Pieni palvelustyttö

PIENI PALVELUSTYTTÖ

Kirj.

AMY LE FEUVRE

Suomentanut

Th. Yrjö-Koskinen [Theodolinda Hahnsson]

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1909.

SISÄLLYS.

1. Ensimmäinen askel palveluksen saamiseksi. 2. Tätini palveluksessa. 3. Olen valmis palvelukseen. 4. Maantienlokaa. 5. Liikanaista uskollisuutta. 6. Lähetyssukka. 7. Eräs toveri. 8. Todellinen pieni lähetyssaarnaaja. 9. Takaisin Lontooseen. 10. Sairas kapteeni. 11. Pieni sankaritar. 12. Sairaskäyntejä. 13. Kolehti.

ENSIMMÄINEN LUKU.

Ensimmäinen askel palveluksen saamiseksi.

Hän istui Bone Alleyn varrella erään talon oven kynnyksellä. Hänen ympäristönsä oli sellainen, jommoista näillä seuduilla Lontoossa köyhien kortteleissa näkee joka päivä; eikä hän itse myöskään herättänyt mitään huomiota tässä ympäristössä. Kymmenestä hänen ohitsensa kulkevasta henkilöstä olisi yhdeksän mennyt menojaan suomatta hänelle silmäystäkään.

Hän oli puettu ruskeaan hameeseen, mustaan liiviin sekä virttyneeseen siniseen huopahattuun, johon oli koristeeksi pantu musta nauhasolmuke sekä harmaa likainen variksensulka. Hän oli kietonut käsivartensa polviensa ympäri, ja jalat, joissa oli rikkinäiset kengät, lepäsivät jonkunlaisen appelsiininkuorista ja rikkinäisistä pulloista sekä tinasohjosta muodostuneen läjän päällä. Hänen silmänsä olivat siniset ja suuret, ja hänen hiuksensa, jotka olivat epämääräisen ruskeata väriä, riippuivat oikosina suortuvina hänen hentojen vilustuneiden kasvojensa ympärillä. Mutta hän oli uneksija. Tarkka tutkija olisi havainnut, että hänen sielunsa oli kaukana hänen ympäristöstään. Äkkiä ilmaantui hymyily hänen huulilleen ja silmiin syntyi loiste sellainen, ettei mikään Bone Alley'ssa voinut sitä aiheuttaa. "Greeta, sinä kiipeät liian korkealle, tule alas!"

Hän oli tottunut juttelemaan oman itsensä kanssa. Hänen läheisyydessään ei ollut ketään. Etäämpänä seisoi posetiivin soittaja muutamien tanssivien lasten ympäröimänä.

"Paras että lähdet liikkeelle, Greeta", jatkoi hän. "Täti varmaankin jo pian sinua huutaa."

Hitaasti hän nousi istualta, ja sitten kuin hän oli oikaissut laihat jäsenensä, rupesi hän astelemaan ylös jyrkkiä portaita myöten. Ylös ja yhä ylöspäin kolmea pitkää porrasosastoa pitkin. Erilaisia löyhkiä tunkeili ulos niistä monista ovista, joiden ohitse hän asteli, ja helposti saattoi arvata, mitä tointa oli kullakin asukkaalla, jolle nuo ovet kuuluivat. Suovan, paistetun sianlihan ja kalan haju tunkeusi esiin. Melkein kaikkialla keitettiin ja paistettiin, sillä kello oli yksi, ja siis oli päivällisaika.

Ylimmäisessä kerroksessa seisahtui Greeta hengähtämään, ei sen vuoksi, että hän olisi ollut hengästynyt, sillä hänen sekä keuhkonsa että sydämmensä olivat aivan terveet, mutta hänen omat sanansa antoivat tähän selityksen.

"Nyt, Greeta, et sano sanaakaan, kun hän alkaa — et sanaakaan, sillä silloin et saa toiste mennä ulos jälleen!"

Hän aukaisi nopeasti oven ja meni sisälle. Tämä oli köyhä asunto, mutta siisti. Ikkunan ääreen sijoitetussa vuoteessa istui viallinen nainen ahkerasti kutoen sukkaa. Hän katsoi vihaisin katsein tyttöä, ja hänen äänensä oli ärtyisän pistävä, kun hän virkkoi:

"Kuinka kauan minun pitää sinua odottaman, sitä juuri tahtoisin tietää? Katso tulta, sinä laiska letukka! Sinä et ole minulle suuremmaksi hyödyksi nyt, kuin silloin, jolloin olit koulussa. Mitä sinä olet tehnyt? Minä kudon ja teen työtä kaikin voimin, pitääkseni sinua vaatteissa ja elättääkseni sinua, ja sinä vain juokset ulkona kaduilla aamusta iltaan. Sinä olet posetiivin ympärillä tanssinut, siitä vetoa pitäisin! Oi, jospa minä vielä voisin jalkojani käyttää, niin kyllä minä sinulle soittaisin toista pilliä!"

Greeta ei vastannut mitään, mutta suurella melulla hän laittoi uuniin tulta ja rupesi valmistamaan päivällistä, perunoita ja silliä sekä kupillisen teetä. Rouva Perkins yhä jatkoi syytöksiään tyttöä kohtaan ja valituksiaan, mutta Greeta näytti häntä tuskin kuulevan. Hän pesi astioita ja hellaa, toi lisää villalankaa piironginlaatikosta, ja kun hän oli tädilleen sen antanut, läheni hän ovea.

"Mihinkä sinä menet?" kysyi rouva Perkins. "Minä tahdon sinua viemään kääröä puotiin, ja rouva Jones on ollut täällä pyytämässä, että sinä vähäksi aikaa tulisit hoitamaan hänen lastansa. Hänen täytyy mennä sairashuoneeseen silmiensä tähden."

"Minä menen hänen luokseen heti", sanoi Greeta iloisesti, "ja sitten olen valmis viemään teidän käärönne."

Hän juoksi alas portaita ja tapasi siinä suuren hartevan vaimon, joka juuri aukaisi suunsa huutaakseen häntä.

"Minä tulen, rouva Jones, minuako te aioitte huutaa? Missä on Artturi? Pitääkö minun mennä ulos hänen kanssaan?"

Artturi oli iso kaksivuotias poika ja hyvin raskas, mutta Greeta nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet alas portaita. Tultuansa kadulle hän laski pojan taas kävelemään.

"Meidän täytyy mennä rouva Creekin luo", sanoi tyttö. "Minä halajan saada puhua hänen kanssaan."

Artturi oli siihen tyytyväinen ja tallusteli mielihyvissään Greetan rinnalla.

Greeta meni kappaleen matkaa eteenpäin ja poikkesi sitten kadun kulmauksesta suuremmalle kadulle, jossa hän seisattui pienen vaatimattoman karamellipuodin luona.

Tämä oli siisti ja miellyttävä pieni puoti; ja myymäpöydän takana istui pieni ilomielinen nainen, silmälasit päässä ja työkori vieressä. Mitenkä rouva Creek saattoi viihtyä tällaisessa seudussa, sitä moni ihmetteli. Häntä itseään lapset ihailivat melkein yhtä paljon kuin hänen karamellejaan. Hänellä ei ollut mitään omaisuutta, vaan hän elätti itseään ompelemalla varakkaammille naapureilleen. Ikkunaan ripustetussa nimikilvessä ilmoitettiin suurilla kirjaimilla:

"OMPELUA VASTAAN OTETAAN."

Mutta rouva Creek käytti neulaansa moneen erilaiseen ompelukseen — pienistä housuista alkaen hattujen vaatetukseen ja sukkien parsimiseen. Hän ja Greeta olivat hyviä ystäviä. Hän tiesi, että vaikka tytön rampa täti olikin kunnioitettava ja ahkera nainen, hän kuitenkin oli ankara, ja vaikea oli häntä tyydyttää. Hän tiesi senkin, että vaikka Greeta aina iloisesti ja alttiisti tätiänsä palveli, niin hän ei kuitenkaan milloinkaan häneltä hyvää sanaa saanut.

