URPUJA

Kokoelma runoja

Kirj.

ALPO NOPONEN

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1894.

SISÄLLYS:

Esipuhe. Urvut.

I. Lapsuusmuistoja.

Lapsuuteni tölli. Töllin uurre. Siperian tiellä. "Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten."

II. Maa ja kansa.

Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta. Professori J.R. Danielson'ille. Viktor Löfgren'ille. J.L. Runeberg'in haudalla. Kesäksi maalle. Haapaniemessä. Savonlinna. Talvi-iltana. Kylvöajan lähestyessä.

III. Kuvauksia.

Miljonääri. Vanha viulu I. II. III. Elämän paras osa. Osat vaihtuivat. Kusti kinkerillä. Neuloja. Lämpömittari. Rannan Helka. Keinutuoli. Kerjuri. Jouluna. Enkelinlaulu-vuori.

IV. Tunteita ja mietelmiä.

Ruusun umput. Ystävälleni. Kuihtuva impi. Olis aika armastaa. Kihlautuneille. Sormuksia vaihtaessa. Aprilli-päivänä. "Merkki" sai. Syystuulella. Onni. Vuoden vaiheessa. Äidin haudalla. Ei ole taivas kaukana. Taistelua ja lepoa. Papinvirkaan asettamisen johdosta I. II. III.

V. Käännöksiä.

Kuolon enkeli.

Esipuhe.

Ennenkuin uskalsin ryhtyä tämän kirjasen julkaisupuuhiin, kysyin Herra Professoori A. Genetz'iltä, joka oli tarkastanut "Kuolon enkelin" suomennokseni ja siinä minua muutamissa vaikeissa kohdissa hyväntahtoisesti auttanutkin, ottaisiko hän tarkastaakseen julkaistavaksi aiotun runokokoelmani käsikirjoituksen. Saatuani siihen myöntävän vastauksen, kokoilin yhteen ne runoni, joiden luulin johonkin määrin runoutta olevan, ja vein ne professoori G:lle. Tarkastuksen jälestä antoi hän niistä kehoittavan lausuntonsa kirjallisestikin. Se teki kustantajan löytämisen helpommaksi ja antoi minulle rohkeutta yhteen koottuna julkisuuteen päästämään nämä yksinkertaiset laulelmani. Käytän tätä tilaisuutta ilmaistakseni Herra Professoorille nöyrimmän kiitollisuuteni.

Helsingissä Marraskuun 30 p. 1894.

Alpo Noponen.

Urvut.

Pirteissä pieniss' elin Savonmaan, Ja verkkaan vieri pitkät talvet multa; Ja henki kaipasi, ikävöitsi vaan, Mut kauan viipyi armas kevät-kulta.

Kun päiväpuolta kummun kuitenkin Kinokset talven vitkallensa suli, Ja pälvipaikat syntyi metsihin, Ja lehdon paltaat paljahiksi tuli;

Mä kaihomielin sinne kiiruhdan, Reunasta lehdon oksan urvut poimin, Mä povelleni niitä painallan Ja sommittelen yhteen hartain toimin.

Sydämmein lämmön niihin hengitin, Kun toivoin niitä oikein vihanniksi, Ja kyynelin mä niitä kastelin — Mut sittenkin ne jäivät urpusiksi.

Niit' en mä tohtis teille tarjota, Jos ei ne Suomen lehtoloista oisi, Kotoisten tuulten tuttu huo'unta, Jos niistäkin ei hiljallensa soisi.

Kun Luojan päivä ilman lämmittää, Elämä uusi lehdoissamme koittaa, Ja hanget haihtuu, sulaa jäykkä jää, Ja kanteleet ne kaunihimmin soittaa.

I.

LAPSUUSMUISTOJA.

Lapsuuteni tölli.

Miss' aaltoo Savon viljamaat, Siell' aamuni aukeni ennen, Ja lapsuuspäiväni riemukkaat Pois siivin näyttivät menneen; Niin hiukan tiesin ma maailmasta, Nuo yksin innosti töllin lasta: Vaan pirtti pieni joukkoineen Ja lehto lintuineen.

Mut mulle kieltähän sointuista Haastoivat lempehin huulin Äit', siskot, taattoni tuntoisa, Ja töllin takoa kuulin, Kun kukkui käkönen kevähällä, Ja läikkyi lähtehet rinnelmällä, Kun aalto rannikolla soi, Ja metsä huminoi.

Mun kouluni vanhan-aikuinen Lie ollut polvesta tästä, Mut läksyn parahan, kultaisen Sain oppia siin' elämästä; Se painui mielehen aamuin, illoin, Kun vierell' äitini istuin silloin, Se tuskin koskaan unhottuu, Min haastoi äidin suu.

Tuo äitini kallis ja armainen On paljon tuntea saanut Tään elämän taistoa melskeisen — On kohta hälle se laannut — Vaan kuinka vaihteli elo mainen, Ei vaihtunut uskonsa luottavainen, Ett' onnekas hän ompi vaan, Ken turvaa Jumalaan.

Nuo aatteet luottavat, lapsekkaat Ne mulle mielehen jäivät. Jäi taakseni töllit ja lehdot, haat, Ja jäivät lapsuuden päivät; Mull' elämä opetti paljon uutta, Mut voinut ei ole tuota muuttaa, Min opin äidiltä töllissä Lapsuuden päivinä.

Ja sinne töllihin lapsuuden Mä riennän aattehin silloin, Kun myrskyt elämän purrellen' Ne uhkaa tuhoa milloin; Saan sieltä rauhoa, luottamusta, Saan työhön, lauluhun innostusta. Tään kuinka sulle palkinnen, Sä — tölli kultainen.

1891.

Töllin aarre.

Tölli pieni kallellansa Seisoi kummun reunassa; Siinä äiti lapsiansa Vaali, hoiti armasna.

Katovuott' ol' ollut monta, Jolloin hätä yhteinen Neuvoi perhett' avutonta Kärsintähän puuttehen.

Leipä kuiva, karkeainen Lasten ruokana on vaan, Mut ei mieli nurkuvainen Tänne pääse kuitenkaan.

Muinoin Sarpatissa kesken Jauhot loppua ei voi Vakkasesta köyhän lesken, Siunauksen kun Herra soi.

Äiti uskoi, Herra vielä Katsoo köyhän puolehen, Hält' ei siunausta kiellä Eikä hylkää huolehen.

Rukoillen hän lapsiansa Laihoin leivin ruokkivi; Kertoo, kuinka Herran kansa Juudan maalla taisteli.

Patriarkat, tuomaritkin Lasten tuttuja jo on, Tobiat ja Daviditkin, Salomonkin verraton.

Aapiskirjan, katkismuksen Ehdittyään oppia, Tuntevat he kaipauksen Saada uutta tietoa.

Raamattu, tuo kirja parhain, Josta kaikki ihmehet Äiti heille kertoi varhain, Ah, jos sen ois saanehet!

Kirveskalskehella isä Leipää suuhun yhdeksään Kyllin saanut ei, vaan lisää Äiti puuhas yhtenään.

Kuitenkin ol' niukallainen Töllin ruoka aina vaan, Vaatetuskin vajavainen; Kuinka kirjan hankkikaan

Raamatun tok' armaillensa Tahtoi äiti toimittaa, Vaikka sitä saadaksensa Vuoret täytyis louhentaa.

Kärsi nälkää, teki työtä; Rukin ääressä hän näin Kehräs' monta pitkää yötä Kehruuksia emäntäin.

Ponnistusta kauan kesti, Viimein voitto saatihin, Vaikka tautikin se esti Pääsemästä maalihin.

Vihdoin kirstun laatikosta Markkaa löytyi kymmenen, Biblian niill' äiti ostaa, Vahvan, nahkakantisen.

Uusi aika armahampi Koittaa pikku pirtissä, Kuiva leipä makeampi Myös on siitä päivästä.

Aamusilla kirja varhain Lukea jo nostetaan, Illoin kääritähän parhain, Laatikkohon lasketaan.

Siitä lasten vaisu henki Voimaa, ravintoa juo, Perheen koko elollenki Siunauksensa se tuo.

Vähitellen tuosta vaihtuu Vuodet pitkät puuttehen, Öisen usvan lailla haihtuu, Päivä koittaa jällehen.

Taivas avaa akkunansa, Hedelmänsä jakaa maa; Äiti saapi lapsiansa Puutteetoinna kasvattaa.

Varttuneina maailmalle Töllin lapset kulkevat, Nukkumahan nurmen alle Toiset taasen muuttavat.

Suojanaan on eri teillä Elämän ja kuoleman Äidin rukous ollut heillä, Sana kallis Jumalan.

Odotellen kaihomiellä Herran iloon kutsua, Elää vanha äiti vielä, Muistaa pyhää lausetta.

"Nuorest' olen vanhaks tullut, Mut en ole hurskasta Koskaan hyljätyksi kuullut Enkä hurskaan lapsia."

1890-94.

Siperian tiellä.

Minä lasna pienenä leikitsin Pihanurmella tuoksuavalla, Viattuuden unta ma uinailin. Kesäpäiv' oli kaunihimmalla.

Minä muistan, kukkia poimittiin, Kuperkeikkoa lyötihin siellä; Elon aamu se tyynenä välkkyi niin, Elon varjoja, tiennyt en vielä.

Jopa silloin portille seisattuu Hepo rattaineen, sekä noista Kaks miestä outoa laskee — huu! Min' en koskaan unhota toista!

Hän ankara nähd' oli katseeltaan, Oli harteva, kookas, ja raajat Ne ne pauhaten liikkuivat kahleissaan Kuin ukkois-ilmalla vaajat.

Minä miehen jälkiä hirmuisen Kotipirttihin arkana kuljin Sekä helmahan äitini armaisen Pelonkalgeat kasvoni suljin.

— "Mihin matka nyt tuollehen teidät vie?" Kysyi äiti ja suori mun hapset. — "Siperiaan on tämä toivoton tie… Jäi vaimoni armas ja lapset."

— "Mitä teitte te, sinne kun viedähän?" Taas äitini tiedusti hältä. — "Minä päissäni naapurin, ystävän Pois ryöstänyt oon elämältä."

— "Lie vaikea matka ja raskas tie Kotimaasta ja heimosta kulkee?" — "Mätähaavoja syömmeni täynnähän lie, Vaan silmäni kyyneleen sulkee."

Mies maitoa sai, kuten pyysikin, Mut äitini virkkoi vielä: — "Koti, vaimo ja lapset jos jäivätkin, Siperian ootte te tiellä;

Toki kaikki ne jällehen saapi se, Sydämensä ken särjetyn tuopi Hänen jalkoihinsa, ken vangeille Pelastusta saarnata suopi."

Hän lähti jo pois. Minä muistan vaan, Sinä päivän' en leikkiä voinut; Mitä näin sekä kuulin, se ainian Minun sielussain ompi soinut.

1891.

"Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten."

Muistan vielä aijan sen, kuin mennyt ois se vasta, Ensimmäiset housuni kun tehtiin aivinasta; Taisin kyllä silloin olla mies jo aivan suuri, Kolme vuotta täyteläistä mennyt oli juuri.

