Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen

MAANANTAI-TARINOITA

Valikoima

Kirj.

ALPHONSE DAUDET

Ranskasta ["Contes du Lundi">[ suomentanut O. A. Kallio

Kansan Novellikirjasto 13

Helsingissä, Suomalainen Kustannus-Osakeyhtiö Kansa, 1908.

Savonlinnassa,
O.-Y. Savolaisen kirjapainossa.

SISÄLLYS:

Alkusanat
Viimeinen opetustunti
Berlinin piiritys
Kelvoton zuavi
Peli biljardia
Pikku kavaltaja
Lipunkantaja
Kommunin turkosotilas
Sunnuntaipiirakat
Taistelu Père-Lachaisella
Tarasconin puolustus
Äidit
Maalaiset Pariisissa
Ranskan keijukaiset
Ritarimerkki
Kuvastin

ALKUSANANEN.

Alphonse Daudet (lue: Dodee) on uudemman ranskalaisen kirjallisuuden tunnetuimpia ja suosituimpia nimiä. Suurimman maineensa hän on saavuttanut viehättäväin pikkukertoelmain ja Pariisin kuohuvaa elämää todenmukaisesti kuvaavien romaanien taitavana sepittäjänä. Runoseppänä ja näytelmäinkirjoittajana — mikäli hän näitä runoudenaloja viljeli — hän ei päässyt läheskään yhtä korkealle.

Daudet oli kotoisin aurinkoisesta Etelä-Ranskasta, ja eteläranskalainen hilpeys ja herttaisuus olivatkin hänelle luonteenomaisia. Hän syntyi Nimes'in kaupungissa lähellä Välimeren kukoistavaa rannikkoa v. 1840 ja vietti täällä etelän uhkean luonnon keskellä varhaisimman lapsuutensa. Sitten hän vanhempineen muutti pohjoisemmaksi suureen Lyonin tehdaskaupunkiin, oli koulunkäyntinsä lopetettuaan aliopettajana erään pikkukaupungin koulussa, mutta kyllästyi pian siihen ja lähti 17-vuotiaana toivorikkain mielin, kuten moni muukin kirjailijan tai taiteilijan alku, Pariisiin onnenhakuun. Taisteltuaan täällä aluksi kovia aineellisia vaikeuksia vastaan hän tuli vähitellen tunnetuksi sirojen runojen ja sievien kertoelmain sepittäjänä, pääsi Mornyn herttuan yksityissihteeriksi (1861), ylhäisten seurapiirien tuttavaksi, ja voi sitten huolista vapaana antautua kirjallisiin töihin, pistäytyen tuon tuostakin matkoilla laajentamassa ihmistuntemustaan ja havaintoja keräämässä. Pianpa hän luopui herttuan palveluksesta (1865) haluten elää vapaana, riippumattomana kirjailijana.

Daudet kuuluu uudemman ranskalaisen kirjallisuuden n.s. realisteihin eli todellisuudenkuvaajiin, mutta hänen realismiinsa, joka perustuu ympäröivästä elämästä saatuihin välittömiin hetkenhuomioihin, liittyy samalla paljon oikeaa runollista mielikuvitusta ja lämmintä tunnetta, joka varsinkin hänen aikaisemmille tuotteilleen antaa erityisen sulouden. Hänen varsinainen tuotantokautensa alkaa vuoden 1870 vaiheilla. Tällöin ilmestyi runollisella vapaudella ja paikoin ylellisellä tunteellisuudella sepitetty Daudet'n oman lapsuuden kuvaus Pikku seikkoja (Le petit chose 1868). Seuraavana vuonna valmistui sorea kertomuskokoelma Kirjeitä myllyltäni ja sittemmin (1873) isänmaallista innostusta uhkuvat Maanantai-tarinat, joista tässä seuraa valikoima suomeksi. Samalta ajalta (1872) on hänen mainion hauska ja leikehtivä kertomuksensa Tarasconin Tartarin, jolla hän toi Ranskan kirjallisuuteen oivallisen, mahdottomasti kerskailevan eteläranskalaisen tyypin.

Mainituissa tuotteissaan Daudet on hilpeä, herttainen ja tuntehikas kertoja, jonka parissa lukija mielihyvällä viihtyy. Mutta keskellä Pariisin kuohuvaa elämää ja tapoja hän herkällä huomiokyvyllään oppii näkemään ja tuntemaan ne perin pohjin niin hyviltä kuin huonoiltakin puolilta. Niinpä soluukin sitten hänen kynästään pitkä sarja laajahkoja romaaneja — Fromont nuorempi ja Risler vanhempi 1874, Jack 1876, Pohatta (Le nabob) 1877, Kuninkaita maanpaossa 1880, Numa Roumestan 1882, Evankelista 1883, Sapho 1884, y.m. — joissa hän voimakkaasti ja todenmukaisesti kuvaa huumaavan pariisilais-elämän eri puolia, varsinkin siinä vallitsevaa itsekkyyttä, kunnian-, vallan- ja nautinnonhimoa ja siveellistä rappiota. Henkilömalleinaan hän nähtävästi käyttää suoraan tosielämästä otettuja jopa julkisesti tunnettujakin henkilöitä. Hänen entinen eteläranskalainen hilpeytensä on näissä romaaneissa yleensä tehnyt tilaa vakavaluontoiselle, jopa katkerahkollekin pohjasävylle. Eikä ihmekään, sillä kirjailija sairasti parantumatonta tautia, mikä seikka yhdessä synkkien tosielämän kuvien kera kyllä voi saattaa hilpeänkin luonteen vakavalle tuulelle.

Daudet'n teoksissa paikoin ilmenevä taiteellisen eheyden ja kiinteän kokoonpanon puute voi ehkä jonkunverran antaa aihetta muistutuksiin — siihen on epäilemättä hänen välittömistä todellisuushuomioista eli impressioneista johtuva tekotapansa syynä — mutta niitä elähyttää voimakas, moniväreinen tuntemus ja kannattaa sorea, pirteä, havainnollinen ja omintakeinen tyyli, joka näennäisessä huolimattomuudessaankin aina satuttaa oikean sanan ja kuvan oikealle paikalle. Hän onkin varmaan Ranskan parhaita ja omintakeisimpia tyyliniekkoja ja kielitaitureita. Miellyttävin on Daudet epäilemättä novellistina. Varsinkin hänen Kirjeitä myllyltäni ja Maanantai-tarinoita ovat hienon herkkiä, tunnelmallisia "lastuja", joissa Daudet'n eteläranskalaiset ominaisuudet kenties selvimmin esiintyvät. Niissä on todellisuutta ja runoutta sekaisin, siten että kirjailija on runollisella näkemyksellään ja tuntemuksellaan keveästi kirkastanut ja värittänyt näkemiään ja kokemiaan todellisuuskuvia. Maanantai-tarinat ovat suuren, ranskalaisille onnettoman ranskalais-saksalaisen sodan ja Pariisin piirityksen (1870-71) vaikutelmista syntyneitä, täynnä hehkuvan lämmintä isänmaallista tunnelmaa, joka tosin joskus leimahtaa kiihkoisänmaallisuuteen saakka ja silloin myös vaikuttaa hieman tympäisevästi muukalaiseen. Parhaat niistä ovat juurikuin "Vänrikki Stoolin Tarinain" tapaisia suorasanaisia runoelmia, joiden herkkä tunne, huolellinen suunnitus, viehättävän yksinkertainen ja kuitenkin syvästi tehoova piirrostelu, ynnä moniväreinen, kerkeä kieli vastustamattomasti tempaavat lukijan mukaansa. Tuntee heti että nuo kuvat ja tunnelmat ovat välittömästi soluneet paperille kirjailijan herkkävireisestä näkemyksestä.

Daudet kuoli Pariisissa joulukuussa 1897, jättäen jälkeensä maineen että oli ollut — ja on vieläkin — maansa suosituimpia kirjailijoita. Eräs etevä ranskalainen Daudet'n tuntija (Georges Pellissier) sanookin hänestä [Teoksessa Histoire de la Langue et de la Littérature française des Origines à 1900, tome VIII, siv. 197. — Muuten viittaamme lähemmin niihin selontekoihin Daudet'sta ja hänen kirjailijatoimestaan, joita toht. Kasimir Leino on laatinut kääntämänsä Daudet'n romaanin "Kuninkaita maanpaossa" (Kansan Romaanikirjasto I) ja maist. V. Tarkiainen kääntämänsä "Kirjeitä myllyltäni" alkuun. — Daudet'n teoksia on jo käännetty suomeksi koko joukko. Paitsi juuri mainittuja on suomeksi jo ennestään "Tarasconin Tartarin", "Fromont nuorempi ja Risler vanhempi", "Seinevirran laivuri" y.m.]: "Alphonse Daudet yhdisti oivalla tavalla runouden havaintoon. Hänellä on kyynelten lahja eikä mikään ole hänen viehättävän hymynsä vertaista. Hellyys ja ivallisuus, liikutus ja iloisuus, voima ja sulo, siivekäs mielikuvitus ja täsmällinen tarkkuus, tyyliniekan taituruus ja improvisoitsijan välittömyys — siinä joukko hänelle yhtä ominaisia piirteitä, joista on vaikea päättää, mikä paraiten hänen kykyään kuvaisi… Varmasti Daudet on uudemmista romaanikirjailijoistamme rikkain ja täydellisin. Hän yksin on löytänyt salaisuuden miellyttää koko yleisöä… Hänen teoksensa ovat yhtä paljon hänen sydämensä kuin neronsa tuotteita. On kirjailijoita, joita ihaillaan, ja toisia, joita rakastetaan; mutta hyvin vähän on sellaisia, joita samalla rakastetaan ja ihaillaan. Alphonse Daudet on niitä. Kaikki ne ihailijat, jotka hänen neronsa on hänelle hankkinut, on hänen sydämensä tehnyt hänen ystävikseen".

Suomentaja.

Viimeinen opetustunti.

Pikku elsassilaisen kertomus.

Tuona aamuna olin kovin myöhästynyt kouluun menossani ja pelkäsin suuresti torumisia, varsinkin kun herra Hamel oli sanonut meille kyselevänsä partisipeista, joista minulla ei ollut aavistustakaan. Jopa hetkisen välähti mielessäni ajatus jäädä pois tunnilta ja lähteä kuljeksimaan kedoille.

Ilmakin oli niin lämmin, niin kirkas. Rastaat livertelivät metsän laidassa, ja Rippertin niityllä sahan takana pitivät preussilaiset parast'aikaa harjoituksiaan. Kaikki tuo viehätti minua paljoa enemmän kuin partisipien säännöt; mutta onneksi minulla oli voimaa vastustaa kiusausta ja kiirehtiä koululle.

Sivuuttaessani kunnantalon huomasin ihmisiä kokoontuneen sen pienen ilmoituskaapin luo. Juuri täältä meille jo kahden vuoden aikana oli annettu tiedoksi kaikki nuo huonot uutiset, tappiot, vaatimukset ja päällystön määräykset, ja minä ajattelinkin pysähtymättä:

"Mitähän niillä taas mahtaa olla?"

Kun siis siinä juosten jouduttausin paikan ohi, niin seppä Wachter, joka oli siinä oppipoikansa kera lukemassa julkipanoa, huudahti minulle:

"Elä riennä niin kovasti, poikaseni; kyllähän sinä aina ehdit liiankin aikaisin kouluusi!"

Luulin että hän laski leikkiä kanssani ja astuin aivan hengästyksissäni hra Hamelin pieneen taloon.

Tavallisesti tunnin alkaessa kuului sieltä kadulle saakka ankara melu, kun oppilaat sulkivat ja avasivat pulpettejaan ja yhdessä kertasivat ääneen läksyjään, sulkien korvansa paremmin muistaakseen, ja opettaja paukutti paksulla viivottimella pöytään:

"Hiljemmin, hiljemmin!"

Minä luotinkin juuri tähän meteliin päästäkseni huomaamatta paikalleni. Mutta, kumma kyllä, tänään kaikki oli rauhallista kuin sunnuntaiaamuna. Avatusta akkunasta näin toverieni jo istuvan paikoillaan ja hra Hamelin kävelevän edestakaisin hirveä rautaviivotin kainalossaan. Täytyi siis avata ovi ja astua keskelle tätä suurta, hiljaisuutta. Luulette kai että olin punastunut ja peloissani.

Enpä niinkään. Hra Hamel katseli minua vihastumatta ja sanoi perin sävyisästi:

"Mene pian paikallesi, pikku Frans; me aioimme jo alottaa ilman sinua."

Harppasin penkin yli ja istuuduin suoraan pulpettini ääreen. Silloin vasta, toinnuttuani hiukan pelästyksestäni, huomasin, että opettajallamme oli yllään kaunis viheriä pitkätakkinsa, hienosti poimuteltu kaularöyhelö ja musta silkkinen koruommeltu kalotti, joihin hän pukeutui ainoasti tarkastus- ja palkintojen jakamistilaisuuksissa. Muutenkin koko luokassa oli jotakin outoa ja juhlallista. Enimmin minua kuitenkin hämmästytti nähdä kylän väkeä istumassa meidän lailla hiljaa salin perällä olevilla tavallisesti tyhjillä penkeillä. Siellä istui vanha Hauser kolmikolkkaisine hattuineen, entinen kylävouti, entinen kirjeenkantaja ynnä muita kyläläisiä. Kaikki he näyttivät surullisilta; ja Hauser oli tuonut mukanaan vanhan laitarikon aapisen, jota hän piti avoinna polvillaan, suuret nenäkakkulansa laskettuna kirjanlehdille.

Minun kummastellessani kaikkea tätä hra Hamel oli asettunut istuimelleen, ja samalla säveällä ja vakavalla äänellä, jolla hän oli ottanut minut vastaan, hän sieltä lausui meille:

"Lapsukaiseni, viimeistä kertaa nyt opetan teitä. Berlinistä on saapunut käsky opettaa yksinomaan saksaksi Elsassin ja Lotringin kouluissa… Uusi opettaja saapuu huomenna. Tänään on teidän viimeinen ranskantuntinne. Pyydän siis teitä olemaan hyvin tarkkaavaisina."

