiosto — upseeria huupat päässään ja tähystimet silmillään sekä pieniä, sammuvien nuotioiden sulattamasta lumesta läpimärkiä sotakotia, "Tuo pitkä" tunsi tien ja väistääksensä vartioita kävi hän vinoon kentän yli. Mutta mitäs vielä, pohjastuivat he kuitenkin vahingossa erääsen ranskalaiseen vapaa-ampuja-parveen, joita majaili täällä vesilätäkköjen ympärillä pienissä katoksissaan ikäänkuin kasaansullottuina pitkin Soisson'in rautatien vartta. Tällä kerralla laski tuo pitkä lorunsa turhaan. Hänen parhaillaan näin maurutessaan, astui eräs vanha, oikein ukko Stennen näköinen, valkohiuksinen ja ryppyinen kersantti tiepuolessa olevasta vartiokopistaan ulos, sanoen:

"No niin, nuljukseni, ei ulinaa! Te saatte poimia perunanne, mutta käykää kuitenkin ensin tänne lämmittelemään!… Hän näyttää aivan paleltuneelta, tuo pikku-naasikka!"

Mutta oi, Pikku-Stenne ei värissytkään vilusta, vaan pelosta ja häpeästä. — Vartiokopissa makasi muutamia sotilaita huonolla nuotiolla — oikein "leskenvalkialla", jonka liedellä he painettiensa nenissä sulailivat leipäänsä. He vetäytyivät syrjään antaakseen sijaa lapsille. Heille annettiin tippa viinaa ja vähän kahvea. Heidän juodessaan näyttäytyi eräs upseeri ovella, kutsui kersantin, lausui hänelle hiljaa muutamia sanoja ja riensi pois.

"Pojat!" lausui kersantti astuen aivan ilosta loistavin muodoin kojuun, " nyt ei puutu tupakka ensi yönä … Preussilaisten tunnussana on keksitty. Ja tälläkertaa, luulen minä varmaan, saamme me heiltä takaisin tuon per… Bourget'in."

Tässä remahti ilmi iloinen jakso suostumushuutoja ja naurua. Mikä hyppeli, mikä lauloi, mikä heilutti miekkaansa, ja käyttäen hyväksensä tätä rähinää, katosivat lapset.

Kun he tulivat ulos katoksesta, oli heidän ympärillään taas avara kenttä, jota ammottavine ampumareikineen rajoitti loitolta pitkä valkoinen muuri. Tätä muuria kohden suuntasivat he nyt matkansa pysähtyen kuitenkin sangen usein ollen poimivinaan perunoita.

"Ei, — mutta palatkaamme takaisin!… Älkäämme menkö tuonne!"… pyyteli Pikku-Stenne lakkaamata.

Tuo pitkä nytkähytteli vaan olkapäitään ja kävi vakaasti eteenpäin. Yht'äkkiä kuulivat he pyssyn piihanaa jännitettävän.

"Loivaa maata!" kuiskasi tuo pitkä heittäytyen maahan. Pitkällään maassa antoi hän merkkivihellyksen. Toinen vihellys vastasi lunta myöten. Nyt ryömivät he esiin kontaten. Muurin edustalla juuri lumen tasalla näkyi kaksi keltaista viikseä likaisen lakin alta. Tuo pitkä hyppäsi alas juoksuhautaan preussilaisten luo lausuen toveriaan osoittaen "se on veljeni."

Hän oli niin pieni, tuo Pikku-Stenne, että preussilainen nähdessään hänen pyrskähti nauruun ja ottaen pojan syliinsä nosti hänen muurin aukolle.

Toisella puolen muuria näkyi suuria maakasoja, kaadetulta puita ja mustia aukkoja lumessa ja jokaisessa aukossa sama likainen lakki ja kellervät viikset, jotka lapsia ohitse vietäessä vetäytyivät omituiseen hymyynsä.

Eräässä kulmassa oli hirsipuollusteella varustettu puutarharakennus. Alikerroksessa taas joukko sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittelivät liemusruokiaan loimuavan nuotion liedellä. Se lemusi hyvältä — kaali ja silava; — mikä vastakohta vapaa-ampujien leirinuotiolle. Ylikerrassa upseeristo. Sieltä kuului pianon-soitto ja samppanjakorkkien pulpahdukset. Kun parisilaispojat astuivat sisään, tervehdettiin heitä ilohuudoilla. He jättivät sanomalehtensä; sitten tarjottiin heille juomaa ja annettiin heidän puhua. Kaikilla näillä upseereilla oli uhkea ja julma ulkomuoto, mutta "tuo pitkä" huvitti heitä katumurteellaan ja esikaupunkilaissukkeluuksillaan. He nauroivat matkien hänen sanojaan ja rypöivät niin tyytyväisinä tuossa pariisilaisliassa, jota heille purettiin.

Pikku-Stenne olisi mielellään hänkin tahtonut avata kieliaarteensa ja näyttää, ett'ei hänkään ollut tyhmä; mutta jotakin oli, joka — hän ei tiennyt oikein mikä — sitoi hänen kielensä. Hänen edessään istui erillään toisista muuan vanhempi vakaa muotoinen preussilaisupseeri, joka luki tai oli lukevinaan, sillä hänen katseensa oli kokonaan kiintynyt Stenneen. Tässä katseessa ilmestyi yht'aikaa hellyys ja sääli, ikäänkuin hänellä olisi ollut kotonaan omassa maassaan lapsi, saman ikäinen kuin Stenne, ja ikäänkuin hän olisi ajatellut itsekseen:

"Minä tahtoisin mieluimmin kuolla, kun tietää poikani harjoittavan tuollaista ammattia…"

Tästä hetkestä tunsi Stenne ikäänkuin käden painavan hänen sydäntään ja estävän sitä tykkimästä.

Päästäkseen tästä tuskasta koetti hän juoda. Heti pyöri kaikki hänen silmissänsä. Epäselvästi kuuli hän, miten toverinsa, usein naurun rähäkän keskeyttämänä, matki ranskalaisia kansalliskaartilaisia, pilkkasi heidän sotaharjoituksiaan ja esitteli oikein tilapäisenä ivanäytelmänä heidän kaunomarssinsa tahi yörynnäkkönsä varustuksista. — Viimein alensi "tuo pitkä" äänensä, upseerit lähenivät häntä ja kasvot tulivat vakaviksi. Tuo heittiö ilmoitti nyt vapaa-ampujain hyökkäysaikomuksen.

"Älä sitä — ei sitä, pitkä, ei… minä en tahdo!"

Mutta "tuo pitkä" nauroi vaan ja jatkoi. Ja ennenkuin hän lopetti, olivat kaikki upseerit jaloillaan. Eräs heistä viittasi lapsille ovea lausuen:

"Joutuun — lähtekää leiristä!"

Sitten keräytyivät he kokoon ja puhelivat keskenänsä sangen tärkeästi saksaksi. "Tuo pitkä" läksi ylpeänä, kuin prinssi, antaen rahain helistä taskussansa. Stenne seurasi häntä allapäin, ja kun hän ohisti tuota preussilaista, jonka katsanto oli häntä niin tuskauttanut, kuuli hän surullisen äänen lausuvan murteellisella kielellä: " Bas chôli, Ça… Bas chôli!" (Ei ole kaunista, tuo… Ei kaunista!)

Stenne sai kyyneleet silmiinsä.

Päästyään kentälle alkoivat lapset juosta ja pian oli leiri jäänyt kau'as heidän ta'aksensa. Heidän säkkinsä olivat täynnä perunoita, joita olivat preussilaisilta saaneet, ja — kiitos niille — he pääsivät onnellisesti vapaaehtolaisten leirin läpitse.

Täällä varustauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Äänetönnä koottiin miehistö varusteiden ta'akse. Se vanha kersanttikin puuhasi täällä miehiänsä järjestykseen ja näytti oikein onnelliselta.

Kun lapset menivät ohitse, tunsi hän heidät ja hymyili ystävällisesti.

Oi! kuinka tuo hymyily oli Stennelle katkera! Samassa tuokiossa ajatteli hän huutaa:

"Älkää menkö sinne! Me olemme pettäneet teidät!"

Mutta "tuo pitkä" oli sanonut: "jos kielit, niin meitä ammutaan", ja kauhistus pidätti hänen siitä.

Courenne'n kohdalla menivät he erääsen jätettyyn huoneesen jakamaan rahoja. Totuus pakoittaa minun sanomaan, että jako tapahtui aivan tunnollisesti, ja että Pikku-Stenne, antaissaan noiden kauneiden kolikkain kilistä mekkonsa taskussa ja ajatellessaan niitä monia kalossipeliä, joiuin nyt voipi ottaa osaa, ei hän pitänyt rikostaan enää hetikään niin inhoittavana.

Mutta, kun hän jäi yksinään, tuo onneton poika! — kun he tulivat kaupungin portille ja "tuo pitkä" erkani hänestä, silloin tuli hänen taskunsa askel askeleelta yhä raskaammaksi ja käsi, joka hänen sydäntään rutisti, yhä väkevämmäksi. Pariisi ei ollut hänelle enää sama. Ihmiset, jotka tapasivat hänen, katsoivat häneen niin ankarasti, aivan kuin olisivat tietäneet mistähän tuli. Vaunujen jytinä, rumpuin räminä, torvien toitahdukset — kaikki muodostuivat hänen korvissaan yhdeksi ainoaksi ivallisesti kaikuvaksi sanaksi — vakooja!

Viimmein saapui hän kotiin ja aivan onnellisesti. Kun hän näki, ett'ei isänsä ollut vielä tullut, juoksi hän astimia ylös ja kätki tyynynsä alle nuo katalat hopeakolikot, jotka painoivat häntä niin raskaasti.

Ei milloinkaan ollut isä Stenne ollut niin hyvä ja niin iloinen kotiin tullessaan kuin nyt. Uutisia oli saatu maakunnista; ja maaseuduilla kävi paremmin. Syödessään katseli tuo vanha sotilas taukoamatta pyssyään, joka riippui seinällä, ja lausui viimmein lapselle tavallisella hyväntahtoisella hymyllään:

"Armas poikani! mitähän sinä olisit tehnyt preussilaisille, jos sinä olisit ollut suuri!"

Noin kello kahdeksan kuului tykkien jyminä.

"Se on Aubervilliers'issa… tappelu on Bourget'in luona," selitti vanhus, joka tunsi kaikki varustukset. Pikku-Stenne vaaleni ja pani hirmuisen väsymyksen rasittamana maata, mutta ei voinut nukkua. Tykit jyrisivät taukoamatta. Hän kuvittelihe, kuinka vapaaehtolaiset tekivät hyökkäyksensä yöllä, ainoastaan itse joutuakseen paulaan. Hän ajatteli kersanttia, joka hymyili hänelle; hän näki hänen siellä kaatuneena lumessa — ja kuinka monta muutakin vielä!… Kaiken tämän veren hinta oli hänellä; hän oli sen kätkenyt tyynynsä alle — hän — vanhan Stennen oma poika — sotilaan poika!… Kyyneleet melkein tukehduttivat hänen. Viereisessä huoneessa kuuli hän isänsä astuvan edes takaisin, ja sitten avaavan ikkunan. Tuolla alahalla puutarhan edustalla kajahtelivat signaalit; erästä nostolaispataljoona järjestettiin lähtemään ulos. Varmaan oli se kova taistelo. Näitä ajatellessaan ei onneton poika voinut pidättää nyyhkytystänsä.

"Mikä sinulla on?" kysyi isä Stenne ja tuli hänen luoksensa.

Poika ei voinut vaieta kauemmin, vaan kavahti ylös sängystä ja heittäytyi isänsä jalkoihin. Hänen kiivaasti liikahtaessaan lierahtivat hopeakolikot lattialle.

"Mitä tämä on? Sinä olet varastanut?" lausuu vanhus vapisten.

Nyt kertoi Pikku-Stenne yhdellä henkäyksellä, kuinka hän oli ollut preussilaisten luona, ja mitä hän oli siellä tehnyt. Sitämyöten, kun hän kertoi, tunsi hän sydämensä keveämmäksi — se kevensi häntä, kun hän sai itse syyttää itseänsä.

Vanha-Stenne kuunteli häntä kammottavalla katseella. Kun kaikki oli kerrottu, peitti ukko kasvonsa käsillään ja itki ääneensä.

"Isä! Isä"!… rukoili poika.

Mitään vastaamatta työnsi vanhus hänen pois luotaan ja poimi rahat lattialta.

"Onko tässä kaikki?" kysyi hän.

Pikku-Stenne osoitti että siinä oli kaikki. Vanhus otti pyssynsä ja latinkilaukkunsa seinältä, pisti rahat taskuunsa ja sanoi.

"Hyvä. He saakoot ne takaisin!"

Ja sanaakaan lisäämättä sekä taaksensakaan katsomatta meni hän ja yhdistyi nostolaisjoukkoon, joka, seisoi lähtöön valmiina. — — — Sittemmin ei ole enää nähty isä Stenne'a.

V.

Kahdeksannen komppanian laulajaiset.

Kaikki nostolaiskomppaniat Marais'in ja P. Antoinen etukaupungeista olivat tänä iltana leiritettyinä lautakasarmeihin Daumesnil-kadun varrella. Ducrots'in armeija tappeli jo kolmatta päivää Champignyn kunnahilla, ja me — me olimme muka olevinamme sen varaväkeä.

Ei voi ajatella mitään autiompaa, kuin tämä tehdaspiippujen, sulettujen asemahuoneiden ja jätettyjen puutarhain ympäröimä leiri kaupungin ulkoreunassa, jossa valoa pilkoitti ainoastaan muutamista siellä täällä huiskin haiskin sijaitsevista anniskelu-paikoista. Näissä matalissa kasarmeissa, näissä kuivalle, routaan kapettuneelle kentälle kyhätyissä, avo-ovisissa, hatara-ikkunaisissa lautahuoneissa, joiden savuavien lamppujen uumeaa valoa vielä sisään tunkeva usva himmensi, kuvastui oikea jääkylmän itaruuden kuva. Aivan mahdoton lukea, mahdoton nukkua tai edes istua paikallaan. Pysyäksensä sulilla täytyy siis keksiä edes poikaleikkejä: tömistellä jalkojensa lämpimäksi, juosta kilpaa kasarmin ympärillä j.n.e.p. Tuollainen tyhmä toimettomuus näin lähellä sotakenttää tuntui varsinkin tänä iltana oikein hävettävältä ja veltostuttavalta. Vaikka tykkiammunta oli ta'onnut, tiettiin kuitenkin, että jotakin hirveää valmistettiin tuolla loitommalla, ja kun piireilevän sähkövalon soihku varustuksilta silloin tällöin sattui tähän Pariisin osaan, näkyi äänettömiä parvia seisoen kokoontuneina kaikilla käytävillä tahi rientävän pitkin katua synkissä ryhmissä, jotka noihin Trône-torin korkeihin muistopatsaisiin verrattuina näyttivät niin pieniltä ja kutistuneilta, että melkein voi luulla niiden maassa ryömivän.

Minäkin seisoin siellä pimeässä jähmettyneenä ja neuvottomana tuolla suurella puistokadulla. Silloin sanoi minulle joku:

"Tule mukana kahdeksanteen — — he näkyvät saaneen toimeen laulajaiset."

Minä menin. Kullakin komppanialla oli kasarminsa; mutta kahdeksannen oli paljoa paremmin valaistu, kuin toiset, ja täpösen täynnä ihmisiä. Painetteihin kiinnitetyt talikynttilät valaisivat tuota sekasotkuista ryhmää, loivat häikäiseviä, mustan savun siimestämiä valosoihkujaan noihin halpoihin käsityöläisnaamoihin, jotka olivat eläimmistyneet juopumuksesta, kylmästä, väsymyksestä ja seisoallaan nukkumisesta, joka vaan masentaa ja uuvuttaa sen sijaan, kun sen pitäisi virkistää.

Muutamassa nurkassa istua kytrytti leiriravintolan emännöitsiä rahilla erään pöydän edessä, joka oli täynnä tyhjiä pulloja ja rähjättyjä lasia, ja nukkui suu auki.

Paraillaan pidettiin laulantoa.

Herrat laulannon ystävät esiytyivät vuorottain eräälle salin perälle hätäisesti kyhätylle korotukselle, ottivat enemmän tai vähemmän teeskennellyn asennon, laususkelivat ja vaihteloitsivat huopaleväteisään tehden laulunäyttämöistä lainatuita tunneliikahduksia. Minä kuulin täällä taas nuo kovat, jyrisevät äänet, jota kaikuvat pikku-kaduilla ja työläis-osissa, jossa lapsiparvet elämöivät, lintuhäkit killuvat ikkunain ulkopuolella ja pikkukauppiaat haastelevat puotien ovilla kauppatuttaviensa kanssa. Tuskin löytyy mitään, jota minä mieluimmin kuuntelisin, kuin noita jyrybaasia, kun ne sekaantuvat työn nieluun, ja kun niitä vasarat ja höylät säestävät; mutta tuolla näyttämöllä tulivat ne naurettaviksi ja kiusallisiksi kuulla.

Ensiksi esiytyi työläis-filosofi, eräs pitkä partainen konepajantyöläinen, laulain työläisorjan tunteita: " Pauvro prolétoiro… o… ets… " [Köyhä mierolaisraukka — — a — — — a —] kurkkuäänellä, johon tuo pyhä yhteissosialismi oli yhdistänyt kaiken vihansa.

Sitten tuli vielä melkein puoli nukuksissa eräs toinen, joka tarjosi meille tuon kuuluisan " Chanson de la canaille ", Roiston laulun, mutta lauloi sen niin ikäävällä, laahaavalla ja surullisella äänellä, että sitä voi pitää paremmin unettavana kehto-, kuin virkistävänä pilalauluna:

Cest-la… canaille… Eh bien… j'en suis…

[Hän siis — — — roisto on No niin — — — ja minäkin.]

Hänen näitä sanoja naukuessaan kuului, kuinka nukkuneet kuorsuivat nurkissa ja kääntyivät napisten valosta pois.

Vaalentain talikynttiläin punaisen valon säilähti salama yht'äkkiä läpi huoneen. Samassa värisytti jyreä pamaus kasarmikotusta ja heti sen jälkeen kuului uusia vielä jyreämpiä ja etäisempiä laukauksia Champigny'n luona vyöryvän pitkin virran rannikkoa päättymättömissä väreissä. Tappelu alkoi siis uudestaan.

Mutta mitä herrat musiikin ystävät huolivat tappelusta.

Näyttämö ja talikynttilät olivat herättäneet kaikissa näissä ihmisissä, minä en tiedä, mitä kaikkia uinailevia näytteliäaistia. Teidän olisi pitänyt nähdä, kuinka levottomasti he odottivat toistensa esiytymisiä, kuinka he ikään kuin nilkoivat lauluja toistensa suusta. Ei kukaan tuntenut enää vilua. Ne, jotka seisoivat näyttämöllä, ne, jotka poistuivat sieltä ja ne, jotka laulunpätkä huulillaan odottivat omaa vuoroaan, olivat kaikki punaisia, hikisiä ja innosta säikkyvin silmin. Itserakkaus lämmitti heitä.

Nyt oli tullut erään omalajisensa sukkeloitsian, erään paperoitsian vuoro, joka pyysi saada esitellä omasta runotuotteudestaan erään näytteen, nimeltä " l'Egoiste ", (omavoiton pyytäjä), jonka kertosointuna vaihtelehtivat sanat " chacun pour soi " (kukin itselleen.) Mutta sammaltavalla kielellään lausui hän sen sijaan " l'égoift " ja " facum pour foi." Kappale oli olevanaan ilveily noista pönäköistä porvareista, jotka istuvat mieluimmin kotona uuninnurkassa, kun menevät etuvartioon — ja minä näen vielä silmissäni tuon arvokkaan pään, lakki kallellaan ja leukahihna ihan leuan nenällä — sekä kuulen, koska vaan tahdon, nuo laulussa väärin koroitetut sanat ja nuo vähän juonikkaalla muodolla esiytetyt kertosäkeet:

" Facun pour foi… facun pour foi."

Sill'aikaa jatkoivat tykitkin lauluaan, jota kuularuisku-räminän korkeat baasit säestivät. Mutta tämän laulun sanat puhuivat haavoitetuista, jotka kuolivat viluun lumessa — kuolemankamppauksista tienvieruksilla hyytyneissä verilätäköissä — sokeista surmankoneista — mustasta kuolemasta, joka pimeässä yössä liiteli kaikilla suunnilla…

Kahdeksannen komppaniian konseertti meni menoaan.

Me olimme nyt ennättäneet pilalauluun. Myrskyävässä kättentaputuksessa, uudistushuudoissa, hyväksymysmetelissä ja tuossa raa'assa naurussa, jonka näyttelö tällaisissa tilaisuuksissa aina herättää, laski eräs vanha tihrusilmäinen ja punanenäinen veijari sorisevia ääniväreitään. Tässä uudessa rähäkässä heräsi leiriravintolan emännöitsiäkin ja naurun remahdellessa kielamoitsi hänkin, kun tuo vanha laulaja viinabaasillaan sävelti:

"Le bon Dieu Saoûl comme un…"

[Hyvä Jumala, ravittu kuin — — —]

Nyt minä en kestänyt kau'emman, vaan ryntäsin pois. Minun vartiotuntini lähestyi, mutta se sai mennä. Minun täytyi saada ilmaa ja hengitystä ja niin menin yht'mittaa aina Seinelle asti. Vesi näytti mustalta ja laivaveistämö oli autio. Pariisi, ilman kaasu-valaistusta, uinaili synkkänä tulisessa kehässä; tykkien salamat leimahtelivat ympäri kaikkialla ja tulipalojen liekit loimusivat kukkuloilla siellä täällä.

Aivan läheltä kuulin minä matalia, kiirehtiviä, kylmän ilman kajastamia ääniä. Siellä hinattiin ja virkistettiin toisiaan työssä: "O… hoi!"

Sitten taukosi ääni taas yhtä pikaisesti, niinkuin ainakin sellaisessa vaikeassa työssä, joka vaatii olennon kaikki voimat. Mentyäni laivaveistämölle onnistuin minä siinä määräämättömässä valossa, jonka pimeinkin vedenpinta heijastaa, keksiä erään tykkiveneen, joka oli pysähtynyt Bercy-sillan luo ja pyrki nyt virtaa ylös. Lyhdyt, jotka heiluivat veden liikunnosta, ja köytten natina, joilla merimiehet hinasivat, ilmoittivat kaikki voiton ja tappion vaihtelot tässä taistelossa virran ja yön pahoja oikkuja vastaan.

Urhollinen pieni tykkivene! Kuinka kaikki nuo vastukset ärsyttivät sinua — kuinka sinä pieksit vettä hiuluillasi ja sait sen ikään kuin kuohumaan vihasta!… Vielä viimmeinen voimain ponnistus — heltymätön vene on voittanut ja kiitää nyt siltaholvien kumistessa: "eläköön Ranska!" läpi sumun suorastaan tappeluun, joka odottaa sitä.

"Oi," ajattelin minä, "mikä ääretön ero näillä äänillä ja kahdeksannen komppanian konseertilla!"

VI.

Berliinin piiritys.

Me kävimme Elysiläis-kenttäin puistokatua, tohtori V… ja minä, lukien tykinkuulani lävistämistä muureista ja raehaulien repimistä käytävistä piiritetyn Pariisin historian, kuin tohtori lähellä Sotalipun toria yht'äkkiä seisahti ja osoitti minulle yhtä niistä suurista kulmarakennuksista, jotka ryhmittäin niin juhlallisesti ympäröivät Riemuporttia.

"Näettekö", sanoi hän, "tuolla ylhällä parvekkeen yläpuolella noita neljää luukullista ikkunaa? Eräänä alkupäivänä elokuussa — tuossa niin musertavilla onnettomuuksilla täytetyssä viime vuoden kamalassa elokuussa — kutsuttiin minä sinne ylös erään äkillisen halpauskohtauksen johdosta. Potilaani oli översti Jouve, eräs sotavanhus jo ensimäisen keisarivallan ajoilta, vanha sotilaallisesta ylpeydestä ja isänmaanrakkaudesta hehkuva rajupää, joka het' samassa, kun sota syttyi, hankki itselleen parvekevarusteisen asunnon Elysiläiskentillä… Arvaatteko, miksi? No, saadakseen nähdä joukkojemme voittopalausta!… Ukko-parka! Wissenburg'in uutinen tapasi hänen eräänä päivänä hänen noustessaan päivällispöydästä. Kun hän luki nimen 'Napoleon' tappioilmoituksessa, kaatui hän ikään kuin ukkosen iskemänä lattialle."

"Minä tapasin tuon muinaisen hevosväki-överstin verisin, elottomin kasvoin täysmitassaan pitkällään matolla, ikään kuin olisi hän saanut nuijakolauksen päähänsä. Seisoallaan oli hän inahtanut olla sangen pitkä; makaavana, kuten nyt, näytti hän oikein jättiläiseltä. Kaunis muoto, hyvät hampaat, tuuhea, kiharoitu tukka, kahdeksan kymmenen vuotias, näyttäen kuitenkin vaan kuuskymmeniäältä… Hänen viereensä polvistuneena itki nuori pojan-tytär. Tämä oli aivan hänen näköisensä. Kun nämä olivat yhdessä, kuvautui katsojan mieleen kaksi kaunista, samassa muotissa valettua kreekkalaista muistorahaa. joista toinen on vanha, kulunein särmin kiilloton ja väritön, toinen virheetön sekä kaikessa hienoudessaan ja uutuudessaan loistava."

"Tuon nuoren tytön katkeruus liikutti minua. Hän oli sotilaan ja sotilaan pojan tytär; hänen isänsä palveli Mac Mahon'in esikunnassa ja kuva tuosta vartevasta ukkovartalosta, joka makasi pitkänään hänen jalkainsa vieressä, esiytti hänen sielunsa silmiin vielä toisenkin kuvan, joka ei suinkaan ollut vähemmän surullinen, kuin tämäkään. Minä rauhoitin häntä niin hyvin, kuin taisin, mutta ei ollut itselläni vähintäkään toivoa. Edessämme oli täydellinen puoliruumiin rampaus ja kahdeksankymmeniäänä päästään juuri tuskin sellaisesta. Kolme päivää pysyikin sairaamme samassa tunnottomuuden ja tiedottomuuden muuttumattomassa tilassa."

Sillävälillä tuli sanoma Reichshofen'in tappelusta; me muistamme kaikki, miten. Aina iltaan asti uskoimme me suureen voittoon, jossa olisi muka kaksikymmentä tuhatta preussilaista kaatunut, perintöruhtinas vangittu… Minä en tiedä, millä ihmeellä, millä sähkövirralla, oli kaiku tuosta suuresta isänmaallisesta ilosta tunkeutunut meidän översti-raukallemme, joka siellä vieläkin makasi yhtä kuurona, mykkänä ja halvattuna. Mutta minkä tiedän, on se, että kun minä sitten illalla istuin hänen sänkynsä viereen, huomasin minä hänen melkoisesti toipuneen. Silmä oli melkein kirkas, kieli paljoa taipuisampi. Hän voi jo hymyillä minulle ja änkytti parikertaa: "Voitto! voitto!"

"Niin, herra översti, suuri voitto!"

Ja mikäli minä selittelin hänelle Mac Mahon'in ylevän voiton erityiskohtia, sikäli huomasin selvästi, kuinka hänen kasvonsa aina enemmän elähtyivät, kuinka hänen muotonsa yhä selveni…

Kun minä läksin, odotti se nuori tyttö minua oven takana, vaaleana ja nyyhkien.

"Hän on toki pelastettu!" huudahdin minä sulkien hänen kätensä omiini.

Tyttö-raukalla oli tuskin rohkua vastata minulle. Reichshofen'in tappelun todellinen meno oli nyt tunnettu. Mac Mahon oli täydessä pa'ossa, koko armeija murrettu… Me tuijotimme toisiimme epätoivosta mykkinä. Hän suri isäänsä, minä ajattelin kauhulla isoisää. Aivan varmaan ei hän voisi millään ehdolla kestää tätä uutta kolausta… Mitä olisi siis tehtävä?… Jättääkö hänen noihin rakkaisiin mielikuvituksiinsa, jotka ovat häntä niin elähyttäneet!… Mutta silloinhan täytyisi valehdella!…

No niin! ei auta! minä valehtelen! huudahti tuo ryhdikäs tyttö, pyhki kyyneleensä kiireesti ja astui iloisena isoisänsä luokse takaisin.

Se oli kova työ, jonka hän täten otti suorittaaksensa. Ensi päivät menivät toki jotenkuten, kun tuon kunnon miehen ajatusjuoksu oli vielä heikko ja hän uskoi kaikkia helposti kuin lapsi. Mutta mikäli hänen terveytensä palasi, sikäli ajatusvoimansakin vahvistui. Hänelle täytyi antaa kertomuksia armeijan liikunnoista ja toimittaa sotasanomia vallan häntä varten. Oikein rasitti mieltä nähdessään, kuinka tuon nuoren tytön täytyi yöt päivät työskennellä kumarruksissaan Saksanmaan kartalla, pistellen siihen pieniä lippuja ja ahkerasti ajatellen mitä kunniakkainta sotaretkeä; Bazaine Berliiniä vastassa, Froissart Baierissa, Mac Mahon Itämeren rannikoilla… Kaikissa näissä pyysi hän minun apuani, ja minä autoin häntä minkä taisin. Mutta parhaan avun tässä kuvitellussa sotaretkessä saimme me vanhukselta itseltä. Ensi keisarivallan aikana oli hän niin usein valloittanut Saksanmaan! Hän tiesi aina jo ennakolta, miten iskut, muka, tähdättäisiin: "Saammepas nähdä, että he menevät sinne… niin, eikä mitenkään muuten täytyy nyt tapahtua…" ja hänen ennusteensa toteutuivatkin aina, josta hän ei suinkaan tullut vähän ylpeäksi.

Me valloitimme kaupungeita, me voitimme voittoja, mutta onnettomasti kyllä ei se käynyt hänen mielestään koskaan kylläksi joutuun. Ukko oli aivan kohtuuton… Joka päivä sain minä sanomia uusista toimista.

"Nyt olemme me ottaneet Mainzin, rakas tohtori." sanoi tuo nuori tyttö tullen minua vastaan sydäntä viiltävällä hymyllä ja sairaskammiosta kuului iloinen huudahdus:

"Edistyy hyvin, edistyy hyvin! — Yhdessä viikossa olemme me Berliinissä!"

Kun tämä lausuttiin, eivät preussilaiset olleet enää viikonmatkallakaan Pariisista… Nostettiin kysymys: eikö olisi paljoa parempi, jos sairas toimitettaisiin johonkin sopivaan maaseutuun; mutta jos hän olisi viety ulos kodistaan, olisi maan todellinen tila tullut hänelle kerrassaan selväksi, ja minä katsoin hänen liian heikoksi ja tuosta vaikeasta kohtauksesta liian paljon osaa ottaneeksi uskaltaakseni hänen antaa tietää totuuden.