Sinnes kannoin mekkoa, mi ylti aina nilkkaan, "Tollee tutta ja töppönnee" se sieltä alta vilkkaa; Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten, Hatun eestä riepu pieni peittona on hasten.

Enpä tuota silloin tiennyt kohtaloa laittaa, Sitä vaan mä valitin, kun housuist' oli haittaa. Itkemään mä pyrskähdin ja itkin aika laihin, Syödessä kun helmattuutta murut meni maihin.

Nyyhkytellen niitä sitten etsin tanterelta; Jos et usko, kysy vaikka Miina-sisarelta. "Antataatte metto!" huusin, mutta äiti estää "Metto", "tutta", "töppönnee" vaan mieless' aina kestää.

1892.

II.

MAA JA KANSA.

Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta.

Ja Luoja kerran katsel' taivahasta Niin säälivästi kylmään Pohjahan: Sen kärsivän näk' talven sorrannasta, Sit' uhkaavan Hän näki kuoleman.

Maa hetkeks virkos kylmän kahlehista, Mut kansa nukkui talviuntansa; Ei elvy mielet jäiset horroksista, Ei lämmin löydä ihmisrintoja.

Armahti Luoja silloin kylmää maata, Tään päätöksen Hän teki taivaassaan: En heittää vielä kuolemahan saata Kansaani pienokaista Pohjolaan.

Se taistellut on kanssa parahien Valhetta vastaan mielin urhokkain; Se saisko jäädä uhriks sortajien — Ja minä katseleisin taivaastain…

Ja sieltä ylhäiseltä alttarilta Säkenen otti Herra kirkkahan, Sytytti sillä rinnat muutamilta Pojilta tämän kansan untelan.

Ja lämmöllänsä kansallensa aamun Loi tietäjitten pieni parvi tää, Sai poistumaan ne öisen talvihaamun, Keväisen laulun eestä sulaa jää.

Niin Suomi virkos talviunestansa, Mi uhkas sille turmaa, kuolemaa, Ja siunaa aina näitä poikiansa, Joist' useimpaa jo hauta tallettaa.

Ja hälle, jonka lämmin rinta vielä Niin herttaisena sykkii maallehen, Hänelle Suomi riemuisella miellä Ja kiitollisna kantaa seppeleen.

Sill' aarteet kansallensa verrattomat Topelius on luonut lemmellään, On sulatellut mielen roudat kovat, Kuin kevään paiste sulaa talven jään.

Nyt Suomen lapset pienoisesta asti Ne "koivun", "tähden" tuntee rakkahan, Ja kuoloon saakka tahtoo uljahasti Ne puoltaa lumilinnaa "Urholan".

Ne hältä hengen lämpimyyttä saavat Ja sieluun taivaskuvat kirkkahat Ja töihin suuriin kestäväiset kaavat, Ja uudet luo hän heille maailmat.

Ja kansa karttuu pienoisista uusi, Mi, kypsyneenä hengen toimintaan, On kylmän Pohjan vihannoiva kuusi Ja kärsii, kestää, voittaa, turvaa maan.

1893.

Professoofi J.R. Danielson'ille.

(Luettuani teoksen "Suomen yhdistäminen j.n.e.")

Taitavan tietäjän lailla Syntyjä ilmi sa annat, Löyhää vilppiä vailla Totuun soihtua kannat.

Louhi se vuorehen heittää Tahtovi päivöä Suomen, Tuonelan usvihin peittää; Kuitenkin koittavi huomen.

Joukko kun käy kalevainen Vastahan valtoja turman, Totuuden voimalla vainen Tuottavi niille se surman.

Juhlia voiton kun milloin Viettävi Väinölän kansa, Siunaten muistavi silloin Aimot se taistelijansa.

1890.

Viktor Löfgren'ille.

(Sähkösanoma).

Kansan kieltä, oikeutta puollat, Valistusta, vaurastusta huollat, Jalkoihin et uskoansa suolla; Kiitos siitä Sulle, kansan mies, Taivas siunatkohon työs ja ties!

18.11.1893.

J.L. Runebergin haudalla.

(Luettiin, kun "lomakurssilaiset" olivat huvimatkalla Porvoossa 18.8.1894.)

Missä lasta rakkaampata Äiti kantaa povellaan Kuin se, jonka Suomi-äiti Kätki tänne nukkumaan?

Kuss' on kumpu kallihimpi Kansan käydä katsomaan; Kussa patsas puhtahampi Kohoaapi kannaltaan?

Minkä vuoks on kumpu kallis? Miksi patsas puhtoisin? Siks kun alla uinumassa Ompi kansan kallihin.

Meit' ei yksin laulun mahti Tänne jaksa johdattaa; Suomi meidät tänne tuopi, Johdattaapi isänmaa.

Kylmä maa ja köyhä kansa Koskaan ei saa laulajaa Suurempaa, kuin minkä tässä Haudan kohtu tallettaa.

Kirkkauden maamme maine Keltä puhtahamman sais? Kenen luoma laulun laine Korkeammin kuohahtais.

Hanna, Joulu-ilta, Maamme, Vänrik Stål ja kaikki nää — Niistä syömmiin suomalaisten Innon virta vierähtää.

Virran vuolaan lailla vyöryy Laulut kautta kaiken maan, Veltot mielet vahvistaapi Tenhoisalla voimallaan.

Kuvan kauniin kansastamme Sieluun, sydämmiin ne luo, Aijan ahtaan joutuessa Toivon, lohdutuksen tuo.

Tuntuuhan kuin nytkin juuri Kummun alta kuiskajais, Laulu suuren laulajamme Sielussamme soinnun sais:

"Vaikka kokee, eipä hylkää Herra meitä milloinkaan; Hän on kansan kilpi, turva, Suojelija Suomenmaan."

Kesäksi maalle.

Oi terve, terve kevät kultainen, Tuhansin kerroin tervetullut mulle! Viel hartehilla kuorman talvisen, Vapauden sanan lausui vangitulle.

Kaupungin melske, pauhu rattaiden Ja pulskeileva joukko esplanaadin — En niitä enää sietää tahdo, en; Mä vapaan luonnon rauhaisuutta vaadin.

On seutu, missä raittiit tuuloset Kotoisten kumpuin koivikoissa soittaa; Siell' elpyy mieli, elpyy tuntehet, Ja tahto uutta tarmokkuutta voittaa.

Sen seudun etsin jälleen rakkahan Ja tutun kansan, mihin sielullani Jo kiinni kasvoin ensi vuosinan', Ja jonka verta virtaa suonissani.

Risteilen siellä halki metsien Ja poikki vetten purrellani soudan Ja karjan kellon ääntä kuuntelen Ja lapsuusmuistot kätköistänsä noudan.

Ja tuntuu taas, kuin puu ois juurillaan Ja maasta ottais voimanestehensä, Ja omakseen sen tuntee isänmaan Ja kansan tuntee omaks kansaksensa.

Ja siellä taasen rinnall' äitinsä Sydämmen kylmyys haihtuu talven tuoma, Ja aatokselle alkaa selvetä: On Suomi kaunein, kallein Luojan luoma.

1894.

Haapaniemessä.

Jos määräpaikkahasi Ei sulla, matkamies, Lie kiire kulkeissasi, Niin polvee tänne ties! Käy tänne kesä-illoin Ja viivy hetkinen, Et varmaan poistu silloin Vaivaasi nurpeillen.

On monta nientä, saarta Savossa kauniimpaa, Joit' aallot Saimaan kaartaa, Helmaansa kuvastaa; Mut Suomi sydäntäni Ei leimuun kuumempaan Kuin täällä käydessäni Oo saanut milloinkaan.

Aurinko vaipuu hiljaa Tuon tyynen järven taa, Säteillään pellon viljaa Se vielä kultoaa: Tuntuu kuin päivän kanssa Tää aika rientäis pois, Ja kaukaa kaikujansa Vaan muiston kellot sois.

On niinkuin muurit vielä Ois Kustaan aikojen Tuoss' seisomassa, siellä Nuor' joukko intoinen Silmäilis Suomen maata Kuin ylkä armastaan, Min tahtoisi se saattaa Kultaan ja purppuraan.

On aivan niinkuin heitä Kutsuttais johtamaan Taas Savon jääkäreitä, Kun rikkuu rauha maan; Mut urhojoukon rauta Vainoojan kukistais, Sen nielis kolkko hauta, Vapauden Suomi sais.

Ja voittokulut kaikuis Nyt Saimaan seuduilla, Maat, metsät, rannat raikuis; Uus päivä koittava Hellemmin mantereille Valaisi hohtoaan, Ain' armaammaksi meille Kaunistais kotimaan. —

Vaan haapainlatvoistakin Pois päivän kulta on, Rotkoistaan huuhkajakin Jo lähtev Ientohon… Mut rauhallisna kansa Käy lepoon, nukkumaan; Jumala Suomeansa Valvoopi yksin vaan.

1893.

Savonlinna.

Sun sinivöihin välkkyviin On Saimaa vyöttänyt Ja somiin salmiin, lahdelmiin Sun rantas leikellyt; Kuin tytär aaltoin leikkiväin Ylenet taivahalle päin.

Ihaillen silmä seutujas Katsellen viivähtää, Ja muinaisissa muistoissas Myös rinta lämpeää; On niinkuin sydän synnyinmaan Hellimmin täällä sykkis vaan.

Et valtaa, rikkauttakaan Sä saanut, kaunoinen; Oot lapsi köyhän Suomenmaan Ja parhain kuva sen — Myös siltä kaikki etunsa Pois riistää toinen, mahtava.

Riveihin muitten rikkaampain Voit itses asettaa, Kun inhuus alhainen ei vain Sun lunnas suojaa saa, Kun harrastukses, rientos on Kuin Saimaan aalto, tahraton.

1891.

Talvi-iltana.

Metsän kautta kaartavata tietä Talvi-illall' astelen; Kirkas kuu ja tähdet loisteleepi Kulkuani ohjaten.

Kaarteleikse talvitaivas Pohjan Kuullakkaana ylläni, Seutu outo, ventovieras vielä Eteheni aukeepi.

Kaihon ääni rinnassani kuuluu, Murhe mieltä murtavi, Kaukana on isä, äiti, sisko, Kaukana on kultani.

Taivas tuolla, kuu ja tähtisarjat Tuttuja on vanhastaan, Pala pieni synnyinmaani suuren Seutu tääkin ompi vaan.

"Maalle, kansalle ja Jumalalle Työtä siellä tehdä voi; Herraa kiitä armostaan kun sulle Voimaa, tilaa siihen soi!"

Niin ne lausui kyyneleisin silmin Erotessa rakkaat nuo. Taivaan Herra, suojele Sä heitä, Toivonsa mun täyttää suo!

Puhdas, raitis luonto ompi talven — Puhtain mielin aina vaan Tehdä suo mun työtä, Isä, Sulle Menestykseks synnyinmaan!