Nämä muutamat sanat kokonaan musersivat minut. Oi noita kurjia! Tätäkö he olivat ilmoittaneet kunnantalolla?

Viimeinenkö ranskantuntini!… Ja minä poloinen kun osasin tuskin kirjoittaakaan! Enkä enää siis koskaan oppisi! Siihen sitä nyt jäisin!… Kuinka toivoinkaan takaisin menettämääni aikaa, tunteja, jotka olin hukannut linnunpesiä etsimässä ja liukumassa Saar-joella! Kirjani, jotka vielä äsken tuntuivat niin ikäviltä ja niin raskailta kantaa, kielioppini, raamatunhistoriani näyttivät nyt minusta vanhoilta ystäviltä, joista oli perin vaikea luopua. Samoin myös hra Hamel. Ajatellessani hänen lähtevän pois, niin etten häntä enää milloinkaan näkisi, unhotin helposti rangaistukset ja viivottimella lyönnit.

Mies parka!

Tämän viimeisen opetustuntinsa kunniaksi hän siis oli pukeutunut kauniiseen pyhäpukuunsa, ja nytpä ymmärsin miksi kylän vanhukset olivat saapuneet istumaan luokan perälle. Näyttävätpä nyt siltä kuin katuisivat ett'eivät ennen useammin olleet tulleet tänne koululle. Tämä oli siis juurikuin jonkinlainen kiitollisuuden osotus opettajallemme hänen 40-vuotisesta kunnon palveluksestaan ja kunniatervehdys isänmaalle, joka kadotettiin…

Istuin siinä mietteissäni, kun kuulin nimeäni mainittavan. Oli minun vuoroni vastata. Mitäpä olisinkaan antanut voidakseni rentonaan lasketella ulkoa nuo partisipien mutkalliset säännöt, ääneen, selvästi, virheettömästi. Mutta minä sotkeuduin heti ensi sanoihini ja jäin pystyyn vaappumaan paikalleni sydän kylmänä, tohtimatta kohottaa päätäni. Kuulin kuinka hra Hamel puheli minulle:

"En tahdo sinua torua, pikku Frans, sillä luulenpa että olet jo tarpeeksi rangaistu… Kas siinä sen nyt näet! Joka päivä arvellaan: Hoo, onpa minulla kyllin aikaa. Opinpahan huomenna. Ja nytpä näet kuinka on käynyt… Ah, siinäpä se juuri onkin ollut Elsassimme pahin onnettomuus, kun on aina lykätty oppiminen huomiseen. Nyt nuo ihmiset tuolla ovat aivan oikeassa sanoessaan meille: Kuinka! Te tahdotte mieluummin olla ranskalaisia, mutta ettehän te osaa puhua ettekä kirjoittaa omaa kieltänne!… Tähän kaikkeen et sinä, Frans raukkani, yksin ole syypää. Meillä kaikilla on yllin kyllin aihetta syyttää siitä itseämme.

"Vanhempanne eivät ole tarpeeksi pitäneet huolta teidän oppimisestanne. He mieluummin lähettivät teidät työskentelemään vainioille tai silkkikehräämöihin ansaitakseen muutaman pennin enemmän. Entäpä minä itse? Eikö minussakin ole moittimisen varaa? Enkö olekkin monasti pannut teidät kastelemaan puutarhaani koulutyön asemesta? Ja kun minua halutti mennä forelleja pyytämään, niin enpä ollenkaan epäröinyt antaa teille lupaa!"

Tämän jälkeen hra Hamel alkoi puhua meille ranskankielestä, sanoen että se oli maailman kaunein kieli, selkein ja ehoin; kieli, jota meidän tuli säilyttää keskuudessamme, konsanaan sitä unohtamatta, koska muka kansa, joutuessaan orjuuteen, kieltänsä vaalimalla juurikuin omistaa vankilansa avaimen… Sitten hän otti kieliopin ja esitti meille läksymme. Ihmeekseni ymmärsin nyt aivan hyvin. Kaikki mitä hän lausui tuntui nyt perin helpolta. Luulenpa tosin, etten ollut koskaan ennen kuunnellut niin tarkkaavaisesti ja ettei hänkään ennen ollut niin kärsivällisesti antanut selityksiään. Ehkäpä miesparka ennen virasta poistumistaan tahtoikin jakaa meille kaiken tietonsa, saadakseen sen päähämme yhdellä kertaa.

Läksyn loputtua ruvettiin kirjoittamaan. Täksi päiväksi hra Hamel oli meille valmistanut aivan uudet kaavat, joihin oli kauniilla pyörökirjoituksella piirretty: Ranska, Elsassi, Ranska, Elsassi. Tämä tuntui juurikuin pieniä lippuja olisi liehunut ympäri luokkaa pulpettiemme vaiheilla. Sietipä silloin nähdä, kuinka kukin ahkeroi, ja millainen hiljaisuus sitten! Ei kuulunut muuta kuin kynän rapina paperilla. Kerran lensi sisään turilaita, mutta kukaan ei siihen kääntänyt huomiotaan, eipä edes pienimmätkään, jotka vain ahkerasti vetelivät viivojansa kaikesta sydämestään ja sielustaan juurikuin ranskalaisuuttaan osottaakseen… Koulutalon katolla kuhertelivat hiljaa kyyhkyset, ja minä ajattelin heitä kuunnellessani:

"Eiköpähän vain heitäkin vielä velvoiteta laulamaan saksaksi?"

Kun tuon tuostakin kohotin silmäni kirjoituksestani, näin hra Hamelin istuvan liikkumatonna tuolillaan tarkastellen ympäröiviä esineitä, juurikuin tahtoisi hän katseessaan viedä mukanaan koko pienen koulutalonsa… Aatelkaas! Neljäkymmentä vuotta hän oli jo ollut siinä samalla paikalla, pihamaansa häntä vastapäätä ja luokka aivan samaisena. Ainoasti penkit ja pulpetit olivat kiillottuneet ja kuluneet käyttämisestä; pihan pähkinäpuut olivat kasvaneet ja hänen oma istuttamansa humala köynnösteli nykyään jo ikkunat kattoon saakka. Miten tuskallista mahtoikaan olla miesparalle jättää kaikki nämä esineet ja kuulla sisarensa häärivän yläkerrassa heidän matka-arkkujaan täyttämässä. Heidän näet täytyi lähteä huomenna ja jättää maa ainiaaksi.

Siitä huolimatta hänellä oli voimaa hoitaa opetus loppuun saakka. Kirjoituksen jälkeen meillä oli historiaa; sitten pikku lapset jamasivat yhteen ääneen a. e. i. o. u. Salin perällä vanha Hauser oli pannut kakkulat nenälleen ja, pidellen aapistaan molemmin käsin, hän tavasi äänteitä lasten mukana. Näkyi selvästi kuinka hänkin ponnisteli; hänen äänensä värisi liikutuksesta, ja niin hassunkurista oli kuulla häntä, että meillä kaikilla oli halu sekä nauraa että itkeä. Ah! tämän viimeisen opetustunnin muistan aina!

Äkkiä kirkon tornikello löi 12; sitten soitettiin angelus. [Angelus on rukous neitsyt Maarian puoleen; siihen kehotetaan kolmasti päivässä kirkonkellon läppäyksellä.] Samalla harjoituksista palajavien preussilaisten torvet rämähtivät aivan akkunaimme alla… Hra Hamel nousi aivan kalpeana paikaltaan. Ei koskaan hän ollut näyttänyt minusta niin suurelta.

"Ystäväiseni", hän sanoi, "ystäväiseni, minä… minä…"

Mutta jokin häntä tukehdutti. Hän ei voinut lopettaa lausettaan.

Silloin hän kääntyi tauluun päin, otti palasen liitua ja, painaltaen kaikin voimin, kirjoitti niin suurilla kirjaimilla kuin voi:

"ELÄKÖÖN RANSKA!…"

Sitten hän jäi siihen päätään seinään nojaten, ja puhumatta hän antoi meille kädellään merkin:

"Kaikki on lopussa… menkää!"

Berlinin piiritys.

Olimme tohtori V:n kera kävelemässä Champs Elysées'in puistokujannetta ja katselimme Pariisin piirityksen historiaa granattien halkaisemista seinistä ja kartessien särkemistä jalkakäytävistä, kun, juuri ollessamme saapumaisillamme l'Etoile-pyörylälle, tohtori pysähtyi ja osotti minulle yhtä noista suurista kulmataloista, jotka niin ylväinä ovat ryhmittyneet Riemukaaren ympärille:

"Näettekö", sanoi hän minulle, "nuo neljä suljettua ikkunaa tuolla ylhäällä parvekkeen kohdalla? Elokuun alussa viime kesänä, tuona raskasten tuhojen ja tappioiden kauheana vuonna, minut haettiin sinne kamalan halvauskohtauksen vuoksi. Halvaantunut oli översti Jouve, ensimäisen keisarikunnan aikuinen kyrassieri, kunniaa ja isänmaallisuutta hehkuva vanhus, joka sodan alussa oli muuttanut asumaan Champs Elysées'in luo parvekkeella varustettuun huoneustoon… Arvatkaapa miksi? Ollakseen näkemässä joukkojemme voitollista kotiinpaluuta… Vanhus parka! Uutinen Weissenburgin tappiosta [4 p. elok. 1870] saapui hänelle hänen pöydästä noustessaan. Lukiessaan Napoleonin nimen tappiosanoman alla hän oli kaatunut halvautuneena maahan.

"Minä tapasin entisen kyrassierin pitkällä pituuttaan huoneensa lattialla, kasvot verisinä ja velttoina juurikuin hän olisi saanut nuijan iskun päähänsä. Pystyssä hän nähtävästi oli hyvin kookas mies, pitkällään hän näytti vallan suhdattomalta. Hänellä oli kauniit piirteet, oivalliset hampaat, huolellisesti hoidettu valkea tukka, ja kahdeksankymmenvuotiaanakin hän näytti vasta kuusikymmenvuotiselta… Vieressä oli polvillaan hänen pojantyttärensä ja itki kovasti. Hän oli vanhuksen näköä. Kun näki heidät siinä toistensa vieressä, olivat he kuin kaksi kaunista kreikkalaista mitalia, jotka oli lyöty samalla leimalla, toinen tosin vanha, maatunut, hiukan kulunut ääriviivoiltaan, toinen taas vastaleimatun tavoin kiiltävä, siro ja hienosti välähtelevä.

"Tuon lapsosen tuska liikutti minua. Hän oli sotilaan tytär ja pojantytär, hänen isänsä palveli Mac-Mahonin esikunnassa, ja tuon suuren, hänen edessään viruvan vanhuksen näkö herätti hänen sielussaan toisen yhtä hirveän kuvan. Lohdutin häntä parhaani mukaan, mutta itse asiassa minulla oli niukalti toivoa. Tässähän oli täydellinen toisen sivun halvaus, ja kahdeksankymmenvuotiaana siitä tuskin suoriutuu.

"Kolme päivää todellakin sairas pysyi yhtä tylsänä ja liikkumattomana… Tällä välin uutinen Reichshofenin (Wörthin) tappiosta saapui Pariisiin. Tehän muistatte, millä kummallisella tavalla. Iltaan saakkahan me uskoimme saaneemme suuren voiton, jossa muka 20,000 preussilaista tuhottiin ja kuninkaallinen prinssi vangittiin… En tiedä millä ihmeen tavalla, mitä magneettivirtaa pitkin kaiku tästä kansallisesta ilosanomasta oli löytänyt tiensä kuuromykkä raukkamme luo hänen halvaustilaansa asti; kuitenkin kaikitenkin minä tuona iltana lähestyessäni hänen vuodettaan tapasin siinä vallan muuttuneen olennon. Silmä oli melkein kirkas, kieli vähemmän kankea. Hänellä oli voimaa hymyillä minulle ja sammaltaa pari kertaa:

"'Voit… to!'

"'Niin, översti, suuri voitto!…'

"Ja mikäli minä kerroin hänelle Mac-Mahonin kauniin menestyksen erikoiskohtia, sikäli hänen piirteensä selvenivät ja olentonsa kirkastui…

"Poistuessani tapasin talon nuoren tyttären odottamassa minua kalpeana ovella. Hän nyyhkytti.

"'Mutta hänhän on pelastettu! sanoin tytölle tarttuen hänen käteensä.'

"Lapsirukalla oli tuskin rohkeutta vastata minulle. Julistettiinhan juuri paraillaan oikeaa uutista Reichshofenista: Mac-Mahon paossa, koko armeija murskana… Me katselimme toisiamme hämmästyneinä. Tyttö oli tuskassa isänsä vuoksi. Minä taas vapisin vanhusta ajatellessani. Oli varmaa ettei hän kestäisi tätä uutta iskua… Mutta mitä tehdä?… Jättääkö hänet iloonsa ja harhaansa, joka oli saanut hänet jälleen eloon?… Mutta silloinhan täytyisi meidän valhetella…

"'No hyvä, minä valhettelen! sanoi sankarillinen tyttönen, kuivaten nopeasti kyyneleensä, ja iloa sädehtien hän palasi isoisänsä huoneeseen.'

"Vaikeaan urakkaan hän siinä oli puuttunut. Ensimäiset päivät menivät mitenkuten. Vanhuksen pää oli heikko, ja hän antoi pettää itseänsä kuin lapsi. Mutta terveyden palatessa hänen aatoksensakin seestyivät. Täytyi pitää häntä sotaliikkeiden tasalla ja sommitella hänelle sotasanomia. Oli todella sääli nähdä tuo sievä lapsonen yöt ja päivät kumartuneena Saksan kartan yli piirtelemässä siihen pieniä lippuja ja vaivalloisesti suunnittelemassa loistavaa sotaretkeä: Bazaine Berliniin, Froissart Baijeriin, Mac-Mahon Itämerta kohti. Kaikkeen tähän hän kyseli minulta neuvoa, ja minä autoin häntä minkä voin; mutta isoisä itse se etusijassa oli meille avullisena tässä kuvitellussa maahansamoamisessa. Hänhän oli valloittanut Saksanmaan jo niin monta kertaa ensimäisen keisarin johdolla! Hän tiesi kaikki tapaukset edeltäkäsin: 'Kas tuossa he nyt kai jo ovat menossa… Tuossapa tapahtuu se ja se…' Ja hänen ennustuksensa toteutuivat aina, mikä tietysti yhä lisäsi hänen itseluottamustaan.

