MARRASKUUN ILTA
Novelleja
Kirj.
ANNI KASTE [Anni Kastegren]
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.
SISÄLLYS:
Valekuollut
Pelastus
Runoilija
Kissat
Pohjavirtoja
Eläke
Kun onni murtuu
Karkuri
VALEKUOLLUT
Aivan oikein — siellä he jo odottivatkin kaikki kolme istuen aidalla aamuauringon ihanassa valaistuksessa nenäliinojaan liekuttaen, kuten hän oli kuvitellut… pelännyt… toivonut… Ja neiti Alpo, uskollisena kuin varjo, tuki pienintä, joka viipotti maltittomana molempia pikku kätösiään ja hihkui rajatonta jälleennäkemisen riemua. Mitä lähemmäksi kärrit vierivät, sitä loistavammiksi kävivät silmät ja sitä kiihkeämmiksi tervetuliaishuutojen pauhina. Olisi melkein luullut intiaanijoukon eksyneen siihen…
— Isä, äiti! Äiti, isä! kantautui jo etäälle tielle vastaan.
Mutta kun kärrit pysähtyivät portille, lennähti odottavien iloisille kasvoille kummastuksen varjo, joka siinä samassa synkistyi ja taajeni, aivankuin myrskypilvi taivaalla, muuttuen lohduttomuuden kyyneliksi. Ja ennenkuin huulet ehtivät sen lausua, kysyivät jo säikähtyneet, vaativat katseet:
— Mutta missä onkaan äiti, isä? Missä on äiti?
Kookas, hienopiirteinen mies hypähti kiireesti alas istuimelta sulkien ryntäävän joukon syliinsä ja kahlehtien sen siihen vasemmalla käsivarrellaan, samalla kun ojensi oikean kätensä neiti Alpolle. Hän ei saanut sanotuksi sanaakaan. Näkyi selvästi, että tuska, joka aivankuin pisaroina tihkui hänen kasvoiltaan, sulki suun.
Neiti Alpo huomasi sen heti, mutta lapset kysyivät kilvan, yhtenään, yhtenään:
— Missä on äiti? Mihin ihmeeseen sinä, isä, jätit äidin?
Kuljettuaan moniaan askeleen puistotietä ylös taloa kohti, rakasta, kaivattua taloa, joka kuin kujeillen vain hiukan pisti nurkkaansa esiin rehevien puiden takaa, päästi isä uteliaat, riuhtovat lapset sylistään nurmikolle, painui itsekin siihen polvilleen ja pienimmän kättä otsaansa vasten painaen sopersi:
— Lapsikullat… äiti… niin, äiti…
Hän ei vielä hirvinnyt sanoa sanottavaansa loppuun asti, vaan kohotti ensin hätääntyneet katseensa vieressään seisovaan naiseen jatkaen sitten kuin ilmaa haukkoen:
— Neiti Alpo… äiti… meidän rakas, suloinen äitimme on… kuollut…
— On kuollut…
Suuri, vahva mies lysähti kokoon. Hänen ei tarvinnut enää salata eikä pidättää kyyneleitään — itkiväthän siinä kaikki muutkin. Pienet, lämpimät käsivarret kiertyivät hänen kaulaansa hänen tietämättä itsekään, tuottiko se lievennystä vai lisäsikö epätoivoa. Kosteat, nyyhkivät kasvot painautuivat hänen poskiaan vasten — eikä hän päässyt selville, merkitsikö se köyhyyttä vai rikkautta. Hänessä oli kaikki niin turtunutta, sielu kerrassaan sirpaleina… Ja niin mennyttä, mennyttä oli kaikki!
Äskeisten vuosien valo oli tyyten sammunut.
Hyvä Jumala, hän oli sentään päässyt tähän asti ja saanut sen sanotuksi!
Koko huikean pitkän matkan ihanasta etelästä asti hän oli vaeltanut kuin sokea ja kuuro. Kaiken aikaa oli hän odottanut ja pelännyt tätä hetkeä. Ensin: mitä sanoa… Sitten, kun oli päässyt selville siitä, kuinka sen sanoa…
Sillä haavoittuneen on vaikea haavoittaa.
— Isä, sinun olisi pitänyt tuoda äidin ruumis kotiin. Me olisimme saaneet edes haudata hänet…
— Ei, en voinut. Matka oli aivan liian pitkä, lapseni.
— Mutta onhan sinulla ainakin valokuva… äidistä arkussa. Ja haudasta?
Onhan?
Hänen täytyi siihenkin kysymykseen vastata kieltävästi.
Neiti Alpo näkee lasten kysymysten tekevän lopun isän sielunvoimista ja vetää heidät luokseen hellien, lohdutellen.
Mutta hän on itsekin perinpohjin järkytetty, ja se tekee kaiken voittamattoman vaikeaksi. Eihän hän voi edes käsittää iloisen, sädehtivän Ellin voivan olla poissa! Hänen, joka loihti ympärilleen helskyvimmän riemun, jonka askelten jäljissä, minne kulkikaan, oli iloa ja päivänpaistetta!
Kuollut…
Voiko sitten päivänpaistekin kuolla —?
Heti, kun lapset hellittivät kätensä isän kaulalta, ryntäsi hän käytävää ylös talolle. Lehtien lomitse valautuvat säteet leikittelivät hänen vaalealla puvullaan ja parrallaan, ja mehiläisten salaperäinen soitto virtasi kaikkialta vastaan tervehtien, mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Heikosti kuin unen horroksessa tajusi hän vain kodin kaivatun ihanuuden — paremminkin katkeran tyhjyyden, mikä ujui nyt sen yllä!
Hän kierteli kaikki huoneet ja sai haavoja sydämeensä joka paikasta. Jokaiseen soppeen oli keräytynyt joukoittain muistoja! Rakkaita, hymyileviä ja valoisia. Ei yhtään ainutta tummaa ja katkeraa — ei hakemallakaan. Edellisen ajan elämässä ei mikään ollut vikuuttanut sitä sidettä, joka nyt yhtäkkiä oli katkennut. Ei pieninkään tuulenpuuska ollut röyheltänyt sen ulapan pintaa, jonka hirmumyrsky nyt kerta kaikkiaan oli myllertänyt.
Ja siksi juuri oli onnettomuus niin kamala kantaa.
Kuollut. — Oliko hän todellakin saanut sanoneeksi sen lapsille?
Oli. Jumalan kiitos, hän oli voinut tehdä sen. Mutta hautaa ei ollut, mitä yhdessä vaalia — ei edes haudan kuvaa. Lapsien mielikuvituksessa oli se kaukaisessa etelässä. Hänellä itsellään ei sitä ollut sielläkään…
Vahva mies painuu viimein oman huoneensa lepotuoliin ja nyyhkyttää.
