Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

JUMALAT JANOAVAT

Romaani

Kirj.

ANATOLE FRANCE

Suom. L. Onerva

Alkuperäinen teos: Les Deux ont soif.

Otava, Helsinki, 1918.

I.

Taidemaalari Évariste Gamelin, Davidin oppilas, Pont-Neuf-piirin eli aikaisemmin Henrik IV:n piirin jäsen, oli aikaisin aamulla lähtenyt Barnabiittikirkkoon, joka jo kolme vuotta, 21 p:stä toukokuuta v. 1790 lähtien, oli ollut piirin yhteisenä kokouspaikkana. Tämä kirkko oli ahtaalla ja pimeällä paikalla lähellä Oikeuspalatsin aitausta. Ajan rappeuttamasta ja ihmiskäden runtelemasta julkipuolesta, jota koristi kaksi klassillista pylväsriviä, nurinkäännetyt olkakivet ja _pot à feu'_t, oli kaikki uskonnolliset vertauskuvat lyöty rikki, ja sisäänkäytävän päällä oli mustin kirjaimin tasavallan tunnuslause: "Vapaus, Tasa-arvoisuus, Veljeys tai Kuolema." Évariste Gamelin astui sisälle kirkkoon: nämä samat holvit, jotka ennen olivat kuulleet Pyhän-Paavalin neuvoston pappien kapeahihaisissa kuorimekoissa laulavan pyhää messua, näkivät nyt punalakkisten isänmaanystäväin kokoontuvan suojaansa valitsemaan kunnallisia virkamiehiä ja neuvottelemaan piirin asioista. Pyhimykset oli heitetty pois seinäkomeroistaan, ja niiden sijalle oli asetettu Brutuksen, Jean-Jacques'in ja Le Peltier'n rintakuvia. Tyhjäksi ryöstetylle alttarille oli pystytetty ihmisoikeuksien taulu.

Tässä kirkkoholvissa pidettiin yleisiä kokouksia kaksi kertaa viikossa kello viidestä iltapäivällä kello yhteentoista illalla. Saarnastuolia, joka oli koristettu kolmivärisellä kansallislipulla, käytettiin puhujalavana. Vastapäätä, "epistolan puolella", kohosi karkeatekoinen naisten ja lasten olinpaikaksi tarkoitettu lava, sillä näitä viimeksimainittuja oli myöskin aina runsaasti saapuvilla kokouksissa. Tuona aamuna istui Place de Thionvillen puuseppä, kansalainen Dupont vanhempi, eräs valvontavaliokunnan kahdestatoista jäsenestä, punaisessa lakissa ja lyhytliepeisessä carmagnole-takissa erään kirjoituspöydän ääressä, saarnastuolin juurella. Pöydällä oli pullo ja laseja, mustetolppo ja paperivihko, joka sisälsi konventille aiotun anomuksen kahdenkymmenenkahden arvottoman jäsenen erottamisesta.

Évariste Gamelin tarttui kynään ja kirjoitti nimensä alle.

— Tiesinhän minä, sanoi käsityöläisvirkamies, — että sinä tulisit antamaan nimesi, kansalainen Gamelin. Sinä olet puhdasverinen. Mutta piiri ei ole lämmennyt asialle; siltä puuttuu ryhtiä. Olen ehdottanut valvontavaliokunnalle, ettei se antaisi kansalaistodistuksia muille kuin niille, jotka kirjoittavat anomuksen alle.

— Minä olen valmis, sanoi Gamelin, — kirjoittamaan alle vaikka verelläni liittolaispetturien tuomion. He ovat tahtoneet Marat'n kuolemaa: kuolkoot siis!

— Välinpitämättömyys juuri vie meidät turmioon, vastasi Dupont vanhempi. — Meidän piiriimme kuuluu yhdeksänsataa äänioikeutettua jäsentä, ja heistä saapuu kokouksiin tuskin viittäkymmentä. Eilen meitä oli vain kaksikymmentäkahdeksan.

— Siinä tapauksessa täytyy, huudahti Gamelin, — sakon uhalla pakottaa kansalaiset tulemaan!

— Hm, mutisi puuseppä rypistäen silmäkulmiaan, — jos he saapuisivat kaikki, jäisivät isänmaanystävät vähemmistöön… Kansalainen Gamelin, etkö tahdo ottaa pientä lasia viiniä kaikkien oikeiden sanskulottien terveydeksi?…

Kirkon seinälle, "evankeliumin puolelle", oli suurin kirjaimin kirjoitettu seuraavat sanat: Siviilivaliokunta, Valvontavaliokunta, Hyväntekeväisyysvaliokunta, ja kunkin sanan alla näkyi musta käsi, jonka etusormi osoitti kuoriin päin. Muutaman askelen päässä siitä oli entisen sakariston ovi ja sen päällä seuraava kirjoitus: Sotilasvaliokunta. Gamelin työnsi oven auki ja näki sakaristossa valiokunnan sihteerin par'aikaa kirjoittelemassa jotakin ison pöydän ääressä, joka oli yltä päältä kuormitettu kirjoilla, papereilla, teräsharkoilla, patruunilla ja salpietaripitoisilla muranäytteillä.

— Terve, kansalainen Trubert. Miten jaksat?

— Minä?… Minä jaksan erinomaisesti.

Sotilasvaliokunnan sihteeri Fortuné Trubert antoi aina muuttumattomasti tämän saman vastauksen kaikille, jotka huolehtivat hänen terveydestään, vähemmän antaakseen tietoja voinnistaan kuin katkaistakseen lyhyeen kaikki keskustelut tästä aiheesta. Hän oli vasta kaksikymmentäkahdeksan-vuotias, mutta kuiva kuin kapakala, melkein kaljupäinen ja köyryselkäinen, ja hänen poskipäillään hehkui kaksi punaista täplää. Hän oli optikko Quai des Orfèvres'in varrelta ja omisti hyvin vanhan liikkeen, jonka hän v. 91 oli luovuttanut eräälle monivuotiselle apulaiselleen voidakseen itse kokonaan käyttää aikansa kunnallisiin tehtäviin. Suloiselta äidiltään, joka oli kuollut kaksikymmentä-vuotiaana ja jota muutamat korttelin vanhukset vielä liikuttuneina muistelivat, hän oli perinyt kauniit, lempeät ja intohimoiset silmänsä, kalpeutensa ja kainoutensa. Isältään, kuninkaan hovioptikolta, joka myös oli kuollut samaan tautiin jo ennen kolmattakymmentä ikävuottaan, hän oli saanut rehellisen ja ahkeran mielenlaatunsa.

Keskeyttämättä kirjoitustaan hän kysyi:

— Ja sinä, kansalainen, kuinka sinä voit?

— Hyvin. Mitä uutta?

— Ei minkäänlaista. Kuten näet, on kaikki täällä hyvin rauhallista.

— Ja millainen on tilanne?

— Yhäti samanlainen.

Tilanne oli mitä hirvittävin. Tasavallan paras armeija saarrettuna Mainzissa, Valenciennes piiritystilassa, Fontenay vendéelaisten vallassa, Lyon kapinassa, Cévennit samoin, rajat auki espanjalaisille, kaksi kolmattaosaa maasta vihollisten tai kapinallisten hallussa ja itävaltalaiset kanuunat uhkaamassa Pariisia, jossa ei ollut rahaa eikä leipää.

Fortuné Trubert kirjoitteli tyynesti eteenpäin. Kaikki piirit olivat kunnan määräyksestä velvoitetut värväämään yhteensä kaksitoistatuhatta sotamiestä Vendéehen lähetettäviksi, hän valmisteli sen vuoksi ohjeita värväyslistojen laatimista ja aseistamistoimenpiteitä varten sen sotilasmäärän kokoamiseksi, joka Pont-Neuf-piirin, s.o. entisen Henrik IV:n piirin, tuli hankkia. Kaikki sotilaskiväärit oli luovutettava rekryyteille. Piirin kansalliskaarti saisi aseistautua metsästyspyssyillä ja keihäillä.

— Tuon sinulle tässä, sanoi Gamelin, — luettelon niistä kirkonkelloista, jotka on lähetettävä Luxembourg'iin kanuunoiksi valettaviksi.

Évariste Gamelin oli kirjoitettu piirin aktiiviseksi jäseneksi, vaikka hän ei omistanutkaan yhtään souta. Laki myönsi yleensä tämän etuoikeuden ainoastaan niille kansalaisille, jotka olivat kyllin rikkaita maksaakseen kolmea työpäivää vastaavan rahaveron, ja asianomaiselta vaadittiin kokonaista kymmenen työpäivää, ennenkuin hän valitsijamiehestä saattoi päästä vaalikelpoiseksi. Mutta Pont-Neuf-piiri, joka asetti tasa-arvoisuuden yli kaiken ja muutenkin oli arka itsemääräämisoikeudestaan, piti äänioikeutettuna ja vaalikelpoisena jokaista kansalaista, joka oli omilla varoillaan kustantanut itselleen kansalliskaartilaisen puvun. Näin oli laita myös Gamelinin, joka oli toimiva kansalainen piirissään ja sotilasvaliokunnan jäsen.

Fortuné Trubert laski kynän kädestään.

— Kansalainen Évariste, mene konventtiin ja pyydä, että meille annetaan määräys tutkia maaperä kellareissa ja erottaa pois mura ja muurilaasti saadaksemme salpietaria. Ei riitä, että meillä on kanuunoita, meillä täytyy myös olla ruutia.

Muuan pieni kyttyräselkäinen mies, kynä korvan takana ja paperi kädessä, astui nyt entiseen sakaristoon. Se oli kansalainen Beauvisage valvontavaliokunnasta.

— Kansalaiset, hän sanoi, — olemme saaneet huonoja uutisia: Custine on tyhjentänyt Landaun.

— Custine on kavaltaja! huudahti Gamelin.

— Hänet on mestattava, sanoi Beauvisage.

Vähän hengästyneellä äänellään ja tyynenä kuten tavallisesti alkoi
Trubert selittää:

— Konventti ei turhan tähden asettanut yhteishyvänvaliokuntaa. Se on tutkiva Custinen käyttäytymistä. Jos hän on kykenemätön tai petturi, on hänen sijaansa asetettava sellainen kenraali, joka on päättänyt voittaa ja ça ira!

Hän selaili papereita ja silmäili niitä väsynein katsein:

— Jotta kaikki sotilaamme täyttäisivät velvollisuutensa empimättä ja horjumatta, heidän täytyy olla varmat siitä, että heidän kotiinjääneiden omaistensa asema on turvattu. Jos siis sinäkin, kansalainen Gamelin, olet samaa mieltä, täytyy sinun ensi kokouksessa kannattaa minun ehdotustani, sitä nimittäin, että hyväntekeväisyysvaliokunta yhdessä sotilasvaliokunnan kanssa ryhtyisi toimenpiteisiin niiden hätääkärsivien perheiden avustamiseksi, joilla on joku omainen armeijassa.

Hän hymyili ja hyräili:

— Ça ira! Ça ira!

Tämä vaatimaton piirivaliokunnan sihteeri, joka maalaamattoman puupöytänsä ääressä teki työtä kaksitoista, jopa neljäkintoista tuntia päivässä, ei huomannut laisinkaan sitä suhteettomuutta, mikä oli olemassa tuon äärettömän suuren tehtävän ja hänen pienten keinojensa välillä, siinä määrin hän tunsi omikseen kaikkien isänmaanystävien yhteiset ponnistukset, siinä määrin hän tunsi olevansa yhtä kansakunnan kanssa, siinä määrin sulautui hänen elämänsä suuren kansan elämään. Hän oli niitä, jotka jokaisen tappionkin jälkeen intomielin ja kärsivällisinä tekivät työtä tuon mahdottoman ja varman voiton hyväksi. Sentähden heidän täytyi voittaa. Nämä mitättömät, tuntemattomat miehet, jotka olivat syösseet kuningasvallan, kumonneet koko vanhan maailmanjärjestyksen, tuollainen Trubert, pieni kaukoputkien rakentaja, tuollainen Évariste Gamelin, huomaamaton maalari, eivät odottaneet minkäänlaista sääliä vihollisiltaan. Heillä ei ollut valittavana muuta mahdollisuutta kuin voitto tai kuolema. Siitä heidän hehkuva intonsa ja heidän järkkymätön tyyneytensä.

II.

Tultuaan ulos Barnabiittikirkosta Évariste Gamelin lähti kävelemään Place Dauphinelle päin, joka erään valloittamattoman kaupungin kunniaksi oli ristitty Place de Thionvilleksi.

Tämä tori, joka sijaitsi Pariisin vilkasliikkeisimmässä kaupunginosassa, oli viimeisen vuosisadan kuluessa paljon menettänyt kauniista ulkonäöstään. Ne tyylikkäät, punaisesta tiilestä kyhätyt ja valkoisilla kivivöillä koristetut talot, jotka Henrik IV:n aikana oli rakennettu torin kolmelle sivustalle korkeita virkamiehiä varten, olivat vaihtaneet ylhäiset liuskakivikattonsa kahteen tai kolmeen kurjaan, rapattuun kerrokseen, tai ne oli myös hävitetty pois maata myöten ja korvattu hyvin vähän edustavilla, huonosti kalkituilla taloilla, joten tällä paikalla nyt näkyi ainoastaan epäsäännöllisiä, köyhiä ja likaisia julkisivuja täynnä lukemattomia pieniä, erimuotoisia ikkunoita, joita kukkaruukut, lintuhäkit ja kuivamaan ripustetut vaatteet elähdyttivät. Näissä taloissa asui suuri joukko käsityöläisiä, kultaseppiä, kaivertajia, kelloseppiä, optikkoja, kirjanpainajia, liinaompelijattaria, muotiompelijattaria, pesijättäriä, ja muutamia vanhoja lakimiehiä, jotka olivat säästyneet siltä myrskyltä, joka lakaisi pois kuninkaallisen oikeuslaitoksen.

Oli aamu ja oli kevät. Aamunraikkaat auringonsäteet, huumaavat kuin makea viini, leikittelivät talojen seinillä ja hiipivät hyväillen ullakkojen komeroihin. Kaikki ikkunansuojukset oli vedetty ylös ja niiden alta pisti esiin emännöitsijöiden pörröisiä päitä. Vallankumoustribunaalin sihteeri, joka oli lähtenyt kotoaan mennäkseen toimeensa, taputteli ohimennessään poskelle muutamia lapsia, jotka leikkivät puiden alla. Pont-Neufillä kuului huudettavan kurjan Dumouriez'n petosta.

Évariste Gamelin asui Quai de l'Horlogen lähellä eräässä Henrik IV:n aikuisessa talossa, joka vieläkin olisi ollut sangen mukiinmenevän näköinen ilman sitä pientä tiilipeittoista ullakkokerrosta, joka siihen oli lisätty viimeistä edellisen tyrannin aikana. Tämä jollekulle vanhalle parlamentin jäsenelle kuulunut hotelli oli tehty soveliaaksi porvaris- ja käsityöläisperheille lyömällä siihen lujasti väliseiniä ja aitauksia. Täten esimerkiksi kansalainen Remacle, portinvahti ja räätäli, oli saanut asuakseen sekä korkeuden että leveyden puolesta kovin typistetyn välikerran, jossa hänet lasiovesta saattoi nähdä istuvan työpöydällään jalat ristissä ja päälaki kiinni katossa neulomassa kansalliskaartin univormua, sill'aikaa kun naiskansalainen Remacle, jonka uunilla ei ollut muuta savutorvea kuin porraskäytävä, myrkytti muilta vuokralaisilta ilman paistinkäryllään ja pikku Joséphine, heidän tyttärensä, yltä päältä siirapin tahrimana, mutta kauniina kuin päivä istui oven kynnyksellä ja leikki Moutonin, puusepän, koiran kanssa. Naiskansalainen Remaelen, joka sekä povensa ja lantioittensa että sydämensä puolesta oli laaja ja ylitsevuotavaisen runsas, luultiin lahjoittavan suosiotaan naapurilleen, kansalainen Dupont vanhemmalle, joka oli eräs valvontavaliokunnan kahdestatoista jäsenestä. Ainakin epäili hänen miehensä sitä vahvasti, ja Remacle-puolisot täyttivät usein koko talon riita- ja sovintokohtaustensa metelillä. Ylemmässä kerroksessa asui kansalainen Chaperon — kultaseppä, jolla oli myymälä Quai de l'Horlogen varrella —, lisäksi eräs nuori lääkärinkokelas, eräs asianajaja, eräs kullantakoja ja useita Oikeuspalatsin virkamiehiä.

Évariste Gamelin nousi vanhoja portaita ylös aina neljänteen ja viimeiseen kerrokseen asti, jossa oli hänen työpajansa sekä hänen äitinsä huone. Siihen päättyivät nelikulmaisilla kivilaatoilla reunustetut puuportaat, jotka jatkoivat ensimmäisten kerrosten leveätä kivistä porraskäytävää. Seinää vasten asetetut tikapuut johtivat ullakolle, josta par'aikaa laskeutui alas muuan vanhahko, pyylevä, punakka ja kukoistavakasvoinen mies vaivalloisesti koettaen pysyttää sylissään suunnattoman suurta kääröä samalla hyräillen: Palvelijain, palvelijain, kadotin, kadotin…

Keskeyttäen laulunsa hän toivotti kohteliaasti hyvää päivää Gamelinille, joka tervehti häntä veljellisesti ja auttoi häntä kantamaan kääröä alas, josta palveluksesta vanhus lämpimästi kiitti häntä.

