ITALIAN TYTÄR

Kirj.

A. de Lamartine

Suomentanut ["Graziella"]

Esteri Haapanen

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.

Ensimmäinen luku.

Ollessani kahdeksantoista vuotias uskoi kotiväkeni minut erään sukulaiseni huostaan, jonka asioiden vuoksi täytyi matkustaa Toscanaan, minne hänen miehensä hänet saattoi. Sain täten tilaisuuden matkustaa ja riistäytyä irti tuosta isän kodissa ja maaseutukaupungissa niin helposti uhkaavasta toimettomuudesta, joka johtaa harhaan heräävän sieluelämän. Lähdin matkaan ihastuneen lapsen tavoin, jolle kuin esiripun takaa kohta näytettäisiin luonnon ja elämän ihanimmat näyt.

Jo lapsuudesta asti olin Millyn vuorilta voinut nähdä alppien ikuisen lumen hohtavan taivaanrannassa. Merestä olivat matkailijat ja runoilijat jo loihtineet niin monta viehättävää kuvaa sieluni silmien eteen. Italian taivas, sen hehku ja kirkkaus, josta Corinnan kirjeet ja Goethen runo:

Kennst du das Land wo die Citronen blühn — — — — — olivat jo antaneet minulle aavistuksen, vielä nähtävissä olevat muistomerkit roomalaiselta ajalta, millä äsken lopetetut luvut olivat täyttäneet mieleni, vapauden tunne sekä etäisyys, joka luo taikahohteensa kaikkiin esineihin, seikkailut, nuo pitkien matkojen varmat seuralaiset, joita nuorekas mieli kuvittelee ja joista se jo edeltäpäin nauttii, vieras kieli, vieraat ihmiset, vieraat tavat, jotka muuttavat ihmisen uuteen maailmaan — kaikki tuo kiehtoi mieltäni! Pitkät matkan edellä käyvät odotuksen päivät elin alituisessa huumaustilassa. Tuo huumaus, jonka Savoijin, Sveitsin, Genéve-järven, Simplonin gletsherien, Como-järven, Milanon ja Firenzen ihana luonto päivittäin uudisti, haihtui vasta kotiin palatessani.

Kun ne asiat, joiden tähden matkakumppanini olivat lähteneet Livornoon, uhkasivat pitkittyä epämääräiseen aikaan, oli jo puhetta lähettää minut Ranskaan näkemättä Napolia ja Roomaa. Se olisi ollut samaa kuin herättää minut kesken kauneinta unta. Koko olentoni nousi tällaista ajatusta vastaan. Kirjoitin isälleni ja pyysin häneltä lupaa jatkaa Italianmatkaani yksin. Koska en kuitenkaan ollut aivan varma siitä, että vastaus olisi myöntävä, päätin mieluummin toimia heti kuin olla tottelematon jälkeenpäin. Jos vastaus on kieltävä, sanoin itselleni, tulee se liian myöhään. Nuhteita kyllä saan, mutta myöskin anteeksiannon; minä palaan kotiin, mutta vasta nähtyäni jotakin. Matkarahoja oli minulla niukasti, mutta minä laskin, että minulla Napolissa oli eräs äitini sukulainen, joka ei varmaankaan kieltäisi minulta paluumatkaa varten tarvittavia varoja. Niin lähdin eräänä kauniina yönä postin mukana Livornosta Roomaan.

Siellä vietin talven yksinäni pienessä talossa erään syrjäkadun varrella, roomalaisen maalarin luona, joka oli ottanut minut täysihoitoon perheeseensä.

Matkalla Firenzestä Roomaan olivat kasvoni, nuoruuteni, innostukseni sekä myöskin yksinäisyyteni vieraassa maassa herättäneet erään matkatoverini mielenkiintoa. Meistä oli nopeasti tullut ystävät. Hän oli kaunis, nuori mies, melkein minun ikäiseni. Hän näytti olevan kuuluisan laulajan Davidin poika tai sukulainen. David, joka näihin aikoihin oli Italian näyttämön parhaita tenooreita, matkusti myöskin kanssamme. Taiteilija oli jo sangen iäkäs. Hänen piti laulaa viimeistä kertaa Napolin San Carlo-teatterissa.

David kohteli minua kuin isä, hänen nuori seuralaisensa sydämellisellä huomaavaisuudella. Minä vastasin ikäni koko antaumuksella ja lapsellisuudella. Me emme vielä olleet saapuneet Roomaan, kun kunnon matkatoverini ja minä jo olimme eroittamattomat. Siihen aikaan tarvitsi posti vielä kolme kokonaista päivää ehtiäkseen Firenzestä Roomaan. Majataloissa matkan varrella oli uusi ystäväni tulkkinani, pöydässä tarjosi hän ensin minulle, vaunuissa varasi hän minulle parhaan paikan viereensä, ja kun nukuin, sain olla varma, että hänen olkapäänsä tarjoutui tyynykseni.

Kun Toscanan ja Sabinein vuorten pitkiä rinteitä noustessamme jätin vaunut, astui hän kanssani kävelemään, tutustutti minut seutuihin, sanoi kaupunkien nimet, ja huomautti muistopatsaista; sitten poimi hän kauniita kukkia ja osti oivallisia viikunoita ja viinirypäleitä matkalla. Näillä hedelmillä täytti hän käteni ja hattuni.

David näytti katselevan suopein silmin matkakumppaninsa ihastusta nuoreen muukalaiseen. Välistä katsellessaan minua iskivät he toisilleen hyväntahtoisesti ja ymmärtäen silmää.

Me saavuimme Roomaan yöllä. — Asetuin luonnollisesti samaan majataloon kuin hekin. Minut vietiin huoneeseeni. Seuraavana päivänä heräsin vasta kuullessani nuoren ystäväni äänen; hän koputti ovelleni ja huusi minua aamiaiselle. Pukeuduin kiireesti ja lähdin saliin, minne matkustajat olivat kokoontuneet. Tahdoin puristaa matkatoverini kättä ja etsin häntä turhaan silmilläni matkustajien joukosta, kun äkkiä näin ympärilläni pelkkiä nauravia kasvoja. Davidin pojan tai sukulaisen asemasta näin hänen rinnallaan nyt nuoren hienosti puetun roomalaistytön viehättävän olennon; hänen mustat hiuksensa kiersivät palmikkoina otsaa ja niihin oli pistetty kaksi helmipäistä, pitkää kultaneulaa, jommoisia tivolilaiset maalaistytöt vieläkin käyttävät. Hän oli ystäväni, joka saavuttuaan Roomaan oli ottanut takaisin sukupuolelleen kuuluvan puvun.

Jo aikoja sitten olisi hänen lempeän katseensa ja suloisen hymynsä pitänyt ilmaista hänet. Mutta minulla ei ollut ollut asiasta kaukaisinta aavistustakaan. Puku ei muuta sydäntä, sanoi minulle kaunis roomalaistyttö hymyillen; te ette vain enää saa nukkua olkapäätäni vasten, ja sen sijaan että saisitte minulta kukkia, annatte kai minulle niitä. Tämä seikkailu varoittaa teitä liian nopeasti ja ilman muuta uskomasta ystävyyteen, jota teille tarjotaan.

Tyttö oli laulajatar, Davidin oppilas ja suosikki. Vanha laulaja kuljetti häntä aina mukanaan miehen puvussa välttääkseen kaikkia mahdollisia huomautuksia matkan varrella. Hän kohteli häntä enemmän isän kuin suosijan tavalla eikä ollut vähääkään mustasukkainen meidän keskinäisistä viattomista ystävyydenosoituksistamme, joihin hän itse puolestaankin oli antanut yllykettä.

David ja hänen oppilaansa viettivät muutamia viikkoja Koomassa. Tulomme jälkeisenä päivänä pukeutui hän taas miehen vaatteisiin ja vei minut ensin Pietarinkirkkoon, sitten Kolosseumiin, Frascatiin, Tivoliin ja Albanoon. Näin vältin nuo maksetut, väsyttävät oppaat, jotka asettavat koko Rooman aivankuin leikkauspöydälle matkustajan eteen ja yksitoikkoisilla vuosiluku- ja nimilitanioillaan pilaavat vaikutelmamme, ehkäisevät ajatuksiamme ja vahingoittavat kauneusaistia. Camilla ei ollut mikään oppinut nainen, mutta hän oli syntynyt Roomassa ja tunsi kaikki kauniit paikat ja suuremmoiset näkö-alat, jotka hänen lapsuudestaan asti olivat häntä ihastuttaneet.

Hän johti minut ilman ennakolta tehtyjä suunnitelmia joka paikkaan parhaalla hetkellä: aamulla Monte Pincion pinjapuitten varjoon, illalla Pietarinkirkon valtaviin pylvästöihin; kuutamolla Kolosseumin äänettömille muureille; kauniina syyspäivänä Albanoon, Frascatiin ja Sibyllan temppeliin, jota Tivolin vesiputousten huuru kasteli. Hän oli aina iloinen ja vallaton kuin ikuinen nuoruuden kuva keskellä näitä ajan ja kuoleman jälkiä. Hän tanssi Cecilia Metellan hautakummulla, ja minun istuessani unelmiin vaipuneena jollakin kivellä, kaikui hänen kirkas laulunsa iloisesti Diokletianuksen palatsin synkissä holveissa.

Illalla palasimme kaupunkiin, vaunut täynnä kukkia ja kuvapatsaista murenneita sirpaleita; sitten etsimme käsiimme vanhan Davidin, joka antoi päivällemme arvokkaan lopun ottamalla meidät mukaansa teatteriaitioonsa. Laulajatar, joka oli muutamia vuosia minua vanhempi, tunsi minua kohtaan vain sydämellistä ystävyyttä. Minä taas olin liian kaino osoittaakseni hänelle toisenlaisia tunteita, enkä niitä edes tuntenutkaan, huolimatta nuoruudestani ja hänen kauneudestaan. Hänen miehenpukunsa ja melkein miesmäinen tuttavallisuutensa, hänen syvä alttoäänensä ja vapaa käytöksensä saivat aikaan sen, että pidin häntä todella vain kauniina nuorena ihmisenä, toverina ja ystävänä.

Camillan lähdettyä jäin aivan yksinäni Roomaan ilman mitään suosituskirjeitä ja ilman muita tuttavia kuin seudun kauniit paikat, muistopatsaat ja rauniot, joitten luo Camilla oli minut johtanut. Vanha maalari, jonka luona asuin, jätti atelierinsa ainoastaan sunnuntaisin mennäkseen messuun vaimonsa ja kuusitoistavuotiaan tyttärensä kanssa, joka oli yhtä ahkera kuin isäkin. Heidän kotinsa muistutti jonkinlaista luostaria, jossa taiteilijan työn keskeytti vain niukka ateria ja rukoushetki.

Iltaisin, kun auringon viimeiset säteet olivat paenneet köyhän maalari-asunnon korkealla olevista akkunoista ja läheisen luostarin kellot kutsuivat Ave Mariaan, joka niin rauhaisasti lopettaa Italian päivän, etsi perhe virkistystä yhteisestä rukouksesta; rukousnauhat käsissään he hymisivät litaniansa, kunnes heidän uniset äänensä häipyivät yksitoikkoiseksi, epäselväksi mutinaksi, joka lopulta muistutti aaltojen yksitoikkoista loiskahtelua rantaa vasten.

Minä rakastin näitä hiljaisia, rauhallisia iltahetkiä, jolloin kolme ihmistä ylensi mielensä korkeutta kohti levätäkseen päivän työstä. Tämä muistutti samanlaisia hetkiä isäni kodissa, missä äitini samoin kokosi meidät joka ilta rukoukseen, milloin huoneeseensa, milloin pienen Millyn puutarhan hiekkakäytäville, päivän viime kajasteeseen. Täällä kohtasi minua samanlainen tapa, sama usko, ja minusta tuntui kuin tämän ventovieraan perheen keskuudessa olisin ollut kotini katon suojissa. Ei milloinkaan voi nähdä hiljaisempaa, yksinäisempää, työteliäämpää ja hurskaampaa elämää kuin tässä roomalaisen maalarin kodissa.

Maalarilla oli veli, joka ei asunut hänen luonaan. Hän opetti italiankieltä korkea-arvoisille muukalaisille, jotka viettivät talvea Roomassa. Hän ei ollut mikään tavallinen kieltenopettaja, hän oli ensiluokkainen roomalaisen kirjallisuuden tuntija. Nuori ja komea kun hän oli sekä muinaisajan roomalaisen kaltainen luonteeltaan, oli hän näytellyt loistavaa osaa vallankumousyrityksissä, joita roomalaiset tasavaltalaismieliset olivat panneet toimeen, herättääkseen jälleen vapauden eloon maassaan. Hän oli kansantribuuni, uusi Rienzi. Tuona lyhyenä aikana, jolloin entisajan Rooma näytti uudelleen elpyvän, oli hän ollut sen innokkaimpia puoltajia, puhunut kansalle kapitoliumilta, pystyttänyt vapauden lipun ja saanut huomattavan virka-arvon tasavallassa. Taantumuksen päästessä valtaan häntä vainottiin, jopa hänet vangittiinkin, ja pelastumisestaan sai hän yksinomaan kiittää ranskalaisia, jotka pelastivat tasavaltalaiset, mutta hävittivät tasavallan.

Tämä roomalainen ihaili Ranskan vallankumousta ja filosofiaa, mutta inhosi keisaria ja keisarivaltaa. Bonaparte oli hänelle kuten kaikille sen ajan vapaamielisille italialaisille vapauden caesar. Niin nuori kuin olinkin, elähyttivät minuakin samat tunteet. Tämä samanlainen ajatuskantamme kävi piankin ilmi. Hänen nähdessään nuorekkaan ja antiikkisen innostukseni meidän lukiessamme Montin hehkuvia vapausrunoja tai tasavaltaisia kohtia Alfierin teoksista, huomasi hän uskaltavansa avata minulle sydämensä, ja pian olin enemmän hänen ystävänsä kuin oppilaansa.

Vapauden jumalaisesta ihanne-arvosta ihmisille on paras todistus se, että se on nuoruutemme ensimmäinen unelma eikä poistu sielustamme, ennenkuin sydän kuivettuu ja henki vajoaa arkipäiväisyyteen tai alakuloisuuteen. Jokainen kaksikymmenvuotias ihmismieli on tasavaltalainen; jokainen väsähtänyt ihmissydän orjamaisuuteen altis.

Kuinka usein istuimmekaan yhdessä Pamfilin huvilan kukkulalla, josta näki Rooman huippuineen, raunioineen ja Tiber-virtoineen, joka tahrattuna, äänettömänä ja kuin häpeissään liukuu Ponte Rotton kaarien alitse, jonne kuuli sen suihkukaivojen valittavan solinan ja sen autioituneita katuja vaiti vaeltavien asukasten hiljaiset askeleet! Kuinka usein vuodatimmekaan katkeria kyyneliä tämän tyrannien valtaan joutuneen maailman tähden, jonka maista vain Ranskassa ja Italiassa filosolia ja vapaus hetkiseksi näyttivät elpyneen eloon tukahtuakseen taas olemattomiin. Kuinka useasti kirosimmekaan mielessämme tuota ihmishengen sortajaa, tuota kruunattua sotilasta, Napoleonia, joka oli ajanut vallankumouksen asiaa vain saadakseen siitä voimaa sen kukistamiseen ja kahlitakseen kansat uuteen orjuuteen. Tältä ajalta on alkuisin rakkauteni ihmishengen vapauteen sekä järkeni viha tuota vuosisadan sankaria kohtaan, viha, joka myöskin asui tunteissani ja ajatuksissani ja joka ajan kuluessa vain osottautui oikeutetuksi huolimatta siitä, että moni imartelee hänen muistoansa.

Näitten vaikutusten alaisena tutkin Roomaa, sen historiaa ja muistomerkkejä. Aamulla lähdin yksinäni asunnostani jo ennenkuin kaupungin meluava liike saattoi häiritä ajatuksiani. Kainalossani oli minulla Rooman historioitsijain, runoilijain ja kertojien teoksia. Sitten istuin tai harhailin Forumin, Kolosseumin ja Rooman ympäristöjen autioilla raunioilla. Katselin, luin ja ajattelin. Opin näin perinpohjin tuntemaan Rooman. Nämä hetket olivat parhaita historiantuntejani. Vanha aika, joka ennen koulussa oli minua vain ikävystyttänyt, valtasi nyt kokonaan tunteeni. Näissä tutkimuksissani en seurannut muuta suunnitelmaa kuin päähänpistojani. Menin minne askeleeni minut milloinkin johtivat. Muinais-ajan Roomasta nykyaikaiseen, Panteonilta Leo X:nen palatsiin, Horatiuksen talosta Tiburilta Rafaelin taloon. Runoilijoita, maalareita, suuria miehiä kulki kirjavassa saatossa ohitseni ja minä viivähdin vain sen luona, joka kunakin päivänä eniten herätti mielenkiintoani.

Kello yhdentoista aikaan palasin pieneen huoneeseeni maalarin talossa nauttiakseni aamiaista. Söin kirjoituspöytäni ääressä palasen leipää ja juustoa yhä lukien. Juotuani vielä kupillisen maitoa työskentelin edelleen, tein muistiinpanoja ja kirjoitin päivälliseen saakka. Isäntäni vaimo ja tytär valmistivat sen itse. Päivällisen jälkeen lähdin uusille retkille ja palasin vasta illan suussa kotiin. Melkein jokainen näistä rauhallisista päivistä loppui pieneen seurusteluhetkeen maalarin perheen keskuudessa ja lukemiseen, joka kesti myöhään yöhön. En kaivannut minkäänlaista seuraa. Yksinäisyyteni tuotti minulle vain nautintoa. Rooma ja omat mielialani olivat minulle kylliksi. Näin vietin pitkän talven lokakuusta seuraavan vuoden huhtikuuhun ainoanakaan päivänä tuntematta väsymystä tai ikävystystä. Näitten vaikutelmien muisto elähytti minua kymmenen vuotta myöhemmin kirjoittaessani runoelmani Tiburista.

Rooman muistojen joukossa on kaksi, jotka himmentävät muut tai ainakin hallitsevat niitä. Kolosseum, tuo roomalaisen kansan suurtyö, ja Pietarinkirkko, tuo katolisuuden mestariteos. Kolosseum on yli-inhimillisen kansan jättiläistuote, kansan, joka ylpeytensä ja villin huvinhalunsa tyydytykseksi pystytti itselleen muistomerkkejä, joihin mahtui kokonainen kansakunta ja jotka kokonsa ja kestävyytensä puolesta kykenevät kilpailemaan itse luonnon töitten kanssa. Vielä silloinkin kun Tiber on kuivunut liejuisten rantojensa väliin, seisoo tuo jättiläisrakennus paikoillaan.

Pietarinkirkko on aikoinaan koko maailmaa hallinneen uskonnon luoma. Se ei ole rakennettu minkään erityisen kansakunnan kokoojaksi, se on temppeli, joka sulkee sisäänsä kaiken filosofian, kaikki rukoukset, koko ihmisajatuksen suuruuden. Näyttää siltä kuin sen seinien mittana ei olisi ollut mikään erityinen kansa, vaan itse Jumala. Michel Angelo yksin on ymmärtänyt katolisuuden, Pietarinkirkko on sen ylevin ja täydellisin ilmausmuoto. Pietarinkirkko on kiveenhakattu uskontunnustus, Kristuksen opin monumentaalinen kirkastus.

Gootilaisten katedraalien rakennusmestarit olivat ylevämielisiä barbaareja. Michel Angelo yksin omasi filosoofin käsityksen. Pietarinkirkko on filosoofinen kristinusko, josta jumalainen rakennusmestari on karkoittanut synkeyden, jonne hän on luonut avaruutta, kauneutta, sopusointuisuutta, voittamattomia valovirtoja. Rooman Pietarinkirkko on juuri senvuoksi niin verrattoman kaunis, että sen ainoana tarkoitusperänä näyttää olevan jumal-aatteen kirkastus täyteen loistoonsa.

Vaikka kristinusko häviäisikin, jäisi Pietarinkirkko kuitenkin sitä seuraavan uuden uskonnon yhteiseksi, ijankaikkiseksi, ainoaksi järjelliseksi temppeliksi, jos tuo uusi uskonto todella olisi ihmiskunnan ja Jumalan arvoinen! Se on abstraktisin jumalanhuone, jonka jumalaisen aatteen sytyttämä ihmishenki on koskaan tähän maailmaan pystyttänyt. Sinne astuessaan ei tiedä, saapuuko muinaisaikaiseen temppeliin, vaiko uudenaikaiseen kirkkoon; yksityiskohdat eivät missään sokaise silmää, vertauskuvat eivät hämmennä mieltä; kaikkiin uskontoihin kuuluvat ihmiset astuvat tänne samanlaisen kunnioituksen tunteilla. Täällä tuntee olevansa temppelissä, jossa asuu vain jumaluuden aate, jota ei mikään muu ajatus voi täyttää.

Asettakaa sinne muita pappeja, hävittäkää alttari, poistakaa maalaukset, kantakaa ulos kuvapatsaat, ei mikään ole muuttunut, se on yhä vielä Jumalan huone! tai toisin sanoen Pietarinkirkko on itsessään tuon ikuisen kristinuskon suuremmoinen esikuva, jonka siveysoppi ja pyhyys kätkevät idun kaikkien vuosisatojen ja kaikkien ihmisten uskonnollisten ajatusten kehitykseen; jonka valo on Jumalasta, joka laajentaa ja kohottaa ihmishenkeä ja yhdistäen kaikki kansat samankaltaiseen jumalanpalvelukseen tekee kaikista jumaluuden muodoista yhden ainoan Jumalan, kaikista uskonnoista yhden ainoan uskonnon, kaikista kansoista yhden ainoan ihmiskunnan.

Mutta Michel Angelo on sen monumentaalisen katolisuuden Mooses, jonka ihmiskunta kerran on käsittävä. Hän on rakentanut tulevaisuuden liitonarkin, jumaloituneen järjen Panteonin.

Kun vihdoin olin saanut Roomasta tarpeekseni, tahdoin nähdä Napolin. Virgiliuksen hauta ja Tasson kehto viehättivät minua siellä eniten. Olen aina mielikuvituksessani yhdistellyt seutuja ja ihmisiä; niinpä merkitsee Napoli minulle Virgiliusta ja Tassoa. Minusta tuntui kuin olisivat he vasta eilispäivänä kuolleet, kuin olisi heidän tuhkansa vielä ollut lämmintä. Näin jo edeltäpäin Posilippon, Sorrenton, Vesuviuksen ja meren heidän kauniin, herkästi tuntevan henkensä valossa.

Maaliskuun loppupäivinä matkustin Napoliin. Matkustin kyytivaunuissa erään ranskalaisen kauppiaan kanssa, joka oli etsinyt matkatoveria vähentääkseen matkakustannuksiaan. Lähellä Velletriä tapasimme Roomasta Napoliin aikovat postivaunut tien vieressä kuulien lävistäminä. Ajaja, postinkuljettaja ja kaksi hevosta oli surmattu. Ruumiit oli juuri korjattu läheiseen majaan. Kirjeet ja paketit olivat hujan hajan maassa tuulen heiteltävinä. Rosvot olivat lähteneet Abruzzeille päin. Ranskalaiset jalka- ja ratsuväkiosastot, jotka pitivät leiriä Terracinassa, olivat ajaneet heitä takaa vuorille asti. Pyssyjen pauketta kuului vieläkin, ja siellä täällä vuorien rinteillä kohoili pieniä sinisiä savupilviä. Pitkin matkaa tapasimme tien varteen asetettuja ranskalaisia ja italialaisia sotilasvartiostoja. Tällainen oli siihen aikaan matka Napolin kuningaskuntaan.

Rosvoamisella oli täällä valtiollinen leima. Murat hallitsi, mutta kalabrialaiset tekivät vielä vastarintaa ja kuningas Ferdinand, joka oli vetäytynyt Sisiliaan, avusti rahavaroilla vuoriston rosvojoukkoja. Kuuluisa Fra Diavolo oli tämän liiton etunenässä, ja murhat olivat hänen sankaritekoinaan. Vasta Napolin läheisimmässä ympäristössä vallitsi jälleen järjestys ja rauha.

Huhtikuun ensimmäisenä päivänä saavuin itse kaupunkiin. Muutamia päiviä myöhemmin tapasin siellä ikäiseni nuoren miehen, jonka kanssa olin tehnyt veljellisen ystävyysliiton. Hänen nimensä oli Aymon de Virieu. Hänen elämänsä oli lapsuudestamme aina hänen kuolinpäiväänsä saakka niin läheisesti yhtynyt omaani, että olentomme olivat kokonaan sulautuneet yhdeksi, ja hänestä olen tullut puhuneeksi melkein aina kun itsestänikin olen maininnut.

VÄLIKUVAUS.

Napolissa vietin melkein samanlaista mietiskelevää elämää kuin Roomassakin Espanjalais-torin varrella asuvan vanhan maalarin luona. Mutta sen sijaan että päivät päästään olisin harhaillut muinaisjäännösten keskellä, vietin täällä päiväni kuljeksimalla pitkin Napolin lahden rantoja tai keinumalla sen aalloilla. Iltaisin palasin takaisin luostariin, missä äitini sukulaisen välityksellä olin saanut asuttavakseni ullakkokamarin, jonka ruukku- ja köynnöskasveilla koristetulta parvekkeelta avautui näköala merelle, Vesuviukselle, Castellamarelle ja Sorrentolle päin.

Kirkkaina päivinä saatoin nähdä Tasson valkean talon, joka näytti joutsenenpesältä kellertävällä, jyrkkänä merestä kohoavalla vuorenhuipullaan. Näky ihastutti minua, ja talon valkea hohde tunki syvälle sieluuni. Se oli kuin kunnian säde, joka etäältä paistoi nuoruuteeni ja vähäpätöisyyteeni. Muistin tuon homeerisen kohtauksen äskenmainitun suuren miehen elämästä, kun hän, vihdoinkin päästyään vankilasta, mutta yhä vielä pienten kateuden ja suurten parjausten alaisena, neronsakin, hänen ainoa rikkautensa, halvennettuna, saapui takaisin Sorrentoon löytääkseen täältä vähäisen lepoa, vähäisen rakkautta ja osanottoa, ja kerjäläiseksi puettuna astui sisarensa eteen koetellakseen hänen sydäntään ja nähdäkseen, tunnustaisiko tämä, joka niin paljon oli häntä rakastanut, hänet veljekseen.

Sisar tunsi hänet heti, kertoo naivi elämäkerran kirjoittaja, huolimatta hänen sairaalloisesta kalpeudestaan, hänen harmaantuneesta parrastaan ja hänen rikkinäisestä viitastaan. Hän syöksyi hänen syliinsä suurempaa rakkautta ja myötätuntoa osoittaen kuin jos hän olisi tavannut veljensä ferraralaisen hovimiehen kultareunaisessa puvussa. Nyyhkytykset tukahuttivat pitkäksi aikaa hänen äänensä, ja hän painoi veljeään sydäntään vasten. Hän pesi hänen jalkansa, toi hänelle hänen isänsä viitan ja antoi valmistaa hänelle aterian. Mutta kumpainenkaan heistä ei kyennyt koskemaan tarjona oleviin ruokiin, niin täynnä kyyneleitä olivat heidän sydämensä, ja he viettivät tämän päivän itkien yhdessä, sanaakaan lausumatta, katsellen merta ja ajatellen lapsuuttaan.

Oli alkukesä. Napolinlahti lepäsi vuoriensa, vaikeitten talojensa, viiniköynnöksiä kasvavien kukkuloittensa keskellä syvänsinisenä, sinisempänä kuin taivas sen yllä, kuin vanhanaikainen, vaahtoava malja, jonka reunat ja kädensijat ovat koristetut viiniköynnöksellä ja muratilla. Oli se aika, jolloin Posilippon kalastajat, jotka rakentavat majansa sen kallioille ja levittelevät verkkonsa sen kapeille, valkohiekkaisille rannoille, jättävät turvallisina maan ja lähtevät öisin kalastamaan kahden tai kolmen tunnin matkan päähän merelle, Caprin, Procidan tai Ischian kallioille saakka tai keskelle Gaetan lahtea.

Tavallisesti ottavat he mukaansa tulisoihtuja viekotellakseen niillä kaloja läheisyyteensä. Veneen keulassa istuu poikanen äänetönnä kallistaen soihtua veteen päin, kalastajan tähystellessä syvyyteen voidakseen oikealla hetkellä laskea verkot. Nämä tulet, punaiset kuin hehkuvan uunin suu, kuvastuvat väreilevään merenpintaan kuun säteiden tavoin. Meren liike muodostaa niiden kuvaisista pitkiä välkähteleviä valojuovia, jotka jatkuvat aallolta aallolle.

Monet hetket istuin ystäväni kanssa rantakalliolla tai kuningatar Johannan linnan kosteilla raunioilla, katselin tulien fantastista leikkiä ja kadehdin köyhien kalastajien liikkuvaa, huoletonta elämää.

Nyt jo kuukausia kestänyt oleskelumme Napolissa ja jokapäiväisillä maa- ja merimatkoillamme uudistuva seurustelu seudun väestön kanssa oli koko lailla perehdyttänyt meidät heidän sointuvaan kieleensä, missä usein eleet ja katseet saivat korvata sanan. Filosoofeja kun muka olimme ja jo kyllästyneitä elämän turhaan hyörinään, ennenkuin sitä oikeastaan tunsimmekaan, kadehdimme usein köyhiä lazzaroneja, jotka asustivat Napolin ranta- ja satamaseuduilla, eivätkä muuta tehneet kuin nukkuivat päivät päästään pienten alustensa varjossa rantahiekalla tai kuuntelivat kiertävien lauluniekkojensa tilapäisiä sepustuksia tai tanssivat tarantellaa säätynsä nuorten tyttöjen kanssa viinimajoissa merenrannalla. Tunsimme heidän tottumuksensa, tapansa ja luonteensa monta vertaa paremmin kuin ylhäisen maailman, josta pysyimme kokonaan erillämme. Tällainen elämä tuotti meille iloa ja tukahutti tuon kuumeisen kiihkeyden, joka usein turhanpäiten kuluttaa nuoren ihmisen mielikuvitusta, jo ennenkuin tosityön ja ajattelun aika on tullut.

Ystäväni oli kaksikymmenvuotias, minä kahdeksantoista: olimme molemmat siis siinä ijässä, jolloin vielä on luvallista olla eroittamatta unta todesta. Me päätimme tutustua lähemmin näihin kalastajiin ja lähteä heidän kanssaan merimatkalle saadaksemme muutamia päiviä viettää heidän elämäänsä. Vienon, kirkkaan yön viettäminen laivankannella, aaltojen tuudittaessa alusta, tähtien loistaessa syvänsiniseltä taivaalta, tuntui meistä salaperäiseltä autuudelta, jota nauttimaan ja tuntemaan meidän täytyi päästä, jos ei muun vuoksi, niin kyetäksemme siitä ainakin kertomaan.

Vapaita kun olimme, emmekä kenellekään tilivelvollisia puuhistamme ja poissa-olostamme, päätimme heti seuraavana päivänä panna tuuman toimeen. Kulkiessamme pitkin Margellinan hiekkarantaa, Virgiliuksen haudan alapuolella, Posilippovuoren juurella, jonne kalastajat vetävät veneensä ja jossa he korjailevat verkkojaan, herätti huomiotamme eräs vanha, vielä voimakas mies. Hän sovitteli par'aikaa kalastusvehkeitään kirjavaksi maalattuun veneeseensä, jonka perään oli asetettu Pyhän Franciskuksen puusta veistetty kuva. Pieni kahdentoistavuotias poika, hänen ainoa soutajansa, toi veneeseen kaksi leipää, palasen puhvelinjuustoa, keltaista ja kuivaa kuin rannan hiekkakivi, muutamia viikunoita ja vedellä täytetyn savisen ruukun.

