Elämän langat

ELÄMÄN LANGAT

Romaani

Kirj.

ANNA BAADSGAARD

Suomennos

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1917.

I.

Talo sijaitsi lehmuskujan varrella juuri sillä kohtaa, mistä tie lähti isolle aukiolle. Viime vuosina oli sen poikki vedetty raitiotielinja, mutta ainoastaan kesäisinä sunnuntaipäivinä oli liikenne niin vilkas, että selvään huomasi pääkaupungin läheisyyden. Arkioloissa vallitsi rauha ja hiljaisuus kapealla tiellä vanhain jättiläislehmusten alla. Lapset leikkivät häiritsemättä puutarhaveräjien ulkopuolella, koirat nauttivat täysin määrin maalaiselämän vapaudesta, ja vanhat pariskunnat kävelivät verkalleen käsikynkässä, haastellen menneistä ajoista ja luoden väliin silmänsä ylös puiden latvoihin, jotka kaareutuivat heidän päittensä päällä nyt niinkuin silloinkin, kun he olivat nuoria ja maailma oli heille uusi.

Täällä tunsi olevansa ulkopuolella nykyaikaisen elämän hälinää ja levottomuutta, täällä saattoivat pienokaiset, joiden taistelu ei vielä ollut alkanut, ja vanhukset, joiden voimat jo olivat uupuneet, nauttia lepoa ja rauhaa. Siksipä myöskin vanha rouva Rönnov oli miehensä kuoltua kaksikymmentä vuotta sitten ostanut puistokujan varrella olevan harmaan talon asuakseen siinä loppuikänsä.

Rouva Veronika Rönnov oli syntynyt maalla ja viettänyt siellä lapsuutensa, nuoruutensa ja avioliittonsa ensimmäiset vuodet. Hän oli jo keski-ikäinen, kun hänen miehensä valittiin valtiopäiville ja perheen täytyi muuttaa pääkaupunkiin. Siellä poika ja tytär menivät naimisiin ja uusi sukupolvi kasvoi. Ne olivat työtä ja puuhaa kysyviä vuosia rouva Rönnoville, jonka koti muodostui kokouspaikaksi ei ainoastaan sukulaisille ja ystäville, vaan myös hänen miehensä valtiollisille hengenheimolaisille ja monille sen ajan mainehikkaimmille miehille ja naisille. Hän oli tuskin huomannut vuosien kulumista, niin kauan kuin hänen kykyään ja voimiansa tarvittiin ja elämä vielä sykki rikkaana ja lämpimänä hänen ympärillään. Mutta kun hänen miehensä kuoli — äkisti ja ilman edelläkäypää sairautta sydänhalvaukseen —, silloin hän yht'äkkiä tunsi tulleensa vanhaksi. Hänet valtasi ääretön väsymys. Ajan monirientoinen levottomuus, ihmisten kilvoitteleva uurastus, suurkaupungin melu ja hälinä — kaikki väsytti ja tympäisi häntä, ja mahdollisimman pian hän jätti Kööpenhaminassa olevan asuntonsa ja muutti tuohon harmaaseen taloon lehmuskujan varrelle, jonne maailman meno kuului vain kaukaisena humuna ja missä puiden suhina kesät talvet kertoi hänelle menneisyydestä ja rakkaista omaisista, jotka ennen häntä olivat siirtyneet suureen hiljaisuuteen.

Hänen poikansa ja tyttärensä olivat seuranneet isäänsä. Tyttärentytärkin oli kuollut, mutta jättänyt jälkeensä avioliitostaan eversti Barnerin kanssa pojan, Tagen, joka oli jo saavuttanut luutnantin olkalaput. Joka kerta hänet nähdessään rouva Rönnov tuli muistaneeksi muuatta nuorta miestä, joka oli lähtenyt Slesvigin kolmivuotissotaan hänen sormuksensa sormessaan ja hänen kuvansa lompakossaan. Romanttinen nuorukainen se oli ollut, kaikessa erilainen kuin se mahdikas tilanomistaja ja valtiopäivämies, joka sittemmin oli hänen puolisonsa. — Vanhasta rouvasta tuntui melkein käsittämättömältä, että neljäs sukupolvi oli saattanut nousta näin pian. Hänen ainoa pojantyttärensä, Nina, oli mennyt naimisiin hovijahtimestari Lindholmin kanssa ja oli neljän lapsen äiti, jota vastoin Ninan sisarpuolella, seitsemäntoista vuotta nuoremmalla Evalla, oli avioliitossaan konsuli Valeurin kanssa ainoastaan yksi lapsi, pieni, vuoden vanha Vivika-tyttönen.

Viimeiset kaksikymmentä vuotta olivat vierineet rauhallisesti ja yksitoikkoisesti, niinkuin aika kuluu siltä, joka oikeastaan on jo tehnyt tilinsä elämän kanssa. Vanhan rouvan voimat riutuivat vähitellen; hänen katseensa himmeni, ja hänestä tuntui, ettei aurinko enää paistanut yhtä kirkkaasti kuin hänen nuoruudessaan. Kuulokin heikontui; äänet saapuivat hänen korviinsa ikäänkuin jostakin kaukaa. Täytettyään kahdeksankymmentä vuotta hän sai eräänä päivänä äkillisen halvauskohtauksen, joka teki hänet rammaksi. Kaisa Borelius, rouva Rönnovin monivuotinen emännöitsijä, joka itsekin oli yli kuudenkymmenen, auttoi joka aamu vanhaa rouvaa pukeutumaan, istutti hänet rullatuoliin ja kuljetti arkihuoneen ikkunan ääreen. Siinä rouva Rönnov istui päivät päästään ja katseli ulos. Lehmukset kertoivat hänelle vuoden tarinan. Hän näki kevään pukevan puunlatvat kauniiksi ja lintujen rakentavan pesiään. Hän näki latvusten tummenevan kesäauringossa ja sateissa. Vihdoin elämän tumma pronssinväri vaihtui kullanpunaan, joka alkoi leimuta yhä heleämpänä, kunnes vanhat lehmukset seisoivat kuin palavat tulisoihdut kuulaassa, sinisessä lokakuun ilmassa. Sitten tulivat myrskyt ja karistivat lehdet maahan. Kultakasoina ne viruivat runkojen välissä vaimentaen ohikulkijain askelten äänet. Lehmuskuja kävi tyhjäksi ja autioksi. Lehdetönten oksien välitse näkyi taivas suurena ja avarana siniharmaine pilvineen, jotka auringon laskiessa paloivat punaisina. Talot, jotka lehvistö oli kätkenyt, näkyivät nyt toisella puolen tietä. Neiti Borelius oli mielissään näköalan väljenemisestä, joka toi naapuritkin näkyviin. Mutta rouva Rönnov rakasti lehvistöä; hänen mielestään myrsky teki lehmuskujan niin surullisen autioksi. Vasta lumen tultua hän oli jälleen tyytyväinen. Talven puhdas ja äänetön rauha puhui hänelle kuoleman suuresta levosta, joka vähitellen tuli hänen kaipuunsa päämääräksi.

Tänä vuonna lumi odotutti itseänsä kauan. Sää oli leuto ja usvainen, vaikka joulu oli jo ohitse. Puutarhan nurmikko pysyi mehevän vihreänä, ja siellä täällä kohotti pieni kaunokki valkoista kukintoaan kelmeätä talviaurinkoa kohden. Puissa oli suuria umppuja, ja, mamsseli Borelius pudisti päätänsä arvellen, ettei tämä tällainen tiennyt hyvää. Maa ei saanut tarpeellista lepoaikaa, ja siitä koitui vahinkoa vuodentulolle.

Uudenvuodenpäivänä vanha rouva Rönnov istui tavallisuuden mukaan paikallansa ikkunan ääressä. Hänellä oli yllään musta silkkipuku, ja pitkänauhainen pitsimyssy peitti hänen hohtavia, hopeanvalkeita hiuksiansa, jotka muodostivat laineita ohimoille. Uudenvuodenpäivänä lapset aina kävivät häntä tervehtimässä, ja kaikki oli valmiina heitä vastaanottamaan. Arkihuoneen vanhanaikaiset, hienoilla upotuksilla koristetut huonekalut olivat kiiltäviksi hangatut, ja kaakeliuunissa paloi valkea luoden hohdettaan matoille ja taulujen kultakehyksille. Mieto hajuveden lemu sekoittui hyasinttien hunajantuoksuun. Niitä oli ikkunalla pitkät rivit punaisissa ja vihreissä laseissa; toiset olivat työntäneet pituutta kuin hoilakat, puolikasvuiset tytöt, toiset olivat puolittain kätkössä lehtien välissä kuin ujot lapset, jotka pelokkaina katselivat outoa maailmaa. Rouva Rönnovilla oli erinomainen kukka-onni. Hän istutti joukoittain sipuleja joka syksy, ja joulun tienoissa ne kaikki alkoivat kukkia.

Uunin luota nurkasta kuului silloin tällöin hiljaista murinaa. Siellä makasi vasussaan Jack, rouva Rönnovin vanha terrier-koira, pehmeillä pieluksilla, virkatun, erivärisistä neliöistä muodostetun peitteen sisässä. Sen pää oli kääritty kaulahuiviin, ja sikäli kuin tuota pientä, musta- ja valkotäpläistä koirannaamaa näkyi, oli siinä sairaalloinen ja nurpea ilme. Koira poti tänään muutakin kipua kuin tavallista leiniään. Se oli korkeasta iästään huolimatta antautunut kevytmieliseen rakkausseikkailuun ja saanut selkäänsä eräältä nuoremmalta ja voimakkaammalta kilpailijaltaan, joka oli purrut siltä oikean korvan verille. Nyt oli Kaisa sitonut sen, ja koira makasi hiljaa kuin ainakin heikko sairas surkutellen itseään syvästi.

Ulkona kuvastuivat puut suorina ja mustina vihreänsinistä iltataivasta vasten. Vastapäisen pienen, matalan, olkikattoisen talon ikkunat olivat jo valaistut ja loivat lämmintä, punertavaa loistetta hämärään. Veräjänkorvassa palavasta lyhdystä lähti pitkiä, teräviä, valkoisia säteitä, jotka piirsivät olkikaton tummalle samettipohjalle hohtavan ristin. Puiden oksien välitse tuikki iltatähti.

Puistokujassa vallitsi hiljaisuus. Ei mitään työrattaiden kolinaa tänään, pyhäpäivänä. Silloin tällöin kuului jalankulkijan askelia tai kaukaista koiran haukuntaa. Sitten kaikki hiljeni, ja pimeys hiipi verkalleen huoneeseen lyhyen päivän mennessä mailleen.

Vanhan rouvan pää, joka muistutti norsunluuveistosta ikkunasta hyasinttien yli tulevassa kajastuksessa, painui yhä alemmaksi rinnoille. Hän huokasi pari kertaa niin syvään, että myssynnauhat heilahtivat ja valkosilkkinen harsohuivi kohosi. Eikö kukaan tullutkaan tänään? Kellohan oli jo kohta viisi… Hän ojensi kapean, vahankeltaisen kätensä ja lyödä kilautti pöytäkelloa, joka oli ikkunalaudalla kukkien välissä. Vanha koira kavahti unestaan ja haukahti äreästi, vihoissaan häiritsemisestä.

Heti sen jälkeen ovi aukesi ja Kaisa Borelius tuli näkyviin. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kuihtuneet, mutta hän ylpeili vieläkin soreasta vartalostaan, joka tänään pääsi täysiin oikeuksiinsa komeassa mustassa villapuvussa. Hän astui vanhan rouvan luo, otti nojatuolin selustassa riippuvan kuulotorven ja huusi siihen hauraalla vanhanpiian-äänellään, jossa vielä tuntui ruotsalainen sävy:

"Haluaako rouva jotakin?"

"Minä pelkään, Kaisa, että saamme tänään odottaa turhaan", sanoi rouva Rönnov valittavasti. "Lapset eivät tulekaan."

"Kuinka niin? Hovijahtimestarin herrasväki tulee kyllä ihan varmaan", lohdutti Kaisa, "ja kun ilma on näin lämmin, saamme kait odottaa rouva Valeuriakin pienokaisineen".

Samassa kuului todellakin askelia käytävältä, joka johti veräjältä portaille. Sähkökellon kilinä viilsi hiljaisuutta, ja Jack kavahti pystyyn raivokkaasti haukkuen ja näytti keltaisia hampaitaan.

"Enkös minä sitä sanonut!" huusi Kaisa voitonriemuisesti kuulotorveen, ennenkuin laski sen vanhan rouvan syliin ja meni avaamaan.

Rouva Rönnov tuijotti jännittyneenä oveen, kunnes kauan odotetut vieraat astuivat sisään.

Tulijat olivat hovijahtimestari Lindholm ja hänen rouvansa sekä heidän neljä lastansa: aikuiset tyttäret Gärda ja Ebba ja pojat Ove ja Fleming.

Hovijahtimestari oli viidenkymmenen paikkeilla, pitkä ja laiha mies, kasvot värittömät, silmät vaaleat ja vetiset kultakehyksisten rillien takana. Vaalea, hiukan harmaansekainen tukka oli hyvin harva, niin että kiiltävä päälaki näkyi selvään. Hänellä oli yllään hieno englantilaiskuosinen aamupäiväpuku ja jaloissa kellertävät damaskit. Hovijahtimestari Lindholm luki kunniakseen, että häntä pidettiin hienona koirien ja hevosten tuntijana sekä erinomaisena bridgenpelaajana. Mahdotonta olisikin ollut keksiä hänessä muita harrastuksia — lukuunottamatta eräänlaista mieltymystä rivoihin ranskalaisiin romaaneihin. Eduskunnassa hänellä oli paikkakunnan suurimpana tilanomistajana ollut sijansa jo useita vuosia, ja siellä häntä nimitettiin "mykäksi".

Hänen vaimonsa ei ollut vielä neljääkymmentä täyttänyt ja oli edelleenkin huomattavan kaunis. Kasvot olivat ylväät rotukasvot, nenä hienosti kaartuva, leuka lujapiirteinen, silmät suuret, tummat ja säihkyvät, pitkien ripsien varjostamat. Hänen hymynsä, joka antoi suulle hieman ivallisen ilmeen, paljasti ehyet hammasrivit, joissa kimalteli vain jokunen kultatäyte siellä täällä. Hyvinhoidettu hipiä oli himmeänvalkoinen; ohut puuterikerros peitti otsan ja silmäkulmien hienot rypyt. Hän oli harmaassa, ruumiinmukaisessa kävelypuvussa, ihastuttava siniketunnahkainen puuhka löyhästi hartioille heitettynä.

Molemmat nuoret tyttäret — pikkutytöt, kuten heidän äitinsä itsepintaisesti nimitti heitä — tuntuivat ensi näkemältä jotenkin vähäpätöisiltä kauniin äitinsä rinnalla. Mutta ken otti vaivakseen tarkemmin katsella näitä hiljaisia ja yksinkertaisesti puettuja neitosia, ei voinut olla panematta merkille, että kahdeksantoistavuotiaalla Gärdalla oli ihmeelliset sametinpehmeät, ruskeat silmät ja suloinen hymy, kun taas kuusitoistavuotiaan Ebban valkea iho ja hento, solakka vartalo huokui varhaisen kevätkukan viileätä viehkeyttä.

Pojista oli Ove äitinsä näköinen ja sen vuoksi hänen lempilapsensa. Vanttera Fleming sen sijaan sai kärsiä paljon pilkkaa onnettoman pystynenänsä tähden, jonka luonto oli hänelle suonut. Rouva Lindholm ei voinut käsittää, kuinka oli mahdollista, että hänen poikansa oli saanut noin plebeijimäisen ulkomuodon.

Vieraat kokoontuivat rouva Rönnovin nojatuolin ympärille. Hovijahtimestarinrouva suuteli häntä ohimennen otsalle, huulet yhteenpuristettuina. Lapset toivat pieniä uudenvuodenlahjoja. Tytöillä oli kukkia, mutta proosallisemmat pojat olivat valinneet konvehteja, jotka he itse söivät suuhunsa, ennenkuin lähtivät talosta.

Hovijahtimestari tarttui kuulotorveen ja huusi tavanmukaisen uudenvuodentoivotuksensa: "Minä toivon, että mummo saa elää vielä monta vuotta!"

Vanha rouva vetäytyi hieman syrjään — tuo karkea ääni vihloi hänen korviaan — ja vastasi surullisesti hymyillen:

"Ei, Mogens, älä sellaista toivo. Parasta olisi, jos Herra jo pian korjaisi minut pois."

"Hyi, mummo, kuinka voit niin sanoa", puuttui rouva Lindholm puheeseen, tuntien samassa ohimenevää tunnonvaivaa sanojensa johdosta. Sillä olihan vanhan rouvan elämä kieltämättä ikävää. Hän näki ja kuuli huonosti, ja hänen täytyi viettää kaiket päivät rullatuolissa. Tavallisesti olivat Kaisa ja Jack hänen ainoana seuranaan. Pitäisihän tietysti käväistä hiukan useammin häntä katsomassa — mutta oli melkein mahdotonta ehtiä tänne maalle, kun oli seuraelämän velvollisuudet täytettävänä. Sitä paitsi oli niin hirveän hankalaa huutaa torveen — ja mitäpä olisi sanottavaakaan vanhalle muijalle, joka eli aivan erillään maailmasta.

Rouva Rönnov tiesi, minkä arvoinen rouva Lindholmin tilapäinen liikutus oli, eikä kiinnittänyt siihen mitään huomiota. Hän tunsi Ninan itsekkyyden. Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä tytöille ja veti heidät lähemmäksi.

"Tulkaa tänne, lapset, että saan katsella teitä! Miten isoiksi ja kultaisiksi te olette kumpikin tulleet! — Oletteko olleet monissa tanssiaisissa tänä talvena? Te olette juuri siinä iässä, jolloin on nautittava ihanasta nuoruudesta…"

"Mitä mummo ajattelee!" huudahti rouva Lindholm terävästi. "Ebbahan on ihan lapsi, ei hän vielä ota lainkaan osaa seuraelämään. Gärda on kyllä ollut suurissa tanssiaisissa paroni Gersdorffilla. Heidän vanhin poikansa, joka on äskettäin kohonnut yliluutnantiksi, oli hyvin huomaavainen hänelle. Eikö totta, Gärda, saattoihan paroni Axel sinut pöytään?"

"Voi, mamma, eihän se nyt mitään…"

Gärdan hienot kasvot punehtuivat, ja hän kumartui nopeasti tarkastelemaan ikkunalla kukkivia hyasintteja.

Keskustelun katkaisi Jackin ulvonta — niin kovaääninen, että vanha rouva Rönnovkin kuuli sen. Ove oli pitkän aikaa härnännyt koiravanhusta osoittamalla sitä sormellaan, kun se oli niin hullunkurisen näköinen — pilkka, jonka Jack hyvin käsitti ja johon se vastasi äkäisellä murinalla. Mutta kun poika vielä lisäksi tarttui sen etukäpäliin ja pakotti sen tanssimaan raihnaisilla takajaloillaan, niin se päästi äänekkään vastalauseen, ikäänkuin huomauttaakseen kärsimästään vääryydestä koko seuralle.

"Antakaa Jackin olla rauhassa, pojat! Se ei ole tehnyt teille mitään." — Vanha rouva puhui oudon tuikeasti ja kolkutti kepillänsä lattiata. — "Ove ei ole kiltti eläimiä kohtaan", lisäsi hän ärtyisesti.

"Se on vain pientä poikamaista vallattomuutta", sanoi rouva Lindholm puolustellen. "Lapset, ettekö löydä mitään kirjoja, joita voisitte katsella, — vaikka taitaa olla jo niin pimeä, ettei näe lukea…"

"Gärda hyvä, tahdotko olla kiltti ja sytyttää lamput", pyysi vanha rouva, joka vapisi mielenliikutuksesta lemmikkinsä kärsimän pahoinpitelyn tähden.

Ebba oli sysännyt veljensä syrjään, otti vanhan koiran varovasti syliinsä ja kantoi sen takaisin vasuun. Siihen hän sijoitti Jackin parhaansa mukaan ja koetti hyväilyillä ja lempeillä sanoilla rauhoittaa eläintä. Hänen pitkät, vaaleat hiuksensa, jotka vielä olivat hajallaan, valuivat kaitaisille kasvoille ja tummansiniselle samettipuserolle. Ove pisti kätensä taskuun ylimielisen näköisenä ja lähti vihellellen toiseen päähän huonetta.

Sillä välin Gärda oli sytyttänyt lamput — kauniin, vanhanaikaisen pronssilampun, jonka varjostin kuivattuine kukkineen oli aina huvittanut lapsia, ja uuden, nykyaikaisen, joka oli rouva Lindholmilta toissa jouluna saatu lahja. Nuori tyttö kulki edestakaisin kevyin askelin ja veti verhot ikkunoiden eteen iloisena siitä, ettei huomio enää ollut häneen kiintynyt.

Hovijahtimestari seisoskeli kirjakaapin edessä lukien hajamielisenä kirjanselkien nimikkeitä — Holberg, Oehlenschläger, Ingemann — pelkkiä klassikoita. Puh! — Hän nosti valkoisen, sormuksilla koristetun kätensä suunsa eteen salatakseen haukotusta. Nämä velvollisuusvierailut vanha rouvan luona, joihin hänen vaimonsa pakotti hänet kolme-neljä kertaa vuodessa, tuntuivat hänestä kerrassaan synninrangaistukselta.

"Ove ja Fleming, ettekö tahdo lukea?" sanoi rouva Lindholm. "Täällä on Andersenin sadut."

"Ei kiitos." — Ove kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään ja mutisi itsekseen: "Ei tässä nyt sentään ihan sylivauvoja olla."

"Sinulle pitää tietenkin olla Nick Carteria", virkkoi Ebba nousten seisomaan, huolellisesti käärittyään Jackin virkattuun peitteeseen. Veljensä kiukkuiseen silmäykseen hän vastasi pistämällä ruusunpunaisen kielenkärjen ulos valkoisten hammasriviensä välistä.

Vaikka vanha rouva Rönnov ei käsittänytkään kaikkea, mitä hänen ympärillänsä tapahtui, tajusi hän kuitenkin vaistomaisesti, etteivät vieraat olleet erinomaisen hyvällä tuulella. Hän pyysi Gärdaa soittamaan, että Kaisa toisi iltapäiväteen pöytään. Poikien mieliala kohosi heti, kun he näkivät täysinäiset kakkuvadit, ja hovijahtimestarikin ajatteli halukkaasti virvokkeita. Mummolla oli erittäin hienoa vanhaa portviiniä, ja koska oli uudenvuodenpäivä, oli täysi syy odottaa, että sitä ilmestyisi pöytään.

Eteisen ovikello soi. Ove ja Fleming ryntäsivät avaamaan. Vanha rouva Rönnov terästi kuuloaan käsi korvan takana.

"Tuleeko ketään?" kysyi hän Gärdalta. "Tulee, mummo kulta", huusi tyttö torveen, "luultavasti Eva-täti ja Tage. Minä tunnen heidän äänensä."

Eva Valeur, rouva Lindholmin nuorempi sisarpuoli, kaunis vaaleaverinen nainen, iältään vähän päälle kahdenkymmenen, astui sisään vuoden vanha pikkutyttönsä käsivarrellaan. Hänen takanaan näkyi pari luutnantinpoletteja, ja Tage Barnerin voimakaspiirteinen pää kumartui tervehtimään, niin että lampunvalo osui hänen paksun ruskean tukkansa valkoiseen jakaukseen. "Hyvää päivää, rakkaat lapset — voi, miten pikku Vivika on kasvanut!" — Vanha rouva puristi lapsen tuokioksi rintaansa vasten, mutta antoi sen sitten heti takaisin äidille, kun pienokainen näytti alkavan itkeä. — "Ota sinä hänet, Eva. Pienet lapset eivät pidä ryppyisistä kasvoista. — No, miehesi ei tullutkaan, näemmä — eikä Tagen isä myöskään."

Eva-rouva toi paljon terveisiä mieheltään, konsuli Valeurilta. Hänen oli valitettavasti ollut mahdoton päästä tänään…

Sitten luutnantti Tage otti kuulotorven nuorelta rouvalta ja selitti, että isänsä, eversti, oli saanut esteitä. Uudenvuoden kunnia tervehdys linnassa ja muut viralliset vierailut.

"Niin, niin, poikaseni, kyllä minä ymmärrän", nyökkäsi rouva Rönnov lempeästi. Koko suku tiesi, että vanha rouva piti erityisen paljon Tagesta, joka kuului olevan hänen miesvainajansa näköinen. — "Saan todellakin olla iloinen, kun minulla on teitä näinkin monta koolla ympärilläni. Ja nyt te kaikki varmaan tarvitsette kupin teetä. Ole hyvä, Tage, ja työnnä minun tuolini pöydän luo."

Hovijahtimestaria suututti, kun molempien toisten herrain oli onnistunut livahtaa tiehensä. Mitä peijakasta hän olikaan suostunut lähtemään Ninan mukaan! Täällä täytyi istua lasten ja naisväen seurassa, vaikka olisi paljon hauskempaa pelata bridgeä aatelisklubilla.

Vanha rouva Rönnov tahtoi välttämättömästi Tagen viereensä pöytään. Luutnantin yritys saada Gärda toiselle puolellensa raukesi tyhjiin viime tingassa, kun Fleming, leveä pojannaama ärsyttävässä hymyssä, sijoittautui heidän väliinsä. Tage kuiskasi vihaisesti: "Mitä sinä siinä teet, penikka!" mutta se vain enensi asianomaisen mielihyvää sukkelan kepposensa johdosta.

Kaisa Boreliuksen tarjoillessa teetä istui vanha rouva Rönnov hymyillen ja katseli ympärillänsä olevaa rakasta piiriä. Tällaisina hetkinä, kun hän ylpein mielin tunsi itsensä suvun kantaäidiksi, hän unohti vanhuutensa ja raihnaisuutensa. Hän nautti ajatuksesta, että nämä nuoret, terveet ihmiset olivat lihaa hänen lihastaan ja verta hänen verestään. Kenenkähän kautta hänen sukunsa oli jatkuva, kun hän itse oli jo aikoja sitten kätketty maan poveen? Hän piti paljon heistä kaikista — erittäinkin Tagesta ja Gärdasta. Mutta tyttökulta ei ollut iloinen tänään, sen hän huomasi selvästi… Olikohan syynä jokin asia, joka koski nuorta paroni Gersdorffia? Saattoiko Nina uhrata lapsensa onnen edistääkseen omia kunnianhimoisia suunnitelmiaan?

Keskustelu oli pöydässä vähän vilkastunut. Rouva Rönnov saattoi nähdä puhuvien kasvoista, että jokin asia kiinnitti erityisesti heidän mieltään.

"Tage, poikaseni, mitä te pohditte niin innokkaasti?"

"Eva-täti on käynyt lentokentällä ja nähnyt Erik Lindin nousevan ilmaan."

"Lentokentällä! Herra varjele!" — Rouva Rönnov laski kiivaasti teekupin kädestään. — "Kaikkia hullutuksia ne ihmiset keksivät tähän aikaan. Kunhan ei vaan Jumala heitä rankaisisi heidän kevytmielisyytensä tähden."

"Ei se niin vaarallista mahda olla", nauroi Tage ylimielisesti. "Minäkin tästä jonakuna päivänä lähden mukaan lentoretkelle."

"Jumalan tähden, poikani, ethän tee sitä!"

Vanhan rouvan nuhteleva huudahdus voitti äänellään sen pienen, pelokkaan oihkauksen, joka pääsi Gärdalta. Mutta Tage kuuli sen kuitenkin ja hymyili itsekseen suoristaen samalla vaistomaisesti solakkaa vartaloaan.

Lempeydestään huolimatta vanha rouva Rönnov saattoi käyttää sangen kovia sanoja puhuessaan nykyajasta, jota hän syvästi paheksui. Hän vihasi automobiileja ja sähköraitiovaunuja, jotka hänen mielipiteensä mukaan olivat eräänlaisia uudenaikaisia murha-aseita. Hän ei voinut sietää, että naiset opiskelivat, kävivät luennoilla yhdessä nuorten miesten kanssa ja valmistautuivat lääkäreiksi ja juristeiksi. Se mullisti maailmanjärjestyksen, eikä rouva Rönnov voinut mitenkään myöntää, että nykyiset olot olisivat entisiä paremmat. Avioliitot olivat järjestään onnettomia, avioerot kuuluivat päiväjärjestykseen, ja lasten kasvatus jätettiin vieraiden tehtäväksi. Ja kaiken päälliseksi naiset vielä vaativat äänioikeutta ja tahtoivat päästä hallitsemaan maata ja valtakuntaa. Kodin hallitus oli aivan liian mitätön tehtävä nykyajan naisen voimille.

Eva, joka itse oli suorittanut ylioppilastutkinnon, koetti toisinaan selittää vanhalle rouvalle, että uuden ajan edistykset vallan hyvin saattoi yhdistää entisajan ihanteisiin. Kunnollinen ja toimekas nainen oli ymmärtävä jakaa aikansa kodin ja julkisen elämän kesken. Ja avioliitot tulisivat onnellisemmiksi kuin milloinkaan ennen, kun mies ja vaimo kohtaisivat toisensa tasavertaisina tiedoiltaan ja harrastuksiltaan.

Mutta rouva Rönnovin mielipiteet eivät järkkyneet. Hän vain pudisti päätään hienosti hymyillen ja luoden veitikkamaisen katseen silmälasiensa takaa.

"Kernaasti minun puolestani saatte olla tovereita", oli hänen tapansa sanoa. "Mutta mihinkäs silloin joutuu erotiikka, lemmen runollinen viehätys? Miehiä ja naisia ei vedä toistensa puoleen yhtäläisyys, vaan erilaisuus. Niin on laita ollut maailman alusta asti, ja tokkopa se asia muuksi muuttunee koskaan."

Tage jatkoi puhettaan ilman valloituksesta.

"Armeija tulee tietysti hankkimaan lentokoneita täällä niinkuin muissakin maissa. Jos meillä aiotaan valmistaa upseereja ilmailijoiksi, niin minä ilmoittaudun heti. Se on asia, jolla on tulevaisuus edessään. Ja juuri siksi, että me olemme pieni kansa, täytyy meidän seurata aikaamme siinäkin suhteessa. Lentokoneet saavat varmasti mitä suurimman merkityksen tulevaisuuden sodissa."

Hän puhui innokkaasti, kiihtyneenä omista sanoistaan ja siitä surullisen tuskaisesta katseesta, jonka hän oli saanut Gärdan silmistä. Tyttö istui liikkumattomana kalpein kasvoin ja suu raollaan, katsoa tuijottaen kauhistavaan tulevaisuudenkuvaan — Tage ruhjoutuneena ja verissään maahansyöksyneen lentokoneen alla…

"Te nuoret ette hellitä, ennenkuin olette saaneet panna henkenne vaaraan", virkkoi hovijahtimestari. "Minä en käsitä, kuinka te viitsitte."

"Vaara kohottaa elämännautintoa, eno Mogens. Ihminen panee aina enimmän arvoa siihen, mitä hän ei turvallisesti omista."

Kuinka sydämettömästi ja kevytmielisesti Tage saattoi puhua! Gärda nieleksi itkuaan ja tunsi kyynelten suolaisuuden kurkussaan. Hänen teensä jäähtyi.

Puhe kääntyi politiikkaan. Tagen mielestä eurooppalainen sota oli odotettavissa läheisessä tulevaisuudessa. Pitäisi sen vuoksi olla valmiina kaiken varalta. Mutta sitä tanskalaiset eivät olleet koskaan!… "Ikäänkuin meidän maamme ja sivistyksemme ei olisi puolustamisen arvoinen!" — Hän lämpeni ja kiihtyi puhuessaan, ja rouva Rönnov, joka käsitti hänen nuorta, voimakasta ääntään selvemmin kuin kenenkään muun puhetta, nyökäytti verkalleen valkoista päätään.

"Tage rakastaa isänmaataan", sanoi hän. "Kenties se tunne herää uudelleen kaikkein nuorimmassa polvessa. Edellinen sukupolvi oli niin merkillisen välinpitämätön siinä suhteessa — eikö totta, Mogens ja Nina? — Minä en ole sitä koskaan ymmärtänyt. Minun nuoruudessani oli tanskalaisten isänmaanrakkaus suuri. Kun sulhaseni lähti sotaan vuonna 48, olimme juuri menneet kihloihin. Ero oli kylläkin vaikea, mutta minä olin kuitenkin ylpeä hänestä — ja Jumalan kiitos, hän palasi kotiin voittajana."

Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus, kun vanha rouva oli lopettanut puheensa. Hän istui hetkisen syventyneenä omiin ajatuksiinsa. Hän näki itsensä nuorena, valkopukuisena, kahdeksantoistavuotiaana tyttönä sanomassa jäähyväisiä nuorelle luutnantille, joka oli vast'ikään komennettu sotaan. Hän kuuli sulhonsa hymyn ja itkun välimailla hyräilevän laulua, joka siihen aikaan oli kaikkien huulilla. Vielä nytkin, kun hänen korvansa oli suljettu ulkomaailman ääniltä, hän saattoi muistissaan kuunnella tuota säveltä ja sen kaihoisia sanoja, jotka kertoivat sotilaan hyvästijätöstä.

Hovijahtimestari Lindholm puri huultansa vihoissaan. Vaikka hänen täytyikin tunnustaa olevansa valtiollisilta mielipiteiltään välinpitämätön, minkä seikan mummo sattumalta tiesi, oli hänestä kuitenkin sopimatonta ottaa sitä puheeksi Evan ja lasten kuullen. Eduskunnan jäsenenä hän lukeutui vanhoilliseen puolueeseen eikä pitänyt siitä, että hänen isänmaallisuutensa pantiin epäilyksen alaiseksi. Mutta hän piti periaatteenaan olla väittelemättä naisten kanssa — ainakaan vanhain ja kuurojen.

Vaitiolon aikana Kaisa Borelius korjasi teepöydän ja pani esille viiniä ja hedelmiä.

Lasien kilistessä vanha rouva säpsähti, ikäänkuin olisi havahtunut unesta.

"Anteeksi, rakkaat lapset", sanoi hän lempeästi, "minä varmaankin unohdin itseni ja vajosin muistelemaan aikaa, jota ei kukaan teistä ole nähnyt. Minusta se oli parempi kuin nykyinen. Mutta te, jotka elätte nykyajassa, näette siinä varmaankin hyviä puolia, joita minä vanha muija en huomaa. Täytä lasit, Gärda kulta, ja juokaamme uuden vuoden malja."

Gärda otti viinikarahvin, ja tumma viini säkenöi lampunvalossa. Hänen kätensä vapisi, niin että rannerenkaan silmukat helisivät ja pari punaista viinipisaraa läikähti valkoiselle liinalle.

Samassa tarttui lämmin käsi hänen käteensä työntäen sen hellästi syrjään.

"Anna minä autan", sanoi Tagen hilpeä ääni. "Eihän sinulla, pikku Gärda, ole voimia käsivarressasi. Kas kuinka kätesi vapisee! Istu sinä rauhassa, niin minä kaadan laseihin."

Tagen käden kevyt kosketus ja hänen iloinen hymynsä karkoittivat painajaisen, joka oli vaivannut Gärdaa. Hänen kiduttava, epämääräinen tulevaisuudentuskansa katosi. Nykyhetki oli onnekas — nykyhetki oli Tage, joka seisoi tuossa nuorena ja väkevänä, pitkänä ja komeana, uhkuen elinvoimaa, joka tarttui kaikkiin hänen lähellänsä oleviin.

"Hyvää uutta vuotta — onneksi olkoon! Sinun maljasi ensiksi, mummo — suvun vanhin!"

Tage löi kantapäänsä yhteen, ikäänkuin olisi tehnyt kunniaa esimiehelle. Vanha rouva Rönnov nauroi, niin että myssyn pitsit tutisivat ja silmälasit kostuivat, kilistäessään hänen kanssaan.

Fleming ja Ove olivat vallanneet Gärdan ja osoittivat hänelle ärsyttävää huomaavaisuutta. Mutta nyt Tage sysäsi päättäväisesti pojat syrjään ja kumartui tytön puoleen.

"Ja sitten me kaksi, Gärda. Kenties meidän uudenvuodentoivotuksemme kohtaavat toisensa", kuiskasi hän. "Lasit pohjaan sen vuoksi!"

He katsoivat toisiaan lasin reunan yli, vakavina, loistavin silmin.

Hovijahtimestari kilisteli innokkaasti rouva Valeurin kanssa eikä näyttänyt huomaavankaan, että Nina oli kohottanut lasinsa häntä kohden. Ohimenevä kalpeus ja vihainen katse pitkien silmäripsien takaa oli ainoana merkkinä siitä, että rouva Lindholm käsitti miehensä menettelyn tahalliseksi epäkohteliaisuudeksi. Yleensä hän hallitsi Mogensia täydellisesti, mutta miehellä oli joskus omat oikkunsa… Rouva Lindholm kääntyi toisaalle ja toivotti alentuvasti hymyillen hyvää uutta vuotta Kaisa Boreliukselle.

Kohta sen jälkeen vieraat alkoivat tehdä lähtöä. Kaikilla oli johonkin mentävää illalla, eikä rouva Rönnov koettanut pidättää heitä. Hänen vanhat, hienot kasvonsa vain saivat surumielisen ilmeen, ja silmät vettyivät. Hän ei pitänyt hyvästelystä. Ani harvoin oli hänellä ilo nähdä lapsensa ympärillään — ja itse ei hän enää koskaan voinut käydä heitä tervehtimässä. Nyt palasi jälleen hiljaisuus ja tyhjyys hänen huoneeseensa, johon nuoret kasvot hetkeksi olivat tuoneet eloa ja väriä.

Toinen toisensa jälkeen tuli sanomaan hänelle hyvästi. Hän tajusi, että useimmat olivat hyvillään vierailun päättymisestä. Ainoastaan Gärdan käsi viipyi kauan hänen kädessään, ja tyttö painoi lämpimän, punaisen poskensa hänen kalpeaa ja kurttuista poskeansa vasten.

"Tuletko taas pian minua katsomaan?"

"Tulen, mummo kulta, mielelläni."

Rouva Rönnov tiesi Gärdan puhuvan totta. Hänen luonteensa oli heikko ja hellä, hän tarvitsi tukea ja myötätuntoa, mutta ei saanut kumpaakaan äidiltään. Vähitellen oli Gärda kuitenkin tullut ymmärtämään, että hän saattoi huoleti uskoa ilonsa ja surunsa vanhukselle, jonka aika ei koskaan ollut ahtaalla seuraelämän vaatimusten takia ja jonka sydän oli vuosista huolimatta altis ottamaan osaa nuorten tunteisiin.

Pojat olivat jo ulkona puutarhassa. Ove härnäili huvikseen naapuritalon koiraa, joka haukkui häntä raivokkaasti aidan takaa, ja Fleming koetti matkia Tagen käyntiä ja ryhtiä, kierteli olemattomia viiksiään ja laahasi risua perässään sapelin puutteessa. Hovijahtimestarikin ilmestyi kiviportaille. Helpotuksesta huokaisten hän veti sikarikotelon taskustaan; vanhan rouvan hengenahdistuksen takia oli tupakanpoltto sisällä kielletty.

Mamsseli Borelius oli sytyttänyt eteisen vihreän amppelin ja auttoi naisia muhvien ja sateenvarjojen etsimisessä. Gärda avasi vielä kerran arkihuoneen oven ja nyökkäsi vanhalle rouvalle, jonka kasvoille oli laskeutunut rasittavan päivän tuottama väsymys ikäänkuin kivetyttävä naamio.

Sitten äänet häipyivät ulos. Kuului askelia hiekoitetulta käytävältä, ja veräjä paukahti kiinni.

Sisällä huoneessa oli lamppujen suhina ainoa kuuluva ääni. Rouva Rönnovin pää vaipui rinnoille. Hän ummisti silmänsä väsymyksen valtaamana ja säpsähti, kun Kaisa astui sisään.

"Tahtooko rouva jotain syötävää?"

"Ei kiitos, Kaisa, en tahdo mitään. Laita vain Jackille ja auta minut sitten sänkyyn. — Pojat eivät ole kilttejä koiraparalle."

"Eivät", sanoi Kaisa ja puristi huulensa tiukasti yhteen. "Pojat ovat luodut kiusantekijöiksi, sen minä aina olen sanonut."

Hetkistä myöhemmin rouva Rönnov makasi vuoteessaan. Tuntui suloiselta levätä pehmeillä pieluksilla. Viimeisen puolitunnin aikana hänen oli ollut ihan vaikea pysyä pystyssä. Viininjuonti, johon hän ei ollut tottunut, oli tehnyt hänen päänsä kuumaksi ja raskaaksi. Nyt tuntuivat kylmät lakanat miellyttävän raikkailta ja vilpoisilta ihoa vasten, ja oli suloista oikoa vanhoja väsyneitä jäseniään peiton alla.

Yksinäisyydentunne, joka aina lasten mentyä valtasi niin raskaana rouva Rönnovin mielen, ei sekään kestänyt kauan. Hänhän ei itse asiassa ollut koskaan yksin. Hänellä oli niin paljon muistoja pitkän elämänsä varrelta, että ne saattoivat pitää hänelle seuraa päivät päästään. Täällä hänen pienessä makuuhuoneessaan olivat seinät täynnä muotokuvia. Suuri joukko vanhoja ja nuoria, kuolleita ja eläviä ystäviä ympäröi häntä. Tuossa oli haalistunut kuva, joka esitti hänen vanhempiaan ja sisaruksiaan. Vuoteen jalkopäässä riippuva muotokuva oli sen nuoren luutnantin, joka oli taistellut Slesvigin kolmivuotissodassa. Se kuva oli hänelle rakkain kaikista, ja siksi hän oli sen asettanut niin, että aamulla näki sen ensimmäiseksi ja illalla viimeiseksi. Tuollainen oli hänen ylkänsä ollut, nuori ja solakka, huulilla valoisa hymy kuin Tagella, ja sellaisena hän tahtoi hänet muistaa, kun viimeinen pitkä päivä vihdoinkin päättyy ja kaikki elämän kuvat häviävät.

Nuo ensimmäiset dagerrotypiat esittivät hänen lapsiansa pieninä. Pojalla oli samettipusero ja leveä valkoinen kaulus, tytöllä väljä kolttu ja pitkät, kirjaillut pussihousut. Hän muisti heidät niin hyvin noilta avioliittonsa onnellisimmilta vuosilta. Ja nyt he olivat jo aikoja sitten poissa — kuolleet, eivät nuoruuden kukoistuksessa, vaan ikäihmisinä, jotka olivat eläneet elämänsä loppuun. Hänelle yksin tuli olo täällä maan päällä niin sanomattoman pitkäksi… Kolmannen ja neljännen polven lapset olivat siellä niin ikään — pitkä rivi kasvoja. Muutamat olivat kylmiä ja maailmanviisaita, mutta useimmat säteilivät vielä nuoruutta, hymyilivät toivon ja kaihon hymyä. Gärdan ja Tagen valokuvat olivat vierekkäin. Vanhan rouvan ajatuksissa he kaksi kuuluivat aina yhteen. — Mutta ei kukaan voinut tietää miten oli käyvä, oliko kohtalo kehräävä heidän elämänlankansa yhteen vaiko erottava ne ainiaaksi.

Rouva Rönnov oli oppinut ottamaan päivät vastaan sellaisina kuin ne tulivat ja olemaan murehtimatta tulevaisuudesta. Hän tiesikin lohdutuksen kaikkiin suruihin: kerran oli ilta tuleva, viimeinen. Synkimmätkin pilvet, jotka olivat painaneet hänen elämäänsä, hajosivat kevyeksi usvaksi nyt, kun hän katseli niitä etäältä, vanhuutensa rauhasta.

Kun Kaisa Borelius hiukan myöhemmin hiipi huoneeseen äänettömin askelin, näki hän, että vanha rouva nukkui levollisesti kädet ristissä lakanalla, valkoisena valkealla vuoteellaan.

II.

Aamiaispöytä oli katettuna hovijahtimestari Lindholmin ruokasalissa. Perheen talviasunto sijaitsi Rantabulevardin varrella, josta oli näköala Vapaasatamaan. Kaikki huoneet olivat isoja ja valoisia; rouva oli tottunut väljiin tiloihin. Hyllyllä ruokasalin korkean tammipanelin yläpuolella oli vanhoja kupariesineitä kirjavien, talonpoikaistyylisten fajanssivatien ja lautasien joukossa. Ylinnä seinällä riippui muutamia jäykkiä perhekuvia tummuneissa kultakehyksissä esittäen pitsikauluksisia herroja ja lyhytmiehustaisia naisia. Kirkkaan maaliskuunpäivän auringonsäteet leikkivät pöydällä, taittuivat hiotuissa laseissa ja sirottivat sateenkaarenvärisiä täpliä valkoiselle liinalle. Ulkona kaartui kevättaivas korkeana ja valoisana, säihkyen kuin kulta satamassa olevien laivain tummien mastojen ja raakapuiden yläpuolella.

Sisäkkö — pitkä ja uhkea nuori nainen, niska täynnä hiuskiehkuroita — loi viimeisen, arvostelevan silmäyksen pöytään, ennenkuin kumahutti kaksi gongonginlyöntiä, jotka kutsuivat perheenjäsenet aterialle.

Gärda saapui ensimmäisenä. Hän astui sisään iloisesti hyräillen ja loi tyytyväisen katseen kadulle, jonka jalkakäytävä loisti valkoisena ja kuivana kevätauringon heleässä paisteessa. Raitiovaunu mennä huristi ohitse, ja ratsastusrataa pitkin ajoi kaksi ratsastajaa ravia kiiltävillä, ruskeilla hevosilla. Joku höyrylaiva liukui satamasta ulos jättäen jälkeensä pitkän savupatsaan kirkkaaseen poutailmaan. Kaikki näytti niin hilpeältä ja juhlalliselta, ikäänkuin kaupunki olisi herännyt ilonpäivää vastaanottamaan.

Ehkä hän tänään kohtaa Tagen, mennessään aamiaisen jälkeen ranskantunnilleen. Siihen aikaan Tage tavallisesti palasi ratsastusretkeltään ajaen Tukholmankadun kautta.

"Huomenta!" — Vanttera Fleming oli ilmestynyt sisarensa viereen ja sysäsi häntä kyynärpäällään. — "Mitä sinä niin toimessasi katselet? Ahaa, kyllä ymmärrän, sinä odotat paria luutnanttia."

