Pikku Pietari

PIKKU PIETARI

Kirj.

Anatole France

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta, 1924.

SISÄLLYS:

I. Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem
II. Varhaisimmat ajat
III. Alphonsine
IV. Pikku Pietari mainitaan sanomalehdessä
V. Väärän arvostelman vaikutukset
VI. Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä
VII. Navarino
VIII. Kuinka jo varsin varhain kävi ilmi, että
minulta puuttui liikevaistoa
IX. Rumpu
X. Kiinteästi yhteenliittynyt teatteriseurue
XI. Liinannöyhtää
XII. Sisarukset
XIII. Catherine ja Marianne
XIV. Tuntematon maailma
XV. Herra Ménage
XVI. Hän laski kätensä päälaelleni
XVII. "Veli on luonnon lahjoittama ystävä"
XVIII. Mummo Cochelet
XIX. Rouva Laroque ja Granvillen piiritys
XX. "Hioivat hampaitansa nuo julmat hirviöt"
XXI. Papukaija
XXII. Eno Hyacinthe
XXIII. Bara
XXIV. Mélanie
XXV. Radégonde
XXVI. Caire
XXVII. Luolaihmisten nuori jälkeläinen
XXVIII. Monihaarainen elämä
XXIX. Neiti Mérelle
XXX. Pyhä vimma
XXXI. Minä kohtaan ensimmäisen kerran Rooman naarassuden
XXXII. Perhosensiivet
XXXIII. Syrjähuomautus
XXXIV. Lukiolainen
XXXV. Huoneeni

I

Incipe, parve puer, risu cognoscere matrem.
(Naurust' ensiks tuntemahan opi äitisi, piltti.)

Äitini on usein kertonut minulle erinäisistä syntymääni liittyvistä seikoista, jotka eivät ole minusta näyttäneet niin merkittäviltä kuin hän otaksui. En ole kiinnittänyt niihin ollenkaan huomiota, ja ne ovat häipyneet muististani.

Kun lapsi syntyy maailmaan, kätilö siinä tarvitaan; myös tätikullat tulla saa…

Ainakin voin kuulopuheiden nojalla vakuuttaa, ettei se tapa ja käytäntö, josta nuo erään vanhan parisilaisen sepittämät säkeet kertovat, ollut Louis-Philippen hallituskauden lopulla tyystin hävinnyt. Rouva Nozièren huoneeseen näet oli kerääntynyt suuri seura kunnianarvoisia naishenkilöitä odottamaan minun vapautumistani. Oltiin huhtikuussa; sää oli viileä. Neljä viisi samassa kaupunginosassa asuvaa tätiä, heidän joukossaan rouva Caumont, kirjakauppias, leskirouva Dusuel ja rouva Danquin, lisäsivät puita lieteen ja joivat hehkuviiniä äitini kokiessa ankaria tuskia.

— Huutakaa, rouva Nozière, huutakaa niin paljon kuin jaksatte, sanoi rouva Caumont; se helpottaa.

Rouva Dusuel, joka ei tietänyt, minne olisi jättänyt kaksitoistavuotiaan tyttärensä Alphonsinen, oli tuonut hänet mukanaan huoneeseen, josta lähetti hänet pois kerran toisensa jälkeen, koska pelkäsi minun yhtäkkiä esittäytyvän niin nuorelle neitoselle, mikä ei olisi ollut soveliasta.

Nämä naishenkilöt eivät olleet tuppisuita; kuulemani mukaan he puhua pärpättivät kuten ainakin. Rouva Caumont kertoeli äitini suureksi harmiksi kamalia tarinoita pahoista 'näkemistä'. Eräs hänen tuttavansa, raskauden tilassa oleva nainen, oli nähnyt raajarikon, joka piteli silitysrautaa kummassakin kädessään, anellen almua, ja lapsi syntyi jalatonna. Hän itse oli tytärtään Noémia kantaessaan säikähtänyt jänistä, joka oli puikahtanut hänen jalkojensa välitse, ja Noémilla oli ollut syntyessään suipot, huiskahtelevat korvat.

Puolen yön aikaan poltteet taukosivat ja synnyttäminen keskeytyi. Huolestumiseen oli syytä sitäkin enemmän, kun äitini oli aikaisemmin synnyttänyt kuolleen lapsen ja ollut itse kuolemaisillaan. Kaikki naiset antoivat neuvojansa; rouva Mathias, vanha hoitajatar, ei tietänyt ketä kuunnella. Isäni astui huoneeseen viiden minuutin väliajoin, oli erittäin kalpea ja poistui sanaakaan virkkamatta. Hän oli taitava käytännöllinen lääkäri ja vaadittaessa lapsenpäästäjäkin, mutta ei puuttunut asiaan oman vaimonsa synnytyksissä. Hän oli kutsunut virkaveljensä vanhan Fournierin, Cabanisin oppilaan. Yöllä synnytystuskat alkoivat uudestaan.

Minä tulin maailmaan viiden aikaan aamulla.

— Poika, virkkoi vanha Fournier.

Kaikki tädit huusivat yhtäaikaa, että sitähän he olivat jo aikoja sitten sanoneet.

Rouva Morin pesi minut isolla sienellä kuparisessa astiassa. Tuosta johtuvat mieleen Marian syntymää esittävät vanhat maalaukset. Mutta totta puhuen minua huljutettiin kuparikattilassa, jossa muuten keitettiin marjahilloja. Rouva Morin ilmoitti minulla olevan vasemmalla puolen nivuslihoilla punaisen täplän, joka oli johtunut siitä, että äitini oli minua kantaessaan tuntenut kirsikkoihin kohdistuvaa mielitekoa täti Chaussonin puutarhassa. Vanha Fournier, joka erinomaisesti halveksi kaikkia kansanomaisia ennakkoluuloja, vastasi sanoen olevan onnellista, että rouva Nozière oli raskautensa aikana tyytynyt niin kohtuullisiin haluihin; jos näet hän olisi rohjennut toivoella itselleen sulkia, jalokiviä, kashmirihuivia, nelivaljakkoa, palatsia ja linnaa puistoineen, niin hentoinen olemukseni pinta ei olisi riittänyt suomaan sijaa kaikkien noiden valtavien mielitekojen merkeille.

— Sanokaa mitä tahdotte, tohtori, virkkoi rouva Caumont; mutta sisareni Malvinan, joka oli siunatussa tilassa, alkoi jouluyönä tavattomasti tehdä mieli päästä aterialle, ja hänen tyttärellänsä…

— Oli syntyessään makkara nenänpäästä riippumassa, eikö totta? keskeytti tohtori.

Sitten hän varoitti rouva Morinia kapaloimasta minua liian tiukasti.

Minä huusin niin ankarasti, että minun luultiin tukehtuvan.

Minä olin punainen kuin tomaatti ja kaikkien yksimielisen tunnustuksen mukaan ruma pieni otus. Äitini pyysi minua nähtäväkseen, kohottautui, ojensi kätensä minua kohti, hymyili minulle ja antoi väsyneen päänsä vaipua takaisin pielukselle. Niin minut toivotti tervetulleeksi se helläin ja puhtaiden huulten hymy, jota vaille jäätyään ihminen on runoilijan lausuman mukaan kelvoton sekä jumalten juhlapöytään että jumalatarten vuoteeseen.

Syntymääni liittyvistä seikoista on itselleni ilmennyt merkittävimpänä se, että Puck, joka myöhemmin sai nimen Caire, tuli maailmaan samaan aikaan kuin minä, viereisen huoneen vanhalla matolla. Puckin äiti, Finette, oli alhaista syntyperää, mutta erittäin älykäs. Eräs isäni vanha ystävä, herra Adeleston Bricou, vapaamielinen ja vaalireformin kannattaja, kiitti kansan hyvää ymmärrystä mainiten esimerkkinä Finetten. Puck ei ollut ruskean ja kähäräturkkisen äitinsä näköinen vähimmässäkään määrässä; sen karva oli kellervä, lyhyt ja karkea, mutta se oli perinyt äitinsä epähienon käytöksen ja etevän ymmärryksen. Me kasvoimme yhdessä, ja isäni oli pakko myöntää, että hänen koiransa äly kehittyi nopeammin kuin pojan ja että vielä viiden tai kuudenkin vuoden kuluttua Puck vaistosi elämää ja tunsi luontoa paljon paremmin kuin pieni Pierre Nozière. Tämä toteaminen oli hänestä kiusallinen, koska hän oli isä, ja myöskin sen vuoksi, ettei hänen oppijärjestelmänsä voinut helposti myöntää luontokappaleille osuutta siihen viisauteen, joka hänen käsityksensä mukaan oli ihmisen erikoisuutena.

Sankt-Helenan saarella ollessaan Napoleon ihmetteli, ettei O'Meara, joka oli lääkäri, ollut ateisti. Isäni tavatessaan hän olisi tavannut spiritualistisen lääkärin, joka lääkärinä uskoi maailmasta erotettuun jumalaan ja ruumiista erotettuun sieluun.

— Sielu, sanoi hän, on substanssi, ruumis on ilmaus. Sanat selittävät itse itsensä: ilmaus on se, mikä on havaittavissa, ja substanssista puhuessamme me puhumme salatusta asiasta.

Metafysiikka ei valitettavasti ole milloinkaan kyennyt herättämään mielenkiintoani. Minun henkeni muovautui isäni hengen nojalla niinkuin kuvanveistäjän valinkaava rakastetun naisen povella: se ilmaisi syvennyksinä kaikkein suloisimpia pyörylöitä. Isäni piti ihmisen sielua ja sen tarkoitusta ylevänä asiana; hän otaksui sielun olevan luodun taivasta varten, ja tämä usko teki hänestä optimistin. Mutta tavallisessa elämässä hän esiintyi vakavana, toisinaan synkkänäkin. Lamartinen tavoin hän nauroi harvoin, ei tajunnut ollenkaan koomillisuutta, ei voinut sietää pilapiirroksia, ja Rabelais ei miellyttänyt häntä enempää kuin La Fontainekaan. Eräänlaiseen runolliseen alakuloisuuteen verhoutuneena hän oli vuosisatansa oikea lapsi; hänessä oli sen henki ja taipumukset. Hänen hiuksensa ja vaatetuksensa olivat sopusoinnussa romanttisen ajan hengettären kanssa. Tämän sukupolven miesten hapset liehuivat hajallaan. Tuon epäjärjestyksen aiheutti epäilemättä taitavasti käytelty harja, mutta siitä huolimatta heidän hiuksensa näyttivät aina olevan alttiina rajuilman ravisteluille ja pohjatuulen tuiverruksille. Niin koruton kuin isäni muuten olikin, hän sai kuitenkin osansa hapsien hajallisuudesta ja alakuloisuudesta.

Sovittautuessani hänen mukaisekseen minä muutuin pessimistiseksi ja iloiseksi hänen ollessaan optimistinen ja alakuloinen. Minä vastustin häntä vaistomaisesti joka asiassa. Hän, kuten yleensäkin romantikot, piti epäselvästä ja epämääräisestä. Minä puolestani aloin rakastua klassillisen taiteen hienoon järkeen ja kauniiseen järjestykseen. Vuosien varrella nämä vastakohdat korostuivat tehden kanssakäymisemme hieman hankalaksi kumminkaan muuttamatta keskinäisiä tunteitamme. Minä saan niinmuodoin kiittää erinomaista isääni eräistä hyvistä ominaisuuksistani ja monista puutoksistani.

Vaikka äidilläni ei ollut runsaasti maitoa, hän halusi kiihkeästi saada minua ruokkia. Siihen hänet valtuutti vanha Fournier, Jean-Jacquesin oppilas. Äiti imetti minua riemumielin. Se oli terveydelleni suureksi hyödyksi, ja minulla olisi syytä onnitella itseäni sen johdosta, jos äidinmaito siirtäisi lapseen sielullisiakin ominaisuuksia, kuten monet väittävät.

Äidilläni oli viehättävä mieli, kaunis ja jalo sielu ja vaikea luonne. Ollen liian herkkätunteinen, liian hellä, liian altis mielenliikutuksille voidakseen löytää rauhaansa omasta itsestään, hän sanoi saavansa uskonnosta onnellista lepoa. Vaikka esiintyikin ulkonaisissa menoissa pidättyvänä, hän oli kuitenkin hartaan uskonnollinen. Totuuden nimessä minun on tunnustaminen, ettei hän uskonut helvetin olemassaoloa. Hän ei kumminkaan osoittanut itsepintaisuutta eikä ilkeyttä, koska abbé Moinier, hänen rippi-isänsä, ei kieltänyt häneltä sakramenttejä. Äitini oli hilpeyteen taipuva, mutta iloton lapsuus, sitten taloushuolet ja intohimoiseksi kehittyneen äidinrakkauden murheet synkensivät hänen luonnettaan ja häiritsivät hänen luonnostaan hyvää terveyttään. Hän himmensi lapsuusaikaani synkkämielisyyden kohtauksilla ja itkunpuuskilla. Hänen minuun kohdistamansa hellyys kerrassaan hämmensi hänen järkeänsä, joka toimi muuten kaikissa asioissa selvänä ja varmana. Hän olisi mieluimmin nähnyt minun pysyvän aina pienenä, jotta olisi paremmin voinut puristaa minua poveansa vasten. Ja vaikka toivoikin minulle nerokkuutta, hän iloitsi siitä, että olin vailla ymmärrystä ja että hänen ymmärryksensä oli minulle tarpeellinen. Kaikki se, mikä soi minulle hieman riippumattomuutta ja vapautta, oli hänelle vastenmielistä. Hän kuvitteli hurjan kauhun vallassa niitä vaaroja, joihin voin joutua, kun hän ei ollut luonani, ja joka kerta, kun palasin hieman pitemmältä kävelyretkeltä, hän oli minua odottamassa kuumeisin päin ja harhailevin katsein. Hän liioitteli määrättömästi minun hyviä ominaisuuksiani ja ilmaisi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa haltioitumistaan, joka tuntui minusta kiusalliselta; ansaitsemattoman tunnustuksen ilmaukset näet ovat aina vaikuttaneet minuun julman nöyryytyksen tavoin. Mutta pahinta oli, että äitirukkani suurenteli samassa suhteessa vikojani ja puutoksiani. Hän ei milloinkaan minua rangaissut niiden vuoksi, mutta moitti minua niistä niin tuskaisin äänenpainoin, että sydämeni oli pakahtua. Monet kerrat oli hänen vapaassa vallassaan saada minut uskomaan itseni suureksi syntiseksi, ja minä olisin hänen tähtensä muuttunut ylen arastelevaksi, ellen olisi jo varhain sommitellut omaa käytäntöä varten suvaitsevaisia moraalisia periaatteita. En ole sitä seikkaa suinkaan valitellut, vaan päinvastoin olen itseäni sen johdosta aina onnitellut. Ainoastaan ne, jotka suhtautuvat lempeästi omaan itseensä, kohtelevat toisiakin lempeästi.

Kastetoimitukseni paikkana oli Saint-Germain-des-Près, missä minua piteli ristimaljan yläpuolella kummitäti, joka oli keijukainen. Ihmisten keskuudessa hänen nimenään oli Marcelle, hän oli kaunis kuin päivä ja oli ottanut miehekseen Dupont-nimeä tottelevan apinan, johon oli hullaantunut, kuten keijukaiset yleensäkin hullaantuvat apinoihin. Hän toi sallimuksen lahjat kätkyeni luo ja lähti sitten aivan pian merten taa kuvatuksensa keralla. Minä näin hänet ohimennen nuoruusikäni alussa, ja hän oli kuin Didon haavoittunut varjo myrttimetsässä tai kuin kuutamon säde metsäaukeamassa. Se oli pelkkä välkähdys, mutta muisteloni on yhä täynnä värejä ja tuoksuja. Kummisetäni, herra Pierre Danquin, on jättänyt mieleeni tavallisempia muistoja. Minä näen hänet vieläkin, lyhyen vantteran miehen, jonka harmaat hiukset olivat ihan kiharaiset, posket pulleat ja painavat ja kultasankaisten takaa vilkkuva katse lempeä ja hieno. Hänen vatsaansa à la Grimod de La Reynière peittivät kauniit kukikkaat silkkiliivit, rouva Danquinin omin käsin kirjaelemat. Hän käytti suurta mustaa silkkikaulaliinaa, joka kiersi hänen kaulansa seitsemään kertaan, ja paidankaulus ympäröi hänen kukoistavia kasvojansa kuin kukkavihkoa. Hän oli nähnyt Napoleonin Lyonissa 1815; hän kuului vapaamieliseen puolueeseen ja harrasti geologiaa.

Erään monien toisten tavoin Seinen rantakadulle päätyvän kadun varrella, missä syntyi lapsi, joka ei vielä nytkään, pitkien aikojen kuluttua, tiedä, tekikö oikein vai väärin tullessaan tähän maailmaan, niiden lukemattomien inhimillisten olentojen joukossa, jotka siellä elivät huomaamatonta elämäänsä, suurikalloinen mies, pää karu ja kalju kuin Bretagnen graniittilohkare, syvällä suippokaarionkeloissaan asuvat silmät, jotka muinoin säihkyivät tulta, nyt vain heikosti valaistuina, juro, raihnas, ynseä vanhus, Chateaubriand, sammui ikävissään kuolemaan täytettyään vuosisatansa maineellansa.

Toisinaan kulki näitä samoja rantakatuja, Passyn kukkuloilta tullen, eräs vanha kävelijä, jonka kaljua päälakea reunustivat pitkät valkoiset hiukset ja jolla oli näppyläiset posket, ruusu napinlävessä ja hymy huulilla, ukkorahjus, jonka hahmo oli yhtä plebeijinen kuin ensinmainitun aristokraattinen. Ja ohikulkijat pysähtyivät katselemaan kansanomaista lauluseppoa.

Chateaubriand, katolinen ja monarkisti, Béranger, Napoleonin kannattaja, tasavaltalainen ja vapaa-ajattelija, siinä ne molemmat 'merkit', joiden alla minä synnyin.

II

VARHAISIMMAT AJAT

Vanhimpana muistonani on pitkäkarvainen, leveälierinen ja viheriällä silkillä sisustettu silinterihattu, jonka hallavan vuorinahkan yläreuna oli leikattu kielekkeille ja muistutti sulkeutuvan kukan terälehtiä, jotka eivät kumminkaan olleet ihan umpeutuneet, vaan jättivät ympyränmuotoisesta aukosta näkymään vuorinahkan ja vaakunalla koristetun hatunpohjan väliin pistetyn punaisen silkkinenäliinan. Saliin astui vanha, ihan valkohapsinen herra kädessään tuo hattu, josta hän nähteni veti esiin silkkisen, nuuskan tahriman nenäliinan, joka levitettynä tarjosi katseltavaksi Vendômepylvään taustalle kuvatun, harmaaseen asetakkiin puetun Napoleonin. Sitten vanha herra otti hatun pohjasta pienen kuivan leivoksen, jonka kohotti hitaasti päänsä yläpuolelle, pienen pyöreän ja litteän leivoksen, jonka toinen puoli oli kiiltävä ja uurteinen. Minä kohotin käteni tarttuakseni siihen; mutta vanha herra antoi sen minulle vasta mielin määrin nautittuaan turhista ponnistuksistani ja pettyneiden toiveitteni aiheuttamista haikeista huokauksista. Sanalla sanoen: hän käytti minua huvinaan kuin pientä koiraa. Ja luulenpa, että sen huomattuani heti suutuin, koska tunsin kuuluvani siihen uskaliaaseen rotuun, joka vallitsee kaikkia eläimiä.

Noita leivoksia purressani tunsin suuni täyttyvän hiekkamaisella aineella, mutta hiekka muuttui aivan pian sokeripitoiseksi tahtaaksi, joka maistui sangen mieluisalta huolimatta siihen ylimääräisesti sekoittuvasta kirpeästä tupakantunnusta. Minä pidin tai luulin pitäväni niistä, kunnes havaitsin niiden olevan peräisin eräästä Rue de Seinen varrella sijaitsevasta vanhasta leipomosta, missä vanha vihertävä lasimalja oli niiden alakuloisena tyyssijana. Silloin ne alkoivat etoa mieltäni, ja minä en salannut asiaa vanhalta herralta, joka oli siitä kovin pahoillaan.

Myöhemmin olen saanut tietää, että vanhan herran nimi oli Morisson ja että hän oli palvellut esikuntalääkärinä Englannin armeijassa 1815.

Kun Waterloon taistelun jälkeen upseerien pöydässä valiteltiin huomattavien henkilöiden kaatumista, virkkoi Morisson:

— Hyvät herrat, te unohdatte erään kaatuneen, jonka kuolema on kaikkein valitettavin ja jota meidän tulee kaikkein katkerimmin surra.

Kaikki tiedustelemaan, kuka se vainaja oli.

— Yleneminen, hyvät herrat. Voittomme, joka päättää Napoleonin uran, lopettaa sodat, joissa olemme nopeasti ansainneet uusia arvoasteita. Yleneminen on saanut surmansa Waterloon luona. Itkekäämme sitä, hyvät herrat.

Herra Morisson pyysi eron virastaan ja muutti Parisiin, missä meni naimisiin ja harjoitti lääkärinammattia. Hän kuoli siellä koleraan vuonna 1848, samoin hänen puolisonsa.

