VASTARANNALLA
Kirj.
Anni Kaste [Anni Kastegren]
Helsingissä, Vihtori Kosonen, 1908.
SISÄLLYS:
Niinkuin lapsi.
Mieroon.
Anna Martikainen.
Uusi oluttehdas.
Sysäys.
"Vellamonneidon paasi."
Sydänmaan rakkautta.
Miina.
Pettymyksiä.
Niinkuin lapsi.
I.
Vanhin tuuditteli nuorimman kehtoa ja keskimäinen askarteli lieden luona. Hän oli kerännyt kuusenkäpyjä metsästä ja asetteli niitä nyt kahteen riviin uuninpankolle. Ne olivat hänen lehmiänsä. —
"Seis hiljaa Mansikki… maitokiulu kaatuu! Totteletkos siinä!"
Suuri kellanruskea käpy, joka näytti vasta puusta pudonneelta, vierähti kerta kerralta siltä paikalta, johon tyttönen sitä asetteli, sillä siinä kohden oli pankon harmaa kivi epätasainen.
"Se se on mestari tuo Mansikki…"
Tyttö, joka oli sijoittanut jokaisen kävyn yhtäpitkän välimatkan päähän toisestaan, täytyi Mansikin kohdalla tehdä poikkeuksen, jättämällä siihen suuremman aukon — sitten vasta oli maitokiulu turvassa.
"Se kun on niin vihainenkin, mokoma, ettei sitä uskalla panna toisten lähellekään…"
"Tokkos tuo nyt niin vihainenkaan, — vaan kun navettasi lattia on siltä kohden kuopallaan", virkkoi vanhin.
"Kuopallaanhan se on Punakorvankin kohdalla, — vaan eipäs se keiku!"
Punakorva oli vanha hataroitunut käpy, jota törröttävät suomut estivät vierimästä.
"No niin. Nyt on lehmät lypsetty, herran kiitos, ja kun saan maidon siilatuksi, menen kirkkoon."
"Joudu sitten! Kellot jo soivat…" vanhin napautteli sukkapuikolla ruostunutta läkkituoppia, jossa kasvoi kukkiva verenpisara ikkunalla.
"Soikoot… pappi on vasta paitasillaan."
Suuri, viheriäinen kirstu, joka oli asetettu tuvan kunniapaikalle peräikkunan alle, oli kirkko.
Sen päälle kapusi tyttö, otti almanakan ikkunalta ja käänteli sen lehtiä etsien.
Tammikuun, helmikuun, maaliskuun ja huhtikuun ohitse hän hyppäsi, mutta toukokuun kohdalle nosti kirjan koholle silmiensä eteen ja alkoi laulaa:
Saan mä uuden koltin taas
Herran sanan jälkeen vaan — —
"Mitäs sitten laulan? No sano Milja —"
"En minä sinun virsiäsi ulkoa osaa."
"Ole sitten osaamatta."
Tii tii tikan poika
Teki tielle nauriin —
Tuli tuhma talonpoika
Söi sen tikan nauriin —
"Elä hoilota niin kovalla äänellä Selma, poika herää. Eikä kirkossakaan kukaan noin kovasti laula."
"Kirkossahan minä nyt laulan — hupsu!"
"Ei, muttapa oikeassa kirkossa…"
"No lauloipas Pitkos-Mattikin, kuulinhan minä silloin kun olin äidin kanssa siellä."
Väittely keskeytyi kun akkunan takaa kuului koputusta ja iloiset silmät tirkistivät lasista sisään.
"Ai Aliina! Tule tänne", huudahti Milja kuroittuen niin lähelle ruutua kuin vaan saattoi päästämättä kehtoa seisahtumaan. Äiti oli pellolle lähtiessään käskenyt ahkerasti soudattamaan.
"Tulkaa rantaan leikkimään!" huusi Aliina.
"En minä ainakaan pääse kun täytyy heijata poikaa."
"Voi, voi… eikös se nuku ilman?"
"Eikä nuku — ja äiti toruu jos päästän havahtumaan."
Aliina pudottautui ikkunasta ja kiersi nurkatse ovelle. — Hän oli talontytär, Oijalan kahdeksanvuotias perillinen, eikä hänen tarvinnut istua sisariaan tuudittamassa.
"Se on ihan synti, kun äitisi kytkee sinut tuohon kokopäiväksi."
"Eihän se muuten pääsisi työhön."
"Eikä isä yksin jaksa meille kaikille leipää hankkia", täydensi Selma, aikuisilta kuulemansa tiedon mukaan.
"Vaikka ennen minä olisin toisinaan syömättäkin, jos vaan pääsisin toisten lasten kanssa ulos leikkimään", huokasi Milja.
"Anna tuon nyt herätä, viedään se sitten pihamaalle ja ollaan piilosilla. Viljamaan lapsetkin tulevat."
"Voi voi… se kun on herättyään aina niin kiukkuinen, ettei kuitenkaan sylistä lähtisi."
"Käydään sitten vuorotellen heijaamassa", ehdotti Aliina. Hän oli hyväsydäminen ja osanottavainen ja erittäinkin Rajalan Miljaa kohtaan ystävällinen. Jo siitäkin syystä että Milja oli enemmän kuin kukaan muu kylän lapsista sidottu tuon köyhien lapsimaailman "kiusankappaleen" kehdon ääreen. Oli muutenkin Milja hänestä parhain, sopusointuisin leikkitoveri mitä löytyä voi. Toisien kanssa tuli joskus riitakin, mutta Miljan kanssa säilyi sopu kuin itsestään.
"Jo tulee Hilma ja Liisa portissa — menkää nyt!" kehoitti Milja, eikä siinä kahta kehoitusta tarvittu. Pankolle unohtuivat Selman lehmätkin, unohtui kirkko ja virren veisuu. — Ulkona oli toki tuhatkertaa hauskempaa, lämpöisten päivän säteiden syleilyssä, vaikkei aina yksinään, kun Milja Hemmiä tuuditteli, halunnut sielläkään leikitellä. Ja olihan se tupakin niin tuttu ja rakas…
Milja siirteli varovaisesti kehtoa, voidakseen paremmin katsella ikkunasta pihamaalle. Sinne oli jo keräytynyt suuri lauma meluavia lapsia, jotka kiistelivät siitä ruvetaanko hippasille vaiko karttupiilosille.