— Tässä on, hän sanoi tarttuen uudestaan taakkaansa, — paperinukkeja, jotka juuri aion viedä leikkikalukauppiaalle Rue de la Loille. Tämän käärön sisällä on kokonainen nukkekansa: minä olen niiden luoja, ne ovat saaneet minulta katoavaisen ruumiin, tunteettoman ilolle ja tuskalle. Minä en ole antanut niille ajatuksen lahjaa, sillä minä olen hyvä jumala.

Tämä mies oli kansalainen Maurice Brotteaux, entinen veronvuokraaja ja entinen aatelismies: hänen isänsä, joka oli rikastunut välityspalkkioilla, oli ostanut itselleen kuninkaallisen viran ja tullut aateloiduksi. Vanhoina hyvinä aikoina oli Maurice Brotteaux'n nimenä monsieur des Ilettes ja hän toimeenpani hotellissaan Rue de la Chaisen varrella hienoja illallisia, joiden loistoa vielä lisäksi kaunis madame de Rochemaure, erään lainvalvojan rouva, oli kohottamassa silmiensä säteilyllä; hän oli erinomainen nainen, jonka kunnianarvoisaa uskollisuutta vastaan ei ollut vähintäkään muistuttamista niin kauan kuin vallankumous jätti Maurice Brotteaux des Ilettes'in aseman, korot, hotellin, maatilat ja nimen koskemattomiksi. Vallankumous riisti ne sittemmin kaikki häneltä pois. Hän ansaitsi sen jälkeen elatuksensa maalaamalla muotokuvia porttikäytävissä, paistamalla pannukakkuja ja omenamunkkeja Quai de la Mégisseriellä, kirjoittamalla puheita kansanedustajille ja antamalla tanssitunteja nuorille naiskansalaisille. Tätä nykyä Maurice Brotteaux, jonka koko omaisuuden muodosti liimapurkki, purjelankakerä, vesivärilaatikko ja muutamat pahvipalaset, valmisteli pienessä ullakkokamarissaan, jonne täytyi kivuta tikapuiden avulla ja jossa ei mahtunut seisomaan suorana, pahvisia nukkeja, jotka hän myi suurille leikkikalukauppiaille. Nämä vuorostaan myivät ne niille katukaupustelijoille, jotka vaeltelivat pitkin Champs-Élysées'tä roikutellen noita somia esineitä pitkän kepin nenässä ja herättäen kaikissa pikkulapsissa vilkasta mielenkiintoa. Yleisistä levottomuuksista ja häntä kohdanneesta suuresta onnettomuudesta huolimatta hän oli säilyttänyt ihmeteltävän sielunrauhan; virkistyksekseen hänen oli tapana lukea Lucretiusta, jota hän aina kuljetti mukanaan pitkän nuuskanruskean takkinsa aukiammottavassa taskussa.

Évariste Gamelin työnsi vähän asuntonsa ovea, joka heti aukeni. Hänen köyhyytensä oli säästänyt hänet kaikilta lukkohuolilta, ja kun hänen äitinsä vanhasta tottumuksesta pani oven salpaan, sanoi hän aina: "Mitä se hyödyttää? Eihän kukaan toki varasta hämähäkinverkkoja… ei minun enempää kuin muidenkaan." Hänen ateljeessaan virui kasoittain paksun tomupeiton alla tai seinään päin käännettyinä maalauksia hänen alkuajoiltaan, jolloin hän vielä vallitsevan muodin mukaisesti maalasi keimailevia rakkauskohtauksia loihtien kankaalle esiin siloisin ja aroin siveltimenvedoin tyhjiä nuolikontteja ja lentoon lehahtavia lintuja, vaarallisia lemmenleikkejä ja onnen unelmia, käärien ylös hanhienvartijattarien helmoja ja koristellen ruusuilla paimentyttöjen povia.

Mutta tämä maneeri ei sopinut laisinkaan hänen luonteelleen. Nämä kylmästi maalatut kohtaukset todistivat maalarin auttamatonta siveellisyyttä. Taiteenymmärtäjät eivät olleet antaneet pettää itseään, ja Gamelinillä ei ollut koskaan ollut menestystä eroottisena maalarina. Vaikka hän ei vieläkään ollut saavuttanut kolmattakymmentä ikävuottaan, tuntuivat nämä aiheet hänestä nyt periytyvän ikiammoisilta ajoilta. Hän tunsi selvästi, että ne kuvastivat kuninkuuden aikaista rappeutumista ja olivat hoviturmeluksen häpeällisiä ilmaisuja. Hän soimasi itseään siitä, että oli harjoittanut tätä halveksittavaa taidelajia ja siten antanut näytteitä orjuuden alentamasta luomiskyvystä. Nyt, ollen vapaan kansan jäsen, hän luonnosteli voimakkain vedoin vapauden jumalattaria, Ihmisoikeuksia, Ranskan hallitusmuotoja, tasavallan Hyveitä, kansanomaisia Herkuleksia, jotka lyövät alas tyranniuden lohikäärmeen, ja näihin töihin hän valoi koko isänmaanrakkautensa hehkun. Mutta valitettavasti ei hän tällä toimella ansainnut elatustaan. Aika oli huono taiteilijoille. Syy ei suinkaan ollut konventin, joka kaikkialta nostatti armeijoita kuninkaita vastaan, joka ylpeänä, järkähtämättömänä ja päättäväisenä koko yhteenliittoutuneen Euroopan edessä, mutta uskottomana ja julmana itselleen, raateli itseään omin käsin, joka asetti hirmuvallan päiväjärjestykseen perustaen kapinoitsijoiden rankaisemista varten erityisen heltymättömän tribunaalin, antaen sen saaliiksi pian omat jäsenensäkin, ja joka samalla aikaa tyynenä, harkitsevana, tieteen ja kauneuden ystävänä uudisti almanakan, perusti ammattikouluja, julisti maalaus- ja kuvanveistokilpailuja, määräsi palkintoja innostaakseen taiteilijoita, järjesti vuotuisia taidenäyttelyjä, avasi Museumin ja Ateenan ja Rooman esimerkkiä noudattaen leimasi ylevyydellä kaikki julkiset ilo- ja surujuhlat. Mutta ranskalainen taide, joka aikaisemmin oli levinnyt niin paljon Englantiin, Saksaan, Venäjälle ja Puolaan, ei päässyt enää ulkomaiden markkinoille. Maalauksen ystävät, taiteenharrastajat ja -ymmärtäjät, ylhäiset herrat ja rahamiehet olivat kadottaneet omaisuutensa, lähteneet maasta pois, tai sitten he lymyilivät. Ne henkilöt taaskin, jotka olivat rikastuneet vallankumouksesta, talonpojat, jotka olivat saaneet käsiinsä valtion tiluksia, rahakeinottelijat, sotajoukkojen hankitsijat, Palais-Royalin pelipankin hoitajat, eivät vielä uskaltaneet näyttää varallisuuttaan eivätkä muutenkaan välittäneet maalaustaiteesta tuon taivaallista. Tarvittiin tosiaan Regnault'in maine tai nuoren Gérard'in taitavuus jonkin taulun myymiseen. Greuze, Fragonard, Houin olivat tulleet rutiköyhiksi. Prud'hon elätti vaivoin vaimonsa ja lapsensa piirustamalla aiheita, joiden mukaan Copia sitten teki kaiverruksia. Isänmaalliset maalarit Hennequin, Wicar, Topino-Lebrun näkivät nälkää. Gamelin, joka ei voinut suorittaa taulusta aiheutuvia kustannuksia, kun hänellä ei ollut varaa maksaa mallia eikä ostaa värejä, oli jättänyt melkein alkuluonnokseksi suuren maalauksensa Raivottaret vainoavat tyrannia manalassa. Sen yliluonnollisessa koossa olevat, keskeneräiset ja hirvittävät hahmot ja viheriäiset käärmekiemurat terävine, käyrine, kaksiteräisine kielineen täyttivät puolen ateljeeta. Etualalla, vasemmalla, nähtiin laiha ja kauhea Kharon venheessään, vaikuttava ja hyvin maalattu palanen, mutta liiaksi koulutyötä. Paljon enemmän luomisvoimaa ja luonnollisuutta oli eräässä pienikokoisemmassa, mutta myöskin keskeneräisessä taulussa, joka riippui ateljeen parhaiten valaistulla paikalla. Se kuvasi Orestesta, jota hänen sisarensa Elektra tuki tuskan vuoteella. Tuon nuoren tytön nähtiin siinä liikuttavalla eleellä silittävän syrjään hiuskiharoita veljensä silmiltä. Oresteen pää oli traagillinen ja kaunis, ja siinä saattoi huomata jonkinlaista yhdennäköisyyttä maalarin omien kasvonpiirteiden kanssa.

Gamelin heitti usein murheellisen silmäyksen tähän teokseen, välistä hänen maalauskiihkoa värisevät kätensä ojentuivat Elektran leveästi hahmoteltuun kuvaan päin ja putosivat jälleen voimattomina alas. Taiteilija hehkui sisäistä innostusta ja hänen sielunsa kurkotti suurtekoja kohti. Mutta hänen täytyi tuhlata voimansa tilaustöihin, jotka hän suoritti puolikuntoisesti, sentähden että hänen oli pakko tyydyttää yleisön makua ja myös sentähden, että hän ei osannut pikkuseikkoihin painaa nerouden leimaa. Hän piirusteli pieniä allegorisia sommitelmia. Niiden mukaan hänen toverinsa Desmahis verraten taitavasti teki mustia ja värillisiä vaskipiirroksia, jotka muuan kuvakauppias Rue Honorén varrella, kansalainen Blaise, osti polkuhintaan. Mutta kaiverruksien kauppa kävi yhä huonommin, sanoi Blaise, joka viime aikoina ei enää tahtonut ostaa mitään.

Tällä kertaa oli kuitenkin Gamelin, jonka hätä oli tehnyt yritteliääksi, tehnyt aivan uuden ja onnellisen keksinnön, ainakin omasta mielestään keksinnön, joka oli tekevä sekä piirroksien myyjän ja kaivertajan että hänet itsensä rikkaaksi mieheksi; se oli isänmaallinen korttipeli, jossa _l'ancien régime_n kuninkaiden, rouvien ja sotamiesten sijasta oli hengettäriä, vapauden jumalattaria ja tasa-arvoisuuden vertauskuvia. Hän oli tehnyt luonnokset useimpiin näistä hahmoista ja oli jo saanut valmiiksikin moniaita, ja hänellä oli kiire jättää Desmahis'lle ne, jotka jo voitiin kaivertaa. Onnistuneimmalta tuntui hänestä eräs vapaaehtoinen, joka yllään kolmikulmainen hattu, punakäänteinen sininen takki, keltaiset polvihousut ja mustat säärykset istui arkulla, jalat kuulakasan päällä ja pyssy jalkojen välissä. Se oli "herttakansalainen", joka vastasi entistä herttasotamiestä. Jo enemmän kuin puoli vuotta Gamelin oli piirustellut vapaaehtoisia ja aina samalla antaumuksella. Hän oli niistä myynyt muutamia, innostuksen päivinä. Useita riippui ateljeen seinillä. Viisi tai kuusi vesiväri-, gouache- tai pastellimaalausta virui pöydällä ja tuoleilla. Heinäkuussa 1792, jolloin kaikille Pariisin toreille oli rakennettu värväyskorokkeita, jolloin kaikki kabaretit oli koristettu lehvillä ja kaikuivat huudoista "Eläköön kansakunta! Eläkäämme vapaina tai kuolkaamme!" ei Gamelin voinut mennä Pont-Neufin yli eikä kaupungintalon ohitse tuntematta sydämessään voimakasta vetoa tuota liputettua telttaa kohtaan, jonka alla nauhoitetut virkamiehet merkitsivät kirjoihin vapaaehtoisia marseljeesin kaikuessa. Mutta jos hän olisi liittynyt armeijaan, olisi hänen äitinsä jäänyt leivättömäksi.

Ilmoittaen tulostaan jo edeltäpäin kuuluvalla, raskaalla läähätyksellä astui kansalainen leskirouva Gamelin ateljeehen hikisenä, hengästyneenä ja punoittavana, kansalliskokardi niin huolimattomasti kiinni myssyn reunassa, että se joka hetki uhkasi pudota. Hän laski korinsa tuolille ja seisoaltaan, voidakseen paremmin hengittää, hän alkoi valittaa elintarpeiden kalleutta.

Miehensä elinaikana hän oli Rue de Grenelle-Saint-Germainin varrella hoitanut rautakauppaa, jossa myytiin "la Ville de Châtellerault"-tehtaan leimamerkin tavaroita, mutta nyt hän oli köyhä ja elää kituutteli poikansa maalarin luona pitäen tämän taloutta. Évariste oli vanhempi hänen molemmista lapsistaan. Mitä tytär Julie'hin tuli, joka aikaisemmin oli ollut muotikaupan myyjättärenä Rue Honorén varrella, niin parasta oli olla tietämätön hänen kohtalostaan, sillä ei ollut viisasta ilmoittaa, että hän oli karannut maasta erään ylimyksen kanssa.

— Herra Jumala! huokasi naiskansalainen Gamelin näyttäen pojalleen paksua, mustaa ja taikinaista limppua, — miten kallista leipä on; eikä se ole edes puhdasta vehnää. Torilla ei ole munia, ei vihanneksia, ei juustoa. Meidän täytyy syödä kastanjoita niin paljon, että pian muutumme kastanjoiksi itsekin.

Pitkän vaitiolon jälkeen hän jatkoi:

— Minä näin kadulla vaimoja, joilla ei ollut mitään ruokaa pikku lapsilleen. Köyhiin tämä kurjuus vasta koskeekin. Eikä tule parempaa, ennenkuin taas saadaan järjestys maahan.

— Äiti, sanoi Gamelin rypistäen kulmakarvojaan, — tästä nälänhädästä saamme kiittää hankitsijakiskureita ja rahakeinottelijoita, jotka köyhdyttävät kansaa ja vetävät yhtä köyttä maan ulkoisten vihollisten kanssa tehdäkseen tasavallan vastenmieliseksi kansalaisille ja tuhotakseen vapauden. Siihen vievät tuollaisten brissotistien salaliitot, tuollaisten Pétionien ja Roland'ien petokset! Saa kiittää onneaan, jos eivät liittolaiset vielä asevoimin astu Pariisia vastaan ja surmaa täällä kaikkia isänmaanystäviä, joista nälkä ei kyllin pian ole ehtinyt tehdä loppua! Ei ole yhtään aikaa hukattavana: täytyy määrätä rajahinta jauholle ja hakata pää poikki jokaiselta, joka keinottelee kansan elintarpeilla, yllyttää kapinaan tai on yhteisessä juonessa ulkomaalaisten kanssa. Konventti on muodostanut erityisen tribunaalin varta vasten tällaisten kapinallisten salavehkeilijäin tuomitsemista varten. Se on kokoonpantu isänmaanystävistä, mutta onko sen jäsenillä myös oleva tarpeeksi tarmoa puolustaakseen isänmaata kaikkia sen vihollisia vastaan? Pankaamme toivomme Robespierreen: hän on kunnon mies. Mutta luottakaamme etenkin Marat'han. Hän rakastaa kansaa, ymmärtää sen todelliset edut ja palvelee niitä. Hän on aina ollut ensimmäinen paljastamaan pettureita, tekemään tyhjäksi salaliittoja. Hän on lahjomaton ja peloton. Hän yksin kykenee pelastamaan tasavallan perikadosta.

Naiskansalainen Gamelin pudisti päätään niin että huolimattomasti kiinnitetty kokardi putosi myssystä.

— Voi Évariste-parka, tuo sinun Marat'si on ihminen niinkuin kaikki muutkin, eikä sen parempi kuin hekään. Sinä olet nuori ja kuvittelet suuria. Samaa, mitä nyt sanot Marat'sta, olet aikaisemmin sanonut Mirabeausta, La Fayettesta, Pétionista ja Brissot'sta.

— En koskaan! huudahti Gamelin, itsekin uskoen omaan valheeseensa.

Äiti raivasi toisen pään maalaamattomasta pöydästä, joka oli täynnä papereita, kirjoja, siveltimiä ja lyijykyniä, ja toi siihen posliinisen liemivadin, kaksi tinalautasta, kaksi rautaista haarukkaa, mustan leivän ja tuopillisen ruuppuviiniä.

Poika ja äiti söivät liemensä äänettöminä ja kävivät sitten käsiksi silavaviipaleeseen, joka oli säästetty jälkiruoaksi. Äiti asetti herkkupalan leipänsä päälle, murenteli sitä vakavasti veitsensä terällä hampaattomaan suuhunsa ja pureskeli kunnioittavasti ruokaa, joka oli maksanut niin paljon.

Hän oli jättänyt vadille parhaimman palasen pojalleen, joka istui hajamielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena.

— Syö, Évariste, hän sanoi aina vähän väliä, — syö!

Ja hän lausui tämän sanan aivan yhtä hartaasti kuin jonkin uskonnollisen käskyn.

Sitten hän alkoi jälleen valittaa kalliita aikoja. Gamelin esitti uudelleen rajahintaa ainoana mahdollisena apukeinona. Mutta äiti sanoi:

— Ei ole enää rahaa missään. Emigrantit ovat vieneet kaikki mukanaan. Ei kukaan luota enää kehenkään. Tästä voi tulla aivan epätoivoiseksi.

— Älkää puhuko noin, äiti, älkää puhuko noin! huudahti Gamelin. —
Mitä merkitsevät meidän hetkelliset kieltäymyksemme ja kärsimyksemme!
Vallankumous on takaava ihmiskunnalle vuosisatojen onnen.