Muistan myös, että näinä aikoina, jolloin vielä tepastelin pitäen lujasti kiinni esiliinankulmasta, jonka soi käytettäväkseni rouva Mathias, näin salissa ruskeapintaisen, tuuhealla poskiparralla varustetun miehen. Hän oli herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon, ja hän paikkasi liisteriin kastettua sivellintä käyttäen kukikasta viheriää seinäpaperia, joka suunnilleen kahden sormen leveydeltä haljenneena paljasti näkyviin aivan rikkinäisen karkean kankaan ja sen takaa kuumottavat synkeät syvyydet. Nuo seikat ilmenivät minulle erinomaisen kirkkaina ja ovat yhä vieläkin omituisen selväpiirteisinä muistissani, vaikka monet muut näinä varhaisimpina aikoina katseilleni tarjoutuneet näyt ovat häipyneet kerrassaan olemattomiin. En varmaankaan asiaa heti harkinnut, koska en ollut vielä ehtinyt siihen ikään, jona ihminen alkaa ajatella. Mutta vähän myöhemmin, neljännellä ikävuodellani, voimistuttuani henkisesti siinä määrin, että kykenin erehtymään, ja saatuani osakseni kasvatusta, jota ilmiöiden väärä tulkinta edellyttää, minä muodostin itselleni sellaisen käsityksen, että tuon kukikkaan seinäpaperin peittämän hurstin takana häilyi pimeässä tuntemattomia olentoja, toisenlaisia kuin ihmiset, linnut, kalat ja hyönteiset, epämääräisiä, viekkaita ja pahansuopain ajatusten elähdyttämiä. Ja valtasipa mieleni uteliaisuus ja pelkokin, kun lähestyin salissa Nantuan Simonin paikkaamaa halkeamaa, joka oli yhä näkyvissä. Viheriän seinäpaperin reunat eivät olleet liimautuneet aivan tarkoin, vaan niiden välistä pilkisti esiin kappale täytteeksi työnnettyä sanomalehtipaperia, joka ei hivellyt silmää, mutta oli erittäin arvokas, koska esti huoneeseen pääsemästä pimeyden henkiä, hämäriä ja tuhoisia kahden ulottuvaisuuden maailmaan kuuluvia olentoja.

Eräänä päivänä päivien joukossa (kuten sanovat itämaiset kertojat, joille aikamäärät ovat yhtä epäselvät kuin minulle), eräänä päivänä neljännen ikävuoteni päivien joukossa minä huomasin, että kukikas viheriä seinäpaperi oli pianon vieressä puhjennut tähdenmuotoisesti paljastaen näkyviin muutamia ristikkäin olevia hamppukankaan säikeitä mustassa reiässä, joka oli vieläkin pelottavampi kuin Nantuan Simonin paikkaama halkeama. Osoittaen jumalatonta uhmaa, joka oli Iapetoksen uskaliaan heimon arvoinen, minä vein silmäni tuon aukon suulle ja näin elävän pimentolan, joka sai hiukseni nousemaan pystyyn; sitten painoin siihen korvani ja kuulin kaameata pauhua jäätävän viiman hipoessa poskeani. Kaikki tuo vakaannutti uskoani, että seinäpaperien alla oli toinen maailma.

Minä vietin näinä aikoina kaksoiselämää. Päivällä oloni oli luonnollista ja aivan tavallista, toisinaan ikävystyttävääkin, mutta yöllä se muuttui yliluonnolliseksi ja kaameaksi. Pienen vuoteeni vaiheilla, johon äitini minut peitteli kauniilla käsillään, liikkui oudoin ja hurjin elein, mutta silti eräänlaista tahtia ja rytmiä noudattaen, pieniä muodottomia, kyttyräselkäisiä, käyriä olentoja puettuina erinomaisen vanhan muodin mukaisesti, sanalla sanoen sellaisina kuin niitä, kuten myöhemmin olen havainnut, on piirroksissaan esittänyt Callot. En ollut varmaankaan niitä uudestaan keksinyt. Se seikka, että läheisyydessämme asusti rouva Letord, vaskipiirrosten myyjä, joka levitti hallussaan olevia teoksia yleisön nähtäviin niillä main, missä nykyjään sijaitsee Kaunotaiteiden koulun rakennus, selittää tuon yhteensattuman. Mielikuvitukseni epäilemättä vaikutti osaltaan varustaen yölliset ahdistelijani paistinvartailla, käsiruiskuilla, pienillä luudilla ja erinäisillä muilla talouskaluilla. Siitä huolimatta ne liikkuivat ohitseni erittäin juhlallisesti, nenät syyläin peittäminä ja pyöreillä silmälaseilla varustettuina pitäen muuten kovaa kiirettä, ikäänkuin eivät olisi minua ollenkaan huomanneet.

Eräänä iltana, lampun vielä palaessa, isäni lähestyi pientä sänkyäni ja silmäili minua, huulilla harvoin hymyilevien surunvoittoisten ihmisten hieno hymy. Minä olin jo unenhorroksessa, hän kutitti kämmenpohjaani ja laski kanssani hieman leikkiä, josta en ymmärtänyt muuta kuin nämä sanat: "Minä myyn sinulle lehmän." Kun en lehmää nähnyt, kysyin järkevästi:

— Isä, missä on se lehmä, jonka olet minulle myynyt?

Minä nukahdin ja näin jälleen isäni unessa. Tällä kertaa hänellä oli kämmenpohjassaan pieni punaisen- ja valkoisenkirjava lehmä, liikkuva ja elävä, niin elävä, että tunsin sen lämpimän hengityksen ja hieman navetanhajua. Monena yönä näin jälleen tuon punaisen- ja valkoisenkirjavan lehmän.

III

ALPHONSINE

Alphonsine Dusuel, seitsemän vuotta minua vanhempi, oli laihanlainen ja kivulloinen; hänen hiuksensa olivat tahmeat ja kasvot kesakkoiset. Ellen pahoin erehdy, olivat juuri nämä viat maailman silmissä hänen pahimpansa. Minä opin tuntemaan hänessä toisia lievempiä, esimerkiksi ulkokultaisuuden ja ilkeyden, jotka ilmenivät hänessä kerrassaan viehättävän luontevina.

Eräänä päivänä, kun rakas äitini kävellytti minua rantakadulla, me kohtasimme rouva Dusuelin ja hänen tyttärensä. Pysähdyttiin, ja rouvat pääsivät juttusille.

— Siinäpä sydänkäpynen! Kuinka oletkaan soma! huudahti nuori Alphonsine syleillen minua.

Vaikka en ollutkaan siihen aikaan niin älykäs kuin koira tai kissa, olin sentään minäkin kotieläin ja pidin heidän tavallaan kiitoksesta, jota villit eläimet halveksivat. Saattaen ihastuksellaan molemmat äidit liikutuksen valtaan nuori Alphonsine kohotti minut maasta, puristi poveansa vasten ja suuteli minua kerran toisensa jälkeen, yhä ylistäen somuuttani. Ja samalla hän pisteli neulalla pohkeitani.

Minä aloin riuhtoa, takoa Alphonsineä nyrkein ja jaloin, parkua ja vuodattaa kyyneliä.

Sen nähdessään rouva Dusuel ilmaisi katseellaan ja vaikenemisellaan hämmästystä ja harmia. Äitini katseli minua murheellisesti, ihmetteli, kuinka oli voinut synnyttää maailmaan niin epäinhimillisen lapsen, ja vuoroin syytti taivasta tuosta ansaitsemattomasta onnettomuudesta, vuoroin syytti itseänsä siitä, että oli sen virheillänsä ansainnut. Hän seisoi kerrassaan sanattomana ja hämmentyneenä minun pahanelkisyyteni salaisuuden edessä. Minä en kuitenkaan voinut asiaa hänelle selittää, kun en kyennyt puhumaan. Ne muutamat sanat, jotka sain sopertaneeksi, eivät minua tässä tilassa mitenkään auttaneet. Jaloillani seisten minä yhä huohotin ja itkin, ja nuori Alphonsine kumartui puoleeni; pyyhki poskiani, suostutteli ja puolusteli minua:

— Hän on kovin pieni! Älkää toruko häntä, rouva Nozière. Se surettaisi minua. Minä pidän hänestä sanomattomasti.

Alphonsine ei tyytynyt yhteen kertaan: hän syleili minua kumartuneena kymmenet kerrat tuikaten aina neulan pohjelihoihini.

Myöhemmin, kun kykenin puhumaan, saivat tuon kavaluuden tietää äitini ja rouva Mathias, joka minua hoiti. Mutta minua ei uskottu; väitettiin, että panettelin viatonta siten lieventääkseni omaa syyllisyyttäni.

Minä olen jo aikoja sitten antanut nuorelle Alphonsinelle anteeksi hänen julmuutensa, jopa hänen rasvantahmeat hiuksensakin. Eikä siinä kyllin: olen hänelle kiitollinen, koska hän melkoisesti edisti kaksivuotiaan perehtymistä ihmisluontoon.

IV

PIKKU PIETARI MAINITAAN SANOMALEHDESSÄ

Siitä lähtien, kun olen oppinut lukemaan, on sanomalehti salaperäisesti minua kiehtonut. Kun näin isäni levittelevän noita suuria lehtiä, jotka olivat pienten mustien merkkien peittämät, kun osia niistä luettiin ääneen ja kun noista merkeistä koitui ajatuksia, niin luulin olevani noitumista näkemässä. Tuosta ylen ohuesta ja hienoin viivoin peitetystä lehdestä, jonka merkit olivat minun silmissäni ihan merkityksettömät, urkeni ilmoille rikoksia, ankaroita onnettomuuksia, seikkailuja, juhlia; Napoleon Bonaparte karkasi Hamin linnoituksesta, Tom-Pouce puettiin kenraaliksi, laskiaishärkää Dagobertia kävelytettiin Parisissa, Praslinin herttuatar murhattiin! Kaikki tuo yhdessä ainoassa paperilehdessä ja vielä tuhat muuta asiaa, niiden joukossa vähemmän juhlallisia, jokapäiväisempiä, jotka ärsyttivät uteliaisuuttani: kaikki nuo herrat NN, jotka jakelivat iskuja tai saivat niitä, antautuivat ajoneuvojen murskattaviksi, putosivat katoilta tai veivät poliisikamariin kadulta löytämänsä rahakukkaron. Mistä kaikki nuo herrat NN, kun minä en nähnyt ainoatakaan? Minä yritin turhaan kuvata mieleeni herra N:ää. Minä tiedustelin, mikä se oikeastaan oli, mutta minulle ei annettu mitään tyydyttävää vastausta.

Noina etäisinä aikoina tuli taloon rouva Mathias auttamaan Mélanieta, jonka kanssa hän muuten eli sangen huonossa sovussa. Rouva Mathias, joka oli luonteeltaan vaikeakäänteinen, kiivas ja herkästi loukkaantuva, osoitti melkoista minuun kohdistuvaa mielenkiintoa. Hän oli keksinyt erinäisiä rakentavia ja moraalisia viekkauksia minua parantaakseen. Niinpä hän, lukiessaan sanomalehdestä sekalaisia uutisia, joissa kerrottiin muun muassa 'ilkeämielisyyden aiheuttamasta' tulipalosta ja 'herra Duchesnelle, päiväpalkkalaiselle sattuneesta onnettomuudesta, oli sieltä löytävinään eilistä käyttäytymistäni koskevan selonteon. Hän luki: 'Nuori Pietari Nozière käyttäytyi eilen Tuileriespalatsin puutarhassa ollessaan tottelemattomasti ja pikavihaisesti, mutta on nyttemmin luvannut luopua näistä rumista paheista.'

Järkeni oli kahden vuoden iällä kyllin kehittynyt estääkseni minua aivan helposti uskomasta tulleeni mainituksi sanomalehdissä samoinkuin herra Guizot tai herra Duchesne, päiväpalkkalainen. Minä huomasin, että rouva Mathias, joka tavaili kaikki nuo uutiset hieman soperrellen, mutta ei kovin usein sanaa toistaen, alkoi minua koskevaan tiedonantoon ehdittyään yhtäkkiä omituisesti epäröidä, ja päättelin sen nojalla, etteivät viimeksi mainitut olleetkaan sanomalehdestä luettavissa, vaan että hän ne keksi osoittaen riittämätöntä nokkeluutta. En niinmuodoin joutunut petetyksi, mutta vaikealta tuntui jäädä vaille lehtien maininnan suomaa kunniaa, ja minä sallin mieluummin asian jäädä epävarmaksi pyrkimättä toteamaan, että se oli selvää petosta.

V

VÄÄRÄN ARVOSTELMAN VAIKUTUKSET

Tämänkin tapahtuman löydän varhaisimpien aikojeni yöstä. Se on varsin vähäpätöinen, mutta kaikki alkuvaiheet ovat salaperäisyytensä vuoksi meille mielenkiintoiset, ja kun emme kykene saamaan selkoa inhimillisen ajatuksen aloittelusta, seurailemme huviksemme ainakin lapsen älyn heräämistä. Ja ellei lapsessa ilmene mitään eriskummallista eikä erinomaista, se on sitäkin arvokkaampi havainnonesine, koska edustaa yksinään lasten suurta joukkoa. Siitä syystä minä kerron tämän tarinan, mutta myöskin senvuoksi, että se minua itseäni kovin huvittaa.

Eräänä päivänä… tarkemmin en kykene aikaa määrittelemään, sillä tuon päivän sija aikojen järjestelmässä on häipynyt tietymättömiin eikä sitä voida enää milloinkaan määritellä… eräänä päivänä, sanon, palatessani kävelyltä Mélanien, vanhan hoitajattareni kanssa, minä astuin kuten ainakin äitini huoneeseen ja tunsin siellä hajun, jota en tuntenut ja jonka, kuten olen myöhemmin saanut selville, aiheutti hiilenhäkä. Se ei ollut ollenkaan kirpeä eikä tukehduttava, vaan hieno, luihu, etova, mutta ei kumminkaan minua mitenkään haitannut, koska minä hajuaistiin nähden muistutin pikemmin pientä Caire-koiraa kuin herra Roôert de Montesquiouta, tuoksujen runoilijaa. Samaan aikaan kuin tuo tuntematon tai pikemmin väärintuntemani haju kutitteli harjaantumattomia sieraimiani rakas äitini kysyi minulta, olinko käyttäytynyt sievästi kävelyretkellä, ja antoi sitten käteeni eräänlaisen smaragdinviheriän kasvinvarren, joka oli suunnilleen jälkiruokaveitsen terän pituinen, mutta paljoa vahvempi ja kokonaan sokeria kiiltelevä. Se näytti minusta ihmeelliseltä herkulta, tuntemattomuuden viehätyksen leimaamalta, en ollut vielä milloinkaan nähnyt mitään siihen verrattavaa.

— Maistahan, sanoi äitini, se on erittäin hyvää.

Se oli tosiaankin hyvää. Kun purin vartta, se hajautui sokerikuiduiksi, joiden maku oli erittäin miellyttävä ja paljoa hienompi kuin kaikkien aikaisemmin maistamieni makeisten ja sokerileivosten.

Tuo ylen makea kasvi sai minut ajattelemaan niiden seutujen hedelmiä, missä virtailevat viinimarjapurot karamellikallioiden välitse, vaikka totta puhuen uskoinkin sellaiseen luvattuun maahan yhtä vähän kuin Vergilius kreikkalaisten ihastelemiin Elysiumin vainioihin.

— Quamvis elysios miretur Graecia campos;
(Kenttiä Elysionin vaikk' ihannoipikin Hellas;)

mutta loihtuisat kuvitelmat ilahduttivat minua samoinkuin Vergiliusta, ja mieleni oli ihmettelyä tulvillaan, koska en tuntenut sitä menetelmää, jonka avulla sokerileipurit saavat enkelijuuren varren hyvänmakuiseksi. Tuo smaragdinviheriä maukas varsi näet oli vain kappale enkelijuurta, jonka oli lahjoittanut äidilleni rouva Caumont saatuaan Niortista kokonaisen laatikon.

Kun muutamia päiviä myöhemmin jälleen palasin Mélanien keralla kävelemästä ja tunsin äitini huoneessa omituisen imelän ja luihun hiilensavunhajun, johon olin tutustunut samalla kertaa kuin enkelijuureen, minä otaksuin sen olevan enkelijuuren hajun.

Minä suutelin äitiäni niinkuin pitikin. Hän kysyi, olinko hyvin huvitellut kävellessäni, ja minä vastasin myöntävästi; hän tiedusteli, enkö ollut kovin kiusannut Mélanieta, ja minä vastasin, etten ollut niin tehnyt. Siten täytettyäni kaikki pojan velvollisuudet minä odotin äitini antavan minulle kappaleen enkelijuurta. Mutta kun hän ryhtyi jälleen ompelukseensa eikä näyttänyt ollenkaan aikovan suorittaa odottamaani kaunista tekoa, päätin vaatia herkkuani. Sellainen menettely tuntui minusta kuitenkin vastenmieliseltä, niin herkkätunteinen olin. Äitini kohotti katseensa työstään, silmäili minua hieman hämmästyneenä ja sanoi, ettei hänellä sitä ollut.

Tahtomatta epäillä hänen lausuneen valhetta, kaikkein lievintäkään, minä otaksuin hänen laskevan leikkiä ja siirtävän haluni tyydyttämisen tuonnemmaksi, joko mielitekoani kiihdyttääkseen tai noudattaen vakavissa henkilöissä usein ilmenevää taipumusta nauttia koirain ja lasten kärsimättömyydestä.

Minä vaadin häneltä vaatimalla herkkuani. Hän sanoi vieläkin, ettei hänellä sitä ollut, ja puhui ilmeisesti ihan vilpittömästi. Aistieni todistukseen ja järkeni oivallukseen varmasti (valitettavasti!) luottaen minä vastasin arvelematta, että enkelijuurta täytyi huoneessa olla, koska sen haistoin.

Tieteiden historiassa on runsaasti sellaisten erehdysten esimerkkejä, ja ihmiskunnan suurimmat nerot ovat usein harhautuneet aivan samoin kuin pikku Nozière. Pikku Pietari oli otaksunut erääseen kappaleeseen kuuluvaksi ominaisuuden, joka todellisuudessa kuului erääseen toiseen kappaleeseen. Fysiikassa ja kemiassa on yhtä huonosti perusteltuja lakeja, joita kunnioitetaan ja tullaan kunnioittamaan, kunnes ne vihdoin viimein kumotaan.

Näitä seikkoja ei tullut ajatelleeksi rakas äitini, joka kohautti hartioitaan ja sanoi minua pieneksi hölmöksi. Minä jouduin ihan suunniltani ja selitin, etten ollut pieni hölmö ja että enkelijuurta oli olemassa, koska sen haistoin, ja ettei äiti menetellyt kauniisti valehdellessaan pienelle pojalleen. Tuon moitteen kuultuaan äitini katseli minua hämmästyneenä ja syvästi murheellisena. Tuo katse sai äkkiä minussa syntymään sen varman uskon, ettei rakas äitini ollut minua pettänyt ja ettei huoneessa ollut enkelijuurta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti sitä osoittivat.

Sydämeni oli niinmuodoin tällä kertaa valistanut järkeäni. Tekisi mieleni sen nojalla päätellä, että ihmisen tulee aina noudattaa sydämensä oivallusta. Siinä olisi tämän tarinan moraali, herkät sielut löytäisivät siitä iloa. Mutta totuus on lausuttava senkin uhalla, että voi herättää epämieluisia tunteita. Sydän erehtyy samoinkuin järki, sen erehdykset ovat aivan yhtä tuhoisat, ja niistä on vaikeampi vapautua, koska ne ovat makeat ja miellyttävät.

VI

NERON KOHTALONA ON KÄRSIÄ VÄÄRYYTTÄ

Neron kohtalona on kärsiä vääryyttä ja ylenkatsetta; minä jouduin aikaisin sen kokemaan. Neljän vuoden ikäisenä minä piirustelin innokkaasti, mutta en suinkaan kaikkia niitä esineitä, jotka tarjoutuivat katseltavikseni, vaan yksinomaan sotilaita. Toden tunnustaakseni en kuvannut heitä luonnon mukaan: luonto on monisyinen, ja sitä on vaikea jäljitellä. En piirtänyt niitä myöskään käyttäen malleina Epinalin kuvia, joita ostin maksaen viisi sentiimiä kappaleesta. Niissäkin oli vielä liian paljon viivoja, joiden sokkeloihin olisin eksynyt. Minä otin mallikseni näiden kuvien yksinkertaistuneet muistot. Minun sotilaillani oli ympyrä pääkoppana, viiva ruhona, kaksi viivaa käsivarsina ja kaksi jalkoina. Salamankaltaisesti murtunut viiva esitti kivääriä pistimineen, ja se oli erittäin ilmehikäs esitys. Shakoa minä en sovittanut päähän, vaan piirsin sen pään yläpuolelle osoittaakseni koko taituruuttani ja kuvatakseni seikkaperäisesti sekä pään että päähineen muotoa. Minä piirsin niitä suuret määrät tähän tyyliin, joka on kaikille lasten piirroksille ominainen. Ne olivat, jos niin tahdomme sanoa, luurankoja, vieläpä erittäin ylimalkaisia luurankojakin. Mutta sotilaani näyttivät minusta sellaisinaan sangen hyvin tehdyiltä. Minä piirsin ne lyijykynällä ylenmäärin kostuttaen piirrintäni, jotta se jättäisi selvää jälkeä. Mieluummin olisin piirustanut teräskynällä, mutta musteen käytteleminen oli tahrain pelosta minulta kielletty. Minä olin kuitenkin tyytyväinen teoksiini ja havaitsin itseni kyvykkääksi. Aivan pian oli asiani joutua itseäni ihmettelemään.