"Olkaa niin hyvä", alkoi Greeta, pitäen pikku pojan kädestä kiinni, "ja antakaa viiden pennin kaakku tälle Artturille. Ja tahdotteko, rouva, olla niin hyvä, ja sitten vielä kerran kertoa minulle, mitenkä te ensi kerran pääsitte palvelukseen?"

"Jumala siunatkoon sinun pikku sydäntäsi! Istu tuohon, tuon tyhjän laatikon päälle. Tuossa on kaakku. Oi miten kauniiksi tuo pieni poika on kasvanut!"

Sitten hän nuhtelevasti ravisti päätään Greetalle.

"Sinulla ei ole oikeutta haluta kiellettyä hedelmää, rakas lapsi. Tätisi tarvitsee sinua, hän ei voi avuttasi tulla toimeen, ja hän on sen sinulle sanonut."

"Niin on", sanoi Greeta, jonka kellertävät posket hieman punastuivat; mutta säteilevin silmin hän sanoi: "Minä kuitenkin uneksin siitä lakkaamatta, ja voihan se tapahtua joskus. Opettajatar sanoi pyhänä, että voi rukoilla Jumalalta kaikkea, — ja minä rukoilen — rukoilen häntä ohjaamaan asiani niin. Kertokaa minulle vaatteistanne, rouva Creek. Se kuului kovin ihastuttavalta."

Rouva Creek nauroi.

"Minä muistelen, että niin oli minunkin mielestäni. Ensimmäinen palveluspaikkani oli pappilassa, jossa olin sisäkkönä, enkä minä voinut nukkua yöllä, pelkästä ihastuksesta, kun tuota ajattelin. Minulla oli kaksi sinipunervaa pumpulileninkiä, joihin oli painettu valkoisia satakaunoja, ja sitten minulla oli neljä valkoista esiliinaa ja kaksi paria uusia kenkiä ja yksi pari puolikenkiä ja kolme valkoista myssyä ja musta olkihattu nauhoineen ja valkoinen olkihattu pyhänä käytettäväksi ja harmaa puolivillainen leninki ja musta kaunis päällysnuttu — — —"

Hän keskeytti hetkiseksi puheensa, ja Greeta huokasi hieman.

"Oi", sanoi hän ristissä käsin, "kuinka rikas teidän tätinne mahtoi olla! Kuinka ihastuttavaa ajatella, että nuo kaikki olivat oikein teidän omianne! Oi, olkaa niin hyvä ja jatkakaa! Kertokaa miltä tuntui, kun saitte käydä mattoja pitkin."

"Ne olivat pehmeät ja hauskat", sanoi rouva miettiväisenä, "ja lastenkamari suurine uuneineen ja kirkkaine messinkisuojuksineen, ja taulut ja leikkikalut ja punaiseksi maalattu keinutuoli punaisine tyynyineen — näen ne kaikki edessäni nyt. Lapsenhoitaja oli pitkä ja ankara, mutta pikku tytöt, niitä oli kolme, olivat aina valmiit kanssani leikkimään. Ja minun oli tapana kiikuttaa heitä keinussa, joka oli ruohopihassa, ja auttaa heitä puhdistamaan pupuhäkkejänsä. Se oli iloinen aika, ja minä olin silloin onnellinen ja iloinen tyttö."

Greeta koetti tukehuttaa nyyhkytystä, mutta rouva Creek katsoi häneen ja huomasi, että kyyneleet virtailivat hänen poskiansa pitkin.

"Se tuntuu minusta niinkuin olisi taivaassa", sanoi tyttö, pyyhkien kätensä selkäpuolella kyyneleet silmistään ja ottaen Artturin syliinsä, sillä poika rupesi käymään levottomaksi. "Kuinka vähällä tulisi toimeen, jos olisi oikein varovainen? Riittäisikö yksi pumpulivaatekerta? Sopisihan sitä pestä joka ilta maatapannessa, ainakin voisi ottaa likatäplät pois?"

Rouva Creek pudisti päätään.

"Jos tahdot hienon paikan herrasväen luona, niin sinulla tulee olla jonkunlaiset myötäjäiset", sanoi rouva itsetietoisesti.

"Ikäänkuin naimisiin mennessä", virkkoi Greeta huoaten.

"Mutta", sanoi rouva, "ei ole monella sellaista onnea kuin minulla oli, minä olin maantyttö, näetkö, ja isäni oli puutarharenkinä linnassa."

Greetan muoto kävi surulliseksi.

"Ei minulla kaiketi ole mitään toivoa, vai mitä luulette? Hyvä rouva, olen säästänyt muutamia pennejä, jotka olen rehellisesti ansainnut, mutta odottakaa, minä katson — paljonko tarvitsee yhteen pukuun? Riittääkö markka viisikymmentä penniä?"

Hän otti puserostaan esiin likaisen rievun, johon hän oli solminut rahansa, ja laski, että niitä oli viisikymmentä penniä.

Rouva Creek noikkasi hymyillen.

"Siinä, lapseni, on hyvä alku. Kentiesi silloin, kun tätisi sinua ei enää tarvitse, sinulla on koko sievä summa."

Greetan kasvot saivat iloisen ilmeen.

"Ja miten te kiinnititte myssynne, sanokaa? Oliko teillä pitemmät hiukset kuin minulla?"

"Oli niinkin, taisipa minulla olla vahva, kaunis tukka siihen aikaan, ja minä palmikoitsin hiukseni kauniisti palmikkoihin, ja minulla oli sievä matala säpsä, eikä tuollainen papukaijan muotoinen myssy, joita tytöt tähän aikaan käyttävät."

"Puhukaa nyt vielä jotakin huoneista, jos olisitte niin hyvä."

Rouva Creek alkoi kertomuksensa, joita tyttö oli monta monituista kertaa jo ennen kuullut, mutta hän kuunteli suu auki ja silmät loistavina siksi, että muutamat ostajat tulivat puotiin heitä keskeyttämään. Oli lauantai ja työväki oli saanut palkkansa, ja nyt täytyi rouva Creekin jättää syrjään entiset muistonsa ja ottaa huomioonsa nykyhetken vaatimukset ja velvollisuudet. Kun Greeta oli vähän aikaa odottanut, poistui hän hitain askelin.

Eräs laiha tyttö tapasi hänet heti puodin ulkopuolella.

"Hoi Greeta! En ole tavannut sinua vuosikausiin!"

"Missä olet ollut?" kysyi Greeta.

"Olen ollut kenkätehtaassa, ja meidän Emmamme on mennyt orjuuteen."

"Onko hän? Mihinkä? Minä toivoisin saavani tehdä samoin!"

"Te olette yksinkertaisia molemmat. Minä menisin orjantyöhön! En, sitä en minä tekisi."

"Mihinkä Emma on mennyt?"

"Sianteurastajalle, ja hänen emäntänsä löi häntä kenkäharjalla viime lauvantaina. Minä toivoisin, että hän olisi minua lyönyt!"

"Kun minä menen palvelukseen", sanoi Greeta, pannen päänsä pystyyn, "niin menen oikealle herrasväelle, joka ei puotia pidä."

"Minä alkaisin Buckingham Palacestä", sanoi tehtaan tyttö musertavin katsein, "mutta kentiesi se ei sinulle olisi tarpeeksi hienoa!"

Greeta käänsi hänelle heti selkänsä. Hän meni pienen turvattinsa kanssa eräälle suurelle kadulle, jonka varrella oli puoteja pitkä rivi, ja tyttö näytti pojalle silloin tällöin joitakuita silmiinpistäviä esineitä, joita näkyi ikkunoissa, mutta enimmiten hän ääneti seurasi omaa ajatusjuoksuaan. Vihdoin hän seisahtui erään vaatekaupan eteen. Hän oli huviksensa usein kuvitellut tulleensa ulos, taskussa kukkaro täynnä rahoja, joilla hän ostaisi myötäjäisiä — ja nyt hän ei voinut olla tätä huvia taas toistamatta.

"Valikoitse nyt, Greeta. Tuolla on pumpulikankaita sekä punaisia että sinisiä, vaikka ei sinipunervia, sellaisia kuin rouva Creekillä oli. Mutta tuolla, tuolla nurkassa on kaunista raitaista, sinä tulisit oikein hienoksi siinä. Ja oi, niin kauniita myssyjä, oikein reikäompelulla koristettuja, ja ne maksavat vain 30 penniä!"

