E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen

KUNINGATAR HANHENJALAN RAVINTOLA

Kirj.

ANATOLE FRANCE

Suomentanut

Eino Leino

Helsingissä, Yrjä Weilin ja Kumpp., 1910.

Alkuperäinen, 18:nnen vuosisadan kauniiseen tapaan tekstattu käsikirjoitus kantaa alaotsaketta: Herra apotti Jérôme Coignardin elämä ja mielipiteet. (Julkaisijan huomautus.)

Tarkoitukseni on kertoa elämäni ihmeellisistä tapauksista. Niiden joukossa on monta kaunista ja monta kummallista. Muistutellessani niitä jälleen mieleeni minä epäilen itse uneksineeni. Olen tuntenut erään gascognelaisen kabbalistin, josta en voi sanoa, että hän olisi ollut mikään viisas mies, sillä hänen loppunsa oli surullinen. Mutta hän keskusteli minun kanssani eräänä yönä Joutsensaarella ylevistä asioista, jotka minulla on ollut onni säilyttää muistissani ja vaiva panna paperille. Nämä keskustelut koskettelivat magiaa ja salaisia tieteitä, joita nykyään niin kovasti harrastetaan. Ei puhuta muusta kuin Ruusu-Rististä. [Tämä on kirjoitettu 18:nnen vuosisadan jälkipuoliskolla. (Julkaisijan huomautus.)] Muuten en ollenkaan imartele itseäni sillä, että nämä kertomukseni tuottaisivat minulle erikoista kunniaa. Jotkut tulevat sanomaan, että olen keksinyt kaikki omasta päästäni ja että se ei ole oikeata oppia; toiset taas, että olen kertonut vain mitä koko maailma tietää. Minä myönnän, että kabbalistinen viisauteni on varsin puutteellinen, sillä mestarini kuoli heti oppiaikani alussa. Mutta se vähä, minkä ehdin oppia hänen taidostaan, on saattanut minut ankarasti epäilemään, että kaikki siinä on vain turhuutta, erehdystä ja mielikuvitusta. Riittää, sivumennen sanoen, että magia sotii vasten uskontoa: jo sen vuoksi minä tuomitsen sen kaikesta voimastani. Kuitenkin katson velvollisuudekseni valaista erään kohdan tästä väärästä tieteestä, ettei minua luultaisi vielä tietämättömämmäksi kuin olen. Tiedän, että kabbalistit uskovat yleensä sylfien, salamanterien, keijukaisten, gnomien ja gnomidien syntyvän yhtä katoavaisella sielulla varustettuina kuin heidän ruumiinsa on ja saavuttavan kuolemattomuuden seurustelullaan salatieteilijäin kanssa. [Tätä mielipidettä kannattaa eritoten apotti Montfaucon de Villars'in pieni kirja: Kertomus kabbalasta tahi keskustelemuksia salaisista ja mystillisistä tieteistä, vanhojen maagikkojen ja viisaiden kabbalistien periaatteille rakennettu. Tästä kirjasta on olemassa useampia painoksia. Minä tyydyn huomauttamaan vain Amsterdamissa painetusta (Jacques Le Jeune, 1700, iu—18, kuvia), joka sisältää erään toisen osan, mitä ei ole originaalipainoksessa. (Julkaisijan huomautus.)] Minun mestarini sitävastoin opetti, että iankaikkinen elämä ei tule kenenkään luontokappaleen osaksi, oli hän sitten maan tai ilman lapsi. Olen seurannut hänen mielipidettään, tahtomatta asettua sen arvostelijaksi.

Hänen oli tapana sanoa, että keijukaiset tappavat sen, joka paljastaa heidän mysteerionsa, ja hän piti näiden henkiolentojen kostona hra apotti Coignardin kuolemaa, hänen, joka salamurhattiin Lyonin tiellä. Mutta minä tiedän hyvin, että tällä kuolemalla, jota ei koskaan voida kyllin valittaa, oli toinen, luonnollisempi syy. Olen puhuva aivan vapaasti ilman ja tulen hengistä. Ihmisen täytyy uskaltaa jotakin elämässään, ja vaara, joka meitä keijukaisten puolelta uhkaa, on äärettömän vähäinen.

Olen koonnut innolla kunnon mestarini, hra apotti Jérôme Coignardin lausunnot, hänen, joka kuoli edellämainitulla tavalla. Hän oli hurskas ja tietorikas mies. Jos hänen sielunsa olisi ollut vähemmän levoton, hän olisi hyveeltään ollut hra apotti Rollin'in vertainen, samoin kuin hän tietojensa laajuuden ja älynsä syvyyden puolesta jo seisoi häntä paljonkin korkeammalla. Keskellä rauhattoman elämän myrskyjä hänellä oli hra Rollin'iin verraten ainakin se etu, että hän ei vaipunut jansenismiin. Sillä hänen hengessään asui lujuus, jota ei väkivaltaisinkaan harhaoppi voinut häälyttää, ja minä voin Jumalan kasvojen edessä todistaa, että hänen uskonsa oli puhdas. Hän tunsi paljon maailmaa ja oli seurustellut mitä erilaisimpien ihmisten kanssa. Tämä kokemus olisi ollut suureksi avuksi hänelle niiden roomalaisten historiain sommittelussa, jotka hän epäilemättä olisi, samoin kuin hra Rollin, kirjoittanut, jos hänellä vain olisi ollut siihen aikaa ja tilaisuutta ja jos hänen elämänsä olisi ollut enemmän hänen neronsa mukainen. Se, mitä minulla on kerrottavaa niin etevästä miehestä, on oleva näiden muistelmien kaunistus. Ja niinkuin Aulus Gellius, joka Attikalaisissa öissään selitti filosofien kauneimmat ajatukset, tahi niinkuin Apuleius, joka Metamorfoosiinsa kokosi kreikkalaisten parhaimmat tarinat, niin olen minäkin työskentelevä mehiläisen tavoin ja keräävä oivallisen hunajan. Kuitenkaan minä en ole kyllin itserakas, että uskoisin olevani noiden suurten kirjailijain kilpailija, sillä minä ammennan kaikki aarteeni vain muististani enkä laajasta lukeneisuudesta. Ainoa, joka on minun omaani tässä, on vilpitön uskollisuus. Jos joku kerran uteliaisuudesta sattuu silmäilemään näitä muistelmia, niin hän on tunnustava, että ainoastaan puhdas sielu on voinut tulkita itseään näin koruttomalla ja yksinkertaisella kielellä. Minua on aina pidetty varsin naiivina niissä seuroissa, joissa olen elänyt. Tämä kirjoitus on osaltaan jatkava samaa mielipidettä minun kuoltuani.

Nimeni on Elme Laurent Jacques Ménétrier. Isäni, Léonard Ménétrier, oli paistinkokki Saint-Jacques-kadulla, ja hänen katukilpenään oli Kuningatar Hanhenjalka, jolla, kuten tunnettu, oli latuskaiset jalat, hanhien ja ankkojen tapaan.

Hänen paistintupansa sijaitsi vastapäätä Saint-Bénoît-le-Bétournén kirkkoa, rouva Gilles'in Kolme neitsyttä nimisen rihkamakaupan ja herra Blaizot'n Pyhän Katarinan kuva nimisen kirjakaupan välillä, lähellä viinitupaa Pieni Bakkos, jonka viiniköynnöksillä koristettu ristikko oli Köydenpunojain-kadun kulmauksessa. Hän rakasti minua suuresti, ja kun minä illallisen jälkeen lepäsin pienessä sängyssäni, otti hän usein minun käteni, kohotti ylös sormeni, yhden kerrassaan, peukalosta alkaen, ja sanoi:

— Tuo tappoi, tuo kyni, tuo paistoi, tuo söi sen. Eikä pikkutillille mitään jäänytkään.

— Hierin häärin, hierin häärin, lisäsi hän sitten ja kutkutti minua käteen pikkusormellani.

Ja hän nauroi kurkun täydeltä. Minä nauroin myös ja nukuin siihen, ja äitini vakuutti, että hymy säilyi huulillani seuraavaan aamuun asti.

Isäni oli etevä paistaja ja pelkäsi Jumalaa. Siksi hän kantoikin
juhlapäivinä paistinkokkien ammattikunnan lippua, johon Pyhä
Laurentius vartaineen ja palmunlehvineen oli kauniisti kirjaeltu.
Hänen oli tapansa sanoa minulle:

— Jacquot, sinun äitisi on hurskas ja kunnioitettava nainen.

Tätä lauselmaansa hän toisti mielellään. Totta on, että äitini joka sunnuntai meni kirkkoon, suurilla kirjasimilla painettu kirja kainalossaan. Sillä hänen oli vaikea lukea hienoa pränttiä: se veti ikäänkuin silmät päästä häneltä, sanoi hän. Isäni vietti joka ilta tunnin tai kaksi Pienen Bakkoksen kapakassa, jossa luutunsoittajatar Jeannette ja pitsinnyplääjätär Catherine usein majailivat. Ja joka kerta kun hän palasi hiukan myöhempään kuin tavallista, hän sanoi hellällä äänellä pannen päähänsä pumpulisen yömyssynsä:

— Barbe, nuku rauhassa. Minä sanoin sen vielä äsken tuolle ontuvalle veitsisepälle: sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.

Minä olin kuusi vuotta vanha, kun hän oikaisi esivaatteensa, mikä hänelle oli lujan päätöksen merkki, ja sanoi näin:

— Miraut, meidän kiltti koiramme, on nyt neljätoista vuotta kääntänyt varrastani. Minulla ei ole mitään häntä vastaan. Hän on hyvä palvelija, joka milloinkaan ei ole varastanut minulta pienintäkään hanhen tahi kalkkunan palasta. Hän on tyytynyt siihen, että hän vaivansa palkkioksi on saanut nuolla paistinpannun. Mutta hän alkaa vanhentua. Hänen käpälänsä alkavat kangistua, hän ei näe enää mitään eikä hän enää kelpaa väännintä kääntämään. Jacquot, poikani, nyt on sinun aika astua hänen sijaansa. Käyttäen ajatuskykyäsi ja saavutettuasi hiukan kokemusta sinä epäilemättä olet siinä toimessa yhtä hyvin kuin hänkin onnistuva.

Miraut kuunteli hänen sanojaan ja heilutti häntäänsä hyväksymisensä merkiksi. Isäni jatkoi:

— Istu siis tälle jakkaralle ja käännä paistia! Samalla voit sinä, kehittääksesi ymmärrystäsi, oppia lukemaan aapiskirjaasi, ja kun olet oppinut kaikenlaatuiset kirjaimet, sinun on opittava ulkoa jokin kieliopillinen tahi siveysopillinen teos tahi myös vanhan ja uuden testamentin kauniit elämänohjeet. Sillä Jumalan tuntemus ja tieto hyvän ja pahan eroavaisuudesta on välttämätön koneellisessakin ammatissa, joka ei tuota suurta mainetta tosin, mutta joka on kunniallinen, kuten minun, ja oli minun isäni ja on oleva sinunkin, jos niin on Jumalan tahto.

Tuosta päivästä alkaen minä istuin illasta aamuun uuninnurkassa ja käänsin paistia, aapiskirja polvillani. Eräs hyvä kapusiinimunkki, joka pussi selässä kävi kerjäämässä isältäni, opetti minut tavaamaan. Hän teki sen sitäkin mieluummin, kun isäni, joka kunnioitti tietopuolista sivistystä, maksoi hänen opetustuntinsa hyvällä kalkkunanpaistin palalla ja isolla lasillisella viiniä, siksi kuin pikku munkki, nähdessään minun jo sangen hyvin taitavan muodostaa tavuja ja sanoja, toi minulle Pyhän Margaretan kauniin elämäkerran ja opetti minut siitä lukemaan sujuvasti.

Eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan oli asettanut pussinsa tiskille, istui hän minun vierelleni, lämmitteli paljaita jalkojaan lieden tuhkassa ja luetti minulla varmaan sadannen kerran:

"Neitsyt, armas, hellä, hyvä,
auta nainen synnyttävä,
kaitse kauniisti meitä."

Samassa silmänräpäyksessä astui sisälle paistintupaan paksuruumiinen, mutta jaloryhtinen mies, puettuna hengellisen säädyn pukuun, ja huusi korkealla äänellä:

— Hoi, isäntä, tarjoapas nyt minulle jokin makupala!

Hän näytti harmaista hapsistaan huolimatta olevan ikänsä ja voimansa täydessä kukoistuksessa. Hänellä oli hymyilevä suu ja vilkkaat silmät. Hänen hiukan raskaat poskensa ja hänen kolme leukaansa kerrostuivat majesteetillisesti papinkaulukselle, joka sulasta myötätunnosta oli käynyt yhtä rasvaiseksi kuin kaulakin oli.

Isäni, jonka ammatti vaati kohteliasta käytöstapaa, otti myssyn päästään ja vastasi kumartaen:

— Jos teidän korkea-arvoisuutenne suvaitsee hetken lämmitellä lieden ääressä, olen minä tarjoava mitä vain haluatte.

Enempiä pyyntöjä odottamatta apotti istui lieden ääreen kapusiinin rinnalle.

Kun hän kuuli tuon kunnon veljen lukevan:

"Neitsyt, armas, hellä, hyvä, auta nainen synnyttävä"…

hän taputti käsiään ja sanoi:

— Oh, mikä outo lintu! Mikä harvinainen ilmiö! Kapusiini, joka osaa lukea! Pikku veli, mikä sinun nimesi on?

— Veli Ange, halpa kapusiini, vastasi opettajani.

Äitini, joka kuuli ääniä yliskamariinsa, tuli nyt alas myymälään uteliaisuutensa houkuttelemana.

Apotti tervehti häntä jo jonkin verran tuttavallisella hienoudella ja sanoi:

— Se on ihmeteltävää, hyvä rouva! Veli Ange on kapusiini ja osaa lukea.

— Vieläpä hän osaa lukea kaikkia pränttejä, vastasi äitini.

Ja lähestyessään munkkia hän tunsi Pyhän Margaretan rukouksen sen otsakekuvasta, joka esitti neitseellistä marttyyria, vihkivesiastia kädessään.

— Tämä rukous, hän lisäsi, on vaikeasti luettava, koska sanat siinä ovat aivan pienet ja tuskin toisistaan erotetut. Mutta onneksi riittää tuskan tullessa, jos asettaa sen laastarin tapaan sille paikalle, jossa kipu on suurin, ja se vaikuttaa silloin yhtä hyvin ja vieläpä paremmin kuin jos hokee sitä. Minä olen itse kokenut sen synnyttäessäni poikaani Jacquot'ta, joka istuu tässä.

— Epäilemättä, armon rouva, vastasi veli Ange. — Pyhän Margaretan rukous on erinomainen siihen tarpeeseen, josta puhutte, luonnollisesti sillä nimenomaisella ehdolla, että annetaan samalla almu kapusiinille.

Näin sanottuaan veli Ange tyhjensi pikarin, jonka äitini oli täyttänyt hänelle ääriään myöten, heitti pussin olalleen ja lähti taivaltamaan kohti Pientä Bakkosta.

Isäni tarjosi lintupaistia apotille, joka aloitti illallisensa, vetäen esiin taskustaan leivänkyrsän, viinipullon ja veitsen, jonka kuparinen pää esitti autuasta Ludvig XIV:tä roomalaisena keisarina antiikkisen pylvään nenässä.

Mutta hän oli tuskin pistänyt suuhunsa ensimmäisen palan, kun hän kääntyi isäni puoleen ja pyysi suolaa, kummastuneena ettei heti oltu asetettu suola-astiaa hänen eteensä.

— Se oli aina muinaiskansojen tapa, hän sanoi. — He tarjosivat suolaa kestiystävyyden merkiksi. He asettivat suola-astioita myös jumalien pöydälle temppeleihin.

