Ystävän kirja

YSTÄVÄNI KIRJA

Kirj.

Anatole France

Suomentanut

J. Hollo

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1921.

SISÄLLYS:

PIKKU PIETARIN KIRJA.

I. Ensimmäiset valloitukset. 1. Kummitukset. 2. Valkopukuinen nainen. 3. Minä annan tämän ruusun sinulle. 4. Edvardin lapset. 5. Rypäleterttu. 6. Kultasilmä Marcelle. 7. Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.

II. Uusia rakkauksia.
1. Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja.
2. Isä Le Beau.
3. Isoäiti Nozière.
4. Hammas.
5. Runouden ilmestys.
6. Teutobochus.
7. Pastori Jubalin sädekehä.
8. Fontanet'n lakki.
9. Decius Musin viimeiset sanat.
10. Humanistiset opinnot.
11. Myrttimetsä.
12. Varjo.

SUSANNAN KIRJA.

I. Susanna.
1. Kukko.
2. Tähti.
3. Nukketeatteri.

II. Susannan ystävät.
1. Antero.
2. Pekka.
3. Jessy.

III. Susannan kirjasto. 1. Rouva D——lle. 2. Keskustelua saduista ja tarinoista.

Joulukuun 31 p:nä 188-.

Nel mezzo del cammin di nostra vita…
(Elomme vaelluksen keskitiessä…)

Tuo säe, jolla Dante aloittaa Divina Commedian ensimmäisen laulun, johtuu mieleeni tänä iltana, kenties jo sadannen kerran. Mutta ensimmäisen kerran se minua liikuttaa.

Miten hartaasti sitä mielessäni toistelenkaan ja miten vakavalta ja täyteläiseltä se tuntuukaan! Se johtuu siitä, että tällä kertaa voin sen sovittaa itseeni. Minä olen nyt vuorostani sillä kohtaa, missä oli Dante vanhan aurinkomme osoittaessa neljännentoista vuosisadan ensimmäistä vuotta. Minä olen elon tieni keskivaiheilla, jos otaksumme tämän tien olevan yhtä pitkän minulla kuin muillakin ja johtavan vanhuuteen.

Hyvä Jumala, tiesinhän minä jo kaksikymmentä vuotta sitten, että tänne oli tultava: minä tiesin sen, mutta en sitä oikein tajunnut. Minä en silloin välittänyt elämäni tiestä enempää kuin Chicagon tiestä. Nyt kun olen ehtinyt rinteen harjalle, käännän päätäni kootakseni yhteen silmäykseen koko sen alueen, jonka halki olen niin nopeasti vaeltanut, ja firenzeläisen runoilijan säe täyttää mieleni unelmilla, niin että voisin hyvinkin viettää yöni takkavalkean ääressä haavekuvia nostatellen. Ah, kuolleethan ovat kovin keveitä!

On suloista muistella. Yön hiljaisuus yllyttää siihen. Yön rauha kesyttää aaveet, jotka luonnostaan ovat pelokkaita ja pakenevia ja etsivät yksinäistä hämäryyttä tullessaan kuiskimaan elävien ystäviensä korvaan. Akkunan kaihtimet ovat kiinni, oviuutimet riippuvat raskain laskoksin lattiamatolle. Yksi ovi vain on puoliavoin, tuolla, minne katseeni vaistomaisesti kääntyy. Sieltä kuultaa opaalinhohtoinen valo; sieltä kuuluu tasaista ja hiljaista huountaa — äidin ja lasten hengitys sulautuu korvissani erottamattomasti yhteen.

Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!

Nel mezzo del cammin di nostra vita…

Raukenevan takkatulen ääressä minä uneksin kuvitellen, että tämä asumuksemme, jonka eräästä kammiosta loistaa yölampun värähtelevä valo ja josta huokuu puhtaita henkäyksiä, on yksinäinen majatalo tämän valtatien varrella, jonka puoliväliin jo olen ehtinyt.

Nukkukaa, rakkaani, huomenna lähdemme jälleen matkalle!

Huomenna! Oli aika, jolloin tuossa sanassa mielestäni piili kauneinta tenhovoimaa. Sitä lausuessani näin outojen ja lumoavien hahmojen sormellaan minulle viittovan ja kuiskaavan: "Tule!" Silloin, silloin minä rakastin elämää! Minä luotin siihen kauniisti kuin rakastaja ainakin osaamatta ajatella, että hän voisi muuttua minulle ankaraksi, hän, joka sittenkin on säälimätön.

Minä en häntä syytä. Hän ei ole minua haavoittanut, niinkuin monia muita. Onhan hän minua joskus sattumalta hyväillytkin, tuo suuri välinpitämätön! Sen sijaan, mitä hän on minulta ottanut tai kieltänyt, on hän minulle antanut aarteita, joitten rinnalla kaikki haluamani on vain tuhkaa ja savua. Kaikesta huolimatta minä olen kadottanut toivon enkä voi enää kuulla sanottavan: "huomiseen asti!" tuntematta levottomuutta ja haikeutta.

Ei! Minä en enää luota entiseen ystävääni elämään. Mutta minä rakastan sitä yhä. Niin kauan kuin näen hänen jumalaisen hohteensa väikkyvän kolmen rakkaani otsilla, niin kauan sanon häntä kauniiksi ja siunaan häntä.

On hetkiä, jolloin kaikki minua oudostuttaa, hetkiä jolloin jokapäiväisimmätkin asiat värisyttävät minua salaperäisyydellään.

Niinpä minusta tuntuu tällä hetkellä, että muisti on ihmeellinen kyky ja että menneisyyden ilmisaaminen on yhtä hämmästyttävää ja paljoa parempaa kuin tulevaisuuden aavistaminen.

Muistelo on oikea siunaus. Yö on tyyni, olen kasannut lieden kekäleet ja kohentanut tulta.

Nukkukaa, rakkaani, nukkukaa!

Minä kirjoitan lapsuuteni muistelmia ja teen sen

teitä kolmea varten.

I.

Ensimmäiset valloitukset.

1.

Kummitukset.

Kun joku henkilö on minulle sanonut, ettei hän muista mitään lapsuutensa ensimmäisiltä vuosilta, niin olen kovin kummastunut. Minä puolestani olen säilyttänyt eloisia muisteloja ajoilta, jolloin olin hyvin pieni. Ne ovat tosin erillisiä kuvia, mutta juuri siitä syystä ne sitäkin helakammin kohoavat näkyviin hämyiseltä ja salaperäiseltä taustalta. Vaikka minulla onkin vanhuuteen vielä pitkä matka, tuntuvat nuo muistot, joita rakastan, nousevan näkyviini rajattoman syvästä menneisyydestä. Minä kuvittelen, että maailma silloin oli suurenmoisen uusi ja yltäyleensä raikkaiden värien verhoama. Jos olisin villi-ihminen, niin luulisin maailmaa yhtä nuoreksi tai, jos niin tahdotte, yhtä vanhaksi kuin itseäni. Mutta pahaksi onneksi en ole laisinkaan villi-ihminen. Olen lukenut useita kirjoja, joissa käsitellään maapallon korkeata ikää ja lajien syntyä, ja surumielisenä minä vertailen yksilöjen lyhyttä ikää sukujen pitkään kestoaikaan. Tiedänhän minä, että korkeareunainen vuoteeni vielä verraten hiljattain sijaitsi isossa huoneessa eräässä vanhassa, kovin rappeutuneessa talossa, joka sittemmin hävitettiin, jotta saataisiin tilaa Kaunotaiteiden Opiston uusille rakennuksille. Siinä talossa asui isäni, vaatimaton lääkäri ja innokas luonnontieteellisten eriskummallisuuksien kokoilija. Kuka väittää lapsilta muistia puuttuvan? Minä näen sen vieläkin, tuon huoneen vihreine, kukikkaine seinäpapereineen ja sievine väripiirroksineen, joka esitti, kuten myöhemmin sain tietää, Virginiaa kulkemassa Paulin käsivarteen nojaten poikki Mustan virran kaalamon. Siinä huoneessa minulle sattui ihmeellisiä seikkailuja.

Minulla oli, kuten sanoin, pieni vuode, jota päivisin pidettiin nurkassa ja jonka äitini joka ilta siirsi keskelle huonetta, varmaankin saadakseen sen lähemmäksi omaa vuodettansa, jonka suunnattomat verhot herättivät minussa ankaraa pelkoa ja ihastusta. Siinä oli aika puuha, minua nukutettaessa. Tarvittiin hartaita pyyntöjä, kyyneleitä ja suuteloita. Ja siitäkin huolimatta minä pääsin karkuun paitasillani ja loikkailin kuin kaniini. Äitini sai minut kiinni jonkin huonekalun alta ja nosti sänkyyn. Se oli erittäin hupaista.

Mutta tuskin olin tullut makuulle, kun ympärilläni alkoi parveilla olentoja, jotka eivät ollenkaan kuuluneet omaisiini. Niillä oli nenä kuin haikaran nokka, pörröiset viikset, suippokärkiset vatsat ja jalat kuin kukolla. Ne näkyivät sivulta käsin, keskellä poskea pyöreä silmä, ja vaelsivat ohitseni kantaen luutia, harjoja, kitaroita, käsiruiskuja ja muita outoja kojeita. Eihän niiden olisi pitänyt näyttäytyä, rumia kun olivat, mutta minun on sentään tunnustettava niiden ansiot: ne liukuivat äänettöminä seinäviertä eikä yksikään, ei pienin ja viimeisinkään, jolla oli palkeet peräpuolessa, astunut milloinkaan askeltakaan minun vuodettani kohti. Joku voima kiinnitti niitä ilmeisesti seiniin, joita pitkin ne liukuivat erinomaisen ohkaisina. Tuo minua hiukan rauhoitti; olinhan sitäpaitsi valveilla. Ymmärrätte varmaan, ettei sellaisessa seurassa juuri nukuta. Minä pidin silmäni auki. Ja kuitenkin (tässä on toinen ihme) havaitsin äkkiä olevani huoneessa, johon auringonvaloa tuli tulvimalla. En nähnyt muuta kuin äitini, jolla oli yllään ruusunpunainen aamunuttu, enkä ymmärtänyt ollenkaan, miten yö ja kummitukset olivat kadonneet.

— Oletpa aika unikeko! virkkoi äitini nauraen.

Minä olin tosiaankin mainio nukkuja.

Hiljattain, rantakatua mitellessäni, näin piirroskauppiaan myymälässä erään niitä omituisia vihkosia, joissa lotringilainen Callot harjoitteli hienoa ja pistävää piirrintänsä ja jotka ovat tulleet harvinaisiksi. Minun lapsuuteni aikana eräs vaskipainosten kauppias, muori Mignot, meidän naapurimme, paperoi niillä kokonaisen seinän, ja minä katselin niitä joka päivä kävelylle mennessäni ja sieltä palatessani; minä ravitsin silmiäni noilla kummituksilla, ja kun olin tullut makuulle pieneen korkeareunaiseen vuoteeseeni, näin ne uudelleen ymmärtämättä, että ne olivat vanhoja tuttavia. Millainen velho olitkaan, Jacques Callot!

Pieni vihko, jota selailin, herätti minussa jälleen eloon kokonaisen kadonneen maailman, ja minä tunsin mielessäni leijuvan ikäänkuin tuoksuvaa tomua, jonka keskellä liikkui rakkaita varjoja.

2.

Valkopukuinen nainen.

Noina aikoina asui kaksi naishenkilöä samassa talossa kuin mekin, kaksi naishenkilöä, joista toinen oli puettu aivan valkoisiin, toinen aivan mustiin.

Älkää kysykö minulta olivatko he nuoria; minä en silloin sellaisia asioita ymmärtänyt. Mutta minä muistan heidän tuoksuneen hyvältä ja muistan heillä olleen kaikenlaisia makupaloja. Äitini, jolla oli paljon puuhaa ja joka ei pitänyt kyläilemisestä, ei käynyt ollenkaan heidän luonansa. Minä sitävastoin kävin siellä usein, varsinkin välipalan aikaan, sillä mustapukuinen antoi minulle leivoksia. Minä siis kävin vieraissa yksinäni. Täytyi kulkea yli pihan. Äitini piti minua silmällä ikkunasta käsin ja koputti lasiin, kun minä unohduin liian pitkäksi aikaa tarkastelemaan ajomiestä, joka suki hevostansa. Oli aika työ nousta rautakaiteisia rappusia, joiden korkeat askelmat eivät olleet laisinkaan minun pieniä sääriäni varten. Vaivani korvautuivat hyvin kohta kun pääsin naisten huoneeseen, siellä näet oli minulle tuhansia haltioitumisen aiheita. Verrattomasti merkillisimmät olivat kuitenkin ne rumat porsliininuket, jotka istuivat uunin reunalla molemmin puolin kelloa. Ne nyökyttelivät päätään ja näyttivät kieltään kuin itsestään. Sain tietää, että ne olivat kotoisin Kiinasta, ja minä päätin lähteä sinne. Ainoa vaikeus oli siinä, että hoitajattareni ei ollut oikein halukas minua sinne saattelemaan. Minä olin päässyt varmuuteen, että Kiina sijaitsi Kunniakaaren tuolla puolen, mutta minä en saanut häntä koskaan lähtemään niin kauas.