— Kun olisikin hauta!
Mutta ei — sitä hän ei saanut luoduksi edes omaan sydämeensä. Kaikkein vähimmin juuri sinne…
Puolta tuntia myöhemmin hiipi neiti Alpo sisään ja kysyi arkaillen:
— Kertoisitteko tarkemmin? Mihin ja miten?
Mutta kohdattuaan miehen kohoutuvan katseen säikähti hän siitä tulvivaa katkeruutta ja peräytyi. Hän käsitti, ettei hänen olisi pitänyt kysyä vielä… Vasta paljon, paljon myöhemmin…
Ääni ei kuitenkaan ole niin katkera kuin katse. Ehkä tekeytyy se lauhkeammaksi hienotunteisuudesta kysyjää kohtaan. Mutta raskas se kylläkin on.
— Mitenkäkö —? Siten… siten… että hän jätti minut…
— Jätti —?
— Toisen tähden!
Neiti Alpo ei voi olla kauhistumatta sen vastauksen vimmaa.
— Mutta voimmeko sanoa toisen tähden, silloin kun kysymyksessä on kuolema… koettaa hän rauhoittaa.
— Oo, jospa se olisikin ollut kuolema!
Neiti Alpo astuu kolme, neljä kiivasta askelta eteenpäin peräytyen ne samassa hitaasti, typertyneenä.
— Ei — ei se voi olla totta…
— Ooh! — kuuluu silloin kuin maan alta, ja sen parahduksen tuska vahvistaa kaiken.
Kotvan on kaikki hiljaa. Ulkona sädehtii kevätkesän häikäisevä aurinko. Sen säteet juoksevat pitkin peilityynen järven pintaa ja välkkyvät riemuiten saarien vihreissä puissa. Pilvenhattara luo sinne tänne pienen varjon, lokki kiertää luotoa viistäen vettä toisen siipensä kärjellä, ja kuin uhitellen pujahuttaa pikku kala siellä täällä päänsä vedenpinnan yläpuolelle.
Ei aikaakaan, kun lasten äänet ja askeleet kuuluvat oven takaa. Pienet nyrkit alkavat takoa ovea, ja sisäänpääsyä on mahdoton kieltää.
— Sittenkin lapsilla täytyy olla hauta… ymmärrättehän, neiti Alpo… kaunis, kukitettu hauta siellä etelässä…
Toinen nyökkää myöntäen:
— Välttämättä täytyy heillä se olla.
Ja kun ovi avautuu lapsille, on äiti jälleen kuollut äiti — eikä mikään uskoton kevytkenkä, joka jäi avaraan maailmaan, sen sijaan että olisi saapunut kotiin pienen, kaipaavan laumansa luokse.
On itsestään selvää, että kyselyt alkavat taasen.
— Oliko äiti kauankin sairaana?
— Monta viikkoa, lapseni…
— Etkä kirjoittanut siitä meille mitään.
— En. Toivoin yhä vain, että hän parantuisi…
— Voi… äiti oli oikein kovasti kipeä!
— Oli, ressu-pieni. Ensin hän säläsi kipunsa, ei sanonut isälle mitään. Mutta eräänä päivänä kävi tauti yli voimien, niin että äiti aivan parkaisten ilmaisi sen. Ja sitten… sitten ei viipynyt enää kauan, ennenkuin hän oli jo poissa…
— Haudassa —?
— Niin, siellä…
— Eikä lääkärikään voinut mitään — ei mitään!
— Ei voinut, lapseni…
— Voi, isä… voi!
Pienet päät painuvat isän rintaa vasten, ja tukahtuvat nyyhkytykset polttavat hänen poveansa. Häneltä itseltäänkin sumentuu kirkas päivänpaiste kyyneleihin, samalla kun raskas äänettömyys täyttää huoneen joka sopen.
Yhtäkkiä nostaa vanhin päänsä äkisti.
— Isä, kuule! Oletko sinä aivan varma siitä?
— Mistä sitten, lapseni?
— Siitä, että äiti todellakin on kuollut?
— Niin, isä. Muistatko Reijon Leenaa! Hänhän oli vain vale-vale-…
— Valekuollut. Ja hänetkin ne aikoivat haudata…
Isä kohottaa käden tuskallisesti otsalleen ja vakuuttaa:
— Äiti ei ollut valekuollut. Me saamme olla varmat siitä.
Isän vakuutuksista huolimatta pitävät lapset sittenkin itsepäisesti kiinni tästä viimeisestä, ainoasta toivon rippeestä.
Jos äiti on valekuollut — eikä kuollut, niinkuin isä sanoo — voi hän jollain ihmeellisellä tavalla päästä haudasta ja saapua heidän luokseen….
Tänne! Kotiin!
Heistä se ei ole niin aivan mahdotonta. Ei, monissa saduissa ja tarinoissa tapahtuu paljon ihmeellisempää!
Vanhin muistaa Virpi-Leenan sanoneen, että jos ihmisen usko olisi sinapin siemenen kokoinen, niin se voisi siirtää vuoren —! Ajatelkaa — kokonaisen vuoren! Ja sen täytyi olla totta, sillä Leena oli vanha, vakava ihminen ja kertoi lukeneensa sen pyhästä kirjasta.
Hän, hän tahtoo nyt uskoa ja opettaa muutkin uskomaan, että äiti on vain valekuollut: eikö silloin siirry multa!
Ja onhan sitten vielä hyvä Jumala, kaikkien murheellisten auttaja.
On lasten oma ystävä, joka herätti kuolleista Jairuksen tyttären. Ja
Latsaruksenkin, niin.
Sitä seuraavina viikkoina ja päivinä, joita suuri aurinko ei mitenkään tahdo saada kyllin lämpimiksi eikä kirkkaiksi, elää usko, pieni kuin sinapin siemen, lasten sydämissä. Se auttaa hidaskulkuista aikaa eteenpäin. Se sallii unen tulla silmiin iltaisin. Ja se, yksin vain se, lieventää joka aamu sitä kummaa haikeutta, joka on pakkautunut rintaan, aivankuin tuikean tuiskun juoksuttama nietos pakkautuu tuulenalaiseen aitaviereen.
Isän katse vain ei voi kirkastua, eikä hän voi olla silloin tällöin järkyttämättä sinapin siementä.
— Kuolleet eivät koskaan tule takaisin… eivät koskaan… sanoo hän.
* * * * *
On uusi kesä ja uudet kukat.
Lapset puurtavat tavallisella leikkipaikallaan tasaisella tantereella puutarha-aidan takana, ja heidän kirkkaat, heleät äänensä kaikuvat kauas ympäristöön sekoittuen sopusointuisasti lintujen lauluun ja mehiläisten surinaan.
