KUNINGATAR HANHENJALAN RAVINTOLA
Kirj.
ANATOLE FRANCE
Suomentanut
Eino Leino
Helsingissä, Yrjä Weilin ja Kumpp., 1910.
Alkuperäinen, 18:nnen vuosisadan kauniiseen tapaan tekstattu käsikirjoitus kantaa alaotsaketta: Herra apotti Jérôme Coignardin elämä ja mielipiteet. (Julkaisijan huomautus.)
Tarkoitukseni on kertoa elämäni ihmeellisistä tapauksista. Niiden joukossa on monta kaunista ja monta kummallista. Muistutellessani niitä jälleen mieleeni minä epäilen itse uneksineeni. Olen tuntenut erään gascognelaisen kabbalistin, josta en voi sanoa, että hän olisi ollut mikään viisas mies, sillä hänen loppunsa oli surullinen. Mutta hän keskusteli minun kanssani eräänä yönä Joutsensaarella ylevistä asioista, jotka minulla on ollut onni säilyttää muistissani ja vaiva panna paperille. Nämä keskustelut koskettelivat magiaa ja salaisia tieteitä, joita nykyään niin kovasti harrastetaan. Ei puhuta muusta kuin Ruusu-Rististä. [Tämä on kirjoitettu 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla. (Julkaisijan huomautus.)] Muuten en ollenkaan imartele itseäni sillä, että nämä kertomukseni tuottaisivat minulle erikoista kunniaa. Jotkut tulevat sanomaan, että olen keksinyt kaikki omasta päästäni ja että se ei ole oikeata oppia; toiset taas, että olen kertonut vain mitä koko maailma tietää. Minä myönnän, että kabbalistinen viisauteni on varsin puutteellinen, sillä mestarini kuoli heti oppiaikani alussa. Mutta se vähä, minkä ehdin oppia hänen taidostaan, on saattanut minut ankarasti epäilemään, että kaikki siinä on vain turhuutta, erehdystä ja mielikuvitusta. Riittää, sivumennen sanoen, että magia sotii vasten uskontoa: jo sen vuoksi minä tuomitsen sen kaikesta voimastani. Kuitenkin katson velvollisuudekseni valaista erään kohdan tästä väärästä tieteestä, ettei minua luultaisi vielä tietämättömämmäksi kuin olen. Tiedän, että kabbalistit uskovat yleensä sylfien, salamanterien, keijukaisten, gnomien ja gnomidien syntyvän yhtä katoavaisella sielulla varustettuina kuin heidän ruumiinsa on ja saavuttavan kuolemattomuuden seurustelullaan salatieteilijäin kanssa. [Tätä mielipidettä kannattaa eritoten apotti Montfaucon de Villars'in pieni kirja: Kertomus kabbalasta tahi keskustelemuksia salaisista ja mystillisistä tieteistä, vanhojen maagikkojen ja viisaiden kabbalistien periaatteille rakennettu. Tästä kirjasta on olemassa useampia painoksia. Minä tyydyn huomauttamaan vain Amsterdamissa painetusta ( Jacques Le Jeune, 1700, iu—18, kuvia), joka sisältää erään toisen osan, mitä ei ole originaalipainoksessa. (Julkaisijan huomautus.)] Minun mestarini sitävastoin opetti, että iankaikkinen elämä ei tule kenenkään luontokappaleen osaksi, oli hän sitten maan tai ilman lapsi. Olen seurannut hänen mielipidettään, tahtomatta asettua sen arvostelijaksi.
Hänen oli tapana sanoa, että keijukaiset tappavat sen, joka paljastaa heidän mysteerionsa, ja hän piti näiden henkiolentojen kostona hra apotti Coignardin kuolemaa, hänen, joka salamurhattiin Lyonin tiellä. Mutta minä tiedän hyvin, että tällä kuolemalla, jota ei koskaan voida kyllin valittaa, oli toinen, luonnollisempi syy. Olen puhuva aivan vapaasti ilman ja tulen hengistä. Ihmisen täytyy uskaltaa jotakin elämässään, ja vaara, joka meitä keijukaisten puolelta uhkaa, on äärettömän vähäinen.
Olen koonnut innolla kunnon mestarini, hra apotti Jérôme Coignardin lausunnot, hänen, joka kuoli edellämainitulla tavalla. Hän oli hurskas ja tietorikas mies. Jos hänen sielunsa olisi ollut vähemmän levoton, hän olisi hyveeltään ollut hra apotti Rollin'in vertainen, samoin kuin hän tietojensa laajuuden ja älynsä syvyyden puolesta jo seisoi häntä paljonkin korkeammalla. Keskellä rauhattoman elämän myrskyjä hänellä oli hra Rollin'iin verraten ainakin se etu, että hän ei vaipunut jansenismiin. Sillä hänen hengessään asui lujuus, jota ei väkivaltaisinkaan harhaoppi voinut häälyttää, ja minä voin Jumalan kasvojen edessä todistaa, että hänen uskonsa oli puhdas. Hän tunsi paljon maailmaa ja oli seurustellut mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Tämä kokemus olisi ollut suureksi avuksi hänelle niiden roomalaisten historiain sommittelussa, jotka hän epäilemättä olisi, samoin kuin hra Rollin, kirjoittanut, jos hänellä vain olisi ollut siihen aikaa ja tilaisuutta ja jos hänen elämänsä olisi ollut enemmän hänen neronsa mukainen. Se, mitä minulla on kerrottavaa niin etevästä miehestä, on oleva näiden muistelmien kaunistus. Ja niinkuin Aulus Gellius, joka Attikalaisissa öissään selitti filosofien kauneimmat ajatukset, tahi niinkuin Apuleius, joka Metamorfoosiinsa kokosi kreikkalaisten parhaimmat tarinat, niin olen minäkin työskentelevä mehiläisen tavoin ja keräävä oivallisen hunajan. Kuitenkaan minä en ole kyllin itserakas, että uskoisin olevani noiden suurten kirjailijain kilpailija, sillä minä ammennan kaikki aarteeni vain muististani enkä laajasta lukeneisuudesta. Ainoa, joka on minun omaani tässä, on vilpitön uskollisuus. Jos joku kerran uteliaisuudesta sattuu silmäilemään näitä muistelmia, niin hän on tunnustava, että ainoastaan puhdas sielu on voinut tulkita itseään näin koruttomalla ja yksinkertaisella kielellä. Minua on aina pidetty varsin naiivina niissä seuroissa, joissa olen elänyt. Tämä kirjoitus on osaltaan jatkava samaa mielipidettä minun kuoltuani.
1.
Nimeni on Elme Laurent Jacques Ménétrier. Isäni, Léonard Ménétrier, oli paistinkokki Saint-Jacques-kadulla, ja hänen katukilpenään oli Kuningatar Hanhenjalka, jolla, kuten tunnettu, oli latuskaiset jalat, hanhien ja ankkojen tapaan.
Hänen paistintupansa sijaitsi vastapäätä Saint-Bénoît-le-Bétournén kirkkoa, rouva Gilles'in Kolme neitsyttä nimisen rihkamakaupan ja herra Blaizot'n Pyhän Katarinan kuva nimisen kirjakaupan välillä, lähellä viinitupaa Pieni Bakkos, jonka viiniköynnöksillä koristettu ristikko oli Köydenpunojain-kadun kulmauksessa. Hän rakasti minua suuresti, ja kun minä illallisen jälkeen lepäsin pienessä sängyssäni, otti hän usein minun käteni, kohotti ylös sormeni, yhden kerrassaan, peukalosta alkaen, ja sanoi:
— Tuo tappoi, tuo kyni, tuo paistoi, tuo söi sen. Eikä pikkutillille mitään jäänytkään.
— Hierin häärin, hierin häärin, lisäsi hän sitten ja kutkutti minua käteen pikkusormellani.
Ja hän nauroi kurkun täydeltä. Minä nauroin myös ja nukuin siihen, ja äitini vakuutti, että hymy säilyi huulillani seuraavaan aamuun asti.
Isäni oli etevä paistaja ja pelkäsi Jumalaa. Siksi hän kantoikin juhlapäivinä paistinkokkien ammattikunnan lippua, johon Pyhä Laurentius vartaineen ja palmunlehvineen oli kauniisti kirjaeltu. Hänen oli tapansa sanoa minulle:
— Jacquot, sinun äitisi on hurskas ja kunnioitettava nainen.
Tätä lauselmaansa hän toisti mielellään. Totta on, että äitini joka sunnuntai meni kirkkoon, suurilla kirjasimilla painettu kirja kainalossaan. Sillä hänen oli vaikea lukea hienoa pränttiä: se veti ikäänkuin silmät päästä häneltä, sanoi hän. Isäni vietti joka ilta tunnin tai kaksi Pienen Bakkoksen kapakassa, jossa luutunsoittajatar Jeannette ja pitsinnyplääjätär Catherine usein majailivat. Ja joka kerta kun hän palasi hiukan myöhempään kuin tavallista, hän sanoi hellällä äänellä pannen päähänsä pumpulisen yömyssynsä:
— Barbe, nuku rauhassa. Minä sanoin sen vielä äsken tuolle ontuvalle veitsisepälle: sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.
Minä olin kuusi vuotta vanha, kun hän oikaisi esivaatteensa, mikä hänelle oli lujan päätöksen merkki, ja sanoi näin:
— Miraut, meidän kiltti koiramme, on nyt neljätoista vuotta kääntänyt varrastani. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän on hyvä palvelija, joka milloinkaan ei ole varastanut minulta pienintäkään hanhen tahi kalkkunan palasta. Hän on tyytynyt siihen, että hän vaivansa palkkioksi on saanut nuolla paistinpannun. Mutta hän alkaa vanhentua. Hänen käpälänsä alkavat kangistua, hän ei näe enää mitään eikä hän enää kelpaa väännintä kääntämään. Jacquot, poikani, nyt on sinun aika astua hänen sijaansa. Käyttäen ajatuskykyäsi ja saavutettuasi hiukan kokemusta sinä epäilemättä olet siinä toimessa yhtä hyvin kuin hänkin onnistuva.
Miraut kuunteli hänen sanojaan ja heilutti häntäänsä hyväksymisensä merkiksi. Isäni jatkoi:
— Istu siis tälle jakkaralle ja käännä paistia! Samalla voit sinä, kehittääksesi ymmärrystäsi, oppia lukemaan aapiskirjaasi, ja kun olet oppinut kaikenlaatuiset kirjaimet, sinun on opittava ulkoa jokin kieliopillinen tahi siveysopillinen teos tahi myös vanhan ja uuden testamentin kauniit elämänohjeet. Sillä Jumalan tuntemus ja tieto hyvän ja pahan eroavaisuudesta on välttämätön koneellisessakin ammatissa, joka ei tuota suurta mainetta tosin, mutta joka on kunniallinen, kuten minun, ja oli minun isäni ja on oleva sinunkin, jos niin on Jumalan tahto.
Tuosta päivästä alkaen minä istuin illasta aamuun uuninnurkassa ja käänsin paistia, aapiskirja polvillani. Eräs hyvä kapusiinimunkki, joka pussi selässä kävi kerjäämässä isältäni, opetti minut tavaamaan. Hän teki sen sitäkin mieluummin, kun isäni, joka kunnioitti tietopuolista sivistystä, maksoi hänen opetustuntinsa hyvällä kalkkunanpaistin palalla ja isolla lasillisella viiniä, siksi kuin pikku munkki, nähdessään minun jo sangen hyvin taitavan muodostaa tavuja ja sanoja, toi minulle Pyhän Margaretan kauniin elämäkerran ja opetti minut siitä lukemaan sujuvasti.
Eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan oli asettanut pussinsa tiskille, istui hän minun vierelleni, lämmitteli paljaita jalkojaan lieden tuhkassa ja luetti minulla varmaan sadannen kerran:
"Neitsyt, armas, hellä, hyvä, auta nainen synnyttävä, kaitse kauniisti meitä."
Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle paistintupaan paksuruumiinen, mutta jaloryhtinen mies, puettuna hengellisen säädyn pukuun, ja huusi korkealla äänellä:
— Hoi, isäntä, tarjoapas nyt minulle jokin makupala!
Hän näytti harmaista hapsistaan huolimatta olevan ikänsä ja voimansa täydessä kukoistuksessa. Hänellä oli hymyilevä suu ja vilkkaat silmät. Hänen hiukan raskaat poskensa ja hänen kolme leukaansa kerrostuivat majesteetillisesti papinkaulukselle, joka sulasta myötätunnosta oli käynyt yhtä rasvaiseksi kuin kaulakin oli.
Isäni, jonka ammatti vaati kohteliasta käytöstapaa, otti myssyn päästään ja vastasi kumartaen:
— Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee hetken lämmitellä lieden ääressä, olen minä tarjoava mitä vain haluatte.
Enempiä pyyntöjä odottamatta apotti istui lieden ääreen kapusiinin rinnalle.
Kun hän kuuli tuon kunnon veljen lukevan:
"Neitsyt, armas, hellä, hyvä, auta nainen synnyttävä"…
hän taputti käsiään ja sanoi:
— Oh, mikä outo lintu! Mikä harvinainen ilmiö! Kapusiini, joka osaa lukea! Pikku veli, mikä sinun nimesi on?
— Veli Ange, halpa kapusiini, vastasi opettajani.
Äitini, joka kuuli ääniä yliskamariinsa, tuli nyt alas myymälään uteliaisuutensa houkuttelemana.
Apotti tervehti häntä jo jonkin verran tuttavallisella hienoudella ja sanoi:
— Se on ihmeteltävää, hyvä rouva! Veli Ange on kapusiini ja osaa lukea.
— Vieläpä hän osaa lukea kaikkia pränttejä, vastasi äitini.
Ja lähestyessään munkkia hän tunsi Pyhän Margaretan rukouksen sen otsakekuvasta, joka esitti neitseellistä marttyyria, vihkivesiastia kädessään.
— Tämä rukous, hän lisäsi, on vaikeasti luettava, koska sanat siinä ovat aivan pienet ja tuskin toisistaan erotetut. Mutta onneksi riittää tuskan tullessa, jos asettaa sen laastarin tapaan sille paikalle, jossa kipu on suurin, ja se vaikuttaa silloin yhtä hyvin ja vieläpä paremmin kuin jos hokee sitä. Minä olen itse kokenut sen synnyttäessäni poikaani Jacquot'ta, joka istuu tässä.
— Epäilemättä, armon rouva, vastasi veli Ange. — Pyhän Margaretan rukous on erinomainen siihen tarpeeseen, josta puhutte, luonnollisesti sillä nimenomaisella ehdolla, että annetaan samalla almu kapusiinille.
Näin sanottuaan veli Ange tyhjensi pikarin, jonka äitini oli täyttänyt hänelle ääriään myöten, heitti pussin olalleen ja lähti taivaltamaan kohti Pientä Bakkosta.
Isäni tarjosi lintupaistia apotille, joka aloitti illallisensa, vetäen esiin taskustaan leivänkyrsän, viinipullon ja veitsen, jonka kuparinen pää esitti autuasta Ludvig XIV:tä roomalaisena keisarina antiikkisen pylvään nenässä.
Mutta hän oli tuskin pistänyt suuhunsa ensimmäisen palan, kun hän kääntyi isäni puoleen ja pyysi suolaa, kummastuneena ettei heti oltu asetettu suola-astiaa hänen eteensä.
— Se oli aina muinaiskansojen tapa, hän sanoi. — He tarjosivat suolaa kestiystävyyden merkiksi. He asettivat suola-astioita myös jumalien pöydälle temppeleihin.
Isäni tarjosi hänelle suolaa sarvesta, joka riippui uuninkupeessa. Apotti otti niin paljon kuin hän tarvitsi ja sanoi:
— Muinaiset kansat pitivät suolaa kaikkien aterioiden välttämättömänä höysteenä ja asettivat sen arvon niin korkealle, että he kuvaannollisessa merkityksessä nimittivät suolaksi niitä sukkeluuksia, jotka tekivät herkullisiksi heidän keskustelunsa.
— Oh, sanoi isäni, niin kallis kuin suola lienee ollutkin noille muinaiskansoille, tekee suolavero sen meille nykyään vielä kalliimmaksi.
Äitini, joka kuunteli päältä kutoen villasukkaa, nautti voidessaan liittää keskusteluun jonkun sanan. — Täytyy uskoa, että suola on hyvä ja hyödyllinen aine, sanoi hän, koska pappi asettaa suolarakeen lapsen kielelle, kun sitä kastetaan. Kun poikani Jacquot tunsi suolan kielellään, hän irvisti, sillä hänellä oli jo ymmärrystä, niin pieni kuin hän olikin. Minä puhun, herra apotti, pojastani Jacques'ista, joka istuu tässä.
Apotti katseli minua ja sanoi:
— Hän on jo iso poika. Ujous kuvastuu hänen kasvoillaan, ja hän lukee tarkkaavaisesti Pyhän Margaretan elämäkertaa.
— Oh, jatkoi äitini, hän lukee myös rukousta kylmänvihoja vastaan ja Pyhän Hubertuksen rukousta, jonka veli Ange on opettanut hänelle, ja kertomusta hänestä, jonka useat pirut Faubourg Saint-Marcelissa repivät kappaleiksi, koska hän oli herjannut pyhän Jumalan nimeä.
Isäni katsoi minuun ihaillen ja kuiskasi sitten apotin korvaan, että minä voin oppia mitä tahansa luonnollisella ja synnynnäisellä keveydellä.
— Siinä tapauksessa, sanoi apotti, pitäisi hänen päästä opin tielle. Opinnot ovat miehen kunnia, elämän lohdutus ja lääke kaikkea pahaa vastaan, vieläpä rakkauttakin, kuten runoilija Theokritos vakuuttaa.
— Vaikka minä olen vain paistinkokki, vastasi isäni, minä kunnioitan kirjatietoa ja uskon mielelläni, kuten teidän armonne sanoo, että se on lääke rakkautta vastaan. Mutta minä en usko, että se on lääke nälkää vastaan.
— Kenties se ei auta sitä vastaan pettämättömästi, vastasi apotti. — Mutta sitäkin voi opillinen sivistys lievittää suloisena, vaikka epätäydellisenä palsamina.
Hänen näin puhuessaan ilmestyi pitsinnyplääjätär Catherine kynnykselle, myssy kallellaan ja kaulaliina epäjärjestyksessä. Tuo näky saattoi äitini rypistämään silmäkulmiaan ja pudottamaan kolme silmää sukankutimestaan.
— Herra Ménétrier, sanoi Catherine isälleni, olkaa hyvä ja tulkaa sanomaan sana järjestyksenvalvojille. Ellette sitä tee, he varmasti panevat putkaan veli Angen. Tuo kunnon veli tuli juuri Pieneen Bakkokseen ja joi pari kolme haarikkaa, joita hän ei maksanut, koska hän, omien sanojensa mukaan, ei tahtonut rikkoa Pyhää Franciscusta ja hänen munkkikuntansa sääntöjä vastaan. Mutta pahinta on, että hän, nähdessään minut köynnösmajassa, jossa en ollut yksin, tuli luokseni tahtoen opettaa minulle erään uuden rukouksen. Sanoin hänelle, että hetki ei ollut sopiva siihen, ja kun hän kävi lähenteleväksi, veti ontuva veitsiseppä, joka sattumalta oli seurassani, häntä parrasta sangen voimakkaasti. Silloin veli Ange syöksyi hänen kimppuunsa, veitsiseppä sortui maahan ja veti perässään sekä pöydän että viinihaarikat. Kapakoitsija kuuli melun ja riensi juosten siihen, mutta kun hän näki pöydän kumollaan, viinin virtaavan lattialla ja veli Angen, toinen jalka veitsisepän pään päällä, heiluttavan kädessään jakkaraa, jolla hän löi jokaista likitulijaa, alkoi tuo ilkeä isäntä kirota kuin piru ja kiirehti järjestyksenvalvojia etsimään. Herra Ménétrier, tulkaa viipymättä, tulkaa päästämään pikku veli poliisien käsistä! Hän on pyhä mies ja hänen käytöksensä tässä asiassa on anteeksiannettava.
Isäni oli yleensä taipuvainen tekemään Cathérinen mieliksi. Mutta tällä kertaa ei pitsinnyplääjättären sanoilla ollut odotettua vaikutusta häneen. Hän vastasi vain, että hänen mielestään kapusiinin käytös ei ollut ollenkaan anteeksi annettavissa ja että hän toivoi tälle vain hyvää katumusaikaa vedellä ja leivällä sen luostarin mustimmassa vankiluolassa, jonka pilkka ja häpeä hän oli.
Hän oikein lämpeni puhuessaan:
— Juoppo ja irstailija, jolle minä joka päivä annan hyvää viiniä ja maukkaita paistinpaloja, ja joka menee kapakkaan iloilemaan kevytmielisten naisten kera! Naisten, jotka ovat jo kyllin turmeltuneita seurustellakseen mieluummin kuljeksivan veitsisepän ja kapusiinimunkin kanssa kuin kaupunginosamme kunniallisten porvarien! Hyi! Hyi!
Tässä hän keskeytti haukkumasanojensa tulvan ja vilkaisi salaa äitiini, joka selkä suorana portaita vasten liikutteli sukkavartaitaan lyhyillä, kuivakiskoisilla nykäyksillä.
Hämmästyneenä tästä huonosta vastaanotosta Cathérine sanoi yksikantaan:
— Siis te ette tahdo sanoa hyvää sanaa kapakoitsijalle ja kersanteille?
— Minä sanon heille, jos niin tahdotte, että he korjaisivat veitsisepänkin samalla kuin kapusiinin.
— Kuinka? kysyi hän nauraen. — Onhan veitsiseppä teidän ystävänne.
— Vähemmän minun kuin teidän ystävänne, vastasi isäni. — Keppikerjäläinen, joka ontuu ja maleksii pitkin maailmaa romulaatikkoineen!
— Oh, mitä siihen tulee, hän huusi, on kyllä totta, että hän ontuu. Hän ontuu, hän ontuu, hän ontuu!
Ja hän meni matkaansa nauraen täyttä kurkkuaan. Isäni kääntyi silloin apotin puoleen, joka raaputteli luuta veitsellään:
— Se on niin kuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän armollenne: jokaisen tunnin, minkä tämä kapusiini opettaa lukua ja kirjoitusta lapselleni, minä maksan hänelle pikarillisella viiniä ja jollakin herkkupalalla jänistä, kaniinia, hanhea, niin, vieläpä kanaa ja kananpoikaa. Hän on juoppo ja irstailija!
— Epäilemättä, vastasi apotti.
— Mutta jos hän vielä uskaltaa astua jalallaan kynnykseni yli, ajan minä hänet ulos luudanvarrella.
— Se olisi oikein hänelle, sanoi apotti. — Tämä kapusiini on aasi ja hän opetti teidän poikaanne pikemmin kirkumaan kuin puhumaan. Tekisitte viisaasti, jos heittäisitte tuleen tämän Pyhän Margaretan elämäkerran, tämän kylmänvihojen rukouksen ja tämän kertomuksen taikasudesta, jolla tuo jumalanmies myrkytti poikanne sielua. Samasta hinnasta, mistä veli Ange antoi tuntejaan, tahdon minä antaa omia tuntejani hänelle. Tahdon opettaa tälle lapselle latinaa ja kreikkaa, vieläpä ranskaakin, jonka kielen Voiture ja Balzac ovat kehittäneet täydellisyyteen. Onnen ihmeellisen ja kaksinaisessa merkityksessä suosiollisen oikun kautta on Jakobus Paistinkääntäjästä täten tuleva oppinut mies ja minä saava joka päivä syödäkseni.
— Kättä päälle, sanoi isäni. — Barbe, tuo kaksi pikaria! Asiaa ei voida pitää päätettynä, ennenkuin asianosalliset ovat kilistäneet keskenään yhteisen suostumuksensa merkiksi. Me teemme sen täällä. En tahdo enää elämässäni astua jalallani Pieneen Bakkokseen, niin inhoittaa minua tuo munkki ja tuo veitsiseppä!
Apotti nousi, laski kätensä tuolinkarmille ja loihe lausumaan hitaasti ja juhlallisesti:
— Ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa, kaiken luomakunnan luojaa ja varjelijaa, joka on minut tähän ravitsevaan taloon johdattanut. Hän yksin ohjaa askelemme, ja meidän on tunnustettava hänen kaitselmuksensa inhimillisissä asioissa, vaikka olisikin julkeaa ja joskus suorastaan sopimatonta seurata sen jälkiä liian läheltä. Sillä kaitselmus, ollen kaikki-sisältävä, on läsnä kaikenkaltaisissa tilaisuuksissa, jotka epäilemättä ovat yleviä, sikäli kuin Jumala on niissä osallisena, mutta sikamaisia tai naurettavia, sikäli kuin ihmiset ovat niissä osallisina, joka viimeksimainittu puoli onkin ainoa, minkä kautta kaitselmus meille ilmestyy. Siksi ei meidän tule kapusiinimunkkien ja kilttien naisten tapaan heti huutaa näkevämme Jumalan sormea jokaisesta selkäsaunasta, jonka kissa saa. Ylistäkäämme Herraa! Rukoilkaamme, että hän valistaisi minut niissä opetuksissa, joita aion antaa tälle lapsukaiselle, ja mitä muuhun tulee, alistukaamme hänen pyhään tahtoonsa, koettamatta ymmärtää sen jokaista yksityisilmausta.
Sitten hän kohotti pikarinsa ja joi pitkän siemauksen.
— Tämä viini, hän sanoi, tuo mukanaan ruumiin talouteen suloisen ja terveellisen lämmön. Se on neste, joka olisi ollut kyllin arvokas bakkolaisten runoilijain Anakreonin ja Chaulieun laulettavaksi Teoksessa ja Templitornissa. Tahdon kostuttaa sillä nuoren oppilaani huulia.
Hän asetti pikarin leukani alle ja huudahti:
— Tulkaa, te akateemisen ahkeruuden mehiläiset, tulkaa ja istukaa sopusointuisissa parvissa Jakobus Paistinkääntäjän suulle, joka tästä lähtien on oleva runottarille pyhitetty.
— Oh, herra apotti, sanoi äitini, viini tosin houkuttelee mehiläisiä luokseen, varsinkin makea viini. Mutta ei pidä toivoa, että nuo ilkeät herhiläiset istuisivat minun poikani suulle, sillä niiden pisto tekee julman kipeää. Eräänä päivänä, kun minä purin persikkaa, pisti minua kieleen mehiläinen, ja minä kärsin aivan kuin olisin ollut helvetissä. Minua ei auttanut muu kuin hyppysellinen multaa, sylkeen sekoitettuna, jonka veli Ange pisti suuhuni, lukien Pyhän Comon rukousta.
Apotti teki hänelle ymmärrettäväksi, että oli puhunut mehiläisistä kuvaannollisessa merkityksessä. Ja isäni lausui moittivalla äänellä:
— Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen, mutta minä olen usein huomannut, että sinulla on ikävä taipumus viskautua päistikkaa keskelle vakavaa keskustelua kuin koira keilapeliin.
— Voi olla, vastasi äitini. — Mutta jos sinä, Léonard, olisit paremmin seurannut minun neuvojani, olisi se usein ollut sinun omaksi eduksesi. En voi tuntea kaikenlaatuisia mehiläisiä, mutta minä osaan hoitaa talouteni ja tiedän mitä ikämies, perheen isä ja ammattikuntansa lipunkantaja on elämäntavoissaan yleiselle sopivaisuudelle velkapää.
Isäni raapaisi korvallistaan ja kaasi viiniä apotille, joka sanoi huokaisten:
— Toden totta ei sivistystä kunnioiteta meidän päivinämme Ranskan kuningaskunnassa niinkuin roomalaisten kesken siihen aikaan, jolloin he kuitenkin jo olivat luopuneet alkuperäisestä hyveestään, mutta jolloin kaunopuheisuus kohotti Eugeniuksen valtaistuimelle. Ei ole harvinaista meidän vuosisadallamme tavata tietorikas mies istumassa ullakolla ilman tulta tai kynttilää. Exemplum ut talpa. Minä itse olen esimerkki siitä.
Hän kertoi nyt meille elämänsä juoksun, jonka minä olen toistava tässä sellaisenaan hänen omilla sanoillaan, paitsi eräitä kohtia, joita ikäni esti minua ymmärtämästä ja jotka siis eivät myöskään ole muistissani säilyneet. Ne olen katsonut velvollisuudekseni täydentää eräillä myöhemmin minulle uskotuilla tiedonannoilla, niiltä ajoilta, jolloin hän kunnioitti minua ystävyydellään.
2.
Hän kertoi:
— Sellaisena kuin te minut näette tässä, tai paremmin sanoen, aivan toisenlaisena kuin minut näette, nuorena, hoikkana, vilkassilmäisenä ja mustatukkaisena, minä opetin muinoin kauniita taiteita Beauvais'n kollegiossa, jossa esimiehiäni olivat hrat Dugué, Guérin, Coffin ja Baffier. Olin juuri päässyt papiksi ja aioin hankkia itselleni suurta mainetta kirjallisuuden alalla. Mutta eräs nainen saattoi kaikki minun toiveeni häpeään. Hänen nimensä oli Nicole Pigoreau, ja hän piti Kultainen raamattu nimistä kirjakauppaa torin varrella, kollegion edustalla. Minä kävin usein siellä selailemassa kirjoja, joita hän sai Hollannista, ja myöskin noita zweibrückiläisiä painoksia, joita sangen oppineet huomautukset, sanaluettelot ja selitykset kaunistavat. Minä olin rakastettava, ja rouva Pigoreau huomasi sen onnettomuudekseni. Hän oli ollut sievä ja taisi vieläkin miestä miellyttää. Hänen silmänsä puhuivat. Eräänä päivänä Cicerot, Titus Liviukset, Platonit ja Aristoteleet, Thukydideet, Polybiukset ja Varrot, Epiktetokset, Senecat, Boëtiukset ja Cassiodorukset, Homerokset, Aiskylokset, Sophokleet, Euripideet, Plautukset ja Terentiukset, Diodorus Sisilialaiset ja Dionysos Halikarnassolaiset, Pyhät Johannes Krysostomukset ja Pyhät Basiliukset, Pyhät Hieronymukset ja Pyhät Augustinukset, Erasmukset, Saumaise'it, Turnèbe'it ja Scaliger't, Pyhät Thomas Aquinolaiset, Pyhät Bonaventurat, Bossuet't ja Ferrit perässään, Lenain'it, Godefroy't, Mézeray't, Mainbourgit, Fabriciukset, Isä Lelong'it ja isä Pitou't, kaikki runoilijat, puhujat, historioitsijat, kirkkoisät, tohtorit, teologit, humanistit, kompilaattorit, kaikki kokoontuneina katosta lattiaan, näkivät meidän suudelmamme.
"Minä en ole voinut teitä vastustaa", hän sanoi, "mutta älkää silti ajatelko mitään pahaa minusta".
Hän ilmaisi rakkautensa minua kohtaan kiihkolla, joka oli käsittämätöntä. Kerran hän koetteli ylleni erästä papinkaulusta ja paria pitsikalvostimia, ja nähdessään, että ne sopivat mainiosti minulle, hän pyysi minua pitämään ne ominani. Minä en aluksi tahtonut niitä. Mutta kun hän loukkautui kielloistani, jotka hän käsitti lempensä herjaukseksi, suostuin ottamaan hänen lahjansa, peläten muuten hänet suututtavani.
Hyvä onneni kesti siksi kuin eräs upseeri astui minun tilalleni. Harmistuin siitä ankarasti ja annoin kostonhimossani tietää kollegion johtajille, että minä en enää käynyt Kultaisessa raamatussa, koska siellä oli vaara joutua näkemään kohtauksia, jotka olivat omiaan loukkaamaan nuoren hengellisen miehen häveliäisyyttä. Totta puhuen, minä en saanut aihetta onnitella itseäni tästä tempusta. Sillä kun rouva Pigoreau sai kuulla menettelystäni häntä kohtaan, hän kuulutti julki, että olin varastanut häneltä parin pitsikalvostimia ja papinkauluksen. Nämä väärät syytökset saapuivat johtajien korville, he antoivat tutkia kapsäkkini ja löysivät sieltä nuo korukalut, joiden rahallinen arvo oli melkoinen. He ajoivat minut pois kollegiosta, ja näin tulin minä, kuten ennen Hippolytos ja Bellerophon, naisen viekkauden ja ilkeyden tuntemaan. Tavaten itseni kadulta hynttyineni ja retoriikanvihkoineni minä olin mitä suurimmassa vaarassa kuolla nälkään, kunnes riisuin papintakkini ja sulkeuduin erään ylhäisen hugenotin suosioon, joka otti minut kirjurikseen ja saneli minulle häväistyskirjoituksia uskontoa vastaan.
— Ah, huudahti isäni, siinä te teitte sangen pahasti, herra apotti! Kunniallisen miehen ei tule lainata kättään mokomiin iljetyksiin. Ja vaikka minä olen oppimaton mies ja vain käsityöläinen ammatiltani, en voi sietää hugenotteja, noita "Niklaan lehmiä"!
— Te olette oikeassa, hyvä isäntä, vastasi apotti. — Se onkin synkin kohta minun elämässäni. En kadu mitään niinkuin sitä. Mutta tuo mies oli kalvinisti. Hän käytti minua kirjoittamaan ainoastaan luterilaisia ja sociniaaneja vastaan, joita hän ei voinut kärsiä, ja minä vakuutan, että hän pakotti minut käsittelemään näitä kerettiläisiä ankarammin kuin koskaan Sorbonnessa on tapana.
— Amen, lausui isäni. — Lampaat käyvät rauhassa laitumella, sillä aikaa kuin sudet repivät toisensa kuoliaaksi.
Apotti jatkoi kertomustaan:
— Muuten, sanoi hän, minä en viipynyt kauan tuon herran luona, jolle Ulrich von Huttenin kirjeet merkitsivät enemmän kuin Demostheneen puheet ja jonka talossa juotiin vain vettä. Koetin senjälkeen useita elinkeinoja, joista yksikään ei minulle luonnistunut. Olin peräkkäin kirjakaupustelijana, näyttelijänä, munkkina ja lakeijana. Sitten pukeuduin jälleen papintakkiini, minusta tuli Séez'n piispan kirjuri ja minä laitoin luettelon hänen kirjastonsa sisältämistä kallisarvoisista käsikirjoituksista. Tämä luettelo käsittää kaksi folio-nidettä, jotka hän asetti hyllylleen, punaiseen marokiiniin sidottuina, hänen vaakunallaan ja kultakirjaimilla varustettuina. Uskallan sanoa, että se on hyvä teos.
Olisi riippunut ainoastaan omasta tahdostani vanheta rauhallisissa opinnoissa tämän korkean hengellisen miehen luona. Mutta minä rakastin maaherran rouvan kamarineitiä. Teidän ei tule silti tuomita minua liian ankarasti. Hän oli tumma, lihava, vilkas, tuores: itse Pyhä Pacomius olisi häntä rakastanut. Eräänä päivänä hän matkusti etsimään onneaan Parisista. Seurasin häntä sinne. Mutta minä en ollenkaan hoitanut asioitani siellä yhtä hyvin kuin hän omiaan. Tulin hänen suosituksellaan rouva de Saint-Ernest'in, oopperan tanssijattaren, palvelukseen, ja hän, kykyni tuntien, käytti minua kirjoittamaan hänen oman sanelunsa mukaan häväistyskirjan neiti Davilliers'sta, jota vastaan hänellä oli jotakin valitettavaa. Minä olin sangen hyvä kirjuri ja ansaitsin todellakin ne viisikymmentä écu'tä[1 écu = 5 frangia], jotka oli luvattu minulle. Kirja painettiin Amsterdamissa, Marcus Mikael Rey'n liikkeessä, allegorisella kansikuvalla varustettuna, ja neiti Davilliers sai ensimmäisen kappaleen juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen oli astuttava näyttämölle Armidan suurta aariata laulaakseen. Viha teki hänen äänensä käheäksi ja vapisevaksi. Hän lauloi väärin ja sai vihellyksiä. Kun hänen osansa oli lopussa, hän juoksi puutereineen ja pönkkähameineen oopperan intendentin luo, joka ei voinut häneltä kieltää mitään. Hän heittäysi itkien tämän jalkojen juureen ja huusi kostoa. Saatiin pian tietää, että rouva de Saint-Ernest oli iskun alkujuuri.
Häntä tutkittiin, pakotettiin, uhattiin, hän ilmiantoi minut, ja minut teljettiin Bastiljiin, jossa istuin neljä vuotta. Jonkin verran lohdutti minua siellä Boëtiuksen ja Cassiodoruksen lukeminen.
Sieltä päästyäni olen pitänyt julkista kirjurikojua Pyhien Viattomien kirkkomaalla ja käyttänyt rakastuneiden palkkapiikojen hyväksi kynää, jonka tehtävä ennemmin olisi ollut kuvata Rooman kuuluisia miehiä ja selittää kirkkoisien kirjoituksia. Sain pari liard'ia[2 1/2 penniä] lemmenkirjeestä, ja se on ammatti, joka pikemmin tappaa kuin elättää minut. Mutta en unohda, että Epiktetos oli orja ja Pyrrho puutarhatyömies.
Nyt juuri olin, suuren, onnellisen sattuman kautta, ansainnut écu'n nimettömän kirjeen kirjoittamisella. En ollut syönyt kahteen päivään. Lähdinkin heti liikkeelle ravintolaa etsimään. Näin kadulta teidän valaistun nimikilpenne ja tulen teidän uunistanne, jonka iloinen leimu kajasti ikkunoihin. Tunsin teidän kynnyksellänne herkullisen hajun. Astuin sisälle. Rakas isäntä, te tunnette nyt elämäkertani.
— Huomaan, että olette kunnon mies, vastasi isäni, ja paitsi tuota hugenottihistoriaa ei teillä mielestäni ole mitään kaduttavaa. Kätenne! Me olemme ystäviä. Mikä teidän nimenne on?
— Jérôme Coignard, jumaluusopin tohtori, viisaustieteen lisensiaatti.
3.
Todellakin ihmeellinen on syiden ja seurausten ketju kaikissa inhimillisissä asioissa. Hra Jérôme Coignard oli oikeassa, kun hän sanoi:
"Ei voi katsella tätä iskujen ja vasta-iskujen sarjaa, joiden muodossa meidän kohtalomme törmäävät vastakkain, täytymättä tunnustaa, että Jumala täydellisyydessään ei ole vailla sukkeluutta, mielikuvitusta eikä koomillista kykyäkään. Päinvastoin hän on mestari ilveilyssä, kuten kaikessa muussakin, ja jos hän inspiroituaan Mooseksen, Davidin ja profeetat, suvaitsisi inspiroida hra Le Sagen ja markkinarunoilijat, hän varmaan sanelisi heille mitä huvittavimpia harlekiini-hassutuksia."
Syy siihen, että minä sain oppia latinaa, oli siis se, että järjestyksenvalvojat ottivat kiinni veli Angen ja että hän joutui kirkolliseen karsseriin, koska hän oli pahoinpidellyt veitsiseppää Pienen Bakkoksen köynnösmajassa. Hra Jérôme Coignard täytti lupauksensa. Hän antoi minulle tuntejaan, ja kun hän huomasi, että olin älykäs ja oppivainen, hän huvikseen harjoitti minua ymmärtämään muinaiskansojen kirjallisuutta. Muutamissa vuosissa hän teki minusta sangen hyvän latinantaitajan.
Olen säilyttänyt hänen muistoaan kohtaan kiitollisuuden, joka ei ole loppuva ennen kuin kuolemassa. Minun kiitollisuusvelkani koko suuruus häntä kohtaan käy täysin käsitettäväksi, kun sanon, että hän viljellessään järkeäni ei laiminlyönyt kehittää myöskään sydäntäni ja sieluani. Hän lausuili minulle Epiktetoksen Ajatelmia, Pyhän Basiliuksen Keskustelemuksia uskonnosta ja Boëtiuksen Lohdutuksia. Hän valaisi minulle kauniilla otteilla stoalaisten filosofian. Mutta hän esitti sen kaikessa korkeudessaan vain iskeäkseen sen sitä alemma tomuun kristillisen filosofian edessä. Hän oli ylevä jumaluusoppinut ja hyvä katolilainen. Hänen uskonsa oli säilynyt eheänä hänen rakkaimpien unelmiensa ja oikeutetuimpien toivojensa raunioilla. Eivät hänen heikkoutensa, hänen virheensä eivätkä erehdyksensä, joita hän ei yrittänytkään peittää tahi kaunistella, olleet voineet horjuttaa hänen luottamustaan jumalalliseen hyvyyteen. Ja tunteakseen hänet oikein täytyy tietää, että hän huolehti iäisestä autuudestaan niissäkin tilaisuuksissa, joissa hänen näennäisesti olisi luullut siitä vähimmän välittävän. Hän istutti minuun hurskaita ja valistuneita periaatteita. Hän koki voimiensa mukaan myös kiinnittää minua hyveeseen ja tehdä sen minulle, niin sanoakseni, kodikkaaksi ja tuttavalliseksi, esimerkeillä, jotka hän otti Zenon elämästä.
Opettaakseen minua ymmärtämään paheen vaaroja hän ammensi todistuskappaleensa läheisemmästä lähteestä, uskoen minulle, että hän rakastamalla liiaksi viiniä ja naisia oli menettänyt kunnian nousta kollegion kateederiin, pitkään kaapuun ja nelikulmaiseen päähineeseen puettuna.
Näihin harvinaisiin ansioihin hänellä yhtyi kestävyys ja uutteruus, ja hän antoi minulle tuntejaan täsmällisyydellä, mitä ei olisi odottanut mieheltä, joka niinkuin hän oli altis kaikille kulkurielämän oikuille ja jota alinomaa vähemmän tieteellisen kuin seikkailurikkaan kohtalon myrskyt häilyttivät. Tämä ahkeruus johtui hänen hyvyydestään ja osaksi myöskin hänen erikoisesta rakkaudestaan Saint-Jacques-katua kohtaan, joka tarjosi tyydytystä sekä hänen ruumiillisille että henkisille tarpeilleen. Annettuaan minulle valistuneen oppituntinsa, jonka aikana hän pisti poskeensa vankan aterian, hän poikkesi Pieneen Bakkokseen ja Pyhän Katarinan kuvan kirjakauppaan. Näin oli hänellä tämän pienen maapilkun päällä, joka oli hänen paratiisinsa, vierekkäin sekä kirjoja että virkistävää viiniä.
Hänestä oli tullut vakinainen kävijä kirjakauppias Blaizot'n luona, joka otti kohteliaasti vastaan hänet, vaikka hän selaili kaikkia kirjoja niistä yhtään ostamatta. Ja oli ihmeellinen näytelmä nähdä kunnon mestariani myymälän perällä, nenä kiinni jossakin juuri Hollannista saapuneessa kirjassa, kun hän silloin tällöin kohotti päätään keskustellakseen tarpeen mukaan, aina samalla hymyilevällä ylitsevuotavalla tietorikkaudella, milloin niistä yleismaailmallisen monarkian suunnitelmista, joita sanottiin kuningasvainajan harrastaneen, milloin taas jonkun rahamiehen ja teatterinaisen lemmenseikkailuista. Hra Blaizot ei väsynyt kuuntelemaan. Hän oli pieni, kuivahko ja säntillinen ukko, yllään kirpunväriset housut ja sortuukki, jalassa harmaat villasukat. Minä ihailin suuresti häntä enkä voinut kuvitella mitään kauniimpaa kohtaloa maailmassa kuin myyskennellä, kuten hän, kirjoja Pyhän Katarinan kuvassa.
Eräs muisto lisäsi myös osaltaan sitä salaperäistä vetovoimaa, jota tunsin hra Blaizot'n kirjakauppaa kohtaan. Siellä minä olin eräänä päivänä varhaisimmassa nuoruudessani nähnyt ensimmäisen kerran alastoman naisen kuvan. Minä näen sen vieläkin edessäni. Se oli Eeva, erään raamatun puupiirroksena. Hänellä oli iso vatsa ja hiukan lyhyenlännät jalat, ja hän keskusteli käärmeen kera hollantilaisessa maisemassa. Tämän puupiirroksen omistaja herätti minussa siitä saakka kunnioitusta, joka sittemmin vain kasvoi, kun hra Coignard oli opettanut minut kirjoja rakastamaan.
Kuudentoista vanhana minä taisin melkoisesti latinaa ja hiukan kreikkaa. Kunnon mestarini lausui silloin isälleni:
— Eikö teidän mielestänne, hyvä isäntä, ole sopimatonta antaa nuoren oppineen, joka lukee Ciceroa, käydä puettuna kuin kokkipoika?
— Sitä en ole ajatellut, vastasi isäni.
— On totta, sanoi äitini, että meidän tulisi antaa pojallemme ruudukas, puoliliinainen liivi. Hän on miellyttävä olennoltaan, hän käyttäytyy hyvin ja hän on saanut kunnollisen kasvatuksen. Hän on oleva kunniaksi vaatteilleen.
Isäni mietti tuokion ja kysyi sitten, missä määrin mahtoi olla hyvien tapojen mukaista paistinkokille käydä ruudukkaaseen liiviin puettuna. Mutta apotti Coignard selitti hänelle, että runotarten kasvatista ei koskaan tulisi paistinkokkia, vaan että se aika oli jo sangen lähellä, jolloin minä voisin papintakkiin pukeutua.
Isäni huokasi ajatellessaan, että minusta ei hänen jälkeensä tulisikaan Parisin paistinkokkien ammattikunnan lipunkantajaa. Ja äitini aivan säteili ilosta ja ylpeydestä, kun hän kuvitteli poikaansa kirkonmiehenä.
Uuden, ruudukkaan liivini ensimmäinen vaikutus minuun oli itsetuntoani kohottava, ja se rohkaisi minua hankkimaan naisesta täydellisemmän käsityksen kuin minkä hra Blaizot'n Eeva oli kerran ollut omiaan antamaan. Tätä tarkoitusta varten minä ajattelin luutunsoittajatar Jeannettea ja pitsinnyplääjätär Cathérinea, jonka näin parikymmentä kertaa päivässä kulkevan paistintupamme ohi, näyttäen sateisella ilmalla sirotekoista nilkkaa ja pientä jalkaa, jonka kärki hypähteli katukiveltä toiselle. Jeannette oli vähemmän kaunis kuin Cathérine. Hän oli myös vähemmän nuori ja vähemmän huolellinen puvustaan. Hän oli kotoisin Savoiesta ja hän kävi puettuna kuin karjapiika, päässään rantuinen huivi, joka peitti hänen hiuksensa. Mutta hänellä oli se ansio, että hän ei kursaillut ja että hän ymmärsi mitä häneltä pyydettiin, jo ennenkuin oli puhuttu siitä. Hänen luonteensa oli erittäin sopiva minun ujoudelleni. Eräänä iltana, Saint-Benoit-le-Bétourné-kirkon porttiholvissa, joka on kivipenkeillä reunustettu, hän opetti minulle, mitä minä en tietänyt vielä ja minkä hän jo aikoja sitten tiesi. Mutta minä en ollut hänelle siitä niin kiitollinen kuin minun olisi pitänyt olla, vaan ajattelin ainoastaan, miten sovelluttaa hänen antamansa kokemukset toisiin kauniimpiin tyttölapsiin. Kiittämättömyyteni puolustukseksi minun on kuitenkin mainittava, että Jeannette luutunsoittajatar ei pitänyt näitä oppituntejaan tärkeämpinä kuin minäkään ja että hän tuhlasi niitä kaikille sen kaupunginosan katupojille.
Cathérine oli torjuvampi tavoiltaan. Minä pelkäsin kovasti häntä enkä uskaltanut sanoa hänelle, kuinka kaunis hän oli mielestäni. Hän puolestaan pilkkasi minua lakkaamatta eikä jättänyt yhtään tilaisuutta käyttämättä härnätä minua, mikä luonnollisesti sai minut kaksin verroin hämilleni. Hän pisteli minua siitä, että minulla ei ollut parranhaiventakaan leuassani. Se saattoi minut punastumaan, ja minä olisin tahtonut vaipua maan alle. Teeskentelin hänet nähdessäni synkkää ja murheellista ulkomuotoa. Koetin myös ylenkatsoa häntä. Mutta hän oli epäilemättä liian kaunis, että ylenkatseeni olisi voinut olla todellista.
4.
Sinä yönä, Epifaniaan yönä, jolloin minä täytin yhdeksäntoista vuotta, taivaan heitellessä märkää lunta ja kylmää kosteutta, joka tunki luihin ja ytimiin, sekä jäisen tuulen soitellessa Kuningatar Hanhenjalan kirahtelevaa katukilpeä, paloi paistintuvassa kirkas tuli, jonka savuun hanhenmaksan hyvänhajuinen tuoksu sekaantui, ja liemi höyrysi valkealla pöytäliinalla, jonka ääressä hra Jérôme Coignard, isäni ja minä istuimme. Äitini seisoi tapansa mukaan talon isännän takana valmiina häntä palvelemaan. Hän oli jo täyttänyt apotin ruukun, kun ovi aukeni ja me näimme veli Angen sangen kalpeana, nenä punaisena ja parta vettä valuvana kynnyksellä. Isäni hämmästyi niin, että nosti kapustansa aina katon savuttuneihin hirsiin saakka.
Isäni hämmästys oli helposti selitettävissä. Veli Ange, joka ensi kerralla, pahoinpideltyään ontuvaa veitsiseppää, oli hävinnyt kuudeksi kuukaudeksi, oli nyt ollut kokonaista kaksi vuotta kateissa mitään itsestään ilmoittamatta. Hän oli lähtenyt keväällä, hänellä oli ollut pyhäinjäännöksillä lastattu aasi ja, mikä pahempi, begiini-nunnaksi puettu Cathérine seurassaan. Sen koommin ei oltu kuultu heidän kohtaloistaan, mutta Pienessä Bakkoksessa oltiin tietävinään, että pikku veli ja pikku sisar olivat Toursin ja Orleansin välillä joutuneet tekemisiin kirkollisen oikeuden kanssa. Puhumattakaan siitä, että eräs Saint-Benoît'n virkaatekevistä papeista kirkui kuin piru, väittäen että tämä hirtehinen kapusiiniksi oli varastanut hänen aasinsa.
— Kuinka? huudahti isäni, — eikö tuo konna istu luostarinsa vankikomerossa? Ei ole enää mitään oikeutta valtakunnassa.
Mutta veli Ange luki Benedicite'n ja teki ristinmerkin liemimaljan yli.
— Ohoh! sanoi isäni, — ei mitään ilveitä, kaunis lintuseni! Ja tunnustakaa, että olette istunut kirkon vankilassa ainakin toisen niistä kahdesta vuodesta, joina teidän Belsebub-naamanne ei ole näkynyt seurakunnassa. Saint-Jacques-katu on tällä aikaa ollut kunniallisempi ja koko kaupunginosa arvossapidetympi. Roviolle tuo vanha syntipukki, joka lähtee laitumelle toisen aasin kanssa ja tytön, joka on kaiken maailman oma!
— Kenties, vastasi veli Ange, silmät alasluotuina ja kädet hihoihin kätkettyinä, — kenties mestari Léonard tarkoittaa Cathérinea, joka minulla on ollut onni kääntää ja johdattaa parempaan elämään, niin että hän itse palavasti pyysi seurata minua ja minun pyhäinjäännöksiäni ja tehdä kerallani kauniita toivioretkiä, eritoten Chartres'in mustan madonnan luo? Minä suostuin siihen ehdolla, että hän pukeutui hengellisen säädyn mukaisesti. Ja sen hän teki nurkumatta.
— Pitäkää suunne! vastasi isäni, — te olette irstailija. Te ette ollenkaan kunnioita pukuanne. Palatkaa sinne, mistä tulitte, tai menkää katsomaan, jos teitä huvittaa, onko Kuningatar Hanhenjalalla kylmänvihoja.
Mutta äitini viittasi munkin istumaan lieden katoksen alle, minkä hän myös teki aivan rauhallisesti.
— Täytyy antaa anteeksi kapusiineille, sanoi apotti, sillä he tekevät syntiä pahaa tarkoittamatta.
Isäni pyysi hra Coignardia, että tämä ei enää puhuisi mokomasta lurjuksesta, jonka pelkkä nimi jo sai hänen korvansa kuumenemaan.
— Mestari Léonard, sanoi apotti, filosofia taivuttaa sielun lempeyteen. Omasta puolestani minä mielelläni annan synninpäästön kaikille konnille, veijareille ja raadollisille. Vieläpä menen niin pitkälle, että en ollenkaan kanna kaunaa hyviä ihmisiä kohtaan, vaikka onkin paljon öykkäreitä heidän säädyssään. Jos te, mestari Léonard, minun tavallani olisitte seurustellut arvossapidettyjen henkilöiden kanssa, niin tietäisitte, että he eivät ole enemmän arvoisia kuin muutkaan ja että heidän tapansa liikkua maailmassa on usein paljon epämiellyttävämpi. Minä olen istunut Séez'n piispan kolmannessa pöydässä, ja kaksi mustapukuista palvelijaa seisoi sivullani: Sovinnaisuus ja Ikävyys.
— Täytyy myöntää, sanoi äitini, että piispan palvelijoilla oli ikävät nimet. Miksi heidän nimensä eivät olleet Champagne, Oliv tai Frontin, kuten tapa on?
Apotti jatkoi:
— Tosin eräät ihmiset tulevat toimeen helposti niissä epämukavuuksissa, joita elämä suurellisten luona tuo mukanaan. Niinpä oli Séez'n piispan toisessa pöydässä eräs sangen kohtelias kaniikki, joka pysyi viimeiseen hengenvetoonsa saakka juhlamenojen mukaisena. Kuullessaan, että hän oli kuolemaisillaan, meni piispa katsomaan häntä hänen kamariinsa ja tapasi hänet henkihieverissä. "Ah!" sanoi kaniikki, "minun täytyy pyytää anteeksi teidän korkea-arvoisuudeltanne, että minun on kuoltava teidän edessänne". — "Kuolkaa, kuolkaa, älkää ollenkaan kursailko!" vastasi piispa hyväntahtoisesti.
Samassa äitini toi paistin ja asetti sen pöydälle liikkeellä, joka oli niin kodikkaan vakava, että isäni tuli liikutetuksi ja huudahti äkkiä suu täynnä:
— Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.
— Rouva Ménétrier, virkahti kunnon mestarini, — on todellakin verrattava raamatun lujaluonteisiin naisiin. Hän on puoliso Jumalan mielen mukaan.
— Jumalan kiitos! sanoi äitini, minä en ole koskaan pettänyt uskollisuutta, jonka olen vannonut miehelleni Léonard Ménétrier'lle, ja toivon, nyt kun pahin on ohitse, voivani säilyttää sen kuolemaani saakka. Näkisin mielelläni, että hän pitäisi uskollisuutensa minua kohtaan, niinkuin minä uskollisuuteni häntä kohtaan.
— Hyvä rouva, minä olen nähnyt ensi silmäyksellä, lausui apotti, että te olette kunniallinen nainen, sillä minä tunsin teidän läheisyydessänne sielunrauhan, joka oli pikemmin taivaallista kuin maallista laadultaan.
Äitini, joka oli yksinkertainen, mutta ei ollenkaan tuhma, ymmärsi varsin hyvin, mitä apotti tarkoitti, ja vastasi vuorostaan, että jos tämä olisi tuntenut hänet pariakymmentä vuotta aikaisemmin, hän olisi tavannut aivan toisen ihmisen kuin miksi hän oli tässä paistintuvassa muodostunut, jossa hänen ulkonainen kauneutensa oli haihtunut pois vartaiden keskellä, uuninhehkussa ja patojen höyryssä. Ja kun hän nyt tunsi itsensä loukatuksi, hän kertoi, että Auneaun leipuri oli pitänyt häntä kyllin mieluisenaan tarjotakseen hänelle sokerikakkuja, joka kerta kun hän kulki tämän paistinuunin ohi. Ja lopuksi, hän lisäsi vilkkaasti, ei ole olemassa tytärtä tai vaimoa niin rumaa, ettei hän voisi tehdä syntiä, jos se häntä haluttaa.
— Tämä kunnon vaimo on oikeassa, sanoi isäni. — Minä muistan, että ollessani oppipoikana Kuninkaallisen hanhen paistintuvassa, Saint-Denis'n portin lähellä, sanoi isäntäni, joka siihen aikaan oli ammattikunnan lipunkantaja, samoin kuin minä nyt olen, kerran minulle: "Minusta ei koskaan tule aisankannattajaa, vaimoni on liian ruma minua pettääkseen." Tästä sanasta minä sain ajatuksen koettaa sitä, mitä hän piti mahdottomana. Minä onnistuin, heti ensi yrityksellä, eräänä aamuna, jolloin hän oli La Valléessa. Hän oli oikeassa, hänen vaimonsa oli todellakin sangen ruma; mutta hänen vaimonsa oli älykäs ja osasi olla kiitollinen.
Äitini suuttui kovasti tästä jutusta ja sanoi, että perheenisän ei sopinut pitää moisia puheita vaimolleen ja pojalleen, jos hän tahtoi säilyttää näiden kunnioituksen.
Hra Jérôme Coignard, joka näki hänen aivan punoittavan vihasta, käänsi keskustelun toisaanne taitavalla hyväntahtoisuudella. Hän kysyi äkkiä veli Angelta, joka istui kädet hihoihin vedettyinä nöyrästi tulen ääressä:
— Pikku veli, hän sanoi, mitä pyhäinjäännöksiä te Cathérinen kanssa veitte mukananne toisen apulaispapin aasin selässä? Kenties housunne, joita te sallitte uskovaisten suudella, erään köydenpunojan esimerkin mukaan, jonka seikkailun Henry Estienne kertoo?
— Ah, herra apotti, vastasi Veli Ange, marttyyrin näköisenä, joka kärsii totuuden edestä, — ne eivät suinkaan olleet minun housuni, vaan Pyhän Eustaciuksen sääriluu.
— Sen minä olisin voinut vannoa, ellei se olisi synti, huudahti apotti heiluttaen ilmassa linnunsäärtä. — Nämä kapusiinit tyrkyttävät ihmisille pyhimyksiä, joista kunnon kirkkohistorioitsijat eivät tiedä sanaakaan. Ei Tillemont eikä Fleury puhu mitään tästä Pyhästä Eustaciuksesta, jolle on aivan väärin omistettu eräs kirkko Parisissa, kun on kerran olemassa niin monta uskottavain kirjailijain tunnustamaa pyhimystä, jotka vielä turhaan odottavat tuota kunniaa. Tämän Eustaciuksen elämäkerta on kudos mitä naurettavimpia tarinoita. Samoin on laita Pyhän Katarinan, jota ei ole koskaan ollut muualla kuin jonkun huonon bysanttilaisen munkin mielikuvituksessa. En tahdo kuitenkaan olla liian ankara tätä jälkimmäistä kohtaan, koska hän on kynäniekkojen suojeluspyhä ja koska näemme hänet myös neuvomassa tietä kunnon hra Blaizot'n katukilvessä hänen kirjakauppaansa, joka on rattoisin paikka maan pinnalla.
— Minulla oli myös, virkahti tyynesti pikku veli, — Pyhän Maria Egyptiläisen kylkiluu.
— Oh! oh! mitä häneen tulee, huudahti apotti heittäen linnunluunsa lattialle, — niin pidän häntä todellakin sangen pyhänä, sillä hän antoi elämässään kauniin esimerkin nöyryydestä.
— Te tiedätte, hyvä rouva, lisäsi hän, nykäisten hihasta äitiäni, — että Pyhä Maria Egyptiläinen Meidän Herramme haudalle tekemällään toivioretkellä joutui syvän joen rantaan, ja kun hänellä ei ollut lauttarahaa, hän maksoi lauttureille omalla ruumiillaan. Mitä te siitä sanotte, hyvä rouva?
Äitini kysyi ensin, oliko kertomus oikein tosi. Kun apotti vakuutti hänelle, että se seisoi painetuissa kirjoissa ja oli maalattu Jussiennen kirkon ikkunaan, piti hän sitä uskottavana.
— Minun mielestäni, sanoi äitini, täytyy olla yhtä synnitön kuin hän menetelläkseen sillä tavoin syntiä tekemättä. Minä puolestani en uskaltaisi sitä.
— Mitä minuun tulee, sanoi apotti, niin olen tässä asiassa yhtä mieltä terävimpien jumaluusoppineiden kanssa ja hyväksyn tuon pyhän naisen käytöksen täydellisesti. Hän oli tällä käytöksellään opetukseksi kunniallisille naisille, jotka liian itsepintaisesti ja ylpeästi pitävät kiinni itsekylläisestä hyveestään. Jos ajatellaan oikein asiaa, on eräänlaista aistillisuutta siinä, että arvostaa liian korkealle lihaansa ja säilyttää liian innokkaalla huolella sitä, jota on halveksittava. On aviovaimoja, jotka luulevat, että heillä on jokin sisällinen aarre vartioitavanaan, ja jotka silminnähtävästi liioittelevat Jumalan ja hänen enkeliensä mielenkiintoa heidän arvoisaa persoonaansa kohtaan. He katsovat jollakin tavoin olevansa ruumiillistuneita pyhiä sakramentteja. Pyhä Maria Egyptiläinen oli viisaampi tässä suhteessa. Vaikka hän oli kaunis ja luotu miellyttämään, hän katsoi, että oli turhaa ylpeyttä katkaista toivioretkeään niin itsessään vähäpätöisen asian vuoksi, joka oli pikemmin kuoletettava paikka kuin mikään kallis korukalu. Hän kuoletti sen, hyvä rouva, ja niin pääsi hän ihailtavan nöyryytensä avulla katumuksentekijäin tietä vaeltamaan, jolla hän sai aikaan monta suurta ihmetyötä.
— Herra apotti, virkkoi äitini, minä en teitä ymmärrä ollenkaan. Te olette aivan liian oppinut minulle.
— Tuo suuri pyhimys, sanoi veli Ange, on maalattu luonnollisessa koossa minun luostarini kappeliin, ja koko hänen ruumiinsa on Jumalan ihmeellisen armon kautta peitetty pitkillä ja paksuilla haivenilla. Tämän maalauksen mukaan on tehty muotokuvia, ja teille, hyvä rouva, tahdon minä tuoda oikein siunatun kuvan hänestä.
Heltyneenä pisti äitini hänen eteensä keittokupin isäni selän taitse, ja kunnon munkki, istuen liedentuhkassa, kastoi ääneti partansa hyvältä-höyryävään lihaliemeen.
— Hetki on tullut, sanoi isäni, avata yksi niistä viinipulloista, jotka pidän suuria juhlia, kuten joulua, kolmen pyhän kuninkaan ja Pyhän Laurentiuksen päiviä varten varattuina. Ei mikään ole miellyttävämpää kuin juoda hyvää viiniä rauhallisessa kodissaan, turvassa kaikilta tunkeilijoilta.
Tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovi aukeni ja musta, pitkä mies syöksyi paistintupaan lumen ja tuulen pyrynä.
— Salamanteri! Salamanteri! huusi hän.
Ja kenestäkään välittämättä hän kumartui lieden yli ja liikutteli sen kekäleitä keppinsä kärjellä, suureksi vaurioksi veli Angelle, joka niellen tuhkaa ja hiiliä keitossaan yski kuollakseen. Ja musta mies liikutti vielä kekäleitä ja huusi: "Salamanteri! Minä näen Salamanterin!", samalla kuin hänen varjonsa tulen levottomassa loisteessa kuvastui kattoon suuren petolinnun muotoisena.
Isäni oli hämmästynyt ja loukkaantunut vieraan käytöstavasta. Mutta hän osasi hillitä itsensä. Hän nousi, lähestyi liettä ruokaliina kainalossaan ja kumartui sen yli nojaten reisiinsä nyrkeillään.
Kun hän oli riittävästi katsellut hämmennettyä takkavalkeaansa ja tuhan peittämää veli Angea, hän sanoi:
— Teidän armonne suokoon anteeksi minulle, mutta minä näen tässä vain pahanilkisen munkin enkä mitään salamanteria.
— Enkä haluakaan nähdä, lisäsi hän sitten, — sillä sikäli kuin minä olen kuullut, se taitaa olla inhoittava eläin, karvainen, sarvipäinen ja pitkäkyntinen.
— Mikä erehdys! vastasi musta mies. — Salamanterit ovat naisten kaltaisia, tai paremmin sanoen luonnottarien, ja heidän kauneutensa on täydellinen. Mutta minä olen todellakin yksinkertainen kysyessäni, huomaatteko te häntä. Täytyy olla filosofi nähdäkseen salamantereita, ja minä epäilen, tokko tässä keittiössä on ketään filosofia.
— Te erehdytte ehkä, hyvä herra, sanoi apotti Coignard. — Minä olen jumaluusopin tohtori ja viisaustieteen lisensiaatti. Olen sangen visusti tutkinut kreikkalaisia ja roomalaisia moralisteja, joiden perustotuudet ovat vahvistaneet minun sieluani elämäni monissa vastoinkäymisissä, ja olen eritoten Boëtiusta käyttänyt lääkkeenä kaikkia olevaisuuden ahdingoita vastaan. Ja tässä vierelläni istuu oppilaani Jakobus Paistinkääntäjä, joka osaa ulkoa Publius Syriuksen ydinlauselmat.
Tuntematon käänsi apottiin keltaisen silmäparinsa, joka paloi omituisella loistolla kotkannenän päällä, ja pyysi anteeksi kohteliaisuudella, suuremmalla kuin hänen hurjasta ulkomuodostaan päättäen olisi voinut odottaa, että hän ei heti ollut huomannut niin ansiokkaan henkilön läsnäoloa.
— On varsin todennäköistä, hän lisäsi, että tämä salamanteri tuli tänne teidän tai teidän oppilaanne vuoksi. Minä näin hänet sangen selvään kadulta käydessäni ohi paistintuvan. Hän näyttäytyisi vielä selvemmin, jos tuli palaisi virkeämmin. Siksi täytyy kohentaa kovasti, niin pian kuin on luultavaa, että uunissa on salamanteri.
Ensimmäinen liike, minkä tuntematon teki jälleen liikutellakseen lieden tuhkaa, sai veli Angen levottomaksi; hän peitti liemikuppinsa vaipanliepeellään ja sulki silmäluomensa.
— Hyvä herra, jatkoi salamanteri-mies, — sallikaa, että nuori oppilaanne lähestyy liettä ja sanoo, eikö hän näe jotakin naisen näköistä tulen päällä liihoittelevan.
Juuri tällä hetkellä taipui savu, joka kiemurteli kohti liedenlaipiota, aivan erikoisella suloudella ja muodosti pyöreitä kuvioita, jotka voivat näyttää kaartuvilta reisiltä, ehdolla että jännitti mielikuvituksensa juuri siihen suuntaan. En siis kokonaan valehdellut sanoessani, että mahdollisesti näin jotakin.
Tuskin olin antanut tämän vastauksen, kun tuntematon kohotti suhdattoman pitkän käsivartensa ja löi minua nyrkillään olkapäähän niin lujasti, että luulin solisluuni murtuvan.
— Lapseni, sanoi hän sitten sangen lempeällä äänellä, luoden minuun hyväntahtoisia silmäyksiä, — minun täytyi antaa teille tämä voimakas vaikutus, että te ette koskaan unohtaisi nähneenne salamanteria. Se on merkki siitä, että olette määrätty tulemaan oppineeksi mieheksi ja kenties kerran maagikoksi. Jo teidän kasvonne olivat myös omiaan herättämään minussa edullista ennakkokäsitystä teidän älystänne.
— Hyvä herra, sanoi äitini, hän oppii kaiken, mitä hän tahtoo, ja hänestä on tuleva apotti, jos se on Jumalalle otollista.
Hra Jérôme Coignard lisäsi, että minä olin hyötynyt jotakin hänen opetuksestaan, ja isäni kysyi oudolta, eikö hänen armonsa tahtonut syödä jotakin.
— Minun ei tarvitse syödä, vastasi mies, ja minulle on helppoa viettää vuosi tai enemmänkin nauttimatta mitään ravintoa, paitsi erästä valionestettä, jonka ainekset ovat tunnetut ainoastaan filosofeille. Tämä kyky ei ole suinkaan erikoista juuri minulle. Se on yhteinen kaikille viisaille, ja tiedetään, että kuuluisa Cardan pidättyi useita vuosia kaikesta ravinnosta, kärsimättä siitä vähintäkään haittaa. Päinvastoin hänen henkensä saavutti tämän ajan kuluessa harvinaisen eloisuuden. Kuitenkin, lisäsi filosofi, tahdon syödä mitä tarjoatte, vain ollakseni teille kohtelias.
Ja hän istui kursailematta meidän pöytäämme. Juuri silloin veli Ange sysäsi hiljaa jakkaransa minun ja mestarini tuolin väliin ja hierautui siihen juuri oikeassa silmänräpäyksessä saadakseen osansa siitä peltokana-pasteijasta, jota äitini äsken oli tarjonnut meille.
Filosofi heitti viittansa tuolin selustalle, ja me näimme, että hänellä oli timanttinapit puvussaan. Hän istui ajatuksissaan. Hänen nenänsä varjo lankesi hänen suulleen, ja hänen kourut poskensa vaipuivat leukaluihin. Hänen synkkä tuulensa tarttui koko seuraan. Itse mestarinikin joi äänettömänä. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin se, minkä pikku munkki sai aikaan pasteijaa pureskellessaan.