Isäni tarjosi hänelle suolaa sarvesta, joka riippui uuninkupeessa.
Apotti otti niin paljon kuin hän tarvitsi ja sanoi:

— Muinaiset kansat pitivät suolaa kaikkien aterioiden välttämättömänä höysteenä ja asettivat sen arvon niin korkealle, että he kuvaannollisessa merkityksessä nimittivät suolaksi niitä sukkeluuksia, jotka tekivät herkullisiksi heidän keskustelunsa.

— Oh, sanoi isäni, niin kallis kuin suola lienee ollutkin noille muinaiskansoille, tekee suolavero sen meille nykyään vielä kalliimmaksi.

Äitini, joka kuunteli päältä kutoen villasukkaa, nautti voidessaan liittää keskusteluun jonkun sanan. — Täytyy uskoa, että suola on hyvä ja hyödyllinen aine, sanoi hän, koska pappi asettaa suolarakeen lapsen kielelle, kun sitä kastetaan. Kun poikani Jacquot tunsi suolan kielellään, hän irvisti, sillä hänellä oli jo ymmärrystä, niin pieni kuin hän olikin. Minä puhun, herra apotti, pojastani Jacques'ista, joka istuu tässä.

Apotti katseli minua ja sanoi:

— Hän on jo iso poika. Ujous kuvastuu hänen kasvoillaan, ja hän lukee tarkkaavaisesti Pyhän Margaretan elämäkertaa.

— Oh, jatkoi äitini, hän lukee myös rukousta kylmänvihoja vastaan ja Pyhän Hubertuksen rukousta, jonka veli Ange on opettanut hänelle, ja kertomusta hänestä, jonka useat pirut Faubourg Saint-Marcelissa repivät kappaleiksi, koska hän oli herjannut pyhän Jumalan nimeä.

Isäni katsoi minuun ihaillen ja kuiskasi sitten apotin korvaan, että minä voin oppia mitä tahansa luonnollisella ja synnynnäisellä keveydellä.

— Siinä tapauksessa, sanoi apotti, pitäisi hänen päästä opin tielle. Opinnot ovat miehen kunnia, elämän lohdutus ja lääke kaikkea pahaa vastaan, vieläpä rakkauttakin, kuten runoilija Theokritos vakuuttaa.

— Vaikka minä olen vain paistinkokki, vastasi isäni, minä kunnioitan kirjatietoa ja uskon mielelläni, kuten teidän armonne sanoo, että se on lääke rakkautta vastaan. Mutta minä en usko, että se on lääke nälkää vastaan.

— Kenties se ei auta sitä vastaan pettämättömästi, vastasi apotti. — Mutta sitäkin voi opillinen sivistys lievittää suloisena, vaikka epätäydellisenä palsamina.

Hänen näin puhuessaan ilmestyi pitsinnyplääjätär Catherine kynnykselle, myssy kallellaan ja kaulaliina epäjärjestyksessä. Tuo näky saattoi äitini rypistämään silmäkulmiaan ja pudottamaan kolme silmää sukankutimestaan.

— Herra Ménétrier, sanoi Catherine isälleni, olkaa hyvä ja tulkaa sanomaan sana järjestyksenvalvojille. Ellette sitä tee, he varmasti panevat putkaan veli Angen. Tuo kunnon veli tuli juuri Pieneen Bakkokseen ja joi pari kolme haarikkaa, joita hän ei maksanut, koska hän, omien sanojensa mukaan, ei tahtonut rikkoa Pyhää Franciscusta ja hänen munkkikuntansa sääntöjä vastaan. Mutta pahinta on, että hän, nähdessään minut köynnösmajassa, jossa en ollut yksin, tuli luokseni tahtoen opettaa minulle erään uuden rukouksen. Sanoin hänelle, että hetki ei ollut sopiva siihen, ja kun hän kävi lähenteleväksi, veti ontuva veitsiseppä, joka sattumalta oli seurassani, häntä parrasta sangen voimakkaasti. Silloin veli Ange syöksyi hänen kimppuunsa, veitsiseppä sortui maahan ja veti perässään sekä pöydän että viinihaarikat. Kapakoitsija kuuli melun ja riensi juosten siihen, mutta kun hän näki pöydän kumollaan, viinin virtaavan lattialla ja veli Angen, toinen jalka veitsisepän pään päällä, heiluttavan kädessään jakkaraa, jolla hän löi jokaista likitulijaa, alkoi tuo ilkeä isäntä kirota kuin piru ja kiirehti järjestyksenvalvojia etsimään. Herra Ménétrier, tulkaa viipymättä, tulkaa päästämään pikku veli poliisien käsistä! Hän on pyhä mies ja hänen käytöksensä tässä asiassa on anteeksiannettava.

Isäni oli yleensä taipuvainen tekemään Cathérinen mieliksi. Mutta tällä kertaa ei pitsinnyplääjättären sanoilla ollut odotettua vaikutusta häneen. Hän vastasi vain, että hänen mielestään kapusiinin käytös ei ollut ollenkaan anteeksi annettavissa ja että hän toivoi tälle vain hyvää katumusaikaa vedellä ja leivällä sen luostarin mustimmassa vankiluolassa, jonka pilkka ja häpeä hän oli.

Hän oikein lämpeni puhuessaan:

— Juoppo ja irstailija, jolle minä joka päivä annan hyvää viiniä ja maukkaita paistinpaloja, ja joka menee kapakkaan iloilemaan kevytmielisten naisten kera! Naisten, jotka ovat jo kyllin turmeltuneita seurustellakseen mieluummin kuljeksivan veitsisepän ja kapusiinimunkin kanssa kuin kaupunginosamme kunniallisten porvarien! Hyi! Hyi!

Tässä hän keskeytti haukkumasanojensa tulvan ja vilkaisi salaa äitiini, joka selkä suorana portaita vasten liikutteli sukkavartaitaan lyhyillä, kuivakiskoisilla nykäyksillä.

Hämmästyneenä tästä huonosta vastaanotosta Cathérine sanoi yksikantaan:

— Siis te ette tahdo sanoa hyvää sanaa kapakoitsijalle ja kersanteille?

— Minä sanon heille, jos niin tahdotte, että he korjaisivat veitsisepänkin samalla kuin kapusiinin.

— Kuinka? kysyi hän nauraen. — Onhan veitsiseppä teidän ystävänne.

— Vähemmän minun kuin teidän ystävänne, vastasi isäni. — Keppikerjäläinen, joka ontuu ja maleksii pitkin maailmaa romulaatikkoineen!

— Oh, mitä siihen tulee, hän huusi, on kyllä totta, että hän ontuu.
Hän ontuu, hän ontuu, hän ontuu!

Ja hän meni matkaansa nauraen täyttä kurkkuaan. Isäni kääntyi silloin apotin puoleen, joka raaputteli luuta veitsellään:

— Se on niin kuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän armollenne: jokaisen tunnin, minkä tämä kapusiini opettaa lukua ja kirjoitusta lapselleni, minä maksan hänelle pikarillisella viiniä ja jollakin herkkupalalla jänistä, kaniinia, hanhea, niin, vieläpä kanaa ja kananpoikaa. Hän on juoppo ja irstailija!

— Epäilemättä, vastasi apotti.

— Mutta jos hän vielä uskaltaa astua jalallaan kynnykseni yli, ajan minä hänet ulos luudanvarrella.

— Se olisi oikein hänelle, sanoi apotti. — Tämä kapusiini on aasi ja hän opetti teidän poikaanne pikemmin kirkumaan kuin puhumaan. Tekisitte viisaasti, jos heittäisitte tuleen tämän Pyhän Margaretan elämäkerran, tämän kylmänvihojen rukouksen ja tämän kertomuksen taikasudesta, jolla tuo jumalanmies myrkytti poikanne sielua. Samasta hinnasta, mistä veli Ange antoi tuntejaan, tahdon minä antaa omia tuntejani hänelle. Tahdon opettaa tälle lapselle latinaa ja kreikkaa, vieläpä ranskaakin, jonka kielen Voiture ja Balzac ovat kehittäneet täydellisyyteen. Onnen ihmeellisen ja kaksinaisessa merkityksessä suosiollisen oikun kautta on Jakobus Paistinkääntäjästä täten tuleva oppinut mies ja minä saava joka päivä syödäkseni.

— Kättä päälle, sanoi isäni. — Barbe, tuo kaksi pikaria! Asiaa ei voida pitää päätettynä, ennenkuin asianosalliset ovat kilistäneet keskenään yhteisen suostumuksensa merkiksi. Me teemme sen täällä. En tahdo enää elämässäni astua jalallani Pieneen Bakkokseen, niin inhoittaa minua tuo munkki ja tuo veitsiseppä!

Apotti nousi, laski kätensä tuolinkarmille ja loihe lausumaan hitaasti ja juhlallisesti:

— Ennen kaikkea minä kiitän Jumalaa, kaiken luomakunnan luojaa ja varjelijaa, joka on minut tähän ravitsevaan taloon johdattanut. Hän yksin ohjaa askelemme, ja meidän on tunnustettava hänen kaitselmuksensa inhimillisissä asioissa, vaikka olisikin julkeaa ja joskus suorastaan sopimatonta seurata sen jälkiä liian läheltä. Sillä kaitselmus, ollen kaikki-sisältävä, on läsnä kaikenkaltaisissa tilaisuuksissa, jotka epäilemättä ovat yleviä, sikäli kuin Jumala on niissä osallisena, mutta sikamaisia tai naurettavia, sikäli kuin ihmiset ovat niissä osallisina, joka viimeksimainittu puoli onkin ainoa, minkä kautta kaitselmus meille ilmestyy. Siksi ei meidän tule kapusiinimunkkien ja kilttien naisten tapaan heti huutaa näkevämme Jumalan sormea jokaisesta selkäsaunasta, jonka kissa saa. Ylistäkäämme Herraa! Rukoilkaamme, että hän valistaisi minut niissä opetuksissa, joita aion antaa tälle lapsukaiselle, ja mitä muuhun tulee, alistukaamme hänen pyhään tahtoonsa, koettamatta ymmärtää sen jokaista yksityisilmausta.

Sitten hän kohotti pikarinsa ja joi pitkän siemauksen.

— Tämä viini, hän sanoi, tuo mukanaan ruumiin talouteen suloisen ja terveellisen lämmön. Se on neste, joka olisi ollut kyllin arvokas bakkolaisten runoilijain Anakreonin ja Chaulieun laulettavaksi Teoksessa ja Templitornissa. Tahdon kostuttaa sillä nuoren oppilaani huulia.

Hän asetti pikarin leukani alle ja huudahti:

— Tulkaa, te akateemisen ahkeruuden mehiläiset, tulkaa ja istukaa sopusointuisissa parvissa Jakobus Paistinkääntäjän suulle, joka tästä lähtien on oleva runottarille pyhitetty.

— Oh, herra apotti, sanoi äitini, viini tosin houkuttelee mehiläisiä luokseen, varsinkin makea viini. Mutta ei pidä toivoa, että nuo ilkeät herhiläiset istuisivat minun poikani suulle, sillä niiden pisto tekee julman kipeää. Eräänä päivänä, kun minä purin persikkaa, pisti minua kieleen mehiläinen, ja minä kärsin aivan kuin olisin ollut helvetissä. Minua ei auttanut muu kuin hyppysellinen multaa, sylkeen sekoitettuna, jonka veli Ange pisti suuhuni, lukien Pyhän Comon rukousta.

Apotti teki hänelle ymmärrettäväksi, että oli puhunut mehiläisistä kuvaannollisessa merkityksessä. Ja isäni lausui moittivalla äänellä:

— Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen, mutta minä olen usein huomannut, että sinulla on ikävä taipumus viskautua päistikkaa keskelle vakavaa keskustelua kuin koira keilapeliin.

— Voi olla, vastasi äitini. — Mutta jos sinä, Léonard, olisit paremmin seurannut minun neuvojani, olisi se usein ollut sinun omaksi eduksesi. En voi tuntea kaikenlaatuisia mehiläisiä, mutta minä osaan hoitaa talouteni ja tiedän mitä ikämies, perheen isä ja ammattikuntansa lipunkantaja on elämäntavoissaan yleiselle sopivaisuudelle velkapää.

Isäni raapaisi korvallistaan ja kaasi viiniä apotille, joka sanoi huokaisten:

— Toden totta ei sivistystä kunnioiteta meidän päivinämme Ranskan kuningaskunnassa niinkuin roomalaisten kesken siihen aikaan, jolloin he kuitenkin jo olivat luopuneet alkuperäisestä hyveestään, mutta jolloin kaunopuheisuus kohotti Eugeniuksen valtaistuimelle. Ei ole harvinaista meidän vuosisadallamme tavata tietorikas mies istumassa ullakolla ilman tulta tai kynttilää. Exemplum ut talpa. Minä itse olen esimerkki siitä.

Hän kertoi nyt meille elämänsä juoksun, jonka minä olen toistava tässä sellaisenaan hänen omilla sanoillaan, paitsi eräitä kohtia, joita ikäni esti minua ymmärtämästä ja jotka siis eivät myöskään ole muistissani säilyneet. Ne olen katsonut velvollisuudekseni täydentää eräillä myöhemmin minulle uskotuilla tiedonannoilla, niiltä ajoilta, jolloin hän kunnioitti minua ystävyydellään.

Hän kertoi:

— Sellaisena kuin te minut näette tässä, tai paremmin sanoen, aivan toisenlaisena kuin minut näette, nuorena, hoikkana, vilkassilmäisenä ja mustatukkaisena, minä opetin muinoin kauniita taiteita Beauvais'n kollegiossa, jossa esimiehiäni olivat hrat Dugué, Guérin, Coffin ja Baffier. Olin juuri päässyt papiksi ja aioin hankkia itselleni suurta mainetta kirjallisuuden alalla. Mutta eräs nainen saattoi kaikki minun toiveeni häpeään. Hänen nimensä oli Nicole Pigoreau, ja hän piti Kultainen raamattu nimistä kirjakauppaa torin varrella, kollegion edustalla. Minä kävin usein siellä selailemassa kirjoja, joita hän sai Hollannista, ja myöskin noita zweibrückiläisiä painoksia, joita sangen oppineet huomautukset, sanaluettelot ja selitykset kaunistavat. Minä olin rakastettava, ja rouva Pigoreau huomasi sen onnettomuudekseni. Hän oli ollut sievä ja taisi vieläkin miestä miellyttää. Hänen silmänsä puhuivat. Eräänä päivänä Cicerot, Titus Liviukset, Platonit ja Aristoteleet, Thukydideet, Polybiukset ja Varrot, Epiktetokset, Senecat, Boëtiukset ja Cassiodorukset, Homerokset, Aiskylokset, Sophokleet, Euripideet, Plautukset ja Terentiukset, Diodorus Sisilialaiset ja Dionysos Halikarnassolaiset, Pyhät Johannes Krysostomukset ja Pyhät Basiliukset, Pyhät Hieronymukset ja Pyhät Augustinukset, Erasmukset, Saumaise'it, Turnèbe'it ja Scaliger't, Pyhät Thomas Aquinolaiset, Pyhät Bonaventurat, Bossuet't ja Ferrit perässään, Lenain'it, Godefroy't, Mézeray't, Mainbourgit, Fabriciukset, Isä Lelong'it ja isä Pitou't, kaikki runoilijat, puhujat, historioitsijat, kirkkoisät, tohtorit, teologit, humanistit, kompilaattorit, kaikki kokoontuneina katosta lattiaan, näkivät meidän suudelmamme.

"Minä en ole voinut teitä vastustaa", hän sanoi, "mutta älkää silti ajatelko mitään pahaa minusta".

Hän ilmaisi rakkautensa minua kohtaan kiihkolla, joka oli käsittämätöntä. Kerran hän koetteli ylleni erästä papinkaulusta ja paria pitsikalvostimia, ja nähdessään, että ne sopivat mainiosti minulle, hän pyysi minua pitämään ne ominani. Minä en aluksi tahtonut niitä. Mutta kun hän loukkautui kielloistani, jotka hän käsitti lempensä herjaukseksi, suostuin ottamaan hänen lahjansa, peläten muuten hänet suututtavani.