Tietysti he leikkivät hautaleikkiä.
Aidan nurkkauksessa, jossa kasvaa muutamia siroja katajapensaita, on hautausmaa. Siellä on pitkä rivi yhteishautaa, jossa vier'vierekkäin lepäävät kaikki kuolleet linnunpojat, muurahaiset ja matoset, jotka lähitienoolta ovat löytyneet. Näillä haudoilla tekevät tikkuset ja kalikat patsaitten virkaa, ja ne ovat kaikki pitkin pituuttaan aidatut yhden aitauksen sisään. Mutta niistä erillään on muutamia muita hautoja, itsekukin oman siron aitauksensa ympäröimänä, joko kivisen tai pajuvarpuisen.
Aina viime kesään asti, jolloin äidin hauta laadittiin tasangon kauneimpaan kohtaan, sypressiä muistuttavan katajapensaan juurelle, oli Annu-nuken hauta kaunein ja parhaiten hoidettu koko kalmistossa. Mutta niinpä oli Annu ollutkin sievin ja somin nukke maailmassa! Sellaisia hymyileviä helmisilmiä, se on varma, ei ollut yhdelläkään muulla nukella koko maassa, ja suuta, nenää, hymykuoppaposkia — sanoppa missä näit! Ja sen kuollessa oli suru ollut suuri.
Nyt, kun surtiin ja kaivattiin äitikultaa, tuntui Annun kuolema verrattain kaukaiselta ja vähäpätöiseltä. Nukke on sentään aina nukke elävään ihmiseen, saati sitten omaan äitiin verrattuna…
Sinä aamuna, jolloin ihme tapahtui, piti äidin hauta jälleen puettaman uusin kukkasin.
Sitä varten he toivat sylin täyden päivänkakkaroita ja ruiskukkia ja vanhan maljakon, johonka neiti Alpo oli taittanut puutarhasta ihanin ruusuja.
Mutta pensaikossa, hautojen välissä, makasi outoon vaippaan kääriytynyt nainen kasvot maata vasten painettuna ja itki. Lapset saattoivat aivan selvästi kuulla hänen nyyhkytyksensä.
Se oli uutta ja outoa, ja he katsahtivat säikähtyneinä toisiinsa, tietämättä ensin mihin ryhtyä. Neuvokkaimpana joukosta antoi vanhin kukkansa sisarilleen, kumartui alas vieraan puoleen ja virkkoi lohduttavasti:
— Älkää toki itkekö — nouskaahan ylös!
Lapsen ääni soi kuin musiikki maassamakaajan korvissa, mutta sen sijaan, että olisi totellut kehoitusta, painoi hän kasvonsa yhä lujemmin maata vasten nyyhkytysten käydessä lohduttomammiksi.
Lapset seisoivat hämmästyneinä.
Nuorimman kukat putosivat maahan, ja tuuli siroitteli ne vieraan vaipan liepeelle. Herkkyydessään yhtyi lapsikin itkuun.
Pienimmän itkiessä supattelivat toiset hiljaa keskenään. Eikö heillä ollut rohkeutta, vai tuntuiko heistä toivottomalta lohduttaa vierasta sen enempää. Mutta vaikeata oli nähdä noin kiihkeätä surua ja pysyä aivan toimetonna.
He olivat juuri hiljaa puhellen sopineet siitä, että toinen juoksee kutsumaan isää tai tätiä toisen jäädessä itkevien luokse, kun pikkusisko riuhtaisi esiliinan silmiltään ja huudahti nyyhkytysten katkomalla äänellä:
— Entä se onkin äiti!
— Äitikö?
— Äiti!
Siinä samassa he olivat kaikki polvillaan vieraan vieressä maassa ja kohottaen kiihkeillä, toimintahaluisilla kätösillään tämän päätä toistivat toistamistaan:
— Äiti! Sano… kuule… oletko sinä äiti?
Heidän suurimmaksi ilokseen katsoivat tutut, kaivatut kasvot heihin.
Aidanseipäällä istuvan pääskysen viserrys ei kuulunut riemukkaammalta kuin lasten huudahdukset ja kyselyt. Ne tuiskusivat ja risteilivät kuin lumihiutaleet tai perhoset ilmassa. Ne tahtoivat yhtaikaa ottaa ja antaa kaiken — kaiken.
— Me emme voineet oikein uskoakaan, kun isä sanoi, että sinä olit kuollut…
— Ei, kuule, me väitimme, että sinä varmaankin olit valekuollut… Oi, kuinka sinä pässitkään pois haudasta?
— Ja me odotimme, yhä vain odotimme, että tulisit!
— Voi, nythän sinä tulitkin! Äiti kulta, täytyihän sinun tulla.
Siinä hän nyt istui katajan juurella kalpeana, jännittyneenä ja kyyneleisenä, pidellen lapsiaan sylissään, hyväillen heitä ja ahmien heidän jokaisen sanansa, aivankuin nälkäinen ahmii leipäänsä. Hän näytti äärettömän masentuneelta ja väsyneeltä.
— Sanoiko isä todellakin, että äiti oli kuollut?
— Totta kai, äiti. Miksi hän olisi salannut sen meiltä. Ja hän oli pahoillaan, niin kovin pahoillaan siitäkin, ettei hänellä ollut edes haudan kuvaa antaa meille.
— Rakkaat… Rakkaat…
Äidin kasvoilla vierii kokonainen kyynelvirta, ja katse, joka syttyy ja sammuu kuin vilkkumajakka, kulkee nopeasti lapsesta lapseen. Jo heidän ensi sanoistaan on hän käsittänyt odottamattoman asemansa, ja hyljätyn miehen hienous valaa tulikuulia hänen katuvaan sydämeensä.
— Mikä onni, ettet aivan tukehtunut sinne hirmuiseen hautaan! Heräsitkö piankin siellä?
— Melkein heti, kun isä oli lähtenyt…
— Kuka sinut auttoi pois?
— Hyvä Jumala, lapseni…
— Mutta mikset palannut heti kotiin? Tiesithän kuinka me kaipasimme…
— Oi, minä olin niin sairas, niin masentunut… Minä en uskaltanut… ennenkuin nyt vasta.
— Niin tottakin, sinunhan piti levätä, ennenkuin lähdit pitkälle, pitkälle matkallesi. Isä sanoo, ettei hän jaksaisi tehdä sitä matkaa toiste.
— Sanooko isä niin? Rakas, kultaisin isä…
— Mutta mikset kirjoittanut meille? Isä olisi heti tullut sinua hakemaan.