Hän vaikeni ja katseli halajavin silmin myssyjä.

"Jos minä vain saisin koettaa yhtä, saadakseni nähdä miltä se näyttää! Mutta miksikä en ostaisi sellaista? Noh, tule Artturi, minä ostan sen tuossa tuokiossa!"

Hän astui puotiin ikäänkuin joku herttuatar. Ja kaupanteko se vasta olikin Greetan mielestä oikein hauskaa. "Ne ovat ainoat tilaisuudet, jolloin ihmiset ovat kohteliaita", oli hänen tapana sanoa. "He eivät huuda eivätkä toru minua, ja tämä synnyttää minussa tunteen, että olen ikäänkuin heitä mahtavampi."

"Minä pyydän saada nähdä muutamia noista säpsistä", sanoi hän, istahtaen tiskin vieressä olevalle tuolille. "Minä tarkoitan noita myssyjä palvelijoita varten."

"Tässä", sanoi eräs nuori neiti kohteliaasti, "on yksi laji hyvin halpoja, jotka juuri olemme saaneet kauppaan."

"Toivottavasti ne kestävät pesua", sanoi Greeta nostaen yhtä sormenpäällään. "Kun lakaisee huoneita, tulee säpsä likaiseksi", lisäsi hän, ravistaen päätään asiantuntijan näköisenä.

"Kyllä, ne kestävät kyllä pesua, katsokaa, kun tämän ryppynauhan vetää suoraan, tulee se aivan sileäksi. Katsokaa, näin!"

Greeta katsoi sitä ja ponnisti voimiaan voidaksensa olla ihmettelyään osottamatta.

"Tämähän on ikäänkuin Jack laatikossa", ajatteli hän; mutta ääneensä hän sanoi:

"Minä otan yhden, koetteeksi, nähdäkseni mitä siitä pidän. Olen erittäin tarkka myssyjeni suhteen."

Puotineiti koetti salata hymyilyään, sillä välin kuin hän kääröä valmisti. Kun Greeta oli myssynsä maksanut, lähti hän pois ihan tyytyväisenä.

"Tämä on ensimmäinen askel palveluksen saamista varten", sanoi hän ihan ääneensä, "mutta minä en vain käsitä, missä minä sitä koettelisin. Tädillä on meidän ainoa peilimme, enkä minä tästä tahtoisi puhua rouva Creekille — hän pitäisi minua yksinkertaisena."

Hän meni kotiin Artturin kanssa, ja jätettyään pojan tämän äidille, kiipesi hän jälleen ylös noita jyrkkiä portaita pitkin. Hän pisti myssynsä taskuunsa ja astui sisälle vastaanottamaan tätinsä tavallisen tervehdyksen:

"Missä olet ollut, sinä kelvoton tyttö? Tässä on pakettini ollut valmiina sinua odottamassa kokonaisen tunnin, ja puut ovat melkein loppuun asti palaneet eikä vesi teepannussa vielä läheskään kiehu!"

"Olen ollut ulkona Artturin kanssa. Laitan tulen heti paikalla."

Ei kauan viipynytkään, ennenkuin valkea leimusi takassa, ja muutamaa minuuttia myöhemmin lähti Greeta viemään tädin työtä erääseen Cityssä olevaan puotiin. Täti varoitti häntä olemasta siellä kauan, ja tyttö riensi eteenpäin pitkin vilkkaita katuja; koko tien hän vaivasi päätään tuumaamalla kuinka ja missä hän saisi tilaisuuden koettaa lumivalkoista säpsäänsä pörröiseen kampaamattomaan päähänsä.

Paketin hän jätti määrättyyn paikkaan ja sai kaksi markkaa viisikymmentä penniä, jotka hän huolellisesti sitoi punaisen kaulaliinansa kulmaan. Kotimatkallaan näki hän edessään rikkarattaat, jotka herättivät hänen huomiotansa sen vuoksi, että siinä kaalilehtien välissä näkyi jokin kiiltävä esine. Greetalla oli hyvät silmät, ja hän havaitsi heti, että se oli peilinpala.

"Juuri mitä sinä Greeta tarvitset", sanoi hän. "Jos tuon voit saada, olet tosiaankin onnellinen tyttö."

Hän läheni ajajaa Lontoon lapsen koko varmuudella.

"Hoi, herrani! Olkaa hyvä ja antakaa minun nähdä tuota peililasia, minä niin mielelläni sen tahtoisin."

Mies katsoi ensin häneen ja sitten peilinpalaseen. Sitten hän nauroi sanoen: "Se ei näytä teille mitään kaunotarta."

"Ei", sanoi Greeta vakavasti, "mutta se auttaa minua panemaan hattuni oikein päähäni."

Mies seisautti rattaansa, otti lapiolla peilinpalan ulos ja antoi sen tytölle. Greeta kiitteli iloissaan lahjasta, ja pistettyään sen nuttunsa alle piiloon, lähti hän kotiin sitä kiirettä, ettei rouva Perkinsilläkään ollut mitään moitittavaa, kun hän palasi.

Oli pyhä-aamu, ja Greeta nousi aikaisin makuulta, sillä hänellä oli paljon tehtävää, ennenkuin hän sai lähteä ulos, ja hän kävi aina pyhäkoulussa, joka oli lähitteellä, sekä meni säännöllisesti kirkkoon aamupäivällä joka sunnuntai. Sitten hän istui tätinsä luona sisällä koko jäljelläolevan päivän. Pyhä-iltapäivinä tulivat rouva Perkinsin ystävät tavallisesti hänen luoksensa vieraisille, ja silloin tarjottiin teetä, ja Greeta oli tarjoilijana ja kuunteli heidän keskusteluaan mieltymyksellä, vaikka ei hänen milloinkaan annettu ottaa siihen osaa.

Hän meni tänä aamuna pyhäkouluun iloisessa ja onnellisessa mielentilassa. Hyvän palveluspaikan mahdollisuus aina kohdistui hänen opettajattareensa, neiti Gregoryyn, ja Greeta oli mielessään luonut monta kummallista kuvitelmaa tuosta nuoresta neidosta — miten hän eräänä pyhänä sanoisi: "Greeta, olen kauan ajatellut, että sinusta tulisi minulle hyvä, pieni palvelija. Nyt olen siitä varma. Minä käyn sinun tätisi luona, ja sitten ostan sinulle uudet vaatteet, ja tulevalla viikolla sinä pääset minun luokseni."

Toisinaan Greetan ajatukset lensivät vielä korkeammalle. Neiti Gregory sanoisi hänelle: "Greeta, minä aion ostaa maalla talon, se on eräs pappila, ja minä olen myöskin ostanut kirkon. Siellä on kaunis puutarha, jossa on kukkia ja hedelmäpuita, sinä pääset minun kanssani ja saat tulla pieneksi palvelustytökseni."

Pelkäänpä että Greetan ajatukset usein olivat läksyistä kaukana. Kaikessa salaisuudessa hän intohimoisesti rakasti opettajatartansa, mutta totta puhuen piti neiti Gregory häntä tyhmänä oppilaana, joka oli tarkkaamattomampi kuin muut ja epäilemättä vähimmän huvitettu opinnoista.

Mutta tänään tyttö jo alusta alkaen oli tarkkaavainen. Päivän tekstissä puhuttiin pienestä tytöstä, joka oli vankina Naemanilla ja kertoi Naemanin vaimolle siitä suuresta profeetasta, joka saattoi parantaa hänen miehensä. Greeta kuunteli silmät suurina ja suu auki.

Neiti Gregory lopetti näillä sanoin:

"Te näette tästä, lapset, kuinka paljon hyvää pieni palvelustyttö voi saada toimeen. Hän oli ryöstetty pois kodistaan ja ystävistään ja olisi luonnollisesti kyllä saattanut olla äreä ja epäystävällinen eikä altis auttamaan, mutta hän päinvastoin halusi auttaa isäntäänsä ja toivoi hänen paranemistaan".