Äkkiä filosofi sanoi:
— Mitä enemmän minä ajattelen, sitä vakuutetummaksi tulen, että salamanteri tuli tänne tuon nuoren pojan vuoksi.
Ja hän osoitti minua veitsensä kärjellä.
— Armollinen herra, lausuin minä hänelle, — jos salamanterit todellakin ovat sellaisia kuin te sanotte, se varmaan on ollut suuri kunnia minulle ja minä olen siitä hänelle syvästi kiitollinen. Mutta totta puhuen, minä pikemmin aavistin kuin näin sen, ja tämä ensimmäinen kohtaaminen on herättänyt uteliaisuuteni sitä tyydyttämättä.
Kunnon mestarini oli tukehtumaisillaan halusta määritellä oma mielipiteensä.
— Hyvä herra, hän sanoi äkkiä painokkaasti filosofille: — minä olen viidenkymmenenyhden vuoden vanha, jumaluusopin tohtori ja viisaustieteen lisensiaatti. Olen lukenut kaikki kreikkalaiset ja latinalaiset kirjailijat, joita ei ajan vääryys ja ihmisten pahuus ole hukuttanut, enkä ole nähnyt heidän koskaan salamanteria mainitsevan, josta minä teen sen järjellisen johtopäätöksen, että niitä ei ollenkaan ole olemassa.
— Anteeksi, sanoi veli Ange, puolipakahtuneena kauhusta ja peltokanasta. — Anteeksi, onnetonta kyllä, salamantereita on olemassa, ja eräs jesuiittapappi, jonka nimi on haihtunut muististani, on kirjallisuudessa käsitellyt niiden ilmestyksiä. Minä olen itse nähnyt salamanterin eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on Saint-Claude, rahvaan parissa oleskellessani. Se näyttäytyi liedessä, liki pataa. Sillä oli kissan pää, kilpikonnan ruumis ja kalan pursto. Minä heitin astian vihkivettä tuon elikon päälle, ja silloin se heti haihtui ilmaan hirmuisella, kuin palavan paistin kärinällä, ja kitkerän savun peittämänä, joka oli polttaa minulta silmät päästä. Ja tämä kertomus on niin totta, että vähintään vielä kahdeksan päivää sen jälkeen minun partani haisi palaneelle, joka on omiaan pätevämmin kuin mikään muu todistamaan tämän elikon pahanilkistä luonnonlaatua.
— Te teette pilaa meistä, pikku veli, sanoi apotti. — Teidän kilpikonnanne kissanpäineen ei ole todellisempi kuin tämän herran keijukainenkaan. Ja sitäpaitsi se on inhoittava mielikuva.
Filosofi purskahti nauruun.
— Veli Ange, hän sanoi, ei ole voinut nähdä viisasten salamanteria. Kun joku tulen keijukaisista kohtaa kapusiinin, hän kääntää selkänsä tälle.
— Oh, sanoi isäni hohottaen, — keijukaisen selkäkin on vielä liian hyvä kapusiinille.
Ja koska hän oli hyvällä tuulella, hän viskasi ison paistinpalan pikku munkille.
Äitini asetti ruoan keskelle pöytää ja otti siitä aiheen kysyäkseen, olivatko salamanterit hyviä kristityltä, jota hän epäili, sillä hän ei ollut koskaan kuullut, että tulen asukkaat ylistäisivät Herraa.
— Hyvä rouva, vastasi apotti, useat jesuiittalaiset jumaluusoppineet ovat tunnustaneet eräiden henkien olemassaolon, joita he nimittävät incubi ja succubi, jotka eivät oikeastaan ole pimeyden enkeleitä, koska ne eivät anna ajaa pakosalle itseään vihkiveden pirskutuksella, mutta jotka eivät kuulu myöskään voitollisen kirkon piiriin, sillä niin kunniakkaat henget eivät olisi yrittäneet vietellä leipurin vaimoa, kuten on tapahtunut Perugiassa. Mutta jos tahdotte tietää minun mielipiteeni, niin ne ovat ennemmin jonkun ulkokullatun likaisia mielikuvitelmia kuin jumaluusopin tohtorin näkyjä. On vihattava näitä naurettavia saatanallisuuksia ja valitettava, että kirkon miehet, jotka ovat syntyneet valkeudessa, muodostavat itselleen maailmasta ja Jumalasta vähemmän ylevän käsityksen kuin Platon tai Cicero pakanuuden pimeydessä. Jumala, sen uskallan sanoa, on enemmän läsnäoleva Scipion unessa kuin näissä mustissa esityksissä pirujen-opista, joiden tekijät kuitenkin nimittävät itseään kristityiksi ja katolilaisiksi.
— Olkaa varuillanne, herra apotti, sanoi filosofi. — Teidän Ciceronne oli helpposanainen ja runsaspuheinen mies, mutta hän oli arkipäiväinen henki eikä paljoa syventynyt salatieteisiin. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Hermes Trismegistasta ja smaragdipöydästä?
— Hyvä herra, virkkoi apotti, olen löytänyt erään hyvin vanhan käsikirjoituksen, smaragdipöytää koskevan, Séez'n piispan kirjastosta, ja olisin epäilemättä jonakin päivänä ottanut selon siitä, ilman maaherran rouvan kamaripiikaa, joka matkusti Parisiin onneaan etsimään ja sai minut nousemaan vankkureihin hänen vierelleen. Eikä tuossa tapauksessa ollut mitään noituutta, herra filosofi, minä tottelin vain luonnollisten sulojen lumousta:
Non facit hoc verbis; facie tenerisque lacertis devovet et flavis nostra puella comis.
[Ei taikasanoilla, vaan katseella ja jäsenten siroudella ja keltakutreillaan tyttö meidät tenhoaa.]
— Se on uusi todistus, sanoi filosofi, siitä että naiset ovat tieteen vihollisia. Siksi on viisaan pysyteltävä joka suhteessa heistä erillään.
— Myöskin laillisessa avioliitossa ollen? kysyi isäni.
— Eritoten laillisessa avioliitossa, vastasi filosofi.
— Ah, kysyi isäni jälleen, — mitä jää sitten teidän poloisille viisaillenne, kun he saavat halun nauratella hiukan?
Filosofi sanoi:
— Heille jää salamanterit.
Tämän kuullessaan veli Ange kohotti kauhistuneena nenänsä lautasesta.
— Älkää noin puhuko, hyvä herra, mutisi hän. — Munkkikuntani kaikkien pyhien nimessä, älkää noin puhuko! Älkääkä unohtako, että salamanteri ei ole muuta kuin piru itse, joka, kuten tiedetään, pukeutuu mitä erilaisimpiin hahmoihin, milloin miellyttäviin, kun hänen onnistuu peittää luonnollinen rumuutensa, milloin inhoittaviin, jolloin hän antaa nähdä oikean olemuksensa.
— Varokaa te vuorostanne, veli Ange, vastasi filosofi. — Ja koska te pelkäätte pirua, niin älkää häntä liiaksi vihoittako ja ärsyttäkö kimppuunne ajattelemattomilla sanoillanne. Te tiedätte, että tuolla vanhalla vihollisella, tuolla suurella vastaansanojalla, on yhä edelleenkin sellainen valta hengen maailmassa, että Jumalan itsensä täytyy ottaa lukuun hänet. Vielä enemmän: Jumala, joka pelkäsi häntä, on tehnyt hänestä asiamiehensä. Olkaa varuillanne, pikku munkki: he kaksi ovat salaliitossa!
Tuota puhetta kuullessaan kapusiini-parka luuli näkevänsä ja kuulevansa pirun itsensä omassa persoonassaan, jota tuntematon täydellisesti muistuttikin tulisilmineen, koukkunenineen, tummine ihoineen ja pitkine, laihoine olentoineen. Hänen sielunsa, joka jo ennaltaan oli järkytetty, joutui nyt pyhään peljästykseen. Hän tunsi jo Pahan kynnet ruumiissaan, hänen joka jäsenensä rupesi vapisemaan, hän pisti taskuunsa mitä ehti poimia makupaloja, nousi hiljaa ja hiipi ovesta ulos, takaperin ja mutisten manauksia. Filosofi ei huomannut sitä. Hän otti taskustaan pienen, rypistyneen, pergamenttiin sidotun kirjan, aukaisi ja ojensi kunnon mestarilleni ja minulle sen. Se oli vanha kreikkalainen teksti, täynnä lyhennyksiä ja yhteenkirjoitettuja kirjaimia, ja näytti minusta aluksi noitakirjalta. Mutta hra apotti Coignard asetti lasit nenälleen ja rupesi, saatuaan kirjan sopivan välimatkan päähän, vallan helposti lukemaan noita merkkejä, jotka pikemmin olivat kissan sotkemien lankavyyhtien näköisiä kuin niiden yksinkertaisten ja rauhallisten Pyhän Johannes Krysostomuksen kirjeiden, joista minä olin Platonin ja evankelistain kielen oppinut.
Päätettyään lukemisensa hän sanoi:
— Hyvä herra, tämä kohta on seuraavalla tavalla tulkittava: "Sivistyneet egyptiläiset oppivat ennen muuta epistolografisen eli kirjekielen, sitten hieraattisen, jota pappiskirjurit käyttävät, ja vihdoin hieroglyfi-kirjoituksen."
Hän lisäsi vielä, ottaen lasit nenältään ja pudistaen ilmassa niitä, voitollisen näköisenä:
— Oh! oh! herra filosofi, minua ei panna pussiin. Se on ote Stromatan viidennestä kirjasta, jonka tekijää, Klemens Aleksandrialaista, ei kirjoitettu marttyyrien luetteloon eräiden syiden takia, jotka Hänen Pyhyytensä Benedictus XI on tieteellisellä taidolla osoittanut ja joista tärkein oli, että tämä kirkkoisä erehtyi usein uskon asioissa. Kuitenkaan häntä ei liene kovin kipeästi surettanut jäädä tuon luettelon ulkopuolelle, kun ottaa lukuun sen filosofisen vastenmielisyyden, jota hän elämänsä iän tunsi marttyyriutta kohtaan. Hän meni mieluummin maanpakoon ja säästi täten vainoojansa rikostyöltä, sillä hän oli hyvin kunniallinen ihminen. Hän kirjoitti hienosti. Hänen neronsa oli eloisa, hänen tapansa puhtaat, jopa ankaratkin. Hän piti paljon vertauskuvista ja vuohenkaalista.
Filosofi ojensi käsivartensa, joka näytti minusta ihmeellisesti pidentyvän, niin että se ylti keskelle pöytää, ja otti kirjan takaisin oppineen mestarini kädestä.
— Riittää, hän sanoi ja pisti Stromatan jälleen taskuunsa. — Herra apotti, minä näen, että te osaatte kreikkaa. Olette sangen oikein tulkinnut tuon kohdan, ainakin sen puustavillisen ja kansanomaisen merkityksen. Tahdon luoda teidän ja teidän oppilaanne onnen. Olen käyttävä teitä molempia kääntämään minun kotonani kreikkalaisia tekstejä, jotka olen saanut Egyptistä.
Ja hän lisäsi, kääntyen isäni puoleen:
— Herra paistinkokki, otaksun, että suostutte antamaan minulle poikanne, josta aion tehdä oppineen ja toimeentulevan miehen. Ellei isänrakkautenne sallisi teidän häntä minulle kokonaan luovuttaa, olen omilla varoillani palkkaava teille hänen sijaansa kokkipojan.
— Koska teidän armonne ottaa siten asian, vastasi isäni, en minä tahdo estää teitä tulemasta poikani hyväntekijäksi.
— Sillä ehdolla, sanoi äitini, että se ei tapahdu hänen sielunsa kustannuksella. Vannokaa minulle, herra, että olette hyvä kristitty.
— Barbe, sanoi isäni hänelle, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen, mutta sinä pakotat minut pyytämään tältä herralta anteeksi törkeää käytöstäsi, joka on vähemmän sinun sydämesi vika, sillä se on hyvä, kuin sinun laiminlyödyn kasvatuksesi.
— Antakaa tämän kunnon naisen puhua, sanoi filosofi, ja olkoon hän rauhallinen, sillä minä olen sangen uskonnollinen mies.
— Se on hyvä! sanoi äitini. — Jumalan pyhää nimeä on kunnioitettava.
— Kunnioitan kaikkia hänen nimiään, hyvä rouva, sillä hänellä on useampia. Niitä ovat Adonai, Tetragrammaton, Jehova, Otheos, Athanatos ja Schyros. Ja hänellä on vielä monta muuta nimeä.
— Siitä minä en ole tietänyt mitään, virkkoi äitini. — Mutta teidän sananne eivät minua hämmästytä ollenkaan, sillä olen huomannut, että säätyhenkilöillä on paljon enemmän nimiä kuin tavallisella kansalla. Minun kotipaikkani on Auneau, lähellä Chartres'in kaupunkia, ja minä olin vielä aivan pieni, kun kylän valtaherra muutti tästä maailmasta toiseen. Mutta muistan varsin hyvin, että kun airut kuulutti autuaan herran kuolemaa, hän käytti tästä melkein yhtä monta nimeä kuin on pyhimysten litaniassa. Uskon mielelläni, että Jumalalla on useampiakin nimiä kuin Auneaun valtaherralla, koska hän on vieläkin korkeampi arvoltaan. Oppineet ihmiset ovat hyvin onnelliset, kun he tietävät ne kaikki. Ja jos te tahdotte opastaa minun Jacques-poikaani tässä tiedossa, minä olen oleva teille siitä syvästi kiitollinen.
— Se on siis päätetty asia, sanoi filosofi. — Ja teille, herra apotti, ei varmaan tule olemaan epämiellyttävää kääntää kreikkalaisia kirjailijoita, maksua vastaan, luonnollisesti.
Kunnon mestarini, joka jo oli käyttänyt pari viimeistä tuokiota kootakseen aivoissaan niitä harvoja ajatuksia, jotka eivät vielä olleet aivan toivottomasti viininhöyryillä sekoitetut, täytti pikarinsa, nousi ja loihe lausumaan:
— Herra filosofi, hyväksyn täydestä sydämestäni teidän anteliaan tarjouksenne. Te olette loistava kuolevainen. Katson kunniakseni, jalo herra, olla aina altis teille. On olemassa kaksi huonekalua, joita minä pidän sangen suuressa arvossa. Ne ovat sänky ja pöytä: pöytä, joka vuoroin oppineilla kirjoilla, vuoroin voimakkailla ruokalajeilla katetaan, ja joka muodostaa kannattavan pohjan sekä ruumiin että sielun ravinnolle; sänky, suloisen levon kuin myös julman rakkauden tyyssija. Se oli varmaan jumalallinen mies, joka antoi Deukalionin pojille sängyn ja pöydän. Jos minä teidän luotanne, jalo herra, löydän nämä kaksi kallisarvoista huonekalua, minä olen kuolemattomalla kiitosvirrellä ikuistava teidän nimeänne niinkuin hyväntekijäni nimeä ja ylistävä teitä kreikkalaisilla ja latinalaisilla säkeillä sekä monenkaltaisilla eri runomitoilla.
Puhui, ja otti aika siemauksen pikaristaan.
— Kaikki hyvä, virkkoi filosofi; odotan teitä molempia huomenaamulla kotonani. Te voitte kulkea Saint-Germainin tietä aina hietakuoppien vieressä olevan ristin luokse. Tämän ristin juurelta te laskette sata askelta länteen päin ja löydätte puutarhamuurin, jossa on pieni, vihreä portti. Te liikutatte portinkolistinta, jossa näette hunnutetut kasvot, sormi suulla. Ukolta, joka avaa portin teille, kysytte hra d'Astaracia.
— Poikani, sanoi kunnon mestarini, vetäen hihasta minua, — järjestä tämä kaikki muistissasi, muista risti, kolistin ja muu, että löytäisimme huomenna tuon onnen oven. Ja te herra Maecenas…
Mutta filosofi oli jo kadonnut, kenenkään huomaamatta hänen menoaan.
5.
Seuraavana aamuna me lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle mestarini kanssa Saint-Germainin tietä. Lumi, joka kattoi maan punertavan taivaan kajastaessa, teki ilman mykäksi ja kuuroksi. Tie oli autio. Astuimme leveitä pyöränvakoja pitkin, puutarhanmuurien, huojuvien lankkuaitojen ja matalien talojen välitse, joiden ikkunat katselivat salakavalin silmin meitä. Käytyämme vielä parin kolmen puoliränstyneen savi- ja olkimajan ohitse näimme keskellä autiomaata ristin ja hiekkakuopat. Viidenkymmenen askelen päässä siitä alkoi sangen laaja puisto, jota rappeutunut muuri kiersi. Tässä muurissa oli pieni, viheriäinen portti, jonka kolistimeen oli kuvattu kauhistava hahmo, sormi suullaan. Tunsimme helposti portin, josta filosofi oli puhunut meille, ja heilautimme kolistinta.
Sangen pitkän tuokion jälkeen tuli vanha palvelija avaamaan ja viittasi meitä seuraamaan häntä erämaankaltaisen puiston läpi. Nymfien kuvapatsaat, jotka olivat nähneet kuningasvainajan nuoruuden, kätkivät muratin alle murheensa ja raajarikkoisen kauneutensa. Puistokujan päässä, jonka ojat olivat täynnä lunta, kohosi linna, kivestä ja tiilistä rakennettu, yhtä synkkä kuin Madridin linna, sen lähin naapuri, katettu kauttaaltaan korkealla liuskakivikatolla, Prinsessa Ruususen nukkuvan metsän linnaa muistuttava.
Seuratessamme vaiteliaan palvelijan askeleita kuiskasi apotti korvaani:
— Täytyy tunnustaa, poikani, että meidän tuleva asuntomme ei ole hymyilevä. Se todistaa sitä tapojen raakuutta, joka vielä vallitsi Ranskassa kuningas Henrik IV:n aikaan, ja sielu käy surulliseksi, vieläpä melankoliseksi, katsellessa sen laiminlyötyä tilaa, johon sen ikävä kyllä on annettu vajoutua. Kuinka paljon suloisempaa olisikaan nousta Tusculumin lumoaville kunnahille, toivossa kuulla Ciceron haastelevan hyveestä maatalonsa pinjain ja terebinthien alla, joita filosofit niin rakastivat! Ja etkö ole tehnyt sitä huomiota, poikani, että koko tämän tien varrella ei ole yhtään kapakkaa eikä minkäänlaista majataloa ja että täytyy mennä sillan yli ja aina Bergères'in aukealle asti saadakseen pikarin viileää viiniä? Mutta siellä on todellakin ravintola, nimeltä Punainen hepo, jossa muistan rouva de Saint-Ernestin tarjonneen minulle päivällisen apinansa ja rakastajansa kera. Sinä et voi kuvitella, Paistinkääntäjä, kuinka hienosti siellä voi aterioida. Punainen hepo on yhtä kuuluisa aamiaispäivällisistään kuin lukuisista hevosistaan ja vaunuistaan, joita se vuokraa. Olen itse nähnyt ne seuratessani talliin erästä palkkapiikaa, joka minusta näytti kauniilta. Mutta hän ei ollut kaunis. Pikemmin olisi voinut sanoa, että hän oli ruma. Minä kaunistin hänet intohimoni liekeillä, poikani. Moinen on ihmisten kohtalo, kun he joutuvat itsensä varaan: he erehtyvät surkuteltavasta Turhat mielikuvat pettävät meitä. Me ajamme takaa unelmia ja varjoja me sylellemme. Jumala yksin on tosi ja pysyväinen.
Sillä aikaa me vanhan palvelijan opastamina nousimme rappeutuneita portaita pitkin linnan penkereelle.
— Ah, kuiskasi apotti korvaani, — minä alan kaivata isäsi paistintupaa, jossa me söimme niin maukkaita paloja Quintilianusta tutkistellen.
Kiivettyämme leveitä kiviportaita ensi kerrokseen meidät johdettiin erääseen saliin, missä hra d'Astarac parhaillaan kirjoitteli suuren takkavalkean ääressä, keskellä egyptiläisiä ruumiskirstuja, jotka olivat ihmismuotoisia ja joiden sivut maalattuine pyhine kuvineen ja kullattuine kasvoineen, joista pitkät silmät paistoivat, olivat käännetyt seiniin päin.
Hra d'Astarac pyysi kohteliaasti meitä istumaan ja sanoi:
— Odotin teitä, hyvät herrat. Ja koska te molemmat tahdotte olla kyllin ystävällisiä auttaaksenne minua, pyydän teitä olemaan tässä talossa kuin kotonanne. Teidän työnänne täällä on oleva kääntää kreikkalaisia tekstejä, jotka olen tuonut mukanani Egyptistä. En epäile, että tulette käyttämään kaiken uutteruutenne tämän työn suorittamiseen, kun sanon teille, että se kuuluu siihen suureen elämäntyöhön, jonka olen ottanut tehdäkseni. Minun elämäntyöni on löytää se hävinnyt tiede, jonka avulla ihminen voisi kohota kadotettuun valta-asemaansa alkuaineiden yli. Vaikka aikomukseni ei ole tänään nostaa teidän silmienne edestä luonnon huntuja ja näyttää teille Isistä häikäisevässä alastomuudessaan, tahdon kuitenkin uskoa teille tutkimusteni päämäärän, pelkäämättä teidän ilmaisevan salaisuuttani, sillä minä turvaan teidän rehellisyyteenne ja myöskin omaan kykyyni arvata ja torjua jo edeltäpäin kaikki minua vastaan tähdätyt yritykset. Myöskin luotan niihin salaisiin ja hirvittäviin voimiin, jotka mahdollista kostoa varten ovat käytettävissäni. Paitsi teidän uskollisuuttanne, jota en epäile ollenkaan, on minun valtani, hyvät herrat, kyllin suuri tekemään varmaksi vaitiolonne, joten minä en siis pane alttiiksi mitään uskoessani teille salaisuuteni. Tietäkää siis, että ihmisellä, Jumalan kädestä tullessaan, oli kaikkitieto, jonka hän sitten on kadottanut. Hän oli sangen mahtava ja sangen viisas syntyessään. Sen voivat Mooseksen kirjat meille osoittaa. Mutta täytyy ymmärtää oikein niitä. Ensiksikin on selvää, että Jehova ei ole Jumala, mutta että hän on suuri demoni, koska hän on luonut maailman. Ajatus Jumalasta, joka samalla kertaa olisi täydellinen ja maailmanluoja, ei ole muuta kuin goottilainen unelma, raakuus, jonka vain kelttiläinen tai saksalainen voi keksiä. Mikään vähänkin viljelty järki ei voi otaksua, että täydellinen olento lisäisi pienintäkään hiukkasta omaan täydellisyyteensä, vaikka olisi kysymys vain kurjasta pähkinänkuoresta. Se sisältyy itse käsitteeseen. Jumalalla ei ole mitään ymmärrystä. Sillä ollen rajaton, mitä hän voisikaan ymmärrellä? Hän ei luo mitään, sillä hän ei tunne paikkaa eikä aikaa, jotka ovat kaiken toiminnan välttämättömät ehdot. Mooses oli liian hyvä filosofi opettaakseen, että Jumala olisi luonut maailman. Hän piti Jehovaa sinä, mikä hän todella onkin, nimittäin mahtavana demonina, ja jos me tahdomme mainita hänen nimensä, Demiurgina.
Mutta kun Jehova loi ihmisen, hän antoi tälle tiedon näkyväisestä ja näkymättömästä maailmasta. Aadamin ja Eevan lankeemus, jonka jonakin toisena päivänä olen teille selittävä, ei hävittänyt kokonaan tätä tietoa ensimmäisessä miehessä ja ensimmäisessä naisessa, joiden opit menivät perintönä heidän lapsilleen. Nämä tiedot, joista riippuu ihmisen valta luonnon yli, sisältyvät Eenokin kirjaan. Egyptiläiset papit olivat säilyttäneet tuon perinnäis-opin, jonka he salaperäisillä merkeillä kirjoittivat temppelien seiniin ja kuolleiden hautakirstuihin. Mooses, joka sai kasvatuksensa Memfiin pyhäköissä, oli heidän salaoppilaitaan. Hänen kirjansa, viisi tai kuusikin luvultaan, sisältävät kuin kallisarvoinen arkki tuon jumalallisen tiedon aarteet. Niistä voi löytää mitä ihanimpia salaisuuksia, jos nimittäin puhdistaa ne kaikista vääristelyistä, jotka niiden kunniaa himmentävät, ja ylenkatsoo sanojen puustavillista ja karkeaa merkitystä, kiinnittäen huomionsa vain niiden hienoimpaan ajatukseen. Sen minä olen suurimmaksi osaksi voinut selvittää, kuten myöhemmin olen teille osoittava. Nämä totuudet, säilytetyt kuin neitseet Egyptin temppeleissä, siirtyivät Aleksandrian viisaille, jotka niitä vielä rikastuttivat ja kaunistivat kaikella sillä puhtaalla kullalla, jonka olivat jättäneet Kreikalle Pythagoras ja hänen oppilaansa, hän, jonka kanssa ilman henget tuttavallisesti seurustelivat. Siksi, hyvät herrat, on meidän tutkisteltava heprealaisten kirjoja, egyptiläisten hieroglyfeja ja näiden kreikkalaisten teoksia, joita gnostikoiksi nimitetään, juuri sen vuoksi, että heillä oli oikea tieto. Minä olen, kuten olikin kohtuullista, pidättänyt tästä laajaperäisestä työstä vaikeimman osan itselleni. Minä pyrin selittämään näitä hieroglyfeja, joilla egyptiläiset kirjailivat jumaliensa temppelit ja pappiensa hautakammiot. Olen tuonut Egyptistä paljon näitä kirjoituksia ja tutkin niiden sisällystä erään merkkiavaimen avulla, jonka olen löytänyt Klemens Aleksandrialaiselta.
Juutalainen rabbi Mosaïde, joka elää erakkona minun luonani, työskentelee löytääkseen Mooseksen kirjain todellisen merkityksen. Hän on sangen salaoppinut vanhus, joka on seitsemäntoista vuotta elänyt sulkeutuneena suuren pyramidin luoliin, lukien siellä Tothin kirjoja. Mitä teihin, hyvät herrat, tulee, toivon voivani käyttää teidän tietojanne niiden aleksandrialaisten käsikirjoitusten selvittämiseksi, joita itse olen koonnut suuren kokoelman. Te löydätte epäilemättä niistä ihmeellisiä salaisuuksia, ja minä olen varma, että näiden kolmen valkeudenlähteen avulla, egyptiläisen, heprealaisen ja kreikkalaisen, piankin olen saavuttava ne keinot, jotka minulta puuttuvat vielä, vallitakseni täydellisesti luontoa, niin näkyväistä kuin näkymätöntä. Olkaa vakuutetut, että minä olen palkitseva teidän palveluksenne tekemällä teidät jollakin tavoin osallisiksi vallastani.
En puhu teille arkipäiväisemmästä palkitsemistavasta. Sillä asteella, mihin olen päässyt filosofisissa töissäni, raha on minulle aivan pikkuseikka.
Kun hra d'Astarac oli päässyt tähän saakka puheessaan, keskeytti kunnon mestarini hänet:
— Jalo herra, hän sanoi, en tahdo salata teiltä, että raha, joka teille on niin pikkuseikka, on minulle kalvavan murheen aihe, sillä tiedän omasta kokemuksestani, että on vaikeata ansaita sitä kunniallisella tavalla, vieläpä kunniattomallakin. Olisin siis kiitollinen teille, jos tahtoisitte puheenne, tämän kohdan hiukan lähemmin selittää.
Hra d'Astarac vakuutti apotti Coignardin liikkeellä, joka näytti torjuvan pois jotakin näkymätöntä oliota. Minä puolestani olin kaikesta näkemästäni käynyt niin uteliaaksi, että toivoin vain saavani aloittaa uutta elämääni.
Talonherran kutsumuksesta ilmestyi huoneeseen vanha palvelija, joka oli meille portin avannut.
— Hyvät herrat, jatkoi isäntämme, — annan vapaan ajan teille päivällisiin saakka. Olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte nousta huoneisiinne, jotka olen käskenyt teitä varten järjestää, ja ilmoittaa minulle, jos jotakin puuttuu niistä. Kriton on teitä opastava.
Tultuaan ensin vakuutetuksi siitä, että me todellakin seurasimme häntä, astui vaitelias Kriton ulos ja alkoi nousta portaita. Niiden päähän päästyään hän vielä astui pari askelta pitkin erästä käytävää ja osoitti meille kaksi sangen mukavaa huonetta, joissa paloi hyvä takkavalkea. En olisi koskaan uskonut, että linna, joka päältäpäin oli niin rappeutunut ja jonka päädyn vain ränsistyneet muurit ja ilottomat ikkunat muodostivat, olisi niin asuttava edes eräiltä osiltaan. Ensimmäinen ajatukseni oli ottaa selko ympäristöstäni. Huoneemme olivat kedolle päin, ja näköala ulottui yli Seinen soisten rantojen aina Mont Valérienin hautuumaalle. Katsahtaessani huonekaluihimme näin sängyn päällä harmaan lievenutun siihen kuuluvine polvihousuineen, hatun ja miekan. Matolla näkyi pari sievää solkikenkää, kannat yhdessä ja kärjet erillään, aivan kuin niillä itsellään olisi ollut käsitys sopivasta käytöstavasta.
Sain tuosta hyvän ennakkoajatuksen isäntämme vieraanvaraisuudesta. Häntä kunnioittaakseni pukeusin huolellisesti ja sirotin hiuksiini runsaasti puuteria, jota olin löytänyt täyden rasiallisen eräältä pikkupöydältä. Keksin vielä juuri sopivassa hetkessä eräästä pesukaapin laatikosta pitsikauluksisen paidan ja valkean sukkaparin.
Kun olin saanut ylleni paidan, sukat, housut, liivin ja takin, aloin pyörähdellä huoneessani, hattu kainalossa ja käsi miekankahvassa, kumarrellen joka silmänräpäys kuvastimeeni päin ja valittaen, että Cathérine pitsinnyplääjätär ei ollut saanut nähdä minua näin loisteliaassa asussa.
Olin jonkun aikaa jatkanut tätä menoa, kun hra Jérôme Coignard astui kammiooni, yllään uusi kaapu ja sangen kunnioitettava papinkaulus.
— Paistinkääntäjä, huudahti hän, oletko se sinä, poikani! Älä koskaan unohda, että näistä kauniista vaatteista olet kiitollisuuden velassa sille opille, jonka olet saanut minulta. Ne sopivat myöskin sinun kaltaisellesi humanistille, sillä humanitas merkitsee hienostusta. Mutta katsopas minua, pyydän, ja sano, näytänkö muhkealta! Tunnen itseni vallan kunnialliseksi mieheksi tässä puvussa. Tämä hra d'Astarac tuntuu olevan erinomainen mies. Vahinko, että hän on hullu. Mutta hän on viisas ainakin yhdessä suhteessa, koska hän nimittää palvelijaansa Kritoniksi, joka merkitsee tuomaria. Sillä meidän palvelijamme ovat todellakin kaikkien meidän tekojemme todistajat. He ovat joskus myös niiden opastajat. Kun lordi Verulam, Englannin kansleri, jonka filosofia ei miellytä minua, mutta joka oli oppinut mies, astui oikeussaliin tuomittavaksi, nousivat häntä kunnioittaakseen hänen lakeijansa, jotka olivat puetut niin rikkaasti, että siitä voi aavistaa, millä ylellisyydellä kansleri hoiti taloaan. Mutta lordi Verulam sanoi heille: "Istukaa! Teidän ylennyksenne on minun alennukseni." Itse asiassa olivatkin nämä lurjukset tuhlaamisellaan saattaneet hänet häviöön ja pakottaneet tekoihin, joiden tähden häntä nyt syytettiin kiristyksestä. Poikani Paistinkääntäjä, jospa lordi Verulamin, Englannin kanslerin ja Novum organum -kirjan tekijän, esimerkki aina olisi silmäisi edessä! Mutta palataksemme tähän herra d'Astaraciin, joka nyt on meidän isäntämme, on suuri vahinko, että hän on taikuri ja vajonnut pimeyden oppeihin. Tiedät, poikani, että ylpeyteni on olla arka uskon asioissa. Ei ole helppoa minulle palvella kabbalistia, joka lukee takaperin meidän pyhiä kirjojamme muka ymmärtääkseen niitä paremmin siten. Mutta jos hän on gascognelainen aatelismies, kuten voi päättää hänen nimestään ja kielimurteestaan, ei meillä ole mitään pelkäämistä. Gascognelainen voi tehdä liiton pirun kanssa, mutta ole varma, että piru siinä tulee petetyksi.
Päivälliskello keskeytti meidän keskustelumme.
— Poikani Paistinkääntäjä, sanoi kunnon mestarini minulle astuessamme alas portaita, — muista aterian aikana seurata jokaista liikettäni, että voisit ottaa esimerkin minusta. Olen syönyt Séez'n piispan kolmannessa pöydässä ja osaan käyttäytyä. Se on vaikea taito. On vaikeampi syödä kuin puhua gentlemannin tavalla.
6.
Ruokasalissa oli kolmea varten katettu pöytä, jonka ääreen hra d'Astarac pyysi meidät istumaan.
Kriton, joka palveli hovimestarina, tarjosi hyytelöitä, liemiä ja liuoksia, jotka tuntuivat kymmenkertaisesti siivilöidyiltä ja puserretuilta. Me toivoimme turhaan paistia tulevaksi. Vaikka kunnon mestarini ja minä huolellisesti koetimme salata kummastustamme, arvasi hra d'Astarac sen kuitenkin ja sanoi:
— Hyvät herrat, tämä on vain koe, ja jos se tuntuu teistä epäonnistuneelta, en ole sitä itsepäisesti uudistava. Olen antava tarjota teille tavallisempia ruokia, jopa alentuva itsekin niitä maistelemaan. Jos ne ruokalajit, joita tänään olen tarjonnut teille, ovat huonosti valmistettuja, niin se on vähemmän kyökkimestarini vika kuin kemian, joka vielä on kapaloissaan. Kaikissa tapauksissa voi tämä ateria antaa teille jonkinlaisen kuvan tulevaisuudesta. Nykyään ihmiset syövät ilman filosofiaa. He eivät ravitse itseään järjellisten olentojen tavoin. He eivät ajattelekaan tehdä niin. Mutta mitä he ajattelevat? He elävät melkein kaikki tylsässä typeryydessä, ja nekin, jotka olisivat ajatuskykyisiä, askarruttavat aivojaan tuhmuuksilla, kuten uskonriidoilla tai runo-opilla. Huomatkaa, hyvät herrat, miten ihmiset ovat aterioineet niistä kaukaisista ajoista asti, jolloin katkesi kaikki heidän seurustelunsa keijujen ja salamanterien kanssa. Ilman hengetärten hylkääminä he syöksyivät raakuuteen ja tietämättömyyteen. Vailla taitoja ja sivistyneitä tapoja he asuivat kurjina ja alastomina luolissaan virtojen varsilla tai ontoissa puissa. Metsästys oli heidän ainoa käsityönsä. Kun he olivat äkkiarvaamatta tai takaa-ajaen saaneet kiinni jonkin aran otuksen, he ahmivat saaliinsa vielä värisevänä.
He söivät myöskin toveriensa ja heikontuneiden vanhempiensa lihaa, ja ihmisten ensimmäiset haudat olivat eläviä hautoja, nimittäin nälkiytyneitä ja julmia sisälmyksiä. Pitkien, villien vuosisatojen jälkeen ilmestyi jumalallinen mies, jota kreikkalaiset nimittivät Prometheukseksi. Ei ole ollenkaan epäiltävää, ettei tämä viisas olisi nymfien tyyssijoissa seurustellut salamanterien heimon kanssa. Hän oppi heiltä ja opetti kurjille kuolevaisille taidon sytyttää ja säilyttää tulta. Niiden lukemattomien etujen joukossa, joita ihmisille tuotti tämä taivaanlahja, ei ollut vähimmän tärkeätä se, että he nyt voivat keittää ravintonsa ja tehdä sen siten hienommaksi ja keveämmäksi. Ja suureksi osaksi juuri sen vaikutuksen avulla, mikä tulella oli ravintoaineisiin, ihmiset hitaasti ja asteittain kehittyivät älykkäiksi, kekseliäiksi, ajatteleviksi ja kykeneviksi taiteita ja tieteitä viljelemään. Mutta se oli vain ensimmäinen askel, ja on masentavaa ajatella, että niin monta miljoonaa vuotta on kulunut, ilman että on astuttu toista askelta. Siitä ajasta asti, jolloin meidän esi-isämme keittivät karhunkoipia risutulella, jonkin kallion siimeksessä, me emme ole kyökkitaidossa mainittavasti edistyneet. Sillä varmaan tekin, hyvät herrat, pidätte vähäpätöisyytenä Luculluksen keksintöjä ja sitä paksua torttua, jota Vitellius nimitti Minervan kilvenkupuraksi, samoin kuin meidän aikojemme paisteja, piirakoita, muhennoksia, lihahakkeluksia ja kaikkia näitä viilokkeja, jotka vielä tuoksuvat vanhalle barbarialle.
Kuninkaan pöytä Fontainebleaussa, jolle tuodaan kokonainen peura taljoineen ja sarvineen, tarjoaa filosofin silmälle yhtä sivistymättömän näyn kuin joukko alkuihmisiä, jotka istuvat tuhassa ja kaluavat hevosen luita. Salin loistavat maalaukset, henkivartijat, upeapukuiset upseerit, soittoniekat, jotka lavaltaan esittävät Lambertin ja Lullin aarioita, silkkiliinat, hopea-astiat, kultamaljat, venetsialaiset lasit, soihdut, kirjaellut pöytäkaunisteet, jotka ovat täynnä kukkia, kaikki tämä ei voi kääntää silmiämme eikä tehdä suloiseksi tämän saastaisen surmapaikan todellista luontoa, johon miehet ja naiset kokoontuvat eläinraatojen, murrettujen luiden ja hakattujen lihojen ympärille niillä ahnaasti nälkäänsä tyydyttämään. Oh, kuinka vähän filosofinen onkaan moinen ateria! Me ahmimme tylsämielisessä ravinnonhimossamme metsäneläinten lihaksia, rasvaa ja sisälmyksiä, tekemättä eroa niiden aineosien välillä, jotka todellakin sopivat meitä ravitsemaan, ja niiden paljon runsaampien, jotka olisi hylättävä. Ja näin me täytämme vatsamme arvostelukyvyttömästi hyvällä ja huonolla, hyödyllisellä ja vahingollisella. Juuri tässä pitäisi valikoimisen kuitenkin tulla kysymykseen. Jos jokaisen tiedekunnan lääkäreistä vain yksi olisi kemisti ja filosofi, niin me emme enää olisi pakotetut istumaan noihin vastenmielisiin ruokapöytiin.
Sellainen lääkäri, hyvät herrat, valmistaisi meille tislattuja lihalaitteita, jotka eivät sisältäisi muuta kuin mikä on sympaattista ja aineksiltaan sukulaista meidän ruumiillemme. Häristä hän ottaisi vain niiden ydinmehun, sioista niiden olennaisimman olemuksen, peltopyistä ja kananpojista vain niiden valioimman valionesteen, niin että kaikki, mikä syödään, myös voitaisiin sulattaa. Enkä epäile, hyvät herrat, kerran pääseväni tuohon päämäärään, käyttämällä ajatustani kemiaan ja lääketaitoon hiukan enemmän kuin mihin minulla on tähän saakka ollut tilaisuutta.
Isäntämme näin puhuessa hra Jérôme Coignard kohotti silmänsä siitä mustasta mujusta, joka näkyi hänen lautasellaan, ja katsoi levottomuudella hra d'Astaraciin.
— Sekin olisi vielä, jatkoi tämä, vain sangen puutteellinen edistysaskel. Kunniallinen mies ei voi inhotta syödä eläinten lihaa, eivätkä kansat voi sanoa olevansa sivistyneitä, niin kauan kuin niillä on kaupungeissaan teurastushuoneita ja lihakauppoja. Mutta me tulemme kerran kykeneviksi vapautumaan moisista raakamaisista elinkeinoista. Kun me ensin olemme tulleet kyllin tuntemaan ravintoaineet, joita eläinten ruumiit sisältävät, on meille oleva mahdollista saada samoja aineita rajattomissa määrin kuolleista kappaleista. Eloton luonto sisältää itse asiassa kaikki ne aineosat, joita tavataan elävissä olennoissa, sillä eläimet ovat muodostuneet kasveista, jotka taas vuorostaan ovat saaneet aineosansa kuolleelta materialta.
Silloin ihmiset tulevat ravitsemaan itseään metallien ja mineraalien liuoksilla, joita lääkärit ovat sopivalla tavalla valmistaneet. Eikä ole epäilemistä, että siten saadaan mitä hienoimpia ja terveellisimpiä herkkuliemiä. Ruoka keitetään silloin kemistin kattiloissa ja tislausputkissa, ja mestarikokkien sijasta meillä on silloin oleva alkemistit. Ettekö ole jo kärsimättömän uteliaita näkemään näitä ihmeitä, hyvät herrat? Minä lupaan, että te pian saatte iloita niistä. Mutta te ette vielä voi kuvitella niitä erinomaisia tuloksia, joita ne tulevat tuottamaan.
— Todellakin, jalo herra, minä en ollenkaan voi kuvitella niitä, lausui kunnon mestarini ja joi kulauksen viiniä.
— Suvaitkaa siinä tapauksessa, sanoi hra d'Astarac, — kuunnella hetki minua. Kun ei hidas ruoansulatus enää raskauta ihmisiä, he käyvät ihmeellisen eloisiksi. Heidän silmänsä on kummallisesti teroittuva, ja he voivat nähdä laivojen liukuvan pitkin kuun meriä. Heidän ymmärryksensä on selvenevä, heidän tapansa tulevat hienostumaan. He edistyvät suuresti Jumalan ja luonnon tuntemisessa.
Mutta täytyy ottaa lukuun kaikki ne muutokset, jotka varmaan seuraavat siitä. Itse ihmisruumiin rakenne on muuksi muodostuva. On tosiseikka, että elimet, joita ei käytetä, surkastuvat ja vihdoin kokonaan katoavat. On huomattu, että kalat, jos niiltä riistetään päivänvalo, tulevat sokeiksi. Myöskin olen itse nähnyt Valais'n paimenia, jotka ravitsevat itseään vain piimällä ja jotka kadottavat hampaansa jo aikaiseen. Eräillä heistä ei ollut koskaan ollutkaan hampaita. Täytyy ihailla tässä suhteessa luontoa, joka ei kärsi mitään hyödytöntä. Kun ihmiset kerran tulevat ravitsemaan itseään sillä palsamilla, josta olen puhunut, lyhenevät heidän suolensa monta kyynärää ja heidän vatsansa koko on melkoisesti vähentyvä.
— Hitto vieköön! sanoi kunnon mestarini, — etteköhän te nyt hätiköi ja tee sulaa vahinkoa. Minusta ei ole koskaan ollut paha, että naisilla on vähän vatsaakin, jos nimittäin kaikki muu on sen mukaista ja suhteellista. Se on kauneutta, joka vaikuttaa minuun. Älkää ajattelemattomasti sitä kaventako!
— Olkaa aivan levollinen. Me annamme naisten vartalon ja lanteiden kehittyä kreikkalaisten kuvanveistäjien lakien mukaan. Teemme sen teitä miellyttääksemme, herra apotti, ja silmälläpitäen myöskin äitiyden vaatimuksia. Mutta palataksemme puheenaineeseemme minun on teille tunnustettava, että kaikki, mitä olen teille tähän saakka ennustanut, on vasta pieni porras sen todellisen ravinnon keksimiseen, joka on keijuille ja kaikille ilman hengille ominaista. He juovat valoa, joka riittää tekemään heidän ruumiinsa ihmeellisen notkeiksi ja voimakkaiksi. Se on heidän ainoa särpimensä. Se on oleva kerran myös meidän ainoamme, hyvät herrat. Kysymys on ainoastaan, miten saada auringon säteet juotaviksi. Tunnustan, etten kyllin selvään näe keinoja, joilla päästä tuohon päämäärään, ja minä aavistan, että tällä tiellä tulevat monet vaikeudet ja esteet meitä kohtaamaan. Mutta jos joku viisas mies kerran saavuttaa tuon huipun, silloin ihmiset tulevat yhtä älykkäiksi ja kauniiksi kuin keijut ja salamanterit.
Kunnon mestarini kuunteli tuota puhetta hartiat kumarassa ja pää surullisesti riippuen. Hän näytti mietiskelevän niitä muutoksia, joita isäntämme kuvittelema ravinto tulisi hänen omaan olentoonsa vaikuttamaan.
— Jalo herra, hän virkahti vihdoin, — ettekö eilen paistintuvassa puhunut jostakin valionesteestä, joka korvaa kaiken muun ravinnon?
— Kyllä, sanoi hra d'Astarac, — mutta se neste ei sovellu muille kuin filosofeille, ja te ymmärrätte, missä määrin sen käytäntö näin ollen on rajoitettu. On paras olla siitä kokonaan puhumatta.
Mutta eräs epäily vaivasi minua. Pyysin lupaa saadakseni esittää sen isäntäni harkittavaksi, varmana, että hän sen heti selvittäisi. Hän salli minun puhua, ja minä sanoin:
— Jalo herra, ovatko nämä salamanterit, joita te sanotte niin kauneiksi ja joista minulla on teidän kertomustenne pohjalla niin ihana mielikuva, kenties kaikeksi onnettomuudeksi myös turmelleet hampaansa juomalla valoa, kuten Valais'n talonpojat maitoruoalla? Minä myönnän, että tuo ajatus levottuuttaa minua.
— Poikani, vastasi hra d'Astarac, — teidän uteliaisuutenne miellyttää minua ja minä tahdon sen tyydyttää. Salamantereilla ei ole hampaita ollenkaan varsinaisessa merkityksessä. Mutta heidän ikeniään kaartaa kaksi sangen valkoista ja loistavaa helmiriviä, jotka tekevät heidän hymynsä sanomattoman suloiseksi. Ja tietäkää vielä, että nuo helmet ovat jähmettynyttä valoa.
Minä ilmoitin hra d'Astaracille olevani täysin tyytyväinen. Hän jatkoi:
— Ihmisten hampaat viittaavat hänen raakuuteensa. Kun hän oppii itseään sopivasti ravitsemaan, on hänkin saava hampaiden sijaan jonkinlaisen kaunistuksen, joka vastaa salamanterien helmiä. Silloin ei voida käsittää enää, että rakastava mies on saattanut ilman kauhua ja inhoa nähdä koiran hampaita rakastetun naisensa suussa.
7.
Päivällisen jälkeen isäntämme johti meidät laajaan galleriaan, joka oli hänen työkammionsa vieressä ja jota hän käytti kirjastohuoneenaan. Siellä oli pitkin tammihyllyjä lukematon armeija tai pikemmin suuri neuvosto duodes-, oktaavi-, kvartto- ja foliokokoisia kirjoja, vasikannahkaisiin, vuohennahkaisiin, marokiinisiin, pergamenttisiin ja siannahkaisiin kansiin sidottuina. Kuusi ikkunaa valaisi tätä äänetöntä seuraa, joka ulottui korkeita muureja pitkin salin toisesta päästä toiseen. Huoneen keskikohdan täyttivät eräät isot pöydät, taivaanpallot ja tähtitieteelliset kojeet. Hra d'Astarac pyysi meitä valitsemaan paikan, missä meidän olisi mukavin työskennellä.
Mutta kunnon mestarini kulki pää kenossa ja ikäänkuin imi katseillaan ja suunsa hengityksellä kaikkia näitä kirjoja, ollen ilosta halkeamaisillaan.
— Apollon nimeen! hän huudahti, — tämähän on loistava kirjasto! Séez'n piispan kirjastoa, joka kuitenkin oli rikas teoksista, ei voi ollenkaan verrata tähän. Minun mielestäni ei ylipäänsä voi olla miellyttävämpää tyyssijaa, ei edes niillä autuaiden ahoilla, joita Vergilius kuvailee. Ensi katseella minä näen täällä niin paljon harvinaisia teoksia ja niin monta kallisarvoista kokoelmaa, että tuskin mikään yksityinen kirjasto voi vetää vertoja sille ja että koko Ranskassa ainoastaan Mazarinin ja Kuninkaan kirjastot lienevät sitä etevämmät. Ja ottaen lukuun latinalaiset ja kreikkalaiset käsikirjoitukset, jotka tuossa nurkassa toisiaan tungeksivat, uskallan väittää, että Bodleylaisen, Ambrosialaisen, Laurentiinisen ja Vatikaanin kirjaston jälkeen on vielä mainittava yksi: hra d'Astaracin. En tahdo imarrella itseäni, mutta minulla on hyvä vainu mitä kirjoihin ja tryffeleihin tulee, ja tästä hetkestä saakka, jalo herra, pidän teitä Peiresc'in, Groslier'n ja Canevariuksen, noiden kirjaruhtinaiden, vertaisena.
— Olen paljon ruhtinaallisempi heitä, vastasi hra d'Astarac lempeästi, — ja tämä kirjasto on äärettömän paljon kallisarvoisempi kuin kaikki ne, jotka luettelitte. Kuninkaan kirjasto on vain viheliäinen kääpiö minun kirjastooni verrattuna, jos nimittäin annatte arvon muullekin kuin teosten luvulle ja mustattujen paperikasojen paljoudelle. Kuuluisat kirjakokoilijat, kuten Gabriel Naudé ja teidän apottinne Bignon, eivät olleet minun rinnallani muuta kuin kuhnuksia, nautamaisten kirjojensa halvan karjan paimenia. Mitä benediktiini-munkkeihin tulee, niin myönnän, että heillä on ansionsa, mutta heiltä puuttuu henkevyyttä eivätkä heidän kirjastonsa kohoa niiden sielujen keskinkertaisuudesta, jotka ovat ne luoneetkin. Minun kirjastoni, hyvät herrat, ei ole muiden kaltainen. Teokset, jotka olen koonnut siihen, muodostavat virheettömän, ehdottoman Tietämisen. Tämä tietäminen on gnostillinen, ekumeeninen ja spritualistinen. Jos kaikki ne viivat, jotka ovat vedetyt näille lukemattomille paperi- ja pergamenttilehdille, hyvä herra, siirtyisivät oikeassa järjestyksessä teidän aivoihinne, te tietäisitte kaikki, te taitaisitte kaikki, teistä tulisi luonnon herra ja luomakunnan uudistaja. Te pitäisitte maailmaa kahden hyppysenne välissä, niinkuin minä pidän näitä tupakkahiukkasia.
Näin sanoen hän ojensi nuuskarasiansa kunnon mestarilleni.
— Te olette liian ystävällinen, sanoi hra apotti Coignard.
Ja hän jatkoi heittäen hurmautuneita silmäyksiä näille oppineille seinille:
— Kas tuolla, kolmannen ja neljännen ikkunan välissä, minä näen eräitä hyllyjä, jotka mainehikasta taakkaa kannattavat! Itämaiset käsikirjoitukset ovat tavanneet toisensa siellä ja näyttävät ikäänkuin yhdessä keskustelevan. Näen siellä kymmenen tai kaksitoista sangen kunnianarvoista vanhusta, puettuina ryysyiseen purppuraan ja kullankirjailtuun silkkikankaaseen. Eräät heistä kantavat kuin bysanttilaiset keisarit jalokivisolkia manttelissaan. Toiset taas ovat suljetut norsunluisiin koteloihin.
— Ne ovat, sanoi hra d'Astarac, juutalaisia, arabialaisia ja persialaisia kabbalisteja. Te aukaisette juuri teoksen, jonka nimi on Valtava käsi. Te löydätte sen vierestä toisia, kuten Katettu pöytä, Uskollinen paimen, Temppelin rauniot ja Valo pimeydessä. Yhden paikka on tyhjä: sen kallisarvoisen käsikirjoituksen, jota Mosaïde par'aikaa tutkii ja jonka nimi on Hiljaiset vedet. Kuten ennen olen teille selittänyt, hyvät herrat, työskentelee Mosaïde minun talossani keksiäkseen heprealaisten kirjoitusten syvimpiä salaisuuksia, ja vaikka tuo rabbi on jo yli vuosisadan vanha, hän ei millään muotoa suostu kuolemaan, ennenkuin hän on kaikkien kabbalististen vertauskuvien ytimeen tunkeutunut. Olen hänelle siitä sangen kiitollinen, ja minä pyydän, hyvät herrat, kun tapaatte hänet, osoittamaan hänelle samoja tunteita, joita itse tunnen häntä kohtaan.
Mutta jättäkäämme tämä ja palatkaamme siihen, mikä erikoisesti teitä koskee. Olen ajatellut, että te, herra apotti, kääntäisitte latinaksi eräitä kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden arvo on mittaamaton. Minä luotan teidän oppineisuuteenne enkä epäile, ettei nuori oppilaanne voisi pian olla suureksi avuksi teille.
Ja kääntyen minun puoleeni:
— Niin, poikani, minulla on suuret toiveet teistä. Ne perustuvat parhaasta päästä siihen kasvatukseen, jonka olette saanut. Sillä te olette, niin sanoakseni, liekeissä kasvatettu, lieden luona, joka on salamanterien käymäpaikkoja. Tämä asianhaara on sangen huomattava.
Näin puhuen hän otti hyllyltä pakan käsikirjoituksia ja pani pöydälle ne.
— Tämä, hän sanoi osoittaen erästä papyruskääröä, — on kotoisin Englannista. Sen tekijä on Zozimos Panopolilainen, ja sitä luultiin kauan kadonneeksi, kunnes minä löysin sen erään Serapiin papin ruumiskirstusta. Ja nämä, hän lisäsi, näyttäen meille eräitä räsyisiä, loistavia ja suonikkaita lehtiä, joista tuskin saattoi erottaa siveltimellä maalattuja kreikkalaisia kirjaimia, — nämä ovat ennenkuulumattomia ilmestyksiä, toinen Sophar Persialaisen, toinen Johanneksen, Pyhän Evagian vanhimman papin, kokemia ja kuvailemia.
Olisin erittäin kiitollinen teille, jos ensin tahtoisitte näitä kahta teosta harrastaa. Me tutkisimme sitten Ptolemaiksen piispan Synesiuksen, Olympiodoruksen ja Stefanuksen käsikirjoituksia, jotka olen löytänyt eräästä Ravennan kellarista, missä ne ovat maanneet tuon oppimattoman Thedosiuksen ajoista asti, jota Suureksi nimitetään.
Suvaitkaa, hyvät herrat, nyt alkeellisesti tutustua tähän laajaperäiseen työhön. Te löydätte salin perältä, uunin oikealta puolen, ne kieliopit ja sanakirjat, jotka olen onnistunut kokoamaan ja jotka voivat olla joksikin avuksi teille. Suokaa anteeksi, että minun nyt täytyy jättää teidät, mutta neljä tai viisi keijua odottaa minua työhuoneessani. Kriton on katsova, että teiltä ei puutu mitään. Hyvästi!
Niin pian kuin hra d'Astarac oli mennyt, istui kunnon mestarini Zozimoksen papyruskääryn eteen ja aloitti suurennuslasin avulla, joka oli valmiina pöydällä, selitystyönsä. Minä kysyin häneltä, eikö hän ollut hämmästynyt äsken kuulemistaan.
Hän vastasi minulle päätään kohottamatta:
— Poikani, olen tuntenut liian monenlaisia ihmisiä ja kokenut liian erilaisia kohtaloita, että mikään voisi minua kummastuttaa. Tämä aatelismies tuntuu hullulta, ei siksi, että hän todellakin on hullu, vaan siksi, että hänen ajatuksensa äärimmäisyyteen saakka eroavat tavallisten ihmisten ajatuksista. Mutta jos ottaa huomioon ne keskustelut, joita yleensä saa kuulla maailmassa, löytää niistä vielä vähemmän järkeä kuin tämän filosofin puheista. Omaan varaansa jätettynä ylevinkin ihmisjärki rakentaa tuuleen linnansa ja temppelinsä, ja hra d'Astarac on todellakin pilvien keräilijä, tuulentupien rakentaja. Totuus on ainoastaan Jumalassa. Älä sitä unohda, poikani! Mutta tämä on kuin onkin Imuth, se kirja, jonka Zozimos Panopolilainen kirjoitti sisarelleen Theosebialle. Mikä kunnia ja mikä nautinto lukea tätä alallaan ainoata käsikirjoitusta, joka on melkein ihmeen kautta löydetty! Tahdon omistaa sille päiväni ja yöni. Poikani, minä surkuttelen oppimattomia ihmisiä, jotka joutilaisuus syöksee paheisiin. He viettävät viheliäistä elämää. Mitä on nainen aleksandrialaisen papyruskääryn rinnalla? Vertaa vain tätä jaloa kirjastoa Pienen Bakkoksen kapakkaan, vertaa seurustelua tämän kallisarvoisen käsikirjoituksen kanssa tyttöhyväilyihin sen köynnösmajassa, ja sano minulle, poikani, kumpi tarjoaa todellisen tyydytyksen. Mitä tulee minuun, runotarten pöytäkumppaniin ja niiden mietiskelyn vaiteliaiden juhlapitojen onnelliseen osalliseen, joita Madauran kaunopuhuja niin suloisella suulla ylisti, kiitän Jumalaa, että hän on tehnyt kunniallisen miehen minusta.
8.
Kokonaisen kuukauden tai kuusi viikkoa pysyi apotti Coignard uskollisena yöt päivät lupaukselleen ja Zozimos Panopolilaiselle. Aterioiden aikana hra d'Astaracin pöydässä keskusteltiin vain gnostikkojen mielipiteistä ja muinaisten egyptiläisten taidoista. Ollen vain sangen oppimaton koulupoika minä en voinut paljoakaan hyödyttää hyvää mestariani. Mutta koetin suorittaa parhaani mukaan ne tutkimukset, jotka hän määräsi minulle; se miellytti jossakin määrin minua. Ja tosi on, että me elimme tyyninä ja onnellisina. Seitsemännellä viikolla hra d'Astarac antoi lomaa minulle käydäkseni paistintuvassa vanhempiani katsomassa. Tupa tuntui minusta kummallisesti pienentyneeltä. Äitini oli yksin ja surullinen. Hän päästi suuren huudon nähdessään minut prinssin tavoin puettuna.
— Rakas poikani, hän sanoi minulle, olen hyvin onnellinen.
Ja hän ratkesi itkemään. Me syleilimme toisiamme. Sitten hän kuivasi silmänsä karkean esiliinansa nurkalla.
— Isäsi, sanoi hän minulle, on Pienessä Bakkoksessa. Hän on käynyt sangen usein siellä sinun lähdettyäsi, koska koti ei miellytä häntä enää samassa määrin poissaollessasi. Hän olisi iloinen, jos hän saisi nähdä sinut. Mutta sano minulle, rakkahani, oletko tyytyväinen uuteen asemaasi? Olen katunut, että päästin sinut pois tuon herran kanssa. Olen syyttänyt itseäni siitä rippituolissakin, kolmannen virkaatekevän kappalaisen edessä, että ajattelin enemmän lihasi kuin sielusi menestystä enkä ajatellut kylläksi Jumalaa, kun oli kysymys tulevaisuudestasi. Herra kappalainen nuhteli minua siitä lempeästi ja kehoitti minua seuraamaan raamatun lujien naisten esimerkkiä, joista hän nimitti minulle useampia. Mutta huomaan, että minä en koskaan voi muistaa niiden nimiä. Hän ei kauan keskustellut kanssani, sillä oli lauantai-ilta ja kirkko oli täynnä rippiväkeä.
Minä tyynnytin armasta äitiäni niin hyvin kuin osasin ja ilmoitin hänelle, että hra d'Astarac käytti minua kreikankieliseen työhön ja että kreikka oli myös evankeliumin kieli. Se ajatus miellytti häntä. Kuitenkin hän oli edelleen huolestunut.
— Sinä et voi arvata, poikani Jacques, hän sanoi, kuka on minulle puhunut hra d'Astaracista. Se on Cadette Saint-Avit, Saint-Benoît'n kirkkoherran palvelijatar. Hän on Gascognesta ja syntynyt eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on Laroque-Timbaut, lähellä Sainte-Eulalieta, jonka haltija on hra d'Astarac. Sinä tiedät, että Cadette Saint-Avit on iäkäs, kuten papin palvelijattaren olla tulee. Nuoruudessaan hän tunsi siellä maalla kolme veljestä d'Astaracia, joista yksi oli merikapteeni ja kuoli haaksirikossa. Hän oli nuorin heistä. Seuraava oli rykmentin eversti, meni sotaan ja kuoli sinne. Vanhin, Herkules d'Astarac, on yksin elossa noista kolmesta. Siis sinä, poikani, olet hänen palveluksessaan, ja olkoon se onneksesi, kuten toivon. Hän oli nuorena komea puvuiltaan ja antelias tavoiltaan, mutta synkkämielinen. Hän pysyi erillään julkisista toimista eikä näyttänyt ollenkaan halukkaalta astumaan kuninkaan palvelukseen, kuten hänen veljensä olivat tehneet ja jossa nämä olivat niin kunnioitettavan kuoleman löytäneet. Hänen tapansa oli ollut sanoa, että ei ollut mikään kunnia kantaa miekkaa sivullaan, että hän ei tietänyt mitään halpamaisempaa ammattia kuin ylevä sota-ammatti ja että tavallinen kyläpuoskari oli hänen mielestään paljon korkeampi mies kuin prikaatinkenraali tai Ranskan marsalkka. Sellaiset olivat hänen puheensa. Tunnustan, että ne eivät minusta ole pahoja eivätkä pahanilkisiä, vaan pikemminkin rohkeita ja eriskummallisia. Kuitenkin ne varmaan ovat jossakin suhteessa tuomittavia, sillä Cadette Saint-Avit sanoi, että kirkkoherra piti niitä ristiriitaisina Jumalan asettaman maailmanjärjestyksen kanssa ja sitäpaitsi erään raamatunkohdan kanssa, missä Jumalaa nimitetään sanalla, joka merkitsee sotamarskia. Ja sehän olisi suuri synti. Tällä hra Herkuleella oli niin suuri vastenmielisyys hovia kohtaan, että hän kieltäytyi tekemästä matkaa Versailles'iin, tullakseen syntyperänsä oikeuksien mukaan esitellyksi Hänen Majesteetilleen. Hän sanoi: "Kuningas ei tule minun luokseni, minä en mene hänen luokseen." Ja on itsestään selvää, rakas poikani, että sellainen puhe ei ole luonnollista.
Kunnon äitini loi minuun huolestuneen ja kysyvän silmäyksen ja jatkoi seuraavasti:
— Se, mikä minulla vielä on sinulle kerrottavaa, Jacques, on vielä vähemmän uskottavaa. Kuitenkin on Cadette Saint-Avit puhunut minulle siitä aivan varmana asiana. Niinpä sanon sinulle, että hra Herkules d'Astarac ei maatilallaan oleskellessaan välittänyt muusta työstä kuin vangita pulloihin auringonvaloa. Cadette Saint-Avit ei tietänyt, kuinka hän siinä mahtoi menetellä, mutta varmaa on, että hänen pulloissaan, joita hän piti hyvin korkattuina ja lämmitti kiehuvassa vedessä, alkoi ajan oloon muodostua pienenpieniä, mutta ihastuttavan kauniita naisia, puettuja kuin teatteriprinsessat… Sinä naurat, poikani. Kuitenkaan eivät nämä ole pilan asioita, kun muistan niiden seurauksia. On suuri synti tällä tavoin tehdä luontokappaleita, jotka eivät voi tulla kastetuiksi eivätkä osallisiksi iäisestä autuudesta. Sillä et kai usko hra d'Astaracin kantaneen näitä naikkosiaan papin luokse pulloissaan ja pitäneen niitä kastemaljan päällä. Hän ei olisi saanut kummeja niille.
— Mutta rakas äiti, vastasin minä, hra d'Astaracin vauvat eivät tarvinneet kastetta, koska he eivät olleet osallisia perisynnistä.
— Sitä en ole tullut ajatelleeksi, sanoi äitini, eikä Cadette Saint-Avit itsekään ole virkkanut minulle mitään siitä, vaikka hän on kirkkoherran palvelijatar. Ikävä kyllä, hän lähti jo sangen nuorena Gascognesta eikä hän sen jälkeen ole kuullut mitään uutta hra d'Astaracista, ei hänen pulloistaan eikä naikkosistaan. Toivon, poikani Jacquot, että hän on nyt lakannut moisista synnillisistä hommistaan, joita ei voi suorittaa ilman pahanhengen apua.
Minä kysyin:
— Sanokaa minulle, äiti, onko kirkkoherran palvelijatar Cadette Saint-Avit itse omin silmin nähnyt nuo pullo-naikkoset?
— Ei, lapseni. Hra d'Astarac oli liian salaperäinen näytelläkseen nukkiaan. Mutta Cadette Saint-Avit oli kuullut erään Fulgence-nimisen munkin puhuvan niistä, joka kävi usein linnassa ja vannoi, että hän oli nähnyt noiden pienokaisten nousevan lasisista vankiloistaan ja tanssivan menuettia. Tuo teki asian Cadette Saint-Avit'lle vielä uskottavammaksi. Sillä voi epäillä omia silmiään, mutta ei kunniallisen miehen sanaa, erittäinkään ei kirkonmiehen. Moisilla hommilla on vielä sekin onnettomuus, että ne maksavat hirveästi, eikä voi kuvitella, sanoi Cadette Saint-Avit, mitä kustannuksia hra Herkules d'Astaracilla oli hankkiakseen erikokoisia pullojaan, uunejaan ja taikakirjojaan, joilla hän oli koko linnan täyttänyt. Mutta hänestä oli veljiensä kuoltua tullut maakunnan rikkain aatelismies, ja sillä aikaa kuin hän tuhlasi omaisuuttaan turhuuksiin, tekivät hänen hyvät maatilansa työtä hänen puolestaan. Cadette Saint-Avit arvelee, että hän tuhlauksistaan huolimatta on vieläkin sangen rikas.
Samalla astui isäni paistintupaan. Hän syleili hellästi minua ja sanoi, että talo oli kadottanut puolet minun ja apotti Coignardin lähdettyä, joka oli kunniallinen ja iloluontoinen mies. Hän ylisti pukuani ja antoi minulle ohjauksen hyvässä käytöstavassa, huomauttaen, että hänen ammattinsa oli totuttanut hänet ulkonaiseen hienouteen, kun hänen aina oli ollut pakko kohdella vieraitaan ikäänkuin he olisivat olleet aatelismiehiä, vaikka he olisivatkin olleet pahinta roskaväkeä. Hän neuvoi minua liikuttamaan pyöreästi kyynärpäitäni ja käymään jalat ulospäin ja käski minun vielä mennä katsomaan näyttelijä Leandrea Saint-Germainin markkinoilla voidakseni tarkkaan häntä jäljitellä.
Me söimme yhteisen päivällisen hyvällä ruokahalulla ja erosimme vuodattaen virtaavia kyyneleitä. Minä rakastin suuresti heitä molempia, ja minua itketti vielä enemmän se, että minä kuusi viikkoa poissa oltuani olin heistä melkein kokonaan vieraantunut. Ja luulen, että sama tunne aiheutti heidän surunsa.
9.
Yö oli pikimusta astuessani ulos paistintuvasta. Kirjailijain-kadun nurkkauksessa minä kuulin leveän ja syvän äänen laulavan:
"Jos kunniasi, armas annoit, sä varmaan vaivoin sitä kannoit."
Eikä aikaakaan, kun sieltäpäin, mistä ääni kuului, näin tulevan veli Angen, heiluva pussi hartioillaan ja käsi pitsinnyplääjätär Cathérinen vyötäisillä. Hänen askeleensa yön pimeydessä olivat horjuvaiset, mutta voitolliset, ja vesi suihkutti hänen sandaaliensa alta muhkeita likavirtoja, jotka näyttivät kohoavan hänen humalaiseksi kunniakseen, kuten Versailles'in suihkulähteet kunnioittavat säteillään kuninkaallisia henkilöitä. Minä asetuin piiloon erään portin soppeen, että he eivät näkisi minua. Se oli hyödytöntä varovaisuutta, sillä heillä oli kyllin huolta toisistaan. Cathérine nauroi pää taapäin taivutettuna munkin olkaa vasten. Kuun säde väreili hänen kosteilla huulillaan ja hänen silmissään niinkuin kaivojen vedessä. Ja minä jatkoin matkaani, sielu levottomana ja sydän sykkyrällä, ajatellen tuon kauniin tytön pyöreää vartaloa, jota likainen kapusiini nyt syleili käsivarsillaan.
— Onko mahdollista, sanoin itselleni, että niin kaunis kalu on niin rumissa käsissä? Ja jos Cathérine minua halveksii, onko välttämätöntä, että hän tekee ylenkatseensa minua kohtaan vielä julmemmaksi rakastamalla tuota heittiömunkkia?