Sekä vanhus että poika miellyttivät meitä. Ryhdyimme heidän kanssaan keskusteluun. Kalastaja hymyili meidän ehdottaessamme, että hän ottaisi meidät soutajikseen merelle. — "Teidän kätenne eivät pysty airoihin, vastasi hän. Teidän valkeihin käsiinne sopii kynä paremmin kuin airot. Olisi vahinko, jos ne kovettuisivat merellä." — "Me olemme nuoria", vastasi ystäväni, "ja tahdomme ensin koetella kaikkea, ennenkuin valitsemme jonkun määrätyn ammatin. Teidän työnne miellyttää meitä, koska se tapahtuu merellä ja taivasalla." — "Olette oikeassa", vastasi vanha kalastaja, "siinä ammatissa pysyy sydän tyytyväisenä ja luottaa pyhien varjelukseen. Kalastaja on taivaan välittömän suojeluksen alainen. Ihminen ei tiedä, mistä tuuli ja aallot tulevat. Viila ja höylä ovat käsityöläisen kädessä, suosio ja rikkaus kuninkaan, mutta alus on Jumalan kädessä."

Tämä merenkulkijan hurskas filosofia yhä lisäsi haluamme päästä hänen veneeseensä. Pitkän vastustelemisen jälkeen hän vihdoin suostui. Sovimme siitä, että joka päivä maksaisimme kumpainenkin hänelle kaksi carlinia ruoka- ja oppirahaa.

Kun tämä sopimus oli tehty, lähetti ukko pojan Margelliinaan noutamaan lisää ruokavaroja: leipää, viiniä, vanhaa juustoa ja hedelmiä. Illan suussa autoimme hänen kanssaan veneen vesille ja lähdimme matkaan.

Ensimmäinen yö oli verraton. Meri oli tyyni kuin sveitsiläinen vuoristojärvi. Napolin palatsien ja sataman valot vaipuivat taivaanrannan tumman ääriviivan taakse sitä myöten kuin etenimme rannasta. Vain majakkavalot jäivät näkyviimme, kalpeina sen punertavan tulipatsaan rinnalla, joka nousi Vesuviuksen kraatterista. Kalastaja vuoroin laski, vuoroin nosti verkkojaan, poika piteli puolinukuksissa soihtuaan ja me sousimme silloin tällöin hiljakseen, kuunnellen ihastuneina, kuinka vesipisarat airoistamme tipahtelivat mereen vienosti helähtäen kuin helmet hopea-maljassa.

Olimme jo aikoja sitten jättäneet Posilippon niemen, purjehtineet Puzzuolin ja Baian lahtien halki sekä kulkeneet Cap Misenen ja Procidan saaren välisestä Gaetan salmesta. Olimme nyt aukealla merellä, ja kun meidän alkoi tulla uni, laskeuduimme maata soutupenkin alle, pojan viereen.

Kalastaja peitti meidät raskaalla purjeella, joka oli ollut käärössä veneen pohjalla. Ja niin nukuimme me aaltojen välissä, meren hiljaisen, tuskin huomattavan keinunnan tuudittamina. Herätessämme oli jo kirkas päivä.

Aurinko valoi tulisäteitään väreilevään vedenpintaan ja kuvastelihe vaikeitten talojen seinissä ja ikkunoissa meille tuntemattomalla rannalla. Vieno, maalta käyvä tuulenhenki sai purjeen yläpuolellamme lepattelemaan ja kuljetti meitä lahdesta lahteen, kalliolta kalliolle. Olimme saapuneet viehättävän Ischia-saaren louhikkoiselle rannikolle. En silloin aavistanut, kuinka pitkäksi aikaa sinne myöhemmin olin joutuva asumaan ja kuinka rakkaaksi se minulle oli käyvä. Nyt nähdessäni sen ensi kerran kohoavan merestä valossa kylpien ja taivaan sineä vasten kuvastuen, oli se kuin runoilijan kevyestä unennäöstä puhjennut kesäisenä yönä…

Ischia-saari, jonka Gaetan lahti eroittaa Napolista ja kapea salmi Procidan saaresta, on oikeastaan jyrkkä vuori, jonka valkeat, salaman murskaamat huiput kohottavat terävät hampaansa taivasta kohti. Sen jyrkät, laaksojen, rotkojen ja vesiputousten uurtamat rinteet ovat kauttaaltaan tummanviheriäin kastanjapuitten peittämät. Lähinnä rantaa mereen päin viettävillä tasangoilla on mökkejä, maataloja ja kyliä, puoliksi viiniköynnösten peitossa. Jokaisella tällaisella pikkukylällä on oma pieni satamansa, jonne kalastajat tuovat veneensä ja jossa välistä näkee jonkun suuremmankin aluksen maston.

Näistä taloista, jotka milloin näyttävät kiipeävän pitkin vuoren rinnettä, milloin piiloutuvat sen rotkoihin, milloin muodostavat pyramiideja sen penkereille, milloin mahtailevat jollakin kallionkielekkeellä, milloin lepäävät kastanjametsän tai pinjapuitten siimeksessä — näistä taloista, joita valkeat pylväsrivit ja viiniköynnökset koristavat, on jokainen kuin runoilijan tai rakastajan unelmissaan kuvittelema ihanne-asunto.

Silmämme eivät väsyneet katselemaan tätä näytelmää. Näillä rannikkoseuduilla oli runsaasti kaloja, ja kalastajallamme oli ollut hyvä yö. Nousimme maalle pienen lahden pohjukkaan, noudimme vettä läheisestä lähteestä ja asetuimme kallioille lepäämään. Auringonlaskun aikana saavuimme Napoliin leväten soutupenkeillämme. Nelikulmainen pieneen mastoon keulapuolelle kiinnitetty purje, jonka nuoria poika hoiti, riitti kuljettamaan meitä Procidan ja Cap Misenen kallioiden sivua ja sai aluksemme niin vinhaan vauhtiin, että vesi vaahtona kuohui sen ympärillä.

Vanha kalastaja ja poika vetivät sitten meidän avullamme veneen hiekalle ja kantoivat kalakorit pienen, Margellinan kallioitten juurella sijaitsevan majansa kellariin.

Seuraavana päivänä jatkoimme iloisina uutta ammattiamme. Vähitellen purjehdimme ristiin rastiin koko Napolin meren. Annoimme tuulen kuljettaa itseämme minne se tahtoi. Tulimme näin käyneeksi Caprissa, jossa mielikuvituksemme vielä näkee Tiberiuksen synkän haamun, Cume'ssa ja sen laakeripuiden ja villien viikunapensasten alle hautautuneessa temppelissä, Baian jylhillä rannoilla, jotka näyttävät yhtä vanhoilta ja harmailta kuin ne roomalaiset, joiden nuoruuden ja nuoruudeninnostuksen ne kerran ottivat suojiinsa, Porticissa ja Pompeijissa, jotka vielä laavan ja tuhankin alla näyttivät hymyilevän, Castellamaressa, jonka korkeat, tummat laakeri- ja kastanjametsät kuvastuvat veteen ja värjäävät viheriäisiksi rantaäyrästä vasten ikuisesti kohisevat aallot. Vanha merimies tunsi joka paikassa kalastajaperheitä, jotka pitivät meitä vieraanvaraisesti luonaan, kun meri oli myrskyinen emmekä päässeet palaamaan Napoliin.

Kahteen kuukauteen emme jalallakaan astuneet mihinkään matkailijamajaan. Elimme kansan vapaata elämää taivasalla ja nautimme sen niukkaa ravintoa. Olimme asettuneet kansan keskuuteen päästäksemme lähemmäksi luontoa. Käytimme sen vaatepartta, puhuimme sen kieltä ja omaksuimme sen yksinkertaisten tapojen ohessa myöskin sen välittömät, lapselliset tunteet.

Tämä muutos ei ystävästäni ja minusta tuntunut ensinkään vaikealta. Olimme molemmat kasvaneet maalla vallankumouksen myrskyissä, jotka olivat kukistaneet ja hajoittaneet perheemme, ja lapsuudesta asti eläneet maamiehen elämää — hän Grésivaudanin vuoristossa hoitajansa luona, joka oli ottanut hänet huostaansa hänen äitinsä vankeuden ajaksi, minä Maconnaisin ylängöllä pienessä maalaisasunnossa, josta isäni ja äitini olivat saaneet turvapaikan. Meidän vuoriemme paimenien ja talonpoikien ja näiden kalastajien välinen ero oli vain siinä, että heidän kielensä, asuntopaikkansa ja ammattinsa olivat toiset. Pellonvako ja aalto synnyttävät samanlaisia ajatuksia, viljelköönpä ihminen maata tai merta. Luonto puhuu samaa kieltä työtovereilleen maalla ja merellä.

Saimme sen nyt kokea. Näitten yksinkertaisten ihmisten joukossa emme koskaan tunteneet itseämme vieraiksi. Samankaltaiset vaistot saavat ihmiset keskenään sukuluissuhteeseen. Yksinpä tämän nukuttavan elämän yksitoikkoisuuskin viehätti meitä. Surulla ajattelimme, että kesä pian loppuu ja saapuu se aika, jolloin meidän on pakko palata kotimaahamme. Perheissämme aljettiin jo käydä levottomiksi ja toivottiin kotiinpaluutamme. Näitä ajatuksia pidimme kuitenkin mahdollisimman loitolla ja uskottelimme itsellemme, ettei tämä elämä koskaan voi loppua.

Syyskuu oli alkanut sade- ja ukkoskuuroilla. Meri ei enää ollut rauhallinen. Työmme muuttui vaivalloisemmaksi, monta kertaa varsin vaikeaksikin. Tuuli oli rajua, aallot kuohuivat, ja usein kastuimme läpimäriksi. Olimme hankkineet itsellemme sellaiset paksusta ruskeasta villakankaasta tehdyt viitat, joita napolilaiset merimiehet ja lazzaronit käyttävät talvisaikaan. Niitten leveät hihat riippuvat höllästi paljailla käsivarsilla. Päähine, jonka voi mielensä mukaan vetää pään yli tai heittää niskaan, suojelee tuulelta ja sateelta, tai jos niin tahtoo — jättää merimiehen läpimärät hiukset tuulen ja auringon kuivattaviksi.

Eräänä päivänä lähdimme Margellinasta meren ollessa rasvatyyni, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut. Aijoimme Cumesin rannalle kalastamaan kaloja, joita vuodenajan merivirrat kuljettivat sinne. Vuorten ympärillä leijui punertavaa aamusumua, joka ennusti myrskyä illaksi. Toivoimme kuitenkin ennättävämme ennen sitä ja sivuuttavamme Cap Misenen, ennenkuin raskas, unelias meri heräisi.

Kaloja tuli runsaasti. Viivyimme senvuoksi tavallista kauvemmin kalastuspaikalla. Silloin myrsky yllätti meidät. Se syöksyi Epomeon mahtavalta kukkulalta, Ischia-saaren korkeimmalta vuorenhuipulta, voimalla sellaisella, että olisi luullut koko kivipaljouden vyöryvän veteen. Ensin se tasoitti vedenpinnan ympärillämme kuin rauta-äes tasoittaa vakoisen maan. Mutta kun aallot olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, paisuivat ne kohisten ja ärjyen muutamissa minuuteissa niin valtaviksi, että aika ajoin peittivät meiltä rannat ja saaret.

Mannermaa ja Ischian saari olivat verrattain kaukana, ja me olimme jo puolivälissä Cap Misenen ja Procidan välistä salmea. Meillä ei ollut muuta neuvoa kuin rohkeasti jatkaa matkaamme ja jos onnellisesti pääsisimme salmen läpi, kääntyä vasemmalle Baian lahteen, jonka suojaisilla vesillä olisimme turvassa.

Vanha kalastaja epäröi silmänräpäyksen. Korkean aallon harjalta, jonka valkeassa kuohussa veneemme hetkisen pysyi tasapainossa, tähysteli hän nopeasti ympärilleen kuin eksynyt, joka on noussut puuhun sieltä nähdäkseen oikean tien. Sitten syöksyi hän peräsimeen. — "Airoihin, lapset!" huusi hän. "Meidän täytyy ennättää ennen tuulta niemen kärkeen; jos emme sitä tee, olemme hukassa!" — Me tottelimme niinkuin ruumis tottelee vaistoa.

Katse hänen katseessaan, lukeaksemme sieltä nopeasti hänen määräyksensä, iskimme kiinni airoihin hartiat kumarassa, ja syöksyen vuoroin aallon harjalle, vuoroin pohjaan, yritimme estää venettä kaatumasta. Kahdeksan tai kymmenen toinen toistaan valtavampaa aaltoa heitti samassa veneemme salmen kapeimpaan kohtaan. Tuuli oli sittenkin ehtinyt ennen meitä, kuten perämies oli peljännyt, ja puhalsi nyt niemen ja saaren välissä sellaisella voimalla, että meri kuohui vastaamme kuin raivoisa laavavirta, eikä aallolla enää ollut aikaa kyllin nopeasti paeta hirmumyrskyä, vaan nousi se torniksi paikallaan, syöksyi alas, särkyi ja pärskyi vimmoissaan joka suunnalle, yritti turhaan pyrkiä salmea kohti ja syöksähti vihdoin kuohupatsaana, savuna kiehuen Cap Misenen kallioita vasten.

Olisi ollut hulluutta pyrkiä huonolla veneellämme tämän kapean kohdan ohi. Yksi ainoa aalto saattoi täyttää veneemme vedellä ja upottaa. Kalastaja heitti nopean silmäyksen, jota en milloinkaan unohda, kuohujen piirittämälle niemelle päin, sitten teki hän ristinmerkin ja huusi: "Me emme pääse eteenpäin, aukealle merelle on vielä mahdottomampi palata. On vain yksi keino: laskea Procidan rantaan tai hukkua."

Niin vasta-alkajia kuin olimmekin merimiehen ammatissa, käsitimme kuitenkin täydelleen, kuinka vaikeata tuo olisi tässä myrskyssä. Jos kääntyisimme niemeä kohti, saisimme tuulen taaksemme ja ajautuisimme sen mukana merelle, ja siinä tapauksessa ei meillä olisi ollut niinkään paljon syytä peljätä että aallot olisivat haudanneet meidät allensa. Mutta päästäksemme Procidaan, jonka valojen näimme vilkuttavan oikealla puolellamme, täytyi meidän asettua vinosti aaltoja vasten ja pyrkiä rantaa kohti niitten välitse, jolloin veneen sivut ja sen heikot reunat joutuivat aalloille ja tuulelle alttiiksi. Mutta nyt ei ollut aikaa epäröidä. Kalastaja antoi meille merkin soutaa ja käänsi veneen kahden, toinen toistaan seuraavan aallon välissä. Lähdimme nyt pyrkimään Procidaa kohti ja heittelehdimme aalloilla kuin kourallinen meriruohoa.

Pääsimme hitaasti eteenpäin, ja oli jo pimeä. Savuna ympärillämme ryöppyävä vaahto ja pilvet, joita tuuli repaleisina siekaleina ajeli salmen kohdalle, sitä vielä lisäsivät. Ukko oli käskenyt poikaa sytyttämään yhden soihduistaan, että hän paremmin voisi ohjata venettä aaltojen välissä ja että Procidan merimiehet voisivat huomata veneen olevan vaarassa salmella ja lukea sen puolesta esirukouksia. Poika, joka oli kietonut toisen käsivartensa veneen keulamaston ympäri ja toisella piteli punaista soihtua, jonka liekin ja savun tuuli painoi hänen sormiaan ja hiuksiaan kohti, oli samalla kertaa kaunis ja kaamea näky. Tuo häälyvä valo, joka milloin nousi aallon harjalle, milloin kätkeytyi sen pohjaan, joka hetki sammumaisillaan ja taas kuitenkin valaisten, oli kuin kuva niistä neljästä ihmishengestä, jotka tänä yönä pimeydessä ja tuskassa vaappuivat pelastuksen ja turmion välillä.

10.

Näin kului kolme tuntia, joitten minuutit tuntuivat yhtä loppumattomilta kuin ajatuksemme näinä kauhun hetkinä. Kuu oli noussut ja, kuten tavallista, myrsky silloin vain yltynyt. Jos olisimme nostaneet pienimmänkin purjeen, olisimme jo monasti kaatuneet kumoon. Vaikka myrsky ei voinut tarttua veneessämme muuhun kuin sen mataliin laitoihin, oli kuitenkin silmänräpäyksiä, jolloin se näytti tahtovan tempaista veneemme vedestä, missä se pyöritti meitä kuin varissutta, kuivaa lehteä.

Veneemme sai runsaasti vettä, emmekä me voineet ajaa sitä pois yhtä nopeasti kuin sitä tuli. Väliin tunsimme lautojen allamme vajoavan kuin ruumisarkku, jota lasketaan hautaansa. Veden paino teki veneen hidaskulkuisemmaksi ja vaikeutti sen pääsyä kahden aallon väliin. Muutamia sekuntejakin liian myöhään — ja kaikki olisi ollut lopussa.

Vanhus ei enää voinut puhua; kyyneleet silmissä antoi hän meille merkin heittää kaikki tavarat veneen pohjalta mereen. Vesiruukut, kalakorit, kaksi paksua purjetta, rautainen ankkuri, köydet, yksinpä hänen vaatemyttynsäkin ja meidän läpimärät, villaiset viittamme — kaikki katosivat aaltoihin. Vanhus näki kaiken rikkautensa uppoavan yhdessä hetkessä. Mutta nytpä vene jälleen kohosi ja nousi kevyesti aallon harjalta toiselle, niinkuin juoksija, joku on vapautunut taakastaan.

Vähitellen pääsimme vähän tyvenempään kohtaan, Procidan läntinen kärki kun tarjosi täällä jonkun verran suojaa. Tuuli helpotti, soihdun liekki nousi jälleen suoraan ylöspäin, kuun ympärille avautui suuri kaista sinistä taivasta, aallot loivenivat, kuohumatta enää päittemme ylitse. Lopulta ne muuttuivat niin lyhyiksi ja voimattomiksi kuin melkein tyynessä lahdessa, ja Procidan vuorten musta varjo kohosi edessämme. Olimme saaren keskikohdan edustalla.

11.

Saaren kärjessä kävi meri niin korkeana, ettemme voineet laskea sinne. Me päätimme yrittää saaren sivuun, kallioiden lomiin. "Nyt ei teidän enää tarvitse peljätä, lapset", puhui kalastaja meille, tunnettuaan maan soihdun valossa. "Jumalan äiti on meidät pelastanut. Maa ei enää pakene meiltä. Tänä yönä nukumme minun talossani." — Luulimme hänen menettäneen järkensä, sillä me emme tietäneet mistään muusta talosta kuin Margellinan synkästä kellariholvista, ja jos olisimme vielä tänä yönä pyrkineet sinne, olisi meidän jälleen täytynyt kääntyä kanaaliin, purjehtia uudelleen niemen ympäri ja ajautua kuohuvalle merelle, josta juuri olimme pelastuneet.

Mutta hän hymyili kummastuksellemme, ja lukien silmistämme, mitä ajattelimme sanoi: "Olkaa vain rauhallisia, nuoret ystäväni; me pääsemme sinne ainoankaan aallon meitä kastelematta." Sitten kertoi hän meille olevansa Procidasta ja omistavansa tällä puolen saarta vielä isänsä talon puutarhoineen; hänen vanha vaimonsa oli siellä parhaillaan pojantyttärensä ja kahden pikku lapsen kanssa kuivaamassa viikunoita ja leikkaamassa viinirypäleitä, joita, he möivät Napolissa, Beppino, laivapoikamme, oli lasten veli. "Vielä muutama aironveto", jatkoi hän, "ja me saamme juoda lähdevettä, joka on kirkkaampaa kuin Ischian viini."

Nämä sanat antoivat meille uutta rohkeutta; vajaan tunnin sousimme vielä Procidan vaahtoisaa rantaa. Poika kohotti vähän väliä soihtuaan. Se heitti himmeän loisteen vuorille ja näytti meille niitten mahtavat seinät. Kun vihdoin olimme purjehtineet erään graniittikielekkeen ympäri, joka vallituksen muotoisena pistäytyi mereen, näimme vuorenseinän väistyvän ja muodostavan aivankuin pienen aukon linnoitukseen; veneemme kääntyi nyt suoraan rantaa kohti ja kolme viime aaltoa heitti pelastuneen veneemme kahden kallion väliin, missä mainingit huuhtoivat matalaa rantaa.

12.

Kun veneemme kolahti kallioon, lähti siitä sellainen lyhyt, terävä ääni kuin jokin lauta olisi katkennut. Me juoksimme mereen, sidoimme veneen viimeisellä köydenpätkällä mahdollisimman lujasti kiinni, ja lähdimme seuraamaan ukkoa ja poikaa, jotka kulkivat edellä.

Me kiipesimme vuoren sivua jonkinlaisia kapeita portaita pitkin, joitten meriveden kastelemat, liukkaat astimet oli hakattu kallioon. Nämä kallioportaat loppuivat aina välistä ja niitten sijalle oli rakennettu keinotekoisia portaita pystyttämällä vuoren rakoihin pitkiä seipäitä ja kasaamalla näitten heikkojen tukien varaan vanhoja, tervattuja venelautoja tai kastanjanoksa-kimppuja, joissa vielä oli kuivat lehdet jäljellä.

Noustuamme näin hitaasti neljä- tai viisisataa porrasta tulimme pienelle harmaan vuoriseinän ympäröimälle pihamaalle. Pihan perällä avautui kaksi synkkää holvia, ne näyttivät johtavan jonkinlaiseen kellariin. Tämä mahtava holvi kannatti kahden matalan pylväsrivin varassa lepäävää laakeaa kattoa, jonka reunoja koristivat rosmariini- ja neilikka-ruukut. Pylväsrivien välissä oli maalainen parveke, johon kuutamo valoi hohdettaan.

Parvekkeelle johti harva lauta-ovi. Oikealla kohosi kumpu, millä rakennus epätasaisesti sijaitsi, parvekkeen lattian korkeudelle. Rakennuksen nurkalla kasvoi suuri viikunapuu ja muutamia viiniköynnöksiä, jotka ojentelivat lehviään ja hedelmiään parvekkeen pylväsaukoista heittäen pari kolme kiehkuraa myöskin pylväsrivejä suojaavalle seinälle ja peittäen tänne päin viettävät pienet ikkunat. Jos ei näitä akkunoita olisi ollut, olisi tuota jykevää, nelikulmaista, matalaa taloa saattanut luulla joksikin harmaista rantakallioista, tai erääksi noista kastanjan, muuriviheriän ja viiniköynnöksen ympäröimistä laavamöhkäleistä, joihin Sorrenton ja Castellamaren viininviljelijät kaivavat luolan ja varustavat sen ovella säilyttääkseen siellä viinejään.

Hengästyneinä pitkästä reippaasta kävelystämme ja olalla kantamiemme airojen painosta, pysähdyimme hetkiseksi pihaan hengähtämään. Mutta poikanen heitti aironsa pensaikkoon, juoksi nopeasti rappuja ylös, koputti vielä leimahtelevalla soihdullaan erääseen ikkunoista ja huusi iloisella äänellä iso-äidilleen ja sisarelleen: "Äiti! Sisar! Madre! Sorrellina! " huusi hän, " Gaetana! Graziella! herätkää, avatkaa ovi, täällä on isä ja minä ja meillä on vieraita mukana."

Kuulimme sisältä unisen, mutta kirkkaan ja suloisen äänen huudahtavan ihmetyksestä. Sitten avautui toinen ikkunaluukuista puoleksi, valkea, avaran hihan ympäröimä käsivarsi tuli esiin, ja pojan kohottaessa soihtuaan akkunaa kohti näkyi sieltä nuoren tytön viehättävät kasvot, joitten edestä akkunaluukku yhä enemmän työntyi syrjään.

Veljensä huutoon kesken uniaan herännyt Graziella ei ollut ennättänyt korjata yöpukuaan, ei edes tullut sitä ajatelleeksi. Hän oli suoraan vuoteesta, paljasjaloin, juossut ikkunaan. Osa hänen pitkistä, mustista kiharoistaan valui poskille, osa oli kietoutunut kaulan ympäri, josta tuuli ne kiskasi olkapäälle piiskoen niillä vuoroin ikkunaluukkua vuoroin hänen kasvojaan.

Sitten hieroi nuori tyttö silmiään käsillään, kohottaen kyynäspäänsä ja oikaisten hartiansa kuin äsken herännyt lapsi, joka tahtoo karkoittaa unen. Hänen kaulasta kiinni olevan paitansa alta paljastui silloin korkea, solakka vartalo, jossa tuskin vielä huomasi ensimmäisen nuoruuden aaltoviivoja. Hänen suurissa, soikeanmuotoisissa silmissään oli tuo mustan ja merensinisen värin sekoitus, joka antaa katseelle kostean kiillon ja ilmaisee yhtä paljon luonteen suloutta kuin intohimoista voimaa, tuo jumalainen väritys, joka etelän naisten silmissä kuvastaa heidän päiviensä kuluttavaa loistoa, heidän taivaansa, heidän merensä ja heidän öittensä kirkasta, syvää sinisyyttä. Posket olivat täyteläiset, pyöreät ja kiinteät, iho kalpeahko ja päivettynyt, ei kuitenkaan sairaloisen kalpea niinkuin pohjoismaan naisilla, vaan tuota etelämaan valkeata väriä, joka muistuttaa vuosisatoja tuulen ja ilman käsissä ollutta marmoria. Suun tienoilla, jonka huulet olivat avonaisemmat ja täyteläisemmät kuin meidän naisillamme, oli jotakin rehellistä ja hyväntahtoista. Pienet, mutta hohtavan valkeat hampaat kimalsivat soihdun valossa kuin simpukankuoret meren rannalla auringonpaisteessa.

Hänen siinä puhellessaan veljensä kanssa olivat hänen vilkkaat, hieman terävät ja korostetut sanansa kuin soitantoa korvissamme. Ilme hänen kasvoillaan, yhtä häilähtelevä kuin niitä valaiseva tulisoihdun liekki, vaihtui muutamassa minuutissa hämmästyksestä peloksi, pelosta iloisuudeksi, liikutuksesta nauruksi, sitten huomasi hän meidät viikunapuun takana ja veti hieman hämillään ikkunan kiinni päästäen irti luukun, joka valtoimenaan alkoi takoa seinää. Hän herätti nyt nopeasti iso-äidin, puki vähän vaatteita ylleen, avasi sitten oven ja syleili syvästi liikutettuna iso-isäänsä ja veljeänsä.

13.

Pian ilmestyi myöskin vanha iso-äiti, kädessään savilamppu, joka valaisi hänen laihoja, kalpeita kasvojaan ja hänen hiuksiaan, jotka olivat valkeat kuin pöydällä, hänen rukkinsa lähettyvillä makaavat pellavakuontalot. Hän suuteli miestään kädelle ja poikaa otsalle. Muutamin sanoin ja elein tulkitsivat tämän köyhän perheen jäsenet nyt toisilleen kaikki, mitä edellä olen kertonut. Me pysyttelimme syrjässä, ettemme olisi häirinneet isäntämme sydänpurkausta. He olivat köyhiä, me vieraita, meidän velvollisuutemme oli kohdella heitä kunnioittavalla hienotunteisuudella. Vaiteliaisuutemme, odotuksemme oven suussa, sai olla sen äänettömänä osoituksena.

Silloin tällöin heitti Graziella meihin kummastuneen katseen kuin olisi hän nyt vasta oikein herännyt. Kun isä oli lopettanut kertomuksensa, vaipui vanha äiti tulisijan viereen polvilleen. Graziella toi katolta rosmariininoksan ja muutamia valkeatähtisiä oranssikukkia, nousi sitten tuolille ja kiinnitti kukkavihon pitkillä, hiuksistaan vetämillään neuloilla pienen, savuttuneen pyhän neitsyen kuvan eteen, joka oli asetettu oven päälle ja jonka edessä paloi lamppu. Me ymmärsimme, että tämä oli hänen kiitosuhrinsa jumalaiselle suojeluspyhälle joka oli pelastanut hänen isoisänsä ja veljensä. Lieneekö hän sitten ajatellut meitäkin?

14.

Talo oli sisäpuolelta yhtä karu ja vuorta muistuttava kuin ulkoakin päin. Seiniä ei oltu valkaistu, vain vähäisen kalkilla sivelty. Kivien raoissa ja sanajalka-kasassa, jolla lapset nukkuivat, livahteli ja kuhisi sisiliskoja, jotka valo oli herättänyt. Kuorimattomien kattohirsien lomissa oli pääskynpesiä, joista pistihe pieniä, mustia päitä. Graziella ja hänen iso-äitinsä nukkuivat sivuhuoneessa samassa, purjekankaalla peitetyssä vuoteessa. Lattialla seisoi hedelmäkoreja ja muulinsatula.

Kalastaja kääntyi meihin hieman häpeissään ja teki merkitsevän liikkeen kädellään osoittaen asuntonsa köyhyyttä; sitten vei hän meidät katolle, jota itämaissa ja Etelä-Italiassa pidetään kunniapaikkana. Graziellan ja pojan avulla valmisti hän sinne meille jonkinlaisen suojaskatoksen asettamalla airojemme toisen pään terrassin kiviseinää vasten, toisen lattiaan. Näin muodostuneen katoksen peitti hän tuoreilla kastanjanoksilla ja levitti sen alle muutamia sylillisiä sanajalkoja. Sitten toi hän meille palasen leipää kummallekin, raitista vettä ja viikunoita ja toivotti hyvää yötä.

Päivän ponnistuksista ja mielenjännityksestä uupuneina vaivuimme heti syvään uneen. Herätessämme visertelivät pääskyset aivan vuoteemme ympärillä hypellen katolla ja haeskellen illallisemme jäännöksiä. Aurinko oli jo korkealla taivaalla ja lämmitti kuin uuni lehtikatostamme.

Jäimme vielä pitkäksi aikaa virumaan vuoteillemme tuollaisessa puolihorroksen tilassa, jolloin ajatukset ja tunteet ovat valppaasti vireillä, mutta aistit vielä kokonaan kykenemättömät toimimaan. Vaihdoimme muutamia epäselviä sanoja, sitten tuli pitkiä äänettömyyden hetkiä ja unia. Eilinen kalansaaliimme, uppoamaisillaan oleva veneemme, raivoava meri, luoksepääsemättömät kalliot, ja vähän väliä Graziellan kasvot ikkuna-aukossa, tulisoihdun valossa — kaikki nuo kuvat risteilivät mielessämme sekavina ja epämääräisinä.

Heräsimme täysin valveille vasta vanhan iso-äidin soimauksiin. Hän puheli alhaalla asuintuvassa miehensä kanssa, ja kamiini, jonka savutorvi aukeni terrassille, kantoi joka sanan kuuluviimme. Vaimo-parka vaikeroi sitä, että olimme olleet kyllin julmat heittääksemme mereen ruukut, ankkurin, melkein uudet köydet ja etenkin kaksi oivallista, hänen omista pellavista kutomaansa purjetta pelastaaksemme henkemme.

"Ja kuinka pälkähtikään päähäsi", jatkoi hän sättimistään peljästyneelle, alakuloiselle ukolle, "ottaa mukaasi nuo kaksi muukalaista, nuo ranskalaiset? Etkö sitten tietänyt, että he ovat pakanoita ja että he tuovat onnettomuutta muassaan. Pyhimykset ovat sinua siitä rangaisseet. He ovat ottaneet meiltä pois meidän rikkautemme; saat olla heille kiitollinen, etteivät ottaneet henkeäsikin."