Naisten huoneessa oli vielä kukkakoristeinen lattiamatto, jolla minä riemuiten kuppelehdin, ja pieni pehmeä ja leveä sohva, josta tein milloin laivan, milloin hevosen tai ajopelit. Mustapukuinen nainen, joka luullakseni oli lihavahko, oli erittäin lempeä eikä koskaan minua torunut. Valkopukuinen oli toisinaan kärsimätön ja tuittupäinen, mutta hän nauroi hyvin sievästi. Me elimme hyvässä sovussa kaikki kolme, ja minä olin saanut päähäni, ettei kukaan muu kuin minä koskaan tulisi tähän huoneeseen, jossa oli rumat porsliininuket uuninreunalla. Valkopukuinen, jolle ilmaisin tämän ajatukseni, näytti tekevän hiukan leikkiä minusta, mutta minä olin järkähtämätön ja hän lupasi kaikki mitä minä tahdoin.

Hän lupasi. Mutta eräänä päivänä minä tapasin erään herran istumassa sohvassani, jalat minun matollani ja juttelemassa minun naisteni kanssa tyytyväisen näköisenä. Hän antoi heille kirjeenkin, jonka he palauttivat hänelle, kun olivat sen lukeneet. Tuo ei minua miellyttänyt ja minä pyysin sokerivettä, koska minun oli jano ja myöskin siitä syystä, että minut huomattaisiin. Vieras herra loi tosiaankin katseensa minuun.

— Tässä on eräs pieni naapuri, sanoi mustapukuinen.

— Se on äitinsä ainokainen, eikö totta? virkkoi herra.

— On kyllä, sanoi valkopukuinen. Mutta mistä te sen arvaatte?

— Hän on kovin hemmotellun näköinen, sanoi herra. Hän on tungetteleva ja utelias. Tälläkin hetkellä hänen silmänsä ovat auki kuin ajoportit.

Siimani olivat auki, jotta olisin paremmin nähnyt. En tahdo imarrella itseäni, mutta minä ymmärsin keskustelusta erinomaisen hyvin, että valkopukuisella oli mies, joka oli jotakin jossakin kaukaisessa maassa, että vieras oli tuonut kirjeen tältä mieheltä, että häntä kiitettiin hyväntahtoisuudestaan ja että häntä onniteltiin sen johdosta, että hänet oli nimitetty kabinetin sihteeriksi. Tuo kaikki ei minua tyydyttänyt, ja lähtiessäni minä kieltäydyin syleilemästä valkopukuista rangaistakseni häntä.

Tuona päivänä päivällistä syödessämme kysyin isältäni mikä kabinetti on. Isäni ei vastannut mitään, mutta äitini sanoi sen olevan sellaisen huoneen, jossa on paljon miehiä ja papereita. Mitä ihmettä? Minut pantiin makuulle, ja kummitukset, silmä keskellä poskea, marssivat vuoteeni ohi irvistellen pahemmin kuin koskaan ennen.

Jos luulette minun seuraavana päivänä ajatelleen herraa, jonka olin tavannut valkopukuisen naisen luona, niin erehdytte; minä olin sydämestäni hänet unohtanut ja hänen syynsä on, ettei hän ole kokonaan minun muististani kadonnut. Mutta hänpä rohkeni näyttäytyä kahden ystävättäreni luona. Minä en tiedä, tapahtuiko se kymmenen päivää vai kymmenen vuotta ensimmäisen vierailuni jälkeen. Minä taivun tällä hetkellä uskomaan, että se sattui kymmenen päivän jälkeen. Hän oli hämmästyttävä, tuo herra, joka sillä tavoin anasti minun paikkani! Minä tarkastelin häntä tällä kertaa lähemmin enkä huomannut hänessä mitään miellyttävää. Hänellä oli hyvin kiiltävä tukka, mustat viikset, musta poskiparta, sileäksi ajeltu leuka, jonka keskessä oli kolo, hoikka vartalo, hienot vaatteet ja kaiken tämän lisäksi tyytyväinen ilme. Hän puhui ulkoministerin kabinetista, teatterikappaleista, muodista ja uusista kirjoista, illanvietoista ja tanssiaisista, joissa hän oli turhaan etsinyt näitä naisia. Ja nuo vielä häntä kuuntelivat! Olipa sekin keskustelua! Eikö hän voinut puhua niinkuin puhui minulle mustapukuinen sellaisista maista, joissa vuoret ovat karamellia ja joet limonaadia?

Kun hän oli lähtenyt, niin mustapukuinen sanoi hänen olevan ihastuttavan nuoren miehen. Minä sitävastoin sanoin häntä vanhaksi ja rumaksi. Tämä nauratti kovin valkopukuista. Eihän siinä oikeastaan mitään naurettavaa ollut. Mutta asia oli se, että hän nauroi sille mitä sanoin tai ei minua ollenkaan kuunnellut. Valkopukuisella oli nämä kaksi vikaa puhumatta eräästä kolmannesta, joka saattoi minut epätoivoon: hän itki, itki, itki. Äitini oli sanonut minulle, etteivät isot ihmiset itke koskaan. Ah, hän ei ollut nähnyt niinkuin minä valkopukuista hervahtaneena nojatuoliinsa, kirje avoinna polvillaan, pää heitettynä taaksepäin ja nenäliina silmillään. Tuo kirje (löisin nyt vetoa, että se oli nimetön kirje) toi hänelle paljon surua. Se oli vahinko, sillä hän osasi 1 nauraa niin hyvin! Nämä kaksi vieraskäyntiäni saivat minut ajattelemaan, että minun piti pyytää 1 häntä vaimokseni. Hän sanoi minulle, että hänellä 1 oli iso aviomies Kiinassa ja että hänellä nyt tulisi 1 olemaan pieni puoliso Malaquais'n rantakadulla. 1 Asia oli valmis; hän antoi minulle leivoksen.

Mutta herra mustine poskipartoineen palasi sangen usein. Eräänä päivänä, kun valkopukuinen jutteli minulle, että hän tuottaisi Kiinasta sinisiä kaloja ja ongen, jolla saisin niitä pyydystää, ilmaantui herra jälleen ja otettiin vastaan. Siitä tavasta, jolla me toisiamme katselimme, kävi selvästi ilmi, että me emme toisistamme pitäneet. Valkopukuinen sanoi hänelle, että täti (hän tarkoitti mustapukuista) oli lähtenyt pienille ostoksille Kahden Kääpiön kauppaan. Minä katselin kahta kääpiönukkea uunin reunalla enkä ymmärtänyt miksi oli tarpeellista lähteä ulos, jos tahtoi niiltä ostaa mitä hyvänsä. Mutta joka päivä ilmeni sellaisia asioita, joita oli kovin vaikea ymmärtää! Herra ei näyttänyt ollenkaan panevan pahakseen mustapukuisen poissaoloa ja sanoi valkopukuiselle tahtovansa puhua hänelle vakavasti. Valkopukuinen kohentautui keimaillen pikkusohvassaan ja antoi merkin, että hän oli valmis kuuntelemaan. Mutta herra katseli minua ja näytti hermostuneelta.

— Hän on kyllä hyvin herttainen, tuo pieni poika, virkkoi hän viimein, silittäen päätäni; mutta…

— Hän on minun pikku mieheni, sanoi valkopukuinen.

— No niin, virkkoi herra, ettekö voisi lähettää häntä takaisin äitinsä luo? Sen, mitä minulla on teille sanottavaa, tahtoisin sanoa kahden kesken.

Valkopukuinen myöntyi.

— Rakkaani, sanoi hän minulle, menehän leikkimään ruokasaliin äläkä palaa, ennenkuin minä sinut kutsun. Menehän, kultaseni!

Minä lähdin haikein mielin. Olihan se kyllä sangen merkillinen, ruokasalikin, sillä siellä oli kellotaulu, jossa näkyi meren rannalla kohoava vuori ja kirkko sinisen taivaan alla. Ja kun kello löi, niin laiva keinui laineilla, veturi vaunuineen kiiti esiin tunnelista ja ilmapallo kohosi kohti korkeuksia. Mutta kun mieli on murheellinen, niin mikään ei näytä hymyilevältä. Kellotaulu pysyikin muuten aivan liikkumattomana. Kävi ilmi, että veturi, laiva ja ilmapallo eivät lähteneetkään liikkeelle kuin joka tunnin kuluttua, ja tunti, se on pitkä! Ainakin se oli pitkä niinä aikoina. Onneksi tuli keittäjätär hakemaan jotakin astiakaapista ja nähdessään minut aivan masentuneena antoi minulle hedelmähilloa, joka lievitti sydämeni kipua. Mutta kun hillo loppui, niin minä vaivuin jälleen suruni valtaan. Vaikka kello ei ollutkaan vielä lyönyt, minä kuvittelin, että tunti toisensa jälkeen oli jo ehtinyt kasautua minun alakuloisen yksinäisyyteni ylitse. Toisin hetkin kuului korviini viereisestä huoneesta herran äänen kaiku; hän anoi hartaasti valkopukuista ja sitten hän tuntui olevan vihoissaan. Se oli oikein. Mutta eivätkö ne koskaan lopettaisi keskusteluaan? Minä painoin nenäni litteäksi ikkunaruutuun, kiskoin jouhia tuolin istuimesta, suurentelin seinäpaperin reikiä, revin verhojen tupsuja ja tein jos jotakin. Ikävystyminen on kamala asia. Vihdoin, kun en enää voinut itseäni hillitä, sipsutin äänettömästi sen huoneen ovelle, jossa porsliininuket olivat uunin reunalla, ja kohotin kättäni tarttuakseni ripaan. Minä tiesin menetteleväni tungettelevasti ja väärin, mutta olin siitä vain tavallaan ylpeä.

Minä avasin oven ja näin valkopukuisen seisovan uuniin nojaten. Herrasmies oli polvillaan hänen edessään, kädet ojossa ikäänkuin olisi aikonut sulkea hänet syliinsä. Hän oli punaisempi kuin kukonheltta; hänen silmänsä olivat pullollaan. Kuinka voi ihminen paneutua sellaiseen tilaan?

— Riittää, hyvä herra, virkkoi valkopukuinen, joka oli tavallista rusottavampi ja sangen kiihtynyt… Riittää, koska sanotte minua rakastavanne; riittää… älkää pakottako minua katumaan…

Hän näytti säikähtyneeltä ja lopen väsyneeltä.

Minut nähtyään herrasmies nousi nopeasti, ja luulenpa, että hän olisi ensi hetkessä halunnut heittää minut ulos ikkunasta. Mutta sen sijaan, että olisi minua torunut, kuten saatoin odottaa, sieppasi valkopukuinen minut syliinsä nimittäen minua kultasekseen.

Vietyään minut leposohvalle hän itkeskeli pitkän aikaa, poski vasten minun poskeani. Me olimme kahden kesken. Lohduttaakseni häntä sanoin hänelle, että partaniekka herra oli paha mies ja ettei hänen nyt tarvitsisi surra, jos olisi jäänyt minun seuraani, kuten olimme sopineet. Mutta olipa miten hyvänsä, minusta tuntui, että isot ihmiset olivat toisinaan kovin hassunkurisia.

Tuskin olimme ehtineet tyyntyä, kun mustapukuinen palasi ostoksineen.

Hän kysyi, oliko ketään käynyt.

— Herra Arnould kävi, vastasi valkopukuinen rauhallisesti, mutta hän viipyi vain hetkisen.

Minä tiesin varsin hyvin, että tuo oli satua, mutta valkopukuisen hyvä hengetär, joka varmaan oli jo muutamia hetkiä ollut vaiheellani, laski näkymättömän sormensa huulilleni.

Minä en sen koommin nähnyt herra Arnouldia, ja rakkauttani valkopukuiseen ei enää häirinnyt mikään. Siitä epäilemättä johtuu, että sen muisto on tyystin mielestäni häipynyt. Vielä ihan äskettäin, neljättäkymmentä vuotta myöhemmin, en ollenkaan tiennyt, mihin valkopukuinen oli joutunut.

Hiljattain minun oli mentävä ulkoasiain ministerin toimeenpanemiin tanssiaisiin. Minä olen samaa mieltä kuin lordi Palmerston, joka sanoi, että elämä ulisi siedettävää, ellei tarvitsisi huvitella. Jokapäiväinen työni ei käy yli voimieni ja älyni, ja minä olen lopulta päässyt siihen mieltymään. Mutta julkiset vastaanotot ne minua kovin rasittavat. Minä tiesin, että oli ikävää ja hyödytöntä mennä ministerin tanssiaisiin; minä tiesin sen ja menin sittenkin, sillä Ihmisluonnolle on ominaista ajatella viisaasti ja toimin tyhmästi.

Tuskin olin ehtinyt astua suureen saliin, kun Ilmoitettiin lähettiläs —— ja rouva ——. Minä olin |o useita kertoja kohdannut lähettilään, jonka hienoissa piirteissä ilmenevä väsähdyksen leima ei suinkaan johtunut yksinomaan valtiomiehentoimen vaikeuksista. Hänen nuoruutensa sanottiin olleen myrskyisän, ja miesten seuroissa kerrottiin hänestä useita uskaliaita kaskuja. Hänen oleskelunsa Kiinassa kolmisenkymmentä vuotta sitten oli erittäin rikas seikkailuista, joita mielellään muistellaan suljettujen ovien takana kahvia juotaessa. Hänen puolisonsa, jota minulla ei ollut kunnia tuntea, näytti olevan kuudennella kymmenellä. Hän oli kokonaan mustiin puettu; muhkeat pitsit verhosivat ihastuttavasti hänen mennyttä kauneuttansa, jonka varjon saattoi vielä aavistaa. Olin onnellinen, kun minut esiteltiin hänelle, sillä minä pidän erinomaisessa arvossa keskustelua iäkkäiden naisten kanssa. Me juttelimme tuhansista asioista viulunsävelten tanssittaessa nuorta väkeä, ja hän tuli sattumalta puhuneeksi ajasta, jolloin oli asunut eräässä vanhassa talossa Malaquais'n rantalaiturin varrella.