Tuo kunnon rouva kastoi leipänsä viiniin; hänen mielensä kirkastui, ja hän ajatteli hymyillen nuoruutensa aikaa, jolloin hän vielä tanssi nurmikolla kuninkaallisissa juhlissa. Hän muisteli myös sitä päivää, jolloin Joseph Gamelin, ammatiltaan veitsiseppä, oli pyytänyt häntä vaimokseen. Ja hän rupesi kertomaan yksityiskohtaisesti, kuinka tuo kaikki oli tapahtunut. Hänen äitinsä oli sanonut hänelle: "Pue päällesi. Nyt menemme Place de Grèvelle, kultaseppä Bienassis'n myymälään katsomaan, miten Damiens revitään kappaleiksi." Heidän oli vaikea raivata itselleen tietä uteliaiden joukkojen läpi. Herra Bienassis'n myymälässä oli nuori tyttö tavannut Joseph Gamelinin, joka oli parhaimmassa vaaleanpunaisessa puvussaan, ja hän oli heti käsittänyt, mistä oli kysymys. Koko sen ajan, jonka hän oli seisonut ikkunan edessä nähdäkseen, miten kuninkaanmurhaaja pantiin pihteihin, valeltiin sulalla lyijyllä, raastettiin kappaleiksi neljän hevosen välissä ja heitettiin roviolle, oli herra Joseph Gamelin seisonut hänen takanaan ja sanonut hänelle kohteliaisuuksia hänen ihostaan, tukkalaitteestaan ja vartalostaan.

Hän tyhjensi lasinsa ja jatkoi palautellen edelleen mieleensä tapahtumia elämänsä varrelta:

— Minä synnytin sinut maailmaan, Évariste, aikaisemmin kuin mitä olin odottanut, sentähden että kantaessani sinua satuin pelästymään Pont-Neufillä ja utelias kansanjoukko oli vähällä tallata minut jalkoihinsa, sillä kun oli kiire herra de Lallyn teloitukseen. Sinä olit syntyessäsi niin pieni, että lääkäri ei luullut sinun jäävän eloon. Mutta minä tiesin kyllä, että Jumala armossaan antaisi minun pitää sinut. Minä hoidin sinua parhaimpani mukaan, en säästänyt vaivoja enkä kulunkeja. Ja oikeuden nimessä minun täytyy sanoa, rakas Évaristeni, että sinä puolestasi ymmärsit olla minulle kiitollinen siitä kaikesta ja jo lapsesta alkaen koetit palkita minua kykysi mukaan. Sinä olit luonnoltasi helläsydäminen ja lempeä. Sisarellasikaan ei ollut paha sydän, mutta hän oli itsekäs ja kiivas. Sinulla oli enemmän myötätuntoa onnettomia kohtaan kuin hänellä. Kun korttelin pienet katupojat ryöstivät puissa olevia linnunpesiä, niin sinä yritit riistää heidän käsistään pois linnunpojat antaaksesi ne takaisin emolleen, ja useinkaan et luopunut tuosta yrityksestä, ennenkuin olit saanut heiltä hirvittävästi selkääsi. Seitsenvuotiaana jo sinä kuljit kiltisti ja levollisesti kadulla ja luit katkismustasi, sen sijaan että olisit tapellut katurakkien kanssa; ja kaikki köyhät, jotka kohtasit, raahasit mukanasi kotiin auttaaksesi heitä, niin että minun vihdoin täytyi antaa sinulle vitsaa, että saisin sinut luopumaan tuosta tavasta. Sinä et voinut nähdä ainoankaan elävän olennon kärsivän saamatta kyyneliä silmiisi. Kasvamasta lakattuasi sinusta tuli hyvin kaunis. Suureksi hämmästyksekseni et näyttänyt ollenkaan tietävän sitä seikkaa, ja siinä suhteessa sinä suuresti erosit useimmista muista kauniista pojista, jotka ovat turhamaisia ja ylpeileviä ulkomuotonsa vuoksi.

Vanha äiti puhui totta. Kahdenkymmenen vuotiaana olivat Évaristen kasvot olleet vakavat ja suloiset, hänen kauneutensa oli ollut samalla kertaa karun ankaraa ja naisellista, piirteet kuin Minervan. Nyt kuvastivat hänen synkät silmänsä ja kalpeat poskensa surullista ja intohimoista sielua. Mutta hänen kääntäessään katseensa äitinsä puoleen se sai hetkiseksi takaisin varhaisnuoruuden aikaisen lempeytensä.

Äiti jatkoi:

— Sinä olisit voinut käyttää hyväksesi ulkonaisia etujasi mielistelläksesi tyttöjä, mutta sinä viihdyit paremmin minun kanssani puodissa, ja välistä minun ihan täytyi huomauttaa sinulle, ettet aina riippuisi kiinni minun hameissani, vaan menisit joskus vähän huvittelemaan tovereittesi kanssa. Kuolinvuoteellanikin voin antaa sinulle, Évariste, sen tunnustuksen, että aina olet ollut hyvä poika. Isäsi kuoleman jälkeen rupesit uljaasti huolehtimaan minun toimeentulostani; vaikkakaan sinun ammattisi ei tuota mitään, et koskaan ole jättänyt minua puutteeseen, ja jos me tätä nykyä molemmat olemmekin rutiköyhiä raukkoja, niin en voi syyttää sinua siitä: se on vallankumouksen syy.

Évariste teki nuhtelevan eleen; mutta äiti kohautti olkapäitään ja jatkoi:

— Minä en ole ylimysmielinen. Minä olen tuntenut ylhäisiä heidän suuruutensa päivinä, ja minä voin sanoa, että he käyttävät väärin etuoikeuksiaan. Olen omin silmin nähnyt, miten herttua de Canaleilles'n lakeijat ruoskivat isääsi sentähden, ettei hän tarpeeksi pian jouduttautunut pois heidän herransa tieltä. Minä en myöskään pitänyt itävallattaresta: hän oli liian ylpeä ja tuhlasi liikaa. Mitä kuninkaaseen tulee, niin häntä minä luulin hyväksi, ja vasta hänen oikeusjuttunsa ja tuomionsa saivat minut toisiin ajatuksiin. En minä siis ollenkaan kaipaa kuningasvaltaa, vaikkakin minulla sen aikana oli muutamia hauskoja hetkiä. Mutta älä koetakaan uskotella minulle, että vallankumous tuo maailmaan tasa-arvoisuuden, sillä ihmiset eivät koskaan tule tasa-arvoisiksi, ja turhaan tätä maata sen vuoksi myllätään ylösalaisin: aina täällä tulee kuitenkin olemaan suuria ja pieniä, lihavia ja laihoja.

Näin puhuessaan hän korjasi pois pöydältä lautasia. Maalari ei enää kuunnellut häntä. Hän hahmotteli mielessään punamyssyistä ja carmagnole-pukuista sanskulottia, joka korttipelissä oli korvaava entistä kuolemaan tuomittua patasotamiestä.

Ovelle naputettiin ja muuan talonpoikaistyttö, punatukkainen, kompurajalkainen, leveämpi kuin oli pitkä, astui sisään; iso pahka peitti hänen vasemman silmänsä, ja oikea oli niin värittömän sininen, että se melkein näytti valkealta; huulet olivat valtavan paksut ja hampaat pistivät esiin niiden välistä.

Hän kysyi Gameliniltä, oliko hän itse maalari ja osaisiko hän tehdä muotokuvan hänen sulhasestaan, Jules Ferrand'ista, joka oli vapaaehtoisena Ardennien armeijassa.

— Gamelin vastasi, että hän kernaasti maalaisi tuon uljaan soturin muotokuvan tämän palattua kotiin.

Tyttö pyyteli itsepintaisesti ja hellyttävästi, että hän tekisi sen nyt aivan heti.

Vasten tahtoaankin hymyillen maalari huomautti, ettei hän voinut tehdä mitään ilman mallia.

Naisparka ei vastannut mitään: hän ei ollut osannut ottaa lukuun tällaista vaikeutta. Pää vasemmalle puolen kallellaan, kädet ristissä vatsalla, hän seisoi siinä tylsänä ja mykkänä ja näytti todellakin murheen murtamalta. Näin tavaton yksinkertaisuus liikutti ja huvitti maalaria ja lohduttaakseen vähän tuota onnetonta rakastavaista hän pani hänen käteensä yhden niistä vapaaehtoisista, jotka hän oli maalannut vesivärillä, kysyen samalla, oliko hänen sulhasensa Ardennien armeijassa kenties tämän näköinen.

Tyttö suuntasi paperiin synkän katseensa, joka vähitellen sai eloa, valkeni, rupesi loistamaan; hänen leveä naamansa herahti säteilevään hymyyn:

— Yhdennäköinen kuin marja, sanoi hän vihdoin; — se on Jules
Ferrand kuin onkin, se on Jules Ferrand ihkasen ilmielävänä.

Ennenkuin maalari oli ehtinyt pyytää häneltä takaisin paperiarkkia, oli hän jo paksuilla punaisilla sormillaan kääntänyt sen kokoon pieneksi neliöksi, jonka hän huolellisesti kätki sydämelleen, paidan ja liivin väliin, sitten hän antoi taiteilijalle viiden frangin paperirahan, toivotti hyvää iltaa ja ontui tiehensä kevein mielin.

III.

Saman päivän iltapäivällä Évariste lähti kansalainen Jean Blaisen, kuvakauppiaan luo, joka myöskin myi rasioita, kartonkeja ja kaikenlaisia seurapelejä. Hän asui vastapäätä Oratoriota, lähellä suurta vaunuasemaa, Rue Honorélla, jossa hänellä oli Maalaavan Amorin kauppaliike. Myymälä sijaitsi erään kuusikymmentä vuotta vanhan talon pohjakerroksessa, ja sisäänkäytävän muodosti porttiholvi, jonka sulkukivi oli somistettu sarvipäisellä korunaamiolla. Holvin kuvussa oli öljymaalaus, joka esitti "sisilialaista eli maalaavaa Amoria" Boucher'n sommitelman mukaan; Jean Blaisen isä oli teettänyt sen siihen v. 1770, ja siitä asti oli aurinko ja sade haalistanut sitä. Oven molemmilla puolilla oli samanlainen holvi, kummankin sulkukivessä nymfin pää; nämä holvit oli varustettu niin suurilla ikkunaruuduilla kuin suinkin oli voitu hankkia, ja ne tarjosivat yleisön nähtäväksi muodin mukaisia kaiverruksia ja viimeisiä uutuuksia väripainoksien alalta. Nyt parhaillaan oli siellä esillä keimailevia rakkauskuvaelmia, Boillyn kuivahkon siroon tyyliin suoritettuja, Opastuksia aviollisessa rakkaudessa ja suloisia vastusteluita, joista jakobiinit loukkautuivat ja "puhtaat" lähettivät valituskirjelmiä taideyhdistykselle; lisäksi nähtiin siellä Debucourt'in Kävelyretki keltaisissa polvihousuissa vaeltelevine keikareineen, joka oli levitetty kolmelle tuolille, nuoren Carle Vernet'n hevosia, ilmapalloja, Virginien kylpy ja antiikin mukaan maalattuja ihmisruumiita.

Taaja kansalaisvirta vieri lakkaamatta myymälän ohitse, mutta ainoastaan kaikista rääsyisimmät pysähtyivät pitkäksi aikaa noiden kahden kauniin näyteikkunan eteen, huvinhaluisina, kärkkäinä kuville ja joka hetki valmiina edes silmin anastamaan osansa tämän maailman hyvästä; he seisoivat siinä ja ihailivat suu ammollaan, jota vastoin ylimykset heittivät ikkunoihin vain lyhyen silmäyksen, rypistivät otsaansa ja menivät ohitse.

Jo kaukaa suuntasi Évariste katseensa toiseen myymälän päällä olevista ikkunoista, vasemmanpuoleiseen, josta helotti ruukku punaisia neilikoita kiemurakoristeisen rautaparvekkeen takaa. Tämä ikkuna valaisi Élodien, Jean Blaisen tyttären huonetta. Kuvakauppias asui ainoan tyttärensä kanssa talon ensimmäisessä kerroksessa.

Évariste, joka hetkeksi oli pysähtynyt ikäänkuin vetääkseen henkeä Maalaavan Amorin edessä, väänsi säppiä. Hän näki edessään kansalainen Élodien, joka juuri oli myynyt piirroksia, pari monien muiden joukosta huolellisesti valittua Fragonard nuoremman ja Naigeonin luonnosta, ja nyt kauniilla silmillään tarkasteli saamiaan assignaatteja päivänvaloa vastaan päästäkseen varmuuteen, ennenkuin hän sulki ne kassakaappiin, että niiden vesileima, raidat ja viivat olivat paikallaan, sillä liikkeellä oli yhtä paljon väärää rahaa kuin oikeaa, mikä seikka suuresti vahingoitti kaupantekoa. Samoin kuin ennen aikaan ne, jotka jäljittelivät kuninkaan allekirjoitusta, rangaistiin nyt uusien kansallisrahojenkin väärentäjät kuolemalla; siitä huolimatta oli assignaattipainoja joka kellarissa; sveitsiläiset toivat maahan vääriä assignaatteja miljoonittain; niitä jätettiin aivan kimpuittain ravintoloihin ja majataloihin; englantilaiset purkivat niitä laivoistaan joka päivä tukkumäärät rannikoillemme saattaakseen tasavallan huonoon huutoon ja syöstäkseen isänmaanystävät keppikerjäläisiksi. Élodie pelkäsi ottavansa vastaan väärää rahaa ja vielä enemmän hän pelkäsi antavansa muille sellaista ja tulevansa mahdollisesti itse kohdelluksi Pittin myötärikollisena; kuitenkin hän luotti hyvään onneensa ollen varma siitä, että hän tarpeen vaatiessa kyllä osaisi pelastaa nahkansa.

Évariste tarkasteli häntä tuolla synkänvakavalla tavalla, joka paremmin kuin mitkään hymyilyt ilmaisee rakkautta. Katsahtaessaan maalariin Élodie nyrpisti vähän pilkallisesti huuliaan ja revähdytti selko selälleen silmänsä, ja tämä ilmehtiminen johtui siitä, että hän tunsi olevansa rakastettu ja piti siitä, sekä tiesi vielä lisäksi, että tällainen käytös ärsyttää rakastavaa, saa hänet säälimään itseään ja ajaa hänet väkisinkin rakkaudentunnustukseen, ellei hän vielä ole tehnyt sitä, ja niin oli juuri Ëvaristen laita.

Suljettuaan assignaatit kassakaappiin Élodie veti ompelukoristaan esiin valkean hunnun, jota hän oli alkanut kirjailla, ja rupesi ompelemaan. Hän oli ahkera ja keimailevainen, ja koska hän vaistomaisesti käytteli neulaa samalla kertaa sekä miellyttääkseen muita että koristellakseen itseään, niin hän kirjaili eri lailla aina sen mukaan kuka häntä katseli: huolettomasti niiden nähden, jotka hän tahtoi vaivuttaa suloiseen riutumukseen, oikukkaasti niiden nähden, joita häntä huvitti kiusata pienellä epätoivolla. Nyt hän alkoi ommella erittäin huolellisesti Évaristelle, jossa hän tahtoi ylläpitää vakavaa tunnetta.

Élodie ei ollut erittäin nuori eikä erittäin kauniskaan. Häntä saattoi ensi silmäyksellä luulla rumaksikin. Hän oli tumma ja huolimattomasti pään ympäri kiedottua liinaa vastaan, jonka alta sinimustat hiuskutrit putkahtelivat esiin, kuulsi hänen ihonsa aivan oliivinruskeana, ja hänen hehkuvat silmänsä näyttivät iskevän tulta kuopissaan. Hänen pyöreät, hymyilevät, maalaismalliset ja hekumalliset kasvonsa esiinpistävine poskipäineen ja vähän tylppine nenännypykköineen muistuttivat maalarin mielestä borgheselaisen faunin päätä, jonka jumalallista veitikkamaisuutta hän aina oli ihaillut eräässä kipsijäljennöksessä. Pienet viiksen hiutuvat koristivat hänen hehkuvain huuliensa kaarta. Povi, joka tuntui paisuvan pelkkää hellyyttä, aaltoili uhkeana sen vuoden muodin mukaisesti ristiin solmitun koruhunnun alla. Hänen notkean vartalonsa, ketteräin jalkainsa, koko hänen voimakkaan ruumiinsa liikehtimisessä ilmeni alkuperäistä, viehättävää suloutta. Hänen katseensa, hengityksensä, hänen ruumiinsa värinä, kaikki hänessä tuntui anovan lempivää sydäntä ja lupaavan rakkautta. Myymäläpöydän takana hänen olemuksensa johdatti mieleen tanssivan nymfin, oopperabakkhantin, jolta oli riistetty pois hänelle kuuluva ilveksennahka, tyrsussauva ja murattikiehkurat ja joka oli loihdittu kätkemään oikea olemuksensa Chardinin tyylisen emännöitsijän vaatimattomaan ulkokuoreen.

— Isäni ei ole kotona, hän sanoi maalarille, — käykäähän hetkiseksi odottamaan: hän tulee kyllä pian.

Pienet, ruskeat sormet antoivat neulan suihkia läpi hienon aivinaisen.

— Onko tämä malli mielestänne kaunis, herra Gamelin?

Gamelinin oli mahdoton teeskennellä. Ja rakkaus, joka kiihotti hänen rohkeuttaan, teki hänet vielä entistäänkin suorasukaisemmaksi.

— Te olette taitava koruompelussa, kansalainen, mutta jos tahdotte, että sanon teille totuuden, niin tuo malli, jonka mukaan kirjailette, ei ole tarpeeksi yksinkertainen, tarpeeksi koruton, siinä tuntuu vielä se teeskennelty makusuunta, joka liian kauan on vallinnut Ranskassa kankaiden, huonekalujen, paneelien koristamisessa. Nuo nauharuusut, nuo seppeleet muistuttavat sitä pientä ja alhaista tyyliä, jota suosittiin tyrannin aikana. Maku on parhaillaan uudistumisen alaisena. Valitettavasti meillä on siinä suhteessa paljon parantamisen varaa. Tuon riettaan Ludvig XV:n aikana oli koristetaiteessa jotakin kiinalaista. Tehtiin pulleamahaisia, naurettavan näköisillä kiemuraheloilla koristeltuja piironkeja, jotka eivät kelpaa muuhun kuin heitettäviksi tuleen, jonka ääressä isänmaanystävät voivat lämmitellä. Ainoastaan yksinkertainen on kaunista. Täytyy palata antiikkiin. David piirustaa vuoteita ja nojatuoleja etruskilaisten maljakkojen ja Herculaneumin maalauksien mukaan.

— Olen nähnyt noita vuoteita ja nojatuoleja, sanoi Élodie, — ne ovat kauniita! Kohta ei enää kukaan tahdo muunlaisia. Minäkin ihailen antiikkia kuten tekin.

— No niin, kansalainen, jatkoi Évariste, — jos olisitte koristanut tämän hunnun à la grecque, murattiköynnöksillä, käärmekiemuroilla tai ristiin asetetuilla nuolilla, niin se olisi ollut tosiaan spartattaren arvoinen… ja teidän. Kuitenkin voitte säilyttää tämän mallin, jos yksinkertaistatte sen suoraviivaiseksi.

Élodie kysyi häneltä, mitä hänen tuli ottaa siitä pois.

Maalari kumartui ompeluksen puoleen: hänen poskensa hipaisivat Élodien kiharoita. Heidän kätensä yhtyivät kankaalla, heidän henkäyksensä sulivat yhteen. Évaristen täytti tällä hetkellä sanomaton riemun tunne; mutta huomatessaan huuliensa lähentyneen Élodien huulia hän pelkäsi loukanneensa tuota nuorta tyttöä ja vetäytyi äkkiä takaisin.

Naiskansalainen Blaise rakasti Évariste Gameliniä. Hänestä Évariste oli komea suurine, palavine silmineen, kauniine, kapeine, kalpeine kasvoineen, tuuheine, mustine hiuksineen, jotka olivat jakauksella ja valuivat laineina olkapäille, puhumattakaan hänen vakavasta käytöksestään, kylmästä ulkonäöstään, ankarasta olemuksestaan ja varmasta, imartelemattomasta puhetavastaan. Ja koska hän rakasti tätä miestä, hän kuvitteli hänet suureksi taiteilijaneroksi, joka nero eräänä päivänä oli leimahtava esiin mestariteoksissa ja tekevä hänen nimensä kuuluisaksi, ja tämän vuoksi hän rakasti häntä vieläkin enemmän. Naiskansalainen Blaise ei erityisesti jumaloinut miessiveyttä, hänen moraaliaan ei loukannut se, että mies antautui intohimoilleen, mieliteoilleen ja pyyteilleen; hän rakasti Évaristea, joka oli siveä; hän ei rakastanut häntä sentähden, ettähän oli siveä; mutta tällä puolella oli se etu, että hänen ei tarvinnut kiduttaa itseään mustasukkaisuudella eikä epäluuloilla, ei pelätä kilpailijattaria.

Mutta tällä hetkellä hän piti häntä kuitenkin liian pidättyväisenä. Joskin Racinen Aricie, joka rakasti Hippolytea, ihailikin tuon nuoren sankarin karua hyveellisyyttä, niin se tapahtui toivossa voittaa sen, ja hän olisi varmaan piankin tuskitellut sellaista tapain sankaruutta, joka ei olisi antanut myöten edes hänelle. Ja heti tilaisuuden saatuaan hän tunnusti rakkautensa enemmän kuin puoleksi pakottaakseen miehen tekemään tunnustuksen. Tämän hempeän Aricien esimerkkiä seuraten oli naiskansalainen Blaisekin melkein varma siitä, että rakkausasioissa on naisen otettava ensimmäiset askelet. "Juuri ne, jotka eniten rakastavat", hän sanoi itselleen, "ovat kaikista ujoimmat; he tarvitsevat apua ja rohkaisua. Niin suuri on sitä paitsi heidän viattomuutensa, että nainen voi mennä heti vastaan puolet tiestä ja enemmänkin heidän sitä lainkaan huomaamattaan, täten säästäen näennäisesti heille itselleen rohkean hyökkäyksen ja valloituksen kunnian." Etenkin häntä rauhoitti asian onnelliseen ratkaisuun nähden se seikka, että hän tiesi varmasti, (eikä siinä ollutkaan mitään epäilyn aihetta) että Évariste, ennenkuin vallankumous oli tehnyt hänestä puolijumalan, hyvin inhimillisellä tavalla oli rakastanut muuatta naista, muuatta vallan vaatimatonta olentoa, taideakatemian ovenvartijatarta.

Élodie, joka ei ollut ensi kertaa pappia kyydissä, teki eron erilaisten rakkauksien välillä. Tunne, jonka Évariste hänessä herätti, oli niin syvä, että hän olisi voinut antautua hänelle ikiomaksi. Hän olikin omasta puolestaan valmis menemään naimisiin hänen kanssaan, mutta hän epäili, ettei hänen isänsä suostuisi antamaan ainoaa tytärtään köyhälle ja tuntemattomalle maalarille. Gamelinillä ei ollut mitään; kuvakauppias käsitteli suuria rahasummia. Maalaava Amor tuotti hyvin, rahanvälityskauppa vielä enemmän, ja hän oli lisäksi liittynyt erään hankitsijan liiketoveriksi, joka toimitti tasavallan ratsuväelle kaislakimppuja ja mätää kauraa. Siispä olikin veitsisepän poika Saint-Dominique-kadulta vähäpätöinen henkilö tuon koko Euroopassa tunnetun vaskipiirrosten painattajan rinnalla, joka oli läheisissä tekemisissä Blaizot'n, Basanin, Didot'n kaltaisten miesten kanssa ja jonka seurapiiriin kuuluivat kansalaiset Saint-Pierre ja Florian. Eipä siltä, että Élodie kuuliaisena tyttärenä olisi pitänyt tätä isänsä suostumusta niin tuiki välttämättömänä avioliitolleen. Isä, joka varhain oli joutunut leskeksi ja joka luonteeltaan oli ahne ja kevytmielinen, aina kiinni nais- ja liikeasioissa, ei ollut koskaan pitänyt väliä tyttärestään, vaan oli antanut hänen kasvaa vapaasti, kokonaan vailla isällistä ohjausta ja ystävyyttä. Hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään pitää silmällä tyttärensä käytöstä, pikemmin hän tahtoi varsin tahallaan olla tietämätön siitä, ja asiantuntijana hän piti hänen tulista luonnonlaatuaan ja muita viettelykeinojaan paljon vaikuttavampina kuin kauniiden kasvojen houkutusta. Koska Élodie oli liian aulismielinen säästääkseen itseään, liian älykäs tuhoutumaan, viisas keskellä hulluuttaankin, ei rakkauden pyyde ollut koskaan saanut häntä unohtamaan ulkonaista sovinnaisuutta. Hänen isänsä oli hänelle sanomattoman kiitollinen tästä varovaisuudesta; ja koska tytär oli häneltä perinyt liiketajun ja aloitekykyisen seikkailuhalun, ei hän ollut levoton niiden salaisten syiden suhteen, jotka estivät tuota niin naimakuntoista tyttöä menemästä avioliittoon ja pidättivät häntä kotona, missä hän hyvin täytti yhden taloudenhoitajattaren ja neljän kauppa-apulaisen paikat. Kaksikymmentäseitsemän-vuotiaana hän tunsi sekä ikänsä että kokemuksiensa puolesta olevansa kypsä päättämään itse elämästään, eikä hänellä ollut mitään tarvetta kysyä neuvoa nuorelta, myötämieliseltä ja hajamieliseltä isältä tai seurata hänen tahtoaan. Mutta jotta Élodie olisi voinut mennä naimisiin Gamelinin kanssa, olisi herra Blaisen täytynyt hankkia jonkinlainen asema tuolle köyhälle vävylle, kiinnittää hänet liikkeeseen, taata hänelle töitä, kuten hän teki usealle muullekin taiteilijalle, lyhyesti sanoen, tavalla tai toisella huolehtia hänen toimeentulostaan; ja tytöstä tuntui yhtä mahdottomalta, että toinen tarjoaisi apuaan kuin että toinen ottaisi sellaisen tarjouksen vastaan, niin vähän myötätuntoa oli näillä kahdella miehellä toisiaan kohtaan.

Tämä vaikeus kiusasi hellämielistä ja ymmärtäväistä Élodieta. Häntä ei laisinkaan kauhistuttanut ajatus ruveta salaiseen suhteeseen ystävänsä kanssa, kaikkien olentojen luoja keskinäisen lemmenliittonsa ainoana todistajana. Hänen maailmankatsomuksensa ei tuominnut sellaista suhdetta, jonka sitä paitsi se vapaus, missä hän eli, teki mahdolliseksi ja jolle Évaristen rehellinen ja hyveellinen luonne olisi antanut vakaan kestävyyden leiman, mutta Gamelinin oli jo nyt vaikea ansaita elatustaan ja huolehtia vanhan äitinsä toimeentulosta: niin niukoissa elinehdoissa ei näyttänyt olevan tilaa minkäänlaiselle rakkaussuhteelle, vaikkakin sen vaatimukset olisi supistettu kaikkein alkeellisimpiin. Sitäpaitsi ei Évariste ollut vielä ilmaissut tunteitaan eikä puhunut aikeistaan. Naiskansalainen Blaise toivoi kuitenkin ennen pitkää saavansa hänet siihen.

Hän pysähdytti samalla kertaa mietelmänsä ja neulansa.

— Kansalainen Évariste, hän sanoi, — jollei tämä huntu miellytä teitä, niin ei se miellytä minuakaan. Piirustakaa minulle jokin malli, olkaa niin hyvä. Sillä välin puran niinkuin Penelope pois sen, mikä on ommeltu teidän poissaollessanne.

Vakaan intomielisesti Évariste vastasi:

— Sen teen, kansalainen. Piirustan teille Harmodiuksen kalvan: kalvan kukkaseppeleen keskellä.

Ja vetäen esiin kynänsä hän alkoi luonnostella miekkoja ja kukkia tuohon asialliseen ja koruttomaan tyyliin, jota hän rakasti. Ja samalla hän esitti uusia uskonkappaleitaan.

— Uudestisyntyneiden ranskalaisten, sanoi hän, — tulee luopua kaikesta orjuuden perinnöstä: huonosta mausta, huonosta muodosta, huonosta piirustuksesta. Watteau, Boucher, Fragonard työskentelivät tyranneja ja orjia varten. Heidän teoksissaan ei ilmene minkäänlaista hyvän tyylin tai puhtaan viivan tajua; ei missään luontoa eikä totuutta. Pelkkiä naamioita, nukkeja, hetaleita, apinaneleitä. Jälkimaailma on halveksiva heidän rivoja teoksiaan. Sadan vuoden kuluttua viruvat jo kaikki Watteaun taulut halveksittuna hylkytavarana ullakolla, v. 1893 maalaavat jo akatemian oppilaat luonnoksiaan Boucher'n kankaille. David on avannut uuden tien. Hän lähentelee antiikkia, mutta hän ei vielä ole kyllin yksinkertainen, kyllin suuri, kyllin alaston. Meidän taiteilijoillamme on vielä paljon salaisuuksia opittavana Herculaneumin koruvöistä, roomalaisista kohokuvista, etruskilaisista maljakoista.

Hän puhui kauan antiikkisesta kauneudesta, palasi sitten taas
Fragonard'iin, jota hän vainosi sammumattomalla vihalla.

— Tunnetteko hänet, kansalainen?

Élodie nyökkäsi myöntävästi.

— Te tunnette tietysti myös tuon kunnon Greuze-pahasen, joka on perin naurettava tulipunaisine takkeineen ja miekkoineen. Mutta Fragonard'iin verraten hän on kuin kreikkalainen viisaudenopettaja. Minä tapasin hänet jokin aika sitten, tuon kurjan äijän, hän käveli Palais Égalitén holvikaarien alla, puuteroituna, keikarimaisesti kekkaloiden, iloileva ilme kasvoillaan, kerrassaan inhottavana. Hänet nähdessäni toivoin, että joku väkevä taiteen suojelija, koska emme enää voi turvata Apollon apuun, olisi köyttänyt hänet puuhun ja nylkenyt hänet niinkuin Marsyaan ikuiseksi varoitukseksi huonoille maalareille.

Élodie käänsi hänen puoleensa iloiset, hekumalliset silmänsä.

— Te osaatte vihata, herra Gamelin, onko uskottava, että te myös osaatte ra…

— Kas vain, Gamelinhän siinä on, kuului samassa tenoriääni, ja kansalainen Blaise astui myymäläänsä narisevin saappain, helisevin kellonvitjoin, liehuvin liepein ja päässä valtavan suuri musta hattu, jonka reunat ulottuivat hänen olkapäilleen asti.

Élodie otti ompelukorinsa ja kiipesi omaan huoneeseensa.

— No, Gamelin, kysyi kansalainen Blaise, — onko teillä jotakin uutta minulle tänään?

— Kenties, sanoi maalari.

Ja hän esitti keksintönsä:

— Meidän pelikorttimme ovat räikeässä ristiriidassa nykyisten tapojemme kanssa. Nimet kuningas ja sotamies loukkaavat isänmaanystävän korvaa. Olen keksinyt ja valmistanut uuden vallankumouksellisen korttipelin, jossa kuninkaan, rouvan ja sotamiehen sijalla on Vapaus, Tasa-arvoisuus, Veljeys; raippakimpuilla ympäröidyn ässän nimi on Laki. Sanotaan risti-Vapaus, pata-Tasa-arvoisuus, ruutu-Veljeys, hertta-Laki… Luulen myös, että nämä kortit ovat vauhdikkaasti piirretyt, aion antaa Desmahis'n tehdä niistä vaskipiirroksia ja ottaa niille patentin.

Ja ottaen esiin pahvikotelostaan muutamia vesivärillä luonnosteltuja henkilökuvia taiteilija ojensi ne kuvakauppiaalle.

Kansalainen Blaise kieltäytyi niitä ottamasta kääntäen päänsä pois.

— Nuori ystäväni, menkää noiden kanssa konventtiin, niin se ehkä suo teille kunnian olla läsnä jossakin istunnossaan. Mutta älkää toivokokaan ansaitsevanne yhtään kolikkoa uudella keksinnöllänne, joka ei ole uusi. Olette ehtinyt liian myöhään jalkeille. Teidän vallankumouksellinen korttipelinne on jo kolmas, joka minulle tuodaan. Toverinne Dugourc tarjosi minulle viime viikolla pikettipeliä, jossa oli neljä hengetärtä, neljä Vapautta, neljä Tasa-arvoisuutta. Minulle on myös ehdotettu erästä toista peliä, jossa oli filosofeja ja sotapäälliköitä, Cato, Rousseau, Hannibal ja mitä kaikkia siinä olikaan!… Ja näillä korteilla oli teidän kortteihinne nähden, ystäväiseni, se etu, että ne olivat karkeasti piirustetut ja veitsellä puuhun kaiverretut. Miten vähän te muuten tunnettekin ihmisiä, jos todella uskotte, että pelurit tulevat käyttämään kortteja, jotka on piirustettu Davidin tyyliin tai kaiverrettu Bartolozzin malliin! Lisäksi on typerää luulla, että tarvitaan niin monimutkaisia toimenpiteitä jos mieli sovelluttaa uusia aatteita vanhoihin korttipakkoihin. Kunnon sanskulotit korjaavat ihan itsestään niiden kansalaisvastaisen värityksen huutamalla lyödessään esiin kuninkaan: "Tyranni!" tai yksinkertaisesti: "Suuri sika!" He käyttävät edelleen vanhoja likaisia korttejaan eivätkä osta koskaan uusia. Parhaiten menevät korttipakat kaupaksi Palais-Égalitén peliluolissa: neuvon teitä siis menemään sinne ja tarjoamaan pelipankin hoitajalle ja pelipukareille teidän vapauden jumalattarianne, Tasa-arvoisuuksianne, teidän… miten te sanoittekaan… hertta-Lakejanne, ja tulkaa sitten kertomaan minulle, miten teidät otettiin vastaan!

Kansalainen Blaise istuutui myymäläpöydälle, naputteli sormillaan nankiinihousujaan poistaakseen niistä muutamia nuuskan murenia ja jatkoi sitten, katsellen Gameliniä lempeän säälivästi: — Sallikaa minun antaa teille eräs neuvo, kansalainen: jos tahdotte ansaita elatuksenne, niin heittäkää hiiteen kaikki nuo isänmaalliset korttinne, nuo vallankumoukselliset vertauskuvanne, nuo Herkuleenne, lohikäärmeenne, rikosta vainoavat raivottarenne, nuo vapaudenhengettärenne, ja maalatkaa minulle kauniita tyttöjä. Kansalaisten uudistamiskiihko laimenee vähitellen, mutta miehet tulevat aina rakastamaan naisia. Maalatkaa minulle oikein ruusuisia naisolentoja, joilla on pienet somat jalat ja pienet, sievät kätöset. Ja pankaa päähänne se seikka, ettei ketään enää huvita Vallankumous eikä kukaan enää tahdo kuulla siitä puhuttavankaan.

Mutta silloin kuohahti Évariste Gamelinin sisu:

— Mitä! Ei kuulla puhuttavan vallankumouksesta! Mutta vapauden vakiinnuttaminen, armeijamme voitot, tyrannien rangaistus, kaikki nämä ovat asioita, jotka tulevat hämmästyttämään kaikkein etäisintä jälkimaailmaa. Kuinka ne eivät hurmaisi meitä! Sanskulotti Jeesuksen lahko on pysynyt pystyssä jo melkein kahdeksantoista vuosisataa ja te luulette, että vapauden usko syöstäisiin tuskin neljän vuoden kuluttua!

Mutta Jean Blaise vastasi ylimielisen näköisenä:

— Te elätte unelmissa, ja minä todellisessa elämässä. Uskokaa minua, ystäväiseni, vallankumous ikävystyttää: se on kestänyt liian kauan. Viisi vuotta on jo kestänyt innostusta, viisi vuotta yhtämittaisia syleilyjä, verilöylyjä, puheita, marseljeeseja, hätämerkkejä, ylimyksiä lyhtypatsaissa, ihmispäitä keihäiden nenissä, naisia hajareisin kanuunain päällä, punamyssyin koristettuja vapaudenpuita, valkopukuisia tyttöjä ja ukkoja kukkasvaunuissa, vangitsemisia, giljotiinimestauksia, säännösteltyjä muona-annoksia, ilmoituslehtiä, kokardeja, töyhtöjä, sapeleita, carmagnole-takkeja. loppumattomiin! Pian ei kukaan enää ymmärrä tästä kaikesta mitään. Me olemme jo liian monesti nähneet, miten te olette vieneet suuret miehenne Capitoliumille ainoastaan syöstäksenne heidät alas Tarpeian kalliolta; niin on käynyt Neckerin, Mirabeaun, LaFayetten, Baillyn, Pétionin, Manuelin ja monen muun. Kuka takaa, ettette valmista samaa kohtaloa uusille sankareillenne?… Ei voi olla enää varma mistään.

— Nimittäkää ne, kansalainen Blaise, nimittäkää nuo sankarit, joita uhraamaan me valmistumme! sanoi Gamelin äänellä, joka neuvoi vaskipiirrosten kauppiasta olemaan varovainen.

— Minä olen isänmaanystävä ja tasavaltalainen, hän vastasi käsi sydämellä. — Minä olen mieleltäni yhtä tasavaltalainen kuin te, yhtä hyvä isänmaanystävä kuin tekin, kansalainen Évariste Gamelin. Minä en epäile teidän kansalaiskuntoanne enkä syytä teitä mitenkään vaihtelevaisuudesta. Ja tietäkää, että minun kansallista mielialaani ja alttiuttani valtiota kohtaan todistavat lukuisat tekoni. Tällaiset ovat minun periaatteeni: Minä annan luottamukseni jokaiselle yksilölle, joka kykenee palvelemaan kansakuntaa. Kumarran niille miehille, jotka kansan ääni kutsuu lakiasäätävän vallan vaaralliseen kunniaan, kuten Marat'lle tai Robespierrelle; olen valmis auttamaan heitä heikkojen voimieni mukaan ja hyvänä kansalaisena vaatimattomalla tavallani toimimaan heidän hyväkseen. Valiokunnissa voidaan todistaa minun uutteruuteni ja alttiuteni. Yhdessä todellisten isänmaanystävien kanssa olen toimittanut kauraa ja rehua uljaalle ratsuväellemme, jalkineita sotamiehillemme. Juuri tänään lähetän Vernonista eteläiselle armeijalle kuusikymmentä härkää maan läpi, jossa vilisee ryöväreitä ja Pittin ja Condén vakoojia.

Gamelin asetti rauhallisesti vesivärimaalauksensa jälleen pahvirasiaan, jonka hän sitoi kiinni nauhalla ja pisti kainaloonsa.

— Onpa omituisen ristiriitaista, hän mumisi yhteenpuristetuin hampain, —auttaa sotilaitamme levittämään yli maailman tuota samaa vapautta, joka kavalletaan kotona kylvämällä epäröimistä ja levottomuutta sen puolustajien sieluihin… Terveeksi, kansalainen Blaise!

Ennenkuin Gamelin lähti painumaan pitkin Oratorion ohi kulkevaa kujaa, hän kääntyi vielä kerran, sydän täynnä rakkautta ja vihaa, katsomaan taakseen luodakseen pienen silmäyksen eräällä ikkunalla helottaviin neilikkoihin.

Hän ei laisinkaan ollut epätoivoinen isänmaan pelastuksen suhteen. Jean Blaisen kansalaisvastaisia puheita vastaan hän asetti oman vallankumouksellisen uskonsa. Mutta hänen täytyi kuitenkin tunnustaa itselleen, että tuon kauppiaan väitteissä, että Pariisin väestö nykyään osoitti hyvin vähän mielenkiintoa tapausten menoa kohtaan, oli jonkinlaista perää. Valitettavasti oli liiankin totta, että ensi hetken innostusta oli seurannut yleinen välinpitämättömyys ja että todennäköisesti ei enää koskaan saataisi nähdä v. 89:n suuria, yksimielisiä kansanjoukkoja, ei koskaan enää niitä miljoonia sopusointuisia sieluja, jotka v. 90 tunkeilivat yhdistymisjuhlan alttarin ympärillä. No niin, hyvät kansalaiset työskentelisivät kaksinkertaisella innolla ja rohkeudella, he herättäisivät uinuvan kansan pakottamalla sen valitsemaan vapauden tai kuoleman.

Näin Gamelin mietiskeli, ja Élodien kuva ylläpiti hänen rohkeuttaan.

Tultuaan rantakaduille hän näki auringon laskevan taivaanrannalla raskaisiin pilviin, jotka muistuttivat hehkuvia laavavuoria; kaupungin katot kylpivät kultaisessa valomeressä; ikkunaruudut salamoivat. Ja Gamelinin mieleen muistuivat titaanit, jotka vanhojen maailmain hehkuvista sirpaleista takoivat Diken, kuparikaupungin.

Ja koska hänellä ei enää ollut leivänpalaakaan äidilleen tai itselleen, hän kuvitteli pian saavansa istua loppumattoman pitkään pöytään, joka olisi katettu koko maailmaa varten ja jonka ympärille koko uudesti syntynyt ihmiskunta mahtuisi. Siihen mennessä hän koetti vakuutella itselleen, että isänmaa, tuo hyvä äiti, kyllä ravitsisi uskollisen lapsensa. Kuvakauppiaan halveksumasta kimmastuneena hän tulisti mieltään sillä uskolla, että hänen korttipakkakeksintönsä sittenkin oli uusi ja hyvä ja että hänellä onnistuneissa akvarelleissaan oli kokonainen omaisuus kainalossaan. "Desmahis tekee niistä vaskipiirrokset", hän ajatteli. "Me kustannamme itse tuon uuden, isänmaallisen pelin ja voimme olla varmat siitä, että yhdessä kuukaudessa saamme niitä myydyksi kymmenentuhatta kappaletta, kahdestakymmenestä sousta kappale."

Ja kärsimättömänä haluten päästä toteuttamaan tätä tuumaansa hän kiiruhti pitkin askelin Quai de la Ferraille'lle, jossa Desmahis asui erään lasimestarin yläpuolella.

Mentiin sisään myymälän kautta. Lasimestarin vaimo ilmoitti Gamelinille, että kansalainen Desmahis ei ollut kotona, mikä seikka ei suurestikaan hämmästyttänyt maalaria, joka tiesi, että hänen ystävällään oli huikentelevainen ja levoton luonne, ja joka aina ihmetteli sitä, miten hän saattoi niinkin paljon ja niinkin hyvin kaivertaa, kun hän niin tuiki vähän malttoi pysyä kotosalla. Gamelin päätti odottaa häntä hetkisen. Lasimestarin vaimo tarjosi hänelle tuolin. Vaimo oli nyreällä päällä ja valitteli sitä, että liike luisti huonosti, vaikkakin olisi luullut, että vallankumous, joka löi säpäleiksi niin paljon ikkunoita, olisi tehnyt lasinleikkaajat rikkaiksi.

Yö alkoi lähetä. Gamelin ei viitsinyt enää odottaa toveriaan, vaan sanoi hyvästit lasimestarin vaimolle. Kulkiessaan Pont-Neufin yli hän näki, että Quai des Morfondus'ltä ratsasti joukko kansalliskaartilaisia, jotka hajaannuttaen väkijoukkoa, ankarasti kalistellen sapeleitaan ja soihdut käsissä saattoivat eräitä kärryjä. Ne kuljettivat hitaasti mestauslavalle muuatta miestä, jonka nimeä ei kukaan tiennyt, erästä vanhaan hallitusjärjestelmään kuuluvaa, ensimmäistä, jonka uusi vallankumousoikeus oli tuominnut. Vartijoiden hattujen lomitse saattoi epämääräisesti nähdä hänet, miten hän istui kädet selän taa köytettyinä paljain, tärisevin päin, kasvot taaksepäin kääntyneinä. Pyöveli seisoi hänen vieressään nojaten häkin kaiteeseen. Pysähtelevät ohikulkijat sanoivat toisilleen, että siinä varmaankin vietiin jotakuta kansan verenimijää, ja katselivat häntä välinpitämättömästi. Gamelin, joka oli käynyt lähemmäksi, tunsi katselijain joukossa Desmahis'n, joka väkisin koetti työntyä halki väkijoukon ja katkaista kulkueen. Hän huusi häntä nimeltä ja löi häntä kädellään olkapäälle; Desmahis käänsi päätään. Hän oli kaunis ja voimakas nuorukainen. Joku oli äskettäin sanonut akatemiassa, että hänellä oli Bacchuksen pää Herkuleen ruumiissa. Hänen ystävänsä nimittivät häntä "Barbaroux'ksi", sentähden että hän niin suuresti muistutti tätä kansanedustajaa.

— Tule, sanoi Gamelin hänelle, — minulla on sinulle jotakin tärkeää sanottavaa.

— Jätä minut! tiuskahti Desmahis kuivasti.

Ja hän mumisi joitakin epäselviä sanoja etsien tilaisuutta päästä tunkeutumaan väkijoukon läpi:

— Seurasin juuri erästä taivaallista naista, jolla oli olkihattu päässä — joku muotiompelijatar, — vaalea palmikko selässä: tuo kirottu kärry hukutti minut jäljiltä… Hän ennätti toiselle puolen, hän on varmaankin jo sillan toisessa päässä!

Gamelin yritti pitää häntä kiinni takin liepeestä vakuuttaen, että asia oli kovin tärkeä.

Mutta Desmahis oli jo tunkeutunut hevosten, vartijoiden, sapelien ja tulisoihtujen keskelle ja kiiruhti ompelijaneitosen jälkeen.

IV.

Kello oli kymmenen aamulla. Huhtikuun aurinko leikki puiden keväisen hennoilla lehdillä. Ilma, jonka yöllinen ukkonen oli keventänyt, oli hivelevän suloinen. Silloin tällöin joku ratsastaja karauttaen pitkin L'allée des Veuves'iä katkaisi yksinäisyyden hiljaisuuden. Varjoisan lehtikujan varrella puupenkillä Lillen kaunottaren huvimajan ulkopuolella istui Évariste odottaen Élodieta. Aina siitä päivästä asti, jolloin heidän sormensa olivat hipaisseet toisiaan hienon hunnun poimuissa ja jolloin heidän henkäyksensä olivat sulautuneet yhteen, ei hän ollut käynyt Maalaavassa Amorissa. Kokonaisen viikon ajan olivat hänen ylpeä stoalaisuutensa ja ujoutensa, joka yhä vain lisääntyi, pitäneet häntä poissa Élodien lähettyviltä. Hän oli kirjoittanut tälle vakavan, synkeän, hehkuvan kirjeen, jossa hän esittäen ne syyt, minkä vuoksi hän kantoi kaunaa kansalainen Blaiselle, mutta vaieten rakkaudestaan ja salaten tuskansa, ilmoitti päätöksensä olla enää tulematta kuvakauppaan, ja hän näytti myös pitävän tämän päätöksensä lujemmin kuin mitä rakastavainen nainen saattoi hyväksyä.

Élodie, joka oli aivan toista maata ja joka asiassa valmis pitämään puoliaan, rupesi heti miettimään, millä lailla hän saisi ystävänsä takaisin. Hän ajatteli ensin mennä hänen luokseen hänen työpajaansa Place de Thionvillen varrelle. Mutta tietäen, että hän oli raskasmielinen luonne, ja päättäen kirjeestä, että hän oli suutuksissaan, tyttö pelkäsi, että hän ulottaisi tuon saman vihan isästä tyttäreen eikä ehkä ottaisi vastaan häntä. Sentähden hänestä oli viisaampaa pyytää Gameliniä johonkin tunteelliseen ja romanttiseen kohtaukseen, josta tämä ei voisi kieltäytyä, jossa hänellä olisi hyvä tilaisuus miellyttää ja varmentaa häntä ja jossa yksinäisyys yhdessä hänen kanssaan liittoutuisi lumoamaan ja voittamaan hänet.

Siihen aikaan oli kaikissa englantilaisissa puutarhoissa ja kaikilla eniten käytetyillä kävelypaikoilla taitavien arkkitehtien rakentamia majoja, jotka oli tarkoitettu palvelemaan kaupunkilaisten maalaisvaistoja. Lillen kaunottaren maja, jonka omisti muuan sokerileipuri, oli keinotekoisen vaatimattomuutensa tueksi saanut taiteellisesti jäljitellyt torninrauniot, jotta maalaisviehätys yhtyisi rauniomelankoliaan. Ja ikäänkuin tupa ja rappeutunut torni ei olisi riittänyt liikuttamaan helliä sydämiä, oli sokerileipuri vielä varmuuden vuoksi erään piilipuun varjoon rakennuttanut haudan, uurnaa kannattavan pylvään, johon oli kaiverrettu tällainen kirjoitus: "Cléonice uskolliselle Azorilleen." Majoja, raunioita, hautoja — juuri ennen kukistumistaan oli ylimystö perintöpuistoihinsa pystyttänyt tällaisia köyhyyden, häviön ja kuoleman vertauskuvia. Ja nyt hoitivat isänmaalliset kaupunkilaiset huvituksiaan, joivat, tanssivat, rakastivat näissä keinotekoisissa mökeissä, keinotekoisten luostarien tekoraunioiden varjossa, väärennettyjen hautojen keskellä, sillä hekin kuten nuo toisetkin, olivat luonnonihailijoita ja Jean Jacques'in oppilaita ja heilläkin oli samanlainen tunteellinen sydän, täynnä filosofiaa.

Saavuttuaan kohtauspaikalle ennen sovittua aikaa Évaristen täytyi odottaa, ja hän mittasi ajan kulkua sydämensä lyöntien niinkuin kellon heilurin mukaan. Muuan sotilaspatrulli kulki ohitse kuljettaen vankeja. Kymmenen minuuttia sen jälkeen tuli näkyviin eräs nainen ruusunpunaisessa puvussa, kukkavihko kädessä, kuten ajan muoti vaati, sekä hänen ritarinsa päässään kolmikulmainen hattu, yllään punainen takki ja raitaiset liivit ja housut; he pujahtivat majaan muistuttaen molemmat niin suuresti l'ancien régimen keikareita ja hienohelmoja, että täytyipä melkein yhtyä kansalainen Blaiseen siinä uskossa, että ihmisten joukossa on sellaisiakin luonteita, joita eivät mitkään vallankumoukset voi muuttaa.

Muutamia hetkiä myöhemmin tuli Rueilin tai Saint-Cloud'n suunnalta muuan vanha eukko, joka kantoi kädessään pyöreää, kirkkain värein maalattua rasiaa, ja istuutui penkille Gamelinin viereen. Hän oli asettanut maahan rasiansa, jonka kannessa oli jonkinlainen tombolapeli. [Tombola: arpapeli, jossa voittaja saa osuutensa tavarana. Suomentaja.] Sitä tuo mummo-pahanen kuljetteli puistoissa antaen pikkulasten koettaa onneaan. Hän oli "tötteröiden" kaupustelija, joka myyskenteli uudella nimellä vanhaa leivoslajia, sillä joko sitten tuo ikivanha nimitys "kermaleivos" herätti sopimattomia mielikuvia nautiskelusta ja ylellisyydestä tai oltiin siihen pelkästä oikusta kyllästytty, joka tapauksessa oli "kermaleivosten" nimenä nyt "tötteröt".

Vanhus pyyhki esiliinansa kulmalla hikeä otsaltaan ja kohotti huokauksensa taivaalle valittaen, että Jumala teki väärin siinä, kun hän tuomitsi luotunsa näin kovaan raadantaan. Hänen miehensä piti viinitupaa virran rannalla, Saint-Cloud'ssa, ja eukon täytyi joka päivä tulla Champs-Élysées'lle, jossa hän kalisteli kulkustaan ja huuteli: "Tuoreita tötteröitä, hyvä herrasväki!" Ja kaikella tällä työllä eivät he ansainneet edes niin paljon, että olisivat saaneet vanhuutensa turvatuksi.