Ensimäisenä piirityspäivänä menin minä taas tapani mukaan heidän luoksensa, mutta — minä muistan sen vielä — siinä polttavassa sydämmen tuskassa, jonka me kaikki saimme tositeossa kokea, että Pariisi oli sulkenut porttinsa, että vaan etukaupungit olivat sen rajoina ja että sotaa käytiin sen muurien juurella.

Minä tapasin kunnon ukkoni istumassa sängyssä iloisena ja ylpeänä.

"No hyvä, herra tohtori!" huudahti hän, "piiritys on siis alkanut."

Minä tuijotin hämmästyneenä häneen. "Kuinka, herra översti, te tiedätte siis?…" Pojantytär kääntyi minuun: "No tietysti, herra tohtori… sehän on päivää suuri uutinen… Berliinin piiritys on alkanut."

Hän lausui tämän vallan tyynesti vetäen neulan koruneuleestaan… Kuinka olisikaan ukko voinut uneksia totuudesta? Tykkipauketta varuksista ei hän kuullut. Onnetonta Pariisia synkkänä ja muserrettuna ei hän nähnyt. Mitä hän sängystään näki, oli vaan pieni osa kunniaportin kaaresta, ja ympärillään oli hänellä ainoastaan muistoja ensi keisarivallan ajalta, jotka kaikki olivat oikein omiansa kannattamaan hänen mielikuvituksiaan. Marskien kuvia, sotatappelu-tauluja, Rooman kuningas lapsipuvussa, jäykkiä voitonmerkeillä koristettuja kuvain-aluksia, keisarillisia jäännöksiä, metaljia ja rintakuvia, kappale P. Heleenan kalliosta lasipulleron alla, pienyskuvia, esittäen aina yhtä ja samaa juhlapukuun puettua sinisilmästä naishenkilöä sitruunakeltaisessa liuhahijatantussaan — ja nämä kaikki: kuvajalukset, Rooman kuningas, marskit ja ne keltaiset naiset, pienenä ja jäykkänä, niinkuin 1806 v. kauneuden käsite vaati.

Kunnon översti!… Juuri tuo voittojen ja kokemusten ilma-ala oli se, joka vielä enemmän, kuin meidän viaton petoksemme, saatti hänen Berliinin piiritystä niin keveästi uskomaan.

Tänä ja tästä hetkestä tuli meidän sotajohdantomme melkoista keveämmäksi. Valloittaa Berliini — oli enää ainoastaan ajan kysymys. Silloin tällöin, kun se rupesi ukosta tuntumaan aivan perin ikävältä, luettiin hänelle joku kirje pojaltaan, luonnollisesti omatekoinen, ja nyt vielä sitä enemmin, kun Pariisiin ei posti enää päässytkään, ja Mac Mahon'in esiupseerista oli aina Sedan'in kaupasta asti maannut vankina eräässä saksalaisessa linnoituksessa! Te voitte ymmärtää tuon tyttöraukan toivottomuuden kaikkien tietojen puutteessa isästään, jonka hän tiesi olevan vankina, tarpeellisimmistakin paljastettuna, kenties vielä sairaana — ja kuitenkin pakoitettuna antaa hänen omatekoisissa kirjeissä, lyhyesti, mutta iloisesti, kuten sotilaan kentällä sopii, puhua onnellisesta tungeskelemisesta vihollisen maassa. Toisinaan vaipuivat hänen voimansa ja viikkoja vieri ilman kirjettä. Mutta kun ukko alkoi tulla rauhattomaksi, eikä nukkunut öisin, vaan mietti ja mietti, saatiin heti taas kirje — Saksasta, näet sen, — ja ilosilmin, vaikka töin tuskin kyyneleitään hilliten, asettautui pojan tytär silloin hänen sänkynsä viereen lukemaan sitä ääneensä. Hengähtämättä kuunteli översti sitä, hymyili asiantuntevan muodolla, hyväksyi, moitti ja selitteli meille kaiken, mikä kirjeessä näytti hämärältä. Mutta suurin ja ylevin oli hän vastauksissaan pojalle.

"Älä milloinkaan unhota että olet ranskalainen… Ole jalomielinen voitetuille raukoille. Älä te'e valloituksen takkaa heille liian raskaaksi…" Ja näin seurasi päättymätön sarja pieniä kauniita kehoituksia: omistusoikeuden kunnioittamisesta, jalomielisyyden osoittamisesta ja heidän loistavaa voittomatkuettaan, jota hän oli niin kauan odottanut — Mac Mahon ratsastaen pitkin isokatua kukkasateessa ja soiton kaikuessa, hänen poikansa marskin vieressä, ja hän itse, tuo vanhus, parvekkeella suuressa asepuvussaan, kuin Lytzenissä, tervehdellen läpiammutuita lippuja ja savustuneita kotkia. Vanha översti raukka! Hän kuvitteleihe uskottavasti, että me, peläten kiihkeän mielenjännityksen vahingoittavan häntä, tahdoimme estää hänen näkemästä tuota juhlallista kunniamatkuetta. Ja hänkin vältti puhua siitä kenellekään. Mutta seuraavana päivänä, juuri samaan aikaan, kun preussilaiset pataljoonat varovaisesti tunkeutuivat esiin sitä pitkää tietä, joka Maillotportilta vie Tuilerioille, aukesi lasiovi tuolla ylähällä aivan hiljaa ja vanhus sotalakissaan, pitkässä miekassaan eli entinen hevosväki-översti koko vanhassa kunniarikkaassa asussa, astui parvekkeelle. Vielä tänäpäivänä en minä voi ymmärtää sitä käsittämätöntä tahdon voimaa, sitä äkillistä elämän lisäystä, joka antoi hänelle voiman seisoa jaloillaan ja toimittaa kaiken tämän. Mutta varma on, että hän seisoi suorana tuolla parvekkeen rintakaiteen takana hämmästyksissään siitä, että kadut olivat niin tyhjinä, niin äänettöminä, ja kaikki ikkunat luukuilla peitettynä, että koko Pariisi oli synkkä kuin suuri hospitaali ja kaikkialla lippuja, mutta niin kummallisia, aivan valkeita punaisella ristillä — eikä ollenkaan kansaa liikkeessä rientääkseen tuota voittoisaa sotajoukkoa vastaan.

Tuokion uskoi hän olevansa ehkä petetty… Mutta ei! Tuolta loitolta, kunnia-portin takaa, kuului jotakin epäselvää melua. Musta rivi lähestyi aamupäivän valossa… Vähitellen rupesivat sotalakit välkkymään, trummut kumisemaan, ja juuri kunniaportissa alettiin trumpujen, säännöllisen marssin ja kalpain kolinan säestämänä — Schubert'in riemumarssi!

Silloin katkaisi tuon kuoleman hiljaisuuden poraus, kauhistuksen parkaus: "Aseisiin! Aseisiin! Ne ovat preussilaisia!" Ja ne neljä avantkaartin uhlaania voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella eräs varrekas ukko kohotti kätensä, horjui ja kaatui kuolleena maahan.

Tällä kertaa oli hän todellakin kuollut, tuo vanha översti Jouve.

VII.

Kunnoton sotilas.

Seppä Lory Sainte Marie-aux-Mines'issa ei ollut tänä iltana entisellään.

Muuten tapasi hän aina, kohta kun paja sulettiin ja aurinko laski, istahtaa huoneensa edustalle nauttiakseen sitä suloista väsymystä, jonka kova työ ja lämmin päivä tuottaa, ja ennenkun hän päästi oppipojat pois, tapasi hän juoda yhdessä heidän kanssaan muutamia kelpo kulauksia ukonkaljahaarikosta, katsellen kuinka työläiset tulvailivat tehtaista. Mutta tänä iltana pysyi tuo kunnon mies pajassa aina illallis-aikaan asti, ja vielä sittekin näytti hän tulevan ikään kuin vasten mielisesti. Muori Lory katsoi häneen ja ajatteli:

"Mikähän ukkoa vaivaa?… Entä, jos hän on saanut joitakin huonoja sanomia rykmentistä, joita hän ei tahdo kertoa minulle?… Taikka, jos meidän vanhimpamme on sairaana?…"

Mutta hän ei tahtonut kysellä, vaan koki suhditella noita kolmea liinapäätä, joiden tukat olivat vaaleat kuin tuleentunut laiho, ja jotka istuivat ruokapöydässä naureskellen ja syöden maittilalla höystettyä retikkarosolliaan.

Viimmein työnsi seppä lautasensa vihoissaan loitommaksi ja sanoi:

"Hyi! sellaisia lurjuksia, sellaisia heittiöitä!"

"Kenelle sinä olet niin vihoissasi, isä?"

"Minä olen vihoissani," lausui hän, "viidelle kuudelle lortille, jotka nyt ovat pitkin päivää ranskalaisessa sotapuvussaan ajelehtaneet baijerilaisten kanssa käsi kädessä ympäri kaupunkia. He ovat varmaankin sitä väkeä, jotka ovat — no, kuinka se nyt sanotaankaan? — äänestäneet preussilaista kansallisuutta. — Ja tuollaisia epä-elsassilaisia nähdään nyt palauvan päivä päivältä! — Mitä loihtujuomaa heille lienee annettukaan?"

Muori Lory koki puhua heidän puolestaan.

"Mutta, ukko-kultaseni, se ei kuitenkaan ole niin paljon heidän, noiden poikaparkain vika!… Onhan se niin kaukana tuo Algeri Afrikassa, johon he lähetetään!… Heidän tulee siellä ikävä, ja heillä on kova kiusaus palata takaisin ja päästä sotapalveluksesta."

Lory löi nyrkkinsä pöytään.

"Tahdotko olla vait', muori! Te akka-väki, te ette käsitä mitään. Te elätte niin paljon lapsikakarain kanssa ja niin ainoastaan sen, eikä minkään muun, vuoksi, mikä koskee heitä, että te mittaatte kaikkia asioita samalla penttu-mitallanne… Mutta minä sanon sinulle, minä, että nuo miehet ovat lurjuksia, karkureita, pelkureita, pelkureita pelokkaampia pelkureita, ja että, jos niin onnettomasti tapahtuisi, että meidänkin Risto tekisi tuollaisen häpeän, tahdon minä, niin totta kun nimeni on Yrjö Lory ja olen palvellut seitsemän vuotta ranskalaisessa jääkäri-rykmentissä, pistää vanhan kunniallisen säiläni hänen kurjaan ruumiisensa."

Ja julmalla katseella, puoleksi seisoalleen nousten, osoitti hän pitkää jääkärikalpaa, joka riippui seinällä pojan kuvan alla — erään suaavi-kuvan [zouave = suaavi on eräs Algierissa palveleva ranskalainen sotaväen laji, joka käyttää muhameettilais-tapaista pukua], joka oli tehty kaukana Afrikassa. Mutta silmätessään tuota kunniallista, aurinkopaisteen ruskehduttamaa, elsassilaismuotoa rauhoittui hän yht'äkkiä ja rupesi nauramaan.

"Olenhan hupsu, kun noin kiivailen… Juuri kuin, jos meidän Ristomme saisi joskus tuuman tulla preussilaiseksi — hän, joka sodassa on antanut niin monen haistaa maata!…"

Tätä ajatellen tultuaan hyvälle mielelle nautti tuo kunnon seppä illallisensa iloisesti ja meni pian senjälkeen ulos tyhjentääkseen muutamia lasia Strasbourg -ravintolassa.

Nyt on mummu Lory yksinään. Saatuaan nuo kolme valkopäätä maata, jotka vielä kuuluivat kuhertavan sivukammiossa kuten linnunpoikimus illan tullessa, ottaa hän työnsä ja istuu sukan-parse kädessään puutarha-oven edustalle. Silloin tällöin huokaa hän ja ajattelee itsekseen:

"Niin kyllä, niin päätetään… He ovat kyllä lurjuksia… pakolaisia… Mutta kuitenkin — ovat heidän äitinsä yhtä onnellisia, saadessaan heidät jälleen takaisin."

Hän muisteli niitä aikoja, kun hänen omansa, ennen kun hän sotaväkeen kirjoitettiin, tapasi juuri tähän aikaan päivästä käydä ympäri ja puhdistella puutarhaa. Hän katsoi kaivolle, jossa hän tapasi täyttää kastelukannunsa, muisteli mekkoa, jota hän käytti, ja hänen pitkiä hiuksiaan, hänen kaunista tukkaansa, joka leikattiin häneltä, kun hän otettiin suaaviksi.

Yht'äkkiä säilähtää väristys hänen jäsenissään. Pieni portti, joka vie puutarhasta vainiolle ja niityille, aukeaa. Koirat eivät hauku, mutta kuitenkin hiipii tulia ikään kuin varas pitkin muurin vierustaa ja puikkii mehiläiskekojen välitse.

"Äiti, se olen minä!"

Hänen Ristonsa seisoo tuossa nyt hänen edessänsä pahoin kuluneessa sotapuvussaan, häpeissään, hämillään ja sanatonna. Tuo heittiö oli palannut toisten kanssa, ja tuntikausia oli hän väijynyt huoneen ympärillä, josko isänsä menisi ulos, että hän uskaltaisi luikahtaa sisään. Äiti aikoi torua häntä, mutta hänellä ei ollut sydäntä siihen. Olihan jo niin kauvan siitä, kun hän oli nähnyt hänen; kuinka olisi hän siis voinut olla häntä syliinsä sulkematta! Ja sitten esittää hän hänelle niin hyviä syitä: hänen oli niin kovin ikävä tuolla etelässä — ikävä kotia, ikävä pajaa, ikävä äitiä; ja sitten tuli kuri aina vaan ankarammaksi, ja elsassilaisen kielimurteensa vuoksi haukkuivat toverit häntä "preussilaiseksi". Äiti uskoi kaikki, mitä hän sanoi. Hän tarvitsi ainoastaan nähdä hänen uskoakseen kaikki. Näitä puhuessaan olivat he astuneet saliin. Pikku-veljet ja sisaret ovat heränneet ja juoksevat paitasillaan tervehtämään isoa veljeä. Hänelle tarjotaan ruokaa, mutta hänen ei ole nälkä, ainoastaan jano, ja hän juo vettä lasi lasilta, ja kaiken tämän vielä sen oluen ja viinin päälle, minkä hän päivän mittaan oli kapakassa särpinyt.

Mutta joku kävelee pihalla. Se on seppä, joka tulee takaisin.

"Risto, isäsi tulee! Pian, pistäy piiloon, kunnes minä ennätän puhua hänen kanssansa ja selittää…", ja näin sanoen työnsi hän hänen suuren pesän ta'akse ja asettautui jälleen parsimaan, mutta nyt vapisevin käsin. Onnettomuudeksi unohtui suaavin lakki pöydälle! ja sisään astuessaan huomasi Lory sen ensiksi. Hän huomasi äitin kalpeudesta hänen neuvottomuutensa… ja käsitti kaikki.

"Risto on täällä!" ärähti hän hirmuisella äänellä, tempasi rajulla virmalla kalpansa alas ja ryntäsi peränurkkaa kohden, missä suaavi harmaan vaaleana, kokoon lyhistyneenä ja nyt aivan selvänä, seisoa kytrytti nojaten muuriin, ettei toki kokonaan kaatuisi.

Äiti heittäytyy väliin:

"Lory, Lory, älä surmaa häntä! Minä olen kirjoittanut hänelle, että hän tulisi kotiin, ja että sinä tarvitsisit häntä pajassa…"

Hän kiikkuu lujasti hänen käsivarressaan ja laahautuu nyyhkien hänen jalkoihinsa. Lapset, jotka pimeässä kuulevat nuo vihasta julmistuneet äänet, parkuvat hirmuisesti.

Seppä malttautuu ja katsoo alas vaimoonsa:

"Vai niin! Sinä olet kehoittanut hänen tulemaan takaisin… Vai niin! se on hyvä. Antaa hänen siis mennä maata. Aamulla saan nähdä, mitä on tehtävä."

Seuraavana aamuna heräsi Risto raskaasta, tuskallisilla unelmilla täytetystä unestaan entisessä lapsikammiossaan. Pienistä, lyijykehäisistä ikkunaruuduista paistaa aurinko jo lämpimästi humalaköynnöksien välitse. Tuolla alahalla jytisevät konevasarat alaisimmilla. Äitinsä istui hänen päänsä vieressä; peläten isän vihaa; ei hän ollut uskaltanut jättää häntä koko yönä. Eikä ukkokaan ole nukkunut. Aina valoisaan päivään asti on hän itkien ja puuskuen horjunut ympäri huoneita avaten ja sulkien kaappia sekä laatikoita. Synkällä katseella, matka-asussa, pitkävarsisissa saappaissa, leveälierisessä hatussa ja tukeva rautareunuksinen vuorisauva kädessään astuu hän nyt pojan kamariin, käy suorastaan sängyn luo ja lausuu: "Ylös! pue!"

Poika, vielä vähän unissaan, hapuilee suaavi-pukuaan.

"Ei niitä…" lausuu isä ankarasti.

Äiti huomauttaa arasti: "Rakkaani, eihän hänellä ole muita."

"Anna hänelle minun vaatteitani. Minä en enää tarvitse niitä."

Pojan pukeutuessa kääri Lory huolekkaasti kokoon takin, mekon, nuo avarat, punaiset housut, ja kun mokio on valmiina, ripustaa hän kaulaansa pienen läkkikotelon, joka sisälsi matkaohjelman.

"Tule," sanoi hän sitten, ja mitään puhumatta menivät kaikki kolme alas pajalle… Pale tohisee, vasarat kalkkavat; kaikki ovat täydessä työssä. Kun suaavi taas näkee tuon avonaisen laution, jota hän oli niin paljon ajatellut tuolla kaukana, muistaa hän lapsuutensa ja kuinka hän leikitteli täällä milloin seinälle lankeevalla päiväpaisteella milloin ahjosta tupruavilla säkenillä, jotka aivan kirkkaina päilyivät mustassa tomussa. Hellyyden puuskaus sekä suuri anteeksipyytämisen halu valloittaa hänen; mutta kun hän katsoo isäänsä, kohtaa häntä aina vaan sama taipumaton katse.

Viimmeinkin rupeaa seppä puhumaan.

"Poika," sanoi hän, "täällä näet sinä alaisimet, työkalut… kaikki nämät ovat sinun… ja tämäkin," lisää hän osoittaen tuota pientä puutarhaa, joka on sen edessä täynnä aurinkopaistetta ja mehiläisiä rajautuen tuohon savuuntuneesen porttiin. "Viinitarha, mehiläiskeot, huoneet, kaikki nuo ovat sinun. Kun sinä kerran olet uhrannut kunniasi näiden tähden, niin ei ole ollenkaan liiaksi, että ne sinulle annetaan. Sinä olet siis isäntä täällä… Minä menen… Sinun on Ranskalle velkaa viisi vuotta, ja minä tahdon suorittaa ne sinun puolestasi!"

"Lory, Lory! mihin sinä menet?" keskeytti hämmästynyt vaimo-parka.

"Isä!" rukoili poika.

Mutta seppä on jo jättänyt heidät ja astuu eespäin raskain askelin ta'akseen katsomatta…

Joku aika sen jälkeen kirjoitettiin Sidi-bel-Abbès'sa suaaviväen kolmanteen osastoon eräs 56-vuotias mies vapaaehtolaisena.

VIII.

Viimmeinen koulupäivä.

Erään pienen elsassilaisen kertomus.

Sinä aamuna olin minä myöhästynyt ja pelkäsin hirmuisesti saavani toria koulumestari herra Hamel'ilta, erittäinkin kun hän oli luvannut kysyä meiltä noita ilkeitä laatutapoja ja minä en taitanut sanaakaan niistä. Hetkisen ajattelin minä viipata ja luipata ulos kentälle.

Sää oli niin kaunis, ilma niin selkeä! Minä kuulin, kuinka rastaat sävelöivät metsän rinteellä, ja preussilaiset äkseerasivat niityllä sahalaitoksen takana; kaikki tuo olisi ollut paljon paljoa hauskempaa kuin laatutavat; mutta minä hillitsin itseni ja lingotin täyttä vauhtia koulua kohden.

Tullessani raastuvan ohitse, näin kansaa kokoontuneena, näin väkeä kokoontuneena ympäri ristikon, johon kuulutukset tavataan naulata. Kahden vuoden aikana oli tästä ristikosta julaistu kaikki meidän onnettomuutemme, kaikki kurjat uutiset tappiosta, nostokirjoituksista, kutsunnoista y.m., ja minä ajattelin mennessäni: "mitähän tyhmyyksiä siellä nyt taas on!"

Kun minä sitten, aina vaan juosten, tulin yli torin, seisoi seppä Wachter oppilaisensa kanssa ja luki, hänkin, kuulutusta.

"Älä niin kovin kiirehdä, poika," huusi hän, "sinä, ennätät kyllä aikanansa kouluun!"

Minä luulin hänen laskevan pilaa ja ennätin pian senjälkeen hengestyksissäni koulunpihaan.

Ennen lukutunnin alkamista kuului koulusta tavallisesti hirmuinen melu aina kadulle asti: pöytiöitä avattiin ja sulettiin, läksyjä luettiin ääneensä sormet korvissa, ja maisterin suuri viivain koputti pöytään säestettynä äänellä: "hiljaa, hiljaa!"

Minä olin ajatellut käyttää tätä tilaisuutta hyväkseni ja pistäytyä parhaassa metelissä maisterin huomaamatta paikalleni; mutta juuri tänä aamuna oli kaikki niin hiljaista kuin sunnuntai-aamulla. Avonaisesta ikkunasta näin minä toverini jo suorina paikoillaan ja herra, Hamel'in astuskelevan sinne tänne tuo kammottava, rautaviivain kainalossaan. Minun täytyi avata ovi ja astua sisään tuossa tavattomassa hiljaisuudessa. Te saatte uskoa, että minä punehduin ja olin oikein hirmuisesti peloissani.

Mutta kuinkas kävi! Maisteri ei ollut ollenkaan äkäinen; hän katseli vaan ystävällisesti minuun ja lausui aivan hellästi:

"Pian paikallesi, pikku Fransu, me olimme juuri alkamaisillamme ilman sinua."

Minä hypähdin rahin ylitse ja istuin lähes silmän räpäyksessä pöytiöni vieressä. Sitten vähän hengähdettyäni huomasin minä ensiksi, että maisteri oli puettuna hienoon viheriäiseen juhlatakkiinsa, laskoksiseen rintamukseensa ja mukavaan mustaan silkkinutiinsa, jota hän ei tavannut käyttää milloinkaan muulloin, kuin ainoastaan niinä päivinä, joina tarkastus tai palkintojen jako toimitettiin. Paitsi sitä oli koko luokassa vielä jotakin kummallista ja juhlallista.

Mutta kaikista kummallisinta oli se, että nuo tavallisesti tyhjät rahit salin toisessa päässä olivat nyt täynnä kyläläisiä, jotka istuivat siellä yhtä äänettöminä kuin mekin; siellä istui ukko Hauser kolmikkohatussaan, entinen pormestari, entinen notario sekä koko ryhmä muita ukkoja ja akkoja.

Kaikki he näyttivät niin surullisilta ja ukko Hauser oli ottanut mukaansa vanhan särmistään kuluneen Aapisen, asettanut sen auki polvilleen ja laskenut suuret silmälasinsa sen päälle.

Minun kaikkea tätä ajatellessani oli herra Hamel astunut opetus-lavalle ja alkoi puhua meille juuri samalla äänellä, jolla hän oli minuakin tervehtänyt:

"Lapsukaiseni", lausui hän, "tämä on viimeinen päivä, jona minä opetan teitä. Berliinistä on tullut käsky, että Elsass'in ja Lothring'in kouluissa opetetaan tästä lähin ainoastaan saksaksi… Uusi opettaja tulee huomenna. Tänään on meidän viimeinen luentomme ranskaksi. Minä pyydän teitä, olkaa tarkkaavaiset!"

Nämät sanat hämmästyttivät minua suuresti. Nuo heittiöt! Se oli siis tämä, jota he ilmoittivat siellä raastuvan luona!

Viimmeinen oppituntini ranskaksi! Ja minä, joka tuskin osasin kirjoittaa! Minä en saa siis milloinkaan oppia äitinkieltäni! Minun täytyy jäädä siihen, mihin nyt olen ennättänyt!

Kuinka minä olin äkeissäni itselleni niistä ajoista, jotka minä olin lurjustellut pois koulusta, ja kaikista niistä lukutunneista, jotka olin hävittänyt rassatessani linnunpesiä tai koikottaissani pieksuluistelemista Saarvirran nuorella jäällä! Koulukirjojeni, jotka vast'ikään tuntuivat minusta niin tukalilta, niin raskailta kantaa, kielioppiani, raamatunhistoriaani — nyt katselin minä niitä rakkaimpina ystävinäni, joiden menettäminen tekisi minulle katkerinta pahaa. Ja samoin maisteriakin. Ajatus siitä, että hän jättäisi meidän, että minä en saisi häntä enää nähdä, sai minun heti unohtamaan kaikki ne kerrat, joina hän oli tukistellut minua tai antanut vähän viivain-maistiaisia.

Kunnon ukko! Se oli tämän viimeisen lukutunnin kunniaksi, kun hän oli pukeutunut sunnuntai-asuunsa; jo nyt käsitän minä myöskin sen, miksi kyläläisiä oli tullut ja istunut salin toiseen päähän. Se merkitsi heidän katuvan sitä, kun eivät olleet useammasti käyneet koulussa, ja tahtoivatpa samalla kiittää opettajaamme hänen nelikymmen-vuotisesta palveluksestaan sekä kunnioittaa isänmaatamme, jonka olimme menettäneet…

Näin pitkälle olin minä ennättänyt, kun kuulin nimeäni mainittavan. Vuoroni oli siis vastata. Mitä olisinkaan nyt antanut taitaakseni selvästi, vakavasti ja virheettömästi lukea nuo ilkeät laatutapa-säännöt alusta loppuun. Mutta minä hämmennyin jo ensi sanoissa ja istuin rahillani tuutien itku kurkussani uskaltamatta katsoa muihin. Silloin lausui herra Hamel:

"Minä en tahdo torua sinua, pikku Fransu; sinä tuntenet rangaistusta kyllä muutenkin. Näinhän on käynyt! Jokapäivä ajattelitte te: no, onhan vielä aikaa! Voinhan oppia huomenna, mitä tänään olen hävittänyt! Mutta nyt näette, miten käy… Oi, se on ollut suuri onnettomuutemme täällä Elsass'issa, että me olemme oppimme ja valistuksemme hankkimisen lykänneet aina huomiseen! Nyt on muilla ihmisillä oikeus sanoa meille: Kuinka! Te väitätte ole vanne ranskalaisia, mutta ette taida puhua ettekä kirjoittaa omaa kieltänne! Ja kaikessa tässä ei ole sinulla, Fransuparka, suurin syy. Meillä kaikilla on omat syymme ja vikamme!

"Teidän vanhempanne eivät ole kyllin ahkeroineet teidän oppimistanne. He ovat pitäneet parempana panna teitä joko ulkotöille tai tehtaisiin saadakseen muutamia penniä taloon. Ja minä! Onhan minullakin vikani Olenhan minä toisinaan kastelluttanut teillä puutarhaani, vaikka meidän olisi pitänyt lukea! Ja kun minä olen halunnut kalastaa, olenhan silloin antanut lupaa!"

Mennen yhdestä toiseen johtui herra Hamel lopuksi puhumaan ranskankielestä, kuinka se on kaunein, selvin ja järesteellisin kieli koko maailmassa; ja kuinka meidän velvollisuutemme on säilyttää, keskenämme käyttää ja ei milloinkaan unohtaa sitä; sillä, sanoi hän, kansalla, joka on joutunut orjuuteen, on kuitenkin vankeutensa avain tallella niinkauan kun se säilyttää kielensä.

Sitten otti hän kieliopin ja selitti läksymme. Minä aivan ällistyin huomatessani, kuinka selvää nyt kaikki oli. Kaikki, mitä hän sanoi, näytti minusta niin helpolta, niin selvältä. Mutta ehk'enpä minä ollut koskaan ennen niin tarkoin kuunnellutkaan, eikä hänkään niin pätevästi selittänyt kaikkia vaikeuksia. Näytti oikein siltä, kun tuo miesparka, ennenkuin hän erosi meistä, olisi tahtonut kerrassaan antaa ja istuttaa meihin kaiken tietonsa.

Läksyn loputtua alkoi kirjoitus. Herra Hamel oli vallan tätä päivää varten valmistanut meille ihan uudet kirjoituskaavat, joissa suurilla pyöreillä kirjaimilla vaihettelivat sanat: Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi … Ripustettuina pöytiöidemme päälle olivat ne ikäänkuin pieniä lippuja ympäri luokkaa. Jospa te olisitte vaan nähneet, kuinka me ahkeroitsimme, ja kuinka ääneti me työskentelimme sitten! Ei kuulunut mitään muuta, kuin kynäin suhina. Suriseva mehiläinen lensi ikkunasta sisään. Se oli kyllä kutittavaa, mutta kukaan ei häiriytynyt, eivätpä itse pienimmätkään, jotka rakentelivat "kekojaan" sellaisella vakavuudella, ja tunnontarkkuudella, kuin jos sekin olisi ollut äitinkieltä… Kouluhuoneen katolla kuhertelivat kyyhkyset puoliääneensä, ja minä, sitä kuullessani sanoin, itsekseni: "Kenties nuo heittiöt pakoittavat vielä teidänkin puhumaan saksaa."

Silloin tällöin, nostaessani silmäni kirjoituskirjasta, näin minä maisterin opetuslavallaan tuijottelevan ympärillään oleviin esineisin, ikään kuin tahtoen silmäyksiinsä tallentaa koko pienen koulunsa…

Mutta teidän täytyykin huomata, että hän oli tuossa samassa paikassaan istunut jo neljäkymmentä vuotta vastapäätä pihaa ja luokka edessänsä — kaikki muuttumatta, ainoastaan koulurahit olivat kulumisesta silittyneet, pähkinäpuut kartanolla kasvaneet ja humalat, jotka hän oli itse istuttanut, seppelöitsivät nyt ikkunoita aina räystäisiin asti. Eihän siis ollutkaan ihme, että hänestä tuntui ikäänkuin sydämensä olisi tahtonut pakahtua, kun hän ajatteli kaiken tämän jättämistä ja kuuli sisarensa, joka valmisteli heidän lähtöään, kapsehtien sulkevan heidän matka-arkkujaan; sillä heidän täytyi jo seuraavana päivänä lähteä kylästä, lähteä koko maasta ainiaksi.

Yhtä täydellisesti jatkoi hän opetusta. Kirjoituksen lopetettua seurasi historia; sitten lauloivat pienet yhdessä harjoituksensa: ba, be, bi, bo, bu.