Eräänä iltana, muistettavana iltahetkenä, olin piirustamassa ruokasalin pöydän ääressä, jonka Mélanie oli vastikään korjannut. Oli talvi; lamppu, jota peitti viheriä varjostin, loi paperiini lämmintä valoa. Olin jo piirustanut viisi kuusi sotilasta käyttäen tavanomaista menetelmääni, jota vaivatta vallitsin. Yhtäkkiä, neronleimauksen valossa, sain päähäni, ettei käsiä ja jalkoja ollut kuvattava yhdellä ainoalla viivalla, vaan kahden yhdensuuntaisen piirron avulla. Siten sain syntymään pintavaikutelman, joka synnytti todellisuustunnun. Siinä oli itse elämä. Minä olin aivan ihastunut. Liikkuvia kuvapatsaitaan valmistaessaan ei Daidalos voinut olla kättensä työhön tyytyväisempi kuin minä. Olisin voinut kysyä itseltäni, olinko ensimmäinen, jonka oli onnistunut suorittaa niin kaunis temppu, ja enkö ollut jo aikaisemmin nähnyt sellaisia esimerkkejä. Mutta minä en tuota kysynyt. En kysynyt mitään, katselinhan vain teostani tylsästi tuijotellen, kieli suusta riippumassa ja silmät suurina. Mutta koska taiteilijan luontoon kuuluu halu asettaa teoksiaan ihmisten ihailtaviksi, minä lähestyin äitiäni, joka parhaillaan luki jotakin kirjaa, näytin hänelle paperiani ja huusin:

— Katso!

Havaitessani, ettei hän kohdistanut vähintäkään huomiota siihen, mitä hänelle näytin, minä laskin sotilaani hänen kirjansa lehdelle.

Äiti oli itse kärsivällisyys.

— Hyvä, hyvä, virkkoi hän minulle lempeästi, mutta äänessä sävy, joka osoitti, ettei hän riittävästi tajunnut vastikään kuvaantotaiteessa aiheuttamaani vallankumousta.

Minä toistin monet kerrat:

— Katso, äiti!

— Hyvä, hyvä, näenhän sen. Älä huoli minua häiritä.

— Ei, sinä et näe, äiti!

Minun teki mieli temmata hänen kädestään kirja, joka käänsi hänen huomionsa pois mestariteoksestani.

Hän kielsi minua koskemasta kirjaan likaisin käsin.

Minä huusin hänelle epätoivoisena:

— Etpähän näe, äiti!

Hän ei suvainnut mitään nähdä, vaan käski minua olemaan vaiti.

Sellaisen sokaistumisen ja sellaisen väärämielisyyden vimmastuttamana minä polin jalkaa, puhkesin kyyneliin ja revin kappaleiksi mestariteokseni.

— Onpa lapsi hermostunut! huokasi äitini.

Hän vei minut nukkumaan.

Minä olin kaikkein synkeimmän epätoivon uhrina. Ajateltakoon vain kohtaloani! Minä olin yhdellä iskulla edistänyt taiteita sanomattomasti, olin keksinyt ihmeellisen keinon esittää elämää, ja koko palkkani ja koko kunniani oli siinä, että minut lähetettiin makuulle!

Tuon vastoinkäymisen jälkeen minulle sattui pian toinen yhtä julma. Seikka oli seuraava. Äitini oli varsin nopeasti opettanut minut siedettävän hyvin kuvaamaan kirjaimia. Koska osasin hieman kirjoittaa, ajattelin, ettei mikään estänyt minua sepittämästä kokonaista teosta. Rakkaan äitini nähden minä ryhdyin sommittelemaan pientä teologista ja moraalista tutkielmaa. Minä aloitin näin: 'Mikä Jumala on…' ja kuljetin teokseni heti äitini nähtäväksi tiedustellakseni häneltä, oliko lauseparsi onnistunut. Äitini vastasi, että se oli hyvä, mutta että lauseen loppuun kuului kysymysmerkki. Minä kysyin, mikä se oli, kysymysmerkki.

— Se on merkki, joka osoittaa, että kysytään, tiedustellaan jotakin. Se kuuluu jokaisen kysymyslauseen loppuun. Sinun tulee kirjoittaa kysymysmerkki koska kysyt: 'Mikä on Jumala?'

Minun vastaukseni oli ylväs.

— Minä en sitä kysy. Minä tiedän sen.

— Kysythän, lapsukaiseni, kysyt.

Minä toistin parikymmentä kertaa, etten kysynyt, koska sen tiesin, ja kieltäydyin ehdottomasti kirjoittamasta tuota kysymysmerkkiä, joka minusta tuntui tietämättömyyden merkiltä.

Äitini moitti ankarasti itsepäisyyttäni ja sanoi, että olin typerä.

Kirjailijalle ominainen itserakkauteni joutui siitä kärsimään, ja minä lienen vastannut julkeasti, koska jouduin rangaistavaksi.

Olen ehtinyt paljon muuttua niistä ajoista; en enää kieltäydy kirjoittamasta kysymysmerkkiä kaikkiin niihin kohtiin, joihin niitä yleensä merkitään. Tekeepä melkein mieleni piirtää oikein suuria sellaisia koukeroita kaiken kirjoittamani, kaiken sanomani ja kaiken ajattelemani jälkeen. Jos äitirukkani vielä eläisi, hän kenties sanoisi, että nyt käytät niitä liian paljon.

VII

NAVARINO

Olin tuntenut kaiken ikäni rouva Laroquen, joka asui tyttärineen pienessä huoneistossa talomme pihan perällä. Hän oli vanha normandilainen rouva, keisarillisen kaartin kapteenin leski. Hänellä ei ollut enää hampaita, ja hänen pehmeät huulensa olivat painuneet ikenien väliin, mutta posket olivat pyöreät ja punaiset kuin hänen kotiseutunsa omenat. Koska en ollenkaan tajunnut luonnon epävakaisuutta ja olioiden katoavaisuutta, otaksuin hänen polveutuvan maailman varhaisimmilta ajoilta ja omistavan katoamattoman vanhuuden. Äitini huoneesta näkyi intiankrassin reunustama ikkuna, jossa rouva Laroquen papukaija keikkui orressaan laulellen rivoja ja isänmaallisia laulujansa. Se oli tuotu Länsi-Intiasta vuonna 1827 ja oli ristitty Ranskan ja Englannin laivaston Navarinon luona turkkilaisista saaman voiton muistoksi, josta saapui tieto Parisiin samana päivänä kuin papukaijakin sinne ehti. Otaksuttiin, ettei Navarino ollut Eurooppaan saapuessaan enää nuori. Ylen huomaavaisesti Navarinoansa kohteleva rouva Laroque sijoitti sen joka aamu ikkunaan, jotta vanhus voi nauttia pihamaan vaihtelevista näyistä. En tosiaankaan tiedä, mitä huvia tällä amerikkalaisella saattoi olla siitä, että näki Augusten pesevän herra Bellaguet'n ajoneuvoja tai isä Alexandren kitkevän kivityksen raoissa kasvavaa ruohoa. Missään tapauksessa sen pitkäaikainen maanpako ei näyttänyt sitä ollenkaan surettavan. Vaikka en väitäkään arvaavani sen ajatuksia, tekisi mieleni sanoa, että se nautti voimistaan; se oli epäilemättä merkillisen väkevä eläin. Saatuaan pieniin harmaisiin kynsiinsä puupalasen, se aivan kohta mursi sen murusiksi nokallaan.

Minä olen aina pitänyt eläimistä; mutta siihen aikaan ne herättivät minussa harrasta kunnioitusta ja eräänlaista uskonnollista pelonkauhua. Minä aavistelin, että niiden äly oli varmempi kuin minun ja että ne vaistosivat syvemmin luontoa. Villakoira Zerbin näytti ymmärtävän paljon sellaisia asioita, jotka jäivät minulta tajuamatta, ja minä otaksuin kauniin angorakissamme Sulttaani Mahmudin, joka tunsi lintujen kielen, omistavan salaperäiset luonnonlahjat ja kyvyn nähdä tulevaisuuteen. Kerran Louvressa käydessäni äitini näytti minulle egyptiläisissä saleissa kotieläimiä, jotka oli kiedottu nauhoihin ja sivelty hyvänhajuisilla tahtailla.

— Egyptiläiset, sanoi hän minulle, palvoivat niitä jumalinansa ja balsamoivat ne huolellisesti niiden kuoltua.

Minä en tiedä, mitä muinaiset egyptiläiset ajattelivat ibislinnusta ja kissoista, en tiedä, onko totta, kuten nykyjään väitetään, että eläimet ovat olleet ihmisten ensimmäisiä jumalia, mutta eipä puuttunut paljoa, etten pitänyt Sulttaani Mahmudia ja villakoira Zerbiniä yliluonnollisilla kyvyillä varustettuina olentoina. Erikoisen ihmeellisinä ne ilmenivät minulle siitä syystä, että näyttäytyivät minulle unessa ja juttelivat kanssani. Eräänä yönä näin unta, kuinka Zerbin raapi maata käpälillään ja kaivoi esiin hyasintinsipulin.

— Niin lepäävät pienet lapset maassa ennen syntymäänsä ja puhkeavat sitten ilmoille kuin kukat.

On siis selvää, että rakastin eläimiä, ihailin niiden viisautta ja esitin niille päivän kuluessa niin hartaita kysymyksiä, että ne tulivat yöllä luennoimaan minulle luonnonfilosofiaa. En suinkaan kieltänyt ystävyyttäni enkä kunnioitustani linnuiltakaan: minä olisin hellinyt Navarinoa kuin omaa isääni, olisin osoittanut vanhalle heimopäällikölle ylenmäärin arvonantoa ja huomaavaisuutta, olisin suostunut hänen kuuliaiseksi oppilaakseen, kunhan hän olisi siihen suostunut. Mutta hän ei sallinut minun edes katsella itseänsä. Minun lähestyessäni se kiikkui kärsimättömästi puolapuullansa, pöyhisti kaulahöyheniänsä, katseli minua tulta säihkyvin silmin, avasi uhkaavasti nokkansa ja näytti kieltänsä. Minun teki mieli tietää tuon vihamielisyyden syy. Rouva Laroque arveli sen aiheutuneen siitä, että minä pienenä tietämättömänä lapsena, osaamatta vielä kävelläkään, annoin kantaa itseni sen luo, vein pienet sormeni lähelle sen päätä tuikatakseni sitä silmiin, jotka kiilsivät kuin rubiinit, ja huusin vihlovasti harmistuneena siitä, etten saanut niitä käsiini. Rouva Laroque rakasti Navarinoansa ja yritti sitä puolustella. Mutta voiko uskoa niin syvää ja sitkeää vihankaunaa mahdolliseksi?

Olipa muuten Navarinon vihamielisyyden syynä mikä tahansa, tuo vihamielisyys tuntui minusta epäoikeutetulta ja julmalta. Minä halusin hartaasti päästä tuon pelottavan mahdin suosioon ja ajattelin, että lahjat voivat sen mieltä lauhduttaa ja että sokeri olisi sille sovelias uhrilahja. Äitini kiellosta huolimatta minä avasin ruokasalin kaapin ja valitsin sokeriastiasta suurimman ja kauneimman palan. Siihen aikaan näet sokeria ei vielä paloiteltu tehtaassa; emännät ostivat sokerinsa harkkoina, ja meidän vanha Mélaniemme, vasaraa ja vanhaa lohkeillutta ja varretonta veistä aseinaan käyttäen, särki harkon erisuuruisiksi palasiksi singahduttaen samalla ilmoille lukemattomia siruja niinkuin geologit iskevät kalliosta irti mineralogisia näytteitä. Sopii vielä lisätä, että sokeri oli silloin erittäin kallista. Mieli hyväntahtoisessa vireessä ja pidellen esiliinani taskuun piilottamaani lahjaa minä lähdin rouva Laroquen luo ja tapasin Navarinon ikkunassaan. Se kuori siinä välinpitämättömän näköisenä hampunsiemeniä. Minä pidin tilaisuutta otollisena ja ojensin sokeripalan vanhalle heimoruhtinaalle, mutta se ei huolinut uhrilahjastani. Se silmäili minua syrjäkarein kauan ja liikahtamatta, syöksyi sitten äkkiä sormeni kimppuun ja puri sitä. Veri virtasi.

Rouva Laroque on kertonut minulle kerran toisensa jälkeen, että minä veren nähdessäni parahdin kamalasti parkumaan, vuodatin runsaita kyyneliä ja kysyin, oliko se minulle kuolemaksi. En ole milloinkaan tahtonut tuota uskoa, mutta hänen sanoihinsa voi sittenkin sisältyä hieman totuutta. Hän tyynnytti minut ja kietoi sormeeni tukon.

Minä poistuin närkästyneenä, sydän täynnä vihan vimmaa. Siitä päivästä lähtien vallitsi Navarinon ja minun kesken auttamaton sota. Kohdatessamme toisemme minä aina solvasin ja ärsytin sitä, ja se raivostui — sitä tyydytystä se ei minulta milloinkaan evännyt. Toisinaan minä kutittelin sen kaulaa oljenkorrella, toisinaan heittelin sitä leipäpallosilla, ja se avasi kitansa ammolleen ja syyti kähein äänin käsittämättömiä uhkauksia. Rouva Laroque, joka tapansa mukaan oli villahametta kutomassa, tähyili minua nenäkakkulainsa yli, uhkasi puisella kudinvartaalla ja virkkoi:

— Kuulehan, Pierre, jätä eläin rauhaan. Tiedäthän, miten sinun jo kerran kävi. Jos jatkat, käy vielä pahemmin, usko minua.

Minä jätin nuo viisaat neuvot huomioonottamatta ja sain tilaisuuden sitä katua. Eräänä päivänä, kun pitelin pahoin sen ruokapurtiloa ja halpamaisesti sirottelin maissinjyviä, vanha heimoruhtinas syöksyi niskaani, kävi käsiksi tukkaani ja riipoi päätäni terävillä kynsillään. Jos ryöstävä kotka säikähdytti Ganymedes-poikasta ottaessaan sen hellästi samettisiin pitimiinsä, niin voidaan ymmärtää, kuinka minä kauhistuin, kun Navarino piteli minua rautaisissa pihdeissään. Minä huusin niin, että Seinen rannat raikuivat. Rouva Laroque siirsi syrjään iänikuisen kutimensa, irroitti amerikkalaisen saaliistaan ja kuljetti sen olkapäällään takaisin orrelle. Kaula ylpeyden paisuttamana ja hiussuortuvia ryöstösaaliina kynsissään Navarino loi minuun leimahtavin silmin voitonriemuisen katseen. Tappioni oli täydellinen, nöyryytykseni syvä.

Vähän aikaa myöhemmin, saapuessani keittiöömme, jonne minua alinomaa houkuttelivat tuhannet viehättävät asiat, minä tapasin siellä vanhan Mélaniemme, joka hienonsi veitsellä laudalle levittämäänsä persiljaa. Minä esitin erinäisiä tätä yrttiä koskevia kysymyksiä sen kirpeän tuoksun kutkuttaessa sieraimiani. Mélanie vastaili minulle kitsastelematta: hän kertoi persiljaa käytettävän lihamuhennoksiin ja käristetyn lihan höysteeksi ja selitti vihdoin sen olevan papukaijoille kuolettavaa myrkkyä. Tuon kuultuani minä sieppasin veitsen säästämän ruodin tuota tuhoavaa yrttiä ja vein sen ruusuhuoneeseen, missä mietiskelin yksin ja vaieten. Minä pitelin kädessäni Navarinon kuolemaa. Kauan itseni kanssa asiaa harkittuani lähdin ulos ja menin rouva Laroquen luo. Siellä minä näytin Navarinolle myrkyllistä yrttiä ja sanoin:

— Katsohan, tämä on persiljaa. Jos sekoittaisin nämä pienet viheriät ja kähärät lehdet hampun siemeniisi, niin sinä kuolisit ja minä olisin saanut kostaa. Mutta minäpä tahdonkin kostaa toisella tavalla. Minä kostan jättämällä sinut elämään.

Sanoin niin ja heitin tuhoisan yrtin ulos ikkunasta.

Siitä lähtien minä en enää Navarinoa kiusannut. En tahtonut tärvellä osoittamaani laupeutta. Meistä tuli ystävät.

VIII

KUINKA JO VARSIN VARHAIN KÄVI ILMI, ETTÄ MINULTA PUUTTUI LIIKEVAISTOA

Tämä tapahtui ennen helmikuun vallankumousta; ja varmaa on, etten ollut vielä neljän vuoden ikäinen. Mutta olinko kolmen vai puolenneljättä? Se seikka on minulle epävarma, ja moniin vuosiin ei ole enää ollut elossa ketään, joka olisi kyennyt asiaa selvittämään. Tähän epävarmuuteen täytyy tyytyä ja lohduttaa itseänsä sillä, että kansojen aikakirjoissa tavataan suurempia ja ikävämpiäkin epämääräisyyksiä. Ajantietoa ja maantiedettä on nimitetty historian molemmiksi silmiksi. Jos on niin laita, niin Saint-Maurin veljeskunnan benediktiineistä huolimatta, jotka ovat keksineet aikamäärien todentamistaiteen, historia on ainakin toissilmäinen. Ja tahdonpa lisätä, että se on sen vähäisin vika. Klio, runotar Klio on ryhdiltään vakava, jopa toisinaan ankarakin henkilö, jonka puhe opettaa (niin väitetään), kiintää, liikuttaa, huvittaa; sitä kuuntelisi mielellään päivän pitkän. Mutta käytyäni häntä uutterasti kuuntelemassa, olen huomannut, että hän liiankin usein osoittautui muistamattomaksi, turhamaiseksi, puolueelliseksi, tietämättömäksi ja valheelliseksi. Sellaisista puutoksista huolimatta olen häntä hellästi rakastanut ja rakastan yhä vielä. Siinä ovat ainoat minua tähän runottareen kiinnittävät siteet. Lapsuuteni, enempää kuin muukaan elämäni, ei tarjoa sille mitään säilytettävää. Minä en onneksi ole mikään historiallinen henkilö, ja tuo kopea Klio ei tule milloinkaan tutkimaan, olinko kolmannen ikävuoteni alussa, keskivaiheilla vai lopussa ilmaistessani luonnettani tavalla, joka vaikutti äitiini kerrassaan järkyttävästi.

Minä olin siihen aikaan erittäin tavallinen pieni poika, jonka ainoana erikoisuutena, ellen erehdy, oli se, ettei hän uskonut kaikkea, mitä hänelle sanottiin; ja suuntautuminen, joka ilmaisi tutkivaa henkeä, teki hänet epäsuotuisan arvostelun esineeksi, sillä kolmen tai puolenneljättä vuoden ikäinen lapsi ei yleensä saavuta tunnustusta kriitillisen mielensä nojalla.

Olisin voinut jättää pois kaikki nämä huomautukset, jotka eivät ollenkaan kuulu aloittamaani kertomukseen, eivät enempää kuin ajantieto, asioiden todentaminen tai runotar Klio. Kulkiessani tällaisia kiertoteitä, harhautuessani kauas kaartelemaan, en saavu milloinkaan perille; mutta ellen huvittele matkan varrella, jos kuljen tietäni ihan suoraan, saavun perille heti, ja asia on valmis silmänräpäyksessä. Ja se olisi vahinko, ainakin minulle, koska pidän kuljeksimisesta; en tiedä mitään mieluisampaa ja samalla hyödyllisempää. Kaikkien niiden koulujen joukossa, joita olen käynyt, on koulusta poisjäämisen ja vapaan vaeltelun koulu tuntunut minusta parhaalta, ja siitä minulla on ollut suurin hyöty. Se ei ole suinkaan pelkkää ajantuhlausta, ystäväiseni. Siinä voittaa aina jotakin. Jos pieni Punahilkka olisi kulkenut metsän läpi pähkinöitä poimimatta, niin susi ei olisi sitä syönyt; ja pikku Punahilkan onnellisin kohtalo, hyvän moraalin mukainen, on joutua suden suuhun.

Tuo ajatus johtaa meidät onnellisesti tämän kertomuksen aiheeseen. Aioin näet juuri teille sanoa, että neljännellä ikävuodellani, Louis-Philippe ensimmäisen, Ranskan kuninkaan, kahdeksantenatoista ja viimeisenä hallituksen vuotena, oli suurimpana ilonani huvikävely. Minua ei lähetetty pikku Punahilkan tavoin metsään. Minä olin valitettavasti vähemmän maalaismainen! Syntyneenä ja kasvaneena Parisin sydämessä, kauniin Malaquais-rantakadun varrella, minä en tietänyt mitään maaseudun iloista. Mutta kaupungissakin on omat viehätyksensä; rakas äitini talutteli minua pitkin katuja, joilla kajahtelivat lukemattomat äänet, hohtelivat heleät värit ja joita vilkastuttivat tulijat ja menijät, ja kun hänellä oli jokin ostos suoritettavana, hän vei minut kerallaan myymälöihin. Me emme olleet rikkaita, hän ei kuluttanut paljoa, mutta ne myymälät, joissa hän kävi, näyttivät minusta verrattoman avaroilta ja suurenmoisilta. Bon Marché, Louvre, Printemps ja Les Galeries eivät olleet vielä olemassa. Kaikkein suurimpien senlaatuisten liikkeiden ostajakuntana olivat perustuslaillisen kuningaskunnan viimeisinä vuosina yhden ainoan kaupunginkorttelin asukkaat. Äidilläni, joka kuului Saint-Germainin etukaupunkiin, oli käytettävinään Deux-Magots ja Petit Saint-Thomas.