"Arvaahan sen", huokaili Greeta, "hän mahtoi olla hirveän iloinen saadessaan jättää kodin, kun pääsi palvelukseen!"

Hänen äänessään oli jotakin, joka herätti neiti Gregoryn huomiota. Hän katsoi tyttöön sanoen:

"Ei yhdenkään pienen tytön pidä toivoa pois vanhempiensa luota. Hyvät pienet tytöt eivät sitä tee."

Greeta katsoi alas hämillään. Hänen sivukumppaninsa tuuppasi häntä kyynäspäällään.

"Se oli sinulle, Greeta!" kuiskasi hän.

Greeta antoi hänelle kiivaan tuuppauksen takaisin, ja tämä tuotti hänelle uudestaan nuhteita opettajattarelta; ja kun opetustunti oli loppunut ja lapset poistuivat, sai Greeta jäädä jälkeen.

"Etkö tahdo rakastaa Jeesusta, Greeta, ja koettaa tehdä hänen tahtoansa", sanoi opettajatar surullisella äänellä.

Greeta katsoi lattiaan eikä puhunut mitään.

Neiti Gregory jatkoi: "Olen monta kertaa toivonut, että sinä enemmän rakastaisit raamattua, Greeta. Sinä näytät aina ajattelevan jotakin muuta. Etkö sinä pidä raamatun kertomuksista?"

"Kyllä, kun niissä puhutaan palvelustytöistä", vastasi Greeta katsahtaen neitiin iloisesti hymyillen.

"Vai niin, pidätkö sinä niistä? Miksi niin? Ethän sinä ole palveluksessa, vai miten?"

"En, neiti hyvä. Minä asun tätini luona ja autan häntä."

"Silloinhan sinun tulisi olla onnellinen pieni tyttö, koska sinulla on hauska koti, josta sinun ei tarvitse mennä pois elatustasi etsimään. Yksinäisillä palvelijoilla on sangen vaikeat tehtävät, ei sinun pidä sellaiseksi toivoman."

"Mutta minä toivon hyvää palveluspaikkaa oikean herrasväen luona", sanoi Greeta vakaasti.

Neiti pudisti päätään.

"Sinun tulee oppia koko paljon, ennenkuin voit saada sellaisen paikan."

"Mutta tyttö, josta raamatussa mainitaan, tuli suorastaan sellaiseen paikkaan. Opettaja sanoi, että hänen emäntänsä oli sekä ylhäinen että rikas. Minä tahtoisin sellaisen rouvan palvelukseen."

Opettajatar hymyili.

"No niin", sanoi neiti, "saattaahan tapahtua, että sinä joskus pääset palvelukseen, ja vaikkapa tulisit pienimpään puotiin, voit sinä siellä palvella Jumalaa yhtähyvin kun komeassa linnassakin. Älä odota mitään suurta, vaan ole uskollinen vähässä. Seuraa nyt muita kirkkoon. Minä tulen heti jäljessä."

Greetan toiveet olivat jälleen musertuneet.

"Ei sinun puuhistasi ole mihinkään, Greeta", mutisi hän. "Opettaja ei milloinkaan aio sinua auttaa, hän pitää sinua liian huonona."

Hän meni kirkkoon, ja kun hän kumartui rukoukseen ennen jumalanpalveluksen alkua, kuiskasi hän:

"Oi Jumala! Sinä ymmärrät minua, vaikka opettaja ei sitä tee. Ole niin hyvä ja keksi minulle paikka, yhtä hyvä kuin se oli siellä spitaalitautisen kapteenin luona, ja anna minulle vaatteita, ja anna tätini laskea minut menemään. Jeesuksen Kristuksen tähden. Amen."

Sitten nosti hän päänsä, ja hänen silmistään loisti uusi toivo.

"Jumala on sen paremmin tekevä kuin opettaja. Hän on varmaan kuullut minua tänään, koska rukoilin häntä kirkossa."

Hän läksi lohdutettuna kotiin, ja koko päivän hänen ahkerat aivonsa tekivät työtä, ajatellen tuota pientä vangittua tyttöä.

"Minä tahtoisin tehdä jotakin yhtä suurta. Kun ensimmäisen palveluspaikan saan, niin minä koetan. Minä otan semmoisen palveluspaikan, jossa on sairas herra, ja minä puhun hänelle sitten — niin, minä puhun hänelle sitten niistä pillereistä, jotka paransivat tädin serkun, ja jos hän käyttäisi niitä ja paranisi, niin olisin minä puolestani tehnyt jotakin suurta. Tietysti se ei olisi samaa, kuin puhua profeetasta, mutta opettaja sanoo, ettei nyt enään löydy mitään profeettoja. Mutta palveluksessa on helppo tehdä suuria asioita. Ellen minä milloinkaan palveluspaikkaa saa, niin ei noita asioita kannata ajatellakaan."

Ja niin kului sunnuntai toivon ja pelon tunteitten vaihdellessa. Greetalla ei kertaakaan ollut tilaisuutta katsella kallisarvoista myssyänsä, mutta jo tieto siitä, että se hänellä oli, tuotti hänelle sanomattoman ilon.

TOINEN LUKU.

Tätini palveluksessa.

Hän heräsi aikaisin seuraavana aamuna, ja kuullessaan tädin raskaasti hengittävän, tiesi hän hänen nukkuvan. Greeta nousi istumaan vuoteessansa ja olisi mielellään vetänyt ylös uutimen, mutta hän ei uskaltanut hiipiä lattian poikki. Täti heräsi hyvin helposti, mutta ainoa tilaisuus, jolloin Greeta sai olla ihan häiritsemättä, oli tädin nukkuessa.

Niin nopeasti kuin mahdollista asetti hän peilinpalasen seinää vasten ja pani myssyn päähänsä. Tämä oli jotenkin vaikea tehtävä. Ensiksi hänen piti panna hiuksensa nutturalle, mutta ne olivat aivan liian lyhyet kestämään koossa, niin että myssy olisi pysynyt lujasti paikallaan. Hiusten päät pistivät aina sieltä täältä esiin, ja hän kiinnitti ne muutamalla hiusneulalla, mutta myssy meni aina pahemmin vinoon. Väsymättömällä kärsivällisyydellä hän sen vihdoin sai tyydyttävään kuntoon ja katseli itseään ihastuksella pienessä kuvastimessansa.

"Niin", sanoi hän aivan ääneensä, tyytyväisenä nyökähyttäen päätänsä. "Sinä olet ihan kuin ensiluokan palvelija. Oikein hieno oletkin, ja sinä voit varsin hyvin avata oven herttualle. Tulkaa sisään, olkaa hyvä. Ilmoitan rouvalle, että olette täällä. Oi sentään!"

Hän heilautti niin vilkkaasti päätään, että säpsä irtaantui ja lensi kauas lattialle, samalla kun tädin äreä ääni kuului huutavan:

"Mitä ihmettä sinä teet, Greeta? Oletko tullut hulluksi? Miksikä sinä noin itseäsi laittelet tähän aikaan aamusta?"

Greetan posket kävivät tulipunaisiksi, ja hän piiloutui peittonsa alle.

"Oletko sinä hullu?" toisti täti. "Sano minulle, mitä teit! Aivan olit apinan näköinen, kun sinulla oli jotakin valkoista hupsumaista pääsi päällä! Puhu heti, kelvoton!"

Mutta Greeta oli häpeän ja hämmennyksen valtaamana. "Minä luulen että uneksin, täti. Ainakin teidän sopii luulla niin — — minä — minä leikin, että olin olevinani palvelija."

Hän teki tunnustuksensa katuvaisella äänellä.