Salin perällä oli ukko Hauser asettanut silmälasit nenälleen ja tavasi nyt kakarain kanssa kilpaa. Näkyi selvästi, että hänkin ponnisteli viimeisiään; hänen äänensä vapisi liikutuksesta, ja kimakassa lapsiäännöksessä kuului se niin kutittavalta, että me olimme valmiit nauramaan ja itkemään yht'aikaa.

Saatte uskoa, että minä en milloinkaan voi unohtaa tätä viimeistä koulupäivää.

Nyt löi tornikello kaksitoista ja paraillaan soitettiin Angelusmessuun. Samassa silmänräpäyksessä pärähtivät preussilaisten joukkojen rummut, jotka palasivat harjoituksistaan… Herra Hamel nousi opetuslavallaan seisomaan aivan vaaleana… Ei milloinkaan ollut hän näyttänyt minusta niin juhlalliselta.

"Ystäväni", sanoi hän, "ystäväni, minä… minä…"

Mutta hänen äänensä tukahtui; hän ei voinut päättää lausettaan.

Silloin kääntyi hän mustaan tauluun päin, otti suuren liitukappaleen ja ponnistain kaikki voimansa kirjoitti hän jättiläissuurilla kirjaimilla:

" Vive la France!" (Eläköön Ranska).

Mitään lausumatta kumartui hän sitten seinää vasten ja viittasi kädellään kuiskaten:

"Menkää kotiinne… Kaikki on lopussa!"

IX.

Belisairon preussilainen.

Tässä saatte Te kuulla erään jutelman, joka muutama päivä sitten kerrottiin eräässä kapakassa Montmartre'ssa. Voidakseni esitellä kertomuksen teille selvästi ja elävästi, pitäisi minulla olla taituri Belisairon omituinen etukaupunkilais-murre, hänen suuri puusepän-nahkakaatinsa ja pari kolme kulausta tuota hyvää Montmartren viiniä, joka niin hyvin voipi vaikka itse marseillilaiselle luoda oikean pariisilais-murteen. Silloin voisin olla vakuutettu voivani herättää teissä saman kauhistuksen, joka säilähti läpi jäsenteni kuullessani Belisairon itse juttelevan muutamille tovereillensa tämän kamalan tosikertomuksen:

"— — — Oli aselevon jälkeinen päivä. Eukkoni oli lähettänyt meidät, poikani ja minun, muutamalle jalkapatikalle tuonne Villeneuve-kulmalle päin katsomaan erästä pientä tupaa, joka meillä oli tuolla virran rannalla, ja josta koko piirityksen aikana emme olleet saanet pienintäkään vihiä. Minusta puolestani tuntui hieman rauhattomalta ottaa poikanulikkaa mukaani; sillä tiesinhän tapaavamme preussilaisia, ja minä, kun en ollut vielä ainoaakaan sellaista nähnyt, pelkäsin, josko tilaisuuteen päästyäni voisin pysyä nahoissani. Mutta eukolla oli taas omat ajatuksensa: 'Menkää vaan! menkää vaan! Se tekee poikaraukalle hyvää, että hän saa vähän ilmaa'."

"Ja totta onkin, että hän, tuo pikku-raukka, monen kuukauden homeisen ja kostean piirityksen perästä tarvitsikin ilmaa!"

"No niin! Me lähdemme poikki kentän. En tiedä, oliko hän iloinen, tuo penttu, saadessaan nähdä, että vielä oli puita ja lintuja maailmassa, ja saadessaan pengertää maassa; mutta mitä todella tiedän, on se, että minä itse en kävellyt siellä keveällä mielellä; sillä siksi kohtasimme liian monta huippulakkia matkalla. Aina kanavalta saarelle emme kohdanneet ketään muita kun niitä. Ja niin hävyttömiltä kuu ne näyttivätkin sitten vielä! Te voinette uskoa, että oli vaikea pysyä nahoissaan, sappeaan päästämättä puhkeemaan!"

"Mutta koska minä oikein tunsin vihan nousevan päähäni, oli se juuri silloin, kun saavuin Villeneuve'en löysin rakkaat puutarha-raukkamme hävitettyinä, huoneemme aukimurrettuina ja ryöstettyinä sekä näin, kuinka kaikki nuo rosvot olivat meidän huoneissamme vaan kuin kotonaan, kaakottivat toisilleen ikkunoista sekä kuivailivat villapaitojaan aidoillamme ja ikkunalaudoillamme. Onnekseni kävi poika vieressäni, ja joka kerta, kun puserrettu nyrkkini tahtoi kohota, katsoin minä häneen ja sanoin itsekseni: 'Hiljaa, kauniisti. Belisairo! Varokaamme, ett'ei nulikalle tapahdu mitään'."

"Ei mikään muu, kuin tämä, olisi voinut estää minua tekemästä tyhmyyttä. Ja kas nyt älysin minä kerrassaan, miksi eukko niin itsepäisesti vaati minun ottamaan poika mukaani."

"Tupanen on kylän lopussa, viimeinen oikealle laivaveistämöä vasten. Se oli tyhjä katosta permantoon, kuten toisetkin. Ei yhtään huonekalua, ei ainoatakaan ruutua ikkunoissa. Ei mitään muuta, kun muutamia vihkoja olkia lattialla ja suuren nojatuolin taka-jalka, joka vielä paraillaan hiiltyi pesässä."

"Kaikkialla löyhkyi vaan preussilaisilta, mutta ketään ei näkynyt… Kuitenkin tuntui minusta, että jotakin liikkuvaa oli kellarissa, johon minä olin kyhännyt itselleni pienen työpajan, jossa tapasin sunnuntaisin huvitteleida keilapalloja sorvaillen. Minä käskin pojan odottaa ja menin alas katsomaan.

"Tuskin minä olin oven avannut, kun eräästä höylänlastukasasta nousi suuri preussilais-rähmä ja tuli minua vastaan vimmasta ja ilkeydestä säihkyvin silmin sekä kiroten pitkän lorun, josta minä en ymmärtänyt sanaakaan. Tuo peto lienee herännyt pahalta kyljeltä; sillä heti minun ensimäistä sanaa yrittäissäni veti hän säilänsä…"

"Kerrassaan hyrskähti minun vereni. Koko se sappi, jonka olin kasvattanut tällä matkalla, kuohahti päähäni… Minä koprasin kerran ja heilahutin… Te tunnette, toverit, Belisairon käpälät jo kyllä tavallisissakin suhteissa; mutta, huomatkaa, sinä päivänä mahtoi minulla olla oikein ukkosen voima lapakkojeni nenissä. Ensi siemauksella oli minun preussilaiseni pehmeänä ja venyi pitkosen pitkänään edessäni. Vähän pyörryksissä vaan, ajattelin minä. Mutta — oli pahempaa kuin se: nenätty, pojat — perin pohjin nenätty! Kuollut, kuin nuijittu härkä… Miltäs tuntuu!

"Minä, joka en eläissäni ollut vielä milloinkaan surmannut pienintäkään eloa, en varpustakaan — tunsin nyt itseni aivan neuvottomaksi tuon pitkän raadon edessä… Kaunis vaaleapintainen poika hän oli; vahva jäseninen, punaposkinen ja parta kähärä, kuin hienoista höylälastuista. Uskokaa jos tahdotte, mutta tosi on, että poutsat tutisivat allani sitä kovemmin, mitä kauemmin minä tuijottelin häneen. — Tällä välin alkoi poika ikävöidä tuolla ylhällä ja hän alkoi kaikin voiminsa huutaa: 'isä, isä!'

"Preussilaisia meni parvittain tietä ohitse. Minä näin heidän säilänsä ja paksut säärensä kellarin ullakosta. Silloin juolahti mieleeni hätäinen ajatus: 'Entäs jos ne tulevat tänne alas, niin silloin on pojastasi loppu!' Tässä oli päätös; minä en vapissut enää. Silmänräpäyksessä sysäsin minä preussilaiseni höylä-rahin alle, heitin hänen päällensä lautoja, höylänlastuja ja kaikkea muuta roskaa, mitä sain, ja riensin sitten ylös pelastamaan poika-raukkaa."

"Tule…"

"Mutta mikä Teillä on, isäni? Miksi Te olette niin kalpea?"

"Joutavaa! Tule vaan — joudu!"

"Te saatte uskoa minun toteni, että vaikka preussilaiset olisivat kääntäneet minun ylös ja alas, nurin ja oikein päin kuinka tahansa, niin ei minussa olisi ollut kykyä tekemään vähäisintäkään vastarintaa. Minä luulin aina vaan, että he juoksivat ja karjuivat meidän takanamme. Kerrankin kuulin minä, muka, hevosen laukkaavan täyttä nelistä peräämme ja silloin olin minä ihan nääntymäisilläni kauhusta. — Kun olimme päässeet onnellisesti aina siltain yli. aloin minä toki vähitellen tointua ja rauhoittua. Sant Denis vilisi väkeä täynnä. Ei mitään vaaraa, että kukaan voisi vainuta meitä enää täällä! — Silloin juolahti mieleeni ensiksi taas tuo tupa-hökkelimme.

"Kostoksi pistävät preussilaiset sen varmaankin tuleen, kun löytävät surmatun toverinsa — eikä puhettakaan naapuristamme, kalastaja Jacquot'sta, joka oli ainoa kylään jäänyt ranskalainen, ja joka voisi joutua kovaan pulaan, jos surmattu preussilainen löydettäisiin hänen läheisyydestään.

"Kuitenkin pitäisi sinun laittaa se pois tieltä," sanoin minä itsekseni, ja jota lähemmäksi Pariisia me tulimme, sitä ankarammin ahdisti tuo ajatus minua. Ties p—ru miksi, mutta tieto siitä, että tuo preussilainen oli minun kellarissani, tuskastutti minua. Saavuttuamme linnoituksille, en minä voinut kestää enempää:

"Mene edellä, sanoin minä poika-rääppänälle. Minulla on vielä tekemistä S:t Denis'sä.

"Sitten suutelin minä häntä ja käännyin takaisin. Sydän tykytti rinnassani kovin, mutta se oli yhden tekevä; sillä tuntui kuitenkin niin huolettomalta, kun ei poika ollut mukanani enää.

"Kun minä pääsin takaisin Villeneuve'en, alkoi jo hämärtää. Te voitte uskoa, että minä pidin ällistimeni auki ja astuin kuin neulain nenillä. Kuitenkin näytti kaikki sangen rauhalliselta. Läpi sumun näin minä tupasemme tuolla loitolla tavallisessa paikassaan ja pitkin virran rannikkoa pitkän mustan varustelman, johon preussilaiset juuri paraillaan meneskelivät sisään. Parempaa tilaisuutta huoneen tyhjänä tapaamiseen ei olisi voinut odottaa.

"Minä hiipeilin pitkin seinuksia edespäin ja näin ukko Jacquot'in pihassaan rauhallisena ripustelevan verkkojansa kuivamaan. Varmaan ei tietty minun teostani vielä mitään. Menin tupaamme — ja hapuroin alas kellariin. Siellä makasi preussilainen hiljaa höylänlastuissa. Pari rottaa oli alkanut jyrsiä hänen piikkilakkiaan, ja te voitte arvata, kuinka tukala oli nähdä leukahihnan huiskuvan. Hetkisen uskoin minä että kuollut ehkä virkoaa… mutta ei… pää oli raskas ja kylmä. Minä ryömein muutamaan soppeen ja odotin; sillä päähäni tuli nyt ajatus: minä heitän hänen virtaan, kun vaan muut panevat maata.

"En tiedä, tuliko se siitä, että ruumis oli niin lähellä, vai mistä, mutta sotaväen kotiin-marssi soi korvissani, juuri kuin hauta-kelloin surullinen kaiku. Kova trummun lyönti tru-tru — tuu… tuu… nu! Oikea huhkaaja-sävel. Eivät suinkaan meidän pojat tahtoisi mennä maata tuollaisella säveleellä.

"Viisi minuuttia kuulin minä säiläin kalinaa ja ovien aukomista; sitten astui muutamia sotilaita pihaan ja huusivat:

"Hofman! Hofman!"

Hofmanni-raukka ei kuullut mitään; hän makasi vaan niin tyynenä höylälastuissaan; mutta juuri sitä paremmin kuulin minä. Joka silmänräpäys luulin minä, että he tulisivat kellariin, ja tuon kuolleen säilä kädessäni istuin minä liikkumattomana sopessani, mutisten itsekseni:

"Jos sinä, ukkoseni, pääset tästä kunnialla… niin lahjoitat sinä P. Johannekselle Belleville'ssa vaksikynttilän, joka kelpaa!"

"Kun vieraani viimmeinkin olivat huutaneet Hofmannia kylläkseen, päättivät he käydä sisään. Minä kuulin heidän suurten saapastensa kolkkeen portahilta ja muutaman silmänräpäyksen perästä natisi koko tupa, kuin vanha seinäkello. Juuri tätä olin minä odottanutkin päästäkseni tieheni.

"Ranta oli autio, huoneet pimeät. Kaikki hyvä! Minä konttasin alas aika kiireellä — vedin Hofmann'ini höyläpenkin alta — nostin hänen pystyyn, heitin selkääni, kuten säkin… Te voitte uskoa, se oli raskas tuo ryökäle!… ja sitte se vaara, eikä niin Herran einettäkään poskessa sitten varhaisen aamun… Jo luulin, etten milloinkaan jaksaisi perille. Paras vielä — noin puolitiessä rantaan — huomasin jonkun käyvän perässäni. Seisahdan heti — käännyn, katsahdan ympärilleni — ei niin sieluakaan!… Näkyi vaan kuu, joka nousi… Mutisen itsekseni: 'Varo! nyt heti alkavat vahdit ampua!'

"Hauskuuden lisäksi oli vesi Seinessä vielä sangen matalalla. Jos minä olisin jättänyt sen tuohon lähelle rantaa, olisi se killunut siinä paikallaan, kuin kaukalo. Minä menin yhä — kauemmaksi ja kauemmaksi… aina vaan yhtä vähän vettä! Minä en voinut, en jaksanut enää… jäseneni kankistuivat… Kun minä viimeinkin luulin päässeeni kyllin loitolle, niin heitin sen… No! Kas niin! Mene… Kyllä mar… tuossa se köllöttää. Ei mitään keinoa saada sitä liikkeelle!… Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin viimein pieni tuulenpuuskaus. Seine liikkuu — ja minä suurimmaksi ilokseni tunnen, kuinka tuo haaska viimeinkin, vaikka aivan hitaasti, lähtee. — Onnea matkalle, ajattelin minä; kumarruin sitten, join hyvän siemauksen ja niin riensin kiireesti takaisin rannalle.

"Kotiin mennessäni näin minä Villeneuve'n sillalle jotakin mustaa keskellä virtaa. Etäälle näytti se vaan hirreltä, mutta hyvä, se oli minun preussilaiseni, joka seurasi virtaa alas Argenteuil'iin päin."

X.

Kommuunin turco.

Hän oli pieni rumpari algerilaisessa haja-ampuja-pataljoonassa. Hänen nimensä oli Kadour, kuului Djendelheimoon ja palveli siinä pienessä turcorykmentissä, joka Vinnyn armeijan perässä tunkihe Pariisiin. Hän oli ottanut osaa koko sotaretkeen aina Wissenburg'ista Champigny'yn asti ja liidellen kuin myrskylintu yli taistelukentän, pitäen aina itsensä, derbouka'nsa (pieni arapialainen rumpu) ja rautaiset rumpunapukkansa niin vilkkaassa liikunnossa, että kuulat eivät tietäneet, missä hänen tapaisivat.

Mutta talvi tuli, ja tuo pieni afrikalainen, jonka bronssin karvainen iho oli tykkitulen liedellä tummunut, ei voinut kestää yövartioimista ja liikkumattomuutta lumessa. Eräänä kauniina tammikuun aamuna löydettiinkin hän Marnen rannalta paleltunein jaloin ja vilusta kankistuneena.

Sotilassairasvaunuissa vietiin hän takaisin Pariisiin, ja eräässä sikäläisessä sairashuoneessa näin minä hänen ensikerran.

Surullisena, mutta kärsivällisenä kuin sairas koira makasi hän aivan hiljaa ja katseli ympärilleen suurilla leppeillä silmillään. Jos hänelle puhuttiin, hymyili hän, näyttäen hampaitaan. Siinä oli kaikki, mitä hän voi tehdä; sillä Ranskan kieli oli hänelle outo, ja töin tuskin voi hän sanoa sabir, tämä algerilainen "kontinkieli" sekoitus provensalisista, italialaisista ja arapialaisista kielistä, täynnä kirjavia sanoja ja lauseparsia, ikäänkuin poimituita simpukoita latinalaisen kulkuveden kaikilta aloilta.

Ainoana huvikkeenaan oli Kadour'illa rakas derbouka'nsa. Kun hän ihan kovin ikävistyi, otettiin se esille ja hänen annettiin lyödä siihen, vaikka tosin vaan aivan hiljaa, etteivät muut sairaat häiriytyisi. Silloin aina tuo musta muotoraukka, joka synkässä, kellervässä talvivalossa näytti niin kuihtuneelta ja sammuvalta, elähtyi kerrassaan sekä nauraen ja irvehtien kertoi kaikki polennon vaihdokset. Milloin löi hän merkin hyökkäykseen, ja huimassa naurussa heijasti silloin salama hänen valkoisista hampaistaan. Milloin taas kostuivat hänen silmänsä jonkun kotimaisen säveleen kaikuessa, hänen sieramensa suurenivat ja tuossa tympeässä sairashuoneen ilmassa, pullojen ja kääreiden keskellä kangasti ehkä hänelle Blidahl'in herttaiset orangilehdot ja naastit moorilaiset naiset, jotka valkohunnuissaan ja kasvullisuudesta tuoksuen menivät kotiinsa uimasta.

Näin kului kaksi kuukautta. Tällä ajalla oli paljon tapahtunut Pariisissa; mutta Kadour'illa ei ollut vähintäkään käsitystä niistä. Hän oli kyllä ennen kuullut väsyneitä ja aseettomia joukkoja marssivan ikkunoin alitse, joku aika senjälkeen oli hän kuullut tykistön vyöryvän e'espäin aamusta iltaan; sitten seurasi hätä kellon kaiku ja tykitys. Kaikesta tästä ei hän käsittänyt niin mitään — ainoastaan sen, että sotaa käytiin, ja että hän heti pääsisi ulos ja tappeluun, koska taas voi seisoa jaloillaan.

Eräänä kauniina päivänä otti hän derbouka'nsa ja läksi etsimään rykmenttiään. Hän ei ollut ennättänyt vielä kau'as, kun hän tapasi muutamia kommuuni-miehiä, jotka ottivat hänen mukaansa "La place'en" (Kommuunilaisten pääasema Place Vendôme'ssa).

Kun häneltä pitkän kuulustelun perästä ei voitu saada mitään muuta kun " bono bezef, macache bono " päätti päivän kenraali antaa hänelle kymmenen frankkia ja hevosen sekä asettaa hänen esikuntaansa. Tässä kommuunilaisesikunnassa oli vähän jokalajia; täällä oli punaisia asetakkia, puolalaisia levättejä, unkarilaisia takkia, väljiä merimies-mekkoja, kultaa ja samettia, nauhoja ja koristuksia, kirjavia neuloksia ja puuhkia. Nyt tuli pikku-turco sinipohja-kultakirjomekkoneen puna-turpanineen ja derbouka'neen ikään kuin naamiaisten täytteeksi.

Aivan iloisena olostaan näin hyvässä seurassa sekä aurinkopaisteen, tykkijyminän, katuliikkeen sekä aseiden ja vaatteiden kirjavan joukon hurmaamana, sekä sitäpaitsi aivan vakuutettuna siitä, että itse sota oli Preussia vastaan, vaikka sitä nyt käytiin vähän vapaammalla ja elävämmällä tavalla, yhdistyi tuo tietämätään karannut turco aivan hyväluuloisesti Pariisin suureen sekamelskaan ja tuli siinä silmänräpäyksen suuruudeksi.

Missä vaan hän ratsasti esiin, ottivat liittolaiset hänen aina vastaan suostumushuudoilla ja mieltymyksen osoituksilla. Kommuunilaiset olivat niin ylpeät siitä, että heillä oli turcokin, että sitä näytettiin, siitä kerskattiin, ja sitä kannettiin erityisenä kunnian-merkkinä, oikein ihmeenä. Kaksikymmentä kertaa päiväänsä lähetettiin hän la Place'sta sotaministeriöön, sotaministeriöstä Hôtel de Ville'en. Olikin jo niin kauan huudettu heidän korviinsa, että heidän meriväkensä oli vaan paljas luulottelu, eikä heidän tykkiväkensäkään mikään todellinen tykkiväestö. Mutta tämä kuitenkin oli oikea todellinen turco. Tullaksensa vakuutetuksi siitä tarvitsi ainoastaan nähdä hauen alituista uteliaisuutta todistavan apinamaisen naamansa ja tuon kesyttömän elävyyden hänen pienessä ruumiissaan, kun hän konkotutti suurta hevostaan, leikikkäästi heitteli aseitaan ja otti niitä taas kiinni ilmassa, hirnulla ja uimalla, joka arapialaiselle on niin omituista.

Yksi puuttui kuitenkin Kadourin hyvin-voinnissa — hän olisi, näet sen, tahtonut tapella ja puhua ruudin kieltä; mutta onnettomasti kyllä vallitsi sama tapa kommunisti- kuin keisari-vallassakin — päällikkökunta meni harvoin tuleen.

Kun hänen ei tarvinnut olla harjoituspalveluksessa eikä katselemuksissa, vietti tuo yksinäinen turco-raukka aikansa Vendôme-kentällä tai sotaministeriön pihoilla noiden kokoon haalittujen leirien seassa, jotka olivat aina täynnä avonaisia viina-astioita ja avatuita silavatynnyreitä, sekä huolettomasti ympäriheitetyitä ruokavarakasoja, jotka johdattivat mielen piirityskauden nälkäaikoihin.

Liian hyvä mahomeettilainen ottaakseen osaa toveriensa mässäämiseen, pysyi Kadour loitolla, tyynenä ja selvänä, pitäen huolta puhdistusseremonioistaan eräässä pihan kolkassa, ja valmisti muutamasta ryynikourallisesta yksinkertaisen "kousskouss'insa" (eräs arapialainen kansallisruoka). Kun hän sitten oli huvitteleinut suorittamalla jonkun laulun pätkän derbouka'llansa, kääreytyi hän vaippaansa ja nukkui leiritulen liedelle.

Eräänä aamuna toukokuussa heräsi pieni turcomme hirmuisesta ammunnasta. Sotaministeriö oli liikkeessä, kaikki ihmiset riensivät pois täydessä pa'ossa. Aivan koneellisesti seurasi hän esimerkkiä, hyppäsi hevoselleen ja ratsasti päällikkökunnan perää.

Kadut kaikuivat huimista rummun täräyksistä ja kuhisi hajoavista paataljoonista. Katukivitykset kiskottiin ja rintavarustuksia rakennettiin. Oli nähtävästi jotakin tavatonta tapahtumassa… Mitä lähemmäksi laivaveistämöä tultiin, sitä kiivaammaksi tuli ammunta, sitä hurjemmaksi meteli. Concorde-sillalla katosi esikunta Kadour'in näkyvistä. Tullen kappaleen edemmäksi, pääsi hän vielä hevosestansakin; se oli muuan kahdeksanauhainen (kenraalimerkki) tupsulakki, ihan välttämättömässä kiireessä päästä Hôtel de Ville'en katsomaan, mitä siellä tapahtui, joka sen otti. Raivossaan harmista juoksi vikkelä turcomme sille puolelle, missä taistelu kuohui. Juostessaan latasi hän chassepot-kiväärinsä hammastensa välistä mutisten: "Macach bono… Brissien…", sillä hänen käsityksessään olivat ne preussilaiset, jotka nyt paraillaan mursivat Pariisiin. Jo vinkuivat kuulat obeliskien ympärillä ja Tuilleripuiston lehdikossa. Rintavaruksen luona Rivolikadulla huusivat Flourens'sin kostajat hänelle:

"Tännepäin! Turco! tänne!"

Näitä ei ollut enempää kuin kaksitoista, mutta Kadour yksinään oli yhtä hyvä kuin koko armeija.

Ensi silmänräpäyksessä seisoi hän rintavaruksella suorana, pöyhkeänä ja kirjavana, kuin lippu, sekä taisteli hyppien ja kirkuen kuularuiskujen rajehtiessa hänen ympärillään.

Eräässä silmänräpäyksessä, kun se savuverho, joka ympäröi tapauksen, hiemasen väistyi syrjään, näki Kadour punahousu-ryhmiä joukoittain ko'ossa Elysiläiskentillä. Tuokio siitä oli kaikki taas yhtä sekavana. Hetkisen hämmästyksissään luuli Kadour näyn nähneensä ja antoi ruudin uudestaan jatkaa haasteluaan.

Yht'äkkiä tuli äänettömyys rintavaruksessa. Viimeinen tykkimies luimasi pakoon, sitten kun oli päästänyt viimeisen kutinsa. Mutta turcomme ei hievahtanut paikaltaan. Rintavaruksen suojassa ja hyppäykseen valmiina, kiinnitti hän pistimensä ja odotti piikkilakkeja rohkeasti.

Mutta se olikin ranskalainen, rivirykmentti, joka ryntäsi esiin.

Lähestyvän sotajoukon jytinässä kaikui upseerien huuto:

"Antautukaatte!"

Kodour näytti tuokion epäilevän, mutta ryntäsi sitten esiin pyssy ilmassa huutaen:

"Bono, bono Francese!"

Hänen tyhmään kalloonsa lensi nyt se häälyvä luulokuvitelma, että tämä oli se Paidherbe'n ja Chanzy'n johtama vapautusarmeija, jota Pariisi oli niin kauan odottanut. Jospa olisitte nähneet, kuinka onnellinen hän oli, ja kuinka hän hymyili heille oikein suloisella ihastushymyllä, joka näytti kaikki hänen loistavat hampaansa.

Muutamassa sekunnissa oli rintavarus otettu, Kadour piiritetty ja sidottu.

"Näytä kiväärisi!"

Se oli vielä lämmin.

"Näytäs kätesi!"

Ne olivat mustat ruudista ja Kadour näytti ne ylpeästi, aina yhä iloisemmasti hymyillen.

Silloin työnnettiin hän väkisin erään lähimmän huoneen seinää vasten, ja — pang!… yks' kiväärinlaukaus, ja siinä kaikki.

Hän kuoli käsittämättä niin vähintäkään kaikista näistä.

XI.

Pikkupiirakat.

1.

Aikaisin aamupäivällä — eräänä sunnuntai-aamuna — kuultiin piirakkaleipuri Sureau'n Turenne-kadun varrella huutavan oppipoikaansa ja sanovan hänelle:

"Täällä on herra Bonnicar'in pikku-piirakat… vie nämä hänelle ja tuo maksu kaikista… Versaillilaiset kuuluvat tunkeutuneen Pariisiin".

Tuo pieni poikanulikka, joka valtioasioista ei ymmärtänyt niin mitään, latoi aivan lämpimät piirakat erääsen torttukoteloon, sitoi kotelon pöytäliinaseen, asetti sen sitten oikealla tottumuksella ja varmalla liikunnolla valkoisen lakkinsa päälle ja läksi niin täyttä laukkaa Saint Louis-saarelle, missä herra Bonnicar asui. Aamu oli kirkas ja taivaalla kimalsi lämmin toukokuun aurinko, joka täyttää hedelmä-puodit syreeni- ja kirsimarjarypälä-ryhmillä.

Huolimatta etäisestä kivääri-paukkeesta ja rummunlyöntimerkeistä katujen kulmissa, oli vanha Marais -osa entisessä rauhallisessa muodossaan.

Kaikkialla vallitsi täydellinen sunnuntai-ilma ja luonne, lapset hälisivät pihoissa, puol'kasvuiset tytöt heittivät "vyöhettä" porteilla ja tuo pieni valkopukuinen poika, joka suloisen piirakka-tuoksun ympäröimänä juoksi edelleen puiston tyhjiä käytäviä, lisäsi muun muassa tuohon surulliseen tappelupäivään jonkunkin kimalluksen viatonta pyhäpäivän rauhaa.

Koko elämä tästä kaupungin-osasta näytti virranneen Rivoli-kadulle. Siellä laahattiin tykkiä, siellä rakennettiin rintavarusteita; jokaisessa katukulmassa tavattiin keskustelevia joukkoja ja toimekkaita kansalliskaartilaisia. Mutta tuo pieni piirakkaleipuri ei ällistynyt. Tuollaisilla poikanulikoilla onkin oikea tottumus tungehtia kaikellaisten kuohujen ja ahdinkojen läpitse kadulla. Ja juuri päivinä sellaisina, kuin uutenavuotena, laskiaisena ja muina juhlina, joina ahdinko ja vastukset kaduilla ovat suurimmat, onkin heillä enimmän asiajuoksuja; itsepä vallankumouskin koskee heihin kummallisen keveästi.

Oli todellakin oikein hupaista nähdä tuon pienen valkoisen lakin, väistellen kaikkia nyrväyksiä ja keveillä liikunnoilla vaaputtaen torttukoteloansa puikkivan tupsulakkien ja painettien välitse, toisinaan sangen joutuun, toisinaan täytyvällä hitaisuudella, jossa selvästi näkyi menokiireen täytymyksestä hillitty halu.

Mitä huoli hän tappelusta! Pääasia oli ennättää vaan Bonnicar'in luokse ennen kello kahtatoista ja saada niin pian, kuin mahdollista, sen pienen juomarahan, joka häntä odotti esikon pöydällä.

Yht'äkkiä tuli hirmuinen ahdinko; tasavallan lempilapset riensivät ohitse juoksumarssissa rähisten ja laulaen. Ne olivat noin kahden- ja viidentoistavuotisia katupoikia varustettuina chassepot-kivääreillä, punaisilla vyöliinoilla ja varsikkailla saappailla, nyt yhtä ylpeinä ollen "sotamiehisillä", kuin laiskiaisilveilyissään juosten paperihatuissa ja resuisissa päivänvarjostimissaan likaisilla puistokaduilla.

Tällä kertaa oli pienellä piirakkaleipurilla täysi työ säilyttää tasapainoa. Mutta hän ja hänen torttukotelonsa olivatkin jo niin monta kertaa yhdessä harjoitelleet "kenkäluistelua" jäisillä kaduilla ja hypänneet niin usein "piiripotkua" keskellä käytäviä, että piirakat pääsivät tälläkin kertaa vaan paljaalla peljästyksellä. Onnettomuudeksi herättivät nuo laulut, nuo punaiset vyöliinat, tuo hälinä, ihmettely ja uteliaisuus pojassa halun tehdä pienen matkan niin hyvässä seurassa; ja kulettuaan huomaamattaan Hôtel de Villen ja Ile Saint Louis-saaren siltain ohitse, äkkäsi hän vasta tuon kurjan virran mukana vyöryneensä Jumala tiesi minne.