Tuo rakkaus kummastutti minua ja vaikutti minuun yhtä yllättävästi kuin vastenmielisesti. Mutta minä en turhan tautta ollut hra apotti Jérôme Coignardin oppilas. Tämä verraton mestari oli kasvattanut sieluni mietiskelyyn. Kuvittelin mielessäni niitä satyyreja, joita nähdään nymfien ihanissa puutarhoissa, ja ajattelin, että jos Cathérine oli kaunis kuin nymfi, olivat satyyrit, mikäli heitä meille kuvataan, rumia kuin tuo kapusiini. Päätin siitä, että minun ei ollut liikoja kummasteltava äsken näkemääni lemmenleikkiä. Kuitenkaan ei järkeni voinut haihduttaa murhettani, epäilemättä sen vuoksi, että järki ei ollut murheeni alkulähde. Nämä ajatukset seurasivat minua yön pimeydessä ja likaisessa lumisohjussa aina Saint-Germainin tielle, missä kohtasin hra apotti Coignardin, joka oli syönyt illallista kaupungissa ja nyt palaili yöksi kotiinsa hiekkakuoppien luona olevaa ristiä kohden.
— Poikani, sanoi hän minulle, olen juuri puhellut Zozimoksesta ja gnostikoista erään sangen oppineen hengellisen säädyn jäsenen pöydässä. Todellakin toinen Peiresc! Viini oli hapanta ja ruoka keskinkertaista. Mutta nektari ja ambrosia virtasi meidän sanoistamme.
Kunnon mestarini haasteli sitten minulle Zozimos Panopolilaisesta suurenmoisella kaunopuheisuudella. Ah, minä olin huono kuulija hänelle, sillä ajattelin aina edelleen tuota kuun sadepisaraa, joka yön pimeydessä oli Cathérinen huulille pudonnut.
Vihdoin hän vaikeni, ja minä kysyin häneltä, mihin kreikkalaiset olivat perustaneet nymfien erikoisrakkauden satyyreja kohtaan. Niin laaja oli kunnon mestarini oppineisuus, että hän oli valmis vastaamaan kaikkiin kysymyksiin. Hän sanoi minulle:
— Poikani, tuo rakkaus perustuu luonnolliseen sympatiaan. Se on eloisa, vaikka vähemmän kiihkeä kuin satyyrien oma rakkaus nymfejä kohtaan, jolle se muodostaa ikäänkuin vastaavaisuuden. Runoilijat ovat tuiki tarkkaan havainneet tuon erotuksen. Tässä yhteydessä tahdon kertoa sinulle erään merkillisen seikkailun, jonka olen lukenut eräästä Séez'n piispan kirjastossa olevasta käsikirjoituksesta. Se oli, näen sen vielä silmäini edessä, folio-vihkonen, kirjoitettu kauniilla tyylillä, nähtävästi viime vuosisadan käsialaa. Siinä kerrottiin seuraava merkillinen tosiseikka. Eräs normandialainen aatelismies ja hänen vaimonsa ottivat osaa julkisiin huveihin, toinen satyyriksi, toinen nymfiksi puettuna. Me tiedämme Ovidiuksesta, millä kiihkolla satyyrit nymfejä tavoittelivat. Tämä aatelismies oli lukenut Ovidiuksen Metamorfoosit. Hän tunkeutui niin syvälle valepukunsa henkeen, että hänen vaimonsa yhdeksän kuukauden perästä lahjoitti hänelle pojan, jolla oli sarvet päässä ja pukin jalat. Isän enemmät kohtalot ovat meille muuten tuntemattomat, paitsi että hän, kaiken luomakunnan yhteistä osaa noudattaen, kuoli jättäen jälkeensä paitsi pukinjalkaista pienokaistaan, myös toisen nuoremman pojan, joka oli kristillinen ja näöltään inhimillinen. Tämä nuorempi anoi tuomioistuimelta, että hänen veljensä julistettaisiin osattomaksi isänperintöön, koska hän ei kuulunut siihen luomakunnan lajiin, joka oli Jeesuksen Kristuksen verellä lunastettu. Normandian parlamentti, jonka kokouspaikka oli Rouen, julisti hänen asiansa oikeaksi, ja tuomio kirjoitettiin pöytäkirjaan.
Minä kysyin kunnon mestariltani, oliko mahdollista, että valepuvulla voi olla sellainen vaikutus luontoon ja että lapsen muoto voi riippua vanhempien vaatetuksesta. Mutta hra apotti Coignard kehoitti minua olemaan mokomia uskomatta.
— Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, muista, että hyväpäinen mies hylkää kaiken, joka sotii järkeä vastaan, paitsi autuuden asioissa, joissa on uskottava sokeasti. Luojan kiitos, minä en ole koskaan erehtynyt meidän pyhän uskontomme dogmeihin nähden, ja toivon olevani samassa onnellisessa asemassa silloin, kun kuoleman hetki lyö minulle.
Tähän tapaan keskustellen me saavuimme linnaan. Keskellä pimeyttä näytti sen kattoa punainen lieska valaisevan. Eräästä savutorvesta nousi säkenekimppuja, jotka lankesivat kultaisena sateena maahan, paksun savun kaartaessa koko taivaankantta. Me luulimme molemmat, että rakennus oli liekkien saaliina. Kunnon mestarini repi ähkien hiuksiaan.
— Minun Zozimokseni, minun papyrukseni ja kreikkalaiset käsikirjoitukseni! Apua! Apua! Zozimos!
Me juoksimme pitkin isoa puistokujaa, yli rapakkojen, jotka heijastelivat tulenkajoa, ja pääsimme linnanpihalle. Kaikki oli tyyntä ja autiota, kaikki pilkkopimeätä. Koko linna näytti nukkuvan. Me kuulimme tulen räiskyvän pimeästä porraskäytävästä. Me harppasimme kaksi porrasta kerrallaan, pysähtyen välillä vain silmänräpäykseksi kuuntelemaan, mistä tuo kauhistava ääni tuli.
Meistä tuntui, että se tuli eräästä ensimmäisen kerroksen käytävästä, jonne emme koskaan olleet jalallamme astuneet. Me hapuilimme sitä kohden ja nähdessämme erään suljetun oven raosta punertavaa valoa, syöksyimme kaikin voimin ovea vasten. Se aukeni äkkiä.
Hra d'Astarac, joka aukaisi sen, seisoi edessämme. Hänen pitkä, tumma vartalonsa piirtyi leimuavaa taustaa vastaan. Hän kysyi lempeästi, mikä kiireellinen asia meidät ajoi häntä tähän vuorokauden aikaan etsimään.
Tulipaloa ei ollut siellä, vaan kyllä hirvittävä takkavalkea, palaen eräässä pätsissä, jonka nimi on athanor, kuten myöhemmin opin tietämään. Koko tämä sangen laaja sali oli täynnä pitkäkaulaisia lasipulloja, niiden päällä kierteli lasiputkia, joilla oli kuin ankan-nokat, lieriöitä, jotka olivat kuin pitkäkärsäiset, paisuneet kasvot, sulatuskuppeja, tislausastioita, koeastioita, kurpitsakulhoja ja muodoltaan outoja maljakoita.
Kunnon mestarini pyyhki kiiltäviä, tulipunaisia kasvojaan.
— Ah, herra d'Astarac! hän sanoi, me luulimme koko linnan palavan kuin kuivan olkikuvon. Jumalan kiitos, kirjasto ei ole palanut. Mutta minä huomaan, jalo herra, että te harjoitatte alkemiaa.
— En tahdo salata teiltä, vastasi hra d'Astarac, — että olen suuresti edistynyt siinä, löytämättä kuitenkaan sitä thelemaa, joka on työni täydellisentävä. Juuri sillä hetkellä, jolloin te, hyvät herrat, syöksyitte ovelleni, minä manasin esiin Maailman henkeä ja Taivaan kukkasta, joka on todellinen Nuoruuden lähde. Ymmärrättekö hiukan alkemiaa, herra Coignard?
Apotti vastasi, että hän oli kirjoista saanut pienen esimaun siitä, mutta että hän piti sen harjoittamista turmiollisena ja uskonnonvastaisena. Hra d'Astarac jatkoi hymyillen:
— Te olette liian tietorikas mies, apotti Coignard, ettette tuntisi Lentävää kotkaa, Hermeen lintua, Hermogeneen kananpoikaa, Korpinpäätä, Vihreätä leijonaa ja Fenix-lintua.
— Olen kuullut sanottavan, vastasi kunnon mestarini, — että nuo nimet merkitsevät viisasten kiveä, sen eri tiloissa. Mutta minä epäilen, tokko lie mahdollista muuttaa metalleja toisesta toiseksi.
Hra d'Astarac vastasi vakaumuksella:
— Mikään ei ole oleva minulle helpompaa, herra apotti, kuin tehdä loppu teidän epäilystänne.
Hän aukaisi vanhan, ontuvan kirstukaapin, joka nojasi selkäänsä muuria vasten, otti sieltä kuningasvainajan kuvalla leimatun kuparirahan ja huomautti meille pyöreätä täplää, joka näkyi molemmin puolin sitä.
— Tämä, hän sanoi, on sen kiven vaikutusta, jolla kupari muutetaan hopeaksi. Mutta se on vain vähäpätöisyys.
Hän palasi kirstukaapilleen ja otti sieltä munankokoisen safiirin, ihmeteltävän suuruisen opaalin ja kourallisen mallikauniita smaragdeja.
— Kas tässä, hän sanoi, eräitä kätteni töitä, jotka todistavat teille riittävästi, että alkemia ei ole vain tyhjien aivojen houreita.
Kirstun pohjalla, jossa nämä kivet hujanhajan olivat, kimalteli viisi, kuusi pientä timanttia, joista hra d'Astarac ei maininnut meille edes sanallakaan. Kunnon mestarini kysyi häneltä, olivatko nekin hänen töitään. Alkemisti myönsi sen.
— Jalo herra, sanoi apotti, neuvoisin teitä varovaisuuden vuoksi näyttämään juuri noita uteliaille kävijöille. Jos te ensin näytätte safiirin, opaalin ja rubiinin, sanovat he, että perkele yksin on voinut saada aikaan sellaisia kiviä, ja te joudutte syytteeseen noituudesta. Muuten voikin vain piru itse elää näiden pätsien hehkussa, jossa hengittää liekkejä keuhkoihinsa. Minä, joka olen ollut vasta neljännestunnin täällä, olen jo puolipaistunut.
Hra d'Astarac hymyili hyväntahtoisesti ja lausui näin päästäessään ulos meidät:
— Vaikka tiedänkin, mistä minun on kiinni pidettävä, kun tulee kysymys perkeleen ja tuon Toisen olemassaolosta, minä mielelläni antaudun heistä puheisiin ihmisten kanssa, jotka uskovat heihin. Perkele ja tuo Toinen ovat, niin sanoakseni, kaksi luonnetta, ja heistä voidaan keskustella niinkuin Akilleesta tai Thersiteestä. Olkaa vakuutetut, hyvät herrat, että jos perkele on sellainen kuin sanotaan, hän ei asu niin jalossa alkuaineessa kuin tuli on. On suuri ristiriitaisuus asettaa niin ilkeä elikko asumaan aurinkoon. Mutta, kuten minulla oli jo kunnia sanoa teidän äitinne kapusiinille, herra Paistinkääntäjä, minä luulen, että kristityt panettelevat saatanaa ja hänen henkiolentojaan. On mahdollista, vaikka käsittämätöntä, että jossakin tuntemattomassa maailmassa voisi olla vieläkin pahasisuisempia olentoja kuin ihmiset. Mutta jos on olemassa sellaisia henkiä, niin ne varmaankaan eivät asu tulen jalossa alkuaineessa, tähtien hehkuvien tytärten keralla, vaan valottomissa paikoissa, ja jos he palavat, he palavat jäässä, joka sekin todella polttaa kipeästi. He kärsivät, koska he ovat pahoja ja koska pahuus on syntiä, mutta he kärsivät vain pakkasenpuremista. Mitä tulee teidän saatanaanne, hyvät herrat, joka on kauhistus teidän jumaluusoppineillenne, niin en pidä häntä niin halveksittavana, päättäen siitä kaikesta, mitä te sanotte hänestä. Jos hän sattumalta olisi olemassa, minä en pitäisi häntä ilkeänä elikkona, vaan pienenä keijuna tai ainakin metallitaitoisena tulenhenkenä, hiukan leikillisenä ja sangen älykkäänä.
Kunnon mestarini tukki korvansa ja pakeni päästäkseen enempää kuulemasta.
— Mikä jumalattomuus, poikani Paistinkääntäjä! hän huudahti portaissa, — mikä herjatulva! Oletko kyllin ymmärtänyt kaiken, mikä on hylättävää tuon filosofin lauselmissa? Hän kehittää ateisminsa eräänlaiseen hilpeään raivotilaan, joka minua kummastuttaa. Mutta juuri se tekee hänet melkein viattomaksi. Ollen erossa näet kaikesta uskonnosta hän ei voi pirstoa meidän Pyhää kirkkoamme, kuten ne, jotka jäävät killumaan kiinni siinä jostakin puolipoikkinaisesta ja verta-vuotavasta jäsenestään. Sellaisia ovat, poikani, luterilaiset ja kalvinistit, jotka jäytävät kirkkoa miltei eroon saakka. Ateistit sitävastoin käyvät yksin perikatoon, ja me voimme syntiä tekemättä syödä päivällistä heidän kerallaan. Sentähden meidän ei ole tarvis kärsiä tunnonvaivoja asuessamme hra d'Astaracin katon alla, joka ei usko Jumalaan eikä perkeleeseen. Mutta huomasitko, poikani Paistinkääntäjä, että hänen kirstunsa pohjalla oli kourallinen pieniä timantteja, joiden lukua hän ei itsekään näyttänyt tuntevan ja jotka näyttivät minusta olevan oikeata lajia? Opaalia ja safiireja minä epäilen, mutta nuo pienet timantit tuntuivat minusta todennäköisiltä.
Tultuamme ylös huoneisiimme me toivotimme hyvää yötä toisillemme.
10.
Kevääseen saakka me vietimme kunnon mestarini kanssa säännöllistä ja sulkeutunutta elämää. Me teimme työtä koko aamupäivän kirjastossa ja palasimme taas päivällisten jälkeen sinne, niinkuin teatteriin, käyttääkseni hra Jérôme Coignardin omaa lausepartta. Mutta me emme tulleet sinne — sanoi tämä erinomainen mies — aatelismiesten ja heidän lakeijainsa tavoin katsoaksemme jotakin karkeaa ilveilyä, vaan kuunnellaksemme vanhojen kirjailijain yleviä, vaikka ristiriitaisia vuoropuheluja.
Täten edistyi ihmeellisesti Zozimos Panopolilaisen lukeminen ja kääntäminen. Minun osani siihen oli aivan mitätön. Sellainen työ kävi yli tietojeni, ja minulle oli kyllin vaivaa oppia, missä muodoissa kreikkalaisia kirjaimia papyruspinnoilla käytettiin. Autoin kuitenkin mestariani hakemaan valaisevia kohtia niistä kirjailijoista, jotka voivat tulla kysymykseen hänen tutkimuksissaan, eritoten Olympiodoruksesta ja Photiuksesta, jotka siitä saakka jotenkin tarkoin tunnen. Pienet palvelukset, jotka tein hänelle, kohottivat minua suuresti omissa silmissäni.
Tuiman ja pitkän talven jälkeen minusta oli jo tulemaisillaan tiedemies, kun kevät saapuikin äkkiä suloisten seurakumppaniensa valon, vihreyden ja heleän linnunlaulun kera. Syreenien tuoksu, joka tunkeutui kirjastoon, tuuditti minut epämääräisiin unelmiin, joista kunnon mestarini äkkiä herätti minut sanoen:
— Jacques Paistinkääntäjä, olepas kiltti ja kiipeä tikapuille sekä sano minulle, eikö tuo Manetho lurjus puhu eräästä jumalasta, jonka nimi on Imhotep. Hän kiusaa kuin piru minua ristiriitaisuuksillaan.
Ja kunnon mestarini täytti nenänsä nuuskalla sangen tyytyväisen näköisenä.
— Poikani, hän sanoi minulle vielä, on merkillistä, kuinka suuri vaikutus meidän vaatteillamme on meidän siveelliseen tilaamme. Siitä saakka kuin kaulukseni on saanut täpliä niistä erilaisista kastikkeista, joita olen sen päälle tiputtanut, tunnen itseni vähemmän kunnialliseksi mieheksi. Eikö sinulle, Paistinkääntäjä, nyt kun olet puettu kuin markiisi, tule halu olla läsnä jonkun oopperatytön toaletinteossa ja heittää kourallinen vääriä kultarahoja faaraopöydälle. Sanalla sanoen, etkö tunne itseäsi säätyhenkilöksi? Älä pane pahaksi mitä sanon, ja muista, että riittää panna töyhtökypäri minkä jänisjussin päähän tahansa, ja hän menee heti ja halkaisee kallonsa kuninkaan palveluksessa. Poikani, meidän tunteemme ovat usein muodostuneet tuhansista tuskin huomattavista pikkuseikoista, ja meidän kuolemattoman sielumme kohtalo riippuu joskus henkäyksestä, joka on liian keveä edes heinänkortta häilyttämään. Me olemme tuulten leikkikaluja. Mutta ole hyvä ja ojenna minulle Vossiuksen teos Rudimenta, jonka punaisten niteiden näen kurkistavan tuolta vasemman kainalosi alta.
Samana päivänä saattoi hra d'Astarac meidät päivällisen jälkeen, joka syötiin klo 3, puistoon kävelemään. Hän johdatti meidät sen läntiselle taholle, Rueilia ja Mont Valérienia päin. Se oli synkin ja autioin osa puistosta. Jänisten järsimät ruohot ja köynnöskasvit peittivät käytäviä, ja suuret, kaatuneet puunrungot olivat siellä täällä tukkineet tien kokonaan. Marmoripatsaat sen varrella hymyilivät vain tietämättä mitään omasta häviöstään. Eräs nymfi vei raajarikkoisen kätensä huulilleen, viitaten jotakin paimenta olemaan vaitelias. Nuori fauni, jonka pää virui maassa, koetti vielä kohottaa huilua suulleen. Ja kaikki nämä jumalalliset olennot näyttivät opettavan meitä ylenkatsomaan ajan ja kohtalon vääryyksiä. Me seurasimme erään kanavan rantaa, jonka virtaava sadevesi kostutti normandialaisten omenapuiden juuria. Erään pyöreän aukeaman ympärillä joivat kyyhkyset kallellaan olevista vesisäiliöistä. Tälle paikalle saavuttuamme me poikkesimme pienelle polulle, joka johti tiheään pensaikkoon.
— Kävelkää varovaisesti, neuvoi hra d'Astarac meitä. — Tämä polku on siitä vaarallinen, että sen reunoilla kasvaa mandragora-yrttejä, jotka öisin laulavat puiden juurilla. Ne piilevät maassa. Varokaa astumasta niiden päälle! Te saisitte siitä lemmentaudin tai rahanahneuden ja olisitte perikadon omia, sillä mandragoran nostattamat intohimot ovat luonteeltaan melankolisia.
Minä kysyin, millä tapaa tuo näkymätön vaara olisi vältettävissä. Hra d'Astarac vastasi, että sen suhteen ei auttanut muu kuin vaistomainen selvänäköisyys.
— Muuten, hän lisäsi, tämä polku on turmiollinen.
Se johti meidät suoraan erään köynnöskasvien peittämän tiilipaviljongin luo, joka epäilemättä oli joskus ollut vartijan asuinsija. Siinä päättyi puisto Seinen yksitoikkoisiin suo-rantoihin.
— Te näette tämän paviljongin, sanoi hra d'Astarac. — Siinä asuu maailman oppinein ihminen. Mosaïde, satakaksitoista-vuotias vanhus, työskentelee siinä majesteetillisella itsepintaisuudella selvitellen luonnon ongelmia. Hän on jättänyt Imbonatuksen ja Bartolonin kauas jälkeensä. Katsoisin kunniakseni, hyvät herrat, pitää kattoni alla suurinta kabbalistia, mikä on elänyt jälkeen Eenokin, Kainin pojan. Mutta uskonnolliset tunnonsyyt ovat estäneet Mosaïdea minun pöydästäni, jota hän aivan ansiottomasti katsoo kristilliseksi. Te ette voi kuvitella, mihin määrään viha kristittyjä kohtaan on kehittynyt tuossa tietäjässä. Töin tuskin hän on suostunut ottamaan asuinsijakseen tämän paviljongin, jossa hän elää yksin sisarensa tyttären Jahelin kanssa. Hyvät herrat, te saatte ilman enempää viivytystä tutustua Mosaïdeen. Minä olen heti paikalla esittelevä teidät kummatkin tälle jumalalliselle miehelle.
Näin puhuttuaan hra d'Astarac ohjasi meidät paviljonkiin ja pitkin kiertoportaita erääseen kammioon, jossa keskellä hujanhajan heitettyjä käsikirjoituksia istui suuressa, pehmeätyynyisessä nojatuolissaan vilkassilmäinen, koukkunenäinen vanhus. Hänen leuassaan näkyi kaksi laihaa, valkeata parranhaituvaa. Keisarillisen kruunun muotoinen samettimyssy peitti hänen kaljua päälakeaan, ja hänen epäinhimillisen hintelä ruumiinsa oli verhottu vanhaan, kellahtavaan silkkipukuun, joka oli yhtä upea kuin likaantunut.
Vaikka hänen läpitunkevat katseensa olivat suunnatut meihin päin, hän ei osoittanut vähimmälläkään liikkeellä huomanneensa meidän tuloamme. Hänen kasvoillaan kuvastui tuskallinen, itsepäinen jännitys, ja hän pyöritteli hitaasti ryppyisten sormiensa välissä ruokoa, jota hän käytti kirjoituskalunaan.
— Turhia puheita ei ole Mosaïdelta odotettava, sanoi meille hra d'Astarac. — Jo pitkät ajat on tämä viisas keskustellut ainoastaan henkien ja minun kanssani. Ne ovat yleviä keskusteluja. Koska hän varmaankaan ei ole suostuva tarinoimaan teidän kanssanne, hyvät herrat, koetan muutamalla sanalla antaa teille käsityksen hänen ansioistaan. Hän on ensimmäisenä selittänyt Mooseksen kirjain salatun merkityksen heprealaisten kirjoitusmerkkien mukaan, joiden tarkoitus taas riippuu kirjainten aakkosellisesta järjestyksestä. Tämä järjestys on ollut hukassa yhdennestätoista kirjaimesta alkaen. Mosaïde on sen löytänyt jälleen, ja tehnyt työn, jota eivät voineet Atrabis, Philo, Avicenna, Raymond Lullius, Pic de la Mirandole, Reuchlin, Henri Morus ja Robert Flydd. Mosaïde tuntee kullan luvun, joka henkien maailmassa vastaa Jehovaa. Ja te ymmärrätte, hyvät herrat, mikä ääretön merkitys sillä asialla on.
Kunnon mestarini otti nuuskarasian taskustaan, tarjosi meille kohteliaasti ja otti itsekin hyppysellisen sitä.
— Ettekö usko, herra d'Astarac, sanoi hän sitten, — että tuonkaltaiset tiedot ovat juuri omiaan saattamaan teidät helvettiin, tämän tilapäisen elämän päättyessä? Sillä ylevä herra Mosaïde erehtyy silminnähtävästi pyhiä kirjoja selitellessään. Kun Meidän Herramme kuoli ristinpuulla ihmisten lunastamiseksi, lankesi niinkuin side synagogan silmien ylitse, se hoiperteli kuin juopunut nainen ja kruunu putosi sen kulmaluilta. Siitä saakka kuuluu Vanhan Testamentin oikea ymmärrys yksinomaan katoliselle kirkolle, jonka jäsen olen monilukuisista virheistäni huolimatta.
Nämä sanat kuullessaan Mosaïde sai eräänlaisen pukkijumalan ilmeen, hymyili hirvittävällä tavalla ja sanoi kunnon mestarilleni hitaalla, terävällä ja ikäänkuin etäisellä äänellä:
— Mashora ei ole uskonut sinulle salaisuuksiaan eikä Mishna ole ilmaissut sinulle mysteerioitaan.
— Mosaïde, jatkoi hra d'Astarac, — tulkitsee selvästi sekä Mooseksen kirjat että Eenokin kirjan, joka on paljon tärkeämpi ja jonka kristityt ovat hylänneet sitä ymmärtämättä, niinkuin kukko arabialaisessa sadussa halveksi päärlyä, jonka hän löysi rikkaläjältään. Tämä Eenokin kirja, hra apotti Coignard, on sitäkin kallisarvoisempi meille, koska siinä nähdään ihmisten tytärten ensimmäiset tutustumiset keijuihin. Sillä te kai ymmärrätte, että enkelit, joiden Eenok sanoo liittyneen naisiin lemmensiteillä, ovat keijuja ja salamantereita.
— Koetan ymmärtää, vastasi kunnon mestarini, — etten joutuisi kiistaan teidän kanssanne. Mutta siitä päättäen, mitä meille on säilynyt Eenokin kirjasta, joka nähtävästi on apokryfinen, pelkään, että nuo enkelit eivät olleet keijuja, vaan foinikialaisia kauppiaita.
— Ja mihin, kysyi hra d'Astarac, — te perustatte niin omituisen mielipiteen?
— Perustan sen, jalo herra, siihen, mitä on sanottu tuossa kirjassa, että nimittäin nuo enkelit opettivat ihmisten tyttärille rannerenkaiden ja kaulahelmien käytön sekä taidon maalata kulmakarvojaan ja kaunistaa itseään kaikenlaisilla ihomaaleilla. Vielä kerrotaan tuossa kirjassa, että enkelit opettivat heille juurien ja puiden ominaisuudet, manaukset ja tiedon tähdistä. Eikö totta, jalo herra, nuo enkelit muistuttavat Tyruksen ja Sidonin kauppiaita, jotka laskivat laivansa jonkin aution maan rantaan ja levittivät tavaransa karujen kallioiden juurelle houkutellakseen villien heimojen tyttäriä? Nämä liikemiehet antoivat heille kuparisia kaulanauhoja, amuletteja ja lääkkeitä ja saivat vastalahjaksi ambraa, suitsutuksia ja turkiksia. He kummastuttivat myös noita kauniita, oppimattomia luontokappaleita puhumalla heille tähdistä, joita he olivat merimatkoillaan tulleet kyllin tuntemaan. Asia on selvä, ja tahtoisin tietää, mikä kohta siinä voi herättää hra Mosaïden vastaväitteitä.
Mosaïde pysyi edelleen vaiti, ja hra d'Astarac hymyili jälleen.
— Apotti Coignard, hän sanoi, teidän johtopäätöksenne eivät ole hulluimpia, kun ottaa lukuun teidän tietämättömyytenne kabbalaan ja salatieteisiin nähden. Ja sananne saattavat minut ajattelemaan, eikö ehkä ollut eräitä metallitaitoisia ja kultaa-takovia henkiä niiden keijujen joukossa, jotka yhtyivät ihmisten tyttäriin. Henget, tahi tässä tapauksessa gnomit, harjoittavat todellakin mielellään kullantaontaa, ja on luultavaa, että juuri nämä taitavat demonit valmistivat rannerenkaita, joita te uskotte foinikialaisten tekemiksi. Mutta minä vakuutan teille, hyvä herra, että te ette ilman omaa vauriotanne asetu Mosaïden rinnalle ihmiskunnan muinaisten kohtaloiden tuntemisessa. Hän on niiltä ajoilta löytänyt monta kadonneeksi luultua muistomerkkiä, m.m. Sethin pylvään ja Sambethen, Noakin tyttären ja vanhimman sibyllan, ennustukset.
— Oh! huudahti kunnon mestarini hypähtäen huoneen pölyisellä permannolla, josta tomupilvi nousi, — oh, mitä mielikuvitteluja! Se on liikaa, te laskette leikkiä! Eikä hra Mosaïde voi kasata niin paljon hullutuksia ison myssynsä alle, joka muistuttaa Kaarle Suuren kruunua. Tuo Sethin pylväs on pahanpäiväisen Flavius Josephuksen naurettava keksintö, mahdoton tarina, joka ei ole voinut ketään ennen teitä pettää. Mitä Sambethen, Noakin tyttären, ennustuksiin tulee, niin minua kyllä haluttaisi päästä niitä tuntemaan ja jäisin suurimpaan kiitollisuusvelkaan hra Mosaïdelle, joka tuntuu olevan jokseenkin saita sanoistaan, jos hän ilmaisisi meille eräitä niistä suunsa kautta. Sillä hänelle ei liene mahdollista, kuten huomaan mielihyväkseni, esittää niitä sillä salaperäisemmällä äänellä, jolla muinaisten sibyllain oli tapa tuoda julki mystilliset vastauksensa.
Mosaïde, joka ei näyttänyt kuulevan häntä, sanoi äkkiä:
— Noakin tytär on puhunut, Sambethe on sanonut: "Kevytmielinen mies, joka nauraa ja pilkkaa, ei ole kuuleva ääntä, joka soi seitsemännestä tabernakelista. Ja jumalaton on käyvä kurjaan perikatoonsa."
Tämän oraakkelilauseen jälkeen me kaikki kolme jätimme hyvästit Mosaïdelle.
11.
Tuli säteilevän kaunis kesä sinä vuonna, ja se houkutteli minua kävelyretkille. Eräänä päivänä harhailin edestakaisin Cours-la-Reinen puiden alla, kahta pientä kultarahaa helistellen, jotka aamulla olin löytänyt housuntaskustani ja jotka toistaiseksi olivat ensimmäinen ja ainoa todistus, millä kullantekijäni oli osoittanut anteliaisuuttaan. Istahdin virvoitusvesimyymälän eteen, pienen pöydän ääreen, joka sopi yksinäisyydelleni ja vaatimattomuudelleni, ja vaivuin miettimään kohtalon eriskummallisuutta, samalla kuin kaksi muskettisoturia viereisessä pöydässä joi Espanjan viiniä naikkosiensa seurassa. Ajattelin, eikö hietakuoppien risti, hra d'Astarac, Mosaïde, Zozimoksen papyrus ja kaunis pukuni, kaikki olleetkin vain unelmia, joista olin heräävä kerran Kuningatar Hanhenjalan paistinvartaan ääressä, vanhassa ruudukkaassa liivissäni.
Joku, joka veti hihasta minua, herätti minut mietteistäni. Ja minä näin edessäni veli Angen, jonka kasvot hävisivät parran ja pussipäähineen väliin.
— Herra Jacques Ménétrier, hän sanoi matalalla äänellä minulle, — eräs neiti, joka on teille hyväntahtoinen, odottaa teitä vaunuissaan rannan ja La porte de Conférencen välisellä viertotiellä.
Sydämeni tykytti nopeaan. Olin samalla säikähtynyt ja ihastunut tuosta seikkailusta ja lähdin heti kapusiinin osoittamalle paikalle, käyden kuitenkin levollisin askelin, joka minusta tuntui tässä tapauksessa edullisimmalta. Tultuani siltarannalle minä näin vaunut, joiden verhojen takaa pieni käsi pisti esiin.
Verhot aukenivat, kun olin tullut lähemmäksi, ja hämmästyksekseni näin vaunuissa istuvan neiti Cathérinen ruusunpunaisessa silkkipuvussa, pää vaipan peitossa, jonka mustat pitsit leikkivät hänen vaaleilla hiuksillaan.
Pysähdyin arkana vaunun-astimelle.
— Tulkaa sisälle, hän sanoi, ja istukaa minun vierelleni. Sulkekaa verhot, minä pyydän, ei ole tarpeen, että kukaan saa nähdä teitä. Näin teidät vesimyymälän edessä, juuri kun ajoin ohi Cours-la-Reinen. Lähetin heti teitä kutsumaan tuon hyväsävyisen munkin, jonka otin palvelukseeni paastoharjoitusten vuoksi ja joka siitä saakka on ollut luonani, sillä olkoon asemamme mikä hyvänsä, on hurskaus aina säilytettävä. Te näytitte sangen sirolta, herra Jacques, pienen pöytänne ääressä, miekka poikkipuolin polvillanne, ja kasvoilla huolestunut ilme, kuten ainakin säätyhenkilöillä. Olen aina tuntenut ystävyyttä teitä kohtaan enkä minä puolestani ole niitä naisia, jotka onnensa päivinä halveksivat entisiä ystäviään.
— Oh, mitä, neiti Cathérine! huudahdin minä, nämä vaunut, nämä lakeijat, tämä silkkipuku…
— Kaikki, sanoi hän, ystäväni hra de la Guéritauden antamia, joka on rikkaimpia rahamiehiä ja kruunun hankitsijoita. Hän on lainannut rahaa kuninkaalle. Hän on erinomainen ystävä, jota en millään ehdolla tahtoisi suututtaa. Mutta hän ei ole niin rakastettava kuin te, herra Jacques. Hän on lahjoittanut minulle myös pienen talon Grenellessä, jonka olen pian näyttävä teille kellarista ullakkoon. Herra Jacques, iloitsen, että näen teillä olevan tilaisuutta menestyä maailmassa. Todellinen ansio raivaa aina tiensä. Te saatte nähdä minun makuukammioni, joka on suoranainen jäljennös neiti Davilliers'n kammiosta. Se on kokonaan peililasista ja kiinalaisilla kuvilla koristettu. Kuinka teidän kunnon isänne voi? Meidän kesken sanoen, hän laiminlöi hiukan vaimoansa ja paistintupaansa. Se on hyvin väärin, kun mies on hänen asemassaan. Mutta puhukaamme teistä!
— Puhukaamme teistä, neiti Cathérine, sain vihdoin sanotuksi. — Te olette sangen kaunis, ja on vahinko, että te rakastatte kapusiineja. Sillä teidän rahamiehenne täytyy kaiketi hyväksyä.
— Oh, sanoi hän, teidän ei tule moittia minua veli Angen tähden. Hänet pidän luonani vain sieluni autuuden vuoksi, ja jos tahtoisin hankkia hra de la Guéritaudelle kilpakosijan, ottaisin…
— Ottaisitte kenen?
— Älkää kysykö minulta sitä, herra Jacques. Te olette kiittämätön. Sillä te tiedätte, että minä aina olen erikoisesti pitänyt teistä. Mutta te ette ole huomannut sitä.
— Päinvastoin, neiti Cathérine, olin hyvinkin herkkä teidän pilkkasanoillenne. Te häväisitte minua aina sen vuoksi, että minulla ei ollut partaa. Ja te sanoitte minulle usein, että olin hiukan typerä.
— Se oli totta, herra Jacques, paljon enemmän totta kuin te luulittekaan. Ettekö todellakaan huomannut, että tahdoin hyvää teille?
— Mutta, Cathérine, miksi olittekin niin kaunis, että pelkäsin teitä? Minä en uskaltanut katsella teitä. Ja sitten eräänä päivänä minä näin aivan selvään, että olitte kovin vihainen minulle.
— Minulla olikin syytä siihen, herra Jacques. Te olitte antanut etusijan tuolle liinapäiselle savoyelaistytölle, joka oli koko kaupunginosan häpeäpilkku.
— Oh, uskokaa minua, Cathérine, se ei suinkaan ollut minun mielihaluni eikä makuni mukaista. Se tapahtui ainoastaan sen vuoksi, että hän osasi voittaa arkuuteni kyllin tarmokkailla toimenpiteillä.
— Oh, uskokaa minua, ystäväni, olen vanhempi teitä: arkuus on suuri synti rakkautta kohtaan. Mutta ettekö nähnyt, että tuo kerjäläistyttö käy rikkinäisissä sukissa ja että hänellä on hameenhelmoissaan puolen kyynärän pituiset lika- ja rapapitsit?
— Minä näin sen, Cathérine.
— Ettekö nähnyt, että hänen vartalonsa on ruma ja että hänen muotonsa ovat mitä kauheimmin epämuodostuneet?
— Minä näin, Cathérine.
— Kuinka saatoitte sitten rakastaa tuota savoyelaista marakattia, te, jolla on niin valkea iho ja niin hieno käytöstapa?
— En ymmärrä sitä itsekään, Cathérine. Mutta varmaan minun mielikuvitukseni oli silloin niin teistä haltioitunut. Ja kun pelkkä teidän kuvanne voi antaa minulle voiman ja rohkeuden, josta te nyt moititte minua, päättäkää itse, Cathérine, millä kiihkeydellä minä olisin sulkenut teidät syliini, teidät itsenne tai jonkun toisen, joka olisi edes hiukan ollut teidän näköisenne. Sillä minä rakastin rajattomasti teitä.
Hän otti käsiinsä minun käteni ja huokasi. Minä jatkoin surumielisellä äänellä:
— Niin, minä rakastin teitä, Cathérine, ja minä rakastaisin vieläkin teitä, ellei tuota inhoittavaa munkkia olisi olemassa.
Hän huudahti:
— Mikä epäluulo! Te suututatte minua. Sehän on hulluutta!
— Te ette siis rakasta kapusiineja?
— Hyi!
Katsoin epäedulliseksi vaatia häntä liian tiukasti tilille tästä asiasta ja kiersin käsivarteni hänen vyötäisilleen. Me syleilimme, meidän huulemme kohtasivat toisensa, ja minä tunsin koko olentoni haihtuvan hekkumaan.
Hetkellisen hempeän antautumisen jälkeen hän irroittihe minusta, posket punertavina, silmä kosteana, huulet puoliavoimina. Tästä päivästä saakka minä tiesin, kuinka nainen kaunistuu ja koristuu suudelmasta, jonka mies painaa hänen huulilleen. Minun suudelmani oli loihtinut mitä heleimmät ruusut Cathérinen poskipäille ja kostuttanut hänen silmiensä siniset kukkaset kimaltelevalla aamukasteella.
— Te olette lapsi, hän sanoi, järjestäen jälleen päähinettään. — Menkää! Te ette voi jäädä hetkeäkään kauemmaksi tänne. Hra de la Guéritaude tulee tuossa silmänräpäyksessä. Hän rakastaa minua niin kärsimättömästi, että hän tulee aina ennen sovittua määräaikaa.
Mutta kun hän näki kasvoiltani, miten kiusallisesti hänen sanansa koskivat minuun, hän jatkoi hellästi ja eloisasti:
— Kuulkaa, Jacques: joka ilta klo 9 hän palaa vanhan vaimonsa luo, joka iän mukana on käynyt riidanhaluiseksi ja joka ei siedä enää hänen uskottomuuksiaan, siitä saakka kuin hänellä itsellään ei ole enää mahdollisuutta maksaa samalla mitalla niitä. Hän on hirveän mustasukkainen. Tulkaa tänä iltana klo 1/2 9. Minä otan vastaan teidät. Taloni on du Bac-kadun kulmassa. Te tunnette sen parvekkeen ruusuista ja siitä, että joka kerroksessa on kolme ikkunaa. Minä olen aina pitänyt ruusuista. Iltaan saakka siis!
Hän työnsi minut ulos hyväilevällä liikkeellä, joka samalla oli kuin tarkoitettu tulkitsemaan hänen mielipahaansa siitä, että hänen täytyi näin erota minusta. Sitten hän laski sormen suulleen ja kuiskasi vielä kerran:
— Iltaan saakka siis!
12.
En tiedä, kuinka lienen jaksanut tempautua Cathérinen syleilystä. Mutta varmaa on, että vaunuista hypätessäni olin vähällä pudota hra d'Astaracin syliin, jonka korkea hahmo seisoi kuin puu edessäni katukäytävällä. Minä tervehdin kohteliaasti häntä ja lausuin julki iloisen hämmästykseni näin onnellisen sattuman johdosta.
— Sattuma, hän sanoi, vähenee samassa määrin kuin tieto kasvaa: minulle sitä ei ole olemassa. Minä tiesin, poikani, että kohtaisin täällä teidät. Minun täytyy keskustella teidän kanssanne eräästä asiasta, josta olen jo liian kauan vaiennut. Etsikäämme siis, jos suvaitsette, yksinäinen ja hiljainen paikka, joka sopii aikomalleni keskustelulle. Teidän on turha käydä huolestuneen näköiseksi. Salaisuudet, jotka tahdon ilmaista teille, ovat tosin yleviä, mutta suloisia.
Näin puhuttuaan hän johdatti minut Seinen rannalle, aina sinne saakka, missä Joutsensaari kohosi virran keskeltä kuin laiva lehtipurjeissaan. Siinä hän viittasi lautturille, jonka pursi kantoi meidät viheriään saareen, missä käyvät vain jotkut vanhat sotilaat pelaamassa kauniina päivinä kiekkoa ja juomassa pullon viiniä. Yö sytytti ensimmäiset tähtensä taivaalle ja antoi äänen nurmen hyttysille. Saari oli autio. Hra d'Astarac istui puupenkille, erään pähkinäpuukäytävän vaaleampana kajastavaan päähän, pyysi minua istumaan vierelleen ja lausui seuraavat sanat minulle:
— On kolmenlaisia ihmisiä, poikani, joilta filosofin on kätkettävä salaisuutensa. Ensiksikin ruhtinaat, sillä olisi tuhmaa lisätä heidän mahtiaan. Sitten kunnianhimoiset, joiden säälimättömiä sieluja ei ole aseilla varustettava. Ja vihdoin irstailijat, jotka löytäisivät salatieteistä vain keinon tyydyttää huonoja intohimojaan. Mutta teille minä voin avata sydämeni. Te ette ole irstailija, sillä teidän äskeistä erehdystänne tuon tytön sylissä minä en pidä minkään arvoisena, ette kunnianhimoinen, sillä te olette elänyt tähän saakka tyytyväisenä kääntäen isänne paistinvarrasta. Minä voin siis pelotta ilmaista teille ne salaiset lait, jotka maailmankaikkeutta hallitsevat:
Ei ole uskottava, että elämä rajoittuisi niihin ahtaisiin suhteisiin, joissa se tavallisen kuolevaisen silmään ilmenee. Opettaessaan, että luomisen tarkoitus ja huippu oli ihminen, teidän jumaluusoppineenne ja ajattelijanne menettelevät niinkuin Versailles'in tai Tuilerien siat, jotka luulevat, että kellarien kosteus on luotu heitä varten ja että muu linna on aivan asumaton. Maailmanjärjestelmä, sellaisena kuin kaniikki Kopernikus, Aristarkos Samolaisen ja pythagoralaisten filosofien mukaan, opetti viime vuosisadalla, on varmaan tuttu teille, koska siitä on tehty lyhennysotteita pieniä koulurottia varten ja vuoropuheluja kaupunkien juoruakoille. Te olette minun luonani nähnyt koneen, joka kellon liikkeen avulla antaa täydellisen kuvan siitä.
Kohottakaa silmänne, poikani, ja nähkää päänne päällä Otava tai kuningas Davidin vaunut, jotka Mazarin ja hänen kahden kuuluisan toverinsa vetäminä kiertävät napaa. Nähkää Arcturus, Vega Lyyryn tähtisikermässä, Neitseen akseli ja Ariadnen kruunu hurmaavine helmineen. Ne ovat aurinkoja. Yksi ainoa silmäys tuohon maailmaan on omiaan vakuuttamaan teille, että koko luomakunta on syntynyt tulesta ja että elämän kauneimmissa muodoissaan on etsittävä tulesta ravintonsa!
Ja mitä ovat kiertotähdet? Likapisaroita, hyppysellisiä hometta ja mätää. Katsokaa tuota ylevää tähtikuoroa, tuota aurinkojen kokousta! Ne ovat yhtä suuria ja mahtavia kuin meidän aurinkomme, vieläpä suurempia ja mahtavampia, ja jos minä jonakin talviyönä näytän teille Siriuksen kaukoputkellani, on sielunne ja sydämenne siitä huikaistuva.
Uskotteko todellakin, että Sirius, Altair, Regulus, Aldebaran ja kaikki nämä auringot olisivat yksinomaan valaistusneuvoja? Uskotteko, että vanhalla Phoiboksella, joka lakkaamatta heittää äärettömiä lämpö- ja valoaaltojaan niihin avaruuksiin, missä me uiskentelemme, ei olisi muuta tehtävää kuin valaista maata ynnä eräitä muita tuskin huomattavia ja inhoittavia kiertotähtiä? Mikä lyhty! Miljoonan kertaa suurempi kuin itse talo!
Minun on täytynyt ensin esittää teille se ajatus, että maailmankaikkeus on rakettu auringoista, ja että kiertotähdet, joita siinä sattumalta tavataan, ovat tuiki mitättömiä. Mutta minä arvaan, että tahdotte tehdä erään vastaväitteen, ja minä olen heti vastaava siihen. Tahdotte sanoa: auringot sammuvat myös vuosisatojen vieriessä ja muuttuvat loaksi. — Eipäs! vastaan minä teille. Sillä ne pysyvät elossa kiertotähtien avulla, joita ne vetävät puoleensa ja jotka niihin putoavat. Auringot ovat todellisen elämän asuinsijoja. Kiertotähdet ja tämä maa, jonka pinnalla me elämme, ovat vain toukkien olotiloja varten. Nämä ovat ne totuudet, joiden ensin täytyi tunkea teidän sydämeenne.
Poikani: nyt kun ymmärrätte, että tuli on pääasiallisin alkuaine, te käsitätte myös paremmin, mitä lisäksi aion opettaa teille ja mikä on tärkeämpää kuin kaikki entiset opetukseni, vieläpä tärkeämpää kuin kaikki Erasmuksen, Turnebiuksen ja Scaliger'n tiedot. En tahdo puhuakaan jumaluusoppineista, sellaisista kuin Quesnel ja Bossuet, jotka, näin meidän kesken sanoen, kuuluvat ihmishengen hylkiöihin ja joilla ei ole enemmän ymmärrystä kuin kaartinkapteenilla. Mutta älkäämme tuhlatko aikaamme halveksimalla moisia aivoja, jotka kooltaan ja laadultaan ovat hippiäisen muniin verrattavat, ja palatkaamme heti puheeni todelliseen aineeseen. Olennot, jotka ovat luodut maan tomusta, eivät voi kohota yli erään täydellisyys-asteen, jonka muodonkauneuteen nähden ovat saavuttaneet Antinous ja rouva de Parabère sekä älylliseen korkeuteen nähden taas Demokritos ja minä. Sen sijaan olennot, jotka ovat luodut tulesta, ovat varustetut älyllä ja viisaudella, joiden kantavuutta meidän on mahdoton käsittää.
Poikani: sellainen on kunniakkaiden auringonlasten luonto. He vallitsevat maailmankaikkeuden lakeja niinkuin me shakkipelin sääntöjä, eikä taivaan tähtien kierto rasita heidän ymmärrystään enemmän kuin meidän ymmärrystämme shakkikuninkaan, tornin tai juoksijan askeleet. Nämä henget luovat maailmoita niissä osissa avaruutta, joissa ei vielä ole mitään, ja järjestävät luomansa luomakunnat oman mielensä mukaan. He tekevät sitä levähtäessään hetkisen todellisesta tehtävästään, joka on yhtyä keskenään sanoin kuvailemattomiin lemmensuhteisiin. Minä suuntasin eilen kaukoputkeni Neitseen merkkiä kohden ja huomasin siinä etäisen valopyörteen. Epäilemättä, poikani, se oli jonkun tulenhengen vielä muodoton aikaansaannos.
Totta puhuen, ei maailmankaikkeudella ole muuta alkujuurta. Kaukana siitä, että se olisi jonkun yhtenäisen tahdon tulos, se on päinvastoin yhteissumma lukuisan henkilauman ylevien oikkujen töistä, henkien, jotka ovat huvitelleet luomalla sitä kukin aikanaan ja kukin tahollaan. Se selittää luomakunnan vaihtelevaisuuden, sen suurenmoisuuden ja epätäydellisyyden. Sillä henkien voima ja selvänäköisyys, vaikkakin suunnattomat, ovat kuitenkin äärelliset. Minä pettäisin teitä, jos sanoisin, että ihminen, olkoon hän vaikka filosofi ja salatieteilijä, voisi yhtyä heidän kanssaan tuttavalliseen seurusteluun. Yksikään heistä ei ole minulle ilmestynyt, ja kaikki, mitä kerron teille, on vain kuulopuheita ja niiden johtopäätöksiä. Sentähden, vaikka heidän olemassaolonsa on epäilemätön, minä menisin liian pitkälle, jos tahtoisin kuvailla teille heidän tapojaan ja luonnettaan. Täytyy osata olla myös tietämätön, poikani, ja minä olen erittäin arka siitä, etten esittäisi teille muita kuin kyllin selvästi havaittuja tosiseikkoja. Jättäkäämme siis nämä henget tai oikeammin nämä demiurgit etäiseen kunniaansa ja palatkaamme niihin loistaviin olentoihin, jotka meitä koskevat lähemmin. Nyt, poikani, teidän tulee heristää korvianne.
Puhuessani äsken teille kiertotähdistä eräänlaisella ylenkatseella minä tarkoitin ainoastaan näiden pienten pallojen ja hyrrien kovaa kamaraa ja kiinteää ulkokuorta ynnä sen päällä murheellisesti matelevia elikoita. Minä olisin puhunut toisella tapaa, jos henkeni olisi silloin sulkenut syliinsä kiertotähtien keralla myös niitä ympäröivän ilman ja huurut. Sillä ilma on, lähinnä tulta, ylevin alkuaine, josta johtuu, että kiertotähtien arvo ja loisto riippuu ilmasta, missä ne uiskentelevat. Nämä pilvet, nämä pehmeät autereet, nämä tuulahdukset, nämä seijastukset, nämä siniaallot, nämä kullasta ja purppurasta kudotut, väikkyvät saaret, jotka kulkevat meidän päämme päällä, ovat jumalallisten heimojen asuinsijoja. Niitä nimitetään keijuiksi ja salamantereiksi. Ne ovat äärettömän rakastettavia ja kauniita luontokappaleita. Meille on mahdollista ja sopivaista muodostaa heidän kanssaan suhteita, joiden suloutta tuskin voimme aavistaa. Salamanterien rinnalla on hovin tai kaupungin kaunein nainen vain vastenmielinen marakatti. He antautuvat mielellään ajattelijoille. Te olette epäilemättä kuullut puhuttavan tuosta ihmeestä, joka seurasi hra Descartesta kaikilla hänen matkoillaan. Toiset sanoivat, että se oli luonnollinen tyttö, jota hän aina kuljetti kerallaan, toiset, että se oli automaatti, jonka hän oli verrattomalla taidolla valmistanut. Itse asiassa se oli salamanteri, jonka tuo viisas mies oli ottanut hyväksi ystävättärekseen. Hän ei eronnut koskaan siitä. Eräällä matkalla, jonka hän Hollannin vesillä teki, hän otti mukaan laivaansa sen, kallisarvoisesta puusta vuoltuun ja sisäpuolelta kiilusilkillä verhottuun arkkuun suljettuna. Tämän arkun muoto, ja varovaisuus, millä hra Descartes säilytti sitä, kiinnittivät kapteenin huomiota, joka filosofin nukkuessa kohotti sen kantta ja näki salamanterin. Tuo oppimaton ja törkeä mies luuli, että niin ihmeellinen luontokappale oli pirun työtä. Kauhistuneena hän heitti sen mereen. Te kai ymmärrätte, että tämä kaunis olento ei hukkunut sinne ja että sille oli helppoa jälleen tavata hyvä ystävänsä hra Descartes. Salamanteri pysyi tälle uskollisena, niin kauan kuin hra Descartes eli, ja jätti tämän matoisen maan hänen kuollessaan, koskaan enää takaisin palajamatta.
Olen kertonut teille tämän esimerkin, monien muiden joukosta, että saisitte jonkinlaisen käsityksen filosofien ja salamanterien välisistä lemmensuhteista. Nämä lemmensuhteet ovat liian yleviä ollakseen minkäänlaisten sopimusten orjuuttamia. Ja te myönnätte arvattavasti, että tuo naurettava koneisto, joka pannaan liikkeelle tavallisia avioliittoja solmittaessa, ei olisi paikallaan näissä yhtymisissä. Olisipa todellakin kaunista, jos peruukkipäinen notaari ja ihrainen pappi pistäisi nenänsä niihin! Nuo herrat ovat omiaan ainoastaan vahvistamaan miehen ja naisen raakoja avioita. Salamanterien ja ajattelijain häitä kunnioittavat läsnäolollaan arvokkaammat todistajat. Ilman asukkaat viettävät niitä venheissään, jotka keveiden tuulien kantamina liukuvat näkymättömillä laineilla, harppujen soidessa, ruusuilla koristetuin keulapuin. Mutta älkää silti luulko, että nämä liitot olisivat epävakaisia ja helposti rikottavia, vaikka niitä ei ole kirjoitettu likaiseen luetteloon halvassa sakaristossa. Niiden lujuuden takaavat henget: he karkeloivat pilvien päällä, mistä ukkonen iskee ja salamat sinkoavat. Minä ilmaisen teille asioita, poikani, jotka tulevat olemaan teille hyödyllisiä, sillä minä olen huomannut eräistä merkeistä, että te olette määrätty jonkun salamanterin vuodetoveriksi.
— Ah, hra d'Astarac, huudahdin minä, tuo kohtalo minua pelästyttää, ja minun omatuntoni on melkein yhtä levoton siitä kuin hollantilaisen kapteenin, joka heitti mereen hra Descartesin hyvän ystävättären. En voi estää itseäni ajattelemasta hänen tavallaan, että nämä ilmavat naiset ovat piruja. Minä pelkäisin kaduttavani sieluni heidän kanssaan seurustellessani, sillä ovathan, jalo herra, nuo avioliitot luonnonvastaisia eivätkä myöskään jumalallisen lain mukaisia. Jospa hra Jérôme Coignard, kunnon mestarini, olisi tässä ja kuulisi teidän puhettanne! Olen varma, että hän varustaisi minut hyvillä todistuskappaleilla teidän salamanterienne suloja ja teidän kaunopuheisuuttanne vastaan, jalo herra.
— Apotti Coignard, sanoi hra d'Astarac, on erinomainen kääntäjä kreikankielestä. Mutta hänet on pysytettävä kirjojensa keskellä. Hänessä ei ole filosofia niin nimeksikään. Mitä tulee teihin, poikani, niin te puhutte yksinkertaisesti kuin ainakin vähätietoinen, ja teidän esittämienne syiden heikkous saattaa minut alakuloiseksi. Nämä yhtymiset, sanotte te, ovat luonnonvastaisia. Mitä te siitä tiedätte? Ja millä tavoin te voisitte siitä tietää mitään? Kuinka on mahdollista määrätä, mikä on luonnollista ja mikä ei ole? Tunnetaanko kyllin maailmankaikkeuden Isistä, että voitaisiin erottaa, mikä on myötäistä, mikä vastaista hänelle? Mutta paremmin sanoen: mikään ei ole vastaista hänelle, vaan kaikki myötäistä, koska ei ole olemassa mitään, joka ei kuuluisi hänen elintensä toimintaan eikä seuraisi hänen ruumiinsa lukemattomia asenteita. Mistä tulisivat, kysyn teiltä, vastustajat, jotka voisivat loukata häntä? Mikään ei toimi häntä vastaan eikä ulkopuolella häntä, ja voimat, jotka näyttävät häntä vastaan taistelevan, ovat vain hänen oman elämänsä ilmiöitä.
Vain vähätietoiset ovat kyllin varmoja itsestään voidakseen määrätä eron luonnollisen ja luonnottoman teon välillä. Mutta hyväksykäämme hetkeksi heidän harhauskonsa ja heidän ennakkoluulonsa ja olkaamme myöntävinämme, että voitaisiin tehdä luonnonvastaisia tekoja. Olisivatko nämä teot silti huonoja ja tuomittavia? Näin kysyessäni minä pidän kiinni siveyssaarnaajien tavallisesta mielipiteestä, jonka mukaan hyve on ponnistelua vaistoja vastaan, työtä niiden taipumuksien kukistamiseksi, jotka piilevät meidän sisässämme, sanalla sanoen taistelua alkuperäisen ihmisen kanssa. Heidän oman tunnustuksensa mukaan hyve on vastoin luontoa, eivätkä he siis voi tuomita tekoa, olkoon se millainen hyvänsä; ominaisuuden vuoksi, joka sille on yhteistä hyveen kanssa.
Poikani: olen tehnyt tämän poikkeuksen aineestani osoittaakseni teille, kuinka säälittävän köykäisiä teidän esittämänne syyt ovat. Loukkaisin teitä, jos luulisin, että teillä vielä olisi jotakin epäilystä sen lihallisen rakkauden viattomuudesta, joka ihmisellä voi olla salamanterien kanssa. Tietäkää siis, että nämä avioliitot, kaukana siitä että ne olisivat uskonnollisen lain kieltämiä, ovat päinvastoin sen säätämiä yksinomaisiksi avioiksi ihmisille. Olen heti sen teille selkeästi todistava.
Hän keskeytti puheensa, otti nuuskarasian taskustaan ja pisti nenäänsä hyppysellisen siitä.
Yö oli äänetön ja syvä. Kuu heitti virralle väreileviä säteitään, joiden kera lyhtyjen luomat kajastukset karkeloivat. Yöperhot lensivät kevein kaartein meidän ympärillämme. Hyttysten terävä surina kohosi kohti äärettömyyden hiljaisuutta. Sellainen sulous virtaili alas taivaalta, että näytti kuin olisi tähtien valo ollut maidolla sekoitettu.
Hra d'Astarac jatkoi jälleen:
— Raamattu, ja pääasiallisesti Mooseksen kirjat, poikani, sisältävät suuria ja hyödyllisiä totuuksia. Tämä mielipide näyttää hassulta ja järjettömältä, kun ottaa lukuun sen kohtelun, joka jumaluusoppineiden taholta on tullut Kirjojen kirjan osaksi, kuten he sitä nimittävät. Tutkimuksillaan, katselmuksillaan ja selityksillään he ovat tehneet siitä erehdysten käsikirjan, mahdottomuuksien kirjaston, älyttömyyksien aarreaitan, valheiden kammion, typeryyksien kokoelman, oppimattomuuden lukion, hulluuden museon, sanalla sanoen inhimillisen tuhmuuden ja ilkeyden varastohuoneen. Tietäkää, poikani, että se alkuaan oli temppeli, joka oli taivaan valoa tulvillaan.
Minun osakseni on tullut tuo suuri onni puhdistaa se jälleen alkuperäiseen kirkkauteensa. Ja totuus pakottaa minut sanomaan, että tässä työssä on Mosaïde paljon auttanut minua heprealaisten kielen ja aakkosten syvällä taidollaan. Mutta älkäämme eksykö pois varsinaisesta aineestamme. Tietäkää siis ensiksikin, poikani, että raamatun sanat ovat kuvaannollisia. Teologien pääerehdys on ollut juuri se, että he ovat käsittäneet puustavillisesti sen, mikä on vain vertauskuvallisesti käsitettävä. Pitäkää tämä totuus visusti mielessänne koko seuraavan esitykseni kestäessä.
Kun se demiurgi, jota Jehovaksi nimitetään ja jolla on myös paljon muita nimiä, koska häneen yleisesti sovitetaan kaikki laatua tai paljoutta ilmaisevat mainesanat, oli — minä en tahdo sanoa: luonut maailman, sillä se olisi ilmeistä typeryyttä, — vaan kalustanut pienen sopen maailmankaikkeudesta Aadamin ja Eevan asuinsijaksi, oli avaruus eräiden ylevien olentojen kansoittama, joita Jehova ei ollut luonut ja joita hän ei olisi voinut luoda. Ne olivat useiden muiden, vanhempien ja häntä taitavampien demiurgien työtä. Hänen taitonsa ei ollut suurempi kuin erinomaisen ruukuntekijän, joka voi savesta muovailla ruukkujen kaltaisia olentoja, juuri sellaisia kuin me olemme. Minä en sano tätä häntä halventaakseni, sillä sellainenkin työ on vielä paljon ihmisvoimien yläpuolella.
Mutta on kuitenkin merkittävä tosiasiaksi se alhainen luonne, mikä tuon seitsenpäiväisen työn tuloksilla on. Jehova loi luomakuntansa, ei tulesta, joka yksin voi elämän mestariteoksia synnyttää, vaan loasta, josta hän ei voinut aikaansaada muuta kuin kekseliään keramistin ennätyksiä. Me emme, poikani, ole muuta kuin eläviä saviastioita. Eikä myös voi soimata Jehovaa siitä, että hän olisi työnsä arvoa omassa mielessään liioitellut. Jos hän ensi hetkellä ja vielä luomistyönsä kiihkossa huomasikin hyväksi sen, hän ei vitkastellut tunnustaa erehdystään, ja raamattu on täynnä hänen tyytymättömyytensä ilmauksia, tyytymättömyyden, joka toisinaan kehittyi huonoksi tuuleksi, jopa vihaksikin. Koskaan ei taideniekka ole kohdellut työnsä tuotteita suuremmalla inholla ja halveksumisella. Hän päätti jo hävittääkin ne ja todellakin hän hukutti enimmän osan niistä. Vedenpaisumus, jonka muiston juutalaiset, kreikkalaiset ja kiinalaiset ovat meille säilyttäneet, muodostui viimeiseksi pettymykseksi tuolle onnettomalle demiurgille. Hän havaitsi pian itsekin moisen väkivallan hyödyttömyyden ja naurettavuuden ja hän vaipui alakuloisuuteen ja välinpitämättömyyteen, joka lakkaamatta on Noakin ajoista meidän päiviimme asti vain suuremmaksi kehittynyt ja on nykyään huipussaan. Mutta minä huomaan menneeni liian pitkälle. Näiden laajaperäisten asioiden varjopuoli on juuri siinä, että niitä on vaikea rajoittaa. Kun meidän henkemme ottaa niitä käsitelläkseen, se on niiden auringon lasten kaltainen, jotka yhdellä ponnahduksella hypähtävät maailmasta toiseen.
Palatkaamme maalliseen paratiisiin, johon demiurgi oli kaksi kättensä valmistamaa savimaljakkoa, Aadamin ja Eevan, asettanut. He eivät suinkaan eläneet siellä yksin eläinten ja kasvien kera. Ilman henget, tulen demiurgien taideluomat, liitelivät heidän päänsä päällä ja katselivat heitä uteliaisuudella, myötätunnon ja säälin sekaisella. Juuri tämän oli Jehova nähnyt ennakolta. Kiirehtikäämme lausumaan se hänen kunniakseen, hän oli luottanut tulenhenkiin, joita me nyt voimme nimittää niiden oikealla nimellä keijuiksi ja salamantereiksi, ja toivonut, että hänen savikuvansa tulisivat näiden avulla paremmiksi ja täydellisemmiksi. Hän oli viisaudessaan sanonut itselleen: "Minun Aadamini ja minun Eevani eivät ole läpikuultavia, he ovat tomun orjia ja kaipaavat ilmaa ynnä valoa. Minä en ole voinut antaa siipiä heille. Mutta yhtyen keijuihin ja salamantereihin, jotka ovat minua mahtavamman ja ylevämmän demiurgin tekemiä, he tulevat siittämään lapsia, jotka jatkavat samalla valon ja tomun sukua ja joilla vuorostaan on oleva heitä itseään kirkkaampia lapsia, siksi kuin heidän jälkeläisensä ovat melkein yhtä kauniita kuin ilman ja tulen pojat ja tyttäret."
Hän ei ollut, totta puhuen, myöskään laiminlyönyt mitään, millä kiinnittää keijujen ja salamanterien katseet Eevaansa ja Aadamiinsa. Hän oli muovaillut naisen amforan muotoiseksi, antanut hänelle kaartuvien viivojen sopusoinnun, joka yksin olisi riittävä todistus siitä, että hän oli geometrien ruhtinas, ja onnistunut korvaamaan aineen törkeyden muodon upeudella. Hän oli veistänyt Aadamin vähemmän hyväilevällä, mutta jäntevämmällä kädellä ja muodostanut hänen ruumiinsa niin sopusuhtaiseksi, niin täydellisten mittojen mukaan, että kreikkalaiset sittemmin voivat sovelluttaa ne rakennustaiteeseen ja että näistä mitoista ja muodoista kehittyi vihdoin koko heidän temppeliensä ihanuus.
Te näette siis, poikani, että Jehova oli tehnyt parhaansa saadakseen luontokappaleensa kyllin arvokkaiksi niille ilmaville suuteloille, joiden hän toivoi tulevan heidän osakseen. Hänen huolenpitonsa siitä, että nämä yhtymiset tulisivat hedelmällisiksi, jätän tässä lähemmin koskettelematta. Sukupuolien älykäs järjestely todistaa kyllin hänen viisauttaan tässä suhteessa. Myöskin voi hän aluksi onnitella itseään viekkaudestaan ja taitavuudestaan. Sanoin, että keijut ja salamanterit katselivat Aadamia ja Eevaa tuolla uteliaisuudella, tuolla myötätunnolla, tuolla hellyydellä, jotka ovat rakkauden ensimmäiset ainekset. He lähestyivät heitä ja tarttuivat niihin kekseliäisiin ansoihin, joita Jehova oli asettanut ja virittänyt heidän varalleen näiden kahden amforan kaartuviin muotoihin. Ensimmäinen mies ja ensimmäinen nainen nauttivat vuosisatoja ilmanhenkien suloisia syleilyjä ja säilyivät heidän kauttaan ikinuorekkaina.
Sellainen oli heidän osansa, sellainen on kerran oleva myös meidän. Miksi väsyivätkään ihmisheimon kantavanhemmat näihin yleviin hekkumiin ja etsivät niitä rikollisia iloja, joita he voivat tarjota toisilleen? Mutta te ymmärrätte, poikani: he olivat tehdyt savesta ja he rakastivat lokaa. Ah! He rupesivat seurustelemaan keskenään samalla tapaa kuin he ennen olivat henkien kera seurustelleet.
Juuri sen oli demiurgi heiltä kieltänyt mitä nimenomaisimmin. Peläten, ja syystä kyllä, että he yhdessä saisivat lapsia, kömpelöitä, raskaita ja maasyntyisiä, kuten he itsekin, hän oli kieltänyt heitä ankarimman rangaistuksen uhalla toisiaan lähestymästä. Näin on tuo Eevan sana ymmärrettävä: "Sen puun hedelmästä, joka on keskellä paratiisia, on Jumala sanonut: älkää syökö siitä älkääkä koskeko siihen, ettette kuolisi." Sillä te ymmärrätte kyllä, poikani, että omena, joka houkutteli poloista Eevaa, ei suinkaan ollut omenapuun hedelmä, ja että se on vertauskuva, jonka merkityksen minä nyt olen ilmaissut teille. Jehova, vaikkakin epätäydellinen sekä joskus väkivaltainen ja oikullinen, oli liian älykäs demiurgi suuttuakseen omenan tai granaattiomenan takia. Täytyy olla piispa tai kapusiini kannattaakseen niin eriskummallisia mielikuvitteluja. Ja Eevan rangaistus, joka oli hänen rikoksensa mukainen, todistaa, että omena oli juuri se, miksi minä väitän sitä. Hänelle ei sanottu: "Sinä olet sulattava ruokasi kivulla", vaan: "Sinä olet synnyttävä kivulla." Mutta mitä yhteyttä voisi olla omenan ja vaivalloisen synnyttämisen välillä? Sitävastoin on rangaistus täysin tarkka ja johdonmukainen, jos rikos on sellainen kuin minä olen kuvannut teille.
Siinä, poikani, perisynnin todellinen selitys. Se opettaa teille, että velvollisuutenne on pysyä naisista erillänne. Vaisto, joka teitä vetää heihin, on turmiollinen. Kaikki lapset, jotka tätä tietä syntyvät, tulevat tuhmiksi ja onnettomiksi.
— Mutta, jalo herra, huudahdin minä hämmästyneenä, voiko siis syntyä lapsia myös muulla tapaa?
— Onnellista kyllä, vastasi hän, syntyy lukuisasti lapsia ihmisten ja ilmanhenkien yhtymisistä. Ja ne lapset ovat kauniita ja älykkäitä. Siten syntyivät jättiläiset, joista Hesiodos ja Mooses puhuvat. Siten syntyi Pythagoras, jolle hänen äidillinen salamanterinsa oli antanut kultaisen reiden. Siten syntyivät Aleksanteri Suuri, jota sanottiin Olympiaan ja erään käärmeen pojaksi, Scipio Africanus, Aristomenus Messenialainen, Julius Caesar, Porphyrius, keisari Julianus, tulenpalveluksen palauttaja, jonka Konstantinus Luopio oli poistanut, samoin taikuri Merlin, joka oli erään keijun ja uskonnollisen naisen, s.o. Kaarle Suuren tyttären poika, samoin Pyhä Tuomas Aquinolainen, Paracelsus, ja nyt viimeiseksi hra van Helmont.
Minä lupasin hra d'Astaracille, koska asiat kerran niin olivat, yhtyä jonkun salamanterin ystäväksi, jos vain kukaan heistä olisi kyllin rakastettava minusta huoliakseen. Hän vakuutti minulle, että varmasti tulisin sellaisia kohtaamaan, enkä ainoastaan yhtä, vaan kaksikymmentä tai kolmekymmentä, joiden suhteen minulla ei tulisi olemaan muuta kuin vaikea valinnan pula. Ja minä kysyin filosofilta, en juuri haluten yrittää tuota seikkailua, vaan häntä miellyttääkseni, kuinka olisi mahdollista päästä yhteyteen noiden olentojen kanssa.
— Mikään ei ole helpompaa, hän vastasi minulle. — Riittää vain pyöreä lasipullo, jonka käytön olen teille selittävä. Minulla on kotonani koko joukko sellaisia pulloja ja minä olen työkammiossani antava teille kaikki välttämättömät ohjeet. Mutta olkoon nyt kylläksi tällä kertaa.