— Te olitte valkopukuinen! huudahdin minä.

— Aivan oikein, hyvä herra, vastasi hän, minä käytin aina valkoista pukua.

— Ja minä, hyvä rouva, minä olin teidän pikku puolisonne.

— Mitä! Oletteko kelpo tohtori Nozière'in poika? Te piditte kovin leivoksista. Pidättekö vieläkin? Tulkaahan meille niitä maistamaan. Meillä on aina lauantaisin pienet teekutsut. Kas, miten löysimme toisemme jälleen!

— Entä mustapukuinen?

— Minä olen nykyjään mustapukuinen. Täti parkani kuoli sotavuonna.
Elämänsä viimeisinä aikoina hän usein puhui teistä.

Meidän niin pakistessamme eräs valkoviiksinen ja -partainen herrasmies tervehti lähettilään puolisoa vanhan keikarin jäykistynein ja kohteliain elein. Minusta hänen leukansa tuntui hyvin tutulta.

— Herra Arnould, virkkoi minulle valkopukuinen, vanha — ystävänne.

3.

Minä annan tämän ruusun sinulle.

Me asuimme suuressa huoneistossa, joka oli täynnä ihmeellisiä esineitä Seinillä oli villi-ihmisiltä voittosaaliiksi saatujen aseitten yläpuolella pääkalloja ja päänahkoja; katoissa riippui intiaaniruuhia airoineen olkiin kiedottujen alligaattorien kupeella; lasikoissa oli lintuja, linnunpesiä, korallinhaaroja ja lukemattomia pieniä luurankoja, jotka näyttivät perin juonikkailta ja pahanilkisiltä. Minä en silloin tiennyt, millaisessa liitossa isäni oli näiden eriskummallisten olioitten kanssa. Nyt sen tiedän: kokoilijan liitossa. Vaikka olikin viisas ja epäitsekäs, hän kumminkin uneksi voivansa sulloa koko luomakunnan yhteen ainoaan kaappiin. Hän sanoi ja uskoi toimivansa tieteen hyväksi, mutta todellisena vaikuttimena oli keräilykiihko.

Koko huoneisto oli täynnä luonnon merkillisyyksiä. Ainoastaan pieneen saliin ei ollut päässyt tunkeutumaan eläintiede, ei kivennäistiede, ei kansatiede eikä luonnottomuuksien tutkimus; siellä ei ollut käärmeennahkoja, ei kilpikonnankuoria, ei luita, ei piikärkisiä nuolia, ei intiaanien sotakirveitä, vaan yksinomaan ruusuja. Niitä oli pienen salin seinäpaperi kirjavanaan. Ne olivat ruusunnuppuja, vielä aukeamattomia, vaatimattomia, kaikki yhtäläisiä ja kaikki kauniita.

Äitini, jolle vertaileva eläintiede ja kallojen mittailu antoivat aihetta vakaviin valituksiin, vietti päivänsä pienessä salissa, työpöytänsä ääressä. Minä leikin matolla hänen läheisyydessään, lelunani lammas, jolla oli vain kolme jalkaa, vaikka niitä alkujaan oli ollut neljä, joten se ei olisi kelvannut isäni merkillisyyskokoelman kaksipäisten kaniinien seuralaiseksi. Sitäpaitsi minulla oli poikanukke, joka liikutti käsivarsiaan ja tuoksui maalilta. Minulla täytyi sinä aikana olla aika paljon mielikuvitusta, sillä nukke ja lammas toimivat tuhansien merkillisten näytelmäin eri henkilöinä. Kun lampaalle tai nukelle sattui tapahtumaan jotakin erikoisen mielenkiintoista, niin minä ilmoitin asian äidille. Aivan suotta. Sopii huomauttaa, etteivät isot ihmiset milloinkaan kunnolla ymmärrä, mitä pienet lapset heille selittävät. Äitini oli hajamielinen. Hän ei kuunnellut minua kyllin tarkkaavasti. Siinä oli hänen suuri virheensä. Mutta hän osasi katsoa minua suurilla silmillään ja nimittää minua "pieneksi hupakoksi", niin että asia korjaantui.

Eräänä päivänä, kun taaskin olimme pienessä salissa, äiti laski kirjo-ompeluksensa kädestään, otti minut syliinsä, osoitti minulle erästä seinä paperin kukkaa ja sanoi:

— Minä annan tämän ruusun sinulle.

Ja jotta kukan voisi tuntea, hän piirsi siihen kirjausneulallaan ristin.

Milloinkaan ei lahja ole tehnyt minua onnellisemmaksi.

4.

Edvardin lapset.

— Poikaseni on sellainen pörrötukka, että oikein peloittaa!
Järjestäkää hänelle "Edvardin lasten tukka", herra Valence.

Herra Valence, jolle äitini näin haasteli, oli vikkelä ja ontuva vanha parturi, jonka pelkkä näkeminen johti mieleeni käherrysrautain tympäisevän hajun ja jota minä kovin pelkäsin, koska hänen kätensä olivat hiusvoiteesta tahmeat ja koska hän ei voinut leikata tukkaani pudottelematta hiuksia niskaani. Kun hän siis puki ylleni valkoisen kampausviitan ja solmi kaulaani liinan, niin minä tein vastarintaa. Hän virkkoi:

— Ethän sinä, pikku ystäväni, tahtone säilyttää villi-ihmisen tukkaa, ikäänkuin saapuisit Medusan lautalta.

Hän kertoi aina sopivissa ja sopimattomissa tiloissa raikuvalla eteläranskalaisella äänellään Medusan haaksirikosta, josta hän oli pelastunut vasta kamalain kärsimysten jälkeen. Lautasta, hyödyttömistä hätämerkeistä, ihmislihan syönnistä ja muusta hän kertoi hilpeästi kuten ainakin henkilö, joka osaa keksiä asiain hyvät puolet. Herra Valence oli kieltämättä rattoisa mies.

Tuona päivänä hän mielestäni järjesteli tukkaani liian hitaasti ja tavalla, jota minä pidin kovin omituisena päästyäni näkemään itseni kuvastimessa. Minä näin, että hiukseni oli kammattu alas ja leikattu suoraan, niin että ne näyttivät myssyltä kulmakarvojen yläpuolella ja putosivat poskille kuin espanjalaisen lintukoiran korvat.

Äitini oli ihastunut! Valence oli tosiaankin järjestänyt minulle Edvardin lasten tukan. Kun minulla oli ylläni musta samettinuttu, arveli äitini, ettei tarvinnut muuta kuin teljetä minut torniin vanhemman veljeni seuraan…

— Koettakoot! lisäsi hän viehättävän mahtipontisesti.

Puristaen minua kiinteästi poveaan vasten hän kantoi minut vaunuihin asti. Me näet olimme vieraisiin menossa.

Minä kysyin äidiltä, mikä oli se vanhempi veli, jota en tuntenut, ja se torni, joka minua peloitti.

Äitini, joka oli jumalallisen kärsivällinen ja hilpeän koreilematon, kuten ainakin ne sielut, jotka eivät pyydä muuta kuin saada rakastaa, kertoi minulle lapsellisesti ja runollisesti laverrellen, kuinka Edvard kuninkaan molemmat pojat, kauniit ja hyvät, riistettiin heidän äidiltään ja surmattiin LontoonTowerin vankikopissa heidän ilkeän setänsä Rikhardin toimesta.

Pitäen ilmeisesti ohjeenaan erästä tunnettua maalausta hän vielä lisäsi, että lasten pieni koira ilmoitti haukunnallaan murhamiesten tulon.

Lopuksi hän sanoi tämän tarinan olevan sangen vanhan, mutta niin liikuttavan ja kauniin, että sitä yhä esitettiin maalauksissa ja näyttämöillä, että kaikki katsojat itkivät, hän itse samoinkuin muutkin.

Minä sanoin äidille, että täytyi olla aika ilkiö sillä tavalla itkettääkseen häntä ja kaikkia muita ihmisiä.

Hän vastasi, että siihen päinvastoin vaadittiin suurta henkeä ja etevää kykyä, mutta minä en häntä ymmärtänyt. Minä en silloin ymmärtänyt mitään kyyneleitten hekumasta.

Vaunumme pysähtyivät Pyhän Ludvigin saarelle, erään vanhan talon eteen, jota minä en tuntenut. Sitten me lähdimme nousemaan kiviportaita, joiden kuluneet ja halkeilleet askelmat tuntuivat minusta kovin kolkoilta.

Ensimmäisessä käänteessä ilmestyi näkyviin pieni koira, joka alkoi haukkua nalkuttaa. "Se on se", mietin minä, "se on Edvardin lasten koira". Minut valtasi äkillinen, vastustamaton, mieletön pelko. Ilmeisesti olivat nämä portaat sen tornin portaat ja minää tukkalaitteineni ja päähineineni ja samettinuttuineni, minä olin Edvardin lapsi. Minut aiottiin surmata tuossa paikassa. Minä en sitä halunnut; tartuin äitini hameeseen huutaen:

— Vie pois minut, vie pois minut! Minä en tahdo nousta tornin portaita.

— Olehan vaiti, pieni houkkio… Mitä sinä joutavia, kultaseni, älähän toki pelkää… Lapsi on tosiaankin kovin hermostunut… Pekka, Pekka, poikaseni, olehan järkevä.

Mutta minä en kuullut mitään, riipuin vain suonenvedontapaisesti äidin hameessa, huusin, ulvoin, olin tukehtumaisillani. Kauhunsekainen katseeni luuhaili hedelmällisen pelon synnyttämissä harhakuvitelmissa.

Minun huudoistani aukeni eräs porrastasanteen ovi ja siitä astui näkyviin vanha herrasmies, jonka minä tunsin, huolimatta pelostani ja huolimatta hänen patalakistaan ja aamunutustaan, ystäväkseni Robiniksi, Robin ystäväkseni, joka toi minulle kerran viikossa kuivia leivoksia hatunpesän vuorissa. Se oli Robin epäilemättä; mutta minä en voinut käsittää, kuinka hän oli tornissa, koska en tiennyt, että torni oli talo, vieläpä vanha talo, joten oli luonnollista, että tämä vanha herra asui siinä.

Hän ojensi meille käsivartensa, vasemmassa kädessä nuuskarasia ja oikean peukalon ja etusormen välissä hyppysellinen nuuskaa. Se oli hän.

— Käykää sisään, armollinen rouva! Vaimoni voi paremmin, hän tulee kovin iloiseksi saadessaan nähdä teidät. Mutta Pekka ystäväisenipä näyttää hieman rauhattomalta. Peloittaako häntä pikku koiramme? — Finette, seh!

Minä rauhoitun ja sanoin:

— Te asutte pahassa tornissa, herra Robin.

Samassa äiti nipisti käsivarttani. Minä oivalsin varsin hyvin, että hän tahtoi estää minua pyytämästä leivosta hyvältä ystävältäni Robinilta. Sellainen oli tosiaankin aikeeni.

Herra ja rouva Robinin keltaisessa salissa oli Finette minun lohtunani. Minä leikin sen kanssa muistellen yhä, että se oli haukkunut Edvardin lasten murhamiehiä. Niinpä minä luovutin sille toisen puolen siitä leivoksesta, jonka herra Robin minulle antoi. Mutta mahdotontahan on kovin kauan askarrella! samassa asiassa, varsinkin kun on pieni lapsi. Aatokseni pyrähtelivät asiasta toiseen niinkuin linnut oksalta oksalle ja pysähtyivät sitten jälleen Edvardin lapsiin. Koska olin muodostanut itselleni heitä koskevan mielipiteen, halusin saada sen mahdollisimman pian ilmaistuksi. Minä nykäisin herra Robinia hiluista.

— Kuulkaahan, herra Robin, tiedättekö, jos äiti ulisi ollut Lontoon tornissa, niin hän ei olisi sallinut ilkeän sedän tukehduttaa pieluksiin Edvardin lapsia.

Minusta tuntui, ettei herra Robin käsittänyt ajatukseni täyttä tehokkuutta. Mutta kun olimme jälleen kahdenkesken portaissa, äitini ja minä, nosti äiti minut syliinsä:

— Sinä vintiö! Annahan, kun suutelen sinua!

5.

Rypäleterttu.

Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Isäni, äitini ja hoitajattareni olivat minulle lempeäluonteisia jättiläisiä, jotka olivat eläneet maailman alusta, muuttumattomina, ikuisina, lajissaan ainokaisina. Olin varma siitä, että he voivat varjella minut kaikesta pahasta, ja tunsin itseni ihan turvalliseksi, kun he olivat lähelläni. Luottamus, jonka äitini minussa herätti, oli rajaton: muistellessani tätä jumalallista, Ihailtavaa luottamusta tekee mieli lähettää lentosuudelmia sille poikapahaselle, joka silloin olin, ja ne, jotka tietävät, kuinka vaikeata on tässä maailmassa säilyttää tunne koko kyllyydessään, käsittävät sellaisiin muistoihin kohdistuvat hellyydenpuuskani.