"Valitettavasti me viivyimme liiaksi kaupunkien valloittamisessa ja taistelujen voittamisessa emmekä koskaan hänen mielestään edenneet kyllin nopeasti. Hän oli kyllästymätön, tuo vanhus!… Joka päivä käydessäni siellä kerroin hänelle jonkun uuden maineteon:

"'Tohtori, olemme valloittaneet Mainzin, sanoi minulle tuo nuori tyttönen tullen minua vastaan ja hymyillen tuskallisesti'; samassa kuulin oven takaa iloisen äänen huutavan minulle:

"'Hei, edespäin mars!… Kahdeksan päivän päästä me samoamme Berliniin!'

"Tällä hetkellä preussilaiset olivat vain kahdeksan päivän päässä Pariisista… Me arvelimmekin heti aluksi, eikö olisi parempi siirtää hänet maaseudulle; mutta ulkonapa hänellä heti olisi ollut selvillä Ranskan tila. Sitäpaitsi huomasin hänet vielä liian heikoksi, liian lamautuneeksi ankarasta iskustaan antaakseni hänen tietää totuuden. Päätettiin siis pysyä Pariisissa.

"Saarroksen ensi päivänä menin heidän luokseen — muistan sen hyvin — sangen kiihdyksissä, sydän täynnä tuskaa siitä, että Pariisin portit olivat suljetut, muurien juurella taisteltiin, ja sota oli siirtynyt aivan äärellemme. Tapasin vanhuksen istumassa vuoteellaan riemullisna ja ylväänä:

"'Onpa hyvä, sanoi hän, että 'piiritys' on alkanut!'

"Katselin häntä ällistyneenä:

"'Kuinka, översti, Te tiedätte?…'

"Hänen pojantyttärensä kääntyi puoleeni:

"'Niin, kyllä! tohtori… Suuri uutinen saapunut… Berlinin piiritys on alkanut.'

"Hän sanoi tämän ompelukseltaan, pikku naama niin totisena ja tyynenä… Kuinka olisikaan vanhus voinut epäillä mitään? Linnoitusten tykkejä hän ei voinut kuulla. Onnetonta, synkkää ja sekasortoista Pariisia hän ei voinut nähdä. Vuoteeltaan hän näki ainoasti Riemukaaren yhden sivupuoliskon ja huoneessaan ympärillään kaikenlaista ensimäisen keisarikunnan aikuista rihkamaa, joka oli omiaan pitämään vireillä hänen harhaluulojaan. Siinä oli marsalkkain kuvia, taistelupiirroksia, Rooman kuningas [Napoleon I:sen poika, joka jo kasteessa sai nimen 'Rooman kuningas'] kapalolapsena; lisäksi suuria ja raskaita jalustoja, koristettuina vaskisilla voitonmerkeillä, täynnä keisarillisia muistoesineitä, mitaleja ja pronssikaluja; palanen S:t Helenan kalliota lasikuvun alla; joukko pienoismaalauksia, jotka esittivät samaa naista hienosti käherrettynä, tanssipuvussa, keltaisessa leningissä, röyhyshihoin, silmät säteilevinä; — ja kaikki tämä, jalustat, Rooman kuningas, marsalkat, keltapukuiset naiset pystyine vartaloineen, korkeine vyötäryksineen ja nurinkurisesti pyntättyinä, kuten vaati muoti v. 1806 — juuri tämä voittojen ja valloitusten ilmakehä se enemmän kuin kaikki se mitä me voimme hänelle kertoa, saattoi kelpo överstimme niin lapsellisesti uskomaan Berlinin piiritykseen.

"Tämän päivän jälkeen meidän sotatoimemme muuttuivat hyvin yksinkertaisiksi. Berlinin valloitushan ei ollut muuta kuin odotuksen asia. Aika ajoin vanhuksen liiaksi ikävystyessä luimme hänelle kirjeen hänen pojaltaan, tietysti kuvitellun kirjeen, sillä Pariisiin ei enää ulkoapäin päässyt mitään, ja sitäpaitsi Sedanin taistelun jälkeen Mac-Mahonin ajutantti oli lähetetty vankina erääsen Saksan linnoitukseen. Voitte kuvitella tuon lapsi raukan epätoivoa, hän kun ei saanut mitään uutisia isästään, vaan tiesi että tämä oli vankina, vailla kaikkea, kenties sairaana, ja kuitenkin hänen täytyi antaa isänsä muka kirjoittaa iloisia kirjeitä, jotka olivat lyhyehköjä, kuten ainakin sotaretkellä sotilaan, joka kulkee yhäti eteenpäin valloitetuissa maissa. Joskus voimat pettivät hänet; meni viikkoja uutisitta. Mutta silloin vanhus tuli levottomaksi eikä nukkunut enää. Hetipä saapui jälleen Saksasta kirje, jonka tyttönen iloisesti luki vanhukselle vuoteen ääressä pidätellen kyyneliään. Översti kuunteli hartaasti, hymyili jännitetyin kasvoin, hyväksyi, arvosteli ja selvitteli meille hämärähköjä kohtia. Pojallensa hän lähetytti erittäin kauniita vastauskirjeitä: 'Älä konsanaan unhota olevasi ranskalainen', kirjoitti hän… 'Ole jalomielinen noita ihmisparkoja kohtaan. Älä tee maahansamoamista heille liian raskaaksi…' Siinä oli suositteluja loppumattomiin, hartaita varoituksia omistusoikeuden kunnioittamisesta, kohteliaisuusneuvoja naisten varalle, todellinen sotilaskunnian katkismus valloittajain tarpeeksi. Myöskin sekoitti hän joukkoon muutamia politiikkaa koskevia yleismietelmiä ja voitetuille säädettävän rauhan ehtoja. Siinä hän, se sanottakoon, ei ollut vaatelias:

"'Ainoasti sotakorvaus eikä muuta… Miksi hyväksi riistää heiltä maakuntia?… Eihän koskaan voida Saksaa Ranskaan sulattaa!…'

"Hän lausui tämän niin varmalla äänellä, ja hänen sanoissaan oli sellainen vilpittömyys, sellainen isänmaallinen kunniantunto, että väkisinkin tuli liikutetuksi häntä kuullessaan.

"Sillä välin piiritys edistyi päivä päivältä, mutta ei suinkaan Berlinin vaan Pariisin! Kaikkialla vallitsi kylmyys, pommitus, kulkutaudit ja nälkä. Mutta kiitos olkoon meidän huolenpitomme, ponnistustemme ja väsymättömän hellyyden, joka yhä eneni hänen ympärillään, vanhuksen levollisuus ei päässyt kertaakaan häiriytymään. Loppuun saakka minulla oli hänelle tarjottavana valkeaa leipää ja tuoretta lihaa. Sitä oli tietysti ainoasti häntä varten, ja Te ette voi ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo isoisän ateriat, niin viattoman itsekkäät: — vanhus vuoteellaan, karskina ja naureskelevana servietti kaulassa, vierellä pojantytär, kalpeahkona puutteista, ohjaamassa hänen käsiään, antamassa hänelle juotavaa, auttamassa häntä syömään kaikkia noita vaivoin hankittuja herkkuja. Talvinen viima puhalsi ulkona ja lumi ryöppysi ikkunoita vasten, mutta vanhuksellamme oli lämpimässä huoneessaan mukava olo, ja levon virkistämänä hän muisteli sotaretkiänsä pohjolan maissa ja kuvaili meille sadannenkin kerran tuon kauhean paluumatkan Venäjältä, jolloin ei ollut muuta syötävää kuin jäätyneitä korppuja ja hevosen lihaa.

"'Ymmärrätkö, tyttöseni? me söimme 'hevosta'!'

"Tiesin varmasti että tyttö ymmärsi, sillä kahteen kuukauteen hänkään ei ollut muuta syönyt… Kumminkin kävi tehtävämme päivä päivältä, sikäli kuin parantuminen edistyi, sairaan luona yhä vaikeammaksi. Tuo hänen kaikkien aistiensa ja jäsentensä lamautuminen, joka tähän saakka oli ollut meille niin suureksi avuksi, alkoi haihtua. Pari kolme kertaa olivat jo Maillot'n portilla ammutut tykkien kauheat yhteislaukaukset saaneet hänet hätkähtämään ja heristämään korviaan kuin metsäkoira; ja meidän täytyi keksiä hänelle rauhoitukseksi vielä yksi viimeinen Bazainen voitto Berlinin luona ja sen kunniaksi Invaliidihotellin luona ammutut yhteislaukaukset. Kerran taas, kun hän oli työnnättänyt vuoteensa ikkunan ääreen — luulen sen olleen Buzenvalin torstaina — hän näki kyllin selvästi kansalliskaartilaisia, jotka kokoontuivat 'Suuren armeijan' puistotorille.

"'Mitä joukkoja ovat nuo tuolla?' kysyi vanhus, ja me kuulimme hänen murahtelevan hampaihinsa:

"'Huono ryhti! huono ryhti!'

"Siitä ei toki seurannut enempää. Mutta ymmärsimme hyvin että vast'edes täytyi olla paremmin varoillaan. Onnettomuudeksi ei kuitenkaan kyllin.

"Kun eräänä iltana saavuin heille, tuli lapsukainen vastaani kokonaan suunniltaan:

"'Huomenna he marssivat kaupunkiin', sanoi hän minulle.

"Lieneekö vanhuksen kamarin ovi ollut auki, vai miten, mutta seikka on sellainen, että sitten myöhemmin asiaa ajatellessani muistelin vanhuksen sinä iltana olleen aivan erityisessä mielentilassa. Luultavaa onkin että hän oli kuullut meidän sanamme. Ero oli vain siinä, että me puhuimme preussilaisista, mutta vanhus ajatteli ranskalaisia ja heidän voitollista kotiinpalaustaan, jota hän jo niin kauan oli odottanut: — Mac-Mahon kulkemassa valtakadulla kukkasateessa, torvien soidessa, hänen poikansa marsalkan sivulla ja hän, vanhus, parvekkeellaan juhlapuvussa kuten Lützenin luona, tervehtien rikkinäisiä sotalippuja ja ruudin mustaamia kotkia…

"Isä Jouve parka! Nähtävästi hän oli arvellut että hänet pidätettäisiin olemasta läsnä tässä joukkojemme riemukulussa, jotta hän välttyisi liialliselta mielenliikutukselta. Niinpä hän ei hiiskunut asiasta kenellekään. Mutta huomispäivänä, juuri kun preussilaiset pataljoonat arkaillen järjestyivät sille pitkälle tielle, joka vie Maillot-portilta Tuilerioita kohti, avautui tuolla ylhäällä hiljaa ikkuna, ja översti näyttäytyi parvekkeella kypäri päässä, valtainen sapeli kupeella, kiireestä kantapäähän Milhaud'n entisen kyrassierin vanhassa kunniakkaassa puvussa. Tänäkin päivänä vielä ihmettelen, mikä tahdonponnistus, mikä elämäntarmo oli nostanut hänet noin jalkeille ja täyteen asuun. Varmaa vain oli että hän oli tuolla pystyssä rintanojan takana ja kai kummasteli nähdessään kadut niin tyhjinä ja äänettöminä, talojen ikkunasäleiköt suljettuina, Pariisin synkkänä kuin suuri sairaala, kaikkialla tosin lippuja, mutta niin omituisia: kokonaan valkeita punainen risti keskellä, eikä ketään menossa sotilaitamme vastaan.

"Tuokion hän voi luulla tulleensa petetyksi…

"Mutta ei! Tuolta alhaalta Riemukaaren takaa kuului sekava melu ja näkyi musta jono, joka samosi eteenpäin ylenevän auringon säteissä… Sitten vähitellen alkoivat kypärien piikit välähdellä, pienet rummut pärryttää, ja Tähtikaaren alla, sotilasten raskaitten askelien ja sapelien kalinan säestämänä, raikahti ilmoille Schubertin voittomarssi!…

"Silloin tienoon synkässä hiljaisuudessa kajahti huuto, hirvittävä huuto: 'Aseihin! Aseihin! Preussilaiset!…' Ja etujoukon neljä ulania voivat nähdä, kuinka tuolla ylhäällä parvekkeella kookas vanhus horjui huitoen käsiään ja kaatui jäykkänä maahan. Tällä kertaa översti Jouve oli todella kuollut."

Kelvoton zuavi.

[Zuavit ovat itämaisesti puettua kevyttä jalkaväkeä, jota Ranska pitää
Algeriassa.]

Sainte-Marie-aux-Mines'in väkevä seppä Lory ei ollut tyytyväinen tänä iltana.

Tavallisesti hän, heti auringon laskiessa sammutettuaan ahjonsa, istuihe ovensa eteen rahille nauttimaan suloisesta väsymyksestä, jonka tuottaa raskas ja lämmin työpäivä. Ja ennen oppipoikien poistumista hän siinä särpi heidän kanssaan muutamia pitkiä kulauksia raikasta olutta, katsellen tehtaista kotiutuvia työläisiä. Mutta tänä iltana seppämme viipyi pajassaan illallishetkeen saakka, ja vastahakoisesti hän näkyi vihdoin saapuvan. Loryn eukko ajatteli miestään katsellen:

"Mitähän hänelle on tapahtunut?… Mahdollisesti hän on saanut rykmentistä huonoja uutisia, joita ei tahdo kertoa minulle?… Poikamme on kenties siellä sairaana…"

Mutta hän ei tohtinut kysellä mitään, vaan koetti ainoasti hillitä kolmea pientä valkotukkaista päivänpaahtamaa vekkulia, jotka naureskelivat pöydän ääressä ja syödä nakertelivat kermasta ja mustista retiiseistä valmistettua maukasta salattia.