"Pieni hupsu!" Täti käänsi itseään vuoteessa ja nukkui. Greeta ei liikahtanut, ennenkuin kirkonkello löi seitsemän; silloin hän nousi huoaten ja tallensi peilinpalan sekä säpsänsä patjan alle vuoteeseensa. Tämä oli hänen tavallinen talletuspaikkansa, ja se oli saanut ottaa vastaan monta kummallista esinettä aina silloin tällöin. Puettuaan vaatteet yllensä hän lähti tuomaan heidän maitonsa, jota tarvittiin aamiaiseksi, ja nyt hän käytti tilaisuutta mennäksensä eräälle hiljaiselle, siivolle kadulle, jossa palvelijattaret tähän aikaan pesivät portaita. Tämä katu — Nelsonkatu — veti häntä puoleensa siitä syystä, että hän saattoi tarkastaa niitä erilaisia myssyjä ja esiliinoja, joita palvelijattaret käyttivät. Olipa hän välistä niinkin onnellinen, että sai jutella näitten kadehdittavien nuorten palvelijattarien kanssa. Tänä aamuna hän puhutteli erästä äsken tullutta n:o 6:ssa. Greeta oli nähnyt monta uutta tyttöä noilla portailla. Muutamat olivat olleet paikassaan joitakin viikkoja, toiset ainoastaan muutaman päivän. Hän erotti aina uudet siitä, että heillä oli puhtaat hameet ja hyvin kammatut hiukset, mutta tämä oli hänen mielestään tavallista siistimpi ja hienompi. Hänellä oli punaiset hiukset ja punaiselta hohtavat posket, ja hänen hameensa oli enemmän rouva Creekin sinipunervan hameen näköinen kuin toiset, joita Greeta tähän asti oli nähnyt.

"Te olette uusi palvelija", sanoi Greeta.

Tyttö kääntyi ja katsoi häneen.

"Kuka sinä olet?"

Hän ei juuri epäkohteliaasti tätä sanonut, mutta vähän uteliaasti. Greeta oli saanut pitää hyvänään ylenkatsetta ja monet tiuskaukset noilta tytöiltä, niin ettei hän nytkään muuta odottanut.

"Minä", sanoi hän, katsellen ihastuksella kysyjään, "minä aion mennä palvelukseen jonakin päivänä ja kuljen sen vuoksi tällä kadulla ja katselen, missä talossa minä halukkaimmin tahtoisin palvella. Kuka tässä asuu? Asuuko täällä joku muu kuin se rouva, joka aina toruu?"

"Se on kyllä minun rouvani, sillä minä tulin tänne entispäivän edellisenä päivänä, enkä ole vielä kertaakaan osannut tehdä hänen mielikseen. Täällä asuu kaksi herraa ja yksi nainen, jotka antavat soittotunteja."

"Oi", huokasi Greeta, laskien maitoruukkunsa alas portaille ja molemmat käsivartensa kupeilleen. "Jos minä vain voisin saada palveluspaikan, silloin vasta olisin onnellinen!"

"Olen Kentistä", selitti punatukkainen. "Mutta minun mielestäni maalla oli liika hiljaista, ja siksi minun teki mieleni tulla Lontooseen. Niin minä tulinkin tänne setäni sisarpuolen luo."

"Mutta parhaat paikat varmaankin ovat maalla", sanoi Greeta. "Minä tahtoisin paljon halukkaammin palvella maalla, siellä on paljon helpompi pitää myssyjänsä ja esiliinojaan puhtaana — niin sanoo rouva Creek."

"Sinä olet minusta kummallinen otus", sanoi punatukkainen ja tuijotti hämmästyneenä Greetaan. Silloin kuului auki olevasta ikkunasta ääni huutavan:

"Liisa, Liisa! Tule heti!"

Hän syöksähti sisälle pesusoikkoineen ja harjoineen. Greeta kulki eteenpäin.

"Ei", sanoi hän, "en minä tahdo Liisan paikkaa!"

Kohta tämän jälkeen hän lähti taas rouva Creekin puotiin.

"Minä luulen, rouva", sanoi hän, "että jos joku tahtoisi tulla puhumaan tädin kanssa, niin hän kyllä antaisi minun mennä. Siellä on alakerrassa tyttö, joka auttaisi häntä 50 pennistä viikossa. Jos minä pääsisin pois, niin totta kaiketi minä niin paljon ansaitsisin?"

"Kyllä, lapseni, ja koko joukon enemmänkin."

"No sittenhän minä voisin palkata tytön, ja täti saisi hyvän hoidon. Oi, olkaa rouva niin hyvä, että tulette puhumaan tädin kanssa asiasta."

Rouva Creek teki kieltävän liikkeen.

"En voi itse sitä tehdä, mutta voisihan puhua sen rouvan kanssa, jonka piiriin tämä kuuluu."

"Hän ei ole kiltti", sanoi Greeta. "Täti ei tahdo laskea häntä sisään. Hän sanoo, että se rouva puhuu niin paljon uskonnosta. Hän antoi tädille kerran kirjoituksen, jonka nimi oli 'Onnellinen raajarikko', ja täti sanoi, että hän tahtoi tehdä hänestä pilkkaa."

"Ah", sanoi rouva Creek huoaten, "sinun tätisi ei ole vielä havainnut, että onnea usein nähdään juuri niillä, joilla meidän mielestämme on vähiten ilon aihetta. Sinun tätisi, lapseni, voisi paremmin, jos hänelläkin olisi enemmän uskontoa."

Greeta kumartui eteenpäin ja sanoi kuiskaavalla äänellä:

"Hän ei pidä Jumalasta, hyvä rouva, ja se on suora totuus! Kun ajettiin hänen ylitsensä ja hänen jalkansa meni niin pilalle, ettei hän enään milloinkaan saattanut kävellä, silloin hän lakkasi rukoilemasta."

"Vaivainen hän! En ole milloinkaan tuntenut tätiäsi, hän oli rampa jo kun minä tänne tulin, ja hän piti ovensa suljettuna melkein kaikilta. Mutta se, joka Kaikkivaltiaan ulos sulkee, se itseltään myöskin sulkee pois päivän valon."

Greeta noikkasi.

"Siksipä minäkin tahtoisin hänet jättää ja mennä palvelukseen. Oletteko, rouva, kuullut eräästä spitaalitautisesta kapteenista raamatussa ja pienestä palvelustytöstä?"

"Olen kyllä. Sinä tarkoitat Naemania."

"Niin, semmoinen nimi hänellä oli, ja minä haluaisin saada samanlaisen paikan. Ajattelen, että tyttö ei ollut minua vanhempi, ja nähkääs kuinka paljon hyvää hän teki. Minä aion tehdä myöskin koko joukon hyvää, jahka minä pääsen palvelukseen!"

Rouva Creek katseli hetkisen ääneti tytön suuria, vakavia silmiä. Sitten hän laski kädestään sukan, jota hän paraikaa oli parsinut, ja naputti sormustimellaan myymälän pöytään.

"Kuules nyt, mitä minä sanon, Greeta. Sinulla on nyt paikka, ja paikka sellainen, johon kaikkivaltias Jumala on sinun asettanut. Sinä olet pieni palvelija ramman luona, joka ei voi vuoteestaan liikahtaa. Sano minulle nyt, mitä hyvää olet hänelle tehnyt?"

Greeta katsoi ihan hämmästyneenä rouvaan. "Mutta rouva hyvä, tätihän on minun tätini, enkä minä ole hänen palveluksessaan."

"Kyllä, lapseni, olet kuin oletkin. Sinä palvelet häntä päivästä päivään. Oletko koskaan koettanut tehdä häntä vähän onnellisemmaksi? Oletko kertonut hänelle, mitä pyhäkoulussa olet kuullut, jotta hän saisi tietää, että Jumala häntä vielä rakastaa?"

Greeta hengähti syvään.

"Minä en milloinkaan puhu hänelle muuta, kuin mitä minun välttämättömästi tulee puhua."

Tavallisuuden mukaan uudet kauppatuttavat keskeyttivät puheen; mutta Greeta lähti karamellipuodista, ja uudet ajatukset pyörivät hänen pienessä päässään.

"On aivan niin kuin opettaja sanoi sinulle, Greeta — sinä katsot liian korkealle ja unohdat hoitaa sitä pientä, mikä on edessäsi. Mutta voi, mikä ihmeellinen ajatus, että olen palveluksessa tätini luona! Jos hän olisi oikea emäntä, mahtaisinkohan silloin enemmän hänestä pitää? —"

Hän kulki syviin ajatuksiin vaipuneena.

"Mitähän se raamatun pieni palvelustyttö olisi mahtanut tehdä, jos hän olisi ollut tädin luona. Mutta raajarikkoja varten ei löydy mitään parannuskeinoa, minun tietääkseni, muuten minä kyllä voisin tehdä hänelle jotakin hyvää."