Nähtyään, että penkillä istuva nuori mies oli taipuvainen häntä surkuttelemaan, hän alkoi juurta jaksaen selittää vastoinkäymistensä syytä. Juuri tasavalta ryöstäessään rikkaat puti puhtaiksi otti leivän köyhien suusta. Ja parannusta ei tarvinnut odottaakaan. Päinvastoin hän näki moniaista merkeistä, että kaikki muuttuisi vain pahemmaksi ja pahemmaksi. Nanterressa oli muuan nainen synnyttänyt lapsen, jolla oli kyykäärmeen pää. Ukkonen oli iskenyt alas Rueilin kirkkoon ja sulattanut ristin kellotapulista; Chavillen metsässä oli nähty ihmissusi. Naamioidut miehet myrkyttivät kaivoja ja heittivät ilmaan jauhetta, joka teki sairaaksi…

Évariste näki Élodien hypähtävän alas eräistä vaunuista. Hän riensi tätä vastaan. Nuoren naisen silmät loistivat kirkkaina olkihatun läpikuultavan reunuksen varjossa; hänen huulensa, jotka olivat yhtä punaiset kuin neilikat hänen kädessään, hymyilivät. Rinnan yli ristiin soluva silkkiliina oli solmittu kiinni selästä. Hänen keltaisen hameensa läpi saattoi erottaa polvien vapaat liikkeet ja sen alta pistivät esiin mataliin tasapohjaisiin kenkiin kurotut jalat. Lanteet notkuivat pauloittamattomina: sillä vallankumous oli vapauttanut pinteistään naiskansalaisten vartalon, mutta runsain laskoksin poimuileva hame peitti muodot liioittelullaan ja verhosi oikeat suhteet luonnottomalla laajuudellaan.

Gamelin tahtoi puhua, mutta ei löytänyt sanoja, ja hän soimasi itseään tästä hämmennyksestä, joka kuitenkin Élodielle oli mieluisempaa kuin hellinkään vastaanotto. Hän huomasi myös, että maalari oli solminut kaulaliinansa taiteikkaammin kuin tavallisesti ja piti sitä hyvänä enteenä. Hän ojensi hänelle kätensä.

— Tahdoin tavata teitä, sanoi Élodie, — ja puhella kanssanne. En ole vastannut kirjeeseenne, sentähden että minä en pitänyt siitä, se ei ollut teitä itseänne. Se olisi ollut ystävällisempi, jos se olisi ollut luonnollisempi. Tekisin vääryyttä teidän luonteellenne ja älyllenne, jos uskoisin, että te ette tahdo palata Maalaavaan Amoriin, sentähden että teillä on ollut pieni valtiollinen kinastus miehen kanssa, joka on paljon vanhempi teitä. Olkaa varma siitä, että teidän ei lainkaan tarvitse pelätä, että isäni ottaa teidät huonosti vastaan, kun ensi kerran tulette meille. Te ette tunne häntä: hän ei enää muista, mitä hän on sanonut teille eikä mitä te olette hänelle vastannut. En tahdo väittää, että teidän välillänne vallitsisi mikään erityinen ystävyys, mutta ainakaan hän ei kanna mitään kaunaa teille. Sanon sen teille kaunistelematta, hän ei välitä suuriakaan teistä… eikä minusta. Hän ei ajattele mitään muuta kuin liikeasioitaan ja huvituksiaan.

Élodie suuntasi askelensa majaa ympäröivään lehtoon, jonne Évariste seurasi häntä hieman vastenmielisesti, sillä hän tiesi, että sitä käytettiin ostetun rakkauden ja hetkellisen lemmen kohtauspaikkana. Élodie valitsi parhaimmassa lymypaikassa olevan pöydän.

— Kuinka paljon minulla onkaan teille puhuttavaa, Évariste! Ystävyydellä on eräitä etuoikeuksia: sallinettehan, että käytän niitä? Tahdon puhua teille paljon teistä… ja vähän itsestänikin, jos ei teillä ole mitään sitä vastaan.

Kun sokerileipuri oli tuonut pöydälle karahvin ja pari lasia, kaatoi Élodie itse laseihin, kuten hyvä emäntä ainakin. Sitten hän rupesi kertomaan hänelle lapsuudestaan, hän kertoi hänelle äitinsä kauneudesta, jota hän aina mielellään ihannoi sekä tyttären rakkaudesta että oman kauneutensa alkujuurena; hän kehui isoisänsä ja isoäitinsä ehtymätöntä elinvoimaa, sillä hän oli ylpeä porvarillisesta verestään. Hän kertoi, miten hän kadotettuaan kuusitoista-vuotiaana tämän ihailtavan äidin oli elänyt ilman hellyyttä ja hoivaa. Hän kuvasi itsensä sellaiseksi kuin hän oli, vilkkaaksi, tunteelliseksi, rohkeaksi, ja hän lisäsi:

— Évariste, minulla on ollut liian synkkä ja yksinäinen nuoruus, jotta en ymmärtäisi panna arvoa sellaiseen sydämeen kuin teidän, ja saatte olla varma siitä, että en ehdoin tahdoin ja ponnistelematta vastaan aio luopua ystävyydestä, johon luulin voivani luottaa ja joka oli minulle kallis.

Évariste katsoi häneen hellästi:

— Olisiko mahdollista, Élodie, että minä en ole teille aivan yhdentekevä? Voinko uskoa?

Hän pysähtyi peläten sanovansa liikaa ja siten väärinkäyttävänsä tätä niin luottavaa ystävyyttä.

Élodie ojensi hänelle pienen, rehdin kätensä, joka pisti esiin pitkistä, ahtaista, pitsireunaisista hihansuista. Syvät huokaukset kohosivat hänen povestaan.

— Uskokaa tunteitani millaisiksi vain mieluimmin haluatte, ettekä tule pettymään sydämeni suhteen.

— Élodie, Élodie, pysyttekö sanassanne sittenkin, kun saatte tietää…

Hän epäröi.

Élodie painoi katseensa alas.

Hän jatkoi hiljemmin:

—… että minä rakastan teitä?

Kuullessaan nämä viimeiset sanat Élodie punastui: se tapahtui ilosta. Ja samalla kun hänen silmistään loisti hellä rakkauden hekuma, karehti pieni koomillinen hymy väkisinkin hänen suupielissään. Hän ajatteli:

"Ja hän luulee todellakin ottaneensa ensi askelen… ja hän pelkää vielä kenties pahoittavansa mieltäni!…"

Ja hän virkkoi ystävällisesti Évaristelle:

— Etkö siis ole huomannut, ystäväni, että minä rakastin sinua?

He luulivat olevansa yksin maailmassa. Hurmaantuneena nosti Évariste silmänsä valoa ja kirkkautta säteilevälle sinitaivaalle:

— Katso, taivas katsoo meihin! Se on armas ja laupias kuin sinäkin, rakkaani, se on yhtä loistava, lempeä ja hymyilevä kuin sinä.

Hän tunsi olevansa yhtä koko luonnon kanssa; hän liitti sen omaan riemuunsa ja autuuteensa. Hänen silmissään syttyivät kaikki kastanjankukkaset kuin kynttilähaarukat, ja poppelit loimusivat kuin jättiläissoihdut hänen kihlajaistensa kunniaksi.

Évariste riemuitsi voimastaan ja suuruudestaan. Élodie, ollen vienompaa ja hienompaa, taipuvaisempaa ja myös mukautuvaisempaa ainesta, turvautui mieluummin heikkouden etuoikeuksiin, ja heti kun hän oli saanut valloituksensa suoritettua, hän alistui Évaristen tahtoon. Nyt kun hän oli saanut tämän valtoihinsa, hän tunnusti hänet herraksi, sankariksi, jumalaksi, paloi halusta saada totella, ihailla häntä ja antautua hänelle. Puiden siimeksessä painoi Évariste pitkän hehkuvan suudelman hänen huulilleen, ja Élodie taivutti päänsä taaksepäin tuntien koko olemuksensa sulavan kuin vaha tässä syleilyssä.

He puhelivat sitten kauan vielä keskenään, unhottaen koko maailman. Évariste toi esiin etupäässä epämääräisiä, puhtaasti käsitteellisiä ajatuksia, jotka suuresti ihastuttivat Élodieta. Élodie puhui sydämellisiä, hyödyllisiä, yksityiskohtaisia asioita. Sitten kun hän mielestään ei enää voinut viipyä kauemmin, nousi hän päättävästi, antoi ystävälleen ne kolme punaista neilikkaa, jotka olivat auenneet hänen ikkunallaan, ja hypähti keveästi samoihin ajopeleihin, joissa hän oli tullutkin. Ne olivat keltaiseksi maalatut, hyvin korkeapyöräiset vuokravaunut, joissa ei ollut mitään merkillistä enempää kuin ajurissakaan. Mutta Gamelin ei milloinkaan käyttänyt vaunuja eikä kukaan muukaan hänen ympäristöstään. Nähdessään niiden korkein, nopein pyörin vyöryvän pois hän tunsi sydämensä puristuvan kokoon, ja jonkinlainen älyllinen kuvitelma valtasi hänet ikäänkuin tuskallinen aavistus: hänestä tuntui, että tuo ajurin hevonen kuljetti Élodieta pois jonnekin kauas nykyhetken ja kaiken olevaisen ulkopuolelle, kohti rikasta riemun kaupunkia, ylellisyyden ja huvin majoille, jonne hän itse ei koskaan voinut päästä.

Vaunut katosivat näkyvistä. Évaristen levottomuus lientyi; mutta hänen rintaansa jäi jonkinlainen kumea hätä, ja hän tunsi, että nuo äskeiset unhon ja hellyyden hetket eivät enää koskaan palaisi.

Hän kulki läpi Champs-Élysées'n, jonka varrella vaaleapukuiset naiset istuivat puutuoleilla ommellen ja kirjaillen lasten leikkiessä puiden alla. Muuan tötteröiden kaupustelija rummunmuotoisine laatikkoineen muistutti mieleen hänen L'allée des Veuves'illä tapaamansa tötterömummon, ja hänestä tuntui, että näiden kahden kohtauksen välillä oli vierähtänyt kokonainen elämä. Hän meni Vallankumoustorin poikki. Tuileries'n puutarhassa hän kuuli kaukaista äänten kaikua, tuota suurten päivien valtavaa yhteissorinaa, jonka vallankumouksen viholliset väittivät jo ainiaaksi vaienneen. Hän kiiruhti kulkuaan huudon ja metelin yhä kasvaessa ja saapui Rue Honorélle. Se oli täynnä kansaa, miehiä ja naisia, jotka huusivat: "Eläköön tasavalta! Eläköön vapaus!" Puutarhamuurit, ikkunat, parvekkeet, katot olivat täynnä katselijoita, jotka heiluttivat hattuja ja nenäliinoja. Muuan miinoittaja raivasi tietä kulkueelle, jonka ympärillä oli kunnallisvirkamiehiä, kansalliskaartilaisia, tykkimiehiä, santarmeja, husaareja — täten lähestyi hitaasti kansalaisten kantamana mies, jolla oli sappitautisen ihonväri, tammenlehväseppele otsalla, vanha, vihreä, kärpännahkakauluksella reunustettu viitta hartioilla. Naiset heittivät hänelle kukkia. Hänen keltaiset silmänsä katsoivat ympärilleen terävästi, ikäänkuin hän tästä intomielisestä kansanjoukosta olisi vielä tahtonut paljastaa kansan vihollisia, etsinyt kavaltajia rangaistakseen heitä. Kun hän oli Gamelinin kohdalla, huusi tämä paljastaen päänsä ja yhtyen äänellään tuohon satatuhantiseen sorinaan:

— Eläköön Marat!

Triumfaattori astui ikäänkuin kohtalo konventin saliin. Kansanjoukon hitaasti hajaantuessa Gamelin istui portailla Rue Honorén kulmassa tukien kädellään sydämensä kiivasta takomista. Se, mitä hän juuri oli nähnyt, täytti hänen mielensä ylevällä liikutuksella ja hehkuvalla innostuksella.

Hän jumaloi ja rakasti tuota Marat'ta, joka sairaana, kuume veressään, haavojen raatelemana, uhrasi viimeiset voimansa tasavallan palvelukseen ja joka köyhässä, kaikille avoimessa kodissaan otti hänetkin vastaan avoimin sylin, puhui hänelle hehkuvasti valtion menestyksestä ja kyseli häneltä joskus rikollisten aikeista. Hän riemuitsi siitä, että tuon vanhurskaan viholliset suunnitellessaan hänen perikatoaan olivat juuri sillä aiheuttaneet tämän voittojuhlan; hän siunasi vallankumoustuomioistuinta, joka vapauttaen Kansan ystävän oli jälleen antanut takaisin konventille sen innokkaimman ja puhtaimman lainlaatijan. Hän oli vielä näkevinään edessään tuon kuumeen polttaman, kansalaisseppelein koristetun pään, nuo miehekkään ylpeyden ja säälimättömän rakkauden leimaamat kasvot, nuo taudin jäytämät, kuluneet, mahtavat piirteet, tuon yhteenpuristuneen suun, tuon leveän rinnan, tuon väkevän, kuolemaan vihityn miehen, joka elävien voitto vaunujensa huipulta näytti sanovan kansalaistovereilleen: "Olkaa minun esimerkkiäni seuraten isänmaalle uskolliset kuolemaan asti."

Katu oli autio, yö peitti sen jo varjoonsa, lyhtyjensytyttäjä kulki ohitse tulituikkuineen, ja Gamelin kuiskasi:

— Kuolemaan asti!…

V.

Kello yhdeksän aamulla Évariste kohtasi Luxembourg'in puistossa
Élodien, joka odotti häntä eräällä penkillä.

Ensimmäisestä rakkaudentunnustuksestaan alkaen he olivat kuukauden ajan tavanneet toisensa joka päivä joko Maalaavassa Amorissa tai ateljeessa Place de Thionvillen varrella. He seurustelivat hyvin tuttavallisesti, mutta kuitenkin pidättyvästi, kuten tuon vakavan ja kunniallisen ihailijan luonne vaati. Hän oli sekä deisti että kunnon kansalainen ja valmis solmimaan liiton rakastettunsa kanssa joko lain tai ainoastaan Jumalan kasvojen edessä, aivan asianhaarojen mukaan, mutta missään nimessä hän ei tahtonut tehdä sitä muuten kuin täydessä päivän valossa ja julkisesti. Élodie käsitti kyllä hyvin, kuinka kunnioitettava tällainen aikomus oli, mutta kun hän ei uskonut tästä kaikin puolin mahdottomasta avioliitosta koskaan tulevan totta eikä myöskään tahtonut uhmata ulkonaista sopivaisuutta, hän alkoi totuttaa itseään siihen ajatukseen, että heidän välillään voisi olla suhde, joka salassa pidettynä olisi säädyllinen, kunnes pitkäaikainen kestävyys tekisi sen myös kunnioitettavaksi. Jonakin päivänä hän toivoi kyllä voittavansa tuon liian kunnioittavan ihailijansa epäröimiset, ja niinpä hän, kun hän ei tahtonut lykätä kauemmaksi eräitä välttämättömiä tunnustuksia, oli pyytänyt tunnin keskustelua tyhjässä puutarhassa Kartusiaaniluostarin lähellä.

Hän katsoi Évaristeen hellästi ja avomielisesti, tarttui hänen käteensä, veti hänet istumaan viereensä ja alkoi puhua vakavasti:

— Minä rakastan sinua liian paljon salatakseni sinulta mitään, Évariste. Luulen olevani arvoisesi: en olisi sitä, ellen sanoisi sinulle kaikkea. Kuule siis minua ja ole tuomarini! En voi soimata itseäni mistään alhaisesta, halvasta tai itsekkäästä teosta. Olen vain ollut heikko ja herkkäuskoinen… Ota myös huomioon, ystäväni, ne vaikeat olosuhteet, joissa olen elänyt. Sinä tunnet ne: minulla ei ollut enää äitiä; isäni, joka vielä oli nuori, ei ajatellut muuta kuin huvituksiaan eikä ollenkaan huolehtinut minusta. Minä olin tunteellinen; luonto oli lahjoittanut minulle hellän sydämen ja jalomielisen sielun; ja vaikka en myöskään ollut jäänyt vaille lujuutta ja tervettä arvostelukykyä, niin voitti tunne sillä kertaa minussa järjen. Voi, se voittaisi minussa vielä tänäkin päivänä, jos ne joutuisivat kiistaan siitä, antautuako vai ei kokonaan ja ikipäiviksi sinulle, Évariste.

Élodie ilmaisi ajatuksensa täsmällisesti ja hillitysti. Hänen sanansa olivat edeltäpäin harkittuja. Jo kauan sitten hän oli päättänyt tehdä tunnustuksensa, siksi että hän oli luonteeltaan suora, siksi että hänestä oli hauskaa jäljitellä Jean Jacques'ia, ja myös siksi, että hän, järkevästi kylläkin, ajatteli näin: "Jonakin kauniina päivänä Évariste voi saada tietää salaisuuksia, jotka eivät ole yksin minun hallussani; parempi siis on, että vapaaehtoisella tunnustuksella, joka koituu minulle kunniaksi, ilmaisen hänelle sen, minkä hän muuten eräänä päivänä saa kuulla muilta ikuiseksi häpeäksi minulle." Lempeämielinen ja luonnolle kuuliainen kun hän oli, ei hän tuntenut itseään erittäin syylliseksi, ja hänen tunnustuksensa ei sentähden ollut niinkään vaikea; eikä hän muuten aikonut sanoakaan enempää kuin mikä oli välttämätöntä.

— Ah, hän huokasi, — minkätähden et sinä tullut luokseni, rakas
Évariste, silloin kun olin yksin ja hylätty?…

Gamelin oli käsittänyt Élodien pyynnön ruveta hänen tuomarikseen aivan kirjaimellisesti. Ollen luonteensa ja kirjallisen kasvatuksensa nojalla kuin luotu kotioikeuden harjoittajaksi hän oli heti valmis kuulemaan Élodien tunnustuksia.

Kun tämä empi, hän antoi hänelle merkin puhua.