Vihdoin seppä työnsi lautasensa vihaisesti syrjään:

"Haa, konnat ja lurjukset!"

"Mikä sinulla on, Lory?"

Seppä kivahti:

"Mikäkö? Onpahan viisi tai kuusi roistoa, jotka tästä aamusta alkaen on nähty maleksivan kaupungilla ranskalaisten sotamiesten pukineissa käsikynkin baijerilaisten kanssa… Ne ovat niitä samoja lurjuksia, jotka ovat — kuten he sanovat — muka ruvenneet Preussin kansalaisiksi… Joka päivähän näemme noita epäkelpoja elsassilaisia palajavan!… Mitä hiton taikajuomaa heille on mahdettu tarjota?"

Eukko koetti heitä puolustella:

"Näetkös, ukkoseni, eihän se oikeastaan ole näiden poikaparkojen vika… Onhan tuo afrikkalainen Algeria, jonne heidät lähetetään, niin kovin kaukana!… Heille tulee siellä koti-ikävä, joka kovasti houkuttelee heitä palajamaan ja jättämään sotilaan toimen".

Lory iski nyrkkinsä ankarasti pöytään:

"Vaikene, vaimo! Te naiset ette sellaisesta ymmärrä mitään. Eläessänne alati lasten kanssa ja vain niiden hyväksi te tietysti asetutte noiden mukulainne puolelle… No hyvä, minä sanon sinulle, että tuollaiset miehet ovat lurjuksia, luopioita, kurjia pelkureita, ja jos onnettomuudeksi meidän Risto olisi yhtä kunnoton raukka, niin, niin totta kuin olen Georges Lory ja seitsemän vuotta palvellut Ranskan jääkäriväessä, minä lävistäisin hänet sapelillani."

Ja julmana, puoliksi pystyyn kimmoten, seppä viittasi pitkään jääkärisapeliinsa, joka riippui seinällä pojan muotokuvan alla. Kuva esitti afrikkalaista zuavia. Mutta nähdessään nuo rehdit elsassilaiskasvot aivan tummina ja Afrikan tulisen auringon paahtamina, hän kohta tyyntyi ja rupesi nauramaan:

"Minä kiivastun niin helposti… Miten voisi Ristomme ajatellakaan muuttuvansa preussilaiseksi; hänhän on heitä kaatanut niin paljon sodan aikana!"

Tultuaan tätä ajatellessa jälleen hilpeälle tuulelle seppä lopetti iloisena illallisensa ja lähti tuota pikaa ottamaan pari naukkua Ville de Strassbourgiin.

Nyt on rouva Lory yksin. Saatettuaan makuulle kolme pientä valkotukkaistansa, jotka sitten livertelevät vierushuoneessa kuin nukkuva linnunpesä, hän ottaa käsityönsä ja istuutuu mietteliäänä ovelle puutarhan puolelle. Aika ajoin hän huoahtaa ja ajattelee itsekseen:

"Niin, minä kyllä tahdon. He ovat lurjuksia, luopioita… mutta samapa se! Heidän äitinsä ovat niin kovasti onnellisia nähdessään heidät jälleen."

Hän muistelee aikaa, jolloin hänen poikansa ennen sotaväkeen menoaan oli ollut täällä tällä samalla hetkellä vaalimassa pientä puutarhaa. Hän katselee kaivoa, josta hän oli täyttänyt ruiskukannunsa, pusero yllään, hiukset pitkinä, nuo kauniit hiukset, jotka häneltä oli leikattu hänen zuaviksi joutuessaan…

Äkkiä hän hätkähtää. Pikku takaportti, joka antoi vainioille päin, on auki. Koirat eivät ole haukkuneet; kuitenkin se, joka lähestyy pitkin muuria varkaan lailla, pujahtaa mehiläiskekojen välitse…

"Päivää, äitiseni!"

Siinä on Risto hänen edessään univormu reuhallaan, nolona, hämmentyneenä, kieli kankeana. Tuo onneton on saapunut kotiseudulleen muiden mukana ja jo tuntikauden kierrellyt taloa odotellen isän poistumista tullakseen sisälle. Äiti tahtoisi torua häntä, mutta hänellä ei ole tarpeeksi rohkeutta. Onhan siitä jo niin kaualti kuin hän ei ole nähnyt poikaansa eikä syleillyt! Sitäpaitsi Risto esittää perin päteviä järkisyitä; kuinka muka hänelle oli tullut ikävä kotia, pajaa ja omaisia, kuinka kuri oli tullut siellä ankarammaksi ja toverit olivat kutsuneet häntä "preussilaiseksi" hänen elsassilaisen ääntämisensä vuoksi. Ja äiti uskoi mielellään kaiken tämän. Hänen ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa Ristoon uskoakseen heti. Jutellen yhtämittaa saapuvat he alasaliin. Pikku veikot heräävät ja rientävät paljain jaloin paitasillaan syleilemään suurta veljeä. Häntä kehotetaan syömään, mutta hänellä ei ole nälkä. Hänellä on vain kauhea jano, ja hän särpii ahnaasti vettä niiden olut- ja valkoviini-annoksien päälle, jotka hän sitten aamun on tilannut kapakassa.

Mutta joku käy pihalla. Se on seppä, joka palajaa kotiin.

"Risto, tuolla tulee isäsi. Nopeasti piiloon, jotta ennätän puhua ja selittää asiat hänelle", ja hän työntää Riston suuren fajanssikaakeliuunin taa sekä ryhtyy ompelukseensa vapisevin käsin. Onnettomuudeksi zuavin chechia (päähine) oli jäänyt pöydälle, ja heti ensimäiseksi Lory näkee sen. Äidin kalpeus, hänen hämmennyksensä — seppä ymmärtää heti kaikki.

"Risto on täällä!" hän karjaisee hirvittävällä äänellä, ja paljastaen sapelinsa hurjalla tempauksella hän syöksyy kaakeliuunia kohti, jonka takana zuavi on kyyrysissään, kalpeana, humalastaan selvinneenä, kaatumisen pelosta seinään nojaten.

Äiti heittäytyy väliin:

"Lory, Lory, älä häntä tapa… Minä itse olen hänelle kirjoittanut ja pyytänyt palajamaan, koska sinä tarvitset häntä pajassa…"

Hän takertuu miehensä käsivarteen, laahaa mukana ja nyyhkyttää.
Pimeässä huoneessaan, huutavat lapset kuullessaan nuo vihan ja itkun
siihen määrin täyttämät äänet, etteivät he enää niitä edes tunnekkaan.
Seppä pysähtyy ja sanoo vaimoonsa katsahtain:

"Hoo! vai sinä se annoit hänen palata? No niin, hän menköön maata.
Huomenna katson mitä minun on tehtävä."

Huomisaamuna Risto, herättyään raskaasta, painajaisten ja aiheettomien kauhujen täyttämästä unesta, tapaa itsensä omasta lapsuuskamaristaan. Pienistä lyijykehyksisistä ikkunoista, joiden läpi kukkiva humala tunkee, paistaa jo lämmin aurinko korkealta. Alhaalla vasarat paukahtelevat alasinta vasten… Äiti seisoo päänpohjissa, hän ei ole jättänyt poikaansa koko yönä — niin kovasti isän viha oli saanut hänet pelästymään. Eipä ukko itsekkään ole nukkunut. Aamuun saakka hän on kävellyt huoneessaan itkien, huokaillen, avaten ja sulkien kaappeja, ja nytpä juuri hän astuu poikansa huoneeseen, vakavana, puettuna juurikuin matkaa varten, korkeat säärykset jalassa, avara hattu päässä ja vahva, päästä raudoitettu vuorisauva kädessä. Hän käy suoraan vuoteen ääreen: "Ylös, poika, nouse ylös!"

Hiukan hämmentyneenä poika aikoo ottaa zuavipukineitaan.

"Anna niiden olla!" sanoo isä ankarasti.

Johon äiti arkana lausuu:

"Mutta, ystäväiseni, hänellähän ei ole muita".

"Anna hänelle minun vaatteeni… En niitä enää itse tarvitse".

Pojan pukeutuessa Lory käärii huolellisesti kokoon univormun, pienet liivit ja avarat punaiset roimahousut, ja saatuaan mytyn valmiiksi hän ripustaa kaulaansa läkkipeltisen kotelon, jossa on matkakartta.

"Menkäämme nyt alas", sanoo hän vihdoin, ja kolmisin he ääneti laskeutuvat pajaan… Palje puhisee, kaikki ovat työssä. Nähdessään taas edessään tämän työsuojan, jota hän oli niin usein ajatellut tuolla kaukana, zuavi muistelee lapsuusaikaansa, kuinka hän oli leikkinyt pitkät ajat tuolla pajan lämpimässä, kipunain säihkyessä mustan hiilentomun keskellä. Hän tuntee jonkinlaisen hellyyden puuskan ja suuren halun saada anteeksi isältään; mutta katsahtaessaan tähän hän yhä kohtaa isän heltymättömän katseen.

Vihdoin seppä ryhtyy puhumaan:

"Poika", hän sanoo, "tuossa on alasin, tuossa työkalut, kaikki ne ovat sinun!… Ja kaikki tuo myös", lisää hän osottaessaan hänelle pientä puutarhaa, joka näkyy savuttuneesta oviaukosta täynnä auringonpaistetta ja mehiläisiä… "Mehiläispesät, viiniköynnökset, talo, kaikki ne kuuluvat nyt sinulle… Koska olet uhrannut kunniasi näitten asiain vuoksi, niin on paikallaan, ettäs niistä huolenkin pidät… Sinä olet nyt isäntä talossa… Minä lähden täältä… Sinä olet Ranskalle velkaa viisi vuotta, minä menen maksamaan ne edestäsi."

"Lory, Lory, mihin sinä menet?" huutaa vaimo parka.

"Isä!" rukoilee poika… Mutta seppä on jo menossa ja kävelee pitkin askelin enää kääntymättä…

* * * * *

Sidi-bel-Abbés'issa, 3:n zuavirykmentin asemapaikassa, otettiin palvelukseen joku päivä sitten 55-vuotias vapaaehtoinen.

Peli biljardia.

Taisteltuaan kaksi päivää ja vietettyään yön rensseli selässä rankkasateessa sotilaat ovat tuiki väsyksissä. Ja kuitenkin annetaan heidän väristä kolme kuolettavaa tuntia, kiväri jalalla, suurten teitten loassa ja veteläin vainioin liejussa.

Nääntyneinä uupumuksesta ja yönvalvonnasta, univormu läpimärkänä, he pakkautuvat kiinni toisiinsa lämmitelläkseen ja pysyäkseen pystyssä. Onpa sellaisiakin, jotka nukkuvat seisaallaan nojaten naapurinsa rensseliin, ja väsymys sekä kärsimykset kuvastuvat selvemmin juuri näistä uneen vaipuneista lamautuneista kasvoista. Kaikkialla vain sadetta ja kuraa, ei tulta eikä keittoa, taivas sameana ja synkkänä, vihollinen aivan ympärillä. Tuo on kamalaa…

Mitä täällä sitten on tekeillä? Mitä aiotaan?

Kanunat, kita ammottaen metsää kohti, näyttävät juurikuin vaanivan jotakin. Väijyvät kuularuiskut tähtäävät tuikeasti ilmanrantaa. Kaikki näyttää valmiilta hyökkäykseen. Mitä sitten odotetaan?…

Odotetaan käskyä, mutta päämaja ei sitä lähetä.

Eikä päämaja suinkaan ole kaukana. Se sijaitsee Ludvig XIII:n aikuisessa kauniissa linnassa, jonka punaiset kattotiilet, sateen huuhtelemina, paistavat mäen rinteellä puiston keskeltä. Todellakin ruhtinaallinen asunto, kyllin arvokas kantamaan Ranskan sotamarskin lippua. [Tämä kertoelma tarkoittanee marski Bazainea Metzissä, johon saksalaiset hänet sulkivat ja jossa hänen täytyi ruokavarain puutteessa useampain turhain uloshyökkäysten jälkeen antautua noin 175,000 miehen kera 26 p. lokak. 1870.] Avaran ojanteen ja kivisuojakkeen takana, niiden erottamina valtatiestä, ulottuvat ruohopenkereet suoraan pääportaille asti, sileinä ja vihantina, kukka-astiain reunustamina. Palatsin toisella puolella on valkopyökkimetsikköön laitettu valoisia aukeamia; siellä vesilammikot, joissa joutsenet uiskentelevat, kuvastimena kuultavat, ja suunnattoman lintuhuoneen pagodimaisella katolla löyhyttävät riikinkukot ja fasanit kimeästi kirkuen siipiään ja levittelevät pyrstösulkiaan. Omistajain katoamisesta huolimatta ei linnassa silti häviö eikä sodan turma tunnu. Armeijan ylipäällikön valtalippu on suojellut jopa ruohopengermäin pienimmät kukkasetkin, ja hämmästytpä hyväsestikin tavatessasi niin lähellä taistelutannerta tällaisen runsaan rauhallisuuden, jonka vaikuttaa mallikelpoinen järjestys, puistikkojen säännöllinen ulkonäkö ja lehtokujain syvä hiljaisuus.

Sade, joka tuolla alhaalla kasaa niin ilkeätä liejua teille ja uurtaa niihin niin syviä vakoja, on täällä juurikuin ylhäistä, ylimyksellistä kastelua, joka elähyttää tiilien punaa ja ruohopenkkien vihannuutta ja kiillottaa oranssien lehviä sekä joutsenien valkeita sulkia. Kaikkialla kimaltelee, kaikkialla on rauhallista. Todellakin, ilman katon harjalla liehuvaa lippua, ilman kahta vahtisotilasta ristikko-ovella ei kukaan uskoisi olevansa päämajassa. Hevoset lepäävät talleissa. Siellä täällä kohtaat vaatteenharjaajia, upseerien palvelijoita arkipuvussa vetelehtimässä keittiöiden ovilla tai jonkun punahousuisen puutarhurin, joka tyynesti vetelee haravaansa avarain pihain hiekkakäytäviä pitkin.