Hän nousi ja astui kohti rantaa, missä lautturi odotti meitä maaten selällään ja kuorsaten kuutamossa. Heti jälleen maalle päästyämme hra d'Astarac poistui nopeasti ja hävisi minulta yön pimeyteen.
13.
Tämä pitkä keskustelu jätti minuun vain epämääräisen unen vaikutuksen: ajatus Cathérinesta oli läheisempi minulle. Niistä ylevistä asioista huolimatta, joita olin saanut kuulla, minua halutti suuresti nähdä häntä, vaikka en ollut syönyt mitään illalliseksi. Filosofin aatteet eivät olleet tunkeneet kyllin syvälle tietoisuuteeni, että tuo kaunis tyttö olisi käynyt minulle millään tavoin vastenmieliseksi edes mielikuvituksessa. Olin päättänyt käyttää loppuun saakka hyvää onneani häneen nähden, ennenkuin antautuisin ilman kauniiden raivotarten valtaan, jotka eivät ollenkaan kärsi maallisia kilpailijattaria. Minun pelkoni oli, että Cathérine olisi niin myöhäiseen hetkeen katsoen väsynyt minua odottamaan. Ohjasin kulkuni pitkin virran viertä, juoksin yli Pont Royalin ja syöksyin du Bac-kadulle. Minuutissa olin Grenelle-kadulla, jossa kuulin huutoja ja aseiden helinää. Meteli tuli talosta, jonka Cathérine oli kuvannut minulle. Sen edessä katukäytävällä liikkui varjoja ja lyhtyjä ja sieltä kuului ääniä:
— Apuun, Jeesus! Minut murhataan!… Kiinni kapusiiniin! Lyökää! Pistäkää häntä! — Jeesus, Maaria, auttakaa! Siinä kaunis salakosija! Usu! Usu! Pistäkää, lurjukset, pistäkää lujasti häntä!
Naapuritalojen ikkunat aukenivat, ja niistä näkyi päitä ja yömyssyjä.
Äkkiä koko tämä liike ja hälinä vilisi ohitseni niinkuin metsästysseurue, ja minä tunsin veli Angen, joka juoksi niin nopeasti, että hänen sandaalinsa antoivat selkäsaunaa hänelle, samalla kuin kolme pitkää lakeijaroikaletta, asestettuina kuin sveitsiläiset, ajoi häntä aivan läheltä takaa ja pisteli häntä peräpuoliin pertuskainsa kärjillä. Heidän herransa, vanttera ja punaverinen nuori aatelismies, usutti lakkaamatta heitä äänin ja liikkein, joita koiria kohtaan käytetään.
— Usu! Usu! Pistäkää! Sillä on paksu nahka, pedolla!
— Ah, hyvä herra, sanoin hänelle, kun hän oli saapunut aivan lähelle minua, — teissä ei ole sääliä ollenkaan.
— Hyvä herra, sanoi hän minulle, — näkee kyllä, että tämä kapusiini ei ole hyväillyt teidän rakastajatartanne ja että te ette ole yllättänyt naistanne, kuten minä äsken, tuon haisevan otuksen sylistä! Täytyyhän suvaita hänen pohattaansa, kun kerran on maailmanmies. Mutta kapusiinia ei voi sietää. Tuo portto olisi poltettava!
Ja hän osoitti minulle Cathérinea, joka seisoi porttikäytävässä paitasillaan, silmät kyynelistä kimaltavina, tukka hajallaan, väännellen käsiään, kauniimpana kuin milloinkaan, kuiskien riutuvalla äänellä, joka raateli sydäntäni:
— Älkää tappako häntä! Se on veli Ange, se on se pikku munkki!
Lakeijahirtehiset palasivat ja ilmoittivat, että heidän oli täytynyt lakata ajostaan yövartijan takia, joka oli heidän tielleen ilmestynyt. Sitä ennen he olivat kuitenkin pistäneet piikkinsä puolensormen syvältä pyhän miehen takapuoleen. Yömyssyt hävisivät ikkunoista, jotka jälleen sulkeutuivat, ja nuoren aatelismiehen keskustellessa miestensä kanssa minä lähestyin Cathérinea, jonka kyynelet kuivivat jo poskien somiin hymykuoppiin.
— Munkki poloinen on pelastunut, sanoi hän minulle. — Mutta minä vapisin jo hänen tähtensä. Miehet ovat hirvittäviä. Kun he rakastavat, niin he kieltäytyvät käsittämästä mitään.
— Cathérine, sanoin hänelle sangen loukkautuneena, ettekö ole minua muun vuoksi kutsunut kuin että saisin olla läsnä teidän ystävienne riidassa? Ah, minulla ei ole mitään oikeutta ottaa siihen osaa.
— Teillä olisi, herra Jacques, hän sanoi, teillä olisi, jos te olisitte tahtonut.
— Mutta, sanoin vielä hänelle, te näytätte olevan Parisin suosituin nainen. Ette puhunut minulle mitään tuosta nuoresta aatelismiehestä.
— En ajatellut häntä. Hän tuli aivan äkkiarvaamatta.
— Hän yllätti teidät veli Angen sylistä.
— Hän luuli näkevänsä jotakin, jota ei ollut. Hän on virmapää, jota on mahdoton saada järkiinsä.
Hänen puoliavoimen paitansa pitsien lomasta näkyi paisuva, kauniin hedelmän kaltainen nisä, puhkeavalla ruusulla kukitettu. Minä painoin hänet syliini ja peitin hänen rintansa suudelmilla.
— Taivas! huusi hän, kadulla! Ja hra d'Anquetilin silmien edessä!
— Kuka se on? Hra d'Anquetil?
— Se on hän, joka tahtoi murhata veli Angen, hitto vie. Kuka muu se voisi olla?
— Ei, se on totta, Cathérine, sen ei tarvitse olla kukaan muu. Ystävänne seisovat jo riittävän lukuisina ympärillänne.
— Hra Jacques, älkää herjatko minua, pyydän.
— Minä en herjaa teitä, Cathérine. Minä tunnustan teidän sulonne, joille tahtoisin osoittaa samaa kunnioitusta kuin niin monet muutkin.
— Hra Jacques, sananne haiskahtavat ikävästi teidän kunnon isänne paistintuvalta.
— Neiti Cathérine, te olitte vielä äskettäin sentään sangen tyytyväinen saadessanne henkäistä sen liedenhajua.
— Hyi! Mikä halpa mies! Mikä laattajalka! Hän loukkaa naista!
Hän alkoi haukkua ja viskellä vihojaan, hra d'Anquetil jätti miehensä, tuli meidän luoksemme, tyrkkäsi hänet sisälle taloon, nimitellen häntä hävyttömäksi portoksi ja pirunpenikaksi, astui hänen jäljestään porraskäytävään ja löi oven kiinni minun nenäni edessä.
14.
Ajatukseni pyörivät Cathérinessa koko viikon tämän ikävän seikkailun jälkeen. Hänen kuvansa loisti folio-teosten lehdiltä, joiden yli kumartuneena istuin kirjastossa kunnon mestarini vierellä. Photius, Olympiodorus, Fabricius, Vossius, kaikki haastelivat minulle vain pienestä, pitsipaitaisesta neitosesta. Nämä näyt houkuttelivat minua laiskuuteen. Mutta hra Jérôme Coignard, joka oli yhtä suvaitsevainen muita kuin itseäänkin kohtaan, hymyili vain hyväntahtoisesti minun hämmingilleni ja hajamielisyydelleni.
— Jacques Paistinkääntäjä, virkahti kunnon mestarini eräänä päivänä minulle, — eikö sinua ole koskaan hämmästyttänyt moraalin muuttuvaisuus vuosisatojen vieriessä? Tähän ihmeteltävään astaracilaiseen kirjastoon kootut kirjat todistavat ihmisten epävarmuutta tuohon asiaan nähden. Kiinnitän sinun huomiotasi, poikani, istuttaakseni sieluusi tuon tukevan ja terveellisen ajatuksen, ettei ole mitään hyviä tapoja uskonnon ulkopuolella ja että ajattelijain ydinlauselmat, joilla he tahtovat luonnollista siveyttä perustaa, ovat vain hassuja päähänpistoja ja turhaa parranpärinää. Siveyden perustus ei ole luonnosta etsittävä, joka itsessään on välinpitämätön ja tietämätön niin pahasta kuin hyvästäkin. Siveyden perustus on Jumalan sanasta etsittävä, josta ei ole poikettava, ellei heti siistillä tavalla kadu sitä. Inhimilliset lait perustuvat hyötyyn, ja tämä hyöty voi olla ainoastaan näennäinen ja epävarma, sillä eihän kukaan tiedä luonnollisesti, mikä on hyödyllistä ihmisille ja mikä heille todellisesti sopivaa. Sitäpaitsi on meidän vanhoihin tapoihin perustuvista laeistamme runsas toinen puoli, jotka saavat kiittää syntyperästään ainoastaan ennakkoluuloa. Inhimillisiä lakeja pitää voimassa rangaistuksen uhka, jota voidaan välttää viekkaudella ja teeskentelyllä. Jokainen, jonka ajatuskyky on hiukankin kehittynyt, on niiden yläpuolella. Ne ovat vain ansoja pöllöpäitä varten.
Toisin, poikani, on jumalallisten lakien laita. Ne ovat vanhettumattomia, vääjäämättömiä ja pysyväisiä. Niiden nurinkurisuus on vain näennäinen ja kätkee käsittämätöntä viisautta. Jos ne loukkaavat meidän järkeämme, tapahtuu se siksi, että ne ovat meidän järkeämme korkeammat ja että ne ovat sopusoinnussa ihmisen todellisten eikä hänen näennäisten tarkoitusperiensä kanssa. Näitä lakeja on noudatettava, jos on onni tuntea ne. Myönnän kuitenkin mielelläni, että näitä lakeja, jotka sisältyvät kymmeniin käskyihin ja kirkon ohjeisiin, on usein vaikea, jopa mahdotonkin noudattaa ilman jumalallisen armon apua, jota joskus saa kauan odottaa, koska meidän velvollisuutemme on toivoa sitä. Siksi me kaikki olemme vaivaisia syntisiä.
Ja juuri siinä täytyy ihmetellä kristillisen kirkon viisasta käytännöllisyyttä, että se perustaa autuudentoivon pääasiallisesti katumukseen. On huomattava, poikani, että suurimmat pyhimykset ovat aina olleet katumuksentekijöitä, ja koska katumuksen määrä on sopusuhtainen rikoksen määrän kanssa, piilee juuri suurimmissa syntisissä suurimpien pyhimysten alkuaines. Voisin valaista tätä opinkaavaa lukuisilla ja ihmeteltävillä esimerkeillä. Mutta sanani riittänevät jo sinulle todistamaan, että pyhyyden ensimmäisiä aineksia ovat irstaus, huono elämä ynnä kaikkinainen lihan ja hengen saastaisuus. Kun on kylläkseen kasannut tätä ainehistoa, ei ole tarvis muuta kuin kehittää se teologian sääntöjen mukaiseksi ja niin sanoakseni muovailla se katumuksen muotoon, joka työ vaatii eräitä vuosia, eräitä päiviä ja joskus vain yhden tuokion, kuten nähdään täydellisen, musertavan synnintunnon tapauksista. Jacques Paistinkääntäjä: jos olet minut oikein ymmärtänyt, niin et kuluttane voimiasi viheliäiseen huoleen tulla kunnialliseksi mieheksi maailman mielen mukaan, vaan sinä olet koettava tyydyttää yksinomaan jumalallista oikeutta.
Minä ymmärsin kyllä sen korkean viisauden, joka sisältyi kunnon mestarini ydinlauselmiin. Pelkäsin ainoastaan tämän siveysopin siinä tapauksessa, että sitä ilman arvostelukykyä toteutettaisiin, voivan viedä ihmiset suurimpaan siveelliseen turmelukseen. Esitin epäilykseni hra Jérôme Coignardille, joka tyynnytti minut seuraavilla sanoilla:
— Jakobus Paistinkääntäjä, sinä et ota huomioon mitä juuri nimenomaan sanoin sinulle. Se, mitä sinä nimität siveelliseksi turmelukseksi, ei ole siveellistä turmelusta muuta kuin lainlaatijain ja tuomarien edessä, maallisten samoin kuin kirkollisten, ja vain inhimillisten lakien valossa katsottuna, jotka ovat mielivaltaisia ja vaihtuvia ja joiden noudattaminen sanalla sanoen todistaa pässinpäätä. Älykäs mies ei katso kunniakseen toimia niiden sääntöjen mukaisesti, joita Châtelet'ssa ja kirkko-oikeudessa sovellutetaan. Hän ajattelee vain sielunsa autuutta eikä pidä häpeänään astua taivaaseen niitä samoja mutkikkaita polkuja, joita suurimmat pyhimykset ovat polkeneet. Jos autuas Pelagia ei olisi harjoittanut sitä elinkeinoa, josta, kuten tiedät, luutunsoittajatar Jeannette elää Saint-Benôit-le-Betournén eteiskäytävässä, ei tällä pyhimyksellä olisi ollut tilaisuutta harjoittaa myöskään sen johdosta suurta ja runsasta katumusta. Jos hän olisi elänyt aviovaimona elämänsä keskinkertaisessa ja arkipäiväisessä kunniallisuudessa, on mitä luultavinta, että hän ei tälläkään hetkellä, jolloin minä puhun sinulle, soittaisi harppua sen tabernaakkelin edessä, jossa kaikkien pyhimysten pyhimys lepää sädekehineen. Nimitätkö sinä siveelliseksi turmelukseksi elämää, joka on niin kaunis edeltäpäin määrätyssä järjestyksessään? Päinvastoin moiset alhaiset puheenparret on jätettävä poliisiluutnantille, joka kuoltuaan ei saa ehkä pientäkään paikkaa taivaassa niiden onnettomien naisten takana, joita hän nyt häpeällisesti raastaa vankilaan. Lukuunottamatta sielun kadotusta ja ikuista tuomiota ei ole turmelusta, rikosta eikä mitään pahaa tässä matoisessa maailmassa, jonka tulee järjestyä ja ohjautua jumalallisen maailman mukaan. Tunnusta siis, poikani Paistinkääntäjä, että teot, jotka ihmisten edessä ovat enimmän moitittavat, voivat johtaa hyvään loppuun, äläkä yritä enempää sovittaa inhimillistä oikeutta jumalalliseen oikeuteen, joka yksin on oikea, ei meidän ymmärryksemme, vaan itse jumalallisen oikeuden määritelmän mukaan. Tällä hetkellä tekisit minulle palveluksen, poikani, jos tahtoisit hakea Vossiuksesta viiden tai kuuden epäselvän sanan merkityksen, joita Zozimos käyttää. Zozimoksen kanssa täytyy taistella pimeydessä, tällä salakavalalla tavalla, joka Aiaankin rohkeaa sydäntä tyrmistytti, mikäli Homeros kertoo, tuo kaikkien runoilijain ja historioitsijain ruhtinas. Näillä vanhoilla alkemisteilla oli karkea esitystapa. Manilius — toivon, ettei hra d'Astarac pidä pahana sitä — kirjoitti samoista asioista suuremmalla loisteliaisuudella.
Tuskin oli kunnon opettajani saanut viimeiset sanansa sanotuksi, kun kohosi varjo hänen ja minun välilleni. Se oli hra d'Astaracin, tai oikeammin, se oli hra d'Astarac itse, synkkänä ja ohuena kuin varjo. Joko hän ei ollut ollenkaan kuullut noita sanoja tai hän halveksi niitä, sillä hän ei osoittanut vähintäkään tyytymättömyyttä niiden johdosta. Hän päinvastoin ylisti hra Jérôme Coignardin intoa ja oppineisuutta sekä lisäsi, että hän yhä edelleen luotti tämän valistuneeseen apuun saadakseen onnelliseen päätökseen suurimman työn, mitä vielä milloinkaan ihminen oli yrittänyt. Sitten hän kääntyi minun puoleeni ja sanoi:
— Poikani, minä pyydän teitä astumaan tuokioksi alas työkammiooni. Tahdon siellä kertoa teille erään hyvin tärkeän salaisuuden.
Seurasin häntä siihen huoneeseen, jossa hän ensi kerralla oli ottanut,vastaan meidät, kunnon mestarini ja minut, sinä päivänä, jolloin me molemmat tulimme hänen palvelukseensa. Tapasin jälleen siellä nuo vanhat egyptiläiset kullattuine kasvoineen, seinää vasten nojallaan. Kurpitsan kokoinen lasipullo oli pöydälle asetettu. Hra d'Astarac vaipui eräälle sohvalle, viittasi minua istumaan eteensä, pyyhkäisi pari kolme kertaa otsaansa kädellään, joka oli raskas jalokivistä ja amuleteista, ja puhui:
— Poikani, minä en tahdo loukata teitä luulemalla, että teissä vielä meidän keskustelumme jälkeen Joutsensaarella olisi jäljellä epäilystä keijujen ja salamanterien olemassaolosta, joka on yhtä todellinen kuin ihmislasten. Se on paljon todellisempikin, jos todellisuuden mittana pidetään niiden muotojen kestävyyttä, joissa he ilmestyvät, sillä tuo olemassaolo on paljon pitempi kuin meidän. Salamanterit elävät vuosisadasta vuosisataan vanhenemattomassa nuoruudessa. Eräät heistä ovat nähneet Noakin, Meneen ja Pythagoraan. Heidän elämyksiensä runsaus ja heidän muistinsa virkeys tekevät heidän keskustelunsa erittäin viehättäväksi. On myös väitetty, että he ihmisten sylissä saavuttaisivat kuolemattomuuden, ja että juuri kuolemattomuuden toivo houkuttelisi heitä filosofien vuoteeseen. Mutta ne ovat valheita, jotka eivät voi mietekykyistä mieltä hairahduttaa. Kaikki yhteys sukupuolten välillä merkitsee kuolevaisuutta eikä suinkaan takaa kuolemattomuutta rakastaville. Jos meidän pitäisi elää aina, olisi rakkaus meille tuntematon. Samoin on laita salamanterien, jotka eivät etsi viisaiden miesten sylistä muuta kuin rodun kuolemattomuutta. Se onkin ainoa, jota on järjellistä toivoa itselleen. Ja vaikka minä tosin tieteen avulla uskon voivani kerran pidentää huomattavaan määrään ihmiselämää ja ulottaa sen vähintään viisi tai kuusi vuosisataa kestäväksi, niin en ole koskaan imarrellut itseäni voivani pitentää sitä rajattomiin. Olisi järjetöntä yrittää jotakin luonnon omaa järjestystä vastaan. Torjukaa siis luotanne, poikani, turhana taruna ajatus siitä kuolemattomuudesta, jonka suudelma muka antaa. Moni kabbalisti on häpeäkseen uskonut siihen. Mutta silti ei ole vähemmän totta, että salamanterit ovat taipuvaiset ihmisten rakkauteen. Te tulette pian sen kokemaan. Minä olen riittävästi valmistanut teidät heitä vastaanottamaan, ja koska teillä siitä yöstä saakka, jolloin tulitte nämä pyhät salaisuudet tuntemaan, ei ole ollut mitään epäpuhdasta kanssakäymistä naisten kera, te voitte nyt saada palkan pidättyväisyydestänne.
Minun luonnollinen suoruuteni kärsi kiitoksista, jotka näin olin ansainnut vastoin tahtoani, ja minä aioin jo tunnustaa hra d'Astaracille tuskalliset ajatukseni. Hän ei kuitenkaan antanut minulle aikaa siihen, vaan jatkoi vilkkaasti:
— Minulla ei nyt ole enää muuta tehtävää, poikani, kuin antaa teille avain henkien valtakuntaan. Ja minä tahdon heti antaa sen teille.
Hän nousi ja laski kätensä pyöreän lasipullon päälle, joka täytti puolet pöytää.
— Tämä pullo, hän sanoi, on täynnä aurinkopölyä, joka on niin puhdasta, ettette näe sitä. Sillä se on aivan liian hienoa ihmisten karkeille aistimille. Täten, poikani, kaikkeuden kauneimmat aineosat ovat peitetyt meidän silmiltämme eikä niitä voi havaita muut kuin tiedemies, joka on varustettu sopivilla koneilla sitä varten. Näin jäävät esim. ilman virrat ja kedot teille näkymättömiksi, vaikka ne itse asiassa tarjoavat tuhat kertaa rikkaamman ja vaihtelevamman näköalan kuin kauneimmatkin maalliset maisemat.
Tietäkää siis, että tämä pullo sisältää aurinkopölyä, joka erikoisesti on omiaan lietsomaan ilmiliekkiin meissä piilevän tulen. Tämän liekehtimisen seuraus on pian ilmestyvä. Ja sen seurauksena on oleva niin suuri aistien hienostuminen, että me näemme ja voimme koskettaa niitä ilmavia hahmoja, jotka väikkyvät meidän ympärillämme. Niin pian kuin olette murtanut sinetin, joka sulkee tämän pullon suun, ja hengittänyt aurinkopölyä, joka siitä silloin on tuleva ulos, olette huomaava tässä huoneessa yhden tai useampia olentoja, jotka ruumiinsa kaartuvien viivojen sopusoinnulla saattavat teidät naista ajattelemaan, mutta jotka ovat paljon kauniimpia kuin kukaan nainen, sillä he ovatkin juuri salamantereita. Aivan varmaan on se salamanteri, jonka minä viime vuonna näin teidän isänne paistintuvassa, teille ensimmäisenä ilmestyvä, sillä hän on teille suosiollinen, ja minä kehoitan teitä tyydyttämään mitä pikimmin hänen halujaan. Asettukaa siis mukavasti tähän nojatuoliin, tämän pöydän ääreen, aukaiskaa pullo ja hengittäkää hitaasti sen sisällystä. Te olette pian näkevä kaiken, mitä olen teille ilmoittanut, kohta kohdalta toteutuvan. Jätän teidät. Hyvästi.
Ja hän hävisi oudolla, äkillisellä tavallaan. Minä jäin yksin tuon lasipullon eteen, epäröiden avata sitä, sillä pelkäsin, että jokin pyörryttävä kaasu leviäisi siitä. Ajattelin, että hra d'Astarac ehkä oli taitavasti täyttänyt sen höyryillä, jotka nukuttavat sen, joka niitä hengittää, ja saattavat hänet uneksimaan salamantereista. En ollut vielä tarpeeksi filosofi, että olisin toivonut tulla onnelliseksi sillä tavoin. Ehkä, ajattelin, nuo höyryt hulluttavat ihmisen. Epäluuloni oli niin suuri, että päätin jo lopuksi mennä kirjastoon ja kysyä neuvoa kunnon mestariltani hra apotti Coignardilta. Mutta minä oivalsin heti, että se olisi hyödytöntä. Niin pian kuin hän, sanoin itselleni, kuulisi minun puhuvan aurinkopölystä ja ilman hengettäristä, hän vastaisi minulle: "Jacques Paistinkääntäjä, paina mieleesi, poikani, ettet koskaan usko noihin mahdottomuuksiin, vaan aina vetoat järkeesi kaikessa, paitsi meidän pyhän uskontomme asioissa. Jätä pullosi ja aurinkopölysi ynnä kaikki muutkin kabbalistiset ja alkemistiset hullutukset!"
Luulin kuulevani hänen itsensä, kahden nuuskahyppysellisen välillä, pitävän tuon pienen esityksen, enkä tietänyt mitä vastata niin kristilliseen puheeseen. Toiselta puolen minä otin lukuun jo edeltäpäin, missä pulassa tulisin olemaan, kun hra d'Astarac kysyisi minulta uutisia salamantereista. Mitä vastata hänelle? Kuinka tunnustaa hänelle varovaisuuteni ja arkuuteni, ilman että hän samalla saisi vihiä pelostani ja epäluulostani? Sitäpaitsi minä olin itse tietämättäni utelias yrittämään tuota seikkailua. En ole herkkäuskoinen. Minulla on päinvastoin ihmeellinen ennakkotaipumus epäilyyn, ja tuo luonnonlahja tekee minut epäluuloiseksi myös terveen järjen, päivänselvien asioiden ja ylipäänsä kaiken suhteen. Kaikkeen, mitä minulle vain kummaa kerrotaan, minä vastaan: "Miks'ei?" Tuo "miks'ei" johti väärään luonnollisen älykkäisyyteni seisoessani salaperäisen pullon edessä. Tuo "miks'ei" taivutti minut herkkäuskoiseksi, ja on mieltäkiinnittävää panna merkille tässä tapauksessa seuraava tosiseikka: epäillä kaikkea on samaa kuin uskoa kaikkea. Siksi ei ole pidettävä sieluaan liian vapaana ja liian tyhjänä, ettei sinne ehkä kasaantuisi muodoltaan ja painavuudeltaan eriskummallisia tavaroita, jotka eivät yhtä helposti saa paikkaa järjellisesti uskovissa ja keskinkertaisesti kalustetuissa aivokopissa. Pitäen kättäni vahasinetin päällä minä muistelin mitä äitini oli kertonut minulle maagillisista lasipulloista, ja silloin "miks'ei"-epäilykseni kuiskasi minulle, että kentiespä sittenkin tuosta aurinkopölystä voisi erottaa ilman hengettäriä. Mutta niin pian kuin tuo ajatus oli saanut jalansijaa aivoissani ja näytti aikovan sinne asettua ja mukavasti sijoittua, silloin huomasin sen mauttomaksi, mahdottomaksi ja luonnottomaksi. Aatteet, kun ne saavat koteutua, käyvät nopeasti nenäkkäiksi. Vain harvat aatteet voivat olla muuta kuin miellyttäviä ohikulkijoita, ja tuo aate, josta edellä olen puhunut, oli kaikesta päättäen mielenvikainen. Kyselin itseltäni: Aukaisenko? enkö aukaise? Sillä aikaa sinetti, jota yhä pyöritin sormieni välissä, murtuikin äkkiä käteni alla, ja pullo oli auki nyt.
Minä odotin, minä tarkkasin. En nähnyt mitään, en tuntenut mitään. Tunsin pettymystä siitä: niin nopeasti ja taitavasti liukuu meidän sieluumme toivo päästä luonnon rajojen yli! En mitään. En edes epämääräisintä ja epätarkinta näkyä, en hajanaisinta mielikuvaa! Tapahtui mitä olin aavistanut: mikä pettymys! Tunsin ikäänkuin kaunaa siitä. Heittäydyin taapäin nojatuoliini ja vannoin noiden pitkä- ja mustasilmäisten egyptiläisten edessä, jotka minua ympäröivät, vasta paremmin sulkea sieluni kabbalistien valheilta. Tunnustin vielä kerran mielessäni kunnon mestarini viisauden ja päätin, hänen esimerkkiään seuraten, sallia järjen johdattaa itseäni kaikessa, mikä ei kuulu kristilliseen ja katoliseen uskontoon. Odottaa jonkun salamanteri-naisen käyntiä! Mikä yksinkertaisuus! Onko mahdollista, että salamantereita olisi olemassa? Mutta mitä siitä tiedetään, ja "miks'ei"?
Lämpö, joka oli ollut suuri jo keskipäivästä saakka, kävi nyt painostavaksi. Olin monen pitkän päivän istumisesta ja huoneilmasta tylsistynyt ja tunsin kummallisen raskauden otsallani ja silmäluomillani. Oli kuin lähenevä ukkonen olisi minua painostanut. Käsivarteni vaipuivat alas, pääni kallistui taaksepäin, silmäni sulkeutuivat, ja minä siirryin puoliuneen, joka oli täynnä irstaita varjoja ja kullattuja egyptiläisiä. En osaa sanoa, kuinka kauan kesti tämä epämääräinen tila, jonka aikana lemmen vaisto yksin eli minussa kuin tuli yössä, mutta minut herätti siitä keveiden askelten ja kahisevien helmojen ääni. Aukaisin silmäni ja kirkaisin kovasti.
Edessäni seisoi ihmeellinen olento, mustassa satiinipuvussa, joka oli pitseillä reunustettu, tumma, mutta sinisilmäinen, lujapiirteinen, iho tuores ja nuori, posket pyöreät ja suu näkymättömän suudelman henkevöimä. Hänen lyhyen hameensa alta näkyi pari pientä, rohkeata, iloista ja pirteätä jalkaa. Hän seisoi suorana, pyylevänä, jonkun verran karkeatekoisena hekumallisessa täydellisyydessään. Samettinauhan alta, jota hän kantoi kaulassaan, näkyi neliskulmainen osa ruskeaa ja kuitenkin huikaisevaa povenkumpua. Hän katseli minua uteliaan näköisenä.
Huomautin jo, että uni oli tehnyt minut lemmenkiihkoiseksi. Nousin ja syöksyin häntä kohden.
— Anteeksi, hän sanoi, minä etsin hra d'Astaracia.
Minä sanoin hänelle:
— Hyvä neiti, täällä ei ole hra d'Astaracia. Täällä ei ole muita kuin te ja minä. Minä odotin teitä. Te olette minun salamanterini. Minä avasin kristallipullon. Te tulitte, te olette minun.
Minä syleilin häntä ja peitin suudelmilla kaiken, mitä huuleni voivat löytää paljasta ihoa hänessä.
Hän irroittihe ja sanoi:
— Te olette hullu.
— Luonnollisesti olen, vastasin minä hänelle. — Kuka ei olisi minun sijassani?
Hän loi silmänsä alas, punastui ja hymyili. Minä heittäydyin hänen jalkoihinsa.
— Koska hra d'Astarac ei ole täällä, hän sanoi, on minun poistuttava.
— Jääkää! huusin minä ja suljin oven salpaan.
Hän kysyi minulta:
— Tiedättekö, saapuuko hän pian?
— Ei, neiti, hän ei saavu pitkään aikaan! Hän on jättänyt minut yksin salamanterien kanssa. En heistä tahdo muuta kuin yhden, ja se olette te!
Otin syliini hänet, kannoin hänet sohvalle, vaivuin siihen hänen kerallaan, peitin hänet suudelmilla. En enää tuntenut itseäni. Hän huusi, minä en kuunnellut sitä ollenkaan. Hän torjui minua kämmenillään, hän raateli minua kynsillään, mutta tuo turha puolustelu vain kiihoitti halujani. Minä painoin taapäin hänet, minä pusersin hänet voitetuksi ja voimattomaksi. Hän sulki silmänsä, hänen ruumiinsa herposi ja antautui. Minä tunsin pian voitonriemussani, miten hänen kauniit käsivartensa, jälleen sovinnollisina, puristivat minua lähemmä häntä.
Sitten erottuamme, ah! tästä armaasta syleilystä me katselimme toinen toistamme hämmästyneinä. Hän valmisteli sopivaista ylösnousua ja järjesteli ääneti hameitaan.
— Minä rakastan teitä, sanoin hänelle. — Mikä teidän nimenne on?
En uskonut, että hän oli salamanteri, enkä totta puhuen ollut sitä koskaan oikein uskonutkaan.
— Minun nimeni on Jahel, hän sanoi.
— Kuinka! Te olette Mosaïden sisarentytär!
— Kyllä, mutta olkaa hiljaa. Jos hän tietäisi…
— Mitä hän tekisi?
— Oh, minulle ei mitään! Mutta teille paljon pahaa. Hän ei rakasta kristittyjä.
— Ja te?
— Oh, minä en rakasta juutalaisia.
— Jahel, rakastatteko te vähän minua?
— Mutta, hyvä herra, senjälkeen mitä me juuri olemme sanoneet toisillemme, tuntuu tuo teidän kysymyksenne minusta loukkaukselta.
— Se on totta, neiti, mutta minä koetan pyytää anteeksi sitä nopeutta, sitä sisällistä tulta, joka ei äsken antanut aikaa minulle teidän tunteitanne lähemmin tiedustaa.
— Oh, hyvä herra, älkää tehkö itseänne syyllisemmäksi kuin olette! Kaikki teidän väkivaltaisuutenne ja kaikki teidän sisälliset liekkinne eivät olisi hyödyttäneet teitä ollenkaan, ellette te olisi minua miellyttänyt. Nähdessäni teidät äsken nukkuvana tuossa nojatuolissa sain edullisen vaikutuksen teistä, minä odotin teidän heräämistänne ja lopun te tiedätte.
Minä vastasin hänelle suudelmalla. Hän maksoi sen takaisin. Mikä suudelma! Luulin metsämansikoiden sulavan suussani. Minun haluni heräsivät jälleen ja minä painoin hänet tulisesti sydämelleni.
— Tällä kertaa, sanoi hän minulle, tulee teidän olla vähemmän kiihkeä eikä ajatella vain itseänne. Ei pidä olla itsekäs rakkaudessa. Sitä eivät nuorukaiset koskaan kyllin tiedä. Alutta heitä voi kehittää.
Me vaivuimme nautinnon syvyyteen. Sitten sanoi jumalainen Jahel minulle:
— Onko teillä kampaa? Minä näytän noita-akalta.
— Jahel, vastasin minä hänelle, minulla ei ole kampaa. Minä odotin salamanteria. Minä jumaloin teitä.
— Jumaloikaa minua, ystäväni, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Te ette tunne Mosaïdea.
— Mitä! Jahel! Onko hän siis niin peljättävä sadan kolmenkymmenen vuoden iässä, josta hän on viettänyt seitsemänkymmentä vuotta erään pyramidin ontelossa?
— Ystäväni, minä huomaan, että teille on kerrottu taruja enostani ja että te olette ollut kyllin yksinkertainen uskoaksenne niitä. Hänen ikänsä on tuntematon. Minäkään en tiedä sitä, hän on ollut vanha siitä saakka kuin muistan. Tiedän ainoastaan, että hän on vankka ruumiiltaan ja harvinainen voimiltaan. Hän harjoitti pankkiliikettä Lissabonissa, jossa hän tuli tappaneeksi erään kristityn, yllätettyään hänet tätini Mirjamin luota. Hän pakeni ja vei minut kerallaan. Siitä saakka hän rakastaa minua äidin hellyydellä. Hän puhelee minulle niinkuin ainoastaan pikkulapsille loruillaan ja hän itkee nähdessään minut uneen vaipuneena.
— Te asutte hänen luonaan?
— Kyllä, vahtituvassa, puiston toisessa päässä.
— Minä tiedän, sinne vie mandragora-polku. Kuinka en ole ennen tavannut teitä? Mikä turmiollinen sattuma on estänyt minut teitä näkemästä, vaikka olen elänyt niin lähellä teitä? Mutta mitä sanonkaan: elänyt? Onko se elämää, jos elää teitä tuntematta? Te olette siis teljetty tuohon vahtitupaan?
— Minä olen todellakin sangen vartioitu enkä voi mielin määrin mennä kävelemään tai pistäytyä myymälöihin ja teatteriin. Mosaïden hellyys rajoittaa vapauteni. Hän vahtii mustasukkaisesti minua, ja ottamatta lukuun kuutta pientä kulta-astiaa, jotka hän on tuonut mukanaan Lissabonista, hän ei rakasta muita koko maailmassa. Koska hän on kiintynyt minuun paljon enemmän kuin aikoinaan täti Mirjamiin, on hän tappava teidät, ystäväni, vielä paremmalla omallatunnolla kuin hän tappoi portugalilaisen. Ilmoitan sen teille, että osaisitte olla varovainen, ja koska tiedän, että moinen vaara ei voi rohkeata miestä säikähdyttää. Oletteko jalosukuinen ja hyvästä perheestä, ystäväni?
— Ah, en, vastasin minä, isäni harjoittaa eräänlaista käsiteollista ammattia. Hän on liikemies.
— Onko hän ainakin valtionhankitsija? Onko hänellä jokin julkinen rahamiehen toimi? Eikö? Se on vahinko. Täytyy siis rakastaa teitä teidän itsenne tähden. Mutta sanokaa minulle totuus: eikö hra d'Astarac tule pian tänne?
Tuo nimi, tuo kysymys herätti kauhistavan epäluulon sielussani. Minä aloin epäillä, että suuri kabbalisti oli lähettänyt hurmaavan Jahelin leikkimään minun kanssani salamanteria. Syytin myös Jahelia sydämessäni, että hän olisi tuon vanhan hullun rakastajatar. Saadakseni heti selon siitä minä kysyin töykeästi häneltä, oliko hänen tapansa näytellä salamanteria tässä linnassa.
— En ymmärrä teitä, hän vastasi luoden minuun katseen, jossa viaton hämmästys heijastui. — Te puhutte niinkuin hra d'Astarac itse, ja voisi luulla hänen hulluutensa teihinkin tarttuneen, ellen olisi äsken tullut vakuutetuksi siitä, että teillä ei suinkaan ole samaa vastenmielisyyttä naisia kohtaan kuin hänellä. Hän ei voi sietää ketään naista, ja minua suorastaan vaivaa nähdä häntä ja puhua hänelle. Kuitenkin minä hain häntä äsken, kun tapasin teidät.
Iloiten siitä, että hän oli haihduttanut epäilyni, minä peitin hänet suudelmilla. Hän järjesti niin, että minä sain nähdä hänellä olevan mustat sukat, jotka olivat polven yläpuolella kiinnitetyt timanttisolkisilla sukkanauhoilla, ja tuo näky toi minun mieleeni jälleen ne ajatukset, mitkä olivat hänelle mieluisimmat. Lisäksi hän kiihoitti minua niihin suurella taidolla ja tulisuudella, ja minä huomasin, että hän alkoi lämmetä leikkiin, juuri silloin kun minä aloin väsyä siihen. Tein kuitenkin parhaani ja olin kyllin onnellinen vielä tälläkin kertaa säästääkseni tuolta olennolta loukkauksen, jota hän olisi kaikkein vähimmin ansainnut. Hän ei näyttänyt olevan tyytymätön minuun. Hän nousi tyynesti ja sanoi:
— Ettekö todellakaan tiedä, tuleeko hra d'Astarac piakkoin? Tunnustan tulleeni häneltä pyytämään enoni eläkettä, josta hän on velkaa pienen summan hänelle. Tarvitsen juuri nyt todellakin tuota summaa.
Minä vedin anteeksipyydellen kukkarostani kolme ainoaa kultarahaani, ja hän olikin kyllin ystävällinen ottaakseen ne vastaan. Se oli kaikki, mitä minulla vielä oli jäljellä salatieteilijän anteliaisuudesta, jota hän liian harvoin osoitti. Tuo kabbalisti, joka piti ammattinaan halveksia rahaa, unohti sen pahempi maksaa palkkani minulle.
Kysyin neiti Jahelilta, oliko minulla oleva onni nähdä jälleen häntä.
— Teillä on oleva onni, hän vastasi.
Ja me sovimme, että hän kiipeäisi yöllä huoneeseeni, milloin hän vain voisi pujahtaa sinne vahtituvasta, joka oli hänen vankilansa.
— Pankaa mieleenne vain, sanoin minä hänelle, että minun oveni on neljäs oikeaan käteen käytävässä ja että viides on apotti Coignardin, kunnon mestarini. Mitä muihin oviin tulee, ne johtavat vain ullakoille, jossa nukkuu pari kolme kokkipoikaa ja monta sataa rottaa.
Hän vakuutti, että hän varoisi visusti erehtymästä, ja että hän raapisi juuri minun oveani eikä kenenkään muun.
— Muuten, lisäsi hän vielä, tuo teidän apotti Coignardinne näyttää varsin kunnon mieheltä minusta. Luulen, että meillä ei ole mitään pelättävää hänen puoleltaan. Näin hänet pienestä oviluukusta, sinä päivänä, jolloin hän teidän kanssanne kävi enoni luona. Hän näytti minusta herttaiselta, vaikka minä en ymmärtänyt mitään hänen puheestaan. Erittäinkin hänen nenänsä näytti minusta nerokkaisuutta ja kyvykkäisyyttä todistavan. Sen kantajan täytyy olla melkoisilla voimasuhteilla varustettu, ja minä tahdon tutustua häneen. On aina hyödyllistä seurustella henkevien ihmisten kanssa. Valitan ainoastaan, että hän herätti enoni vastenmielisyyttä liian vapailla sanoillaan ja leikkisällä luonteellaan. Mosaïde vihaa häntä, ja hänellä on sellainen kyky vihata, että kristitty ei voi sitä edes mielessään kuvitella.
— Hyvä neiti, vastasin minä hänelle, hra apotti Coignard on erittäin oppinut mies ja lisäksi hyväntahtoinen ihminen ja ajattelija. Hän tuntee maailman, ja te olette oikeassa, kun uskotte häntä henkeväksi. Minä noudatan kokonaan hänen neuvojaan. Mutta, sanokaa minulle, ettekö nähnyt myös minua mainitsemastanne oviluukusta, tuona päivänä vahtituvassa?
— Kyllä, hän sanoi, enkä tahdo salata, että erikoisesti panin merkille teidät. Mutta minun täytyy nyt palata enoni luo. Hyvästi.
Hra d'Astarac ei ilta-ateriamme jälkeen unohtanut kysyä uutisia salamantereista. Hänen uteliaisuutensa saattoi hiukan hämille minut. Vastasin, että kohtaus oli käynyt yli toivojeni, mutta että minä muuten katsoin velvollisuudekseni noudattaa vaiteliaisuutta, kuten on sopivaa tämäntapaisiin seikkailuihin nähden.
— Tuo vaiteliaisuus, poikani, hän sanoi, ei ole ollenkaan niin tarpeellista teidän asiassanne kuin kuvittelette. Salamanterit eivät suinkaan vaadi salaperäisyyttä lemmensuhteissaan, joita he eivät myöskään häpeä vähintäkään. Muuan näistä neitosista, joka minua rakastaa, ei tunne mitään suloisempaa ajanvietettä minun poissaollessani kuin piirtää meidän molempien nimimerkkejä, toisiinsa kiedottuina, puiden kuoriin, kuten voitte sen todeksi havaita tutkimalla noiden viiden tai kuuden männyn runkoja, joiden uljaat latvat te näette tästä ikkunasta. Mutta ettekö ole huomannut, poikani, että tuontapaiset todellakin ylevät lemmenkohtaukset eivät jälkeenpäin väsytä ollenkaan, vaan päinvastoin vaikuttavat sydäntä virkistävästi? Olen varma, että tämänpäiväisten tapahtumien jälkeen käytätte yönne kääntämällä vähintään kuusikymmentä sivua Zozimos Panopolilaista.
Minä tunnustin hänelle päinvastoin olevani hyvin uninen, jonka hän selitti johtuvan ensimmäisen kohtauksen outoudesta. Näin tuo suuri mies jäi vakuutetuksi siitä, että olin seurustellut salamanterin kanssa. Tunsin tunnonvaivaa häntä pettäessäni, mutta minä olin pakotettu siihen, ja sitäpaitsi hän itse petti itseään niin hyvin, ettei ollut paljoa lisäämistä hänen harhaluuloihinsa. Minä kävin siis rauhassa levolle ja sammutin vuoteeseen päästyäni kynttilän, siunaten elämäni onnellisinta päivää.
15.
Jahel piti sanansa. Kahden päivän perästä hän tuli raapimaan oveani. Meillä oli paljon mukavampi minun huoneessani kuin oli ollut hra d'Astaracin työkammiossa, ja meidän ensimmäisen kohtauksemme tutustumiset olivat sulaa lastenleikkiä siihen verraten, mihin rakkaus meidät tässä toisessa kohtauksessa haltioitti. Aamunkoitossa hän tempautui sylistäni, vannoen tuhansin valoin pian takaisin tulevansa sekä kutsuen minua kullakseen, sydänkävykseen ja hamesankarikseen.
Minä nousin sangen myöhään ylös sinä päivänä. Kun astuin kirjastoon, istui kunnon mestarini siellä jo Zozimos-rullansa edessä, kynä toisessa, suurennuslasi toisessa kädessään, opin ja tietämisen ihailtavana esikuvana jokaiselle, joka osaa pitää niitä kunniassa.
— Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, tämän työn pääasiallinen vaikeus on siinä, että eräitä kirjaimia voi helposti sekoittaa toisiin, ja siksi on tärkeää selitystoimen menestymiselle tehdä luettelo niistä kirjaimista, jotka yhdennäköisyydellään voivat erehdyksiä aiheuttaa. Ellemme ryhdy nimittäin tähän toimenpiteeseen, me voimme, ikuiseksi herjaksemme ja oikeudenmukaiseksi häpeäksemme, tulla hyväksyneeksi virheellisiä toisintoja. Olen juuri tänään tehnyt naurettavia tölhöjä siinä suhteessa. Se johtuu siitä, että sieluani on koko aamun levottuuttanut eräs näky, jonka näin viime yönä ja jonka heti olen kertova sinulle:
Aamunkoitossa herättyäni minut valtasi halu mennä juomaan siemaus tuota keveää valkoviiniä, josta eilen, kuten muistat, lausuin hra d'Astaracille pari kohteliaisuutta. Sillä valkoviinin ja kukonlaulun välillä on olemassa eräs miellyttävä yhteys, joka varmaan polveutuu Noakin ajoilta, ja minä olen varma siitä, että jos Pyhä Pietari tuona ankarana yönä, jonka hän vietti ylimmäisen papin kartanolla, olisi juonut kipposen Moselin taikka vain Orleansin valkeaa nestettä, hän ei olisi kieltänyt Jeesusta, ennenkuin kukko oli kaksi kertaa kiekunut. Mutta meidän ei millään muotoa, poikani, tule valittaa tuota huonoa tekoa, sillä sen täytyi tapahtua, että ennustukset täytettäisiin. Ja ellei tämä Pietari tai Keefas olisi tuona yönä tehnyt itseään syypääksi suurimpaan kaikista halpamaisuuksista, hän ei nykyään olisi paratiisin suurin pyhimys eikä meidän pyhän kirkkomme kulmakivi, kaikkien maailmallisessa merkityksessä kunniallisten ihmisten pahennukseksi, jotka nyt näkevät iäisen onnensa avaimet pelkurin ja konnan kädessä. Oi, mikä terveellinen esimerkki, omiaan herättämään ihmisen ajallisen kunnian petollisista kuiskauksista ja hänet lunastuksen oikeille poluille johdattamaan! Oi uskonnon taitavaa taloudenhoitoa! Oi jumalallista viisautta, joka ylentää nöyrät ja viheliäiset alentaakseen ylpeät! Oi ihmettä! Oi uskonnollista salaisuutta! Farisealaisten ja lainoppineiden ikuiseksi häpeäksi kantaa raaka Tiberias-järven kalastaja, joka tuhman halpamaisuutensa tähden oli tullut hänen kanssaan lämmittelevien kyökkipiikojen pilkaksi ylimmäisen papin pihalla, moukka, lurjus ja jänishousu, joka kielsi uskonsa ja mestarinsa eräiden naistollojen edessä, epäilemättä vähemmän kauniiden kuin oli Séez'n maaherrattaren kamarineitsyt: hän kantaa nyt otsallaan kolminkertaista kruunua ja sormessaan ylimmäispapillista sormusta, istuu ylemmällä sijalla kuin ruhtinaspiispat, kuninkaat ja keisarit sekä omaa vallan sitoa ja päästää, niin ettei arvokkainkaan nainen tule taivaaseen, ellei hän anna lupaa siihen. Mutta ole hyvä ja sano minulle, poikani Paistinkääntäjä, mihin saakka minä olin ehtinyt kertomuksessani, ennenkuin Pyhä Pietari, apostolien päämies, sekoitti minut. Luulen kuitenkin, että puhuin sinulle lasillisesta valkoviiniä, jonka join aamunkoitossa. Menin paitasillani alas ruokakammioon ja löysin eräästä kaapista, jonka avaimen olin eilen taitavasti pannut talteeni, viinipullon ja tyhjensin sen mielihyvällä. Noustessani sitten jälleen ylös portaita kohtasin toisen ja kolmannen kerroksen välillä pienen, yöpukuisen neitosen, joka oli matkalla alaspäin. Hän näytti hyvin säikähtyneeltä ja pakeni käytävän päähän. Ajoin takaa häntä, sain kiinni hänet, kiedoin käsivarteni hänen ympärilleen ja syleilin häntä, äkillisen ja vastustamattoman myötätunnon valtaamana. Älä katso sitä minulle viaksi, poikani: sinä olisit tehnyt juuri samoin minun sijassani, ja kenties enemmän vielä. Hän oli kaunis tyttö ja muistutti maaherrattaren kamarineitsyttä, vaikka hänen silmänluontinsa oli virkeämpi. Hän ei uskaltanut huutaa. Hän kuiski korvaan minulle: "Päästäkää minut, päästäkää minut, te olette hullu!" Näetkö, Paistinkääntäjä, minulla on vielä hänen kynsiensä merkit ranteessani. Ah, jospa myös sen suukon maku, jonka hän soi minulle, olisi vielä yhtä elävä minun huulillani!
— Kuinka, herra apotti? huudahdin minä. — Soiko hän suukon teille?
— Ole varma siitä, poikani, vastasi kunnon mestarini, että sinä olisit saanut samanlaisen minun sijassani, sillä ehdolla kuitenkin, että olisit minun tavallani käyttänyt tilaisuutta. Luulen kertoneeni jo sinulle, että pidin tuota neitokaista lujasti sylissäni. Hän koetti paeta, hän tukahdutti huutonsa, hän vaikeroi kuiskien: "Päästäkää minut, olkaa niin armelias! Päivä koittaa, vielä hetki, ja minä olen hukassa." Hänen pelkonsa, hänen tuoreutensa, hänen vaaransa olisivat raakalaisenkin liikuttaneet. Minä en ole epäinhimillinen. Lupasin hänelle vapauden suukon hinnasta, jonka hän heti antoi minulle. Usko, kun sanon: minä en ole koskaan saanut suloisempaa.
Kun kunnon mestarini oli päässyt tähän saakka kertomuksessaan, hän kohotti nenänsä vetääkseen siihen hyppysellisen nuuskaa ja näki tuskallisen mielenliikutukseni, jota hän luuli hämmästykseksi.
— Jacques Paistinkääntäjä, jatkoi hän, mikä minulla vielä on kerrottavaa, tulee hämmästyttämään sinua vielä enemmän. Minä päästin siis valitettavasti tämän kauniin tytön käsistäni. Astuin alas portaita hänen jäljestään, näin hänen menevän läpi eteisen, pujahtavan ulos tuon pienen, kedoille vievän portin kautta, sinnepäin, missä puisto on laajin, ja juoksevan pitkin lehtokujaa. Minä juoksin hänen jäljestään. Ajattelin, ettei hän voisi kauas mennä paitasillaan ja yömyssyssään. Hän poikkesi mandragora-polulle. Minun uteliaisuuteni kaksinkertaistui siitä ja minä seurasin häntä Mosaïden tuvalle asti. Juuri siinä tuokiossa ilmestyi tuo kurja juutalainen ikkunaan viitassaan ja isossa myssyssään, niiden kuvien kaltaisena, jotka kahdentoista lyömällä, moukkien iloksi ja suntion rahalliseksi ansioksi, astuvat esiin noista vanhoista kelloista, vieläkin goottilaisemmista ja naurettavammista kuin ovat itse kirkot, missä niitä säilytetään. Hän keksi minut siis vehmastosta, juuri samalla hetkellä kuin tuo soma tyttö, nopeana kuin Galatea, pujahti paviljonkiin. Täten sai asia sen muodon kuin minä olisin ajanut takaa häntä, niiden satyyrien tavan, tyylin ja tottumuksen mukaisesti, joista me puhuimme eräänä päivänä Ovidiuksen kauneimpia kohtia selitellessämme. Ja minun pukuni lisäsi vain yllämainittua yhdennäköisyyttä, sillä luulen jo kertoneeni, poikani, että minulla oli vain paita päälläni. Minut nähdessään Mosaïden silmät iskivät tulta. Hän veti esiin likaisen, kellahtavan yöviittansa alta sangen siron tikarin ja heilutti sitä ikkunasta, käsivarsi ojolla, jota ei vanhuus näyttänyt ollenkaan raskauttaneen. Samalla hän linkosi minulle kaksikielisiä haukkumasanoja. Niin, Paistinkääntäjä, kieliopilliset tietoni oikeuttavat minut väittämään, että ne olivat kaksikielisiä ja että espanjan tai pikemmin portugalin kieli niissä sekoittui hepreaan. Minä olin raivoissani, etten ymmärtänyt tarkasti niiden merkitystä, sillä en osaa noita kieliä, vaikka tunnen ne eräistä äänistä, jotka usein toistuvat niissä. Mutta todennäköistä on, että hän syytti minun tahtovan vietellä tuota impeä, joka luultavasti on hänen sisarentyttärensä Jahel, sama, jonka nimen hra d'Astarac, kuten muistat ehkä, on usein maininnut meille. Siinä tapauksessa nuo haukkumasanat sisälsivät jonkin verran imartelua, sillä sellaisena miksi pitkä ikä ja levottoman elämän vaivat ovat tehneet minut, poikani, minä en voi enää vaatia nuorten hienohelmojen lempeä osakseni. Ah, minun täytyy tulla vähintään piispaksi, jos minun mieli saada enää koskaan maistaa sitä herkkua! Mutta ei ole kiinnitettävä sieluaan liiaksi tämän maailman ajallisiin asioihin, ja meidän on hylättävä se, mikä meidät hylkää. Mosaïde käsitteli siis tikariaan ja päästeli kurkustaan eräitä käheitä ääniä, joita hän vuorotteli kimeillä räkytyksillä, niin että minä tulin häväistyksi ja herjatuksi ikäänkuin jonkinlaisen laulun tai messun tapaan. Ja itseäni imartelematta, poikani, minä voin sanoa tulleeni kohdelluksi irstailijana ja viettelijänä juhlallisessa ja kirkonmenoja muistuttavassa äänilajissa. Kun Mosaïde oli lopettanut manauksensa, valmistausin minä antamaan hänelle yhtä kaksikielisen vastauksen kuin oli hyökkäyskin ollut. Esitin hänelle latinaksi ja ranskaksi, että hän oli miesmurhaaja ja pyhyydenherjaaja, että hän oli teurastanut pieniä lapsia ja lävistänyt tikarillaan pyhitettyjä öylättejä. Viileä aamutuuli, joka samalla puhalsi pitkin sääriäni, muistutti minulle, että olin paitasillani. Tulin tuosta hiukan hämilleni, sillä on silminnähtävää, poikani, että housuton mies on huonosti varustettu iäisiä totuuksia julistamaan, harhauskoa hävittämään ja rikosta rankaisemaan. Kaikissa tapauksissa minä maalasin hänen eteensä kauhistavia tauluja pahoista teoistaan ja uhkasin häntä sekä jumalallisella että inhimillisellä oikeudella.
— Kuinka, kunnon mestarini! huudahdin minä, onko Mosaïde, jolla on niin soma sisarentytär, teurastanut vastasyntyneitä ja häväissyt rippileipiä?
— Minä en tiedä sitä, vastasi hra Jérôme Coignard, enkä voi tietää sitä. Mutta nämä rikokset kuuluvat hänelle, koska ne ovat hänen rotunsa rikoksia, ja siksi minä voin syyttää häntä niistä vääryyttä tekemättä. Minä rankaisin tuon uskottoman hahmossa pitkän sarjan hänen rikollisia esi-isiään. Sillä sinä tiedät, mitä sanotaan juutalaisista ynnä heidän inhoittavista uskonnollisista menoistaan. Münsterin vanhassa kosmografiassa on kuva, joka esittää juutalaisia paloittelemassa erästä lasta, ja heidät voidaan tuntea siitä pyörän tai pyörylän vaatekuvasta, jota he häpeänsä merkiksi kantavat puvussaan. Minä en kuitenkaan usko, että lapsien teurastaminen olisi heillä mikään jokapäiväinen kotitapa. Epäilen myös, että kaikki nämä israeliitat olisivat yhtä innokkaita herjaamaan pyhiä sakramentteja. Syyttää heitä siitä on samaa kuin uskoa heidän olevan yhtä syvästi vakuutettuja kuin me olemme Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta. Sillä pyhyydenloukkausta ei tehdä ilman uskoa, ja juutalainen, joka lävisti pyhän rippileivän, osoitti juuri sen kautta vilpittömästi uskovansa transsubstantiatio -opin totuuteen. Kaikki nuo ovat taruja, jotka meidän on jätettävä tietämättömille ihmisille. Jos minä ne viskasinkin vasten naamaa tuolle hirvittävälle Mosaïdelle, niin se johtui vähemmän terveen kritiikin kuin vihan ja suuttumuksen väkivaltaisista vaikuttimista.
— Ah, herra apotti! sanoin minä, te olisitte voinut tyytyä nuhtelemaan häntä sen portugalilaisen murhasta, jonka hän tappoi mustasukkaisuudessaan. Hän on todellakin murhamies.
— Mitä! huudahti kunnon mestarini, onko Mosaïde tappanut kristityn? Paistinkääntäjä: hän on vaarallinen naapuri meille. Mutta sinä teet varmaan tästä seikkailusta juuri samat johtopäätökset kuin minä itse teen. Hänen sisarentyttärensä on nähtävästi hra d'Astaracin hyvä ystävätär ja tuli epäilemättä tämän huoneesta, kun minä hänet portaissa kohtasin. Uskonnollinen mielenlaatuni pakottaa minut valittamaan, että niin rakastettava olento polveutuu kansasta, joka on ristiinnaulinnut Jeesuksen Kristuksen. Ah, poikani, älä epäile, tämä halpa Mardoch on sellaisen Estherin eno, jonka ei suinkaan tarvitse lojua kuutta kuukautta myrrhassa kuninkaan vuoteeseen kelvatakseen. Tuo vanha kultaa-tekevä korppi ei ole moiselle kaunottarelle sopiva mies, ja minä tunnen taipumusta jatkaa tuttavuutta tuon tytön kanssa. Mutta vanhan Mosaïden täytyy pitää häntä hyvin salassa, sillä jos hän jonakin päivänä esiintyisi hovissa tai teatterissa, olisi hänellä seuraavana päivänä koko maailma jalkojensa juuressa. Eikö sinussa synny halu nähdä häntä, Paistinkääntäjä?
Minä vastasin, että minulla oli jo kiihkeä halu siihen, ja me syvennyimme kumpikin kreikkalaiseen tutkimukseemme.
16.
Kunnon mestarini ja minä olimme molemmat sinä iltana kävelemässä du Bac-kadulla. Ilma oli hyvin lämmin, ja hra Jérôme Coignard sanoi minulle:
— Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, eikö sinua miellyttäisi poiketa hiukan vasempaan Grenelle-kadulle, josta voisimme löytää jonkin kapakan? Myös on meidän löydettävä isäntä, joka myy viiniruukun kahdella kuparikolikolla. Sillä minulla on sangen vähän rahaa, ja luulen, että sinä et ole siinä suhteessa paremmin varustettu kuin minäkään. Syy on hra d'Astaracin, joka kenties tekee kultaa, mutta ei anna sitä ollenkaan kirjureilleen ja palvelijoilleen, kuten meidän esimerkkimme todistaa. Tila, johon hän on jättänyt meidät, on säälittävä. Minulla ei ole yhtään käypää kolikkoa taskussani, ja huomaan olevani pakotettu kekseliäisyydellä ja viekkaudella tätä suurta epäkohtaa parantamaan. On kaunista kestää köyhyys tyynellä mielellä, kuten Epiktetos, joka siten hankki kuolemattoman kunnian itselleen. Mutta minä olen väsynyt sitä hyvettä harjoittamaan. Myöskin on liiallinen tottumus tehnyt sen minulle vastenmieliseksi. Tunnen, että minun on aika vaihtaa hyvettä ja oppia omaamaan rikkauksia, ilman että ne minua omaavat, joka onkin ylevin aste, mille filosofin sielu voi kohota. Minä tahdon nyt pian saada jonkin sopivan onnenpotkauksen, todistaakseni, että viisauteni ei kiellä itseään myöskään myötäkäymisessä. Minä etsin keinoja ja juuri niitä näet minun nyt ajattelevan, Paistinkääntäjä.
Sillä aikaa kuin kunnon mestarini puhui täten jalolla loisteliaisuudellaan, me lähestyimme sitä kaunista taloa, johon hra de la Guéritaude oli neiti Cathérinen sijoittanut. "Te olette tunteva sen parvekkeen ruusuista", oli hän sanonut minulle. Oli jo liian hämärä, että olisin voinut erottaa ruusuja, mutta luulin tuntevani niiden tuoksun. Vielä muutamia askelia, ja minä tunsin hänet itsensä ikkunassa, kastelemassa ruusuja, vesikannu kädessään. Hän huomasi samalla minut kadulla, nauroi ja heitti lentosuukon minulle. Mutta silloin pisti esiin eräs käsi ikkunaristikon läpi ja antoi hänelle korvapuustin, josta hän niin hämmästyi, että päästi vesikannun kädestään. Se putosi ja oli vähällä kunnon mestarini päähän sattua. Sitten hävisi tuo kaunis korvapuustinsaajatar ja sen antaja ilmestyi hänen sijaansa ikkunaan, kumartui yli ristikon ja huusi minulle:
— Jumalan kiitos, hyvä herra, te ette ole kapusiini! Minä en voi sietää, että rakastajattareni heittelee suukkosia tuolle haisevalle sialle, joka alituisesti maleksii tämän ikkunan alla. Tällä kertaa minun ei ainakaan ole tarvis punastua hänen valintansa vuoksi. Te näytätte kunnialliselta ihmiseltä ja luulenpa jo joskus ennen nähneeni teidät. Tehkää minulle se ilo, että tulette sisälle. Täällä on juuri katettu illallinen. Olisin kiitollinen, jos te tahtoisitte ottaa osaa siihen herra apotin kanssa, joka näyttää saaneen päälleen kannullisen vettä ja puistelevan kuin märkä koira itseään. Illallisen jälkeen pelaamme korttia ja päivänkoitteessa menemme ja katkaisemme kaulan toisiltamme. Mutta se on tapahtuva pelkästä kohteliaisuudesta ja vain teidän kunniaksenne, hyvä herra, sillä tämä tyttö ei todellakaan ole miekaniskun arvoinen. Hän on herja naisekseen enkä minä tahdo nähdä häntä enää elämässäni.
Tunsin, että puhuja oli hra d'Anquetil, jonka äskettäin olin nähnyt niin vilkkaasti yllyttävän palvelijoitaan pistelemään veli Angea takapuoleen. Hän puhui sivistyneesti ja kohteli minua kuin aatelismiestä. Minä ymmärsin täydellisesti, minkä kunnian hän teki minulle luvatessaan katkaista kaulani. Kunnon mestarini ei ollut vähemmän herkkä niin suurelle kohteliaisuudelle. Kyllin itseään pudisteltuaan hän sanoi minulle:
— Poikani, Jacques Paistinkääntäjä, me emme voi hylätä niin herttaista pyyntöä.
Kaksi lakeijaa, soihdut kädessä, oli jo tullut portaiden alapäähän. He johdattivat meidät erääseen saliin, jossa herkullinen ateria seisoi valmiina kahden hopeisen kynttiläkruunun valaisemalla pöydällä. Hra d'Anquetil pyysi meitä istumaan sen ääreen, ja kunnon mestarini sitoi heti kaulaansa ruokaliinan. Hän oli jo saanut palan lintupaistia kahveliinsa, kun syvät huokaukset alkoivat viiltää korviamme.
— Älkää ollenkaan välittäkö tuosta ulvonnasta, sanoi hra d'Anquetil. — Se on Cathérine. Hän huokailee tuossa kamarissa, johon minä olen teljennyt hänet.
— Ah, jalo herra, tulee antaa anteeksi hänelle, vastasi kunnon mestarini katsellen surumielisesti pikkulintua kahvelinsa kärjessä. — Maukkaimmatkin ruokalajit tuntuvat kitkeriltä, jos kyyneleet ja huokaukset höystävät niitä. Olisiko teillä sydäntä sallia naisen itkeä? Olkaa laupias hänelle, minä pyydän! Onko siis niin suuri rikos, että hän heitti lentosuukon nuorelle oppilaalleni, joka oli hänen naapurinsa ja toverinsa heidän yhteisen vähävaraisuutensa aikana, siihen aikaan, jolloin tuon kauniin tytön sulot olivat kuuluisat vain Pienen Bakkoksen huvimajassa? Sehän on aivan viatonta, sikäli kuin ihmisteko ja eritoten naisen teko ylimalkaan koskaan voi olla viaton ja täysin puhdas perisynnistä. Sallikaa vielä, jalo herra, minun sanoa teille, että mustasukkaisuus on goottilainen tunne, surullinen jäännös raakalaistavoista, jolla ei pitäisi olla mitään sijaa hienossa ja hyvinkasvatetussa sydämessä.
— Herra apotti, vastasi hra d'Anquetil, mistä te päätätte, että olisin mustasukkainen? Minä en ole mustasukkainen. Mutta minä en siedä naisen tekevän pilaa minusta.
— Me olemme tuulten leikkikaluja, vastasi huoaten kunnon mestarini. — Kaikki tekee pilaa meistä, taivas, tähdet, sade, länsileyhkät, varjot, valot ja nainen. Sallikaa, jalo herra, että Cathérine syö meidän kanssamme illallista. Hän on kaunis, hän on sulostava teidän pöytäänne. Kaikki, mitä hän ehkä onkin rikkonut, tuo lentosuukko ja muu, ei tee häntä suinkaan vähemmän miellyttäväksi meidän silmillemme. Naisten uskottomuus ei rumenna heidän kasvojaan. Luonto, jonka mielityö on heitä koristaa, ei välitä heidän vioistaan. Olkaa luonnon kaltainen, jalo herra, ja antakaa anteeksi Cathérinelle.
Minä yhdyin kunnon mestarini rukouksiin, ja hra d'Anquetil suostui vapauttamaan vankinsa. Hän lähestyi ovea, jonka takaa ulina kuului, aukaisi sen ja huusi Cathérinea, joka vastasi ainoastaan kahta äänekkäämmillä valituksilla.
— Hyvät herrat, sanoi hänen rakastajansa, hän makaa siellä mahallaan sängyssä, pää pieluksissa, ja kohottaa joka huokauksella hassunkurisesti takapuoltaan. Katsokaahan! Ja tuon tähden me niin paljon rehkimme ja teemme niin paljon tuhmuuksia! Cathérine, tule illalliselle!
Mutta Cathérine ei liikahtanut, vaan itki edelleen. Hra d'Anquetil veti häntä käsivarresta, tarttui hänen vyötäisiinsä. Hän teki vastarintaa. Toinen kävi vaativammaksi:
— Kas niin, tule nyt, pikkuruiseni!
Cathérine pysyi itsepintaisesti paikallaan syleillen pieluksia ja päänalaista.
Hänen rakastajansa kadotti kärsivällisyytensä ja ärjäisi korkealla äänellä kiroten voimallisesti:
— Nouse, portto!
Tyttö nousi heti, hymyillen kyyneliensä läpi, tarttui hänen käsivarteensa ja astui ruokasaliin, kasvoillaan onnellisen marttyyrin ilme.
Hän istui hra d'Anquetilin ja minun väliini, nojasi päänsä taapäin rakastajansa olkaa vasten ja etsi jalallaan minun jalkaani pöydän alta.
— Hyvät herrat, sanoi isäntämme, suokaa anteeksi hetkellinen kiivauteni, jota en valita, koska sen kautta olen saanut kunnian nähdä teidät vierainani. Minä en todellakaan voi sietää kaikkia tämän soman neitosen oikkuja ja olen käynyt epäluuloiseksi, siitä saakka kuin yllätin hänet kapusiininsa seurasta.
— Ystäväni, sanoi Cathérine, painaen samalla jalkaani pöydän alla, — sinun mustasukkaisuutesi menee liian pitkälle. Tiedä, että herra Jacques on minun ainoa mielitiettyni.
— Hän laskee leikkiä, sanoi hra d'Anquetil.
— Aivan varmaan, vastasin minä. — Näkyy, että hän ei rakasta muita kuin teitä.
— En tahdo imarrella itseäni, hän virkkoi, mutta tuo lintu on todellakin hyvin kiintynyt minuun. Hän on vain liian keimaileva.
— Juokaamme! sanoi hra apotti Coignard.
Hra d'Anquetil ojensi koripullon kunnon mestarilleni ja huudahti:
— Hitto vieköön, apotti, te, joka olette kirkonmies, voitte varmaan sanoa meille, miksi naiset rakastavat kapusiineja.
Hra Coignard pyyhki huulensa ja sanoi:
— Siksi, että kapusiinit rakastavat nöyrästi ja ovat alttiita kaikkeen. Ja vielä siksi, ettei mietiskely eikä liika sivistys ole heikontanut heidän luonnollisia vaistojaan. Jalo herra, teidän viininne on suurenmoista.
— Te teette liian suuren kunnian minulle, vastasi hra d'Anquetil. — Se on hra de la Guéritauden viiniä. Minä olen vallannut hänen rakastajattarensa. Voin siis kaiketi vallata myös hänen pullonsa.
— Se on aivan oikeudenmukaista, julisti kunnon mestarini. — Minä huomaan, jalo herra, että te olette kohonnut yläpuolelle ennakkoluuloja.
— Älkää kiittäkö minua siitä enemmän kuin ansaitsen, apotti, vastasi hra d'Anquetil. — Syntyperäni tekee minulle helpoksi sen, mikä olisi vaikeaa rahvaalle. Halpasäätyinen mies on pakotettu noudattamaan itsehillitsemistä kaikissa teoissaan. Hän on suorastaan turhantarkan rehellisyyden kahlehtima. Mutta aatelismiehellä on kunnia taistella kuninkaan ja oman huvinsa vuoksi. Se vapauttaa hänet pikkuseikkoja huolehtimasta. Minä olen palvellut hra de Villarsin johdolla, minä olen ollut mukana kruununperimyssodassa ja ollut vähällä tulla tapetuksi syyttömästi Parman taistelussa. Minulla lienee siis toteuduttuani lupa ainakin pieksää palvelijoitani, pettää velkamiehiäni ja, jos minua huvittaa, vallata ystävieni vaimot tai vieläpä heidän rakastajattarensa.