"Älä viitsi, Fleming." — Gärdan alahuuli vapisi hieman. — "Miksi sinun aina pitää kiusata minua?"

"Siksi että sinä annat kiusata itseäsi", nauroi poika. "Jollet olisi milläsikään, niinkuin Ebba esimerkiksi, niin minä pian heittäisin koko kiusanteon. Mutta sinä olet tullut niin vietävän arkatuntoiseksi viime aikoina."

Gärda ei vastannut. Rouva Lindholm oli saapunut huoneeseen ja istuutunut paikallensa pöydän yläpäähän. Hän oli aamunutussa, musta tukka huolimattomasti niskaan sitaistuna. Kampaaja saapui vasta päivemmällä. Rouva Lindholmin ulkomuoto esiintyi aina vähimmän edukseen tähän aikaan päivästä, ja hänen mielialansa kärsi siitä tiedosta.

Väsynein ilmein hän kurkotti päätään, jotta Gärda ja Ebba — joka myös oli jo saapunut — saisivat painaa tavanmukaisen aamusuukkonsa hänen otsalleen. Sitten hän kääntyi sisäkköön päin, joka astui huoneeseen tuoden kirjeitä ja sanomalehtiä tarjottimella.

"Vai niin, siinä on posti. Anna se minulle, Viktoria."

Neliskulmaisessa keltaisessa kuoressa saapunut kirje sai rouva Lindholmin rypistämään vihaisesti otsaansa. Sepä oli toden totta hävytön lasku! — Vahinko, ettei kaupungissa ollut toista naistenräätäliä, joka tekisi yhtä hyvää työtä kuin neiti Hansen. Muuten todellakin sietäisi jättää hänet. No niin, odottakoon. — Lasku piilotettiin muiden kirjeiden alle. Rouva oli paraiksi ehtinyt tehdä sen, kun hovijahtimestari astui huoneeseen ja istuutui vaimonsa viereen.

"Missä Ove on?" — Hovijahtimestari koetti pojan poissaoloa moittimalla peitellä sitä seikkaa, että oli itse noussut vuoteesta sangen myöhään. — "Se poika ei sitten ikinä osaa laittautua ajoissa aterioille."

"Ove oli käheänä ja kuumeessa eilen illalla", sanoi rouva Lindholm leikaten tomaattia. "Minä itse käskin hänen pysyä sängyssä tämän päivän."

"Ja jäädä pois koulusta? — Nina, sinä hemmoittelet pilalle sen pojan. Häntä ei tietysti vaivaa mikään muu kuin laiskuus."

"Minä luulen tuntevani lasten ruumiinrakennuksen paremmin kuin sinä, Mogens." — Vastaus tuli terävällä, jääkylmällä äänellä, ja hovijahtimestari vaikeni.

"Osaatko sinä ranskanläksysi?" kuiskasi Ebba sisarelleen. "Minä en ole vilkaissutkaan verbejä; olimme elävissä kuvissa eilen illalla, Tora ja minä."

Gärdankin ajatukset olivat koskeneet kaikkea muuta kuin säännöttömien verbien taivutusta. Mutta hän otaksui kuitenkin muistavansa sen verran kuin oli välttämätöntä.

"Sinun pitää tulla suoraan kotiin tunniltasi tänään", sanoi rouva Lindholm yht'äkkiä vanhemmalle tyttärelleen. "Minä tahdon ottaa sinut mukaani vierailulle. Tänään on vapaaherratar Gersdorffin syntymäpäivä, ja minä luulen hänen panevan arvoa siihen, että sinä onnittelet häntä."

"Kyllä, mamma." — Gärdan käsi, joka piteli kahvikuppia, vapisi hiukan. Viime aikoina hän oli hätääntynyt joka kerta, kun oli kuullut Gersdorffin nimeäkin mainittavan. Ebba silmäili sisartaan halveksivasti.

Samassa Fleming ojensi kätensä munakoria kohden, mutta rouva Lindholm ehätti ennen häntä ja siirsi korin kauemmaksi.

"Yksi muna riittää aamiaiseksi, Fleming", sanoi hän kuivasti.

Poika lensi punaiseksi ja puri huultaan. Ove sai kaksi, sen hän tiesi, vähintään kaksi. Ja kuitenkin hän oli muka sairas.

Koko aterian ajan istui hovijahtimestari vaiti ja hajamielisenä. Hän tuumaili itsekseen, mistä se mahtoi johtua, että hänellä nykyjään oli huono onni jok'ainoa kerta, kun sai kortit käteensä. Eilenkin illalla kamariherran luona hän oli hävinnyt niin vietävästi…

Rouva Lindholm, joka oli lopettanut syöntinsä, kääri lautasliinan hitaasti kokoon ja pisti sen hopearenkaaseen.

"Niin, ehkä sitten nousemme. Lapsillahan on tuntinsa. Oih, suo anteeksi, Mogens, minä en huomannut, ettet sinä ole vielä juonut kahviasi."

Murahtaen jotakin vastaukseksi hovijahtimestari tyhjensi kiireesti kuppinsa ja nousi pöydästä. Aamulehti ja keltakantinen ranskalainen romaani kainalossaan hän meni huoneeseensa lukemaan ja tupakoimaan. Viktoria ilmoitti kampaajan saapuneen. "Pyydä neitiä odottamaan hetkinen. Minun täytyy ensin käydä katsomassa kipeätä poikaani."

"Toivottavasti pienokainen on paranemaan päin", mutisi Fleming puoliääneen.

Hän pisti kielen ulos suustaan katsellessaan äitinsä suoraa selkää, joka katosi ovesta. Vihellellen hän sitten kokosi kirjansa ja pingoitti ne kantohihnaan. Heti sen jälkeen hän riensi portaita alas harpaten kiireissään useita askelmia kerrallaan.

Tytöt kulkivat yhdessä Rantabulevardia alaspäin. He olivat yhtäläisesti puetut; kummallakin oli ruumiinmukainen tummansininen kävelypuku ja pieni, terhakka hattu, jossa oli yksi ainoa rohkeasti liehuva plyymi sivulla. Mutta Ebban vartalo oli vielä poikamaisen solakka ja kehittymätön, jota vastoin Gärdalla oli jo pienen naisen pehmeästi pyöristyneet muodot. Hänen käyntinsä ei ollut yhtä varma ja joustava kuin nuoremman siskon, mutta siinä samoinkuin koko hänen ulkomuodossaan ilmeni kainoa viehkeyttä, joka ehdottomasti herätti myötätuntoa ja suojelemisen halua miehissä, jotka hänet näkivät.

"Äiti on puolueellinen", sanoi Ebba yht'äkkiä. "Ove saa mitä ikinä tahtoo, mutta Fleming ei mitään. Ja Fleming on kuitenkin paljon reilumpi."

Gärda ei vastannut. Hänellä ei ollut Ebban halua nähdä selvästi kaikissa olosuhteissa. Oli paljon sellaista, jota hän mieluummin oli ajattelematta. Kenties siksi, että hän hämärästi tunsi totuuden tuottavan hänelle mielipahaa. Häneltä olisi särkynyt kaikki tyynni, jos hänen olisi täytynyt kovin tuomita ihailtua äitiään — siltä hänestä tuntui.

Tänään hän ylipäänsä ei tahtonut ajatella mitään erityistä. Hän tahtoi vaipua tähän onnelliseen haavetunnelmaan, tähän puhtaasti ruumiilliseen hyvän tunteeseen, jonka kevätpäivä hänessä synnytti. Ilman huumaava raikkaus sai sydämen sykkimään nopeammin ja veren laulamaan suonissa. Kaupunki oli kuin muuttunut. Kadun toisella puolella olevat hirsivarastot ja Vapaasataman raskaat pakkahuonerakennukset saivat nekin kevätpäivältä jonkinlaisen kauneuden hohteen. Avendalinkadun pienissä siirtolapuutarhoissa kukki talventähti ja lumipisara, ja varpuset sirkuttivat äänekkäässä elämänilossaan.

"Aiotko todellakin mennä Gersdorffille?" kysyi Ebba.

"On kai minun mentävä, kun äiti niin sanoi."

"Joutavia, onhan sinulla tahto itselläsi. Ja parasta on tuoda se ajoissa esille, ennenkuin on myöhäistä."

"Mitä sinä sillä tarkoitat?"

Gärda tunsi itse, ettei ihmettelynsä kuulostanut täysin vilpittömältä. Siskon silmiin, jotka tänään olivat sinisemmät kuin koskaan — melkein kuin kevättaivas olisi niihin kuvastunut —, tuli jälleen tuo sama halveksiva ilme kuin äsken aamiaispöydässä.

"Mielestäni sinun on tarpeetonta teeskennellä minulle. Me molemmat tiedämme varsin hyvin, että äiti tahtoisi naittaa sinut luutnantti Gersdorffille. Ja koska oletan, ettet sinä hänestä välitä, niin tekisit sekä oikeudenmukaisimmin että viisaimmin, jos päättäväisesti vetäytyisit erillesi hänestä."

"Eihän siitä ole ollut puhetta — sellaisesta", sopersi Gärda.

Ebba kulki pienen matkaa pää ylpeästi kenossa. Tuuli, joka puhalsi mereltä voimakkaana ja suolaisena, kohotti hänen valkoista harsoaan ja lennätti sen pois kasvoilta, joiden puhdas hipiä punertui vinhassa kevätahavassa.

"Sinä et rohkene katsoa totuutta silmiin", sanoi hän. "Se on minusta raukkamaista."

Gärda katseli katukäytävän kiviä, ja hänen silmänsä vettyivät. Hän tunsi Ebban olevan oikeassa. Hän oli heikko luonne, joka mieluimmin työnsi luotansa kaiken raskaan ja ikävän, eikä hän jaksanut elää epäsovussa lähimpiensä kanssa. Kun äiti joskus oli ollut hänelle vihainen, oli hän tuntenut itsensä kuin pannaanjulistetuksi, hyljätyksi ja turvattomaksi olennoksi.

"Asia päättyy nähtävästi niin, että sinä alistut", jatkoi Ebba. "Ja jos sitten tulet onnettomaksi koko elämäsi ajaksi, niin se on oma syysi."

"Sinun on helppo sanoa noin, Ebba. Mutta koettaisitpa olla minun sijassani. Mitä silloin tekisit?"

"Minä voin vakuuttaa sinulle, ettei kukaan saisi minua tekemään sellaista, jota tietäisin tulevani jälkeenpäin katumaan", vastasi Ebba jyrkästi.

"Miksi tahdot pilata hyvän tuuleni puhumalla tästä kaikesta?" — Gärda pyyhki kädellään kyyneliä pitkistä silmäripsistään. Hän puhui valittavalla ja nuhtelevalla äänellä ikäänkuin lapsi, joka tuntee kärsineensä vääryyttä. — "Minä olin niin iloinen äsken."

He olivat kääntyneet kulmasta Itäratakadulle. Asemapihalta, jossa joku juna vaihtoi raidetta, nousi valkoinen, auringon valaisema savupatsas siniseen ilmaan. Ruotsalaisen kirkon solakka torni näkyi yli Gröningenin puuryhmäin, joiden lehdettömät oksat olivat saaneet lämpimän, punaruskean vivahduksen. Tornin vierellä pyörivät myllynsiivet raikkaassa tuulessa.

Gärda näki kaiken ikäänkuin sumun läpi. Hänen rinnassaan soi valitus: minä olin niin iloinen äsken. Mutta nyt olivat Ebban sanat synnyttäneet kokonaisen sarjan synkkiä aavistuksia, jotka pimensivät auringon.

"Minä vain tahdoin varoittaa sinua. Mutta saat tietysti tehdä niinkuin itse tahdot. Jos sinua himottaa päästä vapaaherratar Gersdorffiksi, niin…"

"Voi ei!" huudahti Gärda rukoilevasti ja kohotti vaistomaisesti kätensä ikäänkuin iskua torjuakseen.

Hän näki edessään yht'äkkiä nuoren paronin tylsät ja veltostuneet kasvot vaaleine kalansilmineen. Hän kuuli tuon itsekylläisen rykäisyn, jolla paroni aina lopetti lauseensa, ja häntä puistatti ikäänkuin ruumiillinen pahoinvointi.

He jatkoivat matkaansa ääneti. Kun he kulkivat kadun poikki itäisen aseman kohdalla, tarttui Ebba kiivaasti sisartaan käsipuolesta ja tempasi hänet taaksepäin viime tingassa, sillä muuten hän olisi jäänyt automobiilin alle. Gärda kulki kuin unessa tarkkaamatta ympäristöään.

Kun he olivat ehtineet turvaan vastapäiselle katukäytävälle, ehdotti Ebba, että he menisivät itäisen puiston kautta. Mutta Gärda, joka oli nähnyt vilahduksen parista ratsastajasta Tukholmankadulla, pyysi hiukan vavahtavin äänin:

"Pysykäämme mieluummin tässä, ellei sinulla ole mitään sitä vastaan."

Ratsastajat lähestyivät ripeätä ravia. Nuori rakuunaupseeri, joka istui niin sirosti satulassa ja seurasi ratsunsa liikkeitä notkealla yläruumiillaan, oli Tage Barner. Ilo valahti kuin lämmin laine läpi Gärdan suonien. Hän ei ajatellut enää paroni Gersdorffia eikä Ebban varoittavia sanoja. Hänen rintansa kohoili voimakkaasti ja ruskeat silmänsä säteilivät. Mutta yht'äkkiä hänen katseensa liukui syrjään. Kuka siinä ratsasti Tagen rinnalla? Tuo nuori nainen kalliissa mustassa ratsastuspuvussa oli punaposkinen, roteva kaunotar, joka ei kuulunut heidän piiriinsä. Tage näytti juttelevan hänen kanssaan hyvin innokkaasti.

Vasta ihan kohdalle saavuttuaan luutnantti huomasi sisarukset. Hänen solakka vartalonsa hytkähti, ja hän teki oitis kunniaa. Mutta hänen entinen valoisa hymynsä oli poissa. Gärdasta tuntui, kuin hänen katseessaan olisi ollut jotain kylmää, melkeinpä vihamielistä. Hän tunsi yht'äkkiä pistävää kipua rinnassaan vasemmalla puolella, ja hänen silmäinsä edessä häilyi mustia täpliä.

"Siinä oli oluttehtailijan tytär", sanoi Ebba katsellen ratsastajien jälkeen, jotka etenivät nelistäen.

"Kuka?" kysyi Gärda soinnuttomasti.

"Alice Olsson, rikkaan oluttehtailijan tytär. Kuuluu saavan myötäjäisikseen miljoonan. Ja Tagella on varmaankin paljon velkoja."

"Niinkö."

Gärda ei kysellyt enempää. Rintaa kalvava tuska ei ottanut laantuakseen, ja hänen korvissaan kuului herkeämätöntä takomista. Hän ei tiennyt, oliko se hänen omien valtimojensa säännötöntä jyskytystä vaiko nelistäväin hevosten kavionkapseen kaikua.

Alice Olsson, kertasi hän ajatuksissaan, ikäänkuin painaakseen nimen mieleensä.

III.

Ensimmäiset kirkkaat kevätpäivät, jotka kuivattivat kaupungin katukäytävät ja saivat lapset pelaamaan nappikuoppaa seinävierillä, aiheuttivat toisia ja suurempia muutoksia siinä maalaismaisessa esikaupungissa, jossa rouva Rönnov asui.

Siellä saattoi seurata luonnon elpymistä askel askeleelta. Puutarhojen nurmikot kävivät päivä päivältä vihreämmiksi, krookukset ja hyasintit työnsivät pitkiä, kapeita lehtiään kuin keihäänkärkiä kosteasta maasta, ja keltaiset talventähdet avautuivat valoa kohti, loistaen kuin kukka-auringot penkereillään. Pähkinäpensaiden oksissa keijuivat pitkät norkot, joista lähti hienoa vihreänkeltaista pölyä lasten käsiin, kun he poimivat niitä saadakseen "makkaroita" puotileikkiinsä. Kottaraiset olivat saapuneet jo aikoja sitten, ja Kaisa Borelius väitti kuulleensa satakielenkin laulua eräänä aamuna, jolloin harmaanlienteä taivas oli antanut hiljaista, haaleaa kevätsadetta. Vanha Jack ei sekään ollut jäänyt osattomaksi kevään vaikutuksesta. Se vietti nyt suurimman osan päivästään puutarhassa, missä se hurjasti ponnistellen kaiveli multaa kihtisairailla etujaloillaan jahdaten maamyyriä tahi laukkaili edestakaisin aidanvierustaa vilkkaasti soittaen suutaan puistokujassa juoksentelevien koirien kanssa. Jackin verivihollinen oli eräs kiukkuinen, vinonaamainen rottakoira, joka näytti siltä, kuin olisi joskus saanut halvauskohtauksen, luultavasti vihanpurkauksen johdosta. Nämä kaksi panivat toisinaan naapurien kärsivällisyyden kovalle koetukselle haukkua räkyttäessään toisiaan tuntikausia yhtä mittaa.

Kaisalla oli hyvin kiire tähän aikaan, kun yhä kirkastuva päivänvalo toi näkyviin jokaisen pölyhiukkasen huonekaluilla ja jokaisen täplän peilien ja taulujen kehyksissä. Punakan ja puheliaan apumuijan kanssa hän reuhasi talossa kyyditen hiljaista rouva Rönnovia huoneesta huoneeseen. Kevät oli vanhalle rouvalle vaikea aika. Silloin sattui niin paljon merkkipäiviä. Hänen miehensä ja lastensa kuolinpäivät olivat maaliskuussa, ja huhtikuun alussa oli hänen miesvainajansa syntymäpäivä. Silloin oli Eva Valeurin tapana käydä tervehtimässä isoäitiään, välisti Gärdan ja Ebban seuraamana. Sattuipa niinkin, että luutnantti Tage muisti päivän ja pistäytyi viettämässä pari tuntia vanhan rouvan hauskassa arkihuoneessa, missä kaikki oli järjestetty muistojuhlaksi vainajalle, joka oli mennyt manalle enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten.

Kun rouva Rönnov sinä päivänä tuli arkihuoneeseen, käski hän aina Kaisan lykätä rullatuolin pöydän luo, jolla hänen miehensä viimeinen muotokuva oli aistikkaissa tummissa mahonkipuitteissa. Vapisevin käsin hän järjesti muassaan tuomansa orvokit matalaan kristallimaljakkoon, jonka asetti kuvan eteen. Siinä oli aina orvokkeja, ei koskaan muita kukkia. Ehkäpä joku onnen vuosien muisto liittyi noihin sinisiin, sulotuoksuisiin kevätkukkiin, mutta vanha rouva ei koskaan puhunut siitä kenellekään.

Kaisa oli toistaiseksi keskeyttänyt väsymättömän siivoustoimensa, ja talossa vallitsi sinä päivänä täysi rauha. Rouva Rönnovin istuessa nojatuolissaan ikkunan luona ei kuulunut muita ääniä kuin lintujen liverrys puutarhasta ja vanhan pöytäkellon hopeankirkkaat lyönnit, jotka ilmoittivat tuntien kulumista. Kaukaisia, vaalenneita kuvia kulki vanhan rouvan ajatuksissa. Hän muisteli miestä, jolle tänään oli kantanut kukkasuhrinsa. Nyt, kun niin monta vuotta oli kulunut hänen kuolemastaan, vanha rouva muisti hänet aina sinä nuorena miehenä, joka oli opettanut hänet tuntemaan onnen. Pettymykset, joita avioliitto sittemmin oli tuottanut, hän koetti unohtaa. Mitäpä siitä, jos mies ei ollutkaan aina ollut sellainen, kuin hän kerran oli uneksinut; hänen rakkautensa oli kuitenkin ollut siksi voimakas, että sillä riitti ymmärtämystä ja anteeksiantoa. Ja nyt elivät ainoastaan hyvät muistot.

Heti aamiaisen jälkeen saapui Eva Valeur. Hänellä ei ollut pientä tyttöänsä muassaan. Vivika oli vilustunut, eikä häntä saanut panna kevätilman vaaroille alttiiksi.

"Tänään on kyllä oikein ihana päivä", sanoi rouva Rönnov silmäten ulos auringonpaisteeseen. "Mutta tietysti ei koskaan voi olla tarpeeksi varovainen, kun on kysymys lapsista. Kuinka on oma laitasi, Eva? Et näytä oikein terveeltä."

Eva-rouva, joka peilin edessä kädellään silitti vaaleata tukkaansa, hymyili surumielisesti omalle kuvalleen. Sitten hän meni vanhuksen luo ja tarttui kuulotorveen.

"Niinkö sinusta näyttää, mummo? Minua ei vaivaa mikään. Mutta tietysti ei aina voi olla yhtä keveällä mielellä, ymmärräthän."

"Mitenkä on laita sitten, tyttöseni? Etkö voi kertoa siitä minulle?"

"Voin kyllä, jos kellekään niin sinulle voin uskoa huoleni, mummo kulta. — Eihän Kaisa mahda kuulla meidän puhettamme."

"Kaisa on mennyt leipuriin. Kerro sinä vain mitä sydämelläsi on."

Vanha rouva hyväili pojantyttärensä siroa kättä, joka oli polttavan kuuma.

"Niin, se on… asia koskee… Bengtiä." — Eva puhui katkonaisesti, ääni vapisten. — "Hän ei ole ollut entisellään viime aikoina, häntä näyttää jokin asia painavan. Ehkä hän on menettänyt rahoja. Mutta minä en tiedä mistään — hän ei koskaan puhu minulle liikeasioistaan. Ja sitten hän on poissa kotoa jok'ainoa ilta, enkä minä aavista missä hän oleskelee."

"Sinä pikku raukka." — Vaikka vanhuksen osanotto oli vilpitön, ei hän kuitenkaan malttanut olla lisäämättä: — "Mitä siis on hyötyä siitä uudenaikaisesta kehityksestä ja kaikesta, jonka pitäisi muka opettaa miestä ja vaimoa niin hyvin ymmärtämään toisiaan. Ethän sinä kuitenkaan saane Bengtiltä luottamusta osaksesi."

"Se nyt on ihan toista", keskeytti Eva hermostuneesti. "Jos olisin mennyt naimisiin tiedemiehen tahi taiteilijan kanssa, niin olisin voinut ottaa osaa hänen harrastuksiinsa. Mutta enhän minä tietysti ymmärrä pörssiasioita."

"Et, sen minä kyllä uskon." — Vanha rouva nyökäytti pari kertaa päätään, sisällisesti jonkun verran hyvillään. — "Käytännöllisiin asioihin teillä ei tietenkään ole halua perehtyä. Se soveltui paremmin meille vanhan ajan perheenemännille."

Lyötyään tämän pienen valttinsa mielipiteittensä hyväksi hän oli valmis hartaalla osanotolla kuuntelemaan Evan kertomusta.

"Sinun pitää laittaa niin, että miehesi puhuu suunsa puhtaaksi. Kun aviopuolisoiden kesken syntyy vaitiolo, silloin asiat eivät ole oikealla tolalla. Parempi hiukan riidellä", lisäsi hän leikillisesti.

"Minä olen koettanut kysyä häneltä, mutta hän työntää minut luotaan — joko hermostuneesti naurahtaen tahi kärsimättömin, kovin sanoin. Enkä minä kestä sitä, että Bengt sanoo minulle kovia sanoja."

Puna kohosi äkkiä Evan kalpeille kasvoille, silmäluomet värisivät, ja siniharmaisiin silmiin tuli kostea kiilto.

"Voi tyttö kulta — avioliitossa on kestettävä paljon."

"Eikö sitten ole mitään onnea olemassa?" puhkesi Eva kiihkeästi puhumaan. "Eikö elämä koskaan tule sellaiseksi kuin me kuvittelemme silloin, kun rakkaus saa meissä vallan?"

Rouva Rönnov tuli tahtomattaankin katsahtaneeksi orvokkien takana olevaan muotokuvaan.

"Eipä suinkaan, ihan sellainen ei elämän kulku ole. Pettymykset tulevat. Ensi onni ei voi kestää monia vuosia. Mutta meidän on koetettava tehdä mahdollisimman parasta siitä, mikä jäljellä on. Ja ennen kaikkea täytyy meidän oppia antamaan anteeksi ja auttamaan toisiamme. Emme saa sulkeutua itseemme ja heittäytyä umpimieliseen äänettömyyteen. Vastoinkäymisiä emme voi välttää — mutta yhteisesti kannetut surut voivat usein muodostua uuden onnen perustaksi."

Eva kumartui suutelemaan vanhan rouvan kurttuista otsaa.

"Sinä, mummo, olet niin viisas ja hyvä", sanoi hän liikutettuna.

Rouva Rönnov hymyili.

"Kun Herra on antanut minun käydä tätä elämän koulua enemmän kuin kahdeksankymmentä vuotta, pitänee minun olla jotakin oppinut", sanoi hän.

Keittiön ovi kuului paukahtavan kiinni, ja se sai Evan säpsähtämään. Hetkisen kuluttua astui Kaisa Borelius huoneeseen. Tervehdittyään nuorta rouvaa hän siirsi kukkamaljakon ja valokuvat pyöreältä pöydältä pois ja levitti sille liinan.

Eva oli noussut ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa. Hän kumartui kristallimaljakon puoleen ja hengitti orvokkien tuoksua. Kun hän kohotti päänsä, tuntui hänestä, kuin isoisä olisi katsonut häntä suoraan silmiin. Miten ankara hänen katseensa oli, ja mikä järkkymätön tahdonvoima kuvastui hänen lujapiirteisen suunsa ympärillä. Mummolla ei ollut avioliitossaan varmaankaan ollut aivan helpot päivät.

"Ensi onni kestää harvoin", oli hän sanonut, "mutta kaksi ihmistä voi sittenkin tulla keskenään hyvin toimeen…" Evalla oli nyt yksi ainoa palava toivo — saada ottaa osaa miehensä suruihin.

Kaisa poistui keittiöön ja kuului siellä kalistelevan hellanrenkaita. Vanha rouva viittasi pojantyttärensä luokseen.

"Oletko Gärdaa nähnyt äskettäin? Luuletko hänen tulevan tänne tänään?"

"Sitä en tiedä. Pikku Gärda parka! — Nina koettaa kaikin voimin naittaa hänet nuorelle paroni Gersdorffille. Ja Gärda on niin lauhkea ja epäitsenäinen, että voi tuskin siinäkään suhteessa vastustaa äitiään. Paroni on kaikesta päättäen pintapuolinen keikari."

"Samaa tyyppiä kuin Mogens arvatenkin." — Vanhan rouvan ääni oli harvinaisen pureva ja ivallinen. — "Niinpä niin, Nina on ymmärtänyt järjestää asiansa ja arvelee kai, että tyttären on tehtävä samoin. — Minä olin luullut, että Tagesta ja Gärdasta tulisi pari", lisäsi hän huoahtaen.

"Olen kuullut mieheltäni, että Tage ratsastelee nykyjään ahkerasti rikkaan neiti Olssonin kanssa."

"Olsson — Olsson, kuka se on?" — Rouva Rönnov, joka oli sangen ylimysmielinen, lausui tuon porvarillisen nimen hieman halveksivalla äänellä.

"Oluttehtailijan tytär, tiedäthän. Sen, joka harjoittaa niin suurta hyväntekeväisyyttä."

"En tunne", vastasi rouva Rönnov lyhyesti.

He olivat hetkisen vaiti. Eva seisoi ja katseli puutarhaan. Keltaiset krookukset loistivat kuin pienet liekit, joita nousi kuivasta maasta valkorunkoisen koivun ympärillä. Kottarainen vihelsi kuusikossa.

"Siinä he tulevatkin, molemmat nuoret!" huudahti Eva rouva Rönnoville.

Gärda ja Tage olivat tavanneet toisensa veräjällä. He olivat tulleet eri tahoilta, Tage raitiovaunussa ja Gärda asemalta, joka sijaitsi puistokujan toisessa päässä. Odottamaton tapaaminen sai heidät molemmat hämilleen. Tage koetti peittää mielenliikutustaan hilpeyden verholla, mutta Gärda kulki hiljaisena hänen rinnallaan sopertaen jotain lämpimästä ilmasta ja painellen käsin poskiaan, jotka olivat karahtaneet tulipunaisiksi. Heidän päästyään kiviportaille virkkoi Tage soittokellon nappia painaessaan yht'äkkiä muuttuneella äänellä:

"Kumma muuten, että sinä olet yksin liikkeellä tänään — ilman paroni Gersdorffia."

Gärda vavahti. Hän kohotti päätänsä ja katsoi suurin, säikähtynein silmin.

"Kuinka niin?" sopersi hän.

"No, kaikki ihmisethän kertovat teidän olevan kihloissa", sanoi Tage tylysti, katsomatta häneen.

Gärda vapisi, niin että hänen täytyi kädellään nojautua seinään pysyäkseen pystyssä. Mutta samassa Kaisa Borelius avasi oven, ja Gärda oli kiitollinen saadessaan viipyä pimeässä eteisessä jonkun minuutin, kunnes saattoi jälleen hallita itseään.

Tage nähtävästi katui tylyjä sanojaan. Kun Gärdan piti riisua pitkä höyhenpuuhkansa, riensi hän auttamaan, ja hänen kätensä viipyi tuokion hyväilevänä tytön olkapäällä. Gärda puristi kiitokseksi hänen kättään tahdottoman tulisesti.

Sitten Kaisa Borelius avasi arkihuoneen oven. Heleä auringonpaiste häikäisi Gärdan silmiä, jotka eivät olleet aivan kirkkaat. Mutta sanaton kohtaus eteisessä oli keventänyt hänen sydäntään. Hän meni iloisesti hymyillen emännän luo ja tervehti häntä suudelmalla ja parilla ystävällisellä sanalla.

Nuorten tulo herätti yleistä iloa. Gärdan olemus täytti menneenkin sukupolven vaatimukset, mitä naisellisuuteen ja hempeyteen tuli, ja Tage oli koko talon lemmikki. Ei ainoastaan rouva Rönnov rakastanut hänessä oman nuoruutensa muistoa, vaan Kaisakin tunsi sydämensä sykkivän nopeammin kuullessaan nuo tutut, ripeät askeleet puutarhakäytävältä. Vieläpä Jack-vanhuskin linkutti kankeilla koivillaan heti nuorta luutnanttia vastaan. Koira oli sanomattoman mielissään, kun Tage sormillaan pyöritteli sen korvia tai taputti sitä selkään, niin että ihan piti lyyhistyä kokoon, ja sanoi raikkaalla äänellään: "Hei, vanha ukkeli, mitäs kuuluu?"

Suklaa tuli pöytään, ja Tage osoitti tavatonta ruokahalua. Hän tyhjensi kakkulautasen toisensa jälkeen ja puheli herkeämättä koko ajan, raisuna kuin lupapäivän saanut koulupoika. Hän kertoi uusimmat sukkeluudet ja pisti sekaan pari sangen rohkeata juttua, joita vanha rouva ei olisi sietänyt kuulla keneltäkään muulta kuin häneltä. Nyt rouva Rönnov ihan hytkyi naurusta ja loi vähän väliä silmäyksen ympärilleen ikäänkuin huomauttaakseen läsnäolijoille, kuinka vastustamattoman herttainen hänen lemmikkinsä oli.

Mutta virkistävä vierailu ei kestänyt kauan. Heti pöydästä noustua Tage kuiskasi Gärdalle:

"Emmeköhän me kaksi nyt livahda tiehemme ja lähde oikein pitkälle kävelyretkelle metsään?"

"Mutta mummoa tulee sääli", sanoi Gärda epäröiden.

"Joutavia, hänellähän on Eva-täti. Eikä hiidessä hän voine vaatia, että me istuisimme täällä koko päivän. Eikö niin, Gärda, lähdethän sinä?"

Gärdan vastarinta suli Tagen lämpimästä, pyytävästä katseesta. Olihan tosin hiukan itsekästä lähteä näin pian, mutta heillä oli niin harvoin tilaisuutta olla kahden… ja kyllähän mummo ymmärsi.

Rouva Rönnov ei koettanutkaan estellä. Hän näytti kyllä hiukan pettyneeltä, kun Tage niin pian lähti pois, mutta kohta hän kuitenkin hymyili ystävällisesti ja ojensi heille käden kummallekin.

"Niin, niin, lapset, sehän on selvää, että teillä on hauskempaa toistenne seurassa kuin Kaisan ja minun. Ja metsä houkuttelee tällaisena kevätpäivänä. Kiitos käymästänne, vaikk'ette tämän kauempaa viipyneetkään."

Hetkistä myöhemmin olivat molemmat nuoret jälleen veräjällä ja viittoilivat hyvästiksi vanhalle rouvalle, jonka valkea pää näkyi ikkunalaudalla olevien kukkasten yli.

"Kas niin", sanoi Tage pistäen käsivartensa Gärdan kainaloon, "nyt painumme suoraan ketojen poikki metsään. Siellä poimimme ensimmäiset valkovuokot ja kuuntelemme leivosten laulua."

Hän lähti astumaan pitkin, ripein askelin. Gärda nauroi harppaillessaan hänen rinnallaan kokien kaikin voimin pysytellä mukana.

Kun he saapuivat puistokujan päässä olevalle aukiolle, porhalsi raitiovaunu juuri ohitse, välkkyvän keltaisena kuin hilpeä värifanfaari puiston ruskeita puita ja vaaleansinistä taivasta vasten. Kaksi Tanskan lippua liehui kahden puolen kakkumuijan myyntikojua, joka oli jo avattu ja viekoitteli seudun lapsia karamelleillaan ja leivoksillaan, raitaisilla sokeripuikoillaan ja kultaisilla appelsiineillaan. Vaaleakiharainen pikku tyttö, joka tuli kävellen isomman siskonsa seurassa, pysähtyi kulmassa olevan kirjelaatikon ääreen. Sisko nosti hänet ylös, niin että hän sai pudottaa kirjeen raosta sisään, mustan villakoiran seuratessa toimitusta hartaana katsojana.

Tage ja Gärda lähtivät astumaan erästä huvilatietä, jonka varrella oli hajallaan pieniä kauniita rakennuksia sievien puutarhojensa keskellä, siellä täällä laajojen vihreiden kenttien erottamina. Ylt'ympäri levisi aaltoileva maisema, jossa risteili valkoisia teitä ja jota kaikilta tahoilta reunustivat etäiset metsät, jotka nyt ensimmäisenä, todella lämpimänä kevätpäivänä olivat orvokinsinisen, kevyen utuharson peitossa. Enimmissä puutarhoissa olivat omistajat toimessa lapioineen, kuokkineen, ja tuoreen mullan haju sekoittui näsiäpensaiden vaaleanpunaisten kukkien imelään tuoksuun ja lehteä tekevien herukoiden tympeään, helteiseen lemuun. Kysymyksiä ja vastauksia sinkoili edestakaisin puutarhoissa; kaunis sää oli tehnyt ihmiset iloisiksi ja puheliaiksi.

Gärdan posket hehkuivat rivakasta käynnistä, ja pehmeät, ruskeat hiukset tarttuivat ohimoihin lämmöstä kosteina. Tuulenpuuska kohotti hänen valkoista höyhenpuuhkaansa, joka oli vähällä luisua hartioilta maahan. Tage otti siitä kiinni ja kietoi sen hänen kaulaansa niin tiukkaan, että hän nauraen pyysi häntä laskemaan irti ja lyödä näpsäytti häntä kevyesti sormille.

"Aiotko kuristaa minut! — Hyi, Tage, sinä se aina olet sama iso, epäkohtelias poika."

"Kiitos ystävällisestä tarkoituksestasi", vastasi Tage kumartaen juhlallisesti ja koettaen näyttää loukkaantuneelta. Mutta tuntiessaan Gärdan pienen käden hyväilevän kosketuksen käsivarressaan hän hymyili jälleen, ja sopu palasi heti.

Puutarhat loppuivat, ja he kulkivat nyt aukeiden ketojen halki vievää leveätä tietä, jota reunusti kaksi riviä sähkölennätinpatsaita. Leivoset livertelivät korkealla heidän päittensä päällä, ja ojanreunat kasvoivat sakeanaan leskenlehteä, jonka kukat loistivat kuin pienet kultarahat, joita antelias käsi oli sirotellut lyhytnukkaiselle, harmaanvihreälle nurmelle. Tien varrella rakennettiin vajaa, ja työmiesten vasaraniskut kumahtelivat hillittyinä tyynessä ilmassa.

Vihdoin he saapuivat metsänreunaan, ja Gärda huudahti ilosta. Siellä oli tiheässä vanhoja, ryhmyisiä pajuja, oksat täynnä hopeanharmaita kissoja, jotka paikoitellen olivat jo puhjenneet keijuviksi keltakukkaisiksi norkoiksi. Hän alkoi innokkaasti taitella alimpia ja helpoimmin saatavia oksia Tagen katsellessa hieman nyrpeänä.

"Mitä hyödyttää katkoa oksia? Ne näyttävät kauneimmilta, kun ovat puussa kiinni", sanoi hän huitaisten kepillä ruohoa. "Tule mieluummin tänne juttelemaan minun kanssani. Voimme istua ojanpientarelle."

Hän istahti erään puun juurelle ja ojensi pitkät koipensa kuloheinikkoon, jossa kevään nuoret taimet uteliaina pilkistelivät suojelevan peitteen raoista muodostaen ruskealle pohjalle isoja vihreitä läikkiä. Vähän matkan päässä itsestään hän näki Gärdan solakan tytönvartalon selväpiirteisenä kuvana ilmaa vasten. Gärda nousi varpailleen kädet ylös kurotettuina koettaen saada kiinni ylemmistä oksista, jotka lakkaamatta huojuen väistivät hänen kättään. Hän näytti siinä seisoessaan niin ihastuttavalta, että Tage lakkasi moittimasta hänen kärsimistyötään ja tyytyi katselemaan hänen liikkeitään ilolla, jota lisäsi hetken tuottama puhtaasti ruumiillinen hyvän tunne. Vihdoin Gärda oli tyytyväinen saaliiseensa. Sidottuaan oksakimpun heinänkorrella hän suoristi viehkeästi tummansinisen hameensa, ennenkuin istuutui Tagen viereen kaltevalle pientarelle.

Tage tavoitti hänen toisen kätensä, veti siitä hansikkaan pois ja alkoi hiljaa silitellä sitä. Tuollainen pehmeä, lapsellinen käsi, jossa oli syvät hymykuopat ja pienet ruusunpunaiset kynnet — lämmin ja hyvä kätönen, luotu hellimään ja hyväilemään.

"Kerrankin olen saanut sinut hiukan lähemmäksi itseäni, Gärda! Kuinka pitkä aika siitä jo onkaan…"

"Sinä et käy enää koskaan meillä", sanoi Gärda nuhtelevasti.

"Toden totta, en uskalla", sanoi hän. "Nina-täti näyttää happamelta, ja eno Mogens lähtee tiehensä heti kun näkeekin minut. Kaikesta huomaa, etten ole tervetullut. Ja sittenhän kerrotaan kaupungilla yleisesti tuota huhua sinusta ja…"

"Ei, älä puhu hänestä", pyysi Gärda. "Miksi kiusaat minua — sinä niinkuin kaikki muutkin?"

"Minä en suinkaan tahdo kiusata sinua", sanoi Tage nostaen pienen käden huulilleen. "Mutta tahdon varman vastauksen kerta kaikkiaan, Gärda. Hänkö vai — minä? Vastaa!"

Gärdan ruskeat silmät katsoivat kysyjään kyynelharson läpi. Hän teki pari turhaa yritystä, ennenkuin sai sanat suustaan.

"Enhän minä voinut tietää, että sinä — että sinä välitit minusta."

"Etkö?" sanoi Tage. — Gärdan käsi oli lujasti hänen kädessään, ja nyt Tage laski toisen kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet hellästi rintaansa vasten. — "Etkö ole aina tietänyt, että minä pidän sinusta, ihan siitä saakka kuin olimme lapsia, ja että sinä olet ainoa tyttö, jonka kanssa voin ajatella naimisiinmenoa?"

"Niin no, ehkä", myönsi Gärda naurun ja itkun välimailla.

Tage otti hänen kasvonsa kättensä väliin ja suuteli suutelemistaan hänen raikkaita huuliaan ja kauniita silmiään, jotka ummistuivat hänen hyväillessään. Kun hän vihdoin hellitti, kuiskasi Gärda ujon veitikkamaisesti:

"Mutta pelkkä ajatteleminen ei riitä, täytyy myöskin sanoa se."

"Enkö ole nyt jo sanonut tarpeeksi?" kysyi Tage hilpeästi. "Tahdotko, että minun pitää kosia oikein vanhan kansan tapaan?"

Gärda väänteli hermostuneesti Tagen takinnappia sormiensa välissä.

"Minulle se kyllä riittää, mutta isä ja äiti… Meidän täytyy sanoa heillekin ja…"

"Ja sitten tuli lystistä loppu", täydensi Tage. Hänen äsken niin iloiset kasvonsa synkistyivät. "Me saamme kestää kovan taistelun, se on varmaa. Minulla ei ole muita tuloja kuin palkkani, ja sillä en voi elää edes itse. Eikä isälläkään ole mitään. Sotilas ei vuole puuveitsellä kultaa tässä maassa. Olisi ehkä viisainta lähteä ulkomaille sotapalvelukseen ja koettaa päästä eteenpäin. Balkanilla rupeaa näyttämään uhkaavalta…"

"Ei, ei, Tage!" — Gärda kietoi tulisesti kätensä hänen kaulaansa ja painautui häntä vasten. — "Minä en voi kestää sitä ajatusta! Ennemmin odotan sinua, kunnes tulen vanhaksi ja harmaaksi — tahi vaikka jätän koko naimisiinmenon ainaiseksi."

"Älähän nyt", lohdutteli Tage tuuditellen häntä sylissään. "Ei ole suinkaan varmaa, että minä menettäisin henkeni, jos menisinkin sotaan, vai kuinka, Gärda kulta? Voisinhan palata kotiin mainehikkaana ja arvossa ylentyneenä ja saavuttaa sinun vanhempaisikin kunnioituksen. Vaikka — jumala paratkoon — rahansaalis olisi pientä joka tapauksessa."

He istuivat hetkisen ääneti. Linnut riemuitsivat puiden latvoissa heidän yläpuolellaan, ja viidakosta kuului kuhertavaa ääntä. Muutamia ratsastajia ajoi pitkin rautasiltaa, joka kaartui metsänlaidassa olevan syvän rotkon yli.

"Niin, se raha", sanoi Tage vihdoin raskaalla, väsyneellä äänellä. "Kuinka on tultava toimeen ilman sitä?"

Gärdan pehmeiden huulien ympärille tuli katkera piirre. Nostamatta katsettaan hän virkkoi:

"Voithan mennä naimisiin neiti Alice Olssonin kanssa, niin saat rahaa niin paljon kuin haluat."

"Gärda!" — Tage tarttui rajusti hänen käsivarteensa. — "Pidätkö minua nulikkana, Kun puhut tuolla tavoin — ja lisäksi juuri nyt! Luuletko, että minä voin rakastaa toista tyttöä ja myydä itseni toiselle?"

"En, en, älä ole vihainen, Tage", pyysi Gärda hädissään. "En minä sitä tarkoittanut. Mutta elämä on niin vaikeata, ihminen joutuu tahtomattaan pakostakin niin monenlaisiin olosuhteisiin. Ja sinun täytynee mukautua isäsi tahtoon, niinkuin minun on pakko totella omia vanhempiani. Minusta meidän kohtalomme näyttää ihan toivottomalta."

"Niin et saa sanoa", keskeytti Tage nopeasti. "Aika neuvon tuopi. Minä teen parhaani — mutta niinpä täytyy sinunkin luvata, että pysyt lujana etkä petä minua. Älä anna kenenkään vaikuttaa tahtoosi, pikku Gärda, äläkä usko mitään pahaa minusta, vaikka ulkonaiset seikat näennäisesti todistaisivatkin minua vastaan. Lupaatko sen?"

Gärdan katse ei ollut milloinkaan ennen niin suuressa määrin muistuttanut metsäkauriin arkaa silmäystä kuin nyt hänen luodessaan silmänsä Tageen. Tämä huomasi hänen sisällisesti taistelevan antaakseen rehellisen vastauksen.

"Minä niin mielelläni tahtoisin, jos vain uskaltaisin. — Mutta minä tunnen itseni. En voi kestää sitä, että ihmiset ovat minulle vihoissaan, kaikkein vähimmin äiti. Jos sinä olisit aina luonani, olisin kyllä vahva. Mutta kun en näe sinua ja kun toiset koettavat houkutella minua, niin en tiedä, voinko pysyä lujana… Voi Tage, älä halveksi minua heikkouteni tähden!"

"Gärda kulta." — Tytön tuska ja nöyrä itse tunnustus herätti Tagessa miehen syvän hellyyden, ja hän puhui lainkaan itseänsä ajattelematta, yksinomaan koettaen lohduttaa Gärdaa. — "Vaikka tapahtuisikin se kaikkein kauhein, vaikka sinut pakotettaisiin pettämään minut, en sittenkään olisi vihainen. Kaikesta surustani huolimatta minä ymmärtäisin sinut ja puhdistaisin syyllisyydestä rakkaan pikku tyttöni, joka on ainoastaan liian hento ja hellä. — Mutta miksi uskoisimme pahinta? Olemmehan nuoria ja meillä on oikeus luottaa tulevaisuuteen. Heitä nyt, kultaseni, pois kaikki synkät ajatukset. Tämä hetki ainakin on meidän, eikä kukaan voi sitä meiltä riistää. Anna nyt minulle suukkonen ja ole iloinen taas. Ja sitten menemme metsään poimimaan valkovuokkoja."

Hän nousi reippaasti ja ojensi Gärdalle molemmat kätensä auttaakseen hänet pystyyn. Suudeltuaan viimeiset kyyneleet hänen poskiltaan hän pisti kätensä hänen kainaloonsa ja veti häntä eteenpäin polkua myöten, joka luikerteli metsään.

Sieltä he löysivät jälleen koko sen nuorekkaan ilon, jonka tulevaisuudentuska hetkeksi oli synkistänyt. Mahdotonta oli hautoa mielessään raskaita ajatuksia tässä vaaleassa kevätmetsässä, missä harmaat puunrungot kohosivat sinertävään ilmaan suorina ja auringonvalaisemina huojuen tuulessa, jonka humina soi latvoissa kuin hiljainen urkujen sävel. Teräviä, orvokinsinisiä varjoja luikerteli maassa, ja kaikkialla pyrki vihantaa esille menneenvuotisten ruskeiden lehtien välistä.