Miesparka ei tiennyt, mitä sanoa. Mutta Graziella pani tähän vastalauseensa ja alkoi hemmotellun lapsen närkästyksellä ja mahdilla, jolle iso-äiti ei voinut mitään, puolustaa vanhaa miestä:

"Kuka sen on sanonut, että nämä vieraat ovat pakanoita?" huudahti hän iso-äidilleen. "Ovatko pakanat niin sääliväisiä köyhille? Tekevätkö pakanat ristinmerkin pyhäinkuvan edessä? Niin, niin, kun eilen lankesit polvillesi kiittääksesi Jumalaa, ja minä kiinnitin kukkavihon madonnan kuvan eteen, näin minä hyvin, kuinka he kumartuivat rukoilemaan ja tekivät ristinmerkin, näinpä vielä nuoremman silmässä kyyneleenkin, joka vierähti hänen kädelleen." — "Se oli vain merivettä, jota tippui hänen hiuksistaan", vastasi äreästi vanha vaimo. — "Minä vakuutan sinulle, että se oli kyynel", toisti Graziella vihapäissään. "Tuuli oli jo monasti ennättänyt kuivata hänen hiuksensa, ennenkuin he ehtivät tänne ylös. Mutta tuuli ei kuivaa sydäntä. Minä sanon sinulle vielä kerran, että hänellä oli kyyneleitä silmissä!" — Saimme näin tietää, että meillä oli talossa mahtava suojelija, sillä iso-äiti ei vastannut sanaakaan, eikä enää torunutkaan.

15.

Riensimme nyt alas ja kiitimme köyhää perhettä sen meille osoittamasta vieraanvaraisuudesta. Tapasimme kalastajan, äidin, Graziellan, Beppon, vieläpä pikku lapsetkin lähdössä rantaan katsomaan, oliko edellisenä iltana sinne jätetty vene sidottu kyllin lujasti kiinni, kun myrskyä yhä jatkui. Lähdimme heidän mukaansa allapäin kuten ainakin onnettomuutta tuottaneet vieraat, jotka eivät oikein tiedä, millä silmillä heitä katsotaan.

Kalastaja ja hänen vaimonsa kävivät muutamia askelia edellä, sitten tuli Graziella taluttaen toista pikku veljistään ja kantaen toista käsivarrellaan. Me kuljimme ääneti perässä. Portaitten viime käänteessä, josta voi nähdä kallion, jonka muuan vuorenharja meiltä vielä peitti, kuulimme miehen ja vaimon päästävän yhteisen tuskanhuudon. Näimme heidän kohottavan paljaat käsivartensa taivasta kohti, vääntelevän epätoivoisina käsiään, takovan nyrkillä otsaansa ja silmiään ja repivän harmaita hiuksiaan.

Heidän tuskanhuutoihinsa yhtyi pian Graziellan ja pienokaisten vaikerrus. Kaikki juoksivat sitten kuin hullut alas viimeisiä kallioportaita ja syöksyivät rannalle kerääntyneiden vaahtokasojen luo, joita mahtavat aallot olivat sinne kuljettaneet. Siellä vaipuivat muutamat polvilleen, muutamat kaatuivat taaksepäin, vanha vaimo painoi kätensä kasvojaan vasten ja upotti päänsä kosteaan hiekkaan.

Katselimme tätä epätoivon näytelmää viimeiseltä pieneltä kallionäyräältä jääden paikallemme kuin naulitut. Olimme kylläkin sitoneet veneen lujasti kallioon, mutta kun ei ollut ankkuria painamassa sen perää ja pitämässä sitä paikoillaan, olivat aallot yön kuluessa saaneet sen valtoihinsa ja retuuttaneet sen säpäleiksi kallioita vasten, joitten oli ollut määrä sitä suojella. Veneparan toinen puoli oli vielä lujasti kiinni kalliossa niinkuin olimme sen eilisiltana sitoneet. Se heilui edestakaisin ja piti kaameata ääntä kuten perikadon oma ihminen, joka kuollessaan päästää vihlovan, epätoivoisen huudon.

Aluksen muut osat, peräpuoli, masto, soutupenkit ja maalatut laudat makasivat hujan hajan rannalla kuin ihmisruumiin jäsenet, jonka sudet ovat verisen taistelun jälkeen repineet. Päästessämme rannalle juoksi vanha kalastaja toisen kappaleen luota toiselle. Hän nosteli niitä, katseli niitä kuivin katsein, pudotti ne taas ja lähti eteenpäin. Graziella istui itkien maassa pää esiliinaan kätkettynä. Lapset juoksivat paljasjaloin ja kirkuen vedessä ja koettivat ajaa rantaan vedenpinnalla uivia laudanpalasia.

Mutta vanha vaimo itki ja vaikeroi lakkaamatta. Me kuulimme vain epäselviä sanoja ja katkonaisia sydäntä vihlovia valituksia: "Oi, sinä kauhea, sinä hurja meri! Sinä olet vihaisempi kuin helvetin pahat henget! Sinä kammottava, sydämetön meri!" huusi hän ja heristi nyrkkejään merelle päin, "minkätähden et vienyt meitä itseämmekin? Olethan vienyt meiltä kaiken, millä ansaitsimme leipämme! Kas tässä, tässä, tässä on sinulle, ota edes palasia minusta, koska et tahdo minua kokonaan ottaa!"

Ja hän syöksähti ylös viskellen vaatekappaleitaan ja irtirevittyjä hiustukkoja mereen. Hän uhkasi vettä nyrkeillään, hän potki maininkeja; sitten muuttui raivo jälleen valitukseksi, suonenvedontapainen viha alakuloisuudeksi ja hän lyyhistyi taas hiekalle, painoi otsansa käsien varaan ja katseli itkien, kuinka irtonaiset venelaudat kolahtelivat kallioita vasten. "Vene-parka", huusi hän sitten kuin olisivat nuo pirstaleet olleet rakastetun, tuskin vielä tajuttoman olennon jäseniä, "tuonko olet meiltä ansainnut? Miksi emme saaneet upota sinun kanssasi yhdessä? Kuolla yhdessä niinkuin olemme yhdessä eläneetkin? Siinä makaat nyt kappaleina, sirpaleina, tomuna, vielä kuolemassakin huutaen näillä kallioilla, joilta meidän olisi pitänyt auttaa sinut pois, niinkuin koko yön olet huutanut! Mitä täytyy sinun meistä ajatellakaan? Sinä olet palvellut meitä niin uskollisesti ja me olemme jättäneet sinut perikadon omaksi! Perikadon omaksi näin lähellä kotiamme ja herrasi äänen ulottuvilla! Nyt olet heitetty rannalle kuin uskollisen koiran ruumis, jonka aalto kuljettaa sen herran jalkojen juureen, joka hänet hukutti!"

Kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä, sitten luetteli hän kaikki veneensä hyvät ominaisuudet, mainitsi, mitä se oli maksanut ja kävi läpi kaikki muistot, mitkä liittyivät tuohon poloiseen, aalloilla keinuvaan hylkyyn. "Senkö vuoksi sen juuri niin hyväksi korjasimme ja niin kauniiksi maalasimme? Senkö vuoksi minun poika-parkani, ennenkuin hän kuoli ja jätti minulle neljä isätöntä ja äiditöntä orpoa, sen niin suurella vaivalla ja rakkaudella melkein yksinään rakensi? Kun kävin noutamassa koreja aluksen ruumasta, tunsin siellä hänen kirveensä jäljet ja suutelin niitä hänen muistokseen. Nyt suutelevat niitä haikalat ja meriravut. Talvi-iltoina veisteli hän omin käsin Pyhän Franciskuksen kuvaa puusta pannakseen sen veneen keulaan, että pyhimys varjelisi sitä myrskyssä. Oi, tuota armotonta pyhimystä! Hän ei totisesti ole ollut kiitollinen! Kuinka on käynyt poikani ja hänen vaimonsa, kuinka sen veneen, jonka poikani jätti meille ansaitaksemme sillä leipää hänen lapsiraukoilleen? Ja onko hän edes voinut itseään suojella? Missä on hänen kuvansa? Aaltojen leikkikaluna se nyt ajelehtii!"

"Äiti! äiti", huusi samassa toinen lapsista, ottaen rannikolta, kahden kallion välistä, veneenkappaleen, jonka aallot olivat kuljettaneet kuivalle maalle, "tässä on pyhimys!" — Vaimo-parka unohti siinä silmänräpäyksessä vihansa ja soimauksensa, juoksi pojan luo astuen jalkansa veteen, painoi kuvan huulilleen ja kasteli sitä kyyneleillään. Sitten hän jälleen istuutui eikä sanonut enää sanaakaan.

16.

Beppo ja vanhus kokoilivat meidän avullamme kaikki veneenkappaleet. Sitten vedimme kauvemmaksi maalle köyteen kiinnitetyn rauskan. Kaikki pirstaleet kokosimme sitten yhteen kasaan; ihmisparoilla saattoi vielä olla hyötyä joistakin laudoista ja veneen rauta-osista. Lopuksi vieritimme kasan päälle muutamia isoja kiviä, ettei nouseva vesi vielä kerran saisi haltuunsa näitä kallisarvoisia jäännöksiä, ja lähdimme sitten surullisina ja melkoisen välimatkan päässä isäntäväestämme astelemaan kotiin päin. Aluksen puute ja meren tila eivät sallineet meidän ajatellakaan poislähtöä.

Kun maahanluoduin silmin ja sanaakaan sanomatta olimme nauttineet leipäpalan ja tilkkasen vuohenmaitoa, jotka Graziella oli tuonut meille kaivolle viikunapuun alle, jätimme talon surunsa valtaan ja lähdimme korkeitten viiniköynnösryhmien ja oliivipuitten alitse kävelemään saaren ylätasangolle.

17.

Ystäväni ja minä emme vaihtaneet montakaan sanaa, mutta meillä oli samat ajatukset ja vaistomaisesti poikkesimme niille teille, jotka veivät saaren itäkärkeen ja joitten siis täytyi johdattaa meidät läheiseen Procidan kaupunkiin. Pari kohtaamaamme vuohipaimenta ja pari kreikkalaisesti puettua tyttöä, jotka kantoivat öljyruukkua päänsä päällä, näyttivät meille useamman kerran oikean tien. Tunnin kävelyn jälkeen saavuimme kaupunkiin.

"Tämä on surullinen tapaus", sanoi vihdoin ystäväni minulle. — "Se pitää kääntää hyväksi näille kunnon ihmisille:", vastasin minä. — "Samaa olen minäkin ajatellut", sanoi hän ja kilisteli nahkakukkaroaan, jossa oli suurehko summa kultarahoja. — "Niin minäkin; mutta minulla ei ole nykyään kuin viisi, kuusi kultarahaa kukkarossani. Olen osaltani myöskin ollut syynä onnettomuuteen ja tahtoisin senvuoksi ottaa osaa vahingon korvaamiseenkin." — "Minä olen meistä rikkaampi", vastasi ystäväni, "ja minulla on luottoa erään pankkiirin luona Napolissa. Minä maksan kaikki; Ranskassa voimme sitten selvitellä asiamme."

18.

Näin keskustellen astelimme keveästi Procidan alaspäin viettäviä katuja ja saavuimme pian marinelle. Siksi kutsutaan Egean meren saaristossa ja Italian rannikolla lähinnä satamaa sijaitsevaa rantaa. Siellä oli tungokseen asti ischialaisia, procidalaisia ja napolilaisia veneitä, joita eilinen myrsky oli pakoittanut etsimään täältä suojaa. Merimiehet ja kalastajat nukkuivat auringonpaisteessa, vähitellen rauhoittuvien aaltojen kohinassa tai istuskelivat ryhmissä padolla ja puhelivat. Vaateparrestamme ja punaisista lakeistamme päättäen, luulivat he meitä nuoriksi toscanalaisiksi tai kreikkalaisiksi merimiehiksi, jotka olivat tuoneet tänne öljyä tai viiniä Ischiasta.

Me kuljimme satamassa etsien lujatekoista ja hyvinvarustettua venettä, jota kaksi miestä helposti voisi hoitaa, ja joka mittasuhteittensa ja muotonsa puolesta olisi mahdollisimman paljon särkyneen veneen näköinen. Pian löysimmekin sellaisen. Sen omisti eräs tämän saaren rikas kalastaja, jolla oli useita veneitä. Tämä oli vasta muutamia kuukausia sitten otettu käytäntöön. Lähdimme nyt omistajan luo, jonka asunnon olimme saaneet tietää satamassa leikkiviltä lapsilta.

Hän oli iloinen, ymmärtäväinen, kelpo mies. Kertomuksemme yöllisestä onnettomuudesta ja hänen köyhän procidalaisen maamiehensä epätoivosta liikutti häntä. Silti ei hän pudottanut piasteriakaan määräämästään hinnasta, joka tosin ei ollutkaan kohtuuton. Saimme veneen kolmellakymmenelläkahdella kultarahalla, ne ystäväni heti käteisellä maksoi. Luovutettuamme tämän summan oli vene ihka uusine varustuksineen, purjeineen, ruukkuineen, köysineen ja rautaisille ankkureineen, meidän omaisuuttamme.

Täydensimme vielä näitä varustuksia ostamalla eräästä sataman vieressä sijaitsevasta kaupasta kaksi punaista, villaista viittaa, toisen ukolle ja toisen pojalle; lisäksi ostimme vielä useammanlaatuisia verkkoja, muutamia kalakoreja ja vähän talouskaluja naisille. Sitten teimme veneen myyjän kanssa sellaisen sopimuksen, että maksamme hänelle kolme kultarahaa, jos hän vielä tänä päivänä tuo veneen määräämäämme paikkaan. Koska raju-ilma oli asettunut ja meri siltä puolen oli jotenkin kallioiden suojassa, suostui hän tähän, ja me palasimme maitse Andrean taloon.

19.

Kävelimme hitaasti, istahdimme kaikkien mahdollisten puitten alle, laskimme leikkiä, haaveilimme ja teimme kauppaa nuorten procidalaisten tyttöjen kanssa viikuna- ja viinirypälekoreista, joita he kantoivat, kunnes tarpeellinen aika vähitellen oli kulunut. Kun sitten eräältä korkealta vuorenharjalta näimme veneemme salaisesti livahtavan rannikon varjoon, kiirehdimme askeleitamme saapuaksemme perille yksissä ajoin soutumiehen kanssa.

Pienestä talosta ja sitä ympäröivästä viinitarhasta ei kuulunut hiiskaustakaan. Kaksi kaunista, kirjavasiipistä, leveillä höyhensääryksillä varustettua kyyhkystä nokki maissintähkiä terassin aidalla ja oli ainoana elonmerkkinä. Me astuimme ääneti sinne; siellä tapasimme koko perheen syvässä unessa. Kaikki perheenjäsenet paitsi lapsia, joitten somat päät lepäsivät vierekkäin Graziellan käsivarrella, olivat unessakin surullisen näköisiä.

Vanha äiti oli painanut pään polviaan vasten ja näytti vielä nukkuessaankin nyyhkivän. Isä makasi käsivarret ristissä selällään auringonpaisteessa. Pääskyset hipaisivat ohilentäessään hänen harmaita hiuksiaan. Hänen hikisellä otsallaan istui kärpäsiä. Kaksi syvää uurretta hänen suunsa tienoilla todisti, että hänen miehuusvoimansa oli mennyttä ja että hän oli nukkunut kyyneleihinsä.

Tämä näky vihlasi sydäntämme. Mutta ajatellessamme, minkä onnen olimme valmistaneet näille ihmisille, tulimme jälleen lohdutetuiksi. Herätimme heidät ja pudotimme Graziellan ja hänen pikkuveljiensä eteen tuoreet leivät, juuston, makkarat, viinirypäleet, appelsiinit, viikunat — kaikki matkalla ostamamme tavarat. Tyttö ja pienokaiset eivät uskaltaneet nousta edes ylös tämän kuin taivaasta heidän ylitseen vuotavan sateen alta. Isä kiitti meitä perheen nimessä. Iso-äiti katseli synkeänä kohtausta. Hänen kasvonsa ilmaisivat enemmän vihaa kuin välinpitämättömyyttä.

"Kuulehan, Andrea", puhui ystäväni vanhukselle, "ihminen ei saa kahta kertaa itkeä sen menettämistä, minkä hän voi saada takaisin työllä ja rohkeudella. Metsässä kasvaa uusia lautoja ja hamppumaassa itää uusia köysiä. Vain surun valtaan heitetty ihmiselämä on korvaamaton. Itkun päivä ottaa meiltä enemmän voimia kuin koko vuoden työ. Tulkaa, ja lähtekäämme kaikki yhdessä rantaan. Mehän olemme teidän laivapoikianne; tänä iltana autamme teitä kantamaan kotiin veneenne jäännökset. Teemme niistä kotolaisillenne vuoteita, pöytiä ja muita tarvekaluja. Tuntuupa teistä hauskaltakin vanhoilla päivillänne levätä niitten lautojen välissä, jotka niin kauvan ovat teitä merellä keinuttaneet." — "Jospa niistä tulisi ruumisarkkumme", huokasi iso-äiti synkkänä.

20.

He nousivat kuitenkin, ja me astuimme kaikki yhdessä hitaasti portaita alas rantaa kohti; voi selvästi huomata, kuinka kipeästi heihin koski meren näkeminen ja aaltojen kohina. Kuvaamaton oli sen vuoksi köyhien ihmisten ihmetys ja ilo, kun he viimeiseltä porrasjaksolta näkivät uuden kauniin veneen, joka oli vedetty kuivalle maalle ja lekotteli auringossa entisen särkyneen veneen vieressä, ja ystäväni heille sanoi: "Se on teidän!" Ylenpalttisessa ilossaan heittäytyivät he polvilleen, kukin sille portaalle, missä oli seisonut, kiittääkseen ensin Jumalaa, ennenkuin löysivät sanoja tulkitakseen meitä kohtaan kiitollisuuttaan. Heidän onnensa oli meille paras kiitos!

He nousivat ylös kuullessaan ystäväni kutsuvan heitä. Nyt juoksivat he hänen perässään veneen luo. Ensin he pysyttelivät pienen välimatkan päässä ja kulkivat arastellen sen ympäri ikäänkuin peljäten, että tässä oli taikuutta ja että vene jälleen häviäisi. Sitten he astuivat lähemmäksi, koskettelivat sitä ja veivät huulilleen ja otsalleen käden, joka oli koskettanut venettä. Mutta vihdoin pääsi heiltä ilon ja ihastuksen huuto, ja ottaen toinen toisiaan kädestä alkoivat he, vanhasta iso-äidistä pienimpään lapseen saakka, tanssia uuden veneen ympärillä.

21.

Beppo se ensimmäiseksi astui veneeseen. Hän kiipesi pienelle etukannelle ja veti laivan ruumasta toinen toisensa jälkeen kaikki sinne asettamamme varustukset: ankkurin, köydet, nelikorvaiset ruukut, uudet oivalliset purjeet, korit, avarahihaiset viitat; hän helisteli ankkuria, heilutti airoja päänsä päällä, laskosti liinakankaan, hieroi viittojen karkeata villaa sormiensa välissä, ja näytteli vilkkain elein iso-isälle, iso-äidille ja sisarelle näitä aarteita ilosta ja ihastuksesta huudahdellen. Isä, äiti ja Graziella itkivät ilosta katsellen vuoroin venettä, vuoroin meitä.

Veneen tuojat, jotka tähän asti oli pysytelleet piilossa kallioitten takana, itkivät myöskin. Kaikki siunasivat meitä. Graziella, joka näytti erittäin vakavasti käsittävän kiitollisuusvelkansa, lähestyi nyt silmät maassa iso-äitiään ja me kuulimme, kuinka hän osoittaen sormellaan meitä kuiskasi: "Sinä sanoit heitä äsken pakanoiksi; jos minä nyt sanoisin, että he ovat enkeleitä, niin kumpi meistä mahtaisi olla oikeassa?"

Vanha vaimo heittäytyi jalkoihimme ja pyysi anteeksi halveksimistaan. Tästä hetkestä alkaen rakasti hän meitä melkein yhtä paljon kuin pojantytärtään tai Beppoa.

22.

Kun olimme veneen tuojille maksaneet sovitun rahasumman, lähetimme heidät pois. Sitten kuormitimme itsemme uusilla laivavarustuksilla ja kannoimme sirpaleitten asemasta kaikki rikkaudet onnellisen perheen kotiin. Illallisen jälkeen, kun lamppu oli sytytetty, nouti Beppo iso-äidin päänalusen alta tuon särkyneen laudanpalasen, johonka hänen isänsä oli veistänyt pyhän Franciskuksen kuvan. Hän sahasi sen nelikulmaiseksi, puhdisti sen veitsellään, kiilloitti ja maalasi sen uudelleen. Hän aikoi seuraavana päivänä kiinnittää sen uuden veneen keulaan, että uusi alus jollakin tavalla muistuttaisi vanhaa. Kun muinaisajan kansat rakensivat uutta temppeliä entisen sijalle, pitivät he samalla tavalla huolta, että uuteen rakennukseen muurattiin osia entisestä vaikka kuinkakin vähäpätöisiä. Tämä karkea, kulunut muisto toi uuteen pyhäkköön jotakin entisestään pyhitettyä ja pysyi arvossaan uuden pyhäkön taideteosten joukossa. Ihminen on aina ihminen. Hänen luonnossaan on aina samat vaistot oli sitten kysymyksessä Pantheon, Pietarinkirkko tai köyhä procidalainen kalastajavene.

23.

Tämä yö oli ehkä onnellisin, minkä kohtalo oli tälle talolle suonut. Me nukuimme tuulen suhinaan oliivipuissa, aaltojen kohinaan rannalla ja tasaiselle katollemme lankeavaan kuuvaloon. Herätessämme oli taivas kirkas kuin hiottu kristalli, meri tummansininen ja kevyen vaahdon peitossa kuin olisi se hikoillut väsymyksestä ja hurjasta menostaan. Mutta tuuli puhalsi entistä rajumpana. Valkea vaahtopyry, jota aallot lennättivät Cap Misenen kärkeä vasten, nousi vielä korkeammalle kuin eilen. Se kasteli hohtavana autereena koko Cumesin rantaa nousten ja laskien taukoamatta kuin vuoksi ja luode. Balan ja Gaetan lahdilla ei näkynyt ainoatakaan purjetta. Vain meripääskyt kastelivat valkeita siipiään kuohuihin, ainoat linnut, joitten elementti on myrsky ja jotka kirkuvat ilosta haaksirikon tapahtuessa aivankuin vainajien lahden kadotetut henget, jotka vaanivat haaksirikkoisia laivoja saaliikseen.

Kaikessa hiljaisuudessa tunsimme kuitenkin salaista iloa siitä, että myrsky pidätti meitä vanhan kalastajan talossa ja puutarhassa. Tämä antoi meille tilaisuuden nauttia asioiden tilasta ja köyhän perheen onnesta; olimme siihen jo kiintyneet kuin lapset.

Myrsky pidätti meitä siellä yhdeksän kokonaista päivää. Me olisimme toivoneet, varsinkin minä, ettei myrsky olisi koskaan tauonnut, ja että jokin tahdostamme riippumaton, välttämätön sattuma pitäisi meitä vuosikausia tässä vankeudessa, jossa tunsimme itsemme niin onnellisiksi. Päivämme olivat kuitenkin sangen vaiheettomia ja yksitoikkoisia. Ei mikään ole sen paremmin omiaan todistamaan, kuinka onnen ehdot ovat vähäiset, kun sydän on nuori ja kykenee iloitsemaan kaikesta. Samoin virkistää ja ylläpitää yksinkertaisinkin ravinto ruumiillista olemusta, kun sen maustaa hyvä ruokahalu ja kun elimet ovat vielä nuoret ja terveet.

24.

Me heräsimme pääskysten viserrykseen lehtikatoksellamme, jonka suojassa terassilla nukuimme, kuuntelimme, kuinka Graziella lapsellisella äänellään hiljaa lauleskeli viinitarhassa, ettei olisi herättänyt nukkuvia muukalaisia, nousimme sitten nopeasti ja riensimme rantaan uidaksemme muutamia minuutteja pienessä lahdenpoukamassa, jonka hieno hiekkapohja hohti syvän, läpikuultavan veden alta ja jonne myrskyävän meren mainingit ja kuohut eivät sopineet. Sitten palasimme hitaasti kotiin antaen auringon kuivata kylvyssä kastuneet hiuksemme ja hartiamme, ja nautimme viinitarhassa aamiaiseksi palasen leipää ja puhvelinjuustoa, jotka Graziella meille toi ja jakoi kanssamme; särpimeksi joimme tytön ammentamaa kirkasta, raikasta lähdevettä, jota hän toi meille pienessä, pitkulaisessa saviruukussa ja piti siitä punastuen kiinni niin kauvan kuin huulemme koskettivat sen laitoja. Sen jälkeen autoimme perhettä sen lukemattomissa maalaisissa pikku askareissa, korjasimme viinitarhan aitausta ja terrassin seiniä, nostelimme pois suuria kiviä, joita talven kuluessa oli sieltä putoillut nuorille viiniköynnöksille ja nyt tukahutti kasvua, kannoimme kellariin suuria kurpitsoja, joista yhdessä jo oli kyllin taakkaa, hakkasimme poikki niitten varret, jotka leveine lehtineen peittivät maata ja estivät kulkua, kaivoimme pienen ojan jokaisen viiniköynnösrivin väliin, että sadevesi kokoontuisi niihin ja voisi kauvemmin pitää kuivaa maaperää kosteana, kaivoimmepa samaa tarkoitusta varten myöskin viikuna- ja sitruunapuitten ympärille jonkinlaisen suppilonmuotoisen kaivon — siinä olivat tavalliset aamuaskareemme, kunnes aurinko alkoi heittää säteitään kohtisuoraan katolle, puutarhaan ja pihaan ja pakoitti meidät lehdistön siimeeseen, jonne läpikuultavat, hohtavat viininlehdet loivat lämpimiä, kultaisia varjojaan.

Toinen luku.

Graziella meni silloin tavallisesti sisälle joko kehräämään iso-äitinsä viereen tai puuhailemaan päivällistä. Vanha kalastaja ja Beppo viettivät päivät päästään rannassa parantelemassa venettään, joka oli tullut heidän intohimoisen rakkautensa esineeksi, välistä laskivat he myöskin verkkonsa kallion suojaan. Päivälliseksi toivat he meille aina muutamia rapuja tai meri-ankeriaita, joitten nahka hohti kirkkaammalta kuin sulatettu lyijy. Vanha äiti paistoi ne oliivi-öljyssä. Perhe säilytti sikäläisen tavan mukaan tätä öljyä pienessä kallioon poratussa kolossa, jota peitti rautarenkaalla varustettu kivi.

Pari samalla tavalla valmistettua kurkkua, jotka pieninä viipaleina ladottiin pannuun ja muutamat tuoreet simpukat, jotka muistuttivat täällä frutti di mareksi kutsuttua kuori-eläintä, muodostivat päivän vahvimman aterian. Jälkiruuaksi saimme Graziellan aamulla poimimia mehukkaita, keltaisia viinirypäleitä. Yksi tai pari pippuriin kastettua, viheriää fenkoolinvartta, joitten anismaku antaa huulille miellyttävän tuoksun ja vahvistaa vatsaa, korvasi meille, kuten napolilaisille merimiehille ja talonpoikaisväestöllekin kahvin ja muut virvoitusjuomat. Aterian jälkeen etsin ystäväni kanssa varjoisan, vilpeän paikan kalliolla, mistä näkyi meri ja Baian rannat, ja siellä vietimme päivän kuumimman helteen kello neljään tai viiteen iltapäivällä katselemalla ympärillemme, haaveilemalla tai lukemalla.

Meillä oli mukanamme vain kolme kirjaa, jotka olivat sattumalta jääneet pois matkalaukustamme heittäessämme sen mereen, ja pelastuneet. Yksi oli italialaisen Ugo Foscolon kirjoittama: Jacopo Ortis'en kirjeet, puoleksi poliittinen, puoleksi romanttinen, jonkun verran Wertheriä muistuttava kirja, jonka sankarin sydämessä vapauden ja isänmaanrakkauteen sekaantuu hänen intohimoinen kiintymyksensä kauniiseen venezialaistyttöön. Tämä rakastajan ja patriootin tunteen kaksinkertainen tuli sytyttää Ortis'en sielussa kuumeen, jota herkkä, sairaloinen mies ei voi kestää ja hän tekee itsemurhan. Tätä kirjaa, joka tosin oli kirjallinen jäljennös Goethen Wertheristä, mutta omituisen värikkäästi ja hehkuvasti kirjoitettu, lukivat siihen aikaan kaikki nuoret ihmiset, jotka kuten mekin tuudittivat sieluissaan tuota kaikkien suurien uneksijasielujen arvokkainta kaksoisunelmaa, vapauden ja rakkauden unelmaa.

Bonaparten ja Murat'in politiikka vainosi turhaan kirjaa ja sen tekijää. Hänellä oli turvapaikka kaikkien italialaisten isänmaan ystävien ja Euroopan vapaamielisten sydämissä. Mutta kirjalla oli pyhäkkönsä nuorien, meidän kaltaistemme ihmisten rinnoissa; me kätkimme sen opetukset sydämiimme ja koetimme seurata niitä. — Toinen pelastuneista kirjoista oli Bernardin de Saint Pierren Paul ja Virginia. Tuo lapsellisen rakkauden käsikirja on kuin meille säilynyt lehtinen maailman lapsuuden aikana kirjoitettua ihmissydämen historiaa.

Kolmas oli muuan nidos Tacitusta, jonka lehdillä — niin synnin häpeän ja veren tahraamia kuin ne ovatkin — kynää oli kuljettanut stoalainen, historiallisesti tasapuolinen ihmishenki elähyttäen niitä, jotka tahtovat häntä ymmärtää, vihaan tyranniutta vastaan, suuriin uhrauksiin ja ylevän kuoleman kaipuuseen.

Nämä kolme kirjaa vastasivat sattumalta niitä kolmea tunnetta, jotka siihen aikaan täyttivät mielemme: rakkautta, innostustamme Ranskan ja Italian vapausasiaan, haluamme poliittiseen toimintaan sekä kaikkiin suurtekoihin, joita Tacitus meille kuvaili ja joita varten hän jo aikaisin oli karkaissut sieluamme verisellä pensselillään ja antiikkisen hyveensä tulella. Luimme vuoron perään ääneen toinen toisillemme välistä ihastellen, välistä itkien, välistä uneksien. Lukemisen keskeyttivät pitkät hiljaisuuden hetket ja huudahdukset, jotka välittömästi tulkitsivat vaikutelmiamme ja unelmiemme mukana haihtuivat tuuleen.

Usein koetimme ajatuksissamme itse asettua niihin kuviteltuihin tai todellisiin olosuhteisiin, joista runoilija tai historioitsija meille kertoi. Me loimme itsellemme ihannekuvan rakastajasta ja isänmaanystävästä, yksityisestä ja julkisesta elämästä, onnesta ja hyveestä. Me tutkiskelimme huviksemme noita suuria tapauksia, noita vallankumouksen ihmeellisiä sattumia, jolloin mitä huomaamattomimmat ihmiset ovat kohonneet joukosta pinnalle neronsa vuoksi ja kuin kutsun saaneina taistelleet tyranniutta vastaan ja pelastaneet kansakuntia, ja kuinka he sitten kansan kiittämättömyyden ja huikentelevaisuuden uhreina ovat kuolleet mestauslavalla, aikansa tuomitsemina, vasta nykyajan tunnustuksen saaneina.

Suurimpaankin sankari-osaan oli sielumme täysin perehtynyt. Me olimme kaikkeen valmiit, ja jos ei kohtalo suonut meille kuvittelemiamme suuria koettelemuksia, kostimme sille jo ennakolta halveksimalla sitä. Me käytimme hyväksemme tuota suurien sielujen tavallista lohduttautumistapaa, ja ajattelimme: jos elämämme tulee hyödyttömäksi, tavalliseksi, huomaamattomaksi, oli syy vain siinä, ettei kohtalo tarjonnut meille kättään, eikä siinä, ettemme olisi huomanneet tarjottua kättä.