Silloin Élodie kertoi koruttomasti:

— Eräs nuori mies, jolla paitsi huonoja ominaisuuksia oli myös hyviä ja joka toi esille ainoastaan viimeksimainitut, tunsi jonkinlaista kiintymystä minuun ja osoitti minulle itsepintaista huomiota, joka hänenlaisensa miehen puolelta oli hämmästyttävää: hän oli parhaassa iässään, hyvin miellyttävä ja viehättävien naisten suosiossa, jotka eivät laisinkaan peittäneet lämpimiä tunteitaan. Hän ei hurmannut minua kauneudellaan eikä henkevyydellään… Hän osasi liikuttaa sydäntäni rakkaudenosoituksillaan, ja minä luulenkin, että hän todella rakasti minua. Hän oli hellä, tulinen. En vaatinut muita takeita kuin hänen sydämensä, ja hänen sydämensä oli huikentelevainen… En syytä ketään muita kuin itseäni, tunnustan ainoastaan oman vikani, en hänen vikaansa. En syytä häntä, sillä hän on käynyt minulle vieraaksi. Oi, minä vannon sinulle, Évariste, hän on minulle niinkuin ei häntä koskaan olisi ollutkaan!

Hän vaikeni. Gamelin ei vastannut mitään. Hän risti käsivartensa; hänen katseensa oli jäykkä ja pimeä. Hän ajatteli samalla kertaa rakastettuaan ja sisartaan Julie'tä. Juliekin oli kuunnellut rakastajan kuiskeita, mutta erosi siinä suhteessa onnettomasta Élodiesta, että hän oli antanut ryöstää itsensä, ei tunteellisen sydämensä hairahduksessa, vaan voidakseen kaukana omaisistaan elää huvituksissa ja ylellisyydessä. Ankaruudessaan hän oli tuominnut sisarensa, ja hän kallistui jo langettamaan tuomiota myös rakastetustaan.

Élodie jatkoi kaikkein suloisimmalla äänellään:

— Olin imenyt itseeni filosofien oppeja; uskoin, että ihmiset luonnostaan olivat hyviä. Onnettomuuteni oli siinä, että satuin saamaan rakastajan, joka ei ollut kehittynyt luonnon ja siveyden koulussa ja jonka yhteiskunnalliset ennakkoluulot, kunnianhimo, itserakkaus ja väärä kunniantunto olivat tehneet itsekkääksi ja petolliseksi.

Näillä, tarkoituksellisesti lausutuilla sanoilla oli toivottu vaikutuksensa. Gamelinin silmät kävivät lempeämmiksi. Hän kysyi:

— Kuka oli sinun viettelijäsi? Tunnenko minä hänet?

— Sinä et tunne häntä.

— Sano hänen nimensä!

Élodie oli ennakolta aavistanut, että tämä kysymys tehtäisiin ja oli myös päättänyt olla siihen vastaamatta.

Hän alkoi perustella kantaansa.

— Säästä minua, minä pyydän. Sekä itsesi tähden että minun. Olen jo sanonut liiankin paljon.

Ja kun Évariste edelleen piti kiinni vaatimuksestaan:

— Meidän rakkautemme pyhän asian vuoksi en tahdo sanoa mitään, mikä lähemmin hahmottelisi mielikuvituksellesi tuon… muukalaisen kuvan. En tahdo manata esiin mustasukkaisuuden kummitusta; en tahdo saada kiusallista varjoa välillemme. Kun kerran itse olen unohtanut tuon miehen, en tahdo tutustuttaa sinuakaan häneen.

Gamelin kiusasi häntä edelleen sanomaan viettelijän nimeä: hän käytti itsepintaisesti tätä sanaa, sillä hän ei vähääkään epäillyt sitä, että Élodieta oli vietelty, petetty, harhaanjohdettu. Hänen päähänsä ei edes pälkähtänytkään, että asia mahdollisesti olisi voinut olla toisin ja että Élodie olisi voinut totella himoa, vastustamatonta viettiä, ja seurata oman lihansa ja verensä ääntä; hänen järkeensä ei mahtunut, että tämä hekumallinen ja hellä olento, tämä kaunis uhri olisi voinut itse antautua; hänen oli välttämättä täytynyt, hänen käsityskantansa mukaan, joutua ylivoiman ja viekkauden uhriksi, hänelle oli tehty väkivaltaa, hänet oli; langetettu hänen joka askelensa alle viritettyihin pauloihin. Hän teki Élodielle kysymyksiä, jotka kyllä olivat muodoltaan hienotunteisia, mutta eivät silti sen vähemmän täsmällisiä, asian ytimeen tunkevia, kiusaavia. Hän kysyi häneltä, kuinka tämä suhde oli muodostunut, oliko se ollut pitkä vai lyhytaikainen, rauhallinen vai myrskyisä, ja millä tavalla se oli rikkoutunut. Ja yhä uudelleen ja uudelleen hän johti puheen niihin keinoihin, joita tuon miehen oli täytynyt käyttää vietelläkseen hänet, aivan kuin niiden olisi pitänyt olla aivan erityisen harvinaisia ja ennenkuulumattomia. Mutta kaikki nämä kysymykset olivat turhia. Lempeänä ja rukoilevana, mutta itsepäisenä Élodie vaikeni edelleenkin, huulet yhteenpuristuneina ja silmät täynnä kyyneliä.

Mutta kun Évariste kysyi, missä tuo mies nykyään oleskeli, vastasi hän:

— Hän on kuningaskunnan ulkopuolella.

Hän korjasi nopeasti:

—… poissa Ranskasta.

— Emigrantti! huudahti Gamelin.

Élodie katsoi häneen mykkänä, samalla kertaa rauhoittuneena ja murheissaan, nähdessään hänen noin sieppaavan ilmasta valtiollisten intohimojensa mukaisen totuuden ja antavan mustasukkaisuudelleen heti jakobiinisen värityksen.

Itse asiassa oli Élodien rakastaja ollut pieni, hyvin sievä kirjuri eräässä virastossa, oikea enkeli, joka paperit kainalossa kiiruhti katujen poikki; Élodie oli tätä poikasta rakastanut suuresti ja vielä nytkin kolmen vuoden jälkeen hän tunsi häntä muistellessaan povensa lämpimästi ailahtavan. Kirjuri etsi vanhempien ja rikkaiden naisten suosiota: hän hylkäsi Élodien erään yhtä ja toista kokeneen naisen vuoksi, joka palkitsi hyvin hänen vaivansa. Kun kuninkaalliset virat lakkautettiin, hän oli mennyt Pariisin määrin virastoon ja oli nykyään sanskulottirakuuna ja erään l'ancien régimeen kuuluvan naisen salarakastelija.

— Aatelismies! Maanpakolainen! toisti Gamelin, jonka erehdystä Élodie tyystin varoi korjaamasta, sillä hän ei ollut koskaan aikonutkaan valaista hänelle koko totuutta. — Ja hän hylkäsi sinut halpamaisesti?

Élodie nyökkäsi.

Gamelin painoi hänet rintaansa vasten:

— Sinä monarkistisen turmeluksen armas uhri, rakkauteni on kostava puolestasi tuolle kurjalle. Suokoon taivas, että saan kohdata hänet! Varmasti olen tunteva hänet!

Élodie käänsi päänsä pois samalla kertaa surullisena, hymyilevänä ja pettyneenä. Hän olisi toivonut, että Évariste olisi ollut älykkäämpi rakkauden asioissa, luonnollisempi ja raakamaisempi. Hän tunsi, että tämä antoi anteeksi niin nopeasti ainoastaan sentähden, että hänellä oli viileä mielikuvitus, ja että tuo tunnustus, jonka hän oli hänelle tehnyt, ei herättänyt hänessä mitään sellaisia mielikuvia, jotka kiduttavat hekumallisia, ja että hän sanalla sanoen näki tässä viettelyssä ainoastaan siveellisen ja yhteiskunnallisen tosiasian.

He olivat nousseet ja kulkivat pitkin puiston vihreitä käytäviä. Gamelin sanoi, että hän kunnioitti Élodieta nyt enemmän, sentähden että hän oli kärsinyt. Élodie ei olisi pyytänyt niin paljoa; mutta hän rakasti Évaristea sellaisena kuin tämä oli ja ihaili hänessä sitä taiteellista neroa, jonka hän näki hänestä loistavan.

Luxembourg'in puistosta ulos tullessaan he kohtasivat taajoja kansanjoukkoja Rue de l'Égalitélla ja Kansallisteatterin ympärillä, mikä seikka ei juuri hämmästyttänyt heitä; sillä jo muutamia päiviä oli vallinnut ankara mieltenkuohu kaikkein isänmaallisimmissa piireissä; singottiin vakavia syytöksiä Orleans'in puoluetta ja Brissot'n rikostovereita vastaan, jotka, mikäli kerrottiin, suunnittelivat Pariisin hävittämistä ja tasavaltalaisten joukkomurhaa. Ja Gamelin oli itse vähän aikaa sitten allekirjoittanut kunnallisneuvoston anomuksen, jossa vaadittiin noiden kahdenkymmenenyhden poissulkemista.

Aikoessaan mennä sen kaarikäytävän läpi, joka yhdisti teatterin lähimpänä olevaan taloon, heidän täytyi tunkeutua erään carmagnole-pukuisen kansalaisryhmän läpi, jolle muuan nuori sotilas, kaunis kuin Praksiteleen Eros, pantterinnahkainen kypärä päässään, puhui ylhäältä parvekkeelta. Tämä hurmaava sotilas syytti Kansan ystävää velttoudesta. Hän sanoi:

— Sinä nukut, Marat, ja federalistit takovat kahleita meille!

Tuskin oli Élodie luonut silmänsä sinnepäin, ennenkuin hän nopeasti huudahti:

— Tule pois, Évariste!

Kansanjoukko kauhisti häntä, hän sanoi, ja hän pelkäsi pyörtyvänsä tungoksessa.

He erosivat Place de la Nationilla vannoen toisilleen ikuista rakkautta.

* * * * *

Samana aamuna aikaisin oli kansalainen Brotteaux lahjoittanut Évaristen äidille, kansalainen Gamelinille, komean salvukukon. Olisi ollut hänen puoleltaan varomatonta ilmaista, miten hän oli hankkinut sen: sillä hän oli saanut sen eräältä Hallin rouvalta, jolle hän silloin tällöin toimitti sihteerin virkaa, ja tiedettiin, että Hallin rouvat olivat kuningasmielisiä ja kirjeenvaihdossa emigranttien kanssa. Naiskansalainen Gamelin oli ottanut kukon vastaan sydän täynnä kiitollisuutta. Sellaisia herkkuja ei usein nähty siihen aikaan: elintarpeet olivat kalliita. Kansa pelkäsi nälänhätää; ylimykset, niin sanottiin, toivoivat sitä, ja tavarakeinottelijat tekivät parhaansa, jotta siitä tulisi tosi.

Kansalainen Brotteaux, jota oli pyydetty tulemaan aterialle kello kaksitoista syömään osaansa kukosta, noudattikin tätä kutsua ja onnitteli emäntäänsä siitä suloisesta keittiöntuoksusta, joka tuntui hänen luonaan. Todellakin tuoksui nyt koko maalarin työpaja rasvaiselle lihaliemelle.

— Te olette hyvin kohtelias, vastasi tuo kunnon rouva. — Valmistaakseni vatsaa vastaanottamaan teidän kukkoanne olen keittänyt vihannesliemen vihanneksista, silavasta ja suuresta häränluusta. Ei mikään anna liemelle niin hyvää tuoksua kuin luun ydin.

— Tämä periaate on varsin kiitettävä, kansalainen, vastasi ukko Brotteaux. — Ja teettepä viisaasti, jos myös huomenna, ylihuomenna ja muinakin viikon päivinä panette tuon kallisarvoisen luun pataan, jonka se varmasti on pitävä hyväntuoksuisena. Siten menetteli myös Panzoust'in sibylla; hän valmisti lehtikaaliliemen pienestä kellahtuneesta silavanpalasta ja vanhasta _savorados'_sta. Siksi nimitetään hänen kotipuolessaan, joka myös on minun, mehukasta ja maukasta ydinluuta.

— Eiköhän tuo nainen, josta puhutte, herra, virkkoi naiskansalainen Gamelin, — ollut vähän kitsaanpuoleinen, kun hän niin kauan käytti yhtä ja samaa luuta?

— Hänellä ei ollut liikoja, vastasi Brotteaux. — Hän oli köyhä, vaikka olikin profeetta.

Samassa astui sisään Évariste Gamelin, vielä vallan järkyttyneenä niistä tunnustuksista, joita hän oli kuullut, ja siinä varmassa mielessä, että hän kyllä ottaisi selvän Élodien viettelijästä ja kostaisi hänelle samalla sekä tasavallan että oman rakkautensa puolesta.

Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen jatkoi kansalainen Brotteaux äsken katkennutta puheenlankaa:

— Ne, joiden ammattina on ennustaa tulevaisia, rikastuvat harvoin. Huomataan liian pian heidän puijauksensa. Heidän vilpillisyytensä tekee heidät vihatuiksi. Mutta oikeastaan heitä pitäisi inhota paljon enemmän, jos he toden perään ilmaisisivat meille tulevaisuutemme. Sillä ihmisen elämä olisi sietämätöntä, jos hän tietäisi, mitä hänelle tapahtuu. Hän näkisi aina edessään tulevat onnettomuudet, joista hän kärsisi jo etukäteen, eikä hän voisi nauttia siitä hyvästä, minkä nykyhetki tarjoaa, kun hän tietäisi sen loppuvan. Tietämättömyys on ihmisten onnen välttämätön edellytys ja täytyypä tunnustaa, että heillä useimmiten onkin tämä edellytys erittäin suuressa määrässä. Itsestämme emme tiedä juuri mitään, toisista emme yhtään mitään. Tietämättömyydestä johtuu meidän rauhallisuutemme, valheesta meidän onnemme.

Naiskansalainen Gamelin toi liemen pöydälle, luki Benedicitensä, pyysi poikaansa ja vierastaan istumaan pöytään ja alkoi itse syödä seisoaltaan kieltäytyen ottamasta paikkaa, jonka kansalainen Brotteaux tarjosi hänelle vieressään, sillä hän tiesi, hän sanoi, mitä kohteliaisuus vaati.

VI.

Kello kymmenen aamulla. Ei pienintäkään tuulenhenkäystä. Oli kuumin heinäkuu, mitä miesmuistiin oli nähty. Ahtaalla Rue de Jérusalemilla seisoi satakunta sen piirin kansalaista jonottamassa leipurin oven edessä. Järjestystä valvoi neljä kansalliskaartilaista, jotka kivääri jalalla polttelivat piippuaan.

Kansalliskonventti oli määrännyt rajahinnan: heti olivat ryynit ja jauhot kadonneet. Niinkuin Israelin lasten korvessa oli pariisilaistenkin noustava jo ennen aamunkoittoa, jos he tahtoivat saada jotakin suuhunsa. Kaikki nämä ihmiset, miehet, naiset, lapset, seisoen kylki kyljessä paahtavan taivaan alla, joka hehkui kuin sula lyijy, hautoen katuojien rikkakasoja ja tehden hien ja lian hajun vieläkin tukehduttavammaksi, tuuppivat toisiaan, tekivät toisilleen kysymyksiä ja tarkastelivat toisiaan täynnä kaikkia niitä erilaisia tunteita, mitä ihmisolennot voivat tuntea toisiaan kohtaan, vastenmielisyyttä, inhoa, mielenkiintoa, himoa, välinpitämättömyyttä. Surullinen kokemus oli opettanut, että leipää ei riittänyt kaikille, niinpä viimeksi saapuneet koettivatkin salaa hiipiä jonon etupäähän; ne, jotka menettivät paikkansa, valittivat vääryyttä, suuttuivat ja huusivat turhaan loukatun oikeutensa puolesta. Naiset tuuppivat raivokkaasti olkapäillään ja lanteillaan säilyttääkseen paikkansa tai hankkiakseen itselleen paremman. Kun puristus kävi liian ankaraksi, alettiin huutaa: "Älkää työntäkö!" Ja jokainen puolustautui sillä, että häntä itseään työnnettiin.

Välttääkseen tätä joka päivä uudistuvaa epäjärjestystä olivat piirin valitsemat komissaarit keksineet kiinnittää leipurin oveen köyden, josta jokainen sai pitää kiinni vuoronsa mukaan; mutta liian lähekkäin olevat kädet yhtyivät köydellä ja joutuivat taisteluun keskenään. Joka vain päästi otteensa, ei enää saanut siitä kiinni. Pilantekijät tai tyytymättömät leikkasivat tavan takaa poikki sen, ja niin oli täytynyt luopua köyden käytöstä.

Tässä jonossa oli todella vähällä tukehtua, siinä luuli kuolevansa; siinä laskettiin leikkiä, päästeltiin pilapuheita, singottiin herjauksia ylimyksiä ja liittolaisia vastaan, jotka olivat kaiken pahan alkusyy. Kun joku koira sattui juoksemaan ohi, nimittivät irvihampaat sitä Pittiksi. Tuolla kuului joukosta mehevä korvapuustin läiskäys, jonka jonkun naiskansalaisen käsi oli lennättänyt jonkun hävyttömän poskelle; täällä nuori palvelustyttö naapurinsa tuuppimana, silmät puoliummessa ja suu raollaan huokaili tunteellisesti. Jokaista sanaa, jokaista elettä, jokaista liikettä, jossa vain tuo rakastettava ranskalaisluonne saattoi vainuta jotakin rivon hupailun aihetta, säesti muuan ryhmä nuoria irstailijoita Ça ira-laululla huolimatta erään vanhan jakobiinin vastalauseista, jota syvästi loukkasi se, että tuollaisiin likaisiin rivouksiin sekoitettiin tämä kertosäe, joka tulkitsi tasavaltalaista uskoa tulevaiseen onneen ja oikeuteen.

