HERÖN KARTANON LAPSET

Kirj.

Alvilde Prydz

Suomentanut

Hilja Walldén

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

Pieni poika kulki tietä pitkin itkien. Joku tuli häneltä kysymään: "Miksi itket?" Silloin hän vastasi: "Siksi että olen niin iloinen!" — "Ja mistä olet niin iloinen?" — "Siitä, että olen ihminen."

"Pimeät päivät tulevat maan päälle, mutta valo ei ole kumminkaan sammuva.

"Totuuden sanansaattajat levittävät salassa pyhää sanaa sukukunnasta sukukuntaan, ajanjaksosta toiseen, kunnes kansojen sydämet kerran väsyvät riitaan ja sotaan ja ikävöivät rauhaa ja lepoa.

"Silloin on läntiseltä maalta, ikivanhasta Loma-maasta, kajahtava suuri sanoma. Se on ennustava uuden kultaisen ajan koittoa.

"Kadoksiin joutuneet salaiset tiedot löytyvät jälleen, suuri mestari kokoo lapsensa ja osoittaa heille jälleen, että elämä on ihanaa."

(Symposionista.)

I

1.

Ylhäältä Herön kartanosta aukenee Grönholmenin ja luotojen ohitse näköala suurelle avoimelle merelle.

Rantamalla, siltojen ja veneitten välillä, käy arkielämän touhu. Siellä työskentelevät kädet ja aivot.

Mutta tuonne kauas, missä taivas ja meri sulautuvat toisiinsa, mistä tiet käyvät kauas maailmoille, — sinne suuntautuvat monen mietteet.

Ja vielä kauemmas, epämääräiseen valkeaan etäisyyteen, mistä näyttää käyvän teitä iäisyyden maihin, — sinne liitelevät ajatukset ja unelmat.

Tuo luonto tarjoaa työtä. Se herättää ihmeellisiä mietteitä, aatoksia ja haaveita.

Ja elämä siellä, jommoisena se eletään pimeinä päivinä ja valohohteen vallitessa, voi kehkeytyä niin voimaa uhkuvaksi, niin kiihkeäksi ja luonnonraikkaaksi.

Meren silmä valvoo siellä ihmislasten kehitystä.

Rannalla oppivat he astumaan ensi askeleensa. He kuulevat meren valtavan kohinan, sen syvällisen, lempeän kuiskeen. Ei mikään heistä vedä vertoja meren äänelle.

He tietävät mitä merkitsee lepoon laskeutuvan laineen huokaus. He tietävät millaista on, kun vaahto pärskyy ja ulapoilta kajahtelee kellonsoitto — tuonen kootessa riistaa.

Nuo tunnelmat kasvattavat voimaa ja kehittävät mielen rohkeaksi.

He tuntevat myös valoisan kesäyön sävelmän, valtavan kaihon, joka siinä väreilee, — siitä syventyy heidän silmiensä katse.

Kesäisen päivän he myöskin tuntevat, jolloin meri kimmeltää aurinkoisena, ja kaikkeus on kuin tulvillaan iäisyyden riemua. Se vihkii heidät elämään.

* * * * *

Ihanaa kuten muinoin on yhä vieläkin Herön kartanossa.

Ihmisten mahtia ja loistoa on aika kulutellut. Mutta meri on muuttumaton — ja tunturit.

Ja missä olisi tarjona sellainen ranta kuin Herön kartanossa? Niin pehmeä ja hieno ja täynnä Luojan päivänpaistetta ja hiljaista, pitkähköä aallonkohinaa — joka tuo viestejä kaukaa maailmoilta.

Suurten kalalokkien kaltaisina kohoavat siellä saaret veden kalvosta — vaahtoisana huuhtoo meri niiden valkoista rintaa. On kuin levittäisivät ne mahtavat siipensä lentoon kohden taivasta, vaipuisivat jälleen syvyyteen ja sukeltaisivat yhä uudelleen esiin.

Mutta niiden yläpuolella päästelevät kalalokit ja lunnit räikeitä kesyttömiä huutojansa. Kauas liitävät linnut yli meren aavojen ulapoiden, kohinan kiihdyttäminä. Riemahdellen entävät ne yli syvyyksien.

Mutta rannalla juoksentelee tiira siroin punaisin säärin. Haahka istua kyyköttää raakkuen, ja merimetso lentää räpyttelee sinne tänne ahnaana ja uteliaana — kaikkialle pitää sen pistää nokkansa.

Grönholmenilla käyskentelee harmaahanhi ruohikkoa nokiskellen. Ja puhtaaksi huuhdotuilla rantakallioilla istuvat kuikat ja viklat rinnatusten. Olipa sää millainen tahansa,missään ne eivät viihdy niin hyvin kuin Herön kartanon rannassa.

Ihmisiä on siellä aina riittämään asti. Jokaisella säällä on heillä työtä yllinkyllin.

Ja kalastusaikaan, keväästä aina edelleen, on siellä veneitä jos mitä mallia, valkopurjeisia aluksia ja pieniä höyrylaivoja.

Ja — olipa sää millainen tahansa — lintujen ja veneitten ja ihmisten joukossa tapaa alati ja yhä pienen tytön ja suuren koiran.

Tyttö on Pikku-Gunn, Herön kartanon lapsukainen, ja hänen seuralaisensa on Grimm, vahtikoira.

Grimm lepää mieluimmiten kivellä ja katselee merelle, Pikku-Gunnilla on yhtä kiire kuin aikuisillakin.

Hänestä on rannassa niin paljon katseltavaa. Hänellä ei ole koskaan aikaa olla sisällä.

Ja hän on niin tottunut raittiiseen, raakaan suolailmaan, että sisäilma tuntuu hänestä tukahduttavalta.

Linnut tuntevat hänet. Hän voi mennä aivan lähelle niitä. Ne liikahtavat tuskin paikaltansa. Ne luulevat että hänkin on lintu, — nehän näkevät hänen alati liitelevän täällä sinne tänne, yllään hulmuileva valkoinen pieni viitta, joka muistuttaa räpyttelevää siipiparia.

Sattuupa väliin niinkin, että ne saavat häneltä korvatillikan, sekä lokki että tiira, kun hän yllättää ne tuhoamassa hänen rantakukkasiansa.

Kaikki pikkuseitit ja särjet, jotka pakovesi on jättänyt jälkeensä rannalle, ovat hänen omaisuuttaan. Pienet merisaappaat jalassa hän siellä kahlailee, taikka hän muuttelee kiviä, sulkeaksensa veden riistalta pakotien. Hän voi maata siellä maassa tuntimääriä, veden alkaessa jälleen kohota kivien välitse hiljaisella lorinalla.

Mutta hän ei kastu koskaan, vaikka hän ei liikahdakaan paikaltansa, ennenkuin vesi saapuu aivan hänen luoksensa.

Kalastajia huvittaa tarkata, kuinka hän kohottaikse veden mukana rantaa ylöspäin.

Ja kun nousuvesi tulee, seisoo hän katsellen kuinka suurten rantakivien täytyy mennä levolle. Ne ovat kuin suuria eläimiä. Niiden täytyy laskeutua veteen nukkumaan — ja merilevät kähertyvät ja käyvät suuriksi ja paneutuvat peitteeksi niiden ylitse.

* * * * *

Pikku-Gunn ei voinut käsittää tätiä, kun tämä tahtoi saada hänet oivaltamaan, että hänen toki lopuksi täytyi saada kyllänsä rannasta.

Hän loi tätiin katseen, kuin haluaisi pyytää anteeksi, ettei voinut kyllästyä siihen.

Eikä hän ymmärtänyt sitäkään, kun täti puhui, ettei sään takia voisi olla ulkosalla. Sellaista säätä ei hän ollut koskaan kokenut.

Täti ei voinut hyvin tuollaisina pitkinä kevätpäivinä, jolloin raskas sumu peitti saaret ja tunturit. Silloin olisi lapsukainen hänen mielestänsä ollut pidettävä sisällä.

Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt käsittämään, että sumu oli huonoa säätä — silloinhan juuri oli niin hauska tuolla alhaalla, kun vesi hiljalleen hiiveksi rantaa ylös, sumu purkaantui tihkusateeksi, ja kalalokki ja haahka istuskelivat maassa säyseästi äännähdellen. Koskaan ne eivät olleet niin tyytyväisiä kuin silloin.

Ja kalastajista ja kaikista muista rannalla oleskelijoista oli juuri paikallaan, että Pikku-Gunn oli siellä aina.

He olivat tottuneet siihen. Heistä tuntui että hän kuului heille. Jokainen rannalle tulija loi häneen katseen.

Hesekiel oli keksinyt kutsua häntä joutseneksi. Se johtui siitä että hän eräänä iltana nähdessään rannalla pohjoisen puolella valkoisen joutsenen, oli luullut että se oli Pikku-Gunn.

Mutta monet muut nimittivät häntä toisella nimellä. He sanoivat häntä kalastajien lapseksi — sen rakkauden takia, jota he kaikki, vanhat ja nuoret, tunsivat tätä lasta kohtaan, ja siksi että heistä oli kuin olisivat he jokainen saaneet hänet perintönä omaisuudeksensa.

Senhän voi hyvin ymmärtää. Tuon lapsen oli Herön kartanon Gunvor ottanut omaksensa — ja se oli saanut perinnöksi lahjan että kävi aina enemmän hänen kaltaiseksensa, mitä suuremmaksi kasvoi.

Pikku-Gunn kaipasi myöskin kalastajien seuraa. Ne olivat saaneet opettaa hänelle minkä mitäkin. Hän osasi laatia sekä verkot että kalat kuivamaan, ja paljon muita ranta-askareita oli hän oppinut.

Kun hän oli täyttänyt kuusi vuotta, arveli täti että oli aika alkaa opettaa hänelle jotakin.

Elin rouvan mielestä ei ollut tarpeen vielä vaivata häntä sillä.

Silloin pudisti täti päätänsä ja näytti huolestuneelta.

Pikku-Gunnia ei nimittäin saatu pysymään poissa rannasta.

Sisässä aikuisten seurassa oli hän vähäpuheinen.

Tuolla alhaalla kuljeksi hän puhellen ääneen kiville, linnuille ja merelle.

Hänen oli tullut tavaksi käyskennellessään rannassa sanoa ääneen kaikki mitä ajatteli.

Hän ei ollut muiden lasten seurassa. Hän ei kaivannut seuraa. Olihan hänelle tarjona tuolla ulkona kaikkea mitä hän halusi, ja sitten oli hänellä Grimm, joka seurasi häntä niin kiltisti kaikkialle.

Joka ilta kertoi täti hänelle Jumalasta. Niin keskusteli sitten Pikku-Gunn väliin hänenkin kanssaan alhaalla rannassa.

* * * * *

Eräänä päivänä oli tädille tullut mieleen, että lapsukaisen pitäisi oppia neulomaan.

Mutta juuri sinä aamupäivänä, jolloin heidän piti alkaa, tuli Hesekiel sisään. Ja sitten hän sanoi: — Nyt tulee aika myrsky, meri käy valkoisena ulkoluotojen ylitse.

Silloin ei täti enää voinut pidättää Pikku-Gunnia sisällä.

Ulkoluotojen laita oli siten, että tyynellä säällä ja pakoveden aikaan näytti siltä kuin käyskentelisi siellä lauma suuria eläimiä, pikimmittäin härkien kaltaisia. Hiljakseen ne vaeltelivat siellä sinne tänne. Mutta jos tuli myrsky, ja tuuli kävi maaltapäin, muuttuivat ne hurjiksi valkoisiksi hevosiksi.

Pikku-Gunn ei saanut koskaan kylläänsä niiden katselemisesta, kun ne rynnistivät ylös veden kalvosta kohden taivasta. Hän halusi nähdä, kuinka korkealle ne pystyisivät ponnistamaan, ja eikö ylhäältä tulisi ketään, joka uskaltaisi niillä ratsastaa.

Sinä päivänä meni täti Elin rouvan puheille.

Mutta Elin rouva naurahti hänen huolillensa: — Ei haittaa että hän tottuu joka säähän!

Usein sai täti olla huolissaan hänen tähtensä. Hän tiesi että tyttönen pakoveden aikana kuljeskeli käytävässä, jonka meri oli kaivanut kallion viereen.

Toiset sanoivat, että Pikku-Gunn kyllä piti varansa, niin että tuli ajoissa pois. Mutta täti ei ollut koskaan levollinen. Elin rouva ei sitävastoin antanut minkään häiritä mielenrauhaansa.

— Antaapa tytön pitää huolta itsestänsä, sanoi hän. — Hän on varsin järkevä!

Ei auttanut puhua hänen kasvatuksestansa, sillä sekä Elin rouva että Falck katsoivat ettei siihen nähden ollut kiirettä minkäänmoista.

Tuomari oli kiintynyt tuohon lapseen jumaloivalla rakkaudella. Ei koskaan hän häntä nuhdellut. Kuinka voisi hän tehdä sitä milloinkaan?

Eihän se sitäpaitsi ollut tarpeenkaan. Hänestä näytti tyttö kyllä itse kasvattavan itsensä; oli kuin olisi hän käynyt koulua tuolla ulkona.

Mutta kenties tästä kaikesta juuri johtui, että hän vaati lapsukaiselta niin paljon. Usein hän suorastaan unohti, että tyttö oli pieni lapsi vain.

Samaten kävi Elin rouvankin. Hänkään ei voinut koskaan sanoa ankaraa sanaa tuolle lapselle, joka oli kuin pyhä perintö, lahja häneltä, jonka täytyi niin varhain lähteä pois, — lahja tuonen mailta.

Tämän lapsen piti levittää valoa Herön kartanoon, karkottaa sen sopista synkät muistot.

Pikku-Gunn itse tuntui oivaltavan tämän kaiken.

Mutta se tunne ei rasittanut häntä. Alettuaan hiukan ajatella, oli hän myöskin alkanut vaatia paljon itseltänsä.

Ja aina siitä saakka kun hän oli alkanut ajatella, oli hän tarvinnut niin vähän huomautuksia. Hän huomasi aina, jos jotain oli hullusti. Ellei hän oivaltanut missä vika oli, joutui hän suunniltaan. Silloin täytyi hänen kysyä neuvoa niiltä, jotka olivat suuria ja viisaita. Kernaimmin hän turvautui tätiin.

Eräänä iltana hän seisoi katsoen auringon laskua. Pilvet jakaantuivat omituisella tavalla sen ympäri. Se muodostui suureksi kultaiseksi silmäksi.

Hän katsoi sitä hievahtamatta. Oliko itse Jumala herännyt ja katseli maailmaa?

Ja Jumala katsoi juuri häneen. Tuo suuri loistava silmä näki kaikki mitä hänen mielessänsä oli.

Tuon hetken muisto ei enää häipynyt. Niin usein, usein tuntui hänestä että tuo silmä tarkkasi kaikkea mitä hän ajatteli ja teki.

Alhaalla rannalla oppi Pikku-Gunn hiljakseen käyttämään suuria mittoja. Se johtui aivan itsestänsä oleskelusta siellä. Mahtava, silmin ja mielin mittaamaton luonto pani häneen leimansa.

Se, mitä hän muisti kummistansa, Herön kartanon Gunvorista, tuli usein hänen mieleensä tuolla alhaalla, liittyen kaikkeen muuhun ja rikastuttaen hänen tunnelmiansa.

Hänellä oli myöskin muuan muisto, voimakkaampi kaikkia muita.

Hänellä oli kaulanauha, jonka muodosti rivi suurehkoja helmiä. Ne oli aikojen kuluessa pyydystetty Herön kartanon jokivesistä.

Kun hänen kasvatusäitinsä oli kuollut ja makasi ylhäällä salissa, oli Elin rouva ottanut hänet mukaansa sinne. Hän tahtoi että Pikku-Gunn vielä näkisi kasvatusäitinsä. Ja hän oli ottanut helminauhan Gunvorin kaulasta ja sitonut sen lapsen kaulaan.

Kalpeana ja vavisten oli Pikku-Gunn heittäytynyt tädin syliin, joka oli uskaltanut lausua nuhteen.

Mutta Elin rouva oli sanonut: — Ei se vahingoita! Herön suvun naisten on täytynyt karaistua varhain.

Sitä ei lapsi unohtanut koskaan.

* * * * *

Pikku-Gunnin ollessa ainoastaan kahdeksan vuoden vanha, tapahtui jotain, joka jätti jälkiä koko hänen elämänsä ajaksi. Hän heräsi yöllä huutoon, joka kuului ulkoa. Hän kavahti istualleen pelästyneenä.

— Täti, etkö kuullut jotain?

Täti ei nukkunut, mutta hän oli käynyt hiukan kuuroksi viime aikoina. Hän ei ollut kuullut mitään.

— Paneudu pitkäksesi, ystäväiseni, ja ole levollinen! Kuikka siellä huutelee niin ilkeästi! — Ja hän kääntyi seinään päin ja nukkui.

Hetken kuluttua kuuli Pikku-Gunn huudon uudistuvan.

Silloin pujahti hän ulos vuoteestansa akkunan luona olevalle pöydälle ja katsoi ulos valoisaan yöhön.

Vene oli joutunut karien keskelle. Hän näki kuinka se kaatui kumoon, jääden uiskentelemaan talka [emäpuu] pystyssä.

— Joku on hukkumaisillaan!

Hän pyrki huutamaan sen, mutta ääni petti, — se kuului vain kuiskeena.

Täti ei kuullut mitään. Hän nukkui. Silloin juoksi Pikku-Gunn pois, valkoinen yöpuku yllään.

Hän juoksi renkitupaan, hän halusi herättää Sörenin ja Kjeldin. Mutta heidän ei ollut helppo herätä.

He olivat juuri palanneet kotiin kalastamasta ja olivat vaipuneet sikeään uneen. Heitä ei haluttanut lähteä ulos. Ei kumpikaan heistä nähnyt mitään erikoista. He arvelivat myöskin, että kuikka siellä vain huuteli.

Mutta lapsi seisoi heidän edessään kuin nuhteleva Herran enkeli. — Teidän täytyy tehdä se, mikä on oikein, — Jumala tahtoo sen!

Tuo karisti unet heidän silmistänsä. Sören sai tavallisen tarmonsa. Äkkiä olivat he pukimissa ja ulkona.

Mutta he eivät saaneet Pikku-Gunnia palaamaan sisään vuoteeseen. Hän juoksi heidän edellään rantaan, ikäänkuin pakottaen heidät juoksemaan mukana.

Rantaan tultuaan näkivät hekin, mitä merellä oli tapahtunut. He näkivät kumoon kaatuneen veneen ajelehtivan vesillä ja erottivat juuri kaksi päätä mainingin harjalla.

Kjeld arveli ettei olisi helppoa päästä matkaan kuohujen keskitse.

Silloin pelästyi Pikku-Gunn, etteivät he tahtoisi ollenkaan lähteä. Siinä tapauksessa menisi hän itse veneeseen, hän tahtoi hukkua, kuten nuo tuolla kaukana.

Mutta silloin joutui vene vesille, kuin olisivat näkymättömät kädet lykänneet sen matkaan. Ja vasta nyt Sören heräsi täysin valveille. Pontevasti piteli hän peräsintä, huutaen komentosanansa kautta aaltojen kohinan.

Pikku-Gunn jäi seisomaan rannalle.

Ohut yöpuku hulmusi ja läpätteli tuulessa; hän ei huomannut sitä. Hänen katseensa oli kiintynyt veneeseen, joka kiisi eteenpäin, veden kohisten huuhdellessa keulaa ja partaita. Hän näki kuinka laineet singahtelivat sen ylitse ja kuinka rengeillä oli täysi työ ammentaessa vettä veneestä ja hoitaessa purjeita.

Mutta sekä Sörenillä että Kjeldillä oli tunne, että nuo ankarat lapsensilmät seurasivat heidän matkaansa. Ja näytti siltä, kuin tuottaisi se onnea. Vene kohosi ylös aallonharjoille, se pyörähteli sinne tänne hyrskyjen kiidättämänä, mutta sen retki kävi sittenkin yhä eteenpäin.

Mutta tyttö seisoi rannalla kasvot valkoisina, tuijottaen silmät avoauki ulapalle — sillä haaksirikkoutuneiden vene pyörähti ympäri joka kerran kun hyökyaalto tuli, ja joka kerran hän näki noiden kahden miehen taistelevan hengestänsä meren kanssa. Hän kuuli heidän hätähuutonsa.

Hän pani kätensä ristiin.

— Jumala, joka olet siellä ylhäällä, anna heidän tulla ajoissa, — Sörenin ja Kjeldin — —

Nyt hypähti toinen pelastajista kannelle — tyttö näki käsiparin kurottuvan häntä kohden… Hän nosti ensin toisen, sitten toisen haaksirikkoontuneista alukseen.

Nyt kääntyivät he tulemaan rantaa kohden.

Silloin tunsi Pikku-Gunn, että häntä paleli. Hän juoksi kartanoon takaisin, nousi hiljaa portaita ylös ja pujahti huoneeseensa.

Täti ei huomannut mitään.

Aamulla nousi Pikku-Gunn varhain ja kiiruhti renkituvan luo.

Siellä tapasi hän Sörenin, joka kertoi että molemmat pelastuneet miehet makasivat siellä sisällä.

Hän oli juuri käynyt viemässä heille kahvia paloviinan kera. He voivat aivan hyvin, heidän ruumiinsa vain tuntui hiukan jäykältä, ja toinen oli hiukan hellä kupeestaan, veneestä saamastaan töytäyksestä.

Sörenin täytyi luvata Pikku-Gunnille ettei kertoisi mitään.

Mutta kun tuomari tuli, oli hän kuullut kaikki ja kertoi kuulemansa Elin rouvalle.

Pikku-Gunn noudettiin sisään ja toimitettiin vuoteeseen. Hän vakuutti ettei ollut vähääkään sairas, mutta sinä päivänä ei kukaan välittänyt hänen puheestansa.

2.

Päivänmatkan päässä pohjoiseen Herön kartanosta, sisämaahan päin, sijaitsi Jarlsvikin vanha sukukartano. Siellä oli vuosisatoja asunut ylväs suku, joka oli samaa juurta kuin Herön suku ja oli ollut yhtä mahtava kuin sekin.

Entisajoilta kerrottiin vielä, että siellä oli ollut tynnörin täydet kultaa kellareissa, ja suvun jäsenistä oli toinen toisensa jälkeen ollut kuninkaan jaarli.

Nuo ajat olivat jo kauan sitten ohitse. Kulta ja komeus oli mennyttä kalua. Nyt oli suvusta enää jäljellä yksi ainoa poika. Tämä oli Hesekiel Jarlsvik, joka eleli Herön kartanossa.

Hänen isoisänsä aikoina oli koko tuo suuri maatila metsineen myyty pois suvun hallusta. Ja hänen isänsä oli saanut käyskennellä tuossa suuressa tyhjässä talossa, jossa oli niin pitkät käytävät ja leveät portaat.

Hänen vaimonsa oli kuollut varhain, niin että hän sai kulkea siellä yksin, haluttomana työhön, kaihoten vain saada elää kuten hänen edeltäjänsä. Lopuksi oli hän ruvennut juomaan.

Kolkkoa oli elanto Jarlsvikissa, palvelijoita oli siellä tuskin ollenkaan. Kerrottiin että isäntä piteli pahoin molempia lapsiansa.

Kun sitten ehdittiin niin pitkälle, että hänen olisi täytynyt luovuttaa loput omaisuudestansa muille, pelastautui hän naittamalla tyttärensä sille miehelle, jonka kanssa oli tehnyt kaupat. Ja niin hän oli jäänyt entisille teloillensa.

Mutta näihin aikoihin katosi neljantoistavuotias Hesekiel eräänä yönä.

Hänen sisarensa oli lähettänyt hänet Heröhön. Hän tahtoi pelastaa pojan siitä elämästä, jota nyt elettiin Jarlsvikissa.

Sillä onnea ei hän suinkaan ollut saavuttanut, tuo jalo, nuori Sigrun Jarlsvik. Ihmiset tiesivät kertoa, että hänen isänsä oli pakottanut hänet tähän avioliittoon, ja että hän oli myöntynyt pelastaaksensa heidät molemmat häpeästä ja säästääksensä suvun nimeä.

Hänen miehestänsä kerrottiin, että hän oli ihminen, jonka jäljissä seurasi onnettomuus. Usein ei häntä nähty, ei kukaan ollut kohdannut häntä muulloin kuin hämärissä tai yöllä. Silloin seurasi häntä aina musta koira. Mutta kukaan ihminen ei ollut nähnyt sitä koiraa päivällä.

Hän oli tullut kaukaa pohjoisesta. Toiset sanoivat että hän oli suomalainen. Hän oli kookas mies ja kaunis katsoa, ja hänellä oli miellyttävä käytöstapa. Mutta hänen katseensa oli synkkä. Kenenkään ei onnistunut saada selville mistä hän oli tullut, mutta kaikki olivat vakuutetut että hän oli tehnyt jotain pahaa. Hän ei kernaasti näyttäytynyt suuremmassa seurassa.

Melkein heti hän oli alkanut juopotella appensa kanssa. Ja elämästä kartanossa kerrottiin kammottavia juttuja.

Oli onni Sigrun Jarlsvikille että hän sai ainoastaan yhden lapsen. Tämä oli poika, ja hän sai suvun nimen Hesekiel. Hän oli ihmeellinen lapsi, sanoivat ihmiset. Melkein syntymästään saakka hänellä oli ollut niin ankara kasvojen ilme, kuin olisi ollut harmistunut kaikesta mitä näki.

Sissel muori, joka oli ollut Jarlsvikin kartanossa, tiesi kertoa monenmoista niiltä ajoin.

Kun poika oli noin viisi, kuusi vuotta, kuoli hänen äitinsä.

Tämä oli ollut vuoteen omana koko syksyn.

Kukaan ei tiennyt, mikä häntä vaivasi.

Hän tahtoi että vuode muutettaisiin akkunan luo. Siinä lepäsi hän pitkät pimeät yöt, kasvot käännettyinä kohden taivasta. Hän odotteli, eikö aurinko saapuisi. Hän olisi halunnut nähdä sen ennen kuolemaansa.

Viime iltana, jolloin hän eli, tuli pikku Hesekiel kiiruusti hänen vuoteensa ääreen. Hän oli saanut isältään kymmenäyrisen. Aamulla aikoi hän mennä ostamaan sillä jotakin äidille.

Äiti ei tarkannut hänen puhettansa.

— Hesekiel, sanoi hän, — pikku lapsukaiseni!

Hän kurotti kätensä lapselle.

— Sinäkö siellä olet, pienokaiseni? Oi, jos voisit auttaa minua, niin että minä saisin rauhallisen kuoleman ja makaisin kristillisesti haudattuna tuomiopäivän tullessa!

Portaat narahtivat raskaiden askelten painosta.

Hän vaikeroitsi.

Poika ymmärsi että hänen isänsä ja isoisänsä siellä tulivat… ja että he olivat juovuksissa.

Hän kirkaisi ja heittäytyi sänkyyn. Hän tahtoi suojella äitiänsä.

Mutta äiti oli jo tyyntynyt. Hän oli jo hengenlähdössä.

Hitaasti kävi juopuneiden kompuroiminen portaita ylös. Kun he tulivat sisään, oli siellä hiljaista. Taivaan Herra oli ollut laupias. Sairas oli vetänyt viimeisen hengenvetonsa.

Ja poika oli nukahtanut, kädet hänen kaulassansa.

Senjälkeen oli elämä Jarlsvikissä käynyt vielä yksinäisemmäksi kuin ennen.

Mutta kerran tapahtui, että taloon tuli vieraita naisia.

Siellä pidettiin upeat pidot ja tanssittiinkin, vaikka suruvuosi ei vielä ollut kulunut loppuun.

Sinä yönä paloi vanha talo poroksi perustuksiansa myöten. Nipin napin ehtivät ihmiset pelastautua. Hesekieliä ei kukaan ollut muistanut, kun nyt Sissel muori ei enää ollut siellä.

Poikanen oli maannut yksin äitinsä entisessä huoneessa.

Hän oli herännyt valohohteeseen ja meluun, mutta ei ollut oikein ymmärtänyt mitä talossa tapahtui. Kumminkin ajatteli hän että olisi parasta laittautua sieltä tiehensä. Hän päätti piiloutua varsan luokse talliin.

Hän oli täysissä pukimissa. Se ei ollut mitään harvinaista nykyisin, kun ei ollut ketään, joka olisi pitänyt hänestä huolta.

Hän otti mukaansa mitä hänellä oli piirongissa, sekä äitinsä kellon, jonka hän oli saanut omaksensa. Niin hiipi hän talosta ulos.

Isä hämmästyi nähdessään hänet seuraavana aamuna. Hän ei ollut voinut otaksua muuta kuin että poika oli menehtynyt liekkeihin.

Tuon päivän jälkeen saivat he asua renkituvassa. Thorer Branten omaisuudesta ei ollut enää paljon jäljellä. Puuttui varoja uuden talon rakentamiseen.

Nyt oli Jarlsvik käynyt vieläkin soveltumattomammaksi oleskelupaikaksi lapselle.

Ainoa olento, johon Hesekiel siellä voi turvautua, oli varsa.

Niiden kokemusten perusteella, joita poikanen oli tehnyt viime aikoina, katsoi hän että se oli parempi kuin kukaan ihminen. Kun hän kuuli sen vienon hirnunnan, kävivät hänen kasvonsa hymyileviksi. Kun se seisoi hänen luonansa, katsoi häneen ja siveli hiljaa hirnuen silkoista turpaansa hänen käsiinsä, hakien sokuripalaa — silloin oli hän onnellinen.

Eräänä päivänä se myytiin.

Että isä oli voinut tehdä siten — se saattoi Hesekielin pelkäämään häntä entistä enemmän. Hän oli alkanut kutsua häntä Thorer Branteksi, kuten kaikki muut.

Siitä päivästä saakka oli hän alkanut oleskella rannassa Lydrikin luona. Tämä oli heikkomielinen poika, joka asui tallissa ja oli jonkunmoinen renkipoika.

Hän oli tullut taloon muutamia vuosia sitten, kukaan ei tiennyt mistä. Monet olivat nähneet Thorer Branten pitelevän häntä pahoin. Sanottiin että hän oli hänen oma poikansa.

Hesekiel näki että tuolla pojalla oli vielä pahemmat päivät kuin hänellä itsellänsä. Siksi tuli hän hänen ystäväksensä.

Hän seurasi Lydrikiä kaikkialle, — metsästämään pöllöjä ja hakemaan kalliojyrkänteiltä kotkanpesiä. Lydrik oli näet varsin ovela. Hän haki käsiinsä poikaset, sillaikaa kun kotkat olivat anastamassa kalat saukoilta. Hän tiesi myöskin että pöllöt tekivät pahaa tuhoa haahkoja hävittämällä.

Hän osasi salaa hiipiä niiden kimppuun, kun he milloin näkivät niitä istumassa kallio-onkaloissa, tuijottaen heihin suurin, valon sokaisemin silmin.

Aina kun he palasivat kotiin tuollaisilta retkiltä, saivat he selkäsaunan Thorer Brantelta.

Lopuksi katsoi Hesekiel saaneensa kyliänsä tällaisesta elämästä. Hän tuumiskeli, eikö voisi ottaa mukaansa sitä vähää minkä omisti ja lähteä tiehensä, jonnekin, mistä kukaan ei voisi löytää häntä.

Mutta hän epäröi, sillä silloin iskisi Thorer varmaankin Lydrikin kuoliaaksi.

Eräänä iltana oli hän yksin rannassa.

Mereltä tuli kylmiä tuulenpuuskia. Oli pakoveden aika, ja kuutamo valaisi pitkähköä, koleata rantaa, jota laineet huuhtelivat, kohoten niin korkealle, että vaahtoviiru välkkyi paaluhuoneen alla.

Mutta ylhäällä vuorella istui joku kuiskaillen — varmaankin kaikesta siitä pahasta, mitä kartanossa puhuttiin jok'ikinen päivä.

Silloin kuuli Hesekiel samassa jotain ihmeellistä ylhäältä ilmasta, jotain, joka kajahti niin kirkkaalta ja pehmoiselta ja vienolta.

Tuo ääni tunki hänen sydämeensä. Hän muisti kuinka hänen äitinsä kerran oli laulanut hänelle. Hän alkoi itkeä.

Samassa tuli Lydrik. Hän pani kätensä ristiin ja katsoi ylös.

— Taivaan urut soivat, sanoi hän.

Mutta mäkituvasta tuli ihmisiä ja ne jäivät katsomaan ylös ilmaan.

Ja Sissel muori tuli hänen luoksensa.

— Joutsenparvi siellä liitää talon ylitse, sanoi hän. Sen piti ennustaa onnea.

Hesekiel tuijotti myöskin ilmaan.

Hän näki viisitoista joutsenta lennossa. Hän näki niiden valkoiset, ylväät kaulat kurotettuina eteenpäin kirkkaassa ilmassa.

Lintujen kadotessa näkyvistä menivät muut sisään. Mutta Hesekiel jäi paikoilleen, kuunnellen voisiko vielä kuulla jotakin.

Siinä seisoskellessaan tunsi hän äkkiä omituista tyhjyyttä povessansa. Hänet valtasi kaiho johonkin, joka oli uutta, joka oli kaunista ja lempeätä ja vienoa… hän kaihosi sellaista oloa, ettei hänen isänsä löisi häntä.

Hän alkoi juosta, — minne, sitä hän ei tiennyt, sisäinen tunne pakotti hänet siihen.

Seuraavana päivänä matkusti Thorer Brante jonnekin.

Silloin ryhtyi Hesekiel toimeen ja peseytyi ja kampasi tukkansa. Hän puki yllensä parhaat pukimensa ja läksi kotoa.

Hänessä oli herännyt epämääräinen kaiho nauttia elämästä. Sinä päivänä tahtoi hän pitää hauskaa, ja hän tiesi että kun ihmiset halusivat huvitella, pukivat he yllensä pyhävaatteet ja menivät vierailulle.

Hän kulki kauan, miettien minne menisi. Lopuksi oli hän tullut Marikan tuvan luo. Tuvan asukasta nimitettiin "rantakouraksi", siksi että hänen oli tapana kuljeskella rannalla näpistelemässä.

Hänen tupaansa poikkesi nyt Hesekiel.

Marika keitti paraikaa kahvia. Mutta hän ei ollut kutsunut vieraita, ja hänen kahvipapunsa riittivät juuri parahiksi hänelle itsellensä.

Marika kulki edestakaisin lattialla ja kampaili tukkaansa ja puhalteli turvetta. Hän katsahti tuon tuostakin poikaan.

Tämä ei puhunut mitään. Hän kävi istumaan ja katseli ympärilleen kirkkain katsein. Hänen kasvonsa olivat vinhassa tuulessa käyneet punaisiksi.

Hän olisi kyllä varmaankin tarvinnut hiukan lämmikettä, mutta nyt oli niin, että Marikalla oli sitä vain juuri omaksi tarpeeksensa.

— Vai on nyt niin hienoa väkeä liikkeellä… oli oikein kiltisti, että tulit tervehtimään tällaista raukkaa kuin minua…

Poika ei vastannut mitään, hymyili vain ja istui katsellen ympärilleen.

— No, pitäisikös olla, jos saan luvan kysyä? Poika käännähti häneen päin.

— Ei, en minä tahdo mitään.

Että Marika tarjoaisi hänellekin kahvia, sehän ei ollut ajateltavissakaan. Eikä hän tarjonnutkaan. Hän kävi vain istumaan ja alkoi särpiä kahviansa.

— Vai niin, ettei sinulle pidä kahvia, lapsiparka. Ei, kahvi on kuin myrkkyä sille, joka ei siitä välitä!

Sitten ei puhuttu sen enempää.

Istuttuaan hetkisen nousi poika, nyökkäsi ja sanoi hyvästit.

Ja niin hän meni.

Hän oli erittäin tyytyväinen retkeensä. Olihan hänkin nyt kerran ollut kylällä huvittelemassa.

Mutta kun hän tuli kotiin, oli Thorer Brante jo palannut. Hän oli juovuksissa ja vaelteli talossa piiska kädessä.

Hesekiel juoksi tiehensä, piiloutuakseen häneltä.

* * * * *

Tämä kesä toi mukanaan muutoksen poikasen elämään.

Vanha isoisä sairastui. Hänen poikansa Hesekiel tuli nyt Jarlsvikiin Herön kartanosta. Hän jäi isänsä luokse, ja nyt tuli taloon uusi järjestys.

Näin oli jonkun aikaa. Sitten kuoli vanhus.

Kun Hesekiel jälleen palasi kotiinsa, otti hän sisarenpoikansa mukaansa. Lydrikin otti hän myöskin.

3.

Herön kartanosta rantaan päin, lähellä Skarvön virtaa, oli Hesekielin pieni valkoinen talo. Elin rouva oli itse rakennuttanut sen hänelle. Hän ei voinut nyt asua liian kaukana päärakennuksesta. Hän oli Elin rouvan oikea käsi.

Hesekiel oli naimaton. Janine muori huolehti hänen taloudestansa kuin olisi ollut hänen äitinsä.

Nyt oli muori saanut lisää puuhaa, kun taloon oli tullut uusia asukkaita. Että pienokainen oli tullut, oli tietysti vain hyväksi, mutta Lydrikiin nähden ei hän oikein tiennyt mitä sanoa. Tämä ei ollut muiden ihmisten tapainen; hän kuljeskeli itsekseen naureskellen, varsinkin jos jokin kävi vasten hänen mieltänsä.

Mutta Hesekiel Jarlsvikin laita oli siten, että hän oli itse saanut kokea suurinta elämän tuskaa ja oli oppinut olemaan armelias.

Niinpä oli siis Janine muorin pidettävä hyvänänsä Lydrikinkin tulo.

Mutta se hänestä oli hullusti, että kahdella talon asukkaista oli nimenä Hesekiel. Siksi antoi hän pojalle nimen Pikku-isä. Se ei ollut tälle mieleen; hänestä se kuului niin epähienolta. Hän oli ylpeä nimestänsä. Sen oli hän oppinut Sissel muorilta. Ehkä oli muorin syytä sekin, että hän jo oli ylpeä, sillä aina siitä saakka kun poikanen pystyi jotain ymmärtämään, oli hän täyttänyt hänen korvansa kertomuksilla suvun komeudesta.

Janine kohteli häntä toisella tavoin. Mutta muori oli hyvä hänelle. Poikasesta tuntui kuin olisi joutunut jonkunmoiseen taivaan valtakuntaan.

Hänen isänsä oli luopunut kaikista oikeuksistaan häneen. Nyt sai hän kutsua Hesekieliä isäksi.

Ei koskaan vielä hän ollut tuntenut sellaista riemua, kuin saadessaan tietää tämän.

Ensi päivinä hän vain käyskenteli tarkastelemassa pientä sievää turvekattoista taloa, jossa oli valkoiset akkunalaudat ja jonka katosta riippui sinikelloja ja päivänkakkaroita.

Talon edustalla kasvoi pihlaja, jossa asui harakkaperhe. Hänestä poikaset nukkuivat kaiken päivää; alinomaa hän kävi niitä katsomassa.

Mutta eräänä päivänä hän unohti ne. Ei hän nyt enää välittänyt niin paljoa Lydrikistäkään, kun tämä nyt oli tullut hyviin hoteisiin ja päässyt oppiin veneiden veistäjän tykö, joka asui mäen alarinteellä. Häntä halutti lähteä retkeilemään kauemmaksi.

Silloin havaitsi hän Skarvön virran. Nyt joutui kaikki muu unohduksiin.

Kun se oli pahimmoillaan, kohisi se kuin koski, muodostellen kuohuvia pyörteitä ja pieniä putouksia.

Nousuveden ollessa vuolaimmillaan tai pakoveden poistuttua oli se tyyni neljännestunnin — veneet odottivat tätä hetkeä päästäkseen kulkemaan. Usein sattui onnettomuuksia, kun ihmiset olivat varomattomia ja läksivät matkaan liian aikaiseen.

Nyt oli alkukesä, ja lumi suli ylhäällä vuoristossa. Vuorivirrat, jotka laskivat merenlahteen, paisuivat ja nousivat yli äyräittensä.

Hesekiel seisoskeli päivät päästään tuota katsomassa.

Hän ei koskaan väsynyt tarkkaamasta virran riehuntaa, kun luode imi veden pois salmien kautta ja vaahto ryöppyellen sinkoili ilmaan.

Ja mitä elämää siellä oli! Mikä kalojen paljous! Ja mitä ääntä pitivätkään linnut! Ei koskaan vielä hän ollut nähnyt niitä sellaisina — —

Tuon hurjan virran varrella oli kalliorotkoissa pieniä mökkejä.

Eräässä niistä asui Thorkel, vanha kalastaja. Eräänä päivänä hän havaitsi pojan ja tutustutti hänet kaikkeen ihmeelliseen, mitä täällä oli nähtävänä. Hän näytti hänelle hiidenkirnut, jotka olivat syvässä kalliouomassa, ja selitti hänelle kuinka pyörteet syntyivät ja kuinka ne kävivät kohden syvyyttä ja tempasivat kaikki mukaansa. Eläimistä hän myöskin kertoeli. Ne eivät voineet pysytellä täältä poissa, nekään. Haahka uiskenteli virran mukana, keinuellen vaarallisimmissa paikoissa, ja pyöriäiset pyrkivät kilvan tunkemaan läpi salmen. Mutta väliin eivät niiden yritykset onnistuneet.

Thorkel tiesi myöskin kertoa valaista, jotka olivat tulleet sinne onneaan koettamaan. Hän oli itse nähnyt, kuinka ne raivostuivat ja pieksivät vettä vihoissaan — ja sitten oli tullut pyörre, joka oli vienyt ne mukanaan syvyyteen — —

Toisen kerran kertoi hän proomusta, joka oli saanut siinä hypiskellä ja lennellä sinne tänne, kunnes tuli paikalle, jossa oli kuin valkoinen poimu vedessä. Siihen se upposi ja katosi. Parin tunnin perästä tuli se sitten esiin merenlahdella, pieniksi siruiksi survoutuneena.

Ihmiset sanoivat että tuollaiset jutut olivat keksittyjä, mutta Thorkel tiesi että kaikki oli totta.

Thorkel ei väsynyt kertomasta pojalle noista monenmoisista havainnoista, joita oli tehnyt virtaan nähden.

Kerran kun he olivat käyneet istumaan oikein mukavasti noiden parrakkaiden, vihertävän mustien kivien välille, yllätti heidät Janine.

Hän oli joka päivä käynyt poikasta etsiskelemässä. Mutta tämä ei ollut koskaan löydettävissä, ei ruoka- eikä maatapanoaikaan.

Nyt tästä piti tulla loppu. Janine ei pitänyt siitä, että hän oleskeli tuon ilkeän virran lähettyvillä.

Samaa mieltä oli isäkin.

Mutta muutaman päivän kuluttua oli poika jälleen kadoksissa.

Kun hän tuli kotiin, oli hänen takkinsa rikki, ja toisessa silmässä oli mustelma.

Ei kukaan saanut häntä sanomaan, niissä hän oli ollut.

Tämä uudistui päivä päivältä. Ja aina palasi hän yhtä kurjassa kunnossa. Pian ei hänen puvussansa enää ollut yhtään ehyttä paikkaa.

Silloin päätti Janine kerran seurata hänen jälkiänsä.

Hän seurasi häntä aina harjulle saakka, missä Sören asui.

Siellä näki hän, kuinka kaksi Sörenin pojista tuli ulos. He laskeutuivat harjua alas navetan taakse.

Sinne meni Pikku-isä myöskin. Ja sitten he alkoivat tapella.

Janine ei ollut elämässään nähnyt mitään sellaista — niin uljaasti puristi Pikku-isä kätensä nyrkkiin ja kävi toisten kimppuun. Ja kumminkin oli hänellä kaksi vastustajaa, ja molemmat häntä itseään suuremmat.

Toinnuttuaan hämmästyksestään meni Janine tappelevien väliin ja vei Pikku-isän mukanaan kotiin.

Nyt täytyi poikasen pysytellä muutamia päiviä sisässä. Kaikki hänen vaatteensa olivat korjauksen tarpeessa.

Isä Hesekiel nauroi. — Meidän täytyy keksiä jotain muuta huvia, sanoi hän.

Eräänä päivänä toi hän hänelle pienet merisaappaat ja veti ne hänen jalkaansa. Sitten hän vei hänet mukanaan Heröhön.

He kulkivat rantaa pitkin.

— Voit olla täällä, sanoi hän, viitaten siihen suuntaan, missä Pikku-Gunn hääriskeli rantahiedikossa, Grimmin istuessa kärsivällisenä kivellä, häntä katsellen.

— Juttele noiden toverusten kanssa, sanoi hän, jatkaen matkaansa suolaamoon.

Pikku-Gunn oli nähnyt isä Hesekielin ja juoksi hänen luoksensa, tarrautuen hänen käsivarteensa.

Sitten tulivat sekä hän että Grimm Pikku-isän tykö.

Tämä seisoi uudet merisaappaat jalassa, hajasäärin, kuten Thorkelin oli tapana.

Tulija oli kaiketi tuo Herön tyttö, oli parasta esiintyä arvokkaasti.

Hän katsoi merelle, ennustaakseen päivän säätä.

Pikku-Gunn tuli suoraa päätä hänen luoksensa.

Poikanen käännähti hiukan hänestä poispäin ja katsoi jälleen merelle.

— Näyttää siltä, kuin saisimme sumua.

Jotainhan hänen täytyi sanoa.

Silloin meni Pikku-Gunn aivan lähelle häntä. — Kukas sinä olet?

Poika ei vastannut, käännähti vain ja tuijotti häneen.

— Minä tiedän että sinun nimesi on Hesekiel, sanoi tyttö, — ja Pikku-isä. — Hän nauroi.

— Minä en pidä sinusta, sanoi poika äkkiä tuikeasti ja sylkäisi.

Tyttö hymyili. Sitten sanoi hän: — Emmekö voisi mennä venehuoneeseen; näytän sinulle jotain.

Siihen suostui poika mielellään. He läksivät kulkemaan rantaa alas.

Tyttö katsoi seuralaiseensa, ja hänestä tämä näytti peräti itsetietoiselta. Varmaankaan hän ei tiennyt, että Pikku-Gunnilla oli vene.

Venehuoneen luona kääntyi tyttö hänen puoleensa.

— Nyt on hyvä tuuli ja se käy merelle päin. Laskemme kai veneen vesille.

Ja sen he tekivät.

Mitään niin hienoa kuin tuo vene ei Pikku-isä ollut nähnyt koskaan. Valkeaksi maalattu se oli ja mustaviiruinen, ja airot olivat kuin valkoiset lokinsulat, pilkku päässä.

Mutta nähdessään pienen neitosen soutavan, tunsi poikanen äkkiä oman mitättömyytensä. Häntä harmitti ettei Jarlsvikissa ollut koskaan ollut muuta alusta kuin tuo kurja proomu.

Hän mietiskeli, eikö hänkin voisi oppia puhumaan hienosti kuten Pikku-Gunn.

Kun he palasivat maihin, jäi hän katsomaan kuinka Pikku-Gunn kiinnitti veneen.

Tuntien voimakasta halua näyttää kuntoansa, otti hän kiven, tähtäsi, kumartui taapäin ja singahutti sen menemään.

Kivi suhahti kautta ilman ja lensi pitkän matkan päähän.

— Koetapas sinäkin! sanoi poika ivallisesti.

— Sitä ei minun tarvitse tehdä, sanoi tyttö tyynesti. — Tämä on minun rantani.

Sitten he erosivat. Tyttö läksi tiehensä Grimmin seurassa. Poikanen laskeutui rantaan ja kahlasi veteen, niin että se räiskähteli hänen ympärillään.

— Pidä varasi ettet huku, huusi tyttö nauraen hänen jälkeensä.

Hän pysähtyi. Hänestä tuntui kuin olisi tuo pieni neitonen nolannut hänet.

Se tunne ei ollut miellyttävä.

Hän turvautui luontaiseen ylpeyteensä. Ja olihan hänellä lisäksi merisaappaansakin. Hän oli aina haaveillut että omistaisi merisaappaat ja voisi kävellä jykevästi ja loiskutella vedessä suurten, aikuisten miesten tavoin.

Hän palasi jälleen kalastajien luo, jotka juuri loikkasivat rantaa alas, työntäen venettä välissään. Ne lykkäsivät sen vesille, olivat seuraavana hetkenä jo hypänneet siihen ja työnsivät sen airoilla matalikolta avovedelle.

Tuollaista tahtoi hänkin opetella. Hänen itsetuntonsa palasi.

Toisia huvitti katsella häntä. Hän oli niin pulska miehenalku — pienikasvuinen mutta tanakka, — — ja kuinka hän asteli pitkin, pitkin askelin, uudet merisaappaat jalassa!

Mutta Pikku-isä tunsi mielensä jälleen rohkeaksi. Hän asteli rantaa ylöspäin.

Nyt tunsi hän olevansa valmis kohtaamaan Pikku-Gunnin uudelleen.

Hän meni hänen luoksensa sillan alle, missä tyttönen onki viheliäisiä pikku särkiä.

— Jopa sinä olet lystikäs, sanoi hän ivallisesti.

Tyttönen ei vastannut mitään eikä edes katsahtanut häneen.

Silloin hän loukkaantui. Hänen pikku silmiinsä tuli terävä katse.

— Et ehkä tiedä sitä, mutta on kumminkin niin, että parasta kaikesta on olla poika!

Silloin katsahti tyttö ylös. He seisoivat vastatusten, tarkastaen toisiaan kiireestä kantapäähän.

— Minä sitä olen, joka en välitä sinusta, sanoi Pikku-Gunn arvokkaasti. Ja niin hän läksi tiehensä.

Päästyään illalla vuoteeseen, rupesi hän itkemään. Tädin oli mahdoton saada häntä sanomaan syytä.

Kului muutamia päiviä. Pikku-isä oli ruvennut viihtymään hyvin Herön rannassa. Mutta hän ei uskaltanut enää lähestyä Pikku-Gunnia. Tämä ei luonut katsettakaan sinnepäin missä poikanen oli. Grimmin epäsuosioon oli hän myöskin joutunut. Hänen oli parasta pysytellä loitompana.

Eräänä päivänä tuli Pikku-isä rantaan yllään uusi puku. Liivin vuori kahisi, kun hän vain liikahtikaan. Hänen pienet vakavat kasvonsa olivat pelkkää päivänpaistetta. Hänen mielensä oli hyväntahtoisuutta täynnänsä. Hän halusi auttaa kaikkia ihmisiä, sekä rahalla että muulla. —

Mutta kun hän näki Grimmin ja Pikku-Gunnin, halutti häntä lähteä tiehensä.

Silloin tuli Hesekiel isä ulos aitasta.

Hän otti Pikku-Gunnia kädestä. Hän oli kyllä kuullut, että heidän välinsä olivat hiukan kireät.

Hän nauroi ja huusi Pikku-isää, jonka nyt piti tulla esiin ja ojentaa kätensä.

— Nyt teistä pitää tulla ystävykset!

Silloin täytyi myös Pikku-Gunnin kurottaa kätensä esiin.

Hesekielin syvää, soinnukasta ääntä noudatettiin näet rannassa empimättömämmin kuin kenenkään muun käskyjä. Pikku-Gunn ei voinut kuvaillakaan muuta kuin että kaikkien täytyi tehdä mitä Hesekiel tahtoi.

Ja he ottivat toisiaan kädestä. Silloin kyyneltyivät kummankin silmät.

4.

Eräänä päivänä keskikesällä tuli Pikku-Gunn soutaen pienessä veneessään Hesekielin talolle.

Hesekiel seisoi laiturilla ja näki hänen tulevan. Tuo näky saattoi hänet hymyilemään. Kun tyttönen pisti pienet, sirot aironpäät veteen, oli näet aivan kuin olisivat ne olleet siipipari.

— Kas vain, tuleeko niin hienoinen lintu minun venehuoneeseeni!

Nyt oli niin, että joka ikinen kevät tuli suuri kalalokki asustelemaan hänen venehuoneessansa.

Ja nyt tahtoi Pikku-Gunn mennä katsomaan, oliko se siellä.

Isä Hesekiel nosti hänet veneestä korkealle ylös käsivarrellensa. Ei kukaan voinut aavistaa, kuinka paljon hän piti tuosta lapsesta.

Mutta Pikku-Gunnin oli kiire; hänen täytyi päästää hänet maahan.

Nyt syöksähti Pikku-isä saapuville, hienona kuin sulhanen häissään. Hän oli juuri tullut koulusta ja oli käynyt sisässä harjaamassa tukkansa. Nyt soutivat he pois Gunnin pienessä veneessä.

Pikku-isä oli nyt jo aimo souturi. Oli melkein kuin olisivat he purjehtineet, ja vesi kohisi pohjalautojen alla.

He aikoivat eräälle paikalle, jonka Pikku-Gunn oli keksinyt kerran keväällä.

Tyttö käänsi peräsintä; he liukuivat pieneen lahteen, joka muodosti kuin eristetyn järven, — niin hiljaa virtasi vesi sinne, ja vuori sulki näköalan.

Rannasta läksi pitkä laakso maihin päin. Voi nähdä polun ja kaukana veden, joka kimmelsi ja katosi etäisyyteen.

Laaksossa oli niin rauhallista, niin perin juhlallista ja yksinäistä ja hiljaista, — ikäänkuin ei ainoakaan olento siellä uskaltaisi liikahtaa. Ei kuulunut mitään muuta kuin virtaavan veden hiljaista solinaa.

He olivat nousseet maihin, mutta pysähtyivät ehdottomasti.