1887.

Kylvöajan lähestyessä.

(Kansanopisto-iltaman juhlalehteen Mikkelissä 18.4.1892.)

Kevätpäivä ilman kultoaapi, Elon uuden luonto taasen saapi, Pellollensa maamies kiiruhtaa; Kyntää, kylvää siihen toukoviljaa, Katseen nostaa rukoellen hiljaa: "Siunaa, Herra, muokkaamani maa!

Kuritukses kohdannut on meitä, Sortumaan tok' ällös kansaas heitä, Kytke halla korpeen kolkkohon!" Sitten eelleen astuu auran tiessä Nöyränä, mut muuten valmis miessä Kärsimään, kun turma tullut on.

Suomalainen vuotta monen monta Niin on tehnyt, aikaa riemutonta Mont' on kärsinyt ja voittanut; Vierahana tiedon aartehille, Saalihina kansan sortajille Maansa eestä on se taistellut.

Aikaa armaampaa kun aavistaapi, Tuho uus jo silloin uhkoaapi Niinkuin synkkä pilvi ukkosen; Sen ei työstään säikähdyttää anna — Kylvämätt' ei pelto tähkää kanna, Varmaan kerran säästää Luoja sen.

Kevättä nyt laulaa linnun kieli, Kevättoivoin huokuu ihmismieli, Kulta-ajan sois se koittavan; Kulta-aika tuo jo koittaneeko, Taikka vielä viljan turmelleeko Häijy hammas hallan harmajan?

Kysyä ei meidän auta tuota, Epäröidä siementäissä suotta, Kylvöpelto milloin vartoaa, Korpi kutsuu kasken kaadantahan, Tai suo huutaa rämeen raadantahan, Laajennusta vaatii viljamaa.

Menestyissä uutiskylvöksemme Touko kaunis kasvaa Suomellemme, Jot' ei löytää turman tuuli voi; Juuret juurtuu kansan sydämmessä, Latvat, lännen leudon henkiessä, Kotikuusen virttä huminoi.

III.

KUVAUKSIA.

Miljonääri.

Jos Mäntyharjun kirkkohon Sä astut vaikka, milloin, Kun kansa koossa siellä on, Niin huomaat aina silloin: Keskellä Herran huonehessa Samassa ain' on istuimessa Mies ryysyselkä, pöyrypää — Ken raukka lienee tää?

Jos paukkaa tammipakkanen Tai sataa, myrsky käypi, Hän aina kirkkoon paikalleen Vaan rientäin ennättäypi; Ja kenkään siell'ei hartaammasti Voi saarnaa kuulla loppuun asti Ja rukoukseen nöyrempään Ei vaivu yksikään.

Hän hullu on; siks toimissaan Ei järki johda häntä, Hän lapsen lailla seuraa vaan Hiljaista syömmen ääntä; Se aina hänet sinne saapi, Miss' autuun taivas tarjoaapi Kurjille, joita maailma Pitääpi halpana.

Tuo syömmen vietti elämään Hänt' ohjaa korkeahan, Ymmärrys löyhä heikon pään Vaan sotkee ukkopahan; Vaikk' käypi ryysyvaattehissa, On eksyneissä unelmissa Miljoonat, hovit uhkeat Ja immet armahat.

Sit' aina nurkuu ukko pien', Kun hänen rahoillansa On Savoon tehneet rautatien, Mut silt' ei vaunuissansa Saa "miljonääri" matkustella, Ja hänt' ei tahdo vartoella Orhiinsa oiva, huimapää, Vaan poies kiidättää.

Ja kiinnekirjat laukussaan Vaikk' onkin kainalossa Useimpaan hoviin uhkeaan, Mit ompi tienohossa; Niit' toiset raiskaa mielin määrin Harmiksi suureks miljonäärin, Ja muut ne immen vievät pois, Mi hälle armain ois.

Vaan mielensä on lapsekas Ja nöyrä, rehellinen. Hän varmaan onkin autuas Miljoonain perillinen; Sieluunsa kangastuupi juuri Perintö taivahainen, suuri, Vaan hullu mieli toisinaan Sen sotkee maailmaan.

1891.

Vanha viulu.

I.

Kun taaton murti tuonen valta, Jäi poikaa kolme maailmaan. Muut perinnön vei nuoremmalta, Sai Pekka vanhan viulun vaan; Jo ukko-vainaa sillä soitti, Ikävät hetket taatto voitti.

Ja Pekka myöskin ystäväksi Tään viulun sai jo aikaiseen, Nyt maailmaan sen kanssa läksi Ja huolet hääti soitellen. Hän kylät, talot tanhuaapi, Eläkkeen viulullansa saapi.

Sävelten siivin miehen maine Kylien kautta kiertelee; Ja aina irtoo riemun laine, Kun "Hassun-Pekka" soittelee. Ei kunnon häitä tienohilla, Jois' ei ois Pekka saapuvilla.

On Pekka soittaja, jos kukaan, Ei väisty tieltä yhdenkään; Ei lirputtele muiden mukaan, Reippaassa kestää rytmissään. Ja mahdin että soitto saapi, Hän polkee jalkaa, murmattaapi.

II.

Pekalle haastoi kylän kansa: On soittoniekka pappilaan Sellainen tullut, vertaistansa Ett'ei hän löydä ollenkaan. Mut Pekka tahtoi selvän ottaa, Haastoiko kansa täyttä totta.

Hän rientää kohta pappilahan, Luo taiteilijan neuvotaan, Ja viuluniekka vaaditahan Nyt kilpailuhun ankaraan; Edeltä Pekka parhaitansa Vanhalla soittaa viulullansa.

Ei soittoa niin innokasta Lie herra kuullut milloinkaan. Kun Pekka taukos soittamasta, Hän nousee hiljaa tuoliltaan, Pekalta vanhan viulun lainaa, Sen tyynnä olkaa vasten painaa:

Helähtää kielet soittimesta, Hiljalleen ensin vaikertaa, Kuin puhtaan riemun lähtehestä Sävelet sitten pulppuaa; Ne tuskan, raivon virttä soipi, Vienosti vihdoin unelmoipi.

Ei Pekka tunne viuluansa, Se niin ei ennen soinutkaan; Hän liikahda ei paikaltansa, Ves-karpaloit' on poskillaan: "Oi soita, herra! soita! soita! Se kiertää syöntä, valtimoita!"

Ja herra soittaa… Mieli hältä Käy herkemmäksi, lämpenee; Sävelet soivat hellemmältä, Kuin kultalanka virtailee, Ja Pekka, kohta harmaahapsi, Siin' itkee aivan niinkuin lapsi.

Ja herra lausuu: "Myö'ös mulle Tää puhdas Stradivarius, Satoja siitä maksan sulle!" Mut Pekan vanha rakkaus On kiinittänyt soittimehen, Siit' ei hän luopuis kuollaksehen.

III.

Nyt tiesi Pekka soiton taijan, Se tunteet kuinka tenhoaa. Hän harjoitteli pitkän aijan, Mut ei vaan viulustansa saa Valveelle säveleitä niitä, Joit' taideniekka päästi siitä.

Hän teki kauan turhaa työtä, Soittoonsa että hengen sais, Hän soitti monta päivää, yötä, Ett' taidelahjan saavuttais; Mut jäljettömiin vaivat hukkuu, Ja Stradivarius se nukkuu.

Ja synkäks silloin mieli muuttuu, Ja into laantuu, lankeaa; Ja Pekka viuluhunsa suuttuu, Pääkaupunkiin sen kuljettaa. Hän kultaan soiton vaihtaa siellä, Mut palaa kotiin murhemieliä.

Nyt vanha viulu saapi soida Saleissa suuren kaupungin, Ei sointuansa siellä voida Ihailla täysin tarpehin; Se tulvii niitä tunteitansa, Joit' on se saanut matkallansa.

1894.

Elämän paras osa.

On äiti valjuna vuoteellaan Ja silmäilee, miten rauhaisaan Tuoss' uinuvi armas lapsukainen, Min äsken soi hälle taivahainen.

Ken taitais kertoa riemua sen, Kun aukee silmä jo pienoinen, Ja henki hentonen akkunastaan Himmeesti tuikkavi häntä vastaan.

Ja toivoa täynnä se rintakin Nyt aaltoo puhtahin tuntehin; Rukoillen silmä se kohoaapi, Ja syömmen tuntehet sanoiks saapi:

"Sun lahjas, Luoja, tää lapsi on, Sen mulle uskoit Sä hoitohon; Oi auta häntä Sä vaarain alta Ja suojaa huonolta maailmalta!"

Näin äiti eellehen rukoilee Ja pienoistansa hän lemmitsee, Ja kultalankaa hän toiveissansa Kehrääpi katsellen armastansa.

* * *

On vuosi mennyt, ja pienoinen, Tuo aarre kallihin äidillen, Sen sinisilmä ja kultahapsi, Sen rukousten ja toivon lapsi;

Hän myrttiseppele kulmillaan Nyt nukkuu kylmänä vuoteellaan, Ja kuolon enkeli harson heitti, Sill' lapsen viehkeät kasvot peitti.

Tuoss' äitikin suruhunnussaan Nyt saapuu kuollutta katsomaan; Taas aaltoo korkeelle äidin rinta, Mut aaltoo tuskoa haike'inta.

Ja kauvan piirteitä rakkaita Hän katsoo kuollehen kasvoissa; Ei väiky niillä nyt hymy hieno, Tuo äidin sydämmen riemu vieno.

Nyt äidin toivo jo mennyt on; Sen riisti kuolema armoton. Miks sammui elo niin alussansa, Ei äiti käsitä tuskassansa.

Vaan vihdoin ikkunasta sulaa jää; Se kyynel virtana vierähtää, Ja yöhön synkkähän koittaa päivä, Min eestä väistyvi usvan häivä.

Hän muistaa selvähän päivän sen, Kun suotiin hälle tää pienoinen, Ja rukouksenkin huokaamansa, Kun silloin katseli armastansa.

"Suo anteeks, Isäni armoinen, Kun rakkauttas minä huomaa en; Nyt osan parahan hälle annoit, Ikuiseen taltehen luokses kannoit!"

Näin, nöyrästi vaipuen polvilleen, Nyt äiti haastavi Luojalleen, Ja saaden lohtua poies kulki Ja rakkaan vainajan hautaan sulki.

1891.

Osat vaihtuivat.

Maailmaan saapui lapsonen, Vaikeita itki ailuitahan, Mut isä sekä äiti sen Ne riemuitsivat onnessahan.

Vaan kuollen jätti lapsi maan Ja onnen hymy kasvoillansa Elohon muutti parempaan — Vanhemmat itkee murhettansa.

1894.

Kusti kinkerillä.

Käv' Kusti ensiksi kinkerillä, Kun kuudes vuos' teki kulkuaan; Kirkkaasti loistavi silmä sillä Taas kotitöllihin saapuissaan.

Näet ensi laakerit tiedon tiellä Hänellä nyt oli saalisnaan, Kun "Isämeitä" se luisti siellä Ja "Uskontunnustus" rentonaan.