Ruokasalissa, jonka ikkunat antavat pääportaille päin, näet puoliksi korjatun ruokapöydän, avattuja pulloja, tyhjiä tahmaisia laseja, tahroja rytistyneellä pöytäliinalla, kaikkialla aterian ja syöminkien jälkiä. Sivuhuoneesta kuuluu äänekästä puhelua, naurua, pallojen vierimistä ja lasien kilinää. Marski pelaa parhaillaan siellä biljardia, ja siinäpä syy miksi armeija saa odottaa käskyjä. Kun kerran marski on alottanut pelinsä, niin saa taivas huoleti revetä eikä mikään maailmassa voi estää häntä lopettamasta.

Biljardi!

Sepä se on tämän suuren sotasankarin heikko puoli. Siinä hän seisoo vakavana kuin taistelussa, juhlapuvussa, rinta tähtiä täynnä, säihkyvin silmin, posket punottavina, aterian, pelin ja ryyppyjen kiihottamana. Adjutantit seisovat ympärillä jännitettyinä, kunnioittavina, juurikuin kivettyneinä ihmetellen jokaista hänen lyöntiään. Kun marski saa pisteen, syöksyvät he kaikki sitä merkitsemään; kun marskia janottaa, tahtovat kaikki valmistaa hänen lasinsa. Kaikkialla vain olkahetuleitten ja sulkatöyhtöjen kahinaa, mitalien ja kultanauhojen välkettä; ja nähdessäsi kaikki nuo hienot hymyilyt ja hovimaisen kohteliaat kumartelut sekä uudet kullalla kirjaillut univormut tässä korkeassa tammilaudoituksella koristetussa salissa, josta näkee sekä puistoon että suurelle pihalle, muistuvat tuokioksi mieleesi Compiègnen syysjuhlat ja haihtuvat sieltä hetkiseksi tahraiset sotilasraukat, jotka värisevät tuolla alhaalla teitten varsilla ja muodostavat niin synkkiä ryhmiä vesisateessa.

Marskin pelitoverina on pieni, tiukkapukuinen, valkohansikkainen ja käherretty esikuntakapteeni, joka on oivallinen pelaaja ja kyllä kykenee kumoomaan kaiken maailman marskit, mutta hän tietää pysyttäytyä kunnioittavan matkan päässä päälliköstään ja osaa olla sekä voittamatta että menettämättä liian helposti. Sellainen juuri onkin oikea tulevaisuuden mies…

Olkaa varoillanne, nuori mies, ja pitäkää puoltanne! Marskilla on jo viisitoista pistettä ja teillä vasta kymmenen. Siten juuri on peli pelattava loppuun saakka, ja silloin olette varmasti tehneet enemmän ylenemiseksenne kuin jos olisitte tuolla ulkona muiden mukana rankkasateessa, joka pimittää ilmanrannan, tahraamassa kauniin univormunne ja himmentämässä nauhojenne kultauksen, odottaen tulemattomia käskyjä.

Peli on todellakin jännittävä. Pallot vierivät milloin koskettaen toisiinsa milloin vilahtaen ohi. Reunat ponnahtavat hyvin, verka kuumenee… Äkkiä leimahtaa taivaalle kanunanlaukaus. Ankara jyrähdys saa ikkunat vapisemaan. Kaikki säpsähtävät ja katselevat levottomasti toisiaan. Marski yksin ei ole mitään nähnyt, mitään kuullut: kumartuneena biljardin yli hän paraillaan suunnittelee lyödä loistavasti reunasta peräytyvän pallon; hänen vahvin puolensahan onkin peräyttäminen!…

Mutta välähtääpä uusi leimahdus ja taas toinen. Tykinlaukaukset jatkuvat ja tihenevät. Adjutantit rientävät ikkunoihin. Mahtanevatko preussilaiset hyökätä?

"No hyvä, hyökätkööt vaan!" sanoo marski lyöden ohi… "Teidän vuoronne, kapteeni."

Esikunta vallan värisee ihmettelystä. Kanunanlavetilla nukkuva Turenne [Turenne oli kuuluisa ranskalainen sotapäällikkö 1600-luvulla, kaatui 1675 Sasbachin taistelussa] ei ollut mitään tämän sotamarskin rinnalla, joka niin tyynesti pelaa biljardia vaaran hetkellä… Sill'aikaa meteli yhä kasvaa. Tykinlaukauksiin sekaantuu kuularuiskujen rätinä ja kivärien paukkina. Punerva mustalaitainen savupilvi kohoo ruohopengermäin tasalle. Koko puiston takaosa leimuaa tulta. Riikinkukot ja fasanit kirkuvat lintuhuoneessa; arabialaiset ratsut, haistaessaan ruutia, keikkuvat pilttuissaan. Päämaja alkaa liikehtiä. Tiedonantoja tulee lakkaamatta. Sananlennättäjät saapuvat täyttä laukkaa. Kysytään marskia.

Marski on saavuttamattomissa. Sanoinhan jo ettei mikään voisi estää häntä peliänsä päättämästä.

"Teidän vuoronne, kapteeni".

Mutta kapteeni on tullut hajamieliseksi. Sen se nuori veri sittenkin tekee! Hän on joutunut suunniltaan, unhottanut pelinsä ja lyö nyt peräkkäin useita pisteitä, niin että hän on jo miltei voittamaisillaan pelin. Silloin marskin hahmo muuttuu hirvittävästi. Hämmästys ja suuttumus kuvastuvat hänen miehekkäillä kasvoillaan. Samalla hetkellä syöksyy hevonen pihaan hurjaa vauhtia. Eräs loan peittämä adjutantti ryntää vahdin läpi ja hyökkää yhdellä harppauksella portaista.

"Marsalkka! marsalkka!…" Sietipä nähdä kuinka hänet otettiin vastaan… Puhisten kiukusta, punaisena kuin kukko, marski näyttäytyy ikkunassa, biljardikeppi kädessä:

"Mikä siellä on hätänä? Mitä on tapahtunut? Kuinka rohjetaan vahdin ohitse?"

"Mutta, marsalkka…"

"Hyvä on… Heti paikalla… Odotettakoon käskyjäni, jumal'avita!"

Ja ikkuna paukahtaa vihaisesti kiinni.

Odotettakoon hänen käskyjään!

Sitähän he juuri tekevät nuo miespoloiset. Tuuli ajaa heihin sadetta ja raehauleja vasten kasvoja. Kokonaiset pataljoonat ovat muserretut, toisten seistessä hyödyttöminä paikoillaan kiväri kädessä, voimatta käsittää toimettomuuttaan. Ei voida tehdä mitään; odotetaan määräyksiä… Niinpä, kun kuolemiseen ei tarvita erityisiä käskyjä, miehiä kaatuu satamäärin pensaihin ja kaivantoihin vastapäätä suurta rauhallista linnaa. Vielä kaatuneinakin heitä raehaulit silpovat, ja heidän avonaisista haavoistaan juoksee verkalleen Ranskanmaan jalo veri… Tuolla ylhäällä biljardisalissa on myöskin tulinen taistelu: marski on taas päässyt edelle; mutta pikku kapteeni puolustaa itseään leijonan rohkeudella…

Seitsemäntoista! kahdeksantoista! yhdeksäntoista!…

Tuskin ehditään merkitä pisteitä. Taistelun melske lähenee. Marskilta puuttuu vain yksi piste. Granatit lentelevät jo puistoon saakka. Jopa yksi niistä räjähtää vesilammikon kohdalla. Sen kalvo särkyy; muudan joutsen pyörii säikähtyneenä ympäri, veristen höyhenten pöllytessä. Se oli viimeinen laukaus…

Sitten on kaikki hiljaa. Ainoasti sade valuu valkopyökkien lehville, kukkulan juurelta kuuluu sekava sorina, ja kuraisilta teiltä kiireisen ihmisjoukon askelien jytinä… Armeija on aivan hajallaan. Mutta marski on voittanut pelin.

Pikku kavaltaja.

Hänen nimensä oli Stenne, pikku Stenne.

Hän oli Pariisin lapsi, hintelä ja kalpea, ehkä kymmenvuotias, mahdollisesti viidentoistakin vanha; noiden huitukkain ikäähän ei koskaan varmasti tiedä. Äiti oli kuollut; isä, entinen merisotilas, oli puistonvartijana Templen kaupunginosassa. Pikku lapset, lapsentytöt, vanhat naiset saranatuoleineen, köyhät äidit, koko tuo jaloitteleva Pariisi, joka hakee suojaa ajoneuvoilta näillä käytävien reunustamilla puistotanhuoilla, tunsivat Stenne-ukon ja kunnioittivat häntä. Tiedettiinhän että noitten karheain viiksien alla, joita koirat ja penkkien siirtelijät kammoksuivat, piili suopea ja hellä, milt'eipä äidillinen hymy, ja että sitä nähdäkseen ei tarvinnut muuta kuin kysyä vanhukselta:

"Kuinka pikku poikanne jaksaa?…"

Hänhän rakasti niin kovin poikaansa, Stennevanhus! Hän oli niin onnellinen, kun poikanen iltasella koulusta päästyään tuli häntä noutamaan, ja he sitten yhdessä tekivät kierroksen lehtokujilla, pysähtyen joka penkin kohdalla tervehtimään tuttuja ja vastaamaan näiden kohteliaisuuksiin.

Piirityksen [Pariisin piiritys kesti 19 p:stä syysk. 1870 28 p:ään tammik. 1871] mukana kaikki surkeasti muuttui. Isä Stennen puisto suljettiin, sinne sijoitettiin petrolivarasto, ja miespoloinen, velvoitettuna alituiseen silmälläpitoon, kulutti aikansa autioin ja runneltujen puistikkojen keskellä, yksin, tupakoimatta, saamatta nähdä poikaansa muulloin kuin vasta myöhään iltasella kotona. Sietipä tällöin nähdä hänen viiksiään, kun hän puhui preussilaisista… Mutta pikku Stenne, hän ei liioin valitellut tätä elämänmuutosta.

Piiritys! Sehän oli niin hupaista pojannallikoista. Ei huolta koulusta eikä muusta! Alati vaan joutoaikaa ja katu kuin markkinatori!

Poikanen viipyikin ulkona juoksentelemassa iltaan saakka. Hän saattoi valleille marssivia varusväkipataljooneja, seuraten etusijassa niitä, joilla oli hyvä soittokunta; ja siinä pikku Stenne olikin tarkoin perillä. Hän väitti hyvin varmasti ettei 96. pataljoonan soittokunta kelvannut juuri mihinkään, mutta että 55. pataljoonalla oli erinomainen. Aika ajoin hän katseli nostoväen puutteellisia harjoituksia.

Kori kainalossa hän tunkeusi niihin pitkiin ihmisjonoihin, jotka talvisen aamun kaasuvalottomassa hämärässä muodostuivat teurastajain ja leipurien ristikkoakkunain eteen. Siinä sitten vedessä seisten tehtiin tuttavuutta ja juteltiin politiikkaa, ja isä Stennen pojalta tietysti jokainen tahtoi kuulla hänen omaa mielipidettään. Mutta kaikista hauskinta oli sentään muudan laji nappipeliä, tuo tunnettu "kalossipeli", jonka bretagnelaiset nostomiehet olivat saattaneet muotiin piirityksen aikana. Milloin pikku Stenne ei ollut valleilla tai leipomoissa, niin ainakin hänet tapasi kalossipelin äärestä Vesilinnan torilla. Hän tietysti ei itse pelannut, koska siihen tarvittiin rahaa; hän tyytyi olemaan vain pelkkänä päältäkatselijana!

Varsinkin eräs iso, sinimekkoinen pelaaja, joka ei pannut peliin vähempää kuin sadan soun [sou on noin 5 penniä] kappaleita, herätti hänessä ihmetystä! Hänen juostessaan helisivät hopeakolikot hänen mekkonsa povella…

Kerran, hakiessaan pikku Stennen jalkoihin saakka vierinyttä kolikkoa, iso sanoi hänelle matalalla äänellä:

"Mitäs siinä tuijottelet, häh?… No hyvä, jos haluat, sanon sinulle mistä näitä on saatavissa."

Pelin loputtua hän vei Stennen syrjään ja kehotti häntä tulemaan mukaansa myömään preussilaisille sanomalehtiä, joilla ansaitsisi 30 frangia matkalta. Inhoten torjui Stenne moisen esityksen; vieläpä hän pysyi poissa pelin äärestä koko kolme päivää. Kolme kauheaa päivää. Hän ei syönyt eikä nukkunut koko aikana. Yöllä hän näki unissaan pelkkiä kalossiläjiä kasattuna vuoteensa ääreen ja sadan soun kappaleita välkkyvinä kieriskelevän lattialla. Kiusaus oli liian väkevä. Neljäntenä päivänä hän palasi Vesilinnan luo, tapasi siellä ison ja suostui houkutukseen…

He lähtivät retkelleen eräänä lumisena aamuna, pussi olalla, sanomalehdet puseroiden sisällä piilossa. Heidän saapuessaan Flanderin portille päivä vasta hämärsi. Iso tarttui Stenneä käteen ja lähestyen vahtia — punanenäistä ja sävyisää kelpo varusväkisotilasta — hän virkkoi tälle surkealla äänellä:

"Sallikaa meidän päästä, hyvä herra… Äitimme on sairas, isä on kuollut. Me olemme, pikku veljeni ja minä, menossa keräämään perunoita vainioilta."

Hän itki. Stenne häpeissään katseli maahan. Vahtisotilas katseli heitä tuokion, loi pikaisen silmäyksen autiolle ja valkoiselle tielle ja sanoi heille astuen syrjään:

"Menkää sukkelasti." — Silloin pojat kiireesti loikkasivat
Aubervilliers'in tielle, ja iso naurahteli mielissään!