Kun aurinko laski, lähdimme pitkille kävelyretkille saarella. Risteilimme sen pitkin ja poikki. Välistä kävimme kaupungissa ostamassa leipää ja sellaisia vihanneksia, joita ei kasvanut Andrean puutarhassa. Usein toimme sieltä myöskin tupakkaa, tuota merimiehen herkkua, joka virkistää häntä merellä ja lohduttaa maalla. Iltamyöhällä saavuimme sitten kotiin taskut ja kädet täynnä vaatimattomia lahjojamme. Iltaisin kokoontui perhe katolle, jota Napolissa kutsutaan astrico'ksi, siksi kunnes oli aika lähteä levolle. Ei voi ajatella maalauksellisempaa yökuvaa näiltä seuduin kuin tuollainen hetki astricoila kuun valossa.

Alhaalta pihasta katsoen näyttää matala, nelikulmainen talo antiikkiselta jalustalta, joka kannattaa eläviä ryhmiä ja kuvapatsaita. Koko talon väki nousee sinne, liikuskelee siellä edestakaisin tai istuu, kukin erilaisessa asennossa. Kirkkaassa kuutamossa tai lampunvalossa kuvastuvat heidän ääriviivansa tummansinistä taivasta vasten. Tuossa istuu vanha äiti ja kehrää, isä vetelee sauhuja kaislavartisesta savipiipustaan, pojat nojaavat kyynäspäittensä varassa terrassin kiviaitaan ja laulavat pitkäveteisiä merimies- ja kansanlaulujaan, joitten väräjävät, valittavat säveleet muistuttavat aaltojen loiskinaa venelautoja vasten tai sirkan yksitoikkoista siritystä auringonpaisteessa; nuoret tytöt taas lyhyine hameineen ja kullalla kirjailtuine liiveineen pyörähtelevät tanssissa, mustat pitkät kiharat, jotka niskassa ovat taidokkaasti sidotut päälaelle ulottuvalla huivilla, liehuen olkapäillä.

Useasti he tanssivat yksin, useasti myös sisartensa kanssa. Toisella on kitara, toinen pitää päänsä päällä messinkikulkusilla varustettua tamburinia. Nämä kaksi soittokonetta, joista toinen soi valittaen ja kevyesti, toinen yksitoikkoisesti ja raskaasti, sointuvat erinomaisesti yhteen ja tulkitsevat kahta ihmissydämen päätunnetta: iloa ja surua. Kesäöinä kuulee niitten soittoa melkein jokaiselta Napolin tienoon katolta, vieläpä laivoistakin. Tämä vapaa-ilmakonsertti seuraa korvaa seudulta seudulle, mereltä vuorille saakka; se muistuttaa hyönteisen surinaa, hyönteisen, jonka kuumuus on herättänyt surisemaan tämän kauniin taivaan alle. Tämä hyönteisparka on ihminen, joka muutamia päivän hetkiä laulaa Jumalalle nuoruudestaan ja rakkaudestaan ja sitten ikuisuudeksi vaikenee. En koskaan kuunnellut näitä ilmassa väräjäviä, astrico'lta lähteneitä säveliä ilman että vaistomaisesti pysähdyin sydämeni ollessa pakahtumaisillaan sisäisestä ilosta ja surusta.

Tällaista oli myöskin Andrean katolla; ryhmitys oli sama, soitto ja äänten sävy samaa. Graziella soitti kitaraa, Beppo antoi pienten sormiensa tanssia tamburiinilla, jonka soitolla häntä pienenä oli nukutettu, ja säesti sisartaan. Vaikka näitten soittokoneitten sävy olikin kauttaaltaan iloinen samoinkuin soittajienkin kaikki eleet, olivat itse säveleet surullisia, ja niitten hitaat, harvat soinnut tunkivat syvälle sydämeen. Niin vaikuttaa soitanto kaikkialla, missä se ei ole tyhjänpäiväistä helinää, vaan ihmistunteiden sointuisaa, säveliin pukeutunutta vaikerrusta. Jokainen tuollainen sointu on kuin huokaus, jokainen sävel kuin kyynel. Aina kun ihmissydän tuntee itsensä liikutetuksi, pulppuaa sieltä kyyneleitä; niin täynnä surumielisyyttä on pohjimmaltaan ihmisluonto ja niin helposti tuo kaikki, mikä sitä liikuttaa, vaahtoa huulillemme, pilviä katseeseemme!…

Yksinpä silloinkin, kun nuori tyttö säveästi nousi tanssiakseen pyynnöstämme tarantellaa veljensä tamburinin säestyksellä, ja tanssin pyörteen mukaansa tempaamana pyöri ympäri viehättävästi kohotellen käsivarsiaan ja sormillaan matkien kastanjettien helinää, ja hänen paljaitten jalkojensa askeleet yhä tihenivät kuin sadepisarat — yksinpä silloinkin oli säveleessä, asennoissa, liikkeitten rajussa kiihkeydessäkin jotakin vakavaa ja surumielistä niin kuin olisi tämä ilo vain ohimenevää hulluutta, niinkuin väläyksestäkin onnea, itse hyveen ja kauneuden täytyisi kiihdyttää itsensä huumaustilaan ja juovuttaa itsensä liikkeillä, jotka ovat hulluuden rajoilla!

Paljon useammin kuitenkin keskustelimme vakavasti isäntäväkemme kanssa, ja pyysimme heitä kertomaan elämästään, perhe-oloistaan tai muistoistaan. Jokainen perhe on kuin satu tai paremmin runoelma, sitä täytyy vain osata lukea. Tämäkin oli ollut kerran ylhäinen, rikas ja huomattavassa asemassa.

Andrean iso-isä oli ollut kreikkalainen kauppias Aeginan saarelta. Kun Ateenan pascha oli vainonnut häntä hänen uskontonsa tähden, oli hän eräänä yönä vienyt vaimonsa, lapsensa ja omaisuutensa erääseen kauppalaivoistaan ja paennut Procidaan, missä hänellä oli kauppatuttavia ja missä väestö oli kreikkalaista niinkuin hänkin. Siellä oli hän ostanut suuria maatiloja, joista ei ollut jäljellä enää kuin tämä pieni karjatalo, jossa me asuimme ja muutamia hautakiviin kaiverrettuja esi-isäin nimiä saaren vähäisellä hautausmaalla. Tyttäret olivat kuolleet nunnina saaren luostarissa. Pojat olivat menettäneet kaiken omaisuutensa myrskyissä, joissa heidän laivansa olivat joutuneet haaksirikkoon. Niin oli koko perhe vähitellen köyhtynyt. Kauniin kreikkalaisen nimensäkin olivat he vaihtaneet huomaamattomaan procidalaiseen kalastajanimeen. — "Kun jokin rakennus kerran alkaa hajota, hajoaa se viimeistä kiveä myöten", sanoi Andrea meille. "Iso-isäni omaisuudesta ei minulla ole muuta jäljellä kuin kaksi airoani, vene, jonka olette minulle uudelleen lahjoittaneet, tämä mökkipahanen, joka ei voi elättää isäntäväkeään ja Jumalan armo."

Äiti ja tytär kyselivät sitten vuorostaan, keitä me olimme, missä oli meidän kotimaamme ja mitä vanhempamme tekivät? Olivatko isämme ja äitimme vielä elossa, oliko meillä myöskin veljiä ja sisaria, talo, viikunapuita ja viinitarha? Minkätähden olimme niin nuorella iällä kaikki jättäneet saadaksemme soudella Napolinlahdessa, lukea, kirjoittaa, maata auringonpaisteessa ja haaveilla? Vaikka olisimme kuinka koettaneet selittää, eivät he kuitenkaan voineet käsittää, että olimme tulleet vain nähdäksemme meren ja taivaan, lämmittääksemme sieluamme auringonpaisteessa, tunteaksemme täällä vasta oikein nuoruutemme ja kootaksemme vaikutelmia, tunnelmia ja ajatuksia, joista sitten myöhemmin kenties kirjoittaisimme runoja, sellaisia kuin he voivat nähdä meidän kirjoissamme tai sellaisia, joita napolilaiset tilapäisrunoilijat sunnuntai-iltaisin lukevat merimiehille padolla tai satamassa.

"Te teette meistä pilaa", vastasi Graziella ääneen nauraen. "Te muka runoilijoita! Eihän teidän hiuksenne ole pörröiset eikä katseenne hurja niinkuin noitten miesten, joita satamassa kutsumme runoilijoiksi! Te runoilijoita! Ja ettehän saa säveltäkään kitarasta! Millä sitten säestäisitte laulujanne?"

Sitten pudisti hän päätään, työnsi huulensa viehättävästi lerpalleen ja harmitteli, kun emme puhuneet hänelle totta.

10.

Välistä näytti jokin paha ajatus pääsevän hänessä vallalle, hänen katseissaan kuvastui epäilystä ja pelkoakin. Mutta se ei kestänyt kauvan. Sitten kuulimme hänen hiljaa sanovan iso-äidilleen: "Ei, se ei ole mahdollista, he eivät voi olla pakolaisia, jotka jonkun pahan työn tähden ovat karkoitetut kotimaastaan. He ovat liian nuoria ja myöskin liian hyväsydämisiä ollakseen niin syntisiä." — Tämän jälkeen huvittelimme usein kertomalla hänelle jostakin hirmutyöstä, jonka muka olimme tehneet. Mutta rauhalliset, tyynet otsamme, hilpeä katsantomme, hymyilevät huulemme ja avonaiset sydämemme olivat liian suurena vastakohtana kuvitellulle rikoksellemme, ja seuraus oli, että tyttö veljineen purskahti iloiseen nauruun haihduttaen pienimmänkin epäluulon mielestään.

11.

Usein kysyi Graziella meiltä, mitä me sitten kaiket päivät luemme kirjoistamme? Hän luuli ensin, että ne sisälsivät vain rukouksia, sillä hän ei ollut eläissään nähnyt muita kirjoja kuin sellaisia, joita uskovaiset pitävät kirkossa kädessään seuraten papin pyhiä sanoja. Hän piti meitä sen vuoksi hyvin hurskaina, kun päivät päästään istuimme kirjat kädessä mutisten salaperäisiä sanoja. Sitä hän vain ihmetteli, ettemme olleet pappeja tai erakkoja jossakin Napolin seminaarissa tai tämän saaren luostarissa. Ottaaksemme häneltä pois tuon harhaluulon koetimme pari kertaa kääntää hänelle muutamia kohtia Foscolon kirjasta ja pari kaunista pätkää Tacitusta tavalliselle maalaisväestön kielelle.

Olimme luulleet, että nämä italialaisen pakolaisen mielenpurkaukset ja nuo suuremmoiset murhenäytelmät roomalaiselta keisari-ajalta olisivat tehneet syvän vaikutuksen vaatimattomiin kuulijoihimme; onhan isänmaallisuus jo kansan vaistossa, sankarimieli sen tunteessa, draamallisuus silmän katseessa. Ennenkaikkea kiinnittää sen mieltä suuri lankeemus, ylevä kuolema. Mutta me huomasimme pian, ettei lausumisemme, eivätkä nuo mahtavat kohtaukset vähääkään miellyttäneet yksinkertaisia kuulijoitamme. Valtiollisen vapauden aate, tuo sivistyneitten ainainen teema, ei herätä vastakaikua kansan syvissä riveissä.

Köyhä kalastajaväki ei voinut käsittää, minkätähden Ortis oli niin syvän epätoivon vallassa ja minkätähden hän päätti päivänsä; hänellähän oli kaikki, mikä tekee elämän mieluisaksi ihmiselle: hänhän sai kuljeksia missä milloinkin tahtoi, mitään tekemättä, katsella aurinkoa, rakastaa lemmittyään ja rukoilla Jumalaa; ja tämän kaiken sai hän tehdä Brentan viheriällä, viljavalla rannalla. Minkätähden sitten kiusata itseään kaikenlaisilla aatteilla, jotka eivät vähääkään liikuta sydäntä? arvelivat he. Eikö hänelle ollut aivan yhdentekevää, hallitsivatko itävaltalaiset tai ranskalaiset Milanossa? Narrihan hän oli, kun niin vähästä teki surua itselleen! — Eivätkä he viitsineet kuunnella sen enempää.

12.

Tacitusta ymmärsivät he vieläkin vähemmän. Keisarikunta vaiko tasavalta, ihmiset, jotka surmasivat toinen toisiaan, toiset päästäkseen valtaan, toiset päästäkseen vapaiksi orjuudesta, rikokset valta-istuimelle pääsyn vuoksi, kunniakkaat hyveet, kunniakas kuolema — kaikki tuo jätti heidät kylmiksi. Historian raju-ilma pauhasi liian korkealla heidän päittensä päällä koskeakseen heitä. Se oli heille kuin kaukaa vuoristosta kuuluva ukkonen, jonka antaa rauhassa jyrähdellä siitä sen enempää välittämättä, koska vain vuorenhuiput ovat sille alttiina, ja sekä kalastajan että maamiehen talot suojassa.

Tacituksesta pitävät vain politiikkaan ja filosofiaan mieltyneet miehet, hän on historian Plato. Hänen tuntonsa on liian herkkä tavallisille ihmisille. Häntä ymmärtääkseen on täytynyt kasvaa keskellä katumellakoita ja palatsien salaisia juonia. Jos näistä näytelmistä poistetaan vapaus, kunnianhimo ja loisto, mitä jää jäljelle? Ne ovat näitten näytelmien kolme suurta tekijää. Näitä kolmea intohimoa ei kuitenkaan kansa tunne, sillä ne ovat hengen eikä sydämen intohimoja. Voimme sen helposti käsittää tuosta kylmästä ihmettelystä, millä kuulijamme ottivat vastaan heille esittämämme kohdat.

Eräänä päivänä koetimme lukea heille kertomusta Paul ja Virginia. Minä käänsin heille, koska olin lukenut kirjan niin monta kertaa, että melkein osasin sen ulkoa. Toisaalta oli pitkä oleskeluni Italiassa siinä määrin perehdyttänyt minut maan kieleen, että minun oli helppo keksiä oikeat sanontatavat; käännös sujui kuin äidinkieli huuliltani. Olin tuskin alkanut lukemiseni, kun kuulijaini ilmeet muuttuivat tarkkaaviksi ja ilmaisivat mielenkiintoa — todistus siitä, että nyt oli kosketeltu heidän sydäntään. Nyt olimme siis koskettaneet tuota kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa elävien ihmisten sieluissa soivaa säveltä, tuota kaikille yhteistä tunteen säveltä, jonka jokainen sointu sisältää taiteen ikuisen totuuden ja jonka voi selittää sanoilla: luonto, rakkaus ja Jumala.

13.

Olin tuskin lukenut muutamia sivuja, kun vanhuksissa, tytössä ja lapsissa kuvastui jonkinlaista levottomuutta. Kalastaja asetti kyynäspäänsä polven varaan, kallisti korvansa minua kohti ja unohti vetää sauhuja piipustaan. Vanha äiti, joka istui minua vastapäätä, pani kätensä ristiin leuan alle kuten köyhillä vaimoilla on tapana, kun he istuvat kyyryissään kirkon kivilattialla ja kuuntelevat Jumalan sanaa. Beppo tuli alas terrassin kivi-aidalta, jonne hän juuri oli istuutunut. Hän asetti kitaran hiljaa lattialle ja laski kätensä kielille ikäänkuin peljäten, että tuuli niitä soittaisi. Graziella, joka aina tavallisesti pysytteli jonkun välimatkan päässä, lähestyi minua huomaamattaan niinkuin olisi kirjaan kätketty jonkinlainen taikavoima, joka veti häntä.

Terrassin kivi-aitaan nojaten, jonka juurelle olin heittäytynyt pitkälleni, lähestyi hän minua yhä, tukien itseään vasemmalla kädellään lattiaan kuin kuoleva taistelija. Hänen hämmästyneet, suuret silmänsä katselivat vuoroin kirjaa, vuoroin huuliani, joista kertomus tulvasi, vuoroin myös huulien ja kirjan välipaikkaa, kuin olisi hän sieltä etsinyt sitä näkymätöntä henkeä, joka oli minut lumonnut. Minä kuulin, kuinka hänen epätasainen hengityksensä milloin salpaantui milloin tiheni kertomuksen nousujen ja laskujen mukana niinkuin vuorelle nousijan, jonka välistä täytyy pysähtyä levähtämään hengittääkseen. Ja ennenkuin olin ehtinyt edes kertomuksen puoliväliin, oli lapsiparka jo kokonaan unohtanut melkein kesyttömän ujoutensa minun suhteeni. Tunsin hänen hengityksensä lämmön käsilläni. Pari kuumaa kyyneltä putosi hänen poskeltaan ja tahrasi lehden aivan sormieni vierestä.

14.

Hidasta, yksitoikkoista esitystäni sana sanalta kääntäessäni kalastajaperheelle tuota sydämen runoa, häiritsi vain etäinen, kumea aaltojen kohina, jotka syvällä jalkojemme alla vyöryivät kallioita vasten. Tämäkin sävel oli sopusoinnussa luetun kanssa. Se oli kuin uhkaava ennakko-aavistus, joka jo kertomuksen alussa ja sen jatkuessa leijaili ilmassa sen ympärillä. Mitä pitemmälle kertomus edistyi, sitä enemmän näytti se viehättävän kuulijoitamme. Kun joskus vähän viivyttelin keksiäkseni oikeat italialaiset sanat, toi kärsimätön Graziella lampun, jonka hän oli sytyttänyt ja jota hän oli suojellut esiliinallaan tuulta vasten, niin lähelle kirjaa, että se melkein oli palaa; hän luuli nähtävästi, että lamppu valaisisi ymmärrystänikin ja toisi nopeammin sanat huulilleni. Hymyillen työnsin lampun pois kädelläni, nostamatta kirjasta katsettani ja tunsin samalla hänen lämpimät kyyneleensä sormillani.

15.

Kun olin tullut siihen kohtaan, missä Virginia saa tädiltään kutsun Ranskaan ja tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa ikäänkuin repeytyy kahtia, ja missä hän banaanipuitten alla koettaa lohduttaa Paulia puhuen takaisintulostaan ja näyttäen merta, joka on kuljettava hänet pois, — suljin kirjan ja lupasin huomenna jatkaa lukemistani.

Tämä koski kipeästi ihmisparkoihin. Graziella polvistui ensin minun, sitten ystäväni eteen ja pyysi kiihkeästi, että kertomus luettaisiin loppuun. Mutta se oli turhaa. Me tahdoimme pitkittää hänen mielenkiintoaan ja omaa nautintorikasta kokeiluamme. Silloin tempasi hän kirjan käsistäni ja avasi sen kuin olisi hän tahtonsa voimalla voinut itse käsittää kirjan merkkejä. Hän puheli kirjalle, painoi sen vasten sydäntään. Sitten asetti hän sen jälleen melkein kunnioittavasti polvelleni, pani kätensä ristiin ja katseli minua rukoillen.

Hänen tavallisesti niin hilpeille ja nauraville, mutta samalla ankarasävyisille kasvoilleen oli jäänyt jotakin kertomuksen eloisuudesta, kesyttömyydestä ja kiihkomielisyydestä, äkillinen liikutus näytti muuttaneen tämän kauniin marmorikuvan lihaksi ja kyyneleiksi. Tyttö tunsi Virginian sielussa oman, tähän asti nukkuneen sielunsa.

Tämän puolen tunnin aikana näytti hän tulleen kuusi vuotta kehittyneemmäksi. Hänen otsallaan, hänen kirkkaissa silmissään ja hänen poskillaan kuvastui intohimoa. Oli kuin aurinko, tuuli ja varjot ensi kerran olisivat taistelleet toinen toistensa kanssa hänen tähän asti rauhallisilla ja suojatuilla vesillään. Me emme kyllästyneet katselemaan häntä tässä mielenliikutuksen tilassa. Hän, jonka olemus tähän asti oli herättänyt meissä vain iloa, herätti meissä nyt melkein kunnioitusta. Mutta hän pyysi meitä turhaan jatkamaan; me emme tahtoneet yhdessä hetkessä käyttää kaikkea voimaamme ja iloitsimme liian paljon kyvystämme loihtia esiin niin ihania kyyneleitä, hennoaksemme yhdessä päivässä tyhjentää niitten lähteen. Tyttö lähti pois nyrpeissään ja sammutti suuttuneena lampun.

16.

Kun seuraavana päivänä tapasin hänet viiniköynnösten alla ja yritin häntä puhutella, kääntyi hän pois kuin salatakseen kyyneleitään ja kieltäytyi vastaamasta minulle. Hänen silmiään ympäröivistä keveistä, tummista varjoista, hänen poskiensa hienosta kalpeudesta ja viehättävästä pienestä surumielisyyden piirteestä hänen suupielissään voi päättää, ettei hän ollut yöllä nukkunut ja että hänen sydämensä sitten eilisen oli täynnä kuviteltua tuskaa. Kuinka ihmeellinen voi tosiaankin olla kirjan voima, kun se näin voi muuttua todellisuudeksi oppimattomalle tytölle ja tietämättömälle perheelle, niin että sen lukeminen on ihmetapaus heidän sydämensä historiassa!

Se johtui kai siitä, että kääntäessäni tätä runoelmaa itse luonto oli ollut tulkkinani, koska nuo yksinkertaiset tapaukset, kahden lapsen kehto kahden köyhän äidin jalkojen juuressa, heidän viaton rakkautensa, heidän julma eronsa, kuoleman ehkäisemä paluu, haaksirikko ja banaanipuiden alla nuo kaksi hautaa, jotka kätkivät vain yhden ainoan sydämen, ovat sellaisia, jotka koko maailmassa tunnetaan ja käsitetään, palatsista aina kalastajamajaan saakka. Runoilijat etsivät hengetärtään usein sangen kaukaa tietämättä, että se asuu ihmissydämessä ja että pari yksinkertaista, hurskasten sormien sattumalta virittämää säveltä tästä soittokoneesta, johon itse Jumala on asettanut kielet, on kylliksi, loihtiakseen kokonaisen vuosisadan kyyneliin, tullakseen yhtä yleisiksi kuin rakkaus, yhtä mieluisiksi kuin tunteet. Ylevyys väsyttää, kauneus pettää, sydämen välittömyys ei koskaan iske harhaan. Joka osaa herättää liikutusta ihmisissä, osaa kaikkea. Yhdessä ainoassa kyyneleessä on enemmän neroa kuin maailman kaikissa museoissa ja kirjastoissa. Ihminen on kuin puu, jota täytyy ravistaa, jos mieli saada sen hedelmät: ihminen, jota järkytetään, vuodattaa aina kyyneleitä.

17.

Talo oli koko päivän surun vallassa niinkuin olisi jokin onnettomuus kohdannut perhettä. Vaikka ateriat syötiin yhdessä, lausuttiin tuskin sanaakaan. Erottiin ja kokoonnuttiin kenenkään edes hymyilemättä. Graziellaa ei näkynyt työssään puutarhassa, ei myöskään katolla. Hän katseli usein ympärilleen eikö aurinko pian laskisi; hän ei nähtävästi tahtonut koko päivästä muuta kuin illan.

Kun ilta vihdoin tuli, ja me olimme ottaneet tavanmukaiset paikkamme astricolla, otin kirjani ja luin sen kuulijoitteni nyyhkyttäessä loppuun. Isä, äiti, lapset, ystäväni, minä itse, kaikki olimme liikutettuja. Ääneni vakava, synkkä sävy sovittautui vaistomaisesti surullisten tapausten vakavien sanojen mukaan. Kertomuksen lopussa tuntuivat sanat tulevan etäisyydestä ja putoavan sieluuni korkeudesta tyhjän rinnan syvällä äänensävyllä, rinnan, jonka sydän on lakannut sykkimästä ja joka ei enää palaudu maisiin asioihin kuin surumielisyyden, uskonnon ja muiston tietä.

18.

Kertomuksen päätyttyä tuntui meistä mahdottomalta vaihtaa tyhjiä sanoja. Graziella pysyi liikkumattomana äskeisessä asennossaan kuin olisi hän yhä vielä kuunnellut. Hiljaisuutta, joka on todellisen ja kestävän vaikutuksen puheliain kiitos, ei kukaan rikkonut. Jokainen kunnioitti omia tunteitaan toisten tunteissa.

Lamppu sammui huomaamattamme eikä kukaan tehnyt elettäkään sitä uudelleen täyttääkseen ja sytyttääkseen. Perhe nousi ja vetäytyi hiljaa pois. Ystäväni ja minä jäimme kahden kesken syvästi järkytettyinä totuuden, yksinkertaisuuden ja todellisen tunteen kaikkivallasta kaikkiin ihmisiin, aikoihin ja kansoihin.

Kenties liikkui sydämiemme syvyydessä vielä toinenkin tunne. Kyynelissään kirkastuneen, rakkauden tuskaa aavistelevan Graziellan viehättävä kuva väikkyi unelmissamme Virginian taivaalliseen olentoon sekautuneena. Nämä molemmat nimet, nämä molemmat lapset, joitten olemukset sulautuivat yhteen kuvitteluissamme, tekivät kiihoittuneet unemme milloin ihanan kauniiksi, milloin surullisiksi seuraten meitä aamun koittoon asti. Seuraavana iltana ja vielä kahtena seuraavana päivänäkin täytyi meidän uudelleen lukea kertomusta nuorelle tytölle. Me olisimme voineet lukea sen sata kertaa perätysten ilman että hän olisi väsynyt pyytämään sitä uudelleen. Etelämaisen mielikuvituksen syvästi haaveelliselle olemukselle on niin ominaista, ettei se runoudessa eikä musiikissa kaipaa vaihtelua; musiikki ja runous ovat siellä teemoja, jotka jokainen värittää omien tuntemustensa mukaisesti. Näin tuntee jokainen itsensä ravituksi kyllästymättä, ja näin voivat kansat pitkien vuosisatojen kuluessa kertoa samaa kertomusta, hyräillä samaa säveltä. Ja onko itse luonnollakaan, joka on ylevintä musiikkia ja runoutta, onko silläkään muuta kuin pari kolme sanaa, pari kolme säveltä, jotka aina ovat samat ja jotka kuitenkin virittävät ihmismieleen iloa ja surua kehdosta hautaan saakka?

19.

Yhdeksäntenä päivänä taukosi myrsky vihdoinkin auringonlaskun aikana, ja muutamissa tunneissa muuttui meri jälleen kesäiseksi. Napolin rantoja ympäröivät vuoret, meri ja taivas näyttivät kylpevän vielä puhtaammassa, vielä sinisemmässä autereessa kuin suuren kuumuuden aikoina; oli kuin olisivat meri, taivas ja vuoret jo tunteneet talven jäätävän henkäyksen, joka tekee ilman kristallin kirkkaaksi niin että se välkkyy kuin gletsherien jäätynyt vesi. Kellastuneet viiniköynnöksen ja ruskeat viikunapuun lehdet alkoivat varista ja peittää pihamaan. Viinirypäleet oli korjattu. Auringonpaisteessa astricolla kuivatut viikunat oli sullottu suuriin meriruohokoreihin, joita naiset olivat palmikoineet samalla tavalla kuin palmikoidaan mattoja. Alus paloi kärsimättömyydestä päästä merelle ja vanha kalastaja oli yhtä halukas soutamaan perheensä Margellinaan. Talo ja katto puhdistettiin, kaivo katettiin suurella kivellä, etteivät kuivat lehdet ja likavesi pääsisi talven aikana turmelemaan sen vettä. Öljy tyhjättiin kallionkolosta ja kaadettiin ruukkuihin, joita lapset kantoivat rantaan ruukun korvien läpi pistetyistä seipäistä. Tyynyt ja vuodepeitteet köytettiin nuoralla suureksi kääröksi. Vielä kerran sytytettiin lamppu lieden hyljätyn pyhäinkuvan eteen. Vielä kerran rukoiltiin madonnaa ja suljettiin hänen huolenpitoonsa talo, viikunapuu ja viinitarha, jotka nyt jätettiin useaksi kuukaudeksi. Sitten lukittiin ovet, ja avain pistettiin kallionrakoon, jossa kasvoi murattia, että kalastaja, jos hän talvisaikaan kävisi täällä, tietäisi, mistä hän sen löytäisi voidakseen käydä silmäämässä taloaan. Sen jälkeen lähdimme meren rantaan auttaen köyhää perhettä öljyn, korien ja hedelmien kantamisessa ja alukseen lastaamisessa.

Kolmas luku.

Paluumatka, jonka teimme Baian lahtea ja Posilippon kalliorantaa pitkin, oli kuin juhlaa nuorelle tytölle, lapsille ja meille, Andrealle se oli riemukulkua. Iltamyöhällä laskimme laulaen Margellinan rantaan. Kalastajan vanhat ystävät ja naapurit eivät väsyneet ihailemaan uutta venettä. He auttoivat häntä lastin purkamisessa ja vetivät hänen kanssaan veneen maalle. Kun olimme kieltäneet häntä kertomasta, keitä hän sai kiittää veneestä, huomattiin meitä tuskin nimeksi.

Kun vene oli vedetty hiekalle, ja viikuna- ja hedelmäkorit kannettu Andrean kellariin, sekä kolmeen pieneen huoneeseen, missä iso-äiti, Graziella ja lapset asuivat, lähdimme hiljaisesti pois. Mieli painuksissa astelimme sitten Napolin meluisia, vilkasliikkeisiä katuja pitkin asuntoamme kohti.

Muutamien lepopäivien jälkeen Napolissa päätimme, niin usein kuin meri vain salli, ottaa taas osaa kalastajaelämään. Kolmen kuukauden aikana olimme jo niin tottuneet yksinkertaisiin pukuihimme ja elämään taivasalla, että vuoteemme, huoneittemme kalustot ja kaupunkilaiset tavat tuntuivat meistä vaivaloiselta, vastenmieliseltä ylellisyydeltä. Sentähden toivoimmekin, ettei meidän tarvitsisi sitä sietää kuin muutaman päivän. Mutta kun seuraavana aamuna kävimme postissa noutamassa siellä vartovia kirjeitämme, oli niitten joukossa eräs ystäväni äidiltä, joka käski poikansa heti palata Ranskaan, ollakseen läsnä sisarensa häissä. Hänen lankomiehensä tuli häntä Roomaan saakka vastaan. Päivämäärästä päättäen oli hän jo siellä. Ystäväni ei saanut hetkeäkään viivytellä; hänen täytyi matkustaa.

Minun olisi oikeastaan pitänyt lähteä hänen kanssaan, enkä tiedä, mikä minua oikein pidätti, yksinjäämisenkö viehätys vai uusien seikkailujenko toivo. Meri-elämä, kalastajan mökki ja Graziellan kuva pidättivät kai myös osaltaan, vaikka en ollutkaan siitä selvästi tietoinen. Jäämiseeni vaikuttivat kuitenkin eniten huumaava vapauden tunne, ylpeä tietoisuus siitä, että olin 300 tunnin matkan päässä kotimaastani ja täydellisesti oma herrani, ja ennenkaikkea nuoren mielikuvitukseni rakkaus rajattomaan ja tuntemattomaan, johon kätkeytyi lukemattomia mahdollisuuksia.

Me erosimme miehekkään surun vallassa. Hän lupasi palata takaisin heti kun oli saanut täytetyksi pojan ja veljen velvollisuudet. Hän lainasi minulle vielä 50 louisdoria voidakseni täyttää näitten kuuden kuukauden tekemät aukot kukkarossani, ja matkusti pois.

Tämä hänen lähtönsä, ero ystävästä, joka oli ollut minulle kuin vanhempi veli nuoremmalle, jätti minut yksinäisyyteen, joka hetki hetkeltä eneni vajottaen minut kuin kuiluun. Kaikki ajatukseni, tunteeni ja sanani, jotka ikäänkuin tuulettuivat vaihtaessani niitä hänen kanssaan, jäivät nyt sisimpääni, hautuivat siellä, tulivat apeiksi ja kasaantuivat sydämelleni painoksi, jota en enää kyennyt nostamaan pois. Tämä kaupungin melu, joka ei vähääkään kiinnittänyt mieltäni, ihmispaljous, josta ei kukaan tuntenut nimeäni, huoneeni, jossa ei kenenkään katse kohdannut silmääni, tämä ravintola-elämä täydellisesti outojen ihmisten parissa, äänettömät ateriat yhäti uusien, välinpitämättömien ihmisten vieressä, kirjat, jotka olin sadasti lukenut ja joitten liikkumattomat kirjaimet toistivat minulle samat sanat samoissa lauseissa samalla kohtaa — kaikki tuo, mikä Roomassa ja Napolissa ennen retkeilyjämme, ennen kesäistä kulkuri- ja maankiertäjäelämäämme oli ollut minusta niin erinomaista, tuntui nyt hitaalta kuolemiselta. Sydämeni valtasi syvä surumielisyys.