"Lyödään arpaa!"
"No!" —
Hilma otti kiven maasta, kätki sen selkänsä takana käteensä ja arvuutti:
"Tyhjä käsi on karttupiilo… kivikäsi hippanen. Arvaa Aliina!" —
Aliina otti tyhjän käden.
"Kukas lukee?"
"Minä! Minä!"
"Ette, — annetaan Aliinan lukea."
Ja Aliina luki, vuoronperään sormellaan osoittaen jokaista piirissä seisojaa:
"Annun — tannun — talle — roinen, — puolen — markan — pulle — roinen, — lypsi — lehmät, — taittoi — sarvet — kantoi — kivet — kalli — olle, — siinä — poltti, — pois!" —
Viljamaan Hilma jäi "silmää pitämään."
Aliina pistäikse Miljan luokse tupaan ja kyyristyi kehdon taakse piiloon.
"Jos tulee, niin sano ettei täällä ole ketään."
"Sanon, sanon…"
Tupaan se Hilma ensimäiseksi kurkistikin.
"Päivää! Tulikos kukaan tänne?"
"Ei tullut… Päivää, päivää, — tuonne meni joku halkopinon taakse."
Halkopino oli pihan toisella puolen ja Hilman sinne juostessa ehti
Aliina lyödä "nimensä kirjaan."
"Sukkelaan! Eläkä sano missä olit."
Hilma epäili Aliinan kuitenkin olleen tuvassa ja pui nyrkkiä Miljalle ikkunan takaa.
"Mitäs siinä nyt… en minä ollut kun porstuassa, nelikon takana."
"Elä —"
"Niin, niin."
Hilma on äkäinen, eikä huomaakaan ennenkuin koko joukko kirkaisee: oma nimi kirjassa! — ja kaikkien kädet tapailevat yht'aikaa kartun vartta.
"Selma on vielä poissa."
Mutta Selma on liian pieni silmänpitäjäksi ja vaikka Hilma saakin hänen nimensä kirjaan, täytyy hänen olla vielä toisenkin kerran etsijänä. Sillä kerralla löytää hän Aliinan ensimäiseksi.
Kun Aliinan silmänpitovuoro oli ohitse, meni hän tupaan ja vapautti
Miljan toimestaan, jääden itse Hemmin kehtoa heiluttamaan.
Vilkkaasti tähysteli hän huonetta, sen mustuneita seiniä; suurta uunia ja pieniä ikkunoita.
Uunin reunalla oli rivissä suolakopsa, tulitikkulaatikko ja tupakanhakkuulauta. Keisarinviheriää oli kylvetty palomuurin aukkoon ja läheisiin seinänrakoihin. Lähellä liettä, seinällä, oli pieni, maalaamaton astia hylly, sen alla nauloissaan lakkinen saippuasäiliö ja nauhasta ripustettu vati.
Aliinalla oli kotonaan, isän ja äidin kamarissa, oikea pesukaappi, jossa oli porsliiniset pesuastiat ja saippua kuppi, seinällä sen yläpuolella pyyheliinat kirjaellun vohvelipeitteen alla, johon oli ommeltu sanat: Puhtaus on kodin kaunistus.
Aliinan isä oli kunnallislautakunnan esimies ja hänen luonaan kävi paljon asiamiehiä. Ne olivat kaikki hyvin huomaavaisia isää kohtaan ja Aliinalla oli ollut jo varhain sellainen luulo että isä mahtoi olla hyvin tärkeä henkilö kodin ulkopuolellakin.
Isän isäkin oli ollut samanlainen kunnan luottamusmies ja kulkenut kaikkien uudistuspuuhien eturivissä. Hänellä aikanaan oli ollut kylän ensimäinen kattolamppukin ja Pitkos-Matti kertoi vaarin kerran humalapäissään lausuneen:
"Virkani puolesta minä lamppua katossani poltan."
Nyt oli jokaisessa mökissäkin kattolamppu, missä suurempi, missä pienempi ja sellaisia pieniä lasittomia savu tuikkuja, käytettiin vaan saunoissa ja navettalyhdyissä, joita ennen talikynttilöiden kera talollistenkin pöydillä poltettiin.
Aliina oli kerran löytänyt romujen seasta vinniltä saksen muotoisen esineen, jonka terässä oli ollut soma nelinurkkainen laatikko. Äiti sanoi sitä kynttiläsakseksi ja selitti sen olleen aikoinaan äärettömän tärkeän kapineen. Nyt oli se ja monta muutakin entisen ajan tärkeätä tekijää romukopassa, unohtuneita, tuntemattomia nousevalle polvelle.
Aliina oli ajatellut montakertaa minkälaista mahtoi olla siihen aikaan kun talikynttilöitä poltettiin, noita kituvia, rätiseviä talikynttilöitä, joita täytyi "niistää", niinkuin huolimattomien lasten neniä — —
"Mitä ne köyhät silloin polttivat?"
"Takkavalkeaa ja päreitä."
"Rajalan Juho sanoo että puut ovat niin kalliita nykyisin… Eikös ne silloin olleet?"
"Siihen aikaan oli vielä paljon suuria, koskemattomia metsiä ja köyhät saivat puita hakemisen vaivalla."
"Miksei niillä ole itsellään?"
"Silloin ne eivät olisikaan köyhiä."
"Miksi sitten pitää olla köyhiä?"
"Elä kysele sellaisia… Jumala on niin asettanut."
"Jumalako —?"
Aliina vaipuu jälleen mietteisiinsä. Hänestä tuntuu koko asia niin käsittämättömältä. — Jos Jumala kerran oli hyvä ja oikeamielinen, niin miksi hän sitten teki toiset ihmiset köyhiksi ja onnettomiksi, ei antanut heille puita, eikä ruokaa…
Ei! Hän muistaa äidin monta kertaa postillasta lukeneen että Jumala pitää yhtähyvän huolen kaikista luoduistaan!
"Äiti, minä en usko sitä."
"Mitä sitten?"
"Että Jumala on tehnyt toiset ihmiset köyhiksi. — Hyi kuinka paha hän silloin olisi!"
"Tyttö, — oletkos siinä!" tiuskasi äiti ja Aliina keksi hänen katseessaan jotakin pelonalaista, likipitäin sellaista, kun ukkosen-aralla ihmisellä, joka jumalanilmalla näkee toisen seisovan avonaisessa akkunassa.
"Kuinka sinä saatat puhua sellaista… kun on aina opetettu kunnioittamaan korkeinta —"
Tyttönen vaikeni jälleen, tukahutti uteliaisuutensa ja loittoni äidin läheisyydestä. Hän hiipi hiljaa ulos seinänvierelle päivänpaisteeseen ja mietti siinä, sametin hienoa ruohonnukkaa silitellen, mitenkä hän olisi voinut loukata Jumalaa sanomalla ettei uskonut hänen luoneen köyhiä —? Köyhien olemassaolo, niiden surullinen elämä oli ilmeistä pahaa ja se, joka on sen matkaansaattanut, on varmasti itse paha…
Mutta hänhän ei voinut uskoa mitään sellaista Jumalasta, — juuri siksi kun hänelle oli opetettu että hän on hyvä, kaikille yhtä hyvä!
Äiti oli varmaan jotenkin erehtynyt…
Usean päivän miettimisen jälkeen päätti Aliina kysyä isältä.
Se oli vaikea tehtävä, äidin kanssa olleen keskustelun jälkeen, sillä silloin oli Aliina tullut huomaamaan kuinka puoleton lapsi on kysymyksineen aikuisten edessä. Käännetään noin vaan parhain ajatus mitä pahimmaksi ja sanotaan sitten: ole vaiti! — Hän oli vahingosta viisastunut ja sukelsi nyt esiin kautta rantain…
"Kuulkaahan isä —"
"No?"
"Saanko minä suureksi tultuani tämän talon omakseni, — sitten, kun isä ja äiti ovat kuolleet?"
"Saatpa tietenkin."
"Jako Rajalan lapset saavat Rajalan?"
"No saavat kai, elleivät sorru siitä jo ennemmin pois."
"Mitenkä ne…?"
"Jos niiltä nyt esimerkiksi isä kuolisi, eikä äiti pienine lapsineen jaksaisi suorittaa veropäiviä."
"Kelle suorittaa?"
"Kolun isännälle tietenkin. Hänen maallaan on Rajalaisten mökki ja siitä hyvästä, että saavat asua siinä, suorittavat sovitun työpäivämäärän joka vuosi Kolulle." —
"Hm… Jos nyt Rajalan Juho kuolisi ja Kolun isäntä ajaisi Eevan ja lapset pois Rajalasta, niin mihinkäs ne sitten menisivät?" —
"Herra ties… Ehkä ottaisi joku hyvä ihminen kattonsa alle, taikka voisivat joutua mieroonkin."
"Mieroonkin!"
Aliinan sydämessä jysähti niin kummasti, että oli vähällä keiskahtaa penkiltä permannolle.
"Silloinhan ne tulisivat yhä köyhemmiksi…"
"Yhä. —"
"Mutta se olisi Kolun isännän syy — ja — ja eikös Jumala rankaise sellaisesta?"
"Niin, kukapa sen nyt niin tarkoin tietää…" arveli isä ja tähysteli huvitetun näköisenä tyttöänsä.
"Ei kukaan tarvitse ketään ilmaiseksi elättää."
"Elättääkö, isä —? Mutta hehän vain asuisivat hänen maallaan — ja itse elättäisivät itsensä työllänsä."
"No olisihan tuo niinkin, — mutta…"
"Eikähän se Kolun isäntä ollenkaan tarvitse sitä pientä maakaistaletta jossa Rajala on, — eihän, isä, — onhan hänellä itsellänsä maata kylliksi ilman sitäkin. En minä vaan ketään ajaisi pois!" —
"Sinä olet vielä lapsi ja lapsella on lapsen mieli, — ei se kaikkea ymmärrä", sanoi isä vakavasti.
Aliina ei väittänyt vastaan, mutta mielessään hän oli varma siitä, että ymmärsi tuon asian aivan täydelleen. Ja se selvitti hänelle enemmänkin.
Kun hän oli vähän aikaa miettinyt asiata, hypähti hän iloisena ylös. Nyt, nyt hän sen tiesikin! Nyt hän uskalsi jälleen olla varma siitä, että Jumala ei ollut luonut köyhiä. Ei ollut! Ei ollut! —
Ihmiset, toiset ihmiset niitä tekivät…
Se oli varma se —
Ja Aliina tunsi että jos hän ei olisi päässyt tästä asiasta selville, ei hän olisi voinut hyvällä mielellä kuunnella äidin saarnan-lukua sunnuntaina, kun siinä kuitenkin taas puhutaan Jumalan hyvyydestä…
Häntä vaan ihmetytti kun ei aikaihmiset noin yksinkertaista asiata käsittäneet. Ei äiti eikä isäkään.
* * * * *
Muutamana pimeänä syysiltana istui Aliina Miljan vieressä Rajalan tuvan penkillä ja kertoili hänelle kuinka hän suureksi tultuaan rakentaa Rajalaisille kauniin asunnon oman talonsa maalle. Ja siellä saavat he aina rauhassa asua, — saavat sen ihan omakseen.
"Herra siunaa tuota lasta, kuinka hyviä ajatuksia sillä on!" päivitteli Eeva kuultuaan tyttösten tarinoita. Hän oli hetkiseksi seisattanut rukkinsakin paremmin kuullakseen.
"Pyh — sitävartenhan ne ovat piru ja kapitalismi maailmassa, että nyhtävät hyvät ajatukset ihmisten sydämistä."
Aliina katsahti pyörein, säikähtynein silmin Juhoa, joka veisteli jotakin siinä lieden äärellä.
"Mikä kapi — kapi… mikä se semmoinen on?" kysyi hän.
"Sen sinäkin lapsirukka aikoinasi tarkoin tiedät", huokasi Juho. Hän viskasi kirveen kolisten sängyn alle ja kuivasi paidan hihalla hikeä otsaltaan.
"Mitäs puhut lapselle sellaisia…"
"Minä tahtoisin jo nytkin tietää mikä se on?" kärtti Aliina.
"Turhia se Juho vaan höpisee… kyllä ne hyvät ajatukset Aliinan mielessä säilyvät."
Kun Aliina sinä iltana juoksi Rajalasta kotiinsa, oli hän kumman kauhun vallassa. Monta kertaa ennenkin oli hän hipaissut tämän lyhyen tien, päivällä jos pimeälläkin, mitään milloinkaan pelkäämättä. Mutta nyt oli tuo Juhon salainen, selittämättä jäänyt sana nostanut hänen mieleensä outoja kuvitteluja, jotka väikähtelivät niinkuin yölepakot pimeässä ja olivat erottuvinaan äärimmäisellä mustuudellaan yönkin pimeydestä.
Sen toisen "hyvien ajatusten nyhtäjän" Aliina kyllä tiesi, olihan siitä niin monta kertaa kuullut puhuttavan, mutta mikä mahtoi tuo toinen olla — tuo kapi — kapi — mitenkä se nyt olikaan. — Sellaista nimitystä ei hän muistanut ennen kuulleensa.
Mutta jotain hirmuista se mahtoi olla ja peloittamaan se pani, jopa niin kovasti, että tuskin uskalsi eteenpäin astua…
Huh! — tuoltahan se nyt varmaankin tuli vastaan suurena, armottomana möhkäleenä ja puhisi kammottavasti tullessaan — — —
Aliina painautui tielle kyykkysilleen… nyt ei ollut enään mitään pelastusta, — nyt se viepi koko sydämenkin ajatuksineen, päivineen —!—
Mutta kun ei mitään erikoisempaa tapahtunut kohousi tyttösen rohkeus jälleen ja hän oivalsi tuon hirviön kotinsa navettaladoksi. Sehän se oli, — hupsu! Ja sen pitkien räystäitten allahan tuuli aina niin kummasti suhisi. — Sitten uskalsi hän astua eteenpäin jälleen, tosin hiljaa hiipien, tarkasti kuunnellen, siksi kun oli päässyt ladon ohitse ja ehtinyt kaivon luokse pihaportille.
Silloin ei hätää enään.
Aliina oli aivan varma siitä ettei tuo uusi hirviö uskaltanut isoisiin paikkoihin tulla — — ei ainakaan heille, kunnallislautakunnan esimiehen taloon…
Seuraavana yönä näki hän ihmeellisen unen:
Hän kulkee jälleen Rajalasta kotiinsa ja pelkää, pelkää niin että vapisee. Hänelle on Rajalan Juho sanonut että kapitalismi nielee hänet aivan varmaan, että hän on jo kätkyestä asti sille kuulunut. — Silloin tulevat ne molemmat nielijät käsikädessä häntä vastaan tiellä. Hän ei tosin näe heitä, mutta tietää, tietää varmasti että ne ovat aivan lähellä. Silloin huutaa hän hyviä enkeleitä avuksensa, huutaa niin että ilmojen ääret raikuvat, eikä hellitä ennenkuin ihana, valkopukuinen enkeli suhahtaa kaukaisimman tähtiryhmän niemekkeeltä hänen vierellensä.
"Mitä sinä, Oijalan pikku Aliina, niin kovasti huudat? Kuka uskaltaa tehdä pahaa Jumalan pienelle metsätähdelle?" kysyy enkeli. Ja Aliina painuu turvallisen lähelle loistavata valkoviittaa, kuiskaten kauhuissaan:
"Nuo, — piru ja kapitalismi…"
"Eivät ne sinulle mitään voi, — elä pelkää."
"Voivat ne… ne ryöstävät hyvät ajatukset sydämestäni!" —
"Lapseni, jos vaan itse et hylkää hyviä ajatuksia, eivät nuokaan voi niitä viedä."
"Jos ne väkisin…"
"Juurruta hyvyys sydämeesi, niin ettei se millään irroitu sieltä."
"Mutta jos ne silloin vievät sydämenkin…"
Silloin hymähtää enkeli herttaisesti ja kirkkaus kasvoillaan hulvahtaa kaksinkertaiseksi.
"Lapsi, lapsi, silloin ei hätää olisikaan", sanoo hän. "Sillä katsos, jos nuo pimeät henget kulkisivat lapsen hyvä sydän matkassaan, silloin muuttuisivat ne itsekin hyviksi — silloin ei niitä olisi olemassakaan."
"Silloin lapsen mieli, sydän hallitseisi maailmaa", kuuluu enkelin ääni vielä avaruudesta, kun hän jälleen liitää takaisin tähtiryhmien kultaparvekkeille.
* * * * *
Aliina ei kotonaan kertonut untansa kenellekään, mutta Rajalassa hän sen kertoi, kertoi hohtavin katsein, varmasti hymyillen ja koko ajan tarkasti Juhoa katsellen — että saitkos nyt! —
"Tohtii olla… tohtii olla Aliinan asiat sillä tavalla", naurahti
Juho. "Mutta monta on lasta, jos sydäntäkin sille tielle huvennut."
"Älkää siinä nyt taas narratko…"
"Enhän minä mitä narraa…"
II.
Harvinaisen pitkä ruumissaatto ajoi verkalleen kirkonkylän lävitse hautausmaalle, hevonen hevosen perässä hiljaisessa astunnassa — melkein loppumattomiin. Tien risteyksessä katselevat naiset laskivat niitä olevan joukon toista sataa.
Isoisesti isoisia viedään — hautaankin. Ja tämä saattue seurasi Oijalan isäntää, kunnan luottamusmiestä, hänen viimeisellä matkallaan. —
Ennen vanhaan oli siinä pitäjässä ollut sellainen tapa, että kuolleita hautaan vietäessä oli joka kylän kohdalla laulettu virren värsy, sitä varten oli saattueen etupäähän aina varattu kaksi laulutaitoista miestä. Myöhemmin oli se tapa vähitellen haihtunut ja nykyisin kuului se jo vanhojen muistojen joukkoon. Joku "vanhan kansan" ihminen siitä vain kertoili ja kiitteli sen seikan aikoinaan aiheuttamaa juhlallisuutta.
"Niin niitä vainajiakin ennen kunnioitettiin nyt kuletetaan kylien läpi äänetönnä kuin pahantekijöitä! Tokko noille kohta enää kellojakaan soitetaan —"
"Se taitaisi olla suuri vahinko muorin mielestä!" —
Olisi se ollut.
Muori-ihmiset, jotka olivat elämänsä heilimöimis-ajan eläneet yksinkertaisimmissa, vakaammissa ajoissa, halusivat tulla vanhojen, rakkaiksi käyneiden tapojen mukaan mullatuksikin.
Vanhat eivät aina voi ymmärtää, kuinka nuoret niin helposti eläytyvät kiinni uusiin oloihin…
Kun hauta oli siunattu, luotu umpeen ja kukkasilla peitetty, hajautui joukko hiljalleen sen ääreltä. Hevosten riimuvarret irroitettiin, astuttiin paljon vähemmin juhlallisesti kärryihin, kuin äsken niistä alas ja kohta pölisi maantienhieta kotiinpäin ajavan saattojoukon ympärillä.
Nuori, solakka nainen seisoi vielä yksinään haudalla, seisoi ajatuksiinsa vaipuneena, tuskin huomaten muun joukon poistumista. — Ei hän itkenyt, mutta kasvojen vakava, melkein jäykistynyt ilme kertoi syvästä surusta, mielialasta, joka harmain tuntein kun syksyinen usva, verhosi hänen koko olemuksensa. Puoleksi tajuttomana kulkee hänen katseensa seppeleestä seppeleeseen, kukasta, kukkaan, sillä aikaa kun ajatukset kiertävät jonkun tärkeän, ratkaisemattoman asian ympärillä…
Aliina! Kaipaatko sinä isääsi, joka juuri kukkaisen kummun alle peitettiin? Tuntuuko elämä sinusta tyhjältä, lohduttomalta ilman häntä, jonka lemmikki olit aina — ja joka paremmin kuin kukaan, lähimmän ympäristösi ihmisistä, ymmärsi sisintäsi?
Kaipaat, — voi kuinka syvästi sinä häntä kaipaatkin!
Mutta se kaipaus ei ole Aliinan surujen äärimmäinen rajamerkki. Lämmin se on ollut, tuo kuoleman kautta vasta katkennut suhde, ehkä lämpimin juuri viimeisinä aikoina, ja kirkkaana muistona lieventää se katkettuaankin jälelle jääneen mielenkatkeruutta.
Ei, haikea huoli, joka nousi hänen sielustansa kuin usva yöstä, koitui toisesta suhteesta, äskettäin alkaneesta, kauvas vastaisiin elinpäiviin kantavasta — ja uhkaavasta.
Sen uhkaavan suhteen esivaiheet olivat tällaiset: Vuosi sitten oli Oijalassa vietetty iloiset, mahtavat häät, — vihitty Kalle Kustaa Uusitalo nuoren, herttaisen Aliinan ja vanhan, hyvinvoivan Oijalan isännäksi. Vanhemmat ihmiset tiesivät Kalle Kustaalla olevan kaikki suuren talon isännän edellytykset: työteliäisyyden, tarkkuuden ja raittiuden, — nuoremmat luulivat hänen iloisessa luonteessaan löytyvän oivalliset aviomiehen ominaisuudet. Kaiken sen kiitostulvan tuulen huminassa, joka suhisi mitä erilaisimpien ihmisten suista kihlausaikana Aliinalle, tuli hänkin melkein vakuutetuksi siitä, että asia todellakin niin oli. Itse tunsi hän kyllä mielestänsä aivan liian vähän Kalle Kustaansa, siihen sitovaan askeleeseen nähden, mikä hänen kanssansa oli otettava, mutta kun isä, äiti ja koko suku puhuivat liiton oivallisuuden puolesta, kiirehtien sen jouduttamista, — ei hänellä ollut juuri aikaakaan valaisevien huomioiden tekemiseen.
Kun hän kerran otti asian puheeksi, sai hän leveän, ihmettelevän naurunhohotuksen vastaansa.
"Johan nyt —! etteikö kaksi nuorta, rikasta ihmistä sovi yhteen… Jo te tok' olette kuin luotu toisillenne!"
Ja niin oli sitten muutaman helteisen kesäpäivän viileytyvänä iltana vedetty tekeillä olevan solmun silmukka kirkollisella siunauksella umpeen.
Aivan heti, muutaman päivän kuluttua vihkiäisistä, nousi ensimäinen erimielisyyden humaus nuoren parin välille.
Sairas mierolaisvaimo tuli kolmen lapsensa kanssa taloon ja anoi syödäksensä padassa höyryävää keittoa.
"Jopa nyt jotakin!" ärähti Kalle Kustaa. "Ennen on toki tukettu kerjäläisten suut leipäpalasilla, — nyt ne vaativat osansa talon paraasta."
Vaimo lyyhistyi kuin lyötynä istuimellensa ja lapset katsahtivat peloissaan ankarata miestä.
Enin kuitenkin hämmästyi Aliina. Veri kohousi nopeasti hänen poskillensa ja kysyvästi tuijottavin silmin mittaili hän hetkisen miestänsä. Nähtävästi aikoi hän ensin jotakin sanoa hänelle, mutta kääntyi sitten äitinsä puoleen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan ja sanoi:
"Panisinkohan tähän kivivatiin kaikille yhteisesti, — vaiko kahteen eri astiaan mukavuuden vuoksi?"
"Mitenhän tuota nyt… kun on niin äkäinen tuo Kalle Kustaa", suhahti äiti hiljaa.
Ripeästi nouti Aliina toisen pienemmän vadin hyllyltä täytti sen keitolla ja vei vieraalle.
"Syökää toki, vieras kulta, — kyllä näytte olevan sen tarpeessakin."
"Kost'jumala — Jumala kostakoon!"
Vaimo katsoi hymyillen Aliinan kirkkaisiin silmiin, otti vapisevin käsin vadin vastaan, vaan vilkaisi salavihkaa Kalle Kustaata, ennenkuin pisti lusikan suuhunsa.
"Lapset voivat paremmin syödä tässä matalan tuolin ympärillä. Tulkaa tänne — noin… Osaatko sinä pikku Matti syödä jo itse?"
"Mikkohan sen nimi on —" sanoi toinen tytöistä.
"No Mikot ja Matit ne miehiä ovat — sanotaan — Jussia on kaikki metsätkin täynnä."
Lasten säikähdys hävisi vähitellen ja tuntien turvallisuutta emännän lähettyvillä vilkaisivat hekin vähän väliä Kalle Kustaan murjottavaa muotoa.
Aliina huomasi heidän silmissään tiedottoman vahingonilon välähdyksen ja hän yhtyi siihen sisimmässänsä — —
"Syökää nyt, niin ettette tarvitse viikkokauteen ihmisten nurkissa mankua", murisi nuori isäntä vihaisena kulkien lasten tuolin ohitse ovesta ulos. Nämä liikahtivat säikähdyksestä ja Mikolta putosi lusikka.
"Kalle, kuulehan… ne syövät nyt meidän hääateriaamme!" —
Kalle painoi vaan lujasti oven kiinni perässään.
"Milloinka täällä häät olivat?" kysyi vieras.
"Viikko sitten."
"Ja tuo oli sulhanen… ei siitä sitten ikinä hyvää tule", viimeiset sanat lausui vaimo tuskin kuultavasti, mutta Aliina arvasi niiden sisällön. —
Siitä se sitten kasvoi vähitellen pilven lonka, joka uhkasi tummuudellaan nuorikkojen sovun aurinkoa. Kalle Kustaan mielestä oli talolle ilmeinen vahinko, jos sen antimia noin vaan kevyesti jaettiin, vaikkapa sitten vähemmissäkin osissa. Aliinasta oli taas tuo uuden tulokkaan matkassa tullut käsitys kova ja harhauttava. Repimättä juurineen pois sitä, mikä hänessä mielestänsä parhainta oli, mikä koko elämälleen sen hienoimman tuoksun antoi, ei hän voinut alistua tuohon "Uustalolaiseen" menettelytapaan. Ainahan heillä oli köyhiä autettu, joskin hän itse runsaammalla kädellä kuin muut, eikä vielä kukaan koskaan ollut talon häviötä pelännyt.
"Hän on kai kasvanut sellaisessa hengessä — mutta ehkäpä se häviää", ajatteli Aliina, koettaen vasta vähemmän jyrkästi kun ensi kerralla pujottautua miehensä vastakkaisen tahdon sivuitse.
Mutta se ei haihtunutkaan, pikemmin vahvistui.
Pilvi kasvoi ja musteni läheten.
Sama huoli kietousi Aliinan mieleen haudallakin seistessä paisuttaen isän kaipuun kaksinkertaiseksi. Isä oli aina, milloin välillisesti, milloin välittömästi seisonut hänen puolellaan — äidin horjuessa sinne tänne. Tiesihän Aliina ettei äiti suinkaan pahaa tarkoittanut, nähtävästi koetti hän säilyttää sopusointua, mutta kuitenkin tuntui se vastenmieliseltä ja maksoi monta salaista kyyneltä hänelle.
Nyt oli isä poissa. —
Hänen poissaoloaan oli Kalle Kustaa varmasti hyväkseen käyttävä, se oli aivan luonnollista ja hänen luonteensa mukaista.
Hän oli nyt isäntä.
Aliina poistui verkalleen haudan luota. Kulkiessaan hiljaista, suurten koivujen varjostamaa pääkäytävää, joka johti hautuumaan portille, soi Aliinan korvissa lakkaamatta äskeisten multauskellojen äänellä sana:
Isäntä — isäntä — isäntä!
"Merkillistä viipymistä… joudu sieltä nyt jo!" kajahti Kalle Kustaan ääni portilta. Äänetönnä nousi Aliina kärrille ja seisomiseen kyllästynyt hevonen porhalsi huimaan juoksuun.
"Seisotkos noin surullisen hartaana sitten minunkin haudallani…" virkkoi Kalle Kustaa kätketty ivan väre äänessä. Aliinasta oli se katkerata pilaa ja hän vastasi lyhyesti:
"Sittenpähän nähdään."
Sitä seuraavana aikana muuttui iloinen Aliina yhä vakavammaksi ja suletummaksi. Ihmiset arvelivat hänen niin kovasti surevan isäänsä, he eivät tienneet mitään tuosta toisesta rinnakkaissurusta, tai ne jotka siitä jotain tiesivätkin, eivät luulleet sellaisen asian ketään niin voivan masentaa. Työn tulisimmassa rintamassa olevat ihmiset joutavat vain aniharvoin kallistamaan korviansa hienotunteisuuden syville sävelille…
Syyskesällä, pestuuajan lähetessä, uskoi Rajalan Eeva kauvan kantamansa huolen Oijalan nuorelle emännälle. Hänen Selma-tyttönsä oli kirkonkylän Ali-Piskolassa palveluksessa ja siitä talosta oli aina pahat huhut kulkemassa. Koko pitäjä tiesi minkälaisia juoppoja ja heittiöitä Piskolan pojat olivat. Milloin niistä kyläposti mitäkin kertoi… Nuorelle tytölle niiden seura ei ainakaan turvallinen ollut. —
"Jos emäntä tarvitsee köyristä palvelustyttöä, niin olisihan se meidän Selma saatavissa. Viime pyhänä se kirkolla haastatti minua ja pyysi kysymään saisiko palveluspaikkaa Oijalassa?" —
"Kyllä kai tässä palvelijan vaihdos tulee… — Ja Selmahan on ravakka tyttö."
"Onpa se saanut jo pienestä vieraan työssä kieputella… nuorempana se lähti kotoa kun Milja."
"Mitenkäs Milja nyt jaksaakaan?"
"Hyvinhän se: taloonsa jääpi jo kahdeksanneksi vuodeksi."
"Siinä se on tyttö! — Muistuu vielä monasti mieleen lapsuusajan leikit —"
Eevan vanhettuneille kasvoille lensi valoisa ilme ja hampaaton suu hymyili lämpöisesti. "Te kun olitte aina niin sopusointuiset."
"Oltiin."
Aliinankin silmiin nousee kauvan kateissa ollut loiste.
"Onko Hemmi kirjoittanut?"
Se kysymys karsii osan Eevan iloisuudesta.
"Eipähän se kilometriherra välitä kirjoittaa…
"Vaan mikäpä sillä! Hyvin kai se toimeen tulee, jos vaan malttaa pysyä erillään kapakoista." —
"Nehän ne ovat kaupunkilaiselämän ainaisena ansana."
"Niin, — herra varjelkoon."
Hemmi oli heti rippikoulun käytyänsä lähtenyt Helsinkiin ja sinne se oli jäänytkin. Ei häntä maantyö ollut koskaan huvittanut.
"Jo tuo uhkasi Selmakin lähteä Helsinkiin. Vielä sanoi sunnuntainakin että jos ei Oijalaan oteta — niin lähtee."
"Voi voi sitä tyttöä! Kun saisi sanan että tulisi täällä käymään."
"Meneehän se minun mukanani. Vien huomena mustikoita ruustinnalle. Se kun aina haluaa niitä Kiepinmäen suuria marjoja."
Eeva oli hyvillään asian lupaavasta luonteesta ja teki pois lähtöä.
"Vaan jos tuo isäntä mitä sanoo? Jos ei ole mieleinen…"
"Eipä se asia hänelle kuulu, — emäntä ne on aina ennenkin tässä talossa ratkaissut."
Mutta eipä se sekään enää vanhaa latuaan juossut.
Kun Aliina samana iltana otti asian puheeksi, teki Kalle Kustaa heti puolittaisen tenän.
"Minä tässä jo tuonnottaisin, kotitalolla käydessäni, kysäsin Kumpulan
Maijaa. Eikä se tahtoisikaan kun kuusikymmentä markkaa."
"Sitäkö joka viime vuonna palveli Kolulla?"
"Sitä."
"Ei tule sitten mitään, hyvä mies. Sellaista vetelystä, joka kulkee aina naama noessa ei talo kaipaa!" —
Aliina oikein tulistui. Hän otti oikein loukkaukseksi miehensä salaiset, tarpeettomat puuhat.
"Et sinä tarvitse sellaisilla asioilla itseäsi vaivata. Pitä vaan huoli omistasi."
Kalle Kustaa nauraa holautti.
"Ähä — jokos satuin taas astumaan liikavarpaillesi."
Seuraavana sunnuntaina tupsahti Selma Oijalan tupaan.
"Terveisiä kirkolta! Tulin käymään, kun kuulin käsketyn."
"Sitä! — Oletpas venynyt aika huiskaleeksi!"
Selmaa nauratti.
"Jokainen minun pituuttani moittii. Mutta päänkö mä katkaisen vai jalat…"
"Elähän kumpaakaan, — tarpeen ovat molemmat."
Aliina ei ollut pitkään aikaan nähnyt entistä leikkitoveriaan. Nyt miellytti häntä suuresti tytön reipas, ystävällinen olemus. Ja poislähtiessään oli Selmalla pestirahat taskussa. —
Isännän mielestä oli hullua maksaa seitsemääkymmentä viittä markkaa "tuollaiselle hömmelölle", kun Kumpulan Maijan olisi saanut kuudellakymmenelläkin.
Mutta Aliina ratkaisi asian sillä kertaa.
Sinä syksynä muuttuivat rengitkin Oijalassa. Ne olivat kumpikin palvelleet jo parisen vuotta vanhan isännän aikanakin ja olleet tyytyväisiä oloonsa. Mutta uuden isännän kanssa ne eivät sopeutuneet. Hän oli kaikessa niin turhan tarkka ja jonninjoutava heidän mielestään. Kulki itse puoleen yöhön kesäisillä työvainioilla ja vaati samaa muiltakin. —
Vanha Leena yksin jäi taloon. Hän oli ollutkin Oijalassa jo niin kauvan, ettei enää osannut muualle muuttaa.
Sen syksyisen palvelijainvaihdos oli vaan alkusoitto sitä seuraavaan epävakaiseen aikaan. Nuori isäntä tahtoi johtaa kaikki asiat, navettaa ja lammaskarsinoita myöten, oman mielensä mukaiseen uomaan, antautumatta pienimpäänkään sovitteluun emännän mielipiteen kanssa, joka tavallisesti oli vastakkainen.
Joka paikkaan hän nokkansa pistikin!
Hänen lapsuuden kotinsa, Uusitalo, oli levännyt jyrkän isäntävallan perusteella — "nainen vaijetkoon seurakunnassa"-säännöllä — ja Kalle Kustaa toi kotoisen hengen, isiltä perityt tavat huomenlahjaksi nuorikolleen. Asiaan kuulumatonta oli katsoa miellyttikö lahja saajaansa.
Kalle Kustaan vakaumus, että nainen, niin Uudessatalossa, Oijalassa kun yleensä kaikkiallakin oli sama miehen tahtoa palvelemaan tarkoitettu luonnos, ei näkynyt järkkyvän Aliinan itsenäisyydestä.
"On niitä itsepäisiä eukkoja ennenkin nähty", päätteli hän, ollen myöskin selvillä siitä että miehen kunnia oli kukistaa vaimon itsepäisyys. Rajaton määrä keinoja, maailman alusta asti, oli sen asian palveluksessa loppuun kulutettukin — — —
III.
Muutamana syyskesän päivänä, jolloin aurinko vielä puolenpäivän aikaan jaksoi paistaa kesäisellä innollaan, lojuivat Oijalan työmiehet kellastuvalla pihanurmella päivällislepoaan.
Siinä keskusteltiin, niinkuin niin monasti ennenkin, talon pulskan elannon alentumisesta joutavaksi kituilemiseksi.
"Jaa — jaa toisenlaista se oli isäntä vainaan aikana", virkkoi Rajalan Juho, joka oli päiväläisenä talossa. Vielä muutamia vuosia sitten oli hän käynyt paljon tehtaan töissä, mutta ei nyt enään vanhemmuuttaan loitonnut kotipaikalta, vaan painautui entistä enemmän maatyöhön.
"Silloin eivät rengit joka syksy muutelleet, puhumattakaan keskenvuotisista poislähdöistä ja piiathan ne aivan kasvoivat kiinni taloonsa! — Vai lienettekö sitten, nykyajan miehet, niinkuin mustalaiset…"
"Hiis kaikkiaan! vai mustalaiset… On tässä olemista muillakin. Ihmettelen vaan tuota Selmaa, kuinka se on viihtynyt tässä kolmea vuotta."
Juho hymähti.
"Kyllä mä tyttöni tunnen… se muuten onkin emännän erityisessä suojeluksessa. Eikä juuri sanoja säiky."
"Kun olisi ruokakaan työvaatimusten veroinen, — vaan eikös, — toisinaan ei luule Jumalanviljaa syövänsäkään." Ja renki kertoi kuinka ei toisinaan sianlihakastekkeestakaan löydä lihanmurua vaikka suurennuslasilla etsisi. Emäntään olivat moitteet ruuan huonoudesta ensin kohdistuneet vaan Selma oli selittänyt senkin kokonaan isännän syyksi, sanoi isännän toisinaan päiväkausiksi piiloittavan ruoka-aitan avaimen emännältä.
Kesken kertomuksen sattui emäntä kulkemaan pihan ylitse.
"Ei ole tuo emäntäkään entisellään…" kääntyi Juho sanomaan hänelle.
"Ennen kun piennä ollessaan istui Rajalan penkillä, lupasi suureksi
tultuaan viis hyvää ja kuus kaunista vähäväkisille — muistattekos?
Lupasitte meillekin laittaa kauniin asunnon Oijalan koivikkoon."
"Saahan sitä luvata" — huokasi emäntä vastaukseksi askeleitansa kiirehtien.
Se sana sattui kipeästi häneen.
Eikä se ainoastaan kerrakseen sattunut, vaan jäi kirveltävänä palona rintaan kytemään. Siellä herätti se voimalliseen liikuntaan kaikki lapsuus- ja nuoruusajan muistot, suunnittelut, toiveet ja — lupaukset. Ennen kaikkea lupaukset. Vaikka ne olivat olleet lapsen pienen pilpatuksia, oli niillä nyt jälleen sitova merkityksensä hänen mielestään. Ne ne sittenkin olivat olleet kehittyvän luonteen kulmakiviä. — Nyt juoksivat ne esiin kaikki, pitkänä, loppumattomana sarjana, — nousivat voimakkaina, herättävinä ja jokaisella niistä oli syytös silmissään! —
Voi voi sentään!
Vuosikausia olivat ne olleet kateissa. Elämän yhä tuimistuvassa taistelussa oli kaikki hymyilevä ja kohottava kaikonnut povesta — syyshenkisen masennuksen tunteen levitessä tilalle. Nyt ne palasivat takaisin, tosin muistoina vaan, mutta sittenkin viihdyttävän virkeinä, kohottavina.
Hänenkö sydämensä, joka nyt oli kuin autio aho lokakuussa, se samako nuo elinvoimaiset marjamättäät oli aikoinaan kypsyttänyt?
Se, se! — Se oli sittemmin, vastoinkäymisten ahtojäissä, unhoittanut oman itsensä ja antanut myrskyn riistää heilimöivät helpeensä…
Aliina istui monet iltahämärät miettien ja selvitellen suhdettansa kohdaksi tulleeseen kohtaloon.
Oliko hän todellakin aikonut antautua ja alentua talutettavaksi sille alttarille, josta ilkuttiin hänen omille ihanteillensa, josta säälimättömyydellä iskettiin kaikkea sitä vastaan, joka ennen oli Oijalassa, — hänen kodissaan, — kunniassa ollut?
Sinnepäin ainakin oltiin luisumassa…
Aliina valveutui yhä enemmän.
Kuinka hän oli jo pitkän aikaa syyttänyt milloin miestään, milloin kohtaloaan, milloin mitäkin, — Jumalaakin! Tehnyt sen sellaisella tunnolla kuin olisi itse ollut aivan syytön asiain kulkuun. —
"Syytön, minä, — suursyyllinen!" huudahti hän itsekseen.
Ja niin selveni vähitellen sää hänen sielussaan kolakasta kaikki kuolettavasta syysilmasta, kevät enteiseksi siniautereksi, joka kantoi teoiksi puhkeavien tunteiden nuppuja helmassaan…
Hän käsitti nyt niin selvästi, mitä kodin, kotitalon häväistys häneltä vaati, tunsi velvollisuudekseen horjumatta taistella sen edestä. Sillä oliko kellään muulla sellaisia velvollisuuksia sitä kohtaan kuin juuri hänellä, joka sydänjuurillaan oli kiinnikasvanut siihen, oli itse osa siitä — —