Tuo raskasmielinen, hiljainen solina hillitsi heidän iloansa.

— Tuo on juhlallisempaa kuin urut, sanoi Hesekiel painokkaasti.

Hän katsoi ympärilleen arvostelevasti.

— Minusta tämä muistuttaa Bergeniä!

Hän halusi osoittaa Pikku-Gunnille etevämmyyttään. Hänhän oli jo alkanut käydä koulua.

Mutta tyttö nauroi hänelle. Sen tiesi hän hyvin, että Bergen oli kaupunki.

Se harmitti Hesekieliä. Hän loi jälleen katseen ympärilleen.

— Minusta tämä on huono paikka. Eihän täältä saisi ruokaa edes yhdellekään lehmälle — —

Pikku-Gunn käännähti ja katsoi häneen hetkisen.

— Oletpa sinä aika kummallinen, sanoi hän.

Sitten veti hän poikasen mukaansa.

Mutta kun he siinä käyskentelivät yhdessä, aukenivat poikasen silmät. Hän näki että jokainen pieni heinänkorsi täällä oli kuin kultaa.

Hän näki mitä ihmeellisiä esineitä kasvoi rotkoissa, metsä-viinimarjoja ja hienoja poppeleitakin. Ja kun katsoi syvää, tummaa vettä, jota keltaiset levät ympäröivät, oli aivan kuin sen ympärillä olisi ollut kultavyö.

Kauempana laaksossa löysivät he vanhan myllyn. Pyörä oli seisonut niin kauan, että se jo oli sammaltanut. Vesi pulppusi esiin vanhoista suluista hienoina suihkuina.

Hesekiel sanoi että tuo muistutti kuin huuliharpun ääntä. Nyt alkoi hän hiljaa itseksensä myöntää, että ollaksensa naisolento ei Pikku-Gunn ollut lainkaan typerä. Sillä olihan tämä kuin heidän maatansa. He voivat säilyttää sen aivan vain itsellensä.

Ja monta kertaa, sekä sinä kesänä että myöhemmin, soutivat he sinne yhdessä.

Tai sitten he soutivat lahdelle, jossa talvella asui joutsenia. He kahlasivat pehmeässä savessa, tarkastellen kaislikkoa — ehkeivät joutsenet vielä olleet lähteneet tiehensä — mutta he löysivät ainoastaan vikloja, jotka juoksentelivat siellä huudellen toisillensa… tai merimetson, joka istuskeli siinä vaanien seitiä… ja väliin he voivat nähdä hylkeenkin, joka ihmeellisillä silmillään tirkisteli kohden aurinkoa, kaulaansa kurotellen.

Sitten he myöskin löysivät aurinkoisia kunnaita ja rämeitä, missä pursu tuoksueli. Siellä oli sorsia ja kuikkia, jotka aina vetääntyivät joillekin salaisille väylille… siellä kasvoi suovillaa, hienoa kuin silkki, ja raate levitteli kitkerän suloista tuoksuansa — —

Lapsille kävivät nuo paikat kuin salatuiksi paratiiseiksi, jotka olivat suljetut muilta.

* * * * *

Eräänä iltapäivänä oli Pikku-Gunn käynyt noutamassa Hesekielin mukaansa ulkosalle.

Rannalla seisoivat näet Herön lehmät odotellen veden laskemista. Ne halusivat Grönholmenille. Siellä kasvoi jotain ruohoa, josta ne pitivät.

Pikku-Gunn ja Grimm löysivät pari kiveä, joilla sopi istua. He seurasivat jännittyneinä rantanäytelmää. Pikku-Gunn tahtoi että Hesekiel katsoisi, kuinka nopeasti Kultatähti voi juosta rantaa pitkin. Se ei odottanut edes veden laskeutumista, vaan kahlasi veteen niin syvälle, että se nousi sille yli polvien.

Mutta poikanen ei katsonut lehmiä eikä käynyt istumaan.

Hän oli sinä päivänä huonolla tuulella.

Ulkona merellä kävi valoa välkkyviä teitä. Hän mietiskeli, mahtoivatko ne viedä aina Enkelantiin saakka — —

Serianna, Thorkelin vaimo, osasi povata kuin lappalaisakka. Hän oli opettanut Hesekielille monenmoista, joka voi olla hänelle hyödyksi, kun hän tuli suureksi ja läksi merille — — Nyt eilen illalla, kun Serianna povasi kahvinporoista, sanoi hän Pikku-Gunnista että hän joutuisi naimisiin ja matkustaisi Enkelantiin — —

Siitä ei poikanen ollut pitänyt. Hän seisoi nyt ajatuksiinsa vaipuneena.

Nyt tuli kotka liitäen. Se kävi istumaan luodolle häntä vastapäätä.

Hän tuskin huomasi sitä.

Hän meni istumaan kivelle Pikku-Gunnin viereen. Ensin hän oli hetken vaiti, mutta lopuksi täytyi hänen saada se sanotuksi.

— Lupaatko, ettet koskaan mene naimisiin, niin että joudut Enkelantiin?

Gunn ei kuunnellut häntä. Kultatähti kahlata luntusteli niin rohkeasti ja oli joutunut vesikuoppaan.

Hesekielin täytyi toistaa kysymyksensä. Silloin olivat sanat aivan katketa hänen kurkkuunsa.

— Sillä muutoin voisimme ainiaan olla täällä yhdessä, lisäsi hän.

Silloin kääntyi Gunn häneen päin ja katsoi häneen syvällisellä lapsenkatseellaan.

— Sen lupaan sinulle, sanoi hän. Ja hän vahvisti lupauksensa kädenlyönnillä.

Niin oli se siis päätetty varmasti ja järkkymättömästi. Niin käsittivät he sen molemmat.

II

5.

Pitkän pitkä oli viime talvi ollut.

Sillä adventtimyrskyjen noustua syksyllä ja meren alettua kohista luotojen toisella puolen, — tuosta ajasta saakka, kun yö nousi merestä ja pimeys, kuin siipiään tiheään leyhyttelevä suuri musta taikalintu, kierteli kaikkialle, — siitä ajasta oli saatu monta kovaa kokea, sekä ulkona merellä että kotosalla.

Sellaista adventtiaikaa, kuin sinä syksynä, ei kukaan voinut muistaa.

Rajuilma oli hietakarin tavoin väijyskellyt ulkona ulapalla, tyvenen vallitessa päivämääriä rantavesillä. Kuului vain hiljaista suhinaa mereltä päin, kuiske vain kuohujen käynnistä.

Sitten tuli muutamia ihmeellisiä tuulenpuuskia, kalalokki kirkui, kiitäen maalle päin, pyöriäinen ja musta merimetso hakivat suojaa, missä vain saivat.

Myrsky läheni maata, sekin, — ensin ulkoluotoja ja saaria, peittäen ne harmaaseen meriusvaan. Näkyi, että kesä oli ohitse.

Mutta se malttoi vielä mielensä. Se lepäsi kokonaisen päivän, ikäänkuin kootakseen voimia. Mutta yöllä alkoi se temmeltää. Silloin kohosi harja harjan vieressä, mustat kuilut välillä, kunnes ne yhtyivät kohiseviksi kuohuiksi. Sinä yönä keinuivat laivat aalloilla, kellot soivat, hätälaukaukset ja valitushuudot kajahtelivat kautta ilman. Kaikki, jotka olivat vuoden kuluessa hukkuneet, kiisivät hyökyjen keskellä pitkänä valkoisena saattueena.

Kun adventtiaika alkaa tällä tavoin, on kammottava hetki tullut; silloin kummittelevat kaikki hukkuneet.

Mutta kauheampi vielä on päivä, jolloin tyven palaa ja likomärät veneenlaudat uivat maihin.

Niistä, jotka noina päivinä käyskentelevät kotona rannalla, ei kukaan voi sanoa monta sanaa. Lapset kertovat kuiskaillen toisilleen noidista, jotka väijyvät sumussa ja saattavat ihmiset turmioon. Naiset tuijottavat ulos merelle. Ihmeellisiä ajatuksia herää heidän mielessänsä, heidän seuratessaan myrskyn teitä.

Usein voivat he rukin ääressä istuessaan aaltojen loiskeesta kuulla että vaara on lähellä. He kalpenevat ja sulkevat silmänsä. Heistä on kuin näkisivät he veneet riehuvien hyrskyjen keskellä, kuin näkisivät valkoisen hyökyaallon, joka niitä kuljettaa…

He eivät uskalla nähdä, ei kuulla enempää — he tointuvat järkiinsä. Nyt eivät he enää kuule muuta kuin maininkien huokailua. Mutta he pysäyttävät rukin ja panevat kätensä ristiin. He eivät uskalla pelästyttää lapsia. Hiljaa sydämessään lukevat he rukouksen hukkuvien puolesta.

Ja lasten kanssa laulavat he virsiä, että kaikki vapautuisivat levottomuudestansa. He veisaavat vanhoja virsiä — raskaasti, alakuloisesti.

* * * * *

Nuo monet pitkät odotuksen yöt — kuinka ne pitävätkään valveilla! Kuulee niin monenlaisia ääniä ulkoa pimeästä. Kun myrsky käy niin että meri kohisee ja ulvoo, silloin ei kenenkään ole helppo maata vuoteessansa. Silloin he kääntelehtivät ja heittelevät itseään sinne tänne patjoillaan, sekä nuoret että vanhat. Heidän sydämensä täyttää tuska, johon kukaan ei voi koskaan tottua, kuinka usein se uudistuneekin — sillä kukaan ei tiedä, ken on juuri tällä hetkellä hukkumaisillaan.

* * * * *

Niin pitkä ja kolea kuin talvi oli ollut, oli suuri muutos huomattavissa niihin aikoihin, jolloin miehiä alettiin odotella kotiin kalastuspaikoilta.

Ilma kävi lämpöiseksi ja kauniiksi. Meri lepäsi niin tyynenä, kuin ei olisi koskaan tuottanut kenellekään harmia. Se huokaili leppoisesti ja hyräili kiiltävissä ruskolevissä, se painautui uskottomin hyväilyin rappeutuneisiin rantakiviin, ja hiljaa suhahdellen se huuhteli valkoista hiedikkoa.

Naiset ja lapset seisovat ulkona mäenrinteillä. Naiset varjostavat kädellä silmiänsä hakien vesiltä purjeita. Vavahtelevin sydämin valmistautuvat he ottamaan vastaan ne, jotka palaavat — tai suruviestin niistä, jotka jäävät tulematta.

He näkevät alusten lähestyvän vienon vihurin liidättäminä. Vavistus valtaa heidän sydämensä.

Mutta lapset iloitsevat. Nyt heitetään ankkurit ja he iloitsevat huudosta, jonka saavat kuulla, kun purjeet lasketaan. He huutavat riemusta, nähdessään turskakasat veneissä… Nyt tulee jälleen tuoksuamaan kalalta, nyt tulee taas se aika, jolloin he saavat juosta avojaloin kallioilla ja ripustaa kalat kuivauslaitteille.

Levottomuudesta mitään tietämättä, tunkevat he lähemmäksi. He tahtovat nähdä miesten nousevan maihin, jalassa korkeat merisaappaat, niin raskaat ja märät, että he tuskin jaksavat vetää niitä jäljessänsä, — he tahtovat nähdä nuo kasvot, jotka hymyilevät sadelakin suojassa, niin repaleinen kuin se onkin…

Seuraavana sunnuntaina ovat kirkot täynnä ihmisiä. Siellä ovat kotiin palanneet kalastajat, heidän vaimonsa ja lapsensa, — ne, jotka ovat jääneet leskiksi ja orvoiksi, ja ne, jotka ovat kadottaneet vanhuudenturvansa.

Niillä naisista, jotka eivät ole kadottaneet ketään, on sinä päivänä uudet pääliinat. Miehillä on uudet, vaaleat kaulaliinat ja valkoiset kaulukset. Parhaissa pukimissaan ja parta ajettuna he saapuvat kirkkoon, vakavina ja hiljaisina.

Jos saarna on pitkä, nukahdetaan hiukan välillä, mutta kun rukous merenkulkijain puolesta luetaan, ovat kaikki hartaita, yksin pienet lapsetkin.

Ja niiden puolesta, jotka eivät ole palanneet, vuodatetaan kyyneleitä — ja rukoillaan kenties — —

* * * * *

Kevätkaiho väreilee ilmassa, aaltoillen rannikolta yli mantereen. Liristen, kohisten käy kautta kaikkeuden kuiske riemusta, joka on tulossa. Onhan nyt kevät!

Lämpöisenä lepää ruskea maanpinta kevyen sumuvaipan peitossa. Harmaahanhet käyskentelevät parvittain. Tuntien ihmisten ilkeyden astelevat ne pahaa aavistamattomien poikastensa keskellä, käännellen varovasti kuunnellen päätänsä puolelle ja toiselle.

Siintävänä kimmeltää meri päivänpaisteessa. Jo aikoja ovat ihmiset laatineet haahkoille kuntoon tavalliset pesimispaikat. Ja poikaset, jotka ryömivät esiin munista, ihailevat niitä ympäröivää sini- ja keltakukkaista maailmaa.

Pikkusaarilla istuu kaikkialla merimetsoja, pitkiä, keltaisia nokkiansa teroitellen. Niiden pienet älykkäät silmät tarkastelevat kaikkea, ne kuulevat aaltojen kohinan, ja hurja huumaus täyttää niiden mielen.

Kaikkialla on eloa ja liikettä.

Kaikkialla tuntuu ruskoleväin ja meren ja puoleksi kuivaneen kalan voimakas, raaka lemu.

Toinen venekunta toisensa jälkeen on laskenut maihin Herön kartanon rantaan. Purjealukset tulevat liukuen pitkin veden pintaa, laskevat ankkurinsa kuivatuspaikkojen edustalla ja purkavat lastinsa. Kolisten kulkevat ketjut ylös ja alas. Pikkusaarilla syntyy puuhaa ja touhua, kun kalat puhdistetaan ja ripustetaan kuivatuslaitteille.

Tiheät lintuparvet liitävät yli lahden. Ulompana ovat nuotanvetäjät veneineen, ja ne tarkastavat kiikareillaan vettä, nähdäkseen onko silli tulossa, niin että sen voi sulkea nuottaan, vai onko parempi lähteä syvälle vedelle pitkää siimaa laskemaan.

Mutta nyt on tullut viesti, että silliparvi on tulossa, ja että on jo saatu muutamia apajia.

Ja Herön pakkahuoneet ovat täynnä tynnöreitä, jotka odottavat kalasaalista.

6.

Elämä kulkee tavallista kulkuansa Herön kartanossa. Siellä vallitsee jälleen rauhalliset olot. Ympäristön asujamisto saa siellä työtä. Yhä useammat ja useammat saavuttavat varallisuutta.

Kun joku puhuu tästä Elin rouvalle, arvellen että hän se on, joka on saanut kaikkeen vauhtia, silloin hän nyökkää tyyneen tapaansa: — Käy juuri, kuten Gunvor ennusti. Hän se järjesti kaikki ennen lähtöänsä.

Ja Herön kartanon jykevien hirsiseinien takana on hiljaista ja rauhallista, — järjestys vallitsee kaikkialla. Elin rouva hoitaa emännyyttä tarmokkaasti kuten ennen, — hän pitää päänsä pystyssä. Ja hänen laskelmillaan on yhä vieläkin se ominaisuus, että ne ovat järkkymättömät.

Jotain entisaikoja muistuttavaa on jäänyt jäljelle noiden raskaiden hirsiseinien sisälle. Vanhoja tapoja ja menoja pidetään siellä arvossa. Enimmän siitä uudesta, mitä aika tuo mukanansa, oli ollut mahdoton tunkea tänne.

Yhtä hitaasti kuin ennen kääntyvät tammiset ovet saranoillaan; jäljellä ovat myöskin vanhat, raskaat messinkilinkut, jotka jo vuosikausia ovat olleet liikkumattomia. Niitä ei myöskään aiota korjata.

Ja rakennuksen edustalla on puutarha, merenpuolisen muurin takana kasvavine vanhoine saarnipuineen, kolmisatavuotisine pengermineen, jäykkine pensasaitoilleen ja komeine heracleum-ryhmineen.

Elin rouva on äsken tullut sisään, tehtyään jokapäiväisen kiertoretkensä kauppakentälle, silloille ja puodeille.

Vanhanaikaisessa, korkeassa salissa, jota käytetään arkihuoneena, seisoo hän katsellen vanhoja, tummia vaatekaappeja, joissa on niin ihmeellisiä koristeveistoksia, suunnatonta, huomiota kiinnittävää astiakaappia, joka sijaitsee uunin vieressä; yksi muutos on näet tapahtunut viime aikoina: jykevät veistokoristeiset huonekalut ja raskaat vanhat hopeakalut, jotka hänen poikansa olivat kerran vieneet pois talosta ja pantanneet, — ne olivat nyt kaikki tulleet takaisin entisille paikoilleen.

Gunvorin olisi nyt pitänyt nähdä ne, hänen, jota oli kiittäminen siitä, että ne olivat tulleet takaisin.

Elin rouva käännähtää nopeasti toisaanne: mitä hyödyttää antautua tuollaisten ajatusten valtaan! —

Hän menee uunin luo ja avaa suuret rautaluukut. Kuusipuut räiskyvät vihaisesti, turve on, alkanut hehkua, ja väreillen lankeaa valo korkeaselkäisille, tummille tuoleille, jotka ovat asetetut seiniä pitkin.

Hän jää hetkiseksi tuijottamaan hehkuun ja istuutuu sitten rukkinsa ääreen.

Tähän aikaan päivästä, kun aamuaskareet ovat suoritetut, istuu Elin rouva mielellään hetkisen rukkinsa ääressä.

Hellävaroin on ajan käsi pidellyt Elin rouvaa. Hiljaisen tyynenä, järkevänä ja ymmärtäväisenä hän toimiskelee, voittaen kaikkialla arvonantoa.

Istuessaan siinä nyt suorana, mustissa pukimissaan, on hän samankaltainen kuin vuosia sitten. Sama ylväs, hiukan jäykkä arvokkaisuus ilmenee hänen olennossaan, katse on kirkas kuten ennen, kasvot tarmokkaat, — mutta niiden ilme on käynyt lempeämmäksi.

Täti tulee sisään ja käy istumaan jakkaralleen.

Ei kukaan muu saa kartata Elin rouvalle, siitä on hän varsin tarkka.

Vaikka täti on myöskin jokseenkin samannäköinen kuin on ollut viime vuodet, mutta hänen silmänsä eivät ole enää niin punaiset eikä hän myöskään enää pudista niin usein päätänsä. Hän on käynyt rauhallisemmaksi. Gunvorin kuoltua on Elin rouva käynyt häntä kohtaan lempeämmäksi ja kärsivällisemmäksi.

Elin rouvasta on näet, kuin olisi hän perinyt Gunvorilta kaikki, joille tämä osoitti hyvyyttä.

Sentähden tulevatkin ne nyt kaikki tänne, luottavaisempina kuin ennen, — melkeinpä kaikki ympäristön heikot ja avuttomat.

Täti tietää ja ymmärtää tämän. Hänestä on, kuin olisi aurinko vasta nyt koittanut hänelle. Se on vastoin luonnon järjestystä, mutta siitä hän ei välitä. Hän on onnellinen niistä säteistä, jotka vihdoinkin ovat tulleet hänen osaksensa.

Nyt lukee hän joka päivä Pikku-Gunnin kanssa. Se kiinnittää kokonaan hänen mielensä. Hän toivoisi tietävänsä kaikki, voidaksensa luovuttaa tietonsa oppilaalleen. Hän hakee muistinsa komeroista sitä, mitä tiesi nuorena, antaaksensa sen Pikku-Gunnille.

Että Pikku-Gunn ei osoita erikoisen harrasta mielenkiintoa siihen mitä hän esittää, että hän ei edes usko että on välttämätöntä oppia katkismusta eikä usein ollenkaan kuuntele mitä täti sanoo, vaan mietiskelee vain kuinka pääsisi ulos, — se ei oikeastaan häiritse tätiä. Hän on niin kärsivällinen. Ainoa, joka synkistyttää hänen päiviänsä, on pelko että tuomari voi tulla sanomaan ettei ole niin tarpeellista oppia mallinkudontaa, ja että Pikku-Gunnin on päästävä muuanne oppimaan jotain muuta.

Tuomarilla on näet nykyisin tässä suhteessa ikäänkuin suurin sanavalta. Oli varsin ihmeellistä, että tyttö siitä päivästä saakka, jolloin Gunvor kannettiin pois, alkoi kutsua häntä isäksi.

Herön kartanossa on hänellä melkein kuin isännän asema. Siitä saakka kun hän muutti takaisin Lehtolaan ei ole mennyt päivääkään ilman että hän on käynyt Herössä jos hän vain on kotosalla.

Joka aamu hän tulee tervehtimään ja katsomaan kuinka kaikki voivat. Ja joka ilta ovat he yhdessä, jos se suinkin käy päinsä. Jos hän on toisaalla toimessa, voi tapahtua että Elin rouva siirtää ruoka-aikaa ja odottaa — minkä täti ei muista tapahtuneen kenenkään muun tähden.

* * * * *

Nyt saapuu tuomari pihaan. Elin rouva nousee ja menee häntä vastaan. Hän vie hänet mukaansa rantaan, neuvotellaksensa hänen kanssaan eräästä rantapuodista, joka on muutettava toiseen paikkaan.

Täti jää seisomaan, katsoen heidän jälkeensä.

Hänestä ei kukaan enää vedä vertoja tuomarille. Hän ei näet enää ole sama mies kuin muinoin.

Hänessä on jotain, jota täti ei ole tavannut kenessäkään muussa: hänen omituisen kylmähkö katseensa voi syttyä niin lämpöiseksi! Ja kun tuo hienopiirteinen suu hymyilee — silloin ei kukaan voi häntä vastustaa, silloin hän hurmaa kaikki ihmiset. Väliin voi pelkkä hänen äänensä vaikuttaa tätiin niin, että hänen katseensa kadottaa lempeän tyyneytensä. On kuin sen sointi toisi viestejä hänen oman tuskansa syvyyksistä, ja se voi hänessä herättää muistoja, niin että menneisyydessä kestetyt kärsimykset jälleen heräävät eloon hänen mielessänsä.

Niin ihmeelliseltä soinnahtaa hänen äänensä väliin, että tädin täytyy koota kaikki voimansa, saadakseen takaisin mielentyyneytensä.

* * * * *

Vaikka täti on oikeassa, Falck ei ole enää sama mies kuin muinoin — ei edes ulkomuodoltaankaan. Hänen käyntinsä on muuttunut tarmokkaammaksi. Mutta varsinkin on suun ilme toisenlainen kuin ennen. Hän ei enää hymyile pilkallisesti, kuten muinoin. Ja nuo loistavat, syvälliset silmät, — niin läpitunkeva ja tarkka kuin niiden katse onkin, ei täti enää pelkää niitä, — niin lempeän tyyninä voivat ne kiintyä muihin.

Ja nyt ei hän enää ole yksistään tuomari. Nyt on niin paljon, joka koskee häntä, tuhansia seikkoja, joita hänen täytyy harkita, — niin että hänen melkein on täytynyt luopua vanhasta tavastansa vaipua haaveisiin.

Väliin voi hän sentään vielä joutua niiden valtaan. Pitkillä venematkoilla, kun hän käräjiltä palatessaan on väsynyt, kun kolea tyyneys vallitsee kaikkialla ja meri ikäänkuin asettuu lepoon… Ja kun sumu sitten tulee, näkee hän väliin valkoisten säteiden kirkastaman näyn.

Sumusta tulee häntä vastaan naisolento. Hän se on, Herön Gunvor — — hän haluaisi palvoen vaipua hänen jalkojensa juureen. Eikö se ole hän, Gunvor, joka pitää valtikkaa täällä? — —

Ja Gunvor lähestyy, pyyhkäisee hänen otsaansa ja muistuttaa häntä siitä, että joka ihminen on hänen lähimäisensä… Niin täytyy hänen koettaa tehdä mitä voi, ennenkuin yö tulee, jolloin kukaan ei voi työskennellä.

— — Ei siis ole hänen oma ansionsa, jos hän ehkä on saanut jotain aikaan.

Herössä ottaa Elin rouva hänet aina vastaan lempeästi hymyillen. Tuon hymyilyn turvissa vaeltaa hän lujana.

Ja sitten on hänellä Pikku-Gunn. Hänen pieni kätösensä se kerran vuodatti hoivaa hänen tuikeaan, lohduttomaan tuskaansa — — ja sitten voi hän jälleen nähdä auringon ja jokaisen pikku kukkasen.

Gunvorin kuoleman jälkeisenä keväänä muutti hän takaisin Lehtolaan. Hän voi nyt jälleen asustaa huoneissansa; ja hämärissä istuu hän väliin soittokoneensa ääressä, Delfinin, hänen uskollisen ystävänsä, uinaillessa tiikerinnahkalla loikoen.

Mutta ensi aikoina tapahtui väliin, juuri kun hän istui työnsä ääressä, että muistot valtasivat hänen mielensä vieden työhalun — — varsinkin jos hän iltamyöhällä kuuli kohinaa mereltä, kosken pauhatessa vaahtoisana ja kuikan päästellessä huutojansa — kuten silloin.

Silloin voi muisto Gunvorin viime käynnistä täällä esiintyä niin selvästi, kuin tapahtuisi kaikki tyyni juuri paraikaa. Hänen kasvonsa jäykistyivät, käyden kellahtavan kalpeiksi. Silloin hän nousi paikaltansa ja käyskenteli levotonna sinne tänne talossansa… Ja laineet huuhtelivat rantaa pitkinä hyökyinä ja luoteistuuli tempoi ja tärisytteli akkunanpuitteita, oven lennähtäessä pamahtaen auki — kuten silloin.

Silloin valtasi tuomarin jälleen entinen kiihkeä levottomuus. Silloin tapahtui väliin että hän teki kuten tuona iltana: kävi muukalaisen tavoin omassa huoneessaan istumaan oven ääreen, odotellen eikö hän palaisi. Ja hikipisaroiden tunkiessa esiin hänen otsaansa, voi hän tuntea samaa tuikeata tuskaa, samaa vihlovaa tyhjyyttä povessansa. Ja hän istui kuunnellen vanhan rakennuksen rasahtelevia ääniä, odotellen eikö Gunvor palaisi — —

Kun hän sitten seuraavana aamuna tuli Elin rouvan luo, käsitti tämä että vanha tuska oli jälleen saanut hänet valtoihinsa, — että hän kerta kerralta yhä selvemmin oivalsi, että hän itse oli tehnyt elämänsä niin köyhäksi.

Silloin hymyili Elin rouva hänelle vakavaa hymyänsä, lohduttaen häntä sillä, että niinhän melkein kaikki ihmiset tekivät. Ja sitten oli heidän tyytyminen pirstaleisiin — —

Mutta hänen piti muistaa, että työtä oli yllinkyllin, enemmän kuin kukaan ehti suorittaa — ja että täytyi pysytellä rohkeana ja reippaana.

Elin rouvan kanssa keskusteleminen tuotti aina hoivaa. Falck näkee että hän on oikeassa: työtä on yllinkyllin. Hän on alkanut uskoa, että hän voi tulla paremmaksi, ja että Gunvor oli oikeassa siinä, että kaikki voi kääntyä ja oli kääntyvä parempaan päin.

* * * * *

Oli helppo huomata, että tuomari oli muuttunut. Hän ei enää istunut kotona "janoisena", kuten hänestä muinoin sanottiin. Tuomarin talossa ei ollut enää väkevän tilkkaakaan. Nyt oli hän alati toimessa. Ellei hänellä ollut matkoja tai muita virkatoimituksia, piti hän usein kokouksia milloin missäkin. Hänellä oli paljon puhumista kalastajille.

Ja minne hän tuleekin — kaikkialla tapaa hän sydämissä ja mielissä jälkiä Gunvorin toiminnasta. On kuin hallitsisi hän yhä vielä merellä ja rannikolla. Useat väittävät että Smalsundetin virta on muuttunut Gunvorin hukuttua sinne. Luoteistuuli ei siinä enää puhalla niin pahasti kuin ennen. On kuin vartioitsisi Gunvor siinä, ettei ainoakaan kalastaja menetä henkeänsä.

* * * * *

Falck oli tullut lähemmäksi kansaa. Hänen mieltään kiinnitti oppia tuntemaan noita ihmisiä — noita ympäröivän luonnon lapsia, joissa mielikuvitus ja yksilöllisyys olivat niin voimakkaasti kehittyneitä. Usein oli hänestä, kuin olisi luonto muovaellut heidät ulkonaisestikin kaltaisiksensa: nuo tarmokkaat, terävät piirteet, nuo silmät, jotka mielenkiihkeydestä huolimatta olivat niin kaihoisan haaveelliset, nuo omituisen kiinteät katseet — kaikki tuo tuntui kuuluvan ympäröivän vaihtelevan äärettömyyden yhteyteen. — —

Heidän soitannollisuutensa, mielenherkkyytensä muistutti italialaisia, tuota kansaa, jota tuomari ihaili enin kaikista. Usein näki hän voimakkaiden miesten joutuvan kokonaan tunnelmiensa valtaan. Hän näki nuoria tyttöjä, joiden tukka liehui hilpeästi, joiden nauru kajahti vallattoman iloiselta; heidän olentonsa uhkui lämpöä — mutta heidän lapsellisen raikkaassa muodossansa hän näki silmät, joille elämä jo oli paljastanut kauhunsa.

* * * * *

Hän puhuu heille minkä mistäkin. Hän tahtoo saada heidät ymmärtämään yhteenliittymisen merkitystä ja kuinka tärkeätä olisi heille itselleen ja maalle, että työt järjestettäisiin suurpiirteisemmin.

He ymmärsivät kyllä kaikki, että hän oli tullut heidän ystäväksensä.

Sitten hän suuntaa heidän katseensa henkiseen elämään. Oman maan ja kaiken maailman elämään ja ponnistuksiin, ajatustapoihin ja toimintaan tahtoo hän tutustuttaa heidät.

Varsin huomattavaa oli, että tuomari oli muuttunut. Häneltä riitti nyt aikaa niin monenmoiseen. Siinä hän nyt makaili, merenpohjaa kiikaroiden, ottaen eläimiä ja kasveja, mitaten syvyyttä ja lämpömäärää ja virtoja, — lämpimiä merivirtoja, jotka jakaantuivat Herön edustalla, ja kylmiä, jotka virtailivat niitä vastaan, — voihan olla mahdollista, että kalaparvien liikehtiminen jotenkin riippui niistä. Hänen tarkoituksensa oli tutkia, minne uusi kalapolvi toimitettiin, ja missä turska oleksi silloin, kun sitä ei näkynyt rantavesillä. Olivathan monet muut ennen häntä tehneet tuontapaisia tutkimuksia. Mutta olihan kalastajilla sentään syytä olla hänelle kiitollisia hänen hyvästä tahdostansa.

* * * * *

Muuan, jossa tuomarin merentutkimukset herättivät harrasta mielenkiintoa, oli Pikku-Gunn.

Ei kukaan ollut niin nopsa kuin hän huomaamaan milloin tuomari aikoi vesille. Hänen täytyi aina auttaa Anders Halskaria pystyttämään masto ja laittamaan vene kuntoon, ja hän se myöskin irroitti veneennuoran.

Lopuksi keksi tuomari ottaa Pikku-Gunnin mukaansa matkaan. Senjälkeen saivat nuo retket hänestä uuden viehätyksen.

Hän tiesi että oppiminen kävi hitaasti Pikku-Gunnilta, ja että useimmat olivat sitä mieltä että hän oli huonopäinen. Täällä veneessä ei koskaan voinut huomata mitään sellaista. Oikein häntä hämmästytti nähdä, kuinka hyvin tyttönen oli selvillä kaikesta mikä koski merta. Ja kuinka hän voi istua ja tarkata vihureita ja asettaa peräsimen tuulen mukaan! Sen oli hän varmaankin oppinut Andersilta.

Kun hän kerran otti Pikku-Gunnin mukaansa lähtiessään pyydystämään lohenmulloja, silloin tiesi tyttönen kertoa kaikenmoista tuosta veden riistasta. Lydrik oli kertonut, missä suuret kalat pitivät asuntoa; hän tiesi, että niitä oli aina yhdeksän samassa kuopassa. Ne olivat valinneet sen olinpaikakseen ja karkottivat pois kaikki, jotka yrittelivät sinne. Jos joku niistä joutui pois kuopasta, niin että paikka jäi vapaaksi, silloin päästivät ne yhden sisään, mutta ei useampia — —

Niin oli Lydrik sanonut, ja kuului siltä kuin olisi Pikku-Gunn luottanut paljon varmemmin Lydrikin vesitieteellisiin havaintoihin, kuin kasvatusisänsä tekemiin.

Falckia huvitti käyskennellä tyttösen seurassa, kun tämä asiantuntijan vakavuudella jutteli kaikenmoisesta, mikä koski merta ja rantaa. Sisäoloista ja koulusta ei hän koskaan puhunut — niistä ei hänellä ollut mitään sanottavaa.

Pian ei Falck enää tullut toimeen ilman häntä. Hänelle oli jotain aivan uutta saada tällä tavoin pitää tyttöstä luonansa, nähdä hänen kehkeytyvän kukkasen tavoin, valon ja keväimen ilmiönä, yksin pimeän talven keskelläkin. Hänen sielunelämänsä kehityksen seuraaminen — se tuotti suloista onnea.

Ja sittenhän tuomarilla oli tukenaan Elin rouva, joka oli kuin syksyn komeudessa upeileva puu, yhä vielä voimaa täynnänsä — edustaen vanhuuden ihanuutta, saattaen hänet ja kaikki muut kunnioittamaan sitä valtaa, jonka elämän eläminen suo, kunnioittamaan voimaa, joka yhä pysyi tarmokkaana, ja myöskin kaikkea, mikä väsyneenä ikävöi lepoon.

Voida elää elämänsä niin, ettei tarvitsisi sitä hävetä noiden kahden parissa — se oli nyt käynyt tuomarin kunnianhimon päämääräksi.

7.

Pikku-Gunn on tullut siksi suureksi, että hänen täytyy mukaantua joltisenkin säännölliseen opetukseen.

Mutta hiljaisessa mielessänsä hän on peräti ihmeissään siitä, että hänen nyt on istuttava sisässä.

Täti puolestansa ihmettelee, että se Gunnista on niin vaikeata. Usein hän muistelee, millaista oli, kun hän ensi kerran otti Gunnin mukaansa kirkkoon.

Kun hän sitten koetti saada tyttösen sanomaan, miksi hän oli ollut niin levoton, sanoi tämä puolustuksekseen että se oli siksi, että Jumala oli ulkona. Hän istui rannassa odottamassa.

Täti oli tehnyt parastansa saadaksensa hänen käsitteensä oikaistuiksi. Mutta oli ollut vaikea saada häntä ymmärtämään, että Herra voi olla sisässäkin, vieläpä kouluhuoneessakin.

Täti koettaa saada hänet mahdollisimman oppineeksi. Varsinkin ahtaa hän hänen päähänsä piplianhistoriaa ja katkismusta. Omilta lapsuudenajoiltaan hän muistaa, että niitä ei voi koskaan lukea liiaksi.

Ja on kyllä tarpeen, että hän ahdistelee tyttöä, sillä häntä ei voi koskaan saada lukemaan läksyjänsä.

Nyt viime aikoina on hän alkanut pelotella häntä sillä, että pappi ei päästä häntä ripille.

Mutta se ei tee mitään vaikutusta Pikku-Gunniin.

Tyttö katsoo vain häneen tummansinisillä silmillään, katsoo häneen niin lempeästi — sillä hän rakastaa tätiä, vaikka lukeminen hänestä onkin kauheinta mitä hän tietää.

Mutta täti ei voi saada häntä kertomaan, miksi hän ei koskaan lue läksyjänsä. Hän pysyy järkkymättömästi vaiti, sillä hän tietää että täti ei ymmärtäisi häntä.

Nyt hänen pitää oppia neulomaan jotain, jota täti sanoo viiniköynnöksen lehdiksi sileällä pohjalla.

Pikku-Gunnista tuntuu uskomattomalta että hän oppisi koskaan tuon taidon. Mutta täti on niin kärsivällinen, vaikka neuleen silmät putoilevatkin, että Pikku-Gunnin täytyy rakastaa häntä yhä enemmän — huolimatta siitä että täti kiusaa häntä niin kauheasti.

Hän ei käsitä, miksi täti ei riitele, kuten on tapana koulussa, jossa oppilaita vedetään tukasta ja ajetaan ulos luokasta.

Mutta täti itse käsittää sen kyllä. Kun Pikku-Gunn kohottaa häneen katseensa mitään puhumatta — silloin ei hän voi tehdä sitä.

Hän on vakuutettu, että lapsi on huonopäinen.

Kun hän sanoo sen Elin rouvalle, ei tämä vastaa mitään. Jos hän taas valittaa tuomarille, että Gunn istuu liian vähän kirjansa ääressä, hymyilee hän vain tuumiskellen että kaiketi hän tutkii sen uutterammin luonnon suurta kirjaa.

Apua ei täti siten saa mistään.

* * * * *

He istuvat yläkerrassa, täti ja lapsi.

Viinilehtien kimpussa siinä nyt jälleen aherretaan. Sehän nyt ei voinut olla niin vaikeata.

Mutta ei kukaan aavista, kuinka vaikea Pikku-Gunnin on pysytellä sisällä.

Meri loiskuttelee rantaan kimmeltäviä maininkeja. Akkunasta hän näkee, kuinka raikkaasti etelätuuli puhaltaa, ja kuinka kalalokit ja hanhet liitävät yli hohtoisain laineiden.

Toisesta akkunasta hän näkee harmaanruskeita tantereita, missä valo ja varjot vaihtelevat, — näkee puroja, jotka välkkyen kuvastuvat kaukaisia vuorenseinämiä ja rämeitä vastaan…

Milloinkahan tulisi niin lämmin, että saataisiin päivänkakkaroita…

Pihassa makailee Grimm kuono käpälien välissä; se lepää siinä häntäänsä liehutellen ja mietiskelee, mahtaako Gunn pian päästä ulos — —

Kärsimättömyys valtaa koko hänen olentonsa. Suuri viininlehvä menee hajalle — —

— — Kaukana ha'assa on Pedersenin koira — senkin tiikeri! Pää ojossa se hiipii suoraan tuulta vastaan… hitaasti, ikäänkuin kyyristyen pienemmäksi… Äkkiä se pysähtyy kuin paikalleen naulattuna…

Se on niin ilkeä, tuo Bell! Tietysti se nyt vaaniskelee kaniineja. Jospa hän nyt vain pääsisi sen niskaan, kyllä hän sille näyttäisi…

Mutta täti ei huomaa mitään. Hän ryhtyy kuulustelemaan häneltä katkismusta.

— Mitä kaste on?

Auttaaksensa häntä tolalle, hän alkaa: — Kaste ei ole paljas vesi — —

Mutta Pikku-Gunn ei pystynyt jatkamaan. Hänen katseensa kiintyi rantaan: siellä tervasi Anders Halskar paraikaa hänen venettänsä…

Keskellä mäkeä odotti vanha hevonen kiinnisidottuna. Se seisoi leväten toisen takajalkansa varassa ja nukkui ruoka suussa — heräsi sitten ja alkoi pureksia, mutta sulki heti jälleen silmänsä ja nukahti pää riipuksissa. — Pikku-Gunnin valtasi äkkiä niin tavaton väsymys. Hän loi tutkivan katseen tätiin.

— Voisit kertoa minulle jotain!

Tädin oli mahdoton vastustaa häntä. Vaikka katkismus kävi päivä päivältä yhä polttavammaksi kysymykseksi, alkoi hän kumminkin kertoa seuraavan päivän läksyä piplianhistoriasta.

Hän kertoi Josefista ja hänen veljistänsä.

Mutta kun hän ehti siihen, että he riisuivat hameen hänen yltänsä ja heittivät hänet kaivoon, silloin oli Gunnin kärsivällisyys lopussa.

— En jaksa kuulla enempää tuosta — etkö tiedä mitään joutsenista?

Täti näytti huolestuneelta.

Samaten oli myös Pikku-Gunnin laita. Hän oli oikeastaan luvannut auttaa Andersia veneen tervaamisessa. Jokohan hän oli lopettanut työnsä? — —

Silloin laski täti hänet menemään — poikkeuksen vuoksi — — olihan sää niin kaunis.

Hän jäi istumaan katsoen tyttösen jälkeen, kun tämä riensi mäkeä alas, pysähtyi vanhan hevosen luo ja asetti kivet pyörien alle — oli ihmeellistä, kuinka hän tarkkasi kaikkea, kun vain oli ulkosalla.

Tuolla tuli Tobine väentuvan nurkan takaa ja veti hänet mukaansa, kuten hänen oli tapana — —

Lapsi palasi noutamaan kitaraansa, ja sitten he läksivät kulkemaan vuoristoon.

Täti rasitti heikkoja silmiään, pyrkien seuraamaan heidän kulkuansa. Hän ei pitänyt noista retkeilyistä Tobinen seurassa.

Ne eivät olleet terveellisiä Gunnille. Hänen silmänsä olivat niin kummalliset hänen palatessaan, — eivät ollenkaan kuin lapsensilmät.

Kuinka Saapas-Tobinen laita oikein oli, siitä ei täti ollut täysin selvillä, mutta sen hän kyllä tiesi, ettei hän ollut sellainen kuin hänen olisi pitänyt olla, ja että hänen onnettomuutensa liittyi synkkiin lehtiin Herön suvun historiassa.

Hän tiesi että sekä Gunvor että Elin rouva olivat koettaneet sovittaa, mitä häntä vastaan oli rikottu.

Monta vuotta oli hän jo elellyt Herön kartanossa; hänellä oli siellä hyvä huone ja hän sai kaikkea mitä halusi.

Nyt oli täti huolissaan, sillä pikku Hesekielin lähdettyä matkaan oli Gunnin ja Tobinen ystävyys yhä lujittunut.

Aluksi oli täti ollut hyvillään siitä että poikanen meni pois, sillä eihän hänenkään seuransa ollut lapselle mitenkään hyödyksi. Mutta nyt olisi hän toivonut hänet takaisin, sillä Tobinen kanssa seurusteleminen oli vieläkin hullumpaa.

Mutta Pikku-isän paluusta ei ollut mitään toiveita. Isä Hesekiel oli huomannut, että hänen tappeluretkensä vuoren luo olivat alkaneet uudelleen, ja niistä ei näyttänyt tulevan loppua, sillä Pikku-isä ei antanut hevillä perään. Oli aina jotain, joka oli jäänyt kostamatta.

Mutta isä Hesekiel ei tahtonut että pojasta tulisi tappelupukari. Kun ei hänellä itsellään ollut aikaa pitää häntä silmällä, oli hän lähettänyt hänet erään opettajan luo Indvikeniin. Tämä oli ankara mies, jonka sanottiin pystyvän istuttamaan lapsiin sekä järkeä että ihmistapoja.

Janine arveli hänen jäävän opettajan luokse muutamaksi vuodeksi, joten siitä nyt ei ollut apua, jos täti olisikin ollut taipuisa ottamaan hänet jälleen armoihin.

Täti kävi yhä huolestuneemmaksi Gunnin takia. Mutta ei maksanut vaivaa siitä puhua. Olivathan kaikki hänelle hyviä, mutta ei kukaan — ei edes lapsi itse — ottanut hänen puheitaan korviinsa.

Elin rouva oli tosiaankin kummallinen, — hän oli niin tyyni, kuin olisi itse Jumala kulkenut lasta kaitsemassa. —

Eräänä yönä heräsi täti hiljaiseen äännähdykseen. Gunn seisoi hänen vuoteensa ääressä. Tädin mieli kävi aivan oudoksi tuosta näystä; hänestä oli kuin näkisi hän enkelin.

— Jumalan tähden, lapsi, minne sinä aiot? Nyt meidän pitää nukkua, ystäväiseni!

— Et saa nukkua, täti! Tobine on tänään ollut vedessä. Hän aikoi lopettaa itsensä, sanoi hän, ja meni noutamaan leviä päänsä alle… Mutta siellä oli sitten niin kylmä! Hän istui vavisten vuorella… Mutta pian täytyy hänen koettaa uudelleen, sanoi hän. Millaista on elämä silloin, täti, kun sen takia täytyy hukuttautua?

Täti nousi ja houkutteli hänet menemään vuoteeseen. Hän koetti sanoa hänelle mitä arveli sellaisten pienten tyttöjen tarvitsevan tietää elämästä. Sitten hän rukoili hänen vuoteensa ääressä Herran rukouksen. Pian oli Pikku-Gunn vaipunut uneen.

Mutta täti ei saanut sinä yönä enää unta silmiinsä.

Aamulla kertoi hän Elin rouvalle ja tuomarille mitä oli tapahtunut. Molemmat kävivät hiukan vakaviksi.

Falck arveli että olisi parasta lähettää tyttö kaupunkiin kouluun. Silloin sai Elin rouvan lujapiirteinen suu omituisen ilmeen, mutta hän ei sanonut mitään.

Joitakuita päiviä myöhemmin lähetettiin väkeä muutamille kalastuspaikoille, jotka olivat monen peninkulman päässä merelle päin.

Siellä oli paljon tehtävää, niin ettei heidän arveltu palaavan niin pian.

Lähtevien joukossa oli myöskin Saapas-Tobine.

8.

Pikku-isä oli palannut Indvikenistä. Hänellä oli lupa koulusta ja hänen piti jäädä kotiin muutamaksi ajaksi.

Ensi päivinä hän käyskenteli katselemassa vanhoja tuttuja paikkoja.

Pikku-isästä oli nyt tullut pitkä poika. Hän asteli lujin, pitkin askelin, aivan kuin vanha kalastaja.

Sadelakki alhaalla niskassa ja kädet housuntaskuissa hän kulki tarkastellen kaikkea, kasvoillaan ilme, kuin ei mikään olisi hänelle mieleen.

Muuten oli hän oikein kaunis poika, kun oli hyvällä tuulella, sanoi Janine. Silloin olivat hänen kasvonsa pelkkää hymyilyä, hän suorastaan säteili iloa; silmät katosivat, kuin hukkuisivat riemun hohteeseen. Koko tuo pieni mies oli kuin loisteen ympäröimä.

Mutta sellainen ei hän ollut joka päivä. Se oli Janinen huolena, että hän oli niin kauhean ylpeä ja usein katsoi arvoaan alentavaksi olla ihmisiksi.

Hän voi joutua aivan suunniltaan, jos jokin seikka kävi vasten hänen mieltänsä. Janine voi melkein pelätä häntä.

Isä Hesekiel oli kärsivällinen.

— Pojalla on huono perintö kuljetettavana matkassaan, sanoi hän. — Hänen on pyrittävä pääsemään siitä vapaaksi.

Oliko poika alkanut taistella omaa itseään vastaan oli tosin epävarmaa, mutta ainakin hän näytti oivaltaneen että hänellä sisimmässään oli jotain muilta salattavaa. Yksin kesti hän kaiken, mikä kuohui ja riehui hänen rinnassaan. Jo oli tuo taistelu jättänyt jälkensä hänen vakaviin lapsenkasvoihinsa.

Janinen mielestä olivat hänen silmänsä alkaneet saada surumielisen ilmeen.

* * * * *

Oli kulunut parisen viikkoa.

Pikku-Gunn oli ollut kotoa poissa, vierailulla sukulaisten luona maalla.

Mutta nyt oli hän palannut, ja Pikku-isä oli ollut kutsuttuna koko päiväksi Herön kartanoon. Hänen mielestään oli Gunn käynyt niin suureksi ja juhlalliseksi. Hänen katseeseensa oli tullut jotain, josta Pikku-isä ei ollut selvillä mitä se oikein olikaan.

Hänestä tuntui että Gunn ei pitänyt häntä minään sen erikoisempana miehenä, ja se loukkasi häntä…

Pikku-isä tahtoi nyt kerta kaikkiaan olla etevin joukossa, ainakin naisten parissa, Gunn niihin laskettuna, — mutta kun tyttönen vain tuli lähellekään, kävi hän melkein ujoksi. Kun hän seisoi katsoen Pikku-isään, valtasi poikasen oman mitättömyyden tunne. Hän voi siitä olla oikein suuttunut itselleen.

Gunn ei ollut pyytänyt häntä tulemaan seuraavana aamuna rantaan.

Niin meni hän siis yksin. Kaiketi Gunnkin tulisi. Tiesihän Pikku-isä ettei Gunn viihtynyt sisällä paremmin kuin hänkään.

Mutta Gunn ei tullut.

Olikohan hän ehkä Lehtolassa, lukemassa tuomarin tykönä? Huoneessa, josta ei voinut nähdä merta! Mahtoipa siellä olla juuri kuin vankilassa! — —

Odotellessaan alkoi Pikku-isä onkia rapuja. Mutta hän väsyi ja heitti nyörin kädestään — —

Kuinka paljon hänellä nyt oli Gunnille kerrottavaa!…

Nyt, kun hän oli alkanut olla mukana vesillä ja osasi käytellä pitkää siimaakin… nyt soutaisi hän tyttöä, niin että hangat naukuisivat. Ja rannikon karit tunsi hän nyt paremmin kuin Gunn; pimeässäkin hän täällä suoriutuisi… äänestä tunsi hän eri putoukset… Gunn ei varmaankaan edes tiennyt että niillä oli kullakin oma äänensävynsä — —

Nyt, kun hän oli ollut joka päivä Thorkelin seurassa, oli hän oppinut niin paljon, josta Gunnilla ei ollut aavistustakaan — —

Tietysti hän tulisi kalastajaksi. Thorkel sanoi sen olevan parasta mihin kukaan voi pyrkiä. He voivat ammentaa Jumalan siunausta merestä — siellä oli ruokaa kaikille — heidän ei tarvinnut olla siitä kiistassa keskenään kuten maakamaralla asuvain. Meri on pyhä, sanoi Thorkel, siellä ei ole mitään raukkoja, vaan jokainen on kuningas ja vapaa mies…

Ja Thorkel oli sanonut että olisi vahinko, jos sellainen kuin Hesekiel jäisi elelemään maalle — ja sitä ei hän aikonutkaan tehdä. Hän halusi merelle, halkomaan mahtavia, kohisevia aaltoja; hän suoriutuisi kyllä kaikesta hukkumatta. Thorkel oli hänelle opettanut, että jos joutuu karille, niin pääsee siitä, jos vain joku aluksessa osaa lukea syntysanat. Mutta kukaan ei saanut opettaa niitä toiselle, sillä silloin menettivät ne voimansa…

Nykyisin oli enää niin harvoja, jotka osasivat ne, sanoi Thorkel, ja siksi niin monet hukkuivat… ainoa täällä oli Enok; hän oli pelastanut vaarallisilta matalikoilta enemmän kuin yhden aluksen…

Mutta kuinka saisi hän Enokin opettamaan ne hänelle? Keneltä oli Enok ne oppinut? Thorkel ei ollut tiennyt, oliko se ollenkaan ollut ihminen, jolta hän oli oppinut ne…

Ainakin hän koettaisi taivuttaa Enokia opettamaan ne hänelle…

Hänen katseensa kulki rantaa pitkin.

— — Tuolla oli tuomarin uusi, pitkähkön siro vene.

Sen korkea keula kuvastui kirkkaaseen veteen… Vaalea se oli, ja köydet olivat aivan uudet…

Joku istui siinä ja nosti purjeet… kuinka kevyesti ja kauniisti alus liukui eteenpäin! — —

Lahdella soutelijat laskivat aironsa lepoon ja jäivät sitä katsomaan — —

Tuolla tuli raikas vihuri etelästä! — —

Pikku-isä veti syvään henkeä. Se oli kuin tervehdys vieraasta maasta.

Silloin äkkiä — hän ei taaskaan tiennyt mikä hänen oli — sillä hän alkoi itkeä. Ei se johtunut vihasta, kuten ihmiset aina luulivat; hän ei tiennyt, mitä se oli.

Hän juoksi piiloon suuren rantakiven taa; ei kukaan saanut nähdä hänen kyyneleitään.

Ja kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojansa, valtasi hänet kiihkeä halu merelle, purjehtimaan ylväänä aaltojen ja kuohujen keskitse… oi, hän näki rekattinsa halkomassa vesiä, sirona rakenteeltaan, keulastaan kapeana kuin veitsenkärki. Ja aavalle merelle käy sen tie, kohden saarta, missä ei kukaan voi laskea maihin, ei kukaan muu kuin hän…

Ja sitten kauas vieraisiin maihin! Ja hän joutuisi hengenvaaraan, mutta aina hän siitä pelastuisi — —

Ja Pikku-Gunn jäisi seisomaan rannalle ja katsoisi hänen jälkeensä!

Anders Halskar, jonka aina oli tapana kävellä rantapuotien alapuolella, tuli samassa hänen ohitsensa. Käännäistessään mälliä suussansa, loi hän syrjäkatseen poikaan. Hän hymyili hiukan, sillä hän ei ollut vielä koskaan nähnyt tuon pikku miehen itkevän.

Pikku-isä raivostui huomatessaan tulleensa yllätetyksi. Hän ponnahti pystyyn — aivan poissa suunniltaan — otti kiven ja singahutti sen Andersin jälkeen. Maailma oli hieman mustennut hänen silmissään ja hän tähtäsi väärin — mikä oli onneksi. Kivi oli näet jokseenkin iso, ja makasiinin seinä kumahti, sellaisella vauhdilla se oli heitetty.

Kuin tietämättään tarttui hän vielä toiseen. — —

Silloin otti joku häntä ranteesta.