Se Kustin rintahan innon nosti Koht' uutta taitoa hankkimaan; Siin' onnistuikin hän mainiosti, Kuin leikin lasku se kulki vaan.

"Sinusta pappikin voisi tulla, Jos kouluhun sinä pääsisit", Niin pastor' lausuvi hymysuulla, Kun taas ol' tienohon kinkerit.

Ja talvikausia kinkerillä Se Kusti kulkevi riemuiten Katkismus kaikki on päässä sillä Ja virsikirjakin puolehen.

Ja suuren raamatun kaksi kertaa Luk' ensi lehdestä viimeiseen. Ei työtä seudulla sille vertaa; Sen kaikki kuulivat kummakseen.

Mut tiedon nälkäpä Kustin vielä Se "auran kurjesta" kouluun vei; Nous vuori esteitä sillä tiellä, Mut Kustin tarmo se laannu ei.

Kuin köyhä, vihdoinkin saatuansa Kaikk' herkut runsahat rikkahan, Niin tiedon aarteilla sieluansa Ravitsi Kustikin uutteraan.

Nyt Kusti pappina kinkereitä Taas noita kiertävi tuttuja, Mut mielestänsä ei koskaan heitä Menneitä lapsuuden aikoja.

Ja kinkerillä se silloin vasta On Kusti-pastori innoissaan, Kun monta löytävi töllin lasta, Joill' luku luistavi rentonaan.

1892-4.

Neuloja.

Hän neuloi mattoa huoneessaan, Sinilankaa pohjahan valkeaan; Punasella ja vihreellä kukkasia Hän siihen laittavi kauneimpia.

Ja säije se suikavi sukkelaan — — Mut aatos eellä se kirjaa vaan Elonkankaan säikeillä loistavilla, Sinisillä, vihreillä, punasilla:

"Kun saan minä valmihiks maton tään, Niin alkaa joutua myöskin hään'; Mä vihkityynylle polvilleni Käyn tälle vierehen Vilhoseni.

Tää kangas on puhdasta valkeaa, Mut lempeni Vilhoon on puhtaampaa, Ja uskollisna kuin taivaan sini Myös Vilho katsovi silmihini.

Elonsaari se vihreenä kangastaa, Kun lemmen antaa ja lemmen saa; Punaruusuja rakkaus tielle luopi. Taivaalle kirkkahan päivän tuopi.

Tää matto, jos kuinkakin vahva se ois, Hajoaapi, ja itse mä kuolen pois — Kun kulkee tunnolla puhtahalla, On helppoo nukkua nurmen alla.

Kelt' ennen ystävyyttä mä sain, Ne muistavat mua kuoltuain; He kumpun peittävi kukkasilla Sinisillä ja vihreillä, valkoisilla."

1893.

Lämpömittari.

Mä ostin lämpömittarin Ja akkunaan sen kiinnitin: Työn oivasti se täytti; Se aina kaiken talvea Noin neljäkymment' astetta Pakkasta mulle näytti.

Jok' aamu sitä tarkastan, "Huu, kun on kylmä!" huudahdan, "Kauanko kestää tuota? Jos kevätpäivän paistaissa Ei kohoo elohopea, En sinuun, narri, luota."

Niin saapuu suvi, sulaa jää, Sen alta aalto vaahtopää Elohon virkoaapi; Ja vaaran vieret vihannoi, Ja laitumilla kellot soi, Ja verhon metsä saapi.

Ja muiden lämpömittari Kohoopi oikein runsaasti, Mun ompi itsepäinen; Se vaan ei nuorru nousemaan Alhaalla pysyy ainiaan, Kuin olisi se jäinen.

Mä mietin kauan säälien, Mi hyyti kirkkaan sydämmen Mun lämmön minun rinnalta. Kun tahdoin häntä nuhdella, Niin silloin tämä veitikka Näin haastaa akkunalta.

"Sun ompi syysi; sulle vaan Kylmyytt' on luotu maailmaan, Ei lemmen lämpimyyttä; Elosi kylmyydellähän Myös multa poistaa lämpimän — Sa moitit mua syyttä."

1892.

Rannan Helka.

Vuosi sitten vielä rannan Helka, Huoletta kuin heinä heiluen, Hyppi, nauroi, jotta raikui ranta, Poskillaan ol' paiste nuoruuden; Silmät suuret leimus lemmentulta Luonaan hällä oli oma kulta.

Hetken onnee empimättä nautti. Ääntä viettelijän luuli hän Ääneks uskollisen ystävänsä; Sille käänsi korvan kerkeän: Kuiskeita sen mairehia kuuli, Onnellinen olevansa luuli.

Nyt ei raiju rannan Helkan nauru, Eikä paista päivyt poskiltaan, Silmänsä on itkuinen ja vaisu, Rinta täynnä pettymystä vaan; Katse ompi luotu kohden maata, Varjoaankaan katsoa ei saata.

Elontaival eessä langenneella On niin kolkon kolkko, iloton; Murhe äidin, ihmisien moite Lisäpaino rikokselle on. Se, min luuli parhaaks ystäväksi, Petti, jätti, muille maille läksi.

Ääni heikko kuuluu kätkyestä, Helkan mieltä viiltää, kirveltää; Lapsen silmä viattoman kirkas Hälle muistuttaapi pettäjää; Sydän, hoitaissansa pienokaista, Kiehuu vihaa, lempee polttavaista.

1894.

Keinutuoli.

Suuri keinutuoli On jo ikäpuoli, Väsyä jo alkoi heiluntaan; Ennen virkeätä Tunsi elämätä, Nyt ol' kaikki raukeata vaan.

Iltasilla vielä Joskus, kaihomiellä Kaukaisuuden äärtä katsellen, Siinä nuori Silja Keinueli hiljaa. Pudotellen puulle kyynelen.

Mist' on moinen huoli, Puinen keinutuoli Kelvon tuot' ei tahdo ymmärtää, Mutta kohta tälle Kauan eläjälle Arvoitus jo vallan selviää.

Kerran onnessahan Keinuun istumahan Syliin sulhon Silja istahtaa: Lemmen hellyydellä Silloin Silja hellä Sykkimähän puunkin syömmen saa.

Suuri keinutuoli, Vaikk' on ikäpuoli Sulhon armastaissa Siljoaan, Muistaa riemuissansa Entist' onneansa, Nuoreks puuksi nuortuu uudestaan.

On kuin kasvais vielä Koivikossa siellä Vihannoiden kummun kaltaalla, Linnut laulujansa Soittais latvassansa, Päivä lehtiin loisi kultia.

1893.

Kerjuri.

"Pois kurja kerjuri kulje, Sua en mä kärsiä voi; Tuo suusi kunnoton sulje, Mi ruikutusta vaan soi.

Mä itse leipäni hankin Ja samoin tehkösi sa! On onnen peruste vankin Oma toimesi uuttera."

Niin lausui mahtava Pekka, Pois ylpeä käännähtää, Ja vastahan kerjuri Jukka, Tuo salvattu, äännähtää:

"Näin talvisin varpua pientä Kun nälkänsä ahdistaa, Se auman kylkehen rientää Ja jonkun siemenen saa.

Ma lailla varpusen kurjan Sun luoksesi kiirehdin, Mut mieles nähtyä nurjan Pois täältä mä riennänkin.

Ken varpus-raukkoa huoltaa Yl' talvisen taipaleen, Ei salli nälkähän kuolta Mun puutteesen vaipuneen."

Niin lausui; kyynele kiilsi Hänen himmistä silmästään, Ja murhe mieltähän viilsi, Nous huokaus syömmestään.

Pois kääntyi; taivalta kulki Hän nöyrästi kerjäten vaan; Hält' uksena moni sulki, Moni tarjosi hoitoaan.

Nyt jalk' on puutunut hältä Ja kattoa yllehen Ei saanut hän elämältä, Vaan kuolema antoi sen.

Mut onnen vilppiä surra Vuorostaan Pekka nyt saa Ja mieron leipeä purra Ja taivalta tallustaa.

1890.

Jouluna.

Tulet akkunoista loistaa, Tähdet luovat valoaan, Pimeyttä kauhut poistaa, Rauhan henki valtaa maan.

Joulun juhlahämärässä Jono kirkkomatkaajain Teillä ompi rientämässä, Temppelihin kiiruhtain;

Kynttilät jo siellä hohtaa, Tähtein lailla kimmeltää, Kellon ääni kutsuu, johtaa, Kauas kaikuin väräjää.

Sinne rientää ihmislapset Sadottain ja tuhansin, Nuorukaiset, harmaahapset, Köyhä niinkuin rikaskin.

Bethlehemin seimen luota Siunausta toivotaan; Harvat tahtoo lahjan tuoda, Kaikk' on valmiit ottamaan.

Urkuin kanssa heläjääpi Äänet monet ihmisten, Sävel nousee… kiirehtääpi Taakse tähtitarhojen.

Tämän kuulee taivaan Herra, Laskeutuupi katsomaan Kansaa, joka taas on kerran Tullut Hälle juhlimaan;

Sydän josko sillä oisi Bethlehemin paimenten, Että siihen panna voisi Rauhan, onnen, autuuden.

Näkee siellä Herra taivaan Monta, joiden sydämmet Kaukana on Hänest' aivan, Kädet, huulet saastaiset.

Pois Hän murhemielin heistä Toisten luokse kääntyvi, Etsii tänne rientäneistä, Tokko niitä löytyisi,

Joissa puhdas lapsen mieli Aukee Herran armolle, Sydänkin, ei yksin kieli Juhlavirtlä veisaile.

Siit' ois riemu taivahassa, Enkel'-laulu raikahtais; Jouluvirsi myöskin maassa Kaijun kaunihimman sais.

1891.

Enkelinlaulu-vuori.

Se kohoaa juhlallisna erään Savon sinijärven helmasta. Lännessä, pohjoisessa ja idässä laskee se koleat kallionsa jyrkänteenä syvään veteen; etelässä vajoaa se loivasti penger penkereeltä ja yhtyy takanaan olevaan niemimaahan.

Tällä pengermaalla kasvaa puita, petäjiä ja koivuja, onpa lievepuolella joku pihlajakin. Nurmi tällä metsäisellä sivulla on kukkaisa. Siinä ne kasvavat keväällä seudun ainoat vuokot. On siinä lemmikkiä ja mataroita ja koko joukko muita kukkia. Mansikoita siellä saa myöskin poimia, mutta lillukoita on kaikkein enimmän.

Ylhäällä vuoren vankalla harteella ei menesty kasvit. Lohkonaisia kallioita töröttää siellä. Näiden lomasta kohoaa muutamia noin miehen korkuisia petäjän käkkyröitä.

Syviä, pohjattomia halkeamia ja onkaloita aukenee ylhäältä vuoren sisään, ja ajan kuluessa ilmestyy niitä siihen aina uusia. Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori, pirskahtelee kuin nauris — niin kansa haastaa — ja sen onkaloista kuuluu suruinen hyminä, ikäänkuin kaikuna maan-alaisten hengetärten laulusta.

Eteläiseltä sivulta on pääsy vuorelle helppoa. Eikä kadu vaivojaan se, ken sinne kiipeää.

Siinä on silloin silmäin edessä kaunis palanen ihanata isienmaata. Alhaalla vuoren juurella lipajavat pienen Pyhäselän laineet. Suurempi selkä aukeaa tuolla tuonnempana saariryhmän takana.

Oikeanpuoliset rannat verhoaa tumma kuusi- ja petäjämetsä. Vasemmalla on ahoja, lehtoja ja viljamaita talojen ympärillä. Loitolla kylän peltojen takana kulkee siellä Savon radan rautainen latu, jolta tarkkakorvainen kuulija voi tajuta rautahevon puhkumisen ja junan pauhaavan kolinan.

Vuosisatoja aikaisemmin vallitsi vuoren ympärillä erämaan rauha. Veden kalvoa ei liikutellut muu kuin sisämaan tuulen röyheltämä laine, loiskiva kala ja vesilintujen lukuisa liuta. Maat rannikkojen takana olivat synkkänä salona, missä villi metsänkarja ihmisen häiritsemättä kävi keskinäistä sotaansa. Kontion luihea vihellys kaijutti kallioita paikoilla, joissa nyt kuuluu uudenaikaisen veturin kirpeä hujellus.

Nimetönnä silloin vuori vielä kohotti seudun yli uljasta, pilviä tavoittelevaa päätään. Myrskyt ja tulvat tunsivat, että niille oli siinä horjumaton vastustaja, joka uhmalla kohtasi jokaista luonnonvoimien telmettä. Ei se notkunut eikä väistynyt niiden mahtavuutta. Mutta hiljaiset laineet olivat sen juurelle ihmeen pitkien vuosien vieriessä lokeroita kaivertaneet.

Ihmiset, jotka vuorelle antoivat verrattoman kauniin nimensä, saapuivat ensin tuonne vasemmalle länsirannalle. Siellä kajahteli metsä uudisasukkaan kirveenkalskahduksista. Hän kaatoi maahan kaskeslehdon. Tämän laitaan ilmestyi pienoinen pirtti asujineen.

Kaski poltettiin, tuhka siemennettiin, ja siitä leikattiin seudun ensimmäinen viljakulta. Sänki käännettiin ylös-alasin, muokattiin pysyväksi pelloksi, jonka laidassa suojukset kasvoivat vauraaksi kartanoksi.

Useampia pälvipaikkoja alkoi ilmestyä salon sydämessä. Kasken sauhu tuprusi sieltä täältä. Peltoja ja kartanoita ilmestyi niiden jälkeen. Karjan kellojen kalkutusta kaikuu kesä-illoin vuorelle saakka, kaikuu karjan paimenen hellämielinen laulu, kaikuu tuohitorven kumea törähdys… Erämaan luonnon-ääniin oli ihminen pysyväisesti voittoisat sävelensä liittänyt.

Eikä ihmisen valloitushimoa maa ja metsä tyydyttänytkään. Se anasti järvenkin aarteineen itselleen. Se rakensi rantaan purtensa, jolla viiletteli laineiden yli, rakensi lahdelmaan katiskansa, johon eksytti rehellisen, oveluuteen tottumattoman kalaparven. Nuottamiehet molskuttivat siellä ja tuulastaja kuljetti kummituksen tavoin pimeinä syys-öinä tultaan syvyyden yli.

Rannalla oli pyhä lehto, jossa toimitettiin kummallisia uhrimenoja maan ja veden haltijavoimille. Siitä alettiin järveäkin Pyhäseläksi sanoa.

Ja kun kristin-usko voittoisana kulki yli maan, rakennettiin tuonne suuren selän rantamalle kirkko taivaan Jumalalle. Kirkon sivulle yleni korkea kellotapuli, jonka latvaan asetettiin riippumaan kaksi suurta vaskista kelloa. Ensi kerran niitä soitettaessa kajahti jo niiden sävel vuoren kylkeä vastaan.

Vuori huomasi uuden elämän kaikkialla ympärillään, elämän, johon ihminen painoi leimansa. Mutta tämä elämä ei liikuttanut vuoren sydäntä. Tuhansien vuosien lumi ja jää, tuhansien talvien tuimat pakkaset olivat sen koventaneet ja jäätäneet. Ei koskaan koittanut niin lämmintä kesää, että vuoren kivinen sydän olisi sulanut.

Kesä loi kukkiaan vuoren ympäristöllä. Syystuuli murskasi ne. Yhä uusi lintuparvi viserteli vuoren huipulla ja rakenteli pesiään sinne. Rajusää kaatoi pesän ja paiskasi vikisevät pojat mäsäksi vuoren rotkoihin. Sukupolvi sukupolven perästä souteli ihmisiä sen juurella. Nämä kaikki vanhenivat ja kuolivat, kuni kelmeät syksyn kukkaset. Nyt ne ovat kaikki multana kirkonviereisessä tarhassa… Vuori vaan oli aina samoilla annoillaan. Tämä kaikki ei siihen koskenut vähäistäkään, ei niin vähäistäkään.

Mutta kun vuori oli noin tunnoton, ei se mitään nimeä saanut. Kukapa tahtoisi mainitakaan sitä, jota ei säälitä elämän ihanuuden katoaminen.

* * * * *

Mutta vuori ansaitsi nimensä vielä.

Lahden poukamassa, ei kovin kaukana vuoresta, oli herraskartano. Eräs majurin leski eli siinä kasvatustyttärensä Ainin kanssa.

Oli majuri jättänyt jälkeensä pojankin, Yrjön, joka nyt oli luutnanttina Savon jääkäreissä.

Aini oli majurin rouvan lapsuuden-ystävän tytär, jonka majuri rouvansa esityksestä oli puutteesta pelastanut, ottamalla hänet hoitolapsekseen. Hän olikin armas lapsukainen, suloinen ja kaunis ja yleni oikeen soreaksi immeksi. Hän oli kasvatusvanhempainsa ilo ja ihastus. Hän lauloi heille heleällä äänellään nuoruutta ja raitista elämäniloa uhkuvia säveliä ja lumosi heidät kokonaan olentonsa herttaisuudella.

Entä Yrjö sitten? Hän oli muutamia vuosia Ainia vanhempi, vakaa ja mieheväluontoinen nuorukainen. He olivat yhdessä kasvaneet, leikkineet ja oppineet. Heidän sielunsa olivat eroittamattomasti kiintyneet toisiinsa. Kun he kulkivat toistensa rinnalla, näytti kuin keväinen paiste ja salaperäinen kuutamoyö vieretysten vaeltaisi.

Majuri kuoli lasten vielä ala-ikäisinä ollessa. Yrjö meni jo 16-vuotisena sotapalvelusta oppimaan. Pitkät ajat vietti hän kuitenkin kotona vuosittain äitinsä ja Ainin luona.

Yhdessä silloin Aini ja Yrjö seudulla liikkuivat. Kesä-illoin he usein nousivat tuon vuoren huipulle asti ja ihailivat sieltä seudun armautta. Käsi kädessä istuivat he siellä samalla paasilohkareella, välistä äänetönnä, sydän täynnä hartautta, jota herätti luonnun mahtava kauneus yhdessä rakkaimman olennon läsnäolon kanssa, välistä keskustellen. Toisinaan lauloi Aini siellä hopeankirkkaalla äänellään. Silloin kuunteli Yrjö henkeään pidätellen ja seurasi sydämellään sävelten kulkua, jotka norjana virtana vierivät laineiden yli ja kaikuivat takaisin vastaisen rannan kukkuloista.

Eivät he olleet tunnustaneet vielä toisilleen lempeään, eivät sanaakaan rakkaudesta puhuneet; mutta he tunsivat sydämessään molemmat, että he kuuluivat yhteen, etteivät voi toisittaan elää.

* * * * *

Syttyi sota. Suomen joukko meni vihollista vastaan, Yrjö muassa. Taistelussa sai hän luodin rintaansa ja kaatui.

Ei kenkään voi kuvata Ainin surua, ei mikään kynä kertoa tuskaa, joka raateli hänen mieltään saadessaan kuolin-sanoman. Nyt vasta tunsi Aini, miten hän oli rakastanut Yrjöä. Nyt vasta oivalsi hän, miten Yrjö oli hänelle kaikki kaikessa. Kun Yrjö oli poissa, kadotti elämä arvonsa, taivas kävi selkeämättömästi pilveen, rajaton tyhjyys oli kaikkialla.

Surun sortama, lohduton impi kulki toivotonna kaikissa niissä paikoissa, joissa oli ennen Yrjön kanssa ollut. Eräänä iltana nousi hän vuorellekin.

Hän istui paasilohkareelle, jolla oli usein ennen istunut Yrjön kanssa. Hän katseli kauas ympäristöä, katseli niin kauas, kuin kantoi surun samentama silmä.

Siinähän se oli maa, jota puoltaessa Yrjö oli kaatunut. Ilta-aurinko kultasi sen lehtoja, joita syksykin jo alkoi kellastaa. Laineet alhaalla vuoren juurella olivat päivän mellakasta väsyneinä lepoon asettuneet. Kaikki oli niin hiljaista ja juhlallista kuin suruhuoneessa.

Katsellessa tätä liukeni hieman murheen harkko Ainin sydämestä. Hän muisti hetket, jotka oli täällä viettänyt, laulut, joita oli laulellut. Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Melkein tunnottomiksi jähmettyneet sydämen kielet alkoivat väristä.

Hän lauloi.

Ei hän ollut ennen koskaan laulanut sitä laulua, joka nyt virtasi hänen sydämestään. Sävelenkin loi hetken tunnelma. Laulu hävisi iltailmaan niinkuin oli itsestään syntynytkin. Sävelen toisintoja kuulee vielä lauluissa: "Tuoll' on mun kultani", "Syntymistään sureva" ja "Turvaton". Sanat taisivat olla seuraavaan tapaan:

"Oi miksi orvoksi maailmaan Niin jäin kuni varpuun pienyt, Jolt' oksakumppanin rinnaltaan On harmaa huuhkaja vienyt!

Oi miksi raukka niin yksin jäin Kohtaamaan myrskyjä säiden! Ken johtaa minun venhettäin Yl' aaltojen vaahtopäiden?

On aallon loiskina vilvakkaa, Ja kylmää koskien hyrsky; Mut kuumin pyörtehin pauhoaa Mun mielen' rauhaton tyrsky.

Oi tullos tuoni taita pois Tää riutuva rannan kukka! Se ainoa toivoni vielä ois Mull', onneton tyttö-rukka.

Kun kuljen kumpuja tuonelan, Kaivattun' saapuvi vastaan, Eik' enää luopua koskahan Hän tarvitse armahastaan."

Päätettyään kuulosti Aini hiljaa ja säikähti omien säveleittensä kaikua, joka surullisesti hymisi vuoren onkaloissa ja järventakaisissa rannoissa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän vuoren laulullaan eloon herättänyt. Sen juuret ikäänkuin rutisivat tuskissaan, ja tuo humu sen halkeamissa oli niin kummallinen.