Se ryömi ja mateli maasta ylös. Se työnsi lehtivaippaa syrjään ikäänkuin kärsimättömillä pikku kätösillä, jotka kolkuttelivat ja kaivautuivat esille hienoine vihreine sormineen: Antakaa tilaa — tilaa meille kaikille — orvokeille ja valkovuokoille — käenrieskoille, kukonkannuksille ja metsätähdille, meille, jotka olemme kevään lapsia ja seuralaisia!

He olivat hellittäneet toistensa käsistä ja alkaneet poimia kukkia kilvan ja innokkaina kuin kaksi lasta. Ei ollut kysymys ainoastaan siitä, kuka enemmän saisi, vaan myös siitä, kuka löysi harvinaisempia kukkia. Valkovuokko — kevään kukkasista ehkä kaikkein kaunein — sai osakseen vähimmän arvonantoa, sitä kun oli niin äärettömän runsaasti kaikkialla, että se muodosti puitten lomiin ihan kuin valkotähtisen linnunradan. Mutta täällä oli kevätesikoita, ja täällä — Gärda huudahti riemusta — loisti lehtien välistä käenkukan helakoita pieniä kukkia ikäänkuin janoisia suita, jotka himoitsivat ilmaa ja auringonpaistetta. Siellä oli myös keltavuokkoja ja tervakukkia vihannan keskellä. He poimivat poimimistaan, kunnes lopulta väsyivät ja kädet täynnä tuoksuvia kukkia vaipuivat vierekkäin istumaan sammaltuneelle kannolle.

"Nyt sinä voisit laulaa minulle hiukan", sanoi Tage, kun he olivat hetkisen levänneet.

Ja Gärda lauloi, katse suunnattuna valkoisiin pilvenhattaroihin, jotka purjehtivat avaruuden sinisellä merellä kaukana puiden latvojen yläpuolella.

Hänen lopetettuaan Tage virkkoi lämpimästi:

"Se oli kaunista, kiitos sinulle — en ole koskaan ennen niin kuin tänään ymmärtänyt paratiisia — koko metsä on kuin Eedenin puisto. Mutta muuten — kahdelle ihmiselle, joka sydämestään rakastavat toisiaan, koko maailma on varmaan paratiisi."

IV.

Rouva Eva Valeur oli tavallisuuden mukaan viettänyt iltansa yksin ja mennyt aikaisin levolle, väsyneenä ja raskain mielin. Hän oli hetkisen lukenut mielikirjaansa, Herman Bangin "Tien varrella", ja seurattuaan Franciskan surullista kohtaloa loppuun asti hän oli laskenut kirjan kädestään ja vihdoin nukkunut.

Myöhemmin yöllä hän havahtui yht'äkkiä ja nousi istualleen sängyssään. Hänestä tuntui, kuin eteisen ovessa olisi joku käynyt. Oliko hänen miehensä tullut kotiin? Mutta miks'ei hän tullut makuuhuoneeseen? Pukupöydällä oleva kello, jota yölamppu himmeästi valaisi, läheni kahta. Oli siis jo aika mennä levolle sen, joka oli kaiken päivää niin ankarassa työssä kuin hänen miehensä.

Ehkä hän paraikaa istui konttorihuoneessaan kumarassa iänikuisten tilikirjojensa ääressä. Mikä kaamea taikavoima piili noissa mustissa numerosarekkeissa, jotka pitivät hänen ajatuksensa vangittuina ja hänen aistinsa jännittyneinä kuin kidutuspenkissä? Irvistikö niistä häviö ja köyhyys? Mutta eikö siinä tapauksessa olisi tuhatta vertaa parempi, että hän heittäisi tämän epätoivoisen kamppailun ja julkisesti selvittäisi asemansa?

Rouva Rönnovin kanssa keskusteltuaan Eva oli uudelleen tehnyt yrityksen saadakseen miehensä ilmaisemaan mikä häntä painoi. Tällä kertaa mies ei ollut torjunut hänen kysymyksiään leikinlaskulla. Olkapäitään kohauttaen hän oli katsonut vaimoonsa harmailla silmillään, jotka olivat käyneet sameiksi ja värittömiksi surusta ja valvomisesta, ja vastannut väsyneellä äänellä:

"Mitä hyödyttää puhua sinulle asioista, joita et kuitenkaan ymmärrä. Anna minun taistella taisteluni yksin. Ei minua kumminkaan voi kukaan auttaa."

Tämä ääretön toivottomuus, joka ei ilmennyt ainoastaan hänen äänensävyssään, vaan koko hänen olemuksessaan, masensi Evan rohkeuden. Hän ei keksinyt enää mitään sanottavaa. Ääneti kuin kaksi vierasta he olivat istuneet vastakkain, kunnes konsuli Valeur vihdoin nousi ja meni työhuoneeseensa sulkien oven perässään — ensi kerran heidän avioliittonsa aikana.

Mikä, mikä oli niin muuttanut Bengtin? Kauhunäyt ajoivat toisiansa takaa Evan kiihtyneessä mielikuvituksessa. Olikohan Bengt tehnyt jotain sellaista, josta voi joutua tekemisiin rikoslain kanssa? — Voi, eikö ollut hirvittävää, että hän tohti moista ajatella omasta miehestään — miehestä, joka oli aina ollut niin kunnianhimoinen ja ankaran rehellinen! — Eva inhosi itseään alhaisten epäluulojensa tähden, ja kuitenkin ne palasivat kerran toisensa jälkeen. Ne vaivasivat häntä kuin painostava, armoton tuska, kuin paranemattoman haavan kaiveleva särky. Ja tähän onnettomuuteen verrattuna ei uhkaava köyhyys ollut hänen mielestänsä mitään.

Kuinka hiljaista kaikkialla! Katuhälinä oli vaiennut. Nämä muutamat harvat puoliyönjälkeiset tunnit olivat ainoa vuorokauden aika, jolloin suurkaupunki lepäsi. Mutta sen uni ei ollut tyyntä ja rauhallista niinkuin maaseudun yölepo. Se oli vain kuumesairaan levotonta horrosta, jota kamalat unennäöt häiritsivät.

Eva istui yhä vuoteellaan, kädet painettuina jyskyttäviä ohimoita vasten, kuunnellen tuskaisena hiljaisuutta.

Yölampun heikko suhina ja kellon kevyt tikitys sekaantuivat lapsen hiljaisen hengityksen tasaiseen ääneen. Kiharainen pää pieluksen kuoppaan painuneena ja käsi lakanankulman ympäri nyrkkiin puristettuna Vivika nukkui pienessä sälesängyssään, joka oli vanhempien leveiden sänkyjen jalkopäässä.

Eva ei voinut kauemmin kestää tätä epätietoisuutta. Hänen täytyi saada tietää mitä miehellään oli tekeillä, kun tämä ei tullut vaimonsa ja lapsensa luokse, vaikka oli kotona.

Hän nousi äänettömästi, pisti paljaat jalkansa pieniin silkkitohveleihin ja heitti yllensä valkoisen, pehmeän aamunutun. Hänen avatessaan ovea narahti lukko hiukan, ja hän katsoi taakseen tuskaisena peläten ehkä herättäneensä Vivikan. Mutta lapsi nukkui edelleen rauhallisesti ja hymyili unissaan.

Eva kulki huoneiden läpi, jotka näyttivät niin omituisen oudoilta ja kuolleilta yön hiljaisuudessa. Tai eivätkö ne pikemminkin olleet täynnä salaperäistä elämää, jota hän ei ymmärtänyt? — Huonekalut tuntuivat ryömivän nurkkiin, ikäänkuin olisivat kuiskailleet keskenään salaisia asioita ja yht'äkkiä vaienneet kuullessaan hänen askeleensa. Eikö joku varjo ollut noussut arkihuoneen ikkunan viereisestä nojatuolista juuri samalla hetkellä, kun hän avasi oven? Iso seinäkello valmistautui lyömään; se kakisteli melkein kuin vanha, hengenahdistusta poteva ukko. Eva pysähtyi ja painoi kätensä sydäntään vasten; häntä kidutti tämä omituisen vihamielinen ja pöyristyttävä ilma, mikä huokui häntä vastaan kaikista noista esineistä, jotka päivällä olivat hänen rakkaita ystäviänsä.

Oven raosta tunkeutui valojuova. Asian laita oli siis niin kuin hän oli arvellut. Bengt istui konttorissaan ja työskenteli.

Evan sormet vapisivat hänen tarttuessaan oven ripaan. Hänen täytyi koota koko rohkeutensa tohtiakseen astua edemmäksi.

Konsuli Valeur istui kirjoituspöytänsä ääressä tuijottaen tilikirjaan, joka oli avoimena hänen edessään. Pöydällä paloi sähkölamppu luoden kirkasta valoansa hänen kasvoilleen, jotka olivat kalpeat ja kovat kuin kiveen hakatut, huulet tiukasti yhteenpuristettuina ja syvälle vajonneet silmät rypistyneiden kulmakarvain varjossa. Hänen laiha, valkoinen kätensä, jossa vihkisormus kimalteli, seurasi kirjan numerosarekkeita.

Hän ei ollut huomannut vaimonsa tuloa. Vasta kun Eva kumartui hänen puoleensa ja laski kätensä hänen olalleen, hän säpsähti kovasti ja käänsi kasvonsa tulijaan päin, silmissä melkein hurja ilme.

"Mitä sinä tahdot? Miksi tulet tuolla tavoin säikyttämään minua?" tiuskaisi hän.

Seisoen miehensä tuolin takana Eva kietoi kätensä hänen kaulaansa ja painoi poskensa hänen poskeaan vasten.

"Rakas, rakas Bengt, minä kuulin sinun tulevan kotiin ja odotin sinua turhaan. Miksi et tullut luokseni?"

"Minulla on työ, joka täytyy lopettaa. Ole nyt järkevä, Eva, ja mene nukkumaan."

Konsuli oli saavuttanut jälleen mielenmalttinsa ja puhui väkinäisen tyynellä äänellä. Mutta Eva näki, kuinka hänen valtimonsa takoivat, ja tunsi, että hänen poskensa olivat kylmänkosteat. Hän kumartui kirjoituspöydän yli ja löi tilikirjan kiinni.

"Nyt sinä et enää saa tehdä työtä tänä yönä, Bengt", sanoi hän päättäväisesti. "Näenhän minä, kuinka rasittunut ja hermostunut sinä olet — sinä et voi salata sitä minulta. Tule nyt ja puhukaamme keskenämme hetkinen."

Eva veti hänet mukanaan korkeaselkäiselle ruskealle nahkasohvalle, joka oli eräässä huoneen nurkassa. Hänen ihmeekseen ei Bengt tehnyt vastarintaa. Ankara jännitys, jossa konsuli oli elänyt viikko viikon jälkeen, oli nähtävästi saavuttanut sen kohdan, jossa vastavaikutus pakostakin tapahtui. Hän lyyhistyi kokoon väsyneenä ja velttona ja painoi päänsä Evan olkaa vasten.

Eva kumartui hänen puoleensa miltei äidillisen hellästi ja silitteli hyväillen hänen hiuksiaan, jotka olivat alkaneet harmaantua ohimoilta.

"Oi Bengt, kuinka kaukana minusta sinä olet ollut koko tämän ajan!"

"Se on ollut vaikeata minullekin", vastasi mies harvakseen. "Älä luule, että olen unohtanut sinut ja pikku Vivikan. Teidän tähtennehän minä tein työtä — teidän tulevaisuutenne tähden. Mutta siitä ei ollut apua. Kaikki meni myttyyn, ja nyt en näe enää mitään pelastusta…"

Seurasi vaitiolo, jonka kestäessä Eva kuuli sydämensä jyskyttävän.

"Mitenkä sitten käy, Bengt?" kuiskasi hän tuskin kuuluvasti.

"Minun täytyy tehdä vararikko, ja velkojat saavat ottaa kaiken mitä meillä on."

"Mutta eikö ole mitään muuta? — Eiväthän he voi — moittia sinua mistään?" jatkoi Eva hiljaa. Vihdoinkin oli äänettömyys heidän väliltään murrettu, ja Eva oli päättänyt ottaa asioista selvän, maksoi mitä maksoi.

Konsulin koko ruumis vavahti, ja hän teki kiivaan liikkeen riuhtautuakseen irti. Mutta Eva kietoi käsivartensa yhä lujemmin hänen ympärilleen. Nyt hän ei saanut horjua. Nyt täytyi tulla näkyviin, oliko hänen rakkautensa kyllin vahva kantamaan heidät yli tämän hetken, joka ehkä oli heidän elämänsä raskain.

"Kerro minulle kaikki, Bengt", pyysi hän. "Minä en pelkää kuulla totuutta. Minä olen kyllä luja — kunhan sinä vain luotat minuun."

Bengt ei vastannut heti. Syntyi uudelleen haudanhiljaisuus heidän ympärillänsä, ja pöytäkellon tiksutus kuului selvään arkihuoneesta. Evasta tuntui, kuin tuossa yksitoikkoisessa äänessä olisi ollut jotain uhkaavaa ja pahaenteistä, ja mielikuva kuolleiden kappaleiden vihamielisyydestä heräsi hänessä uudelleen.

Mutta silloin Bengt kohotti päänsä ja alkoi puhua katkonaisesti ja empien, ikäänkuin sanat vastoin hänen tahtoaan olisivat tunkeutuneet esiin hänen sisimmästään.

"Sinä tiedät, että minulla, ennenkuin menin kanssasi naimisiin, oli liikekumppani — tukkukauppias Ernst. Kun hän kuoli, pyysi leski, että omaisuus saisi jäädä liikkeeseen. Hän huomasi sen itselleen edullisimmaksi, ja sitä paitsi hän on noita epäkäytännöllisiä ja arkoja naisia, jotka eivät koskaan uskalla ottaa raha-asioitaan omiin käsiinsä. Hän on lisäksi kivulloinen, rouva Ernst parka, ja hänellä on kuuromykkä poika. Niin kauan kuin liikkeeni menestyi hyvin, saatoin maksaa rouva Ernstille korkeat korot. Mutta sitten alkoivat vastoinkäymiset ja tappiot vainota minua. Olin mennyt takuuseen eräälle hyvälle ystävälleni — sangen suuresta summasta — jonka vastoin kaikkia odotuksia jouduin maksamaan, — pari toiminimeä, joiden kanssa minulla oli sitoumuksia, teki vararikon. Onnettomuudet ovat tulleet toinen toisensa perästä viime vuosina. Epätoivoissani ryhdyin muutamiin keinotteluyrityksiin — ja kun minulla ei ollut rahoja käsillä, otin avuksi rouva Ernstin pienen pääoman — 4.000 kruunua. Olin aivan varma onnistumisestani ja laskin siten voivani pelastaa uhatun asemani. Olen elänyt ainaisessa kuumeessa, ja kun menin ulos iltaisin, tapahtui se vain siksi, että minun täytyi huumata itseäni — unohtaa tuskani ja jännitykseni. Ne paperit, joihin olin pannut viimeisen toivoni, laskivat parissa päivässä kolmanteen osaan alkuperäisestä arvostaan. Ulkomaiden pörssimaailmassa oli syntynyt hämminki uhkaavien sotahuhujen takia — ja se merkitsi minulle perikatoa ja kunniattomuutta. Sillä ymmärräthän kyllä, että rouva Ernstin pääoma oli mennyttä ja että minä en näe mitään keinoa sen takaisinmaksamiseksi. Olen suoraan sanoen rikollinen."

Eva tunsi verensä syöksyvän sydämeen. Hänen poskensa olivat jääkylmät. Hän oli varmaankin hyvin kalpea, mutta onneksi Bengt katsoi muualle. Bengt ei saanut tietää, kuinka syvästi tämä tunnustus oli häneen koskenut. Ja hän pakottautui puhumaan — levollisia, hiljaisia sanoja, jotka saattoivat lievittää ja lohduttaa.

"Vaiti, rakas", sanoi hän, "älä puhu noin! Ethän sitä tarkoita. Sinä tietysti uskoit aivan varmasti voivasi maksaa rahat takaisin. Siksi hyvin sinut tunnen, että tiedän sen. — Ja onko sitten mielestäsi aivan mahdotonta hankkia rahaa? Etkö voisi saada lainaa pankista — tai joltakulta liikeystävältäsi?"

"Ystävältä!" kertasi Bengt katkerasti. "Onko olemassa ystäviä silloin, kun on rahasta kysymys? Ja luuletko, etten ole ollut kaikkialla, koettanut kaikkea? Ei ole ketään, ei kerrassaan ketään, joka voisi tai tahtoisi auttaa minua."

Eva kävi ajatuksissaan salaman nopeudella läpi heidän sukulaistensa ja tuttavainsa rivin. Eversti Barnerilla oli ainoastaan upseerin palkkansa. Hovijahtimestari eli yli tulojensa, ja maatila oli kiinnitetty. — Koko heidän seurustelupiirissään oli asianlaita kaikkialla sama: ei kellään ollut liikaa, ja useimmilla ei riittänyt edes omiin tarpeisiin. Ei, Bengt oli varmasti oikeassa, pelastuksen toivoa ei ollut… Mutta yht'äkkiä hän näki edessään vanhat naiskasvot, hienot, lempeät, hopeahapsiset, ja samassa hän tiesi, mistä apu oli tuleva Bengtille ja hänelle.

"On", sanoi hän. — Hänen äänensä oli saanut selkeän ja iloisen soinnun, ja hänen miehensä katseli häntä ihmetellen. — "Minä tunnen erään, joka sekä tahtoo että voi auttaa meitä, vaikka se veisikin häneltä viimeisen rovon."

"Ketä tarkoitat?"

"Etkö todellakaan osaa arvata?" — Eva otti hänen kasvonsa kättensä väliin ja katsoi häntä silmiin merkitsevästi hymyillen. — "Erästä vanhaa naista, josta ei kukaan välitä, koska hän teidän mielestänne on poissa maailmasta, sekä elämän että kuoleman unohtama! — Mutta te erehdytte, maailmanviisaat herrat ja naiset. Hänen sydämensä on yhtä lämmin ja elävä kuin nuorten. Ja hänen luokseen minä menen huomispäivänä. — Voi Bengt kulta, etkö sinä vieläkään hoksaa? — Vanha mummomme!"

"Mummo", toisti Bengt hitaasti. "Niin, hänellä on kyllä sangen suuri omaisuus, kenties hän voisi sen tehdä. Mutta syntihän olisi ottaa hänen rahojaan."

"Luullakseni ei niiden rahojen menettäminen merkitsisi mummolle suuriakaan. Hänelle jää kuitenkin riittävästi millä elää, ja hänellä on niin kovin vähän toivomuksia nyt enää. Toisekseen hän ei voi kestää sitä, että jonkun hänen omaisensa maineeseen tulisi tahra. Hänen sukulaisrakkautensahan on samalla kertaa hänen heikkoutensa ja voimansa. Minä olen aivan varma hänen avustaan, niinkuin olisin jo saanut hänen lupauksensa. Tahdotko edes tämän kerran luottaa minuun, Bengt, ja antaa minun järjestää asian?"

Bengt tarttui hänen käteensä ja painoi sen poskeaan ja huuliansa vasten.

"Tahdon, Eva. Minä olen sinulle sanomattoman kiitollinen siitä, ettet ole työntänyt minua luotasi. Sinun halveksimisesi olisi ollut raskaampi kantaa kuin kenenkään muun koko maailmassa. Siksi minä niin kauan olin vaiti."

"Jumalan kiitos, että vihdoin kuitenkin puhuit! Sinä et ole tuntenut minua oikein, Bengt — et ole tuntenut meitä naisia. Miehelle, jota me rakastamme, voimme antaa anteeksi kaiken paitsi uskottomuutta. Minä olisin lähtenyt kanssasi maanpakoon, olisin valittamatta jakanut kanssasi vankeuden kärsimykset — kunhan me kaksi vain olemme toisillemme kaikki kaikessa."

"Älä lupaa enempää kuin voit pitää", sanoi Bengt raukeasti hymyillen. "Kenties minä jonakuna päivänä tulenkin ja pyydän sinua lähtemään kanssani maanpakoon. Olen ajatellut viime aikoina kaikenlaista, ja eräs seikka on ollut minulle selvänä, nimittäin se, että jos saan asiani kuntoon täällä kotimaassa, niin lähden pois ja aloitan uudelleen vieraassa maanosassa. — Mitä sinä siihen sanot?"

"Se tuuma ei minua peloita. Minä voin olla onnellinen kaikkialla, kunhan vain saan pitää sinut ja pikku Vivikan — nimittäin kun sinä todella olet minun. — Sillä mies ja vaimo saattavat elää samassa kodissa ja kuitenkin olla äärettömän kaukana toisistaan. — Mutta nyt emme enää ajattele sitä", lisäsi hän nopeasti. "Rakas Bengt, mene nyt levolle ja koeta nukkua. Sinulla on niin paljon väsymyksenryppyjä suun ja silmien ympärillä — ne sinun pitää koettaa saada pois… Sinun tulee koota voimia myrskyn varalle. Heitä nyt syrjään kaikki murheet ja tule minun kanssani Vivikan luo. Tulethan?"

Konsuli Valeur siveli silmiään ja huokasi syvään.

"Nukkua — niin, nyt voin ehkä saada sen siunauksen, mikä rauhallinen uni on. Kiitos sinulle, Eva! Sinä olet lahjoittanut minulle toivon takaisin. Ja minä alan uskoa, että kaikki ehkä vielä kääntyy hyvin päin."

"Siitä minä olen varma", sanoi Eva lempeästi.

Kun he menivät makuuhuoneeseen, tuntui Evasta, ikäänkuin kaikki olisi muuttunut. Vanhan kellon tiksutus kuulosti tutunomaiselta ja ystävälliseltä, eikä nurkissa piillyt enää mitään uhkaavia varjoja. Ehkä se johtui siitäkin, että päivä oli alkanut sarastaa ja valo tunkeutua sisälle ilmavien ikkunaverhojen lävitse. Mutta pikemmin lienee kuitenkin syynä ollut se, että hänen miehensä astui nyt hänen rinnallaan ja että hän oli voittanut hänet takaisin sen surun avulla, joka heidän oli yhdessä kannettava.

V.

Ebba Lindholm oli sairaana. Hän oli jo pari viikkoa ollut vuoteen omana, ja päivä päivältä kävivät hänen kätensä läpikuultavammiksi ja silmänsä suuremmiksi kapeissa, valkoisissa kasvoissa. Lääkäri ei antanut hänen taudilleen mitään määrättyä nimeä; se oli verenvähyyttä ja yleistä heikkoutta, sanoi hän. Murrosikä oli vaarallinen useimmille nuorille tytöille, ja Ebba oli paljon kasvanut viimeisen vuoden aikana. Hänen tuli nyt vain pysytellä hiljaa jonkun aikaa ja syödä runsaasti ravitsevaa ruokaa. Ja voimistuttuaan jonkun verran olisi hänen parasta oleskella maalla raittiissa ilmassa, mieluimmin jossakin Norjan tunturiparantolassa.

Aika ei tullut hänelle pitkäksi. Monet kävivät häntä tervehtimässä. Gärda istui hänen luonaan tuntikausia käsitöineen tahi lukien hänelle jotakin kirjaa lempeällä, himmeäsointuisella äänellään. Fleming pani tähän aikaan kaikki taskurahansa konvehteihin ja appelsiineihin, jotka hän poikamaisen kömpelösti, puolittain häpeillen lämpimiä tunteitaan, antoi sairaalle siskolleen. Ove kävi Ebban luona verrattain harvoin, mutta hänkin sentään ilmoitti kaikkeinarmollisimmin, että sisko kernaasti saisi tulla terveeksi. Koti oli muka käynyt niin hiton ikäväksi sen jälkeen kuin Ebba oli keksinyt ruveta makailemaan. Rouva Lindholm tuli välisti sairaan huoneeseen juhla-asussa ilahduttaakseen tytärtään näyttämällä uusia pukujaan hänelle, mutta hovijahtimestari pysähtyi aina ovensuuhun vaivaten päätänsä keksiäkseen jotakin sanottavaa.

Väliin tuli Ebban luo hänen ystävättäriäänkin, kirkassilmäisinä ja terveinä, käveltyään ulkona kevättuulessa ja päivänpaisteessa. He peuhasivat kuin parvi iloisia varpusia, kertoen hakkailuista ja tanssiaisista, opettajistaan ja niistä näyttelijöistä, jotka sillä kertaa sattuivat olemaan ylinnä heidän suosiossaan. Ebba nauroi ja sai poskensa punaisiksi kuunnellessaan heidän juttujaan, mutta heidän mentyään hän makasi aina kauan hiljaa, silmät ummessa ja entistä kalpeampana. Ja väliin hän pyysi Gärdaa sanomaan, ettei hän jaksanut puhella kenenkään kanssa.

Itse asiassa hän oli kaikkein mieluimmin aivan yksin. Hän tunsi omituista nautintoa maatessaan siinä raukeana, tyynesti ja huoletta unelmoiden, lapsuudenmuistojen soluessa ohitse ikäänkuin kinematografin vaihteleva kuvasarja. Etenkin kesäpäivät maatilalla olivat hauskoja muistella. Rehevä seelantilainen maisema, joen hopeanauha vihannan tasangon keskellä ja siniautereiset metsät taivaanrannalla — heinäsuovan tuoksu kasteisena iltana, kun kellot soivat pienessä kirkontornissa, joka kohosi kylän olkikattojen yläpuolelle. Siihen aikaan oli lehmillä tapana ammua pitkään ja kaihomielisesti, ja karjapiiat ajoivat laitumelle lypsinkiulut roikkuen pienten vankkurien perässä. Kuski Jens vaihtoi heidän kanssaan pari leikillistä sanaa ratsastaessaan juottamaan kiiltäviä, ruskeita vaunuhevosia. Hän istui niin suorana hevosen selässä lakki kallellaan, aivan kuin ennen vanhaan rakuunaväessä palvellessaan. Hän osoitti hyvin mielellään ritarillisuutta kartanon nuoria neitejä kohtaan, ja Ebba sai kiittää häntä ratsastustaidon alkeista. Hän näki aina edessään maakartanon ilmavat, valoisat huoneet, tulvillaan päivänpaistetta, valkeat ikkunaverhot huojuen tuulessa, joka puhalsi avoimista ikkunoista sisään. Hänen muistissaan ei ollut monta sadepäivää.

Hän muisti kotiopettajattarensa, kauniin, nuoren neidin, joka niin äkisti sai lähteä tiehensä, koska väitettiin pehtorin hakkailevan häntä. Tai ehk'ei se ollutkaan pehtori? — Nyt, kun Ebba alkoi tulla täysikasvuiseksi ja monet elämän omituiset ilmiöt vähitellen selvenivät hänelle, ymmärsi hän paljon sellaista, mikä ennen oli ollut hämärää. Eikö asian laita liene ollutkin niin, että hänen isänsä oli huomannut neiti Smithin ylen viehättäväksi? — Ebba oli jo kauan tietänyt, etteivät hänen vanhempansa eläneet onnellisina. Mutta hän ei siskonsa Gärdan tavoin asettunut äidin puolelle. Ihmiset sanoivat hovijahtimestari Lindholmia typeräksi ja mitättömäksi. Kenties he olivat oikeassa. Mutta eikö siinä ollut osaksi äidinkin syytä — mitenkä mies voisi kehittyä, kun se, joka on häntä lähinnä, ei vähimmässäkään määrässä osoita luottamusta hänen kykyynsä ja hyvään tahtoonsa — kun kaikki hänen tekonsa ja lausuntonsa kohtaavat vain kylmää ylenkatsetta… Sen verran Ebba oli jo nähnyt sitä ihmeellistä elämää, joka vielä oli niin uutta hänelle, että hän lujasti uskoi ihmisten voivan miltei rajattomasti vaikuttaa toisiinsa. Kaikki he tarvitsivat rakkautta ja luottamusta, niinkuin kasvit tarvitsevat auringonvaloa, ja monet, monet joutuivat perikatoon vain siksi, ettei kukaan välittänyt heistä eikä luottanut heihin. Varjojen lailla he kulkivat toistensa ohitse ojentaen käsiänsä umpimähkään, monesti väärälle ihmiselle — koska eivät paremmin ymmärtäneet. Ja harvat olivat yht'aikaa hyvät ja väkevät, harvoilla oli halua auttaa toisia, niinkuin oli vanhalla mummolla, joka asui harmaassa talossa lehmuskujan varrella.

Hänestä Ebba mielellään tahtoi ottaa oppia, jos sai elää kauan. Mutta tulevaisuus näytti hänestä niin kumman varjomaiselta ja olemattomalta. Hän ei voinut ajatella vanhaksi-tulemistaan. Ehkäpä hänellä ei tulevaisuutta ollutkaan, ehkä hän oli kuoleva nuorena niinkuin kukkaset, jotka yöhalla surmaa aikaisin keväällä.

Eräänä päivänä Gärda oli tuonut siskolleen Oscar Levertinin runokirjan "Legender och visor". Sitä selaillessaan Ebba tunsi olevansa ikäänkuin vanhassa taulugalleriassa, joka oli täynnä suuren taiteen tuotteita. Koko keskiajan mystiikka tuulahti häntä vastaan näistä runoista. Maria uneksii nuorena neitsyenä puutarhassaan ja saa ympärillään tapahtuvassa kevään heräämisessä ilmoituksen tulevasta äitiydestään. Pyhä Cecilia soittaa urkuja, ympärillään joukko nuoria ja kauniita pyhimyksiä, jotka valkeissa, poimukkaissa puvuissaan hohtavat goottilaisen kirkon hämyssä kuin valkoliljaseppele. Ja tuossa kuvataan lämmintä iltapäivää Betlehemissä; Josef on nukahtanut höyläpenkkinsä viereen, Maria paikallensa ikkunapieleen, ja Jeesus-lapsi hymyilee äitinsä sylissä pienille enkeleille, jotka harppuineen ovat hiipineet avoimesta ovesta sisään.

Ne olivat lempeitä, värikkäitä kuvia, valoisia näkyjä, jotka saivat nuoren tytön unohtamaan sairautensa ja arkipäivän harmaan yksitoikkoisuuden. Mutta sitten hänen katseensa osui runoon, joka kokonaan poikkesi toisista:

Den första fjäriln, som jag sett i år, var svart. I skog, som våren än ej klädt, den flög jag vet ej hvart. Till någon sjuklings lägerstad, hvars dag var all, till egen graf bland multna blad i drifva hvit och kall.

Kun hän luki eteenpäin, vapisivat hänen kätensä, jotka pitelivät kirjaa. Tässä ei ollut maalattujen kirkonikkunoiden himmentämää valoa, ei urkujen hyminää eikä sädekehäisiä pyhimyksiä. Tässä oli ruotsalainen maisema routaisine soineen ja rämeineen ja tummine metsineen varhaiskevään taivaan kylmässä kirkkaudessa. Metsänreunassa köyhä mökki, jonka kuistilta nuori, kalpea tyttö alakuloisena tuijottaen seuraili mustan perhosen lentoa alastomien pensaiden ylitse — mustan perhosen, joka tietää kuolemaa…

Jag följde svarta fjärilns flykt bland kala snår och frågade mig själf så skyggt, om jag skall dö i vår.

Kirja valahti peitteelle, ja Ebba vaipui takaisin pielukselle, kyyneltyneet silmät ummessa. Kauan hän siinä lepäsi hiljaisen itkun vallassa, kylmän viiman huokuessa runon synkistä, talvisista metsistä hänen mieleensä saaden nuoret toiveet ja unelmat lakastumaan.

Tarkoittivatkohan nuo sanat häntä itseään? — Miten raskasta olisikaan kuolla seitsentoistavuotiaana, ennenkuin oli edes alkanut elää.

VI.

Sill'aikaa kuin Ebban päivät kuluivat hitaasti valoisissa unelmissa tai hämärässä levottomuudessa, jatkui elämä hänen huoneensa ulkopuolella rikkaana tapahtumista, jotka koskivat monia hänen lähimpiä omaisiaan. Eräänä päivänä puhuttiin kaikissa sanomalehdissä konsuli Valeurin konkurssista, ja heti sen jälkeen tuli Eva pikku Vivikan kanssa vanhan rouva Rönnovin luokse asettuakseen sinne joksikin aikaa asumaan. Hänen miehellään oli aikomuksena lähteä Amerikkaan heti saatuaan asiansa selväksi. Suku oli kuohuksissaan, ja Nina-rouva selitti jokaiselle, joka tahtoi kuulla, että hän oli aina epäillyt Bengt Valeuria ja varoittanut Evaa hänestä. Se mies oli onnenonkija, seikkailija — ja eikö ollut kauheata, että koko heidän kotinsa nyt meni vasaran alle, aina hopeita ja häälahjoja myöten? — Hän ei käsittänyt, kuinka Eva saattoi ottaa sen kaiken tyynesti ja iloisesti vastaan, niinkuin teki, ikäänkuin asia ei olisi lainkaan koskenut häneen! Hovijahtimestari kertoi klubilla syvimmässä salaisuudessa eversti Bamerille, että Valeurin juttu oli ollut vähällä käydä hyvin pahaksi; kuiskailtiin näet hänen kavaltaneen haltuunsa uskottuja varoja, mutta saaneen viime tingassa vajauksen peitetyksi. Kukahan oli lainannut hänelle rahat? Jotkut puhuivat vanhasta rouva Rönnovista, mutta jos hän sen oli tehnyt, niin se oli suorastaan vastoin oikeutta. Olihan se ihan samaa kuin peijata muilta suvun jäseniltä heille kuuluvaa perintöä.

Eversti ja hovijahtimestari olivat siinä kohden yhtä mieltä, että kumpikin oli vihoissaan rahatappiosta, jonka he olettivat kärsineensä konsuli Valeurin kevytmielisyyden takia. Muuten olivat langosten välit tähän aikaan hyvin kireät. Tage oli huolimatta isänsä toivomuksesta, että hän menisi kihloihin neiti Alice Olssonin kanssa, juhlallisesti pyytänyt Gärdan kättä, mutta saanut hänen vanhemmiltaan jyrkästi kieltävän vastauksen. Ja vaikka eversti Barner kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa oli koettanut selvittää pojalleen, että hovijahtimestarin tyttäret eivät voineet tuottaa tuleville miehilleen suurtakaan omaisuutta, maatila kun oli kiinnitysten rasittama ja alkujaan suuri omaisuus rouvan tuhlailujen vuoksi huvennut puoleen, niin hän kuitenkin tunsi itsensä Tagen puolesta syvästi loukatuksi tämän kiellon johdosta.

Molemmat perheet olivat lopettaneet kaiken kanssakäymisen, ja rouva Lindholm vartioi tytärtään eikä laskenut häntä juuri koskaan yksin ulos. Hän tahtoi estää Gärdan ja luutnantti Barnerin mahdolliset kohtaamiset.

Gärda oli käynyt kalpeaksi ja hiljaiseksi. Hänen poskensa olivat menettäneet pehmeän pyöreytensä, ja usein näkyi hänen turvonneista, punareunaisista silmäluomistaan, että hän oli itkenyt. Kun hän luki ääneen Ebballe, sattui monesti, että häneltä jäi kokonaisia lauseita väliltä lukematta tai että hän pysähtyi yht'äkkiä, mikä osoitti, että hänen ajatuksensa olivat muualla. Sitten hän äkisti säpsähti ja korjasi virheensä päästäen anteeksipyytävän, lyhyen, hermostuneen naurahduksen, joka kuulosti itkuakin surullisemmalta. Tavallisesti Ebba silloin pyysi häntä lopettamaan lukemisensa, koska häntä muka väsytti, ja Gärda pani kirjan pois ja istui ääneti siskonsa vuoteen vieressä tuijottaen huoneen hämäryyteen suurin, toivottomin silmin, samalla kuin ulkona lehti puhkesi puihin leudossa huhtikuun ilmassa ja elämä vyöryi solisevana virtana suurkaupungin katuja pitkin.

Häntä painoi tähän aikaan taakka, joka oli miltei ylivoimainen hänen hennolle mielelleen. Hän ei saanut puhua Tagen kanssa eikä kirjoittaa hänelle. Hänen kotonaan ei koskaan lausuttu Tagen nimeä. Rouva Lindholm oli päättänyt, että Gärdan järjetön rakastumus oli katsottava lapselliseksi päähänpistoksi ja vaitiololla tapettava.

Ja tämä ehdoton vaitiolo siitä ainoasta asiasta, joka kiinnitti puoleensa hänen ajatuksensa, kidutti häntä enemmän kuin katkerimmatkaan nuhteet olisivat tehneet. Hänen täytyi väliin kysyä itseltään, oliko ihan totta, että Tage oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä, pyytänyt häntä odottamaan ja luottamaan häneen, vaikka mitä tapahtuisi. Tuo metsässä vietetty onnellinen päivä tuntui hänestä jo ikäänkuin kaukaiselta unelmalta. Saattoiko hän olla varma siitä, että Tage vielä ajatteli samoin kuin silloin — ettei hän ollut alistunut niiden esteiden edessä, jotka olivat heidän liittonsa tiellä, ja päättänyt luopua Gärdasta? Jollei niin ollut laita, miks'ei Tage sitten kirjoittanut hänelle mitään — edes paria sanaa, jotka olisivat ilmaisseet hänelle, ettei heidän välillään ollut tapahtunut muutosta ja että Tage vielä rakasti häntä?

Sekin lohdutus, minkä käynti harmaassa talossa lehmuskujan varrella olisi tuottanut, kiellettiin häneltä. Rouva Lindholm ei voinut antaa vanhukselle anteeksi, että hän oli ottanut luoksensa Evan ja luultavasti auttanut konsuli Valeuria isolla rahasummalla. Koska mummo niin ilmeisesti suosi yhtä suvun haaraa, oli ymmärrettävää ja luonnollista, että toiset vetäytyivät hänestä erilleen. Ehkäpä hän silloin lopulta huomaisi, kuinka väärin oli menetellyt niitä kohtaan, joka eivät olleet tuottaneet nimelle häpeätä. —

Kerran iltahämärässä rouva Lindholm astui arkihuoneeseen ja näki Gärdan istuvan lyyhistyneenä nojatuolissa ikkunan ääressä silmiinpistävän kalpeana harmaan taivaan koleassa kajastuksessa. Hän joutui yht'äkkiä omantunnonvaivaan. Gärda näytti todellakin riutuneelta; mitäpä jos hän sairastuisi kuten Ebba. Ja tieto siitä, että juuri samana päivänä oli saapunut Tagelta kirje, joka oli avaamattomana heitetty uuniin, pehmitti sekin osaltaan Nina-rouvan sydäntä.

Hän kumartui Gärdan puoleen ja laski kätensä kevyesti hänen olkapäälleen. Tyttö säpsähti. Puna lennähti hänen poskilleen leviten aina ruskean tukan peittämän ohimoihin asti. Tämä oli ensimmäinen hyväily, minkä hän oli äidiltään saanut Tagen kosinnan jälkeen, ja hän tunsi itsensä nöyrän kiitolliseksi ja onnelliseksi.

"Etkö haluaisi lähteä vähäksi aikaa ulos kävelemään?" kysyi rouva Lindholm, jolla mielestään oli varaa olla jalomielinen tällä kertaa, hän kun toivoi tyttärensä olevan jo antautumaisillaan. "Näytät siltä, kuin tarvitsisit raitista ilmaa. Ja ulkona on niin tyven ja leuto ilma sateen jälkeen, oikea kevätlämmin."

Tähän aikaan päivästä luutnantti Tage arvatenkin paraikaa poltteli päivällissikariaan, laski rouva Lindholm. Ei siis ollut luultavaa, että Gärda tapaisi häntä.

"Kiitos, äiti", vastasi Gärda arastellen. "Kyllähän minä mielelläni. Etkö sinä lähde mukaan?"

"En, tyttöseni. Tiedäthän, että menen illalla teatteriin ja minun täytyy kohta pukeutua. Sitä paitsi tukkani käherrys menisi pilalle kosteassa ulkoilmassa. Lähde sinä nyt vain pian, ennenkuin tulee liian pimeä."

Gärda nousi tottelevaisesti. Ennen lähtöään hän tarttui äitinsä käteen, joka oli kapea ja hyvinhoidettu, mutta omituisen kylmä ja kuiva, ja piti sitä hetkisen hyväilevästi omissa lämpimissä, pehmeissä käsissään. Nina-rouva käänsi päänsä toisaalle salatakseen hymyä, joka väkisinkin tempoili hänen suupieliään. Tytön herkkäuskoisuus läheni melkein typeryyttä.

Yksin jäätyään rouva Lindholm istuutui nojatuoliin, josta Gärda oli noussut. Pienet, sirokenkäiset jalkansa hän asetti korkealle jakkaralle. Lyhykäinen lepohetki hämärässä oli niin hyvä hipiälle ja teki silmät kirkkaiksi. Parasta olisi tietenkin, jos siksi aikaa voisi heittää mielestään kaikki ajatukset, mutta niitä oli aina monenmoisia ikävyyksiä, joita oli mahdoton saada kaikkoamaan.

Etenkin nuo kovan onnen laskut kävivät yhä kiusallisemmiksi. Viimeisessä kirjeessään neiti Hansen oli uhannut periä saatavansa lain voimalla, ellei pian saisi maksua. Se julkihäpeä oli välttämättä estettävä. Mutta rouva Lindholm, joka muuten mielensä mukaan hallitsi miestänsä, kääntyi hyvin vastahakoisesti hänen puoleensa, kun oli kysymys ylimääräisistä rahasummista. Maatila tuotti kyllä runsaasti tuloja, mutta talous maksoi paljon, ja sitä paitsi Mogens pelasi — valitettavasti huonolla onnella.

Olipa syy mikä tahansa, aina hovijahtimestari valitti rahanpuutetta. Ja siksi oli tarpeen, että Gärda teki hyvän naimiskaupan. Kelpaisipa elää, kun saisi varakkaan vävypojan, jolta voisi tarpeen tullen saada hiukan apua. Gärda oli kyllä haaveellisesti rakastunut Tage Barneriin, mutta sitä ei kannattanut ottaa lukuun. Semmoiset lapset — mitä he ajattelivat? Eihän luutnantinpalkalla kotia perusteta. Ja surullinen olisi heidän kohtalonsa, jos he kihloissa ollen saisivat odotella, kunnes tulisivat vanhoiksi ja harmaapäisiksi kumpikin. Parempihan toki oli Tagen naida rikas neiti Olsson. Itse asiassa rouva Lindholm katsoi toimivansa nuorten parhaaksi käyttäessään heidän erottamisekseen kaikkia keinoja — sellaisiakin, jotka eivät olleet kunniallisia, kuten toiselle osoitettujen kirjeiden anastamista.

Ei, mitäpä hän todellakaan kiusasi itseään ajattelemalla kaikkea tätä! — Uusi kävelypuku, jota hänen piti koettaa huomenna, oli varmastikin somistava häntä erinomaisesti. Pieni orvokinsininen baretti suurine samettiorvokkeineen sopi siihen mainiosti… Paroni Lerche oli äskettäin sanonut, että hän oli kauniimpi kuin kumpikaan tyttäristään, eikä sen tarvinnut todellakaan olla mitään imartelua. Gärdan pienipiirteiset kasvot tekivät hyvin vähäpätöisen vaikutuksen, ja Ebba, jolla kieltämättä oli erikoinen ulkomuoto, oli aivan liian kalpea ja hento. Ainoa lapsista, jota voi todella sanoa kauniiksi, oli Ove. — Poika kulta! Hän oli harvinaisen lahjakaskin, mutta valitettavasti ei lukeminen miellyttänyt häntä. Kunpa hän nyt vain saisi reaalikoulun tutkinnon suoritetuksi tänä keväänä… Olisi kiusallista, jos hän taaskin jäisi luokalle.

Hiljainen jyrinä katkaisi rouva Lindholmin mietteet. Kävikö ukkonen? Ilma oli siksi lämmin, että sitä kyllä saattoi pelätä. Hän jo katui, että oli lähettänyt Gärdan ulos. Mutta kun ääni kuului toistamiseen, huomasi hän sen johtuvan jostain paljoa maallisemmasta. Rouva Lindholmin huulille ilmestyi uudelleen ivallinen hymy. Hän oli unohtanut, että miehensä nukkui päivällisuntaan kabinetissa.

Viktoria näyttäytyi ovessa ilmoittaen, että kello oli seitsemän. Hän oli vienyt lämmintä vettä rouvan makuuhuoneeseen ja asettanut keltaisen silkkileningin sängylle… Rouva Lindholm nousi ja lähti täyttämään velvollisuuksiaan yhteiskuntaa ja seuraelämää kohtaan.

* * * * *

Gärda kulki ulkona lämpimänä huhtikuun iltana. Katukivet olivat vielä märkinä sateen jäljeltä, ja kostea usva kohosi pienistä puutarhoista. Kastanjapuiden isot, tahmeat lehtisilmikot alkoivat puhjeta ja hapuillen työntää esiin vihreitä sormiaan ikäänkuin koetellakseen, oliko kevät todellakin tullut. Pilvet olivat jakautuneet, ja pieni, kirkas kuu kumotti avaruuden kalpeata sineä vasten korkealla tummien taloryhmien yläpuolella. Bulevardin sytytetyt lyhdyt punoutuivat kahdeksi kultahelminauhaksi. Lapset leikkivät katukäytävillä, ja kulmassa, raitiotiepysäkin luona, näkyi joku kihlattu pari hyvästelevän. Tyttö veti muhvistaan orvokkikimpun, jonka pisti miehen napinreikään. — Oli siis maailmassa onnellisiakin ihmisiä, ajatteli Gärda ja huokasi mennessään heidän ohitsensa.

Juna porhalsi juuri itäiseltä asemalta. Pitkä, valaistu vaunurivi mutkitteli kuin tulinen käärme iltahämärän sinertävässä usvassa. Joukko ihmisiä virtasi odotussalin avoimista ovista kadulle. Gärda, joka oli joutunut keskelle virtaa, tunsi yht'äkkiä jonkun tarttuvan häntä käsipuolesta ja kääntyi katsomaan äännähtäen heikosti.

Solakka, mustapukuinen nainen heitti harson kalpeilta kasvoiltaan, ja Gärda virkkoi kummastellen: "Eva-täti!"