Muutamia päiviä laahasin tätä alakuloisuutta mukanani kadulta kadulle, teatterista teatteriin, kirjan sivulta toiselle voimatta ravistaa sitä itsestäni; vihdoin sai se täydellisen ylivallan. Tulin sairaaksi ja koti-ikävä alkoi vaivata minua. Pääni tuntui raskaalta, jalkani eivät enää kannattaneet. Olin kalpea ja voimaton. Ruoka ei enää maittanut. Hiljaisuus teki minut surulliseksi, hälinä taasen koski; öisin en saanut unta ja päivisin lojuin vuoteellani haluttomana ja kykenemättömänä nousemaan ylös. Äitini vanha sukulainen, ainoa ihminen, joka olisi minusta vähän välittänyt, oli lähtenyt Abruzzeille, 30 tunnin matkan päähän Napolista, perustaakseen sinne jonkinlaisen tehtaan. Lähetin sanan lääkärille; hän saapui, katseli minua, koetti valtimoani ja sanoi, ettei minua vaivaa mikään. Itse asiassa vaivasi minua sellainen tauti, johon hänen lääkkeensä eivät pystyneet, sairaus oli sielun ja mielikuvituksen sairautta. Hän poistui. En häntä sen koommin nähnyt.

Seuraavana päivänä tunsin itseni niin huonoksi, että mietin, mistä voisin saada vähän apua ja myötätuntoa, jos en enää voisi nousta ylös. Köyhä kalastajaperhe Margellinassa johtui ehdottomasti mieleeni, minun täytyi siellä vielä olla hyvässä muistossa. Lähetin palveluspoikani Andrean luo ja käskin hänen sanoa hänelle, että nuorempi vieraista herroista oli sairas ja pyysi puhutella häntä.

Pojan saapuessa sinne oli Andrea Beppinon kanssa merellä ja vanha iso-äiti kaloja myymässä Chiajan satamassa. Graziella oli pikku veljiensä kanssa yksin kotosalla. Hän tuskin malttoi uskoa nämä erään naapurivaimon huostaan ja pukea päälleen uusimman procidalaiskuosisen hameensa, lähteäkseen heti seuraamaan poikaa, joka näytti hänelle kadun ja vanhan luostarin ja vei hänet rappukäytävään.

Kuulin ovelleni hiljaa koputettavan. Ovi avautui kuin näkymättömän käden työntämänä: Graziella seisoi edessäni. Nähdessään minut pääsi häneltä tuskan huuto. Hän astui muutaman askeleen vuodettani kohti, sitten hän pysähtyi, kädet ristissä esiliinalla, pää kallellaan, koko asento osoittaen sääliä. "Kuinka hän on kalpea", puheli hän hiljaa itsekseen, "kuinka hän on muuttunut näinä muutamina päivinä! Ja missä toinen on?" jatkoi hän kääntyen ympäri ja etsien silmillään huonetoveriani. "Hän on matkustanut pois", kerroin hänelle, "ja minä olen aivan yksinäni ja outona Napolissa." — "Matkustanut!" huudahti hän. "Ja jättänyt teidät yksinäisenä ja sairaana tänne! Eikö hän sitten rakastanut teitä? Ah, olisinpa minä ollut hänen sijassaan, en suinkaan olisi matkustanut; enkä minä kuitenkaan ole teidän veljenne ja tunnenkin teidät vasta myrskyn jälkeen."

Selitin hänelle sairastuneeni vasta ystäväni lähdettyä. "Vai niin", huudahti hän vilkkaasti ja jatkoi puoleksi leikkisällä puoleksi nuhtelevalla äänellä: "ja ystäviänne Margellinassa ette ole ollenkaan ajatelleet. Ah, minä ymmärrän", ja hänen äänensä oli surullinen ja hän silmäsi pukuaan, "mehän olemme köyhiä ihmisiä, ja teitä olisi hävettänyt, jos olisimme tulleet tähän kauniiseen huoneeseen. Mutta se on yhdentekevää!" jatkoi hän pyyhkien silmiään, jotka yhä katselivat kalpeata otsaani ja voimattomana riippuvia käsivarsiani, "vaikka olisitte halveksineetkin meitä, olisimme sittenkin tulleet." — "Graziellaparka", vastasin minä, "Jumala varjelkoon minua halveksimasta niitä, jotka minua rakastavat."

Hän istahti vuoteeni viereen, ja me aloimme puhella.

Hänen äänensä sävy, hänen iloinen katseensa, hänen käytöksensä rauhallinen luonnollisuus, hänen lapsellinen ulkomuotonsa ja saaristolaismurteensa, noitten ihanien päivien muisto, jotka olin hänen kanssaan viettänyt procidalaisessa auringonpaisteessa, jota nyt tulvasi synkkään huoneeseeni hänen otsaltaan, hänen ruumiistaan, hänen jaloistaan, — tuo kaikki herätti minut vähitellen uneliaisuudestani ja kärsimyksestäni, niin että katsellessani ja kuunnellessani häntä tunsin itseni melkein parantuneeksi. Niin, minusta tuntui kuin olisin heti hänen lähdettyään huoneesta voinut nousta ja käydä. Hänen läsnäolonsa teki minulle niin hyvää, että koetin mahdollisimman mukaan pitkittää keskustelua ja pidättää häntä tuhansilla tekosyillä peljäten, että hän lähtisi liian pian pois ja veisi mukanaan hetkellisen hyvinvointini.

Hän palveli minua muutamia tunteja ilman pelkoa, teeskenneltyä ujoutta ja väärää häpeäntunnetta kuin sisar veljeään, ajattelematta, että olin mies. Hän kävi ostamassa minulle appelsiineja. Hän purasi kuoreen kauniilla hampaillaan saadakseen sen irti ja pusersi sormillaan hedelmän mehun lasiini. Sitten otti hän pienen hopearahan, joka mustassa nauhassa oli riippunut hänen kaulallaan ja jonka hän oli piiloittanut poveensa, ja kiinnitti sen neulalla vuoteeni valkeaan esirippuun. Hän vakuutti minulle, että pyhäinkuvan voima tekisi minut pian terveeksi. Kun sitten päivä alkoi kallistua iltaan, jätti hän minut palaten kuitenkin vielä kaksikymmentä kertaa ovelta vuoteeni luo kuullakseen, enkö tarvinnut mitään ja muistuttaakseen, että kaikin mokomin ennen nukkumistani hartaasti rukoilisin kuvan edessä.

Sainko sitten hermojeni rauhoittumisesta kiittää kuvaa ja niitä rukouksia, jotka hän epäilemättä itse sille lähetti, vaiko hänen kasvoillaan kuvastuneen lempeyden ja osanoton rauhoittavaa vaikutusta tai sitä viehättävää huvia, jonka hänen olentonsa ja keskustelunsa minulle soivat — lyhyesti sanoen: heti hänen lähdettyään vaivuin rauhalliseen, syvään uneen.

Herätessäni seuraavana aamuna ja nähdessäni appelsiininkuoret huoneeni lattialla sekä Graziellan tuolin vuoteeni vieressä samassa asennossa, mihin hän oli sen jättänyt niinkuin hän heti jälleen siihen istahtaisi, nähdessäni pienen hopearahan, joka mustassa silkkinauhassa riippui esiripussani ja kaikki muut hänen läsnä-olonsa ja naisellisen huolenpidon merkit, jota niin kauvan olin kaivannut, tuntui minusta ensin, unen vallassa kun vielä olin, kuin olisi äitini tai joku sisaristani ollut eilisiltana luonani. Vasta saatuani silmäni oikein auki ja tultuani vähitellen täysin tajuihini, muistui mieleeni Graziellan olento sellaisena kuin hänet eilen olin nähnyt.

Aurinko paistoi niin kirkkaasti, lepo oli vahvistanut jäseniäni niin suuresti, huoneeni yksinäisyys painoi niin raskaana sydäntäni ja tarve jälleen kuulla tuttuja ääniä oli niin pakoittava, että nousin heti ylös, vaikka olinkin vielä heikko ja voimaton. Syötyäni ylijääneet appelsiinit nousin corricoloon ja annoin viedä itseni Margellinaan.

Saavuttuani Andrean pienelle talolle nousin portaita ylös kellarin laakealle katolle, josta vei ovet perheen muihin huoneisiin. Tapasin astricolla Graziellan, iso-äidin, vanhan kalastajan, Beppinon ja lapset. He aikoivat juuri pukeutua kauneimpiin vaatteisiinsa lähteäkseen minua tervehtimään. Jokaisella oli korissa, liinan sisällä tai kädessä pieni lahja, joka näitten ihmis-parkojen mielestä olisi ollut erittäin mieluisa ja tervetullut sairaalle: yhdellä oli pullollinen kultaista, ischialaista valkoviiniä, missä korkin asemesta oli tulppana rosmariinia ja hyvänhajuisia yrttejä, jotka levittivät tuoksuansa koko astiaan, toisilla oli kuivatulta viikunoita, pienokaisilla appelsiineja. Graziellan sydän oli ikäänkuin muuttanut jokaiseen perheen jäseneeseen.

Heiltä pääsi hämmästyksen huuto nähdessään minut tosin kalpeana ja heikkona, mutta pystyssä ja hymyilevänä seisovan edessään. Graziella pudotti pelkästä ilosta appelsiinit esiliinastaan maahan, löi kätensä yhteen ja juoksi minua kohti huudahtaen: "Minähän sanoin, että pyhäinkuva tekee teidät terveeksi, jos se vain yhdenkin yön saa riippua sänkynne päällä. Enkö ollut oikeassa?" Tahdoin antaa sen hänelle takaisin ja pistin käteni liivintaskuun, jonne olin sen lähtiessäni pannut. "Suudelkaa sitä ensin", sanoi hän minulle. Minä suutelin sitä ja samalla myöskin vähän hänen sormenpäitään, jotka hän oli ojentanut sitä kohti. "Minä annan sen teille takaisin, jos taas tulette sairaaksi", lisäsi hän asettaessaan sen jälleen kaulaansa ja antaessaan sen liukua poveensa, "se voi palvella meitä molempia."

Istuuduimme katolle aamu-auringon paisteeseen. He olivat kaikki niin iloisen näköisiä kuin olisi veli tai poika palannut kotiin pitkältä matkalta. Alemmissa kansanluokissa ei sydämellisen ystävyyden solmiamiseen tarvita niin pitkää aikaa kuin ylhäisön piireissä. Sydämet avautuvat välittömästi ja liittyvät nopeasti toisiinsa, koska ystävyydenosoituksiin ei yhdy mitään sivutarkoituksia. Luonnonihmisten parissa kehittyy viikossa suurempi sydämellisyys ja sielunsukulaisuus kuin ylhäisten kesken kymmenessä vuodessa. Tämä perhe ja minä olimme jo kuin sukulaisia.

Me kerroimme toinen toisillemme, mitä pahaa ja hyvää meille oli tapahtunut eron aikana. Köyhä talo oli tulvillaan onnea. Uusi vene toi siunausta mukanaan. Verkoilla oli onnea. Kaloja oli saatu enemmän kuin koskaan ennen. Iso-äiti ei ollut yksinään voinut myydä kaloja ihmisille. Uljas, väkevä Beppino teki työtä kuin kaksikymmenvuotias merimies, vaikka hän vasta oli kahdentoista; Graziella taas opetteli erästä ammattia, joka perheen vaatimattomaan asemaan nähden oli erinomaisen arvokas. Hänen palkkansa, joka ollakseen nuoren tytön työstä, oli jo sangen suuri, ja hänen edistyessään yhä kohosi, riitti ruokaan ja vaatteisiin pikku veljille, jäipä hänelle itselleenkin siitä vielä myötäjäissäästöksi, jos niin, että hän ijän ja ajan tullen halusi mennä naimisiin.

Tähän tapaan puhelivat vanhemmat. Tyttö oli alkanut opetella korallitöitä. Koralliteollisuus ja -kauppa oli siihen aikaan Italian rantakaupunkien huomattavin tulolähde. Graziellan eno, hänen äitivainajansa veli, oli alijohtajana Napolin suurimmassa korallitehtaassa. Hän oli tässä toimessa rikastunut, ja hänen komennossaan oli lukemattomia työntekijöitä molemmista sukupuolista, jotka eivät sittenkään ehtineet tyydyttää näiden ympäri Eurooppaa leviävien ylellisyysesineitten kysyntää. Hän oli tullut silloin ajatelleeksi sisarentytärtään ja muutamia päiviä sitten käynyt kysymässä, eikö tyttö tahtoisi liittyä hänen työntekijättäriinsä. Hän oli tuonut mukanaan koralleja ja tarpeellisia työkaluja ja antanut hänelle tämän sangen yksinkertaisen taidon ensimmäiset alkeet. Toiset tytöt työskentelivät tehtaalla. Graziella, joka iso-äidin ja kalastajan alituisen poissa-olon vuoksi oli lasten ainoa hoitajatar, harjoitti ammattiaan kotona. Kun eno ei usein voinut jättää tehdastaan, oli hän vähän aikaa sitten lähettänyt tytön luo vanhimman poikansa, Graziellan serkun, noin kaksikymmenvuotiaan nuoren miehen, joka oli siivo ja hiljainen ja erinomainen työntekijä, mutta hieman heikkolahjainen, risatautinen ja jonkun verran viallinen kasvultaan. Hän tuli säännöllisesti joka ilta tehdastyön päätyttyä, tarkasti serkkunsa työn, opetti häntä käsittelemään työkaluja ja antoi hänelle lukemisen, kirjoituksen ja laskennon ensimmäisiä alkeita. "Me toivomme", sanoi iso-äiti hiljaa minulle, Graziellan katsellessa muuanne, "että tästä koituu hyötyä kummallekin, ja että opettajasta aikaa myöten tulee morsiamensa palvelija." Minä näin, että vanhalla vaimolla jo oli ylpeitä kunnianhimoisia suunnitelmia tyttärentyttärensä suhteen. Mutta Graziellalla ei ollut niistä aavistustakaan.

10.

Nuori tyttö tarttui käteeni ja vei minut huoneeseensa nähdäkseni hänen valmistamansa pienet korallityöt. Ne olivat siististi asetetut puuvillalle pieniin rasioihin, joita säilytettiin hänen vuoteensa alla. Hän tahtoi minun nähteni valmistaa pienen helmen. Minä pyöritin hänelle jalkani kärjellä pientä sorvauskonetta hänen pitäessään punaista koralli-oksaa pienen sirkkelisahan päällä, joka sen vinkuen katkaisi. Sitten hän pyöristi tämän kappaleen, ottaen sen sormenpäittensä väliin ja hieroen sitä hiomakivellä.

Punainen pöly peitti hänen kätensä, ja puuteroi keveästi hänen poskensa ja huulensa, niin että hänen silmänsä näyttivät entistäänkin sinisemmiltä ja loistavammilta. Hän pyyhki sen nauraen päältään ja ravisti mustia hiuksiaan, niin että pöly lensi minun päälleni. "Eikö tämä ole ihanaa työtä minunkaltaiselleni kalastajalapselle?" puheli hän. "Oi, me saamme kaikesta kiittää merta: isoisäni veneestä, leivästä, jota me syömme, aina näihin kaulanauhoihin ja korvarenkaisiin saakka, joilla kenties kerran itsekin koristelen itseäni, kun ensin olen kyllin paljon hionut ja muovaillut niitä kauniimmille ja rikkaammille ihmisille."

Niin kului aamupäivä puhellessa, leikkiä laskiessa ja työtä tehdessä; mieleeni ei juolahtanutkaan palata takaisin. Päivällisaterian söin perheen kanssa. Aurinko, raitis ilma, tyytyväisyys, kohtuullinen ateria, jona oli vain leipää, vähän paistettua kalaa ja kellarissa säilytettyjä hedelmiä, antoivat minulle takaisin ruokahaluni ja voimani. Iltapäivällä autoin isää korjaamaan astricon lattialle levitetyn vanhan verkon silmiä.

Graziellan tahkokiven säännöllinen liike, iso-äidin rukin hyrinä ja oven edessä leikkivien lasten äänet säestivät hauskasti työtämme. Graziella astui vähän väliä katolle ravistamaan hiuksiaan, ja me vaihdoimme katseen, ystävällisen sanan, hymyilyn. Olin sydämeni syvimpään saakka onnellinen, tietämättä minkätähden. Olisin tahtonut olla puutarhaan juurtunut aloekasvi tai vieressämme auringonpaisteessa lämmittelevä sisilisko, joita asui seinänraoissa köyhän perheen luona.

11.

Mutta sitä mukaa kuin ilta kului synkkenivät kasvoni ja mieleni. Tulin surulliseksi ajatellessani, että minun nyt jälleen täytyy palata asuntooni. Graziella sen ensimmäisenä huomasi. Hän kuiskasi pari sanaa iso-äitinsä korvaan.

"Minkätähden tahdotte jättää meidät?" sanoi vanha vaimo niinkuin olisi hän puhunut jollekin lapsistaan. "Emmekö Procidassa viihtyneet hyvin yhdessä? Olemmehan samat täällä Napolissa. Te näytätte linnulta, joka on menettänyt emonsa ja nyt valittaen harhailee vieraitten pesien ympärillä. Tulkaa asumaan meidän luoksemme, jos se tyydyttää teidän kaltaistanne herraa. Meillä on vain kolme huonetta, mutta Beppino nukkuu veneessä. Lastenhuoneessa on kyllä tilaa Graziellallekin, jos hän vain päivisin saa työskennellä siinä huoneessa, missä te nukutte. Ottakaa te siis Graziellan huone siksi kunnes ystävänne saapuu takaisin. Olisi tuskallista ajatella teidän kaltaistanne kunnon nuorukaista yksinäisenä ja surullisena Napolin kaduilla."

Kalastaja, Beppino, yksinpä pikku lapsetkin, jotka jo suuresti rakastivat vierasta, olivat hyvän vaimon ehdotuksesta suuresti iloissaan. Kaikki he pyytämällä pyysivät minua suostumaan hänen tarjoukseensa. Graziella ei puhunut mitään, mutta hän odotti tuskaisella jännityksellä, jota hän turhaan koetti peittää näennäiseen välinpitämättömyyteen, mitä vastaisin hänen vanhempiensa pyyntöön. Kaikille hienotunteisuussyille, joitten nojalla sitä vastustelin, polkasi hän tahtomattaan ja suonenvedontapaisesti jalkaa.

Katsahdin häneen. Minä näin, kuinka hänen silmänsä olivat tavallista kosteammat ja loistavammat ja kuinka hän sormiensa välissä murenteli ja katkoi oksia basilika-yrtistä, joka savisessa ruukussa kasvoi muurin halkeamassa. Nämä liikkeet sanoivat enemmän kuin pitkät puheet. Minä otin vastaan perheen tarjouksen. Graziella taputti käsiään ja hypähti ilosta juosten huoneeseensa taakseen katsomatta kuin olisi hän tahtonut pitää kiinni sanastani antamatta minulle aikaa peruuttaa sitä.

12.

Graziella huusi Beppinoa. Sitten kantoi hän veljensä kanssa harvalukuiset huonekalunsa, pienen peilinsä maalattuine puupuitteineen, messinkilampun, pari kolme pyhän neitsyen kuvaa, jotka olivat olleet neuloilla kiinni seinässä, pöydän ja pienen sorvauskoneen, jota hän käytti korallien valmistamisessa, lastenhuoneeseen. Sen jälkeen noutivat he vettä kaivosta, räiskyttivät sen kämmenillään lattiaan, lakaisivat huolellisesti korallipölyn seiniltä ja lattialta ja asettivat ikkunakomeroon kaksi tuoreinta ja tuoksuvinta balsamiini- ja resedaruukkua, mitkä he saattoivat astricolta löytää. He eivät olisi voineet morsiushuonetta sen huolellisemmin puhdistaa ja varustaa, jos Beppino illalla olisi tuonut kihlattunsa isänsä taloon. Minä autoin heitä nauraen tässä hupaisessa työssä.

Kun kaikki oli valmista, lähdin kalastajan ja Beppinon kanssa ostamaan ja noutamaan niitä muutamia huonekaluja, joita täällä tarvitsin. Ostin pienen, rautaisen vuoteen, kuusipuisen pöydän, kaksi ruokotuolia ja pienen kuparisen hiilipannun, jossa talvi-iltaisin, lämpimän vuoksi, poltetaan oliivinsydämiä, loput tarpeet oli minulla matkalaukussani, jonka haetin asunnostani. En tahtonut menettää yötäkään tästä onnellisesta elämästä, joka teki lopun yksinäisyydestäni. Illalla laskeuduin levolle uudessa asunnossani. Aamulla heräsin vasta pääskysten iloiseen viserrykseen, joka rikkinäisen akkunan kautta tunki sisälle ja Graziellan hyräilyyn, millä hän viereisessä huoneessa säesti sorvinsa rytmikästä liikettä.

13.

Avasin akkunani. Se vietti Posilippo-vuorilla ja Margellinassa asuvien kalastajien ja pesijättärien puutarhoihin päin.

Muutamia ruskeita hiekkakivimöhkäleitä oli vierinyt näihin puutarhoihin ja talon läheisyyteen saakka. Vanhat, näitten kalliolohkareitten puoliksi ruhjoamat viikunapuut kannattivat niitä kyhmyisillä, valkeilla käsivarsillaan ja peittivät niitä leveillä, liikkumattomilla lehdillään. Talon tältä puolen näki noitten köyhien ihmisten puutarhoissa vain muutamia kaivoja vesirattaineen, joita aasin avulla pyöritettiin ja joista saatiin vettä laihoille vihanneksille.

Vaimot kuivasivat siellä pyykkiään sitruunapuitten väliin kiinnitetyillä nuorilla. Pieniä lapsia leikki tai itki sinne tänne puutarhoihin siroteltujen pienten vaikeitten talojen katoilla. Tämä niin ahdas, väritön ja tavallinen esikaupungin näkö-ala tuntui minusta erinomaiselta ylpeihin päätyihin, ahtaisiin katuihin ja kaupunginosien meluavaan ihmispaljouteen verrattuna, jotka olin jättänyt. Pölyn, helteen ja ihmishöyryjen asemasta hengitin täällä raitista ilmaa. Täällä kuulin aasien hirnuntaa, kanojen kaakatusta, lehtien suhinaa, meren kohinaa, vaunujen kolinan, alituisten huutojen ja tuon ukkoseksi yltyvän melun asemasta, joka suurten kaupunkien kaduilla ei anna korvalle eikä ajatukselle lepoa eikä rauhaa.

En malttanut nousta vuoteestani, jossa voin niin suloisesti nauttia auringosta, maalaisista äänistä, lintujen lennosta, levostani, jota ajatukset eivät häirinneet. Katsellessani sitten alastomia seiniä ja tyhjää huonetta iloitsin ajatellessani, että minua tässä köyhässä talossa rakastetaan, ja etteivät matot, seinäpaperit ja silkkiset esiriput voi kenellekään korvata osanoton hiventäkään. Sydämen ystävällisyys ja myötätunto eivät ole kaiken maailman kullallakaan ostettavissa.

Tällaiset ajatukset tuudittivat minua lempeästi puoliunessani. Tunsin uudestasyntyväni terveyteen ja rauhaan. Beppino kävi useat kerrat huoneessani kuulemassa, enkö tarvitsisi mitään. Hän toi minulle vuoteeseen leipää ja viinirypäleitä; söin ne ja heitin kivet ja muruset pääskysille. Oli jo melkein puolipäivän aika. Kun vihdoin nousin, paistoi aurinko täydellä syyslämmöllään huoneeseeni. Kalastajan ja hänen vaimonsa kanssa sovin pienestä maksusta, jonka joka kuukausi suorittaisin talouskustannusten korvaukseksi ja avuksi. Se oli sangen vähäinen, vaikka nämä rehelliset ihmiset sitä paljoksuivat. Saattoi varsin hyvin nähdä, että he, sen sijaan että olisivat tahtoneet ansaita minusta, syvästi kärsivät, kun ei heidän köyhyytensä ja liian yksinkertaiset elintapansa sallineet heidän tarjota vieraanvaraisuuttaan ilmaiseksi. Joka aamu ostettiin nyt perheeseen kaksi leipää enemmän, päivälliseksi paistettiin tai keitettiin enemmän kalaa, illalliseksi otettiin enemmän maitoa ja kuivattuja hedelmiä, lamppuuni ostettiin öljyä ja kylmiksi päiviksi hankittiin hiiliä; siinä kaikki. Muutamat kuparilantit riittivät päivittäin tarpeisiini. En koskaan ole sen selvemmin nähnyt, kuinka riippumaton onni on ylellisyydestä, ja kuinka paljon enemmän sitä saa kuparirahalla kuin kokonaisella kukkarollisella kultaa, jos vain ymmärtää etsiä sitä sieltä, mihin Jumala on sen kätkenyt.

14.

Näin elin syksyn viimeiset ja talven ensimmäiset kuukaudet. Näitten viimeisten, Napolissa viettämieni kuukausien; kirkkauteen ja viihtymykseen häipyi sekin aika, jonka niitä ennen olin elänyt. Mikään ei häirinnyt elämämme yksitoikkoista rauhaa. Vanhus ja hänen pojanpoikansa eivät vuodenajan tuulisuuden vuoksi enää uskaltaneet lähteä aukealle merelle. Kuitenkin kalastelivat he vielä pitkin rannikoita, ja iso-äidin satamassa myymät kalat pitivät puutteen kaukana talosta.

Graziella tuli yhä näppärämmäksi ammatissaan. Hän kehittyi ja kaunistui päivä päivältä, sillä hänen elämänsä oli, hänen ruvettuaan tekemään korallityötä, tullut entistään paljon kevyemmäksi ja rauhallisemmaksi. Palkka, jonka eno hänelle sunnuntaisin toi, salli, paitsi sitä, että hän nyt voi pitää pikku veljensä siistimmin ja paremmin puettuina ja lähettää heidät kouluun, hänen myöskin hankkia itselleen ja iso-äidilleen muutamia hänen kotiseutunsa naisille ominaisia kalliimpia ja loistavampia vaatekappaleita: punaisia silkkiliinoja, jotka kolmikulman muodossa valuvat päälaelta hartioille, hopealla kirjailtuja kenkiä, jotka ovat ilman kantapäitä ja joihin pistetään vain varpaat, musta- ja vihreäraitaisia silkkiliivejä, jotka ovat saumoiltaan kirjailtuja ja jättävät näkyviin vartalon hennot muodot ja helminauhoilla koristetun kaulan ääriviivat ja vihdoin suuria siselöityjä korvarenkaita, joihin on kierretty kultalankoja ja pieniä helmiä. Kreikkalaisilla saarilla kantavat köyhätkin naiset näitä koruja. Ei minkäänlainen hätä saa heitä niistä luopumaan. Näillä seuduin, missä kauneuden tunne on voimakkaampi kuin meidän taivaamme alla ja missä elämän suurimpana tekijänä on rakkaus, ei koriste naisen silmissä ole ylellisyysesine; se on hänen ensimmäinen ja melkein ainoa tarpeensa.

15.

Kun Graziella sunnuntai- ja juhlapäivinä tässä puvussa astui katolle, punaisia oleanderin tai granaatin kukkia mustassa tukassaan, jääden sinne auringonpaisteeseen kuuntelemaan kellojen soittoa läheisestä kappelista, kun hän hitaasti liikutteli kirjailtuihin kenkiin pistettyjä jalkojaan ja katseli niitä, kun hän sitten jälleen nosti päänsä, somalla, hänelle ominaisella tempauksella niin että silkkiliina ja hiukset hänen olkapäillään hulmahtivat, ja kun hän, huomaten, että minä häntä katselin, hieman punastui ikäänkuin ujoksuen omaa kauneuttaan, teki tämä hänen säteilevä kauneutensa minuun sellaisen vaikutuksen, että luulin sen vasta ensi kerran näkeväni, ja että tavanmukainen toverillisuuteni muuttui araksi ujoudeksi.

Mutta hänen luonnollinen koreiluhalunsa oli niin vapaa keimailusta ja ylpeydestä, että hän, niinpian kuin pyhä toimitus oli ohi, kiireimmän kautta riisui yltään runsaat koristuksensa, pukeutui jälleen karkeaan, viheriään liiviinsä ja puna- ja mustaraitaiseen kattuunihameeseensa, sekä pisti jalkoihinsa puukengät, jotka sitten koko päivän kopisivat laattealla katolla.

Jos eivät hänen ystävänsä tulleet häntä noutamaan tai hänen serkkunsa ei seurannut häntä kirkkoon, saatoin minä häntä usein ja odottelin häntä pylväseteisen portailla. Kun hän sitten astui ulos, kuulin jonkinlaisella persoonallisella ylpeydellä kuin olisi hän ollut sisareni tai morsiameni, kuinka hänen suloinen olentonsa herätti ihastunutta supinaa nuorten margellinalaisten merimiesten tai hänen toveriensa keskuudessa. Mutta hän ei huomannut mitään, hän näki joukosta vain minut hymyillen minulle jo ylimmältä portaalta, teki sitten nopeasti viimeisen ristinmerkkinsä vihkiveteen kastetuilla sormillaan ja astui kainona, katse maahan luotuna alas portaita, joitten päässä minä odotin.

Näin saatoin häntä juhlapäivinä kirkkoihin, aamuin ja illoin, ja tämä oli hänen ainoa, hurskas huvinsa. Tällaisina päivinä pidin tarkoin huolta siitä, että pukuni mahdollisimman paljon muistutti saaren nuorten merimiesten vaatepartta, ettei kukaan olisi tuntenut minua, ja että sain käydä nuoren tytön veljestä tai sukulaisesta.

Muina päivinä ei hän lähtenyt ulos. Minäkin olin taas vähitellen ryhtynyt lukuihini ja omaksunut erakkotapani, joista minua jonkun verran pidätti vain Graziellan suloinen ystävyys ja asemani talossa. Luin kaikenkielisiä historioitsijoita ja runoilijoita. Usein kirjoitin, koettaen milloin italian milloin ranskankielellä suorasanaisessa ja runomuodossa lausua ilmi noita sielun ensimmäisiä tunteita, jotka painavat sydäntämme siksi kunnes kirjoitettu sana poistaa painon.

Sana näyttää olevan ihmisen ainoa elämäntehtävä, hän näyttää olevan luotu vain tuottamaan maailmaan sanoja niin kuin puu kantaa hedelmiä. Ihminen tuntee tuskaa siihen asti, kun hän saa ilmoille sisimmässään hautuneet ajatukset. Hän ei tunne täysin elävänsä, ennenkuin on nähnyt itsensä töissään. Hengellä on miehuusikänsä niinkuin ruumiillakin.

Olin siinä ijässä, jolloin henki tuntee tarvetta ravita itseään ja voimistua kirjoitetun sanan avulla. Mutta kuten tavallista ilmaantui tämä halu, tämä vaisto aikaisemmin kuin voimat antoivat myöten. Kirjoitettuani olin tyytymätön työhöni ja heitin sen inholla pois. Kuinka monta yöllä kirjoittamaani tunnelma- ja ajatuskatkelmaa joutuikaan sirpaleiksi revittyinä Napolin tuulten ja aaltojen saaliiksi. Näin ilman tuskaa niitten lentävän pois.

16.

