Pieni palvelustyttö

PIENI PALVELUSTYTTÖ

Kirj.

AMY LE FEUVRE

Suomentanut

Th. Yrjö-Koskinen [Theodolinda Hahnsson]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

SISÄLLYS.

1. Ensimmäinen askel palveluksen saamiseksi. 2. Tätini palveluksessa. 3. Olen valmis palvelukseen. 4. Maantienlokaa. 5. Liikanaista uskollisuutta. 6. Lähetyssukka. 7. Eräs toveri. 8. Todellinen pieni lähetyssaarnaaja. 9. Takaisin Lontooseen. 10. Sairas kapteeni. 11. Pieni sankaritar. 12. Sairaskäyntejä. 13. Kolehti.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Ensimmäinen askel palveluksen saamiseksi.

Hän istui Bone Alleyn varrella erään talon oven kynnyksellä. Hänen ympäristönsä oli sellainen, jommoista näillä seuduilla Lontoossa köyhien kortteleissa näkee joka päivä; eikä hän itse myöskään herättänyt mitään huomiota tässä ympäristössä. Kymmenestä hänen ohitsensa kulkevasta henkilöstä olisi yhdeksän mennyt menojaan suomatta hänelle silmäystäkään.

Hän oli puettu ruskeaan hameeseen, mustaan liiviin sekä virttyneeseen siniseen huopahattuun, johon oli koristeeksi pantu musta nauhasolmuke sekä harmaa likainen variksensulka. Hän oli kietonut käsivartensa polviensa ympäri, ja jalat, joissa oli rikkinäiset kengät, lepäsivät jonkunlaisen appelsiininkuorista ja rikkinäisistä pulloista sekä tinasohjosta muodostuneen läjän päällä. Hänen silmänsä olivat siniset ja suuret, ja hänen hiuksensa, jotka olivat epämääräisen ruskeata väriä, riippuivat oikosina suortuvina hänen hentojen vilustuneiden kasvojensa ympärillä. Mutta hän oli uneksija. Tarkka tutkija olisi havainnut, että hänen sielunsa oli kaukana hänen ympäristöstään. Äkkiä ilmaantui hymyily hänen huulilleen ja silmiin syntyi loiste sellainen, ettei mikään Bone Alley'ssa voinut sitä aiheuttaa. "Greeta, sinä kiipeät liian korkealle, tule alas!"

Hän oli tottunut juttelemaan oman itsensä kanssa. Hänen läheisyydessään ei ollut ketään. Etäämpänä seisoi posetiivin soittaja muutamien tanssivien lasten ympäröimänä.

"Paras että lähdet liikkeelle, Greeta", jatkoi hän. "Täti varmaankin jo pian sinua huutaa."

Hitaasti hän nousi istualta, ja sitten kuin hän oli oikaissut laihat jäsenensä, rupesi hän astelemaan ylös jyrkkiä portaita myöten. Ylös ja yhä ylöspäin kolmea pitkää porrasosastoa pitkin. Erilaisia löyhkiä tunkeili ulos niistä monista ovista, joiden ohitse hän asteli, ja helposti saattoi arvata, mitä tointa oli kullakin asukkaalla, jolle nuo ovet kuuluivat. Suovan, paistetun sianlihan ja kalan haju tunkeusi esiin. Melkein kaikkialla keitettiin ja paistettiin, sillä kello oli yksi, ja siis oli päivällisaika.

Ylimmäisessä kerroksessa seisahtui Greeta hengähtämään, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut hengästynyt, sillä hänen sekä keuhkonsa että sydämmensä olivat aivan terveet, mutta hänen omat sanansa antoivat tähän selityksen.

"Nyt, Greeta, et sano sanaakaan, kun hän alkaa — et sanaakaan, sillä silloin et saa toiste mennä ulos jälleen!"

Hän aukaisi nopeasti oven ja meni sisälle. Tämä oli köyhä asunto, mutta siisti. Ikkunan ääreen sijoitetussa vuoteessa istui viallinen nainen ahkerasti kutoen sukkaa. Hän katsoi vihaisin katsein tyttöä, ja hänen äänensä oli ärtyisän pistävä, kun hän virkkoi:

"Kuinka kauan minun pitää sinua odottaman, sitä juuri tahtoisin tietää? Katso tulta, sinä laiska letukka! Sinä et ole minulle suuremmaksi hyödyksi nyt, kuin silloin, jolloin olit koulussa. Mitä sinä olet tehnyt? Minä kudon ja teen työtä kaikin voimin, pitääkseni sinua vaatteissa ja elättääkseni sinua, ja sinä vain juokset ulkona kaduilla aamusta iltaan. Sinä olet posetiivin ympärillä tanssinut, siitä vetoa pitäisin! Oi, jospa minä vielä voisin jalkojani käyttää, niin kyllä minä sinulle soittaisin toista pilliä!"

Greeta ei vastannut mitään, mutta suurella melulla hän laittoi uuniin tulta ja rupesi valmistamaan päivällistä, perunoita ja silliä sekä kupillisen teetä. Rouva Perkins yhä jatkoi syytöksiään tyttöä kohtaan ja valituksiaan, mutta Greeta näytti häntä tuskin kuulevan. Hän pesi astioita ja hellaa, toi lisää villalankaa piironginlaatikosta, ja kun hän oli tädilleen sen antanut, läheni hän ovea.

"Mihinkä sinä menet?" kysyi rouva Perkins. "Minä tahdon sinua viemään kääröä puotiin, ja rouva Jones on ollut täällä pyytämässä, että sinä vähäksi aikaa tulisit hoitamaan hänen lastansa. Hänen täytyy mennä sairashuoneeseen silmiensä tähden."

"Minä menen hänen luokseen heti", sanoi Greeta iloisesti, "ja sitten olen valmis viemään teidän käärönne."

Hän juoksi alas portaita ja tapasi siinä suuren hartevan vaimon, joka juuri aukaisi suunsa huutaakseen häntä.

"Minä tulen, rouva Jones, minuako te aioitte huutaa? Missä on Artturi? Pitääkö minun mennä ulos hänen kanssaan?"

Artturi oli iso kaksivuotias poika ja hyvin raskas, mutta Greeta nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet alas portaita. Tultuansa kadulle hän laski pojan taas kävelemään.

"Meidän täytyy mennä rouva Creekin luo", sanoi tyttö. "Minä halajan saada puhua hänen kanssaan."

Artturi oli siihen tyytyväinen ja tallusteli mielihyvissään Greetan rinnalla.

Greeta meni kappaleen matkaa eteenpäin ja poikkesi sitten kadun kulmauksesta suuremmalle kadulle, jossa hän seisattui pienen vaatimattoman karamellipuodin luona.

Tämä oli siisti ja miellyttävä pieni puoti; ja myymäpöydän takana istui pieni ilomielinen nainen, silmälasit päässä ja työkori vieressä. Mitenkä rouva Creek saattoi viihtyä tällaisessa seudussa, sitä moni ihmetteli. Häntä itseään lapset ihailivat melkein yhtä paljon kuin hänen karamellejaan. Hänellä ei ollut mitään omaisuutta, vaan hän elätti itseään ompelemalla varakkaammille naapureilleen. Ikkunaan ripustetussa nimikilvessä ilmoitettiin suurilla kirjaimilla:

"OMPELUA VASTAAN OTETAAN."

Mutta rouva Creek käytti neulaansa moneen erilaiseen ompelukseen — pienistä housuista alkaen hattujen vaatetukseen ja sukkien parsimiseen. Hän ja Greeta olivat hyviä ystäviä. Hän tiesi, että vaikka tytön rampa täti olikin kunnioitettava ja ahkera nainen, hän kuitenkin oli ankara, ja vaikea oli häntä tyydyttää. Hän tiesi senkin, että vaikka Greeta aina iloisesti ja alttiisti tätiänsä palveli, niin hän ei kuitenkaan milloinkaan häneltä hyvää sanaa saanut.

"Olkaa niin hyvä", alkoi Greeta, pitäen pikku pojan kädestä kiinni, "ja antakaa viiden pennin kaakku tälle Artturille. Ja tahdotteko, rouva, olla niin hyvä, ja sitten vielä kerran kertoa minulle, mitenkä te ensi kerran pääsitte palvelukseen?"

"Jumala siunatkoon sinun pikku sydäntäsi! Istu tuohon, tuon tyhjän laatikon päälle. Tuossa on kaakku. Oi miten kauniiksi tuo pieni poika on kasvanut!"

Sitten hän nuhtelevasti ravisti päätään Greetalle.

"Sinulla ei ole oikeutta haluta kiellettyä hedelmää, rakas lapsi. Tätisi tarvitsee sinua, hän ei voi avuttasi tulla toimeen, ja hän on sen sinulle sanonut."

"Niin on", sanoi Greeta, jonka kellertävät posket hieman punastuivat; mutta säteilevin silmin hän sanoi: "Minä kuitenkin uneksin siitä lakkaamatta, ja voihan se tapahtua joskus. Opettajatar sanoi pyhänä, että voi rukoilla Jumalalta kaikkea, — ja minä rukoilen — rukoilen häntä ohjaamaan asiani niin. Kertokaa minulle vaatteistanne, rouva Creek. Se kuului kovin ihastuttavalta."

Rouva Creek nauroi.

"Minä muistelen, että niin oli minunkin mielestäni. Ensimmäinen palveluspaikkani oli pappilassa, jossa olin sisäkkönä, enkä minä voinut nukkua yöllä, pelkästä ihastuksesta, kun tuota ajattelin. Minulla oli kaksi sinipunervaa pumpulileninkiä, joihin oli painettu valkoisia satakaunoja, ja sitten minulla oli neljä valkoista esiliinaa ja kaksi paria uusia kenkiä ja yksi pari puolikenkiä ja kolme valkoista myssyä ja musta olkihattu nauhoineen ja valkoinen olkihattu pyhänä käytettäväksi ja harmaa puolivillainen leninki ja musta kaunis päällysnuttu — — —"

Hän keskeytti hetkiseksi puheensa, ja Greeta huokasi hieman.

"Oi", sanoi hän ristissä käsin, "kuinka rikas teidän tätinne mahtoi olla! Kuinka ihastuttavaa ajatella, että nuo kaikki olivat oikein teidän omianne! Oi, olkaa niin hyvä ja jatkakaa! Kertokaa miltä tuntui, kun saitte käydä mattoja pitkin."

"Ne olivat pehmeät ja hauskat", sanoi rouva miettiväisenä, "ja lastenkamari suurine uuneineen ja kirkkaine messinkisuojuksineen, ja taulut ja leikkikalut ja punaiseksi maalattu keinutuoli punaisine tyynyineen — näen ne kaikki edessäni nyt. Lapsenhoitaja oli pitkä ja ankara, mutta pikku tytöt, niitä oli kolme, olivat aina valmiit kanssani leikkimään. Ja minun oli tapana kiikuttaa heitä keinussa, joka oli ruohopihassa, ja auttaa heitä puhdistamaan pupuhäkkejänsä. Se oli iloinen aika, ja minä olin silloin onnellinen ja iloinen tyttö."

Greeta koetti tukehuttaa nyyhkytystä, mutta rouva Creek katsoi häneen ja huomasi, että kyyneleet virtailivat hänen poskiansa pitkin.

"Se tuntuu minusta niinkuin olisi taivaassa", sanoi tyttö, pyyhkien kätensä selkäpuolella kyyneleet silmistään ja ottaen Artturin syliinsä, sillä poika rupesi käymään levottomaksi. "Kuinka vähällä tulisi toimeen, jos olisi oikein varovainen? Riittäisikö yksi pumpulivaatekerta? Sopisihan sitä pestä joka ilta maatapannessa, ainakin voisi ottaa likatäplät pois?"

Rouva Creek pudisti päätään.

"Jos tahdot hienon paikan herrasväen luona, niin sinulla tulee olla jonkunlaiset myötäjäiset", sanoi rouva itsetietoisesti.

"Ikäänkuin naimisiin mennessä", virkkoi Greeta huoaten.

"Mutta", sanoi rouva, "ei ole monella sellaista onnea kuin minulla oli, minä olin maantyttö, näetkö, ja isäni oli puutarharenkinä linnassa."

Greetan muoto kävi surulliseksi.

"Ei minulla kaiketi ole mitään toivoa, vai mitä luulette? Hyvä rouva, olen säästänyt muutamia pennejä, jotka olen rehellisesti ansainnut, mutta odottakaa, minä katson — paljonko tarvitsee yhteen pukuun? Riittääkö markka viisikymmentä penniä?"

Hän otti puserostaan esiin likaisen rievun, johon hän oli solminut rahansa, ja laski, että niitä oli viisikymmentä penniä.

Rouva Creek noikkasi hymyillen.

"Siinä, lapseni, on hyvä alku. Kentiesi silloin, kun tätisi sinua ei enää tarvitse, sinulla on koko sievä summa."

Greetan kasvot saivat iloisen ilmeen.

"Ja miten te kiinnititte myssynne, sanokaa? Oliko teillä pitemmät hiukset kuin minulla?"

"Oli niinkin, taisipa minulla olla vahva, kaunis tukka siihen aikaan, ja minä palmikoitsin hiukseni kauniisti palmikkoihin, ja minulla oli sievä matala säpsä, eikä tuollainen papukaijan muotoinen myssy, joita tytöt tähän aikaan käyttävät."

"Puhukaa nyt vielä jotakin huoneista, jos olisitte niin hyvä."

Rouva Creek alkoi kertomuksensa, joita tyttö oli monta monituista kertaa jo ennen kuullut, mutta hän kuunteli suu auki ja silmät loistavina siksi, että muutamat ostajat tulivat puotiin heitä keskeyttämään. Oli lauantai ja työväki oli saanut palkkansa, ja nyt täytyi rouva Creekin jättää syrjään entiset muistonsa ja ottaa huomioonsa nykyhetken vaatimukset ja velvollisuudet. Kun Greeta oli vähän aikaa odottanut, poistui hän hitain askelin.

Eräs laiha tyttö tapasi hänet heti puodin ulkopuolella.

"Hoi Greeta! En ole tavannut sinua vuosikausiin!"

"Missä olet ollut?" kysyi Greeta.

"Olen ollut kenkätehtaassa, ja meidän Emmamme on mennyt orjuuteen."

"Onko hän? Mihinkä? Minä toivoisin saavani tehdä samoin!"

"Te olette yksinkertaisia molemmat. Minä menisin orjantyöhön! En, sitä en minä tekisi."

"Mihinkä Emma on mennyt?"

"Sianteurastajalle, ja hänen emäntänsä löi häntä kenkäharjalla viime lauvantaina. Minä toivoisin, että hän olisi minua lyönyt!"

"Kun minä menen palvelukseen", sanoi Greeta, pannen päänsä pystyyn, "niin menen oikealle herrasväelle, joka ei puotia pidä."

"Minä alkaisin Buckingham Palacestä", sanoi tehtaan tyttö musertavin katsein, "mutta kentiesi se ei sinulle olisi tarpeeksi hienoa!"

Greeta käänsi hänelle heti selkänsä. Hän meni pienen turvattinsa kanssa eräälle suurelle kadulle, jonka varrella oli puoteja pitkä rivi, ja tyttö näytti pojalle silloin tällöin joitakuita silmiinpistäviä esineitä, joita näkyi ikkunoissa, mutta enimmiten hän ääneti seurasi omaa ajatusjuoksuaan. Vihdoin hän seisahtui erään vaatekaupan eteen. Hän oli huviksensa usein kuvitellut tulleensa ulos, taskussa kukkaro täynnä rahoja, joilla hän ostaisi myötäjäisiä — ja nyt hän ei voinut olla tätä huvia taas toistamatta.

"Valikoitse nyt, Greeta. Tuolla on pumpulikankaita sekä punaisia että sinisiä, vaikka ei sinipunervia, sellaisia kuin rouva Creekillä oli. Mutta tuolla, tuolla nurkassa on kaunista raitaista, sinä tulisit oikein hienoksi siinä. Ja oi, niin kauniita myssyjä, oikein reikäompelulla koristettuja, ja ne maksavat vain 30 penniä!"

Hän vaikeni ja katseli halajavin silmin myssyjä.

"Jos minä vain saisin koettaa yhtä, saadakseni nähdä miltä se näyttää! Mutta miksikä en ostaisi sellaista? Noh, tule Artturi, minä ostan sen tuossa tuokiossa!"

Hän astui puotiin ikäänkuin joku herttuatar. Ja kaupanteko se vasta olikin Greetan mielestä oikein hauskaa. "Ne ovat ainoat tilaisuudet, jolloin ihmiset ovat kohteliaita", oli hänen tapana sanoa. "He eivät huuda eivätkä toru minua, ja tämä synnyttää minussa tunteen, että olen ikäänkuin heitä mahtavampi."

"Minä pyydän saada nähdä muutamia noista säpsistä", sanoi hän, istahtaen tiskin vieressä olevalle tuolille. "Minä tarkoitan noita myssyjä palvelijoita varten."

"Tässä", sanoi eräs nuori neiti kohteliaasti, "on yksi laji hyvin halpoja, jotka juuri olemme saaneet kauppaan."

"Toivottavasti ne kestävät pesua", sanoi Greeta nostaen yhtä sormenpäällään. "Kun lakaisee huoneita, tulee säpsä likaiseksi", lisäsi hän, ravistaen päätään asiantuntijan näköisenä.

"Kyllä, ne kestävät kyllä pesua, katsokaa, kun tämän ryppynauhan vetää suoraan, tulee se aivan sileäksi. Katsokaa, näin!"

Greeta katsoi sitä ja ponnisti voimiaan voidaksensa olla ihmettelyään osottamatta.

"Tämähän on ikäänkuin Jack laatikossa", ajatteli hän; mutta ääneensä hän sanoi:

"Minä otan yhden, koetteeksi, nähdäkseni mitä siitä pidän. Olen erittäin tarkka myssyjeni suhteen."

Puotineiti koetti salata hymyilyään, sillä välin kuin hän kääröä valmisti. Kun Greeta oli myssynsä maksanut, lähti hän pois ihan tyytyväisenä.

"Tämä on ensimmäinen askel palveluksen saamista varten", sanoi hän ihan ääneensä, "mutta minä en vain käsitä, missä minä sitä koettelisin. Tädillä on meidän ainoa peilimme, enkä minä tästä tahtoisi puhua rouva Creekille — hän pitäisi minua yksinkertaisena."

Hän meni kotiin Artturin kanssa, ja jätettyään pojan tämän äidille, kiipesi hän jälleen ylös noita jyrkkiä portaita pitkin. Hän pisti myssynsä taskuunsa ja astui sisälle vastaanottamaan tätinsä tavallisen tervehdyksen:

"Missä olet ollut, sinä kelvoton tyttö? Tässä on pakettini ollut valmiina sinua odottamassa kokonaisen tunnin, ja puut ovat melkein loppuun asti palaneet eikä vesi teepannussa vielä läheskään kiehu!"

"Olen ollut ulkona Artturin kanssa. Laitan tulen heti paikalla."

Ei kauan viipynytkään, ennenkuin valkea leimusi takassa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin lähti Greeta viemään tädin työtä erääseen Cityssä olevaan puotiin. Täti varoitti häntä olemasta siellä kauan, ja tyttö riensi eteenpäin pitkin vilkkaita katuja; koko tien hän vaivasi päätään tuumaamalla kuinka ja missä hän saisi tilaisuuden koettaa lumivalkoista säpsäänsä pörröiseen kampaamattomaan päähänsä.

Paketin hän jätti määrättyyn paikkaan ja sai kaksi markkaa viisikymmentä penniä, jotka hän huolellisesti sitoi punaisen kaulaliinansa kulmaan. Kotimatkallaan näki hän edessään rikkarattaat, jotka herättivät hänen huomiotansa sen vuoksi, että siinä kaalilehtien välissä näkyi jokin kiiltävä esine. Greetalla oli hyvät silmät, ja hän havaitsi heti, että se oli peilinpala.

"Juuri mitä sinä Greeta tarvitset", sanoi hän. "Jos tuon voit saada, olet tosiaankin onnellinen tyttö."

Hän läheni ajajaa Lontoon lapsen koko varmuudella.

"Hoi, herrani! Olkaa hyvä ja antakaa minun nähdä tuota peililasia, minä niin mielelläni sen tahtoisin."

Mies katsoi ensin häneen ja sitten peilinpalaseen. Sitten hän nauroi sanoen: "Se ei näytä teille mitään kaunotarta."

"Ei", sanoi Greeta vakavasti, "mutta se auttaa minua panemaan hattuni oikein päähäni."

Mies seisautti rattaansa, otti lapiolla peilinpalan ulos ja antoi sen tytölle. Greeta kiitteli iloissaan lahjasta, ja pistettyään sen nuttunsa alle piiloon, lähti hän kotiin sitä kiirettä, ettei rouva Perkinsilläkään ollut mitään moitittavaa, kun hän palasi.

Oli pyhä-aamu, ja Greeta nousi aikaisin makuulta, sillä hänellä oli paljon tehtävää, ennenkuin hän sai lähteä ulos, ja hän kävi aina pyhäkoulussa, joka oli lähitteellä, sekä meni säännöllisesti kirkkoon aamupäivällä joka sunnuntai. Sitten hän istui tätinsä luona sisällä koko jäljelläolevan päivän. Pyhä-iltapäivinä tulivat rouva Perkinsin ystävät tavallisesti hänen luoksensa vieraisille, ja silloin tarjottiin teetä, ja Greeta oli tarjoilijana ja kuunteli heidän keskusteluaan mieltymyksellä, vaikka ei hänen milloinkaan annettu ottaa siihen osaa.

Hän meni tänä aamuna pyhäkouluun iloisessa ja onnellisessa mielentilassa. Hyvän palveluspaikan mahdollisuus aina kohdistui hänen opettajattareensa, neiti Gregoryyn, ja Greeta oli mielessään luonut monta kummallista kuvitelmaa tuosta nuoresta neidosta — miten hän eräänä pyhänä sanoisi: "Greeta, olen kauan ajatellut, että sinusta tulisi minulle hyvä, pieni palvelija. Nyt olen siitä varma. Minä käyn sinun tätisi luona, ja sitten ostan sinulle uudet vaatteet, ja tulevalla viikolla sinä pääset minun luokseni."

Toisinaan Greetan ajatukset lensivät vielä korkeammalle. Neiti Gregory sanoisi hänelle: "Greeta, minä aion ostaa maalla talon, se on eräs pappila, ja minä olen myöskin ostanut kirkon. Siellä on kaunis puutarha, jossa on kukkia ja hedelmäpuita, sinä pääset minun kanssani ja saat tulla pieneksi palvelustytökseni."

Pelkäänpä että Greetan ajatukset usein olivat läksyistä kaukana. Kaikessa salaisuudessa hän intohimoisesti rakasti opettajatartansa, mutta totta puhuen piti neiti Gregory häntä tyhmänä oppilaana, joka oli tarkkaamattomampi kuin muut ja epäilemättä vähimmän huvitettu opinnoista.

Mutta tänään tyttö jo alusta alkaen oli tarkkaavainen. Päivän tekstissä puhuttiin pienestä tytöstä, joka oli vankina Naemanilla ja kertoi Naemanin vaimolle siitä suuresta profeetasta, joka saattoi parantaa hänen miehensä. Greeta kuunteli silmät suurina ja suu auki.

Neiti Gregory lopetti näillä sanoin:

"Te näette tästä, lapset, kuinka paljon hyvää pieni palvelustyttö voi saada toimeen. Hän oli ryöstetty pois kodistaan ja ystävistään ja olisi luonnollisesti kyllä saattanut olla äreä ja epäystävällinen eikä altis auttamaan, mutta hän päinvastoin halusi auttaa isäntäänsä ja toivoi hänen paranemistaan".

"Arvaahan sen", huokaili Greeta, "hän mahtoi olla hirveän iloinen saadessaan jättää kodin, kun pääsi palvelukseen!"

Hänen äänessään oli jotakin, joka herätti neiti Gregoryn huomiota. Hän katsoi tyttöön sanoen:

"Ei yhdenkään pienen tytön pidä toivoa pois vanhempiensa luota. Hyvät pienet tytöt eivät sitä tee."

Greeta katsoi alas hämillään. Hänen sivukumppaninsa tuuppasi häntä kyynäspäällään.

"Se oli sinulle, Greeta!" kuiskasi hän.

Greeta antoi hänelle kiivaan tuuppauksen takaisin, ja tämä tuotti hänelle uudestaan nuhteita opettajattarelta; ja kun opetustunti oli loppunut ja lapset poistuivat, sai Greeta jäädä jälkeen.

"Etkö tahdo rakastaa Jeesusta, Greeta, ja koettaa tehdä hänen tahtoansa", sanoi opettajatar surullisella äänellä.

Greeta katsoi lattiaan eikä puhunut mitään.

Neiti Gregory jatkoi: "Olen monta kertaa toivonut, että sinä enemmän rakastaisit raamattua, Greeta. Sinä näytät aina ajattelevan jotakin muuta. Etkö sinä pidä raamatun kertomuksista?"

"Kyllä, kun niissä puhutaan palvelustytöistä", vastasi Greeta katsahtaen neitiin iloisesti hymyillen.

"Vai niin, pidätkö sinä niistä? Miksi niin? Ethän sinä ole palveluksessa, vai miten?"

"En, neiti hyvä. Minä asun tätini luona ja autan häntä."

"Silloinhan sinun tulisi olla onnellinen pieni tyttö, koska sinulla on hauska koti, josta sinun ei tarvitse mennä pois elatustasi etsimään. Yksinäisillä palvelijoilla on sangen vaikeat tehtävät, ei sinun pidä sellaiseksi toivoman."

"Mutta minä toivon hyvää palveluspaikkaa oikean herrasväen luona", sanoi Greeta vakaasti.

Neiti pudisti päätään.

"Sinun tulee oppia koko paljon, ennenkuin voit saada sellaisen paikan."

"Mutta tyttö, josta raamatussa mainitaan, tuli suorastaan sellaiseen paikkaan. Opettaja sanoi, että hänen emäntänsä oli sekä ylhäinen että rikas. Minä tahtoisin sellaisen rouvan palvelukseen."

Opettajatar hymyili.

"No niin", sanoi neiti, "saattaahan tapahtua, että sinä joskus pääset palvelukseen, ja vaikkapa tulisit pienimpään puotiin, voit sinä siellä palvella Jumalaa yhtähyvin kun komeassa linnassakin. Älä odota mitään suurta, vaan ole uskollinen vähässä. Seuraa nyt muita kirkkoon. Minä tulen heti jäljessä."

Greetan toiveet olivat jälleen musertuneet.

"Ei sinun puuhistasi ole mihinkään, Greeta", mutisi hän. "Opettaja ei milloinkaan aio sinua auttaa, hän pitää sinua liian huonona."

Hän meni kirkkoon, ja kun hän kumartui rukoukseen ennen jumalanpalveluksen alkua, kuiskasi hän:

"Oi Jumala! Sinä ymmärrät minua, vaikka opettaja ei sitä tee. Ole niin hyvä ja keksi minulle paikka, yhtä hyvä kuin se oli siellä spitaalitautisen kapteenin luona, ja anna minulle vaatteita, ja anna tätini laskea minut menemään. Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen."

Sitten nosti hän päänsä, ja hänen silmistään loisti uusi toivo.

"Jumala on sen paremmin tekevä kuin opettaja. Hän on varmaan kuullut minua tänään, koska rukoilin häntä kirkossa."

Hän läksi lohdutettuna kotiin, ja koko päivän hänen ahkerat aivonsa tekivät työtä, ajatellen tuota pientä vangittua tyttöä.

"Minä tahtoisin tehdä jotakin yhtä suurta. Kun ensimmäisen palveluspaikan saan, niin minä koetan. Minä otan semmoisen palveluspaikan, jossa on sairas herra, ja minä puhun hänelle sitten — niin, minä puhun hänelle sitten niistä pillereistä, jotka paransivat tädin serkun, ja jos hän käyttäisi niitä ja paranisi, niin olisin minä puolestani tehnyt jotakin suurta. Tietysti se ei olisi samaa, kuin puhua profeetasta, mutta opettaja sanoo, ettei nyt enään löydy mitään profeettoja. Mutta palveluksessa on helppo tehdä suuria asioita. Ellen minä milloinkaan palveluspaikkaa saa, niin ei noita asioita kannata ajatellakaan."

Ja niin kului sunnuntai toivon ja pelon tunteitten vaihdellessa. Greetalla ei kertaakaan ollut tilaisuutta katsella kallisarvoista myssyänsä, mutta jo tieto siitä, että se hänellä oli, tuotti hänelle sanomattoman ilon.

TOINEN LUKU.

Tätini palveluksessa.

Hän heräsi aikaisin seuraavana aamuna, ja kuullessaan tädin raskaasti hengittävän, tiesi hän hänen nukkuvan. Greeta nousi istumaan vuoteessansa ja olisi mielellään vetänyt ylös uutimen, mutta hän ei uskaltanut hiipiä lattian poikki. Täti heräsi hyvin helposti, mutta ainoa tilaisuus, jolloin Greeta sai olla ihan häiritsemättä, oli tädin nukkuessa.

Niin nopeasti kuin mahdollista asetti hän peilinpalasen seinää vasten ja pani myssyn päähänsä. Tämä oli jotenkin vaikea tehtävä. Ensiksi hänen piti panna hiuksensa nutturalle, mutta ne olivat aivan liian lyhyet kestämään koossa, niin että myssy olisi pysynyt lujasti paikallaan. Hiusten päät pistivät aina sieltä täältä esiin, ja hän kiinnitti ne muutamalla hiusneulalla, mutta myssy meni aina pahemmin vinoon. Väsymättömällä kärsivällisyydellä hän sen vihdoin sai tyydyttävään kuntoon ja katseli itseään ihastuksella pienessä kuvastimessansa.

"Niin", sanoi hän aivan ääneensä, tyytyväisenä nyökähyttäen päätänsä. "Sinä olet ihan kuin ensiluokan palvelija. Oikein hieno oletkin, ja sinä voit varsin hyvin avata oven herttualle. Tulkaa sisään, olkaa hyvä. Ilmoitan rouvalle, että olette täällä. Oi sentään!"

Hän heilautti niin vilkkaasti päätään, että säpsä irtaantui ja lensi kauas lattialle, samalla kun tädin äreä ääni kuului huutavan:

"Mitä ihmettä sinä teet, Greeta? Oletko tullut hulluksi? Miksikä sinä noin itseäsi laittelet tähän aikaan aamusta?"

Greetan posket kävivät tulipunaisiksi, ja hän piiloutui peittonsa alle.

"Oletko sinä hullu?" toisti täti. "Sano minulle, mitä teit! Aivan olit apinan näköinen, kun sinulla oli jotakin valkoista hupsumaista pääsi päällä! Puhu heti, kelvoton!"

Mutta Greeta oli häpeän ja hämmennyksen valtaamana. "Minä luulen että uneksin, täti. Ainakin teidän sopii luulla niin — — minä — minä leikin, että olin olevinani palvelija."

Hän teki tunnustuksensa katuvaisella äänellä.

"Pieni hupsu!" Täti käänsi itseään vuoteessa ja nukkui. Greeta ei liikahtanut, ennenkuin kirkonkello löi seitsemän; silloin hän nousi huoaten ja tallensi peilinpalan sekä säpsänsä patjan alle vuoteeseensa. Tämä oli hänen tavallinen talletuspaikkansa, ja se oli saanut ottaa vastaan monta kummallista esinettä aina silloin tällöin. Puettuaan vaatteet yllensä hän lähti tuomaan heidän maitonsa, jota tarvittiin aamiaiseksi, ja nyt hän käytti tilaisuutta mennäksensä eräälle hiljaiselle, siivolle kadulle, jossa palvelijattaret tähän aikaan pesivät portaita. Tämä katu — Nelsonkatu — veti häntä puoleensa siitä syystä, että hän saattoi tarkastaa niitä erilaisia myssyjä ja esiliinoja, joita palvelijattaret käyttivät. Olipa hän välistä niinkin onnellinen, että sai jutella näitten kadehdittavien nuorten palvelijattarien kanssa. Tänä aamuna hän puhutteli erästä äsken tullutta n:o 6:ssa. Greeta oli nähnyt monta uutta tyttöä noilla portailla. Muutamat olivat olleet paikassaan joitakin viikkoja, toiset ainoastaan muutaman päivän. Hän erotti aina uudet siitä, että heillä oli puhtaat hameet ja hyvin kammatut hiukset, mutta tämä oli hänen mielestään tavallista siistimpi ja hienompi. Hänellä oli punaiset hiukset ja punaiselta hohtavat posket, ja hänen hameensa oli enemmän rouva Creekin sinipunervan hameen näköinen kuin toiset, joita Greeta tähän asti oli nähnyt.

"Te olette uusi palvelija", sanoi Greeta.

Tyttö kääntyi ja katsoi häneen.

"Kuka sinä olet?"

Hän ei juuri epäkohteliaasti tätä sanonut, mutta vähän uteliaasti. Greeta oli saanut pitää hyvänään ylenkatsetta ja monet tiuskaukset noilta tytöiltä, niin ettei hän nytkään muuta odottanut.

"Minä", sanoi hän, katsellen ihastuksella kysyjään, "minä aion mennä palvelukseen jonakin päivänä ja kuljen sen vuoksi tällä kadulla ja katselen, missä talossa minä halukkaimmin tahtoisin palvella. Kuka tässä asuu? Asuuko täällä joku muu kuin se rouva, joka aina toruu?"

"Se on kyllä minun rouvani, sillä minä tulin tänne entispäivän edellisenä päivänä, enkä ole vielä kertaakaan osannut tehdä hänen mielikseen. Täällä asuu kaksi herraa ja yksi nainen, jotka antavat soittotunteja."

"Oi", huokasi Greeta, laskien maitoruukkunsa alas portaille ja molemmat käsivartensa kupeilleen. "Jos minä vain voisin saada palveluspaikan, silloin vasta olisin onnellinen!"

"Olen Kentistä", selitti punatukkainen. "Mutta minun mielestäni maalla oli liika hiljaista, ja siksi minun teki mieleni tulla Lontooseen. Niin minä tulinkin tänne setäni sisarpuolen luo."

"Mutta parhaat paikat varmaankin ovat maalla", sanoi Greeta. "Minä tahtoisin paljon halukkaammin palvella maalla, siellä on paljon helpompi pitää myssyjänsä ja esiliinojaan puhtaana — niin sanoo rouva Creek."

"Sinä olet minusta kummallinen otus", sanoi punatukkainen ja tuijotti hämmästyneenä Greetaan. Silloin kuului auki olevasta ikkunasta ääni huutavan:

"Liisa, Liisa! Tule heti!"

Hän syöksähti sisälle pesusoikkoineen ja harjoineen. Greeta kulki eteenpäin.

"Ei", sanoi hän, "en minä tahdo Liisan paikkaa!"

Kohta tämän jälkeen hän lähti taas rouva Creekin puotiin.

"Minä luulen, rouva", sanoi hän, "että jos joku tahtoisi tulla puhumaan tädin kanssa, niin hän kyllä antaisi minun mennä. Siellä on alakerrassa tyttö, joka auttaisi häntä 50 pennistä viikossa. Jos minä pääsisin pois, niin totta kaiketi minä niin paljon ansaitsisin?"

"Kyllä, lapseni, ja koko joukon enemmänkin."

"No sittenhän minä voisin palkata tytön, ja täti saisi hyvän hoidon. Oi, olkaa rouva niin hyvä, että tulette puhumaan tädin kanssa asiasta."

Rouva Creek teki kieltävän liikkeen.

"En voi itse sitä tehdä, mutta voisihan puhua sen rouvan kanssa, jonka piiriin tämä kuuluu."

"Hän ei ole kiltti", sanoi Greeta. "Täti ei tahdo laskea häntä sisään. Hän sanoo, että se rouva puhuu niin paljon uskonnosta. Hän antoi tädille kerran kirjoituksen, jonka nimi oli 'Onnellinen raajarikko', ja täti sanoi, että hän tahtoi tehdä hänestä pilkkaa."

"Ah", sanoi rouva Creek huoaten, "sinun tätisi ei ole vielä havainnut, että onnea usein nähdään juuri niillä, joilla meidän mielestämme on vähiten ilon aihetta. Sinun tätisi, lapseni, voisi paremmin, jos hänelläkin olisi enemmän uskontoa."

Greeta kumartui eteenpäin ja sanoi kuiskaavalla äänellä:

"Hän ei pidä Jumalasta, hyvä rouva, ja se on suora totuus! Kun ajettiin hänen ylitsensä ja hänen jalkansa meni niin pilalle, ettei hän enään milloinkaan saattanut kävellä, silloin hän lakkasi rukoilemasta."

"Vaivainen hän! En ole milloinkaan tuntenut tätiäsi, hän oli rampa jo kun minä tänne tulin, ja hän piti ovensa suljettuna melkein kaikilta. Mutta se, joka Kaikkivaltiaan ulos sulkee, se itseltään myöskin sulkee pois päivän valon."

Greeta noikkasi.