"Näin sinun menevän ohitse ja päätin pysäyttää sinut. Siitä on pitkä aika, kun viimeksi olemme tavanneet toisemme. — Voi, Gärda, olen juuri sanonut jäähyväiset miehelleni! Hän lähti äsken junassa."

Katkera nyyhkytys katkaisi hänen puheensa. Gärda seisoi äänettömänä. Hän tunsi itse, että Evalla oli syytä pitää häntä kylmänä ja epäystävällisenä. Mutta hän ei voinut heti päästä erilleen omista ajatuksistaan ja ottaa osaa vieraaseen suruun.

"Mihin Bengt-setä matkusti?" kysyi hän, kun Eva otti nenäliinan itkettyneiltä silmiltään ja koki turhaan näyttää tyyneltä ja hillityltä.

"Gööteporiin. Sieltä hän aikoo lähteä Amerikkaan. Ja nyt kuluu monta vuotta, ennenkuin minä saan nähdä hänet jälleen — jos se edes koskaan enää tapahtuu."

"Eva-täti parka", mutisi Gärda.

"Tiedän, että minun pitäisi olla iloinen siitä, ettei ole tapahtunut vieläkin suurempaa onnettomuutta. Bengt on ollut niin hyvä ja hellä minulle viime aikoina ja hän on luvannut kirjoittaa kerran viikossa. Mutta sittenkin on raskasta erota."

"Niin, sen minä kyllä ymmärrän."

Gärda ajatteli miltä tuntuisi, jos Tage matkustaisi kauas vieraaseen maanosaan Atlantin toiselle puolelle. Nyt he ainakin olivat samassa kaupungissa, saman sateen ja päivänpaisteen alla, ja aina heillä oli joku mahdollisuus kohdata toisensa. Surustaan huolimatta hän oli kuitenkin rikas verrattuna Eva-tätiin.

"Tiedätkö kuka täällä istuu vaunuissa minua odottamassa?" virkkoi Eva yht'äkkiä, ja heikko hymy valaisi hänen surullisia kasvojaan. "Ajatteles, mummo, joka ei vuosikausiin ole ollut talonsa ja puutarhansa ulkopuolella, tahtoi saattaa meitä asemalle, jotta minun ei tarvitsisi yksin ajaa kotiin. Meidän täytyi kantaa hänet vaunuihin, hänhän ei voi seisoa jaloillaan. Eikö hän tehnyt siinä äärettömän kiltisti? Voi, sinä et aavista, mitä hän on minulle ollut tänä aikana."

"Hän on aina ihailtava", sanoi Gärda lämpimästi, "varmastikin paras ystävä mitä vastoinkäymisessä voi saada. Muut vanhukset tulevat helposti ärtyisiksi ja itsekkäiksi, mutta hän ei koskaan ajattele itseään. — Saankohan minä tervehtiä häntä?"

"Saat tietysti — vaunut ovat tässä lähellä. Voithan ajaa kappaleen matkaa meidän kanssamme."

Ne olivat upeat, tilavat vaunut, ja niiden eteen oli valjastettu kaksi kookasta, ruskeaa hevosta. Rouva Rönnov ei milloinkaan olisi uskaltanut ajaa automobiilissa, ja hän koetti, mikäli mahdollista, neuvoa muitakin olemaan käyttämättä näitä uudenaikaisia kulkuneuvoja. Oven avautuessa kuului sisältä pimeästä lempeä, vapiseva ääni:

"Sinäkö siinä olet, Eva? Taisi olla vaikea hyvästijättö?"

"Oli, olihan se. — Mutta katsos, minä en olekaan yksin. Tapasin ulkona Gärdan, ja hän tahtoi mielellään tervehtiä sinua."

"Pikku Gärda" — rouva Rönnov ojensi vapisevan kätensä ja tarttui tyttöä käteen. Mummo näytti niin omituisen vieraalta päällysvaatteissaan, vanhanaikaiselta, mutta silti hienolta pitkässä silkkikapassaan ja kapottihatussaan, jonka leveät nauhat olivat solmussa vahankeltaisen leuan alla.

"Täällä vaunuissa on niin pimeä, että tuskin näen sinun kasvosi", jatkoi hän. "Etkö tahdo ajaa meille kotiin ja jäädä sinne illaksi?"

Gärda tarttui kuulotorveen ja vastasi empien:

"Kiitos, mutta minä en oikein… En tiedä, pitäisikö äiti siitä. Hän menee teatteriin, ja minä olen luvannut olla Ebban luona."

"Nina osaa huvitella ja luovuttaa velvollisuutensa toisille", vastasi vanha rouva terävästi. "Saamme siis tyytyä ajelemaan täällä vähän aikaa pitkin katuja ja jättämään Gärdan hänen kotiportilleen. Tahdotko sanoa kuskille, Eva."

Ajoneuvot lähtivät liikkeelle kulkien Gröningenin puiden ja Nyboderin pienten lelutalojen keskitse. Vaunuissa-istujat eivät puhuneet paljoa. Eva oli laskenut surunsa valloilleen. Kumarassa, pää ristiinpuristettujen kättensä varassa, hän itki hillittömästi, ja rouva Rönnov katseli häntä huolestuneen näköisenä. Välisti vanhus otti silmälasit nenältään ja pyyhki silmiään. Gärda koetti pari kertaa puhua kuulotorveen, mutta vaunujen tärinässä ja kolinassa vanhuksen oli mahdoton käsittää hänen sanojaan. Niinpä he siis istuivat ääneti vastakkain, silloin tällöin vaihtaen ystävällisen nyökkäyksen tai hymyn, joka tulkitsi heidän iloansa tapaamisen johdosta.

Kun vaunut pysähtyivät Rantabulevardille ja Gärda nousi hyvästelläkseen, kysyi rouva Rönnov:

"Etkö pian tule meillä käymään? Saat uskoa, että siellä on nyt kaunista ja keväistä puutarhassa, kun kaikki tulpaanit ja hyasintit ovat puhjenneet."

Gärda joutui uudestaan hämilleen.

"Kyllähän minä… kovin mielelläni — mutta nyt on vaikea päästä kotoa, niin kauan kuin Ebba on sairaana…"

"Sano mieluummin suoraan", virkkoi Eva kohottaen silmänsä, jotka olivat itkusta punaiset ja kuumat. "Äitisi on kieltänyt sinua käymästä mummon luona, kun minä olen talossa. Hän ei salli sinun seurustella vararikontekijän vaimon kanssa."

"Voi, täti Eva…"

"Sinä et voi kieltää sitä, sen kyllä tiesin."

Hän tarttui kuulotorveen vapisevin käsin ja toisti sanansa vanhukselle. Rouva Rönnovin kasvot kävivät hyvin totisiksi. Hän nyökkäsi pari kertaa, hitaasti ja painokkaasti, ikäänkuin arvellen Evan olevan oikeassa.

"Jos niin on laita kuin Eva luulee, tahdon sanoa sinulle erään asian, tyttöseni. Lasten tulee kyllä totella isäänsä ja äitiänsä, mutta ei tunnonrauhansa kustannuksella. Tämä on tärkeätä useammassa kuin yhdessä suhteessa, muista se. — Tule sinä vain meidän luoksemme, jos mielesi tekee ja jos pidät meistä. — Saisit nähdä, kuinka ihastunut Kaisa on pikku Vivikaan", jatkoi hän kevyemmällä äänellä. "Mutta Jack haukkuu ja ulvoo heti, kun joku meistä ottaa lapsen syliinsä. Se on mustasukkainen, se vanha raukka, joka on niin kauan ollut yksin lemmikkinä. — Vai niin, sinä menet pois tässä. No hyvästi sitten, lapsikulta."

Gärda aikoi lausua joitakin anteeksipyyntöjä ja selityksiä, mutta vanha rouva nyökkäsi hänelle ikäänkuin sanoakseen, että siitä asiasta oli jo puhuttu tarpeeksi. Evan kädenpuristus oli kylmä ja välinpitämätön, ja Gärda muisti hänen kasvonsa kuin nuhteen, seisoessaan yksin katukäytävällä katsellen poistuvien vaunujen jälkeen.

Oikeinkohan oli totta, niinkuin kaikki tuntuivat vihjailevan, että hänen äitinsä oli itsekäs ja sydämetön? Jos hän totteli äitiään, tekikö hän siinä väärin toisia kohtaan — Evaa ja mummoa ja Tagea — voi, etenkin Tagea kohtaan? —. Kunpa joku tahtoisi sanoa hänelle, kuinka hänen on meneteltävä, niin hän seuraisi neuvoa, vaikka se olisi miten vaikeata… Mutta itse hän ei kyennyt päättämään mitään, kun velvollisuus ja omat toiveet olivat ristiriidassa keskenään — hänhän oli vain heikko, kokematon tyttö. Voi, kuinka elämä oli vaikeata…

Oli tullut jo pimeä. Pieni kuunsirppi oli kirkastunut, ja siellä täällä tuikki tähtiä taivaalla. Lyhtyjen valot kuvastuivat väreilevinä vesilätäköistä. Vaunuja ei näkynyt enää, ja Gärda läksi hitaasti astumaan kotiportilleen.

Pitkä, solakka olento, joka oli seisonut piilossa erään porttikäytävän pimennossa, riensi yht'äkkiä häntä kohden. Gärda huudahti ja vetäytyi pari askelta taaksepäin. Mutta samassa hän tunsi tulijan, ja hänen säikähdyksensä muuttui iloksi.

"Tage!" — Nuo kasvot olivat yht'äkkiä tehneet koko maailman valoisaksi hänen silmissään, ja esiinpyrkivä hymy pani hänen huulensa värisemään, — "Mistä sinä tulet — voi, kuinka minä pelästyin!"

Tage tarttui niin kovasti hänen käteensä, että ihan kipeätä teki.

"Luuletko, että minä olin täällä ensi kertaa vartioimassa saadakseni nähdä vilahduksen sinusta", sanoi Tage kiihkeästi. "Ilta illan jälkeen olen kävellyt edestakaisin ikkunoittesi alla — mutta jos joku tuli, niin se aina oli hänen armonsa hovijahtimestarinrouva tai teidän hieno sisäkkönne. Minun oma pikku Gärdani ei koskaan näyttäytynyt. Ja miksi et ole mitään vastannut kirjeisiini?"

"Kirjeisiin?" — Gärdan ruskeat silmät tuijottivat Tageen suurina ja kysyvinä. — "En minä ole saanut mitään kirjeitä-"

"Et tänäänkään?"

"En — en."

"Vai niin." — Tage survaisi keppinsä vihaisesti katukiviä vasten. — "Sitten minä tiedän, kuka ne on varastanut. Sinun äitisi, senkin…"

"Tage, Tage!" rukoili Gärda painautuen häntä vasten. Hän oli syvästi kuohuksissaan saamastaan tiedosta. Hänen äitinsä oli tosin kieltänyt häntä kirjoittamasta Tagelle ja toimi ehkä parhaan vakaumuksensa mukaan pidättäessään hänen kirjeitään… mutta se oli joka tapauksessa kovaa. Sanaakaan virkkamatta hän oli sen tehnyt… Viha leimahti Gärdan lempeässä mielessä haihduttaen osan sitä ihailua, jota hän lapsuudesta asti oli tuntenut äitiänsä kohtaan.

He olivat saapuneet portille, mutta eivät pysähtyneet, vaan kävelivät eteenpäin pitkin märkänä loistavaa katukäytävää huhtikuun-illan ensimmäisten tähtien alla.

Gärda katseli Tagen lujapiirteistä profiilia, jossa tiukasti yhteenpuristetut huulet ja syvä ryppy kulmakarvain välissä vielä kuvastivat suuttumusta ja katkeruutta. Hänen pieni kätensä hyväili pehmeästi Tagen käsivartta, ikäänkuin hän olisi tahtonut pyytää anteeksi äitinsä puolesta. Tage kääntyi ja loi häneen hymyilevän katseen, joka lievensi nuorten kasvojen kovaa ilmettä.

"Sääli on sinua, pikku Gärda", sanoi hän lempeästi. "Sääli meitä kumpaakin. Miksi he panevat niin paljon esteitä meidän tiellemme? Ja vain viheliäisten rahojen tähden. Me nuoret voisimme kyllä odottaa pari vuotta, ja kaikki olisi hyvin, kunhan vain saisimme olla ja seurustella niinkuin muutkin kihlautuneet. Mutta isä koettaa houkutella minua tekemään rahakkaan naimiskaupan, ei itseni vuoksi, vaan jotta maksaisin hänen velkansa. Ja sinun äidilläsi on samat tuumat sinun suhteesi. Heille kävisi ansion mukaan, jos me karkaisimme ja menisimme naimisiin heidän luvattaan."

"Ei, Tage, sitä minä en voisi tehdä."

"En minä sitä pyydäkään sinulta, niin kauan kuin en kykene sinua elättämään. Raukkamaista olisi menetellä niin, että sitten olisi pakko palata vanhusten luo heidän elätettäväkseen. Jos olisin sepänsälli, niin olisimme voineet jo mennä naimisiin."

"Tokkohan sinä sopisit siksi", virkkoi Gärda naurahtaen hermostuneesti, itku kurkussa.

"Miksikäs en?" — Tage ojensi toisen käsivartensa ja puristi kätensä nyrkkiin, niin että lihakset jännittyivät. — "On minulla voimia."

"Niin, vahva sinä olet", vastasi Gärda ihailevasti, ja suloinen väristys kulki hänen lävitsensä. "Mutta kaikki sanovat sinua eteväksi upseeriksi. Minä olen kunnianhimoinen sinun puolestasi, Tage. En minä halua tulla sepänvaimoksi, vaan kenraalinrouvaksi, ettäs tiedät."

Hänen pienet, pehmeät kasvonsa olivat saaneet veitikkamaisen ilmeen, somat valkoiset hampaat loistivat, ja poskiin tuli syvät hymykuopat. Silmien kostea kiilto ja pidätetyt kyyneleet tekivät hänet vielä lumoavammaksi, niin että Tage vilkaisi nopeasti ympärilleen melkein tyhjällä kadulla, kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä. "Kas vain", sanoi Tage hilpeästi, "sitä ylöspäinpyrkivää pikku neitosta! Ja minun pitää tietenkin panna parastani, jotta toivomuksesi täyttyisi."

Pitkä, keski-ikäinen herrasmies, ruumiinmukainen vaalea päällystakki yllä, kulki samassa heidän ohitseen katukäytävällä ja kääntyi katsomaan heitä. Gärda näki vilahdukselta teräväpiirteiset kasvot, käyrän nenän ja kylmät, siniset silmät, jotka tähystivät häntä tutkivasti ja hieman ivallisesti.

"Paroni Lerche", kuiskasi hän hiljaa ja puristi Tagen kättä. "Nyt hän kertoo äidille nähneensä meidät yhdessä."

Tage suipensi suutaan ikäänkuin viheltääkseen.

"Paraspa sattuikin", virkkoi hän kohauttaen olkapäitään ja katsahtaen taakseen. Paroni kääntyi juuri Itäratakadun kulmasta. Hän oli hoikka, hiukan kumara herrasmies; niskajakaus paistoi valkoisena silinterihatun alta. "Mitä sinä tarkoitat, Tage?" kysyi Gärda kummastellen.

"Hitto soikoon, etkö tiedä." — Tage vaikeni yht'äkkiä kohdatessaan Gärdan kysyvän, lapsellisen viattoman katseen. Ei, tytöllä ei tietysti ollut aavistustakaan siitä, mistä koko kaupunki puhui, — hänen äitinsä ja paroni Lerchen suhteesta. Ja niin suuttunut kuin Tage syystä kyllä olikin rouva Lindholmiin, oli hänen kuitenkin mahdoton ilmaista totuutta hänen tyttärelleen. On olemassa asioita, joita kunnon mies ei millään ehdolla voi tehdä… Ja siksi hän lopetti lauseensa jotenkin laimeasti: "Paroni on naisten ritari."

Gärda ei kysellyt enempää. Siitä asti kuin paroni Lerche oli pari vuotta sitten alkanut käydä hänen kodissaan, oli hän aina tuntenut vaistomaista vastenmielisyyttä tuota miestä kohtaan. Mutta toisin kuin useimmat samanikäiset ystävättärensä, toisin kuin Ebba, joka tahtoi tutustua elämään sen kaikissa muodoissa, ei Gärda ollut koskaan tuntenut tarvetta saada tietää, mitä voi piillä sellaisessa sanassa kuin "naisten ritari". Tietysti oli maailmassa paljon pahaa ja rumaa, mutta mitä hyödytti välittää siitä ja tutkia sitä, kun oli olemassa niin paljon muuta ja parempaa, johon saattoi käyttää aikansa ja ajatuksensa?

"Nyt me lähdemme kävelemään Langelinielle", sanoi Tage päättävästi, johtaakseen keskustelun toisaalle. "Äitisihän on ulkona, eikä kukaan siis voi estää meitä."

"Mutta Ebba makaa yksin kotona", vastusteli Gärda, tällä kertaa tosin melkoista myöntyväisemmin kuin äsken käyttäessään samaa veruketta rouva Rönnovin kanssa puhuessaan.

"Totta kai hän nyt kerran voi olla yksinkin. Ei hän tiemmä ole kuolemansairas, ja onhan teillä palvelijoita talo täynnä. — Ei mitään Verukkeita. — Nyt sinä tottelet tulevaa kenraalia."

Ja välittämättä Gärdan heikosta vastustuksesta hän tarttui tyttöä lujasti käsipuolesta ja vei hänet aukion poikki rautasillalle, jonka mahtava kaari kuvastui mustana iltataivaan sineä vasten. Sen tuolla puolen oli Langelinie tiheine pensaikkoineen, joiden puolipuhjenneet lehdet tuoksuivat tyynessä, kosteassa ilmassa, — Langelinie, mistä aukeni näköala yli uinuvan Juutinrauman — ja missä oli monta yksinäistä, väijyviltä katseilta suojattua penkkiä.

* * * * *

Ebba oli nukahtanut hämärässä ja näki kummallista unta. Hän seisoi keskellä jylhää tunturimaisemaa, jonka hän unessa tiesi olevan Norjaa. Joka taholla näkyi mahtavia vuoria, joiden huipuilla kimmelsi häikäisevän valkoinen lumi täyttäen alempana rinteillä harmaiden ja punertavien graniittilouhikoiden rotkot ja halkeamat. Hänen ympärillään ei ollut jälkeäkään ihmisistä eikä eläimistä; kaikki oli autiota ja tyhjää kuin luomisen ensi päivinä, ennenkuin elämä oli alkanut maan pinnalla. Hän asteli loistavan valkoista jäätikköä pitkin, ja hänen varjonsa kulki hänen rinnallaan sinisenä juovana kirkkaassa auringonpaisteessa. Yht'äkkiä hänestä alkoi tuntua siltä, että häntä ajettiin takaa, että jokin tuntematon ja näkymätön vaara uhkasi häntä. Hän alkoi juosta, juosta kuin henkensä edestä, uskaltamatta katsoa taakseen. Veri jähmettyi hänen suonissaan, hän oli tukehtumaisillaan, mutta ei rohjennut huutaa, jottei siten olisi vielä pikemmin joutunut kauhistuttavan, välttämättömän tuhon omaksi. Sitten kävi niin, että hanki, joka äsken oli ollut kiinteä ja tasainen kuin jää, alkoi yht'äkkiä pettää ja huveta hänen jalkainsa alta kuin juokseva hiekka. Hän tahtoi tarttua kiinni johonkin, mutta hänen kätensä hapuilivat vain tyhjää ilmaa, ja sanomattomaksi kauhukseen hän tunsi vajoavansa pohjattomaan syvyyteen ilman mitään pelastuksen mahdollisuutta ja hautautuvansa lumen alle…

Hän havahtui kirkaisten ja nousi istualleen sängyssään. Unen synnyttämä kauhu piti häntä vielä vallassaan, niin ettei hän ensi aluksi tajunnut missä oli. Vasta vähitellen alkoivat tutut esineet hänen ympärillään häämöttää pimeästä. Hän näki olevansa omassa huoneessaan. Tuolla nurkassa oli Gärdan sänky, ja piirongilla tikitti vanha pöytäkello, jonka hän ripille päästessään oli saanut mummolta, siksi että hän pienenä ollessaan oli pitänyt siitä niin paljon. Siinä oli puuteritukkainen posliinityttö, joka kumartui hyväilemään ruskea- ja valkotäpläistä vuohta. Paljonkohan kello oli? Hän ei voinut nähdä viisareita paikaltaan. Talo tuntui autiolta. Oliko Gärda mennyt ulos? — Unen säikyttämänä Ebba pelkäsi yksinäisyyttä. Hän ajatteli sytyttää kynttilän, mutta hänen haparoiva kätensä ei löytänyt tulitikkuja pieneltä yöpöydältä. Pari kertaa hän huusi hillitysti: "Gärda — Gärda!" mutta vastausta ei kuulunut. Hän nousi vuoteeltaan, heitti peiton pois ja astui lattialle. Samassa häntä alkoi pyörryttää. Hän istahti vuoteensa laidalle tarrautuen hennoilla käsillään sängynpäätyyn. Vihdoin kohtaus meni ohitse, hänen päänsä selveni, ja kun hän toistamiseen koetti pysyä pystyssä, niin se onnistui. Paljain jaloin, pitkässä valkeassa yöpaidassaan, vaalea tukka palmikoituna hän astui lattian poikki ja ulos huoneesta. Hänen täytyi tavata joku ihminen, joka voisi rauhallisella ilmeellään ja jokapäiväisellä puheellaan karkoittaa hänen kauhistuksensa.

Tyttöjen kamaria vastapäätä oli kapean käytävän toisella puolella talon rouvan huone. Ebba oli kuulevinaan äitinsä äänen ja aikoi huutaa, käsi ovenrivassa.

Mutta samassa kuului sieltä toinen ääni — miehen ääni — ja Ebban suu sulkeutui. Kuka siellä oli — paroni Lerche? — Mutta äitihän oli sanonut menevänsä teatteriin… Ehkä paronin vierailu oli estänyt hänen lähtönsä.

Ebba aikoi palata huoneeseensa ja mennä makuulle, mutta raukeus valtasi hänet ja hän nojautui raskaasti ovea vasten. Siinä seisoessaan silmät ummessa hän kuuli yht'äkkiä huoneesta muutamia sanoja, jotka saivat hänen sydämensä rajusti tykyttämään tuskasta ja vihasta.

"Rakas, armas Nina", oli ääni sanonut. Kuinka paroni rohkeni puhua tuolla tavoin hänen äidilleen? — He suutelivat! — Ja nyt äiti puhuu… Ei, sitä vastausta Ebba ei tahtonut kuulla. Hän ei tahtonut olla sellaisen häpeän ja petoksen todistajana…

Jääkylmänä, koko ruumis väristen ja hampaat kalisten Ebba hoiperteli huoneeseensa, sulki oven ja pääsi hapuilemalla vuoteensa luo. Siihen hän heittäytyi, painoi kasvonsa pielukseen ja veti peitteen korvilleen ikäänkuin kätkeytyäkseen itseltään ja koko maailmalta.

Vilu vaihtui polttavaksi kuumuudeksi. Veri huuhtoi hehkuvina aaltoina hänen poskiaan. Hän häpesi, häpesi niin, ettei luullut enää milloinkaan voivansa katsoa ketään silmiin.

Siitä oli jo pitkä aika, kun Ebba oli luottamuksella ja lapsellisella ihailulla lähestynyt äitiään. Hän tunsi täydellisesti hänen itsekkyytensä, turhamaisuutensa ja nautinnonhimonsa. Mutta ei hän ollut kuitenkaan pitänyt mahdollisena, että äiti, jolla oli täysikasvuisia lapsia ja joka tyttären käsityksen mukaan oli jo vanha, saattoi antautua vieraan miehen syleiltäväksi ja suudeltavaksi. Tuo kaljupäinen paroni Lerche, joka puhui vetelästi ja sammaltaen, oli siis äidin niinsanottu "rakastaja". Olihan aivan hirveätä, että sellaista saattoi tapahtua!

Nyt oli viimeinenkin side katkennut heidän väliltään. Tästä lähtien hän kauhistui äitiään ja hänen kosketuksiaan ja suudelmiaan… Parasta olisi päästä kotoa pois. Lääkäri oli sanonut, että hänet pitäisi lähettää Norjaan, heti kun hän jaksaa matkustaa. Alussa hän oli pelännyt ja ollut vastahakoinen ajatellessaan uutta ympäristöä ja matkaa, joka oli kokonaan erottava hänet omaisista. Mutta nyt tuntui suloiselta ajatella kaunista vierasta maata. Siellä hän saa rauhaisan turvapaikan. Siellä tunturien korkeudessa ilma lienee raikasta ja puhdasta — ja puhtautta hän nyt kaipasi ennen kaikkea, kun hänen lapsuusmaailmansa oli tahrattu lokaan…

* * * * *

Kun Gärda palasi Tagen seurasta kotiin syyllisyydentuntoisena ja onnellisena, tapasi hän talon tyhjänä. Hänen vanhempansa ja veljensä olivat menneet ulos palvelijatkin olivat poissa — mutta Ebba virui vuoteellaan heidän yhteisessä makuuhuoneessaan kasvot pielukseen kätkettyinä ja vavisten kuumeisesta itkusta. Hän ei vastannut siskonsa kysymyksiin, ja Gärda uskoi syyksi poissaolonsa ja otaksui, että Ebba oli käynyt levottomaksi ollessaan pimeässä yksin koko suuressa asunnossa.

Mutta yöllä Gärda heräsi kuullessaan siskonsa valittavan unissaan ja huutavan moneen kertaan vaikeroivalla ja epätoivoisella äänellä, ikäänkuin lapsi, joka koettaa pelastua kovasta rangaistuksesta:

"Voi ei, mamma, ei sitä — ei ainakaan sitä!"

VII.

Eräänä toukokuunpäivänä rouva Rönnovin rullatuoli siirrettiin ulos puutarhaan, jossa kuusipensaikko loi varjoaan päivänpaisteiselle, bellis-kukkia kasvavalle pihamaalle.

Hän istui silmät ummessa tuntien tuulen ja auringon hyväilyn kasvoillaan ja käsillään. Lintujen laulu ja piipitys soi taukoamatta kaikista puutarhan puista ja pensaista ja ulkoa puistokujan korkeista lehmuksista. Naapuritalon pihalla kaakatti joku kana touhuten ja laverrellen, ikäänkuin kutsuakseen koko tarhan kanat katsomaan ihmetyötä, jonka se kohta aikoi tehdä. Muuten vallitsi kaikkialla rauha ja hiljaisuus — lämmin ja leppeä hiljaisuus, joka tuuditti lepoon kaikki ristiriitaiset ajatukset.

Kun vanha rouva jälleen aukaisi silmänsä, osui hänen katseensa kahteen kauniiseen puuhun, jotka kasvoivat pensasaidan vieressä. Toinen oli nuori solkikoivu, jonka hennot, vastapuhjenneet lehdet lepattivat tuulessa luoden sinertäviä varjotäpliä valkealle rungolle; toinen oli kirsikkapuu, jonka kukat helottivat pieninä vihkoina ruskeilla oksilla houkutellen luokseen loppumattomasti mehiläisiä ja perhosia. Kumpikin puu oli kauneuden ilmestysmuoto. Hiekoitetun käytävän reunoilla kasvoi nurmikaistaleen takana rivi kevätkukkia, jotka ovat ihmisille rakkaimmat siksi, että ne nousevat ikäänkuin merkkeinä elämän heräämisestä pitkän talven mentyä. Hyasinttien raskaat, vaaleansiniset ja punertavat kukkatertut liittyivät pehmeänä sävelenä tulpaanien ja keltanarsissien räikeihin värifanfaareihin. Mutta vanha rouva piti miltei eniten vaatimattomista, tummapukuisista kultaesikoista. Se kukka johti hänen ajatuksensa parin ihmisiän takaiseen aikaan, jolloin hän oli ollut lapsi vanhempainsa puutarhassa. Hän oli arvatenkin jonakuna päivänä pitänyt pienissä lämpimissä käsissään kultaesikkoa ja katsonut kukan terälehtien tummanpunaisen sametin ympäröimään kultaiseen kupuun, ja silloin oli kauneudenilo ensi kerran herännyt hänen lapsensielussaan. Ja vuosien vieriessä keväästä talveen, hänen oman elämänsä pitkän vaelluksen kestäessä tämä kauneudenilo oli yhä kehittynyt ja ollut hänelle pettämättömän onnen ja luonnonymmärtämyksen lähteenä.

Rouva Rönnov saattoi usein olla väsynyt ja kaivata sitä lepoa, jota ei mikään häiritse. Mutta joka kerta, kun kevät jälleen saapui, hän oli kuitenkin kiitollinen, että oli saanut vielä nähdä sen. Olihan joka linnulla oma äänensä, jokaisella puhkeavalla lehdellä ja kukalla oma kauneutensa. Ja tästä vaihtelevasta moninaisuudesta syntyi vihdoin kesän suuri, täydellinen sopusointu.

Tänä keväänä vanha rouva ei ollut puutarhassa yksin. Vähän matkan päässä hänen tuolistaan olivat lapsenvaunut, joissa pikku Vivika nukkui kohotetun kuomin alla, lämmöstä punoittavin poskin ja pieniä hikihelmiä ohimojen hienolla iholla, jolle silkinpehmoiset vaaleat kiharat valuivat valkoisen myssyn alta. Pikku Vivika oli hänkin kuin taimi, joka kehittyi päivä päivältä raittiissa ilmassa ja auringonpaisteessa. Lapsi oli koko talon keskuksena. Mummon kasvoille tuli lempein hymy, kun pikkutyttö kurotti kätensä häntä kohden. Kaisa tunsi tukahdutettujen äidintunteiden liikahtelevan vanhassa tytönsydämessään, kun katseli Vivikaa, ja Jack oli voittanut mustasukkaisuutensa ja makaili nyt vartijana lapsenvaunujen vieressä valmiina karkaamaan pystyyn ja näyttämään viheliäisiä hampaanjäännöksiään kiukkuisesti muristen, jos joku syrjäinen tohti lähestyä nukkuvaa pikku prinsessaa.

Kaisa, joka pesi lapsenvaatteita ja ripusti niitä kuivamaan puutarhan etäisimpään kolkkaan, riensi vähän väliä sormet vettä valuen ja hame ylös käännettynä katsomaan, oliko pienokainen herännyt ja ruoan tarpeessa tai oliko aurinko siirtynyt niin, että se paistoi nukkujaa silmiin. Talouden suurennuttua oli neiti Borelius saanut työtä lisää toisen verran, mutta hän ei valittanut. Päinvastoin hän tuskin ihmeeksikään enää koskaan vastasi äreästi tai oli vihaisen näköinen. Hän saattoi työssään hyräillä särkyneellä äänellään vanhoja, puolittain unohtuneita lastenlauluja, jotka yht'äkkiä juolahtivat hänen mieleensä, ja luullessaan, ettei kukaan häntä huomannut, hän luopui opitusta tanskankielestään ja haasteli ääneen pikku Vivikalle leveätä Skånen-ruotsiaan.

Eva oli enimmäkseen poissa kaiket päivät. Hän oli saanut paikan huvilayhdyskunnan koulussa, jossa hän opetti kieliä ja eläinoppia. Iltapäivisin hän korjaili vihkoja tai antoi yksityistunteja. Hän piti kunnia-asianaan ansaita niin paljon, että saattoi joka kuukausi maksaa rouva Rönnoville pienen korvauksen omasta ja lapsen elatuksesta.

"Näetkös, mummo, nyt minulla on hyötyä ylioppilastutkinnostani", oli hänellä tapana sanoa.

Mummo nyökkäsi ääneti. Hän näki, että työ teki Evalle hyvää, eikä sen vuoksi tahtonut panna esteitä hänen tielleen. Mutta itsekseen hän ajatteli, että vanhan ajan kelvollinen perheenemäntä kykenisi kyllä myöskin ansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulisi.

Konsuli Valeurin lähdöstä oli kulunut jo niin pitkä aika, että Eva saattoi odottaa tietoja häneltä. Joka päivä tullessaan koulusta kotiin hän kysyi sanattomalla katseella Kaisalta ja rouva Rönnovilta: "Onko minulle tullut kirjettä?" Mutta tähän asti he olivat vastanneet ainoastaan päänpudistuksella. Silloin Eva aina huokasi ja ryhtyi uudelleen kantamaan kaipuun ja epätietoisuuden taakkaa, kunnes uuden aamun keralla syntyi uusi toivo.

Mummo, joka istui paikallaan kuusien alla, huomasi veräjän aukeavan. Eva saapui kulkien käytävää pitkin. Hän ei enää ollut entinen hieno, nuori rouva, joka tarkoin noudatti kaikkia muodin vaatimuksia ja jonka koko olemuksessa ilmeni rikkauden huolettomuus. Hänen käyntinsä oli tullut raskaammaksi, ryhtinsä vaatimattomammaksi. Yksinkertaisessa valkeassa puserossaan ja tummassa hameessaan, jossa oli maantien pölyä, hän näytti siltä, miksi oli tullutkin — työtätekevältä naiselta, joka palaa kotiin väsyneenä päivän vaivoista.

Mutta tänään häntä vartosi ilo. Se oli saapunut neliskulmaisen, valkean kirjekuoren sisässä, jonka punatakkinen kirjeenkantaja oli tuonut välinpitämättömän näköisenä. Eihän miehellä ollut aavistusta siitä, millä kaipauksella ja levottomuudella tuota pientä paperipalasta odotettiin harmaassa talossa.

Mummo kohotti kirjettä vapisevalla kädellään, ja naururypyt muodostivat verkon hänen vanhoille, ystävällisille kasvoilleen.

"Onko minulle tullut kirje?" — Ilosta huudahtaen Eva pudotti koulukirjat kädestään nurmikolle, ikäänkuin yht'äkkiä karistaen päältään työn painon. — "Onhan se Bengtiltä? — Voi, mummo, ethän vain narraa minua?"

Mutta samassa hänellä oli jo kirje kädessään, ja yksi ainoa silmäys tuttuun käsialaan sai hänet vakuutetuksi siitä, ettei toivo tällä kertaa ollut pettänyt.

"Jumalan kiitos!" — Hän hengähti helpotuksesta ja painoi kirjeen nopeasti huulilleen, ennenkuin avasi sen. "Sinähän unohdat tervehtiä Vivikaa", sanoi mummo hieman nyrpeästi.

"Sen hän saa suoda anteeksi." — Evalla oli kasvoissaan nuorekas, onnellinen ilme, kun hän kohotti silmänsä kirjeestä, josta oli ehtinyt lukea Bengtin ensimmäiset, rakkautta uhkuvat sanat. — "Tänään hänen isänsä on ensi sijalla."

Ja hän jatkoi lukemistaan; hänen vapisevat kätensä pitelivät valkoista paperia aivan silmien edessä, ikäänkuin hän siten olisi päässyt lähemmäksi kirjeen kirjoittajaa.

Aika ja välimatka unohtuivat tällä hetkellä. Hän kuuli jälleen Bengtin syväsointuisen äänen, katsoi hänen totisiin, hieman ankariin kasvoihinsa, jotka lempeä hymy väliin saattoi kirkastaa. Sen hymyn tunsi vain Eva, hänen vaimonsa.

Kirje sisälsi paljon hyvää. Bengt, joka muuten oli niin umpimielinen ja jonka oli vaikea ilmaista tunteitaan, löysi nyt yksinkertaisia ja lämpimiä sanoja tulkitessaan rakkauttansa Evaan ja pikku Vivikaan, kaipaustaan, katumustaan ja kiitollisuuttaan. Kaikki oli Amerikassa niin suurta ja hämmästyttävän uutta, kirjoitti hän, että hän tunsi itsensä mitättömäksi hiekkajyväseksi tässä äärettömässä vieraiden ihmisten erämaassa. Mutta vaikutusvaltaisten tanskalaisten ystävien suosituksesta hän oli jo saanut paikan eräässä konttorissa New Yorkissa. Palkka ei toistaiseksi ollut suuri, mutta se oli epäilemättä kohoava, jos johtaja osoittautui tyytyväiseksi häneen. Hänen tuli nyt tehdä työtä, vain työtä, toivoen sitä päivää, jolloin voisi kirjoittaa ja pyytää Evaa tulemaan tänne luomaan hänelle uuden kodin — kodin, joka keskellä tätä meluista ja levotonta vierasta kaupunkia olisi kuin pienoinen vihanta ja rauhallinen Tanska.

"Taisit saada hyviä uutisia?" kysyi vanha, rouva, kun Eva kohtasi hänen katseensa taitettuaan kirjeen kokoon ja pantuaan sen takaisin kuoreen.

"Niin sainkin, kaikki kuulostaa oikein hyvältä! — Bengt on jo saanut paikan New Yorkissa. Mutta lue itse, mummo."

Rouva Rönnov ojensi torjuvasti kätensä ja ravisti hymyillen päätään, niin että myssyn nauhat tutisivat.

"Ei, ei, rakas lapsi — mitä aviopuolisot uskovat toisilleen, siihen ei syrjäisten pidä puuttuman. Minä näen silmistäsi, että kaikki on niinkuin pitääkin teidän kahden välillä, — ja enempää minun ei tarvitsekaan tietää."

Eva pisti päänsä lapsenvaunujen kuomin alle. Pikku Vivika oli herännyt ja katsoa tuijotti suurin, avoimin silmin kirsikkapuun valkeita kukkia, ikäänkuin kummastellen kevään ihmeitä, jotka hän nyt ensi kerran kykeni tajuamaan.

Yksi noista valkeista kukista oli pudonnut vaunuihin hänen peitteelleen, ja pienokainen tarttui siihen innokkaasti palleroisella kädellään ja olisi työntänyt sen suuhunsa, ellei Eva olisi estänyt.

"Hyi, älä sinä syö kauniita kukkasia. Kuka nyt on semmoinen materialisti! Kaikki suuhun vain… Kuuleppas, Viva, oma pieni suloinen linnunpoikaseni, minä tuon sinulle terveisiä isältäsi!"

Hän otti syliinsä pikku tytön, joka oli vielä unen jäljeltä raukea ja lämmin, tanssi hänen kanssaan ympäri pihamaata kuohuilevan ilon vallassa ja kohotti hänet lopuksi korkealle sinistä taivasta kohti kirsikkapuun valkeiden terälehtien sadellessa heidän päällensä.

"Jospa isä olisi täällä, niin kaikki olisi hyvin! — Mutta ajatuksissaan hän on meidän luonamme, ja se on tärkeintä kaikesta! Kun me sen tiedämme, niin kestämme kyllä odotusajan, me kaksi."

Vanha Jack, joka tunsi, että oli tapahtunut jotain hauskaa, nousi jaloilleen ja alkoi hyppiä vimmatusti haukkuen äidin ja lapsen ympärillä, kunnes sen vanhuudenraihnaisuus aiheutti yskäpuuskan, joka päättyi kähisevään hengenahdistuskohtaukseen. Samassa tuli Kaisa täyttä vauhtia rientäen puutarhakäytävää pitkin, kuivasi märät kätensä siniruutuiseen esiliinaansa ja sieppasi lapsen pois Evalta, kauhistuneena rouvan varomattomasta kovakouraisuudesta.

Sitten hän vei pikku Vivikan mukanaan sillä verukkeella, että hänellä muka oli keittiössä hyvää velliä, johon tulee nahkakuori, jos se saa seistä. Sitä paitsi oli lapsen jo aika saada ruokaa; se oli nukkunut pitkään ja saattoi olla nälissään.

Eva istuutui valkoiseksi maalatulle puutarhapenkille, joka sijaitsi rouva Rönnovin rullatuolin vieressä. Hänen kasvojensa ilme oli muuttunut. Valtavaa iloa seurasi äkillinen vastavaikutus, ja hän istui hiljaa, huulet tuskaisen tiukasti yhteenpuristettuina.

Rouva Rönnov kumartui kysyvästi hänen puoleensa.. "Mikä nyt, pikku Eva? Miksi kävit yht'äkkiä niin totiseksi?"

"Voi, minä tulin ajatelleeksi… tulin ajatelleeksi, että siitä on jo pitkä aika, kun Bengtin kirje on lähetetty. Minä luen sitä täällä, iloisena ja onnellisena, mutta tällä välin on hänelle saattanut tapahtua jotain pahaa Amerikassa. Hän on ehkä sairaana — kenties jo…"

"Älä sano enempää", keskeytti vanha rouva melkein ankarasti. "Me ihmiset emme voi tehdä mitään mielettömämpää kuin luoda itsellemme kuviteltuja suruja. Pitäkäämme kiinni ilosta niin kauan kuin suinkin ja olkaamme kiitolliset siitä niinkuin auringosta ja keväästä. Silloin olemme paremmin varustetut ottamaan vastaan synkkiä päiviä, kun ne todella tulevat."

"Olet oikeassa, mummo. Mutta ihminen ei voi aina pitää ajatuksiaan kurissa. Itse asiassa minä en ole laisinkaan tyytymätön nykyiseen elämääni; en valita työtä enkä sitä, että täytyy olla erossa Bengtistä, sillä minä toivon ja uskon, että tämä on ainoastaan koetusaika — ja että minä kerran vielä saan olla yhdessä rakastettuni kanssa meidän omassa kodissamme. Mutta ellei minulla olisi sitä toivoa — en tiedä, kuinka silloin jaksaisin elää."

"Eikä se kohtalo kuitenkaan olisi kovempi kuin tuhansien muiden naisten, naimatonten ja leskien, joilla ei ole mitään onnea odotettavissa", sanoi rouva Rönnov. "Vaikka niinkin kävisi, että kadottaisit Bengtin — jota ei ole mitään syytä olettaa — on sinulla kuitenkin pikku tyttösi. Sinä voit elää nuoruutesi uudelleen hänen kanssaan, kun hän kasvaa isoksi. Sinä olet rikkaampi kuin moni muu."

Vanha rouva vaikeni hetkeksi. Hän istui keskellä kevään kirkkaita, väkeviä värejä mustiin puettuna ja kalpeana, nojaten rullatuolin pieluksiin, valkeassa kukkasateessa.

"Yksi asia meidän tulee aina muistaa", sanoi hän vihdoin lempeästi. "Niitä ihmisiä, joita me rakastamme, emme voi koskaan kadottaa. Ei elämä eikä kuolema voi heitä riistää meiltä. Muistossamme, ajatuksissamme he elävät viimeiseen hetkeemme asti. Ellei näin olisi laita, olisi hyvin raskasta elää vanhaksi ja nähdä kaikkien rakkaittensa kuolevan pois."

"Mummo kulta!" — Eva tarttui liikutettuna vanhuksen hienoon, valkoiseen käteen —. "Aina sinä saatat minut häpeämään! — Mutta nyt en valita enää. Olen iloinen taas, näethän. Pieni pilvi se vain äsken peitti hetkeksi auringon."

VIII.

Aamu-usva lepäsi vielä tuntureilla laakson toisella puolen. Korkeimmat, metsäiset huiput olivat ilmavan, sinisen harson peitossa. Mutta alempana rinteillä erottuivat peltojen ruskeat ja vihreät sarat, ja hajallaan olevien talojen liuskakivikatot välkkyivät hopealta. Syvällä laakson pohjassa luikerteli leveä joki kuljettaen pieniä tukkilauttoja myötävirtaa. Aivan asemakylän kohdalla laski siihen pienempi joki, joka saapui ylhäältä tuntureilta ja muodosti kosken. Vaahto kuvastui valkoisina pyörteinä sinivihreätä pohjaa vasten, ja putouksen ainainen kohina nousi ja laski kesäaamun hiljaisuudessa.

Ebba istui penkillä petäjikön laidassa ylhäällä tunturin rinteellä. Näköala laakson ylitse oli mahtava, melkeinpä peloittava sille, joka hänen laillaan oli tottunut tasankomaan lempeään kauneuteen. Tuonne pohjoiseen, missä joki katosi metsään ja missä tunturit tunkeutuivat niin lähekkäin, että ainoastaan kapea kullanvärinen aamusarastuksen juova näkyi niiden välistä, — sinne hän tuskin uskalsi katsoakaan.

Korkeimmalla tunturinhuipulla, joka kohosi alastomana metsäkiehkuran keskeltä, pilkoitti lunta siellä täällä, ja pieni valkoinen pilvenhattara näytti ikäänkuin lepäävän vuoren harjalla. Tuntui kuin tuo tunturi ja tuo kevyt aamupilvi olisivat lähettäneet hänelle viestin, jota hän pelkäsi. Tuo kaukainen, synkkä ja ahdas kuilu muodostui hänen ajatuksissaan manalan portiksi, ja tuo välkkyvä tunturinhuippu oli iankaikkisuuden vertauskuva. Kosken kohinakin tuntui lakkaamatta toistelevan samoja sanoja syväsointuisella virrensävelellä: "Kuolema, iankaikkisuus — kuolema, iankaikkisuus…"

Hän nousi ja lähti astumaan alaspäin pitkin polkua, joka luikerteli metsän lävitse, liukkaana varisseista kuusenneulasista. Hetken kuluttua hän saapui hauskalle aukealle, jossa havupuiden seassa kasvoi solakoita koivuja ja katajien lomissa korkeita sinisiä ukonhattuja ja palmumaisia sanajalkoja. Siellä hän heittäytyi maahan pitkäkseen ja huoahti helpotuksesta. Kosken kohina kuului tänne ainoastaan heikosti ja sekaantui puiden huminaan. Hänen ympärillään soi muitakin kesäisiä ääniä, iloisempia. Linnut livertelivät, mehiläiset ja kärpäset surisivat, ja silloin tällöin kilahti lehmänkello. Täällä hän saattoi unohtaa painostavan tuskan, joka hänet oli vallannut tunturin jylhyyttä kasvoista kasvoihin katsellessa, täällä hän tunsi olonsa tyyneksi ja turvalliseksi luonnon sulkiessa hänet suojelevaan helmaansa.

Hän oli nyt kolmatta päivää täällä Gudbrandin-laaksossa, jonne oli saapunut kesää viettämään. Ja lojuessaan huojuvien koivujen siimeksessä kaltevalla rinteellä hän palautti mieleensä kotoalähdön ja matkan vaiheet.

Hän seisoi höyrylaivan kannella laiteeseen nojaten ja katsellen rannalle, noita kaikkia kasvoja, jotka olivat kääntyneet laivaa kohti nyökäten ja tervehtien — toiset hymysuin, toiset vesissä silmin, riippuen siitä, mitenkä hyvästijättö liikutti kunkin mieltä. Ihmisjoukon takana kulki lakkaamatta automobiileja, ajurinrattaita, kuormavaunuja kiireesti edestakaisin. Ajomiesten ja lähettien huudot, hevosten hirnunta ja autojen törähdykset voittivat äänellään jäähyväissanat, joita vaihdettiin kahden puolen. Sitten kello soi kolmannen kerran, ja rantaporras vedettiin laivaan.