Hyvä onneni kesti siksi kuin eräs upseeri astui minun tilalleni. Harmistuin siitä ankarasti ja annoin kostonhimossani tietää kollegion johtajille, että minä en enää käynyt Kultaisessa raamatussa, koska siellä oli vaara joutua näkemään kohtauksia, jotka olivat omiaan loukkaamaan nuoren hengellisen miehen häveliäisyyttä. Totta puhuen, minä en saanut aihetta onnitella itseäni tästä tempusta. Sillä kun rouva Pigoreau sai kuulla menettelystäni häntä kohtaan, hän kuulutti julki, että olin varastanut häneltä parin pitsikalvostimia ja papinkauluksen. Nämä väärät syytökset saapuivat johtajien korville, he antoivat tutkia kapsäkkini ja löysivät sieltä nuo korukalut, joiden rahallinen arvo oli melkoinen. He ajoivat minut pois kollegiosta, ja näin tulin minä, kuten ennen Hippolytos ja Bellerophon, naisen viekkauden ja ilkeyden tuntemaan. Tavaten itseni kadulta hynttyineni ja retoriikanvihkoineni minä olin mitä suurimmassa vaarassa kuolla nälkään, kunnes riisuin papintakkini ja sulkeuduin erään ylhäisen hugenotin suosioon, joka otti minut kirjurikseen ja saneli minulle häväistyskirjoituksia uskontoa vastaan.

— Ah, huudahti isäni, siinä te teitte sangen pahasti, herra apotti! Kunniallisen miehen ei tule lainata kättään mokomiin iljetyksiin. Ja vaikka minä olen oppimaton mies ja vain käsityöläinen ammatiltani, en voi sietää hugenotteja, noita "Niklaan lehmiä"!

— Te olette oikeassa, hyvä isäntä, vastasi apotti. — Se onkin synkin kohta minun elämässäni. En kadu mitään niinkuin sitä. Mutta tuo mies oli kalvinisti. Hän käytti minua kirjoittamaan ainoastaan luterilaisia ja sociniaaneja vastaan, joita hän ei voinut kärsiä, ja minä vakuutan, että hän pakotti minut käsittelemään näitä kerettiläisiä ankarammin kuin koskaan Sorbonnessa on tapana.

— Amen, lausui isäni. — Lampaat käyvät rauhassa laitumella, sillä aikaa kuin sudet repivät toisensa kuoliaaksi.

Apotti jatkoi kertomustaan:

— Muuten, sanoi hän, minä en viipynyt kauan tuon herran luona, jolle Ulrich von Huttenin kirjeet merkitsivät enemmän kuin Demostheneen puheet ja jonka talossa juotiin vain vettä. Koetin senjälkeen useita elinkeinoja, joista yksikään ei minulle luonnistunut. Olin peräkkäin kirjakaupustelijana, näyttelijänä, munkkina ja lakeijana. Sitten pukeuduin jälleen papintakkiini, minusta tuli Séez'n piispan kirjuri ja minä laitoin luettelon hänen kirjastonsa sisältämistä kallisarvoisista käsikirjoituksista. Tämä luettelo käsittää kaksi folio-nidettä, jotka hän asetti hyllylleen, punaiseen marokiiniin sidottuina, hänen vaakunallaan ja kultakirjaimilla varustettuina. Uskallan sanoa, että se on hyvä teos.

Olisi riippunut ainoastaan omasta tahdostani vanheta rauhallisissa opinnoissa tämän korkean hengellisen miehen luona. Mutta minä rakastin maaherran rouvan kamarineitiä. Teidän ei tule silti tuomita minua liian ankarasti. Hän oli tumma, lihava, vilkas, tuores: itse Pyhä Pacomius olisi häntä rakastanut. Eräänä päivänä hän matkusti etsimään onneaan Parisista. Seurasin häntä sinne. Mutta minä en ollenkaan hoitanut asioitani siellä yhtä hyvin kuin hän omiaan. Tulin hänen suosituksellaan rouva de Saint-Ernest'in, oopperan tanssijattaren, palvelukseen, ja hän, kykyni tuntien, käytti minua kirjoittamaan hänen oman sanelunsa mukaan häväistyskirjan neiti Davilliers'sta, jota vastaan hänellä oli jotakin valitettavaa. Minä olin sangen hyvä kirjuri ja ansaitsin todellakin ne viisikymmentä écu'tä [1 écu = 5 frangia], jotka oli luvattu minulle. Kirja painettiin Amsterdamissa, Marcus Mikael Rey'n liikkeessä, allegorisella kansikuvalla varustettuna, ja neiti Davilliers sai ensimmäisen kappaleen juuri siinä silmänräpäyksessä, jolloin hänen oli astuttava näyttämölle Armidan suurta aariata laulaakseen. Viha teki hänen äänensä käheäksi ja vapisevaksi. Hän lauloi väärin ja sai vihellyksiä. Kun hänen osansa oli lopussa, hän juoksi puutereineen ja pönkkähameineen oopperan intendentin luo, joka ei voinut häneltä kieltää mitään. Hän heittäysi itkien tämän jalkojen juureen ja huusi kostoa. Saatiin pian tietää, että rouva de Saint-Ernest oli iskun alkujuuri.

Häntä tutkittiin, pakotettiin, uhattiin, hän ilmiantoi minut, ja minut teljettiin Bastiljiin, jossa istuin neljä vuotta. Jonkin verran lohdutti minua siellä Boëtiuksen ja Cassiodoruksen lukeminen.

Sieltä päästyäni olen pitänyt julkista kirjurikojua Pyhien Viattomien kirkkomaalla ja käyttänyt rakastuneiden palkkapiikojen hyväksi kynää, jonka tehtävä ennemmin olisi ollut kuvata Rooman kuuluisia miehiä ja selittää kirkkoisien kirjoituksia. Sain pari liard'ia [2 1/2 penniä] lemmenkirjeestä, ja se on ammatti, joka pikemmin tappaa kuin elättää minut. Mutta en unohda, että Epiktetos oli orja ja Pyrrho puutarhatyömies.

Nyt juuri olin, suuren, onnellisen sattuman kautta, ansainnut écu'n nimettömän kirjeen kirjoittamisella. En ollut syönyt kahteen päivään. Lähdinkin heti liikkeelle ravintolaa etsimään. Näin kadulta teidän valaistun nimikilpenne ja tulen teidän uunistanne, jonka iloinen leimu kajasti ikkunoihin. Tunsin teidän kynnyksellänne herkullisen hajun. Astuin sisälle. Rakas isäntä, te tunnette nyt elämäkertani.

— Huomaan, että olette kunnon mies, vastasi isäni, ja paitsi tuota hugenottihistoriaa ei teillä mielestäni ole mitään kaduttavaa. Kätenne! Me olemme ystäviä. Mikä teidän nimenne on?

— Jérôme Coignard, jumaluusopin tohtori, viisaustieteen lisensiaatti.

Todellakin ihmeellinen on syiden ja seurausten ketju kaikissa inhimillisissä asioissa. Hra Jérôme Coignard oli oikeassa, kun hän sanoi:

"Ei voi katsella tätä iskujen ja vasta-iskujen sarjaa, joiden muodossa meidän kohtalomme törmäävät vastakkain, täytymättä tunnustaa, että Jumala täydellisyydessään ei ole vailla sukkeluutta, mielikuvitusta eikä koomillista kykyäkään. Päinvastoin hän on mestari ilveilyssä, kuten kaikessa muussakin, ja jos hän inspiroituaan Mooseksen, Davidin ja profeetat, suvaitsisi inspiroida hra Le Sagen ja markkinarunoilijat, hän varmaan sanelisi heille mitä huvittavimpia harlekiini-hassutuksia."

Syy siihen, että minä sain oppia latinaa, oli siis se, että järjestyksenvalvojat ottivat kiinni veli Angen ja että hän joutui kirkolliseen karsseriin, koska hän oli pahoinpidellyt veitsiseppää Pienen Bakkoksen köynnösmajassa. Hra Jérôme Coignard täytti lupauksensa. Hän antoi minulle tuntejaan, ja kun hän huomasi, että olin älykäs ja oppivainen, hän huvikseen harjoitti minua ymmärtämään muinaiskansojen kirjallisuutta. Muutamissa vuosissa hän teki minusta sangen hyvän latinantaitajan.

Olen säilyttänyt hänen muistoaan kohtaan kiitollisuuden, joka ei ole loppuva ennen kuin kuolemassa. Minun kiitollisuusvelkani koko suuruus häntä kohtaan käy täysin käsitettäväksi, kun sanon, että hän viljellessään järkeäni ei laiminlyönyt kehittää myöskään sydäntäni ja sieluani. Hän lausuili minulle Epiktetoksen Ajatelmia, Pyhän Basiliuksen Keskustelemuksia uskonnosta ja Boëtiuksen Lohdutuksia. Hän valaisi minulle kauniilla otteilla stoalaisten filosofian. Mutta hän esitti sen kaikessa korkeudessaan vain iskeäkseen sen sitä alemma tomuun kristillisen filosofian edessä. Hän oli ylevä jumaluusoppinut ja hyvä katolilainen. Hänen uskonsa oli säilynyt eheänä hänen rakkaimpien unelmiensa ja oikeutetuimpien toivojensa raunioilla. Eivät hänen heikkoutensa, hänen virheensä eivätkä erehdyksensä, joita hän ei yrittänytkään peittää tahi kaunistella, olleet voineet horjuttaa hänen luottamustaan jumalalliseen hyvyyteen. Ja tunteakseen hänet oikein täytyy tietää, että hän huolehti iäisestä autuudestaan niissäkin tilaisuuksissa, joissa hänen näennäisesti olisi luullut siitä vähimmän välittävän. Hän istutti minuun hurskaita ja valistuneita periaatteita. Hän koki voimiensa mukaan myös kiinnittää minua hyveeseen ja tehdä sen minulle, niin sanoakseni, kodikkaaksi ja tuttavalliseksi, esimerkeillä, jotka hän otti Zenon elämästä.

Opettaakseen minua ymmärtämään paheen vaaroja hän ammensi todistuskappaleensa läheisemmästä lähteestä, uskoen minulle, että hän rakastamalla liiaksi viiniä ja naisia oli menettänyt kunnian nousta kollegion kateederiin, pitkään kaapuun ja nelikulmaiseen päähineeseen puettuna.

Näihin harvinaisiin ansioihin hänellä yhtyi kestävyys ja uutteruus, ja hän antoi minulle tuntejaan täsmällisyydellä, mitä ei olisi odottanut mieheltä, joka niinkuin hän oli altis kaikille kulkurielämän oikuille ja jota alinomaa vähemmän tieteellisen kuin seikkailurikkaan kohtalon myrskyt häilyttivät. Tämä ahkeruus johtui hänen hyvyydestään ja osaksi myöskin hänen erikoisesta rakkaudestaan Saint-Jacques-katua kohtaan, joka tarjosi tyydytystä sekä hänen ruumiillisille että henkisille tarpeilleen. Annettuaan minulle valistuneen oppituntinsa, jonka aikana hän pisti poskeensa vankan aterian, hän poikkesi Pieneen Bakkokseen ja Pyhän Katarinan kuvan kirjakauppaan. Näin oli hänellä tämän pienen maapilkun päällä, joka oli hänen paratiisinsa, vierekkäin sekä kirjoja että virkistävää viiniä.

Hänestä oli tullut vakinainen kävijä kirjakauppias Blaizot'n luona, joka otti kohteliaasti vastaan hänet, vaikka hän selaili kaikkia kirjoja niistä yhtään ostamatta. Ja oli ihmeellinen näytelmä nähdä kunnon mestariani myymälän perällä, nenä kiinni jossakin juuri Hollannista saapuneessa kirjassa, kun hän silloin tällöin kohotti päätään keskustellakseen tarpeen mukaan, aina samalla hymyilevällä ylitsevuotavalla tietorikkaudella, milloin niistä yleismaailmallisen monarkian suunnitelmista, joita sanottiin kuningasvainajan harrastaneen, milloin taas jonkun rahamiehen ja teatterinaisen lemmenseikkailuista. Hra Blaizot ei väsynyt kuuntelemaan. Hän oli pieni, kuivahko ja säntillinen ukko, yllään kirpunväriset housut ja sortuukki, jalassa harmaat villasukat. Minä ihailin suuresti häntä enkä voinut kuvitella mitään kauniimpaa kohtaloa maailmassa kuin myyskennellä, kuten hän, kirjoja Pyhän Katarinan kuvassa.

Eräs muisto lisäsi myös osaltaan sitä salaperäistä vetovoimaa, jota tunsin hra Blaizot'n kirjakauppaa kohtaan. Siellä minä olin eräänä päivänä varhaisimmassa nuoruudessani nähnyt ensimmäisen kerran alastoman naisen kuvan. Minä näen sen vieläkin edessäni. Se oli Eeva, erään raamatun puupiirroksena. Hänellä oli iso vatsa ja hiukan lyhyenlännät jalat, ja hän keskusteli käärmeen kera hollantilaisessa maisemassa. Tämän puupiirroksen omistaja herätti minussa siitä saakka kunnioitusta, joka sittemmin vain kasvoi, kun hra Coignard oli opettanut minut kirjoja rakastamaan.

Kuudentoista vanhana minä taisin melkoisesti latinaa ja hiukan kreikkaa. Kunnon mestarini lausui silloin isälleni:

— Eikö teidän mielestänne, hyvä isäntä, ole sopimatonta antaa nuoren oppineen, joka lukee Ciceroa, käydä puettuna kuin kokkipoika?

— Sitä en ole ajatellut, vastasi isäni.

— On totta, sanoi äitini, että meidän tulisi antaa pojallemme ruudukas, puoliliinainen liivi. Hän on miellyttävä olennoltaan, hän käyttäytyy hyvin ja hän on saanut kunnollisen kasvatuksen. Hän on oleva kunniaksi vaatteilleen.

Isäni mietti tuokion ja kysyi sitten, missä määrin mahtoi olla hyvien tapojen mukaista paistinkokille käydä ruudukkaaseen liiviin puettuna. Mutta apotti Coignard selitti hänelle, että runotarten kasvatista ei koskaan tulisi paistinkokkia, vaan että se aika oli jo sangen lähellä, jolloin minä voisin papintakkiin pukeutua.

Isäni huokasi ajatellessaan, että minusta ei hänen jälkeensä tulisikaan Parisin paistinkokkien ammattikunnan lipunkantajaa. Ja äitini aivan säteili ilosta ja ylpeydestä, kun hän kuvitteli poikaansa kirkonmiehenä.

Uuden, ruudukkaan liivini ensimmäinen vaikutus minuun oli itsetuntoani kohottava, ja se rohkaisi minua hankkimaan naisesta täydellisemmän käsityksen kuin minkä hra Blaizot'n Eeva oli kerran ollut omiaan antamaan. Tätä tarkoitusta varten minä ajattelin luutunsoittajatar Jeannettea ja pitsinnyplääjätär Cathérinea, jonka näin parikymmentä kertaa päivässä kulkevan paistintupamme ohi, näyttäen sateisella ilmalla sirotekoista nilkkaa ja pientä jalkaa, jonka kärki hypähteli katukiveltä toiselle. Jeannette oli vähemmän kaunis kuin Cathérine. Hän oli myös vähemmän nuori ja vähemmän huolellinen puvustaan. Hän oli kotoisin Savoiesta ja hän kävi puettuna kuin karjapiika, päässään rantuinen huivi, joka peitti hänen hiuksensa. Mutta hänellä oli se ansio, että hän ei kursaillut ja että hän ymmärsi mitä häneltä pyydettiin, jo ennenkuin oli puhuttu siitä. Hänen luonteensa oli erittäin sopiva minun ujoudelleni. Eräänä iltana, Saint-Benoit-le-Bétourné-kirkon porttiholvissa, joka on kivipenkeillä reunustettu, hän opetti minulle, mitä minä en tietänyt vielä ja minkä hän jo aikoja sitten tiesi. Mutta minä en ollut hänelle siitä niin kiitollinen kuin minun olisi pitänyt olla, vaan ajattelin ainoastaan, miten sovelluttaa hänen antamansa kokemukset toisiin kauniimpiin tyttölapsiin. Kiittämättömyyteni puolustukseksi minun on kuitenkin mainittava, että Jeannette luutunsoittajatar ei pitänyt näitä oppituntejaan tärkeämpinä kuin minäkään ja että hän tuhlasi niitä kaikille sen kaupunginosan katupojille.