— Voi, luuletteko —?
— Tietysti, äiti. Kyllä hän silloin olisi jaksanut.
— Luuletteko, että… että isä on kaivannut äitiä? Tuleekohan… niin, tuleekohan hän yhtään iloiseksi, nyt?
— Oi kyllä, kyllä, äiti! Tule! Nyt me juoksemme heti isän luo!
Mutta vastatullut antaa lasten juosta yksinään jääden paikoilleen musertavan pelon valtaamana.
Ja häpeän… häpeän…
Hän ei tiedä kuinka kestää hetken, heti koittavan, hetken, jolloin kohtaa jälleen hänen katseensa.
Ja hän värisee kuin viluinen, painaa kasvot käsiinsä ja hengityksen alituiseen salpautuessa nyökyttää hän ruumistaan kiivaasti edestakaisin.
Minuuttien tuntee hän kiitävän sekuntien nopeudella ja anoo sielussaan hetken armoa tyyntyäkseen. Oi ei, ei! Tuhat vuotta ei riittäisi hänen tyyntymisekseen, ennenkuin hän on saanut kuulla anteeksiannon sanan!
Mutta ellei hän saakaan… Hän, joka kerran kevytmielisyydessään, hullun hetken huumauksessa, saattoi luopua näin paljosta…
Hyvä Jumala, kuinka siitä on jo kauan, kun lapset, nuo suloiset, siunatut lapset, juoksivat pois… Isä on varmaan kieltänyt heitä palaamasta, pidättänyt heidät luonaan — eikä tule itsekään, ei konsanaan!
Miksi hän antoikaan heidän mennä, nyt, kun viimeinkin oli päässyt tänne asti ja saanut heidät syliinsä… Mutta saattoiko hän kieltää rakkaimmiltaan sanansaattajan riemua…
Hän nousee horjuen seisoalleen ja varjostaen kädellä silmiään katsoo kukoistavaan, päivänpaisteiseen puutarhaan, jossa elämä ja kasvullisuus oikein uhkuu —
Saakohan hän kulkea, elää siellä vielä —?
Lähestyvien äänien hälinä pelästyttää hänet samassa takaisin, ja hän lyyhistyy maahan kuulematta, näkemättä mitään.
Toinnuttuaan tuntee hän lepäävänsä voimakkaiden käsivarsien tukemana ja tuntee lämpimien kyynelten putoilevan kasvoillensa — mutta ne eivät ole hänen omiansa. Liverrys, ei lintujen, vaan lapsien, soipi ihanasti hänen korvissaan, ja lämpö, ei auringon, vaan rakkauden, pyyhkäisee epätoivontuskan hänen sydämestään.
PELASTUS
— Etkö sinä nyt kuitenkin voisi… virkahti äiti nöyrästi, tukahtuneella äänellä, uskaltamatta katsahtaakaan tyttärensä puoleen, joka jo neljättä tuntia yhtämittaa istui puhtaaksikirjoitustyönsä ääressä. — Punnitsisit nyt kerran vielä aseman ja ottaisit kaikki asianhaarat huomioon… Sinähän olet ollut niin järkevä… jo pienestä pitäen.
— Mutta minä en voi! Tiedäthän, olethan sen jo niin monasti kuullut, äiti kulta, että minä en voi! tivahti tytär kiivaasti. — Ja mitä se hyödyttäisi sitten? Vain hetkistä tuonnemmaksi se siirtäisi hetken, jolloin sinun itsesi pitäisi käydä uhrilampaaksi. Eikö niin? Eivätkö kaikki merkit viittaa juuri siihen? Laina sai ensimäisenä astua tuleen, kun hänet suorastaan pakoitettiin Paunin kanssa naimisiin. Sitten kun Pauni meni nurin liikkeineen päivineen — eikä todennäköisesti enää muutenkaan olisi halunnut korjailla isän huonoja asioita — turvauduttiin Veikkoon. Nyt on minun vuoroni tullut. Mutta minä en, en, en alistu siihen, mihinkä Laina alistui! Jos nyt isä velttoudessaan ja itsekkyydessään panisikin meidät kaikki oman päänsä päästimiksi, niin mitenkä saatat sinä, äiti, sinä… Voi, minä en ymmärrä!
Äiti hyrähti itkemään. Oikeastaan ei hän viimeisinä viikkoina ollut muuta tehnytkään kuin kyynelehtinyt. Saattoi huomata hänen muutamissa viikoissa vanhenneen kokonaisia vuosia.
— Älä edes itke, äiti. Se on raskaampaa kuin kaikki muu yhteensä… Koetetaan nyt olla järkeviä ja toimia harkiten, että kerrankin päästäisiin pysyväisempiin tuloksiin.
Hän pani kynän pois ja nousi oikoakseen nuorta, solakkaa vartaloansa pitkän, rasittavan istumisen jälkeen. Astuttuaan pari kertaa lattian poikki asettui hän akkunan eteen katsellen syksyn riistämää märkää puutarhaa ja lyijynharmaata lahdenpoukamaa, joka lepäsi sen alla.
— Isä on niin omituisen veltto luonne — ei hänellä ole hiventäkään vastuunalaisuuden tunnetta… puhui hän sieltä, otsa aivan ruutuun kiinni painettuna. — Sen sijaan että hän panisi todellista huolta tämän maatilan hoitoon — jonka hän tietää kovin rakkaaksi sinulle — rahjustaa hän päiväkaudet kaupungissa noissa joutavissa toimissa, joista tulevat pennit luistavat iltaisin Seuralla. Ja kun velkojat ahdistavat, on hän mielestään syytön — ja toimeton kuin pikku lapsi. Meidän muiden velvollisuus on auttaa asiat ojasta, jotta — jotta hän saisi taas keikauttaa ne sinne takaisin…
— Rakas lapsi, älä nyt sentään syytä isää.
— Ettenkö syyttäisi! Kohta tässä täytyy syyttää jo sinuakin — ja ihmetellä, ihmetellä loppumattomiin sinun hyväntahtoista sokeuttasi isän suhteen.
Hän kihnutti sormellaan ruutua, joka hengityksestä oli käynyt himmeäksi, ja jatkoi nyrpeänä:
— Äiti kulta, etkö jaksa käsittää, että tällä tavalla menetellen hänen vastuunalaisuudentunteensa yhä enemmän kuoleutuu. Tämä on kaikkein huonoin tapa kasvattaa sellaista luonnetta kuin isän… Niin… Mutta niin katkeraa kuin se onkin, olisi kuitenkin parasta ja terveellisintä antaa asiain luistaa vararikkoon.