Sekavasti kuin unessa pikku Stenne näki kasarmeiksi muutettuja tehtaita, autioita, märkien riepujen peittämiä vallituksia ja pitkiä savutorneja, jotka läpäisivät sumun, kohoten särkyneinä ja tyhjinä taivasta kohti. Siellä täällä näkyi vahtisotureja, huppupäähineesen kääriytyneitä upseereja, jotka kaukolasilla katselivat etäisyyteen, ja pieniä, sammuvien vahtitulien sulattaman lumen liottamia telttoja. Iso tunsi kyllä tiet ja oikaisi kedon poikki välttääkseen vahteja. Kuitenkin he osuivat, voimatta sivuuttaa, erääsen vapaajääkärien (francs-tireurs) päävartiostoon. Vapaajääkärit olivat pienine päällysvaippoineen kyyryksissä vedellä täyttyneen haudan uomassa Soissons'iin vievän rautatien varrella. Tällä kertaa ison taas täytyi alottaa historiansa, heitä kun ei mielitty laskea ohi. Silloin, ison juuri vaikertaissa, astui vahtimajasta tielle vanha kersantti, aivan valkoparta ja kurttuinen, isä Stennen näköinen:

"Menkää raukat, älkääkä itkekö! sanoi hän pojille. Te pääsette etsimään perunoitanne; mutta sitä ennen käykää sisään hiukan lämpenemään… Tuon nallikan naamahan on vallan jäässä!"

Oi, ei suinkaan! Ei pikku Stenne värissyt kylmästä, vaan pelosta ja häpeästä… Vartiossa he tapasivat muutamia sotamiehiä kykkysillään perin kurjan ja kituvan tulen ympärillä, jonka lieskassa he paahtelivat painettiensa kärjessä korppujaan. Miehet puristausivat toisiinsa tehdäkseen pojille tilaa. Pojat saivat murenen korppua ja vähän kahvia. Heidän sitä juodessa tuli ovelle eräs upseeri, kutsui kersanttia, puheli hänelle aivan hiljaisesti ja poistui saman tien.

"Pojat! sanoi kersantti palaten säteilevänä sisään, tänä yönä me saamme tupakkaa. On siepattu preussilaisten tunnussana… Luulenpa että me tällä kertaa otamme heiltä takaisin tuon kirotun Bourget'n!" [Bourget on kylä Pariisin lähellä; taistelu 30 p. lokak. ja 21 p. jouluk. 1870]

Kaikki remahtivat hyvähuutoihin ja naurunpuuskiin. Tanssittiin, laulettiin, kalistettiin kuvepistimiä; sill'aikaa pojat, käyttäen meteliä hyväkseen, hävisivät tiehensä.

Päästyään varuspaikan ohi heillä oli jälellä vain tasankoa ja perällä pitkä valkea ampumareikien läpäisemä muuri. Juuri tätä muuria kohti he suuntasivat kulkunsa, pysähtyen joka askeleella juurikuin ollen poimivinaan perunoita.

"Kääntykäämme… Älkäämme menkö sinne", sanoi pikku Stenne vähän väliä.

Toinen hytkäytti vain olkapäitään ja eteni yhä. Äkkiä he kuulivat napsahduksen, joka syntyi pyssyn vireesen vetämisestä.

"Pitkällesi!" sanoi iso heittäytyen maahan.

Maasta pitkältään hän vihelsi. Toinen vihellys vastasi lumelta. He etenivät ryömimällä…Muurin edessä maan tasalla näyttihe kaksi keltaista viiksenpuolikasta likaisen päähineen alta. Iso hyppäsi etuvarustukseen preussilaisen viereen.

"Se on veljeni," sanoi hän osottaen toveriaan.

Stenne parka oli niin pikkunen, että preussilainen hänet nähdessään purskahti nauramaan ja oli pakoitettu ottamaan hänet käsivarsilleen hilatakseen hänet muurinaukkoon.

Muurin toisella puolella oli suuria maakasoja, kaadettuja puita, mustia kuoppia lumessa ja joka kuopassa sama likainen päähine, samat keltaiset viikset, jotka nauroivat nähdessään poikien menevän ohi.

Eräässä kulmassa oli puunrunkojen suojaama puutarhurinhuone. Alakerta oli täynnä sotilaita, jotka pelasivat korttia ja keittivät soppaa suurella ja kirkkaalla valkealla. Siitä levisi suloinen kaalin ja läskin lemu; millainen ero vapaajääkärien nuotioon verraten! Ylhäällä oli upseereja, jotka soittivat pianoa ja korkkailivat auki samppanjapulloja. Pariisilaisten saapuessa tervehdittiin heitä riemuhuudoin. He antoivat saksalaisille sanomalehtensä; heille kaadettiin juotavaa ja käskettiin juttelemaan. Huolimatta upseerien ankarasta ja tuikeasta naamasta huvitti iso heitä etukaupunkilaissukkeluuksillaan ja laitakatu-sanavarastollaan. He nauroivat, toistelivat hänen sanojaan ja ahmivat mielihyvällä sitä Pariisin lokaa, jota heille täten tarjottiin.

Pikku Stenne olisi hänkin mielellään halunnut puhua todistaakseen, ettei hän ollut mikään elukka, mutta jokin häntä ahdisti. Häntä vastapäätä oli erillään eräs vanhempi preussilainen, joka luki tai pikemmin oli lukevinaan, sillä hänen silmänsä seurasivat tarkasti Stenneä. Tuossa katseessa oli hellyyttä ja moitetta, juurikuin miehellä olisi ollut kotonaan Stennen ikäinen poika, jolle hän olisi tahtonut sanoa:

"Pikemmin kuolisin kuin näkisin poikani moisessa ammatissa…"

Tällä hetkellä Stenne tunsi ikäänkuin käden laskeutuvan sydämelleen ja estävän sen tykytyksen.

Päästäkseen tästä tuskasta hän joi. Kohtapa kaikki pyöri hänen ympärillään. Hän kuuli hämärästi naurunpuuskien keskeltä, kuinka hänen toverinsa pilkkasi kansalliskaartilaisia ja heidän sotaharjoituksiaan, matki aseihin tarttumista Marais'ssa [Marais on alava kaupunginosa Pariisissa.] ja yöllistä hälytystä valleilla. Vihdoin iso alensi äänensä, upseerit lähenivät ja muuttuivat kasvoiltaan vakaviksi. Tuo kurja näet rupesi varoittamaan heitä vapaajääkärien hyökkäyksestä.

Silloin Stenne äkkiä nousi raivoisana ja selvinneenä:

"Ei sitä, kuuletko iso… Minä en tahdo."

Mutta toinen vain nauroi ja jatkoi. Hän ei ennättänyt lopettaa, kun jo upseerit olivat kaikki jaloillaan. Eräs heistä osotti pojille ovea:

"Ulos leiristä!" sanoi hän heille.

Ja upseerit alkoivat puhua nopeasti keskenään saksaksi. Iso lähti ylpeänä kuin ruhtinas helistellen rahojaan. Stenne seurasi häntä allapäin; ja kun hän kulki sen preussilaisen lähitse, jonka katse häntä oli niin kovasti vaivannut, kuuli hän surullisen äänen sanovan:

"Syvälle vajonnut, poika parka."

Hänelle tulivat kyyneleet silmiin.

Päästyään taas tasangolle pojat alkoivat juosta nopeasti kaupunkia kohti. Heidän pussinsa oli täynnä preussilaisten antamia perunoita; siten he esteettömästi pääsivät vapaajääkärien varuspaikalle. Siellä valmistauduttiin yölliseen hyökkäykseen. Joukkoja saapui hiljaisesti ja kokoontui muurien taakse. Vanha kersantti oli täällä sijoittamassa miehiään paikoilleen kasvot ilosta loistavina. Poikien mennessä ohi hän tunsi heidät ja hymyili heille herttaisesti…

Oh, kuinka tuo hymy koski pikku Stenneen! Jopa hänen teki mieli huutaa:

"Älkää tehkö hyökkäystä! me olemme kavaltaneet teidät."

Mutta toveri oli sanonut hänelle: "Jos puhut, niin meidät ammutaan," ja pelko pidätti häntä…

Courneuven luona he menivät autioksi jätettyyn taloon rahoja jakamaan. Totuus vaatii sanomaan, että jako tapahtui täysin rehellisesti ja että pikku Stenne, kuullessaan kiiltäväin kolikkojen helisevän puseronsa povella ja ajatellessaan vastaista kalossipeliä, tunsi rikoksensa vähemmän inhottavaksi.

Mutta yksin jäätyään tuo lapsi parka oli onneton! Kun iso oli jättänyt hänet kaupungin portilla, alkoivat hänen taskunsa tuntua kovin raskailta ja käsi, joka puristi hänen sydäntään, puristi sitä entistä ankarammin. Pariisikaan ei hänestä ollut entisensä näköinen. Ohikulkijat katselivat häntä tuikeasti, juurikuin olisivat tienneet mistä hän tuli. Sana "kavaltaja" kaikui hänen korviinsa rattaiden räminästä ja sotarumpujen pärinästä kanavan rannalta, jossa pidettiin harjoituksia. Vihdoin hän saapui kotiinsa, ja iloissaan siitä ettei isänsä vielä ollut tullut kotiin, hän riensi nopeasti huoneesensa piilottamaan päänalusensa alle nuo niin raskaat kolikkonsa.

Koskaan ei isä Stenne ollut niin hyvä, niin hilpeä kuin tänä iltana.
Oli saatu hyviä uutisia maaseudulta: siellä asiat menestyivät paremmin.
Kesken syöntiään tuo vanha soturi katseli seinällä riippuvaa pyssyään
ja virkkoi naureskellen pojalleen:

"Hei, poikaseni, kaipa sinäkin menisit preussilaisia vastaan, jos olisit suuri!"

Kello kahdeksan tienoissa kuului tykinpauketta.

"Se on Aubervilliers'in luota… Taistellaan kai Bourget'sta," virkkoi vanhus, joka hyvin tunsi kaikki linnoitukset. Pikku Stenne kalpeni ja syyttäen väsymystä hän meni makuulle, mutta eipä hän saanut unta. Tykit paukkuivat yhäti. Hän kuvitteli mielessään, kuinka vapaajääkärit hyökkäävät yöllä yllättääkseen preussilaiset ja itse kaatuvat väjytykseen. Hän muisti kersantin, joka oli hymyillyt hänelle; hän näki nyt hänet pitkänään lumella ja niin paljon toisia hänen ympärillään!… Kaiken tuon veren hinta oli kätkössä täällä hänen päänalusensa alla, ja hän itse, kunnon Stennen, soturin poika, oli… Kyyneleet tukehuttivat häntä. Viereisessä huoneessa hän kuuli isänsä kävelevän ja avaavan ikkunan. Alhaalla torilla pärisi hälytysrumpu, ja pataljoona nostoväkeä valmistausi lähtöön. Epäilemättä siellä oli tositaistelu käymässä. Poika raukka ei voinut pidättää nyyhkytystään.

"Mikä sinulla on?" sanoi isä Stenne astuen huoneeseen.

Poika ei kestänyt enää, vaan karkasi vuoteestaan ja heittäysi isänsä jalkoihin. Samassapa hopearahatkin kierivät lattialle.

"Mitä nuo ovat? Oletko varastanut?" kysyi vanhus vavisten.

Silloin pikku Stenne yhdessä hengenvedossa kertoi käyntinsä preussilaisten luona ja siihen liittyvät seikat. Mikäli hän ennätti puhua, sikäli hän tunsi sydämensä kevenevän, paljastus juurikuin antoi hänelle lievitystä… Isä Stenne kuunteli hirvittävän näköisenä. Kun kertomus oli lopussa, niin hän kätki kasvonsa käsiinsä ja itki.

"Isä, isä…" yritti poika sanoa.

Vanhus työnsi hänet vastaamatta luotaan ja keräsi rahat lattialta.

"Tässäkö kaikki?" hän kysyi. Pikku Stenne nyökkäsi myöntävästi. Vanhus otti naulasta pyssynsä ja patruunakotelonsa ja virkkoi, pistäen rahat taskuunsa:

"Hyvä on, minä menen palauttamaan ne heille."

Ja lisäämättä sanaakaan, kääntämättä edes päätään hän astui alas yhtyäkseen nostomiehiin, jotka lähtivät öiselle retkelleen. Eikä häntä ole sen jälestä enää koskaan nähty.

Lipunkantaja.

I.

Rykmentti seisoi taistelujärjestyksessä rautatien pengermällä, maalitauluna koko preussilaiselle armeijalle, joka oli ryhmittynyt vastapäätä, metsän suojaan. Siinä ammuttiin toisiaan 80 metrin matkalta. Upseerit kyllä komensivat: "Pitkällenne!…" mutta kukaan ei halunnut totella, ja urhea rykmentti seisoi pystyssä, ryhmittyneenä lippunsa ympärille. Tässä laskevan auringon, tuleentuneen viljan ja vihantain laidunten muodostamassa avarassa maisemassa tuo ihmispaljous, levottomana, sakean sauhun kietomana, näytti karjalaumalta, jonka hirvittävän rajumyrskyn ensimäinen puuska on yllättänyt aukealla kedolla.

Satamalla satoi rautaisia rakeita penkereelle. Ammunta räiski taukoamatta, kaatuvien kenttäkattilat vierivät kalisten syvänteesen, ja kuulat viuhuivat ja soivat taistelutantereen toisesta laidasta toiseen juurikuin kamalasti kajahtelevan soittimen vireessä olevat kielet. Aika ajoin lippu, joka kohosi päitten yläpuolella ja jota ampumisen vaikuttama ilmanvirta liehutteli, vaipui alas savuun. Silloinpa aina kajahti ankara ja ylväs ääni, kuuluen ammunnan, kuolevain korinan ja haavoitettujen sadatusten yli: "Lipun luo, lapseni, lipun luo!…" Ja heti joku upseeri syöksyi vilahtaen kuin varjo tuohon punaiseen usvaan, ja sankarillinen sotamerkki, uudelleen näkyvissä, hulmusi jälleen taistelun yllä.