"Siksipä minäkin tahtoisin hänet jättää ja mennä palvelukseen. Oletteko, rouva, kuullut eräästä spitaalitautisesta kapteenista raamatussa ja pienestä palvelustytöstä?"

"Olen kyllä. Sinä tarkoitat Naemania."

"Niin, semmoinen nimi hänellä oli, ja minä haluaisin saada samanlaisen paikan. Ajattelen, että tyttö ei ollut minua vanhempi, ja nähkääs kuinka paljon hyvää hän teki. Minä aion tehdä myöskin koko joukon hyvää, jahka minä pääsen palvelukseen!"

Rouva Creek katseli hetkisen ääneti tytön suuria, vakavia silmiä. Sitten hän laski kädestään sukan, jota hän paraikaa oli parsinut, ja naputti sormustimellaan myymälän pöytään.

"Kuules nyt, mitä minä sanon, Greeta. Sinulla on nyt paikka, ja paikka sellainen, johon kaikkivaltias Jumala on sinun asettanut. Sinä olet pieni palvelija ramman luona, joka ei voi vuoteestaan liikahtaa. Sano minulle nyt, mitä hyvää olet hänelle tehnyt?"

Greeta katsoi ihan hämmästyneenä rouvaan. "Mutta rouva hyvä, tätihän on minun tätini, enkä minä ole hänen palveluksessaan."

"Kyllä, lapseni, olet kuin oletkin. Sinä palvelet häntä päivästä päivään. Oletko koskaan koettanut tehdä häntä vähän onnellisemmaksi? Oletko kertonut hänelle, mitä pyhäkoulussa olet kuullut, jotta hän saisi tietää, että Jumala häntä vielä rakastaa?"

Greeta hengähti syvään.

"Minä en milloinkaan puhu hänelle muuta, kuin mitä minun välttämättömästi tulee puhua."

Tavallisuuden mukaan uudet kauppatuttavat keskeyttivät puheen; mutta Greeta lähti karamellipuodista, ja uudet ajatukset pyörivät hänen pienessä päässään.

"On aivan niin kuin opettaja sanoi sinulle, Greeta — sinä katsot liian korkealle ja unohdat hoitaa sitä pientä, mikä on edessäsi. Mutta voi, mikä ihmeellinen ajatus, että olen palveluksessa tätini luona! Jos hän olisi oikea emäntä, mahtaisinkohan silloin enemmän hänestä pitää? —"

Hän kulki syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Mitähän se raamatun pieni palvelustyttö olisi mahtanut tehdä, jos hän olisi ollut tädin luona. Mutta raajarikkoja varten ei löydy mitään parannuskeinoa, minun tietääkseni, muuten minä kyllä voisin tehdä hänelle jotakin hyvää."

Hän meni erään kukanmyyjän ohitse, joka tarjoili kaupaksi orvokkeja. Äkkiä juolahti hänen mieleensä hyvä ajatus.

Hän etsi hameensa taskusta muutamia kalliita pennejänsä, valitsi vihkosen orvokkeja, maksoi siitä viisi penniä ja kiirehti kotiin.

Sisään tultuansa hän näki tätinsä makaavan työtään koskematta. Tämä oli niin ihan outo näkö, että Greeta joutui aivan hämilleen.

Hän meni ääneti, hiljaa lattian poikki tädin vuoteelle asti.

"Olen tuonut muutamia orvokkeja teille, täti. Ne tuoksuvat oikein hyvältä."

Rouva Perkins kääntyi vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet.

"Olen saanut jälleen tuon kummallisen kivun kylkeeni, Greeta", mutisi hän. "Pane muutama tippa konjakkia lämpimään veteen ja anna minulle."

Greeta laski pois kukkavihon ja kiirehti ruokakaapin luo, jossa konjakkipullo säilytettiin. Ei sitä usein käytetty — olkoon se sanottu rouva Perkinsin kunniaksi.

Greetalla oli pian lämmin juoma tädilleen valmiina.

Rouva Perkins tuli paremmaksi heti, kun hän oli sitä nauttinut, ja saattoi jälleen kohota istumaan vuoteeseensa.

"Se tuli niin äkkiä", selitti hän, "ja minulla on koko joukko työtä tehtävänä. Tule tänne, Greeta, anna minulle villat. Puhuitko sinä jotakin orvokeista? Mistä ne sait?"

"Minä ostin ne, täti."

"Ostit orvokkeja!" Rouva Perkinsin ääni muuttui heti. "Voi sinua pahaa, tuhlaavaista tyttöä. Ja mistä sinä rahat sait? Minä makaan täällä työtä tehden aamusta iltaan, ja sinä kuljet kaduilla ja ostat kukkasia kuten ylhäiset naiset! Sinun tulisi hävetä!"

Greeta seisoi siinä nopolla nokin.

"Ostin ne teille", sanoi hän hiljaa. "Luulin teidän pitävän niiden tuoksusta."

Rouva Perkins nauroi ivallisesti.

"Hyvin todenmukaista. Älä minulle useampia valheita latele. Ostit ne minulle, todellakin! Koska sinä jotakin sellaista olisit tehnyt? Ennen taivas putoaisi alas, kuin sinä ajattelisit sairasta tätiäsi. Sinä otat vastaan hänen rahansa ja hänen ruokansa ja ne vaatteet, jotka hän sinulle antaa, ja nurkuilet kaikesta, mitä sinun tulee tehdä hänen puolestaan. Oi, jos sinun joskus täytyy kadottaa jalkasi ja maata kovalla vuoteella, niin kannattaisipa sinunkin sitte kokea, miltä tuntuu, kun kiittämätön tyttö sinua auttaa."

Greetan kasvot kävivät nyrpeiksi. Hän ei koettanut puhua tädin kanssa eikä puolustella itseään, mutta hän ajatteli, ettei hän enään milloinkaan voisi olla tädille ystävällinen. Hän rupesi valmistamaan teetä ja viskasi kukat lattialle.

Tämä antoi aihetta uusiin nuhteisiin, ja rouva Perkins määräsi heti, että kukat pantaisiin veteen ja asetettaisiin ikkunalaudalle.

"Minä toivon, että olet ne saanut rehellisellä tavalla, mutta sitä ei ole hyvä sanoa. Minä tahdon niitä nyt kuitenkin käyttää hyväkseni, koska ne nyt kerran täällä ovat."

Greeta heräsi yöllä tädin huudosta.

"Voi, se on taas se vanha kipu! Se syntyi varmaankin ruoasta, jonka söin. Oi voi, voi! Tunnen ikäänkuin kuolisin!"

"Hieronko teitä?" kysyi Greeta.

Niin pian kuin täti oli kipeä ja avuton, valtasi Greetan aina säälin tunne häntä kohtaan.

Rouva Perkins antoi hänen hieroa kylkeänsä, joi taas vähän konjakkia ja vettä ja tuli levollisemmaksi jälleen. Greeta istui hänen vuoteensa ääreen ja katseli häntä.

"Ah", sanoi rouva Perkins huoaten. "Minä luulen, että päiväni ovat luetut. Nämät vaivat ovat liian vaikeat, ne merkitsevät jotakin. Mutta jos minä kuolen, niin ei kukaan minua kaipaa."

"Minä kaipaan teitä, täti", sanoi Greeta vilpittömästi. "Ja minä olen ajatellut, että tulisin teille paremmaksi vast'edes. Ja minä kerron teille kaikkea mitä kuulen pyhäkoulussa, ja kaikkea, joka tekisi teitä onnellisemmaksi."

Rouva Perkins huokasi ja ravisti epäillen päätänsä.

"Ei mikään voi tehdä minua onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta sinulla on tulevaisuus edessäsi, Greeta."

"Niin", sanoi Greeta nöyrästi, mutta jotenkin päättävästi, "minä olen päättänyt tehdä teille hyvää, samoin kuin se pieni palvelustyttö teki sille spitaalitautiselle kapteenille. Ja sitten minä kerron teille kaikkea mitä minä kuulen, ja te saatte sitten poimia siitä itseänne varten mitä sopii teille ja mikä teidän mieltänne tyynnyttää."

"En tahdo kuulla mitään uskonnosta", sanoi rouva Perkins katkeralla äänellä. "Jos Jumalaa löytyy, niin on hän minua huonosti kohdellut, en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"

"Jumala teitä rakastaa, sanoo rouva Creek", selitti Greeta pelkäämättä. Hän istui yhä vielä laidalla vuoteen jalkopäässä ja tuijotti tätiin, mutta nyt hänen silmänsä saivat uneksivan katseen. "Kaikissa tapauksissa ei teitä ole ruoskittu ja pilkattu eikä ristiinnaulittu, niinkuin Jeesukselle tehtiin, ja kuitenkin Jumala häntä rakasti, sanoo opettaja."

"Mene maata, lapsi, äläkä pane päätäni aivan pyörälle puheillasi", vastasi rouva Perkins ärtyisesti.

Greeta totteli heti. Kun hän aamulla heräsi, oli hänen tätinsä tavallisissa voimissaan, ja heidän yöllinen keskustelunsa tuntui ikäänkuin unelta. Ei kumpikaan maininnut siitä mitään, ja heidän elämänsä kulki tavallista rataansa seuraavaan sunnuntaihin asti.

Greeta lähti tänä aamuna pyhäkouluun, tehden lujan päätöksen ahkerasti toimivissa aivoissaan.

Hän jäi toisten lasten mentyä vielä kouluun.

"Minä pyydän saada kysyä jotakin opettajalta."

"Sittepä voit tulla mukanani kirkkoon. Meillä on hyvää aikaa ja voimme jäädä vielä hetkeksi istumaan. Mitä nyt tahdot tietää?"

"Tahdon vain kysyä teiltä, opettaja, että eikö nykyaikana ole mitään keinoa, millä rampaa saattaisi parantaa, samaten kuin spitaalitautinen kapteeni parannettiin, hän josta raamatussa puhutaan?"

"Vai niin, sinä tarkoitat Naemania! Ei, Jumala ei anna sellaisten ihmeitten enää tapahtua, niitä ei enään tarvita."

Greetan kasvot kävivät alakuloisen näköisiksi.

"Siis ei voi tehdä mitään hyvää raajarikko raukoille enään?"

"Kyllä varmaan", vastasi neiti Gregory, ja samalla hänen kasvonsa saivat valoisan ja ilostuneen sävyn. "Heidän sydämmensä voidaan tehdä terveeksi ja onnelliseksi, ja sehän meissä on paras osa. Me ajattelemme paljon ruumistamme, sen kipuja ja tuskia, mutta se on vain verho tahi häkki, missä sielu asuu. Kuljin eilen hyvin ahdasta ja pimeää katua ja havaitsin erään ikkunan ulkopuolella rastaan häkissään laulelevan niin iloisesti ja kauniisti, ikäänkuin se olisi ollut metsässä puun oksalla luonnon ihanan vehreyden ympäröimänä. Tiedätkö missä rastaat tavallisesti asuvat, Greeta? Maalla, kukkien ja kasteesta kimaltelevan ruohon ympäröiminä ja vapaassa raittiissa ilmassa, yläpuolellaan taivaan avara sininen kaarros, ja yltympärillä muita lintuja, joiden parissa voivat riemuita päivät pitkät. Sepä on maailma, joka voi synnyttää iloista laulua — mutta tuo lintu, josta mainitsin, oli ahdettu häkkiin, joka ympärimitaten oli vain jalan suuruinen, eikä se nähnyt häkistään muuta kuin nokea, tomua ja sumua ja kuuli vain riitelevien ja hoilaavien miesten ja naisten ääniä, tai lasten, jotka väliin viskasivat häkkiä kohti kiviä, osuakseen lintuun. Kuitenkin kaikesta huolimatta se lauloi iloisesti, aivan kuin olisi ollut maalla vapauttaan nauttimassa. Se lauloi, koska sillä oli terve ja onnellinen sydän. Ja jos meillä on rampa ruumis, saattaa meillä kuitenkin olla laulava sydän."

"Mitenkä niin?" sanoi Greeta suurin silmin ja vielä suuremmin ajatuksin.

"Rukoilemalla Jeesusta, että hän tulisi sydämmeemme valmistamaan sitä laulavaksi. Oletko koskaan tuntenut Jeesuksen tulevan sinun sydämmeesi?"

"Minä rukoilen häntä", sanoi Greeta miettivästi, "mutta minä en voi toivoa että hän tahtoisi asua sydämmessäni. Ei se ole mikään sopiva paikka hänelle. Täti sanoo, että minä olen paha tyttö."

"Jos sydämmesi olisikin paha, Greeta, niin Jeesus voi sen puhdistaa valkoisemmaksi kuin lumi. Jeesus tahtoo sen tehdä, jos annat sydämmesi hänelle. Hän itse tekee sydämmesi sopivaksi ottamaan hänet vastaan, ja jos hän pysyy meissä, niin meille on sanottu, että me kannamme paljon hedelmiä. Jos Jeesus saa ottaa sinut hoitoonsa, niin hän auttaa sinua tulemaan hyväksi tytöksi."

"Minä toivon, että hän sen tekisi", sanoi Greeta päättävästi.

"Langetkaamme siis tässä polvillemme ja rukoilkaamme häntä yhdessä, ja muista, että hän vain odottaa saada sinua kuulla ja vastata sinulle."

Greeta painoi alas päänsä ja ummisti silmänsä.

"Minä rukoilen sinua, Herra Jeesus, ottamaan sydämmeni ja puhdistamaan sen, ja minä rukoilen sinua tulemaan siihen sisälle ja tekemään sen laulavaksi, ja sitten minä annan sen sinulle, kuten opettaja sanoo, että minun tulee tehdä. Ja minä rukoilen sinua, auta minua tulemaan hyväksi, sillä minä olen kovin paha."

Tyhjässä koulusalissa oli aivan hiljaista. Silloin neiti Gregory rukoili ääneensä pienen oppilaansa puolesta, että hänen Vapahtajansa varjelisi häntä ja tekisi hänet totiseksi ja uskolliseksi opetuslapseksensa. Kun he nousivat, oli Greetan kasvoissa levollinen, vakava ilme.

"Minä en enään koskaan tahdo olla paha", vakuutti hän.

Neiti Gregory hymyili ja kehoitti häntä tulemaan mukaansa kirkkoon.

Matkalla hän vielä puhui vakaita sanoja Greetalle, koettaen osottaa, kuinka heikko hän oli itsessään, mutta kuinka väkevä hänen Vapahtajansa oli.

Kun Greeta oli tullut kotiin ja istui aterialla tätinsä vieressä, syöden lampaanlapaa, joka oli tässä köyhässä kodissa harvinainen herkku, ajatteli hän, mitenkä hän käytännössä voisi toteuttaa mitä oli kuullut. Se oli sangen vaikeaa. Rouva Perkinsin mieliala oli aina sunnuntaisin ärtyisempi kuin muina viikonpäivinä. Hänellä oli silloin enemmän aikaa valitella vaivojansa, ja hänen kielellään ei milloinkaan ollut sabbattilepoa, joskin käsillä sitä oli.

"Täti", sanoi Greeta vihdoin, urhealla voimien ponnistuksella, "tunnetko milloinkaan laulamisen halua?"

"Joko sinä taas tuot esiin nenäkkäisyyksiäsi?" vastasi täti äreästi.

"Oi en! En tahdo ensinkään olla nenäkäs. Opettaja puhui minulle, että kipeässä ruumiissa saattaa olla laulava sydän."

"Vai niin", sanoi rouva Perkins vähän ivallisesti. "Odottakoon opettajasi, kunnes hän saa kipeän ruumiin, ja katsokoon sitten, laulaako hän."

"Minä luulen, että hän sen tekisi", sanoi Greeta miettivästi. "Hän sanoi miten se tapahtuu: tulee rukoilla, että Jeesus tulisi sydämmeen, ja silloin hän tekee sydämmen laulavaksi."

Rouva Perkins tirskahti ylenkatseellisesti.

Greeta rohkaisi mielensä ja jatkoi:

"Minä kysyin häneltä, voisiko tehdä jotakin hyvää sellaisille sairaille, joita lääkärit eivät voi parantaa, ja hän vastasi: 'Kyllä, heidän sydämmensä saattavat tulla terveiksi ja onnellisiksi. Se tuntuu niin elvyttävältä, eikö tunnukin? Minä luulin, että kuulisitte siitä mielellänne."

"Kiitän nöyrimmästi", vastasi täti ivallisesti.

Nyt syntyi äänettömyys. Ateria oli lopussa. Greeta pesi astiat ja siivosi huoneen. Täti istui vuoteessaan patjojen nojassa ja luki erästä sunnuntailehteä, mutta äkki-arvaamatta hän huikeasti huudahti.

"Se on tuo vanha kipu jälleen! Oi, oi! mitä minun pitää tehdä? Se repii sisuksiani kuten kravun saksilla!"

"Minä annan vähän konjakkia", sanoi Greeta.

Mutta täti ei tahtonut mitään. Hän valitti ja vaikeroitsi ja alkoi puhua sekavasti.

"Se on sydän, minä tiedän sen — minä kuolen pian. — Onnellinen sydän — niin, se on kaunista puhetta — laulaa — minä muistan sen kun kävin pyhäkoulua — silloin osasin laulaa — minä lauloin parhaimmin kaikista — miten se olikaan?"

"Sun ristis olkoon sauvanan', tukena heikkoudessan', sun veres sielun puhdistus, sun kuolos uskon uudistus!"

"Mitä sinä sanoit, Greeta, Jumalan rakkaudesta? Voi, voi! Oi, hae lääkäri, joudu, joudu!"

Hänen kasvonsa vääntyivät kouristuksista, ja Greeta riensi ulos huoneesta.

"Rouva Jones!" huusi hän tämän oven takana. "Menkää tädin luo, hän on kuolemaisillaan. Minä juoksen lääkäriä noutamaan."

Ei kulunut monta hetkeä, ennenkuin hän jo palasi, tuoden mukanaan lähellä asuvan lääkärin. Mutta rouva Perkins ei enään lääkäriä tarvinnut. Ja ensi kerran elämässään Greeta sai kokea, minkälainen hirveä ja odottamaton vieras kuolema joskus voi olla.

KOLMAS LUKU.

"Olen valmis palvelukseen."

Seuraavat päivät olivat synkkiä Greetalle. Rouva Jones osottautui ystäväksi hädässä. Hän otti tytön huoneeseensa ja piti hänestä sellaista huolta, jota ei Greeta milloinkaan ennen ollut saanut kokea. Tyttö oli kiitollinen, mutta hän ei tullut lohdutetuksi, ennenkuin oli saanut käydä tervehtimässä rouva Creekiä.

"On oikein hirveätä, rouva hyvä, että monta kertaa olen toivonut tädin kuolemaa! Minä maatessani yöllä ajattelen sitä ja muistan kuinka olin itsepäinen, juro ja nenäkäs — ja nyt hän on poissa. Ja oi, hyvä rouva! Missä hän on?"

Rouva Creek oli hetken ääneti ja sanoi sitten hiljaa:

"Sinä annoit hänelle viestin Jumalalta, rakas lapsi. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat Jumalassa ja hänen rakkaudessaan. Ehkä hän armoa anoen korotti rukouksensa armahtavan Isän luo. Se laulu, jonka sanoit hänen lausuneen, osottaisi sitä:

"— — — Sun veres sielun puhdistus, sun kuolos uskon uudistus!

"Nämät sanat ovat mahdollisesti herättäneet vakavia ajatuksia hänessä ja sitten myöskin saattaneet hänet rukoilemaan. On hyvin merkillistä, että hän juuri silloin muisti tuota värsyä. Mutta oi, Greeta, rakas lapseni, älä lykkää Jumalan rauhan etsimistä siihen hetkeen asti, jolloin hän sinua kutsuu! Hänen kutsuntansa tulee välistä ihan hirvittävän äkki-arvaamatta."

Greeta noikkasi.

"En aio enään milloinkaan sanoa pahaa sanaakaan kenellekkään, rouva hyvä, jotta eivät kuolisi, ennenkuin ehdin pyytää heiltä anteeksi."

"Tuo on suuremmoinen päätös", sanoi rouva Creek, "mutta se on vain liian suuri voidaksesi sitä pitää, ellet rukoile Jumalaa avuksesi."

"Herra auttakoon minua, amen", sanoi Greeta innokkaasti. Ja pari kertaa syvästi huoattuaan, jatkoi hän:

"Rouva Jones toivoo, että minä jäisin hänen luokseen hoitamaan Artturia, ja lupaa antaa minulle vaatteita ja ruokaa — mutta minä kovin toivon palvelukseen."

"Minä tiedän sen, lapsi, mutta sinun on hyvin vaikea nyt juuri saada palvelusta."

"Oi, hyvä rouva, luuletteko, että Jumala vastaa rukoukseeni? Olen niin äärettömän usein rukoillut häntä antamaan minulle palveluspaikan, mutta minä toivon, etten ole ollut syypää tätini kuolemaan."

Hän vaikeni pelästyneenä tätä ajatellessaan; mutta aina ystävällinen rouva Creek tyynnytti hänet.

"Jumalalla on meidän henkemme käsissään, Greeta, eikä kenelläkään muulla. Hän otti pois tätisi, mutta minä kuitenkin epäilen, ettet sinä nyt voi saada hyvää palveluspaikkaa."

"Miksikä niin?"

"Ensiksikään ei sinulla ole sellaisia vaatteita, että voisit niitä käyttää hienossa perheessä, ja niitten hankkiminen maksaa paljon. Ja sitten sinulla ei ole minkäänlaista kasvatusta. Jos voisit ensin päästä johonkin talouskouluun —"

"Sitä en tahdo! En tahdo mennä mihinkään laitokseen tahi sellaiseen opistoon. Minä tunnen monta palvelustyttöä, ja ne kyllä auttavat minua."

Greeta ei ollut tottunut siekailemaan toimissansa. Hän saattoi tätinsä hautaan kolmen muun naisen kanssa, jotka häntä kohtaan tunsivat sääliä, ja palattuaan hautausmaalta, pani hän kokoon vaatteensa, jätti huoneen avaimen isännälle ja lähti rouva Jonesin luo.

Jo seuraavana päivänä hän meni Nelsonkadulle ja alkoi vilkkaan keskustelun punatukkaisen palvelijan kanssa, hänen, joka asui N:o 6:ssa.

"Minä otan paikan niin pian kuin saan, mutta en minä tahdo palvella tämän kadun varrella."

"Sepä paha, sillä N:o 14:ssä on palvelustyttö, joka juuri aikoo muuttaa, koska hän menee naimisiin, ja teidän olisi sopinut pyrkiä sinne."

Greeta sai iloisen päähänpiston.

"Onko se tuo, joka tuolla 14:ssä portaita pesee?"

Hän sai tietää, että se oli sama tyttö, ja nyt hän marssi sinne oikopäätä tuttavuutta virittämään.

"Olen kuullut, että aiotte muuttaa. Kuinka pian?"

Tyttö kääntyi Greetaan päin. Hänellä oli pienet sievät kasvot, mutta hänen pukunsa, vyöliinansa ja säpsänsä olivat arveluttavan likaisenharmaat.

"Niin, minä muutan, Jumalan kiitos!" vastasi hän. "Mitä teidän sen kanssa on tekemistä?"

Greeta ei kiinnittänyt silmiänsä hänen kasvoihinsa, vaan hänen pukuunsa. Hän teki laskujansa ja mutisi hiljaa:

"Ole varovainen, Greeta! Kaksi parsintaa selässä, yksi läpi kyynärpäässä ja virttynyt!"

Sitten hän ääneensä sanoi:

"Kuinka paljon tahdotte pumpulihameestanne? Ja tahdotteko myydä sen?"

"Myydä tämä! Oletteko aivan mieletön?"

"Mutta ette suinkaan käytä tuota hametta, kun naimisiin menette; ja minä olen varma siitä, että se sopisi minulle. Minä tahdon antaa teille kaksi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä siitä, ja se on jotenkin hyvä hinta."

Tyttö näytti suuttuneelta.

"Kyllä minä tämän hyvinkin saatan myydä, minä muutan huomenna."

"Mutta sen täytyy olla pestynä."

"Hoh, minä en sitä pese, saatte sen semmoisenaan kuin se on."

"75 penniä vähennetään sitten hinnasta."

Kauppa tehtiin; ja myöhään seuraavana iltana Greeta tuli karamellipuotiin ihan innostuneena.

"Tässä nyt olen, rouvaseni, ja minulla on kaksi pumpulihametta, jotka sain neljällä markalla seitsemälläkymmenellä viidellä pennillä yhteensä. Toinen on likainen ja toinen puhdas. Ne tarvitsevat vain vähän korjausta. Kuten tiedätte, sain minä tädin perintöä 15 markkaa, paitsi niitä seitsemää, joilla rouva Jones osti minulle mustan pukuni, ja hän antoi minulle mustan hatunkin, niin että nyt on jäljellä 10 markkaa 25 penniä kenkiin, päällysnuttuun, esiliinoihin ja yhteen säpsään lisäksi. Sanokaa nyt, luuletteko että sitten olen riittävästi puettu?"

Rouva Creek katseli toimekasta tyttöä hymyillen, mutta melkein kunnioituksella.

"Näen, että olet vahvasti päättänyt mennä palvelukseen, ja minäkin tahdon auttaa sinua vähän. Anna tänne hameesi, niin katson niitä. Jos saat vaatetuksen, niin ei kulune pitkää aikaa, ennenkuin saat paikankin."

Kahden viikon perästä Greeta suureksi ilokseen ja mielihyväkseen sai nähdä yksinkertaisen vaatevarastonsa valmiina säilytys-arkussaan. Rouva Jones oli ollut hänelle hyvin ystävällinen ja antanut koko joukon sellaisia vaatteita, joita hän ei enään käyttänyt. Rouva Creek oli sitten kääntänyt ja laittanut ne sopiviksi Greetalle, niin että ne näyttivät oikein siisteiltä.

"Sinun täytyy myöskin ajatella alusvaatteita eikä ainoastaan ulkokuorta. Sinä tarvitset vahvat, lämpimät alusvaatteet ja hyvin parsitut sukat, jotka pitävät jalkasi lämpiminä kylmimmässäkin ilmassa."

"Niin kyllä, hyvä rouva", sanoi Greeta nöyrästi, ja sitten hän huolestuneena lisäsi:

"Ja rouva kulta, minä olen koettanut panna ylös tukkani. Olen katsellut Nelsonkadun tyttöjä. Useimmilla niistä on ollut käherretty otsatukka, mutta minä en millään keinoin saa tukkaani käheräksi. Olen koettanut paperoita hiuksiani, mutta en kaiketi osaa sitä oikein tehdä, ja käherryspihdit maksavat paljon."

"Kuuleppas Greeta, saat luottaa minun sanoihini. Kampaa sinä hiuksesi sileiksi. Herrasväki pitää siitä paljon enemmän. Palmikoitse ne ja aseta kauniille solmulle niskaan. Nuot kähärätukat ovat vain tomun säiliöitä ja niiden hoito vie paljon aikaa."

"Mutta minä tahtoisin näyttää hienolta; en minä tahtoisi näyttää Noan arkin aikuiselta palvelustytöltä. Rouva Jones sanoo, että tyttöjen tulee tehdä voitavansa näyttääksensä sieviltä. Tuollainen kähärätukka sopii niin hyvin säpsään."

"Koeta sinä ensin minun tapaani. Minulla on ollut hienoja palveluspaikkoja, ja tiedän, että parhaat palvelustytöt ovat olleet vaatimattomimmat ja yksinkertaisimmat."

Greeta siis vähitellen jätti koko hiusten kähertämisen tuumat. Hän ilmaantui taas eräänä päivänä Nelsonkadulle puhumaan punatukkaisen ystävänsä kanssa.

"Nyt olen valmis palveluspaikkaan", sanoi hän itsetietoisesti.

"N:o 9:ssä on paikka yksinäiselle palvelijalle."

"Kuka siellä asuu?"

"Eräs leski ja hänen kuusi lastansa."

"Oi minun päiviäni, sinne en minä kelpaa. Mitä yksinäisen palvelijan tulee tehdä, Elisa?"

"Melkeinpä kaikkea — pestä, silittää, huuhtoa portaita ja laittaa ruokaa ja parikymmentä muuta asiaa sitä paitsi."

Greeta teki vastenmielisyyttä osottavan liikkeen.

"Minä en luule, että menen N:o 9:ään. Minä tahtoisin asua suuremman kadun varrella kuin tämä on. Minä etsin taloa, jossa on puutarha."

"Miksikä et mennyt välitystoimistoon, sinne minä aioin mennä, mutta minun setäni yksipäisesti tahtoi minut tänne."

"Mitä on välitystoimisto? Onko se semmoinen, jossa ihmisiä naitetaan, vai kuinka?"

"Ei ikään, sinä tyhmyri! Sinä kirjoitat nimesi sinne ja sanot mitä osaat tehdä, ja kun sinne sitten tulee joku rouva, niin ne jättävät hänelle sinun nimesi, ja hän etsii sinut, ja jos hän sinusta pitää, niin hän sinut ottaa."

Greetan silmät loistivat.

"Se on mainiota! Sinne menen jo tänään iltapäivällä ja otan parhaan mustan pukuni ylleni. Missä sellainen toimisto on?"

"Se tyttö, joka tuli N:o 14:ään juuri vastikään, sanoo että se on Munkkikadun N:o 54:ssä."

Greeta pani numeron muistiinsa ja meni kotiin riemastuneessa mielentilassa. Hän ei puhunut aikeestaan rouva Creekille, sillä hän epäili, ettei rouva olisi sitä hyväksynyt. Ja siinä hän arvasi oikein, sillä rouva Creek oli siinä suhteessa vanhanaikuinen, eikä hänellä ollut paljon luottamusta välitystoimistoihin. Hän oli sanonut puhuneensa Greetasta sekä raamattunaiselle että sairaanhoitajattarelle, ja he olivat luvanneet Greetaa muistaa, kun kuulisivat, että joku sopiva paikka olisi saatavana. Mutta Greetan mielestä odotus tuli pitkäksi, ja hän päätti ottaa tulevaisuutensa omiin ohjiinsa. Otettuaan yllensä mustan pukunsa ja hattunsa ilmoitti hän rouva Jonesille, että hän aikoi lähteä ulos itsellensä etsimään paikkaa.

"No minä toivotan sinulle onnea matkallesi", sanoi tuo ystävällinen vaimo, "muista sanoa, että sinulla on hyvä taipumus lapsia hoitamaan. Minä saatan suosittaa sinua siinä kohden, sillä sinä olet hoitanut Artturia siitä asti kun hän sai ensimmäiset hampaansa."

Greeta lähti hyvin tyytyväisenä. Hän katseli kuvaansa kauppapuotien suurissa ikkunoissa.

"Sinä olet oikein aistikas, Greeta!" huudahti hän. "Sinä sovit oikein hyvin hienoon palveluspaikkaan. Ja katso nyt, että sellaisen saat!"

Helposti hän löysi osotetun numeron. Se oli puoti, jossa myytiin saksalaisia villavaatteita, ja ikkunassa oli iso kortti, jossa ilmoitettiin, että siinä oli "palvelijatartoimisto".

Greeta astui rohkeasti sisään ja kääntyi puotipöydän takana olevan ankaran näköisen naisen puoleen.

"Olen tullut tänne kuulustelemaan, olisiko palveluspaikkaa tarjolla?"

"Minkälaista paikkaa? Oletteko ennen palvellut?"

"En, tämä on ensimmäinen palveluspaikkani, ja minulle on hyvin tärkeätä saada oikein hyvä paikka."

"No mitä te sitten osaatte tehdä?"

Ei pientäkään hymyilyä voinut huomata kysyjän huulilla. Greeta hengähti syvään. Hän oli niin usein lukenut läksynsä, ettei häneltä nyt vastausta puuttunut.

"Minä osaan pestä lattioita ja uuninsuojuksia, kohentaa vuoteita, pestä ikkunoita, lakaista ja tomuttaa ja hoitaa lapsia ja keittää perunoita ja sisälmysmuhennosta ja lampaanjalkoja ja paistaa lihaa ja silliä ja laittaa teetä ja velliä ja lämpimiä juomia konjakista ja vedestä ja auttaa raajarikkoja ja juosta asioilla ja pestä vaatteita ja ja — — —"

"On siinä kyllin. Entä nimenne?"

"Margareeta Perkins."

"Teidän ikänne?"

"Kolmetoista vuotta."

Eräs toinen vakavannäköinen nainen tuli sisälle.

"Siellä on rouva, joka tahtoisi tytön", sanoi hän hiljaa. "Hän ei sano välittävänsä siitä, vaikka ei tyttö juuri mitään osaisi. Kutsunko hänet sisälle tätä katsomaan?"

Greeta punastui ilosta. Kun hän sitten vietiin puodin vieressä olevaan pieneen huoneeseen ja näki edessään pitkän, mustaan pukuun puetun naisen, tunsi hän, että tämä hetki hänen elämälleen oli tähdellinen.

"Onko tämä siivo tyttö, neiti Shipsby?"

Greeta ei antanut neiti Shipsbylle aikaa vastata.

"Olen täydellisesti siivo", sanoi hän. "Haen palveluspaikkaa, kun tätini on kuollut. Suuri joukko ihmisiä tuntee minut."

Rouva katsoi häneen vakavin silmin.

"Olet hyvin pieni; oletko vahva?"

"Olen täydellisen vahva, hyvä rouva. Sanokaapas minulle, onko teillä sairas mies? Minä etsin sellaista paikkaa, jossa saisin auttaa rouvaa, jolla on sairas mies. Mutta minä voin hoitaa lapsianne myöskin. Minulla on erittäin hyvä kyky hoitaa pieniä lapsia, jos ei minun vaan tarvitse pitää sylissäni enempää kuin yhtä."

Neiti Shipsby kääntyi poispäin, ja rouva katsoi tyytymättömänä Greetaan.

"Olen yksinäinen nainen ja toivon saavani siistin, rehellisen, kunnon tytön, joka hoitaa tehtävänsä ja osaa pitää kielensä aisoissa."

Greeta ei ollut vähintäkään hämillään.

"Minä en puhu, jollei minun tarvitse puhua. Mutta hyvä rouva, minkälaisessa kodissa te asutte? Onko siellä puutarha ja onko siellä mattoja portailla? Minä toivoisin oikein hienoa paikkaa."

"Neiti Shipsby!" Vieras neiti sanoi sanansa jotenkin terävällä äänellä. — "Tuo tyttö ei kelpaa minulle; hän on joko äärettömän nenäkäs taikka vähämielinen."

Greeta vietiin ulos huoneesta, eikä hän aavistanutkaan tehneensä mitään sopimatonta. Neiti Shipsby neuvoi häntä:

"Jos tahdot paikkaa, niin sinun tulee käyttäytyä kunnioittavasti ja nöyrästi. Istu täällä ja odota, jos joku toinen sattuisi tulemaan."

Greeta istui äänetönnä eräälle lavitsalle. Hän näki koko joukon naishenkilöitä tulevan ja menevän, ja häntä itseään esitettiin erään tullivirkamiehen rouvalle, maustekauppiaan rouvalle sekä nuorelle morsiamelle, joka juuri aikoi naimisiin erään kaasulaitoksen konemestarin kanssa; mutta hän kieltäytyi aivan levollisesti menemästä kenellekkään heistä palvelukseen, vakuuttaen aivan vakaasti: "Minä tahdon oikein hienon palveluspaikan hienossa talossa."

Vihdoin loppui Shipsbyn neitien kärsivällisyys.

"Sinä sanot, ettei sinulla ole mitään kokemusta sekä ettet ole ennen palvellut. Sinun tulisi kiitollisuudella ottaa vastaan mikä palveluspaikka tahansa, saadaksesi siinä oppia ja kokemusta. Sinulla ei ole mitään suosituksia ja kuitenkin odotat saavasi ensiluokan palveluspaikkoja. Se on tosiaankin naurettavaa. Sinä olet oikeastaan vielä aivan liian pieni ja nuori saadaksesi palveluspaikkaa ensinkään."

Greetan mieli kävi ensi kerran hänen elämässään alakuloiseksi, mutta hän jäi istumaan nurkkaansa. Toisia palvelustyttöjä siellä meni ja tuli, mutta ei kukaan ollut niin pieni kuin hän. Vähän huoaten hän nousi istualta.

"Ehkä minä huomenna tulen takaisin", sanoi hän. "Kyllä täytyy löytyä muutamia hyviä paikkoja vapaina, ja minä aion saada yhden niistä."

Hän meni aivan levollisena matkoihinsa, ja Shipsbyn neidet olivat tyytyväisiä, kun hänestä pääsivät.

Mutta Greetan jouduttua ulos täyttivät hänen silmänsä suuret kyyneleet, jotka vierivät alas pitkin poskia.

"Greeta, sinun tulisi hävetä itseäsi, iso lapsi kun itket! Sinulla on vaatteesi, ja sinä luonnollisesti kyllä saat paikan."

Hän hieroi kiivaasti silmiänsä ja hämmästyi, kun hän aivan vieressään kuuli äänen:

"Mitä sanot, pikku tyttö? Etkö voi saada paikkaa?"