2.

Jo vähintäänkin viisikolmatta vuotta sitten oli herra Bonnicar'in luona ollut tapana syödä piirakoita sunnuntai-päivälliseksi. Kaksitoista lyötyä, kun koko perhe — pienet ja suuret — olivat kokoontuneet saliin, soi heleä ovikello rivakasti ja rohkeasti, johon yhteisesti vastattiin: "Kas!… tääll' ovat piirakat!"

Tuolia kolistain, sunnuntai vaatteita kahistain ja koko odottavan lapsisarjan helakasti nauraessa, asettui silloin tuo onnellinen porvarisperhe ympäri ruoka-pöytää, jolla piirakatkin olivat hopeaiseen hiiliasettiin säännöllisesti ladottuina.

Mutta sinä päivänä pysyi kello ääneti. Suutuksissaan katsoi herra Bonnicar uskolliseen seinäkelloonsa, jota täytetty haikara koristi, ja joka ei milloinkaan jätättänyt eikä edistänyt. Lapset seisoivat haukotellen ikkunassa vahtien siihen kadunkulmaan päin, mistä piirakkapoika tapasi tulla. Haastelun lakattua ja nälän tuosta yks'toikkoisesta kahdentoista lyönnistä kiihdyttyä, rupesi ruokasali näyttämään aivan tyhjältä ja synkältä, jos ei huolita noista vanhanaikaisista pöytähopeoista hienolla damastiliinalla ja pyhkeistä, jotka töröttävät ympäri pöytää kankeina kuin poimutetut naisten ilmaläyhkät.

Vanha emännöitsiä oli useampia kertoja käynyt sisässä ja kuiskannut hra Bonnicar'in korvaan jotakin paistin paahtumisesta ja herneiden liiaksikiehumisesta… mutta hra Bonnicar oli itsepäinen eikä istunut pöytään, ennenkun olisi saanut piirakkansa; ja leipuri Sureau'hon täydellisesti katkertuneena, päätti hän mennä itse kuulemaan, mikä kumma oli syynä tuohon tavattomaan viipymiseen. Kun hän nyt vihasta hehkuen ja keppiään heitellen astui ulos portista, varoittivat häntä naapurit:

"Varokaa, hra Bonnicar… sillä väitetään, että versaillilaiset ovat murtauneet Pariisiin."

Mutta hän ei tahtonut kuulla mitään, ei edes kivääripauketta, joka Neuilly'sta raikui yli vedenpinnan, eikä itse Hôtel de Ville'n hätä-tykistöstäkään, joka vapisutti koko tämän kaupunginosan kaikkia ikkunoita.

"Äh, sinä Sureau!… sinä Sureau!"… Ja kiireessä matkassaan puhui hän itsekseen ja oli jo hengessä seisovanaan puotissa ja törkkäävänään kepillään permantoon niin, että ikkunat ja asettimet tärisivät.

Ensiksi purkui hänen vihansa Ludovik Filipin sillalla olevaa rintavarustusta vastaan. Täällä virui muutamia hurja-katseisia liittolaisia piehtaroiden aurinkopaisteessa tuossa revityssä kadussa.

"Mitä ai'otte te, kansalaisemme?" Kansalainen selitti asiansa, mutta tuo piirakkajuttu herätti vaan epäluuloa ja vielä sitä enemmin, kun hra Bonnicar kauniissa pyhätakissaan ja kultasankaisissa silmälaseissaan näytti aivan kokonaan vanhalta valtiopuoluelaiselta.

"Se on nuuskia," päättivät liittolaiset; "paras on siis lähettää hänen Rigault'in luo."

Neljä miestä, jotka olivat sangen halukkaat pääsemään rintavaruksesta, ohjasi heti tuota toivotonta mies parkaa edellään kivääriensä perillä.

Mihin matka piti, en tiedä, mutta puolen tuntia senjälkeen olivat he kaikki, niin vartiat kuin vankikin, hallituksen joukkojen vallassa ja asetettuna pitkään vankimatkueesen, joka oli valmiina Versailles'iin vietäväksi.

Hra Bonicar teki vastalauseensa yhä kiihtyvämmällä innolla, kohotti keppiään ja kertoi kyllä sadoin kerroin asiansa; mutta onnettomasti kyllä, näytti tuo viaton piirakkajuttu nytkin, juuri kaikessa tässä tavallisten olojen näin perinjuurisessa mullistuksessa, niin mahdottomalta, niin uskottamattomalta, että upseerit vaan nauroivat sille:

"Hyv'on — hyv'on, ukkosemme — hyvä… te saatte selittää asianne likemmin Versailles'sa!"

Ja yli Champs-Elysées'in, jotka vielä olivat ruutisavuun verhottuina, läksi matkue liikkeelle kahden sotamiesrivin välissä.

3.

Vangit astuivat viisittäin tiheissä riveissä. Joukon hajoamista estääkseen pakoitettiin heidän käymään käsikädessä; ja niin polki tuo suuri ihmisjoukko tietä tomussa ja pölyssä jytinällä sellaisella, joka muistuttaa rankkasateen ropinaa.

Onneton Bonnicar luuli näkevänsä unta. Hengestyksissään ja hiestä valuen sekä pelvon ja väsymyksen hurmeessa käydä laahasi hän matkueen loppupäässä kahden vanhan puoskari-ämmän välissä, jotka oikein lemusivat viinalta ja lamppuöljyltä; ja kun hän taukoamatta kiroten ja pahkiloiden jahki sanoja "piirakkapoika… piirakat", niin luultiin hänen menettäneen järkensä.

Ja totta onkin, että ukkoraukan pää ei ollut hetikään selvillä. Ja mitä oli se, jonka hän luuli näkevänänsä tuolla loitolla pölypyörteiden seassa, kun töyränteiden ja notkelmain yli kulettaessa matkueen rivit vähän erosivat, joll'ei juuri piirakkapojan valkoinen takki ja lakki? — Ja vielä kyllä kymmenet kerrat tällä matkalla näytti tuo vähäinen valkea haamu väilähtävän hänen silmiinsä ja taas katoavan sotilaspukujen, mekkojen ja rääsyjen sekaan, juuri kuin vartta vasten kiusoitellakseen häntä.

Vihdoin hämärässä saavuttiin Versailles'iin, ja kun väkijoukko äkkäsi tuon vanhan silmälasikkaan porvarin hurmehtuneena, pölyisenä ja vauhkana, niin päätettiin yleensä, että hänen ulkomuotonsa kuvasi mitä perinpohjaisimman roiston. Kuuluipa huutoja esim:

"Se on Felix Payât… ei, se on Delescluze."

Jalkaväki-vartiostolla oli täysi työ saada hänen vahingoittumattomana kukkaistarhaan. Vasta siellä sai tuo kurja matkue hajaantua, oijahtaa maahan ja hengähtää. Toiset nukkuivat, toiset kiroilivat, uhoittelivat tai itkivät; mutta onneton hra Bonnicar ei voinut itkeä eikä nukkua. Istuen muutaman portaan astimella, pää käsiinsä kätkettynä sekä puolikuolluksissa nälästä, väsymyksestä ja häveliäisyydestä, läpikävi hän ajatuksissaan koko tämän onnettomuuden päivän: lähtönsä kotoa, odottavan perheensä levottomuus, katettu pöytä, joka varmaankin vielä odotti hänen kotiintuloaan, sekä sitten masennukset, pyssynperän työkkäykset, solvaukset y.m. — ja kaikki tämä vaan muutaman epäluotettavan piirakkaleipurin tähden!

"Hra Bonnicar, tässä ovat teidän piirakkanne…" kuului nyt ääni aivan lähellä häntä. Tuo kunnon ukko katsahti ylös, ja mitä?… ihan hänen edessään seisoi piirakkapoika, joka oli joutunut kiinni yhdessä tasavallan lellilasten kanssa, ja otti nyt piirakkasäiliönsä valkoisen kaatinsa alta, avasi liinakäärröksen ja tarjosi sisällön hänelle.

— — — — — — — —

Ja niinpä kävi vaan, että hra Bonnicar tänäkin sunnuntaina, ikäänkuin kapinan ja vankeuden uhallakin, söi kun söikin tavanmukaiset piirakkansa.

XII.

Chauvin'in kuolema.

Ensikerran kun minä hänen tapasin oli se muutamassa rautatievaunussa, eräänä elokuun sunnuntaina, juuri aivan tuon, silloin niin sanotun, "espanjalais-preussilaisen sekaannuksen" ensi-alussa. Minä en ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt, mutta tunsin kuitenkin heti paikalla. Pitkä laiha vartalo, harmaa tukka, liekkivät kasvot, kiverä nokka, pyöreät, aina säihkyvät silmät, jotka eivät koskaan käyneet leppeämmiksi, paitsi katsellessaan tuota tähditettyä herraa sohvan nurkassa, sekä matala, ahdas, itsepintainen otsa — otsa sellainen, johon, siinä aina ihan sama ja aina ihan samaan suuntaankin herkeämättä työskentelevä ajatus oli vihdoin uurtanut yhden ainoan syvän juovan; mutta muuten vaihtelehtavan sävyisyyden ja pikaisuuden täydellinen sekoitus — kaikki tämä, mutta erittäinkin tuo hirveästi korraava "rr'ien" jyrinä, kun hän puhui "la Frrrançe'sta" ja "le drrrapeau frrrançais'sta"… oli huomiota herättävää.

"Tuo täytyy olla Chauvin", päätin minä itsekseni.

Ja Chauvin se todella olikin — Chauvin koko loistossaan!… Haastellen suurin viittein ja vääntehin istui hän tuossa ihan edessäni ja heilutteli sanomalehteään ikäänkuin hän olisi ja'ellut korvapuusteja koko Preussille.

Haltioissaan matkusti hän nyt jo, muka, Berliiniin keppi pystyssä, hurmoksissa, kuurona, sokeana, raivona, hulluna! Ei sääliä, ei sovintoa! Sota, sota elämästä ja kuolemasta!

"Mutta jollemme ole varustetut, Chauvin?"

"Ranskalaiset ovat aina varustettuina!" vastasi Chauvin, oikaisten runkonsa ja kohottaen viiksensä sellaisella pelottavalla rrrien jyrinällä, että ikkunat melkein helisivät.

Kiusallinen ja tyhmänrohkea olento! Sangen hyvin käsitin minä nyt kaiken sen ivan, kaikki ne pilalaulut, jotka jo vanhastaan olivat ympäröineet hänen ja luoneet hänelle yleisen naurunalaisuuden maineen!

Tämän ensimmäisen kohtaamuksemme perästä olin minä päättänyt välttää häntä; mutta kummallinen kovaonni johdatti hänen melkein aina vaan tielleni. Ensiksi senaatissa samana päivänä, jona hra Grammont ilmoitti maan-isille, että sota oli julistettu. Kaikkien muiden, puoleksi vapisevin äänin nostettujen, suostumushuutojen keskellä, jotka tätä seurasivat, kuului parvesta hirvittävä huuto: "eläköön Ranska!" ja kun minä katsahdin sinne, näin minä Chauvin'in pitkät käsivarret vengehtivän sielläkin ilmassa.

Joku aika senjälkeen näin minä hänen operassa; siellä seisoi hän suorana Girardin'in parvekkeessa huutaen, pyytäen saksalaista Reini-laulua. Mutta kun vastattiin, että laulajat eivät vielä olleet oppineet sitä, pahkiloi hän raivossaan: "Tarvitaanko nyt pitempi aika oppia laulaa lirittämään Reini, kuin valloittaa Reini?"

Tästä alkain oli hän kuin lumottu: kaikkialla Pariisissa, katujen kulmissa, puistokaduilla, ilmestyi tuo Chauvin, aina kiivenneenä jollekin istuimelle tai pöydälle sekä rumpujen, lippujen ja "marseljäs"-sävelten ympäröimänä. Milloin jakeli hän lähteville sotamiehille sikarria, milloin tervehteli hän sairashoitojoukkoja — kaikkialla näkyi aina ihmisryhmäin ylitse hänen suuri, loimuava muotonsa, ja niin hän laverteli ja älisi sekä niin viitteli ympärilleen, että olisi voinut luulla Pariisissa olevan ainakin 600,000 Chauvin'ia. Jos olisi tahtonut päästä näkemästä tuota suututtavaa haamua, niin olisi täytynyt sulkeutua sisään ja teljetä sekä ovet että ikkunat.

Mutta kuinka olisi voinut pysyä huoneessaan sanoman tultua Wissenbourg'ista, Forbach'ista ja koko tuosta onnettomuuksien rivistä, joita tuo surkea elokuu meille tuotti, ikäänkuin olisimme saaneet painajaisen, joka ei milloinkaan aikoisi päästää meitä.

Kuinka olisikaan siis voitu pysyä vapaina tuosta elävästä levottomuudesta, joka päivät pääksytysten juoksi kokoilemassa uutisia ja kuulutuksia, ja joka hoipperoi kaiket yöt ympäri kaupunkia, tuskallisin ja sekavin kasvoin, jotka kaasuliekkien valaisemina näyttivät aivan aaveen-omaisilta? — Näinä iltapuhteinakin kohtasin minä Chauvin'in. Hän kulki puistokaduilla joukosta joukkoon, piti puheita äänettömälle kansajoukolle, oli aina täynnä toivoa ja hyviä uutisia, oli varma voitosta vaikka miten ja huudahti jokaiselle kyllä kymmenet kerrat sen kalleimman vakuutuksen, että Bismarck'in valkoinen ratsuväestö on lyöty viimeiseen mieheen…

Kummallista! Chauvin ei näyttänyt minusta enää niin naurettavalta! Ja vaikka tosin en uskonut sanaakaan hänen jutuistaan, ei se haitannut; sillä ne kaikessa tapauksessa kuitenkin huvittivat minua. Selvästi tunsi, että tuossa pirun miehessä, vaikka hän olikin silmitön, hullun kopea ja tietämätön, hehkui elävä väsymätön voima — ikäänkuin sisällinen liekki, joka lämmitti sydäntä.

Ja juuri tällaista liekkiä tarvittiinkin tuona pitkänä piiritysaikana, tuona kauheana talvena, jona koiran ja hevosen liha oli jokapäiväistä leipäämme. Ilman Chauvin'ia, sen voivat vaikka kaikki pariisilaiset todistaa, ei Pariisi olisi kestänyt piiritystä kahdeksaa päivää.

Trochu oli alusta aikain sanonut: "Vihollinen tulee sisään, koska vaan tahtoo!"

"Se ei tule sisään!" väitti Chauvin. Chauvin'illa oli luottamus, Trochu'lla ei. Chauvin luotti kaikkiin, hän; — hän luotti korkeasti asianomaisiin sotaohjelmiin, Batzaine'en, hyökkäykseen. Joka yö kuuli hän Chanzy'n tykkipaukkeen Etampes'in puolelta päin, Faidherbe'n kuularuiskutuksen Enghien'in takaa, ja mikä parasta, mekin kuulimme ne, mekin; — siihen määrään oli tuon rohkean hupsun henki lopuksi tunkeutunut meihin kaikkiin.

Kunnon Chauvin!

Hän juuri, tuo levoton henki, oli myöskin se kaikkia siilova silmä, joka aina ennen kaikkia muita keksi kyyhkysten valkoiset siivet sinervää, synkkää taivaanrantaa vasten. Kun Gambetta lähetti meille noita monia "tarasconnadiansa", oli se aina Chauvin, joka kaikuvalla äänellään luki ne julki kaupunginhallituksen portilla. Niinä… joulukuun öinä, kun pitkät rivit vilun-sinisiä ihmisiä seisoi odottamassa teuraspuotien edustoilla, otti Chauvin miehekkäästi paikkansa rivissä, ja kiitos olkoon hänelle, oli noilla nälkiintyneillä vielä voima nauraa, laulaa ja ottaa rinkitanssin lumessa…

"Le, lon, la, laissez les passer, les Prussiens dans la Lorraine."

[Antaa mennä kuten nukuksissa, Preussilaiset ovat Lotringissa!]

hyräili Chauvin ja antoi kalossien pitää polentoa; ja villa-hunnuissaan hymyilivät vaaleat muodot saaden siitä elähyttäviä terveyden vivahduksia.

Mutta oi! Kaikki tämä ei hyödyttänyt mitään. Eräänä iltana, mennessäni Drouot-kadun ylitse, näin minä tuskallisen ihmisjoukon äänetönnä tungehtivan kaupungin hallituksen ympärillä ja kuulin tuossa suuressa, äänettömässä, pimentyneessä Pariisissa Chauvin'in koroitetun äänen mitä juhlallisimmasti huutavan: "Meikäläiset ovat miehittäneet Montretout-kunnahat".

Kahdeksan päivää senjälkeen oli kaikki lopussa.

Siitä hetkestä alkain näin minä Chauvin'in ainoastaan aniharvoin. Jonkun kerran tapasin hänen vielä puistokaduilla viittelemässä ja puhumassa revanchesta (kostosta) — vielä viimmeinen koriseva " r "; mutta kukaan ei kuunnellut häntä enää. Iloitseva Pariisi janosi huvejaan, työtelevä Pariisi kostoaan, ja Chauvinparka haaskasi suuria sanojaan ja vengeitään aivan turhaan; väkijoukot vaan hajosivat hänen tullessaan, sen sijaan kuin olisi pitänyt ryhmistyä hänen ympärilleen.

"Hullu," sanoivat muutamat.

"Nuuskia, vakooja!" huudahtivat toiset.

Tuli sitten kapinan-aika: "punainen lippu" ja "kommuunilaisuus". Pariisi joutui "mustain", roskaväen valtaan. Epäluulon alaiseksi joutuneena täytyi Chauvin'in pysyä kotonaan. — Ja kuitenkin, kun viimmeinen kurjuuden päivä tuli, seurasi ihan itsestään, että hänkin oli mukana, vaikka vaan istua rykytti eräässä Vendômekentän kulmassa. Aavistettiin hänen kuitenkin olevan kansajoukossa, ja katupojat pilkkasivat, vaikka eivät nähneetkään häntä.

"Ähää! Chauvin!" huudeskelivat he, ja kun muistopatsas kaatui, nähtiin preussilaisten upseerien, jotka joivat Champagne'a eräässä esikuntatoimiston ikkunassa, kohottavan lasinsa ja pilkaten huutavan: "Ha! ha! ha! mossié Chaufin!"

Aina toukokuun 23 päivään asti ei Chauvin antanut niin merkkiäkään itsestään, josko hän enää edes elikään. Erään kellarin syvyyteen kätkeytyneenä piehtaroi tuo raukka epätoivoissaan siitä, että itse ranskalaiset tulikuulat suhisivat taas Pariisin kattojen ylitse. Viimein eräänä päivänä piti hän varalla ja hiipi ulos juuri kahden vastakkaisen tykityksen väliin. Katu oli autio ja ikään kuin entistään leveämpi. Toisella puolella kohoui uhkaava rintavaruste tykkineen ja punalippuneen; toiselta taas lähestyi kaksi pientä Vincennes-soturia laahien muurin vierustaa savustunein kasvoin ja oi'ennetuin pyssyin. Versailles'ilais-joukot olivat juuri murtautuneet Pariisiin.

Chauvin tunsi sydämmensä sykkivän ilosta. "Eläköön Ranska" huudahti hän ja riensi sotilaita vastaan. Mutta hänen äänensä häätyi kaksinkertaisesta kivääripamauksesta. — Onnettomasta erehdyksestä oli tuo onneton heittäytynyt kahden sotivan vihollisparven väliin ja kaatui keskinäisen vihan uhrina. — Hän kieri rikkinäisessä kadussa ja siihen jäi hän makaamaan kahdeksi päiväksi leveillä käsin ja liikkumattomin kasvoin.

Näin kaatui Chauvin yhtenä meidän sisällisten meteliemme uhrina, ja hänessä meni viimeinen ranskalainen!

XIII.

Tappelu "Père-La-Chaise'ssa".

Kalmiston-vartia nauroi: "Vai tappelu täällä?… Lorua!… Uskokaa minua, täällä ei ole milloinkaan ollut mitään tappelua. Se on vaan joku sanomalehtikeksintö. Mitä tapahtui, on aivan yksinkertaisesti seuraava: Iltahämärässä 22:tta — se oli kumminkin sunnuntai — tuli tänne noin kolmekymmentä liittolaistykkimiestä laahaten mukanaan patterin seitsennaulaisia ja yhden kuularuiskun uusinta lajia. He sijoittuivat kalmiston perimmäiseen perukkaan, ja kun se osa kuuluu minun vartiopiiriini, niin olin minä juuri heitä vastaan ottamassa."

Kuularuiskunsa asettivat he tuonne loitolle puistokäytävän päähän juuri minun vartiokoppini viereen, ja tykkinsä vähän kauemmaksi tuolle penkereelle. Järjestykseen päästyään, pakoittivat he minun avaamaan useampia korihautoja heille. Silloin minä pelkäsin, että nyt alkaa perinpohjainen hävitys ja ryöstö niissä. Mutta heidän päällikkönsä piti kuono-nuoran tarpeeksi kiinteällä; hän astui asentorivin eteen ja piti pienen puheen. "Jokaiselta koiralta, joka koskee johonkin", sanoi hän, "poltan minä kuonon!… oikeaan, vasempaan, mars!"

Tämä oli eräs vanhus, jolla oli kokonaan valkea pää sekä kunniamerkkejä Krimistä ja Italiasta rinnassaan; hän ei näyttänytkään juuri leikin mieheltä. Miehistö pani hänen sanansa muistoonsa ja minä saan nyt lausua heistä sen oikeutetun todistuksen, että he eivät ottaneet niin hituakaan hautakappeleista, eivätkä vielä herttua de Morny'n ristikuvastakaan, joka jo yksinään on lähes 2,000 frankin arvoinen.

Ja kuitenkin oli tuo vaan joukko yleistä roistoväkeä, tuollaista tilapäistä tykkiväkeä, jolla kerrassaan ei ollut mitään muuta tarkoitusta, kun saada vaan nuo 3 fr. 50 cent. päiväänsä ja antaa muun mennä miten tahansa… Jospa olisitte vielä nähneet, mitä elämää he pitivät täällä kirkkomaalla! Kuinka he joukottain piehtaroivat hautakappelissa, vieläpä itse tuossa kauniissakin haudassa tuolla loitolla, johon keisarin imettäjä on haudattu. Viininsä raikastuttivat he Champeaux'in kappelissa, jossa on lähde; ja sitten vetivät he vaimoväkeäkin tänne. Näin siis syntyi kujeilu ja juominki koko yöksi.

Ja te saatte olla varmat siitä, että kyllä saivat meidän vainajamme nyt roskaelämästä kyllänsä.

Kelvottomuudestaan huolimatta teki tuo roistojoukko kaikissa tapauksissa suurta vahinkoa Pariisille. Heidän asemansa oli mainio ja aina tämän tästäkin saivat he käskyjä:

"Ampukaa Louvren'ia… ampukaa Palais Royal'ia!"

Silloin tähtäsi vanhus tykkinsä, ja lamppuöljy-kuulat lensivät korkeissa kääreissä kaupungin yli. Mitä siellä loitommalla tapahtui ei osannut meistä kukaan sanoa.

Me kuulimme kiväärilaukausten ratisevan yhä likempää ja likempää, mutta vähän se liittolaisia huoletti. Heidän ristitulessaan Chaumont'issa, Montmartre'sta ja Père-La-Chaise'sta eivät he luulleet Versaill'ilaisilla olevan mitään mahdollisuutta tunkeutua esiin. Mutta silloin tuli meriväen ensimmäinen tulikuula Montmartre'sta ja teki heidät kerrassaan selviksi.

Kukaan ei ollut aavistanutkaan sellaista. Minä itsekin seisoin ihan heidän seassaan, piippu suussani nojautuen selin Morny'n kuvapatsaasen. Kuultuani tulikuulan ilmassa suhisevan meitä kohti, ennätin tuskin heittäytyä pitkäkseni maahan. Ensi säikäyksessään luuli arvoisa tykkiväkemme, että se ei ollut mikään muu, kuin joku vahinkolaukaus tai vaan kehno pila tovereilta siellä. Mutta mitäs vielä! Viisi minuuttia… uusi salama Montmartre'sta ja meitä kohti liukoaa uusi rusina yhtä hienosti tähdättynä, kun ensimmäinenkin. — Yks' kaks' ovat uljaat ilokäkeni jättäneet tykkinsä ja kuularuiskunsa oman onnensa nojaan ja juoksevat rakkaan henki-kultansa nimessä mikä minnekin. Kirkkomaa ei näyttänyt kyllin tilavalta heille ja kaikkialta karjutaan; "Me olemme petetyt! Me olemme petetyt!" Mutta vanhus, hän seisoo yksinään jälellä putoovain tulikuulain seassa, ja — uskokaa minua tai ei — mutta olipa todellakin kaunista nähdä tuon saakelin laukovan kanuuniaan ja itkevän raivostuneena miehistönsä pa'osta.

Vasta illan tullen tavalliseen palkanmakso-aikaan palasi kuitenkin muutamia. Kas täällä saatte nähdä, täällä minun virkakopissani on vielä jälellä nimet mitkä vanhus kirjoitti huutaessaan väkeään: " Sidaine, paikalla; Choudeyras, paikalla; Billot, Vallon …"

Kuten näette, ei saapunut paikalle kuin neljä tai viisi, mutta näilläkin oli vaimoväkeä mukanaan… Oi! tuota iltaa en unhota milloinkaan. Tuolla loitolla — palava Pariisi… Hôtel de Ville, aseisto, viljavarastot — kaikki leimuavassa liekissä. Ja täällä — valoa, kuin keskipäivällä. Liittolaiset yrittivät vielä kerran palata jälleen tykeillensä, mutta heitä oli liian vähä, ja sitäpaitsi eivät he uskaltaneetkaan Montmartre'lta. Silloin asettuivat he erääsen hautaholviin ja istuivat sinne moisten simasuittensa kera laulamaan ja juomaan. Vanhus oli asettaunut Favronne'n haudan aukolla kahden kivisen kuvapatsaan väliin ja tuijotteli siitä palavaa Pariisia julmin katsein. Voi kyllä nähdä hänen epäilevän, että tämä on ehkä hänen viimmeinen yönsä.

Tästä hetkestä aikain en minä tiedä aivan tarkoin, mitä juuri tapahtui; sillä minä menin kotiini, tuohon pieneen lautiooni, jonka näette pilkoittavan tuolta oksain välitse. Minä olin väsyksissä niin, että horjuin ja heittäydyin heti sängylle siinä asussa kuin olin, mutta jätin kuitenkin lampun palamaan, kuten aina muutenkin näin pahalla säällä… Yks' kaks' kopistetaan ovelle kiivaasti. Vaimoni menee aivan vapisten avaamaan. Me luulimme siellä olevan liittolaisia… mutta ei! Siellä oli meri-sotaväkeä. Yksi kapteeni sotakoululaisia ja lääkäri.

"Pian! Nouskaa ja antakaa meille kahvea" huusivat he.

Minä nousin ja keitin kahvea itse; sillä vaimoni peljästykseltään ei juuri kyennytkään siihen. Kirkkomaalta kuului kummallinen möhinä ja epäselvä liike, ikäänkuin kaikki kuolleet olisivat nousseet haudoistaan, käydäkseen viimeiselle tuomiolle.

Upseerit joivat seisoallaan kaikin kiirehin ja vaativat sitten minunkin mukaansa.

Kaikkialla sotilaita ja merimiehiä. Het' muodostettiin rivakka nuuskia-joukko ja minun käskettiin lähteä sen etunenässä sissimään kaikki hautaholvit toinen toisensa perästä. Silloin tällöin, kuin sotilaat äkkäsivät jonkunkin oksan liikahtavan, päästivät he aina jonkun laukauksen pitkin yhtä tai toista puistokäytävää, milloin johon-kuhun kuvapatsaasen, milloin rämähtävään ristikko-porttiin. Siellä täällä keksittiin aina joku raukka piilossaan yhden tai toisen hautakammion sopessa. Ja silloin oli kaikki tehty vaan vilauksessa. Näin kävi minun liittolaistykkiväelleni. Minä löysin heidät vartiokoppini luona yhteen kasaan ryhistyneinä, miehet ja naiset mullin mallin; mutta näiden kaikkein yli kohoui tuo vanhus kunniamerkkeineen. Voinette uskoa, ett'ei tuo ollut mikään hauska näky… tuossa kylmässä hämärässä… Uh!

Mutta hirmuttavin oli minun kuitenkin nähdä tuo pitkä rivi kansalliskaartilaisia, jotka nyt juuri tuotiin tänne la Roquette vankilasta, missä he olivat viettäneet yönsä. He kävivät pitkin suurta puistokäytävää hitaasti kuin ruumissaatto. Ei kuulunut ainoatakaan sanaa, ei valitusta. Ne raukat olivat niin kokonaan näännytetyt ja ruhjotut, että useat kävivät vaan nukuksissaan, eikä edes ajatus siitä, että he nyt kävivät kuolemaan, voinut herättää heitä. He vietiin kau'as kalmiston sisään ja sitten alkoi ammunta. Heitä oli sata seitsemänviidettä miestä, ja hyvin voitte ymmärtää, että siinäkin meni aikansa…

Tämä, näetten, on nyt se, jolle kansa on antanut nimen: tappelu Père-La-Chaise'ssa.

Täällä huomasi tuo kunnon ukko esimiehensä, ja jätti minun heti. Minä viivyin tuokion, luin vartiokopissa niiden nimet, jotka olivat tulleet palavan Pariisin valossa kokemaan viimeistä palkkaansa, kuvailin ajatuksissani tämän tulikuulain risteilemän sekä veressä ja tulessa punertavan toukokuun yön; näin tuon suuren jylhän kalmiston valaistuna, kuin juhlallisesti tulitetun kaupungin, tykit jätettyinä, hautaholvit avattuina ja juomapidot kuolleitten majoissa; näin päälliseksi aivan lähellä tuossa — juuri kupukattojen, muistopatsaiden ja veistokuvain keskellä, joihin liekit loivat elämän haamua — Balzacs'in kuvan korkeane otsaneen ja suurine silmineen katselevan tätä murhe-näytelmää.

XIV.

Lautta.

