URPUJA
Kokoelma runoja
Kirj.
ALPO NOPONEN
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1894.
SISÄLLYS:
Esipuhe. Urvut.
I. Lapsuusmuistoja.
Lapsuuteni tölli. Töllin uurre. Siperian tiellä. "Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten."
II. Maa ja kansa.
Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta. Professori J.R. Danielson'ille. Viktor Löfgren'ille. J.L. Runeberg'in haudalla. Kesäksi maalle. Haapaniemessä. Savonlinna. Talvi-iltana. Kylvöajan lähestyessä.
III. Kuvauksia.
Miljonääri. Vanha viulu I. II. III. Elämän paras osa. Osat vaihtuivat. Kusti kinkerillä. Neuloja. Lämpömittari. Rannan Helka. Keinutuoli. Kerjuri. Jouluna. Enkelinlaulu-vuori.
IV. Tunteita ja mietelmiä.
Ruusun umput. Ystävälleni. Kuihtuva impi. Olis aika armastaa. Kihlautuneille. Sormuksia vaihtaessa. Aprilli-päivänä. "Merkki" sai. Syystuulella. Onni. Vuoden vaiheessa. Äidin haudalla. Ei ole taivas kaukana. Taistelua ja lepoa. Papinvirkaan asettamisen johdosta I. II. III.
V. Käännöksiä.
Kuolon enkeli.
Esipuhe.
Ennenkuin uskalsin ryhtyä tämän kirjasen julkaisupuuhiin, kysyin Herra Professoori A. Genetz'iltä, joka oli tarkastanut "Kuolon enkelin" suomennokseni ja siinä minua muutamissa vaikeissa kohdissa hyväntahtoisesti auttanutkin, ottaisiko hän tarkastaakseen julkaistavaksi aiotun runokokoelmani käsikirjoituksen. Saatuani siihen myöntävän vastauksen, kokoilin yhteen ne runoni, joiden luulin johonkin määrin runoutta olevan, ja vein ne professoori G:lle. Tarkastuksen jälestä antoi hän niistä kehoittavan lausuntonsa kirjallisestikin. Se teki kustantajan löytämisen helpommaksi ja antoi minulle rohkeutta yhteen koottuna julkisuuteen päästämään nämä yksinkertaiset laulelmani. Käytän tätä tilaisuutta ilmaistakseni Herra Professoorille nöyrimmän kiitollisuuteni.
Helsingissä Marraskuun 30 p. 1894.
Alpo Noponen.
Urvut.
Pirteissä pieniss' elin Savonmaan, Ja verkkaan vieri pitkät talvet multa; Ja henki kaipasi, ikävöitsi vaan, Mut kauan viipyi armas kevät-kulta.
Kun päiväpuolta kummun kuitenkin Kinokset talven vitkallensa suli, Ja pälvipaikat syntyi metsihin, Ja lehdon paltaat paljahiksi tuli;
Mä kaihomielin sinne kiiruhdan, Reunasta lehdon oksan urvut poimin, Mä povelleni niitä painallan Ja sommittelen yhteen hartain toimin.
Sydämmein lämmön niihin hengitin, Kun toivoin niitä oikein vihanniksi, Ja kyynelin mä niitä kastelin — Mut sittenkin ne jäivät urpusiksi.
Niit' en mä tohtis teille tarjota, Jos ei ne Suomen lehtoloista oisi, Kotoisten tuulten tuttu huo'unta, Jos niistäkin ei hiljallensa soisi.
Kun Luojan päivä ilman lämmittää, Elämä uusi lehdoissamme koittaa, Ja hanget haihtuu, sulaa jäykkä jää, Ja kanteleet ne kaunihimmin soittaa.
I.
LAPSUUSMUISTOJA.
Lapsuuteni tölli.
Miss' aaltoo Savon viljamaat, Siell' aamuni aukeni ennen, Ja lapsuuspäiväni riemukkaat Pois siivin näyttivät menneen; Niin hiukan tiesin ma maailmasta, Nuo yksin innosti töllin lasta: Vaan pirtti pieni joukkoineen Ja lehto lintuineen.
Mut mulle kieltähän sointuista Haastoivat lempehin huulin Äit', siskot, taattoni tuntoisa, Ja töllin takoa kuulin, Kun kukkui käkönen kevähällä, Ja läikkyi lähtehet rinnelmällä, Kun aalto rannikolla soi, Ja metsä huminoi.
Mun kouluni vanhan-aikuinen Lie ollut polvesta tästä, Mut läksyn parahan, kultaisen Sain oppia siin' elämästä; Se painui mielehen aamuin, illoin, Kun vierell' äitini istuin silloin, Se tuskin koskaan unhottuu, Min haastoi äidin suu.
Tuo äitini kallis ja armainen On paljon tuntea saanut Tään elämän taistoa melskeisen — On kohta hälle se laannut — Vaan kuinka vaihteli elo mainen, Ei vaihtunut uskonsa luottavainen, Ett' onnekas hän ompi vaan, Ken turvaa Jumalaan.
Nuo aatteet luottavat, lapsekkaat Ne mulle mielehen jäivät. Jäi taakseni töllit ja lehdot, haat, Ja jäivät lapsuuden päivät; Mull' elämä opetti paljon uutta, Mut voinut ei ole tuota muuttaa, Min opin äidiltä töllissä Lapsuuden päivinä.
Ja sinne töllihin lapsuuden Mä riennän aattehin silloin, Kun myrskyt elämän purrellen' Ne uhkaa tuhoa milloin; Saan sieltä rauhoa, luottamusta, Saan työhön, lauluhun innostusta. Tään kuinka sulle palkinnen, Sä — tölli kultainen.
1891.
Töllin aarre.
Tölli pieni kallellansa Seisoi kummun reunassa; Siinä äiti lapsiansa Vaali, hoiti armasna.
Katovuott' ol' ollut monta, Jolloin hätä yhteinen Neuvoi perhett' avutonta Kärsintähän puuttehen.
Leipä kuiva, karkeainen Lasten ruokana on vaan, Mut ei mieli nurkuvainen Tänne pääse kuitenkaan.
Muinoin Sarpatissa kesken Jauhot loppua ei voi Vakkasesta köyhän lesken, Siunauksen kun Herra soi.
Äiti uskoi, Herra vielä Katsoo köyhän puolehen, Hält' ei siunausta kiellä Eikä hylkää huolehen.
Rukoillen hän lapsiansa Laihoin leivin ruokkivi; Kertoo, kuinka Herran kansa Juudan maalla taisteli.
Patriarkat, tuomaritkin Lasten tuttuja jo on, Tobiat ja Daviditkin, Salomonkin verraton.
Aapiskirjan, katkismuksen Ehdittyään oppia, Tuntevat he kaipauksen Saada uutta tietoa.
Raamattu, tuo kirja parhain, Josta kaikki ihmehet Äiti heille kertoi varhain, Ah, jos sen ois saanehet!
Kirveskalskehella isä Leipää suuhun yhdeksään Kyllin saanut ei, vaan lisää Äiti puuhas yhtenään.
Kuitenkin ol' niukallainen Töllin ruoka aina vaan, Vaatetuskin vajavainen; Kuinka kirjan hankkikaan
Raamatun tok' armaillensa Tahtoi äiti toimittaa, Vaikka sitä saadaksensa Vuoret täytyis louhentaa.
Kärsi nälkää, teki työtä; Rukin ääressä hän näin Kehräs' monta pitkää yötä Kehruuksia emäntäin.
Ponnistusta kauan kesti, Viimein voitto saatihin, Vaikka tautikin se esti Pääsemästä maalihin.
Vihdoin kirstun laatikosta Markkaa löytyi kymmenen, Biblian niill' äiti ostaa, Vahvan, nahkakantisen.
Uusi aika armahampi Koittaa pikku pirtissä, Kuiva leipä makeampi Myös on siitä päivästä.
Aamusilla kirja varhain Lukea jo nostetaan, Illoin kääritähän parhain, Laatikkohon lasketaan.
Siitä lasten vaisu henki Voimaa, ravintoa juo, Perheen koko elollenki Siunauksensa se tuo.
Vähitellen tuosta vaihtuu Vuodet pitkät puuttehen, Öisen usvan lailla haihtuu, Päivä koittaa jällehen.
Taivas avaa akkunansa, Hedelmänsä jakaa maa; Äiti saapi lapsiansa Puutteetoinna kasvattaa.
Varttuneina maailmalle Töllin lapset kulkevat, Nukkumahan nurmen alle Toiset taasen muuttavat.
Suojanaan on eri teillä Elämän ja kuoleman Äidin rukous ollut heillä, Sana kallis Jumalan.
Odotellen kaihomiellä Herran iloon kutsua, Elää vanha äiti vielä, Muistaa pyhää lausetta.
"Nuorest' olen vanhaks tullut, Mut en ole hurskasta Koskaan hyljätyksi kuullut Enkä hurskaan lapsia."
1890-94.
Siperian tiellä.
Minä lasna pienenä leikitsin Pihanurmella tuoksuavalla, Viattuuden unta ma uinailin. Kesäpäiv' oli kaunihimmalla.
Minä muistan, kukkia poimittiin, Kuperkeikkoa lyötihin siellä; Elon aamu se tyynenä välkkyi niin, Elon varjoja, tiennyt en vielä.
Jopa silloin portille seisattuu Hepo rattaineen, sekä noista Kaks miestä outoa laskee — huu! Min' en koskaan unhota toista!
Hän ankara nähd' oli katseeltaan, Oli harteva, kookas, ja raajat Ne ne pauhaten liikkuivat kahleissaan Kuin ukkois-ilmalla vaajat.
Minä miehen jälkiä hirmuisen Kotipirttihin arkana kuljin Sekä helmahan äitini armaisen Pelonkalgeat kasvoni suljin.
— "Mihin matka nyt tuollehen teidät vie?" Kysyi äiti ja suori mun hapset. — "Siperiaan on tämä toivoton tie… Jäi vaimoni armas ja lapset."
— "Mitä teitte te, sinne kun viedähän?" Taas äitini tiedusti hältä. — "Minä päissäni naapurin, ystävän Pois ryöstänyt oon elämältä."
— "Lie vaikea matka ja raskas tie Kotimaasta ja heimosta kulkee?" — "Mätähaavoja syömmeni täynnähän lie, Vaan silmäni kyyneleen sulkee."
Mies maitoa sai, kuten pyysikin, Mut äitini virkkoi vielä: — "Koti, vaimo ja lapset jos jäivätkin, Siperian ootte te tiellä;
Toki kaikki ne jällehen saapi se, Sydämensä ken särjetyn tuopi Hänen jalkoihinsa, ken vangeille Pelastusta saarnata suopi."
Hän lähti jo pois. Minä muistan vaan, Sinä päivän' en leikkiä voinut; Mitä näin sekä kuulin, se ainian Minun sielussain ompi soinut.
1891.
"Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten."
Muistan vielä aijan sen, kuin mennyt ois se vasta, Ensimmäiset housuni kun tehtiin aivinasta; Taisin kyllä silloin olla mies jo aivan suuri, Kolme vuotta täyteläistä mennyt oli juuri.
Sinnes kannoin mekkoa, mi ylti aina nilkkaan, "Tollee tutta ja töppönnee" se sieltä alta vilkkaa; Niin se aina kulkeminen tääll' on köyhän lasten, Hatun eestä riepu pieni peittona on hasten.
Enpä tuota silloin tiennyt kohtaloa laittaa, Sitä vaan mä valitin, kun housuist' oli haittaa. Itkemään mä pyrskähdin ja itkin aika laihin, Syödessä kun helmattuutta murut meni maihin.
Nyyhkytellen niitä sitten etsin tanterelta; Jos et usko, kysy vaikka Miina-sisarelta. "Antataatte metto!" huusin, mutta äiti estää "Metto", "tutta", "töppönnee" vaan mieless' aina kestää.
1892.
II.
MAA JA KANSA.
Z. Topeliuksen täyttäessä 75 vuotta.
Ja Luoja kerran katsel' taivahasta Niin säälivästi kylmään Pohjahan: Sen kärsivän näk' talven sorrannasta, Sit' uhkaavan Hän näki kuoleman.
Maa hetkeks virkos kylmän kahlehista, Mut kansa nukkui talviuntansa; Ei elvy mielet jäiset horroksista, Ei lämmin löydä ihmisrintoja.
Armahti Luoja silloin kylmää maata, Tään päätöksen Hän teki taivaassaan: En heittää vielä kuolemahan saata Kansaani pienokaista Pohjolaan.
Se taistellut on kanssa parahien Valhetta vastaan mielin urhokkain; Se saisko jäädä uhriks sortajien — Ja minä katseleisin taivaastain…
Ja sieltä ylhäiseltä alttarilta Säkenen otti Herra kirkkahan, Sytytti sillä rinnat muutamilta Pojilta tämän kansan untelan.
Ja lämmöllänsä kansallensa aamun Loi tietäjitten pieni parvi tää, Sai poistumaan ne öisen talvihaamun, Keväisen laulun eestä sulaa jää.
Niin Suomi virkos talviunestansa, Mi uhkas sille turmaa, kuolemaa, Ja siunaa aina näitä poikiansa, Joist' useimpaa jo hauta tallettaa.
Ja hälle, jonka lämmin rinta vielä Niin herttaisena sykkii maallehen, Hänelle Suomi riemuisella miellä Ja kiitollisna kantaa seppeleen.
Sill' aarteet kansallensa verrattomat Topelius on luonut lemmellään, On sulatellut mielen roudat kovat, Kuin kevään paiste sulaa talven jään.
Nyt Suomen lapset pienoisesta asti Ne "koivun", "tähden" tuntee rakkahan, Ja kuoloon saakka tahtoo uljahasti Ne puoltaa lumilinnaa "Urholan".
Ne hältä hengen lämpimyyttä saavat Ja sieluun taivaskuvat kirkkahat Ja töihin suuriin kestäväiset kaavat, Ja uudet luo hän heille maailmat.
Ja kansa karttuu pienoisista uusi, Mi, kypsyneenä hengen toimintaan, On kylmän Pohjan vihannoiva kuusi Ja kärsii, kestää, voittaa, turvaa maan.
1893.
Professoofi J.R. Danielson'ille.
(Luettuani teoksen "Suomen yhdistäminen j.n.e.")
Taitavan tietäjän lailla Syntyjä ilmi sa annat, Löyhää vilppiä vailla Totuun soihtua kannat.
Louhi se vuorehen heittää Tahtovi päivöä Suomen, Tuonelan usvihin peittää; Kuitenkin koittavi huomen.
Joukko kun käy kalevainen Vastahan valtoja turman, Totuuden voimalla vainen Tuottavi niille se surman.
Juhlia voiton kun milloin Viettävi Väinölän kansa, Siunaten muistavi silloin Aimot se taistelijansa.
1890.
Viktor Löfgren'ille.
(Sähkösanoma).
Kansan kieltä, oikeutta puollat, Valistusta, vaurastusta huollat, Jalkoihin et uskoansa suolla; Kiitos siitä Sulle, kansan mies, Taivas siunatkohon työs ja ties!
18.11.1893.
J.L. Runebergin haudalla.
(Luettiin, kun "lomakurssilaiset" olivat huvimatkalla Porvoossa 18.8.1894.)
Missä lasta rakkaampata Äiti kantaa povellaan Kuin se, jonka Suomi-äiti Kätki tänne nukkumaan?
Kuss' on kumpu kallihimpi Kansan käydä katsomaan; Kussa patsas puhtahampi Kohoaapi kannaltaan?
Minkä vuoks on kumpu kallis? Miksi patsas puhtoisin? Siks kun alla uinumassa Ompi kansan kallihin.
Meit' ei yksin laulun mahti Tänne jaksa johdattaa; Suomi meidät tänne tuopi, Johdattaapi isänmaa.
Kylmä maa ja köyhä kansa Koskaan ei saa laulajaa Suurempaa, kuin minkä tässä Haudan kohtu tallettaa.
Kirkkauden maamme maine Keltä puhtahamman sais? Kenen luoma laulun laine Korkeammin kuohahtais.
Hanna, Joulu-ilta, Maamme, Vänrik Stål ja kaikki nää — Niistä syömmiin suomalaisten Innon virta vierähtää.
Virran vuolaan lailla vyöryy Laulut kautta kaiken maan, Veltot mielet vahvistaapi Tenhoisalla voimallaan.
Kuvan kauniin kansastamme Sieluun, sydämmiin ne luo, Aijan ahtaan joutuessa Toivon, lohdutuksen tuo.
Tuntuuhan kuin nytkin juuri Kummun alta kuiskajais, Laulu suuren laulajamme Sielussamme soinnun sais:
"Vaikka kokee, eipä hylkää Herra meitä milloinkaan; Hän on kansan kilpi, turva, Suojelija Suomenmaan."
Kesäksi maalle.
Oi terve, terve kevät kultainen, Tuhansin kerroin tervetullut mulle! Viel hartehilla kuorman talvisen, Vapauden sanan lausui vangitulle.
Kaupungin melske, pauhu rattaiden Ja pulskeileva joukko esplanaadin — En niitä enää sietää tahdo, en; Mä vapaan luonnon rauhaisuutta vaadin.
On seutu, missä raittiit tuuloset Kotoisten kumpuin koivikoissa soittaa; Siell' elpyy mieli, elpyy tuntehet, Ja tahto uutta tarmokkuutta voittaa.
Sen seudun etsin jälleen rakkahan Ja tutun kansan, mihin sielullani Jo kiinni kasvoin ensi vuosinan', Ja jonka verta virtaa suonissani.
Risteilen siellä halki metsien Ja poikki vetten purrellani soudan Ja karjan kellon ääntä kuuntelen Ja lapsuusmuistot kätköistänsä noudan.
Ja tuntuu taas, kuin puu ois juurillaan Ja maasta ottais voimanestehensä, Ja omakseen sen tuntee isänmaan Ja kansan tuntee omaks kansaksensa.
Ja siellä taasen rinnall' äitinsä Sydämmen kylmyys haihtuu talven tuoma, Ja aatokselle alkaa selvetä: On Suomi kaunein, kallein Luojan luoma.
1894.
Haapaniemessä.
Jos määräpaikkahasi Ei sulla, matkamies, Lie kiire kulkeissasi, Niin polvee tänne ties! Käy tänne kesä-illoin Ja viivy hetkinen, Et varmaan poistu silloin Vaivaasi nurpeillen.
On monta nientä, saarta Savossa kauniimpaa, Joit' aallot Saimaan kaartaa, Helmaansa kuvastaa; Mut Suomi sydäntäni Ei leimuun kuumempaan Kuin täällä käydessäni Oo saanut milloinkaan.
Aurinko vaipuu hiljaa Tuon tyynen järven taa, Säteillään pellon viljaa Se vielä kultoaa: Tuntuu kuin päivän kanssa Tää aika rientäis pois, Ja kaukaa kaikujansa Vaan muiston kellot sois.
On niinkuin muurit vielä Ois Kustaan aikojen Tuoss' seisomassa, siellä Nuor' joukko intoinen Silmäilis Suomen maata Kuin ylkä armastaan, Min tahtoisi se saattaa Kultaan ja purppuraan.
On aivan niinkuin heitä Kutsuttais johtamaan Taas Savon jääkäreitä, Kun rikkuu rauha maan; Mut urhojoukon rauta Vainoojan kukistais, Sen nielis kolkko hauta, Vapauden Suomi sais.
Ja voittokulut kaikuis Nyt Saimaan seuduilla, Maat, metsät, rannat raikuis; Uus päivä koittava Hellemmin mantereille Valaisi hohtoaan, Ain' armaammaksi meille Kaunistais kotimaan. —
Vaan haapainlatvoistakin Pois päivän kulta on, Rotkoistaan huuhkajakin Jo lähtev Ientohon… Mut rauhallisna kansa Käy lepoon, nukkumaan; Jumala Suomeansa Valvoopi yksin vaan.
1893.
Savonlinna.
Sun sinivöihin välkkyviin On Saimaa vyöttänyt Ja somiin salmiin, lahdelmiin Sun rantas leikellyt; Kuin tytär aaltoin leikkiväin Ylenet taivahalle päin.
Ihaillen silmä seutujas Katsellen viivähtää, Ja muinaisissa muistoissas Myös rinta lämpeää; On niinkuin sydän synnyinmaan Hellimmin täällä sykkis vaan.
Et valtaa, rikkauttakaan Sä saanut, kaunoinen; Oot lapsi köyhän Suomenmaan Ja parhain kuva sen — Myös siltä kaikki etunsa Pois riistää toinen, mahtava.
Riveihin muitten rikkaampain Voit itses asettaa, Kun inhuus alhainen ei vain Sun lunnas suojaa saa, Kun harrastukses, rientos on Kuin Saimaan aalto, tahraton.
1891.
Talvi-iltana.
Metsän kautta kaartavata tietä Talvi-illall' astelen; Kirkas kuu ja tähdet loisteleepi Kulkuani ohjaten.
Kaarteleikse talvitaivas Pohjan Kuullakkaana ylläni, Seutu outo, ventovieras vielä Eteheni aukeepi.
Kaihon ääni rinnassani kuuluu, Murhe mieltä murtavi, Kaukana on isä, äiti, sisko, Kaukana on kultani.
Taivas tuolla, kuu ja tähtisarjat Tuttuja on vanhastaan, Pala pieni synnyinmaani suuren Seutu tääkin ompi vaan.
"Maalle, kansalle ja Jumalalle Työtä siellä tehdä voi; Herraa kiitä armostaan kun sulle Voimaa, tilaa siihen soi!"
Niin ne lausui kyyneleisin silmin Erotessa rakkaat nuo. Taivaan Herra, suojele Sä heitä, Toivonsa mun täyttää suo!
Puhdas, raitis luonto ompi talven — Puhtain mielin aina vaan Tehdä suo mun työtä, Isä, Sulle Menestykseks synnyinmaan!
1887.
Kylvöajan lähestyessä.
(Kansanopisto-iltaman juhlalehteen Mikkelissä 18.4.1892.)
Kevätpäivä ilman kultoaapi, Elon uuden luonto taasen saapi, Pellollensa maamies kiiruhtaa; Kyntää, kylvää siihen toukoviljaa, Katseen nostaa rukoellen hiljaa: "Siunaa, Herra, muokkaamani maa!
Kuritukses kohdannut on meitä, Sortumaan tok' ällös kansaas heitä, Kytke halla korpeen kolkkohon!" Sitten eelleen astuu auran tiessä Nöyränä, mut muuten valmis miessä Kärsimään, kun turma tullut on.
Suomalainen vuotta monen monta Niin on tehnyt, aikaa riemutonta Mont' on kärsinyt ja voittanut; Vierahana tiedon aartehille, Saalihina kansan sortajille Maansa eestä on se taistellut.
Aikaa armaampaa kun aavistaapi, Tuho uus jo silloin uhkoaapi Niinkuin synkkä pilvi ukkosen; Sen ei työstään säikähdyttää anna — Kylvämätt' ei pelto tähkää kanna, Varmaan kerran säästää Luoja sen.
Kevättä nyt laulaa linnun kieli, Kevättoivoin huokuu ihmismieli, Kulta-ajan sois se koittavan; Kulta-aika tuo jo koittaneeko, Taikka vielä viljan turmelleeko Häijy hammas hallan harmajan?
Kysyä ei meidän auta tuota, Epäröidä siementäissä suotta, Kylvöpelto milloin vartoaa, Korpi kutsuu kasken kaadantahan, Tai suo huutaa rämeen raadantahan, Laajennusta vaatii viljamaa.
Menestyissä uutiskylvöksemme Touko kaunis kasvaa Suomellemme, Jot' ei löytää turman tuuli voi; Juuret juurtuu kansan sydämmessä, Latvat, lännen leudon henkiessä, Kotikuusen virttä huminoi.
III.
KUVAUKSIA.
Miljonääri.
Jos Mäntyharjun kirkkohon Sä astut vaikka, milloin, Kun kansa koossa siellä on, Niin huomaat aina silloin: Keskellä Herran huonehessa Samassa ain' on istuimessa Mies ryysyselkä, pöyrypää — Ken raukka lienee tää?
Jos paukkaa tammipakkanen Tai sataa, myrsky käypi, Hän aina kirkkoon paikalleen Vaan rientäin ennättäypi; Ja kenkään siell'ei hartaammasti Voi saarnaa kuulla loppuun asti Ja rukoukseen nöyrempään Ei vaivu yksikään.
Hän hullu on; siks toimissaan Ei järki johda häntä, Hän lapsen lailla seuraa vaan Hiljaista syömmen ääntä; Se aina hänet sinne saapi, Miss' autuun taivas tarjoaapi Kurjille, joita maailma Pitääpi halpana.
Tuo syömmen vietti elämään Hänt' ohjaa korkeahan, Ymmärrys löyhä heikon pään Vaan sotkee ukkopahan; Vaikk' käypi ryysyvaattehissa, On eksyneissä unelmissa Miljoonat, hovit uhkeat Ja immet armahat.
Sit' aina nurkuu ukko pien', Kun hänen rahoillansa On Savoon tehneet rautatien, Mut silt' ei vaunuissansa Saa "miljonääri" matkustella, Ja hänt' ei tahdo vartoella Orhiinsa oiva, huimapää, Vaan poies kiidättää.
Ja kiinnekirjat laukussaan Vaikk' onkin kainalossa Useimpaan hoviin uhkeaan, Mit ompi tienohossa; Niit' toiset raiskaa mielin määrin Harmiksi suureks miljonäärin, Ja muut ne immen vievät pois, Mi hälle armain ois.
Vaan mielensä on lapsekas Ja nöyrä, rehellinen. Hän varmaan onkin autuas Miljoonain perillinen; Sieluunsa kangastuupi juuri Perintö taivahainen, suuri, Vaan hullu mieli toisinaan Sen sotkee maailmaan.
1891.
Vanha viulu.
I.
Kun taaton murti tuonen valta, Jäi poikaa kolme maailmaan. Muut perinnön vei nuoremmalta, Sai Pekka vanhan viulun vaan; Jo ukko-vainaa sillä soitti, Ikävät hetket taatto voitti.
Ja Pekka myöskin ystäväksi Tään viulun sai jo aikaiseen, Nyt maailmaan sen kanssa läksi Ja huolet hääti soitellen. Hän kylät, talot tanhuaapi, Eläkkeen viulullansa saapi.
Sävelten siivin miehen maine Kylien kautta kiertelee; Ja aina irtoo riemun laine, Kun "Hassun-Pekka" soittelee. Ei kunnon häitä tienohilla, Jois' ei ois Pekka saapuvilla.
On Pekka soittaja, jos kukaan, Ei väisty tieltä yhdenkään; Ei lirputtele muiden mukaan, Reippaassa kestää rytmissään. Ja mahdin että soitto saapi, Hän polkee jalkaa, murmattaapi.
II.
Pekalle haastoi kylän kansa: On soittoniekka pappilaan Sellainen tullut, vertaistansa Ett'ei hän löydä ollenkaan. Mut Pekka tahtoi selvän ottaa, Haastoiko kansa täyttä totta.
Hän rientää kohta pappilahan, Luo taiteilijan neuvotaan, Ja viuluniekka vaaditahan Nyt kilpailuhun ankaraan; Edeltä Pekka parhaitansa Vanhalla soittaa viulullansa.
Ei soittoa niin innokasta Lie herra kuullut milloinkaan. Kun Pekka taukos soittamasta, Hän nousee hiljaa tuoliltaan, Pekalta vanhan viulun lainaa, Sen tyynnä olkaa vasten painaa:
Helähtää kielet soittimesta, Hiljalleen ensin vaikertaa, Kuin puhtaan riemun lähtehestä Sävelet sitten pulppuaa; Ne tuskan, raivon virttä soipi, Vienosti vihdoin unelmoipi.
Ei Pekka tunne viuluansa, Se niin ei ennen soinutkaan; Hän liikahda ei paikaltansa, Ves-karpaloit' on poskillaan: "Oi soita, herra! soita! soita! Se kiertää syöntä, valtimoita!"
Ja herra soittaa… Mieli hältä Käy herkemmäksi, lämpenee; Sävelet soivat hellemmältä, Kuin kultalanka virtailee, Ja Pekka, kohta harmaahapsi, Siin' itkee aivan niinkuin lapsi.
Ja herra lausuu: "Myö'ös mulle Tää puhdas Stradivarius, Satoja siitä maksan sulle!" Mut Pekan vanha rakkaus On kiinittänyt soittimehen, Siit' ei hän luopuis kuollaksehen.
III.
Nyt tiesi Pekka soiton taijan, Se tunteet kuinka tenhoaa. Hän harjoitteli pitkän aijan, Mut ei vaan viulustansa saa Valveelle säveleitä niitä, Joit' taideniekka päästi siitä.
Hän teki kauan turhaa työtä, Soittoonsa että hengen sais, Hän soitti monta päivää, yötä, Ett' taidelahjan saavuttais; Mut jäljettömiin vaivat hukkuu, Ja Stradivarius se nukkuu.
Ja synkäks silloin mieli muuttuu, Ja into laantuu, lankeaa; Ja Pekka viuluhunsa suuttuu, Pääkaupunkiin sen kuljettaa. Hän kultaan soiton vaihtaa siellä, Mut palaa kotiin murhemieliä.
Nyt vanha viulu saapi soida Saleissa suuren kaupungin, Ei sointuansa siellä voida Ihailla täysin tarpehin; Se tulvii niitä tunteitansa, Joit' on se saanut matkallansa.
1894.
Elämän paras osa.
On äiti valjuna vuoteellaan Ja silmäilee, miten rauhaisaan Tuoss' uinuvi armas lapsukainen, Min äsken soi hälle taivahainen.
Ken taitais kertoa riemua sen, Kun aukee silmä jo pienoinen, Ja henki hentonen akkunastaan Himmeesti tuikkavi häntä vastaan.
Ja toivoa täynnä se rintakin Nyt aaltoo puhtahin tuntehin; Rukoillen silmä se kohoaapi, Ja syömmen tuntehet sanoiks saapi:
"Sun lahjas, Luoja, tää lapsi on, Sen mulle uskoit Sä hoitohon; Oi auta häntä Sä vaarain alta Ja suojaa huonolta maailmalta!"
Näin äiti eellehen rukoilee Ja pienoistansa hän lemmitsee, Ja kultalankaa hän toiveissansa Kehrääpi katsellen armastansa.
* * *
On vuosi mennyt, ja pienoinen, Tuo aarre kallihin äidillen, Sen sinisilmä ja kultahapsi, Sen rukousten ja toivon lapsi;
Hän myrttiseppele kulmillaan Nyt nukkuu kylmänä vuoteellaan, Ja kuolon enkeli harson heitti, Sill' lapsen viehkeät kasvot peitti.
Tuoss' äitikin suruhunnussaan Nyt saapuu kuollutta katsomaan; Taas aaltoo korkeelle äidin rinta, Mut aaltoo tuskoa haike'inta.
Ja kauvan piirteitä rakkaita Hän katsoo kuollehen kasvoissa; Ei väiky niillä nyt hymy hieno, Tuo äidin sydämmen riemu vieno.
Nyt äidin toivo jo mennyt on; Sen riisti kuolema armoton. Miks sammui elo niin alussansa, Ei äiti käsitä tuskassansa.
Vaan vihdoin ikkunasta sulaa jää; Se kyynel virtana vierähtää, Ja yöhön synkkähän koittaa päivä, Min eestä väistyvi usvan häivä.
Hän muistaa selvähän päivän sen, Kun suotiin hälle tää pienoinen, Ja rukouksenkin huokaamansa, Kun silloin katseli armastansa.
"Suo anteeks, Isäni armoinen, Kun rakkauttas minä huomaa en; Nyt osan parahan hälle annoit, Ikuiseen taltehen luokses kannoit!"
Näin, nöyrästi vaipuen polvilleen, Nyt äiti haastavi Luojalleen, Ja saaden lohtua poies kulki Ja rakkaan vainajan hautaan sulki.
1891.
Osat vaihtuivat.
Maailmaan saapui lapsonen, Vaikeita itki ailuitahan, Mut isä sekä äiti sen Ne riemuitsivat onnessahan.
Vaan kuollen jätti lapsi maan Ja onnen hymy kasvoillansa Elohon muutti parempaan — Vanhemmat itkee murhettansa.
1894.
Kusti kinkerillä.
Käv' Kusti ensiksi kinkerillä, Kun kuudes vuos' teki kulkuaan; Kirkkaasti loistavi silmä sillä Taas kotitöllihin saapuissaan.
Näet ensi laakerit tiedon tiellä Hänellä nyt oli saalisnaan, Kun "Isämeitä" se luisti siellä Ja "Uskontunnustus" rentonaan.
Se Kustin rintahan innon nosti Koht' uutta taitoa hankkimaan; Siin' onnistuikin hän mainiosti, Kuin leikin lasku se kulki vaan.
"Sinusta pappikin voisi tulla, Jos kouluhun sinä pääsisit", Niin pastor' lausuvi hymysuulla, Kun taas ol' tienohon kinkerit.
Ja talvikausia kinkerillä Se Kusti kulkevi riemuiten Katkismus kaikki on päässä sillä Ja virsikirjakin puolehen.
Ja suuren raamatun kaksi kertaa Luk' ensi lehdestä viimeiseen. Ei työtä seudulla sille vertaa; Sen kaikki kuulivat kummakseen.
Mut tiedon nälkäpä Kustin vielä Se "auran kurjesta" kouluun vei; Nous vuori esteitä sillä tiellä, Mut Kustin tarmo se laannu ei.
Kuin köyhä, vihdoinkin saatuansa Kaikk' herkut runsahat rikkahan, Niin tiedon aarteilla sieluansa Ravitsi Kustikin uutteraan.
Nyt Kusti pappina kinkereitä Taas noita kiertävi tuttuja, Mut mielestänsä ei koskaan heitä Menneitä lapsuuden aikoja.
Ja kinkerillä se silloin vasta On Kusti-pastori innoissaan, Kun monta löytävi töllin lasta, Joill' luku luistavi rentonaan.
1892-4.
Neuloja.
Hän neuloi mattoa huoneessaan, Sinilankaa pohjahan valkeaan; Punasella ja vihreellä kukkasia Hän siihen laittavi kauneimpia.
Ja säije se suikavi sukkelaan — — Mut aatos eellä se kirjaa vaan Elonkankaan säikeillä loistavilla, Sinisillä, vihreillä, punasilla:
"Kun saan minä valmihiks maton tään, Niin alkaa joutua myöskin hään'; Mä vihkityynylle polvilleni Käyn tälle vierehen Vilhoseni.
Tää kangas on puhdasta valkeaa, Mut lempeni Vilhoon on puhtaampaa, Ja uskollisna kuin taivaan sini Myös Vilho katsovi silmihini.
Elonsaari se vihreenä kangastaa, Kun lemmen antaa ja lemmen saa; Punaruusuja rakkaus tielle luopi. Taivaalle kirkkahan päivän tuopi.
Tää matto, jos kuinkakin vahva se ois, Hajoaapi, ja itse mä kuolen pois — Kun kulkee tunnolla puhtahalla, On helppoo nukkua nurmen alla.
Kelt' ennen ystävyyttä mä sain, Ne muistavat mua kuoltuain; He kumpun peittävi kukkasilla Sinisillä ja vihreillä, valkoisilla."
1893.
Lämpömittari.
Mä ostin lämpömittarin Ja akkunaan sen kiinnitin: Työn oivasti se täytti; Se aina kaiken talvea Noin neljäkymment' astetta Pakkasta mulle näytti.
Jok' aamu sitä tarkastan, "Huu, kun on kylmä!" huudahdan, "Kauanko kestää tuota? Jos kevätpäivän paistaissa Ei kohoo elohopea, En sinuun, narri, luota."
Niin saapuu suvi, sulaa jää, Sen alta aalto vaahtopää Elohon virkoaapi; Ja vaaran vieret vihannoi, Ja laitumilla kellot soi, Ja verhon metsä saapi.
Ja muiden lämpömittari Kohoopi oikein runsaasti, Mun ompi itsepäinen; Se vaan ei nuorru nousemaan Alhaalla pysyy ainiaan, Kuin olisi se jäinen.
Mä mietin kauan säälien, Mi hyyti kirkkaan sydämmen Mun lämmön minun rinnalta. Kun tahdoin häntä nuhdella, Niin silloin tämä veitikka Näin haastaa akkunalta.
"Sun ompi syysi; sulle vaan Kylmyytt' on luotu maailmaan, Ei lemmen lämpimyyttä; Elosi kylmyydellähän Myös multa poistaa lämpimän — Sa moitit mua syyttä."
1892.
Rannan Helka.
Vuosi sitten vielä rannan Helka, Huoletta kuin heinä heiluen, Hyppi, nauroi, jotta raikui ranta, Poskillaan ol' paiste nuoruuden; Silmät suuret leimus lemmentulta Luonaan hällä oli oma kulta.
Hetken onnee empimättä nautti. Ääntä viettelijän luuli hän Ääneks uskollisen ystävänsä; Sille käänsi korvan kerkeän: Kuiskeita sen mairehia kuuli, Onnellinen olevansa luuli.
Nyt ei raiju rannan Helkan nauru, Eikä paista päivyt poskiltaan, Silmänsä on itkuinen ja vaisu, Rinta täynnä pettymystä vaan; Katse ompi luotu kohden maata, Varjoaankaan katsoa ei saata.
Elontaival eessä langenneella On niin kolkon kolkko, iloton; Murhe äidin, ihmisien moite Lisäpaino rikokselle on. Se, min luuli parhaaks ystäväksi, Petti, jätti, muille maille läksi.
Ääni heikko kuuluu kätkyestä, Helkan mieltä viiltää, kirveltää; Lapsen silmä viattoman kirkas Hälle muistuttaapi pettäjää; Sydän, hoitaissansa pienokaista, Kiehuu vihaa, lempee polttavaista.
1894.
Keinutuoli.
Suuri keinutuoli On jo ikäpuoli, Väsyä jo alkoi heiluntaan; Ennen virkeätä Tunsi elämätä, Nyt ol' kaikki raukeata vaan.
Iltasilla vielä Joskus, kaihomiellä Kaukaisuuden äärtä katsellen, Siinä nuori Silja Keinueli hiljaa. Pudotellen puulle kyynelen.
Mist' on moinen huoli, Puinen keinutuoli Kelvon tuot' ei tahdo ymmärtää, Mutta kohta tälle Kauan eläjälle Arvoitus jo vallan selviää.
Kerran onnessahan Keinuun istumahan Syliin sulhon Silja istahtaa: Lemmen hellyydellä Silloin Silja hellä Sykkimähän puunkin syömmen saa.
Suuri keinutuoli, Vaikk' on ikäpuoli Sulhon armastaissa Siljoaan, Muistaa riemuissansa Entist' onneansa, Nuoreks puuksi nuortuu uudestaan.
On kuin kasvais vielä Koivikossa siellä Vihannoiden kummun kaltaalla, Linnut laulujansa Soittais latvassansa, Päivä lehtiin loisi kultia.
1893.
Kerjuri.
"Pois kurja kerjuri kulje, Sua en mä kärsiä voi; Tuo suusi kunnoton sulje, Mi ruikutusta vaan soi.
Mä itse leipäni hankin Ja samoin tehkösi sa! On onnen peruste vankin Oma toimesi uuttera."
Niin lausui mahtava Pekka, Pois ylpeä käännähtää, Ja vastahan kerjuri Jukka, Tuo salvattu, äännähtää:
"Näin talvisin varpua pientä Kun nälkänsä ahdistaa, Se auman kylkehen rientää Ja jonkun siemenen saa.
Ma lailla varpusen kurjan Sun luoksesi kiirehdin, Mut mieles nähtyä nurjan Pois täältä mä riennänkin.
Ken varpus-raukkoa huoltaa Yl' talvisen taipaleen, Ei salli nälkähän kuolta Mun puutteesen vaipuneen."
Niin lausui; kyynele kiilsi Hänen himmistä silmästään, Ja murhe mieltähän viilsi, Nous huokaus syömmestään.
Pois kääntyi; taivalta kulki Hän nöyrästi kerjäten vaan; Hält' uksena moni sulki, Moni tarjosi hoitoaan.
Nyt jalk' on puutunut hältä Ja kattoa yllehen Ei saanut hän elämältä, Vaan kuolema antoi sen.
Mut onnen vilppiä surra Vuorostaan Pekka nyt saa Ja mieron leipeä purra Ja taivalta tallustaa.
1890.
Jouluna.