Kummastuneena siitä, että joku oli kuullut hänen sanansa, katsoi Greeta puhujaan.

Tämä oli nuori, surupukuun puettu nainen, ja Greeta mielestään ei ollut milloinkaan nähnyt niin ystävällisiä kasvoja.

"Oi rouva hyvä", hän melkein huusi, "ettekö tarvitsisi palvelijatarta? Minä niin hirveän mielelläni tahtoisin tulla teille."

Nainen hymyili. "Minä juuri aion mennä palvelijatartoimistoon saadakseni tytön sieltä, mutta luulenpa, että sinä olet liian pieni."

"Sitä ne sanovat", vastasi Greeta vähän nyyhkyttäen. "Mutta jos he vain tietäisivät, mitä minä osaan tehdä. Minä osaan pestä lattioita ja puhdistaa uuninsuojuksia, kohentaa vuoteita, ja pestä ikkunoita — —"

Hän toisti koko pitkän luettelonsa uudistetuin toivein, nähdessään, että vieras nainen osotti hänelle myötätuntoisuutta.

"Ja rakas rouvani", kiirehti hän lisäämään, "minä en siitä välitä, vaikka teillä ei olisikaan puutarhaa, mutta minä palvelen teitä uskollisesti, missä ikänä asuttekin."

"Emme voi seisoa täällä kadulla puhumassa. Seuraa minua, niin menen neiti Shipsbyn luo ja kyselen häneltä sinusta."

Greeta seurasi häntä silmät loistavina ja posket punoittavina.

"Me emme tiedä hänestä mitään, neiti Churchhill", ilmoitti neiti Shipsby, kun häneltä Greetasta kysyttiin. "Hän tuli tänne noin ehkä tunti sitten, ja me tulimme ajatelleeksi, että lieneekö hän oikein — oikein selväjärkinen —"

Neiti Churchhill katsoi pienen tytön innokkaisiin kasvoihin.

"Siitä, ei ole mitään epäilemistä", sanoi hän hymyillen.

"Asian laita on sellainen, että sisareni ja minä olemme ostaneet pienen huvilan maalta, ja nyt tahtoisimme saada sinne mukaamme siivon, hyvämaineisen tytön."

"Oi, hyvä rouva", virkkoi tuo parantumaton Greeta, "se on juuri sopiva paikka minulle. Rouva Creek sanoo, että maalla on niin puhdasta, ja minun täytyy olla kovin varovainen myssyjeni ja esiliinojeni suhteen. Oi minä pyydän, koettakaa minua, että näette, enkö kelpaa teille."

Neiti Churchhill hymyili taas ja kyseli häneltä, oliko hänellä mitään suosituksia, ja keskustelu päättyi siten, että Greeta vei hänet suoraan rouva Creekin karamellipuotiin.

"Rouva Creek voi sanoa teille kaikkea mitä minusta tahdotte tietää, ja hän myöskin ymmärtää, mikä on hyvä palveluspaikka, sillä hän on palvellut pappilassa. Minä arvaan, ettei teillä ole mitään pappilaa eikä kirkkoa myöskään."

Neiti Churchhillin silmät kävivät kosteiksi.

"Minä tiedän, millaista on työ kirkon palveluksessa, sillä isäni oli pappina East End'issä, ja hän kuoli liiasta rasituksesta kuukausi sitten."

Hänen äänensä oli ystävällinen, ja Greeta noikkasi osotteeksi, että hän käsitti asian.

"Minäkin olen saanut kokea, mitä kuolemantapaus on", sanoi Greeta. "Se on hirveätä! Tätini kuoli, ja nyt minä olen ihan yksin maailmassa."

Kun he tulivat perille puotiin, sanoi neiti Churchhill, että Greeta jäisi ulos odottamaan.

"Minä tahdon kahdenkeskistä keskustelua rouva Creekin kanssa."

Greeta kulki edestakaisin kadulla lujin askelin.

"Nyt sen olet tehnyt, Greeta, sinä olet löytänyt oikein hienon paikan, ja se on käynyt niin näpsästi ja mukavasti kuin vain on mahdollista."

Hän tapasi muutamia vanhoja tuttaviansa, jotka huusivat hänelle:

"Greeta hoi, aiotko kirkkoon keskellä viikkoa? Vai oletko ollut kemuissa?"

"Minä menen palvelukseen", vastasi Greeta pää pystyssä.

"Oo ho, sinä vaivainen!"

Sitten he rupesivat pyörimään ympäri, laulaen:

"Raskas työ on sotilaan ja meripojan sorjan, raskahinta kaikista on olo pikku orjan. Raukka keittää, puhdistaa ja juoksee, nostaa, kantaa, rouva soittaa, elämöi ja aina torat antaa."

Greeta kääntyi suuttuneena heidän puoleensa.

"Pitäkää suunne kiinni. Minä lähden maalle, ja kun te joskus teette huviretken ulos kaupungista, muistakaa silloin minua. Minä en poimi kukkia ja syö omenia, luumuja ja karhunmaaramia ainoastaan yhtenä päivänä vuodessa, vaan ihan koko vuoden ja kaiket päivät. Minä saan asua humalatarhassa eikä minun milloinkaan enään tarvitse syödä norssia eikä silliä, sillä minä syön mansikoita ja luumuja ja rypäleitä, kunnes saan niistä aivan kylläkseni."

"No Greeta", huudahti hänelle eräs pieni poika, "missä sinä tulet asumaan? Kauppamatkueessako?"

"Valkoisessa talossa", jatkoi Greeta, ihan lämpimänä innostuksesta, "jossa seinät ovat ruusuilla verhotut ja ovet viheriäiset, ja puutarha on täynnä orvokkeja ja liljoja ja päivänkakkaroita, ja siellä on lampi, jossa joutsenet uivat, ja vieläpä suihkulähdekin."

"Soh, mene tiehesi!"

Muutama kourallinen lokaa viskattiin häntä kohti, mutta hän hypähti äkkiä sivullepäin ja joutui neiti Churchhillin syliin.

"Suotteko, että tulen teille?"

"Aion puhua pyhäkoulu-opettajasi kanssa. Minä tunnen häntä vähäsen. Rouva Creek sinua kiittää, Greeta, mutta ymmärräthän, että hän on minulle aivan vieras."

"Hän on oikein hyvä rouva, on totta tosiaankin."

"En sitä epäile. Minä kirjoitan sinulle sitten kun olen puhunut neiti Gregoryn kanssa. Hyvästi, Greeta."

Neiti Churchhill meni, ja Greeta riensi karamellipuotiin, jonne hän jäi puoleksi tunniksi puhumaan siitä erinomaisesta onnesta, joka mahdollisesti tulisi hänen osakseen.

NELJÄS LUKU.

Maantienlokaa.

Oli lauhkea iltapäivä helmikuun loppupuolella, kun Greeta tuli Sundalen asemalle. Hän näkyi olevan ainoa matkustaja, joka tässä astui alas Lontoon junasta. Eräs kantaja, joka yksin seisoi junasillalla ottaaksensa vastaan tulijoita, tarttui hänen pieneen matka-arkkuunsa, katsoen häneen leveästi hymähtäen.

"Minulle on maksettu, jotta ottaisin tämän, neiti. Mihinkä menette? Ette kaiketi ole näiltä seuduin, vai kuinka?"

"Minä menen palveluspaikkaani."

Greeta ei ensinkään ujostellut. Matka oli ollut ihastuttava. Rouvat Jones ja Creek olivat molemmat ottaneet aikaa saattaaksensa hänet asemalle, ja heidät hyvästi jättäessään oli hän saanut kummaltakin lahjan. Rouva Jones oli antanut hänelle kauniin ompelurasian, johon oli maalattu monta kaunista kukkaa, ja rouva Creek oli lahjoittanut hänelle tukevan hyvän sateenvarjon. Greetan mielestä ei löytynyt häntä onnellisempaa tyttöä. Ei yksikään pilvi tulevaisuutta varjostanut. Nyt hän katsoi kantajaan niin säteilevin silmin, että kantajan ehdottomasti täytyi yhtä iloisesti katsoa häneen.

"No missä siis on palveluspaikkanne?"

"Huvila Ivyssä — neiti Churchhillien luona."

"Vai niin, niitten molempien neitien luona, jotka tulivat tänne entismaanantaina. Odottakaa vähän, niin minä tuon rattaani ja saatan teidät. Tästä on ainoastaan kymmenen minuutin matka."

Neljännestunnin kuluttua Greeta seisoi uuden kotinsa edustalla. Kentiesi ei se varsin vastannut sitä ihannetta, jota hän oli kuvitellut. Tämä oli pieni punaisista tiilistä tehty rakennus, jota ympäröi vähäinen kasvitarha pensaineen ja puineen. Olkia ja sanomalehtiä oli ylt'ympärille viskelty, ikkunat olivat ilman uutimia, ja avoimesta portista näkyi joukko pakkalaatikoita ja huonekaluja, jotka täyttivät porstuan.

Greeta astui sisään hymyilevän varmana, mutta seisahtui äkkiä sen näön vuoksi, joka häntä kohtasi. Lattialla aivan portaitten vieressä istui neiti Churchhill hiukset hajallaan ja nenäliina silmien edessä.

Kun hän näki Greetan, nousi hän äkkiä.

"Ah Greeta, mehän olemme kokonaan sinut unohtaneet! Tule sisälle. Onko tuo sinun matka-arkkusi? Mitä teille tulee? Viisikymmentä penniä. Kiitos; laskekaa se tuohon. No hyvä päivää, Greeta. Täällä on kaikki mullin mallin. Nyt sinun täytyy meitä auttaa, sillä tuskin tiedämme mistä alkaa, ja minulla on niin kova hammassärky."

Hän koetti puhua iloisesti, mutta Greetan vilkas katse havaitsi heti hänen tukalan tilansa.

"Te olette, neiti, itkenyt. Minä kovin säälin teitä, mutta oletteko koettanut ruskeata paperia, johon on pantu vähän etikkaa ja pippuria? Tädin mielestä se lievitti erinomaisesti hänen kasvojensa särkyä, ja rouva Jones kastoi paperin viinaan ja sanoi sen tekevän hyvää."

Neiti Churchhill rupesi nauramaan; Greetan osaaottavaisuus hänen hammassärkyynsä, heti kun hän oli astunut talon kynnyksen yli, miellytti ja lohdutti neitiä.

"Joyce!" huudahti hän. "Meidän pieni tyttömme on tullut."

Portaita alas tuli tummahiuksinen nuori tyttö. Hänellä oli esiliina mustaa pukua suojaamassa, ja hame oli kiinnitetty ylös. Hän tervehti ystävällisesti Greetaa.

"Täällä on paljon tehtävää, joten sinun täytyy meitä auttaa niin pian kuin voit. Vaimon, joka täällä oli puhdistamassa, täytyi jo aikaisin aamulla lähteä pois. Sinun huoneesi on valmis. Voimmeko viedä ylös arkkusi? No sehän on aivan pieni; jos sinä otat kiinni toisesta kädensijasta, niin minä kyllä otan toisesta."

He tulivat pieneen huoneeseen, ja Greeta katsoi ihastuneena ympärilleen, mutta pisimmän aikaa hänen katseensa viipyi pienessä pöydässä, jonka päällä oli peili.

"Minä niin kovin ajattelin sitä, saisinkohan peilin", sanoi hän hyvin tuttavallisesti nuorimmalle neiti Churchhillille. "Nähkääs, minä olen hyvin tarkka myssyjeni suhteen."

"Tietysti", vastasi Joyce. "Ota nyt takki päältäsi ja tule pian alas, me juomme kohta teetä."

"Helena hyvä", sanoi hän, tultuansa siskonsa luo, "minkä erinomaisen olennon sinä olet löytänyt!"

"Hän on omituinen, mutta minä toivon, että hän osottaa olevansa kodin aarre. Älä naura häntä, Joyce, hän ottaa elämän tosi vakavalta kannalta. Hän on jo tehnyt minulle hyvää. Tunsin itseni niin onnettomaksi, ennenkuin hän tuli."

"Rakas Helena raukka, sinä olet aivan näännyksissä. Pane ovi lukkoon ja istu tänne, me voimme kaikki paremmin, kun saamme kupillisen teetä. Kuuleppas, miten tuli räiskyy kyökissä! Eikö se sinua vähän ilahuta?"

"Me emme mitenkään saa kaikkia huonekalujamme mahtumaan näihin huoneisiin", huokaili Helena. "Meidän olisi pitänyt myydä enemmän ja ottaa vähemmän mukaamme."

"En sano sinulle sanaakaan, ennenkuin olemme juoneet teetä."

Joyce meni laulaen kyökkiin, mutta palasi pian sisarensa luo.

"Meillä ei ole tippaakaan maitoa talossa. Unhotin sen kokonaan."

"Talonpoikaistalo ei ole kaukana, lähetä Greeta sinne."

"Kyllä, sen teenkin."

Joyce juoksi ylös portaita. Hän tapasi Greetan, joka oli levittänyt eteensä toisen pumpulihameistaan ja katseli sitä ihastellen.

"Minä aion juuri ottaa sen ylleni, neiti."

"Sitä ei sinun tarvitse tehdä tänä iltana. Pane esiliina eteesi, niin on kaikki hyvin. Mutta kaikkein ensiksi tahdon, että juokset tuonne talonpoikaistaloon tuomaan maitoa. Minä osotan sinulle tien. Pane hattu päähäsi jälleen ja koeta kiirehtiä."

Greeta totteli, ja Joyce saattoi hänet portille asti, josta hän osotti hänelle veräjää toisella puolen tietä.

"Mene tuosta veräjästä polulle, joka vie tuon kentän yli; mene sitten toisesta veräjästä, niin olet perillä. Pyydä rouva Greeniltä ruukullinen maitoa, ja sano hänelle, kuka sinut lähetti. Ymmärrätkö?"

"Kyllä, neiti."

Greeta meni iloisena ja mielessään mahtavana.

Hän viipyi kauan, mutta tuli vihdoin takaisin hyvin vakavan näköisenä.

"Tule sisälle, missä on maito?" kysyi Joyce, joka ovessa tuli häntä vastaan.

"Voi, neiti, ei minulla olekkaan."

"Miksi ei? Oletko sen kaatanut? Mikä nyt on?"

Vastauksen sijasta Greeta vähän nosti hameensa liepeitä ja näytti jalkaansa, joka oli ihan loassa.

"Minun täytyi palata takaisin, se oli ihan hirvittävää! En ole milloinkaan nähnyt sellaista lokaa — en milloinkaan! Ei se ole sellaista lokaa, kuin se, mihin minä olen tottunut; tämä tarttuu kiinni! Ja se tuli joka askeleelta pahemmaksi, ei mikään hevonen olisi siitä päässyt läpi."

Joyce tuijotti häneen hämmästyneenä, mutta sitten hän kadotti kärsivällisyytensä.

"Sinä tyhmä tyttö! Ei täällä maalla auta pelätä lokaa. Täällä me odotamme maitoa, jotta saisimme juoda teetä. Kuinka sinä luulet meidän saavan maitomme? Ellet sinä sitä tuo, täytyy minun mennä."

Kyyneleet, jotka olivat vuotamaisillaan, tulvasivat nyt virtana hänen silmistään.

"Neiti, nämät ovat minun parhaat kenkäni, ja ne maksavat 6 markkaa, mutta kyllä minä koetan uudestaan."

Greeta nielasi kyyneleensä ja lähti.

Joyce meni sisarensa luo puoleksi nauraen ja puoleksi suuttuneena.

"Hän ajattelee vain vaatteitansa. Jospa hän itse voisi nähdä, minkälainen variksenpelätti hän on."

"Oh, ole vaiti, Joyce. En ollenkaan pidä häntä rumana. Hän on laiha ja hänen ihonsa keltainen, niinkuin useimpien Lontoon lasten, mutta hänellä on pienet sievät kasvot. Nyt ehtii tulla pimeä, ennenkuin hän pääsee kotiin, ellei hän hyvin kiirehdi. Enpä olisi luullut hänen lokaa säikähtävän."

Greeta paralla oli suuremmat pelästyksen aiheet kestettävänä kuin loka, ja kun hän vihdoin palasi tuoden maitoruukkunsa, oli hänen hattunsa vinossa, hänen musta hameensa loan peittämänä ja hän itse aivan pelästyksestä uuvuksissa.

Joyce otti maitoruukun hänen kädestään ja meni kyökkiin sanaa sanomatta; mutta Helenan kävi tyttöä sääli.

"Mikä sinun on, Greeta? Sinä näytät niin pelästyneeltä."

"Oi neiti, en ole ennen koskaan ollut talonpoikaistalossa. Minä kuljin loassa, vaikka olin vähällä upota siihen, ja sitten tulin erään veräjän luo, ja kun olin mennyt sen läpi, oi, neiti, silloin olin keskellä eläinnäyttelyä! Ne olivat ihan villejä, vaikka pienempiä kuin ennen olen nähnyt, eivätkä ne olleet teljettyinä suuriin häkkeihin. Siellä oli suuria ruskeita sarvipääsonneja, jotka juoksivat perässäni, ja siellä oli sikoja ja siellä oli lampaita ja suuria valkoisia hanhia ja koira, joka haukkui kuin olisi ollut hullu ja koetti irtautua kahlevitjoistansa, ja siellä oli ilkeitä kalkkunoita, joita en milloinkaan ennen ole nähnyt elävinä, vaan ainoastaan puodeissa riippumassa myytäväksi joulunaikana, mutta minä tunsin ne punaisista heltoista. Ja voi sitä hirveätä meteliä, jota ne minulle pitivät! Se olisi voinut pelästyttää itse kuninkaankin! Kaikki ne juoksivat perässäni, niin, sen ne todellakin tekivät, neiti, ja sitten siellä oli ankkoja ja kanoja sadottain, jotka juoksivat jaloissani. Rakas neiti, minä tiesin olevani vaarassa, mutta minä tein velvollisuuteni uskollisesti ja ajattelin teidän maitoanne. Mutta siinä sitkeässä loassa ja kukkojen ja kanojen ja kalkkunain ja sonnien ympäröimänä ja kaikkien muitten villien eläinten hätyyttämänä minä lankesin pitkää pituuttani myöten, ja silloin luulin olevani mennyttä kalua. Minä huusin ja huusin, mutta silloin tuli mies juosten luokseni, ja hän otti maitoruukun ja oli niin hyvä, että hän itse meni noutamaan maidon ja käski minun odottaa portin ulkopuolella. Ja neiti, eikö ole yhtään poliisia maalla, sillä Lontoossa ei mitään sellaista sallittaisi; nehän juoksevat kaikki valloillaan eikä kukaan voi estää niitä hyökkäämästä meidän päällemme. Ja neiti, täytyykö minun joka päivä mennä sinne maitoa noutamaan?"

Greeta oli aivan hengästynyt. Hän oli melkein mielettömäksi pelästynyt.

Helena koetti peittää hymyilyänsä ja vastasi ystävällisesti:

"Me unohdimme, että sinä olit pieni kaupungintyttö. Emme huoli lähettää sinua enään, ennenkuin olet ehtinyt tottua maanteihin ja tapoihin. En luule, että eläimet olisivat sinua vahingoittaneet, mutta kyllä minä ymmärrän, että se vaaralliselta näytti. Mene nyt ylös kuivaamaan ja harjaamaan hamettasi ja ota toiset kengät, ja tule sitten alas teetä juomaan."

Greeta parka meni ylös portaita huolestuneempana, mutta myöskin viisastuneempana kuin hän oli ollut alas tullessaan. Hän ravisti päätään, nähdessään kuvansa peilissä.

"Sinun vaatteesi menevät pilalle, Greeta, eikä sulla ole yhtään rahoja, millä uusia ostaisit. Minä melkein luulen, etten pidä maaseudusta."

Mutta hetken perästä, kun hän asetti myssyn päähänsä, katosivat kaikki surut sen iloisen tunteen johdosta, että hänellä nyt oli oikeus käyttää tätä päähinettä.

Hän meni alas hymysuin, ja kun hän oli asettunut sievään, valoisaan kyökkiin, joka tosin oli pieni, mutta siisti, silloin hän jälleen kiitti hyvää onneansa. Joyce havaitsi, että hän oli hyvänä apuna, kun kaikki oli pantava kuntoon; ja kun Greeta tänä iltana laski päänsä levolle, lisäsi hän tavalliseen iltarukoukseensa: "Minä kiitän sinua, Jumala, joka johdatit minun tänne ja annoit minulle oikean palveluspaikan. Ja minä tahdon koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja neitejäni kohtaan. Ja auta sinä minua sitä tekemään Jeesuksen tähden. Amen."

Greetan ehkä onnellisin hetki oli silloin, kun hän seuraavana aamuna seisoi valmiiksi puettuna puhtaaseen pumpulipukuunsa. Mitäpä haittasi, jos se olikin virttynyt ja vanha! Se oli tärkätty ja kahisi, kun hän liikkui.

"Se kahisee kuin silkki", sanoi hän itsekseen, juostessaan alas portaita; ja hän liikkuikin oikeastaan yhtä itsetietoisena kuin prinsessa silkissään.

Greeta raukka ei milloinkaan ennen ollut omistanut pukua, jota saattoi pestä. Kun vedestä oli puutetta ja saippua ja sooda oli laskuun otettava, niin oli selvää, että pestävä puku — sillä puvuthan niin helposti likaantuvat — oli liian suuri ylellisyys hänelle. Tyttö, joka meni ensikerran tanssijaisiin, ei voinut enemmän varoa pukuaan, kuin Greeta virttynyttä pumpulihamettaan tänä aamuna.

Joyce, joka oli tullut alas auttaaksensa häntä eineen valmistamisessa, palasi sisarensa luo naurusta melkein tukehtumaisillaan. "Helena, sinun pikku tyttösi tulee minun kuolemakseni!"

"Mitä hän nyt on tehnyt?"

"Hän on asettanut sanomalehtiä koko arvokkaan itsensä ympäri varjellaksensa hamettansa ja esiliinaansa. Hän on ikäänkuin kulkeva Times'in [englantilainen suuri päivälehti] painos! Ja kun minä tein muistutuksen tuota vastaan, sanoi hän, että hiilet ja kyökin takka likaisivat hänen vaatteensa. Etkö kuule, kuinka rapisee, kun hän liikkuu?"

Helena nauroi sydämmellisesti.

"Älä loukkaa hänen tunteitansa. Minä arvaan, ettei hänellä milloinkaan ole ollut pumpulihametta. Hän tottuu siihen pian, ja oikeastaan meidän tulee kehoittavaisesti kohdella sellaista erinomaista puhtautta." Muutamissa päivissä oli Ivyn huvila tullut täyteen kuntoon. Sekä Helena että Joyce pitivät huoneistaan; vaikka ne olivat pienet, tuntuivat ne kuitenkin hauskoilta ja lämpimiltä. Ja Greetan ilo oli suuri, kun portaille pantiin matot. Hänellä oli harras mielenkiinto kaikkeen, mikä häntä ympäröitsi, ja pian hän ajatuksissaan otti niihin omistus-oikeudenkin.

Puhuessaan hän sanoi: minun kyökkini, minun pannuni, minä lakaisen lattiani, minä tomutan ruokasalini. Kaikki ylä- ja alakerrassa kuului hänelle; ja minun taloni, minun puutarhani ja minun neitini olivat aina ne asiat, joista hän jutteli jonkun ohikulkevan kanssa. Hän käsitti, että hänellä oli paljon opittavaa; mutta hän oli niin altis koettamaan tehdä neitiensä mieliksi, että Joyce, joka oli ottanut hänet opetettavakseen, antoi anteeksi hänen taitamattomuutensa ja ennusti sisarelleen, että vaikka tyttö tätänykyä oli hiomaton jalokivi, niin hän kerran vielä osottautuisi painoisensa kullan verraksi.

Rouva Creek odotti Greetan ensi kirjettä.

Tyttö oli oppinut kansakoulussa sekä lukemaan että kirjoittamaan, ja vaikka kirje, kun se saapui, oli täynnä mustepilkkuja ja tahroja, oli se kuitenkin aivan selvää käsialaa.

"Rakas rouva Creek!

Minä nyt kirjoitan teille, sillä nyt on sunnuntai ja minä olen ollut kirkossa, ja minä tahdon antaa teille tiedon, että maalla ei ole ensinkään puhdasta, vaan oikein likaista, sillä minä en milloinkaan ole Lontoossa nähnyt sellaista likaa. Täällä ei ole mitään lamppuja eikä puoteja, joten täytyy langeta ojaan tai kuoppaan pimeän tultua, eikä mikään poliisi tule auttamaan ylös, sillä niitä täällä ei ole. Vanhat ukot käyttävät paitojaan takkiensa päällä, kun kirkkoon tulevat. Talonpoikaistalojen ympärillä on villieläimiä, joitten välitse täytyy tungeksia, ja ne koettavat kaikki estää ihmisiä pääsemästä talon ovelle. Ja lehmät ja vihaiset sonnit kulkevat teillä kaiket päivät. Ei missään ole puoteja. Minulla on hieno paikka ja minä syön voita joka päivä. Minulla on monta sataa kapinetta, joita minun tulee pitää järjestyksessä. Minä kuljen matoilla joka päivä. Olen kaatanut teetä esiliinalleni ja koetan pitää itseäni puhtaana. Täällä on enemmän sellaisia esineitä, jotka likaavat, kuin meidän huoneessamme Lontoossa oli. Minun neitini ovat hienoja naisia. Minä voin hyvin ja toivon teille samaa.

Ystävänne

Margareeta Perkins."

"J.K. Tulevana sunnuntaina lähden pyhäkouluun. Olkaa niin hyvä ja sanokaa terveisiä rouva Jonesille."

"Niin, niin", sanoi rouva Creek, pannen kirjettä kokoon ja ottaen silmälasit päästään. "Tytöt tähän aikaan ovat toisenlaisia kuin minun nuorena ollessani. Maalla liian likaista hänelle! Mitä nyt vielä! Ei sanaakaan puhtaasta, suloisesta ilmasta ja sinisestä taivaasta ja laulavista linnuista, viheriästä ruohosta, puista ja pensaista. Hänen silmänsä ei kohoudu yli loan. Minä häpeän hänen puolestaan — häpeän totta tosiaankin!"

VIIDES LUKU.

Liikanaista uskollisuutta.

"Greeta, Joyce neiti ja minä lähdemme matkalle ja viivymme poissa toiseen päivään. Olemme paljon miettineet, mitä tekisimme sinun suhteesi, mutta rouva Timson, lähin naapurimme, on ystävällisesti luvannut, että saat maata hänen luonaan. Luulen melkein parhaaksi, että lukitsemme talon ovet ja annamme sinun olla hänen luonansa koko ajan."

Mutta siitä ei Greeta pitänyt. Nythän hänellä oli tilaisuus osottaa uskollisuuttaan.

"Oi neiti hyvä, minulla on niin paljon puhdistettavaa. Kyllä minä olen oikein varovainen ja pidän huolta kaikesta. Joyce neiti on minua opettanut puhdistamaan minun messinkiluukkujani vieraskamarissamme, ja sitten minun täytyy pestä kaappieni hyllyt, ja sitten minulla on kaksi esiliinaa pestävänä, ja sitäpaitsi, neiti, täytyy täällä olla joku, joka varjelee taloa, jos sattuisi tulemaan varkaita."

"Emme pelkää varkaita täällä", sanoi Helena hymyillen, "sitäpaitsi onhan meillä Albert Edvard, jonka voimme sitoa koppinsa viereen taloa vahtimaan."

Albert Edvard oli uusi tulokas, mäyräkoira, jonka neidit olivat saaneet pastorilta lahjaksi, ja se oli hyvin valveilla oleva vartija. Greeta ja koira olivat hyviä ystäviä ja heillä oli monet yhteiset suosikit ja vastenmielisyyden esineet.

"Niin, neiti, Albert Edvard ja minä pidämme hyvän huolen kaikesta."

Vihdoin tehtiin sopimus molemminpuoliseksi tyydytykseksi. Greeta sai luvan viipyä huvilassa kello neljään iltapäivällä, mutta silloin hänen tuli mennä rouva Timsonille.

Hän seisoi portin luona itsetietoisena ja onnellisena tyttönä, kun hänen neitinsä seuraavana aamuna lähtivät matkalle. Hän seisoi siinä niin kauan kuin hän heidät saattoi nähdä ja viipyi vielä vähän aikaa puutarhassa katselemassa kukkaryhmää, jossa oli ihan lumivalkoisia kukkia. Niitä nimitettiin lumipisaroiksi, ja ne olivat ainoat, jotka enään kukkivat.

Rouva Creek oli väärässä, kun luuli, ettei Greeta ymmärtänyt panna arvoa luonnon ihanuuteen. Se vaikutti häneen vähitellen, mutta varmasti. Joka aamu, kun hän katseli ulos ikkunastaan, oli hänen tapana sanoa itsekseen:

"Kuules Greeta, mikähän sinut näin onnelliseksi tekee? Se on tuo ääretön avaruus, jonka näet edessäsi, koko tasanko ja taivas — oi, koko Lontoo ei voisi täyttää sitä, se on niin suuri!"

Nyt katsellessaan lumipisaroita hän taas sanoi: "Ne pitävät itsensä puhtaina, Greeta, vahinko ettet sinä voi olla enemmän niitten näköinen, ne ovat valkoiset kuin posliini. Olen iloinen, ettei minun tarvitse tomuttaa niitä joka aamu. Minä varmaankin taittaisin niitten varret. Tahtoisinpa, että rouva Creek näkisi, minkälaisia kukkia minulla täällä on, tarvitsematta niistä penniäkään maksaa."

Sitten hän meni sisälle. Puutarha oli kaunis, mutta sitä hän ei voinut tomuttaa ja pestä, ja sepä nyt tällä haavaa oli hänen tärkein tehtävänsä ja ilonsa.

Päivä meni liiankin pian, kun hänellä oli niin paljon tehtävää, ja kello neljä hän lukitsi ulkoportin, jätti Albert Edvardin kyökkiin ja muutamia luita sen eteen lautaselle. Kun hän tuli Timsonille, istui rouva miehensä kanssa teepöydän ääressä. John Timson oli kuorma-ajuri ja ajoi joka päivä asemalle, joka oli penikulman päässä hänen kodistaan. Hän oli pieni hiljainen mies, joka mielellään pani muistiinsa seudun juoruttelut ja vei ne sitten taas eteenpäin.

Hänen vaimonsa saattoi hänet kokonaan varjoon, kun he olivat yhdessä. Hän oli päätä pitempi miestään ja hyvin puhelias, vaikka se puhelu ei aina ollut juuri erittäin ilostuttavaa laatua. Heillä ei ollut lapsia, ja rouva Timson oli iloinen, kun sai lisätä pieniä tulojansa olemalla apuna naapuritaloissa pesemässä ja siivoomassa. Hän pesi Churchhillin neideille, ja Greetan paljon kiitetyt pumpulipuvut hän sai hoteisiinsa, kun ne piti puhdistettaman hienoiksi.

"Tulkaa sisälle ja istukaa, tyttöseni", sanoi hän Greetalle. "Olen teitä odottanut pitkän aikaa. Mitä teille nyt oikein kuuluu? Parempaa arvatenkin kuin minulle. Sillä minun elämäni on pelkkää työtä ja työtä ja työtä, vaikka kädet ja jalat särkevät. Ja jos minä lakia laatisin, niin laatisin sellaisen, että sairaat saisivat istua alallaan ja terveet tekisivät työtä."

Hänen miehensä iski veitikkamaisesti silmää Greetalle.

"Sinä tarkoitat tietysti minua, vaimo; mutta minä olen työssä koko päivän."

"Sinä? Sinä istut vaunuissasi kuten herttua ja juonittelet ihmisten kanssa, niin ettei tiedä onko puheesi totta vai valhetta. Minä se työssä olen kaiket päivät."

"Minä pidän työstä", sanoi Greeta yksinkertaisesti, "mutta minä olenkin voimakkaampi kuin te."

"Olette niinkin. Muistan vielä, miten tyttönä tein työtä, mutta ajat ovat muuttuneet, ja minä menen vähitellen hautaani."

"Olen lukinnut talon", sanoi Greeta aivan äkkipäätä. "Luuletteko että se on varmassa turvassa?"

"Yhtä varmassa kun kello taskussani", sanoi ajuri.

Hänen vaimonsa ravisti päätään hänelle.

"Muistatko sitä hirveätä murhaa, joka tapahtui Ballin kartanossa pari vuotta takaperin? Siellä oli nuori tyttö yksin kotona, ja mustalaiset tekivät murhan. Kaksi naiseksi puettua miestä tuli sisälle, ne sanoivat tahtovansa ennustaa hänelle, ja tyttö raukka huusi apua, ja silloin he hänet tappoivat."

Greetan silmät suurenivat. Hän oli tottunut Lontoon murhiin ja hirmuisuuksiin, mutta hän luuli, että maalla oltaisiin niistä vapaat.

"En minä pelkää, kun minulla on Albert Edvard toverina", sanoi hän reippaasti. "Minä olisin mielelläni maannut yksin talossani tänä yönä. Albert Edvard voi tappaa vaikka minkä varkaan, joka tahtoisi tulla sisään; minä tiedän, että se kyllä voi."

Kun tämä aine kerran oli tullut puheeksi, oli rouva Timsonilla loppumattomia muistoja kerrottavana murhista ja varkauksista ja muusta semmoisesta, kunnes hänen miehensä ehätti väliin.

"Soh, vaimo, anna tämän nyt jo riittää. Kohta nuori tyttö ei uskalla nukkua ensi yönä. Hän särpii tuon kaiken sisäänsä kuten vettä."

"En minä pelkää", vakuutti Greeta uudestaan. "Minä rukoilen Jumalaa minua varjelemaan, ja minä uskon, että hän sen tekee."

Hän nukkui hyvin, huolimatta rouva Timsonin kertomuksista, ja tuskin hänellä oli aikaa odottaa aamiaista, niin kiire hänellä oli Ivyn huvilaan.

"Minun neitini tulevat kotiin kello kolmeksi, ja siksi minun vielä pitää saada huoneeni tomutetuiksi ja lakaistuiksi, ja sitten Albert Edvard odottaa minua."

Hän juoksi kotiin kevein sydämmin ja havaitsi perille tultuaan, että kirjeitten kantaja oli tuonut kaksi kirjettä, mutta että kaikki muuten oli paikallaan. Hän teki työtä oikein ilomielin, mutta kello kaksitoista hänet keskeytti porttikellon soitto. Kun hän tuli alas, astui häntä vastaan pitkä nainen, jolla oli käskevä käytös ja hyvin karkea ääni.

Hän kysyi, olivatko Churchhillin neidit kotona.

Nyt oli neiti Churchhillin viimeinen varoitus Greetalle ollut:

"Sinä et saa taloon laskea ketään, Greeta. Sinä et voi olla tarpeeksi varovainen. Jos joku tulee tänne, niin sano, että olemme poissa."

Sen vuoksi Greeta, katseltuaan epäilevin silmin naista, vastasi:

"Minun neitini ovat poissa iltapäivään asti."

"Sepä harmillista! Mutta onhan heidän täytynyt saada kirjeeni. Minä menen sisälle odottamaan. Minun matka-arkkuni on asemalla ja tuodaan perästäpäin."

Greetan pää oli niin täynnä niitä juttuja, joita hän oli kuullut edellisenä päivänä, että hän mutisi itsekseen:

"Se on varas, Greeta, valepukuun puettu varas, joka pyrkii sisälle. Ole nyt rohkea ja tee velvollisuutesi."

Hän veti hitaasti oven kiinni.

"Ei, minä en aio laskea teitä sisälle; ja ellette heti lähde pois, niin minä huudan Albert Edvardia."

"Sinä hävytön tyttö! Tiedätkö, kuka minä olen? Neiti Alicia Allandale. Kuinka sinä uskallat sulkea oven suoraan nenäni edessä? Juuri kaunis vastaanotto, kun tulen tänne tervehtimään sisarentyttäriäni. Laske minut sisälle heti paikalla!"

Neiti Allandale oli vahvempi kuin Greeta. Kun tyttö havaitsi, ettei hän voinut sulkea ovea, rupesi hän huutamaan Albert Edvardia; mutta oi, vaikka hän jo kuuli koiran kyökissä haukkuvan, oli kuitenkin kaksi suljettua ovea heidän välillänsä. "Te menette nyt heti paikalla täältä", huusi Greeta. "Minä ymmärrän teidän vehkeenne. Te ette pääse sisälle, sanon minä — ei vaikka kuolisin."