Pikku-Gunn se oli. Hänen silmänsä olivat kyynelissä. — En minä pelkää sinua, sanoi hän hiljaa, — päästä kivi!

Mutta Pikku-isä ei päästänyt sitä.

Silloin otti tyttö itse sen hänen vapisevasta kädestänsä ja meni tiehensä.

Pikku-isä kiiruhti nyt kotiin ja pujahti sisään, pestäksensä hehkuvat, itkettyneet kasvonsa.

Juuri tänä onnettomana hetkenä havaitsi Janine muori hänet.

— Mikä sinun on, Pikku-isä?

Poika olisi halunnut huutaa ääneen. Hän tempaisi käsiinsä pyyheliinan, rutisti sen kokoon ja heitti sen muorille vasten päätä.

Vanha valkotukkainen muori seisoi katsoen häneen kyynelsilmin.

— Jumala suokoon minulle lohtua, Pikku-isä, mielipahassani, jota kiivautesi minulle tuottaa!

Ja muori jätti hänet yksin.

Nyt heittäytyi Pikku-isä maahan. Hän oli Jumalan ja ihmisten hylkäämä. Mitäpä muuta hänelle jäi neuvoksi kuin lopettaa itsensä!

Isä Hesekiel tuli sisään ja toimitti hänet vuoteeseen. Voihan jokainen nähdä että hän oli sairas.

Mutta yöllä, juuri kun kuunvalo ehti akkunaan, heräsi Janine muori ja huomasi että joku oli polvistunut hänen vuoteensa ääreen. Hän tunsi kuinka kostea poski painautui vasten hänen kättänsä.

Pikku-isä se oli. Paitasillaan hän siinä kyyrötti.

— En voinut siihen mitään, kuiskasi hän nöyrästi. — Tai olisin kyllä voinut, oikaisi hän kiivaasti, — mutta en minä tee enää koskaan sillä tavoin!

Janine torui: — Joudupa nyt vuoteeseesi, ja heti paikalla!

Hänen täytyi nousta laittamaan peitettä pojan ympärille.

Sitten hän kiitti Jumalaa siitä että poika kumminkin syvinnä sydämessään oli hyvä.

* * * * *

Seuraavana päivänä nousi Pikku-isä myöhään ja pujahti ulos koskematta ruokaan, vaikka pöydässä oli ohkoleipää ja voipuuroa, paraita herkkuja, mitä hän tiesi.

Janine hiipi hänen jälkeensä. Poikasen tie kävi virran rannalle. Mutta kun Janine näki hänen siellä aivan rauhallisesti istuutuvan kivelle, ei hän uskaltanut häiritä häntä, vaan meni jälleen sisään.

Pikku-isä ei ollut huomannut häntä. Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena, tuijotti pyörteisiin ja mietiskeli.

Vesi laski. Virta ulvoi ja riehui kuin koski ja imi veden paljouden salmen kautta ulos lahdesta.

Ryöppyävä vaahto räiskyi hänen kasvoihinsa… pyörteet tempaisivat hänen ajatuksensa mukaansa — häntä huimaisi — mutta hän tuli jälleen järkiinsä ja muuttihe istumaan korkeammalle rannasta.

Mutta hänen sydämessään kävi sama kuohu ja kohina, pauhu ja tohina kuin koskessakin.

Nyt tahtoi hän päästä selville siitä, mitä juonia horna solmi hänen povessansa — ja tulisiko ilkeys ohjaamaan hänen elämäänsä vai tulisiko hänestä kunnon mies, kuten hän olisi halunnut.

Ja hän koetti tunkea omaan sisimpään olentoonsa, mutta ei löytänyt tietä eikä polkua. Hänen täytyi raivata itselleen pääsy sinne. Täytyihän hänen näet tietää, pitikö hänen lopettaa itsensä vai ei. Hän tahtoi tietää, mimmoinen mies hänestä voi tulla — —

Hän muisteli elämäänsä Jarlsvikissä ja isäänsä, ja väristys kävi hänen lävitsensä… Ja isoisäänsä hän myöskin muisteli, vanhaa Hesekieliä… Joku oli sanonut että hänellä oli ollut niin hurja luonto, ettei kukaan pystynyt häntä hillitsemään, ja Herran tietä ei hän suinkaan ollut vaeltanut… Lydrik oli sanonut että Pikku-isä tulisi hänen kaltaiseksensa…

Ei, ei, se ei saanut tapahtua! Hän voihki kuin tuskissaan. Nyt tuli Thorkel ja kävi istumaan hänen viereensä. Hänestä poikanen näytti hiukan miettiväiseltä. Hän halusi huvittaa häntä.

Niin kertoi hän sitten keväällä tapahtuneesta haaksirikosta. Suur-Iver oli ollut veljineen vesillä. He olivat nähneet aavelaivan, niin että he kyllä tiesivät mitä oli odotettavissa. Oli pikimusta yö. Pian istuivat he kaikki kuusi aavalla merellä kumoonkaatuneella veneellänsä. Toinen toisensa jälkeen päästi otteensa. Silloin tuli hyöky ja käänsi veneen jälleen pystyyn, ja Suur-Iverin onnistui päästä siihen. Illalla kolmantena vuorokautena ajautui se maihin, mutta sen matkan jälkeen kulki Iver verta syljeksien — niin että olihan siinä tullut miehen osaksi tarpeeksi kovaa kerrakseen,vai mitä sanoi Hesekiel siihen?

Poikanen ei saanut sanaakaan suustansa.

Thorkel loi häneen tutkivan katseen ja alkoi kertoa toisesta haaksirikosta. Täytyihän poika saada hyvälle tuulelle.

Mutta Pikku-isä nousi ja läksi tiehensä.

Tultuaan ylös mäelle täytyi hänen pysähtyä. Hänestä tuntui että hän oli tullut vanhaksi, järkeväksi mieheksi. Niin, hänestä oli, kuin olisi hän suorastaan vanhentunut rannassa istuessaan.

Kun hän tuli sisään, otti isä Hesekiel hänet mukaansa huoneeseensa. Siellä hän puheli pojan kanssa toiseen tapaan kuin koskaan ennen.

Sillävälin oli Janine ottanut esiin uudet öljyvaatteet, jotka Elin rouva oli lähettänyt Pikku-isälle. Isä Hesekiel oli aamulla ollut kartanossa ja silloin oli päätetty että Pikku-isä saisi seurata nuottakuntaa, joka läksi pyydystämään silliä.

Tietysti oli Pikku-isä siitä mielissään! Mutta hän oli äkkiä käynyt epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan, ja hänen iloansa häiritsi ajatus että Elin rouva sillä tavoin tahtoi toimittaa hänet pois, — hän ei saanut seurustella Pikku-Gunnin kanssa.

Mutta täytyihän hänen kumminkin koettaa uusia öljyvaatteitansa ja pitkiä merisaappaita, jotka Elin rouva oli lähettänyt. Hänellä oli enää vain yksi toivomus: että Pikku-Gunn seisoisi katsomassa hänen jälkeensä, kun hän läksi. Iltapäivällä he läksivät matkaan. Mutta tyttönen ei ollut rannassa.

Pikku-isä seisoi veneen perässä tuijottaen maihin — mutta Pikku-Gunnista ei näkynyt vilahdustakaan.

9.

Venekunnan palatessa, jonka mukana Tobine oli lähtenyt matkaan, oli Pikku-Gunn rannassa sitä vastassa. Mutta Tobine ei tullutkaan. Hän oli jäänyt Storölle. Lisabet ja Jörgen olivat nyt jo vanhoja ja tarvitsivat hiukan apua. Muutoin sai Tobine olla omissa valloissaan, kuten ennenkin. Vanhuksia oli kehotettu kohtelemaan häntä hyvin, ja hän oli mielellään jäänyt sinne.

Se lohdutti Pikku-Gunnia. Pian hän melkein unohtikin Tobinen — niin vilkas elämä vallitsi sinä kesänä merellä ja rannalla.

Eräänä iltana hän meni rantaan katsomaan, olivatko isoisä ja täti jo tulossa kotiin pappilasta.

Taivas punoitti tunturien yläpuolella, ulappa oli tyyni ja sileä… siellä näkyi veneitä, jotka odottelivat sillin tuloa, kuului airojen loisketta ja puhelua.

Mutta niemen takaa kuuli Pikku-Gunn maininkien huokailua. Olikohan rajuilma tulossa?

Hän jäi tuijottamaan sinnepäin ja havaitsi silloin ihmisolennon suolaamon yläpuolella olevalla kalliolla. Se oli nainen, joka siellä tanssiskeli, lähestyen väliin kallion reunaa, ikäänkuin aikeissa hypätä alas, peräytyen taas kevyesti, kuin olisivat siivet häntä kannattaneet.

Ja hän rallatteli ja lauloi. Kalastajan lauluhan se oli!

"Kärsimys se säästä ei miestä, naistakaan! Varhain jos sen kestää, varhemmin rauhan saa vaaroilta väijyviltä polulla elämän."

Oliko Tobine palannut?

Tobine oli myöskin huomannut Pikku-Gunnin ja juoksi häntä vastaan. He kohtasivat toisensa kalliolla suolaamon alapuolella.

Tobine niiasi ja sanoi hyvää päivää sekä kiitti viimeisestä.

Sitten hän heittäytyi maahan Pikku-Gunnin eteen, tarttui hänen helmaansa ja suuteli sitä.

— Kas vain, pienokaiset ovat ulkona kävelemässä… Kuljeksin täällä niin haaveissani ja matkasta väsyneenä, mutta sitä en voinut ajatella, että sinä olisit niin lopen hyvä ja tulisit tänne.

Pikku-Gunn peräytyi hiukan ja jäi katsomaan häneen. Tobine oli hänestä käynyt niin kummalliseksi.

Hän oli noussut jälleen ja astui muutaman askeleen.

— Näetkös että minä osaan tanssia näin hienossa paikassa. Osaatko sinä kotiljonkia?

Pikku-Gunn meni hänen luoksensa ja otti häntä käsivarresta.

— Älä tanssi enää, Tobine! Tule istumaan!

Tobine pysähtyi ja hänen äänensä kävi nöyräksi.

— Ehkä on parasta. Paljon kiitoksia! Olen niin kauhean väsynyt!

Hän istuutui kivelle ja katseli ympärilleen salaperäisen näköisenä.

— Tulin Josin veneessä. Minä puhuin kauniisti miehille, sillä minulla on sellainen luonto, etten minä koskaan ujostele. Sitten annoin Jörgenille muutamia aimo suukaloja — hän ei näet olisi antanut minun lähteä… Minä en ole koskaan kumarrellut ketään, eikä suru saa taivuttaa minun niskaani!

Hänen silmänsä säihkyivät. Hän muuttautui lähemmäksi Pikku-Gunnia ja nauroi.

— Olen aina ollut utelias maailmaan nähden… ja aina halunnut puhella miesten kanssa. Ne yksin tietävät jotakin.

Pikku-Gunn vetääntyi taas hiukan kauemmaksi. Olipa Tobine tosiaankin perin kummallinen! Hänen musta, hiukan kähärä tukkansa ympäröi raskaana ja kosteana hänen kasvojansa. Hänen katseensa harhaili sinne tänne.

Gunn koetti rauhoittaa häntä ja silitteli hänen kättänsä. Millaista oli hänen olonsa ollut tuolla kaukana?

Tobine oikaisihe.

— Ajatteles vain, sain siellä kahvia jok'ikinen päivä, ja yöllä sain nukkua ja uneksia kapaturskasta ja puurosta, jossa oli suuri voisilmä. Ja ne antoivat minulle kultaisen otsanauhan ja kruunun, ja jos olisin vain tahtonut, niin olisi minut kullattu kokonaan, niin että kyllä minun oli siellä hyvä olla — —

Hän muuttautui aivan Gunnin viereen ja puhui hiljaisemmalla äänellä:

— Silloin tuli joku minun luokseni Maarian messun aikoina ja teki minulle veristä vääryyttä… arvaapas, ken se oli?

Tobine loi syrjäkarein ovelan katseen Gunniin.

Sitten hän mainitsi erään nimen.

Pikku-Gunn kävi punaiseksi kasvoistaan. Tobine oli jo ennenkin sanonut jotain tuontapaista — se oli Gunnin isän nimi.

Tobine nauroi.

— Hän oli niin hehkuvan lämmin, niin miehekkään kaunis; hän olisi tahtonut ottaa minut mukaansa merten taa. "En uskalla lähteä", sanoin minä, "sinun tähtesi on niin moni saanut itkeä, ja kyyneltahrat eivät ole veritahroja paremmat; ei kukaan voi pestä niitä pois…" Mutta kun hän läksi, kävin minä heikoksi, siksi että olin antanut hänen lähteä. Ei ole helppo pitää järkeänsä kurissa.

Pikku-Gunn nousi. Oli parempi saada Tobine sisään.

Tobine silmäili häntä uteliaasti:

— Oletko kuullut vanhan sananparren, että naisella on seitsemän sielua ja yksi henki, mutta tuollaisella miehellä, sillä on seitsemän henkeä eikä yhtään sielua!

— Tobine, nyt sinun pitää tulla sisään; jauhamme muutamia papuja, niin saamme oikein hyvää kahvia — niin, ja lisäksi vielä ohkaleipää — —

— Kiitos, kiitos, sinä pieni Herran enkeli — mutta niin hyvää kahvia, kuin minä olen saanut, ei kukaan ole maistanut — eikä sellaista kallista viiniä… Mutta sydämen rauhaa en ole saanut… Nyt kulki joku hautani ylitse, — on kauheata, että on hylännyt iankaikkisen Jumalan, joka meidät on luonut!

Hän nousi ja katsoi ulos merelle.

— Nyt meri alkaa puhaltaa ja minun pitää lähteä tanssiin — — Odota hiukan, sydänkäpyseni… Sinä, joka olet niin oppinut, tiedät varmaan, onko aaltojen alla rauhallista?

Pikku-Gunn veti häntä käsivarresta. — Nyt me lähdemme, Tobine!

Tobine kävi istumaan.

— Ei, pieni ystäväni, en minä voi tulla. Olen elänyt Herran vihan myrskyssä ja nyt ei minun pidä saada mitään kahvia — minun pitää kuolla!

Pikku-Gunn kääntyi hänestä poispäin ja tyrskähti itkuun.

Tobine näki sen. Hän nousi ja hymyili hänelle.

— Kuules, taivaallinen lapsukaiseni, sinun täytyy tosiaankin antaa minun mennä — olen pestautunut lähtemään pitkälle matkalle, näetkös… etkö kuule, kuinka hän syvyydestä kutsuu minua luoksensa?

Hän koetti irroittautua, mutta Pikku-Gunn piti häntä kiinni.

— Mitä sinä sanot? Ei, se ei käy sydämelleni. Mitä apua siitä on, mitä sinä, lapsiparka, sanot, kun ei se satu sydämeeni!

Hän tempaisi itsensä irti ja avasi tuuhean, mustan tukkansa. Se hulmusi tuulessa.

— Näetkö, nyt nostan purjeet!

Hän viittasi ulapalle, hänen silmänsä loistivat ilosta. — Katsos, tuuli yltyy, meri käy valkoiseksi kuin taivaan lumi. Siitä olen pitänyt kaiken ikäni!

— Tobine, sinun täytyy totella, nyt tulee isoäiti…

— Minulla ei ole aikaa, silmäteräni, lintuseni! Näetkö, tämä on minun viimeinen aurinkoni. Kun se laskee mereen, ja salmen virta kääntyy, silloin saan minä seurata sitä.

Hän riuhtaisihe irti ja juoksi rantaa alas. Lapsi juoksi hänen jälkeensä ja veti hänet takaisin.

— Tobine, Jumala ei tahdo, että sinä tekisit sillä tavoin! Tobine säpsähti ja jäi miettimään. Sitten hän seurasi Gunnia.

Hän veti lapsukaisen mukaansa vuoren ja rantakivien muodostamaan onkaloon.

— Tule, kuiskasi hän, — autan sinua. Sinun täytyy tulla kirkkoon rukoilemaan minun puolestani!

Hän nosti Pikku-Gunnin kiven ylitse ylemmälle penkereelle.

— Puhu Jumalalle, rukoile häntä, joka asuu syvyyksissä, että saisin mennä tuonne alas ja saisin rauhan, ja ettei minun tarvitsisi enää palata sieltä takaisin!

Pikku-Gunn kumartui levotonna häntä kohden.

— Sinun täytyy myöskin tulla tänne ylös!

— Siunattu silmäteräni, näethän että seison täällä odottamassa. Pikku lapsi, etkö enää tunne minua? Minä olen se, joka olen tullut suuresta tuskasta!

Silloin polvistui Pikku-Gunn ja kohotti kätensä kohden taivasta.

— Jumala! Ole kiltti ja tule auttamaan Tobinea. Sinun pitää sanoa, mitä hänen on tehtävä. Ole armelias hänellekin, joka on minun isäni! Minä koetan kyllä tulla kiltiksi! Mutta sinun täytyy nyt heti tulla Tobinen luo. Tule hänelle avuksi ja jää hänen luoksensa, jos voit!

Hän nousi. Onkalossa oli pimeä. Meri vyöryskeli valkoisena.

Silloin hän näki Tobinen ojennetuin käsivarsin kiitävän lähestyvää lainetta kohden.

Silmänräpäyksen hän seisoi jähmettyneenä — sitten hän kiipesi äkkiä kiven yli, tarttui pakraan, jonka näki rannassa, ja kiiruhti rantaa alas.

— Tobine, odota, nyt Jumala tulee!… Tartu pakraan, niin vedän sinut maalle!

Hän ei nähnyt Tobinea. Silloin juoksi hän kauemmas, huutaen tuskasta.

Joku saapui ja tarttui häneen. Anders Halskar se oli. Hän kantoi hänet ylemmäksi rannalle hiljaa toruen. Jumala oli sen turva, joka oli kadottanut järkensä. Voihan hän nähdä, että virta jo oli vienyt Tobinen… Mutta vesillä oli kyllä vene, jos Jumala tahtoi pelastaa hänet.

Elin rouva ja täti olivat tulossa toisesta suunnasta. Veneen keula pisti juuri esiin saaren takaa. He ehtivät parahiksi kotiin ennen myrskyn puhkeamista.

Elin rouva lähetti vesille monta venettä, mutta Tobinea ei löydetty. Virta oli ollut liian voimakas, hän oli seurannut sen mukana hietasärkän poikki. Syvyys oli niellyt hänet.

Ylhäällä kartanossa joutuivat kaikki kauhistuksiinsa lapsen takia. Eräänä aamuna keskusteli Elin rouva kahden kesken tuomarin kanssa. Seuraavana aamuna matkusti Falck Pikku-Gunnin kanssa kaupunkiin.

Tyttösen piti tulla kouluun. Kuukauden kuluttua sai Elin rouva pienen kirjeen. Illalla, kun kaikki istuivat yhdessä, luki hän sen ääneen.

"Isoäiti! Täällä ei ole ilmaa. Meri ei ole täällä. Ei täällä, missä minä asun. Kaikki katsovat minua. Minä en niitä tunne. Jos saisin olla Herössä ja lukea tädin ja isän edessä, koettaisin oppia läksyni. Isoäiti, minun täytyy sanoa sinulle, että minä en voi olla täällä. Herössä näen Jumalan. Täällä en tapaa häntä koskaan. Terveisiä lähettää

Gunvor Elinintytär, (Herön kartanosta)."

Kukaan ei puhunut sanaakaan. Täti itki. Mutta Elin rouvan kasvoille valahti vieno hymyily, ja tuomari näytti siltä kuin hänet olisi vapautettu raskaasta taakasta.

Seuraavana päivänä tuli myöskin kirje Elin rouvan vanhalta ystävättäreltä, jonka luona Pikku-Gunn asui. Hän kertoi että tyttö oli sairas koti-ikävästä.

Nytkään ei kukaan puhunut mitään. Mutta kaikki olivat iloissaan siitä että lapsi ei voinut jäädä sinne missä oli. Herössä oli viime aikoina tuntunut tyhjältä.

Tällä kertaa läksi Elin rouva matkaan. Hän tahtoi nähdä, kuinka Pikku-Gunnin laita oli, ja hänellä oli asioitakin. Mutta kaikki tiesivät että hän aikoi tuoda tyttösen mukanaan kotiin.

Täti pelkäsi että hän alkaisi surra Tobinen kohtaloa.

Elin rouvan valpas silmä tarkkasi häntä. Hän näki että tyttösen posket kävivät jälleen punaisiksi ja että hän tuli voimakkaaksi ja terveeksi.

Silloin rauhoittui Elin rouva. — Lapsi tulee ennalleen, sanoi hän.

Mutta tuomarin mielessä heräsi jälleen kysymys, eikö olisi parasta hankkia hänelle kotiopettajatar.

Pikku-Gunn alkoi nyt jo olla suuri tyttö… ja täti parka — ja hän itse — ei, ei heistä ollut hänelle opettajiksi.

III

10.

Kerran oli tuomari virkamatkalla eräässä kaukaisemmista käräjäkunnista.

Hän oli juuri aikeissa lähteä kotiin, kun Sören Utholmen tuli pyytämään että hän tulisi hänen luoksensa.

Kuten tuomari tiesi, oli eräs priki keväällä myrskyssä ajautunut siellä maihin. Se oli kotoisin Tromsöstä, ja miehistö oli ollut kurjassa tilassa, mutta kaikki olivat toipuneet, ja nyt ne olivat saaneet paikan mikä missäkin sinne poikenneessa laivassa. Mutta laivassa oli ollut myöskin muuan nainen, ja hän oli ollut varsin kauan sairaana, ja hän asui yhä vieläkin Sörenin ja Amelian luona. Kapteeni oli kutsunut häntä ruhtinatar Baranoffiksi ja oli sanonut että hän oli venakko, mutta kumminkin he ymmärsivät jokaisen hänen sanansa. Nyt oli Amelia arvellut että oli parasta puhua asiasta tuomarille; he melkein pelkäsivät pitää häntä kauemmin luonansa… tai oikeastaan ajatteli Amelia, että heidän kotinsa ei ollut sopiva olinpaikka sellaiselle hienolle naiselle, ja ihmetteli, oliko muukalainen ehkä järjeltään hiukan vialla. Mutta sen he kaikki tiesivät, että jos tuomari olisi hyvä ja poikkeaisi heille, niin pystyisi hän kyllä saattamaan asiat oikealle tolalle — —

Sörenin selittelyistä ei tahtonut ikinä tulla valmista. Tuomari ei jaksanut kuulla niitä loppuun.

— No, lähdetään nyt matkaan!

He läksivät rannasta. Tuuli kävi navakammaksi, ja ennenkuin tuomari aavistikaan, olivat he jo perillä.

Vene kiinnitettiin ja he läksivät kulkemaan kallionotkelmaa ylös.

Navetan edustalla makasi muutamia vuohia. Ne kurottivat uteliaasti kaulaansa ja heristivät korviansa ja nousivat pystyyn. Pukki katsoi tulijoihin epäluuloisesti pitkien silmäripsiensä takaa. Elukat ymmärsivät, että taloon tuli vieraita.

Sören näytti tietä. Vieraat astuivat ovipaadelle ja menivät sisään.

Sekä ulkona että sisällä tuntui voimakas kalanhaju — kattohirsien välille oli asetettu tankoja, joissa kala riippui kuivamassa.

Juuri vierasten saapuessa oli talonväki istuutunut illallispöytään.

Venäläisen naisen tahdosta istuivat kaikki aterioimassa. Hän ei maistanut palaakaan, ennenkuin emäntä tuli pöytään.

Nyt nousi vaimo ja toimitti tuomarin penkkiin pöydän ääreen. Hänen piti olla niin alentuvainen ja syödä heidän kanssaan.

Tuomari alkoi keskustella ruhtinattaren kanssa. Hymyillen tarjosi hän hänelle palveluksiansa, sanoen toivovansa voida olla hänelle hyödyksi. Hän lausui ihmettelynsä siitä, että muukalainen puhui niin hyvin norjankieltä.

Tämä kertoi tulleensa neljäntoista vuoden iässä Norjaan maanpakolaisena, yhdessä tätinsä kanssa. He olivat silloin oleksineet monta vuotta Norjassa.

Sören rupesi kertomaan viimekesäisestä haaksirikosta. Rouva Baranoff kuunteli, söi hiukan ja vaipui sitten taapäin tuolinsa selkänojaa vastaan, silmät puoleksi ummessa, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet kaukana sieltä.

Falck tarkkasi häntä.

Hän voi olla neljänkymmenen vaiheilla. Uudelleen ja aina uudelleen täytyi tuomarin katsoa häneen.

Muukalaisen silmät olivat tyynet, lempeät — mutta ne herättivät aavistuksen että niiden ilme voi käydä hehkuvan tuliseksi… Tumma tukka oli kultaisella koristeneulalla kiinnitetty niskaan. Suun piirteissä oli jotain vienoon hymyilyyn vivahtavaa, vaikka hän ei hymyillytkään. Koko hänen olentonsa todisti ylhäistä syntyperää, perinnäistä hienostumista.

Tuomari tuli myöskin tarkanneeksi hänen pukuansa. Sillä ei ollut mitään yhteistä ajan kuosien kanssa. Mutta musta kangas verhosi kauniisti hänen varttansa, ja kuinka luontevan muhkealta hän näytäkään istuessaan siinä punainen olkahuivi huolimattomasti hartioille heitettynä!

Hänen äänensä oli matala, korostus omituisen rytmillistä. Oli kuin se olisi soinnahdellut vielä hänen vaiettuaan.

Hän alkoi puhella Sörenin vanhan äidin kanssa.

Hänen silmänsä muuttuivat. Hänen suuri suunsa, jossa hampaat kimmelsivät, kävi lempeäksi, hänen kasvonsa kuvastivat hyvyyttä.

Luettiin iltarukous ja laulettiin.

Vanha muori alotti veisuun heikolla, vapisevalla äänellä, mutta vanha virsi kajahti pian voimakkaasti kautta talon.

Noustiin pöydästä ja rouva Baranoff poistui.

Amelia oli huolissaan ja halusi puhella tuomarin kanssa: rouva Baranoff sai aina niin paljon kirjeitä ja eri nimillä. Amelia oli lukenut, että sellaiset ihmiset voivat olla vaarallisia…

Tuomari lupasi tehdä mitä voi. Hän läksi hakemaan rouva Baranoffia.

Hän kuljeksi hetkisen kumpujen keskellä, ennenkuin löysi hänet.

Rouva Baranoff istui pienellä vuorenhymppylällä, katsoen merelle ja poltellen paperossiansa.

Falck pysähtyi jonkun matkan päähän. Hän ei tiennyt, voisiko mennä häntä häiritsemään.

Nyt sattui rouva Baranoffin katse kotkaan, joka hitaan veltosti siipiään liikutellen laskeutui haahkaparvea kohden. Jännittyneenä seurasi hän näytelmää. Haahkat uivat neuvotoinna sinne tänne, sillä kotka tuli niin lähelle että ne voivat nähdä sen ilkeästi tuijottavan katseen. Äkkiä lensivät ne ilmaan, hätäisesti, nopeasti siipiänsä räpytellen — —

Kotka kohosi taas korkeammalle, tähtäsi toista parvea ja jälleen toista, kunnes väsyi, istuutui luodolle, asetti siipensä lepoon ja hioi nokkaansa — —

Nyt katsahti rouva Baranoff Falkiin, joka lähestyi häntä.

— Täällä on samanlaista kuin kaikkialla maailmassa. Joka paikassa on yhtäläistä…

Hän heitti pois paperossinsa ja hymyili tuomarille. Mutta hänen silmissään välähti jotain salaman tapaista.

Falck käsitti miksi Amelia tunsi kauhua häntä kohtaan.

Rouva Baranoff salli hänen käydä istumaan viereensä.

Falck kysyi, mitä voisi tehdä hänen hyväksensä. Hän otaksui ettei rouva Baranoff ollut halukas jäämään tänne kauemmaksi.

Rouva Baranoff käännähti häntä kohden.

— Minä en ole koskaan ennen nähnyt merta…

Hän vaikeni, katsoen kullahtavaan ilmaan.

Hänen silmänsä olivat puoliummessa, mutta oli kumminkin kuin ne olisivat koonneet katseeseensa kaiken, mitä ympärillä oli.

Tuomarin täytyi jälleen katsomistaan katsoa häneen. Tuo matala otsa, lujapiirteinen suu, kaikki hänen kasvoissansa ilmaisi tarmoa…

Miksikähän hän sitten oli jäänyt tänne niin pitkäksi aikaa? — —

Maanpakolaisena oli hän tullut Norjaan neljäntoistavuotiaana, kenties hän jälleen oli maanpaossa…

Falck istui ääneti, jättäen hänen valtaansa määrätä, halusiko hän puhella.

— Minä pidän noista vanhoista virsistä, sanoi rouva Baranoff hetken kuluttua, kääntyen häneen päin. — Ne muistuttavat merta. Minusta on miellyttävää katsella merta — ja tuota kaukaista kirkkoa ja kuunnella kellojen sointia… ihmisten kulkiessa ohitse pyhäpukimissa ja virsikirja kädessä.

Falck katsoi häneen ihmeissään. Hänen apunsa ei siis tässä ollut tarpeen. Sen parempi!

— Minua ilahduttaa että te viihdytte täällä niin hyvin! Niin, kaikkialla voi olla onnellinen!

Rouva Baranoff hymyili. — Niin, voihan ainakin kuvitella niin olevansa — odotellessaan.

Falck käsitti sen pilaksi. — Ja mitähän me sitten oikeastaan odotamme?

— Oikeuden voittoa! Rouva Baranoff nousi ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:

— Kuuletteko huutoa, jonka ihmiset kohottavat? Näettekö, mikä pimeys nyt vallitsee maailmassa? Mutta synkintä pimeyttä seuraa päivänkoitto.

Hän läksi nopeasti pois. Falck jäi seisomaan paikoilleen. Hänen mielikuvituksensa oli joutunut liikkeelle.

Oli kuin rouva Baranoffin sanat olisivat loitsineet hänen eteensä Venäjän veripunaisen taivaanrannan.

* * * * *

Aurinko oli laskenut. Vitkalleen liukuivat mainingit pitkin ulappaa — ja laskeutuivat lepoon.

Falck seisoi katsoen, kuinka pimeys peitti aavan meren. Luonnon surumieliset sävelet sulautuivat hyvin hänen ajatuksiinsa. — —

Äkkiä tuli hän ajatelleeksi, että hänen täytyi lähteä matkaan varhain seuraavana aamuna.

Hän halusi sanoa venäläiselle rouvalle jäähyväiset ja meni tupaan häntä tapaamaan. Mutta hän ei ollut siellä. Vihdoin löysi hän hänet rannasta.

Hän istui jälleen silmäillen ulos merelle.

Falck odotteli — hän otaksui että muukalainen pian läksisi sisään, sillä oli jo myöhäistä. Mutta hän istui liikkumatonna.

Silloin meni Falck hänen luoksensa. — Te olette tyyniluontoinen ihminen, se minun täytyy sanoa!

Rouva Baranoff käännähti puolittain häneen päin.

— Minä teen kuin seuralinnut. Yksin ollessaan ne nukkuvat.

— Älkää suinkaan antako minun herättää itseänne. Mutta pyytäisin saada lausua teille hyvästit. Aion huomenna nousta yhtaikaa auringon kanssa ja lähteä täältä.

Rouva Baranoff nousi ja ojensi hänelle kätensä — pitkän, notkean kätensä, jonka ote oli niin tarmokas.

— Älkää vain ottako aurinkoa pois matkaanne, sanoi hän nauraen. Mutta tuossa naurussa oli haikea sävy.

Ja nyt kysyi Falck aivan suorin sanoin, oliko hän ehkä jossakin pulassa, josta hän voisi auttaa hänet. Jos niin olisi, auttaisi hän ilolla.

— Kiitoksia, kuiskasi rouva Baranoff, — mutta minulla on kyllä rahaa!

Ja kumartaen jäähyväisiksi hän poistui.

* * * * *

Seuraavana aamuna nousi Falck varhain. Mieli apeana silmäili hän aamu-usmaa. Tuuli puhalteli hiljaa etelästä, mutta voihan se tosin käydä navakammaksikin. Niin arveli myös Sören.

Tuomari valmistautui matkaan. Hän ajatteli kiireessä hetkisen tuota vierasta naista, mutta eihän tämä tarvinnut hänen apuaan eikä halunnut täältä pois, mikäli hän voi käsittää… Parasta olikin, ettei hänen tarvinnut joutua mihinkään tekemisiin tuollaisen ihmisen kanssa, — — ken tiesi, vaikka hän olisi maanpaossa oleva nihilisti? —

Kun hän tuli rantaan, oli muukalainen siellä täysissä matkapukimissa.

Falck tervehti niukan harmistuneena ja hyvin ihmeissään. Hän ei koskaan ollut varhain aamulla hyvällä tuulella, eikä hän pitänyt yllätyksistä.

— Ottakaa minut mukaanne! — Se tuli aivan äkkiä. Tuossa äänessä oli omituinen sointu, joka ehkäisi kaiken vastarinnan, siinä ilmeni hillitöntä tuskaa, joka samalla herätti sääliä ja levottomuutta. Mitä oli tuomarin nyt tehtävä muukalaiseen nähden?

— Ottakaa minut mukaan kotiinne, sallikaa minun tehdä työtä hyväksenne, lisäsi hän hiljaa.

Hänen katseensa oli alakuloinen ja rukoileva.

— Tietysti, mielihyvällä, vastasi tuomari kohteliaasti ja lähetti miehet noutamaan hänen tavaroitansa.

Ne vietiin alukseen. Halssimies nosti purjeet ja niin lähdettiin matkaan.

Auringonpaisteessa kimmelsi tiheä sumu hopeankarvaisena. Juuri kun he sivuuttivat saariston, heräsivät lokit ja lensivät merelle päin pitkin, veltoin siivenlyönnein.

Falck ei katsonut asiaksensa huolehtia seuranpidosta. Näin varhain aamulla ei hän ollut puhelutuulella.

Kului pari tuntia — sitten tuuli kiihtyi. Kevyt alus lensi eteenpäin pitkin laineita niin että vaahto pärskyi. Tuomarin uusi vene oli ensi matkallaan. Ukko Anders, joka hoiti pujeita, oli ylpeä siitä: nopealiikkeinen ja keveä se oli kuin kala, ja verraton purjeilla kuljettaessa.

Aavalla ulapalla aaltoili vahvasti.

Falck silmäili seuralaistansa. Tämä istui kuin vaipuneena omaan itseensä. Valohohteen ympäröimänä hän siinä istui ikäänkuin tummaan huntuun verhottuna.

Lopuksi tuomarista tuntui, että hänen pitäisi sanoa jotakin.

Hän katsoi rouva Baranoffiin, kuin odottaen vastausta.

Hän saikin vastauksen, — omituisen, ilottoman hymyilyn.

Johtuikohan tuo surumielisyys jostakin aikaisemmasta tapahtumasta? Tietystikin oli niin! — —

— — Mutta olisipa ihmeellistä, ellei häntä voisi saada sanomaan jotakin.

— Ettekö eilen maininnut rakastavanne seuraa? Minusta tuo ominaisuus ilmenee tällaisessa seurustelussa varsin miellyttävässä muodossa — sillä tavallinen seurakeskustelu on vallan kauheata.

Rouva Baranoff ei vastannut mitään.

Tuomari jatkoi: — Toivottavasti teidän ei ole ikävä!

Kohottaen katseensa vastasi rouva Baranoff: — Minun ei ole koskaan ikävä!

Hymyillen hän jatkoi: — Ikävystyminen lienee — onnellisten etuoikeus.

— Olette varsin oikeassa, voi tosiaankin keksiä jotain parempaa.

Tuomarin ääni kajahti leikilliseltä. Hän katsoi rouva Baranoffiin. Vasta silloin tuli tämä tarkanneeksi hänen silmiänsä. Ne herättivät luottamusta hänen mielessänsä.

— Mitä te ajattelette minusta? kysyi hän hiljaa.

Tuomari hymyili. — En tosiaankaan voi toistaiseksi ajatella vielä mitään. Mutta ensi aluksi merkitsen vain pöytäkirjaan, että teidän ei voi olla koskaan ikävä, siksi että te ette ole onnellinen. Mitä te sitten olette keksinyt ikävystymisen tilalle?

— Minä odotan. — Ja hän lisäsi hiljaa ja kiihkeästi: — En valita mistään. Olen onnellinen siitä että olen tyyni ja voin odottaa.

— Niin, elämä suo lepohetkiäkin!

Rouva Baranoffin huulet kävivät valkoisiksi; hän katsoi toisaanne.

Falck katui sanojansa.

Mutta seuraavana hetkenä käännähti rouva Baranoff hänen puoleensa, ja hänen kasvojensa ilme kävi katkeran pilkalliseksi.

— Elämä on kauheata. Mutta millainen mahtanee kuolema olla?

Hänen katseensa kävi hilpeäksi ja siihen tuli omituinen ilme, joka Falckiin vaikutti kammottavalta.

Sitten alkoi rouva Baranoff hyräillä erästä kevytmielistä ranskalaista laulua.

— — Vai niin, vai sellaisesta seurustelusta hän piti! No, varsin kernaasti hänen puolestansa! Tuomari ei olisikaan enää halunnut jatkaa äskeistä keskustelua.

— Eikö ole hullunkurista kuulla vanhan ihmisen laulavan? kysyi rouva Baranoff nyt. — Minusta se aina tuntuu hullunkuriselta…

— Eikö pikemminkin surulliselta? On huolehdittava siitä, että elämässä aina noudattaa oikeaa järjestystä… Kuinka nukuitte viime yönä?

— Minä näin unta: olin olevinani pieni lapsi ja tulin vieraaseen maahan. Siellä oli eräs vanha mies. Nähdessäni hänet tunsin vihlovaa pelkoa sydämessäni. Hän tuli luokseni. "Pikku lapsi", sanoi hän, "tiedätkö ettet voi tässä maailmassa saada mitään ilman tuskaa?" Ei, sitä minä en tiennyt ja se oli minusta kauheata kuulla. Ymmärsin että hän puhui totta, sillä olihan hän vanha mies, niin että hänen täytyi tietää se — —

Hän nauroi lyhyeen ja muuttelihe hermostuneesti paikasta toiseen.

Seurasi äänettömyys. Tuuli kiihtyi.

— Pelkäättekö te?

Rouva Baranoff pudisti päätänsä.

— Rakastan mahtavia laineita ja myrskyä, joka käy salmissa. — Hän viittasi Utholmenille päin. — Oleskella tuolla öiseen aikaan ja kuunnella kohinaa niin mahtavaa, että se saattaa kaiken muun unhoon — se on kuin nauttisi valtavasta sielumessusta — —

Tuli vihuri, ja tuomarilla oli täysi työ pidellessä peräsintä.

Rouva Baranoff muuttautui lähemmäksi ja sanoi hiljaisella, nöyrällä äänellä: — Kertokaa jotain kodistanne! Sallikaa minun tehdä työtä hyväksenne — mutta älkää tiedustelko koskaan mitään minusta itsestäni!

Falck kertoeli Herön kartanosta, Elin rouvasta ja Pikku-Gunnista, sitten Lehtolasta ja itsestänsä. Hän ehdotti että rouva Baranoff lukisi Pikku-Gunnin kanssa, opettaisi hänelle ranskaa ja paljon muuta — —

Hän ei ollut koskaan aavistanut että voisi olla niin puhelias näin varhain aamulla.

Ja ennenkuin he tulivat perille, oli hän tehnyt jotain, mihin ei ollut luullut kenenkään voivan häntä taivuttaa — hän oli puhunut Gunvorista.

Hän ei itsekään käsittänyt, kuinka oli voinut sen tehdä. Hän kävi äkkiä äänettömäksi ja suljetuksi.

Kun he olivat tulleet perille ja nousseet mäkeä ylös, tuli Elin rouva pihassa heille vastaan.

Hän pysähtyi katsoen vuoroon heitä kumpaakin. Hän oli jo hiukan kuullut asiasta.

Falck esitteli seuralaisensa ruhtinatar Baranoffina ja kertoi tarjonneensa hänelle toistaiseksi asunnon luonansa.

Rouva Baranoff seisoi katsoen Elin rouvaa surullisin, läpitunkevin katsein.

Sitten hän pudisti päätänsä, kiiruhti hänen luoksensa, polvistui hänen eteensä, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

— Ei, ei, kutsukaa minua Veraksi! pyysi hän rukoilevasta — On niin kauan siitä, kun kukaan on minua kutsunut sillä nimellä.

Elin rouvan ankara katse kävi lempeämmäksi. Hän tuli liikutetuksi, tietämättä itsekään, miksi. Oliko tuon äänen soinnussa jotain, joka saattoi hänet ajattelemaan Gunvoria? Hänestä tuntui melkein, kuin olisi Gunvor lähettänyt tuon muukalaisen tänne.

— Tervetuloa! sanoi hän painokkaasti. — Jäätte minun luokseni; on parempi niin!

11.

Oli kulunut muutamia vuosia. Herössä olivat ne rauhallisesti menneet menojaan.

Tosinhan melu maailman markkinoilta voi tunkea sinnekin pelästyttämään mieliä — mutta lähimmän ympäristön varma turvallisuus oli kuin kilpi heidän ja kaiken ulkoa uhkaavan välillä.

Yksin Vera Baranoffkin näytti tyyntyneen. Hän oli yhä vielä Herössä. Kaikista tuntui nyt jo siltä, että hänkin kuului taloon.

Elin rouva oli kiintynyt häneen. Vaikka he eivät voineetkaan koskaan päästä yksimielisyyteen parhaasta tavasta vallankumouksen teossa, vaikutti Elin rouvan katsantokanta kumminkin Veran mieleen. Se rauhoitti häntä, ja hän oli käynyt ruumiillisesti vahvemmaksi.

Elin rouva tahtoi voittaa kaikki maltillisuudella. Piti oppia luonnosta, joka työskentelee hätiköimättä.

Falckia huvitti tarkata, kuinka hillitsevästi Elin rouva vaikutti Veraan.

Totta puhuen oli Veran salaperäinen kirjeenvaihto hiukan hermostuttanut tuomaria. Hän oli myöskin hieman laskenut leikkiä hänen varastoon kokoontuneesta toimintahalustansa. Tuo esiintulvehtiva tarmo, joka vaikutti levottomalta kuin meri eikä näyttänyt voivan väsyä eikä kulua, oli hänestä hiukan hankala ja käsittämätön.

Nyt oli tuomarista huvittavaa nähdä, kuinka Vera keskustellessaan Elin rouvan kanssa hetkiseksi voi käydä tavallisten järkeväin ihmisten kaltaiseksi, jotka tyytyvät etäisyydestä ja ylimalkaisesti harrastamaan vapautta ja edistystä.

Elin rouvan olennossa oli näet jotakin, joka vaikutti siltä kuin saisi hän itse merenkin tyyntymään.

Rouva Baranoff ei liikuskellut paljon ihmisten parissa. Sen mukavammin kävi hänestä jutteleminen, kun oltiin koolla huvittelemassa.

Rovastin ja kamariherrattaren luona arvosteltiin häntä kristilliseltä näkökohdalta. Kummankin mielestä hän tuntui liian köykäiseltä. Rovastin mielestä täytyi Elin rouvan hänelle osoittamaa hyvyyttä katsoa siveellisesti paheksuttavaksi. Hän epäili, että rouva Baranoff oli karannut miehensä luota. Kamariherrattarella oli pikemminkin epäilyksiä, että hän juuri oli miestä pyydystämässä. Hän toivoi että Jumala auttaisi tuomaria pysymään kylmäkiskoisena.

Mitä muissa piireissä lienee hänestä ajateltukin — joka tapauksessa hänestä pidettiin, ja tuntui aina virkistävältä, jos kenellä oli jotain hänestä kerrottavaa.

Ihmeellisintä oli, että hän ikäänkuin sopi yhteen kaikkien ihmisten kanssa. Hän oli aina samaa mieltä kaikkien kanssa, ja se tuntui jokaisesta miellyttävältä. Että tämä ei johtunut mistään itsekkäistä laskelmista, siitä oltiin varmat. Pikemminkin sai jokainen vaikutelman, että hänen luontonsa oli niin suurenmoinen ja rikas, että siinä oli tilaa kaikelle, mitä kukin omalla tahollaan harrasteli. Ja hän oli niin selvillä kaikesta, sekä hyvästä että pahasta. Hän ei hämmästynyt mistään; hän voi aivan rauhallisesti keskustella mitä kammottavimmista seikoista — oli aina kuin hän olisi tiennyt paljonkin vielä pahempaa. Se tuntui jossakin määrin helpottavalta. Kuormat kävivät kuin kevyemmiksi ja pimeys vähemmän synkäksi.

Ainahan oli niitäkin, joista rannikon talvi kävi pitkäksi. Adventin alkaessa valtasi heidät helposti synkkämielisyys.

Kun tämäntapaiset ihmiset sattuivat yhteen hänen kanssaan, ajattelivat he: Sinun laitasi on kuten minunkin, sen voin nähdä sinusta!

Samaten ajattelivat ne, jotka iloitsivat talven pimeydestä valoisan kesän touhun jälkeen. He voivat hänestä huomata, että hänestä tuntui aivan kuten heistäkin.

Näihin kuului Vikka täti. Hänestä oli oikein hauska saada kannatusta Vera Baranoffilta. Elin rouva ei ollut koskaan voinut käsittää että kukaan saisi kyllänsä kirkkaasta kesävalosta, raikkaasta elämän tuoksinasta. Mutta tädistä oli aina ollut ihanaa, että tuli pimeätä ja rauhallista joksikin aikaa. Kun talvi laskeutui synkkänä yli maan, tuotti tähtivalo ja kirkas kuutamo hänelle lepoa ja mielentyyneyttä. Ja kun lumi tuli ja tunturit valkoisina kuvastuivat mereen revontulten loimutessa, silloin tuntui hänestä kaikki tuolla ulkona käyvän niin ihanaksi saduksi, että kaikki muu sen rinnalla hävisi mitättömiin, melkeinpä olemattomiin.

Mutta tädistä oli ihmeellistä, että rouva Baranoff voi ymmärtää häntä niin hyvin.

* * * * *

Säännöllinen koulunkäynti, joka nyt oli alkanut, pani Pikku-Gunnin kovalle koetukselle. Rouva Baranoff ei näet ollut myöntyväinen kuten täti.

Mutta vähitellen alkoi kaikki sujua paremmin. Kun rouva Baranoff vielä keksi antaa useat opetustunneista rannalla tai vuoristossa, niin tämä suuresti lisäsi Pikku-Gunnin kunnioitusta sekä häntä itseään että ranskanpuhumistaitoa ja muuta sen semmoista kohtaan.

Vera opetti häntä tanssimaankin, ja se huvitti häntä. Hän sai myöskin oppia muutamia kuvaustansseja, — venäläisiä kansantansseja, joissa oli pääaiheena rytmilliset soitonmukaiset vartalonkäänteet.

Tämä huvitti myöskin Elin rouvaa ja Falckia.

Väliin pidettiin harjoitukset pihalla.

Eräänä päivänä oli heillä useita katselijoita. Silloin havaitsi Vera heidän joukossaan erään notkean ja soreavartisen pojan. Hän veti hänet esiin.

Tämä oli Pikku-isä, joka oli tullut kotiin joksikin aikaa.

— Tule sinä mukaan, sanoi Vera, — opetan sinutkin tanssimaan!

Pikku-isä kävi hehkuvan punaiseksi kasvoistaan. Mutta hän suostui kernaasti ja oppiminen kävi helposti.

Toisten mielestä oli kauneimpia näytelmiä, mitä voi nähdä, kun hän ja Pikku-Gunn tanssivat yhdessä. Pikku-Gunn oli näet myöskin ylennyt isommaksi ja käynyt solakaksi ja siroksi, voimakkaaksi ja kevyeksi.

Elin rouva ja Falck eivät olleet ainoat, joiden nyt täytyi muistella viimeistä kesäiltaa, jolloin Herön Gunvor ja Hesekiel Jarlsvik tanssivat yhdessä.

Vera Baranoff asui uudessa siipirakennuksessa. Siellä oli hän järjestänyt kaikki oman päänsä mukaan. Vierashuoneista oli hän muuttanut omiin huoneisiinsa muutamia vanhoja, komeita huonekaluja. Pimeiltä ullakoilta ja niiden komeroista oli hän kaivanut esiin kaikenmoisia ihmeellisiä kapineita. Että ne olivat pahoin rempallaan, ei haitannut kovin; hän oli itse nikkari ja maalari ja minkä mitäkin. Kerran sai hän avuksensa Anders Halskarin, ja sitten ei hän enää tullut toimeen ilman häntä. Jos hän vain antoi hänelle hiukan ohjeita, voi näet Anders tosiaankin saada aikaan mitä tahansa. Mälliään ahkerasti pureskellen suoritti hän monenmoista, mihin ei koskaan ennen ollut kajonnut. Vanhat vaivaiset pöydät toipuivat, antiikkinen pronssikruunu voi katsoa käyneensä jälleen ihailtavaksi, ja ranskalaisten porsliinikynttilänjalkain paimenettaret ryhtyivät jälleen jatkamaan karkeloansa.

Lisäksi tuli vielä mitä ihmeellisimpiä esineitä esiin Veran omista matkalippaista.

Niiden väririkkaus levitti pelkkää päivänpaistetta ympärilleen.

Pikku-Gunnille kävivät nuo huoneet vieraaksi ihmemaaksi. Ne kuvasivat etelää, josta hän oli kuullut isänsä kertovan.

Ja hän voi piirustaa tuntikausia, jos vain sai istua pienen pöydän ääressä Veran maalaustelineitten vieressä.

Siellä oli niin paljon katseltavaa.

Kirjoituspöydän tulipunaisessa matossa oli kaksi suurta kirjailtua gasellia. Pöydän molemmin puolin ne siinä loikoivat, ja aivan valkoisia ne olivat, ja pitkät sarvet olivat suorat kuin nuolet.

Pöydällä seisoi kaksi malakiittipaholaista. Sen yläpuolella riippui pieni alabasterilamppu, jossa oli rubiininvärinen lasi. Se paloi aina. Sen vieno, veripunainen valo väritti paholaiset elonhohteella. Pikku-Gunnin täytyi alinomaa katsahtaa niihin.

Mutta kaikkein useimmiten hän loi silmäyksen pilarien takana seisovaan kaappiin. Siellä hän näki pyhän Yrjön vapauttamassa libyalaisen kuninkaantyttären lohikäärmeestä, ja Perseus taisteli merihirviötä vastaan, pelastaen Andromedan.

Kuinka hän iloitsikaan siitä että he molemmat pelastuivat. Hän ei koskaan väsynyt heitä katselemasta. Juuri sellaiset tulisi ihmisten olla, niin kauniit ja ihanat ja mahtavat kuin pyhä Yrjö!

Kaikki mitä Vera omisti oli jollakin tavoin erikoista. Eivät edes hänen pukimensa olleet samanlaiset kuin muiden.

Ihmeellisintä kaikesta oli nähdä hänen maalaavan. Hän maalasi näet merta kuolleinensa.

Pikku-Gunn ei olisi tahtonut katsoa sitä, mutta hän ei voinut olla katsomatta.

Silloin jäi häneltä piirustaminen kesken. Hän vaipui ajatuksiinsa. Hänen täytyi ajatella Tobinea ja kaikkia muita hukkuneita.

* * * * *

Eräänä iltana aikoi Falck ehdottaa Vera rouvalle että he menisivät kävelyretkelle lammikolle katsomaan lohenmullonpoikasia.

Kun ei hän tavannut häntä arkihuoneessa, meni hän siipirakennukseen ja kolkutti ovea.

Noudattaen Veran kehotusta käydä sisään hän avasi oven, mutta pysähtyi päästäen hiljaisen huudahduksen.

Vera seisoi keskellä huonetta, yllään puku, jota Falck ei ollut nähnyt vielä koskaan. Se oli pitkä, valkoinen, poimutettu leninki, purppurareunuksella koristettu; päässä hänellä oli kultainen turbaani, ja paljaita käsivarsia kiersivät renkaat.

Tuomarin katse seurasi häntä, kun hän nyt kulki yli lattian. Hän ihmetteli hänen liikkeidensä kauneutta ja kuinka miellyttävältä ja suurenmoiselta hän vaikutti.

Vera hymyili. Mutta kun hän loi silmänsä tuomariin, näki tämä kuinka kiihkeä niiden katse oli — ja täynnä tuskaa.

— Te yllätitte minut, sanoi Vera hilpeästi. — Olen pukenut ylleni muinaisaikaisen itämaisen kuninkaanpuvun — käytin sitä kerran eräässä juhlassa… ja mielessäni heräsi halu haaveilla uudelleen silloinen haaveeni.

Falck olisi halunnut pyytää anteeksi että oli häirinnyt, mutta Vera keskeytti hänet.

— Minun on täällä niin hyvä olla, että keksin tällaista; kokoon voimia — tulevia aikoja varten!

— Niin, eikö tulevaisuus olekin teidän oikea haavemaailmanne, jossa te rakentelette tuulentupia. Niiden pystyttäminen on helppoa, mutta ne täytyy jälleen repiä maahan. Eikö s e käy raskaaksi?

Tuomarin äänensävy oli surunvoittoinen, — liikkuihan hän tutulla alalla.

Silloin nauroi Vera, tehden uhkaavan kädenliikkeen. — Puhukaa kunnioituksella minun haavemaailmastani! Haaveet ne luovat todellisuuden!

Falck meni maalaustelineitten luo, missä oli peittämätön, puolittain valmis taulu. Se esitti merta, jossa aallot tyrskyivät rantaan ja luodot peittyivät kuohuihin. Ruskolevä kiemurteli käärmeitten kaltaisena valkoisessa vaahdossa, mutta kaikkialla, aallonharjoilla ja aallonpohjissa, mustain leväkäärmeitten keskellä, kellui ja keinuili kuolleitten kasvoja. Pitkissä jonoissa ne tulivat vedenpinnalla uiden, revontulten loimutessa ja luodessa niihin vaihtelevaa valonvälkettä.

Vera tuli hänen luoksensa.

— Tuollainen huvittaa minua!

Tuomari ei vastannut. Hän katsoi pöydällä olevia luonnoksia ja lattialle asetettuja valmiita tauluja. Siinä oli meri, auringonhohteessa punertavana tai kuutamossa kimmeltävänä — pitkähköt laineet loppumattomiin täynnä kuolleiden ruumiita… siinä sinivihreitä gletshereitä jäähän jähmettyneine kuolleineen… Rannalla komeili puutarhan suuri heracleum-ryhmä, suojaten komeilla valkoisilla kukkalatvoillaan seuruetta olentoja, joiden kammottavat kasvot paremmin kuuluivat kuolleille kuin eläville.

— Kuinka te kestätte tuollaista työskentelyä, sanoi tuomari hiljaa. — Ettehän toki näyttäne näitä Gunnille…

Hän alkoi epäillä ettei koulu, mihin Gunn oli joutunut, ollut hänelle hyödyksi.

Rouva Baranoff nauroi. — Nuo ihmisethän ovat niin rauhallisia. Ne rauhoittavat minuakin… Ja emmehän me tiedä niin tarkoin, elämmekö me itsekään vai emme.

Tuomari loi häneen tutkivan katseen.

— Mitä kauhujen taakkaa te kuljetattekaan mukananne kautta maailman? kysyi hän.

Veran ylähuuli värähti ylvään ivallisesti, mutta hänen katseessansa kuvastui tuskaa.

— Oli kerran mies… näen hänet unissani käärmeenä, joka luikertelee minua kohden. Kauhu täyttää silloin mieleni… ja seuraavana päivänä mieleni oikein palaa maalaamaan jotain tällaista… Ettekö voi ymmärtää sitä?

Hän katsoi tuomariin surumielisesti hymyillen.

Falck ei vastannut.

Vera seisoi hänen edessään huoneen puolihämärässä. Lampun punainen valo sekaantui sinertävään kuutamoon, saattaen hänen säännöttömät piirteensä, koko hänen olentonsa esiintymään haavemaisessa väriloisteessa.

Ilmassa ei väreillyt ainoastaan tuon tuntemattoman hajuveden tuoksu, jota Vera käytti, vaan myöskin jotain salaperäistä, huumaavan viehättävää…

Falck pyrki vapautumaan tuosta tunnelmasta, pyrki lähtemään. Mutta Vera laski kätensä hänen käsivarrellensa.

— Olette oikeassa. Kokemukseni elämästä ovat kammottavia. En rakasta sitä enää. Voisi toivoa tuhansin kerroin olevansa kuollut, jos vain olisi aikaa siihen…

— Mitä te sitten rakastatte? Mikä pitää mielenne niin palavana?

— Sen tekee viha. "Minun on kosto", sanoo Herra Jumala… Kerran täytynee siis hänen päivänsä tulla! Ja kun hän varustaa sotajoukkonsa, silloin tahdon rukoilla häntä panemaan miekan minun käteeni… Koston kauhea päivä se on, jota minä riemuiten odotan!

Falck tuijotti häneen.

— Vera, te olette hurja, outo lintu, jonka sattuma on hetkiseksi tuonut meidän näköpiiriimme. Pian te katoatte jälleen. Mutta älkää nyt antako minun kauemmin häiritä itseänne.

Hän käännähti lähteäksensä. Hän oli unohtanut, mitä varten oli tullut.

Vera pidätti hänet jälleen.

— En käsitä, miksi te ette tahdo nähdä minun kuolleitani. Elämä on tuli… katsokaa tänne — — syvät vedet ovat sammuttaneet sen sydämet eivät enää kärsi, jalka ei väsy. Ettekö ymmärrä, kuinka ihanaa se on?… Ymmärrätte kylläkin, — olen nähnyt teistä, että te ymmärrätte sen.

Falck nauroi ja kohautti hartioitaan.

— No, eihän maailma ole pelkkää hauskuutta…

— Se on huono-oppinen ja unohtavainen. Oi kuinka paljon unohdettua hyvyyttä, unohdettuja ajatuksia…

— Olette oikeassa. Entiset unohdetaan ja aletaan jälleen uudelleen…

— Niin, eikö se ole äärettömän väsyttävää…

Vera polki jalkansa maahan.

— Mutta eteenpäin on sittenkin päästävä! — — Huomaan teidän pelkäävän, että minä saatan lapsukaisen päästä pyörälle! Voitte olla levollinen, — sillä sitä en voisi, jos vaikka tahtoisinkin. Se tyttö ei omista muuta kuin mitä hän voi käyttää… Teräväpäinen hän tosin ei ole, teidän pikku tyttösenne, mutta hänellä on raitis mieli. Ja se merkitsee enemmän. Minä jumaloin häntä. Siinä on itse luonto vartijana. Häntä ei mikään voi vahingoittaa.

Tuomari ei ollut samaa mieltä. Mutta nyt halusi hän lähteä täyttä totta. Hän seisoi kynnyksellä.

Vera ojensi hänelle kätensä, hymyillen viehkeää, melkein huomaamatonta hymyään.

Lähtiessään nyt pois, oli tuomari tykkänään unohtanut aikeensa mennä lammikolle. Hänen mieleensä oli tullut muita ajatuksia.

Vera oli mennyt akkunan luo ja vetänyt verhon syrjään, juuri kun tuomari kulki avoimen akkunan ohitse.

— Kiitoksia eilisiltaisesta soitostanne. Seisoin ulkona puutarhassanne. Se, mitä enin rakastan, on hiljaisuus, jonka täyttää vaienneet soinnut.

— Olette aina oikeassa, sanoi Falck, katsoen häneen hymyillen. — Mutta sitä useimmat eivät käsitä, — he eivät kuule noita sointuja.

Falck jatkoi matkaansa. Hän ei pitänyt siitä että Vera illoin kulki hänen asuntonsa ulkopuolella, kuunnellen hänen soittoansa. Hän ei voinut sietää sitä että häntä millään tavoin tarkattiin. Hän tahtoi pitää oman itsensä rauhassa muilta.

Hän meni puutarhaansa, kulki kukalta kukalle, katsoen mitä päivän kuluessa oli tapahtunut.

Hän tunsi lapsellista ihastusta kukkiinsa, oli yksilökohtaisella rakkaudella kiintynyt kunkin muotoihin ja väreihin. Kuinka hiljaa ja varovasti hän niitä kosketteli! Monenlaiset ajatukset pyörivät hänen päässänsä.

— — Kaiketi rouva Baranoff sentään joskus rupeaisi ajattelemaan lähtöäkin; ilmeisestihän hänellä oli jotain erikoista puuhaa… tuo ihmeellinen — kirjeenvaihto saattoi aavistamaan odotettavissa olevia seikkoja — —

Elin rouva ei enempää kuin hänkään ollut koskaan huomaavinaan mitään. Mitä tuo kaikki häntä liikutti — hän tahtoi elää elämänsä rauhassa. Mutta Elin rouva näytti melkein pitävän luonnollisena ettei Vera koskaan läksisikään pois. Hän oli tottunut häneen… Oikeastaan oli tuomarin käynyt samaten. Ja hänkin tahtoi, kuten Elin rouva, olla hänelle hyvä, mutta häntä vaivasi että hänen aina täytyi olla varuillaan pysyäkseen hänestä haluamassaan etäisyydessä. Väliin täytyi hänen sopivalla tavalla peräytyä, Veran pyrkiessä häntä lähemmäksi. Oli aloja, joille Falck ei tahtonut päästää ketään asiaankuulumatonta. Hän ei voinut sietää hänen tutkivaa katsettansa, ei tunnetta että Veran ajatukset olivat niin usein häneen kiintyneet. Häntä hermostuttivat nuo lausumattomat ajatukset, jotka kumminkin tunkivat hänen tietoisuuteensa… Hänellä oli tunne että Vera tahtoi hiipiä hänen muistojensa pyhättöön. Se ei saanut tapahtua. Olipa hän kerran puhunut tuomarille Gunvoristakin. Hänen mielensä oli mennyt siitä aivan hämmennyksiin ja hän oli tuntenut ikäänkuin ihmettelyä siitä että Vera uskalsi mainita Gunvorin nimeä samaan tapaan kuin puhutaan muista asioista.

Sitten ei Vera ollut tehnyt sitä enää koskaan toiste. Mutta nyt tuntui tuomarista epäilyttävältä, oliko tuo seurustelu oikeastaan hyödyllistä Pikku-Gunnille.

Elin rouvaa ja häntä oli usein huvittanut tarkata, kuinka lapsi väliin voi katsoa Veraan ikäänkuin äidillisen anteeksiantavasti. Ja kun Veran tykönä kävi rajuilma, pakeni hän tädin turviin.

Falck päätti sentään puhua asiasta Elin rouvan kanssa. Pikku-Gunn alkoi jo ymmärtää monenmoista — hän ei enää ollut turvattu mielenvammoilta.

Mutta kun Falck ilmaisi pelkonsa, nauroi Elin rouva.

— Jopa nyt kannattaisi siitäkin olla huolissaan, sanoi hän. — Ei lapsella ole mitään hätää.

Elin rouva pysyttelihe yleensä jokseenkin vieraana Herralle, mutta tuntui sentään melkein siltä kuin hän olisi uskonut hänen aina olevan vartioimassa hänen lastansa.

Hänen mielestänsä Pikku-Gunn nyt sai oppia niin tavattoman paljon. Oli suloista päästä kaikista huolista hänen opetukseensa nähden.

Niinpä siis Elin rouvan tyyni levollisuus saattoi tuomarin epäröimiset raukeamaan tyhjiin.

Ei myöskään näyttänyt siltä kuin Vera Baranoff olisi aikonut lähteä pois. Mitä kauemmaksi ehdittiin, sen enemmän hän kotiutui taloon. Eikä tuomarinkaan aina ollut helppo vastustaa häntä, yhtä vähän kuin vanhan, äreän Aroninkaan, joka ei koskaan ollut liioin sietänyt naisia.

Iltapäivisin nähtiin hänet usein kävelyretkellä Pikku-Gunnin ja Pikku-isän kanssa, ikäänkuin he olisivat olleet kolme hyvää toverusta.

Pikku-Gunnista oli hauskaa kävellä hänen seurassansa, ja hän osoitti hänelle suojelevaa ystävällisyyttä, sillä ulkosalla liikuskeltaessa voi hän vuoroonsa opastaa opettajaansa.

Mutta kirkkaina talvipäivinä pujahti Pikku-Gunn usein hänen luotansa. Kun auringonsäteet heijastuivat veripunaisina ja kullanhohtavina vedenkalvosta, ja pilvet vaeltelivat tietänsä suurten liekehtivien tarueläinten kaltaisina, jotka pyrkivät sisään taivaanporteista, silloin ei ollut mitään niin hauskaa kuin olla yksin rannassa.

Kun Gunn noin käyskenteli siellä hohdetta katsellen, heräsi hänessä aina ihmeellinen kaipaus johonkin, joka oli tuleva — —

Eikä hän odottanut ainoastaan aurinkoa — vaan riemua, joka oli tuleva, jotain sanoin selittämätöntä, käsittämättömän suurta, joka oli koittava kaikelle maailmalle.

Ja haaveisiin vaipuneena voi hän siinä seistä seisomistaan, katse kiintyneenä kultaiseen taivaanrantaan.

12.

Täti Vikkaan nähden olivat viime vuodet menneet rauhallisesti menoansa. Tiesihän hän ajan rientävän edelleen, mutta hänen mielestänsä sitä ei huomannut Elin rouvasta eikä tuomarista, eikä hän itse huomannut itsestänsä että hän kävi vanhaksi.

Nyt kävi kaikki niin rauhallisesti ja hyvin. Usein ei hän tiennyt, oliko hänen laskeminen vuosien vai kuukausien kulkua.

Ainoastaan Pikku-Gunnista hän voi huomata ajan liikkuvan eteenpäin. Pikku-Gunn kasvoi suureksi ja alkoi niin siunatusti käydä Gunvorin kaltaiseksi.

Opetuksesta oli tädin osalla enää uskonto ja käsityöt. Mutta Vera Baranoff saattoi olla varsin oikullinen. Väliin hän anasti omille aineilleen niin paljon aikaa, ettei sitä jäänyt ollenkaan tädin opetukseen, toiste hän sulkeutui huoneeseensa eikä tahtonut nähdä lasta eikä ketään muutakaan, niin että täti sai käyttää kaikki opetustunnit siihen, mikä nyt sentään oli tärkeintä.

Mutta huomaamattaan nukahti täti tuon tuostakin hetkiseksi, Pikku-Gunnin kertoessa uskontoläksyänsä. Ja Gunn soi tädille niin kernaasti tuon lepohetken — eihän siitä koitunut mitään haittaa.

Kukaan muu ei huomannut että täti kävi yhä heikommaksi ja väsyneemmäksi ja hengitti aina vaivaloisemmin.

Hän suoritti yhä edelleen nuo vähäiset kotiaskareet, jotka vuosikausia olivat kuuluneet hänen tehtäviinsä. Hän rakasti kaikkia Herön kartanon eläimiä ja ihmisiä ja kaikkia muita olentoja, joiden hyväksi voi tehdä jotakin. Hänen hiljaisena haaveenansa oli aina ollut voida tehdä hyvää jollekin.

Siksi oli hänelläkin salainen kirjeenvaihtonsa, hänellä kuten Veralla.

Nyt olivat saaren pohjoisosassa asuvat kalastajat jo vuosikausia kärsineet siitä, ettei heillä ollut tietä vuoren yli.

Siksi oli täti kirjoittanut rikkaille ihmisille, joita tunsi. Hän oli varma että he kaikki tahtoivat auttaa, kun vain saivat asiasta tietoa.

Kun ei vastauksia kuulunut, otaksui täti asianomaisten olevan matkoilla ja arveli ettei palvelusväki ollut tiennyt tehdä mitään hänen kirjeisiinsä nähden.

Kun heidän sitten hänen laskelmiensa mukaan olisi ollut aika palata, kirjoitti hän uudelleen.

Hänen täytyi tosiaankin ihmetellä, että he alati ja yhä olivat matkoilla.

Mutta odotellessaan pohattain paluuta, puuhasi hän paljon muutakin.

Tädin suurimpia ansioita oli hänen tyyni, taitava tapansa käsitellä sairaita. Kun jollakin oli joku vamma, oli parasta kääntyä hänen puoleensa, — tohtorikaan ei pitänyt hänelle puoliansa, väitti Aron. Yksin Irmildkin halusi hänet luoksensa, kun oli sairas.

Mutta kenellekään ei pälkähtänyt päähän, että täti itse voisi sairastua. Oli niin totuttu näkemään hänet hiljaa hyöriskelemässä. Ei kukaan, ei edes Elin rouva, tullut ajatelleeksi että koskaan voisi olla toisin.

Ainoa, joka aavisti jotain, oli Pikku-Gunn. Eräänä päivänä tuli hän kesken opetustuntien tädin luo. — Täti, en voi olla Veran luona, hän on niin pahalla tuulella — hän on saanut kirjeen… istun sinun luonasi kutomassa viininlehtiä. Saat ne, kun ne valmistuvat! Mutta kuinka onkaan laitasi, täti?

— Olen hiukan väsynyt, ystäväiseni… Ehkäpä nukahtaisin hiukan…

— Sinä ry'it öisin etkä nuku. Sinun pitäisi varmaankin paneutua vuoteeseen.

Täti näytti pelästyneeltä.

— Mitä hyödyttäisi paneutua vuoteeseen, lapsukaiseni! Minua on aina kauhistuttanut ajatella että tuottaisin muille vaivaa.

— Täti, pysyttelisit nyt hiljaa, sinun olisi paljon parempi olla.

Täti hymyili. Oli kuin hän olisi saanut kutsun juhlaan.

Niin nukahti hän sitten hetkiseksi.

Mutta kun Pikku-Gunn seuraavana aamuna toi hänelle kahvia, oli hänestä tädin olennossa jotain outoa. Pieni röyhelöreunuksisen valkoisen myssyn verhoama pää lepäsi väsyneenä pieluksella, posket punoittivat ja häntä vaivasi kuiva, kiihkeä yskä.

Pikku-Gunn meni noutamaan isoäitiä. Tämä lähetti heti sanan tohtori Torgersenille.

Mutta täti pani kovasti vastaan, niin että hänen kasvonsa kävivät yhä punaisemmiksi.

— Sitä ei saa tehdä. Minusta on aina ollut kauheata ajatella että ihmiset saisivat vaivaa minun tähteni… nyt minä nousen — —

Samassa tuli Torgersen sisään. Hän oli käynyt erään lähellä asuvan sairaan tykönä ja tuli sattumalta käymään kartanossa.

Ei, täti ei saanut nousta vuoteesta. Sen hän kielsi varmasti.

Hänen taudistansa ei hän ollut täysin selvillä, mutta ajatteli että se ehkä oli lievää keuhkokuumetta.

Se kävi pitkälliseksi. Kuume ei ollut kova, mutta sitä jatkui jatkumistaan. Vaivoja ei tädillä myöskään ollut, oikeastaan häntä rasitti vain väsymys ja unettomuus.

Pikku-Gunn oli vienyt perille tahtonsa saada hoitaa häntä. Eihän valvominen öisin ollut tarpeen ja täti halusi maata pitkät hetket yksiksensä.

Hän ei koskaan pidättänyt Gunnia kauan yhtämittaa luonansa. Hän lähetti hänet rannalle tai metsään. Palatessaan toi hän hänellekin luonnon raikkautta mukanansa. Täti lähetti hänet myöskin talliin ja navettaan viemään viestejä ja terveisiä. Maatessa tuli hänen mieleensä kaikenmoisia huolia elukkoihin nähden.

Hän kuunteli ja tarkkasi, voisiko saada selville mitä pihassa milloinkin oli tekeillä — —

Grimm ja tuomarin iso kissa olivat niin kerkkäät tappelemaan… Ja Ruusukkia pitäisi pitää silmällä, se oli niin oikullinen… eikä sen pitäisi saada käyskennellä yhdessä Ilokin kanssa, jota se ei voinut sietää — —

Illoin oli täti tyynempi. Väliin antoi hän Pikku-Gunnin ottaa lippaasta esiin vanhoja, kellastuneita kirjeitä ja lukea ne ääneen.

Silloin istui hän vuoteessansa. Hänen silmänsä kirkastuivat — — hän näki nuoruutensa vaeltavan ohitse. Melkein lapsellisella uteliaisuudella hän nyt tarkasteli elämäänsä, ikäänkuin olisi kysymys jostakin toisesta.

Tohtori ei ollut tyytyväinen häntä tutkiessaan. Sydämentoiminta oli heikko, ja illoin palasi kuume. Täti ei tahtonut nauttia lääkettänsä, vaan oli hyvillään jos hänen onnistui saada se salaa kaadetuksi pois.

Kaikista tuntui että täti oli muuttunut — ikäänkuin käynyt henkisesti voimakkaammaksi. Ennen ei hän ollut koskaan puhunut paljon. Hänen silmänsä olivat olleet väsyneet ja arat ja alati valmiit itkuun. Nyt ne olivat loistoa täynnänsä, ja hän puhui rohkeasti kaikenmoisesta.

Elin rouva huomasi todeksi vanhan lääkärikirjan sanat että "hitunen kuumetta rikastuttaa ajatuksia ja tekee kaunopuheiseksi" — sillä tuollaisena ei hän ollut koskaan ennen nähnyt tätiä.

Häntä ei tuo huomio miellyttänyt. Turhaahan oli liiaksi miettiä menneitä.

Kun hän nyt istui kuunnellen tätiä, kävi hänen mielensä raskaaksi — sillä entisyyden jättämät jäljet olivat syvät.

Mutta tädin nyt levätessä siinä niin hienoisena ja vienon arvokkaana, niin valkoisena ja hentona ja silmät lempeän loistokkaina, täytyi Elin rouvan melkein verrata häntä kukkaan, jonka kohtalo ei ollut sallinut kehkeytyä ennenkuin nyt — hetkistä ennen pitkän, hiljaisen yön tuloa.

Hän muistutti todellakin noita ihmeellisiä kukkasia, jotka kasvavat huomaamattomina, aukenevat, levittävät hohdetta ja kuolevat.

Elin rouva ei liioin uskonut tädin enää paranevan.

Hän oli saanut viestin. Kun jonkun piti kuolla Herön kartanossa, tuli siitä aina tieto edeltäpäin.

* * * * *

Tullessaan eräänä aamuna sisään, tapasi Pikku-Gunn tädin istuallaan vuoteessa. Hän ei huomannut että kukaan tuli sisään, vaan tuijotti eteensä vilkkain, jännittynein katsein.

— Poloinen, näen kuinka sinä käyskentelet odotellen ja luulet saavasi sen mitä odotat… Siinähän näen sinut jälleen… Kuljet kulkemistasi ja ajattelet että lopuksi kumminkin löydät sen… Niin, niin, — näen sinut hyvin… nyt olet käynyt vanhaksi ja istut tien varrella — sillä nyt on kaikki lopussa!

Kuiskaten jatkoi hän: — Näetkö nyt ettei mikään toteutunut kaikesta siitä mitä odotit?

Nyt kääntyi hän Pikku-Gunnin puoleen ja sanoi salaperäisesti: — Minähän kuljin kaiken ikäni hakien erästä ihmistä; mutta ne purot, jotka virtaavat ennen Maarianpäivää, kuivuvat sitten… Minä läksin liikkeelle liian varhain, — niin, niin…

— Mutta täti, mitä kaikkea sinä jutteletkaan… Tässä tulee kahvia ja mukana oikea makupala…

— Lapsi, et tiedä kuinka pitkä matka minun täytyi kulkea… Helppoa ei se ollut, — ei todellakaan — — ja eihän saa koskaan unohtaa mitään…

Hänen valittava äänensä tunki Pikku-Gunnin sydämeen. Hän yritti lähteä noutamaan isoäitiä.

Mutta täti otti häntä kädestä.

— Et saa mennä… ei, sinun pitää nyt kuunnella… sillä näetkö, kun aika menee menojaan, silloin kasvaa kaipaus niin kiihkeäksi… kaikki ihmisluonnon kaiho pyrkii tavottamaan sitä, jota ei kukaan saavuta…

Hän mumisi hiljaa, lempeästi.

— Katsos, nyt ymmärrän miksi hän ei palannut koskaan! Miksi olisi hän palannut luokseni?… Ja kun hän tuli, ei enää ollut ovea, josta hän olisi päässyt sisään… "Rakkaani, jää sinne", sanoin minä, "sillä kun olit kaukana, silloin olit minua lähellä, mutta kun tulit luokseni, silloin näin että olit minusta kaukana… Mutta kerran pitää sinun palata, sillä sinä olet ystäväni Jumalan edessä."

Hän istui kädet pantuna ristiin rinnalle. Pikku-Gunn tuijotti häneen vaieten. Tädin ilme oli niin ihana ja hänen äänessään väreili niin kiihkeä hellyys, että se sai Gunnin silmät kyyneltymään.

Hän polvistui sängyn ääreen. Täti laski kätensä hänen päähänsä.

— Näetkö, pienokaiseni, sanoi hän heikolla äänellä. — Siitä tulee elämään niin suuri tyhjyys, kun ei saa tarpeeksi rakkautta ainoaltakaan sielulta… Voihan matkallaan tavata joitakuita, joilta liikenee hiukka kiintymystä, mutta tuo hiukka herättää vain suurta tyhjyyttä — — näen sen nyt edessäni!

— Ei, ei, mumisi hän, — en tosiaankaan ymmärrä, miksi pitää kiusata itseänsä!

Hänen katseensa harhaili sinne tänne.

— Sano minulle, miksi tuuli puhaltaa noin kummallisesti. Kuiskaileeko joku ulkona?

Pikku-Gunn tuijotti häneen ja pelko valtasi hänen mielensä, sillä tädin piirteet muuttuivat ja kävivät niin omituisen jäykiksi.

— Ne puristavat silmät päästäni. Oi, pyydä etteivät ne sitä tekisi! kuiskasi hän.

Hän vaikeroi hiljaa ja alkoi vavista.

Silloin juoksi Pikku-Gunn toisten luo ja nyt lähetettiin noutamaan Torgerseniä.

Sinä päivänä selveni jokaiselle, että tädin lähtö oli lähellä.

Hänen sairauteensa oli liittynyt jokin suolitauti, ja kuume lisääntyi. Hän ei voinut enää syödä, tuntematta mitä kauheimpia tuskia. Niin otti hän Pikku-Gunnilta pyhän lupauksen, ettei tämä enää antaisi hänelle mitään syötävää.

Mutta kuumehoureissa hän vaikeroi nälästä: kaiken ikänsä oli hän tehnyt työtä muiden hyväksi, ja nyt ei kenelläkään ollut edes leipäpalaa antaa hänelle.

Pikku-Gunn ei saanut enää mennä tädin luo. Oli noudettu kaupungista sairaanhoitajatar.

Viikkokausi meni menojaan. Täti voi paremmin, mutta ovi pidettiin yhä edelleen suljettuna.

Pikku-Gunn tahtoi nähdä tädin vielä kerran. Toiset eivät tienneet että hänen täytyi päästä hänen luoksensa, siksi että hän oli luvannut sen itsellensä.

Hän uskoi nyt asiansa Lydrikille. Tämä nauroi, sillä hän nauroi aina — varsinkin kaikelle surulliselle.

Yöllä tuli hän kartanon pihaan, missä Pikku-Gunn odotti häntä.

Hän oli voimakas. Melkein yksin hän pystytti tikapuut ikkunaa vasten. Hän seisoi alapäässä pitämässä niitä kiinni, Gunnin kiivetessä niitä ylös.

Tyttönen rikkoi ruudun, sai auki akkunan ja pääsi näin tädin huoneen viereiseen kamariin.

Siellä istui sairaanhoitajatar uneen vaipuneena. Gunn meni hiljaa tädin luo.

Tämä makasi silmät ummessa. Pikku-Gunn ei ensin tiennyt, tokko hän hengittikään.

Silloin kiintyi tädin katse häneen äkkiä. Hänen silmänsä olivat niin surulliset, että Pikku-Gunn alkoi itkeä.

— Sinäkö siinä olet, pienokaiseni! No, sittenhän voimme mennä! Jumalan kiitos, että vihdoinkin tuli sunnuntai… Hiljaa, lapsi, etkö kuule kelloja, jotka ilmoittavat suruajan päättyneeksi? Jumalan käy sääliksi ihmisiä, kun heidän on ollut niin paha olla!

Gunn meni hiljaa lähemmäksi ja polvistui vuoteen ääreen, painaen kasvonsa tädin polttavaan käteen.

— Täti, en saanut koskaan sanoa äidille, kuinka paljon pidin hänestä. Se ei saa tapahtua enää toiste — nyt tahdon sanoa sen sinulle — —

— Lapsi, tiedätkö että makaan tässä odottamassa kuolemaa? Luuletko, että Jumala tietää sen? Minun täytyy lähteä toiseen maahan; tiedätkö, paistaako siellä aurinko? Olen aina pelännyt pimeätä — —

— Enin käy minun sääliksi Mortenia, kuiskasi hän, — tiedän että se tulee kaipaamaan minua.

Morten oli Elin rouvan iso kissa, joka aina pysytteli tädin kintereillä. Nyt se makasi liikkumatonna sängyn vieressä, ikäänkuin olisi tiennyt mistä oli kysymys.

Täti katsoi ihmeissään Pikku-Gunniin.

— Pieni ystäväni, nyt voin paremmin, nyt on minun niin helppo hengittää. Miksikä sinä itket, lapseni?

Pikku-Gunn hillitsi kyyneleensä.

— Ei, nyt ei sinun pidä nähdä minua alakuloisena, — tahdon iloita siitä että sinä olit niin kauan luonamme ja että nyt saan olla luonasi!

Äkkiä valtasi pelko jälleen tädin mielen. Hän aukoi silmiään hurjan tuskan vallassa. — Minkätähden tulee niin pimeä… miksi käy myrsky yli maan!… minne voin piiloutua?

Pikku-Gunn rohkaisi jälleen mielensä.

— Sen tiedät kyllä, täti!

— Kuinka käy murheellisten sydänten?

— Heillä on Kristus!

Pikku-Gunn oli noussut ja seisoi tädin edessä. Hän oli niin varma asiastaan.

Täti katsoi häneen pelästyneenä. — On kammottavaa pimeällä tiellä! kuiskasi hän. — Rukoile armoa — minä olen ollut syntisraukka, kun olen rohjennut asettaa vaatimuksia Jumalalle!

Silloin polvistui Pikku-Gunn vuoteen viereen ja rukoili:

— Sinä voimakas Isä, joka olet sekä isämme että äitimme, tule tänne ja pidä meistä huolta!

Hän ei sanonut enempää. Hänellä oli niin palavan varma vakuutus, että Jumala tulisi. Hänen äänessään oli jotain, joka ilmaisi sen. Täti kävi levollisemmaksi.

— Minua palelee, pieni ystäväni, on niin kylmä kulkea tätä tietä… Miksi käyvät kasvosi niin mustiksi, lapseni?

Hän makasi kuiskaillen ja tiedusteli niin monenmoisia seikkoja.

Gunn vastasi hänelle kirkkaalla, varmalla äänellänsä.

Täti hymyili hänelle. — Sano jotakin, joka levittää loistetta — —

— Kyllä, täti. Katso, hän tulee, joka on ensimäinen ja viimeinen. Sinä olet vaeltava hänen kanssansa, puettuna valkoisiin vaatteihin, et ole enää koskaan tunteva nälkää tai janoa!

Täti kohottautui pystympään. Lempeät, puoleksi sammuneet silmät syttyivät vielä kerran loisteeseen. Hän kurotti kätensä.

— Ei, sinäkö siinä olet! kuiskasi hän. — Näen että istut odottamassa!

Hän vaipui patjoille ja hänen kasvoilleen levisi rauhan hohde.

Lydrik tuli sisään. Hän oli ensin odottanut alhaalla, mutta oli sitten noussut tikapuita ylös ja tullut sisään. Hiljaa lähestyi hän vuodetta ja seisoi nauraen, kyynelten virratessa kasvoja pitkin. Hänestä oli niin kauheata — melkein samanlaista kuin silloin kun hänen äitinsä kuoli ja suru täytti koko elämän. Täti ei nähnyt häntä. Hän ei nähnyt enää ketään.

Kaukaisen rantaman tavoin loittoni hänestä kaikki, mikä kuului elämään.

Silloin kohotti Lydrik kätensä ja luki siunauksen hänen ylitsensä.

Pikku-Gunn makasi vuoteen vieressä, katse kiintyneenä noihin valkoisiin kasvoihin. Täti hengitti hiljaa, kevyesti. Hän nukkui unta, joka johtaa kuoleman syvyyksiin.

Kului tunti.

Silloin nousi Pikku-Gunn äkkiä ja jäi tuijottamaan eteensä. Hänen silmänsä olivat tummat ja suuret.

— Täti, kuiskasi hän, — näen sinut, sinä elät!

Sitten hän vaipui tiedotonna maahan.

Mutta Lydrik jäi seisomaan paikalleen, kuolleen kunniavartioksi.

13.

Jonkun aikaa tädin kuoltua täytti Pikku-Gunn kuusitoista vuotta ja alkoi käydä rippikoulua rovasti Thymannin tykönä.

Pikku-isä oli ollut talven ajan kalastusretkellä, mutta oli palannut kotiin varhemmin kuin toiset. Hänen piti myöskin suorittaa rippikoulunsa. Hän oli lykännyt sen tavallista myöhempään. Se johtui siitä että hän tahtoi käydä Pikku-Gunnin kanssa yhdessä.

Hesekielistä oli tullut pitkä, solakka poika. Veneessä kävi hän jo täydestä miehestä. Nyt ei kukaan enää saanut kutsua häntä Pikku-isäksi — ei ainakaan kukaan muu kuin Janine.

Kun hän tuli kotiin ja näki Pikku-Gunnin, tuntui hän hänestä muuttuneen paljon. Hän oli kasvanut suuremmaksi ja käynyt hienoksi kuin mikäkin neiti.

Pikku-isää ilahdutti että hänkin puolestaan oli niin kookas ja voimakas ja kaunis — kuten ihmiset sanoivat hänen olevan; — Pikku-Gunnin takia se häntä ilahdutti.

Mutta eipä hänestä juuri näyttänyt siltä, että Gunn olisi sitä huomannutkaan. Oli aivan kuin Pikku-isä olisi tykkänään häipynyt hänen muististansa.

* * * * *

Muutkin olivat huomanneet, että Pikku-Gunn oli äänettömämpi ja suljetumpi kuin ennen.

Falck oli huolissaan hänestä. Ilmeisesti oli Tobinen juttu synkistyttänyt hänen mieltänsä, ja nyt tuli lisäksi suru tädin kuolemasta.

Tuomarin mielessä heräsivät jälleen entiset epäilykset, oliko Veran seura hänelle niin erikoisen sopivaa.

Hän oli väliin kohdannut Gunnia hänen tullessaan siipirakennuksesta. Tyttönen oli ollut kiihkeästi liikutettu ja kiiruhtanut pois, ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa hänelle sanaakaan.

Mutta Elin rouva oli tyyni kuten aina.

— Ehkä hänelle tarjotaan hieman voimakasta ravintoa siellä, sanoi hän, — mutta me Herön naiset olemme aina kestäneet sellaista. Se on ollut meille tarpeen. Meillä on ollut niin paljon tehtävää.

— Ja rovasti on tyytyväinen häneen, lisäsi hän, — hän sanoo että Jumalan sana on sattunut hänen mieleensä. Arvelen että on parasta jättää hänet omiin valtoihinsa.

Pikku-Gunn aavisti hiukan mitä toiset keskustelivat hänestä ja iloitsi saadessaan olla rauhassa. Tämän jälkeen jumaloi hän hiljaisuudessa isoäitiä entistä enemmän. Hänestä oli niin turvallista nähdä hänen käyskentelevän tietänsä voimakkaana ja ilomielisenä, tietää voivansa luottaa hänen valppaaseen silmäänsä ja suojelevaan käteensä — turvassa kaikilta kysymyksiltä, joihin ei tahtonut vastata.

Pikku-Gunn tunsi kasvavansa sisäisesti noissa oloissa. Herön kartano tarjosi hänelle kodin, joka hänestä oli puhdasten sointujen läpitunkema pyhättö. Hän käyskenteli siellä niin turvallisena, riemukkaasti tuntien voimakkaan käden virittävän hänen sielunsa soittimet sopusointuun rannan ja meren perussävelten kanssa.

Totta oli, että hänellä oli paljon ajateltavaa. Tobine oli pyytänyt häntä tulemaan illoin vuorelle häntä tapaamaan. Hän oli luvannut Jumalan edessä täyttää hänen pyyntönsä.

Mutta hän ei ollut nähnyt häntä.

Niin oli Jumala varmaankin ollut hänelle armollinen ja suonut hänelle levon.

Tuo ajatus tuotti Pikku-Gunnille helpotusta. Aina aikaisimmasta lapsuudestaan saakka oli hän tuntenut olevansa vastuussa niin paljosta. Tuo tunne oli syventynyt hänen tarkatessaan ympärillään elettävää elämää, ja Tobinen viittaukset hänen sukunsa rikoksiin olivat saattaneet siihen synkemmän värityksen.

Hänessä oli herännyt harras halu sovittaa mitä voi. Hän tahtoi saada varman vakuutuksen oikeasta ja toimia ainoastaan sen mukaan.

Tuo ajatus täytti hänen mielensä. Aina oli hänellä ollut se käsitys, että kun hän tuli suureksi, määräisi Jumala itse hänelle hänen työalansa.

* * * * *

Sillävälin hän kasvoi ja yleni, kävi solakaksi ja siroksi, miellyttäväksi ja raikkaaksi kuin meren kesytön lintu.

Kun hän sai onnen kasvaa yksinäisyydessä, ei hän aavistanutkaan, millä sädekehällä nuoruus ympäröi häntä.

Mutta isä Hesekiel havaitsi sen. Hän oivalsi noiden syväkatseisten silmien ilmeen. Hän näki että Gunvor palasi jälleen heidän luoksensa. Kun Pikku-Gunn tuli ja laski käsivartensa hänen kaulaansa niin omituisella tavalla, tuntui hänestä että se oli kuin joutsensiipi.

Hänen täytyi muistella sitä aikaa, jolloin hän itse oli nuori ja ensi kerran näki Gunvor Torintyttären.

Kun Pikku-Gunn tahtoi olla yksin, kulki hän lahden ympäri eteläänpäin, pitkää rantakaistaletta pitkin. Eihän hän halunnut täältä pois — mutta keväästä saakka oli hän kumminkin tuntenut kaihoa avaraan maailmaan.

Merellä oli ollut niin paljon laivoja. Hän oli nähnyt niiden tulevan ja menevän.

Ja kaikki nuo kirjeet, joita Vera sai, ne herättivät hänessä levottomuutta — pikimmiten toivomuksen että hänellä olisi siivet, millä lentää pois.

Hän ajatteli kaikkea, joka oli tuleva, hän sai aavistuksen odotettavissa olevista tuskista, jostakin suurenmoisesta, tuntemattomasta. Omituisen suloinen tunne täytti hänen mielensä ja samalla arkuus — hän olisi halunnut lentää lokkien kanssa vesille ja viipyä siellä kauan — —

Joka aamupäivä sai hän määrätyt opetustuntinsa Veran tykönä. Hänestä oli aina kuin pujahtaisi hän suljettuun maahan, missä vallitsi ainainen pimeys. Mutta pimeässä voi sinkoilla salamoita, jotka sytyttivät hänen sisimpänsä tuleen.

Usein valtasi hänet siellä melkein pelko, mutta hän ei ollut puhunut siitä kenellekään, sillä hän ei tahtonut luopua noista hetkistä. Mutta oli sentään ollut rauhoittavaa päästä jälkeenpäin tädin luo viinilehtiä kutomaan ja kuulemaan Jumalasta, joka oli kaikkein isä ja huolehti jokaisesta pienestä varpusesta.

Nyt oli täti poissa. Mutta nythän hän jo oli niin suuri, että hänen kaiketi piti tulla toimeen omin päin.

Hänen oli tullut tavaksi kohdella Veraa jonkinmoisella anteeksiantavalla kärsivällisyydellä. Voihan jokainen sen huomata, että Vera oli toisenlainen kuin isoäiti ja isä.

Mutta Veran olennossa oli kumminkin jotain, joka oli kuin ruokaa ja juomaa nuorelle kyllästymättömälle mielelle. Hänessä oli jotain meren kaltaista. Mitä Gunn kuuli hänen elämästään, se muistutti myöskin merta. Siksi rakasti hän häntä.

Kerran tuli tuomari heidän luoksensa ja oli hilpeällä mielellä ja laski leikkiä. — No, kuinkas käy, kysyi hän, — saatteko te hänet totutetuksi ihmistavoille? Nähkääs, hänhän on oikeastaan vain lintunen.

Silloin oli Vera vastannut aivan vakavasti:

— Minä noudatan persialaisten opetusohjelmaa — opetan hänet taistelemaan, ampumaan jousella — ja puhumaan totta.

Pikku-Gunn oli kauan mietiskellyt noita sanoja.

* * * * *

Rippikouluaika kävi Gunnille raskaaksi.

Rovasti oli sanonut että se oli paras aika koko elämässä.

Pikku-Gunn ei voinut saada sitä tunnetta, ja se seikka vaivasi häntä. Varmaankin hän oli syntisempi kuin muut.

Oli kesä, ja lapset kokoontuivat kirkkoon.

Mutta kun Gunn istui siellä, valtasi hänet usein häpeäntunne. Hänen oli näet niin vaikea päästä tuosta lapsuudenaikaisesta tunnelmastaan, että suuri Jumala, joka oleskeli ulkona, oli hänen Jumalansa. Pieni Jumala, joka oli kirkossa, kuului rovasti Thymannille.

Ja lisäksi yksin virren säveletkin kuljettivat hänet ulos suuren Jumalan tykö.

Usein hän istui alttaritaulua katsellen. Se esitti Jeesuksen kastetta. Todelliseksi tyydytyksekseen hän huomasi sen tapahtuneen avoimen taivaan alla. Korkean taivaankaaren suojassa oli hänet vihitty toimeensa. Gunn tunsi salaista iloa tuosta ettei hänkään ollut halunnut pieneen ummehtuneeseen kirkkoon.

Sitten tuli hän ajatelleeksi mitä Vera kerran oli sanonut, nimittäin että kirkko ja pappi kyllä voivat olla hyvät olemassa, mutta että jos hän tahtoi tietää minne maailman suuri viisaus oli kätketty, niin sisältyi se valtavaan rakennukseen, jonka taivas ja meri ja maa muodostivat. — - Suurella alttarilla tuolla ulkona olivat pyhät kirjat esillä… jokainen voi lukea niitä, eikä ihminen voinut mistään kuten niistä oppia elämään Jumalan kasvojen edessä.

Gunn oli alkanut mietiskellä niin monenmoisia asioita. Nuo nuorekkaat ajatukset eivät hellittäneet hevillä. Hän joutui syvyyksiin, jotka pelästyttivät häntä.

Hän alkoi katsella ympäristöään toisin silmin kuin ennen. Kuinka oli oikein ihmisten laita? — —

Hänen käsitteensä kristitystä eivät soveltuneet ihmisiin, sellaisina kuin ne enimmäkseen olivat. Siellä oli joitakuita, jotka olivat niin tavattomasti heränneitä. Mutta niillä oli virheitä ja heikkouksia, joista ne eivät vähääkään välittäneet. Eikö sen, mikä oli suurinta kaikesta, pitänyt suoda ihmiselle enemmän ylevyyttä ja voimaa? Eihän toki kaikkivaltias Herra Jumala liene tahtonut että ihmiset olisivat niin viheliäisiä? — —

Mutta eihän hän itse liene ollut sen parempi kuin muutkaan!

Tuo ajatus sai hänet kauhistumaan. Nuo toiset, ne eivät tienneet millaisia olivat. Mitähän Jeesus ajattelikaan kaikesta tästä maailman itsetyytyväisestä synnillisyydestä, hän, joka oli tullut sytyttämään tulen, hävittääkseen kaiken halpamaisen — —

Gunn oli kerran lukenut kertomuksen sokeasta naisesta, joka oli saanut näkönsä, mutta rukoillut Jumalaa, että saisi tulla jälleen sokeaksi.

Oliko hänkin saanut näkönsä hetkiseksi?

Tänä talvena oli niillä seuduin perustettu uusi lahko. Sillä oli nimenä "Sionin lapset". Perustajat olivat kaksi etelästä tullutta jumalanmiestä. He puhuivat joka ilta.

Pikku-Gunn oli käynyt kerran heitä kuulemassa. Silloin tapasi hän Irmildin.

Seuraavana iltana tuli Irmild noutamaan häntä.

Mutta Pikku-Gunn ei ollut tyytyväinen oloonsa. Siellä oli niin paljon ihmisiä, ja huomatessaan Jumalan laskeutuvan alas heidän luoksensa, ne saivat itkukohtauksia. Irmild oli pahimpia joukossa.

Kun Irmild tuli seuraavan kerran, ei Pikku-Gunn halunnut lähteä mukaan.

* * * * *

Rovasti Thymann kertoi Elin rouvalle, ettei hänellä ollut koskaan ollut parempaa rippikoululaista kuin Pikku-Gunn. Vaikka hänen tosin olikin vaikea oppia läksynsä, voi rovasti sentään huomata että Jumalan käsi oli koskenut häneen.

Sitäpaitsi oli Gunn aina ollut hänen lemmikkinsä. Hän oli istunut hänen polvellaan, vetänyt häntä parrasta ja lapsellisen rohkeasti sanonut hänelle pieniä totuuksia, joita kukaan muu ei olisi uskaltanut sanoa.

Yhä edelleenkään ei ollut ketään, joka olisi välittänyt niin vähän hänen arvoasemastaan kuin Gunn. Hän sinutteli häntä yhä edelleen ja sai tehdä sen, suureksi ihmeeksi kaikille ja erittäinkin rouva Thymannille.

* * * * *

Pikku-Gunn oli säilyttänyt lapsellisen kiintymyksensä rovastiin, mutta sitä mukaa kuin aika kului, oli hänen ihailunsa vähenemistään vähennyt.

Ripillepääsyn lähetessä oli hän alkanut toivoa että rovasti tekisi pienen matkan kaupunkiin. Hän olisi mieluummin tahtonut että kappalainen suorittaisi tuon juhlatoimituksen.

Mutta siitä ei tietysti tullut mitään.

* * * * *

Muutamia päiviä ripillepääsyn jälkeen juoksi Pikku-Gunn eräänä iltapäivänä alas sillalle, sen sijaan että olisi mennyt piirustustunnille Veran luo.

Hän irroitti veneen ja souti kappalaisen asunnolle. Hän halusi tietää jotakin, ja hänen piti tiedustella sitä kappalaiselta.

Kun hän tuli sisään, istuivat Jeanette rouva ja uusi tuomarinapulainen juomassa teetä.

Jeanette rouva oli ihastuksissaan hänen tulostansa.

Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä, hän halusi vain puhua kappalaisen kanssa.

Kuullessaan että hän oli lähtenyt kaupunkiin ja kahden viikon ajaksi, sai hän kyyneleet silmiinsä. Hän oli luullut niin varmasti, että Jumala tahtoi antaa hänen puhella kappalaisen kanssa.

Ei, kiitoksia, ei hän tahtonut teetä.

Rouva Jeanette ja herra Vig silmäilivät ihmeissään hänen nuoria, kiihtyneitä kasvojansa.

Herra Vig kävi melkein itse hiukan liikutetuksi, nähdessään Gunnin seisovan siinä niin kevyenä ja raikkaana, yksinkertainen sininen liinapuku yllään ja hiukset ja otsa aaltojen kostuttamina.

Kun Jeanette rouva aikoi hilpeästi vetää hänet teepöydän luo, niiasi hän ja juoksi tiehensä.

He seisoivat molemmat katsomassa hänen jälkeensä, kun hän nyt juoksi alas sillalle.

Herra Vigin mielestä hän muistutti nuorta Dianaa, ja hiukan myrtynein mielin täytyi Jeanette rouvan melkein myöntää se.

Pikku-Gunn souti edelleen rovastilaan, joka oli niemen takana.

Tultuaan sisään meni hän suoraan vastaanottohuoneeseen.

Siellä istui rovasti, äsken heränneenä päivällisunestaan. Hän hieroi silmiänsä. Kuka uskalsi häiritä tähän aikaan? Nähdessään tulijan hän hymyili leppyneenä.

— No, sydänkäpyseni, mitä nyt?

— Kuules, pappi, sinun pitää sanoa, mitä minun on tehtävä.

Rovasti hymyili isällisesti, vasta puolittain hereillä, ja veti esiin tuolin.

— Istukaamme, lapsi, istukaamme!… Olen kuullut että sinä olet ollut Sionissa… mutta ota sinä katkismuksesi ja ryhdy sitä lukemaan, se ei oikein ottanut sinulta lähteäksensä, ystäväiseni, ei haittaisi parannella — —

Pikku-Gunn ei istuutunut, vaan jäi seisomaan hänen eteensä. — Et ymmärrä minua, pappi! Tiedät, että ihmiset murhaavat ja tekevät muuta pahaa. Miksi sallii Jumala sen? Minä luulen, että se on meidän syymme!

— Tosinhan on hyvä, lapseni, että tunnustat maailmassa olevan synnillisyyttä. Mutta Herran neuvot ovat tutkimattomat, — tuollaista ei sinun pidä kysyä.

— Kyllä, pappi, tahdon ymmärtää Jumalaa, sillä silloin voin paremmin uskoa.

Nyt rovasti heräsi täysin valveille.

— Lapsi, tule tänne, — synnintuntosi on sittenkin liian heikko. Oletko unohtanut, että järkesi on pimitetty? Oletko unohtanut mitä olet oppinut synnistä ja armosta?

Gunn pyrki kokoamaan ajatuksensa.

— Niin, mutta sinun täytyy sanoa, miksi on käynyt niin kauheaksi elää täällä maan päällä.

Rovasti joutui niin ihmeisiinsä, ettei ensi hetkenä tiennyt, mitä vastata. Kuulla tuollaista lapsen suusta! Ja totta puhuen ei hänestä ollut niinkään hullua täällä maailmassa.

Hän pani silmälasit nenälleen ja silmäili kiinteästi Pikku-Gunnia. — Ystäväni, sanoi hän ystävällisesti, — se, mistä sinun ennen kaikkea on huolehdittava, on että pidät järkesi kurissa. Mene kotiin ja ryhdy lukemaan Luteruksen pientä…

Gunn keskeytti hänet.

— Nyt luulen tietäväni mistä se johtuu. Ihmiset ovat liian huonoja, — eiväthän kristitytkään ole mitään kristittyjä — - Vasta silloin olemme kristittyjä, kun olemme hyviä!

Nyt kävi rovastin ääni ankaraksi.

— Voin huomata että sinä olet ollut Sionissa; sinuun on tarttunut maallikkosaarnaajien vaarallinen tuomitsemishalu, joka on minulle niin vastenmielinen.

Hän nousi ja laski kätensä hänen päähänsä.

— Se on rikkaruoho, joka on pidettävä loitolla Herran viinitarhan taimista, lapsellista matkimishalua, jota on vastustettava.

Hän taputti hänen tukkaansa. Gunn itki aivan hiljaa. Mutta rovasti huomasi hänen koettavan pidättää jotain, joka uhkasi tulvahtaa esiin.

Rovasti kävi miettiväiseksi. Hän ei voinut sietää kyyneleitä. Hän halusi lohduttaa Gunnia.

— Varmastikin on se vain lapsellista matkimishalua, josta on pyrittävä voitolle. Mene nyt kotiin, lapseni, ja koeta saada silmäsi auki havaitsemaan että ihminen on luonnostaan perinpohjin turmeltunut…

— Pappi, minä en usko että olen perinpohjin turmeltunut. Uskon että Jeesus on veljeni.

Nyt kävi rovasti vakavasti asiaan käsiksi.

— Mutta Jumala paratkoon, lapseni, sinähän olet joutunut luterilaisen uskontunnustuksemme ulkopuolelle! Mene kotiin, sanon minä, ja usko puustavillisesti kaikki mitä olen sinulle opettanut. On niin äärettömän vaarallista kajota tuollaiseen; sinähän joudut pois autuudentieltä — —

Pappi katui nähdessään tyttösen seisovan edessään lapsellisesta kiihkeydestä vavisten.

Hän huomasi olleensa liian kiivas. Hän hillitsi nyt äänensä: — Tämä pahoittaa mieltäni, lapsukaiseni… sinä olet elävänä esimerkkinä siitä, mihin joudutaan tällä tavoin… Tuo on seuraus ratsionalismista, ja sitä tulee erikoisesti varoa meidän päivinämme…

Gunn tyrskähti jälleen itkuun. — Mutta ethän sinä ymmärrä minua! Mehän olemme kaikki pappeja… Minä tahdoin että selittäisit minulle, miksi ihmisten on niin vaikea elää. Jeesus on sanonut: "Seuraa minua!" sille, joka kuulee hänen äänensä. Minä olen kuullut sen, minusta on hän sanonut sen minulle. Jos jokainen ihminen, joka kuulee hänen äänensä, tahtoo nousta ja seurata häntä teoissa, silloin täytyy tulla maan päällä parempaa. Minä tahdonkin tehdä sen, ja minä luulin sinun voivan auttaa minua — mutta sinä et voi!

Hän nyyhkytti.

Rovasti Thymann laski pois piippunsa. — Jumala varjelkoon sinua harhaopeista, lapseni. Sionin hengellinen ylpeys on vallannut sinun mielesi! Tahdot olla mukana panemassa meidät papit viralta!… Katso nyt, pieni ystäväni, tuo ei ole mitään muuta kuin uudenaikaista uskottomuutta ja itsevanhurskautta, tuollaista kauheata suvaitsemattomuutta… kuinka ihmeessä olet voinut saada tuollaista päähäsi? Varmaankin se on lähtöisin rouva Baranoffista? Hän on pahentanut yhden näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, jos — —

Rovasti nousi ja kulki pitkin askelin lattian poikki ja pysähtyi jälleen.

Hän oli punainen kasvoistaan, tunsi kristillistä suuttumusta ja melkein närkästystä siitä ettei lapsi heti hellittänyt.

Ei ollut tapahtunut vielä koskaan että joku seurakunnan jäsen olisi uskaltanut puhua noin rohkeasti hänelle.

Ja nyt oli lisäksi kysymyksessä lapsi, pieni naisolento.

Hän kulki jälleen muutaman kerran edestakaisin yli lattian.

Tämä oli varsin arveluttavaa. Lapsi oli ankaruudella taivutettava noudattamaan kirkon kuria.

Hän rykäisi ja alkoi jälleen puhua. Hän ei huomannut heti että Pikku-Gunn oli lähtenyt tiehensä.

Sitten hän istuutui ja kirjoitti pitkän kirjeen Elin rouvalle.

* * * * *

Kun Pikku-Gunn jälleen tuli sillalle, seisoi Pikku-isä ottamassa vastaan venettä. Hän tarttui venenuoraan ja kiinnitti sen.

Hän loi nuhtelevan katseen Gunniin.

— Olisit voinut ottaa minut mukaan. Olisin soutanut sinua!

— Miksikä sitten? Minun oli parasta olla yksin.

Hän juoksi siltaportaita ylös. He jäivät seisomaan rinnakkain. Molemmat katsoivat taivaanrannalle päin, mistä nousi pieniä, harmaita pilvenlonkareita, jotka kasvoivat ja muodostuivat villaviksi palloiksi, vyöryivät pois ja liittyivät yhteen seinäksi, joka loittoni merelle päin.

— Se on jäämeren sumua, sanoi Pikku-isä. — Lämpömittari on laskenut monta astetta.

— Vai niin! sanoi Gunn. Hän mietiskeli millaista nyt tulisi, kun ei ollut ketään, joka voisi auttaa häntä.

Pikku-isä seisoi katsoen häntä — sillä hänen tukkansa kaartui niin miellyttävästi kasvojen ympäri… mutta silmät näyttivät itkettyneiltä.

Silloin kävi Pikku-isän mieli kiihkeäksi ja hänet valtasi väristys.

— Muistatko, sanoi hän väkinäisen leikillisesti, että kerran pienenä ollessamme lupasit minulle, ettet koskaan matkustaisi täältä pois… et koskaan menisi naimisiin, niin lupasit.

Gunn katsahti häneen hämmästyneenä ja hymyili heikosti.

— Annoinko sellaisen lupauksen… no sittenhän en voi sitä tehdä. Enkä ole ajatellutkaan mitään sellaista, lisäsi hän tyynesti.

Pikku-isä ei tahtonut voida kestää nähdä hänet niin välinpitämättömänä kaikkeen nähden, mikä kohisi hänen omassa povessansa. Nyt oli hänelle selvennyt, ettei hän välittänyt mistään muusta koko maailmassa kuin Gunnista.

Häntä harmitti nuo turhanpäiväiset sanat, jotka hän oli saanut sanotuksi. Hänhän olisi tahtonut sanoa niin paljon. Hän tahtoi että Gunn saisi tietää että hänestä olisi ihanin onni maailmassa, jos Gunn voisi hiukan ajatella häntä.

Mutta tyttönen ei käsittänyt mitään. Pikku-isä tunsi halua heittäytyä mereen.

Kalpeana ja arkana hän seisoi Gunnin edessä. Mutta sitä ei Gunn huomannut.

Äkkiä tunsi Pikku-isä että oli tullut kylmä.

— Sinun pitäisi mennä sisään, sanoi hän alakuloisesti.

— Olet oikeassa. — Gunn nyökkäsi lempeästi ja meni. Pikku-isä jäi paikoilleen, tuijottaen kokoontuviin sumujoukkoihin. Ne vyöryivät lähemmäksi, täyttäen koko ilman.

Nyt saapuivat ne hänen luoksensa. Hän tunsi sen ja vavahti. Hänestä ne hautasivat alleen koko hänen elämänsä.

— Niin, mumisi hän, — samaten kävi myöskin isä Hesekielin, — aikoinaan…

Kyyneleet pimittivät hänen katseensa. Janine oli kertonut siitä hänelle.

Lopuksi huomasi hän värisevänsä kylmästä. Hän puri hampaansa yhteen ja läksi pitkin askelin kulkemaan kotiinpäin.

Veräjällä kohtasi hän Domenica muorin. Ehdottomasti kiiruhti hän esiin ja avasi hänelle veräjän.

Muori katsoi häneen ihmeissään. Sellaisia tapoja ei täällä noudatettu eikä Pikku-isä ollut ennen osoittanut sellaista kohteliaisuutta.

Ei hän ollut oikein itsekään selvillä siitä, miksi hän teki sen nyt. Hän ei ollut vielä tietoinen siitä, että hänessä oli herännyt aivan uusi tunne: harras kunnioitus naisia kohtaan. Oli kuin kaikki heidän kauttansa olisi ollut omistettu Gunnille.

14.

Falck tuli odottamattomasti kotiin sinä iltana. Tavallisella kävelyretkellään puutarhassa tapasi hän Veran siellä istumassa.

Hän istui liikkumatonna, musta viitta yllään ja tuijottaen hämärään.

Falck meni hänen luoksensa. Hän oli itse hyvällä tuulella.

— Te istutte siinä synkkänä kuin yö, virkahti hän, — olette jo pitkät ajat pelotellut meitä kaikkia.

Vera pudisti päätänsä. — Yö on samettia, sanoo muuan runoilija… se on armelias ja sääliväinen… mutta sellainen en minä ole.

Hän katsahti Falckiin. — Kuinka te soititte kauniisti eilen! Mutta se oli kaameata… Kuulin sen sävelmän aikaisimmassa nuoruudessani — kerran, istuessani yksin kotona. Tiedättekö mitään niin alakuloista kuin sunnuntai-iltapäivä yksinäisyydessä, soiton kajahdellessa kaukaa?… Kuinka hyvin sen muistankaan! Juuri kun istuin kuunnellen, tunsin niin kalvavaa kaihoa päästä nauttimaan elämän ilosta. Ja nyt eilen oli kuin sama tunnelma olisi uudistunut jälleen.

— Niin, mutta se ei käy enää päinsä. Tulkaa vanhaksi, tyyneksi arki-ihmiseksi, kuten me muut!

Vera hymyili. — Kuinka voitte pyytää minua tulemaan vanhaksi, sehän on mahdotonta! Mistä johtuu, että ihmiset tulevat vanhoiksi? Minä en voi sitä ymmärtää!

— Siinä tuleekin muutos. Nyt on keksitty keino pitentää elämää. Pitää juoda hapanta maitoa.

Vera nauroi. — Ja sitten pitää varoa päivänvaloa ja öisin karaistua tulessa, niin tulee lopuksi aivan kuolemattomaksi… niinhän muinoiset kreikkalaiset väittivät.

Hän taputti Delfiniä, joka pisti kuononsa hänen käteensä. Sitten hän nousi ja nojasi tuomarin käsivarteen, ja he lähtivät kulkemaan puutarhan käytävää pitkin.

Äkkiä Vera pysähtyi. — Tiedättekö, minähän olen oikeastaan aivan haltioissani. Sitä tunnelmaa tarvitsee myöskin väliin. Juuri tänä iltana janosin niin kiihkeästi kulausta ilon viiniä, isosin palaa sen pyhästä leivästä… ja sitten te tulitte Delfinin kanssa tuomaan molempia. Kuinka ihanaa onkaan unohtaa hetkiseksi kaiken maailman hätä! — Sanokaa nyt jotakin!

Hän nojasi jälleen tuomarin käsivarteen ja he kulkivat hetkisen edestakaisin käytävissä.

Falck kertoi hilpeästi sekä rovastista että tohtorista ja uudesta apulaisestaan, joka oli alkanut soutaa niin usein Jeanette rouvan luo ja muutti mielipiteensä kaikista asioista, katseltuaan niitä hetkisen Jeanette rouvan kauneilla silmillä. — Sellaisia me miehet olemme, lopetti hän.

Vera nauroi. — Miehet, eikö se ole käsite, jonka merkitys vielä on epäselvä? Eikö sen myöskin pitäisi merkitä herruutta omaan itseen nähden? Ja sitä te ette saavuta, ennenkuin lakkaatte tavottelemasta sitä meidän suhteemme!… Edellinen on saavutettavissa! lisäsi hän merkitsevästi.

— Kas, kuinka te osaatte olla ilkeä! Te käyskentelette haavemaailmoissanne ja käytätte liian suuria mittoja… Silloin ei myöskään näe selvästi!

Veran ilme muuttui. — Miksi te aina palaatte siihen seikkaan?… Jos näkisi kaikki selvästi, silloinhan ei jäisi mitään etäisyyteen, — ei voisi odottaa mitään, ja odottaa täytyy!

— No niin, joko me nyt taas johduimme vakaviin asioihin… Mutta minähän unohdan että minulla on kirje ruhtinattarelle. — Hän otti sen esiin.

Vera otti sen, loi siihen katseen ja rutisti sen kokoon kädessänsä.

— Älkää kutsuko minua sillä nimityksellä! Häpeän, että olen syntynyt linnassa. Sen aateliuden, jonka Jumala on luonut, käy usein kuten Kristuksen, — se kidutetaan kuoliaaksi. Mutta niiden joukossa, jotka edustavat ihmisten suomaa ja kunniasijalle asettamaa aateliutta, voitte tavata maailman kurjimmat pedot, komeilevia elostelijoita, joiden koko elämä on pelkkää rikollisuutta!… Mutta minulle tuottaa onnea tieto että kerran kaikki hälyytyskellot soivat, ilmoittaen että suuri tilinteonpäivä on tullut…

Hän teki kiihkeän liikkeen, ja tikari, joka hänellä oli kiinnitettynä vyöhön, putosi maahan.

Falck kumartui ottamaan sen. Se oli damaskolainen tikari. Hän ihaili sen hienotekoista kultasilausta.

Mutta siinä oli ruma ruostepilkku — sen aikoi hän hieroa pois. Vera tempaisi tikarin hänen kädestänsä. — Ei se jouda pois — se on verta!

Sitten hän istuutui, käyden äkkiä aivan tyyneksi. — Istukaa, sanoi hän, — kerron teille jotakin.

— On jo myöhäistä! vastasi tuomari epäröiden. Mutta hän istuutui kumminkin Veran viereen.

— Rakkaus on kärsimystä — tiedättekö sen? kysyi hän.

— Tiedän, vastasi tuomari, — tiedän kyllä.

Vera jatkoi, ja hänen äänensä sointu kävi lempeän surulliseksi.

— Minä olen rakastanut… ja joka kerran se on tuottanut kärsimystä. Niin kohtasin Mishka Vladigan… ketään en ole rakastanut kuten häntä. Tulin hänen vaimoksensa…

— Siinä kaupungissa, jossa me asuimme, oli salainen yhdistys johon kuului henkilöitä, jotka taistelevat oikeuden puolesta. Me kuuluimme siihen molemmat. Sitten ei Mishka enää tahtonut kuulua siihen, — hänellä ei muka ollut aikaa. Jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta sitten joutuivat johtajat kiinni. Toiset heistä ammuttiin, toiset rääkättiin kuoliaaksi. Ymmärsimme että meidät oli annettu ilmi, mutta ilmiantajan jäljille ei kukaan päässyt.

— Silloin minä vannoin hakevani hänet käsiin. Kohotin käteni taivaalle ja vannoin kuolemanvalan.

— Sinä yönä, jolloin meillä piti olla suuri kokouksemme olin saanut tietää jonkun hiipineen salin takana olevaan salakammioon. Minä hiivin hänen jälkeensä. Mies, joka seisoi siellä oli varattuna paperilla ja kynällä, kirjoittaakseen muistun kaikkien nimet.

— "Sinäkö siellä olet, Mishka?" kuiskasin minä.

— Hän vastasi kieltävästi, harmistuneena siitä että oli joutunut kiinni.

Vera oli vaiti hetken ja istui leikiskellen tikarilla.

— Käsitättekö, Mishkani se oli, hän, jota rakastin yli kaiken maailmassa! Ja minä rukoilin Herraa Kristusta vahvistamaan käteni. Hän teki sen. Mutta kun Mishka makasi verissään, polvistuin hänen viereensä. "Pikku Mishka, sydämeni lemmitty", sanoin minä hänelle, "kiitä nyt Jumalaasi, että hän säästää sinua antamasta ilmi enemmän viatonta verta!…" Hän ei tehnyt sitä — hän käytti ne muutamat minuutit, mitkä hänellä oli jäljellä, hakeakseen tikarini ja haavoittaakseen minua sillä. Se tuottaa minulle yhä vielä kipuja.

Hän kääntyi tuomariin päin ja nauroi — heleästi ja tyynesti.

— Älkää naurako tuollaiselle! pyysi Falck ehdottomasti.

— Miksikä ei? Voi kärsiä niin että tuska täyttää katseen ja polttaa sydäntä — ja samalla nauraa kylmää ja kovaa naurua.

Hän oli noussut. Hänen ylväs ylähuulensa vapisi.

— Mishkani se oli, josta oli tullut tuollainen mies. — Suurinta, mitä olen tehnyt maan päällä, oli että pelastin hänet jatkamasta rikoksiansa.

Tuomarin valtasi hetkiseksi kiihkeä mielenahdistus, ajatellessa millaista seuraa hän oli hankkinut Pikku-Gunnille.

— Sepä oli inhottava juttu, sanoi hän vihdoin. — Ettehän toki kerro sitä Pikku-Gunnille.

— En, koska se teistä on niin inhottava… Minulla oli kerran itselläni pieni tyttö, lisäsi hän surumielisesti.

— Tapoitteko te hänetkin?

Vera vastasi pelkällä katseella.

— Antakaa anteeksi! sanoi tuomari ja läksi.

* * * * *

Seuraavana aamupäivänä keskusteli Falck kauan Elin rouvan kanssa. Silloin oli jo rovasti käynyt hänen luonaan, ja nyt olivat Elin rouva ja tuomari yhtä mieltä.

Sitten oli Elin rouva kutsunut Pikku-Gunnin luokseen ja saanut hänet käsittämään, että hänen pitäisi lähteä pois kotoa, oppiakseen vielä lisää, koska hänen kerran piti hallita ja vallita Herön kartanossa.

Elin rouva olisi tahtonut panna hänet kauppakouluun. Falck tahtoi toimittaa hänet aivan uusiin oloihin ja ehdotti erästä hampurilaista opistoa. Hän voi saada hänet täysihoitoon erään ystävänsä perheeseen. Hän tarjoutui itse viemään hänet sinne.

Parin päivän kuluttua olivat he valmiit lähtemään matkaan.

Pikku-Gunn oli ollut rovastin luona sanomassa hyvästit ja pyytämässä anteeksi. Isoäiti oli tahtonut että hän tekisi sen. Sitten oli hän ollut myöskin isä Hesekielin tykönä. Mutta Pikku-isä oli ollut niin kummallinen. Hän ei tahtonut uskoa, että Gunn todella matkustaisi. Ei hän myöskään tahtonut antaa hänelle kättä. Lopuksi täytyi Gunnin siitä huolimatta lähteä tiehensä.

Matkapäivä tuli. Heidän täytyi lähteä varhain matkaan, ehtiäkseen laivaan ennenkuin virta kääntyi. Heidän piti lähteä suurella höyrylaivalla etelään. Aurinko alkoi juuri nousta punoittavan taivaanrannan takaa, kun he saapuivat veneen luo.

Isä Hesekiel seisoi pidellen kokkanuoraa. He saivat odottaa hiukan tuomaria.

Elin rouva ja kaikki muut seisoivat kokoontuneina sillanportaille. Grimm seisoi myöskin hiljaisena ja liikkumatonna, ikäänkuin olisi tiennyt mikä oli kysymyksessä.

Tuomari tuli ja he lähtivät liukumaan yli lahden; pian kiihtyi kulku.

Kaikki seisoivat katsoen heidän jälkeensä, kunnes vene katosi niemen taa. Nuorempi Hesekiel katsoi myöskin katsomistaan, seisoen suorana, mutta katse huolestuneena, ihmettelevänä.

Kun vene työnnettiin vesille, vavahti hän ja alkoi väristä. Kaikki himmeni ja mustui hänen silmissänsä.

Hän ei kyennyt vastaamaan, kun Elin rouva kysyi häneltä jotakin.

Janine seisoi hänen takanansa. He olivat pelänneet myöhästyvänsä, hän ja Pikku-isä. Nyt oli hän niin iloissaan Pikku-isän tähden.

— Hyvä että tulit ajoissa, kuiskasi hän, — ja hän kulki aivan sinun ohitsesi.

— Ei, vastasi Pikku-isä hitaasti, — ei se ollut hyvä. Kulkiessaan ohitseni ei hän ollenkaan ajatellut minua…

— Mitäs sanotkaan, Pikku-isä! Hänhän loi meihin kaikkiin niin uskollisen katseen…

Pikku-isä ei kuullut hänen sanojansa. Hän oli lähtenyt pois.

Palatessaan kotiin kulki Janine virran reunaa.

Siellä istui Pikku-isä kivellä, kasvot vaipuneina käsiin.

Poikanen nyyhkytti. Oli kuin hän olisi kuolemaisillaan suruun.

IV

15.

Falck oli palannut Hampurista. Ennen lähtöään oli hän nähnyt Pikku-Gunnin työssä, täysin tyytyväisenä siihen, että vielä oli jäljellä niin paljon opittavaa.

Mutta tyhjältä tuntui Herössä Pikku-Gunnin lähdettyä — se täytyi kaikkien myöntää — kun nyt vielä lisäksi tätikin oli poissa.

Elin rouvalle oli mieleen, että Vera vielä oli jäljellä. Tosinhan hän jutteli lähdöstänsä, mutta Elin rouva hymyili vain, kuullessaan hänen mainitsevan lähtöpäivän. Se oli aina lähellä, mutta ei tullut koskaan.

Syksy kului kulumistaan. Tuli jälleen viestejä pohjoisesta. Sinä vuonna tuli tyyni talvi — ja yöt olivat pitkät ja pimeät.

Aika ei ollut sopiva lähtöön.

Mutta sitten — kun päivät pitenivät ja Golf-virta lähetteli tuuliansa, pyöriäiset temmelsivät lahdella ja kaikki heräsi uuteen eloon, tietäen kevään saapuneen — silloin valtasi Veran aina valtava, levoton kaiho. Hän alkoi jälleen puhua lähtöpäivästä. Mutta se ei tullut sittenkään — sen aika ei ollut vielä käsissä.

Elin rouvasta ei myöskään ollut kiirettä minkäänlaista. Ja päivät menivät menoaan kuten ennen; ne saapuivat yllätyksenä toinen toisellensa, kunnes vuosi jälleen täyttyi ja kaikki alkoi uudelleen alusta.

Pian oli kulunut kaksi vuotta Pikku-Gunnin lähdöstä. Kesäksi aiottiin noutaa hänet kotiin.

Poikkeuksena elämän jokapäiväisessä kulussa oli ollut, että valkea viime vuosina oli ollut useita kertoja valloillaan Veran sivurakennuksessa.

Viime kerralla olisi Herön kartanon voinut käydä hullusti, ellei Hesekiel olisi ollut niin neuvokas.

Mutta Vera oli käsittänyt asian hyvin levollisesti. Hän oli ihmeissään tuomarin levottomuudesta.

— Olen niin tottunut siihen, sanoi hän. — Valkea vainoaa minua. Kolmivuotiaana jouduin kerran liekkien keskelle, ja se on myöhemmin uudistunut monta kertaa… Minusta tuntuu aina, kuin se seuraisi minua kintereilläni…

— Minä rakastan sitä, lisäsi hän. Syvät perussävelet, jotka tarun mukaan saavat kaikki soimaan ja tanssimaan — ne soinnahtelevat juuri tulessa — — —

Hänen käsitystapansa ei miellyttänyt Falckia. Mitään vastaamatta hän läksi hänen luotansa.

Muutaman päivän perästä tuli ukkosilma, ja salama iski Herön kartanoon. Talon takaisesta koivulehdosta kuului pirstoutuvain ja kaatuvain puiden rytinää.

Sitä kesti tunnin ajan. Sitten oli rajuilma ohi.

Illallispöydässä kaivattiin Veraa. Ei kukaan voinut löytää häntä.

Tiedettiin hänen menneen koivulehtoon ennen rajuilman alkua.

Elin rouva lähetti heti väkeä häntä hakemaan.

Falck läksi mukaan. Hän kulki pientä syrjäpolkua pitkin. Hän tunsi Veran lempitiet.

Hän löysi Veran istumassa metsässä pirstoontuneella kannolla. Kalpeana hän siinä istui ja silmät suljettuina. Morten, Elin rouvan suuri kissa, makasi liikkumatonna hänen jalkojensa juuressa.

Tuomarin lähestyessä aukaisi Vera silmänsä. Hän viittasi kissaan ja lausui: — Se on kuollut!

Levottomaan tiedusteluunsa ei Falck saanut mitään vastausta. Vera tuijotti eteensä, kasvoilla omituisen tajuton ilme, kuin unissakävijällä.

— Näin tulen ruhtinaan, sanoi hän hillityllä äänellä. — Hän oli ihana… Näin hänen lähettiläänsä, joiden olento oli kuin leimuavaa metallia ja siivet mahtavia liekkejä… ja niitä ympäröi kauhun myrsky. Taipumattomia ne olivat, vanhurskaita. Tunsin väristyksen käyvän läpi ruumiini, kuten nyt tunnen värinän sanomasta, joka käy yli kaiken maailman… sydämestä sydämeen, kädestä käteen kaikkien niiden välityksellä, jotka muodostavat tuon suuren renkaan…

Hän nousi. — Lähtekäämme täältä! sanoi hän.

Falck tarjosi hänelle käsivartensa, tiedustellen oliko hän vahingoittumaton.

Vera nyökkäsi.

Oliko tapahtunut jotain muuta ikävää? Miettikö hän poislähtöä.

Silloin nauroi Vera. — Te tahtoisitte että minä läksisin.

Hän pysähtyi. — Istukaa, sanoi hän käskevästi, viitaten kumoonkaatuneeseen puuhun. Itse hän istuutui kivelle tuomaria vastapäätä. Hänen kapeat silmänsä, joita heikosti kaartuvat tuuheat kulmakarvat varjostivat, olivat tyynellä katseella suunnatut Falckiin.

— Te olette miellyttänyt minua, sanoi hän hitaasti. — Olen teissä tavannut tuota monin paikoin autuaallisesti kuollutta ritarillisuutta, jota ilman parhaat miehistä eivät koskaan voi olla. Olen tavannut teissä luontaista hienoutta, joka on viehättänyt minua. Olisin halunnut polvistua sen eteen… lähestyä sitä kuten metsän syvyydessä lähestyy tuoksuvaa, harvinaista kukkaa. — Mutta te olette aina sulkenut tien. On ollut mahdotonta päästä teitä lähelle.

Falck nousi. Hän aikoi sanoa jotain siitä, että tuo oli puheenaine, josta hän ei pitänyt… hän halusi lähteä.

Mutta Vera ei sallinut hänen puhua. — Istukaa, sanoi hän. — Nyt tahdon siitä puhua, enkä sitten enää koskaan toiste.

— Tahdon sanoa teille, jatkoi hän, — että te olette pelkurimainen ja joudutte helposti liikutuksen valtaan. Jos olisin tahtonut, olisin kyllä helposti saanut teidät ansoihin. Mutta sitä en ole tahtonut koskaan. Tavotin jotain muuta ja arvokkaampaa. Minä en kuulu niihin tuhansiin naisiin, jotka pyydystävät miehiä.

Nyt nauroi hän tuomarin ilmeelle. — Olisin tosiaankin voinut saada teidät pauloihini, ilman että te olisitte tiennytkään että teidät oli pyydystämällä pyydystetty. On olemassa metsästämistemppuja, joita ei tunne yksikään mies, vaan ainoastaan naiset… Tiedän erään etevän, lahjakkaan miehen, joka odotteli ja valikoi niin kauan, löytääksensä kyllin hyvän, kunnes hänet sieppasi muuan, joka oli huonompi kuin kukaan niistä, jotka eivät olleet kyllin hyvät!… Tuollaiselle minä nauran, sillä sehän on hullunkurista…

— Ei minun mielestäni, vastasi Falck kylmähkösti ja nousi.

— Vielä sana. Se teidän täytyy kuulla. Olisin tahtonut kohdata teitä porrasta korkeammalla kuin missä te nyt olette — mutta te ette voinut kohota niin korkealle!

Vera nousi myöskin ja katsoi Falckia silmiin. — Olisin tahtonut osoittaa teille, että kun nainen ja mies kohtaavat toisensa puolueettomalla alalla, niin siitä voi kehittyä uusi muoto ystävyyttä — tai rakkautta, jos niin tahdotte, — jota ihmiset eivät vielä tunne, jalompi ehkä kuin mikään muu — ylväämpi, jos niin tahdotte, siksi ettei vaadi mitään ja siksi että näkee toisensa oikeassa valossa.

Hän hymyili lempeästi. — Mutta senkin aika on kerran tuleva, kun kaiho siihen kerran on herännyt ja koska se varmimmin johtaa kohden ylevämpää ihmisyyttä — sellaista, että toinen tuntee toisensa.

Falck hymyili väkinäisesti. — Te näette, etten minä halua ryhtyä puolustautumaan. Emmeköhän nyt lähtisi?

— Lähtekäämme vain… Tiedättekö, minä olen itkenyt ajatellessani että joku voisi saada teidät rikkomaan omaa itseänne vastaan! Sillä syvinnä sydämessänne te säilytätte muistoanne — siellä ette tiedä kenestäkään muusta kuin hänestä … Kuinka te kaikki olette heikkoja!

Falck oli kääntynyt puoleksi poispäin. Hänen kasvonsa olivat käyneet harmahtavan kalpeiksi. Veran sanat olivat herättäneet vihlovaa tuskaa hänen mielessänsä. Mutta kun hän jälleen kääntyi hänen puoleensa, oli hänen ilmeensä välinpitämätön ja hänen äänensä leikillinen.

— Olette kyllä oikeassa siinä ettei minusta ole juuri mihinkään, sanoi hän, — mutta älkää vain minun tähteni parjatko kaikkia miehiä!

Vera nauroi. — Olette oikeassa! Tämä on ollut ikävystyttävää, — nyt olen väsynyt siihen. Nyt minulla on muuta puuhaa.

— Niin, te huolehditte niin monenmoisesta, varsinkin nykyisin… mahdottomasta sen eri ilmestysmuodoissa, mikäli olen asian käsittänyt. Te istutte ja nyitte lankojanne… Mitä arvelette, saatteko maailman järkiinsä?

Vera pudisti päätänsä. — Järki on jotain, jota ei vielä ole olemassa… mutta tulee olemaan. Ja mahdoton, — se tulee myös toteutumaan.

— No, lähdemme nyt! — Mutta sitten hän taas pysähtyi. Hänen ilmeensä muuttui, silmät säihkyivät.

— Olette oikeassa siinä mitä sanoitte eilen. On vaikeata odottaa! Ja me, jotka tiedämme mitä inhimillinen kärsimys merkitsee, me huudamme yön pimeyteen: "Vartija, kuinka pitkälti on aamunkoittoon?"

Hän viittasi kohden taivaanrantaa.

— Mutta me emme ole kärsimättömiä. Enteet ovat havaittavissa. Olen tuntenut tuulahduksen Herran rajuilmasta, joka on tuleva — — —

Hän nousi pienelle kalliolle.

— Katsokaa, kuohut saapuvat tyynelle ulapalle syvyyden maininkien herättäminä — sellaista on meillä kotimaassani. Älkää uskoko niitä, jotka sanovat että kaikki jo on ohitse.

Hän vaipui ajatuksiin.

Joka suunnasta lähestyi heitä illan sumu; sammalsuolta kuului hiljaisia ääniä.

— Täällä käy kosteaksi. Teidän pitäisi mennä kotiin! sanoi Falck. Mutta Vera ei kuunnellut häntä. Hän alkoi jälleen puhua hiljaisella, lempeällä äänellä, kuin olisi kertonut jotakin uskotulle henkilölle.

— Me käyskentelemme täällä kantaen maan päällä tehtyjen rikosten taakkaa. Kaikki, joita on kidutettu, elävät meissä edelleen; he vahvistavat käsiämme ja sydäntämme…

— Ja kaikki ne, jotka ovat taistelleet oikean puolesta ja joutuneet tappiolle, ne pääsevät vielä voitolle niiden avulla, jotka jatkavat heidän työtänsä. Kaikki, jotka ovat kärsineet ja kuolleet, kohottavat äänensä haudoistansa, ja ne kajahtavat kaukaisuudesta ja heikkoina, mutta vaikuttavat mahtavasti kuin taivaan tuli. Ne ne kerran syöksevät maailman kumoon…

— Kun murhaajien aika on ohi, kun pyhä Venäjä on käynyt ihmisten asuinsijaksi, silloin tarkkaan sitä haudastani ja iloitsen. Puut humisevat silloin toisin, ja ennentuntematon riemu on kajahtava lintujen laulussa, kun olemme päässeet niin pitkälle, että ihmisten on mahdollista asua Venäjällä ja kaikkialla maan päällä — — —

Hän seisoi vavisten mielenliikutuksesta, ja hänen äänessänsä kajahteli ihmeellinen, outo sointu.

Falck meni hänen luoksensa ja otti surumielisesti hymyillen häntä kädestä.

— Te seisotte siinä kuin todellinen Apollo plektronia käytellen. Mutta nyt meidän täytyy lähteä kotiin; Elin rouva on levoton teidän tähtenne.

Ajatuksiinsa vaipuneena tuijotti Vera häneen.

— Niin, lähtekäämme, lausui hän.

* * * * *

Falck oli luonnostaan hidas tekemään päätöksen.

Mutta tänä iltana oli hänelle jo ennenkuin he ehtivät pihaan selvennyt, että hänen piti matkustaa pois joksikin aikaa.

Samana iltana lähetti hän matkaan virkavapausanomuksen, ja harvinaisella innolla työskenteli hän virkahuoneessaan myöhäiseen yöhön.

Pikku-Gunn oli piakkoin lopettava hampurilaiset opintonsa. Oli jo sovittu, että tuomari menisi noutamaan hänet sieltä. Mutta nyt ehdotti hän Elin rouvalle että saisi ottaa Gunnin mukaansa Ranskaan ja Italiaan. Hän aikoi viipyä matkoillaan vuoden ajan.

Kun Falck tuli hiljaiseen tapaansa pyytämään Elin rouvan hyväksymistä matkatuumiinsa nähden, silloin täytyi tämän hymyillä. Mutta hänen valppaan katseensa ilme osoitti, että hän ymmärsi kaikki.

Mutta kun Falck nyt myöskin halusi saada Pikku-Gunnin mukaansa, tuli Elin rouvan suun ympärille omituinen piirre. Tämä oli jotakin aivan toista, kuin mitä hän hiljaisen ilon vallassa oli odottanut. Mutta voihan Falck olla oikeassa, voisihan se kylläkin olla kehittävää lapsukaiselle.

Niin suostui siis Elin rouva siihenkin.

Entistä tyhjemmäksi oli nyt elämä käyvä Herön kartanossa.

Eräänä aamuna läksi Falck matkaan.

Vera näytti hämmästyneeltä. Hän ei ollut kuullut mitään koko asiasta, ennenkuin nyt näki tuomarin lähtövalmiina.

16.

Pikku-Gunn ei aluksi tiennyt, oliko hän asiasta iloissaan.

Hänen mielensä oli palanut päästä kotiin isoäidin luo ja rannalle.

Sen sijaan kävisi nyt hänen kulkunsa kohden etelää!

— Mutta eihän hän ollut voinut vastata kieltävästikään, — ei isänsä eikä oman itsensä tähden.

Nythän aukenisi maailma hänelle. Suurin, ihmettelevin silmin hän pyrki perehtymään siihen, mieli raikkaan uteliaana.

He matkustivat suurten, sakeitten metsien läpi, missä kimmeltävät lehvät loivat varjoa ja mahtavat latvat liittyivät yhteen salapolkujen katoksiksi, — hempeitten järvien ohi, missä kaikki häipyi pelkkään valonhohteeseen. Kaikkialla värejä ja ääniä, iloisempia ja rohkeampia kuin hän koskaan oli nähnyt tai kuullut.

Ja aurinko, kuinka ihana se olikaan! Kaikkeus ikäänkuin kohisi säteiden soinnista, joka ylevinä sopusointuina täytti avaruuden.

Ja kuta kauemmaksi hän tuli etelään, sen voimakkaammin hän tajusi valon erilaisen vaikutuksen täällä ja pohjoisessa. Pohjoisessa oli tyyntä, joskin päivä ja yö vaihtelivat; täällä kävi melu ja riemu. Valo vuodatti ilonhuumausta ja kaikki säteet sulivat yhteen vuolaaksi kauneuden virraksi.

Hän saapui Italiaan. Kuinka siellä oli kesäisen lempeätä ja suurenmoista! Kuinka paljon uutta hänelle, pohjolan lapselle!

Hän ajatteli kuinka siellä oli aurinkoista kaikkialla, yksin ihmisten mielissäkin. Hän näki repaleisiin puettuja kerjäläisiä, joiden loistavat silmät kuvastivat heitä ympäröivää tuhatäänistä iloa.

Hän näki edessään ennen aavistamattoman maan rikkauden.

Sulotuoksuilla höystetty ilma, lempeä, läpikuultava taivas, kullanpunertavat illat, jotka tuuli täytti oranssilehtojen lemulla…

Hänestä oli kuin väsyisi hän pelkästä ihastuksesta — —

* * * * *

Gunnin näkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt yllätystä.

Ajatellessaan häntä noiden vuosien kuluessa, oli hän ehdottomasti nähnyt hänet edessään tuollaisena pikku tyttönä, jommoinen hän oli ollut noustessaan ensi kerran hänen polvellensa häntä syleilemään.

Ja siinä hän nyt seisoi nuorena impenä, ryhdikkäänä ja solakkana, hentona ja voimakkaana, kosteat silmät syväkatseisina ja lapsellisen suun ympärillä luja piirre.

Ja hänen puheensa — kuinka se kajahti sulavalta. Hänen äänensä oli saanut tummahkon sävyn ja käynyt miellyttäväksi.

Falck oli ehdottomasti peräytynyt askeleen hänet nähdessään.

Hän ei ollut enää yksistään Pikku-Gunn — hän oli vanhan Herön suvun vesa, Elin rouvan ylväs jälkeläinen ja, ennen kaikkea, — hänen koko olentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvällisyys johti mieleen Gunvorin.

Saksalaisten ystäväin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan huolestuttaneet tuomaria. Mutta hän rauhoittui pian. Sehän hänen olisi pitänyt aavistaakin, ettei tyttöseen pystyisi sellainen. Häntä huvitti tarkata, miten vähän Gunn välitti siitä, mitä hänelle tällä tavoin sanottiin.

Isoäidille ei hänestä kukaan etelän asukkaista vetänyt vertoja, ja isoäiti ei koskaan sanonut mitään tuollaista, — siksi ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.

Matkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemään enemmän kuin hän oli aavistanutkaan. Väliin näki hän hänessä vain pienen tyttösen, joka tuon tuostakin odottamattomasti lausui hänelle tervehdyksen häneltä, jonka kaltainen oli, väliin oli tuomarista kuin seisoisi hänen edessään, katse häneen luotuna, hän itse… Herön nuori Gunvor.

Minne ikinä he tulivatkaan, herättivät he jonkinmoista huomiota. Täytyi tarkata tuota soreata, kaunista miestä, jolla oli niin omituisen sielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tyttöä, joka oli puettu niin silmiinpistävän yksinkertaisesti, mutta käyttäytyi lapsellisen luontevalla ylväydellä, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset väistymään tieltä.

* * * * *

Kierreltyään siellä täällä olivat he saapuneet Nizzaan, missä aikoivat viipyä jonkun aikaa.

Gunn iloitsi siitä, sillä hänestä oli koko ajan riennetty liian nopeasti eteenpäin. Hän ei ollut vielä millään paikkakunnalla tuntenut olevansa valmis sitä jättämään.

Falckia huvitti hänen perusteellisuutensa. Hän väitti Gunnin haluavan tutustua joka kiveen, kuten kotirannikolla. Hotellissa tutustui Falck erääseen venäläiseen ruhtinaaseen, josta tuli hänen ystävänsä. He huomasivat harrastavansa samoja asioita.

Ruhtinas oli huvitettu meteorologian uusista tutkimustavoista ja teki juuri pilvihavaintoja uudenmuotoisella ilmaleijalla.

Tuo kiinnitti suuresti tuomarin mieltä. Tehdessään ruhtinaan kanssa pitempiä retkeilyjä, hän tavallisesti uskoi Gunnin heidän vieressään asuvan tanskalaisen kreivittären huomaan.

Mutta väliin hän unohti tehdä sen. Kenties ei se myöskään tuntunut hänestä niin tarpeelliselta.

Gunn oli varsin kerkäs käyttämään tätä hyväksensä. Hänestä oli kuin juhlahetki, kun hän pääsi retkeilemään omin päin.

Ja lisäksi vielä täällä ruusujen maassa! Ruusut saivat hänet kyyneltymään hartauden vallassa. Häikäisevästä kukkamaailmasta tuli tuoksu, joka johti salaisiin pyhättöihin. Kuinkahan paljon ihanuutta olikaan elämällä tarjottavana? — — —

* * * * *

Eräänä aamuna oli Falck lähtenyt matkaan ruhtinaan kanssa.

Gunnilla olisi pitänyt olla italian opetustunti, mutta hän sai peruutuksen.

Hän pujahti varovasti hotellista, ettei kreivitär tai joku muu sitä huomaisi.

Kaikki ne näet tahtoivat suojella häntä, "La figlia di Norvegia", jolla oli niin vakavat kasvot ja niin aurinkoinen hymynvälkähdys, häntä, joka oli niin erilainen kuin muut nuoret tytöt.

Hän pääsi onnellisesti matkaan, jätti kaupungin taaksensa ja kääntyi laakson läpi johtavalle tielle.

Oli ihana päivä. Hohtoisana loisti meri ja maa.

Kuin haltioissaan ilosta vaelteli Gunn laakson ihmeitten keskellä, luonnon huumaavaan syleilyyn suljettuna.

Ei koskaan hän ollut tiennyt että maa oli sellainen. Ja lisäksi sai hän olla yksin!

Ei, ei yksin — hänhän kohtasi sellaisen kukkain paljouden. Hänen täytyi käydä istumaan niitä katsoakseen, liikutettuna niiden ihanuudesta.

Ja entä sitä paljoutta! Ei hän ollut tiennyt että maan päällä voisi kasvaa niin monenlaisia kukkia.

Hän ei voinut muuta — hänen täytyi antautua puheisiin niiden kanssa.

— Täällä te pidätte asuntoa! Ja kuinka paljon teitä on, kuinka tavattoman paljon!

Ne vaikuttivat häneen valtavasti. Hänen silmänsä kyyneltyivät…

Hän meni kotiin toista tietä ja tuli laaksoon, joka oli kuin pelkkää puutarhaa. Etelän puolella se aukeni merelle päin; rinteillä kasvoi molemmin puolin hopeanhohtoisia öljypuita. Laaksonpohjukan puolella kohosi maa aaltomaisesti kohden valkohuippuisia, pitkähköjä, siintäviä tuntureita.

Ja maa oli kuin vihreää samettia, koristettuna kulta- ja purppurakukkasilla, joiden nimeä hän ei tiennyt.

Ilma oli täällä toisenlaista kuin muualla, täynnä outoja sulotuoksuja, jotka häntä huumasivat ja panivat hänen mielensä hämmennyksiin.

Hänet valtasi hurja, lapsellinen vallattomuus. Hän ei tuntenut enää omaa itseänsä. Hän keksi kaikenmoista, alkoi ajaa takaa perhosia — mutta ei niitä pyydystääksensä. Hän tunsi vain vastustamatonta halua lentää yhdessä niiden kanssa — — —

Mutta lopuksi täytyi hänen sentään kääntyä kotiinpäin.

Hän tuli raunioitten ohitse. Ruusut verhosivat korkeata muuria.

Hänen täytyi mennä niiden luo, ahmia niistä toisesta toisen jälkeen tuoksua, kuten viiniä — hänen täytyi kurottautua niitä kohden, painaa päänsä niiden sekaan, tuntea niidenkin hipaisua, joihin ei voinut ylettää.

Ja ne tulivat hänen luoksensa, ne virtailivat hänen ylitsensä kuin vedenputous.

Siinä oli vanhoja tuttuja, jotka hän muisti tuomarin huoneista. Siinä oli marski, komeana kuin auringonlasku, siinä Gloire pienine kauneine kasveineen, jotka olivat keltaiset kuin raakasilkki. Niiden tuoksu tunki hänen sydämeensä… Ja siinä tuli hänen ystävänsä Celine vihreän kullahtavana, sametinhienoisena, verellä pirskoitettuna…

Aivan väsähtäneenä hän vaipui istumaan. Ruusut pitivät hänet lumoissansa. Ne kostuttivat hänen kasvojansa kasteellaan, uursivat loitsuja hänen mieleensä. Mutta hän unohti koko ympäristönsä.

Hän luuli kulkevansa jälleen kotiinpäin. Mutta niin ei ollut. Hän istui hiljaa silmät ummessa ja uneksi ihanasta ruusuntuoksuisesta maasta ja kaikesta mitä ruusut sanoivat — - —

Äkkiä huomasi hän unohtuneensa istumaan. Hän nousi, hieroi silmiään ja kiiruhti pois.

Mutta kun hän kulki Santa Marian vanhan luostarikirkon ohitse, soivat kellot ja hän kuuli urkujen mahtavan äänen.

Hän hiipi luostaripihan poikki solakkojen arapialaisten patsasten keskitse kirkon ihanan holvin alle.

Siellä vallitsi punertava puolihämärä, jonka täytti Santa Marian liljojen tuoksu. Palestrinan kuolemattoman ylistyslaulun hyminä täytti korkeat holvit.

Hän istui silmät suljettuina ja kuunteli. Tuolla ulkona oli maailma. Täällä oli hän jälleen kohdannut Jumalan.

Hän tyrskähti itkuun.

Hänet oli vallannut sama tunne kuin kotona mahtavan myrskyn kohistessa merellä.

17.

Kesäinen huvittelukausi oli parahimmillaan. Promenade des Anglais oli tulvillaan sitä yleisöä, joka katsoo oikeudekseen käydä hienostosta.

Tänä vuonna voitiin olla varastoon tyytyväisiä. Siihen kuului muuan kuningatar ja kaksi kuningasta, sen lisäksi tavallinen kokoelma erilaisilla arvonimillä varustettuja henkilöitä maailman kaikista ääristä.

Hotellissa, jossa Falck asui, oli koolla valittu piiri, missä hänet ja hänen nuori kasvattinsa oli otettu suopeasti vastaan.

Tuomarin olennossa oli jokin omituinen viehätysvoima, jota kukaan ei voinut vastustaa, kaikkein vähimmin naiset.

Hänen leikillisen purevat arvostelunsa kaikista maailman asioista huvittivat heitä. Samaten huvitti heitä sekin, että heidän aina piti pysytellä puolustusasemassa mielipiteisiinsä nähden.

Vielä lisäsi hänen viehättäväisyyttään sekin, ettei hän itse pannut sille mitään arvoa.

Hänen tummaan taustaan kuvastuva omituinen elämänilonsa kiinnitti suuresti tanskalaisen kreivitär Hardenflethin mieltä — samaten kuin sekin että hän voi sanoa mitä kammottavimpia asioita niin miellyttävällä tavalla, että hänelle täytyi antaa anteeksi.

Muutaman päivän kuluttua oli kreivitär jo alkanut lukea hänet ystäviensä joukkoon. Ja täytyihän hänen ottaa huomaansa hänen nuori tyttärensä, kun tuomari retkeili kevytmielisesti venäläisen tuttavansa parissa sinne tänne ja eleli niin tykkänään yläilmoissa, ettei ollenkaan nähnyt mitä maan päällä tapahtui. Mutta tuo lapsi oli myöskin voittanut kreivittären suosion suuremmassa määrässä kuin kukaan muu nuorisosta.

Ei keneltäkään voinut jäädä huomaamatta, kuinka viehkeä hän oli katsella, istuessaan hiljaisena ja ajatuksiin vaipuneena, sielukkaiden ilmeiden vaihdellessa yhtä mittaa hänen kasvoillansa, ikäänkuin keveitten siipien liidätteleminä. Hänen seuraansa haettiin, huolimatta hänen umpimielisyydestänsä. Nuoriso kokoontui hänen ympärilleen. Hän iloitsi siitä ja palkitsi sen kiintymyksellä, mutta liian lähelle häntä ei kenenkään onnistunut päästä. Tietämättään hän määräsi seurustelun sävyn kaikkialla missä oli mukana.

Aluksi ei seuraelämä ollenkaan huvittanut häntä. Mutta Falck tahtoi että hän ottaisi siihen osaa, ja silloinhan ei muu auttanut…

Aluksi hän istui ihmetellen ja tarkkasi noita muhkeita, arvonimin komeilevia ihmisiä.

Tahtomattaan hän käytti niin suuria mittoja, ettei kukaan pystynyt niitä täyttämään. Hän ei oikein tahtonut myöntää sitä itselleenkään, sillä varmaankaan se ei ollut oikein — mutta hänestä tuntuivat kaikki vaikuttavan niin vähäpätöisiltä isoäidin rinnalla. Hänestä tuossa ylhäisyydessä oli niin paljon keinotekoista. Hänen täytyi ajatella isoäitiä, ja äkkiä hän käsitti että hän omisti ainoan todellisen ylhäisyyden — luonnon suoman -, joka ei ilmetäksensä tarvitse mitään ulkonaisia välikappaleita.

Oli monenmoista, johon hän ei mitenkään voinut tottua. Ja eräs omituisuus hänellä oli, josta hän ei voinut mitenkään vapautua. Se oli se, että hän aina luuli ihmisten tarkoittavan mitä sanoivat.

Hänestä ilma oli täynnä merkityksettömiä, ajattelemattomasti lausuttuja sanoja, joista ei jäänyt jäljelle mitään, kun hän tahtoi käydä niihin käsiksi.

Tuo hieno seurapiiri voi väliin saada hänen mielensä suorastaan järkytetyksi. Hänestä tuntui käsittämättömältä, kuinka ihmiset voivat suorastaan valehdella, jos kohta valhe olikin kuin sametinpitoinen ja uhkui ihmisrakkautta.

Ja kaikki tuo herttaisuus, jota jokainen osoitti toisille, voi läheltä tarkaten hänestä väliin vaikuttaa niin typerältä ja teeskennellyltä, että hän jäi istumaan aivan äänetönnä, silmäkulmat tuskallisesti rypistettyinä.

Ja se, mitä hän väliin sattui kuulemaan seurakeskustelusta, oli hänestä peräti vastenmielistä. Siinä tuli minkä mitäkin: salaperäisiä viittauksia, hienostellen lausuttuja rivouksia, kaikkea henkisen köyhyyden rihkamaa. Ja istuessaan siinä katse tyynen hämmästelevänä, voi hän äkkiä oivaltaa, mihin tasoon tuo hieno maailma kuului, joka väliin huomaamattaan voi eksyä raakuuteen.

Silloin valtasi hänet äkkiä kalvava kaiho päästä puhtaampaan ilmapiiriin, kodin valoisaan turvaan.

Hänestä kävi hankalaksi keskustella näiden ihmisten kanssa. Heillä oli runsas varasto seurustelukielen kohteliaisuuksia, joihin hän ei ollut perehtynyt.

Väliin, kun hänet väkisinkin sekoitettiin keskusteluun, voi hän muutamin yksinkertaisin sanoin lausua jotakin, joka toisiin vaikutti uutuuden koko voimalla.

Kreivitär ynnä muut nauroivat usein sille että hän niin vähän ymmärsi leikkiä. Yleensä oli kaikki, mitä hän sanoi, omansa huvittamaan tai hämmästyttämään.

Mutta verrattoman viehkeä hän oli, aina ja joka hetki.

Nyt oli hän ensi kerran joutunut kosketuksiin maailman kanssa, ja se oli tuottanut hänelle tuskaa.

Eräänä iltana oli seurusteluhuoneessa sievistellyssä muodossa lausuttu lukemattomia ilkeyksiä. Gunn oli istunut sitä kuunnellen. Alettiin muuan seuraleikki. Seurueen piti lausua arvosteluja heikommasta sukupuolesta.

Kreivitär kiersi huonetta, kooten noita viisauden lauselmia. Hymyillen lähestyi hän Gunnia.

— No, mitäs te sanotte heikommasta sukupuolesta?

Gunn katsoi häneen vakavasti. — En minä tiedä mitä se onkaan, — ei meillä tiedetä sellaisesta…

Kreivitär nauroi. — Olette aivan oikeassa, pieni ystäväni, puhetapamme ovat korjauksen tarpeessa. Se johtaa todellakin harhaan; toimittakaamme se pois maailmasta! Siis — heikompaa sukupuolta ei ole enää olemassa! Mitä tahdotte vielä sanoa?

Gunnin silmät kyyneltyivät. — Minusta on vaikeata, että ihmiset ovat niin vähäpätöisiä ja pahoja! Minun mielestäni me olemme pahoja kaikki tyyni.

Hän nousi ja läksi huoneesta.

Hetkisen vallitsi siellä hiljaisuus.

Sitten jatkettiin siitä, mihin leikki oli keskeytynyt.

* * * * *

Kreivitär Hardenflethillä oli mukanaan poikansa, nuori kreivi Holger. Tämä oli aluksi laskenut leikkiä siitä että hänen äitinsä oli niin ihastunut tuohon kylmäluontoiseen pohjan neitoon. Hänen mielestänsä oli hänessä jotain kuuran tapaista, — jotain vielä heräämätöntä.

Mutta kun kreivi eräänä päivänä palasi metsästämästä vuonkauriita, oli hän nähnyt hänet laaksossa, jyrkillä kallioilla kiipeilemässä. Hän oli silloin tarkannut, kuinka solakka ja notkea hän oli, kuinka hänen ihonvärinsä muistutti valkoista helmeä ja kuinka ylväs hänen suunsa ilme oli.

Ihmeellisintä oli, ettei hän ollenkaan kiinnittänyt huomiota kreiviin. Hän tuijotti hänen ohitsensa silmin, joiden vertaista kukaan ei liene nähnyt. —

Ei ainoakaan noista nuorista tytöistä ollut vaatetettu niin yksinkertaisesti kuin hän, mutta häntä verhosi luontoperäisen ylhäisyyden kuninkaallinen kaapu. Niin, eiköhän kaikilla maailman kuningattarilla olisi ollut syytä toivoa olevansa vaatetetut niin hyvin kuin hän?

Eräänä päivänä selveni kreiville myöskin, mikä hänet erotti ympäristöstä. Tuo valkean hohde ei ollut kuuraa, se oli puhtautta. Hän oli hennointa, mitä kreivi koskaan oli nähnyt. — — —

* * * * *

Kreivi Holger oli kookas, sorea mies, jolla oli pienet, valkoiset kädet. Hän oli vaaleaverinen, ja hänen suurissa, himmeältä teräkseltä hohtavissa silmissään leikiskeli hienon ivallinen välke. Hänestä sanottiin että hänen hymyilynsä oli kauniimpi kuin ainoankaan miehen. Täsmällisen sirouden ohella ilmeni hänen olennossaan vieno vivahdus elostelusta. Tämän sanottiin tekevän hänet vain sen vaarallisemmaksi.

Ei kukaan uskonut hänen vakuutuksiansa että hän, kuten Byron sanoo, oli leikkinyt leikkinsä loppuun. Sanottiin että hän voisi voittaa minkä naisen tahansa, että kaikki äidit katsoivat häntä mielenkiintoiseksi olennoksi ja että nuoret tytöt ajattelivat enemmän häntä kuin ketään muuta.

Jokunen ehkä oli huomannut, kuinka kova noiden sinisten silmien ilme voi olla.

Mutta se hälveni hänen kuullessaan musiikkia. Ja häntä liikuttivat aina eniten tunteellisimmat sävelmät. Silloin hän voi istua kyynelsilmin.

* * * * *

Hotellissa oli herättänyt jonkunverran hämmästystä se välinpitämättömyys, millä Falck ja hänen nuori kasvatustyttärensä käsittelivät seuratapoja koskevia erinäisiä kysymyksiä.

Kreivitärtä ei miellyttänyt ivallinen tapa, millä Falck arvosteli tällaisia asioita. Oli mahdoton saada hänet luopumaan käsityksestä, että moni seuraelämän ilmiöistä oli jäte sivistyskannasta, jonka jo olisi pitänyt kuulua kaukaiseen entisyyteen.

Hotellissa asui vanha kuningas ja vähän kauempana nuori kuningas kuningattarinensa.

Ei ollut mahdollista taivuttaa Falckia tai edes hänen nuorta hoidokkiaankaan pitämään heitä sen merkillisempinä kuin muitakaan ihmisiä. Nuori tyttökin tervehti heitä aivan samaan tapaan kuin jokaista muuta.

Kreivitär koetti suojella loukkauksilta käsitystapoja, joita vailla ihmiset eivät vielä voineet olla. Tuohan haiskahti tasavallalta, — ei, vallankumoukselta!

Falck nauroi. Hänen käsityskantansa ei ollut missään tekemisissä politiikan kanssa. Hän odotti yhteiskunnallista vallankumousta. Kun ihmisarvoa yleensä ja luontoa alettaisiin kunnioittaa, silloin katoaisivat nuo keinotekoiset arvoasteet itsestään.

Tuomarilta voitiin kenties sietää sellaista yltiömielisyyttä, mutta oli kauheata ettei lapsenkaan laita ollut juuri sen paremmin.

Nuori kuningas oli monta kertaa kunnioittanut Gunnia keskustelemalla hänen kanssaan, mutta Gunn ei näyttänyt kiinnittävän siihen mitään huomiota. Eräänä päivänä oli kreivitär nähnyt kuinka hän vastasi hänen hymyilyynsä ja tervehdykseensä aivan välinpitämättömään tapaan.

Kreivitär ei voinut sallia tämän jatkua, sekaantumatta asiaan. Hänestä näytti melkein siltä kuin Gunn olisi tervehtinyt kohteliaammin Mariettaa, joka kaupusteli oransseja.

Gunn katsoi kreivittäreen ihmeissään ja puolustelihe: — Mutta hyvainen aika, hänhän on vanha nainen!

Ja hänen äänensä oli niin vakuuttava, että kreivitär hetkeksi joutui ymmälle ja hänestä tuntui että hän itse oli väärässä.

Liikutettuna hän meni poikansa luo, joka myöskin oli saapuvilla.

— Mutta Holger, tuo lapsihan on ihminen! Soisin että niitä olisi maan päällä useampiakin — — —

Holger nauroi. — Mutta ei vain liian monta!… Muutoin ei hän olekaan ihminen, hän on villijoutsen.

Myöhemmin illalla tuli kreivi äitinsä tykö. — Sanon sinulle, mistä tuo kaikki johtuu, äiti. Hän on niin jalosyntyinen, että hänen sopii halveksia kaikkia arvoasteita. Mutta itse ei hän tiedä siitä.

Kreivitär katsoi ihmeissään poikaansa eikä aluksi tiennyt, kenestä hän puhui.

Sitten hän ymmärsi sen ja katsoi vielä enemmän ihmeissään hänen jälkeensä.

Kreivi Holger meni puutarhaan.

Yksinkertainen valkea puku yllään seisoi Gunn siellä nuorten saksalaisten ruhtinatarten keskellä, jotka komeilivat uusimmissa muotikankaissa.

Silloin nyökkäsi kreivinna itseksensä. Holger oli oikeassa.

18.

Gunnin ovea kolkutettiin. Siellä oli nuori paronitar Ida, muuan kreivittären kaukainen sukulainen.

— Tule, huusi hän, — sinun täytyy tulla mukaan! Muista, että olet luvannut!

Aiottiin esittää turnajaiset ja paljon muuta. Koko ilta pidettäisiin oikein hauskaa, hyväntekeväisyystarkoituksessa.

Idalla oli yllään komea puku, helmillä koristetusta clair de lune kankaasta, ja hän oli innokas pääsemään matkaan. Holger oli luvannut toimittaa heille hyvät paikat. Holger kuului esiintyviin.

He tulivat hyvissä ajoin ja asettuivat paikoillensa. Idan silmät loistivat. Eikö Gunninkin pitänyt myöntää, että siellä oli kaunista.

Mutta äkkiä hänen ilmeensä muuttui, ja hän unohti ystävättärensä.

Nyt astui nimittäin Holger toisten keskiaikaisten ritarien joukkoon. Komea panssari- ja haarniskapuku sopi niin hyvin tuolle kauniskasvuiselle miehelle. Hän teki hienolla miekallaan hyökkäävän liikkeen. Paronitar Ida unohti koko muun maailman, — hän näki ainoastaan hänet.

Kreivi Holger asettui puolustusasentoon ja miekkailu alkoi. Asianymmärtävät ihailivat hänen kaunista miekankäyttelyään, hänen tyyntä kylmäverisyyttään niin puolustus- kuin hyökkäysliikkeissä.

Gunn ei nähnyt mitään. Hän oli tullut ajatelleeksi Pikku-isää, ja hänen silmänsä kyyneltyivät — hän ei itsekään tiennyt miksi.

Hän heräsi ajatuksistansa. Kreivi Holger tuli suoraan heitä kohden. Luoden häneen pitkän katseen, hän laski paljastetun miekkansa alas. Oli kuin hohde olisi kirkastanut hänen otsaansa. Hän hymyili.

— Kannan teidän väriänne, sanoi hän hiljaa ja viittasi valkoiseen nauharuusukkeeseensa.

Paronitar Ida oli jälleen kalvennut.

Myöhemmin illalla esiintyi kreivi Holger uudelleen trubaduurina.

Naiset olivat yksimielisiä siitä että hän oli vielä kauniimpi piukassa mustassa samettipuvussaan, baretteineen, missä höyhentöyhtö hoippueli.

Gunn kuunteli.

Hennon soinnukas kitaran säestys liittyi kreivi Holgerin väräjävään tenoriin, seuraten sitä poluille, mitkä laulun tenho loi tiettömään maaperään.

Veri kohosi Gunnin poskille hänen kuunnellessaan.

Ja kun kreivi Holger seisoi virittäen soitintaan, jonka ääni oli laskenut, täytyi hänen katsoa häneen uudelleen ja aina uudelleen.

* * * * *

Sitten seurasi itämainen yö.

Käveltiin puutarhoissa ja niittyjä pitkin. Kreivitär kulki edellä Gunnin kanssa, Ida ja Holger seurasivat heitä, tapansa mukaan kiistellen.

Ida väitti miesten tunteiden olevan raakaa ainetta. Eiköhän olisi mahdollista käyttää hienompaa?

Holger puolusti miehiä, mutta ei oikein seurannut omaa puhettaan. Hänen täytyi katsoa häntä, joka kulki heidän edellänsä, ihailla hänen siroa kasvuansa… kuunnella hänen matalaa, sulavan soinnukasta ääntänsä. Ja kun Gunn kerran käännähti heihin päin, näki hän hänen suunsa, jonka hymyily oli niin ilmehikäs — — —

Holger oli keksinyt hänelle uuden nimen. Hän nimitti häntä Gunnriksi. Hän oli sattumalta nähnyt tuon nimen eräässä vanhassa anglosaksilaisessa kirjassa. Se merkitsi sotajumalatarta.

Hänestä se sopi niin hyvin, ja hän sai toisetkin puolellensa.

Gunn nauroi heille, — sillä eihän se nimi soveltunut hänelle ollenkaan.

Holger haki hänen katsettansa. Se oli kirkas ja tyyni. Näytti siltä kuin kreivi ei olisi pitänyt siitä.

Yö oli tyyni. Keveitten pilvien takaa tuikkivat tähdet. Hitaasti putosi yksi niistä alas loistavana kaarena ja vaipui valkoiseen sumuun. Sitten seurasi useampia, tähti tähden jälkeen, kimmeltävänä sateena.

Kaikki pysähtyivät katsomaan. Gunn kulki muutaman askeleen eteenpäin.

Kreivi Holger seurasi häntä.

— Toivokaa, sanoi hän hillitysti, — toivokaa sitä, joka teitä lähestyy, joka ei rohkene mitään, on pelkkä unihaave… Toivokaa sitä, ja se toteutuu!

Gunn katsoi häneen, aluksi aivan pelästyneenä.

— En ymmärrä teitä, sanoi hän hiljaa. Hän painoi päänsä alas, kuin miettien.

Kun hän jälleen katsahti ylös, ei hänen katseensa enää ollut niin tyyni ja kirkas. Lempeänä kohtasi se pikaisesti kreivi Holgerin katsetta, mutta väistyi jälleen.

Sitten hymyili Gunn. — Ei, en uskalla, sanoi hän hiljaa. — En toivo koskaan itselleni mitään.

Toiset lähestyivät heitä, ja sitten jatkettiin matkaa.

Ilma uhkui vielä päivän lämpöä ja siinä väreili voimakas kukkastuoksu, joka vaikutti melkein huumaavasti.

Kreivitär väsyi, käytiin hetkiseksi istumaan. Heidän ympärillään seisoivat puut unisina, tummina. Latvojen yläpuolella kuulsi vaalea kullanvälke.

Gunn istui hiukan erillään muista. Holger oli äänetön. Hänen katseensa oli kiintynyt Gunnin muodon ääriviivaan, joka kuvastui heikosti hohtavaan ilmaan. Hän seurasi jokaista Gunnin liikettä.

Kullanvälke sammui. Varjot laskeutuivat tummina ja lempeinä heidän ylitsensä.

Holger pyrki tavottamaan Gunnin katsetta. Hän olisi tahtonut kohdata sen nyt juuri — mutta hänen toiveensa ei täyttynyt.

— Täällä on niin alakuloista, sanoi kreivitär, nousten paikaltaan. — Lähdemme ehkä kotiin.

Erottaessa saattoi Ida Gunnia hänen ovellensa, sulki hänet syliinsä ja tyrskähti itkuun — mutta sitten hän hillitsi mielensä ja hymyili hänelle.

— Et tiedäkään, kuinka viehkeä olet ollut tänä iltana, kuiskasi hän. — Se sinussa juuri on niin ihmeellistä, ettet sinä koskaan ole siitä tietoinen. Ethän sinä milloinkaan usko meitä! Mistähän se johtunee?

Gunn hymyili, vastaamatta mitään. Täällähän oli tapana aina puhua tuollaista. Ei Pikku-isä olisi koskaan sanonut mitään sellaista. Siksi oli Gunn vakuutettu ettei se ollut totta.

— Niin, lisäsi Ida vastauksena omiin ajatuksiinsa, — ja sitten sinulla on pukimena jotain, joka puuttuu meiltä muilta.

Nyt nauroi Gunn, luoden katseen pukuunsa. Ida pudisti päätänsä. — Se on viehättävä — kuin joutsenpuku… mutta en minä tarkoittanut sitä.

Surumielisesti hymyillen nyökkäsi hän ja läksi.

Kun yö saapui uninensa, oli Gunn olevinaan tuntemattomassa maassa. Raskaat kultaportit johtivat sinne. Joku oli avannut ne hänelle… Nyt näki hän, että se oli kreivi Holger… He kulkivat yhdessä. Heitä ympäröivä salaperäisyys lumosi heidän ajatuksensakin…

Seuraavana päivänä kulki hän vielä tuon unen huumeessa. Hän pujahti tiehensä, hänen täytyi uskoa se merelle, öljypuumetsälle. Siellä hän kohtasi kreivi Holgerin, joka alppimetsästäjän pukimissa käyskenteli pitkää alppisauvaansa heilutellen.

Siitä ei huume parantunut.

Sitten hän kohtasi hänet melkein aina, kun meni hakemaan yksinäisyyttä.

Nuo päivät kuluivat kullanhohtavassa loisteessa. Tuntematon maa, josta hän oli uneksinut, oli siirtynyt öljypuumetsään.

* * * * *

Pieni nuorisopiiri oli kokoontunut kreivittären jokaviikkoisille kutsuille puutarhaan.

Hän piti niitä Holgerin ja Idan tähden, hiukan myös omaksi huviksensa. Hän viihtyi aina parhaiten nuorten seurassa, vaikkei hän kernaasti myöntänyt sitä.

Kuinka kaikki hänen nuoret ystävänsä olivat iloisia tänä iltana ja kuinka he esiintyivät eduksensa kaikki tyyni!

Holger oli kuin muuttunut. Silmien väsynyt, ivallinen ilme oli kadonnut. Hän oli täynnä tulta ja innostusta. Kreivitär oli saanut jälleen poikansa, sellaisena kuin tämä oli ensi nuoruudessaan.

Ja kuinka raikkaan viehkeä olikaan Gunn! Oli kuin hänestä olisi säteillyt salattua päivänpaistetta!

Tuo kaikki ilahdutti kreivitärtä, mutta hän ei ajatellut sitä sen enempää.

Kun Holger kulki hänen ohitsensa, kuiskasi hän hänelle: — Oletko tarkannut Gunnia tänään? Hän on kuin puhkeamaisillaan oleva kukkanen!

Teenjuonnin jälkeen menivät he aidan luo katsomaan auringonlaskua ja kuuntelemaan alhaalta kuuluvaa mandoliininsoittoa.

Gunn, joka oli istunut kauimpana huvimajassa, jäi hetkiseksi paikoilleen. Kun hän nousi seurataksensa toisia, palasi Holger ja sulki häneltä tien.

— Istukaamme täällä hetkinen!

Gunn aikoi jatkaa matkaansa, mutta Holgerin ääni tenhosi hänet, niin että hänen täytyi noudattaa hänen tahtoansa.

— Katsokaa, kuinka täällä on komean juhlallista, jatkoi hän.

Auringonlaskun hohde ympäröi heitä, kuin olisi kaikki maa ollut verhottuna ruusuköynnöksiin. Taivaanrannalla ne yhtyivät, hehkuen kuin tulessa. Kaikki maa oli hiljaisen riemun vallassa.

Holgerin ääni vapisi. Hän oli kiihkeä ja hurmaantunut.

— Taitanko taivaallisen ruusun, ojentaakseni sen teille? Täyteläisimmän, punaisimman kaikista?

— Niin, tehkää se, vastasi Gunn vienosti hymyillen. Veri kohosi hänen poskiinsa, mutta sitten hän kävi aivan kalpeaksi.

Holger istui tuijottaen häneen. Ehdottomasti valtasi hänet hartaan kunnioituksen tunne — sillä hänestä oli kuin tyttösen täydellinen kokemattomuus, hänen hento viattomuutensa ja mielenpuhtautensa, yhtyneenä hänen luontoperäiseen ylevyyteensä, tänä iltana olisi ilmennyt tavallista loistokkaammin ja häikäisevämmin.

Teepöydässä oli kerrottu, että hän läksisi isänsä kanssa viikon päiviksi vuoristoon.

Se ei saanut tapahtua.

Gunn ei sanonut mitään, hymyili vain, ja hänen silmänsä kävivät haaveellisiksi, tummiksi. Hän toivoi vain että kuluva hetki jatkuisi ainiaan, ikuisesti. Mutta tietysti hänen täytyi lähteä matkaan.

Holger istui hetkisen vaiti. Hän ajatteli, että nyt täytyi tapahtua muutos. Heidän tähänastinen suhteensa oli tarjonnut hänelle ennentuntematonta viehätystä, mutta nyt ei hän enää kauemmin voinut tyytyä siihen.

Rakkauden sanaa ei ollut vielä lausuttu heidän keskenänsä. Mutta kaikki oli ollut sen kuvakirjoitusta. Huumaantuneina, autuaallisina olivat Gunnin ajatukset siinä löytäneet leponsa.

He istuivat molemmat ääneti. Gunnin mielen täytti kiihkeä, riemukas levottomuus.

Silloin ryhtyi Holger jälleen puhumaan. Mitä hän sanoi, sitä ei Gunn tiennyt, — hän kuunteli vain hänen äänensä sointua. Hänestä se tunki syvälle hänen sydämeensä.

Hän yritti jälleen lähteä, mutta ei voinut. Hän painoi päänsä alas.

Silloin kohotti Holger hänen kasvonsa itseään vasten, pakottaen tyttösen suuntaamaan katseensa häneen.

Gunn koetti hymyillä, mutta ei voinut.

Päivä oli ollut kuuma; lämpö väreili vielä ilmassa. Maasta ja lehvistä kohosi makea haju, linnut alkoivat hiljaa sirkutella.

Gunn nojasi taapäin penkkiä vastaan ja veti huulet puoliavoimia syvään henkeä. Väsymys valtasi hänet äkkiä.

Holger nousi levotonna paikaltaan, kulki muutaman askelen ja tuli jälleen hänen tykönsä. Hän ei pyytänyt, mielenjärkytyksissään hän lausui vaatimuksen.

— Teidän täytyy jäädä tänne! Ette saa matkustaa, — sehän on mahdotonta!

Gunn katsahti häneen pelästyneenä ja vetääntyi hiukan kauemmaksi. Holger muuttautui lähemmäksi, tarttui hänen käsiinsä ja piti ne kiinni.

— Salli minun tunnustaa sinulle: minä olen tavotellut rauhaa, ja sen olen löytänyt sinun luonasi! Olen tavotellut vapautta; sinä olet riistänyt sen minulta, — sinulle kuuluu nyt kaikki, mitä minussa on! Anna minulle hiukan korvausta! Ei, älä anna vähän, anna paljon, kuninkaallisesti!

Neuvotonna nousi Gunn nopeasti paikaltaan. Holger pidätti hänet.

— Meidän täytyy mennä katsomaan auringonlaskua… ja soittoa. — Hänen äänensä katkesi, hänen silmänsä olivat tummat, loistavat. Hän karttoi katsoa Holgeriin. Mutta Holger tavotti hänen katseensa.

— En tahdo katsoa aurinkoa, vaan sinua yksin, en tahdo kuunnella muuta kuin sinua.

— Mutta Holger, äitinne kutsuu teitä!

Hänen hieno, voimakas kätensä veti Gunnin takaisin penkille.

— Sitä en minä kuule. Kuulen ainoastaan sen, mitä sinä et sano!

Hänen kasvoillansa oli hän lukenut hänen sydämensä salaisuuden, jota ei Gunn itsekään ollut tiennyt ennen tätä hetkeä.

Pelästyneenä virkkoi Gunn: — Mutta Holger, jos ne tulevat hakemaan teitä täältä…

— Ei kukaan voi löytää minua… Kuule, valkoinen joutsen, ylväs Gunnr, vaalea stella borealis, olen olentoni syvimmästä syvyydestä lausunut sinulle kysymyksen — sydämesi on kuullut sen. Tahtooko se vastata minulle?…

— Sydämessäni asuu kesytön haukka, jonka siipeä kaiho kannattaa. Se lentää sinun luoksesi; kesytä se, tyttöseni!

— Pieni kylmä tyttö, miksi niin muutut? Mikä on vuodattanut lämpöä katseeseesi ja huulillesi?

— Pieni nukkuva tyttönen, oletko herännyt?… Kohtasitko kesyttömän haukan, joka oli lentoretkellä? Otitko sen kiinni? Ottiko se sinut ja toi sinut herrallensa?…

Gunn ei voinut vastata sanaakaan. Hänen sydämensä sykki kuultavasti. Koko hänen olentonsa valtasi riemu niin huumaava, että se tuntui kuin tuskalta.

Hänen äänensä vaipui hiljaiseksi muminaksi: — Onko tämä onnea? Luulin kokeneeni sitä ennenkin, mutta opinkin tuntemaan sen vasta nyt!

— Älä matkusta pois! rukoili Holger.

Gunn ei vastannut.

Holger kumartui kohden tyttöstä, jonka ripsissä riippui kyynelkarpaloita. Hänen hengityksensä hiveli Gunnin posken untuvaa ja hän puhui matalalla, katkonaisella äänellä: — Sinä… sinä et rakasta minua kylläksi… olet kulkenut täällä niin pitkän aikaa minua näkemättäkään — ja nyt et rakasta minua kylläksi!

Silloin kohotti Gunn katseensa häneen, lausuaksensa koruttoman, kiihkeän tunnustuksensa. — Rakastan kyllä, Holger! äännähti hän hiljaa, hellästi. Koko hänen sisin olentonsa väreili noissa sanoissa. Ehdottomasti hän teki liikkeen kuin tarttuaksensa Holgerin käteen — silloin pusersi Holger hänet intohimoisesti povellensa.

Kreivitär palasi katsomaan minne he olivat joutuneet.

Gunn tempaisihe nopeasti irti, meni häntä vastaan ja painoi päänsä hänen povellensa.

— Kysykää Holgerilta selitystä, kuiskasi hän.

Holger lähestyi heitä. Hän oli kalpea ja hämmennyksissään.

Hän ei ollut ajatellut ajaa asiaa tähän tapaan — ei ainakaan näin äkkipikaa.

Mutta hänen täytyi samana iltana seurata äitiään ja Gunnia tuomarin luo.

Turhaa kiirettä, turhaa juhlallisuutta — mutta tuo oli niin hänen äitinsä tapaista.

* * * * *

Tuo tapahtuma oli ollut kreivittärelle suuri yllätys. Hän ei ollut aavistanut mitään, ja eihän täällä tunnettu Gunnin sukujuurta. Mutta lähemmin asiaa punnittuaan hän piti sen hyvänänsä ja oli lopuksi aivan ihastuksissaankin. Epäilemättä siitä oli koituva Holgerille pelkkää hyvää. Viime vuosina oli äiti ollut huolissaan hänestä — hän oli joutunut ikäviin suhteisiin. Nyt tuo puhdassydäminen nuori tyttö vapauttaisi hänet niistä, lahjoittaisi kenties äidille takaisin hänen muinoisen kunnon Holgerinsa.

Että liitto ehkä ei olisi onneksi pikku Gunnille, se ei hetkeksikään pälkähtänyt hänen päähänsä. Hän oli huolestunut äiti. Hän mietti vain mikä olisi parasta Holgerille.

Tuomarille oli asia hyvin suuri yllätys.

Hän ei ollut koskaan ajatellut sellaista mahdollisuutta. Holger ei ollut miellyttänyt häntä. Hänen tarkka katseensa oli tunkenut tuon nuoren miehen sisimpään — ja nuori mies ei ollut vastannut hänen vaatimuksiansa.

Hän kutsui Gunnin luoksensa, mutta ei voinut sanoa hänelle mitään. Hän meni tyttösen luo, laski kätensä hänen leukansa alle ja katsoi hänen kasvoihinsa. Silloin käsitti hän, ettei ollut tehtävissä mitään.

Mutta vaikea hänen oli kuvailla mielessänsä, että Gunn tulisi koskaan pois Herön kartanosta. Se seikka antoi kyllä Gunnillekin paljon ajattelemisen aihetta, sillä käsittämättömältä se hänestäkin tuntui.

Mutta eihän hän yleensä voinut ollenkaan kiinnittää ajatuksiansa siihen eikä tähän. Jättäen kaikki taaksensa, hän liiti onnen maille. Haavesiivet kantoivat hänet sinne.

19.

Oli kulunut muutamia viikkoja. Falck oli osapuilleen suunnitellut kotimatkan. Mutta oli sovittu että hän ja Gunn seuraisivat kreivitärtä ja Holgeria heidän maatilallensa ja viipyisivät siellä jonkun aikaa.

Kreivitär alkoi puhua häistä, Falck vastasi kartellen. Hänestä tuntui koko asia aivan mahdottomalta.

Häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta, että Gunn viime päivinä oli näyttänyt hieman miettiväiseltä. Hän oli siitä hyvillään ja ajatteli että Gunnin olisi terveellistä tulla jälleen järkiinsä. Niin ei hän päästänyt käsistään mitään tilaisuutta antaa hänen nähdä Holgerista vilahduksen toiseltakin puolen, kuin miltä Gunn häntä tarkkasi.

Eräänä iltapäivänä oli Falck kahden kesken kävelyretkellä Gunnin kanssa. Holger oli matkustanut Genovaan, siksi että sinne oli saapunut eräs näyttelijäseurue.

Falck oli mielissään, kun sai taas kerran pitää pikku tyttösensä hoteissansa.

He olivat kävelleet vuorilla, olivat laskeutuneet alas ja aikoivat mennä sisään.

Mutta ilta oli niin houkuttelevan ihana, ilma punersi ruusunhohteisena yli meren ja maan.

He päättivät jatkaa kävelyään. Gunn ehdotti että he läksisivät Genovaan päin.

He kulkivat peninkulman matkan pitkin kaunista rantaa. Sitten arveli Falck että heidän pitäisi kääntyä kotiinpäin. Mutta he poikkesivat ensin erääseen osteriaan. He olivat janoissaan ja hiukan väsyksissäänkin.

Gunn seisoi akkunapieleen nojaten ja katsoi ulos. Holger oli ensi kertaa poissa hänen luotansa.

Vaunut vierivät hitaasti ohitse, kuljettaen iloista seuruetta herroja ja naisia. Paperossit hehkuivat ja vaunuihin oli asetettu metallijäähdytin samppanjan säilyttämiseksi. Eräs naisista kohotti nauraen lasiansa ja käänsi sen hitaasti niin, että siihen sattui kuun säde. Sitten kilisytti hän sitä erään nuoren miehen lasiin ja joi.

— Kuinka tuo nuori mies oli Holgerin näköinen, sanoi Falck välinpitämättömästi. — Nyt mekin juomme toistemme maljan, sanoi hän hilpeästi ja kosketti lasiaan Gunnin lasiin.

Gunn kohotti lasiansa. — Tietysti se ei ollut Holger, sanoi hän.

He istuivat ääneti. Gunnin käsi leikitteli lasilla ja käänsi sen hitaasti niin, että kuun valo sattui siihen…

Äkkiä hän pani lasin pöydälle ja nousi.

He kulkivat kotiin kautta hiljaisen, surumielisen yön, ja kuu verhosi heidät säteisiinsä ja tuhannet tulikärpäset kiiluivat heidän ympärillään. Vaieten kulkivat he kumpikin.

Oli jo myöhäistä, kun he tulivat kotiin. Gunn lupasi mennä heti levolle.

Hän paneutuikin vuoteeseensa, mutta nukkua ei hän voinut.

Hän ei käsittänyt, mikä häntä piti valveilla. Ei ollut tavallista, että mikään häiritsi hänen untansa.

Että tuo nuori mies oli ollut Holgerin näköinen, sen oli hän jo unohtanut.

Mutta hän tunsi selittämätöntä levottomuutta. Oli kuin olisivat hänen ajatuksensa hänen tahdostansa riippumatta pyrkineet selvyyteen jostakin, kuin olisi jokin hämärä seikka lakkaamatta pyrkinyt esiin niistä hänen mielensä syvyyksistä, joista hän ei tiennyt mitään.

Hänen rintaansa ahdisti. Lopuksi ei hän enää saanut tarpeeksi ilmaa. Hänen täytyi nousta.

Mutta huoneessa tuntui tukahduttavalta. Hänen täytyi lähteä ulkoilmaan.

Hän meni rantajyrkänteelle. Meri lepäsi siinä, hiljaa kuiskaillen, rinteen juurella. Hän hengitti syvään, nauttien sen suolaisesta raikkaudesta, ja hänestä oli kuin olisi ilman mukana seurannut jotain sen syvästä äärettömyydestä. Nyt oli hänestä, kuin olisi kaikki jälleen ollut kohdallaan.

Sen tiesi hän ennestään. Niin oli aina ollut kotonakin. Kun hän pääsi meren tykö, oli kaikki hyvin.

Tuolla kelluivat hotellilammikon joutsenet. Nekin olivat pyrkineet tänne. Ne uinuivat pää siiven alla…

Hän meni kauemmaksi, missä vesi kohisi maanalaisissa käytävissä, ja hän tunsi kuinka kalliopohja vapisi hänen jalkojensa alla. Vaahtopyörteiden hyrske, hurja, raikas tohina — nuo raikkaat, tutut äänet soivat hänelle rauhaa. Hän kävi niin tyynen väsyneeksi, kotoinen hilpeys täytti hänen mielensä.

Hän nautti luonnon suurenmoisuudesta, avarasta näköpiiristä.

Hän tuli ajatelleeksi, mitä Falck oli kertonut läheisen luostarin munkeista. Lukiessaan jokapäiväisiä rukouksiansa eivät he koskaan unohtaneet San Franciscon [Pyhän Fransiscuksen] ylistyslaulua… Gunn hymyili, kohotti hitaasti kätensä ja mumisi: — Ole ylistetty ilman ja tuulen ja aavan meren tähden! Niin, ole ylistetty meren tähden!

Hän palasi rannasta niin raikkaana ja virkeänä, niin terveen väsymyksen vallassa. Nyt aikoi hän palata sisään nukkumaan.

Mutta häntä halutti juosta ensin hiukan matkaa tietä ylöspäin, — tuota kukkulan yli vievää ihanaa tietä, jota he tavallisesti käyskentelivät, kun hän oli Holgerin kanssa aamukävelyllä…

Öljypuumetsä houkutteli häntä. Uhkean komeana se peitti jyrkännettä. Hiljaa sipisivät sen silkkilehdet — — —

Ja entä mahtavat pähkinäpuut! Häntä halutti nähdä ne kuutamolla. Eläväin jättiläisten kaltaisina ne siinä ylenivät, käännellen ja väännellen oksiansa, ikäänkuin voimiensa ylenpalttisuudella vallattomasti leikiskellen. Kuin viinistä juopuneina levittivät ne mahtavat käsivartensa, — tahtoen ehkä sulkea syleilyynsä koko tuon ihanan maan!…

Gunn kiiruhti eteenpäin. Kuinka hän piti tästä lempeästä vilpeydestä! Ja kuinka suloista olikaan oranssituoksun täyttämä ilma! Se huumasi hänet…

Hän tuli ajatelleeksi keuhkotautista nuorta tyttöä, jonka kanssa hän oli matkustellut Sveitsissä. Nyt käsitti hän hänen katseessaan kuvastuvan kauhun, epätoivoiset yritykset kuoleman torjumiseksi. Hän ymmärsi ne nyt, kun elämä ympäröi häntä rikkain antimin ja hän tunsi sen ihanuuden!

Hän aikoi mennä rotkoon, jossa Holgerin ja hänen oli tapana kävelyretkillä istua levähtämässä.

Juuri ennenkuin hän tuli kohdalle, missä tie teki äkillisen käänteen, hän pysähtyi. Kuului ääniä. Hänen oli nopeasti käydessänsä tullut kuuma, mutta äkkiä hän tunsi verensä jähmettyvän. Holgerin äänikö se oli?

Joku naisääni mainitsi Gunnin nimen ja nauroi hyräillen:

Et lon lon laire Et lon lon la Oublions tout ça!

[Ja ram tam taa Ja rallalaa Tuon kaiken unho saa!]

Nyt kuuli Gunn Holgerinkin äänen. Se yhtyi loppusäkeeseen, naurunsekaisena, hiukan epäselvänä: — Mais vite, oublions tout ça! [Nopeaan, tuo kaikki unhoon!]

Silloin jatkoi Gunn nopeasti matkaansa tienkäänteen toiselle puolelle.

Siellä näki hän Holgerin istumassa, polvellaan nuori nainen, jonka Gunn oli nähnyt vaunuissa.

He nousivat äkkiä. Gunn ymmärsi että he olivat juovuksissa kumpikin.

Nuori nainen kiiruhti pois hotellia kohden. Holger lähestyi Gunnia muuttunein kasvoin.

— Kuinka sinä olet joutunut tänne? kysyi hän tuikeasti. — Minä saatan sinut kotiin.

Silloin näki Gunn hänet toisessa valaistuksessa kuin koskaan ennen. Hän näki hänen ivallisen, säälimättömän katseensa, näki suun ympärillä ilmeen, joka saattoi hänet peräytymään — omituisen liehakoivan hymyn, jota hän ei ollut nähnyt koskaan, ja joka loukkasi häntä.

— Tämäpä on ihmeellistä, mumisi hän, voimatta uskoa silmiänsä.

Mutta epäilemättä se sittenkin oli Gunn, joka seisoi hänen edessään niin suorana, niin kirotun tyynenä majesteettisuudessaan…

Mutta kyllähän asian silti saisi järjestetyksi…

— Salli minun tulla saattamaan sinut kotiin! Älä nyt ole Gunnr, puhui hän hymyillen. — Ole pikku Gunn, — käsitä nyt, ettei tämä ollut mitään vaarallista. Kaikki riippuu vain siitä, miltä kannalta tuollaiset asiat käsittää.

Gunn nyökkäsi. — Niin kyllä! Mutta älä koske minuun!

Hänen äänensä sointu oli tuskallinen, siinä kajahti lapsellinen ankaruus. Hänen kasvonsa olivat käyneet värittömiksi.

Holgerista oli hullunkurista käsittää asia tältä kannalta. Mutta hän jäi kumminkin paikoilleen seisomaan. Sitten kulki hän Gunnin jälkeen vähän matkaa, nähdäksensä tuliko hän onnellisesti perille. Hän näki hänen saapuvan puutarhaan ja jäävän seisomaan lehtimajan aidan luo.

Kaikki tulisi kyllä huomispäivänä taas ennalleen.

Kreivi Holger meni nyt viereiseen hotelliin, missä tuo nuori näyttelijätär asui. Ei ollut niin helppoa suoriutua näistä oloista, kuin hänen äitinsä oli otaksunut!

Gunn oli pysähtynyt seisomaan.

Meri ja tuo ihana maisema ympäiöivät häntä aamun ensi koitteessa.

Laakson puolella näki hän kukat ja puut liikkumattomina kylmähkössä aamuvalaistuksessa.

Niin seisoi hänkin liikkumatonna, ajatukset pysähdyksissä, kylmästä vavisten ja oivaltamatta täysin, kuinka peräti järkytetty hänen mielensä oli. Kallisarvoiseen lasiin tullut halkeama jatkuu edelleen, — sitä ei kukaan voi estää.

Jospa joku voisi tulla hänelle sanomaan että se, mitä hän oli kokenut, ei ollut totta! Mutta kukaan ei tullut.

Ja lopuksi tuntui kaikki niin täysin mahdottomalta. Hänestä oli, kuin olisi jotain kuollut hänen povessansa.

Aamuhetken vaihtelevassa valossa aukeni hänen ympärillään tuo ihmeellinen maa, yltäkylläisyyttä uhkuvana. Aidan takana rehottivat aloe-, viikuna- ja akanttipensaat. Hänen ystävänsä, hopeanharmaat öljypuut, keinuttelivat pitkiä oksiansa tuulessa. Mutta hän ei nähnyt niitä. Akaasian uinuvat lehvät hivelivät hänen poskeansa. Hän ei tuntenut sitä. Hänen huomionsa oli keskittynyt mereen. Hiljaisina, syvinä vyöryivät sen aallot rantaan. Hänestä oli kuin ne olisivat ivanneet häntä siitä että hän voi seistä tässä niiden partaalla ihmistä ikävöiden… että hän voi unohtaa ne oman pienen surunsa tähden! Mitä merkitsikään ihminen ja kaikki hänen turhanpäiväiset huolensa! — —

Silloin heräsi koti-ikävä hänen mielessänsä. Se tulvehti esiin kuin sielun hätähuuto. Hän huomasi äkkiä olevansa vieraalla maalla. Hän ei tuntenut sitä. Outoa oli hänelle täällä kaikki — outo Holgerkin. Hän oli hänelle muukalainen mies, jota hän ei tuntenut.

Hän heittäytyi maahan ja kätki kasvot käsiinsä…

Silloin tulivat hänen luoksensa kaikki kotoiset muistot, joiden hän oli antanut häipyä unhoon… Ne tulivat kuin häntä pelastamaan. Hän näki edessään isoäidin. Hän näki myös kylmän, raikkaan kotimeren, jonka yläpuolella lokki lentelee hurjasti huudellen, viklan juoksennellessa iloisena maata pitkin… Hän näki Herön kartanon rannikon, kaikkine pienine aaltoineen, jotka virta synnyttää… Ne tulevat kuin pienet valkoiset linnut, ei kukaan tiedä, mistä…

Ja hän näkee oman valtavan merensä ja lapsuutensa joutsenet, jotka tulevat merituulen mukana pitkinä, valkoisina parvina — — —

Hän tahtoo palata kotiin, näkemään jälleen kaikki vanhat tutut! Täällä ei häntä tunne kukaan! — —

* * * * *

Hän nousi vaivoin pystyyn, meni sisään ja hiipi edelleen käytävää pitkin. Hän kuunteli tuomarin ovella, kuuli että hän vielä oli valveilla ja meni sisään.

Hän katsoi tuomarin kasvoihin ja pelästyi niiden ilmettä.

Sanaakaan sanomatta viittasi Falck kädellään.

Gunn riensi hänen luoksensa. — Isä, tiedätkö sen jo? — Ja tyrskähtäen kiihkeään, hillittömään itkuun hän heittäytyi hänen povellensa.

Hänen surunsa kouristi tuomarin sydäntä. Tuollaista itkua ei hän ollut nähnyt koskaan, — niin lohdutonta, niin toivottoman haikeata, — ikäänkuin tuo lapsukainen olisi vajonnut tuskien maahan, mistä ei ollut pääsyä.

Falck istui kalpeana ja liikkumatonna, omituisen avuttomana, keksimättä ainoatakaan lohdun sanaa. Hän istui vain nivelien hiljaa hänen tukkaansa.

Hänen mieleensä oli tullut muisto — muisto siitä yöstä, jolloin Herön Gunvor läksi hänen luotansa.

Hänestä oli, kuin olisi hän nyt kokenut tuon kaiken uudelleen. Hän ei voinut olla vertaamatta Holgeria itseensä. Holger oli kunnoton ja tarmoton kuten hän itse. Äkkiä hän tunsi säälivänsä tuota miestä, jota ei ollut koskaan ennen voinut sietää.

Ja hänen pikku Gunninsa — ei, onni suosi häntä sittenkin.

Nyt nousi tyttönen ja seisoi hänen edessään, pyyhkäisten tukan otsastaan.

Hän seisoi niin puhtoisena ja ylväänä auringon ensi säteiden kultaisessa valossa. Gunvorin otsa hänellä oli ja hänen syvä katseensa. Ei koskaan hän ollut vielä ollut niin hänen näköisensä kuin nyt.

Tämä yö oli lapsesta luonut naisen. Nyt oli olemassa uusi Herön Gunvor.

* * * * *

Gunn seisoi hiljaa silmänräpäyksen. Sitten hän polvistui tuomarin eteen, otti hänen kätensä ja suuteli sitä.

— Isä, sanoi hän hiljaa, selvästi, — lähtekäämme täältä! Palatkaamme kotiin! Emmekö lähde huomenna? Huomispäivänä! toisti hän kiihkeästi.

Falck nyökkäsi myöntävästi.

Seuraavana aamuna oli tuomarilla tärkeä keskustelu kreivittären kanssa, joka joutui epätoivoihinsa. Matkatuumasta ei mitenkään saanut tulla totta, ei Holgerin eikä Gunnin itsensä tähden.

Eikä hän voinut uskoa, että Gunn voisi tosissaan sellaista ajatellakaan. Hän pitäisi kyllä huolta siitä, että tyttönen tulisi jälleen järkiinsä.

Lempeänä ja äidillisenä nouti hän Gunnin puheillensa. Olihan Holger tosin rikkonut, mutta sehän oli sovitettavissa.

Että Gunn käsitteli asiaa tuohon tapaan, se oli — jos niin sai sanoa — melkein ylenmääräistä arkatuntoisuutta. Tunsihan kreivitär yhteiskunnan hienoimpaan hienostoon kuuluvia naisia, joiden mielestä yksin naisellekin voi suoda anteeksi hairahduksen, jos se vain pysyi salassa…

Gunnin ei pitänyt käsittää häntä väärin, — eihän hän tahtonut kieltää Holgerin syyllisyyttä… mutta kävihän häntä silti hiukan puolustaminenkin, ja pitihän Gunnin käsittää, että häneenkin nähden voitiin olla eri mieltä. Kun nuori tyttö sillä tavoin kuljeksii ja vaeltelee ypöyksin, voi se antaa aihetta epäilyksiin… Vanha ruhtinatar oli ollut ihmeissään kihlauksesta…

Pikku Gunnin piti ymmärtää, että hän menettelyllään saattaisi itsensä epäsuotuisaan valoon — — —

Kreivitär lopetti esityksensä huomauttamalla, että elämä ei sietänyt liikaa tarkastelua. Se oli säälimätöntä, se oli kauheata, vääryyttä täynnänsä. Täysin onnelliseksi ei kukaan voinut tuntea itseään muutoin kuin mielenhuumauksessa. Gunn oli nyt selvennyt huumauksestaan, siinä kaikki, — ja niin kävi aina lopuksi. Vähitellen sitten kaikki kääntyisi parempaan päin. Hän voi olla vakuutettu, että rakkauteen isketty haava jälleen kasvaisi umpeen, kun hän ehtisi tottua elämän vajavaisuuksiin, — se kävisi ehommaksi entistänsä — — —

Lopuksi huomasi kreivitär puheensa turhiksi. Silloin hän alkoi itkeä. Mutta kyyneleet eivät auttaneet enempää kuin sanatkaan.

Gunn oli istunut aivan vaiti. Nyt katsahti hän ylös. — Kaikki on lopussa, sanoi hän haikeasti. Ja hänen suunsa ponteva ilme osoitti että hänen päätöksensä oli järkkymätön.

Nyt tuli Holger sisään. Hän pysähtyi ovelle. Hermostuneesti siveli hän viiksiänsä. Hän näki kuinka veri valahti Gunnin poskille.

Silloin meni hän hänen luoksensa, täysin tyynenä, hymyillen kaunista, itsetietoista hymyänsä. Hänen äänessänsä ei ilmennyt mitään arkuutta.

— Sinä suot anteeksi, eikö niin? Eihän se ollut, kuten olisi pitänyt… Mutta meitä ohjaavat niin monet salaiset voimat… lohduttaudun sillä, että kaikki oikeastaan on seuraus jostakin, joka ei riipu omasta tahdostamme…

Hän meni lähemmäksi Gunnia. Hänen kasvojensa ilme muuttui, käyden herttaiseksi, melkein lapsellisen tunteelliseksi.

— Kuinka voitkaan ajatella lähteä luotani? Tiedäthän itse niin hyvin, että olet ainokaiseni… Muistatko, kuinka meidät täällä eräänä päivänä ristittiin Lohengriniksi ja Elsaksi! — Tiedät kyllä, että minua ei voi auttaa mikään joutsen, ellet sinä auta! — —

Gunn ei vastannut.

Holger kävi hiukan kärsimättömäksi.

— Miksi pitää käsittää kaikki niin juhlalliselta kannalta… oikeastaanhan ei mikään itsessään ole mitään. Kaiken merkitys riippuu siitä, miten sen käsittää. Ja eiköhän liene hiukan vaikea ratkaista, kuka tässä maailmassa on oikeassa ja kuka väärässä…

Nyt katsoi Gunn häneen. — Te olette oikeassa, sanoi hän. Ja hän toisti sieluttomasti hymyillen Holgerin sanat: — Ei mikään itsessään ole mitään. Kaikkihan riippuu vain siitä, kuinka sen käsittää…

Hänen huulensa olivat kuivat, hän ei saanut sanotuksi enempää.

Hän nousi. Hänen oli niin sanomattoman katkeraa kuulla Holgerin puhuvan tuolla tavoin… Ja lisäksi vielä kaikki tuo, mitä hänen äitinsä oli selitellyt — — —

Hänestä tuntui kaikki niin lohduttoman rumalta. Hän oli kuin menehtymäisillään tuskaansa.

Holger oli huomannut hänen ilmeensä muuttuvan ja ymmärsi mitä se merkitsi. Hänen silmiinsä tuli kuin karaistun teräksen välke. Sirosti kaartuvissa kulmissa näkyi säälimätön värähdys, katseen käydessä tuikeaksi.

Hän huomasi tenhovoimansa menneeksi. Gunn seisoi hänen edessään välinpitämättömänä, vapautuneena. Hänen oli vaikea käsittää, että tuo oli sama pieni tyttö, jolle hän oli kuvastunut niin suurena.

Äkkiä hänessä heräsi halu kiusata Gunnia. Hän alkoi tehdä ivaa itsestänsä, heidän suhteestansa.

Silloin meni Gunn hänen luoksensa. — Älä sano enempää, Holger, pyysi hän vienosti. Hän ojensi hänelle kätensä.

Sitten meni hän isänsä luo ja istui koko aamupäivän katsoen ulos akkunasta — silmissä tuikea tuska… kuin katsoen jotain etäisyyteen häipyvää.

Hän oli saanut verisen iskun, haavan, joka ei elinpäivänä parane, vaan puhkeaa yhä uudelleen verta vuotamaan.

Falck liikuskeli hiljaa puuhaillen huoneessa. Hän laittoi heidän tavaransa kokoon matkaa varten.

* * * * *

Illalla he läksivät, ja kreivitär myöskin; Holger oli lähtenyt jo edeltä. Lähtö vaikutti siltä kuin he sopimuksensa mukaisesti olisivat matkustaneet yhdessä. Siten päästiin herättämästä huomiota.

Kreivitär matkusti heidän kanssaan yhtä matkaa Genovaan, mistä heidän piti jatkaa vesitse Le Havreen.

Falck halusi matkustaa meritse, Gunninkin tähden. Hän oli valinnut lastilaivan, että he saisivat olla rauhassa. Täällä voi Gunn istua kaiken päivää yksin tai liikuskella mielensä mukaan. Falck oli katsovinaan mitä luonnollisimmaksi asiaksi, että he tuskin vaihtoivat sanaakaan keskenänsä. Itse hän puuhaili ilmatieteellisissä tutkimuksissa. Hän oli saanut käsiinsä malaijilaisen leijan, jolla hän huvittelihe aikansa kuluksi… taikka hän lueksi muuatta englantilaista meteorologista teosta.

Väliin hän nyökkäsi Gunnille ja hymyili.

Muutama päivä merellä, suojassa tarkkaavilta katseilta — sen hän tiesi olevan parasta Gunnille. Laivakin varoi pitämästä kiirettä, ikäänkuin se olisi ollut asioista selvillä. Ja sää oli tyyni ja miellyttävä. Yksin Espanjan merikin — joka on niin huonossa maineessa — osoittautui suopeaksi. Laineet vain leikiskelivät hiljaa kaiken päivää laivan laiteitten ympärillä.

Mutta kun Gunn kuljeskeli noina yksinäisinä päivinä laivan kannella tai lepäsi öisin valveilla hytissänsä, silloin pysyivät hänen ajatuksensa alati tarrautuneina kiinni entisyyteen — — — ja oli kuin kaikki olisi palannut jälleen vanhemman, ymmärtäväisemmän ihmisen elettäväksi… ihmisen, joka tarkkasi kaikkea toisin silmin, kuin mitkä hänellä oli ollut käytettävinänsä aikaisemmin.

Mutta eräänä iltana, kun hän kulki edestakaisin, olivat ajatukset hänen huomaamattansa kääntyneet kotia kohden… viivähtäneet muinaisissa muistoissa, kiintyneet aikoihin, jolloin hän oli onnellinen, onnen täyteläisintä runsautta vielä tuntematta.

Silloin muisteli hän myös Hesekieliä. Hänestä oli, kuin tarjoaisi tuo ajatus hänelle tukea.

Tyynen luotettavana astui hän esiin, ojentaen Gunnille kätensä yli merten. Ja Gunn tarrautui siihen kiinni, kuin pelastusta hakien…

Silloin hänelle äkkiä ilmestyksen tavoin selveni, mitä Hesekiel oli aina pikku pojasta saakka säilyttänyt povessansa. Oli kuin hän nyt vasta olisi käsittänyt hänen hiljaisen ihailunsa, oivaltanut nuo tuhannet pikkuseikat, jotka olivat tapahtuneet hänen tähtensä, jotka hän oli pitänyt hyvänänsä kuten ilman, jota hengitti… Mitä hyvyyttä, hienotuntoista huomaavaisuutta, mitä hellävaraisia ajatuksia olikaan hänelle omistettu, kiitoksen sanaa pyytämättä!

Ehdottomasti hän tuli ajatelleeksi tuota kertaa, jolloin he seisoivat yhdessä jäämeren sumua tarkaten — ja Hesekiel pyysi häntä menemään, ettei se saavuttaisi häntä.

Hän vavahti. Se oli sittenkin saavuttanut hänet!

Mutta nyt vasta hän käsitti, mitä tuskaa oli tuottanut hänelle käytöksellään — eihän hän ollut omistanut hänelle ainoatakaan ajatusta.

Nyt oli hän siitä niin pahoillaan — nyt tiesi hän miltä tuntuu kokea sellaista.

Hänen oli aika palata kotiin — senkin tähden.

Mutta kuinka voisi hän sovittaa entiset? Eihän hän voinut tehdä sitä!

Hesekiel ei ikinä unohtaisi, että hän oli unohtanut hänet. Sen hän kyllä tiesi…

Ja mihinkään tuollaiseen ei hän itse enää koskaan antautuisi! Siitä oli hän myöskin selvillä. Hänen käsitteensä rakkaudesta ja rakkauden onnesta oli muuttunut kauhun kuvaksi. Sen muisteleminen sai hänen kasvonsa kalman kalpeiksi.

Mutta Hesekiel! Hänen sydämensä lämpeni. Hesekiel oli ihana! Hän oli kuullut, millainen hän oli. Hesekiel oli hoitanut uskollisesti sen, mitä luonto oli hänelle suonut. Eihän hän enää kelvannut edes hänen pikku sisareksensa…

Kyyneleet virtasivat pitkin hänen poskiansa.

Falck nousi levotonna paikaltansa, mutta ei tullut hänen luoksensa.

Silloin meni Gunn hänen tykönsä ja hiveli hänen poskeansa.

— Sinun ei tarvitse nähdä sitä enää toiste! sanoi hän tarmokkaasti.

Ja hehän olivat matkalla Pariisiin. Lomaa oli jäljellä vielä muutama viikko, ja ne piti käytettämän!

Gunn katsoi Falckiin hymyily huulillaan.

V

20.

Samana kesänä, jolloin Pikku-Gunn matkusti kaupunkiin, oli Hesekiel nuorukainen käynyt kaupungissa suorittamassa keskikoulututkinnon. Puhuttiin paljon siitä, kuinka Indvikenin koulun opettajalla oli ollut kunniaa oppilaastansa.

Ihmiset arvelivat että hänkin aikoi opettajaksi, mutta Thorkelin mielestä hän oli liiaksi kunnon mies jäädäksensä maakamaralle.

Samaa mieltä oli myöskin Hesekiel itse. Hän oli ollut jo useina vuosina mukana kalastusretkillä, niin että hän jo kävi täydestä miehestä vesillä.

Tutkintonsa oli hän suorittanut etupäässä Pikku-Gunnin tähden. Hänet oli vallannut kiihkeä halu olla etevin kaikista Herön seutuvilla ja pakottaa Gunnkin huomaamaan se.

Hän oli ajatellut, että kun hän suorittaisi tuon tutkinnon, niin se jo riittäisi todisteeksi — — —

Mutta kun hän palasi kotiin oivine todistuksineen, oli Pikku-Gunnilla niin paljon muuta ajateltavaa, ettei hän kiinnittänyt huomiota koko asiaan.

Hesekiel mietiskeli tarkemmin asiaa. Varmaankin oli tarpeen lisää sitä lajia.

Mutta ensin hänen täytyi kalastaa ja ansaita rahaa.

Hän vietti sen kesän vesillä. Jonkun ajan kuluttua Pikku-Gunnin lähdöstä hän liittyi erääseen Elin rouvan nuottakunnista. He aikoivat silliä pyydystämään ulommaisista kalastuspaikoista pohjoiseen.

Thorkel vanhus kuului samaan nuottakuntaan. Juuri kun he aamulla olivat ehtineet vesille, puhkesi myrsky, ja vasta silloin hän oikein huomasi, millainen mies pikku Hesekielistä oli tullut. Oli todellinen nautinto tarkata hänen jäntevyyttään ja ketteryyttään. Kun hän iski kouransa airoihin, silloin kävi ryske… Ja kun hän piti peräsintä kädessään, silloin oltiin hyvässä turvassa.

Silloin käsitti Thorkel, että hän oli jättänyt sureksimiset siksensä. Laineiden leikki huvitti häntä, hän lauloi maininkien kohahdellessa, hänen katseensa tunki ryöppyilevän vaahdon halki.

Thorkelista hän oli kuin kuninkaanpoika, joka lähtee maineretkelle tai — jotain vielä parempaa — aimo kalastaja, joka rientää valtakuntaansa, aavalle merelle.

Sinä kesänä pysyivät säät kovina. Pilvet riippuivat yli tunturien, ja ennen kuin tiesi aavistaakaan, tuli lounainen, vyöryi vuoriseinämiä alas, kiisi kautta salmien ja huitoi veden valkoiseksi.

Mutta näytti melkein siltä kuin Hesekiel olisi ollut enin mielissään rajuilman tehdessä tuloa. Hänen tahtonsa oli kuin terästä, hänen silmänsä tarkka ja kaukonäköinen. Oli melkein kuin hän olisi hallinnut aaltoja ja kuohuja. Kuinka kova ottelu oli ollutkin, aina hän kumminkin suoriutui siitä voittohikkaasti.

Ei koskaan Thorkel unohtaisi kuinka Hesekiel sinä iltana, jolloin iso merilokki istui hänen veneensä keulalla päästellen räikeitä, ylpeitä huutoja — kuinka hän nousi pystyyn ja huusi merelle ja myrskylle, kuin olisi niiden herra ja käskijä… Ja kuinka hän kiisi yli vesien haavenäyn kaltaisena, laineiden keimaillessa hänen ympärillään kuin valkoiset linnut! — —

Mutta tosin oli Thorkel huomannut senkin, että hänen silmiensä ilme väliin voi käydä niin kummallisen kaihoisaksi. Niin, hänen katseensa voi tosiaankin käydä niin surumieliseksi ja lempeäksi kuin pienen koiran.

* * * * *

Jo ensi talven kalastusretkellä oli Hesekiel saanut sen maineen että hän oli hyvä toveri merellä. Hän ei koskaan loukannut ketään.

Toverit kunnioittivat häntä hänen kuntonsa ja tarmonsa takia. Mutta tosin he häntä pelkäsivätkin. Hän tunsi voimansa ja voi panna heidät ahtaalle — ei ollut hyvä joutua hänen vihoihinsa. Mutta ei kukaan myöskään voinut vaikuttaa toisiin sellaisella sydämen lämmöllä, ja ne, jotka lähimmin joutuivat hänen kanssaan tekemisiin, saivat kokea että vilppi oli hänelle vierasta.

Aluksi ei hänestä oltu liioin pidetty. Hänen kiivas luontonsa oli muutamia kertoja saanut hänet valtoihinsa ja vieroittanut toverit hänestä. Mutta sitten olivat he monesti nähneet, kuinka hän taisteli omaa itseänsä vastaan ja pääsi voitolle. Silloin he hiljaisuudessa kehuivat häntä ja ottivat hänestä oppia. Heidän joukossansa oli näet montakin, joiden oli vaikea hillitä mieltänsä.

Mutta paljon oli sellaisiakin, jotka eivät pitäneet hänen seurastansa. Nuorukaiset eivät saaneet häntä koskaan mukaansa mihinkään kepposiin, eikä hän suvainnut että kukaan teki mitään halpamaista — silloin pystyi hän huolehtimaan siitä että oikeus pääsi voitolle, eikä se tapahtunut yksistään ruumiillisten voimain avulla.

Eikä vanhempia ollut miellyttänyt tuo, että hän käyskenteli heidän joukossansa kuin mikäkin päämies, eivätkä he halunneet kokea hänen etevämmyyttään, sillä poikahan hän vielä oli eikä muuta.