Kaksikolmatta kertaa se vaipui!… Kaksikolmatta kertaa sen vielä lämpimään lipputankoon, josta kuolevan käsi juuri oli hellittänyt, tarttui toinen käsi ja kohotti sen jälleen pystyyn. Ja kun auringon mentyä mailleen rykmentin jäännökset — tuskin kourallinen miehiä — taistellen hitaasti peräytyivät, ei lipusta ollut enää jälellä muuta kuin riekaleita, joita kantoi kersantti Hornus, kolmaskolmatta lipunkantaja sinä päivänä.

II.

Tämä kersantti Hornus oli vanha yrmeä sotakarhu, joka tuskin osasi kirjoittaa nimeänsä ja joka oli kuluttanut kaksikymmentä vuotta aliupseerin kalunain hankkimiseen. Kaikki löytölapsen osaksi tulleet kärsimykset ja koko tuo kasarmielämän synnyttämä elukkamainen tylsyys kuvastuivat hänen matalasta ja painuneesta otsastaan, hänen rensselin köyristämästä selästään ja arvossa kohonneen rivisotilaan itsetiedottomasta ryhdistään. Kaiken lisäksi hän hiukan änkytti, mutta eipähän lipunkantajan oikeastaan tarvitse ollakaan kaunopuhuja. Mainitun taistelun iltana översti lausui hänelle: "Sinulla on lippu, kelpo kersanttini, no hyvä, suojelekin siis sitä!" Ja hetipä leirikaupustelijatar punoi aliluutnantin kultaisen reunusnauhan hänen kehnoon sotilashuppuunsa, jonka sade ja tuli olivat jo läpeensä turmelleet.

Tämä se olikin tuon nöyryytyksistä rikkaan elämän ainoa ylpeys. Samassa vanhan soturin vartalo suoristui. Tuo mies parka oli tottunut marssimaan kumarassa, silmät maahan luotuina, mutta täst'edes hänen olemuksensa oli ryhdikäs, katse tähtäsi ylös nähdäkseen tuon kalliin vaateriekaleen liehumassa ja pysyttääkseen sen pystyssä korkealla, kuoleman, petoksen ja sekasorron yläpuolella.

Te ette ole koskaan nähneet niin onnellista ihmistä kuin Hornus taistelupäivinä, kun hän piteli kaksin käsin lipputankoa, joka istui lujasti vaskikotelossaan. Hän ei puhunut eikä hievahtanut paikaltaan. Hän seisoi vakavana ja juhlallisena kuin pappi pyhä esine kädessä. Koko hänen elämänsä ja voimansa oli keskittynyt hänen sormiinsa, jotka puristivat tuota kaunista kullattua varrentynkää, kuulien vinkuessa sen ympärillä, ja hänen uhmaaviin silmiinsä, jotka tuijottivat suoraan preussilaisiin juurikuin tahtoen sanoa heille: "Koettakaapa tulla tätä minulta ottamaan!…"

Kukaan sitä ei koettanut, eipä edes kuolemakaan. Sodan verisinten tapahtumain, Bornyn ja Gravelotten [Bornyn taistelu 14. ja Gravelotten taistelu 18. p. elok. 1870] taistelujen johdosta lippu kyllä yhä hupeni ja tuli täyteen reikiä, repeämiä ja kaistaleita, mutta vanha Hornus se sitä kumminkin yhä edelleen kantoi.

III.

Saapui sitten syyskuu, armeija oli saarrettu Metziin ja majaili liikkumatta liejussa, jossa kanunat ruostuivat ja jossa maailman parhaat joukot, toimettomuuden, elintarpeiden puutteen ja huonojen uutisten lamauttamina kuolivat kuumeesen ja ikävään koplattujen kiväriensä ääreen. Kaikki, sekä päälliköt että sotilaat, olivat kadottaneet uskonsa; Hornus yksin vielä luotti tulevaisuuteen. Tuo kolmivärinen riepu se piti häntä yhä pystyssä, ja niin kauan kuin hän tiesi sen olevan tallella, ei hänestä vielä mitään ollut kadotettu. Paha kyllä översti säilytti lippua luonaan eräässä Metzin etukaupungissa, koska taisteluja ei enää ollut, ja kelpo Hornus oli melkein kuin äiti, jonka lapsi on imettäjällä. Hän ajatteli sitä lakkaamatta. Ja kun ikävä kävi kovin ankaraksi, hän suoraa päätä lähti Metziin yksistään näkemään, oliko lippu vielä yhä paikoillaan rauhallisesti seinän nojassa. Tultuaan siitä vakuutetuksi hän palasi leiriin täynnä rohkeutta ja kärsivällisyyttä, ja alkoi taas jutella vettyneessä teltassaan taistelu-unelmistaan ja eteenpäin marssinnasta, jolloin tuo kolmivärilippu jälleen hulmuaisi mahtavana levällään tuolla preussilaisten saarrosvarustusten yllä.

Eräs marski Bazainen päiväkäsky murskasi nuo harhakuvat. Muuanna aamuna Hornus herätessään näki koko leirin metelöivän ja sotilaat ryhmissä, kiihkoisina, yllyttämässä toisiaan raivon huudoilla, nyrkit heristettyinä suoraan kaupunkia kohti, juurikuin heidän kiukkunsa hakisi sieltä syyllistä. Huudettiin: "Vangitkaamme hänet!… Ampukaa hänet!…" Ja upseerit sallivat sen! He astuivat syrjään, allapäin, juurikuin olisivat hävenneet miestensä edessä. Todellakin se oli häpeällistä. Olihan näet luettu sadalleviidellekymmenelle tuhannelle hyvin asestetulle ja vielä voimakkaalle miehelle marskin päiväkäsky, joka luovutti heidät taistelutta viholliselle.

"Entä liput?" kysyi Hornus kalveten… Liput oli luovutettu muiden mukana, yhdessä kivärien, miesten ja sotavarojen kanssa.

"Tu… tu… tuli ja leimaus!" sammalsi miespoloinen. "Minun lippuani he eivät tule koskaan saamaan…" Ja hän lähti juoksujalkaa kaupunkia kohti.

IV.

Sielläkin oli kauhea hälinä. Kansalliskaartilaiset, porvarit, nostomiehet huusivat ja kiihottivat toisiaan. Lähetystöjä kulki, muristen ja alistuen, marskin luona. Hornus parka ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän puheli itsekseen ja kulki suoraan ylös Faubourgin katua.

"Riistetäänkö lippuni!… Tokkohan sentään! Onko se edes mahdollista? Onko hänellä siihen oikeutta? Antakoon preussilaisille omat tavaransa, kullatut vaununsa ja Mexikosta tuomansa kauniin ja kiiltävän pöytäkaluston! Mutta lippu, se on minun… Se on minun kunniani. Minä estän kenenkään siihen koskemasta."

Näitä katkonaisia lauseita hän sammalteli matkallaan; mutta niiden pohjana vanhuksella oli oma ajatuksensa! Kylläkin selvä ja päätteliäs ajatus: temmata lippu, viedä se rykmentin keskelle ja hyökätä suoraan preussilaisten kimppuun kaikkien niiden kanssa, jotka tahtoisivat häntä seurata.

Kun hän saapui perille, ei häntä tahdottu edes laskea sisään. Översti, itsekin vimmoissaan, ei tahtonut nähdä ketään. Mutta eipä Hornuskaan kuunnellut häntä.

Hän sadatteli, huusi ja tempoi päivystäjää: "Lippuni… minä tahdon lippuni…" Vihdoin avautui akkuna:

"Sinäkö se olet, Hornus?"

"Niin, herra översti, minä…"

"Kaikki liput ovat asehuoneessa. Mene vain sinne, niin saat siellä kuitin…"

"Kuitin?… Ja mitä varten?…"

"Niin kuuluu marskin käsky…"

"Mutta herra översti…"

"Jätä minut rauhaan!…" ja ikkuna suljettiin.

Vanha Hornus horjui kuin juopunut.

"Kuitin… kuitin…" toisteli hän koneellisesti… Vihdoin hän lähti liikkeelle käsittämättä muuta kuin että lippu oli asehuoneessa ja että hänen täytyi välttämättä nähdä se.

V.

Asehuoneen portit olivat selkosen selällään, jotta pihalla rivissä odottelevat preussilaisten kuormavaunut pääsisivät kulkemaan. Hornus tunsi kamalan väristyksen sisään astuessaan. Kaikki muut lipunkantajat olivat siellä, viisi- tai kuusikymmentä upseeria, masentuneina, ääneti. Ja nähdessään nuo synkeät ajoneuvot sateessa ja ihmiset paljain päin niiden takana luulipa olevansa hautajaisissa.

Eräässä nurkassa olivat sekaisin läjässä likaisella kivilattialla Bazainen armeijan kaikki liput. Mikään ei ollut surkeampaa nähdä kuin nuo kiiltosilkkiset lippukankaat, nuo kultatupsujen ja sirotekoisten lipputankojen jätteet, koko tuo kunniakas koru, viskattuna maahan, sateen ja loan tahrimana. Eräs sotahallinnon virkailija otti niistä yhden erältään, ja kuullessaan rykmenttiänsä mainittavan jokainen lipunkantaja astui esiin saamaan kuittia. Jäykkinä ja kylmän virallisina valvoi kaksi preussilaista upseeria toimitusta.

Ja niin te lähditte, te pyhät ja mainehikkaat repaleet, levitellen nähtäviin reikänne ja laahaten surullisesti pitkin kivipermantoa juurikuin siipirikot linnut! Te menitte tahrattujen mainetekojen häpeän saattamina, ja kukin teistä vei mukanaan palasen Ranskaa. Pitkien marssien päivä pimeni vaalenneitten poimujenne väliin. Kuulien jättämät merkit säilyttivät teille muiston tuntemattomista vainajista, jotka sattuman oikku oli surmannut levitetyn sotalipun juurella…

"Hornus, tuossa on lippusi… Sinua kutsutaan… mene hakemaan kuittisi…"

Siis todellakin kysymys kuitista!

Lippu oli siinä hänen edessään. Varmasti se oli hänen, tuo kaikista kaunein ja repaleisin… Ja nähdessään sen jälleen hän luuli olevansa yhä vielä tuolla ylhäällä ratapenkereellä. Hän kuuli luotien vinkuvan, kenttäkattilain kalisevan ja överstin huutavan: "Lipun luo, lapseni!…" Hän näki kaksikolmatta toveriaan kaatuneina ja itsensä kolmantenakolmatta vuorostaan rientävän nostamaan ja kannattamaan tuota käsivarren puutteessa vaipuvaa lippu raukkaa. Oi, tuonahan päivänä hän oli vannonut puolustavansa ja säilyttävänsä sitä kuoloon saakka. Ja nyt…

Tätä ajatellessa kaikki veri sydämestä pakkautui hänelle päähän. Huumautuneena, suunniltaan, hän heittäysi preussilaisen upseerin päälle ja riuhtaisi häneltä rakkaan sotamerkkinsä, tarttuen siihen lujasti molemmin käsin. Sitten hän koetti vielä kerran kohottaa sen tuonne ylös, korkealle ilmaan, huutaen: "Lip…" mutta ääni takertui hänelle kurkkuun. Hän tunsi lipputangon vapisevan ja luisuvan käsistään. Siinä sameassa ja kuolonkolkossa ilmassa, joka niin raskaana painaa antautuneina kaupunkeja, eivät sotaliputkaan voineet enää liehua, eikä mikään ylväs tunnelma voinut enää elää… Ja vanha Hornus kaatui kuin ukkosen lyömänä maahan.

Kommunin turkosotilas.

["Kommuni" (ransk. "la commune" = kunnallisneuvosto) oli se vallankumous-sosialistinen erikoishallitus Pariisissa, jonka sosialistiset johtajat piirityksestä villiytyneen Pariisin työväestön ja kansalliskaartin pohjakerrosten avulla perustivat, anastamalla ensin haltuunsa Pariisin kanunat ja sotatarpeet. "Kommuni" vallitsi Pariisia 18 p:stä maalisk. 29 p:ään toukok. 1871, välittämättä hitaistakaan Ranskan laillisesta hallituksesta ja tukien valtaansa hirmukeinoin. Vasta hirveällä taistelulla ja verisaunalla, jossa noin 17,000 "kommunardia" ja 7,000 hallituksen sotilasta menetti henkensä, onnistui Ranskan oikean hallituksen valloittaa pääkaupunki takaisin, sittenkuin vallankumoukselliset olivat petrolin avulla jo polttaneet useita Pariisin loistorakennuksia ja hävittäneet sen muistomerkkejä.]

[Turkot (ransk. "turcos") ovat alkuasukkaista muodostettua kevyttä algerialaista jalkaväkeä, jolla on arabialaiset pukineet. Ottivat osaa ranskalais-saksalaiseen sotaan.]

Hän oli alkuasukas-sotilaihin kuuluva pieni rumpali. Hänen nimensä oli Kadour, ja oli hän Dshendelin heimoa sekä kuului siihen kouralliseen turkoja, joka oli pelastautunut Sedanista Pariisiin kenraali Vinoyn osaston mukana. Weissenburgista Champignyhin saakka hän oli ollut alati mukana sotaretkellä, samoten taistelukenttien halki kuin myrskylintu rautaisine pärryttimineen ja arabialaisine rumpuineen ("derbouka"); ja niin ripeästi, niin huimasti, etteivät kuulat kyenneet osumaan häneen. Mutta talven tultua tuo pikkuinen ruskea afrikkalainen, jonka naaman kartessipanosten tuli oli punannut, ei voinut kestää öitä päävartiossa ja paikallaan-oloa lumessa. Niinpä eräänä tammikuun aamuna hänet tavattiin Marnen rannalta, jalat paleltuneina, koko mies kohmeessa. Hän joutui kauaksi aikaa sotasairaalaan. Sielläpä minä hänet ensi kertaa näinkin.