— Te puhutte ylevästi, sanoi kunnon mestarini, — ja te tunnutte pitävän ankarasti kiinni ylhäisön etuoikeuksista.
— Minulla ei ole ollenkaan, vastasi hra d'Anquetil, niitä omantunnon epäilyksiä, joita rahvas säikkyy ja jotka minun mielestäni kelpaavat vain pidättämään pelkureita ja suistamaan onnen lapsipuolia.
— Käy laatuun! sanoi kunnon mestarini.
— Minä en usko hyveeseen, sanoi toinen.
— Te olette oikeassa, lausui kunnon mestarini. — Siten kuin ihmis-eläin on tehty, hän ei voikaan olla hyveellinen, tulematta jollakin tapaa rammaksi olemukseltaan. Katselkaa esim. tätä somaa tyttölasta, joka illastaa meidän kanssamme: hänen pientä päätään, hänen kaunista kaulaansa, hänen vatsansa ihmeteltävää pyöreyttä, ynnä muuta. Missä hänen ruumiinsa osassa voisi piillä hyveen hiukkanenkaan? Sillä ei ole mitään sijaa hänessä, siinä määrin on kaikki hänessä lujaa, mehevää, tukevaa ja täyteläistä. Hyve pesii raunioissa, niinkuin kaarneet. Hyve asuu ruumiin rypyissä ja uurteissa. Minäkään, jalo herra, joka lapsuudestani saakka olen miettinyt uskonnon ja filosofian ankaria ydinlauselmia, en ole voinut hiivittää itseeni hyvettä muuten kuin niiden muurinaukkojen kautta, jotka ikä ja kärsimykset ovat tehneet terveyteeni. Ja silloinkin minä olen joka kerta saanut sisääni enemmän ylpeyttä kuin hyvettä. Niinpä onkin tapani kääntyä maailman jumalallisen luojan puoleen tällä rukouksella: "Jumalani, varjele minua hyveeltä, jos se on esteeksi pyhitykselleni!" Ah, pyhitys, se on ainoa, jota on mahdollista ja välttämätöntä saavuttaa. Jospa me siihen joskus pääsisimme! Mutta, sitä vartoessamme, antakaa minulle jotakin juotavaa.
— Näin meidän kesken sanoen, virkkoi hra d'Anquetil, minä en usko Jumalaan.
— Tuosta sanastanne, virkkoi apotti, minun täytyy nuhdella teitä, jalo herra. Tulee uskoa Jumalaan ja kaikkiin meidän pyhän uskontomme totuuksiin.
Hra d'Anquetil huusi:
— Te laskette leikkiä, apotti, ja pidätte meitä typerämpinä kuin olemme. Minä en usko, sanon vielä kerran teille, en Jumalaan enkä perkeleeseen enkä käy koskaan messussa, paitsi joskus kuninkaan messussa. Pappien saarnat eivät ole muuta kuin imettäjien tarinoita, siedettäviä enintään siihen aikaan, jolloin isoäitini näki apotti de Choisyn naispuvussa jakavan rippileipää Saint-Jacques-du-Haut-Pas'n kirkossa. Siihen aikaan oli kenties uskontoa. Nyt ei sitä enää ole, luojan kiitos!
— Kaikkien pyhimysten ja perkeleiden nimessä, ystäväni, älä puhu niin, huusi Cathérine. — Jumala on olemassa, yhtä totisesti kuin tämä lintupiiras lautasellani, ja minä voin todistaa sen sillä, että kun viime vuonna eräänä päivänä, ollen suuressa kurjuudessa ja köyhyydessä, menin veli Angen neuvosta polttamaan vahakynttilän kapusiinien kirkkoon, minä heti seuraavana päivänä kohtasin kävelyretkelläni hra de la Guéritauden. Hän antoi minulle tämän talon kaikkine huonekaluineen, kellarin täynnä viiniä, jota me juomme tänään, ja riittävästi rahaa, että voin elää kunniallisesti.
— Hyi, hyi, sanoi hra d'Anquetil, tuo tuhmuri sekoittaa Jumalan omiin likaisiin asioihinsa. Se on niin siivotonta, että jumalankieltäjäkin voi moisesta loukkautua.
— Jalo herra, lausui kunnon mestarini, — on äärettömän paljon parempi panna Jumalan kunnia alttiiksi omien likaisten asiainsa vuoksi, kuten tämä yksinkertainen tyttö tekee, kuin teidän tavallanne karkoittaa hänet luomastaan maailmasta. Ellei hän erityisesti olekaan lähettänyt tuota paksua hankitsijaa omalle luontokappaleelleen Cathérinelle, hän on ainakin sallinut, että he tapaisivat toisensa. Hänen tiensä ovat meille tuntemattomat, ja se, mitä tämä viaton sielu sanoo, sisältää enemmän totuutta, vaikkakin sangen sekoitettua ja jumalanpilkkaan vivahtavaa, kuin kaikki ne turhat sanat, joita uskoton öykkäri laskettelee sydämensä tyhjyydestä. Ei ole mitään sen tuomittavampaa kuin tuo henkinen riettaus, jolla nykyinen nuoriso kerskailee. Teidän sananne ovat pöyristyttäviä. Vastaisinko niihin pyhistä kirjoista ja kirkkoisien teoksista otetuilla todistuksilla? Kuuluttaisinko teille mitä Jumala puhui patriarkoille ja profeetoille: Sic locutus est Abraham et semini ejus in saecula (Näin on hän puhunut vuosisatojen vieriessä Abrahamille ja hänen siemenelleen). Vyöryttäisinkö teidän silmienne eteen kirkon perintätiedon? Manaisinko teitä vastaan kahden testamentin auktoriteetin? Musertaisinko teidät Kristuksen ihmeillä ja hänen sanoillaan, jotka ovat yhtä ihmeellisiä kuin hänen tekonsa? En! Minä en ryhdy ollenkaan näihin pyhiin aseisiin. Pelkään nimittäin, että voisin profaneerata ne tässä taistelussa, joka ei ole ollenkaan juhlallinen. Kirkko opettaa meille järkevyydessään, että meidän ei ole antauduttava mielenylentämisyrityksiin, jotka voivat kääntyä julkiseksi pahennukseksi. Siksi, jalo herra, minä en tahdo tässä esittää niitä totuuksia, joilla minut on imetetty pyhyyden portailla. Mutta tekemällä väkivaltaa sieluni siveelliselle kainoudelle ja antamatta alttiiksi häväistykselle pyhiä salaisuuksia minä olen osoittava teille Jumalan, mikäli ihmisjärki häntä ymmärtää. Minä olen osoittava hänet teille pakanain filosofiassa, vieläpä uskottomienkin puheissa. Niin, jalo herra, minä olen näyttävä teille, että te itse tunnustatte hänet, huolimatta siitä, että te väitätte kieltävänne hänen olemassaolonsa. Sillä te kaiketi myöntänette, että jos on olemassa jotakin järjestystä maailmassa, tuo järjestys on jumalallinen ja virtaa kaiken järjestyksen kaivosta ja alkulähteestä.
— Minä myönnän, vastasi hra d'Anquetil, nojaten taapäin tuolillaan ja hyväillen säärivarttaan, joka oli todellakin sirotekoinen.
— Kuulkaa siis tarkoin, jatkoi kunnon mestarini. — Väittäessänne, että Jumalaa ei ole olemassa, te ette tee muuta kuin liitätte ajatuksen ajatukseen, järjestätte syynne ja ilmoitatte itsenne kautta kaiken ajatuksen ja kaiken järkisyyn periaatetta, joka on Jumala. Ja voiko ollenkaan koettaa kiistää hänen olemassaoloaan, ilman että kaikkien kurjimmastakin järkeilystä, joka vielä on järkeilyä, loistaa jokin jäännös siitä sopusoinnusta, jonka hän on maailmankaikkeuteen asettanut?
— Apotti, sanoi hra d'Anquetil, te olette lystikäs viisastelija. Nykyään tiedetään, että maailma on syntynyt sattumalta, eikä kannata enää puhua kaitselmuksesta, sen jälkeen kuin tiedemiehet ovat kaukoputkillaan havainneet kuussa olevan lentäviä sammakoita.
— Jalo herra, vastasi kunnon mestarini, minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kuussa on lentäviä sammakoita. Moiset rapakkolinnut ovat omiaan asuttamaan sitä maailmaa, joka ei ole tullut meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen verellä pyhitetyksi. Me tunnemme tosin, sen myönnän, ainoastaan pienen osan kaikkeutta, ja voi olla totta, mitä sanoo hra d'Astarac — joka muuten on hullu — että tämä maailma on vain likapisara maailmoiden äärettömyydessä. Mahdollista kyllä, tähtiennustaja Kopernikus ei aivan nähnyt unia opettaessaan, että maa ei ole luomakunnan matemaattinen keskipiste. Minä olen lukenut, että eräs italialainen nimeltä Galilei, joka kuoli kurjasti, ajatteli saman Kopernikuksen tapaan. Ja me näimme nykyään pienen hra de Fontenellen samoja ajatuksia kannattavan. Mutta nuo ovat vain turhia kuvitteluja, jotka ovat omiaan heikkoja sieluja sekoittamaan. Mitä merkitsee, onko fyysillinen maailma suurempi tai pienempi ja onko se tuon tai tämän muotoinen? Jo se seikka, että sitä ei voida lähestyä muuta kuin älyn ja järjen merkkien alla, riittää todistamaan, että Jumala siinä itsensä ilmoittaa. Jos muuten viisaan mietiskelyt voivat olla teille joksikin hyödyksi, jalo herra, tahdon kertoa teille, miten tämä todistus Jumalan olemassaolosta, parempi kuin Pyhän Anshelmin, ja kokonaan riippumaton jumalallisesta ilmoituksesta, äkkiä esiintyi minulle kaikessa kirkkaudessaan. Se tapahtui Séez'ssa, kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Minä olin siellä herra piispan kirjaston hoitaja, ja kirjaston ikkunat olivat pihalle päin, jossa joka aamu näin erään kyökkipiian puhdistavan hänen korkea-arvoisuutensa kattiloita. Hän oli nuori, iso ja tanakka. Keveä haituva, joka varjosti hänen huuliaan, loi hänen kasvoilleen ärsyttävän ja ylpeän sulon. Hänen hajahapsinen tukkansa, hänen laiha povensa, hänen pitkät, paljaat käsivartensa, sanalla sanoen koko hänen poikamainen kauneutensa olisi kelvannut Adonikselle yhtä hyvin kuin Dianalle. Juuri siksi minä pidin hänestä. Minä rakastin hänen voimakkaita ja punaisia käsiään. Lyhyesti: tuo tyttö herätti minussa himollisuutta, yhtä karkeaa ja suorasukaista kuin hän itsekin oli. Te tiedätte kaiketi, miten vastustamattomia moiset vaistot voivat olla. Minä tunnustin hänelle tunteeni ikkunan läpi eräillä harvoilla liikkeillä ja sanoilla. Hän ilmoitti vielä vähemmillä kursailuilla vastaavansa minun tunteisiini ja lupasi minulle lemmenkohtauksen ensi yöksi ullakolla, jossa hän nukkui heinien päällä, kiitos olkoon hänen korkea-arvoisuutensa, jonka astioiden pesijätär hän oli. Minä odotin yötä kärsimättömästi. Kun hämärä vihdoin verhosi maan, otin eräät tikapuut ja kiipesin ullakolle, missä tuo tyttö odotti minua. Ensimmäinen ajatukseni oli syleillä häntä. Toinen ajatukseni oli ihmetellä sitä olosuhteiden sarjaa, joka oli johtanut minut hänen syliinsä. Ajatelkaa, jalo herra: nuori pappismies, kyökkipiika, tikapuut, heinäsäkki! Mikä johdonmukaisuus, mikä järjestys! Mikä edeltä-määrättyjen sopusointujen yhteissumma, mikä syiden ja seurausten sarja! Mikä todistus Jumalan olemassaolosta! Se teki minuun kummallisesti järkyttävän vaikutuksen ja minä iloitsen voidessani lisätä tämän epäpyhän todistuksen niihin, joita jumaluusoppi meille tarjoaa ja jotka muuten ovat jo täysin riittäviä.
— Apotti, sanoi Cathérine, teidän juttunne on siinä suhteessa paha, ettei tuolla tytöllä ollut rintoja. Nainen ilman rintoja on kuin vuode ilman päänalaisia. Mutta tiedätkö, d'Anquetil, mitä meidän nyt on tehtävä?
— Kyllä, virkkoi tämä, käydä käsiksi l'hombreen, jota pelataan kolmeen pekkaan.
— Jos niin tahdot, vastasi tyttö. — Mutta pyydän sinua, ystäväni, tarjoamaan meille piiput. Mikään ei ole sen miellyttävämpää kuin polttaa piipullinen tupakkaa viiniä juodessaan.
Lakeija toi kortit ja piiput, jotka me heti sytytimme. Huone täyttyi pian paksusta tupakansavusta, jonka keskellä isäntämme ja hra apotti Coignard pelasivat vakavina pikettiä.
Onni suosi kunnon mestariani, kunnes hra d'Anquetil luuli näkevänsä hänen kolmatta kertaa merkitsevän viisikymmentäviisi, vaikka hänellä ei ollut kuin neljäkymmentä. Hän nimitti silloin kunnon mestariani kreikkalaiseksi, petolliseksi väärinpelaajaksi ja Transsylvanian ritariksi sekä heitti hänen päähänsä viinipullon, joka särkyi pöydälle peittäen sen laineillaan.
— Jalo herra, sanoi apotti, teidän täytyy nyt vaivautua avaamaan uutta pulloa, sillä meillä on mahtava jano.
— Mielelläni, sanoi hra d'Anquetil, mutta tietäkää, apotti, että hieno mies ei merkitse enempää pisteitä kuin hänellä on eikä pelaa väärin muuta kuin kuninkaan pöydässä, missä tapaa kaikenkaltaista väkeä, joiden suhteen ihmisellä ei ole mitään velvollisuuksia. Kaikkialla muualla se on halpamaista. Ettehän tahtone, apotti, että teitä pidettäisiin seikkailijana?
— On huomattava, virkkoi kunnon mestarini, että kortti- tai noppapeliin nähden moititaan menettelytapaa, joka on yleisesti hyväksytty sotataitoon, politiikkaan ja liike-elämään nähden. Niissä nimittäin katsotaan kunniaksi korjata kohtalon vääryyksiä. Minä en sitä sano sen vuoksi, etten pitäisi ylpeytenäni olla rehellinen korttipelissä. Jumalan kiitos, minä olen siinä sangen tunnollinen, ja te olette uneksinut, jalo herra, jos olette luullut näkevänne minun merkitsevän olemattomia pisteitä. Siinä tapauksessa, että asia olisi toisin, minä vetoaisin Geneven autuaan piispan esimerkkiin, joka ei koskaan katsonut häpeäkseen tehdä vääryyttä korttipelissä. Mutta minä en voi olla huomauttamatta, että ihmiset ovat herkkätuntoisempia pelissä kuin vakavissa asioissa ja että he mieluummin levittävät rehellisyytensä pelipöydälle, jossa heillä siitä on vähemmän hankaluutta, kuin käyttävät sitä taistelukentällä tai rauhansopimuksessa, missä se tuottaisi heille suurempaa vastusta. Elien on kirjoittanut kreikankielisen kirjan sotataidon tempuista ja siitä näkyy, missä määrin suuret sotapäälliköt ovat juuri viekkauden kehittäneet.
— Apotti, lausui hra d'Anquetil, minä en ole lukenut tuota kirjaa enkä aio eläissäni lukea sitä. Mutta minä olen ollut sodassa niinkuin jokainen kunnon aatelismies. Minä olen kahdeksantoista kuukautta palvellut kuningasta. Se on ylevin kaikista askareista. Tahdon heti sen laadun teille tarkasti selittää. Voin aivan hyvin uskoa teille sen salaisuuden, koska täällä ei ole muita kuulijoita kuin te, pullot, tämä herra, jonka minä aion heti tappaa, ja tuo tyttö, joka juuri riisuutuu.
— Niin, sanoi Cathérine, minä riisuudun paitasilleni. On liian kuuma.
— No hyvä, jatkoi hra d'Anquetil, sodan salaisuus on yksinkertaisesti siinä, että varastetaan kanoja ja porsaita roskaväeltä. Sotilailla ei ole muuta huolta sodassa.
— Te olette täysin oikeassa, sanoi kunnon mestarini, ja Galliassa oli muinoin sanantapa, että sotilaan armain ystävätär oli rouva Ryöstö. Mutta minä pyydän, ettette tappaisi Jacques Paistinkääntäjää, joka on minun oppilaani.
— Apotti, vastasi hra d'Anquetil, kunnia vaatii sitä.
— Uh, sanoi Cathérine, järjestäen paitansa pitsejä kaulallaan, näin on parempi.
— Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, Jacques Paistinkääntäjä on sangen tarpeellinen minulle erääseen Zozimos Panopolilaisen käännökseen, jota juuri teen. Olisin äärettömän kiitollinen teille, jos ette taistelisi hänen kanssaan, ennenkuin tuo suuri työ on saatettu loppuun.
— Minä annan palttua teidän Zozimoksellenne, vastasi hra d'Anquetil. — Minä annan palttua sille, kuuletteko, apotti. Minä annan palttua sille niinkuin kuningas ensimmäiselle rakastajattarelleen.
Ja hän lauloi:
Prinssi, jälkeen äidinmaidon, tuta tahtoi ratsastaidon, sai sen naisen satulalla, heipparulla, heipparalla.
— Mikä tuo Zozimos on miehiään?
— Jalo herra, vastasi apotti, Zozimos Panopolilainen oli oppinut helleeni, joka oli Aleksandriassa kristillisen ajanlaskun kolmannella vuosisadalla ja joka kirjoitti alkemistisia teoksia.
— Mitä se minua liikuttaa! vastasi hra d'Anquetil. — Ja miksi te käännätte häntä?
Tuopa oli naisen tuuma: Taon, kun on rauta kuuma, onpas onni jollakulla, heipparalla, heipparulla.
— Jalo herra, sanoi kunnon mestarini, minä myönnän, että tuosta työstä ei ole mitään havaittavaa hyötyä ja että se ei tule maailman menoa muuttamaan. Mutta valaisemalla huomautuksin ja selityksin teosta, jonka tämä kreikkalainen kirjoitti sisartaan Theosebiaa varten…
Cathérine keskeytti kunnon mestarini puheen laulaen kimeällä äänellä:
Prinssin lemmen lunnahaksi mieheni teen herttuaksi, kirjuri nyt vain on mulla, heipparalla, heipparulla.
— … minä lisään omalta osaltani, jatkoi kunnon mestarini, sitä tiedon aartehistoa, jonka oppineet miehet ovat kasanneet, ja kannan kiveni todellisen historian muistopatsaaseen, joka ei ole sotien eikä rauhansopimusten, vaan ajatelmien ja mielipiteiden muistopatsas. Sillä, jalo herra, ihmisen todellinen aateluus…
Cathérine jatkoi:
Saattaa siitä juorut juosta, lentää pilkkalaulut tuosta, vaan ei huolta viisahalla, heipparulla, heipparalla.
Ja sillä aikaa sanoi kunnon mestarini:
— … on ajatus. Ja siihen nähden ei ole vähäpätöistä tietää, mikä mielipide tällä Egyptin miehellä oli metallien luonnosta ja aineen ominaisuuksista.
Hra apotti Jérôme Coignard joi pitkän siemauksen viiniä, samalla kuin Cathérine lauloi laulun viimeisen säejakson:
Miekan taikka huotran miesi, sama, kunhan tiensä tiesi, tiensä herttuaksi tulla, heipparalla, heipparulla.
— Apotti, sanoi hra d'Anquetil, tehän ette juo mitään ja kaiken päälliseksi te puhutte hullutuksia. Perimyssodan aikana minä palvelin Italiassa erään prikaatikenraalin päällikkyyden alaisena, joka käänsi Polybiusta. Mutta hän oli pässinpää. Miksi kääntää Zozimosta?
— Jos tahdotte koko totuuden tietää, virkkoi kunnon mestarini, niin se tuottaa minulle eräänlaista nautintoa.
— Olkoon menneeksi! sanoi hra d'Anquetil. — Mutta miten voi hra Paistinkääntäjä, joka tällä hetkellä hyväilee minun rakastajatartani, olla teille siinä työssä avullinen?
— Kreikankielen taidollaan, sanoi kunnon mestarini, jonka minä olen hänelle opettanut.
Hra d'Anquetil kääntyi minun puoleeni:
— Kuinka, hyvä herra? hän kysyi. — Te taidatte kreikkaa! Te ette siis ole aatelismies?
— Jalo herra, vastasin minä, isäni on parisilaisten paistinkokkien ammattikunnan lipunkantaja.
— Minun on siis mahdoton tappaa teitä, hän vastasi. — Suvaitkaa suoda se anteeksi minulle. Mutta, apotti, te ette juo. Te petätte minua. Luulin teitä hyväksi juomaveikoksi ja aioin jo ottaa teidät kotipapikseni, sitten kun minulla ensin on koti, luonnollisesti.
Sillä välin joi hra apotti Coignard pullon tyhjiin, ja Cathérine, nojautuen lähelle minua, kuiskasi korvaani:
— Jacques, minä tunnen, etten koskaan ole rakastava muita kuin sinua.
Nämä sanat, jotka lausui kaunis, paitasillaan oleva tyttö, saattoivat minut mitä suurimpaan sisälliseen levottomuuteen. Aivan sekapäiseksi teki Cathérine minut vielä juottamalla minua lasistaan. Sekään ei herättänyt mitään enempää huomiota näissä hilpeissä illallisissa, jossa kaikki olivat jo kylmän järkensä kadottaneet.
Hra d'Anquetil katkaisi pöytää vasten erään pullon kaulan ja täytti jälleen lasimme piripinnalleen. Tästä eteenpäin minä en voinut enää tehdä tarkkaa selkoa itselleni, mitä puhuttiin ja tehtiin ympärilläni. Näin kuitenkin, että Cathérine salakavalasti kaasi lasin viiniä rakastajansa kaulaan, niskan ja takinkauluksen väliin, ja että hra d'Anquetil kosti heittämällä parin kolmen pullon virrat tuon paitasillaan olevan tytön päälle, jonka hän tällä tavoin loihti eräänlaiseksi nymfien ja najadien kosteaan sukukuntaan kuuluvaksi jumalaistarulliseksi olennoksi. Tyttö itki raivosta ja väänteli itseään kouristuksentapaisesti.
Samalla hetkellä me kuulimme portinkolkuttimen raskaiden lyöntien kajahtavan yön hiljaisuudessa. Se vaikutti meihin kuin taikaisku, ja me jäimme kaikki äkkiä mykiksi ja liikkumattomiksi.
Lyönnit uudistuivat pian entistä voimakkaampina ja tiheämpinä. Ja hra d'Anquetil katkaisi ensimmäisenä hiljaisuuden, kysyen hirmuisesti kiroten, kuka saattoi olla tuo rauhanhäiritsijä. Kunnon mestarini, joka mitä arkipäiväisimmistä tapauksista usein sai aiheen mitä kaunopuheisimpiin esityksiin, nousi ja lausui mieltäylentävällä juhlallisuudella:
— Mitä liikuttaa meitä tuo käsi, joka niin kovasti, jostakin arvottomasta tai ehkä naurettavastakin syystä, suljettua porttia kolkuttaa! Älkäämme tahtoko tulla sitä tietämään, vaan pitäkäämme noita ääniä iskuina, jotka meidän paatuneiden ja turmeltuneiden sielujemme portille kolkuttavat. Sanokaamme itsellemme jokaisen kolkutuksen kajahtaessa: tuon tarkoitus on kehoittaa meitä tekemään parannusta ja ajattelemaan lunastusta, jonka me unohdamme ajallisissa huvituksissa, tuon tarkoitus on saattaa meidät maallista hyvää ylenkatsomaan, tuon taas, että me muistaisimme iäisyyttä. Siten me tästä itsessään sangen mitättömästä ja joutavasta tapauksesta tulemme saamaan suurimman mahdollisen hyödytyksen.
— Te olette hauska, apotti, sanoi hra d'Anquetil. — Mutta tuolla voimalla iskien he lyövät rikki portin ennen pitkää.
Ja todellakin jyrisi portinkolkutin jo ukkosena.
— Ne ovat ryöväreitä! huudahti likomärkä Cathérine. — Jeesus, he tappavat meidät! Se on meidän rangaistuksemme siitä, että ajoimme pois pikku munkin. Olen sanonut monta kertaa sinulle, d'Anquetil, että aina tapahtuu onnettomuus talolle, josta on karkoitettu kapusiini.
— Nauta! vastasi d'Anquetil. — Tuo kirottu munkkikonna voi uskottaa hänelle mitä typeryyksiä tahansa. Rosvot olisivat kohteliaampia tai ainakin hiljaisempia. Pikemmin se on yöpatrulli.
— Yöpatrulli! Mutta sehän on vielä paljon pahempaa, sanoi Cathérine.
— Pah! puhalsi d'Anquetil. — Me pehmitämme heidät.
Kunnon mestarini pisti varovaisuuden vuoksi pullon taskuunsa ja toisen toiseen taskuun, tasapainon vuoksi, kuten sadussa sanotaan. Koko talo tärisi raivostuneista kolkutuksista. Hra d'Anquetil, jonka sotilaalliset hyveet tämä rynnäkkö herätti eloon, huudahti:
— Minä otan selvän vihollisesta!
Hän hoiperteli ikkunaan, missä hän aikaisemmin oli antanut korvapuustin rakastajattarelleen, ja palasi ruokasaliin hohottaen kohtikurkkuaan.
— Oh! oh! oh! huusi hän, tiedättekö, kuka siellä kolkuttaa? Se on hra de la Guéritaude, peruukki päässään, kahden pitkän, soihtuniekan lakeijan kanssa.
— Se ei ole mahdollista, sanoi Cathérine. — Hän nukkuu tällä hetkellä vanhan vaimonsa vieressä.
— Se on siis hänen haamunsa, sanoi hra d'Anquetil, ja hyvin hänen näköisensä haamu. Ja päälliseksi on varmaa, että haamu on saanut käsiinsä tuon rahamiehen peruukin. Kummituskaan ei osaisi sitä jäljitellä, siinä määrin hullunkurinen se on.
— Puhutko totta vai teetkö pilaa meistä? kysyi Cathérine. — Onko se todellakin hra de la Guéritaude?
— Se on hän itse, Cathérine, jos voin uskoa silmiäni.
— Minä olen hukassa! huusi tyttöparka. — Naiset ovat vasta onnettomia! He eivät saa koskaan olla rauhassa. Kuinka minun nyt käy? Ettekö tahtoisi, hyvät herrat, kätkeytyä erinäisiin kaappeihin?
— Se voisi käydä päinsä, lausui hra apotti Coignard. — Mutta kuinka kätkeä kerallamme kaikki nämä tyhjät pullot, joilta useimmilta on halkaistu vatsa tai ainakin kaula katkaistu? Ja minne piilottaa tuon koripullon jätteet, jotka tämä jalo herra heitti päähäni, tämä pöytäliina, tämä lintupiiras, nämä lautaset, nämä kynttilät ja tämän neidin paita, joka on niin likomärkä viinistä, että se enää vain läpikuultavana ja ruusunpunertavana verhona hunnuttaa hänen kauneuttaan?
— Se on totta, sanoi Cathérine, se aasi on kastellut minun paitani ja minä olen vaarassa saada nuhan. Mutta riittäisi kenties, jos piilottaisimme hra d'Anquetilin vinttikamariin. Minä esittelisin apotin enokseni ja herra Jacques'in veljekseni.
— Eipäs, sanoi hra d'Anquetil. — Minä menen itse pyytämään hra de la Guéritaudea syömään meidän kanssamme illallista.
Me koetimme estää häntä, kunnon mestarini, Cathérine ja minä, sitä tekemästä, me rukoilimme, me riipuimme hänen kaulassaan. Kaikki turhaan. Hän otti kynttilän ja astui alas portaita. Me seurasimme vavisten häntä. Hän aukaisi ulko-oven. Siellä seisoi hra de la Guéritaude, sellaisena kuin hän oli hänet kuvannut meille, peruukki päässään, soihtua kantava lakeija kummallakin puolellaan. Hra d'Anquetil tervehti häntä kaikella juhlallisuudella ja lausui:
— Suvaitkaa kunnioittaa meitä käymällä sisälle tähän taloon, jalo herra. Te olette täällä tapaava herttaisia ja harvinaisia henkilöitä: erään Paistinkääntäjän, jolle neiti Cathérine heittelee lentosuukkoja ikkunasta, ja apotin, joka uskoo Jumalaan.
Ja hän teki syvän kumarruksen.
Hra de la Guéritaude oli pitkä, kuivakiskoinen mies, jolla oli varsin vähän taipumusta leikinlaskuun. Hra d'Anquetilin pila ärsytti häntä kovasti, ja hänen suuttumuksensa tulistui vielä enemmän, kun hän näki kunnon mestarini, takki auki, pullo kädessään ja kaksi taskuissa, ynnä lisäksi Cathérinen märässä, ruumiinmukaisessa paidassaan.
— Nuori mies, hän lausui jäätävällä vihalla hra d'Anquetilille, minulla on kunnia tuntea teidän herra isänne, jonka kanssa minä tahdon huomenna neuvotella, mihin kaupunkiin kuninkaan on paras lähettää teidät häpeämään irstailujanne ja julkeata käytöstänne. Minä olen lainannut tuolle kunnon aatelismiehelle erään rahasumman, josta en aio häntä hätyyttää. Hän ei ole minulta kieltävä mitään. Ja meidän korkeasti rakastettu kuninkaamme, joka on minun suhteeni juuri samassa asemassa kuin teidän herra isänne, on minulle sangen suosiollinen. Se asia on siis selvä. Jumalan kiitos, olen suoriutunut vaikeammistakin. Mitä tuohon tyttöön tulee, näyttää olevan mahdotonta häntä hyveen tielle johdattaa, ja minä tahdon sanoa hänestä pari sanaa herra poliisiluutnantille, jonka tiedän olevan sangen alttiin lähettämään hänet kuritushuoneeseen. Muuta ei minulla ole teille sanottavaa. Tämä talo on minun, minä olen maksanut sen ja minun oikeuteni on astua sisälle siihen.
Sitten hän kääntyi lakeijoihin päin, osoitti sauvansa päällä kunnon mestariani ja minua sekä sanoi:
— Heittäkää ulos nuo humalaiset!
Hra Jérôme Coignard oli yleensä mallikelpoisen tyyni mies ja hän sanoi useasti, että hänen oli luonteensa lempeydestä kiittäminen elämänsä kovia kohtaloita, jotka olivat häntä hioneet niinkuin meri rannan kiviä nousu- ja laskuvedessään pyöritellen sileiksi tahkoaa. Hän kantoi keveästi kaikki loukkaukset, yhtä paljon kristillisen mielenlaatunsa kuin filosofisen ajattelunsa avulla. Mutta enimmän auttoi häntä siihen syvä ihmishalveksunta, jonka piiristä hän ei sulkenut pois myöskään itseään. Tällä kertaa hän kuitenkin kadotti kaiken sielullisen tasapainonsa ja unohti kaiken viisauden käskyt.
— Suus kiinni, kurja publikaani! hän huusi, heiluttaen pulloa nuijana päänsä päällä. — Jos nuo roistot uskaltavat minua lähestyä, minä lyön heidän kallonsa halki ja opetan heidät kunnioittamaan pukuani, joka riittää todistamaan minun pyhää luonnonlaatuani.
Soihtujen valaisemana, hiestä kiiltävänä, tulipunaisena, silmät päästä pullistuvina, takki auki ja vankka vatsa puoleksi housujen ulkopuolella, näytti kunnon mestarini todellakin kumppanilta, jonka kanssa ei ollut leikkimistä. Lakeijalurjukset epäröivät.
— Laahatkaa ulos tuo viinisäkki! huusi heille hra de la Guéritaude. — Ettekö näe, että teidän ei tarvitse muuta kuin sysätä hänet katuojaan, niin hän makaa siellä, kunnes kadunlakaisijat korjaavat hänet lokakärryihinsä? Minä itse viskaisin ulos hänet, ellen pelkäisi liata vaatteitani.
Kunnon mestarini tunsi syvästi noiden sanojen loukkaavan sisällyksen.
— Kirottu veronkiskuri! hän jyrähti äänellä, kyllin arvokkaalla kirkkojen holveissa kaikumaan. — Häpeällinen keinottelija, raakalainen, verenimijä, sinä väität, että tämä talo on sinun? Jos tahdot, että sinua uskottaisiin, että tiedettäisiin sen olevan sinun omaisuuttasi, niin kirjoita siis tämän portin päälle evankeliumin sanat: Aceldama, joka merkitsee: Veren hinta. Silloin me, syvään kumartaen, päästämme isännän asuntoonsa. Rosvo, ryöväri, murhamies, kirjoita sillä hiilellä, jonka minä olen heittävä vasten naamaasi, kirjoita saastaisella kädelläsi omistuskirjasi tälle kynnykselle, kirjoita: Ostettu leskien ja orpojen verellä, ostettu vanhurskaan verellä, Aceldama. Jos et, niin jää ulos ja jätä meidät sisälle, poroporvari!
Hra de la Guéritaude, joka ei eläissään ollut kuullut mokomaa puhetta ja luuli, kuten voikin luulla, olevansa tekemisissä hullun kanssa, kohotti suuren sauvansa, pikemmin puolustaakseen itseään kuin hyökätäkseen. Kunnon mestarini joutui tuosta kokonaan suunniltaan ja linkosi pullon kädestään rahamiehen päähän. Tämä kaatui pitkin pituuttaan katukäytävälle ja huusi: "Hän on murhannut minut!" Ja uiskennellen viinissä, joka virtasi pullosta, hän näytti todellakin tapetulta. Hänen kaksi lakeijaansa tahtoivat syöksyä murhaajan kimppuun, ja toinen heistä, joka oli vankka venkale, luulikin jo pitävänsä kiinni häntä, kun hra apotti Coignard äkkiä puski päänsä niin kovasti hänen vatsaansa vasten, että hän keikahti katuojaan isäntänsä päälle.
Onnettomuudekseen hän nousi jälleen, varustautuen vielä palavalla soihdulla, ja syöksyi porraskäytävään, etsien vihollistaan. Mutta kunnon mestarini ei ollut siellä enää: hän oli jo pakoon pujahtanut. Hra d'Anquetil oli vain siellä Cathérinen kanssa, ja hän se sai tuon soihdun vasten otsaansa. Moinen loukkaus näytti hänestä sietämättömältä, hän paljasti miekkansa ja upotti sen tuon kovaonnisen veijarin vatsaan, joka siten sai kalliista hinnasta oppia, että aatelismieheen ei ole kättään satutettava. Sillä aikaa oli kunnon mestarini tuskin ehtinyt kahtakymmentä askelta kadulla, kun toinen lakeija, pitkä saatana, sääret kuin hämähäkillä, alkoi juosta hänen jäljestään, huutaen yövahtia ja kiljuen: "Ottakaa kiinni hänet!" Hän läheni nopeasti takaa-ajettavaansa, ja me näimme, miten hän jo Saint-Guillaume-kadun kulmassa ojensi kätensä tarttuakseen tämän kaulukseen. Mutta kunnon mestarini, joka taisi useamman kuin yhden tempun, teki äkkikäännöksen, pisti jalkansa hänen eteensä ja kaasi hänet siten suinpäin, niin että hän halkaisi kallonsa nurkkakiveen. Tämä tapahtui sillä välin kuin hra d'Anquetil ja minä juoksimme hra apotti Coignardin apuun, jota meidän ei sopinut jättää tässä uhkaavassa vaarassa.
— Apotti, sanoi hra d'Anquetil, ojentakaa kätenne minulle: te olette urhoollinen mies.
— Luulen todellakin, vastasi kunnon mestarini, tehneeni jonkun miestaponkin. Mutta minä en ole kyllin luonnoton pitääkseni sitä kunnianani. Minulle riittää, että minua ei siitä soimata liian ankarasti. Nämä väkivaltaisuudet eivät ollenkaan kuulu minun tapoihini, ja sellaisena kuin minut näette tässä, jalo herra, minä olisin paremmin luotu opettamaan kauniita tieteitä jonkin kollegion oppituolista kuin tappelemaan lakeijain kanssa katujen nurkissa.
— Oh! virkkoi hra d'Anquetil, se ei ole pahinta teidän jutussanne. Mutta minä luulen, että te olette ottanut hengiltä valtion veronvuokraajan.
— Onko se aivan totta? kysyi apotti.
— Yhtä totta, kuin että minä olen pistänyt miekkani johonkin tuon toisen lakeijakonnan suoleen.
— Näin ollen, sanoi apotti, on meidän ensiksi pyydettävä anteeksi Jumalalta, jolle yksin olemme vuodatetusta verestä tilintekoon velkapäät, ja sitten riennettävä lähimmälle kaivolle peseytymään. Sillä minusta näyttää, että nenästäni tippuu verta.
— Te olette oikeassa, apotti, sanoi hra d'Anquetil. — Tuo lurjus, joka nyt lojuu maha auki katuojassa, iski otsani halki. Mikä julkeus!
— Antakaa anteeksi hänelle, lausui apotti, että teille anteeksi annettaisiin.
Niiltä tienoin, missä du Bac-katu häviää kedoille, löysimme erään sairaalan seinämältä pienen pronssisen Tritonin, joka heitti vesisuihkujaan kivestä tehtyyn altaaseen. Pysähdyimme peseytymään ja juomaan, sillä meidän kuivi kurkkujamme.
— Mitä me olemme tehneet! lausui kunnon mestarini. — Ja kuinka olen minä siinä määrin poikennut oikeasta, rauhallisesta luonteestani? Tosin ei meidän ole tuomittava ihmisiä heidän tekojensa nojalla, vaan pikemmin heidän salaisten ajatustensa ja syvimpien aivoitustensa mukaan, näin seuraten Jumalan, meidän isämme, antamaa esimerkkiä.
— Ja Cathérine? kysyin minä. — Kuinka hänen on käynyt tässä hirveässä seikkailussa?
— Kun minä jätin hänet, vastasi hra d'Anquetil, hän puhalteli juuri rahamiehensä suuhun herättääkseen henkiin hänet. Mutta hän saa puhallella minkä puhaltelee: minä tunnen Guéritauden. Hän on säälimätön. Hän on lähettävä tuon tytön vankilaan tai ehkä Amerikkaan. Se surettaa minua hänen tähtensä. Hän oli kaunis tyttö. Minä en häntä rakastanut, mutta hän oli minuun aivan hassastunut. Ja mikä kaikkein ihmeellisintä, minä olen nyt ilman rakastajatarta.
— Älkää olko siitä huolissanne, sanoi kunnon mestarini. — Te olette löytävä toisen, joka ei ole edellisestä eroava, ainakaan ei missään oleellisessa suhteessa. Ja minusta näyttääkin, että se, mitä te naiselta pyydätte, on yhteistä heille jokaiselle.
— Selvästi me olemme vaarassa, virkkoi hra d'Anquetil, minä vaarassa joutua Bastiljiin ja te, apotti, tulla hirtetyksi oppilaanne Paistinkääntäjän kanssa, vaikka hän ei ole tappanut ketään.
— Se on liiankin totta, vastasi kunnon mestarini. — Meidän tulee ajatella turvallisuuttamme. Kenties on käyvä välttämättömäksi jättää Parisi, josta meitä varmaan pian etsitään, vieläpä kenties paeta Hollantiin. Ah, minä näen jo hengessä, että saan kirjoittaa siellä häväistyskirjoituksia teatteritytöille, tällä samalla kädelläni, joka on sangen seikkaperäisin selityksin valaissut Zozimos Panopolilaisen alkemistisia teoksia.
— Kuulkaa, apotti, sanoi hra d'Anquetil, minulla on eräs ystävä, joka voi pitää meidät piilossa maatilallaan, niin kauan kuin se on osoittautuva tarpeelliseksi. Hän asuu neljän peninkulman päässä Lyonista, karussa ja autiossa seudussa, missä ei silmä näe muuta kuin poppeleita, ruohoa ja metsää. Sinne meidän on matkustettava. Siellä me voimme odottaa, kunnes myrsky on ohitse. Me metsästämme siellä. Mutta meidän on mitä pikimmin hankittava postikärryt tai, vielä parempi, berlini-vaunut.
— Minä tiedän, mistä ne saamme, sanoi apotti, Punaisen Hevosen ravintola Bergères'in torin varrella voi vuokrata teille hyviä hevosia ja kaikenkaltaisia ajokaluja. Minä tunsin sen isännän ollessani rouva de Saint-Ernest'in kirjurina. Hän oli altis auttamaan ylhäisiä henkilöitä. Luulen tosin, että hän on kuollut, mutta hänellä pitäisi olla poika, joka on aivan hänen kaltaisensa. Onko teillä rahaa?
— Minulla on melkoinen summa taskussani, sanoi hra d'Anquetil. — Olen iloinen siitä, sillä en voi ajatellakaan käydä kotonani, josta oikeudenpalvelijat varmaan tulevat noutamaan minua Châtelet'hen. Omat palvelijani olen unohtanut Cathérinen taloon, ja luoja tietää, kuinka heidän on käynyt. Mutta siitä minä vähät välitän. Minä pieksin heitä enkä maksanut heille, enkä kuitenkaan voi olla varma heidän uskollisuudestaan. Mihin luottaa enää? Mutta menkäämme heti Bergères'in torille.
— Jalo herra, sanoi apotti, tahdon tehdä teille erään ehdotuksen, toivoen että se on teitä miellyttävä. Me asumme, Paistinkääntäjä ja minä, eräässä alkemistisessa ja rappeutuneessa linnassa Hiekkakuoppain luona olevan ristin lähellä. Te voitte siellä helposti viettää joitakin tunteja kenenkään näkemättä. Me saatamme teidät sinne ja odotamme siellä, kunnes ajopelimme ovat valmiit. Tällä ehdotuksella on sekin etu, että Hiekkakuopat eivät ole kaukana Bergères'in torilta.
Hra d'Anquetililla ei ollut mitään muistuttamista näitä järjestelyjä vastaan, ja me päätimme pikku Tritonin edessä, joka suihkutti vettä paksuista poskistaan, ensin mennä Hiekkakuoppien luona olevaan linnaan ja sitten Punaisen Hevosen ravintolaan, saadaksemme sieltä berlini-vaunut meitä Lyoniin saattamaan.
— Tahdon uskoa teille kaikessa ystävyydessä, hyvät herrat, virkahti kunnon mestarini, että niistä kolmesta pullosta, jotka huolellisesti otin mukaani, yksi on, ikävä kyllä, särkynyt hra de la Guéritauden kalloon ja toinen mennyt rikki paetessamme. Meidän on valitettava kummankin niiden kohtaloa. Kolmas on, vastoin kaikkea toivoa, säilynyt eheänä. Kas tässä!
Ja hän veti taskustaan viinipullon sekä asetti sen kaivon reunalle.
— Hyvä on, sanoi hra d'Anquetil. — Teillä on viiniä. Minulla on kortit ja arpanopat taskussani: me voimme pelata.
— Se on todellakin suuri huvi, sanoi kunnon mestarini. — Korttipeli, jalo herra, on seikkailukirja, sitä laatua, jota romaaniksi nimitetään, ja sillä on muiden tämänkaltaisten kirjojen suhteen se harvinainen etu, että kukin tekee sitä, samalla kuin lukee sitä, eikä se vaadi älyä tekijältään eikä kirjallista oppia lukijaltaan. Se on ihmeteltävä teos vielä siinäkin suhteessa, että se saa säännöllisen ja uuden merkityksen, joka kerta kun on sen lehdet sekoittanut. Se on niin taitehikkaasti sommiteltu, että sitä ei voi kyllin ihailla, sillä se rakentaa matemaattisille periaatteilleen tuhat ja taasen tuhat mieltäkiinnittävää sarja-yhtymää ja niin omituista sattumaa, että jotkut ovat, vaikka aivan väärin muuten, luulleet näkevänsä siinä sydänten salaisuuksien, kohtalon mysteerioiden ja tuntemattoman tulevaisuuden ilmestyksiä. Minun sanani koskevat erikoisesti mustalaisten tarokkipeliä, joka on etevin kaikista korttipeleistä, mutta ne soveltuvat myös pikettiin. Korttien keksintö täytyy lukea muinaiskansojen ansioksi, ja minä puolestani uskon niiden olevan kaldealaista alkuperää, vaikka en tunne mitään tekstiä, joka minut myönteisesti oikeuttaisi sitä sanomaan. Mutta nykyisessä muodossaan ei pikettipeli ole vanhempi kuningas Kaarle VII:n aikoja, jos on uskomista erääseen oppineeseen tutkimukseen, jonka muistan Séez'ssä lukeneeni. Siinä sanottiin, että herttarouva esittää vertauskuvallisella tavalla kaunista Agnes Sorelia ja että patarouva, Pallas, taas ei ole kukaan muu kuin tuo Jeanne Delys, myös Jeanne d'Arciksi nimitetty, joka urhoollisuudellaan pelasti valtakunnan perikadosta ja jonka englantilaiset sitten keittivät eräässä kattilassa, jota näytetään kuparikolikosta ja jonka minä kerran olen nähnyt läpimatkalla Rouenin kaupungissa. Eräät historioitsijat väittävät kuitenkin, että tuo neitsyt poltettiin elävältä kauniilla roviolla. Nicole Gilles ja Pasquier kertovat Pyhän Katarinan ja Pyhän Margaretan hänelle ilmestyneen. Varmaan ei Jumala heitä hänen luokseen lähettänyt, sillä ei ole olemassa ketään vähänkään opin ja vankan hurskauden valistamaa miestä, joka ei tietäisi, että tuo Margareta ja tuo Katarina ovat samojen bysanttilaisten munkkien keksintöä, joiden yhtä runsaat kuin raa'at mielikuvittelut ovat koko marttyyrien historian tärvelleet. On naurettavaa ja jumalatonta väittää, että Jumala olisi sallinut tämän Jeanne Delys'n nähdä pyhimyksiä, joita ei koskaan ole ollut olemassa. Vanhat aikakirjoittajat eivät kuitenkaan kavahda sellaista esittää. He voisivat yhtä hyvin kertoa, että Jumala lähetti tämän neitseen luo vaalean Yseult'n Melusinan, Bertha Suurjalan ja kaikki ritariromaanien sankarittaret, joiden olemassaolo ei ole tarumaisempi ollenkaan kuin tuon neitsyt Katarinan ja neitsyt Margaretan. Hra de Valois nousi viime vuosisadalla syystäkin näitä karkeita tarinoita vastaan, jotka ovat yhtä paljon ristiriidassa uskonnon kanssa kuin harhausko on ristiriitainen totuuden kanssa. Olisi toivottavaa, että joku historiaa taitava hengellinen mies tekisi eron todellisten, kunnioitettavien pyhimysten ja sellaisten välillä kuin Margareta, Lucia ja Eustacius, jotka ovat kuviteltuja, samoin kuin itse Pyhä Yrjänäkin, jonka suhteen minulla on suuria epäilyksiä. Jos minulle on oleva joskus sallittu vetäytyä jonkun kauniin, runsaalla kirjastolla varustetun luostarin rauhaan, olen minä pyhittävä tuolle tehtävälle elämäni jäljelläolevat hetket, elämän, jonka voiman hirvittävät myrskyt ja monet haaksirikot ovat jo puoleksi riuduttaneet. Minä kaipaan satamaan, minä halajan ja ikävöin siihen siveään lepoon, joka sopii minun iälleni ja säädylleni.
Sillä aikaa kuin hra apotti Coignard lausui näitä muisteltavia sanoja, istahti hra d'Anquetil häntä kuuntelematta altaan reunalle, löi korttejaan ja kirosi kuin saatana yön pimeyttä, joka esti pikettiä pelaamasta.
— Te olette oikeassa, jalo herra, sanoi kunnon mestarini. — Tässä ei todellakaan voi nähdä oikein, ja se harmittaa jossakin määrin minua, vähemmän korttipelin tähden, josta kieltäytyminen on helppo minulle, kuin Boëtiuksen tähden, jonka Lohdutuksista minun juuri nyt tekisi mieli lukea eräitä sivuja. Pienikokoinen kappale tuota teosta seuraa näet aina minua takkini taskussa, että minulla olisi se aina käsillä avatakseni sen onnettomuuden kohdatessa, kuten tänä yönä on tapahtunut. Sillä on julma kohtalon oikku, jalo herra, miehelle minun asemassani joutua murhamieheksi ja kenties vielä tulla suljetuksi kirkolliseen vankilaan. Tunnen, että yksi ainoa sivu tuosta ihmeteltävästä kirjasta riittäisi vahvistamaan sydäntäni, jota pelkkä tuomiokapitulin ajatuskin kauhistuttaa.
Näin sanoen hän istahti altaan toiselle reunalle ja niin syvään, että koko hänen ruumiinsa kaunis keskipaikka kastui veteen. Mutta hän ei siitä välittänyt vähääkään eikä näyttänyt edes huomaavan sitä. Hän veti taskustaan Boëtiuksen, joka todellakin oli siellä, asetti nenälleen silmälasit, joista vain toinen lasi oli jäljellä, sekin särkynyt kolmeen ruutuun, ja alkoi täten etsiä pikku kirjastaan sivua, joka parhaiten soveltuisi tilaisuuteen. Hän olisikin epäilemättä löytänyt sen ja siitä uusia voimia ammentanut, elleivät näkölasien huono kunto, hänen silmiinsä nousevat kyyneleet ja taivaan heikko valkeus olisi estäneet hänen etsintäänsä. Nyt hänen täytyi pian tunnustaa, että hän ei nähnyt mitään, ja siitä syttyi hänen vihansa kuuta kohtaan, joka hänelle näytti terävää sarveaan erään pilven reunalta. Hän haastatteli kiivaasti sitä ja syyti haukkumasanoja sille.
— Sinä irstas, sinä rietas ja pahantapainen taivaankappale, hän sanoi, sinä et koskaan väsy valaisemaan ihmisten häpeällisyyksiä, mutta epäät valosi säteen mieheltä, joka etsii siveellisiä ajatelmia!
— Juuri niin, apotti, sanoi hra d'Anquetil, ja koska tuo haureellinen kuu antaa meille kyllin valoa, että osaamme katuja käydä, mutta ei että voisimme pelata pikettiä, menkäämme nyt heti siihen linnaan, josta puhuitte minulle ja jonne minun on päästävä sisälle kenenkään näkemättä.
Neuvo oli hyvä. Me tyhjensimme viimeisenkin tilkan pullosta ja lähdimme suoraan Hiekkakuoppain ristin luo vievää tietä myöten. Minä astuin edellä hra d'Anquetilin kanssa. Kunnon mestarini, jonka kulkua hänen housujensa imemä vesimäärä hidastutti, seurasi meitä itkien, huoaten ja valuen märkyyttään.
17.
Aamurusko alkoi jo kirveliä väsyneitä silmiämme, kun saavuimme Hiekkakuoppain luona olevan vihreän puistoportin eteen. Meidän ei ollut tarvis käyttää kolkutinta. Jo joku aika sitten oli talon herra antanut meille avaimet alueelleen. Me sovimme niin, että kunnon mestarini etenisi taitavasti d'Anquetilin kanssa pitkin varjoisaa puistokujaa ja että minä jäisin hiukan jäljellepäin, pitääkseni silmällä, jos tarvittaisiin, uskollista Kritonia ja kokkipoikia, jotka voisivat nähdä oudon tulokkaan. Tämä järjestely, joka ei muuten ollut lainkaan hullumpi, oli tuottava minulle paljon ikävyyttä. Nuo kaksi kumppanusta olivat jo päässeet ylös portaita ja pujahtaneet kenenkään huomaamatta minun kammiooni, jossa me olimme päättäneet pitää piilossa hra d'Anquetilin pakohetkeemme saakka, kun minä, joka tuskin olin toiseen kerrokseen ehtinyt, näin edessäni hra d'Astaracin, yllään yönuttu punaisesta damastista ja hopeinen kynttiläjalka kädessään. Tapansa mukaan hän laski käden olalleni.
— No niin, poikani, hän sanoi, te tunnette kai itsenne hyvin onnelliseksi siitä, että katkaisitte kaiken yhteyden naisten kanssa ja pääsitte siten niistä vaaroista, joita huono seura aina tuo mukanaan? Ilman säteilevien impien kesken teidän ei ole tarvis pelätä niitä riitoja, niitä tappeluita, niitä häpäiseviä ja väkivaltaisia kohtauksia, jotka ovat tavallisia epäsiveellistä elämää viettävien naisten parissa. Yksinäisyydessänne, jota haltiattaret sulostuttavat, te nautitte herkullista lepoa.
Luulin ensin hänen tekevän pilkkaa minusta. Mutta huomasin pian hänen katsannostaan, että hänellä ei suinkaan ollut mitään sellaista aikomusta.
— Tapaan teidät juuri sopivalla hetkellä, poikani, hän lisäsi. — Olisin kiitollinen, jos tahtoisitte tuokioksi seurata minua työkammiooni.
Minä seurasin häntä. Avaimella, joka oli ainakin kyynärän pituinen, hän aukaisi tuon kirotun huoneen oven, minkä minä joku aika sitten olin helvetin lieskassa nähnyt. Ja kun olimme astuneet työkammioon, hän pyysi minua panemaan enemmän puita riutuvaan takkavalkeaan. Heitin muutamia puunpalasia uuniin, jonka liedellä kiehui jokin minulle tuntematon keitos tukahduttavaa hajua levittäen. Sillä aikaa kuin hän, sulatuskauhoja ja kattiloita liikutellen, järjesti noitakeittiötään, minä istuin penkillä, jolle tultuani olin vajonnut, ja silmäni sulkeutuivat vastoin tahtoani. Hän pakotti minut avaamaan ne jälleen ihaillakseni erästä espanjanvihreää, lasikuvulla katettua astiaa, joka hänellä oli kädessään.
— Poikani, hän sanoi, tämä sublimeerauskoje sisältää erästä nestettä, jota teidän on katseltava tarkkaavaisesti, sillä se ei ole mitään sen enemmän eikä vähemmän kuin filosofien elohopeaa. Älkää luulko, että se aina säilyttää tuon tumman värinsä. Ennen pitkää se on käyvä valkoiseksi ja siinä tilassaan se voi muuttaa metalleja hopeaksi. Sitten se on, minun taitoni ja kykyni käsittelemänä, käyvä punaiseksi, ja silloin on sillä oleva voima muuttaa hopea kullaksi. Olisi epäilemättä edullista teille sulkeutua tähän kammioon eikä liikkua siitä, ennenkuin nämä ylevät luonnonmuutokset olisivat aste asteelta tapahtuneet, joka ei kaikkiaan voisi kestää enempää kuin kaksi kolme kuukautta. Mutta se olisi kenties liian kiusallinen pakko teidän nuoruudellenne. Tyytykää siis tällä kertaa seuraamaan vain työn alkuvalmistuksia, samalla kuin ehkä tahdotte olla hyvä ja lisätä paljon puita uuniin.
Näin puhuttuaan hän syventyi jälleen pullojensa ja putkiensa tutkisteluun. Sillä aikaa minä mietin tätä surullista tilannetta, johon huono onneni ja ymmärtämättömyyteni olivat minut saattaneet.
— Ah! sanoin itsekseni, heittäen halkoja pätsiin, juuri tällä hetkellä etsivät oikeudenpalvelijat minua ja kunnon mestariani. Meidän on kukaties mentävä vankilaan ja varmaan jätettävä tämä linna, jossa minulla tosin ei ollut rahaa, mutta kuitenkin katettu pöytä ja kunniallinen elinkeino. Koskaan en enää ole uskaltava ilmestyä hra d'Astaracin eteen, joka uskoo minun viettäneen yöni salatieteen hiljaisissa hekkumoissa, kuten olisikin ollut paras minulle. Ah! minä en koskaan ole näkevä enää Mosaïden sisarentytärtä, neiti Jahelia, joka niin miellyttävällä tavalla usein herätti minut huoneessani. Ja varmaan hän on minut unhottava. Hän on rakastava kenties jotakuta toista, jolle hän on tuhlaava samoja hyväilyjä kuin minulle. Pelkkä ajatus tuosta uskottomuudesta on minulle sietämätön. Mutta, sellainen kuin kerran on maailmanmeno, minä näen, että täytyy olla kaikkeen valmistunut.
— Poikani, sanoi hra d'Astarac, te ette pidä takkaa tarpeellisessa valkeassa. Minä näen, että te ette vielä kyllin kunnioita tulen ylhäisyyttä, vaikka sen voima voi kypsyttää tämän elohopean ja luoda siitä ihmeellisen hedelmän, joka minun on pian sallittu poimia. Vielä puita! Tuli on ylevin alkuaine, poikani. Olen sen teille usein sanonut ja aion osoittaa teille esimerkin siitä. Eräänä hyvin kylmänä päivänä, viime talvena, minä olin mennyt katsomaan Mosaïdea hänen puistotupaansa. Tapasin hänet istumasta jalat lämmityspannun päällä ja huomasin, että ne hienonhienot tulen aineosat, jotka pannusta nousivat, olivat kyllin voimakkaita nostamaan ja paisuttamaan tuon viisaan miehen yötakin lievettä. Siitä minä päätin, että jos tuli olisi ollut väkevämpi, Mosaïde olisi varmasti kohonnut taivaaseen, johon hän todella onkin kyllin arvokas nousemaan, ja että me, jos vain olisi mahdollista sulkea johonkin kyllin suureen astiaan näitä tulen aineosia, voisimme tällä keinoin purjehtia pilvissä yhtä helposti kuin nyt merellä ja käydä vierailuilla salamanterien luona heidän eetteriasunnoissaan. Tuota tahdon myöhemmin ajatella, kun saan aikaa. Enkä minä ollenkaan epäile voivani valmistaa tuollaista tulipurtta. Mutta palatkaamme työhömme, ja lisätkää te enemmän puita uuniin.
Hän piti minua vielä jonkun aikaa tuossa hehkuvassa huoneessa, josta minä mietin pujahtaa niin pian kuin mahdollista tavatakseni Jahelia ja kertoakseni kiireesti hänelle onnettomuuteni. Vihdoin hän astui ulos työkammiosta ja minä luulin olevani vapaa. Mutta hän petti vielä senkin toivon.
— Sää on tänä aamuna, hän sanoi, sangen suloinen, vaikka vähän pilvinen. Eikö teitä miellyttäisi tehdä kanssani pieni kävelyretki puistoon, ennenkuin ryhdytte kääntämään Zozimos Panopolilaista? Tuo työ on oleva teille ja opettajallenne suureksi kunniaksi, jos te päätätte sen niinkuin olette aloittaneet.
Seurasin häntä vastahakoisesti puistoon, missä hän lausui minulle nämä sanat:
— On mieluista, poikani, minulle olla yksin teidän kanssanne, että voin varoittaa, niin kauan kuin on vielä aika, teitä eräästä suuresta vaarasta, joka teitä voi jonakin päivänä uhata. Ja minä katson virheeksi itselleni, etten ennemmin ole muistanut teille siitä ilmoittaa, sillä asia, joka minulla on teille sanottavana, on mitä tärkein.
Näin sanoen hän johdatti minut siihen suureen puistokujaan, joka johtaa Seinen rantasoille ja josta näkyy Rueil ja Mont-Valérien pääkallopaikkaa esittävine risteineen. Se oli hänen tavallinen tiensä. Tämä kuja olikin muuten kuljettavassa kunnossa, paitsi että eräät puunrungot olivat sen poikki kaatuneet.
— On tärkeätä, hän jatkoi, teidän saada tietää, mihin vaaraan te antaudutte, jos petätte salamanterinne. Minä en tahdo lähemmin tiedustaa teiltä suhdettanne tuohon yli-inhimilliseen olentoon, jonka tuttavuuteen minulla on ollut onni teidät johdattaa. Te itsekin tunnette, mikäli olen ollut huomaavinani, eräänlaista vastenmielisyyttä puhua siitä. Ja kenties olette oikeassa. Vaikkakaan salamantereilla ei ole samoja vaatimuksia rakastajiensa vaiteliaisuuden suhteen kuin hovin ja kaupungin naisilla, niin ei silti ole vähemmän totta, että kauniille rakkaudelle ominaista on juuri olla sanoin kuvailematonta, ja että suuri tunne arkipäiväistyy, jos sitä maailmalle kuulutetaan. Mutta teidän salamanterinne (jonka nimen minä helposti saisin tietää, jos olisin kyllin utelias ja epähieno sitä tahtoakseni) ei ole ehkä ilmaissut teille, että hänen kiihkeimpiä intohimojaan on mustasukkaisuus. Tämä luonteenomaisuus on hänelle yhteinen kaikkien kanssasisariensa kera. Tietäkää, poikani: salamanterit eivät salli rankaisematta itseään petettävän. He kostavat hirmuisesti valapattoisuuden. Jumalallinen Paracelsus kertoo tuosta erään esimerkin, joka varmaan on teitä terveellisesti kauhistava. Juuri siitä syystä tahdon sen teille esittää. Saksalaisessa kaupungissa, nimeltä Staufen, eli alkemisti ja filosofi, jolla, kuten teillä, oli suhde erään salamanterin kanssa. Tuo mies oli kyllin turmeltunut pettääkseen häpeällisesti hänet ja rakastuakseen naiseen, joka tosin oli kaunis, mutta ei kauniimpi kuin nainen voi olla. Kun hän eräänä ehtoona söi illallista uuden rakastajattarensa ja muutamien ystäviensä kera, näkivät pöytäkumppanit päänsä päällä ilmassa loistavan ihmeteltävän siromuotoisen reiden. Sen näyttäjä oli salamanteri, joka täten tahtoi todistaa, että hän ei ansainnut rakastajansa hänelle tekemää vääryyttä. Heti senjälkeen tuo taivaan suuttunut sulotar löi uskottoman miehen halvauksella. Tuhma kansa, joka on syntynyt tullakseen petetyksi, piti sitä luonnollisena kuolemana. Mutta salaviisaat tietävät, kenen kädestä tuo isku tuli. Olin teille velkapää, poikani, tämän esimerkin kertomaan.
Minulle oli siitä vähemmän hyötyä kuin hra d'Astarac luuli. Häntä kuunnellessani olin levoton aivan toisista syistä. Tuo rauhattomuus kuvastui epäilemättä kasvoillani, sillä suuri salatieteilijä loi katseensa minuun ja kysyi, enkö pelännyt niin ankarien rangaistusten aitaaman lemmensuhteen olevan epämukavan nuoruudelleni.
— Tässä suhteessa voin teitä tyynnyttää, hän lisäsi. — Salamanterien mustasukkaisuus herää vain siinä tapauksessa, että he joutuvat kilpailemaan naisten kanssa, ja silloinkin se on enemmän vastenmielisyyttä, suuttumusta ja inhoa kuin todellista mustasukkaisuutta. Salamanterien sielu on liian jalo ja heidän älynsä liian terävä, että he voisivat toisiaan kadehtia ja siten antautua tunteelle, joka johtuu siitä raakuudentilasta, missä ihmisheimo vielä puoleksi uinailee. He päinvastoin ilokseen jakavat kaltaistensa kanssa niitä nautintoja, joita he viisasten miesten vierellä suovat itselleen, ja heitä huvittaa usein saattaa rakastajansa syliin kaikkein kauneimpia sisariaan. Te olette pian kokeva, että he todellakin ulottavat ystävyytensä niin pitkälle kuin olen kertonut teille, eikä ole kuluva vuotta, tuskin kuutta kuukauttakaan, kun teidän huoneenne on oleva viiden, kuuden päiväntyttären kohtauspaikka, jossa he kilpaa tulevat teille säkenöivät vyönsä avaamaan. Älkää pelätkö, poikani, vastata heidän hyväilyihinsä. Teidän ystävättärenne ei ole siitä teille vähääkään synkistyvä. Ja kuinka hän voisikaan siitä loukkautua, kun hän on niin viisas? Te puolestanne älkää ärtykö ollenkaan, jos salamanterinne joskus jättäisi teidät käydäkseen jonkun toisen filosofin kammiossa. Muistakaa, että tuo ylpeä mustasukkaisuus, joka ihmisillä liittyy heidän sukupuoliyhteyksiinsä, on villi tunne, perustuva mitä naurettavimpaan harhaluuloon. Sen pohjana on ajatus, että nainen, miehelle antauduttuaan, olisi miehen yksin-oma, joka on pelkkää sanaleikkiä.
Näin puhuen hra d'Astarac oli poikennut mandragora-polulle ja me näimme jo Mosaïden tuvan vilkkuvan lehvien lomasta, kun eräs kauhistava ääni viilsi korviamme ja pani sydämeni sykähtämään. Käheät soinnut, kimeiden kilahdusten säestäminä, ajoivat toisiaan, ja me huomasimme lähemmä tultuamme, että nuo soinnut vaihtelivat sävelkorkeuttaan ja että jokainen soinnutus päättyi eräänlaiseen sangen heikkoon sävelmälliseen kuvioon, jota ei voinut kuulla pöyristymättä.
Vielä muutamia askelia, ja me voimme korviamme heristäen käsittää noiden outojen sanojen merkityksen. Ääni puhui:
— Kuule kirous, jolla Elisa kirosi ylimieliset ja iloiset lapset! Kuule anateema, jolla Barak löi Meroksen:
"Minä kiroan sinut nimessä Arhitarielin, jota myöskin taistojen Herraksi sanotaan ja joka kantaa tulista miekkaa kädessään. Minä vihin sinut perikatoon nimessä Sardaliphonin, joka ojentaa herralleen hyvänhajuisia kukkia ja suloisia köynnöksiä, Israelin lasten antimia.
"Ole kirottu, koira! Ja ole kadotettu, sika!"
Me katsoimme, mistä ääni tuli, ja näimme Mosaïden seisovan talonsa kynnyksellä, käsivarret ojolla, kädet pedonkäpälien tapaan koukistettuina, käyrät kynnet aamuruskossa punertavina. Päässään likainen, kruununtapainen myssynsä, yllään loistava viittansa, jonka auetessa laihat sääret rääsyisissä housuissaan vilahtelivat, hän näytti joltakin salatieteelliseltä kerjäläiseltä, kuolemattomalta ja iänikuiselta. Hän sanoi:
— Ole kirottu Globien nimessä! Ole kirottu Tähtipyörien nimessä! Ole kirottu niiden mystillisten villipetojen nimessä, jotka Hesekiel näki!
Ja hän ojensi uudelleen pitkät, käyräkyntiset käsivartensa ja sanoi:
— Nimessä Globien, nimessä Tähtipyörien, nimessä mystillisten villipetojen, astu alas varjojen valtakuntaan!
Me astuimme eräitä askeleita eteenpäin nähdäksemme puiden lomasta, ketä kohden Mosaïde viskoi vihaansa ja käsivarsiaan. Hämmästyin suuresti äkätessäni hra Jérôme Coignardin, joka istui kiinni orjantappura-pensaassa eräästä takinliepeestään. Yön epäsäännöllisyydet olivat lyöneet leimansa koko hänen olentoonsa: hänen rikkirevitty kauluksensa ja hänen jalkineensa, hänen loalla pirskoittuneet sukkansa ja avoin paitansa, kaikki muistutti surkuteltavassa määrässä meidän yhteisiä onnettomuuksiamme. Mikä pahinta vielä, hänen paisunut nenänsä turmeli kokonaan tuon ylevän ja hymyilevän ilmeen, joka muuten ei koskaan poistunut hänen kasvoiltaan.
Juoksin hänen avukseen ja sain hänet niin onnellisesti orjantappuroista vapautetuksi, että vain riekale hänen housuistaan jäi niihin riippumaan. Ja Mosaïde, jolla ei ollut enää mitään kirottavaa, meni takaisin taloonsa. Hänellä oli vain töppöset jaloissaan, ja minä huomasin silloin, että hänen säärensä kohosivat keskeltä jalkapöytää, siten nimittäin, että kantapää ulottui melkein yhtä paljon taapäin kuin jalkaterä eteenpäin. Tuo omituisuus teki hänen muuten ylevän käyntinsä sangen epäkauniiksi.
— Poikani Jacques Paistinkääntäjä, virkkoi huokaisten kunnon mestarini, — juutalaisen täytyy olla itse ilmetty Isak Laquedem voidakseen käyttää tuolla tapaa kaikenkielisiä herjasanoja. Hän on vihkinyt minut pikaiseen ja väkivaltaiseen kuolemaan tulvehtivalla, runollisella kuvarikkaudella ja hän on nimittänyt minut siaksi neljällätoista eri kielimurteella, jos olen oikein laskenut ne. Voisin luulla häntä Antikristukseksi, ellei häneltä puuttuisi eräitä merkkejä, joista tuo Jumalan vihollinen tunnetaan. Kaikissa tapauksissa hän on oikein katala juutalainen, eikä häpeällinen pyöränmerkki ole koskaan leimannut piintyneemmän uskottoman vaatteusta. Hän puolestaan ei ansaitsisi ainoastaan sitä pyörää, joka muinoin juutalaisten kaapuihin merkittiin, vaan vielä senkin, jolla pahantekijät teilataan.