Muuan matruusi tuli köysineen ja työnsi Ebban syrjään, jolloin eräs lihava, vilkkaasti jutteleva herrasmies otti heti hänen paikkansa. Varpailleen kohoutuen hän näki miehen olkapään ylitse viimeisen vilahduksen rantalaiturilla seisovista omaisistaan. Hovijahtimestari näytti kovin liikutetulta, rouva hymyili täysin maltillisena — Ebba vältti hänen katsettaan — Gärda seisoi kalpeana itkettynein silmin, Oven piirteet olivat veltot ja välinpitämättömät, ja hyvänsävyinen Fleming koki peitellä "miehekästä" suruaan leikillisesti kehoittamalla Ebbaa varomaan karhuja, jotka kuljeksivat vapaina Gudbrandin-laaksossa. Sitten kajahti lähtövihellys kuin hurja, valittava huuto, ja heti sen jälkeen potkuri alkoi jyskyttää. Ebba vavahti yht'äkkiä tuntiessaan loittonevansa rannasta ja ihmisistä, joiden parissa hän oli elänyt lapsuutensa päivät. Kaikki liukui pois, ja lopulta näkyi enää vain muutamia väritäpliä päivänpaisteessa kimaltelevan vedenpinnan yläpuolella. Niin, nyt oli matkasta tullut tosi. Eikä Ebba tiennyt iloitako vai surra; hän ei tiennyt, veikö matka elämää vai kuolemaa kohti.

Sitten hän oli istunut tuolilla laivan kannella hellekatoksen alla. Lämmin ja raikas ilma, laivan hiljainen tärinä ja veden kohina tuudittivat hänet raukean mielihyvän valtaan, joka sai hänet unohtamaan kaikki synkät ajatukset. Juutinrauman kummallakin puolen liukuivat Tanskan ja Ruotsin rannikot ohitse kaikessa kesäkuun vihannassa rehevyydessään huviloineen, tuulimyllyineen ja kirkkoineen, jotka vilkkuivat puuryhmien lomitse vaaleina täplinä. Kronborg kohosi ylhäisenä harmaine muureineen ja solakkoine torneineen ilman harmaanvalkeata utua kohti Helsingörin puhdastyylisten vanhain talojen edustalla, ja vastaisella rannalla sijaitsevan uudestirakennetun ja suurkaupunkimaisen Helsingborgin kruununa oli mahtava kivinen jättiläispatsas "Kärnan". Sitten tuli Marienlyst, Hellebäckin ja Hornbäckin metsät monine iloisine kesämatkamuistoineen. Sofiero ja Kullagunnarstorp kohosivat korkealla ruotsinpuolisella rannikolla. Nakkehovedin majakka toi viimeisen tervehdyksen Seelannista, ja sitten laiva sivuutti aivan läheltä Kullenin jyrkät kalliot, jotka sinersivät lämpimässä iltapäivänvalossa, Möllen talot hajallaan pitkin rinnettä kuin kourallinen valkeita kukkia.

Ebba toivoi, että joku olisi laulanut. Se olisi ollut kunniatervehdys, hymni noille kahdelle hymyilevälle ja valoisalle maalle, Seelannille ja Skånelle, jotka nyt häipyivät näköpiiriin. Mutta useimmat matkustajat näyttivät harrastavan vallan muuta kuin luonnon kauneuden ihailemista. He olivat kerääntyneet kannelle ryhmiin, joissa politikoitiin, keimailtiin, tupakoitiin tai juotiin kahvia. Muutamat saksalaiset herrasmiehet tutkivat Baedekeriä ja suunnittelivat jalkamatkoja Norjassa. Eräät tanskalaiset naiset, jotka olivat hyvin innokkaasti liehutelleet liinojansa rannikkoa kohden, heittivät vihdoin toivonsa, että Gillelejessä asuvat tuttavat huomaisivat heidät, ja asettuivat rauhassa tekemään käsitöitään. Eräs norjalainen ylioppilas haasteli pienen, yksin matkustavan kööpenhaminalaisneitosen kanssa tarjoutuen opastamaan häntä Kristianiassa.

Kaksi sievää pienokaista, poika ja tyttö, juoksenteli ja leikki kannella seuraten mielenkiinnolla matruusien liikkeitä, kun he käärivät köysiä kokoon tai katosivat salaperäisistä luukuista, jotka johtivat alas välikannelle. Ebba veti joskus luokseen jommankumman lapsista saadakseen hetkisen pitää kädessään pientä lämmintä lapsenkättä ja katsoa silmiin, jotka olivat kirkkaat kuin taivas ja meri. Hän rakasti lapsia ja kukkia ja lintuja ja iloitsi joka kerta, kun tunsi voittaneensa jonkun lapsensydämen.

Päivälliskello soi, mutta Ebba ei halunnut noudattaa sen kutsua. Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja meni hyttiinsä, jossa laskeutui makuulle ja koetti nukkua.

Kun hän jälleen tuli kannelle, paistoi aurinko suurena, hehkuvana pallona punertavansinisen usvapilven yläpuolella, jonka alla meri välkkyi hopealta. Hän otti tuolin ja istuutui aivan lähelle laidetta. Ja uudelleen hän vaipui jonkinlaiseen horrostilaan, jossa ajatukset lepäsivät matkaten unen ja toden rajamailla. Silloin hän kuuli miehenäänen, syvän ja sointuvan äänen, joka puhui laulavaa norjankieltä. Hän kohotti päätään ja näki nuoren mieshenkilön seisovan nojaten laidetta vasten, pitkä ja voimakas vartalo piirtyen selvärajaisena kuvana iltataivasta vasten. Miehellä oli yllään harmaanruskea urheilupuku, polvihousut ja kaulaan asti napitettu takki. Pienen, pehmeän huopahatun alta hymyilivät päivettyneet kasvot tummine silmineen ja valkeine hampaineen, rohkeat ja ylväät kasvot, jotka lumosivat ihmeellisesti. Ebba tuskin huomasikaan hänen seuralaistaan, keski-ikäistä, parrakasta herraa; heidän puhelunsa oli keskeytynyt yht'äkkiä, ja nuori mies silmäili Ebbaa lämpimän ihailevin katsein, ikäänkuin suojelevasti suhtautuen hänen nuoruuteensa ja hentouteensa. Ebba karahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja käänsi päänsä toisaalle jääden tähystämään merelle, missä muuan vastaantuleva höyrylaiva paraikaa ajoi ohitse vetäen jäljessään savupatsasta; joka sitten leijui pilvenä tyynessä ilmassa. Hän istui kauan samassa asennossa, ja kun hän vihdoin rohkeni kääntyä, oli nuori mies jo poistunut seuralaisineen.

Mutta ääni oli kaikunut hänen unelmissaan sinä yönä, ja hän oli nähnyt edessään nuo ahavoituneet kasvot, hymyilevät ja pirteät, tummine, lämpimine silmineen.

Seuraavana aamuna hän oli jälleen tavannut miehen. Hän oli noussut makuulta laivan ollessa Hortenin laiturissa ja nähnyt ikkunasta vilahduksen kirjavista puutaloista, jotka loistivat auringonpaisteessa. Pian sen jälkeen hän seisoi kannella. Kristianian-vuonon metsäinen, kallioinen rannikko kulki ohitse sinertävän autereisena, valkoinen kirkko tai punainen huvila siellä täällä loistaen auringonpaisteessa — omituinen, ihmeellisen ihana luonto, jonka kauneus sai hänen silmänsä kyyneltymään. Leuto tuulenhenki toi muassaan vetten yli voimakasta kuusimetsän tuoksua, ja hän hengitti sitä täysin siemauksin. Samassa hän tunsi jonkun seisovan aivan takanaan, ja kääntäessään päätään hän kohtasi nuoren norjalaisen silmät. Mies kohotti pehmeätä huopahattuaan ja virkkoi soinnukkaalla äänellään: "Kaunis aamu! — Oletteko ensimmäistä kertaa Norjassa?" — Sitten heidän välillään oli sukeutunut keskustelu. Mies oli sanonut nimensä — insinööri Leif Bjerke — ja Ebba oli sanonut omansa. Ja ennen pitkää oli norjalainen insinööri, ties millä tavoin, saanut hänet kertomaan paljon itsestään — kodistaan, sairaudestaan ja sisaruksistaan sekä matkansa päämäärästä, joka oli eräs heidän kotilääkärinsä suosittelema kartano Gudbrandin-laaksossa.

"Saatte nähdä, neiti, että tulette terveeksi Norjassa", oli Leif Bjerke sanonut, ja hänen katseenpa oli ollut kuin hyväily, joka oli saanut Ebban sydämen sykkimään. Mutta itsestään ei norjalainen ollut kertonut mitään.

Sitten he lähestyivät Kristianiaa, ja insinööri Bjerke osoitti hänelle tunnetuimpia paikkoja ja rakennuksia. Ebba huomasi heti, ettei Norjan pääkaupunki ollut yhtä komea ja suurkaupunkimainen kuin Tanskan, mutta ihanat ympäristöt tekivät Kristianiaan tullessa unohtumattoman vaikutuksen.

Insinööri Bjerke auttoi häntä myös tullissa, hankki automobiilin ja saattoi itse hänet asemalle, hommasi piletin ja pakaasin — tehden kaiken niin luontevasti kuin olisi ollut hänen vanha, hyvä ystävänsä. Ja kun juna lähti asemahallista, näki Ebba hänen tummat, reippaat kasvonsa, jotka hymy kirkasti hänen heiluttaessaan hattuansa ja huutaessaan iloisesti: "Näkemiin!"

Mitä hän sillä tarkoitti? Olihan tuskin luultavaa, että heidän tiensä enää milloinkaan kohtaisivat toisensa…

Kongstadin kartano sijaitsi korkealla tunturin rinteellä ikäänkuin pääskysenpesä. Tie, joka vei asemalta sinne koivikon halki, oli yhtämittaista ylämäkeä. Ebban oli tullut sääli pientä keltaista hevosta, joka veti kuormaansa niin raskaasti, ja hän astui jo puolitiessä maahan. Sitten hän käveli vaunujen toisella puolen ja kyytipoika toisella. Hevonen pysähtyi vähän väliä haukkaamaan ruohoa tiepuolesta, ja Ebba oli hyvillään saadessaan hengähtää ja luoda koivujen valkeiden runkojen välistä silmäyksen ihanaan laaksoon, missä joki virtasi kuusimetsien ja vihreiden niittyjen halki, ohi yksinäisten talojen ja mökkien, kadotakseen vihdoin hopeajuovana kaukaisten, ametistinsinisten tunturien väliin.

Lopuksi he saapuivat aukealle kentälle, ja talo näkyi heidän edessään uudestirakennettuna ja hohtavan valkoisena matalien, punaisiksi maalattujen ulkohuonerivien ja ruskeiden hirsiaittojen keskellä. Sitten Ebba oli oppinut erottamaan navetat ja muut karjansuojat sekä vilja- ja ruoka-aitat. Vanha, ystävällinen eukko, kartanon omistajan äiti, otti hänet vastaan, ja vaikka Ebba ei paljoakaan ymmärtänyt hänen tervehdyspuheestaan, joka lausuttiin paikkakunnan talonpoikaismurteella, tajusi hän kuitenkin helposti hyvän tarkoituksen. Hänet vietiin suureen, vilpoiseen ruokasaliin, jossa oli vaaleat, vanhanaikaiset koivuiset huonekalut. Norjan kuningasparin muotokuvat riippuivat tarjoilupöydän yläpuolella, ja ylt'ympäri oli seinillä kehyksiin pantuja kunniakirjoja eri maanviljelysnäyttelyistä. Keskellä pöytää oli isossa ruukussa punasinerviä syreenejä. Tanskassa syreenit olivat kukkineet loppuun jo aikoja sitten… Mutta Ebba tunsi omituista iloa saadessaan elää kevään uudelleen.

Koska päivällinen ei ollut valmis, tuotiin sisään kaatokannullinen makeata maitoa ja vadillinen kotonaleivottuja vohveleita, torttuja ja ruskeita piparkakkuja, jotka keskellä kesää toivat mieleen joulun. Sitä paitsi tuotiin asetilla puolukkahilloa, jossa oli erämaisen raikas maku. Ebban nauttiessa hyvällä ruokahalulla maalaista ateriaansa istui vanha eukko hymysuin katsellen häntä kirkkailla sinisillä silmillään — ja nämä silmät, jotka loistivat ryppyisissä, ahavoituneissa kasvoissa, puhuivat hänelle paljon ystävällistä ja rohkaisevaa, jota ei voitu sanoin lausua, kun Ebba ei ymmärtänyt hänen puhettaan.

Sitten hänet opastettiin huoneeseensa. Se oli ilmava ja valoisa, seinät maalatut ja huonekalusto puinen. Melkein metsätön tunturi kohosi aivan ikkunan edessä. Valkoinen tie luikerteli ylös huipulle, ja siellä täällä häämötti pieninä tummina täplinä ruskeita hirsimajoja, jotka olivat paikkakunnalle luonteenomaisia. Mutta jos Ebba katsoi hieman syrjään, näkyi laakso kaikessa hymyilevässä kauneudessaan ja hopealta hohtava joki sen pohjalla. Kehyksenä oli tuntureita, joiden aaltomaiset ääriviivat häipyivät näkymättömiin sulautuen iltapäivän taivaan kullanväriseen utuharsoon. Yhden ainoan tunturin laella oli lunta. Syvyydestä nousi kohiseva ääni hänen korviinsa — se oli kosken pauhu, joka sitten aina illoin tuuditti hänet uneen ja päivin seurasi häntä kaikkialle, minne hän menikin talon läheisyydessä. Ja koski oli vähitellen tullut hänen omien vaihtelevien mielialojensa kaiuksi. Se hymyili hänelle, kun hän oli iloinen, mutta toisin ajoin se haasteli syvällä, vakavalla äänellä puhuen elämän lyhyydestä ja kuoleman ainaisesta läheisyydestä, ja väliin se saattoi soida aivan kuin eräs miehenääni, joka oli synnyttänyt hänessä uuden, oudon kaipuun.

Vanha rouva Kongstad ja Ebba olivat tulleet hyviksi ystäviksi. He oppivat paremmin ymmärtämään toistensa puhetta, ja Ebba oli saanut jonkun verran kuulla tuon vanhan naisen elämänkohtaloista.

Hän oli syntynyt tässä kartanossa talon ainoana tyttärenä ja saanut myötäjäisikseen koko suuren maatilan. Hänen miehensä oli ollut valtiopäivämies ja, sikäli kuin Ebba saattoi ymmärtää, hyvin arvossapidetty ja kunnollinen henkilö. Heillä oli ollut kolmetoista lasta, joista kymmenen oli elossa; vanhin poika, totinen, harmaapartainen mies, hallitsi taloa isän kuoltua. Useat nuoremmat pojat ja tytöt olivat Amerikassa.

Vanha rouva Maria Kongstad otti edelleenkin osaa talouteen ja kartanon hoitoon. Seitsemästäkymmenestäkuudesta ikävuodestaan huolimatta hän oli vielä rivakka ja hilpeä ja seurasi valppaasti ympäristönsä asioita. Ebba usein ajatuksissaan vertasi häntä mummoonsa, vanhaan rouva Rönnoviin. Heissä oli kummassakin sitä lempeätä äidillisyyttä, mikä on luonteenomaista naisille, jotka ovat nähneet lapsilauman kasvavan ympärillään, ja he suhtautuivat ihmisten ajatuksiin ja tunteisiin samalla syvällä ymmärtämyksellä, joka johtui pitkän elämän kokemuksista. Mutta siihenpä yhtäläisyys loppuikin. Rouva Kongstadilla ei ollut mummon hienoa sivistystä, hänen vanhanaikaista, hieman jäykkää arvokkuuttaan, mutta sen sijaan oli maalla luonnon helmassa eletty elämä vahvistanut hänen terveyttään ja säilyttänyt hänen aistimensa virkeinä vanhuuteen asti.

Rouva Kongstad oli osoittanut Ebballe polun, joka vei kukkivan tunturiniityn poikki metsään. Tuo pieni ja pyylevä, hieman kumara eukko oli kulkenut nuoren tytön edellä varmoin ja kepein askelin ja vasta veräjällä hän oli kääntynyt taakseen ja nyökännyt, ystävälliset vanhuksenkasvot mustan silkkipäähineen kehystäminä.

"Kas siinä on veräjä. Nyt kyllä itse löydät tien."

Sitten hän lähti reippaasti astumaan takaisin kartanoon, ja pian Ebba erotti hänet ainoastaan pienenä tummana pilkkuna helakanpunaisten ulkohuonerivien välissä.

Ebba oli vanhuksen osoitusta noudattaen mennyt näköalapaikalle, mutta ainoastaan heti palatakseen päivänpaisteiselle rinteelle metsän laitaan, missä hän nyt makasi pitkällään ruohikossa katsellen koivujen hienojen, värisevien lehvien lomitse sinisellä kesätaivaalla verkalleen ajelehtivia valkeita pilvenhattaroita.

Joku lintu piti hirveätä melua hänen päänsä yläpuolella puussa. Kuului yhtämittaista kovaa rääkymistä, johon etäämpää vastasi toinen lintu. Nyt hän näkikin rauhanhäiritsijän. Se oli iso ja harmaanruskea ja viipotti lakkaamatta pyrstöään lentäen oksalta oksalle puolisoaan houkutellen. Se oli luultavasti metsäharakka. Sitten kuului viidakosta kyyhkysten pehmeätä, salaperäistä kuherrusta, joka soi kuin itse metsänsyvyyden kutsuääni.

Ebba ei ollut vielä milloinkaan tuntenut olevansa näin kaukana ihmisistä ja elämän levottomasta hälinästä. Ja hän ymmärsi, että tämä yksinäisyys, tämä kauneus ja hiljaisuus oli lääkettä hänelle. Puhdas, pihkainen metsäntuoksu lahjoitti terveyttä hänen ruumiilleen, rauhaa ja elämäniloa hänen sielulleen. Kenties hän todellakin voisi parantua täällä.

Ja tämän uudistuneen elämisentarpeen keralla heräsi epämääräinen toive saada jälleen tavata se nuori mies, jonka reipas "näkemiin" vielä soi hänen korvissaan. Leif Bjerke oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran laivassa kalpeana ja kivulloisena, huopiin ja huiveihin kiedottuna. Mitäpä jos hän voisi täällä ylhäällä kohdata toisen Ebban, jonka raikas metsä- ja tunturielämä on uudestiluonut! Silloin alkaisi elämän onni.

Koivunlehdet lepattivat hänen päänsä päällä, ja valkoiset rungot loistivat tummanvihreätä kuusikko taus taa vasten. Ylhäällä avaruudessa ajelehtivat kevyet poutapilvet. Auringonpilkkeet karkeloivat nurmikolla. Ja kosken kohina oli alkanut hyräillä uusia sanoja — sanoja, jotka saivat nuoren tytön kalpeat posket punastumaan. "Elämä — nuoruus, rakkaus…"

IX.

Laaksossa sataa.

Lempeä, hiljainen sade, jonka kuiva, auringonpolttama maa imee kiitollisena sisäänsä. Kedot vihertyvät silminnähtävästi; kallionkoloista työntyy esiin uusia, virkeitä vesoja, ja kosteiden lehtien ja kukkien tuoksu tunkeutuu huoneisiinkin. Kummalliset, repaleiset sumuharsot leijailevat tunturien yllä, kietovat huiput verhoonsa tai lepäävät alempana rinteillä kuin valkoiset puuvillatukot. Katot ja vesirännit rapisevat. Puro syöksyy huimaa vauhtia alas laaksoon saaden kosken kuohumaan kaksinkertaisella voimalla. Putoilevien pisaroiden tasainen ääni sulautuu yhdessä joen solinan kanssa leppoiseksi, nukuttavaksi muminaksi, joka on kuin hiljainen laulu kesän siunauksesta.

Mutta keskipäivällä ilma seestyy. Sumu hälvenee, ja maiseman värit, jotka äsken olivat hävinneinä harmaaseen usvaan, syttyvät uudelleen ensimmäisestä auringonsäteestä. Niityt helottavat smaragdinvihreinä tummien kuusikkojen välissä; siellä täällä hehkuu punainen talo; joen pinta saa helmiäisvälkkeen, ja kaukaiset tunturit häämöttävät hennoissa kukkasväreissä, sinisessä ja sinipunervassa. Ja nyt, kun sumu on poissa, käy ilmi, että tunturit, joilla tuonoin oli lunta vain siellä täällä rotkoissa, ovat tänään saaneet huipuilleen ehyen, häikäisevän valkean vaipan.

Talon vieraat olivat viettäneet aamupäivän huoneissaan, lukuunottamatta pientä uskollista piiriä, joka aina kokoontui ruokasaliin, kun herra Jonsson, nuori papinkokelas, luki ääneen. Hän valitsi tavallisesti Björnsonin kertomuksia — ja kun Kongstadissa, niinkuin kesätäysihoitoloissa ainakin, oli puute miehisistä vieraista, niin herra Jonssonilla oli ympärillään hartaasti kuunteleva parvi eri-ikäisiä naisia.

Mutta ensimmäinen auringonsäde hajoitti seuran. Hatut, röijyt ja huivit haettiin kiireimmiten käsille, ja varovaisimmat ottivat lisäksi vielä kalossitkin ja sateenvarjon. Kaikki tahtoivat ulos nyt, kun ilma oli kaunis. Kesä oli lyhyt, kesäloma useimmilla vielä lyhyempi. Täytyi pitää kiinni jokaisesta hetkestä ja korjata talteen kaikki se terveys ja kauneudenilo, joka on tunturiseudun lahja väsyneille ja kalpeille kaupunkilaisille.

Ebba, joka istui verannalla, odotti kunnes kaikki olivat menneet. Hänen ei ollut helppo liittyä vieraisiin ihmisiin, ja hän teki mieluummin pitkiä yksinäisiä kävelyretkiä. Silloin koko luonto sai eloa hänen mielikuvituksessaan. Tunturit muuttuivat kunnianarvoisiksi ukoiksi, jotka vartioivat häntä ystävällisesti; metsä oli lämmittävä äiti, puro kiiti rotkoissa kuin huimapäinen poika ehtiäkseen tehdä mahdollisimman paljon vallattomuutta, ja kaikki hienot metsäkukat olivat hänen rakkaita leikkisiskojaan, jotka nyökkäilivät hänelle niityiltä ja kedoilta.

Kas niin, nyt katosi viimeinenkin vanha kristianialaisneiti, hame ylös kurottuna ja isot kalossit jalassa. Nyt oli tie vapaana. Ebba otti lakkinsa ja valkoisen nuttunsa eteisen naulakosta ja seisoi tuokion kuluttua pihalla.

Miten ihmeellistä ilma oli tänään! — Kun sitä hengitti, tuntui kuin olisi sukeltanut kirkkaaseen lähdeveteen. Mutta lämmintä se ei ollut. Ebbalta pääsi yht'äkkiä kova aivastus. Olipa hyvä, ettei kukaan ollut näkemässä, sillä se oli todellakin varsin epäesteettinen kohtaus… Ainoina todistajina olivat muutamat kartanon kanat, jotka pelästyen odottamatonta ääntä juoksivat kaakottaen joka taholle.

Vanha rouva Kongstad astui aitanportaita alas ja hymyili ystävällisesti nähdessään Ebban, joka oli täydellisesti voittanut hänen sydämensä.

"Haluttaako sinua tulla katsomaan, kuinka ohkoleipiä leivotaan?" kysyi hän. Ja Ebba, joka mielellään tahtoi nähdä jotain uutta ja omituista, meni vanhan rouvan jäljessä kapeata, aidattua tietä pitkin muutamaan tuollaiseen ruskeaan hirsitupaan, joita taloon kuului useita.

Voimakas uuninlämpö, joka tuntui oikein miellyttävältä koleasta ulkoilmasta tullessa, lehahti heitä vastaan ovessa. Suuren, valkoiseksi pestyn pöydän ääressä puuhaili ahkerasti vanhanpuoleinen vaimo, vaalea pumpulipuku yllä, kaulaten ohutta taikinalevyä, ja ikkunan pielessä istui puutuolilla punapartainen mies nakuttaen kiireesti pilkkejä lapsenkengän pohjaan. Nurkassa räiskyi valkea takassa, jossa tavanmukaisen rautalevyn asemesta oli iso kivilaaka.

Katsellessaan taikinaa, joka kaulattiin ohueksi kuin paperi ja sitten pantiin kuumennetulle kivelle paistumaan, Ebba teki vaimolle muutamia kainoja kysymyksiä. Hän koetti aina huolellisesti varoa, ettei olisi tunkeileva. Mutta vaimo vastasi vallan halukkaasti eikä lainkaan loukkaantunut, ja ihmeekseen Ebba ymmärsi suurimman osan hänen puheestaan. Hän sai tietää, että ohkoleipätaikina oli tehty ruis- ja ohrajauhoista, joihin oli sekoitettu perunasurvosta. Vaimo oli kotoisin eräästä toisesta kylästä ylempää laaksosta, mutta asui talossa niin kauan kuin leipomista kesti. Hän ansaitsi päivässä kahdeksankymmentä äyriä tahi kokonaisen kruununkin. Ebba punastui väkisinkin häpeästä verratessaan ajatuksissaan tämän vaimon elämänoloja omiinsa. Kokonainen pitkä päivä tällaisessa yksitoikkoisessa ja melko rasittavassa työssä, ja kuitenkin niin pieni ansio! Hänestä tuntui, ettei ohkoleipä enää milloinkaan maistu hänelle.

Mies oli suutari ja kulki samoinkuin vaimonsakin paikkakunnalla töissä. Hänen päiväpalkkansa oli tuskin suurempi kuin vaimonkaan, mutta he näyttivät sittenkin iloisilta ja tyytyväisiltä. Kongstadissa he viipyivät mielellään, sillä siellä he saivat hyvän ruoan ja ystävällisen kohtelun, ja heidän ainoa tyttärensä autteli keittiössä.

Ebban kasvot olivat totiset hänen astuessaan leivintuvasta ulos. Hän oli nähnyt uuden puolen elämästä ja saanut ihmeellisiä ongelmia mietittäväkseen.

Elämä — se oli muutamille nautintojen ja huvitusten tavoittelua, toisille raskasta työtä ja raatamista. Rahasumma, joka hänen kodissaan pantiin yksiin ainoihin päivälliskutsuihin, olisi ollut näille ihmisille kokonainen omaisuus. Mikä huutava vääryys!

Vielä ei hänellä itsellään ollut paljoa rahoja, mutta jos hän joskus tulisi siihen asemaan, että omaisi mahtia ja vaikutusvaltaa — silloin hän toki ei unohtaisi milloinkaan, että hänelläkin oli velvollisuuksia.

Ulos tultuaan hän nyökkäsi hyvästiksi vanhalle rouva Kongstadille ja jatkoi miettiväisenä kävelyään.

Mutkitteleva polku johti ränstyneen mökin ohitse, jonka vieressä villikaalin harmaan vihertävät kukat helottivat myrkyllisinä ruskeata seinää vasten. Ebba tiesi hyvin, että tätä kasvia oli ennen muinoin käytetty taikakeinona ja että kansa uskoi sillä olevan tuhoatuottavan voiman. Se ei lakastunut samalla tavalla kuin muut kasvit — kuolleet kukat viruivat polulla jäykkinä ja kovina kuin kuivettuneet luurangot.

Puron kohina alkoi kuulua lähempää. Vielä yksi polun mutka, ja sitten Ebba seisoi sillalla, joka vei putouksen ylitse. Pieni, hilpeä ja vallaton joki tuli ylhäältä tunturilta ja murtautui läpi rotkon, jossa hienot sanajalat ryömivät esiin kallionkoloista ja koivu kallistui niin syvään, että sen äärimmäiset oksat hipoivat kirkasta vedenpintaa. Puro hyppeli iloisesti kivien yli, pyöritti ohimennessään paria myllynratastakin tehdäkseen edes hiukkasen hyötyä ja kokosi vihdoin voimansa kuohuvaksi koskeksi, ennenkuin talttui tasaiseksi suvannoksi, joka tyynenä kulki vihreiden niittymaiden halki yhtyäkseen laakson pohjalla virtaavaan leveään jokeen. Kas, kuinka vesi välkkyi auringonpaisteessa miljoonien pikku helmien lailla ja vaahto säteili sateenkaaren väreissä tummaa kalliotaustaa vasten. Pieni, vallaton, hilpeä koski, kuinka olen koskaan saattanut luulla sinun laulavan surullisia lauluja kuolemasta ja iankaikkisuudesta?

Tipahti pari sadepisaraa, ja Ebba oli jo vähällä kääntyä takaisin. Mutta pilvien kulusta hän näki, että sadekuuro painui laakson ylitse. Vastapäiset suuret metsät vetivät aina sateen puoleensa.

Vähän matkaa sillan alapuolella tie haaraantui kahtia. Toinen haara vei laaksoon ohi kirkkomaan valkeiden ristien, toinen luikerteli ylös tunturille. Tämän jälkimmäisen tien Ebba näki joka päivä huoneensa ikkunasta, mutta hän ei vielä ollut koettanut kulkea sitä.

Tunturi on täällä metsätöntä. Karu kangas, joka loistaa kukista kirjavana, ulottuu ylöspäin niin pitkälle kuin silmä kantaa. Alhaalla syvyydessä on laakso auringonpaisteisena. Kukko kiekuu jossakin kaukaisessa talossa.

Ja tie kohoaa yhä ylemmäksi.

Ebba istuutuu hetkeksi tienviereen, nuokkuvien sinikellojen ja hajuheinän sekaan, ja katselee ympärilleen. Tuolla on Kongstadin kartano hohtavan valkoisena punaisten ulkohuonerakennusten keskellä, taustana koivikon mehevä vihreys. Metsän takana kohoavilla tuntureilla leijailee vielä sadeusva. Mutta se haihtuu pian, ja tunturit saavat tumman orvokinvärin.

Ebban pään päällä on taivas pilvetön ja leivoset laulavat.

Hetken kuluttua hän nousee jatkamaan matkaansa.

Tuolla on muutamia taloja rinteellä tien alapuolella. Ne ovat harmaanruskeita ja maalaamattomia, puuaine on tummunut sateissa ja tuulissa. Viistoine seinineen ja luhistuneine kattoineen ne tekevät köyhän ja rappeutuneen vaikutuksen. Mutta silmääkiehtovan kauniita ne ovat! Useat niistä ovat turvekattoisia, ja keltaiset kukat pistävät esiin harmaiden jäkälien ja sametinpehmoisen sammalen keskeltä. Aidalle on ripustettu kirjavia vaatteita kuivamaan, vaalea savupatsas nousee katto torvesta sinisiä tuntureita kohden, ja ovesta astuu ulos keltatukkainen tyttö, varjostaa silmiänsä käsillään ja tähystää ylös pilviin.

Sitten tie tekee jälleen mutkan ja kylä katoaa näkyvistä.

Vuori käy alastomaksi. Kallionkoloissa kasvaa niukalti ruohoa erilaisten jäkälien seassa. Vilpoinen viima puhaltaa täällä ylhäällä. Tunturin tuuli — mistä nuo sanat johtuivat hänen mieleensä?

Mutta nyt Ebba näkee uusia huippuja kohoavan sen tunturikiehkuran takana, joka tavallisesti kehystää hänen näköpiiriänsä. Hän huudahtaa ihastuksesta. Kuinka hohtavan valkoisia ne ovat! Ne ovat Jotunheimenin jättiläiset, jotka näyttäytyvät pilviverho ylimpien huippujensa peitteenä. Loistavan kaunis näky! Ne eivät ole niinkuin matalammat tunturit lystikkäitä noitaukkoja, jotka ottavat osaa pieniin ihmiskohtaloihin, — ei, ne ovat taivaan etuvartijoita, jotka seisovat suuren, valkoisen valtaistuimen juurella…

Nyt hän ei enää halunnut mennä edemmäksi. Hän tahtoi kiinnittää tämän näyn muistiinsa.

Hän ei tiennyt, kuinka kauan oli istunut siinä silmät luotuina noihin valkoisiin huippuihin, jotka vuoroin säihkyivät auringonpaisteessa, vuoroin tummentuivat sumusta. Kenties tunnin, kenties kaksi. Mutta noustessaan hän tunsi olleensa kauniimmassa ja ihanammassa kirkossa kuin konsanaan ihmisten rakentama voi olla. Alasmeno kävi nopeasti. Kylän läheisyydessä hän kohtasi kaksi pientä paljasjalkaista lasta, jotka ajoivat edellään porsaslaumaa. Pari porsasta lähestyi Ebbaa ja nuuski hänen hamettaan. Ebba nauroi hilpeästi. "Nöh, nöh, mitä te minusta tahdotte?" Ja hän työnsi porsaat syrjään orjantappuranoksalla, joka hänellä oli kädessään. Hymy levisi lasten totisille kasvoille, kun he silmät suurina katselivat kauniin vieraan neidin jälkeen.

Saapuessaan pihalle punaposkisena, vaalea tukka sädekehänä loistaen lakin alta, Ebba näki rattaiden pysähtyvän portille. Nuori, tummatukkainen herrasmies hyppäsi maahan, ruskeassa puvussa ja pehmeä huopahattu päässä. Vavahdus kävi läpi Ebban ruumiin, ja hän jäi seisomaan liikkumattomana.

Tulija oli Leif Bjerke. Ebba oli heti tuntenut hänet.

Hän kääntyi ja nähdessään Ebban astui oitis häntä vastaan kädet ojennettuina ja kasvot hymystä loistaen.

"Tekö siinä todellakin olette, neiti! Minä tuskin tunsin teitä enää. Norja on tehnyt ihmeitä, tehän näytätte vallan terveeltä."

Hän sulki yhteen ainoaan lämpimään katseeseen Ebban kokonaan, punastuvista kasvoista ja kullankeltaisista hiuksista pieneen jalkaan asti, joka pisti esiin hameen alta. Hämmennyksissään Ebba ojensi hänelle vasemman kätensä; oikeassa hänellä oli kirjava kimppu metsäkukkia.

"Insinööri Bjerke", sopersi hän.

"Hauska kuulla, ettette ole unohtanut nimeäni", sanoi norjalainen hilpeästi. "Ja kiitos siitä, että ojensitte minulle vasemman kätenne; sehän se tulee sydämestä."

"Ai, anteeksi, se oli erehdys…" Ebba meni yhä enemmän hämilleen.

"Ei, älkää sanoko niin! — Vastatkaa mieluummin" — sanoi hän katsoen tyttöä rohkeasti silmiin — "ettekö ole hiukan kiitollinen siitä, että olen tullut tänne ylös saadakseni tietää, onko teidän hyvä olla täällä Norjassa?"

Ebba painoi silmänsä alas. Hän koetti ujosti irroittaa kätensä, mutta Leif Bjerke piti siitä lujasti kiinni lämpimällä ja varmalla otteella.

"Olkaa nyt kiltti", pyysi hän hiljaa. "Antakaa minulle ystävällinen vastaus."

Silloin Ebba kohotti päänsä ja loi häneen arat, siniharmaat tytönsilmänsä, jotka eivät vielä koskaan olleet kohdanneet rakkautta miehen katseessa.

"Olen", kuiskasi hän. "Kiitos tulemastanne."

Ja Leif Bjerke tunsi hänen kätensä hiljaisen puristuksen, ennenkuin hän riistäytyi irti ja pakeni eteiseen.

* * * * *

Oli sunnuntai-aamupäivä Kongstadin kartanossa. Ruokakello oli soinut puolta tuntia aikaisemmin kuin tavallisesti kooten vieraat aamuteelle. Muutamat joukon nuoremmat olivat edellisenä päivänä tehneet sopimuksen lähteäkseen junassa lähimmälle naapuriasemalle. Siellä oli omituinen vanha kirkko, ja sitä paitsi oli lähitienoilla kaksi nähtävyyttä — kalliomuodostuma, joka muistutti tavattomasti Björnsonin profiilia, ja Sinclairin muistopatsas, skotlantilaisen soturin, jonka talonpojat täällä surmasivat vuonna 1612.

Ebba heräsi kellon iloiseen helinään. Aurinko paistoi leveänä juovana avoimesta ikkunasta sisään ja hiveli pöydällä olevia metsäkukkia. Ulkona kaareutui aamutaivas häikäisevän kirkkaana yli sinisten tunturien. Pääskyset lentelivät viserrellen. Hän nousi vuoteeltaan ja pukeutui nopeasti. Hän oli päättänyt tänään olla aivan valkoisissa — pienestä valkoruusuisesta kellohatusta aina sieviin pikku kenkiin asti, jotka eivät oikeastaan soveltuneet tunturivaelluksiin. Hänestä tuntui, että häntä odotti oikea juhlapäivä. Olihan kesä ja heleä pouta — ja hän sai olla yhdessä miehen kanssa, joka yhä enemmän valtasi hänen ajatuksensa.

Insinööri Bjerke istui jo pöydässä, kun Ebba astui ruokasaliin. Heillä oli paikat vieretysten, ja insinööri palveli innokkaasti Ebbaa, ojensi hänelle leipäkorin, nosti munakulhon päältä posliinikanalla koristetun kannen ja siirsi valtavan suuren herajuuston hänen luokseen.

"Ja tässä on ohkoleipää. Ettekö pidä siitä?"

"Pidän kyllä — mutta en voi olla ajattelematta Guria, joka leipoo sitä päivät päästään tukahduttavassa kuumuudessa saamatta koskaan nähdä mitään kaikesta luonnon kauneudesta, sen sijaan kuin me vain huvittelemme niin paljon kuin suinkin…"

"Joutavia!" — Insinööri kohautti olkapäitään. Ebbasta tuntui yht'äkkiä hänen huoleton hymynsä hieman kevytmieliseltä. — "Jos me aina ajattelisimme tuolla tavoin, niin elämä piankin menettäisi koko viehätyksensä. Sitä paitsi Guri on vapaana tänään ja voi mennä Olan ja tyttärensä kanssa kotia kylään."

Ebba vaikeni. Leif Bjerken luonteessa oli jotain kovaa, joka loukkasi häntä toisinaan. Hän ei säälinyt vanhuksia ja köyhiä — eikä myöskään eläimiä. Ebban teki pahaa, kun hän ajatteli tätä. Tahtomattaan hän katsahti kandidaatti Jonssoniin, joka istui pöydän toisella puolella keskustellen vaaleaverisen bergeniläisen neidin, Ågot Strömin kanssa. Hän oli kuullut, että kandidaatti Jonsson harjoitti loma-aikoinaan innokkaasti hyväntekeväisyyttä Kristianian köyhäinkortteleissa. Semmoiselle insinööri Bjerke vain hymähtäisi pilkallisesti.

Mutta samassa Leif Bjerke kumartui Ebban puoleen ikäänkuin arvaten hänen ajatuksensa, ja sitten hän oli aterian loppuajan niin lumoavan rakastettava, että Ebba tunsi uudelleen olevansa avuton vanki nuoren lempensä ja voimakkaan Leif Bjerken pauloissa. Pöydästä noustessaan hän oli kiihtynyt ja punaposkinen, ja hänen sydämensä tykytti rajusti ja levottomasti ikäänkuin huumeessa. Eteiseen päästyään hän seisoi hetkisen hiljaa silmät ummessa ja kysyi itseltään äkisti kauhistuen, miten hänen laitansa oli.

Voimakkaalla ponnistuksella hän hillitsi itsensä. Asemalle oli pitkä matka, eikä aikaa ollut hukattava, jos mieli ehtiä junaan. Hänen täytyi mennä ylös noutamaan hattunsa.

Silloin hän muisti jättäneensä edellisenä päivänä hansikkaansa toisen kerroksen "salin" pöydälle. Parilla harppauksella hän riensi ylös. Ovi oli auki, ja hän kuuli ääniä sisältä. Tohtorinna Vinge puheli telegrafistin, neiti Brunin kanssa.

Yht'äkkiä Ebbasta tuntui, kuin hän olisi kuullut insinööri Bjerken nimen lausuttavan, ja hän pysähtyi vaistomaisesti oven ulkopuolelle portaiden päähän.

"Se tapahtui meillä Valdersissa", kuuli hän rouva Vingen sanovan. Sukkapuikot kilahtelivat, ja Ebba saattoi kuvailla mielessään, että tohtorinnan sävyisät, ystävälliset kasvot painuivat vaitiolon aikana työn puoleen. "Tästä kesästä neljä vuotta sitten. Tyttö oli vaalea ja kaunis, henkikirjurin tytär Smålenenestä. He olivat yhdessä myöhään ja varhain, ja heistä kerrottiin jos jonkinlaista. Sitten mies kyllä kirjoitti ja tahtoi purkaa välit, mutta asiat olivat menneet jo liian pitkälle, ja tytön isä pakotti hänet naimisiin. Heillä on pieni poika, mutta mies ei piittaa mitään vaimostaan eikä lapsestaan."

"Ovatko he erossa sitten?" kysyi neiti Brun korkealla, laulavalla äänellään.

"Eivät minun tietääkseni. Mies pysyttelee vain poissa heidän luotaan ja pitää hauskaa parhaansa mukaan. Näettehän kuinka hän täälläkin liehittelee tyttöjä, etenkin…"

Ebba oli seissyt ja kuunnellut jähmettyneenä, jääkylmänä sydänjuuria myöten. Mutta nyt hän ei tahtonut kuulla enempää. Hämärä kauhu varoitti häntä siitä, mikä tuleva oli. Ja hän riensi suoraa päätä huoneeseen vilkaisematta naisiin, joiden keskustelu katkesi äkkiä. Kauhuissaan he kuiskasivat hänen takanaan; "Mahtoiko hän kuulla?" Ebba ei kääntänyt päätään, otti vain hansikkaansa ja juoksi huoneeseensa, joka oli aivan katonharjan alla.

Koneellisesti hän pani hatun päähänsä, kiinnitti sen kahdella pitkällä neulalla ja pisti rahakukkaron taskuunsa. Hänestä tuntui, kuin jotakin hänen sisässään olisi särkynyt. Ajatuksissaan hän toisti lakkaamatta: kiireesti, juna lähtee kohta. Se oli ainoa ajatus, josta hän koetti pitää kiinni.

Mutta kun hän astui portaita alas, valtasi hänet yhtäkkiä vapauttava tietoisuus: hän on varmasti kuullut väärin! Eivät he tietenkään puhuneet insinööri Bjerkestä. Olihan kartanossa useita herroja. Insinööri Bjerke oli aivan liian nuori, enintään viiden- tai kuudenkolmatta. Mahdotonta, että hän olisi voinut olla neljä vuotta naimisissa! Ei, tässä oli aivan varmasti väärinkäsitys.

Puna palasi hitaasti Ebban poskille. Mutta matkalla, kun he kävelivät asemalle, hän oli hiljainen ja vaitelias, eikä Leif Bjerke käsittänyt hänen muuttumisensa syytä.

He eivät olleet vielä pitkällekään kulkeneet junassa, kun maiseman luonne muuttui perin pohjin. Leveä, hedelmällinen laakso viljelysmaineen ja hyvinrakennettuine taloineen katosi heidän taakseen. Tie sukelsi ahtaaseen rotkoon, jonka Ebba oli nähnyt näköalapenkiltä ylhäältä metsänlaidasta. Tunturit kohosivat jyrkkinä molemmin puolin, joko aivan paljaina tai harvan kuusimetsän verhoamina. Laakso kapeni kapenemistaan, ja ratalinja kulki pitkin sinivihreän, valkovaahtoisen joen vartta. Yksinäisiä mökkejä kyhjötti korkealla rinteellä, missä ne saivat osakseen hiukan auringonvaloa, jonka tunturit muuten pidättivät poissa.

Yht'äkkiä Ebba tunsi insinööri Bjerken käden olkapäällään, ja hänen tummat, eloisat kasvonsa tulivat aivan lähelle häntä.

"Katsokaa, neiti, tuonne ylös kalliolle — Björnsonin profiili! Ettekö erota selvästi hänen tukkaansa ja isoa nenäänsä? Hämmästyttävä yhdennäköisyys, eikö totta?"

Ebba käänsi päätään ja seurasi hänen katseensa suuntaa. Mutta hän ei voinut havaita yhdennäköisyyttä; hän näki vain kulmikkaan ja sumuisen, harmaan tunturin, joka kuvastui sinistä kesätaivasta vasten.

Vähän matkan päässä oli aivan alhaalla joen rannalla skotlantilaisen soturin muistomerkki. Ebba muisti lukeneensa koulussa runon herra Sinclairista, joka purjehti "meren suolaisen taa", ja hän ajatteli, että mahtoi olla raskasta kuolla kaukana kodistaan ja rakkaimmistaan tämän uhkaavan ja jylhän luonnon keskellä.

Juna pysähtyi asemalle. Insinööri Bjerke hypähti ensimmäisenä maahan ja seisoi käsi ojossa asemasillalla, mutta Ebba ei ollut huomaavinaan sitä, vaan otti vastaan kandidaatti Jonssonin avun. Sanat, jotka hän oli tänään kuullut, olivat jättäneet hänen mieleensä epäluulon, joka sai hänet vetäytymään erilleen Leif Bjerkestä. Ja kuitenkin oli niin vaikeata nähdä hänen katseensa synkistyvän pettymyksestä ja vihasta. Ebba liittyi muutamien nuorten norjalaistyttöjen joukkoon ja kulki heidän seurassaan edellä kirkkoon.

Pieni asemarakennus oli aivan puristuksissa tunturien välissä ikäänkuin jättiläiskattilan pohjalla. Jokikin oli tältä kohtaa melkein ummessa ja laajeni kallioiden juurella kylmäksi, lasinvihreäksi tunturijärveksi.

Ylhäällä pohjoisessa loisti pari lumihuippua ikäänkuin seisten matalampien vuorten kupeilla hartioilla. Melkein kaikki talot olivat kerääntyneet yhdeksi ryhmäksi rinteelle, missä ne kyhjöttivät kuin päivää paistattava lammaslauma, köyhinä ja harmahtavina kuin kallio, jolle ne olivat rakennetut. Vanha, tummentunut puukirkko valkoisine ikkunakehyksineen soveltui hyvin ympäristöön. Pienenä ja vähäpätöisenä se kohosi laaksonpohjasta ikäänkuin mietiskelevän, raskasmielisen uskon vertauskuvana. Suippo torni koetti nousta korkeuteen ja vetää ajatukset ja katseet mukaansa, mutta kaikki ihmiskätten työ tuntui heikolta ja mitättömältä luonnon valtavan suuruuden rinnalla. Seutu oli kukista köyhää. Vain siellä täällä versoi kallionkoloissa matalia yrttejä.