Hän meni erään kukanmyyjän ohitse, joka tarjoili kaupaksi orvokkeja. Äkkiä juolahti hänen mieleensä hyvä ajatus.

Hän etsi hameensa taskusta muutamia kalliita pennejänsä, valitsi vihkosen orvokkeja, maksoi siitä viisi penniä ja kiirehti kotiin.

Sisään tultuansa hän näki tätinsä makaavan työtään koskematta. Tämä oli niin ihan outo näkö, että Greeta joutui aivan hämilleen.

Hän meni ääneti, hiljaa lattian poikki tädin vuoteelle asti.

"Olen tuonut muutamia orvokkeja teille, täti. Ne tuoksuvat oikein hyvältä."

Rouva Perkins kääntyi vuoteessaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja kuihtuneet.

"Olen saanut jälleen tuon kummallisen kivun kylkeeni, Greeta", mutisi hän. "Pane muutama tippa konjakkia lämpimään veteen ja anna minulle."

Greeta laski pois kukkavihon ja kiirehti ruokakaapin luo, jossa konjakkipullo säilytettiin. Ei sitä usein käytetty — olkoon se sanottu rouva Perkinsin kunniaksi.

Greetalla oli pian lämmin juoma tädilleen valmiina.

Rouva Perkins tuli paremmaksi heti, kun hän oli sitä nauttinut, ja saattoi jälleen kohota istumaan vuoteeseensa.

"Se tuli niin äkkiä", selitti hän, "ja minulla on koko joukko työtä tehtävänä. Tule tänne, Greeta, anna minulle villat. Puhuitko sinä jotakin orvokeista? Mistä ne sait?"

"Minä ostin ne, täti."

"Ostit orvokkeja!" Rouva Perkinsin ääni muuttui heti. "Voi sinua pahaa, tuhlaavaista tyttöä. Ja mistä sinä rahat sait? Minä makaan täällä työtä tehden aamusta iltaan, ja sinä kuljet kaduilla ja ostat kukkasia kuten ylhäiset naiset! Sinun tulisi hävetä!"

Greeta seisoi siinä nopolla nokin.

"Ostin ne teille", sanoi hän hiljaa. "Luulin teidän pitävän niiden tuoksusta."

Rouva Perkins nauroi ivallisesti.

"Hyvin todenmukaista. Älä minulle useampia valheita latele. Ostit ne minulle, todellakin! Koska sinä jotakin sellaista olisit tehnyt? Ennen taivas putoaisi alas, kuin sinä ajattelisit sairasta tätiäsi. Sinä otat vastaan hänen rahansa ja hänen ruokansa ja ne vaatteet, jotka hän sinulle antaa, ja nurkuilet kaikesta, mitä sinun tulee tehdä hänen puolestaan. Oi, jos sinun joskus täytyy kadottaa jalkasi ja maata kovalla vuoteella, niin kannattaisipa sinunkin sitte kokea, miltä tuntuu, kun kiittämätön tyttö sinua auttaa."

Greetan kasvot kävivät nyrpeiksi. Hän ei koettanut puhua tädin kanssa eikä puolustella itseään, mutta hän ajatteli, ettei hän enään milloinkaan voisi olla tädille ystävällinen. Hän rupesi valmistamaan teetä ja viskasi kukat lattialle.

Tämä antoi aihetta uusiin nuhteisiin, ja rouva Perkins määräsi heti, että kukat pantaisiin veteen ja asetettaisiin ikkunalaudalle.

"Minä toivon, että olet ne saanut rehellisellä tavalla, mutta sitä ei ole hyvä sanoa. Minä tahdon niitä nyt kuitenkin käyttää hyväkseni, koska ne nyt kerran täällä ovat."

Greeta heräsi yöllä tädin huudosta.

"Voi, se on taas se vanha kipu! Se syntyi varmaankin ruoasta, jonka söin. Oi voi, voi! Tunnen ikäänkuin kuolisin!"

"Hieronko teitä?" kysyi Greeta.

Niin pian kuin täti oli kipeä ja avuton, valtasi Greetan aina säälin tunne häntä kohtaan.

Rouva Perkins antoi hänen hieroa kylkeänsä, joi taas vähän konjakkia ja vettä ja tuli levollisemmaksi jälleen. Greeta istui hänen vuoteensa ääreen ja katseli häntä.

"Ah", sanoi rouva Perkins huoaten. "Minä luulen, että päiväni ovat luetut. Nämät vaivat ovat liian vaikeat, ne merkitsevät jotakin. Mutta jos minä kuolen, niin ei kukaan minua kaipaa."

"Minä kaipaan teitä, täti", sanoi Greeta vilpittömästi. "Ja minä olen ajatellut, että tulisin teille paremmaksi vast'edes. Ja minä kerron teille kaikkea mitä kuulen pyhäkoulussa, ja kaikkea, joka tekisi teitä onnellisemmaksi."

Rouva Perkins huokasi ja ravisti epäillen päätänsä.

"Ei mikään voi tehdä minua onnelliseksi", sanoi hän. "Mutta sinulla on tulevaisuus edessäsi, Greeta."

"Niin", sanoi Greeta nöyrästi, mutta jotenkin päättävästi, "minä olen päättänyt tehdä teille hyvää, samoin kuin se pieni palvelustyttö teki sille spitaalitautiselle kapteenille. Ja sitten minä kerron teille kaikkea mitä minä kuulen, ja te saatte sitten poimia siitä itseänne varten mitä sopii teille ja mikä teidän mieltänne tyynnyttää."

"En tahdo kuulla mitään uskonnosta", sanoi rouva Perkins katkeralla äänellä. "Jos Jumalaa löytyy, niin on hän minua huonosti kohdellut, en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan!"

"Jumala teitä rakastaa, sanoo rouva Creek", selitti Greeta pelkäämättä. Hän istui yhä vielä laidalla vuoteen jalkopäässä ja tuijotti tätiin, mutta nyt hänen silmänsä saivat uneksivan katseen. "Kaikissa tapauksissa ei teitä ole ruoskittu ja pilkattu eikä ristiinnaulittu, niinkuin Jeesukselle tehtiin, ja kuitenkin Jumala häntä rakasti, sanoo opettaja."

"Mene maata, lapsi, äläkä pane päätäni aivan pyörälle puheillasi", vastasi rouva Perkins ärtyisesti.

Greeta totteli heti. Kun hän aamulla heräsi, oli hänen tätinsä tavallisissa voimissaan, ja heidän yöllinen keskustelunsa tuntui ikäänkuin unelta. Ei kumpikaan maininnut siitä mitään, ja heidän elämänsä kulki tavallista rataansa seuraavaan sunnuntaihin asti.

Greeta lähti tänä aamuna pyhäkouluun, tehden lujan päätöksen ahkerasti toimivissa aivoissaan.

Hän jäi toisten lasten mentyä vielä kouluun.

"Minä pyydän saada kysyä jotakin opettajalta."

"Sittepä voit tulla mukanani kirkkoon. Meillä on hyvää aikaa ja voimme jäädä vielä hetkeksi istumaan. Mitä nyt tahdot tietää?"

"Tahdon vain kysyä teiltä, opettaja, että eikö nykyaikana ole mitään keinoa, millä rampaa saattaisi parantaa, samaten kuin spitaalitautinen kapteeni parannettiin, hän josta raamatussa puhutaan?"

"Vai niin, sinä tarkoitat Naemania! Ei, Jumala ei anna sellaisten ihmeitten enää tapahtua, niitä ei enään tarvita."

Greetan kasvot kävivät alakuloisen näköisiksi.

"Siis ei voi tehdä mitään hyvää raajarikko raukoille enään?"