Ja kunnon mestarini, joka nyt oli sangen suuttunut vuorostaan, pudisti nyrkkiään Mosaïden jälkeen ja syytti, että tämä ristiinnaulitsi lapsia ja ahmi vastasyntyneiden lihaa.
Hra d'Astarac lähestyi häntä ja kosketti hänen rintaansa rubiinilla, jota hän kantoi sormessaan.
— On hyödyllistä, sanoi suuri kabbalisti, tuntea kivien ominaisuudet. Rubiini tyynnyttää mielenkuohuja. Me saamme pian nähdä hra apotti Coignardin palajavan luonnolliseen levollisuuteensa.
Kunnon mestarini hymyili jo, vähemmän ehkä jalokiven voimasta kuin sen filosofisen ajatustavan vaikutuksesta, joka kohotti tämän ihmeteltävän miehen kaikkien ihmis-intohimojen yläpuolelle. Sillä minun on se julkilausuttava nyt, kun kertomukseni kääntyy synkäksi ja surulliseksi: hra Jérôme Coignard on antanut minulle näytteitä mielen viisaudesta sellaisissakin olosuhteissa, joissa se yleensä on tuiki harvinainen.
Me kysyimme häneltä, mikä oli ollut syynä riitaan. Mutta minä ymmärsin hänen hämmentyvistä, epämääräisistä vastauksistaan, että hänellä ei ollut halua tyydyttää meidän uteliaisuuttamme. Epäilin heti, että Jahel jollakin tapaa oli siihen sekoittunut, erittäinkin siitä päättäen, että kuulimme Mosaïden kimeiden äänien yhtyvän lukkojen kirahduksiin ja että talosta kajahteli äänekäs kiista enon ja sisarentyttären välillä. Koetin kuitenkin vielä kerran saada kunnon mestariltani jotakin selitystä.
— Viha kristityitä kohtaan, hän sanoi, on syvälle juurtunut juutalaisten sydämeen, ja tämä Mosaïde on kauhistava esimerkki siitä. Luulin noiden pöyristyttävien hävyttömyyksien keskeltä erottavani eräitä manauksia, joita synagoga viime vuosisadalla syöksi erästä pientä Hollannin juutalaista vastaan, nimeltä Baruk tai Benediktinus, tai enemmän tunnettu nimellä Spinoza, vain sen vuoksi, että hän oli muodostanut jonkin filosofisen järjestelmän, joka muuten melkein heti syntymänsä jälkeen tuli etevien jumaluusoppineiden kautta kumotuksi. Mutta tuo vanha Mardoch on lisännyt noihin manauksiin, mikäli minusta tuntui, eräitä vieläkin pöyristyttävämpiä kirosanoja, ja minä myönnän, että ne jossakin määrin minut hämmensivät. Aioin livistää pakoon tuon parjausten tulvan alta, kun onnettomuudekseni sekausin noihin orjantappuroihin ja jäin kiinni niihin erinäisistä pukuni ja oman ihoni paikoista siksi lujasti, että luulin jo molemmat menettäväni. Istuisin ehkä vieläkin tuossa kirveltävässä piinapenkissä, ellei oppilaani Jacques Paistinkääntäjä olisi minua siitä pelastanut.
— Orjantappurat eivät mitään merkitse, sanoi hra d'Astarac. — Mutta minä pelkään, herra apotti, teidän astuneen mandragoran päälle.
— Mitä siihen tulee, sanoi apotti, se on minun vähimpiä surujani.
— Te olette väärässä, jatkoi hra d'Astarac vilkkaasti. — Ei tarvitse muuta kuin koskettaa jalallaan mandragoraa, niin joutuu kiedotuksi lemmenrikokseen ja kuolee viheliäisellä kuolemalla.
— Ah, jalo herra! sanoi kunnon mestarini. — Vaarat väijyvät kyllä minua, ja minä huomaan, että minun olisi elettävä suljettuna Astarac-kirjaston kaunopuheisten muurien sisälle, tuon kaikista kirjastoista ylevimmän. Kun jätin sen vain silmänräpäykseksi, sain heti päälleni Hesekielin pedot, muusta kaikesta puhumattakaan.
— Teillä lienee minulle joku uutinen Zozimos Panopolilaisesta? kysyi hra d'Astarac.
— Se edistyy, vastasi kunnon mestarini, se edistyy edistymistään, vaikka tällä hetkellä hiukan hidastellen.
— Muistakaa, herra apotti, sanoi kabbalisti, että mitä suurimpien salaisuuksien avain riippuu noiden vanhojen tekstien tulkinnasta.
— Minä muistan, jalo herra, muistan levottomuudella, sanoi apotti.
Kuultuaan tämän vakuutuksen hra d'Astarac, arvattavasti salamanterien kutsumana, katosi nopeasti puiden lomaan ja jätti meidät faunin juurelle, joka soitti huiluaan vähääkään välittämättä päästään, mikä virui ruohikossa.
Kunnon mestarini kävi käsivarteeni sen näköisenä kuin on mies, joka vihdoin voi puhua vapaasti.
— Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hän sanoi, minun ei ole sinulta salattava erästä sangen outoa kohtausta, joka sattui minulle tänä aamuna linnan ullakolla, sillä aikaa kuin tuo piru kullantekijäksi pidätti sinut toisen kerroksen portaissa. Kuulin nimittäin varsin hyvin, että hän pyysi sinua auttamaan häntä hetkeksi keittiöönsä, joka ei ole ollenkaan niin hyvänhajuinen ja kristillinen kuin teidän isänne, mestari Leonardin, paistintupa. Ah, milloin saanen minä nähdä jälleen Kuningatar Hanhenjalan ravintolan ja hra Blaizot'n kirjakaupan, Pyhän Katarinan kuvineen, missä minä vietin niin monta miellyttävää hetkeä selaillen Amsterdamista ja Haagista juuri saapuneita kirjateoksia!
— Ah, huudahdin minäkin vesissä silmin, milloin saanen itse nähdä ne! Milloin olen näkevä Saint-Jacques-kadun, jonka varrella olen syntynyt, ja rakkaat vanhempani, joille tieto meidän onnettomuuksistamme on tuottava tuskaa ja ahdistusta? Mutta suvaitkaa, kunnon mestarini, kertoa lähemmin tuosta oudosta kohtauksesta, jonka sanotte teille tänä aamuna sattuneen, ja myöskin alkaneen päivän tapauksista ylimalkaan.
Hra Jérôme Coignard suostui antamaan kaikki toivomani selitykset. Hän teki sen seuraavilla sanoilla:
— Tiedä siis, poikani, että pääsin ilman vaikeuksia linnan ylimpään kerrokseen tuon hra d'Anquetilin kanssa, josta pidän paljon, vaikka hän on raaka ja sivistymätön. Hänen sieluunsa ei sisälly kauniita tietoja eikä edes syvempää tiedonhalua. Mutta nuoruuden tuli palaa miellyttävästi hänessä, ja hänen verensä hehku saa aikaan usein huvittavia purkauksia. Hän tuntee maailman, samoin kuin naiset, niin sanoakseni päältä-iskein ja ilman filosofista ajattelua. Hän on kyllin lapsellinen nimittääkseen itseään ateistiksi. Hänen jumalattomuutensa ei ole pahanilkistä ja se on haihtuva, saatpa nähdä, aivan itsestään, kun hänen aistiensa tulisuus sammuu. Jumalalla ei hänen sielussaan ole mitään sen vaarallisempia vihollisia kuin hevoset, kortit ja naiset. Todellisen, irstaan vapaa-ajattelijan sielussa, kuten esim. hra Bayle'in, kohtaa totuus paljon vaarallisempia ja salakavalampia vastustajia. Mutta minä huomaan, poikani, antavani sinulle erään muotokuvan tai luonnekuvan, enkä sitä yksinkertaista kertomusta, jota odotat minulta. Tahdon tyydyttää uteliaisuutesi. Päästyäni siis linnan ylimpään kerrokseen hra d'Anquetilin kanssa minä pyysin tuota nuorta aatelismiestä astumaan sisälle sinun kammioosi ja pitämään sitä omanaan, lupauksen mukaan, jonka yhdessä annoimme hänelle Tritonin suihkulähteen luona. Hän teki sen mielellään, riisuutui, pani maata sinun sänkyysi, jättämättä päälleen muuta kuin saappaansa, sulki vuodeuutimet, etteivät aamuauringon terävät säteet häntä häiritsisi, sekä nukahti siinä silmänräpäyksessä. Minä puolestani menin kamariini enkä tahtonut, vaikka väsymyksestä voipuneena, mennä levolle ollenkaan, ennenkuin olisin löytänyt Boëtiuksesta jonkin tähän tilaani sopivan kohdan. En löytänyt yhtään, joka täydellisesti olisi vastannut sitä. Tuolla suurella Boëtiuksella ei todellakaan ollut koskaan tilaisuutta mietiskellä, mikä onnettomuus on lyödä kallo halki joltakin valtion veronvuokraajalta pullolla, joka on otettu hänen omasta kellaristaan. Mutta minä poimin kuitenkin sieltä täältä hänen ihmeteltävästä teoksestaan lauselmia, jotka johonkin määrin näyttivät koskettavan nykyisiä olosuhteitani. Niin minä vihdoin vedin yömyssyn silmilleni, jätin sieluni Jumalan haltuun ja nukahdin levollisesti. Jonkun ajan perästä, joka tuntui minusta lyhyeltä, ilman että minulla silti olisi ollut mitään keinoja mitata sitä, sillä meidän tekomme, poikani, ovat ajan ainoa mittapuu, joten ajan käsite siis oikeastaan lakkaa meidän nukkuessamme: jonkun ajan jälkeen, sanon, tunsin nykäistävän käsivarrestani ja kuulin äänen, joka huusi korvaani: "Hoi, apotti, apotti hoi, herätkäähän toki!" Luulin, että se oli joku poliisiupseeri, joka oli tullut viemään minua vankilaan, ja ajattelin jo itsekseni, olisiko tehokkainta halkaista hänen päänsä kynttiläjalallani. On, ikävä kyllä, liian totta, poikani, että kun kerran on syrjäytynyt lempeyden ja mielen tasapainon polulta, jota viisas lujin ja järkevin askelin vaeltaa, huomaa olevansa pakotettu tukemaan väkivaltaa väkivallalla ja julmuutta julmuudella, kunnes ensimmäinen rikos on tuonut monta uutta tullessaan. Se totuus on muistettava, jos mieli käsittää roomalaisten keisarien elämää, jonka hra Crevier on niin tarkasti kuvannut. Nuo ruhtinaat eivät olleet syntyneet huonompina kuin ihmiset ylimalkaan. Gaiukselta, jonka liikanimi oli Caligula, ei puuttunut luonnollista järkeä, yhtä vähän kuin arvostelukykyäkään, ja hän oli altis ystävyyteen. Neerolla oli synnynnäinen taipumus hyveeseen, ja hänen luonteensa ohjasi häntä kohden kaikkea suurta ja ylevää. Ensimmäinen rikos syöksi heidät kummatkin sille syyllisyyden tielle, jota he sitten taivalsivat aina kurjaan kuolemaansa asti. Juuri se käy esille hra Crevier'n kirjasta. Olen tuntenut tuon taitavan miehen, siihen aikaan kuin hän oli kirjallisuuden opettaja Beauvais'n kollegiossa, samoin kuin minä vieläkin olisin, elleivät sadat esteet olisi tietäni sulkeneet ja ellei sieluni luontainen keveys olisi johdattanut minua erinäisiin langettaviin väijytyksiin. Tiedä, poikani, että hra Crevier oli puhdas tavoiltaan. Hän saarnasi ankaraa siveyttä, ja minä kuulin hänen lausuvan eräänä päivänä, että nainen, joka on ollut uskoton avioliitossaan, voi tehdä mitä suurimpia rikoksia, kuten murhia ja murhapolttoja. Kerron sinulle tuon viisaudenlauselman, että saisit jonkun käsityksen sen pappismiehen pyhästä ankaruudesta. Mutta minä huomaan poikenneeni aineestani ja riennän jatkamaan kertomustani siitä, mihin se jäi minulta. Luulin siis poliisiupseerin kohottavan kätensä ylitseni ja näin jo itseni arkkipiispan vankikomerossa, kun tunsin hra d'Anquetilin kasvot ja äänen. "Apotti", sanoi tuo nuori aatelismies, "minulle on sattunut merkillinen seikkailu Paistinkääntäjän kamarissa. Eräs nainen on minun nukkuessani tullut tuohon huoneeseen, hiipinyt minun vuoteelleni ja herättänyt minut hyväilyjen, lempinimien, hellien kuiskausten ja palavien suuteloiden sateella. Sysäsin syrjään uutimet erottaakseni, minkä muotoinen oli onnettareni. Näin, että hän oli tumma, tulisilmäinen ja muuten kaunein tyttö maailmassa. Mutta äkkiä hän päästi suuren huudon ja pakeni suuttuneena, ei kuitenkaan sen nopeammin kuin että sain kiinni hänet ja suljin hänet tiukkaan syleilyyn käytävässä. Hän alkoi rimpuilla vastaan ja kynsiä kasvojani. Kun hän oli kyllin kynsinyt minua, niin että se riitti hänen kunniansa hyvitykseksi, me ryhdyimme lähempiin selityksiin. Häntä miellytti kuulla, että olin aatelismies enkä kaikkein köyhimpiä. Minä lakkasin pian olemasta vastenmielinen hänelle ja hän alkoi jo olla sangen hellä minulle, kun eräs kokkipoika kulki poikki käytävän ja ajoi hänet lopullisesti pakosalle. Minun luuloni on, että tuo ihana tyttö ei ollut tullut minua, vaan jotakin toista varten. Hän oli varmaan erehtynyt ovesta, joten on ymmärrettävä hänen hämmästyksensä ja hänen kauhistuksensa. Mutta minä sain hänet kyllä tyyntymään ja ilman tuota kokkipoikaa minä olisin voittanut hänet täydellisesti ystäväkseni." Näin hra d'Anquetil. Minä vahvistin häntä tuossa olettamuksessa. Ihmettelimme, ketä varten tuo kaunis olento oli voinut tulla, ja päätimme yksimielisesti, että hän tuli, kuten olen jo sanonut sinulle, Paistinkääntäjä, tuon vanhan, hupsun d'Astaracin takia, joka makaa hänen kanssaan jossakin viereisessä huoneessa ja kenties tietämättäsi sinun omassa kamarissasi. Etkö usko?
— Mikään ei ole uskottavampaa, vastasin minä.
— Siitä ei voi olla vähintäkään epäilyä, jatkoi kunnon mestarini. — Tuo velho pitää meitä pilkkana salamantereillaan. Totuus on, että hän lemmiskelee tuota somaa tyttölasta. Hän on kavala petturi.
Pyysin kunnon mestariani jatkamaan kertomustaan. Hän teki sen mielellään.
— Poikani, hän sanoi, esitän ainoastaan lyhyesti, mitä hra d'Anquetil puhui minulle. Pikkuseikkojen laajaperäinen laverteleminen todistaa alhaista ja arkipäiväistä luonnonlaatua. Meidän tulee päinvastoin koettaa kiinteällä täsmällisyydellä ne vähiin sanoihin supistaa sekä säästää siveellisille opetuksille ja elämänohjeille myötätempaava sanatulvamme, jonka tulee silloin syöstä pauhaten kuin lumivyöry syöksyy tuntureilta. Katson siis selostaneeni sinulle riittävästi, mitä hra d'Anquetil puhui minulle, kun olen saanut sanotuksi, että hän vakuutti havainneensa tuossa tytössä mitä harvinaisimman kauneuden, sulon ja viehättäväisyyden. Hän päätti puheensa kysyen minulta, enkö tietänyt, kuka tuo tyttö oli ja mikä nimeltään. Muotokuvasta, jonka maalaatte minulle hänestä, vastasin minä, tunnen hänet rabbi Mosaïden sisarentyttäreksi. Hänen nimensä on Jahel ja minä satuin itse häntä syleilemään näissä samoissa portaissa, vain sillä erolla, että se tapahtui ensimmäisen ja toisen kerroksen välissä. "Toivon", vastasi hra d'Anquetil, "että siinä oli muutakin eroa, sillä minä puolestani likistin häntä oikein läheisesti. Myöskään ei minua ilahduta, että hän on juutalainen, kuten sanotte. Vaikkakaan minä en usko Jumalaan, on minussa eräs tunne, että olisi parempi, jos hän olisi kristitty. Mutta tunnetaanko ylimalkaan hänen syntyperäänsä? Ehkä hän on ryöstetty lapsi? Juutalaiset ja mustalaiset varastavat joka päivä lapsia. Eikä muuten koskaan muisteta kyllin usein, että Pyhä Neitsyt oli juutalainen. Mutta juutalainen taikka ei, hän miellyttää minua, minä tahdon hänet ja hän on oleva minun." Noin puhui tuo nuori yltiöpää. Mutta salli, poikani, että istahdan tälle sammaleiselle penkille, sillä tämän yön vaivat, minun taisteluni ja pakenemiseni ovat murtaneet jalkojeni voiman.
Hän istui, otti taskustaan tyhjän nuuskarasiansa ja katseli sitä surumielisesti.
Minä istahdin hänen vierelleen levottomassa ja masentuneessa mielentilassa. Tuo kertomus teki minut sangen surulliseksi. Minä kirosin kohtaloa, joka oli asettanut raakalaisen minun tilalleni, juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin armas rakastajattareni saapui minua etsimään ja palavinta hellyyttään osoittamaan, tietämättä että minä samaan aikaan pinosin halkoja kullantekijän pätsiin. Jahelin liiankin todennäköinen häilyväisyys viilsi sydäntäni, ja minä olisin toivonut, että ainakin kunnon mestarini olisi noudattanut suurempaa vaiteliaisuutta kilpailijani suhteen. Uskalsin kaikella kunnioituksella paheksua, että hän oli ilmaissut Jahelin nimen.
— Herra apotti, sanoin minä, eikö ollut hiukan epäviisasta antaa sellaisia tietoja niin irstaalle ja väkivaltaiselle aatelismiehelle?
Kunnon mestarini ei näyttänyt kuulevan minua ollenkaan.
— Nuuskarasiani, hän sanoi, on sen pahempi auennut tämän-öisen tappelun aikana ja sen sisältämä tupakka on sekoittunut viiniin taskussani, muodostaen nyt vain innoittavan taikinan siellä. En uskalla myöskään pyytää Kritonia repäisemään paria tupakanlehteä minulle, siinä määrin ankaralta ja kylmältä näyttää minusta tuon palvelijan ja tuomarin ulkohahmo. Kärsin sitäkin enemmän nuuskan puutteesta, kun nenäni kutiaa vahvasti tänä yönä saamansa iskun vuoksi, joten näet minut oikeastaan suuressa pulassa tuon niin sanoakseni nenäkkään pyytäjän suhteen, jolle minulla ei ole mitään antamista. Täytyy kestää mielentyyneydellä tämä pieni onnettomuus ja odottaa, että hra d'Anquetil antaisi jonkun hiukkasen omasta rasiastaan. Ja palatakseni tuohon nuoreen aatelismieheen, poikani, hän lausui minulle juuri näin ikään: "Minä rakastan tuota tyttöä. Tietäkää, apotti, että aion ottaa hänet mukaamme postivaunuihin. Olkoon, että minun pitäisi jäädä tänne viikoksi, kuukaudeksi, minä en lähde ilman häntä." Kuvailin hänelle ne vaarat, jotka pieninkin viivytys aiheuttaisi. Mutta hän vastasi välittävänsä sitäkin vähemmän noista vaaroista, koska ne olivat suuret meille, mutta pienet hänelle. "Te, apotti", hän sanoi, "olette vaarassa tulla hirtetyksi Paistinkääntäjän kanssa. Mitä minuun tulee, minun ainoa vaarani on joutua Bastiljiin, jossa minulla on kortteja ja tyttöjä ja josta perheeni on minut piankin pelastava, sillä isäni on tietysti taivuttava jonkun herttuattaren tai tanssijattaren kohtaloani säälimään ja äitini, vaikka hän onkin tullut uskovaiseksi, voi kyllä minun hyväkseni vedota parin kolmen kuninkaallisen prinssin muistikykyyn. Niinpä onkin varma asia: minä matkustan Jahelin kanssa tai minä en matkusta ollenkaan. Teillä on vapaus, apotti, vuokrata postikärryt itsellenne ja Paistinkääntäjälle." Tuo julmettu tiesi näet noin puhuessaan, että meillä ei ollut varoja siihen. Koetin saada häntä päätöksestään peräytymään. Kävin itsepintaiseksi, otin avuksi uskonnon ja saarnasin siveyttäkin. Kaikki turhaa vaivaa, minä tuhlasin suotta siihen kaunopuheisuutta, joka hyvän pitäjänkirkon saarnastuolista lingottuna olisi tuottanut minulle sekä rahaa että kunniaa. Ah, poikani, kirjoitettu on, että mikään minun teoistani ei ole tämän maan päällä kantava herkullisia hedelmiä, ja juuri minua varten ovat lausutut Saarnaajan sanat: Quid habet amplius homo de universo labore suo, quo laborat sub sole?[Mitä on ihmisellä enempi kaikesta vaivastansa, kuin hänellä on auringon alla?] Kaukana siitä, että tuo nuori aatelisherra olisi käynyt järkevämmäksi minun sanoistani, hän vain rohkaistui itsepäisyydessään, enkä tahdo salata sinulta, poikani, että hän huomautti luottavansa ehdottomasti minuun, mikäli oli kysymys hänen pyyteittensä menestymisestä. Lopuksi hän vaati minua menemään Jahelin luo ja taivuttamaan häntä tähän naisryöstöön, jonka palkkioksi hän saisi hollanninpalttinaisen morsiuspuvuston, pöytähopeat, jalokiviä ja hyvän eläkkeen.
— Oh, herra apotti! huudahdin minä, tuo hra d'Anquetil on harvinaisen häpeämätön! Mitä te luulette Jahelin vastaavan hänen esityksiinsä, kun hän saa tiedon niistä?
— Poikani, vastasi hän, minä luulen, että hänellä on jo tieto niistä tällä hetkellä ja että hän on ottava ne vastaan suopeasti.
— Siinä tapauksessa, väitin minä kiihkeästi, on asia ilmoitettava Mosaïdelle.
— Mosaïde, vastasi kunnon mestarini, on liiankin hyvin selvillä siitä. Kuulit juuri, hänen talonsa läheisyydessä, hänen vihansa viimeiset purkaukset.
— Kuinka, herra apotti? sanoin liikutettuna, te olette ilmoittanut tuolle juutalaiselle, mikä häpeä uhkaa hänen perhettään! Se oli kaunis teko! Sallikaa, että syleilen teitä. Mutta silloinhan Mosaïden suuttumus, jonka näkijöiksi me satuimme, ei koskenutkaan teitä, vaan hra d'Anquetilia?
— Poikani, virkkoi apotti äänellä, jossa soinnahti jalous ja kunniallisuus, — luontainen suvaitsevaisuus ihmisheikkouksia kohtaan, kohtelias, lempeä mielenlaatu ja liian herkän sydämen usein vähemmän viisas hyvyys johdattavat ihmisen joskus ajattelemattomiin askeleihin ja panevat hänet alttiiksi maailman ankarille, mutta turhille tuomioille. En tahdo salata sinulta, Paistinkääntäjä, että suostuin tuon nuoren aatelismiehen itsepintaisiin rukouksiin ja lupasin kohteliaasti mennä puhuttelemaan Jahelia hänen puolestaan sekä tehdä kaikkeni, että hän taipuisi ryöstettäväksi.
— Ah, huudahdin minä, ja te täytitte, herra apotti, tuon ikävän lupauksen! Minä en voi sanoin tulkita, kuinka tuo teko loukkaa ja surettaa minua.
— Paistinkääntäjä, lausui ankarasti kunnon mestarini, nyt sinä puhut kuin farisealainen. Eräs yhtä tiukka kuin miellyttävä jumaluusoppinut on sanonut: "Kääntäkää silmänne itseenne ja kavahtakaa muiden tekoja tuomitsemasta! Turhaa työtä on muiden tuomitseminen. Usein ihminen pettyy siinä ja tekee syntiä helposti, sen sijaan kuin hänen työnsä itseään tutkiessaan ja tuomitessaan aina kantaa hedelmää." Myös on kirjoitettu: "Teidän ei tule peljätä ihmisten tuomiota", ja apostoli Paavali on sanonut: "Minä en sure tulla tuomituksi ihmisten oikeuden edessä." Näin nojautuen kaiken siveysopin kauneimpiin teksteihin minä teen sen vain sinun ylösrakennukseksesi, Paistinkääntäjä, ja johdattaakseni sinut jälleen siihen nöyrään ja lempeään vaatimattomuuteen, joka sopii parhaiten sinulle, enkä suinkaan esiintyäkseni itse viattomana, sillä minun puutteellisuuksieni moninaisuus painaa ja maahan murtaa minut. On vaikeaa olla syntiin liukumatta, mutta sopivaa olla myöskään syöksymättä epätoivoon joka askeleella, minkä astumme tämän maan kamaralla, missä kaikki on osallista samalla ensimmäiseen kiroukseen ja Jumalan pojan verellä tapahtuneeseen lunastukseen. En tahdo vikojani kaunistella ja tunnustan, että lähetystoimi, jonka hra d'Anquetilin pyynnöstä otin suorittaakseni, johtuu Eevan lankeemuksesta ja on niin sanoakseni eräs sen lukemattomia seurauksia, kun sitävastoin se nöyrä ja tuskallinen katumus, joka nyt täyttää minut tuon teon vuoksi, johtaa juurensa iäisen autuuteni toivosta ja ikävästä. Sinun on aina kuviteltava näet ihmiset vaappuvina tuomion ja lunastuksen välillä, ja minä sanon sinulle, että juuri tällä hetkellä olen keinulaudan hyvässä päässä, oltuani tänä aamuna huonommalla puolen. Tahdon siis tunnustaa juosseeni mandragorapolkua pitkin, siksi kuin Mosaïden tupa tuli näkyviin, ja piilleeni erään orjantappurapensaan takana, odotellen, että Jahel ilmestyisi ikkunaan. Hän näyttäytyikin pian. Astuin silloin esille piilostani ja viittasin häntä tulemaan ulos. Hän saapui minua tapaamaan pensaan taa hetkellä, jolloin hän luuli voivansa pettää vanhan vartijansa epäluuloisuuden. Minä kerroin hänelle siellä matalalla äänellä yön seikkailut, joita hän ei tuntenut vielä. Samalla tein hänelle selon niistä suunnitelmista, joita tuolla kiihkeällä aatelismiehellä oli hänen suhteensa, ja esitin hänelle, miten tärkeää oli yhtä paljon hänen oman etunsa kuin meidän molempien, minun ja Paistinkääntäjän, pelastuksen kannalta, että hän lähtemällä mukaan auttaisi pakoamme. Välkytin myös hänen silmiensä edessä hra d'Anquetilin lupauksia. "Jos te suostutte seuraamaan häntä tänä iltana", sanoin hänelle, "teillä on oleva nostettavana hyvä eläke kaupungintalolta, useampi alusvaatteisto kuin millään oopperan tanssijattarella tai Panthémontin abbedissalla sekä kaunis hopeainen pöytäkalusto." — "Hän pitää minua huonona naisena", sanoi hän, "ja se on hävytöntä". — "Hän rakastaa teitä", sanoin minä. "Tahtoisitteko ennemmin, että teitä kunnioitettaisiin?" — "Minä tahdon saada lihapatani", vastasi hän, "ja sen täytyy olla sangen raskas. Onko hän puhunut teille lihapadasta? Menkää, herra apotti, ja sanokaa…" — "Mitä minun on sanottava hänelle?" — "Että minä olen kunniallinen tyttö." — "Ja mitä muuta?" — "Että hän on sangen julkea!" — "Onko se kaikki? Jahel, muistakaa, että voitte pelastaa meidät!" — "Sanokaa hänelle vielä, että minä en suostu lähtemään ilman laillista kauppakirjaa, joka hänen on vielä tänä iltana nimellään vahvistettava." — "Te saatte sen, pitäkää se päätettynä." — "Ei, apotti, mitään ei ole päätetty vielä, ellei hän sitoudu maksamaan minulle hra Couperinin oppitunteja. Minä tahdon oppia musiikkia." — Tuolla asteella olivat neuvottelumme, kun vanha Mosaïde kaikeksi onnettomuudeksi yllätti meidät, arvaten keskustelumme tarkoituksen, vaikka hän ei sanoja kuullutkaan. Hän alkoi näet nimitellä minua viettelijäksi ja syytää päälleni haukkumasanoja. Jahel juoksi pois ja piiloutui kammioonsa, joten minä jäin yksin tuon jumalanmurhaajan raivon esineeksi. Se oli tilani, jossa tapasitte minut ja josta sinä päästit minut, poikani. Mutta itse asiassa oli juttu jo puhuttu, ryöstö päätetty ja meidän pakomme taattu. Pyörät ja Hesekielin pedot eivät merkitse paljoa tuon täyden lihapadan rinnalla. Pelkään ainoastaan, että vanha Mardoch on teljennyt sisarentyttärensä kolminkertaisten lukkojen taa.
— Kuulin todellakin, vastasin minä voimatta peittää tyytyväisyyttäni, — lukkojen ja salpojen räiskeen samassa tuokiossa kuin olin saanut teidät orjantappuroista pelastetuksi. Mutta onko totta, että Jahel niin nopeasti suostui teidän ehdotuksiinne, jotka eivät olleet aivan kunniallisia ja joiden esittäminen varmaan on ollut teille sangen vaikeaa? Se hämmästyttää minua. Sanokaa minulle vielä, kunnon mestarini, eikö hän ollenkaan puhunut minusta, eikö hän maininnut nimeäni huokaisten tai muulla tavoin?
— Ei, poikani, vastasi hra apotti Coignard, hän ei maininnut nimeäsi, ei ainakaan korvin kuultavasti. En huomannut myöskään, että hän olisi kuiskannut edes hra d'Astaracin nimeä, johon hänellä olisi pitänyt olla paljon enemmän syytä, koska tämä on hänen rakastajansa. Mutta sinun ei tule olla hämmästynyt siitä, että hän unohti kullantekijänsä. Naisen omistaminen ei vielä takaa meille, että olisimme tehneet hänen sieluunsa syvän ja pysyvän vaikutuksen. Sielut ovat melkein läpipääsemättömiä toisilleen, ja juuri se on omiaan sinulle osoittamaan rakkauden julman mitättömyyden. Viisaan tulee sanoa itselleen: Minä en ole mitään tässä mitättömyydessä, jota sanotaan luomakunnaksi. Mies, joka toivoo jättävänsä muiston naisen sydämeen, tekee samoin kuin se, joka tahtoo painaa sinettisormuksen leiman virtaavan veden pintaan. Siksi kavahtakaamme kiintymästä siihen, mikä on katoavaista, ja pitäkäämme silmäimme edessä vain sitä, mikä ei kuole milloinkaan.
— Mutta Jahel, sanoin minä, on kuitenkin hyvien telkien takana, ja me voimme luottaa hänen vartijansa valppauteen.
— Poikani, lausui kunnon mestarini, hänen on tänä iltana tavattava meitä Punaisessa Hevosessa. Pimeys suosii pakoretkiä, naisenryöstöjä, salahankkeita ja varkaan askelia. Meidän on luotettava tuon tytön viekkauteen. Mitä sinuun tulee, sinun on visusti saavuttava illan hämärtyessä Bergères'in torille. Tiedät, että d'Anquetil ei ole kärsivällinen ja että hän olisi mies lähtemään ilman sinua.
Juuri kun hän pääsi antamasta näitä neuvoja minulle, soi einekello.
— Onko sinulla neulaa ja lankaa? hän kysyi. — Minun vaatteeni ovat monesta kohden rikki, ja tahtoisin, ennenkuin ilmestyn ruokapöytään, saada ne entiseen kuntoonsa useilla uudistuksilla. Varsinkin housuni herättävät minussa levottomuutta. Ne ovat siinä määrin riekaleina, että tunnen tunnossani niiden olevan mennyttä kalua, ellen hanki pikaista apua niille.
18.
Istuin siis tavalliselle paikalleni kabbalistin pöytään tuo masentava ajatus mielessäni, että istuin viimeistä kertaa siinä. Sieluni oli synkkä Jahelin uskottomuuden vuoksi. Ah, sanoin itselleni, minun palavin toivoni oli paeta hänen kerallaan. Sen täyttyminen ei ollut todennäköistä. Kuitenkin se täyttyy nyt, ja mitä julmimmalla tavalla. Ja vielä kerran täytyi minun ihmetellä rakkaan mestarini viisautta, sillä eräänä päivänä, kun olin liian kiihkeästi toivonut jonkin asian menestymistä, hän oli vastannut minulle näillä raamatun sanoilla: Et tribuit eis petitionem eorum. [Ja hän kuuli heidän rukouksensa.] Suruni ja huoleni turmelivat kaiken ruokahaluni, ja minä vein tuskin huulilleni pöydän antimia. Mutta kunnon mestarini oli säilyttänyt sielunsa muuttumattoman viehättäväisyyden.
Hänen haastelunsa oli miellyttävämpää kuin milloinkaan, ja häntä olisi voinut luulla ennemmin joksikin niistä viisaista, joita Télémaque meille kuvailee ja jotka keskustelevat elysiläisten kenttien siimeksessä, kuin takaa-ajetuksi murhamieheksi, joka oli tuomittu kurjaan ja harhailevaan elämään. Hra d'Astarac, joka luuli minun viettäneen yöni paistintuvassa, tahtoi kohteliaasti tietää uutisia kunnon vanhemmistani. Ja kun hän ei hetkeksikään voinut luopua henkinäyistään, hän lisäsi:
— Kun puhun tuosta paistinkokista teidän isänänne, käytän luonnollisesti vain ihmisten yleistä puhetapaa enkä oman luontoni mukaista. Sillä mikään ei todista, poikani, että te ette voisi olla jonkun tulenhaltian siittämä. Tahdonkin mieluimmin uskoa asianlaidan olevan niin, kunhan teidän vielä hento neronne on varttuva voimassa ja kauneudessa.
— Oh, älkää niin sanoko, jalo herra, virkkoi hymyillen kunnon mestarini. — Tuolla tavoin te pakotatte hänet kätkemään älykkäisyyttään äitinsä hyvän maineen vuoksi. Mutta jos te tuntisitte paremmin hänen äitinsä, te olisitte, kuten minäkin, vakuutettu, ettei hänellä suinkaan ole ollut mitään yhteyttä keijujen kanssa. Hän on kunnon kristitty, joka ei koskaan ole harjoittanut lihan töitä muiden kuin miehensä kanssa ja joka kantaa hyveensä todistuksen kasvoillaan, eroten siinä suhteessa suuresti tuosta toisesta paistinkokin vaimosta, rouva Quonianista, josta puhuttiin paljon Parisissa ja maaseudulla minun nuoruudessani. Ettekö ole kuullut hänestä, jalo herra? Häntä hienosteli eräs hra Mariette, josta sitten tuli hra d'Angervilliers'n kirjuri. Se oli paksu herra, joka ihanaisensa tavatessaan joka kerta lahjoitti hänelle muistoksi jonkin korukalun, yhtenä päivänä lothringilaisen ristin tai pyhänhengen soljen, toisena päivänä kellon tai vitjat. Tai vielä myöskin nenäliinan, viuhkan tai hajuvesilippaan. Hän tyhjensi tuon naikkosen takia kaikki Saint-Germainin markkinain korumyymälät ja paitakaupat. Vihdoin, nähdessään vaimonsa koristettuna kuin pyhäinlipas, paistinkokki alkoi epäillä, ettei kaikki ollut kunniallisella tavalla hankittua. Hän rupesi vakoilemaan vaimoaan ja yllättikin tämän ennen pitkää rakastajansa syleilystä. Tuo aviomies, se täytyy minun sanoa teille, oli mustasukkainen roisto. Hän vihastui eikä voittanut sillä mitään, pikemmin päinvastoin. Sillä rakastava pari, jota hän häiritsi turhalla hälinällään, vannoi vapautuvansa hänestä. Hra Mariette oli pitkäkätinen mies. Hän hankki vangitsemiskäskyn poloisen Quonianin nimelle. Mutta eräänä päivänä sanoi viekas paistinkokin vaimo miehelleen: "Pyydän, että tarjoat minulle päivällisen maalla ensi sunnuntaina. Toivon erinomaista huvia tuosta miellyttävästä matkasta." Hän oli hellä ja itsepäinen. Mies tuli hyvilleen ja suostui hänen pyyntöönsä. Kun sunnuntai tuli, istui paistinkokki vaimonsa kera huonoihin kärryihin ajaakseen Porcheronsiin. Mutta tuskin he olivat tulleet Rouleen, kun eräät Marietten asettamat santarmit tempasivat paistinkokin ja veivät hänet Bicêtreen. Sieltä hänet lähetettiin Mississippi-joelle ja siellä hän on vieläkin. Tuosta tehtiin laulu, joka päättyi näin ikään:
Viisas mies ei kukaan kuin puoleksi silmänsä avaa hän mieluummin muodin mukaan kuin Mississipillä havaa.
Ja se onkin epäilemättä paras opetus, minkä paistinkokki Quonianin esimerkki voi tarjota meille. Mitä itse seikkailuun tulee, siltä ei puutu muuta kuin että joku Petronius tai Apuleius kuvailee sen, niin on se oleva parhaiden milesiläisten tarujen arvoinen. Nykyaikaiset kirjailijat eivät vedä vertoja muinaisille kertomarunouden ja murhenäytelmien aloilla. Mutta ellemme voita kreikkalaisia ja latinalaisia pikkukertomuksen alalla, niin ei syy ole ainakaan Parisin naismaailman, joka lakkaamatta rikastuttaa tähän kuuluvaa ainehistoa kaikenkaltaisilla nerokkailla ja somilla keksinnöillä. Te tunnette varmaan, jalo herra, Boccaccion kokoelman. Olen huvikseni lueskellut sangen paljon sitä ja voin vakuuttaa, että jos tuo nuori firenzeläinen eläisi meidän päiviemme Ranskassa, hän tekisi Quonianin onnettomuudesta yhden viehättävimpiä kertomuksiaan. Mitä minuun tulee, olen tahtonut esittää sen tässä pöytäseurassa ainoastaan, että Léonard Paistinkääntäjän rouvan hyve, tuohon vastakohtaan verrattuna, loistaisi sitä kirkkaampana, sillä hän on saman ammattikunnan kunnia, jonka häpeä rouva Quonian oli. Uskallan vakuuttaa, että rouva Paistinkääntäjä ei ole koskaan erehtynyt niiden keskinkertaisten arkihyveiden harjoittamisessa, joita avioliitto tarkoittaa, tuo ainoa seitsemästä sakramentista, joka on ylenkatsottava.
— Sitä en kiistä, vastasi hra d'Astarac. — Mutta tuo rouva Paistinkääntäjä olisi vieläkin kunnioitettavampi, jos hän olisi elänyt jonkun keijun yhteydessä, kuten Semiramis, Olympias ja suuren paavi Sylvester II:n äiti.
— Ah, jalo herra, sanoi apotti Coignard, te puhutte meille aina keijuista ja salamantereista. Vakavasti puhuen, oletteko te koskaan nähnyt niitä?
— Yhtä hyvin kuin teidät, vastasi hra d'Astarac, vieläpä lähempääkin, ainakin mitä salamantereihin tulee.
— Jalo herra, jatkoi kunnon mestarini, se ei riitä vielä todistamaan heidän olemassaoloaan, joka sotii kirkon opetuksia vastaan. Sillä harhanäyt voivat pettää meitä. Silmät ja kaikki meidän aistimemme ovat ainoastaan erehdysten airuita ja valheiden sanansaattajia. Ne hairahduttavat meitä enemmän kuin johtavat oikeaan. Ne antavat meille vain epävarmoja ja haihtuvia kuvia. Totuus välttää niitä, sillä se on näkymätön kuin se iäinen periaatekin, jonka säde se on.
— Oh, virkahti hra d'Astarac, en tietänyt, että olitte niin suuri ajattelija ja niin ylevä henki.
— Tosin on päiviä, vastasi kunnon mestarini, jolloin sieluni on raskaampi ja sidotumpi vuoteeseen sekä ruokapöytään. Mutta minä olen tänä yönä lyönyt rikki viinipullon erään publikaanin päähän ja se on erikoisesti kiihoittanut henkisiä kykyjäni. Tunnen olevani kyllin voimakas karkoittaakseni ne harhakuvat, jotka teitä vaivaavat, ja puhaltaakseni ne pois kuin savupilven. Sillä kaiken lopuksi, jalo herra, nuo tulenhaltiat eivät ole muuta kuin teidän omia aivohöyryjänne.
Hra d'Astarac ehkäisi hänet lempeällä liikkeellä ja sanoi:
— Anteeksi, herra apotti! Uskotteko te piruihin?
— Vastaan ilman suurempia vaikeuksia, sanoi apotti, uskovani piruihin nähden kaikki, mitä heistä on kerrottu pyhissä kirjoissa, ja hylkääväni harhana ja noituutena kaiken uskon poppamiehiin, taikakaluihin ja henkienmanauksiin. Pyhä Augustinus opettaa että raamattu, vaatiessaan meitä piruja vastaan kamppailemaan, tarkoittaa sillä, että meidän on vastustettava intohimojamme ja synnillisiä halujamme. Mikään ei ole inhoittavampaa kuin kaikki nuo pirunkuvaukset joilla kapusiinit kilttejä naisia peloittelevat.
— Huomaan, sanoi hra d'Astarac, että te pyritte ajattelemaan kunniallisen miehen tavoin. Te vihaatte munkkien karkeaa taikauskoa yhtä syvästi kuin minä itse ylenkatson sitä. Mutta, kaiken lopuksi, te uskotte piruihin, kuten ilman suurempaa vaivaa olen saanut teidät tunnustamaan. Tietäkää siis, että pirut ovat juuri samoja kuin keijut ja salamanterit. Pelko ja tietämättömyys ovat vääristelleet heidät arkojen ihmisten mielikuvituksessa. Todellisuudessa he ovat kauniita ja hyveellisiä. Koska en ole kyllin vakuutettu teidän tapojenne puhtaudesta, en ole teitä salamanterien poluille johdattava. Mutta mikään ei estä, herra apotti, minua opastamasta teitä keijujen tuttavuuteen. He asuvat ilman pihoilla ja lähestyvät mielellään ihmisiä niin suurella suopeudella ja ystävyydellä, että heitä on myös apuhengiksi nimitetty. Kaukana siitä, että he syöksisivät meitä perikatoon, kuten teologit uskovat, heitä piruiksi nimitellen, he päinvastoin varjelevat ja suojelevat kaikelta vaaralta maallisia ystäviään. Voisin esittää teille lukemattomia esimerkkejä heidän avuliaisuudestaan. Mutta rajoittaakseni ainettani tahdon nojautua vain yhteen, jonka marski de Granceyn rouva itse on kertonut minulle. Hän oli iällinen ja ollut leskenä jo useita vuosia, kun hän eräänä yönä vuoteessaan sai vieraaksi keijun, joka sanoi hänelle: "Hyvä rouva, etsittäkää tarkoin miesvainajanne pukuvarasto. Eräiden hänen housujensa taskussa on kirje, joka voisi, jos se tulisi tunnetuksi, syöstä turmioon hra des Roches'in, meidän molempien hyvän ystävämme. Hakekaa esiin se kirje ja polttakaa se!" Rouva Grancey lupasi ottaa tarkoin huomioon tuon neuvon ja tiedusti miesvainajansa vointia keijulta, joka hävisi vastaamatta hänelle. Herättyään hän kutsui kamaripalvelijattarensa ja lähetti heidät katsomaan, eikö pukusäiliössä olisi jäljellä mitään marskin vaatteita. Palvelijattaret vastasivat, ettei ollut jäljellä yhtään ja että lakeijat olivat myyneet ne kaikki vaatekaupustelijalle. Rouva de Grancey vaati heitä yhä hakemaan, eikö löytyisi ainakin yhtä housuparia. Kaikki nurkat koluttuaan palvelijattaret keksivät todellakin eräät vanhat, mustasta taftikankaasta tehdyt housut, entisen muodin mukaan nyörireijillä varustetut. He toivat ne marskinrouvalle. Tämä pisti kätensä erääseen taskuun, otti sieltä kirjeen, aukaisi sen ja huomasi sen sisältävän enemmänkin kuin oli tarpeen hra Roches'in sulkemiseksi valtion vankilaan. Hän heitti kirjeen heti tuleen. Siten tuo kunnon mies tuli pelastetuksi hyvien ystäviensä, keijun ja marskinrouvan avulla. Pyydän kysyä, herra apotti, ovatko nuo pirujen tapoja? Mutta tahdon kertoa teille erään toisenkin esimerkin, joka on tekevä vielä syvemmän vaikutuksen teihin ja joka varmaan on käyvä niin oppineen miehen sydämeen kuin te olette. Teille on epäilemättä tunnettua, että Dijonin akatemia on monta etevää henkeä hedelmöinyt. Eräs heistä, jonka nimi ei myöskään voi olla teille tuntematon ja joka eli viime vuosisadalla, valmisti muuatta Pindaros-painosta todellisen tiedemiehen ahkeruudella. Eräänä yönä, jonka hän oli viettänyt tutkimalla turhaan viiden, turmeltuneen tekstin takia hänelle käsittämättömän säkeen merkitystä, hän nukahti epätoivoonsa kukonlaulun aikaan. Unessa eräs keiju, joka rakasti häntä, kantoi hänet Tukholmaan, johdatti hänet kuningatar Kristiinan palatsiin, saattoi hänet kirjastoon ja otti eräältä hyllyltä Pindaros-käsikirjoituksen, josta hän aukaisi juuri tuon vaikean paikan. Nuo viisi säettä olivat siinä, varustettuina parilla kolmella erinomaisella selityksellä, joiden kautta ne tulivat täysin käsitettäviksi. Tiedemies kavahti ylös myrskyisän riemunsa herättämänä, iski tulta ja merkitsi heti muistoon nuo viisi säettä, siinä muodossa kuin ne olivat hänelle ilmestyneet. Sen tehtyään hän taas nukahti syvään. Seuraavana päivänä hän mietti yöllistä seikkailuaan ja päätti ottaa selon siitä. Hra Descartes oleskeli silloin Ruotsin kuningattaren luona, jolle hän opetti filosofiaansa. Pindaros-tutkija tunsi hänet, mutta hän oli vielä läheisempi tuttava Ranskan kuninkaan Ruotsissa olevan lähettilään hra Chanut'n kanssa. Tämän puoleen hän kääntyi ja pyysi tätä saattamaan hra Descartes'ille kirjeen, missä hän kysyi, oliko kuningattaren kirjastossa Tukholmassa todellakin eräs käsikirjoitus, joka sisälsi hänen merkitsemänsä Pindaros-toisinnon. Hra Descartes, joka oli mitä kohteliain mies, vastasi Dijonin akateemikolle, että hänen majesteetillaan kuningattarella todellakin oli tuo käsikirjoitus ja että hän itse oli siitä lukenut kyseenalaiset säkeet kirjeen mainitsemassa toisinnossa.
Hra d'Astarac oli kertonut tämän jutun omenaa kuoriessaan ja loi nyt katseensa apotti Coignardiin nauttiakseen sen menestyksestä.
Kunnon mestarini hymyili.
— Ah, jalo herra! hän sanoi, huomaan äsken olleeni kyllin itserakas turhia toivoakseni ja että teitä on mahdoton saada harhakuvistanne luopumaan. Tunnustan mielelläni, että te olette tuossa kuvannut meille sangen nerokkaan tulenhaltian ja että minäkin tahtoisin yhtä kiltin kirjurin itselleni. Hänen apunsa olisi minulle erityisesti hyödyllinen Zozimos Panopolilaisen parin kolmen epäselvimmän kohdan tulkinnassa. Ettekö voisi osoittaa minulle keinoa manata tarpeen tullen esiin joku kirjastohaltia, tietysti yhtä taitava kuin Dijonin keiju?
Hra d'Astarac vastasi vakavasti:
— Sen salaisuuden, herra apotti, voin uskoa teille mielelläni. Mutta minä huomautan samalla, että te joudutte varmaan perikatoon, jos ilmaisette sen sivistymättömille.
— Olkaa aivan tyyni sen asian suhteen, sanoi apotti. — Minua haluttaa suuresti tulla tuntemaan niin kaunis salaisuus, vaikka en odotakaan, ollakseni teille aivan vilpitön, mitään tulosta siitä, sillä minä en usko tulenhaltioihin. Opettakaa minua siis, jos suvaitsette.
— Te vaaditte sitä? kysyi kabbalisti. — Tietäkää siis, että jos te tahdotte avuksenne jonkun tulenhaltian, teidän ei ole tarvis muuta kuin lausua tuo yksi ainoa sana: Agla. Siinä silmänräpäyksessä lentävät teidän luoksenne ilman keveät asukkaat. Mutta te käsitätte luonnollisesti, hyvä herra, että tuo sana täytyy lausua yhtä paljon sydämellä kuin suulla ja että sen koko voima riippuu uskosta. Ilman uskoa se on vain turhaa huultenhuminaa. Myöskin minun suussani, jos lausun sen kuten äsken, panematta siihen sieluani tai toivoani, sillä on niin heikko voima, että vain vaivoin jotkut auringon lapset sen kuullessaan vilahtavat tämän huoneen läpi keveine valovarjoineen. Minä enemmän aavistin kuin näin heidät tuon uutimen takaa, ja he haihtuivat, kun tuskin olivat ehtineet muodostua. Ette te eikä teidän oppilaanne voinut huomata heidän läsnäoloaan. Jos olisin lausunut tuon taikasanan todellisella tunteella, te olisitte nähnyt heidän ilmestyvän kaikessa loistossaan. He ovat kauniita ja suloisia. Olen ilmaissut teille, herra apotti, täten erään suuren ja hyödyllisen salaisuuden. Vielä kerran, älkää ymmärtämättömästi sitä levittäkö. Älkää myöskään halveksiko apotti de Villars'in kohtalon antamaa opetusta, hänen, jonka keijut murhasivat Lyonin tiellä, koska hän oli levittänyt heidän salaisuuksiaan.
— Lyonin tiellä, sanoi kunnon mestarini. — Sepä omituista!
Hra d'Astarac jätti äkkiä meidät.
— Tahdon vielä kerran, sanoi apotti, nousta tuohon majesteetilliseen kirjastoon, missä olen nauttinut niin karuja hekkumoita ja jota en ole näkevä enää milloinkaan. Älä unohda, Paistinkääntäjä, olla päivän hämärtyessä Bergères'in torilla.
Lupasin pitää sen mielessäni. Aioin sulkeutua kammiooni kirjoittaakseni hra d'Astaracille ja kunnon vanhemmilleni, että he antaisivat anteeksi minulle, vaikka pakenin heitä hyvästelemättä jouduttuani osalliseksi rettelöön, joka minun kohdaltani oli pikemmin onneton kuin rikoksellinen.
Mutta jo portaissa kuulin kuorsausta, joka tuntui tulevan minun huoneestani, ja näin oven avattuani hra d'Anquetilin nukkuvan vuoteellani, miekka päänalaisensa vieressä ja kortit levällään peitteeni päällä. Teki hetkisen mieleni lävistää hänet hänen omalla miekallaan. Mutta tuo aie karkkosi minusta yhtä pian kuin se oli tullutkin, minä jätin hänet rauhassa nukkumaan ja hymyilin suruni keskellä itsekseni, kun muistin, että Jahel ei voisi kolminkertaisten telkiensä takaa tulla häntä tapaamaan.
Tahdoin kuitenkin kirjoittaa kirjeeni ja astuin kunnon mestarini kammioon, ajaen pakosalle viisi tai kuusi rottaa, jotka yöpöydällä jyrsivät hänen Boëtiustaan. Kirjoitin hra d'Astaracille ja äidilleni, sommittelinpa vielä Jahelillekin mitä liikuttavimman epistolan. Luin sen uudelleen ja kostutin kyynelilläni. Ehkäpä, sanoin itselleni, tuo uskoton on samoin tekevä.
Surun ja väsymyksen murtamana heittäydyin sitten kunnon mestarini vuoteelle ja vaivuin pian horrokseen, jota samalla eroottiset ja synkät unet häiritsivät. Siitä herätti minut mykkä Kriton, joka astui huoneeseen ja ojensi minulle hopeatarjottimella pienen paperilapun, jolle kömpelö käsi oli eräitä sanoja kirjoittanut. Minua odotettiin ulkona tärkeän asian vuoksi. Lapussa oli allekirjoitus: Veli Ange, halpa kapusiini. Juoksin viheriälle portille ja kohtasin tielle tultuani tuon pikku munkin. Hän istui ojanvarrella ja oli mitä kurjimmassa tilassa. Kun hänellä ei ollut voimaa nousta minun tullessani, hän katsoi minuun suurilla, miltei inhimillisillä ja kyynelten täyttämillä koiransilmillään. Hänen partansa ja rintansa järähtelivät hänen huokauksistaan. Hän sanoi sydäntäviiltävällä äänellä:
— Ah, herra Jacques, koettelemusten hetki on tullut Babylonille, kuten profeetoissa sanotaan. Hra de la Guéritauden syytteestä on hra poliisiluutnantti antanut vangita neiti Cathérinen ja hänet lähetetään Amerikkaan ensi vankisaattueen keralla. Olen saanut siitä tiedon luutunsoittajatar Jeannettelta, joka samalla hetkellä kuin Cathérinen vankkurit vierivät vankilaan, pääsi sieltä itse, oltuaan pidätettynä erään sairauden takia, josta hän nyt lääkärin taidon avulla ja Jumalan armosta lienee parantunut! Mutta mitä Cathérineen tulee, lähetetään hänet saarille ikuiseksi.
Ja tämän sanottuaan veli Ange alkoi vuodattaa vuolaita kyyneleitä. Koeteltuani hyvillä sanoilla hillitä hänen itkuaan kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään muuta minulle sanottavaa.
— Ah, herra Jacques, hän vastasi, pääasian minä olen jo uskonut teille ja loppu liihoittelee päässäni kuin Jumalan henki vetten päällä, ilman mitään vertailua muuten. Siellä vallitsee synkkä sekasorto. Cathérinen onnettomuus on vienyt tajun minulta. Kuitenkin on minulla täytynyt olla jokin tärkeä tieto teille saatettavana, ennenkuin olen uskaltanut tulla tämän kirotun talon kynnykselle, jossa te asutte kaikenkaltaisten pirujen kanssa. Vain kauhulla olenkin, Pyhän Franciscuksen rukouksen luettuani, tohtinut käyttää kolkutinta jättääkseni palvelijalle erään teille osoitetun kirjelipun. En tiedä, oletteko voinut lukea sitä, sillä niin vähän olen minä tottunut kirjaimia kaavailemaan. Eikä paperikaan ollut oikein sopiva kirjoittamiseen, mutta meidän pyhän järjestömme kunnia on juuri se, että se ei ole vajonnut tämän vuosisadan turhuuksiin. Ah, Cathérine vankilassa! Cathérine Amerikkaan! Eikö se ole omiaan murtamaan kovimmankin sydämen? Jeannette itse itki sitä silmät vesissä, vaikka hän on aina ollut mustasukkainen Cathérinelle, joka on yhtä paljon nuorempi ja kauniimpi häntä kuin Pyhä Franciscus on säteilevämpi kaikkia muita pyhimyksiä. Ah, herra Jacques! Cathérine Amerikkaan, niin eriskummalliset ovat kaitselmuksen tiet. Ah, meidän uskontomme on tosi ja kuningas David on oikeassa, kun hän sanoo, että me olemme kuin ruoho kedolla, koska Cathérine on vankilassa. Nämä kivet, joilla istun, ovat minua onnellisemmat, vaikka kannankin kristityn, vieläpä hengellisen miehen pukua. Cathérine vankilassa!
Hän alkoi nyyhkiä jälleen. Odotin kunnes hänen tuskansa tulva olisi hiljentynyt, ja kysyin häneltä, tiesikö hän jotakin rakkaista vanhemmistani.
— Herra Jacques, hän vastasi, juuri he lähettävätkin minut teidän luoksenne eräässä tärkeässä asiassa. Minun täytyy sanoa teille, että he eivät ole onnellisia, ja syy siihen on teidän isänne, mestari Leonardin, joka kuluttaa joka Jumalan päivän juomalla ja korttia pelaamalla. Eikä nouse enää, kuten ennen, hanhien ja kananpoikien lihava tuoksu Kuningatar Hanhenjalan kuvaa kohden, jota kosteat tuulet surumielisesti heiluttavat ja ruostuttavat. Missä on se aika, jolloin teidän isänne paistintupa täytti tuoksuilla koko Saint-Jacques-kadun Pienestä Bakkoksesta aina Kolmeen neitseeseen saakka. Mutta siitä saakka kuin tuo poppamies astui siihen jalallaan, ei mikään menesty siinä talossa, eivät eläimet eivätkä ihmiset, sillä hän on taikonut sen. Jumalan kosto on levännyt tuon talon yllä, siitä saakka kuin tuo paksu apotti Coignard sai siellä ystävällisen vastaanoton ja minut ajettiin ulos ovesta. Se oli pahan juuri, joka johtui siitä, että hra Coignard ylvästeli syvillä tiedoillaan ja hienoilla tavoillaan. Ja ylpeys on kaikkien paheiden alkulähde. Teidän hurskas äitinne, herra Jacques, teki hyvin väärin siinä, että ei tyytynyt niihin oppitunteihin, joita minä kristillisestä rakkaudesta annoin teille ja joiden nojalla te varmaan olisitte kyennyt hoitamaan kyökkiä, käsittelemään varrasta ja kantamaan ammattikunnan lippua isänne autuaan kuoleman ja hautajaisten jälkeen. Ne eivät voi olla etäällä nimittäin, sillä kaikki elämä on katoavaista ja hän juo suunnattomasti.
Nuo uutiset täyttivät minut helposti ymmärrettävällä murheella. Minä itkin kilpaa pikku munkin kanssa. Kuitenkin kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään kerrottavaa kunnon äidistäni.
— Jumala, vastasi hän, joka suvaitsi murhettaa Rakelia Ramassa, on lähettänyt teidän äidillenne, herra Jacques, erinäisiä koettelemuksia, hänen omaksi hyväkseen ja rangaistakseen mestari Leonardia siitä synnistä, että hän pahanilkisesti ajoi minun olennossani Jeesuksen Kristuksen ulos paistintuvastaan. Hän on sallinut useimpien lintupaistin ja pasteijan ostajien siirtyä rouva Quonianin tyttärelle, joka kääntää varrastaan Saint-Jacques-kadun toisessa päässä. Teidän rouva äitinne näkee nyt surulla, että Jumala on siunannut tuon huoneen hänen oman huoneensa kustannuksella, joka nyt on niin autiona, että melkein sammal kasvaa kynnyspaadella. Teidän äitiänne lohduttaa näissä koettelemuksissa ainoastaan hänen uskollisuutensa Pyhää Franciscusta kohtaan ja vielä ajatus, että teille on käynyt hyvin maailmassa ja että kuljette miekka kupeellanne kuin aatelismies. Mutta tuo jälkimmäinen lohdutus sai kovan kolauksen, kun poliisit tänä aamuna tulivat etsimään teitä paistintuvasta viedäkseen teidät Bicêtreen, vuoden, kaksi kipsiä polkemaan. Cathérine oli antanut teidät ilmi hra de la Guéritaudelle. Mutta häntä ei ole siitä soimattava, sillä hän tunnusti totuuden, kuten oli hänen kristillinen velvollisuutensa. Hän ilmoitti teidät, yhdessä hra apotti Coignardin kanssa, hra d'Anquetilin rikostovereiksi ja kuvasi tarkkaan tuon kauhistavan yön murhat ja verenvuodatukset. Mutta ah, hänen suoruutensa ei auttanut häntä ollenkaan ja hänet vietiin vankilaan. On hirmuista sitä ajatella!
Näin puhuttuaan pikku munkki painoi pään käsiinsä ja alkoi jälleen itkeä.
Päivä oli hämärtynyt. Pelkäsin tulevani liian myöhään kohtauspaikalle. Nostin pikku munkin ojasta, johon hän oli luisunut, sain hänet jalkeille ja pyysin häntä jatkamaan kertomustaan sekä seuraamaan minua pitkin Saint-Germainin tietä Bergères'in torille saakka. Hän totteli mielellään ja pyysi, kulkien surullisena kupeellani, minua avukseen selvittämään ajatustensa sekoittunutta vyyhteä. Minä palautin hänet takaisin siihen tuokioon, jolloin poliisit saapuivat minua vangitsemaan paistintuvasta.
— Kun he eivät teitä tavanneet, hän jatkoi, he tahtoivat viedä isänne teidän sijastanne. Mestari Léonard väitti, että hän ei tietänyt, missä te piilottelitte. Teidän rouva äitinne sanoi samaa ja vahvisti sen pyhästi vannomalla. Jumala hänelle anteeksi antakoon, sillä ilmeisesti hän vannoi väärin. Poliisit rupesivat jo suuttumaan. Teidän isänne sai juottamalla heidät järkiinsä. Ja he erosivat sangen hyvinä ystävinä. Sillä aikaa lähetti äitinne noutamaan minua Kolmesta neitseestä, jossa olin kerjuulla munkkikuntani pyhien sääntöjen mukaisesti. Hän hoputti minua etsimään teitä ja varoittamaan, että pakenisitte viipymättä, sillä hän pelkäsi, että poliisiluutnantti voisi piankin keksiä teidän asuntonne.
Kuunnellen näitä surullisia uutisia minä joudutin askeleitani, ja me olimme jo Neuillyn sillan yli ehtineet.
Noustessamme tuota kylläkin jyrkkää rantaa Bergères'in aukealle, jonka jalavat jo näkyivät silmiimme, pikku munkki jatkoi riutuvalla äänellä:
— Teidän rouva äitinne, hän sanoi, käski minua nimenomaan varoittamaan teitä uhkaavasta vaarasta ja antoi teille jätettäväksi erään pienen pussin, jonka kätkin viittani alle. Se on hukkunut minulta, hän lisäsi, kopeloituaan kaikkialta itseään. Ja kuinka luulettekaan minun löytävän mitään, senjälkeen kuin Cathérine on kadonnut minulta? Hän oli uskollinen Pyhälle Franciscukselle ja sangen antelias, ja kuitenkin he ovat kohdelleet häntä kuin langennutta naista, he tahtovat keritä hänen tukkansa, ja on hirmuista ajatella, että hänestä on tuleva muotikauppiaan pukuvauvojen kaltainen ja että hänet tässä tilassa viedään Amerikkaan, jossa kuumetauti tai villit ihmissyöjät voivat tuhota hänet.
Hän päätti puheensa huoaten, ja me saavuimme aukealle. Vasemmalla meistä kohosi kaksinkertaisen jalavarivin takaa Punaisen Hevosen majatalo liuskakivikattoineen ja nostovehkeillä varustettuine ullakkoluukkuineen. Lehvien alta näkyi ajoportti, joka oli selkoselällään.
Minä hiljensin käyntiäni, ja pikku munkki vaipui erään puun juurelle.
— Veli Ange, sanoin hänelle, te puhuitte minulle äsken jostakin pussista, jonka kunnon äitini oli uskonut teidän haltuunne minulle annettavaksi.
— Hän pyysi minua todellakin antamaan sen teille, vastasi pikku veli, ja minä olen niin hyvin kätkenyt sen, etten itsekään tiedä enää, missä se on. Mutta olkaa vakuutettu, herra Jacques, että se ei ole voinut hukkua minulta muuten kuin liiallisen varovaisuuteni vuoksi.
Minä huomautin hänelle kiivaasti, että hän ei ollenkaan ollut kadottanut sitä ja että, ellei hän heti paikalla löytäisi sitä, rupeisin itse auttamaan häntä sen etsinnässä.
Puheeni sävy vaikutti nähtävästi häneen, sillä hän veti syvään huoaten esiin viittansa alta pienen karttuunipussin ja ojensi sen minulle alakuloisesti. Löysin siitä kuuden livren kultarahan ja Chartres'in mustan Neitsyen kuvalla leimatun mitalin, jota suutelin kiihkeästi, vuodattaen heltymyksen ja katumuksen kyyneleitä. Sillä välin ammensi pikku munkki taskuistaan tukuttain värikuvia ja kömpelöillä alkupiirroksilla koristettuja rukouksia. Hän valitsi pari kolme niistä, jotka hän katsoi muita pätevämmiksi, ja tarjosi ne minulle pyhiinvaeltajien, matkustajien ja ylimalkaan kaikkien harhailevien henkilöiden tehokkaimpina turvakeinoina.
— Ne ovat siunattuja, hän sanoi, tepsiviä niin kuoleman vaarassa kuin sairaudessa, luettuina ääneen tai iholle painettuina ja kiinnitettyinä. Annan teille ne kristillisestä rakkaudesta, herra Jacques. Muistakaa minua jollakin almulla. Älkää unohtako, että kerjään Pyhän Franciscuksen nimessä. Hän on varmaan teitä varjeleva, jos autatte halvinta hänen lapsistaan, joka minä juuri tällä hetkellä olen.
Hänen näin puhuessaan minä huomasin himmenevän illan hämyssä nelivaljakkoiset berlini-vaunut, jotka Punaisen Hevosen ajoportista suuntasivat läiskyvin piiskoin ja hirnuvin hevosin kulkunsa viertotielle, aivan läheltä sitä puuta, minkä alle veli Ange oli istuutunut. Havaitsin samalla, että ne eivät olleetkaan oikeat berlini-vaunut, vaan isot vankkurit, joissa oli neljä istumapaikkaa ja niiden lisäksi pieni suljettu kuomu etupuolella. Olin jo katsellut niitä hetken, kaksi, kun näin hra d'Anquetilin nousevan mäkeä ylös, Jahel vierellään, puettuna matkaviittaan ja joukko kääryjä kainalossaan. Heitä seurasi hra Coignard kantaen viittä tai kuutta vanhaan väitöskirjaan käärittyä paperilunttaa. Heidän tullessaan postikuskit laskivat alas vaunujen astinlaudat ja kaunis ystävättäreni, kooten hameensa pallonpyöreiksi, kiipesi kuomuun hra d'Anquetilin auttaessa takaapäin.
Tuo näky sai minut syöksymään esiin ja huudahtamaan:
— Seis, Jahel! Seis, herra!
Mutta tuo viettelijä tyrkki vain sitä kovemmin kaunista uskotonta, jonka hurmaava pyörö pian oli kadonnut kuomuun. Sitten, jalka astinlaudalla, aikoen itse perästä sinne, hän katsoi minuun hämmästyneenä.
— Ah, herra Paistinkääntäjä! Te tahdotte siis ryöstää minulta kaikki rakastajattareni! Ensin Cathérinen, sitten Jahelin. Sehän on kuin vedonlyönti.
Mutta minä en kuunnellut häntä, vaan huusin yhä edelleen Jahelia, samalla kuin veli Ange, noustuaan jalavan alta, asettui vaununoven eteen ja tarjoili hra d'Anquetilille pyhiä Roch-kuvia, lukuja, joita oli luettava hevosia kengitettäessä ynnä rukousta virvatulia vastaan, vedoten viheliäisellä äänellä hänen kristilliseen rakkauteensa.
Olisin jäänyt siihen vaikka koko yöksi Jahelia huutamaan, ellei kunnon mestarini olisi kiskaissut minua luokseen ja sysännyt vaunujen suureen istuinosastoon, johon hän itse nousi minun jäljestäni.
— Jättäkäämme heille kuomu, hän sanoi, ja matkustakaamme me kaksi tässä tilavassa vaunukorissa. Olen hyvän aikaa etsinyt sinua, Paistinkääntäjä, ja me olimme, suoraan sanoen, juuri lähtemäisillämme ilman sinua, kun äkkäsin sinut keskustelemassa puun alla kapusiinin kanssa. Me emme voineet viipyä kauempaa, sillä hra de la Guéritaude vaanii jo tarmokkaasti meidän jälkiämme. Ja hänellä on pitkä käsivarsi: hän lainaa rahaa kuninkaalle.
Vaunut vierivät jo tietään. Veli Ange, joka oli tarrautunut kiinni vaununoveen, seurasi meitä kerjäten käsi ojolla.
Minä hautausin patjoihini.
— Ah, herra apotti! huudahdin, te sanoitte kuitenkin, että Jahel oli kolminkertaisten telkien takana.