— Mutta Lyyli! parahti äiti kauhistuneena, ja uusi kyyneltulva syöksähti hänen poskilleen. — Mitenkä minä jaksaisin kestää sellaisen häpeän… ja sitten… sittenhän pitäisi niin pian ja armottomasti lähteä täältä, jossa on syntynyt, kasvanut ja kaiken elämänsä viettänyt. Lapsi, sinä et ehkä ymmärrä sitä…
Lyyli painautui yhä lähemmäksi ruutua. Oli raskasta, raskasta nähdä äidin surevan, kun ei kuitenkaan kyennyt lohduttamaan. Tätä tällaista oli kestänyt jo parin kuukauden ajan, ja hänenkin tyyni hermostonsa oli joutunut epäkuntoon.
— Totta kyllä. Mutta kerranhan senkin täytynee tapahtua…
— Ehkä kerran, mutta —
Äiti katkaisi sanansa ja jatkoi ajatuksissaan, että siihen mennessä hän ehtisi jo haudan poveen. Pikku äiti-parka, hänen ajatuksensa oli liian itsetiedoton ollakseen itsekäs…
— Mitä sinulla sitten oikeastaan on sitä Matti Pelkosta vastaan, Lyyli?
Eihän hän ole muita miehiä huonompi, ellei parempikaan.
— Oikeastaanko —? kertasi Lyyli katkerasti naurahtaen. Hän tiesi isän iskeneen kaikki nuo taivutusyritykset äidin päähän ja äidin saavan ponnistella yli voimiensa voidakseen toistaa ne edelleen asianomaiselle.
— No niin. Ensiksikin olen liiaksi kunniantuntoinen antautuakseni kauppatavaraksi, vastasi hän entisellä kylmällä äänellänsä, johon hän oli oppinut turvautumaan näinä kiusanpäivinä. Se oli tosiaankin kuin suojeleva vaippa, sen takaa ei äitikään saanut häntä tavoitetuksi. — Katsos, minulla ei ole pienintäkään syytä eikä halua palvella isän huonoja taipumuksia. Ja sitten… niin, jos ei minulla olisikaan mitään erikoista Matti Pelkosta vastaan yleensä ihmisenä, ei se vielä läheskään edellyttäisi avioliiton mahdollisuutta hänen kanssaan. Äiti kultanen, tiedäthän, mitä siihen ennen kaikkea tarvitaan.
Tiesi, tiesi äiti sen. Mutta hänen ajatuksensa olivat askarrelleet niin kiihoittuneina suuren, raastavan surun ympärillä, että yksin suojeleva äidintunnekin oli turtunut.
— Sitten ei tule apua mistään, ei mistään…
Hänen äänensä kuului niin murtuneelta ja toivottomalta, ettei Lyyli pitemmältä jaksanut taistella heltymistä vastaan.
— On vielä yksi keino, sanoi hän hiljaa kiertäen käsivartensa äidin ympärille.
— Jos minä vain voisin, saisin toteuttaneeksi sen… Ole kärsivällinen, äiti, lupaan koettaa sinun tähtesi.
— Mikähän keino se voisi olla?
Lyyli ei ilmaissut sitä. Hän vetäisi sadetakin päällensä ja lähti kävelylle herkeämättömään, syksyiseen tihusateeseen.
* * * * *
Mitä hän oli äidille luvannutkaan!
Ajatus oli juuri sillä hetkellä herännyt hänen mielessään, eikä hän silloin ollut voinut aavistaakaan, kuinka äärettömän vaikeaksi sen toteuttaminen kävisi. Mutta lupaus tai paremminkin vain pieni toivon kipinä, jonka hän oli äidille antanut, se velvoitti. Se lepäsi kuin taakka hartioilla hänen istuessaan päivillä pulpettinsa ääressä suuressa, kumajavassa pankkihuoneessa. Samoin iltaisin kotona hänen tehdessään puhtaaksikirjoitustyötä.
Mutta yöt olivat päiviäkin pahemmat. Niiden kuluessa, sysimustan pimeyden sylissä kahlatessaan särki hän suunnitelmansa yhtä monta kertaa kuin oli rakentanutkin sen. Se tuntui aika-ajoin mahdottomalta — vastenmieliseltäkin. Se olisi jo saanut vaipua nousevien hankien alle hautaankin, jos vain joku muu mahdollisuus olisi auennut eteen — jos vain äidin kysyvä, odottava katse ei olisi niin itsepintaisesti seurannut häntä aamuvarhaasta iltamyöhäiseen saakka…
Oli tosin toisenlaisiakin päiviä. Niiden kuluessa samoinkuin ajatuksen heräämishetkenäkin saattoi toivorikkaus syttyä kirkkaaksi valoksi hänen sydämessään. Mitä se nyt sitten oli! Miksi hän antoi joutavan tunnesyyn vaikuttaa tässä, kun pyrkimys kaikessa muussa hänen toiminnassaan kallistui järjen ja harkinnan kannalle. Ja olihan hänen aikeensa täysin rehellinen, sen syyt kyllin kelpaavat.
Niin, lainan hän kyllä uskaltaisi ottaa, jos vain saisi sellaisen. Se ei tuntunut niinkään pelottavalta. Mutta ettei ollut ketään muuta kuin tuomari Keihäs, jonka puoleen olisi saattanut kääntyä siinä asiassa, se se pani epäröimään ja peräytymään viikko viikolta.
Oli tietysti paikkakunnalla montakin yhtä varakasta kuin tuomari, ehkäpä varakkaampiakin. Mutta niiltä tiesi saavansa varman epuun, aivan varman epuun jokaiselta. Kun oli nainen. Eikä ollut takaajia.
Tuomari Keihäs sitävastoin…
Sinä päivänä, jona Lyyli viimeinkin pakoittautui astumaan ratkaisevan askeleen, istui hän tuntikausia turtuneena pöytänsä ääressä pyöritellen paperipalasta sormissansa. Marraskuun lumiräntä löi akkunoihin, valuen ruudulta ruudulle, ja tuuli pieksi armotonna puiden jäätyneitä, alastomia oksia.
… Kas — eikö juuri sellaista ollut hänen sydämessäänkin! Eikö sielläkin tuuli ja räntä tulvehtineet joka soppeen…
Mitä tahansa! Pääasia oli, että sai tuudittautuneeksi siihen uskoon, ettei tuomari Keihäälle ollut se enää minkään arvoista, mikä kerran valoisana oli vallinnut heidän välillään. Ja olisiko ollutkaan! Hänhän oli jo naimisissa, oli puoliso ja isä. Synti hautoakin sellaista luuloa—!