Näistä kahdesta myymälästä, jotka sijaitsivat toinen Rue de Seinen, toinen Rue de Bacin varrella, on vain jälkimmäinen vielä olemassa, mutta ei enää nuorekkaassa soreudessaan, vaan julkisivua rumentavine jalopeurannaamoineen siinä määrin avartuneena ja muuttuneena, etten sitä enää tunne. 'Kahden apinan' talo on kadonnut, ja minä lienen ainoa elossaoleva muistamaan sitä suurta öljymaalausta, joka oli myymälän kilpenä ja esitti nuorta kiinalaisnaista kahden maanmiehensä seurassa. Minä vaistosin jo silloin herkästi naiskauneutta ja pidin ylen viehättävänä tuota nuorta kiinatarta korkealle kammattuine hiuksineen ja ohimokutreineen. Molemmista liehittelijöistä, heidän ryhdistään, katseistaan, eleistään ja tarkoituksistaan en tiedä mitään sanoa. Viettelemisen taide oli minulle silloin kerrassaan vieras.

Tämä myymälä näytti minusta suunnattoman suurelta ja aarteiden täyttämältä. Siellä minä lienen hankkinut sen loisteliaisiin taiteisiin kohdistuvan taipumukseni, joka on kehittynyt minussa erittäin voimakkaaksi ja josta en ole päässyt milloinkaan vapautumaan. Näkemäni kankaat, matot, kirjo-ompelukset, sulat, kukat saivat minut eräänlaisen hurmion valtaan, ja minä ihailin sydämestäni niitä kohteliaita herroja ja siroja neitejä, jotka hymyillen tarjoilivat näitä ihmeitä epäröiville ostajille. Kun eräs kauppapalvelija mittasi äitini ostamaa kangasta katosta riippuvaan messinkitankoon vaakasuorasti kiinnitetyllä metrimitalla, niin pidin hänen kohtaloaan suurenmoisena ja hänen elämäänsä loistoisana.

Ihailuni esineenä oli myöskin herra Augris, Rue de Bacin varrella asuva räätäli, joka koetti minulle valmistamiaan liivejä ja polvihousuja. Minusta olisi ollut mieluisampaa, jos hän olisi tehnyt minulle pitkät housut ja lievenutun, jollaisia näin herrasmiesten käyttävän, ja tuo halu kiihtyi erittäin ankaraksi vähän myöhemmin, kun luin Bouillyn kertomuksen eräästä onnettomasta pienestä pojasta, jonka otti luokseen eräs hyväätekevä ja kunnianarvoisa oppinut tehden hänet sihteerikseen ja pukien hänet vanhoihin vaatteisiinsa. Tämä Bouillyn kertomus sai minut ryhtymään mielettömään tekoon, josta kerron toiste. Taiteita ja ammatteja syvästi kunnioittaen minä ihailin herra Augrista, Rue de Bacin räätäliä, joka ei ollut mitenkään ihailtava, sillä hän leikkasi kankaat aivan nurinkurisesti. Hänen valmistamissaan vaatteissa minä totta puhuen näytin apinalta.

Rakas äitini osti hyvänä emäntänä itse taloustarpeensa: mausteet möi hänelle Courcelles, Rue Bonaparten varrella, kahvin Corcelet, Palais Royalissa, suklaan Debeauve ja Gallais, Rue des Saints-Pères. Lieneekö syynä ollut se, että herra Courcelles anteliaasti salli minun maistella kuivattuja luumujansa, tai se, että hän salli sokeriharkon kiteiden kimallella auringonvalossa, tai että hän sulavin ja rohkein kädenliikkein käänsi ylösalaisin ruukun, jossa oli viinimarjahyytelöä, siten osoittaakseen sen jähmeyttä, joka tapauksessa hänen vakuuttava viehättävyytensä ja kiistämättömät todistuksensa kerrassaan lumosivat minut. Olin melkein vihainen rakkaalle äidilleni, joka aina suhtautui epäillen tuon mainion ryytikauppiaan esimerkein valaistuihin vakuutteluihin. Vasta myöhemmin olen tullut tietämään, että rakkaan äitini epäily oli täysin oikeutettu.

Näen vieläkin Corcelet'n pienen ja matalan myymälän, jonka punapohjaiseen kilpeen oli kultaisin kirjaimin merkitty 'Gourmand' (Herkkusuu). Siitä uhosi hieno kahvintuoksu, ja siellä nähtiin jo siihen aikaan vanha maalaus, joka esitti isoisän aikaisen muodin mukaan puettua herkkusuuta. Hän istui pullojen täyttämän pöydän ääressä, edessään suunnaton pasteija ja koristeellinen ananas. Myöhemmin saamieni tietojen nojalla voin sanoa, että se oli Bouillyn maalaama Grimod de la Reynièren muotokuva. Minä astuin kunnioittavasti tähän taloon, joka minusta tuntui kuuluvan johonkin toiseen kauteen ja siirsi minut takaisinpäin aina directoire-aikaan asti. Corcelet'n kauppa-apulainen punnitsi ja palveli äänetönnä. Hänen koruttomuutensa, joka oli herra Courcellesin mahtipontisen käyttäytymisen nimenomainen vastakohta, vaikutti minuun, ja mahdollista on, että vanha ryytikauppiaan apulainen on ensimmäisenä perehdyttänyt minua hyvään makuun ja kohtuuteen.

Corcelet'n luota lähtiessäni minulla oli aina kahvinpapu, jota kulkiessani pureksin. Minä sanoin itselleni, että se maistui hyvältä, ja melkein niin uskoinkin. Sisimmässäni tosin tunsin sen maistuvan ihan inhottavalta, mutta en vielä kyennyt vetämään päivänvaloon sieluni syvyyksissä piileviä totuuksia. Vaikka Corcelet'n myymälä 'Gourmand'-kilpineen minua hyvin miellytti, oli minulle kuitenkin rakkaampi ja kaikkia muita mieluisampi se myymälä, jonka omistivat Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkijat. Se näytti minusta niin kauniilta, etten katsonut olevani kelvollinen käymään siihen sisälle, ellen ollut pyhävaatteissani, ja minä tarkastelin kynnyksellä rakkaan äitini vaatetusta saadakseni vakuuden siitä, että hän oli kyllin hieno. Ja eipä makuni ollutkaan aivan huono! Suklaaliike Debeauve ja Gallais, Ranskan kuninkaiden hovihankkija, on yhä vieläkin olemassa, ja sen komeus ei ole paljoakaan muuttunut. Voin niinmuodoin puhua siitä täyden tuntemuksen eikä vain epämääräisten muistojen nojalla. Se on erittäin muhkea; sen sisustus on peräisin restauration alkuvuosilta, jolloin tyyli ei ollut vielä muuttunut kovin raskaaksi; se on Percier'n ja Fontainen mallia. Nähdessäni nuo hieman kuivat, mutta hienot, puhtaat ja selvät motiivit, joudun murheellisena ajattelemaan, kuinka suuressa määrin maku on rappeutunut Ranskassa vuosisadan kuluessa. Kuinka kauas olemmekaan nykyjään joutuneet koristeellisesta empire-taiteesta, joka ei kumminkaan vedä läheskään vertoja Ludvig XVI:n ja directoire-ajan taiteelle! Tässä vanhassa myymälässä on ihasteltava ensinnäkin nimikilpeä, jonka kirjaimet ovat sopusuhtaiset ja selvät, holvikaarisia ikkunoita viuhkamaisine puitteineen, myymälän taka-alaa, joka pyöristyy pienen temppelin muotoiseksi, ja salin muotoa noudattavaa puoliympyrän muotoista myymäpöytää. En tiedä uneksinko, mutta uskon nähneeni siellä kuvastimissa vertauskuvia, jotka olisivat voineet ylistää yhtä hyvin Arcolea ja Lodia kuin kaakaokermaa ja mantelisuklaata. Sanalla sanoen: se kaikki osoittaa tyyliä, ilmaisee määrättyä luonnetta, siinä on jotakin tarkoitusta. Mitä tehdään nykyjään? On yhä vielä olemassa nerokkaita taiteilijoita, mutta koristeelliset taiteet ovat vaipuneet häpeälliseen rappiotilaan. Kolmannen tasavallan tyyli saa ajattelemaan kaipauksen tuntein Napoleon III:n aikaista, se puolestaan Louis-Philippen, se Kaarle X:n, se keisarivallan, se directoire-ajan ja viimeksimainittu vihdoin Ludvig XVI:n tyyliä. Viivojen ja suhteiden aisti on kerrassaan kadonnut. Niinpä iloitsenkin uuden taiteen tulosta epäilemättä vähemmän sen vuoksi, mitä se luo, kuin sen vuoksi, mitä se hävittää.

Tarvitseeko minun sanoa, etten kolmen tai neljän vuoden ikäisenä hautonut mielessäni koristetaiteeseen kohdistuvia mietteitä? Mutta kun astuin Debeauve ja Gallais'n myymälään, luulin saapuvani keijukaisten kartanoon. Harha-aistimustani vahvisti vielä se, että näin siellä mustapukuisia, kiiltävätukkaisia kauniita nuoria naisia istumassa puoliympyränmuotoisen myymäpöydän takana, suloa ja juhlallisuutta uhkuen. Heidän keskellään sijaitsi lempeänä ja vakaana iäkäs nainen, joka kirjoitti luetteloita suuren pulpetin ääressä ja käsitteli rahakappaleita ja pankinseteleitä. Kohta tulee käymään ilmi, etten riittävässä määrässä oivaltanut tuon kunnianarvoisen naisen suorittamia toimia. Hänen rinnallaan askarteli tumma- ja vaaleatukkaisia nuoria tyttöjä, joista toiset käärivät suklaalevyjä ohueen hopeanhohtoiseen paperiin, toiset kietoivat samoja levyjä kaksitellen kuvalliseen paperiin sulkien nämä kuoret vahalla, jota lämmittivät pienen läkkilampun liekissä. He suorittivat nuo tehtävät erittäin taitavasti ja niin nopeasti, että näytti kuin he olisivat siinä työskennelleet ilokseen. Nyt ajattelen, etteivät he varmaankaan työskennelleet siinä pelkäksi huvikseen. Silloin minä voin erehtyä, koska yleensäkin taivuin käsittämään kaikki työt ajanvietteeksi. Joka tapauksessa on varmaa, että oli nautinto nähdä noiden nuorten tyttöjen sormien käämeinä kääntelehtivän.

Äidin tehtyä ostoksensa otti tämä viisaiden neitsyiden seuran johtajana oleva arvokas nainen vieressään sijaitsevasta kristallimaljasta suklaapastillin ja ojensi sen minulle heikosti hymyillen. Ja tämä juhlallinen lahja sai minut enemmän kuin mikään muu rakastamaan ja ihailemaan herrojen Debeauven ja Gallais'n, Ranskan kuninkaiden hovihankkijain liikettä. Koska myymälät minua miellyttivät, oli varsin luonnollista, että kotiin palattuani yritin leikeissäni jäljitellä niitä kohtauksia, joita olin nähnyt äitini tehdessä ostoksiaan. Niinpä olinkin kotona, yksikseni ja kenenkään tietämättä, vuorotellen räätäli, ryytikauppias, uutuuksien myyjä, vieläpä enemmittä vaikeuksitta myöskin muotikauppias ja suklaan myyjätär. Eräänä iltana minä sitten yritin siinä pienessä kamarissa, jonka seiniä peittivät ruusunkukin kaunistetut paperit ja jossa äitini istui ompeluksineen, jäljitellä tavallista huolellisemmin Debeauve ja Gallais'n liikkeen kauniita neitosia. Hankittuani itselleni mahdollisimman suuren määrän suklaanpalasia, paperikappaleita, vieläpä niitä metallimaisia levyjäkin, joita suurisanaisesti nimitin hopeapaperiksi ja jotka totta puhuen olivat sangen rypistyneitä, minä sijoituin tätini Chaussonin lahjoittamaan pieneen tuoliini moleskinilla päällystetyn jakkaran luo, joka minun silmissäni edusti Rue des Saints-Pèresin myymälän hienoa puoliympyrää. Koska olin ainoa lapsi, tottunut leikkimään yksin ja aina johonkin haaveeseen vaipunut, koska siis elin usein unien maailmassa, minun ei ollut vaikea kuvitella mieleeni myymälää, sen kattopaneelia, lasikaappeja, vertauskuvin kaunistettuja seinäkuvastimia, vieläpä saapuvia ostajiakin, naisia, lapsia ja vanhuksia, siinä määrin minulla oli kyky herättää mielin määrin näkyviini tapahtumia ja henkilöitä. Minun ei ollut ollenkaan vaikea edustaa ihan yksinäni neitejä, kaikkia suklaatinmyyjättäriä ja kunnianarvoista naishenkilöä, joka piti luetteloa ja käytteli rahoja. Taiallinen kykyni oli ihan rajaton ja verrattomasti suurempi kuin niiden Thessalian noitien, joista olen myöhemmin lukenut tutustuessani 'Kultaiseen aasiin'. Minä vaihdoin olemusta mielin määrin, kykenin pukeutumaan mitä oudoimpiin ja eriskummallisimpiin hahmoihin, muuttumaan loitsun nojalla kuninkaaksi, lohikäärmeeksi, paholaiseksi, keijukaiseksi… Mitä sanonkaan? Minä kykenin muuttumaan sotajoukoksi, virraksi, metsäksi, vuoreksi. Niinpä se, mitä tuona iltana kokeilin, olikin pelkkää leikintekoa eikä aiheuttanut vähintäkään vaikeutta. Minä siis käärin, sinetöin, palvelin lukematonta asiakaskuntaani, naisia, lapsia, vanhuksia. Tärkeyteni tunnossa (tuleeko minun se tunnustaa?) minä puhuin erittäin kuivakiskoisesti kuvitelluille tovereilleni, kiiruhtaen heitä, jos hidastelivat, ja paljastaen armotta heidän erehdyksensä. Mutta kun minun sitten oli paneuduttava iäkkääksi ja kunnianarvoiseksi, rahastoa vallitsevaksi naiseksi, havaitsin yhtäkkiä joutuvani pulaan. Asiain jouduttua tähän tilaan minä lähdin myymälästäni pyytämään äitiäni selittämään tuota kohtaa, joka oli jäänyt itselleni hämäräksi. Olin tosin nähnyt vanhan rouvan avaavan laatikkonsa ja liikuttelevan kulta- ja hopeakolikoita, mutta minulla ei ollut riittävän tarkkaa käsitystä hänen suorittamistaan toimista. Minä polvistuin äitini viereen, joka kirjaeli nenäliinaa istuen keinutuolissaan, ja kysyin häneltä:

— Kuulehan, äiti, kuka antaa rahaa myymälöissä, sekö, joka myy, vai sekö, joka ostaa?

Äitini katseli minua hämmästyneenä; hänen silmänsä suurenivat ja kulmakarvat kohosivat, ja hän hymyili minulle mitään vastaamatta. Sitten hän painui ajatuksiinsa. Samassa tuli huoneeseen isäni.

— Ystäväiseni, virkkoi hänelle äitini, tiedätkö, mitä Pierrot minulta vastikään kysyi?… Sitä et arvaa missään tapauksessa… Hän kysyi, antaako rahaa se, joka ostaa, vai se, joka myy.

— Pieni hupsu! virkkoi isäni.

Äitini lausui vakavasti, eräänlaisin levottomin ilmein:

— Se ei ole pelkkää lapsen typeryyttä, ystäväiseni; se on luonteenpiirre. Pierre ei tule milloinkaan käsittämään rahan arvoa.

Kelpo äitini oli saanut selville luontaisen taipumukseni ja aavistanut kohtaloni: hän lausui profeetalliset sanat. Minun ei ollut määrä oppia milloinkaan tuntemaan rahan arvoa. Sellainen olin puolenneljättä vuoden ikäisenä siinä pienessä huoneessa, jonka seiniä peittivät ruusunnupuin kaunistetut paperit, ja sellaisena olen säilynyt aina vanhuuteen saakka, joka on minulle kevyt, kuten kaikille niille sieluille, joita ei rasita ahneus eikä ylpeys. Ei, äiti, minä en ole milloinkaan oppinut tuntemaan rahan arvoa. En tunne sitä vielä nytkään tai paremmin sanoen tunnen sen liian hyvin. Minä tiedän, että raha on syynä kaikkiin niihin onnettomuuksiin, jotka ahdistavat säälimättömiä yhteisöjämme, joista kovin ylpeilemme. Tuo pieni poika, jonka tunnen omaksi itsekseni ja joka ei tietänyt, onko ostajan vai myyjän maksettava, johtaa yhtäkkiä mieleeni sen piippusepon, jonka meille kuvailee William Morris kauniissa profeetallisessa kertomuksessaan, sen nuhteettoman veistäjän, joka tulevaisuuden valtiossa tekee verrattoman kauniita piippuja, koska tekee niitä rakkauden vuoksi ja koska lahjoittaa ne eikä niitä myy.

IX

RUMPU

Elämä on kaipausta. Ja riippuen siitä, pidetäänkö kaipausta suloisena vai katkerana, elämä tuomitaan hyväksi tai pahaksi. Jokaisen asiana on ratkaista kysymys oman tunteensa nojalla. Järkeileminen on tässä tapauksessa turhaa; se jää metafyysikkojen asiaksi. Viiden vuoden ikäisenä minä kaipasin rumpua. Oliko tuo kaipaukseni suloinen vai katkera? Sitä en tiedä. Sanokaamme, että se oli katkera, koska johtui puutteesta, ja suloinen, koska osoitti mielikuvitukselleni kaivatun esineen.

Kaiken väärinkäsityksen välttymiseksi huomautan, että ikävöin itselleni rumpua ollenkaan toivomatta pääseväni rummunlyöjäksi. En välittänyt ollenkaan sen ammatin loistokkuudesta enempää kuin siihen liittyvistä vaaroistakaan. Vaikka olinkin ikäisekseni varsin hyvin perehtynyt Ranskan sotilaalliseen prameuteen, en ollut vielä kuullut kerrottavan nuoresta Barasta, joka kuoli painaen pärrytyspuikkojansa sydäntään vasten, enkä siitä viisitoistavuotiaasta rumpalista, joka Zürichin taistelussa sai kuulan käsivarteensa, mutta löi edelleen rumpuansa, sai ensimmäiseltä konsulilta eräässä dekadikatsastuksessa kunniapuikon ja syöksyi ensimmäisessä tarjoutuvassa tilaisuudessa surman suuhun ansaitakseen tuon kunnianosoituksen. Rauhan aikana kasvaneena minä en tuntenut muita rummunlyöjiä kuin ne kaksi kansalliskaartiin kuuluvaa, jotka vuoden ensimmäisenä päivänä toivat isälleni, toisen pataljoonan lääkärille, ja hänen puolisolleen värillisellä kuvalla koristetun onnittelukirjeen. Tuo kuva esitti ylenmäärin kaunistellen molempia rummunlyöjiä, jotka kauttaaltaan kullatussa salissa kunnioittavasti tervehtivät viheriään lievetakkiin puettua herraa ja vannehameeseen ja pitsireunuksiin puettua rouvaa. Todellisuudessa heillä oli virkut silmät ja isot viikset, ja heidän nenänsä hohtelivat punaisina. Isäni lahjoitti heille viiden frangin kolikon ja lähetti heidät juomaan lasin valkoviiniä, jota vanha Mélanie tarjosi heille keittiössä. He kulahduttivat lasin sisällön kerrallaan, maiskahduttivat kieltään ja pyyhkivät suunsa hihaansa. Vaikka eräänlainen rattoisa luonnepiirre heissä minua miellytti, he eivät kumminkaan herättäneet minussa minkäänlaista halua päästä heidän kaltaisekseen.

Ei, minä en tahtonut päästä rummuttajaksi; pikemmin halusin tulla kenraaliksi, ja jos kiihkeästi toivoelinkin itselleni rumpua ja mustia palikoita, oli syynä vain se, että liitin noihin esineisiin tuhansia sotaisia mielikuvia.

Siihen aikaan minua ei voitu moittia siitä, että pidin Kassandran vuodetta Akhilleun peistä parempana.

Minusta uhkui pelkkä ase-ilo ja taisteluhalu, verityöt riemastuttivat mieltäni, minusta olisi tullut sankari, jos sallimus, joka 'aatostamme haittaa, olisi sen sallinut. Se ei sitä sallinut. Jo seuraavana vuonna se suisti minut pois tältä kauniilta uralta ja innoitti minut rakastamaan nukkia. Vaikka minua senvuoksi pilkkailtiin, minä ostin niitä useita kappaleita säästörahoillani. Minä rakastin niitä kaikkia; eräs oli erikoinen suosikkini, ja kelpo äitini on sanonut, ettei se ollut kaunein. Mutta miksi riennänkään näin himmentämään neljännen ikävuoteni kunnianloistetta, sen aikakauden, jona rumpu oli kaipaukseni ainoana esineenä?

Koska en ollut luonnonlaadultani stoalainen, ilmaisin usein haluni sellaisille henkilöille, jotka kykenivät sen tyydyttämään. He eivät olleet mitään ymmärtävinään tai vastailivat minulle kerrassaan masentavalla tavalla.

— Tiedäthän, sanoi äitini, ettei isä siedä leluja, jotka pitävät melua.

Sitä, minkä äiti epäsi minulta aviollisen pieteetin nojalla, minä anelin täti Chaussonilta, joka ei ollenkaan pelännyt tuottaa isälleni ikävyyttä. Tuon seikan olin havainnut aivan oikein ja luotin siihen pyrkiessäni saavuttamaan kiihkeästi toivomaani esinettä. Mutta ylen säästeliäs täti Chausson antoi valitettavasti harvoin ja vähän.

— Mitä tekisitkään rummulla? kysyi hän minulta. Eikö sinulla ole riittävästi leluja? Onhan sinulla niitä kaapit täynnä. Minun aikoinani lapsia ei niin hemmoteltu; pienet kumppanini ja minä teimme nukkia lehdistä… Eikö sinulla ole kaunis Nooakin arkki?