Cathérine oli torjuvampi tavoiltaan. Minä pelkäsin kovasti häntä enkä uskaltanut sanoa hänelle, kuinka kaunis hän oli mielestäni. Hän puolestaan pilkkasi minua lakkaamatta eikä jättänyt yhtään tilaisuutta käyttämättä härnätä minua, mikä luonnollisesti sai minut kaksin verroin hämilleni. Hän pisteli minua siitä, että minulla ei ollut parranhaiventakaan leuassani. Se saattoi minut punastumaan, ja minä olisin tahtonut vaipua maan alle. Teeskentelin hänet nähdessäni synkkää ja murheellista ulkomuotoa. Koetin myös ylenkatsoa häntä. Mutta hän oli epäilemättä liian kaunis, että ylenkatseeni olisi voinut olla todellista.

Sinä yönä, Epifaniaan yönä, jolloin minä täytin yhdeksäntoista vuotta, taivaan heitellessä märkää lunta ja kylmää kosteutta, joka tunki luihin ja ytimiin, sekä jäisen tuulen soitellessa Kuningatar Hanhenjalan kirahtelevaa katukilpeä, paloi paistintuvassa kirkas tuli, jonka savuun hanhenmaksan hyvänhajuinen tuoksu sekaantui, ja liemi höyrysi valkealla pöytäliinalla, jonka ääressä hra Jérôme Coignard, isäni ja minä istuimme. Äitini seisoi tapansa mukaan talon isännän takana valmiina häntä palvelemaan. Hän oli jo täyttänyt apotin ruukun, kun ovi aukeni ja me näimme veli Angen sangen kalpeana, nenä punaisena ja parta vettä valuvana kynnyksellä. Isäni hämmästyi niin, että nosti kapustansa aina katon savuttuneihin hirsiin saakka.

Isäni hämmästys oli helposti selitettävissä. Veli Ange, joka ensi kerralla, pahoinpideltyään ontuvaa veitsiseppää, oli hävinnyt kuudeksi kuukaudeksi, oli nyt ollut kokonaista kaksi vuotta kateissa mitään itsestään ilmoittamatta. Hän oli lähtenyt keväällä, hänellä oli ollut pyhäinjäännöksillä lastattu aasi ja, mikä pahempi, begiini-nunnaksi puettu Cathérine seurassaan. Sen koommin ei oltu kuultu heidän kohtaloistaan, mutta Pienessä Bakkoksessa oltiin tietävinään, että pikku veli ja pikku sisar olivat Toursin ja Orleansin välillä joutuneet tekemisiin kirkollisen oikeuden kanssa. Puhumattakaan siitä, että eräs Saint-Benoît'n virkaatekevistä papeista kirkui kuin piru, väittäen että tämä hirtehinen kapusiiniksi oli varastanut hänen aasinsa.

— Kuinka? huudahti isäni, — eikö tuo konna istu luostarinsa vankikomerossa? Ei ole enää mitään oikeutta valtakunnassa.

Mutta veli Ange luki Benedicite'n ja teki ristinmerkin liemimaljan yli.

— Ohoh! sanoi isäni, — ei mitään ilveitä, kaunis lintuseni! Ja tunnustakaa, että olette istunut kirkon vankilassa ainakin toisen niistä kahdesta vuodesta, joina teidän Belsebub-naamanne ei ole näkynyt seurakunnassa. Saint-Jacques-katu on tällä aikaa ollut kunniallisempi ja koko kaupunginosa arvossapidetympi. Roviolle tuo vanha syntipukki, joka lähtee laitumelle toisen aasin kanssa ja tytön, joka on kaiken maailman oma!

— Kenties, vastasi veli Ange, silmät alasluotuina ja kädet hihoihin kätkettyinä, — kenties mestari Léonard tarkoittaa Cathérinea, joka minulla on ollut onni kääntää ja johdattaa parempaan elämään, niin että hän itse palavasti pyysi seurata minua ja minun pyhäinjäännöksiäni ja tehdä kerallani kauniita toivioretkiä, eritoten Chartres'in mustan madonnan luo? Minä suostuin siihen ehdolla, että hän pukeutui hengellisen säädyn mukaisesti. Ja sen hän teki nurkumatta.

— Pitäkää suunne! vastasi isäni, — te olette irstailija. Te ette ollenkaan kunnioita pukuanne. Palatkaa sinne, mistä tulitte, tai menkää katsomaan, jos teitä huvittaa, onko Kuningatar Hanhenjalalla kylmänvihoja.

Mutta äitini viittasi munkin istumaan lieden katoksen alle, minkä hän myös teki aivan rauhallisesti.

— Täytyy antaa anteeksi kapusiineille, sanoi apotti, sillä he tekevät syntiä pahaa tarkoittamatta.

Isäni pyysi hra Coignardia, että tämä ei enää puhuisi mokomasta lurjuksesta, jonka pelkkä nimi jo sai hänen korvansa kuumenemaan.

— Mestari Léonard, sanoi apotti, filosofia taivuttaa sielun lempeyteen. Omasta puolestani minä mielelläni annan synninpäästön kaikille konnille, veijareille ja raadollisille. Vieläpä menen niin pitkälle, että en ollenkaan kanna kaunaa hyviä ihmisiä kohtaan, vaikka onkin paljon öykkäreitä heidän säädyssään. Jos te, mestari Léonard, minun tavallani olisitte seurustellut arvossapidettyjen henkilöiden kanssa, niin tietäisitte, että he eivät ole enemmän arvoisia kuin muutkaan ja että heidän tapansa liikkua maailmassa on usein paljon epämiellyttävämpi. Minä olen istunut Séez'n piispan kolmannessa pöydässä, ja kaksi mustapukuista palvelijaa seisoi sivullani: Sovinnaisuus ja Ikävyys.

— Täytyy myöntää, sanoi äitini, että piispan palvelijoilla oli ikävät nimet. Miksi heidän nimensä eivät olleet Champagne, Oliv tai Frontin, kuten tapa on?

Apotti jatkoi:

— Tosin eräät ihmiset tulevat toimeen helposti niissä epämukavuuksissa, joita elämä suurellisten luona tuo mukanaan. Niinpä oli Séez'n piispan toisessa pöydässä eräs sangen kohtelias kaniikki, joka pysyi viimeiseen hengenvetoonsa saakka juhlamenojen mukaisena. Kuullessaan, että hän oli kuolemaisillaan, meni piispa katsomaan häntä hänen kamariinsa ja tapasi hänet henkihieverissä. "Ah!" sanoi kaniikki, "minun täytyy pyytää anteeksi teidän korkea-arvoisuudeltanne, että minun on kuoltava teidän edessänne". — "Kuolkaa, kuolkaa, älkää ollenkaan kursailko!" vastasi piispa hyväntahtoisesti.

Samassa äitini toi paistin ja asetti sen pöydälle liikkeellä, joka oli niin kodikkaan vakava, että isäni tuli liikutetuksi ja huudahti äkkiä suu täynnä:

— Barbe, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen.

— Rouva Ménétrier, virkahti kunnon mestarini, — on todellakin verrattava raamatun lujaluonteisiin naisiin. Hän on puoliso Jumalan mielen mukaan.

— Jumalan kiitos! sanoi äitini, minä en ole koskaan pettänyt uskollisuutta, jonka olen vannonut miehelleni Léonard Ménétrier'lle, ja toivon, nyt kun pahin on ohitse, voivani säilyttää sen kuolemaani saakka. Näkisin mielelläni, että hän pitäisi uskollisuutensa minua kohtaan, niinkuin minä uskollisuuteni häntä kohtaan.

— Hyvä rouva, minä olen nähnyt ensi silmäyksellä, lausui apotti, että te olette kunniallinen nainen, sillä minä tunsin teidän läheisyydessänne sielunrauhan, joka oli pikemmin taivaallista kuin maallista laadultaan.

Äitini, joka oli yksinkertainen, mutta ei ollenkaan tuhma, ymmärsi varsin hyvin, mitä apotti tarkoitti, ja vastasi vuorostaan, että jos tämä olisi tuntenut hänet pariakymmentä vuotta aikaisemmin, hän olisi tavannut aivan toisen ihmisen kuin miksi hän oli tässä paistintuvassa muodostunut, jossa hänen ulkonainen kauneutensa oli haihtunut pois vartaiden keskellä, uuninhehkussa ja patojen höyryssä. Ja kun hän nyt tunsi itsensä loukatuksi, hän kertoi, että Auneaun leipuri oli pitänyt häntä kyllin mieluisenaan tarjotakseen hänelle sokerikakkuja, joka kerta kun hän kulki tämän paistinuunin ohi. Ja lopuksi, hän lisäsi vilkkaasti, ei ole olemassa tytärtä tai vaimoa niin rumaa, ettei hän voisi tehdä syntiä, jos se häntä haluttaa.

— Tämä kunnon vaimo on oikeassa, sanoi isäni. — Minä muistan, että ollessani oppipoikana Kuninkaallisen hanhen paistintuvassa, Saint-Denis'n portin lähellä, sanoi isäntäni, joka siihen aikaan oli ammattikunnan lipunkantaja, samoin kuin minä nyt olen, kerran minulle: "Minusta ei koskaan tule aisankannattajaa, vaimoni on liian ruma minua pettääkseen." Tästä sanasta minä sain ajatuksen koettaa sitä, mitä hän piti mahdottomana. Minä onnistuin, heti ensi yrityksellä, eräänä aamuna, jolloin hän oli La Valléessa. Hän oli oikeassa, hänen vaimonsa oli todellakin sangen ruma; mutta hänen vaimonsa oli älykäs ja osasi olla kiitollinen.

Äitini suuttui kovasti tästä jutusta ja sanoi, että perheenisän ei sopinut pitää moisia puheita vaimolleen ja pojalleen, jos hän tahtoi säilyttää näiden kunnioituksen.

Hra Jérôme Coignard, joka näki hänen aivan punoittavan vihasta, käänsi keskustelun toisaanne taitavalla hyväntahtoisuudella. Hän kysyi äkkiä veli Angelta, joka istui kädet hihoihin vedettyinä nöyrästi tulen ääressä:

— Pikku veli, hän sanoi, mitä pyhäinjäännöksiä te Cathérinen kanssa veitte mukananne toisen apulaispapin aasin selässä? Kenties housunne, joita te sallitte uskovaisten suudella, erään köydenpunojan esimerkin mukaan, jonka seikkailun Henry Estienne kertoo?

— Ah, herra apotti, vastasi Veli Ange, marttyyrin näköisenä, joka kärsii totuuden edestä, — ne eivät suinkaan olleet minun housuni, vaan Pyhän Eustaciuksen sääriluu.

— Sen minä olisin voinut vannoa, ellei se olisi synti, huudahti apotti heiluttaen ilmassa linnunsäärtä. — Nämä kapusiinit tyrkyttävät ihmisille pyhimyksiä, joista kunnon kirkkohistorioitsijat eivät tiedä sanaakaan. Ei Tillemont eikä Fleury puhu mitään tästä Pyhästä Eustaciuksesta, jolle on aivan väärin omistettu eräs kirkko Parisissa, kun on kerran olemassa niin monta uskottavain kirjailijain tunnustamaa pyhimystä, jotka vielä turhaan odottavat tuota kunniaa. Tämän Eustaciuksen elämäkerta on kudos mitä naurettavimpia tarinoita. Samoin on laita Pyhän Katarinan, jota ei ole koskaan ollut muualla kuin jonkun huonon bysanttilaisen munkin mielikuvituksessa. En tahdo kuitenkaan olla liian ankara tätä jälkimmäistä kohtaan, koska hän on kynäniekkojen suojeluspyhä ja koska näemme hänet myös neuvomassa tietä kunnon hra Blaizot'n katukilvessä hänen kirjakauppaansa, joka on rattoisin paikka maan pinnalla.

— Minulla oli myös, virkahti tyynesti pikku veli, — Pyhän Maria
Egyptiläisen kylkiluu.

— Oh! oh! mitä häneen tulee, huudahti apotti heittäen linnunluunsa lattialle, — niin pidän häntä todellakin sangen pyhänä, sillä hän antoi elämässään kauniin esimerkin nöyryydestä.

— Te tiedätte, hyvä rouva, lisäsi hän, nykäisten hihasta äitiäni, — että Pyhä Maria Egyptiläinen Meidän Herramme haudalle tekemällään toivioretkellä joutui syvän joen rantaan, ja kun hänellä ei ollut lauttarahaa, hän maksoi lauttureille omalla ruumiillaan. Mitä te siitä sanotte, hyvä rouva?

Äitini kysyi ensin, oliko kertomus oikein tosi. Kun apotti vakuutti hänelle, että se seisoi painetuissa kirjoissa ja oli maalattu Jussiennen kirkon ikkunaan, piti hän sitä uskottavana.

— Minun mielestäni, sanoi äitini, täytyy olla yhtä synnitön kuin hän menetelläkseen sillä tavoin syntiä tekemättä. Minä puolestani en uskaltaisi sitä.

— Mitä minuun tulee, sanoi apotti, niin olen tässä asiassa yhtä mieltä terävimpien jumaluusoppineiden kanssa ja hyväksyn tuon pyhän naisen käytöksen täydellisesti. Hän oli tällä käytöksellään opetukseksi kunniallisille naisille, jotka liian itsepintaisesti ja ylpeästi pitävät kiinni itsekylläisestä hyveestään. Jos ajatellaan oikein asiaa, on eräänlaista aistillisuutta siinä, että arvostaa liian korkealle lihaansa ja säilyttää liian innokkaalla huolella sitä, jota on halveksittava. On aviovaimoja, jotka luulevat, että heillä on jokin sisällinen aarre vartioitavanaan, ja jotka silminnähtävästi liioittelevat Jumalan ja hänen enkeliensä mielenkiintoa heidän arvoisaa persoonaansa kohtaan. He katsovat jollakin tavoin olevansa ruumiillistuneita pyhiä sakramentteja. Pyhä Maria Egyptiläinen oli viisaampi tässä suhteessa. Vaikka hän oli kaunis ja luotu miellyttämään, hän katsoi, että oli turhaa ylpeyttä katkaista toivioretkeään niin itsessään vähäpätöisen asian vuoksi, joka oli pikemmin kuoletettava paikka kuin mikään kallis korukalu. Hän kuoletti sen, hyvä rouva, ja niin pääsi hän ihailtavan nöyryytensä avulla katumuksentekijäin tietä vaeltamaan, jolla hän sai aikaan monta suurta ihmetyötä.

— Herra apotti, virkkoi äitini, minä en teitä ymmärrä ollenkaan. Te olette aivan liian oppinut minulle.

— Tuo suuri pyhimys, sanoi veli Ange, on maalattu luonnollisessa koossa minun luostarini kappeliin, ja koko hänen ruumiinsa on Jumalan ihmeellisen armon kautta peitetty pitkillä ja paksuilla haivenilla. Tämän maalauksen mukaan on tehty muotokuvia, ja teille, hyvä rouva, tahdon minä tuoda oikein siunatun kuvan hänestä.