Hän kuunteli sitä arasti. Silloin tuli vieno tuulenhengähdys ja puhalsi hänen laajalieriseen hattuunsa, jota ei millään päähän oltu kiinnitetty. Se kirposi kulmilta ja vierrä lengerti penkereitä myöten vuoren niemenpuoleiselle juurelle. Outo tunne rinnassa alkaa Aini laskeutua alas saavuttaakseen hattunsa. Hän saavuttaa sen… ja oudommaksi vaan mieli muuttuu. Vihreä seppele lillukan varsista on kiertynyt hatun ympärille kuin huolellisen ihmiskäden sovittamana.

Hän katseli ympärilleen, nosti hatun sinään päähänsä ja alkoi astua kotiinsa käsittämättömissä suruhaavelmissa.

— Missä olet ollut, lapseni, ja mitä varten olet seppelöinyt hattusi? kysyi portaalla vastassa oleva Yrjön äiti.

— Rakas täti, vuoren haltija on minut seppelöinyt kuolemaan!

Naiset sulkeutuivat toistensa syliin ja heidän silmistään virtasi tulvanaan kuumia kyyneleitä.

* * * * *

Samana syksynä vielä vietiin Ainin ruumis suurella kirkkoveneellä vuoren sivutse hautausmaahan.

Myrsky kaataa useimmin ihanimmat kasvit.

* * * * *

Mutta vuori oli jo silloin saanut nimensä.

Tuona ihmeellisenä iltana, jolloin Aini lauloi sen huipulla joutsenlaulunsa, oli toisella rannalla olleet kalastajat kuulleet sen. Hellästi valittava sävel oli jo kohta alussa liikuttanut naiden luonnonlasten sydäntä, se oli tunkeutunut luihin ja ytimiin. He pysähtyivät toimessaan ja jäivät hiljaisen hartaana kuuntelemaan tyynen järven yli kuuluvia säveliä.

He katsoivat vuorelle päin ja erottivat laskeutuvan auringon säteiden kirkastamana laulajan haamun.

— Enkeli laulaa siellä, sanoivat he toisilleen. Ja kotiin saavuttuansa kertoivat he kuulleensa enkelin laulua.

Tämä puhe kulki ympäri tienoolla.

Saatiin kyllä sitten selville, kuka laulaja oikeastaan oli. Mutta Ainin rakastettu olento, hänen syvä surunsa ja aikainen kuolemansa saivat aikaan, että hän säilyi jonkinlaisena hyvänä enkelinä seudun asujanten mielessä. Ja vuorta, jolla hän oli laulanut, ruvettiin sanomaan Enkelinlaulu-vuoreksi. — — —

Ainin surullinen laulu ja syvä murhe oli vihdoinkin liikuttanut vuoren kivistä sydäntä. Täst'-edes se ei enää ollut aava, tunnoton kivimöhkäle. Se suri maansa tytärten surua.

Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori tuskasta, pirskahtelee kuin nauris — niin kansa haastaa — ja sen onkaloista kuuluu surullinen hyminä ikäänkuin kaikuna maanalaisten hengetärten laulusta.

— Savon tyttöjen suojelushenget ne siellä valittavat, kun sulhot sotaan sortuvat, sanoi minulle soutajani viime kesänä Enkelinlaulu-vuoren sivu kulkiessani. Nyt sieltä taas tyynillä öillä hyminää kuuluu, ja rakojakin siihen on ilmestynyt uusia…

— Ja sotaako se ennustaa? kysyin minä.

— Niin. Sotaa se ennustaa.

1893.

IV.

TUNTEITA JA MIETELMIÄ.

Ruusun umput.

Mun huoneessani tuuhee kasvaa kukka, Se altis umput luopi, ruusurukka; Ja suureksi ne paisuu joutuisaan, Teräänsä eivät vaan saa aukeemaan.

Jok' aamu, kun ma nousen vuotehelta, Tarkastan huolla umput ruususelta, Mut turhaan — kahleitaan ei katkaise, Vaan mätänee ja maahan vaipuu ne.

Se surullisen kuvan mulle näyttää Toiveista, jotka ihmisrinnan täyttää; Myös nekin kerkeet ovat kasvussaan, Mut harvat pääsee oikein kukkimaan.

1892.

Ystävälleni.

Olet kaukana siellä mun ystävän', Olet murheen murtama synkimmän, En voi minä luoksesi tulla; En lohtua sulle ma lausua saa, Povellein ma en voi sua painaltaa, Siks riutuvi rintani mulla.

Sua heimosi ylpeä vartioi, Ettei sinun korvahas ääntä soi, Joka kuiskais nimeni sulle; Sinun sielusi tuoksehen hienoimman, Sinun rintasi ruususen vienoimman Ei soisi ne tuoksuvan mulle.

Puhtoisena, kuin sinivuokkonen Juo kunnahan kaltaalla kastehen, Niin syntyi lempemme hellä; Niin täynn' oli toivoa aamu sen Kuin tähkiä vainio kultainen… Sitä sortaa syöntä on kellä?

Jos sortavat sen, olet kuihtuva Elonkankaalla kelmeenä kukkana, Mikä kuivana vaipuvi maahan. Ikipäiväni itken mä armastain, Puhtoista ja vienoa ruusuain, Sinis itsekin vaivun ma maahan.

1890.

Kuihtuva impi.

Miks kuihdut, ja poskesi valju miks on, Kuin kukkanen heltehess' auringon? Miks henkesi liekkivi himmeenä vaan Kuin lamppu, jost' öljy on kuivillaan? Miks nuorena riutuen raueta pois, Kun elämän aamua vielä sull' ois?

Sun pettikö elo niin aikaisehen, Kaikk' toivosi murskaksi musertaen, Pois kuplina särkien unelmat nuo, Joit' ilmoille mielesi pyörtehet luo? Sun hylkäskö armahas? Tai josko hän Lie eelläsi jättänyt tään elämän?

Niin kylmä on nukkua talvinen maa, Ja siellä sun henkes ei rauhoa saa; Ain' itkevät ystävät uudellehen Ne valveelle kutsuvat kummusta sen, Ja hautaasi kyynelin kastaessaan Niin sulle ne kertovat tuskia maan.

Pois kuolkohot vanhukset, juotuahan Elonmaljan viimeiseen pisarahan! On riemua siinä, jos haavojakin — Ja ääriin se sullekin täytettihin — Jos pinnalta siitä sä tuskia sait, On viisainta, pohjalta riemun kun hait.

1892.

Olis aika armastaa.

Vieläkö, kultani, kauankin Kylmänä kestät sä mulle, Vaikkapa tulisin tuntehin Lempeni hehkuvi sulle?

Kauanko kaartaen väistyt pois, Kun sua etsin mä milloin? Etkö jo taipua, armas, vois? Päättäisit huoleni silloin.

Meill' on nyt suvinen lämmin sää, Kukkaset nurmia peittää; Kohta ne verhoovi talven jää, Laulunsa lintuset heittää.

Luonnonkin sydän sykkäilee, Kunnes sen hyytävi halla; Ihmisrintakin kylmenee Talvisen vaipan alla.

Aik' olis meillä nyt armastaa, Nauttia lempyen säätä, Ennen kuin vuodet ja vanhuus saa Kylvää syömmehen jäätä.

1892.

Kihlautuneille.

(A. N:lle ja M. H:lle.)

Suven aika armahainen Meille taasen tullut on, Päivänsäde kultahellä Maan on luonut loistohon.

Ihanampi maa se teille Unelmissa aukeaa, Lemmen pyhän loistehessa Toivon aamu kajastaa.

Yksin lemmessä on kevät Lämmin nuoren elämän, Varjot väistyy eestä syömmen Rakkaudesta sykkivän.

"Minä hänen, hän on minun Lempi teki taijan tään — Edessäni elontiellä Rauhaa, sointua ma nään."

Rauhaa, sointuisuutta aina Elämänne olkohon; Rakkauden Jumalalta Onni, siunaus tulkohon!

Toisihinne liittyneinä Aalloin, sieluin, sydämmin, Lempi teitä ikuisuuden Saattakoon hääpitoihin!

24.6.1888.

Sormuksia vaihtaessa.

Kultaa huuhtomahan virtojen pohjalta, Vuorten uumentojen kätköistä kaivamaan Rientää ihmeno-Iapset Kiihkoll' ahnahan ahmurin.

Kullan kiiltelevän valtahan nostavat, Sille uhroavat nuoret ja vanhatkin Puhtaan tuntehen rauhan, Onnen maisen ja — taivaankin.

Kulta herrana on puuhissa maailman, Kaikki häikäisevi helposti hohteellaan, Vaikka kiiltävä multa Ajan pellossa onkin se.

Sormeen toistemme nyt sormukset kultaiset Painaen, liitymme me kultoa huuhtomaan, Elon virrasta etsein. Elon kultoa oikeaa.

Kallis ystäväni! Rinnassa tahdomme Aina niin kuni nyt kirkasna säilyttää Lemmen puhtahan kullan, Aarteen kaikkein kalleimman.

Liekin hohteessa tään käymme me elämään, Kalliimpaa mikä on kultaa kiiltelevää, Juurta oikean onnen, Katoovaisuutta korkeampaa.

Herra taivahinen liittomme siunatkoon! Hän jos johtoa ei retkelle anna vaan, Kestää pursi ei saata Voimaa aaltojen ankarain.

1892.

Aprillipäivänä.

Aprilli-narrina toisiaan Ne saada koittavat juoksemaan Nyt nuoret ja vanhemmatkin.

Ei hän ole narri yksin vaan, Jot' aina vauhkona narrataan; On narria narraajatkin.

Ain' onnen haamua yhtenään Tapaamaan miehissä riennetään — Aprilli! onni se matkii.

1893.

"Merkki" sai.

— "Ken, Hilja, huultes purppuraa Suudella ensin saa?" — "Se, joka lempen' ainaisen Omakseen saavuttaa."

Nyt pöydän alta vikkelään Pien' "Merkki" tuivertaa Ja Hiljan helmaan hyppäjää Ja — suuta suikkajaa.

1891.

Syystuulella.

Sä syksyn myrskyisä tuuli, Sä konsa jo rauhoitut, oi! Sua kuolinlauluksi luulin, Kun kalmaa virtesi soi.

Jos äidin lailla sa hellän Unen helmahan heijailisit Tuon kelmeän, kuihtuvan luonnon, Sen kuolosta suojailisit!

Oi miksi et sääliä tunne? Miks armotta tallajat vaan Vihoviimeisen kukkasen kainon, Joka nousisi juureltaan?

Kevätmielisen rintani miksi Niin täytehen hyytä sä loit, Ja kolkon säveles' kaijun Mun syömmeni tunteille soit?

1887.

Onni.

Niinkuin sulorusko iltataivaan Äyräilt' ilman luoden kultiaan Salojärven tyyneen pintaan, aivan Niin on onni syömmeen suruisaan.