Surullisena ja kärsiväisenä kuin kipeä koira turko katseli ympärinsä suurin lempein silmin. Kun hänelle puheltiin, niin hän hymyili että hampaat paistoivat. Siinäpä olikin kaikki mitä hän voi tehdä, sillä ranskaa hän ei taitanut, ja hädin tuskin hän osasi edes "sabir"-kieltä, tuota algerialaista murretta, joka on sekoitus provensalista, italiasta ja arabiasta sekä muodostettu kaikenkarvaisista sanoista, joita siihen on koottu kuin näkinkenkiä pitkin Välimeren rantaa.

Mielen virkistykseksi oli Kadourilla ainoasti "derboukansa" (rumpunsa). Aika ajoin, kun hänen tuli kovin ikävä, tuotiin rumpu hänelle sänkyyn ja sallittiin hänen pärrytellä sitä, tietysti aivan hiljaa, ettei häiritsisi muita sairaita. Silloin hänen synkkä ja surumielinen olemuksensa, jonka oli hervannut Pariisin kellahko talvinen päivä ja kadulta näkyvä alakuloinen maisema, jälleen elostui, vilkastui ja seurasi tarkoin tahdin kulkua. Konsa hän pärrytti rynnäkkömerkin, ja silloin hän nauroi julmasti, niin että valkeat hampaat kiilsivät; konsa taas hänen silmänsä kyyneltyivät jonkun muhamettilaisen aamusoiton sävelmästä, hänen sieramensa laajenivat, ja sairaalan tympeässä ilmassa, lääkepullojen ja kääreitten keskellä, hän näki jälleen Blidah'n oranssimetsiköt ja pienet maurittaret tulemassa kylvystä, valkoharsoissaan ja lemuten rautayrtille.

Siten kului kaksi kuukautta. Pariisissa oli tällä aikaa paljon tapahtunut; mutta Kadour ei siitä aavistanut mitään. Hän oli kyllä kuullut, kuinka hänen ikkunainsa alitse kulki väsyneitä ja laahustavia joukkoja, jotka palasivat taistelusta, kuinka sittemmin kanunoita kuljetettiin edestakaisin aamusta iltaan, kuinka hätäkellot soivat ja tykit paukkuivat. Tästä kaikesta hän ei ymmärtänyt mitään muuta kuin että sota yhä jatkui ja että hänen oli mentävä taistelemaan, jahka hänen säärensä ehtisivät parata. Ja niinpä hän sitten lähtikin, rumpu selässä, etsimään komppaniataan. Hänen ei tarvinnut hakea sitä kauan. Joukko ohikulkevia kapinaliittolaisia vei hänet mukanaan eräälle pääasemalleen. Pitkän kuulustelun jälkeen, jossa hänestä ei saatu muuta selkoa kuin sanat bono bezef, macache bono, päivystävä "kenraali" lopuksi antoi hänelle 10 frangia ja omnibushevosen sekä otti hänet esikuntaansa.

Näissä kommunin esikunnissa nähtiin jos jotakin: punaisia laahustakkeja, puolalaisia viittoja, unkarilaisia ihotakkeja, merimiespuseroita, kultakoristeita, samettia, kiiltosolkia ja korunauhoituksia. Turkon siniset, keltaisella kirjaillut liivit, turbani ja "derbouka" täydensivät osaltaan näitä naamiaisia. Perin iloisena siitä että oli joutunut näin pulskaan seuraan ja kevätauringon, tykinjyskeen, katumelun, aseitten ynnä univormujen kirjavuuden huumaamana sekä uskoen vahvasti sodan täten yhä jatkuvan Preussia vastaan, tosin, kumma kyllä, entistä vilkkaammin ja vapaammin, karkurimme tietämättään ja tahtomattaan myllersi mukana tuossa Pariisin suuressa bacchusjuhlassa ja tuli päivän sankariksi. Kaikkialla missä hän näyttäytyi kapinaliittolaiset häntä riemuhuudoin tervehtivät ja juhlivat. Kommuni oli niin ylpeä hänen omistamisestaan, että se näytteli häntä, kuulutti häntä ja kantoi häntä näkyvissä kuin kokardia. Parikymmentä kertaa päivässä hänet lähetettiin kapinallisten pääasemalta toiselle. Olihan näet heitä kylliksi pilkattu siitä että heidän merisotilaansa olivat vääriä merimiehiä, heidän tykkisotilaansa vääriä tykkimiehiä!… Mutta ainakin tämä mies jos kukaan oli todellinen turkosotilas. Ollakseen siitä varma ei tarvinnut muuta kuin katsella hänen nuoren apinan tapaista vikkelyyttään ja tuon pikku ruumiin huimia eleitä ja kummia hyppyjä suuren ratsunsa selässä.

Jotakin kuitenkin puuttui Kadourin onnesta. Hän olisi tahtonut tapella, antaa ruudin puhua. Valitettavasti kommunin aikana kävi samoin kuin keisarikunnan aikana: esikunnat perin harvoin menivät tuleen. "Virkatoimien" ja paraatien väliajat turko parkamme vietti Vendome-torilla tai sotaministeriön pihalla keskellä kaikkea sitä sekamelskaa, jonka muodostivat alati vuotavat "elämänvesi"-lekkerit, avatut läskitynnyrit ja koko se määrätön mässäys, jossa vielä selvästi kuvastui piirityksen aikuinen nälänkiihko. Ollen liiaksi hyvä muhamettilainen ottamaan osaa näihin hurjisteluihin Kadour pysyttelihe syrjässä kohtuullisena ja tyynenä, suoritti uskontonsa vaatimat pesemiset jossakin nurkassa ja valmisti pivollisesta vehnäryynejä kusskussinsa. Sitten hän, ensin hiljaisesti rummutettuansa "derboukaansa", kääriytyi vaippaansa ja nukahti jonnekin portaille nuotiotulien lähelle.

Eräänä toukokuun aamuna turko heräsi hirveästä kivärien räiskinästä. Ministeriö oli mullin mallin; kaikki juoksivat, kaikki pakenivat. Koneellisesti hän seurasi muiden esimerkkiä, hyppäsi hevosensa selkään ja liittyi esikunnan mukaan. Kaduilla soivat torvet korvia särkevästi, ja pataljoonat olivat yhtenä mylläkkänä. Kivitystä revittiin irti, katusulkuja rakennettiin. Näkyi selvästi että jotakin erinomaista oli tekeillä… Mikäli lähestyttiin rantakatua, sikäli yltyi ammunta ja kasvoi meteli. Concorde-sillalla Kadour joutui erilleen esikunnasta. Hieman kauempana häneltä otettiin hevonen; sen vei joku, jolla oli moninauhainen kapipäähine ja kauhean kiire joutua katsomaan, mitä tapahtui Kaupungintalolla. Raivoisena turko lähti juoksemaan suoraan taisteluun. Juostessaan hän latasi chassepot-kivärinsä ja virkkoi hampaitaan kiristellen: Macach bono, Brissien… hän näet luuli että preussilaiset ne tunkeutuivat kaupunkiin. Jo vinkuivat kuulat obeliskin ympärillä ja Tuileriain puistossa. Rivoli-kadun katusulun luona huusivat Flourens'in [Gustave Flourens, professori, sosialisti, oli kommunin pääjohtajia ja kaatui 3 p. huhtik. 1871 eräässä uloshyökkäyksessä] kuoleman kostajat hänelle: "Hoi, turko! turko!…" Heitä oli vain tusinan verta, mutta Kadour yksin oli kokonaisen armeijan veroinen.

Seisoen katusulun harjalla rohkeana ja näkyväisenä kuin sotalippu hän taisteli huitoen ja huutaen keskellä kuulasadetta. Kerran sauhupilvi, joka kohosi maasta, hetkiseksi hälveni tykinlaukauksien väliajalla, ja silloin hän voi nähdä punahousuja kokoontuneina Champs-Elysées'ille. Sitten taas kaikki meni sekaisin. Hän luuli pettyneensä ja antoi kivärinsä paukahdella entistä kiivaammin.

Äkkiä katusulku vaikeni. Viimeinen tykkimies lähti käpälämäkeen ammuttuaan viimeisen laukauksensa. Mutta turko ei hievahtanut mihinkään. Väjyen, valmiina ponnahtamaan, hän ojensi tanakasti painettinsa ja odotti siten piikkikypärejä… Tuossa saapuikin niitä koko rivi!… Rynnäkköaskelten kumeasta jytinästä kuului upseerien ääni:

"Antautukaa!…"

Turko tuokioksi ällistyi, mutta kimmahti sitten pystyyn kiväri korkealla:

Bono, bono Francése!…

Hämärästi hän yksinkertaisella ymmärryksellään otaksui, että siinä se nyt oli tuo pelastava armeija, kenraalit Faidherbe tai Chanzy, jota pariisilaiset jo niin kauan olivat odottaneet. Kuinka hänkin nyt oli onnellinen, kuinka hänkin nyt hymyili heille koko kiiltävän hammasrivinsä täydeltä!… Silmänräpäyksessä oli katusulku valloitettu. Hänet ympäröitiin, häntä töykittiin.

"Näytäs kivärisi."

Hänen kivärinsä oli vielä kuuma.

"Näytäs kätesi."

Hänen kätensä olivat mustana ruudista. Ja turko levitti ne ylpeästi yhäti vain hyväntahtoisesti hymyillen. Mutta silloin hänet työnnetään seinää vasten ja pau!…

Hän kuoli ymmärtämättä tästä mitään.

Sunnuntaipiirakat.

I.

Tuona aamuna, joka sattui olemaan sunnuntai, kutsui Turenne-kadun varrella asuva piirasleipuri Sureau oppipoikansa ja sanoi tälle:

"Tässä ovat herra Bonnicarin sunnuntaipiirakat… juoksuta ne hänelle ja palaja vikkelästi… Näyttää siltä kuin hallituksen joukot olisivat jo tunkeutuneet Pariisiin."

Tuo pikkupoika, joka ei välittänyt vähääkään politiikasta, latoi piirakat aivan kuumaltaan piiraspannuun, kääri sen huolellisesti valkeaan pyyheliinaan ja nosti koko kantamuksen suoraan lakkilättänänsä päälle sekä lähti juoksujalkaa Saint-Louis'n saarelle, jossa hra Bonnicar asui. Aamupäivä oli ihana, yksi noita toukokuun kirkkaita aurinkoisia päiviä, jolloin kukka- ja hedelmäkaupat täyttyvät sireenien ja kirsikkapuiden kukkakimpuilla. Huolimatta kaukaisesta ampumisesta ja torvien merkkisoitoista katujen kulmissa, säilytti koko tuo vanha Marais'n kortteli rauhallisen ulkonäkönsä. Sunnuntai tuntui itse ilmassa; lapset leikkivät pihain perillä, suuret tytöt heittivät palloa porteilla, ja tuo pieni valkea olento, joka astuskeli aution viertotien keskellä lämpimäin piirakaisten suloisessa lemussa, antoi osaltaan tälle taisteluaamulle jonkinlaisen pyhäpukuisuuden ja luonnollisuuden leiman. Korttelin koko touhina näytti siirtyneen Rivolin kadulle. Siellä raahattiin kanunoita, siellä rakennettiin katusulkuja; joka askeleella kohtasi siellä joukkoja ja toimessa olevia kansalliskaartilaisia. Mutta pikku piirasleipuri ei joutunut ymmälle. Nuo veitikathan ovatkin kuin kotonaan keskellä pahinta tungosta ja katuhälinää! Juuri meluisina juhlapäivinä, jotka tungokseen nähden ovat vuoden pahimpia, ja karnevalisunnuntaisin he saavat enimmin juosta; eivätpä edes vallankumouksetkaan heitä ollenkaan häiritse.

Olipa todella hauskaa nähdä, kuinka tuo pieni valkea lakkilättänä puikkelehti kapipäähineitten [kapi on eräänlainen sotilaslakki] ja painettien välitse, karttaen töyttäyksiä, somasti vaapahdellen, milloin nopeasti, milloin taas väkinäisen hitaasti, mistä vielä selvästi tuntui juoksemisen halu. Mitäpä häneen kuului taistelun touhu! Hänelle oli tärkeintä joutua Bonnicarien luo puolisiksi ja siepata sieltä nopeasti pieni juomaraha, joka vartosi häntä eteisen pikkupöydällä.

Äkkiä syntyi tungoksessa hirveä puristus, sillä "Tasavallan holhokit" marssivat laulaen ohitse. Ne olivat kahden- tai viidentoista vanhoja katupoikia, chassepot-kivärit olalla, punaiset vyöt vyöllä, suuret saappaat jalassa ja yhtä ylpeitä nyt sotilasmaisuudestaan kuin juostessaan laskiaistiistaina lokaisilla bulevardeilla paperimyssy päässä ja kummallinen ruusunpunainen päivänvarjon retale kädessä. Tällä kertaa pikku leipurillamme oli keskellä töyttimisiä kylliksi työtä säilyttää tasapainoansa. Mutta hänen piiraspannunsa ja hän olivat niin sievästi liukuneet kadulla ja tehneet harakanhyppyjä jalkakäytävällä, että piiraspahaiset olivat suoriutuneet pelkällä pelästyksellä. Onnettomuudeksi tuo huumaava meno, poikien laulu ja punaiset vyöt, yhdessä ihmettelyn ja uteliaisuuden kera, herättivät leipurinoppilaassa halun kulkea perille saakka noin hauskassa seurassa. Ja sivuutettuaan Kaupungintalon ja Saint-Louis-saaren sillat hän hoksasi joutuneensa tämän remuavan kulkueen mukana pölyssä ja pauhinassa en osaa sanoa minne.

II.

Vähintäin jo viidenkolmatta vuoden aikana oli Bonnicarin perhe pitänyt tapanaan syödä piirakaisia sunnuntaisin. Täsmälleen puolipäivän hetkellä, kun koko perhe, sekä pienet että suuret, olivat koolla salissa, oli soittokellon iloinen ja hilpeä helinä ilmoittanut kaikille: