Herön kartanon Gunvor

HERÖN KARTANON GUNVOR

Kirj.

ALVILDE PRYDZ

Suomennos

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

Pohjolan kansalle ja merelle:

Préservez-moi, mon Dieu! La mer est si grande et ma barque est si petite!

(Bretagnelainen kansanlaulu.)

"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri — ja purteni on niin pieni!"

Tämä on vanhan kansanlaulun loppusäe, jota Bretagnen kalastajat ovat laulaneet kautta vuosisatain. Loppusäe, joka on kaikunut ja aina on kaikuva siellä, missä on merta, missä on elämää ja taistelua.

Kaikilla kielillä, kaikkien ihmissukujen uskonnoissa esiintyy tämä laulu, tämä sama: Auta meitä, Jumala, meri on suuri, pursi pieni!

Meri on suuri ja mahtava, se on ottanut maan syliinsä, se on muodostanut elämän; se ulottuu kaikkialle.

Kuka tuntee sen? Mitä voivat kertoa siitä ne, jotka enimmän tietävät? Kuinka paljon he tietävät lopulti?

Niillä, jotka eivät tiedä mitään, mutta vain ovat eläneet elämänsä aivan meren rannalla — eiköhän heillä usein ole enemmän kerrottavaa. Sillä meri on kertonut heille salaisuuksia. Kansa, joka asuu siellä pitkillä rantamilla, tietää hyvin, että enemmän kuin maa, jolle se on rakentanut majansa, on meri sen äiti.

Heidän elämänsä ja kuolemansa riippuu sen voimallisesta kädestä. Meren kautta puhuu suuri Jumala heille.

Paljon nämä ihmiset tietävätkin puhua siitä: meri se omistaa kaikki pohjattomat syvyydet ja kaiken kauhun, se on maan herra, se lisää ja vähentää maita, tekee kaikessa mielensä mukaan.

Ei kukaan tunne mitään vahvempaa kuin tämä äiti käsittämättömine kasvoineen, joita vaihtelevat ilmeet alati varjostavat. Kaiken se tietää, maa ei voi mitään salata siltä — — kun se rypistää kulmakarvojaan, ulottuu sen viha yli polttavain erämaiden ja ilma on täynnä sen käskyjä.

Se heittää yltään purppuraviitan ja kullalla kirjaillun hunnun. Myrskyn mustassa puvussa, tähtinauha otsalla se rientää eteenpäin, loistavan henkivartionsa seuraamana. Vuorien ja äkkijyrkkäin tunturien alla, missä se loiskii yli karien ja vyöryy rantaa vasten, kuulee sen; mahtavina, ylpeinä kaikuvat sen sanat — kehoittavat taisteluun tahi kuolemaan.

Mutta kun se katselee lempeästi! Kuka voi olla sen kaltainen!

* * * * *

Kun noilla pohjan pitkillä rantamilla on hiljaista ja pimeää syksyisin, ja pimeyden kylmä henki taittaa kukkaset, silloin voi kalastaja jäädä seisomaan venehuoneen luo ja vaimo pysähtyä tuvanoven eteen katselemaan merelle.

Heidän liikkeensä ovat varovaiset, heidän katseensa pitkä, tiedusteleva.

On niin monenlaisia hiljaisia ääniä ulkona pimeydessä.

He molemmat kuulevat ne: tuolla alhaalla rannalla loiskuu mustain merileväin kohdalla. Sillä kun käy näin kolkoksi ja aallot loiskuvat hiljaa, ja meri imeskelee vettä edestakaisin — silloin tulevat hukkuneet kävellä tassuttamaan vuonoon ja suurin, kalpein käsin pysyttävät itseään virtapaikoissa. Ja kummallisia vesieläimiä pyrkii maata kohden. Ne tulevat niin vaiti, ne viilettävät veden halki suuret, surulliset silmät säihkyen. Ja kun ne hengittävät, imevät ne sisäänsä, mitä vain sattuu niiden läheisyyteen, merihätään joutuneita ihmisiä, myrskyn rientäviä laineita.

Sellaisena yönä ei ole hyvä laskeutua levolle, sillä uni tuo mukanaan enneunia. Tulee kuolleita miehiä ja he painavat valkoiset kasvonsa ruutua vasten; heidän kätensä ovat täynnä ruskolevää ja vesi valuu heidän tukastaan.

Jos silloin menet rantaan, saatat nähdä hukkuneen makaavan rannalla aaltojen loiskuttelemana, tahi istuvan ruskolevässä.

Jos luode tulee, menevät he hiljaa merelle jälleen. Silloin tekee heille hyvää, jos luet merihätärukouksen.

Sellaisina hiljaisina öinä voi tapahtua paljon. Mutta kalastajat tuntevat nuo tuhannet meren äänet ja huomaavat aaltojen loiskeesta, mitä on tekeillä, vaikka olisikin pilkkoisen pimeä.

Sillä meri on heidän kotinsa, heidän juhlasalinsa ja kirkkomaansa — eivätkö he tuntisi sen tuhansia ääniä?

Kummia voi sellaisena yönä kuulla se, joka on valveilla ja kuuntelee: ikäänkuin hiljaista kielien soittelua, joka vetää ihmistä virran tavoin puoleensa.

Ja sillävälin kuin soitto vähitellen hiljenee ja häipyy, kuin tuo pitkä, kaukainen suhina ikuisesti kuolee, kasvaa salainen ajatuselämä ja silmiin tulee kummallinen, etäisyyteen katsova kaiho.

Mutta sitten, kuin meri ja vaahto räiskyy — kuka silloin tietää, mitä tapahtuu rantamilla ja luodoilla, paitsi hän, joka on siihen syntynyt?

Vanhat sanovat, että silloin on tupasää, ja ryömivät uunin loukkoon. Ne kalastajat, jotka pääsevät sisään, ennenkuin myrsky heidät saavuttaa, kiittävät onneaan. Ja kun ulkona pauhaa ja vaahtoaa ja pienessä tuvassa on niin levotonta, ikäänkuin se olisi kamppailevan aluksen kajuutta — silloin tuntuu erinomaisen hyvältä päästä kotiin, lämpimään pienoiseen pesään, joka on vaahtoavan meren rannalla.

Mutta nuorisolle, joka ei mitään ole kokenut tahi ei mitään tiedä, on jotakin harvinaisen houkuttelevaa ja hirmuista kaikessa tässä, mikä silloin käy yli meren ja rannan. Heidän täytyy päästä ulos näkemään noita myrskyn kohottamia merimuureja, joilta kukaan ei enää voi nähdä pienintäkään merkkiä maasta.

Ja toisia sinne jääkin. He ratsastavat emäpuulla kuoleman yöhön, he tuijottavat tuskaisina syvään pimeyteen, mutta pimeys tihenee, meri ei tunne mitään sääliä. Eikä myrskykään. Kova on sen kuolonlaulu, niinkuin kaikuva malmin kumina — silloin ei kuulu kenenkään hätähuuto.

Sillä myrskyn täytyy mennä kauemmaksi; sen siivet ovat laajat; se ei voi odottaa ihmisen tähden — — —

Ja mies, joka on vanha ja kokenut, pudistaa päätään ja katsoo vaimoon, joka Jumalan voimalla sai hänet jälleen kotiin:

"Kuuletko, kuinka hirvittävä se on?"

Vaimo katselee häntä leppein silmin. — "Niin, se on kauhea!" — Ja he etsivät merihätärukouksen ja istuutuvat lukemaan niiden puolesta, jotka hukkuvat.

Olen kuullut sanottavan, ettei tuuli puhalla muualla niinkuin ylämaassa. Sillä on omituinen kolkko ääni, kun se kiitää alastomain saarien ympärillä, ja sen rajusta poljennosta voi kuulostaa sitä elämää, jota ihmiset ja peikot, merieläimet ja linnut elävät.

Pahimmoillaan se on adventin aikaan, tullessaan pärskyvänä, kylmä vihertävä kuuvalo yllään. Sitten se äkkiä pysähtyy, ja ehkä noin minuutin ajan vallitsee kuoleman hiljaisuus, kunnes se jälleen nousee voimansa koonneen pedon tavoin.

Silloin on elämä kummallista saarien ja tyrskyjen välillä, sillä juuri silloin kuin myrskyn pauhaava henki säikäyttää ihmiset ja linnut maalle — tulee jotakin ja asettuu myrskyaallolle kiitäen yli jylhäin, autioiden syvyyksien. Ja sillävälin kuin kaikki merikasvit väänteleivät tuskissaan, leikittelee se isoissa järvissä ja polkee tahtia.

Mutta synkkäin aaltojen välistä loistaa tulikipunoita — voi nähdä kauas alas syvyyteen, kuinka pohjaton ja kummallinen se on, täynnä taistelevaa elämää.

Ja yli aaltojen harjan liihottelee raskaasti ja hiljaa lintuja, silmät tulenloistavina. Niiden näkeminen ei ennusta hyvää ihmiselle, sillä niiden jälkeen tulevat kuolleet ajaen, koko laivaväki — pitkissä, kalpeissa riveissä.

Sellaista tapahtuu adventtina keskiyön aikaan.

Ja tähdet näkevät sen, ne tietävät sen. Mutta niiden silmä on yhtä kirkas ja syvä. Ne kestävät sen levollisina, niinkuin tuhat vuotta sitten.

Sitten taas — kun pitkä talviaika on ohi ja valo ja kevät on tullut eikä kuolema enää ole uneksimassa pimeän veden päällä, vaan meidän Herramme itse on tullut sunnuntaivieraaksi — tuntuu siltä kuin iankaikkinen elämä jo olisi alkanut; kaikki raskas ja vaikea on väistynyt.

Ilma on täynnä iloa. Aurinko sen saa aikaan; se pakottaa kaikki puhumaan. Sinikellot ja kanervankukat soittavat. Puolipäiväsaarnakellot soivat.

Mitä sanovat kaikki nuo pienet aallot, jotka supatellen loiskuvat rantaa vasten?

Mitä puhuvat valkeavaippaiset tunturit taivaanrannalla? Mitä satuja kertovat ne illalla, kun aurinko laskee laaksoihin, kaikki nuo, jotka kohottavat ylpeät päänsä ja verhoutuvat iltaruskoon? Mitä sanovat tuolla rivissä näkyvät vanha Noitanuutti ja Hiisi ja Lumihuippu? Mikä maan liljoista on puettu niinkuin ne? Missä näki kukaan ennen niin loistavia viittoja?

Ja kuule tuulen pitkää leppeää suhinaa! Katsele lintuja tuolla saarien ympärillä, jonne ei kukaan ihminen voi päästä! On aallon syvyyttä niiden silmissä, sen rajua suoruutta niiden mielessä, ihana onnen levottomuus pitkissä siivissä.

Kuule, kuinka valot ja varjot riemuitsevat läpi ilman ja meren hiljaisessa vaihtelevassa kauneudessa.

Sillä yö tulee — eikä se ole mikään yö!

Maan hartioita verhoo meri silkkihuivin tavoin.

Se nousee. Suhisee läpi huivin. Suuren kullanpunaisen näkinkengän tavoin laskeutuu taivas tuttavallisesti alas. Se tahtoo suojella tuulilta, jotka nyt ovat sidotut — korskuvain kiinniotettujen hevosten tavoin ne seisovat voimattomina suuressa tyhjyydessä.

Mutta kuka pyörittelee tuolla aavan meren partaalla kultaomenia? Kuka leikkii liekeillä ja sytyttää suuria ruusumetsiä? Kuka tanssii kiiltävillä lattiapalkeilla, laskeutuu alas, panee polttavan poskensa aaltoa vasten, kohoaa jälleen, kimmeltää verenpunaisessa riemussa ja hymyilee.

Kaikki kaukaiset, hiljaiset tunturit tulevat katsomaan, ja kaikki jättiläiset ja peikot ja kaikki ihmiset sekä venheissä että taloissa, kaikki kasvit ja eläimet — kallistavat päänsä yhteen, istuvat suloisesti kahlehdittuina, kuuntelevat ja katsovat…

Ne imehtivät aurinkoa!

* * * * *

Ei ihme siis, että ne ihmiset, jotka elävät täällä, ovat toisenlaisia kuin kansa etelämpänä, eivät ole niin pienikasvuisia! Ympäröivä luonto painaa väkistenkin leimansa heihin. Meren haaveksiva siniväri loistaa heidän silmistään ja heidän sielunsa on täynnä mielikuvitusta!

Sillä ei täällä mitään voi mitata sillä pienellä kyynärämitalla, jota käytetään muualla! Todellisuus on satua.

Toisenlainen on päivä täällä! Suuri ja kuninkaallinen se on ja kutsuu juhlaan, taikka se on täynnä pimeyttä ja ihmeitä, kuolema oikealla kädellään.

Täällä, missä kuulee ruohon itävän ja missä kesä tulee yhdessä yössä, täällä, eikä koskaan missään muualla niinkuin täällä, oppivat ihmiset salaisuuden juoda kaiken sen ilon, joka voi sisältyä yhteen ainoaan ajanrahtuun. Kun polttava, ihana päivä paistaa heidän päälleen, voivat he elää elämänsä, ennenkuin aurinko menee mailleen.

Meri sen heille opettaa.

Sen ylpeä, eriskummallinen puhe jalostuttaa heidän sydämiään ja opettaa heitä kiirehtimään.

Siellä on kaikki suurta ja mahtavaa.

Pitkiä rantamia myöten, pienissä mataloissa taloissa ohjaa ja hallitsee meri.

Ja syviin suljettuihin mieliin, jokaisen eläimen sieluun ja jokaiselle köyhälle, pienelle kukalle — lähettää meri ilot ja surut. Elivätpä tahi kuolivat, on meri mukana.

Mahtava, käsittämätön on meri — kaikkialle ulottuu se.

Sentähden — kun kalastajat alhaalla Bretagnessa aloittavat vanhan laulunsa, niin eivät he yksin laula sitä. Kaikkialla, missä on merta, missä on elämää ja taistelua, kaikkialla maailmassa on ihmisiä, jotka laulavat mukana.

Sekä elämän että kuoleman tähden, kuin myös kaikkien kalvavain kysymysten tähden he yhtyvät tähän vanhaan loppusäkeeseen:

"Auta minua Jumala! Meri on niin suuri ja purteni on niin pieni."

I.

On talvi ylämaassa — synkkä, kauhea talvi ja varjot torkkuvat ja uneksivat.

Aina syksystä alkaen on myrsky ollut ankara. Ikuisen jään tienoilta se tuli, lounaasta päin suurilta meriaavikoilta. Se asettui ratsastamaan aaltojen harjalle, ajeli yli syvyyksien ja huusi. Ja meri joutui liikkeeseen aina pohjiaan myöten, sen aallot kävivät sylen korkuisina, se vieritti tyrskyjään rantaa vasten ennustaen koko maailmalle onnettomuutta.

Jäämeren tuuli on pahin. Pitkälle maalle asti sen ulvonta ulottuu, se viiltää ilmaa välkkyvällä jäämiekallaan ja täyttää pienien, matalain majain nurkat kylmällä henkäyksellään. Ei voi kukaan estää sitä tulemasta sisään. Ei auta, vaikka piiloutuisi untuviin ja turkiksiin. Tuntuu siltä, kuin kylmä käsi ne yltäsi riisuisi, alastonta ruumistasi sivelisi ja lämmön verestäsi varastaisi.

Ja jos se on oikein raju, tempaisee se katot pienistä taloista, jotka ovat sen tiellä, ja murskaa ne pirstaleiksi. Se tärisyttää vankkoja hirsiseiniä, savupiipun kautta ja seinänrakojen läpi tuntuu sen jäinen kuiske.

Mutta se ei kuitenkaan kauan sellaista elämää pidä. Yht'äkkiä se rauhoittuu ja muuttuu tavalliseksi, ihmismäiseksi tuuleksi, joka tosin kyllä kuljeksii pitkin tuvan seiniä ja vinkuu seinänraoissa jotenkin jäisenä, mutta kuitenkin tietää määränsä.

Mutta tapahtuu myöskin toisinaan, että se tykkänään jää tulematta, laskeutuu alas ja kuolee, hiljaa kuin eläin, ja paksu usva tulee mereltä ja asettuu ylt'ympäri kuin ruumiin kääreliina — nousee ylöspäin ja täyttää ilman ja taivaan. Ei jää mihinkään aukkoa, ei lomaa.

Silloin tapahtuu, että sekä ihmiset että eläimet tulevat kärsimättömiksi ja rupeavat hakemaan jotakin tuulipeikkoa. Eiköhän tuo Jäävaari tai Lounaan-Veikko tule taivasta heille seljentämään?

* * * * *

Aivan aavan meren rannalla sijaitsee Herö. Pari lintuluotoa murtaa pitkät merenaallot, niin että siellä monin paikoin on satamia ja tuulensuojia, mutta ylängöllä, vanhassa Herön kartanossa pieksävät tuulet vastusta tapaamatta.

Mutta vaikkakin ne vihaisesti viistävät seiniä, on raskaiden hirsien sisäpuolella tyyni. Sellaisia hirsiä kuin Herön kartanossa ei ole enää missään, sanovat ihmiset.

Ei sitä niin varsin varmaan tiedetä, mutta kyllä on jo satoja vuosia siitä kuin Herön ensimmäinen Tor rakensi vanhan sukukartanon, jossa sitten eli ja hallitsi kuin kuningas. Vielä kulkee tarinoita siitä, mitä hyvää ja huonoa saari on saanut nähdä Herön kuninkaiden aikana.

Nyt siellä on hiljaista. Suuret perintötavat ovat katkenneet. Viime vuosisadan kuluessa ovat Herön tilanhaltijat ja kauppiaat hillitsemättömillä nautinnoillaan kuluttaneet suvun tarmon ja mahtavat rikkaudet.

Mutta tuon vanhan nimen kunnioittaminen on kuin ihmisten veressä. Kun he matkustavat vanhan kartanon ohi, on vanhemman sukupolven joukossa vielä niitä, jotka kohottavat lakkiaan, ja nuorista, joiden mielikuvitus on saanut ravintonsa kaikista Herön tarinoista, ei ole toista paikkaa sellaista kuin Herön pääkartano eikä ketään naista Elina-rouvan vertaista.

Ikimuistoisista ajoista on perheenäiti Herössä ollut kunnioitustaherättävä henkilö. Kuten yleensä käy vanhoissa suvuissa, säilyi täälläkin suvun tarmo naisissa vielä kauan aikaa senjälkeenkuin se jo miehissä oli murtunut. Herön kartanon emännät olivat aina Herön rotua ja heidän joukossaan on ollut monta Sigrid neuvokasta.

Eikä ollutkaan helppoa olla Elina-rouvan mieliksi. Aina siitä ajasta pitäen kuin hän otti jäljelläolevan talouden ohjakset käsiinsä, ei yksikään palvelijoista enää tuntenut entistä turvallisuutta. Hän saattoi ilmestyä heidän keskuuteensa yht'äkkiä kuin rajuilma, silloinkuin he häntä kaikkein vähimmän odottivat.

Elämä muuttui Herössä nyt tykkänään. Viime sukupolvien mahtavista pidoista tehtiin loppu. Ei enää nähnyt täyteenlastattujen alusten kuljettavan vieraita edestakaisin. Herön kartanon komeudet olivat joko ryöstetyt tai myydyt, ja viimeisestä isännästä, Tor Heröstä ei ollut jäljellä muuta kuin vapiseva heikkosäärinen mies, joka käveli kartanolla katsellen muuttunutta järjestystä ja tylsänä ihmetellen, miten häntä säästettiin siltä häväistykseltä, ettei hänen tarvinnut lähteä sukukartanostaan eikä joutua kodittomaksi.

Näin hän kuljeskeli, kunnes ensimmäinen kylmä tuulenpuuska teki hänestä viime syksynä lopun. Kaikella kunnialla ja komeudella hän sitten laskettiin vanhaan hautaan. Satoja ihmisiä sekä maalta että kaupungista saattoi häntä sinne. Jokunen vuosi sitten ei kukaan voinut aavistaa, että hän pääsisi viimeiseen lepokammioonsa sellaisella loistolla. Mutta Elina-rouva piti sukunsa puolta.

Senjälkeen vallitsi talossa hiljaisuus. Pari pojista oli kuollut, koska he jo kahdenkymmenen vuoden vanhoina olivat siihen valmiit, ja toiset kaksi olivat vielä saaneet viimeisen lainan tukevia, leikkauksin koristettuja huonekaluja ja raskaita vanhoja hopeita vastaan. Ja sitten he rahoineen päivineen pötkivät Ameriikkaan.

Elina-rouva ja hänen tyttärensä Gunvor jäivät velkaantuneeseen taloon. Mutta rohkein mielin he kävivät sen hoitoon käsiksi; vanha kauppapaikka rupesi jälleen elpymään.

Ja vieläkin ympäröi paikkaa loiste; olipa kuin pilke sen suuruudenajoista olisi jäänyt sekä ulko- että sisäpuolelle.

Siinä olikin jotakin omituista, joka oli sopusoinnussa sen omanarvontunnon kanssa, millä Herön perheenemännät olivat asemaansa valvoneet.

Rauhallista oli siellä nyt hirsiseinäin sisäpuolella. Korkean kaarrekaton alla asui uneksuva hiljaisuus. Tammiset ovet liikkuivat hitaasti saranoillaan; vanhat raskaat messinkisäpit olivat viime vuosina käyneet hankaloiksi. Mutta mitään ei vain saanut muuttaa. Herössä oli tehty muutoksia yllin kyllin.

Ja Elina-rouvan mielestä muutokset olivat pahaksi.

Korkeat portaat lujine käsipuineen johtivat rakennusten ympäröimälle linnanpihalle ja vastakkaisella puolella puutarhaan, jossa vanhat saarnet huojuivat merenpuolisen kiviaitauksen takana. Siellä se puutarha vielä oli samoilla penkereillä kuin kolmesataa vuotta sitten, ja samat olivat myöskin jäykät, leikatut pensas-aidat ja samat jättiläiskokoiset heracleum- ja raparperiryhmät.

Neljästä tornintapaisesta puutarhan kulmilla kohoavasta huvihuoneesta oli näköala merelle. Rantaan päin viettävä rinne oli täynnä rapautuneita kiviröykkiöitä. Kuutamolla ne muistuttivat pitkää peikkojonoa, joka oli menossa kartanoon päin. Heidän kohotettujen käsivarsiensa ja raskaiden päittensä välistä näkyi aaltojen keinunta.

Alhaalla rannalla, luodon suojassa, oli kauppapaikka. Siellä oli hyvä satama ja yhtämittaista liikettä, sillejä ja muita kaloja tuotiin ja vietiin. Alhaalla konttorissa puodin puolella istui Gunvor kaiket aamupäivät. Näytti siltä kuin säteet hänen valvovasta katseestaan olisivat tunkeutuneet kaikkialle, ja hänen suuri, rehellinen hyvyytensä pakotti muitakin rehellisyyteen.

Pian ei enää kukaan ihmetellyt, että paikka oli kuin luotu uudestaan, — kaikki näkivät, että siellä oli uusi Gunvor Herön sukua, mutta entisiä vielä parempi, sillä kaiken ankaruuden ohessa oli hänessä jotakin, josta tähän asti oli monesti ollut Herössä puute. Nuorien mielestä tämä sydän, jolla oli tilaa ja aikaa kaikkia varten, oli juuri sellainen kuin pitikin olla, mutta vanhoista oli harvinaista, että joku Herön sukuun kuuluva pistäysi mataliin mökkeihin, missä elämä oli raskainta. Eihän kellään ollut Elina-rouvankaan suhteen valittamista. Vaikka hän olikin hallinnut ankarasti, oli hän myöskin harrastanut oikeutta ja auttanut hädässä. Mutta tyttäressä oli jotakin erityistä.

Ja ympäristön saarilla ja rannoilla oli moni pieni lapsi ruvennut kutsumaan häntä äidiksi. Oli muodostunut uusi Herö, jossa seudun asukkailla oli kaksi äitiä.

* * * * *

Arkihuoneessa istui Elina-rouva suuren uunin edessä kehräten. Raskaat rautaluukut olivat auki, ja pesässä hiiltyi koko rovio turpeita ja halkoja.

Vieressä istui Vikka-täti jakkaralla, kartaten jonkinlaisella hermostuneella tarkkuudella — äänetönnä, suu supussa. Sillä ei ollut helppoa tehdä Elina-rouvan mieliksi.

Paitsi sitä on Elina-rouva hiukan huonokuuloinen. Mutta kun hän ei millään lailla ole siitä tietävinään, tapahtuu usein, että he puhuvat toinen sitä, toinen tätä. — Ja siksi on Vikka-tädistä hiljaisuus kaikkein paras. Häntä itkettää myöskin niin helposti, tuota Vikka-tätiä. Kyyneleet ovat aina kuin vartioimassa silmien takana, valmiina tunkeutumaan esiin. Se oli niin ikävää, siksi oli hiljaisuus kyllä paras.

Vikka-täti on sukulainen, jolla ei ole kiveä, mille päänsä kallistaisi. Hän on saanut päähänsä, että hän on kaikkialla tiellä ja aina anastaa jonkun toisen paikan. Ihmiset arvelevat hänen liioittelevan, mutta on siinä sentään perääkin — olipa niinkuin ei hänellä koskaan olisi ollutkaan paikkaa missään.

Hän oli tullut tänne kyläilemään kauppias Glückstadin perheen luota. Ja tänne hän sitten oli jäänyt, sillä täällä oli kuitenkin parempi olla. Siellä oli tytär käynyt äreäluontoiseksi ja pojat tekivät aina pilkkaa hänestä. Näin oli parempi. Elina-rouva oli oikeuttanoudattava ja Gunvor hyvä.

Vikka-täti oli aikoinaan itkenyt liian paljon ja ottanut tavakseen pudistaa päätänsä kaikelle, mikä oli pahaa.

Antaessaan karttain levätä hetkisen istui hän etukumarassa ja pudisteli yhtä mittaa pientä harmaahapsista päätään tuijottaen tuleen ja räpyttäen hermostuneita, väriseviä silmäluomiaan.

Elina-rouva on jo päälle kuudenkymmenen, mutta ryhti on hyvä, kasvonpiirteet säännölliset, katse kirkas ja viisas. Hän käy aina mustiinpuettuna, jonka vuoksi hänen ylevä, hiukkaisen raskas arvokkuutensa vielä enemmän pistää silmään.

Mutta ettei hän surrut miestään, sen käsitti helposti, kun muisti, että tuo mahtava Tor Herö oli ollut sukunsa kaikkein raukkamaisimpia miehiä. Oli todellakin ihmeteltävää, mitä kaikkea Elina-rouva oli kokenut, ja varsin kummallista, että hän senjälkeen vielä oli jäänyt eloon. Hän oli kuin puu myrskyssä. Herra Jumala oli voimakas ihmisessä.

Sen voi nyt sanoa monella tavalla, mutta niinkuin ihmiset siitä arvelivat, he erehtyivät.

Elina-rouva ei ollut koskaan puolestaan tarvinnut sitä, jota hän uskonnoksi nimitti, — mutta hän vaati ankarasti palvelijoitaan ja ympäristön kansaa pysymään Jumalassa. Hänestä se oli heille tärkeää, sillä hän näki, millainen heidän tilansa oli. He tarvitsivat Jumalaa aluksissaan ja pienissä matalissa mökeissään kauhistuttavan talvipimeän aikana.

Hän ja Vikka-täti olivat juuri puhuneet uskonnosta.

Ja rauhallisella, harvapuheisella tavallaan hän oli käynyt asiaan jotenkin kovaan — sillä Vikka-tädille oli Jumalan omistaminen myös tärkeää. Hänen ei sopinut ruveta epäilemään Jumalan rakkautta. Ellei siellä taivaallisissa asuinsijoissa ollut valmista kunniapaikkaa häntä varten, niin mitäpä hänen vaivaisesta vääryyttäkärsineestä elämästään silloin olisi. Vikka-täti ei kykenisi sitä tekemäänkään, se veisi hänet mielenhäiriöön.

Ja Vikka-täti otti muistutuksen vastaan sävyisällä väsymyksellä. Ei hän nyt niin ollut tarkoittanutkaan. Hän tiesi tunnossansa kiittäneensä Jumalaa parhaan taitonsa mukaan kaikesta. Ja enempää Hän ei ollut vaatinut häneltä. — — —

Puut uunissa rätisivät ja paukkuivat ja hehku kajasti suoraan seinälle, valaisten tuomiopäiväkuvaa, joka riippui sohvan kohdalla profeettain ja sibyllain ympäröimänä.

Huone käy niin kolkoksi ja hiljaiseksi, että meren syvä huokaus hiipii sisään — ja silloin tällöin kuuluu yksinäisen linnun kirkuna.

Vikka-täti nousee paikaltaan, menee hyllyn alla olevan tuoksuyrtti-ruukun luo ja ottaa kourallisen kuivaneita ruusunlehtiä ja lavendelia.

Hän ei koskaan lyö laimin heittää niitä uuniin odottaessaan Gunvoria kotiin tämän tavalliselta iltapäiväkävelyltä saarelta.

Gunvorilla oli jonkinlainen vastenmielisyys ruusua ja lavendelia kohtaan tässä muodossa käytettyinä, mutta kun se oli ainoa tapa, millä täti luuli voivansa häntä ilahduttaa, niin kuinka hän hennoisi olla niin sydämetön ettei näyttäisi iloiselta.

Gunvor oli niin kovin hyvä, että saapui melkein aina juuri parhaaseen aikaan ja täti istui silloin tyytyväisenä, hyvillä mielin, ruusunlehtien ja kuumien lavendelinuuppujen täyttäessä puolipimeän huoneen jokaisen loukon hiljaisella, kuolleella tuoksullaan ja muistojen koko hahmosarjalla.

Ja oikein, nyt hän juuri tuleekin.

"Voi täti, kuinka hauskaa sinä täällä olet laittanut. Tänä iltana tulee oikein paha ilma."

Hänen äänensä on ikäänkuin kostea ja raikas ulkoilmasta, ja kun hän nojaa poskeansa äidin poskea vasten, välkähtävät Elina-rouvan syvät silmät.

Hän hymyilee heikosti, mutta ei virka mitään.

Tämä on hänen nuorin lapsensa, hänen ainokaisensa, ainoa, joka koko maailmassa on tuottanut hänelle iloa.

Ellei vain olisi tuota kihlausta Svein Torgersenin kanssa, ainoaa Gunvorin teoista, jota äiti ei voi hyväksyä.

Elina-rouva epäilee kaikkia miehiä; hän ei usko niiden kelpaavan mihinkään. Ja ne, jotka tietävät, mitä hänen on ollut kestettävä, arvelevat, että hänellä on täysi syy siihen. Ei hän pidä siitä, että Gunvor tahtoo mennä naimisiin; hän on saanut päähänsä, ettei yhdenkään Herön suvun naisen enää tulisi mennä miehelään.

Gunvor ei edes koetakaan hänen mieltänsä muuttaa. Sillä olisi aivan kuin paljain käsin rupeaisi vuorta siirtämään. Mutta hän on äitinsä tytär, tahtoo mitä tahtoo, ja äiti kunnioittaa sitä. Yhden asian hän kuitenkin on luvannut: odottaa ja pitää varansa.

Ja äiti on rauhoittunut. Hän tietää, että kun Gunvor on jotakin sanonut, niin se merkitsee. Hän koettaa totuttaa itseään siihen ajatukseen, että se, jota hän vähin tahtoo, voi tapahtua. Mutta hän ei koskaan kysele Torgersenista. Hän tietää, että tänä iltana on saapunut kirje, mutta hän ei utele mitään.

Ei kuitenkaan jättänyt häntä tykkänään välinpitämättömäksi se, että Svein, muutamia viikkoja täällä ylämaassa oltuaan, oli voittanut kansan suosion. Hän meni niin pitkälle myönnytyksissään, että arveli: "Ehkäpä hänessä kuitenkin on miestä." Gunvorille hän ei virkkanut sanaakaan.

Mutta jos hän olisi varkain voinut lisätä muutamia kuukausia kalenteriin, olisi hän sen tehnyt, sillä Svein oli vastenmielisen itsepäisesti puhunut, että häät pidettäisiin juhannuksena.

Tietysti kävisi niin. Kun hän nyt kevääksi valmistuisi ja asettuisi lääkäriksi itse Heröön — olihan piharakennus häntä varten pantava kuntoon, — niin oli silloin epätietoista, voisisiko Gunvor pitää varaansa, hän tunsi nuorison, oli nähnyt sellaista ennenkin. Mutta missään tapauksessa ei hän haettaisi puuseppää laittamaan piharakennusta kuntoon.

Gunvor, joka oli astunut muutamia kertoja edestakaisin, pysähtyi äitinsä eteen hymyillen.

"Äiti, mitä ajattelit?"

"Niin, mitäpä lienee ollut!" vastasi äiti hitaasti ja nousi ylös. He seisoivat hetkisen ja katselivat toisiaan silmästä silmään.

Gunvor oli äitinsä mittainen, ja hänellä oli samanlainen kaunis vartalo, vaikka siropiirteisempi, kuten nuorilla ainakin — yhtä leveä kasvojen alaosakin ja samanlaiset suuret syvällä olevat silmät, mutta katseessa oli lempeyttä ja pohjalla tulta.

Näytti siltä, kuin he olisivat mittailleet toisiaan, sitten he taas istuutuivat äänettöminä.

Gunvor katsoi taas äitiinsä.

"Ei piharakennuksella ole kiirettä. Hän on saanut tarjoumuksen matkustaa Italiaan erään sairaan toverin kanssa, ja saanut tutkintonsa lykätyksi. — — Hän kysyy neuvoa minulta. Minusta hänellä voi olla hyötyä siitä. Olen siis sanonut: matkusta! Sitten olen lähettänyt hänelle nuo tuhat kruunua, kyllä tiedät — hänellä oli vähän velkoja ja hänen oli hankittava matkatarpeita. Hän kyllä oli valmis lainaamaan muualta, mutta sitä en tahtonut. Tein kai oikein?"

Elina-rouvan kasvoille tuli jännittynyt ilme ja suu vetäytyi omituiseen hymyyn, jota Gunvor ei ymmärtänyt.

Vastaukseksi hänen kysyvään katseeseensa nyökäytti äiti vain päätään, nousi seisoalleen, siveli tyttärensä tukkaa ja hymyili uudestaan.

Siihen juhannukseen olisi vielä aikoja.

Gunvor vetäytyi aikaisin huoneeseensa sinä iltana. Hän oli väsynyt, mutta jäi istumaan takan eteen ja tuijottamaan lieteen. Omituinen tuo turvehehku; tuntui siltä, kuin se ei koskaan sammuisi.

Voi, kuinka terveellistä oli Sveinille päästä ulos — voittaa kaikki, mikä hänen vielä oli voitettava — kaikki se, jota ihmiset sanoivat vioiksi — suloista päästä siitä kaikesta… Muuten oli hän jo muuttunut paljon parempaan päin viimein täällä ollessaan; hänen ulkonainen esiintymisensäkin oli hienostunut, sitä ei käynyt kieltäminen. Aivan kuin paras puoli olisi hänessä päässyt versomaan ja jotakin uutta olisi tullut hänen elämäänsä.

Hän oli sen itse myöntänyt, mutta myöskin, että Gunvorin ja ainoastaan hänen avullaan hän sisällisesti kasvaisi.

Hänestä se oli tuntunut vastuunalaisuudelta. Hänestäkö se taaskin riippuisi? Oli ehkä niin, etteivät ihmiset tulleet toimeen ilman toisiansa ja että he joutuivat perikatoon vain siksi, ettei kenenkään rakkaus heitä turvannut.

Hän nousi äkkiä ja meni ikkunan luo. Kummallista, että tuo hänen ensi nuoruutensa muisto vieläkin vaivasi, tuo yhteensattumus tohtori Juellin kanssa. Hän oli niitä miehiä, jotka ovat suuret taistelussa, niin kauan kuin lämpimät ajatukset heitä seuraavat. Hänen aseensa olivat hyvät, mutta kun hän tunsi kylmän yksinäisyyden jäätävän itseään, putosivat ne hänen käsistään…

Ettei hän koskaan päässyt teittensä perille, että hänen elämänsä meni pirstaleiksi — sitä ei Gunvor voinut unhottaa. Tämä tietoisuus seurasi häntä kuin omantunnon vaiva ensi vuotena hänen kuolemansa jälkeen. "Ole minun Valkyriani", oli hän pyytänyt kuin leikillä. Mutta Gunvor tiesi, että siinä oli tosi takana. Ja ettei hän nuoressa, ujossa jalomielisyydessään ja lyhytnäköisessä rehellisyydessään ollut auttanut häntä katkaisemaan sitä suhdetta, joka vei Juellin häviöön, se se oli häntä painostanut koko hänen aikaisemman nuoruutensa ajan. Nyt oli jotakin samantapaista tuskaa hänen tunteissaan Torgersenia kohtaan. Hän tunsi olevansa vastuunalainen tämän miehen paremmasta ihmisestä ja hänellä oli samalla tuskallinen aavistus siitä, että tämä voisi yhtä helposti murtua kuin kestää.

Hän katsoi ulos. Sumu nousi. Hän seurasi sitä silmillään. Se liikkui kuin helmiäishohde pimeän läpi — kuin hiljainen äiti tuli se hiipien yli maiden ja merien ja peitti kaikki pehmeästi ja hyvin.

Hän jäi seisomaan; aallot asettuivat, meren pauhu vaimeni. Hän seisoi kuunnellen. Sakean sumun keskeltä hän oli aina kuulevinaan kellojen soittoa.

Hän katsahti puutarhaan. Jokainen pieni, alaston pensas oli siellä pehmeästi, hienosti ja lämpimästi verhottuna tuohon häälyvään valkoiseen utuun. — — Hellä äidillisyyden tunne heräsi hänessä: tehdä kaikille hyvää ja ympäröidä yksi sellaisella lämmöllä, ettei sen elämässä mikään menisi hukkaan. — —

Taaskin hän oli istuutunut uunin ääreen.

Kummallinen tuo turvehehku — ei se vain voinut sammua, vaan hohti hohtamistaan veripunaisina säkeninä.

Niin hänen sydämensäkin nyt hehkui ja vaihteli.

Monta tietä siellä oli, maita, joita hän ei tuntenut… Riippuikohan siellä jossakin tuhatkielinen soitin? Sillä niin monisointuisia säveliä siellä kaikui. Äidillisyyden tunne häipyi ja suvun nuori veri heräsi, ja rakkaus kosketteli soittimen kieliä.

Hän oli luvannut ruveta Sveinin vaimoksi juhannuksena. Oliko se niin järjetöntä kuin äiti arveli? Mistäpä hän sen tiesi. Mutta sanansa hän oli antanut. Ja hänestä oli silloin tuntunut, kuin jo hänen herätessään seuraavana aamuna olisi ollut kesä. Ja Vikka-tädin ruusu oli puhjennut! Niin, kyllähän sen kaikki näkivät. — —

Olivathan Sveinin silmät kuin lapsen, ja olihan Gunvor katsonut syvälle hänen sieluunsa. Erittäin perattu se ei ollut — suuri, voimakas, viljelemätön maa, täynnä maallista rakkautta —, mutta siellä oli vilpitöntä rehellisyyttä ja hienoja, raittiita voimia, jotka pyysivät: raivaa meille tietä, jotta pääsisimme elpymään.

Gunvor tunsi taas tämän illan erityisesti valtaavan voiman, miltei kuin lupauksen pyhä tuli jo olisi leimahdellut todellisuutena… miltei, kuin he eivät enää olisi olleet toisistaan erotettuina, vaan omistaneet toisensa kokonaan.

He olivat yhdessä laskeneet leikkiä siitä, että Sveinistä aina kotiin astuessaan tuntui siltä kuin Gunvor olisi ollut siellä hänen luonaan.

Kummallista tämä sentään oli… olihan Sveinin oma tahto, ettei siitä mitään vielä juhannukseksi tulisikaan.

Yö oli jo tulossa. Tuulenpuuskat heräsivät ja rupesivat hiipimään vanhan rakennuksen nurkkia pitkin ja vinkuivat pitkissä kolkoissa käytävissä, missä ne Herön suvun jäsenet, jotka eivät saaneet rauhaa haudoissaan, öisin kävellä tassuttelivat.

Gunvor istui yhäti. Hän kuuli selvään tuon vanhan harmaan miehen liikkuvan, sen, joka ei muulloin ollut ulkona, paitsi kuin perheessä oli hänestä vastenmielisiä asioita tekeillä, ja hän kuuli Tor Iivarinpojan kulkevan ja hänen jäljessään Sigrid-rouvan, joka halusi tietää, kenen luo hän aikoi tänä yönä. Ullakon portaat natisivat, hän hiipi hiljalleen ja kuunteli tarkkaavasti sapelin kalinaa — sillä Toria seurasi hänen kuoltuaan se onnettomuus, että hänen aina tuli liikkua sota-asussa.

— Tämä kaikki kuului hyvinkin selvästi, mutta Gunvorin mieltä kiinnitti kuitenkin enemmän turvehehku; se valaisi niin uskollisesti eikä voinut kuolla.

* * * * *

Seuraavana aamuna klo 6 oli Gunvor suolaamossa, jossa työ oli jo täydessä vauhdissa. Oli saatu suuri määrä turskia, ja ne oli jo myyty edullisesti bergeniläiselle alukselle, joka nyt vain odotteli lastia.

Ja työ kävi vauhdilla, ei ainoastaan siksi, että kukin tiesi valvovan silmän häntä seuraavan. Sanottiin, että kaikista, jotka Gunvor otti palvelukseensa, hän teki kunnon väkeä. Ja varmaa oli myöskin, että jokainen rupesi katsomaan pitkään, ellei Gunvor tullut tavalliseen aikaan. Hänen ystävällisiin sanoihinsa, kauniiseen hymyynsä — tai tarvittaessa lyhyeen nuhteeseensa olivat kaikki jo tottuneet.

He olivat kaikki ylpeät hänestä, eivät ainoastaan heröläiset, vaan myöskin ympäristön kansa. Heistä Gunvor oli heidän aivan toisella tavalla kuin muut kartanolaiset, ja he pitivät aivan luonnollisena, että kaikki häntä kunnioittivat. "Kun naisväki on oikeaa lajia", oli Anders Halskarin tapana sanoa, "niin ei heille kukaan pahaa tee". Ja sitten hän käänsi mälliä suussaan ja sylkäisi kauas hampaittensa raosta sen näköisenä kuin olisi hänen väitteeseensä sisältynyt hyvin harvinainen totuus.

Anders oli arvossapidetty henkilö sekä suolaamossa että laitureilla. Sitäpaitsi hän oli Gunvorin veneen päällikkö, silloinkuin tämä ei sitä itse ohjannut. Mutta muuksi ei häntä sanottu kuin Anders Halskariksi. Se nimi oli jo siltä ajalta kuin hän oli ollut tohtori Juellin veneen kuljettajana. Silloin hän oli eräänä yönä saanut niin kovia kokea, ettei hän moneen aikaan senjälkeen kyennyt vesille. Sitten oli Gunvor lähettänyt noutamaan hänet Heröön ja siellä hän nyt sai askaroida mielensä mukaan.

Hän oli kaikkien alusten päällikkönä siellä. Gunvorille ei apu aina kelvannut, mutta Elina-rouva ei milloinkaan astunut veneeseen, ellei Anders ollut sitä vesille työntämässä.

Tänään hänellä oli ollut kiire saadakseen uuden, kuusisoutuisen veneen kuntoon. Rovasti vietti syntymäpäivää, ja itsestään oli selvä, että heröläisten piti lähteä sinne miehissä.

Iltapäivällä se siinä jo olikin puhtaana ja välkkyvänä, ja Anders seisoi rantamalla yllään englantilainen asu, jonka hän oli ostanut Hullissa kolmekymmentä vuotta sitten.

Mutta eivät nyt kaikki asiat olleet niinkuin piti, kun ainoastaan Elina-rouva ja Vikka-täti tulivat alas, mutta Gunvor seisoi kartanolla sanoen saapuvansa myöhemmin. Mutta Andersin ei tarvitsisi tulla häntä noutamaan, sillä hän tulisi rantatietä.

Anders irroitti köyden ja jupisi itsekseen. Hän ei pitänyt siitä, että Gunvor kulkee rantoja pitkin kuin mikäkin lintu.

Gunvor katseli heidän jälkeensä hymy vakavilla huulillaan. Hän ei sietänyt tuota vanhaa tapaa kokoontua jo kahviajaksi ja sitten jäädä aina puoliyöhön asti koko ajan ylellisesti syöden ja juoden. Mutta ei ollut ketään, jonka mielestä tätä tapaa olisi voinut muuttaa, yksin hänen vanha, ymmärtäväinen äitinsäkin oli sitä mieltä, että satavuotista tapaa oli kunnioitettava.

Äskettäinsaapuneet ostajat olivat siis sattuneet tulemaan hyvinkin sopivaan aikaan.

Ja hän meni sisään iloisin mielin, muistaessaan, että hänellä vielä oli postikin toimitettava.

* * * * *

Pappilassa loisti tuli joka ikkunasta. Käytävissä ja portaissa juoksivat palvelijat toistensa kintereillä, sillä rovasti ei malttanut koskaan odottaa, ja aina oli hänellä heille tehtäviä yläkerroksessa, vaikka oli niin yllin kyllin alhaallakin toimitettavaa. Kaikkialla he eivät voineet olla.

Ruustinna siihen vain pystyi, mutta hän olikin tottunut. Kyökissä hänen piti olla, muutoin hän ei tietänyt, mitä siellä annettiin palaa, ja kyökkikamarissa oli jälkiruoka laitettava ja voileipäpöytä järjestettävä — sitten kahvi pikkuleipineen ja valmiit voileivät kaikkia tulijoita varten, sitten punssi ja muut juomatavarat, joiden piti tulla samassa silmänräpäyksessä kuin niitä kysyttiin. Egidius ei ottanut odottaakseen. Jokainen vieras oli otettava vastaan ja sijoitettava arvonsa ja merkityksensä mukaan tässä ja tulevassa maailmassa. Egidius oli hyvin tarkka tässä kohden, hän, joka niin hyvin tunsi ihmisten arvon ja tiesi, kuinka usein he kävivät Herran ehtoollisella. Niin, siinä suhteessa ei saanut tehdä itseänsä syypääksi erhetyksiin. — —

Sekä passarit että kyökkipalvelijat olivat jo käyneet tulipunaisiksi — ruustinna vain yksin oli entisellään. Kalpein, melkein lumivalkein kasvoin hän luisti portaita ylös ja alas, käytäviä edes ja takaisin. Kylmänhikeä oli hänen otsallaan ja hänen hymynsä oli hieman hermostunutta, mutta muuten hänessä ei ollut mitään erityistä huomattavaa. Hän oli kaikkeen tähän tottunut.

Mennessänsä kyökkikamariin kahvitarjottimia järjestämään, hän kuunteli levottomasti joka kerta kuin tuolta ylhäältä kuului askelia. Hän ei käsittänyt, mitä noilla muilla oli kävelemistä. Kun rovasti välisti pitkin askelin mittaili arkihuoneen lattiaa, tuotti se ruustinnalle todellista kärsimystä. Kun hän tiesi tehneensä velvollisuutensa, niin miksei Egidius silloin voinut pysyä levollisena. Se oli niin kiusallista ikäänkuin hän, ruustinna, olisi laiminlyönyt jotakin.

Mutta hän tiesi varmaan, että hänellä oli elävä tunne velvollisuuksistaan. Nuoruutensa ajan hän oli istunut erään sairaan tädin luona, mutta kun hän sitten joutui naimisiin pastori Egidius Thymannin kanssa, oli hän sulasta kiitollisuudesta päättänyt, ettei hänen mieheltään koskaan pitänyt mitään puuttua — ja ilman että hän itsekään ymmärsi, mistä se johtui, kävivät tehtävät ja juoksut niin moninaisiksi. Ja yhä ne lisääntyivät, sillä rovasti ei milloinkaan loukannut hänen tunteitaan kieltäytymällä ottamasta vastaan niitä pieniä palveluksia, jotka jokapäiväisessä elämässä tulevat kysymykseen.

Ei liioin kukaan voinut väittää, ettei ruustinna ollut onnellinen "liikkuvassa" avioliitossaan; ei hän ollut sitä koskaan toisenlaiseksi ajatellutkaan.

Hänen kasvojensa ilmeessä kuvastui alati tuo taukoamaton puuhaaminen ja jonkinlainen sokea ihastus raatamiseen. Hän muistutti samalla auran edessä kulkevaa juhtaa.

Näytti melkein siltä kuin olisi se ollut hänelle terveellistä, niin uskomattoman sitkeä hän oli. Mutta lihoamaan hän ei päässyt. Eikä hän milloinkaan näyttänyt niin surkean kuihtuneelta kuin tällaisina iltoina, jolloin hän oli pukeutunut avokaulaiseen mustaan silkkileninkiin.

Mutta tuolla ylhäällä kulki rovasti juhlallisin askelin vieraittensa keskellä, jotka olivat hajaantuneet suureen saliin ja pariin läheiseen huoneeseen.

Kun hän siinä liikkui ahkerasti puhellen, oli vastakohta hänen suuren ruumiinsa ja hänen pienen, tuntehikkaan äänensä välillä, joka ehtimiseen särkyi kuin hauras lasi, hyvin naurettava.

Hän oli suuri, lihava, uusiin mustiin vaatteisiin puettu mies, jonka leveä hymy ulottui toisesta poskiparrasta toiseen. Syntymäpäivänään hän aina oli niin mahdottoman hyvällä tuulella: pienet silmänsä olivat tavallista pienemmät pelkästä hyväntahtoisuudesta itseään ja noita rakkaita ihmisiä kohtaan, jotka tulivat tänne nauttimaan maallista hyvyyttä sen johdosta, että hän oli tullut maailmaan.

Paratiisimaisen lempeänä hän käveli puhuttelemassa kaikkia. Oli miltei vaikea uskoa, että hänen luokseen oli niin mahdoton päästä maanantaisin ja kaikkein vähimmin uskoi hän sitä itse. Ei hän yleensä voinut käsittää olevansa vastenmielinen, ei edes maanantaisin. Hänen sisässään asui erinomainen ihmisihanne, täynnä hyvyyttä, ja hänestä oli luonnollisin asia maailmassa, että hänen elämänsä juuri oli sen mukainen.

Hymyillen hän nyt käveli ja puheli. Mutta kun hän oli sanottavansa lausunut, meni hän eteenpäin. Ei hänen tarvinnut tietää, mitä muilla oli sanottavaa. Hänen seurustelumuotonsa oli kerta kaikkiaan sellainen. Ei hän hevin voinut ajatella, että oli muitakin mielipiteitä kuin hänen omansa, ja ne ihmiset, joihin hän enimmän pani arvoa, olivat sellaisia, jotka parhaiten ymmärsivät kuunnella.

Pappilaan kokoontui aina jotenkin sekalainen seurakunta. Se oli ainoa seudun paikka, missä yhteiskunnan eri ainekset tapasivat toisiaan.

Sinne tuli varsinainen ylämaan väki ja sinne tulivat paikkakunnalle myöhemmin siirtyneet, sekä virkamiehet että muut. Ne muodostivat kaksi eri rotua, jotka elivät täällä yhdessä, ilman että vuodet olivat saaneet aikaan mitään yhteensulautumista.

Toinen oli täällä kotonaan, toinen asui kuin vieraassa talossa, josta ei oikein tietänyt, kuinka monta huonetta siinä oli.

Miehet olivat siirtyneet pienempiin sivuhuoneisiin. Siellä he ryhmissä seisoivat ovensuussa tai astuskelivat edestakaisin.

He puhuivat silleistä ja seiteistä, maksanhinnoista ja turskista, jotka olivat nousseet ulkosaaren matalikolle, mutta harvoissa parvissa.

Toiset olivat kiinni valtiollisissa asioissa. He tahtoivat opettaa suurkäräjiä esiintymään parlamenttaarisesti ja järjestää Transvaalin kysymyksen.

Suuressa salissa oli naisten kesken vielä hiljaista.

Illanvietto oli vasta alulla. He istuivat pitkin seiniä ja pienissä pöydissä, kurkistellen varovaisesti ympärilleen kukin omalla tavallaan.

Sitten he vähitellen rupesivat siirtymään paikoiltaan ja lyöttäytymään ryhmiin.

Ylämaan asukkaat tulivat yht'äkkiä puheliaiksi ja sydämellisiksi. Heidän sointuva ääntämisensä, joka muistuttaa Caprin asukkaiden puhetapaa, virtaili raittiisti salin läpi.

Liityttiin yhteen tuttavallisesti utelemaan viime aikain tapahtumia.

Nuoret tytöt räpättivät kuin parvi hilpeitä vesilintuja.

Siellä seisoo Ghita Thulesius, Lunnön kauppiaan tytär. Hän on korkea ja solakka ja hänen pitkä joutsenkaulansa ja pienet kirkkaat silmänsä ovat alituisessa liikkeessä.

"Niin, mitä sinä taas sanoitkaan — siitä leningistä?"

Miksi et myöntänyt sitä ehdottomasti kauniiksi?

Voi, kuinka täällä on kuuma! Kaikki he yhtyvät siihen, että on kuuma, ja lörpöttelevät yhä edelleen kamariherrattaren valkeasta silkkileningistä. He ottavat äänestääkseen, oliko Saara Listow sanonut sitä jokseenkin vai erinomaisen kauniiksi. Heissä on samaa elämänintoa ja lämpöä kuin ylämaan kesäpäivässä. Heidän nuoret, haaveksivat mielensä juovat juhlailoa. He ihmettelevät kynttiläin paljoutta, jotka eivät kuitenkaan täysin valaise huonetta, he iloitsevat kahvista; se tulee aina niin otolliseen aikaan, ja täällä pappilassa saa niin paljon muutakin hyvää sen lisäksi.

He tietävät sitten myöhemmin saavansa tanssiakin, mutta eivät sano mitään, sillä he luulevat sitä salaisuudeksi. Kun pappilassa tanssitaan, on se aina salaisuus, jonka rovasti uskoo heille kaikille käytävässä.

Mutta Ghita ja Saara eivät voi pysyä alallaan. Joutsenkaula on alituisessa liikkeessä ja Saaran silmät pälyvät niin, että ystävättäret jo luulevat, että hän itsekin lähtee liikkeeseen, vaikka hän vakuuttaa seisovansa aivan hiljaa. Selma Lind on viehättävä vaaleassa leningissään. Hänen mustat, suloisen levottomat silmänsä ja lumivalkea hipiänsä tekevät hänet pulskan kalalokin kaltaiseksi. Hän seisoo, tähystelee. Tahtoo näet katsella uutta tuomaria, kun tämä saapuu. Tuomarin merkillisyys on siinä, ettei hän ole naimisissa ja että hänellä on hiljattain Kristianiasta saapunut apulainen —.

Tuolla rouvien keskellä istuu nimismiehenrouva hiljaa huojutellen ruumistaan. Häntä sanotaan kissamatamiksi, siksi että hän on niin ihastunut kissoihinsa, ja tämä on tehnyt hänet vähän omituiseksi. Hän katselee aina ihmisiin moittivasti ja kertoo, miten vaikea on tehdä kaikkien mieliksi.

Hän istuu kahden sisarensa välissä. Heidän profiiliensa piirteet muistuttavat rannikkojen niemekkeitä ja kärkiä; heidän kasvojensa ilmekin on sellainen, että se johtaa mieleen rannikolla syntyneitä linnunpoikia; se on avonainen, hiukan utelias, luonnollinen ja miellyttävä.

He siirtyvät lähelle toisiaan aivan kuin luodolle istautuneet haahkat iltaisin.

Hoanin matami katselee ympärilleen. Hänen leninkinsä on mustaa silkkiä ja sen etumus on valkea. Joka kerta kuin hän nousee hiukan liikkuakseen, on hän kaakkurin näköinen. Harvapuheinen hän on, mutta koko hänen naamansa näyttää olevan huvittelemassa. Hän ei malta olla kuiskaamatta Tonette-sisarelleen, ettei täällä nyt enää tule niin hauska, sittenkuin nuo hienot rouvat niin mahtavina ja romantillisina hallitsevat kunniasijoilla. Mutta Tonette ei kuule. Hän on käynyt Trondhjemissa — ja nyt he kaikki häneltä kyselevät, niin ettei hän lopulti tiedä, mitä vastata. Hän pudistaa päätään nauraen ja hänen äänensä on raikas kuin lunnin kirku.

"Niin, kaikki siellä oli niin hienoa ja hauskaa — ja minusta on juuri yhdentekevää, minne menen, teatteriinko vai kirkkoon, ne vaikuttavat minuun yhtä hyvin! Mutta suokaa anteeksi, että tässä olen torkkumaisillani; niin minun aina käy, kun istun hiljaa!" — — —

Vieressä istuu muutamia rouvia puhellen kamariherrattaren valkeasta silkkileningistä, joka sielläkin on herättänyt jonkinmoista huomiota. Mutta he ovat pian sen pohtineet ja palaavat jälleen kodin talouteen: jos oikein ymmärtäisi säästää, ei tarvitsisi koskaan olla ilman lihaa. Ja sitten tuo voudin vanha palvelija, joka oli tullut vierailemaan ja joka oli niin kelpo ihminen, ettei hän voi puhua mitään kyyneleitä vuodattamatta. Hiljainen hän oli ollut, oikein niitä ihmisiä, jotka eivät koskaan riitaannu, mutta nyt kun hän on ruvennut niin uskonkiihkoiseksi, ei enää ole takeita —.

Taaskin tuotiin kahvia. He katselivat sitä tutkivasti.

"Mitä luulet, lieneekö se enää oikein lämmintä?"

Vaikkakin saattoi näyttää siltä kuin he olisivat olleet häveliäisyyttä, sivistystä ja säädyllisyyttä vailla, täytyi heidän kuitenkin vielä ottaa pieni tilkka — sillä he tiesivät, ettei tällaisena päivänä vain muutamista pavuista kahvia keitetty, vaan annettiin niin väkevää, että se oikein pani hikoilemaan.

Vastapäätä istuu nuorempia kauppiaiden rouvia ja muita etelästäpäin muuttaneita kaupunkilaisrouvia. He olivat eteenpäin pyrkiviä naisia, jotka olivat päättäneet tilata silkkileningit Pariisista "Printempsin" makasiinista. Sillä kamariherrattaren valkea silkki oli pannut heidänkin mielensä kuohuksiin. Varsinkin oli se kovin koskenut rouva Hammeriin.

Ei silti, että hänellä milloinkaan olisi ollut tapana moittia, mutta kun ihminen on jo täyttänyt neljäkymmentäviisi vuotta ja kun hänellä on tytär, voiko silloin käydä valkoisessa silkissä!

Siitä syntyi väittely, asia oli saatava selville.

Rouva Hammer oli sitä mieltä, että kamariherrattaren piakkoin oli "arveleminen". Useammat kannattivat tätä mielipidettä, vaikk'eivät oikeastaan tietäneet, mitä hän sillä tarkoitti, sillä hänellä oli tapana ehtimiseen "arvella". Sen sanan hän oli lainannut mieheltään, joka myöskin alituisesti arveli — siis siihen saattoi yhtyä, varsinkin kun hammerilaiset olivat sellaista väkeä, joka yht'äkkiä kuuluisi ensimmäisten joukkoon. Kun rouva osasi puhua sekä Aaronista että Psykestä ja emansipeeratuista ihmisistä, lisäsi se vielä enemmän hänen arvoaan; ja kun hän sanoi olevansa sykolisti, uskoivat kaikki sitä kuin Raamattua. Ei tehnyt mitään, etteivät he tietäneet hänen tarkoittaneen psykologia. Eikä Hammerin rouvan kanssa ollut leikkimistä. Hänestä olivat melkein kaikki ihmiset liian halpoja. Hän oli juuri sanonut hiljattain tulleen lääkärin perheestä, että se oli hänen mielestään kovin alhaisella yhteiskunnallisella kannalla, ja toiset rouvat olivat iloisia siitä, että hekin sen näkivät.

Vähän loitompana istuu rouva Thue. Hän ei siedä kuulla puhuttavan leningeistä, sillä hän on ennen aikaan ollut ompelija. Mutta nyt hänen miehensä ansaitsee koko hyvin ja hän sanoo "tosiaankin!" syvästi vakuutettuna siitä, että hän on päästänyt suustaan jotakin oikein tepsivää. Ja sitäpaitsi hän kehuskelee kuuluvansa taiteelliseen perheeseen.

"Niin todellakin, miten lahjakkaita te kaikki olette!" sanoo rouva Jensen.

"Niin, meidän suvussamme on aina ollut niin paljon henkevyyttä. Ajatelkaapas vain Jonia. Hänen kappaleensa — — tosiaan, minusta hänen kyyneleensä, rypäleensä ja pisaransa ovat korkeinta taidetta, sillä niitähän oikein voi kosketella, ja ne puheet, jotka hänen vaimostaan ovat kulkeneet, eivät suinkaan ole totta, sillä tämähän on hieno nainen, eikä kukaan voi häntä sellaisesta syyttää."

Hän katsoo neiti Antoniseen päin, mutta tämä ei ole kuullut mitään. Hän istuu itsekseen ja on närkästynyt siitä, että naapuritalon tytär antaa nimittää itseään "neidiksi".

* * * * *

Kaikkein ylinnä salissa nojatuoleissa ja uudessa sohvassa istuu " the upper ten ", "ylimmät kymmenen", joksi kamariherratar on piirinsä ristinyt.

He ovat kaikki etelästäpäin paitsi Elina-rouva ja Vikka-täti, joka sävyisästi antaa hiljattain tulleen asianajajanrouvan kuulustella itseään.

Elina-rouva istuu suorana ja harvapuheisena kamariherrattaren oikealla puolella. Hän istuu ja kutoo; välisti hän antaa suoran, kirkkaan katseensa vaeltaa toisesta toiseen, mutta läsnäolevat rouvat eivät ole mielissään tuntiessaan sen kiinnitettynä itseensä. Sillä vaikka he eivät tahdo sitä myöntää, on noissa silmissä jotakin, jonka edessä tuntee olevansa vähäpätöinen.

Sekä kamariherratar että kappalaisenrouva ponnistelevat voimiaan ylläpitääkseen keskustelua hänen kanssaan.

Mutta kamariherratar ei enää uskalla kajota lempiaineeseensa: ylhäiseen sukuunsa ja hovissaoloonsa. Kaikki muut paitsi Elina-rouva ymmärtävät, mikä merkitys sillä on. Hänen kasvoissaan oli välähtänyt hymy, joka sattui kamariherrattareen kuin piiskanlyönti. Sen jälkeen hän puhuu aivan toisista asioista.

Luonteeltaan "puoli-ylhäisöä", syntyjään aatelia, kapteenin ja kamariherran leskenä, pitää hän itseänsä maan ensimmäisinä.

Hän on jo useampia vuosia ollut leskenä, mutta yhä vieläkin hän on murheellinen, sillä hän luulee sen vaatettavan itseään. Ja tunteellinen hän on, sillä sitäkin hän luulee vaatettavaksi. Hänen liikkeensä ovat veltot ja hitaat. Ääni on miellyttävä ja kerakkeet hän lausuu omituisella venyttävällä tavalla — valkoisessa silkkileningissään ja hiukset à l'enfant järjestettyinä on hän sangen kaunis, mutta myöskin vaativainen.

Hän katsoo oveen päin. Hän ajattelee uutta tuomaria. Nyt muuttuisi elämä täällä siedettävämmäksi. Hän ei näet kestä liiallista yksinäisyyttä. Hän on itkenyt miestänsä niin paljon kuin hän suinkin on voinut. Vaihtelu olisi nyt terveellistä, mutta ei kuitenkaan sellaista kuin Herön Gunvor aina esitti. Hän ei voinut sietää Gunvorin taipumusta pakottaa kaikki työhön — yleensä hän ei voinut kärsiä koko ihmistä, ei edes hänen keskustelutapaansa. Tässä tuonnoinkin oli hän sanonut hänen, kamariherrattaren, läsnä ollessa, että naiset niin mielellään turvautuvat miesten ajatuksiin. Ellei heillä ollut pappia tai omaa miestä, oli ehkä joku lääkäri, joka valmisti heille sekä pillerit että mielipiteet.

Gunvor oli harmittanut häntä niin silmittömästi sinä iltana, että hän nyt tunsi huojennusta, kun tämä ei ollutkaan läsnä. Sillä sellaista ei sovi sanoa — vaikka se tietysti olikin totta! Eihän sitä voinut olla varma mielipiteistään, elleivät ne tulleet luotettavista lähteistä.

Kamariherratar oli juuri hiljattain saanut erittäin hyviä aineksia ja hänellä oli myötäsyntynyt halu antaa keskustelulle korkeampaa lentoa.

Kappalaisenrouva ymmärtää häntä parhaiten seurata. Hänellä oli pieniä, somia vastauksia varastossa, ja eri äänenpainolla lausuttuina ne sopivat mihin asiaan tahansa.

Ja nämä molemmat naiset käsittelivät erityisellä varmuudella nykyajan kysymyksiä spiritismistä valtiotalouteen ja työväenoloihin asti.

Kappalaisenrouvan posket punoittivat tavallista enemmän, hän oli tottumaton sellaiseen voimisteluun. Mutta työväenkysymys, joka kamariherrattaren tietojen mukaan oli niin arveluttava, se oli hänelle selvä heti. Hänen kotielämänsä on ruustinnan "liikkuvan avioliiton" täydellinen vastakohta. Hän kuuluu niihin suloisiin rouviin, jotka kaikin puolin pitävät yllä tuota vanhaa perintötapaa, että avioliitto on elatuslaitos. Naimisiin mentyään ei Jeanette-rouva valkoisilla, pienillä käsillään ole kertaakaan koskenut työhön, Teodor saa hoitaa kaikki. Hän oli ollut niitä suloisia nuoria tyttöjä, jotka eivät milloinkaan joudu täysi-ikäisiksi, ominaisuus, joka näyttää tenhoavan kaikkein älykkäimmätkin miehet. Kerrottiin Teodorin olleen autuaallisen, kun kerkesi ennen muita.

Ja hän on säilyttänyt itsensä erinomaisesti — ei ollut kadottanut mitään lapsellisesta suloudestaan, jota Teodor piti kypsyneen naisellisuuden hempeytenä. Hän oli niin viehättävän varma, eikä suinkaan ansioita vailla, sillä hän oli saanut kaikkein parhaan naiskasvatuksen, yhdenkään ajatuksen eksymättä hänen aivoihinsa. Hän saattoi siis rauhassa nauttia olemassaolostaan. Oli hänellä älyäkin, mutta se oli sitä lajia, joka toimii vain omain mielihalujen tyydyttämiseksi.

Ja Teodoria komentamaan hän myöskin oli taipuvainen, vaikka tällä aina oli tapana sanoa, että pitää valita itselleen sellainen vaimo, jota on helppo johtaa.

Jeanette-rouva oli samaa mieltä kuin kamariherratar, että tulee lukea voidakseen seurata päivän tapahtumia. Hänestä oli hauska lukea sanomalehdistä tuttavain ja ystäväin kuolemasta. Hän piti siitä kylmästä väreestä, joka kulki pitkin selkärankaa, kun sanomalehti putosi hänen kädestään ja hän huudahti: "Vai jo hänkin on kuollut!" Ja kertomukset tapaturmista olivat hänen ihastuksensa; oli todellinen nautinto loikoa leposohvallaan ja lukea haaksirikoista ja tulipaloista, joissa ihmiset menettivät henkensä. —

Sen teki tuo kamala, ihana tunne selkäpiissä. Muuten hän oli sydämellinenkin, mutta se oli kaikista keveintä laatua — ja epävarmaa lienee, oliko siitä kenellekään hyötyä, edes Teodorille.

* * * * *

Kamariherratar kertoo taas jotakin, jonka hän on saanut parhaasta lähteestä, ja Jeanette-rouva avaa ruusunpunaisen suunsa. Hänestä tässä tarvitaan loppuhuomautus.

"Niin, siinä olette oikeassa, minusta näyttää kyllä siltä, että ihmisten tulee tehdä työtä, varsinkin miesten, seisoohan se Raamatussakin!"

Kamariherratar oli jo kokonaan toisessa aineessa, hän tahtoi tietää, mitä Elina-rouva arveli naisasiasta ja muusta sellaisesta.

Elina-rouva palasi takaisin paikalleen, käytyään puhuttelemassa niitä, joiden läsnäolosta "ylimmät kymmenen" eivät olleet tietävinään.

Hän kääntyi hitaasti ja katsahti kamariherrattareen tavalla, joka ei ollut tämän mieleen. Mutta vastata hänen ei tarvinnut; kamariherratar oli itse niin innokas, aivan samaa mieltä kuin rovasti Thymann, että naiset saattavat olla epämiellyttävän viisaita. Rovasti oli oikeassa väittäessään, että rauha maailmasta poistuu, kun naiset tulevat järin viisaiksi. — — Eikö täällä ollut kyllin levotonta. Ennen sai kuitenkin olla rauhassa arkihuoneessaan — — olisiko sekin nyt jo ollutta ja mennyttä? Kamariherrattaren mielestä käsitti rovasti kaikki niin oikealta kannalta.

Jeanette-rouva vetosi Teodoriin. Tosin hän ei tietänyt, mitä Teodor arveli näistä asioista, sillä miksipä he olisivat sellaisista keskustelleet? Olihan heidän avioliittonsa niin onnellinen!

Teodor seisoi ovensuussa tuijottaen. Oli mahdoton päättää, miten onnellisena hän sitä piti. Hän seisoi siinä synkkänä, tuli silmissä ja vaihteleva ilme suun ympärillä, välisti lapsellinen, välisti ankara. Hänen olentoansa verhosi siisti papillisuus ja hänen nuorilla, laihoilla kasvoillaan oli hengellistä arvokkuutta jonkinlaisten hillittyjen ilmeiden ohella. Hän oli totinen, uuttera mies, aatteiden palvelija, vaikka näköpiirinsä olikin ahdas, jonka tähden hänen päivänsä olivat työtä täynnä ja hänen tiensä kulki ohdakkeiden keskitse.

Arvoitukselta tuntuu, että Jeanette-rouva on hänen vaimonsa. Ehkäpä hän on tyytyväinenkin. Siitä hän kuitenkin voi olla varma, ettei Jeanette-rouvan päähän milloinkaan pistä sellainen ajatus, että hän ymmärtäisi jonkin asian paremmin kuin miehensä. Ja se oli nykyaikana kylläkin kiitettävä ominaisuus.

Teodor jää seisomaan ahtaaseen ovensuuhun eikä laisinkaan huomaa, että tohtori Elieson tyrkkää häntä ohi mennessään, tämä tohtori, joka seuraelämässä ollessaan ei tee muuta kuin kulkee ympäri tutkistellen, missä hänen vaimonsa on ja kenen kanssa hän puhuu — pelkkää kylmää uteliaisuutta, sanotaan, hän tahtoo vain nähdä, kenellä voisi olla jotakin keskustelemista hänen vaimonsa kanssa.

Tämä istuu ahkerassa sananvaihdossa neiti Mon kanssa, mutta kukaan ei vain voi saada selkoa siitä, mitä kaunis rouva Elieson tai neiti Mo puhuu.

"Tiedättehän, sellaisia kuin miehet nyt ovat, varsinkin useimmat heistä!" Se on puheenparsi, jota rouva Elieson usein käyttää. Se sopii joka tilaisuuteen ja näyttää sisältävän salaperäisen elämänkokemuksen, päättäen siitä tarkoittavasta, kanssasisariin vetoavasta katseesta, joka sitä seuraa.

Vikka-täti antaa rouva Dahnin yhä edelleen kuulustella itseään. Vikka-tädiltä kysellään aina niin paljon. Paitsi sitä kuuluu kyseleminen rouva Dahnin keskustelutapaan. Kyselyjä tulee parvittain ja ilma on täynnä kysymysmerkkejä. Vikka-täti hymyilee hyväntahtoisesti. Hänen silmäinsä lempeä rauha kätkee paljon. Hänen elämänsä pitkät koettelemukset, jotka hän suurella kärsivällisyydellään on voittanut, ovat kätketyt sinne — kärsimykset eivät ole saaneet katkeroittaa hänen mieltään ihmisiä kohtaan.

Hän katselee ystävällisesti rouva Dahnia.

Niin, onhan totta, että hän on niin arka puoteihin mennessään — totta se on. Ja vanha, hieno täti punastuu ajatellessaan, että muut nauravat häntä siksi, että hän aina puodeissa seisoo odottaen, kunnes kaikki muut ovat saaneet ja kunnes joku vihdoin tulee häneltä kysymään, mitä hän tahtoo.

Hänen läheisyydessään istuu kaksi asianajajanrouvaa puhellen närkästyneinä keskenään.

Rouva Salvesen on raivoissaan siitä, että tuo hirmuinen naapuritalon tytär on tullut kotia tuoden mukanaan sellaisen päällystakin, joka muistuttaa hänen omaa hienoa takkiaan.

Saattepa nähdä, rouva Schwane, nyt on se aika käsissä, jolloin hienojen naisten täytyy pukeutua yksinkertaisesti! Niin pitkälle olemme nyt joutuneet!

"Älkäämme ajatelko sitä", sanoo rouva Schwane sävyisästi, "nyt saatte kuulla, mimmoista Iversenillä oli."

Ja sydän täynnä kuin märkä sieni, muistellessaan sitä hauskaa iltaa, jonka hän Iversenillä on viettänyt, kertoo hän: "Lihapullia ja selleriä… se oli Hampurista tuotua…"

* * * * *

Vihdoinkin saapui uusi tuomari ja, mikä parempi, hän oli hyvällä tuulella. Äänestä sen jo kuuli. Hän käytti näet monta eri ääntä. Yksi oli hyvin äreä. Se oli konttoriääni, toinen oli hirveän pilkallinen, mutta tänä iltana se taas oli aivan erilainen, oikein tyytyväinen.

Oli näet kamariherrattaren ja erään matkustavan naisen välillä syntynyt väittely, joka kaikille rouville tuotti kiusaa, kun eivät ensinkään tietäneet, oliko vieras naimisissa vai ei.

Kamariherratar oli kohonnut kaunopuheiseksi. Hän tahtoi tietää, miksei vaimo kantaisi miehensä nimeä. Ei muuttanut asiaa, etteivät vaimot sitä ennen aikaan tehneet; heidän olisi pitänyt tehdä se. Kamariherrattaresta tuntui tällä hetkellä, että Jumala oli sen Sinain vuorella määrännyt. Ja hän, joka aikoinaan suurella voimalla oli hallinnut miestään, ei nyt voinut käsittää muuta kuin että se oli kaunis merkki vaimon alamaisuudesta. —

Juuri silloin puuttui tuomari puheeseen.

"Mutta armollinen rouva! Muuttaa nimensä, sanotteko niin? Jos se on jonkin merkki, niin ei minkään muun kuin että se on hankkinut itselleen uuden alamaisen! Muuttaa nimeä? Niin, aivan samalla tavalla kuin Montenegron ruhtinas muuttaisi nimeään, jos hän pääsisi Brasilian keisariksi. Se tietää vain laajennettua hallitusaluetta. On saanut hallittavan!"

Ja nyt kamariherratar ja tuomari joutuivat kiistaan. Kamariherratar oli oikeastaan sangen pahoillaan siitä, että hänen nyt oli vastustaminen tuomaria. Sillä tämä oli miltei sellainen, joksi kamariherratar oli hänet kuvitellut, niin miellyttävän hieno, ainoa, jonka kera hän täällä saattoi muodostaa yhteiskunnan huipun — — he olivat luodut liittolaisiksi ja ystäviksi! Kamariherratar oli varmasti päättänyt antaa tuomarille viittauksen siitä.

Eikä tuomarin viehätysvoima jättänyt muitakaan naisia tunteettomiksi. Jo hänen esiintymisessään ja olennossaan oli jotakin omituista, hänen väsyneissä, hiukan valonaroissa ja kylmissä silmissään ja hänen hienossa, hymyilevässä suussaan. He eivät voineet pysyä välinpitämättöminä, oli, kuin hänestä olisi lähtenyt lumous, joka sitoi heidän sydämensä.

Miehiä se huvitti. Kun oli sen näköinen kuin hän, niin eipä tehnyt mitään, vaikka aina janottikin. Sillä kerrottiin tuomaria janottavan.

Nuoret tytöt ajattelivat kuitenkin erästä toista; se oli tuomarin apulainen, kandidaatti Balle. Kummallinen hän oli katsella, — tuollaisia siis Kristianian herrat olivat!

— — Tavattoman pitkä ja hoikka; veneessä ei se olisi merkinnyt mitään! Selma Lind oli varma siitä, että hän vasemmalla kädellään, jos vain tahtoisi — mutta hän ei tahtonut, ei uskaltanut. Balle peloitti heitä — sillä sellaisena kuin hän seisoi tuossa, tuijottaen suurilla silmäterillään tyhjään avaruuteen, hän oli heidän mielestään kuin Robespierre, joka komentaa ihmisiä mestauslavalle. He eivät voineet aavistaa, että kandidaatti oli maailman rauhallisin ihminen, ja että hän seisoessaan vain tuumiskeli, eikö jo pian saataisi ruokaa.

Sittenkuin hän astui lähemmäksi ja tuli esitellyksi, eivät tytöt voineet vastata hänelle sanaakaan, katsoivat vain toisiinsa. Olihan mies hoikka, mutta hän käytti sellaisia sanoja, että oikein katto heidän mielestään kohosi. Jos oli kysymys vaikka vain franseesista, niin hän puhui kuin tulivuoren purkauksesta. Ja Selma Lind seisoi hervotonna ilosta, ajatellessaan hurjaa valssia ja oikein raivoisaa galoppaadia. — Paitsi sitä oli mies joko lähellä kuolemaa tai äärettömän rakastunut, joka teki hänet intressantiksi.

Vähän ennen illallista saapui Gunvor. Nuoret tytöt huusivat: "Vihdoinkin!", mutta kun hän sitten tuli heidän luoksensa tervehtien lämpimästi ja tuttavallisesti, he niiasivat. He eivät ymmärtäneet syytä siihen, mutta heillä oli sellainen kunnioitus häntä kohtaan, vaikk'ei hän ollutkaan heitä paljon vanhempi.

Rouva Hammerin ryhmä olisi sitävastoin kaikkein mieluisimmin jättänyt Gunvorin lyhyen, ystävällisen nyökäyksen huomaamatta. Tavallisuuden mukaan piti hänen tervehtiä kaikkia matamia ja kalastajanvaimoja, jotka olivat siellä tänään. Ja tietysti hän istuutui Petrine Löyenin luo, jolla oli tapana puhella itsekseen kaikkien huviksi.

Mutta majakanvartijanvaimon kalpeat kasvot säteilivät, kun hän näki Gunvorin, ainoan koko maailmassa, joka häntä ymmärsi.

"No, rouva Löyen, mitä kuuluu? Mimmoinen on mielentilanne tänään?"

Rouva Löyen katsoi Gunvoriin sanomatta mitään. Hänen silmänsä olivat mustain varjojen ympäröimät ja väsyneet.

"Voi, ei", sanoi hän viimein, katsoen ympärilleen, oliko ketään, joka häntä kuulisi ja rupeaisi pilkkaamaan. "Voi, ei, mielentilani ei ole hyvä. Ennen nuorena ollessani olin enemmän Herran puoleen kääntynyt. Silloin olin hellempi ja ajattelevampi ja merikin puhui minulle. Nyt se on mennyttä — kaikki on niin raskasta."

Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän mutisi tapansa mukaan: "Minun mielestäni olisit, hyvä Jumala, voinut minut säästää tästä odottelemisesta, jota on kestänyt vuosikausia; kun kuitenkin tiesit, ettei siitä mitään tulisi, olisit voinut minut siitä säästää."

Kotona hän oli elänyt isänsä majakassa, ennenkuin hän tuli tänne. Eikä mitään kaikesta siitä, mitä hän oli odottanut, koskaan ollut tapahtunut. Ainoa tapahtuma oli, että hän nyt istuu täällä vanhana ja raihnaisena, ja samalla kuitenkin hänessä oli kummallisia tyttömäisiä tapoja, ja tyydyttämättä jääneitä nuoruuden mielitekoja.

Ja ihmisillä oli kovin hauska kuullessaan rouva Löyenin lainaavan ratsuhevosen ja ratsastelevan hiekkasärkkien keskellä sysipimeässä — tai kun näkivät hänen seisovan veneessä keinutellen ja laulaen, vaikka hänellä oli täysi työ pitää vanhaa ruumistaan tasapainossa.

Mutta Gunvor ei milloinkaan nauranut Petrine Löyenille. Välisti hän kirkkaina kesäpäivinä otti tämän mukaansa vesilintujen munia etsimään.

Silloin tuntui Petrinestä, että hän taas eli. Kiirehtimällä hän silloin sai hiukkaisen ahmituksi sitä elämäniloa, joka häneltä oli jäänyt nauttimatta.

Yötä oli jo kulunut kappaleen matkaa, ennenkuin emäntä ehti vieraittensa luo istumaan — mutta kylläpä illallinen olikin sitten erinomainen ja kaikki olivat sitä mieltä, että heitä oli parhaimman mukaan kestitetty.

Pöydästä noustuaan ei vanha laivuri Tobiassen voinut pidätellä kiitollisuuttaan. Kun hän näki ruustinnan tulevan, kohotti hän lasiaan. "Kiitoksia paljon. Rouva on nyt vallan harvinaisen hyvä, kun meistä niin pitää huolta."

Sillä tarjoilusta ei ollut jäljestäpäinkään puutetta. Mutta nyt ruustinna istui hiljaisena kamariherrattaren vieressä, väsymyksestä uupumaisillaan ja tuskin mahdollisena kuulemaan, mitä hänelle sanottiin.

Huoneissa oli nuorisolle tehty tilaa tanssia varten. Balle oli saanut tuomarin soittamaan hurjaa valssia.

Ovensuussa seisoi Gunvor katsellen. Tobiassen tuli hänen luoksensa. Hän oli huomannut Gunvorin hymyilevän hänen puheilleen. Ei se ollut luvallista. Ja laivuri loi häneen terävän katseen tuuheiden kulmakarvojensa alta.

"En ole ensinkään taikauskoinen, niinkuin tässä väitätte, mutta tietysti ihmiset kummittelevat, sen olen monesti nähnyt — aluksessani, kun olen purjehtimassa; kun ihmiset uppoavat, näen heidät. He tulla tassuttelevat minun luokseni suoraa päätä ja minä puhuttelen heitä, mutta he eivät vastaa. Silloin ymmärrän, mitä ne ovat, sillä samassa he ovat haihtuneet. — Luonto on erinomainen, se on varma, niin että jokaisella on kuormansa, muuten täällä olisikin aivan liian mukava."

Hän pudisti päätään Stensenille, joka tahtoi häntä ulos olutta juomaan. "En tule, baijerilaista olutta en voi sietää, kahdessa pullossa on minulle kyllin!"

Hän kääntyi taas Gunvoriin päin. "Oletteko Te raittiuden ystäviä? Minä olen juonut niin vähän, etten ole monena vuotena saanut edes silmääni, mutta en ole viitsinyt itseäni kirjoittaa siihen seuraan. En siedä sellaista joukkoa."

Mutta Gunvor naurahti tyyneen hiljaiseen tapaansa. "Tulkaa sisään kuulemaan, mitä tuomari soittaa."

"Ei kiitos, olen muuten kyllä isänmaallinen, mutta vanhoista sävelistä en välitä." — — — Ja Stensen oli löytänyt ruotsalaista punssia ulkona, sen laivuri selvään huomasi. Stenseniä oli pidettävä silmällä, muuten hän joisi itsensä hutikkaan. Gunvorin täytyi mennä yksin sisään kuulemaan tuomaria. Välituvassa tapasi hän kappalaisen. Tämä etsi häntä aina kuin he olivat yhdessä, mutta Gunvor mieluummin karttoi häntä. Hänen mielestään ei heillä ollut mitään sanottavaa toisilleen. Mutta nyt hän taas tuli suoraa päätä Gunvorin luo.

Gunvor hymyili katsoessaan hänen totisiin kasvoihinsa. Hän kunnioitti häntä kaikissa tapauksissa — ja sääli häntä samassa, siksi että hän oli niin onnellisessa avioliitossa Jeanette-rouvan kanssa.

Gunvor katsoi häneen kysyvästi. Hän tiesi olevansa huonoissa kirjoissa sekä kappalaisen että rovastin kanssa, siksi että hänellä oli miltei vastakkaiset mielipiteet kaikista asioista taivaan ja maan välillä.