Välistä kun Graziella näki minun tavallista vaiteliaampana ja tavallista kauvemmaksi aikaa sulkeutuvan huoneeseeni, pujahti hän salavihkaa sinne keskeyttääkseen alituisen lukemiseni ja työskentelyni. Hän hiipi ääneti tuolini taakse ja nousi varpailleen nähdäkseen olkapääni ylitse, mitä luin tai kirjoitin, vaikkei hän sitä ymmärtänytkään; sitten tempasi hän nopealla liikkeellä kirjan pois tai kiskasi kynän sormistani ja juoksi pois. Minä ajoin häntä takaa katolle vähän suutuksissani, mutta hän vain nauroi. Sitten annoin hänelle anteeksi, vaikka hän nuhteli minua vakavasti kuin äiti.

"Mitä on tuo kirjapahanen tänään niin kauvan sanonut silmillenne?" torui hän kasvoillaan puoleksi leikkisä, puoleksi totinen ilme. "Eivätkö nuo mustat, inhoittavalle vanhalle paperille painetut merkit koskaan taukoa teille puhumasta? Ettekö nyt jo osaa aivan tarpeeksi tarinoita kertoaksenne meille joka sunnuntai-ilta ja vaikka joka ilta vuoden mittaan sellaisia kuin sekin, jonka tähden sain niin paljon itkeä? Ettekö sitten huomaa, ettei se tee teille hyvää? Olette vallan kalpea ja surkean näköinen, kun niin kauvan luette ja kirjoitatte! Eikö ole paljon hauskempi puhella minun kanssani, joka ilmielävänä seison edessänne ja jonka te voitte nähdä, kuin päivät läpeensä noitten sanojen ja varjojen kanssa, joita ette voi nähdä eikä kuulla? Ah, Jumala, miksi en ole yhtä viisas kuin nuo kirjan lehdet! Silloin puhuisin koko päivän kanssanne ja sanoisin teille haluamanne tiedot niin ettei teidän tarvitsisi turmella silmiänne ja polttaa niin paljon öljyä." — Sitten piiloitti hän kirjani ja kynäni ja toi minulle merimiestakkini ja hattuni pakoittaen minut lähtemään ulos virkistyäkseni.

Tottelin häntä nyrpeänä, vaikka samalla ihastuksissani.

Neljäs luku.

Tein taas pitkiä kävelymatkoja kaupungille, satamaan, maaseudulle, mutta nämä yksinäiset retket eivät enää tehneet minua surulliseksi kuten ensimmältä Napoliin paluuni jälkeen. Vaikka ei kukaan ollut jakamassa nautintoani, iloitsin yksinänikin sydämellisesti kaupungin, rantojen, meren ja taivaan katselemisesta. Yksinäisyyden tunne ei enää painostanut minua. Syvennyin yhä enemmän itseeni keskittäen sydämeni ja ajatuksieni voimia. Tiesinhän ystävien ajatusten ja katseiden seuraavan minua ihmisjoukossa tai yksinäisillä teillä, tiesin, että kotiin palatessani saisin osakseni sydämellistä myötätuntoa.

En ollut enää kuten vanha iso-äiti oli sanonut, vieraitten pesien ympärillä räpyttelevä lintunen, olin nyt kuin lintu, joka kotoiselta oksaltaan tosin lentää pitkälle, mutta tuntee hyvästi paluumatkan. Koko entinen kiintymykseni ystävääni oli nyt vaihtunut Graziellaan. Tämä tunne oli vielä elävämpi, voimakkaampi ja hellempi kuin häntä kohtaan tuntemani. Edellinen tuntui vain tottumuksen ja olosuhteiden aiheuttamalta, jälkimmäinen oli kuin kasvanut omasta itsestäni, oman vapaaehtoisen valintani kautta.

Se ei ollut rakkautta: en tuntenut kiihkoa enkä mustasukkaisuutta, minulla ei ollut intohimoisia mielikuvia; tunteeni oli sydämen täyteläistä rauhaa ilman minkäänlaista sielun ja aistien huumausta. Mieleeni ei johtunutkaan toisenlainen rakkaus ja vastarakkaus. En tiennyt, oliko hän toverini, ystäväni, sisareni tai jotain muuta, tiesin vain olevani onnellinen hänen kanssaan samoin kuin hän minun kanssani.

En toivonut mitään enempää enkä toisenlaista. En ollut siinä ijässä, jolloin eritellään tunteita, ja keksitään turhia onnen selityksiä. Olin rauhallinen, kiintynyt ja onnellinen, tietämättä kuinka ja minkätähden; siinä oli minulle kylliksi. Jokapäiväinen yhdyselämä ja ajatusten vaihto solmi yhä lujemmaksi viattoman, suloisen toveruutemme; Graziellan tunne oli yhtä puhdas.

Näinä kolmena kuukautena, jotka olin viettänyt perheen luona ja asunut saman katon alla Graziellan kanssa muodostaen niin sanoakseni osan hänen ajatuksistaan, oli hän jo tottunut katsomaan minua niin eroittamattomaksi sydämestään, ettei hän luultavasti itsekään huomannut, kuinka suuri sija minulla siellä oli. Hänen käytöksessään minua kohtaan ei ollut vähääkään tuota nuorelle tytölle niin tavallista arkuutta, kursailua ja ujostelua, joka ilmenee hänen seurustelussaan nuoren miehen kanssa, ja joka, sen sijaan että se estäisi rakkautta, vain edistää sitä. Hän ei tiennyt, mikä voima piili hänen puhtaassa lapsellisessa suloudessaan, joka nyt oli puhjennut aikaisen kypsyys-ijän täyteen kukkaan, mikä ihastuksen aihe se oli kaikille, mikä vaara minulle. Hän ei huolinut minulta sitä salata enempää kuin pitää sitä esilläkään. Hän ei ajatellut sitä sen enempää kuin sisar ajattelee, onko hän veljensä silmissä kaunis vai ruma. Hän ei minun tähteni asettanut kukkastakaan enemmän tai vähemmän tukkaansa. Hän ei minun vuokseni vetänyt sukkia ja kenkiä paljaisiin jalkoihinsa, kun hän aamuisin puetti pikku veljensä katolla auringonpaisteessa tai auttoi iso-äitiään sinne yön aikaan lentäneitten kuivien lehtien kokoamisessa. Hän tuli minä päivän hetkenä hyvänsä huoneeseeni, jonka ovi oli aina auki, ja istahti yhtä vapaasti kuin Beppino tuolille vuoteeni viereen.

Minä puolestani vietin sadepäivinä monet tunnit kahdenkesken hänen kanssaan siinä huoneessa, missä hän nukkui pienokaisten kanssa ja teki korallityötään. Autoin häntä puhellen ja leikkiä laskien tässä käsityössä, jota hän opetti minullekin. Minä en ollut niin näppärä kuin hän, mutta voimakkaampi, ja sain senvuoksi pikemmin korallin kappaleiksi. Näin saimme työstä kaksinkertaisia tuloksia, ja hän voitti päivässä kahden päivän palkan.

Iltaisin taas, kun lapset ja vanhukset jo olivat vuoteessa, tuli hänestä vuorostaan oppilas ja minusta opettaja. Opetin häntä lukemaan ja kirjoittamaan, annoin hänen tavata kirjoistani ja kuljetin hänen kättään kirjainten piirustamisessa. Kun hänen serkkunsa ei voinut tulla joka päivä, olin minä hänen sijaisenaan. Eikö tuo ontuva, viallinen nuori mies kärsivällisyydestään, lempeydestään ja arvokkaista eleistään huolimatta voinut herättää kylliksi mielenkiintoa ja kunnioitusta oppilaassaan, vai lieneekö tytöllä hänen opetuksensa aikana ollut muuta ajattelemista — ainakin hän hänen kanssaan edistyi paljon hitaammin kuin minun johdollani. Puolet heidän oppitunneistaan kului siihen, että tyttö ilkamoi ja nauroi opettajalleen tai matki häntä. Miesparka oli liian ihastunut oppilaaseensa ja liian ujo nuhdellakseen häntä. Hän teki, mitä tyttö tahtoi, etteivät tämän kauniit kulmakarvat olisi vetäytyneet äkäisiin ryppyihin ja ettei alahuuli olisi pahantuulisesti venähtänyt. Usein pantiin opettaja laskemaan korallisiruja, selvittelemään iso-äidin lankavyyhtiä, tai korjaamaan Beppon verkkoa eikä lukemisesta tullut mitään. Kaikki oli hyvin, kunhan Graziella vain opettajan poislähtiessä hymyili hänelle ystävällisesti ja sanoi jäähyväisensä sillä äänellä, että ne merkitsivät samaa kuin: tervetuloa takaisin!

Minun kanssani sitävastoin otettiin tunnit täydestä todesta. Pitkitimme niitä välistä siksi, kunnes silmämme väsymyksestä painuivat kiinni. Hänen alaspäin taivutetusta päästään, hänen kaulansa etunojoisesta asennosta, hänen tarkkaavaisesta liikkumattomuudestaan ja hänen kasvojen ilmeestään saattoi varsin hyvin nähdä, että lapsi-parka ponnisti kaikki voimansa oppiakseen jotakin. Hän nojasi kyynäspäätään olkapäähäni lukeakseen kirjasta, jonka riveillä sormeni liikkui osoittaen hänelle sanoja. Hänen kirjoittaessaan pidin hänen kättään kädessäni kuljettaakseni huomaamatta hänen kynäänsä.

Hänen tehdessään virheen nuhtelin häntä totisena ja närkästyneenä; hän ei vastannut sanaakaan ja oli itsekin tyytymätön itseensä. Monasti oli hän itkemäisillään, mutta silloin käytin lempeämpää sävyä ja rohkaisin häntä jälleen jatkamaan. Jos hän taas oli lukenut ja kirjoittanut hyvin, oli kiitokseni hänelle paras palkinto. Silloin kääntyi hän punastuen minua kohti, otsallaan ja silmissään ylpeä ilo; minun tuntemani tyydytys oli hänelle rakkaampi kuin hänen oma pieni menestyksensä.

Tavallisesti palkitsin häntä lukemalla muutamia sivuja Paul ja Virginia-kirjasta, jonka hän aina asetti kaikkien muitten edelle, tai myöskin Tassosta muutamia kauniita säkeitä, missä hän ylistää paimenten elämää, joitten keskuudessa Herminia elää tai kuvaa kahden rakastavan epätoivoa ja valituksia. Näiden säkeiden runous sai hänet itkemään ja haaveilemaan vielä pitkät ajat se jälkeen, kun olin lopettanut lukemisen. Runous ei mistään saa voimakkaampaa ja kestävämpää vastakaikua, kuin nuoresta sydämestä, jossa rakkaus juuri on heräämäisillään.

Myöhemmällä iällä sisältää se vain intohimojen muistoja ja kaipausta. Kahtena elämämme aikakautena saa se meidät kyyneliin: nuoruudessa vuodatamme ikävöivän kaihon, vanhuudessa surumielisyyden kyyneliä.

Niin viehättäviä kuin nämä pitkät lampunvalossa ja hiilipannun hyväilevässä lämmössä vietetyt illat olivatkin, eivät ne kuitenkaan herättäneet meissä muita kuin näin lapsellista laatua olevia ajatuksia ja tunteenilmauksia. Minua suojeli melkein kylmä huolettomuuteni, häntä hänen puhdasmielisyytensä ja luottavaisuutensa. Me erosimme yhtä rauhallisina kuin olimme yhtyneetkin, ja pari minuuttia tällaisen pitkän yhdessä-olon jälkeen, nukuimme saman katon alla, vain muutamien askelten päässä toisistamme kuin kaksi lasta, jotka ovat illan yhdessä leikkineet, eivätkä uneksi muusta kuin viattomasta huvistaan. Tätä itsetiedottomien tunteiden rauhaa olisi kestänyt vuosikausia, ellei olisi sattunut tapaus, joka muutti kaiken ja selvitti meille, mitä luonnetta oli se kiintymys, joka tähän saakka oli riittänyt tekemään meidät niin onnellisiksi.

Cecco, se oli Graziellan orpanan nimi, alkoi yhä useammin viettää talvi-iltojaan perheen luona. Vaikka tyttö ei osoittanut hänelle erityistä suosiota, ja vaikka hän paljon useammin oli hänen leikkipuheittensa esineenä, vieläpä serkkunsa suoranaisena leikkikalunakin, oli hän niin lempeä, kärsivällinen ja sävyisä, että hänen ystävällisyytensä pakostakin liikutti tyttöä, jonka silloin tällöin täytyi hänelle hyväntahtoisesti hymyillä. Se oli hänelle kylliksi. Hän oli noita heikkoja, mutta rakastamaan kykeneviä ihmisiä, jotka tuntevat, että luonto ei heille ole lahjoittanut niitä ominaisuuksia, jotka kykenevät herättämään rakkautta, ja jotka sen vuoksi tyytyvät rakastamaan ilman vastarakkautta ruveten sydämensä valitun tai hänen onnensa vapaaehtoiseksi orjaksi. Tämä ei ole rakkauden jaloin, mutta sen liikuttavin ilmenemismuoto, jota samalla kertaa säälii ja ihailee. On inhimillistä rakastaa tullakseen rakastetuksi, mutta rakkaus itsensä vuoksi kuuluu jo melkein enkeleille.

Niin oli myöskin Cecco-paran rakkaudessa, hänen mahdollisimman vähän miellyttävästä ulkomuodostaan huolimatta, jotakin enkelimäistä. Hän ei ollut vähääkään masentunut eikä mustasukkainen Graziellan minulle suoraan osoittamasta tuttavallisuudesta ja suuremmasta suosiosta, hän rakasti minua vain enemmän, koska tyttökin minua rakasti. Hän ei pyytänytkään ensimmäistä tai ainoaa sijaa serkkunsa sydämessä, vaan toista, vaikkapa vain viimeistä: hän oli tyytyväinen kaikkeen. Tehdäkseen hänelle mieliksi ja saadakseen häneltä ystävällisen katseen ja sydämellisen sanan, olisi hän hakenut minut vaikka Ranskanmaan ääriltä ja tuonut hänen luokseen, joka piti minua häntä itseään parempana. Luulenpa, että poika parka olisi minua vihannut, jos olisin tuottanut tuskaa hänen serkulleen.

Tyttö oli hänen kaiken ylpeytensä ja rakkautensa esine. Kenties hän myös, kylmäjärkinen, laskeva ja älykäs kun oli, niinkuin tavallisesti hänen kaltaisensa sairaat ihmiset, vaistomaisesti laski, ettei valtani hänen serkkuunsa ijankaiken kestäisi, että jokin sangen helposti sattuva seikka voisi meidät eroittaa ja että olin muukalainen ja sellaisesta säädystä, joka ei julkisesti voisi antaa tunnustusta procidalaiselle kalastajatytölle; että hänen serkkunsa ja minun välinen suhde jonakin päivänä särkyisi yhtä nopeasti kuin se oli muodostunutkin, että tyttö sitten yksinäisenä, hyljättynä ja lohduttomana jäisi hänelle, että epätoivo pehmittäisi hänen sydämensä, ja että hän, Cecco, sen vihdoin murtuneena, mutta yksinään saisi omistaa. Tämä lohduttajan ja ystävän osa oli ainoa, johon hänellä oli mahdollisuuksia. — Mutta hänen isänsä oli toista mieltä.

Isä, joka tiesi Ceccon kiintymyksen serkkuunsa, kävi usein tätä katsomassa. Ihastuneena tytön kauneuteen ja älyyn sekä ihmetyksissään hänen nopeista edistysaskeleistaan työssään, luku- ja kirjoitustaidossa, oli hän päättänyt naittaa tytön pojalleen, tietäen kuitenkin hyvin, ettei tässä pojan viallisuuden vuoksi voisi tulla kysymykseen kuin järki-avioliitto. Kun poika tavalliseksi työntekijäksi oli verrattain varakas, uskoi hän tätä kosintaa pidettävän suurena onnena, jota vastaan ei Andrealla ja hänen vaimollaan, eipä itse tytölläkään olisi pitänyt olla mitään. Hän oli nyt päättänyt puhua asiansa julki, joko hän sitten toimi Ceccon tieten tai tietämättä yllättääkseen häntä hänen onnellaan.

Joulu-iltana tulin tavallista myöhemmin kotiin ja asetuin paikalleni perheen illallispöytään. Huomasin Andrean ja hänen vaimonsa kasvoissa kylmäkiskoisuutta ja levottomuutta. Katsoessani Graziellaan huomasin hänen itkeneen. Hänen kasvonsa olivat tavallisesti aina niin iloiset ja kirkkaat, että tämä harvinainen murheen ilme kietoi hänet kuin raskaaseen huntuun. Oli kuin olisi hänen ajatuksiinsa ja sydämeensä kasvanut varjo levittäytynyt hänen kasvoilleenkin. Olin kuin kivettynyt uskaltamatta kysyä mitään ihmisparoilta tai puhella Graziellalle pelosta että jo ääneni sävykin voisi tehdä lopun hänen näennäisestä tyyneydestään.

Vasten tavallisuutta vältti hän katsomasta minuun. Hajamielisenä vei hän leivänmurusia suuhunsa ja oli näön vuoksi syövinään; mutta tähänkään hän ei kyennyt. Hän heitti leivänpalan pöydälle, ja ennenkuin vaitelias ateria oli lopussa, nousi hän pöydästä, selittäen vievänsä lapset nukkumaan ja meni huoneeseensa sanomatta edes hyvää yötä vanhemmilleen ja minulle.

Heti hänen poistuttuaan kysyin isältä ja äidiltä, minkätähden he itse näyttivät niin vakavilta ja minkätähden heidän tyttärentyttärensä oli niin surullinen. Nyt kertoivat he Ceccon isän tänään tulleen heidän luokseen ja pyytäneen Graziellaa pojalleen. Tämä oli suuri onni koko perheelle ja tuotti heille paljon rikkautta, sillä Cecco oli varakas ja Graziella, joka on niin hyvä, ottaisi nyt pikku veljet omiksi lapsikseen ja veisi heidät mukanaan; näin olisivat heidän vanhuuden päivänsä turvatut kaikelta puutteelta. He olivat kiitollisina antaneet suostumuksensa tähän liittoon ja ilmoittaneet asian Graziellalle. Tämä ei kuitenkaan ollut tyttömäiseltä ujoudeltaan saanut vastatuksi mitään, ja hänen vaiteliaisuutensa ja kyyneleensä johtuivat siitä, että asia oli tullut niin äkkiarvaamatta ja liikuttanut häntä. Mutta tämä kyllä pian menisi ohi; he olivat Ceccon isän kanssa päättäneet, että häät pidettäisiin heti joulunpyhien jälkeen.

He puhuivat tästä vielä paljon, mutta minä en enää kuunnellut. En ollut koskaan tutkistellut, mitä laatua oli kiintymykseni Graziellaan. En tietänyt, millä tavalla häntä rakastin, oliko tunteeni toveruutta, ystävyyttä, rakkautta, seurustelun aiheuttamaa tottumusta, tai mitään tästä kaikesta. Mutta vain ajatuskin siitä, että tämä sydämellinen suhde, joka melkein huomaamattamme oli kasvanut ja lujittunut välillemme nyt äkkiä katkeaisi, vain ajatuskin, että hän otettaisiin minulta pois ja äkkiä kokonaan annettaisiin toiselle, että hän, joka nyt oli ystävättäreni, sisareni, tulisi minulle vieraaksi ja välinpitämättömäksi, ettei hän enää olisi täällä, etten saisi häntä joka hetki nähdä, ettei hänen äänensä enää kutsuisi minua, etten enää näkisi hänen silmiensä hyväilevää, suloista loistoa, joka niin elähytti sydäntäni ja muistutti minua äidistäni ja sisarestani, teki minulle kipeätä. Sinä päivänä, jona hänen puolisonsa veisi hänet kotiinsa, syntyisi ympärilleni tyhjyys ja syvä yö, kun ei hän enää nukkuisi viereisessä huoneessa eikä koskaan syöksähtäisi huoneeseeni, kun en enää näkisi hänen istuvan työpöytänsä ääressä, kun en kuulisi hänen paljaitten jalkojensa tepsutusta katolla enkä hänen ääntään herätessäni, kun en enää sunnuntaisin saisi saattaa häntä kirkkoon, kun hänen paikkansa veneessä olisi tyhjä, ja minä saisin puhella vain tuulen ja aaltojen kanssa. Kaikki nämä kuvat tähänastisen elämämme suloisista tottumuksista, jotka nyt yht'aikaa tulivat mieleeni ja taas äkkiä häipyivät pois jättäen minut yksinäisyyden kuiluun, selvittivät minulle ensi kerran, mitä seurusteluni nuoren tytön kanssa minulle merkitsi ja näyttivät minulle vain liiankin selvästi, että tunteeni, joka kiinnitti minua häneen, oli voimakkaampi kuin itse olin luullut, oli se sitten ystävyyttä tai rakkautta, ja että Napolissa viettämäni metsäläiselämän tähän asti selittämätön viehätys ei riippunut merestä eikä veneestä, ei vaatimattomasta huoneestani, ei kalastajasta ja hänen vaimostaan, ei Beposta eikä lapsista, vaan yhdestä ainoasta olennosta, joka, kun hän poistuisi talosta, veisi kaiken mukanaan. Niin, jos hän poistuisi nykyisestä elämästäni, ei se enää olisi minkään arvoista. Tunsin sen syvästi. Koko sydämeni oli minulle tähän saakka oudon hämmennyksen vallassa, ja siinä pohjattomassa alakuloisuudessa, joka äkkiä oli vallannut sieluni, olin tuntevinani jotakin rakkauden rajattomuudesta.

10.

Menin ääneti huoneeseeni ja heittäydyin täysissä vaatteissa vuoteelleni. Koetin lukea, kirjoittaa, ajatella ja vaikealla henkisellä työllä hillitä mielenliikutustani. Kaikki oli turhaa! Sisäinen kiihtymykseni oli niin suuri, etten saanut kokoon ajatustakaan ja etten rasittuneitten voimieni tähden saanut unta silmiini. Graziellan kuva ei koskaan ollut näyttänyt niin viehättävältä, ollut niin poistumaton silmieni edestä. Olin nauttinut siitä niinkuin sellaisesta, jonka joka päivä näkee, ja jonka sulouden huomaa vasta sen kadottaessaan. Tänään vasta käsitin hänen kauneutensakin arvon: Olin sekoittanut sen tekemän vaikutuksen häntä kohtaan tuntemaani ystävyyteen, ja siihen samanlaiseen tunteeseen, joka hänen ilmeistään kuvastui minua kohtaan. En tietänyt, että kiintymyksessäni häneen oli niin paljon ihailua, en epäillyt, että hänen hellyydessään olisi ollut vähääkään intohimoa.

En edes tuona pitkänä unettomana yönä saanut selvitetyksi itselleni kaikkea. Tuskani samoinkuin tunteenikin olivat täydellisen hämmennyksen vallassa. Olin kuin äkillisen lamauttavan iskun saanut ihminen, jonka joka paikkaan koskee, vaikka hän ei vielä tiedäkään, mihin isku sattui.

Nousin ylös ennenkuin kukaan talossa vielä oli liikkeellä. En tiedä, mikä vaisto minulle sanoi, että minun vähäksi aikaa täytyisi poistua ja että läsnä-oloni jollakin tavoin häiritsisi perheen pyhyyttä hetkenä, jona sen rauhaa vieraan silmien edessä oli järkytetty.

Lähtiessäni ilmoitin Beppolle palaavani vasta muutamien päivien kuluttua. Seurasin suuntaa, mihin askeleeni sattumalta minut veivät. Kuljin pitkin Napolin satamarantaa, Resinan ja Porticin rantoja, Vesuvion juurta. Sitten otin oppaan Torre del Grecoon. Yöni vietin kivellä San Salvatoren erakkomajan oven edessä, missä asutus loppuu ja tulen alue alkaa. Koska tulivuori taas jonkun aikaa oli ollut levoton ja vähän väliä purki itsestään tuhkapilviä ja kiviä, joitten kuulimme yöllä vyöryvän erakkomajan luona sijaitsevaan laavakuiluun saakka, kieltäytyi oppaani seuraamasta minua kauvemmaksi. Seuraavana päivänä jatkoin yksinäni matkaa; pääsin vain vaivoin viimeiselle huipulle jalkojeni ja kätteni vajotessa syvälle paksuun hiekkaan, jota jalkojeni alta vierähti syvyyteen. Tulivuori jyrisi vähän väliä. Kuumia, vielä punaisia kiviä putoili sinne tänne ympärilleni sammuen tuhassa. Mutta mikään ei voinut minua pidättää. Saavuin aivan kraatteri-aukon partaalle ja istuuduin sinne. Näin auringon nousevan lahden, maaseudun ja Napolin loistavan kaupungin yli. Katsellessani tätä näytelmää, jota ihailemaan niin monet matkustajat satojen peninkulmienkin takaa saapuvat, pysyin kylmänä ja tunteettomana. Tästä valon, meren, rantojen ja talojen kaaoksesta, jota auringonsäteet valaisivat, etsin vain pientä, tummanvihreitten puitten ympäröimää valkeata pilkkua Posilippon kukkulalla, missä luulin eroittavani Andrean talon. Ihminen koettaa turhaan tajuta ja omaksua koko maailmankaikkeuden. Luonto kokonaisuudessaan ei ole hänelle kuin kaksi tai kolme kallisarvoista paikkaa, joihin hän on koko sielullaan kiintynyt. Poistakaa elämästä teitä rakastava sydän, — mitä jää sinne jäljelle? Samoin on laita luonnossakin. Hävittäkää sieltä seutu tai talo, jonne ajatuksenne pyrkivät, jossa muistonne viivähtävät, ja se on vain loistava tyhjyys, jonne katse vaipuu löytämättä pohjaa ja lepoa. Onko siis ihme, että matkamiehet niin erilaisin silmin katselevat luonnon ylevimpiä näkyjä? Jokainen kuljettaa mukanaan oman näkökantansa. Sielussa asuva pilvi voi pimittää ja riistää värin maalta niin kuin taivaankin pilvi. Näytelmä riippuu katselijasta. Olen sen kokenut.

11.

Katselin kaikkea näkemättä mitään. Turhaan astuin kuin mieletön kraatterin pohjaan, pysytellen jähmettyneiden laavamöhkäleitten varassa. Turhaan hypin syvien halkeamien yli, joista nouseva savu ja tulenlieskat olivat tukahuttaa ja polttaa minut. Turhaan katselin kiteytyneestä suolasta ja tulikivestä muodostuneita kenttiä, jotka olivat kuin tulenliekkien värjäämiä gletshereitä. Tunsin yhtä vähän ihailua kuin pelkoakaan, pysyin kylmänä, sieluni oli ja pysyi muualla.

Illalla saavuin jälleen erakkomajalle. Lähetin oppaan pois ja palasin viinitarhojen kautta takaisin Pompeijiin. Vietin kokonaisen päivän kuljeskelemalla tämän hävinneen kaupungin autioita katuja pitkin. Tämä kaksi vuosituhatta vanha hauta, jonka kadut, muistopatsaat ja taide-esineet jälleen olivat päässeet auringon valoon, ei tehnyt minuun suurempaa vaikutusta kuin Vesuviokaan. Olihan Jumalan henkäys jo vuosisatoja sitten pyyhkäissyt pois tämän tuhka-kasan sielun, niin ettei se enää voinut puhua sydämelleni. Astelin tämän muinaisen kaupungin katuja peittävällä ihmistomulla yhtä välinpitämättömänä kuin astutaan tyhjille näkinkengänkuorille, joita meri on kasannut rannoilleen. Myöskin aika on suuri meri, joka tulvii jäännöstemme ylitse. Emme voi itkeä kaikkea. Pitäköön kukin ihminen oman tuskansa, kukin vuosisata oman vaivansa; siinä kyllin.

Jätin Pompeijin ja lähdin Castellamaren ja Sorrenton metsäisiin syvennyksiin. Täällä vietin muutamia päiviä, kuljin kylästä kylään ja annoin vuohipaimenten opastaa itseäni vuortensa kuuluisimmille paikoille. Minua pidettiin maalarina, joka etsii näköalapaikkoja, koska vähän väliä tein muistiinpanoja pieneen, ystäväni lahjoittamaan luonnoskirjaan. Olin vain harhaileva henki, joka liikuskeli milloin siellä milloin täällä tappaakseen aikaa. Minulta puuttui kaikki; oma itsenikin oli kateissa.

En voinut pitemmältä jatkaa tätä elämää. Kun joulunpyhät olivat ohitse ja myöskin vuoden ensimmäiset päivät, joista ihmiset ovat tehneet juhlan, leikeillä ja seppeleillä lepyttääkseen aikaa kuin ankaraa isäntää, kiirehdin takaisin Napoliin. Saavuin sinne yöllä ja olin kahden vaiheilla, mitä tehdä; toisaalta kaipasin Graziellaa, toisaalta pelkäsin kuulevani, etten enää saisi häntä nähdä. Pysähdyin matkalla Marcellinaan tuhat kertaa, jääden jonkun veneen reunalle istumaan.

Muutamien askelten päässä talosta kohtasin Beppon. Nähdessään minut pääsi häneltä ilonhuuto ja hän syöksähti kaulaani kuin nuorempi veli. Sitten vei hän minut veneelleen ja kertoi, mitä poissa ollessani oli tapahtunut.

Kaikki talossa oli muuttunut. Lähdettyäni oli Graziella lakkaamatta itkenyt. Hän ei enää tullut syömään eikä tehnyt korallityötään. Hän sulkeutui koko päiväksi huoneeseensa eikä vastannut kun häneltä kysyttiin, mutta öisin käveli hän katolla. Naapurit sanoivat hänen tulleen hulluksi. Mutta hän, Beppo, tiesi vallan hyvin, ettei asia ollut niin.

Kaiken pahan sanoi Beppo johtuvan siitä, että tyttö vasten tahtoaan tahdottiin naittaa Ceccolle. — Beppino oli tuon kaiken nähnyt ja ymmärtänyt. Ceccon isä kävi siellä joka päivä vaatimassa iso-isän ja iso-äidin lopullista vastausta. Nämä taas kiusasivat lakkaamatta Graziellaa myöntymään. Mutta hän ei tahtonut kuulla siitä puhuttavankaan ja sanoi mieluummin pakenevansa Geneveen. Se on katoliselle kansalle samaa kuin: ennemmin luovun uskostani, uhkaus, joka on itsemurhaakin pahempi, koska se olisi sielun ijankaikkinen itsemurha. Andrea ja hänen vaimonsa, jotka niin paljon rakastivat Graziellaa, olivat epätoivoissaan hänen vastahakoisuudestaan, jonka vuoksi he menettivät omankin turvatun toimeentulonsa toivon. He vetosivat harmaisiin hiuksiinsa, ikäänsä, puutteeseensa, molempiin lapsiin. Tämä hellytti Graziellaa. Hän alkoi kohdella vähän paremmin Cecco-parkaa, joka tuon tuostakin kävi heillä, istuen nöyrästi serkkunsa ovella ja leikkien pienokaisten kanssa. Hän sanoi hänelle oven läpi hyvää iltaa ja hyvää yötä, mutta tyttö vastasi harvoin sanaakaan. Hän lähti silloin tyytymättömänä, mutta kohtaloonsa alistuneena kotiin ja tuli seuraavana päivänä takaisin. — "Sisareni on kovin väärässä", lisäsi Beppo, "Cecco rakastaa häntä niin suuresti ja on niin hyvä. Hän tulisi niin onnelliseksi. — Tänä iltana vihdoin", lopetti hän, "on hän heltynyt iso-isän ja iso-äidin pyynnöistä ja Ceccon kyynelistä. Hän on raottanut oveaan ja ojentanut Ceccolle kätensä. Cecco on pistänyt hänen sormeensa sormuksen ja tyttö on luvannut huomenna mennä naimisiin hänen kanssaan. Mutta kuka tietää, millä tavalla hän taas huomenna oikuttelee! Ja hän, joka aina ennen oli niin lempeä ja iloinen! Ah Jumala, kuinka hän onkaan muuttunut! Te ette tuntisi häntä enää!…"

12.

