LAULUJA ANAKREONILTA

ynnä myös Laulu Sapfolta

Greekan kielestä suomentanut ja lyhykäisesti selittänyt

ER. ALEKSANDER INGMAN

HELSINGISSÄ, 1834. Pränttäytetty J. C. FRENCKELLIN LUONA POHJALAISILTA.

Imprimatur. C. E. Ekelund.

LUKIALLE.

Anakreon, jonka tekemiä nämät tässä Suomeksi käätyt Laulut ovat, oli mainio Greekalaisten Runoja. Hänen elämäkerrastansa ei ole meillä enään varsin täyttä tietoa. Greekalaisten kirjamiehet vaan mainihtevat, hänen syntyneen Teos nimisessä kaupungissa Jònian[1] maalla vähässä Aasiassa, josta hän, koska Persalaiset, joita nyt Kyyros hallihti, alkovat hänen syntymämaatansa rasittaa, lähti pakoon Abdeeran kaupunkiin, Thraakian maalla. Sanotaan hänen sitten kappaleen aikaa eläneen Samon saarella, johonka Polykrates, saaren hallihteva kuningas, häntä kuhtui. Täällä, tämän kuuluisan kuninkaan rikkaassa hovissa, oli Anakreonilla varsin hupanen ja huoleton elämä; ja kehutaan hänen sulosilla lauluillansa pian niin miellyttäneen tämän kolkkoluontosen kuninkaan, että se rupesi hänen paraaksi ystäväksensä. Mutta Polykrates ei elänytkään enää kauan; hän kuoli pois, ja Anakreon lähti Atheenaan. Tässä mailman muinen kuuluisimmassa kaupungissa eli hän nyt Hipparchon turvissa, ja oli kaikkien mainittavana. Vaan eipä hänen olonsa täälläkään ollut pitkällinen. Sillä kuin Hipparchos murhattiin v. 513. e.Kr.s., muutti Anakreon, joka soi rauhassa elää, takasi syntymäkaupunkiinsa; josta hänen kuitenki vielä, koska Histiaios nosti Jòniassa kapinat Persian valtaa vastoin, täyty uuestansa paeta Abdeeraan. Täällä hän myös viimen kuoli 85. vuoen ijässä siitä, että joku Viinapuun marja, jos muuten tarina totta puhuu, oli tarttunut häntä kurkkuun ja hänen tukeuttanut.

Lauluissansa on hän somaasti ja sorialla kielellä rakkauen ihanuutta runoillut ja myös viinan ilahuttavaa voimaa. Aika ei ole kaikkia hänen laulujansa meille säilyttänyt; ainuastaan vähänen osa näitä on enään jälellä, joista vielä vähempi tässä Lukialle suomennettuna annetaan.

* * * * *

Sapfo, jonka lauluista ainuastaan yksi tässä nyt suomennettuna myös seuraa, oli varsin erinomasen laululahjansa vuoksi ehkä vielä Anakreoniaki mainiompi, ja eli nuin 660 vuotta e.Kr.s. Tämä vaimo syntyi Mityleenen kaupungissa Lesbon saarella, ja on molemmissa vielä tallella olevissa lauluissansa varsin kauniisti runoillut omaa hellää ja palavaa rakkauttansa, joka hänelle viimen surmanki tuotti. Hän oli muka rakastunut yhteen Faon nimiseen nuorukaiseen; mutta hyljättynä tältä suuttu hän elämähänsä, ja, nostua merenrannalla olevan korkian vuoren kukkulalle, heittiiksen sieltä päätään myöten alas aaltojen pauhinaan, lopettain niin sekä surunsa että päivänsä.

Näitä lauluja kääntäissä on Suomentaja aina kokenut nouattaa alkukielen omaa värsylaatua. Anakreonin lauluissa on mitta enimmiten seuraavainen:

— | —´ v —´ v | —' —

eli

v v | —´ v —´ v | —' _—

elikkä:

v v | —´ —´ v v | —' _—

Ja Sapfon värsy soipi näin:

—´ v — — —´ v v —´ v —´ —_

—´ v — — —´ v v —´ v —´ —_

—´ v — — —´ v v —´ v —´ —_

—´ v v —´ —_

Näihin mittoihin ja myös muihinki on Suomentaja luullut kielemme paraite sopivan, jos me lauluissamme samati kuin Greekan ja Latinan kielissä tavallinen on, ainuastaan sanapolvien eli tavausten omaa arvoa (quantitet), se on pituutta ja lyhyyttä,[2] tarkoin noutelemme, ja tehen sitä myös sallimme että sanojen aksenttoa välistä turmellaan. Tämä aksenton turmeleminen lienee monenki mielestä kummallainen ja sopimaton. Mutta tätä havaitaan myös paraissaki Runoissamme, kuin niitä vaan lauletaan taikka niin luetaan kuin laulannon laatu vaatii. Se lienee siis Lauluissammeki sallittava; vaan ainuastaan sillä eholla, että polvien arvoa myös nouatetaan samalla. Suomen Runojat eivät ole tätä asiaa aina ahkeroineet; sillä Runoissa usein tavataan semmosiaki värsyjä, joissa, kuin lauletaan, sekä polvien arvo että sanojen aksentoki surmataan e.m. näissä värsyissä:

"Minä mies vähäväkinen en ole iso iältä"

Jotka laulettaissa näin kuuluvat:

Miinä|mies vä-|häävä-|kiinen en o-|lee i-|soo i-|ältä.

Vaan tämänkaltaset värsyt, joissa lyhyet polvet näin venytetään ja sanat siis melkein ouoilta kuuluvat, ovat Suomentajan mielestä aivan sopimattomat, ja näyttänevät toeksi, etteivät Suomalaisten Runojat vielä ole Runoteoissaan aina kahtoneet värsyin ulkonaista kauneutta, jota kuitenki valaistuneempi kansa on Runojoiltaan vaativa. — Selvemmältä tosiaan ja varsin komialta soivat Runoissamme semmoset värsyt, joissa tätä venyttämistä ei kuulla, vaikka niissä aksenttoaki turmellaan e.m. tämä värsy:

"Kante-|leen kä-|tensä | alle"

elikkä tämä:

"Niin sa-|noopi | Lemmin-|käinen"

Ja vielä selvemmältä, jos sanojen sekä aksento että arvoki samalla sopivat yhteen, niinkuin näissä värsyissä:

"Ihte | vanha | Väinä-möinen Otti | soiton | sormil-|lensa"

Sen tähen pitäisi myös Suomentajan mielestä sekä Runomme että muutki Laulumme, olkoot minkä luontoset tahansa, polvien pituuen ja lyhyyen mukaan aina rakennettaman, erinomattain siitä syystä, että sanat näin tavoin ovat laulannolle mukavammat, ja lauluki selvemmältä kuuluu, koska pitkihin ja lyhyihin soitto-äänihin ( toner ) sovitellaan pitkä- ja lyhyt-polvisia ( lång- och kortstafviga ) sanoja, niin että sekä mainittu lyhyien polvien venyttäminen että myös pitkien lyhentäminen elikkä muuten murtaminen vältetään.

Tätäpä kuitenkin ovat pian kaikki nykyset Suomalaisten Laulujen tekiät peräti laimin lyöneet, luullen Suomalaisen värsyn pitävän samati rakettaman, kuin Ruotin ja muissa Göthiläisissä kielissä (joista kuitenki Suomen kieli kokonaan erottaiksen) on tavallinen. Muuan Laulu, pantu menneenvuotisen Wiipurin Sanan Saattajan 10:nteen Numeroon, ja laulettava kuin: Skön som Cyperns Herrskarinna lienee sopiva näyttämään, ettei Suomalainen värsy saa Ruotin eikä Saksan kielen jälkeen rakettaa, vaan että se on sovitettava laulannon mukaan. Mainitun Laulun nuotti on mitaltansa seuraavainen:

v v | —´ v —´ v | —´ —_

v v | —´ v —´ v | —´

Jonka tähen myös se tähän mittaan sovitettu Suomalainen Laulu kuuluu laulettaissa näin:

Kúnní-|à òn | kasva-|vainen

Miéhuú-|dèstá | mènòs-|sà (!!) j.n.e.

Mut eiköhän värsy näin tehtynä liene tosiaan hankalallainen ja laulullensa kankia, ja eikö vielä päällisiksiki useimmmiten siitä laausta, että kuin sitä lauletaan, toinen siit' ei ymmärrä pian mitään?

Olisi nyt Suomalaisen värsyn rakennuksesta vielä paljokin sanottavaa; vaan tässä ei ole tila tästä aineesta enään laviammin puhua. Lopuksi vaan mainittakoon, että ne, jotk' eivät suostu näitä lauluja mittojensa jälkeen lukemaan, siitä syystä, että aksentto heiän mielestä silloin usein surmattaisiin, taitavat heitä lukiissansa, niinkuin tottuneet ovat ja niinkuin Runojamme myös luetaan, seurata vaan sanojen omaa aksenttoa. Ehkä lieneeki se paras; niinpä moniaat oppineet arvelevat Greekalaistenki ja Latinalaisten tehneen, koska he aksenttoa turmellen värsynsä rakensivat polvien pituuen ja lyhyyen mukaan, kukatiesi vaan saahaksensa näin värsyn laulannolle soveliaammaksi.

Mitä nyt näien Laulujen Suomennukseen tulee, niin taitaneepi tarkka tutkia havaita siinä paljon vikoja ja puutteita. Vaan hän muistakoon myös, että kielemmeki vielä tahtoopi olla kankianlainen, koska sitä vasta nykyjään on enämmin ruvettu harjoittamaan, ja että tämä työ siis on ollut Suomentajalle usein vaikiata. Oppineille hän myös soisi vielä saaha mainita, että hän suomennuksessaan on seurannut enimmiten Gumaeliuksen Greekalaista Tekstiä, josta hän kuitenki paikoin on erkaunut, nouattaaksensa toista hänen mielestänsä parempaa lukulaatua (läsart).

Helsingissä 24:nes päivä Toukokuussa 1834.

LAULUJA ANAKREONILTA,

I.

KANTELE.

Laulaa Atreidiloita, Laulaa Kadmookin aivon; Mut kielin kanteloinen Raikkuupi rakkautta. Mä kielet vasta vaihoin, Mä vaihoin kanteleenki, Ja soitin työt Heerakleen; Mut tuopa kanteloinen Vaan, raikku rakkautta. Jääkää uroot hyvästi! Mun kanteleeni kaunis Vaan rakkautta raikkuu.

II.

VAIMOT.

Härälle Luoja sarvet, Hevolle potkat anto, Jäneksillenpä juoksun, Hampaatpa leionaille, Ja uimukset kaloille, Ja siivet lintusille, Ja miehillenpä mielen. Mut jäikö vaimot ilman? Mit' anto? kauneuuen; Kilpein siaan sen saivat, Siaanki laapuritten. Voittaapa myös teräksen, Tulenki vaimo kaunis.

III.

EROS.

Syän-yöllä, koska Arktos Aleneepi, kääntyen jo Käsivarrellen Boòteen, Ja imehnosetki kaikki Väsyneinä nukkuvatten; Tuli tuo Eròs ovelle Koputellen salpoaini. "Kuka" — karjasin — "koputtaa? Kuka karkottaa unoisen?" Ja Eròs sanoo: "avaappas! Mitä peljännet sä pientä? Satehesta kastununna Kulen yössä kuuttomassa." Suretuinpa tuota kuullen, Heti valkian varustin, Oven aukasin, ja lapsen Näjin siipiset selässä, Oli käissä jous' ja viini. Asetin nyt tuon takalle, Käsiänsä kourissaini Hivutin, ja hiuksistansa Ve'en vuotavan pusersin. Sepä päästyään vilusta Sano: "koitetaanpa suotta Tätä jousta, liekkö jännet Pilauntunut sateessa." Virittää ja lailla paarman Mua maksahan paneepi. Hypätenpä nyt hahottaa: "Mua onnistak, isäntä, Viaton tok' ompi jousi, Kipu rintahas tuleepi."

IV.

EROS.

(7:mäs Laulu.)

Hyakintho-vihtasella Mua löi Eròs ja vaati Peto juoksemaan keralla. Läpi koskienpa tuimain Sekä mehtien ja vuorten Samosin mä nyt hikoillen; Syän nousi sieramiini, Ja tukahtuak jo tahdoin. Tämäp' ohtahan sivauttain Mua silkki-siivillänsä Sano; "et sä voi rakastaa."

V.

UNONEN

(8.)

Minä maatessaini yöllä Punasella vuotehella. Ihanasti päihtynynnä, Näjin unta juoksevaini Viriästi varvaspäillä, Remuten keralla naisten. Pilojaanpa pisti poijat, Ihanammat kuin Lyaios, Sekä haukkuivatki hurjat Tähen tyttöjen soreitten. Ja ku suuellak jo mielin, Pakenit unesta kaikki. Minä jäätyäini yksin Polo uotin unta taasen.

VI.

KYYHKYNEN,

(9.)

"Hei, kyyhky kaunukainen, Sanoppa, mistä lennät, Ja mistä voitehetki, Lentäissä alla taivaan, Sä liehoat ja seulot? Mik' oot? mik' ompi työsi?"

" Anakreon lähetti Mun tuonne luoks' Bathyllon, Tuon haltian nykyisen Ja valtiaanki kaikkein. Mun möi Kytheere kaunis, Ja laulun sai minusta. Mä nyt Anakreonilla Oon työssä tämmösessä; Ja kirjojansa, näät sen, Nyt toimitan nopeesti. Hän irrallen lupaapi Mun kohta päästävänsä; Mut vaikka pääsisinki, Mä orjanansa viivyn. Miks' täytynee mun lentää Kankailla, kallioilla, Ja puissa istuskellen Helpeitä syöskennellä? Leip' on nyt ruoka mulla, Mä saan sen hankkimatta Anakreonin käsistä. Hän juuakseinki antaa Minulle viinojansa; Mut juotuain mä tanssaan, Ja varjon haltiaani Siipeini sulkasilla. Uneenpa viimen uuvun, Ja nuokun kanteleella. Nyt tiiät; — mee' jo tiehes! Mun teit loruisemmaksi, Kuin on harakka häiy."

VII.

VANHUUS.

(11.)

Sanoovat mulle naiset: "Vanh' oot jo, ukko rukka. He peili tässä, kahto, Mitenk' on pääsi paljas, Ja ohta hiuksetonna."

Lieneekö pääni paljas, Ja ohta hiusta vailla, En tiiä; tuonpa tiiän, Mitenkä miesi vanha, Vaikk' on jo hauta lässä, Lyö leikit tuot' enämmin.

VIII.

PÄÄSKYNEN.