Tulet akkunoista loistaa, Tähdet luovat valoaan, Pimeyttä kauhut poistaa, Rauhan henki valtaa maan.
Joulun juhlahämärässä Jono kirkkomatkaajain Teillä ompi rientämässä, Temppelihin kiiruhtain;
Kynttilät jo siellä hohtaa, Tähtein lailla kimmeltää, Kellon ääni kutsuu, johtaa, Kauas kaikuin väräjää.
Sinne rientää ihmislapset Sadottain ja tuhansin, Nuorukaiset, harmaahapset, Köyhä niinkuin rikaskin.
Bethlehemin seimen luota Siunausta toivotaan; Harvat tahtoo lahjan tuoda, Kaikk' on valmiit ottamaan.
Urkuin kanssa heläjääpi Äänet monet ihmisten, Sävel nousee… kiirehtääpi Taakse tähtitarhojen.
Tämän kuulee taivaan Herra, Laskeutuupi katsomaan Kansaa, joka taas on kerran Tullut Hälle juhlimaan;
Sydän josko sillä oisi Bethlehemin paimenten, Että siihen panna voisi Rauhan, onnen, autuuden.
Näkee siellä Herra taivaan Monta, joiden sydämmet Kaukana on Hänest' aivan, Kädet, huulet saastaiset.
Pois Hän murhemielin heistä Toisten luokse kääntyvi, Etsii tänne rientäneistä, Tokko niitä löytyisi,
Joissa puhdas lapsen mieli Aukee Herran armolle, Sydänkin, ei yksin kieli Juhlavirtlä veisaile.
Siit' ois riemu taivahassa, Enkel'-laulu raikahtais; Jouluvirsi myöskin maassa Kaijun kaunihimman sais.
1891.
Enkelinlaulu-vuori.
Se kohoaa juhlallisna erään Savon sinijärven helmasta. Lännessä, pohjoisessa ja idässä laskee se koleat kallionsa jyrkänteenä syvään veteen; etelässä vajoaa se loivasti penger penkereeltä ja yhtyy takanaan olevaan niemimaahan.
Tällä pengermaalla kasvaa puita, petäjiä ja koivuja, onpa lievepuolella joku pihlajakin. Nurmi tällä metsäisellä sivulla on kukkaisa. Siinä ne kasvavat keväällä seudun ainoat vuokot. On siinä lemmikkiä ja mataroita ja koko joukko muita kukkia. Mansikoita siellä saa myöskin poimia, mutta lillukoita on kaikkein enimmän.
Ylhäällä vuoren vankalla harteella ei menesty kasvit. Lohkonaisia kallioita töröttää siellä. Näiden lomasta kohoaa muutamia noin miehen korkuisia petäjän käkkyröitä.
Syviä, pohjattomia halkeamia ja onkaloita aukenee ylhäältä vuoren sisään, ja ajan kuluessa ilmestyy niitä siihen aina uusia. Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori, pirskahtelee kuin nauris — niin kansa haastaa — ja sen onkaloista kuuluu suruinen hyminä, ikäänkuin kaikuna maan-alaisten hengetärten laulusta.
Eteläiseltä sivulta on pääsy vuorelle helppoa. Eikä kadu vaivojaan se, ken sinne kiipeää.
Siinä on silloin silmäin edessä kaunis palanen ihanata isienmaata. Alhaalla vuoren juurella lipajavat pienen Pyhäselän laineet. Suurempi selkä aukeaa tuolla tuonnempana saariryhmän takana.
Oikeanpuoliset rannat verhoaa tumma kuusi- ja petäjämetsä. Vasemmalla on ahoja, lehtoja ja viljamaita talojen ympärillä. Loitolla kylän peltojen takana kulkee siellä Savon radan rautainen latu, jolta tarkkakorvainen kuulija voi tajuta rautahevon puhkumisen ja junan pauhaavan kolinan.
Vuosisatoja aikaisemmin vallitsi vuoren ympärillä erämaan rauha. Veden kalvoa ei liikutellut muu kuin sisämaan tuulen röyheltämä laine, loiskiva kala ja vesilintujen lukuisa liuta. Maat rannikkojen takana olivat synkkänä salona, missä villi metsänkarja ihmisen häiritsemättä kävi keskinäistä sotaansa. Kontion luihea vihellys kaijutti kallioita paikoilla, joissa nyt kuuluu uudenaikaisen veturin kirpeä hujellus.
Nimetönnä silloin vuori vielä kohotti seudun yli uljasta, pilviä tavoittelevaa päätään. Myrskyt ja tulvat tunsivat, että niille oli siinä horjumaton vastustaja, joka uhmalla kohtasi jokaista luonnonvoimien telmettä. Ei se notkunut eikä väistynyt niiden mahtavuutta. Mutta hiljaiset laineet olivat sen juurelle ihmeen pitkien vuosien vieriessä lokeroita kaivertaneet.
Ihmiset, jotka vuorelle antoivat verrattoman kauniin nimensä, saapuivat ensin tuonne vasemmalle länsirannalle. Siellä kajahteli metsä uudisasukkaan kirveenkalskahduksista. Hän kaatoi maahan kaskeslehdon. Tämän laitaan ilmestyi pienoinen pirtti asujineen.
Kaski poltettiin, tuhka siemennettiin, ja siitä leikattiin seudun ensimmäinen viljakulta. Sänki käännettiin ylös-alasin, muokattiin pysyväksi pelloksi, jonka laidassa suojukset kasvoivat vauraaksi kartanoksi.
Useampia pälvipaikkoja alkoi ilmestyä salon sydämessä. Kasken sauhu tuprusi sieltä täältä. Peltoja ja kartanoita ilmestyi niiden jälkeen. Karjan kellojen kalkutusta kaikuu kesä-illoin vuorelle saakka, kaikuu karjan paimenen hellämielinen laulu, kaikuu tuohitorven kumea törähdys… Erämaan luonnon-ääniin oli ihminen pysyväisesti voittoisat sävelensä liittänyt.