He astuivat läpi pienen kirkkotarhan, missä mustat puuristit osoittivat huonostihoidettuja hautoja. Siellä ei ollut tietä eikä istutuksia. Ruoho kasvoi rehevänä ja levitti heleänvihreän verhonsa unohdettujen vainajien ylitse.

Sisällä kirkossa oli vilpoista ja hämärää. Ebban silmät, jotka voimakas auringonpaiste ulkona oli häikäissyt, alkoivat vasta vähitellen erottaa kirkon sisustan yksityiskohtia. Alttaritaulu ja saarnastuoli olivat veistettyä puuta ja maalatut räikeillä väreillä entisaikain lapsellisen taidekäsityksen mukaan. Seinillä riippui pari mustunutta raamatunaiheista maalausta — lahjoja pitäjäläisiltä, jotka ehkä pari vuosisataa sitten olivat antaneet ne kirkolle kiitollisuuden osoitukseksi jonkun rukouksen kuulluksi-tulemisesta.

Kirkkoväkeä ei ollut paljoa. Vanhoja enimmäkseen: pieniä, käpristyneitä, ryppykasvoisia eukkoja, mustat silkkihuivit päässä, ja valkohapsisia ukkoja, joiden tihruiset silmät tirkistelivät tuuheiden kulmakarvain alta.

Pappi nousi juuri saarnastuoliin, pieni ja pyylevä mies, kankea poimukaulus [Norjalaisilla, papeilla on "liperien" asemesta poimutettu valkoinen kaulus] ikäänkuin reunuksena lihavien poskien ympärillä.

Ebba ei paljoa kuullut hänen yksitoikkoisesta saarnastaan. Leif Bjerke oli raivannut itselleen tien hänen luokseen, niin pian kuin he olivat saapuneet kirkkoon, ja istui nyt hänen vieressään maalaamattomalla puupenkillä. Ebban oli aivan mahdoton, koettipa kuinka hyvänsä, pitää ajatuksiaan koossa ja kuunnella papin sanoja tai ylentää sydämensä vanhojen, vakavien virrensävelten leveille siiville. Hänen mietteensä eivät päässeet pitemmälle kuin nuoreen mieheen, joka istui hänen sivullaan tumma pää hieman kumarassa auringonpaisteen hivellessä ohimoa ja untuvaista poskea. Ebban teki melkein vastustamattomasti mieli hiljaa ja varovasti hipaista kädellään tuota poskea — yhden ainoan kerran vain. Ja kun Leif Bjerken sointuva malmiääni yhtyi virteen, sykähti Ebban sydän samalla tavoin kuin silloin, kun hän ensi kerran oli kuullut tuon äänen.

Saarnan jälkeen toimitettiin kirkossa lapsenkaste. Kaksi totista, arvokasta talonemäntää parhaissa pyhäpukimissaan astui alttarin luo. Nuoremmalla oli sylissään pieni, pitseillä ja ruusunpunanauhaisella myssyllä koristettu valkoinen käärö. Heti sen jälkeen nousi eräästä penkistä kolme miestä, jotka asettuivat kummeiksi naisten ja lapsen taakse.

Ebba unohti hetkeksi Leifin läheisyyden katsellessaan pikkupoikaa, joka huitoi pienillä nyrkeillään tavoitellen papin kaljua päätä. Liikutetun tarkkaavaisena hän seurasi kastetoimitusta. Äiti aukaisi ruusunpunaiset myssynnauhat. Pappi otti vettä kouraansa ja valoi sitä lapsen vaaleille hiuksille.

"Minä kastan sinut, Reidar…" Leif liikahti äkkiä, niin että Ebban katse kääntyi häneen päin. Hän oli tullut kalmankalpeaksi, ja hänen toinen kätensä puristi kouristuksentapaisesti penkin kulmaa. Otsa rypyssä hän tuijotti vastakastettuun pienokaiseen, joka ei ollut hyvillään kylmästä vedestä ja sen vuoksi alkoi parkua täyttä kurkkua.

Äiti kietoi huivin pikku Reidarin päähän ja hyssytteli lasta hellästi sylissään, kunnes se rauhoittui, ja papin ääni kuului jälleen ylinnä, kun hän luki loppurukousta, johon lukkari asianomaisissa kohdissa liitti matalaäänisen aamenensa.

Kun jumalanpalvelus päättyi ja seurakunta astui ulos kirkosta, oli insinööri Bjerke jo saanut takaisin tyyneytensä. Hän oli vain hiukan kalpeampi tavallistaan, ja silmät paloivat tummina tehden katseen epävarmaksi. Hän ei enää hakenut Ebban seuraa, vaan jutteli ääneen ja vilkkaasti vaalean neiti Strömin kanssa, joka ilomielin käytti hyväkseen tilaisuutta kiihoittaakseen kandidaatti Jonssonin harrastusta.

Ebba heitti hyvästit suurenmoiselle ja raskassävyiselle maisemalle puolittain helpotuksen, puolittain kaihon tuntein. Parin tunnin oleskelu vieraassa seudussa, jota hän ei arvatenkaan ollut enää koskaan näkevä, pienen lapsen kaste — siinä kaikki, ja kuitenkin hänestä tuntui, kuin hän olisi elänyt jotain syvempää ja tärkeämpää, kuin mitä itse asiassa sisältyi näiden tapausten puitteisiin. Hänen ajatuksissaan oli Reidar-nimi aina liittyvä vanhan ruskean puukirkon kuvaan, joen vihreään veteen ja mahtaviin tuntureihin, joiden rosoista pintaa auringonpaiste hyväili.

Heidän palattuaan matkalta oli postitoimisto avoinna ja insinööri Bjerke käväisi noutamassa Kongstadin postin. Hän astui ulos pinkka kirjeitä ja sanomalehtiä kädessään, ja nuoret tungeksivat innokkaina hänen ympärillään.

Kirjepinkassa oli päällimmäisenä hänelle itselleen osoitettu kirje, jonka hän ärtyneesti olkapäitään kohauttaen pisti taskuunsa. Mutta ylimielinen hymy palasi pian hänen kasvoilleen, kun hän jakeli kirjeitä oikealle ja vasemmalle tehden leikillisiä huomautuksia.

"Kaksi teille, neiti Ström — nähtävästi bergeniläisiltä ihailijoilta. — Kandidaatti Jonsson, teilläpä on paljon kirjeitä kirjoittelevia naistuttuja! — Neiti Munthe — postikortti, jossa on kruununprinssin muotokuva — neiti taitaa olla kuningasmielinen? Ja sitten täällä on kaksi tanskalaista kirjettä neiti Ebba Lindholmille."

Hänen äänensä sai hyväilevän sävyn, kun hän lausui Ebban nimen. Ebba ojensi kätensä ja otti kirjeet. Päällekirjoituksista hän näki heti, että ne olivat Flemingiltä ja Gärdalta.

Seurueen kävellessä koivikkotietä Ebba jättäytyi tahallansa jälkeen ja istuutui tienvieressä olevalle penkille valkorunkoisten koivujen keskelle. Hän ei ollut saanut Gärdalta minkäänlaisia tietoja pitkiin aikoihin ja pelkäsi nyt kirjeen sisältävän ikäviä uutisia.

Heti hänen lähdettyään oli perhe muuttanut Näsbyn kartanoon, ja Ebba tiesi, että Gärda yksinäisessä maalaiselämässä joutui täydellisesti äidin tahdon alaiseksi. Kirjeen ensimmäiset sanat sentähden ainoastaan vahvistivat sitä pelkoa, jota hän oli tuntenut sisarensa kohtaloa ajatellessaan.

Gärda kirjoitti:

"Ebba, tahdon itse kertoa asian sinulle, jotta et tuomitsisi minua liian kovasti, kun saat muilta kuulla sen. — Eilen minä annoin suostumukseni paroni Gersdorffille.

"Saat uskoa, että tämä aika on ollut minulle kauhean vaikea. Olemme asuneet täällä maalla siitä asti kuin sinä matkustit Norjaan. Ennen minä pidin paljon Näsbyn kartanosta. Mutta tänä kesänä ei mikään ole voinut tuottaa minulle iloa, ei puutarha eikä eläimet eikä vanhat ystävät, joita minulla on täällä väen keskuudessa. Äiti ei koskaan puhutellut minua. Ja kun hän katsoi minuun, niin hän katsoi kuin johonkin hyvin, hyvin kaukaiseen. Voi, Ebba, minua paleli sisällisesti, niin että minusta tuntui, kuin vereni olisi kokonaan jähmettynyt jääksi. Rintaani ahdisti paino yötä ja päivää. En saanut unta, minä vain itkin. Tagesta en ole kuullut mitään, mutta äiti antoi minun tietää, että hän oleskelee Hornbäckissä ja asuu samassa hotellissa kuin oluttehtailija Olssonin perhe. Eräänä päivänä hän jätti esille sanomalehden, jossa heidän nimensä todellakin mainittiin ilmoittautuneiden kylpyvieraiden luettelossa.

"Heinäkuun alussa paroni Gersdorff saapui tänne, ja äiti tuli heti ystävällisemmäksi minua kohtaan, ja se oli minulle niin suuri helpotus, että oikein olin kiitollinen hänelle siitä. Tietysti se muutos johtui paroni Gersdorffin tulosta.

"Olin tuskin kertaakaan käynyt puiston ulkopuolella siitä asti kuin olimme tänne muuttaneet, mutta nyt me aloimme polkupyöräillä ja ratsastaa yhdessä. Minä opin pitämään luutnantti Gersdorffista enemmän kuin ennen. Hän oli hienotunteinen ja huomaavainen, melkein kuin kiltti veli — hän ei laisinkaan ollut tunkeileva, vaan odotti kunnioittavasti ja arvokkaasti. Ja tiesinhän minä, että se oli äidin hartain toive. Niin minä sitten lopulta suostuin.

"Mutta sinä et voi aavistaa, kuinka, onneton minä olin kihlajaispäiväni jälkeisenä yönä! Minun oli mahdoton saada unta. Nousin vuoteeltani ja menin puutarhaan. Kaikki oli niin kaunista ympärilläni, mutta se vain lisäsi suruani. Kuu paistoi kuin vaalea hopeasirppi mustien puuryhmien yläpuolella. Maassa oli kastetta, ja lehmusten ja ruusujen tuoksu oli huumaavan voimakas. Minä ajattelin Tagea ja kuinka onnellinen olisin voinut olla, jos… Mutta nyt se kaikki oli ohitse. Olin antanut Axelille suostumukseni, ja minusta oli tuleva hänen vaimonsa. Se ajatus täytti minut yht'äkkiä sellaisella kauhulla, että toivoin rohkeutta ottaakseni hengen itseltäni. Menin lammikolle salavain alle, jossa me lapsina uittelimme pieniä purjeveneitämme. Se näytti niin ihmeellisen syvältä ja salaperäiseltä kuutamossa. Se ikäänkuin veti minua puoleensa… Kävelin sen rannalla edestakaisin ainakin tunnin. Sitten juoksin puutarhan lävitse omaan huoneeseeni, jossa kyyristyin peiton alle sänkyyn, ikäänkuin paetakseni uutta vaaraa. Vihdoin minä nukahdin, mutta herätessäni toivoin, että olisin maannut kuolleena lammikossa.

"Äiti sanoo, että Axelista tulee oivallinen aviomies ja että onni kyllä saapuu ajan mukana. Mutta minä en usko sitä — — Ei, Ebba, minä tiedän sen paremmin! Ja kaikkein raskainta on ajatella, että olen tuottanut surua Tagelle. Sillä saattaahan olla mahdollista, että hän rakastaa minua vielä, vaikka seurusteleekin Alice Olssonin kanssa. Hän lupasi kerran, ettei hän ole vihainen minulle, tapahtuipa mitä hyvänsä. Ehk'ei hän olekaan — — Tage on niin hyvä. Nyt minun täytyy kirjoittaa hänelle — viimeinen kerta — ja pyytää häneltä anteeksi, että olen pettänyt hänet…"

Ebba istui liikkumattomana kirje kädessä. Näin oli siis käynyt. Gärda oli alistunut, suostunut äidin houkutuksiin — tai pikemminkin taipunut noudattamaan hänen pakottavaa tahtoaan. Olisikohan tämä asia estynyt, jos hän olisi ilmoittanut Gärdalle mitä tiesi äidistään? Mutta kuinka hän olisi voinut sanoa sen? Sehän oli mahdotonta…

Miksi Gärda oli niin heikko? Jos hän itse, Ebba, olisi rakastanut jotakuta — ja hän tiesi nyt mitä rakkaus oli — niin ei mikään mahti maailmassa saisi häntä pettämään lemmittyänsä, ellei tämä hylkäisi häntä ja jos hän kenellekään toiselle vääryyttä tekemättä voisi omistaa hänet.

Mutta heidän luonteensa olivat erilaiset. Hän oli saanut lujemman tahdon ja jäykemmän mielen kuin Gärda, eikä hänellä ollut oikeutta tuomita lempeää, taipuvaista sisartaan. Gärda ei ollut milloinkaan voinut kestää sitä, että joku oli hänelle vihainen, ja nyt hän sai kärsiä heikkoutensa rangaistuksen.

Lopuksi Ebba avasi Flemingin kirjeen. Poika kertoi lyhyesti minkä mitäkin kartanon asioista ja teki sitten selkoa Gärdan kihlauksesta. Heikosti hymyillen Ebba luki hänen valikoimattomia suuttumuksenpurkauksiaan.

"Ja sitten olet kai kuullut, että Gärda on mennyt kihloihin paroni Gersdorffin kanssa. Tyhmä tyttö, ihan pistää vihaksi! Mitä hän semmoisella miehellä tekee! Kyllähän minä ennen monta kertaa härnäsin häntä Tagella ja tein heille kiusaa milloin sopi, sillä se oli minusta hauskaa. Mutta Tage oli joka tapauksessa paljon reilumpi kuin tuo pitkä, kalpeanokkainen paroni-idiootti, joka nauraa tyhmille sukkeluuksilleen ja hirnuu kuin vanha hevonen. Minä en voi sietää häntä. Ove on tietysti heti tullut hyväksi ystäväksi sen keikarin kanssa. Hänen mielestään on hienoa, kun on paroni lankomiehenä, ja hän ottaa vastaan makeisia ja konvehteja asianomaiselta.

"Jospa sinä, Ebba, olisit ollut täällä, niin siitä ei varmastikaan olisi tullut mitään. Sillä sinussa on sentään kurssia, mutta Gärda on höpelö. Mamma saa hänet tekemään vaikka mitä. Nyt, kun on myöhäistä katua, hän itkee pillittää salassa. Minä en voi olla säälimättä häntä, vaikka se on hänen oma syynsä. Jospa hänen aasimainen sulhasensa edes putoaisi hevosen, selästä ja taittaisi niskansa — tai läkähtyisi omaan tyhmään nauruunsa. Mutta pahasta ei niin hevillä pääse eroon."

Ebba laski kirjeen syliinsä ja käänsi päätänsä heristäen korviaan. Joku tuli; hän kuuli hiekan ja pienten kivien narskuvan jyrkällä polulla, ikäänkuin miehen ripeiden askelten alla, ja samassa ilmestyi insinööri Bjerken kookas vartalo näkyviin tien mutkasta, kuvastuen tummana taivaan sineä ja koivunlehväin vaaleutta vasten.

"Täälläkö te vielä istutte? Toiset ovat jo ehtineet perille kartanoon. Minä palasin katsomaan, minne te olitte hävinnyt. Jäätte ilman päivällistä, ellette heti lähde."

"Halusin lukea kirjeeni", vastasi Ebba ja lisäsi nopeasti, kun insinööri istuutui penkille hänen viereensä: "Älkää millään muotoa viivytelkö minun tähteni."

"Kuinka niin", kysyi Leif Bjerke iloisesti, "pidättekö minua vallan auttamattomana materialistina? Älkää toki, en minä vielä ole tullut niin proosalliseksi. — Ette varmaankaan ole saanut hyviä tietoja, koska näytätte noin totiselta?"

"Sisareni on mennyt kihloihin", virkkoi Ebba, taittoi Flemingin kirjeen kokoon ja pisti sen kuoreen.

"Niinkö! Mutta onhan kihlaus iloinen uutinen." Ebba pudisti päätänsä.

"Ei aina. Riippuu siitä, saako ihminen sen, jota rakastaa."

Insinööri Bjerke pöyhi kepillään menneenvuotisia varisseita koivunlehtiä, jotka olivat kosteita ja ruskeankiiltäviä viimeöisen sateen jäljeltä. Pelästyneet muurahaiset pakenivat joka haaralle. "Valinta on itsekunkin omassa vallassa", virkkoi hän kohottamatta katsettaan.

"Se on vain näennäistä. Useimmat antavat olosuhteiden ja toisten ihmisten vaikutuksen määrätä menettelynsä. Ettekö usko sitä?"

"Uskonpa tietenkin." — Leif naurahti lyhyeen ja katkerasti. Hän kohotti keppinsä ja iski tien varrella kasvavalta voikukalta pään poikki. — "Ihmiset, jotka järjestävät avioliittoja, eivät ajattele sitä, että he usein tekevät asianomaiset onnettomiksi elinkaudekseen. Ja välistä jonkun kolmannenkin."

"Aivan niin", virkkoi Ebba hiljaa, "niin on laita tässäkin tapauksessa. On olemassa eräs kolmas — eräs joka pitää Gärdasta."

"Kirjoittakaa sisarellenne, että hänen täytyy heti paikalla purkaa kihlauksensa, ennenkuin onnettomuus tapahtuu", huudahti Leif kiihkeästi.

"Se olisi kyllä parasta kaikin puolin, mutta siihen tarvitaan rohkeutta. Monet ennakkoluulot on voitettava, monet näkökohdat syrjäytettävä. Ja kunniallinen ihminen ei mielellään riko antamaansa lupausta."

"Tuo kaikki ei ole mitään", vastasi Leif synkästi, "ei mitään sen elinkautisen tuskan rinnalla, jota ihmisen täytyy kärsiä ollessaan sidottuna olentoon, joka on hänelle yhdentekevä, kenties vastenmielinenkin. Ajatelkaapa mitä se merkitsee! Kaikki parhaat vaikuttimet häviävät ja pahat saavat ylivallan. Ne leviävät kuin myrkylliset kasvit. Lopuksi on jäljellä vain katkeruutta ja vihaa. Eikä kukaan ole niin onneton kuin se, joka vihaa."

Ebba oli alkanut väristä, ikäänkuin kylmä tuuli olisi puhaltanut häneen. Ehkä ne sanat, jotka hän oli kuullut tänään, koskivat sittenkin insinööri Bjerkeä. Jos tämä mies kantoi surullista salaisuutta, niin Ebba toivoi saavansa tietää totuuden.

"Te puhutte ikäänkuin omasta kokemuksesta", virkkoi hän arkaillen.

Mutta Leifin silmät välttivät Ebban katsetta. Hän puri yht'äkkiä huulensa tiukasti yhteen, ennenkuin vastasi teennäisen huolettomalla äänellä:

"Mitä te ajattelettekaan! — Saattaahan toki tuollaisia asioita ymmärtää olematta itse kokenut sellaista. Ettekö ole samaa mieltä?"

"Olen, tietysti", sopersi Ebba raukeasti.

Leifin sanoissa ei ollut mitään, joka olisi myöntänyt tai kieltänyt, ja suoranaisempaa kysymystä oli mahdoton tehdä.

Insinööri Bjerke nousi äkisti seisomaan.

"Tässä me istumme ja filosofeeraamme tärkeistä asioista, ja sill'aikaa ruoka jäähtyy Kongstadissa", sanoi hän tavoitellen leikillistä äänensävyä. "Pitäähän meidän saada jotain syödäksemmekin. Joko lähdetään, neiti Lindholm? Ettekö tahdo tarttua käsivarteeni, tämä tie kun on niin jyrkkä?"

"Kiitos, se on tarpeetonta", vastasi Ebba kylmästi.

Hän oli noussut ja kulki tien toista laitaa niin etäällä seuralaisestaan kuin mahdollista. Leif silmäili häntä salavihkaa astuessaan kepein askelin ja pää rennosti pystyssä edellä rinnettä ylös. Nousu rasitti Ebbaa huomattavasti; hän hengitti raskaasti ja nopeasti, ja poskilla paloivat kuumeen punaiset täplät, mutta Leif ei enää tarjonnut hänelle apuaan, ja he kulkivat äänettöminä koivikon halki.

X.

Päivät kuluivat, poutaiset kesäpäivät. Ilma oli tyven ja paahtavan kuuma. Lumi suli korkealta tunturinhuipulta, joka näkyi Ebban huoneen ikkunaan. Viimeiset syreeninkukat lakastuivat puutarhassa, ja pienet vanhanaikuiset ruusut, jotka tuoksuivat hunajalle, alkoivat puhjeta aidan vieressä. Heinä oli tehty rinneniityillä, ja vilja alkoi tuleentua. Mutta valoisien öiden kirkkaus viipyi vielä laaksoissa ja tuntureilla, ja syksyn ja talven aavistus oli kaukana.

Kongstadissa jatkui iloinen kesäelämä. Siellä pantiin toimeen kahvikekkereitä talon läheisellä mäellä. Väliin ilmestyi sinne rauhanhäiritsijäksi lehmikarjan musta kellokas, joka oli niin vihainen, että naiset pakenivat kauhun vallassa, kun sen sarvekas pää näyttäytyi pensaikossa. Iltaisin pelattiin krokettia tai tehtiin pitkiä kävelyretkiä laakson asemakylään. Insinööri Bjerke oli aina Ebban läheisyydessä. Ja vähitellen tytön epäluulo hälveni. Leif oli nuori kuin nuorin heistä, säkenöivän hilpeä ja reipas. Ja Ebbasta tuntui tuiki mahdottomalta, että hän voisi kantaa mielessään surullisia muistoja. Sitä paitsi hän vakuutti itselleen, että ellei Leif Bjerke olisi vapaa, ei hän niin selvään ilmaisisi hänelle tunteitaan. Kunnian miehenä hän ei tekisi sellaista.

Ja Ebba eli onnen huumeessa, jossa kaikki se, mikä ennen oli häntä kiusannut ja kiduttanut, häipyi hänen mielestään pois. Sairaus ei enää huolettanut häntä; hän tunsi itsensä täysin terveeksi. Äidinkin ja kotiolojen ja siskon onnettomuuden muisto saattoi ainoastaan hetkiseksi joskus synkentää hänen mielensä. Hän moitti itseään toisinaan itsekkyydestä, mutta hänen oli mahdoton pitemmälti ajatella mitään raskasta ja surullista. Nyt oli hänen elämänsä aurinkoaika, jolloin valo ei sammunut ja jolloin päivä oli hänelle sarja onnellisia tunteja.

Leif Bjerke oli alussa ilmoittanut viipyvänsä ainoastaan kaksi viikkoa Kongstadissa, mutta nyt oli jo toista kuukautta kulunut hänen tulostaan, eikä hän vielä virkkanut poislähdöstä mitään. Hän oli kaikista innokkain esittämään huvimatkoja ja kävelyretkiä ja keksimään muita huvituksia. Ainoastaan kerran sattui, että hän saadessaan erään kirjeen tuli silminnähtävästi pahalle tuulelle ja vetäytyi huoneeseensa. Mutta kun hän jälleen liittyi seuraan, oli hänen naurunsa entistä äänekkäämpi ja hän itse vielä kekseliäämpi kuin tavallisesti sekä entistäänkin huomaavaisempi Ebbaa kohtaan.

Tohtorinna Vinge silmäili väliin tutkivasti insinööri Bjerkeä ja pudisti salavihkaa päätänsä.

"Se alkaa mennä liian pitkälle", sanoi hän eräänä päivänä neiti Brunille, kun he olivat arkihuoneessa kahden. "Pitäisi todenteolla avata tytön silmät."

Neiti Brun nosti katseensa "Aamulehdestä" ja kohensi nenälasejaan.

"Ei, hyvä ystävä, siihen asiaan on turha puuttua", virkkoi hän välinpitämättömästi ja jatkoi lukuaan.

Tohtorinna Vinge huokasi ja kutoi edelleen äänettömänä sukkaansa. Ei ollut todellakaan hauska sekaantua toisten ihmisten asioihin, eikä kenenkään tehnyt mieli tahallaan ruveta insinööri Bjerken viholliseksi. Hänessä oli jotain, joka ajoi juorut pakosalle. Mutta rouva Vinge näki yhäti edessään Ebban kalpeat, kaitaiset kasvot, kauniin, tunteellisen suun ja suuret, siniharmaat silmät, jotka olivat aivan liian totiset hänen iässään olevan tytön silmiksi. Koko hänen olemuksessaan oli jotain sanomattoman liikuttavaa. Ja voimakas hän ei ollut — ei näyttänyt siltä, kuin hän jaksaisi kestää monia iskuja. Lapsiraukka, häntä tuli tosiaankin sääli.

Mutta aika kului eikä tohtorinna sanonut mitään. Heinäkuun loppupäivinä muutamat vieraat päättivät tehdä retken tuntureille, ja insinööri Bjerke sai houkutelluksi Ebban lähtemään mukaan.

He lähtivät matkalle loistavan kauniina poutapäivänä, viisi nuorta — kandidaatti Jonsson ja Ågot Ström, Borghild Munthe, Leif ja Ebba. Leikkisä pikku neiti Munthe sanoi olevansa oikeastaan liikaa joukossa, sillä molemmat parit ajattelivat tietenkin ainoastaan toinen toistaan. Mutta hän lupasi kyllä tyytyä kyytipoikaan! Tohtorinna ja neiti Brun olivat viime tingassa peruuttaneet lähtönsä.

Leif ja Ebba ajoivat yhdessä korkeilla kaksipyöräisillä rattailla. Kyytipoika, ahavoitunut vaaleatukkainen kuusitoistavuotias, istui takana tai käveli vierellä jyrkissä mäissä.

Tie johti suurta ja hyvinrakennettua siltaa myöten joen yli, sukelsi tummaan, juhlalliseen hongistoon ja kohosi pian jälleen ylös vaalean koivikkotöyryn kuvetta, josta aukeni näköala yli laakson viljelysmaiden ja kirjavien talojen. Luonto oli vielä leppeä ja hymyilevä, aurinko paistoi koivujen lomitse, ja nuorten mieliala heijasti luonnon iloisuutta. Leif oli vallattoman hilpeä, hän jutteli ja nauroi ja hyppäsi vähän väliä rattailta alas poimiakseen viekoittelevan punaisia mansikoita, joita kasvoi kallionhalkeamissa, ja tuodakseen marjat Ebban ojennettuun käteen. Mutta pian katosi leveä laakso tunturien taakse. Lehtimetsä loppui, ja tie kulki huimaavan syvän rotkon reunaa, jonka pohjalla ryöppysi Vinstra-joki mustan kuusikon halki. Sikäli kuin iltapäivä kului ja aurinko aleni taivaalla, hiipi rotkon toisella puolen oleville metsäisille kukkuloille syviä punasinerviä ja sametintummia purppuravarjoja. Siellä täällä syöksyi hopeankirkas puro kallionreunalta syvyyteen. Korkealla sijaitseva Kvikne tuli näkyviin. Ruskeita ja harmaita hirsitaloja veistoskoristeisine kuisteineen ja sammalkattoineen seisoi rinteellä pienen tumman puukirkon ympärillä. Yksi ainoa komea valkoinen talo loisti siellä punaisten ulkohuonerakennustensa keskeltä. Se oli kyytiasema, ja siellä matkustajat astuivat rattailta maahan juodakseen hevosten levähtäessä kupin kahvia tilavassa pirtissä, jossa oli vanhanaikaisia talonpoikaistyylisiä, kirjavaksi maalattuja kaappeja ja tuoleja.

Kun he olivat jälleen asettuneet rattaille, osoitti kyytipoika piiskallaan suoraan eteenpäin. "Tuota tietä lähdetään nyt ajamaan", sanoi hän.

Ebba katsoi osoitettuun suuntaan ja kauhistui.

"Tuota?" toisti hän. Tie näytti hänestä ainoastaan hyvin kapealta valkoiselta juovalta, joka mutkitteli Jyrkkiä polvekkeita tehden pitkin pystysuoraa kallionseinämää. Hän tunsi kalpenevansa kauhusta.

"Noustaan kävelemään", sanoi Leif rauhoittaen. "Tie näyttää sangen pahalta. Mutta jos kuljemme omin jaloin, niin ei ole mitään hätää. Pysäytä, Ola."

Poika totteli hymyillen ylenkatseellisesti. Itse hän jäi takaistuimelle, piteli ohjaksia aivan huolimattomasti ja vihelteli silmäillen rotkoa. Pieni hevonen kulki käyden, pää riipuksissa.

Toiset olivat ajaneet edellä. Ebba ja Leif olivat kahden.

Ebba kulki mahdollisimman lähellä kallioseinää, josta tihkui vettä lukemattomista pienistä halkeamista ikäänkuin taukoamattomana sateena. Hänen nuoret kasvonsa olivat kalpeat ja totiset. Kätensä hän oli vetänyt urheilutakin väljiin hihoihin ikäänkuin viluissaan.

Leif koetti laskea leikkiä.

"Minä luulen, että te, neiti Ebba, kulkisitte mieluimmin silmät ummessa, ja kuitenkin täällä on ihanaa, eikö totta? Pitäkää minusta kiinni ja katsokaa alas rotkoon."

Hän laski käsivartensa Ebban vyötäisille ja veti hänet hellästi jyrkänteen reunalle, jossa suuriin kallionlohkareisiin kiinnitetyt rautatangot olivat turva-aitauksena. Ebba loi aran katseen alas huimaavaan syvyyteen. Valkea vaahto sen pohjalla osoitti joen uomaa. Veden kiehtova, puoleensavetävä pauhina toi hänen mieleensä ensimmäiset yksinäiset päivät, jotka hän oli viettänyt Kongstadissa. Hän muisti joen laulun kertosäkeen, ja yht'äkkiä hän riuhtautui Leifin käsistä ja painautui vavisten kallioseinää vasten.

"Mikä teidän on — näettekö näkyjä?" kysyi Leif, johon tarttui hänen kauhunsa.

"Rotko ja joki tuolla alhaalla… Tulin ajatelleeksi, että tämä on kuin manalan portti ja että joki on Styx, jonka poikki kuolleitten sielut viedään lautalla."

"Mutta rakas neiti Ebba!" — Leif pudisti päätään ja koetti nauraa, vaikka hänkin oli käynyt hyvin kalpeaksi.. — "Mitä meillä on tekemistä kreikkalaisten tarujen kanssa! Pitäkäämme kiinni todellisuudesta. Me olemme Norjassa, korkealla Gudbrandin-laaksossa, ja joki tuolla alhaalla on Vinstra, raikas ja vuolas joki, joka tulee kauniista Bygdinin tunturijärvestä. Mitä kauhistuttavaa siinä on?"

Ebba pyyhkäisi silmiään kapealla, hieman vapisevalla kädellään. "Ei mitään, olette oikeassa. Mutta en voi sille mitään — kuoleman ajatus valtaa minut toisinaan ikäänkuin aavistus."

"Älkää sanoko niin", pyysi Leif hiljaa ja sydämellisesti. "Ei suinkaan terveytenne ole heikontunut?"

"Ei, ei — päinvastoin. Olen terveempi, mutta sittenkin — minä luulen, etten elä kauan."

Leif halusi puristaa hänet rintaansa vasten, tunnustaa hänelle rakkautensa ja sanoa, että Ebban täytyi elää hänen tähtensä. Mutta noiden lapsellisten kasvojen ilmeessä oli jotakin, joka pidätti häntä ja sai hänet tuntemaan, että hän menettelisi kunniattomasti, jos nyt lähestyisi tyttöä.

Niinpä he astuivat ääneti rinnakkain. Heidän ympärillään ei kuulunut muuta ääntä kuin rattaanpyörien ratina kovalla tiellä ja joen kohina syvyydessä. Kaukaa toiselta puolen heijasti ilta-auringon valo rinteellä sijaitsevan pienen mökin ikkunoista.

Vihdoin tie teki mutkan, ja kyytipoika kääntyi katsomaan taakseen.

"Ettekö tahdo jo nousta rattaille?" kysyi hän kyydittäviltään. "Nyt ei ole mitään vaaraa enää, on taas hyvää tietä kappaleen matkaa."

Leif nosti Ebban varovasti rattaille. Kuinka hoikka ja hento hänen vartalonsa oli; tuntui kuin olisi pitänyt lasta sylissään. Hän oli niin nuori ja koskematon, niin hauras ja heikko, ja tämä kaikki muodostui pidäkkeeksi, jota Leifin tahto ei kyennyt voittamaan.

He olivat saapuneet tunturilakeuksille ja ajoivat pitkin aukeaa tasankoa, missä vaivaiskoivu versoi kivien lomissa katajien ja pajupehkojen seurassa. Sammalmättäät loistivat kullanvärisinä ilta-auringon paisteessa. Yksinäinen, keilamainen tunturinhuippu kohosi uhkaavana näköpiirissä; suuria sinipunaisia ja tulikivenkeltaisia pilvijoukkioita kasautui länteen peittäen auringon. Kun se laski, kävi äkkiä ikäänkuin vilun väristys läpi ilman.

Leif otti päällystakkinsa rattaiden pohjalta ja levitti sen Ebban hartioille. Ebba hymyili kiitokseksi; kumpikaan ei virkkanut mitään.

Ebban mielenahdistus oli hälvennyt. Lakeuden rauha ja hiljaisuus oli saattanut hänet sopusointuun illan ihanuuden ja luonnon suuren levon kanssa. Hän oli iloinen siitä, että Leif oli hänen rinnallaan, mutta ei hän tällä hetkellä ajatellut Leifiä lemmittynään. He eivät olleet ainoastaan mies ja nainen, vaan kaksi ihmistä, jotka yhdessä nauttivat tämän illan valtavasta juhlallisuudesta ja kauneudesta.

Heidän saapuessaan kestikievaritaloon, jonne oli määrä yöpyä, oli Ebba niin väsynyt, ettei saanut mitään selvää vaikutelmaa ympäristöstä. Hän näki ainoastaan harmaan puurakennuksen, jossa oli valkoiset ovet ja ikkunalaudat ja jota ympäröi joukko ulkohuoneita, kuten kaikkia Gudbrandin-laakson isoja taloja. Toisella puolen levisi tunturilakeus tummana vaaleata yötaivasta vasten, toisaalla kohosivat vuorenhuiput. Ja syvällä laaksonpohjassa päilyi kuusimetsäisten kunnaiden ympäröimä pieni peilityven, hopeanhohtoinen järvi. Mennessään nukkumaan sinä iltana hän katsoi ensin ikkunastaan tuota pientä kirkasta tunturisilmäkettä kiitollisena siitä rauhasta, jota se hänelle soi. Järven takana kohoavan tunturin yllä paloi iltatähti vaaleansinipunervassa avaruudessa. Kuinka usein hän olikaan nähnyt tuon tähden tuikkivan lehmuskujan puiden lomitse mummon talon kohdalla — se oli kuin ystävä, joka oli seurannut häntä vieraaseen maahan, ja hän tunsi voivansa nukkua turvallisena sen tuikkeessa.

* * * * *

Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaa jalkaisin. Tie kulki läpi suurten havumetsien, jotka ympäröivät heitä joka taholta kuin vilpoisa, mahtava, vihreä linna; vaskenpunaiset petäjänrungot muodostivat pylväskäytäviä, ja mattona oli tummanvihreä sammal ja hopeanharmaa jäkälä, johon kutoutui hienoja, harvinaisia kukkia — vanamoita, talvikkeja ja pieniä tummansinisiä katkeroita. Täydellinen hiljaisuus vallitsi; ainoastaan silloin tällöin kajahti petolinnun vihlova huuto, ja haukka liiteli tien ylitse. He kulkivat monta tuntia tapaamatta ainoatakaan ihmistä, ja yksinäisyys oli niin syvä, että Ebba ihan vavahti säikähdyksestä, kun näki jotain elävää liikkuvan puiden välissä. Tultuaan lähemmäksi he näkivät, että siellä oli nuori tyttö ja puolikasvuinen poika, jotka istuivat maassa patsaan juurella, johon oli naulattu puinen kirjelaatikko. Tyttö nosti silmänsä ja nyökkäsi; hänellä oli vaaleat kasvot, joita kehysti hiusten peitteeksi vedetty hilkka. Leif pysähtyi ja kysyi, oliko Sikkilsdaleniin pitkä matka.

"On, pitkä matka", vastasi tyttö ikäänkuin raskasmielinen kaiku.

"Mistä te sitten olette?"

Tyttö osoitti kaitaista polkua, joka luikerteli tiheässä katajikossa.

"Hinöglisäteristä", vastasi hän. Ja Ebbasta tuntui, kuin tuo nimi olisi huokunut tunturimetsän salamyhkäisyyttä ja villiä runoutta. Tytön hymy oli omituisen arvoituksellinen, ja hänen vihertävät silmänsä olivat pohjattoman syvät. — Kenties he olivatkin tavanneet metsän tenhottaren?

Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, katsoi Ebba taaksensa. Solakka tyttö istui yhä liikkumattomana; poika hänen vieressään oli pannut kätensä ristiin polviensa ympäri ja tuijotti viidakkoon. Heidän harmaanruskeat vaatteensa sulautuivat puunrunkojen väriin. Näytti kuin he olisivat kuuluneet tähän luontoon, ei itsenäisinä olentoina, vaan osina sen salaperäisestä elämästä.

Sitten tie teki mutkan ja nuo kaksi liikkumatonta hahmoa katosivat näkyvistä…

Puiden välistä alkoi kuulua kohinaa. Metsä loppui, ikäänkuin ovi olisi avautunut. Harmaja tunturimuuri tuli näkyviin, ja syvällä laaksonpohjassa valkoisena kuohuva vesi osoitti, että joki, joka oli kauan pysynyt piilossa, seurasi vielä tietä. Mahtava, kohiseva koski syöksyi kuin elävä hopeavirta kallion ylitse. Kuusikon teräväpiikkisen, mustanvihreän reunan ja kosken valkoisen nauhan yläpuolelle kohosivat kaukaiset tunturinhuiput tummansinipunervina iltapäivän kullankellertävää valoa vasten.

Kuusikko otti heidät jälleen helmaansa peittäen näkyvistä ympäristön ihanuuden, ja päivä alkoi hiljalleen hämärtyä. Vaeltajat kävivät vaiteliaiksi; uupumus raukaisi heitä, ja harvoin enää kajahti Borghild Munthen hilpeä ääni. Leif oli ottanut Ebban eväslaukun ja kantoi sitä omansa ohella.

Iltamyöhällä, käveltyään kahdeksantoista kilometriä metsätietä, he saapuivat karjataloon, joka oli määrätty yöpymäpaikaksi. Tieltä vei polku ylös autiolle lakeudelle, jossa kasvoi kivien välissä keltaista kuloheinää, ja johti aitaukselle, jonka keskellä oli iso, ränstynyt asuinrakennus matalien karjasuojien ympäröimänä. Talon takana kohosi alaston, kartiomainen tunturi tummana taivaalle, jonka levottomat pilvet kasautuivat auringonlaskun punaista ruskoa kohti.

Suippokuonoinen, hallava tunturikoira karkasi haukkuen heitä vastaan. Karjatyttö ilmestyi oveen ja ohjasi matkailijat tupaan, jossa oli ikkunoita joka taholle. Avaran taivaan levoton, rajuilmaa ennustava valo täytti aution huoneen, jonka sisustuksena oli muutamia maalaamattomia puutuoleja ja lavitsoja, nurkkakaappi ja pitkä pöytä, jolle tyttö alkoi asettaa yksinkertaista illallista. Leif kumartui Ebban puoleen, joka oli väsyneenä vaipunut seinäpenkille. Hän otti tytön kylmät kädet ja lämmitti niitä omissaan.

"Tämä on ollut raskas päivä teille", sanoi hän, "liian raskas, pelkään. Olette väsynyt ja viluissanne — pikku Ebba parka."

"Nyt ei minua enää palele", vastasi Ebba hiljaa ja kiitollisena. Eikä hän heti vetänyt käsiänsä pois Leifin käsistä.

Syötyä kaikki menivät levolle. Borghild Munthe ja Ågot Ström ottivat yhteisen huoneen, mutta Ebba sai oman.

Mielihyvästä huokaisten hän oikaisi itsensä maalaamattoman puusänkynsä karkealle lakanalle. Hän kaipasi lepoa päivän rasittavan vaelluksen jälkeen. Mutta uni ei ottanut tullakseen. Ohuen lautaseinän lävitse hän kuuli nuorten norjalaistyttöjen iloisen puhelun, ja toisella puolen asuivat Leif ja kandidaatti Jonsson. Ajatellessaan Leifin läheisyyttä hän tunsi olonsa yht'aikaa turvalliseksi ja levottomaksi… Leif jutteli huonetoverinsa kanssa, ja kerran Ebba kuuli hänen nauravan. Tahtomattaankin hän kuunteli hengitystään pidättäen tuon syvän ja miehekkään naurun kaikua.

Vihdoin äänet vaikenivat hänen ympärillään. Kaikki luultavasti nukkuivat, mutta hänen silmiinsä ei uni tullut.

Eikä talo sentään ollutkaan aivan hiljainen. Hänestä vain oli ensin tuntunut siltä, kun naapurien puhelu oli tauonnut. Mutta pian hän kuuli muita ääniä. Omituista hiipimistä ja selittämätöntä kahinaa suuressa, autiossa rakennuksessa.

Kuului ikäänkuin huokauksia ja hiljaista kuisketta, hiipiviä askelia portaista ja käytävistä, vitjojen tai ruostuneitten avainten kalinaa. Elettiinkö hänen ympärillään salattua elämää harmaana yönä tässä omituisessa vanhassa talossa tunturilakeudella? — Ehkä vain tuuli äänteli seinänraoissa tai rotat nakersivat puuta. Mutta Ebba ei voinut vapautua levottomuudesta, joka piti häntä valveilla pimeyden kietoessa ympäristön suurenmoisen maiseman yhä tiheämpään verhoonsa.

Noustessaan sängyssä istualleen hän saattoi nähdä laakson, jonka pohjalla järvi kimalteli puiden välitse. Kulmikkaiden tunturinhuippujen yläpuolella lepäsi musta pilvenlonka, jota väliin valaisi kirkas salama. Ruohomättäiden välissä ikkunan alla hän erotti hämärästi kalpeita sinikelloja, jotka nuokkuivat yötuulessa.

Hän tunsi kohtalon, joka oli odottanut häntä matkan ensimmäisestä päivästä asti, nyt lähestyvän häntä.

Vasta aamupuoleen hän nukahti, kun vaalea sarastus oli rauhoittanut hänen mieltään.

Hän nukkui hyvin ja heräsi vasta kun Borghild Munthe pisti ruskeakiharaisen päänsä ovesta sisään ja huusi, että kello oli yli kahdeksan ja että herrat odottivat jo aamiaispöydässä. Pilvet olivat hajaantuneet ja aurinko paistoi kirkkaasti. Ebba pukeutui ripeästi. Hän tunsi mielensä kevyeksi ja iloiseksi. Valoisa päivä oli pian karkoittanut öiset kauhunäyt.

Aamiainen syötiin haastellen ja leikkiä laskien. Pikku seurueen noustua pöydästä Ebba aukaisi ulko-oven ja huudahti samassa iloisesta yllätyksestä. Vilisevä vuohilauma tungeksi talon ympärillä. Siinä oli suuria, majesteetillisia pukkeja, joiden takkuiset parrat muistuttivat vanhain, lahojen kuusten naavatupsuja — somasti leikkiviä vohlia ja valpassilmäisiä vuohia; tämä kirjava lauma harmaanruskeita, mustia, valkoisia ja täplikkäitä eläimiä antoi eloa tunturilakeudelle.

Ja tuskin oli ovi avautunut, kun vuohet jo hyökkäsivät sisään. Ruokailuhuone täyttyi tuota pikaa kutsumattomista vieraista. Eräs hyvin yritteliäs pukki löysi pöydän alta keksilaatikon, puski kannen auki ja alkoi pistää poskeensa sisällystä.

Kun Leif häiritsi sitä ottamalla laatikon pois, nosti se päättäväisesti etujalkansa pöytäliinalle ja sieppasi itselleen näkkileipälautasen. Samassa hyppäsi sievä valkoinen tiukukaulainen vohla keskelle pöytää ja yks'kaks' hotaisi suuhunsa kukkavihon.

Herrat luopuivat vastarinnasta. He vain seisoivat kädet taskussa ja nauroivat katsellen, kuinka elukat hävittivät aamiaispöydän. Mutta sitten riensi paikalle Borghild Munthe, kädessään iso luuta, jonka hän oli löytänyt porstuasta, ja huutaen; "Ulos siitä!" alkoi hosua tungettelevia vieraita, jotka vihdoin katosivat vastalauseita mäkättäen.

Mutta hetken kuluttua, kun nuo viisi matkailijaa olivat valmiina reppu selässä ja pitkä sauva kädessä astumaan karjatytön neuvomaa polkua Silkkilsdaleniin, lähestyivät vuohet uudelleen. Kaivaten ihmisseuraa, niinkuin kaikki kotieläimet, ne liittyivät mukaan ja muodostivat kopistelevan, mäkättävän ja kulkusia kilistelevän jälkijoukon, joka ikäänkuin pitkänä nauhana suoltui kaitaista polkua myöten tunturinrinteen koivikon halki. Vihdoin nuo nelijalkaiset seuralaiset väsyivät ja määkyen hyvästiksi hajaantuivat kallioiden sekaan, jossa ne syödä natustivat ruohoa tai hamuilivat puiden lehtiä suuhunsa. Tie kulki nyt kirkkaassa auringonpaisteessa ja kaartui erään tunturinhuipun ympäri laskeutuakseen sitten jyrkkänä alas tiheään petäjikköön. Huipulta juokseva vuolas puro katkaisi polun, ja norjalaistytöt riisuivat siekailematta kenkänsä ja sukkansa lähtien paljain, valkoisin jaloin kahlaamaan kirkkaaseen veteen.

Ebba aikoi seurata heidän esimerkkiään, mutta Leif otti hänet syliinsä hänen vastustuksestaan huolimatta ja kantoi hänet puron poikki.

"Pitäkää mielessänne, ettette ole yhtä vahva kuin muut", sanoi hän laskiessaan tytön nurmikolle. "Vesi on täällä jääkylmää, sillä se tulee ylhäältä jäätiköltä. Meidän täytyy olla varovaiset, ettette tule sairaaksi."

"Entä te itse?" kysyi Ebba katsellen Leifin märkiä jalkineita.

"Minäkö", nauroi Leif ääneen, "minä olen kuljeksinut tuntureilla pikkupojasta asti. Ei minua vahingoita lämpö eikä kylmyys. Minä olen vahva kuin muinaisajan soturi."

Hän oikaisi hymyillen voimakkaan, solakan vartalonsa. Huopahattu oli takaraivolla, ja tumma tukka valui kosteina kiharoina otsalle. Hän oli niin uljas ja kaunis, että Ebban täytyi hämmennyksissään kääntää silmänsä toisaanne.

Ågot ja Borghild istuivat isoilla kivillä puron reunalla kuivaten jalkojansa päivänpaisteessa. Kandidaatti Jonsson oli häveliäästi vetäytynyt syrjään, mutta Leif pysähtyi tyttöjen luo ikäänkuin nauttien heidän sulavista liikkeistään ja auringon valaiseman ihon valkeudesta.

Pari tuntia myöhemmin he saapuivat karjatalolle, jonka matalat, mönjänpunaiset rakennukset sijaitsivat syvällä ahtaassa umpilaaksossa mahtavan tunturin varjossa. Norjattaret tahtoivat hetkisen levähdettyään jatkaa vaellusta, mutta Leif katsahti Ebban väsyneisiin silmiin ja ehdotti, että viivyttäisiin talossa seuraavaan aamuun asti.

Hän on hyvä minua kohtaan — ajatteli Ebba — hyvä ja huolehtiva. Ja kuitenkin hänen silmänsä on avoin muidenkin kauneudelle. Mutta sellaisia miehet lienevät aina — terveet ja voimakkaat miehet niinkuin hän.

Tytöt nukkuivat yönsä pienessä matkailijamajassa, jossa sängyt olivat asetetut päällekkäin niinkuin laivahytissä. Ebba ja Ågot saivat alasängyt, ja Borghild kapusi nauraen yläkerrokseen. Sitten norjattaret pohtivat päivän tapahtumia. He nauroivat häveliäälle kandidaatti Jonssonille, joka oli kahlannut puron poikki toisesta paikasta päästäkseen näyttämästä jalkojaan. Ågot teki vallan armotonta pilaa ihailijastaan.

"Hänellä on tietysti liikavarpaita", sanoi hän, "eikä hän myöskään tohtinut mennä kengät jalassa veteen ja kulkea sitten märin jaloin. Ei, kyllä insinööri on sentään poikaa! Saatte olla ylpeä hänestä, neiti Lindholm."

Kun puhelu vihdoin taukosi ja Ebba vaipui unenhorrokseen, saapui neljäs huonetoveri, lihava, keski-ikäinen naishenkilö. Portaat natisivat, kun hän niitä myöten kapusi Ebban yläpuolella olevaan sänkyyn. Ja ihmeteltävän pian sen jälkeen hän jo kuorsasi ääneen.

Ebba sai taaskin viettää unettoman yön, joka ei tosin ollut kaamea niinkuin edellinen, vaan naurettavan surkea. Joka kerta kun yläsängyn lihava rouva käänsi kylkeä, pelkäsi Ebba sängynpohjan pettävän ja romahtavan alas. Ikkuna oli auki, mutta ilma kävi sittenkin ummehtuneeksi ja painostavaksi, sillä kamari oli hyvin ahdas. Ja muilta tahoilta kuului yhtämittaista puuskutusta, kuorsausta ja ähkinää. Ebba ei tiennyt nauraako vai itkeä. Mutta tietenkin oli parasta tehdä niinkuin Ågot ja Borghild ja ottaa kaikki hauskalta kannalta.

Seuraavana päivänä he pukeutuivat hyvin kiireesti. Oli niukalti sekä tilaa että vettä. Lihava rouva oli kaatanut toisen vesikannun, joten pesu kävi kehnonlaisesti, mutta Borghild lohduttautui sillä, että Jotunheimenin hotellissa saadaan siistiytyä perinpohjaisemmin.

Makuuhuoneen seinän ulkopuolelle oli ripustettu valtava karhuntalja. Ebba ei ollut illalla huomannut sitä. Nyt hän sai kauhukseen kuulla, että talon poika oli kaksi vuotta sitten ampunut kontion rannalta aivan talon läheisyydestä.

Nuori karhunpyytäjä omassa persoonassaan souti heidät sitten kahden pitkän ja kapean järven poikki, joita joka puolelta ympäröivät luotisuorat tunturiseinämät. Polku, joka sitten johti jyrkännettä ylös Jotunheimeniin, kulki matalan lehtimetsän halki. Ebban täytyi monesti pysähtyä levähtämään, ja Leif pysyi osaaottavana hänen rinnallaan. Mutta kun hän vihdoin pääsi huipulle, näki hän omituisen huumauksen valtaamana järven päilyvän syvällä kallioiden alapuolella ikäänkuin taivaan peilikuvana ja tunturimaiseman aukeavan eteensä tuhansien satujen ja tuhansien värien maailmana.

He olivat nyt puurajan yläpuolella. Polku luikerteli aution kallioerämaan keskellä. Siellä täällä verhosivat harmaata tunturiseinää variksenmarjan varvut ja ruskeanvihreät vaivaiskoivun pehkot, ja suopaikoissa liehuivat horsman valkeat villatupsut. Joka taholla kohosi lumisia huippuja häikäisevinä, satumaisesti kimallellen sinistä aamutaivasta vasten.

Ja ilman ihmeellisestä keveydestä ja puhtaudesta, oman verensä kohinasta ja sydämensä voimakkaasta sykinnästä he kaikki tunsivat saapuneensa perille.

Jättiläistuntureille!

XI.

Hotelli sijaitsi mahtavien, alastonten tunturien juurella erään Jotunheimenin suurimman ja kauneimman järven rannalla. Se oli vastarakennettu kaksikerroksinen talo, jonka punaiset seinät loistivat iloisena väritäplänä harmaata kalliotaustaa vasten. Järveen laskevan joen vastapäisellä rannalla oli muutamia pieniä sammaltuneita mökkejä, jotka kuuluivat matkailija-asemalle; siellä oli myös pari venettä maalle vedettyinä.

Lyhyttä ja harvaa ruohoa kasvava kapea maakieleke pisti veteen; sen takana levisi järvi säihkyvänä kuin smaragdi auringonpaisteessa.

Aterioitua Ebba lähti yksin ulos. Hän kulki pientä polkua myöten pitkin järven rantaa. Sää oli puuskainen, tuuli puhalsi häntä vastaan, ja pari kylmää sadepisaraa putosi hänen kasvoilleen. Mutta ilma kirkastui, ja pian paistoi aurinko täydeltä terältään. Pari pääskystä lenteli aivan hänen päänsä päällä, ja niiden varjot vilahtelivat nurmikolla.

Hän saapui rotkoon, jossa lorisi tunturipuro kivien lomitse. Paikka oli tuulelta suojassa, ja hän istuutui sammalmättäälle ja katseli järvelle kädet ristissä polven ympäri.

Kuinka onnellinen tämä aika olikaan ollut! Hän oli elänyt luonnon helmassa enemmän kuin milloinkaan ennen ja tuntenut ruumiinsa ja sielunsa elpyvän raittiissa ilmassa, rajattoman taivaan alla. Päivä päivältä olivat Leif ja hän yhdessä jakaneet vaelluksen ilot ja vaivat; hän oli nojautunut Leifin käsivarteen ja oppinut tuntemaan hänen voimansa, ja näiden päivien reipas toveruus oli vienyt heidät lähemmäksi toisiaan, kuin mitä he koskaan ennen olivat olleet.

"Neiti Ebba, täälläkö te istutte? Eikö tuuli ole liian kova?"

Ebba säpsähti ja käänsi päätään. Leif oli seurannut häntä ja seisoi siinä pitkänä ja solakkana tunturia vasten ikäänkuin sen graniitista veistettynä.

"Eipä suinkaan", hymyili Ebba hänelle iloisesti. "Nyt minä olen tullut niin terveeksi, etten aio enää pelätä pientä tuulenviimaa. Ja sitä paitsi tässä onkin suojainen paikka."

Leif istuutui hänen viereensä nurmelle.

"Niin, te olette tosiaankin ollut reipas matkallamme — yli kaikkien odotusten. Ja niin ruskeaksi olette tullut! Ennen te aina olitte minun mielestäni kuin valkoinen kukka — kalpea ja hiukan sairaalloinen ruusunnuppu. Mutta onpa valkea ruusu toden totta saanut väriä. Ja aivan tavattoman tarmokas te olette ollut."

Ebba ojensi kätensä ja poimi punertavan leinikön, joka kasvoi kivien välissä.

"Onhan minulla ollut niin hyvää apua pitkin matkaa", virkkoi hän hiljaa, kietoen kukan varren sormiensa ympäri.

"Oikeinko todella ajattelette niin!" — Leifin tummat kasvot tulivat aivan lähelle, kun hän kumartui eteenpäin tavoittaen Ebban katsetta. — "Olenko minä ollut teille jotakin näinä päivinä?"

"Miksi kysytte? Tiedättehän sen ilmankin."

"Olen toivonut sitä, mutta minun täytyi kuulla se teidän suustanne. — Ebba, rakas pikku Ebba, ihanko todella te pidätte minusta hiukkasen?"

Ebba istui katsellen järvelle. Aurinko veti väriseviä valopatsaita läpi usvan, joka verhosi pohjoisia tuntureita. Vesi muuttui sulaksi kullaksi, ja säkeniä säihkyi kallioilla, kun läike kuvastui märkiin graniittipintoihin. Ebba tajusi kaiken epäselvästi ikäänkuin unessa nähdyn kuvan. Hänen päätään huimasi, ja sydän jyskytti rajusti. Hän ei saanut sanaakaan suustaan.

"Ebba", jatkoi Leif hiljaa ja sydämellisesti, ja Ebba tunsi yht'äkkiä vavahtaen hänen käsivartensa olkapäällään. "En ole sellainen kuin minun tulisi olla; elämässäni on paljon kaduttavaa, jota minun täytyy pyytää sinulta anteeksi. Mutta jos saisin ajatella sellaista hienoa ja hyvää tyttöä kuin sinä olet, niin luulen, että minusta tulisi toinen ihminen. Ja minä olen uskonut, että sinäkin…"

Hän vaikeni äkkiä ja käänsi tulisella, melkein kovakouraisella otteella Ebban kasvot puoleensa. Noissa harmaansinisissä silmissä kuvastui arka hellyys, joka täytti Leifin mielen kiitollisuudella, nöyrällä onnella.

"Omani", kuiskasi hän vain. Ja hän tunsi huulillaan pehmeitten, nuorten huulien raikkaan kosketuksen. Ebban kädet kietoutuivat hänen kaulaansa. Sanaakaan virkkamatta, vain tällä kainolla hyväilyllä, Ebba oli antanut hänelle vastauksen, jota hän toivoi.

Mutta samassa silmänräpäyksessä Leif tiesi tehneensä sovittamattoman vääryyden, suuren, suuren synnin tätä lasta kohtaan, joka niin luottavaisena oli uskonut itsensä hänelle.

* * * * *

Illalla he istuivat "pirtissä", tilavassa, hauskassa huoneessa, josta aukeni näköala järvelle. Ikkunoiden edessä riippuivat kirjavanväriset kotikutoiset verhot. Ylt'ympäri oli mukavia korituoleja, ja iloinen pystyvalkea räiskyi ja loimusi avoimessa takassa.

Vieraat olivat kokoontuneet lieden ympärille. Siinä oli voimakkaita, ahavoituneita miehiä urheilupuvuissa ja sääryksissä ja nuoria naisia, joilla oli vaaleat puserot ja lyhyet hameet, toisilla miesten tapaan polvihousut. Englanninkieli sekaantui usein skandinaavisiin kieliin. Takkatuli heitti huoneen puolihämärään haaveellista, häilyvää valoa, joka silloin tällöin hipaisi hienoa naisenprofiilia, seurasi olkapään pyöreyttä tai valoi kultaista hohdetta vaaleakutrisen pään ympärille. Valkoiset hampaat ja kirkkaat silmät välkkyivät ruskeista kasvoista. Ulkona oli noussut myrsky. Rajut tuulenpuuskat viuhuivat tunturien välissä synnyttäen kaiun, joka muistutti kumeata, kaukaista ukkosenjyrinää. Ovet ja ikkunat paukkuivat tuulessa.

Leif ja Ebba istuivat vierekkäin matalalla puisella lavitsalla, joka oli koristettu leikkauksilla. Leif oli hämärän turvissa tarttunut Ebban käteen ja pujotellut sormensa hänen sormiensa lomiin. Vaikka huone oli täynnä ihmisiä, elivät he kahdenkesken omassa maailmassaan, ja vieraiden äänten sorina heidän ympärillään merkitsi heille vielä vähemmän kuin myrskyn laulu.

Silloin ovi avautui, ja vilkkaan puhelun äkillinen katkeaminen osoitti, että oli saapunut uusia vieraita.

Ebba näki samassa, että Leifin kasvojen ilme oli muuttunut, käynyt kovaksi ja jännittyneeksi. Hän tempasi äkkiä kätensä Ebban kädestä ja nousi seisomaan katsellen ympärilleen levottomasti pälyilevin silmin, ikäänkuin etsien pakotietä. Mutta se oli jo myöhäistä. Sama keski-ikäinen, parrakas herra, jonka Ebba oli nähnyt laivassa, astui Leifiä kohden ja ojensi hänelle kätensä iloisen hämmästyksen vallassa. "Terve, sinäkö täällä! Ajatteles, että tapasimme toisemme täällä Jotunheimenissä! Voin sanoa terveisiä vaimoltasi ja pojalta. Kävin äskettäin heitä katsomassa, kun matkustin Smålenenen kautta."

Ebba ei kuullut enempää. Hän istui tuokion liikahtamatta, kauhun lamauttamana. Mutta päästyään täysin selville kuulemainsa sanojen merkityksestä hän nousi horjuen seisomaan. Huone pyöri hänen silmissään. Ikäänkuin sumun lävitse hän näki kaikki nuo vieraat kasvot ja Leifin silmät, jotka rukoilevina, epätoivoisina etsivät hänen katsettaan.

Hän oli pysähtynyt. Hän tunsi itse, että kasvonsa olivat tulleet jäykiksi ja kylmiksi. Leifille hän ei virkkanut sanaakaan, ei edes katsahtanut häneen, vaan astui ulos ja meni omaan huoneeseensa. Kesken epätoivoaan hän tunsi helpotusta ajatellessaan, ettei hänen tarvinnut viettää ensi yötä kenenkään toisen kanssa samassa huoneessa. Hän sai olla yksin surunsa ja häpeänsä seurassa.

Hän pani oven salpaan ja heittäytyi vuoteelle.

Eikö hänen ollut kerrassaan mahdoton elää tämän jälkeen? — Raskainta ei vielä ollut se, että hän oli menettänyt Leifin, että heidän onnensa oli kestänyt vain muutaman tunnin. Kiduttavin tuska johtui siitä tietoisuudesta, että Leif oli saattanut niin julmasti pettää hänen luottamuksensa ja kylmän harkitsevasti vetää hänet puoleensa, vaikka hyvin tiesi, ettei ollut oikeutettu voittamaan hänen rakkauttaan. Mutta oliko hän itsekään syytön? Eikö hän ollut aavistanut, syvimmässä sisimmässään tuntenut, että hänen ja Leifin välillä oli muuri, jonka täytyi erottaa heidät ikiajoiksi. Hän, joka oli ollut niin ylpeä puhtaudestaan ja tuominnut muita — omaa äitiään — niin kovasti, millainen hän itse oli? Hän oli tahallaan ummistanut silmänsä; hän oli oivaltanut vaaran, mutta ei ollut paennut sitä. Rangaistus, joka oli häntä kohdannut, oli oikeudenmukainen.

Aviorikos — jo pelkkä sana oli häpeällinen ja inhoittava. Ja kuitenkin hän oli nyt — vain puolittain itsetiedottomasti — joutunut sellaiseen suhteeseen. Hän oli vastannut naineen miehen suudelmiin ja hyväilyihin. Ei mikään ollut niin musertavan raskasta kuin tämä häpeäntunne.

Käytävästä kuului empiviä askelia. Joku naputti aivan hiljaa hänen oveensa. Leifin ääni, tuskasta ja mielenliikutuksesta niin käheänä, että hän tuskin tunsi sitä, kuiskasi ulkopuolelta:

"Ebba, Ebba, aukaise, minun täytyy saada puhua kanssasi."

Kasvot pielukseen upotettuina ja hampaat tiukasti yhteenpuristettuina Ebba makasi hievahtamatta paikallaan eikä vastannut. Veri poltti tulena hänen suonissaan, ja sydän jyskytti haljetakseen, niin että hänen mielestään sen lyöntien piti kuulua ulos asti. Ensi hetken suunnattomassa katkeruudessa hän oli luullut rakkautensa jo kuolleen. Mutta nyt hän tunsi koko olemuksensa kaipaavan Leifiä. Hänen täytyi taistella, kamppailla elämänsä raskain taistelu, voidakseen maata siinä vaiti ja liikkumattomana, vaikka Leifin rukoileva ääni sai hänen kaikki hermonsa värisemään.

"Ebba, sääli minua — kuule minua! En ole niin kurja kuin sinä luulet. Älä tuomitse minua kuulematta. Anna minun selittää…"

Ebba tukki korvansa käsillään. Hän ei tahtonut kuulla mitään. Jos hän laskisi Leifin sisään, olisi hän hukassa. Hän ei voinut vastustaa Leifin mahtia. Ja hänen omassa sielussaan ja ruumiissaan piili salaisia voimia, jotka kapinoivat hänen tahtoansa vastaan ja vaikeuttivat taistelua. Hänen silmänsä ikävöivät Leifiä, hänen jalkansa vetivät ovea kohden… Epätoivoissaan hän etsi jotain tukea, kiinnekohtaa pyörryttäville ajatuksilleen. Ja yht'äkkiä ilmestyi hänen eteensä kuva. Vanha, tumma kirkko, jossa valkopaitainen pappi kumartuu kastemaljan yli valaakseen vettä vaaleaan lapsenpäähän. Siinä oli pelastus…

Leifillä oli lapsi, pieni poika, ja tällä lapsella oli häneen suuremmat ja pyhemmät oikeudet kuin kenelläkään toisella. Isänsydäntä ei Ebba olisi saattanut milloinkaan riistää itselleen. Pojan koko tulevaisuus synkistyisi, jos hän saisi kasvaa kodittomana ja isättömänä raukkana. Ja Ebba takertui ajatuksissaan lujasti tähän tuntemattomaan lapseen, asetti pojan suojakseen omia kiusauksiansa vastaan.

Hän oli noussut ja istui sängyn laidalla. Kylmä hämärä vallitsi huoneessa. Ja yhä riehui ulkona myrsky, joka järkytti taloa sen perustuksia myöten.

Leif oli mennyt. Ebba kuuli hänen askeltensa loittonevan ja lähestyvän jälleen. Nyt hän tarttui kovakouraisesti lukkoon ja sanoi käskevästi:

"Sinun täytyy kuulla minua, Ebba. Ja nyt minä varoitan sinua. Ellet hyvällä aukaise, niin minä murran oven. Se ei ole vaikeata."

Ebba kokosi kaikki voimansa ja astui lattian poikki. Äänellä, joka kuulosti oudolta hänen omissa korvissaan, — hän lausui selvään ja lujasti:

"Leif, ota huomioon, että emme ole hotellissa yksin. Minä toivon, ettet tahdo turmella mainettani. Huomenna minä kuulen mitä sinulla on sanottavaa, mutta nyt sinun täytyy jättää minut rauhaan. Hyvää yötä." Hän kuuli Leifin huudahtavan kumeasti ja intohimoisesti. Lukko natisi hänen rajusta otteestaan. Mutta yht'äkkiä hän hellitti siitä — huomasi kai mahdottomaksi voittaa Ebban vastarintaa. Hän lähti astumaan poispäin pitkin käytävää raskaasti ja väsyneesti kuin mies, joka on taistelussa joutunut tappiolle.

Ebba ei ollut ennen voinut itkeä. Mutta nyt, kun epätoivoisen katkera voitto oli saavutettu, kyyneleet syöksyivät esiin. Hän käveli hitaasti edestakaisin huoneessaan ja väänteli käsiään kyynelten virratessa poskia alas. Koko ajan hän mutisi irrallisia sanoja — käsittämättömiä sanoja, jotka olivat ainoastaan hänen lohduttoman surunsa välittömiä purkauksia.

Hänen voimansa olivat murtuneet. Hyvä oli, ettei Leif nähnyt, kuinka heikko hän oli, kuinka katkerasti hän itki avuttomassa surussaan. Kerta kerran perästä hän toisteli Leifin nimeä. Hän ei ollut voinut aavistaakaan, kuinka vaikeata hänen oli riistäytyä irti Leif'stä. Kenties oli ero vievä häneltä hengen.

Lakkaamatta vaellettuaan edestakaisin hän pysähtyi lopulta ikkunan ääreen. Raskas pilviseinä peitti pohjoisen taivaanrannan, mutta ylempänä oli taivaanlaki selkeä, kuultaen valoisien öiden hopeanvalkoista hohdetta, jota järvi heijasteli fosforivälkkeisenä vyörytellessään levottomia laineitaan rantakallioita vasten. Ilma, joka huokui ikkunan raoista sisään, oli niin jäätävän kylmää, kuin se olisi tullut suoraan lumihuipuilta.

Uhkaavalta ja vihamieliseltä näytti hänestä tämä vieras maisema. Hänet valtasi yht'äkkiä polttava koti-ikävä. Hän kaipasi mummoa, kukkivia puutarhoja ja lehmuskujan rauhallisia puunlatvoja. Miksi hän oli lähtenyt tähän kivierämaahan? Tunturit eivät tienneet säälistä mitään. Ne tuijottivat häneen ikuisuuden mykällä katseella, ja hänen pieni ihmiskohtalonsa, hänen vavahteleva, nuori elämänsä oli kuin tuulen kiidättämä lumihiutale.

Hän lyyhistyi ikkunan ääreen väristen vilusta ja nyyhkyttäen kuin avuton, eksynyt lapsi, joka ei missään näe pelastusta ja turvaa.

XII.

Nuoret olivat suunnitelleet huviretken seuraavaksi päiväksi. Oli päätetty nousta eräälle tunturinhuipulle, jolta avautui ylistetty ja laaja näköala yli Jotunheimenin. —

Kun Ebba heräsi lyhyestä unestaan, joka oli aamupuoleen suonut hänelle hetkeksi lepoa ja unhotusta, oli hänen ensimmäinen ajatuksensa, että hänen tuli syyttää väsymystä ja jäädä kotia hotelliin. Mutta pukeutuessaan hän päätti mielessään, että sellainen menettely oli pelkuruutta. Ei mikään viivytys voinut tehdä tuskallista selvitystä helpommaksi. Hänhän oli luvannut kuulla mitä Leifillä oli sanottavaa. Ratkaisu oli välttämätön, ja tänään he saisivat etsimättömän tilaisuuden puhua häiritsemättä.

Järjestäessään tukkaansa peilin edessä hän katseli verettömiä, kapeita kasvojaan säälien, ikäänkuin ne olisivat olleet ventovieraan kasvot. Silmäin alla oli syvät varjot ja suun tienoilla katkeran elämänkokemuksen juonne, joka ei ollut sopusoinnussa lapsellisten piirteiden kanssa. Ne olivat vakavuuden leimaamat kasvot, joille nuoruus ja huolettomuus ei ollut enää milloinkaan palaava.

Hän puki nutun ylleen ja pani päähänsä pehmeän, valkoisen huopahattunsa. Nutun napinreiässä oli kuihtunut leinikkö, jonka hienot terälehdet olivat painuneet tiukkaan kiinni kuten kuolleen perhosen siivet. Ebba muisti, milloin oli poiminut sen… Vapisevin käsin hän otti kukan ja pani sen pukupöydällänsä olevan kirjan väliin. Se oli Levertinin runokirja, ja hänen silmiinsä osuivat säkeet:

och frågade mig själf så skyggt om jag skall dö i vår…

Hän tuli myöhään aamiaispöytään. Leif nousi tervehtien lyhyesti ja läksi huoneesta katsomatta häneen. Borghild, joka muistutti reipasta nuorukaista polvihousuissaan ja ruumiinmukaisessa takissaan, työnsi munavadin Ebban eteen ja kaatoi maitoa hänen lasiinsa.

"Nyt teidän täytyy pitää kiirettä, neiti Lindholm. Me odotamme vain teitä. Mutta varjelkoon, minkä näköinen te olette! Ihan varmaan te olette sairas. Eikö teidän olisi viisainta jäädä kotiin?"

"Mitä vielä!" — Ebban käsi vapisi hänen ottaessaan leipäviipaleen. Mutta hän koetti hymyillä. — "Päätäni kivistää hiukan, mutta se menee kyllä ohitse, kun pääsen ulos raittiiseen ilmaan."

"Kunpa vain kestäisitte vuorivaelluksen vaivat. Ja kovin epäkäytännöllisesti te olette pukeutunut — hameenne on aivan liian pitkä. Teille voi käydä pahoin, jos se tarttuu johonkin kallioon. Teidän pitäisi käydä polvihousuissa kuten Ågot ja minä. Mutta te kai pidätte niitä kauhean epänaisellisina."

"Minun mielestäni ne kyllä sopivat teille ja Ågotille, mutta — itseäni en voi ajatella niissä pukimissa."

"Ettepä tietenkään", sanoi Borghild nyökäten veikeästi, "Te, olette vallan toista maata. Ja sitä paitsi insinööri Bjerke asettuisi siinä suhteessa jyrkästi vastustavalle kannalle. Hän kun aina puhuu niin paljon teidän naisellisuudestanne."

Borghild nauroi vallattomasti, mutta Ebba painoi päänsä syvään alas salatakseen punastumistaan.

Hetkistä myöhemmin he olivat kaikki koolla hotellin edustalla. Kylmä tuuli puhalsi, mutta aurinko paistoi korkealta, siniseltä taivaalta, missä valkeat pilvenhattarat kulkivat kuin suuret lintuparvet. Tunturit kuvastuivat selväpiirteisinä ilmaa vasten. Järvi välkkyi läpikuultavan vihreänä.

Tytöt kulkivat kolmisin edellä. Aluksi seurattiin rantapolkua, mutta sitten alettiin kohota tunturille. Kandidaatti Jonsson yritti saada puhelua käyntiin Leifin kanssa. Ebba kuuli Leifin lyhyet, hajamieliset vastaukset ja aavisti, että hän odotti kiihkeän maltittomasti ratkaisevaa keskustelua, joka oli tänään tapahtuva heidän kahden välillä. Hän itse taas pelkäsi ajatellakin sitä. Hänestä tuntui levolta kävellä Ågotin ja Borghildin välissä ja kuunnella heidän hilpeätä pikkupakinaansa kaikenlaisesta joutavasta. Mutta Leifin levottomuus vaivasi häntä kuin alituinen nuhde. Ja hän alkoi hiljentää kulkuaan. Hän valitti väsymystä ja pysähtyi tien oheen levähtämään ja poimimaan kukkia.

Ågot kääntyi samassa ja huusi kandidaatti Jonssonin luokseen. Leif ja Ebba jäivät kahden.

Leif astui Ebban luo ja laski kätensä raskaasti hänen käsivarrelleen. Ebba kohotti päänsä ja katsahti arasti hänen kiihtyneisiin kasvoihinsa.

"Odota täällä", sanoi Leif. "Anna toisten mennä menojaan. Kun he ehtivät kyllin kauas edelle, voimme lähteä seuraamaan heitä."

Ebba totteli. He seisoivat ääneti vierekkäin. Tunturi levisi heidän ympärillänsä harmaana ja alastomana yksinäisine mataline, suikertavine pensaineen, joita kasvoi kivien lomissa. Ylempänä loisti jäätikkö.

Kun heidän seurakumppaneitaan ei enää näkynyt, läksi Leif astumaan hitaasti eteenpäin, ja Ebba seurasi häntä konemaisesti. Leifin matala, vapiseva ääni kuului aivan hänen korvansa lähellä.

"Sinun täytyy kuulla minua, Ebba. Suurimmalla pahantekijälläkin on oikeus puolustautua. Minä tiedän, että olen tehnyt suuren synnin sinua vastaan antaessani sinun luulla, että olen vapaa. Mutta minä rakastin sinua niin suuresti ja tiesin, että jos sanankaan olisin virkkanut vaimostani, niin sinä olisit heti vetäytynyt pois. Koko sinun arka tytönylpeytesi, kaikki sinun perinnäiset kunniakäsitteesi olisivat nousseet muuriksi välillemme. Mutta minä toivoin, että sinä, sittenkuin olin voittanut rakkautesi, olisit ollut kyllin rohkea uhmaamaan maailman tuomiota minun tähteni ja että minä sinulta olisin saanut anteeksiantoa ja ymmärtämystä asiassa, joka on ollut elämäni suurin onnettomuus."

Hän vaikeni ikäänkuin odottaen, tokkohan Ebba virkkaisi mitään — edes pari sanaa, jotka auttaisivat hänet yli vaikean tunnustuksen. Mutta Ebba kulki äänettömänä, pää painuksissa. Hänen hento povensa nousi ja laski nopeasti rasittavasta vaelluksesta. Suu oli tiukkaan ja lujasti suljettuna.

"En tiedä paljonko sinä olet kuullut suhteestani Ragnaan", jatkoi Leif. "Mutta nyt minä kerron kaiken sinulle säästämättä itseäni. Asuimme molemmat Valdersissa kesällä neljä vuotta sitten. Minä olin huima ja vallaton elämänilosta siihen aikaan — olin juuri suorittanut hyvän tutkinnon ja saanut periä tätini, mikä teki asemani riippumattomaksi. Meitä oli paljon nuoria, ja me retkeilimme päivät päästään metsissä ja tuntureilla. Ragna oli pari vuotta minua vanhempi. Hän oli pitkä ja vaaleaverinen, ja hänessä oli jotain, joka muistutti tuleentunutta viljapeltoa. Minä olin ihastunut häneen, hurjasti rakastunut, kuten nuorukainen usein rakastuu naiseen, joka on häntä vanhempi ja kehittyneempi. Ja Ragna veti minua puoleensa. En tahdo sanoa hänestä mitään pahaa sen vuoksi, sillä hän kai rakasti minua, raukka… Oli tyyni ja helteinen elokuun yö, jolloin ilmassa oli vastaleikatun viljan tuoksua ja kalevantulet salamoivat tuntureilla… Silloin minä menin hänen kanssaan hänen huoneeseensa ja siitä yöstä alkoi koko onnettomuuteni. Sitten minä kyllä huomasin, etten todella rakastanut Ragnaa, ja koetin vapautua hänestä, — mutta hän piti kiinni minusta, ja hänen isänsä, joka sai tietoonsa asianlaidan, vaati minua menemään tytön kanssa naimisiin, jos minulla oli rahtunenkaan kunniantuntoa. Minä tein mitä he pyysivät minulta, mutta luonteeni ei siedä pakkoa, ja siitä hetkestä asti minä vihasin Ragnaa. Minä annan hänelle mitä hän tarvitsee ja käyn joskus vuosien väliajoilla häntä katsomassa — muuten olen elänyt omaa elämääni. Mutta milloinkaan ennen ei kahle ole tuntunut niin raskaalta kuin sinut tavattuani ja kun olin ymmärtänyt, että minulla oli mahdollisuus tulla onnelliseksi. — Onhan minulla siis oikeus riistäytyä irti hänestä ja liittää elämäni sinun elämääsi? Ethän vastaa kieltävästi, Ebba?"

Silloin Ebba käänsi kalpeat, surulliset lapsenkasvonsa hänen puoleensa vastaten raskaasti:

"Minä luulen, Leif, ettei meillä ole oikeutta etsiä omaa onneamme toisten kustannuksella. Vaimosi antoi sinulle koko elämänsä täydessä luottamuksessa — onhan siis aivan oikeudenmukaista, että hän saa sinun elämäsi."

"Mutta entä sinä, Ebba!" huudahti Leif kiihkeästi. "Jos minä olenkin ansainnut elinkautisen rangaistuksen, niin eihän sinun toki pidä kärsiä minun syntieni tähden."

"Eipä kyllä, mutta onhan asian laita niin, että meidän aina täytyy kärsiä niiden kanssa, joita rakastamme. — Ja synnin seuraukset ulottuvat pitemmälle kuin kukaan uskookaan. Älä ajattele minua. Sinulla on suuremmat velvollisuudet vaimoasi ja lastasi kohtaan. Sillä minä tiedän, että sinulla on pieni poika, jonka nimi on Reidar."

Leif huudahti hämmästyksestä ja pysähtyi katsoen häneen melkein kauhuissaan.

"Kuinka sinä voit sen tietää?"

"Minä sen arvasin siellä kirkossa", vastasi Ebba hiljaa. "Kun näin, kuinka liikutetuksi sinä tulit sen pikkupojan kastetilaisuudessa. Olin kuullut tohtorinna Vingen puhuvan sinusta kerran… Sitten koetin kuvitella, että olin erehtynyt. En tahtonut uskoa omaa sisäistä tunnettani, sillä se teki minut niin onnettomaksi. — Kaikkihan me koetamme pitää toivosta kiinni niin kauan kuin suinkin."

Leif astui hänen eteensä ja tarttui lujasti hänen ranteeseensa.

"Mutta, Ebba, etkö sinä voisi ajatella, että tulisit vaimokseni, jos ottaisin eron Ragnasta", pyysi hän vapisevalla äänellä. "Eihän avioliiton purkautuminen ole mikään tavaton asia. Miksi juuri me olisimme kovemman lain alaisia kuin tuhannet muut? — Ihmiset puhuisivat vähän aikaa, ja sitten asia unohtuisi. Sinun kunniasi ei siitä saisi mitään tahraa."

Ebba koetti väkisin riistäytyä irti. Hänen suuret silmänsä olivat pelokkaat ja tuskaiset kuin ahdistetun eläimen.

"En ajattele kunniaani enkä ihmisten tuomiota. Ajattelen niitä kahta, joille me tekisimme vääryyttä. Niin kalliisti en voi onneani ostaa… Näin kerran jotain sellaista — kotonani — joka sai minut ikipäiviksi inhoamaan tuollaisia suhteita. Älä houkuttele minua, Leif. Matkusta pois ja jätä minut rauhaan. Muuta et voi minun hyväkseni tehdä."

"Ja luuletko sitten todellakin saavasi rauhaa?" kysyi Leif melkein uhkaavasti. "Eikö sinun käy lainkaan vaikeaksi erota minusta?"

Ebban huulet vavahtelivat, ja itku purkautui rajuun ja hillittömään nyyhkytykseen, joka tärisytti hänen hentoja hartioitaan.

"Vaikeaksi kyllä", sopersi hän.

Leif veti hänet rintaansa vasten ja suuteli pois hänen kyyneleensä kuiskaten hänelle lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. — Hänen ei pidä surra enää. Kaikki muuttuu hyväksi, kun vain he kaksi pitävät yhtä.

Ebba lepäsi tuokion hervottomana hänen sylissään. Mutta yht'äkkiä hän riistäytyi irti ja hänen kasvoissaan kuvastui sellainen kauhu ja vastenmielisyys, että Leif ehdottomasti luopui kaikista yrityksistä pidättää häntä.

Kirkaisten kipeän vihlovasti kuin ammuttu lintu hän ponnahti erilleen Leifistä ja läksi eteensä katsomatta juoksemaan tunturipolkua pitkin.

Hän tunsi tuulen viiltävän kasvojaan kiivaassa juoksussa. Terävät kivet haavoittivat hänen jalkojaan, risut ja oksat repivät hänen vaatteensa. Hän kompastui, lankesi ja nousi jälleen. Kaatuessaan hän oli loukannut kätensä verille. Hän näki punaiset pisarat välittämättä niistä. Leifin askeleet kuuluivat takaapäin, ja Ebba pakeni tiedottoman kauhun vallassa, peläten häntä ja itseään.

Yht'äkkiä hän näki allansa maan muuttuvan valkoiseksi, ja hänen oma varjonsa seurasi häntä sinisenä juovana lumella. Eikö hän ollut elänyt tätä hetkeä kerran ennen? Tämä paikkahan oli hänelle tuttu — nuo jylhät tunturinhuiput, koko tämä sanomattoman alakuloinen erämaa. Ja kauhu, joka jyskytti hänen veressään — senkin hän oli ennen tuntenut…

Leifin ääni kuului taempaa, säikähdyksestä melkein tuntemattomaksi muuttuneena.

"Jäätikkö, jäätikkö — älä Jumalan tähden mene jäätikölle!"

Ebba syöksyi eteenpäin pysähtymättä, kunnes hanki, joka oli tähän asti ollut kova ja tasainen kuin jää, yhtäkkiä petti ja hävisi hänen jalkainsa alta kuin juokseva hiekka. Hän haparoi käsillään, mutta tapasi vain tyhjää ilmaa. Yhdessä ainoassa pyörryttävässä tuokiossa vilahti hänen ohitseen koko eletty elämä, ja hän tunsi viiltävää tuskaa tietäessään menettävänsä kaiken, mikä oli ollut hänelle kallista. Aurinko, ilma, nuoruus — rakkaat kasvot kaukana täältä — hän ei ollut niitä enää milloinkaan näkevä…

Hän tunsi vajoavansa pohjattomaan syvyyteen, ja maailma pimeni hänen silmissään.

XIII.

Kun löyhä lumi oli antanut perään Ebban jalkojen alla, oli hän suistunut muutaman jalan syvyiseen kalliorotkelmaan. Leif oli sieltä löytänyt hänet pyörtyneenä ja kantanut takaisin turistihotelliin. — Kun hänen oli mahdoton saada tarkoituksenmukaista hoitoa hotellissa, vietiin hänet heti Kongstadiin. Putous ei ollut sinänsä ollut vaarallinen, mutta kauhistus ja mielenjärkytys olivat aiheuttaneet keuhkoveren vuodon, ja lääkäri arveli, ettei Ebba, joka ennestäänkin oli heikko, voinut kestää tautia.

Hän makasi jälleen pienessä huoneessaan, jossa oli herännyt niin monena iloisena kesäaamuna. Hänen toivomuksensa mukaan oli sänky käännetty niin, että hän saattoi nähdä tunturille, jonka rinteellä vilja kypsyi ja tie polvitteli pienten, ruskeiden hirsitalojen ohitse kadotakseen kuusimetsään. Kun sairaanhoitajatar, lempeä sisar Lisa, joka oli hankittu Kristianiasta, kohotti hänet tyynyjen varaan, saattoi hän nähdä kappaleen laaksoa ja jokea ja siniset tunturit taivaanrannalla. Yksityisten verensyöksy- ja hengenahdistuskohtausten välillä ei hän tuntenut mitään sanottavia tuskia, vaan lepäsi aivan hiljaa vuoteellaan. Lääkäri oli sallinut hänen ottaa vastaan joitakuita vieraita päivisin, kunhan hän vain puhui mahdollisimman vähän. Vanha rouva Kongstad, Ågot ja Borghild olivat hänen vakinaisia vieraitaan. Leifiä hän ei ollut nähnyt Kongstadiin-tulonsa jälkeen. Leif ei rohjennut lähestyä, ennenkuin Ebba oli lausunut haluavansa tavata hänet.

Eräänä päivänä Borghild kysyi, eikö hän saisi kirjoittaa ja pyytää rouva Lindholmia tulemaan Kongstadiin, mutta Ebba pudisti päätään kiivaasti.

"Ei, ei — ei äitiä, mutta Gärda tulkoon", kuiskasi hän.

Ja eräänä pimeänä, sateisena elokuunpäivänä, jolloin sumu lepäsi raskaana laakson yllä, ilmestyivät Gärdan kalpeat kasvot ja itkettyneet silmät Kongstadin kartanoon.

Hänet vietiin heti Ebban luokse, joka raukeasti hymyillen kohotti päänsä pielukselta. Siskon näkeminen tuntui hyvältä. Oli kuin hänen kerallaan olisivat saapuneet takaisin kaikki lapsuuden valoisat, rauhalliset vuodet. Gärda tiesi, että hänen tuli ennen kaikkea hillitä itseään ja olla osoittamatta mielenliikutusta tai surua. Mutta kaikki hänen hyvät aikomuksensa unohtuivat, kun hän piteli kädessään Ebban kuumeenpolttavaa kättä ja kohtasi hänen silmänsä, joissa oli jo kuoleman kaukainen, arvoituksellinen katse. Rajusti nyyhkyttäen hän heittäytyi poikkiteloin vuoteelle, ja Ebban täytyi lohduttaa häntä ja kehoittaa häntä rauhoittumaan.

Hiukan toinnuttuaan täytyi Gärdan kertoa, miten kotona elettiin. Ebba tahtoi kuulla pienimpiä pikkuseikkoja myöten, millaista heillä oli ollut Näsbyn kartanossa ja Kööpenhaminassa. Mitä mummo oli sanonut, kun Gärda viimeksi oli käynyt häntä tervehtimässä, mitenkä Eva ja pikku Vivika voivat ja oliko Bengt äskettäin kirjoittanut… Kertomus Flemingin ja Oven ainaisesta riitelystä sai hänet hymyilemään. Mutta kun Gärda kertoi, kuinka levoton ja huolestunut äiti oli ollut Norjasta saapuneiden tietojen johdosta, oli Ebba itsepintaisesti vaiti ja käänsi päänsä toisaalle.

"Äitiin koski kovasti se, että kirjeessä ei lainkaan pyydetty häntä tulemaan. Norjalainen neiti mainitsi ainoastaan minun nimeni. Mutta se johtui kai väärinkäsityksestä."

"Ei", sanoi Ebba lujasti, "hän kirjoitti mitä minä pyysin. Minä en kaipaa äitiä."

Syntyi äänettömyys, kun Gärda hämillään ja melkein häveten sisarensa puolesta katseli ympäri huonetta. Jo ennen Ebban lähtöä oli hän pannut merkille siskonsa omituisen vastenmielisyyden äitiä kohtaan. Hän mietiskeli turhaan sen syytä.

Gärda katsoi ulos ikkunasta. Harmaa, sumuinen näköala melkein kammotti häntä. Hän siirteli hiukan lääkepulloja ja monia kukkavihkoja, jotka olivat lahjoja Ebban ystäviltä Kongstadissa. Kirjavia lehtiä ja kukkivia kanervia — ensimmäisiä syksyn enteitä — näkyi jo metsäkukkien joukossa.

Kun hän jälleen istuutui sängynlaidalle, tarttui Ebba hänen sormukselliseen käteensä ja katseli sitä tarkoin.

"Minulla on eräs pyyntö sinulle", sanoi hän vakavasti. "Lupaa minulle, että täytät sen."

"Riippuu siitä, voinko."

"Voit kyllä, ja se koituu sinulle itsellesi hyväksi. Kas tässä" — hän veti hitaasti sileän kultasormuksen sisarensa hieman vastustelevasta kädestä — "ota tämä sormus, pane se kuoreen ja lähetä paroni Gersdorffille."

Gärda hätkähti ja lensi hehkuvan punaiseksi.

"Mutta Ebba, minä en voi — äiti ei ikinä antaisi minulle anteeksi sitä."

"Älä ajattele äitiä liian paljon", sanoi Ebba. "Tuntuu kovalta, että minun täytyy sanoa näin — mutta hän ei ansaitse sinun rajatonta luottamustasi. Ajattele omaa elämääsi, Gärda — ja ajattele Tagea. On suuri onnettomuus olla naimisissa ihmisen kanssa, jota ei rakasta, — parempi siis purkaa ajoissa. Tee se sill'aikaa kuin olet täällä Norjassa — se on parasta."

"Kunpa vain uskaltaisin!" Gärdan itkettyneet silmät olivat saaneet uutta loistetta.

"Sinä uskallat", sanoi Ebba hymyillen hänelle. "Minä annan sinulle rohkeutta."

"Sinä rakas!" — Gärda kietoi kätensä Ebban kaulaan ja painoi poskensa hänen poskeansa vasten, ja uusi toivo, tulevan onnen aavistus, heräsi hänessä. Vastaisuus kirkastui samassa valoisaksi — ja Tagen muisto, jota hän niin kauan oli torjunut luotaan, täytti yht'äkkiä kaikki hänen ajatuksensa. Hän näki jälleen nuo lujat kasvojenpiirteet, kirkkaat harmaat silmät, rakkaan valoisan hymyn…

Mutta samalla kuin hän näki oman elämänsä ulottuvan tulevaisuuden rajattomaan kaukaisuuteen, rikkaana toivosta ja mahdollisuuksista, muistui hänen mieleensä Ebba, jolla oli jäljellä vain muutamia köyhiä viikkoja.

"Mutta sinä itse", sopersi hän, ja lauseen loppu hukkui kyyneliin.

* * * * *

Kun Gärda oli viettänyt kaksi viikkoa Kongstadissa, saapui sinne odottamaton vieras. Tage. Hän toi terveisiä kotoa. Mummo oli lähettänyt hänet, koska valitettavasti ei voinut itse tulla, kuten hänen sanansa olivat kuuluneet.

Tage puheli Ebban huoneessa ääneen ja innokkaasti, ikäänkuin peläten jokaista keskustelun pysähdystä. Kaihtaen kaikkea surullista, kuten nuoret miehet usein, hän oli pitävinään Ebban tautia vain vähäpätöisenä sairautena, joka oli pian menevä ohitse.

Aluksi Tagen tulo ilahdutti sairasta, mutta kuunneltuaan neljännestunnin hänen vuolasta, hermostunutta sanatulvaansa Ebba pyysi häneltä raukealla äänellä anteeksi ja sanoi olevansa hieman väsynyt. Ehkä Tagella olisi halua mennä metsään kävelemään siksi aikaa kuin hän lepäsi.