Ennen sotaa oli täällä kaunis riippusilta kaksin valkoisin kivipylväin ja tervatuin köysin, jotka kuvastuivat taivaan rantaa vasten tuossa kajastelevassa raitisilmaisuudessa, joka antaa laivoille ja ilmapalloille niin omituisen sulon. Savupyörteiden verhoamana ja tarvitsematta edes kallistaa savupiippujaan kulkivat sillan alitse kahdesti päiväänsä rivakat hinauslaivat pitkine lotjajonoineen; ja sillan korvissa oli vielä lisäkkeinä pesulaituria, pesulauttoja ja sieviä kalastusveneitä kiinnitettyinä pieniin rautarenkaisiinsa. Sillalle vei kirjavien niittyjen läpitse ihana poppelipuu-käytävä, kaunis rivi, ikäänkuin vehreä esirippu, jota Seinen raikkaat tuulahdukset hiljalleen huojuttelivat. Todellakin viehättävä taulu…

Mutta nyt on kaikki muuttunut. Poppelikuja ei johdata mihinkään määräpaikkaan; — siltaa ei ole enää. Kivipylväät ovat pamahutetut ilmaan ja pirstat heitetyt lavealle ympäri. Se pieni huone, jossa siltamaksut suoritettiin, on täräyksistä puoleksi sortunut ja muistuttaa tuon kamalan väkivallan ja varustusten ajan julmista jäännöksistä. Köydet ja rautalanka-nuorat roikkuvat vedessä; yksi osa sillasta on keskellä virtaa upotettuna hietaan, kuin suuri laivanruho; sen kohdalla liehuu punainen lippu varoittamassa vesimatkalaisia — ja kaikki roska, jota Seine laahaa mukanaan, patoutuu tähän, muodostain koko joukon pyörteitä ja pieniä koskia.

Näyttääpä ikään kuin maakunta olisi pilstoittu ja hävityksen kauhistus kuvastuisi kaikkialla. Taulun surullista vaikutusta täydentääksensä on puisto, joka vei sillalle, kadottanut raitisilmaisuutensa. Kaikki nuo ennen niin tuuheat poppelit ovat nyt kokonaan matojen vallassa — puillakin on heidän hävityksensä — ja ne levittävät alastomat järsityt oksansa, jotka eivät luo mitään siimestä; ja pitkin tuota pitkää hylättyä ja hyödytöntä puistikkokujaa liipottelevat nyt kaikkialla vaan suuret vaaleat perhoset.

Sillan uudesta rakentamista odottaessa on hankittu lautta — alus moinen, jolla kuletetaan ylitse vaunuja hevosineen, työhevosia auroineen sekä kokonaisia nautakarjoja, jotka ummistavat sameat silmänsä katsellessaan vettä ja liikuntoa. Eläimet ja ajokalut anastavat lautan keskustan; näiden ympäri kehäytyvät matkustajat — maalaisia, koululaisia ja pariisilaisia, jotka kulkevat kesäasuntojensa ja kaupungin väliä. Nauhoja, huntuja, marhaminnoja, ruoskia ja ohjia liehuu sekaisin. Seine, joka yli mentäessä vie nyt niin paljon aikaa, tuntuu toista vertaa leveämmältä, kuin ennen, ja loitolla tuon pamahutetun silta-rauskan takansa sekä toisilleen vierasten rantamain välissä, leveää näköpiiri omituisen surunsekaisella juhlallisuudella.

Eräänä aamuna olin minä saapunut tavattoman aikaisin lautalle. Valkamalla ei ollut vielä ketään muuta. Lautturin huone, oikeastaan vaan eräs vanha, puoleksi hietaan vajonnut rautatienvaunu, oli kiinni ja kosteudesta hiessä; sisältä kuului lapsen yskiminen.

"Holoi, lautturi!"

"Minä tulen, kyll' tulen!" vastasi mies rientäen laahaavin askelin. Hän oli roteva runkoinen, vielä vallan nuori mies, ennen ammatiltaan merimies, mutta oli sitten sodan aikana palvellut tykkimiehenä ja saanut siellä tankistuttavan luuvalon sekä tulikuulan kappaleen sääreensä ja muotonsa arpia täyteen. Nähdessään minun, hymyili tuo kunnon mies lausuen: "kyllä nyt on lautalla tilaa tänään."

Minä olin todellakin yksinäni lautalla; mutta ennenkun lautturi ennätti hakansa irroittaa, oli jo muitakin meniöitä ehtinyt paikalle. Ensiksi tuli eräs vehmas kirkassilmäinen maalaisvaimo, menossa torille, kummallakin käsivarrellaan suuri kori, jotka pitivät hänen tarpeellisessa tasa-painossa sekä suorana ja pontevana. Hänen jälkeensä väihkyi sumussa muitakin matkalaisia, joiden äänet kuuluivat meille jo paljoa ennemmin, kuin he itse ehtivätkään täydellisesti näkyviin. — Yksi niistä oli hellä, valittavasti liikutettu naisääni!

"Oi herra Chachignot, minä pyydän kauneimmasti, älkää tehkö meitä onnettomiksi! Näettehän kyllä, että hän työtelee niin paljon kuin suinkin voi… odottakaa — antakaa hänelle aikaa… ei hän muuta pyydäkään!…"

"Minä olen antanut jo kylläksi aikaa… Mutta nyt siit' on loppu", vastasi vanhan maalaisukon rämeä, ankara ja taipumaton ääni. "Nyt saa oikeuden palvelia ryhtyä asiaan. Kyllä hän tietää hänen tehtävänsä… Holoi, lautturi."

"Se on tuo vanha ilkeä Chachignot", kuiskasi lautturi puoliääneensä minulle… "Tänne päin, tänne!"

Nyt esiytyi sumusta varteva ukko, kuosikkaassa, vaikka karkeassa päällystakissa sekä ihka uudessa, tavattoman korkeassa silkkihatussa. Tuo ahavoitunut ja päivettynyt maalainen, jonka känsistyneet kädet osoittivat raskasta, karkeaa työtä, näytti vielä yksinkertaisemmalta ja ruskeammalta tuollaisessa herrakasasussa. Tuo itsepintainen otsa, tuo kiveränenäinen nokka, tuo mutistettu, ilkeyden poimujen ympäröimä suu, antoi hänelle inhottavan jörön ulkomuodon.

"No niin! antaa mennä!" mörähti ukko hypätessään lautalle ja hänen äänensä vapisi kiihtymyksestä. Lautan erotessa rannasta kysyi maalaisvaimo ukolta:

"Kenelle te nyt olette noin kovana? isä Chachignot!"

"Kas! eukko Blancheko se on!… Ah, älä puhu!… voipihan tässä tulla hulluksi jo vähemmästäkin… No tuolle Maziliers'in joukolle…" murisi hän kohottaen puserretun nyrkkinsä erästä vähäistä hentoa, varjomaista olentoa kohden, joka nyyhkien poistui rannalta.

"Mitä pahaa nuo ihmiset sitten ovat tehneet teille?"

"He ovat tehneet minulle sen harmin, etteivät ole maksaneet asunto-vuokraansa koko kolmeen vuosineljännekseen eikä viinilaskuistaankan äyriäkään, eikä ole vielä mitään toivoa saada edes pinnistämälläkään heiltä niin ropoakaan niistä!… Mutta minä olenkin nyt matkalla oikeudenpalvelian luo saadakseni tuosta roistokunnasta kerrassaan eron!"

"Mutta hän on kuitenkin kelpo-mies, tuo Mazilier. Hän varmaankaan ei voi maksaa teille… Niitä on niin monta, jotka sodanaikana menettivät kaiken, mitä heillä oli."

Ukko värähti ikäänkuin salaman iskusta ja ärähti: "Hän on aasi!… Hän olisi voinut ansaita hyvän omaisuuden preussilaisilta, mutta se raato, ei tahtonut… Siitä hetkestä, kun preussilaiset anastivat seutumme, sulki hän kapakkansa ja riisui kauppaosoitteensa pois. Toiset kapakoitsiat, jotka ymmärsivät etunsa, leikkasivat kultaa kuin puuveitsellä sodanaikana; — mutta hän, hän mokoma ei myynyt pennilläkään; ja kaikista pahinta vielä oli se, että tuo tolvana sai istua putkassa pitkää ajan siitä vaan, ettei hänellä ollut älyä pysyä edes nahoissaan… Hän on vasikka, se on sanottu, ja se on totta… 'Isänmaa', 'velvollisuus' ja muut tuollaiset!… Mitä ne häneen kuuluivat? Oliko hänkin, muka, sotilas, hän? Hänen velvollisuutensa oli myydä viiniä, ja viinaa ostajille; ja silloin olisi hän voinut maksaa minullekin. — Mutta kyllä minä opetan sille s—tanalle toistaiseksi, kuinka 'isänmaisilla' ollaan ja mitä 'velvollisuuksilla olo' maksaa!"

Ja vihasta hehkuen väänteleiksi hän avarassa päällystakissaan noilla kömpelöillä kielastuksilla, joista heti huomaa maanmiehen tottumuksen vaan lyhyeen takkiin.

Hänen tätä puhuessaan olivat maalaisvaimon silmät, jotka vastikään vielä näyttivät niin leppeiltä ja Maziliers'ia niin täydellisesti sääliviltä, saaneet jäykän, melkein halveksivan katsannon. Hän oli talonpoikaisrotua hänkin, ja sellaiset tavallisesti huolivat aivan vähää niistä, jotka hylkäävät minkään voitto-tilaisuuden, vaikkapa se olisi risti-aatteinenkin.

"On kuitenkin oikein surkeaa hänen vaimonsa tähden", lausui hän ja jatkoi vähän epäiltyään: "mutta selvä totuus on sekin, ettei saa kääntää onnelle selkäänsä."… Ja tästä johti hän suoraan seuraavaan loppupäätöksen:

"Te olette oikeassa, vanha isä; jos jollakin on velkaa, niin täytyyhän hänen se maksaakin!"

Cachignot jatkoi hymyillen: "Hän on nauta… hän on nauta!…"

Lautturikin, joka lauttaa kulettaessaan oli kuunnellut heitä, kajosi nyt keskusteluun:

"Älkää olko armoton, isä Chachignot… Mitä maksaa vaivaa teille, mennä oikeuden palvelian luo? Mitä se hyödyttää teitä, tehdä nuo raukat onnettomiksi? Olkaa armollinen, vielä vähän, koska teillä on niin hyvät varat!"

Ukko käännähti kuin kärmeen puremana ja älästi:

"Minä neuvon sinun pitämään suusi kiinni, sinun, sinä hornan vetelys; sinäkin olet yksi tuollainen 'isänmaitsia' muukamaks!… Onpa oikein surkuteltavaa jo ainoastaan kuullakin sitä! Viisi penttua — eikä penniäkään — ja sittenkin huvitteleida tähystellen tykkiä vihollista kohden, tarvitsematta sitä… Ja minä kysyn herralta, minä (toden totta luulen minä, että tuo lurjus kääntyi tässä minuun!) mitä on todellakin tuloa mokomasta? Tuo esimerkiksi on saanut naamansa mäsäksi, kadottanut hyvän paikkansa ja kas nyt — nyt elää hän aivan, kuin mustalainen, pienessä viima-tuulisessa luolassaan lapsineen, jotka nikahtuvat yskään, ja vaimoneen, joka työskentelee pesulaiturilla itsensä vaivaiseksi. Eikö hän ole nauta, hänkin?"

Lautturin silmistä vilahti katkera salama, ja arvet koko hänen tummassa muodossaan kuvastivat syvät, vaaleat vanansa entistä selvemmin. Mutta hänellä oli niin luja itsensä kieltämys, että hän voi alla ääneti ja syöntää vihansa lautturi-sauvaansa, jonka hän työnsi hietaan niin, että se oli katkeamaisillaan. — Ja parasta se olikin; sillä yksikin varomaton sana olisi voinut riistää häneltä nykyisenkin toimensa; sillä hra Chachignot'illa on valtaa. Hän on kunnallisneuvosten jäsen.

XV.

Satu sortuneesta sotilaasta ja kolmesta korpista.

[Tämä satu on kirjoitettu jo v. 1872 sen ilmoituksen johdosta ranskalaisissa virallisissa lehdissä, että silloisen Berlinin, kolmenkeisarin-kokouksen tarkoitus oli perustaa pysyväinen puollustus- ja hyökkäysliitto. Kirj. muist.]

On tappelupäivän ilta. Luonto näyttää vieläkin olevan kauhistuksissaan noiden kahden sotajoukon yhteentörmäyksestä. Tykkien polttava hengitys häälyy paksuina rusottavina savu-pilvinä maisemain yli. Ilma on täynnä hyökyä, kuin meri myrskyn jälkeen. Se tuntuu vieläkin vapisevan ja hyllyvän päivän hirmuisten ryntäysten mukaan ja luminen maa, jonka talvilepo on häiritty, on ristin rastin täynnä tykkivankkuri-pyöräin syviä vakoja ja kuoppia sekä peitettynä kammottavilla roukkioilla epätoivossa ja kuolemankielissä taistelevia ihmisiä ja eläimiä.

Kamala viljelystyö! Lumi-vakoilun on sota kylvänyt surmanviljaansa. Jo itse noiden harmaiden sotapukukauhtanoiden laskoksissa, rypyissä ja kierroksissa on jotakin, joka ilmaisee kuolontaistelua. Käsivarret pistäytyvät ylös täytetyistä haudoista ja jalat kankeina, tönkkinä, puoleksi maahan vajonneina.

Vaalein kasvoin päin lyijyn-sinervää taivasta makaa tuolla selällään nuori sotilas. Hänen kätensä ovat mustat ruudista ja hänen takkinsa läpitse ammuttu. Hän telmi kuumimmassa tulessa siellä, missä sota tulisimmin tuiski ja toverinsa luulivat hänen kuolleen, kuu näkivät hänen kaatuneen. Mutta kuitenkin elää hän ja huutaa apua kaikin voimin, mitä hänellä enää on jälellä; vaan ainoastaan voivotushuudot ja kuolonkoraukset vastaavat.

Vilusta ja tuskista tankistuen, uupuneena tuossa tulikuulain humistessa ja tykkien salamoidessa sekä koko verisen näytelmän kaikissa vaihteluissa, ja ikäänkuin sen tyynen ja uuvuttavan äänettömyyden voittamana, jonka hän tuntee maassa, missä hän makaa pitkänään, tuntee hän kiusauksen jäädä välinpitämättömänä siihen — tulkoon sitten uni tai kuolema.

Silloin huomaa hän yht'äkkiä tuon puoleksi sulettujen silmäinsä ylitse kaareutuvan äärettömän näköpiirin reunalla kolme mustaa pilkkua, jotka suurenevat sikäli, mikäli ne lähenevät. Ne näyttävät siiviltä — mustilta siiviltä, jotka liitävät avaruudessa.

Heti pysähtyvät ne hänen päänsä kohdalle, ja hän näkee kolme korppia liikkumattomana ikäänkuin killuvan ylhäällä vaaleassa ilmassa sellaisella tyyneydellä ja vainokkaisuudella, joka on petoeläimelle niin omituinen, silloin kun se on keksinyt saaliin.

Tuossa vielä tulesta ja kuulista värisevässä ilmassa muistuttavat nuo suuret siivet tuskin nähtävine liikuntoineen kolmea liehuvaa sotaviiriä, joista jokainen on merkitty petolinnun kuvalla.

"Tähystävätköhän nuo minua?" kysyy tuo kaatunut sotilas kauhistuksella itsekseen, ja koko hänen ruumiinsa värisee, kun hän näkee noiden kolmen korpin laskeutuvan kiireesti alas ja asettautuvan multakasalle lähelle häntä.

Ne ovat uhkeita lintuja, sanon minä, loistavia ja jalosukuisia! Ei niin höyhentäkään puutu niiden juhlapuvuista. Ja kuitenkin elävät ne ihan tappelukenttäin keskessä — elävätpä itse te'ossa ainoastaan niissä ja niistä. Mutta samalla kunnioittavatkin ne niitä läsnäolollaan ainoastaan asianomaisessa etäisyydessä, kaukana yli-ilmoissa, ampumakannon ulkopuolella eivätkä milloinkaan laskeu tuosta loistavasta korkeudestaan, ennenkun rykmentit makaavat maassa, kuolleina ja haavoitettuina kolkossa yhdenvertaisuudessa.

Itse te'ossa näyttävät ne olevankin korppia omasta arvostaan. Ne tervehtelevät toisiaan ja keikkailevat toistensa edessä samalla, kun niiden kiverät kynnet jättävät syviä verijälkiä lumeen. Ja kun he vihdoinkin ovat täyttäneet kaikki sääntökohteliaisuuden vaatimukset, asettuvat ne vaakkumaan ja räksättämään kaikessa hiljaisuudessa keskenään, jättämättä kuitenkaan tuota haavoitettua sotilasta tuokioksikaan silmistänsä.

"Arvoisimmat serkkuni", lausuu yksi noista mustista linnuista, "minä olen kutsunut teidät tänne tuon sortuneen sotilaan johdosta, joka makaa tuossa edessämme. Hän oli uljas, erinomaisesta rohkeudesta hehkuva, pieni taistelu-urho, mutta häneltä puuttui tarpeellinen johtoperäisen ohjelman mukainen varovaisuus. Katsokaapa vaan hänen läpitse ammuttuja vaatteitaan ja ajatelkaa, minkä määrän latinkia on maksanut saada hänen maistamaan maata… Korkea arvoiset serkkuni, hän on ylevä saalis ja jos te tahdotte, niinkuin minä, niin ja'amme me hänen keskenämme; mutta kuitenkin täytyy meidän viivytellä vähän, ennenkuin lähestymme häntä; sillä vaikka hän nyt makaakin tuossa murretuin asein, liikkumattomin käsin ja paljain päin, niin voisi hän kuitenkin olla vaarallinen, jos hän, vasten luuloamme, jälleen virkoaisi…"

Tuo, joka johtaa puhetta, on suurin noista kolmesta ja nuo molemmat toiset — vaikka sangen tarkoin kuunnellen hänen esityksiään — pysyvät kuitenkin tarpeeksi loitolla hänen terävästä ja kiverästä nokastaan.

"Kuitenkin", jatkaa hän, "voimme me jo ennakolta sopia ja'osta. Minä nielaisen hänen sydämmensä. Se on lämmin ja ylevä sydän, joka voipi uudistaa minun omanikin."

Kuuletkos, nuori soturi, mitä he puhuvat!… Eikö todellakaan sydämmesi syki vilkkaammin?

Toinen korppi jatkaa: "Minä otan hänen silmänsä. Tuollaisella väellä tapaa olla suuret, kirkkaat ja elokkaat silmät."

Pian! avaa silmäsi, nuori soturi, avaa silmäsi, jos niillä enää mitään näetkään!

Viimmeinen lisää: "Minä mielin hänen kieltänsä; sillä tuossa rodussa on se kuitenkin hienoin pala."

Mutta puhu toki, sinä makaava, karjaise heille kaikin voimisi, että huolimatta kaikesta siitä verestä, jonka sinä olet menettänyt, on sinulla kuitenkin vielä kyllä…

Mutta näyttää siltä, kun olisi hän todellakin kuollut, ja kun nuo kolme korppia neuvottelunsa päätettyä kuullolla korvin ja saaliinhimoisin nokin laskehtivat hänen ylitsensä, ei ilmaise hänen ruumiinsa edes kauhistuksen väristystä.

Nuori soturi-raukka! Ne voivat tuontien jakaa sinun keskenään ja riistää sinun jäännöksesi aina takkisi nappeihin asti; sillä sellaiset linnut ryöstävät kaikki, mikä vaan loistaa heidän silmiinsä, vaikkapa se viruisikin veressä.

Hiljaa lähenevät nuo kolme korppia ja rohkein niistä uskaltaa nokata häntä sormeen.

Mutta nyt vihdoinkin herää haavoitetussa elämä ja hänen ruumiinsa läpitse säilähtää äkillinen kauhistuksen väristys.

"Hän ei ole kuollut!" rääkkivät linnut pelästyksissään ja rientävät multakasalleen takaisin.

No, ei! Hän ei olekaan kuollut, tuo nuori sortunut soturi! Katsokaa vaan, kuinka hän kohottaa päätänsä, samalla kun katkeruus luo hänen kalpeille kasvoilleen uudistuvan elon vivauksen! Hänen silmänsä tulistuvat, hänen sieramensa suurenevat. Hänestä tuntuu, kuin olisi ilma melkoista keveämpi — kuin voisi hän taas hengittää.

Valjuna pilkistää illan talvinen auringon-säde yli raasitun kentän, ja kun hänen silmänsä seuraavat tuota kaihoa auringon laskua, joka kimaltaa hänelle kuvia toivehikkaan aamun koista, tuntee hän, miten lumi on sulanut hänen ojennetun kätensä alla, ja miten sen alta pistäytyy ylös heikko oras, itävän siemenen pieni sirkkalehti.

O, sinä elinvoiman ihme! Haavoitettu tuntee uudesta elpyneensä. Tukeutuen molemmin käsin isänmaahansa, kokee hän nousta seisoalleen. Pakoon valmiina vaanivat nuo kolme petolintua vielä häntä, ja kun ne näkevät hänen puoli seisoallaan vielä vapisevin liikkein haparoivan hävinneitä aseitaan, niin lentävät ne pimenevän yön hämärässä yhdessä tiehensä. Siipien suhina ja nokkain naksutus kuuluu kyllä kauan ilmasta, mutta sortunut sotilas on noussut!

KERTOMUKSIA PARIISIN JA ETELÄ-EUROOPAN KANSAN-ELÄMÄSTÄ.

I.

Notario.

Yh — tuollainen sumu!… mutisee tuo kunnon mies tullessaan kadulle. Hätäisesti nostaa hän kauluksensa ylös, kiinnittää suuhisensa suunsa eteen ja lähtee hyräellen, allapäin ja kädet takataskuihin pistettyinä astumaan työhuonettaan kohden.

Sumua aika-tavalla — se on toden totta. Kaduilla voipi sentään jotenkuten; sillä suurissa kaupungeissa ei pysy sumu kauemmin kuin lumikaan. Katot silpoavat sen siekaleiksi, muuriseinät imevät sen itseensä; se tunkeutuu huoneisiin heti, kun ovia vaan avataan sekä saa astimet niljakkaiksi ja käsipuut kosteiksi. Vaunujen liikunto, jalkalaisten, joilla on niin kiire, ja jotka ovat niin köyhiä — kaikki nämä repivät, murtavat ja hajoittavat sen. Se imeytyy konttoristien kuluneisiin ja ahtaisiin vaatteisiin sekä puotineitosten sadekappoihin, tunkeutuu heidän hienojen harso-huntujensa läpitse ja peittää kuin kalvo heidän suuret, vaksikankaalla verhotut lippaansa. Mutta siellä autioilla laitureilla, silloilla, pitkin rannikoita, viralla ja ylhäällä Nôtre Dame'n takana, missä nouseva aurinko luo valoaan, joka muistuttaa hämärästä yölampusta — siellä seisoo se raskaana, läpipääsemättömänä ja liikkumattomana pilvimuurina.

Mutta kylmästä ja sumusta huolimatta näkyy kysymyksessä oleva mies menevän laiturilta laiturille tullakseen virkahuoneelleen. Hän olisi voinut ottaa jonkun toisen tien, mutta virralla näyttää olevan joku salaperäinen vetovoima häneen. Hänen huvinsa oli luovautua pitkin sillankäsipuita ja pitkin toimettomain käveliäin kyynnärpäiden kuluttamia laiturien-kaiteita. Tällä tunnilla ja tässä seudussa ovat tyhjäntoimittajat harvinaisia. Kuitenkin kohtaa silloin tällöin jonkun vaimon, joka liinavaate-takka olallaan pysähtyy ja levähtää kaidepuuta vasten, tai jonkun muun raukan, joka kumarruksissaan tähystelee vettä synkin kasvoin. Silloin käännähtää mies ja tähystää uteliaasti heitä, ikäänkuin joku salainen ajatus hänessä asettaisi nuo ihmiset johonkin yhteyteen virran kanssa.

Se ei ole tänä aamuna viehättävä, tuo virta. Sumu, joka nousee veden viristä, näyttää painavan sitä. Nuo jylhät katot epätasaisine ja nojautuvine savupiippuineen, jotka kuvastelevat ja ristiävät toisiaan keskellä virran juopaa, näyttävät jonkinlaiselta kamalalta tehtaalta, jonka tarkoituksena on varustaa Pariisi Seinen syvyydestä — usvalla. Mutta kysymyksessä oleva mies ei näytä pitävänkään kaikkea tuota niinkään sulottomana. Kosteus tunkeuu häneen kaikilta tahoilta, hänessä ei ole ainoaakaan kuivaa lankaa, mutta kuitenkin käy hän vihellellen edelleen ja myhäilee tyytyväisenä turpaimensa suojassa.

Mutta hänellä on ollutkin hyvää aikaa tutustua Seinen sumuihin. Ja sitä paitsi tietää hän, että, perille päästyään, odottaa häntä pehmeä nahkakertainen jalkasäkki, hehkuva nuotio humisevassa pesässä sekä pieni paistinpannu, jossa hän joka aamu valmistaa eineensä. Nämä ovat pikkuvirkamiehen nautinnoita elämästä — vankeushuveja moisia, joita arvostella ei ole tilaisuudessa kutkaan muut, kuin sellaiset olentoraukat, joiden koko elämä voi mahtua pähkinän kuoreen.

"Minä en saa unohtaa ostaa itselleni omenoita", sanoo hän tämän tästäkin itsekseen, viheltää sitten taas ja kiirehtää askeleitaan.

Laituria — aina vaan laituria; sitten silta. Viimein pysähtyy hän Nôtre Dame'n takana. Tässä paikassa saarta on sumu sakeampi kuin muualla. Se tulee tähän kolmelta taholta, upottaa korkeat tornit puoliksi ja pakkautuu mutkaan, missä silta tekee käänteen. Täällä seisahtaa miehemme; hän on paikalla.

Epäselvästi näkyy muutamia synkkiä haamuja ihmisistä, jotka istua kyryttävät käytävillä ja näyttävät niin odottavilta; ja ikäänkuin kävelypaikkain veräjillä ja ravintolain ovilla näkyvät täälläkin hedelmäkaupusteliain vasut levittävän viehättävät rivinsä appelsiinia, kyrsiä ja omenoita.

Oi, mitä oivallisia omenoita! Kuinka raikkaina ja punertavina ne kimaltavat kastehelmien alta… Yks' toisensa perään katoaa näistä hänen taskuunsa hymyillessään kaupustajattarelle, joka istuu hytisten jalat hiilipannulla; sitten avaa hän erään portin sumussa ja menee yli pienen pihan, jossa seisoo hevonen kärryaseissaan.

"Jotakin kai meille?" kysyy hän ohitse mennessään.

"Niin niin, mutta se 'jotakin' on jotakin kuitenkin", vastaa läpimärkä ajuri.

Joutuisasti astuu hän silloin virkahuoneesensa.

Täällä on lämmin, täällä saattaa voida kerrassaan hyvin. Jalkasäkki on paikallaan. Pieni nojatuolinsa odottaa häntä valoisassa paikassa aivan lähellä ikkunaa. Sumu, joka killuu, kuin varjostin, ruutuin edessä, tekee valon suloiseksi ja miellyttäväksi ja kirjalautikolla kekottavat suuret vehreäniskaiset kirjat säännöllisesti pystytettyinä. Totta on, että tuskin voipi sattua iloisampaan, hauskempaan, ja paremmasti hoidettuun virkahuoneesen. Mutta mikä tuntuu niin kummalliselta, on tuo valuvan veden ääni, joka ympäröitsee sen joka puolelta, kuin laivan kajuutan. Tuolla alhaalla loiskii Seine natisten siltapylväitä vasten ja särkee vaahtoisat aaltonsa saaren nokkaan, jolle rantaroska kosottain kokoontuu. Ja sisällä itse huoneessa kuuluu ylt'ympäri suojaa taukoamaton solina, — ääni sellainen, kuin täysinäisiä sankoja tyhjennettäisiin — tai taukoamatta kestävästä kurikkapesusta. En tiedä minkätähden — mutta tuntuu ainakin kuin läpi-jähmettyvänsä jo ainoastaan tuon veden-solinan paljaasta kuulemisesta. Tuntee kyllä, että se putoaa kovaan pohjaan, että se kimmahtaa kivipermantoon, marmori-paasiin, jotka sitä vielä yhä enemmin jäähdyttävät.

Mitä alituista pesemistä mahtaa heillä olla puhdistettavana tuossa eriskummaisessa huoneessa. Ja kun taas solina hetkittäin taukoaa, kuuluu sisempää taukoamaton tippuminen, tippa tipalta, kuten suoja-ilmalla tai rankkasateella. Näyttää siis siltä, kun sumu, pakkauduttuaan katoille ja seinille, sulaisi nyt pesänlämmössä ja irtautuisi pisaroina.

Mutta miehemme ei huoli siitä. Hän antautuu ihan kokonaan omenoihinsa, jotka alkavat nyt piipittää paistinpannussa ja levittävät vienon karamelli-hajun, ja tämä kaunis sointu ehkäisee hänen kuulemasta tuota yksitoikkoista ääntä, tuota kamalaa veden nokkumista.

"Kaikki on järjestyksessä, herra notario!" sanoo muuan käheä ääni eräästä sisemmästä suojasta. Hän heittää silmäyksen omenoihinsa ja menee kaipauksen huokauksella.

Mihin menee hän?

Tuosta silmänräpäykseksi avatusta ovesta tunkeutuu sisään kylmä ilmaviima, joka levittää ruovokan ja suon vastakkaista hajua ja väilähtäen haamuttaa ikäänkuin aavemaailma kuluneita, köysille ripustettuja resuja, mekkoja, paitoja ja karttuunavaatteita, jotka roikkuvat hijoistaan pitkinä ja — nokkuvat, tippuvat.

Se on tehty! Hän tulee takaisin. Hän asettaa pöydälle useita läpimärkiä esineitä ja kääntyy vilustuneena tulen luo lämmittämään punaisiksi kohmistuneita käsiään.

"Täytyy siis olla kerrassaan pää pyörällä, että — sellaisessa ilmassa…" mutisee hän hytisten. — "Mikä heitä vaivaa?"

Ja kun hän on tullut kyllin lämpimäksi ja sokeri alkaa muodostaa helmiä omenan ympärillä, istahtuu hän einehtimään pöytiönsä kulmalla. Syödessään lyö hän yhden kirjoistaan auki ja selailee sitä nähtävällä mielihyvällä. Mutta sepä onkin hyvin hoidettu, tuo iso kirja! Rivit niin suorat, alkukirjoitukset sinisellä lakilla, kimallus kultajauhoa yli kaiken, imupaperi joka sivulla, kaikki todistaa ihmeteltävää järjestystä ja huolta.

Näyttää siltä, kun raha-asiat kävisivät reimasti. Tuolla kunnon miehellä on sama tyytyväinen katsanto, kuin kassöörillä tarkastaissaan hyvin suoritettua kirjanpäätöstä.

Kun hän mielihyvissään kääntelee kirjan lehtiä, aukeaa sivusuojan ovi, sisääntunkevan väkijoukon astunta kuuluu; ne puhuvat, mutta puoli-ääneensä, niinkuin kirkossa.