"Kyllä varmaan", vastasi neiti Gregory, ja samalla hänen kasvonsa saivat valoisan ja ilostuneen sävyn. "Heidän sydämmensä voidaan tehdä terveeksi ja onnelliseksi, ja sehän meissä on paras osa. Me ajattelemme paljon ruumistamme, sen kipuja ja tuskia, mutta se on vain verho tahi häkki, missä sielu asuu. Kuljin eilen hyvin ahdasta ja pimeää katua ja havaitsin erään ikkunan ulkopuolella rastaan häkissään laulelevan niin iloisesti ja kauniisti, ikäänkuin se olisi ollut metsässä puun oksalla luonnon ihanan vehreyden ympäröimänä. Tiedätkö missä rastaat tavallisesti asuvat, Greeta? Maalla, kukkien ja kasteesta kimaltelevan ruohon ympäröiminä ja vapaassa raittiissa ilmassa, yläpuolellaan taivaan avara sininen kaarros, ja yltympärillä muita lintuja, joiden parissa voivat riemuita päivät pitkät. Sepä on maailma, joka voi synnyttää iloista laulua — mutta tuo lintu, josta mainitsin, oli ahdettu häkkiin, joka ympärimitaten oli vain jalan suuruinen, eikä se nähnyt häkistään muuta kuin nokea, tomua ja sumua ja kuuli vain riitelevien ja hoilaavien miesten ja naisten ääniä, tai lasten, jotka väliin viskasivat häkkiä kohti kiviä, osuakseen lintuun. Kuitenkin kaikesta huolimatta se lauloi iloisesti, aivan kuin olisi ollut maalla vapauttaan nauttimassa. Se lauloi, koska sillä oli terve ja onnellinen sydän. Ja jos meillä on rampa ruumis, saattaa meillä kuitenkin olla laulava sydän."

"Mitenkä niin?" sanoi Greeta suurin silmin ja vielä suuremmin ajatuksin.

"Rukoilemalla Jeesusta, että hän tulisi sydämmeemme valmistamaan sitä laulavaksi. Oletko koskaan tuntenut Jeesuksen tulevan sinun sydämmeesi?"

"Minä rukoilen häntä", sanoi Greeta miettivästi, "mutta minä en voi toivoa että hän tahtoisi asua sydämmessäni. Ei se ole mikään sopiva paikka hänelle. Täti sanoo, että minä olen paha tyttö."

"Jos sydämmesi olisikin paha, Greeta, niin Jeesus voi sen puhdistaa valkoisemmaksi kuin lumi. Jeesus tahtoo sen tehdä, jos annat sydämmesi hänelle. Hän itse tekee sydämmesi sopivaksi ottamaan hänet vastaan, ja jos hän pysyy meissä, niin meille on sanottu, että me kannamme paljon hedelmiä. Jos Jeesus saa ottaa sinut hoitoonsa, niin hän auttaa sinua tulemaan hyväksi tytöksi."

"Minä toivon, että hän sen tekisi", sanoi Greeta päättävästi.

"Langetkaamme siis tässä polvillemme ja rukoilkaamme häntä yhdessä, ja muista, että hän vain odottaa saada sinua kuulla ja vastata sinulle."

Greeta painoi alas päänsä ja ummisti silmänsä.

"Minä rukoilen sinua, Herra Jeesus, ottamaan sydämmeni ja puhdistamaan sen, ja minä rukoilen sinua tulemaan siihen sisälle ja tekemään sen laulavaksi, ja sitten minä annan sen sinulle, kuten opettaja sanoo, että minun tulee tehdä. Ja minä rukoilen sinua, auta minua tulemaan hyväksi, sillä minä olen kovin paha."

Tyhjässä koulusalissa oli aivan hiljaista. Silloin neiti Gregory rukoili ääneensä pienen oppilaansa puolesta, että hänen Vapahtajansa varjelisi häntä ja tekisi hänet totiseksi ja uskolliseksi opetuslapseksensa. Kun he nousivat, oli Greetan kasvoissa levollinen, vakava ilme.

"Minä en enään koskaan tahdo olla paha", vakuutti hän.

Neiti Gregory hymyili ja kehoitti häntä tulemaan mukaansa kirkkoon.

Matkalla hän vielä puhui vakaita sanoja Greetalle, koettaen osottaa, kuinka heikko hän oli itsessään, mutta kuinka väkevä hänen Vapahtajansa oli.

Kun Greeta oli tullut kotiin ja istui aterialla tätinsä vieressä, syöden lampaanlapaa, joka oli tässä köyhässä kodissa harvinainen herkku, ajatteli hän, mitenkä hän käytännössä voisi toteuttaa mitä oli kuullut. Se oli sangen vaikeaa. Rouva Perkinsin mieliala oli aina sunnuntaisin ärtyisempi kuin muina viikonpäivinä. Hänellä oli silloin enemmän aikaa valitella vaivojansa, ja hänen kielellään ei milloinkaan ollut sabbattilepoa, joskin käsillä sitä oli.

"Täti", sanoi Greeta vihdoin, urhealla voimien ponnistuksella, "tunnetko milloinkaan laulamisen halua?"

"Joko sinä taas tuot esiin nenäkkäisyyksiäsi?" vastasi täti äreästi.

"Oi en! En tahdo ensinkään olla nenäkäs. Opettaja puhui minulle, että kipeässä ruumiissa saattaa olla laulava sydän."

"Vai niin", sanoi rouva Perkins vähän ivallisesti. "Odottakoon opettajasi, kunnes hän saa kipeän ruumiin, ja katsokoon sitten, laulaako hän."

"Minä luulen, että hän sen tekisi", sanoi Greeta miettivästi. "Hän sanoi miten se tapahtuu: tulee rukoilla, että Jeesus tulisi sydämmeen, ja silloin hän tekee sydämmen laulavaksi."

Rouva Perkins tirskahti ylenkatseellisesti.

Greeta rohkaisi mielensä ja jatkoi:

"Minä kysyin häneltä, voisiko tehdä jotakin hyvää sellaisille sairaille, joita lääkärit eivät voi parantaa, ja hän vastasi: 'Kyllä, heidän sydämmensä saattavat tulla terveiksi ja onnellisiksi. Se tuntuu niin elvyttävältä, eikö tunnukin? Minä luulin, että kuulisitte siitä mielellänne."

"Kiitän nöyrimmästi", vastasi täti ivallisesti.

Nyt syntyi äänettömyys. Ateria oli lopussa. Greeta pesi astiat ja siivosi huoneen. Täti istui vuoteessaan patjojen nojassa ja luki erästä sunnuntailehteä, mutta äkki-arvaamatta hän huikeasti huudahti.

"Se on tuo vanha kipu jälleen! Oi, oi! mitä minun pitää tehdä? Se repii sisuksiani kuten kravun saksilla!"

"Minä annan vähän konjakkia", sanoi Greeta.

Mutta täti ei tahtonut mitään. Hän valitti ja vaikeroitsi ja alkoi puhua sekavasti.

"Se on sydän, minä tiedän sen — minä kuolen pian. — Onnellinen sydän — niin, se on kaunista puhetta — laulaa — minä muistan sen kun kävin pyhäkoulua — silloin osasin laulaa — minä lauloin parhaimmin kaikista — miten se olikaan?"

"Sun ristis olkoon sauvanan', tukena heikkoudessan', sun veres sielun puhdistus, sun kuolos uskon uudistus!"

"Mitä sinä sanoit, Greeta, Jumalan rakkaudesta? Voi, voi! Oi, hae lääkäri, joudu, joudu!"

Hänen kasvonsa vääntyivät kouristuksista, ja Greeta riensi ulos huoneesta.

"Rouva Jones!" huusi hän tämän oven takana. "Menkää tädin luo, hän on kuolemaisillaan. Minä juoksen lääkäriä noutamaan."

Ei kulunut monta hetkeä, ennenkuin hän jo palasi, tuoden mukanaan lähellä asuvan lääkärin. Mutta rouva Perkins ei enään lääkäriä tarvinnut. Ja ensi kerran elämässään Greeta sai kokea, minkälainen hirveä ja odottamaton vieras kuolema joskus voi olla.

KOLMAS LUKU.

"Olen valmis palvelukseen."

Seuraavat päivät olivat synkkiä Greetalle. Rouva Jones osottautui ystäväksi hädässä. Hän otti tytön huoneeseensa ja piti hänestä sellaista huolta, jota ei Greeta milloinkaan ennen ollut saanut kokea. Tyttö oli kiitollinen, mutta hän ei tullut lohdutetuksi, ennenkuin oli saanut käydä tervehtimässä rouva Creekiä.