Heltyneenä pisti äitini hänen eteensä keittokupin isäni selän taitse, ja kunnon munkki, istuen liedentuhkassa, kastoi ääneti partansa hyvältä-höyryävään lihaliemeen.

— Hetki on tullut, sanoi isäni, avata yksi niistä viinipulloista, jotka pidän suuria juhlia, kuten joulua, kolmen pyhän kuninkaan ja Pyhän Laurentiuksen päiviä varten varattuina. Ei mikään ole miellyttävämpää kuin juoda hyvää viiniä rauhallisessa kodissaan, turvassa kaikilta tunkeilijoilta.

Tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun ovi aukeni ja musta, pitkä mies syöksyi paistintupaan lumen ja tuulen pyrynä.

— Salamanteri! Salamanteri! huusi hän.

Ja kenestäkään välittämättä hän kumartui lieden yli ja liikutteli sen kekäleitä keppinsä kärjellä, suureksi vaurioksi veli Angelle, joka niellen tuhkaa ja hiiliä keitossaan yski kuollakseen. Ja musta mies liikutti vielä kekäleitä ja huusi: "Salamanteri! Minä näen Salamanterin!", samalla kuin hänen varjonsa tulen levottomassa loisteessa kuvastui kattoon suuren petolinnun muotoisena.

Isäni oli hämmästynyt ja loukkaantunut vieraan käytöstavasta. Mutta hän osasi hillitä itsensä. Hän nousi, lähestyi liettä ruokaliina kainalossaan ja kumartui sen yli nojaten reisiinsä nyrkeillään.

Kun hän oli riittävästi katsellut hämmennettyä takkavalkeaansa ja tuhan peittämää veli Angea, hän sanoi:

— Teidän armonne suokoon anteeksi minulle, mutta minä näen tässä vain pahanilkisen munkin enkä mitään salamanteria.

— Enkä haluakaan nähdä, lisäsi hän sitten, — sillä sikäli kuin minä olen kuullut, se taitaa olla inhoittava eläin, karvainen, sarvipäinen ja pitkäkyntinen.

— Mikä erehdys! vastasi musta mies. — Salamanterit ovat naisten kaltaisia, tai paremmin sanoen luonnottarien, ja heidän kauneutensa on täydellinen. Mutta minä olen todellakin yksinkertainen kysyessäni, huomaatteko te häntä. Täytyy olla filosofi nähdäkseen salamantereita, ja minä epäilen, tokko tässä keittiössä on ketään filosofia.

— Te erehdytte ehkä, hyvä herra, sanoi apotti Coignard. — Minä olen jumaluusopin tohtori ja viisaustieteen lisensiaatti. Olen sangen visusti tutkinut kreikkalaisia ja roomalaisia moralisteja, joiden perustotuudet ovat vahvistaneet minun sieluani elämäni monissa vastoinkäymisissä, ja olen eritoten Boëtiusta käyttänyt lääkkeenä kaikkia olevaisuuden ahdingoita vastaan. Ja tässä vierelläni istuu oppilaani Jakobus Paistinkääntäjä, joka osaa ulkoa Publius Syriuksen ydinlauselmat.

Tuntematon käänsi apottiin keltaisen silmäparinsa, joka paloi omituisella loistolla kotkannenän päällä, ja pyysi anteeksi kohteliaisuudella, suuremmalla kuin hänen hurjasta ulkomuodostaan päättäen olisi voinut odottaa, että hän ei heti ollut huomannut niin ansiokkaan henkilön läsnäoloa.

— On varsin todennäköistä, hän lisäsi, että tämä salamanteri tuli tänne teidän tai teidän oppilaanne vuoksi. Minä näin hänet sangen selvään kadulta käydessäni ohi paistintuvan. Hän näyttäytyisi vielä selvemmin, jos tuli palaisi virkeämmin. Siksi täytyy kohentaa kovasti, niin pian kuin on luultavaa, että uunissa on salamanteri.

Ensimmäinen liike, minkä tuntematon teki jälleen liikutellakseen lieden tuhkaa, sai veli Angen levottomaksi; hän peitti liemikuppinsa vaipanliepeellään ja sulki silmäluomensa.

— Hyvä herra, jatkoi salamanteri-mies, — sallikaa, että nuori oppilaanne lähestyy liettä ja sanoo, eikö hän näe jotakin naisen näköistä tulen päällä liihoittelevan.

Juuri tällä hetkellä taipui savu, joka kiemurteli kohti liedenlaipiota, aivan erikoisella suloudella ja muodosti pyöreitä kuvioita, jotka voivat näyttää kaartuvilta reisiltä, ehdolla että jännitti mielikuvituksensa juuri siihen suuntaan. En siis kokonaan valehdellut sanoessani, että mahdollisesti näin jotakin.

Tuskin olin antanut tämän vastauksen, kun tuntematon kohotti suhdattoman pitkän käsivartensa ja löi minua nyrkillään olkapäähän niin lujasti, että luulin solisluuni murtuvan.

— Lapseni, sanoi hän sitten sangen lempeällä äänellä, luoden minuun hyväntahtoisia silmäyksiä, — minun täytyi antaa teille tämä voimakas vaikutus, että te ette koskaan unohtaisi nähneenne salamanteria. Se on merkki siitä, että olette määrätty tulemaan oppineeksi mieheksi ja kenties kerran maagikoksi. Jo teidän kasvonne olivat myös omiaan herättämään minussa edullista ennakkokäsitystä teidän älystänne.

— Hyvä herra, sanoi äitini, hän oppii kaiken, mitä hän tahtoo, ja hänestä on tuleva apotti, jos se on Jumalalle otollista.

Hra Jérôme Coignard lisäsi, että minä olin hyötynyt jotakin hänen opetuksestaan, ja isäni kysyi oudolta, eikö hänen armonsa tahtonut syödä jotakin.

— Minun ei tarvitse syödä, vastasi mies, ja minulle on helppoa viettää vuosi tai enemmänkin nauttimatta mitään ravintoa, paitsi erästä valionestettä, jonka ainekset ovat tunnetut ainoastaan filosofeille. Tämä kyky ei ole suinkaan erikoista juuri minulle. Se on yhteinen kaikille viisaille, ja tiedetään, että kuuluisa Cardan pidättyi useita vuosia kaikesta ravinnosta, kärsimättä siitä vähintäkään haittaa. Päinvastoin hänen henkensä saavutti tämän ajan kuluessa harvinaisen eloisuuden. Kuitenkin, lisäsi filosofi, tahdon syödä mitä tarjoatte, vain ollakseni teille kohtelias.

Ja hän istui kursailematta meidän pöytäämme. Juuri silloin veli Ange sysäsi hiljaa jakkaransa minun ja mestarini tuolin väliin ja hierautui siihen juuri oikeassa silmänräpäyksessä saadakseen osansa siitä peltokana-pasteijasta, jota äitini äsken oli tarjonnut meille.

Filosofi heitti viittansa tuolin selustalle, ja me näimme, että hänellä oli timanttinapit puvussaan. Hän istui ajatuksissaan. Hänen nenänsä varjo lankesi hänen suulleen, ja hänen kourut poskensa vaipuivat leukaluihin. Hänen synkkä tuulensa tarttui koko seuraan. Itse mestarinikin joi äänettömänä. Ei kuulunut enää muuta ääntä kuin se, minkä pikku munkki sai aikaan pasteijaa pureskellessaan.

Äkkiä filosofi sanoi:

— Mitä enemmän minä ajattelen, sitä vakuutetummaksi tulen, että salamanteri tuli tänne tuon nuoren pojan vuoksi.

Ja hän osoitti minua veitsensä kärjellä.

— Armollinen herra, lausuin minä hänelle, — jos salamanterit todellakin ovat sellaisia kuin te sanotte, se varmaan on ollut suuri kunnia minulle ja minä olen siitä hänelle syvästi kiitollinen. Mutta totta puhuen, minä pikemmin aavistin kuin näin sen, ja tämä ensimmäinen kohtaaminen on herättänyt uteliaisuuteni sitä tyydyttämättä.

Kunnon mestarini oli tukehtumaisillaan halusta määritellä oma mielipiteensä.

— Hyvä herra, hän sanoi äkkiä painokkaasti filosofille: — minä olen viidenkymmenenyhden vuoden vanha, jumaluusopin tohtori ja viisaustieteen lisensiaatti. Olen lukenut kaikki kreikkalaiset ja latinalaiset kirjailijat, joita ei ajan vääryys ja ihmisten pahuus ole hukuttanut, enkä ole nähnyt heidän koskaan salamanteria mainitsevan, josta minä teen sen järjellisen johtopäätöksen, että niitä ei ollenkaan ole olemassa.

— Anteeksi, sanoi veli Ange, puolipakahtuneena kauhusta ja peltokanasta. — Anteeksi, onnetonta kyllä, salamantereita on olemassa, ja eräs jesuiittapappi, jonka nimi on haihtunut muististani, on kirjallisuudessa käsitellyt niiden ilmestyksiä. Minä olen itse nähnyt salamanterin eräällä paikkakunnalla, jonka nimi on Saint-Claude, rahvaan parissa oleskellessani. Se näyttäytyi liedessä, liki pataa. Sillä oli kissan pää, kilpikonnan ruumis ja kalan pursto. Minä heitin astian vihkivettä tuon elikon päälle, ja silloin se heti haihtui ilmaan hirmuisella, kuin palavan paistin kärinällä, ja kitkerän savun peittämänä, joka oli polttaa minulta silmät päästä. Ja tämä kertomus on niin totta, että vähintään vielä kahdeksan päivää sen jälkeen minun partani haisi palaneelle, joka on omiaan pätevämmin kuin mikään muu todistamaan tämän elikon pahanilkistä luonnonlaatua.

— Te teette pilaa meistä, pikku veli, sanoi apotti. — Teidän kilpikonnanne kissanpäineen ei ole todellisempi kuin tämän herran keijukainenkaan. Ja sitäpaitsi se on inhoittava mielikuva.

Filosofi purskahti nauruun.

— Veli Ange, hän sanoi, ei ole voinut nähdä viisasten salamanteria. Kun joku tulen keijukaisista kohtaa kapusiinin, hän kääntää selkänsä tälle.

— Oh, sanoi isäni hohottaen, — keijukaisen selkäkin on vielä liian hyvä kapusiinille.

Ja koska hän oli hyvällä tuulella, hän viskasi ison paistinpalan pikku munkille.

Äitini asetti ruoan keskelle pöytää ja otti siitä aiheen kysyäkseen, olivatko salamanterit hyviä kristityltä, jota hän epäili, sillä hän ei ollut koskaan kuullut, että tulen asukkaat ylistäisivät Herraa.

— Hyvä rouva, vastasi apotti, useat jesuiittalaiset jumaluusoppineet ovat tunnustaneet eräiden henkien olemassaolon, joita he nimittävät incubi ja succubi, jotka eivät oikeastaan ole pimeyden enkeleitä, koska ne eivät anna ajaa pakosalle itseään vihkiveden pirskutuksella, mutta jotka eivät kuulu myöskään voitollisen kirkon piiriin, sillä niin kunniakkaat henget eivät olisi yrittäneet vietellä leipurin vaimoa, kuten on tapahtunut Perugiassa. Mutta jos tahdotte tietää minun mielipiteeni, niin ne ovat ennemmin jonkun ulkokullatun likaisia mielikuvitelmia kuin jumaluusopin tohtorin näkyjä. On vihattava näitä naurettavia saatanallisuuksia ja valitettava, että kirkon miehet, jotka ovat syntyneet valkeudessa, muodostavat itselleen maailmasta ja Jumalasta vähemmän ylevän käsityksen kuin Platon tai Cicero pakanuuden pimeydessä. Jumala, sen uskallan sanoa, on enemmän läsnäoleva Scipion unessa kuin näissä mustissa esityksissä pirujen-opista, joiden tekijät kuitenkin nimittävät itseään kristityiksi ja katolilaisiksi.

— Olkaa varuillanne, herra apotti, sanoi filosofi. — Teidän Ciceronne oli helpposanainen ja runsaspuheinen mies, mutta hän oli arkipäiväinen henki eikä paljoa syventynyt salatieteisiin. Oletteko koskaan kuullut puhuttavan Hermes Trismegistasta ja smaragdipöydästä?

— Hyvä herra, virkkoi apotti, olen löytänyt erään hyvin vanhan käsikirjoituksen, smaragdipöytää koskevan, Séez'n piispan kirjastosta, ja olisin epäilemättä jonakin päivänä ottanut selon siitä, ilman maaherran rouvan kamaripiikaa, joka matkusti Parisiin onneaan etsimään ja sai minut nousemaan vankkureihin hänen vierelleen. Eikä tuossa tapauksessa ollut mitään noituutta, herra filosofi, minä tottelin vain luonnollisten sulojen lumousta:

Non facit hoc verbis; facie tenerisque lacertis devovet et flavis nostra puella comis.

[Ei taikasanoilla, vaan katseella ja jäsenten siroudella
ja keltakutreillaan tyttö meidät tenhoaa.]

— Se on uusi todistus, sanoi filosofi, siitä että naiset ovat tieteen vihollisia. Siksi on viisaan pysyteltävä joka suhteessa heistä erillään.

— Myöskin laillisessa avioliitossa ollen? kysyi isäni.

— Eritoten laillisessa avioliitossa, vastasi filosofi.

— Ah, kysyi isäni jälleen, — mitä jää sitten teidän poloisille viisaillenne, kun he saavat halun nauratella hiukan?

Filosofi sanoi:

— Heille jää salamanterit.

Tämän kuullessaan veli Ange kohotti kauhistuneena nenänsä lautasesta.

— Älkää noin puhuko, hyvä herra, mutisi hän. — Munkkikuntani kaikkien pyhien nimessä, älkää noin puhuko! Älkääkä unohtako, että salamanteri ei ole muuta kuin piru itse, joka, kuten tiedetään, pukeutuu mitä erilaisimpiin hahmoihin, milloin miellyttäviin, kun hänen onnistuu peittää luonnollinen rumuutensa, milloin inhoittaviin, jolloin hän antaa nähdä oikean olemuksensa.

— Varokaa te vuorostanne, veli Ange, vastasi filosofi. — Ja koska te pelkäätte pirua, niin älkää häntä liiaksi vihoittako ja ärsyttäkö kimppuunne ajattelemattomilla sanoillanne. Te tiedätte, että tuolla vanhalla vihollisella, tuolla suurella vastaansanojalla, on yhä edelleenkin sellainen valta hengen maailmassa, että Jumalan itsensä täytyy ottaa lukuun hänet. Vielä enemmän: Jumala, joka pelkäsi häntä, on tehnyt hänestä asiamiehensä. Olkaa varuillanne, pikku munkki: he kaksi ovat salaliitossa!

Tuota puhetta kuullessaan kapusiini-parka luuli näkevänsä ja kuulevansa pirun itsensä omassa persoonassaan, jota tuntematon täydellisesti muistuttikin tulisilmineen, koukkunenineen, tummine ihoineen ja pitkine, laihoine olentoineen. Hänen sielunsa, joka jo ennaltaan oli järkytetty, joutui nyt pyhään peljästykseen. Hän tunsi jo Pahan kynnet ruumiissaan, hänen joka jäsenensä rupesi vapisemaan, hän pisti taskuunsa mitä ehti poimia makupaloja, nousi hiljaa ja hiipi ovesta ulos, takaperin ja mutisten manauksia. Filosofi ei huomannut sitä. Hän otti taskustaan pienen, rypistyneen, pergamenttiin sidotun kirjan, aukaisi ja ojensi kunnon mestarilleni ja minulle sen. Se oli vanha kreikkalainen teksti, täynnä lyhennyksiä ja yhteenkirjoitettuja kirjaimia, ja näytti minusta aluksi noitakirjalta. Mutta hra apotti Coignard asetti lasit nenälleen ja rupesi, saatuaan kirjan sopivan välimatkan päähän, vallan helposti lukemaan noita merkkejä, jotka pikemmin olivat kissan sotkemien lankavyyhtien näköisiä kuin niiden yksinkertaisten ja rauhallisten Pyhän Johannes Krysostomuksen kirjeiden, joista minä olin Platonin ja evankelistain kielen oppinut.

Päätettyään lukemisensa hän sanoi:

— Hyvä herra, tämä kohta on seuraavalla tavalla tulkittava: "Sivistyneet egyptiläiset oppivat ennen muuta epistolografisen eli kirjekielen, sitten hieraattisen, jota pappiskirjurit käyttävät, ja vihdoin hieroglyfi-kirjoituksen."

Hän lisäsi vielä, ottaen lasit nenältään ja pudistaen ilmassa niitä, voitollisen näköisenä:

— Oh! oh! herra filosofi, minua ei panna pussiin. Se on ote Stromatan viidennestä kirjasta, jonka tekijää, Klemens Aleksandrialaista, ei kirjoitettu marttyyrien luetteloon eräiden syiden takia, jotka Hänen Pyhyytensä Benedictus XI on tieteellisellä taidolla osoittanut ja joista tärkein oli, että tämä kirkkoisä erehtyi usein uskon asioissa. Kuitenkaan häntä ei liene kovin kipeästi surettanut jäädä tuon luettelon ulkopuolelle, kun ottaa lukuun sen filosofisen vastenmielisyyden, jota hän elämänsä iän tunsi marttyyriutta kohtaan. Hän meni mieluummin maanpakoon ja säästi täten vainoojansa rikostyöltä, sillä hän oli hyvin kunniallinen ihminen. Hän kirjoitti hienosti. Hänen neronsa oli eloisa, hänen tapansa puhtaat, jopa ankaratkin. Hän piti paljon vertauskuvista ja vuohenkaalista.

Filosofi ojensi käsivartensa, joka näytti minusta ihmeellisesti pidentyvän, niin että se ylti keskelle pöytää, ja otti kirjan takaisin oppineen mestarini kädestä.

— Riittää, hän sanoi ja pisti Stromatan jälleen taskuunsa. — Herra apotti, minä näen, että te osaatte kreikkaa. Olette sangen oikein tulkinnut tuon kohdan, ainakin sen puustavillisen ja kansanomaisen merkityksen. Tahdon luoda teidän ja teidän oppilaanne onnen. Olen käyttävä teitä molempia kääntämään minun kotonani kreikkalaisia tekstejä, jotka olen saanut Egyptistä.

Ja hän lisäsi, kääntyen isäni puoleen:

— Herra paistinkokki, otaksun, että suostutte antamaan minulle poikanne, josta aion tehdä oppineen ja toimeentulevan miehen. Ellei isänrakkautenne sallisi teidän häntä minulle kokonaan luovuttaa, olen omilla varoillani palkkaava teille hänen sijaansa kokkipojan.

— Koska teidän armonne ottaa siten asian, vastasi isäni, en minä tahdo estää teitä tulemasta poikani hyväntekijäksi.

— Sillä ehdolla, sanoi äitini, että se ei tapahdu hänen sielunsa kustannuksella. Vannokaa minulle, herra, että olette hyvä kristitty.

— Barbe, sanoi isäni hänelle, sinä olet hurskas ja kunnioitettava nainen, mutta sinä pakotat minut pyytämään tältä herralta anteeksi törkeää käytöstäsi, joka on vähemmän sinun sydämesi vika, sillä se on hyvä, kuin sinun laiminlyödyn kasvatuksesi.

— Antakaa tämän kunnon naisen puhua, sanoi filosofi, ja olkoon hän rauhallinen, sillä minä olen sangen uskonnollinen mies.

— Se on hyvä! sanoi äitini. — Jumalan pyhää nimeä on kunnioitettava.

— Kunnioitan kaikkia hänen nimiään, hyvä rouva, sillä hänellä on useampia. Niitä ovat Adonai, Tetragrammaton, Jehova, Otheos, Athanatos ja Schyros. Ja hänellä on vielä monta muuta nimeä.

— Siitä minä en ole tietänyt mitään, virkkoi äitini. — Mutta teidän sananne eivät minua hämmästytä ollenkaan, sillä olen huomannut, että säätyhenkilöillä on paljon enemmän nimiä kuin tavallisella kansalla. Minun kotipaikkani on Auneau, lähellä Chartres'in kaupunkia, ja minä olin vielä aivan pieni, kun kylän valtaherra muutti tästä maailmasta toiseen. Mutta muistan varsin hyvin, että kun airut kuulutti autuaan herran kuolemaa, hän käytti tästä melkein yhtä monta nimeä kuin on pyhimysten litaniassa. Uskon mielelläni, että Jumalalla on useampiakin nimiä kuin Auneaun valtaherralla, koska hän on vieläkin korkeampi arvoltaan. Oppineet ihmiset ovat hyvin onnelliset, kun he tietävät ne kaikki. Ja jos te tahdotte opastaa minun Jacques-poikaani tässä tiedossa, minä olen oleva teille siitä syvästi kiitollinen.

— Se on siis päätetty asia, sanoi filosofi. — Ja teille, herra apotti, ei varmaan tule olemaan epämiellyttävää kääntää kreikkalaisia kirjailijoita, maksua vastaan, luonnollisesti.

Kunnon mestarini, joka jo oli käyttänyt pari viimeistä tuokiota kootakseen aivoissaan niitä harvoja ajatuksia, jotka eivät vielä olleet aivan toivottomasti viininhöyryillä sekoitetut, täytti pikarinsa, nousi ja loihe lausumaan:

— Herra filosofi, hyväksyn täydestä sydämestäni teidän anteliaan tarjouksenne. Te olette loistava kuolevainen. Katson kunniakseni, jalo herra, olla aina altis teille. On olemassa kaksi huonekalua, joita minä pidän sangen suuressa arvossa. Ne ovat sänky ja pöytä: pöytä, joka vuoroin oppineilla kirjoilla, vuoroin voimakkailla ruokalajeilla katetaan, ja joka muodostaa kannattavan pohjan sekä ruumiin että sielun ravinnolle; sänky, suloisen levon kuin myös julman rakkauden tyyssija. Se oli varmaan jumalallinen mies, joka antoi Deukalionin pojille sängyn ja pöydän. Jos minä teidän luotanne, jalo herra, löydän nämä kaksi kallisarvoista huonekalua, minä olen kuolemattomalla kiitosvirrellä ikuistava teidän nimeänne niinkuin hyväntekijäni nimeä ja ylistävä teitä kreikkalaisilla ja latinalaisilla säkeillä sekä monenkaltaisilla eri runomitoilla.

Puhui, ja otti aika siemauksen pikaristaan.

— Kaikki hyvä, virkkoi filosofi; odotan teitä molempia huomenaamulla kotonani. Te voitte kulkea Saint-Germainin tietä aina hietakuoppien vieressä olevan ristin luokse. Tämän ristin juurelta te laskette sata askelta länteen päin ja löydätte puutarhamuurin, jossa on pieni, vihreä portti. Te liikutatte portinkolistinta, jossa näette hunnutetut kasvot, sormi suulla. Ukolta, joka avaa portin teille, kysytte hra d'Astaracia.

— Poikani, sanoi kunnon mestarini, vetäen hihasta minua, — järjestä tämä kaikki muistissasi, muista risti, kolistin ja muu, että löytäisimme huomenna tuon onnen oven. Ja te herra Maecenas…

Mutta filosofi oli jo kadonnut, kenenkään huomaamatta hänen menoaan.

Seuraavana aamuna me lähdimme hyvissä ajoin liikkeelle mestarini kanssa Saint-Germainin tietä. Lumi, joka kattoi maan punertavan taivaan kajastaessa, teki ilman mykäksi ja kuuroksi. Tie oli autio. Astuimme leveitä pyöränvakoja pitkin, puutarhanmuurien, huojuvien lankkuaitojen ja matalien talojen välitse, joiden ikkunat katselivat salakavalin silmin meitä. Käytyämme vielä parin kolmen puoliränstyneen savi- ja olkimajan ohitse näimme keskellä autiomaata ristin ja hiekkakuopat. Viidenkymmenen askelen päässä siitä alkoi sangen laaja puisto, jota rappeutunut muuri kiersi. Tässä muurissa oli pieni, viheriäinen portti, jonka kolistimeen oli kuvattu kauhistava hahmo, sormi suullaan. Tunsimme helposti portin, josta filosofi oli puhunut meille, ja heilautimme kolistinta.

Sangen pitkän tuokion jälkeen tuli vanha palvelija avaamaan ja viittasi meitä seuraamaan häntä erämaankaltaisen puiston läpi. Nymfien kuvapatsaat, jotka olivat nähneet kuningasvainajan nuoruuden, kätkivät muratin alle murheensa ja raajarikkoisen kauneutensa. Puistokujan päässä, jonka ojat olivat täynnä lunta, kohosi linna, kivestä ja tiilistä rakennettu, yhtä synkkä kuin Madridin linna, sen lähin naapuri, katettu kauttaaltaan korkealla liuskakivikatolla, Prinsessa Ruususen nukkuvan metsän linnaa muistuttava.

Seuratessamme vaiteliaan palvelijan askeleita kuiskasi apotti korvaani:

— Täytyy tunnustaa, poikani, että meidän tuleva asuntomme ei ole hymyilevä. Se todistaa sitä tapojen raakuutta, joka vielä vallitsi Ranskassa kuningas Henrik IV:n aikaan, ja sielu käy surulliseksi, vieläpä melankoliseksi, katsellessa sen laiminlyötyä tilaa, johon sen ikävä kyllä on annettu vajoutua. Kuinka paljon suloisempaa olisikaan nousta Tusculumin lumoaville kunnahille, toivossa kuulla Ciceron haastelevan hyveestä maatalonsa pinjain ja terebinthien alla, joita filosofit niin rakastivat! Ja etkö ole tehnyt sitä huomiota, poikani, että koko tämän tien varrella ei ole yhtään kapakkaa eikä minkäänlaista majataloa ja että täytyy mennä sillan yli ja aina Bergères'in aukealle asti saadakseen pikarin viileää viiniä? Mutta siellä on todellakin ravintola, nimeltä Punainen hepo, jossa muistan rouva de Saint-Ernestin tarjonneen minulle päivällisen apinansa ja rakastajansa kera. Sinä et voi kuvitella, Paistinkääntäjä, kuinka hienosti siellä voi aterioida. Punainen hepo on yhtä kuuluisa aamiaispäivällisistään kuin lukuisista hevosistaan ja vaunuistaan, joita se vuokraa. Olen itse nähnyt ne seuratessani talliin erästä palkkapiikaa, joka minusta näytti kauniilta. Mutta hän ei ollut kaunis. Pikemmin olisi voinut sanoa, että hän oli ruma. Minä kaunistin hänet intohimoni liekeillä, poikani. Moinen on ihmisten kohtalo, kun he joutuvat itsensä varaan: he erehtyvät surkuteltavasta Turhat mielikuvat pettävät meitä. Me ajamme takaa unelmia ja varjoja me sylellemme. Jumala yksin on tosi ja pysyväinen.

Sillä aikaa me vanhan palvelijan opastamina nousimme rappeutuneita portaita pitkin linnan penkereelle.

— Ah, kuiskasi apotti korvaani, — minä alan kaivata isäsi paistintupaa, jossa me söimme niin maukkaita paloja Quintilianusta tutkistellen.

Kiivettyämme leveitä kiviportaita ensi kerrokseen meidät johdettiin erääseen saliin, missä hra d'Astarac parhaillaan kirjoitteli suuren takkavalkean ääressä, keskellä egyptiläisiä ruumiskirstuja, jotka olivat ihmismuotoisia ja joiden sivut maalattuine pyhine kuvineen ja kullattuine kasvoineen, joista pitkät silmät paistoivat, olivat käännetyt seiniin päin.

Hra d'Astarac pyysi kohteliaasti meitä istumaan ja sanoi:

— Odotin teitä, hyvät herrat. Ja koska te molemmat tahdotte olla kyllin ystävällisiä auttaaksenne minua, pyydän teitä olemaan tässä talossa kuin kotonanne. Teidän työnänne täällä on oleva kääntää kreikkalaisia tekstejä, jotka olen tuonut mukanani Egyptistä. En epäile, että tulette käyttämään kaiken uutteruutenne tämän työn suorittamiseen, kun sanon teille, että se kuuluu siihen suureen elämäntyöhön, jonka olen ottanut tehdäkseni. Minun elämäntyöni on löytää se hävinnyt tiede, jonka avulla ihminen voisi kohota kadotettuun valta-asemaansa alkuaineiden yli. Vaikka aikomukseni ei ole tänään nostaa teidän silmienne edestä luonnon huntuja ja näyttää teille Isistä häikäisevässä alastomuudessaan, tahdon kuitenkin uskoa teille tutkimusteni päämäärän, pelkäämättä teidän ilmaisevan salaisuuttani, sillä minä turvaan teidän rehellisyyteenne ja myöskin omaan kykyyni arvata ja torjua jo edeltäpäin kaikki minua vastaan tähdätyt yritykset. Myöskin luotan niihin salaisiin ja hirvittäviin voimiin, jotka mahdollista kostoa varten ovat käytettävissäni. Paitsi teidän uskollisuuttanne, jota en epäile ollenkaan, on minun valtani, hyvät herrat, kyllin suuri tekemään varmaksi vaitiolonne, joten minä en siis pane alttiiksi mitään uskoessani teille salaisuuteni. Tietäkää siis, että ihmisellä, Jumalan kädestä tullessaan, oli kaikkitieto, jonka hän sitten on kadottanut. Hän oli sangen mahtava ja sangen viisas syntyessään. Sen voivat Mooseksen kirjat meille osoittaa. Mutta täytyy ymmärtää oikein niitä. Ensiksikin on selvää, että Jehova ei ole Jumala, mutta että hän on suuri demoni, koska hän on luonut maailman. Ajatus Jumalasta, joka samalla kertaa olisi täydellinen ja maailmanluoja, ei ole muuta kuin goottilainen unelma, raakuus, jonka vain kelttiläinen tai saksalainen voi keksiä. Mikään vähänkin viljelty järki ei voi otaksua, että täydellinen olento lisäisi pienintäkään hiukkasta omaan täydellisyyteensä, vaikka olisi kysymys vain kurjasta pähkinänkuoresta. Se sisältyy itse käsitteeseen. Jumalalla ei ole mitään ymmärrystä. Sillä ollen rajaton, mitä hän voisikaan ymmärrellä? Hän ei luo mitään, sillä hän ei tunne paikkaa eikä aikaa, jotka ovat kaiken toiminnan välttämättömät ehdot. Mooses oli liian hyvä filosofi opettaakseen, että Jumala olisi luonut maailman. Hän piti Jehovaa sinä, mikä hän todella onkin, nimittäin mahtavana demonina, ja jos me tahdomme mainita hänen nimensä, Demiurgina.