Beppino asettui levolle veneeseen. Saatuani näin häneltä kuulla, mitä oli tapahtunut, menin taloon.

Andrea ja hänen vaimonsa olivat yksinään astricolla. He toivottivat minut ystävällisesti tervetulleeksi ja nuhtelivat minua lempeästi pitkästä poissa-olostani. Sitten kertoivat he tuskansa ja toiveensa Graziellan suhteen. "Olisittepa te ollut täällä", sanoi Andrea, "te, jota hän niin suuresti rakastaa, ja jolta hän ei koskaan mitään kiellä, niin olisitte paljon voinut meitä auttaa. Kuinka iloitsemmekaan, siitä että olette taas täällä! Huomenna on häät, joissa teidänkin pitää olla, teidän läsnä-olonne on aina tuottanut meille onnea."

Minua puistatti kuullessani näitten hyvien ihmisten sanat. Jokin ääni sisimmässäni sanoi, että minä päinvastoin olin syynä heidän onnettomuuteensa. Paloin ikävästä nähdä Graziellaa samalla kuitenkin peljäten jälleennäkemistä. Puhuin kovalla äänellä vanhempien kanssa ja kuljin useat kerrat hänen ovensa ohi toivoen hänen kuulleen tuloni, vaikka en uskaltanutkaan puhutella häntä. Hän pysyi kuurona ja mykkänä eikä näyttäytynyt. Vihdoin rauhoituin jonkun verran kuten ainakin kiihtynyt ihminen saatuaan epäilyksen sijaan varmuuden, oli se sitten vaikka onnetonkin. Kaaduin vuoteelleni kuin kuollut. Jäseneni ja ajatukseni olivat niin uupuneet, että heti vaivuin sekavien unien valtaan ja vihdoin unen tiedottomuuteen.

13.

Heräsin useita kertoja. Yöllä oli noussut ukkosilma, joka on niin harvinainen eteläisessä ilmanalassa ja meren rannalla, mutta sitä kauheampi. Salamat leimahtivat lakkaamatta ikkunaluukku jeni raoista ja valaisivat huoneeni seiniä. Tuuli ulvoi kuin nälkäinen koiralauma. Ranta kohisi aaltojen raskaitten iskujen alla niinkuin olisi sinne vyörytetty kallionlohkareita. Oveni heilui ja paukkui tuulessa. Pari kertaa tuntui se avautuvan ja sulkeutuvan itsestään ja myrskyn vinkunan keskeltä olin eroittavinani tukahutettuja valituksia ja ihmisen nyyhkytystä. Pari kertaa olin kuulevinani sanojakin ja nimeäni huudettavan, niinkuin joku hädänalainen olisi rukoillut minulta apua! Kohosin istualleni vuoteessa, mutta en enää kuullut mitään: luulin kuulojani vain myrskyn, kuumeen ja unien aiheuttamaksi ja vaivuin uudelleen tiedottomuuteen.

Aamuksi oli myrsky lakaissut taivaan puhtaaksi. Tällä kertaa heräsin todellisiin nyyhkytyksiin ja epätoivonhuutoihin, joihin vanha kalastaja ja hänen vaimonsa olivat puhjenneet Graziellan ovella. Pienokais-raukka oli yön aikana paennut. Hän oli herättänyt lapset ja suudellut heitä tehden samalla merkin, että heidän piti pysyä vaiti. Hänen vuoteellaan lepäsivät hänen kauneimmat vaatteensa, hänen korvarenkaansa, kaulaketjunsa ja hänen omistamansa pienoinen rahasumma.

Isä piti kädessään paperinpalasta, joka oli ollut neulalla kiinnitetty vuoteeseen ja johon oli pudonnut muutamia vesipisaroita. Siinä oli vain viisi tai kuusi riviä, jotka hän poissa suunniltaan pyysi minun lukemaan. Otin paperin. Se sisälsi seuraavat, kuumeesta vapisevalla kädellä kirjoitetut sanat, joista töin tuskin sain selvän: "Olen luvannut liian paljon — sisäinen ääni sanoo minulle, etten voisi sitä täyttää. — Suutelen teidän jalkojanne. Antakaa minulle anteeksi. Menen ennemmin luostariin. Lohduttakaa Ceccoa ja herraa. — Rukoilen Jumalaa heidän ja pienokaisten edestä. Antakaa heille kaikki, mitä omistan, ja Ceccolle sormus."

Nämä sanat kuultuaan puhkesi perhe uudelleen kyyneliin. Kun pienokaiset kuulivat, että heidän sisarensa oli ijäksi poistunut, yhtyivät heidän huutonsa vanhusten itkuun, ja he juoksivat ympäri taloa lakkaamatta huutaen: Graziella! Graziella!

14.

Paperi putosi kädestäni. Kumartuessani sitä ottamaan huomasin lattialla oveni edessä granaatinkukkasen, saman, jota viime sunnuntaina olin ihaillut nuoren tytön hiuksissa, ja pienen hopearahan, jota hän aina kantoi povellaan ja jonka hän muutamia kuukausia sitten, sairauteni aikana, oli kiinnittänyt vuodeverhooni. Nyt ymmärsin, että oveni todella yön aikana oli avautunut ja jälleen sulkeutunut, että yöllä kuulemani ja tuulen ulvontana pitämäni sanat ja nyyhkytykset olivat olleet tyttöparan jäähyväissanoja ja nyyhkytyksiä. Huoneeni kynnyksellä oleva kuiva paikka keskellä sateen kastelemaa kiveä todisti, että Graziella oli istunut siellä ukkosen aikana ja viettänyt viimeiset hetkensä vaikeroiden ja itkien tällä kivellä. Nostin granaatinkukkasen ja hopearahan maasta ja kätkin ne povelleni.

Ihmisparat olivat epätoivostaankin huolimatta liikutettuja nähdessään minun itkevän niinkuin hekin. Tein kaikkeni lohduttaakseni heitä. He lupasivat olla enää koskaan puhumatta Ceccosta, jos he löytäisivät tyttärensä. Cecco itse, jonka Beppo oli noutanut sinne oli ensimmäinen suostumaan tähän uhriin talon rauhan ja serkkunsa kotiinpaluun tähden. Niin epätoivoissaan kuin hän olikin, voi kuitenkin huomata, että hän tunsi itsensä onnelliseksi huomatessaan, että hänenkin nimensä oli rakkaudella mainittu kirjeessä; hän oli senvuoksi näistä surullisista jäähyväisistä löytänyt jonkun verran lohdutusta.

"Hän on kuitenkin ajatellut minua", sanoi hän pyyhkien silmiään. Me päätimme nyt ettemme lepäisi, ennenkuin olimme päässeet paenneen jäljille.

Isä ja Cecco riensivät kuulustelemaan häntä kaupungin lukuisista nunnaluostareista. Beppo ja iso-äiti juoksivat Graziellan hyvien ystävättärien luo, joille he ajattelivat hänen kertoneen jotakin aikomuksistaan ja paostaan. Minä vieraana otin tehtäväkseni käydä Napolin satamissa ja porteilla kysymässä laivankapteeneilta, merimiehiltä ja vartioilta, olivatko he aamulla nähneet nuoren procidalaistytön lähtevän kaupungista tai astuvan laivaan.

Aamu kului turhissa haeskeluissa. Palasimme kotiin synkkinä ja äänettöminä kertoaksemme retkiemme tuloksista ja neuvotellaksemme uudelleen. Paitsi lapsia ei kukaan meistä kyennyt nauttimaan leivänmurustakaan. Andrea ja hänen vaimonsa istahtivat masentuneina Graziellan huoneen kynnykselle. Beppino ja Cecco läksivät uudelleen liikkeelle kierrelläkseen melkein toivottomina Napolin katuja ja tutkiakseen kirkkoja, jotka avataan iltaisin litanian ja siunausten lukemista varten.

15.

Lähdin yksinäni ja surullisena heidän perässään alkaen sattumalta kulkea Posilippon luolaan päin vievää tietä. Sivuutin luolan ja kuljin meren rantaan asti, missä se huuhtoo pientä Misidan saarta.

Seisoessani rannalla sattuivat katseeni Procidan saareen, joka aaltojen sinen keskeltä hohtaa sinne kuin kilpikonnan kuori. Ajattelin vaistomaisesti siellä Graziellan kanssa viettämiäni ihania päiviä. Silloin välähti mielessäni ajatus. Muistin että nuorella tytöllä siellä oli samanikäinen ystävätär, joka oli erään naapurissa asuvan talonpojan tytär. Hän oli ollut aina eri tavalla puettuna kuin muut hänen toverinsa. Olin eräänä päivänä kysynyt syytä tähän ja saanut vastaukseksi, että hän oli nunna, vaikkakin hän asui vanhempiensa luona jonkinlaisessa väliasemassa kirkon ja luostarin välillä. Hän oli näyttänyt minulle luostarinsa kirkonkin.

Mieleeni tuli nyt ajatus, että jos Graziella on tahtonut vihkiytyä Jumalalle, hän ensin on tullut ystävättärensä luo, uskonut asiansa tälle ja pyytänyt häntä avaamaan hänelle luostarinsa ovet. En antanut itselleni aikaa sen enempää punnita asiaa, vaan riensin mikäli jalat kannattivat Puzzuoliin, joka on lähinnä Procidaa sijaitseva pieni kaupunki ja josta aina saa sinne veneitä.

Vähemmässä kuin tunnissa olin Puzzuolissa. Juoksin satamaan ja maksoin kaksinkertaisen palkan kahdelle soutajalle, että he veisivät minut Procidaan myrskyävästä merestä ja myöhäisestä illasta huolimatta. He irroittivat veneensä, minäkin tartuin airoihin. Me saimme vaivoin kierretyksi Cap Misenen, mutta kahden tunnin kuluttua olin saaren rannassa ja lähdin yksinäni, hengästyneenä ja väristen keskellä pimeyttä ja talvimyrskyä kiipeämään Andrean majalle vieviä pitkiä portaita.

16.

Jos Graziella kerran on tällä saarella, sanoin itselleni, on hän saman luonnollisen vaiston pakoituksesta, joka ajaa linnun pesälleen ja lapsen isänkotiin, tullut tänne. Jos hän ei enää ole täällä, on hän ainakin jättänyt jälkeensä joitakin merkkejä, jotka johtavat minut hänen nykyiseen olinpaikkaansa. Jos taas en löydä häntä, enkä jälkeäkään hänestä, on kaikki hukassa; silloin ovat jonkun elävän hautausmaan portit ijäksi sulkeneet sisäänsä hänen nuoruutensa.

Olin noussut viimeiset portaat tämän kauhean epäluulon vallassa. Tiesin, mihinkä kallionrakoon vanha äiti lähtiessämme oli kätkenyt avaimen. Työnsin syrjään muratin ja pistin käteni sinne. Sormeni hapuilivat pelokkaasti avainta, jonka kylmän raudan kosketus olisi ollut toivojeni hukka.

Avain ei ollut siellä! Minulta pääsi tukahutettu ilohuuto; lähdin hiljaa pihamaalle. Ovet ja akkunaluukut olivat suljetut, mutta luukkujen raoista kajastava, viikunapuun lehdillä värjyvä heikko valonhohde ilmaisi minulle, että asunnossa paloi lamppu. Kuka toinen olisi voinut löytää avaimen, avata oven ja sytyttää lampun kuin joku oman talon väestä? Olin nyt aivan varma siitä, että Graziella oli vain parin askeleen päässä minusta ja minä vaivuin polvilleni portaitten viimeiselle astimelle kiittääkseni hyvää enkeliä, joka oli johtanut minut hänen luokseen.

17.

Talosta ei kuulunut hiiskaustakaan. Laskin korvani kynnykselle ja olin nyt kuulevinani sisältä, toisesta huoneesta hengitystä ja huokauksia. Ravistin hiljaa ovea niinkuin tuuli olisi sitä liikutellut saranoillaan, herättääkseni näin vähitellen Graziellan huomion, ettei äkillinen ihmisäänen kuuleminen olisi häntä säikäyttänyt kuoliaaksi. Hengitys pysähtyi. Lausuin nyt, levollisimmalla ja lempeimmällä äänelläni hänen nimensä. Talon sisästä kuului vastaukseksi heikko huudahdus.

Lausuin uudelleen hänen nimensä ja rukoilin häntä avaamaan oven ystävälleen, veljelleen, joka yön ja myrskyn läpi, hyvän enkelinsä johtamana oli tullut häntä etsimään, pelastamaan hänet epätoivosta, tuomaan hänelle perheen anteeksiannon ja noutamaan hänet takaisin velvollisuuksiinsa ja onneen, iso-äitiparkansa ja rakkaitten pienokaisten luo.

"Jumalani, hän se on! hän huutaa nimeäni, se on hänen äänensä!" huudahti hän raskaasti.

Nyt huusin hänelle vielä lempeämmin: "Graziellina!" tämä oli muuan hyväilynimiä, jonka olin antanut hänelle laskiessamme leikkiä keskenämme.

"Oi, hän se todellakin on", huusi hän. "Minä en erehdy! Jumalani! Hän!"

Kuulin hänen nousevan kuivilta lehdiltä, jotka kahisivat hänen liikkuessaan, kuulin hänen astuvan askeleen ovelle päin avatakseen minulle, mutta sitten heikkoudesta tai mielenliikutuksesta vaipuvan takaisin pääsemättä enää eteenpäin.

18.

Nyt en epäröinyt kauvempaa: kärsimättömyyteni ja levottomuuteni koko voimalla annoin vankalle ovelle vahvan sysäyksen olkapäälläni, lukko murtui ja minä syöksyin sisään.

Pieni lamppu, jonka Graziella oli sytyttänyt madonnan kuvan eteen, valaisi heikosti asuntoa. Minä juoksin toiseen huoneeseen, josta olin kuullut hänen äänensä ja kaatumisensa ja jossa arvelin hänen tajuttomana makaavan. Mutta hän ei ollut tajuton. Voimat olivat vain pettäneet; hän oli vaipunut takaisin vuoteena käyttämälleen kanervakasalle; nähdessään minut pani hän kätensä ristiin. Hänen kuumehohteiset, hämmästyksestä suuret ja rakkauden kirkastamat silmänsä sädehtivät kuin taivaalla välkkyvät tähdet.

Hän yritti kohottaa päätään, mutta se putosi hervottomana takaisin kanerville. Hän oli kuolonkalpea, vain poskilla paloi kaksi punaista pilkkua. Hänen ihana hipiänsä oli kyynelten ja kyyneliin tarttuneen tomun peitossa. Hänen musta pukunsa sulautui yhteen tummanruskean kanervavuoteen kanssa. Vuode oli liian lyhyt ja hänen paljaat, marmorivalkeat jalkansa lepäsivät kylmällä kivipermannolla. Kaikki hänen jäsenensä värisivät vilusta ja hänen hampaansa kalisivat kuin kastanjetit lapsen kädessä. Punainen liina, jonka hän ennen oli kietonut ihanien mustien palmikkojensa ympäri, oli nyt irrallaan ja riippui hunnun tapaisesti otsalta silmille. Näki, että hän siihen kuin kääriliinaan oli kätkenyt kyyneleiset kasvonsa, ja nostanut ne vasta kuullessaan minun ääneni ja yrittäessään käydä avaamaan minulle ovea.

19.

Heittäydyin hänen vuoteensa viereen, otin hänen jääkylmät kätensä omiini ja vein ne huulilleni lämmittääkseni niitä hengitykselläni; silmistäni putosi niille kyyneleitä. Hänen sormiensa suonenvedontapaisesta puristuksesta ymmärsin, että hän oli tuntenut tämän sydämen tervehdyksen ja kiitti minua siitä. Minä riisuin viittani, heitin sen hänen paljaille jaloilleen ja kiedoin ne siihen.

Hän antoi minun toimia seuraten minua vain silmillään, joissa paloi onnellinen haltioituminen, muuten ei hän voinut liikahtaakaan ja makasi kuin lapsi, joka antaa kääriä ja hoitaa itseään. Sitten kävin pistämässä vähän kanervia toisen huoneen pesään sytyttäen ne lampun liekistä, että ilma olisi lämminnyt, ja palasin jälleen hänen vuoteensa ääreen.

"Oi, kuinka minun nyt on hyvä", alkoi hän hiljaisella, vienolla, yksitoikkoisella äänellä niinkuin olisivat hänen keuhkonsa menettäneet kaiken voiman ja saaneet aikaan vain yhden ainoan äänen: "Turhaan tahdoin sen peittää itseltäni, turhaan tahdoin sen sinultakin ikuisesti peittää! Minä voin kuolla, mutta en rakastaa ketään muuta kuin sinua. He ovat tahtoneet antaa minulle sulhasen, mutta sinä olet sieluni rakastettu! En tahdo tässä maailmassa kuulua kenellekään toiselle, sillä olen salaisesti antanut itseni sinulle! Sinun maan päällä tai Jumalan taivaassa! Tein tämän lupauksen sinä päivänä, jolloin ymmärsin, että sydämeni oli sairas sinun tähtesi. Tiedän kyllä olevani vain köyhä tyttö, jonka ajatukset eivät saa edes jalkojasi hiipaista. Sentähden en olekaan koskaan vaatinut, että sinä minua rakastaisit. En koskaan kysykään, rakastatko sinä minua. Mutta minä, minä rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan sinua!" — Ja koko hänen sielunsa näytti keskittyneen näihin sanoihin. "Ja nyt halveksi minua, pilkkaa minua ja polje minua jaloillasi. Tee minusta pilaa, jos tahdot, kuin mielipuolesta, joka rääsyissään kuvittelee olevansa kuningatar. Tee minut vaikka koko maailman naurun alaiseksi! Sanoisin sittenkin: Niin, niin, minä rakastin häntä, niinkuin tekin olisitte minun sijassani tehneet, olisitte kuolleet tai rakastaneet häntä!"

20.

Olin painanut silmäni maahan uskaltamatta niitä kohottaa peljäten, että katseeni näin suureen antaumukseen vastaisi joko liian paljon tai liian vähän. Mutta hänen sanoessaan nämä viimeiset sanat nostin pääni, jota olin painanut hänen käsiään vasten ja sopersin muutamia sanoja.

Hän painoi sormensa huulilleni. "Anna minun sanoa kaikki", pyysi hän, "olen nyt niin onnellinen, enkä enää epäröi. Jumala itse on antanut minulle selvän merkin. Kuule:

"Kun eilen koko yön taistelin itseni kanssa ja itkin ovellasi, kun sitten pakenin kotoa ja myrskyssä saavuin tänne, en luullut enää koskaan näkeväni sinua, ja pidin itseäni kuolleena, joka menee omaa hautaansa kohti. Huomenna, päivänkoitteessa piti minusta tulla nunna. Kun eilen illalla saavuin saarelle ja kolkutin luostarin ovelle, oli liian myöhäistä, se oli jo suljettu. Sitä ei enää avattu minulle. Tulin sitten tänne viettääkseni vielä yhden yön isäni kodissa ja suudellakseni sen seiniä, ennenkuin astuisin Jumalan huoneeseen ja hautaisin sydämeni. Lähetin erään lapsen mukana kirjeen ystävättärelleni, että hän tulisi huomenna noutamaan minua täältä. Sitten etsin avaimen, sytytin lampun madonnan eteen ja tein lupauksen, viimeisen lupauksen, lupauksen, jossa vielä kyti toivoa epätoivostani huolimatta. Jos sinä joskus rakastat, saat kokea, että sielun pohjalle aina jää heikko kipinä tulta, vaikka luuleekin jo kaiken sammuneeksi. — Oi pyhä suojelus-äiti", sanoin hänelle, "lähetä minulle merkki oikeasta kutsumuksestani, ettei rakkaus minua erehdytä ja että minä todella annan Jumalalle hänelle yksinään kuuluvan elämän.

"Tämä on viimeinen yöni elävitten mailla. Ei kukaan tiedä, missä sen vietän. Aamulla, kun en enää ole täällä, tullaan minua kenties täältä hakemaan. Jos ystävättäreni, jolle olen lähettänyt sanan, ehtii ensimmäiseksi, on se merkki siitä, että minun on toteutettava aikomukseni ja seurattava häntä ijäksi luostariin.

"Mutta jos hän saapuu ennen kuin ystävättäreni! — jos suojelusenkelini lähettää hänet luokseni palauttaakseen minut tuon toisen elämän partaalta — oi, silloin on se merkki siitä, ettet sinä, pyhä suojelus-äiti, minua tahdo, vaan että saan palata kotiin hänen kanssaan ja rakastaa häntä elämänikäni!

"Oi, anna hänen saapua ensimmäiseksi", jatkoin minä. "Tee tämä ihme, jos se on sinun ja Jumalan tahto! Saadakseni tämän suosion annan sinulle lahjan, ainoan, jonka köyhyydessäni voin sinulle antaa. Tässä ovat hiukseni, pitkät hiusparkani, joita hän niin suuresti rakastaa ja jotka hän niin usein on nauraen hajoittanut nähdäkseen tuulen niitä liehuttelevan hartioillani. Ota ne, minä annan ne sinulle, tahdon ne itse katkaista osoittaakseni, etten pidätä mitään itselleni, että pääni jo ennakolta alistuu tuohon toimitukseen, jolla minut huomenna eroitetaan maailmasta."

Sanoessaan tämän, veti hän vasemmalla kädellään silkkisen liinan päästään, tarttui oikealla pitkiin, katkaistuihin palmikkoihinsa, jotka makasivat lehtikasalla hänen vieressään, ja ojensi ne minulle. — "Madonna on tehnyt ihmeen", jatkoi hän kuuluvammalla, suurta onnea kuvastavalla äänellä. "Hän on lähettänyt sinut tänne! Nyt menen, minne sinä tahdot. Hiukseni kuuluvat hänelle, mutta elämäni sinulle."

Minä heittäydyin maahan hänen ihanille mustille palmikoilleen, jotka olivat jääneet käteeni kuin puusta taitettu, kuiva oksa. Minä peitin ne sanattomana suuteloillani, painoin niitä sydäntäni vasten ja kastelin niitä kyynelilläni kuin olisivat ne olleet hautaan laskettava osa hänestä itsestään. Nostaessani sitten katseeni häneen, näin hänen kohottavan viehättävää päätään, joka näytti omituisen tyhjältä, mutta oli kuin kaunistunut ja kirkastunut uhristaan. Mustien, epätasaisten hiustukkojen alla, jotka olivat pikemmin repimisen kuin leikkaamisen jälkeä, säteilivät hänen kasvonsa iloa ja rakkautta. Hän oli minusta kuin särkynyt, nuoruutta kuvaava patsas, jonka sulouden ja kauneuden ajan tuottamat tuhot vain yhä selvemmin toivat esiin, liittäen ihailuun liikutuksen tunnetta. Tämä uhri, tämä rakkaudesta minuun tehty kauneuden itsemurha koski sydämeeni ja koko olemukseeni niin valtavasti, että heittäydyin hänen jalkoihinsa painaen otsani maahan.

21.

Oi, tunteeni ei kuitenkaan ollut oikeata, täydellistä rakkautta, se oli vain rakkauden varjoa. Mutta olin vielä liian paljon poika, liian lapsellinen päästäkseni tästä selville. Luulin todellakin, että ihailuni oli niin paljon viattomuuden, kauneuden ja rakkauden arvoista. Sanoin sen hänelle sisäisen liikutukseni synnyttämällä avomielisyydellä, yksinäisyyden, yön, epätoivon ja kyynelten kiihdyttämin tuntein. Hän uskoi sen, koska hänen täytyi se uskoa voidakseen elää ja koska hänellä itsellään oli sydämessään kyllin paljon intohimoa peittääkseen sen puutteen tuhansissa muissa sydämissä.

Koko yö kului näin avonaisessa, mutta lapsellisessa ja puhtaassa keskustelussa kahden olennon välillä, jotka viattomasti paljastavat kiintymyksensä ja jotka mielellään olisivat nähneet tämän yön ja tämän hiljaisuuden kestävän ikuisuuden, ettei mitään vierasta olisi päässyt heidän sydämiensä ja tunnustustensa väliin. Hänen hurskautensa, minun ujo arkatuntoisuuteni ja liikutus, jonka tunsimme sieluissamme, piti kaukana kaiken vaaran. Tällaisen luottamuksen väärinkäytös olisi ollut kahden sielun surma.

Pidin hänen käsiään omissani. Tunsin, kuinka elämä vähitellen palasi. Toin hänelle raitista vettä, jota hän joi kämmenestäni ja jolla hän pesi otsansa ja poskensa. Heitin tuleen uusia oksia ja pidin sitä vireillä; sitten istuuduin kivilattialle myrttikimpun viereen, jolla hänen päänsä lepäsi, yhä uudelleen kuullakseni hänen rakkautensa suloisen tunnustuksen, kuullakseni, kuinka tämä rakkaus oli syntynyt hänen tietämättään puhtaana sisaren rakkautena, kuinka hän ensin oli sitä peljästynyt, mutta sitten jälleen rauhoittunut, kuinka hän vihdoin oli käsittänyt todella minua rakastavansa, kuinka monia salaisia todisteita hän oli minulle antanut rakkaudestaan minun niitä ymmärtämättä, kuinka hän aina joskus oli luullut ilmaisseensa itsensä, joskus taas ollut huomaavinaan, että minäkin häntä rakastin. Hänen muistissaan oli säilynyt kaikki — hetket, liikkeet, hymyilyt, häneltä vahingossa pujahtaneet, heti kuitenkin peruutetut sanat, kasvonilmeittemme tiedottomat tunnustukset ja vivahtelut näinä kuutena kuukautena, kaikki toi se nyt esiin kuten ruoho etelän vuorilla, joilla tuuli on kuljettanut kulovalkeaa, säilyttää palon jälkiä kaikissa niissä kohdissa, joita liekit ovat koskettaneet.

22.

Sitten paljasti hän minulle salaiset haaveilunsa, joissa vähäpätöisimmillekin seikoille annetaan taikauskoinen merkitys ja arvo. Hän niin sanoakseni poisti verhon toisensa jälkeen sielunsa edestä. Hän näyttäytyi minulle sellaisena kuin hän näyttäytyi Jumalalle, luottavaisuutensa, lapsellisuutensa, antaumuksensa koko alastomuudessa. Vain kerran elämässä on sielulla hetkiä, jolloin se täydellisesti valautuu toiseen sieluun, jolloin huulet eivät voi tauota kuiskaamasta, jolloin rakkauden tulkitseminen vihdoin käy niille ylivoimaiseksi ja loppuu epäselvään, hämmentyneeseen soperrukseen kuin nukahtamaisillaan olevan lapsen suudelmat. Minä puolestani en väsynyt kuuntelemasta milloin huoaten, milloin väristen. Joskaan liian hetkellinen ja liian nuori sydämeni ei vielä ollut kyllin kypsä ja rikas itse omatakseen niin hehkuvia, niin jumalaisia tunteita, herättivät nämä tunnustukset siellä niin uuden ja ihanan tunteen, että luulin ne käsittäväni. Oi, mikä hulluus! Minä olin jäätä, hän tulta. Kuvastaessani tätä luulin itse palavani. Mutta yhdentekevää! tuo toisesta toiseen heijastunut säteily näytti lähtevän meistä molemmista ja kietovan meidät saman tunteen ilmakehään.

23.

Näin kului pitkä talvi-yö. Tämä yö oli meidän mielestämme lyhyt kuin ensimmäinen huokaus, josta aavistamme rakkauden olemassa-olon. Päivän koitto oli kuin keskeytys. Aurinko oli jo korkealla taivaan laella ennenkuin sen säteet tunkeutuivat akkunaluukkujemme raoista kalventaen lampun valon. Avatessani oven näin kalastajan koko perheen juosten rientävän portaita ylös.

Nuori procidalainen nunna, Graziellan ystävätär, jolle hän edellisenä päivänä oli lähettänyt sanan ja uskonut aikomuksensa, oli aavistanut epätoivoista sydänsurua ja senvuoksi yöllä lähettänyt erään veljistään Napoliin ilmoittamaan Graziellan sukulaisille hänen päätöksestään. Saatuaan näin tiedon, mistä löytäisivät lapsensa, riensivät he iloiten ja katuen estämään Graziellaa epätoivoisesta teostaan ja noutamaan hänet kotiin vapaana ja heidän anteeksiantonsa saaneena.

Iso-äiti heittäytyi polvilleen vuoteen viereen työntäen edellään molempia pienokaisia, jotka hän oli tuonut mukanaan hellyttääkseen Graziellaa ja pitäen heitä kuin kilpenä edessään pojantyttärensä soimauksia vastaan. Lapset heittäytyivät huutaen ja itkien sisarensa syliin. Kun tämä nousi hyväilläkseen heitä ja syleilläkseen isoäitiä, putosi liina hänen otsaltaan ja paljasti hänen päänsä, josta hiukset olivat riistetyt pois. Nähdessään tämän kauneuden hävityksen, jonka merkityksen he vain liiankin hyvin käsittivät, säikähtivät he, ja talo kaikui uudelleen nyyhkytyksistä. Nunna, joka myöskin oli tullut sinne, koetti rauhoittaa ja lohduttaa kaikkia; hän otti Graziellan katkaistut palmikot, kosketti niillä madonnan kuvaa, kietoi niitten ympäri valkean silkkiliinan ja laski ne iso-äidin esiliinaan. "Säilyttäkää ne", puhui hän, "näyttääksenne niitä hänelle aina joskus, onnen tai surun hetkinä ja muistuttaaksenne hänelle, jos hänelle suodaan se, jota hän rakastaa, että hänen sydämensä esikoiset aina kuuluvat Jumalalle niinkuin hän näitten hiuksien kautta uhrasi hänelle ensimmäisen kauneutensakin."

24.

Illalla palasimme kaikki yhdessä Napoliin. Se into, jota olin osoittanut löytääkseni ja pelastaakseni Graziellan, oli tehnyt vanhan kalastajan ja hänen vaimonsa kiintymyksen minuun kaksinkertaiseksi. Mutta kumpaisellakaan heistä ei ollut aavistustakaan, mitä laatua oli mielenkiintoni häneen ja yhtä aavistamaton oli heille hänen tunteensa minuun. Koko hänen vastahakoisuutensa luettiin Ceccon viallisuuden syyksi. Toivottiin, että aika ja järki voittaisivat tämän vastenmielisyyden. Graziellalle luvattiin, ettei häntä enää pahoitettaisi naimisiin. Cecco itse oli kieltänyt isäänsä enää puhumasta tästä; koko olennollaan, liikkeillään ja katseillaan pyysi hän serkultaan anteeksi hänelle aiheuttamaansa tuskaa. Rauha palasi vähitellen taloon.

25.

Ei mikään heittänyt enää varjoa Graziellan kasvoille tai minun onnelleni kuin ajatus siitä, että kotiinpaluuni sen varhemmin tai myöhemmin keskeyttäisi. Vain Ranskanmaan pelkkä nimikin sai tyttö-raukan kalpenemaan kuin olisi hän nähnyt kuoleman varjon. Kun eräänä päivänä astuin huoneeseeni, oli kaupunkilais-vaatteeni revitty siekaleiksi ja viskelty lattialle. "Anna minulle anteeksi", rukoili Graziella heittäytyen jalkoihini epätoivoisin katsein, "minä se tein tuon tuhotyön. Oi, älä toru minua, mutta kaikki, mikä muistuttaa minua siitä, että sinun jonakin päivänä täytyy riisua yltäsi kalastajapukusi, tekee minut liian onnettomaksi! Minusta tuntuu, että muuttaessasi yllesi entisen pukusi sydämesikin muuttuu."

Tällaisia pikku myrskyjä lukuunottamatta, jotka johtuivat vain hänen tulisesta rakkaudestaan ja jotka pari yhdessä vuodatettua kyyneltä suloisesti tyynnytti, kului näin kolme kuukautta kuvitellussa onnessa, jonka pieninkin annos todellisuutta heti olisi särkenyt. Paratiisimme oli vain haihtuva pilvi.