Hän puhui siitä Nooakin arkista, jonka oli minulle lahjoittanut edellisenä uutenavuotena ja joka oli aluksi, se täytyy tunnustaa, näyttänyt minusta yliluonnolliselta asialta. Se sisälsi patriarkan perheineen ja parin kutakin luontokappaletta. Mutta perhoset olivat siinä norsuja suuremmat, mikä seikka ajan pitkään loukkasi suhdevaistoani, ja nyt, kun nelijalkaiset aiheuttamani tuhon vuoksi seisoivat vain kolmella jalalla ja Nooak oli kadottanut sauvansa, ei arkki enää minua lumonnut.

Eräänä päivänä, kun nuhaisena vietin aikaani kotosalla, yömyssy leuan alle sidottuna, valmistin itselleni rummun ja palikat kiviruukusta ja puulusikasta. Sen piti ilmaista melkoisen hyvin hollantilaista tyyliä ja Brouwerin ja Jan Steenin tunnesävyä. Minun makuni oli jalompi, ja kun vanha Mélanie närkästyneenä pelasti käsistäni voiastian ja kauhansa, minä olin jo ehtinyt niihin kyllästyä.

Suunnilleen niihin aikoihin isäni toi minulle eräänä iltana pienen maalatun biskviitin, jossa nähtiin Pierrot lyömässä isoa rumpua. En tiedä, ajatteliko hän kuvan voivan korvata todellisuutta vai tahtoiko pitää minua pilkkanaan. Hän hymyili kuten ainakin hieman alakuloisesti. Olipa miten hyvänsä, minä otin hänen lahjansa vastahakoisesti, ja tuo leivos, jonka koskettaminen tuntui kamalalta, alkoi minua äkkiä inhottaa.

En enää toivonutkaan saavani hartaiden toiveitteni esinettä, kun äitini eräänä kirkkaana kesäpäivänä aamiaisen jälkeen suuteli minua hellästi, kehoitti olemaan kiltti ja lähetti minut kävelylle vanhan Mélanien keralla ojennettuaan minulle harmaaseen paperiin käärityn lieriömäisen esineen.

Minä avasin käärön. Siinä oli rumpu. Äitini ei ollut enää huoneessa. Minä ripustin rakkaan soittimen olkapäälleni nuorasta, joka oli olkahihnan virassa, enkä kysynyt ollenkaan, mitä kohtalo vaatisi vastalahjaksi; uskoin näet siihen aikaan, että onnen lahjat tulevat ilmaiseksi. En ollut oppinut tuntemaan Herodotoksen taivaallista Nemesistä, ja tuntematon oli minulle myös tämä runoilijan ydinlauselma, jota olen myöhemmin monesti ajatellut:

Ikirikkumaton jumalilla on laki: ylen korkea lunnas, ken onnea haki.

Onnellisena ja ylpeänä, rumpu kupeellani, puikot käsissäni, minä syöksyin ulos ja marssin Mélanien edellä ankarasti pärryttäen. Minä kuljin rientoaskelin, varmasti uskoen vieväni joukkojani voittoon. Vaikka en tahtonut asiaa itselleni tunnustaa, minä sentään aavistelin, ettei rumpuni ollut kovin sointuisa ja ettei sen ääni kuulunut peninkulman piirissä. Huonosti jännitetty aasinnahka (jos se oli nahkaa; nyt sitä kovin epäilen) ei tosiaankaan ottanut kaikuakseen palikkaini alla, jotka olivat niin pienet ja kevyet, etten niitä tuntenut sormieni lomissa. Huomasin siinä äitini rauhallisen ja varovan luonnonlaadun ja hänen innokkaan pyrintönsä pitää kaikkia meluisia leluja loitolla asunnostamme. Hän oli jo karkoittanut pyssyt, pistoolit ja karabiinit, minun suureksi mielipahakseni, sillä minua hälinä ilahdutti ja paukahdukset saivat minut haltioihini. Kukaan ei tietenkään toivo itselleen äänetöntä soitinta; mutta innokas mieli korvaa kaikkea. Sydämeni leiske täytti korvani kunnian pauhulla. Minä kuvittelin rytmin, joka sai tuhansia ihmisiä astumaan tahdissa, kuvittelin pärrytyksiä, jotka loivat mieliin sankaruutta ja pelkoa. Minä kuvittelin Luxembourgin kukkivassa puutarhassa kolonnia, jotka etenivät katseenkantamattomiin rannattomalla tasangolla, kuvittelin hevosia, tykkejä, ampuma varavaunuja, jotka puhkoivat tiet kuopille, kiilteleviä kypäreitä mustine jouhikoristeineen, karvalakkeja, sulkia, tupsuja, töyhtöjä, peitsiä ja pistimiä.

Minä näin, tunsin, loin tuon kaikki. Ja luovassa työssäni läsnäolevaisena minä olin itse tuo kaikki, ihmiset, hevoset, tykit, ruutisäiliöt, tulenloimuinen taivas ja verinen maa. Kaiken tuon minä vedin ilmoille rummustani! Ja täti Chausson kysyi minulta, mitä rummulla tein!

Minä palasin kotiin, joka lepäsi hiljaisena. Huusin äitiä, mutta hän ei vastannut. Juoksin hänen huoneeseensa ja ruusunkukkasuojaan, mutta en nähnyt ketään. Lähdin isäni työhuoneeseen, mutta sekin oli tyhjä. Ainoastaan salin pöytäkellon päällä seisova Foyatier'n Spartacus vastasi rauhattomaan katseeseeni ikuisen närkästyksensä elein.

Minä huusin:

— Äiti! Missä olet, äiti?

Ja aloin itkeä.

Vanha Mélanie kertoi nyt minulle, että isäni ja äitini olivat lähteneet Rue du Bouloin diligenssillä Havreen, herra ja rouva Danquinin keralla, ja että he tulisivat viettämään siellä viikon päivät.

Tuo uutinen syöksi minut syvään epätoivoon. Nyt tiesin, mistä hinnasta kohtaloni oli suonut minulle rummun, käsitin, että äitini oli lahjoittanut minulle tuon lelun salatakseen minulta lähtönsä ja kääntääkseen ajatukseni toisaalle. Ja kun muistin, kuinka vakavin ja hieman surullisin äänin äitini oli sanonut minulle lähtiessään 'Ole kiltti!' ihmettelin, etten ollut mitään epäillyt. Minä ajattelin:

— Jos olisin tietänyt, olisin estänyt hänet lähtemästä.

Minä olin lohduton ja häpeissäni senkin vuoksi, että olin antanut pettää itseäni. Kuinka monien merkkien olisikaan pitänyt olla varoituksinani! Olin jo useita päiviä kuullut vanhempieni kuiskuttelevan, olin kuullut kaappien ovien kitisevän, olin nähnyt sängyissä liinavaatekasoja, huoneissa matka- ja käsilaukkuja. Erään matkalaukun kupera kansi oli rupisella ja paljaaksi hieroutuneella eläimennahalla peitetty, nahan yli kulkivat erittäin likaiset mustat puuvanteet, ja koko esine oli ruma. Minulle oli turhaan ilmennyt monenlaisia enteitä, joista koirapahanenkin olisi jo käynyt levottomaksi. Olin kuullut isäni sanovan, että Finette aavisti matkaanlähdön.

Asuntomme oli suuri ja kolea. Siinä vallitseva kamala hiljaisuus hyyti sydäntäni. Ja tyhjyyden täytteeksi oli Mélanie tosiaankin liian pieni: hänen poimumyssynsä kohosi tuskin päätäni korkeammalle. Minä rakastin Mélanieta, rakastin häntä lapsen-itsekkyyteni koko voimalla, mutta hän ei askarruttanut riittävästi mieltäni. Hänen puheensa tuntuivat minusta typeriltä. Harmaine hiuksineen ja köyryine selkineen hän näytti minusta minua itseäni lapsellisemmalta. Se ajatus, että oli elettävä kokonainen viikko yksin hänen seurassaan, sai minut epätoivoon.

Mélanie koki minua lohdutella, sanoi, että viikko kuluu pian, että äitini tuo minulle pienen laivan, jota voin uittaa Luxembourgin puiston altaassa, että isäni ja äitini kertoisivat minulle matkaseikkailujansa ja kuvailisivat Havren sataman niin hyvin, että luulisin olevani itse sitä näkemässä.

Tunnustaa täytyy, ettei tuo viimeksimainittu piirre ollutkaan huono, sillä satusepon kyyhkynen käyttelee juuri sitä lohduttaakseen hellää puolisoaan, jonka luota poistuu. Mutta minä en tahtonut tulla lohdutetuksi. Pidin sitä mahdottomana ja ajattelin, että sellainen menettely ei olisi kaunis.

Täti Chausson tuli kanssani aterioimaan. Minulla ei ollut mitään iloa siitä, että näin hänen kissapöllön-kasvonsa. Hän lausui minulle lohdutuksen sanoja, mutta ne maistuivat tähderuoalta samoinkuin kaikki, mitä hän tarjosi. Hän oli luonnostaan liian itara antaakseen runsasta, raikasta ja puhdasta lohdutusta. Pöydässä hän istuutui äitini sijalle karkoittaen siten rakkaan emoni istuimelta hänen huomaamattoman hohtelunsa, käsin koskemattoman varjonsa, näkymättömän kuvansa, sanalla sanoen kaiken sen, mitä rakastetuista poissaolevista jää heidän käyttelemiinsä esineisiin.

Tuo säädyttömyys sai minut vimman valtaan. Epätoivoissani minä kieltäydyin syömästä lientä ja ylpeilin tuosta kieltäytymisestäni. En tiedä, ajattelinko silloin, että Finette olisi sijassani menetellyt samoin; mutta jos ajattelin, niin se ei suinkaan tuntunut minusta nöyryyttävältä, koska tiesin eläinten olevan vaistoiltaan ja tunnoiltaan minua paljon etevämpiä. Äitini oli käskenyt tarjota lintupiirasta ja kermakastiketta, joiden oli arvellut hälventävän murhettani. Minä olin kieltäytynyt nauttimasta lientä; lintupiiraan ja kastikkeen minä hyväksyin löytäen niistä onnettomuudessani jonkinlaista lievikettä.

Päivällisen jälkeen täti Chausson neuvoi minua leikkimään Nooakin-arkillani. Tuo neuvo minua raivostutti. Minä vastasin mitä hävyttömimmin ja sinkosin sitäpaitsi aivan asiattomia syytöksiä Mélanieta vastaan, joka ei ollut koko pyhän elämänsä aikana ansainnut muuta kuin kiitosta.

Mélanie-rukka saattoi minut hellin huolin vuoteeseeni, pyyhki kyyneleni ja sijoitti telttasänkynsä huoneeseeni. Siitä huolimatta minä huomasin aivan kohta äitini poistumisen aiheuttamat kamalat vaikutukset. Voidakseen täysin käsittää, kuinka minun kävi, tulee muistaa, että näin joka ilta samassa huoneessa ennen uneen vaipumista joukon suuripäisiä, kyttyräselkäisiä, vääräsäärisiä, omituisen muodottomia pieniä ihmisiä, joilla oli päässä sulkahatut ja nenänvarrella valtavan suuret pyöreät silmälasit ja käsissä erilaisia soittimia, paistinvartaita, mandoliineja, kasareita, tiukurumpuja, sahoja, torvia ja kainalosauvoja, joista he houkuttelivat esiin ihmeellisiä ääniä tanssien samalla hullunkurisia tansseja. Heidän ilmaantumisensa tähän huoneeseen tänä hetkenä ei minua enää ihmetyttänyt: en tuntenut luonnonlakeja niin tarkoin, että olisin tietänyt ilmiön sotivan niitä vastaan. Ja kun ilmiö uudistui säännöllisesti joka ilta, minä en pitänyt sitä erinomaisena, mutta se pelotti minua, joskaan ei siinä määrin, että olisin huutanut. Kauhuani lievensi suuressa määrin se seikka, että huomasin noiden pienten soittoniekkojen pysyttelevän seinäpinnassa ollenkaan pyrkimättä vuoteeni läheisyyteen. Sellainen oli niiden tapa. Ne eivät näyttäneet minua huomaavankaan, ja minä pidätin henkeäni, jotten kiinnittäisi niiden huomiota. Heitä piti varmaan loitolla äidin hyvä vaikutus, ja vanha Mélanie ei suinkaan vallinnut yhtä hyvin näitä ilkeitä henkiä, sillä tänä kamalana yönä, Rue de Bouloin diligenssin kuljettaessa rakkaita vanhempiani kohti kaukaisia rantoja, nuo pienet soittoniekat huomasivat ensimmäisen kerran minun läsnäoloni. Eräs niistä, jolla oli puujalka ja laastari silmässä, osoitti minua sormellaan vierustoverilleen, kaikki kääntyivät minuun päin, toinen toisensa jälkeen, nostivat nokalleen suunnattoman suuret pyöreät silmälasit ja tarkastivat minua uteliaasti ja ilman vähintäkään hyväntahtoisuutta. Kaikki jäseneni alkoivat vapista. Mutta kun ne sitten lähestyivät vuodettani tanssien ja heiluttaen paistinvartaitaan, sahojaan ja kasareitaan ja kun eräs niistä, jolla oli nenä kuin klarinetti, suuntasi minua kohti suuren kaukoputken kokoisen käsiruiskun, niin minä kiljaisin kauhun jäätämänä:

— Äiti!

Vanha Mélanie kiiruhti luo. Hänet nähdessäni minä sulin kyyneliin.
Sitten nukahdin jälleen.

Herätessäni varpusten tirskutukseen olin unohtanut kaikki, murheellisen eron ja yksinäisyyteni. Mutta äitini heljät kasvot eivät kumartuneetkaan vuoteeni yli, hänen mustat hiuskiharansa eivät hyväilleet poskiani ja minä en saanut hengittää hänen aamuviitastaan uhoavaa iris-tuoksua. Vain vanhan Mélanien talviomenia muistuttavat posket, valtavan suuren myssyn ympäröiminä, ilmaantuivat näkyviin, ja minä näin tuon kelpo olennon yöröijyssä temppelien ja amorien kuvia. Ne oli painettu vaaleanpunaisina kellanharmaalle pohjalle, ja hän kantoi niitä kaikessa viattomuudessa. Tuo näky herätti jälleen tuskani. Minä harhailin koko aamupuhteen autiossa ja äänettömässä huoneistossa. Löydettyäni rumpuni ruokasalin tuolilta minä heitin sen raivoissani lattiaan ja poljin rikki korollani.

Myöhemmin, kun olin ehtinyt mieheksi, minun kenties teki toisinaan mieli jotakin samanlaista kuin tuo sointuva ja ontelo soitin, jota olin kovin kaivannut varhaisen lapsuuteni aikana — maineen harppulautaa ja yleisösuosion symbaaleita. Mutta tuntiessani sellaisen kaipauksen syntyvän ja liikkuvan mielessäni minä muistelin nelivuotiaan rumpua ja siitä maksamaani hintaa, ja silloin lakkasin heti ikävöimästä lahjoja, joita kohtalo ei suo meille ilmaiseksi.

Jean Racine on latinankielistä raamattuansa lukiessaan alleviivannut tämän kohdan: Et tribuit eis petitionem eorum. Ja hän on sen muistanut sijoittaessaan Arician suuhun nämä sanat, jotka saavat harkitsemattoman Theseun kalpenemaan:

Kavahda, herra, taivaan valtaa tuimaa, vihassaan kuuntelee se toivettasi huimaa; jos torjukaan ei luotaan uhrejasi, se kostaa lahjoillansa rikkomasi.

X

KIINTEÄSTI YHTEENLIITTYNYT TEATTERISEURUE

Kun niinä aikoina makasin valveilla vuoteessani joko jonkin sairauden vuoksi tai vain siitä syystä, että olin herännyt tavallista varhemmin, niin minua silmäili harmaa ja synkkä hahmo, laajat ja muodottomat kasvot, haamu, joka on tuskaa ja pelkoakin kaameampi: Ikävystyminen. Eikä vain ikävyys sellaisena kuin runoilijain laulelmissa, ei sellainen kaunis ja ylpeä, vihan ja rakkauden värittämä ikävyys, ei, vaan muuttumaton, syvä ikävystyminen, sisäinen sumuisuus, aistittavaksi muuttunut tyhjyys. Torjuakseni kaameata tulijaa minä kutsuin äitiäni tai Mélanieta, mutta he eivät valitettavasti tulleet tai jäivät vain hetkiseksi luokseni ja sanoivat minulle niinkuin mehiläinen rouva Desbordes-Valmoren pienelle pojalle:

… Minulla on kiire mennä…
… Ei aina naurun aika.

Ja äitini lisäsi:

— Kertailehan kertotauluasi, poikaseni, ajankuluksi.

Se oli äärimmäinen keino, johon en hevin voinut ryhtyä. Mieluummin kuvittelin matkaa maan ympäri ja erinomaisia seikkailuja. Jouduin haaksirikkoon ja saavutin uiden tiikerien ja jalopeurojen asuttaman maan rannikon. Voimallisen mielikuvituksen avulla tuo olisi riittänyt turvaamaan minut ikävystymiseltä. Pahaksi onneksi olivat minun nostattamani kuvat niin kalpeita ja heikkoja, etteivät kyenneet peittämään minulta huoneeni seinäpapereita enempää kuin pelkäämääni sumuhahmoakaan. Ajan mittaan asia onnistui minulle paremmin ja vihdoin osasin hankkia itselleni leposijallani miellyttävää ja henkevää huvitusta, josta kaikki sivistyneet kansat pitävät: minä esitin huvinäytelmää. Tuskin tarvinnee huomauttaa, ettei teatterini saavuttanut täydellisyyttänsä yhdellä iskulla. Kreikkalainen murhenäytelmä kehittyi Thespiin rattaista. Minä viritin virteni lyöden tahtia kädelläni: siinä oli odeionini alku. Epäilemättä sangen vaatimaton. Hyvänsuopa tuhkarokko piti minua vuoteessa suoden siten minulle hyvää tilaisuutta sen täydellistämiseen. Minä ohjasin viittä näyttelijää tai paremmin sanoen viittä luonnetta, sellaisia kuin italialaisessa komediassa. Ne olivat oikean käteni viisi sormea. Jokaisella oli oma nimensä ja omat piirteensä. Ja samoinkuin italialaisen näyttämön naamiot, joihin en omia näyttelijöitäni rohkene nimenomaan verrata, henkilöni säilyttivät nimensä esittämissään osissa, mikäli kappale ei pakottanut niitä muuttamaan, kuten oli laita esimerkiksi historiallisissa näytelmissä. Mutta oman luonteensa he säilyttivät aina muuttumattomana. Tahtomatta heitä imarrella, voin sanoa, etteivät he siinä suhteessa ole milloinkaan olleet uskottomat itselleen.

Peukalon nimi oli Rappart. Minkätähden? Sitä en tiedä. Turha on meidän toivoa voivamme kaikki selittää. Kaikkien asioiden perusteita ei käy määritteleminen. Rappart, lyhyt, leveä, tanakka ja tavattoman voimakas mies, oli sivistymätön henkilö, väkivaltainen, riidanhaluinen, juoppo, oikea Caliban, seppä, kantaja, muuttomies, maantierosvo, aina sen mukaan, mitä osaa kulloinkin näytteli; hän harjoitti pelkkää väkivaltaa ja julmuutta. Tarvittaessa hän esitti villien eläinten osaa, esiintyi sutena 'Pikku Punahilkassa' ja karhuna eräässä varsin somassa komediassa, jossa nähtiin, kuinka nuori paimentyttö yllätti nukkuvan mesikämmenen, sujutti renkaan sen turpaan ja vei sen vankinaan tanssimaan kuninkaan luo, joka heti nai paimentytön.

Etusormi, Mitoufle nimeltään, muodosti sekä moraalisessa että ruumiillisessa katsannossa Rappartin nimenomaisen vastakohdan. Mitoufle ei ollut joukon suurin eikä kauneinkaan, näyttipä hän vielä hieman muuttuneelta ja muodottomaltakin, koska oli joutunut liian nuorella iällä suorittamaan jotakin käsiammattia. Mutta Iiikkeittensä vilkkauteen ja älylliseen iskuvalmiuteen nähden hän oli paras näyttelijäni. Luontaisen jalomielisyytensä nojalla hän taipui välittömästi puolustamaan sorrettuja. Hänen pelkäämättömyytensä kiihtyi usein uhkarohkeudeksi, ja dramaturgi soi hänelle usein tilaisuutta tuon ominaisuuden harjoittamiseen. Tulipalon sattuessa ei ollut toista hänen vertaistaan, kun oli temmattava liekeistä lapsi ja jätettävä se äidilleen. Hänen ainoana vikanaan oli liiallinen vilkkaus; mutta se suotiin hänelle anteeksi tai paremmin: häntä rakastettiin senvuoksi sitäkin enemmän.

Ei miellyttäis' Akhilleus, jos oisi torkkuvampi.

Hienon, suoran, korkea- ja ylväsvartisen keskisormen onnekas ulkopinta sulki sisäänsä ritarillisen sielun. Hän oli kaikkein kuuluisimpien esivanhempien jälkeläinen ja nimeltä Dunois. Ja pelkäänpä nyt hyvinkin tietäväni minkätähden enkä epäile ollenkaan sitä, että äiti kultani oli siihen syypää. Äitini ei laulanut hyvin eikä laulanut kuin minun läsnäollessani. Hän lauloi:

Lähtiessään Syyriaan nuori kaunis Dunois rukoeli Maariaa siunaamahan tekojaan.