Mutta kun Jehova loi ihmisen, hän antoi tälle tiedon näkyväisestä ja näkymättömästä maailmasta. Aadamin ja Eevan lankeemus, jonka jonakin toisena päivänä olen teille selittävä, ei hävittänyt kokonaan tätä tietoa ensimmäisessä miehessä ja ensimmäisessä naisessa, joiden opit menivät perintönä heidän lapsilleen. Nämä tiedot, joista riippuu ihmisen valta luonnon yli, sisältyvät Eenokin kirjaan. Egyptiläiset papit olivat säilyttäneet tuon perinnäis-opin, jonka he salaperäisillä merkeillä kirjoittivat temppelien seiniin ja kuolleiden hautakirstuihin. Mooses, joka sai kasvatuksensa Memfiin pyhäköissä, oli heidän salaoppilaitaan. Hänen kirjansa, viisi tai kuusikin luvultaan, sisältävät kuin kallisarvoinen arkki tuon jumalallisen tiedon aarteet. Niistä voi löytää mitä ihanimpia salaisuuksia, jos nimittäin puhdistaa ne kaikista vääristelyistä, jotka niiden kunniaa himmentävät, ja ylenkatsoo sanojen puustavillista ja karkeaa merkitystä, kiinnittäen huomionsa vain niiden hienoimpaan ajatukseen. Sen minä olen suurimmaksi osaksi voinut selvittää, kuten myöhemmin olen teille osoittava. Nämä totuudet, säilytetyt kuin neitseet Egyptin temppeleissä, siirtyivät Aleksandrian viisaille, jotka niitä vielä rikastuttivat ja kaunistivat kaikella sillä puhtaalla kullalla, jonka olivat jättäneet Kreikalle Pythagoras ja hänen oppilaansa, hän, jonka kanssa ilman henget tuttavallisesti seurustelivat. Siksi, hyvät herrat, on meidän tutkisteltava heprealaisten kirjoja, egyptiläisten hieroglyfeja ja näiden kreikkalaisten teoksia, joita gnostikoiksi nimitetään, juuri sen vuoksi, että heillä oli oikea tieto. Minä olen, kuten olikin kohtuullista, pidättänyt tästä laajaperäisestä työstä vaikeimman osan itselleni. Minä pyrin selittämään näitä hieroglyfeja, joilla egyptiläiset kirjailivat jumaliensa temppelit ja pappiensa hautakammiot. Olen tuonut Egyptistä paljon näitä kirjoituksia ja tutkin niiden sisällystä erään merkkiavaimen avulla, jonka olen löytänyt Klemens Aleksandrialaiselta.

Juutalainen rabbi Mosaïde, joka elää erakkona minun luonani, työskentelee löytääkseen Mooseksen kirjain todellisen merkityksen. Hän on sangen salaoppinut vanhus, joka on seitsemäntoista vuotta elänyt sulkeutuneena suuren pyramidin luoliin, lukien siellä Tothin kirjoja. Mitä teihin, hyvät herrat, tulee, toivon voivani käyttää teidän tietojanne niiden aleksandrialaisten käsikirjoitusten selvittämiseksi, joita itse olen koonnut suuren kokoelman. Te löydätte epäilemättä niistä ihmeellisiä salaisuuksia, ja minä olen varma, että näiden kolmen valkeudenlähteen avulla, egyptiläisen, heprealaisen ja kreikkalaisen, piankin olen saavuttava ne keinot, jotka minulta puuttuvat vielä, vallitakseni täydellisesti luontoa, niin näkyväistä kuin näkymätöntä. Olkaa vakuutetut, että minä olen palkitseva teidän palveluksenne tekemällä teidät jollakin tavoin osallisiksi vallastani.

En puhu teille arkipäiväisemmästä palkitsemistavasta. Sillä asteella, mihin olen päässyt filosofisissa töissäni, raha on minulle aivan pikkuseikka.

Kun hra d'Astarac oli päässyt tähän saakka puheessaan, keskeytti kunnon mestarini hänet:

— Jalo herra, hän sanoi, en tahdo salata teiltä, että raha, joka teille on niin pikkuseikka, on minulle kalvavan murheen aihe, sillä tiedän omasta kokemuksestani, että on vaikeata ansaita sitä kunniallisella tavalla, vieläpä kunniattomallakin. Olisin siis kiitollinen teille, jos tahtoisitte puheenne, tämän kohdan hiukan lähemmin selittää.

Hra d'Astarac vakuutti apotti Coignardin liikkeellä, joka näytti torjuvan pois jotakin näkymätöntä oliota. Minä puolestani olin kaikesta näkemästäni käynyt niin uteliaaksi, että toivoin vain saavani aloittaa uutta elämääni.

Talonherran kutsumuksesta ilmestyi huoneeseen vanha palvelija, joka oli meille portin avannut.

— Hyvät herrat, jatkoi isäntämme, — annan vapaan ajan teille päivällisiin saakka. Olisin kuitenkin hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte nousta huoneisiinne, jotka olen käskenyt teitä varten järjestää, ja ilmoittaa minulle, jos jotakin puuttuu niistä. Kriton on teitä opastava.

Tultuaan ensin vakuutetuksi siitä, että me todellakin seurasimme häntä, astui vaitelias Kriton ulos ja alkoi nousta portaita. Niiden päähän päästyään hän vielä astui pari askelta pitkin erästä käytävää ja osoitti meille kaksi sangen mukavaa huonetta, joissa paloi hyvä takkavalkea. En olisi koskaan uskonut, että linna, joka päältäpäin oli niin rappeutunut ja jonka päädyn vain ränsistyneet muurit ja ilottomat ikkunat muodostivat, olisi niin asuttava edes eräiltä osiltaan. Ensimmäinen ajatukseni oli ottaa selko ympäristöstäni. Huoneemme olivat kedolle päin, ja näköala ulottui yli Seinen soisten rantojen aina Mont Valérienin hautuumaalle. Katsahtaessani huonekaluihimme näin sängyn päällä harmaan lievenutun siihen kuuluvine polvihousuineen, hatun ja miekan. Matolla näkyi pari sievää solkikenkää, kannat yhdessä ja kärjet erillään, aivan kuin niillä itsellään olisi ollut käsitys sopivasta käytöstavasta.

Sain tuosta hyvän ennakkoajatuksen isäntämme vieraanvaraisuudesta. Häntä kunnioittaakseni pukeusin huolellisesti ja sirotin hiuksiini runsaasti puuteria, jota olin löytänyt täyden rasiallisen eräältä pikkupöydältä. Keksin vielä juuri sopivassa hetkessä eräästä pesukaapin laatikosta pitsikauluksisen paidan ja valkean sukkaparin.

Kun olin saanut ylleni paidan, sukat, housut, liivin ja takin, aloin pyörähdellä huoneessani, hattu kainalossa ja käsi miekankahvassa, kumarrellen joka silmänräpäys kuvastimeeni päin ja valittaen, että Cathérine pitsinnyplääjätär ei ollut saanut nähdä minua näin loisteliaassa asussa.

Olin jonkun aikaa jatkanut tätä menoa, kun hra Jérôme Coignard astui kammiooni, yllään uusi kaapu ja sangen kunnioitettava papinkaulus.

— Paistinkääntäjä, huudahti hän, oletko se sinä, poikani! Älä koskaan unohda, että näistä kauniista vaatteista olet kiitollisuuden velassa sille opille, jonka olet saanut minulta. Ne sopivat myöskin sinun kaltaisellesi humanistille, sillä humanitas merkitsee hienostusta. Mutta katsopas minua, pyydän, ja sano, näytänkö muhkealta! Tunnen itseni vallan kunnialliseksi mieheksi tässä puvussa. Tämä hra d'Astarac tuntuu olevan erinomainen mies. Vahinko, että hän on hullu. Mutta hän on viisas ainakin yhdessä suhteessa, koska hän nimittää palvelijaansa Kritoniksi, joka merkitsee tuomaria. Sillä meidän palvelijamme ovat todellakin kaikkien meidän tekojemme todistajat. He ovat joskus myös niiden opastajat. Kun lordi Verulam, Englannin kansleri, jonka filosofia ei miellytä minua, mutta joka oli oppinut mies, astui oikeussaliin tuomittavaksi, nousivat häntä kunnioittaakseen hänen lakeijansa, jotka olivat puetut niin rikkaasti, että siitä voi aavistaa, millä ylellisyydellä kansleri hoiti taloaan. Mutta lordi Verulam sanoi heille: "Istukaa! Teidän ylennyksenne on minun alennukseni." Itse asiassa olivatkin nämä lurjukset tuhlaamisellaan saattaneet hänet häviöön ja pakottaneet tekoihin, joiden tähden häntä nyt syytettiin kiristyksestä. Poikani Paistinkääntäjä, jospa lordi Verulamin, Englannin kanslerin ja Novum organum -kirjan tekijän, esimerkki aina olisi silmäisi edessä! Mutta palataksemme tähän herra d'Astaraciin, joka nyt on meidän isäntämme, on suuri vahinko, että hän on taikuri ja vajonnut pimeyden oppeihin. Tiedät, poikani, että ylpeyteni on olla arka uskon asioissa. Ei ole helppoa minulle palvella kabbalistia, joka lukee takaperin meidän pyhiä kirjojamme muka ymmärtääkseen niitä paremmin siten. Mutta jos hän on gascognelainen aatelismies, kuten voi päättää hänen nimestään ja kielimurteestaan, ei meillä ole mitään pelkäämistä. Gascognelainen voi tehdä liiton pirun kanssa, mutta ole varma, että piru siinä tulee petetyksi.

Päivälliskello keskeytti meidän keskustelumme.

— Poikani Paistinkääntäjä, sanoi kunnon mestarini minulle astuessamme alas portaita, — muista aterian aikana seurata jokaista liikettäni, että voisit ottaa esimerkin minusta. Olen syönyt Séez'n piispan kolmannessa pöydässä ja osaan käyttäytyä. Se on vaikea taito. On vaikeampi syödä kuin puhua gentlemannin tavalla.

Ruokasalissa oli kolmea varten katettu pöytä, jonka ääreen hra d'Astarac pyysi meidät istumaan.

Kriton, joka palveli hovimestarina, tarjosi hyytelöitä, liemiä ja liuoksia, jotka tuntuivat kymmenkertaisesti siivilöidyiltä ja puserretuilta. Me toivoimme turhaan paistia tulevaksi. Vaikka kunnon mestarini ja minä huolellisesti koetimme salata kummastustamme, arvasi hra d'Astarac sen kuitenkin ja sanoi:

— Hyvät herrat, tämä on vain koe, ja jos se tuntuu teistä epäonnistuneelta, en ole sitä itsepäisesti uudistava. Olen antava tarjota teille tavallisempia ruokia, jopa alentuva itsekin niitä maistelemaan. Jos ne ruokalajit, joita tänään olen tarjonnut teille, ovat huonosti valmistettuja, niin se on vähemmän kyökkimestarini vika kuin kemian, joka vielä on kapaloissaan. Kaikissa tapauksissa voi tämä ateria antaa teille jonkinlaisen kuvan tulevaisuudesta. Nykyään ihmiset syövät ilman filosofiaa. He eivät ravitse itseään järjellisten olentojen tavoin. He eivät ajattelekaan tehdä niin. Mutta mitä he ajattelevat? He elävät melkein kaikki tylsässä typeryydessä, ja nekin, jotka olisivat ajatuskykyisiä, askarruttavat aivojaan tuhmuuksilla, kuten uskonriidoilla tai runo-opilla. Huomatkaa, hyvät herrat, miten ihmiset ovat aterioineet niistä kaukaisista ajoista asti, jolloin katkesi kaikki heidän seurustelunsa keijujen ja salamanterien kanssa. Ilman hengetärten hylkääminä he syöksyivät raakuuteen ja tietämättömyyteen. Vailla taitoja ja sivistyneitä tapoja he asuivat kurjina ja alastomina luolissaan virtojen varsilla tai ontoissa puissa. Metsästys oli heidän ainoa käsityönsä. Kun he olivat äkkiarvaamatta tai takaa-ajaen saaneet kiinni jonkin aran otuksen, he ahmivat saaliinsa vielä värisevänä.

He söivät myöskin toveriensa ja heikontuneiden vanhempiensa lihaa, ja ihmisten ensimmäiset haudat olivat eläviä hautoja, nimittäin nälkiytyneitä ja julmia sisälmyksiä. Pitkien, villien vuosisatojen jälkeen ilmestyi jumalallinen mies, jota kreikkalaiset nimittivät Prometheukseksi. Ei ole ollenkaan epäiltävää, ettei tämä viisas olisi nymfien tyyssijoissa seurustellut salamanterien heimon kanssa. Hän oppi heiltä ja opetti kurjille kuolevaisille taidon sytyttää ja säilyttää tulta. Niiden lukemattomien etujen joukossa, joita ihmisille tuotti tämä taivaanlahja, ei ollut vähimmän tärkeätä se, että he nyt voivat keittää ravintonsa ja tehdä sen siten hienommaksi ja keveämmäksi. Ja suureksi osaksi juuri sen vaikutuksen avulla, mikä tulella oli ravintoaineisiin, ihmiset hitaasti ja asteittain kehittyivät älykkäiksi, kekseliäiksi, ajatteleviksi ja kykeneviksi taiteita ja tieteitä viljelemään. Mutta se oli vain ensimmäinen askel, ja on masentavaa ajatella, että niin monta miljoonaa vuotta on kulunut, ilman että on astuttu toista askelta. Siitä ajasta asti, jolloin meidän esi-isämme keittivät karhunkoipia risutulella, jonkin kallion siimeksessä, me emme ole kyökkitaidossa mainittavasti edistyneet. Sillä varmaan tekin, hyvät herrat, pidätte vähäpätöisyytenä Luculluksen keksintöjä ja sitä paksua torttua, jota Vitellius nimitti Minervan kilvenkupuraksi, samoin kuin meidän aikojemme paisteja, piirakoita, muhennoksia, lihahakkeluksia ja kaikkia näitä viilokkeja, jotka vielä tuoksuvat vanhalle barbarialle.

Kuninkaan pöytä Fontainebleaussa, jolle tuodaan kokonainen peura taljoineen ja sarvineen, tarjoaa filosofin silmälle yhtä sivistymättömän näyn kuin joukko alkuihmisiä, jotka istuvat tuhassa ja kaluavat hevosen luita. Salin loistavat maalaukset, henkivartijat, upeapukuiset upseerit, soittoniekat, jotka lavaltaan esittävät Lambertin ja Lullin aarioita, silkkiliinat, hopea-astiat, kultamaljat, venetsialaiset lasit, soihdut, kirjaellut pöytäkaunisteet, jotka ovat täynnä kukkia, kaikki tämä ei voi kääntää silmiämme eikä tehdä suloiseksi tämän saastaisen surmapaikan todellista luontoa, johon miehet ja naiset kokoontuvat eläinraatojen, murrettujen luiden ja hakattujen lihojen ympärille niillä ahnaasti nälkäänsä tyydyttämään. Oh, kuinka vähän filosofinen onkaan moinen ateria! Me ahmimme tylsämielisessä ravinnonhimossamme metsäneläinten lihaksia, rasvaa ja sisälmyksiä, tekemättä eroa niiden aineosien välillä, jotka todellakin sopivat meitä ravitsemaan, ja niiden paljon runsaampien, jotka olisi hylättävä. Ja näin me täytämme vatsamme arvostelukyvyttömästi hyvällä ja huonolla, hyödyllisellä ja vahingollisella. Juuri tässä pitäisi valikoimisen kuitenkin tulla kysymykseen. Jos jokaisen tiedekunnan lääkäreistä vain yksi olisi kemisti ja filosofi, niin me emme enää olisi pakotetut istumaan noihin vastenmielisiin ruokapöytiin.

Sellainen lääkäri, hyvät herrat, valmistaisi meille tislattuja lihalaitteita, jotka eivät sisältäisi muuta kuin mikä on sympaattista ja aineksiltaan sukulaista meidän ruumiillemme. Häristä hän ottaisi vain niiden ydinmehun, sioista niiden olennaisimman olemuksen, peltopyistä ja kananpojista vain niiden valioimman valionesteen, niin että kaikki, mikä syödään, myös voitaisiin sulattaa. Enkä epäile, hyvät herrat, kerran pääseväni tuohon päämäärään, käyttämällä ajatustani kemiaan ja lääketaitoon hiukan enemmän kuin mihin minulla on tähän saakka ollut tilaisuutta.

Isäntämme näin puhuessa hra Jérôme Coignard kohotti silmänsä siitä mustasta mujusta, joka näkyi hänen lautasellaan, ja katsoi levottomuudella hra d'Astaraciin.