Minä olin onnellinen. Tuhannet asiat, tutut ja samalla salaperäiset, askarruttivat mielikuvitustani, tuhannet asiat, jotka sinänsä eivät merkinneet mitään, mutta jotka olivat osa elämääni. Minun elämäni oli aivan pieni, mutta se oli elämä, toisin sanoen, olioiden keskus, maailman keskus. Älkää hymyilkö sille mitä sanon, tai jos hymyilette, hymyilkää ystävällisesti, ja muistakaa tämä: jokainen, joka elää, olipa hän sitten vaikka vain koiranpentu, on olioiden keskuksessa.

Minä olin onnellinen nähdessäni ja kuullessani. Joka kerta kun äitini avasi peilikaappinsa, valtasi minut hieno, runollinen uteliaisuus. Mitä siinä olikaan, tuossa kaapissa? Hyvä Jumala! mitä siinä saattoi olla: liinavaatteita, hajupusseja, pahvikoteloita ja rasioita. Epäilenpä kerrassaan, että äiti parkani heikkoutena olivat rasiat. Hänellä oli niitä kaikenlaisia ja tavattoman paljon. Ja nämä rasiat, joihin kajoaminen oli minulta kielletty, saivat minut vaipumaan syviin mietiskely hi n. Leluni askarruttivat nekin pientä päätäni, varsinkin ne, jotka oli minulle luvattu ja joita odotin; ne, jotka jo omistin, eivät enää olleet salaperäisiä eivätkä siis enää voineet mieltäni tenhota. Kuinka kauniita olivatkaan uneksimani lelut! Toinen ihme oli se viivojen ja kuvioiden paljous, joka lähti kynästä. Minä piirsin sotilaita, tein soikulaisen pään ja lakin sen yläpuolelle. Vasta lukuisia havaintoja tehtyäni minä osasin sovittaa lakin päähän kulmakarvoja myöten. Minä osasin antaa arvoa kukille, hyville hajuille ja koreille vaatteille. Sulkaniekka poimulakkini ja kailavat sukkani herättivät minussa melkoista ylpeyttä. Mutta enemmän kuin mistään yksityisestä oliosta pidin olioitten kokonaisuudesta: talosta, ilmasta, valosta ja — miten sanoisinkaan? — elämästä! Minua ympäröi suuri lempeys. Linnunpoikanen ei tunne suurempaa nautintoa painautuessaan pesänsä untuvaan.

Minä olin onnellinen, erittäin onnellinen. Mutta siitä huolimatta minä kadehdin erästä toista pientä poikaa. Hänen nimensä oli Alphonse. Hänen muista nimistään minulla ei ollut tietoa; on varsin mahdollista, ettei hänellä muuta nimeä ollutkaan. Hänen äitinsä oli pesumuija ja kävi työssä kaupungilla. Alphonse harhaili pitkin päivää pihalla tai rantalaiturilla, ja minä näin ikkunasta hänen likaiset kasvonsa, kellervän pörrötukkansa, taustattomat housunsa ja kenkärajansa, joita hän liotteli lätäköissä. Minäkin olisin mielelläni astellut vapaasti lätäköissä. Alphonse kävi ahkerasti tervehtimässä keittäjättäriä saaden heiltä monta korvapuustia ja muutamia kuivuneita pasteijankuoria. Tallirengit lähettivät hänet toisinaan kaivolle ammentamaan vettä ämpäriin, jonka hän kantoi ylpeänä takaisin, naama tulipunaisena ja kieli ulkona suusta. Minä kadehdin häntä. Hänen ei tarvinnut oppia Lafontaine'in satuja kuten minun, ei tarvinnut pelätä saavansa nuhteita, jos sattui nuttu hieman tahraantumaan! Häntä ei vaadittu sanomaan hyvää päivää, hyvä herra! hyvää päivää, hyvä rouva! henkilöille, joiden päivät, olivatpa hyviä tai huonoja, eivät herättäneet hänessä minkäänlaista mielenkiintoa, ja jos hänellä ei ollutkaan Noakin arkkia eikä koneistolla varustettua hevosta kuten minulla, niin hän sen sijaan leikki mielinmäärin kiinniottamillaan varpusilla, kissoilla, jotka vaeltelivat vapaudessa samoinkuin hän, vieläpä tallissa olevilla hevosillakin, kunnes ajomies huiskaisi hänet pihalle luudallaan. Hän oli vapaa ja uskalias. Pihalta, omasta valtapiiristään, hän katseli minua, joka seisoin ikkunassa, niinkuin katsellaan häkkilintua.

Piha oli hauska, sillä siellä liikkui alinomaa kaikenlaisia eläimiä ja palvelusväkeä. Se oli suuri; päärakennuksen seinää, joka oli sen eteläpuolella, peitti vanha, rosoinen ja surkastunut viiniköynnös, ja köynnöspeitteen yläpuolella oli aurinkokello, jonka taulusta päivänpaiste ja sade olivat hivuttaneet numerot näkymättömiin. Tuo varjoviiva, joka huomaamatta pitkin kivipintaa, ihmetytti minua. Kaikista menneisyyden muistoista, joita mielessäni herättelen, on tämän pihan kuva oudoimpia nykypäivien pariisilaisille. Heidän pihansa ovat neljän neliömetrin laajuiset; niistä käsin voi nähdä nenäliinan suuruisen kappaleen taivasta viiden kerroksen ulkonevain ruokakomeroitten yläpuolella. Se on kehitystä, mutta epätervettä.

Sattuipa eräänä päivänä, että tästä hauskasta pihasta, jonka kaivolle emännöitsijät aamuisin saapuivat täyttämään ruukkujansa ja jossa keittäjättäret kuuden tienoissa sekoittelivat salaattiansa rautalankakoreissa, pakisten tallirenkien kanssa, — sattui että tästä pihasta revittiin kivitys. Se revittiin vain siitä syystä, että oli aikomuksena kivetä se uudelleen. Mutta töitten kestäessä sattui satamaan, joten se muuttui kovin liejuiseksi, ja Alphonse, joka eli siellä kuin satyyri metsässään, oli kiireestä kantapäähän maankarvainen. Hän siirteli kiviä iloisena ja innostuneena. Kohottaessaan päätään ja nähdessään minut yksinäisessä ylhäisyydessään hän viittasi minua tulemaan. Minua kovin halutti leikkiä hänen kanssaan kivityksen repimistä. Minun huoneessani ei sellainen leikki käynyt päinsä. Ilmeni, että huoneistomme ovi oli auki. Minä riensin alas pihalle.

— Tässä minä olen, virkoin minä Alphonse'ille.

— Tuossa on kivi, vastasi hän.

Hän oli kesyttömän näköinen ja hänen äänensä oli karkea; minä tottelin. Mutta samassa kivi temmattiin minun kädestäni ja minä tunsin kohoavani ilmaan. Närkästynyt hoitajattareni kiidätti minut pois. Hän pesi minut Marseillen saippualla ja käski minua häpeämään, että olin aikonut leikkiä katupojan, kulkurin, heittiön kanssa.

— Alphonse, lisäsi äitini, Alphonse on huonosti kasvatettu; se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa, mutta hyvinkasvatettujen lasten ei pidä seurustella sellaisten kanssa.

Minä olin sangen ymmärtäväinen ja harkitseva lapsi. Minä kätkin äitini sanat mieleeni, ja ne liittyivät omia aikojaan siihen, mitä kuulin kadotuksen lapsista, kun minulle selitettiin vanhaa kuvaraamattua. Tunteeni Alphonse'ia kohtaan muuttuivat kerrassaan. Minä en häntä enää kadehtinut, en ollenkaan. Hän herätti minussa pelon ja säälin sekaisia tunteita. "Se ei ole hänen vikansa, se on hänen onnettomuutensa." Nämä äitini sanat saivat minut levottomaksi hänen tähtensä. Sinä, äiti, teit hyvin, lausuessasi ne minulle, teit hyvin ilmaistessasi minulle jo varhaisessa lapsuudessa viheliäisten viattomuuden. Sanasi olivat hyvät; minun asianani oli pitää ne elävinä mielessäni lopun ikääni.

Ainakin tällä kertaa sanat tehosivat: kadotuksen lapsen kohtalo sai minut murheelliseksi. Eräänä päivänä, kun tuo synkkä ja voimallinen Kain kiusasi pihalla vanhan vuokralaisrouvan papukaijaa, minä katselin hänen puuhiaan murhemielin kuin kunnon pieni Abel ainakin. Abeleita luo — valitettavasti! — onni. Minä mietin keinoa, miten voisin osoittaa syvyyden alhossa olevalle veljelleni myötätuntoani. Ajattelin lähettää hänelle lentosuudelman, mutta hänen jurot kasvonsa eivät näyttäneet erikoisen soveliailta sitä vastaanottamaan ja sydämeni ei taipunut sellaiseen lahjaan. Etsin kauan aikaa, mitä voisin antaa; olin pahassa pulassa. Joka tapauksessa näytti minusta liikanaiselta luovuttaa Alphonse'ille koneistolla varustettu hevoseni, jolla ei ollut enää mitään tietoa hännästään enempää kuin harjastaankaan. Ja muuten: onko hevosen lahjoittaminen oikeastaan mikään säälin osoitus? Kadotuksen lapselle oli annettava sovelias lahja. Ehkäpä kukka? Salissa oli kukkavihkoja. Mutta kukka muistuttaa suuteloa. Minä epäilin, pitikö Alphonse kukista. Kovin neuvottomana minä kiertelin ruokasalissa. Äkkiä minä taputin iloisesti käsiäni: olin löytänyt mitä etsin.

Tarjoilupöydällä maljassa oli oivallisia Fontainebleaun rypäleitä. Minä nousin tuolille ja otin pitkän ja painavan tertun, joka melkein yksinään täytti maljan. Vaaleanviheriät rypäleet olivat toiselta kyljeltään kullankellervät. Oli pakko uskoa, että ne ihanasti sulivat suussa, mutta minä en kumminkaan niitä maistanut. Minä juoksin hakemaan lankakerää äitini ompelupöydän laatikosta. Minua oli kielletty sieltä mitään ottamasta. Mutta täytyy osata olla tottelematon. Minä kiinnitin tertun langanpäähän, kumarruin ikkunalaudan yli, kutsuin Alphonse'ia ja laskin tertun hitaasti alas pihalle. Paremmin nähdäkseen suori kadotuksen lapsi silmiltään keltaiset hiustukkonsa, ja kun terttu oli tullut hänen ulottuvilleen, niin hän tempasi sen lankoineen päivineen. Sitten hän kohotti päätänsä, pisti kielensä ulos, teki minulle pitkän nenän ja juoksi tiehensä näyttäen minulle takalistoaan. Pienet ystäväni eivät olleet minua totuttaneet sellaiseen käytökseen. Olin aluksi kovin hermostunut. Mutta sitten rauhoituin johtuessani ajattelemaan, että olin tehnyt oikein, kun en ollut lähettänyt hänelle kukkaa enkä suudelmaa.

Tuo ajatus karkoitti vihankaunan. Siitäkin näemme, että kunhan itserakkaus on tyydytetty, muu ei merkitse mitään.

Mutta kun sitten johtui mieleeni, että seikkailu oli tunnustettava äidille, niin jouduin ankaran masennuksen valtoihin. Suotta, sillä jos äiti minua toruikin, tapahtui se ilomielin; minä huomasin sen hänen nauravista silmistään.

— Pitää antaa omastaan eikä toisten omasta, sanoi hän, ja pitää osata antaa.

— Siinä on onnen salaisuus, jonka harvat tuntevat, lisäsi isäni.

Hän sen tunsi, jos kukaan!

6.

Kultasilmä Marcelle.

Minä olin viisivuotias ja muodostin itselleni maailmasta käsityksen, jota on täytynyt myöhemmin muuttaa — ikävä kyllä, sillä se oli ihastuttava. Eräänä päivänä, kun olin parhaillaan piirustelemassa ukonkuvia, kutsui äitini minua ollenkaan ottamatta huomioon, että häiritsi minua. Äidit ovat toisinaan hyvinkin ajattelemattomia.

Tällä kertaa asia koski siistiytymistä. Minä en pitänyt sitä tarpeellisena, vaan pikemmin epämiellyttävänä, tein vastarintaa, irvistelin ja olin sanalla sanoen sietämätön.

Äitini virkkoi:

— Kummitätisi tulee; olisipa se hassua, ellet olisi kunnollisesti puettu!

Kummitätini! En ollut häntä vielä nähnyt, en tuntenut häntä laisinkaan. En edes tiennyt, että hän oli olemassa. Sensijaan tiesin varsin hyvin, mikä kummitäti on: olin siitä lukenut saduissa ja nähnyt sen kuvissa; tiesin, että kummitäti on haltijatar.

Minä annoin äitikullan kammata ja saippuoida itseäni ihan mielin määrin. Kummitätiä ajatellessani tunsin ääretöntä uteliaisuutta: mielin tulla hänet tuntemaan. Mutta vaikka olinkin yleensä ankara kyselijä, en nyt tiedustellut mitään kaikesta siitä, mitä kiihkeästi halusin tietää.

— Minkä vuoksi?