Mutta sitten, seuraavina talvina, muuttuivat asiat. Sekä nuorukaisia että vanhoja, täysikasvuisia miehiä alkoi hävettää olla mukana juopottelemassa ja raa'oissa korttiseuroissa. Ei ollut hauskaa tuntea noiden pienten, vaaleansinisten silmien tuikeata katsetta; heistä oli miellyttävämpää, jos ne suuntautuivat heihin lempeinä.

Ja kun he sitten oleskelivat yhdessä kuukausimääriä, muovaili hän heidän käsitteensä uudelleen, heidän sitä oikein huomaamattaankaan. Oli ihmeellistä kuinka hän voi saada mielet käännetyiksi siitä, mikä on vähäpätöistä ja rumaa, ja saattaa kaikki kuuntelemaan meren mahtavaa, raikasta ääntä, joka puhdistaa sydämet.

Viimeisenä talvena, jolloin hän oli ollut mukana kalastamassa, oli kaikkien täytynyt huomata, että siinä nuottakunnassa, mihin hän kuului, ja niillä säilytyspaikoilla, missä hän liikuskeli, oli seurustelun sävy muuttunut.

Huomaamattansa olivat kalastajat alkaneet harrastaa toisia asioita kuin ennen.

Maalla oleskeltaessa kokoontuivat nuoret — ja pian vanhatkin — hänen ympärillensä.

Oli näet niin ihmeellistä, että niin nuori kuin hän vielä olikin, oli hänellä aina jotakin erikoista sanottavaa, jotain, jota he hänen mielestänsä ajattelivat liian vähän.

He katsoivat olevansa meren valtiaita, mutta kovaksi onneksi oli heidän herruutensa varsin vähissä, ja se maksoi monen kalastajan hengen.

Hesekiel kiinnitti heidän huomionsa samaan seikkaan, josta tuomarikin jo oli puhunut heille — mutta täällä meren aavojen ulappojen ääressä ja kalastajan suussa saivat sanat aivan toisen tehon.

Kalastajat alkoivat nyt itsekin ottaa nuo asiat puheiksi.

Enemmän yhteistoimintaa, paremmat alukset ja varusteet, laajemmat kalastusalueet — nuo seikat eivät enää tuntuneet turhilta puheilta, vaan niitä harkittiin vakavasti. Nuorukaiset alkoivat puhua moottoreista ja höyrylaivoista, vanhat ja varovat umpipursista ja rekien ottamisesta mukaan matkoille.

Jotain jäi aina mieleen siitä, mitä Hesekiel puhui. Hän kylvi ajatuksia. Ne lankesivat hyvään maahan ja versoivat esiin.

Muutamat päättivät heti hankkia itselleen uudet langat. Jotkut päättivät ryhtyä kilpailemaan hollantilaisten ja saksalaisten selkärihmakalastajain kanssa, toiset olivat kiukuissaan siitä, että heidän oiva sillinsä valmistettiin niin huonosti, että se joutui vasta viimeiseksi kauppamarkkinoille ja siitä maksettiin huonoin hinta.

Oli lukemattomia asioita, joista Hesekiel tänä talvena keskusteli heidän kanssaan. Aluksi he olivat ihmeissään siitä että hänen sanoissansa oli sellainen voima. Mutta asia selveni heille, kun he muistivat että hän polveutui mahtavasta Jarlsvikin suvusta. Hänellä oli veressään käskijän tarmoa ja pyrkimys mitä suurimpiin saavutuksiin.

Eräänä iltana, kun joukko kuulijoita oli kokoontunut hänen ympärilleen, alkoi hän puhua kalastajien olosuhteista. Häntä harmitti, ettei heillä monin paikoin ollut eikä tulisi olemaankaan edes jalansijaa maata, vaan olivat he pakotetut rakentamaan talonsa toisen maalle. Se oli liian kovaa. Se oli kohtuutonta. Se maa, jota he auttavat vaurastumaan, ajaa heidät vesille — vasta siellä he ovat kotonansa, herroina omalla maallaan.

Hän tahtoi, että kaikki kalastajat liittyisivät yhteen. Sillä muutos oli saatava aikaan. Heidän ei pitänyt olla kodittomia omassa maassaan, heidän piti vaatia itselleen oikeus omistaa palsta sitä maata, jota he auttoivat edistymään — —

Ainoa, jonka hän tiesi antavan kalastajille omaa maata viljeltäväksi, oli Herön Elin rouva — — —

Hän oli puhunut kasvonsa kalpeiksi, hänen äänensä oli muuttunut, hänen katseensa tuikean tarmokas.

Vasta silloin ymmärsivät monet kalastajista, että heidän olonsa voi tulla paremmaksi.

Hän sai sinä talvena tilaisuutta puhua heidän kanssaan monenmoisista asioista. Ja ihmeellistä oli kuulla hänen puhuvan, niin rohkeasti hän puhui. He kuulivat kuin satuja siitä, kuinka heidän tulisi viljellä maata ja merta, ja metsää pitäisi heidän myöskin istuttaa. Rahkasoita risteilevät juuret olivat antaneet hänelle ajattelemisen aihetta. Hän vaelsi nyt haaveitten ja tulevaisuuden näkyjen huumaamana ja näki metsän edenneenä aina meren ulapoille saakka.

Ihmeellinen oli myöskin hänen uskonsa meren kansaan. Hän väitti että mantereen asukkailla oli jotain opittavaa siitä. Oli kuin hän olisi suorastaan ravistanut heidät hereille. Hän sanoi sen niin pontevasti, että se vaikutti kuin velvoitukselta.

* * * * *

Ei koskaan onni ollut seurannut Hesekieliä niin uskollisesti kuin tänä kesänä. Hän oli saanut apajan, josta puhuttiin kaikissa nuottakunnissa. Ja ennen pitkää oli hänen silliosansa Bergenissä, odotellen hintojen kohoamista.

Ei ollut kulunutkaan monta päivää, kun tuli sähkösanoma että hinnat olivat kohonneet ja kalat myyty.

Hesekielin osuus teki monta tuhatta kruunua.

Kun tuo viesti saapui, oli hän jo matkustanut pois. Hän ei ollut voinut tyytyä tuohon vähäiseen kotikalastukseen.

Hän oli matkustanut Islantiin ja pestautunut suureen merikalastuslaivaan.

Hän palasi sieltä vasta elokuun lopulla. Sanottiin että hänellä oli taskut täynnä kultaa.

Itse ei hän puhunut siitä sanaakaan. Mutta heti aamulla hän meni isänsä puheille.

Hän sanoi että nyt hänen täytyi lähteä jälleen kaupunkiin. Hän halusi tulla ylioppilaaksi.

Isä Hesekiel silmäili tutkivasti noita nuoria tarmokkaita kasvoja.

Sitten laski hän kätensä hänen päähänsä.

Tietysti hän sai lähteä. Eikä hänen olisi tarvinnut noin raastaa päästäkseen matkaan, sillä olihan isä itse ajatellut että kaikkeen, mitä hänen poikansa halusi oppia, olisi kyllä varaa.

Isä Hesekiel käsitteli asiaa kevyesti ja hilpeästi. Hän laski leikkiä ja naurahteli. Eihän poikasen pitänyt huomata hänen arvanneen, mitkä hänen vaikuttimensa oikein olivat.

Mutta että hän halusi ylioppilaaksi! Miksi halusi hän oppineeksi, hän, vapaan meren mies! Oliko hän miettinyt, miltä tuntui joutua pois tuosta suuresta juhlasalista, jossa hän oli herra ja työntekijä — ja haaveilija?

Silloin näki Janine muori, että puna valahti yli Pikku-isän kasvojen eikä hän voinut vastata sanaakaan.

Isä Hesekiel ei kysellyt sen enempää. Sekä hänen että Janinen tuli kiiru saada poika matkaan. Hän tahtoi matkustaa heti.

Koko illan hän istui katsellen toisten puuhaa. Itse ei hän voinut ryhtyä mihinkään. Päätöksen teko oli ollut raskas työ, joka oli lamauttanut hänen voimansa.

— — Elin muorin luona oli hän myöskin käynyt. Tämä oli ensin katsonut häneen ihmeissään, oli sitten hymyillyt ja nyökännyt hänelle, ikäänkuin olisi hyvin oivaltanut, mitä hyötyä siitä voi olla — — —

Pikku-isä puristi kätensä nyrkkiin: sen hän tiesi, että hän tahtoi tulla noiden hienoisten kaupunkilaisherrojen vertaiseksi, joille Gunn ehkä jakeli hymyilyjään — — —

Hän puri hampaansa yhteen pidättääkseen itkua. Kun hän vain ajatteli tuota seikkaa, voi hänen mielensä käydä niin liikutetuksi, kuin ei hän voisi kestää olla olemassa — —

Kun vain voisi vapautua tuosta ainaisesta mietiskelystä! Hänestä oli, kuin olisi hän tukehtumaisillaan!

Isä Hesekiel tuli jälleen huoneeseen. Pikku-isä ei huomannut häntä. Hän otti nyt laatikoistaan esiin hienot englantilaiset paidat ja kirjaillut tohvelit, jotka oli saanut Pikku-Gunnilta. Täytyisihän Pikku-isällä olla jotain käyttää ensi aluksi. Sitten hän meni alas puotiin. Täytyi ostaa minkä mitäkin.

Janinen oli myös kiiru. Hän tuli tuon tuostakin huoneeseen. Kerran, kun hän loi katseen Pikku-isään, näki hän kuinka hänen kasvonsa olivat vääntyneet kiihkeiden tunteiden kamppailusta. Hän käsitti että oli parasta, että Pikku-isä pääsi lähtemään.

Nyt läksi Pikku-isä hakkaamaan puita. Mutta palattuaan sisään hän jäi jälleen istumaan toimetonna.

Hän silmäili lahtea, missä tuuli yltyi, hän katsoi valkeita purjeita, jotka kohosivat esiin vaahtojen keskeltä, katosivat ja tulivat jälleen esiin… Hänen mieleensä tuli synkkiä, hempeitä ajatuksia — oli kuin hän olisi kuullut ulkoa kellonsoittoa — - —

Mutta häntä, häntä ei soitettaisi syvyyden hautaan, ei kukaan saisi häntä kukistetuksi — — —

Hän puri jälleen hampaansa yhteen ja katse kävi tuikeaksi: Toden totta, hänestäpä vasta tulisikin hieno ylioppilas! Hänestä tuntui halveksittavalta olla hieno ylioppilas, mutta nyt tahtoi hän tulla sellaiseksi — vain huvin vuoksi, pelkän huvin vuoksi… ja sitten läksisi hän oikein aimo meriretkelle, sillä oikeassa Thorkel oli: liiaksi hänessä oli miestä maakamaralla kävelläkseen…

— — Tuolla lähestyi Elin rouvan vene rantaa. Hän piti itse perää. Kuinka varmasti hän purjehti kautta aallokon… kuinka suopea hänen katseensa oli ollut eilen… Ja entä nyt! Niin tarmokkaana ja lempeänä istui hän tuolla ja nyökkäsi hänelle, juuri kun vene liukui ohitse — — —

Valtava, lämmin tunteiden hyöky valahti hänen mieleensä. Oli kuin hänelle olisi tapahtunut jotain aivan uutta. Tiesikö Elin muori jotain Pikku-Gunnista?

Hänessä heräsi onnen ja voiman tunne. Hän meni sillalle ja silmäili veneen jälkeen. Yksinäinen kalalokki lensi hänen päänsä ylitse, niin alhaalla että hän kuuli sen siipien suhinan…

Niin lentelivät hänen ajatuksensakin, liitelivät kauas etäisyyteen…

Olisiko onnen täyteläisyys hänen saavutettavissaan? Tai soluisivatko elämän aarteet pois hänen käsistänsä? — —

Vaalea kuutamo valaisi illan, meri hohti hopeisena.

Hän seisoi tuijottaen eteensä — haaveittensa kiehtomana. Hän kaihosi päästä satumaihin ja kauemmas… kauas elämän tuntemattomaan todellisuuteen…

Mutta yön unissa oli hän kaihoinensa kesytön lintu, joka ei tiedä turvapaikkaa…

Aamulla hänen lähtiessään huomasi Janine ettei hän ollut hyötynyt paljon yön levosta.

— Pikku-isä, sanoi hän hiljaa, — muista että nimesi on Hesekiel, se on: Herra tekee väkeväksi!

Sillä elämä voi kylläkin käydä hänelle vaikeaksi. Kärsivällinen ei Pikku-isä ollut, ja hänen perinnäisiä taipumuksiansa ei käynyt kehuminen.

21.

Tohtori Torgersen perheineen asui yhä vielä kirkkoniemessä. Herön alueelle oli tullut toinenkin lääkäri, mutta Svein Torgersen oli yhtä suuressa suosiossa ja hänellä oli yhtä paljon potilaita kuin ennenkin.

Irmild rouvaa ei aluksi liioin suosittu, mutta kun ei hänestä voitu päästäkään, tyydyttiin häneen lopuksi. Hänestähän oli tullut niin kodikas ja herttainen pikku rouva.

Yksin kamariherratarkin alkoi vähitellen mieltyä häneen. Tohtori Torgersenia vailla hän ei voinut olla, sillä tämä ymmärsi niin hyvin pitää häntä iloisella mielellä ja oli sitä paitsi viime aikoina alkanut tuntea mielenkiintoa hänen tauteihinsa. Sentähden kutsuttiin Irmild rouvakin aina kamariherrattaren tee- ja muihin iltamiin. Ei kukaan voinut sanoakaan muuta, kuin että hän oli varsin miellyttävä, istuessaan siinä herttaisen ujona, kutoen mitä sievimpiä pikku sukkia.

Naiset alkoivat tyyntyä. Ei kukaan heistä tiennyt, että Irmild rouva oli noin kesy ainoastaan naisseurassa. Ei kukaan heistä aavistanut, kuinka nuo silmät voivat herätä ja käydä varsin vaarallisiksi heidän miehillensä.

Väliin tosin jokunen loi häneen epäluuloisia katseita. Kerrottiinhan joskus asioita, jotka tuntuivat viittaavan toisaanne. Mutta Irmild rouva katsoi heihin kaikkiin niin viattomasti, että he ymmärsivät etteivät nuo jutut voineet olla tosia.

Täytyihän Irmild rouvan näet varoa mainettansa Elin rouvan sekä Sveinin tähden, eikä vähimmin rovastin tähden, joka aina puhui hänestä niin kauniisti.

Niinpä pääsi hän vähitellen kaikkien suosioon. Torgersenia tarvitsivat kaikki. Missä hän oli mukana, siellä ei koskaan ollut ikävä.

Irmild hymyili, kun hänelle sanottiin kohteliaisuuksia hänen miehestänsä, mutta hän ei ollut samaa mieltä muiden kanssa. Hänen mielestänsä oli Svein käynyt ikäväksi.

Viime vuosien elämä oli ollut oikeata horrostilaa. Hän voi varsin hyvin kutoa sukkaa, sillä eihän mikään muukaan ollut sen hauskempaa.

Päivät Sveinin ja lasten seurassa tuntuivat hänestä näet perin harmahtavilta. Hän tuskin enää kesti oloansa. Loistavampaa ja kiihkeämpää elämää hän kaipasi. Hän tunsi olevansa kuin kahlehdittu lintu, joka räpyttelee siipiänsä, voimatta päästä lentoon.

Sellaisten ajatusten jälkeen hänet melkein aina valtasi hurskas kauhistus ja hän tunsi tuskaa syntisen lihansa tähden. Hänen sydämensä heräsi, niin että hän luopui kaikesta maallisesta kaihosta. Hänen sielunsa sai siivet kuin kyyhkynen.

Ja se Jumala, joka sytyttää tulenliekkejä ja saa maan vavahtelemaan, tuli hänen Jumalaksensa. Hän taivutti mielensä kauhun valtaamana ja omisti sydämensä rakkauden hänelle.

Silloin unohti hän miehensä ja lapsensa ja koko kotinsa. Niinhän raamatussa käskettiin. Ja Herra kuritti häntä mahtavuutensa ruoskalla ja sulki hänet syliinsä.

Silloin vaimeni kaikki maallinen ikävöiminen. Hän sai lepoa ja rauhaa.

Mutta olihan aina sellaisia, joille riitti juoruamista rouva Torgersenista. He muistivat Irmild Myrlandin ja ajattelivat että hän oli pysynyt ennallaan. He väittivät hänen voivan loitsuilla vaikuttaa ihmisiin. Sen taidon oli hän lapsena oppinut eräältä lappalaisakalta, ja sellainen kyllä pysyy muistissa. Anne Sömyren oli tavannut hänet kerran, kun hän huvitteli kantelemalla mukanaan kyykäärmettä. Sitten oli hän vienyt sen kotiin esiliinassaan ja pelästyttänyt sillä lapsiaan. Sellainen huvitti häntä. Hän pani sitten käärmeen mäelle ja veti piirin sen ympärille, ja sitten toi hän pienimmän lapsen sen viereen. Mutta käärme ei ollut voinut liikahtaa paikaltansa. —

Toiset väittivät hänen voivan nähdä ihmisistä, joita tapasi, että he kuolisivat pian, — vaikka muut eivät voineet nähdä mitään sentapaisia merkkejä. —

Ne, jotka tiesivät näistä seikoista, käsittivät hyvin, että jos hän ehkä olikin oiva vaimo, kuten sanottiin, niin ei hän silti ollut mikään hieno rouva, kun hän kerran liikuskeli tuollaisissa hommissa.

Jos Irmild kuuli sentapaisia huhuja, nauroi hän vain niille.

Mutta varmaa oli, että kun maailma oli niin ikävä, niin täytyi keksiä jotain huvia.

Ei hän myöskään voinut kieltää, että hänen mielensä oli käynyt hiukan levottomaksi. Sydän voi olla kuin palava kekäle, ja häntä vaivasi kuumeentapainen jano, riuduttava ikävöiminen. Hänestä tuntui että hän nyt oli levännyt tarpeeksi. Ei ollut tapahtunut kerrassaan mitään.

Herön ullakolta oli hän kerran löytänyt kirjan, jossa kerrottiin Miranda haltiattaresta. Jospa vieläkin tapahtuisi sellaisia synkkiä, mielenkiintoisia seikkoja, — sellaisesta hän pitäisi! Tuollaiset metsässä suhahtelevat taikalinnut voivat houkutella niin kauas!

Kun hän oli yksin valoisina iltoina, kuljeskeli hän usein rantavuorilla. Hän paneutui maahan, voidaksensa paremmin nauttia auringosta, hän sulki silmänsä ja antoi säteiden virrata ylitsensä. Silloin näki hän sen maailman, jota ei ollut nähnyt, — metsiä ja vuoria ja suuria valkoisia kaupunkeja. Hän näki koko maailman, sellaisena kuin olisi tahtonut sen olevan — suurena ja salaperäisenä, synkkänä ja hurjana — —

Ja hän voi hypähtää pystyyn ja huutaa ääneen. Ken olisi voinut uskoa, että hän oli vanha ihminen! — — —

Häntä halutti povata itsellensä, ottaa selkoa tulevista seikoista ja nähdä tulisiko hänen olonsa vielä toisenlaiseksi kuin nyt. Sara muori sanoi, että sen kävi huonosti, joka ennusteli salattuja asioita. Se, jota ei kukaan tiennyt, oli aina synkkää! Kunpa hän vain ei olisi ollut niin pelokas! —

— — Jos hän meni jonakin iltana ulos Orionin vyön alle, juuri kun tämä kohottaa kilpensä kohden härkää, joka seisoo silmät punaisen liekehtivinä… ja jos silloin oli uusikuu ja hän leikkasi pienen taikaoksan käyttämättömällä veitsellä ja piti sitä suussaan keskiyön aikana ja sitten piilotti sen povellensa… silloin — niin oli hän lukenut — silloin ihastuisi häneen jokainen nuorukainen. Mutta oksa oli leikattava määrättynä aikana, mieluimmiten juhannusyönä — — —

Usein makasi hän kuunnellen veden nousua tai laskemista… oli kuin joku olisi siellä liikuskellut!… Mutta ei tullut ketään.

Hän olisi niin mielellään tahtonut tulla erinomaiseksi ihmiseksi, mutta hänessä oli jotakin, joka vaani esteenä, — kuten karit tuolla meren pohjalla.

* * * * *

Pahinta oli, ettei Svein enää ollut samanlainen kuin muinoin. Se harmitti häntä. Irmild ei voinut tyytyä siihen että hän oli niin välinpitämätön ja säveä, oli käynyt hidasluontoiseksi ja piti ruuasta… istui päivällisen jälkeen mieluimmiten yksin, lukemiseen syventyneenä. Kaikki kiihkeys oli hänestä poissa. Ja se harmitti Irmildiä.

Hän puolestaan ei kaivannut lepoa päivällisen jälkeen. Hän ei koskaan syönyt liiaksi, kuten Svein. Hänen liikkeensä olivat jäntevät ja reippaat, hän ei ollut käymäisillään liian lihavaksi kuten Svein.

Ja hän ei voinut antaa anteeksi, että Svein oli unohtanut, kuinka ihastunut oli alkuaan ollut häneen.

Hän muisti säälimättömän hyvin useita pikkuseikkoja, joista Svein ei tahtonut kuulla puhuttavan. Hänellä oli erityinen taito kiusata häntä sellaisella.

Hän voi saada vastustamattoman halun tehdä hänelle hiukan pahaa, tuottaaksensa hänelle tuskaa. Hän katui sitä kyllä sitten, mutta teki kumminkin toiste samaten.

Hän ei voinut käydä rauhassa istumaan, tullaksensa vanhaksi ja kiltiksi kuten Svein. Mitä enemmän Svein tyyntyi ja alkoi harrastaa mukavuutta, sen huomattavammin kävi hänen vaimonsa kehitys vastakkaiseen suuntaan.

Mieluummin sai Svein lyödä häntä, kuin olla tuollainen. Tämähän ei ollut siedettävissä. Hän tahtoi voittaa hänet jälleen, sellaisena kuin hän oli muinoin.

Svein ei huomannut sitä.

Irmild alkoi pukeutua kauniimmin kuin ennen, lämpimiin väreihin. Ne pukivat häntä. Hän oli käynyt täyteläisemmäksi, oli miellyttävämmän näköinen kuin koskaan ennen. Sitäkään ei Svein huomannut. Nuo lämpöiset, surumieliset silmät, äänen kaihoisa kajahdus miellytti kaikkia ihmisiä, miehiä ja naisia. Svein yksin ei niitä tarkannut.

Silloin koetti Irmild tehdä hänet mustasukkaiseksi. Sekään ei onnistunut.

Silloin muuttuivat heidän välinsä.

Irmildin pienet pistokset kävivät nyt säännöllisiksi.

Kaikessa ystävällisyydessä hän pisteli häntä pistelemistään päivät päästään. Hän nauroi itse itselleen, ja samaten teki Svein — aluksi.

Sillä yhden pistoksen kyllä kestää, mutta yhä uudistuvina käyvät ne tukaliksi.

Mutta nekin puolestansa saattoivat Sveinin käsittämään elämän toisella tavoin kuin ennen. Siten Irmild pakotti Sveinin ryhtymään luonnossaan jälleen viljelemään sitä, mikä oli turmeltunut Irmildin käsissä.

Väliin voi tulla päivä, jolloin Svein näki Herön Gunvorin lepäävän edessään kalpeana ja kylmänä… ja hänestä oli kuin ojentaisi Gunvor hänelle kätensä… kuin olisi se, mitä hän sittemmin oli kokenut, ollut hänelle kuritukseksi, niin että hän oli tullut paremmaksi — — —

Nuo muistot palasivat tavallisesti hämärissä päivällisen jälkeen, ja ne toivat mukanaan tunteen, että se, mikä hänessä oli ollut parasta, ei ollut vielä tykkänään tukahtunut.

Kun Irmild tuli tuomaan kahvia, liukui kaikki pois…

* * * * *

Irmild oli lopuksi luopunut ajatuksesta herättää Sveinin sydämessä rakkauden jälleen voimakkaaseen eloon. Nyt alkoi hän hakea jotain pientä viatonta huvia.

Hänellä oli tosiaankin huonot ajat: kaikki oli raskasta ja pitkäveteistä ja mieltäahdistavaa. Nuorin lapsi oli sairas eikä näyttänyt aikovan parata koskaan. Hän loi nyt katseita itään ja länteen, mutta mistään ei näkynyt valon välkähdystä. Silloin pujahti hän eräänä päivänä tiehensä koko touhusta. Svein ei ollut kotona. Hän harhaili koko iltapäivän omia teitänsä.

Illan suussa oli hän tullut vuorelle, joka yleni suolaamoniemen takana, ja hän oli jo varsin hyvällä tuulella. Paistoihan päivä yli kaiken maailman!

Alhaalla sillalla seisoi nuori Hesekiel, joka oli palannut jälleen kotiin.

Hän seisoi siellä näyttäen niin voitonriemuiselta.

Irmild voi nähdä selvästi hänen nuoret kasvonsa, hänen syvälliset, säihkyvät silmänsä ja pehmeät, vaaleat viikset…

Ja kuinka rintava ja harteikas hän oli… ja niin solakka ja jäntevä!

Nyt asteli hän siellä, ylväänä kuin kuningas…

Irmildin hengitys kävi vaivaloiseksi. Miksi ei tuo nuori mies katsonut häneen? Niin, niin, elämä oli raskasta!

Nyt tuo mies ryhtyi työhön.

Kuinka hän käveli sillitynnöri niskassaan kevyesti kuin karkelossa…

Irmild seurasi jokaista hänen liikettänsä.

Siellä tuli muutamia rotevakasvuisia miehiä. He suorittivat saman työn jykevin ottein ja voimanponnistuksin. Hesekielille näytti kaikki olevan huvia vain.

Irmild kävi äkkiä kalman kalpeaksi. Ennen tuntematon tuska vihlaisi hänen sydäntänsä — - —

— — Jos tuo mies laskisi jalkansa hänen niskaansa… mikä nautinto, ajatella sitä! Hän saisi voimassaan tehdä hänelle mitä vääryyttä ikinä tahtoi. Eikö hän, Irmild Torgersen, ollut yhtä hieno rouva kuin kuka muu tahansa? Eikö hän käyskennellyt täällä korkeakantaisin kengin ja silkkisukin?… Kyllä häntä kelpaisi katsella.

Nyt nousi Hesekiel veneeseen.

Jospa hän vain joskus maailmassa saisi tuon nuoren miehen soutamaan itseään! — — —

Tuuli kuiskaili, aallot loiskivat, hänen mielensä valtasi syvä alakuloisuus. Hän istui maahan itkemään.

Myöhään illalla läksi hän kotiin. Hän kulki paisuvan virran rantaa pitkin. Silloin oli kuin pyörteiden hyrske olisi saanut hänenkin verensä kuohuksiin. Hänen silmänsä hehkuivat, hän riensi juosten eteenpäin.

Mutta tultuaan kotiin hän istui hiljaa ja liikkumattomana ja antoi lasten pitää huolta itsestänsä.

Hänestä tuntui, kuin olisi Herra purkanut vihansa myrskyn hänen ylitsensä. — — —

* * * * *

Seuraavana päivänä sai Irmild tietää että Hesekiel oli palannut äskettäin kotiin, että hän oli ollut kaksi vuotta kaupungissa ja tullut ylioppilaaksi, ja että häntä oli kovin kehuttu siitä että hän oli ehtinyt omistaa niin paljon oppia niin lyhyessä ajassa.

Kerran sai hän sitten Janinen luona kuulla, että hän oli saanut paikan Herön kaupassa ja että Elin muori oli ollut iloinen saadessaan hänet palvelukseensa.

Nythän tuomarinkin piti pian palata kotiin Pikku-Gunnin kanssa.

Irmild päätti panna toimeen kutsut ennen heidän tuloansa.

Hän aikoi sopia asiasta Elin rouvan kanssa.

Mutta kun hän muutaman päivän perästä tuli Herön kartanoon, sai hän kuulla että tuomari ja Pikku-Gunn olivat matkustaneet etelään ja aikoivat palata kotiin vasta seuraavana kesänä.

Hän riemuitsi sydämessänsä. Kotimatkalla pistäytyi hän Janinen luo. Hesekieliä ei näkynyt. Irmild viivähti siellä hetkisen, mutta turhaan.

Janine oli mielipahoissaan ja kertoi että Hesekiel oli jälleen matkustanut pois, jättäen uuden, oivan paikkansa. Varmaankaan ei hän mielestänsä ollut vieläkään tarpeeksi oppinut. Hän oli matkustanut Hampuriin, samaan opistoon missä Pikku-Gunn oli käynyt. Ennen lähtöään oli hän saanut tietää että Pikku-Gunn oli kihloissa ja menisi pian naimisiin.

Janine ei voinut käsittää, mitä hyötyä hänellä olisi siitä, jos nyt tulisikin yhtä oppineeksi kuin tuo tanskalainen herra.

Kun Irmild sinä iltana palasi kotiin, tuntui hänestä ettei laupias Jumala mitenkään voisi vaatia häneltä, että hän eläisi kauemmin.

* * * * *

Siihen aikaan tuli seudulle muuan nuori maallikkosaarnaaja nimeltä Tronsen. Tämä pelasti Irmildin. Hän tunsi saatanan juonet, tiesi hänen tavottelevan Irmildiä ja puhaltavan tuliliekkejänsä hänen kasvoihinsa.

Sentähden oli hän tullut ja kantanut hänet mukanansa Jumalan luo. Hän opetti hänelle että Jumalan voima on heikoissa väkevä. Hän tuli hänen ystäväksensä ja vartioksi häntä, hän oli kuin pakopaikka, missä Irmild sai juoda Jumalan rakkauden tulta. Hän todisti hänelle, ettei hän enää ollut hylätty syntisraukka, vaan Saaronin ruusu.

Hänelle oli jälleen koittanut Herran armonaika.

Sitä kesti kokonaisen vuoden. Silloin täytyi Tronsenin matkustaa pois. Ja jälleen oli, kuin olisi Jumala vetänyt kätensä hänestä pois. Hänen täytyi koettaa vaeltaa tietänsä omin neuvoin.

Mutta mitä hän siihen voi, ettei Herra ollut suonut hänelle kestävyyden armolahjaa.

Talven kuluessa sattui läheisyydessä useita haaksirikkoja. Tohtorin taloon tuli paljon vieraita merimiehiä.

Noihin muukalaisiin nähden oli niin omituista. Ne liikuttivat aina hänen sydäntänsä. Hänestä oli aivan kuin kapteeni ja perämiehet kaikki tyyni olisivat muistuttaneet tuota englantilaista lordia, joka kerran hänen lapsena ollessaan oli oleskellut täällä huvipursineen.

Nyt ei hänelle myöskään enää jäänyt aikaa käydä rukouskokouksissa. Eihän se liene ollutkaan niin välttämätöntä. Olihan hän Herran armon huomassa. Herra tunsi hänen heikkoutensa eikä hänen tarvinnut unohtaa syntisyyttään. Päinvastoin voi hän aina kuljettaa sitä mukanansa ja ajatella sitä.

Kun suuressa kuunarilaivassa pantiin toimeen tanssiaiset, ei hän mitenkään voinut vastustaa halua mennä sinne.

Herra ei ollut antanut hänelle kestävyyden armolahjaa.

22.

Vuosi oli mennyt menojaan. Oli jälleen kesä.

Ne Herön asukkaista, jotka olivat olleet matkoilla, aikoivat nyt vihdoinkin palata kotiin.

Ensiksi tuli Hesekiel.

Hän oli ollut Hampurissa ja opiskellut kaikkea mitä vain on olemassa, niin hänestä sanottiin.

Sekä hänen kasvatusisänsä että Elin rouva iloitsivat todistuksista, jotka hän toi mukanansa kotiin. Hän oli myöskin oppinut joukon käytännöllisiä seikkoja, joista Herön kauppahuone voi hyötyä.

Elin rouvaa huvitti kuulla hänen esitystään, kuinka hän toimittaisi Herön sillin markkinoille paraana lajina ja korkeampihintaisena kuin yksin hollantilainen tai skotlantilainen tavara. Ja sitten pitäisi ihmisten täällä kotona oppia käsittelemään kalaansa oikealla tavalla. Se merkitsisi varallisuuden lisäystä koko maalle. Ja hän halusi lausua kaikille täällä, että työtä tehtäisiin suuremmalla mielenkiinnolla. Sitten kävisivät olot paremmiksi.

Hän käsitti kaikki niin laajalta kannalta, hänellä oli niin paljon raikasta voimaa ja tahdon tarmoa. Sekä Elin rouva että isä Hesekiel olivat sitä mieltä, että hän oli käyttänyt hyvin oppiaikansa.

— Nyt saat alkaa työsi, oli Elin rouva sanonut. — Saat sitä riittämään asti.

Elin rouvan ei tarvinnut katua vaaliansa.

Muistihan moni Herön suuressa työläisjoukossa entisajoilta pienen, kiivaan pojan, joka jo silloin oli heissä ehdottomasti herättänyt jonkinmoista kunnioitusta ja ihailua. Kun hän nyt käyskenteli heidän keskuudessaan käskijänä, omistivat he hänelle aivan empimättä ja mitä runsaimmissa määrin sekä kunnioituksensa että ihailunsa.

Hän vihasi kaikesta sydämestään heidän pahoja tapojansa, hän oli kuin puhdistava tuuli työläisjoukon huonommille aineksille. Hän voi käyttää kovia sanoja ja keinoja, mutta hän tuki ja auttoi, missä sitä tarvittiin. Köyhä, rehellinen kalastaja rakasti häntä enemmän kuin ketään.

Hesekiel riemuitsi siitä että oli jälleen kotona. Hän kaipasi ruumiillista työtä; tuntui niin ihanan vapauttavalta saada käyttää kouriansa. Se oli hyvä keino mietiskelyä vastaan, johon hänellä nyt kerta kaikkiaan oli taipumusta vajota. Tuomaria ja Gunnia odotettiin kotiin minä päivänä tahansa. Mutta eräänä aamuna kertoi Elin rouva, että Pariisin matka oli lykkäytynyt muutaman viikon eteenpäin.

Hesekiel oli ollut aluksi oikein tyytyväinen siihen, ettei Gunn ollut kotona hänen tullessaan. Sitten oli hän kumminkin hetki hetkeltä iloinnut hänen paluustaan. Mutta nyt tuntui hänestä taas hyvältä, että se siirtyi tuonnemmaksi. Oli kuin taakka olisi pudonnut hänen sydämeltään.

Mutta sitten hänen täytyi nauraa itsellensä. Eikö ollut yhdentekevää, missä hän oli?… Nythän hän viettäisi häitä tuon tanskalaisen kanssa ja muuttaisi täältä pois. Mutta kuinka se kävisi päinsä, sitä ei Hesekiel voinut käsittää. Ja kaikki Herön kartanossa sanoivat juuri samaa. Vanhat kalastajat eivät ottaneet sitä uskoaksensa.

— Siitä ei tule valmista, oli Aron sanonut. Ja hänen kehuttiin tietävän enemmän kuin muut ihmiset.

Hesekiel ihmetteli itseänsä, kun hän aina vain ajatteli tuota yhtä ja samaa eikä voinut vapautua siitä koskaan.

Mutta Gunnia oli hänen kiittäminen siitä että oli tullut lähteneeksi maailmalle ja saanut hiukan oppia — — —

Ja nyt tuo viimeinen Hampurin matka — se oli johtunut vain mielettömästä turhamaisuudesta.

Sillä kun Gunn nyt tulisi tänne kreiveinensä, tahtoi hän ettei hänen tarvitsisi hävetä leikkitoverinsa takia. Hän tahtoi tulla sivistyneeksi ja oppineeksi, hän tahtoi pitää päänsä yhtä pystyssä kuin tuo ryöväri…

Mutta ei hän ollut koskaan tätä ennen tahtonut myöntää itsellensä, mihin tuskaan oli joutunut Gunnin tähden.

Eikä hän aikonut sanoa sitä koskaan ainoallekaan ihmiselle, kaikkein vähimmin Gunnille itselleen.

Mutta Elin rouva ja isä Hesekiel olivat molemmat huomanneet, kuinka hän oli muuttunut tänä vuonna, jonka oli viettänyt Hampurissa. Hänen kasvonsa, olivat saaneet askeettia muistuttavan ilmeen. Hänen terävät piirteensä todistivat taisteluista, joita hän oli kestänyt ja kesti yhä.

Ja hänen silmistänsä voi Janine nähdä, että hän oli kokenut kovaa. Niiden katse oli käynyt omituisen tuikeaksi, väliin taas ne olivat hiljaisen kärsiviä.

Suljettuna ja vähäpuheisena hän käyskenteli heidän keskuudessaan.

Kun hän punnitsi kaikkea, alkoi hän pelätä Gunnin paluuta. Sillä eihän hän enää koskaan voisi puhella hänen kanssaan kuten muinoin, sen hän kyllä tiesi. Mutta sen hän myöskin tiesi, että jos hän koskaan tekisi jotain, josta Gunn olisi pahoillaan, niin ei hän koskaan lakkaisi sitä suremasta.

Yksin vaelteli hän — kodin ympäröimänäkin. Ei kukaan päässyt häntä lähelle. Se tuotti mielipahaa kaikille niille, jotka häntä rakastivat ja olivat seuranneet hänen varttumistaan.

Hesekiel osoitti heille kiitollisuutta siitä että he olivat hänelle hyviä, hänen käytöksestänsä huolimatta.

Hän tahtoi rohkaista mielensä, vapautua ajatuksistansa! Olihan hän nuori!

Tuolla kaukana oli elämän kohina houkutellen käynyt hänen ympärillään. Vapain, rohkein katsein oli hän sitä tarkannut. Hän oli rohjennut elää omaa elämäänsä. Kunnioituksesta omaa luontoaan kohtaan oli hän tarjonnut sille ainoastaan parasta tarjolla olevasta. Hän oli nuori, hän uskalsi nauttia riemun maljoista, mutta aina pysyi hän varuillaan — eikä kukaan voinut houkutella häntä sellaiseen, mikä hänestä ei tuntunut hänelle soveltuvalta. Hänen sukuylpeytensä ja nuori, raikas ihmisarvon tuntonsa tukivat häntä siinä, missä moni lankesi kiusaukseen. Huonot toverit eivät voineet häntä vahingoittaa, rivot puheet eivät pystyneet häntä tahraamaan. Turhuus ei houkutellut häntä, valhe ei häntä pettänyt — hänellä oli kansan tarkka vaisto erottaa arvokas turhanpäiväisestä, ja hänellä oli turmeltumattoman mielen herkät, raittiit tunteet.

Lisäksi oli hänellä vielä ylpeä pyrkimys täydellisyyteen, joka on muutamissa luonnoissa synnynnäistä. Hän tahtoi säilyttää sydämensä puhtaana, hän tunsi kunnioitusta ruumistansa kohtaan.

Hänen lapsuudenaikainen pyrkimyksensä olla muiden herra oli muuttanut muotoa, — se oli käynyt äärettömän ankaraksi vaatimukseksi häneen itseensä nähden.

Hänellä oli sankarinsa ja sankarittarensa, jotka voivat vuodattaa tulta hänen vereensä. Hän luki suurta vallankumoushistoriaa silmät loistavina, milloin kalveten, milloin punehtuen. Hän kohotti ilmoille kärsimättömiä toiveita. Milloin tulisivat uudet ajat, uudet voimat? — — —

Sitten täyttivät toiset kuvat hänen mielensä; hänen sisimmästään hiipivät haaveet esiin — täynnä kaihoa ja ikävöimistä.

Hänen ylpeä tahtonsa oli voida hallita omaa itseänsä. Ikävöidä haluamatta omistaa, muistella katkeruutta tuntematta! Jos hän voisi tehdä niin, silloinhan hän omistaisi onnen.

Hän tiesi kuinka katkeraa elämä voi olla. Sukumuistot tunkivat esiin. Hän tiesi olevansa niihin sidottu, tiesi säilyttävänsä mielessänsä turmiollisia, tuhoa tuottavia ituja —, ja ehkäpä ne jo olivat myrkyttäneet hänen verensä, kenties hän vielä sortuisi sukunsa kiroukseen — — —

Tuo ajatus saattoi hänet ponnahtamaan pystyyn. Jalkoihinsa hän tallaisi tuon kirouksen! Kuin apua hakien hän tarrautui kiinni jalon, nuoren äitinsä muistoon. Hän oli antanut lapsellensa ylvään, puhtaan mielensä ja kaikki sydämensä kalleudet… Hän muisti että joku oli kerran sanonut hänelle niin — ja hänen piti pitää niistä tarkka vaari.

Tuo muisto soi hänelle sisäistä voimaa.

* * * * *

Hesekielillä oli alati työtä yllinkyllin. Oiva toimi, jonka hän oli saanut, soi hänelle tilaisuuden järjestää työnsä melkein niin suurpiirteisesti kuin hän halusi. Se salli hänen työskennellä paitsi itsensä ja omaistensa sekä Elin rouvan ja Herön kartanon hyväksi, myöskin jokaisen kalastajan eduksi sekä täällä että kaikkialla koko maassa.

Hyvä oli, että hänellä oli paljon toimimista, paljon ajattelemista.

Väliin voi hän muistella oloansa pikku lapsena, kun hänen äitinsä läksi hänen luotansa. Syvä, sammumaton kaipaus saada kiintyä johonkin ihmiseen, omistaa hänelle sydämensä, voi jälleen herätä hänen povessansa.

Voimakkaiden pohjamaininkien tavoin liikehtivät lapsuuden muistot hänen mielessänsä.

Ne voivat vaikuttaa häneen niin valtavasti että hän päivätyönsä päätyttyä ei voinut mennä kotiin, vaan laskeutui rantaan, nosti veneensä purjeet ja läksi vesille. Siellä viipyi hän sitten, kunnes koko luonto asettui lepoon ja taivas ja maa sulivat yhteen himmeänä sinenä.

Silloin oli niin lohdullisen, niin virvoittavan hiljaista. Laineet vain loiskivat hiljaa kivien välitse ylös ja jälleen alas.

Hänestä oli miellyttävää lepäillä tuota kuunnellen.

* * * * *

Eräänä iltana, kun hän oli mennyt rantaan ja oli juuri päästänyt venenuoran, seisoi rouva Irmild Torgersen hänen edessänsä.

Hän säpsähti. Hän ei tiennyt, kuinka rouva Torgersen oli voinut siihen ilmestyä, niin kevyet olivat hänen askeleensa olleet.

Hänellä oli yllään vaalea kesäpuku, ja hän oli laskenut heleänpunaisen päivänvarjonsa alas olallensa.

Ensiksi joutui Hesekiel ihmeisiinsä siitä että hän näytti niin nuorelta. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin läheltä. Hän tiesi hänen olevan seudun hienoimpia rouvia, ja ikää lienee hänellä kyllä ollut jo paljonkin.

Hän tuli jälleen katsahtaneeksi rouva Torgerseniin. Hänellä oli niin kirkkaat ja alakuloiset silmät. Hitaasti loi hän katseita ympärilleen…

Melkein huomaamattaan kiinnitti Hesekiel jälleen veneen rantaan.

Silloin kosketti rouva Torgersen häntä kädellänsä — se oli niin läpikuultava ja hieno.

— Älkää kiinnittäkö venettä, sanoi hän nauraen. — Haluaisin veneretkelle!

— Minähän saan puuhata kaiken päivää, lisäsi hän. — Tahtoisin sinne, missä on aava ulappa ja meri hyrskyilee. Tahdon olla ulkona koko yön.

— No, Jumalan kiitos! naureskeli hän, juosten veneeseen.

Silloin täytyi Hesekielin irroittaa nuora, mutta kernaasti ei hän tehnyt sitä.

Rouva Torgersenin katseessa oli jotakin, joka ikäänkuin kosketti häneen.

Se tuntui hänestä vastenmieliseltä. Mutta täytyihän hänen kaiketi soutaa hiukan matkaa, — olisi kai häpeä kieltäytyä sitä tekemästä.

Hän työnsi veneen rannasta ja tarttui airoihin. Pitkien aironvetojen kiidättäminä he liukuivat kauas ulapalle.

Rouva Torgersen nojasi taapäin veneen perässä huokaillen mielihyvästä — — kuinka olikaan ihanaa elää!

Hän tarkkasi soutajansa pään muotoa, hänen niskaansa… Jo kaukaa hän tuntisi hänet tuosta hartioiden itsetietoisesta nykäyksestä…

Hän kumartui laidan ylitse ja heilutti venettä. Kirkkaasti kuvastuivat nuo helakat värit ja hänen kalpeat kasvonsa päivänvarjon veripunaiseen taustaan.

Hesekiel istui äänetönnä. Kerran tuntui hänestä kuin pyrkisi rouva Torgersen kiinnittämään hänen katseensa itseensä. Hän tunsi itsensä kuin turvattomaksi. Hän piti vaarin katseistansa ja istui suorana, huulet puserrettuina yhteen.

Auringonlasku läheni. Lounaasta tuli pieni vihuri. Sitä halusi hän koettaa. Hän pystytti purjeet.

Hiljaisen tuulen kuljettamina he liukuivat eteenpäin luotojen välitse, missä laineet loiskahtelivat kallioihin kevyeen, pehmoisesti.

Ulompana ulapalla kimmelsi meri kultaisena ja häikäisevän sinisenä. — Tuonne kauas! sanoi rouva Torgersen, silmäillen Hesekieliä naurahdellen.

Hesekiel kartteli hänen katsettansa.

— Mitä kummia, — miksi te katsotte minua tuolla tavoin? kysyi rouva Torgersen hillityllä äänellä ja naureskeli jälleen.

Hesekiel ei vastannut, vaan puristi kulmansa syviin ryppyihin.

Irmild rouva näki taipumattoman lujuuden, joka kuvastui hänen kasvoillansa. Se huumasi häntä. Hän muuttihe lähemmäksi ja tarttui Hesekielin käteen.

— Nähkääs, minä osaan povata. Olen myöskin kaiken elinaikani ollut utelias. Nyt tahdon katsoa teidän kädestänne, millaiseksi teidän rakkautenne tulee… Onkohan se synkkää vai riemukasta? Tai ehkäpä kammottavan ihanaa ja vaarallista? Sellainen viehättää naisia enin!

— Älkää olko niin kauhean ankara, pyysi hän nauraen. — Minähän aivan unohdin, kuinka vaarallista on vesillä nimittää asioita niiden oikealla nimellä…

Hesekiel oli kääntänyt veneen ja ohjasi suorinta tietä kotiin.

— Miksi teette niin? kysyi Irmild rouva lempeästi. — Teidän pitää tietää, että minä pidän merestä, kun se joutuu liikkeelle — — —

Hän loi katseen selälle päin. — Mutta on parasta päästä suojaan, sillä ensi yönä tulee kova ilma — myrsky on jo tulossa. — — Soudatteko minut huomenna rovastilaan?

Hesekiel ei vastannut. Eikö hän ollut kuullut tuota kysymystä?

— Onko teistä sääli murhaajia? kysyi rouva Torgersen hetken kuluttua. — Minusta on sääli kaikkia ihmisiä.

Hän tuli liikutetuksi omista sanoistansa. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiansa.

He olivat perillä. Nopealla, notkealla liikkeellä hypähti Irmild rouva maihin. Hän pysähtyi katsomaan kuinka Hesekiel kiinnitti veneen. Hän pelkäsi että jo oli ehtinyt tulla kovin myöhäistä, — ja eikö se ollut Hesekielin syy?

Silloin hänen kaiketi täytyi saattaa hänet kotiin.

Irmild rouva sai koko matkan jutella yksin. Hesekiel ei tullut sanoneeksi mitään, eikä hän myöskään tiennyt oikein mitä hänen pitäisi sanoa. Väliin oli näet hänen seuralaisensa murheellinen, väliin iloissaan…

— Täyttäkää lupauksenne! sanoi hän nauraen, kun he erosivat veräjän sisäpuolella. — Tulkaa huomenna päivälliselle, niin taitan niskat kanalta teidän tähtenne. Svein on matkoilla ja minä olen niin alakuloisella mielellä! — Ja hänen silmänsä kyyneltyivät jälleen.

Hesekiel ei ollut luvannut kerrassaan mitään, eivätkä he olleet edes puhuneetkaan mistään käynnistä. Mutta nyt täytyi hänen ennen lähtöänsä lupautua tulemaan.

Kotimatkalla hänet jo valtasi katumus. Hän mietiskeli, mikä hänet oikein oli saanut antamaan tuon lupauksen. Rouva Torgersenin äänessä oli jotain, joka häiritsi hänen mielenrauhaansa.

Hän pysähtyi. Nyt oli hän kuulevinansa sen jälleen. Se oli hiljainen ja verhottu, mutta siinä oli kuin salattua hehkua.

Rouva Torgersenin mennessä sisään oli Hesekiel mieltymyksellä tarkannut hänen leijailevaa käyntiänsä — mutta vielä valtavammin vaikuttivat häneen hänen silmänsä.

Astellessaan nyt kotia kohden, näki hän ne jälleen, ikäänkuin ne olisivat seuranneet hänen mukanansa… Ei, hän ei tahtonut ajatella niitä…

Hän ei tiennyt mitään Irmild Myrlandista. Hän tiesi vain että tuo nainen oli lääkärin rouva, kaikkialla arvossa pidetty ja aina kauniisti puettu. Hän oli nähnyt hänet usein matkalla vierailulle rovastin ja kamariherrattaren luo…

Hän tahtoi saada Hesekielin ystäväksensä…

Hesekielin mielestä olisi hänellä pitänyt olla tarpeeksi seuraa noista kaikista muista.

Itse hän sanoi olevansa yksin ja onneton.

Hesekielistä tuo oli ihmeellistä — olihan hän naimisissa ja hänellä oli monta lasta, ja hänhän oli sellainen arvossa pidetty rouva.

Hän ei myöntänyt itselleen, että hän kumminkin tunsi jonkinmoista mielihyvää siitä, että rouva Torgersen oli kiinnittänyt häneen niin paljon huomiota, hän, joka voi lukea seudun ylhäisimmät ystäviinsä. Ei hän voinut olla aivan lukematta sitä itsellensä erityiseksi ansioksi.

Nyt näki hän jälleen edessään nuo silmät. Ne katsoivat häneen. Niissä oli jotain, joka vaikutti aivan vastustamattomasti.

23.

Oli varhainen kesä.

Niityillä oli ruoho maassa, metsissä lehti puissa, ja valoisana lepäilivät yöt yli maan.

Valkoisina pilvinä liitelivät lokit sinne tänne, ja hylkeet pyöriskelivät ulkona lahdella.

Mutta muita olentoja ei siellä näkynytkään. Useimmat saaren asukkaista olivat sillinpyydystysretkillä, ja purret olivat kalalasteineen matkalla eteläänpäin. Vuorten juurella näkyi vielä muutamia laivureita pursineen kuivaamassa kalliokalaa, ja illoin kuljeskeli teitä pitkin vieraisiin nuottakuntiin kuuluvaa miesväkeä, nuoria tyttöjä katsastelemassa.

Samoin teki omakin väki, joka oli jäänyt kotosalle. Sekä ulkona että sisällä olivat mielet käyneet levottomiksi. Kaikki, linnut ja ihmiset, olivat pitkän talven jälkeen heränneet uuteen eloon. Ei kukaan enää löytänyt lepoa. Illoin ei nuoria haluttanut mennä kotiin nukkumaan, vaan he jatkoivat riemasteluaan viulua ja harmonikkaa vedellen. Aamuisin taas linnut pitivät ääntä. Niiden, jotka olisivat halunneet nukkua, ei ollut helppo saada rauhaa.

Sellaista oli aina keväisin. Silloin oli monen vaikea hallita mieltänsä ja sydäntänsä. He tunsivat kevään mahtavan voiman pulppuavan povessansa.

Silloin tunsi myöskin kirkkoniemen tohtorinrouva mieltänsä rupeavan ahdistamaan.

Kevät oli hänelle pahinta aikaa. Hänet valtasi mitä ihmeellisin synkkämielisyys, yhtyen raikkaan maan ja versovien lehtien ja kukkien tuoksuun. Hän ei voinut sietää kevättä.

Nyt tuli hän usein Hesekielin luo, ja tämän täytyi ottaa hänet mukaansa vesille. Se oli ainoa keino, joka auttoi.

Tuolla ulkona valoisaa ilmaa vastaan voi Irmild rouva parhaiten tarkata hänen miehekästä kauneuttansa, ja hän oli aivan hurmaantunut raikkaista hymyilyistä, jotka väliin kirkastivat Hesekielin kasvot. Siitä hän vain oli pahoillaan, että sai niin harvoin nähdä hänen hymyilevän.

Mutta jos rajuilma yllätti heidät, silloin oli melkein viehättävintä, — silloin sai hän nauttia hänen miehuudenvoimiensa suloudesta.

Noista venematkoista sukeutui pitkiä, yksinäisiä retkiä. Hesekiel oli aina vastahakoinen lähtemään, hän tahtoi aina soudella vain hiukan lahdella — mutta ei mikään auttanut, retkeilyt venyivät aina pitkiksi.

Oli kuin tuo yhdessäolo olisi kutsunut esiin jotakin hänen olentonsa tuntemattomista syvyyksistä, ilma tuntui kuin hehkuvan hänen ympärillään… Vasten tahtoaan hän tunsi ihastusta, hänen mielensä joutui huumauksiin, kiehdoksiin — — — Hän toivoi takaisin maihin, kauas pois, mutta hän noudatti kumminkin toisia toivomuksiansa, joita hän ei tiennyt mainita nimeltä…

Irmild istuskeli veneessä salaperäisen houkuttelevana. Oli kuin jokainen hiljainen kosketus olisi riistänyt Hesekieliltä osan hänen tahdontarmostansa. Nuo kiinteät, alakuloiset katseet — hän ei voinut kestää niitä. Hänkö oli tuon surumielisyyden aiheuttaja? —

Mielenliikutuksesta vavisten hän tunsi kuinka hän himoitsi tuota, joka houkutteli ja väreili Irmildin silmissä, hänen huulillaan, koko hänen olennossaan. Eikö ollut kuin tahtoisi Irmild ottaa häntä kädestä ja viedä hänet elämän juhlaan?

Miksi pitäisi hänen aina käyskennellä ulkopuolella?…

Oli kuin himmentävä huntu olisi estänyt häntä näkemästä selvään. Hänellä oli jokaisen yhdessäolon jälkeen sellainen tunne vielä kauan jälkeenpäin — — —

Eräänä iltana, kun he keinuelivat hiljaisilla vesillä, oli hänestä kuin olisi hän joutunut virtaan, mistä kukaan ei voinut häntä pelastaa.

Hämmästellen hän mietti, kuinka vähissä hänen vastarintansa oli ollut, mutta seuraavana hetkenä nautti hän siitä että oli Irmildin vallassa. Hänestä tuntui suotavalta, ettei Irmild välittäisi hänen arkuudestaan ja kylmäkiskoisuudestaan.

Virta kuljetti heitä mukanansa. Varmaankin se vei heidät liian pitkälle — mutta hän jättäytyi sen vietäväksi, kuin tunnelman tenhoissa että kaikki riippui vain virrasta — kaikki tyyni.

Irmild istui äänetönnä.

Vesi loiski hiljaa veneen ympärillä, kuin kuiskien rakkaudesta — sen kärsimyksistä, sen suloisuudesta!

Hän katsoi Hesekieliin. Tuo pitkähkö katse sai nuorukaisen kasvot kalpenemaan. Silloin hymyili Irmild.

Kuin kukkanen oli tuo nuorukainen, kuin kallisarvoinen viini.

* * * * *

Kerran sai Hesekiel kuulla minkä mitäkin Irmild Myrlandista. Mutta Janinen varoitus tuli liian myöhään. Nyt tiesi Hesekiel omasta kokemuksesta, että hän oli lumoavan ihana.

Hänet oli houkuteltu maahan, missä hän käyskenteli perikadon partaalla, katsellen tulisesti tuikkivia tähtiä. Hänen järkensä oli pimitetty, hänen tahtonsa tarmo tylsyi.

Sinä päivänä oli Herössä pantu toimeen juhla työväelle.

Hesekielin saapuessa seisoi Irmild odottamassa. Hän tahtoi tanssia polkkaa hänen kanssaan. Hesekiel arasteli ja pani vastaan, mutta hänen täytyi myöntyä.

Heidän ympärilleen kokoontui väkeä. Ei kukaan olisi uskonut että Irmild rouva voisi tanssia sillä tavoin; ei yksikään nuorista vetänyt hänelle vertoja.

Ja sinä iltana pidettiin hauskaa. Nuoriso souteli koko lahden ympäri, aina nimismiehen asunnolle saakka. Vesilinnutkin tulivat kaukaa kiitäen ja lentelivät sinne tänne kuin olisivat olleet päästä pyörällä.

Kaikilla kukkuloilla paloi näet kokkoja. Niin punaisina eivät liekit olleet koskaan ennen leiskahdelleet. Ja illan hohde oli kuin hopeaa!

Oli täysikuun aika. Meri lepäsi tyynenä…

Hesekiel kulki kuin unen haaveissa. Irmild puhui ihmeellisiä sanoja karkeloidessaan. Sitten hän otti esiin pienen oksan ja löi häntä sillä:

"Taikoihini sinut loitsin, nuorukainen sorea, tahdollani taltutan…"

Tuohan oli pelkkää pilaa ja hulluttelua, senhän Hesekiel kyllä ymmärsi. Hän pujahti tiehensä ja ohjasi askeleensa koivuhakaan.

Hänen mielensä täytti huumaava olemassaolon riemu. Hän halusi nauttia elämästä. Riemukkaana täytti tuo vaatimus hänen mielensä, vaientaen kaiken, mikä teki vastarintaa.

Mutta seuraavana hetkenä oli tuo tunnelma jo haihtunut.

Hän kuljeskeli koivujen keskellä. Niiden siro lehdistö vilvoitti hänen otsaansa, ja sen lomitse kimmelsi ulappa vaaleana ja aavana. Tuo näytelmä vuodatti rauhaa hänen mieleensä.

Silloin kuului ruohikosta rasahdus. Siinä seisoi Irmild, kuvastuen selvästi kullahtavaan ilmaan, kullanhohtoisena itsekin, kuin illan ruskosta muovaeltuna.

Hesekiel katsoi hänen suutansa. Sen pitkä siro viiru taipui omituisen alakuloisesti, kuin pyytäen ja karttaen. Hänen mielensä heltyi niin tuntehikkaaksi… Hän erotti hänen solakan vartensa vaalean, ohuen puvun alta, näki niskan valkean kaarroksen… tarkkasi, kuinka puna kohosi hänen poskillensa, kuinka katse kävi pohjattoman valtavaksi. — — —

Hänen voimansa oli lopussa.

Äkkiä oli Irmild hänen luonaan puun alla.

— Kuinka uskallat vaeltaa täällä — etkö tiedä että täysikuu sytyttää sydämen salaisen liekin… silloin valmistetaan täällä taikajuomaa…

Hän nauroi hiljaa. — Näen, että olet janoissasi! Annan sinulle tultani juoda, annan sinulle taikajuomaani!

Hän veti hänen päänsä puoleensa ja suuteli häntä.

— Kuuletko, kuinka tuolla rasahtelee, kuuletko kultakielten sointua! Tänä yönä viettävät kaikki keijukaiset täällä häitä, — ja me myöskin, eikö niin?

Hän suuteli jälleen nuorukaista.

Hesekiel ei voinut vastata. Hänet valtasi huumaava voimattomuuden tunne. Hänen sydämensä alkoi sykkiä raskaasti.

— Rukoilen Jumalaa, kuiskasi Irmild kiihkeästi, — että hän aukaisee silmäsi näkemään, kuinka sinua rakastan! —

Hän painautui nuorukaiseen ja vaipui kokoon, niin että hänen täytyi tukea häntä.

— Olet silmissäni niin suuri, mumisi hän nauraen. — Kuinka taivaallisen ihana sinä olet! Katsos, sinun tähtesi olen kulkenut nuoruudenkuumeessa. Nyt tahdon olla luonasi! — — —

Hän veti nuorukaisen viereensä penkille ja laski kätensä hänen kaulaansa.

— Ikävöin niin saada omistaa jonkun rakkauden, sanoi hän alakuloisesti, painautuen häneen.

— Suutele minua! kuiskasi hän kiihkeästi.

Silloin teki nuorukainen sen. Veri tulvahti niin voimakkaasti hänen sydämeensä että häntä huimasi. Ilma kävi kuin kullahtavaksi sumuksi. Hän ei puolustautunut enää.

Torgersen oli nähnyt Irmildin menevän koivuhakaan. Hän meni hänen jälkeensä ja huusi häntä. Heidän täytyi lähteä kotiin. Hänen itsensä täytyi lähteä virkamatkalle, ja pikku Svein oli sairas.

Irmild raivostui nähdessään hänen tulevan. Hän ponnahti pystyyn ja heristi nyrkkiä.

— Mitä touhua tuo nyt on! Ei, nyt tämä on minusta jo aivan liikaa!

Hän nauroi. — Kuuletko mitä elämää hän pitää aivan turhan takia! Tuollainen vanha ukonrähjä… Minä hullu en ymmärtänyt parempaa, kun otin hänet… typerä ja herkkäuskoinen kuten olin… En ole koskaan ollut häneen täyttä totta rakastunut…

— Kiiruhdanhan minä, minkä ehdin, huusi hän Sveinille.

— Mitä minä siihen taidan, että poika on sairas, mumisi hän ja painautui jälleen silmänräpäykseksi Hesekielin syliin.

— Nyt hän on täällä, kuiskasi hän. — Tunnin kuluttua hän on lähtenyt. Tule!

Ja poissa hän oli.

Hesekiel oli noussut ja seisoi kuin huumaantuneena. — Minä tulen! oli hän kuiskannut Irmildin jälkeen. Sillä miks ei hän menisi? Eikö hänelläkin ollut oikeuksia? Pitikö hänen iäisesti käydä yksin maailmassa, sydän isoovana, toivottomana? —

Tuolla ulkona maailmassa vaelteli hän, joka oli unohtanut hänet toisen miehen tähden, eikä hän ollut koskaan — ei edes täällä kotona — ajatellut lapsuudentoveriansa, joka suri itsensä melkein kuoliaaksi. Mutta nyt sai sureksiminen olla lopussa — — —

* * * * *

Hesekiel oli mennyt kotiin, omaan pieneen huoneeseensa.

Hän seisoi kynnyksellä aikoen jälleen lähteä.

Sisällä huoneessa istui Janine muori ja luki ääneen: — Autuaat ovat, jotka isoovat ja janoovat vanhurskautta, sillä he ravitaan… Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he saavat nähdä Jumalan!

Hesekiel tunsi iskun sydämessään. Hänelle kuvastui kaukaisuudesta unelma, jota hän kerran oli tavotellut: että hän eläisi elämänsä kuin hänen kasvojensa edessä — —

Ja hän tunsi että hänen sydämessään uinaili vaatimus häneen itseensä nähden, hänen oman itsensä tähden; hän näki, kuinka ihana se oli ylevässä ankaruudessaan — — —

Siinä hän nyt seisoi, taistellen tuskallisesti omaa itseänsä vastaan. Halu nauttia elämästä täytti valtavana koko hänen olentonsa.

Hän tahtoi valita tiensä mielensä mukaan.

Janine muori käännähti hänen puoleensa.

— Kuinka ovat nyt asiat, Pikku-isä? kysyi hän.

Vastaamatta käännähti Hesekiel lähteäkseen pois. Hän ei voinut katsoa Janine muoria silmiin.

Hän paiskasi oven kiinni jälkeensä ja läksi.

Janine säpsähti. Hiljaa hymyillen hän katsoi hänen jälkeensä.

Tuollaisina kesäöinä ei nuorille uni liioin maittanut! —

* * * * *

Hesekiel harhaili teitä pitkin ja joutui niin hakaan, missä hänellä ja Pikku-Gunnilla oli kerran ollut leikkitupansa. Siellä ei hän voinut viipyä. Hänestä tuntuivat puut lausuvan hänelle kysymyksiä, joihin hän ei voinut vastata.

Hän meni virran rannalle. Ilma sen yläpuolella oli täynnä hienoa utua. Se hohti taivaankaaren väreissä.

Syvyydessä kävi kohina. Hän seisoi kuunnellen putouksen pauhua, katsoi kuinka pyörteiden voima mursi kaiken vastarinnan, pirstoi vuorestakin paloja. Hänestä se tuntui tempaavan hänetkin mukaansa ja jauhavan hänet hajalle — — — kaikki hänen sisimmässään lysähti kokoon ja joutui tuuliajolle. —

Hän palasi jälleen todellisuuteen — täällä ei hän voinut viipyä.

Hän nousi ylämaalle. Sieltä näki hän meren. Mutta ei hän sietänyt katsella sitä. Hän ei tiennyt minne mennä. Hän meni syvemmälle metsään.

Joki kohisi yön hiljaisuudessa — tuli tuulenhenkäys, vikla vihelteli, ja täällä kasvoi suolaheinää ja hienoja sananjalkoja — — —

Hän heittäytyi maahan. Hyvä Jumala, kuinka siellä oli ihanaa! — —

Mutta kauan ei hän viihtynyt sielläkään. Hän kuuli kuiskeita yötuulessa. Hän ei kestänyt kuulla mitä ne sanoivat.

Hän ponnahti pystyyn, katsoi kelloa ja läksi kulkemaan alaspäin nopein askelin.

Sanaton tuska täytti hänen mielensä. Hän kuuli sisimmässään äänen, joka vaati häntä olemaan oma herransa. Ei ainoakaan nainen saisi riistää häneltä hiventäkään hänen itsekunnioituksestansa.

Pian oli hän saapunut veräjälle. Hän oli kulkenut niin nopeaan, ettei ollut huomannut mitään, ei edes sitä että hän oli kohdannut Torgersenin, joka oli pysähtynyt ihmeissään ja katsonut hänen jälkeensä.

Hän hiipi eteenpäin ja katsoi sisään. Verhot eivät olleet vedetyt akkunoiden eteen. Kuinka kaunista tuolla sisällä olikaan — niin väririkasta ja himmeästi valaistua silkkiverhoisilla lampuilla ja nurkassa palavalla kullahtavan punaisella amppelilla.

Ja siellä oli Irmild! Hän seisoi kaataen viiniä karahviin. Hän kulki järjestellen kaikki valmiiksi.

Hän oli pukeutunut uudelleen. Kuinka vaalealta ja kevyeltä hän vaikutti noiden tummien värien keskellä! Hesekielin katse seurasi häntä: hän tarkkasi noita kauneita olkapäitä, pientä päätä, jota pitkä, hieno, hohtavan valkoinen kaula kannatti… Ja nyt se ojentautui kuin katsomaan, tuliko hän jo — — —

Hän oli avannut veräjän puoleksi — mutta nopeasti hän sulki sen jälleen ja juoksi mäkeä ylös, tieltä metsään ja edestakaisin, kuin takaa-ajettuna. Häntä vaivasi kahtalainen tunne.

Hänen turhamaisuuttaan tyydytti tuo että rouva Irmild, joka niin viehätti kaikkia miehiä, ei välittänyt muista kuin hänestä, ei tiennyt ketään hänen vertaistansa! — — Seuraavana hetkenä taas hän voi heittäytyä maahan tulisen häpeän vallassa. Häneen sattui kuin ruoskanisku tuo, että hän tavotteli sellaista. Eikö hän sitten ollutkaan sen parempi mies, hän, Hesekiel Jarlsvik, kuin että tuo oli hänelle kyllin hyvää! —

Hän vaikerteli kuin haavoittunut eläin.

Mutta äkkiä voi hän jälleen ponnahtaa pystyyn ja palata takaisin. Hänen täytyi nauraa itsellensä. Sillä tuonne alas hänen mielensä sittenkin paloi… noiden hehkuvien värien ja punaisen viinin tykö — tuon naisen tykö, joka oli hänen omansa. Hänen sielunsa oli masennuksissa häntä ikävöiden. Tuo nainen oli avannut hänelle elämän suljetun lähteensuonen. Eikö hänellä ollut oikeutta hakea siitä virvoketta? Miksi täytyi hänen ainiaan kärsiä janoa? — — —

Hän seisoi jälleen veräjällä ja katsoi sisään. Irmild valmisti siellä hänelle juhlapitoja. Liikutus valtasi hänen mielensä. Hän seurasi katseellaan jokaista hänen liikettänsä. Nyt Irmild lähestyi akkunaa ja aukaisi sen. Hesekiel näki hänen hienojen, kapeiden huultensa värähtelevän, kuin olisi hän kurottanut ne häntä kohden. Hänen katseensa haki odotettua vierasta.

— Minä tulen, mumisi tämä.

Mutta hän seisoi kuin maahan naulattuna, ikäänkuin salainen voima olisi pidättänyt hänet siinä. Hän tahtoi sitä mitä ei tahtonut.

Äkkiä hänestä tuntui että hän voi ja uskalsi sanoa sen Irmildille.

Hän tempaisi veräjän auki ja syöksähti sisään. Irmild tuli häntä vastaan avosylin.

Hesekiel syleili hänen polviansa ja hänen silmänsä kyyneltyivät. — Minä en tule! kuiskasi hän.

Irmild nauroi hänelle ja pusersi hänet povellensa. — Kuinka olet viipynyt!

Hänen suunsa ilme kävi kuin hurjaksi. Kapeat, tulipunaiset huulet värähtelivät, tulisina, janoisina. Hän kumartui Hesekieliä kohden ja suuteli häntä uudelleen ja yhä uudelleen.

Silloin pakeni hän takaisin samaa tietä kuin oli tullut. Tietämättään oli hän jälleen joutunut virran reunalle.

Mutta hän ei kuullut sen kohinaa. Hän tuijotti eteensä silmät avoauki, ikäänkuin näkisi jotain kammottavaa — —

Oliko suvun onnettomuus purkaantunut hänen ylitsensä? Herra on kiivas Jumala — aikoiko hän etsiskellä isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen? —

Hän, Hesekiel Jarlsvik, joka tahtoi määrätä oman kohtalonsa, oliko hän päättänyt tulla toisen orjaksi? —

Hän laski kätensä kasvoillensa. Hän häpesi kiveä, jonka vieressä seisoi, joka pensasta ja puuta… merta, joka oli tuntenut hänet pienestä pojasta saakka, — koko tuota suurta, pyhää luontoa, joka ympäröi häntä — — —

Haave, jota hän oli tavotellut, kuvastui hänelle jälleen — unelma, jonka hän, Hesekiel Jarlsvik, oli tahtonut muuttaa todellisuudeksi! — —

Hänen luontonsa pyrkimys puhtauteen, sen täydellisyyden ikävöiminen heräsi jälleen — — —

— Autuaat ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan! — Kuinka kauas olikaan Janine muori ehtinyt pyhityksessä!

Ja Pikku-Gunn — hän oli edennyt hänestä niin loitolle, ettei hän enää voinut häntä nähdä… Hän ei myöskään voisi kestää Gunnin katsetta…

Hän voihki. Hän tunsi vihlovalla tuskalla, että jotain hänessä oli tahraantunut — — —

Silloin tunsi hän jälleen hetken ajan luontonsa voiman. Myrsky raivosi hänen sisimmässään, hän tahtoi yhdellä ainoalla iskulla murskata sen mikä häntä vaivasi…

Mutta äkkiä hän ymmärsi, että hänen oli pyrittävä hiljaisuuteen, sen turviin, mitä hänen sielussansa oli iankaikkista. Vasta sieltä käsin voi hän voittaa kuninkaallisen vallan omaan itseensä nähden. — — —

Hänen sukunsa jaarlivallan kausi oli ohitse. Mutta oli vielä valtoja ja herrauksia, jotka hän halusi pitää käsissänsä. Ei hän antautunut Irmild Myrlandin käskyläiseksi. Ei ainoakaan nainen saisi tallata häntä jalkoihinsa, — ei edes hän, joka oli muita niin paljon korkeammalla. — — —

— — Ja kun hän nyt luopui Irmildistä, ei hän tehnyt sitä kenenkään muun pakottamana. Ainoastaan siksi että hän itse niin tahtoi, se tapahtui, — siksi, että hän itse suvaitsi niin tahtoa!

Hän käännähti nopeasti ja läksi kulkemaan vakavin, nopein askelin. — — —

* * * * *

Nyt saapui aamunkoittoa ennustava kylmä tuulenhenkäys.

Silloin istui Hesekiel jälleen virran reunalla.

Aamuauringon ensi säde tunki esiin kautta kostean ilman. Linnut heräsivät puissa, muuttautuivat lähemmäksi toisiansa ja lausuivat päivän tervetulleeksi.

Ja aamunkoi voitti yhä enemmän alaa. Kultainen ilmalaine valahti yli maan ja meren.

Hesekiel oli noussut paikaltansa, horjuen kuin yliluonnollisen ponnistuksen jälkeen.

Hän seisoi hetkisen kuin haltioituneena.

Hurjan virran pyörteistä ja ulkoa ulapalta, metsän pimennosta ja syvältä maan uumenista puhuivat hänelle salaiset äänet.

Ja hänen itsetietoinen kiihkeytensä laskeutui lepoon kuin laine. Hänen silmissään kuvastui hiljaista voimaa, hänen kasvonsa olivat tyynet.

Uutena olentona hän nyt seisoi siinä.

Kotimatkalla hän kohtasi tohtorin, joka palasi sairaskäynniltään.

Torgersen tuijotti häneen. Hänen kalpeilla kasvoillaan oli ylevä ilme, ja koko hänen olentonsa henki nuorekasta raikkautta, ihanaa miehekkyyttä.

Tohtori pysähtyi katsomaan hänen jälkeensä. Kuinka kalpea hän oli! Hän muistutti marmoripatsasta, jonka Torgersen oli nähnyt Vatikaanissa… Se kuvasi nuorta kreikkalaista, joka palasi taistelusta, haavoittuneena — mutta voitonseppele otsalla.

* * * * *

Janine oli istunut valveilla odottamassa. Pikku-isän laita oli jollakin tavoin hullusti! Hän ei ollut nauttinut palaakaan koko päivänä.

Tullessaan kulki hän Janinen ohitse sanaakaan sanomatta — kulki katetun pöydän ohitse ja meni huoneeseensa.

Janine meni hänen jälkeensä. Hesekiel istui vuoteensa reunalla.

— Pikku-isä, oletko sairas?

Hän viittasi kiihkeästi, että Janine menisi pois. Mutta Janine jäi seisomaan paikoilleen.

Silloin laski Pikku-isä kädet kasvoillensa, ja hänen voimakas nuori vartensa lysähti kokoon. Hän vaipui vuoteelle ja nyyhkytti.

Silloin meni Janine sängynpatsaan luo ja risti kätensä. Hän lauloi erään noista vanhoista, lohdullisista virsistä — lauloi kuin olisi tuudittanut lasta lepoon.

Pian tyyntyikin Pikku-isä. Janine muori jäi istumaan vuoteen viereen.

Tehtaankellon soidessa nousi Pikku-isä. Janine ei voinut sanoa hänelle sanaakaan. Hänen sydämensä oli pakahtua liikutuksesta.

Oli kuin hän olisi nähnyt edessään vanhan Hesekiel Jarlsvikin, sellaisena kuin hän oli miehuutensa ihanuudessa ennenkuin hänen voimansa murtui. Hän näki kuin haavenäyssä sydämensä valoisan unen!

Siinä hän istui, tuo vanha nainen, sydän vavahtelevana. Kuin nuorekkaan ihastuksen vallassa hän tuijotti Pikku-isän jälkeen, kohottaen ristiin asetetut kätensä.

— Hesekiel Jarlsvik se on! kuiskasi hän kyyneleitä vuodattaen. — Herra on ottanut hänen sukunsa jälleen armoihinsa! Pikku-isä, lausui hän, riemusta säteillen, — sinä olet kukkanen Herran kasvojen edessä!

* * * * *

Bergenistä oli tullut sähkösanoma, jonka johdosta Elin rouva halusi lähettää jonkun sinne. Hän tuli konttoriin heti, Hesekielin tultua sinne. Hän säpsähti hiukan, nähdessään kuinka kalpea hän oli.

Hän tuumiskeli, että Gundersen voisi lähteä matkaan.

Hesekiel karttoi katsoa häneen. Voisihan hänkin lähteä yhtä hyvin.

Elin rouva hymyili. Johan hänen nyt oli aika rauhoittua…eihän hänen tarvinnut piiloutua, siksi että Pikku-Gunn tuli kotiin.

Hän katsoi Hesekieliin tyynellä, rauhoittavalla katseellansa. — Se ei saa olla tarmoton, joka tahtoo päästä voitolle. En olisi luullut että sellaista kunnon miestä kuin sinua tarvitsisi siitä muistuttaa. — Ja tiedä ettei ole tietä niin ahdasta, etteivät toiset olisi vaeltaneet sitä ennen sinua.

Silloin tarttui Hesekiel hänen käteensä. — Ei kenenkään tarvitse enää hävetä minun tähteni! Siitä tulee nyt loppu. Minä jään tänne!

Elin rouva kertoi, että seuraavana päivänä tulisivat tuomari ja Pikku-Gunn vihdoinkin kotiin. Ja hän kertoi, mitä kukaan Herössä ei vielä tiennyt, että Gunnin ja tanskalaisen välit olivat lopussa.

Elin rouva hymyili tyytyväisenä. Hän oli kyllä aavistanut, että täytyisi käydä niin… Mutta että hänen pikku lapsensa oli hetkeksikään voinut antautua johonkin, joka ei ollut pysyväistä, se tuntui Elin rouvasta ihmeelliseltä.

Silloin hän näki muutoksen Hesekielin kasvoissa, hän näytti melkein kuin kuolleelta.

Elin rouvan silmissä näkyi välkähdys.

— Mitä arvelet, sanoi hän hiljaa, — tahdotko lähteä täältä?

— Minä tahdon, sanoi Hesekiel hitaasti ja painokkaasti, — matkata sitä tietä, josta puhuitte, jota muut ovat vaeltaneet ennen minua! Tulen pitämään sananne mielessäni!

Silloin puristi Elin rouva hänen kättänsä ja läksi.

24.

Niin olivat siis tuomari ja Gunn jälleen kotona. Paluumatkan viime päivät olivat olleet kuin juhlakulkua. Kun Gunn näki maan kohoavan merestä, siintävine vuorineen ja harjoineen… ihanana ja valoa hohtavana, näki kaikki nuo kanervalaaksot ja sammalsuot, päivänpaisteen vuodattaessa kuin siunausta yli kaikkeuden — silloin kutsui hän isäänsä, saadaksensa sanoa hänelle mitä ajatteli.

— Satumaa ei ole tuolla kaukana etelässä, sehän on täällä! Katso, mikä hohde kirkastaa laakson!

Ja hän oli tullut jälleen kotiin — paikalle, joka tuoksui merta ja salaperäisyyttä, missä etäisyydessä häämötti siintäviä vuoria ja ihania näköaloja. Hän oli tullut paikalle, jossa hänestä tuntui kuin tuntisivat hänet kaikki, aina merimetson poikasista saakka, jotka käydä hipsuttelivat saaria pitkin, vanhaan Grimmiin, joka kiiteli rantaa pitkin mieletönnä ilosta.

Samana iltana kuin hän tuli kotiin, täytyi hänen lähteä yksin katselemaan kaikkea. Meri lepäili siinä, lausuen tervetuliaisensa kuiskaillen ja naureskellen. Se puhui lempeällä äänellä ja virtaili häntä vastaan, kuin sulkeaksensa hänet syliinsä, — se aaltoili purppuranpunaisena ja mainingit koristautuivat valkoisilla ruusuilla — - —

Tuli pieni tuulahdus, tuoden mukanaan tuoksua metsän lehvikoista; kukissa kävi hiljainen sipinä, ne lausuivat hyvää iltaa — — —

Hän paneutui rannalle ja itku valtasi hänet — — — Oli kuin kyyneleet olisivat huuhtoneet pois hänen surunsa, nyt kun hän jälleen oli kotona!

Heti ensi aamuna hän puki yllensä erään vanhoista puvuistansa, palmikoi tukkansa pitkälle, riippuvalle palmikolle ja läksi retkeilemään Grimmin kanssa.

Eikö ollut kuin joka ikinen rantakivi olisi tuntenut hänet? Ja Grimm, se oli tullut aivan hassuksi vanhoilla päivillään!

Sinä päivänä juhlittiin Herön kartanossa. Satamassa ja kaukana lahdella lepattelivat liput laivoissa ja veneissä.

Illalla saapui pihaan soihtukulkue. Seudun kalastajat ja Herön kartanon ja rannikon työväki sen oli pannut toimeen.

Kulovalkean tavoin oli levinnyt tieto, että Gunvor neitonen oli palannut, jäädäksensä nyt Herön kartanoon.

Yksin tyyniluontoinen Elin rouvakin joutui juhlahumun valtaan. Hänestä tuntui kaikki muuttuneen, lintujen huudotkin kajahtivat heleämmiltä.

Hyvä oli heille kaikille, että Pikku-Gunn oli löytänyt jälleen tien kotiin.

* * * * *

Kotiinpalanneet eivät tavanneet kaikkea aivan ennallaan. Vera oli poissa. Elin rouva ei sanonut siitä paljoa, mutta he tiesivät kumpikin, kuinka hän oli ollut häneen kiintynyt. Hän ei odottanut saavansa nähdä häntä enää. — Hän tulee uhraamaan henkensä siellä kotonansa, sanoi hän.

Seuraavana iltana, kun Falck souti yksin Stenholmenille, valtasi hänet outo tunne hänen vielä istuessaan veneessä. Oli kuin seisoisi ylhäällä vuorella hän itse, Gunvor Torintytär.

Tultuaan saaren rantaan, lepäsi hän airoihin nojaten ja tuijotti vain tuonne ylös…

Punaiseen graniittiin oli hakattu portaat, ja ylhäällä vuoren syvennyksessä seisoi kalkkipohjalle maalattuna hän itse, — valkopukuisena, pyhimyskehä päänsä ympärillä.

Tuo kuva oli maalattu kuvan mukaan, joka tuomarilla oli huoneessaan, mutta se oli parempi. Hänellä oli kaunis suunilmeensä.

Kuinka oli Vera tiennyt sen jäljentää? Oliko hän tietäjätär, joka oli liitossa salaisen maailman kanssa? —

Falck hymyili surunvoittoisesti — sillä nyt vasta hän oivalsi kuinka levollisesti hän olisi voinut ottaa vastaan, mitä Vera hänelle tarjosi. Hän tunsi olevansa kuin raakalainen.

Kun hän palasi, kertoi Elin rouva että tuo oli Veran jäähyväislahja hänelle. Hän oli heti alkanut hakkauttaa vuorta, ja lopetettuaan työnsä hän oli lähtenyt.

Jos kalastajat ennen olivat luoneet katseen saareen, sivuuttaessaan sen, eivät he suinkaan tehneet sitä vähemmin nyt, kun Herön Gunvor niin selvästi seisoi heitä suojaamassa, heidän kulkiessaan Smalsundetin kautta.

* * * * *

Ensi päivänä ei Gunn nähnyt Hesekieliä. Hän kävi kyllä virran viereisessä talossa tervehtimässä, mutta hän ei ollut siellä.

Illalla näki hän hänet pakkahuoneiden luona, mutta hän ei tahtonut mennä sinne. Siellä oli niin kova kiire sillilastin takia, joka oli saapunut ja jo oli myyty Englannin.

Mutta seuraavana päivänä hän seisoi huoneessa, kun Hesekiel tuli isoäidin puheille.

Hän säpsähti. Ensiksi näki hän ainoastaan Hesekielin silmät… niissä oli omituinen, tuskallinen kiilto.

Gunnin sydän kävi raskaaksi.

Hesekiel tuli hänen luoksensa ja antoi hänelle kättä. Ei kumpikaan heistä sanonut sanaakaan. Isoäiti alkoi puhua sillistä.

Gunn meni istumaan kauas akkunan luo.

Kuinka Hesekiel oli muuttunut! Oli kuin heidän kohtaamisestaan olisi kulunut monta, monta vuotta! Aluksi olivat hänen kasvonsa niin kylmät ja tyynet?… Gunn ikävöi Pikku-isää, toivoi että he molemmat vielä olisivat pieniä ja kaikki olisi kuten entisaikoina.

Vasta Hesekielin lähdettyä ja seistessä ulkona pihalla näki hän ketä hän muistutti. Donatellon pyhän Yrjön kaltainen hän oli, joka palaa taistelusta lohikäärmettä vastaan, niin tyynenä ja ankarana nuoressa, miehekkäässä kauneudessaan… Varmaa oli, että Hesekiel oli käynyt hänen kaltaiseksensa…

Gunn katsoi häneen ihmeissään. Hän oli ihana kuin pyhä Yrjö!…

Mutta oliko entisyys, kaikki, mikä heillä oli ollut yhteistä, palanut pois kuin tulen tuhoamana? Työtäkö vain, pelkkiä työpäiviäkö Hesekiel vaati itseltään ja muilta? Myöskin häneltä? — —

Samoin aikoi hän itsekin tehdä. Pitkällä kotimatkalla, merellä vietettyinä päivinä, oli hän ajatellut niin paljon. Nyt oli hän oppinut, että ihminen ei saanut odottaa niin paljoa omalle itsellensä. Etelässä oli koti joutunut häneltä unohduksiin, hän oli ajatellut ainoastaan itseään, ja siitä ei ollut seurannut hyvää. Nyt täytyi hänen pyrkiä tekemään hiukan muiden hyväksi!…

Ensi sunnuntaina, kun hän oli tuossa pienessä kirkossa, tuntui hänestä että hänen lapsuudenaikansa Jumala, jonka kanssa hän oli seurustellut rannassa, tuli hänen tykönsä. Ja hän kuuli hänen äänensä ja näki että oli ihanaa elää, ihanaa ottaa hänen määräämänsä kuorma ja seurata häntä…

Tehtävää olikin yllinkyllin: oli oltava mukana edistämässä maata ja kansaa, — jospa hän voisi auttaa edes yhtäkään ihmistä hiukan eteenpäin!… Isoäiti sanoi, että hyvät yksityiset ihmiset olivat kaiken edistyksen edellytys, sillä ne ovat kuin siemen, josta tulee toisia lisää… Saada paljon hyviä ihmisiä, se oli varmin tapa tehdä vallankumous, sanoi isoäiti — — —

Hänen täytyi myöskin ajatella, mitä Vera oli sanonut onnesta, jonka jokaiselle ihmiselle tuotti syventyminen luontoon.

Vera nimitti sitä edistyksen valtatieksi — ainoaksi, mikä johti pois inhimillisestä väärämielisyydestä rauhalliseen tulevaisuuteen — mikä tie aina oli ollut vaikea löytää, koska oli tahdottu että se olisi siellä missä se ei ole — — —

Vera oli sanonut että naisten pitäisi kulkea edellä oppaina, johtaaksensa kaikki tuolle tielle — — —

Hän oli pyytänyt Gunnia kerran olemaan mukana tuossa työssä.

Innokkaasti oli Gunn luvannut tehdä niin. Vasta nyt hän käsitti, mitä oli luvannut.

* * * * *

Elin rouva oli riemuissaan, saatuaan nyt kaikki jälleen kotiin. Siitä oli jo kauan, kun elämä Herössä oli ollut niin iloista.

Hän ymmärsi kyllä, että lapsukainen oli saanut maailmalla liikkuessaan hiukan kolahduksia, mutta hän tiesi myöskin, että sellaisesta kyllä paranee.

Hän näki myöskin, että Hesekiel kantoi raskasta taakkaa — mutta kerran hän kyllä pääsisi siitä vapaaksi. Hän tiesi myöskin, että kiusaus oli lähestynyt häntä, mutta että hän oli poistunut kiusaajan luota voimakkaampana kuin ennen.

Elin rouva ei puhunut paljoa, mutta hän oli selvillä monenmoisista seikoista. Ei kukaan voinut käsittää, mistä hän sai tietonsa.

Kesä meni menoaan valoisana ja iloisena. Meri oli tyyni ja antoi antimiaan, maa samaten.

Ei koskaan kalaa oltu myyty niin edullisesti kuin sinä kesänä. Oli solmittu edullisia kauppasuhteita suoraan ulkomaiden kanssa. Nuori Hesekiel Jarlsvik alkoi käydä kuuluisaksi. Hänestä oli alettu puhua, eikä ainoastaan Herön seudulla. Hänelle oli tarjottu paikkoja kauppaliikkeissä sekä Bergenissä että ulkomailla.

Mutta hän oli nyt sopinut Elin rouvan kanssa siitä että jäisi Herön kartanon palvelukseen.

Hän tuli nyt usein talonväen puolelle. Hänellä oli paljon neuvoteltavaa Elin rouvan kanssa.

Ja Elin rouva silmäili häntä ja iloitsi nähdessään että hän nyt oli tyyntynyt. Hän määräsi, että Hesekiel muuttaisi syksystä Herön kartanoon.

Hesekiel oli suostunut siihen. Hänelle oli yhdentekevää missä oli. Sillä koskaan eivät hänen ja Pikku-Gunnin välit enää voineet tulla ennalleen! — Ei, ei edes ennalleen! voi hän sanoa aivan ääneen itseksensä. Eihän hän ollut Gunnin arvoinen — eikä hän myöskään voisi enää koskaan luottaa Gunniin, kun tämä oli sillä tavoin unohtanut hänet. Ei koskaan tulisi se hetki, jolloin hän voisi nöyrästi sanoa hänelle: — Palaja luokseni, palaja katsomaan, etkö nyt voi nähdä minua, — kuuntele, etkö kuule, ken voi puhua niin, että se ainaiseksi vuodattaa lohtua sydämeesi! — — —

Se hetki ei tulisi koskaan. Siksi hän voikin olla tyyni Gunnin seurassa. Hän ymmärsi, että Gunn tahtoi että kaikki olisi kuten muinoin. Se ei käynyt päinsä…

Voida elää elämänsä pää pystyssä, kun kaikki mitä oli ikävöinyt oli mennyttä — se oli koe, joka soveltui Hesekiel Jarlsvikille! Sen tahtoi hän suorittaa!

Mutta kun hän sitten näki hänet, niin entisensä kaltaisena ja kumminkin muuttuneena — näki itseensä suunnattuina nuo silmät, joiden katse voi olla niin viehkeä… kun hän kuuli tuon matalan, sulosointuisen äänen, silloin hän käsitti, että hänessä itsessään oli kaikki kumminkin ennallaan — siitä ei hän päässyt mihinkään. Se paikka, missä Gunn oli, oli kumminkin ainoa paikka maailmassa, jonne hän kaihosi.

Kun hän näki Gunnin tulevan, oli hänestä kuin häntä ympäröivä lempeys olisi ollut kotoisin Jumalan korkealta taivaalta.

Gunn oli käynyt hiljaisemmaksi kuin ennen. Sitä ei kukaan voinut ihmetellä. Mutta kun nuoruuden ilo pulpahti esiin ja hän nauroi, silloin se vaikutti kuin päivänpaiste, joka kirkastaa meren, kuin laakson kukkasten tuoksu…

Ja mieletön hän kaiketi oli, sillä jokainen Gunnin sana oli hänestä kuin puhdasta kultaa. Hän voi toistella itseksensä jokaista turhanpäiväistä sanaa, minkä Gunn oli hänelle lausunut.

Kaiken ikänsä oli hän halunnut hallita. Gunn ei varmaan ollut koskaan ajatellutkaan mitään sellaista. Mutta tietämättänsä teki hän sen kumminkin. Hän hallitsi kaikkia Herön asukkaita. Hänet oli hän myöskin pitänyt vallassansa.

Nyt tietäisi Hesekiel pitää varansa.

Hän näki hänet joka päivä — mutta ikäänkuin kaukaisuudesta.

Hänen silmänsä voivat käydä silloin niin alakuloisiksi. Hänen mieltänsä kalvoi yhä vielä sen ikävöiminen, mitä hän ei ollut koskaan omistanut. Se vuodatti hänen olentoonsa jotain hiljaista, raskasta.

Sillä Gunnia ei hän voisi koskaan saavuttaa.

Mutta päivien mennessä menoaan oli jotain, joka saavutti hänet. Se oli yksinäisyys. Se tuli vanhan ystävän tavoin ja asettui asumaan hänen luoksensa, hiljaa kuiskutellen yötä ja päivää. Tuo ystävyys poltteli hänen mieltänsä.

Hän ei nukkunut hyvin sinä kesänä, ja hänen silmänaluksensa kävivät siitä tummiksi.

Gunn näki nuo ankarat jäljet hänen kasvoissansa. Hän ei uskaltanut puhutella häntä. Oi, jospa hän olisi nähnyt Pikku-isän palaavan!

Usein, kun he istuivat kahden huoneessa, oli heistä kuin kuulisivat toistensa valittavat ajatukset.

Gunn koetti usein saada asiat toiselle tolalle. Eikö heidän pitäisi puhella enemmän keskenänsä? Mutta hän ei voinut saada sitä aikaan.

Kerran, kun isoäiti juuri meni ulos, muistutti hän Hesekieliä jostakin entisajan tapahtumasta… mitä he silloin olivat sanoneet…

Hesekiel loi häneen kylmähkön katseen ja sanoi olevansa pahoillaan, jos Gunn vielä muisti kaikki tyhmyydet, jotka hän oli sanonut tai tehnyt.

Silloin tuli Gunn pahoilleen. Hän ei puhunut enää sen enempää.

Mutta kun Hesekiel sinä iltana meni kotiin, oli hänen silmissään hurmauksen hehkua. Ja kun hän seuraavana päivänä näki Gunnin kulkevan pitkin rantaa, tuijotti hän haltioituneena hänen jälkeensä.

Hän voi joutua mielenliikutuksen valtaan kuullessaan vain Gunnin askeleet. Ja Gunnin ääni — se voi käydä niin lempeäksi, niin suloisen alakuloiseksi, että se tunki syvälle hänen sydämeensä. — Silloin oli kuin olisi ääni hänen sydämessään huutanut Gunnin nimeä.

Jos Gunn seisoikin häntä aivan lähellä, voi tapahtua ettei hän nähnyt häntä selvästi, — hänen katseensa himmentyi. Hän kuuli vain hänen äänensä, kuuli valituksenkin, joka siinä soinnahteli. Vieläkö Gunn suri yhä? Tuo ajatus teki hänen mielensä kovaksi.

Mutta kaikki mitä hänen povessansa liikkui, hän salasi varovasti, peläten että Gunn voisi koskaan saada tietää sen! Eihän Gunn kumminkaan voinut auttaa häntä.

* * * * *

Gunn kävi äänettömäksi. Kun hän mietti asiaa tarkemmin, oivalsi hän että oli luonnollista, ettei hän enää voinut löytää Pikku-isää. Hän ei unohtanut helposti, — sen muisti Gunn entisajoilta.

Hesekielin kasvoihin oli tullut tyynen kieltäymyksen ilme. Se oli tullut Gunnin poissaollessa. Se teki hänen mielensä raskaaksi, — hän ei uskaltanut enää kysyä mitään.

Gunn haki kärsiviä ja teki hyvää niille, joille voi. Hesekielin hyväksi hän vain ei voinut tehdä mitään.

Eihän hän myöskään tiennyt, kuinka hänen laitansa oikein olikaan. Hän näki vain että hänellä oli silmissään sellainen katse, jommoisen tuikea kärsimys tuottaa.

Se teki hänet murheelliseksi. Mutta häntä lähemmäksi ei hän voinut päästä.

* * * * *

Isä Hesekiel ei ollut tyytyväinen.

Hänen oli raskasta nähdä kasvatuspoikansa käyskentelevän yhtä synkkänä ja suljettuna kuin hän itse nuoruudessaan.

Hän ihmetteli nähdessään Elin muorin ja tuomarin niin tyytyväisinä, kuin olisi kaikki juuri kuin olla piti. Tuomari käyskenteli tietänsä sen näköisenä kuin tulisi kaikkein olla hänelle kiitollisia siitä että hän oli palannut jälleen kotiin Pikku-Gunnin kanssa.

Mutta isä Hesekiel ei ollut hänelle kiitollinen. Hänestä tuntui että kaikki oli tuomarin syytä, sekä se, mikä oli tapahtunut, että se mikä ei ollut tapahtunut.

Muutamana päivänä piti hänen lähteä eräälle saarelle. Silloin sai hän oveluudella ja väkivallalla aikaan sen, että sai mukaansa veneeseen Gunnin ja Hesekielin.

Eiväthän nuo kaksi olleet koskaan ulkona yhdessä. Hesekiel väitteli sitä aina. Hän ei voinut kestää sitä. Kirouksen tavoin seurasi häntä aina Irmildin seurassa tehtyjen retkien muisto.

Gunn oli huomannut, että Hesekiel karttoi hänen seuraansa. Sitten piti hän huolta siitä ettei käynyt hänelle vaivoiksi.

Mutta nyt oli isä Hesekiel saanut heidät yhteen. Hän tuli hyvälle tuulelle. Hän laski leikkiä ja naureskeli.

Mutta luodessaan katseen kasvatuspoikaansa hän vaikeni. Hän näki hänen kasvoillaan tuon ylpeän kieltäymyksen hymyilyn, joka ei pyydä enää mitään. Vanhuksen hyvä tuuli häipyi. Pikku-isän pitäisi päästä jälleen oikealle tolalle! — — —

Vaipuen surullisiin mietteisiin hän pani kädet ristiin rinnalle.

Oliko täällä Herön kartanossa jälleen pirstoutunut jotain, joka ei ollut korjattavissa?

Hän pudisti päätänsä. — Vaikeata se on, mumisi hän.

— Mitä sanot, isä Hesekiel? kysyi Gunn lempeästi.

— Vaikeata, perin vaikeata on kahden ihmisen, jotka kuuluvat yhteen, tavottaa toisiansa, sanoi hän juhlallisesti.

Hänen silmänsä kyyneltyivät. Hän nousi paikaltaan ja alkoi laitella purjeita.

Kukaan ei vastannut. Värähdys kävi yli Pikku-Gunnin kasvojen.

Hesekiel istui peräsimen ääressä. Hän oli äkkiä käynyt aivan kalpeaksi.

* * * * *

Ja päivät menivät menojaan ja aika kului. Herön asukkaista oli heidän olonsa käynyt paremmaksi kuin pitkiin aikoihin. Kalansaalis lisääntyi. Monet kävivät oikein varakkaiksi.

Mutta pienissä kalastajamökeissä oltiin melkein sitä mieltä, että se johtui siitä että Herön kartanoon oli tullut uusi Gunvor. Hän teki hyvää niin monelle.

Nekin, jotka katsoivat omistavansa mitä tarvitsivat — katsoivat saaneensa jotain hyvää nähdessään hänen lempeät kasvonsa, katsoivat saaneensa jotain, jota eivät olleet tienneet tarvitsevansa.

Yksi huoli oli heillä kaikilla.

Herön kartanon emännyyden piti kerran joutua hänelle. Hän ei saanut enää matkustaa pois, etteivät he vain vielä kerran joutuisi vaaraan menettää hänet.

Kaikki olivat vakuutetut, että oli hänen ansiotansa että kaikki kävi niin rauhallisesti ja hyvin, ja että moni rauhaton nuori ihminen oli alkanut pitää työnteosta ja että toiset olivat ehtineet niin pitkälle, että olivat alkaneet kunnioittaa työtä. — — —

Herraa piti heidän kiittää siitä — mutta kaikki tunsivat että tuolta ylhäältä kartanosta, hyvyyden ja työnrakkauden tyyssijasta, levisi säteitä heidän luoksensa. Kartanon asujamia tarkatessa heräsi kaikissa halu tehdä parastansa. Toimeliaana liikuskeli vielä yksin Elin rouvakin. Hän seisoi siinä yhä vielä vahvan puun kaltaisena, — puun, jonka latva tarjosi suojaa monelle.

* * * * *

Isä Hesekiel oli eräänä päivänä ollut kauan Elin rouvan puheilla. Häntä ahdisti muuan seikka ja hän oli puhunut siitä Elin rouvalle: eiköhän olisi parasta, jos Pikku-isä matkustaisi pois?

Mutta Elin rouva vastasi kieltävästi. Hän, Elin rouva, uskoi oikean voittoon. Koko pitkän ikänsä hän oli käyttänyt saattaaksensa ihmiset noudattamaan oikeutta. Hän voi ennustella asioita, jotka näyttivät mahdottomilta, ja ne toteutuivat. Moni arveli että hänellä oli tietäjälahjat. Elin rouva arveli kaiken johtuvan siitä, että hän uskoi oikean voimaan.

Siksi hän tänäkin aamuna oli sitä mieltä, että erinäisten seikkojen täytyi tapahtua.

Isä Hesekiel oli lähtenyt hänen luotaan mieli valoisampana. Elin rouva oli viitannut tulevaisuuteen. Suurin onni, joka nyt voi tulla isä Hesekielin osaksi, oli sieltä kajastanut hänelle, — tuo ainoa, joka voi korvata sen, mitä hän itse oli kerran kadottanut.

Gunn oli nyt ollut kotona puolitoista vuotta. Sanottavasti eivät hänen ja Hesekielin välit olleet muuttuneet.

Ollessaan yhdessä arastelivat he toisiansa ja olivat vähäpuheisia.

Mutta oli kuin tuo äänettömyys olisi alkanut soinnahdella sanoina — kuin he molemmat olisivat joutuneet maille, missä sielu kohtaa sielun näkymättömillä teillä.

Ja nyt viime aikoina — mikä kummallinen ilme voikaan tulla Hesekielin silmiin — ikäänkuin hänen olisi pyydettävä anteeksi jotakin! Ja Gunnhan oli kumminkin rikkonut häntä vastaan! Muuta ei hän ollut ansainnut, kuin että Pikku-isä ei luottaisi häneen enää koskaan! — — —

* * * * *

Tuomarin valppaat silmät tarkkasivat Gunnia. Falck oli tyytyväinen oloonsa. Hän luki itselleen suureksi ansioksi tuon, että hän oli toimittanut Gunnin jälleen onnellisesti kotiin.

Hänelle tuotti nautintoa olla jälleen kotona, kuulla jälleen vanhan kellon lyövän sulavalla, hopeanheleällä äänellään, nähdä Delfin Nuoremman makaavan tiikerinnahkalla uinailemassa… antaa Tonettan ja Domenican huolehtia talon järjestyksestä — ja viettää illat Herön kartanossa! Hän iloitsi saamastaan pikku tyttönsä jälleen kotiin, missä sai pitää hänet rauhassa ilonansa.

Varmaan hän myös aavistaa, että aika voi tuoda mukanaan muutoksen. Mutta se on täyttävä Elin rouvan vanhan sydämen riemulla, ja samaten hänenkin sydämensä.

On näet luultavaa, että Gunn aikaa myöten saa selville, miten Hesekielin laita on — että juuri hän itse jätti hänet syrjään, että hänen on palattava hänen luoksensa, jos tahtoo löytää hänet. Kun hän oppii käsittämään oman itsensä ja oivaltaa, mitä hänellä on tarjottavana, — silloin hänen kenties täytyy jonakin päivänä koettaa saada Pikku-isä mukaansa laaksoon, jossa he käyskentelivät lapsina, vanhan myllyn luo, syville, hiljaisille vesille, joita myrsky ei voi koskaan myllertää — — —

Falck oivaltaa sen. Hänelle tuottaa onnea tarkata, mitä hiljalleen kehittyy Gunnin mielessä, ja antaa ajan mennä menoaan ja tuottaa lohtua.

Äkkiä alkaa isä Hesekielkin uneksia valoisia unia vanhoilla päivillään.

Hän aavistaa että se joka nyt hiljaa versoo esiin, on kasvava ja kehittyvä vapaasti ja ihanasti.

Ja Janine on niin varma, että kaunis lintu, joka tuli joka kevät hänen venehuoneeseensa, ennusti jotain suurta, joka tulee tapahtumaan.

* * * * *

Elin rouva on jo ehtinyt kappaleen matkaa yli seitsemänkymmenen. Vielä on hänen selkänsä suora, hänen katseensa kirkas ja älykäs. Kun hän on sanonut jotakin, merkitsee se yhä vieläkin jotain.

Tuo, että hän sai Pikku-Gunnin takaisin luoksensa, on levittänyt valonloistetta yli hänen vanhuutensa.

Mutta kernaasti voikin Gunn palata. Sillä missä olisi sellaista kuin Herön kartanossa?

Muhkeana ja lujana se sijaitsee ylängöllä, josta on näköala niin kauas etäisyyteen. Tuulet eivät voi sitä vahingoittaa. Entisaika vallitsee siellä tapoineen ja menoineen, mutta uusi aika on saanut sijansa sen rinnalla, ja väliin kulkee sen tuulahdus noiden kunnianarvoisten huoneiden kautta.

Pikku-Gunn arvelee itsekin, että hänen oli parasta päästä jälleen kotiin. Missä olisikaan sellaista kuin Herön kartanossa? — — —

Ja kansa tietää myöskin, että sen turvissa on hyvä olla — myöskin pimeinä päivinä, luoteistuulen lähettäessä viestejä ja meren kohotessa vastaamaan.

Sinne leviää niin ihmeellistä hohdetta talviselta tähtitaivaalta, kuutamossa kimmeltäviltä pimeiltä vesiltä, auringon kultaamista pilvistä taivaanrannalta.

Ja aava meri on heidän ystävänsä. Kuin kesyttömät linnut ahmivat he sen ilmaa. Se vuodattaa rohkeutta heidän mieleensä.

He oppivat pelikaanin tavoin myrskystä ponnistelemaan suojaan. Ja tarut täyttävät heidän työpäivänsä, unelmat saapuvat voimakkaina ja nuorteina — ja liitelevät kautta kaiken maailman.

Kuten siellä oli entispäivinä, niin on yhä vieläkin. He ylenevät meren silmän heitä valvoessa. Lapset tepastelevat rantamilla lokkien ja viklojen parissa, pienten, sirojen rantakukkasten keskellä. He rakastavat suolaisia merenaaltoja, jotka lähestyvät heitä keimaillen kuin joutsenet — ja opettavat heitä pitämään varansa.

Herön kalastajat ovat vielä vanhaa voimakasta lajia. He eivät ole unohtaneet häntä, joka vallitsee rantaa ja merta. He eivät unohda sitä hyvää, minkä Jumala suo heille.

Hänen armoansa on sekin, että kun Pikku-Gunn, kalastajien lapsi, ei enää makaile rannan hiedikossa sitä kaiveskellen ja seitinpoikasia vanhoihin puolikkoihin pyydystellen, — Herön kartanoon on sen sijaan tullut uusi Gunvor valtiattareksi.

Sillä hänelle oli kyllä parasta palata takaisin. Missä olisi näet sellaista kuin Herön kartanossa? — — —

Missä on meri senkaltainen kuin siellä? — niin hopeansininen ja kuulakka kuin hiljaiset, kirkkaat kesäpäivät, niin täynnänsä suuria ajatuksia, joista se on kuiskinut vuosituhansia — keinutellessaan helmassaan maailmoiden kohtaloja! hyräillen lauluansa, joka uhkuu elämän ja kuoleman viisautta! —

Missä on sellaista kuin siellä, kun meri korottaa äänensä?