Vieras nainen ei puhunut sanaakaan, mutta hän tuuppasi pois Greetan sellaisella vauhdilla, että tyttö lensi kuten pallo vastakkaiseen seinään. Sitten hän suoraa päätä meni vieraskamariin, Greeta kiirehti kyökkiin, sai Albert Edvardin mukaansa ja vei sen ovelle, missä se haukkui ja mörisi. Hän aikoi juuri avata oven ja usuttaa koiran kohti kutsumatonta vierasta, kun toinen ajatus juolahti hänen mieleensä. Oven avain oli Greetan puolella, hän väänsi oven lukkoon, ja niin oli vieras nainen sisään salvattu. Greeta veti syvään henkeänsä. "Nyt minä menen tuomaan poliisin, jos löydän jonkun; mutta miten tuhma sinä Greeta oletkin! Hänpä voi mennä ulos ikkunasta ja ottaa mukaansa posliinit ja kirjat. Tänne, Albert Edvard! Sinä jäät tänne ja olet vahtina akkunan alla, ja jos tuo mies taikka nainen, en tiedä kumpi hän on, näyttää kantapäänsä ikkunan ulkopuolella, niin kaappaa niihin kiinni oikein lujasti, poikaseni!"

Albert Edvard oli erittäin iloinen saadessaan totella. Se asettui ikkunain alle, ja alituisella murinallaan osotti se vakaasti tahtovansa vartioida emäntiensä omaisuutta.

Greeta kiirehti eteenpäin tietä pitkin, ensin Timsonin rouvan luo, joka sattui olemaan poissa; sitten tuli häntä vastaan tiellä eräs seppä.

"Kuulkaa, hyvä herra, voitteko ottaa kiinni varkaan? En tiedä mistä saisin poliisin, mutta te näytätte minusta vahvalta mieheltä. Minä olen sulkenut hänet sisään, hän on naisen puvussa. Oi tulkaa kanssani, kiirehtikää, hyvä herrani! Hän ehkä rikkoo posliinit, kun huomaa ettei hän pääse ulos."

Sepän muoto osotti kummastusta, mutta hän seurasi Greetaa.

"Sinä olet reipas pieni tyttö, joka olet vanginnut varkaan", sanoi hän. "Puhu, miten se tapahtui."

Greeta alkoi kertomuksensa; mutta kun he lähestyivät Ivyn huvilaa, lannistui hänen rohkeutensa, sillä hän näki Albert Edvardin tiellä purevan ja repivän jotakin, jota se piti suussaan.

"Hän on mennyt matkoihinsa, me tulemme liian myöhään", huudahti Greeta.

Hän kumartui koiraa kohti, ja näki, että naisen kenkä oli sen hampaissa. Silloin hän katsoi koiraan, ikäänkuin kysyen, mitä se oli tehnyt.

"Ettehän usko, että tuo on tappanut ja syönyt hänet?"

Vierashuone oli tyhjä ja ikkuna auki. Seppä ei ollut asiasta millänsäkään.

"Teidän vieraanne piti vastaanottonne liian lämpimänä, tyttöseni. Katsokaa, onko jotakin poissa. Ei näytä siltä kuin hän täältä olisi mitään ottanut."

Greeta tarkasti kaikkea huoneessa.

"Ei, kaikki on kyllä paikallaan. Eihän vain Albert Edvard ole — —"

Seppä nauroi sydämmestään.

"En minä usko, että koira on hänet niellyt, tyttöseni, en, sitä en todellakaan luule. Pidä kenkä, niin panemme poliisin häntä etsimään. Pelkäätkö olla yksin?"

"En vähääkään! Hän älköön vain uskaltako näyttää nenäänsä täällä kertaakaan enään minun ja Albert Edvardin luona."

Kun Churchhillin neidit palasivat kotiin, luuli Greeta, että hän nyt oikein oli osottanut olevansa, mitä hän aina oli toivonut — oikea sankaritar.

"Ja Greeta, jos sinä vain olisit saanut hänet pidätetyksi ja saanut jättää hänet poliisille, niin olisi nimesi tullut sanomalehtiin; ja mitä sinä silloin olisit tuntenut!"

Hän kertoi neideille juttunsa vähän sekavasti, mutta hyvin itsetietoisesti.

"Minkä sanoit hänen nimensä olleen? Sehän oli Alicia täti! Oliko hän kirjoittanut? Oi Greeta, mitä sinä olet tehnyt?"

Joyce rupesi nauramaan ja Greeta itkemään.

"Oi neiti, hän oli niin pitkä ja hänen äänensä niin karkea."

"Tietysti", sanoi Joyce, "hän on vanha omituinen nainen, joka pitää yllätyksistä. No mitä hän kirjoittaa, Helena? Älä noin vakavalta näytä."

Helena kurkoitti hänelle kirjeen, jonka sisällys oli seuraava:

"Rakkaat sisarentyttäreni!

Koska minä oleskelen ainoastaan viiden penikulman päässä teidän uudesta kodistanne, en voi kieltäytyä ilosta tulla teitä katsomaan ja aion viipyä luonanne vuorokauden. En ole pitkään aikaan antanut teille mitään lahjaa, mutta tahdon nyt odottaa, kunnes omin silmin saan nähdä, mitä tarvitsette. Odottakaa minua puoli kahdentoista junalla.

Teidän harras tätinne

Alicia Allandale."

Joyce luki tämän ääneensä.

Greetan kasvot ansaitsivat katsomista, kun hän kuunteli kirjettä ja rupesi käsittämään, miten loukkaavasti hän oli käyttäytynyt. Ojentaen repaleiksi revittyä kenkää sanoi hän juhlallisen surullisella äänellä:

"Ja tämä on kaikki, mitä hänestä on jäljellä."

Sekä Helena että Joyce käsittivät aseman hullunkurisuuden ja nauroivat ääneensä.

Mutta he olivat kuitenkin täyttä totta pahoillaan; ja Greeta raukka oli pudota romahtanut korkealta sankaritarpylväältään, muuttuen aivan tyhmäksi, pieneksi ja taitamattomaksi palvelustytöksi, joka vietti loppupäivän itkien ja valitellen.

Seuraavana aamuna Helena sai näin kuuluvan kirjeen:

"Rakas sisarentyttäreni!

Minä jouduin eilen suunnattoman hävyttömyyden ja nöyryytyksen esineeksi teidän taitamattoman palvelustyttönne tähden, joka ei millään ehdolla laskenut minua sisään eikä tahtonut kuunnella minun selityksiäni, joten minä olen päättänyt, etten enään koskaan aseta itseäni sellaiseen asemaan. En ymmärrä, mistä mokoman tytön olette saaneet, taikka minkälaisen kasvatuksen hänelle olette antaneet. Minä otaksun, että hän kuuluu ihmiskunnan alimpaan luokkaan ja melkeinpä on villien rajalla; ainakaan en minä milloinkaan ole moista kohdannut. Hän ei ainoastaan teljennyt minua sisään huoneeseen, vaan päällisen päätteeksi vielä toi sinne kurjan kylänrakin, jonka hän suorastaan usutti päälleni. Minun hameeni on repaleina ja nilkkani rikkipurtuina. Olen nyt lääkärinhoidossa. Pitkä aika kulunee, ennenkuin vapaaehtoisesti tarjoudun tulemaan vieraaksenne.

Sinun harras tätisi

Alicia Allandale."

"Greeta on liikanaisen uskollinen", mutisi Helena.

"Hänellä on enemmän sydäntä kuin päätä", sanoi Joyce. "No niin, lohduta itseäsi Helena, me kyllä olemme kadottaneet pienen avunsaannin, joka juuri nyt olisi ollut meille tarpeen. Sinun täytyy nyt kirjoittaa hänelle selitys tästä asiasta, mutta hän ei milloinkaan ole antava anteeksi eikä unohtava sitä."

Eikä Alicia neiti sitä tehnytkään.

Mitä Greetaan tulee, niin hänen suuret ajatuksensa itsestään raukesivat hyvin mitättömiksi. Hän rupesi oppimaan elämän läksyjä ja havaitsi, etteivät hänen mielipiteensä aina olleet ehdottomasti luotettavat.

"Sinä olet pudonnut, Greeta", sanoi hän itsekseen, "mutta muista, ettet kiipeä niin korkealle tulevalla kertaa. Voi minun päiviäni, minä toivon vain, ettei mikään todellinen varas tulisi ensi kerralla, sillä minä olen vakuutettu, että hänet silloin aivan kohteliaasti kutsuisin sisään ja olisin niin ystävällinen hänelle, että hän piankin korjaisi pois talosta kaikki mitä täällä on."

KUUDES LUKU.

"Lähetyssukka."

Greeta oli ollut lähetyskokouksessa koulusalissa. Tämä kokous oli pidetty varta vasten lapsille, ja eräs Indiasta tullut lähetyssaarnaaja oli puhunut.

"Tunnetteko kaikki Jeesusta?" oli hän kysynyt.

Lukien kaikkien silmistä myöntävän vastauksen, jatkoi hän: "Onnelliset lapset, jotka tiedätte, että teillä on Vapahtaja ja ystävä kanssanne joka päivä. On satoja ja tuhansia, joilla ei ole sitä tietoa. Ettekö tahtoisi auttaa heitä sitä saamaan? Ei ole yhtään niin pientä, joka ei voisi olla lähetystyöhön osallinen, ja minä toivon, että muutamat teistä ovat lähetystyössä täällä kotona. Muistakaa sitä pientä vangittua tyttöä, joka puhui isännälleen ainoasta, joka saattoi hänet pelastaa. Täällä kotona on monta, jotka tarvitsevat suuren lääkärin apua tullaksensa terveiksi. Puhukaa toisten kanssa Jeesuksesta. Ellette puhu hänestä täällä kotona omassa maassanne, ette myöskään milloinkaan voi sitä tehdä pakanain joukossa heidän maassaan. Me toivomme, että puhuisitte Vapahtajasta; me toivomme, että rukoilisitte häntä pakana raukkojen puolesta, ja me toivomme, että antaisitte rahojanne avuksi, jotta voitaisiin lähettää lähetyssaarnaajia pakanoitten luo heitä opettamaan. Rukous, rahat ja saarnat saattavat pakanat Jeesuksen luo, pankaa se mieleenne."

Greeta läksi kotiin ajatustensa valtaamana. Kun Helena kysyi, pitikö hän saarnasta, vastasi hän: "Pidin kyllä." Sitten hän hetken äänettömyyden perästä sanoi aivan äkki-arvaamatta: "Minä otaksun, ettei neidillä koskaan ole täällä mitään sairasta herraa asumassa."

"Ei, mitenkä niin?"

"Minun oli tapana ajatella, etten tahtoisi palveluspaikkaa, jossa ei olisi ketään sairasta herraa, mutta sitten en voinut saada sellaista, ja sitten tulitte te, neiti, ja niin tulin tänne."

Helena katsoi vähän kummeksien häneen.

"Miksi sinä tahdoit sellaista paikkaa, jossa olisi sairas herra?"

"Tullakseni semmoiseksi kuin se pieni tyttö, josta raamatussa kerrotaan. Minä ajattelen, että ehkä voisin auttaa häntä, niinkuin se tyttö teki."

"Mutta Greeta, ei sinun tarvitse odottaa sellaista tilaisuutta", sanoi Helena ystävällisesti. "Löytyy aina ihmisiä, jotka apua tarvitsevat. Löytyypä jo meidän kylässämmekin — ihmisiä, joiden tarvitsee saada tietää, että Vapahtaja tahtoo parantaa heidän sielunsa, vaikkapa ruumiista ei olisikaan kysymystä."

"Löytyykö ihmisiä, joilla on sairas sielu?"

"Kyllä sellaisia löytyy. Sielu, joka ei ole vastaanottanut Jeesusta, on aina kuolemansairas."

Greeta rupesi tätä miettimään.

"Minä aion ajatella lähetyssaarnaajan sanoja", lausui hän hetken perästä. "Ja tiedättekö, neiti, että minä olen jo alkanut sitä toista, josta hän puhui."

"Mitä se sitten on?"

"Olen ruvennut rukoilemaan."

"Minua ilahuttaa kuulla, että rukoilet. Muista rukoilla joka päivä."

"Lähetyssaarnaaja puhui epäjumalista, joita pakanat palvelevat. Hän sanoi, että ne ovat kuurot, mutta Jumala ei ole."

"Niin oikein."

"Ja siksi, neiti, en aio rukoilla Jumalaa muuta kuin kerran. Kotiin tultuani kokouksesta lankesin polvilleni ja rukoilin häntä pelastamaan jok'ikisen pakanan, eikä Jumala ole kuuro, ja sen vuoksi en enään aio häneltä rukoilla samaa asiaa uudestaan."

Helena katsoi Greetaan, mutta ei puhunut mitään, ja kun Joyce nyt tuli sisälle, keskeytyi keskustelu.

Muutamia päiviä tämän jälkeen tuli eräs rihkamakauppias soittamaan ovikelloa, ja Greeta aukaisi hänelle.

"Emme tarvitse mitään", sanoi hän, vaan katseli samalla uteliaasti kauppiaan tavaroita.

"Älkää sanoko niin, kultaseni, vaalea nauhansolmuke myssyssä koristaisi mainiosti kauniita kasvojanne. Katsokaa tätä sinistä nauhaa, kolme kyynärää 75 pennistä. Melkeinpä ilmaiseksi sen saatte. Mitä, annatteko sen takaisin minulle? Niin, niin, minä näen, että olette ymmärtäväinen tyttö, joka ei huoli koreuksista. Minulla on kirja tahi parikin, joiden voin vakuuttaa sopivan teille; tai ehkä haluatte taulua? Katsokaa tätä. Tämä on uskonnollista laatua ja erittäin sopiva sairashuoneeseen."

"Se on Kristus, joka kolkuttaa ovea", sanoi Greeta iloisesti noikaten.

"Niin taitaa olla; ja se maksaa ainoastaan yhden markan ja viisikymmentä penniä. Hän on paljon enemmän arvoinen, eikö olekkin?"

Greeta rypisti kulmakarvojaan, hän oli pahoillaan tuosta sopimattomasta puheesta.

"Te puhutte Kristuksesta, ja hän kolkuttaa meidän sielumme ovelle."

"Ei minun ovelleni", sanoi tuo vanha mies, "en minä huoli sellaisista. Ei minulla ole mitään sielua — en usko semmoisia olevankaan."

Greeta tuijotti kauhistuneena häneen.

"Syntyessänne se teillä oli; mihinkä olette sen kadottanut?"

Hän pöyhi tukkaansa ja katsoi hymyillen tyttöön.

"Mitäs te olette tehnyt sielullenne?" kysyi hän.

Greeta vastasi hiljaisella äänellä:

"Olen antanut sen Herralle Jeesukselle. Opettajatar pyhäkoulussa on minulle neuvonut, kuinka se tapahtuu."

Nyt syntyi hetken äänettömyys, ja Greeta otti tilaisuudesta vaarin, sanoakseen:

"Minun neitini sanoi minulle, että löytyy sieluja ihan kuolemansairaita. Ehkä teidän on melkein kuollut — mutta ei sentään kokonaan."

"Hyvin luultavaa", kuului vastaus.

"Ettekö tahtoisi, että se jälleen tulisi eläväksi?"

Greetan silmät loistivat sellaisesta valosta, että se heijastui vanhan miehenkin silmissä.

"Mitenkä se kävisi päinsä?" kysyi hän.

Greeta osotti taulua.

"Rukoilkaa häntä tulemaan sisälle. Jos hän saa siellä asua, niin hän tekee sielunne eläväksi jälleen, neiti on niin sanonut."

"Soo, vai niin", sanoi kauppias syvään huoaten. "No hyvästi sitten, koska ette mitään tahdo ostaa."

Mutta Greeta tarttui hänen takkinsa liepeeseen ja piti hänestä kiinni.

"Kuulkaa, minä pyydän teitä! Minä annan parannuskeinon teille sieluanne varten. Älkää menkö minua kuulematta. Minä koetan olla lähetyssaarnaajana täällä kotona, ja teille on juuri sopiva puhua, sillä tehän olette melkein pakana. Kuulkaa nyt minua, sillä minä en aio antaa teidän lähteä. Muistatteko sitä pientä tyttöä raamatussa, joka lähetti parannettavaksi isäntänsä, spitaalitautisen kapteenin? Minä aion lähettää teidät, ja teidän täytyy mennä. Tietysti te sen teette. Kukapa tahtoisi pitää sairasta, kuollutta sielua, jos sen voi saada eläväksi jälleen? Te lähdette, kuuletteko minua?"

"Kyllä, kyllä, siunattu tyttö. Minkälainen kieli hänellä on. Hänestä tulee kohta hyvä saarnaaja."

Kelloa soitettiin ja Greeta tiesi, että hänen tuli kutsua noudattaa.

"Hyvästi", sanoi hän ja äänensä soi vähän pettyneeltä. "Mutta minä sanon, että jos te saatte sielunne parannetuksi, niin tulkaa takaisin ja kertokaa siitä minulle."

"Sen teen."

Kauppias meni päätään pudistellen; ja niin loppui Greetan ensimmäinen saarna. Hän oli hyvin ääneti koko päivän ja kulki ajatuksiinsa vaipuneena.

Joku aika tämän jälkeen hänet kutsuttiin Helenan huoneeseen vastaanottamaan ensimmäistä neljännestä vuosipalkastaan. Se oli tärkeä päivä hänen elämässään. Hän katseli rahaa, jota hän nyt piti kädessään. Se oli kahdenkymmenen markan kultaraha.

Hän ei vielä milloinkaan elämässään ollut kultarahaa kädessään pitänyt. Hänen tätinsä rahat olivat aina olleet hopeata.

"Olen jotenkin tyytyväinen sinuun, Greeta", sanoi Helena, "mutta tietysti sinulla vielä on paljon opittavaa. Sinä olet kovin meluisa, puhut liian paljon ja rikot myöskin liian paljon. Kaikesta sellaisesta sinun tulee koettaa parantaa itseäsi. Minä tiedän, että sinä koetat tehdä velvollisuutesi uskollisesti; rukoile Jumalalta apua päästäksesi noista vioista."

"Kyllä, neiti", sanoi Greeta, joka todellakin alkoi oppia nöyryyttä. Sitten huudahti hän vilkkaasti: "Oi, neiti, ei minulla ole milloinkaan ollut näin paljon rahaa, jota olisin voinut sanoa omakseni. Saanko ne käyttää aivan niin kuin tahdon?"

"Minä luulen parhaaksi, että panet säästöön toisen puolen, sillä sinä tarvitset pian uudet kengät. Sinun tulee käyttää säästäväisesti rahojasi."

Vähäinen pettymyksen varjo kuvastui Greetan kasvoissa. Hän meni rahoineen ylös kammioonsa.

"Nyt, Greeta, älä ole tyhmä", neuvoi hän itseänsä. "Sinä teet kuten neitisi käskee. Täällä maalla kuluu paljon kenkiä."

Hän käänteli ja väänteli rahaansa. "Kymmenen markkaa kenkiin ja muuhun tarpeelliseen, ja kymmenen tehdäkseni lähetyssaarnaajan käskyn mukaan. Minä pyydän huomenna neitiä antamaan minulle tämän rahan hopeassa. Mutta, oi, niin ihanaa omistaa kultaa, joka on oikein omaani!"

Seuraavana päivänä hän sai rahansa vaihdetuksi, mutta hän tunsi surua sydämmessään sitä tehdessään. Hänestä tuntui, että hän oli sen saanut vain kadottaaksensa sen heti. Mutta kun hän oli etsinyt esiin vanhan sukan ja laskenut siihen kymmenen markkaansa, tuli hänen kasvoihinsa jälleen onnellinen ilme. Vähän vaivalloisesti hän sai kirjoitetuksi paperiliuskalle, jonka hän rahansa keralla pisti sukkaan: "Margareeta Perkins hänen lähetyssukkansa". Ja pantuansa sukan tukevasti solmuun, laski hän sen matka-arkkunsa pohjalle.

"No Greeta", sanoi hän syvästi huoaten, "nyt olet päässyt alkuun, muista myöskin että jatkat ja että et puhu asiasta mitään. Ja sitten jonakin päivänä menet papin luo ja lasket sukan täynnä kultaa hänen jalkojensa eteen, hänen käytettäväksensä villiä pakanoita varten. Oi, siitäpä tulee ihanaa!"

Eräänä iltapuolena Joyce tuli kyökkiin, jossa Greeta paraikaa puhdisti takkaa.

"Greeta, sinun olisi mentävä meidän asiallemme. Sinulle tekee hyvää päästä ulos vähän, on niin kaunis ilma. Lähetämme sinut Mallowin kartanoon. Sinun on kuljettava peltojen ja niittyjen yli koko matka, mutta et saata eksyä, sillä siinä on hyvä poljettu polku. Jätä tämä kirje rouva Websterille ja odota vastausta, jonka tuot meille. Me pyydämme hänen miestään hankkimaan meille puita."

Greeta laittoi itsensä kiireesti kuntoon; Albert Edvard seurasi häntä, kuten luonnollista oli.

Tyttö tunsi itsensä onnelliseksi, kun hän tuli ulos suloiseen kevätilmaan ja auringonpaisteeseen.

"Oi", sanoi hän, hengähtäen syvään, "minusta tuntuu kuin voisin juoda tätä ilmaa, oikein janoan sitä."

Ensimmäisen vainion yli hän oli päässyt ilman mitään seikkailua. Toinen oli täynnä mullikoita ja vasikoita. Greetan sydän sykki kiivaasti; hän ei vielä voinut olla pelkäämättä elukoita. Hän katseli varovasti lakeuden ylitse ja odotti, kunnes lähimmät olivat kulkeneet etäämmälle. Silloin hän, koettaen olla mahdollisimman rohkea, sanoi Albert Edvardille:

"Kuules, sinun tulee nyt olla hyvin levollinen. Jos sinä haukut, tulevat ne päällemme — minä tiedän, että niin käy. Seuraa minua".

Albert Edvard totteli heti heiluttaen häntäänsä, mutta vilkui sivulle päin vasikoihin. Äkkiä kaksi niistä kääntyi katsomaan Greetaan.

"Voi minun päiviäni! Ne tulevat! Minä kirkasen!"

Hän lähti pakoon täyttä kyytiä. Albert Edvard katsoi nyt olevansa vapaa kaikista siteistä ja hyökkäsi kiivaasti haukkuen lähimpänä olevaa mullikkaa vastaan.

Tuossa tuokiossa olivat ne kaikki liikkeellä, ja miten Greeta pääsi niityn poikki kaatumatta kumoon ja joutumatta elukkain jalkoihin, sitä hän ei milloinkaan voinut käsittää.

Mutta hän seisahtui tykyttävin sydämmin veräjän toisella puolen ja nosti katseensa taivasta kohti.

"Oi hyvä Jumala, minä rukoilen, että varjelisit minua. Pelkään hirveästi noita mullikoita. Kuule minua Jeesuksen tähden. Amen."

Sitten hän katsoi ympärilleen ajatellen: "Mitä vaaroja minulla tällä vainiolla lienee odotettavana."

Hän seisoi kuin lumottuna pelkästä ihmettelystä ja ihastuksesta. Kenttä oli täynnä lampaita ja pieniä karitsoita. Greeta ei milloinkaan ennen ollut nähnyt karitsojen leikkivän, ja hän katseli niitä nyt ilosta säteilevin silmin. Sillä välin Albert Edvard vilkui vuoroin Greetaan ja vuoroin lampaisiin. Jospa vain olisi saanut luvan ajaa niitä takaa! Mutta sen omatunto sanoi, ettei se ollut luvallista.

"En koskaan, koskaan ole nähnyt tuollaisia pieniä kultusia! Oi, Greeta, nyt olet tullut sellaiselle paikalle, että kyllä kannattaa vähän pelkoa kärsiä siitä hyvästä. Voi noita pieniä herttaisia elukoita! On ikäänkuin näkisi kauniin kuvakirjan, kun on niitten keskellä!"

Leivonen lensi hänen edestään ylös ilmoihin iloisesti liverrellen. Ei näyttänyt tulevan loppua uusista ilonaiheista tänä iltapäivänä. Hän viipyi pitkän ajan siellä aurinkoisella niityllä. Mutta seuraavalla kentällä oli taas uusia ilonaiheita, joiden nautintoa häiritsi ainoastaan pari etäisessä nurkassa laiduntavaa hevosta. Täällä kasvoi puron reunalla joukottain keltaesiköitä. Ilosta huudahtaen Greeta juoksi niitä poimimaan. Kun hän oli poiminut ensimmäisen kourallisen ja ihastellut niitten tuoksua, puristi ja suuteli hän niitä intoisesti.

"En ole koskaan nähnyt niitten kasvavan noin itsestään nurmikolla. Oi jospa nyt rouva Creek ja rouva Jones ja Artturi olisivat täällä! Tämäpä vasta on oikeata maalla oloa!"

Hän poimi suuren kukkavihon ja jatkoi sitten matkaansa. Albert Edvard ei pannut mitään arvoa keltaesikköihin; se nuuski pensastosta kaniineja, pitäen sitä huvinaan.

Greeta pysähtyi vielä vähän, ennenkuin hän tuli Mallowin kartanoon, erään pienen tupasen luo, joka sijaitsi kentän nurkassa. Juuri ohi mennessään hän kuuli jonkun huutavan. Uteliaisuudesta hän pisti päänsä ovesta sisään ja näki siellä vanhan miehen, joka koetti tehdä tulta takkaan.

"Tarvitsetteko apua?"

Ukko kääntyi Greetaa kohti ja katseli häntä.

"Billiä minä tarvitsen", sanoi hän ärtyisästi, "Billiä, joka kartanossa työtä tekee. Hän sanoi tulevansa kotiin keittämään perunoitani, ja nyt on kello jo yli neljä. En saanut niitä päivälliseksi ja nyt tahdon muutamia teeni kanssa, ja minä panin pannun tulelle, ja nyt perunat ovat palaneet. Voi kuitenkin! Minä olen vanha yksinäinen mies, joka ei kelpaa mihinkään!"

Greetan nopea silmä näki pannun kumossa takalla. Hän astui tupaan ja korjasi sen paikoilleen.

"Minä kuorin teille muutaman perunan ja keitän ne tuota hätää", sanoi hän ukkoa tyydyttäen. "Istukaa rauhassa vain, minä näen missä ne ovat, ne ovat tuolla kaapin päällä kopassa. Voi sentään, kuinka täällä on likaista! Kuka teidän huoneenne siivossa pitää?"

Vanhus rupesi itkemään.

"Jane raukkahan sen teki, mutta nyt hän on ollut kuolleena jo kuusi kuukautta, eikä täällä ole naapuria lähempänä kuin kartanossa. Bill kyllä tekee mitä hän osaa, mutta hänen sormensa ovat vähän kömpelöt, ja minä olen aivan leinin lyömä. Kiitos nyt, rakas lapseni. Te olette varmaankin vieras näillä paikoilla, vai mitä?"

"Minä olen neitieni luona Ivyn huvilassa", sanoi Greeta, samalla kuin hän kiireesti kuori perunoita ja pisteli niitä pataan. "Minä tulen Lontoosta; mutta voi, miten ihanaa on olla maalla tänään!"

"Kuinka niin?"

"Kuinka niin! Aurinko paistaa ja karitsat leikkivät ja keltaesiköt ovat puhjenneet. Katsokaa minun kukkiani! Oletteko milloinkaan nähnyt sellaisia kukkia? Ihmiset ripustavat niitä ylt'ympäri erään mustan olennon Lontoossa — hänen syntymäpäivänään luullakseni. Siitä minä ne tunnenkin. Beckyfield [Field, suomeksi kenttä] on hänen nimensä. Kummallista, että hänen nimensä on jonkunlainen kenttä, sitä en ole milloinkaan ennen tullut huomanneeksi. Sillä kaiketi on jotakin tekemistä keltaesikköjen kanssa. Teidän tulisi lähteä ulos; se virkistäisi ja reipastuttaisi teitä. Tänään on niin iloista ja hupaista ulkona. Linnut laulavat ja lentävät monen penikulman korkeuteen päämme ylitse. No sanokaa nyt, mistä saan vettä, niin panen padan tulelle."

"Ulkopuolella on pumppu."

Greeta löysi pumpun ja pani padan tulelle.

"Minä pyydän neitejä laskemaan minut tänne jonakin päivänä", sanoi tyttö tuttavallisesti noikaten. "Minä voisin kertoa teille jotakin uutta Lontoosta."

"Niin, tule takaisin, lapsi kulta. Minä olen yksinäinen vanha mies, eikä kukaan tule tänne."

"Hyvä, minä tulen."

Hän meni niin kiireesti ovea kohti, että hän melkein juoksi erään pitkän nuorukaisen syliin, joka juuri astui ovesta sisään.

Ujosteleminen ei kuulunut Greetan luonteeseen.

"Minä otaksun, että te olette Bill", sanoi hän omituisin katsein. "Olen tehnyt, mitä olisi ollut teidän velvollisuutenne tehdä. Teidän vanha isänne tarvitsee jonkun, joka häntä hoitaa. Miksi ette pidä huonetta siistinä? Täällä on niin likaista kuin Lontoossa. Olkaa niin hyvä ja laittakaa täällä oikein siivoa siksi kunnes jälleen tänne tulen."

Hän lähti tiehensä ja Albert Edvard seurasi häntä. Bill katsoi ällistellen hänen jälkeensä.

SEITSEMÄS LUKU.

Eräs toveri.

Vihdoinkin Greeta ennätti Mallowin kartanoon, ja hän oli iloinen siitä, että sai nähdä portin, joka ei vienyt karjapihaan, vaan suoraa päätä itse rakennukselle. Vaaleaverinen, ruusuposkinen tyttö, samanikäinen kuin hän itse, avasi hänelle oven, kertoen että kaikki olivat menneet torille ja hän oli yksin kotona.

Greeta oli harmissaan.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän nyrpeästi.

"Minä palvelen täällä."

"Todellakin? No sitten on paras että jätän tämän kirjeen sinulle, jotta annat sen emännällesi; hän saa sitten lähettää vastauksen. Onko tämä ensimmäinen palveluspaikkasi?"

"On, mutta onko sinulla palveluspaikkaa?"

"Minulla on palveluspaikka Churchhillin neitien luona. He asuvat Ivy huvilassa. He ovat oikein hienoja naisia; ja minä tulen Lontoosta."

"No mitäs sanot?"

Tyttö tuijotti Greetaan, ikäänkuin hän olisi tullut ulkomailta.

"Niin, niin", jatkoi Greeta, nostaen leukansa ilmaan, "minä olen nähnyt suuren osan Lontoosta, liiankin paljon, ja sitten päätin hankkia itselleni paikan maalla, ja täällä nyt olen. Etkö sinä käytä säpsää?"

"En, me emme täällä kartanossa niitä sellaisia käytä. Mutta minulla on sisko, jolla on hieno palveluspaikka, ja hän kyllä pitää myssyjä."

"Vai niin", sanoi Greeta hieman alentuvaisesti. "Niitten puhtaana pito vaatii paljon vaivaa. Minun nimeni on Margareeta Perkins. Mikä on sinun nimesi?"

"Ellen Tate. Minun kotini on kylässä ja minä tulin tänne neljä kuukautta sitten."

"Etkö pidä tästä?"

"En, minä tahdon kaupunkiin. Kerro nyt jotakin Lontoosta. Siellä on penikulmittain puoteja, eikö niin?"

"On, penikulmat penikulmien perästä, mutta maalla on paljon hauskempi."

"Ei totta tosiaankaan."

"Täytyy maksaa kaikesta Lontoossa, mutta maalla saa paljon ilmaiseksi. Täällä poimin tikkuja tulta tehdäkseni, mutta Lontoossa minun täytyy niistä maksaa. Katso näitä keltaesikköjä! En ole mitään niistä maksanut. Lontoossa ne maksaisivat vähintäin markan. Ja Joyce neiti tuli eräänä päivänä sisälle, kädet täynnä vesinenättiä. Täällä hän sai sitä vapaasti poimia, mutta Lontoossa siitä olisi täytynyt maksaa rahaa."

"Niin, rahaa tarvitaan, jos Lontooseen menee; minä tiedän sen."

"Onko sinulla monta ystävää?" Greeta odotti innokkaasti vastausta.

"Minulla? Ei minulla ole ketään."

"Tahdotko minut ystäväksesi? Minä luulen, että pitäisin sinusta. Me olemme molemmat palveluksessa ja melkein samanikäisiä. Minä tahtoisin ystävän, joka olisi näiltä seuduin, ja minä luulen, että me viihtyisimme hyvin yhdessä."

Ellen näytti tulevan hyvin iloiseksi.

"Minä pitäisin hirveästi sinusta, sillä sinä kertoisit minulle Lontoosta. Mutta minä päivinä sinä pääset ulos? Minä voisin tulla sinua vastaan jonakin keskiviikkona."

"Kyllä minä kysyn neideiltäni ja annan sinulle sitten tiedon. Mutta minun täytyy nyt mennä, sillä pitää toimittaa teeni valmiiksi."

Greeta tuli onnellisesti kotiin ilman mitään seikkailuja ja hyvin hyvällä mielellä.

"Neiti", sanoi hän Helenalle ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa, "minä olen saanut kaksi uutta tuttavaa tänä päivänä — toinen on vanha mies ja toinen minun ikäiseni tyttö, joka palvelee. Ja, neiti, minä tahtoisin niin mielelläni tavata ne jälleen, ja se palvelustyttö ja minä aiomme tulla ystäviksi. En minä ole täällä saanut ystäviä, sillä täällä kylässä ei ole palvelustyttöjä muualla kuin pappilassa, ja ne ovat kovin ylpeitä. Minä toivon, ettei teillä ole mitään sitä vastaan, neiti, ja ajattelin pyytää teiltä, että saisin kutsua Elleniä teetä juomaan minun kyökkiini. En minä pyydä, että te antaisitte hänelle teetä, mutta minä voisin aivan hyvin jakaa teeni hänen kanssaan. Voinhan syödä vähän runsaammin päivälliseksi sen sijasta, eikä hänen tarvitse mitään huomata, kun ei minulla ole ruokahalua."

Greeta vaikeni saadaksensa hengähtää.

"Minua todellakin ilahuttaisi se, että saisit ystävän, jos hän on vakava, hyvä tyttö. Minä tahtoisin ensin ottaa vähän selkoa hänestä. Hän siis palvelee rouva Websterin luona?"

"Niin, neiti. Hän näyttää olevan hyvin hauska tyttö; mutta tietysti minä voisin opettaa hänelle paljon. Hän ei käytä myssyjä, mutta eihän hän palvelekaan oikein hienojen naisten luona. Ellei hän näytä olevan sellainen, josta minä pidän, sitten kuin olen oppinut häntä tuntemaan, niin minä koetan opettaa häntä tulemaan toisenlaiseksi, mutta, neiti, ellei hän tahdo muuttua, silloin minä hänet jätän."

Helena hymyili, niinkuin hän tavallisesti teki Greetan laverrellessa.

Mutta ystävyys syntyi molempien tyttöjen kesken, ja Greeta ja Ellen kävivät toistensa luona ja menivät toisinaan yhdessä kävelemään.

"Olisipa maksun arvoista", sanoi Joyce eräänä iltapäivänä sisarelleen, kun Ellen oli tullut teelle kyökkiin, "saada kuulla, mitä he toisilleen juttelevat. Greetan kieli ei hetkeäkään pysy alallaan; mitäpä heillä on niin paljon puhumista?"

Jos hän olisikin voinut heitä kuulla —

"Ymmärräthän, Ellen, että minä tein päätökseni heti paikalla, kun herra puhui, että minä tulisin lähetyssaarnaajaksi, jahka tulen täysikäiseksi."

"Mutta siihen tarvitset kasvatusta, eikö niin? Ja mitenkä pääset meren ylitse? Ja mitä sinä teet, kun kerran olet sinne päässyt?"

"No tuo käy kaikki hyvin helposti. Kaikkein ensiksi täytyy vakaasti päättää mennä; aivan niinkuin minä tein palvelukseen mennessäni. Sitten täytyy hankkia itsellensä vaatteita, aivan niin kuin minä tein. Mutta Helena neiti on sanonut, että siellä, missä pakanat asuvat, on hyvin lämmin, eivätkä he käytä paljon vaatteita — ei mitään, joka on mainitsemisen arvoista. Niin että minä uskallan väittää, että se asia kyllä hyvin suoriutuu. Ehkä tarvitsen kolme pumpulipukua, ja yksi hattu kestäisi pitkän ajan — eikä yhtään päällysnuttua, se, näetkö, olisi hyvä säästö."

"Mutta mitä sinä tekisit, kun olet sinne saapunut?" kysyi Ellen jälleen.

"Minä ottaisin raamattuni kainalooni ja kokoisin heidät ympärilleni, aivan rauhallisesti. En minä kärsisi mitään tungeksimista ja tappelemista. Sitte lukisin heille Jeesuksesta."

"Eikö mitään muuta?"

"No niin", sanoi Greeta miettien, "minä luulen, että sanoisin heille hyvin varmasti, että Jeesus kuoli, jotta he pääsisivät taivaaseen. Minä sanoisin, että hän rakasti heitä sekä että heidän täytyy tulla hyviksi, ja että hän tahtoo heitä siihen auttaa, jos he häntä rukoilevat, aivan niinkuin hän on tehnyt minulle."

"Ja sitten?"