— Te kysytte, minkä vuoksi! Seikka oli se, etten uskaltanut. Haltijattaret, sellaisina miksi minä ne käsitin, vaativat hiljaisuutta ja salaperäisyyttä, tunteen epämääräisyys on niin viehättävä, että maailman nuorinkin mieli pyrkii vaistomaisesti sitä tarkoin varjelemaan, on olemassa asioita, joita ei lapsi enempää kuin täysikasvanutkaan kykene kielin kertomaan — sanalla sanoen: minä rakastin kummitätiäni.

Varmaan hämmästytän teitä, mutta totuudessa on onneksi toisinaan jotakin aavistamatonta, joka tekee sen siedettäväksi… Kummitätini oli niin kaunis kuin toivoa sopii. Kun näin hänet, niin tunsin hänet. Hän oli juuri se, jota olin odottanut, hän oli haltijattareni. Katselin häntä ihmeissäni, ihastuneena. Tällä kertaa luonto sattui olemaan pienen pojan unelmain veroinen.

Kummitätini katsoi minua: hänen silmänsä olivat kuin kultaa. Hän hymyili, ja minä näin hampaat, jotka eivät olleet suuremmat kuin minun. Hän puhui: ääni oli kirkas, se solisi kuin metsäpuro. Hän suuteli minua raikkain huulin: suutelo tuntuu vieläkin poskellani.

Hänet nähdessäni minä tunsin rajatonta, suloista nautintoa, ja kohtauksemme täytyi olla joka suhteessa hurmaava, sillä sen jättämässä muistelossa ei ole pienintäkään turmelevaa yksityiskohtaa. Se elää mielessäni kirkkaana ja koruttomana. Kummitätini ilmenee minulle aina suu puoliavoinna hymyä ja suuteloa varten, seisaallaan, syli avoinna.

Hän nosti minut käsivarrelleen ja virkkoi:

— Näytähän, kultaseni, minkäväriset sinulla on silmät.

Sitten hän lisäsi, kiharoitani ravistellen:

— Hän on vaalea, mutta tummenee ajan mittaan.

Haltijattareni tunsi tulevaisuuden. Kumminkaan eivät hänen hyvänsuovat ennustuksensa ilmoittaneet koko tulevaisuutta. Nykyjään eivät hiukseni enää ole vaaleat eivätkä tummat.

Seuraavana päivänä hän lähetti minulle leluja, joka eivät näyttäneet minua varten tehdyiltä. Minua askarruttivat kirjat, kuvat, liimapullo, värilaatikot ja koko se kalusto, jota käyttelee älykäs, heiveröinen ja istumiseen tottunut poikanen, luontevasti kehitellen sellaisten lelujen avulla muoto- ja väriaistiansa, joka on myöhemmin monien surujen ja ilojen aiheena.

Kummitätini valitsemat lahjat eivät soveltuneet mainittuun elämänsuuntaan. Ne muodostivat urheilevan poikasen ja nuoren voimistelijan täydellisen tarpeiston: siinä trapetsi, köysiä, tankoja, painoja ja kaikkea muuta mitä tarvitaan pojan voimien harjoittamiseksi, jotta ne kehittyisivät miehekkään joustaviksi.

Pahaksi onneksi minä jo taivuin oppineeseen elämään, järjestelin mielelläni leikelmiä iltaisin lampun ääressä, olin syvästi kiintynyt kuviin ja irtauduin näistä ennakolta taiteilijaksi määrätyn henkilön huvituksista ainoastaan jonkinlaisen mielettömyyden puuskan, hurjan epäjärjestyksenhimon valtaamana leikkiäkseni kaikenlaisia säännöttömiä, tahdittomia leikkejä: varasta, haaksirikkoa, tulipaloa. Kaikki nuo kiiltävät puiset ja rautaiset kojeet tuntuivat minusta kylmiltä ja raskailta, niistä puuttui viehätys ja elämä, kunnes kummitätini tartutti niihin hieman omaa suloansa opettaessaan minua niitä käyttämään. Hän nosteli punnuksia kovin mahtipontisesti, taivutti kyynärpäänsä taaksepäin näyttääkseen minulle, kuinka käsivarsien ja selän väliin viety sauva kehittää rintakehää.

Eräänä päivänä hän nosti minut polvelleen ja lupasi minulle laivan, laivan taklauksineen päivineen, purjeineen ja kylkiaukoista pilkistävine tykkeineen. Kummitätini puhui meriasioista kuin vanha merikarhu. Hän ei unohtanut märssyä, ei vantteja, ei prammitankoa eikä yläprammiraakaa Nuo oudot sanat eivät ottaneet ollenkaan loppuakseen; hän näytti lausuvan niitä mielellään. Varmaan ne muistuttivat hänelle monia vanhoja asioita. Haltijattaret ne liikkuvat vesillä.

Laivaani minä en saanut. Mutta minun ei ole milloinkaan, ei edes lapsuudessa, tarvinnut omistaa olioita voidakseni niistä nauttia. Haltijattaren laiva askarrutti minua kauan. Minä näin sen. Näen sen vieläkin. Se ei ole enää mikään lelu. Se on aave. Se liukuu äänetönnä pitkin hämyistä merta, ja sen kannella näen naisen, liikkumatonna, kädet riipuksissa, silmät suurina ja tyhjinä.

Minun ei ollut sallittu enää nähdä kummitätiäni.

Minulla oli siitä lähtien selvä käsitys hänen luonteestaan. Minä tajusin, että hän oli syntynyt miellyttämään ja rakastamaan, että siinä oli hänen kutsumuksensa. Valitettavasti en erehtynytkään! Sain myöhemmin kuulla, ettei Marcelle (hänen nimensä oli Marcelle) ole eläissään tehnyt mitään muuta.

Useita vuosia myöhemmin sain kuulla jotakin hänen elämästään. Marcelle ja äitini olivat tutustuneet toisiinsa luostarissa. Mutta äitini, joka oli muutamia vuosia vanhempi, oli liian viisas ja liian hillitty voidakseen alinomaa seurustella Marcelle'in kanssa, jonka ystävyyssuhteet muodostuivat poikkeuksellisen kuumiksi ja tavallaan mielettömiksi. Se nuori hoitolainen, joka herätti Marcelle'issa kaikkein tavattomimmat tunteet, oli kauppiaan tytär, kookas, rauhallinen henkilö, ivallinen ja ahdasmielinen. Marcelle ei voinut irroittaa katsettaan hänestä, suli kyyneliin, kun ystävätär jotakin lausui tai teki jonkin eleen, pani alinomaa toimeen mustasukkaisuuden kohtauksia ja kirjoitti hänelle oppitunneilla parinkymmenen sivun pituisia kirjeitä, kunnes tyttö vihdoin kärsimättömänä selitti saaneensa kyllikseen ja pyysi saada olla rauhassa.

Marcelle parka vetäytyi takaisin niin masentuneena ja murheellisena, että äitini kävi häntä sääliksi. Silloin tuli heidän suhteensa alulleen, hiukan ennen kuin äitini lähti luostarista. He lupasivat käydä toisiaan tervehtimässä ja pitivät lupauksensa.

Marcelle'in isä oli maailman paras ihminen, viehättävä, henkevä ja vailla niin sanottua tavallista tervettä järkeä. Hän luopui laivastosta aiheettomasti, purjehdittuaan kaksikymmentä vuotta. Sitä ihmeteltiin. Olisi pikemmin pitänyt ihmetellä, että hän oli pysynyt palveluksessa niin pitkän aikaa. Hänen varansa olivat vähäiset ja taloudenhoitonsa perin kehno.

Eräänä sadepäivänä hän näki ikkunasta vaimonsa ja tyttärensä kävelemässä, kovin huolissaan hameittensa ja sateenvarjojensa vuoksi. Silloin hän ensimmäisen kerran huomasi, ettei heillä ollut ajoneuvoja, ja tämä huomio teki hänet sangen murheelliseksi. Hän muutti heti paikalla arvopaperinsa rahaksi, möi vaimonsa jalokivet, lainasi lisää erinäisiltä ystäviltä ja riensi Badeniin. Koska hänellä oli pettämätön pelitekniikka, niin hän pelasi paljosta voittaakseen hevoset, vaunut ja liverit. Viikon kuluttua hän palasi kotiinsa putipuhtaana ja uskoen entistä lujemmin pelitekniikkaansa.

Hänelle jäi pieni maatila, jossa hän viljeli ananasta. Vuoden ajan tätä viljelystä harjoitettuaan hänen täytyi myydä tilukset voidakseen maksaa ansarit. Sitten hän ryhtyi keksimään koneita, ja hänen vaimonsa kuoli ihan hänen huomaamattaan. Hän lähetti ministereille, edustajahuoneille, tiedeakatemialle, oppineille seuroille ja lukemattomille muille suunnitelmiaan ja tutkielmiaan. Nämä tutkielmat oli toisinaan laadittu runomittaan. Kaikesta huolimatta hän ansaitsi hieman rahaa, hän eli. Se oli ihmeellistä. Marcelle piti asiaa varsin yksinkertaisena ja osti itselleen hattuja kaikilla niillä kolikoilla, jotka osuivat hänen käsiinsä.

Äitini ei käsittänyt, kuinka nuori tyttö voi viettää sellaista elämää.
Marcelle sai hänet vapisemaan. Siitä huolimatta hän rakasti
Marcelle'ia.

— Jospa tietäisit, sanoi äitini minulle sata kertaa, jospa tietäisit, kuinka viehättävä hän silloin oli.

— Äiti kulta, voinhan sen hyvin arvata.

Heille sattui kuitenkin erimielisyys, ja syynä oli eräs arka tunne, jota ei suinkaan tulisi jättää siihen varjoon, missä rakkaittemme virheet yleensä piilevät, mutta jota minun ei sovi eritellä niinkuin kenen muun tahansa. Minun ei sovi sitä tehdä, enkä voisikaan, koska asiaa koskevat tietoni ovat erittäin epämääräiset. Äidilläni oli siihen aikaan sulhanen, nuori lääkäri, jonka hän vähää myöhemmin nai ja josta tuli minun isäni. Kuten jo mainittiin, oli Marcelle lumoava. Hän herätti rakkautta, hän halasi sitä. Isäni oli nuori. He näkivät toisensa, he juttelivat. Mitäpä vielä tietäisin?… Äitini meni naimisiin eikä enää seurustellut Marcelle'in kanssa.

Kaksivuotisen karkoituksen jälkeen kultasilmä kaunotar otettiin taasen armoihin. Vieläpä siinä määrin, että hänet pyydettiin minun äitikummikseni. Hän oli sillävälin mennyt naimisiin hänkin. Tämä seikka luullakseni melkoisesti helpotti sovintoa. Marcelle jumaloi miestään, pientä, rumaa murjaania, joka oli seitsemännestä ikävuodestaan purjehtinut eräässä kauppa-aluksessa ja jonka ankarasti epäilen käyneen orjakauppaa. Koska hänellä oli talo ja omaisuutensa Rio de Janeirossa, vei hän kummitätini sinne.

Äitini on usein sanonut minulle:

— Et voi kuvitella, millainen Marcelle'in puoliso oli: apina, marakatti, kiireestä kantapäähän keltaisiin puettu marakatti. Hän ei osannut kunnolla mitään kieltä. Hän osasi vain hieman kaikkia, ja ilmaisi ajatuksensa huudoin, elein ja silmänmulkauksin. Totuuden nimessä on myönnettävä, että hänen silmänsä olivat erittäin kauniit. Äläkä erehdy luulemaan, lapsukaiseni, että hän oli saarilta, lisäsi äitini; hän oli ranskalainen, kotoisin Brestistä, ja hänen nimensä oli Dupont.

Ohimennen sopii huomauttaa, että äitini nimitti "saariksi" kaikkea, mikä ei kuulu Eurooppaan. Se saattoi epätoivoon isäni, joka oli kirjoittanut erinäisiä vertailevan kansatieteen alaan kuuluvia teoksia.

— Marcelle, jatkoi äitini, Marcelle oli silmittömästi ihastunut mieheensä. Ensi aikoina tuntui aina siltä, kuin olisi häirinnyt käydessään heidän luonaan. Marcelle oli onnellinen kolme, neljä vuotta. Sanon onnellinen, sillä onhan maku kovin erilainen. — Mutta hänen ollessaan Ranskassa käymässä…, sinä et sitä muista, olit liian pieni.

— Vielä mitä, äiti, minä muistan sen varsin hyvin.

— No niin! Hänen täällä ollessaan tuo murjaani siellä saarilla tottui inhoittaviin tapoihin: hän juopotteli merimieskapakoissa huonojen naisten seurassa. Häntä lyötiin puukolla. Saatuaan sen tietää Marcelle heti lähti kotiin. Hän hoiti miestään osoittaen samaa verratonta intoa kuin kaikessa muussakin toiminnassaan. Mutta miehelle sattui verensyöksy, johon hän kuoli.

— Eikö Marcelle palannut Ranskaan? Äiti, miksi en ole sen koommin nähnyt kummitätiäni?

Tähän kysymykseen äitini vastasi hämillään:

— Jäätyään leskeksi hän tutustui Rio de Janeirossa meriupseereihin, jotka tekivät hänelle paljon vääryyttä. Marcelle'ista ei saa ajatella pahaa, lapsukaiseni. Hän oli erikoinen nainen, hän ei käyttäytynyt niinkuin muut. Kävi kumminkin vaikeaksi ottaa häntä vastaan.

— Äiti, minä en ajattele pahaa Marcelle'ista. Mutta sanohan, mihin hän on joutunut.