Hän lauloi vielä 'Levätkää, kelpo ritarit'. Ja vielä 'Huokaillen näin päivänkoiton'. Äiti kultani oli hullaantunut Hortense-kuningattaren romansseihin, jotka olivat siihen aikaan suuressa suosiossa.

Suokaa anteeksi pitkäveteisyyteni: minä esitän tässä kokonaista taidelaatua. Nimettömän sormen kanssa samastui eräs ylen kaunis nainen nimeltä Kastilian Blanka. Tuo oli kenties salanimi. Seurueen ainoana naishenkilönä hän näytteli äitien, puolisoiden ja rakastettujen osia. Nuori ja kaunis Dunois pelasti siveän ja vainotun monet kerrat mitä suurimmista vaaroista Mitouflen uutteralla ja epäitsekkäällä avustuksella. Hän nai usein Dunois'n, harvoin Mitouflen. Vielä eräs, ja seurueeni on täydellinen. Jeannot, pikkusormi, oli nuori viattomuutta uhkuva poika, josta tarpeen tullen tehtiin tyttö, esimerkiksi 'Pikku Punahilkkaa' esitettäessä. Ja luulenpa, että hän tytöksi muuttuessaan muuttui henkeväksikin.

Mainitsemiani tulkitsijoita varten valmistetut näytelmäkappaleet lähenivät commedia del artea sikäli, että minä sepitin niiden loimen ja näyttelijät improvisoivat vuoropuhelun noudattaen omaa luonnettansa ja tilanteen vaatimuksia. Ne eivät kuitenkaan ollenkaan muistuttaneet italialaisia farsseja eikä niitä markkinapiloja, joissa kiistelevät Harlekiini, Colombine ja alhaisia edunharrastuksia ja kehnoja intohimoja noudatteleva tohtori. Minun teokseni olivat jalompia, kuuluivat sankarilliseen lajiin, joka itse asiassa soveltuukin parhaiten viattomille ja yksinkertaisille olennoille. Minä olin lyyrillinen ja pateettinen, traagillinen ja erittäin traagillinen. Intohimojen kohotessa niihin korkeuksiin, jossa puhe mykistyy, laulettiin. Näissä näytelmissä oli koomillisiakin kohtauksia. Minä työskentelin tietämättäni Shakespearen menetelmän mukaan; paljoa vaikeampi minun olisikin ollut noudattaa Racinen järjestelmää. Minä en suinkaan kauhistunut kujeilua, niinkuin Lamartine. Kaukana siitä! Mutta komiikkani oli erittäin yksinkertaista, ja siihen ei sekaantunut ironiaa. Samat tilanteet toistuivat usein teatterissani. Minulla ei ollut rohkeutta siitä itseäni moittia: ne olivat ylen liikuttavia! Mieliaiheitani olivat vangiksijoutuneet prinsessat, joita urheat ritarit pelastelivat, varastetut lapset, jotka palautettiin äideilleen ja muut samanlaiset.

Minä kuljin kuitenkin toisiakin uria. Sepitin rakkausnäytelmiä, joihin sirottelin suuria kauneuksia. Sellaisista näytelmistä puuttui toimintaa ja varsinkin ratkaisua; nämä puutokset johtuivat puhtaasta sielustani, joka käsitti rakkauden olevan oma ja ainoa tarkoituksensa ja sisältönsä eikä niinmuodoin edellyttänyt sen vaativan minkäänlaista muuta tyydykettä. Se oli kaunista, mutta yksitoikkoista.

Minä käsittelin sotilaallisiakin aiheita enkä ollenkaan pelännyt käydä käsiksi Napoleonin epopeiaan, jonka poimin niiden vielä eloissaolevien suuren aikakauden henkilöiden huulilta, joita oli runsaasti kätkyeni ympärillä. Dunois esitti Napoleonin osaa, Kastilian Blanka oli Josephine (Marie-Louisea minä en tuntenut), Mitoufle krenatööri, Jeannot pikkuhuilunpuhaltaja; Rappart edusti englantilaisia, preussilaisia, itävaltalaisia ja venäläisiä, sanalla sanoen vihollista. Näine apukeinoineni minä kykenin saavuttamaan Austerlitzin, Jenan, Friedlandin ja Wagramin voitot ja marssimaan Wieniin ja Berliniin. Yleensä kappaletta ei esitetty kahteen kertaan. Minulla oli aina uusi näytelmä valmiina. Tuotteliaisuuteen nähden minä olin oikea Calderon.

Helppo on arvata, että tämä teatteri, jossa olin samalla kertaa johtaja, kirjailija, näyttelijäseurue ja katsomo, ei enää sallinut minun ikävystyä vuoteessani. Päinvastoin: minä oljentelin leposijallani mahdollisimman kauan ja keksin kaikenlaisia sairauksia, jottei olisi tarvinnut nousta. Äitini, jonka oli vaikea tuntea minua entisekseni, kysyi minulta, mistä tämä uusi laiskuus johtui. Tuntematta taidettani ja voimatta mitata neroni syvyyttä hän nimitti laiskuudeksi sitä, mikä oli toimintaa ja liikettä.

Tämä teatteri, joka saavutti korkeimman kukoistuksensa minun ollessani kuudennella ikävuodellani, joutui sitten äkkiä nopean rappeutumisen tilaan, jonka syyt minun on tässä esitettävä.

Kuuden vuoden iällä, kun minun oli pakko eräiden lievien kasvuhäiriöiden vuoksi pysytellä vuoteessa useita päiviä ja vieressäni, pienellä pöydällä, oli väri- ja nauhalaatikko, päätin käytellä saatavissani olevia keinoja kaunistaakseni teatteriani ja saattaakseni sen kuulumattoman täydellisyyden tilaan. Minä ryhdyin heti työhön ja suoritin kiihkein innoin kuumeisia keksintöjäni. En ollut milloinkaan huomannut, ettei näyttelijöilläni ollut kasvoja enempää kuin kananmunalla, ja kun tuo puutos nyt äkkiä minulle selvisi, tein niille silmät, nenät, suut, ja havaitessani, että he olivat alasti, puin heidät silkkiin ja kultaan. Sitten tuntui mielestäni välttämättömältä toimittaa heille päähineet, ja minä tein heille erimallisia hattuja tai myssyjä, mutta yleensä suippoperäisiä. Minä en viivytellyt maalauksellisten vaikutusten etsinnässä; minä suunnittelin näyttämön, maalasin koristeet, valmistin kaluston. Aivan liikutettuna minä sitten sepitin näytelmän, jonka nimi oli 'Pyhän haudan paroonit' ja jonka oli määrä yhdistää itä- ja länsimaat valtavaan draamalliseen toimintaan. Valitettavasti en saanut valmiiksi ensimmäistäkään näytöstä. Innoitus oli hyytynyt: henki ja liike, kaikki oli kadonnut. Intohimo oli tiessään, ja samoin elämä. Koruttomana oli teatterini verhoutunut kuvitelmien kaikkiin väreihin ja muotoihin. Ylellisyyden ilmaantuessa kuvitteellinen vaikutelma häipyi olemattomiin. Runottaret lensivät pois. Ne eivät palanneet. Millainen opetus! Taide on jätettävä jaloon alastomuuteensa. Pukujen rikkaus ja näyttämökoristeiden loisteliaisuus tukehduttavat draaman, joka ei kaipaa koristeekseen muuta kuin toiminnan ylevyyttä ja luonteiden totuutta.

XI

LIINANNÖYHTÄÄ

Minä en ollut vielä neljää vuotta täyttänyt, kun äitini eräänä aamuna nosti minut vuoteesta ja isä, kansalliskaartin puvussa, suuteli minua hellästi. Hänellä oli lakissaan kultainen kukko ja punainen pumpula. Rantakadulla rummutettiin kokoon, hevosten kaviot kapsoivat kivetyllä tiellä; toisinaan kuului ohikulkevien laulua ja hurjia huutoja ja etäistä ammunnan räiskettä. Isäni lähti ulos. Äiti astui ikkunan luo, kohotti musliiniuudinta ja nyyhkytti. Oli tapahtumassa vallankumous.

Helmikuun päivät ovat jättäneet mieleeni vain vähän muistoja. Katutaisteluiden kestäessä minua ei päästetty kertaakaan ulos. Ikkunamme olivat pihanpuolella, ja kadun tapahtumat olivat minusta sanomattoman salaperäiset. Kaikki talon asujamet veljeytyivät. Madame Caumont, kirjainkustantajan rouva, rouva Laroquen jo iäkäs tytär neiti Mathilde, ompelijatar neiti Cécile, erittäin hieno rouva Petitpas, kaunis rouva Moser, jonka kanssa ei tavallisissa oloissa seurusteltu, kokoontuivat iltapäivällä äitini luo ja nyhtivät liinannukkaa haavoittuneita varten, joiden lukumäärä lisääntyi hetki hetkeltä. Siihen aikaan oli kaikissa sairaaloissa tapana peittää haavat liinannöyhdällä, ja kukaan ei epäillyt tämän menetelmän erinomaisuutta, kunnes tapahtui lääkeopillinen kumous, joka poisti kosteat siteet. Naiset toivat kukin liinakäärönsä, istuutuivat ruokasalin pyöreän pöydän ympärille, repivät liinan kapeiksi nauhoiksi ja nyhtivät sen nöyhdäksi. Asiaa ajatellessaan joutuu ihmettelemään, että näillä perheenemännillä oli niin paljon vanhoja liinavaatteita. Rouva Petitpas luki tuomastaan lakanan kappaleesta äidinäitinsä nimen ja vuosiluvun 1745. Äiti oli samassa työssä kuin hänen vieraansa. Nuori Octave Caumont ja minä otimme mekin osaa tähän laupeudentyöhön, valvojanamme vanha Mélanie, joka nyhti kangasta karhein sormin hieman loitompana, kunnioittavan matkan päässä pöydästä. Minä puolestani suoritin tehtävääni innokkaasti, ja ylpeyttäni lisäsi jokainen irtinyhtämäni lanka. Mutta kun sitten havaitsin, että Octave Caumontin kasa oli suurempi kuin minun, niin itserakkauteni siitä kovin loukkaantui ja haavoittuneiden tilan lievittämistä tarkoittavan työn aiheuttama tyydytys väheni melkoisesti.

Tavan takaa tulivat uutisia tuomaan tuttavat henkilöt, herra Debas, lisänimeltään Nantuan Simon, ja herra Caumont, kustantaja.

Herra Caumont oli kansalliskaartin puvussa, mutta univormu ei sopinut hänelle läheskään yhtä moitteettomasti kuin isälleni. Isäni oli kalpeakasvoinen ja solakkavartinen. Herra Caumontin kasvot olivat näppyläiset, ja hänen kolme leukaansa riippuivat pitkin asetakkia, joka loistottomasti rehotti avoinna vatsan kohdalta, koska oli liian ahdas napitettavaksi.

— Tilanne on kamala, sanoi hän meille. Parisi liekkien vallassa, kaduilla seitsemänsataa sulkua, kansa piirittää linnaa, jota puolustaa marsalkka Bugeaud neljällä tuhannella miehellä ja kuudella tykillä.

Nuo uutiset aiheuttivat suurta kauhun ja säälin liikutusta. Taampana istuva vanha Mélanie teki ristinmerkkejä ja liikutteli hiljaa huuliansa.

Äitini tarjosi madeiraa ja kuivia leivoksia. (Siihen aikaan ei juotu teetä, ja naiset eivät pelänneet viiniä siinä määrin kuin nyt.) Kulaus madeiraa elvytti katseita ja nosti huulille hymyn. Kasvot eivät olleet enää entiset; ja mieletkin olivat muuttuneet toisiksi.

Välipalan aikana ilmaantui luoksemme herra Clérot, Quai Malaquais'n varrella asuva kehystäjä. Hän oli erittäin jykevä mies, paljoa jykevämpi kuin herra Caumont, ja näytti valkoisessa puserossaan vieläkin pyöreämmältä. Hän tervehti kokoontuneita ja pyysi tohtori Nozièreâ tulemaan Palais-Royaliin auttamaan haavoittuneita, joilta puuttui kaikkea. Äitini vastasi hänelle, että tohtori Nozière oli Charité-sairaalassa. Herra Clérot kuvaili meille kaamein värein, mitä oli nähnyt Tuileries-palatsin tienoilla. Siellä täällä kuolleita, haavoittuneita hevosia, jotka yrittivät nousta, jalka katkenneena, vatsa auki, yrittivät nousta ja kaatuivat jälleen uteliaiden ihmisten sillävälin täyttäessä kahvilat ja katupoikajoukon huvikseen katsellessa koiraa, joka ulvoi erään ruumiin vieressä. Hän kertoi Palais-Royalin torilla olevan Château-d'Eaun puolustajien, joita ahdisti suuri aseilla ja ammuksilla varustettu kapinallisten joukko, laskeneen aseensa vasta kun heitä ympäröivät liekit joka taholta.

Herra Clérot jatkoi esitystään suunnilleen näin:

— Kun tuo asema oli luovutettu, värvättiin vapaaehtoisia sammuttamaan tulipaloa; minä olin toisten joukossa; hankittiin sankoja, ja me muodostimme ketjun. Minä olin suunnilleen sadan askelen päässä palosta, iäkkään ja kunnianarvoisen kansalaisen ja katupojan välissä, jolla viimeksimainitulla oli sotilaan patruunavyö pään yli olalle heitettynä. Sangot liikkuivat edestakaisin. Minä sanoin: 'Huomio, kansalaiset, huomio!' Minä tunsin voivani pahoin; tuuli ajoi liekkejä ja savua meihin päin; jalkani olivat jääkylmät, ja toisinaan kulki pitkin säärtäni hirmuinen viiunväristys, jonka syytä yritin turhaan keksiä, ja niin minä jo kyselin itseltäni, enkö kukaties ollut haavoittunut taistelun tuoksinassa ja eikö vereni vuotanut kuiviin. Seisoessani siinä ketjussa sanoin itsekseni 'Se, mitä nyt tunnen, ei ole luonnollista' ja käännyin eteen ja taakse, oikeaan ja vasempaan saadakseni selville, mitä minulle tapahtui. Ja mitä näinkään! Vasen vieruskumppanini, poikavintiö, on parhaillaan tyhjentämässä nuttuni taskuun vasta hänelle ojentamaani sankoa… Hyvät rouvat, se lurjus sai minulta viisilehtisen korvatillikan, jota voi näyttää lemmitylleen.

— Jos siis suvaitsette sallia, rouva Nozière, lämmittelen mielelläni hetkisen teidän lietenne ääressä. Se riiviö jääti minut luita ja ytimiä myöten. Kerrassaan kamalaa, että nuoriso siinä määrin on kadottanut kunnioituksen tunteet!

Jykevä mies veti nurinkääntyvästä ja vettä valuvasta taskustaan metrimitan, lasinleikkuutimantin ja taikinaksi muuttuneen sanomalehden. Sitten hän avasi puseronsa, ja hänen vaatteensa alkoivat kohta höyrytä lieden lämmössä.

Äitini kaatoi hänelle lasin viinaa, jonka hän joi seuran terveydeksi, hän näet osasi käyttäytyä.

Minä olin ihastunut kuulemiini ja huomasin varsin hyvin, että rouva
Caumont tukahdutti hillittömän naurunsa.

Samassa ilmaantui näkyviimme herra Debas, liikanimeltään Nantuan Simon, sotilaan nahkavarusteissa ja pyssy kädessä. Tapahtumat loivat häneen erinomaista tärkeyttä, ja hän ilmoitti juhlallisesti rouva Nozièrelle, ettei tohtori, jonka täytyi jäädä sairaalaan, voinut tulla päivälliselle. Hän kertoi meille, mitä oli nähnyt, ja esitti erikoisen laajasti niitä kohtauksia, joissa oli ollut itse mukana. Hän oli piilottanut erääseen Rue de Beaunen varrella sijaitsevaan kellariin kuusi kaupungin kaartin miestä, joita kapinalliset olivat ahdistaneet; erään kuninkaallisen ratsaspalvelijan, jonka punaiset liverit herättivät kansan raivoa, hän oli pukenut Rue de Verneuilin kulmassa asustavalta viinikauppiaalta lainaamaansa puseroon. Hän kertoi meille, että Firminin, herra Bellaguet'n kamaripalvelijan, oli rantakadulla surmannut harhaluoti. Ja koska meitä erikoisesti liikuttaa se, mikä tapahtuu läheisyydessämme, herätti tuo uutinen syvää liikutusta.

Muistan vielä, kuinka muutamia hetkiä myöhemmin, yön tultua, ollessani äitini ja rouva Caumontin seurassa, näin rantakadun puolella olevasta välikerroksen ikkunasta erittäin korkeat ja avarat vaunut, jotka ilmiliekissä palaen sukelsivat esiin Louvren portista. Joukko miehiä hinasi sitä Saints-Pères-sillalle molempien istuvien kuvapatsaiden väliin ja keikautti sen kumoon, ennenkuin olivat ehtineet keskelle siltaa. Se kimmahti pari kertaa joustimiensa varassa ja viskautui sitten Seineen vieden valurautaisen kaiteen kerallansa. Ja tuo näytelmä, jota seurasi äkkiä syvä pimeys, näytti minusta suurenmoiselta ja salaperäiseltä.

Siinä ovat muistelmani helmikuun 24 p:ltä 1848 sellaisina kuin ne painuivat kehittymättömään ymmärrykseeni ja sellaisina kuin äitini on niitä monet kerrat virkistänyt; olen kertonut ne vilpittömässä puutteellisuudessaan. Olen kovin varonut niitä mitenkään kaunistelemasta tai rikastuttamasta.

Kokemusteni piiriin tulevat ajan tapahtumat vaikuttivat pysyväisesti julkista elämää koskevaan oivallukseeni ja muovasivat osaltaan melkoisesti historian-filosofiaani. Varhaisen lapsuuteni aikana ranskalaisissa oli naurettavuuden vaistoa, jonka he sittemmin ovat menettäneet syiden nojalla, joita en kykene selvittelemään. Lentolehtiset, piirrokset ja laulu ilmaisivat heidän ivailevaa henkeänsä. Minä synnyin pilapiirrosten kulta-aikana ja muodostin itselleni käsityksen kansallisesta elämästä "Charivarin" kivipiirrosten ja kummisetäni herra Pierre Danquinin ivailujen nojalla; tuo elämä näytti minusta naurettavalta niistä kapinoista ja kumouksista huolimatta, joiden vallitessa kasvoin. Kummisetäni nimitti Louis-Napoleon Bonapartea alakuloiseksi papukaijaksi. Minua miellytti kuvitella tuo lintu taistelemassa punaista kummitusta vastaan, jona oli luudanvarteen sujutettu linnunpelätti. Ja heidän vaiheillaan näin hyöriviä orleanisteja, joilla oli päärynä pään sijalla, näin kääpiömäisen Thiersin, Girardinin sirkusilveilijänä ja presidentti Dupinin, jolla oli siivilä kasvoina ja venheen kokoiset jalkineet. Mutta erikoisesti minua huvitti Victor Considérant, jonka tiesin asuvan läheisyydessämme, Quai Voltairen varrella ja joka oli kuvattu riippumassa puun oksasta suureen silmään päättyvän pitkän hännän varassa.

XII

SISARUKSET

Äitini vei minut siihen aikaan varsin usein Rue de Bacin varrelle. Talvi lähestyi. Hän osti tuon liikekadun myymälöistä kudinteoksia ja villakankaita, ja herra Augris, yhtä kohtelias kuin epätäsmällinenkin räätälimestari, joka asui vastapäätä sitä taloa, missä Chateaubriand oli kuollut edellisenä vuonna, sai tehtäväkseen valmistaa minulle lämpimän puvun. Kuolemantapauksen muisto ei minua ollenkaan liikuttanut, ja minä silmäilin huolettomasti sitä pyörökuvin kaunistettua ylevä- ja puhdastyylistä ovea, joka oli avautunut hänen lähtiessään viimeiselle matkalleen. Kauniin Rue de Bacin varrella minua ihastuttivat eniten myymälät, jotka olivat täynnä muodoiltaan ja väreiltään ihmeellisiä esineitä, lukemattomia koruompeluksia, kirjoituspaperia kultaisine tai taivaansinisine kirjaimineen, vuodemattoja jalopeuroineen ja panttereineen, vahanukkia taiteellisine hiuslaitteineen, Savoijan biskviittejä, joiden yläpinnassa nähtiin auennut ruusu, samanlainen kuin Pantheonin katossa, ja vihdoin mainioita teeleivoksia, kolmikolkkahattujen, dominolevyjen ja mandoliinien muotoisia. Osoittaessaan minulle kaikkia noita ihmeitä äitini sai ne sanallaan vieläkin merkillisemmiksi. Hänessä oli harvinainen kyky luoda elämää kaikkiin olioihin ja saada syntymään symbolia.

Tämän kadun varrella, Rue de l'Universitén kulmassa, oli siihen aikaan eräs taulukauppias, jonka luo päästiin verrattain ahtaasta, keltaiseksi maalatusta ja ajan tyylin mukaan verrattain runsaasti koristellusta ovesta. Sen yläpuolella olevasta karmisista en sano mitään, koska mieleeni ei ole jäänyt siitä minkäänlaista muistoa, mutta varmaa on, että karmisia kannattaviin olkakiviin nojasi käsivarren korkuisia kuvioita, joita sommiteltaessa oli oudolla tavalla käytetty ihmisen, nelijalkaisten ja lintujen jäseniä. Ne eivät oikeastaan olleet khimairoja, koska eivät mitenkään polveutuneet jalopeurasta ja vuohesta, eivät myöskään aarnilintuja, sillä niiltä puuttuivat naisenrinnat. Niiden yölepakon-päissä olivat pitkät korvat, ja niiden hoikat ruumiit muistuttivat vinttikoiraa. Nykyjään nähdään Suresnes-sillan lyhtyjalustoissa pieniä haaveenomaisia olentoja, jokseenkin samanlaisia kuin nyt puheenaolevat, joita sopisi verrata myöskin Firenzessä olevan Riccardi-palatsin julkisivun lyhtyä pitelevään hirviöön. Sanalla sanoen: ne olivat pieniä koristeellisia kuvioita, jotka oli suunnilleen vuonna 1840 valmistanut Feuchèrenkaltainen kuvanveistäjä; mutta niiden kasvojenilme oli aivan eriskummallinen ja niillä on minun elämässäni sellainen merkitys, etten voi niitä sekoittaa mihinkään muihin samanlaisiin tuotteisiin.