— Sekin olisi vielä, jatkoi tämä, vain sangen puutteellinen edistysaskel. Kunniallinen mies ei voi inhotta syödä eläinten lihaa, eivätkä kansat voi sanoa olevansa sivistyneitä, niin kauan kuin niillä on kaupungeissaan teurastushuoneita ja lihakauppoja. Mutta me tulemme kerran kykeneviksi vapautumaan moisista raakamaisista elinkeinoista. Kun me ensin olemme tulleet kyllin tuntemaan ravintoaineet, joita eläinten ruumiit sisältävät, on meille oleva mahdollista saada samoja aineita rajattomissa määrin kuolleista kappaleista. Eloton luonto sisältää itse asiassa kaikki ne aineosat, joita tavataan elävissä olennoissa, sillä eläimet ovat muodostuneet kasveista, jotka taas vuorostaan ovat saaneet aineosansa kuolleelta materialta.

Silloin ihmiset tulevat ravitsemaan itseään metallien ja mineraalien liuoksilla, joita lääkärit ovat sopivalla tavalla valmistaneet. Eikä ole epäilemistä, että siten saadaan mitä hienoimpia ja terveellisimpiä herkkuliemiä. Ruoka keitetään silloin kemistin kattiloissa ja tislausputkissa, ja mestarikokkien sijasta meillä on silloin oleva alkemistit. Ettekö ole jo kärsimättömän uteliaita näkemään näitä ihmeitä, hyvät herrat? Minä lupaan, että te pian saatte iloita niistä. Mutta te ette vielä voi kuvitella niitä erinomaisia tuloksia, joita ne tulevat tuottamaan.

— Todellakin, jalo herra, minä en ollenkaan voi kuvitella niitä, lausui kunnon mestarini ja joi kulauksen viiniä.

— Suvaitkaa siinä tapauksessa, sanoi hra d'Astarac, — kuunnella hetki minua. Kun ei hidas ruoansulatus enää raskauta ihmisiä, he käyvät ihmeellisen eloisiksi. Heidän silmänsä on kummallisesti teroittuva, ja he voivat nähdä laivojen liukuvan pitkin kuun meriä. Heidän ymmärryksensä on selvenevä, heidän tapansa tulevat hienostumaan. He edistyvät suuresti Jumalan ja luonnon tuntemisessa.

Mutta täytyy ottaa lukuun kaikki ne muutokset, jotka varmaan seuraavat siitä. Itse ihmisruumiin rakenne on muuksi muodostuva. On tosiseikka, että elimet, joita ei käytetä, surkastuvat ja vihdoin kokonaan katoavat. On huomattu, että kalat, jos niiltä riistetään päivänvalo, tulevat sokeiksi. Myöskin olen itse nähnyt Valais'n paimenia, jotka ravitsevat itseään vain piimällä ja jotka kadottavat hampaansa jo aikaiseen. Eräillä heistä ei ollut koskaan ollutkaan hampaita. Täytyy ihailla tässä suhteessa luontoa, joka ei kärsi mitään hyödytöntä. Kun ihmiset kerran tulevat ravitsemaan itseään sillä palsamilla, josta olen puhunut, lyhenevät heidän suolensa monta kyynärää ja heidän vatsansa koko on melkoisesti vähentyvä.

— Hitto vieköön! sanoi kunnon mestarini, — etteköhän te nyt hätiköi ja tee sulaa vahinkoa. Minusta ei ole koskaan ollut paha, että naisilla on vähän vatsaakin, jos nimittäin kaikki muu on sen mukaista ja suhteellista. Se on kauneutta, joka vaikuttaa minuun. Älkää ajattelemattomasti sitä kaventako!

— Olkaa aivan levollinen. Me annamme naisten vartalon ja lanteiden kehittyä kreikkalaisten kuvanveistäjien lakien mukaan. Teemme sen teitä miellyttääksemme, herra apotti, ja silmälläpitäen myöskin äitiyden vaatimuksia. Mutta palataksemme puheenaineeseemme minun on teille tunnustettava, että kaikki, mitä olen teille tähän saakka ennustanut, on vasta pieni porras sen todellisen ravinnon keksimiseen, joka on keijuille ja kaikille ilman hengille ominaista. He juovat valoa, joka riittää tekemään heidän ruumiinsa ihmeellisen notkeiksi ja voimakkaiksi. Se on heidän ainoa särpimensä. Se on oleva kerran myös meidän ainoamme, hyvät herrat. Kysymys on ainoastaan, miten saada auringon säteet juotaviksi. Tunnustan, etten kyllin selvään näe keinoja, joilla päästä tuohon päämäärään, ja minä aavistan, että tällä tiellä tulevat monet vaikeudet ja esteet meitä kohtaamaan. Mutta jos joku viisas mies kerran saavuttaa tuon huipun, silloin ihmiset tulevat yhtä älykkäiksi ja kauniiksi kuin keijut ja salamanterit.

Kunnon mestarini kuunteli tuota puhetta hartiat kumarassa ja pää surullisesti riippuen. Hän näytti mietiskelevän niitä muutoksia, joita isäntämme kuvittelema ravinto tulisi hänen omaan olentoonsa vaikuttamaan.

— Jalo herra, hän virkahti vihdoin, — ettekö eilen paistintuvassa puhunut jostakin valionesteestä, joka korvaa kaiken muun ravinnon?

— Kyllä, sanoi hra d'Astarac, — mutta se neste ei sovellu muille kuin filosofeille, ja te ymmärrätte, missä määrin sen käytäntö näin ollen on rajoitettu. On paras olla siitä kokonaan puhumatta.

Mutta eräs epäily vaivasi minua. Pyysin lupaa saadakseni esittää sen isäntäni harkittavaksi, varmana, että hän sen heti selvittäisi. Hän salli minun puhua, ja minä sanoin:

— Jalo herra, ovatko nämä salamanterit, joita te sanotte niin kauneiksi ja joista minulla on teidän kertomustenne pohjalla niin ihana mielikuva, kenties kaikeksi onnettomuudeksi myös turmelleet hampaansa juomalla valoa, kuten Valais'n talonpojat maitoruoalla? Minä myönnän, että tuo ajatus levottuuttaa minua.

— Poikani, vastasi hra d'Astarac, — teidän uteliaisuutenne miellyttää minua ja minä tahdon sen tyydyttää. Salamantereilla ei ole hampaita ollenkaan varsinaisessa merkityksessä. Mutta heidän ikeniään kaartaa kaksi sangen valkoista ja loistavaa helmiriviä, jotka tekevät heidän hymynsä sanomattoman suloiseksi. Ja tietäkää vielä, että nuo helmet ovat jähmettynyttä valoa.

Minä ilmoitin hra d'Astaracille olevani täysin tyytyväinen. Hän jatkoi:

— Ihmisten hampaat viittaavat hänen raakuuteensa. Kun hän oppii itseään sopivasti ravitsemaan, on hänkin saava hampaiden sijaan jonkinlaisen kaunistuksen, joka vastaa salamanterien helmiä. Silloin ei voida käsittää enää, että rakastava mies on saattanut ilman kauhua ja inhoa nähdä koiran hampaita rakastetun naisensa suussa.

Päivällisen jälkeen isäntämme johti meidät laajaan galleriaan, joka oli hänen työkammionsa vieressä ja jota hän käytti kirjastohuoneenaan. Siellä oli pitkin tammihyllyjä lukematon armeija tai pikemmin suuri neuvosto duodes-, oktaavi-, kvartto- ja foliokokoisia kirjoja, vasikannahkaisiin, vuohennahkaisiin, marokiinisiin, pergamenttisiin ja siannahkaisiin kansiin sidottuina. Kuusi ikkunaa valaisi tätä äänetöntä seuraa, joka ulottui korkeita muureja pitkin salin toisesta päästä toiseen. Huoneen keskikohdan täyttivät eräät isot pöydät, taivaanpallot ja tähtitieteelliset kojeet. Hra d'Astarac pyysi meitä valitsemaan paikan, missä meidän olisi mukavin työskennellä.

Mutta kunnon mestarini kulki pää kenossa ja ikäänkuin imi katseillaan ja suunsa hengityksellä kaikkia näitä kirjoja, ollen ilosta halkeamaisillaan.

— Apollon nimeen! hän huudahti, — tämähän on loistava kirjasto! Séez'n piispan kirjastoa, joka kuitenkin oli rikas teoksista, ei voi ollenkaan verrata tähän. Minun mielestäni ei ylipäänsä voi olla miellyttävämpää tyyssijaa, ei edes niillä autuaiden ahoilla, joita Vergilius kuvailee. Ensi katseella minä näen täällä niin paljon harvinaisia teoksia ja niin monta kallisarvoista kokoelmaa, että tuskin mikään yksityinen kirjasto voi vetää vertoja sille ja että koko Ranskassa ainoastaan Mazarinin ja Kuninkaan kirjastot lienevät sitä etevämmät. Ja ottaen lukuun latinalaiset ja kreikkalaiset käsikirjoitukset, jotka tuossa nurkassa toisiaan tungeksivat, uskallan väittää, että Bodleylaisen, Ambrosialaisen, Laurentiinisen ja Vatikaanin kirjaston jälkeen on vielä mainittava yksi: hra d'Astaracin. En tahdo imarrella itseäni, mutta minulla on hyvä vainu mitä kirjoihin ja tryffeleihin tulee, ja tästä hetkestä saakka, jalo herra, pidän teitä Peiresc'in, Groslier'n ja Canevariuksen, noiden kirjaruhtinaiden, vertaisena.

— Olen paljon ruhtinaallisempi heitä, vastasi hra d'Astarac lempeästi, — ja tämä kirjasto on äärettömän paljon kallisarvoisempi kuin kaikki ne, jotka luettelitte. Kuninkaan kirjasto on vain viheliäinen kääpiö minun kirjastooni verrattuna, jos nimittäin annatte arvon muullekin kuin teosten luvulle ja mustattujen paperikasojen paljoudelle. Kuuluisat kirjakokoilijat, kuten Gabriel Naudé ja teidän apottinne Bignon, eivät olleet minun rinnallani muuta kuin kuhnuksia, nautamaisten kirjojensa halvan karjan paimenia. Mitä benediktiini-munkkeihin tulee, niin myönnän, että heillä on ansionsa, mutta heiltä puuttuu henkevyyttä eivätkä heidän kirjastonsa kohoa niiden sielujen keskinkertaisuudesta, jotka ovat ne luoneetkin. Minun kirjastoni, hyvät herrat, ei ole muiden kaltainen. Teokset, jotka olen koonnut siihen, muodostavat virheettömän, ehdottoman Tietämisen. Tämä tietäminen on gnostillinen, ekumeeninen ja spritualistinen. Jos kaikki ne viivat, jotka ovat vedetyt näille lukemattomille paperi- ja pergamenttilehdille, hyvä herra, siirtyisivät oikeassa järjestyksessä teidän aivoihinne, te tietäisitte kaikki, te taitaisitte kaikki, teistä tulisi luonnon herra ja luomakunnan uudistaja. Te pitäisitte maailmaa kahden hyppysenne välissä, niinkuin minä pidän näitä tupakkahiukkasia.

Näin sanoen hän ojensi nuuskarasiansa kunnon mestarilleni.

— Te olette liian ystävällinen, sanoi hra apotti Coignard.

Ja hän jatkoi heittäen hurmautuneita silmäyksiä näille oppineille seinille:

— Kas tuolla, kolmannen ja neljännen ikkunan välissä, minä näen eräitä hyllyjä, jotka mainehikasta taakkaa kannattavat! Itämaiset käsikirjoitukset ovat tavanneet toisensa siellä ja näyttävät ikäänkuin yhdessä keskustelevan. Näen siellä kymmenen tai kaksitoista sangen kunnianarvoista vanhusta, puettuina ryysyiseen purppuraan ja kullankirjailtuun silkkikankaaseen. Eräät heistä kantavat kuin bysanttilaiset keisarit jalokivisolkia manttelissaan. Toiset taas ovat suljetut norsunluisiin koteloihin.

— Ne ovat, sanoi hra d'Astarac, juutalaisia, arabialaisia ja persialaisia kabbalisteja. Te aukaisette juuri teoksen, jonka nimi on Valtava käsi. Te löydätte sen vierestä toisia, kuten Katettu pöytä, Uskollinen paimen, Temppelin rauniot ja Valo pimeydessä. Yhden paikka on tyhjä: sen kallisarvoisen käsikirjoituksen, jota Mosaïde par'aikaa tutkii ja jonka nimi on Hiljaiset vedet. Kuten ennen olen teille selittänyt, hyvät herrat, työskentelee Mosaïde minun talossani keksiäkseen heprealaisten kirjoitusten syvimpiä salaisuuksia, ja vaikka tuo rabbi on jo yli vuosisadan vanha, hän ei millään muotoa suostu kuolemaan, ennenkuin hän on kaikkien kabbalististen vertauskuvien ytimeen tunkeutunut. Olen hänelle siitä sangen kiitollinen, ja minä pyydän, hyvät herrat, kun tapaatte hänet, osoittamaan hänelle samoja tunteita, joita itse tunnen häntä kohtaan.

Mutta jättäkäämme tämä ja palatkaamme siihen, mikä erikoisesti teitä koskee. Olen ajatellut, että te, herra apotti, kääntäisitte latinaksi eräitä kreikkalaisia käsikirjoituksia, joiden arvo on mittaamaton. Minä luotan teidän oppineisuuteenne enkä epäile, ettei nuori oppilaanne voisi pian olla suureksi avuksi teille.

Ja kääntyen minun puoleeni:

— Niin, poikani, minulla on suuret toiveet teistä. Ne perustuvat parhaasta päästä siihen kasvatukseen, jonka olette saanut. Sillä te olette, niin sanoakseni, liekeissä kasvatettu, lieden luona, joka on salamanterien käymäpaikkoja. Tämä asianhaara on sangen huomattava.

Näin puhuen hän otti hyllyltä pakan käsikirjoituksia ja pani pöydälle ne.

— Tämä, hän sanoi osoittaen erästä papyruskääröä, — on kotoisin Englannista. Sen tekijä on Zozimos Panopolilainen, ja sitä luultiin kauan kadonneeksi, kunnes minä löysin sen erään Serapiin papin ruumiskirstusta. Ja nämä, hän lisäsi, näyttäen meille eräitä räsyisiä, loistavia ja suonikkaita lehtiä, joista tuskin saattoi erottaa siveltimellä maalattuja kreikkalaisia kirjaimia, — nämä ovat ennenkuulumattomia ilmestyksiä, toinen Sophar Persialaisen, toinen Johanneksen, Pyhän Evagian vanhimman papin, kokemia ja kuvailemia.

Olisin erittäin kiitollinen teille, jos ensin tahtoisitte näitä kahta teosta harrastaa. Me tutkisimme sitten Ptolemaiksen piispan Synesiuksen, Olympiodoruksen ja Stefanuksen käsikirjoituksia, jotka olen löytänyt eräästä Ravennan kellarista, missä ne ovat maanneet tuon oppimattoman Thedosiuksen ajoista asti, jota Suureksi nimitetään.

Suvaitkaa, hyvät herrat, nyt alkeellisesti tutustua tähän laajaperäiseen työhön. Te löydätte salin perältä, uunin oikealta puolen, ne kieliopit ja sanakirjat, jotka olen onnistunut kokoamaan ja jotka voivat olla joksikin avuksi teille. Suokaa anteeksi, että minun nyt täytyy jättää teidät, mutta neljä tai viisi keijua odottaa minua työhuoneessani. Kriton on katsova, että teiltä ei puutu mitään. Hyvästi!

Niin pian kuin hra d'Astarac oli mennyt, istui kunnon mestarini Zozimoksen papyruskääryn eteen ja aloitti suurennuslasin avulla, joka oli valmiina pöydällä, selitystyönsä. Minä kysyin häneltä, eikö hän ollut hämmästynyt äsken kuulemistaan.

Kuningatar Hanhenjalan ravintola

KUNINGATAR HANHENJALAN RAVINTOLA

ANATOLE FRANCE