"On oikein hirveätä, rouva hyvä, että monta kertaa olen toivonut tädin kuolemaa! Minä maatessani yöllä ajattelen sitä ja muistan kuinka olin itsepäinen, juro ja nenäkäs — ja nyt hän on poissa. Ja oi, hyvä rouva! Missä hän on?"

Rouva Creek oli hetken ääneti ja sanoi sitten hiljaa:

"Sinä annoit hänelle viestin Jumalalta, rakas lapsi. Hänen viimeiset ajatuksensa olivat Jumalassa ja hänen rakkaudessaan. Ehkä hän armoa anoen korotti rukouksensa armahtavan Isän luo. Se laulu, jonka sanoit hänen lausuneen, osottaisi sitä:

"— — — Sun veres sielun puhdistus, sun kuolos uskon uudistus!

"Nämät sanat ovat mahdollisesti herättäneet vakavia ajatuksia hänessä ja sitten myöskin saattaneet hänet rukoilemaan. On hyvin merkillistä, että hän juuri silloin muisti tuota värsyä. Mutta oi, Greeta, rakas lapseni, älä lykkää Jumalan rauhan etsimistä siihen hetkeen asti, jolloin hän sinua kutsuu! Hänen kutsuntansa tulee välistä ihan hirvittävän äkki-arvaamatta."

Greeta noikkasi.

"En aio enään milloinkaan sanoa pahaa sanaakaan kenellekkään, rouva hyvä, jotta eivät kuolisi, ennenkuin ehdin pyytää heiltä anteeksi."

"Tuo on suuremmoinen päätös", sanoi rouva Creek, "mutta se on vain liian suuri voidaksesi sitä pitää, ellet rukoile Jumalaa avuksesi."

"Herra auttakoon minua, amen", sanoi Greeta innokkaasti. Ja pari kertaa syvästi huoattuaan, jatkoi hän:

"Rouva Jones toivoo, että minä jäisin hänen luokseen hoitamaan Artturia, ja lupaa antaa minulle vaatteita ja ruokaa — mutta minä kovin toivon palvelukseen."

"Minä tiedän sen, lapsi, mutta sinun on hyvin vaikea nyt juuri saada palvelusta."

"Oi, hyvä rouva, luuletteko, että Jumala vastaa rukoukseeni? Olen niin äärettömän usein rukoillut häntä antamaan minulle palveluspaikan, mutta minä toivon, etten ole ollut syypää tätini kuolemaan."

Hän vaikeni pelästyneenä tätä ajatellessaan; mutta aina ystävällinen rouva Creek tyynnytti hänet.

"Jumalalla on meidän henkemme käsissään, Greeta, eikä kenelläkään muulla. Hän otti pois tätisi, mutta minä kuitenkin epäilen, ettet sinä nyt voi saada hyvää palveluspaikkaa."

"Miksikä niin?"

"Ensiksikään ei sinulla ole sellaisia vaatteita, että voisit niitä käyttää hienossa perheessä, ja niitten hankkiminen maksaa paljon. Ja sitten sinulla ei ole minkäänlaista kasvatusta. Jos voisit ensin päästä johonkin talouskouluun —"

"Sitä en tahdo! En tahdo mennä mihinkään laitokseen tahi sellaiseen opistoon. Minä tunnen monta palvelustyttöä, ja ne kyllä auttavat minua."

Greeta ei ollut tottunut siekailemaan toimissansa. Hän saattoi tätinsä hautaan kolmen muun naisen kanssa, jotka häntä kohtaan tunsivat sääliä, ja palattuaan hautausmaalta, pani hän kokoon vaatteensa, jätti huoneen avaimen isännälle ja lähti rouva Jonesin luo.

Jo seuraavana päivänä hän meni Nelsonkadulle ja alkoi vilkkaan keskustelun punatukkaisen palvelijan kanssa, hänen, joka asui N:o 6:ssa.

"Minä otan paikan niin pian kuin saan, mutta en minä tahdo palvella tämän kadun varrella."

"Sepä paha, sillä N:o 14:ssä on palvelustyttö, joka juuri aikoo muuttaa, koska hän menee naimisiin, ja teidän olisi sopinut pyrkiä sinne."

Greeta sai iloisen päähänpiston.

"Onko se tuo, joka tuolla 14:ssä portaita pesee?"

Hän sai tietää, että se oli sama tyttö, ja nyt hän marssi sinne oikopäätä tuttavuutta virittämään.

"Olen kuullut, että aiotte muuttaa. Kuinka pian?"

Tyttö kääntyi Greetaan päin. Hänellä oli pienet sievät kasvot, mutta hänen pukunsa, vyöliinansa ja säpsänsä olivat arveluttavan likaisenharmaat.

"Niin, minä muutan, Jumalan kiitos!" vastasi hän. "Mitä teidän sen kanssa on tekemistä?"

Greeta ei kiinnittänyt silmiänsä hänen kasvoihinsa, vaan hänen pukuunsa. Hän teki laskujansa ja mutisi hiljaa:

"Ole varovainen, Greeta! Kaksi parsintaa selässä, yksi läpi kyynärpäässä ja virttynyt!"

Sitten hän ääneensä sanoi:

"Kuinka paljon tahdotte pumpulihameestanne? Ja tahdotteko myydä sen?"

"Myydä tämä! Oletteko aivan mieletön?"

"Mutta ette suinkaan käytä tuota hametta, kun naimisiin menette; ja minä olen varma siitä, että se sopisi minulle. Minä tahdon antaa teille kaksi markkaa seitsemänkymmentäviisi penniä siitä, ja se on jotenkin hyvä hinta."

Tyttö näytti suuttuneelta.

"Kyllä minä tämän hyvinkin saatan myydä, minä muutan huomenna."

"Mutta sen täytyy olla pestynä."

"Hoh, minä en sitä pese, saatte sen semmoisenaan kuin se on."

"75 penniä vähennetään sitten hinnasta."

Kauppa tehtiin; ja myöhään seuraavana iltana Greeta tuli karamellipuotiin ihan innostuneena.

"Tässä nyt olen, rouvaseni, ja minulla on kaksi pumpulihametta, jotka sain neljällä markalla seitsemälläkymmenellä viidellä pennillä yhteensä. Toinen on likainen ja toinen puhdas. Ne tarvitsevat vain vähän korjausta. Kuten tiedätte, sain minä tädin perintöä 15 markkaa, paitsi niitä seitsemää, joilla rouva Jones osti minulle mustan pukuni, ja hän antoi minulle mustan hatunkin, niin että nyt on jäljellä 10 markkaa 25 penniä kenkiin, päällysnuttuun, esiliinoihin ja yhteen säpsään lisäksi. Sanokaa nyt, luuletteko että sitten olen riittävästi puettu?"

Rouva Creek katseli toimekasta tyttöä hymyillen, mutta melkein kunnioituksella.

"Näen, että olet vahvasti päättänyt mennä palvelukseen, ja minäkin tahdon auttaa sinua vähän. Anna tänne hameesi, niin katson niitä. Jos saat vaatetuksen, niin ei kulune pitkää aikaa, ennenkuin saat paikankin."

Kahden viikon perästä Greeta suureksi ilokseen ja mielihyväkseen sai nähdä yksinkertaisen vaatevarastonsa valmiina säilytys-arkussaan. Rouva Jones oli ollut hänelle hyvin ystävällinen ja antanut koko joukon sellaisia vaatteita, joita hän ei enään käyttänyt. Rouva Creek oli sitten kääntänyt ja laittanut ne sopiviksi Greetalle, niin että ne näyttivät oikein siisteiltä.

"Sinun täytyy myöskin ajatella alusvaatteita eikä ainoastaan ulkokuorta. Sinä tarvitset vahvat, lämpimät alusvaatteet ja hyvin parsitut sukat, jotka pitävät jalkasi lämpiminä kylmimmässäkin ilmassa."

"Niin kyllä, hyvä rouva", sanoi Greeta nöyrästi, ja sitten hän huolestuneena lisäsi: