Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm

HOVIN INKERI

HISTORIALLINEN KERTOMUS POHJOIS-KARJALASTA

Kirjoittanut
Anni Kepplerus

Ensimmäisen kerran julkaissut
Kustannusosakeyhtiö Otava 1897.

I.

Aurinko paistoi täydeltä terältä ikihonkain yli, jotka siihen aikaan, jota Suomessa nimitetään »kreivin ajaksi», saivat rauhassa rehottaa Karjalan sydänmailla. Noin kymmenkunta aseilla ja suurilla eväskonteilla varustettua miestä samosi eteenpäin korvessa kiertelevää polkua myöten. Puiden siimeksessä ei heitä helle päässyt kovin rasittamaan, sen huomasi heidän reippaasta käynnistään ja vilkkaasta keskustelustaan.

Heidän puheestaan päättäen oli koko matkanteko heille kovasti vastenmielistä. Erittäin harmistuneelta näytti eräs lihava, lyhyen tanakka nuorukainen. Hän siirteli myötäänsä raskasta eväskonttiaan toiselta olkapäältä toiselle ja arveli, että osattaisiin sitä sotia, kun tarvis vaatisi, ilman kapteenin opastuksiakin.

— Oikein sanottu, Taneli, liitti tähän lähinnä kulkeva kumppani. Ne on niitä herrain kujeita vaan, talonpoikain kiusaksi keksittyjä. Milläs ne herrat eläisivät, jos eivät toinen toiselleen tuloja hankkisi? Tästäkin hyvästä täytyy maksaa kapteenille kaksi äyriä hopearahaa joka talolta.

— Hyvä kunhan pääsee muutaman päivän marssimisella, jatkoi kolmas; mutta kun käy niinkuin Korpivaaran Jaakolle toissa viikolla, niin sitten sen tietää, että on valtaa vailla. Jaakolta oli näet raudikko laitumelta kadonnut. Hän haki sitä päiväkaudet ja sai vihdoin eräältä laukkulaiselta kuulla, että kirjurin renki oli sillä ratsastanut Nurmeksen rajalle ja jättänyt sen sinne erään talon niitylle, josta taas oli ottanut parhaimman hevosen ja kiiruhtanut viemään viestiä herraltansa Nurmeksen kirkonkylään. Jaakko löysi sieltä raudikkonsa, mutta niin pilalle ajettuna, että tuskin siitä kalua tuleekaan. Kun Jaakko sitten meni kirjurille valittamaan väärintekoa, ajoi tämä miehineen hänet pois talostaan ja olipa vielä sivaltanut Jaakkoa aika lailla selkään hevosruoskalla ja uhannut, että jos vielä uskaltaa ruveta valittamaan, niin kyllä hän ensi käräjissä näyttää.

— Herrat pitäisi ajaa pois koko Suomesta, sanoi taas ensimäinen puhuja. Sitten ei tarvittaisi maksaa verojakaan. Nyt kuuluu vallesmannin joka vuosi pitävän antaa kreivin kamreerille kirjalliset luettelot kunkin viljasta ja karjasta ja niitystä, ja sen mukaan kuuluvat sitten lisäävän veroja. Petäjäistä on ennenkin syöty, mutta jääneekö tästä lähin vellijauhojakaan, vai mitä sinä arvelet, Heikki?

Kumppanit katsahtivat kaikki Heikkiin, ja heidän katseissaan ilmeni luottamusta ja kunnioitusta.

Mies, johon toverit noin näyttivät luottavan, ei ollut vanhempi kuin moni muu joukossa, päinvastoin kuului hän nuorempiin. Paidan hiha, jolla hän pyyhkäisi hikeä otsaltaan, oli yhtä karkea kuin toisillakin, ja kooltaan oli hän vain tavallinen; mutta siitä huolimatta olisi syrjästä katsoja heti tuon joukon nähtyään pitänyt Heikki Sormuista sen johtajana. Hän ei ollut kaunis, mutta hänen muodossaan kuvastui älyä, lujuutta ja samalla hyväntahtoisuutta. Tarmoa ja voimaa osoitti koko hänen olentonsa. Toverit olivat monesti jättäneet yleisten asiain ratkaisun hänen tehtäväkseen, eikä heidän vielä koskaan ollut tarvinnut sitä katua.

Miettivänä oli Heikki kuunnellut kumppanien pakinaa.

— Totta on, vastasi hän, että täällä harjoitetaan paljon ilkeyttä ja tehdään vääryyttä, mutta se ei ole herrain tahto. Eihän nuo, joita me herroiksi nimitämme, oikeastaan ole muuta kuin herrain palvelijoita. Jos itse Pietari herra olisi täällä, niin kyllä hän rankaisisi vääryydet ja panisi pahat palvelijat viralta pois. Mitä verojen kantoon tulee, niin näkeehän että kreivi harrastaa oikeutta, kun ei anna nylkeä meitä niinkuin ennen, vaan vaatii verot varoja myöten.

Taneli murahti vielä jotakin, toiset ääneti jatkoivat kulkuansa.

Vähitellen alkoi maa käydä alavammaksi, kivikot harvemmiksi. Metsä muuttui niinikään: kuusia näkyi petäjien asemesta, ja niiden vieressä vilahteli vaalean viheriöitä lehtipuita. Vankkaa oli tuo metsä: siinä oli puita, jotka nähtävästi olivat kestäneet vuosisatojen pakkasta ja paistetta, ne kun olivat toista kyynärää läpimitaten. Metsä sellainen, joka nykyaikoina olisi tuottanut omistajalleen rikkauden, mutta joka silloin ei ollut hyvä edes kaskeksikaan, koska noin paksut tyvet olivat työläitä kaataa. Olipa siinä tien varrella muuan kataja niin suora ja sorea, että Heikin pisti päähän katkaista se sauvaksi. Hän oli juuri vetämäisillään puukkoa tupesta, kun yhtäkkiä kuului tuo korven asukkaille niin tuttu ja samalla niin peloittava ääni, karhun vihellys. Joka mies kavahti kuuntelemaan ja tarttui vaistomaisesti pyssyynsä. Tuokion näin seistyänsä, kun ei kuulunut sen enempää, läksivät miehet hiljalleen astumaan eteenpäin. Taas kuului vihellys, nyt melkein läheltä ja edestäpäin ikäänkuin oikealta puolen polkua, joka näillä paikoin oli hyvin mutkikas.

— Olisipa yhtä karjan vihollista vähempi, jos tuo meitä vastaan sattuisi, tuumaili muuan miehistä, jota kumppanit nimittivät Niiloksi. Hän pysähtyi ja rupesi panemaan latinkia pyssyynsä. Toiset kulkivat verkalleen eteenpäin tarkasti tähystellen metsää uran oikealla puolella.

Vähän matkan päähän pysähtyi Heikki Niiloa odottamaan, ja kun muutaman sylen päässä tieltä taaskin näki hyvän sauvakatajan, rupesi hän sen tyveä vuolemaan. Pian se oli ohkaiseksi vuoltu, ja nyt hän sen taittaa rasahutti aikoen ruveta sitä karsimaan. Kun hän siitä ojentihe, kuului sankan kuusiryhmän juurelta kova risaus; hän katsahti sinnepäin. Siinä, noin parin sylen päässä, kohosi kontio takajaloilleen ja löi kahta kämmentä yhteen.

Heikki oli jättänyt latingissa olevan pyssynsä tien varrelle puuta vasten pystyyn. Kun ei karhu näyttänyt pitävän kiirettä päälletulolla, alkoi Heikki hiljalleen väistyä pyssynsä luo. Samassa kuului pamaus. Niilo oli ehtinyt luo ja ampunut karhua. Hän oli tähdännyt hyvästi. Kontio päästi hirvittävän mörinän ja koetti, vaikka hoiperrellen, lähetä vastustajiaan. Silloin laukaisi Heikki pyssynsä. Luoti osui päähän ja karhu kellahti maahan. Vielä muutama tuskan tempaus, ja korven kuningas ojentihe suoraksi sammaleiselle vuoteelle. Heikki otti katajan juurelle pudonneen veitsensä, pisti sen tuppeen ja istuutui mättäälle levähtämään.

Sillä välin oli melu palauttanut kumppanit. Riemuhuudolla tervehtivät he kontion kaatajaa ja nostivat häntä kolmasti niin korkealle kuin heidän käsivartensa ylettyivät. Sitten he nylkivät karhun, ja Niilo otti sen ihraa viedäkseen sitä vanhalle Sannalle, joka asui kaupungissa ja joka osasi keittää voiteita ja parantaa tauteja.

Vanhan tavan mukaan olisi nyt karhun peijaiset olleet vietettävät; mutta siihen ei ollut varoja eikä aikaa. Varat oli kolmenkymmenenvuotinen sota ja mahtavampain kiskomiset vähitellen imeneet kansalta. Ja aikakin oli vähissä, kun miesten varhain ylihuomenna tuli olla Lieksan kentällä sotatemppuja harjoittelemassa.

Kreivi Brahe näet oli antanut käskyn, että kaikki miehet, joita ei vanhuus, tauti eikä muu semmoinen seikka laillisesti estänyt, olivat velvolliset kokoontumaan sotaharjoituksia varten Juhannuksen aikana kolmeksi päiväksi.

Hetkisen miehet kumminkin levähtivät kontion tappopaikalla. Kontit laskettiin maahan ja eväät otettiin esille. Mutta ei siinä herkkuja nautittu. Kalaa oli kaikilla, useimmilla voitakin, mutta harvalla oli selvää leipää. Kesällä, ennen uutisen joutumista, olikin tavallisesti näillä Karjalan sydänmaan asukkailla petäjäinen syötävänä, eikä heidän kuultavan valkoiset hampaansa näyttäneetkään empivän siihen tarttuessaan.

Seuraavan päivän iltana, vähän ennen auringon laskua, saapuivat matkamiehet määräpaikkaansa, johon muualtakin oli kokoontunut paljon miehiä.

Kentän vieressä, sen vasemmalla puolella, oli talo. Oli parhaillaan illallisen aika. Talon emäntä kuljetti juuri vellipataa kodasta pirttiin, työväki palasi kotiin kasken vierrosta, ja kaksi naista kantoi joesta vettä saunaan, jossa kylpy odotti. Tarpeen olikin kylpy noille nokisille kaskenpolttajille, joista toiset väsyneen näköisinä, toiset ilomielin ja kepein askelin kiiruhtivat saunaa kohti. Pistipä eräs heistä saunan edustalla tanssiksikin ja vetäisi nokisella sormellaan mustan juovan toisen vedenkantajan poskelle sanoen, ettei kasva pirakka nauris, jos ei nauriskasken viertäjä ole hyvällä tuulella.

Pirtin vieressä pellolla makasi lehmikarja märehtien savun ääressä. Samuli Lieksanen, joka oli tämän talon omistaja, oli tunnettu hyväntahtoisuudestaan. Hänen karjansa antimista ja hänen saunastaan sai osan syrjäinenkin, joka oli sen tarpeessa. Ei ihme, jos matkamiehemme jo tullessaan mielihyvällä katselivat kotoista näkyä vasemmalla.

Edessään oli heillä laaja näköala. Lähinnä kenttää oli Pietari Brahen v. 1653 Lieksanjoen suuhun perustama Brahean kaupunki. Tyynenä päilyi sen takana Mönninselkä, jonka keskellä Törön saarella kasvoi yksinäinen, tavattoman korkea honka. Kauempana siinti Kinahmo-saaren metsäinen ranta ja sitten yhä etempänä laajan Pielisen ilta-auringon valossa välkkyvä pinta. Lehtimetsät ylt'ympärillä loivat lienteyttä tähän maisemaan, jossa valo ja rauha näkyi vallitsevan.

Tuo näky haihdutti hetkeksi mielestä kaukaiset sodat ja läheiset kinastukset. Tyyneys luonnossa loi tyyneyttä mieleenkin. Samuli Lieksasen pulskaa karjaa katsellessa unohtui, että monesta talosta oli viimeinenkin lehmä ja hevonen mennyt sotaväen ylläpitämiseksi määrättyjen verojen suorittamiseen. Unohtui, että voutien ja veronkantajien ahneus ja laittomat kiskomiset olivat vieneet monelta kodin ja konnun.

Brahean silloin vasta vuoden vanha kaupunki oli rakennettu niemelle, jonka vähäinen Varasjoki erottaa muusta mantereesta. Nientä nimitetään vieläkin Kaupunkiniemeksi. Sitä rajoittaa itäpuolella Lieksanjoki, etelä- ja länsipuolella se osa Pielisjärveä, jota sanotaan Mönninseläksi. Taloja oli kaupungissa vain kymmenkunta, niistä muutamat hyvinkin pieniä; mutta hauskoilta ne kumminkin näyttivät, kun olivat ihka uusia ja kahteen riviin asetettuja. Brahean kaupungilla oli siis yksi katu, ja sillä oli arvattavasti nimikin, mutta siitä ei ole jälkimaailmalla tietoa. Kadun päässä länsipuolella oli tekeillä talo, joka näytti muita muhkeammalta. Kadun vastaisessa päässä, jonkun matkaa taloista, oli hirsikasa. Varasjoen yli vievän sillan kaupungin puoleisessa päässä oli portti, joka seisoi auki päiväkaudet, ja portin vieressä pieni hökkeli.

Tuo pienoinen kaupungin alku herätti tulevaisuuden toiveita, ennusti edistystä ja vaurastumista, mutta niin ei ajatellut äskeinen tuttavamme Taneli.

Karsain silmin hän katseli kaupunkia ja jupisi itsekseen:

— Tuossa on taas talonpojille rakentamista ja elättämistä. Tuossa on käräjäkartano kattoa vailla, tuossa on hirret, joita viime talvena piti hinata tänne kirkontekoa varten muka, ja tuossa on talo, jossa ottavat tullia kaupunkiin vietävästä tavarasta, jota meidän on pakko sinne kuljettaa. Vaan eipä sillä tulliherralla ole kovinkaan pulskaa pirttiä. Sopineekohan itse siinä suorana seisomaan?

— Tulliherra rakastaakin enemmän pitkällään olemista kuin seisomista, nauroi muuan lähiseutulainen, joka oli kuullut Tanelin sanat. — Etkö sinä tunne Jouto-Juoseppia?

— Tunnenhan minä hänet. Vai siitä ne nyt ovat herran tekaisseet. Hänhän se ennen talonpoikana ollessaan näpistelemisellä henkeään elätti ja väliajat loikoili uunin päällä. Kerran kun hän Aholammin aitasta maitopyttyä metsään kiidätti, oli käynyt niin hullusti, että hänen oli täytynyt juosta. Tuo eikö liene ollut ainoa kerta hänen elämässään. Vasikat olivat näet laukanneet perästä, ja Juoseppi kun luuli takaa ajettavan, otti vauhtia, niin että lankesi savilätäkköön pyttyineen päivineen.

Kaupungissakin työmiehet olivat lopettaneet työnsä ja läksivät kirveet olalla kävelemään kotejansa kohti. Muuan koira haukahteli väkijoukkoa kentällä. Tyttönen talutti sokeaa eukkoa kentän poikki kaupunkiin päin. Kun he olivat joutuneet lähelle siltaa, juoksi siististi puettu, noin kahdeksanvuotias poika heitä vastaan, kaappasi kourallisen multaa ja heitti sen vanhuksen sokeita silmiä vasten. Tyttö parkaisi ja vanhus pyyhki vapisevin käsin mullan kasvoiltaan. Poika juoksi ilkeästi nauraen kaupunkiin, jonne katosi erääseen taloon.

— Kuka tuo poika on? kysyttiin miehissä kentällä.

— Simo Hurtta, kuului vastaus. — Kapteeni on pannut hänen isänsä sijaisekseen meitä opettamaan; vaan miten käynee opettamisen, kun mies ei osaa suomea kuin siteeksi. Mistä lienee Virosta kotoisin. Mutta poika osaa vaikka mitä. Hän on niin viisas kuin itse paholainen ja vielä vähän viisaampikin ja yhtä ilkeä hän on myös. Hän ennättää joka paikkaan ja pääsee vaikka läpi seinän, ja minne hän vain pääsee, sieltä pahoja kuuluu. Laululintusilta hän leikkaa kielet ja laskee linnut sitten lentoon.

— Tietääkö isä poikansa ilkeyksistä? kysyi Heikki.

— Kyllä tietää, mutta hän vain nauraa niille, vastasi edellinen kertoja.

Katkeralla mielellä miehet sinä iltana levolle menivät noustakseen hyvissä ajoin harjoituksiin. Kovasti heitä seuraavana aamuna kävelytettiinkin, kunnes saivat aamiaislomaa. Silloin taas kontit käsille ja eväät esille. Syötyä asettuivat miehet lepäämään, eikä viipynyt uni tulemasta heidän silmiinsä.

Yhtäkkiä melu tulliportilta herätti lähellä, nukkujat. Siellä kaksi miestä, joilla oli kontit kukkurallaan ruuaksi käypää tavaraa ja toisella vielä pulska lahna vitaksessa, halusi päästä kaupunkiin, ja Jouto-Juoseppi heitä siitä esteli, kun eivät tahtoneet tullia maksaa.

— No, en anna, en niin mitään, kuului toinen miehistä tiuskaisevan.

Juoseppi asettui rehevästi hänen eteensä ja huusi minkä jaksoi:

— Mutta ruunun puolesta…

— Tuossa saat ruunun puolesta, ärjäisi kalan kantaja ja läiskähytti lahnan pyrstöllä Juoseppia naamaan, niin että suomukset roiskahtelivat ja tullinkantaja kellahti nurmikolle.

— Vaan kun esivalta käskee. Uskallatko vastustaa esivaltaa? huusi Juoseppi, täyteläinen naamansa punaisena kiukusta, ja kapristi maasta syöksyäkseen vastustajaansa kohti. Mutta jaloilleen päästyään ei uskaltanutkaan muuta kuin puristaa nyrkkiä ja pelokkaasti katsella Simo Hurttaa, joka seisoi siinä kädet housun taskuissa, silmät sirrallaan ja ilkeä hymy huulilla, niinkuin hänen oli tapansa kun mietti jotakin konnan kujetta.

— Ka, hyvä veli, elähän ole milläsikään, lohdutteli toinen kauppiaista, veitikkamaisen näköinen nuorukainen. — Kuules, minä kun palajan kaupungista, niin annan sinulle oikein kauniita kapakaloja. Ne ovat kontin pohjalla, niin etten saa niitä käsiin, ennenkuin muu tavara on myyty; mutta istu tässä portilla, kun me tulemme takaisin, niin kyllä ne saat aivan varmaan.

Juosepin puristettu nyrkki laukesi, hän katsoi epäilevästi puhujaan ja antoi heidän mennä.

— Mistä sinä ne kapakalat saat? Eihän meillä niitä ole mukana kummallakaan, kuiskasi lahnan omistaja.

— Niitä näkyy riippuvan Jouto-Juosepin pirtin seinämällä. Kyllä minä ne saan otetuksi sillä aikaa, kun hän porttia vahtii, virkkoi kumppani.

Miesten mentyä tunsi tullimies suomusten naamaa haittaavan, jonka vuoksi hän päätti mennä joelle peseytymään. Joen ranta oli siksi korkea, että hänen moiselle miehelle kävi kovin vaikeaksi kumartua niin alas, että sai vettä kädellä nostetuksi. Hullunkurista oli nähdä, miten hän huojui ja heilui pysytellessään tasapainossa.

Silloin kaikui hänen korvissaan: — Nyt käskee takavalta. Ruunun puolesta, hei!

Pieni sysäys takaapäin — ja esivallan edustaja pulahti veteen, ennenkuin ennätti ääntäkään päästää. Erittäin tyytyväisenä kepposeensa kiiruhti Simo Hurtta kaupunkiin, lähimäisen talon suojaan. Sieltä nurkan takaa tirkistelivät hänen kalpeat kasvonsa uteliaina joelle päin. Onneksi Varasjoki ei ole syvä. Siinä ei ollut vettä kuin miehen vyötäisiin asti. Hieman räpisteltyään pääsi Juoseppi jaloilleen ja sitten vasta hän oivalsi, että oli ollut hukkumisen vaarassa, ja alkoi sentähden surkeasti voivotella. Miehiä kokoontui kentän puoliselle rannalle, ja sieltä kuului jos joitakin ehdotuksia ja neuvoja, miten Jouto-Juoseppi olisi joesta nostettava.

Jo oli Juoseppi päässyt kuiville ja melkein kaikki vesi hänen vaatteistaan valunut, kun kaupustelijat palasivat kaupungista. Kapakalat olivat todellakin kontin pohjalla ja sieltä ne siirtyivät tullimiehen käsiin. Antaja vielä kehui niitä erittäin hyviksi.

— Kyllä minulla on sittenkin makuisempia tuolla seinällä kuivumassa, suurenteli Juoseppi ja kantoi tyytyväisenä lahjat pirttiinsä. Kauppiaat poistuivat kiireesti.

* * * * *

Lieksan kentällä olivat kokouspäivät kuluneet ahkerissa harjoituksissa. Lomahetkinä olivat kohta alkavat käräjät tavallisena keskustelunaineena. Vallesmannin, Heikki Tanelinpojan, sanottiin kertoneen, että kreivi aikoi kysyttää talonpojilta, suostuisivatko he verojensa kantotavan muuttamiseen ja sen vakinaiseksi panemiseen. Tämä tieto ei ollut miehille mieleen, sillä he pelkäsivät kaikkia muutoksia. Huhu tiesi myös kertoa, että kreivi antaisi nuhdella talonpoikia siitä, että eivät olleet tuoneet riittävästi hirsiä kirkkojen rakentamista varten. Oli nimittäin käsky rakentaa kaksi kirkkoa, toinen luterilaisille, toinen kreikkalaisille. Kreivin sanottiin myös aikovan pakottaa kaikkia, jotka olivat ilmoittauneet kaupungin asujamiksi, pian muuttamaan sinne. Moni heistä asui näet maalla nauttien kaupunkilaisen oikeuksia.

Nämä uutiset kulkivat lisättyinä miehestä mieheen ja paisuivat vihdoin siihen määrään, että saivat mielet kuohuksiin, ja Heikillä oli täysi työ saada tovereitaan tajuamaan, että nämä muutokset ja määräykset olivat kaikkien eduksi, vaikka ne nyt näyttivät tuottavan yksityisille hankaluuksia.

Oli ehditty viimeisen harjoituspäivän iltaan. Jälestä puolen päivän oli ollut ampumaharjoitus eräällä aholla. Päällikkö ratsasti polkua myöten kentälle, jossa hänen tuli julistaa harjoitukset päättyneiksi ja laskea miehet kotiin.

Nämä riensivät suoraan viidakon läpi, Niilo ensimäisenä. Hän aikoi juuri hypätä ojan yli, joka oli kaivettu kentän ympäri, kun hän horjahti ja kädellään teki torjuvan liikkeen taapäin ikäänkuin varoittaakseen toisia lähenemästä. Nämä kumminkin tunkeutuivat hänen ympärilleen, vaikka varoen. Siinä syntyi melua, kuului kiireistä puhetta.

— Mikä siellä?

— Viikate on heitetty heinikkoon, varsi pajupehkoa vasten, ja se on katkaissut Niilolta jalan.

— Ei ole katkaissut, mutta jalkaterässä on poikkipuolin syvä haava, aivan luuta myöten, ja siitä vuotaa kovasti verta.

— Pitäisi kiiruusti noutaa vanha Sanna. Hän osaa lukea haavan umpeen tuossa tuokiossa.

— Mistäs se Sanna löydetään?

— Lieksalassa hän nyt on, selitti eräs poikanen, joka toisten lasten kanssa oli tullut katsomaan harjoitusten loppua. — Sinne tuotiin tänä päivänä Vuoniolahdesta Sannan parannettavaksi vaimo, joka oli taittanut kätensä.

Päällikkö oli sillä välin ehtinyt kentälle ja laskeutunut hevosen selästä. Hän tuli lähemmä ja käski noutamaan Sannaa.

Kertomuksemme aikaan oli, kuten tiedämme, taikausko aivan yleinen. Jos ken osasi sitoa vioittuneita jäseniä, parantaa haavoja ja tauteja, pidettiin häntä loitsijana, s. o. hänen luultiin käyttävän yliluonnollisia keinoja. Sanna oli äidiltään oppinut parantamaan luuvikoja ja muita vammoja ja valmistamaan lääkkeitä luonnon antimista. Siksi hänellä oli suuri loitsijamaine, ja hänen luokseen tulvaili sairaita läheltä ja kaukaa.

Kuinka suuresti tarpeellisia tuollaiset »loitsijat» siihen aikaan olivat, voimme arvata, kun tiedämme lääkäreistä olleen sellaisen puutteen, että äsken perustettuun Turun yliopistoon ei lääketieteen professoriksi voitu saada oikeata tohtoria, vaan täytyi ottaa siihen virkaan eräs vanha ylioppilas.

Olipa Sannan suureen maineeseen toinenkin syy. Sattui näet joskus, vaikka ani harvoin, että hän joutui omituiseen mielentilaan, ja siinä ollessaan hän näki enemmän kuin muut ihmiset. Hän tiesi sanoa, mitä oli tapahtunut ja mitä tulevaisuudessa tuli tapahtumaan. Mutta maksun edestä tahi pyytämällä häntä ei saatu ennustamaan.

Sannaa odotettaessa kannettiin Niilo kentälle. Heikki meni ottamaan viikatetta maasta. Kun hän sitä kohotti, vilahti nurmen juuressa jotakin keltaista. Hän katsoi tarkemmin. Se oli pieni, pyöreä esine, melkein kuin nykyajan raha. Sitä oli luultavasti kannettu nauhassa, koska sen reunassa oli reikä. Oli siinä kuvakin. Kilpi ja siinä miekka ja ruoska, ristissä toinen toisensa yli.

Päällikön kasvot sävähtivat punaisiksi, kun hän näki rahan; mutta hänen jonkun matkan päässä seisova poikansa kalpeni. Kaikkien katse tähtäsi noita kahta. Talonpojat heittivät tuimia silmäyksiä isään ja poikaan; heidän kätensä vavahtelivat. Silloin astui Heikki raha kädessä päällikön luo, ojensi sen hänelle ja katsoi häntä vakavasti silmiin. Toinen otti rahan, silmät maahan luotuina.

Jo saapui Sannakin tyttärensä tyttären, Leenan taluttamana. Lieksalan emäntä oli mukana. Hän toi vaatteita kääreiksi. Hakumies kantoi ämpärillä kylmää lähdevettä.

Sanna istuutui mättäälle ja otti kaulastaan nauhassa riippuvan aivinaisen pussin ja hyvin pienen puuleilin. Pestyään vikaantuneen jalan käski hän Leenan kaataa leilissä olevaa nestettä haavaan. Pikku Leena oli useasti ollut isoäitinsä silmänä ja apulaisena. Hän täytti käskyn nopeasti, ja veri lakkasi kuin loihdittuna vuotamasta. Sitten otti Sanna pussista kaksi rasiaa. Toisessa oli rasvan näköistä voidetta. Sillä hän voiteli koko jalkaterän ja vielä pohkeenkin aina polveen asti. Toinen rasia oli täynnä hämähäkin verkkoja. Niillä Sanna kääri haavan ja niiden päälle pantiin sitten Lieksalan emännän tuomat kääreet.

Suurella tarkkaavaisuudella olivat läsnäolijat seuranneet Sannan joka liikettä. Siinähän sai kerran omin silmin nähdä tuon kuuluisan noidan taikatemppuja…..

Sanaakaan virkkamatta oli vanhus tehnyt tehtävänsä, hellästi ja varoen kuten äiti sairasta lastaan vaaliessa. Veri oli lakannut vuotamasta.

Mutta mikä »mahti» sen seisautti, siitä eivät katsojat olleet selvillä.

Esi-isämme hyvin tunsivat silmän lumousvoiman. He tiesivät, että ainoalla silmäyksellä saattaa »manata» kivut pois, että katseella voi »kääntää toisen silmät» niin, että hän näkee olot ja esineet siinä muodossa, jossa niitä tahdotaan hänelle näyttää. Puhuivatpa he vielä »pahoista silmistä», jotka panevat lapsen itkemään, karjan kitumaan j. n. e.

Tuollainen hypnotiseeraaja eli, niinkuin siihen aikaan sanottiin, loitsija sai kyllä verenvuodonkin silmänräpäyksessä seisahtumaan pelkällä katseellaan. Jos siis Sanna olisi ollut näkevä, niin väki hänen ympärillään olisi oivaltanut asian; mutta vanhuksella oli silmien sijalla vain syvät kuopat…

Arvasiko Sanna, mitä ympärillä olijat ajattelivat…? Ei hän ainakaan näyttänyt siitä välittävän. Tuskinpa hän tiesikään, että oli ihmisiä ympärillä.

— Eikö jo lähdetä, mummo? kysyi pikku Leena.

Sanna ei vastannut. Hänen suupielensä alkoivat värähdellä. Rinta kohoili.

— Nyt hän taas joutuu haltioihinsa, kuiskasi Lieksalan emäntä.

Sanna oli kääntänyt kasvonsa Lieksalaan päin ja alkoi matalalla äänellä:

— Niin korkeaa …. ja kaikki tuhkana … vääryydellä koottu ja verisillä töillä varattu… Tuli sille sijan valmisti ja tuli sen söi….

Sanna pysähtyi. Hän kääntihe toisaalle. Sammuneilla silmillään näytti hän katselevan ensin likiseutua, sitten yhä kauemmas ja kauemmas. Hänen muotonsa ilmaisi ääretöntä surua ja kauhua. Katsojat tuskin uskalsivat hengittääkään.

Hän jatkoi puhettaan. Sen kestäessä haihtui vähitellen kauhun ilme hänen kasvoistaan. Synkkä suru lieveni, ja lopulta ilo kirkasti vanhuksen ryppyisen otsan.

— Ei tiedä ihminen, sanoi hän — mitä toinen päivä tuo tullessaan. Ei tiedä maan herrat, mitä on päättänyt Herra, joka on kaikkein yli… Tuosta aikovat kaupunkia… Turhaa… Turhaa…!

— Voi noita ryysyisiä ihmishaamuja, joita nälkä kalvaa… Leipää, leipää! Eikö ole leipää? Nuo kaikki nälkään nääntyvät …. ja hauta mustana ammottaa … niin mustana kuin yö…

— Verta … voi, kun on paljon verta, eikä kukaan sido haavoja… Tulta siellä ja tulta täällä … ja paleltaa! Tuli ei lämmitä, se ei luo valoa… Voi, milloinka tämä loppuu…?

— Jo vihdoinkin päivä sarastaa….! Veri on kuivunut. Hautojen nurmet pelloksi kynnetään… Tuli taas lietsoo lämmintä ja valaisee… Sampoa taotaan Karjalassa. Vasara välähtelee ja alasimelta kipunat sinkoilevat… Luoja antaa auringon paistaa yli avaran maan, ja kirkonkellon ääni kaikuu … kiitosta ja ylistystä…!

II.

Enemmän kuin puoli vuosisataa on kulunut siitä, kun Lieksan kentälle kokoonnuttiin sotaharjoituksia varten. Moni niistä, jotka sinne vaelsivat, on jo tehnyt viimeisen matkansa ja päässyt lepoon.

Tuonen viikate on tällä ajalla korjannut runsaan sadon. Sodat ovat vaatineet uhrinsa. Niihin on sortunut moni työkykyinen Suomen mies.

Mutta ne, jotka sota säästi, ja ne, jotka eivät sotilaiksi kelvanneet: naiset, vanhukset, lapset ja vaivaiset, saivat taistella paljon tuskallisempaa ja pitkällisempää taistelua kuin sankari sotatanterella. Oli kova ottelu, jossa kolmannes Suomen kansasta kaatui. Ja vihollinen, joka armottomasti ahdisti, oli — nälkä.

Tuon vihollisen ja sen mukana kulkevien tautien kautta olivat monen talon asukkaat kuolleet sukupuuttoon. Pellot ja niityt olivat jääneet metsittymään ja rakennukset lahomaan. Moni pitäjä oli joutunut niin autioksi, että kirkon ovet suljettiin.

Jälelle jääneet yhä jatkoivat taistelua. He tekivät työtä toivoen parempia päiviä.

Suuresti on muuttunut Lieksan kentän ympäristö. Somaa, pientä Brahean kaupunkia ei enää ole olemassa. Viholliset polttivat sen v. 1656. Raunioille on jo ehtinyt koivikko kasvaa.

On sydäntalvi. Laajalta, niin laajalta kuin silmä kantaa yli suuren Pielisen pinnan, yli maiden ja metsien, on lumi levittänyt valkean vaippansa. Kuutamossa hangen pinta välkkyy, ja puiden oksilla kuura hopeisena kimaltelee. Yön hiljaisuudessa tuntuu kaikki niin autiolta. Talvinen tähtitaivas vain mahtavana kaareilee yli elottoman seudun.

Eipä se sentään olekaan aivan eloton! Mahtaa, olla aamupuoli yötä, koskapahan Lieksalan pirtistä tuli tuikkaa…

Mutta eihän se olekaan Lieksalan pirtti. Ei näy pirttiä eikä kotaa, ei saunaa eikä navettaa. Uhkea rakennus seisoo niiden sijalla. Outona ilmiönä kohoaa se kaksikerroksisena keskellä nälän ja kurjuuden hävittämää seutua. Sieltä se valo näkyy eräästä yläkerran pienestä ikkunasta.

Vielä toisenkin elonmerkin saattaa tarkka silmä huomata kentältä käsin, kun katsoo luoteeseen päin. Siellä, noin virstan päässä metsän laidasta, kohoaa puiden latvojen välistä savukiemura selkeää taivasta kohti.

Talo se on sielläkin, vaikka ei niin muhkea kuin Lieksalan pirtin paikalla. Onhan tavallinen talonpoikaistalo vain. Kaksi isoa pirttiä, niiden välillä porstua ja porstuan pohjassa kaksi kamaria.

Toinen pirtti lämpiää parhaillaan. Siellä kaksi palvelustyttöä on leipomisen hommassa.

— Kuules, Liisa, kysyi nuorempi heistä heittäen samalla valkoisen liinan vastikään alustamansa taikinan yli — muistatko sinä sellaista aikaa, jolloin kaikki ihmiset arkenakin söivät selvää leipää?

Toinen, joka paraikaa paalikalla ohenteli piirakan kuorta, nosti tätä laidasta nähdäkseen, joko se kelpaisi, ja kun huomasi sen liian paksuksi, alkoi taas innokkaasti pyörittää paalikkaa ja sitten vastasi:

— Kuka nyt semmoista muistaisi. Lieneekö niitä semmoisia aikoja ollutkaan. Mutta pelkkää ruista ja ohraa minä söin ennen niitä suuria nälkävuosia. Isällä oli mökki tämän talon maalla, ja Rautiais-vainaa oli hyvä isäntä, melkein yhtä hyvä kuin Sormuinen nyt. Hän ja minun isäni isä olivat muuttaneet tänne Savosta, kun kaupunki jo oli hävitetty.

— No, Heikkiä parempaa isäntää ei varmaan ole maailmassa… Minkälainen pojasta tulee, kun on niin korkeat koulut käynyt? Tokkohan enää muistaa syötyään lusikkaakaan nuolla? Minä näin kerran herrain syövän, ja ihan siposilleen ne heittivät lusikkansa.

— Eihän Heikki-isäntä olekaan lähettänyt poikaansa lusikan pesua, vaan käräjöimistä oppimaan.

— Hyvänen aika! Semmoistako oikein oppimaan! No, kun hän alkaa oppiaan käyttää, niin hukka meidät perii jok'ikisen. Tehtäneekö tämän talon kivijalkaankin sitten vankikomeroita, jommoisia sanotaan olevan tuolla majurin hovissa.

— Eihän se sillä tavalla käräjää käy kuin ne muut, vaan se käräjöipi taaksepäin, kaikki entiselleen, oikealle omistajalleen.

— No, sehän on toista! Osaako sitä niinkin päin. Sittenpä ehken kaunis
Inkerikin saa takaisin perintönsä…. Mutta kuolleita ei osata käräjöidä
henkiin. Tulee mies meren takaa, vaan ei tule turpeen alta. Ei
Pölkkypuron Matti eikä Lieksalan isäntä enää elvy tälle elämälle….
Kunpahan tulisi jo tänä talvena, niin sitten se majuri näkisi…

— Kylläpä hänen sitten käskisi joutua! Ei ole kuin kaksi viikkoa kynttilänpäivään, ja se kuuluu jo olevan kevättä…

Tyttöjen näin pakinoidessa alkoi päivä sarastaa. Kelmeänä kumotti kuu taivaan rannalla, ja tähti toisensa perästä katosi sinisen harmahtavaan verhoon. Ihmisiä alkoi liikkua ulkona. Lyhyt talvipäivä oli tarkasti käytettävä.

Tuon upean rakennuksen edessä, jota Pirkko oli hoviksi nimittänyt, seisoi nuori tyttö pidellen suitsista mustaa ratsua, joka levottomasti kuopi lunta kavioillaan. Tyttö näytti yhtä vähän kuin koko »hovi» kuuluvan tähän ympäristöön. Hänen tumma koristelematon pukunsa näytti pulskalta, jopa kallisarvoiseltakin. Lieneekö sen vaikuttanut kantajan ylpeä ryhti vaiko hänen sorea vartalonsa. Kankaassa ei ainakaan syy ollut, sillä se oli karkeaa, kotikutoista. Sininen silkkihuivi vain oli hienointa Persian silkkiä. Oli kai ostettu noilla kuuluisilla Kajaanin markkinoilla, jonne Arkankelin kautta tuotiin niin paljon muiden maiden tuotteita sekä Euroopasta että Aasiasta.

Huivi peitti tytön pään, niin ettei tukkaa näkynyt, mutta vaaleaksi tuli sitä ajatelleeksi ken kerran oli nähnyt tuon hohtavan valkoisen otsan. Kasvot olivat harvinaisen kauniit.

Mutta mikä niissä enemmän veti huomiota puoleensa kuin itse muodon kauneus, oli niiden omituinen ilme. Niissä kuvastui samalla lapsellinen vienous ja kokeneen ihmisen vakavuus ja päättäväisyys. Silmissä loisti lempeä iloisuus; mutta ilonsäteiden keskellä väikkyi surun ilme, joka herätti sääliä. Hän taputteli hevosta kaulalle.

— Lento, Lento, seiso nyt hiljaa! Heti lähdetään.

Nopeasti hän tarttui satulan nuppuun, asetti toisen jalkansa jalustimelle ja hyppäsi satulaan. Lento ei käskyä odottanut. Hyvää vauhtia, ikäänkuin huvikseen vaan se kuljetti kevyttä taakkaansa Kaupunkinientä kohti.

Kaupungin raunioille kasvaneessa metsikössä hiihti mies. Hän meni arvattavasti kalanpyydyksiä kokemaan, koskapahan suuntasi kulkunsa jäälle päin ja olallaan kantoi tuurassa vasua.

Hiihtäjä oli näöltään noin 60-vuotias. Hänellä oli kasvoissaan jäykkä, miltei kova ilme, joka näytti sanovan koko maailmalle:

— Mitä minulla on teidän kanssanne tekemistä? Pysykää loitolla minusta.

Hömötiainen lentää lehahti pihlajaan hänen eteensä. Hän vilkaisi siihen. Hymy värähti hänen suupielissään ja katse muuttui herttaiseksi. Kaikki tylyys oli kadonnut hänen kasvoistaan; mutta hetkeksi vain. Seuraavassa silmänräpäyksessä sai hänen tummaihoinen muotonsa entisen jäykkyytensä. Lieneekö ihon tummuus ollut aivan luontaista, vai lieneekö siihen ollut muutakin syytä, sitä oli vaikea arvostella. Puku ainakin näytti todistavan, ettei sen kantaja pelännyt »puhdasta nokea». Tuo puku oli muutoin oikein pakkasta sietävä. Nahasta tehty alusta loppuun. Pieksut tavalliset, mutta housut, lakki, rukkaset ja takki olivat kaikki lampaan nahasta, villapuoli sisäänpäin ja päällistä vailla.

Kun hän parhaillaan kiersi erästä kivikasaa, kuului huudahdus. Hän katsahti ylös. Siinä vähän matkan päässä musta hevonen korskuen kohosi takajaloilleen. Se oli säikähtänyt tuuralla varustettua nahkapukuista miestä. Turhaan koetti satulassa istuva nainen sitä hillitä.

… Nyt se hurjistuneena syöksyy eteenpäin. Silloin tarttuu luja käsi suitsiin ja pakottaa hevosen pysähtymään. Kummastuneena katsahtaa nainen auttajaansa, ja hänen kauniit silmänsä näyttävät lausuvan kiitosta jo ennen kuin huulet ehtivät sitä tehdä.

Mutta mikä häneen nyt tuli? Mitä hän on nähnyt vieraassa, joka häntä noin suututtaa tahi säikähyttää? Hän tempaa suitset toisen käsistä, ja hevonen lähtee laukkaamaan jäätä kohti, niin että lumi tuiskuna tupruaa sen ympärillä.

Ällistyneenä jäi hevosen pysäyttäjä katsomaan poistuvaa ratsua ja naista, joka istui satulassa niin varmasti kuin olisi ollut siihen valettu. Oliko tuo ihana olento ihminen vai oliko se talven kylmä haltiatar, joka ratsasti kautta huurteisen valtakuntansa? Mutta nuo loistavat silmät, nuo hehkuvat posket, eiväthän ne olleet kylmän näköiset…. Vaan miksi hän ei ollut kiittänyt avusta? Miksi hän oli pelästynyt?

Tulokas, joka seisoi siinä ihmeissään, ei suinkaan näyttänyt pelottavalta. Komea nuorukainen, puku siisti kuin herrasmiehellä, laukku selässä ja miekka vyöllä. Katse suora ja rehellinen, kenties vähän liiaksi vakava noin nuorelle miehelle.

Jo huomasi hän kalastajan.

— Hyvää päivää.

— Jumal' antakoon.

— Ka, Pentti! Terve! Ja herrasmies ojensi kätensä.

— Oletko ystävä vai vihollinen? Minä en anna kättä kuin ystävälle.

— Etkö sinä, Pentti, tunne Sormulan Tuomasta, jolle olet niin monta hyvää kalapaikkaa neuvonut?

— Tuomasko? Ka, kun olet tullut niin isoksi. Terve! ja mitä kuuluu?

— Kuulumiset ovat niin kaukaa, ettei tiedä, onko kaikessa perääkään.

— Onko rauha maassa?

— Pelkäänpä, että on sodan aatto jo Karjalassakin.

Pentin muoto taas synkistyi, kun hän viittasi hoviin päin.

— Tuosta se talo hävisi.

— Mitenkä se hävisi.

— Paloi.

— Missä on talonväki?

— Sikke ja Risto asuvat minun kanssani tuolla takamaalla entisten sysimiesten pirtissä.

— Missä ovat isäntä ja emäntä?

— Mullassa.

Tuomas tunsi vanhastaan Pentin harvapuheiseksi. Hän oli nyt puhunut tavattoman paljon, ja Tuomas tahtoi jättää hänet rauhaan. Silloin juolahti hänen mieleensä taannoinen tapaus.

— Kuka oli tuo nainen, joka ratsasti jäällä?

— Hovin Inkeri.

— Vai niin. Hyvästi nyt! Kyllä kohta tapaamme.

Pentti kiiruhti matikka-avannoille ja Tuomas kotiaan kohti. Pentin sana »mullassa» kaikui hänen korvissaan. Pentti ei ollut virkkanut sanaakaan hänen isästään. Entä, jos hänkään ei enää elänyt.

* * * * *

Heikki Sormuinen oli vanhoillaankin sama arvossa pidetty mies kuin nuorena ollessaan. Häntä kohtaan ei oltu uskallettu harjoittaa laittomuuksia, jotka muutoin näinä laittomuuden aikoina olivat niin tavallisia. Vaan hän näki toisten kärsivän kauheaa vääryyttä eikä voinut heitä auttaa, hän kun oli liian vanha lähteäkseen puhumaan heidän puolestansa. Ja jos olisi lähtenyt, tuskinpa häntä olisi uskottu enemmän kuin hallituksen määräämiä virkamiehiä. Siksipä oli hän päättänyt lähettää nuorimman poikansa, Tuomaan, Turkuun kouluun.

— En minä sinusta virkamiestä tahdo, oli ukko sanonut pojalle erotessa — vaan minä tahdon, että saisit oppia yhtä paljon kuin he ja kykenisit puhumaan maan valloille meidän talonpoikain puolesta. Kerro heille, miten täällä väkivalta hallitsee. Ja kun kerran palajat näitä peltoja kyntämään, niin tuo tullessasi tieto, että laki on turvattoman turva ja väärintekijän kostaja.

Tuomas oli ollut poissa kotoa kymmenen vuotta. Hän oli hyvin edistynyt opin tiellä. Alussa oli tosin ollut vaikeata aivan toisenlaiseen työhön tottuneelle nuorukaiselle istua päiväkaudet kirjojen ääressä. Kotikuusen humina oli usein johtunut hänen mieleensä ja siitä karkoittanut kreikan ja latinan ja vienyt ajatukset kauas Karjalan salomaille. Hän oli muistanut kotiseutunsa sorrettua kansaa; hän oli ajatellut ahkeraa talokasta, joka joutui mieron tielle, kun uusi veronkantaja kiskoi verot toistamiseen samana vuonna. Hän oli muistanut isänsä jäähyväissanat ja … hän oli taas innolla ryhtynyt työhön.

Muutamien vuosien kuluttua hän jo saattoi antaa opetusta alottelijoille ja siten ansaitsi hän sen verran, minkä elatuksekseen tarvitsi. Ylioppilaaksi tultuaan tutki hän lakitiedettä. Sillä tavoin luuli hän parhaiten valmistuvansa isänsä määräämää tehtävää varten.

Tuli sitten aika, jolloin Turussakin alettiin pelätä vihollisen hyökkäävän maahan. Ylioppilaat harjoittelivat sotapalvelusta varten. Ja mikäli sotainen innostus kasvoi, sitä laimeammaksi kävi tieteiden palvelus. Sana »sota» oli kaikkien huulilla. Sotaa pelättiin. Sotaan valmistauttiin. Tuomaskin oli innolla ottanut osaa sotaharjoituksiin. Päivä päivältä kasvoi hänessä halu päästä kotipuoleen.

— Siellä minua tarvitaan, vanhan isäni luona, jos vihollinen maahan karkaa, oli hän sanonut kumppaneille hyvästiä heittäessään.

Joulukuussa 1709 oli hän ratsain lähtenyt Turusta. Rantasalmen itärajalla oli hänen täytynyt luopua hevosestaan, kun harvaan asutussa ja puutteenalaisessa maassa oli vaikea saada sille muonaa. Suksilla oli hän sitten jatkanut matkaansa.

Kovasti sykki matkamiehen sydän, kun hän hiihtää sujahutti kotipihalle.
Hän asetti sukset pirtin seinää vasten. Työmies kulki pihan poikki.
Tuomas kätteli häntä ja kysyi kuulumiset; mutta sitä, joka painoi hänen
mieltänsä: »vieläkö isä elää?» sitä hän ei kysynyt. Hän astui porstuaan.
Siellä tulikin isä häntä vastaan.

Paljon oli isällä ja pojalla toisilleen sanomista. Tuomas kertoi sodan kuulumisista, kahdennentoista Kaarlen voitoista ja tappioista. Hän kertoi töistään ja toimistaan opintoajallaan. Hän oli käynyt sekä maaherran että presidentin luona Turussa pyytämässä oikeutta Karjalan kansalle.

— Kun sota on loppunut, ryhdytään toimiin.

— Jahka rauha saadaan, niin sitten… oli tullut vastaukseksi.

— Niin, rauha, rauha! Oi, jospa saisin kuulla sen sanoman, ennenkuin silmäni ummistan! huokasi Heikki vanhus. Ja hän alkoi kertoa, miten näinä kymmenenä vuonna väkivalta oli viettänyt verisiä riemujuhlia. Hän tiesi mainita töitä niin hirvittäviä, että pöyristytti kuulla niistä kerrottavan.

— Mitenkä semmoinen vankka talo kuin Lieksala saattoi niin lopen hävitä? kysyi Tuomas.

— Vankat olivat aseetkin, joilla siihen iskettiin. Kalman voimat siinä olivat apulaisena, selitti Heikki.

— Muistathan, että majuri Affleck, jota kansan kesken sanotaan Simo Hurtaksi, sai Lieksan hovin haltuunsa Salomon Engbergin jälkeen. Arentimaatpa eivät olleet hänen mielestään kylliksi laajat. Hän tahtoi niihin yhdistää Lieksalan tilukset. Ja Lieksalan talo oli hänelle alituisena silmätikkuna, sen sijalla kun olisi ollut niin pulska paikka hovin rakennukselle.

Siitä on nyt ummelleen seitsemän vuotta, kun eräänä heinäkuun päivänä majuri Affleck tulla pölähti Lieksalaan. Hän määräsi ainoan kotona olevan täysi-ikäisen pojan, Samulin, sotaväkeen. Vuotta ennen oli hän konnan keinoilla saanut vanhimman pojan, Antin, lähtemään sotapalvelukseen. Eikä hänestä sittemmin ole mitään kuultu. Isäntä pyysi saada pitää Samulin kotona, kun toinen pojista oli vasta seitsenvuotias, lupasipa hankkia miehen sijaankin. Mutta siinä ei esteleminen auttanut. Samulin täytyi lähteä. Ja sille tielle hänkin jäi.

Samalla oli majuri tahtonut ostaa Lieksalaa ja tarjonnut siitä aivan mitätöntä hintaa. Mutta Juho oli sanonut pitävänsä maataan rahaa kalliimpana.

Kuukautta myöhemmin oli majuri tullut uudestaan ja tahtonut vaihtaa Lieksalaa erästä taloa vastaan, joka hänellä oli Paltamossa. Siihenkään ei Juho ollut suostunut, vaan oli sanonut tahtovansa jättää isiensä konnun perinnöksi lapsilleen.

— Sepähän nähdään, oli majuri karjaissut ja paiskannut oven kiinni lähtiessään.

Seuraavan päivän iltana, kun Lieksalan isäntä palasi salolta, jossa hän oli käynyt palohalmettaan katsomassa, tuli majuri kahden rengin kanssa häntä vastaan.

— Tän'iltana ei isännällä ole kiirettä perintötilallensa, sanoi majuri.
— Miehet, sitokaa hänet!

Rengit täyttivät käskyn. Sitten komensi majuri toisen rengeistä kiipeämään nuoreen petäjään ja sitomaan vahvan köyden sen latvaan. Köydellä taivutettiin petäjän latva alas ja siihen sidottiin Lieksalan isäntä niin lujaan, ettei voinut liikuttaa kättä eikä jalkaa. Petäjän annettiin sitten kimmota alalleen ja siitä karsittiin kaikki oksat.

Alussa oli isäntä aikonut puolustautua, mutta huomattuaan aseelliset vastustajansa oli hän heittänyt sen aikeen ja ollut aivan vaiti, kunnes näki ruvettavan puuhun sitomaan. Silloin oli alkanut rukoilla. Affleck ei ollut vastannut sanaakaan rukouksiin. Vasta sitten, kun hänen uhrinsa puun latvassa huojui taivaan ja maan välillä, oli hän irvistänyt pilkallisesti ja huutanut:

— Nythän olet oikein juurtunut isiesi kontuun. Koeta pysytellä siinä niin kauan kuin elät.

Juho ponnisti epätoivoissaan kaikki voimansa saadakseen nuorat poikki. Jänteet paisuivat. Kasvot kävivät sinertävän punaisiksi. Silmät pullistuivat ja suusta pursui vaahto. Mutta nuora ei katkennut. Se vain viilteli syvään miesparan ruumista. Yölepakoita alkoi lennellä hänen ympärillään, ja huuhkajan ääni kuului läheisyydestä.

Lieksalassa ei hätäilty isännän viipymistä. Hän oli lähtiessään ottanut evästä mukaansa ja sanonut, että jos vilja näyttää kypsyneeltä, niin hän menee salon perillä olevaan mökkiin hakemaan leikkuuväkeä eikä tule kotiin, ennenkuin halme on leikattu.

Seuraavana päivänä olivat Pölkkypuron lapset marjassa. He tiesivät hyvän vatukon kaukana metsässä ja päättivät mennä sinne kesän viimeisiä vattuja poimimaan. Vatukkoa lähetessään he kuulivat kummallista uikutusta. He hiipivät ääntä kohti ja näkivät ihmisen kiikkuvan karsikon latvassa. Kauhistuneina riensivät he kotiin kertomaan asiata. Sieltä vietiin sana heti Sormulaan ja Lieksalaan, ja joukolla lähdettiin ihmettä katsomaan.

Kun Juho saatiin alas puusta, oli hän puoleksi tunnotonna. Paarilla hänet kotiin kannettiin. Onneksi ei vanhan Samulin tarvinnut nähdä sitä surkeutta. Hän oli kuollut vuotta ennen… Juho ei enää tullut terveeksi. Pölkkypuron Leena, joka niinkuin tiedät, mummovainajaltaan on oppinut voiteita keittämään, koetti kyllä parastaan, mutta ei siitä paljon apua ollut. Haavat kyllä paranivat, mutta järki ei tullut entiselleen. Hengenahdistaja rupesi yhä enemmän vaivaamaan, ja Juho kuoli sitten joulun aikana.

Tähän ei majurin vaino loppunut. Hän tahtoi hävittää Lieksalan perinjuurin, jotta saisi rakentaa hovinsa sen sijalle.

Laskiaisen aikaan ilmestyi hän taas näille maille. Pelko kulki hänen mukanaan. Olihan hänestä sanottu jo lapsena, »minne hän vaan pääsee, sieltä pahoja kuuluu». Eikä ollutkaan pelko turha.

Muutamana yönä, kun meidän renki meni hevosia katsomaan, näki hän tulen leimuavan Lieksalassa päin. Me kiiruhdimme kaikki sinne. Ei siellä ollut muuta tekemistä kuin korjata ihmiset ja eläimet hangelta. Lieksalan perheestä ei ollut muita lämpimään saatettavia kuin kaksitoistavuotias Sikke ja seitsenvuotias Risto. Emäntä oli säikähtänyt niin kovasti, kun kuuli huudon »tuli on irti», että oli kaatunut hengetönnä lattialle. Tuli jo nuoleksi seiniä, eikä lapsilla ollut muuta neuvoa kuin kantaa äiti ulos. Taakka oli liian raskas seitsenvuotiaalle. Siitä päivin rupesi Risto käymään kyttyräselkäiseksi. Sikke sai pahan yskän, kun puoli alastonna ja avojaloin niin kauan tuli hangessa seisomaan. Eikö se yskä viene häntä hautaan? Nyt on hän jo vuoteen omana.

Pirtti ja talli olivat syttyneet yhtaikaa. Pentti oli kiiruhtanut talliin ja toiset palvelijat navettaan eläimiä pelastamaan.

Vanha Lieksalan emäntä oli kasvattanut orvoksi jääneen Pentin niinkuin oman lapsensa, ja nyt tämä palkitsee hyvät työt hänen lastensa lapsille. Pentti on ollut Sikellä ja Ristolla isänä ja äitinä. Nytkin hän päivät käy kalalla ja metsästämässä ja yöt valvoo sairaan vuoteen ääressä.

— Ja kaiken tämän kurjuuden synnyttäjä on vapaa, on rankaisematta! huudahti Tuomas.

— Niin on vielä, vastasi Heikki — mutta kuka tietää, miten kauan. Affleck on hirmutöillään niin kiihottanut mielet, että pieninkin väärinteko hänen puoleltaan vaikuttaa kuin kipuna tappurakuontalossa. Yrjö veljesi kävi täällä joulun pyhinä. Hän kertoi nurmekselaisten olevan valmiina millä hetkellä tahansa nousemaan yhtenä miehenä sortajaa vastaan.

* * * * *

Ensimäisenä arkena läksi Tuomas Pentin pirtille. Oli aamupuoli päivää. Pakkanen paukahteli pirtin seinissä Tuomaan tarttuessa ovenripaan. Ovi oli ulkopuolelta linkussa. Tuomas jo mieli kääntyä pois ovelta … silloin kuuli hän heikon yskäyksen sisäpuolelta.

— Sikke on yksin kotona ja ovi on susien tähden suljettu, arveli hän ja astui sisään.

Pirtti lämpisi parhaillaan. Noin puolitoista kyynärää korkealta lattiasta oli huone täynnä savua. Savukiemurat leijailivat kepeästi paeten toinen toistaan, ne kohosivat kohti karstaista kattoa ja nousivat vihdoin patsaana lakeisesta tuulen hajoteltaviksi.

— Kuka siellä on? kysyi heikko ääni uunin kupeelta.

—- Minä, Sormulan Tuomas. Ja tulija meni ääntä kohti näyttäytyäkseen. Huoneessa oli nähtävästi valvottu pitkiä puhteita, koska oli niin paljon päreen hiiltä lattialla. Vähän savussa tähysteltyään huomasi Tuomas uunin kupeella vuoteen ja sen vieressä matalan jakkaran. Sille hän istuutui, ja kun vähän painoi päätään alaspäin, oli hän savurajan alapuolella. Nyt hän saattoi nähdä vuoteella lepääjänkin. Sairas oli ottanut kasvoiltaan karkean, ryysyisen peitteen, jota hän savun tähden piti siinä uunin lämmitessä. Kasvot olivat kalpeat ja kuihtuneet. Kuka olisi voinut uskoa, että tämä oli entinen punaposkinen, pyöreäkasvoinen Lieksalan Sikke. Hän ojensi laihan kätensä.

— Hyvää päivää, Sikke!

— Jumal' antakoon, Tuomas.

— Eikö sinua palella, kun täällä on niin kylmä? kysyi Tuomas.

— Ei kovin. Kyllä täällä tulee lämmin, kunhan lakeinen saadaan kiinni.

Tuli taas yskän kohtaus. Kun se helpotti, jatkoi Sikke puhetta:

— Pentti on pyydyksillä ja Risto on ollut monta päivää Pölkkypurolla
Leenan hierottavana. Tänään hänen pitäisi tulla kotiin.

— Miten sinä, Sikke, tulet toimeen näin yksin koko pitkät päivät?

— Enhän minä ole yksin, kun Risto on kotona ja hovin Inkeri käy melkein joka päivä ja Pölkkypuron pikku Sannakin tulee, kun vaan pakkaselta tarkenee. Ne hoitavat minua ja sitten… Annapas minulle vakka tuolta penkin alta!

Tuomas toi vakan.

— Katso tätä! Sikke otti vakasta vanhaan pumpulihuiviin käärityn kirjan ja ojensi sen Tuomaalle. Se oli tuo vuonna 1701 painettu suomalainen virsikirja.

— Keneltä tämän olet saanut?

— Se on Inkerin kirja. Hän on opettanut Sannaa ja minua lukemaan sitä.
Ja Sanna osaa veisatakin. Hänellä on niin heleä ääni.

— Onko Inkeri majurin tytär? kysyi Tuomas vitkastellen, ikäänkuin peläten myöntävää vastausta.

— Ei toki! Voi kun on jano! Tuopissa penkillä olisi maitoa….

Tuomas toi maitotuopin. Juotuansa lepäsi sairas kotvasen aikaa. Sitten jatkoi:

— Inkerin äiti kuuluu olevan vähän sukua majurille, ja Inkerin isä on kerran pelastanut majurin hengen. He ovat ennen olleet hyvin rikkaita; mutta Inkerin pienenä ollessa on kuningas ottanut heiltä hovit ja maat, että ei jäänyt kuin yksi pieni talo. Siinä he sitten ovat asuneet, kunnes Inkerin isä on kuollut. Inkeri on silloin ollut viisitoistavuotias. Silloin on majuri tullut ja sanonut, että kun ovat sukua ja kun Inkerin isä on pelastanut hänen henkensä, niin heidän pitää muuttaa asumaan hänen hoviinsa Kiteelle. Ei leski eikä Inkerikään ole tahtonut muuttaa; mutta majuri ei ole heittänyt heitä rauhaan, ennenkuin on saanut heidät muuttamaan. Sitten hän on ottanut heidän karjansa ja rahansa ja hopeansa. Yhden hevosen on Inkeri vain saanut pitää. Kolme vuotta Kiteellä asuttuansa on heidän täytynyt muuttaa tänne ja täällä he ovat olleet jo neljättä vuotta. Inkerin äidin pitäisi täällä hoitaa taloutta, mutta hän on tullut niin kivulloiseksi, ettei jaksa paljon mitään.

— Nyt sinä et saa puhua enää, Sikke. Sinä väsyt siitä, ja yskä tulee pahemmaksi, muistutti Tuomas.

Sillä välin olivat kekäleet uunissa palaneet loppuun. Savu oli haihtunut. Tuomas veti hiilet uunista, istui vielä vähän aikaa ja pani sitten lakeisen kiinni.

— Kunhan ei Risto nyt tulisi, hätäili Sikke. — Kuule, Tuomas, jos näet Riston kotimatkalla niin elä mene häntä puhuttelemaan. Hän luulisi vieraaksi…

— Eikö hän sitten tahdo vieraita puhutella?

— Kyllä … mutta kun sinä näytät vähän herralta… Risto luulee kaikkia herroja majurin tovereiksi ja hän tulee aina niin kummalliseksi, kun semmoisia näkee. Hänen päänsä menee sekaisin, ja hän alkaa miettiä kostoa.

Tuomas muisti hovin Inkerin käytöksen Kaupunkiniemellä ja sanoi:

— Herroja taitavat täällä tervejärkisetkin kammoksua. Hyvästi tällä kertaa Sikke!

Sikke oli ollut oikeassa puhuessaan Ristosta. Risto oli kummallinen. Mitä vanhemmaksi hän tuli ja mitä suuremmaksi kyttyrä kasvoi, sitä katkerammaksi kävi hänen mielensä. Ensimältä oli hän joskus osoittanut kiitollisuutta hyväntekijälleen, mutta viime vuosina oli hän käynyt niin harvapuheiseksi, että siinä voitti itse Pentinkin. Ainoa, joka vielä joskus sai hänet hymyilemään ja puhumaan muutaman sanan, oli Pölkkypuron pieni Sanna. Sannalle ei Risto koskaan ollut osoittanut nurjamielisyyttä. Ja kun Sanna istui Siken vuoteen ääressä ja lauleli, saattoi Risto tuntikaudet katsoa tuijottaa häneen.

* * * * *

Viikot vierivät. Keväinen aurinko valmistelihe taittamaan talven valtaa. Entisessä sysimiesten pirtissä valmistihe Sikke poislähtöön. Hän heikkeni päivä päivältä. Ystävät kokivat helpottaa hänen kärsimisiänsä niin paljon kuin suinkin taisivat. Tuomaskin nähtiin melkein joka päivä Pentin pienessä pirtissä. Hän toi sairaalle mitä parasta oli Sormulan ruoka-aitassa. Inkeri toi äitinsä valmistamia lääkkeitä. Yhteinen rakkauden työ teki näistä molemmista pian ystävykset. Yhdessä he iloitsivat jokaisesta näennäisestä parantumisesta. Yhdessä surivat, kun tauti kovasti kouristi. Yhdessä he sitten kotimatkalla tekivät pitkiä hiihtoretkiä. Kun tuli kierä jää, ratsastivat he pitkin Pielisen jähmettynyttä pintaa.

Hanget sulivat. Lieksanjoki loi jääpeitteensä. Koski kohisi entistä kovemmin, ja aallot loiskivat Kaupunkiniemen rantaa vasten. Kevät oli tullut. Ei Tuomas eikä Inkerikään milloinkaan ennen ollut huomannut kevättä niin ihanaksi. Heillä oli kevät sydämessä….

Lieksan hovin kartano oli, kuten ennen on mainittu, kaksikerroksinen. Kivijalka oli korkea, ja siinä oli kellareja. Kansan kesken kulki puheita, että niitä ei käytetty ainoastaan nauriin ja oluen säilytyspaikoiksi, vaan että niiden pimeissä komeroissa kitui ihmisiäkin… Sellaisia, joita majuri tahtoi kaikessa hiljaisuudessa saada päiviltä pois.

Alakerrassa ei ollut muita asuinhuoneita kuin iso tupa kummassakin päässä. Niitä erotti pitkä porstua. Sen pohjassa joen puolella oli kaksi tilavaa huonetta, joista toista käytettiin jyvä-, toista ruoka-aittana. Aittojen välillä oli leveä sola, josta ovi vei joen puolelle karjapihaan. Porstuan sillassa oli luukku, josta mentiin kellareihin. Vihamiehiä ja varkaita peläten oli Affleck asettanut säilytyshuoneet asuinhuoneiden väliin. Ruoka-aitan ja metsän puolisen tuvan välillä johtivat portaat yläkertaan. Tämä oli jaettu samalla tavalla kuin alakerta, paitsi että siinä oli kaksi asuinhuonetta rinnatusten kummassakin päässä. Järven puoliset huoneet olivat majuria ja hänen vieraitaan varten. Metsän puolisissa huoneissa asui Inkeri äitineen. Yläkerran säilytyshuoneita käytettiin vaate-aitoiksi.

Yläkerrassa olivat hovin huoneet hyvin hatarat, niin ettei niissä liioin lämmin pysynyt, kun tuisku seinään soi. Inkerin äiti oli kylmissä huoneissa saanut taudin, ja jokainen talvi sitä pahensi. Välistä oli hän vuoteen omana viikkokaudet, ja Inkerin täytyi silloin pitää huolta taloudesta.

Kirkas keväinen päivä oli puolessa. Hovin asukkaat olivat äsken syöneet päivällistä, ja palvelijat viipyivät vielä tuvassa. Inkeri seisoi vaateaitassa ja punnitsi puupuntarilla jauhoja Pölkkypuron Leenalle. Tämä oli kehrännyt saran loimia talon tarpeeksi ja sai jauhoissa palkkansa.

Silloin kuului komentava ääni alakerrasta:

— Jyrki, kanna aseet ja matkalaukku minun huoneeseeni ja anna hevosille kauroja!

Inkeri kalpeni, ja Leenalta oli vähällä jauhopussi pudota käsistä.

Majuri siellä puheli, ja Jyrki, jolle käskyt annettiin, oli hänen renkinsä ja apulaisensa kaikissa ilkitöissä. Jyrki oli tavattoman voimakas ja tavattoman julma. Hän oli aina Affleckin mukana sekä kotona että matkoilla.

— Voi, mitähän taas tapahtuu, kun nuo ovat liikkeellä? vaikeroi Leena.

Jyrki tulla tömisti kapineita kantaen yläkertaan, ja majuri jäi väentupaan vaatimaan tiliä rengeiltä heidän töistään sitte hänen viime käyntinsä. Semmoinen oli hänen tapansa. Ja voi sitä, joka tilinteossa joutui moitteen alaiseksi!

Seuraavana aamuna nousi Inkeri aikaisin, toimitti taloustyöt ja hoiteli sairasta äitiään. Sitten hän läksi Sikkeä katsomaan.

Tämä makasi silmät kiinni. Loppu näytti lähestyvän. Inkeri olisi mielellään viivähtänyt ystävän kuolinvuoteella, mutta hän ei uskaltanut nyt, kun majuri oli mailla.

Tuomas läksi Inkerin kanssa. Kun he olivat tulleet puoliväliin kotimatkaa, ratsastaa karahutti joku heidän sivuitsensa. Se oli majuri. Ohi tultuaan pyörähytti hän hevosensa ja tervehti kohteliaasti silmät sirrallaan ja ilkeä hymy ohuilla huulillaan. Sanaakaan virkkamatta käänsi hän taas hevosensa ja ratsasti pois.

Iltapuolella, kun Inkeri istui äitinsä vuoteen ääressä, astui majuri viereiseen huoneeseen. Äiti siitä säikähti niin, että rupesi vapisemaan, ja Inkerin piti mennä majuria puhuttelemaan.

Hänen tuli äitinsä puolesta tehdä tili taloudesta, lehmistä ja lampaista, kehruuksista ja kankaista. Majuri näytti olevan tyytyväinen kaikkeen. Hän oli ystävällisen liukas.

Äkkiä käänsi hän puheen toisaalle. Hän valitti rahvaan tottelemattomuutta ja viekkautta. Hän moitti heidän törkeitä tapojaan.

— Näin eilen, sanoi hän sitten — sinun seurustelevan erään miehen kanssa, jonka isällä on ollut suuri vaikutusvoima noihin uppiniskaisiin ihmisiin. Kansa kuuluu odottavan pojasta isän vertaista. Mutta hän olisi tyhmä, jos käyttäisi valtaansa samalla tavalla kuin isä. Minä tahtoisin antaa hänelle hyviä neuvoja. Mutta hänen pitää ensin saada tietää, että minä olen hänen ystävänsä. Tuommoinen valkea kyyhkynen, kuin sinä, voi saada suuria aikaan. Houkuttelepas hänet tähän. kyyhkyslakkaan, niin annan sinulle anteeksi, että annoit rukkaset luutnantille ja kirjurille.

Inkeri oli punastunut, kun tuli puhe Tuomaasta. Kuullessaan majurin ehdotuksen oli hän kavahtanut istuimeltaan. — Tuomas majurin ystävä! Ja häntäkö verrattiin luutnanttiin ja kirjuriin! Nämä olivat majurin juomaveikkoja ja kätyrejä. He olivat yhtä julmia ja yhtä rivoja kuin hänkin; mutta vähemmän lahjakkaina he eivät kyenneet harjoittamaan vääryyttä niin suuressa määrässä kuin hän.

Inkeri tiesi, että mainitut miehet olivat tarjonneet Affleckille hyvän palkinnon, jos tämä hyvällä tai pahalla saisi hänen mielensä muuttumaan. Hän tiesi myös majurin mieluummin tahtovan antaa hänet kirjurille, sillä tämä oli luvannut maksaa kaksikymmentä taalaria enemmän kuin toinen.

— Niin, jatkoi Affleck — ei Sormuinen katuisi, jos rupeaisi minun ystäväkseni. Minä pitäisin teille häät…

— Ei ikinä hänestä tule teidän ystäväänne, huudahti Inkeri.

— Jos rakastat Sormuista, niin punnitse sanasi! Minä voin tehdä teidät kumpaisenkin onnettomaksi.

— En tiedä suurempaa onnettomuutta kuin joutua väärintekijäin ja murhamiesten ystäväksi…

— Vai sinä uskallat! kähisi Affleck. — Minä panetan sinut kellarin ahtaimpaan koppiin… Niin … kukapa estäisi minua sitä tekemästä…?

— Hän, jonka tahdotta ei varpunenkaan putoa maahan, ja … minun isäni muisto, vastasi Inkeri, astui äitinsä makuuhuoneeseen ja sulki oven.

Raivostuneena katsoi majuri hänen jälkeensä. Hän teki liikkeen ikäänkuin rynnätäkseen ovea kohti, josta Inkeri oli kadonnut. Mutta hän malttoi mielensä ja jupisi hammasta purren:

— Maltahan, ylpeä tyttö! Nöyrästi sinä vielä rukoilet armoa rakastetullesi. Minä tahdon nähdä sinut polvillasi edessäni, ja jos ei Sormuisesta tule minun miehiäni, niin ei hän saa elää.

Suljettuaan oven jäi Inkeri seisomaan kuin kivettyneenä. Vasta sitten kun hän kuuli majurin paiskaavan kiinni oman huoneensa oven, höltyi jännitys hänen kasvoissaan. Hän heittäysi polvilleen äitinsä vuoteen viereen, kietoi käsivartensa äidin kaulaan ja purskahti itkuun.

— Lapsi kulta! Ja äiti silitti hellästi tyttärensä vaaleita kiharoita. — Älä nyt noin pelkää. — Ei majuri toki tänne tule. Ja Sormuinen on mies, joka pitää puolensa. Onhan hänellä koko kansa takanansa.

— Voi äiti! Enhän minä pelosta itke… Majuri on vuodattanut myrkkyä minun onneni maljaan ja on katkeroittanut sen kokonaan. Nyt minun täytyy välttää Tuomaan seuraa…. Minä en tahdo houkutella häntä tähän taloon! Minä en tahdo saattaa häntä majurin kanssa tekemisiin. Ja Inkeri itki, niin että sydän oli pakahtumaisillaan….

Seuraava päivä oli sunnuntai. Tuomas käveli metsässä suunnaten kulkunsa sairaan asuntoa kohti.

Kun hän läheni pirttiä, kuuli hän sieltä laulua. Hän kiiruhti käyntiään. Pirtin ovi oli auki. Siitä näki hän Inkerin ja Sannan istuvan tuolla tutulla matalalla jakkaralla ja veisaavan Inkerin kirjasta. Juhlallisina kajahtivat sävelet matalassa majassa. Jo kuuli hän sanatkin.

»Kaikk' enkelit myös kuullaan
Suloisest' laulavan,
Kauniimmast' kuin tääll' luullaan
Rauhaa julistavan.
Kaikk' kuin on Luoja luonut,
Iloitsee iloisest',
Ett' pääsinpäivän suonut
On Jumal' julkisest'»,

veisasivat Sanna ja Inkeri. Vuoteella lepääjä toisti hiljaa »pääsinpäivä». Sitten hän avasi silmänsä, katsahti ylöspäin, hymyili ja sulki ne jälleen ja näytti nukkuvan. Hän oli päässyt. Koko hänen muotonsa näytti hymyilevän.

Pentti istui vuoteen laidalla pää kumarruksissa. Hän pyyhkäisi karkealla kädellään kyynelen ahavoittuneelta poskeltaan. Riston ahtaasta rinnasta kohosi tuon tuostakin syvä huokaus. Kasvot värähtelivät tuskallisesti, mutta kyyneltä ei kiiltänyt hänen silmässään. Hän ei voinut itkeä. Sen taidon oli hän unohtanut sinä yönä, jolloin hänen kotinsa paloi poroksi.

Viimeisen kerran läksivät Tuomas ja Inkeri Siken vuoteen äärestä kotiin. He olivat vaiti. Kuoleman majesteetillisuus oli vallannut heidän mielensä.

Kun he tulivat sille paikalle, jossa majuri oli ratsastanut heidän sivuitsensa kysyi Tuomas:

— Vieläkö majuri on näillä tienoilla?

Inkeri näytti heräävän kuin unesta. Hän säpsähti. Hänen muotonsa synkistyi.

— Ei, vastasi hän matalalla äänellä.

— Milloinka hän tulee taas?

— Elokuussa.

Tuomas rupesi puhumaan muista asioista, mutta Inkeri pysyi ääneti tai vastasi niin yksikantaan, että keskustelu taas pysähtyi.

Kun he tulivat tienhaaraan, jossa heidän piti erota, alkoi Inkeri puhua.

— Nyt me emme enää saa tavata toisiamme. Sinä et millään muotoa saa tulla hovissa käymään… Itku tukahutti Inkerin äänen. Mutta Tuomas huudahti hämmästyneenä:

— Mitä sinä sanot? Miksi me emme saisi tavata toisiamme?

Inkeri koetti voittaa liikutuksensa.

— Elä kysy! Elä kysy! Mutta jos Affleck tapaa sinut, niin ole varovainen. Ja kuule, Tuomas, ethän koskaan unhota sitä asiaa, jota varten isäsi on sinut kasvattanut…

Tuomas aikoi vastata, mutta ei ehtinyt. Inkeri ojensi kiireesti kätensä ja sanoi hätäisesti:

— Hyvästi! Muista ettet saa tulla meille ja että sinun pitää varoa majuria!

Sitten hän läksi nopein askelin kulkemaan hovia kohti.

* * * * *

Mönninselältä ja Lieksanjoesta kohosi usva. Se levisi yli niemen ja metsän. Se kietoi vaippaansa pellon ensimäiset kuhilaat ja niityn viimeiset ruot. Se teki tavallista aikaisemmin lopun päivästä.

Äitinsä sairasvuoteen ääressä istui Inkeri. Pöydällä vuoteen vieressä paloi talikynttilä. Siinä oli karsi palanut pitkäksi. Inkeri ei sitä huomannut. Käsityö oli vaipunut helmaan, ja kädet lepäsivät toimettomina. Hän katsoa tuijotti ulos sumuiseen ilmaan. Noin synkkää oli hänen elämänsäkin.

Nyt liikahti äiti. Hän tahtoi kuulla luettavan. Inkeri niisti kynttilän, otti raamatun ja avasi sen. Hän tiesi äidin lempipaikan ja alkoi: »Ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, ja ei kuolemata pidä sillen olemaan, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä sillen olemaan; sillä ne entiset pois menivät.»

Hän aikoi lukea eteenpäin, mutta pysähtyi äkkiä. Portailta oli kuulunut sipsuttavia askeleita. — Olisikohan siellä varkaita? Palvelijat eivät vielä olleet ehtineet kotiin suoniityltä, jossa viimeiset heinät oli korjattu. Vähäkuuloinen emäntäpiika oli yksin kotona lehmiä lypsämässä ja ruokaa laittamassa.

Inkeri meni toiseen huoneeseen ja asettui ovelle kuuntelemaan. Hän kuuli majurin huoneessa käytävän ja askelten taas sipsuttavan alas. Oven raosta välkähti valoa. Inkeri hiipi hiljaa portaita alas, kunnes tuli niin kauas, että saattoi nähdä, mitä alhaalla tapahtui.

Avonaisen kellariluukun vieressä seisoi mies avojaloin ja kynttilä kädessä. Inkeri tunsi hänen jättiläishartiansa takaapäinkin. Jyrki se oli. Kynttilän valossa näki hän vielä kaksi ihmistä, toisen seisoallaan ja toisen pitkällään. Edellinen oli majuri, jälkimäistä hän ei tuntenut. Tuntemattomalla oli kädet ja jalat sidottuna ja kapula suussa.

Jyrki ojensi majurille kaksi avainta, jotka Inkeri oli nähnyt riippumassa majurin huoneessa vuoteen yläpuolella. Toinen niistä oli olutkellarin avain, mutta mihin toinen kuului, sitä ei Inkeri tietänyt. Kerran oli hän kysynyt sitä vanhalta emäntäpiialta ja saanut vastaukseksi:

— Mitä ne lapset kaikilla tiedoilla!

Majuri pisti avaimet taskuunsa, ja Jyrki veti saappaat jalkaansa. Sitten he vetivät yhdessä vangin luukulle. Mies parka ähki tuskallisesti. Kapula esti häntä ääntä päästämästä, mutta silmät puhuivat. Ne puhuivat kieltä, joka tunki sydämeen. Inkeri oli vain vilahdukselta nähnyt vangin katseen. Hänet valtasi ääretön sääli. Hän oli vähällä parkaista poloisen puolesta… Mutta rääkkääjät eivät säälineet. Potkimalla he sysivät vangin alas luukusta. Kuului jysäys. Majuri otti kynttilän käteensä ja laskeusi rengin kera kellariin jatkamaan tointansa.

Inkeri vapisi niin, että jalat tuskin kantoivat. Seuraavana yönä ei uni tullut hänen silmiinsä. Hän näki alituisesti rääkätyn miehen haikean katseen. Ja hän mietti ja mietti, miten voisi pelastaa hänet…

Inkeriä värisytti, kun hän ajatteli, että hänen piti tavata ja puhutella majuria. Äiti oli niin heikko, että Inkeri hyvällä syyllä olisi voinut olla hänen luotaan liikahtamatta, jos ei tuo tilinteko taas olisi ollut…

Päivä koitti, mutta majuri ei tullut tiliä vaatimaan.

Ja mikä oli vielä kummempaa, hän ei sen kuluessakaan virkkanut mitään ei rengeille eikä piioille. Levottomana käveli hän edestakaisin, läksi ratsastamaan ja palasi vähän ajan kuluttua.

— Nyt on kumma tulossa, kun itse paholainenkin pelkää, sanoi eräs rengeistä, kun näki majurin taas iltapäivällä lähtevän liikkeelle.

Majuri ratsasti Sormulaan päin, mutta ei lähestynyt taloa. Metsää sen ympärillä vain risteili ja joka tien kohdalla tähysteli. Ja tuota oli hän tehnyt useita kertoja samana päivänä.

Kotvasen noin samoiltuaan huomasi hän tien polvekkeessa miehen, jonka hänen tarkka silmänsä heti tunsi Tuomas Sormuiseksi. Majurin silmät välähtivät. Hänen ohuet huulensa vetäysivät ilkeään hymyyn. Hän ratsasti tulijaa vastaan, laskeusi hevosen selästä ja tervehti ystävällisesti.

Liikutetun näköisenä ja väräjävin äänin kertoi hän Inkerin äidin olevan kuolemaisillaan ja kaikin mokomin tahtovan tavata Tuomasta. Kuvaillessaan äidin levottomuutta ja tyttären surua osasi hän niin mainiosti näytellä mitä hellintä osanottoa, että sai kuulijan luottamuksen heräämään.

— Eihän Inkeri voinut aavistaa tämmöistä tapausta, kun hän kielsi minua hoviin tulemasta, arveli Tuomas itsekseen. Sitten hän kysyi:

— Tietääkö Inkeri tästä asiasta?

— Itse hän kävi pyytämässä, että lähettäisin teitä noutamaan. Mutta minä luulin paremmaksi lähteä itse. Kenties palvelija ei olisi voinut oikein selittää asiaa. Nyt on joka hetki kallis. Ajatelkaapas, jos tulisitte liian myöhään… Eukko parka ei saisi rauhaa haudassaan, ja tytär…

— Minä tulen heti, jouduttihe Tuomas sanomaan, ja miehet läksivät kiireesti kulkemaan hovia kohti.

Päivä oli ollut helteinen. Vielä illan tultuakin tuntui kuumuus rasittavalta niinkuin tavallisesti ukkosen edellä. Tuomas pyyhkäisi hikeä otsaltaan astuessaan hovin porstuaan. Siellä tuli Jyrki vastaan. Majuri iski silmää hänelle.

— Sairas nukkuu nyt, ja Inkeri käski vieraan odottaa, kunnes hän herää, selitti Jyrki.

— No, mennään sitten minun huoneeseeni odottamaan. Jyrki, tuo olutta meille! käski majuri ja alkoi nousta yläkertaan. Tuomas seurasi häntä.

— Kunhan sairas ei nukkuisi liian kauan… Isä tulisi levottomaksi, jos en joutuisi kotiin yöksi… Jospa nyt saisin nähdä Inkerin tai edes kuulla hänen äänensä, mietti Tuomas.

Mutta sairaan puolelta ei kuulunut hiiskaustakaan.

Majuri oli hyvin ystävällinen ja puhelias. Hän kertoi maanviljelyksestään ja toimistaan Lieksan hovissa. Jyrki asetti kaksi oluthaarikkaa pöydälle ja loi samalla pikaisen katseen vieraaseen. Tuo katse toi Tuomaan mieleen — hän ei osannut tehdä itselleen selkoa, minkätähden — Inkerin sanat: »sinun pitää varoa majuria». Ja hän päätti olla varuillaan.