Mitään mä, pääsky, tehnen Sinulle, huutokurkku? Puutunko kimppuhuisi, Ja leikkelen kynäisi? Vai viilasenko kohta Sinulta kielen suusta? Sen Teereuski tehnyt. Unesta miksi, lempo, Varaalla huuollaisi Bathyllon pois eroitit?

IX.

TAPPIO.

(16.)

Yks' tappeluita Theeben, Frygein hokeepi toinen, Mä vaan mun tappioita. Ei ratsus voittanut mun, Ei jalkaväk', ei laivat; Muu joukko, uusi vallan, Mun voitti — silmäparvi.

X.

JUUA PITÄÄ.

(19.)

Maa multanen se juopi, Ja puut ne juovat maata. Ilmaa meretki juovat, Ja merta päivän tähti, Ja kuu se juopi päivää. Miks' siis kinaatte, miehet, Jos juua myös mä tahdon.

XI.

TYTÖLLE.

(20.)

Frygeinpä kallioille Niobee kiveksi muuttui, Ja pääskyläisnä lensi Pandiionin tytärki. Mä olla peili soisin, Jott' aina kahtoisit mun, Mä vaatteheisi oisin, Jott' aina kantaisit mun. Tahtoisin ves'kin olla, Sun poskes' pestäkseni; Myös voiet vielä oisin, Sun, tyttö, voiellakses'. Sidetpä myös nisilläs', Ja koorlu kaulallaisi, Ja kenkäses' mä oisin, Polettaaksein sinulta.

XII.

PALAVUUS.

(21.)

Tuokaappa, tyttö kullat, Heti täysi malja mullen. Minä juomatak jätetty Palavuueltain jo raukeen. Tuokaa myös seppeleitä. Kukat, joilla pääni käärin, Heti kuivivat otalla. Kovan polttehenp' Eròtein Miten, raukka, suistanen nyt?

XIII.

BATHYLLOLLE.

(22.)

Tähän varjohon, Bathyllos, Paneumme; puu on pulska. Norian nenässä latvan Vapajaapi lehti kaunis. Sulo-lähdetkin lähellä Lirisee, manaava luokse. Kuka paikan nähtyänsä Ohi käyä hentoneepi.

XIV.

RIKKAUS.

(23.)

Jos rikkaus rahalla Estäisi kuolemasta, Kokoilisinpa tuota, Ja Tuonen pois keraltain Markoilla makseleisin. Mut jos eloo imehnon Ei ostoak olekkaan; Miks' hukkahan mä huokaan, Ja paapotan pahasti? Jos viepi kuollo kuiten, Mitään se kulta auttaa? Mun suokohot siis juua, Ja juuen jaaritella Juur' veikkojen keralla, Myös vuotehilla vielä Hyväillä tyttölöitä.

XV.

NEUVO SURUA VASTAAN.

(25.)

Kuin viinat juon ja ryypin, Makaavat mielalaini. Mitään mureet, mitäänpä muut Kujerruksetki voivat? Mä kuolen, ehk' en soisikkaan. Turhaanko siis harhailen? Juokaamme vaan vireesti Viljaa koreen Lyaion! Viinaapa ryypätessä Makaavat mielalamme.

XVI.

VIINA.

(26.)

Kuin päässä viina hyökyy, Makaavat mielalaini. Silloin rikas kuin Kroisos Koreesti laulut lasken; Ja maaten kiehkuroittu, Mä nauran maailmalle. Tapelkohot! — mä ryypin. Tuos pullo mulle, poika; Toki viinapäin parempi Kun on kuoliaana maata.

XVII.

RAKKAUS.

(30.)

Rakkauen sitehillään Rihmoovat Runoneiot, Kauneuellepa tuovat. Pyytää nyt Kythereia Poikaansak vapauttaa, Lunnaatkin lateleepi. Mut jos tuon vapauttaa, Tuop' ei nyt pakenekkaan; Orjuus on tätä mieliks'.

XVIII.

MORSIANTEN HENKILUKU.

(32.)

Jos lehdet puissa kaikki Luettelet minulle, Jos lasket aaltosetki Meren lähellä laajan, Kirjoittamaan sun säädän Mun morsiammiaini. Atheenast' paa aluksi Ees kymmenkunta kaksi, Viistoista muuta vielä. Paneppa laumat sitte Korinthon kaupungista; Sep' ainian Achaia Koto ollut kaunukaisten. Lesbosta sitte vielä Ja Jòniasta saakka, Rodosta, Kaariasta Paa naista kakstuhatta. Noh? — kirjotappa kaikki! En Syyriasta saanut, Kanòbost' en mä liion, En tyttölöitä Kreetan, Joss' on Eròs kylissä Ain' ollut kunnioittu. Ja maininnenko vielä Gadeiraa loitommalta, Ja lndiaa ja Baktraa Mun mielihauteheini?

XIX.

PÄÄSKYNEN.

(33.)

Sä pieni pääskyläinen Kesäksi tänne ehdit, Ja teet pesäisi täällä; Menetpä talveks' taasen Niilin ja Memfin maille. Mut tuop' Eròs yhekseen Pesii syämmessäini. Himoista yks' jo lentää, Yks' juur' munaksi joutuu, Yks' käy jo kuorestansa, Ja auki suinpa alti Nuo pienet piiskuttaavat; Mut vanhemmat Eròtit Nyt ruokkivatten näitä; Ja äsken ruokitut he Jo muita taas muniivat. Mik' on nyt neuvo mulla? Näin monta pois keraltain En suita karkotella.

XX.

NUORELLE TYTÖLLE.

(34.)

—' v v | —' v | —' — —' v v | —' v | —' v —' v v | —' v | —' v v | —' v —' — | —' v —' v | —' v v | —' —

v v | —' v v | —' v v | —' v —' v | —' v v | —' v —' v | —' v

Tyttö äläppä pelkää Ukkoa valkopäistä. Voi älä, vaikka nuori Kukoistelet kuin kukka, Viero' muiskuja vanhan. Näet seppelilöissä Mitenkä kukka valkee Sopii keralle ruusun.

XXI.

EURÒPEN KUVA.

(35.)

Tuo härkä, poikaseini, Zeus totta on minusta. Se viepi nyt selässä Tytön Sidònalaisen; Se ui merenki laajan, Ja veet jakaapi sorkin. Ei totta härkä toinen, Pois mailta mentyänsä, Ois merta tuota uinut, Ellei se ainukainen.

XXII.

VIINALAU LU.

(39.)

Sulo-viinojen keralla Heti rinta riemullisna Mua laulamaan paneepi. Sulo-viinojen keralla Sysäyntyvät mureeni, Kamalatki mielalaini Raju-ilmojen rajoille. Sulo-viinojen keralla Ilon tuottaja Lyaios Ihanan kevään kukille Mua tanssimaan taluupi. Sulo-viinojen keralla Kukat kiekkuroiks' punoilen; Sovitan ne pääni päälle, Elämää hiljaista kiittäin. Sulo-viinojen keralla, Sivelöitty voitelulla, Minä tyttöäin halailen, Ja runoilen rakkautta. Sulo-viinojen keralla, Avaranki luona maljan Minä mielellä hyvällä Elelen poikiin parissa. Sulo-viinojen keralla Mun on hyöty ainukainen; Manalaan sen vien muassa. Manalaanp' on meno kaikkein.

XXIII.

ERÒS.

(40.)

Eròs ei mettiäistä Ruusuissa nukkuvaista, Havannut; sormehenpa Se pisti. — Piiparoien Ja huiskutellen kättä, Hän juosta lennättääpi Emonsa luoksi, huutain: "Nyt oon hukassa, äiti, Hukassa oon, ja kuolen. Sormeeni siipikäärme Pienoinen pisti; — tuota Sanoovat mettiseksi." Mut äiti näin: "jos pisto Vaivaapi mettiäisen; Kuink' eivät jäytänekki Ne nuolet, joita ammut?"

XXIV.

TETTIKS.

(43.)

Sua, Tettiks, autuaaksi Kehun, kuin sä puun nenässä, Ravinnoittu kastehelta, Kuninkaan tavalla laulat. Omas' ompi kaikki tyyni, Mitä maassa kasvoaapi, Mitä mehtäkin tarjoopi. Rakastettu maaväeltä Sinä oot, et heitä haittaa; Ja imeeksi ihmisille Suven ennustat suloisen. Rakas oot Runottarille, Rakas Foibollenki varsin, Joka soiton anto sullen. Sua ei vanhuus vioita, Maanlapsi laulavainen, Veretön ja vaivatonki; Jumaloinpa verta lienet.

XXV.

UNONEN.

Näjin unta juoksevaini; Oli hartioilla siivet. Ja Eròspa, jolla suuri Oli paino pohkioilla. Ajo jälkehen, ja sautto. Mitä tuo nyt merkinneepi? Tosin, että ahdistettu Usioilt' Eròtiloilta, Minä muista irti pääsen, Tähän ainuaanpa puutun.

XXVI.

EROKSEN NUOLET.

(45.)

Tuo ukko Afrodiiten Leemnolla ahjossansa Vasamat Eròtiloitten Teräksestä telkyttääpi. Väkäset Kytheere sitten Metosessa karkaseepi, Sivelee Eròs sapelia. Tähän tappelusta Aares Tuli kalpo käissä kerran; Sepä moitti nuolt' Eròksen. Ja Eròs sanoo: "Täm' ompi Kova kyllä. Koitteleppas." Vasaman nyt Aares otti; Ja hymyili tuo Kytheere. Sep' on urho uikertaapi: "Kova on, he, vie se poies." Ja Eròs "sen saat" sanoopi.

XXVII.

LEMPI.

(46.)

Paha on rakastamatta; Paha myös rakasna olla; Pahin kaikist' ompi saaha Häjyt rukkaset tytöltä. Sukuhun ei suostu Lempi. Äly tallataan ja taito. Hopioo nyt vaan haluuvat. Periköönpä hukka hurjan, Jok' esin rakastu tuohon. Se jo vanhimmat vihoitti, Veliet se vierastutti, Teki tappelutki tuimat. Ja me rakkahat nyt oomme Paki turmion alaiset.

XXVIII.

VANHASTA UKOSTA.

(47.)

Iloisna äiä kaunis! Ja poika tanssiessa. Se ukko, kuin hän tanssii, On vanha hiuksiltansa, Mut mieleltäänpä nuori.

XXIX.

AFRODIITEN KUVA, PIIRRETTY DISKOS NIMISEHEN KIEKKAAN.

(49.)

Kuka tuon meren kuvaili? Mikä taito taivahainen Lato lainehenki vielä Meren aukian selälle? Kuka myös meren ylitte Pani kaunihin Kytheeren, — Oli järki sillä oiva — Jumaloin emon ikuisen? Sepä näytti tuon alasti; Mitä silmillem' ei suonut, Peto lainehilla peitti. Yli aaltojen ajellen, Jäkälänpä myös tavalla Tyvenällä tuuvitellen Vetosen se niinkuin laiva Sysäjääpi vieriltänsä. — Punaviin nisäin ylitte, Korian alaite kaulan Jakauupi aalto aina; Ja Kytheere vein urassa Vilajaapi kuin kupukka Sinikukkien keralla. — Ilopiossa heiskaroivat Merihyljetten selässä Himo, Lempi myös, hymyillen Kokehille kuolevaisten. — Kalojenki käyrä karja, Värehillä kieriskellen, Remuaa keralla Kyyprin; Sepä uipi, suu hymyssä.

XXX.

RAKKAAT.

(53.)

Kupeissa poltinmerkki Hevoilla ompi varma; Ja miesi Partholainen Jo arvataan lakista. Myös rakkahatki kohta Mä nähtyäin eroitan. Niill' on syämmissänsä Yks' poltinmerkki pieni.

XXXI.

VANHUUS.

(54.)

Hapeneet jo harmaantuuvat Lumivalkonen on pääni. Ilon aika armahainen Ohi myös; hampaat hajoovat Ja enään ei päivää monta Ole riemullista mulla. Usiasti tuota itken, Manalaista muistellessa. Kita Tuonen ompi julma; Meno sinne kauhistaapi. Yletäk ei saata sieltä, Joka sinne joutu kerran.

XXXII.

THRAAKIAN TYTÖLLE.

(58.)

Miksi, varsa Thraakiasta, Silmin karsahin katellen, Vierot vimmapäin, ja luulet Etten tietänek mitään? Tiiä' se, koreesti sullen Suitet suuhun solmiaisin; Ohjatenpa myös osaisin Kiistamäärät kiiättää. Nyt sä liehut laitumilla Kirmaellen kiirahasti. Etpä vielä oo tavannut Ratsumiestä oikiaa.

XXXIII.

(60.)

Jopa kuollo joutukoon! Toisin ei tulle Ero näistä mielaloista; Ei ikinänsä.

XXXIV.

(67.)

Ei mullen rakas oo, joka kolpakon ääressä juuen Riitoja virkkailee, itkuja tappelujen; Mut joka Laulannon sekä Kyyprin lahjoja muistain, Kertoilee ihanaa riemua rakkauen.

LAULU SAPFOLTA.

RAKASTETULLE TYTÖLLE.

Miesi miekkoinen, jumaloinki verta On se mielestäin, joka vastapäätäs Istuen viipyy, ja puheesi kauniin Kuiskehen kuulee;

Tai näkee sun suus' hyminän suloisen. Tuo jo rinnassain syämen sytyttää. Mutta kuin silmäs' minä nään, katoopi Ääniki kohta.

Kieli kangistuupi, ja jäytäväinen, Poltto suonissain mua runteleepi; Silmäin peittää pimeys, ja korvatkin kohiseevat. Myöspä kasvoiltain hiki kylmä käypi, Vielä ruumiskin vapisee, ja ruohoo Kalviamp', kuolleen näköseksi muutun, Henkiä vailla.

SELITYKSIÄ.

I.

V. 1, 2. Laulaa Atreidiloita, Laulaa Kadmookin aivon. Sanalla Atreidiloita ymmärretään tässä (niinkuin Ramler, mainio Saksalainen arveleepi) ei ainoastaan Atreuksen poikia, Agamemnoa ja Menelaaoa, vaan hänen koko sukukuntaansa. Tämän suvun urhoollisten sekä miesten että vaimoin kovat onnen kohtaukset tarjosivat Greekalaisten Runojoille yltäkyllin aineita Tragòdioita eli surukuvauksia kirjottaissa; samati myös Kadmon onnettomat lapset ja jälkeiset. Anakreon ilmoittaa siis yrittäneensä Tragòdioita kirjottamaan, mutta että luonto veti häntä runoilemaan rakkautta. — Ramler sanoo: muuta ei näy näissä värsyissä ymmärrettävän.

V. 5-7. Mä kielet vasta vaihoin, Mä vaihoin kanteleenki, Ja soitin työt Heerakleen. Näillä vaihetuilla kielillä ja kanteleella Anakreon kaiketi osottaa toista Runolaatua, nimittäin urolaulua; ja ilmoittaa nyt koettaneensa runoilla vielä Heerakleenki mainioita urotöitä; mutta sanoo, ettei tämäkään ainet ollut sopiva hänen luonnollensa, joka vaan mieli rakkautta laulaa.

II.

V. 11. Laapuri — merkihtee samaa kuin keihäs,

III.

Eròs (Suomeksi rakkaus ) oli Greekalaisilla taivaallinen olento, rakkauen nostaja ja haltia. Tämä pienonen, ihana ja siivillä varustettu poika liikku ympäri mailmaa, tulisoitto käessä ja olalla viini ( pilkoger ) ja jousi, jolla hän ampu ihmisiä syämmeen ja sytytti heissä rakkauen. — Pian samankaltasta ylenlonnollista olentoa myös meiänki esivanhimpamme muinen kunnioittivat, ja vanhoissa Runoissa sitä Lemmeksi mainitaan; jonka sanan luulisin myös rakkautta merkihtevän. Senpä tähen olenki paikottain, koska Laulun luonnet sitä salli, Eròsta tällä Suomalaisella nimellä nimittänyt.

V. 1-3. Syän-yöllä, koska Arktos Aleneepi, kääntyen jo Käsivarrellen Boòteen. Arktos on sama tähteikkö, jota Suomalaiset Otavaksi nimittävät, ja joka puoli-yön aikana on alimmallaan. Lähellä tätä on toinen tähteikkö, Boòtes nimeltä, jota Greekalaiset, niinkuin myös usein muitaki tähtiä, kuvailivat ihmisen haamulla. Tästä ymmärrämme, miksi Anakreon sanoo, että Arktos puoli-yön aikana kääntyy Boòteen käsivarrelle.

V.

V. 8. Lyaios eli Bakhos oli viinojen jumala. Nimi Lyaios (Suomeksi Kirvottaja ) lienee siitä alkunsa saanut, että viina kirvottaapi kielet.

VI.

V. 8. Bathyllos oli nuori, kaunis poika, jota Anakreon erinomattain rakasti ja hyväili.

V. 11. Kytheere, jota myös nimitettiin Kythereia, Kyypris, Afrodiite, Kallos, on Kauneus, oli Zeus nimisen Greekalaisten pää-jumalan tytär, kauneuen esikuva ja rakkauen (Eròksen) äiti.

VIII.

V. 7. Sen Teereuski tehnyt. Teereus, kuningas Thraakiassa, oli nainut Proknen, Atheenan kuninkaan Pandiionin tyttären. Tällä Proknella oli sisar nimeltä Filomeela, jonka Teereus väkisin makasi. Tehtyä sen leikkasi hän Filomeelalta kielen suusta, jottei tämä muka taitaisi ilmi antaa tätä häpiätyötä. Sitten salpasi hän Filomeelan yksinäisehen mehtämökkiin. Mutta Prokne, saatua tieon tästä, pelasti sisaren, piilotti sen huoneessa, ja kostaaksensa Teereuksen julmaa kataluutta, hakkasi Itys nimiseltä pieneltä pojaltansa, jonka hän Teereukselle oli synnyttänyt, pään poikki, keitti ruumiista ruan ja syötti sen isälle. Teereuksen rualla ollessa ilmestyi Filomeela ja viskasi hänen eteensä pojan verisen pään. Teereus tarttu nyt miekkaansa, ja ajo sisaria takaa. Mutta samalla Jumalat — niinkuin satu kertoo — muuttivat Teereuksen tarhapöllöksi. Filomeela, joka metässä oli onnettomuuttansa päivittänyt, muuttui yörastaaksi, ja Prokne pääskyseksi, jolla vielä merkiksi tapetun Ityksen verestä on punanen pilkku leuan alla.

IX.

V. 1, 2. Yks' tappeluita Theeben, Frygein hokeepi toinen. Frygein tappeluilla ymmärretään Troian sotaa. Tròas, jossa tämä sota tapahtui, oli Vähän Frygian aluetta.

XI.

V. 2. Niobee oli Tantalon tytär. Satu kertoo, että Apollo ja Diaana (molemmat jumalalliset olennot) nuolilla olivat ampuneet Niobeen kaikki lapset kuoliaksi, ja että se surusta oli muuttunut kiveksi. Luultavasti on tämä satu saanut alkunsa siitä, että Frygian kallioilla seisoi kivi, joka kaukaa kahtovalle näytti itkeväisen vaimon.

V. 4. Pandiionin tytär on sama Prokne, josta jo ennen mainittiin. Lue VIII. v. 7.

XII.

V. 5. seppeleitä eli kiehkuroita. Ruot. blomsterkransar.

XVI.

V. 3. Kroisos oli Lyydian rikkaueltansa mainio kuningas.

XX.

V. 5. Muisku merkihtee samaa kuin Suutelus.

XXI.

Euròpe, jonka kuvaa Anakreon jollenkullen pojalle on tässä selittävinään, oli Sidonin se on Foinikian kuninkaan Ageenorin tytär. Tämän oli Zeus — niinkuin satu kertoo — miellyttänyt sillä keinoin, että hän muutti ihtensä härän haamuun. Euròpe, joka paimensi lehmiä Foinikian rannoilla, rupesi nyt tämän kanssa leikittelemään, ja nousi viimen sitä selkään. Mutta härkäpä lähti mereen uimaan, ja vei neion myötänsä aina Kreetan saarelle. Sinne tultua Zeus taas otti miehen muotonsa ja makasi Euròpen. Tämä synnytti lapsia, jotka sitte sanotaan kansoittaneen meiän hänen nimellänsä Euròpaksi mainitun mailman osan.

XXIV.

Tettiks on lentävä sirkka, joka oleskelee puissa Aasian maalla. Tämän laulu oli vanhoin mielestä erinomattain kaunis.

V. 13. Foibos eli Apollo oli soiton ja ampukeinon jumala.

XXVI.

V. 1. — ukko Afrodiiten se on Heefaistos, joka oli Kytheeren eli Afrodiiten aviomies ja taitava Seppä. Leemnon saarella oli hänen pajansa, jossa hän tako muien jumaloin tarpehia.

V. 8. Aares oli sotien jumala.

XXVII.

Lempi on tässä laulussa sama olento kuin Eròs eli rakkaus.

V, 3, 4. saaha rukkaset on Ruot. få korgen.

XXX.

V. 1, 2. kupeissa poltinmerkki Hevoilla ompi varma. Greekalaisilla oli tapana polttaa merkit hevosihinsa. Muutamilla oli koppa niminen merkki kupeessa, ja näitä nimittivät koppatias eli koppaforos. Toisia nimitettiin samforos, ja niillä oli merkkinä C. Mitä näillä merkeillä osottivat ei tarkoin tietä; kukatiesi hyvää taikka huonompaa hevoslaatua.

Viiteselitykset:

[1] Suomen kielessä ei ole yhtään kirjainta eli puustavia, jolla olisi aivan sama ääni, kuin Greekalaisten o:lla, ellei uo arveltaisi tätä ääntä paraite vastaavan. Mutta koska uo, kirjotettuna vieraassa sanassa, tekisi sen usein tuntemattomaksi, olen sen tähen tämmösiä muukalaisia nimiä koetteeksi kirjottanut näin: Jònia, Eròs, Euròpe; jotka nimet kuiten ovat aivan niin luettavat kuin; Juonia, Eruos, Euruope, Tätä olen tehnyt mainion vasta kuollehen Prof. Raskin mukaan, joka kirjotaissa Lapin ja Suomen kieltä seuraa aivan eri tapaansa. Pitkiä ääniä aa, ee, ii, oo, uu, yy, ää, öö kirjottaa hän á, é, í, ó, ú, ý, æ', ö', e.m. ottá (ottaa); ja äänet oa (ua), ie, uo, eä, (iä), yö, joita hän nimittää Forslagsselvlyde, merkitään häneltä näin: à, è, ò, æ`, ö`, (huom: ei grave-merkkiä) niinkuin tòli (tuoli). Lue Lappisk Sproglære af R. Rask. Köph. 1832. Tämä keino olisi minusta varsin sopiva, ja kirjottajoille paljo huokiampi.

[2] Polvi on pitkä kahesta syystä: luonnostaan ja positionin kautta.

a. Luonnostaan pitkä on se polvi, jonka äänike (vokal) taikka on pitkä, se on, niinkuin tätä Suomen kielessä nykyjään merkitään, kaksinkertasena kirjotettu e.m. sanassa paatuu; taikka kaksääntäväinen (tveljudande), niinkuin sanoissa: pouta, lyön, suora.

b. Positionin kautta pitkä polvi on se, jossa kaksi taikka kolme konsonanttia suorastaan seuraavat äänikettä, niinkuin sanoissa putki, karttu.

Muistutetaan: että Positio sanojen ensimmäisessä, kolmannessa, viiennessä, seihtemännessä j.n.e. polvessa, se on, niisä polvissa, joita aksentolla puhutaan, aina tekee polven pitkäksi, niink. sanassa lóppumáttomámpiénki; vaan ei samati toisessa, neljännessä, kuuennessa, kaheksannessa j.n.e., jotka polvet ovat, miten sattuu, milloin pitkät milloin lyhyet ( ancipites ), niink. ónnéttomílle elikkä ón-|néttomílle.

Polvi on lyhyt, jossa äänike on lyhyt, se on, ykskertasena kirjotettu, ja jossa ei liion ole positionia e.m. sanoissa tapa, puheli. Muist: Tällainen polvi ei saa koskaan pitkänä piettää, muuten siitä usein, varsinki laulaissa, syntyypi erehys, niink. sanoissa tuli ja tuuli, puhun ja puuhun, suren ja suuren, ja muissa.