— Asian laita on näin, poikaseni: eräs laivastonupseeri rakasti häntä, mikä oli varsin luonnollista, ja saattoi hänet huonoon valoon, koska niin kaunis voitto hyväili hänen itserakkauttaan. Minä en mainitse upseerin nimeä; hän on nykyisin vara-amiraali, ja sinä olet useita kertoja aterioinut samassa pöydässä kuin hän.

— Mitä? Onko se V… tuo iso, punakka mies? Aivan oikein, äiti, hän kertoo päivällisten jälkeen somia naisjuttuja, tuo amiraali!

— Marcelle rakasti häntä mielettömästi ja seurasi häntä kaikkialle. Ymmärräthän, poikani, etten tunne tätä juttua ihan tarkoin. Mutta loppu oli kamala. He olivat molemmat Amerikassa, en voi täsmälleen sanoa missä, sillä maantieteelliset nimet eivät ole milloinkaan pysyneet muistissani. Upseeri oli häneen väsynyt, jätti hänet jonkin tekosyyn nojalla ja palasi Ranskaan. Odottaessaan häntä takaisin Marcelle luki eräästä Pariisin lehdestä, että upseeri oli nähty teatterissa erään näyttelijättären seurassa. Marcelle ei voinut hillitä itseänsä, vaan astui laivaan, vaikka olikin kuumeessa. Hän kuoli matkalla, poikaseni, ja kummitäti rukka kiedottiin palttinaan ja viskattiin mereen.

Niin kertoi äitini. Enempää en asiasta tiedä. Mutta joka kerta, kun taivas on lempeän harmaa ja tuuli vienosti huokailee, rientää aatokseni kohti Marcelle'ia ja minä puhelen hänelle näin:

— Kiusattu sielu parka, sinä, joka harhailet vanhaa valtamerta, missä maan ensimmäinen rakkaus liekkui, kallis varjo, oi kummitätini ja haltijattareni, sinua siunaa rakastajistasi uskollisin, ainoa kenties, joka sinua vielä muistelee! Ole siunattu siitä lahjasta, jonka laskit kehtooni vain sen yli kumartumalla, ole siunattu siitä, että ilmaisit vasta aukenevalle aatokselleni ne tenhoisat tuskat, joita kauneus tuottaa käsittäjälleen, sinua siunaan minä, jonka lapsena nostit maasta etsimään silmiesi väriä. Se lapsi oli onnellisin, ja rohkenenpa sanoa: paras ystäväsi. Hänelle sinä annoit enemmän kuin kenellekään muulle, sinä antelias nainen, sillä sinun sylisi avautuessa avautui hänelle unelmain ääretön maailma.

7.

Huomautus, kirjoitettu päivänkoitteessa.

Siinä on talvisen yön sato, muistelmaini ensimmäinen lyhde. Antaisinko sen hajaantua tuuleen? Eikö ole parempi sitoa se ja kantaa riiheen? Luulenpa, että siitä tulee hyvää ravintoa ihmismielille.

Ihmisistä parhain ja oppinein, herra Littré, toivoi jokaisella perheellä olevan oman arkiston ja oman opettavaisen historiansa. "Siitä saakka", sanoi hän, "kun hyvä viisaustiede on opettanut minua ylenmäärin kunnioittamaan perintä tietoa ja säilyttämistä, olen usein valittanut, etteivät keskiajan porvarilliset perheet tulleet laatineeksi vaatimattomia muistikirjoja, joihin olisivat merkinneet kotoisen elämänsä tärkeimmät tapahtumat ja joka olisi siirtynyt polvesta polveen niin kauas kuin sukua oli olemassa. Kuinka mielenkiintoisia olisivatkaan ne muistiinpanot, jotka olisivat säilyneet meidän aikoihimme! Kuinka paljon kadonneita huomioita ja kokemuksia olisikaan pelastettu, kunhan olisi viitsitty nähdä vähän vaivaa!"

No niin, minä puolestani olen täyttänyt viisaan vanhuksen toivomuksen: nämä lehdet säilytetään Nozière'in perheen muistiinpanojen alkuna. Älkäämme kadottako mitään mennyttä. Vain menneisyyden avulla rakennetaan tulevaisuutta.

II.

Uusia rakkauksia.

1.

Kasvitieteellisen puutarhan erakkomaja.

Minä en osannut lukea, käyskelin lämsähousuissa, itkin, kun hoitajattareni niisti nenääni, ja tunsin kalvavaa kunnianhimoa. Niin on laita: varhaisimpana ikäkautena eli minussa himo tulla viipymättä kuuluisaksi säilyäkseni ihmisten muistissa. Harkitsin siihen tarvittavia keinoja samalla asetellen tinasotilaitani ruokapöydälle. Jos olisin voinut, olisin lähtenyt sotakentille saavuttamaan kuolemattomuutta ja olisin ollut verrattava niihin kenraaleihin, joita heilutin pienissä käsissäni suoden heille sotaonnea pöydän vahakankaalla.

Mutta vallassani ei ollut hankkia itselleni ratsu, univormu, rykmentti ja vihollisia — kaikki sotilaalliseen maineeseen oleellisesti liittyviä asioita. Niinpä ajattelinkin ruveta pyhimykseksi. Se vaatii vähemmän varustuksia ja tuottaa paljon ylistystä. Äitini oli hurskas. Hänen hurskautensa — rakastettava ja vakava kuten hän itse — viehätti minua kovin. Äitini luki usein Pyhimysten elämää, jota minä ihastuneena kuuntelin ja joka täytti sieluni hämmästyksellä ja rakkaudella. Niinmuodoin tiesin, miten Herran miehet menettelivät tehdessään elämänsä arvokkaaksi ja ansiokkaaksi. Tiesin millaista taivaallista tuoksua veritodistajan ruusut huokuvat. Mutta veritodistaja on äärimmäisyys, johon en puolestani pysähtynyt. En myöskään ajatellut apostolin enkä saarnaajan virkaa, johon minulla ei ollut mahdollisuuksia. Tyydyin lihankidutukseen, koska se oli helposti ja varmasti toteutettavissa.

Antautuakseni siihen aikaa hukkaamatta kieltäydyin syömästä aamiaista. Äitini, joka ei tiennyt mitään uudesta kutsumuksestani, luuli minun olevan sairaan ja katseli minua niin huolestuneena, että mieleni oli paha. Siitä huolimatta minä paastosin. Sattuessani sitten muistamaan patsaan nenässä eläneen pyhimyksen Simeonin nousin keittiön vesihanan päälle. Siinä en kumminkaan voinut ruveta elämään, sillä hoitajattaremme Julie karkoitti minut siitä varsin pian. Astuttuani alas syöksyin kiihkeästi täydellistymisen tielle päättäen pitää esikuvanani Patrasin Nikolaita, joka jakoi rikkautensa köyhille. Isäni työhuoneen ikkuna oli rantalaiturille päin. Minä heitin ikkunasta tusinan verran kolikoita, jotka olin saanut, koska ne olivat uusia ja kiiltäviä; sitten heitin saman tien palloni ja hyrräni ankeriaannahkaisine piiskoineen.

— Poika on typerä! huudahti isäni sulkien ikkunan.

Olin vihoissani ja häpeissäni, kun kuulin itseäni sillä tavoin arvosteltavan. Toisaalta ajattelin, ettei isäni ollut pyhimys, kuten minä, eikä niinmuodoin pääsisi kerallani osalliseksi autuaitten kunniasta, ja tämä ajatus oli minulle suureksi lohdutukseksi.

Kun tuli aika lähteä kävelylle, pantiin päähäni hattu, minä tempasin siitä pois sulan, noudattaen autuasta Habre'ia, joka vanhan, likaisen lakin saatuaan laahasi sitä loassa, ennenkuin pani sen päähänsä. Saadessaan kuulla rikkauksieni ja hattuni tarinan äitini kohautti olkapäitään ja huokasi raskaasti. Minä tuotin hänelle tosiaankin surua ja murhetta.

Kävelyllä ollessani loin katseeni maahan, jotta ulkomaailman esineet eivät pääsisi minua häiritsemään, noudattaen siten Pyhimysten elämässä usein mainittua opetusta.

Tältä terveelliseltä kävelyltä palattua minä tein pyhyyteni viimeistelyä varten itselleni jouhipaidan pistämällä vanhasta nojatuolista nyhtämiäni jouhia paidan ja selän väliin. Sen johdosta jouduin kokemaan uusia kärsimyksiä, sillä Julie yllätti minut juuri kun olin siten jäljittelemässä pyhän Fransiskuksen oppilaita. Tunkeutumatta asian henkeen ja ytimeen, hän pysähtyi ulkonaisiin seikkoihin, näki, että olin repinyt nojatuolia, ja läimäytti minua pakaroille yksinkertaisuudessaan.

Harkitessani kuluneen päivän kiusallisia tapahtumia oivalsin selvästi, että pyhyyden harjoittaminen perheen keskuudessa on erittäin vaikeata. Minä käsitin, miksi pyhä Antonius ja pyhä Hieronymus olivat siirtyneet erämaahan jalopeurain ja sorkkajalkaisten metsäjumalain joukkoon, ja päätin huomisesta lähtien asettua erakkomajaan. Minä valitsin piilopaikakseni kasvi- ja eläintieteellisen puutarhan sokkelon. Aikomukseni oli elää siellä mietiskelyyn vaipuneena ja puettuna palmunlehdistä kyhättyyn viittaan, kuten pyhä Paavali-erakko. Ajattelin näin: "Tässä puutarhassa on juuria ravinnokseni. Vuoren harjanteelta löytyy siellä maja. Siellä olen kaikkien luontokappaleiden ympäröimänä. Jalopeura, joka kaivoi kynsillään haudan Egyptin pyhälle Marialle, hakee minua varmaan suorittamaan viimeistä palvelusta jollekin lähiseudun yksineläjälle. Minä näen, kuten pyhä Antonius, ihmisen, jolla on pukin kaviot, ja hevosen, jolla on ihmisen vartalo. Voipa vielä sattua, että enkelit kohottavat minut maasta veisaten ylistysvirsiä."

Päätökseni ei tunnu niin oudolta, kun tietää, että kasvitieteellinen puutarha oli jo pitkät ajat ollut minulle pyhä paikka, lähinnä verrattava maalliseen paratiisiin, jonka näin esitettynä vanhassa kuvaraamatussani. Hoitajattareni vei minut sinne usein, ja minut valtasi siellä pyhän riemastuksen tunne. Taivaskin näytti siellä aineettomammalta ja puhtaammalta kuin muualla, ja pilvissä, jotka leijailivat papukaijain häkin, tiikerin kopin, karhun luolan ja norsun asumuksen yläpuolella, saatoin hämärästi nähdä valkopartaisen ja siniviittaisen Isä Jumalan, joka ojensi kättään siunatakseen minua vuorikauriin ja gasellin, kaniinin ja kyyhkyläisen ohella, ja kun istuin Libanonin seetrin alla, näin oksien lomitse lankeavan kiireelleni niitä säteitä, jotka ovat lähtöisin iankaikkisen Isän sormenpäistä. Eläimet, jotka söivät kädestäni katsellen minua lempeästi, johdattivat mieleeni, mitä äitini oli minulle opettanut Aatamista ja alkuperäisen viattomuuden päivistä. Luomakunta, joka oli koottuna sinne kuten muinoin patriarkan uivaan taloon, kuvastui silmiini lapsellisen sulon kaunistamana. Paratiisiani ei pilannut mikään. Minua ei ollenkaan loukannut, että näin siellä hoitajattaria, sotilaita ja virvokkeiden kaupustelijoita. Pikemmin tunsin itseni onnelliseksi näiden halpain ja vähäisten seurassa, minä kaikkein vähäisin. Kaikki näytti minusta kirkkaalta, rakastettavalta ja hyvältä, koska ylevässä viattomuudessani sovelsin kaikki lapsenihanteeseeni.

Minä nukahdin siinä vakaassa päätöksessä, että siirryn elämään puutarhaan hankkiakseni ansioita ja tullakseni niiden suurten pyhimysten veroiseksi, joista koreasanainen historia minulle kertoi.

Seuraavana aamuna oli päätökseni yhä vielä vakaa. Minä tein sen äidilleni tiettäväksi. Hän alkoi nauraa.

— Mistä olet saanut päähäsi, että sinun on ruvettava erakoksi kasvitieteellisen puutarhan sokkeloon? kysyi hän tukkaani kammaten ja yhä nauraen.

— Minä tahdon tulla kuuluisaksi, vastasin minä, ja painattaa käyntikortteihini: "Erakko ja kalenteripyhimys", kuten isä painattaa omiinsa: "Lääketieteellisen korkeakoulun palkinnonsaaja ja Antropologisen yhdistyksen sihteeri."

Tämän kuullessaan äitini pudotti kamman, joka oli liikkunut tukassani.

— Pekka! huudahti hän, mitä järjettömyyksiä! Sehän on synti! Olen ihan onneton! Pikku poikani on menettänyt järkensä siinä iässä, jolloin ihmisellä ei vielä järkeä ole.

Sitten hän kääntyi isän puoleen ja virkkoi:

— Kuulitko, ystäväiseni: seitsenvuotiaana hän tahtoo olla kuuluisa!

— Rakas ystävä, vastasi isäni, saatpa nähdä, että kahdenkymmenen iällä kuuluisuus häntä tympäisee.

— Suokoon Jumala, virkkoi äiti, minä en ollenkaan pidä turhamaisista ihmisistä.

Jumala on sen suonut, ja isäni ei erehtynyt. Kuningas Yvetot'n tavoin minä olen elänyt varsin hyvin olematta kuuluisa eikä minulla enää ole pienintäkään halua kaivertaa Pietari Nozière'in nimi ihmisten muistiin.

Mutta kun nyt käyskelen kasvitieteellisessä puutarhassa, mukanani kaukaisten muistelojen saatto, käyskelen alakuloisena ja yksinäisenä, niin minut valtaa käsittämätön halu kertoa tuntemattomille ystävilleni, kuinka muinoin uneksin asettuvani sinne erakkona elämään, ikäänkuin tämä lapsen unelma voisi liittyä toisten ajatuksiin luoden niihin lempeän hymyn hohdetta.

Kysymyksenlainen on minulle se asia, teinkö oikein, kun kuusivuotiaana heitin sotilasuran mielestäni. Niin näet on laita, etten ole myöhemmin ajatellutkaan ruveta sotilaaksi. Pahoittelen sitä hieman. Sotilaan elämässä on erikoista arvokkuutta. Velvollisuus esiintyy siinä selvänä ja sitä täsmällisempänä, kun sitä ei määrittele järkeily. Henkilö, joka voi järjellisesti arvostella toimiansa, huomaa pian, ettei niiden joukossa ole paljonkaan viattomia. Täytyy olla pappi tai sotilas, jos tahtoo välttää epäilyksen tuskaa.

Mitä tulee erakonelämää koskevaan haaveeseeni, olen sen haaveillut uudelleen joka kerta, kun olen luullut tuntevani, että elämä on perinpohjin kehno: toisin sanoen olen tehnyt niin joka päivä. Mutta joka päivä nykäisi luonto minua korvasta palauttaen minut niihin ajanvietteisiin, jotka askarruttavat vaatimattomia eläjiä.

2.

Isä Le Beau.

Heinrich Heinen Muistelmiin sisältyy iskevän todellisia muotokuvia, joita kuitenkin ympäröi eräänlainen runous. Sellainen on Simon de Geldernin, runoilijan enon muotokuva.

"Hän oli", kertoo Heine, "omituinen ihminen, ulkomuodoltaan mitätön, jopa eriskummallinenkin. Pieni, sävyisä mies, kasvot kalpeat ja vakavat, nenä tosin kreikkalaistyylinen, suoraviivainen, mutta varmaan kolmannesta pitempi kuin Kreikassa käytetyt nenät… Hän käytti aina vanhanaikaisia vaatteita, lyhyitä housuja, valkoisia silkkisukkia, solkikenkiä ja vanhan muodin mukaan verraten pitkää palmikkoa, joka pienen miehen katua käyskellessä hypähteli olkapäältä toiselle, teki kaikenlaisia keikauksia ja näytti ivailevan omaa herraansa hänen selkänsä takana.

"Tämä kunnon mies oli sielultaan mitä ylevämielisin; hänen vähäinen lievenuttunsa, joka oli takaa kuin västäräkinpyrstö, sulki sisäänsä viimeisen ritarin. Tämä ritari ei kumminkaan kuulunut vaeltavien ryhmään. Hän pysyi kotonaan Düsseldorfissa, Noakin arkissa. Niin nimitettiin hänen pientä, isiltä perittyä taloansa, jonka oven yläpuolella voitiin nähdä somasti veistetty ja monin värein maalattu Noakin arkki. Uupumattoman ahkerana hän antautui siellä kaikenlaisiin oppineisiin harrasteluihinsa ja omituisuuksiinsa, kirjahulluuteensa ja varsinkin villittyyn kirjailemiseensa, jonka tulokset enimmältä osalta ilmestyivät poliittisissa päivälehdissä ja tuntemattomissa aikakauskirjoissa."

Yleisen menestyksen harrastus ajoi Simon de Geldern parkaa kirjoittamaan. Hän näki siinä suurta vaivaa. Jo ajatteleminen vaati häneltä epätoivoisia ponnistuksia. Hän viljeli vanhaa, kankeata tyyliä, jonka oli jesuiittain koulussa oppinut.

"Tämä eno", kertoo Heine, "vaikutti voimakkaasti henkiseen sivistykseeni, joten olen hänelle siinä suhteessa äärettömän suuressa kiitollisuudenvelassa. Miten erilaiset olivatkin mielipiteemme ja miten viheliäiset hänen kirjalliset harrastuksensa, ne ehkä sittenkin innostivat minua kirjoittamaan."

Vanhan Geldernin kuva johtaa mieleen erään toisen, joka on olemassa ainoastaan minun omissa muisteluissani ja senvuoksi varmaan tulee näyttämään kalpealta ja tenhottomalta. Toden tunnustaakseni minä en milloinkaan kykenisi luomaan sellaisia samalla kertaa haaveellisia ja todellisia muotokuvia, joiden salaisuus oli Rembrandtille ja Heinelle tuttu. Mikä vahinko! Henkilö, jota aion kuvailla, ansaitsisi taitavan maalaajan.

Niin, minulla oli myöskin Simon de Geldernini, joka jo lapsuusaikanani herätti minuun henkisten asiain harrastusta ja kirjoittamiskiihkoa. Hänen nimensä oli Le Beau, ja johtuu luullakseni hänestä, että minä olen jo viisitoista vuotta tuhrinut haaveitani paperille. En tiedä, voinko häntä siitä kiittää. Ainakaan hän ei herättänyt oppilaassaan mitään vaarallista kiihkoa; se oli yhtä viaton kuin hänen oma mielihalunsa.

Hänen himonaan oli luetteloiden laatiminen. Hän laati niitä lakkaamatta. Minä ihailin häntä, ja kymmenvuotiaana oli mielestäni parempi tehdä luetteloita kuin voittaa taisteluita. Arvostelukykyni on sittemmin hieman huonontunut, mutta todellisuudessa en ole muuttanut mielipidettäni läheskään siinä määrin kuin voisi luulla. Isä Le Beau, kuten häntä nimitettiin, näyttää minusta vieläkin ylistettävältä ja kadehdittavalta, ja jos minä toisinaan satunkin hymyilemään muistellessani tätä vanhaa ystävää, niin hilpeyteni on laadultaan sydämellistä ja hellää.

Isä Le. Beau oli sangen vanha minun ollessani sangen nuori. Siitä kai johtui, että ymmärsimme hyvin toisiamme.

Hänen koko olemuksensa herätti minussa luottavaa uteliaisuutta. Hänen silmälasinsa, jotka sijaitsivat ison ja pyöreän nenän nokassa, hänen punakat ja pulleat kasvonsa, hänen väljä päällystakkinsa, jonka ammottavat taskut olivat täpösen täynnä vanhoja kirjoja, hänen koko olentonsa huokui herttaisuutta, johon sekaantui rahtunen hupsuutta. Hänen päässään nähtiin matala, leveälierinen hattu, jonka lennoille hänen valkoiset hiuksensa kiertyivät niinkuin kuusain pengermän kaidepuille. Kaikki mitä hän sanoi oli korutonta, lyhyttä, vaihtelevaa, kuvallista kuten lastensatu. Hän oli luonnostaan lapsekas ja huvitti minua sitä ollenkaan yrittämättä. Ollen vanhempaini hyvä ystävä ja pitäen minua älykkäänä ja rauhallisena poikasena hän kehoitti minua käymään asunnossaan, jossa muuten vierailivat vain rotat.

Hänen asuntonsa sijaitsi vanhassa talossa erään kapean ja mäkisen kadun varrella, joka johtaa kasvitieteelliseen puutarhaan ja johon silloin luullakseni olivat kokoontuneet kaikki Pariisin korkinleikkaajat ja tynnyrimestarit. Vastaani lemahtavaa hajua en eläissäni unohda. Vanhan palvelijattaren Nanonin opastamana kuljettiin kirkkoherran pienen puutarhan läpi, noustiin portaille ja astuttiin mitä eriskummallisimpaan asumukseen. Pitkin etehisen seinämiä riviin asetetut muumiot olivat ensimmäisinä tulijaa vastaanottamassa; yksi niistä oli kullatussa kotelossaan, toisilla oli kuivuneitten ruumiittensa ympärillä vain mustuneita riepuja, ja eräs, joka oli vapautettu siteistään, katseli emaljisilmillään ja näytteli valkoisia hampaitansa. Rappuset olivat yhtä peloittavat: seinillä riippui kahleita, kaularautoja ja käsivarren mittaisia vankilanavaimia.

Isä Le Beau olisi voinut Bouvardin tavoin liittää kokoelmiinsa vanhan hirsipuunkin. Joka tapauksessa hänellä oli hallussaan erinäisiä kidutuskojeita, muun muassa tusinan verta somia suukapuloita. Asumuksen kaikki neljä huonetta olivat ihan yhdenlaiset: niissä oli kirjoja kattoa myöten ja lattialla virui lisäksi sekasortoinen joukko karttoja, vanhoja rahoja, asevaruksia, lippuja, mustuneita maalauksia ja vanhojen puu- ja kiviveistosten kappaleita. Ontuvalla pöydällä ja madonsyömän kirstun kannella oli kokonaisia vuoria maalattua fajanssia.

Kaikki, mikä suinkin oli ripustettavissa, riippui katosta surkeissa asennoissa. Tässä sekasortoisessa museossa esineet sotkeutuivat sekaisin yhteisen pölypeitteen alla, ja ainoana yhteenliittäjänä oli niitä kiertävä, lukemattomista siimoista kokoonpantu hämähäkinseitti.

Isä Le Beau, jolla oli taide-esineiden säilyttämisestä oma käsityksensä, kielsi Nanonia lakaisemasta lattioita. Omituisinta oli, että kaikki tähän sekamelskaan sisältyvät esineet näyttivät joko surullisilta tai ivallisilta ja katselivat vierasta ilkeästi.

Isä Le Beau oleskeli tavallisesti makuuhuoneessaan, joka oli sekin täynnä tavaraa, mutta ei niin pölyinen kuin muut suojat, sillä vanhalla palvelijattarella oli lupa toisinaan, hyvin harvoin, liikuttaa siellä höyhenviuhkaa ja luutaa. Pitkä pöytä, joka oli täynnä pieniä paperilappuja, valtasi siitä puolet.

Yllään kukillinen aamunuttu ja päässään yömyssy istui vanha ystäväni pöydän ääressä iloiten työstään niinkuin vain viaton sielu siitä voi iloita. Hän laati luetteloa. Ja minä, silmät suurina ja henkeäni pidättäen, minä ihailin häntä. Hän luetteloi varsinkin kirjoja ja mitaleja. Hänellä oli apunaan suurennuslasi ja hän täytti paperilippunsa pienellä, säännöllisellä ja tiukalla käsialallaan. Minä en kyennyt kuvittelemaan mitään ihanampaa askarrusta. Minä erehdyin. Löytyi kirjanpainaja, joka otti julkaistakseen isä Le Beaun luettelon, ja silloin minä sain nähdä ystäväni lukevan korjausarkkeja. Hän piirteli salaperäisiä merkkejä palstojen reunoihin. Minä käsitin heti paikalla, että siinä oli maailman ihanin toimi, ja olin ihailusta typertyneenä.

Vähitellen minä rohkaisin mieltäni ja lupasin kerran korjailevani omia koearkkejani. Lupaukseni ei ole täyttynyt. En sitä kovin valita, sillä seurustelussani erään kirjallisen ystäväni kanssa olen tullut huomaamaan, että ihminen väsyy kaikkeen, koearkkeja korjailemaankin. Siitä huolimatta on varmaa, että vanha ystäväni vaikutti ratkaisevasti elämänuran valintaani. Se harvinainen näky, joka hänen huoneistossaan oli tarjona, totutti lapsenmieltäni muinaisaikaisiin ja harvinaisiin muotoihin, suuntasi sen kohti menneisyyttä ja herätti siinä harrastusta ja kekseliäisyyttä; hänen esimerkiksi kelpaava, vaivattomasti ja säännöllisen rauhallisesti suoritettu älyllinen askarruksensa loi minuun alunpitäen halua hankkimaan itselleni tietoja. Hänestä johtuu vihdoin sekin, että minusta on tullut uuttera lukija, harras vanhojen tekstien selittäjä ja että minä piirtelen paperille muistelmia, joita ei koskaan julkaista.

Olin kahdentoista vuoden ikäinen, kun tuo rakastettava ja omituinen vanhus rauhallisesti vaipui kuolemaan. Kuten arvannette, jäi hänen luettelonsa palstoihin ladotuksi; se ei ilmestynyt koskaan painosta. Nanon möi muumiot ja muut rihkamakauppiaille, ja nämä muistelmat ovat nyt jo neljännesvuosisadan ikäiset.

Viime viikolla minä näin huutokauppakamarissa yhden niitä pienoiskokoisia Bastiljeja, joita isänmaanystävä Palloy veisti vuonna 1789 hävitetyn linnan kivistä tarjoten niitä maksua vastaan viranomaisille ja yksityisille kansalaisille. Teos ei ollut harvinainen eikä erittäin mukava käsitellä. Siitä huolimatta minä tutkin sitä vaistomaisen uteliaasti ja tunsin liikutuksen tapaista, kun luin erään tornin alaosasta puolittain näkymättömiin kuluneen merkinnän: Herra Le Beaun kokoelmasta.

3.

Isoäiti Nozière.