Äitini viittasi niihin eräänä päivänä ohikulkiessamme.

— Katsohan, Pierre, noita pieniä otuksia, sanoi hän minulle. Niissä on paljon ilmettä. Niiden piirteet ovat täynnä ilkeyttä ja hilpeyttä. Voisi viettää tuntikausia niitä katsellen, niin henkeviltä ja eläviltä ne näyttävät! Katsohan, kuinka ne nauravat.

Minä kysyin, mitä ne olivat nimeltään. Äitini vastasi, ettei niillä ollut luonnonhistoriassa mitään nimeä, koska niitä ei ollut luonnossa olemassa. Minä sanoin:

— Ne ovat sisarukset.

Seuraavana päivänä meidän oli jälleen mentävä herra Augris'n luo koettamaan vielä kerran talvipukuani. Kun kuljimme sisarusten ohi, äiti osoitti heitä vakavasti sormellaan.

— Katsohan, ne eivät enää naura.

Äiti puhui totta. Sisarten ilme oli muuttunut, he eivät enää nauraneet, heidän kasvonsa näyttivät ankaroilta ja uhkaavilta.

Minä kysyin, minkätähden ne eivät enää nauraneet.

— Sentähden, ettet ole ollut tänään kiltti.

Se asia oli kiistämätön. Minä olin ollut kaikkea muuta kuin kiltti sinä päivänä. Olin lähtenyt keittiöön, jonne sydämeni ikävöi, ja olin tavannut siellä vanhan Mélanien nauriita listimässä. Minäkin tahdoin käydä niitä kuorimaan tai pikemmin veistämään; oli näet tarkoitukseni muovata ne ihmisten ja eläinten hahmoon. Mélanie vastusteli. Hänen kieltonsa ärsyttämänä tempasin hänen päästään poimumyssyn pitseineen päivineen. Tuo saattoi olla kuumaverisen luonnonlaadun ilmaus, mutta missään tapauksessa se ei ollut viisas teko. Minä silmäilin sisaruksia, ja lieneekö ollut laita niin, että he minusta tosiaankin näyttivät omistavan yliluonnollisia kykyjä, tai lieneekö ihmeitä himoitseva mieleni suostunut harhavaikutelmaan, joka tapauksessa tuntui rinnassani vähäinen katkeransuloinen väristys.

— He eivät tiedä sinun vikojasi, virkkoi äitini, mutta sinä luet ne heidän silmistään. Ole hyvä, niin ne hymyilevät sinulle samoinkuin sinulle silloin hymyilee koko luonto.

Kun myöhemmin kuljimme sisarusten ohi, olimme levottomat näkemään, olivatko he ärtyneet vai iloiset, ja heidän ilmeensä vastasi aina mielentilaani Minä tutkin niitä täysin hyvässä uskossa ja löysin heidän hymyilevistä tai synkeistä kasvoistaan kilttiyteni palkan tai kurittomuuteni rangaistuksen.

Vuodet kuluivat. Olin jo ehtinyt mieheksi ja saavuttanut täyden henkisen vapauden, mutta kysyin yhä vielä vaikeuksien ja epäröinnin valtaan jouduttuani sisarusten neuvoa. Eräänä päivänä, kun oli erikoisen tärkeätä päästä selvyyteen itsestäni, lähdin heidän luokseen. Minä en heitä enää löytänyt: ne olivat kadonneet koristamansa oven keralla. Minä käännyin takaisin mieli täynnä epävarmuutta ja epäröintiä ja tein huonon päätöksen.

XIII

CATHERINE JA MARIANNE

Kun näin ensimmäisen kerran meren, se näytti suunnattoman suurelta vain sen valtavan alakuloisuuden nojalla, jota tunsin sitä katsellessani ja hengitellessäni. Se oli kesytön meri. Me olimme lähteneet viettämään kesäkuukautta erääseen pieneen Bretagnen kylään. Rannikon kuva on muistissani kuin syövytyslevyssä: rivi puita, jotka ulapan tuulen piekseminä taivuttivat käyriä runkojaan ja laihoja oksiaan kohti latteata ja karua maata matalan taivaan alla. Tuo näky jäyti sydäntäni ja säilyy mielessäni verrattoman kovan! onnen symbolina.

Meren pauhu ja hajut hämmensivät minua. Meri näkyi minulle joka päivä ja joka hetki erilaisena, milloin sileänä ja sinisenä, milloin toiselta puoleltaan taivaansinisten, toiselta hopeisten pienten ja rauhallisten laineiden peittämänä, milloin viheriän vahapeitteen alle kätkeytyvänä, milloin jylhänä ja synkkänä, kantaen kiitävien aaltojensa harjalla Vetehisen villiä katrasta; vielä eilen hymyillen vetäydyttyään pois se hyökkäsi tänään raivoisana eteenpäin. Koska olin lapsi ja voimaton lapsi, tuo kavala epävakaisuus vähensi suuressa määrin sitä luottamusta ja ystävyyttä, jota minussa herätti luonto. Meren eläimet, kalat, simpukat ja varsinkin kuoriaiseläimet, kamalammat niitä pyhän Antoniuksen kiusauksessa esiintyviä eläimiä, jotka Quai Malaquais'n varrella sijaitsevassa rouva Letordin myymälän näyteikkunassa olivat olleet uteliaan tarkasteluni esineinä, langustit, läkkikalat, meritähdet, kravut, osoittivat minulle ylen merkillisiä elämänmuotoja ja olentoja, jotka eivät tosiaankaan vaikuttaneet minuun niin tutunomaisesti kuin pieni koirani Caire, kuin rouva Caumontin ponihepo, kuin Robinsonin aasit, kuin Parisin varpuset, eivätpä edes niin ystävällisesti kuin kuvaraamattuni vaskipiirrokset ja Nooakin-arkkini eläinparit. Merihirviöt ahdistivat minua unessakin ilmaantuen yöllä suunnattoman suurina tummansinisine selkäkilpineen, piikkisinä ja karvaisina, pihdeillä, veitsillä ja sahoilla varustettuina, vailla kasvoja ja juuri siitä syystä kaikkia muita kauhistuttavampina.

Paikkakunnalle saavuttuani minut otti jo seuraavana päivänä eräs iso poika jäseneksi joukkoon, joka kuokilla ja lapioilla varustettuna rakensi rannikolle hiekkalinnoitusta kohottaen sen harjalle Ranskan lipun ja puolustaen sitä vuoksivesiltä. Me kärsimme kunniakkaan tappion. Minä poistuin tuhoutuneesta varustuksesta poistuvien viimeisten keralla täytettyäni velvollisuuteni, mutta suostuen tappioon niin kevein mielin, ettei voinut otaksua minusta koituvan suurta sotapäällikköä.

Eräänä päivänä lähdin venheellä pyydystämään simpukoita Jean Élôn kanssa, jonka ahavoituneissa ja savuttuneissa kasvoissa nähtiin vaaleansiniset silmät. Hänen kätensä olivat niin karkeat, että raapivat ihoani, kun hän kiintymystään osoittaakseen tarttui käteeni. Hän kalasteli aavalla merellä, paikkaili verkkojansa, tilkitsi alustaan ja rakenteli joutohetkinänsä karahviin kuunaria täysine taklauksineen. Vaikka olikin yleensä harvasanainen, hän sentään kertoi minulle elämäntarinansa, jonka ainoan sisällön muodostivat hänen merelle hukkuneiden sukulaistensa kuolemantapaukset. Kolme hänen veljeänsä ja hänen isänsä olivat edellisenä talvena hukkuneet yhdessä kaapelinmitan päähän satamasta. Sitä samoinkuin kaikkia muitakin tapahtumia hän piti vain hyvänä. Oman vähän uskonnollisuuteni nojalla minä keksin Jean Èlôssa taivaallista viisautta. Eräänä sunnuntai-iltana tapasimme hänet makaamassa poikkipuolin tiellä, ja meidän oli pakko harpata hänen ylitsensä. Siitä huolimatta hän oli edelleenkin mielestäni täydellinen olento. Minun vaikutelmassani saattoi olla kvietismin leimaa. Jätän toisten tehtäväksi asian arvostelemisen: en ollut silloin mikään teologi ja vielä vähemmän olen sellainen nykyjään.

Suurimpana huvinani oli pyydystää katkorappoja kahden tyttösen keralla, jotka herättivät minussa hurmaantunutta ja häipyväistä ystävyydentuntoa. Toinen, Marianne le Guerrec, oli kotoisin Quimperistä, ja äitini oli tutustunut hänen äitiinsä tällä rannikolla; toinen, Catherine O'Brien, oli irlantilainen. Molemmat vaaleaverisiä ja sinisilmäisiä. He olivat toistensa näköiset, eikä ihmekään:

On neidot Erinin ja neidot Armorin kuin kaksi omenaista oksan kaltaisen.

Salainen vaisto sanoi heille, että he näyttivät soreimmilta liikkuessaan yhdessä, ja niin he näyttäytyivätkin aina toisiinsa liittyneinä. Liikuttaen täysin sopusointuisesti hoikkia, paljaita jalkojaan, jotka olivat auringon ja meriveden tummentamat, he juoksentelivat hietikossa kierrellen kaarrellen ikäänkuin olisivat muodostaneet tanssin kuvioita. Catherine O'Brien oli kauniimpi, mutta puhui huonosti ranskaa, ja minä tietämättömyydessäni siitä loukkaannuin. Minä etsin heille tarjotakseni kaikkein kauneimpia simpukankuoria, joista he eivät huolineet. Vaivasin päätäni keksiäkseni huomaavaisuudenosoituksia, ja he joko näyttivät olevan kerrassaan niitä havaitsematta tai pyrkivän hullaantuneina saamaan niitä osaksensa. Kun katselin heitä, he käänsivät päänsä toisaalle; mutta jos minä puolestani en ollut heitä näkevinäni, he käänsivät huomioni itseensä jonkin kiusanteon avulla. He herättivät minussa arkuutta; heidän saapuessaan en enää keksinyt sanoja, jotka olin heitä varten sommitellut. Jos puhuin heille toisinaan karusti, niin se tapahtui pelosta, uhmasta tai jonkin selittämättömän nurinkurisuuden vuoksi. Marianne ja Catherine olivat yhtä mieltä, kun oli ivailtava ja naurettava heidän ikäisiään pieniä kylpyvieraita. Kaikissa muissa tapauksissa he useammin kiistelivät kuin sopivat. He syyttelivät toisiaan siitä, etteivät olleet syntyneet samassa maassa. Marianne moitti ankarasti Catherineä siitä, että hän oli englantilainen. Catherine, Englannin vihollinen, kimmahti pystyyn tuon solvauksen kuullessaan, polki jalkaa, puri hammasta ja huusi olevansa irlantilainen. Mutta Marianne ei nähnyt siinä mitään eroa. Eräänä päivänä heidän isänmaata koskeva kiistelynsä rouva O'Brienin huvilassa päättyi käsikähmään. Marianne saapui luoksemme rannalle kasvot kynsittyinä. Hänen äitinsä huudahti hänet nähdessään:

— Armias taivas, mitä sinulle on tapahtunut?

Marianne vastasi aivan koruttomasti:

— Catherine kynsi minua, koska olen ranskalainen. Minä nimitin sitten häntä ilkeäksi englantilaiseksi ja iskin häntä nyrkillä niin että hänen nenänsä vuoti verta. Rouva O'Brien lähetti meidät peseytymään Catherinen huoneeseen, ja me teimme sovinnon, kun ei ollut käytettävänämme kuin yksi ainoa pesuastia.

XIV

TUNTEMATON MAAILMA

Päivällisen jälkeen vanha Mélanie lähti joka päivä yliskamariinsa, puki jalkoihinsa kiiltävät matalat kenkänsä, sitoi kuvastimen edessä valkoisen pitsimyssynsä nauhat, veti pienen mustan hartiahuivinsa ristiin rinnoillensa ja kiinnitti sen neulalla. Hän noudatti näissä toimissaan uutteraa huolellisuutta, sillä taide on aina vaikea asia, ja Mélanie ei jättänyt sattuman varaan mitään sellaista, minkä arveli olevan omansa tekemään inhimillistä olentoa kunnianarvoiseksi, siveäksi ja jumalallisen alkuperänsä arvoiseksi. Saatuaan vihdoin varmuuden siitä, että oli täyttänyt kaikki hänen sukupuolelleen, iälleen ja olotilalleen asetettavat vaatimukset, hän lukitsi huoneensa oven, astui kerallani portaita alas, pysähtyi ällistyneenä eteiseen, huudahti kimakasti ja nousi jälleen portaita yliskamariinsa hakemaan sieltä laukkuansa, jonka oli unohtanut kuten ainakin. Hän ei olisi missään tapauksessa suostunut lähtemään ilman tätä granaattipunaista laukkuansa, joka sisälsi hänen iänikuisen kutimensa ja josta hän aina tarpeen mukaan löysi sakset, lankaa ja neuloja, vetipä kerran esiin neliskulmaisen kappaleen englantilaista vetolaastariakin kiinnittääkseen sen vertavuotavaan sormeeni. Sitäpaitsi hän säilytti laukussaan reiällistä viiden sentiimin rahaa, erästä maitohammastani ja paperilappuun merkittyä osoitettansa, jotteivät, kuten hän sanoi, veisi häntä ruumishuoneeseen, jos hän sattuisi äkkiä kuolemaan kadulle. Kun rantakadulle ehdittyämme käännyimme vasemmalle, sanoimme hyvää päivää rouva Petit'lle, silmälasikauppiaalle, joka istui ulkosalla, Hôtel de Chimayn muurin kupeella lasilaatikkonsa vieressä korkealla puutuolillaan suoraselkäisenä ja liikahtamatta, kasvot helteen ja pakkasen parkitsemina ja ankaran alakuloisena. Nämä naishenkilöt vaihtoivat toistensa kanssa sanoja, jotka olivat melkein samat kerran toisensa jälkeen, epäilemättä siitä syystä, että koskettelivat luonnon muuttumatonta ydintä. He juttelivat lapsista, joissa oli hinkuyskä tai kuristustauti tai joita hivutti hiljainen kuume, naishenkilöistä, jotka potivat salaisempia vammojansa, ja työmiehistä, jotka olivat joutuneet kamalain onnettomuuksien uhreiksi. He puhuivat vuodenaikojen ikävästä vaikutuksesta ihmisten luonnonlaatuun, elintarpeiden hintain kohoamisesta, yhä kehnommiksi muuttuvien ihmisten kasvavasta ahneudesta ja maailmaa kauhistuttavien rikosten lisääntymisestä. Myöhemmin, Hesiodosta lukiessani, olen huomannut, että Quai Malquais'n silmälasikauppias ajatteli ja puhui niinkuin Kreikan vanhat mietelmärunoilijat. Tuo viisaus ei kumminkaan minua yhtään liikuttanut, vaan ahdisti minua ikävyydellä, ja minä kiskoin hoitajatartani hameesta päästäkseni sitä kuulemasta. Mutta jos rantakadulle ehdittyämme käännyimmekin oikealle, niin minä tahdoin pysähtyä niiden vaskipiirrosten luo, jotka asetti näytteille rouva Letord sen puuaitauksen varrella, joka rajoitti nyt Kaunotaiteiden palatsille kuuluvaa, mutta siihen aikaan tyhjää aluetta. Kuvat täyttivät mieleni ihmetyksellä ja ihailulla. Varsinkin 'Fontainebleaun jäähyväiset', 'Eevan luominen', 'Ihmisen pään muotoinen vuori' ja 'Virginian kuolema' aiheuttivat minussa tunneliikutusta, jota vuodet eivät ole kyenneet vieläkään täysin tyynnyttämään. Mutta vanha Mélanie veti minua eteenpäin, joko siitä syystä, ettei pitänyt minua kyllin iäkkäänä tutkimaan kaikkia piirroksia, tahi pikemmin senvuoksi, ettei itse osannut niissä mitään erottaa. Tosiasia näet on, ettei hän välittänyt niistä enempää kuin pieni koiramme Caire.

Me menimme joko Tuileriesiin tahi Luxembourgin puutarhaan. Selkeän ja lauhan sään vallitessa me etenimme aina kasvitieteelliseen puutarhaan tai Trocadéroon, jonka viheriä ja kukkiva kunnas kohosi siihen aikaan yksinäisenä Seinen rannalla. Kun hyvin sattui, minut vietiin leikkimään herra de la B:n puutarhaan, jonka omistaja salli minun liikkua siellä poissaollessaan. Tämä raikas ja autio, suurten puiden kaunistama puutarha sijaitsi erään kauniin talon takana Rue Saint-Dominiquen varrella. Minulla oli mukanani kämmenen kokoinen puulapio, ja kun tuli se vuodenaika, jolloin plataanien rungoista irtautui ohut kiiltävä kuori ja sade oli uurtanut niiden juurelle matalia aaltomaisia vakoja, jotka minun leikeissäni esiintyivät rotkoina ja äkkijyrkänteinä, niin minä suunnittelin niiden yli johtavia siltoja ja rakensin niiden reunoille hienosta kaarnasta kyliä, vallituksia ja kirkkoja; minä istutin siihen ruohoja ja oksia, jotka edustivat puita ja muodostivat puutarhoja, lehtokujia ja metsiä, ja iloitsin siitä, mitä tehnyt olin.

Nämä kävelyretket kaupungissa ja etukaupungeissa tuntuivat minusta toisinaan hitailta ja yksitoikkoisilta, toisinaan levottomilta, toisinaan kiusallisilta, toisinaan hymyilevän hupaisilta. Me vaelsimme pitkiä matkoja noudatellen pitkää puistokatua, jota kaunistivat hunajakakku-, sokerileivos- ja paperileijamyymälät, Champs-Elyséetä, missä puuhevoset kiersivät rataansa urkujen pauhatessa ja missä Guignol teatterissaan taisteli pirun kanssa. Sitten saavuimme pölyisille rannoille, missä nostokurjet purkivat kivilastejaan perche-rotuisten hevosten kiskoessa hilausraitissaan liikkuvia proomuja. Maa seurasi maata, seutu seutua; me kuljimme väkirikkaiden ja autioiden, hedelmällisten ja kukoistavien tienoiden halki. Mutta oli olemassa eräs maa, johon tahdoin päästä mieluummin kuin mihinkään toiseen ja johon luulin toisinaan olevani pääsemässä, mutta en kuitenkaan koskaan päässyt. Minä en tietänyt mitään tuosta ikävöimästäni maasta, mutta uskoin varmaan sen tuntevani, jos pääsisin sitä näkemään. En kuvitellut sitä kauniimmaksi enkä miellyttävämmäksi kuin ne, jotka tunsin, päinvastoin, mutta aivan toisenlaiseksi, ja halusin kiihkeästi sen löytää. Tuo tienoo, tuo maailma, joka minusta tuntui luoksepääsemättömältä ja läheiseltä, ei ollut se jumalallinen maailma, josta minulle oli kertonut äiti. Tuo henkinen maailma liittyi minun mielessäni kiinteästi aistien maailmaan. Isä Jumala, Jeesus, Pyhä Neitsyt, enkelit, pyhimykset, autuaat vainajat, kiirastulessa olevat sielut, demoonit ja kadotetut eivät olleet salaperäisiä. Minä tiesin heidän tarinansa, tapasin kaikkialla heitä muistuttavia kuvia. Yksin Rue Saint-Sulpice tarjosi minulle niitä tuhansittain. Ei! Se maailma, joka herätti minussa hurjaa uteliaisuutta, unelmieni maailma, oli tuntematon, synkkä, mykkä maailma, jonka pelkkä ajatteleminen sai minut kokemaan pelon hurmiota. Minulla oli kovin pienet jalat voidakseni sen saavuttaa, ja vanha Mélanie, jota kiskoin hameesta, astua tepsutti lyhyin askelin. En kuitenkaan menettänyt rohkeuttani, vaan toivoin kerran saapuvani tuohon seutuun, jota ikävöiden ja peläten etsin. Eräinä hetkinä, eräissä paikoissa minusta tuntui kuin pääsisin sinne, kunhan astuisin muutaman askeleen kauemmaksi. Minä käyttelin kavaluutta ja väkivaltaa saadakseni Mélanien sinne kerallani, ja kun tuo hurskas olento jo alkoi peräytyä, minä työnsin hänet kiivaasti takaisin, kohti salaperäisyyden rajoja, vaikka olinkin vaarassa repiä hänen hameensa, ja hän, ollenkaan ymmärtämättä pyhää kiihkoani ja epäillen sydäntäni ja järkeäni, kohotti taivaaseen päin silmänsä, jotka olivat täynnä kyyneliä. Minä en kumminkaan kyennyt hänelle selittämään käyttäytymistäni. En voinut hänelle huutaa: 'Vielä askel eteenpäin, ja me saavumme valtakuntaan, jolla ei ole nimeä.' Ah, kuinka monta kertaa onkaan minun sittemmin täytynyt epätoivoisena kätkeä sydämeeni salainen kaipaukseni!