Ilmoitusten liisteröijä tuli tikapuut kainalossa ja kiinnitti seinälle vastapäätä leipuria erään kommuunin julistuksen, joka koski lihanjakelua. Ohikulkijat pysähtyivät lukemaan tuota vielä liimasta tahmeaa lehtistä. Muuan kaalien kaupustelija, joka kulki ohi kori selässä, pakisi karkealla, sälöisellä äänellään:

— Hyvästi, lihapadat! Nyt saadaan imeä peukaloitamme!

Äkkiä nousi jostakin likaviemäristä niin ruttoinen löyhkä, että monet rupesivat voimaan pahoin; eräs nainen pyörtyi ja jätettiin tajuttomana kansalliskaartilaisille, jotka kantoivat hänet muutaman askelen päässä olevan pumpun alle. Kaikki pitelivät nenäänsä; kuului murinaa, hätääntyneitä ja kauhistuneita huudahduksia. Ihmiset tuumivat, olisiko jokin eläin haudattu sinne tai olisiko kenties joku pahansuopainen pannut sinne kalan tai lähtisikö tuo löyhkä mahdollisesti jostakin ruumiista; se saattoi myös olla jonkun aatelismiehen tai papin raato, joka syyskuun murhien ajoilta oli unohtunut johonkin läheiseen kellariin. — Sinnekö niitä pantiin?

— Niitä heitettiin kaikkialle!

— Se on varmaankin joku Châtelet'n ruumiista. Syyskuun toisena päivänä näin niitä kolmesataa yhdessä kasassa Pont au Changella.

Pariisilaiset pelkäsivät näiden vanhan järjestelmän miesten kostoa, jotka kuolleinakin vielä myrkyttivät heidät.

Évariste Gamelin asettui jonoon: hän oli tahtonut säästää vanhalta äidiltään pitkän seisomisen vaivat. Hänen naapurinsa, kansalainen Brotteaux, oli hänen mukanaan, tyynenä, hymyilevänä, ja Lucretius pisti esiin hänen nuuskanruskean takkinsa aina avoimesta taskusta.

Tuo kunnon ukkeli kehui tätä näkyä erinomaiseksi irvileikiksi, uuden
Téniers'in siveltimen arvoiseksi.

— Nämä lumppuäijät ja nämä mummot, hän sanoi, — ovat paljon hauskempia kuin kreikkalaiset ja roomalaiset, jotka nykyään ovat niin rakkaita maalareillemme. Minä puolestani olen aina pitänyt flaamilaisesta koulusta.

Mutta viisaana ja tahdikkaana hän jätti mainitsematta, että hän oli omistanut kokonaisen gallerian hollantilaisia tauluja, gallerian, jonka kanssa ainoastaan herra de Choiseulin kokoelma kykeni kilpailemaan arvossa ja lukumäärässä.

— Ei ole muuta kaunista kuin antiikki, vastasi maalari, — ja se, mikä kantaa sen hengen leimaa; mutta myönnän kyllä, että Téniers'in, Steenin tai Ostaden karkeat kuvittelut ovat sittenkin arvokkaampia kuin Watteaun, Boucher'n tai Van Loon kiiltokoreus: ihmisyys on niissä rumennettu, mutta ei vedetty lokaan ja häpeään kuten Baudoin ja Fragonard tekevät.

Ilmoituslehtien myyjä meni ohi:

— Vallankumoustribunaalin tiedonanto!… Luettelo kuolemaantuomituista!

— Yksi vallankumousoikeus ei riitä, sanoi Gamelin. — Tarvitaan yksi jokaiseen kaupunkiin… Mitä sanonkaan? Jokaiseen kuntaan, jokaiseen kantoniin. Kaikkien perheenisien, kaikkien kansalaisten täytyy nousta tuomareiksi. Kun kansakuntaa uhkaavat vihollisten tykit ja petturien tikarit, on lempeys samaa kuin isänmaan kavallus. Ettekö huomaa! Lyon, Marseille, Bordeaux kapinoivat, Korsika on noussut, Vendée on tulessa ja liekissä, Mayence ja Valenciennes liittoutuneiden käsissä, petos kukoistaa maalla ja kaupungeissa, itse sotaleirissä, kavallus istuu kartta kädessä sotapäällikköjemme neuvospöydän ääressä!… Siispä pelastakoon giljotiini isänmaan!

— Minulla ei ole mitään oleellista vastaväitettä tehtävänä giljotiinia vastaan, vastasi vanha Brotteaux. —Luonto, tuo ainoa valtias ja opettaja, jonka tunnustan, ei millään tavoin varmista minua siitä, että ihmisen elämä olisi jonkin arvoinen, päinvastoin se kaikella tavoin opettaa, että sillä ei ole mitään arvoa. Elävien olentojen ainoa tarkoitus näyttää olevan joutua toisten samaan kohtaloon tuomittujen olentojen ruoaksi. Murha on luonnonoikeus, siispä on myös kuolemanrangaistus oikeutettu, sikäli kuin sitä ei käytetä siveyden ja oikeuden nimessä, vaan välttämättömyyden pakosta tai jonkin edun vuoksi. Kuitenkin mahtaa minulla olla hyvin turmeltuneet vaistot, koskapa minä inhoan verenvuodatuksen näkemistä, ja tätä heikkoutta minussa ei koko filosofiani ole vielä kyennyt parantamaan.

— Tasavaltalaiset, sanoi Évariste, — ovat inhimillisiä ja tunteellisia. Ainoastaan itsevaltiaat pitävät kuolemanrangaistusta välttämättömänä vallanvälineenä. Kaikkivaltias kansa on sen poistava kerran. Robespierre on jo noussut sitä vastustamaan ja hänen kanssaan kaikki isänmaanystävät; laki, joka määrää sen poistettavaksi, ei koskaan voi tulla liian aikaisin. Mutta sitä ei voida panna käytäntöön, ennenkuin tasavallan viimeinen vihollinen on kaatunut lain miekkaan.

Gamelinin ja Brotteaux'n takana seisoi nyt sankka joukko myöhästyneitä, ja niiden joukossa myös useita korttelin naisia, muun muassa eräs pitkä komea trikotöösi silomyssy päässä, puukengät jalassa, miekka vyöllä, ja eräs soma, vaalea, kiharatukkainen tyttönen, hyvin rypistynyt saali hartioilla, sekä eräs nuori, kalpea ja laiha äiti, joka antoi rintaa raihnaan näköiselle lapselle.

Lapsi, joka ei enää saanut rinnoista irti maitoa, huusi, mutta sen huudot olivat heikkoja ja nyyhkytykset olivat tukehduttaa sen. Se oli todella säälittävän pikkuinen raukka, sen iho oli kelmeänharmaa, silmät tulehtuneet, ja äiti tarkasteli sitä levottoman tuskaisesti.

— Siinäpä on kovin pikkuinen, sanoi Gamelin kääntyen tuon kurjan kapalovauvan puoleen, joka valitti ja vikisi aivan hänen selkänsä takana viimeksi saapuneiden jonottajien tukahduttavassa tungoksessa.

— Hän on puolen vuoden vanha, tuo pikku kulta! Hänen isänsä on armeijassa: hän on ollut Condéssa ajamassa pois itävaltalaisia. Hänen nimensä on Michel Dumonteil ja hän on kangaskauppa-apulainen ammatiltaan. Hän kirjoitutti itsensä armeijaan eräässä teltassa, joka oli pystytetty vastapäätä kaupungintaloa. Ystävä-raukkani tahtoi puolustaa isänmaataan ja nähdä vähän maailmaa… Hän kirjoittaa, että minun pitäisi olla kärsivällinen. Mutta kuinka herran nimessä voin antaa ruokaa Paulille — hänen nimensä on Paul — kun en voi hankkia ruokaa itsellenikään?

— Voi, huudahti tuo kaunis, vaalea tyttö, — täällä saamme vielä jonottaa tunnin ja illalla on sama surkeus sekatavarakaupan edessä. Saa melkein panna henkensä alttiiksi saadakseen kolme munaa ja pienen murenan voita.

— Voita, huokasi naiskansalainen Dumonteil, — sitä en ole nähnyt kolmeen kuukauteen!

Ja kuorossa naiset valittivat elintarpeiden niukkuutta ja kalleutta lingoten kirouksia emigrantteja vastaan ja vaatien giljotiinin alle piirin komissaareja, jotka häpeällisen suosion hinnalla antoivat kananpoikasia ja neljän naulan painoisia leipiä kevytmielisille naisille. Kerrottiin hälyyttäviä uutisia häristä, joita oli upotettu Seineen, viljasäkeistä, joita oli tyhjennetty likaviemäreihin, leivistä, joita oli heitetty makkeihin… Kuningasmieliset, rolandilaiset ja brissotisti-verenimijät koettivat noilla keinoin näännyttää nälkään Pariisin väestöä.

Äkkiä tuo kaunis, vaalea, rypistyneeseen saaliin kääriytynyt tyttö alkoi parkua niinkuin hänellä olisi ollut tuli hameissaan, joita hän kiivaasti pudisteli käännellen taskujaan ja selittäen, että häneltä oli varastettu kukkaro.

Tieto tästä varkaudesta herätti suurta paheksumista tässä pieneläjäjoukossa, joka oli ryöstänyt Saint-Germainin esikaupungin hotellit ja valloittanut Tuileries'n ottamatta mitään mukaansa, näissä käsityöläisissä ja työläisvaimoissa, jotka aivan halusta olisivat polttaneet Versailles'n linnan, mutta jotka olisivat katsoneet itselleen ikihäpeäksi, jos he olisivat varastaneet nuppineulankaan. Nuoret pojanvekkulit uskalsivat heittää jonkin ilkeän letkauksen tuon kauniin tytön onnettomuudesta, mutta yleinen mumina keskeytti heti heidän pilansa. Ehdotettiin jo, että varas olisi hirtettävä lyhtypylvääseen. Myrskyinen ja puolueellinen etsintä alkoi. Pitkä trikotöösi osoitti sormellaan muuatta vanhaa miestä, jota epäilin entiseksi munkiksi, ja sanoi vaikka vannovansa, että juuri tuo "kapusiini" oli tehnyt nuo kepposet. Väkijoukko, joka heti oli varma asiasta, huusi: "Hirteen, hirteen!"

Tuo vanha mies, joka näin yht'äkkiä oli joutunut yleisen kostonhimon esineeksi, seisoi hyvin nöyrässä asennossa kansalainen Brotteaux'n edessä. Totta sanoen muistutti todella koko hänen ulkonäkönsä suuresti entistä munkkia. Hänen piirteensä olivat erittäin kunnianarvoiset, vaikkakin ne nyt vääristyivät levottomuudesta, jonka tuossa mies-parassa herätti väkijoukon uhkaava asenne ja vielä tuore muisto syyskuun päivistä. Pelko, joka kuvastui hänen kasvoillaan, teki hänet vieläkin enemmän epäilyksen alaiseksi rahvaan edessä, joka mielellään uskoo, että ainoastaan rikolliset pelkäävät sen tuomioita, ikäänkuin ei se harkitsematon nopeus, jolla se panee ne täytäntöön, voisi peloittaa kaikkein viattomimpiakin.

Brotteaux'n periaatteisiin kuului olla koskaan vastustamatta yleistä mielipidettä, etenkään silloin, kun se esiintyi typeränä ja julmana, "sillä silloin", hän sanoi, "kansan ääni oli Jumalan ääni". Mutta Brotteaux oli epäjohdonmukainen: hän väitti, että tämä mies, oli hän sitten kapusiini tai ei, ei mitenkään ollut voinut varastaa mitään kyseessä olevalta naiskansalaiselta, koskapa hän ei ollut hetkeäkään ollut hänen lähellään.

Kansanjoukko teki siitä sen johtopäätöksen, että se, joka puolusti varasta, oli hänen rikostoverinsa, ja oltiin sitä mieltä, että oli ryhdyttävä ankariin toimenpiteisiin noiden molempien pahantekijöiden suhteen, ja kun Gamelin meni takuuseen Brotteaux'n puolesta, ehdottivat varovaisimmat joukosta, että hänetkin oli noiden molempien toisten kanssa lähetettävä piirihallitukseen.

Mutta tuo kaunis tyttö huudahti äkkiä iloisesti, että hän olikin löytänyt kukkaronsa. Heti ruvettiin häntä joka taholta sättimään ja solvaamaan ja uhattiin vitsoa hänet julkisesti kuin nunna ikään.

— Herra, sanoi munkki Brotteaux'lle, — minä kiitän teitä siitä, että piditte puoltani. Nimeni on yhdentekevä, mutta tahdon kuitenkin sanoa sen teille: se on Louis de Longuemare. Minä olen tosiaankin munkki, mutta en kapusiini, kuten nämä naiset ovat väittäneet. Kaukana siitä: kuulun barnabiittien munkkikuntaan, joka on lahjoittanut kirkolle joukon opettajia ja pyhimyksiä. Jos tahtoo saada selville sen alkuperän, ei riitä mennä ajassa taaksepäin pyhään Carolus Borromeukseen asti: sen varsinaisena perustajana on pidettävä itse apostoli Paavalia, jonka nimimerkki sillä on vaakunassaan. Minun on täytynyt jättää luostarini, joka on muuttunut Pont-Neuf-piirin kokoushuoneistoksi, ja pukeutua maalliseen vaatetukseen.

— Arvoisa isä, sanoi Brotteaux, tarkastellen herra de Longuemaren pitkää mustaa lievenuttua, — teidän pukunne todistaa riittävästi, että te ette ole kieltänyt säätyänne, sen nähdessään luulisi teitä pikemmin munkkikuntanne uudistajaksi kuin luopioksi. Ja tuossa ankaran yksinkertaisessa puvussa asetatte itsenne tahallisesti alttiiksi jumalattoman rahvaan solvauksille.

— En suinkaan minä sentään voi kulkea sinisessä mekossa niinkuin nuorallatanssija, vastasi munkki.

— Arvoisa isä, mitä sanon takistanne, sen sanon antaakseni tunnustuksen teidän luonteellenne ja varoittaakseni teitä niistä vaaroista, joihin voitte joutua.

— Oi hyvä herra, parempi olisi, jos päinvastoin kehoittaisitte minua pysymään lujana uskossani, sillä olen liiankin taipuvainen pelkäämään vaaraa. Olen riisunut yltäni munkkipukuni, ja se on jo tavallaan eräänlaista uskostaluopumista. Olisin kuitenkin halunnut edelleenkin asua siinä talossa, jossa Jumala armossaan niin monta vuotta on sallinut minun viettää rauhallista ja maailman silmiltä kätkettyä elämää. Hankin luvan jäädä sinne ja sainkin pitää vanhan koppini, jota vastoin muu kirkko muodostettiin jonkinlaiseksi raatihuoneeksi, jota he nimittivät piirihallitukseksi. Minä näin, hyvä herra, niin, minä näin, miten he löivät rikki pyhän totuuden vertauskuvat; minä näin, miten he apostoli Paavalin nimen paikalle asettivat rangaistusvangin lakin. Olinpa välistä mukana piirihallinnon istunnoissakin ja kuulin niissä esitettävän aivan hämmästyttäviä erehdyksiä. Vihdoin kuitenkin jätin tämän häväistyn asuinmajan ja saatuani kansalliskonventilta sadan pistoolin suuruisen eläkkeen muutin asumaan erääseen talliin, josta hevoset oli viety pois sotatarkoituksiin. Siellä minä luen messuja muutamille uskovaisille, jotka tulevat sinne todistamaan Jeesuksen Kristuksen kirkon ikuista pysyväisyyttä.

— Minun nimeni on Brotteaux, jos tahdotte sen tietää, arvoisa isä, sanoi toinen, — ja minä olin muinoin publikaani.

— Pyhä Matteus on opettanut minulle, vastasi isä Longuemare, — että voi odottaa hyvää sanaa publikaanilta.

— Isäni, olette liian kohtelias.

— Kansalainen Brotteaux, sanoi Gamelin, — ettekö ihaile tätä hyvää kansaa, joka isoaa enemmän oikeutta kuin leipää: jokainen täällä oli valmis jättämään paikkansa rangaistakseen varasta. Nämä köyhät miehet ja naiset, jotka saavat alistua niin moniin kieltäymyksiin, ovat ankaran rehellisiä eivätkä voi kärsiä epärehellistä tekoa.

— Täytyypä myöntää, vastasi Brotteaux, — että nämä ihmiset innossaan saada hirttää varkaan olisivat voineet pidellä hyvinkin pahasti tätä kunnon munkkia, hänen puolustajaansa ja hänen puolustajansa puolustajaa. Yksistään jo heidän ahneutensa ja heidän itsekäs rakkautensa omaan omaisuuteensa oli omiaan yllyttämään heitä siihen: varas, joka oli rohjennut iskeä kyntensä yhteen heistä, uhkasi heitä kaikkia; he suojasivat itseään rankaisemalla häntä… Sitä paitsi on hyvin luultavaa, että useimmat näistä käsityöläisistä ja työläisvaimoista ovat rehellisiä ja kunnioittavat toisen omaisuutta. Tuota tuntemustapaa ovat heidän isänsä ja äitinsä heihin lapsuudesta asti istuttaneet antamalla heille kylliksi selkään ja ajamalla heihin hyvettä takapuolen kautta.

Gamelin ei salannut vanhalta Brotteaux'lta, että sellainen puhetapa ei tuntunut hänestä filosofin arvoiselta.

— Hyve, hän sanoi, — on luonnollinen ihmiselle: Jumala on istuttanut sen siemenen kuolevaisten sydämeen.

Brotteaux-vanhus oli jumalankieltäjä, ja tämä ateismi oli hänelle ehtymätön nautinnon lähde.