"No", sanoi Greeta yhä yhtä miettivänä, "minä otaksun, että he tekisivät kysymyksiä, ja sitten me kentiesi voisimme veisata jonkun virren, samaten kuin katusaarnaajat Lontoossa tekevät, ja sitten lopettaisin sillä kertaa. En luule, että se kävisi kovin vaikeaksi, Ellen — ei, jos oikein päättää."

"Mutta minä olen kuullut, että kansa meren toisella puolen ei puhu meidän kieltämme eikä voi sitä ymmärtää enemmän kuin eräs ranskalainen, joka tuli meidän kyläämme kerran."

Greeta näytti nolostuneelta.

"En ole koskaan kuullut, että pakanat puhuvat ranskaa. Minä toivon, etteivät ne puhukaan. Eivät suinkaan ne siihen kykene. He ovat, Ellen, oppimattomia vaivaisia, sellaisia he ovat, eikä heillä olisi kyllin ymmärrystä puhuakseen vieraita kieliä — sitä osaavat ainoastaan hienosti kasvatetut herrat ja naiset."

Näin puhuessaan sai hän jälleen iloisen mielensä takaisin, kunnes hänen muistiinsa äkkiä juolahti, että hän Lontoossa oli nähnyt repaleisia kerjäläisiä, jotka puhuivat vieraita kieliä.

"Kaikissa tapauksissa on se niin, että jos he puhuvat ranskaa, niin minunkin täytyy sitä oppia. On oikein kummallista, miten paljon oppii, kun tulee aikaihmiseksi. Melkein kaikki on silloin helppoa; ja minä pyydän Jumalaa minua auttamaan, kuten hän aina useimmiten tekeekin."

Ellen oli vielä epäilevällä kannalla.

"En minä juuri usko, että sinä voisit sitä tehdä, Greeta. Ei kuulu siltä, kuin siitä todellisuudessa voisi mitään tulla. Olen kuullut niin vähän pakanoista, mutta nehän elävät jalopeurain ja tiikerien parissa, eikös niin? Ja sitten olen kuullut sanottavan, että ne syövätkin toinen toisensa elävältä."

"En minä ole mitään sellaista kuullut", sanoi Greeta suurella varmuudella, tahtomatta luopua aikeestaan. "Minä luulen, että nuot kertomukset ovat vain sepitetyt juttukirjoja varten. Lähetyssaarnaaja, joka oli täällä joku päivä sitten, nimitti pakanoita olentoraukoiksi, jotka istuvat pimeydessä ja huutavat valoa. Ja hän sanoi, että meidän tulee sitä heille viedä."

"Kun tulet täysi-ikäiseksi, etkö palvele sitten enää?"

"En tiedä oikein. Näetkö, minä en tunne niin hyvin lähetyssaarnaajia. Muutamat heistä menevät ehkä vähäksi aikaa pakanamaihin ja tulevat sitten jälleen takaisin. Ja elleivät minun neitini kuole, niin en usko, että milloinkaan hennoisin heidät jättää. Mutta se nyt ei voisikaan tapahtua, ennenkuin olen aikaihminen, ja silloin, Ellen, ovat minun neitini hyvin vanhat — ja ehkä kuolevat, — mutta sitä minä en tahdo ajatella."

"Sinä olet kummallinen tyttö", sanoi Ellen. "En ole milloinkaan nähnyt niin kummallista kuin sinä olet."

Eräänä päivänä oli Ellenillä suuri uutinen kerrottavana Greetalle.

"Minun emäntäni saa vuokralaisen — erään rouvan, joka on sairas. Hän tulee asumaan meille koko kuukaudeksi, ja minut pannaan häntä palvelemaan."

"Oohoh", sanoi Greeta syvästi huoaten. "Onpa vahinko, ettei se ole mikään sairas kapteeni!"

"Kuinka niin?"

"Tuleeko hän yksin, eikö hänellä ole sairasta miestä?"

"Ei ole. Ei minua haluttaisi olla kahden sairaan apulaisena — yksikin on jo tarpeeksi vaivalloinen, enkä minä tiedä, miten siinä tulen toimeen."

"Älähän nyt", sanoi Greeta ikäänkuin nuhdellen, "tuo sairas rouva on sellainen ihminen, jolle sinun tulee koettaa tehdä hyvää. Oi Ellen, se on ihanaa! Sinä voit tulla samanlaiseksi kuin se pieni tyttö raamatussa — hän palveli erästä rouvaa ja auttoi rouvan miestä parantumaan, ja hänestä puhuttiin kaikkialla. Sinä voit käsittää, kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin, kun hänet pantiin raamattuun! Minä toivoisin olevani sinun sijassasi! Vain vähän aikaa, ymmärrätkö, vain nähdäkseni, mitä voisin tehdä."

"En voi mitenkään käsittää, mitä sinä tarkoitat", sanoi Ellen. "Mitäpä minä voisin tehdä rouvalle muuta, kuin mitä hän käskee ja tahtoo minua tekemään."

"Odota sinä vain ja katso."

Greeta noikkasi salaperäisesti. Hän jatkoi: "Minun Helena neitini on sanonut, että löytyy ihmisiä, joitten sielu on sairas, aivan niin kuin niitäkin, joitten ruumis on sairas. Ja minun opettajani Lontoossa sanoi ihan samaa, paitsi että hän sielun sijasta sanoi sydän. Mutta minä luulen, että sillä on sama merkitys. Ja katso, Ellen, meidän tulee kertoa heille, mihin heidän on mentävä tullaksensa terveiksi, ja sitten he menevät. Eihän se raamatun pieni tyttökään muuta tehnyt, eikä meidänkään tarvitse tehdä sen enempää. Ota selkoa siitä, miten sairaan rouvasi laita on, ja puhu sitten asiasta minulle, minä sanon sinulle kyllä, miten sinun tulee menetellä."

Ellen pudisti päätään.

"Minä en aio tehdä muuta, kuin auttaa häntä missä hän tahtoo", sanoi hän yksipäisesti.

He eivät tavanneet toisiansa, ennenkuin kahden viikon kuluttua, ja silloin oli Ellenillä koko varasto uutisia kerrottavana.

"Hän on leski ja surupuvussa ja hyvin kalpea; ja hänellä on päänkivistystä ja hän makaa melkein aina sohvalla ja hänen muotonsa on jäykkä ja harvoin hän nauraa, mutta hän puhuu emäntäni kanssa. Hän ei minulle milloinkaan puhu mitään, enkä minä puhu hänelle."

"Se on vahinko", sanoi Greeta miettivästi. "Etkö voi kysyä häneltä, saatatko tehdä jotakin hänen päänsärkynsä parantamiseksi. Kysy, Ellen, minä pyydän sinua!"

"Hän lukee paljon, ja hänellä on koko joukko kirjoja, joten hän tietää paljon enemmän kuin minä päänkivusta ja kaikesta muusta."

"Mutta kysy häneltä", kehoitti Greeta.

Ellen ei tahtonut mitään luvata, mutta eräänä iltapäivänä lähetettiin Greeta asialle kartanoon; ja suureksi ilokseen näki hän tuon sairaan rouvan istuvan puutarhassa. Greetan täytyi kulkea hänen ohitsensa mennessänsä taloon.

Greeta käytti heti tilaisuutta.

"Hyvää päivää, rouva."

Puhuteltu katsoi ylös. Hänellä oli helmassaan kirja, ja toinen makasi maassa hänen jalkojensa edessä. Hän näytti väsyneeltä ja onnettomalta. Hän katsoi Greetaan sanomatta mitään, ja Greeta kiirehti tavallisuuden mukaan esittämään itseänsä:

"Jos suvaitsette, tahdon ilmoittaa että nimeni on Margareeta Perkins — olen Ellenin ystävä. Ehkä olette kuullut hänen puhuvan minusta. Minä palvelen neitieni luona Ivyn huvilassa. Ja minä pyydän kysyä, onko teillä päänsärkyä tänään? Ja oletteko kuullut, että paras keino päänsärkyä vastaan on, että kastaa nenäliinan kiehuvaan veteen ja hautoo päätään sillä. Minun tädilläni oli tapana tehdä niin, kun hänellä oli kova päänkivistys. Päänsärky on jotakin, joka ei minua milloinkaan vaivaa, mutta se mahtaa olla hyvin vaikeaa, ja minua oikein huolestuttaa teidän tähtenne."

Oli mahdoton suuttua Greetalle, siinä kuin hän seisoi päätään käännellen hyvin juhlallisen näköisenä.

Rouva Dale hymyili tuolle pienelle kummalliselle olennolle, joka seisoi hänen edessään, ja ihmetteli, miten hän saattoi olla noin osaaottavainen hänen asioihinsa.

"En tiennyt, että päänkivistykseni oli puheenaineena muitten kesken", sanoi hän, "mutta olen hyvin kiitollinen ystävällisestä neuvostasi. Olen koettanut lämmintä vettä ennen. En minä aina tunne päänsärkyä — jos se olisikin ainoa, mistä kärsin, olisin onnellinen."

Hän mutisi nuot viimeiset sanat ikäänkuin itsekseen, mutta Greetan hieno kuulo sai niistä kuitenkin selvän.

"Oi, rouvani, minä olen niin huolissani teidän tähtenne. Minä olen itse hyvin onnellinen ja tekisin mielelläni mitä voisin teidän tähtenne."

Taaskin rouva katsoi häneen surullisesti hymyillen.

"Jos sinä saat elää, pikku tyttöni, niin saat kokea, että löytyy elämässä paljon vaikeampaa kuin päänsärky. Toivon, ettei sinun koskaan tarvitse kärsiä sydänsurua, joka usein aiheuttaa tuon taudin."

Hän otti kirjan jälleen käteensä, ja hänen käytöksessään oli jotakin, joka vaikutti Greetaankin. Hän meni pois taloon ja esitti asiansa Ellenille.

"Ja kuuleppas, Ellen", sanoi hän kuiskaten, "minä olen nähnyt hänet ja puhunut hänen kanssaan, ja asia on niin, kuin minä ajattelin. Hänellä on kipeä sydän, ja sinun ja minun täytyy katsoa, että hän täällä ollessaan paranee."

Ei ollut tilaisuutta pitempään keskusteluun, sillä rouva Webster tuli. Hän oli ystävällinen, hyvänluontoinen nainen, joka piti Greetasta.

"Neiti Churchhill on hyvä nainen", sanoi hän. "Hän on lähettänyt minulle isoäitinsä reseptin, parantaaksensa hermovävähdyksiäni. Olkaa hyvä ja viekää hänelle kunnioittavat tervehdykseni ja kiitokseni. Kaikki ylhäiset naiset eivät suinkaan viitsisi huolia ihmisten vaivoista, niin että koettaisivat niitä parantaa."

Greeta palasi kotiin pää täynnä ajatuksia. Illalla, ennen maatapanon aikaa, kun astiat jo olivat pestyt ja kyökki siistitty, tuli Joyce hänen luoksensa ja löysi hänet syvästi tutkimassa keittokirjaa. Hänen edessään oli paperi-arkki, kynä, mustepullo ja raamattu.

"Mitä teet, Greeta?"

Greeta katsoi ylös hymyillen tavallista iloista hymyilyään.

"Minä koetan kirjoittaa reseptiä sille sairaalle rouvalle, joka on Mallowin kartanossa. Minä tahtoisin tehdä sen oikein hyvin. Tulin ajatelleeksi sitä, kun Helena neiti lähetti reseptin rouva Websterille. Ellen ei näytä voivan mitään sanoa. Minä arvelen sen tulevan siitä, ettei hän ole syntynyt ja kasvatettu Lontoossa!"

"Ja mitä tuo kummallinen resepti sisältää? Kuinka rouva tuli sinulta sitä pyytäneeksi? Tapasitko hänet tänään?"

"Tapasin. Hän istui puutarhassa, ja vaihdoimme muutamia sanoja. Minä luulin hänen kärsivän päänkivistyksestä, mutta sitten hän sanoi, ettei se ollut sitä, ja kun hän kertoi mitä se oli, niin minä niin hämmennyin, etten voinut keksiä sopivia sanoja vastaukseksi, ja sitten ajattelin, että Ellenin kautta lähettäisin hänelle reseptin."

"Mitä lähettäisit?"

"Parannuskeinon särkevää sydäntä varten, neiti. Keittokirja ja raamattu ovat minulla siihen apuna."

Joyce lähti pois.

"Helena", sanoi hän, tullessaan pieneen vieraskammioon sisarensa luo, "luulen parhaaksi, että sinä otat vähän selkoa Greetan toimista. Minä en käsitä hänen jumaluus-oppiansa, minä tunnustan, että se käy yli minun ymmärrykseni. Mutta hän aikoo antaa rouva Websterin vuokralaiselle jotakin siitä, eikä se suinkaan tapahtune oikeaoppiseen tapaan."

Helena katsoi sisareensa.

"Sinä teet aina pilkkaa pikku Greetastani, Joyce, mutta voinpa sanoa, että hyvin usein joudun häpeämään itseäni, kun näen hänen vakavuutensa."

"No niin, mene itse katsomaan, mitä hän par'aikaa tekee, sillä hänen omituisuutensa voisi toisinaan tuottaa ikävyyksiä."

Helena meni kyökkiin. Hän tuli hetken perästä takaisin, kokoon puristettu paperi kädessään.

"En minä tahdo aina vakoilla hänen toimiaan. Se ei oikeastaan kuulu meihin, ja hänen toimensa ovat todellakin aina hyvin viattomia. Siksipä en kysynyt häneltä mitään; mutta hän näytti minulle tämän, kysyen oliko kirjoitus oikein kunnollista, ja minä sanoin, että se oli oikein kiltisti kirjoitettu. Tämän hän on kirjoittanut puhtaaksi."

Joyce otti paperin ja luki:

"Ainekset.

Te pysytte levollisena ja panette kaiken tarmonne siihen. Ensiksi te polvistutte ja rukoilette Jeesusta Kristusta hoitamaan sydäntänne ja tekemään sen terveeksi. Sitten annatte sydämmenne hänelle varjeltavaksi, sillä raamattu sanoo: 'Poikani, anna minulle sydämmesi.' Silloin hän sen pesee 'lumivalkoiseksi', kuten virressä sanotaan, ja kun hän on sen pessyt oikein puhtaaksi, silloin hän tulee sinne asumaan, kuten hän on sanonut: 'katso, minä seison ovella ja kolkutan; jos joku kuulee minun ääneni ja avaa oven, hänen luoksensa minä tahdon mennä sisälle'. Silloin sairas sydän rupeaa laulamaan, sillä se on silloin onnellinen.

Tämä resepti on aina tehnyt vaikutuksen.

Aika: noin puoli tuntia."

Joyce katsoi sisartansa, ja Helena katsoi häneen äänetönnä.

"Minä nimitän tätä kunnioituksen puutteeksi."

"Ei hän ole tarkoittanut mitään sellaista. Hän on tarkkaan ajatellut jokaista lausetta. Hän kysyi minulta aikaa mitä suurimmalla vakavuudella. Minä en voinut sanoa mitään."

"Se on melkein nerokasta. Mitäpä hänestä tulleekaan, Helena?"

"En tiedä, mutta kyllä hän on yksi Jeesuksen pienistä — — siitä olen vakuutettu."

"Jos hän tahtoo sen perille lähettää, niin käske hänen ainakin pyyhkiä pois aika. Se tuntuu melkein herjaamiselta. Minä tahdon itse sanoa sen hänelle." Joyce meni kyökkiin. Greeta oli juuri valmis lähtemään yläkertaan pannakseen maata.

"Greeta, älä laske leikkiä niin vakavista asioista kuin ihmisen uudestisyntymisestä, jonka Herra itse vaikuttaa."

Greeta kääntyi Joycen puoleen aivan kauhistuneen näköisenä.

"Oi neiti, sitä en ole milloinkaan tehnyt."

"Mutta sinä olet kirjoittanut, että se voi tapahtua puolessa tunnissa. Tiedätkö, että löytyy ihmisiä, jotka koko elämänsä ajan etsivät rauhaa sieluillensa? Siinä on suuri työ."

Greeta oli ääneti vähän aikaa; sitten rupesivat suuret, raskaat kyyneleet vierimään hänen silmistään poskia pitkin alas.

"Oi, neiti, minä luulin että Jeesus Kristus aina on lähellä. Opettajatar sanoi, ettei meidän milloinkaan tarvitse odottaa. Ja minä ajattelin, että rouvalla mahdollisesti olisi niin paljon muuta tekemistä, ettei hän sitä huomaisi. Minä en tahtonut laskea leikkiä, neiti, en todellakaan tahtonut."

"Sinä et voi sellaista sitoa määrä-aikaan, se on suorastaan kunnioituksen puutetta", sanoi Joyce eikä ollut huomaavinaan hänen kyyneleitänsä.

"En minäkään ollut opettajan luona kauvempaa kuin puolen tuntia", nyyhkytti Greeta. "Minä jäin muiden jälkeen eräänä pyhänä ja pyysin häntä puhutella. Mutta en huoli puhua ajasta mitään, jos neiti niin toivoo. Mutta enkö saa sanoa, että siinä ei kulu pitkää aikaa, jos koko sielullamme pyrimme siihen?"

"Sinä olet hyvin pieni tyttö lähettääksesi sellaisia sanoja aikaihmisille", sanoi Joyce katsoen häneen vakavasti.

Mutta Greetan kasvot loistivat samassa silmänräpäyksessä niin säteilevästä ilosta, että Joyce täydellisesti hämmentyi.

"Niin, neiti, aivan kuin se pieni tyttö, josta raamatussa puhutaan, joka lähetti spitaalitautisen kapteenin parannettavaksi!"

Joyce jätti hänet.

"Greeta", sanoi hän sisarelleen, "on paljon korkeammalla asteella kuin minä."

KAHDEKSAS LUKU.

Todellinen pieni sisälähetyssaarnaaja.

Rouva Dale hämmästyi koko lailla, kun hän eräänä aamuna löysi aamiaispöydältään jotenkin ryppyisen kirjeen huonosti kirjoitettuine osotteineen:

"Rouva Websterin vuokralaiselle.

Ellenin ystävältä, joka puhui kanssanne toissa tiistaina. Kunnioituksella ja paljon terveisiä."

Hän hämmästyi vielä enemmän, kun hän aukaisi ja luki Greetan lähettämän reseptin.

Mutta hän ei sitä lukenut ainoastaan yhden kerran eikä kaksi kertaa, vaan hän näytti miettivän ja harkitsevan joka sanaa tarkasti; hiljaa, vähitellen hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä.

Pienen palvelustytön harras osanotto hänen kohtaloonsa ei ensinkään tuntunut hänestä tunkeilevalta; se päinvastoin liikutti hänen sydäntänsä, joka tähän asti oli ollut kirvelevää katkeruutta täynnä.

Kun Ellen tuli sisälle korjaamaan ruokaa aamiaispöydältä, sanoi hän tytölle:

"Onko pieni ystäväsi antanut tämän kirjeen sinulle, minulle annettavaksi?"

Ellen punastui ja vastasi vähän hermostuneesti:

"On, rouva, minä toivon, että suotte hänelle anteeksi, jos hän on kirjoittanut jotakin sopimatonta, sillä Greeta on toisenlainen kuin kaikki muut näillä seuduin. Hän, nähkääs, on Lontoosta."

"Minä näen sen", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Jos hän tulee tänne sinua tervehtimään, niin minä mielelläni vähän juttelisin hänen kanssaan."

"Jaha, kiitoksia, rouva."

Ellen vähän hämmentyneenä meni huoneesta, mutta palasi hetken perästä.

"Tahtoisitteko olla niin hyvä, rouva, ettette emännälleni puhuisi mitään siitä, että olen antanut teille Greetalta kirjeen. Hän saattaisi pitää sitä tunkeilemisena, ja minä sanoin Greetalle, että se sitä olikin."

Rouva Dale lupasi hymyillen, ettei hän mitään kertoisi. Kaksi päivää myöhemmin Greeta tuli häntä vastaan tiellä. Hänellä oli munakori käsivarrellaan.

Greeta tervehti leveästi hymyillen, ja rouva Dale pidätti hänet sanoen:

"Kiitoksia siitä, mitä minulle lähetit muutama päivä sitten. Ihmettelen, miten johduit sitä tekemään?"

"Niin, rouva", vastasi hän kiihkeästi, "minä tiesin teidän haluavan saada sitä, mikä tekisi sydämmellenne hyvää. Sanoittehan minulle, että sydämmenne oli kipeä, vai kuinka? Ja minä olen päättänyt koettaa olla samanlainen kuin pieni vangittu tyttö raamatussa. Mutta hänellä oli sairas kapteeni autettavana, enkä minä ole tavannut ketään sellaista. Eikä tähän aikaan löydy enään profeettoja — vaan ainoastaan lääkäreitä; eivätkä he näytä itsekään olevan varmoja siitä, että voivat parantaa kaikki sairaat, jotka heille tuodaan. Ja sitten, tietääkö rouva, tunsin itseni hyvin alakuloiseksi. Mutta sitten eräs lähetyssaarnaaja sanoi minulle, ja samoin minun neitinikin on sanonut, että löytyy ihmisiä, jotka eivät tiedä mihin menisivät saadaksensa sielunsa eli sydämmensä parannetuksi. Ja sitten, hyvä rouva, minä ajattelin, että mielelläni sanoisin heille sen. Ja minä toivon oikein hartaasti, että teidän sydämmenne pian tulee aivan terveeksi."

Hänen suuret siniset silmänsä ilmaisivat niin suurta vakavuutta ja uskollisuutta, että rouva Dale ei hennonnut pysäyttää hänen intoansa.

Hän meni äkkiä pois, puhumatta sen enempää; ja Greeta seisoi tuijottaen hänen jälkeensä.

"Oi, hän on hyvä rouva, minä toivon, että hän pian paranee."

Greeta tuli hyvin iloiseksi, kun hän muutamia päiviä myöhemmin kuuli, että Churchhillin neidet aikoivat käydä vierailulla rouva Websterin vuokralaisen luona. Heidän palattuaan hän rohkaisi mielensä, kysyen Helena neidiltä, oliko rouva ollut kotona.

"Oli", vastasi Helena. "Ja minulle vielä selveni, että hän on tuntenut isäni. Tämä rouva oli muutamia vuosia sitten yksi niistä, jotka opettivat hänen pyhäkoulussaan. Sitten hän meni naimisiin, ja hänellä on ollut koko joukko vastoinkäymisiä ja murheita. Hän on tullut maalle terveyttänsä vahvistamaan."

Helena ei kertonut rouva Dalen elämänvaiheista Greetalle. Rouva Dale oli mennyt naimisiin ilman rakkautta, vain saadaksensa kodin. Pian hän havaitsi, että miehensä oli jumalankieltäjä ja juomari, joka teki kodin sanomattoman onnettomaksi. Kolme hänen neljästä lapsestansa kuoli pienenä. Hänen ainoa jäljellä oleva poikansa alkoi jo neljäntoista vuotiaana näyttää taipumusta juoppouteen ja erotettiin kahdesta eri koulusta. Hän otti pojan mukaansa ulkomaille, ja siellä hän seitsemäntoistavuotisena, aivan rappiotilassa kuoli, vähemmän suruksi kuin helpotukseksi äidillensä. Silloin hän palasi miehensä luo, ja oli nyt ainoastaan muutaman kuukauden ollut leskenä.

Hän sanoi Helenalle hyvin surullisesti:

"Elämäni näyttää olevan lopussa, sillä kaiken, mikä elämän tekee onnelliseksi, olen kadottanut. Minulla ei ole sukulaisia, ei mitään uskontoa, ei mitään toivoa; minä luen kirjoja ja mietin niitä, mutta nekin minua rupeavat väsyttämään."

"Ei mikään ole loputonta", sanoi Helena hiljaa. "Elämä on täynnä yhä uusia alkuja — eiköhän niin?"

"Ah, se on vain puhetta — pelkkää typeryyttä", sanoi rouva Dale vähän kärsimättömästi. "Minä en milloinkaan voi alkaa uudestaan."

"Mutta Jumala voi."

Helena ei saattanut olla tekemättä tuota muistutusta.

Rouva Dale katsoi häneen.

"Minä olen kadottanut uskoni Jumalaan, ja kuitenkin —"

Hän meni kirjoituspöytänsä luo ja otti siitä paperin, jonka hän kurkotti Helenalle.

Se oli Greetan resepti.

"Hymyilkää tälle, jos tahdotte, mutta se on tuottanut minulle niin suunnattoman paljon muistoja, etten minä uskalla väittää, ettei ole Jumalaa. Minä luulen, että tämä on erään teillä palvelevan pienen tytön tuote. Oliko se hänen oma ajatuksensa?"

"Kokonaan; mutta tuossa pienessä viestissä on suuria totuuksia, rouva Dale."

"Niin on", sanoi rouva Dale, joka sitten rupesi puhumaan muista asioista.

"Greeta", sanoi Helena kotimatkalla sisarelleen, "on todellinen pieni sisälähetyssaarnaaja. Olkoon hänen käytöksensä kuinka kummallinen hyvänsä, niin on hänellä kuitenkin ne ominaisuudet, joita tarvitaan menestymistä varten, nimittäin intoa ja kestäväisyyttä."

"Niin", sanoi Joyce, "mutta me olemme ottaneet hänet pieneksi palvelustytöksemme, emmekä lähetyssaarnaajaksi. Kuitenkin minun täytyy myöntää, että hän osottaa intoa ja kestäväisyyttä meidän palveluksessamme myöskin. Hänen lattiaharjansa rapina saattaisi kuulua melkein kilometrin päähän."

Kevät muuttui vähitellen kesäksi, ja kun heinä juuri oli tehty, kohtasi Greetaa suuri suru.

Hän oli käynyt asialla eräänä päivänä, ja kun hän toi teen sisälle, olivat hänen silmänsä punaiset itkusta. Helena kirjoitti kirjeitä, joitten piti mennä iltapostissa, mutta kun Joyce teen juotuansa tuli kyökkiin, istui Greeta rahilla lieden luona esiliina silmien edessä, ja koko ruumis vavahteli nyyhkytyksistä.

"No mikä nyt on?" kysyi Joyce vähän terävästi. "Oletko rikkonut jotakin?"

Greeta nousi jakkaraltaan ja katsoi hyvin surullisena Joyceen.

"En, neiti, minä itse olen saanut syvän surun, jota en milloinkaan, en milloinkaan voi voittaa."

Joyce istahti kyökin pöydän syrjälle ja valmistautui pitempään keskusteluun. Hän piti todellisesti Greetasta, mutta hän ei samalla myötätuntoisuudella ottanut osaa hänen tuumiinsa kuin Helena.

"No, Greeta, mitä se nyt on? Onko joku kuollut?"

"Ei, jotakin paljon pahempaa. Ystäväni on minut hylännyt."

"Hyvä lapsi, sepä oli ikävä! Joku lontoolainen ystäväkö?"

"Ei, neiti. Ellen, joka on kartanossa."

"Ethän sinä häntä ole kauan tuntenut. Mutta miksi hän on sinut hylännyt?"

Greeta pyyhki silmiänsä esiliinallaan; ja sitten tuli selitys, jota nyyhkytykset yhä seurasivat.

"Se on niin, neiti, — se on niin äkkiä yllättänyt minut, että tunnen itseni ikäänkuin sokeaksi sitä ajatellessani. Minä ja Ellen olimme tehneet ystävyyden liiton koko elämäksemme. Minä rupesin saamaan hänet mieltymään pakanain asiaan, ja hän antoi minulle joku päivä sitten 25 penniä lähetyssukkaani. Meidän piti kasvaa yhdessä, ja minä kerroin hänelle kaikkea. Ja kun te ja Helena neiti olisitte kuolleet, niin meillä oli aikomus lähteä Lontooseen ja valmistautua lähetystyöhön. Niin me olimme suostuneet, neiti. En minä koskaan ole unohtanut Elleniä rukouksissani — en kertaakaan — ja kun minä sanon 'Isä meidän', ajattelen Elleniä ja minua. Ymmärrättehän, neiti, kun meitä on kaksi, tuntuu se lause niin selvältä. En ole koskaan ymmärtänyt, keitä tarkoitettiin, kun sanottiin 'meidän'. Ja minun ja Ellenin sydämmet olivat aivan kuin luodut toisiansa varten. Minä sanon usein hänelle: 'Ellen', sanon minä, 'sinä kuuntelet ja minä puhun; eikö se ole niin kuin ollakkin pitää?' Ja hän sanoi aina, 'on', sitten kuin minä olin opettanut häntä niin tekemään. Ja minä olin ajatellut, neiti, että te olisitte antanut minun lähteä kuorma-ajurin mukana jonakin päivänä kaupunkiin, niin minä olisin ostanut oikein kauniin myssyn Ellenille ja lahjoittanut sen hänelle. Olen aina sanonut, että säpsä kaunistaisi häntä. No niin, neiti, minä menin kylään tänään, pannakseni teidän kirjeenne postiin, ja minä kuljin niittypolkua, sillä se on lyhempi eikä siellä ollut härkiä, ja silloin näin Ellenin istuvan porraspuulla. Nuori mies seisoi hänen vieressään. Minä menin hänen luoksensa juuri niinkuin tapani aina on; mutta silloin tuo nuori mies sanoi suoraan vasten silmiäni: 'Mikä variksenpelätti tuo on, Ellen?' Ja Ellen nauroi, vaikka hän samalla kävikin tulipunaiseksi kasvoistaan. 'Se on Greeta Perkins', sanoi hän, 'hän palvelee Ivyn huvilassa.' 'Olen Ellenin ystävä', sanoin minä, ja katsoin terävästi häntä silmiin. 'Ja Ellen, minä tahdon sanoa sinulle sanan.' Ellen kiekahutti päätään, tiedättekös neiti, ja sanoi: 'Olen estetty tänään, etkö sitä näe?' 'Minä näen, että sinä täällä istut joutilaana, vieraan nuoren miehen parissa', sanoin minä. Silloin hän kääntyi minuun ihan suuttuneena ja sanoi: 'Mene sinä tiehesi äläkä huoli siitä, mitä minä teen. Ei minulla ole mitään halua seurustella sinun kanssasi enään'. Ja sitten hän nauroi ja poika nauroi myöskin, ja minä sanoin: 'Onko tarkoituksesi tehdä loppu meidän ystävyydestämme, Ellen?' Hän noikkasi, ja minä tulin kotiin särjetyin sydämmin. Hän on vieras, joka tuli auttamaan herra Websteriä heinänteossa; ja Ellen rupeaa heti hyviin väleihin hänen kanssaan ja jättää minut. En minä olisi voinut uskoa, että hän minulle nauraisi — en olisi sitä uskonut — ja kaikki tulevat vuotemme, jotka meidän piti yhdessä viettää — ne ovat nyt menneet hukkaan, eikä hän pidä enään minusta. Ei minulla ole ainoatakaan ystävää koko avarassa maailmassa, ja voi, neiti, minä en milloinkaan olisi voinut uskoa, että Ellen olisi saattanut tehdä niin!"

"No Greeta, ei siitä ole niin suurta haittaa. Lohduta mielesi! Tuo nuori mies lähtee pian tältä seudulta pois, ja Ellen tulee silloin luoksesi jälleen."

"Ei koskaan, neiti, ei koskaan! Minä en häntä pyytäisikään. Minä en milloinkaan enään voisi häneen luottaa."

"No sitten ei sinulla ole mitään vahinkoa, vaikka sellainen ystävä onkin mennyt. Maailmassa löytyy toisia tyttöjä, yhtä hauskoja kuin hän."

"Mutta minä pidin hänestä niin paljon", nyyhkytti Greeta. "En voi milloinkaan tulla ystäväksi kenenkään muun kanssa. Hän oli palvelustyttö samoin kuin minäkin, ja meillä oli niin paljon yhteistä, ja me saatoimme puhua emännistämme, ja mitä meillä oli päivälliseksi, ja mitä vaikeuksia meillä oli uunin tähden, ja kissoista ja koirista ja hiiristä; oi ei, neiti, minä en milloinkaan voi löytää toista Elleniä, ja hän on särkenyt sydämmeni!"

Ei Joyce eikä Helena voinut häntä lohduttaa. Hän itki sinä iltana kunnes nukkui. Ja Ellenin uskottomuus raskautti häntä joka päivä ja joka hetki.

"Mitä se sinua hyödyttää, että tuolla tavalla yhä suret", sanoi hän itselleen eräänä kauniina kesäkuun päivänä. "Parempi on, että teet kuin Albert Edvard, ettet puhu mitään huolistasi, jotka sinua kohtaavat. Se syö ja makaa eikä ajattele pettymyksiään. Ja sitäpaitsi ei löydy ketään, joka huolii siitä, onko sydämmesi särkynyt vai ei. Aurinko loistaa yhtä kirkkaasti ja kukkaset yhä kasvavat, eikä kesä muutu talveksi vilvoittaaksensa sinun tunteitasi. Sinua on häpeämättömästi kohdeltu, se on kyllä tosi, mutta päätä, että kuljet tietäsi yksin, kunnes tulet aikaihmiseksi. On kummallista, miten paljon ihminen voi tehdä, kun hän oikein päättää!"

Ja sitten kuin Greeta oli tehnyt tämän päätöksen, osotti hän iloansa oikein spartalaiseen tapaan; mutta hänen valoisa hymyilynsä oli muuttunut kovaksi irvistykseksi, eikä Joyce kauemmin jaksanut sitä nähdä.

"Oi, Greeta hyvä, älä irvistä noin!" huudahti hän; ja Greetan urheus lannistui heti.

"Oi, neiti, minä vain koetan olla iloinen. En aio itkeä enään."

"Sepä on hauskaa kuulla. Ellen ei ansaitse sitä, että häntä niin paljon suret; mutta ei sinun sentähden pidä alituisesti nauraa. Ei se ole luonnollista."

"Ei, neiti, ei olekkaan. Minä näennäisesti koetan nauraa, vaikka sisällisesti itken. Mutta pian se ehkä onnistuu paremmin, kun minä oikein täyttä totta koetan."

Kaivatessaan Ellenin seuraa, kääntyi hänen koko huomionsa vanhaan Job Somersiin, ja milloin hänellä oli vapaa iltapäivä, vietti hän sen aina ukon tuvassa, jota hän siivosi ja puhdisti.

"Ja neiti", sanoi hän Helenalle, "me rukoilemme vähän yhdessä, ja se on hyvin lohduttavaa. Sillä hänellä on ollut paljon huolia, vanhalla mies paralla, melkein yhtä paljon kuin hänen nimikollaan raamatussa. Me luemme hänestä, ja mitä ei voi sovittaa tuohon vanhaan mieheen, se sopii minulle, ja niin tuntuu ikäänkuin jokaikinen luku olisi juuri kirjoitettu meitä varten."

"Mutta Greeta", sanoi Helena, "minä en luule, että huokaus ja huolten valitteleminen on miksikään hyväksi teille kummallekkaan. Minä luulin, että sinä tahdoit tulla Jumalan sanansaattajaksi, joka tahtoo lohduttaa ja rohkaista toisia ihmisiä."

Greeta katsoi Helenaan ääneti ja poistui sitten sanaakaan sanomatta. Mutta hän oli läksynsä oppinut; ja seuraavalla kerralla, kun hän meni Jobia katsomaan, pani hän sen käytäntöön.

"Hyvää päivää, herra Somers. Kuinka voitte? Huononlaisestiko? Mutta minun mielestäni te olette hiukan terveemmän näköinen."

"En ole", sanoi vanhus päätään pudistaen; "en tule koskaan paremmaksi, ja Bill on ruvennut käymään lauluharjoituksissa illoin. Sanovat hänellä olevan kauniin äänen, mutta minun on hirveän ikävä istua täällä yksin. Aivan yksin!"

"Niin kai, mutta, herra Somers, minä en aio huokailla enkä valittaa nyt enään. Minä olen ollut paha tyttö, sillä olen unhottanut, miksi aion tulla täysi-ikäisenä. Ja minä olen kokonaan unohtanut laulavan sydämmen, joka teidän täytyy hankkia itsellenne niin pian kuin suinkin."

"Mitä ihmeellistä se on? Jos Bill luulee osaavansa laulaa, niin hänen vanha isänsä ei sen vuoksi siihen pysty."

"Kyllä, siihenpä te juuri pystyttekin, ja se minun olisi pitänyt sanoa teille jo aikoja sitten. Mutta minä olin liian kiintynyt omiin huoliini. Tunnettehan te todellakin kipua sydämmessänne, eikö niin?"

"Tunnen, tyttöseni, se on varma."

"Siis minä tahdon teille sanoa, miten siitä pääsette. Te annatte sydämmenne vain Jeesukselle Kristukselle, niin hän sen kyllä parantaa. Katsokaa, asia on tällainen: Kun hän tuli maailmaan, kuten muistatte, kulki hän ympäri ja paransi sairaita ihmisiä. Jos hänen luoksensa tuli joku, jolla oli sairas ruumis, niin hän sen paransi. Nyt meidän päivinämme hän kulkee ympäri ja parantaa sairaita sieluja. Tietysti me emme näe hänen sitä tekevän; se tapahtuu niin ääneti ja hiljaa, mutta hän tekee sen kaikissa tapauksissa. No, ettekö tahtoisikin saada sieluanne parannetuksi?"