Sinä aamuna isä näytti säikähtyneeltä. Äiti hätäili ja puhui hiljaisella äänellä. Ruokasalissa neuloi ompelijatar mustia vaatteita.

Aamiainen oli alakuloinen; kuiskuteltiin. Arvasin varsin hyvin, että jotakin erikoista oli tapahtunut.

Vihdoin virkkoi äitini, joka oli kokonaan mustissa ja hunnun peittämä:

— Tulehan, kultaseni.

Minä kysyin, minne olimme menossa. Hän vastasi:

— Pekka, kuuntelehan, mitä sanon. Sinun isoäitisi… tiedäthän, isäsi äiti… on kuollut tänä yönä. Me menemme sanomaan hänelle jäähyväiset ja suutelemaan häntä viimeisen kerran.

Minä huomasin, että äiti oli itkenyt. Tiedonannon vaikutus minuun oli varsin voimakas, sillä se ei ole vielä nytkään, monien vuosien kuluttua, ehtinyt häipyä. Toisaalta se oli niin epämääräinen, että minun on mahdoton ilmaista sitä sanoin. En voi edes sanoa, että vaikutelmani oli murheellinen. Ainakaan ei murhe tuntunut ollenkaan säälimättömältä. Ainoa sana, joka ehkä jossakin määrin voi vastata tätä kaikista todellisuusaineksista vapaata vaikutelmaa, on haaveellinen.

Pitkin matkaa minä ajattelin isoäitiäni voimatta kumminkaan käsittää, mitä hänelle oli tapahtunut. Kuollut! Minä en aavistanutkaan, mitä se saattoi merkitä. Tunsin vain, että hetken vakavuus johtui siitä.

Selitettävissä olevan mielenlumeeu vaikutuksesta olin surutaloa lähestyessämme huomaavinani, että isoäitini kuolema oli vaikuttanut koko ympäristöön, että katujen aamuinen hiljaisuus, naapurien keskustelut, ohikulkijain nopea käynti ja sepän moukarien jyske johtuivat isoäitini kuolemasta. Tähän aatokseen, joka valtasi minut kerrassaan, yhdistin puitten kauneuden, ilman lauhkeuden ja avaruuden hohteen — kaikki seikkoja, jotka huomasin ensi kerran.

Minä tunsin vaeltavani salaperäistä tietä, ja kuu kadunkäänteessä sukelsi näkyviini tuttu pieni puutarha huvimajoilleen, valtasi minut jonkinlainen pettymys, koska niissä ei ollut mitään erikoista. Linnut lauloivat.

Minua peloitti. Silmäsin äitiäni ja huomasin, että hänen katseensa, jossa ilmeni uskonnollista arkuutta, suuntautui erääseen kohtaan, johon minäkin siirsin katseeni.

Isoäidin huoneen ikkunaruutujen ja valkoisten uudinten läpi hohti valo, heikko, kalpea valo, joka häilähteli. Kirkkaassa päivänpaisteessa valo näytti niin kaamealta, että painoin pääni alas päästäkseni sitä näkemästä.

Me nousimme kapeita puuportaita ja kuljimme läpi huoneiston, jossa vallitsi syvä hiljaisuus. Kun äitini ojensi kätensä avatakseen huoneen oven, teki mieleni pidättää hänet… Me astuimme huoneeseen. Nojatuolissa istuva nunna nousi ja päästi meidät vuoteen pääpuolelle. Isoäitini lepäsi siinä, silmät suljettuina.

Minusta hänen päänsä näytti raskaalta kuin kivi, niin syvälle se oli painunut pielukseen! Kuinka selvästi hänet näinkään! Valkea myssy peitti hänen hiuksiansa; hän ei näyttänyt niin vanhalta kuin tavallisesti, vaikka olikin kalvennut.

Hänen olisi voinut luulla nukkuvan! Mutta mistä johtui tuo pieni pilkallinen ja itsepintainen hymy, jota oli kovin ikävä nähdä?

Minusta tuntui siltä, kuin hänen silmäluomensa olisivat hieman värähdelleet, epäilemättä sen vuoksi, että niihin lankesi lekuttava valo kahdesta lekuttavasta, pöydällä seisovasta kynttilästä, joiden vieressä olevalla lautasella uiskenteli puksipensaan oksa pyhässä vedessä.

— Suutele isoäitiäsi, virkkoi äiti.

Minä kurotin huuliani. Kokemallani kylmäntunnolla ei ole nimeä eikä tule milloinkaan olemaan.

Katseeni painui alas. Äiti kuului nyyhkyttävän.

En tosiaankaan tiedä, miten minun olisi käynyt, ellei isoäidin palvelijatar olisi vienyt minua pois huoneesta.

Hän otti minua kädestä, kuljetti minut lelukauppiaan luo ja sanoi:

— Valitse!

Minä valitsin jousen ja ammuskelin huvikseni herneitä puitten lehviin.

Isoäiti oli unohtunut.

Vasta illalla, isän nähdessäni, palasivat aamuiset ajatukseni. Isä parkaa tuskin voi tuntea. Kasvot olivat paisuneet, kiiltävät, täynnä punaisia täpliä, silmät kyynelissä, huulet vavahtelivat.

Hän ei ottanut kuullakseen, mitä hänelle sanottiin, ja hänen masennuksensa muuttui kärsimättömyydeksi. Äiti istui hänen vieressään kirjoittaen osoitteita mustareunuksisiin kirjeisiin. Sukulaisia saapui häntä auttamaan. Minua neuvottiin taittamaan kirjeitä kokoon. Meitä oli kymmenkunta ison pöydän ympärillä. Oli kuuma. Minä suoritin uudenlaista tehtävää; se lisäsi arvokkuuttani ja huvitti minua.

Kuolemansa jälkeen isoäitini heräsi mielessäni toiseen elämään, joka oli ensimmäistä merkittävämpi. Minä kuvailin uskomattoman tarmokkaasti mieleeni kaikki mitä olin nähnyt hänen tekevän tai kuullut sanovan, ja isä kertoi meille hänestä joka päivä niin eloisasti, että toisinaan illalla, aterian jälkeen, tuntui siltä, kuin olisimme nähneet hänen murtavan leipämme. Miksi emme sanoneet tuolle rakkaalle varjolle niinkuin Emmauksen vaeltajat Mestarille:

— Jää meidän luoksemme, sillä ehtoo joutuu ja päivä on laskenut.

Kuinka herttainen kummittelija hän olikaan viheriänauhaisine pitsimyssyineen! Ei voinut saada mahtumaan päähänsä, että hän tyytyi oleskelemaan toisessa maailmassa. Kuolema soveltui hänelle vähemmän kuin kenellekään. Munkin käy kuoleminen, samoin jonkin kauniin sankarittaren. Toisin on laita sellaisen naurunhaluisen, kepeämielisen, somasti puetun pikku vanhuksen kuin isoäiti Nozière.

Kerronpa teille, mitä olin keksinyt ihan omin neuvoin hänen vielä eläessään.

Isoäiti oli kevytmielinen, isoäidin moraali oli löyhä, isoäiti ei ollut lintua hurskaampi. Olisittepa nähneet, kuinka hän katseli pyörein silmin äitiä ja minua, kun me sunnuntaina lähdimme kirkkoon. Hän hymyili sille totisuudelle, jota äiti osoitti käsitellessään tämän ja tulevaisen maailman asioita. Hän antoi minulle helposti anteeksi hairahdukseni, ja luulenpa että hänessä oli naista antamaan anteeksi suurempiakin syntejä kuin minun. Hänellä oli tapana sanoa minusta:

— Siitä tulee toisenlainen veitikka kuin isästä.

Hän tahtoi sanoa, että minä tulisin kuluttamaan nuoruuteni tanssimalla ja rakastumalla sataan tuhanteen neitoseen. Hän imarteli minua. Ainoa ominaisuuteni, jonka hän hyväksyisi, jos vielä olisi maan päällä (hän olisi nyt sadan kymmenen vuoden ikäinen), on helppo elämänlaatuni ja onnellinen suvaitsevaisuuteni, joista en ole maksanut liikaa luopuessani muutamista moraalisista ja poliittisista uskomuksista. Mainittuihin ominaisuuksiin liittyi isoäidissäni luonnollisen sulon viehätys. Hän kuoli tietämättä niitä omistavansa. Minä olen kehnompi sikäli, että tiedän olevani suvaitseva ja seuramielinen.

Hän oli kahdeksannentoista vuosisadan lapsia, minun isoäitini. Sen voi hänestä hyvin huomata. Vahinko, ettei hänen muistelmiansa ole kirjoitettu. Hän itse ei siihen kyennyt. Mutta eikö isäni olisi pitänyt se tehdä sensijaan että mittaili papualaisten ja bushmannien pääkalloja?

Caroline Nozière syntyi Versaille'issa huhtikuun 16 p:na 1772; hänen isänsä oli lääkäri Dussuel, jonka älyä ja kuntoa Cabanis piti arvossa. Vuonna 1786 Dussuel hoiti perintöprinssiä, joka oli sairastunut lievään tulirokkoon. Kuningattaren vaunut vierivät joka päivä Luciennes'iin hakemaan häntä pienestä tupapahasesta, jossa hän eleli kirjoineen ja kasvikokoelmineen kuin mikäkin Jean-Jacques'in oppilas. Eräänä päivänä vaunut palasivat tyhjinä; tohtori oli kieltäytynyt lähtemästä. Seuraavana päivänä kuningatar virkkoi hänelle ärtyisesti:

— Olitteko unohtanut meidät, hyvä herra!

— Teidän Majesteettinne, vastasi Dussuel, moitteenne loukkaa minua; mutta se tuottaa kunniaa luonnolle ja minun tulee antaa se anteeksi äidille. Olkaa huoletta, minä hoidan poikaanne niin hyvin kuin osaan. Mutta eilen minun oli pakko viipyä erään talonpoikaisvaimon lapsivuoteen ääressä.

Vuonna 1789 Dussuel julkaisi kirjasen, jota en voi avata tuntematta kunnioitusta enkä lukea hymyilemättä. Sen nimi on Kansalaisen toivelmat ja esilauselmana Miseris succurrere disco. Aluksi tekijä sanoo köyhässä majassaan toivottelevansa ranskalaisille kaikkea hyvää. Sitten hän vilpittömin mielin määrittelee yleisen onnellisuuden ehdot, jotka sisältyvät viisaaseen, perustuslakien turvaamaan vapauteen. Hän lopettaa kehoittamalla tunnekykyisiä ihmisiä olemaan kiitolliset Ludvig XVI:lle, vapaan kansansa hallitsijalle, ja ennustaa uutta kultakautta.

Kolme vuotta myöhemmin häneltä mestattiin potilaat, jotka olivat samassa hänen ystäviänsä, ja hänet itse, maltilliseksi epäiltynä, vietiin Sèvres'in komitean käskystä Versailles'issa sijaitsevaan fransiskaaniluostariin, joka oli muutettu vankilaksi. Hän saapui sinne pölyn peittämänä ja pikemmin vanhan maankiertäjän kuin lääkäri-filosofin näköisenä. Hän laski lattialle pienen pussin, joka sisälsi Raynalin ja Rousseaun teokset, vaipui tuolille ja huokasi:

— Tämäkö on viisikymmen-vuotisen moitteettomuuteni palkka?

Ihastuttavan kaunis nuori nainen, jota hän aluksi ei ollut huomannut, kantoi hänen luokseen pesuvadin ja sienen ja virkkoi:

— Meidät luultavasti teloitetaan, hyvä herra. Sallitteko minun odottaessamme pestä kasvonne ja kätenne? Te olette ihan villin näköinen.

— Tuntehikas nainen, huudahti vanha Dussuel, pitikö minun kohdata teidät näissä rikoksen majoissa! Teidän ikänne, kasvonne ja käytöksenne sanoo minulle, että olette viaton.

— Ainoa rikokseni on, että olen itkenyt parhaimman kuninkaan kuolemaa, vastasi kaunis vanki.

— Ludvig XVI:lla oli ansioita, virkkoi esi-isäni, mutta millainen olisikaan hänen maineensa, jos hän olisi pysynyt loppuun saakka uskollisena yleville perustuslaeille!…

— Mitä, herra, huudahti nuori nainen heiluttaen märkää sientänsä, tehän olettekin jakobiini, kuulutte ryövärien puolueeseen!…

— Entä te, rouva, kuulutteko te Ranskan vihollisten ryhmäkuntaan? huokasi puoleksi pesty Dussuel. Voiko ylimysnaisessakin olla tuntehikkuutta?

Pesijän nimi oli de Laville. Hän oli ollut surupuvussa kuninkaan kuoleman johdosta. Niiden neljän kuukauden aikana, jotka he viettivät yhdessä lukkojen takana, hän lakkaamatta soimasi toveriaan ja vaivasi päätänsä voidakseen häntä palvella. Vastoin odotusta ei heidän päitään leikattu; heidät vapautettiin edustaja Battelier'n lausunnon nojalla ja rouva de Laville'ista tuli sittemmin isoäitini paras ystävä. Isoäiti oli silloin yhdenkolmatta vuoden ikäinen ja ollut jo kolme vuotta naimisissa. Hänen miehensä oli kansalainen Danger, Ylä-Reinin vapaaehtoispataljoonan ajutantti.

— Kaunis mies, sanoi isoäitini, mutta minä en ole varma siitä, tuntisinko hänet kadulla.