Mutta vaikka hän jo ivasikin itseänsä herjaten sieluansa kuulumattomasta itserakkaudesta ja suurinta harhaa huokuvista laskelmista, ei se sittenkään tahtonut auttaa. Kaikkien noiden vastasyiden harjanteilla, niinkuin lastu laineilla, keinui pieni, häipymätön tunne — tunne vain. Mutta se oli niin merkillisesti tietävinään…
Ja sehän se sitten painoi tälle hänen aikomukselleen jonkinlaisen nöyrtymisen leiman — herra ties, etteipä vielä tungettelemisenkin…
Ei, ei hän tungetellut. Itse hän oli heidän välinsä katkaissut. Pulaan joutuneena, avun tarpeessa, kääntyi hän vain tuttavan puoleen, jonka otaksui auttavan. Siinä se oli. Niin selvänä ja mutkatonna. Auttakoon toinen sitten tai kieltäytyköön, se oli hänen asiansa.
Mutta astuessaan tuomarilan kynnyksen yli tunsi hän selvemmin kuin koskaan, kuinka ylivoimaista hän itseltään vaati. Kuitenkin oli juuri nyt säilytettävä kylmä tyyneys ja käytävä suoraan asiaan — päästäkseen poistumaan niin pian kuin mahdollista.
Ihme, ettei Paavo Keihäs hämmästynyt hänen esitystään. Hän näytti vain muuttuvan miettiväksi ja väänteli pitkiä viiksiään, kuten muinoin kiihtyessään jostakin. Mutta samassa hän jo lupasikin, aivan ensi sanoikseen. Miksei, kävihän se kylläkin päinsä…
… Niin, sinulle, saatuasi vaimosi mukana lähemmä satatuhatta… ajatteli Lyyli, samalla tuntien sanomattoman vapauttavan tunteen hyväilevän ahdistettua rintaansa ja ikäänkuin usvana haihtuvan kaiken sen vaikeuden, jota pitkät ajat oli kantanut harteillaan, jota oli vetänyt perässään ja jonka seassa oli kahlannut, niinkuin kylmässä syyshyyhmässä, uupumukseen asti…
— Olisi sentään hupaista kuulla, miksi juuri sinä haluat ottaa tämän huolen hartioillesi. Ei esimerkiksi isäsi, jota asia lähinnä koskee.
Se kysymys sai Lyylin aivan jähmettymään. Hän ei voinut olla katsahtamatta tuomariin, vaikka tunsikin katseensa värjyvän avuttomuutta.
— Siksi että… siksi että minulta vaadittiin jotakin muuta, jota olisi aivan mahdoton toteuttaa…
— Hm… eihän se vain liene sama vaatimus, jonka aikoinaan kerroit tehdyn Lainalle?
— Ah —! pääsi Lyyliltä tukahtuneesti, ja veri syöksähti hänen kasvoilleen. Tuntui mahdottomalta vastata siihen kysymykseen, kun Paavo Keihäs sen teki.
Tuomari tajusi sen kohta itsekin. Hän pureksi hetken kynsiänsä, hämillään, kuten näytti, tai pahoillaan siitä, että oli tehnyt tungettelevaisuudelta tuntuvan kysymyksen. Ja äänettömyys, niin nopeasti kuin hän lopettikin sen, ehti tuntua kovin kiusalliselta.
— Olen iloinen voidessani auttaa sinua. Isäsi asiat, olen kuullut, ovatkin huonolla kannalla nykyään.
— Kuten ainakin.
Lyyli tunsi rohkaistuvansa jälleen.
— Ota vain huomioon auttamaan lupautuessasi, että minulla ei ole juuri takaajia, kylliksi äveriäitä ainakaan. Veikko siitä ei kieltäydy, ehkei enokaan. Sinä muistat: Albert eno. Henkivakuutukseni viidelletuhannelle —
— Niistä ennätämme pitää huolen, keskeytti tuomari.
— Ei, ei. Kaikesta täytyy nyt selviytyä. Muuten en saa vähääkään rauhaa. Kaiketi sinusta on hyvin uskallettua, että nainen, jolla itsellään on tuskin muuta kuin kaksi tyhjää kättä, suunnittelee useampiin tuhansiin nousevaa lainaa. Usko, ettei se suinkaan tunnu leikinteolta. Ellei minun kävisi niin sääli äitiä, joka kärsii isän toimettoman ja tuhlaavan elämän takia, peläten pakkolähtöä Hietapoukamasta enemmän kuin kuolemaa, niin en suinkaan olisi voinut pakoittautua tähän tekoon. En koskaan isän tähden.
— Et sinä juuri armahda meitä miehiä, läheisimpiäsikään…
Huomautus teki jälleen kiusallisen vaikutuksen Lyyliin, mutta hän taisteli sen ylitse ja jatkoi selvitystään:
— Voidakseni hiukankaan ajatella velkani maksamista täytyy minun tästäpuoleen ottaa isännyys vaikkapa omin luvin käsiini Hietapoukamalla. Vakuutan, että se pienuudestaan huolimatta on hyvä ja tuottava tila, kun sen maa- ynnä muu talous vain oikein järjestetään ja tarmolla hoidetaan.
Tuomari nyökkäsi. Ja Lyyli luki hänen katseestaan mielenkiintoa, ehkäpä myötätuntoakin suunnitelmaansa kohtaan. Yhtäkkiä nousi hän eloisasti tuoliltaan ja astui pariin kertaan lattian poikki viiksiään väännellen.
— Tekisin sinulle ehdotuksen, virkkoi hän sitten toverillisesti, seisahtuen Lyylin eteen. — Osta Hietapoukama vanhuksiltasi. Siten pääset yhdellä iskulla aseman omavaltaiseksi herraksi, täydelleen. Ja — ja tädin ei tarvitse pelätä, että hänet saatettaisiin hautaan jostakin muusta paikasta kuin juuri syntymäkodistansa.
— Mutta rahat, rahat! huudahti Lyyli kiihkeästi.
— Juuri ne, jotka nyt suorastaan lahjoittaisit isällesi, äitisi tähden. Kaksi kärpästä yhdellä lyönnillä: voimmehan lisätä summaa muutamalla tuhannella.
Lyyli hypähti seisaalleen, ja hänen silmänsä säteilivät pohjatonta riemua.
— Kuinka voinkaan kylliksi kiittää sinua! Itse en olisi tuota keksinyt…
Ei kannattanut kiittää, tuomarin mielestä. Olihan se vain neuvo — ystävän neuvo kylläkin — ja kenties Lyylin isä-ukko ei suostukaan kaupantekoon. Eikö hänellä ollut toisinaan omituisia päähänpistoja, järkkymättömiä —?
Oli kyllä. Mutta hänen täytyi, nyt, innostui Lyyli.