— Poikani, vastasi kunnon mestarini, tuo ei ollut mikään määrättömästi luotettava seikka, sillä tytöt pitävät pilkkanaan mustasukkaisia miehiä ja heidän salpojansa. Kun ovi on suljettu, he hyppäävät ikkunasta. Sinulla ei ole käsitystä, Paistinkääntäjä, naisten viekkaudesta. Muinaiset kirjailijat ovat kertoneet ihmeteltäviä esimerkkejä siitä, ja sinä olet löytävä monta jo Apuleiuksen kirjasta, jonka kertomukseen Metamorfoosista ne ovat suolanrakeiden tapaan sirotettuja. Mutta vielä selvemmin esiintyy tuo viekkaus eräässä arabialaisessa tarinassa, jonka hra Galand äskettäin on tehnyt tunnetuksi Europassa ja jonka minä tahdon kertoa sinulle: "Shariar, Tartarian sulttaani, ja hänen veljensä Shahzenan kävelivät eräänä päivänä meren rannalla. Äkkiä he näkivät nousevan aalloista ikäänkuin mustan pylvään, joka lähestyi rantaa. He huomasivat, että se oli mitä julmimman laatuinen henkiolento, hirveän korkea jättiläinen, joka kantoi päänsä päällä nelinkertaisilla rautalukoilla suljettua lasikirstua. Tuo näky täytti heidät sellaisella kauhulla, että he nopeasti piilottautuivat erään lähellä olevan puun haarukkaan. Sillä aikaa nousi jättiläinen rannalle kirstuineen ja asetti sen puun juurelle, jossa molemmat ruhtinaat piilivät. Sitten hän pani maata itse sen viereen ja nukahti ennen pitkää. Hänen jalkansa ulottuivat mereen saakka ja hänen hengityksestään maa ja taivas tärähtelivät. Hänen noin hirvittävästi levähdellessään nousi kirstun kansi ja siitä astui ulos kuvankaunis nainen, vartalo kuin kuningattarella. Hän kohotti päänsä…"
Tässä minä keskeytin hänen kertomuksensa, jota tuskin kuuntelinkaan.
— Ah, herra apotti! huudahdin, mitä luulette Jahelin ja hra d'Anquetilin tällä hetkellä sanovan toisilleen, kahdenkesken kuomun sisässä?
— En tiedä, vastasi kunnon mestarini. — Se on heidän asiansa eikä meidän. Mutta tahdon kertoa loppuun tuon arabialaisen kertomuksen, sillä se on todellakin syvämietteinen. Sinä keskeytit minut ajattelemattomasti, Paistinkääntäjä, juuri siinä tuokiossa, jolloin nainen päänsä kohottaen keksi nuo kaksi ruhtinasta puusta, johon he olivat kätkeytyneet. Hän viittasi heitä astumaan alas ja nähtyään, että he epäröivät, haluten kyllä noudattaa niin kauniin olennon kutsua, mutta peläten lähestyä niin kauhistavaa jättiläistä, hän kuiskasi heille matalalla, mutta ilmehikkäällä äänellä: "Tulkaa heti alas tai minä herätän jättiläisen!" He oivalsivat hänen käskevästä ja päättävästä eleestään, että tuo ei ollut mikään turha uhkaus ja että heille oli samalla varminta ja miellyttävintä astua alas. Kun he olivat päässeet maahan, tarttui nainen heitä käteen, johdatti hiukan syrjään puiden alle ja teki heille selvästi ymmärrettäväksi, että hän oli valmis heti heille kummallekin antautumaan. He suostuivat hyvillä mielin tuohon oikkuun, ja kun he olivat rohkeita miehiä, ei pelko paljoakaan turmellut heidän nautintoaan. Saatuaan heiltä, mitä hän oli tahtonut, ja huomattuaan, että heillä kummallakin oli sormus sormessa, hän pyysi sitä heiltä. Sitten hän palasi kirstulle, missä hän asui, otti siitä joukon rihmaan pujotettuja sormuksia ja näytti niitä ruhtinaille "Tiedättekö", hän kysyi heiltä, "mitä tämä sormusrihma merkitsee? Ne ovat miesten antimia, joille olen samaa suosiota kuin teille osoittanut. Niitä on tarkoin laskien yhdeksänkymmentäkahdeksan, ja minä säilytän ne muistona heistä. Pyysin samaa tarkoitusta varten teidän sormuksianne, että saisin satani täyteen. Kas niin", hän jatkoi, "nyt minulla on ollut tähän päivään saakka sata rakastajaa tuon ilkeän jättiläisen valppaudesta ja vartioimisesta huolimatta. Hän ei hetkeksikään jätä minua. Mutta hän sulkee minut turhaan tuohon lasikirstuun ja pitää minua piilossa meren pohjalla, minä petän häntä kuitenkin niin paljon kuin minua huvittaa." Tuo nerokas tarina, jatkoi kunnon mestarini, osoittaa, että naiset ovat yhtä viekkaita itämailla, missä he ovat telkien takana, kuin Europassa, missä he ovat vapaita. Jos jollakin heistä kerran on varma suunnitelma, ei ole aviomiestä, rakastajaa, isää, enoa tai holhoojaa, joka voisi estää hänet panemasta toimeen sitä. Sinun ei siis tule ihmetellä, poikani, jos tuon vanhan Mardochin valppauden pettäminen on ollut vain leikinasia Jahelille, jonka turmeltuneissa vaistoissa meikäläisten katutyttöjen taitavuus yhtyy itämaiseen uskottomuuteen. Arvaan, poikani, hänen olevan yhtä hehkuvan rakkaudessa kuin hän on ahnas kullalle ja hopealle. Hän on Ahalan ja Ahaliban heimon tosi tytär. Hänen kauneutensa on kirpeä ja syövyttävä, eikä sen viehätys ole tekemättä eräänlaista vaikutusta minuunkin, vaikka vuodet, ylevät mietiskelyt ja myrskyisän elämän koettelemukset ovatkin paljon minussa lihallisten halujen aistia kuolettaneet. Tuskasta, mitä hänen seikkailunsa hra d'Anquetilin kanssa näkyy tuottavan sinulle, poikani, minä päätän, että tunnet paljon kiihkeämmin himon terävät hampaat lihassasi ja että sinua viiltää mustasukkaisuus. Siksi sinä moitit tointa, joka kylläkin on epäsäännöllinen ja ristiriidassa arkipäiväisen sovinnaisuuden kanssa, mutta itsessään samantekevä, tai joka ei ainakaan lisää huomattavammin maailman yleistä pahuutta. Syytät minua sydämessäsi osallisuudesta siihen ja luulet ajavasi siveyden asiaa, kun seuraatkin vain omien intohimojesi aaltoilua. Juuri siten, poikani, me kaunistamme pahimmat vaistomme omissa silmissämme. Se on kaiken inhimillisen siveyden alkujuuri. Myönnä kuitenkin, että olisi ollut vahinko jättää kauempaa niin kaunis tyttö tuolle vanhalle huppanalle. Myönnä, että hra d'Anquetil, joka on nuori ja kaunis, sopii paremmin niin herttaiselle olennolle, ja tyydy sietämään mitä et voi estää. Se viisaus on vaikeaa. Se olisi vieläkin vaikeampaa sinulle, jos sinulta olisi riistetty oma rakastajatar. Tuntisit silloin rautaisten hampaiden purevan ruumistasi ja sinun sielusi täyttyisi yhtä vihattavilla kuin täsmällisillä mielikuvilla. Tuo ajatus, poikani, on epäilemättä omiaan lievittämään nykyistä kärsimystäsi. Sitäpaitsi on elämä yleensä vain työtä ja vaivaa. Juuri se on omiaan ylläpitämään meissä oikeutettua toivoa iäisestä autuudesta.
Näin puhui kunnon mestarini, kuningastien jalavien vilahdellessa ohitsemme. Varoin luonnollisesti hänelle vastaamasta, että hän vain katkeroitti suruani tahtoessaan sitä lieventää ja että hän tietämättään pisti sormen siten haavaan.
Meidän ensimmäinen pysäyspaikkamme oli Juvisy, jonne me saavuimme sateessa aamulla. Astuessani sisälle majataloon kohtasin Jahelin takan nurkassa, jonka liekin päällä puoltakymmentä kananpoikaa kolmessa vartaassa käänneltiin. Hän lämmitteli jalkojaan ja näytti samalla hiukan silkkisukkiaan, jotka tekivät minut sangen levottomaksi, sillä ne johtivat ajatukseni hänen sääriinsä, joiden kuva ihon kaikkine huokosineen ja untuvineen ynnä muine sattuvine yksityisseikkoineen piirtyi selvästi sielussani. Hra d'Anquetil nojasi kyynärpäänsä tuolin selkämään, istuen käsi poskellaan. Hän nimitti tyttöä sielukseen ja elämäkseen, hän kysyi tältä, eikö hänen ollut nälkä, ja kun Jahel vastasi siihen myöntävästi, hän meni ulos antamaan käskyjään. Jäätyäni yksin tuon uskottoman kanssa minä katsoin häntä silmiin, joissa lieden liekit heijastuivat.
— Ah, Jahel, huudahdin, olen hyvin onneton! Te olette pettänyt minut, te ette enää rakasta minua.
— Kuka on sanonut, etten enää rakasta teitä? vastasi hän, kääntäen minuun samettisen, leimuavan katseensa.
— Ah, neiti, se näkyy kyllä teidän käytöksestänne.
— Mitä, Jacques, voitteko te siis kadehtia minulta hollanninpalttinaista alusvaatteistoa ja sitä kaiverrettua hopeakalustoa, jonka tuo aatelismies aikoo minulle lahjoittaa? Pyydän teiltä vain hiukan hienotuntoisuutta, siksi kuin hän on täyttänyt lupauksensa, ja saatte nähdä, että olen teille sama kuin olin linnassa Hietakuoppain luona.
— Ah, Jahel, minun odottaessani on kilpailijani nauttiva teidän suosiotanne.
— Tunnen, että se on tapahtuva sangen vähässä määrässä, vastasi hän, ja että mikään ei ole haihduttava muistoa, jonka te olette jättänyt sydämeeni. Älkää kiduttako itseänne noilla pikkuseikoilla. Ne merkitsevät jotakin vain mikäli te niitä mielessänne kuvittelette.
— Oh, huudahdin minä, kuva, jonka ne synnyttävät sielussani, on kauhea, ja minä pelkään, että teidän petoksenne on tappava minut.
Hän katsoi minuun naljailevalla myötätunnolla ja virkahti hymyillen:
— Uskokaa, ystäväni, me emme kuole siitä kumpikaan. Muistakaa, Jacques, että minä tahdon vaatteistoni ja pöytäkalustoni. Olkaa järkevä! Älkää näyttäkö tunteita, jotka teitä kuohuttavat, ja minä lupaan myöhemmin palkita vaiteliaan hienoutenne.
Tuo toivo viihdytti hiukan polttavaa suruani. Majatalon emäntä asetti pöydälle lavendelilta tuoksuvan liinan, tinalautaset, pikarit ja viiniruukut. Olin hyvin nälkäinen, ja kun hra d'Anquetil, joka samassa astui sisälle apotin kanssa, pyysi meitä hiukan puraisemaan, otin iloiten paikkani Jahelin ja kunnon mestarini välissä. Pelkäsimme, että meitä ajettaisiin takaa, ja lähdimme jälleen matkaan syötyämme kolme omelettia ja kaksi pientä kananpoikaa. Päätimme tässä uhkaavassa vaarassa samota levähtämättä Sensiin asti, jossa vasta yöpyisimme.
Ajatus tuosta yöstä oli minulle kammottava, sillä epäilin Jahelin uskottomuuden silloin täyteen kukkaansa puhkeavan. Ja tuo liiankin oikeutettu olettamus huolestutti minua siinä määrin, että kuuntelin vain hajamielisesti kunnon mestariani, joka pienimmistäkin tapauksista matkan varrella sai aihetta ihmeteltäviin ja aaterikkaisiin esityksiin.
Pelkoni ei ollut turha. Päästyämme Sensiin, jossa majoituimme Miekkamies nimiseen huonoon ravintolaan, olimme tuskin syöneet illallista, kun hra d'Anquetil vei Jahelin kammioonsa, joka oli minun huoneeni vieressä. En voinut nukkua hetkeäkään. Nousin vuoteeltani päivän koittaessa, pakenin tuosta kirotusta huoneesta ja istahdin surullisena ajoportin kolkkaan, jossa postikuskit joivat valkoviiniä ja naljailivat piikojen kanssa. Istuin siinä pari kolme tuntia murheellisissa mietiskelyissä. Hevoset olivat jo valjastetut vaunujen eteen, kun Jahel ilmestyi porttikäytävään, viluisena ja värisevänä mustassa vaipassaan. En kärsinyt katsoa häneen, vaan käänsin silmäni pois. Hän lähestyi minua, istahti samalle kivelle ja kehoitti lempeästi minua mieleni rohkaisemaan, sillä se, mikä minusta oli niin hirveätä, oli itse asiassa muka vähäpätöistä. Vielä sanoi hän, että täytyi olla järkevä ja että olin liian henkevä mies tahtoakseni naista, joka olisi vain minun eikä kenenkään muun, ja että siinä tapauksessa saisin hankkia emännän, joka oli sekä ruma että tuhma, ja että silloinkin vielä minulla olisi mitä suurin mahdollisuus tulla petetyksi.
— Nyt minun täytyy jättää teidät, hän lisäsi. — Kuulen portaista hra d'Anquetilin askeleet.
Ja hän painoi minun suulleni suudelman, jolle hän antoi erikoisen voiman ja pituuden pelkonsa väkivaltaisessa hekkumassa, sillä hänen rakastajansa saappaat narisivat jo aivan lähellä puuportaissa ja tuo uskalikko oli vaarassa menettää hollanninpalttinansa ja kaiverretulla hopeakalustolla täytetyn lihapatansa.
Postikuski laski alas kuomun astinlaudan, mutta hra d'Anquetil kysyi Jahelilta, eikö meille olisi hauskempaa istua kaikki yhdessä avoimessa vaunukorissa. En voinut olla havaitsematta tuossa sen tuttavallisen suhteen ensimmäistä seurausta, jossa hän nyttemmin oli Jaheliin, ja että yksinolo tämän kanssa oli hänelle vähemmän houkutteleva, sitten kuin hän oli saanut kaikki halunsa täysin tyydytetyiksi. Kunnon mestarini oli viisaassa huolenpidossaan lainannut puolikymmentä pulloa valkoviiniä Miekkamiehen kellarista ja peittänyt ne vaununpatjoihin. Me joimme ne nyt haihduttaaksemme matkamme ikävää.
Joigny, johon saavuimme puolenpäivän aikaan, on sangen kaunis kaupunki. Aavistin, että rahani loppuisivat ennen kuin matka, ja kun minusta oli sietämätöntä ajatellakin, että maksattaisin osuuteni hra d'Anquetililla, ellei äärimmäinen välttämättömyys minua siihen pakottaisi, päätin myydä erään sormuksen ynnä äitini antaman medaljongin sekä juoksin sitä varten ympäri kaupunkia hakien kultaseppää. Isolla torilla, vastapäätä kirkkoa, olikin ketjujen ja ristien kauppa, jonka katukilvessä seisoi Kunto ja rehellisyys. Suureksi hämmästyksekseni kohtasin siellä kunnon mestarini jo seisomassa myyntipöydän edessä, kädessään paperitötterö, josta hän otti viisi tai kuusi pikku timanttia, kysyen kultasepältä, mitä tämä aikoi maksaa niistä. Tunsin ne heti samoiksi, jotka hra d'Astarac oli näyttänyt meille.
Kultaseppä tutki tuokion niitä ja loi sitten apottiin tarkastelevan katseen silmälasiensa yli.
— Hyvä herra, hän sanoi, nämä timantit maksaisivat paljon rahaa, jos ne olisivat oikeita. Mutta ne ovat vääriä, eikä ole tarpeen edes koetuskiveä tullakseen siitä vakuutetuksi. Ne ovat lasihelmiä, jotka kelpaavat ainoastaan lasten leikkikaluiksi tai ehkä myös kiinnitettäviksi jonkin maariankuvan kruunuun. Tuohon tarkoitukseen käytettyinä ne voisivat jossakin maalaiskylässä tehdä hyvän vaikutuksen.
Tuon vastauksen kuultuaan hra Coignard kokosi jälleen timanttinsa ja käänsi selkänsä kultasepälle. Samassa hän huomasi minut ja näytti joutuvan siitä jotenkin hämilleen. Suoritin pikaisesti oman asiani ja saavutin oven ulkopuolella kunnon mestarini, jolle huomautin, minkä vääryyden hän oli ollut vähällä tehdä kumppaneilleen ja itselleen, kun hän oli näpistänyt jalokivet, jotka hänen onnettomuudekseen olisivat voineet olla oikeita.
— Poikani, vastasi hän, Jumala on säilyttääkseen minut viattomana sallinut niiden olla vain katinkultaa ja väärää ulkokuorta. Myönnän tehneeni väärin, kun näpistin ne. Näet minun nyt katuvan katkerasti sitä. Sen sivun tahtoisin todellakin repäistä pois eloni kirjasta, jonka eräät lehdet, suoraan sanoen, eivät ole niin puhtaat ja tahrattomat kuin niiden pitäisi olla. Tunnen syvästi, että menettelyssäni tähän asiaan nähden on moitteen sijaa. Mutta ihmisen, joka on langennut johonkin syntiin, ei pidä joutua liiaksi epätoivoon. Tämä on hetki, jolloin minun sopii lausua itselleni erään kuuluisan jumaluusoppineen sanat: "Muista suurta raadollisuuttasi, jota pienimmätkin tilaisuudet aivan liiankin usein todistavat. Ja kuitenkin tapahtuvat nuo ja samankaltaiset sinulle sinun lunastukseksesi. Kaikki ei ole vielä hukassa sinulta, vaikka huomaatkin olevasi usein kovassa kiusauksessa ja koettelemuksessa, ei sittenkään, vaikka kiusaus sinut voittaisikin. Sinä olet ihminen etkä Jumala. Sinä olet lihan lapsi etkä enkeli. Kuinka voisit sinä aina pysyä samassa hyveen korkeudessa, koska tuota lujuutta ei ole ollut taivaan enkeleillä eikä ensimmäisillä ihmisillä paratiisissa?" Sellaiset, poikani Paistinkääntäjä, ovat ne ainoat hengelliset keskustelemukset ja hartaat itsetutkistelut, jotka nyt sopivat minulle tässä sieluntilassani. Mutta eikö olisi aika tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen, jota en tahdo puolustaa, palata majataloomme ja tyhjentää pari kolme pulloa kyläviiniä postikuskien kanssa, jotka ovat yksinkertaisia ja mukavia ihmisiä?
Kannatin hänen mielipidettään. Ja niin me palasimme majataloon ja kohtasimme siellä hra d'Anquetilin, joka oli niinkuin mekin ollut kaupungilla ja tuonut sieltä kortit. Hän ryhtyi heti pilaamaan pikettiä kunnon mestarini kanssa ja he jatkoivat peliään vielä vaunuissa, meidän matkaan lähdettyämme. Tuo peliraivo, joka valtasi kilpailijani, jätti minulle jonkin verran vapautta seurustella Jahelin kanssa. Nyt, puoleksi hylättynä, hän suostui siihen mielellään, ja minulle taas tuottivat nuo keskustelut surunsekaista lohdutusta. Soimaten hänen petollisuuttaan ja uskottomuuttaan minä helpotin murheellista sydäntäni milloin vienoilla, milloin kiihkeillä valituksilla.
— Ah, Jahel, sanoin hänelle, meidän hellien hetkiemme muisto ja mielikuva, jotka vielä äsken olivat armain autuuteni, ovat muuttuneet minulle julmaksi kidutukseksi tuon ajatuksen tautta, että te olette nyt toiselle sitä samaa, mitä ennen minulle olitte.
Hän vastasi:
— Nainen ei ole samanlainen koko maailmalle.
Ja kun minä jatkoin äärimmäisyyteen asti valituksiani ja soimauksiani, hän sanoi:
— Ymmärrän tuottaneeni surua teille. Mutta se ei ole mikään riittävä syy teille surmata minua sata kertaa päivässä hyödyttömillä huokauksillanne.
Hra d'Anquetil tuli heti huonolle tuulelle, kun hän hävisi pelissä. Hän riiteli pienimmästäkin syystä Jahelin kanssa, joka ei myöskään ollut pitkämielinen, vaan uhkasi kirjoittaa enolleen Mosaïdelle, että tämä noutaisi hänet takaisin kotiin. Nuo riidat herättivät minussa aluksi hiukan ilon ja toivon kajastusta. Mutta niiden jo useita kertoja uudistuttua minä rupesin katselemaan niiden syntymistä suurella levottomuudella, sillä olin huomannut niitä seuraavan aina kiihkeiden sovintokohtauksien, jotka puhkesivat korvani juuressa äkillisiin suudelmiin, kuiskutuksiin ja aistillisiin huokauksiin. Hra d'Anquetil vain vaivoin sieti minua. Sitävastoin hän oli suuresti ihastunut kunnon mestariini, joka sen kyllä ansaitsikin tasaisella ja hilpeällä luonteellaan sekä älynsä verrattomalla hienostuneisuudella. He pelasivat ja joivat yhdessä, keskinäisellä, päivä päivältä kasvavalla myötätunnolla. Kannattaen koukkupolvin pöytälautaa, jolle he iskivät korttejaan, he nauroivat, laskivat leikkiä ja härnäilivät toisiaan. Vaikka he joskus tilapäisesti heittivätkin kortit toisilleen vasten naamaa, vaihtaen haukkumasanoja, jotka olisivat saaneet Seine-rannan lautturit ja itse Pyhän Nikolauksen sataman hampuusitkin punastumaan ja vaikka hra d'Anquetil vannoi Jumalan, Neitsyen ja kaikkien pyhimysten nimessä, että hän ei ikänään, ei edes köyden silmukassa, ollut nähnyt pahempaa roistoa kuin apotti Coignard, näkyi kyllä, että hän rakasti sydämestään kunnon mestariani. Olikin ilo kuulla hänen jonkun sellaisen hetken perästä nauraen huudahtavan:
— Apotti, teistä pitää tulla minun kotipappini ja pikettitoverini. Teidän tulee myös olla mukana meidän metsästysretkillämme. On etsittävä kautta Perchen piirikunnan hevonen, joka on kyllin vankka teitä kantamaan, ja teidän tulee saada samanlainen metsästyspuku kuin olen nähnyt Uzès'n piispalla olevan. Onkin aika muuten pukea teidät uusiin vaatteisiin. Sillä ilman sen enempää moitetta, apotti, teidän housunne eivät enää pysy kiinni takaapäin.
Myöskään Jahel ei ollut tunteeton sille vastustamattomalle vetovoimalle, joka taivutti kaikkien sydämet kunnon mestarilleni suosiollisiksi. Hän päätti korjata, mikäli mahdollista, tämän epäjärjestykseen joutunutta puvustoa. Hän leikkasi rikki yhden hameistaan paikatakseen sillä kunnioitettavan ystävämme takkia ja housuja sekä lahjoitti hänelle pitsiniekan nenäliinan papinkaulukseksi. Kunnon mestarini otti vastaan nämä pienet tarjoukset miellyttävällä arvokkuudella. Minulla oli tilaisuus useita kertoja tehdä tuo havainto: hän esiintyi naisille puhuessaan hienostelevana ritarina. Hän osoitti heitä kohtaan harrastusta, joka ei koskaan käynyt tungettelevaksi, ylisti heitä tuntijan taidolla, jakoi heille neuvoja pitkän kokemuksensa perustuksella, antoi heidän tuntea sitä sydämen rajatonta suvaitsevaisuutta, joka on valmis kaikki heikkoudet anteeksi antamaan, eikä laiminlyönyt kuitenkaan mitään tilaisuutta kuuluttaa heille suuria ja hyödyllisiä totuuksia.
Saavuttuamme neljäntenä päivänä Montbardiin me pysähdyimme eräälle kukkulalle, jolta näkyi koko kaupunki, pienellä alallaan, kuin jonkun taitavan maalarin kankaalle kuvailemana, maalarin, joka oli huolellisesti merkinnyt kaikki sen yksityiskohdat.
— Nähkää, lausui meille kunnon mestarini, nähkää nämä muurit, nuo tornit, kellotapulit ja katot, jotka hohtavat puiden vehreydestä. Se on kaupunki. Sen historiaa, jopa nimeäkin kysymättä meidän sopii sitä ajatella arvokkaimpana mietiskelymme esineenä, joka voi meille maan päällä tarjoutua. Kaupunki, olkoon se sitten millainen hyvänsä, antaa todellakin aina aihetta hengen tutkistelevalle toiminnalle. Meidän kuskimme sanovat, että se on Montbard. Paikka on minulle tuntematon. Ja kuitenkin minä uskallan vertailupäätelmän nojalla vakuuttaa, että ihmiset, jotka elävät siinä, ovat meidän kaltaisiamme, ovat itsekkäitä, pelkureita, vilpillisiä, ahmatteja ja kevytmielisiä. Muussa tapauksessa he eivät olisikaan ihmisiä eivätkä polveutuisikaan tuosta samalla kurjasta ja kunnianarvoisasta Aadamista, joka on kaikkien meidän alhaisimpienkin vaistojemme pyhä alkujuuri. Ainoa epäilyksenalainen kohta on, ovatko nuo ihmiset innokkaampia ravitsemaan itseään vai jatkamaan sukuaan. Eikä siitäkään voi olla epäilystä: ajattelijan täytyy tulla siihen terveeseen johtopäätökseen, että nälkä on näille onnettomille vieläkin pakottavampi tarve kuin rakkaus. Viheriässä nuoruudessani minä uskoin, että ihmiseläin oli eritoten taipuvainen sukupuoliyhteyteen. Mutta se oli harhaluulo, ja selvää on, että ihmisille on vielä tärkeämpää säilyttää oma elämänsä kuin antaa muille sitä. Nälkä on ihmiskunnan akseli. Saattaisin sanoa muuten, vaikka onkin hyödytöntä siitä tässä keskustella, että kuolevaisten elämä kiertää kahta napaa, joiden nimet ovat nälkä ja rakkaus. Ja juuri tässä on avattava korvansa ja sydämensä! Nuo inhoittavat olennot, joilla ei ole muuta harrastusta kuin joko niellä toisensa tai syleillä toisiaan raivoisasti, elävät yhdessä ja lakien alaisina, jotka kieltävät heiltä juuri tuon kaksinaisen ja pohjimmaisen hekkuman. Nuo naiivit eläimet alistuvat kansalaisiksi tultuaan mielellään kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin. He pitävät kunniassa toisen omaisuutta, joka on sitäkin suurempi ihme, kun ottaa huomioon heidän ahnaan luonnonlaatunsa. He noudattavat kainouden vaatimuksia, joka on suunnatonta, mutta yleistä tekopyhyyttä ja jonka ydin on, että vain harvoin lausutaan julki mitä lakkaamatta ajatellaan. Sillä suoraan sanoen, hyvät herrat, kun me näemme naisen, me emme kiinnitä ajatustamme hänen sielunsa kauneuteen tai hänen henkensä suloihin. Ja keskustellessamme hänen kanssaan me pidämme silmällä pääasiallisesti hänen luonnollisia muotojaan. Ja tuo herttainen luontokappale tietää sen niin hyvin, että hän hyvän ompelijattaren pukemanakin varoo tarkoin ruumiillisia etujaan verhoamasta, ellei hän samalla voi niitä erinäisillä taidekeinoilla liiaksikin huomauttaa. Ja neiti Jahel, joka ei kuitenkaan ole mikään villi-ihminen, joutuisi epätoivoon, jos taide hänessä olisi siinä määrin voittanut luonnon, ettei näkyisi enää, miten täysi hänen povensa ja miten pyöreät hänen lanteensa ovat. Miltä kannalta me siis katselemmekin ihmisiä Aadamin lankeemuksen jälkeen, me tapaamme heidät aina ahmatteina ja nautinnonhimoisina. Mistä johtuu sitten, että he kaupunkeihin kerääntyneinä alistuvat kaikenkaltaisiin kieltäymyksiin ja tyytyvät järjestelmään, joka on varsin vastakkainen heidän turmeltuneelle luonteelleen? On sanottu, että he ovat huomanneet sen itselleen edulliseksi ja että he tuntevat olevansa pakotetut turvallisuutensa tuolla hinnalla ostamaan. Mutta noin sanoen me edellytämme liikaa järkevyyttä heissä ja vielä enemmän väärää järkevyyttä, sillä onhan hassutusta tahtoa pelastaa elämänsä sen hinnalla, joka on ollut koko elämän arvo ja tarkoitus. On sanottu vielä, että pelko muka pitää heidät kuuliaisuudessa, ja tosi on, että vankilat, hirsipuu ja teilauspyörä ovat erinomaisia lainkuuliaisuuden takeita. Mutta varmaa on, että ennakkoluulot ovat aina salaliitossa lakien kanssa, emmekä me voi oikein ymmärtää, kuinka pakko on voinut voittaa heidät niin täydellisesti. Määritelmänsä mukaan merkitsevät lait asioiden välttämätöntä suhdetta toisiinsa. Mutta me olemme nähneet, että tuo suhde on ristiriidassa luonnon kanssa eikä suinkaan välttämätön seuraus siitä. Juuri siksi, hyvät herrat, minun mielestäni on lakien alku ja juuri etsittävä ihmisen ulkopuolelta eikä hänestä itsestään, ja minä luulen, että koska ne ovat outoja ihmiselle, ne johtuvat Jumalasta, joka on luonut salaperäisillä käsillään, ei ainoastaan maan ja meren, kasvit ja eläimet, vaan myöskin kansat ja yhteiskunnat. Minä uskon, että lait johtuvat suoraan hänestä, hänen ensimmäisistä kymmenistä käskysanoistaan, ja että ne ovat epäinhimillisiä, koska ne ovat jumalallisia. Itsestään selvää on, että puhun tässä laeista niiden synnyn ja olemuksen kannalta, ottamatta huomioon niiden naurettavaa erilaisuutta ja säälittävää monimutkaisuutta. Tapojen ja asetusten yksityiskohdat, sekä kirjoitetut että suulliset, ovat ihmisen luomia ja sellaisinaan halveksuttavia. Mutta kaupunki, älkäämme epäröikö sitä tunnustaa, on jumalallinen laitos. Tästä seuraa, että kaiken hallituksen pohjana tulee olla usko Jumalaan. Eräs pappi, kuuluisa osallisuudestaan vuoden 1682 julistukseen, hra Bossuet, ei ollut väärässä, kun hän tahtoi tehdä valtiollisen elämän säännöt yhdenmukaisiksi pyhän raamatun opetusten kanssa, ja jos hän epäonnistuikin kurjasti siinä, on siitä syytettävä vain hänen heikkoja hengenlahjojaan. Hän kiintyi nimittäin, kylläkin alhaisessa ajatusjuoksussaan, Tuomarien kirjan ja Kuningasten kirjan tarjoamiin esimerkkeihin, eikä huomannut, että Jumala työskennellessään tässä maailmassa soveltautuu ajan ja paikan mukaan ja osaa tehdä eron ranskalaisten ja juutalaisten välillä. Kaupunki, palautettuna jälleen todelliseen ja oikeudenmukaiseen arvovaltaansa, ei ole enää Josuan, Saulin ja Davidin kaupunki, vaan pikemmin evankeliumin kaupunki, köyhien kaupunki, jossa ei käsityöläisen eikä porton ole enää tarvis farisealaista kumartaa. Oh, hyvät herrat, meidän on johdettava pyhästä raamatusta paljon kauniimpi ja terveempi valtiollinen elämä kuin minkä siitä niin vaivalloisesti johti tuo kuiva ja hedelmätön hra Bossuet! Mikä kaupunki, paljon sopusointuisempi kuin se, jonka Orfeus perusti luuttunsa sävelillä, onkaan kerran rakentuva Jeesuksen Kristuksen opetuksille sinä päivänä, jolloin papit eivät enää myy itseään keisareille ja kuninkaille, vaan astuvat esiin kansan todellisina ruhtinaina!
Sillä aikaa kuin me seisoimme vaunuissa ja kuuntelimme kunnon mestarini sanoja, oli meidät huomaamatta piirittänyt joukko kerjäläisiä, jotka ontuen, kalistellen hampaitaan ja kuolaa valuttaen heiluttivat raajarikkoisia jäseniään, osoittelivat paiseitaan, levittelivät saastaisia, pahanhajuisia haavojaan ja tyrkyttivät meille tungettelevia siunauksiaan. He syöksyivät ahnaasti niiden muutamien rahakolikoiden kimppuun, jotka hra d'Anquetil heitti heille, ja vierivät päällekkäin tien tomussa.
— On sääli nähdä noita onnettomia, huokasi Jahel.
— Tuo sääli, sanoi hra Coignard, sopii teille, hyvä neiti, kuin korukalu. Nuo huokaukset kaunistavat teidän poveanne, paisuttaen sitä henkäyksellä, jonka jokainen meistä tahtoisi ahmia huuliltanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että tuo hellämielisyys, joka ei ole vähemmän liikuttava sen vuoksi, että se on teille edullinen, hämmentää teidän sisälmyksiänne vain sikäli kuin te vertaatte noita viheliäisiä itseenne ja mikäli teissä on vaistomainen käsitys siitä, että teidän nuori ruumiinne on kosketuksessa niin sanoakseni noiden inhoittavien, koinsyömien ja typistyneiden jäsenten kanssa, joihin se sitäpaitsi todella liittyykin meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen kautta. Siitä seuraa, että te ette voi nähdä noiden onnetonten mädäntynyttä lihaa, aavistamatta, että samoin on kerran teidän oma lihanne mädäntyvä. Ja nuo kurjat nousevat teidän silmissänne profeettoina, jotka kuuluttavat, että Aadamin heimon osa tässä maailmassa on sairaus ja kuolema. Siksi te huokasitte, neiti. Itse asiassa ei ole mitään syytä otaksua, että nämä haavojen ja syöpäläisten jäytämät kerjäläiset olisivat onnettomampia kuin kuninkaat ja kuningattaret. Ei sovi myöskään sanoa, että he olisivat köyhempiä, jos ottaa huomioon, että kuparikolikko, jonka tuo kaulapaiseinen nainen juuri noukkasi tomusta ja jota hän nyt ilosta hulluna painaa sydämelleen, näyttää olevan hänelle kalliimpi kuin helminen kaulanauha Kölnin tai Salzburgin piisparuhtinaan lemmitylle. Jos me ymmärtäisimme oikein hengellisiä ja todellisia etujamme, meidän tulisi kadehtia tuota raajarikkoa, joka käsillään ryömii teitä kohden, enemmän kuin Ranskan kuningasta tai keisaria. Hän on heidän vertaisensa Jumalan edessä ja hänellä on sen lisäksi ehkä sydämen rauha, jota heillä ei ole, ynnä viattomuuden arvaamattomat aartehistot. Mutta pitäkää tiukalla hameenne, neiti, ettei niihin tarttuisi syöpäläisiä, joita he yltäpäältä vilisevät.
Näin puhui kunnon mestarini, emmekä me väsyneet häntä kuuntelemaan.
Noin kolmen peninkulman päässä Montbardista meni poikki eräs meidän vetohihnoistamme, eikä kuskeillamme ollut köyttä korjata sitä. Paikka oli kaukana kaikista ihmisasunnoista, joten me jäimme pahaan pulaan. Kunnon mestarini ja hra d'Anquetil haihduttivat tämän pakollisen levähdysajan ikävää korttipelillä, riidellen samassa keskinäisen ystävyyden äänilajissa, joka oli tullut tavaksi heille. Sillä aikaa kuin tuo nuori herra kummasteli sitä, että hänen vastapelaajansa nosti kuninkaan useammin kuin otaksumislaskelmien mukaan olisi ollut luvallista, veti Jahel sangen mielenkuohuisena minut syrjään ja kysyi, enkö nähnyt eräitä ajoneuvoja, jotka olivat pysähtyneet meidän taaksemme tien mutkaan. Katsoen hänen osoittamaansa suuntaan huomasin todellakin jonkinlaiset goottilaiset kaleesikärryt, joiden muoto oli varsin naurettava ja eriskummallinen.
— Tuo rottelo, lisäsi Jahel, on pysähtynyt samaan aikaan kuin mekin. Se seuraa siis meitä. Olisin utelias erottamaan niiden kasvoja, jotka tuolla kojeella matkustavat. Se tekee minut levottomaksi. Eikö se ole korkealla ja kapealla kuomulla varustettu? Se muistuttaa vaunuja, joissa enoni toi minut pikkulapsena Parisiin tapettuaan portugalilaisen. Mikäli muistan, niitä säilytettiin eräässä Hiekkakuoppain linnan vajassa. Nuo ovat aivan samannäköiset ja ne herättävät kauhean muiston minussa, sillä minä näin enoni niissä vihasta vaahtoavana. Te ette voi kuvitella, Jacques, kuinka hirveä hän voi olla. Sain itse lähtöpäivänäni kokea hänen raivoaan. Hän sulki minut kammiooni purkaen suustaan peloittavia manauksia hra apotti Coignardia vastaan. Vapisen ajatellessani, mihin mielentilaan hän mahtoi joutua nähdessään huoneeni tyhjänä ja vielä ikkunanpielessä riippuvat lakanani, joiden avulla minun onnistui pujahtaa tieheni teitä tavatakseni ja paetakseni teidän kerallanne.
— Hra d'Anquetilin keralla, te tahdoitte sanoa, Jahel.
— Kuinka pikkumainen te olette! Emmekö me kaikki lähteneet yhdessä? Mutta nuo kaleesit tekevät minut levottomaksi, sillä ne ovat todella sangen samannäköiset kuin enoni ajopelit.
— Olkaa vakuutettu, Jahel, että ne ovat jonkun kunnon bourgognelaisen vaunut, joka ajelee asioillaan meistä välittämättä.
— Te ette voi sitä tietää, sanoi Jahel. — Minua peloittaa.
— Ettehän kuitenkaan voine pelätä, neiti, että enonne, nykyisessä raihnauden tilassaan, kiertäisi maata teidän perässänne. Vain kabbala ja heprealaiset haaveet askarruttavat hänen ajatuksiaan.
— Te ette tunne häntä, vastasi hän huoaten. — Hän ajattelee vain minua. Hän rakastaa minua yhtä paljon kuin hän kiroaa muuta maailmaa. Hän rakastaa tavalla…
— Tavalla?
— Kaikilla tavoilla… Lyhyesti, hän rakastaa minua.
— Jahel, minua pöyristyttää kuunnella teitä. Vanhurskas taivas! Tuon Mosaïden rakkaus teitä kohtaan olisi siis vailla sitä epäitsekkyyttä, joka on vanhojen kaunistus ja enolle niin sopivainen. Sanokaa koko totuus, Jahel!
— Oh, te sanotte sen paremmin kuin minä, Jacques!
— Olen aivan typertynyt. Hänen iällään? Olisiko se mahdollista?
— Ystäväni, teidän ihonne on valkoinen ja teidän sielunne senmukainen. Kaikki kummastuttaa teitä. Tuo viattomuus on juuri teidän miellyttävin puolenne. Te olette hyvin helposti petettävissä. Teille on uskotettu, että Mosaïde on sadankolmenkymmenen vuoden ikäinen, vaikka hän ei ole paljon yli kuudenkymmenen, ja että hän on elänyt suuressa pyramidissa, vaikka hän todellisuuden mukaan on pitänyt pankkia Lissabonissa. Ja riippuu kokonaan minusta, etten käynyt teidän silmissänne salamanterista.
— Kuinka, Jahel, puhutteko totta? Teidän enonne…
— Kyllä, se on hänen mustasukkaisuutensa salaisuus. Hän luulee, että apotti Coignard on hänen kilpailijansa. Tämä herätti jo ensi hetkestä hänen vaistomaista vastenmielisyyttään. Asia paheni vielä, kun hän oli salavihkaa kuullut eräitä sanoja siitä keskustelusta, mikä minulla oli tuon kunnon apotin kanssa orjantappurapensaan takana. Siitä saakka hän vihaa silmittömästi apottia ja pitää häntä minun pakoni ja ryöstöni alkusyynä. Sillä, ystäväni, minut on ryöstetty todellakin, ja se seikka lienee omiaan kohottamaan minua johonkin arvoon teidän silmissänne. Oh, olen ollut sangen kiittämätön jättäessäni niin hyvän enon! Mutta minä en voinut kestää enää orjuutta, jossa hän piti minua. Ja sitten minulla oli palava halu tulla rikkaaksi, ja eikö totta, on sangen luonnollista toivoa suurta omaisuutta, kun on nuori ja soma. Meillä ei ole kuin yksi elämä ja se on lyhyt. Minulle ei ole opetettu mitään kauniita valheita sielun kuolemattomuudesta.
— Ah, Jahel, huudahdin lemmen kiihkossa, jota minussa herätti itse hänen kovuutensa, — ah, minulta ei puuttunut mitään teidän vierellänne Hietakuoppain linnassa. Mitä voi teiltä puuttua siellä ollaksenne onnellinen?
Hän teki merkin, että hra d'Anquetil katsoi meihin. Vetohihna oli korjattu ja vaunut vierivät jälleen viinirinteiden lomitse.
Me pysähdyimme Nuits'hin illastamaan ja nukkumaan. Kunnon mestarini joi puolen tusinaa pulloa maalaisviiniä, joka ihmeellisesti kannusti hänen kaunopuheisuuttaan. Hra d'Anquetil piti hänelle puoliaan lasi kädessä. Mutta kilpailemaan hänen kanssaan keskustelussa oli tuo aatelismies aivan kykenemätön.
Ruoka oli ollut hyvää, yösija oli huono. Hra apotti Coignard makasi alakerran kamarissa, portaiden alla, höyhenvuoteessa, jonka hän sai jakaa majatalon isännän ja emännän kanssa ja jossa he kaikki kolme olivat tukehtua. Hra d'Anquetil ja Jahel valitsivat yläkerran kamarin, jonka orsilla riippui läskikimpaleita ja sipuleja. Minä kiipesin tikapuita myöten ullakolle ja heittäysin olkien päälle pitkäkseni. Nukuttuani jo parhaan uneni pilkisti kuun säde katon raosta silmäripsieni väliin ja avasi ne juuri samalla hetkellä kuin Jahel yömyssy päässään tuli portaita ylös. Huudahdin hämmästyksestä, jonka hän vaiensi viemällä sormen suulleen.
— Sht! hän sanoi. — Maurice on juovuksissa kuin markiisi tai kaupunginlähetti. Hän nukkuu Noakin unta tuolla alhaalla.
— Kuka on Maurice? kysyin hieroen silmiäni.
— Hän, Anquetil. Kuka muu se olisi?
— Ei kukaan. Mutta en tietänyt, että hänen nimensä oli Maurice.
— En ole sitä kauan tietänyt itsekään. Mutta se ei merkitse mitään.
— Te olette oikeassa, Jahel, se ei merkitse mitään.
Hän oli paitasillaan, ja kuutamo siivilöityi kuin maito hänen paljaille harteilleen. Hän vierähti kupeelleni mainiten minua mitä hellimmillä ja maanitellen mitä kauhistavimman karkeilla nimityksillä, jotka suloisena kuiskeena liukuivat hänen huultensa yli. Sitten hän vaikeni ja alkoi antaa minulle noita suudelmia, joita ainoastaan hän voi antaa ja joiden rinnalla kaikkien muiden naisten syleilyt tuntuivat tyhjänpäiväisiltä.
Hiljaisuus ja rajoitettu aika lisäsivät hermojeni raivoisaa jännitystä. Hämmästys, ilo kostaa kilpailijalleni ja ehkä myöskin sairaalloinen mustasukkaisuus kiihoittivat halujani. Hänen lihansa kiinteä kimmoisuus ja hänen liikkeittensä notkea hurjuus, johon hän kietoi minut, pyysivät, lupasivat ja ansaitsivat mitä tulisimpia hyväilyjä. Me tunsimme tuona yönä liekkuman kuiluja, jotka olivat lähellä tuskaa.
Kun aamulla astuin alas majatalon pihalle, kohtasin siellä hra d'Anquetilin, joka näytti minusta nyt, koska petin häntä, vähemmän vastenmieliseltä. Hän puolestaan näytti ystävällisemmältä minua kohtaan kuin hän oli ollut koko matkalla. Hän puhutteli minua tuttavallisesti, myötätuntoisesti, luottamuksella, ja soimasi minua vain siitä, etten ollut kyllin kohtelias ja huomaavainen Jahelia kohtaan enkä osoittanut tälle sitä ritarillista käytöstä, joka kunnian miehellä tulee olla naista kohtaan.
— Jahel valittaa teidän töykeyttänne, lisäsi hän. — Pitäkää varanne, rakas Paistinkääntäjä! Minä suuttuisin, jos syntyisi eripuraisuutta hänen ja teidän välillänne. Hän on kaunis tyttö ja rakastaa rajattomasti minua.
Vaunumme olivat tunnin vierineet, kun Jahel vilkaistuaan ulos uudinten takaa sanoi minulle:
— Kaleesit näkyvät jälleen. Tahtoisin mielelläni erottaa noiden kahden miehen kasvot, jotka istuvat niissä. Mutta minä en voi.
Vastasin hänelle, että niin kauas ja tässä aamusumussa ei voinut nähdä mitään.
Hän vastasi näkönsä olevan niin terävän, että hän ne kyllä erottaisi sumun ja etäisyyden uhallakin, jos ne todellakin olisivat ihmiskasvoja.
— Mutta ne eivät ole ihmiskasvoja, hän lisäsi.
— Mitä ne siis ovat mielestänne? kysyin häneltä nauruun purskahtaen.
Hän kysyi minulta vuorostaan, mitä järjetöntä aihetta minulla oli niin typerästi nauraa, ja sanoi:
— Ne eivät ole ihmiskasvoja, ne ovat naamioita. Nuo kaksi ihmistä ajavat takaa meitä, ja he ovat naamioituja.
Ilmoitin hra d'Anquetilille, että näytti kuin jotkut ajaisivat takaa meitä kurjilla kaleesikärryillä. Mutta hän pyysi minua jättämään rauhaan hänet.
— Vaikka satatuhatta perkelettä olisi meidän kantapäillämme, hän huudahti, minä heistä vähät välittäisin, sillä minulla on kyllin tekemistä pitäessäni silmällä tuota paksua apotti-hirtehistä, joka pelaa väärin harvinaisella taituruudella ja varastaa kaikki rahani minulta. Sekään ei hämmästyttäisi minua, Paistinkääntäjä, jos te heittäessänne mokomat kaleesikärrynne keskelle peliäni olisitte salaliitossa tuon vanhan huijarin kanssa. Eivätkö kärryt saa kulkea tiellä teidän tuosta kiihtymättä?
Jahel lausui minulle matalalla äänellä:
— Ennustan, Jacques, että noista kärryistä on meille koituva onnettomuus. Minulla on aavistus siitä eivätkä aavistukseni ole koskaan pettäneet.
— Tahdotteko uskottaa minulle, että teillä on ennustuksen lahja?
Hän vastasi vakavasti:
— Minulla on se lahja.
— Kuinka, te olette profeetta! huudahdin hymyillen. — Sepä harvinaista!
— Te laskette leikkiä, hän sanoi, ja te epäilette, koska te ette ole koskaan nähnyt naisprofeettaa näin läheltä. Minkälaisia heidän tulisi olla teidän mielestänne?
— Olen luullut, että heidän tulisi olla neitseitä.
— Se ei ole välttämätöntä, hän vastasi vakaumuksella.
Vihamieliset kaleesikärryt olivat hävinneet tien mutkan taa. Mutta Jahelin levottomuus oli tarttunut myös hra d'Anquetiliin, vaikka hän ei tahtonut sitä tunnustaa, ja hän käski postikuskeja laskemaan täyttä laukkaa, luvaten maksaa heille hyvät juomarahat.
Ylenpalttisessa huolenpidossaan hän ojensi kummallekin heistä yhden niistä viinipulloista, jotka apotti oli varannut vaunujen pohjalle.
Kuskit välittivät hevosiin osan viinin antamasta vilkkaudestaan.
— Voit olla vakuutettu, Jahel, hän sanoi, että tällä vauhdilla mennen nuo Ilmestyskirjan hevosten kiskomat muinaiskärryt eivät ikinä saavuta meitä.
— Me vilistämme kuin kissat palavien hiilten päällä, sanoi apotti.
— Niin kauan kuin tätä kestää, sanoi Jahel.
Me näimme oikealla kädellämme viinitarhojen vuorenrinteillään vilahtelevan ohitsemme. Vasemmalla vieri hiljainen Saône. Kuin myrsky sivuutimme me Tournus'n sillan. Kaupunki kohosi joen tuolla puolen olevalla kukkulalla, jonka huippua erään upean, linnantapaisen luostarin muurit seppelöivät.
— Tuo tuolla, sanoi apotti, on yksi noita lukemattomia benediktiläisluostareita, joilla gallialaisen kirkon mantteli on kuin jalokivillä kirjaeltu. Jos olisi ollut Jumalalle otollista, että kohtaloni olisi muodostunut luonteeni mukaiseksi, olisin minäkin jossakin noista taloista viettänyt syrjäistä, iloista ja lempeää elämää. Ei ole toista munkkikuntaa, jota opin tai tapojen puhtauden puolesta kunnioittaisin niin suuresti kuin benediktiläistä. Heidän kirjastonsa ovat erinomaiset. Miekkonen se mies, joka kantaa heidän pukuaan ja noudattaa heidän pyhiä sääntöjään! Johtuneeko sitten ruumiillisen epämukavuuden tunteestani näissä huojuvissa vaunuissa, jotka varmaan piankin tulevat kaatumaan johonkin tätä tietä vakoavien pyörän-urien kuiluun, tai johtuneeko ennemmin myöhäisestä iästäni, joka on levon ja vakavien ajatusten ikä, mutta tosi on, että ikävöin palavammin kuin milloinkaan istahtaa jonkin arvokkaan kirjaston pöydän ääreen, mihin monilukuisten ja valikoitujen teosten äänetön seura on kokoontunut. Sen keskustelu on minulle mieluisampi kuin ihmislasten, ja rakkain toivoni on hengen työssä odottaa hetkeä, jolloin Jumalan tahto on minut pois kutsuva tästä maailmasta. Kirjoittaisin historiallisia teoksia, erittäinkin Rooman tasavallan rappeutumisen aikakaudelta. Sillä se on täynnä suuria tekoja ja opetuksia. Jakaisin uutteruuteni Ciceron, Pyhän Johannes Krysostomuksen ja Boëtiuksen kesken, ja vaatimaton, hedelmällinen elämäni olisi kaunis kuin Tarentin vanhuksen yrttitarha. Olen koetellut useita elämäntapoja ja katson parhaaksi niistä tieteelle antautuen kantaa rauhallisesti osansa ihmiskunnan yleisestä raadollisuudesta ynnä pitentää päiviensä lyhyyttä menneitä vuosisatoja ja valtakuntia katsastelemalla. Mutta se vaatii katkeamatonta järjestelmällisyyttä. Juuri sitä on enimmän puuttunut minun elämältäni. Jos onnistua, kuten toivon, pääsemään nykyisestä pulastani, olen koettava etsiä varman ja kunniallisen tyyssijan itselleni jossakin oppineessa luostarissa, jossa sivistystä pidetään arvossa ja kartutetaan. Näen itseni siellä jo nauttimassa tieteen mainehikasta lepoa. Jos voisin saada sen palveluksen niiltä ystävällisiltä keijuilta, joista tuo vanha hupsu d'Astarac puhuu ja jotka kuuluvat ilmestyvän, kun heitä manataan esiin kabbalistisella sanalla Agla …
Samassa tuokiossa kuin kunnon mestarini lausui sen sanan, tuntui tuima sysäys ja me syöksyimme kaikki neljä satavien lasipalasten sekaan, niin mullinmallin, että tunsin äkkiä sokaistuvani ja tukehtuvani Jahelin hameiden alle, hra Coignardin valittaessa sammuvalla äänellä, että hra d'Anquetilin miekka oli katkaissut hänen viimeiset hampaansa, ja Jahelin kaiuttaessa kimeillä huudoillaan kaikkia Burgundin laaksomaita. Sillä aikaa hra d'Anquetil vannoi kaartinupseerin tavallaan hirtättävänsä kaikki postikuskit. Päästyäni irti, hän oli jo hypännyt ulos rikki menneestä vaununikkunasta. Seurasin häntä samaa tietä kunnon mestarini kanssa, jonka jälkeen me kaikki kolme vedimme Jahelin kumotun kuomun alta. Hän ei ollut ollenkaan satuttanut itseään ja hänen ensimmäinen huolensa oli korjata tukkalaitostaan.
— Taivaalle kiitos! sanoi kunnon mestarini, pääsin yhdellä hampaalla, joka ei sekään ollut eheä eikä valkea. Kalvava aika oli jo valmistanut sen perikadon.
Hra d'Anquetil tutki kaatuneita vaunuja hajasäärin ja kädet puuskassa.
— Nuo roistot, hän sanoi, ovat sen todellakin kauniiseen tilaan saattaneet. Jos autetaan ylös hevoset, se menee muruiksi. Apotti, se ei kelpaa enää muuksi kuin lasten leikkikaluiksi.
Hevoset makasivat päällekkäin ja potkivat toisiaan kavioillaan. Eräs kuskeista oli, saappaat pystyssä, hautautunut lanteiden, harjojen, reisien ja höyryävien vatsojen sekasortoon. Toinen oli syöksynyt ojaan ja sylki verta. Ja hra d'Anquetil huusi heille:
— Lurjukset! En tiedä, mikä estää minua lävistämästä teitä miekallani!
— Jalo herra, sanoi apotti, eikö sopisi ensin vetää tuo mies parka hevosten alta, jonne hän on hautautunut?
Me ryhdyimme kaikki toimeen, saimme hevoset irti valjaista ja jälleen pystyyn, jonka jälkeen me vasta voimme nähdä onnettomuutemme laajuuden. Yksi vieteri oli poikki, yksi pyörä rikki ja yksi hevosista ontui.
— Hankkikaa tänne maalaiskärryt, sanoi hra d'Anquetil postikuskeille, ja kaikki tuossa tuokiossa!
— Täällä ei ole saatavissa kärryjä, vastasivat kuskit.
— Hevosseppä.
— Täällä ei ole hevosseppää.
— Satulaseppä.
— Ei ole satulaseppää.
Me katsoimme ympärillemme. Lännessä viinikukkulat ojentelivat taivaanrantaan saakka rauhallisia rinteitään. Eräältä vuorelta kohosi savu jonkin kellotapulin läheisyydestä. Toisella puolen keveiden utujen peittämä Saône vieritteli hitaasti umpeen äsken kulkeneen postihaahden vanaa. Poppelien varjot törmällä pitenivät. Jonkun linnun kimeä kirkuna kuului hiljaisen avaruuden halki.
— Missä me olemme? kysyi hra d'Anquetil.
— Ainakin pari peninkulmaa Tournus'sta, vastasi verta sylkien ojaan pudonnut postikuski, ja neljän peninkulman päässä Mâconista.
Ja hän lisäsi, osoittaen kattoa, jonka savutorvi pöllysi kukkulalla:
— Tuon kylän nimen täytyy olla Vallars. Se on mitätön paikka.
— Jumalan tuli ja leimaus teidät tappakoot! sanoi hra d'Anquetil.
Hevoset seisoivat ryhmässä ja purra hutaisivat aina toistensa kaulaa. Me lähestyimme vaunuja, jotka kyhöttivät murheellisesti kyljellään.
Pieni postikuski, joka oli vedetty hevosten alta, sanoi:
— Mitä vieteriin tulee, se olisi korvattu vankalla puunpalasella, joka pistettäisiin kannattimen alle. Vaunut kävisivät tuosta vain hiukan kovemmiksi. Mutta pyörä on rikki! Ja mikä pahinta, minun hattuni on tuon kaiken alla.
— Hiisi vieköön sinun hattusi! sanoi hra d'Anquetil.
— Teidän jalosukuisuutenne ei kenties tiedä, että se oli aivan uusi, sanoi pieni postikuski.
— Ja ikkunat ovat särkyneet! huokasi Jahel, joka istui tien reunalla kapsäkkinsä päällä.
— Jospa vain olisi kysymys ikkunoista, virkahti kunnon mestarini, voisi olla vailla niitä laskemalla alas uutimet. Mutta pullojen on täytynyt käydä samoin kuin ikkunain. Myöskin olen huolissani Boëtiuksesta, jonka eräiden muiden etevien teosten kera olin kätkenyt patjojen alle.
— Ei merkitse mitään, sanoi hra d'Anquetil. — Minulla on kortit liivintaskussa. Mutta emmekö me syö illallista?
— Ajattelin juuri sitä, sanoi apotti. — Jumala ei ole antanut turhaan ihmisten hyödyksi ja iloksi eläimiä, jotka maassa, ilmassa ja vedessä asuvat. Olen sangen taitava onkimies. Kalojen peijaaminen sopii erikoisesti mieteperäiselle luonteelleni, ja Orne-joki on nähnyt usein minut kavala vapa kädessäni ja tuumien iäisiä totuuksia. Älkää olko ollenkaan levottomia illallisestanne. Jos neiti Jahel tahtoo olla niin hyvä ja antaa minulle jonkin pukuaan kannattavista nuppineuloista, olen pian tekevä siitä ongen, jolla kalastan virralla. Olen kyllin itserakas uskoakseni, että ennen yön tuloa voin tuoda teille pari kolme seipikalaa, jotka me paistamme risuvalkealla.
— Huomaan, sanoi Jahel, joutuneemme villien asemaan. Mutta minä en voi antaa teille neulaa, ilman että te, apotti, annatte jotakin minulle sen korvaukseksi. Muuten voisi meidän ystävyytemme vahingoittua. Ja sitä en tahdo.
— Siispä teen hyvän vaihtokaupan, sanoi kunnon mestarini. — Maksan teidän neulanne suudelmalla, neiti.
Hän otti neulan ja painoi samassa huulensa Jahelin poskelle erinomaisen kohteliaasti, sirosti ja sopivasti.
Paljon aikaa hukattuamme me valitsimme järkevimmän mahdollisuuden. Lähetimme yhdellä hevosella pitkän postikuskin, joka ei sylkenyt enää verta, Tournus'n kaupunkiin hakemaan kärryjä. Hänen toverinsa asia oli sillä aikaa tehdä tuli johonkin tyyneen paikkaan, sillä ilma alkoi käydä viileäksi ja tuuliseksi.
Noin sata askelta siitä, missä tapaturma oli kohdannut meitä, me havaitsimme kalkkikivivuoren, jonka juurta monet uomat halkoilivat. Päätimme odottaa ja lämmitellä jossakin niistä, sillä aikaa kuin airuena lähetetty postikuski palajaisi Tournus'sta. Toinen postikuski sitoi kolme meille jäänyttä hevosta, joista yksi nilkku, puunrunkoon luolamme läheisyyteen. Apotti, joka onnellisesti oli saanut valmiiksi täydelliset onkivehkeet neulan, korkin, langan ja piilipuunoksan avulla, lähti kalastamaan, yhtä paljon filosofisten ja mieteperäisten taipumustensa vuoksi kuin luvallisessa tarkoituksessa hankkia meille kalaa. Hra d'Anquetil jäi Jahelin ja minun kerallani luolaan, esitti, että pelaisimme kolmen miehen hombrea, joka hänen sanojensa mukaan oli espanjalainen peli ja siis sopi niin seikkaileville henkilöille kuin me tällä hetkellä. Ja tosi on, että meidän pieni seuramme tässä tilassaan, yön hämyssä, aution tien varrella, näytti kyllin arvokkaalta johonkin don Quigeot'n tai don Quichotten kuvaukseen, joilla palkkapiiat itseään huvittelevat. Me pelasimme siis hombre-peliä. Se on peli, joka vaatii vakavuutta. Tein paljon virheitä siinä, ja kärsimätön peliveikkoni alkoi jo suuttua, kun kunnon mestarini jalo ja hymyilevä hahmo ilmestyi tulen valoon. Hra apotti Coignard kääri auki nenäliinansa, otti siitä neljä, viisi pientä kalaa ja aukaisi ne veitsellään, jonka varteen autuas kuningas oli kuvattu roomalaisen keisarin puvussa, voittopylvään päällä seisovana. Niiden perkaus sujui häneltä niin helposti kuin hän olisi ikänsä elänyt vain hallien kalamuijien parissa, siinä määrin taitava oli tuo erinomainen mies pienimmässä kuten suurimmissakin yrityksissään. Ja hän virkahti asettaessaan pikku kalojaan hiillokselle:
— Voin kertoa teille, että kävellessäni pitkin rantaa virran suunnan mukaan ja sopivaa kalapaikkaa etsiessäni huomasin nuo Ilmestyskirjan aikuiset kaleesit, jotka ovat neiti Jahelin kauhu. Ne olivat pysähtyneet jonkun matkan päähän meidän vaunujemme taa. Teidän on täytynyt nähdä niiden kulkevan tästä ohi, sillä aikaa kuin minä kalastin virralla, ja se on varmaan ollut omiaan neidin sydäntä suuresti keventämään.
— Me emme ole nähneet niiden kulkevan ohitse, sanoi Jahel.
— Siinä tapauksessa, jatkoi apotti, tuo matkue ei ole lähtenyt liikkeelle ennen yön pimenemistä. Mutta teidän on täytynyt ainakin kuulla se.
— Me emme ole kuulleet mitään, sanoi Jahel.
— Tämä yö, sanoi apotti, näkyy olevan sekä sokea että kuuro. Sillä ei ole uskottavaa, että nuo kaleesit, joista ei ole pyörä rikkunut ja joiden hevoset eivät onnu, olisivat jääneet tielle seisomaan. Mitä ne siellä tekisivät?
— Niin, mitä ne siellä tekisivät? toisti Jahel.
— Tämä illallinen, lausui kunnon mestarini, muistuttaa yksinkertaisuudessaan noita raamatun aterioita, jolloin hurskas matkamies jakoi joenrannalla Tigris-virran kalat enkelin kanssa. Mutta meiltä puuttuu leipää, suolaa ja viiniä. Menen katsomaan, onko vaunuissamme jotakin jäljellä myötäotetuista ruokatavaroista, ja eikö yhtään pulloa olisi sattumalta säilynyt eheänä. Sillä on tilaisuuksia, joissa lasi kestää, vaikka teräs särkyy. Poikani Paistinkääntäjä, ole hyvä ja anna minulle tulineuvosi. Ja te, neiti, saatte sillä aikaa käännellä kaloja. Tulen heti takaisin.
Hän lähti. Hänen hiukan raskaat askeleensa haihtuivat vähitellen tielle emmekä me tuokion kuluttua enää kuulleet mitään.
— Tämä yö, sanoi hra d'Anquetil, muistuttaa minulle yötä, jonka vietin ennen Parman taistelua. Sillä teille ei liene tuntematonta, että olen palvellut Villars'in johdolla ja ottanut osaa kruununperimyssotaan. Olin eräässä vakoilijaparvessa. Me emme nähneet mitään. Se oli juuri sotataidon erikoisia temppuja. Lähetetään vihollista tiedustelemaan ihmisiä, jotka palaavat ilman että ovat saaneet tietää mitään. Mutta taistelun jälkeen laitetaan siitä sievät raportit, ja juuri niissä esiintyy sotataktiikka kaikessa loistossaan. Minut lähetettiin siis kello 9 illalla vakoilemaan kahdentoista miehen kanssa…
Ja hän kertoi meille kruununperimyssodasta ja lemmensuhteistaan Italiassa. Hänen kertomuksensa kesti hyvän neljännestunnin, jonka jälkeen hän huudahti:
— Tuo apotti-hirtehinen ei palaja! Lyönpä vetoa, että hän juo siellä kaiken viinin, mikä meille oli jäänyt vaununlaatikkoon.
Ajattelin silloin, että jokin este oli voinut kohdata kunnon mestariani, ja nousin lähteäkseni häntä auttamaan. Kuu ei paistanut sinä yönä, ja vaikka taivas kimalteli täynnä tähtiä, pysyi maa pimeydessä, jonka läpi nuotiotulen huikaisemat silmäni eivät voineet tunkeutua.
Kuljettuani enintään viisikymmentä askelta samalla himmeää ja valonkajasteista tietä kuulin edestäni hirveän huudon, joka ei tuntunut lähteneen ihmisrinnasta, huudon aivan toisenlaisen kuin ennen kuulemani. Vereni jähmettyi kauhusta. Juoksin sinnepäin, mistä kuului tuo kuolettavan epätoivon parkaisu. Mutta pelko ja pimeys lamauttivat askeleeni. Saavuttuani vihdoin paikalle, missä vaunumme häämöttivät muodottomina ja ikäänkuin yön suurentamina, löysin kunnon mestarini ojan varrelta kokoon kyyristyneenä. En voinut erottaa hänen kasvojaan. Kysyin vavisten häneltä:
— Mikä teidän on? Miksi huusitte?…
— Niin, miksi minä huusin? hän vastasi muuttuneella ja aivan uudella äänellä. — En tiedä huutaneeni. Etkö nähnyt erästä miestä, Paistinkääntäjä? Hän tyrkkäsi minua sangen kovasti tässä pimeydessä. Hän löi minua nyrkillään.
— Nouskaa, sanoin, nouskaa ylös, kunnon mestarini.
Hän nousi ja vaipui raskaasti takaisin maahan. Koetin kohottaa häntä ylös. Käteni kastuivat, kun kosketin hänen rintaansa.
— Te vuodatte verta?
— Minäkö verta? Olen kuoleman oma. Hän murhasi minut. Luulin ensin, että se oli vain kova nyrkinisku. Mutta se on haava, ja minä tunnen, etten enää toivu siitä.
— Kuka löi teitä, kunnon mestarini?
— Se oli juutalainen. En nähnyt häntä, mutta tiedän, että se oli hän. Kuinka voin tietää, että se oli hän, vaikka en nähnyt häntä? Niin, kuinka voin? Sepä kummallista! Se on uskomatonta, eikö totta, Paistinkääntäjä? Minulla on suussani kalman maku, jota ei voi sanoin määritellä… Hyvä Jumala, täytyi niin tapahtua! Mutta miksi juuri nyt? Siinä salaperäisyys! Adjutorium nostrum in nomine Domini… Domine, exaudi orationem meam …
Hän rukoili jonkun aikaa matalalla äänellä ja lausui sitten:
— Poikani Paistinkääntäjä, ota haltuusi ne kaksi pulloa, jotka ovat tässä vierelläni. Minä en jaksa enää. Paistinkääntäjä, missä luulet haavan olevan? Selästä tekee minulle enimmän kipeätä ja minusta tuntuu, kuin elämäni juoksisi kuiviin pitkin pohkeitani. Henkeni haihtuu minusta.
Näin kuiskien hän pyörtyi syliini. Koetin kantaa häntä, mutta voimani pettivät ja minun täytyi päästää hänet tielle pitkälleen. Löysin haavan hänen avoimen paitansa alta. Se oli rinnassa, se oli aivan pieni ja vain vähäisen verta pisaroiva. Revin kalvostimeni rievuiksi ja asetin ne haavan päälle. Kutsuin huutamalla muita apuun. Pian luulin kuulevani jonkun tulevan auttamaan minua Tournus'sta päin ja huomasin, että se oli hra d'Astarac. Niin odottamaton kuin tämä kohtaus olikin, se ei minua edes hämmästyttänyt, niin suuri oli tuskani, sillä olihan sylissäni parhain mestareista kuolemaisillaan.
— Mitä tämä on, poikani? kysyi alkemisti.
— Tulkaa ja auttakaa minua, jalo herra, vastasin minä. — Apotti Coignard kuolee. Mosaïde on murhannut hänet.
— Totta on, lausui hra d'Astarac, että Mosaïde on saapunut tänne vanhoissa kaleesikärryissä, ajaen takaa sisarentytärtään, ja että minä olen seurannut häntä, kehoittaakseni teitä, poikani, palajamaan toimeenne minun kattoni alle. Eilisestä saakka me seurasimme sangen läheltä teidän vaunujanne ja näimme, miten ne äkkiä kaatuivat pyöränvakoon. Samalla hetkellä Mosaïde astui alas kärryistämme, enkä ole sen koommin nähnyt häntä, joko hän sitten lie jossakin kävelyretkellä tai pikemmin lie tekeytynyt näkymättömäksi, kuten hänellä on kyky ja mahti. On mahdollista, että hän jo on näyttäytynyt sisarentyttärelleen tätä kirotakseen: sillä se oli hänen tarkoituksensa. Mutta hän ei ole murhannut apotti Coignardia. Keijut, poikani, ovat tappaneet teidän mestarinne rangaistakseen häntä siitä, että hän on ilmaissut heidän salaisuutensa. Ei voi olla pienintäkään epäilystä siitä.
— Ah, jalo herra! huudahdin minä, samantekevä, ovatko sen tehneet keijut vai juutalainen. Täytyy auttaa häntä!
— Poikani, se ei ole suinkaan samantekevää, päinvastoin, väitti hra d'Astarac. — Sillä jos ihmiskäsi olisi häntä satuttanut, olisi minulle helppo parantaa hänet salatieteellisellä leikkauksella, mutta kerran keijujen vihoihin jouduttuaan hän ei mitenkään voi päästä heidän vääjäämättömän kostonsa alta.
Hänen näin puhuessaan lähestyivät meitä hra d'Anquetil ja Jahel, jotka olivat kuulleet avunhuutoni, ynnä lyhtyä kantava postikuski.
— Kuinka? kysyi Jahel. — Hra Coignard voi pahoin?
Hän polvistui kunnon mestarini ääreen, kohotti hänen päänsä ja antoi hänen hengittää hajusuolaa.
— Neiti, sanoin minä, te olette syynä hänen perikatoonsa. Hänen kuolemansa on kosto siitä, että teidät ryöstettiin. Mosaïde on tappanut hänet.
Hän nosti kunnon mestaristani kauhunkalpeat, kyynelkimalteiset kasvonsa ja sanoi:
— Luuletteko siis, että on niin helppoa olla kaunis tyttö aiheuttamatta onnettomuuksia?
— Ah, vastasin minä, on liiankin totta, mitä nyt sanoitte. Mutta me olemme kadottaneet miesten parhaan.
Samassa hra apotti Coignard huokasi syvään, aukaisi silmänsä, joista näkyi vain valkuainen, pyysi Boëtius-kirjaansa ja vaipui jälleen tainnoksiin.
Postikuski oli sitä mieltä, että sairas oli kannettava Vallars'in kylään, joka oli joenrannalla puolen peninkulman päässä.
— Menen hakemaan, hän sanoi, siivointa kolmesta jäljelläolevasta hevosestamme. Sidomme sen selkään tukevasti tuon miesparan ja kuljetamme siten askel askeleelta käyden häntä. Luulen, että hänen laitansa on hyvin huonosti. Hän on juuri sen sanansaattajan näköinen, joka murhattiin Saint-Michelissä, tämän saman tien varrella, neljä postitaivalta tästä paikasta, Senecyn lähellä, missä minun morsiameni asuu. Hänkin poikapoloinen räpytti silmäluomiaan ja näytti valkuaisiaan, aivan kuin katutyttö, luvalla sanoen, hyvä herrasväki. Ja apotti teki juuri samoin, kun neiti kutkutti hänen nenäänsä hajusuolallaan. Se on huono merkki haavoitetulle. Mitä tyttöihin tulee, he eivät kuole, vaikka he vääntävät sillä tavoin silmiään, kuten korkea herrasväki kyllä tietää. On, jumalan kiitos, ero tainnostilan ja kuoleman välillä. Mutta silmien vääntely on sama… Jääkää tänne, hyvä herrasväki, minä menen hevosta hakemaan.
— Tuo kuhnuri on hauska silmänväänteineen ja pyörtyvine katutyttöineen, sanoi hra d'Anquetil. — Olen nähnyt Italiassa kuolevia sotilaita, joilla oli tuijottava katse ja silmät päästä putoamaisillaan. Ei ole mitään sääntöjä haavakuolemalle, ei edes sotilassäädyssä, jossa täsmällisyys on äärimmilleen kehitetty. Mutta suvaitkaa te, Paistinkääntäjä, arvokkaamman henkilön puutteessa, esitellä minut tuolle mustapukuiselle, timanttinappiselle aatelismiehelle, jonka arvaan olevan hra d'Astarac.
— Ah, hyvä herra, vastasin minä, pitäkää esittelyä jo tapahtuneena. Minä en voi nyt muuta ajatella kuin kunnon mestarini auttamista.
— Olkoon! sanoi hra d'Anquetil.
Hän lähestyi hra d'Astaracia ja sanoi:
— Herra, olen ottanut teidän rakastajattarenne. Olen valmis antamaan teille siitä hyvitystä.
— Herra, vastasi hra d'Astarac, minulla ei, kiitos luojan, ole suhdetta kenenkään naisen kanssa, enkä tajua mitä tarkoitatte.
Postikuski palasi samalla hevosta taluttaen. Kunnon mestarini oli hiukan tointunut sillä aikaa. Nostimme hänet neljän hengen voimalla ylös ja saimme hänet vaivoin hevosen selkään, johon sidoimme hänet. Sitten lähdimme liikkeelle. Minä kannatin häntä toiselta puolen, hra d'Anquetil toiselta. Postikuski talutti hevosta ohjaksista ja kantoi lyhtyä. Jahel seurasi itkien. Hra d'Astarac palasi kärryihinsä. Me etenimme hitaasti. Kaikki kävi hyvin niin kauan kuin kuljimme tietä pitkin. Mutta kun meidän oli tunkeuduttava kapeata viinitarhan polkua, kadotti kunnon mestarini, jota jokainen hevosen liike huojutteli, viimeisetkin jäljelläolevat voimansa ja pyörtyi uudelleen. Katsoimme parhaaksi ottaa hänet alas hevosen selästä ja kantaa käsin häntä. Postikuski tarttui hänen hartioihinsa ja minä kannoin jaloista. Rinne oli jyrkkä, ja minä olin jo puolikymmentä kertaa kompastua tien kiviin tämän elävän ristini kanssa. Vihdoinkin maa kävi tasaiseksi. Me poikkesimme pienelle, pensaiden kaartamalle polulle, joka kulki pitkin kukkulaa, ja äkkäsimme pian vasemmalta kädeltämme Vallars'in ensimmäiset katot. Ne nähdessämme laskimme maahan onnettoman taakkamme ja pysähdyimme hetkeksi huoahtamaan. Sitten tartuimme jälleen häneen ja jatkoimme matkaa kylään asti.
Ruusunpunainen juova piirtyi itäiselle ilmanrannalle. Aamutähti loisti kalpenevalta taivaalta yhtä valkeana ja hiljaisena kuin kuu, jonka kapea sarvi vaaleni läntisellä ilmansuunnalla. Linnut alkoivat laulaa. Kunnon mestarini päästi huokauksen.
Jahel juoksi meidän edeltämme ja koputti oviin, kysyen vuodetta ja välskäriä. Viininkorjaajat menivät työhönsä, vasut käsissään ja selässään. Eräs heistä sanoi Jahdille, että Gaulard, joka asui torin varrella, piti tallia ja majataloa.
— Välskäri Coquebert taas, hän lisäsi, asuu talossa, jonka katukilpenä on parturin saippuakuppi. Hän näkyy juuri astuvan ulos ovestaan mennäkseen viinitarhalleen.
Coquebert oli pieni, erittäin kohtelias mies. Hän sanoi, että hän aivan äskettäin oli naittanut tyttärensä, ja että hänellä senvuoksi oli talossaan tyhjä vuode haavoitettua varten.
Hänen vaimonsa, isokasvuinen nainen, valkea myssy päässään ja sen päällä huopahattu, levitti hänen käskystään liinat tuon matalan kamarin vuoteelle. Hän auttoi meitä riisumaan hra apotti Coignardin ja saamaan levolle hänet. Sitten hän meni pappia noutamaan.
Sillä aikaa hra Coquebert tutki haavaa.
— Kuten näette, sanoin minä hänelle, se on pieni ja siitä vuotaa vain vähän verta.
— Juuri se ei ole lainkaan hyvä, hän vastasi, eikä lainkaan miellytä minua, nuori herraseni. Olisi parempi, jos haava olisi leveä ja vuotaisi paljon verta.
— Huomaan, sanoi hra d'Anquetil, että teillä ei ole niinkään huono maku, vaikka olettekin vain maalaistollo ja kyläparturi. Pahimmat ovat juuri nuo pienet, syvät haavat, jotka näyttävät niin mitättömiltä. Mieluummin kelpo isku kasvoihin! Sitä on ilo nähdä ja se paranee tuossa tuokiossa. Mutta tietäkää, hyvä mies, että tämä haavoitettu on minun kotipappini ja pikettitoverini. Onko teissä miestä saamaan hänet jaloilleen, vaikka näytättekin tällä hetkellä pikemmin peräruiskun käyttäjältä?
— Teidän palvelukseksenne, vastasi kumartaen parturi-välskäri. Mutta minä hoidan myös taittuneita jäseniä ja parannan haavoja. Tahdon tutkia tämän.
— Tehkää se siis nopeaan, hyvä herra, sanoin minä.
— Kärsivällisyyttä! sanoi hän. — Täytyy ensin pestä se, ja minä odotan juuri, että vesi lämpenisi kattilassa.
Kunnon mestarini, joka oli hiukan virkistynyt, sanoi hitaasti ja sangen kovalla äänellä:
— Hän on tutkiva lamppu kädessä kaikki Jerusalemin sopukat, ja mikä on ollut pimeyden peitossa, on tuleva päivän valoon.
— Mitä sanotte, kunnon mestarini?
— Älä välitä minusta, poikani, vastasi hän. — Tulkitsen tunteita, jotka ovat tilani mukaisia.
— Vesi on lämmintä, sanoi parturi. — Pitäkää tätä maljaa vuoteen vieressä. Tahdon pestä haavan.
Sillä aikaa kuin hän siveli kunnon mestarini rintaa kuumassa vedessä kastetulla sienellä, astui huoneeseen kylän kirkkoherra rouva Coquebertin kanssa. Hänellä oli vasu ja sakset kädessään.
— Tässä hän siis on, tuo miesparka, hän sanoi. — Olin menossa viinitarhaani, mutta ennen kaikkea on pidettävä huolta Jeesuksen Kristuksen viinamäestä. Poikani, hän lisäsi lähestyen vuodetta, jättäkää tuskanne Meidän Herrallemme. Kenties se ei ole niin suuri kuin luullaan. Sillä aikaa on meidän kuitenkin Jumalan tahto täytettävä.
Sitten hän kääntyi parturin puoleen ja kysyi:
— Herra Coquebert, onko tällä hyvinkin kiire vai voinko minä mennä aituukseeni? Valkoviini voi odottaa, ei ole paha, jos se hiukan mätäneekin, ja pikkuinen sade tekisi sen vain runsaammaksi ja paremmaksi. Mutta punaviini on heti korjattava.
— Puhutte totta, kirkkoherra, vastasi Coquebert. — Minulla on tarhassani viinirypäleitä, jotka homehtuvat ja jotka ovat säästyneet auringolta vain pilaantuakseen sateessa.
— Ah, sanoi kirkkoherra, kosteus ja kuivuus ovat kaksi viinin vihollista.
— Juuri niin, sanoi parturi. — Mutta nyt minun on tutkittava vamma.
Näin sanoen hän pisti sormensa syvälle haavaan.
— Oh! Pyöveli! huusi potilas.
— Muistakaa, sanoi kirkkoherra, että meidän Vapahtajamme antoi anteeksi pyöveleilleen.
— He eivät olleet partureita, sanoi apotti.
— Se on ilkeä sana, virkahti kirkkoherra.
— Ei ole tuomittava kuolevaa hänen leikinlaskustaan, sanoi kunnon mestarini. — Mutta minä kärsin hirveästi: tuo mies on murhannut toisen kerran minut. Ensi kerralla sen teki juutalaisen käsi.
— Mitä hän tarkoittaa? kysyi kirkkoherra.
— Parasta on, kirkkoherra, sanoi parturi, olla siitä välittämättä. Ei pidä koskaan tahtoakaan ymmärtää, mitä sairas sanoo. He vain hourivat.
— Coquebert, sanoi kirkkoherra, tuo ei ollut oikein puhuttu. Täytyy ymmärtää sairaita, silloin kun he syntinsä tunnustavat, sillä moni kristitty, joka ei ole lausunut yhtään otollista sanaa koko elämässään, pitää kuollessaan puheita, jotka aukaisevat paratiisin hänelle.
— Sanani koskivatkin vain ajallisia asioita, sanoi parturi.
— Hyvä kirkkoherra, lausuin minä puolestani. — Hra apotti Coignard, minun kunnon mestarini, ei houri ollenkaan. On liiankin totta, että hänet on tappanut eräs juutalainen, nimeltä Mosaïde.
— Siinä tapauksessa, vastasi kirkkoherra, tulee hänen siinä nähdä Jumalan erikoinen laupeus, joka on sallinut hänen saada perikatonsa niiden myöhäisen sukulaisen kädestä, jotka hänen poikansa ristiinnaulitsivat. Tapa, millä kaitselmus tässä maailmassa ilmoittaikse, on aina ihmeteltävä. Herra Coquebert, voinko mennä viinitarhalleni?
— Te voitte mennä sinne, kirkkoherra, sanoi parturi. — Haava ei tosin näytä hyvältä, mutta se ei ole myöskään niitä, jotka heti vievät hengen. Tämäntapaiset haavat, kirkkoherra, leikkivät potilaan kanssa kuin kissa hiiren kanssa ja sen leikkiessä voi voittaa aikaa.
— Sepä hyvä, sanoi kirkkoherra. — Kiittäkäämme Jumalaa, poikani, että hän antaa teille elinaikaa. Mutta elämä on epävarma ja ohimenevä. Tulee olla aina valmis se jättämään.
Kunnon mestarini vastasi vakavasti:
— Olla maan päällä kuin ei olisikaan täällä, omata kuin ei omaisikaan, sillä tämän maailman muoto on haihtuvainen.
Kirkkoherra otti vasunsa ja saksensa ja virkkoi:
— Vielä enemmän kuin puvustanne ja silkkinauhastanne, jotka näin tällä jakkaralla, tunnen teidän sanoistanne, poikani, että olette kirkon mies ja vietätte hurskasta elämää. Oletteko saanut pyhän vihkimyksen?
— Hän on pappi, sanoin minä, hän on jumaluusopin tohtori ja kaunopuheisuuden professori.
— Mistä hiippakunnasta? kysyi kirkkoherra.
— Séez'n hiippakunnasta Normandiasta, joka on Rouenin arkkipiispan alainen.
— Kuuluisa hengellinen piirikunta, sanoi kirkkoherra, mutta paljon nuorempi ja vähemmän mainehikas kuin Reimsin hiippakunta, jossa minä olen pappina.
Ja hän meni. Hra Jérôme Coignard vietti päivänsä levollisesti. Jahel tahtoi valvoa yön sairaan luona. Jätin kello yhdentoista korvissa hra Coquebertin talon ja lähdin hakemaan tyyssijaa itselleni hra Gaulardin ravintolasta. Torilla kohtasin hra d'Astaracin, jonka varjo kuutamossa ulottui melkein sen laidasta toiseen. Hän laski kätensä olalleni, kuten hänen tapansa oli, ja lausui minulle ainaisella juhlallisuudellaan:
— On aika, poikani, että vahvistan sydäntänne. Vain sitä varten olen seurannut Mosaïdea. Näen, että peikot teitä hirveästi ahdistavat. Nuo pienet maan henget ovat käyneet kimppuunne, pettäneet teitä kaikenkaltaisilla harhakuvilla, vietelleet tuhansilla valheilla ja saaneet teidät vihdoin taloni jättämään.
— Ah, jalo herra, vastasin minä, tosi on, että olen jättänyt talonne ilmeisellä kiittämättömyydellä, jota pyydän teiltä anteeksi. Mutta minua ahdistivat poliisit eivätkä peikot. Ja kunnon mestarini on murhattu. Se ei ole harhakuva.
— Olkaa varma, jatkoi suurmies, että keijut, joiden salaisuudet hän on ilmaissut, ovat onnettoman apotin kuolettavasti haavoittaneet. Hän on siepannut eräästä kaapista muutamia keijujen tekemiä kiviä, jotka näiltä olivat jääneet epätäydellisiksi ja olivat loistonsa ja puhtautensa puolesta vielä kaukana timantista. Tuo ahneus ja varomattomasti lausuttu sana Agla ovat heitä enimmän suututtaneet. Ja tietäkää, poikani, että filosofien on mahdotonta hillitä tuota helposti vihastuvaa väkeä kostossaan. Olen yliluonnollista tietä ja myöskin Kritonin kertomuksen kautta saanut tiedon tuosta pitkäkyntisestä pyhyydenloukkauksesta, jonka avulla hra Coignard julkeassa itserakkaudessaan luuli pääsevänsä sen taidon jäljille, millä salamanterit, keijut ja gnomit kypsyttävät aamukasteen ja muuttavat sen salaa kristalleiksi ja timanteiksi.
— Ah, jalo herra, vakuutan teille, että se ei suinkaan ollut hänen tarkoituksensa ja että hänen tiellä saamansa tikarinisku tuli tuon kauhean Mosaïden kädestä.
Nämä sanat eivät ollenkaan miellyttäneet hra d'Astaracia, joka vaatimalla vaati minua moisista puheista lakkaamaan.
— Mosaïde, lisäsi hän, on kyllin taitava kabbalisti saavuttaakseen vihollisensa, ilman että hänen on tarvis juosta heidän jäljestään. Tietäkää, poikani, että jos hän olisi tahtonut tappaa hra Coignardin, hän olisi tehnyt sen helposti ja salatieteen keinoilla omasta kamaristaan käsin. Huomaan, ettette tunne vielä tieteen ensimmäisiä perusteita. Totuus on, että tuo oppinut mies, saatuaan uskolliselta Kritonilta tiedon sisarentyttärensä paosta, istui kärryihin saadakseen kiinni hänet ja tuodakseen hänet takaisin huoneensa taloutta hoitamaan. Sen hän epäilemättä olisi tehnytkin, jos hän olisi huomannut tuon onnettoman tytön sielussa pienimmänkin katumuksen ja parannuksen säteen. Mutta nähtyään, että tämä oli kokonaan jo paheen pauloissa, hän katsoi paremmaksi vain hylätä hänet ja kirota hänet globien, tähtipyörien ja Hesekielin petojen nimessä. Sen teki hän juuri minun omien silmieni nähden noissa kaleesikärryissä, joista hän ei poistu koko matkalla, ettei hänen olisi pakko käyttää kristittyjen vuodetta ja ruokapöytää. Vaikenin moisten haaveilujen hämmästyttämänä. Mutta tuo erinomainen mies puhui minulle niin kaunosanaisesti, että se väkisinkin vaikutti minuun.
— Miksi, hän sanoi, te ette salli ajattelijan mielipiteiden valistaa itseänne? Mitä te, poikani, voitte asettaa minun viisauteni rinnalle? Ottakaa huomioon, että teidän viisautenne on kooltaan pienempi kuin minun eikä eroa siitä laadultaan. Teille kuten minullekin esiintyy luonto ilmiöiden äärettömyytenä, joita on opittava tuntemaan ja järjestämään ja jotka muodostavat sarjan hieroglyfeja. Te erotatte helposti monta näistä merkeistä ja annatte niille kullekin jonkin merkityksen. Mutta te olette liian taipuvainen tyytymään arkipäiväiseen ja kirjaimelliseen ettekä etsi kylläksi ihannetta ja vertauskuvaa. Kuitenkaan ei maailma ole käsitettävissä muuten kuin vertauskuvan muodossa, ja kaikki, mitä me näemme luonnossa, on vain kuvakirjoitusta, jota useimmat ihmiset tavaavat sitä ymmärtämättä. Kavahtakaa, poikani, ammumasta ja määkimästä tuota yleiskieltä, niiden oppineiden tapaan, joita akatemiat ovat täynnä. Vastaanottakaa ennemmin minulta kaiken tietämisen avain. Hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi tuttavallisemmalla sävyllä:
— Rakas poikani, viholliset, jotka eivät ole ollenkaan niin pelättäviä kuin keijut, ajavat takaa teitä. Teidän salamanterinne on ilman erikoista vaivaa teidät peikoista vapauttava, niin pian kuin pyydätte häntä sitä tekemään. Toistan teille tulleeni tänne Mosaiden kera vain antaakseni teille nämä hyvät neuvot ja kehoittaakseni teitä palaamaan luokseni, missä yhteinen työmme teitä odottaa. Ymmärrän, että tahdotte viimeiseen saakka auttaa onnetonta opettajaanne. Annan teille täyden luvan siihen. Mutta palatkaa senjälkeen vitkastelematta minun talooni. Hyvästi! Käännyn vielä tänä yönä takaisin Parisia kohden tuon suuren Mosaïden kera, jota olette niin väärin epäillyt.
Lupasin tehdä kaikki, mitä hän tahtoi, ja sain vihdoin uupuneet raajani majatalon kehnolle vuoteelle, mihin vaivuin tuskan ja väsymyksen voivuttamana.
19.
Seuraavan päivän valjetessa palasin haavurin luo ja löysin Jahelin istumasta kunnon mestarini vuoteen ääressä, selkä suorana olkituolilla, pää mustaan vaippaan verhottuna, tarkkaavaisena, vakavana ja alttiina kuin laupeudensisar. Hra Coignard nukkui voimakas punerrus kasvoillaan.
— Yö ei ole ollut hyvä, lausui Jahel matalalla äänellä minulle. — Hän on houraillut, hän on laulanut, hän on nimittänyt minua sisar Germaineksi ja tehnyt minulle sopimattomia esityksiä. Minä en ole niistä loukkautunut, mutta se todistaa hänen sielunsa häiriötä.
— Ah! huudahdin minä, ellette olisi pettänyt minua, Jahel, ja lähtenyt kiertämään maita mantereita tuon aatelismiehen kanssa, ei kunnon mestarini nyt makaisi tuossa rinta puhkaistuna.
— Ystävämme onnettomuus, vastasi hän, onkin ainoa, mikä tuottaa minulle kalvavia tunnonvaivoja. Sillä muu tässä asiassa ei kannata ajattelemista, enkä ymmärrä, Jacques, kuinka te voitte sitä tällä hetkellä ajatella.
— Ajattelen aina sitä, vastasin minä.
— Minä puolestani, sanoi hän, en ajattele sitä ollenkaan. Te itse luotte enemmän kuin kolme neljäsosaa tuskastanne.
— Mitä sillä tarkoitatte, Jahel?
— Tarkoitan, ystäväni, että jos minä annoinkin kuteet, te luotte loimet tuskaanne, ja että mielikuvituksenne moninkertaistuttaa yksinkertaisen tosiseikan. Vannon, että tälläkään hetkellä minä tuskin muistan itse sitä yhtä neljäsosaa, mikä teitä murhettaa. Ja te mietitte niin itsepintaisesti tuota asiaa, että kilpailijanne esiintyy elävämpänä teidän mielessänne kuin minun. Älkää enää ajatelko sitä, vaan sallikaa minun antaa ohravettä apotille, joka herää juuri.
Samassa hra Coquebert lähestyi vuodetta haavurilaatikkoineen, teki uuden siteen ja virkkoi ääneen, että haava oli jo paranemaan päin. Sitten hän veti minut syrjään ja sanoi:
— Voin vakuuttaa teille, hyvä herra, että tuo kunnon apotti ei ole kuoleva saamastaan iskusta. Mutta totta puhuen minä pelkään, että hän ei ole kestävä niitä keuhkopussin pistoksia, jotka haava on aiheuttanut. Hänellä on nyt kova kuume. Mutta tuossa tulee kirkkoherra.
Kunnon mestarini tunsi hänet varsin hyvin jälleen ja kysyi kohteliaasti häneltä hänen vointiaan.
— Voin paremmin kuin viiniköynnökseni, vastasi kirkkoherra. — Sillä madot ja hyönteiset ovat koko sadon tärvelleet, vaikka Dijonin papisto järjesti tänä vuonna niitä vastaan kauniin saaton risteineen ja lippuineen. Mutta lienee pakko järjestää ensi vuonna vielä kauniimpi saatto ja polttaa enemmän vahaa. Käy varmaan myös välttämättömäksi, että tuomiokapituli vielä kerran julistaa pannaan hyönteiset, jotka hävittävät viinirypäleitä.
— Arvoisa kirkkoherra, lausui kunnon mestarini, sanotaan, että te naurattelette naisia viinitarhoissanne. Hyi, eihän se enää kuulu teidän iällenne. Nuoruudessani himoitsin minäkin, kuten te, noita samoja luontokappaleita. Mutta ikä on tehnyt minut paljon paremmaksi, ja olen joskus antanut nunnan mennä hänelle mitään sanomatta. Te, arvoisa kirkkoherra, menettelette toisin tyttöjen ja pullojen suhteen. Mutta te teette vielä pahemmin, kun ette lue messuja, joista teille on maksettu, ja näpistätte kirkon omaisuutta. Te olette moniavioinen ja käytte epäiltävää kauppaa autuuden asioilla.
Nuo sanat vaikuttivat kirkkoherraan tuskallisen hämmästyttävästi. Hänen suunsa jäi auki ja hänen poskensa putosivat surullisesti alas molemmin puolin hänen leveitä kasvojaan:
— Mitä halpamaisia syytöksiä sitä pyhää säätyä vastaan, jonka pukua kannan! hän huokasi vihdoin, silmänsä kattoa kohti kohottaen. — Kuinka hän haasteleekaan, niin lähellä Jumalan tuomioistuinta! Oh, herra apotti, sopiiko teidän puhua noin, teidän, joka olette viettänyt hurskasta elämää ja tutkinut niin monta kirjateosta?
Kunnon mestarini nousi kyynärpäänsä varaan. Kuume vaikutti, että hän sai jälleen, vaikka surullisesti vääristettynä, tuon hyväntahtoisen leikkituulen, jota me ennen olimme hänessä niin rakastaneet.
— Tosi on, hän sanoi, että olen tutkinut muinaiskansojen kirjailijoita. Mutta en ole läheskään niin lukenut mies kuin Séez'n piispan toinen kappalainen. Vaikka hän oli aasi ulkonaisesti ja sisällisesti, hän oli paljon suurempi lukija kuin minä. Sillä hän oli kierosilmäinen ja voi katsomalla ristiin lukea kahta sivua samalla kertaa. Mitäs siitä sanot, kurja pappihuijari, vanha naispukki, joka kiimailet kuutamossa? Kuules, kirkkoherra, sinun ystävättäresi on noita-akan näköinen. Hänellä on leuassa parranhaiven: hän on parturi-välskärin vaimo. Parturi itse on aika aisankannattaja, ja se on oikein moiselle homunculukselle, jonka korkein lääketaito on käytellä peräruiskua.
— Herra Jumala! Mitä hän sanoo? huudahti rouva Coquebert. — Hänellä on varmaan piru lihassaan.
— Olen kuullut monen sairaan hourailevan, sanoi hra Coquebert, mutta en kenenkään vielä käyttävän noin rumaa kieltä.
— Huomaan, sanoi kirkkoherra, että meillä on oleva enemmän vaivaa kuin luulinkaan, jos meidän mieli saada tämä sairas hyvään loppuun johdatetuksi. Hänen luonteessaan on kirpeitä ja saastaisia aineksia, joita en aluksi oivaltanutkaan. Hän käyttää papille ja potilaalle tuiki sopimattomia puheenparsia.
— Se on kuumeen syy, sanoi parturi-välskäri.
— Mutta jos tuo kuume noin jatkuu, lausui kirkkoherra, se voi viedä hänet helvettiin. Hän on rikkonut vakavasti niitä vaatimuksia vastaan, joita voidaan hengellisen säädyn miehelle asettaa. Tahdon kuitenkin huomenna palata häntä manaamaan, sillä minä tunnen, Herramme Vapahtajamme esimerkin mukaan, ääretöntä sääliä häntä kohtaan. Mutta olen kaikissa tapauksissa hyvin huolissani hänen kohtalostaan. Onnettomuuden lisäksi on vielä rako minun viinipusertimessani ja koko työväki on satoa korjaamassa. Coquebert, muistakaa sanoa siitä sana puusepälle, ja kutsukaa minut heti tämän sairaan luo, jos hänen tilansa äkkiä pahenisi. On niin paljon huolia, Coquebert!
Seuraava päivä oli niin onnellinen hra Coignardille, että me aloimme toivoa hänen parantumistaan. Hän nautti lientä ja nousi istualleen vuoteessaan. Hän puhui jokaiselle meistä tavallisella, miellyttävällä lempeydellään. Hra d'Anquetil, joka asui Gaulardin talossa, tuli häntä katsomaan ja pyysi kylläkin julkeasti häntä pelaamaan kanssaan pikettiä. Kunnon mestarini lupasi hymyillen tehdä sen seuraavalla viikolla. Mutta hänen kuumeensa nousi jälleen illan suussa. Hän lepäsi kalpeana, silmät sanomattomasta kauhusta päässä pyörivinä, väristen ja kalistellen hampaitaan.
— Kas siinä, hän huusi, on tuo vanha villipeto! Hän on Juudas Iskariotin poika, jonka tämä siitti eräälle vuohen hahmossa olevalle noita-akalle. Mutta hän on tuleva hirtetyksi isänsä viikunapuuhun ja hänen sisälmyksensä maalle levitettäviksi. Ottakaa kiinni hänet!… Hän tappaa minut! Minun on kylmä!
Hetken kuluttua hän heitti pois peitteensä ja valitti, että hänen oli liian lämmin.
— Minua kovin janottaa, hän sanoi. — Antakaa viiniä! Ja kylmää sen pitää olla. Rouva Coquebert, rientäkää panemaan se kaivoon jäähtymään, sillä meillä näyttää olevan kuuma päivä edessä.
Oli jo yö, mutta hän sekoitti tunnit aivoissaan.
— Tehkää se pian! hän sanoi vielä kerran rouva Coquebertille. — Mutta älkää olko yhtä yksinkertainen kuin Séez'n tuomiokirkon kellonsoittaja, joka mennen hakemaan kaivosta sinne panemiaan pulloja huomasi varjonsa vedessä ja rupesi huutamaan: "Ohoi, hyvät herrat, tulkaa sukkelaan minua auttamaan! Sillä tuolla alhaalla on antipodeja, jotka juovat meidän viinimme, ellemme tässä laita toista komentoa."
— Hän on leikkisä, sanoi rouva Coquebert. — Mutta vielä äsken hän puhui minusta tuiki sopimattomia. Jos olisin pettänyt Coquebertin, en olisi sitä tehnyt ainakaan kirkkoherran kanssa, hänen ikänsä ja säätynsä tähden.
Kirkkoherra tuli samassa tuokiossa.
— Kas niin, herra apotti, hän kysyi kunnon mestariltani, missä mielentilassa te tänään olette? Mitä uutta?
— Jumalan kiitos, vastasi hra Coignard, ei ole mitään uutta minun sielussani. Sillä varokaa uutuuksia, kuten sanoo Pyhä Krysostomus. Älkää poiketko tuntemattomille poluille, sillä kun kerran on alkanut harhailla, harhailee aina enemmän. Olen tehnyt tuon surullisen kokemuksen. Ja olen joutunut eksyksiin lähdettyäni raivaamattomia teitä taivaltamaan. Olen kuunnellut omia neuvojani ja ne ovat vieneet minut syvyyteen. Olen vaivainen syntinen, arvoisa kirkkoherra. Minun vikojeni paljous painaa maahan minut.
— Se oli kauniisti puhuttu, lausui kirkkoherra. — Jumala itse panee sanat teidän huulillenne. Tunnen niistä hänen tyylinsä, jota on mahdoton jäljitellä. Ettekö tahdo, että jouduttaisimme jälleen hiukan sielunne pelastusta?
— Mielelläni, sanoi hra Coignard. — Sillä minun syntini nousevat minua vastaan. Näen kohoavan suuria ja pieniä syntejä, punaisia ja mustia syntejä. Näen tulevan alhaisia syntejä, kahdareisin koirien ja sikojen selässä, ja taas toisia lihavia ja aivan alastomia, joilla on valtavat pakarat, nisät kuin nahkaleilit, vatsat isoissa poimuissa riippuen.
— Onko mahdollista, sanoi kirkkoherra, että teillä on niin tarkat silmät? Mutta jos teidän syntinne, poikani, ovat sen näköisiä kuin sanotte, on ehkä parempi jättää ne lähemmin kuvailematta ja katua niitä vain sisällisesti.
— Ettehän vaatine siis, arvoisa kirkkoherra, lausui apotti, että kaikki syntini olisivat kauniita kuin Adonis? Mutta jättäkäämme se. Ja te, parturi, antakaa minulle jotakin juotavaa. Tunnetteko te hra de la Musardièren?
— En tietääkseni, vastasi hra Coquebert.
— Siispä tietäkää, sanoi kunnon mestarini, että hän oli hyvin naisiin menevä.
— Juuri sillä alalla, huomautti kirkkoherra, on pirulla erittäin edullinen ote ihmisten suhteen. Mutta mihin te tahdoitte tulla, poikani?
— Olette pian sen näkevä, sanoi kunnon mestarini. — Hra de la Musardière sopi erään piian kanssa lemmenkohtauksesta, jonka piti tapahtua tallissa. Piika meni sinne ja herra päästi hänet takaisin samana kuin hän oli tullutkin. Tiedättekö miksi?
— En tiedä, vastasi kirkkoherra. — Mutta puhukaamme jostakin muusta.
— Älkäämme suinkaan, sanoi hra Coignard. — Tietäkää, että tuo herra varoi makaamasta häntä, sillä hän pelkäsi siittävänsä hevosen, josta hän olisi saanut vastata rikoslain edessä.
— Oh! sanoi parturi, hänen olisi tullut pikemmin pelätä siittävänsä aasin.
— Epäilemättä! sanoi kirkkoherra. — Mutta nämä asiat eivät ollenkaan vie meitä eteenpäin paratiisin tiellä. Olisi parasta jälleen palata hyvälle polulle. Te puhuitte meille äsken niin mieltäylentävästi!
Kunnon mestarini ei vastannut, vaan rupesi laulamaan korkealla äänellä:
— Viistoista vietiin nuorta naista kuningas Ludvigille maistaa, tillillllilii, viisitoista, jotka tempun ties, tillililli, ties.
— Jos tahdotte laulaa, poikani, sanoi kirkkoherra, laulakaa ennemmin joku kaunis burgundilainen joululaulu. Se on samalla virkistävä ja pyhittävä teidän sieluanne.
— Mielelläni, vastasi kunnon mestarini. — Guy Barozai on tehnyt lauluja, jotka niiden näennäisestä kansanomaisuudesta huolimatta ovat minulle timanttia jalommat ja kultaa kalliimmat. Esimerkiksi tämä:
Kun kylmät tuikki tähdet taivaan, niin Jeesus syntyi ihmisvaivaan, ja aasit, härjät hengellänsä lämmitti häntä seimessänsä. Ma tiedän, Franskan maassa moni on aasi, härkä ynnä koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.
Välskäri, hänen vaimonsa ja kirkkoherra toistivat yhdessä laulaen:
— Ma tiedän, Franskan maassa moni on aasi, härkä ynnä koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.
Ja kunnon mestarini jatkoi heikommalla äänellä:
— Mut kauneinta on kertoa, kun syömättä ja juomatta noin teki aasit, härjät työtä tallissa pitkin talviyötä. Ma tiedän, Franskan maassa moni käy silkkiloimi aasi, koni, mi ei sen vertaa tehnyt ole, ei tehnyt Franskan maassa moni.
Sitten putosi hänen päänsä vuoteelle eikä hän laulanut enää.
— Tässä kristiveljessä, sanoi kirkkoherra, on hyvää, on paljon hyvää, ja äsken tunsin minäkin mieleni ylentyneeksi hänen kauniista lauselmistaan. Mutta hän huolettaa minua edelleen, sillä kaikki riippuu viimeisestä hetkestä, eikä voi tietää, mitä kopan pohjalla on. Jumala hyvyydessään on jättänyt meidän autuutemme yhden ainoan tuokion varaan. Ja vielä tulee tuon tuokion olla meidän viimeisemme, joten kaikki riippuu vain yhdestä ainoasta minuutista. Siihen verraten on koko muu elämä mitätön. Juuri siksi minä niin pelkään tämän sairaan puolesta, josta pirut ja enkelit näyttävät niin raivoisasti taistelevan. Mutta meidän on luotettava lujasti Jumalan laupeuteen.
20.
Kaksi päivää kului näin vaakalaudan julmasti vaappuessa. Sitten vaipui kunnon mestarini syvän väsymyksen tilaan:
— Ei ole toivoa enää, kuiskasi minulle hra Coquebert. — Nähkää, minkä vaon hänen päänsä on tehnyt pielukseen ja miten hänen nenänsä on ohentunut.
Ja todellakin oli kunnon mestarini nenä, joka vielä äsken oli ollut iso ja punainen, nyt enää vain lyijynsinisen, käyrän veitsenterän kaltainen.
— Poikani Paistinkääntäjä, hän sanoi minulle äänellä, joka oli vielä voimakas ja täyteläinen, mutta jonka sävy oli aivan outo minulle, — tunnen, että minulla on vain vähän enää elettävänä. Mene noutamaan tuota kunnon kirkkoherraa, että ripittäisin itseni hänelle.
Kirkkoherra oli viinitarhassaan. Minä juoksin sinne.
— Viini on korjattu, hän sanoi, ja sato on ollut runsaampi kuin toivoinkaan. Menkäämme siis tuota miespoloista auttamaan.
Saatoin hänet kunnon mestarini vuoteen ääreen. Sitten me jätimme hänet yksin kuolevan kanssa. Hän astui ulos kammiosta tunnin kuluttua:
— Voin vakuuttaa teille, että hra Jérôme Coignard kuolee mitä ihmeteltävimmän nöyryyden ja hurskauden mielentilassa. Tahdon nyt hänen pyynnöstään ja hänen palavaan hartauteensa katsoen antaa hänelle pyhän sakramentin. Sillä aikaa kuin minä puen päälleni messupaidan ja kasukan, on rouva Coquebert ehkä hyvä ja lähettää sakaristoon sen lapsen, joka auttaa minua joka aamu pikkumessussa, ja järjestää huoneen hyvän Jumalan vastaanottamista varten.
Rouva Coquebert lakaisi kamarin, levitti valkean peiton vuoteen päälle ja sijoitti päänpohjiin pienen, liinalla katetun pöydän. Sitten hän asetti sille kaksi kynttilää, jotka hän sytytti, ynnä vihkivedellä täytetyn savimaljan, missä pyökinoksa uiskenteli.
Pian me kuulimme kuoropojan kellon kilisevän tiellä, sisälle astui ristiä kantava lapsi ja valkeihin vaatteisiin puettu pappi, käsissään pyhä sakramentti. Jahel, hra d'Anquetil, hra ja rouva Coquebert ja minä lankesimme polvillemme.
— Pax huic domui[rauha tälle huoneelle], sanoi pappi.
— Et omnibus habitantibus in ea[ja kaikille sen asukkaille], vastasi kuoropoika.
Sitten kirkkoherra pirskoitti vihkivettä sairaan ja hänen vuoteensa yli.
Hän mietti hetken ja sanoi juhlallisesti:
— Poikani, eikö teillä ole mitään ilmoitettavaa?
— Kyllä, sanoi apotti Coignard lujalla äänellä. — Annan anteeksi murhaajalleni.
Senjälkeen kirkkoherra otti rippileivän öylättirasiasta ja sanoi:
— Ecce agnus Dei, qui tollit peccata mundi[Katso, Jumalan karitsa, joka pois ottaa maailman synnit]. Kunnon mestarini vastasi huokaisten:
— Puhuisinko Herralle Jumalalleni, minä, joka olen vain tomu ja tuhka? Kuinka tohtisin tulla Sinun tykösi, minä, joka en tunne itsessäni mitään hyvää, mikä voisi siihen rohkaista minua? Kuinka kutsuisin Sinua minun tyköni, minä, joka niin usein olen ollut loukkaus Sinun lempeille silmillesi?
Ja hra apotti Coignard nautti pyhän sakramentin syvän hiljaisuuden vallitessa, jota vain meidän nyyhkytyksemme ja rva Coquebertin äänekäs nenänniisto häiritsivät.
Tultuaan täten vahvistetuksi viimeiselle retkelleen kunnon mestarini viittasi minua vuodettaan lähestymään ja sanoi heikolla, mutta selkeällä äänellä:
— Poikani Jacques Paistinkääntäjä, hylkää minun esimerkkini mukaan kaikki hulluuteni aikana antamani järjen opetukset, hulluuden, joka kesti, ah, yhtä kauan kuin elämäni. Pelkää naisia ja kirjoja, sillä ne houkuttelevat sinun sielusi velttouteen ja ylpeyteen. Ole nöyrä hengessä ja sydämessä. Jumala antaa vähäisille kirkkaamman ymmärryksen kuin mihin oppineet voivat sinua valistaa. Hän on kaiken tiedon alkulähde. Poikani, älä kuuntele niitä, jotka minun tavallani rikkiviisastelevat hyvän ja pahan olemusta. Älä anna heidän puheittensa kauneuden ja terävyyden liikuttaa itseäsi. Sillä Jumalan valtakunta ei ole sanoissa, vaan hyveessä.
Hän vaikeni väsyneenä. Tartuin hänen käteensä, joka lepäsi peitteellä, suutelin sitä ja kastelin kyynelilläni. Sanoin hänelle, että hän oli meidän opettajamme, meidän ystävämme ja meidän isämme ja että minä en voisi elää ilman häntä.
Hän vietti yönsä niin rauhallisesti, että aloin jo toivoa epätoivossani. Tuo tila kesti hänessä vielä seuraavan päivänkin. Mutta illan suussa hän alkoi käydä levottomaksi ja puhua niin epäselviä sanoja, että ne jäävät kokonaan Jumalan ja hänen väliseksi salaisuudeksi.
Puoliyön aikaan hän vaipui syvään horrokseen, eikä kuulunut enää muuta kuin keveä kahina, minkä hänen vuoteen liinoja raappivat kyntensä synnyttivät. Hän ei tuntenut meitä enää.
Kello kahden ajoissa hän alkoi korahdella. Hänen rintansa käheä ja katkonainen hengitys oli niin äänekästä, että se kuului kauas kyläraitille ja täytti minun korvani siinä määrin, että olin kuulevinani sen vielä monta päivää tuon onnettoman yön perästä. Aamunkoitossa hän teki kädellään merkin, jota me emme voineet ymmärtää, ja päästi syvän huokauksen. Se oli hänen viimeisensä. Hänen kasvonsa saivat kuolemassa sen neron arvoisen majesteetillisuuden, joka ennen oli niitä elävöittänyt ja jonka perikato jää iäti korvaamattomaksi.
21.
Vallars'in kirkkoherra toimitti hra Jérôme Coignardille juhlalliset hautajaiset. Hän lauloi kuolinmessun ja antoi synninpäästön.
Kunnon mestarini kannettiin kirkon vieressä olevaan hautuumaahan. Ja hra d'Anquetil piti illalliset Gaulardin majatalossa kaikille, jotka olivat olleet läsnä pyhässä toimituksessa. Siellä juotiin nuorta viiniä ja laulettiin burgundilaisia kansanlauluja.
Seuraavana päivänä hra d'Anquetil ja minä menimme kiittämään kirkkoherraa hänen hurskaasta vaivastaan.
— Ah, sanoi tuo pyhä mies, tuo apotti on meitä suuresti lohduttanut mieltäylentävällä kuolemallaan. Olen nähnyt vähän kristityitä, jotka ovat kuolleet niin ihmeteltävässä mielentilassa, ja olisi sopivaa ikuistaa sen muisto kauniilla hautakirjoituksella. Te olette kumpikin, hyvät herrat, kyllin oppineita siinä onnistuaksenne, ja minä puolestani otan tehtäväkseni piirrättää suureen, valkeaan kiveen vainajan epitafiumin, teidän määräämänne tavan ja asun mukaan. Mutta muistakaa, kun panette kiven puhumaan, että se ei kuuluta muuta kuin Jumalan kunniata.
Vakuutin hänelle, että tekisin sen parhaan taitoni mukaan, ja hra d'Anquetil puolestaan lupasi antaa miellyttävän ja sorean leiman kirjoitukselle.
— Tahdon tehdä sen ranskalaisilla säkeillä, hän sanoi, käyttäen hra Chapellen runoutta esikuvanani.
— Olkoon menneeksi! sanoi kirkkoherra. — Mutta ettekö ole utelias näkemään viinipuserrintani? Viini tulee hyvää tänä vuonna, ja sato, jonka olen saanut, on riittävä itseäni ja palvelijatartani varten. Ah, ellei matoja olisi ollut, me olisimme saaneet vielä enemmän.
Illallisen jälkeen hra d'Anquetil pyysi kirjoitusneuvoja ja rupesi ranskalaisia säkeitä sommittelemaan. Sitten hän heitti luotaan kynän, paperin ja mustetolpon.
— Paistinkääntäjä, hän sanoi, olen saanut syntymään vain kaksi säettä enkä sittenkään ole varma, että ne ovat hyviä. Tässä ne ovat, sellaisina kuin olen keksinyt ne:
"Tässä lepää herra Coignard, kuolla kaikkien täytyy maar."
Vastasin hänelle, niissä olevan ainakin sen hyvän puolen, että ne eivät kolmatta vaatineet.
Kulutin koko yön latinankielistä hautakirjoitusta sepittäen. Siitä tuli tämän-näköinen:
D. O. M.
Hic jacet In spe beatae aeternitatis DOMINUS HIERONYMUS COIGNARD. Presbyter
Quondam in Bellovacensi Collegio Eloquentiae Magister eloquentissimus Sagiensis Episcopi Bibliothecarius solertissimus Zozimi Panopolitani ingeniosissimus Translator Opere tamen immaturata morte intercepto Pertit enim cuni Lugdunum peteret Judea manu nefandissima Id est a nepote Christi carnificum In via trucidatus Anno Aet. LII:o.
Comitate fuit optima doctissimo comitu Ingenio sublimi Facetiis jucundus sententiis plenus Donorum Dei laudator Fide devotissima per multas tempestates Constanter munitus Humilitate sanctissima ornatus saluti suae magis intentus quam vano et fallaci hominum judicio Sic honoribus mundanis nunquam quaesitis sibi gloriam sempiternam meruit.
Joka merkitsee:
TÄSSÄ LEPÄÄ iäisen autuuden toivossa HERRA JÉRÔME COIGNARD, pappi, muinoin kaunopuheisuuden professori mitä kaunopuheisin Beauvais'n kollegiossa, Séez'n piispan innokas kirjastonhoitaja, Zozimos Panopolilaisen mainio kääntäjä, jonka työn hän jätti kesken, koska hänet korjasi ennenaikainen kuolema. Näin tappoi hänet Lyonin tiellä juutalaisen syyllinen käsi, näin jälkeläinen Kristuksen pyövelien hänet tappoi 52-vuotiaana.
Hän oli käytöksessään miellyttävä, opissa ylväs, täys lauselmia ja viisautta hymyilevää. Hän kiitti Luojaa hänen töissään, kautt' elon myrskyjen hänen uskonsa säilyi järkkymättä. Hän oli nöyrä kuin kristityn tulee, hän huolehti enemmän autuudestaan kuin ihmisten turhasta tuomiosta, näin kysymättä maailman kunniaa hän hankki kunnian kuolemattoman.
22.
Kolme päivää kunnon mestarini kuoleman jälkeen hra d'Anquetil päätti jälleen lähteä matkalle. Vaunut olivat korjatut. Hän antoi määräyksen postikuskeille olla valmiina seuraavan päivän aamulla. Hänen seuransa ei ollut koskaan minua miellyttänyt. Nykyisessä surullisuuden tilassani se oli käynyt minulle suorastaan vastenmieliseksi. Ajatus seurata häntä ja Jahelia oli käynyt minulle sietämättömäksi. Päätin etsiä jonkin toimen itselleni Tournus'ssa tai Mâconissa ja elää siellä piilossa, siksi kuin myrsky olisi tauonnut ja minulle olisi mahdollista palata Parisiin, missä tiesin vanhempieni minua avosylin odottavan. Ilmoitin hra d'Anquetilille tämän suunnitelmani ja pyysin anteeksi häneltä, etten voinut seurata häntä etemmäksi. Hän koetti ensin pidättää minua ystävällisyydellä, joka oli minulle sangen odottamaton, mutta suostui sitten mielellään erooni. Jahel teki enemmän vaikeuksia. Mutta luonnostaan järkevänä hän käsitti pian ne syyt, jotka pakottivat minua jättämään hänet.
Yöllä ennen lähtöäni Jahel ja minä menimme torille hengittämään raitista ilmaa, sillä aikaa kuin hra d'Anquetil joi ja pelasi korttia parturi-välskärin kanssa. Kukkien tuoksu ja sirkkojen laulu kohosi kohti hämäräistä taivaankantta.
— Kaunis yö, sanoin Jahelille. — Vuosi tuo tuskin mukanaan monta yhtä kaunista. Kenties en ole elävä tämän veroista koskaan elämässäni.
Kylän kukkivan kirkkomaan liikkumattomat nurminotkot levisivät meidän edessämme ja kuu paistoi valkeana tummien turpeiden hautakummuille. Meissä molemmissa syntyi samalla aikaa ajatus mennä sanomaan hyvästit ystävällemme. Paikan merkkinä, missä hän lepäsi, oli pehmeään multaan pistetty, kyynelten kostuttama risti. Paasi, johon piti tulla hänen hautakirjoituksensa, ei ollut vielä pystytetty. Me istuimme vieretysten ruohistoon. Salaisen ja luonnollisen halun voittamina me vaivuimme toistemme syliin siinä, varmasti vakuutettuina, että meidän suudelmamme eivät loukkaisi ystävän muistoa, jonka syvä viisaus oli tehnyt niin suvaitsevaiseksi inhimillisille heikkouksille.
Äkkiä Jahel kuiskasi korvaani, jonka lähellä juuri hänen suunsa oli:
— Näen hra d'Anquetilin, joka tarkkaavaisena katselee tännepäin kirkkomaan muuria vasten nojaten.
— Voiko hän nähdä meidät tässä pimeydessä? kysyin minä.
— Hän näkee ainakin valkeat hameeni, vastasi hän — Se riittänee luullakseni kiihoittamaan hänen haluaan nähdä enemmän.
Ajattelin jo paljastaa miekkani ja puolustaa niitä kahta oliota, jotka tällä hetkellä olivat vielä miltei yksi. Jahelin tyyneys kummastutti minua. Ei hänen äänessään eikä hänen liikkeissään ollut vähintäkään pelkoa havaittavissa.
— Menkää, hän sanoi, paetkaa, älkääkä pelätkö minun puolestani! Tämä on yllätys, jota olen melkein toivonut. Hän alkoi väsyä. Tämä on erinomainen keino herättää jälleen hänen himojaan ja lietsoa hänen lempeään. Menkää! Jättäkää minut! Ensi tuokio on oleva vaikea minulle, sillä hän on väkivaltainen luonnostaan. Hän varmaan lyö minua, mutta siitä on seuraava, että olen vain sitä rakkaampi hänelle. Hyvästi!
— Ah, huudahdin minä, miellyittekö minuun, Jahel, vain kiihoittaaksenne kilpakosijani himoja?
— Ihmettelen, että tekin rupeatte kanssani riitelemään! Menkää, sanon minä!
— Kuinka? Jättää teidät tällä tavoin?
— Se on pakko, hyvästi! Älköön hän tavatko teitä täältä. Tahdon kyllä herättää hänessä mustasukkaisuutta, mutta en liiaksi. Hyvästi, hyvästi!
Tuskin olin loitonnut eräitä askeleita hautojen labyrintissa, kun hra d'Anquetil, joka jo oli tullut kyllin lähelle tunteakseen rakastajattarensa, rupesi huutamaan ja kiroilemaan niin, että kaikki kylän vainajat olisivat voineet herätä siitä. Olin jo syöksymäisilläni pelastamaan Jahelin hänen raivoltaan. Luulin, että hän tappaisi tytön. Hiivinkin jo hänen avukseen hautakivien varjossa. Mutta eräiden minuuttien kuluttua, joiden aikana pidin tarkkaavasti silmällä heitä, näin hra d'Anquetilin tyrkkivän häntä jo mukaansa kirkkomaalta ja saattavan takaisin Gaulardin majataloon siksi rauhallisena, että katsoin Jahelin yksinäänkin ja ilman minun apuani voivan hänet kokonaan lepyttää.
Astuin kammiooni, sittenkuin he olivat päässeet omaansa. En nukkunut koko yönä, mutta kun aamunkoitossa kurkistin uutimien raosta ulos, näin heidän kulkevan majatalon pihan poikki toisilleen ilmeistä ystävyyttä osoittaen.
Jahelin lähtö lisäsi suruani. Oikaisin itseni mahalleni keskelle huonetta ja itkin iltaan asti kasvot käsissäni.
23.
Tässä elämäni kadottaa olosuhteiden sille antaman mielenkiinnon, kohtaloni muodostuu luonteeni mukaiseksi eikä tarjoa enää mitään erikoista. Jos jatkaisin muistelmiani, voisi kertomukseni pian ruveta tuntumaan typerältä. Lopetan sen siis muutamin sanoin. Vallars'in kirkkoherra antoi minulle suosituskirjeen, jonka avulla pääsin kahdeksi kuukaudeksi erään Mâconin viinikauppiaan palvelukseen. Sitten kirjoitti isäni, että hän oli järjestänyt juttuni ja että voin vaaratta palata Parisiin.
Otin heti kyydin sinne ja matkustin eräiden nahkapoikien kanssa. Sydämeni sykki haljetakseen, kun näin jälleen Saint-Jacques-kadun, Saint-Benoît-le Bétournén torninkellon, ynnä Kolmen Neitseen ja hra Blaizot'n Pyhän Katarinan katukilvet.
Äitini itki minut nähdessään, minä itkin, me syleilimme ja itkimme jälleen. Isäni, joka suurella kiireellä oli rientänyt Pienestä Bakkoksesta, lausui minulle lempeällä arvokkaisuudella:
— Poikani Jacquot, en tahdo salata sinulta, että olin sinulle sangen äkäinen, kun kersantit tulivat Kuningatar Hanhenjalkaan sinua vangitsemaan tai, ellei sinua löytyisi, viemään minut sinun sijastasi. He eivät tahtoneet ottaa mitään järkisyitä varteen, vaan viittailivat siihen suuntaan, että minulla olisi aikaa selittäytyä vankilassa. He etsivät sinua hra de la Guéritauden nostaman kanteen vuoksi. Kuvittelin ensin mitä hirveimpiä asioita sinun epäsäännöllisyyksistäsi. Mutta saatuani kirjeittesi kautta tietää, että kysymys olikin vain pikkusynneistä, oli ainoa ajatukseni nähdä jälleen sinut. Olen monta kertaa neuvotellut Pienen Bakkoksen kapakan isännän kanssa keinoista, millä painaa alas asiasi. Hän vastasi aina minulle: "Mestari Léonard, menkää tuomarin luokse iso kukkaro täynnä kultarahoja kädessänne, ja hän on pesevä teidän poikanne puhtaaksi kuin lumi." Mutta kultarahat ovat täällä harvinaisia eikä minun talossani ole kanaa, hanhea tai ankkaa, joka munisi kultaisia munia. Saan olla tyytyväinen, jos ansaitsen nykyään siipikarjallani sen verran, että tuli pysyy vireillä takassani. Onneksi juolahti hurskaan ja kunnioitettavan äitisi päähän mennä hra d'Anquetilin äidin luo, jonka tiesimme toimivan samasta jutusta syytetyn poikansa hyväksi. Sillä minä huomaan, poikani Jacquot, että olet tehnyt konnankujeesi aatelisessa seurassa, ja minulla on sydän kyllin paikallaan tunteakseni, mikä kunnia siitä lankeaa koko perheemme yli. Äitisi pyysi päästä siis rouva d'Anquetilin puheille, joka asuu omassa talossaan Faubourg Saint-Antoinessa. Hän oli pukeutunut hienosti kuin messuun mennäkseen. Ja rouva d'Anquetil otti hänet vastaan hyväntahtoisesti. Äitisi on hurskas nainen, Jacquot, mutta hänellä ei ole paljoa seuratottumusta ja hän aloitti puheensa päistikkaa ja sopimattomasti. Hän sanoi: "Armollinen rouva, meidän iällämme ei meillä, paitsi Jumalaa, ole enää muuta kuin lapsemme." Niin ei olisi pitänyt sanoa tuolle ylhäiselle naiselle, jolla vielä on rakastajia.
— Ole vaiti, Léonard, huudahti äitini. — Rouva d'Anquetilin käytös minua kohtaan on sinulle tuiki tuntematon, enkä liene niin hullusti puhunut hänelle, koska hän vastasi: "Olkaa huoleti, rouva Ménétrier, olen toimiva teidän poikanne hyväksi aivan kuin omanikin. Luottakaa uutteruuteeni." Ja tiedät kyllä, Léonard, että saimme ennen täyttä kahta kuukautta senjälkeen varman tiedon, että poikamme voi turvallisesti palata Parisiin.
Me illastimme hyvällä ruokahalulla. Isäni kysyi, aioinko jäädä hra d'Astaracin palvelukseen. Vastasin, että kunnon mestarini iäti valitettavan kuoleman jälkeen minulle ei ollut mieluista enää palata aatelismiehen luo, joka suosi julmaa Mosaïdea ja maksoi vain kauniilla puheilla palvelijainsa palkat. Isäni esitti silloin ystävällisesti, että palajaisin vanhaan toimeeni paistinvarrasta kääntämään.
— Näinä viime aikoina, sanoi hän, olin uskonut tuon toimen veli Angelle, mutta hän suoritti sen huonommin kuin koiramme Miraut, vieläpä huonommin kuin sinäkin. Etkö tahtoisi, poikani, istua jälleen paikallesi jakkaralle lieden nurkkaan?
Äitini, jolta oppimattomuudestaan huolimatta ei suinkaan puuttunut arvostelukykyä, kohotti olkapäitään ja sanoi:
— Hra Blaizot, joka pitää Pyhän Katarinan kuvan kirjakauppaa, tarvitsee puotipoikaa. Siihen toimeen, poikani Jacquot, sinä sovit kuin sormi sormikkaaseen. Sinä olet hyvätapainen ja osaat käyttäytyä sivistyneesti. Juuri niitä avuja kysytään raamattujen myyjältä.
Menin heti etsimään paikkaa hra Blaizot'lta, joka ottikin minut palvelukseensa.
Olin tullut viisaaksi onnettomuuksistani. Pidin kunniassa työtäni sen halpuudesta huolimatta, suoritin sen säntillisesti ja käyttelin luutaa ynnä tomuhuiskua isäntäni tyytyväisyydeksi.
Velvollisuuteni oli tehdä vieraskäynti hra d'Astaracin luona. Lähdin heti aamiaisen jälkeen suurta alkemistia katsomaan marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Matka on pitkä Saint-Jacques-kadulta Hietakuoppain ristin luo, eikä almanakka valehtele ollenkaan ilmoittaessaan, että päivät ovat lyhyet marraskuussa. Oli jo pimeä, kun saavuin Rouleen, ja musta sumu peitti aution tien. Ajatukseni olivat sangen surulliset tallustaessani synkkää taivaltani.
— Ah, sanoin itselleni, pian on vuosi kulunut siitä kuin ensi kerran kuljin tätä samaa, silloin lumista tietä kunnon mestarini seurassa, joka nyt lepää eräässä Bourgognen kylässä, viinikukkulan rinteellä. Hän nukahti iäisen elämän toivossa. Ja samaa on jokaisen toivottava niin oppineen ja viisaan miehen esimerkin mukaan. Jumala varjelkoon minua koskaan epäilemästä sielun kuolemattomuutta! Mutta on kuitenkin itselleen tunnustettava, että kaikki, mikä koskee tulevaista elämää ja toista maailmaa, kuuluu noihin käsittämättömiin totuuksiin, joihin uskotaan, ilman että ne meitä liikuttavat, ja joissa ei ole mitään makua eikä mehua, niin että me nielemme ne aivan huomaamattamme. Minua puolestani ei lohduta ajatus, että saan kerran nähdä jälleen hra apotti Coignardin paratiisissa. Varmaan hän ei siellä ole oleva enää entisellään. Varmaan on hänen keskustelemuksiltaan siellä puuttuva se rattoisuus, jonka ajalliset olosuhteet aiheuttivat.
Näitä miettien näin äkkiä edessäni punaisen loimun, joka peitti puolen taivaankantta. Usma punertui siitä pääni päälle saakka, ja tuo kajastus näytti väreilevän keskuksessaan. Paksu savu sekoittui ilman sumuihin. Minussa syntyi heti pelko, että d'Astaracin linna paloi. Kiirehdin askeleitani ja huomasin pian, että pelkoni oli aivan oikeutettu. Äkkäsin Hietakuoppain pikimustan ristin edessäni, keskellä tulitomua, ja näin melkein samalla myös linnan, jonka kaikki ikkunat leimusivat kuin kutsuen synkkiin juhlapitoihin. Pieni, viheriä puutarhaportti oli rikottu. Kuiskailevia, kauhistuneita varjoja liikkui puistossa. Ne olivat Neuillyn kauppalan asukkaita, jotka olivat rientäneet sinne uteliaisuudesta ja tarjotakseen apuaan. Eräät heistä linkosivat ruiskulla vesisuihkuja, jotka säkenöivänä sateena putosivat palavaan pätsiin. Paksu savupatsas kohosi linnan päältä. Hiiliä ja tuhkaa satoi ympärilleni, ja huomasin pian, että pukuni ja käteni kävivät mustiksi. Epätoivo täytti minut ajatellessani, että tuo tulinen, ilman täyttävä pöly oli nyt ainoa jäännös niin monesta kauniista kirjasta ja kallisarvoisesta käsikirjoituksesta, jotka olivat kunnon mestariani ilahduttaneet, kenties jäännöstä myös Zozimos Panopolilaisesta, johon me yhdessä elämämme ylevimpinä hetkinä olimme työmme uhranneet.
Olin nähnyt kuolevan hra apotti Jérôme Coignardin. Tällä kertaa olin näkevinäni itse hänen sielunsa, hänen säkenöivän ja lempeän sielunsa, muuttuvan tuhkaksi tuon majesteetillisen kirjaston keralla. Tunsin, että samalla hävisi osa itsestäni. Viriävä tuuli lietsoi tulipaloa, ja liekkien ääni oli kuin ahmivien leukojen ruske.
Huomasin erään Neuillyn miehen, joka oli vielä mustempi kuin minä ja paitahihasillaan, sekä kysyin häneltä, olivatko hra d'Astarac ja hänen palvelijansa pelastuneet.
— Kukaan, sanoi hän, ei ole päässyt linnasta, paitsi erästä vanhaa juutalaista, jonka on nähty pakenevan kääryineen suolle päin. Hän asui vartijan talossa rannalla ja oli vihattu syntyperänsä ynnä eräiden rikosten vuoksi, joista häntä epäiltiin. Lapset ahdistelivat häntä. Ja paetessaan hän putosi Seineen. Hänet saatiin ylös kuolleena, mutta vielä kuolemassa hän painoi povelleen erästä noitakirjaa ja kuutta pientä kultakuppia. Te voitte törmällä nähdä hänet keltaisessa vaipassaan. Hän on hirveä, silmät selällään.
— Ah, vastasin minä, tuon lopun hän oli ansainnut rikoksillaan. Mutta hänen kuolemansa ei herätä elävien joukkoon opettajien parhainta, jonka hän on murhannut minulta! Sanokaa vielä: onko nähty hra d'Astaracia?
Samassa tuokiossa kuin sitä kysyin, kuulin lähelläni erään noista liikkuvista varjoista päästävän tuskanhuudon:
— Katto putoaa!
Näin silloin kauhistuen hra d'Astaracin suuren, mustan hahmon juoksevan pitkin räystästä. Alkemisti huusi korkealla äänellä:
— Minä nousen tulen siivillä jumalallisen elämän ihanuuteen.
Näin hän sanoi. Äkkiä katto syöksyi alas hirvittävällä pauhinalla ja vuorenkorkuiset liekit peittivät salamanterien ystävän.
24.
Kenenkään rakkaus ei kestä pitkää eroa. Jahelin muisto, alussa niin sydäntä polttava, vaaleni vähitellen, eikä minulle jäänyt hänestä vihdoin muuta kuin eräänlainen epämääräinen ärtymys, joka ei edes yksinomaan häneen kohdistunut.
Hra Blaizot vanheni. Hän vetäysi Montrougeen, jossa hänellä oli pieni maatalo, ja möi minulle varastonsa elinkautista eläkettä vastaan. Päästyäni hänen jälkeensä Pyhän Katarinan kuvan omistajaksi ja valantehneeksi kirjakauppiaaksi otin luokseni isäni ja äitini, joiden paistintupa ei enää viime aikoina tahtonut kannattaa. Olin ruvennut pitämään vaatimattomasta myymälästäni ja rupesin sitä huolellisesti koristamaan. Naulasin sen oville vanhoja venetsialaisia karttoja ja vertauskuvallisilla piirroksilla kaunistettuja väitöskirjoja, jotka epäilemättä ovat koristeina vanhanaikaisia ja kirjavia, mutta miellyttävät opillisten harrastusten ystäviä. Tietoni eivät ole liiaksi vahingoittaneet liikettäni, koska olen osannut sangen hyvin ne salata. Ne olisivat olleet minulle paljon enemmän vastukseksi, jos olisin ollut kirjankustantaja, kuten Marcus Mikael Rey, ja pakotettu hänen tavallaan elättämään itseäni yleisön typeryydellä.
Teen kauppaa, kuten sanotaan, klassillisilla kirjailijoilla, ja se tavara on käypää tämän oppineen Saint-Jacques-kadun varrella, jonka monista vanhoista ja kuuluisista paikoista minun kerran tekisi mieleni kirjoittaa. Parisin ensimmäinen kirjanpainaja perusti sinne kunnioitettavan liikkeensä. Veljekset Cramoisy, joita Guy Patin nimittää Saint-Jacques-kadun kuninkaiksi, ovat siellä julkaisseet useimmat meidän historioitsijoistamme. Ennenkuin Collège de France oli rakennettu, pitivät kuninkaan luennoitsijat Pierre Danès, François Votable ja Ramus siellä esitelmiään eräässä vajassa, jota kantajien ja pesijättärien riidat kaiuttivat. Ja kuinka unohtaa Jean de Meung, joka eräässä tämän kadun pikkutalossa sommitteli Ruusun romaanin? [Jacques Paistinkääntäjä ei tietänyt, että François Villon asui Saint-Jacques-kadun varrella, Saint-Benoît'n luostarin läheisyydessä, Viheriä portti nimisessä talossa. Hra Jérôme Coignardin oppilas olisi epäilemättä mielellään muistellut tuota vanhaa runoilijaa, joka samoin kuin hänkin tunsi monenlaisia ihmisiä.]
Olen ihastunut koko talooni, joka on vanha ja varmaan goottilaiselta ajalta, kuten näkyy sen kapean päädyn ristikkäisistä puuhirsistä, sen kahdesta toistensa yli puskevasta kerroksesta ja vinosta, sammaltuneesta tiilikatosta. Kummassakin kerroksessa on vain yksi ikkuna. Alemmassa niistä on ympäri vuotta kukkia. Sen pieliä pitkin kulkevat rihmat, joita myöten keväisin kiertokasvit ja intialainen nousuruoho kiipeävät. Äitini kylvää ja kastelee niitä.
Se on hänen huoneensa ikkuna. Hänet voi nähdä kadulta, kun hän lukee sen ääressä rukouksiaan suurilla kirjasimilla painetusta kirjastaan, Pyhän Katarinan kuvan alla. Ikä, hurskaus ja äidillinen ylpeys ovat luoneet jotakin ylhäistä hänen olentoonsa, ja kun näkee hänen vahankeltaiset kasvonsa korkean, valkean päähineen alta, voisi vannoa, että hän on rikas porvarisrouva.
Myöskin isäni on vanhetessaan saanut ryhtiinsä jotakin majesteetillista. Koska hän pitää raittiista ilmasta ja ruumiinliikkeestä, käytän häntä kantamaan kirjoja kaupungille. Käytin tuohon toimeen ensin veli Angea, mutta hän pyysi almuja ostajiltani, suutelutti heillä pyhäinjäännöksiään, varasti heidän viinejään, hyväili heidän piikojaan ja jätti puolet kirjoistani kaikkiin kaupunginosan katuojiin. Minun täytyi mitä pikimmin erottaa hänet virastaan. Mutta kunnon äitini, jolle hän on uskottanut omaavansa eräitä taivaaseenpääsylle välttämättömiä salaisuuksia, antaa hänelle lientä ja viiniä. Hän ei ole mikään paha ihminen ja hän on lopulla alkanut herättää minussa eräänlaista myötätuntoa.
Monet oppineet ja jotkut kaunosielut käyvät usein myymälässäni. Ja se onkin ammattini suurimpia etuja, että näin pysyn jokapäiväisessä seurustelussa etevien henkilöiden kanssa. Niiden joukossa, jotka useimmin tulevat selailemaan uusia kirjojani ja pitämään tuttavallista kanssakäymistä keskenään, on historioitsijoita, yhtä oppineita kuin Tillemont, hengellisiä puhujia, yhtä kaunosanaisia kuin Bossuet, jopa Bourdaloue, koomillisia ja traagillisia runoilijoita, jumaluusoppineita, joiden tapojen puhtaus on yhtä suuri kuin heidän oppinsa luotettava, arvossa pidettyjä espanjalaisten novellien tekijöitä, mittausoppineita ja ajattelijoita, jotka kuten Descartes kykenevät maailmankaikkeuden laskemaan ja punnitsemaan. Ihailen heitä, nautin heidän pienimmästäkin sanastaan. Mutta kukaan heistä ei mielestäni vedä nerokkuudessa vertoja kunnon mestarilleni, jonka niin onnettomasti kadotin Lyonin tiellä. Kenessäkään heistä minä en tapaa tuota ajatuksen kuvailematonta hienostusta, tuota lempeää ylevyyttä, tuota sielun hämmästyttävää runsautta, aina avointa ja virtailevaa, kuin niiden purojen marmoriset uurnat, joita nähdään puutarhoissa. Kenessäkään heistä minä en löydä tuota tiedon ja siveyden tyhjentymätöntä lähdettä, jossa minulla oli onni virvoittaa nuoruuttani. Kenessäkään heistä minä en näe sen sulon, sen viisauden ja sen ajatusvoiman varjoakaan, jotka loistivat hra Jérôme Coignardin olennosta. Pidän häntä rakastettavimpana nerona, mikä milloinkaan on maan päällä kukoistanut.