"Oi! — niin nuori!… niin kaunis!… voi raukkaa!" Tungehditaan, kuiskaillaan.

Mutta mitä se häntä liikuttaa, jos toinen onkin nuori. Kun hän on suorittanut omenansa, asettelee hän eteensä ne esineet, jotka hän äsken toi sisään. Sormistin täynnä jauhetta; lompakko sisältävä yhden sous'in; pienet ruostuneet sakset, niin ruostuneet, että niitä ei milloinkaan, ei enää koskaan voi käyttää; työntekiättären vastakirja yhteen-tahmistunein lehdin; rähjäinen, puoleksi kulunut kirje, josta voipi lukea ainoastaan yksinäisiä sanoja: "Lapsi… ei ollenkaan rahaa… maksupäivä…"

Notario nytkähyttää hartioitaan, ikäänkuin ajattelisi hän:

"Taas tuo vanha juttu."

Sitten ottaa hän kynän, puhaltaa huolellisesti pois leivänmuruset, jotka ovat kirjalle pudonneet, liikahuttaa kätensä mukavampaan asentoon ja kirjoittaa sitten kauneimmalla ja selkeimmällä käsialallaan nimen, joka oli vastakirjassa:

Féline Bameau. Hopeansilittäjätär, 17 vuotias.

II.

Apina.

Lauvantai, palkanmaksu-ilta; sunnuntai ja vapaus jo tulossa. Pitkin koko esikaupunkia huuto, karjunta ja kapakka-ovien pauke. Tämän työläisparven seassa, joka tulvii käytävällä ja seuraa tuon suuren viertotien myödännettä, rientää myöskin kiireesti pieni varjomainen olento ihan vastakkaiseen suuntaan etukaupunkiin päin. Verhottuna huiviin, joka on liian pieni, ja kuihtunein kasvoin, jotka esiytyvät hatusta, joka on liian suuri, näyttää hän aivan onnettomalta, hävyn rasittamalta ja perin rauhattomalta.

Mihin menee hän? Mitä etsii hän?

Hänen kiirehtivässä käynnissään, hänen tuijottelevassa katsannossaan, joka näytti tahtovan rientää e'espäin vielä kiireimmin, kuin hän itse, kuvastuu tuo tuskallinen ajatus: "kunhan vaan ennätän aikanaan paikalle!"… Hänen tiellään käännähtävät kaikki taaksepäin ja hymyilevät pilkkaellen. He tuntevat hänen kaikki nuo työläiset ja heittävät hänelle ohimennessään pilkkasanan hänen rumuudestaan. "Ei, kas vaan! Apina!… Valentinin apina, joka kulkee miestänsä haeskellen!" Ja he ärsyttävät häntä: "Khää… khää… löytyy, ei löydy…" Kuuntelematta näitä rientää lieputtaa hän väsyneenä ja läähättäin; sillä katu, joka käy ylöspäin aina rintavarustuksille asti, on raskas käydä.

Vihdoinkin on hän perillä. Se on kaikista loitoimmalla etukaupungissa, eräässä viimeisten puistokatujen kulmassa. Suuri tehdas… Ollaan juuri sulkemaisillaan puotit. Kaasu, koneesta päästettynä, ryntää pitkin palokatua samallaisella tohinalla ja vinkunalla, kuin höyryveturi pidättäissään. Vähän savua tupruaa vielä noista korkeista torneista ja se lämmin ilma, joka häälyy noiden ihmis-tyhjäin rakennusten ympäri, tuntuu juuri kuin olisi se tuon äsken lopetetun työn läähätys. Kaikki on sammutettu. Yks'ainoa pieni valo loistaa enää alakerroksessa erään ristikon takaa: se on kassöörin lamppu. Juuri vaimon tullessa sammutettiin sekin. Siis, liian myöhään! Palkkainmaksu on päättynyt… Mitä hänen nyt on tehtävä? Mistä pitäisi hänen nyt etsimän miestään pelastaakseen hänen viikkopalkkansa ja estääkseen hänen juomasta?… Rahat olisivat niin polttavaan tarpeesen kotona! Lapsilla ei ole sukkia, ei kenkiä. Leipuri on maksamatta… Hän vaipuu alas suistokivelle ja tuijottaa tyhjään yöhön voimatta paikaltaan liikahtaa.

Etukaupungin kapakat tulvivat valosta ja melusta. Kaikki elämä noista äänettömistä tehtaista on vetäytynyt niihin. Likaisten ikkunain läpitse, joihin pullo-rivit heijastavat valheelliset värinsä, absintin myrkyllisen vehreän, liköörin ruusu-punan ja Danzigin-paloviinan kultaruskon, kuuluu rähinä, laulu ja lasien kilinä kau'as kadulle, sekaantuen työstä vielä mustien käsien kauppapöydälle heittämäin rahojen kilinään —.

Kyynärpäät puutuvat pöytää vasten väsymyksen tylsyttävästä painosta, ja epäterveellisessä kapakkalämmössä unhottavat kaikki nuo raukat, ettei kotona vilusta värisevillä vaimoilla ja lapsilla ole puita, eikä…

Näiden matalain ikkunain edessä, jotka ovat ainoat valoa kimaltavat pilkut koko tällä autiolla kadulla, horjuskelee pieni varjo sinne tänne… Etsi, etsi, kurja apina-raukka!… Hän käy kapakalta kapakalle, kumartuu ikkunaa vastaan, pyhkeää huivillaan jonkun ruudun kulman, tuijottaa sisään, poistuu uudestaan ja käy edelleen, aina yhtä levottomana, yhtä kuumeentapaisena… Yht'äkkiä värähtää hän, hän keksii etsikkonsa… Hänen Valentininsa on siellä, ihan hänen edessään. Ja oikein aika pohattana, sanon minä! Sorea vartaloisena valkoisessa mekossaan, pöyhkeä kähärästä tukastaan ja uhkeasta työmies-ryhdistään, seisoo hän möhisevän parven keskellä. Hänen ympärilleen keräydytään, häntä kuunnellaan… Hän puhuu niin hyvin ja sitäpaitsi juuri hän maksaa koko kemut… Sillä välin seisoo apina-raukka tuolla ulkona ja värisee, kasvot painettuna ikkunaruutuun, johon hänenkin juopponsa, pulloilla ja laseilla täytetystä sekä hauskoilla naamoilla ympäröidystä pöydästä kaasuvalossa kuvastuu.

Vaipuneena näihin päättymättömiin kapakkakeskusteluihin, jotka uudistetaan joka maljalle ja ovat älylle melkein yhtä vaaralliset kuin tuo väärennetty viinikin, ei mies huomaa tuota pientä vaaleaa, kuihtunutta muotoa, joka tekee hänelle vihjauksia ruudun takana, eikä noita epätoivoisia silmiä, jotka etsivät hänen… Hän puolestaan ei uskalla käydä sisään. Tulla ja etsiä hänen täältä toveriensa joukosta olisi häväistys miehelle… "Jospahan olisin kaunis, niin voisihan se käydä joten kuten, mutta niin ruma kuin olen!…"

Ja kuitenkin kuinka kaunis ja miellyttävä hän oli, kun he noin kymmenkunta vuotta sitten tekivät tuttavuutta. Joka aamu, kun hän meni töilleen, kohtasi hän hänen matkalla omille toimilleen, köyhänä ja nöyränä; kielaana, kuin kaikki tässä kummallisessa Pariisissa, jossa myydään kukkia ja nauhoja pimeimmissäkin porttikäytävissä. He rakastuivat toisiinsa, kun heidän silmäyksensä ensikerran sattuivat yhteen; mutta kun heillä ei ollut mitään varoja, täytyi heidän odottaa kovin kauan, ennenkun voivat yhdistyä.

Viimmein lahjoitti pojan äiti patjan sängystään ja tytön äiti samoin toisen; ja kun tyttö oli kaikille tovereilleen sangen rakas, niin toimittivat he hänelle pienen keräyksen, ja niin oli heidän pieni kotinsa valmis.

Muutamalta ystävältä lainatussa morsiuspuvussa ja eräältä hius-kihertäjältä vuokratussa hunnussa kävi hän sulhasensa kanssa jalkaisin vihille. Kirkossa täytyi heidän odottaa, kunnes eräs paraillaan kestävä kuolinmessu päättyi, kaupungin-hallituksessa taas, kunnes rikkaammat parikunnat olivat ensiksi saaneet asiansa suoritetuiksi… Kun kaikki oli tehty, vei hän hänen etukaupungin ulkokulmalle pieneen puolityhjään, hauskuuttomaan suojaan erään pitkän solan perällä, jota kahden puolen reunusti rivi muita likaisia kammioita, joista kuului meteli ja tora. Jo tämä taisi herättää inhoa uuteen kotiin! Eikä heidän onnensa kestänytkään kau'an. Eläen juomarien seurassa rupesi Valentiinikin juomaan. Nuori vaimo näki toisten vaimojen itkevän ja kadotti heti rohkeutensa. Kun miehensä oli kapakassa, vietti hän kaiken aikansa naapurien luona veltostuneena ja alakuloisena loppumattomilla valitusvirsillä tuudittain sylissään olevaa lastaan. Näin käyden tuli hän vihdoin niin rumaksi ja sai yöpajoista tuon inhottavan haukkumisen: apina.

Alinomaan horjuu tuo pieni varjo edestakaisin ikkunain edessä. Hän astuskelee hitaasti pitkin likaista käytävää ja yskii kovaa, kuivaa yskää; sillä ilta on sateinen ja kylmä… Kuinka kauan täytyy hänen vielä odottaa? Kolme neljä kertaa on hän jo tarttunut avaimeen, mutta aina uskaltamatta avata.

Mutta muisto kotona olevista nälkäisistä lapsista rohkaisee hänen viimein. Hän astuu sisään… mutta tuskin on hän päässyt yli kynnyksen, kun jo myrskyävä ivanauru remahtaa vastaansa: "Valentin — apinasi tulee!" Ja ruma hän todella olikin, seisoen tuossa ympärilleen tipahtelevissa rääsyissään, kaiken odotuksen ja väsymyksen kalpeus poskillaan.

"Valentin, katso apinaa!" Vapisten ja neuvotonna seisoo onneton vaimoparka tuossa liikahtamatta, "Mitä! Hän on uskaltanut tulla aina tänne asti ja häiritsemään häntä — masentamaan häntä hänen toveriensa nähden… mutta odotas, saapipa hän nähdä…" Ja hirmuisin nyrkein ryntää Valentin häntä vastaan. Ivatulvan rähistäessä pelastaa onneton itsensä paolla. Mies seuraa ovesta perässä, hyppää muutamia harppauksia ja saavuttaa hänen kadun-kulmassa… Synkkä yö ylt'ympärinsä… ei ketään ohitsekulkevaa… apina kurja!

Mutta ei! Loitolla tovereistaan ei pariisilainen työläinen ole paha. Yksinään, silmä silmää vastaan hänen kanssansa, seisoo Valentin täällä heikkona, nöyränä, melkeinpä katuvaisena. Nyt käyvät he käsikädessä edelleen ja heidän poistuessaan kuuluu vaimon ääni synkässä yössä katkerana, valittavana ja kyyneleistä käheänä… Apinan vuoro on siis tullut.

III.

Tutkinto-oikeuden esikossa.

En tiedä onko se tottumattomuudesta, vai minkä tähden en minä milloinkaan ole voinut astua Oikeuspalatsiin tuntematta erityistä vastenmielisyyttä, jotakin selittämätöntä sydämentuskaa. Nuo ristikot, nuo suuret rakennukset, nuo kivi-astimet, jotka ovat niin leveät, että jokainen, joka niitä astuu, tuntee itsensä hylätyksi ainoastaan oman ahdistuksensa syleilyyn; rakennuksen muinaisuus, kellon lyönnin surullinen sointu, ikkuna-aukkojen korkeus ja syvyys sekä vielä virran sumu ja kosteus, joka imeytyy noihin veden reunasta kohoaviin muureihin. Kaikki tämä johdattaa mieleen jonkinlaisen vankeuden esima'un. Saleissa saadaan samallainen tunne-vaikutus ja vielä vahvistettuna niiden esineiden omituisuuksilla, joita silmä näissä kohtaa: nuo pitkät mustat vaatteukset, jotka jo itsessään muodostavat juhlallisia ja syyttäviä muotoja, nuo asiakirjat, nuo ijankaikkiset paperit, joita on kosottain kaikkialla, pöydillä, kaapeissa ja asianomaisten kainaloissa hirveät, uhkuvat pinkat.

Äänettöminä ja salaperäisinä kojottavat täällä suuret viheriäiset ovet, jotka avattaissa päästävät ulos joko ankarasti tai itkunhellästi lausutuita katkonaisia sanoja ja vilahuttavat haihtuvia haamahduksia pitkistä penkeistä, kokonaisista mustista lakkiriveistä sekä siellä täällä kumartuneista suurista kristuskuvista. Kiväärin perät kolisevat kivipermantoon; holvit vapisevat sisään ja ulos vyöryvien vaunujen kamalasta jyrinästä. — Kaikki nämä epäsoinnut yhdistyvät ja muodostavat ikäänkuin läähätyksen, jonkullaisen hengitystavan tuolle työskentelevälle oikeuskoneelle. Ja kun tämän hirveän koneen kuulee käyvän, niin tuntee ikäänkuin jonkullaisen kutistumisen eli pienentymisen halun pelosta joutuvansa, vaikkapa vaan yhdestä ainoasta hiuksestakin, kiinni sen kamalaan konehistoon; sillä tietty on, kuinka jämäkkä, kuinka tahriva ja kuinka vastenmielinen se on päästämään saalistansa.

Kaikki tämä kuvasteli mielessäni, kun minä muuanna aamuna menin etsimään erästä tutkintotuomaria, jolle minä tahdoin puollustaa muutamaa köyhää poloista. Todistus-sali, jossa minä odotin, oli kansaa täynnä. Täällä näkyi vartioita, kirjureita lasi-seinän takana toimessaan kirjoitellen asiapapereitaan, haastetuita henkilöitä, jotka jo ennakolta kuiskivat, mitä he aikovat todistaa, naisia kansasta, yhtä tunteikkaita kuin osanottavaisiakin, jotka juttelivat vartioille koko elämäkertansa päästäksensä vihdoin siihenkin asiaan, mikä heidät oli oikeuteen saattanut. Lähellä minua johdatti avonainen ovi tutkintosalin esikko-käytävään — synkkä käytävä, joka vei — ken ties mihin! — ehkäpä aina mestauspölkylle, ja josta epäluulonalaiset tulevat ulos syytettyinä. Muutamat niistä onnettomista, jotka sinne tuotiin vartio-astimia, istua huojuttelivat jo raheilla odottaessaan sisään huutoa oikeuteen, — ja tässä "Bagnon'in" etusalissa kuulin minä erään rakkaus-haastelon, oikein etukaupunkilaisen luontoisrunoelman, yhtä kiihkeän, mutta kiinnittävämmän, kuin ne, joita näyttämöä varten runoillaan. Niin, tässä hämärässä tyyssijassa, johon niin monenlaiset rikolliset ovat sekä muistoistaan ja pelostaan, että varovaisuudestaan, toivoistaan ja raivostaan puhaltaneet jotakin, olen minä nähnyt kahden olennon rakastavan toistansa ja hymyilevän toisilleen; ja vaikka tämä rakkaus oli niin yksinkertainen, tämä hymyily niin kuihtunut, täytyi tuon vanhan käytävän varmaankin kummastua tästä yhtä paljon, kuin joku Pariisin pimeä ja likainen soppikatu kummastelisi, jos kuulisi tunturikyyhkyisen kuhertelevan komeroissaan.

Hervottomassa, melkein tunnottomassa asennossa istui muuan nuori tyttö erään rahin kulmalla, hiljaisena ja tyynenä, kuin työläinen, joka odottaa palkkaansa. Hän oli tuossa surullisessa Saint-Lazare-puvussa tervein ulkomuodoin ja levollisin mielin, joka vankeudessakin oli kaikista hänen elämänsä kokemuksista ollut paras. Vartia, joka pysyi hänen vieressään, näytti suosivan häntä, ja he haastelivat sekä nauroivat keskenään häädetyllä äänellä. Käytävän toisessa päässä ihan pimennossa istui tämän Chloe'n sydämen-rakkain. Tyttö ei nähnyt häntä alussa, mutta kun hauen silmänsä tottuivat hämärään, huomasi hän hänen ja huudahti hämmästyksestä säpsähtäen: "Ei! Ka'! Se on Pignou - Hè Pignou!…"

Vartia ehkäisi häntä. Se on nimen-omaan säädetty, ett'ei saa antaa syytettyjen haastella keskenään.

"Oi, rakkaani, minä pyydän, ainoastaan yhden sanan!" lausui hän ja kumartui pitkälle käytävään.

Mutta vartia pysyi taipumattomana: "Ei… ei, se ei käy laatuun… Mutta jos teillä on jotakin sanottavaa hänelle, niin sanokaa minulle, kyllä minä esitän sen hänelle." Nyt syntyi vartian välityksellä pieni keskustelu tytön ja hänen Pignou'nsa kesken.

Huomattavalla liikutuksella, mutta huolimatta ympäristöstään, alkoi hän:

"Sanokaa, sanokaa oikein, että minä en milloinkaan ole rakastanut ketään toista niin, kuin häntä, ja etten minä vastakaan koko elämässäni rakasta ketään muuta!"

Vartia astui pari askelta käytävässä ja otti tuon aivan erinomaisen suuren hyväntahtoisuutensa vastapainoksi kaksinkertaista arvokkaamman äänen, lausuen: "Hän sanoo, että hän ei ole milloinkaan rakastanut eikä vielä vastakaan rakasta ketään toista kuin teitä!"

Minä kuulin jonkullaista röhkimistä ja sekavaa änkyttämistä, joka oli olevanaan Pignou'n vastaus; sitten palasi vartia juhlallisesti takaisin penkilleen.

"— — Mi' mi' mitä hän sanoi?" kysyi lapsi tuskallisesti, ja kun vastaus viipyi, uudisti hän kiihkeästi: "Saas nähdä! mitä hän vastaa? — Puhuiko hän kauniisti?"

"Hän sanoi olevansa kovin onneton."

Hetken valloittamana sekä meluisaan ja puheliaaseen katu-elämään tottuneena tokaisi hän yhtäkkiä aivan ääneensä: "Älä sure, ystäväni… kirkkaat päivät tulevat taas!" ja tuossa vielä hentoisassa äänessä ilmautui melkein äitillisen hellyyden vaikutus. Tässä tunnettiin kansan nainen, hänen huolensa ja hänen kärsivällisyytensä, kuin potkitun koiran.

Käytävän perältä vastasi Pignou'n viinankäheä, soinnuton ja ikäänkuin paahtunut ääni: "Lorua! Iloiset päivät!… Minä saan varmaankin minun viisi vuotta, minä…" Se herra tunsi asiansa.

Vartiat huusivat; "Vait'… Ääneti!" mutta se oli myöhäistä.

Eräs ovi aukesi ja itse tuomari esiytyi kynnykselle.

Tavallinen samettinuti, harmahtava poskiparta, ohuet kovat huulet, katsanto tutkiva, epäilevä, ei aivan syvällinen — oikein tutkintotuomarin perikuva, sellainen, joka aina luulee näkevänsä rikollisen silmäinsä edessä, samoin kuin eräät hulluinhuonelääkärit, jotka näkevät hupsuja kaikkialla. Kysymyksessä olevalla herralla oli sitäpaitsi aivan erityinen tapansa katsoa toista niin polttavasti, niin solvaavasti, että siinä tunsi itsensä rikolliseksi, vaikk'ei ollut mitään pahaa tehnytkään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä säikäytti hän koko käytävän.

"Mitä tämä rähinä merkitsee?… Tehkää tehtävänne!" mörähti hän vartioille ja tempasi oven kiinni.

Punehtuen ja suutuksissaan katseli vartia, joka oli muistutukseen syyllinen, ympärilleen etsien jotakin, johon voisi vihansa iskeä. Mutta tyttö ei virkkanut sanaakaan ja Pignou istui liikahtamatta; vaan het' kun hän huomasi minun seisovan salin ovella, värnähti hän käsivarteeni, heilahutti minun ympärinsä ja ärähti: "P—rujako te täällä seisotte töllistelemässä?"

Se oli pääsy-maksu, jonka sain suorittaa siitä, että olin kuullut tuon pienen etukaupunki-näytelmän.

IV.

Valokuvaaja.

Kun he näyttivät olevan vähävaraista väkeä ja heidän talouskalustonsa mahtui yhteen käsikärryyn, niin oli isäntä vaatinut vuokran jo etukäteen, vuokran, joka, jos se olisi laskettu sen kosteusmäärän mukaan, joka ilmaiseksi seurasi asuntoa, niin olisi se ollut melkeä. Se huone, johon he muuttivat, oli nimittäin aivan uusi ja sijaitsi eräällä tuollaisella suurella puistokadulla, joiden varsilla huoneriviä katkaisee tämän tästäkin kaikenlaisilla ilmoituksilla ja osoituksilla täytetty laipio. Öljymaalin haju noissa kolmessa valoisassa suojassa, joihin viisi-astimiset portaat veivät, teki seinäin alastomuuden yhä tuntuvammaksi. Täällä oli ensiksi melonipenkistä muistuttava valokuvaustoimisto lasiseinineen ja saksalaiskamiini-uunineen, joka oli yhtä kylmä kuin mustakin, kun ei uskalleta sytyttää pientä jo ladottua kivihiilinuotiota, ennenkuin kuvauttajia tulee. Ympäri seiniä rippuu perheen valokuvia, isä, äiti ja kolme lasta, istuvina, seisovina, yksinään ja yhdistettyinä sekä kaikissa mahdollisissa asennoissa ja suuruuksissa; lisäksi vielä muutamia muistomerkillisiä esineitä sekä pari maisemataulua, kaikki suurimmaksi osaksi viertyneitä ja vaalenneita. Kaikki näinä olivat jäännöksiä siltä ajalta, jolloin he olivat varakkaita ja isä teki valokuvia vaan huvikseen. Mutta nyt, kun heidän hyvinvointinsa on kukistunut eikä muutakaan ammattia tarjoudu, kokee hän luoda tulevaisuutensa valokuvaajana.

Kuvauslaitos, jota lapset ympäröivät pelolla ja kummastuksella, on saanut kunnia-sijan keskellä toimistoa ja näyttää uusine kiiltävine vaskiheloineen ja suurine mykevine lasineen vetäneen puoleensa kaiken, mikä tässä pienessä asunnossa on loistoa ja komeutta. Koko muu talouskalusto on vanha, kulunut, ränstynyt ja päälliseksi vielä peräti vähäinen! Äitillä on viertynyt musta silkkihame ja kappale harsoa päässään, siis puku saman tapainen, jollaista naiskassöörit käyttävät puoteissa, joissa käy vähän ostajia. Mutta isä, se on jotakin toista, se! Hänen on täytynyt hankkia itselleen kauniin taiteilia-nupan ja samettitakin tehdäkseen kuvauttajiinsa paremman vaikutuksen; ja tässä sirossa asussaan näyttää hän korkein, kuutamovaalein ja mielikuvituksista loistavin otsin sekä sävyisin silmin aivan yhtä uudenuutukaiselta, kuin hänen kuvauslaitoksensakin. Ja kuinka hän hopakoitsee tuo kunnon mies, kuinka syvästi hän antautuu asiaansa! Teidän pitäisi vaan kuulla hänen varoittavan lapsiaan: "Älkää millään muotoa menkö pimeään kamariin!"… Pimeä kamari! Voisipa melkein luulla puhuttavan pythialaisen noita-akan luolasta… Sisällisesti on tuo alkava valokuvaaja-raukka kuitenkin kovin levoton. Kun hän oli maksanut vuokransa sekä puut ja kivihiilet, niin ei ollut perheen kassassa enää penniäkään jälellä. Ja otaksukaammepa nyt, ett'ei yksi ainoakaan kuvauttaja astuisi ylös noita viisikkoportaita, että lasikaappi tuolla alhaalla porttipielessä ei houkuttelisi ainoatakaan ohitsekäyvää sisään — niin mitä söisivät pienokaiset illallisekseen… Mutta! Herra valmistaa uhrin! — Muutto on suoritettu. Ei ole enää mitään järjestämistä, ei pyyhkimistä ei kirkastamista. Kaikki riippuu nyt vaan ohitsekulkioista.

Minuutit kuluvat tuskallisessa odotuksessa. Isä, äiti ja pienokaiset seisovat kaikki ulkona parvekkeella vaanimassa. Sepä olisi hirveän kummallista, jos niin monen ohitse kulkiaan joukossa ei olisi ainoatakaan kuvauttajaa… Mutta ei! Joukko toisensa perästä tulee ja menee käytävällä. Kukaan ei pysähdy… No, vait'! Tuolla tulee muuan herra ja lähestyy kaappia. Hän silmäilee kuvia toista toisensa perään; hän näyttää tyytyväiseltä — hän tulee varmaankin ylös. Ihastuksissaan pyytävät lapset jo virittää pesän. "Odottakaa vielä vähän", vastaa äiti varovaisesti. Ja kuinka viisaasti hän tekikään! Herra jatkaa matkaansa katuteikkarin täydellä huolettomuudella. Kello lyö yksi, lyö kaksi. Päivä himmenee. Suuria pilviä keräytyy taivaalle. Mutta täällä näin ylhällä voisi vielä kyllä ottaa oivallisia näytekuvia. Mutta mitä siitä, kun ainoatakaan tilaajaa ei kumminkaan tule. Joka silmänräpäys luullaan kuuluvan tai näkyvän jotakin miellyttävää: joku ohitsekulkia pysähtyy, mutta vaan minuutiksi — jotkut askeleet kuuluvat ovella, mutta rientävät heti matkaansa. Kerta kuitenkin soitetaan ovikelloa todella. Mutta tulia kysyy vaan erästä toista vuokra-asukasta. Kasvot alkavat surustua ja silmät kostua.

"Mutta nyt ei ole ikipäivinään oikein asiat…" virkahtaa viimein isä. "Varmaankin on koko lasikaappimme varastettu pois… käykääpäs alhaalla katsomassa, lapseni!" Muutaman minuutin kuluttua tulevat lapset ylös aivan hämillään. Lasikaappi on kyllä eheänä paikallaan; mutta se voisi aivan yhtä hyvästi olla poissakin; kun ei kumminkaan yksikään ihminen piittaa siitä.

Sitäpaitsi… kas kuinka sataa! Niin todella. Sadepisarat rapistavat lasiseinää ärsyttävällä äänellä. Puistikko kihisee sateenvarjoista mustana. Käydään sisään ja suletaan lasiovi. Lapsia viluttaa, mutta ei uskalleta sytyttää kamiinassa viimeistä nuotiota. Yleinen hämmästys. Isä kävelee edestakaisin kovasti puserretuin nyrkein. Äiti on mennyt toiseen suojaan salatakseen itkuaan… Mutta pienokaisista muuan, joka eräässä sadekuuron välissä on pistäynyt ulos parvekkeelle, koputtaa yhtäkkiä iloisesti ruutuun huudahtaen: "Isä! isä! tuolla alhaalla seisoo joku tarkastellen lasikaappia."

Lapsi on nähnyt oikein. Toden totta seisookin siellä muuan ylevännäköinen vallasnainen. Hän tarkastelee mallikuvia tuokion, arvelee, katsahtaa ylöspäin… Oi, Jospa kaikki ne silmäparit, jotka tuolta ylhäältä tuijottavat häneen, olisivat hiemankin magneetivoimaisia, kuinka törmäisikään nainen ylös portaita heihin neljään!…

Viimein tekee hän päätöksensä. Hän käy sisään, nousee ylös ja koputtaa ovelle. Joutuun tulitikku sytykkeihin ja lapset sisimpään kammioon. Ja kun isä asettaa nuppaansa, rientää äiti ovelle ja avaa sen liikutettuna ja hymyillen vanhan silkkihameensa hänen monikertaisista nyykkäyksistään ujosti kohistessa.

"Niin, rouvaseni, niin, se on täällä, aivan oikein." Tulokasta hemmoitellaan ja hän asetetaan kuvan-ottoasentoon. Hän on eräs nainen, "etelästä", hieman kielekäs, mutta sangen kohtelias eikä ollenkaan ujo sivukuvastaan. Ensimäinen näytekuva onnistuu huonosti. No sama! Otetaan uusi. Sehän on pieni asia.

Muuttumattoman tyynellä mielellä asettaa "nainen etelästä" kyynärpäänsä takaisin pöydälle ja leukansa kämmenelleen. Kun valokuvaaja huolellisesti järjestelee hänen hameensa laskoksia ja hattunsa nauhoja kuuluu puoleksi hillittyjä naurun-tyrskäyksiä lasiovelta. Lapset ovat ryntänneet katsomaan, miten isä pistää päänsä kuvauslaitoksen viheriäisen verhon alle, seisoen siinä liikkumattomana yksin ainoin suurin loistavin silmin, niinkuin peto Ilmestyskirjassa. Kun he tulevat suuriksi, rupeavat hekin valokuvaajiksi kaikki!

Viimeinkin onnistunut näytekuva, jonka valmistaja esiyttää tilaajalle riemuiten ja hiestä valuen. Nainen tuntee selvästi tummat kasvonsa tuolla valkoisella pohjalla, tilaa tusinan, maksaa etukäteen ja poistuu vallan tyytyväisenä…

Hän on mennyt, ovi on sulettu. Eläköön ilo! Lapset vapautetaan ja he hyppelevät voitonhyppyä kuvauslaitoksen ympärillä. Isä ensimäisestä tilauksestaan aivan liikutettuna, pyhkeää majestetillisesti otsaansa; äiti, joka huomaa ajan rientävän, kiiruhtaa ulos hankkimaan ruokaa — sangen hieno pikku-päivällinen tämän ensimäisen päivän kunniaksi uudessa kodissa — ja sitten, sillä järjestys täytyy olla kaikissa; suuren vehriäniskaisen päiväkirjan, johon kauniilla käsialalla kirjoitetaan tämän ensimäisen tilauksen päivä, "eteläisnaisen" nimi sekä saatu tulos: 12 frankkia!

Totuuden kunniaksi täytyy tunnustaa, että — kiitos olkoon piirakalle höysteineen, joka oli koko "muuttajais-puuro", ja kiitos olkoon pienelle poltin-aine-varastolle, sokerille ja kynttilöille — menot olivat täsmälleen yhtä suuret kuin tulotkin. Mutta sehän on kaikessa kokonaisuudessaan vaan pieni asia. Kun tänään ensimäisenä ja vielä pääasialliseksi sateisena päivänä, on saatu 12 frankkia, niin mitä sitten huomenna saadaankaan. Ilta solui tulevaisuuden ohjelmia laadittaissa kuin unelma. Ja te ette voi milloinkaan uskoa, mitkä poutapilviin ulottuvat ilmalinnat voivat mahtua pieneen kolmisuojaiseen asuntoon viisi tikkamittaa ylempänä katua!…

Seuraavana päivänä maanmainio sää, mutta ei yhtään tilaajaa. Ei ainoatakaan kuvauttajaa koko pitkänä päivänä. Mutta mitäs sekään juuri merkitsee! Se kuuluu asiaan. Sitä paitsi on piirakasta vielä vähän jälellä ja lasten ei tarvitse mennä levolle tyhjin vatsoin.

Sen jälkeisenäkään päivänä ei ketään. Vartioiminen parvekkeella kestää taukoamatta, mutta turhaan. "Nainen etelästä" noutaa tusinansa — ja siinä kaikki.

Sinä iltana täytyi luopua yhdestä patjasta voidaksensa hankkia leipää… Näin kului kaksi päivää. Nyt on hätä korkeimmallaan. Kova-onninen valokuvaaja on myynyt samettinutinsa ja takkinsa; hänellä ei ole muuta keinoa, kuin myydä kuvauslaitoksensa ja hankkia jossakin puotipalvelian paikan. Äiti on lohduton. Lapset ovat alakuloisia eivätkä enää voi mennä edes parvekkeelle "vakoilemaan".

Mutta sitten eräänä lauvantaina, jolloin vähimmin odotetaan, nelistetään kelloa. Sieltä tulee hääväkeä, koko hääväki on astunut viisi tikkamittaa ylös tilaamaan valokuvia. Sulhanen, morsian, tellatytöt, tellapojat, kaikki kelpo-väkeä, joilla nyt ensimäisen kerran elämässään on valkoiset sormikkaat käsissään, ja jotka nyt tahtovat ikuisuttaa tämän hetken.

Sinä päivänä on saatu 36 frankkia. Seuraavana päivänä toistavertaa enempi… Voitto on saatu! Valokuvaaja on tullut tunnetuksi… Ja siten on yksi pienen parisilais-maailman tuhansista pikku-näytelmistä loppunut.

V.

Naapurini umpikadussa.

Muutamia vuosia sitten asuin minä eräässä huvilassa Champs Elysée'ssä, "Douze Maisons"-nimisessä umpikadussa. Kuvitelkaapas mielissänne sellainen piilokas etukaupungin soppi supistettuna noiden suurten puistokatujen väliin, jotka näyttävät niin jäykiltä, niin yleviltä, niin ylimysvaltaisilta, ikäänkuin niillä ei saisi liikkua muuten kuin vaunuissa. Minä en tiedä, mikä talonomistajaoikku, vanhuudenaate tai itaruudenjuoni säilytti juuri uhkeimman kaupungin-osan sydämessä noita säännöttömiä taloja, noita pieniä homehtuvia puutarhakaistaleita, noita mataloita viistoisia huoneita ulkopuolisine astimine, koristavine puuparvekkeine täynnä riippuvia nuoria, kaniinihäkkejä, laihoja kissoja ja kesytettyjä korppeja. Täällä oli huoneistoja, joissa asui työläisperheitä, ihmisiä, jotka elivät pienillä koroillaan, sekä taiteilioita — sellaisia, joita tapaa kaikkialla, missä vaan puu kasvaa —; sen lisäksi muutamia huonokuntoisia, ikäänkuin sukupolvisen lian, ja kurjuuden tahraamilla huonekaluilla sisustettuja huoneita. Ylt'ympäriinsä oli loistoa ja elua Champs Elysée'stä, taukoamaton vaunujen jyrinä, loistavien ajokalujen ramnia ja komean hevos-nelistämisen kopina, raskaasti sulkeutuvien porttien pauke, kaleesien keveäin pyöräin kumina korkeissa porttiholveissa — kaikki tämä sekoitettuna Mabillé'stä kuuluvilla piano- ja violi-säveleillä. Näköpiiriä rajoitti suuri ääretön ravintola, jonka nurkat olivat pyöreiksi nuivatut ja ikkunat verhotut valkoisilla silkki-varjostimilla, joiden välitse kimalsi kullatuilla haarakynttilän-jaloilla ja harvinaisilla kukkakasveilla ympäröidyt peilit.

Tuo pimeä Doutze Maisons'in umpikatu, jota loitompana valaisi ainoastaan yksi ainoa lyhty, oli ikään kuin vähäinen kuliisi tuossa sitä ympäröivässä kauniissa koriste-verhossa. Kaikki mikä muuten oli vähäarvoisempaa kokoutui tänne: nauhoitettuja kamaripalvelioita ja nälistyneitä ilvehtijöitä; koko joukko englantilaisia ratsastajia; hevosteaterin tallirenkiä; kaksi Hippodromen pientä posteljoonia ponnyhevosineen ja ilmoituslistoineen; kaikenlaatuista epäiltävää väkeä; ja lopuksi koko ryhmä sokeita, jotka iltasin palasivat kotiin kantaen linkkutuolejaan, säkkipeliään ja puukuppiaan. Minun siellä asuessani oli yhden tällaisen sokean häät, joka juhlallisuus tuotti meille koko-öisen soittokone-konsertin — laneetit, torvet, sakkipelit, posetiivit — nämä kaikki yhdessä muodostivat tämän melun, jossa selvästi sai nähdä pariisilaisten menon, itse kunkin omalla säveleellä.

Tavallisesti oli sopukka kuitenkin sangen hiljainen. Katuväki tuli kotiin vasta myöhään iltasin ja silloin — väsyksissä. Ei kuulunut mitään rähinää muulloin kuin lauvantaisin, jolloin Arthur sai palkkansa.

Arthur oli minun naapurini. Ainoastaan matala ristikolla koroitettu muuri eroitti minun huvilani siitä suojasta, jossa hän perheineen asui. Vaikka vasten tahtoani tuli elämämmekin jossakin määrässä yhteiseksi, ja joka lauvantai kuulin minä sanasta sanaan sen kamalan ja tositeossa pariisilaisen murhenäytelmän, jota tuossa työläiskodissa näyteltiin.

Se alkoi aina yhdellä tavalla. Vaimo toimitti päivällistä, lapset leikittelivät hänen ympärillään; hän puheli heille hiljaa ja kiireellisesti. Kello löi seitsemän… kahdeksan… ketään ei tullut. Mikäli aika solui, sikäli muuttui hänen äänensä sointu, joka kävi itkusta ja närkästyksestä vapisevaksi. Lasten tuli nälkä ja uni ja ne rupesivat kitisemään. Mutta isää ei kuulunut vieläkään. Viimein syötiin ilman isää. Sitten, kun vaimo oli nukuttanut kakarat ja ruokkinut kanat, kävi hän ulos puuparvekkeelle, jossa minä kuulin hänen tukahuttavin nyyhkytyksin valittelevan:

"Oi, nuo heittiöt! nuo heittiöt!"

Kotiin palautuvat naapurit näkivät hänen siellä ja surkuttelivat häntä.

"Menkää maata, hyvä rouva Arthur! Tiedättehän kyllä, ettei hän nyt tule, koska tänään on palkanmaksu-päivä." Ja sitten seurasi hyviä neuvoja ja puheita päättymättömiin.

"Minä tiedän, mitä minä teidän sijassanne tekisin!… Miksikä Te ette sano hänen työnantajalleen?"

Kaikki nämä surkuttelut lisäsivät vaan hänen itkuaan; mutta hän pysyi lujana toivossaan ja odotuksessaan, ja kun ovet suljettiin, hiljaisuus vallitsi parvekkeella, ja hän seisoi nojaten parvekkeen käsipuuta vasten, hän luuli olevansa yksin ja näytti kokoavan kaikki mietteensä yhteen ainoaan ajatukseen, ja päättäen tuolla tavallisella lauseellaan: "olkoon menneeksi!" — joka on omituinen alhaiselle aina puoleksi kaduilla eleskelevälle kansalle, — kertoi hän itsekseen ääneensä kaikki huolensa. Niitä oli maksamaton vuokra-neljännes, kauppias, joka tarpoi häntä, leipuri, joka epäsi häneltä leivän… Mikä oli siis vaimo-raukan etenä, jos miehensä tänäänkin tulisi kotiin rahatta? Viimein väsyi hän hänen tuloaan kuuhoilemasta ja hetkiä lukemasta… Hän meni sisään; mutta kauvan senjälkeen, kun minä jo luulin hänenkin nukkuneen, kuulin vielä jonkun yskivän ulkona parvekkeella. Hän seisoi taas siellä, tuo raukka, levottomuuden pakoittamana ja turmeli silmänsä vakoillen tuota pimeää kaitaa katua pitkin, keksimättä siellä kuitenkaan mitään muuta, kuin varjon omasta toivottomasta itsestään.

Noin kello 1-2 ajoissa, toisinaan vielä myöhempäänkin, kuultiin jonkun laulavan kadun toisessa päässä. Se oli Arthur, joka tuli kotiin. Useasti laahasi hän jonkun toverinsa mukanaan aina portille asti, huutaen: "tule mukana!… tule mukana, no tule!…" Ja sitten vielä seisoi hän siellä kauanaikaa toimetonna sisään tulematta, hyvin tietäen mikä odotti häntä siellä kotona… Kun hän meni astimia ylös, näytti hiljaisuus tuossa nukkuneessa hioneessa, joka kumisi hänen askelistaan, tuntuvan hänelle joltakin nuhteelta. Tukahduttaaksensa sitä puhui hän itsekseen kovalla äänellä ja änkytti jokaisella ovella: "Hyvää iltaa rouva Veber! Hyvää iltaa, rouva Mathieu!…" Ja jos hän ei saanut mitään vastausta, vaihtuivat tervehdykset herja-sanoiksi, joita tulvi sitten siksi, kunnes kaikki ikkunat aukenivat ja hän sai takaisin samalla mitalla. Eikä hän mitään muuta pyytänytkään. Hänen pöhnäluonteensa vaati meteliä ja toraa. Ja täten sai hän verensä liikkeesen, että hän sai syytä tulla kotiin vihoissaan, joka tuntuvasti kevensi asiaa. Se oli hirveää, tuo kotiin tulo! "Avaa! Minä se olen…"

Minä kuulin vaimon paljasten jalkain hissutuksen lattialla, tulitikun raappauksen ja miehen äänen, joka aina kun hän tuli sisään rupesi änkyttämään jotakin kertomusta… aina samaa: tovereista — uusista tuttavuuksista… "hän, tuo, kuin tiedät, joka työskentelee rautatiellä…"

Vaimo ei kuunnellut.

"Ja rahat?"

"Ei yhtään jälellä", vastasi Arthurin ääni.

"Sinä valehtelet!"

Hän valehteli todellakin. Täys'pöhnäisenäkin piiloitti hän aina muutamia äyriä säästöön maanantaikohmelon varaksi. Tämä oli juuri se viikkopalkan jäännös, jota vaimonsa koetti pinnistää häneltä. Arthur vastusti.

"Minä sanoin sinulle suoraan, että minä join koko rääpin!" karjasi hän.

Mitään vastaamatta ahdisti vaimonsa häntä katkeruutensa koko voimalla, ravisti häntä, tutki hänen vaatteensa ja koperoi hänen taskunsa. Kotvasen kuluttua kuulin minä muutamia lanttia putoavan permannolle ja vaimon heittäyvän niiden päälle voitokkaalla naurulla.

"Kas nyt; tiesinhän sen hyvin!"

Sitten kirouksia ja lyöntiä — juopon kosto. Kerran päästyään lyömisen alkuun ei hän ymmärrä edes tau'ota. Kaikki kapakkajuomain myrkky kuohuu hänen päähänsä ja tahtoo puhkea ulos. Vaimo parkuu, viimeiset huonekalut lyödään pirstaleiksi, lapset heräävät ja itkevät peljästyksissään. — Parvekkeen puoleiset ikkunat avataan ja niistä ilmoitetaan toisilleen metelin syy.

"Se on Arthur! Se on Arthur!"

Joskus tuli appi, muuan vanha luuttujen-kerääjä, joka asui viereisessä suojassa, tyttärensä apuun. Tavallisesti lipsasi Arthur kuitenkin oven ollakseen häiritsemättä toimituksessaan. Silloin syntyi avaimenreijätse erityinen sananvaihto, joka valaisi olosuhteita toiseltakin taholta.

"Etkö sinä ole kahdesta vuodestasi saanut jo kylläksesi, tuonaisen konna?" huusi vanhus, johon juomari vastasi pöyhkeällä äänellä:

"Jo kyllä! Minä olen viettänyt kaksi vuotta vankeudessa… entäs sitten?… Minä olen kuitenkin sovittanut yhteiskunnalle rikokseni, minä!… Tehkääpäs tekin samoin!…"

Se näytti hänestä yksinkertaisimmalta asialta maailmassa: Minä olen varastanut… Te olette laittaneet minun vankeuteen… Me olemme suoralla!… Mutta kuitenkin tapahtui, että Arthur, kun tunsi kärsivällisyyttänsä kovin ärsytettävän, avasi oven ja hyökkäsi appensa, anoppinsa ja naapuriensa, siis kerrassaan koko lauman kimppuun, lyöden ja läimien, kuten "kuvakaapin markkina-piru".

Ja hän ei ollut kuitenkaan mikään paha ihminen. Usein sunnuntaisin, juuri tuollaisen mullistuksen seuraavana päivänä, nähtiin juomarin, kun ei ollut ryyppyrahaa, aivan hiljaisesti viettävän päivän perheensä joukossa. Silloin nostettiin tuolit ulos, asetuttiin parvekkeelle, rouva Veber, rouva Mathieu ja koko naapuristo, ja pidettiin ystävällistä pakinaa. Arthur haasteli miellyttävästi ja rattoisasti; hänen olisi voinut otaksua sellaiseksi säädylliseksi työläiseksi, jotka viettävät iltansa luennoissa Hän puhui miedostetulla äänellä ja heitteli ympärilleen irtonaisia, sieltä täältä poimituita, mietelmiä työläisten oikeuksista ja pääoman hirmuvallasta. Hänen vaimo-raukkansa, eileisen päivän menosta tavallista herkeämpänä, katsoi häneen ihmetellen — eikä hän ollutkaan ainoa.

"Tuo Arthur! Jospa hän vaan tahtoisi!…" kuiskasi rouva Veber huokaten…

Sitten saivat naiset hänen laulamaan… Hän lauloi "Pääskyset" herra Bèranger'ilta… Oi! mitkä kurkkuäänet täynnä teeskenneltyjä kyyneleitä — raakuuden eläimellistä tunteellisuutta!… Tervatusta pahvista kyhätyn, homehtuvan esikkokatoksen alle pilkoitti riippuvain rääsyköynnösten välitse kaistale sinervää taivasta, ja sinne kohottivat kaikki nuo raukat, ihanteen kaipauksesta tavallaan lumoutuneena, vetiset silmänsä.

Kaikki tämä ei kuitenkaan estänyt Arthuria seuraavana lauantaina taas juomasta viikkopalkkaansa ja lyömästä vaimoansa; ja kaikessa tässä liassa kasvoi joukottain Arthurin luonteisia pienokaisia, jotka vaan odottivat aikaa, jona he vuorostaan kypsyisivät — juomaan viikkopalkkansa ja lyömään vaimojansa…

Ja tämä sitten on se rotu, joka luulee olevansa kutsuttu johtamaan maailmaa! Oi toki! — — —

VI.

Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut.

Onko teille tapahtunut koskaan niin, että olette menneet ulos kevein sydämin ja kepein jaloin, ja että kuitenkin noin parin tunnin kävelyltä Pariisin kaduilla olette palanneet masentuneina ja aivan syyttä alakuloisina sekä selittämättömän vastenmielisyyden raskauttamina? Te kysäisette itseksenne, mikähän minua vaivaa?… Mutta te mietiskelette turhaan, ettekä keksi syytä. Kaikkialla ovat teidän kävelynne onnistuneet, päivä oli kirkas, käytävät kuivat; ja kuitenkin tunnette te sydämissänne tuskallisen huolen, joka painaa sitä, ikäänkuin joku todellinen suru.

Se tulee siitä, että tässä suuressa Pariisissa, jossa väkijoukko tuntee itsensä niin vapaaksi ja huomaamattomaksi, ei voi ottaa askeltakaan kohtaamatta jotakin kurjuutta, joka saastuttaa ihmisen tai painaa merkkinsä jo ohi-meneväänkin. Minä en puhu ainoastaan sellaisista onnettomuuksista, jotka tunnetaan, ja joita säälitäänkin; enkä noissa ystävyyssuruista, jotka ovat tavallansa meidän omiamme, ja joiden äkkinäinen huomaaminen kuristaa sydäntämme, kuin omantunnon pisto; enkä edes noista mitättömistä vastuksista, joita kuunnellaan vaan yhdellä korvalla, mutta jotka kuitenkin jäytävät meitä enemmän kuin luulemmekaan. Minä puhun siis kokonaan vieraista tuskista, joita nähdään vaan vilaukselta, muutamassa tuokiossa, kesken oman matkan kiposinta kiirettä kadun sekamelskassa.

Milloin on se kappale keskustelusta, jonka vaunujen jyrinä on katkaissut, tai päähän pöllähdyksiä, jotka korkeaäänisesti puhuvat itsekseen; milloin pari nääntyviä olkapäitä, hupsu kuje, katsaus kuume-loistoisista silmistä, itkusta turvonnut vaalea muoto, äskeiset mustaan huntuun verhotut kärsimykset. Ja sitten muita eri seikkoja, niin äkkinäisiä, niin katoavia? Hyvin harjattu, mutta kovin kulunut takinkaulus, joka hakee siimestä; kirjava nauha sidottu kyttyrä-hartion ympärille… Kaikki tuollaiset tuntemattomain onnettomuuksien ilmiöt liitävät kiireesti ohitsemme, ja me unhotamme ne kävelyllämme; mutta nämä surut ovat kuitenkin viistäneet meitä; meidän asumme on ikäänkuin itseensä imenyt sitä ikävyyttä, jota he laahasivat mukanaan, ja kun päivä on lopussa, tunnemme me kaiken sen, mikä voipi liikuttaa ja katkeruuttaa meitä, virkoavan itsessämme, ainoastaan siitä, että me jossakin kadun kulmassa tai porttiholvissa huomaamattamme olemme koskeneet siihen näkymättömään säikeesen, joka yhdistää kaikki onnettomat ja luopi jokaiseen tuskaan jotakin yhteistä.

Nämä ajatukset juolahtivat mieleeni aamulla, sillä juuri aamuisin näyttää Pariisi kurjuutensa, kun minä näin erään köyhän katalan ahtaassa päällystakissa, joka paljasti hänen säärtensä määrättömän pituuden ja tavattomasti jäykisti hänen ruumiinsa liikkeitä. Kovin kumarassa ja köyryssä, kuin puu myrskyssä, meni mies kiireesti eteenpäin. Tämän tästäkin tunkeutui hänen toinen kätensä takin takataskuun ja niversi siellä paloja leivästä, jota hän ikäänkuin salakähmään pureskeli häveten, muka, syödä kadulla.

Muurarinsällit kiihoittavat minun ruokahaluani, kun minä näen heidän käytämöllä istuen haukkelevan suurta tuoretta leivän kannikkaa. Kirjureitakin voin minä kadehtia, kun he juoksevat leipurista työhuoneesensa takaisin kynä korvan takana ja suu täynnä sekä nähtävästi virkistyneinä ainoastaan runsaasta ateriasta raitista ilmaa. — Mutta tässä näkyi todellisen nälän häveliäisyys ja oli tosiaankin kiusallista nähdä tuollaisen raukan, joka ainoastaan murenoittain uskalsi syödä leipää, jonka hän ensin pienisti taskussaan.

Minä olin seurannut häntä muutamia tuokioita, kunnes hän, kuten tuollaisten rappeutuneiden ilmiöiden usein käy, yht'äkkiä muutti aikeensa ja suuntansa ja pyörähti ympärinsä, jolloin me olimme naama naamaa vasten.

"Ah! Tekös siinä olettekin, herraseni!" Sattumalta tunsin minä häntä vähän. Hän oli tuollainen kaupustelia sitä lajia, joka viljelemättäkin kasvaa Pariisin katukivien välissä; keksiä, mahdottomien sanomalehtien perustaja, joka vähässä ajassa oli antanut aiheen moniin oikeuden-käynteihin ja nostanut paljon melua painoasioissa, ja joka kolmen kuukauden kuluttua oli hukkunut suurten yritystensä hirmuisen "pyörteen" kuohuun. Muutamia päiviä hyllyi vesi hänen hukkumisensa johdosta, vaan aalto tyyntyi ja tasaantui jälleen, ja sitten ei kuulunut hänestä enää mitään.

Kun hän nyt näki minun, tuli hän hieman hämilleen, ja keskeyttääksensä kaikki kysymykset sekä poistaaksensa huomion köyhistä vaatteistaan ja murennetusta viidenpennin leivästään, alkoi hän puhua kiireesti ja teeskennelyllä iloisuudella… Hänen asiansa soluivat hyvin, erinomaisen hyvin… ne olivat vaan tilapäisesti lipsahtaneet hajalle. Tässä silmänräpäyksessä oli hänellä tekeillä pulskea yritys… suuri kuvallinen teollisuuslehti… Rahoja yllinkyllin… ilmoitusjärjestelmä erinomainen! Ja tätä kertoessaan oikaisi hän vartalonsa. Hänen kasvonsa loistivat. Vähitellen kohotti hän äänensä pohattamaiseksi, ikäänkuin hän olisi jo omassa toimistossaan ja tarjosi minulle aputoimittajan paikankin.

"Sillä tietäkääs". jatkoi hän riemullisella äänellä ja katsannolla, "tämä on luotettava yritys… Minä alotan niillä 300,000, jotka Girardin on luvannut!"

Girardin!

Se on se nimi, joka on kaikkien tuollaisten haaveksiain huulilla. Kun tätä nimeä kuulee mainittavan, niin jo näkee kokonaisia kaupungin-osia, uusia, suuria palatsia rakenteella sekä koko joukon uutten sanomalehtien näyttönumeroita pitkine ohjelmineen ja osakelistoineen painettuna. Kuullaankin aivan usein, kun on kysymys ihan hupsuimmista ehdoituksista, lausuttavan: "puhu vaan Grirardin'in kanssa."

Tämänkin hupakko-raukan päähän oli pälkähtänyt tuollainen tuuma. Koko yön oli hän ehkä miettinyt suunnitelmaansa ja valmistellut laskujansa; sitten oli hän lähtenyt ulos ja liikunnon sekä raittiin ilman vaikutuksesta oli toimi-yritys ihan itsestään jo niin kasvanut, että hän sillä hetkellä, kun me satuimme yhteen, piti sitä mahdottomana, että Girardin voisi kieltäytyä antamasta hänelle nuo 300,000 frankkia. Sanoessaan, että ne olivat hänelle jo luvatut, ei tuo raukka valehdellutkaan, hän vaan jatkoi unelmaansa.

Hänen minua puhutellessaan nyrväsi väkitulva meitä ja ahdisti seinää vasten. Me olimmekin erään tuollaisen alituisesti kihisevän kadun käytävällä, jotka vievät pörssistä pankkiin, ja missä ihmisillä näyttää aina olevan kuumeen tapainen kiire, samalla kun he hajanaisin katsein ajattelevat vaan raha-asioitaan; siinä on koko virta hätäisiä pikkukauppiaita, jotka rientävät lunastamaan vekseleitään, ja pieniä pörssikeinottelioita viekkain katsein, jotka ohimennessään kuiskivat keskenään salaperäistä numerokieltä.

Kuunnella kaikkia ehdoituksia, joita alustellaan tässä joukossa, tässä keinotteliain kaupungin-osassa, jossa pelisalia muistuttava kuumeen tapainen himon ilma-ala vallitsee, tekee samallaisen vaikutuksen, kuin juteltaisiin kertomuksia haaksirikoista myrskyävällä merellä. Minä näin elävänä edessäni kaiken, mitä tuo rappeutunut mies kertoi, minä näin hänen "tilapäisen" onnettomuuskohtalonsa kuvastuvan muutamissa kasvoissa, hänen loistavat toiveensa toisissa. Yhtä hätäisesti, kuin hän kääntyi minuun, katosikin hän nyt, heittäytyen päistikkaa tuohon hulluuksien, haaveiden ja valheiden pyörteesen, jota hän ja hänen kaltaisensa vakavin muodoin nimittävät "asioitsemiseksi".

Viidessä minuutissa olin unohtanut hänen, mutta illalla, kun tulin kotiini ja tahdoin katupölyn kanssa tomistaa pois päivän surulliset vaikutukset, esiytyi hän taas minulle, vaaleine, kiusattuine kasvoineen, murennettune viiden pennin leipäneen sekä lujaluotteisine kielastuksineen, jotka antoivat erityisen painon noille rohkeille sanoille: "Niillä 300,000 frankilla, jotka Girardin on luvannut."

VII.

M:n herttuan kuolema.

(Historiallinen tutkimus.)

Minä en ole milloinkaan nähnyt ketään niin lujatahtoista kuolemassa, kuin tämä hekumoitsia. Hän oli "kummallinen", arvoisa maailman mies, aavistettamaton, pikainen ja eriaiheinen. Vihmaisematta ainoatakaan kukkasta palatsin suuressa astinkäytävässä, taittamatta ainoatakaan kastanjan oksaa puutarhassa, jotka jo alkoivat luoda uusia vaalean viheriöitä oksavesojaan, tuli sairaus äänetönnä, kohteliaana ja etsi hänen, ja muutamassa päivässä oli kaikki mullistettu. Ei mitään enteitä, ei tuskia. Noissa suurissa loistavissa huoneissa, jotka korkeine valoisine ikkunoineen ja tasaisene vienone lämpöneen aina muistuttivat kasvi-säiliöstä, kohtasi häntä eräänä kauniina kevät-aamuna äkillinen vilunväristys. Lääkärit sanoivat: "ei se mitään ole." Herttuatar heitti hänelle sivumennen parin keveän paperossin savukiehkuran välissä kiireiset sanat: "vous vous écoutez trop!" ja se kuului niin kuivalta, niin keveältä, kuin hänen silkki hameensa kohina. Mitään vastaamatta läheni hän valkeaa tai siirtyi maaliskuuauringon säteiden mukaan; ja jo liian heikkona mennäkseen ulos istui hän siellä sinisessä ketunnahkavällyssään hytisten ja kuunnellen etäistä vaunujen jytinää sekä taukoamatonta laneetin vinkumista Concorde-sillalta, jonka naapuruus kiusasi häntä niin paljon. Viimein loppuivat hänen voimansa ja hän vaipui vuoteesen.

Silloin vasta alettiin oivaltaa ja kammota tuota sairautta, joka saapui niin hiljaa, niin varovaisesti. Tästä alettiin nyt puhua jo etusalissa ja portailla. Lääkärit kävivät totisemmiksi ja neuvottelivat syrjässä. Herttua ja herttuatar ainoastaan eivät aavistaneet vielä mitään. Mutta eräänä päivänä herätessään huomasi hän hienon verinoron valuvan huuliltaan parralleen ja tyynylle, joka hieman värjäytyi siitä. Tuo hienokas sievisteliä, joka kauhistui kaikkia ihmisellisen kurjuuden muotoja ja etunenässä sairautta, näki sen nyt kaikkine heikkouksineen ja saastaisuuksineen lähenevän itseään sekä myötään tuovan tämän itsensäunohtamisen, joka on ikäänkuin ensimäinen myönnytys kuolemalle. Minä olin siellä. Minä huomasin tämän silmäyksen, joka näytti kammottavan totuuden huomiosta äkillisesti peljästyneeltä. Mutta vaikka hän nähtävästi tunsi nyt olevansa auttamattomasti meno-teillä, ei hän antanut siitä muille vielä vähintänä vihiä. Muutamia päiviä vietti hän edelleenkin noissa valheellisissa hymyilyissä, tuossa haaveellisessa iloisuudessa, jolla ihmisten on tapa ympäröidä sairasta, ja vastaanotti teeskennellyllä luottamuksella lääkärien virkistysvakuutukset, Mutta eräänä iltana, kun hän tunsi itsensä tavallista heikommaksi, kutsui hän luoksensa varmimmat ja luotettavimmat ystävänsä.

"Sanokaa minulle totuus… Minulla ei ole enää pitkiä jälellä… eikö niin?"

Kysytyt osoittivat surua myönnytyksen merkiksi.

Tämän kiinnittävän hetken ensimäisessä hiljaisuudessa, kun palatsin toiselta puolelta kumisi sekava hyppysävel eräistä herttuattaren herttaisista huveista, täytyi kaiken, mikä vielä piti tätä miestä elämässä — vallan, arvon, rikkauden — kaiken täytyi jo näyttää hänestä loitolle poistuneelta — hänestä, joka jo oli valmis vaalenemaan palautumattomaan olemattomuuteen.

Mikä muutos! Omistaa kaikki ja kadottaa kaikki!

Mutta ensi tuokiossa loi hän päätöksensä. Kiinnittäen huomionsa tuohon niin lyhyeen, niin rajoitettuun aikaan, joka hänellä enää oli elämästä jälellä, ahkeroitsi hän käyttää sen hyvin, ajatellen ainoastaan kaikkia niitä velvollisuuksia, jotka seuraavat hänenmoisensa miehen kuolemaa, jonka ei saa jättää mitään uskollisuutta palkitsematta, eikä paljastaa yhdenkään ystävää vikoja. Tuleen tyhjättiin kaikki salaiset laatikot, tukuttain kellastuneita käsikirjoituksia, kääreittäin kirjeitä hienoimmista papereista, koristettuja salakirjaimilla ja vaakunoilla tummissa väreissä, ja jotka paloivat pikaan ja helposti, kuin häähameen harsot. Siellä oli kuherruspilettiä alkaen sanoilla: " Te kävitte minun ohitseni eilen Boulongemetsässä, mr le Duc …"; siellä oli valituskirjoituksia hylätyistä sekä tuoreita luottamuksia uusista tuttavuuksista. Yks'ainoa loimuava punainen liekki — ja kaikki oli vaan keveä nöyhtä.