— Kuitenkin, kun ajattelen, käyvät minun takausmahdollisuuteni yhäkin mitättömämmiksi velkasumman kohottua…
Tuomari naurahti.
— Päinvastoin, tässä tapauksessa. Paremmilla takuilla kai voipi lainata talonomistajalle kuin — kuin pankkineitoselle, jolla on ehkä sadan markan palkka kuukaudessa.
Lyylin täytyi itsensäkin naurahtaa. Niin kai se oli. Näin loistavaa pelastusta ei hän vielä hetki sitten olisi voinut uneksiakaan. Elämä tuntui juuri nyt tehneen kokokäänteen…
— Sinä siis tahdot ja uskallat antaa niin suuren lainan niin pienillä takuilla — köyhälle tytölle?
Hän oli todellakin niin uskalias. Ja sitten — sitten oli vielä eräs seikka, joka tuki hänen uskallustaan…
— Vai niinkö? Ehkä löysit vielä uuden takaajankin velallisellesi?
— Ja entisiä paremman, luullakseni.
— Todellakin! — Lyylin nauru helähti hopeanheleänä, taas kerran aikojen takaa. — Näyttää melkein siltä, kuin olisin mielestäsi varmin lainanottaja koko paikkakunnalla!
Tuomarin katse viivähti hänen hymyilevillä kasvoillaan. Näytti melkein siltä, kuin valoisan hetken muisto olisi varastautunut hänen mieleensä menneiltä ajoilta. Mutta äänessä ilmeni vain toverillisuuden sävy hänen virkkaessaan:
— Aikaa myöten, aikaa myöten. Näes, kaupunki kasvaa juuri Hietapoukamalle päin. Hietapoukama, luulen, tulee kerran ostettavaksi kaupungin omaksi. Ehkäpä sen osto on välttämätön jo läheisessäkin tulevaisuudessa, aseman suhteen — ken tietää. Tämä on nyt toistaiseksi vain minun oma ajatukseni, mutta kun se on todenmukainen, täysin todenmukainen, voin sen kernaasti sinulle ilmeistäkin.
Astuessaan hetkistä myöhemmin alas tuomarilan portaita tunsi Lyyli rajuilman vaimenneen. Senkin, pahan painajaisen, oli täytynyt hellittää. Lumikentät kaupungin reunalla, niin märkiä ja sohjoisia kuin ne olivatkin, loistivat hänen silmissään helmikuun hankien lailla.
Ja kevyt, hiljainen onnen ja ylpeyden tunne nousi kattaen hänen sydämensä, aivankuin valkea lumi siinä kattoi maan.
Hänen askelillaan oli kiire… niin kiire… Kotiin.
RUNOILIJA
Koko hänen olemuksensa — rouva Heinon nimittäin — teki miellyttävän ja aran arvokkaan vaikutuksen. Kuitenkin häntä niin vähän huomattiin siinä piirissä, joka useasti kokoontui hänen kotiinsa, miehensä — arvostelijan ja sanomalehtimiehen — suositun seuran puoleensavetämänä.
Useimmilla noista tavallisista vieraista oli hänelle varsin vähän sanomista. Hän sai pitkät hetket toimiella pöydässä äänettömässä tarjoilutyössään, muistamatta juuri omaa suutansa, tai istua käsitöineen syrjässä, ilman että kukaan kääntyi hänen puoleensa puhutteluineen.
Ja hänellä itsellään taas oli vielä vähemmän sanomista yhdellekään heistä…
Anja Viita — jota nimitettiin »Liinaharjaksi» hänen vaalean tukkansa vuoksi — huomasi sen heti ensi käynnillään. Ja seuraavalla kerralla oli hän jo varma siitä, ettei tässä talossa ollut kaikki aivan niinkuin piti…
Hän koetti lähestyä hiljaista, umpimielistä rouvaa. Ensin vain pelkästä kohteliaisuudesta — sillä hän oli eri maata kuin useat muut — sittemmin syvemmistäkin syistä. Mutta se oli vaikeaa, melkeinpä ylivoimaista. Vasta sitten, kun hän avoimella herttaisuudellaan oli voittanut pikku Leilan suosion, lämpeni äitikin hiukan hänelle.
Sinä iltana oli teatterissa ensi-ilta, ja koko seurapiirin piti yhdessä mennä sinne. Esitettävä kappale oli kotimainen uutuus, jota salatulla uteliaisuudella riennettiin katsomaan.
— Oletteko kuulleet, että se on ankara moraalikappale — pyh! huudahti Liisa Orvokki, jonka oma, äskettäin esitetty kappale oli mennyt »penkin alle» arvostelija Heinon kiittävistä ennakkoarvosteluistakin huolimatta. Se oli »elänyt» vain pari kolme iltaa ja näytelty arveluttavan harvalukuiselle yleisölle.
— Tietysti moraalikappale! Tarvitaanko siihen kuulemista tai näkemistä: tekijän nimihän siitä jo on takeena! tivahti Heino kynäänsä teroittaen. — Mutta kyllä sille nyt jonkinmoinen kiirastuli valmistetaan…
Hän sai kiitollisen katseen Liisa Orvokilta.
Rouva Heino hymähti itsekseen. Tuo puheensävy oli niin tuttua ennestään… Hän silmäsi kelloa väsyneesti: saisivat siitä jo kernaasti lähteäkin…
— Mutta tehän ette ole vielä pukeutunutkaan, huomautti Anja Viita. —
Kohta tulee kiire.
— Ei, minähän en ole aikonut lähteäkään, vastasi rouva Heino hiljaa, katsahtamatta kysyjään.
— Ettekö! tuli pettyneesti.
— Näettekös… nauroi Heino, vieraan äänensävyn satuttamana, — hänellä on laiminlyötyjä töitä, joita ei käy jättäminen tätä iltaa etemmäksi. Ja sitten… no niin, suoraan sanoen on hän vain ikävänä painolastina meidän hilpeässä seurassamme… Ihminen, joka ei koskaan innostu!
— Kiitän… virkahti rouva tyynesti, toisten sille vain naurahtaessa.
»Liinaharja» seisoi mykkänä hämmästyksestä, ja hänen kasvoilleen nousi voimakas harmin kajo.
* * * * *
Tuntia myöhemmin, kun rouva Heino luuli heidän kaikkien jo istuvan teatterin aitiossa, soi ovikello, ja Anja Viita pyörähti sisään.
— Mutta neiti! Nythän te myöhästytte kerrassaan.
— Ei, katsokaas. Minä en viitsinytkään mennä. Ja kun tiesin teidän jääneen yksin, tulin katsomaan häiritsenkö, jos… jos jäisin tänne hetkiseksi…
Olihan tuo ystävällisyys ennenkuulumatonta — mutta sittenkin… rouva Heino tunsi kyllä tulevansa toimeen ilman sitäkin. Hän oli niin tottunut pitkiin, yksinäisiin iltoihinsa ja — unhoitukseen.
— Teillä ei ole täällä suinkaan mitään hauskaa… sanoi hän melkein epäkohteliaasti, välttäen Anjan katsetta.
Tämä epäröi hetken.
— Jos ette salli… niin…
Hän laski jo kätensä oven kahvalle.
— Ei, ei! Te olette kovin ystävällinen!
Rouva Heino otti häntä käsipuolesta taluttaen peremmälle ja avasi hänen päällysnuttunsa napit. Siinä silmänräpäyksessä oli hän muuttunut, jokin jäykkä ja vierova putosi pois, ja hän seisoi uutena ihmisenä ihastuvan vieraansa edessä.
— Tiedättekö… minä panen teidät vielä työhönkin täällä! sanoi hän avomielisesti hymyillen.
— Oikeinko totta! Siinä teette minulle suuren hyvän työn. Tuntuukin siltä, kuin sitten kotoa lähdön en olisi pannut kortta ristiin missään hyödyllisessä.
— Saatte liimata ikkunapaperia… Ei, ei, älkää pelätkö, ikkunat ovat pihanpuolella, mieheni työhuoneessa. Hän on kovin arka vedolle ja vaatii sisäikkunat näin aikaisin paikoilleen.
— Ja sen työn tähden teidän sitten piti jäämän kotiin! Meidän muiden mennessä huvittelemaan!
— Siinähän te olette… naurahti rouva Heino. — Minä… minä olen arka velvollisuuksistani…
— Jota teidän miehenne taas ei ole ensinkään, luulen.
Rouva Heinon katse painui alas. Vieraan rohkea puhe oli nostattanut helakan punan hänen poskillensa.
* * * * *
Kun työhuoneen ikkunat olivat huolellisesti tilkityt ja paperoidut — Anjan tullessa ne olivatkin vain sitä vailla — ja pikku Leila huoliteltu nukkumaan, istuivat molemmat nuoret naiset teepöydän ääreen, ojensivat sen ylitse kätensä toisillensa ja kiittivät onnea, joka oli opastanut heille tien toistensa sydämiin.
— Minä näin heti paikalla, ettei tässä talossa asiat olleet oikein… Sellainen armeija keveitä suunpieksäjöitä miehesi ympärillä… Mutta sinua itseäsi ei huomata edes oman kattosi alla! Miten voit kestää sellaista, Toini?
— En tiedä, virkahti Toini väsyneesti. — Enkä minä mahda enää kauan kestääkään…
— Mutta tähän asti… mitenkä tähänkään asti?
Toini Heino katsoi avoimesti pöydän yli suurilla, mustilla silmillään, joissa kimmelsi vuosikausien kertyneet surut.
— Pikku Leilan avulla, sanoi hän sitten. — Hän ei ole ainoastaan lapseni, vaan ystäväni, uskottunikin… Jos sinä tietäisit mikä ihmeellinen vaisto hänellä on ihmisten suhteen! Niin, ilman hänen suosiotaan olisit sinäkin jäänyt vieraaksi minulle, ole varma siitä… Hänellä on voittamaton vastenmielisyys kaikkia noita kohtaan — Toini teki torjuvan liikkeen kädellään — varsinkaan Liisa Orvokkia hän ei voi sietää.
— Ajatteles, mikä ymmärrys lapsella! huudahti Anja Viita ihmetellen. —
Ei nyt uskoisi…
— Ei, ei uskoisi. Mutta tiedätkö, on minulla vielä toinenkin ylläpitäjä, lohduttaja…
Hänen äänensä värähti tuntuvasti, ja hän nousi muuta sanomatta, meni kaapille ja otti sieltä esiin pari kolme pientä paperivihkoa, jotka hän asetti Anjan eteen pöydälle.
— Ilmaisen sinulle nyt sitten kaikki kerrassaan.
— Runoja, Toini! Sinunko kirjoittamiasi?
— Minun.
Kului pitkä, hiljainen hetki, jonka kuluessa toinen luki, yhä vain luki, ja toinen istui odotellen, pää käsien varassa.
Kun heidän katseensa toisinaan yhtyivät, oli kumpaisenkin silmissä kyynelten kiiltoa.
— Sinä olet vuodattanut petetyn, raskautetun sydämesi näihin säkeisiin, virkahti Anja.
Ja taas hetken kuluttua:
— Nämä ovat todellisia helmiä, mikäli minä ymmärrän.
— Mitä lienevät… Mieheni nauraa niille…
— Usko tai et, ovat nämä koko joukon edellä Liisa Orvokin runoista, joita miehesi arvostelijana on niin suuresti ylistänyt.
— Edellä… Älä toki. Mieheni luki erään näistä Liisalle, ja he nauroivat yhdessä.
Anja Viita hypähti kiivaasti pystyyn.
— Nauroivat —! Yhdessä —!
Hän astui Toinin luokse, kiersi kätensä hellivästi hänen ympärillensä ja sanoi:
— Suostutko?
— Mihin sitten?
— Julkaisemaan nämä. Sittenpähän nähdään kuka viimeiseksi nauraa!
Toini peräytyi kauhistuneena.
— Mitä sinä ajatteletkaan, Anja! Jo minua on kylliksi ivattu niiden tähden — näinkin. Vai vielä julkaisemaan… Ja luuletko sitten, että kustantaja olisi niin vain saatavissa?
— Kyllä luulen. Ja minun arvosteluuni et sitäpaitsi tarvitse luottaakaan. Salli minun lähettää nämä enolleni, tohtori Aulalle, hänen tiedän omaavan pätevän ja puolueettoman arvostelukyvyn.
— Sinä olet hyvä, niin ansaitsemattoman hyvä. Mutta minä en uskalla… en voi! intti Toini vapisevin huulin.
Ystävä huomasi hänen silmiinsä syttyneen oudon palon. Siinä vanha, haudattu toive rynnisti masentavan ikeensä alta. Eikä hän hellittänyt.
— Mikset uskaltaisi? Ainakin salanimellä. Olen niin innostunut tähän asiaan, kuin se olisi omani. Mitä — suostuthan? Sinun täytyy!
Rouva Heino naurahti surumielisesti ystävänsä palavalle innolle. Oli jo aikoja siitä, kun hän itse saattoi innostua noin lämpimästi.
— Ei, katsos, ei siitä tulisi kuitenkaan mitään. Saisin häpeätä…
— Onko miehesi lukenut nämä vihot lävitse, tarkoitan, tunteeko hän kaikki runosi?