Minä tosin en piirtänyt mieleeni tuon tuntemattoman karttaa, en tietänyt sen maantieteellistä asemaa, mutta otaksuin tuntevani eräitä kohtia, joissa se kosketti meidän maailmaamme. Ja nuo otaksutut rajakohdat eivät olleet kaikki ylen kaukana niistä tienoista, joissa minä asustin. En tiedä, mistä muusta olisin ne tuntenut, ellen niiden omituisuudesta, niiden levottomuutta aiheuttavasta viehätyksestä, niiden minussa herättämästä pelonsekaisesta uteliaisuudesta. Erään noista rajakohdista, joiden yli en ollut onnistunut pääsemään, muodosti kaksi rakennusta, joita liitti toisiinsa rautainen ristikkoaita ja jotka eivät olleet toisten rakennusten kaltaiset: kaksi neliönmuotoista jykevää, synkkää rakennusta, joiden kauniissa friisissä naiskuviot pitelivät toisiaan kädestä suurten vaakunakilpien välimaalla. Ja siinä oli tosiaankin eräs raja, joskaan ei aistittavan maailman, niin joka tapauksessa eräs niitä Parisin rajoja, joita oli Ludvig XVI:n hallitessa rakentanut arkkitehti Ledoux, Enferin raja-aita. [Place d'Enfer, joka on markiisi de Bièvren tyyliä noudattavan surkean sanaleikin nojalla v. 1879 muuttunut Place Denfert-Rochereauksi.] Kosteassa Tuileries-puutarhassa, ei kovin kaukana kastanjapuiden alla sijaitsevasta marmorisesta villikarjusta, on pengermän alla veden partaalla jäinen onkalo, missä nukkuu valkoinen nainen, käärme käsivarren ympärille kiertyneenä. Minä otaksuin tuon luolan olevan tuntemattoman maailmani yhteydessä, mutta arvelin, että sinne päästäkseen täytyi nostaa sijoiltaan raskas paasi. Oman talomme kellarissakin aiheutti eräs ovi minulle levottomuutta; se oli suunnilleen samanlainen kuin viereisten kellarien ovet, lukko oli ruostunut, ja saunajaakkoja kiilteli kynnyksellä ja mätänevän puun raoissa; mutta se erosi kaikista toisista ovista sikäli, ettei sitä kukaan milloinkaan avannut. Sattuipa vielä omassa makuuhuoneessanikin, että lattian raot osoittivat muotoja, jotka oikeastaan eivät olleet mitään muotoja, varjoja, jotka oikeastaan eivät olleet varjoja, vaikutelmia, jotka saivat minut kauhun valtaan eivätkä voineet olla peräisin mistään muualta kuin tuosta läheisestä, mutta kuitenkin ylen saavuttamattomasta maailmasta. Se, mitä tässä kerron, saattaa tuntua epäselvältä. Tällä hetkellä minä puhun itselleni ja kuuntelen itseäni kerrankin mielenkiinnoin, mieli tunnetta läikkyen.

Toisinaan, kun en enää uskonut voivani löytää tuota tuntematonta maailmaa, toivoin saavani siihen tutustua edes kuulemalta. Eräänä päivänä, Mélanien istuessa kutimineen Luxembourgin puutarhan penkillä, minä kysyin häneltä, eikö hän tietänyt mitään siitä, mitä oli siinä luolassa, jossa valkoinen nainen nukkui käärme käsivarren ympärille kiertyneenä, tai sen oven takana, jota ei milloinkaan avattu.

Mélanie ei näyttänyt minua ymmärtävän.

Minä en vääjännyt:

— Entä mitä on niiden kahden talon takana, joissa näemme kivisiä naisia?

Kun en saanut mitään vastausta, muovasin kysymykseni toisin.

— Kuulehan, Mélanie, kerro minulle tarina tuntemattomasta maailmasta!

Mélanie hymyili:

— Herraseni, minä en osaa kertoa tuntemattoman maailman tarinoita.

Minä ahdistelin häntä muuttuen yhä kiusallisemmaksi, ja hän virkkoi:

— Kuulehan, herraseni, minä laulan sinulle.

Hän hyräili tuskin kuuluvasti:

Oi varpunen, sa virka mulle, jo koittaneeko kuolo sulle…

Elämä, muodonmuuttajista korkein, on valitettavasti säilyttänyt minut sen lapsen kaltaisena, joka kyseli hoitajattareltaan sellaista, mitä ei kukaan tiedä. Minä olen elellyt päivien pitkän sarjan luopumatta tuntemattoman maailman kaipauksesta. Olen etsinyt sitä kaikilla kävelyretkilläni. Kuinka monesti, harhaillessani hopeavälkkeisen Gironden rannoilla kumppanini, ystäväni, pienen kellervän Mitzi-koirani keralla, kuinka monesti olenkaan säpsähtänyt uuden tien ja tutkimattoman polun käänteessä! Sinä, Mitzi, olet nähnyt, kuinka olen kaikissa tienristeyksissä, kaikissa käänteissä, kaikissa metsäpolun polvekkeissa vaaniskellut sitä kamalaa, muodotonta ja tyhjyydenkaltaista ilmestystä, joka olisi hetkiseksi lievittänyt elämäni ikävyyttä. Ja sinä, ystäväni, veljeni, etkö sinäkin etsinyt jotakin, mitä et milloinkaan löytänyt? Minä en ole tunkeutunut sielusi kaikkiin salaisuuksiin, mutta olen huomannut siellä niin paljon samanlaista kuin omassa mielessäni, että pakostakin uskon sen rauhattomaksi ja kiusatuksi. Sinä etsit suotta samoinkuin minä. Miten etsimmekin, me löydämme aina vain oman itsemme. Maailma on meille jokaiselle se, mitä me siitä itseemme sisällytämme. Mitzi-rukka, sinulla ei ollut tutkimuksiasi varten käytettävänä monipoimuisia aivoja, ei puhekykyä, ei tieteellisiä kojeita eikä sitä runsasta havaintoainehistoa, joka sisältyy kirjoihimme. Sinun silmäsi ovat sammuneet ja niiden keralla maailma, se maailma, josta tiesit tuskin mitään. Ah, jos pieni varjosi voisi minua kuulla, minä sanoisin sille näin: Minunkin silmäni sulkeutuvat pian iäksi, ja minä en ole oppinut tuntemaan elämää ja kuolemaa paljoa enemmän kuin sinä. Mitä tulee etsiskelemääni tuntemattomaan maailmaan, olin lapsena aivan oikeassa, kun uskoin sen olevan aivan lähelläni. Tuntematon maailma ympäröi meitä, se on kaikki se, mikä on meidän ulkopuolellamme. Ja me emme voi saavuttaa sitä milloinkaan, koska emme voi irtautua omasta itsestämme.

XV

HERRA MÉNAGE

Rantakadun varrella sijaitseva talomme, jota hoiti itse omistaja, herra Bellaguet, oli kunniallinen, rauhallinen ja, kuten sanotaan, porvarillinen talo. Vaikka herra Bellaguet kuului restauratioajan ja heinäkuun-hallituksen suuriin rahamiehiin, hän piti itse huolta huoneistojen vuokraamisesta, kirjoitti kontrahdit, johti ylen säästeliäänä korjauksia ja valvoi töitä aina, kun jokin huoneisto oli järjestettävä uuteen kuntoon, mikä tapahtui harvoin. Hän ei luovuttanut seiniin kiinnitettäväksi kahtakymmentä metriä seinäpaperia, joka maksoi neljäkymmentä sentiimiä rulla, olematta itse työtä valvomassa. Muuten hän oli hyväntahtoinen ja leppoisa ja pyrki palvelemaan vuokralaisiaan, kun se ei mitään maksanut. Hän asusti meidän keskuudessamme niinkuin isä lastensa joukossa, ja minä näin ikkunastani hänen makuukamarinsa uutimet, jotka olivat heleänsiniset. Hänelle ei oltu vihoissaan siitä, että hän hoiti hyvin omaisuuttansa; pidettiinpä häntä kenties senvuoksi sitäkin suuremmassa arvossa. Rikkaat ovat arvossapidettyjä rikkautensa vuoksi. Ahneus, joka tekee heistä rikkaita, saa heidät sitäkin arvossa pidetymmiksi; anteliaisuus, joka vähentää heidän varojaan, sitävastoin vähentää heidän luottoansa ja hyvää mainettansakin.

Herra Bellaguet oli nuoruudessaan, vallankumousaikana, harjoittanut kaikenlaisia ammatteja. Hänessä oli, samoinkuin hänen kuninkaassaan, hieman apteekkarin vikaa. Pakottavissa tapauksissa hän antoi ensimmäistä apua haavoittuneille tai häkämyrkytyksen uhreiksi joutuneille, ja kelpo ihmiset olivat siitä hänelle kiitolliset. Kauniimpaa, kunnianarvoisempaa ja ryhdikkäämpää vanhaa herraa ei voinut nähdä. Hän osasi olla koruton. Hänestä kerrottiin luonnepiirteitä, jotka olisivat kelvanneet Napoleonille. Eräänä iltana hän ei ollut hennonut herättää portinvartijaansa, vaan oli avannut ulko-oven itse. Hän oli hyvä perheenisä; hänen molemmat tyttärensä todistivat iloisilla ja onnellisilla ilmeillään isänsä hellyyttä. Sanalla sanoen: herra Bellaguet nautti talossaan yleistä arvonantoa, ja häneen suhtauduttiin kunnioittavasti koko sillä alueella, jossa voitiin nähdä hänen fetsinsä ja kukillinen aamunuttunsa. Kaikkialla muualla maailmassa häntä nimitettiin aina vain vanhaksi Bellaguet-veijariksi.

Hän oli saavuttanut sellaista kuuluisuutta ollessaan osallisena eräässä huijaus- ja lahjustenottojutussa, joka upotti heinäkuun-hallituksen ankaraan häpeänhälinään. Herra Bellaguet huolehti talonsa kunniasta ja otti vuokralaisikseen vain moitteettomia henkilöitä. Ja jos kaikkien talon asujainten joukossa kaunis rouva Moser ei ollutkaan kaikkein parhaassa maineessa, niin hänestä vastasi eräs vieraan valtakunnan lähettiläs ja hän käyttäytyi muuten aivan moitteettomasti. Mutta talo oli avara ja jakautui lukuisiksi huoneistoiksi, joista useat olivat pieniä, matalia ja pimeitä. Ullakkokamarit, jotka eivät olleet kaikki tarpeen palvelusväen suojiksi, olivat ahtaat, epämukavat, hatarat, kesällä kuumat, talvella kylmät. Herra Bellaguet menetteli varsin älykkäästi varatessaan pieniä ullakkoasumuksia sellaisille henkilöille kuin herra ja rouva Debas ja silmälasikauppias rouva Petit, vähäpätöisille ihmisille, jotka eivät maksaneet paljoa, mutta maksoivat aina neljänneksittäin.

Herra Bellaguet, neuvokas mies, oli vielä järjestänyt kattokourun alle pienen ateljeen, jossa herra Ménage maalasi. Tämä ateljee oli vastapäätä kelpo Mélanieni huonetta, josta sitä erotti ainoastaan ahdas tahmea käytävä, hämähäkkien mieluisa tyyssija, missä leijuivat likaviemärin verkkaiset hajut. Portaat loppuivat siinä käyden loppuessaan jyrkemmiksi. Ensimmäinen ovi johti kelpo Mélanieni huoneeseen. Tämä runsaasti kalkittu huone sai valaistuksensa kattoikkunasta, jonka ruudut olivat vihertävät, useasta kohden rikki, paperilla paikatut ja pölyiset ja himmensivät taivaan. Mélanien vuoteessa oli Jouyn palttinasta valmistettu peite, johon oli punaisin värein ja moneen kertaan painettu 'ruusumorsiamen' seppelöimistä esittävä kuva. Pähkinäpuisen lipaston keralla se muodosti rakkaan hoitajattareni koko omaisuuden. Tätä huonetta vastapäätä sijaitsi maalaajan työhuone. Oveen oli kiinnitetty käyntikortti, josta voitiin lukea herra Ménagen nimi. Kääntyessään tätä ovea kohti näki hämähäkinverkkojen himmentämästä kattoikkunasta tulevan alakuloisen päivänvalon ja huomasi viemärin putkineen, josta kohosi alinomainen kaalinhaju. Tällä taholla, rantakadun puolella, oli luukkuun korkeintaan kymmenen askeleen matka. Toisella puolen ei näkynyt muuta kuin portaista nouseva hämärä valon kajaste: käytävä hukkui varjoon ja näytti minusta loputtomalta. Mielikuvitukseni kansoitti sen kummituksilla.

Lähtiessään järjestämään liinavaatteitaan lipastoonsa kelpo Mélanie salli minun toisinaan lähteä kerallaan. Mutta yksin ollen minulla ei ollut oikeutta nousta ylimpään kerrokseen, ja erikoisesti oli minua kielletty astumasta maalaajan ateljeeseen tai sitä edes lähestymästä. Mélanie sanoi, etten olisi voinut kestää eteeni avautuvaa näkyä; hän itsekään ei ollut kyennyt kauhistumatta katselemaan sinne ripustettua ihmisen luurankoa ja seinille ripustettuja kalmankalpeita ihmisten jäseniä. Tuo kuvaus sai minussa syntymään pelkoa ja uteliaisuutta, ja minä halusin kiihkeästi päästä herra Ménagen ateljeeseen. Eräänä päivänä, seurattuani kelpo hoitajatartani ullakkokamariin, missä hän sijoitti paikoilleen monia vanhoja sukkapareja, minä pidin tilaisuutta soveliaana. Minä pujahdin pois huoneesta ja kuljin ne muutamat askeleet, jotka erottivat minua ateljeesta. Avaimenreiästä näkyi valoa; minä aioin tirkistää siitä, kun samassa kauhistuin rottien pääni päällä aikaansaamaa kamalaa meteliä, peräydyin ja palasin viipymättä Mélanien luo. Kaikesta huolimatta kerroin vanhalle hoitajattarelleni, mitä olin avaimenreiästä nähnyt.

— Minä näin, kerroin minä hänelle, ihmisruumiin jäseniä, kalmankalpeita, niitä oli siellä ainakin miljoona… se oli kauheata; näin luurankoja, jotka tanssivat piirissä, näin apinan, joka soitti torvea; se oli kauheata. Minä näin seitsemän erinomaisen kaunista naista, jotka olivat kulta- ja hopeavaatteisiin ja auringon-, kuun- ja ilmanvärisiin viittoihin puetut ja riippuivat poikkileikatuin kurkuin seinällä veren valuessa virtoina hohtavalle marmoripermannolle…

Minä mietin, mitä olin vielä voinut nähdä, kun Mélanie tiedusteli minulta ivallisesti, oliko tosiaankin mahdollista, että olin nähnyt niin paljon asioita niin lyhyessä ajassa. Minä suostuin luopumaan naisista ja luurangosta, joita kenties en ollut kyennyt aivan tarkoin erottamaan, mutta vannoin nähneeni kalmankalpeita ihmisen jäseniä. Ja taisinpa uskoakin nähneeni.

XVI

HÄN LASKI KÄTENSÄ PÄÄLAELLENI

Herra Morinilla oli täyteläiset kasvot ja paksut huulet, ja kohonneet suupielet koskettivat hänen harmahtavaa poskipartaansa. Hänen silmänsä, nenänsä, suunsa ja avoimet kasvonsa henkivät vilpittömyyttä. Hänen ulkoasunsa oli koruton ja täsmällisen siisti, ja hänestä uhosi Marseillen saippuan tuoksu. Herra Morin oli kahden ikäkauden rajalla, ja jos hän oli tarinan miehen tavoin kahden naisen välissä, jotka tahtoivat tehdä hänet ikäisekseen, niin epäilemättä rouva Morin, hänen puolisonsa, nyhti hänestä irti mustia hiuksia, sillä rouva näytti häntä vanhemmalta. Hän oli muuten asemaansa nähden sangen hieno ja osasi käyttäytyä sievästi. Minä en kumminkaan hänestä pitänyt, sillä hän oli alakuloinen.

Rouva Morin oli ovenvartijana herra Bellaguet'lle kuuluvan talomme viereisessä talossa ja istui komerossaan surumielisenä ja hienona; hänen kalpeat ja lakastuneet kasvonsa olisivat soveltuneet ylhäiselle onnettomalle, ja äitini sanoikin hänen muistuttavan kuningatar Marie-Amélietä. Herra Morin kuului tosin hänkin ovenvartiastoon ja avasi oven, kun häntä vaadittiin. Mutta hän suoritti tätä tointa kaikkein vähäpätöisimpänään. Häntä askarruttivat enemmän toiset toimet: herra Bellaguet'n uskotun miehen tehtävät ja virkailijana-olo Edustajakamarissa. Isäni piti häntä niin suuressa arvossa, että salli minun viettää päiväkausia hänen seurassaan. Herra Morin oli tosiaankin arvollinen mies. Kaikki lähiseudun asukkaat tunsivat hänet, ja hän kuului historiaan, koska oli kantanut sylissään Parisin kreiviä helmikuun 24 p:nä 1848.

Louis-Philippen luovuttua kruunusta pojanpoikansa hyväksi ja kuninkaallisen perheen paettua Orleansin herttuatar, kuten tiedämme, poistui vallatusta palatsista ja lähti kahden alaikäisen lapsensa, Parisin kreivin ja Chartresin herttuan kanssa ja eräiden hyvien tuttavien seuraamana Edustajakamariin, missä antoi ilmoittaa itsensä uuden kuninkaan äitinä ja valtakunnan sijaishallitsijana. Samalla tunkeutui saliin meluten joukko tasavaltalaisia. Puhujalavan edessä seisoen ja pitäen kädestä molempia lapsiansa hän odotti kokoukselta valtansa vahvistusta. Ne suosionosoitukset, joita oli kuulunut hänen tullessaan, taukosivat aivan kohta. Enemmistö vastusti sijaishallituksen asettamista. Presidentti Sauzet kehoitti henkilöitä, jotka eivät kuuluneet Edustajakamariin, poistumaan salista. Prinsessa poistui hitaasti puolikehästä, mutta kieltäytyi lähtemästä salista, joko kunnianhimon yllyttämänä tai äidinrakkauden vuoksi, päättäen vaarojen uhatessa puolustaa poikansa oikeuksia. Hän nousi askelmittain amfiteatterin korkeimpaan kohtaan, levitti paperin ja yritti puhua. Tuo pieni nainen, joka näytti ylen kalpealta pitkissä lesken-hunnuissaan, kykeni yllättämään sydämiä, mutta hänessä ei ollut kykyä vallita ihmisten suuria joukkoja. Häntä ei kuultu, hänet tuskin huomattiin keskellä niitä meluisia joukkoja, jotka kuhisivat hänen ympärillään. Yhtäkkiä kuuluvat ulkona kaikuvat äänet paisuvan ja lähenevän; pyssynperillä särjetyistä ovista syöksyy puoliympyrään kansanmiehiä, ylioppilaita ja kansalliskaartilaisia, jotka huutavat:

— Alas Bourbonit! Alas kuningas! Eläköön tasavalta!

Käytävissä kuuluu laukauksia. Ja huutojen ja paukahdusten lomitse erottaa säikähtynyt korva etäisen, kumean ja vielä heikon, mutta paljoa kamalamman pauhinan: ihmismeren aallot siellä vyöryvät vasten palatsin seiniä. Kohta tulvahtaa sisään uusi ihmisaalto, joka tällä kertaa valtaa yleisön parvekkeet ja upottaa tulvaansa kokouksen. Keihäillä, puukoilla ja pistooleilla varustetut joukkiot kiljuvat kuolemaa. Lamartine on puhujalavalla ja hänen otaksutaan (aivan väärin) puhuvan sijaishallituksen puolesta; pyssynpiiput ja veriset sapelienkärjet kääntyvät heti häntä kohti. Kauhistuneet edusmiehet rientävät oville pyrkien ulos. Pakenevien vyöry tempaa mukaansa Orleansin herttuattaren lapsineen, hänet työnnetään vasemmanpuoliselle pienelle ovelle ja ahtaaseen käytävään, missä hän pakenevien edusmiesten ja sisäänhyökkäävän väkijoukon tyrkkimänä ja tukahduttamana, muuria vasten puserrettuna, lapsistaan erotettuna, vaipuu puolipyörtyneenä portaiden juurelle. Käytävässä oleva Morin kuulee lapsen huutoa ja näkee Parisin pienen kreivin maassa tallattavana. Hän nostaa pojan syliinsä, kuljettaa hänet salien ja eteisen läpi ja ojentaa puutarhaan avautuvasta alhaalla olevasta ikkunasta eräälle ordonanssiupseerille, joka etsi prinssejänsä. Puhemiehistön saliin paennut herttuatar kutsuu ääneen huutaen lapsiansa. Hänelle tuodaan Parisin kreivi ja ilmoitetaan, että Chartresin herttua on hyvässä turvassa, tytöksi puettuna palatsin ullakolla.

Sellainen oli herra Morinin kertomus. Hän esitti sen usein ja lausui lopuksi tämän huomautuksen:

— Orleansin herttuatar osoitti tässä tilaisuudessa kuulumatonta rohkeutta ja vastustusvoimaa, johon vain harvat miehet olisivat kyenneet. Jos hän olisi ollut kahdeksantoista tuumaa pitempi, niin hänen poikansa olisi kuningas. Mutta hän oli liian vähäinen varreltaan. Hän häipyi näkymättömiin suuressa ihmisjoukossa.