Tage ja Gärda olivat tähän asti tuskin katsahtaneet toisiinsa. He olivat olleet avuttomat ja hämillään kumpikin. Nyt heidän katseensa kohtasivat toisensa, ohimennen, epäröiden, ja Tage virkkoi teennäisen välinpitämättömällä äänellä, hypistellen sotilaslakkia kädessään:

"Niin, mennäänkö ulos, Gärda, koska Ebba tahtoo?"

He kulkivat hitaasti metsään vievää polkua pitkin. Aurinko paistoi kesäisen lämpimästi, mutta syksyn läheisyys oli kuitenkin jo havaittavissa. Tunturinrinteen kukat olivat harventuneet. Sinikellot olivat kestävimpiä, mutta nekin näyttivät jo kalpeilta ja nuutuneilta.

Tage ja Gärda ojensivat yht'aikaa kätensä avatakseen veräjän, ja heidän sormensa hipaisivat toisiaan. Gärda säpsähti ja aikoi vetää kätensä pois, mutta Tage piti siitä kiinni.

"Sinulla ei ole sormusta", sanoi hän. "Mummo kertoi, että olet purkanut kihlauksesi. Onko se totta?"

"On", kuiskasi Gärda. "Ebba antoi minulle sen rohkeuden."

Tage kohotti pienen, lämpimän, päivettyneen käden huulilleen ja suuteli sormea, jossa vielä näkyi sormuksen jälki valkoisena juovana ruskeassa ihossa.

"Kiitos", sanoi hän hellästi. "Kerran sinulla on oleva sormessasi toinen sormus, joka toivoakseni pitää paikkansa elämän loppuun asti."

Gärda veti hämillään kätensä pois. Tage ei nähnyt hänen kasvojensa ilmettä, sillä hän painoi päänsä alas ja tuuli puhalsi hänen tummat kutrinsa silmille.

Metsän sisässä vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Polun varrella kasvavista koivuista vatisi keltaisia lehtiä harmaanruskealle, kulottuneelle nurmelle. Kanerva kukki. Kallioita peittivät puolukanvarret tummine, kiiltävine lehtineen ja veripisarani kaltaisine marjoineen.

"Mitä arvelet Ebbasta?" kysyi Gärda huolestuneena.

Tage taittoi oksan ja karsi sen perusteellisesti.

"Niin, hänen tilansa näyttää huonolta. Pelkään, että hän on sairaampi kuin kotona aavistavatkaan."

Gärda huokasi. Vastoin omaa vakaumustaan oli hän odottanut, että Tage antaisi hänelle toivoa.

"Ebballa on varmaan ollut surua", sanoi hän. "Täällä Kongstadissa on eräs nuori norjalainen insinööri, Leif Bjerke. Sinä et ole vielä nähnyt häntä. Neiti Ström kertoi, että hän ja Ebba pitävät toisistaan, mutta että insinööri lienee naimisissa. Ebba ei ole mitään puhunut, mutta minä näen kyllä, että hän on onneton. Kenties hän juuri siksi ei voi tulla terveeksi."

"Kenties", toisti Tage. "Ebba raukka! Sellaiset surut ne koettelevat ihmistä kaikkein kovimmin."

Gärda silmäili häntä salavihkaa. Hänen huulensa olivat tiukasti yhteenpuristetut, ja hän tuijotti otsa rypyssä metsän hämäryyteen.

"Tage" — Gärdan käsi kosketti hänen käsivarttaan. "Oletko ollut kovin vihoissasi minulle?"

Tage pudisti päätään.

"En, Gärda kulta, en sinulle. Tiesinhän, että syy oli toisten. Mutta pahoillani olen ollut. Olin kadottanut sinut, ja isä ahdisteli minua myötäänsä, jotta menisin naimisiin Alice Olssonin kanssa. En saanut milloinkaan rauhaa hänen laskelmiltaan ja houkutteluyrityksiltään. Kotoinen Tanskan maaperä alkoi polttaa jalkapohjiani. Olin jo melkein päättänyt ottaa virkaeron ja mennä vieraaseen sotapalvelukseen. Kaipa joku luoti Balkanilla olisi minuunkin osunut."

"Tage — älä puhu noin", pyysi Gärda vavisten.

"Sitten läksin eräänä päivänä maalle mummon luo", jatkoi Tage kiinnittämättä huomiota keskeytykseen. "Ajattelin mennä hyvästelemään — tahdoin ennen lähtöäni vielä kerran nähdä nuo rakkaat vanhat kasvot. Hän on käynyt yhä huonommaksi — mummo — ei hän elä enää kauan. No niin, hän kertoi minulle, että sinun kihlauksesi oli purettu, ja ehdotti minulle toista matkaa kuin mitä olin aikonut. Minun olisi lähdettävä tänne katsomaan Ebbaa. Ja vasta kun kaikki oli jo päätetty, sanoi hän kuin ohimennen: 'Gärda on myös Norjassa'."

"Jos olisit sen tietänyt etukäteen, et varmaan olisi tullutkaan", sanoi Gärda taistellen itkua vastaan.

"Niinkö luulet?" — Tage laski käsivartensa hänen hartioilleen ja pakotti hänet nostamaan silmänsä. — "Miksi sanot sellaista, jota et kuitenkaan tarkoita? Tiedäthän sinä, kuinka paljon minä sinusta pidän. — Rakas pikku Gärda, kun sinä nyt olet jälleen vapaa, ei kai mikään ole enää meitä erottamassa?"

Hän aikoi suudella Gärdaa, mutta tämä veti hiljaa päänsä pois hänen hyväilevistä käsistään.

"Ei nyt, Tage", sanoi Gärda lempeästi. "En voi ajatella omaa onneani, kun Ebba on sairaana."

Tage sai hetkisen taistella, ennenkuin voitti pettymyksensä, mutta sitten hän sanoi reippaasti ja avoimesti:

"Kuten tahdot. Olkaamme siis ystävät toistaiseksi, niinkuin olimme lapsina, hyvä sekin. Olen niin kauan kaivannut sinua, Gärda. Nyt, kun olemme yhdessä jälleen, ei välillemme saa tulla mitään varjoa."

Gärda tarttui hiljaa ja kiitollisena hänen käteensä, ja he jatkoivat vaellustaan metsässä.

Iltapäivän kultainen auringonpaiste pilkoitti kuusten runkojen välitse. Hyttyset surisivat tyynessä ilmassa. Ylt'ympäri kaikkialla hehkui syksyn väriloisto. Koivut paloivat kuin kokkotulet metsän sinertävässä tummuudessa. Mustikanvarret suikersivat ruosteenruskeina pronssinkarvaisten sanajalkain seassa, ja tahtomattaan he molemmat ajattelivat keväistä metsää, salavan harmaita untuvia ja vuokkojen tähtimattoa, joka peittää maan tuhannet elinvoimaisen vihreät taimet.

"Syksy tulee", virkkoi Gärda surullisesti.

"Niin tulee."

Tage oli hetkisen vaiti. Hän tunsi niinkuin Gärdakin, että ilma oli varjossa kylmää. Hän näki keltaiset lehdet, joita hiljalleen varisi tielle. Mutta Gärdan kevyt hengitys ja hänen hameensa kahina kuuluivat hänestä suloiselta musiikilta metsän hiljaisuudessa. Hän tarttui lujasti Gärdan käteen ja lisäsi:

"Mutta me kaksi emme sure syksyn tuloa. Koittaahan kevät jälleen — meille niinkuin metsällekin."

* * * * *

Leif oli odotellut päivät päästään jännityksessä, joka vihdoin kävi sietämättömäksi; hän oli vartonut Ebban kutsua.

Se tulikin viimein. Hän istui eräänä iltapäivänä verannalla. Laakso lepäsi autereisena, sininen harso tuntureilla ja hopeavälke rinteiden liuskakivikatoilla. Koivikon latvat kellersivät, ja puutarhan aidan takana kohosi pihlaja veripunaisine marjaterttuineen. Leif seurasi katseellaan muuttolintuparvea, joka kiiti mustana juovana halki vaalean avaruuden.

Yht'äkkiä hän tunsi käden kosketuksen olkapäällään, ja nostaessaan päänsä hän näki Gärdan itkettyneet kasvot.

"Siskoni pyysi minua kysymään, tahtoisitteko tulla hänen luokseen. Siellä — siellä on pian loppu käsissä."

Leif nousi ja seurasi häntä sanaakaan sanomatta.

Avattuaan hänelle oven Gärda vetäytyi hiljaa pois jättäen heidät kahden.

Leif meni vuoteen luo ja kumartui Ebban puoleen. Siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi nähnyt hänet. Kuinka muuttunut hän oli — surullisesti muuttunut… Itku kuroi Leifin kurkkua.

"Leif." — Ebban käsi haparoi peitteellä tavoitellen hänen kättään. — "Olen pyytänyt sinua tänne sanoakseni sinulle jäähyväiset. Minä kuolen pian."

"Ebba, Ebba!" — Leif painoi kasvonsa hänen kättänsä vasten salatakseen kyyneliään, joita ei voinut pidättää.

"Älä ole suruissasi minun tähteni", sanoi Ebba lempeästi. "Minä olen pelännyt kuolemaa, mutta en pelkää enää. — Tahdoin pyytää sinulta erästä asiaa."

"Ebba, minä teen mitä ikinä toivot."

"Mutta se kenties ei ole helppoa." — Ebba vaikeni ja henkäisi vaivalloisesti. — "Tahdoin pyytää sinua palaamaan vaimosi luo ja asumaan hänen ja poikasi kanssa!"

Leif kohotti äkisti päätään, ja hänen silmänsä leimahtivat paheksuvasti.

"Ei, Ebba, sitähän et voi pyytää!"

"Kyllä", sanoi Ebba lujasti, "minä luulen, että sinä olet tehnyt vaimollesi suurta vääryyttä. Hän on paljon kärsinyt sinun tähtesi. Ja jospa et voikaan häntä rakastaa, niin te kuitenkin voitte sietää toisianne, kun ajattelette lasta."

Ebban silmiin tuli melkein äidillisen hellyyden loiste. Hän teki kädellänsä liikkeen, ikäänkuin ajatuksissaan olisi hyväillyt lapsen päätä.

"Pikku poikanen — oi, minä olen niin paljon ajatellut häntä viime aikoina. On kuin tuntisin hänet, Leif. Hän kulkee ja ihmettelee, miksi hänellä ei ole isää niinkuin muilla pikku pojilla, ja kaipaus käy yhä suuremmaksi, mitä useammat vuodet kuluvat. Hän joutuu kouluun, ja siellä toiset lapset kyselevät häneltä kaikenmoista, johon hän ei osaa vastata. Sääli poikaa! Älä anna hänen kasvaa niin hyljättynä ja laiminlyötynä. Ole hänelle hyvä ja pidä hänestä" — veri syöksyi Ebban kasvoihin, mutta hän ei irroittanut katsettaan Leifin silmistä — "pidä hänestä, niinkuin hän olisi minun!"

Liikutettuna ja voitettuna Leif kumartui hänen puoleensa ja pyyhkäisi hellästi kosteat, vaaleat hiukset hänen otsaltaan.

"Minä lupaan sen, Ebba. Pikku Reidarilta ei ole mitään puuttuva. En koskaan unohda, että sinä olet rukoillut hänen puolestaan. — Oma rakkaani — niin, salli minun sanoa se tämä ainoa kerta. Nythän me olemme kaikkien, ihmislakien yläpuolella. Sinä olet ollut minun koko maailmani."

"Ja sinä minun", kuiskasi Ebba.

"Voitko antaa minulle anteeksi — että — että…"

"Älkäämme puhuko anteeksiannosta, me kaksi. Tahdon kiittää sinua siitä, että tulit elämääni ja teit minut niin onnelliseksi."

Leif oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja laskenut hänen päänsä olkaansa vasten. Ei kumpikaan puhunut sanaakaan pitkään aikaan. Hiljaisuudessa kuului ikkunan takaa pääskysten viserrys ja joen kohina.

Vihdoin Ebba kohotti katseensa ja kuiskasi:

"Suutele minua jäähyväisiksi, Leif, ja mene sitten."

Leif otti hänen kaitaiset valkeat kasvonsa kättensä väliin ja suuteli verettömiä huulia ja otsaa, joka oli niin hento ja lapsellinen kultaisten hiuskiharoiden alla. Hän ei ollut milloinkaan uskonut voivansa kärsiä niin syvästi.

"Pikku Ebba, hyvästi, ja Jumala sinua siunatkoon."

Ovessa hän kääntyi katsomaan taaksensa. Ebba oli noussut istualleen vuoteessaan ja nyökkäsi hänelle hymyillen. Sitä hymyä hän ei milloinkaan unhottanut.

XIV.

Leif heräsi seuraavana aamuna levottomasta unestaan kuullessaan siipienräpytystä päänsä päältä. Hän avasi silmänsä ja katseli levottomasti ympärilleen. Mistä se kuului, tuo levoton räpyttely? Vieläkö hän uneksi?

Samassa hän näki pienen pääskysen, joka oli eksynyt avoimesta ikkunasta sisään ja ponnisteli löytääkseen ulos. Lintu lenteli tuskaisena edestakaisin huoneessa lyödä rapsauttaen välisti siipiensä kärjillä kattoon. Sitten se joutui kaakeliuunin takaiseen ahtaaseen loukkoon — kuului rasahtava putous, ja yht'äkkiä syntyi hiljaisuus.

Leif viskasi peitteen yltänsä ja hyppäsi sängystä lattialle. Hänet valtasi sanomaton kauhu, kun hän ajatteli, että lintu ehkä oli loukkaantunut, mahdollisesti kuollutkin. Se oli pelkoa, joka ei ollut missään järjellisessä suhteessa alkusyyhynsä — mutta nyt, kun hänen kaikki ajatuksensa risteilivät Ebban ympärillä, saivat päivän mitättömimmätkin tapaukset vertauskuvallisen merkityksen. Ja hänestä tuntui nyt, että pieni pääskynen oli pelastettava hinnalla millä tahansa, sillä sen elämä oli jollakin selittämättömällä tavalla yhteydessä Ebban elämän kanssa.

Pääskynen virui perimmäisessä nurkassa aivan seinän vieressä. Se läähätti kauhistuksesta ja räpytteli uupuneesti siipiään. Se siis eli vielä. Hän kumartui ja otti linnun varovasti lattialta. Kuinka omituiselta tuntui pitää kädessään tuota pientä lämmintä ja pehmeätä ruumista! Kiiltävät, mustat silmät katsoivat häntä suoraan silmiin, ja sydän tykytti pakahtuakseen — kuin tytön sydän — — —

Hän kantoi linnun hellästi ikkunan luo, joka oli raollaan, niin ettei lintu ollut löytänyt tietä ulos.

Sitten hän työnsi ikkunan selkoselälleen ja hellitti hiljaa sormensa pääskysen siipien ympäriltä.

Ensin lintu ei liikahtanut. Leif pelkäsi, että se oli kuitenkin loukannut itsensä niin, ettei kyennyt lentämään. Mutta sitten lintu mahtoi tuntea raikkaan tuulahduksen, aamuauringon ja vapauden, joka viittoi sille. Kevyesti ja varmasti se kohoutui levitetyille siivilleen ja riensi riemusta visertäen taivaan sinistä korkeutta kohden, ja pian se erottui vain mustana pisteenä tunturien yläpuolella.

Leif vaipui polvilleen ikkunan ääreen ja purskahti itkuun.

Pikku pääskynen, sinä lensit valoa kohti, aamuaurinkoa kohti, niinkuin vapautettu sielu, joka jättää taakseen kaikki maiset tuskat. Pikku pääskynen, minä tiedän, että Ebba tänään kuolee…

XV.

Poutaisena syyskuunpäivänä Leif Bjerke asteli tietä pitkin, joka polvitteli puutarhojen välitse erään pienen kaupungin lähistöllä Etelä-Norjassa.

Seutu oli tasankomaata. Ylt'ympäri levisi laajoja keltaisia sänkipeltoja, joilta vilja oli äskettäin leikattu, ja näköpiiriä rajoittivat sinertävät metsät. Pienissä puutarhoissa olivat omena- ja päärynäpuut täynnä hedelmiä, ja siellä täällä hehkui villiviini kuistikon seinää tai valkoista talonpäätyä vasten. Lännessä häämötti Kristianian-vuono hopeankirkkaana juovana vaaleata iltapäivätaivasta vasten.

Leif oli harhaillut tuntureilla, kunnes siellä oli tullut täysi talvi, joka oli karkoittanut hänet pois. Hänen silmänsä, jotka olivat tottuneet jäätiköiden häikäisevään autiuteen, saivat nyt lepoa tämän maiseman lämpimissä, kylläisissä väreissä. Melkein vastoin tahtoaan hänestä tuntui hyvältä päästä jälleen laaksomaille, viljellyille seuduille ja ihmisten läheisyyteen. Ja hän tiesi, että häntä odotettiin täällä, että häntä kaivaten ja toivoen odotteli nuori nainen, joka vielä rakasti häntä, ja pieni poika, joka sanoi häntä isäkseen.

Siellä ylhäällä lakeuksilla, lumen ja yksinäisyyden keskellä, hän oli taistellut taistelunsa. Hän oli päättänyt noudattaa Ebban pyyntöä ja täyttää velvollisuutensa vaimoaan ja lastansa kohtaan. Hän tahtoi sanoa Ragnalle, ettei voinut rakastaa häntä, mutta että hän aikoi jäädä hänen luokseen pojan tähden, jos Ragna vielä toivoi sitä. Hän ei enää riehunut pakkoavioliittoa vastaan. Ebba oli kuollut, eikä hänelle ollut enää onnea tarjolla maailmassa. Hän tunsi itsensä vanhaksi ja väsyneeksi, hän oli kadottanut nuoruuden toivon, mutta myöskin sen uhman ja leppymättömyyden. Hän oivalsi tehneensä väärin Ragnaa kohtaan. Eihän Ragna ollut väkisin tunkeutunut hänelle. Hän oli vain totellut isäänsä ja ajatellut lapsensa tulevaisuutta mennessään naimisiin miehen kanssa, joka oli hänen lapsensa isä. Ja kaiken sen ivan ja ylenkatseen, jota hän oli vaimolleen osoittanut, oli tämä saanut syyttömästi kärsiä. Hän itse kuljeksi mielin määrin nauttien nuoruudestaan ikäänkuin vapaa mies, ja sill'aikaa Ragna istui kotona, hoiti poikaa ja piti pienen talon aina hyvässä kunnossa häntä varten, joka kenties oli joskus palaava. Ragna parka! Leif ei enää vihannut häntä, ja jos Ragna tahtoi, saattoi heistä vielä tulla ystävät.

Eräässä tien mutkassa hän näki pienen, punaiseksi maalatun huvilan, joka sijaitsi puutarhan keskellä. Päädyn edustalla kasvoi kaksi koivua, joiden lehdet olivat kellastuneet ja rungot hohtavan valkoiset. Suuret auringonruusut ja kirjavat dahliat heloittivat kukkalavassa. Kun veräjä aukesi, nousi nuori nainen paikaltaan verannalla. Hän viskasi nopeasti työn käsistään pöydälle ja seisahtui tuokioksi kietoen käsivartensa murattikoristeisen pilarin ympäri ikäänkuin tukea tarvitseva. Sitten hän tointui ja astui, tulijaa vastaan, ryhdikkäänä ja komeana tummansinisessä puvussaan. Päivänpaiste sai hänen tukkansa välkkymään kultaisena kehänä totisten nuorten kasvojen ympärillä.

"Leif, sinäkö! — Terve tuloa!"

Hän ojensi tulijalle kätensä. Se oli suurehko, kaunismuotoinen ja vankka käsi. Leif tarttui siihen, mutta ajatteli hiuduttavan surun tuntein Ebban hentoa, viileätä lapsenkättä, joka oli melkein uponnut hänen kouraansa.

"Kiitos, Ragna. Kuinka voitte täällä? — Saanko jäädä tänne luoksenne — tarkoitan, onko sinulla tilaa?"

Hän sopersi hämillään tapaillen sanoja. Ragna loi häneen harmaat silmänsä, joissa leimahti ilon salama.

"Tarkoitatko täyttä totta?" kysyi hän hiljaa. "Tahdotko jäädä minun ja pojan luokse? Etkö ole enää vihainen meille?"

Hänen ilonsa vaivasi Leifiä. Hän päästi vaimonsa käden ja kääntyi poispäin.

"Ragna hyvä, älä käsitä minua väärin", sanoi hän nopeasti. "Totta on, että olen tullut jäädäkseni teidän luoksenne, sillä tahdon koettaa tehdä velvollisuuteni sinua ja pikku Reidaria kohtaan. Mutta onnellisiksi me tuskin voimme tulla. En halua pettää sinua ja siksi sanon sen suoraan. — Olen rakastanut erästä nuorta tyttöä, joka nyt on kuollut. Hän on lähettänyt minut sinun luoksesi."

Pitkä, painostava hiljaisuus seurasi. Leif ei uskaltanut katsahtaa Ragnaan. Hän saattoi kuvailla mielessään, kuinka Ragna seisoi siinä taistellen itkua vastaan. Se kuului hänen säännöttömästä, katkonaisesta hengityksestään. Leif ymmärsi hänen olonsa tukaluuden, ja kun Ragna yhä pysyi ääneti, kääntyi hän veräjää kohden.

"Ehkä on parasta, että lähden pois jälleen", virkkoi hän hiljaa. "Sinä et tietenkään enää välitä minusta, kun en voi antaa sinulle enempää."

Mutta silloin hän tunsi Ragnan käden käsivarrellaan. He seisoivat niin lähekkäin, että hänen täytyi nostaa silmänsä, jolloin hän kohtasi Ragnan kyyneltyneen katseen. "Välitän, välitän minä sinusta", kuiskasi Ragna kiihkeästi. "Olen sinulle kiitollinen pienimmästäkin, minkä tahdot minulle antaa. Älä mene pois, Leif. Onhan kotisi täällä, pikku Reidarin luona. Minä en kysy mitään enkä vaadi mitään itselleni. Jää tänne!"

Leif tarttui liikutettuna hänen päähänsä ja suuteli häntä otsalle. Tuokioksi Ragna painautui häntä vasten ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Sitten hän vetäytyi syrjään, ikäänkuin häveten liikutustaan, jäi seisomaan kukkalavan ääreen selin Leifiin ja siveli hiljalleen auringonruusun kullanvärisiä terälehtiä.

"Pikku Reidar on ollut tänään aamupäivällä soutelemassa Halvorsenin poikien kanssa", virkkoi hän vihdoin tyynesti ja luonnollisesti. "Hän oli hyvin väsynyt, kun tuli kotiin, ja minä laitoin hänet levolle, mutta en tiedä, nukkuuko hän. Etkö tahdo mennä sisään katsomaan häntä?"

"Kiitos, kyllä minä menen", sanoi Leif keventynein mielin. "Hyvästi siksi aikaa, Ragna."

Hän oli saanut takaisin entisen suoran, joustavan ryhtinsä, kun hän astui sisään verannan kautta. Ragna seisoi katsellen hänen jälkeensä, ja lämmin aalto tulvahti hänen sydämeensä. Kaikki näytti hänestä valoisalta tällä hetkellä. Koti ei ollut autio, elämä ei ollut tyhjä enää.

Hän ymmärsi, että Leif oli muuttunut. Hänen katseensa ei enää ollut kylmä ja vihamielinen. Koko hänen olemuksensa oli tullut lempeämmäksi ja sävyisämmäksi. Eikä Ragna tahtonut kysyä, mistä muutos johtui, ei urkkia mitään tietoja naisesta, jota hän sai kiittää miehensä paluusta. Olihan kyllin siinä, että hän ja Leif asuivat jälleen saman katon alla ja että heitä nyt oli kaksi huolehtimassa lapsen kasvatuksesta. Tämä oli pyörryttävän suuri onni, ja se täytti hänen sielunsa kiitollisuudella. Ja kun hän kerran oli päässyt niin pitkälle, että Leif ojensi hänelle kätensä ystävyydessä, oli ehkä toivoa, että hän joskus tulevaisuudessa saattoi voittaa hänet kokonaan omakseen. Olihan hänellä liittolainen, mahtavin kaikista — pikku Reidar.

Leif oli mennyt makuuhuoneeseen, johon päivänvalo pääsi himmeänä vihreiden, alaslaskettujen kaihtimien lävitse. Pienessä, valkoiseksi maalatussa puusängyssä makasi poika molemmat kätöset nyrkissä posken alla. Pehmeä, vaalea tukka kihartui valkeassa niskassa, jossa iho muodosti syviä poimuja. Poika oli kyllä Ragnan näköinen, mutta Leifistä tuntui, että nuo pienet, helakanpuhtaat kasvot selittämättömällä tavalla toivat hänen mieleensä Ebban.

Hän istuutui sängyn vieressä olevalle tuolille ja kumartui nukkuvan poikasen puoleen. Miten rauhoittavaa oli kuulla pienokaisen tasaista hengitystä! — Mutta yht'äkkiä pikku Reidar liikahti levottomasti unessa, ikäänkuin tuntien jonkun häntä katselevan. Kädet erkanivat toisistaan. Silmät avautuivat; ne olivat suuret ja siniharmaat, ja niiden kysyvä katse kohdistui vieraaseen herraan.

Mutta yht'äkkiä heräsi muisto valokuvasta, äidin selityksistä — viimekesäisestä lyhyestä käynnistä. Hän nousi istualleen sängyssä ja ojensi kätensä.

"Isä!" huusi hän ilosta loistaen.

Leif puristi pojan kiihkeästi rintaansa vasten.

"Oma pikku pojuni — rakas pikku pojuni!"

Hän tunsi samassa, että hänen tulevaisuutensa ja elämänsä päämaali oli täällä. Ja ajatuksissaan hän kiitti Ebbaa, joka oli opastanut hänet takaisin kotiin.

XVI.

Kun päivät syyspuoleen alkoivat pimetä ja lyhentyä, ei rouva Rönnov enää noussut vuoteeltaan. Kun Kaisa aamuisin tuli sisään auttaakseen häntä pukeutumaan, oli rouvan tapana sanoa puolustautuvasti hymyillen: "Taidanpa jäädä makuulle tänään, Kaisa. Ilma näyttää niin harmaalta, eikähän minua työt odota."

Ja Kaisa vastasi rauhoittavasti: "Niin, kyllä rouvan on parasta olla sängyssä. Rouva näyttää hiukan väsyneeltä, mutta se menee kyllä ohitse, jahka tulee talvi. Silloin päivät tulevat valoisammiksi."

Rouva Rönnov nyökkäsi hymyillen: "Niin, kun aurinko taas rupeaa paistamaan, silloin minäkin tästä nousen." Ja he olivat kumpikin uskovinaan toinen toisensa puhetta.

Talossa oli toinenkin, jonka voimat alkoivat loppua tänä syksynä. Se oli vanha Jack. Enimmän osan päivästä se makasi vasussaan rouva Rönnovin makuuhuoneen kaakeliuunin vieressä, ja siinä se milloin nukkui, milloin valitteli. Kun Eva toisinaan koetti houkutella sitä mukaansa kävelylle, seurasi se häntä veräjälle asti. Mutta siihen se pysähtyi, katsoi Evaan surullisesti vanhoilla, puolisokeilla silmillään ja heilautti hiukan hännäntynkäänsä ikäänkuin sanoakseen: "Tiedäthän, etten jaksa kävellä pitemmälle. Enkä minä myöskään tahdo jättää vanhaa emäntääni."

Sitten Jack kääntyi ja linkutti vasuunsa takaisin, ja Eva jatkoi matkaansa lokaisella tiellä harmaassa sumussa, joka raskaana peitti kellastuneen maan.

Eräänä päivänä saapui Kööpenhaminasta hieno vanha herra, jolla oli kultasankaiset silmälasit ja häikäisevän valkoiset alusvaatteet. Hän viipyi pitkän aikaa rouva Rönnovin luona. Vanha rouva tahtoi muuttaa testamenttiaan. Kun neuvottelu lakimiehen kanssa oli päättynyt, lähetettiin noutamaan kaksi todistajaa — puutarhuri, joka oli monta vuotta hoitanut talon puutarhaa, ja vanha pappi naapurihuvilasta. Pastori ei ollut koskaan ennen puhutellut rouva Rönnovia, vaikka he olivat monta vuotta tervehtineet toisiaan hymyillen vanhuuden alakuloista hymyä. Tämä oli varmaankin heidän ensimmäinen ja viimeinen tapaamisensa, ajatteli pastori nähdessään kuihtuneet kasvot, jotka olivat tulleet valkoisiksi ja läpikuultaviksi kuin alabasteri. Ja hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli rouva Rönnovin kuollessa menettävä jotain, joka oli hienoa ja valoisaa ja kevyttä kuin menneitten nuoruudenpäivien tuoksu.

Herrojen lähdettyä rouva Rönnov pyysi Evaa tulemaan sisään.

Hän makasi vuoteellaan levollisena, kasvoissa omituinen hajamielinen ilme ikäänkuin ihmisellä, joka on tehnyt tilinsä elämän kanssa. Ensi kerran hän nyt puhui lähenevästä kuolemastaan.

"Olen oikein iloissani, että kaikki on järjestetty", sanoi hän. "Ja nyt sinun ei tarvitse enää huolehtia tulevaisuudesta. Kun minä olen poissa, voit sinä joko matkustaa Bengtin luo tai pyytää häntä tulemaan kotia Tanskaan. Olen jakanut omaisuuteni kahteen yhtä suureen osaan. Toisen saatte Bengt ja sinä, toisen Tage ja Gärda. Sitten lapsiparat pääsevät naimisiin. Ei kukaan voi panna esteitä heidän tielleen."

"Mutta rakas mummo" — Eva suuteli liikutettuna ohutta, veretöntä kättä, jota piteli kädessään. — "Bengt ja minä olemme jo saaneet sinulta niin paljon, ettei meillä ole oikeutta ottaa vastaan enempää."

"Se summa on otettu lukuun, ole huoleti siitä", sanoi rouva Rönnov, ja hänen entinen hyvätuulisuutensa pilkisti vielä esiin "Sentähden ei teidän osallenne tulekaan yhtä paljon kuin niiden toisten. Mutta saatte joka tapauksessa riittävästi, niin että voitte elää huoletta, jos Bengt saa jonkun paikan. Sinä kai mieluimmin tahdot hänen palaavan kotiin?"

"Niin tahdon, rakas mummo. Ja luulen, että se on hänenkin toivomuksensa. Siitäkin on meidän kiittäminen sinua, että saamme asua omassa maassamme. Sinä olet ollut niin sanomattoman hyvä minulle, enkä minä voi millään palkita…?"

"Sinä olet tuottanut minulle paljon iloa", keskeytti vanhus lempeästi, "sinä ja pikku Vivika. — Kaisalle olen määrännyt niin paljon, ettei hänen tarvitse kärsiä puutetta vanhoilla päivillään. Nina kyllä suuttuu kovasti minuun, kun hänen poikansa eivät saa mitään, mutta sitä ei voi auttaa. Fleming tulee kyllä hyvin toimeen — hän on kelpo poika. Ja Ovelle on hyödyllisintä, ettei hän saa mitään. Työ on ainoa, joka voi tehdä hänestä miehen."

Väsyneenä pitkästä puheestaan vanhus ummisti silmänsä ja laski päänsä pielukselle. Eva, joka näki hänen tarvitsevan lepoa, suuteli häntä hiljaa otsalle ja poistui huoneesta.

Rouva Rönnov eli joulun tuolle puolen. Mutta hän kävi yhä heikommaksi eikä tuntenut enää juuri ketään. Sattui usein, että hän nimitti Evaa "Margaretaksi" — se oli ollut hänen tyttärensä nimi —, ja eräänä päivänähän pyysi Kaisaa pitämään ruoan lämpimänä "herraa" varten, joka pian tuli kotiin valtiopäiväistunnosta. Kaisa pyyhki liikutettuna silmiään ja selitti sitten Evalle, että nyt vanha rouva ei enää elänyt kauan, sillä kun ihmiset näkivät vainajia ympärillään, silloin sai olla varma siitä,, että loppu oli lähellä.

Uudenvuodenpäivänä suku kokoontui kuten tavallista harmaaseen taloon lehmuskujan varrelle. Kaikki tiesivät, että se oli oleva viimeinen kerta. Lääkäri oli ilmoittanut heille, ettei rouva Rönnovilla ollut pitkiä aikoja jäljellä. Arkihuone näytti jo autiolta ja asumattomalta. Kaikki he kaipasivat rullatuolissa istuvaa mustapukuista olentoa, jonka lempeät vanhat kasvot olivat aina hymyilleet heille heti oven auettua. Ei edes vanhan koiran haukunta enää tervehtinyt heitä. Eva oli sisällä sairaan luona, ja pikku Vivika nukkui. Ainoastaan Kaisa hiiviskeli ympäri huopatohveleissaan silmät itkusta punaisina. Nyt hän oli pian jättävä tämän talon, joka oli ollut hänen kotinsa niin monta monituista vuotta. Hän aikoi rakkaan vanhan rouvansa kuoltua palata Ruotsiin ja elää siellä säästöillään ja perinnöllä, jonka hän tiesi saavansa. Mutta hänestä tuntui, että hänen elämänsä oli jo oikeastaan lopussa. Ei hän sanottavasti iloinnut ajatellessaan lapsuudenkotinsa jälleennäkemistä. Kaikki oli siellä niin muuttunutta. Useimmat hänen vanhat ystävänsä olivat maan povessa, ja uusia sukulaisiaan hän ei tuntenut. Mutta sittenkin hän tahtoi mieluimmin päättää päivänsä synnyinseudullaan. Siellä olivat kalmistossa hänen vanhempainsa haudat, ja koivikossa oli veräjä, jonka luona hän oli neljäkymmentä vuotta sitten sanonut jäähyväiset nuorelle miehelle, joka läksi Amerikkaan — eikä koskaan palannut.

Kaisa ei unohtanut emännänvelvollisuuksiaan. Kuten edellisinäkin vuosina oli hän asettanut pöydälle pari täysinäistä kakkumaljakkoa ja karahvillisen herravainaan vanhaa hienoa portviiniä. Mutta ainoa, joka koski viiniin, oli hovijahtimestari, joka kaatoi itselleen lasin salavihkaa ja joi sen pahalla omallatunnolla. Sitten hän laittoi kasvonsa totisiin ryppyihin ja veti syvän huokauksen, ikäänkuin säälitellen ihmisluonnon heikkoutta ja elämän katoavaisuutta.

Rouva Nina Lindholm oli paljon muuttunut Ebban kuoltua. Hänen musta tukkansa oli alkanut harmaantua, ja otsan ja suupielten syvät vaot antoivat kasvoille mietiskelevän surun ilmeen. Yötä päivää hän ajatteli yhtä ainoata kysymystä — miksi Ebba ei tahtonut nähdä häntä kuolinvuoteensa ääressä. Oliko lapsella jo selko hänen suhteestansa paroni Lercheen, ja oliko hän sen tähden tuominnut äitinsä?

Tämä suhde oli nyt lopussa. Paroni oli matkustanut etelään ja aikoi viettää talven Kairossa. Tuttaviltaan oli Nina kuullut hänen seurustelevan ahkerasti erään nuoren englantilaisen naisen kanssa, joka kuului olevan hyvin rikas. Hän vastaanotti tämän uutisen mitä suurimmalla tyyneydellä. Menköön parooni naimisiin, se ei enää liikuttanut häntä. Hänen elämänsä oli rauniona. Aviomies ei ollut koskaan merkinnyt hänelle mitään, eikä hän ollut kyennyt voittamaan lastensakaan rakkautta, ei edes Oven, vaikka oli tuhlannut hänelle kaiken hellyytensä. Vieläpä kaino pikku Gärdakin nousi häntä vastaan. Jos Gärda edelleenkin halusi mennä naimisiin Tagen kanssa, niin ei hänen äitinsä enää tahtonut sitä estää. Mutta nuoret eivät ymmärtäneet, että hän nyt ainoastaan odotti heidän tulevan puhumaan asiasta.

Täällä mummon huoneessa Lindholmin perhe kohtasi pitkästä aikaa eversti Barnerin ja Tagen. Vanhemmat olivat tervehtineet toisiaan lyhyesti ja kankeasti ja vaihtaneet joitakuita sovinnaisia sanoja ilmasta ja vanhan rouvan sairaudesta. Tage oli mennyt ikkunakomeroon, jossa Gärda seisoi. Gärdalla oli kyyneleet silmissä, kun hän kohotti katseensa Tageen, ja nuori mies puristi hiljaa hänen kättänsä.

Ulkona puutarhassa oli paksulti lunta. Se oli pukenut kaikki puut ja pensaat eriskummaisiin valkeihin huntuihin. Lyhdynvalo lankesi leveänä juovana hangelle, ja tien toisella puolella sijaitsevan pienen, matalan talon ikkunat olivat valaistut. Korkealla lehmusten latvain yläpuolella tuikki iltatähti.

Hyasintit eivät kukkineet ikkunalla niinkuin ennen. Ne olivat jääneet tavallista hoitoa vaille. Vain joitakuita näivettyneitä lehtiä oli työntynyt esiin, ja lasit olivat täynnä pitkiä, keltaisia juurisäikeitä.

Eva, joka harvoin poistui sairaan vanhuksen huoneesta, avasi nyt oven ja kuiskasi:

"Mummo on hereillä. Hän tahtoo mielellään nähdä teidät kaikki. Mutta olkaa aivan ääneti ja koettakaa näyttää iloisilta, sillä hän ei pidä itkusta."

Vieraat hiipivät varpaisillaan sairaan huoneeseen, Tage ja Gärda edellä, hovijahtimestari ja eversti Barner viivytellen, vastahakoisina kuten ainakin miehet näkemään liikuttavia kohtauksia. Nina oli painanut päänsä alas, ikäänkuin olisi pelännyt kohdata kuolevan katsetta.

Mummon kasvot, joita yömyssyn nauhat kehystivät, olivat kutistuneet pieniksi. Kyömynenä pisti terävänä esiin, ja tiukkaan sulkeutuneessa suussa ilmeni kuoleman armoton ankaruus. Ummistuneet silmäluomet kohosivat hitaasti oven avautuessa; katseeseen tuli kipinä eloa, ja verettömillä huulilla vilahti heikko hymyntapainen. Tage ja Gärda tunsivat yht'äkkiä, että mummo katseli heitä ikäänkuin haluaisi sanoa heille jotakin. He astuivat vuoteen ääreen, ja Gärda kumartui kuolevan puoleen painaen lämpimän poskensa hyväilevästi mummon poskea vasten.

"Te kaksi", kuiskasi rouva Rönnov.

Hänen läpikuultava kätensä, joka oli laihtunut ja tullut pieneksi kuin lapsen, hapuili avuttomasti lakanalla. Gärda arvasi hänen toivomuksensa ja kohotti punastuen ja liikutettuna kasvonsa Tagen puoleen.

"Anna minulle kätesi, Tage", kuiskasi hän.

Kaksi nuorta, lämmintä kättä yhtyi lujaan puristukseen, ja mummon vahankeltaiset sormet laskeutuivat niiden päälle. Samalla vanhuksen katse suuntautui melkein kärkevänä Ninan kalpeihin, syyllisyydentuntoisiin kasvoihin, jotka vääristyivät rajusti esiinpyrkivästä itkusta.

"Kyllä — kyllä, mummo, niin on tapahtuva kuin sinä tahdot!" Vastaus kuulosti hätähuudolta.

Hänen vihlova, epätoivoinen nyyhkytyksensä kaikui huoneen hiljaisuudessa. Hän ei itkenyt vanhusta, joka oli pian kuoleva, vaan hän itki omaa itseään ja hukkaanmennyttä elämäänsä.

Käsi laskeutui lohduttavasti hänen olkapäälleen. Hän nosti pikaisesti katseensa — olihan se Ove? Mutta hänen kyyneleiset silmänsä näkivätkin Flemingin rumat piirteet, joita hän niin usein oli pilkannut ja ivannut. Ja hän peitti jälleen häpeissään kasvonsa käsillään.

Vanha Jack, joka oli torkkunut vasussaan uunin vieressä, nousi yht'äkkiä jaloilleen ja tuli ontuen sängyn luo. Koira nuuski levottomasti, ja sen puolisokeat silmät kääntyivät vanhan rouvan kasvoja kohden. Mutta emännän ääni ei ollut enää milloinkaan haasteleva vanhalle Jackille eikä hänen kätensä hyväilevä sitä. Ja surkeasti ulvahtaen koiravanhus ojensi koipensa ja kaatui lattialle.

"Viekää se pois!" huusi hovijahtimestari. "Näettehän että sitä kouristaa."

Olihan toki olemassa joku raja, kuinka paljon piti sietää, arveli hän. Sairaita ihmisiä täytyi valitettavasti suvaita, mutta sairaat eläimet tuottivat aivan tarpeetonta kidutusta hermoille.

Eva kumartui ja nosti Jackin lattialta. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiansa.

"Jack on kuollut", sanoi hän hiljaa. Ja hän kantoi vanhan koiran vasuun ja levitti peitteen sen päälle.

Rouva Rönnov ei ollut tajunnut tapausta. Hän oli vaipunut pielukselle silmät ummessa. Gärda ja Tage vetivät kätensä hiljaa hänen kädestään. Kun Eva palasi ja kumartui kuolevan puoleen, huomasi hän heti muutoksen tapahtuneen. "Nyt olisi kai parasta, että jättäisitte meidät yksin", kuiskasi hän. "Loppu on käsissä."

Vieraat poistuivat sairaan huoneesta ääneti niinkuin olivat tulleetkin. Ainoastaan Gärda viipyi vielä hetkisen painaakseen suudelman valkoisille hiuksille ja kuiskatakseen viimeisen kiitoksensanan kuolevan korvaan.

Arkihuoneessa hovijahtimestari kaatoi itselleen uuden lasin portviiniä. Hän tunsi ruumiissaan vilunväristyksiä, selitti hän eversti Barnerille. Se koiran kuolema oli vatkuttanut niin järkyttävästi.

Tage piti silmällä ovea, kunnes Gärda tuli takaisin. Silloin hän meni Gärdaa vastaan ja laski kätensä hänen vyötäisilleen. Viedessään hänet lattian poikki nurkkasohvalle hän katsoi kiinteästi isäänsä ja Gärdan vanhempia. Mutta nämä eivät tehneet mitään vastaväitteitä. He alistuivat äänettöminä mummon määräykseen; hänen viimeinen tahtonsa oli täytettävä.

Huone alkoi pimetä. Ainoana valaistuksena oli heikko kajastus, jonka lumi heijasti ikkunasta sisään. Ihmiset näyttivät aavemaisen kalpeilta hämärässä istuessaan hiljaa odottaen. Kellon verkkainen naksutus muistutti raukeata suonentykytystä.

Sairaan huoneessa valvoivat Eva toisella ja Kaisa toisella puolen sänkyä.

Pieni yölamppu oli sytytetty ja levitti himmeätä valoaan vanhan rouvan kuihtuneille kasvoille ja seinässä riippuville muotokuville. Siinä olivat kaikki hänen rakkaansa, pitkä sarja elämää, joka oli liittynyt hänen elämäänsä. Ja sängyn jalkopäässä riippuva kuva esitti miestä, joka oli voittanut hänen nuoruudenrakkautensa, suuren suvun kantaisää.

Oliko mummo vielä tajussaan? Kulkiko hänen sielunsa silmien editse hänen pitkä elämänsä vaihtelevine suruineen ja iloineen — vai oliko hän jo mennyt suureen lepoon?

Hän hengitti heikosti. Jumalan kiitos, hän oli kuoleva kamppailutta ja tuskatta, hiljaa ja rauhallisesti niinkuin vanhat kuolevat, kun heidän elinvoimansa loppuu.

Pian oli heillä oleva ainoastaan muisto jäljellä harmaan talon vanhasta, hienosta mummosta, joka oli vapisevissa käsissään pitänyt niin monien nuorten kohtaloita ja ohjannut kaiken parhain päin. Suvun hyvä hengetär hän oli aina ollut.

Liikahtiko mummo? Vai lampun liekkikö se leimahti, niin että hänen kasvonsa saivat uuden ilmeen? Katse suuntautui kirkkaana ja täysin tajuisena nuoren, punatakkisen luutnantin muotokuvaan. Sitten kuului hiljainen huokaus, ja heikko hengitys lakkasi kuulumasta.

Molemmat läsnäolijat käsittivät, että nyt oli elämän liekki sammunut. Kaisa painoi luisevat kätensä silmilleen ja purskahti rajuun itkuun. Mutta Eva kumartui vainajan puoleen kiittäen ja siunaten häntä kaikesta, mitä hän oli ollut, ja painoi hellästi hänen silmänsä umpeen. Mummo nukkuu vakaana kädet ristissä, valkoisena valkealla vuoteellaan.

* * * * *

Kohta sen jälkeen sukulaiset läksivät harmaasta talosta, joka nyt pian oli sulkeutuva heiltä ja siirtyvä vieraisiin käsiin.

Tage ja Gärda tulivat viimeisinä. He kulkivat käsikoukussa pitkin lehmuskujaa lumen naristessa jalkain alla ja tähtien tuikkiessa puiden oksien välistä. Gärda painautui lähelle Tagea. Lyhdyn himmeässä valossa Tage näki hänen silmäinsä loistavan kyynelistä kosteina.

"Eikö ole synti", kuiskasi Gärda, "että minä kaikesta huolimatta tunnen itseni onnelliseksi, vaikka mummo ja Ebba ovat kuolleet ja vaikka minä niin sydämestäni kaipaan heitä kumpaakin."

Tage kumartui ja suuteli hänen otsaansa.

"Pikku Gärda", sanoi hän. "Kun olemme saaneet lahjan, tulee meidän olla kiitolliset siitä. Mummo antoi meille onnen sellaisena kuin hän sen itse omisti nuoruudessaan, ja kerran on tuleva meidän vuoromme jättää se muille. Yö tulee meillekin kerran. Mutta nyt saamme iloita, sillä päivä on edessämme pitkänä ja valoisana."

He kulkivat edelleen, ja heidän askeltensa ääni häipyi hiljaisuuteen.

Talvinen pimeys kietoi vaippaansa puistokujan. Ympäristön tulet sammuivat. Ainoastaan harmaasta talosta loisti punertava valo ikkunasta, jonka takana mummo nukkui syvää untansa. Ja korkeudessa, mahtavien puunlatvain yläpuolella, valvoivat ikuiset tähdet.