Palatsissa ruvettiin jo huomaamaan tämä säännötön epäjärjestys, joka ilmoittaa uhkaavaa mullistusta. Portit kojottivat auki. Ajokaluja vyöryi yhtämyötään sisään ja ulos, kuten suurten vierastusten aikana. Palvelioita seisoi joukoittain käytävissä ja saleissa nojaillen pylväisiin ja marmorikamiineihin toimettomina ja puhe-pakoituksissaan. Herttuan ystävät etsivät tietoja hänen voinnistaan, viimeisimmät aina oikein uutisten tuskassa ja nälässä. Ei ketään välinpitämätöntä koko joukossa. Ne, jotka eivät tunteneet mitään sydämen tunnetta, olivat ehkä vielä rauhattomammat ja kuumeenomaisemmat, kuin toiset. Kokonainen maailma kunnianhaluisia ja itsensäpettäneitä seisoi täällä kokoontuneena murtuneiden toiveiden ja suunnitelmain todellisen raunion edessä. Ja mitkä hulluutukset tässä näytelmässä. Kuolinvuoteesta — jonka luona kamaripalvelia, osaaottaen kuolevan tulevaisuuteen ja säilyttäen kaikki salaisuudet valittaen maukui noita laatikoissa vielä jälellä olevia rahakääreitä — aina etusaliin, jossa kaksi suurta pankkiiria niistä, joiden omien herttua oli luonut, pelästyksestä ja levottomuudesta masentuneina kuiskailivat keskenään, erään suuren eläin-häkin vieressä, jonka ristikoissa apinat, kaikesta tästä melusta kiihoittuneina, tuhansin vääntein ja virnistyksin kiipeilivät.

Lopuksi tuli viimeinen korska. Pariisin arkkipispa, jonka tuo epäileväinen maailman mies, maailman kunnioiksi, suvaitsi vastaanottaa; sitten kaksi korkeaa henkilöä, joille kaikki läsnäoliat kumartavat ja poistuvat. Mies lähestyy sänkyä. Herttua ja hän puhuvat matalalla äänellä. Nainen polvistuu ja rukoilee espanialaisella hartaudella…

… Nyt siis on kaikki lopussa, hänen viimeiset hetkensä pyhitetyt — hän viimeisen jäähyväisensä lausunut — nyt voipi herttua kuolla — ja hän kuoleekin.

Seuraavana aamuna astuin minä hänen suojaansa. Tämä huone, jossa niin moni kunnianhimo on tuntenut siipensä kasvavan, jossa niin monet toiveet ovat liikahtaneet kohoten tai vaipuen, siinä vallitsi nyt hiljaisuus, yksinäisyys, kuolema: Herttua vuoteellaan jäykistynein ja vanhentunein kasvoin, tuuhein parroin, joka oli harmaantunut yhdessä ainoassa yössä; yksi pappi, yksi nunna, ja tuollainen kuolin-valvonnan raukeus, johon yhdistyy väsymys, joka ei enää jaksa kärsiä, rukouskuiskauksia, ja pitkiä kummallisia varjoja… Päivä tuskin koitti ja jo kuului puutarhan viheriöiväin lehtiholvien takaa, tuolta alhaalta Concorde-sillan puolelta, tuon pienen huilun säveleet, jotka kimakasti ja iloisesti voittivat vaunujen jytinät.

Minä näin tämän kuolinsuojan vieläkin synkemmässä muodossa. Ikkunat huojuivat selkosen selällään, vesi ja tuuli tuiskui vapaasti ulos ja sisään. Valkoinen ruumis makasi palsameerauslaitoksen vieressä, tyhjätty pää täytetty merisienellä, aivot maljassa pöydällä. Näiden aivojen paino oli toden teolla erinomainen. Ne painoivat… ne painoivat… päivän sanomalehdet kertoivat asiasta sangen tarkat tiedot… Mutta kuka muistaa sitä tänään?

VIII.

Tullimiehet.

Muutamia vuosia sitten seurasin minä Korsikan tulli-ylipäällikköä eräällä hänen matkallaan pitkin rantoja. Sellainen pieni ranta purjehdus on yhtä hyvä kuin pitkäkin matkustus; neljäkymmentä päivää; siis jotenkin sama aika, mikä tarvitaan matkalla Havannaan, ja tämä vaan puolikannellisessa purressa, jossa myrskyn, aaltojen ja sateen suojaksi oli ainoastaan pieni tuskin niin suuri tervainen komero, että siihen mahtui pöytä ja kaksi kaitaa rahia. Ja jospa olisitte nähneet, miltä sitte nuo meidän tullimiehemme näyttivät kovassa ilmassa. Vesi virtasi pitkin heidän kasvojansa, vaatteensa olivat läpimärät ja höyrysivät kuin pesusta nostettaissa ja keskitalvella viettivät he tällä tavalla usein päivät pääksytysten, vieläpä yötkin perään, kyyristyneinä likotuoreille raheilleen ja hytisten kosteasta epäterveellisestä vilusta. Ei voitu, näet sen, milloinkaan sytyttää tulta laivalla ja rantaa oli useimmiten vaarallinen lähestyä. Mutta, voittekohan uskoa? Minä en kuullut yhdenkään näistä miehistä milloinkaan valittavan. Kovimmassakin ilmassa osoittivat he aina samaa tyyneyttä ja tyytyväisyyttä. Ja ajatelkaa kuitenkin, mitä puutteellista elämää nämä tullimiehet merellä viettävät!

Melkein kaikilla heistä oli perhe: vaimo ja lapset maalla; mutta kuitenkin täytyi heidän oleskella kuukausittain kotoa poissa vakoomismatkoilla pitkin vaarallisia rannikoita. Evääksi oli heillä sangen vähän muuta, kun homeista leipää ja raakaa sipulia; ei milloinkaan viiniä, ei milloinkaan lihaa — ja kaikki tämä vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että viini ja liha on kallista ja heidän palkkansa oli vaan 500 frankkia. Ajatelkaapa siis; kuinka pieniä ja likaisia täytyi heidän tupansa tuolla meren-törmällä olla, kuinka rääsyisiä ja alastomia heidän lapsensa.

Mutta… Yhden tekevä! Nuo raukat eivät näyttäneet milloinkaan alakuloisilta. Purren perällä juuri tuon komeron edessä oli sanko täynnä sadevettä, josta miehistö tapasi juoda, ja minä muistan niin hyvin, kuinka nuo saakelin raukat aina viime kulauksen jälkeen nuristivat pikaria pitkäveteisesti hengähtäen: "Ääh!" — joka kyllä oli nähtävä hyvin voinnin osoite, tautta tuntui kuitenkin yht'aikaa niin sekä naurettavalta että liikuttavalta.

Iloisin ja tyytyväisin heistä kaikista oli kuitenkin muuan vähäinen päivettynyt ja tanakkavartaloinen mies, jonka nimi oli Palomba. Hän esiytyi aina vaan laulaen ja laulaen sekä tuulessa että tyynessä, vieläpä kovimmassakin ilmassa. Kun meri oli vastainen ja pilven vaanit verhosivat meitä rännällä ja rakeilla — ja kaikki seisoivat varoillaan, kuunnellen ja vainuten, miltä taholta puuskaus tulisi, kuului silloinkin tuossa syvässä ja tuskallisessa hiljaisuudessa laivalla vaan Palomban tyyni ääni virittäen tavallista virttänsä:

Non Monseigneur C'est trop d'honneur. Lisette est sa…ge Reste au villa…ge.

Myrsky sai vinistä miten ankarasti tahansa purjeissa ja köysissä, heitellä purtta ja loiskia aaltoja sen ylitse, kaikui tullimiehen laulu kuitenkin taukoamatta, kelluen kuin kaija aalloilla. Toisinaan säesti tuuli sitä lii'an kovin ja silloin ei kuulunut sanoja; mutta jokaisen ryntäyksen välissä, jonka pursi teki hyrskyviä aaltoja vastaan, kuului aina vaan, vaikka vesi virtasi kaikista, tuo sievä loppusointu:

Lisette est sa…ge Reste au villa…ge…

Mutta eräänä päivänä, kun tuuli ja satoi vahvasti, kummastutti minua kovin, kun laulua ei kuulunutkaan. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni suojasta ja huusin: "No, Palomba! Eikö laulua tänään ollenkaan?"

Palomba ei vastannut. Hän makasi ääneti ja liikkumatta rahinsa alla. Minä menin hänen luoksensa.; Hänen hampaansa kalisivat; koko ruumiinsa värisi kuumeesta.

Hän on tullut pistoksiin sanoivat toverinsa. — Ei voine nähdä mitään surullisempaa, kuin lyijynharmaa taivas, tuo veden valama pursi ja tuo kuumesairasraukka kääreytyneenä kautsukki-kauhtanaansa, joka leiskui kuin merileijonan nahka. Vilu, myrsky ja purren jytkyminen pahentavat tautia. Hän alkoi houria ja häntä täytyi koettaa saada maalle.

Suuren ajan-hukan ja monen vaikeuden perästä pääsimme me vihdoin iltapuolella erääseen pieneen ja autioon satamaan, jossa kajavat liitelivät avaroita piirejään. Ylt'ympäri rantoja kohoui jyrkkiä kallioita, jylhiä louhikoita siellä täällä peitetyt synkänviheriäisellä läpipääsemättömällä pensastolla, jonka väri ei vaihetellut vuoden aikain mukaan. Alimpana merenreunalla oli harmaine ikkunaluukkuineen pieni, valkoinen yksinäinen huone; — se oli tullivartio-tupa. Keskellä tällaista erämaata teki tuo pieni valtiolaitos numerollaan ja yhtäläistetyllä ulkomuodollaan vieraasen kanhelan vaikutuksen.

Täällä kannettiin Palomba-raukka sisään. Se oli huolettava turvapaikka sairaalle. Me tapasimme tullivartian juuri iltasella takkavalkean vieressä vaimoneen ja lapsineen. Kaikki nämä olennot kellervine ihoineen ja suurine kuumeenomaisine, tummakehäisine silmineen näyttivät kovin kuihtuneilta ja lakastuneilta. Äiti, joka vielä oli nuori ja piti pientä kapalovauvaa käsivarrellaan, värähteli vilutaudin tapaan puhuessaan meille.

"Tämä on kamala asema", lausui tarkastaja minulle matalalla äänellä. "Me saamme asettaa uuden tullivartian tänne joka kolmas vuosi. Hetekuumeet nielevät ne…"

Nyt olisi tarvinnut saada lääkärin. Mutta ketään sellaista ei ollut Sartinoa lähempänä, noin kuusi tai kahdeksan lieux'ia täältä. Mitä oli siis tehtävä? Pursimiehemme eivät jaksaneet enempää ja sinne oli liian pitkä lähettää jonkun lapsista. Silloin kurkisti vaimo ulos ovesta ja huusi: "Cecco! Cecco!" Sisään astui nyt nuori varteva mies, joka ruskeassa villalakissaan ja vuohenkarvakauhtanassaan oli oikein todellinen salametsästäjän tai rosvon malli. Jo maalle noustessamme näin minä hänen istuvan ovella punainen piippu hampaissaan ja pyssy polviensa välissä ja kummastuin, miksi hän meidän lähestyessämme niin kiireesti poistui. Ehkä luuli hän meillä olevan sandarmia mukaamme.

Hänen astuessaan sisään, punastui tullivartian vaimo hieman ja lausui: "se on minun serkkuni… ja hänen ei tarvitse pelätä eksyvän metsikössä."

Sitten puhui hän miehelle hiljaa osoittaen sairasta. Mies nyökkäsi vastaamatta, meni ulos, vihelsi koiransa, heitti pyssynsä olalleen ja läksi matkalle pitkin hypyin kiveltä kivelle.

Sillä välillä olivat lapset, jotka näyttivät tarkastajan läsnäolosta olevan hämillään, kiireesti päättäneet ateriansa, johon kuului kastanjia ja brucio'ta (laihaa juustoa) veden kanssa — ei milloinkaan juotavaksi muuta kuin vettä! Ja kuitenkin, kuinka tuiki kovin olisi pisara viiniä tarvittu vahvistamaan noiden valjujen pienokaisten heikkoa verta!…

Äiti rupesi laittelemaan lapsia levolle. Isä sytytti varsilyhtynsä ja läksi tarkastelemaan rannikkoa; me pysyimme tuvassa vaalimassa sairasta, joka piehtaroi olkivuoteellaan, ikäänkuin hän olisi vielä ollut tuolla keinuvalla laivalla. Huojentaaksemme hänen tuskiaan lämmitimme me kattotiiliä ja asetimme hänen sivuilleen… Pari kertaa kun minä lähenin vuodetta, tunsi mies-raukka minun ja kurotti kätensä, suuren karkean kämmenensä, joka kuumotti kuin nuo liedestä vedetyt tiilet…

Se oli surullinen ilta. Ulkona kiihtyi myrsky hämärän tullen, ja me kuulimme myrskyjen pauhinasta ja kuohuvien aaltojen huminasta, kuinka meri ja kalliot taistelivat. Silloin tällöin tunkeutui joku tuulen puuskaus tuohon syrjäiseenkin satamaan tuhisten ympäri tupaa. Me huomasimme sen äkillisistä liekin leimauksista, mitkä yht'äkkiä valaisivat merimiesten tummia kasvoja, jotka tuijottivat tuleen sellaisella järkähtämättömällä tyyneydellä, jonka avara näköpiiri ja äkilliset vaarat vaikuttavat.

Toisinaan voivotti sairas. Silloin kääntyivät kaikkien silmät siihen pimeään soppeen, missä toveri-raukka makasi kuolemaisillaan kaukana omaisistaan avutonna; silloin paisuivat sydämet merimies-takkien alla ja syviä huokauksia kuului. Se oli kaikki, mitä tunne, heidän alituisesti uhkaavasta kovanonnen-kohtalostaan, voi noista meren hellistä ja kärsivällisistä työläisistä ilmipakoittaa. Ei napinoita… ei palveluksesta eroamisia! Huokaus vaan… ja kaikki on sanottu.

Ei, minä unhotin yhden asian. Yksi heistä mennessään minun vieritseni nakkaamaan kourallisen risuja tuleen, kuiskasi sangen hiljaa vaan sivumennen äänellä, joka ilmaisi syvintä kärsimystä:

"Niin, herra… vaivansahan on meidänkin ammatissamme."

IX.

Cabecillan.

Hyvä isä oli juuri lopettanut messunsa, kun vankia tuotiin hänen luoksensa. Paikka oli eräs jylhä rotko Arichulegui-vuoristossa. Kallion-louhu, josta aarnio-viikunapuut kohottivat juhmuraisia runkojaan, muodosti jonkunlaisen alttarin, jolle pöytäliinan puutteessa oli levitetty hopeahesuinen Carlistalaislippu. Kaksi pisamoitunutta alcarazaa (polttamatonta saviastiaa) toimitti kalkin ja öylättilautasen tehtävää, ja kun lukkari Miguel, joka oli messu-apulaisena, nousi siirtämään Raamattua, niin kuului latinki-tukkujen kalina hänen läkki-laukkiostaan. Ylt'ympäri seisoi carlistalais-sotilaita ääneti, kiväärit vyöhihnoissa ja toinen polvi maassa valkoisella lakilla. Aurinko — Navarran ihanin pääsiäisaurinko — loi koko hehkunsa tähän vuorenkuiluun, missä rastaan viserrys oli ainoa ääni, joka säestyi papin ja hänen palveliansa virsien-säveliin. Ylempänä tuolla ryhmyisellä vuorenharjanteella näkyi vartioita, jotka kuvastuivat taivasta vasten, kuin liikkumattomat kuvat.

Tuo pappi-översti, joka piti jumalanpalvelusta sotilaittensa kanssa, oli harvinainen ilmiö! Ja kuinka selvästi näkyikään Cabecillan [espanjalainen nimitys sissipäällikölle] kaksinkertainen luonne hänen kasvoissaan! Hurskaus muodossaan, jäntevyys kasvojuonteissaan, jota jäntevyyttä tuo ruudin-savusta tummentunut iho suuresti lisäsi, hartaus ilman kalpeutta ja ilman luostarielämän vauhkuutta; pienet, mustat, loistavat silmät, ja niitä ylempänä järeäin suonten risteilemä otsa, jotka suonet näyttävät kokoavaa ajatukset ikäänkuin nuorilla sitoen ja kiinnittäen ne peräyttämättömäksi järkähtämättömyydeksi. Joka kerta, kun hän kädet oijennettuna kääntyi seurakuntaansa päin lausuaksensa " Dominus vobiscum " [Herra olkoon teidän kanssanne!] välähti sotilaspuku, pistoolinperä ja kataloonilaisen tikarinpää messukasukan alta.

"Mitä aikonee hän meille tehdä?" miettivät vangit kauhistuksella ja muistelivat messun loppua odottaessaan kaikkia niitä julmuuksia, jota Cabecillan'ista liikkui, ja jotka olivat tuottaneet hänelle erityisen merkityksen kuninkaallisissa joukoissa.

Jostakin ihmeestä oli pastori-översti sinä päivänä kuitenkin leppeällä mielellä. Messu vapaassa ilmassa, edellisen päivän edistykset, itse pääsiäis-riemu, joka näinkin vähäisissä kirkollisissa suhteissa loi vaikutuksensa pappiin, kaikki tämä oli valistanut nuo jäykät kasvot sävyisyyden säteillä.

Kun Jumalanpalvelus oli päättynyt ja lukkari laski pyhät astiat suureen lippaasen, jota kuletettiin muulilla sotamatkueen perässä, astui pappi vankien luokse. Täällä seisoi noin kymmenkunta tasavaltalaista pikaratsastajaa, riutuneina eilispäivän taistelusta ja tuskallisesta yöstä, jonka he olivat viettäneet pahnoilla karjakatoksessa, mihin he tappelun jälkeen olivat suletut. Hämmästyksestä keltaisina sekä nälästä, janosta ja väsymyksestä kuihtuneina seisoivat he tiheästi toisiinsa ryhmistyneinä, kuin karjalauma teuras-huoneen edustalla. Heidän asepukunsa, jotka olivat pilvoja täynnä, heidän kantimensa ja hihnansa, jotka heidän paetessaan ja maatessaan olivat joutuneet epäjärjestykseen, pöly, joka peitti heidät lakista saappaisiin asti, kaikki lisäsivät tässä häviön surullisessa kuvauksessa sitä vaikutusta, joka ruumiillisessa kukistuksessa ilmaisee henkisenkin voimattomuuden.

Cabecilla tarkasteli heitä voitonhymyllä. Eikä hänestä ollutkaan vähäinen huvitus nähdä tasavallan sotilaita nöyryytettyinä, nälistyneinä ja masennettuina noiden jalosukuisten ja hyvin varustettujen Carlistalaisten edessä, jotka kaikki ruskeine ihoineen ja kestäville vartaloineen olivat navarralais- ja baskilais-vuoristolaisia.

" Viva Dios! lapseni", lausui hän sävyisällä katsannolla, "tasavalta ruokkii" puolustajansa sangen huonosti. Te olette kaikki niin laihtuneita kuin pyrenealais-sudet, kun ne tulevat alas lumikorkeilta vuorilta ja vainuilevat lihan hajua ihmisasuntojen ovien halkioimista… Aivan toisin kohdellaan hyvän asian puollustajia. Tahdottekos koettaa tätä? Heittäkääpäs pois nuo kurjat kypäränne ja ottakaa valkoiset lakit!… Niin totta, kuin tänään on pyhä Pääsiäis-päivä, saavat kaikki, jotka huutavat: "Eläköön kuningas!" pitää henkensä ja aterioida minun sotilaitteni kanssa.

Ja totta, ennenkun hyvä isä ennätti lopettaakaan, liukuivat kypärät ilmassa ja huuto: "Eläköön kuningas Carlos, eläköön Cabecilla!" kaikui kauas kalliostossa. Vangitut mies-raukat olivat pelänneet kuolemaa, ja haju hyvästä lihasta, jota valmistauduttiin paistamaan leiri-nuotioissa, jotka kallioiden suojassa kohottivat vaaleat liekkinsä aurinkopaisteessa, oli myöskin vastustamaton kiusaus… Tuskin on vielä milloinkaan ketään kruunun kiistäjää tervehditty niin vilpittömästä sydämestä.

"Antakaa heidän syödä kohta," käski pappi nauraen. "Kun sudet ulvovat tuohon tapaan, ovat ne hellä-hampaisia".

Tasavaltalaiset poistuivat kaikki, paitsi yksi, joka jäi isän eteen seisomaan ylevällä ja päättäväisellä ryhdillä, jotavastoin hänen lapselliset kasvonjuonteensa ja pehmeä, melkein väritön hapsipartansa, joka peitti hänen leukansa ja poskensa, näyttivät kummallisesti silmäänpistäviltä. Hänen takkinsa, joka oli liian suuri lyöden laskuihin selällä ja käsivarsilla ja oli käännetty hänen notkeilta ranteiltaan, vaikutti tällä liiallisella avaruudellaan, että hän näytti vieläkin nuoremmalta ja hennommalta. Kuume hehkui hänen soikeissa loistavissa silmissään — arapialais-silmiä säihkytti espanialainen liekki. Ja tämä liekki vangin silmissä näytti vaivaavan Cabecillaa.

"Mitä sinä tahdot?" kysyi hän.

"En mitään! Minä odotan vaan tuomiotani".

"Tuomiotasi! Se on sama kuin tovereisikin, minä en ole eroittanut ketään. Henki lahjoitettiin teille kaikille".

"Nuo toiset olivat pettureita, pelkureita, heittiöitä… Minä yksinäni en ottanut osaa huutoon!"

Cabecilla hämmästyi ja katsasti häntä tarkoin:

"Mikä on nimesi?"

"Toni Vidal".

"Mistä kotoisin?"

"Puycenda'sta".

"Kuinka vanha?"

"Kahdeksantoista."

"Tasavallalla ei ole siis miehiä, koska otetaan lapsia?"

"Minä en ole otettu, en nostettu, isä,… minä olen vapaaehtoinen".

"Tiedäthän, poikaseni, että minulla on monta keinoa saadakseni sinun huutamaan 'eläköön kuningas!'"

Poika teki ylpeän liikahduksen ja lausui: "Minä en pelkää teitä!"

"Tahdot siis mieluimmin kuolla?"

"Vaikka sata kertaa!"

"Hyvä… saat siis kuolla!"

Pappi antoi merkin ja pieni osasto sotilaita asettautui vangin ympärille. Mutta hän ei värähtänyt. Tämä ylevä rohkeus herätti johtajassa silmänräpäykseksi sääliä.

"Onko sinulla mitään pyytämistä minulta ennen? Tahdotko sinä syödä? Tahdotko sinä juoda?"

"En", vastasi poika, "mutta minä olen hyvä katholilainen, enkä tahtoisi tulla Jumalan tykö tekemättä rippi-tunnustustani."

Cabecilla'lla oli vielä messu-kasukka ja paita. "Polvistu", sanoi hän, asettautuen itse kalliolle, jolloin sotamiehet jakautuivat kahden puolen, ja kuolemaan-tuomittu alkoi: "Kuule minua, rakas isä! Minä olen syntiä tehnyt…"

Mutta keskellä rippiä remahti luolan suulla hirmuinen kivääri sätke.

"Aseisiin!" huusivat vartiat.

Cabecilla kapsahti ylös, antoi käskyjä, valitsi vartiostot ja järesti sotilaansa. Itse oli hän heittänyt kiväärinsä messu-pukunsa päälle ja oli juuri lähtemäisillään, kuin huomasi pojan, yhä vaan polvistuneessa asennossa.

"Mitä sinä täällä te'et?"

"Minä odotan päästöä."

"Niin tosiaankin: Minä olin jo unohtanut sinun."

Juhlallisesti nostaa hän nyt siunaavaisen kätensä nuorukaisen pään päälle, katselee sitten hyökkäykseen rientäneitä sotilaitaan, mutta kun heistä ei enää kukaan ehdi hänen messupalvelukseensa niin astuu hän itse muutaman askeleen taaksepäin, tähtää rippilastaan ja ampuu hänen paikalle.

X

Hyvä Jumala Chemilléssä, joka ei ole puolella eikä vastaan.

(Turaanilainen pyhimystaru.)

Chemillén pastori oli kutsuttu viemään "hyvä Jumala" (ristiinnaulitunkuva) erään sairaan luo.

Kovaa oli todellakin ajatella jonkun täytyvän kuolla sellaisena suloisena kesä-päivänä ja vielä juuri puolipäivärukouksen hetkellä ihan elämän ja valon loistopisteessä.

Mutta kovaa oli ajatella pastoriraukkaakin, jonka täytyi lähteä matkalle heti puolipäiväisen jälkeen juuri sillä hetkellä, jona hän oli tottunut — rukousnauha käsissään — vähän uinahtamaan viiniköynnösmajassa, joka lehotti niin raittiina ja rauhallisena kauniissa persikka- ja ruusukoristeisessa puutarhassa.

"Sinulle Herra kannan minä uhrini!" ajatteli tuo pyhä mies huo'ahtaen — ja ratsastaen harmaalla aasilla "hyvä Jumala" edessänsä satulan-sarjalla, kulki hän rantavierun kapeaa tietä, jota toiselta puolelta rajoitti kukkasilla ja sammalilla koristettu punainen vuoriseinä sekä toiselta puolelta kimaltelevilla piikivillä kirjattu ja korkeilla pensastoilla verhottu jyrkänne.

"Sinulle Herra kannan minäkin uhrini", ajatteli aasi-raukkakin huo'ahtaen omalla tavallaan ja nosteli vuorotellen milloin toista milloin toista korvaansa karkoitellen kärpäsiä, jotka kiusasivat häntä.

Kärpäset ovatkin kovin vaivaavia ja surisevia varsinkin tähän vuoden-aikaan; ja kun siihen lisätään vielä mäkinen tie ja tuon pyhän miehen paino, varsinkin näin heti puolisen jälkeen, niin täytyy myöntää aasi-raukan tuntevan tehtävänsä.

Tämän tästäkin tuli vastaan käypäläisiä maalaisia, jotka antaen "hyvälle Jumalalle" tietä väistyivät aina hieman syrjään ja nostellen hattuaan käytöksellä, joka turaanilaisilla talonpojilla on niin omituinen: silmä viekas ja kumarrus nöyrä.

Pastori vastasi kaikkiin tervehdyksiin "hyvän Jumalan" puolesta sangen ystävällisesti, mutta tietämättä mitä hän teki, sillä uni alkoi painaa hänen päätänsä.

Sää oli kuuma, tie karkea. Alinna rannalla poppelipuiden takana päilyi Loirevirran mutkainen pinta, kuin hopea-suomus. Kaikki tuo tulviva valo, nuo surisevat mehiläisparvet, jotka pemistelivät liikkeelle kokonaisia pöly-pyörteitä kukkien siitin-tuoksua, rastaiden laulu viinitarhoissa, joka ilmoitti noiden hotikaisten pikkueläinten yltäkylläisyyttä ja hyvinvointia, kaikki tuo yhdistyi hurmeuttamaan pastoria, jota jo entuudesta hyvä viinillä säestetty puolinen kyllin painoi…

… Villandry oli jo jäänyt, ja juuri siinä, missä kallioseinä kohouu jyrkimpänä ja tie kapenee ahtaimmaksi, herätti Chemillén pastorin yht'äkkiä erään ajomiehen näreä huuto "dia! hue!" joka hevosmies tuli häntä vastaan ajaen korkeaa heinäkuormaa, mikä jokaisessa tien nikamassa raskaasti hetkahteli.

Silmänräpäys oli tukala; sillä niin oli rata ahdas, että vaikka olisi suistunut kuinkakin sievästi kallion viereen, ei sittenkään riittänyt tietä kahdelle… Mitä siis tehdä; palatakko aina maantielle asti takaisin; vai —… Pastori ei voi siihen mitenkään suostua; sillä sitävartehan hän oli juuri oikotien valinnutkin, että hän ennättäisi ajoissa kuolevaisen sairaansa luokse. Hän selitti sen kyllä ajomiehelle, mutta tuo tolvana ei tahtonut sillä korvalla edes kuullakaan.

"Se tekee minulle kyllä pahaa, arvoisa pastori", lausui ajuri ottamatta edes piippua suustansa, "mutta päivä on liian lämmin minun palatakseni Azay'hin. Vaan teille, joka istutte mukavasti aasin selässä, on se pieni asia, mutta…"

"Mutta, sinä heittiö, etkö siis ole jo nähnyt mitä minulla on täällä?… Tämä on se 'hyvä Jumala' — sinä tuonaisen pakana — itse 'hyvä Jumala Chemillé'stä', jonka minun pitää kiireimmiten viemän erään kuolevan sairaan luokse."

"No mutta, katsokaas, minähän olenkin Villandry'stä, minä…" ilvehti ajomies, "ja 'hyvä Jumala Chemillé'stä' ei siis kuulu minuun… Dia! hue!"

Ja niin läimäsi tuo pakana vaan hevosiaan selkään, uhaten heittää aasin kuormineen kampsuineen kierien rinnettä alas aina virran kaltalle asti.

Pastorillamme ei ollut kärsimystä liiaksi. "Ä-hää! Onko niin! No, odota sitten vähän!" Ja vilauksella hypähti pastori aasinsa selästä alas ja asetti "hyvän Jumalan" suurimmalla varovaisuudella tienviereiselle kukkaspenkareelle, joka tuoksui niin hyvältä ja kimalsi niin kauniin moniväriseltä, että tuskin itse Pyhän Martin tuomiokirkko Tours'issa sille vertoja veti.

Sitten polvistui tuo pyhä mies alas ja rukoili lyhyen rukouksen: "Hyvä Jumala Chemillé'ssä, sinä näet nyt kaikki mitä minulle on tapahtunut; sinä näet, että tuo heittiö on pakoittanut minun opettamaan hänelle vähän ihmis-tapoja. Tätä tehdäkseni en minä tarvitse kenenkään apua, koska minulla on jänterät ranteet ja oikeuskin puolellani… Istu siis tässä suloisimmassa rauhassa ja katso taistelua, mutta älä ole puolella äläkä vastaan, niin on asia pian suoritettu!"

Rukouksensa päätettyään nousi hän seisoalleen, käärien takkinsa hihat ylös saadaksensa kätensä vapaammaksi; ja siinä olikin todellinen, pehmeä ja ikäänkuin siunauksella silitetty papin-käsipari, kiinnitettynä oikein vaikka leipurille sopivaan rannepariin ja niin kovat kuin kuhmurat tammen rungossa.

Loiskis! Läiskis! Ja ensi läimäyksellä sai ajuri piippunsa murskaksi vasten hampaitaan; toisella makasi hän eräässä kuopassa hävyissään, ruhjottuna ja liikkumattomana. Sitten työnsi pastori kärryt taaksepäin, käänsi ne varovaisesti sivuun, asetti hevosen pään suuren silkkiäispuun siimekseen ja jatkoi matkaansa hienolla hyssy-juoksulla sairaansa luo, jonka hän tapasi jo istumassa kukkakoristeisten vuode-verhojensa välissä, ikäänkuin ihmeen kautta kuumeesta parantuneena ja tuosta oikein täydellisesti taipuaksensa nyt juuri avaamassa vaahtoavaa Vauvray-viini-pulloa.

Ja aina tästä ajasta asti on "hyvä Jumala Chemillé'ssä" ollut korkeimmasti kansallinen Turaanissa ja häntä huutavat Turaanilaiset kaikissa tappeluissaan, sanoen: " Hyvä Jumala Chemilléssä älä ole puolella äläkä vastaan!"