"Ei minun sielussani ole mitään vikaa", vastasi vanhus ärtyisesti.

"Oi, herra Somers, siinä se vika juuri on. Sielunne tai sydämmenne, se on juuri sama asia. Te sanoitte, että se on sairas. Löytyy koko joukko ihmisiä, joitten sielu on sairas, eikä niitä varten löydy mitään parantavia lääkkeitä, sillä Jeesus Kristus ei tahdo, että kukaan muu kuin hän itse niitä parantaisi. No, kukahan ottaa teidän sielunne hoitoonsa, herra Somers?"

"Minä itse", vastasi vanhus reippaasti, "se on minun asiani eikä kenenkään muun."

"Luulenpa, että se on sangen vaikea tehtävä teille", sanoi Greeta päätään pudistaen. "Minä luulen, että siellä tarvitaan suuremmoinen puhdistus, niin kuin tässä huoneessakin, jonka minä olen tehnyt niin siistiksi ja puhtaaksi. Minusta näyttää", jatkoi hän, "ikäänkuin sielut olisivat huoneitten kaltaisia. Ne eivät ole sopivia asunnoiksi, ennenkuin Herra saa ne puhdistaa sisältä ja ulkoa, tomuttaa ja pestä pois kaiken lian, niin, panna toimeen oikein perinpohjaisen siivouksen. Ja arvelenpa, että vielä sittenkin, kun hän niissä asuu, hänen täytyy niitä siivota ja puhdistaa joka päivä. On aina niin paljon tomua, likaa ja kaikenlaista roskaa, joka lentää sisään ovista ja ikkunoista, ja jos päiväkin menisi ohitse ilman puhdistusta, niin uskallan sanoa, että siellä juuri olisi ihana siivo."

"Sinä olet kummallinen pieni tyttö", sanoi Job, "en voi oikein seurata sinun puhettasi!"

"Minä kerron vain tavasta, millä teidän sielunne voi tulla terveeksi ja onnelliseksi", toisti Greeta. "Jos Jeesus asuu sydämmessänne, niin tiedän, että voitte erittäin hyvin."

Bill astui sisään ja keskustelu keskeytyi. Hän katsoi Greetaan hyväntahtoisesti hymyillen.

"Sinä olet kelpo tyttö", sanoi hän, "olet siistinyt tupamme kauniiksi."

"Niin, te täällä siivottomuutta teette, sitten kuin minä olen lähtenyt", sanoi Greeta nostaen leukansa pystyyn. "En käsitä, miten saatte huoneen niin likaiseksi."

Hän osoitti aina jonkunlaista etevämmyyttä Billiä kohtaan. Bill näytti hänestä niin karkealta ja kömpelöltä, että hän menetti kärsivällisyytensä hänen suhteensa. Nyt Bill seisoi keskilattialla suu auki, ja kihnuttaen molemmilla karkeilla käsillään paksua tukkaansa hän jupisi:

"Meillä pitäisi olla täällä naisväkeä panemassa kuntoon ja pitämässä järjestystä."

"Ei", sanoi hänen isänsä, "me tulemme hyvin toimeen ilman niitä."

"Kyllä tulettekin", sanoi Greeta rohkaisevasti, samalla kun hän valmistautui lähtemään; "ja minä palaan pian taas luoksenne, herra Somers. Tehkää niin, kuin minä olen sanonut teille! Se on varsin helppoa, kun vaan oikein päätätte."

YHDEKSÄS LUKU.

Takaisin Lontooseen.

Eräänä maanantai-aamuna Greeta keitti vadelmahyytelöä Helenan johdolla. Joyce oli lähtenyt viikonpäiviksi muutamien ystävien luo, ja Helena oli yksin kotona. Hän oli juuri lähtenyt kyökistä ja mennyt ylös portaita tuodaksensa muutamia pergamenttikappaleita hyytelöpönttöjen peitteeksi, kun Greeta kuuli hirveän rominan ja sen perästä raskaan putoamisen. Greeta syöksähti ulos kyökistä ja näki kauhistuksekseen, että hänen neitinsä oli syöksynyt alas portaita ja pudotessaan lyönyt päänsä laudoituksen nurkkaan. Hän makasi tainnoksissa, ja veri tippui hiljakseen päässä olevasta haavasta. Silmänräpäykseksi Greeta kadotti kaiken ajatusvoimansa. Hän hyökkäsi ulos portille huutaen: "Auttakaa! Murha! Varkaita! Tulipalo!"

Ei kukaan kuullut hänen huutoansa, "ja", sanoi hän jäljestäpäin, "hyvä se oli, sillä minä huusin pelkkiä valheita. Oikeat sanat eivät tahtoneet tulla esille, vaikka kuinka olisin koettanut. Minä olin niin pelästynyt ja tiesin, että oli tapahtunut mitä pahinta, ja siksi en tahtonut löytää tarpeeksi voimakkaita sanoja kauhistukselleni."

Kun ei mitään apua tullut, tointui hän jälleen ja koetti nostaa Helenaa lattialta, mutta havaitsi, ettei hän jaksanut. Sen sijasta hän meni tuomaan lämmintä vettä ja sienen, jolla hän hautoi haavaa; ja sidottuansa suuren nenäliinan haavan kohdalle ja pantuansa tyynyn Helena neidin pään alle, juoksi hän ulos. Albert Edvard syöksyi hänen mukaansa iloisesti haukkuen, mutta se lähetettiin heti takaisin.

"Jää neidin luo, sinä paha koira, siksi kunnes tohtori tulee."

Albert Edvard lähti takaisin ja pani häveten maata Helenan jalkojen juureen. Greeta riensi rouva Timsonin luo, joka onneksi oli kotona.

"No hyvänen aika!" huudahti hän kuultuaan asian laidan; "minä heti menen hänen luoksensa, sen raukan. Paras on, että tuot lääkärin niin pian kuin mahdollista, sillä minä tiedän, että ihminen voi verenvuodatuksesta kuolla, ellei saa apua. Tohtori Nairns asuu lähinnä, mutta hänenkin luoksensa on kokonainen penikulma. Juokse Bedfordille, hän ehkä lähettää poikansa hevosella. Mutta mitä teetkin, niin joudu, Greeta."

Sitä ei tarvinnut muistuttaa Greetalle. Hän meni matkaan kuten tuulispää; mutta oi, Bedford itse ja kaikki hänen miehensä olivat ulkona leikkuupellolla.

"Osaatko ratsastaa, tyttöseni?" sanoi rouva Bedford. "Meillä on poni tallissa. Minä voin panna säkin sen selkään, ja sinä saat sen lainata aivan mielellään."

Greeta meni talliin ja katseli pelästyneenä valkoista ponia.

"Voinko toista vertaa nopeammin päästä perille tuolla?"

"Kyllä tietysti. Katsos tässä, pian panemme suitset sen suuhun. Mutta, siunatkoon sinua, tyttö, ethän sinä tuolla tavalla saata lähteä Ferndaleen ilman hattua!"

Greeta tapaili huolestuneena kädellään myssyänsä, mutta rouva Bedford sieppasi erään hatun ja painoi tytön päähän sen. Sitten auttoi hän Greetaa istuutumaan ponin selkään. Mutta se oli hirveä silmänräpäys tälle tottumattomalle ratsastajattarelle, kun hevonen lähti liikkeelle; ja ennenkuin oli ehditty veräjälle, oli hevonen jo ruvennut juoksemaan täyttä laukkaa, viskaten Greetan suin päin vanhaan olkiläjään. Hän nousi heti jaloilleen. Paitsi kovaa tärähdystä oli hän muuten ihan loukkautumaton, mutta häntä ei mikään enää olisi saanut uudestaan astumaan hevosen selkään.

"En ole saanut sääriä ratsastamista varten", selitti hän, "ja nyt en tahdo hetkeäkään hukata enään, vaan juoksen suoraa päätä tohtorin luo."

Ja pois hän syöksähti, pieni kummallinen olento pumpulihameessa, vyöliina edessä ja hattu päähän painettuna. Hän huomasi piankin, että liian suuri vauhti oli erehdys, sillä siten hän ei kestäisi päähän asti, ja sen vuoksi hän nyt kulki tasaista vauhtia. Oi miten hirveän pitkä tie tämä oli! Aurinko paahtoi, ja Greeta pelkäsi, että hänen voimansa loppuisivat ja hän nääntyisi hengästyksestä. Yhäti hän pyrki eteenpäin, ja vihdoin hän kohotti taivasta kohti hikipisaroista kosteat kasvonsa:

"Oi Jumala, minä rukoilen sinua, auta minua kestämään loppuun asti, sillä onhan kysymys minun neitini hengestä. Minä rukoilen sinua, tee tie lyhemmäksi taikka minun jalkani väkevämmiksi!"

Juuri silloin tuo armottomasti polttava aurinko piiloutui molemmin puolin tietä kasvavan metsän varjoon; oliko se vastaus hänen rukoukseensa? Greeta uskoi sen ja hymyili tyytyväisenä, samalla kuin hän rivakasti jatkoi matkaansa. Vihdoin hän pääsi kaupunkiin. Ihmiset töllistelivät häntä, kun hän tuli suurelle kadulle läähättävänä ja tomuisena. Ainoastaan kerran hän seisahtui saadaksensa selvää tohtorin asunnosta.

Mutta kun hän sinne pääsi perille, niin hän tuskin saattoi tehdä asiastaan selvää. Onneksi oli tohtori juuri palannut sairaskäynneiltänsä ja tuli nyt itse tapaamaan tyttöä.

"Oletko tullut Sundalesta? Sinne on hyvin pitkä matka. Joku tapaturma? Vai niin. Levähdä nyt, tyttöseni, istu tuohon!"

Greeta hoiperteli puolelta toiselle.

"Herra tohtori", läähätti hän, "minun jalkani ovat aivan poissa suunniltaan."

Hän ei muistanut enään mitään, sillä hän kaatui lattialle tainnoksiin; ja kesti hyvän aikaa, ennenkuin tohtori sai hänet jälleen tointumaan.

Niin pian kuin tyttö saattoi kertoa, mitä oli tapahtunut, käski tohtori heti valjastaa hevosen, antoi Greetan nousta rattaille viereensä ja kiirehti sitten Sundaleen.

Alussa Greeta tunsi itsensä niin uupuneeksi, ettei hän jaksanut puhua mitään, mutta pian kyllä hän jälleen saavutti entisen puhetaitonsa.

"Te käsitätte, tohtori, että hevonen olisi tuonut minut pikemmin perille, mutta en minä ole kasvatettu ratsastajaksi, sillä minä tulen Lontoosta, herra tohtori, ja siellä käytetään hevosia tavallisesti vaunujen edessä. Jos olisin tietänyt, että ratsastustaitoa tarvitaan, kun ollaan palveluksessa, niin minä olisin koettanut sitä oppia. Olen nähnyt sirkustyttöjä, jotka eivät pitäneet ratsastusta ollenkaan vaikeana, mutta minä en Lontoossa sattunut tutustumaan hevosväkeen. Minun olisi tullut pidättää ponia, mutta se otti sellaisen harppauksen, että en joutunut mitään ajattelemaankaan, ennenkuin makasin olkiläjässä. Kunpa nyt vaan neitini ei olisi kuollut!"

Kiihkeä nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Tohtori Nairns koetti hymyillen lohduttaa häntä.

"Minä uskallan vakuuttaa, että me tapaamme hänet pystyssä ja reippaana", sanoi hän. "Ehkä hän oli vain hetkeksi pyörtynyt."

Greetan kasvot kävivät heti iloisiksi.

"Niinkö luulette, tohtori? Ehkä olette oikeassa; mutta se oli hirveä näkö. Oletteko nähnyt monta tainnoksissa olevaa naista, tohtori? Voivatko he nousta ylös seuraavana päivänä, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut?"

"Kyllä välistä."

"Mahtanee olla hirveän hauskaa osata tehdä ihmisiä terveeksi", jatkoi Greeta. "Te teette aivan samoin kuin Herran Jeesuksen oli tapana tehdä. Nyt hän on jättänyt ihmisten sairaat ruumiit teille, eikö niin, herra tohtori? Ja sillä välin hän hoitaa heidän sairaita sielujansa. Ja minä koetan myöskin auttaa. Ei tarvitse olla erittäin taitava mennäksensä noutamaan lääkäriä tahi sanomaan mistä se on löydettävä; mutta minä koetan sanoa heille, mihin heidän on meneminen saadaksensa parannusta kipeille sydämmillensä, ja sen semmoista, ja tohtori, eikö se ole hyvä, ettei Herra asu kokonaisen penikulman päässä meistä kuten te?"

Tohtori Nairns teki sen havainnon, että hänellä oli "omituinen pikku luonne" vieressään. Mutta Greetan yksinkertainen usko liikutti häntä, samoin kuin kaikkia muitakin, joiden kanssa tyttö joutui tekemisiin. Tohtori ei tiuskaissut hänelle, vaan antoi hänen rauhassa jutella, ja niin he vähitellen tulivat Sundaleen.

He tapasivat Helenan vielä tainnoksissa, mutta rouva Timsonin oli onnistunut saada hänet ruokasalin sohvalle, ja tohtorin avulla he nyt kantoivat hänet yläkertaan hänen omaan huoneeseensa ja omaan vuoteeseen.

"Aivotärähdys", sanoi tohtori, kun hän oli sairasta tutkinut. "Sinun täytyy sähköttää hänen sisarelleen ja pyytää häntä kotiin. Paras on myöskin hankkia tänne sairaanhoitajatar", sanoi hän Greetalle. Mutta tätä toista käskyä Greeta pani vastaan.

"Herra tohtori, minä olen paras sairaanhoitaja, ja jos Joyce neiti tulee kotiin, niin hoidamme hänet mainiosti. Minä olen hoitanut tätiä, joka oli raajarikko, aina siitä asti kuin olin pieni lapsi, ja minä tein kaikkea hänen puolestaan. Hän ei milloinkaan kyennyt kävelemään, ei milloinkaan, tohtori."

"No niin, hyvä on", sanoi tohtori. "Lähetä noutamaan hänen sisartaan, niin hän saa asiasta päättää."

Nyt sähkötettiin Joyce neidille, ja hän tuli kotiin jo samana iltana. Sitten seurasi muutamia levottomia päiviä ja öitä. Greeta näytti parhaimmat ominaisuutensa. Joyce kielsi häntä puhumasta sairashuoneessa, ja kun hänen pieni liikkuva kielensä oli vaiti, osottautui hän hiljaiseksi ja taitavaksi sairaanhoitajaksi. Helenan parantuminen kävi hitaasti. Kun hän sen verran voimistui, että saattoi olla ylhäällä vuoteestaan, määräsi lääkäri ilmanmuutosta. Sisarukset miettivät sinne ja tänne, miten heidän varansa menoihin nähden riittäisivät, ja lopulta he päättivät lähteä Bournemouthiin.

Kun päätös oli tehty, tahtoi Joyce keskustella Greetan kanssa.

"Ei meillä ole varoja ottaa sinua mukaan, Greeta, ja sinä olet liian nuori jäämään tänne yksin. Me aiomme lukita asuntomme. Nyt on kysymys vain siitä, mihin sinun jättäisimme?"

Greeta parka seisoi siinä aivan alakuloisena.

Joyce jatkoi:

"Sinä olet ollut pieni uskollinen ja hyvä palvelustyttö, emmekä me tahdo sinua kadottaa. Olemme ajatelleet, että sinä mahdollisesti satunnaisesti saisit paikan jonkun luona siksi aikaa kuin me olemme poissa — ja nyt olemme saaneet tietoomme sellaisen paikan. Rouva Dale, joka kävi luonamme eilen, palaa Lontooseen ja on tarjoutunut ottamaan sinut mukaansa. Jos tahdot lähteä hänen kanssaan, niin hän haluaisi tavata sinua tänään iltapäivällä. Me ajattelimme, että sinä ehkä mielelläsi tahtoisit tavata Lontoon ystäviäsi jälleen. Ja kun sitten palaamme takaisin, tulee sinun olla täällä meitä vastassa."

"Voi neiti, kuinka kauan te viivytte poissa?"

"Kaksi kuukautta mahdollisesti. Emme tiedä aivan varmaan."

"Mutta, neiti, tahtooko rouva Dale, että minä hänen ruokansa valmistan? Tiedättehän, etten minä vielä ole niin taitava; te laitatte aina itse pasteijat ja makeisleivokset."

"En luule, että sinua ruoanlaittoon käytetään."

"Kyllä koetan, neiti, parastani." Greeta oli hyvin vakava, ja vielä vakavammalta hän näytti, kun hän lähti Mallowin kartanoon. Hän ei ollut käynyt siellä sitten kuin Ellen oli käyttäytynyt niin pahoin häntä kohtaan, ja hän mietti, mitä hän sanoisi, jos tapaisivat toisensa.

Tiellä hän kohtasi vanhan Job Somersin, joka tulla kompuroitsi kahden kepin nojalla muutaman askelen päässä tuvastaan.

Albert Edvard, joka tavallisuuden mukaan seurasi Greetaa, teki hurjan hyökkäyksen ukon jalkoja kohti, mutta se oli vain tuttavallisuutta, ja vanhus tervehti sitä iloisesti hymyillen.

"Se on pieni oiva koira, ja minä ilostun aina nähdessäni sen, sillä silloin tiedän, että minun säntillinen pieni siivoojani ei ole kaukana."

"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi Greeta vakavasti. "Tuskin tiedän, mitä minulle nyt tapahtuu. Tämä on semmoinen kolaus, josta en vielä ole selvinnyt. Minun neitini lähtevät pois eivätkä tarvitse minua; ja kaksi kuukautta on pitkä aika, herra Somers, ja minusta on hyvin vaikea tehdä työtä toisessa paikassa."

"Rakas lapsi!" huudahti vanhus, "Bill ja minä tulemme paljon sinua kaipaamaan. Eilen viimeiseksi hän sanoi, että hän ehkä joskus pyytäisi sinua jäämään meille ainiaaksi. Hän pitää paljon siisteydestä ja hienoudesta."

Greetan ajatukset olivat niin kiinnitetyt hänen elämänsä uuteen vaiheeseen, ettei hän käsittänyt ukon puheen täydellistä merkitystä.

"Bill saa itse pitää tuvan siistinä, siksi kunnes palaan takaisin", sanoi hän. "Minä tulen sanomaan teille jäähyväiset, ennenkuin menen, mutta nyt, herra Somers, täytyy minun kiirehtiä rouva Dalen luo."

Kun hän saapui kartanoon, avasi Ellen hänelle oven. Hetkisen molemmat tytöt katselivat toisiaan ääneti, mutta Ellenin posket olivat tulipunaiset, ja uhmaavasti päätään nytkähyttäen hän koetti peitellä nähtävää hämmennystään.

Greeta sitävastoin seisoi siinä pää pystyssä ja sanoi äänellä, varmalla niinkuin kallio:

"Minä pyydän tavata rouva Dalea."

Sanaa sanomatta Ellen vei hänet rouva Dalen huoneeseen.

Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan.

"Neitisi ovat kaiketi puhuneet sinulle, Greeta, minun tuumistani, vai miten? Tahtoisitko lähteä mukaani?"

"Kyllä, hyvä rouva, mutta minkälaiseen toimeen? Tahdon halukkaammin tulla teidän luoksenne kuin kenenkään muun."

"Minulla on vanhanpuoleinen palvelija, joka toivoisi saavansa tytön avukseen. Ei sinun tarvitse ensinkään olla kyökissä muuten, paitsi ruoka-aikoina. Minä tahdon vakavan, siivon tytön, joka tekee mitä käsketään, ja minä otan mielelläni sinut niiksi kahdeksi kuukaudeksi, joina neitisi ovat poissa. Sitten minä luultavasti lähden ulkomaille."

"Minä luulen, että olen vakava", sanoi Greeta miettivästi. Hän ei luottanut itseensä nyt aivan yhtä varmasti kuin ennen. "Ja kyllä minä koetan olla vaiti. Neitini sanovat, että kieleni on minun pahin vikani, kun minä niin paljon puhun, mutta minä koetan olla sanomatta mitään toisille, jos te niin tahdotte. Ja minä lupaan, etten teille puhu mitään, ennenkuin te ensin puhuttelette minua. Minä luulen, että jos niin päätän tehdä, niin minä myöskin voin päätökseni perille viedä."

"Siitä olen vakuutettu", sanoi rouva Dale ystävällisesti. "Kuulin, että neitisi lähtevät jo tulevalla viikolla. Minä lähden kaupunkiin torstaina ja toivon, että silloin tulet mukaani."

"Kiitoksia, rouva. Kyllä minä todellakin tahdon sitten koettaa parastani."

Greeta lähti huoneesta eikä nähnyt varjoakaan Ellenistä, ennenkuin hän tuli puutarhan veräjälle; mutta siinä seisoi hänen entinen ystävänsä, jonka muoto ilmaisi, että häntä suuresti hävetti.

"Sinä voit hyvin jäädä minun luokseni tänään, Greeta", mutisi hän.

Greeta seisoi paikallaan ja katseli häntä vakavin ilmein.

"Minä lähden takaisin Lontooseen", sanoi hän juhlallisesti, "nyt sanon sinulle hyvästi, Ellen. Minä toivon sinulle kaikkea hyvää ja myöskin sitä, ettet milloinkaan saisi sellaista ystävää, joka on sinun tapaisesi. Minä annan anteeksi, että minusta luovuit, mutta minulla ei enään ole sinulle mitään sanomista."

"Se oli kaikkityyni Ned Thorpen syy", sanoi Ellen innokkaasti. "Ja hän on nyt poissa, Greeta, eikä palaa enää, ja minä olen kuullut, että hän pian menee naimisiin. Ja minä olen niin pahoillani, Greeta, sillä minä pidin sinusta enemmän kuin kenestäkään muusta tytöstä, joita tunnen."

Greetan vanha auringonpaisteinen hymy palasi heti takaisin.

"Ajatteletko todellakin niin, Ellen? Oi kuinka olen iloinen! Tahdotko todellakin tulla ystäväkseni jälleen?"

"Niin totta kuin tässä seison", vakuutti Ellen. "Ja minä olen kovin pahoillani siitä, että lähdet Lontooseen. Minä toivoisin, että rouva Dale ottaisi minut myöskin mukaansa. Etkö voi pyytää, että hän sen tekisi? Sinä ja minä sopisimme hänelle hyvin."

Greetan silmät loistivat.

"Kyllä sopisimme; mutta hänellä on toisia palvelustyttöjä, Ellen, ja minä olen aivan kauhistuksissani, sillä en minä ole koskaan ollut yhdessä oikeitten palvelustyttöjen kanssa ennen, eikä minulla ole aavistusta siitä, minkälaisia ne ovat. Oi Ellen, kuinka iloinen olen siitä, että me taas olemme ystäviä!"

Ja ihastuksissaan Greeta syleili Elleniä ja suuteli häntä, ja sitten he lupasivat kirjoittaa toisilleen ainakin joka pyhä.

Greetasta tuntui kuin hän olisi kävellyt ilmassa, niin keveä oli hänen sydämmensä sinä iltapäivänä.

"Suokaa anteeksi, neiti", sanoi hän Helenalle. "Minä olen niin kiihtyneessä tilassa, että teidän ei pidä panna pahaksenne, jos minä nauran. Ellen on selvittänyt asiat ja nyt olemme samalla kannalla kuin ennen, ja tiedättekös neiti, minun sydämmeni on ihan tulvillaan. Se on ollut niin tyhjä siitä asti kuin Ellen minut hylkäsi. Ja kuulkaas neiti, rouva Dale ottaa minut mukaansa tulevana torstaina."

Seuraavalla viikolla Greetan oli hyvin kiire. Oli niin paljon, jota tuli laittaa kuntoon. Eräänä päivänä hän meni vanhan Jobin luo jäähyväisvierailulle, kuten oli luvannut, ja silloin tuli häntä vastaan sama vanha rihkamakauppias, jonka kanssa hän kerran ennen oli puhunut vakavia sanoja. Nyt hän iloksensa sai kuulla, että ne sanat olivat itäneet ja juurtuneet.

"Te sanoitte minulle, että palaisin kertomaan teille, jos vanha kuollut sieluni tulisi eläväksi jälleen", sanoi hän. "Minä tuskin uskoin, että minulla olisikaan sielua, ennenkuin te sen minulle kerroitte; mutta siinä kun kuljin tietäni eteenpäin, oli ajatukseni lakkaamatta kiinni siinä, mitä olitte puhunut, enkä saanut yöllä unta. Seuraavana päivänä ja vielä sen jälkeisenäkin olin synkkä ja alakuloinen, sillä minä ajattelin äitiäni, joka oli maannut haudattuna kirkkomaassa jo kolmekymmentä vuotta tahi enemmänkin; hän oli hyvin jumalinen ihminen. Ja minä rupesin muistelemaan raamatunlauseita, joita hänen oli tapana minulle lukea. 'Tulkaa minun tyköni — — — ja minä tahdon antaa teille levon' — tämä oli yksi niistä. Ja sitten te minulle sanoitte: 'teidän tulee mennä sinne, missä saatte sielullenne parannusta', niin sanoitte; ja sitten toissa viikolla eräs naapuri vei minut mukaansa lähetyskirkkoon, ja silloin tuo kaikki taas tuli eteeni, ja kun kauan olin vastustellut ja taistellut, antauduin vihdoinkin ja lankesin polvilleni ja rukoilin: 'Herra, armahda minua syntistä ja pelasta onneton vanha sieluni'. Ja tyttöseni, hän kuuli minua, kuuli tosiaankin, ja se on ihmeellistä; ja minä uskon, että hän varjelee minua ja sieluani aina siksi, kunnes kuolema meidät erottaa, ja silloin hän ottaa minun sieluni luokseen taivaaseen."

"Oi!" huudahti Greeta huoaten ihmetyksestä ja ilosta. "Olen sanomattoman iloinen. Sanoinhan, että tulisitte onnelliseksi, enkö sanonutkin?"

"Sanoitte", vastasi vanha kauppias. "Olen teille hyvin kiitollinen, rakas lapseni, ja vieläkin kiitollisempi, jos tahdotte silloin tällöin jonkun rukouksen rukoilla puolestani, että Herra auttaisi minua kulkemaan hänen teillään, etten hänen sanaansa häpäisisi."

Näin sanottuaan hän nosti taakkansa selkäänsä ja lähti matkoihinsa.

Greeta ei tästä puhunut kenellekkään mitään, mutta hänen muotonsa oli niin ilosta säteilevä, että Joyce aivan tyytymättömänä virkkoi sisarelleen:

"Luulenpa, että Greeta on aivan tyytyväinen saadessaan jättää meidät. Luultavasti hän haluaa päästä takaisin Lontooseen. Hän on pieni kiittämätön olento, joka ei muista, mitä kaikkea olemme tehneet hänen puolestaan!"

Mutta jos Joyce olisi kuullut, mitä Greeta jutteli itsekseen ja Albert Edvardille viimeisenä iltana kyökissä, niin hän ei olisi niin ankaraa tuomiota lausunut.

"Miltä sinusta tuntuu, Albert Edvard? Nyt on loppu ja alku taas, eikö olekkin? Ja minä olen kovin pahoillani lopusta. Minä olen aina halunnut maalle, ja nyt se on tullut ja mennyt yhtä nopeasti. Sinun on helppo ottaa asiat noin levollisesti. Neidit ottavat sinut mukaansa, mutta he eivät tarvitse minua, ja minä tulen heitä hirveästi kaipaamaan."

Pieni nyyhkytys keskeytti hänen puheensa. Sitten hän jatkoi: "Mutta en minä huoli olla levoton. Ellen ja minä olemme ystäviä jälleen, ja tuo vanha kauppias on tehnyt, mitä minä pyysin, ja minä saan tavata rouva Creekin jälleen, ja minä pidän uudesta emännästäni. Ja Lontoo on hyvin kotoinen kuitenkin, ja sinä ja minä pääsemme pian jälleen kotiin, ja Albert Edvard, jos sinä tottelet neuvoani, niin teet siten kuin minäkin aion: etsit esiin parhaan puolen kaikesta. Ja nyt emme enään huoli ajatella huomista jäähyväishetkeä, sillä muuten minä rupean itkemään ja ulvomaan jo kauan sitä ennen."

KYMMENES LUKU.

Sairas kapteeni.

"Niin, rouva Creek, minä tässä olen, juuri minä! Kuinkas te voitte? Ettekö ihmettele, että minä nyt olen täällä? Enkö olekkin kasvanut? Olenko siistin näköinen? Minä toivon, että siltä näytän, sillä minä olen pukenut ylleni pyhäpukuni, kun tulin teitä tervehtimään."

Greeta se oli, joka puhui. Hän seisoi tuossa pienessä karamellipuodissa, ja hänestä tuntui, nähdessään rouva Creekin ompeluvasuineen myymäpöydän takana, ikäänkuin hän olisi tässä ollut eilen.

Rouva Creek pani pois silmälasinsa ja riensi nurkkasestansa tervehtimään ja syleilemään Greetaa. "Rakas pikku ystäväni! Kukapa olisi sitä voinut uskoa? Minä aina tunsin sydämmessäni, Greeta, että sinun kävisi hyvin. Sinä olit niin vahvasti päättänyt mennä palvelukseen. Sinähän olet tullut oikein lihavaksi ja saanut ruusuja poskillesi. Annas kun oikein katselen sinua!"

Greeta kesti hyvin tarkastuksen. Hän oli puettu mustaan pukuun; valkoinen liina oli kaulassa ja valkoinen hattu päässä.

Hän ei ollut kaunis eikä voinut siksi tullakkaan; mutta hän oli terve, iloinen ja onnellinen — ja rouva Creek noikkasi hänelle tyytyväisesti hymyillen.

"Noh, kerro nyt minulle, miten olet tullut takaisin Lontooseen? Sinun täytyy tulla sisään minun pieneen vieraskammiooni ja juoda kanssani kuppi teetä, se on juuri valmista."

Hän vei vieraansa somaan puodintakaiseen huoneeseen, jossa kaikki oli kiiltävän tomutonta ja siistiä. Loimuava tuli paloi uunissa, ja juovikas kissa oikoili matolla uunin edessä. Greeta rupesi heti tekemään selkoa itsestään ja vaiheistaan.

"Olen jo ollut viikon Lontoossa", sanoi hän, "enkä ole nähnyt niin kaunista taloa kuin rouvani talo on. En olisi milloinkaan voinut uskoa, että sellaiseen taloon olisin päässyt. Se on täynnä tauluja ja verhoja ja posliinia, ja siinä on kolme porraskäytävää ja kaikissa on mattoja, ja siellä on Lucy, taloudenhoitajatar, ja Nesbitt, sisäkkö, ja minä sisäkön apulaisena. Hän on hyvin vakava eikä pidä siitä, että minä puhun paljon, ja hän on niin erinomaisen siisti ja säntillinen, että minun on vaikea tehdä hänen mielikseen, mutta Lucy on hirveän kiltti ja minun rouvani on hyvin ystävällinen. Ja tämä on minun iltapäiväni, jolloin minä saan mennä ulos, ja rouva on antanut minulle kaksi pumpulipukua. Hän sanoi, että hän tahtoo nähdä minut siistinä, ja Lucyn sisarentytär ompelee ne minulle."

"Vai niin, sinullehan käy mainion hyvin", sanoi rouva Creek rohkaisevasti, kun Greeta rupesi hengästymään. "Olen aina sanonut, että muutamat tytöt menevät yhä eteenpäin, kun toiset sitä vastoin menevät taaksepäin, ja tavallisesti riippuu heistä itsestään, mihin päin heidän matkansa käy. No miten sinä hoidat rahojasi, lapseni?"

"Minä", sanoi Greeta vähän itsetietoisesti, "en käytä rahoistani muuta kuin sen verran, mitä välttämättömästi tarvitsen. Minä säästän hitaasti, mutta varmasti."

"Se on hyvä, Greeta, sillä saattaahan tulla aika, jolloin sinä niitä tarvitset; sairautta tai vanhuuden aika —"

"Eihän toki, hyvä rouva, en milloinkaan ole ajatellut itseäni." Greeta näytti ihan loukkaantuneelta. "Ei, minä en milloinkaan saattaisi olla niin ahne. Muille minä tietysti — — No niin, en voi siitä kertoa teille, mutta minä säästän kuitenkin yhä edelleen. Minä olen niin päättänyt."

"No olet kai iloinen, kun olet jälleen päässyt Lontooseen?"

"Minä sekä olen enkä ole. On niin hauskaa maalla, kun on kaikkien ihmisten tuttava. Katsokaas, siellä meidän kylässä ei ole ainoatakaan ihmistä, joka ei tunne minua ja sano minulle hyvää päivää taikka hyvää iltaa. Me olemme maalla kuten yksi ainoa suuri perhe; siellä on niin vähän ihmisiä, että kaikki tuntevat toinen toisensa, mutta täällä Lontoossa olen vain kuin kärpänen. Täällä on liian monta sellaista kuin minä, jotta kukaan viitsisi kiinnittää huomiota minuun. Oi, minä pidän maalla olosta. Mutta siellä ei ole niin siistiä kuin olla pitäisi, eikä siellä ole vesirattaita eikä roskarattaita eikä kadunlakaisijoita teillä, ja se on aivan hirveätä kengille. Mutta kun tulin tänne Lontooseen takaisin ja näin puodit ja kansan ja hevoset ja vaunut, niin olisinpa tahtonut syleillä kaikkia, niin iloiseksi kävin, kun näin ne kaikki jälleen. Ja kuinka rouva Jones voi ja Artturi? Tapaatteko heitä joskus?"

"Kyllä välistä. Sinun täytyy pujahtaa heidän luoksensa hetkiseksi, jos saat aikaa."

"Kyllä pujahdankin; mutta oi, rouva Creek, kuinka olen iloinen siitä, että sain oikein hyvän palveluspaikan! Tiedättekö, Nesbitt aikoo opettaa minua pöydässä tarjoilemaan. Minä vapisen jo sitä ajatellessanikin, mutta minä koetan parastani, ja jos minä osaan pidellä vateja oikein siivosti, lyömättä niitä rikki, niin tunnen itseni vallan mahtavaksi!"

Tämä oli oikein hauska vierailu. Greeta juoksi sieltä rouva Jonesin luo, ja sekä rouva että poika ottivat hänet ilolla vastaan. Palattuansa rouva Dalen taloon, vakuutti Greeta Nesbittille, että on hyvin hauskaa käydä tervehtimässä vanhoja ystäviä.

"Sillä tiedättekö, Nesbitt, minun mieleeni muistuu, minkälainen minä olin vuosi takaperin, ja sitten katson itseäni ja sanon: Oh, Greeta, sinä olit hirveän tavallinen tyttö, kun ensin menit palvelukseen! Sinä et tietänyt mitään etkä ollut mitään nähnyt, mutta nyt sinä tiedät paljon taloudenhoitoon kuuluvia asioita. Ja minä olen kovin iloinen siitä, etten nyt asu Bone Alleyssa."

Greeta ei paljon nähnyt rouvaansa. Rouva Dale oli paljon ulkona ja otti usein vieraita vastaan; mutta eräänä päivänä hän lähetti pyytämään Greetaa luokseen. Hänellä oli taas tavallinen päänsärkynsä ja hän makasi pimeässä huoneessa.

"Greeta, minä muistan, että sinä kerran puhuit hautomisesta lämpimällä vedellä. Voisitkohan hankkia minulle lämmintä vettä ja koettaa, olisiko siitä apua. Koska Nesbitt on ulkona tänään iltapäivällä, niin täytyy minun turvautua sinuun!"

Greeta oli ihastunut kunniasta, joka hänelle tapahtui. Hän lähti ja palasi muutaman hetken perästä, ja kun hän hautoi emäntänsä päätä, sanoi hän hiljaa:

"Toivoisin tietäväni varman parannuskeinon teidän päänsärkyänne vastaan. Olette saanut sydämmenne terveeksi, mutta pää on vaikeampi."

"En usko saaneeni sydäntäni terveeksi", sanoi rouva Dale vienosti hymyillen.

Greeta katsoi häneen vakavasti.

"Ja minä kun luulin! Uskoin, että toivoitte saavanne sen terveeksi, ja senpä vuoksi kerroin teille keinon."

"Niin, mutta minä en ole seurannut sinun neuvojasi, Greeta."

Greeta näytti surulliselta, mutta kerrankin hän jäi sanoja vaille.

Rouva Dale jatkoi:

"Sairaan täytyy aina luottaa lääkäriinsä, eikö niin? Ja hänen täytyy mielellään ottaa niitä lääkkeitä, joita hänelle annetaan."

"Tietysti, hyvä rouva."

"Mutta löytyy ihmisiä, Greeta, joiden on vaikea palata takaisin siihen uskoon, joka heillä on ennen ollut. He tahtoisivat mieluummin itse parantaa itsensä, jos vain tietäisivät miten. He eivät voi luopua omista ponnistuksistansa ja olla tekemättä mitään."

"Aivan samoin kuin spitaalinen kapteeni", sanoi Greeta miettivästi. "Hän suuttui, kun häntä käskettiin ainoastaan pesemään itseänsä."

"Sinä olet hyvin perehtynyt raamattuusi", sanoi rouva Dale huoaten.

"Onko pää nyt vähän parempi?"

"Luulen että se on vähän parempi, mutta minä en jaksa puhua enään. Uskotko, Greeta, että sielujen lääkäri tahtoisi ottaa parantaakseen sairaan, joka on häntä vastustanut — pilkannut häntä — sairaan, joka kerran on ottanut hänet vastaan ja sitten jättänyt asiansa hänen vihollistensa haltuun?"

Greeta rypisteli kulmakarvojaan ja näytti hämmentyneeltä.

"Hän ei milloinkaan lähetä pois sitä, joka häntä etsii, vai mitä luulette, hyvä rouva? Muistan erään raamatunlauseen, jossa sanotaan: 'Terveet eivät tarvitse lääkäriä, vaan sairaat'".

"Siinä on kylläksi, Greeta. Kiitoksia, jätä minut nyt."

Greeta läksi ulos huoneesta siinä mielessä, että hänen emäntänsä sairas sydän ei vielä ollut saanut apua.

"Ei hän vain ole tehnyt, mitä minä pyysin häntä tekemään", sanoi hän itsekseen; ja kun hän sinä iltana polvistui rukoukseen vuoteensa ääreen, hän tavallisiin rukouksiinsa lisäsi vielä: "Ja minä rukoilen sinua, Jumala, jos se on sinun tahtosi, että osottaisit minun emännälleni tien Jeesuksen luo, sillä näyttääpä siltä, kuin hän ei vielä olisi Vapahtajaansa löytänyt!"

Muutamia päiviä myöhemmin Nesbitt kertoi Greetalle, että vierashuone asetettaisiin kuntoon.

"Rouvan veljenpoika, ainoa sukulainen, joka rouvalla on, palaa kotiin Intiasta. Hänet on lähetetty kotiin, sillä hän on sairas."

"Luulenpa että pidän sairaista ihmisistä", sanoi Greeta; "niiden parissa tunnen olevani kotona. Nähkääs, minä olen hoitanut sairasta tätiäni koko elämäni ajan, ja minä tiedän vähän, miten sairaita hoidetaan."

"Sinulla ei tule olemaan mitään tekemistä tämän sairaan herran kanssa", sanoi Nesbitt musertavalla äänellä.

Mutta Greeta ei antanut niin pian masentaa itseänsä. Hän yhä kiihtyvällä innolla ajatuksissaan seurasi odotettua vierasta, ja saatuansa kuulla hänen nimensä — kapteeni d'Arcy — seisoi hän ihmettelystä ihan mykkänä.

"Mikä sinun on?" kysyi Lucy hyväntahtoisesti, kun he kolmisin istuivat kyökissä ja Nesbitt juuri oli maininnut rouva Dalen veljenpojan nimen.

Greeta henkäsi syvään ja laski pois suklaatikupin, jonka hän juuri aikoi viedä huulilleen.

"Olen uneksinut ja yhä uneksinut ja toivonut saavani paikan, jossa löytyisi sairas kapteeni — ja nyt, kun se vihdoinkin on tapahtunut, niin tuskin tiedän, mitenkä tämän voin käsittää!"

"Sinulla on päässäsi koko joukko tyhmyyksiä, jotka pitäisi nuijittaman sieltä ulos."

"No, Nesbitt, anna hänen puhua. Minusta on hauska kuunnella häntä", sanoi Lucy. "Kerro nyt, miksikä sinä niin paljon pidät sairaista herroista?"

"Siksi", sanoi Greeta vakavasti, "että minä kuulin kerrottavan eräästä pienestä palvelustytöstä raamatussa, ja hän oli minusta niin puoleensavetävä. Siinä ei puhuttu paljon hänen muodostaan eikä vaatteistaan eikä siitä, minkälainen koti hänellä oli, mutta siitä kerrottiin, mitä hän teki. Ja minä olen aina tuuminut itsekseni, että jos minä jolloinkin saisin sellaisen paikan kuin hänellä oli, niin minä koettaisin, enkö voisi tehdä samoin kuin hän. Ja" — tässä Greeta alensi äänensä kuiskaukseksi — "hän palveli erästä rouvaa ja siellä oli sairas kapteeni talossa."

"No mitä sitten tapahtui?" sanoi Lucy nauraen.

Nesbitt katsoi häneen nuhtelevin silmin, mutta kello soi ja hänen täytyi lähteä emäntänsä luo.

Greeta tuskin huomasi, että hän lähti. "Sillä sairaalla kapteenilla oli parantumaton tauti", jatkoi hän juhlallisella äänellä, "ja pieni palvelustyttö teki hänet terveeksi siten, että hän neuvoi häntä menemään sen luokse, joka osasi hänet parantaa."

"Luulen kuulleeni tuon kertomuksen", sanoi Lucy välinpitämättömästi. "Eikö hän ollutkin spitaalitautinen, ja hän lähti kaiketi Elisan luo?"

"Kyllä niin, mutta tyttö hänet lähetti."

"En huomaa mitään viisautta siinä kertomuksessa", vastasi Lucy haukotellen. "Sinä tulet liian mietiskeleväksi lukiessasi alituisesti raamattuasi, Greeta."

Greeta ei puhunut enään mitään, mutta hän odotti kiihkoisasti kapteenin tuloa seuraavana päivänä. Kapteeni astui vaunuistaan palvelijansa, sotamiehen avulla ja näytti kovin kuihtuneelta. Palvelija, nimeltä Tom Bennett, oli mieluisa uusi tulokas. Hän oli iloinen ja leikkisä ja herraansa hyvin kiintynyt ja tiesi koko joukon juttuja kapteenin urhoudesta ja kestävyydestä. Varsinkin kertomus erään tiikerin vangitsemisesta innostutti kaikkia kolmea palvelijatarta niin, että he sitä äännähtämättä kuuntelivat. Greeta oli kovin utelias ja teki monta kysymystä, jotka huvittivat Tom Bennettiä.

"Herra Bennett, oletteko milloinkaan nähnyt pakanaa taikka jotakuta lähetyssaarnaajaa?" kysyi tyttö.

"Olenhan toki", vastasi tämä hymyillen. "Jokainen mustahan on pakana, ja niitä on yllin kyllin siellä, mistä me tulemme."

"Mitä kieltä he puhuvat, englanninkieltäkö?"

"He mongertavat kaikenlaista sekasotkua; hindukieltä tavallisesti, mutta yleensä on heidän kielensä niin sekotettua, että minä en vain heitä ymmärrä."

Greeta tuli alakuloiseksi. "Ja te olette nähnyt lähetyssaarnaajan?"

"Olen. Onko hän luulonne mukaan kummitus? Minä en juuri pidä heistä lukua eikä kapteeni myöskään, niin että meillä ei ollut paljon tekemistä heidän kanssaan. He ovat jonkunlaisia pappeja, joilla on kirkkoja ja kouluja aivan kuin meillä täällä Englannissa."

"Mutta", sanoi Greeta vähän epäillen, "löytyy myöskin naislähetyssaarnaajia Intiassa, minä tiedän, että niitä löytyy."

"Te olette ihan oikeassa, olen nähnyt muutamia. Mutta ne pysyvät kouluissaan eivätkä muuten ole kapteenin suosiossa eivätkä minunkaan."

Hän nauroi puhuessaan.

Greeta oli vaiti, mutta hän ajatteli sitä enemmän. Sitten tuli päivä, jolloin hän itse sai tavata kapteeni d'Arcyn.

Nesbitt oli ulkona ja Greeta kantoi teetarjottimen kirjastoon. Rouva Dale oli poissa asioitansa hoitamassa, ja hänen veljenpoikansa makasi sohvalla uunin edessä vaippa levitettynä jalkojen peitoksi. Greeta katseli häntä kunnioituksella ja vavistuksella; mutta ei hänen entisten emäntäinsä eikä Nesbittin kasvatus voinut estää häntä alkamasta keskustelua jokaisen kanssa, jonka pariin hän joutui.

"Minä toivon, herrani, että olette nyt parempi", sanoi hän, samalla kuin hän varovasti asetti tarjottimen pöydälle.

Kapteeni d'Arcy kääntyi ja katsoi häneen väsyneellä ja hämmästyneellä katseella, joka kuitenkin pian muuttui aivan leikilliseksi.

"Kiitos, minä voin mainiosti", sanoi hän.

"Jos minä voisin tehdä jotakin, joka saattaisi teidät paremmaksi, niin tekisin sen mielelläni", jatkoi Greeta katsellen häntä huolestuneilla ja vakavilla silmillä.

"Pelkäänpä, että sinä et kykene siihen", vastasi hän huvitettuna, "ellet voi antaa minulle uutta sisäpuolta. Intia turmelee miehen ruoansulatuskyvyn, ja se tekee hänelle monta kepposta."

Greetan siniset silmät oikein säkenöitsivät ihastuksesta.

"Oi herra kapteeni, minä tiedän, kuka voi antaa teille uuden sisustan. Minä tunnen juuri sen oikean. Saanko sanoa sen teille?"

Vastausta odottamatta hän jatkoi — "Se on Herra Jeesus. Hän sanoo, että hän antaa meille uuden sydämmen, jos me rukoilemme sitä häneltä. Jos hänen luoksensa menette, niin hän laittaa teidän sydämmenne ihan terveeksi. Hän sen todellakin tekee, sillä minä tunnen paljon ihmisiä, joiden sydän on parantunut, ja minä olen itse jättänyt sydämmeni hänelle, ja hän on tehnyt minut terveeksi. Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta minä soisin niin mielelläni teidän parantuvan, ja näyttää siltä, kuin teillä olisi juuri oikea kipu. Meidän sisustamme Herra tahtookin parantaa. Sillä raamattu sanoo: Minä tahdon antaa teille uuden sydämmen ja uuden hengen."

Hän vaikeni hengittääksensä, ja kapteeni d'Arcy oli niin hämmentynyt, ettei hän saanut vastatuksi sanaakaan.

Greeta oli sanonut, mitä hänellä oli sanottavaa, ja läksi pois omasta rohkeudestaan kiihtyneenä ja vapisevana.

"Nyt sen olet tehnyt, Greeta. Olet sanonut, mihin hänen tulee mennä. Hänen sairas sydämmensä se tekee ruumiinkin kipeäksi — hänpä sen sanoi minulle. Oi, minä toivon, että hän menee ja tulee terveeksi."

Mutta kyökissä hän ei sanaakaan puhunut keskustelustaan kapteenin kanssa. Sen hän piti omana asianansa. Hän oli saanut toivomansa tilaisuuden ja käyttänyt sitä.

"Nyt olen tuon raamatun tytön kaltainen", sanoi hän iloisesti itsekseen. "Hän sanoi sairaalle kapteenille, mihin hänen tuli mennä, ja sen olen minäkin tehnyt, enempää en voi. Mutta mahtaneeko hän mennä apua etsimään?"

"Alice täti", sanoi kapteeni d'Arcy saman päivän iltapuolella, "sinulla on merkillinen palvelustyttö talossasi."

"Sinä tarkoitat Greetaa", sanoi rouva Dale hymyillen. "Minä myönnän, että hän näyttää kummalliselta, mutta hän on hiomaton jalokivi, Harry. Hän on totinen, uskollinen sielu, joka panee kaiken voimansa siihen työhön, mikä hänellä on tehtävänä. Hän ei oikeastaan kuulu minun talonväkeeni; minä olen ottanut hänet ollakseni avuksi muutamille ystävilleni, jotka ovat kotoaan poissa. Muistatko erästä pastori Churchhilliä East End'issä? Minä autoin häntä hänen työssään, monta, monta vuotta sitten."

"Minä muistan aikaisimmista lapsuudenajoistani kaksi pientä tyttöä, jotka kävivät joskus juomassa teetä luonasi. Joy eli Joyce oli luullakseni toisen nimi. Hän ja minä lupasimme toisillemme ikuista ystävyyttä tai jotakin sellaista. Missä he nyt ovat?"

"Isä kuoli joku aika sitten, ja kuten luulen, jätti hän heidät hyvin niukkoihin varoihin. He ovat ostaneet pienen huvilan maalta, ja Greeta on heidän palvelustyttönsä. Minä asuin kesällä eräässä talonpoikaistalossa heidän läheisyydessään ja uudistin silloin tuttavuutemme. Nykyään he ovat Bournemouthissa, sillä Helena Churchhill on ollut sairas ja tarvitsi ilmanalan muutosta. He lukitsivat huvilansa, ja minä lupasin ottaa Greetan huostaani siksi aikaa."

"Onko hän tulemaisillaan pyhimykseksi, vai onko hän yksinkertainen?" kysyi kapteeni d'Arcy veltolla äänellä.

Hänen tätinsä katsoi häneen terävin katsein.

"Onko hän puhunut kanssasi? Hänen on vaikea pitää kieltänsä aisoissa, mutta ei hän tarkoita mitään pahaa."

Kapteeni d'Arcy naurahti.

"Hän seisoi tuossa teetarjottimensa ääressä ja saarnasi minulle lyhyimmän ja suorasukaisimman saarnan, minkä milloinkaan olen kuullut; mutta se äkkiarvaamaton tapa, jolla hän ryhtyi aineeseensa, oli melkein hämmästyttävä."

Rouva Dalen kasvoihin ilmaantui vakava sävy.

"Olen pahoillani, että hän vaivasi sinua, Harry; minun täytyy myöntää, että hänen uutteruutensa välistä käy hienotunteisuuden rajojen yli. Mutta hänen vaikuttimensa on hyvä, ja hän on vienyt minut takaisin sellaisten asiain käsittelyyn, jotka jo aikoja sitten olin välinpitämättömästi jättänyt."

Rouva Dalen täytyi ponnistaa voimansa sanoakseen nämät muutamat sanat. Hänen veljenpoikansa vihelsi hiljaa.

"Hän on alkuperäinen ja omituinen", sanoi kapteeni. "Älä kiellä häntä puhumasta, täti. Minua huvittaa nähdä, kuinka hän aikoo lopullisesti selittää alotetun aineensa."

"En luule, että saat kuulla enempää siitä. Mikäli olen hänestä saanut selkoa, olen käsittänyt, että hän tarjoo viestinsä ja sitte jättää asian silleen. Hän varmaan ei aio sinua enään vaivata."

YHDESTOISTA LUKU.

Pieni sankaritar.

Kapteeni d'Arcy ei nähnyt Greetaa muutamaan viikkoon. Hänen terveytensä vahvistui ja voimansa karttuivat jotenkin pian, ja eräänä päivänä hän tuli kirjastohuoneeseen, jossa Greeta paraikaa sytytti tulta uuniin.

"Halloo", sanoi kapteeni, "onko sinulla vielä joku saarna minulle valmiina?"

Greeta nousi pystyyn aivan vakavana.

"Suokaa anteeksi, herra kapteeni, mutta minulla ei ole mitään saarnoja."

"Saarnasithan sinä minulle viime kerralla tavatessamme."

Greetan posket kävivät tulipunaisiksi.

"Hyvä herra, minä en osaa saarnata. En ole koskaan oppinut mitään; mutta kun tulen täysi-ikäiseksi, silloin toivon pääseväni lähetystyöhön."

"Sitä en ihmettele. Kumma vain, ettet jo ole matkalla siihen toimeen."

"Enkö ole teidän mielestänne vielä liian nuori?"

"Sinä et ole liian nuori saarnaamaan täällä kotona. Sanoppas minulle, mitä hyvää luulet lähetyssaarnaajien tekevän pakanamailla? Pakanat ovat paljon onnellisempia, jos saavat elää rauhassa."

"Mutta hyvä herra, hehän kertovat pakanoille Jeesuksesta! Ne eivät tiedä, että hän on kuollut heidän puolestaan — niin sanoi lähetyssaarnaaja lähetyskokouksessa."

"No miksikä niitten sitten täytyy se tietää?"

Greetan muoto muuttui hyvin vakavaksi.

"Heillä on oikeus saada kuulla se, herra kapteeni. Ja Vapahtaja sanoo, että heidän pitää se tietämän."

Ei ollut monta, jotka voittivat väittelyssä kapteeni d'Arcyn; hän vihelsi ja lähti huoneesta.

"Hän ei ole yksinkertainen", mutisi hän.

Greetan keskustelut Tom Bennettin kanssa olivat pitemmät ja vähemmän tyydyttävät. Bennettin oli tapana hyväntahtoisen leikillisesti tervehtiä Greetaa aamusin, sanoen jotenkin tähän tapaan: "Hyvää huomenta, neiti lähetyssaarnaaja. Oletteko ostanut matkalipun Intiaan vai Afrikaan?" taikka: "Oletteko nähnyt jonkun pakanan tänään, neiti Greeta? Toivoisin, että voisin hankkia teille jonkun mustan. Ehkä semmoinen löytyy eläintieteellisessä museossa. Miksi ette mene sinne kysymään?"

Greetalla ei ollut kylliksi viisautta ollakseen vaiti; hän tarttui kohta keskusteluun ja kiivastui niin, että Lucynkin täytyi käskeä häntä tyyntymään.

Vihdoin hän kokemuksesta oppi, että kaikki puheet olivat Tomiin nähden tuhlattua tavaraa.

"Minä en aio väitellä enään", sanoi hän eräänä päivänä, "sillä te nauratte kaikkea, herra Bennett. Vahinko, ettette te syntynyt pakanana, sillä te näytte kovasti pitävän heidän pimeydestään. Mutta minä en aio ajatuksiani sen vuoksi muuttaa, että te niitä nauratte. Ja jos minä kerran isoksi tulen, niin minä lähden Intiaan, ja minä kerron pakanoille, mitä te olette sanonut heistä — etteivät he tarvitse raamattuja."

"Eikö mitä, kyllä he pitävät niistä", sanoi pahankurinen Tom, "he syövät ne suuhunsa ja pyytävät enemmän."

"Ja minä", sanoi Greeta huolimatta hänen sutkahuksistaan, "olisin mieluummin meidän musta kissamme, jolla ei ole mitään ymmärrystä, kuin te, joka ymmärrätte mitä sanotaan, mutta vain aina teette pilkkaa kaikesta. Enkä minä tahdo enään puhua kanssanne. En minä ole suuttunut, mutta minun tulee teitä sääli, ja minä toivon, että te ette enään puhu minulle muusta kuin päivän tapahtumista, ja silloin ei meidän tarvitse kiistellä keskenämme."

Tätä päätöstä hän tarkoin noudatti, ja sitten tuli jälleen rauha kyökkiin.

Kapteeni d'Arcy oli nyt toipumassa, ja eräänä päivänä hänen palvelijansa astui kyökkiin hyvin mahtava ilme kasvoissaan.

"Kapteeni ja minä olemme olleet sotilasvirastossa ja kapteeni sai vastataksensa koko joukon kysymyksiä, jotka koskivat meidän retkeämme pakanain vuoristossa. Olen jo kertonut teille, että olimme juuri lähteneet palaamaan, kun majurimme kuoli ja kapteeni sairastui. Herrat näyttivät olevan hyvin huvitettuja siitä, mitä me teimme siellä ulkomailla, ja kapteenin tulee nyt kirjoittaa kertomus siitä. Hän on täynnä intoa ja aikoo varmaan kirjoittaa kaikki nämät seuraavat viikot — muistakaa minun sanani ja uskokaa pois!"

Bennettin sanat näkyivät käyvän toteen. Kapteeni d'Arcy vietti päivänsä kirjastossa, kirjoittaen ja jäljentäen papereitansa sotilasvirastolle. Hänen tätinsä koetti asettua vastarintaan eräänä iltana hyvää yötä sanoessaan, kun kapteeni vakuutti, että hänellä vielä oli monen tunnin työ tehtävänä, ennenkuin hän joutuisi levolle.

"Sinä et milloinkaan saa voimiasi takaisin sillä tavalla, Harry", sanoi hän.

"Rakas täti, minä olen niin joustava kuin viulun kieli. Mutta minä luulen, että saan työni tänä iltana valmiiksi."

Kaksi tuntia myöhemmin hän lopetti viimeisen arkkinsa ja viimeisen sikaarinsa.

"Kas noin", sanoi hän noustessaan kirjoituspöytänsä äärestä ja viskaten sikaarinpätkänsä paperikoppaan. "Nyt on vihdoinkin kaikki tehty, ja nyt lähden maata!"

Hän laski kirjoituksensa asiapaperilippaaseensa, jonka hän asetti hyllylle, ja sitten kuin hän oli sammuttanut kaasun, lähti hän kevein sydämmin ylös portaita.

Tuli kirjastohuoneen uunissa rupesi jo sammumaan eikä enään levittänyt loistetta huoneeseen; ja kuitenkin ilmaantui pieni liekki, joka tanssi ja liehui niin, että se vähitellen valaisi koko huoneen. Se ei tullut uunista, vaan paperikopasta. Kapteeni d'Arcyn sikaari oli sytyttänyt muutamia paperinpalasia, ja siinä oli alku suurempaan tulipaloon. Hitaasti paloi paperikorin sisällys, sitten itse kori, ja sitten syttyi sen lähellä oleva uudin. Koko talonväki oli syvässä unessa. Ei sattunut poliisikaan huomaamaan ja hälyyttämään, ja niin pääsi tuli leviämään hitaasti, mutta varmasti.

Greeta makasi Nesbittin kanssa eräässä ullakkohuoneessa ja heräsi äkkipäätä äänekkäistä huudoista, joita kadulta kuului. Hän istahti vuoteelle ja tuuppasi Nesbittiä kylkeen.

"Nesbitt, meidän katumme varrella on tuli irti, kuule kuinka huudetaan."

Nesbitt juoksi ikkunan luo, mutta vetäytyi samassa taapäin kauhistuneena.

"Se on meidän talomme! Se palaa! Herätä Lucy ja paetkaamme pian!"

Samassa silmänräpäyksessä kuului kapteeni d'Arcyn ääni alakerroksesta, ja pelästyneet palvelustytöt syöksyivät portaita alas.

Sankka savu tunkeutui ulos kirjastohuoneen ovesta, mutta portaat ja etehinen olivat tulesta vapaat, ja kaikki pääsivät vahingoittumatta ulos kadulle. Mutta heidän pukunsa olivat hyvin omituista laatua. Rouva Dale oli kääriytynyt turkkiinsa, mutta Nesbittillä ja Lucyllä oli vain ohuet sadetakit yllään, kun sitä vastoin Greeta, joka ensi sijassa oli ajatellut rakasta sukkaansa, ei ollut ehtinyt siepata muuta ylleen kuin päällyspeitteensä. Palokuntalaiset olivat jo tulleet paikalle ja olivat täydessä työssä. Kirjasto sijaitsi kadun puolella, ja liekit tunkeutuivat ulos ikkunasta. Eräs vastapäätä asuva naapuri tarjoutui antamaan rouva Dalelle tilapäisen olinpaikan, ja rouva Dale sanoi, kääntyen veljenpoikansa puoleen, joka näytti olevan aivan poissa suunniltaan:

"Meidän tulee kiittää Jumalaa siitä, että olemme kaikki pelastuneet."

Kapteeni d'Arcy mutisi selitykseksi levottomuuteensa, että hänen paperinsa olivat asiakirjalippaassa. "Minä antaisin 300 markkaa, jos saisin ne pelastetuiksi!"

"Mihinkä ne jätit?"

"Kulmahyllylle kirjakaapin viereen!"

"Pelkäänpä, että ne ovat turmion omat. Se oli ikävä asia sinulle!"

Sitten rouva Dale huusi palvelustyttöjänsä ja lähti vastapäätä olevaan taloon.

Mutta Greeta ei seurannut mukana, hän oli kuullut kapteenin sanat tädilleen.

"Greeta", mutisi hän, "sinun pitää mennä ne tuomaan; päätä se."

Ja ihan ääneti hiipi hän palavaan taloon. Eräs palokuntalainen näki hänet ja kohotti varoitushuudon. Jokaista värisytti, kun kuultiin, että ihminen oli sisällä rakennuksessa. Muutaman hetken kaikki seisoivat äänettömässä odotuksessa, toivoen että hän näkyisi jälleen. Sisäänkäytävä oli täynnä savua, ja ruiskunletku oli lakkaamatta suunnattu sinnepäin. Eräs palokuntalainen syöksyi sisään ja ylös portaita, saapuen juuri viimeisessä hetkessä, sillä palavasta, sauhun täyttämästä kirjastosta hoiperteli ulos pieni olento, joka ikäänkuin kivi lysähti hänen jalkojensa eteen. Kantaen häntä sylissään palokuntalainen palasi kansanjoukkoon, joka kajahutti äänekkäät hurraahuudot — huudot, jotka saivat rouva Dalen ja hänen veljenpoikansa akkunan luo, ihmettelemään mitä nyt oli tapahtunut.

Nesbitt tuli juosten sisälle ilmoittamaan heille asiasta.

"Oi hyvä rouvani, Greeta on palanut ihan kuoliaaksi!"

Se oli hämmästyttävä sanoma; mutta kun rouva Dale sai nähdä tuon mustuneen, tunnottomassa tilassa olevan pienen olennon, pelkäsi hän, että Nesbittin ilmoitus mahdollisesti oli tosi. Toisessa kädessä Greeta vielä piteli sukkaansa, ja toisessa hänellä oli kapteeni d'Arcyn asiapaperilipas.

Nuori kapteeni otti sen häneltä liikutettuna.

"Mikä pieni sankaritar! Hän kuuli varmaan, mitä puhuin tädille, ja meni suoraa päätä lipasta tuomaan."

Greeta vietiin ajoneuvoissa lähimpään sairaalaan, ja kapteeni d'Arcy itse saattoi hänet sinne.

Uupuneena mielenliikutuksesta rouva Dale istahti tuolille ja rupesi itkemään. Nesbitt läheni häntä osottaakseen myötätuntoisuuttaan, josta kumminkaan ei juuri voinut lohdutusta olla.

"Lucy ja minä olemme aina sanoneet, että hän on vallan luonnottoman hyvä. Sanotaan, että joka nuorena kuolee, saa kaiken hyvyytensä noin yhdessä koossa, niin sanoakseni. En ole koskaan tavannut nuorta tyttöä, joka olisi niin yksinkertainen ja vakava uskossaan, ja me olemme aina sanoneet, että hän varmaankin kuolee aikaisin. Niin niitten aina käy, tuollaisten tyttöjen, mutta tämä on niin hirveä loppu meidän mielestämme. Minä luulen todellakin, ettei hänessä ollut henkeä, kun hän kannettiin ulos. Hän varmaankin tukehtui, kun hän kaatui, ja se ehkä olikin armo."

"Uskollinen kuolemaan asti", puhui rouva Dale ikäänkuin itsekseen, koettaen tyynnyttää mieltänsä. "Oi Greeta, kuinka sinä olet saanut meidät kaikki häpeämään!"

Muutama tunti myöhemmin oli tuli sammutettu ja väki hajonnut. Ainoastaan kaksi palokuntalaista ja poliisi jäivät vielä vartioimaan taloa.

Aikaisin aamun koittaessa palasi kapteeni d'Arcy tätinsä luo.

"Hän elää, täti, mutta palohaavat ovat vaikeat. Pelkäänpä, ettei hän jaksa toipua."

Sama mielipide oli myöskin hänen hoitajillaan ja lääkäreillä. Monta vuorokautta hän makasi kuumeessa ja houreissa; mutta eräänä päivänä hän heräsi horrostilastaan ja rupesi kysymään, missä hän oli.

"Sairashuoneessa", toisti hän heikosti saatuansa vastauksen. "Onko rouva ottanut toisen tytön minun sijaani? Mikä minua vaivaa?"

"Sinä olet saanut palohaavoja", sanoi hoitajatar ystävällisesti, "mutta sinä olet nyt parempi. Älä muistele sitä enään."

Greeta liikutteli levottomasti päätään tyynyllä, ja sitten hän nosti toisen kääreissä olevan kätensä sitä koskettelemaan.

"Pääni tuntuu niin alastomalta; missä ovat hiukseni? Oletteko kerinneet pääni, niinkuin kuritushuoneen naisille tehdään?"

Pelästynyt katse näkyi hänen silmissään, ja hoitajatar ihmetteli hänen turhamaisuuttaan.

"Sinun hiuksesi paloivat, ja ne täytyi leikata."

Greeta katsoi häneen nähtävän tyytymättömänä; sitten kyyneleet rupesivat virtailemaan hänen poskiaan pitkin.

"Kuinka minä nyt saatan kiinnittää myssyni?" nyyhkytti hän. "Olin juuri saanut ne istumaan niin hyvin päässäni. En voi milloinkaan päästä takaisin palveluspaikkaani. Jos hiukseni ovat poissa, niin minä en voi käyttää myssyjä, eikä minun rouvani tahdo tyttöä, jolla ei ole myssyä."

"Kuules nyt", sanoi hoitajatar vakavasti, "jätä nyt myssyt ja hiuksesi pois ajatuksistasi. Kestää koko pitkän ajan ennenkuin tulet palvelukseen kykeneväksi, ja ennen sitä — kuka tietää? — Ehkä hiuksesi siksi ovat kasvaneet, ja silloin olet jälleen samanlainen kuin ennenkin. Juo nyt kupillinen lihalientä ja makaa ääneti."

Greeta pani maata väsyneenä ja alistuneena. Tämä oli ainoa valitus, joka hänen huuliltaan lähti. Aina sen mukaan kuin hänen voimansa lisääntyivät, palasi myöskin hänen raitis luontonsa takaisin, ja hän tuli pian iloisen hymynsä ja omituisen puhelunsa kautta sairaanhoitajien suosikiksi. Ensimmäisenä lauantaina sen jälkeen kuin hän oli herännyt tuntoihinsa jälleen, tuli hänelle vieras. Kapteeni d'Arcy itse astui sairassaliin. Tämä oli suuremmoisin hetki Greetan elämässä, ja vaikka kivut olivatkin tuskalliset, hohti ilon välähdys hänen kasvoistaan.

"No Greeta", sanoi kapteeni, "minun mielestäni oli velvollisuuteni itse tulla sinua kiittämään siitä, mitä minun puolestani olet tehnyt. Terveytesi edistyy toivoakseni."

"Kyllä; mutta suokaa anteeksi että kysyn, kadotinko sukkani? Olen maannut sitä ajatellen, mutta olen varma siitä, että se oli kädessäni."

Kapteeni d'Arcy hymyili.

"Oli, minä luulen että se on tätini tallessa. Kyllä se oikein oli sinun kädessäsi."

"Sitten vielä, suokaa anteeksi kapteeni, mutta pelastuivatko paperinne?"

"Pelastuivat kaikki tyyni. Niiden hukka olisi ollut äärettömän suuri vahinko minulle; ja minä olen sinulle sydämmestäni kiitollinen."

Hän otti povitaskustaan kolme sadan markan seteliä ja laski ne Greetan päänalukselle.

Greetan kasvot kävivät tulipunaisiksi.

"Kiitoksia, kapteeni, en minä tahdo mitään rahoja. Oi, ette suinkaan luullut minun tehneeni sitä rahojen vuoksi?"

Hänen silmänsä täyttyivät kyynelistä. Sen aiheutti pieninkin asia tähän aikaan.

"En, tietysti en", kiirehti kapteeni d'Arcy vastaamaan. "Mutta minun täytyy matkustaa pois, Greeta, ja minun teki mieleni antaa sinulle pieni lahja ennen lähtöäni. Tiedäthän, että minä olin tulen irtipääsemiseen syypää; ja aivan varmaan oli sekin minun syyni, että sinä olit kadottamaisillasi henkesi. Sinä teet minulle todellisen ilon, jos tahdot ottaa nämät vastaan."

Greetan säteilevä hymyily näyttäytyi nyt koko loistossaan.

"Minä kiitän teitä, kapteeni. Kyllä minä ne otan sukkaani varten, se on ihastuttavan hauskaa. Ja olkaa niin hyvä ja sanokaa, matkustatteko takaisin Intiaan?"

"En vielä juuri, minä aion käydä tervehtimässä muutamia ystäviä ensin."

"Muistan aina teitä", sanoi Greeta vakavalla äänellä. "Olen aina halannut tavata teitä, mutta en voinut milloinkaan uskoa, että se todella tapahtuisi. Ja kapteeni, minä toivon, että sanoin oikeat sanat, kun ensi kerran näin teidät. Minun oli niin kiire saada ne sanotuksi, että kentiesi käytin vääriä sanoja."

"Oi ei, sinun saarnasi oli kyllä oikea", sanoi nuori mies, katsellen häntä tällä kerralla ilman tavallista leikillistä ilmettänsä. "Minä koetan, Greeta, painaa muistiini jokainoan sanan. En voi koskaan sanoa, etten tiedä mihin minun tulee mennä, saadakseni uuden sydämmen. En ole vielä saanut, mutta siitä jo olen varma, että tulisin paremmaksi, jos sen saisin."

Greeta katsoi häneen hämmästyneenä.

"Se sairas kapteeni, josta raamatussa kerrotaan — hän, joka niin äkkiä parantui, hän se sai minut ajattelemaan, että tekin samoin voisitte parantua. Olen aina toivonut, että minä olisin ollut tuo pieni tyttö; ja kun sitten todellisuudessa satuin tapaamaan sairaan kapteenin, tulin niin suunnattoman iloiseksi, että sydämmeni oli pakahtua!"

"Eräs sairas kapteeni raamatussa", sanoi kapteeni d'Arcy katsoen miettivästi Greetaan. "Kukahan se lienee ollut?"

"Se oli spitaalitautinen kapteeni, ja tyttö oli hänen vaimonsa kammarineitsyenä, ja hän sanoi, että kapteeni menisi Elisan luo parantuakseen, ja hän meni, ja hänelle sanottiin, että hän pesisi itsensä, mutta hän ei tahtonut, mutta sitten hän sentään pesi ja tuli aivan terveenä kotiin."

"Hauska kertomus! Luuletko minun tarvitsevan pesua?" Taaskin näkyi leikillinen katse kapteenin silmissä.

"Minä luulen, että teidän sydämmenne sitä tarvitsee. Te sanoitte, että sisäpuolenne oli hirveän huono, ettekö niin sanonut?"

"Sanoinko? No niin, Greeta; jos jolloinkin seuraan sinun neuvoasi, annan sinulle siitä tiedon. Laita nyt, että tulet pian terveeksi. Onko sinulla nyt kaikkea, mitä toivot?"

Greeta hymyili.

"Kiitos, kapteeni, kyllä minulla on kaikkea."

"Se on hyvä; hyvästi."

Hän noikkasi tytölle ja läksi.

Greeta makasi ja piteli käärityillä sormillaan seteleitään. Kun hoitajatar tuli hänen luokseen, sanoi hän:

"Neiti, en ole aivan varma näöstäni vielä. Kuinka monta penniä nämät paperit sisältävät?"

Greeta ei tahtonut näyttää tietämättömyyttään setelien arvosta. Hän ei eläessään ollut seteleitä nähnyt.

"Pennejä!" nauroi sairaanhoitajatar; "markkoja tarkoitat. Siinä sinulla on kolmesataa markkaa, Greeta. Panenko minä ne sinulle talteen?"

Greeta makasi ääneti pelkästä hämmästyksestä.

"Mutta siinäpä on enemmän kuin koko vuoden palkkani! Oi, mitenkä hän saattoi antaa minulle niin paljon! Oi, miten sukkani nyt tulee täyteen!"

Hän vaipui ajattelemaan rakasta sukkaansa, ja kun kääreet piti uudistettaman, sanoi hän itsekseen:

"Muista nyt, Greeta, että ajattelet sukkaasi; se kyllä vaikuttaa, ettet niin paljon huomaa kipujasi. Ja ajattele sitä hetkeä, jona kulta vierii ulos ja sinä saat jättää sen lähetyssaarnaajan käsiin!"

KAHDESTOISTA LUKU.

Sairaskäyntejä.

Oli muitakin kuin kapteeni d'Arcy, jotka tulivat Greetaa tervehtimään sairashuoneeseen. Rouva Dale ja Lucy sekä rouva Creek. Nesbitt selitti, että sairashuone aina sai hänet vapisemaan kuin haavanlehti, eikä hän ollut sairashuoneessa käynyt aina siitä asti kuin hänen äitinsä oli siellä kuollut; mutta Greeta olikin aivan tyytyväinen tervehdykseen. Hän piti enimmän Lucysta, ja tällä olikin koko joukko uutisia kerrottavana.

"Niin, me olemme päässeet taloon jälleen takaisin, ja ainoastaan kirjasto onkin turmeltunut perin pohjin. Sen minä sanon, että vesi teki enemmän vahinkoa kuin tuli. Jospa näkisit sisäänkäytävän ja portaat! Kullatut kuvat ja matot ovat ihan turmeltuneet. Tietysti vettä tarvittiin valkean sammuttamiseen, niin että eihän ole oikeus valittaa, mutta kyllä tulee maksamaan koko sievän summan, kun tuota kaikkea on korjattava, paneelit ja seinät ja muut semmoiset. Minä jään yksin kotiin hoitamaan taloa, sillä rouva Dale lähtee ulkomaille pian, ja hän ottaa Nesbittin mukaansa."