Ja näin opin tuntemaan rakkauden: sen opetti minulle kyynel lapsen silmässä.

26.

Kuinka onnelliset olimmekaan unhoittaessamme, että ulkopuolellamme oli olemassa toinenkin maailma kuin pieni talo Pausilippo-vuoren rinteillä, aurinkoinen kattoterrassi, huone, jossa teimme työtä puolen päivää ja leikimme toisen puolen, vene, joka lepäsi rannalla hiekkavuoteessaan ja ihana meri, josta kostea tuuli toi mukanaan raikkautta ja aaltojen säveliä.

Mutta voi, oli myöskin hetkiä, jolloin vaivuimme ajattelemaan, ettei maailma loppunutkaan siihen ja että kerran koittaisi päivä, joka ei enää tapaisikaan meitä saman auringon- tai kuunsäteen alla. Olen väärässä syyttäessäni sydäntäni penseydestä, jos ajattelen, mitä se jäljestäpäin on tuntenut. Itse asiassa aloin rakastaa Graziellaa tuhat vertaa enemmän kuin itsellenikään tunnustin. Jollen olisi häntä niin suuresti rakastanut, ei se jälki, jonka hän ikuisesti sieluuni jätti, olisi ollut niin syvä ja niin tuskallinen, hänen muistonsa ei olisi niin vienona ja surumielisenä sulautunut koko olentooni, eikä hänen kuvansa väikkyisi niin läheisenä ja säteilevänä muistissani. Vaikka sydämeni niihin aikoihin olikin kuin kuivaa hiekkaa, juurtui tämä merikukkanen sinne kauvemmaksi kuin yhdeksi kesäksi kuten juurtuvat ihmeelliset liljat Ischian hiekkarannoille.

27.

Ja kuinka olisi sokeinkaan silmä, sammuneinkaan sydän voinut olla häntä rakastamatta! Hänen kauneutensa näytti kehittyvän päivä päivältä hänen rakkautensa kanssa. Hän ei enää kasvanut, mutta kaikki hänen sulonsa kehittyivät täyteen kukkaansa saattaen eilen vielä olla lapsen, tänään jo täysin puhjenneen nuoren tytön. Hänen hentojen muotojensa ääriviivat muuttuivat silmissä yhä pyöreämmiksi ja suloisemmiksi. Hänen vartalonsa tuli kiinteämmäksi kadottamatta silti joustavuuttaan. Hänen kauniit jalkansa eivät enää yhtä keveästi ja huolettomasti kuin ennen koskettaneet maanpintaa. Hän liikutteli niitä hitaasti ja raukeasti tuon painostuksen vallassa, jonka ensimmäiset rakkauden ajatukset näyttävät tuovan tytön koko olemukseen.

Hänen hiuksensa kasvoivat taas voimakkaasti kuin tuuheat merikasvit, joita kevään lauhkeat aallot hyväilevät. Usein kiersin leikkien hänen suortuviaan sormieni ympäri ja niittasin niitä hänen liivinsä vihreätä miehustaa vasten. Hänen ihonsa muuttui valkeammaksi, ja posket punersivat kuin hänen sormenpäitään värjäävä vaaleanpunainen korallitomu. Hänen silmänsä tulivat suuremmiksi ja ikäänkuin päivä päivältä avautuivat tajuamaan uusia, äkkiarvaamatta ilmaantuneita näkö-aloja. Se oli tuota elämän ihmetystä, joka valtasi Galatean hänen tuntiessaan ensimmäiset vavahdukset marmoriruumiissaan. Hänen asentonsa, liikkeensä ja katseensa tulivat minun läheisyydessäni vaistomaisesti aremmiksi ja kainommiksi. Huomasin sen hyvin ja olin usein itsekin hänen läheisyydessään sanaton ja värisin kautta koko ruumiini. Meitä olisi saattanut pitää kahtena syyllisenä, emmekä kuitenkaan olleet kuin kaksi liian onnellista lasta.

Ja kuitenkin kätkeytyi tähän onneen jonkun ajan kuluttua salainen alakuloisuus, joka silloin tällöin tuli näkyviinkin. Emme oikein tietäneet, mitä se oli. Mutta kohtalo tiesi sen. Se oli aavistus siitä, että saimme olla enää vain vähän aikaa yhdessä.

28.

Usein Graziella, sen sijaan että puettuaan ja kammattuaan pikku veljensä iloisena olisi ryhtynyt työhön, jäi istumaan terrassin suojusmuurin juurelle suuren viikunapuun varjoon, joka kohosi muurin yläreunaan saakka. Hän voi istua siinä liikahtamatta kokonaisen aamupäivän, katse harhaillen etäisyydessä. Kun iso-äiti kysyi, oliko hän sairas, vastasi hän, ettei häntä mikään vaivannut, vaan että hän oli väsynyt jo ennen työn alkamistakaan. Hän ei silloin mielellään vastannut kysymyksiin. Hän käänsi kasvonsa koko maailmalta paitsi minulta. Minua hän katseli kauvan sanaakaan sanomatta. Välistä liikkuivat hänen huulensa niinkuin hän olisi puhunut, mutta hänen sopertelevia sanojaan ei kukaan kuullut. Hänen milloin kalpeat, milloin punastuvat kasvonsa värähtelivät vienosti kuin uinuva vedenpinta, jota aamutuulen ensimmäiset vireet koskettavat. Mutta kun istuuduin hänen viereensä ja tartuin hänen käteensä, kun höyhenkynälläni tai rosmariini-oksalla keveästi kosketin hänen suljettujen silmiensä pitkiä ripsiä, unohti hän kaiken ja alkoi nauraa ja puhella niinkuin ennenkin. Mutta naurettuaan ja laskettuaan leikkiä kanssani tuli hän alakuloiseksi.

Sanoin hänelle välistä: "Graziella, mitä sinä tuntikausia katselet tuolla meren takana? Näetkö jotakin, jota me muut emme näe?" "Näen Ranskanmaan jäävuorten takana", vastasi hän. "Ja mitä kaunista näet Ranskassa?" kysyin edelleen. "Näen erään, joka on sinun näköisesi", vastasi hän, "erään, joka kulkee, kulkee, kulkee pitkin loputonta, valkeata tietä. Hän kulkee taakseen katsomatta yhä edelleen, ja minä odotan tuntikausia, toivoen aina, että hän kääntyisi takaisin. Mutta hän ei palaa." Ja sitten hän kätki kasvonsa esiliinaansa eikä enää nostanut kaunista otsaansa, vaikka olisin mitä hellimmillä nimillä häntä puhutellut. Menin silloin hyvin surullisena huoneeseeni. Koetin lukemalla kääntää ajatukseni toisaalle, mutta hänen kuvansa väikkyi aina silmieni ja kirjan lehden välissä. Kirjan sanat saivat mielestäni äänen ja huokailivat niinkuin hän. Usein lopulta itkin itsekseni, mutta surumielisyyteni hävetti minua, niin etten koskaan kertonut Graziellalle itkeneeni. Tein siinä sangen väärin, yksi ainoakin kyyneleeni olisi tehnyt hänelle niin hyvää!

29.

Muistan erään tapauksen, joka kovasti koski häneen ja josta hän ei koskaan täydelleen toipunut.

Hän oli vähän aikaa sitten tullut hyväksi ystäväksi muutamien ikäistensä nuorten tyttöjen kanssa. Nämä tytöt asuivat eräässä puutarhan pienistä taloista. He paikkasivat ja parsivat vaatteita eräälle kasvatuslaitokselle, jossa kävi nuoria ranskalaistyttöjä. Murat oli perustanut tämän laitoksen Napoliin ministeriensä ja kenraaliensa tyttäriä varten. Nämä nuoret procidalais-tytöt keskustelivat usein alhaalta työnsä äärestä Graziellan kanssa, joka katseli heitä kattonsa suojusmuurin yli. He näyttelivät hänelle nuorilta neideiltä saamiaan kauniita pitsejä, silkkipukuja, somia päähineitä, kenkiä, nauhoja ja kaulahuiveja, jotka heidän korjattuina piti viedä heille takaisin. Siinäkös ihmeteltiin ja ihailtiin, niin ettei huudahduksista tahtonut tulla loppua. Usein noutivat pikku työntekijättäret Graziellan messua tai iltasoittoa kuulemaan Pausilippon pieneen kappeliin. Menin heitä vastaan päivän laskiessa, kun kellonsoitto ilmaisi papin lukevan iltarukousta. Sitten palasimme leikkiä laskien kotiin hiekkaista rantaa pitkin, juoksimme laskevan aallon perässä ja pakenimme sitä kun se jälleen vaahtoon kuohahtaen vierähti jalkoihimme. Ah, kuinka suloinen olikaan Graziella silloin, kun hän somien kullalla kirjailtujen jalkineittensa kastumista peljäten ojennetuin käsivarsin pakeni luokseni kuin olisi hän sydämelläni tahtonut etsiä suojaa yksinpä kateelliselta aalloltakin, joka vähintäin tahtoi kastella hänen jalkansa!

30.

Olin huomannut, että hän jo muutamia aikoja oli hautonut mielessään ajatusta, jonka hän salasi minulta. Hänellä oli salaisia kokouksia uusien ystävättäriensä kanssa. Heillä oli jonkinlainen pieni salaliitto, johon minua ei otettu.

Eräänä iltana luin huoneessani pienen savilampun valossa. Terrassille vievä oveni oli auki, että meri-ilma olisi päässyt sisään. Kuulin liikettä, nuorten tyttöjen kuiskinaa, tukahutettua naurua, sitten pienen valitushuudahduksen, suuttuneita sanoja, ja taaskin naurua, jota seurasi pitkä hiljaisuus. Se tuli Graziellan ja lasten huoneesta. Sen vuoksi en alussa kiinnittänyt asiaan suurta huomiota.

Heidän tukahutetut kuiskauksensa ja salavihkaisuutensa herättivät vihdoin uteliaisuuteni. Laskin pois kirjani, otin lampun vasempaan käteeni ja suojasin sitä oikealla tuulelta, ettei se olisi sammunut. Sitten hiivin hiljaa katon yli ja painoin korvani Graziellan huoneen ovelle. Siellä kuljettiin edestakaisin, kahisteltiin, laskostettiin ja oiottiin kankaita, kilisteltiin sormustimia, neuloja ja saksia, solmittiin nauhoja, soviteltiin koristeita; koko huone oli täynnä raikkaitten äänien säestämää touhua. Olin kuullut usein tällaista äitini kodissa, kun sisareni valmistautuivat tanssiaisiin.

Mutta huomenna ei Pausilippossa tietääkseni ollut juhlaa. Graziella ei sitäpaitsi koskaan vaatetuksen avulla kohottanut kauneuttaan. Hänellä ei huoneessaan ollut edes peiliä. Hän käytti vesiastiaa kuvastimenaan, tai minun silmiäni.

En voinut enää vastustaa haluani päästä salaisuuden perille. Painoin polvellani ovea, joka antoi myöten. Ilmestyin kynnykselle lamppu kädessä.

Nuorilta ompelijattarilta pääsi huuto ja he pakenivat kuin lintuparvi huoneen joka nurkkaan. Käsissään pitivät he vielä syyllisyytensä todisteita: mikä neulaa ja lankaa, mikä saksia, mikä kukkasia, mikä nauhoja. Mutta Graziella, joka istui keskellä huonetta pienellä puutuolilla ja oli äkillisestä ilmestymisestäni aivan jähmettynyt, ei voinut paeta. Hän oli punainen kuin granaatti. Hän painoi alas silmäluomensa uskaltamatta, katsoa minuun; hän tuskin uskalsi hengittää. Kaikki vaikenivat ja odottivat, mitä sanoisin. En sanonut mitään. Olin itsekin liian hämmästynyt ja tuijotin äänettömänä edessäni olevaa näkyä.

Graziella oli riisunut yltään raskaan, villaisen pukunsa, procidalaisen liivinsä, joka on rinnan kohdalta avonainen, että nuori tyttö voisi vapaasti hengittää ja lapsi päästä elämän lähteilleen, kullalla kirjaillut, puukorkoiset jalkineensa, joihin hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt ja pitkät, kuparipäiset hiusneulansa, jotka kokosivat hänen mustat hiuksensa hänen päälaelleen kuin raakapuu purjeen ympärilleen. Hänen rannerenkaan kokoiset korvarenkaansa olivat huolimattomasti viskatut vuoteelle aamupuvun viereen.

Tuon kauniin kreikkalaisen puvun asemasta, joka sopii niin hyvin köyhälle kuin rikkaallekin ja joka lyhyine hameineen, uurrettuine liiveineen ja avonaisine hihoineen antaa täyden vapauden ja liikuntokyvyn naisruumiille, olivat Graziellan nuoret ystävättäret hänen pyynnöstään pukeneet hänet erään luostarissa asuvan hänen ikäisensä ja kokoisensa ranskalaisen neidin vaatteisiin ja koruihin. Hänellä oli silkkipuku, punainen vyö, valkea röyhelö, tekokukilla koristettu tukkalaite, siniset satiinikengät ja ohuet silkkisukat, joitten läpi hohti hänen pyöreitten nilkkojensa luonnollinen väri.

Hän oli tuossa asussaan, jossa olin yllättänyt hänet, yhtä hämmentynyt kuin jos hän alastomana olisi joutunut alttiiksi miehen katseille. En voinut irroittaa katsettani hänestä, mutta ei ainoakaan liike, huudahdus tai hymy antanut ilmi tunteitani tuon puvunvaihdoksen johdosta. Kyynel nousi silmääni. Olin heti ja liian hyvin ymmärtänyt lapsiraukan ajatuksen. Hän häpesi eroitusta omansa ja minun asemani välillä ja oli tahtonut koettaa, voisiko minulle läheisempi vaatetus lähentää kohtaloitamme silmissäni. Hän oli tehnyt tuon kokeen tietämättäni, ystävättäriensä avulla, toivoen voivansa äkkiä ilmestyä eteeni kauniimpana ja enemmän kaltaisenani kuin mitä hän saaren yksinkertaisessa, säätynsä mukaisessa puvussa luuli olevansa. Hän oli erehtynyt. Äänettömyyteni antoi hänelle siitä aavistuksen. Hänen kasvoissaan ilmeni toivotonta kärsimättömyyttä, hän melkein itki, ja tämä paljasti minulle hänen salaisen aikomuksensa ja pettymyksensä.

Hän oli hyvin kaunis nytkin, ja hänen tarkoituksensa olisi vielä monin verroin pitänyt kaunistaa häntä silmissäni. Mutta hänen kauneutensa oli kuin kidutuspenkillä. Hän muistutti Correggion neitseitä, jotka marttyyrirovioonsa sidottuina koettavat verhoutua kahleisiinsa päästäkseen pakoon julkeita, heidän puhtauttaan loukkaavia katseita. Kuinka nämä hetaleet kiduttivatkaan Graziella-raukkaa! Mutta hän ei ollut, kuten ensi näkemältä olisi voinut luulla, turhamaisuuden marttyyri. Hän oli rakkautensa marttyyri.

Nuoren ranskalaisen luostarikoululaisen vaatteet, joihin hänet oli puettu, ja jotka epäilemättä oli tehty kolmeneljätoista vuotiaan koulutytön hintelää vartaloa ja kaitoja olkapäitä varten, olivat liian ahtaat meren ja päivänpaisteen tyttären täyteläiselle vartalolle ja pyöreille olkapäille. Puku ratkeili hartioitten, rinnan ja vyötäisten kohdalta kuin sykomorin kuori, joka halkeilee kevään väkevien mehujen pakoituksesta. Turhaan olivat nuoret ompelijattaret pistelleet nuppineuloja sinne tänne pukuun ja röyhelöön, luonto oli tytön joka liikkeellä revellyt kangasta. Paljas kaula ja käsivarret hohtivat monin paikoin silkin repeämistä. Karkea paita pääsi esiin voittaen silkin ja pitsien vastarinnan ja muodosti räikeän vastakohdan hienolle silkille. Käsivarret, joita lyhyet ja ahtaat hihat vaivoin suojasivat, tunkivat esiin kuin punertava perhonen halkeavasta kotelostaan. Jalat, jotka olivat tottuneet olemaan paljaina tai väljissä kreikkalaisissa jalkineissa, pingoittivat lujasti nyöritettyjä satiinikenkiä. Pitsiverkko ja tekokukat, jotka vaivoin pitivät koossa hiuksia, nostivat koko suuremmoisen tukkalaitteen vielä ylemmäksi, antaen suloisille, tällä tavalla vääristetyille kasvoille omituisen julkean sävyn, joka kainoudesta punastuvien poskien kanssa muodosti mitä oudoimman ja viehättävimmän vastakohdan.

Hänen asentonsa oli yhtä hätääntynyt kuin hänen kasvonsa. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan, etteivät kukat olisi pudonneet päälaelta ja koko asu joutunut epäkuntoon. Hän ei voinut kävellä, kun ahtaat kengät puristivat hänen jalkojaan ja tekivät hänen askeleensa viehättävän epävarmoiksi. Hän oli kuin aurinkoisen meren viaton Eeva, joutuneena ensimmäisen keimailunsa satimeen.

31.

Silmänräpäyksen ajan vallitsi huoneessa hiljaisuus. Lopuksi astuin askeleen häntä kohti, enemmän kiusaantuneena kuin huvitettuna tästä luonnon halventamisesta. Huulillani väreili hieman ivallinen hymy ja katseeni oli puoleksi moittiva, puoleksi leikillinen; olin vain vaivoin tuntevinani hänet hänen uudessa asussaan. "Sinäkö se olet Graziella?" sanoin. "Voi, kukapa voisi tuota pariisilaisnukkea uskoa kauniiksi procidalaistytöksi! Etkö tosiaankaan häpeä", jatkoin hieman kovakouraisesti, "tuolla tavoin tärvellä sitä Jumalan lahjaa, joka on niin ihana luonnollisessa puvussaan? Turhaan sinä ponnistelet, et koskaan tule olemaan muuta kuin meren tytär, jonka hiuksien ihanimpana koristeena on kauniin aurinkosi säteet. Tällaiset häkkilinnun höyhenet eivät koskaan sovellu meripääskylle."

Nämä sanat vihloivat hänen sydäntään. Hän ei käsittänyt kuinka äärettömän paljon parempana pidin meren pääskystä ja kuinka häntä jumaloin. Hän luuli, että minä en uskonut hänen koskaan voivan tulla minun maani ja heimoni kaunotarten kaltaiseksi. Hän ajatteli, että kaikki hänen ponnistuksensa tullakseen minun tähteni kauniimmaksi ja estääkseen silmiäni näkemästä hänen alhaista säätyään, olivat turhat. Hän puhkesi äkkiä kyyneliin, ja istuutuen vuoteensa laidalle, kasvot kätkettyinä käsiinsä, pyysi vihaisella äänellä, että ystävät tulisivat vapauttamaan hänet noista inhottavista hetaleista. "Tiesin kyllä", nyyhkytti hän, "olevani vain köyhä procidalaistyttö. Mutta ajattelin, että jos muuttaisin vaatteita, ei sinun tarvitsisi niin paljon hävetä minua, jos joskus seuraisin sinua maahasi. Näen nyt, että minun on jäätävä sinne, missä olen ja kuoltava siellä, missä olen syntynyt. Mutta sinun ei olisi pitänyt moittia minua siitä."

Tämän sanottuaan repi hän halveksien kukat ja korut yltään, viskasi ne vihaisena kauvas luotaan ja tallasi niitä jaloillaan syytäen niille moitteita ja soimauksia, kuten hänen iso-äitinsä oli syyttänyt laivan siruja haaksirikon jälkeen. Sitten hän riensi minun luokseni ja sammutti lampun kädestäni, että en kauvempaa näkisi häntä tuossa puvussa, joka ei minua miellyttänyt. Tunsin tehneeni väärin laskiessani hänestä niin rohkeasti leikkiä. Pyysin häneltä anteeksi. Sanoin toruneeni häntä ainoastaan sen vuoksi, että pidin häntä procidalaisessa puvussaan tuhat kertaa kauniimpana kuin ranskalaisessa. Se oli totta. Mutta pisto oli kerta kaikkiaan annettu. Hän ei kuunnellut minua, vaan nyyhkytti yhä edelleen. Ystävättäret riisuivat häneltä puvun, enkä nähnyt häntä ennenkuin seuraavana aamuna. Hän oli taas saarelaispuvussaan. Mutta hänen silmänsä olivat punaiset kyynelistä, jotka leikinlaskuni oli maksanut hänelle yön kuluessa.

32.

Näihin aikoihin alkoi hän epäillä kaikkia Ranskasta saamiani kirjeitä peljäten, että ne kutsuisivat minut takaisin. Hän oli niin rehellinen ja petokseen kykenemätön, vaikka oma elämä oli kysymyksessä, ettei voinut niitä hävittää. Mutta hän pidätti niitä itsellään välistä yhdeksänkin päivää ja kiinnitti ne kullatulla neulalla madonnan kuvan taakse, joka riippui seinällä hänen vuoteensa vieressä. Hän ajatteli, että pyhä neitsyt heltyisi ja suojelisi rakkauttamme muuttamalla ihmeen kautta kirjeitten sisällön, niin että paluukutsut muuttuisivat käskyiksi jäämään hänen luokseen. Huomasin kaikki nuo pienet hurskaat petokset, ja ne tekivät hänet entistä rakkaammaksi minulle. Mutta hetki lähestyi!

33.

Eräänä iltana toukokuun lopussa koputettiin kiivaasti ovelleni. Perhe nukkui jo. Menin alas aukaisemaan. Siellä oli ystäväni V. "Tulen sinua noutamaan", sanoi hän. "Tässä on kirje äidiltäsi. Sinä et voi enää kieltää. Postihevoset odottavat sinua puoli-yön aikana. Kello on nyt yksitoista. Jos et nyt lähde mukaani, et enää koskaan pääse pois. Se maksaisi äitisi hengen. Sinä tiedät, kuinka vastuunalaiseksi perhe tuntee itsensä kaikista sinun virheistäsi. Se on uhrautunut sinun edestäsi, uhraudu sinä nyt hetkiseksi sen edestä. Minä lupaan pyhästi tuoda sinut tänne takaisin, me vietämme täällä talven, kokonaisen vuoden. Mutta nyt täytyy sinun lähteä perheesi luo ja osoittaa, että tottelet äitiäsi."

Tunsin olevani hukassa.

"Odota minua täällä", sanoin hänelle.

Palasin huoneeseeni ja kokosin vaatteeni kiireesti matka-arkkuun. Kirjoitin Graziellalle, sanoin kirjeessäni kaiken, mitä kahdeksantoista-vuotiaan sydämen hellyys voi keksiä ja kaiken mitä järki vaatii äitiänsä rakastavalta pojalta. Vannoin hänelle kuten itsellenikin ennen neljännen kuukauden loppua olevani taas hänen luonaan enkä enää koskaan häntä jättäväni. Uskoin epävarman kohtalomme Sallimuksen ja rakkauden haltuun. Jätin hänelle kukkaroni, että hän poissa-ollessani voisi auttaa vanhoja vanhempiaan. Suljettuani kirjeen lähenin hiljaa hänen huoneensa ovea ja polvistuin kynnykselle. Suutelin kiveä, puuta, pistin kirjeen oven alitse huoneeseen. Tukahutin nyyhkytyksen, joka tuskaisana nousi rinnastani.

Ystäväni tarttui käsivarteeni, nosti minut ylös ja vei minut pois. Siinä hetkessä Graziella, jonka outo liike oli herättänyt, avasi oven. Kuu valaisi katto-terrassia. Lapsi-parka tunsi ystäväni ja näki matka-arkkuni erään palvelijan hartioilla. Hän ojensi käsivartensa, parahti kauhusta ja vaipui taintuneena maahan.

Riensimme hänen luokseen. Koko perhe kokoontui. Hänen kasvojaan valeltiin vedellä. Kaikki rakkaat äänet kutsuivat häntä takaisin elämään. Vasta minun ääneni kuullessaan tuli hän tuntoihinsa. "Näet nyt", sanoi ystäväni, "että hän elää. Isku on nyt kerta kaikkiaan annettu. Pitemmät jäähyväiset tekisivät tuskan vain moninkertaiseksi." Hän irroitti tytön jääkylmät käsivarret kaulastani ja veti minut väkisin pois talosta. Tuntia myöhemmin ajoimme yön hiljaisuudessa Roomaa kohti.

34.

Graziellalle jättämässäni kirjeessä olin antanut hänelle useita osoitteita. Hänen ensimmäisen kirjeensä sain Milanoon. Hän sanoi olevansa ruumiillisesti terve, mutta hänen sydämensä oli sairas. Hän vakuutti kuitenkin uskovansa sanaani ja odottavansa minua varmasti marraskuussa.

Saavuttuani Lyoniin sain toisen vielä ensimmäistä paljon rauhallisemman ja luottavamman kirjeen. Kirjeessä oli muutamia lehtiä punaisesta neilikasta, joka kasvoi saviruukussa terrassin suojusmuurilla aivan lähellä huonettani. Näitä neilikoita pani hän sunnuntaisin tukkaansa. Tahtoiko hän tämän kautta lähettää minulle jotakin, joka oli ollut lähellä häntä itseään? Vai kätkeytyikö hänen lahjaansa hellä, salainen moite, tahtoiko hän muistuttaa, että hän minun tähteni oli uhrannut hiuksensa?

Hän kertoi, että hänellä oli ollut kuumetta ja että hänen sydämensä oli ollut kipeä, mutta hän tuli päivä päivältä paremmaksi. Hänet oli lähetetty toipumaan toisenlaiseen ilmastoon serkkunsa, Ceccon sisaren luo, joka asui Vomerolla, korkealla, terveellisellä kukkulalla lähellä Napolia.

Sen jälkeen en saanut kirjettä kolmeen kuukauteen. Ajattelin Graziellaa joka päivä. Minun piti palata Italiaan seuraavan talven alussa. Hänen suloinen, surullinen kuvansa väikkyi kaipauksena mielessäni välistä minua lempeästi moittien. Olin tuossa onnettomassa iässä, jolloin pintapuolisuus ja jäljittelyhalu saavat nuoren miehen häpeämään parhaita tunteitaan ja jolloin kauneimmat Jumalan lahjat, puhdas rakkaus, viattomat tunteet, putoavat hiekkaan ja joutuvat maailman tuulten pyörteisiin. Pilkallisilta tovereilta opittu turhamaisuus pyrki vastustamaan rakkauttani, joka yhä eli kätkössään sydämeni pohjassa. En olisi punastumatta voinut tunnustaa kaipaukseni esineen nimeä ja säätyä ja joutua alttiiksi ivalle. En ollut unohtanut Graziellaa, mutta verhonnut hänen muistonsa. Tuo rakkaus, joka elähytti sydäntäni, nöyryytti inhimillistä ylpeyttäni. Hänen muistonsa, jota salaa elätin vain itseäni varten, seurasi minua melkein pahan omantunnon tavoin ulkona maailmalla. Kuinka punastunkaan nyt noita punastumisiani, ja kuinka tuhat vertaa suuriarvoisempi oli yksi ainoa ilonvälähdys tai kyynel hänen silmissään kuin kaikki nuo katseet, pilanteot ja hymyilyt, joille olin valmis uhraamaan hänen kuvansa. Oi kuinka kykenemätön on liian nuori mies rakastamaan! Hänellä ei ole arvostelukykyä! Hän ei käsitä todellisen onnen arvoa, ennenkuin on sen menettänyt. Metsän nuorissa taimissa on kyllä läikähtelevää elinvoimaa ja valojen ja varjojen vaihtelua, mutta vanhan tammen ytimessä on enemmän tulta.

Oikea rakkaus on elämän kypsä hedelmä. Kahdeksantoistavuotiaana ei ihminen tunne sitä, hän vain kuvittelee sen olemassa-olon. Kun kasvimaailmassa hedelmä kypsyy, varisevat lehdet. Kenties on ihmisen laita samoin. Olin usein sitä ajatellut huomatessani harmaantuneita hiuksia päässäni. Olen syyttänyt itseäni siitä, etten silloin tuntenut rakkauden kukan todellista arvoa. Olin kokonaan turhamaisuuden sokaisema. Turhamaisuus on typerin ja pahin rikoksistamme, sillä se panee meidät punastumaan onneamme.

35.

Eräänä iltana marraskuun alussa palatessani joistakin tanssiaisista, annettiin minulle kirje ja paketti, jonka muuan Napolista tuleva matkustaja oli tuonut minulle. Tuntematon matkustaja oli kertonut, että eräs hänen ystävänsä korallitehtaan omistaja oli jättänyt hänelle tämän tärkeän tehtävän, jonka hän nyt ohimennessään suoritti. Mutta koska hänen uutisensa olivat huonoja ja ikäviä, ei hän tahtonut nähdä minua, pyysi vain, että ilmoittaisin hänelle Pariisiin saaneeni paketin.

Avasin paketin vapisten. Ensin tuli esille viimeinen kirje Graziellalta: "Tohtori on sanonut, että voin elää enää korkeintaan kolme päivää. Tahdon sanoa sinulle hyvästi niin kauvan kun jaksan. Oi, jos sinä olisit täällä, jäisin eloon. Mutta tämä on Jumalan tahto. Minä puhun sinulle pian ja sitten aina ylhäältä taivaasta. Rakasta sieluani! Se on oleva kanssasi kaiken ikäsi. Jätän sinulle hiukseni, jotka eräänä yönä leikattiin sinun tähtesi. Pyhitä ne Jumalalle jossakin maasi kappelissa, että joku osa minusta olisi luonasi!"

Istuin kokonaan murtuneena paikallani kirje kädessä aamuun saakka. Vasta silloin saatoin avata toisen käärön. Koko hänen kaunis tukkansa oli siinä sellaisena kuin olin nähnyt sen tuona yönä, jona hän oli sen minulle näyttänyt mökissä. Siinä oli vielä muutamia kanervakukkia, jotka olivat silloin siihen tarttuneet. Täytin hänen pyyntönsä. Siitä päivästä saakka himmensi hänen kuolemansa varjo kasvojani ja nuoruuttani.

Kaksitoista vuotta myöhemmin kävin taas Napolissa. Etsin hänen jälkiänsä. Niitä ei ollut enää Margellinassa eikä Procidassa. Pieni talo saaren rannalla oli raunioina. Sen paikalla oli vain kasa harmaita kiviä ja kellari, jonka suojaan paimenet toivat vuohensa sateella. Aika hävittää nopeasti jäljet maasta, mutta se ei milloinkaan hävitä ensimmäisen rakkauden jälkiä sydämestä, joka on sitä tuntenut.

Graziella raukka. Monta päivää on kulunut näistä päivistä. Minä olen rakastanut, minua on rakastettu. Toiset kauneuden ja rakkauden säteet ovat valaisseet synkkää tietäni. Toiset sielut ovat auenneet minulle ja näyttäneet minulle naissydämen salaisimpia aarteita: kauneutta, pyhyyttä, puhtautta, jota Jumala on herättänyt maan päälle oppiaksemme ymmärtämään, aavistamaan ja ikävöimään taivasta. Mutta mikään ei ole karkoittanut sinun kuvaasi sydämestäni. Mitä enemmän olen elänyt sitä lähemmäksi sinua olen tullut ajatuksissani. Muistosi on kuin isäsi tuulasvalkeat, joitten savun etäisyys hälventää, ja jotka loistavat sitä kirkkaammin mitä pitemmälle ne etääntyvät. En tiedä, missä maallinen tomusi lepää, enkä tiedä, vieläkö joku itkee sinua kotimaassasi. Nimesi kuuleminen panee minut vavahtamaan. Rakastan kieltä, joka on sen sepittänyt. Sydämeni pohjassa on aina hereänä kyynellähde, josta pisara toisensa jälkeen salaa vuotaa muistollesi pitäen sitä tuoreena ja ikuisena.

Italian tytär

ITALIAN TYTÄR

VÄLIKUVAUS.