1888.

Vuoden vaiheessa.

Katoavaisuus maassa vallitseepi, Ja aikakaudet unheen järveen vaipuu, Ja ihmistyöt ja harrastukset haipuu, Yl' kaiken vaiheen Luoja hallitseepi.

Mut ihmisrinnan täyttää kumma kaipuu, Kun huomaa kuinka vuodet virtaileepi, Elämä, nuoruus joutuin pakeneepi, Ja hautaa kohden matkansa jo taipuu.

Hän kaihokatsein etsii toista rantaa, Miss' saisi turvan tuonen valtaa vastaan, Miss' onnen kestäväisen taivas antaa. Ei Herra heitä hukkumahan lastaan! Ja kansansa Hän kotkansiivin kantaa, Taltuttaa Jordan-aallot kuohunnastaan.

1893.

Äidin haudalla.

Hiljaa! Hiljaa! Nukkumaan Äiti armas lasketaan! Kohtunsa jo aukas hauta, Ruumist' ympäröipi lauta; Poveen maan Rauhaisaan Äiti armas suljetaan.

Miks sun vierii poskillen Kuuma virta kyynelten? Sikskö, että peittää multa Puhtahimman lemmen sulla, Ystävän Hellimmän Tuoni vei jo myötähän?

Kenties muistat, kuinka hän Aamupuhteell' elämän Heikkoo, neuvotonta lasta Väsynyt ei vaalimasta, Riemuiten Antaen Kaikki tähden pienoisen.

Maailmaan kun kuljit sa Etsimähän onnea, Hän se hellimmällä miellä Askeleitas seuras siellä; Vaiheitas, Vaarojas Valvoi kallis kantajas.

Riemuitsi sun onnelles, Taikka vuoksi murhettes Huolien vietti yötä monta, Itki lasta onnetonta; Eestäsi Taisteli Niinkuin muinen Jaakoppi.

Aattes parhaat hältä sait, Siveyden, tunnon lait; Mieleesi hän painoi yhä Herran vaatimusta pyhää, Rakkauden Taivaisen Istutti sun syömmehen.

Vieri, vieri kyynel vaan; Äiti hautaan lasketaan! Usein vierii suotta aivan Tähden turhan huolen, vaivan; Haudalle Äitimme Turhaan et sä virtaile.

Nuku, äiti, rauhaisaan! Yli yösi valvomaan Isän silmä hellä jääpi, Aamun tullen herättääpi Jällehen Lapsosen Sunkin eloon uutehen.

1894.

Ei ole taivas kaukana.

Kun kuljin katua kerran, Pari pientä lasta ma näin; Ja toinen kättähän nostaa Yläkertahan kauniisen päin.

— "Ei tuo ole taivas, Kaarlo," Hän virkkavi toimessaan. — "Sano mikä se muu sitten oisi?" — "Yläkertahan onkin vaan."

— "No missä se sitten on taivas?" — "On kaukana, kaukana niin…" — "Ei, eipähän kaukana ookkaan!" Niin siinä nyt väiteltiin.

Miten lienee päättynyt kiista, En kuullut ma loitompaa; Vaan kaukaa taivasta lasten Ei tarvitse tavoittaa.

Tie lyhkäinen se on heillä Luo Luojan ja enkelten, Vaan etsein lapsien lailla Tien mekin löydämme sen.

1894.

Taistelua ja lepoa.

Sielussan' kovat raivoo taistelut, Ja pyörteet kuumat siellä pauhoaapi; On sydän eksyin kauan harhaillut, Milloinka runneltu se levon saapi? Milloinka, tyyntynevi myrskysää, Ja aamu kirkas mulle välkähtää?

Mun joskus pyörteisiinsä eksyttää Jo perin pyytää himo halpa, mainen, Täht'-tarhain taakse toiste lennähtää Se haluaisi henki hehkuvainen; Mut siip' ei kanna, pian katkeaa, Ja uuden tuskan rinta raukka saa.

Ja, tiedon, taidon aarteet ihanat Myös tahtois sielu omaksensa voittaa, Ja kunnian ja maineen kukkulat Se ponnistuksin saavutella koittaa; Kun niit' ei heikko taida tavoittaa, Niin siksi sydän kuohuu, aaltoaa.

Mut alta aaltoin joskus ääni soi: "Mun luoksen' riennä, työtätekeväinen! Ikeeni rauhan sulle tuoda voi; Ei rasita mun kuorman keveäinen. Nöyryyttä, siveyttä opi vaan, Niin syömmes raukeavi raivostaan!"

Tuot' ääntä kuunnellessa tosiaan Jo asettuvi aaltoileva rinta, Ja sydän levähtävi taistostaan, Ja sielu nauttii rauhaa suloisinta. Jos taistelu taas alkais riehua, Suo äänes silloin, Herra, kuulua!

1888.

Papinvirkaan asettamisen johdosta.

(Luettu päivällisillä pastori Aukusti N:n luona hänen virkaan-asettamispäivänään Rantasalmella.)

I.

Sä ihmislaps, on määrä jalo sulla, On kutsumukses suuri, verraton! Elämän maalle asukkaaksi tulla Se määräsi, se kutsumukses on. Vaikk' olet täällä vieras matkalainen, Asunto vartoo sua taivahainen Ja isänmaja, rauhan kaupunki.

Tuo toivon maa, sun matkasi päämäärä, Se hurskahitten kirkas koti on, Sen pyhistöön ei pääse kenkään väärä, Vaan yksin, mi on puhdas, saastaton. On saastaisuutta kyllä paljon sulla, Mut puhtaaksi jos haluat sa tulla, Sun puhdistavi Herran rakkaus.

II.

Katso ympär', ihmislapsi, Kaunis ompi maa min näät! Lehto nuori tuoksuu tuolla, Tääll' on kummut kukkapäät.

Kalvot tuhatjärviemme Sini-taivon kuvastaa, Parvet laululintujemme Avaruutta samoaa.

Jos sä kysyt, mistä kaikki Ompi tämä kauneus, Kukkakin jo vastaa, sulle: "Mun toi Herran rakkaus."

Tämä Herran rakkaus jalo Luonnonherraks sinut loi, Ihanamman maan kuin tämän Sulle asunnoksi soi.

Vaikka kiusaaja sun saatti Luojas tahdon rikontaan, Sua eksynyttä lasta Herran lempi holhos vaan;

Holhos, johti, kautta aikain Armollensa valmisti, Kunnes Isän lempiteot Kallein lahja kaunisti.

Lahja, jonka, maailmalle Pojassansa antoi Hän Harhaan käyneet johtaaksensa Lähtehille elämän.

Isän rakkauden tuli Pojassakin salamoi, Siksi rakkauden uhriks Verensä Hän vuotaa soi.

Kansan näki edessänsä Jumalasta luopuneen, Eksyneen päämäärästänsä, Perintönsä tuhlanneen.

Mutta tätä kansaa varten Laskeutui Hän taivaastaan, Sille laittaa seuraajansa Sovintoa saarnaamaan.

Rakkaudesta maailmahan Laittoi valtakuntansa, Jossa puhdistettu kansa Jälleen löytää Luojansa.

III.

Ja viljat kypsyvät jo vainiolla, Ja elomies ne talteen kokoaa, Ja syys ja yö saa vallan kaikkialla, Ja kukkain maan se hanki verhoaa. Mut tyvenillä mielin ompi peltomies, Kun sulon, lämmön hälle tarjoo kotilies — Hän rauhaa nautitsevi myrskysäällä.

Vaan elomiehet hengen vainiolla Ne talvirauhaan ei saa yhtyä; Jos päiväks yö jo muuttuis kaikkialla Niin sitten vois he vasta tyytyä. Mut hengen mailla myrskyt vielä rajumoi, Ja puhur ankarata uhkavirttä soi — On paljon pimeyttä taivon alla.

Vaan kiitos Herran! Pimeyden valta On murrettuna kautta Kristuksen, Ja ihmissuku turmeluksen alta Voi vielä nousta ikikirkkauteen. Jos synnin, kuolon vallat kuinkin rajumoi, Niin Herran sanakin se kirkkahana soi — On Herran Sionilla vartijoita.

Kun uudet maat ja uudet taivaat kerran Jumalan voimall' esiin kutsutaan, Avaruus loistaa kunniata Herran, Ja vartijoille palkat maksetaan. Ei synnin, kuolon vallat silloin rajumoi, Vaan autuaiden pyhäin kiitoslaulu soi — On onni, rauha, rakkaus kaikkialla.

V.

KÄÄNNÖKSIÄ

Kuolon enkeli.

(J. O. Wallin.)

Sä suku Aatamin, maa min kantoi Ja sulkee kohtuhuns' uudestaan! Mun, kuolon, alle sun Luoja antoi, Kun ensi synti tul' maailmaan. Tien' idät kohtaa Ja lännet laajat. Mä sulle johtaa Voin viestit taajat, Joill' ilma, liekki ja mer' ja maa Jumalan tahtoa kuuluttaa.

Kuin sirkut ootte. — Ne rakennellen Pesänsä lehtohon vihreään Ja turvass' oksalla riemuellen Visertää hetkisen virsiään; Mut riemu sirkun Suruksi vaihtuu, Ja linnun virkun Viserrys haihtuu, Kun myrsky metsässä möyryää Ja pesän oksalta riistältää.

Kuin kyyhky, huokailet murhemieltäs Vuoks huomisen, jot' et ehken nää; Maa halkee kuiluhun silloin tieltäs, Sä suistut sinne — ja huoles jää. Niin joutuisasti Se hauta aukee — Ja siitä asti Sun muistos raukee. Kuun uuden luodessa valoaan Jo toiset rientävi unholaan.

On riemu, rehke ja äänen kaiku, Kun tanssin pyörteissä heiskaatte; On myrtin tuoksu ja soiton raiku… Mä silloin ilmestyn ukselle: Ja riemu, soitto Ja kukkain tuoksu Ja posken koitto Ja tanssin juoksu Ne laantuu loppuhun synkeään, Ja naurut itkulla päätetään.

Minulla valta on voimakkaalla, Siks kunnes saapuvi vahvempi. Ja vuorten huipuilla, maankin alla Mun kylmä henkeni huokuvi. Ei muurit estä, Ja tarmossansa Ei kilvet kestä, Kun uhriansa Tähtääpi puuskaus saastainen, Kun rutto riehuvi hirmuinen.

Mä myrskyn pohjaisen taltan siivin Ja tyynnän kuohuvan merten veen. Mä muodot valtioin rikki riivin, Lyön vaajan kourasta Pauanteen. Kuin suvanteessa Levähtää laine, Niin jalkan' eessä Masentuu maine, Ja aikakaudet ja ihmistyöt Ne vierähtää kuten kesäin yöt.

Ei voima järjen, ei miekan norjan, Ei tieteen, taitehen auta, ei; Vapauteen päästän mä elinorjan, Luon kahleet valtijatahdollei. Käyn sotarintaan — Kuin ruoho, lankee Maan huurmepintaan Armeija ankee, Eik' elvy äänestä rummunkaan, Vaan vasta tuomiopasuunan.

Vaan kättä viittaan — niin laastaan maata: Ken henkii, sinne jo matkautuu, Miss' ääntä korva ei kuulla saata, Ja vastausta ei anna suu. Mun käyskellessäin Valt'istuin sortuu, Ja kääntyessäin Palatsit murtuu, Ja Aleksanterit kaatuvat, Ja Bonapartet ne maatuvat.

Te maassa alhaalla käytte kiistaa Suvusta, kullasta, arvosta; Mut kaikki ootte te kummun riistaa, Sen alle vaivutte vertaisna. Ei synkäst' yöstä Teit' aarteet auta, Ja mainetyöstä Ei huoli hauta, Ne hetkeks riemua teille toi, Mut kuolo muille ne saaliiks soi.

Maan päällä täällä ei turvallista Voi linnaa löytyä, matkaajat! Ei maahas vieraasen luottamista, Vaikk' kiinnekirjasi kuulutat; Ja liinat lauhat Ja hunnut, lakit Ja tähdet, nauhat Ja arkilakit Ne toisten päähän ja kaulaan jää Ja toisten rintoja lämmittää.

Te tulleet — menneetkin tuokiossa Ei teillä tääll' ole suojaakaan: Kaupunkiin joudutte pieneen, jossa Ei kuu, ei päivä luo valoaan. Ja köyhä pääsi Jo päivätöistä, Ken niitä sääsi, Pääs kilpilöistä Ja syömmen, vankien kahlehet Kuin ruoko tuuless' on murtuneet.

Miss' äitis, puolisos ompi rakas? — He tietä tuot' ovat mennehet, Jot' eivät jällehen saavu takas', Jot' itsekin pian kulkenet… Siis kalliiks muista, Mit' taivas antaa: Ne luotas luistaa Koht' kuolon rantaa… Ne poistuu hiljaa, ne tuoni vie; Tilille niistä on sulla tie.

Ei enää Herralta silloin kuulla: Miss' on sun veljesi, vertaises? Sull' ompi veljenä, pilkkasuulla, Tuo toukka, raastava kauneutes! Kun kuolo milloin Myös senkin voittaa, Uus tuska silloin Vaan sulle koittaa. Ja vaiva sammu ei milloinkaan, Vaan kalvaa tuntoas ainiaan.

Se sua vartovi, kylmyydellä Kun toisten kurjuutta katsot sa, Maas, uskos myöt sekä röykkeydellä Voit pyhän, kallihin pilkata! Kuin lain sa väännät, Viet harhaan mielet Ja saastaan käännät Sa tunnot, kielet! On sulla surku, kun vastahan Käy haamu kalpea kostajan.

Sua, valheen miestä, se vartoaapi Tuon kieles vuoksi niin liukkahan, Vilpittyys myrkyn kun sulta saapi Ja maahan tallajat kunnian; — Vaan vasten kalpaan' Min voivas luulet? Sun hautaan salpaan. Ja pilkkahuulet, Kun taas he päästävät lausehen, On eessä tuomarin viimeisen!

Oi kuolevaiset, te punnitkaatte Pelolla sielunne pyytehet, Ja mielin puhtahin huutakaatte Sen luo, ken tuntevi ihmiset! Te paikkaan kyllä Saavutte kerran, Joss' oven yllä On päätös Herran: Jokainen tänne se matkajaa, Vaan täält' ei palata kenkään.

Maan saaliiks töinenne kerran jäätte, Jos niinkuin lauhkeat lännen säät Sit' eläissänne te elvytätte Tai hävitätte kuin tuulispäät — Ja silloin jäivät Nää riennot maiset! Kaikk' eilispäivät Ja alkavaiset Ja työn, mi teille tääll' uskottiin, Ne tuntee Hän, joka kaikkikin.

Min vaatii Herra, Hän sulle näyttää; Hän kulkus mittasi, Ihminen! Min voit sa kantaa ja minkä täyttää, Ne kaikki antoi Hän sinullen. Voimankin saanut Oot Jumalasta; Ei koskaan laannut Hän ohjaamasta, Jos taivuit nöyränä seuraamaan Sä Hengen ylhäisen ääntä vaan.

Jos Hengen ääntä sä kuulet aina, Käyt suorin katsehin toimissaan, Ei tuonen pelko sun mieltäs paina, Et kaipaa kiitosta maailman. Kun kutsumukses Sä täytät huolla, On lohdutukses Ylhäällä tuolla! Niin, siellä siintävi oma maa, Sun sinne enkeli johdattaa.

Kun kuljet voimalla tahdon jalon Läp' aijan vaivan ja murhetten, Voi mailma viedä sult' onnen valon, Ei rauhaa tunnon ja sydämmen. Ja ruumiin sulta Ne multaan luopi, Mut Kristus kuulta Sun henkes suopi: Kun kestit asti sä kuolohon, Nyt sulla palkkasi taivaass' on!

Tee oikein aina, ja murheen taakka Ja kurjuus liennä, miss' suinkin voit! Totuutta puolla sa kuoloon saakka, Ja parhain kostit, kun anteeks soit! Jos palkkaa maista Ei kenkään anna, Et kuihtuvaista Seppeltä kanna; Ijäinen, puhdas ja saastaton Perintö autuahitten on.

Mit usko ois, jos ei helmi hienoin, Mi syömmes pohjalla piileilee Ja taivoon tähtääpi katsein vienoin, Kun kuori aikanans' aukenee? Kun välkkää piilu, Jo loppuu vaivas: Kun lavas hiiluu, Niin kohta taivas Jo sulle, marttyyri, aukeaa, Ja Sovittaja sun kruunoaa.

Mit' oisi kunto, jos henki juuri Kuin sä'en sammuisi mullassa? Sä ensi Kustaa! Sä toinen, Suuri! Ja Engelbrektikin urhoisa! Ja nero, mieli, Joit' auvostaapi Tääll' ihmiskieli — Ja unhottaapi! Mit' oisi hellyys ja voimakaan, Jos kaiken määrä ois hauta vaan?

Mit' oisi kunnia, joka vaatii Velvollisuudesta hengenki, Jos rahvas ahne sen säännöt laatii Tai vallanpyytäjä ahneempi? Kyll' aika pauhaa Ja nostaa saastaa, Mut sentään rauhaa Sit' ei voi raastaa, Mi päilyy kunnian kulmilta, Täht'-tarhain kautta sen kulkeissa.

Mit' oisi onni ja riemu hellä, Min piiri rakkaitten teille soi, Jos, piirin murtuissa, yhdistellä Sit' ette valossa toivon voi? Mi syömmeen toisi Tääll' lohdutusta? Elämä oisi Niin kolkko, musta! Ois Uriankirje vain armoton, Mi teille myötähän pantu on.

Ja Jakob hukkaapi Josefinsa, Jonatan Davidist' eroaa; Ja rinta raukeepi huolihinsa, Kun hoivahdusta ei mistään saa! Ja Rakel huutaa Vaan lapsiansa, Ei taida muuta Hän tuskassansa, Kun turma vei, mitä kalleinta Voi olla äidille elossa.

On Herra rakkaus. — Rauhoitusta Sydämmet sorretut siitä juo! Tuo siemen, peittämä mullan mustan, Se kultatähkiä kerran luo. Vaikk' armaas kuollen Sun yksin heitti, Hänt' itkit huollen, Ja maa sen peitti; Ei siltä hukkunut henki sen, Luo Isän ijäisen muuttihen.

Elämän lähde Hän ompi parhain, Hän voima, valkeus kirkkain on; Ja lempein huolin Hän hiljan, varhain Kaikk' sulkee hellähän hoitohon. Kun toivon armaan Luot puolehensa, Hän vievä varmaan On huoneesensa Lapsensa sunkin; mut sinnes vaan Tee luottain, tunnolla toimet maan.

Jesuksen jalkoihin vaipuneena Ain' ollos lailla sa Marian! Ristille silmää kuin Magdalena, Sielt' armo katsovi katuvaan. Pääs Herran puoleen, Johannes, paina! Lastensa huolen Hän päättää aina, Ne viepi autuuden rauha'an, Vapauteen vallassa taivahan.

Ken täällä pyrkivi jälkeen parhaan, Totuutta, lempeyttä harrastaa, Rakastaa paljon, vaikk' eksyy harhaan, Hän paljon anteeksi myöskin saa. Ei pääse maassa Hän määrään asti, Vaan taivahassa On armoisasti Merkitty, veljiä hiukankin Ken auttoi uskossa Mestarin.

He ottaneet ovat ohjeeksensa Vaan Herran pelvon ja yksin sen, Ja pesneet verellä vaattehensa, Mi saastat poistavi syntien. Niin taisto päättyy, Synt' anteeks saadaan, Rauhattuus häätyy, Itkusta laataan — Suur' Isä lapsia nimeltään Syliinsä kutsuvi lepäämään.

Ja Herrassansa he nukkui tyynnä Ja päivää Herran he toivovat. Nyt taa on murhe jo jäänyt ynnä Kaikk' vaihteet kohtalon oikkuisat, Ja siteistään he Kaikk' irti pääsi; Pääs siirtymään he — Niin Herra sääsi — Orjuuden vaivasta rauhalaan, Ja työnsä heill' ovat seurassaan.

He saapuneet ovat kaikki varhain Nyt isänhuoneesen oikeaan: On kotikaupunki heillä parhain, Min päivä yöksi ei vaihdukaan. Kun kirkkaudella Auringon hohtaa Hän istuimella Ja siitä johtaa Armossa kaikkia katseellaan Ja jakaa eloa, autuuttaan.

On sija kaikille taivahassa, Ken taisteli uskoin ja toivoen. Kun puitten lehti on puhkeemassa, Te suven saapuvan tiedätten: On tiettävänne, Kun ilta varjoo, Ett' ystävänne Lähestyy, tarjoo Asunnon sen, minkä taivaassaan Hän teille valmisti kuolollaan.

Kun aijan ilta se varjollansa Yl' maitten harmajan hunnun luo, Hän, suuri armossa, voimassansa, Hän saapuu silloin ja päästiin tuo. Hetkessä haipuu Nyt voima mainen, Ja silmä vaipuu Nyt nuikeevainen… Mut hetki toinen kun saavuttaa, Se uuteen toivohon aukeaa.

Ja uutta taivasta, maata uutta Uus asuu kuoloton ihminen. Hän kodin jäänehen raihnaisuutta Ei niissä muistele kaihoten. Jäi murheen mannut, Uus päivä koitti, On taisto laannut, Ja usko voitti! Teill' arpa lankesi kauneimpaan; Sit' arvaa ei halut halvat maan.

Ei silloin kirvellä tuskat mieltä, Ei silloin virtaile kyynelvuo, Ei kuolo kammitse ihmiskieltä, En paarten eellä käy haudan luo; Vaan kiitos raikuu Istuimen eessä, Ja autuus kaikuu Sen säveleessä… Mä myöskin, enkeli ikuinen, Elämän laulua laulelen.