"Ja mihinkä minä joudun, kun täältä pääsen?"

"Takaisin omille neideillesi, etkö tahdokkin? Mutta minä toivon, että ehdit meille ennen rouva Dalen lähtöä, jos kiirehdit tulemaan terveeksi ja reippaaksi jälleen."

Greeta näytti epäilevältä.

"Nahka estää, Lucy. Kestää niin kauan ennenkuin se tulee uudestaan. Ja minun jalkani ovat niin tuskallisen kipeät. Tuntuu siltä, kuin en milloinkaan enään voisi niitä taivuttaa."

"Herra Bennett on matkustanut kapteenin kanssa pois, ja hänen mielestään sinä olet oikein urhea tyttö. Miksi sinä tuon urhotyön teit? Muutamat paperit eivät ole sen arvoiset, että niiden tähden kannattaisi polttaa itseänsä kuoliaaksi."

"Minun täytyi se tehdä", vastasi Greeta vakavasti. "Luulenpa, että tekisin sen huomenna jälleen, Lucy, jos sama asia uudestaan tapahtuisi. Minun täytyi jotakin tehdä tuon kapteenin hyväksi, ja hän tarvitsi ne paperinsa niin tärkeästi."

"Sinä olet kummallinen pieni olento! Herra Bennett sanoi, että hän tietysti pelastaisi pienen lapsen, sillä tunteehan sen, että sillä on joku arvo, parempi kuin kapteenin papereilla, sanoi hän, sillä ne eivät ole muuta kuin paperia ja mustetta, eikä niiden tähden kannata uhrata lihaa ja verta. Ihmiset vain nauravat sitä, sanoi hän, joka sellaisia tuhmuuksia tekee."

"Minä en paljoakaan välitä siitä, mitä herra Bennett sanoo", vastasi Greeta, nostaen leukansa pystyyn tavalliseen tapaansa, "hän puhuu niin rumasti lähetyssaarnaajista ja pakanoista. Minä arvelen, että hänen tapansa on sellainen ja että hän on sellaisen kasvatuksen saanut, mutta kaikissa tapauksissa on hirveätä kuunnella häntä. Hän sanoo, että hän olisi mennyt tuleen pelastaaksensa lapsen, mutta minä tiedän, ettei hän sitä olisi tehnyt pelastaaksensa pakanaa. Ja pakana on yhtä hyvä kuin lapsi, Lucy; se on ihan sama asia!"

"En tiedä niistä paljon mitään", tunnusti Lucy, "mutta minä ja Nesbitt kaipaamme herra Bennettiä. Hän oli niin hauska nuori mies."

Rouva Creek tuli ja itki nähdessään Greetan.

"Mielestäni tuntuu ikäänkuin kuuluisit minulle, rakas lapseni, niin todellakin, ja minä olin niin ylpeä siitä, että sinä olit saanut oikein hyvän paikan; ja nyt olet viskattu takaisin jälleen sinne missä ennen olit. Olen surrut ja surrut, siksi että huomasin minkälainen paha muija minä olen, sillä Kaikkivaltias pitää huolen omistaan, eikä ole luultavaa, että hän sinuakaan unhottaa."

"Ei, sen minäkin uskon", sanoi Greeta loistavin silmin; "ja tiedättekös rouva Creek, minä rukoilen häneltä tuhansia asioita tässä maatessani. Pelkään, että väsytän häntä kovin, mutta minä rukoilen, että hän ei kuuntelisi sellaista, mitä hän ei hyväksy, ja minä koetan olla pyytämättä samaa asiaa kahta kertaa."

Kun Greeta rupesi paranemaan, alkoi hänessä samalla herätä myötätuntoisuus hänen kärsiviä kumppaneitaan kohtaan.

Lähimmässä vuoteessa makasi nuori nainen, jonka jalka oli poikki. Hän oli kovin huolissaan kodistaan ja lapsistaan, ja Greeta kuunteli eräänä päivänä hänen keskusteluaan erään vanhanpuoleisen naisen kanssa, joka makasi Greetan vuoteen vieressä toisella puolella.

"Pidä lepoa niin kauan kuin saat ja ole iloinen siitä. Kuka lapsiasi hoitaa?"

"Minun kälyni. Hän tuli Kentistä, ja hän on kelvollinen ja hyvä ihminen. Mutta minä halajan saada nähdä nuorintani. Hän on ainoastaan kymmenen kuukauden ikäinen."

"No eihän teillä ole oikeastaan mitään huolehtimisen syytä. Katsokaa minua. Minä kiitän Jumalaa joka päivä siitä, että putosin portailta ja nyrjähytin olkapääni. Nähkääs, minä olen lähes neljänkymmenvuotias ja olen synnyttänyt ja kasvattanut neljätoista lasta ja tehnyt ankarasti työtä koko elinaikani, pessyt ja puhdistanut muille. En vielä milloinkaan näinä kaikkina vuosina ole maannut sairaana eikä minua koskaan niin ole hoivattu kuin nyt täällä. Minä nautin äärettömästi tästä levosta. Olenhan minä joskus pyhinä käynyt puistoissa, mutta siinä on sitte aina lapset ympärillä nykimässä, ja täytyy miestäkin pitää varalla, ettei hän kurkista liian syvälle lasiin. Kaikkina näinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen ollut naimisissa, en ole milloinkaan maannut hiljaa vuoteessa mitään tekemättä. Oi, tämä on oikein kuin taivaan esimakua!"

Hän laski päänsä jälleen päänalukselle ja huokasi tyytyväisyydestä. — Greeta katsoi häneen hymyillen.

"Minä ajattelen, että Jumala havaitsi teidän tarvitsevan lepoa, ja sen vuoksi olette tullut tänne."

"Minä en tarvitse mitään lepoa", vastasi nuori vaimo; "minä tarvitsen Jackini ja pienokaiseni. Siellä on nyt Martta nuuskimassa kaikkia laatikoitani ja siivoomassa arkkujani, kuten hän sanoo, ja minä en sitten löydä mitään, kun kotia palaan."

"Älkää huolehtiko", sanoi Greeta, noikaten hänelle rohkaisevasti. "Parempi on siivota kuin panna toimeen epäjärjestystä. Kentiesi te kotiin palatessanne saatte nähdä kotinne koristettuna ja hienoksi siistittynä tervetuliaisiksenne. Älkää nähkö pahinta kaikessa, vaan ajatelkaa sitä mikä on parasta ja jättäkää ikävät syrjään. Minä olen päättänyt aina kuvitella kaikkein parasta. Ja niin teenkin. Minun oli tapanani uneksia, ennenkuin tulin palvelukseen, että minä kerran pääsisin palvelemaan oikein hienoja neitosia, ja että asuisin talossa, jossa oli tauluja ja mattoja, ja että minulla olisi tarpeeksi hiiliä lämmittämistä varten, — ja niin on kaikki tapahtunut. Ja jos te tuumaatte itseksenne ja kuvittelette miten kaikki tulee olemaan, kun kotiin palaatte, niin se lohduttaa ja hauskuuttaa oloanne ihmeellisesti. Saanko kuvata teille, miten kaikki käy?"

Odottamatta hänen suostumustansa Greeta alkoi: "Näin se on. Te tulette, ajatte kotiin ajurin vaunuissa pitkin katuja aivan kuten herttua, ja teidän naapurinne pistävät päänsä ulos akkunoista ja katsovat, kuka siellä tulee ajaen niin hienosti, ja sitten teidän miehenne nostaa teidät hellästi alas vaunuista ja vie teidät sisälle, ja siellä kaikki pienokaiset tulevat teitä vastaan kasvot puhtaiksi pestyinä, hiukset sileiksi kammattuina ja parhaat vaatteet yllä, ja Marttakin tulee hymyillen teitä vastaan, ja huone on niin hienoksi siivottu kuin jos olisi pyhä, ja siellä on katettuna komea teepöytä, jossa on merirapuja ja vesinenättiä ja kentiesi myöskin korinttikaakku, ja teidät pannaan istumaan nojatuoliin, ja kaikki kilvan palvelevat teitä, ja miehenne sanoo: Kuules vaimoni, me olemme kovin iloisia siitä, että saimme sinut jälleen! Me emme täydellisesti tunteneet arvoasi ennenkuin nyt, kun olet ollut meiltä poissa!"

Vaimo parka rupesi itkemään, mutta tunsi kuitenkin mielensä lohdutetuksi.

"Te esitätte asian juuri niin kuin se on", sanoi hän ihmetellen ja pyyhkien silmiänsä. "Niin, kyllä on ihanata päästä kotiin jälleen! Minä koetan sitä ajatella."

Greetalla oli sana sanottavana myöskin lääkäreilleen.

Yksi heistä onnitteli häntä eräänä aamuna siitä, että hän oli parantumassa.

"Teillä on mainio ruumiinrakennus", sanoi hän. "Olen nähnyt monta, jotka eivät ole kestäneet lievempiäkään palohaavojen tuottamia kipuja, vaan ovat siihen menehtyneet."

"Suokaa anteeksi, tohtori, onko menehtyminen samaa kuin kuolema? Minä en milloinkaan olisi sitä ajatellut, sillä minä aion ruveta lähetyssaarnaajaksi, kun tulen täysikäiseksi. Minä tiedän, että Jumala sen tahtoo, ja hän pitää kyllä huolen siitä, etten kuole, ennenkuin siksi olen tullut."

Tohtori katseli häntä hymyillen.

Greeta jatkoi vakaasti, kiinnittäen silmänsä tohtoriin.

"Minä arvelen, että tunnette suurta pettymystä, tohtori, jos ette saa ihmisiä paranemaan?"

"Niin, kyllä kaiketi."

"Se mahtaa olla hyvin suuri koettelemus teille. Minun tulee teitä sääli, kun aamuisin teette kierroksenne sairashuoneissa ja havaitsette, että lääkkeenne ei ole tehnyt toivottua vaikutusta. Ei suinkaan Lontoossa ole ainoatakaan lääkäriä, joka olisi varma siitä, että hän voi sairaat parantaa?"

"Ei, jos sairaus on päässyt liian pitkälle kehittymään tai jos se on parantumatonta laatua."

"Niin", sanoi Greeta, ja uneksiva katse ilmestyi hänen sinisiin silmiinsä; "ja minä otaksun, että löytyy sellaisia, jotka huolettomina jättävät sielunsa sairaiksi, kunnes tauti on päässyt liian pitkälle. Senpävuoksi juuri minä kiirehtisin pakanain luo."

"Mitä niille sitten teet?"

"Aion ainoastaan kertoa heille, kuka voi heidän sielunsa parantaa. Tuntuu minusta oikein hirveältä, että muutamien niistä täytyy odottaa siksi, kunnes pääsen heidän luoksensa."

"Vai niin, sinä aiot tulla saarnaajaksi? Oletko sinä pelastusarmeijalainen?"

"En, herra tohtori, olen palvelustyttö."

Ja Greeta nosti jälleen leukansa pystyyn. Jos hän olisi ollut herttuatar, ei hän olisi voinut itsetietoisemmin sitä ilmaista.

"Ja minulla on oikein hyvä palveluspaikka", jatkoi hän, hiukan nyökäten päätänsä tohtorille, "ja minä olen erittäin halukas pääsemään sinne takaisin niin pian kuin suinkin."

"No me koetamme saada sinut terveeksi mahdollisimman pian; mutta minä luulen, että jos olisin sinun sijassasi, niin minä jäisin paikalleni ja jättäisin pakanat omiin oloihinsa."

"Mutta juuri pakanoitten tähdenhän minä tahdon elää." Sitten hän äkkiä vaihtoi puheainetta.

"Te lääkärit kai ette milloinkaan itse ole sairaita?"

"Toisinaan mekin olemme", vastasi tohtori nauraen.

"En ole milloinkaan kuullut raamatussa puhuttavan sairaasta tohtorista. Sairaista kapteeneista ja kuninkaista ja naisista ja tavallisesta kansasta yleensä, mutta ei kenestäkään lääkäristä, sitä minä en ainakaan voi muistaa. Mutta minä kuvittelen, tohtori, että teidän sielunne ovat yhtäläisiä kuin muittenkin ihmisten, ja niitä te ette voi parantaa; vai voitteko?"

"Me luulemme osaavamme", sanoi tohtori naurahtaen.

"Niin", sanoi Greeta, päätään ravistaen, "mutta ettepä osaa kuitenkaan. Sitä ei osaa kukaan muu kuin Jeesus Kristus; raamattu sanoo niin. Hän etsii sieluja, eikä hän anna kenenkään muun sekaantua työhönsä. Minä välistä ajattelen, että lienee suuremmoista olla lääkärinä, sillä te ja Herra olette yhteistyössä; hän antaa teille ruumiit parannettavaksi ja hoitaa itse sielut. Mutta suokaa anteeksi, tohtori, minä totta tosiaan uskon teidän erehtyvän, jos luulette voivanne itse parantaa sielunne."

"Vai niin", sanoi tohtori, nousten lähtemään, "ehkä minä erehdyn. Koetan ajatella sitä asiaa."

Greetalla oli iloinen päivä silloin, kun siteet otettiin pois hänen oikeasta kädestään ja käsivarrestaan. Hän pyysi heti hoitajattarelta mustetta ja paperia.

"Minulla on niin monta ystävää, neiti hyvä, joille minun täytyy ilmoittaa, kuinka voin. Ja ne, jotka ovat maalla, haluavat kirjeitä, sen voin teille vakuuttaa. Oi, kun minä ensin olin lähtenyt Lontoosta, kysyin joka kerta postimieheltä, eikö hänellä ollut kirjettä minulle, kysyin siihen asti, että vihdoin sain kirjeen, ja silloin olin sekä iloinen että ylpeä, uskotteko sen?"

Ensimmäisen kirjeensä hän kirjoitti Ellenille. Se kuului näin:

"Rakas ystäväni Ellen! Toivon että olet terve. Minä en voi sanoa, että olen oikein terve vielä. Olet kai kuullut minusta puhuttavan. Minua on kohdannut tapaturma, se johtui siitä, että juoksin palavasta huoneesta tuomaan asiakirjalipasta, ja tuli tarttui minuun ja minä kaaduin ja vietiin sairashuoneeseen. Tuli on jotakin hirvittävää, Ellen, ja ellei minun olisi pitänyt elää pakanain tähden, joitten luo minä aion mennä, niin luulen, että olisin kuollut siihen paikkaan, johon kaaduin. Mutta nyt paranemiseni edistyy, ja minä pidän vuoteestani, ja tohtorit ja hoitajat ovat kilttejä, mutta hiukseni ovat leikatut, ja siitä olen pahoillani myssyjeni tähden. Minä ajattelen ja ajattelen, Ellen, miten minun pitää tehdä, ja minä aion kiinnittää myssyni kummilla, jota ostetaan pulloissa. Ja nyt, Ellen, pyydän sinua oitis kirjoittamaan minulle, sillä minä tahtoisin kuulla miten herra Job jaksaa, ja tervehdi häntä minulta, ja pidä minusta uskollisesti kuten ystävä, Ellen, ja minä en milloinkaan tahdo muuta ystävää kuin sinut.

Rouva Banner, joka makaa viereisessä vuoteessa, lähtee huomenna kotiin, ja minä ehkä tulevalla viikolla. Minä toivon pääseväni takaisin neitieni luo pian. Oletko ollut missään sairashuoneessa, Ellen? Se on suuri valkoinen huone täynnä vuoteita ja sairaanhoitajia, ja jokaisen vuoteen yläpuolella on seinässä kortti, joka kertoo kaikille, kuinka sairas kukin on, ja taulu, joka ilmoittaa lämpömäärän, joka menee ylöspäin ja alaspäin, kuten sanovat, sillä he tekevät sen lyijykynällä, mutta minä en tunne mitään lämpömäärää, en tunne mitään muuta kuin ennenkään. Ja tohtorit tulevat ja menevät joka päivä, ja niitä on sadottain. Lontoossa on joukottain tohtoreja, kun on sairas; ja ne tunkeilevat saadaksensa sairasta nähdä, mutta minä pidän heistä ja hymyilen heille enkä puhu mitään. Nyt minun täytyy sanoa sinulle hyvästi, Ellen, olen sinun rakas, uskollinen ystäväsi

Greeta."

"J.K. Toivon ettet ole unohtanut pakanoita."

Viimeinen, joka tuli tapaamaan Greetaa, ennenkuin hän lähti sairashuoneesta, oli Joyce.

Se oli iloinen yllätys Greetalle, mutta Joyce ihan hämmästyi, kun hän näki tytön pienet, läpihohtavat, laihat kasvot.

"Oi Greeta, sinusta tuskin mitään enään on jäljellä! Minulle sanottiin, että sinä nyt olet parantunut, mutta kyllä vielä pitkä aika kuluu, ennenkuin jaksat ruveta työtä tekemään."

"Viimeinen emäntäni on matkustanut ulkomaille, neiti, ja hän sanoi, että minä voisin auttaa Lucya talon hoitamisessa, kunnes te minua jälleen tarvitsette. Palaatteko jo pian maalle?"

"Ei vielä. Helena neiti ja minä aiomme vielä käydä muutamien tuttavien luona sitä ennen. Meillä ei ole mitään kiirettä kotiin. Meidän kävi mielemme niin pahaksi, kun saimme kuulla, mitä sinulle oli tapahtunut, mutta samalla olimme oikein ylpeät sinusta. Olen ollut vieraana samassa talossa kuin kapteeni d'Arcy, ja hän kertoi koko tapauksen."

"Tunnetteko minun kapteenini, neiti?" kysyi Greeta innokkaasti. "Hän tuli tänne minua tervehtimään eräänä päivänä. Hän on siivo herra, paljon siivompi kuin hänen palvelijansa, herra Bennett."

"Kuinka sinä voit ajatella mitään työtä, sinä pieni raukka?" Joyce katseli häntä säälivin silmin. "Olen varma siitä, että olet tullut paljon pienemmäksi entisestä. Et näytä siltä, kuin voisit mihinkään ryhtyä."

"Oi neiti, minun hiukseni minut sellaiseksi tekevät", selitti Greeta surullisena. "Kun minä saan myssyni takaisin, tulen isoksi jälleen. Minä niin odotan sitä aikaa, jolloin saan sen päähäni. Olen mielestäni aivan pukematon ilman sitä."

Joyce nauroi.

"Minä luulen, että sinun täytyy ensin päästä johonkin toipumuskotiin, ennenkuin rupeat ajattelemaan myssyjäsi. Minäpä puhun sisareni kanssa asiasta."

Greeta ei näyttänyt olevan varsin tyytyväinen sellaiseen tulevaisuussuunnitelmaan. "Suokaa anteeksi, neiti, mutta minä en pidä tuollaisista kodeista ja sen semmoisista. Olen kuullut, että niissä on paljon kaikenlaisia sääntöjä, enkä minä voi kärsiä sääntöjä, ainakaan kun ne ovat kirjoitetut suurilla kirjaimilla. Minä tulen terveeksi ja voimakkaaksi ja jaksan pian tehdä työtä, kun vain pääsen täältä pois. Minun on hyvä olla täällä, mutta ruoka on niin ja näin, sitä on tavallisesti kupeissa. Väliin ajattelen, että makkara tahi syltynpalanen maistuisi mainion hyvältä."

Sitten hän kysyi Helenaa.

"Onko hän oikein terve jälleen? Olen iloinen, että hän on terve, sillä se vasta oli hirveätä, kun hän siinä makasi tuperruksissa! Sitä en milloinkaan voi unhottaa. Ja oi miten iloiseksi tulen, kun jälleen saan palata kotiin maalle. Minä olen aivan samaa mieltä kuin rouva Creek, että se kokonaan voittaa Lontoon."

"Onpa hauskaa, että niin ajattelet. Nyt minun täytyy lähteä. Me kirjoitamme sinulle, kun jälleen palaamme kotiin. Olemme suostuneet siitä rouva Dalen kanssa. Hyvästi."

Joyce kurkotti kätensä hyvästiksi, ja Greeta puristi sitä kunnioittavasti.

"Tuntuu minusta kuin olisin hieno neiti, kun minun neitini antavat minulle kätensä", sanoi hän jäljestäpäin hoitajattarelle.

KOLMASTOISTA LUKU.

Kolehti.

"Lucy, Lucy! Luuletteko, että minä saan lähteä kokoukseen tänä iltana? Neljä lähetyssaarnaajaa pitää puheita, se on ilmoituksessa, ja sali on ainoastaan kahden katukulman päässä täältä!"

Greeta tuli aivan hengästyneenä kertomaan uutisiansa kyökkiin, herättäen Lucyn hänen iltapäiväunestaan.

"Voi sitä tyttöä, minkälaista melua!" huudahti Lucy nyrpeänä. "Tietysti sinä saat mennä, jos haluat. Minä kyllä lähden muutamien ystävien luo, mutta tulen aikaisin kotiin."

Kaksi viikkoa oli kulunut siitä kuin Greeta jätti sairashuoneen, ja ensi viikolla hänen piti palata Sundaleen. Hiukset olivat vielä hänelle suurena koettelemuksena, ja käsissä ja käsivarsissa näkyi tulen jättämiä arpia. Mutta hänen hyvä luontonsa näytti olevan palovakuutettu, ja kun Lucy välistä surkutteli häntä, sanoi hän rohkeasti:

"En ole milloinkaan ollut kaunotar, enkä minä aio valittaa. Minä pidän itseni puhtaana ja siistinä enkä huoli muusta."

Nyt hän oli intoa täynnä lähetyskokouksen tähden — eikä ollut kummakaan, sillä hän aikoi ottaa sinne mukaansa säästönsä. Hän oli setelinsä vaihtanut kultaan; sukka oli melkein täynnä hopea- ja kuparirahoja. Kokous alkoi kello 7, mutta jo kuudelta seisoi Greeta kokoushuoneen ulkopuolella odottamassa, että ovet avattaisiin. Säteilevä ilme kasvoissaan hän asettui salin penkille istumaan, uskollisesti pidellen kallista sukkaansa päällysnuttunsa alla, jotta ei mikään pahansuopa ihminen sitä näkisi ja tempaisi hänen kädestään.

Oli paljon väkeä kokouksessa, sillä se oli vuosikokous, ja puhujien joukosta Greeta tunsi muutamia pappeja. Ensimmäisistä puhujista ei hänellä ollut mitään iloa, sillä hän ei ymmärtänyt heidän selostuksiansa ja tiedonantojansa; mutta kun lähetyssaarnaajat rupesivat puhumaan, silloin Greeta todella innokkaasti seurasi esitystä. Hän kuunteli tarkkaavasti joka sanaa. Jos kertomukset huvittivat kuulijoita, nauroi Greetakin sydämmensä pohjasta, jos taas jotakin surullista kerrottiin, täyttyivät hänen silmänsä suurista, raskaista kyynelistä.

Kun vihdoin laulettiin virsi ja kolehtia ruvettiin kantamaan, silloin hänen ilomaljansa oli täynnä.

Hämmästykseksi ja tyytymättömyydeksi sille ujolle nuorelle miehelle, joka kolehtilautasta kantoi, otti Greeta hitaasti ja varovasti esiin nuttunsa alta mustan sukkansa ja laski sen rahojen päälle.

"Se on minun sukkani, nuori mies", sanoi hän kiireesti, mutta niin ääneensä, että lähellä olevat selvästi kuulivat hänen sanansa. "Ottakaa se mukaanne, mutta älkää hukatko sitä, sillä se on hyvin raskas!"

Nuori mies seisoi hetkisen epäilevänä; mutta Greetan uhkaava muoto ja varoittavat kuiskeet saivat hänet pakenemaan tytön luota niin pian kuin suinkin.

"Te ette saa sitä koskea, nuori mies! Se on annettava lähetyssaarnaajille, että he vievät sen pakanoille. Se on minun sukkani, sanon minä! Te ette saa pistää sormianne siihen, sillä se on minun sukkani, ja minä pidän teitä silmällä!"

Hänen silmänsä todellakin seurasivat nuorta miestä ympäri koko salin; mutta sitten vietiin kolehti erääseen sivuhuoneeseen. Kun Greeta vielä oli viipynyt muutaman hetken sen jälkeen kuin kokous oli lopussa, läheni hän vihdoin hitaasti ovea.

"Mitä sinä odotat?" kysyi hän itseltään melkein suuttuneena. "Sinä olet antanut sukkasi ja sillä hyvä. Tahtoisitko että kaikki tulisivat sinua kiittämään? Sinä olet oikea tyhmyri, se sinä olet."

Hän seisoi oven kynnyksellä, kun käsi laskeutui hänen olalleen. Hän katsahti ylös ja näki huonosti puetun naisen seisovan vieressään.

"Minä istuin takananne ja näin teidän laskevan sukkanne lautaselle", sanoi hän ystävällisesti. "Onko teillä mitään sitä vastaan, että kysyn mitä siinä oli?"

"Minun säästöjäni", sanoi Greeta vähän ujosti. "Minä olen jo kauan, nähkääs, halunnut päästä tällaiseen kokoukseen ja sillä välin olen säästänyt sitä varten."

"Kuinkahan paljon te olette säästänyt?"

"Olen saanut pari kertaa lahjan, nähkääs, yksi oli oikein suuri — koko 300 markkaa — se vaikuttaa sen, että summaa karttui niin paljon; mutta minun neitini tahtoivat, että minä ostaisin vähän vaatteita, ja senvuoksi en ole itse voinut säästää kuin 75 markkaa ja 68 penniä."

"Kuinka suuri palkka teillä on?"

"Minä saan 140 markkaa tänä vuonna."

Rouva lähti. Hänellä itsellänsä oli 14,400 markan tulot, ja hän oli antanut 15 markkaa. Rahat olivat hänen jumalansa, hän ei tahtonut niitä käyttää edes itseänsä varten. Häntä oli kehoitettu menemään veljenpoikaansa kuulemaan, joka oli lähetyssaarnaaja — ja hän oli melkein katunut, että oli antanut hetken tunteen vaikuttaa itseensä niin, että antoi 15 markkaa, kun 50 pennissäkin olisi ollut hänen mielestään tarpeeksi. Mutta Greetan riemu ja tyytyväisyys, kun hän oli antanut sukkansa, oli liikuttanut häntä. Hän häpesi, kun hän vertaili molempia lahjoja ja molempien lahjojen antajien tuloja toisiinsa. Tultuansa kotiinsa hän lähetti nimettömän rahaosotuksen, jolla lähetysseura sai nostaa 2000 markkaa, eikä kukaan tietänyt, että pieni palvelustyttö oli tähän antanut aihetta.

Greeta pysähytettiin vielä kerran, ja tällä kertaa eräs pappi häntä puhutteli.

"Oletko sinä se pieni tyttö, joka antoi 375 markkaa sukassa lähetykselle?"

Greeta oikein hohti tyytyväisyydestä.

"Kyllä, hyvä herrani, mutta siinä oli vielä enemmän — 375 markkaa ja 68 penniä. Toivon että se nuori mies ei mitään pudottanut. Hän näytti niin pelästyneeltä."

"Onko sukalla mitään historiaa?" kysyi pappi hymyillen.

Greeta tuijotti häneen ja vastasi vähän ylenkatseellisesti:

"Mitä vielä. Ei sukalla ole mitään historiaa. Sitä on ainoastaan kuninkailla ja kuningattarilla, sellaisilla joista minä luin koulussa."

"Mutta mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?"

"Osan olen saanut lahjaksi sairaalta kapteenilta ja loput olen itse säästänyt."

"Kuinka kauan sinä olet harrastanut lähetystyötä?"

"Oi, hyvin kauan, aina siitä asti kuin vuosi takaperin olin eräässä lähetyskokouksessa. Minä aion itse tulla lähetyssaarnaajaksi kerran, mutta —" tässä hän sai pelästyneen ilmeen kasvoihinsa — "mutta ei suinkaan minun milloinkaan tarvitse astua lavalle puhumaan, kuten nämät täällä tekevät; täytyykö minun?"

"Sinun tulee tehdä paljon vaikeampaakin, jos tulet lähetyssaarnaajaksi", sanoi pappi hymyillen. "Miksi tahdot tulla lähetyssaarnaajaksi?"

"Pakanain tähden, hyvä herra, kun ne eivät tiedä mitään, ja lähetyssaarnaajat sanovat, etteivät joudu käymään kaikkien luona."

"Ei, me emme voi sitä tehdä", sanoi pappi alakuloisena.

"Sanokaapas minulle, herrani, oletteko ollut pakanain parissa?"

"Olen ollut Intiassa viisitoista vuotta."

"Oohoo!" Greetan ääni ilmaisi sekä pelkoa että ihastusta. "Mutta ette ollut puhujana siellä toisten joukossa."

"En, minä kuuntelin niitä, jotka olivat uudempia ja nuorempia kuin minä, ja mielestäni oli hyvä kuunnella heitä."

"Oi herra pastori", sanoi Greeta loistavin silmin ja punastuvin poskin, "en ole milloinkaan nähnyt pakanaa, mutta lähetyssaarnaaja on melkein yhtä hyvä; tahtoisitteko antaa minulle kättä?"

"Aivan mielelläni."

Greeta tunsi itsensä niin onnelliseksi, kuin jos hän olisi kätellyt kuningatarta.

"Paljon kiitoksia, herra pastori; ja olkaa hyvä ja sanokaa, onko missään pakanoita, jotka puhuvat englanninkieltä siellä, mihin minun täytyy mennä, sillä minä en ole kasvatettu puhumaan ranskaa ja sellaista."

"Minun mielestäni sinä saisit tyytyä puhumaan pakanoille täällä kotimaassa. Niitä on yllin kyllin, tyttöseni. Ehkäpä Jumala näyttää, että parhaiten voit häntä palvella täällä. Ja jos sinä lähetät säästösi muitten avuksi, jotka pakanamaihin lähtevät, niin sinä otat osaa suureen evankeliumin levitystyöhön kaikessa maailmassa."

Greeta painoi alas päänsä.

"Olen päättänyt mennä pakanamaille ja minä toivon, että saan mukaani erään ystävän, jonka nimi on Ellen. Mutta jos Jumala ei pidä minua sopivana, niin hän sen kyllä ilmoittaa tavalla tai toisella."

Ja sitten Greeta lähti hymyilevin kasvoin, mutta surullisin sydämmin.

"Sukkaan kokoominen on hyvä apu", mutisi hän, "mutta siinä ei ole puoleksikaan sitä, mitä minä haluan tehdä, sillä minä tahdon tehdä niin paljon kuin voin enkä niin vähän kuin mahdollista."

Hän oli tavattoman äänetön, tullessaan kotiin Lucyn luo, ja kun hän pani maata, vieri hänen silmistään muutamia kyyneleitä.

"Sinusta tuntuu tyhjältä, Greeta", mutisi hän nyyhkytystensä kesken. "Tiedän minä syynkin, sinä kaipaat sukkaasi — tuntuu siltä, kuin olisi täällä käynyt kuolema huoneessa, — mutta tuo on vain tuhmuutta! Ajattele sinä, mihinkä se on mennyt ja mitä kaikkea sinun rahasi saavat aikaan. Ja jos sinusta tuntuu tyhjältä ilman sukkaa, niin ota toinen ja rupea sitä täyttämään huomenna!"

Tämän päätöksen tehtyään hän lohdutettuna vaipui unen helmoihin.

* * * * *

Neljä vuotta sen jälkeen kuin Greeta oli palannut Lontoosta Ivyn huvilaan, näemme hänen eräänä kauniina iltapäivänä seisovan puutarhassa omenapuun suojassa kuunnellen kirkonkellojen juhlallista ääntä.

Albert Edvard istuu takajaloillaan ja katselee tarkkaavasti tyttöä. Mutta siinä on myöskin voimakas, nuori mies, jonka silmät ovat häneen kiinnitetyt, eikä hän ole pakotettu äänettömänä tyttöä katselemaan, sillä hänellä on kieli, millä voi puhua.

"Greeta"!

Greeta hätkähti ja punastui samassa niin, että tuli melkein kauniiksi.

"Noh, Bill, miksi minua seuraat? Minä näin sinut kirkossa vähän aikaa sitten, ja siinähän on kyllin yhdeksi päiväksi."

"Isä on lähettänyt minut", sanoi hän vähän ujosti. "Hän haluaisi kuulla jotakin häistä."

"Voithan sinä kertoa hänelle niistä", sanoi Greeta katsellen puussa nuokkuvia valkoisia ja punaisia omenankukkia. "Sinä tiedät, miltä Joyce neiti näytti, eikä löydy koko maailmassa toista kapteenia, joka voisi kapteeni d'Arcyn voittaa. Nyt minun täytyy lähteä sisälle ilostuttamaan Helena neitiä. Hän on mennyt huoneeseensa itkeäkseen tarpeeksi. Minä tulin tänne, kun vaunut vierivät pois, vieden heidät mukanaan."

"Mitä sinä ajattelit?"

"Minä ajattelin sitä, miten he molemmat puristivat minun käsiäni", vastasi Greeta, ja innostunut hymyily päilyi hänen huulillaan. "Olenko kertonut sinulle, että he pyysivät minua mukaansa Intiaan? Minä kuvittelin ennen, että menisin sinne lähetyssaarnaajana, kun täysikasvuiseksi tulisin, ja nyt näytti siltä, kuin Jumala olisi antanut minulle tilaisuuden; mutta olen saanut oppia toista, ja koska Helena neiti nyt on kovin luuvalon vaivaama, en aio häntä jättää. Hän ja minä keskustelimme paljon täällä eräänä päivänä. On muutamia, joitten on sallittu puhua ihmisille täällä kotona, ja toisia, joitten tulee lähteä ulkomaille, ja kunhan me vaan puhumme toisillemme Jeesuksesta ja voimme tarjota auttavaa kättä, teemme Jumalalle otollista työtä, missä olemmekin. Minä olen vain taitamaton, sivistymätön tyttö, mutta minä rupean käsittämään, etten ole niin taitava kuin ennen luulin olevani. Ja Vapahtajamme on sanonut: 'Seuratkaa minua ja minä teen teistä ihmiskalastajia'; ja jos Joyce neiti ja hänen kapteeninsa seuraavat häntä Intiaan, niin minä voin seurata häntä täällä Sundalessa. En tahdo milloinkaan lakata ajattelemasta pakanoita, Bill. He ovat, niin sanoakseni, kapaloidut minun sydämmeni ympäri, ja minä tahdon yhä edelleenkin koota heille ja rukoilla heidän puolestaan. Mutta minä koetan tehdä velvollisuuteni neitiäni kohtaan ja olla uskollinen pienessä —"

Bill kuunteli häntä ääneti näin pitkälle, mutta nyt hän kurkotti kätensä Greetalle.

"Tule, Greeta", sanoi hän, tarkoittavasti silmää iskien; "tule ja tee velvollisuutesi minua kohtaan. Olen sinua odottanut koko tämän vuoden, ja isä kaipaa sinua niin hirveästi!"

Greeta pudisti päätään, mutta hänen silmiinsä tuli uusi loiste.

"Sinun täytyy odottaa vielä vähän kauvemmin, Bill. Minun neitini on sanonut, että hän tulevana vuonna muuttaa erään sukulaisen luo, ja silloin minä olen vapaa."

"Lupaatko varmasti, Greeta, että tulevana vuonna tulet? Nuo hääkellot soivat minun päässäni ja sydämmessäni tänään."

"Jos sinä ja minä koetamme tehdä Jumalalle otollista työtä yhdessä, Bill, niin tahdon tulla luoksesi silloin."

Greeta puhui kuiskaavalla äänellä, mutta Bill veti hänet luokseen.

"Tyttöni, sinä olet osottanut isälle ja minulle tien taivaaseen, eikä ole luultavaa, että minä tahtoisin tehdä sitä, mikä sotii Herran tahtoa vastaan."

Greetan silmät täyttyivät kyynelistä.

"Oi Bill, mitä luulet kapteeni d'Arcyn sanoneen minulle tänään, kun hän puristi kättäni? Hän katsoi minuun ja sanoi: 'Hyvästi, Greeta. Minä saan sinua kiittää paljosta hyvästä, mutta parhaan päivätyön teit silloin, kun annoit minulle tuon sanoman, ensikerran kuin kohtasimme toisemme. Sinä sanoit sairaalle kapteenille, mihin hänen tuli mennä tullaksensa terveeksi, ja vaikka kesti kaksitoista kuukautta, ennenkuin hän lopullisesti teki päätöksensä, niin hän kuitenkin vihdoin sen teki ja saa nyt kokonaan kiittää sinua siitä, että hän on parantunut.' Nämät ovat hänen omat sanansa, ja minä itken, kun noita sanoja muistan, sillä ne tekevät minut niin äärettömän onnelliseksi. Minä rukoilin Jumalaa, ennenkuin palvelukseen menin, että saisin auttaa sairasta kapteenia, ja tällä tavalla hän on vastannut rukoukseeni!"