KAARINAN KESÄLOMA

Kirj.

Anni Swan

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

I.

Kaarina Holsti astui ensimmäistä kertaa eläessään sisään sairaalan portista. Pelonsekaisella kunnioituksella hän katseli suurta punaista tiilirakennusta kirkkoineen. Käytävässä, jo heti ovesta sisään tultaessa, lehahti sairaalailma vastaan; nuoresta, kevätilman tuoksua äsken hengittäneestä tytöstä tuntui miltei kaamealta tänä nukutusaineiden, lysolin ja lääkkeiden täyttämä ilmakehä.

— Saako tavata tohtori Holstia? kysyi hän käytävässä liikkuvalta sisarelta.

— Olkaa hyvä, numero 19.

Kaarina avasi oven. Hän oli päättämällä päättänyt olla vahva ja iloinen tavatessaan vanhemmat. Mutta kun hän näki isän kalpeana ja oi, kuinka laihtuneena, kärsivän näköisenä, pettivät hänen voimansa.

— Isä rakas, rakas isä, muuta hän ei saanut itkultaan sanotuksi heittäytyessään syleilemään vuoteella lepäävää isäänsä.

Isän huulet vapisivat.

— Lapsi kulta, sopersi hän. Mutta hänen kätensä ei noussut hyväilemään lempitytärtä kuten aina ennen.

Tohtorinna Holsti tarttui lempeästi tytön päähän ja kohotti hänen kyyneleiset kasvonsa peitteeltä, jonne hän ne oli kätkenyt.

— Etkö äitiä tervehdikään?

Kaarina kietoi käsivartensa äidin kaulaan nyyhkyttäen.

— Kas niin, sanoi äiti, olemme jo itkeneet, nyt tahdomme pitää hauskaa. Ja luoden silmäyksen Kaarinan kädessä olevaan paperitötteröön hän lisäsi: — Ellen väärin arvaa, on sinulla isälle tuomisia.

Kaarina pyyhki kyynelet silmistään. Rakas, siunattu äiti — aina hän oli yhtä rauhallinen, yhtä hillitty. Hän laski pussinsa pikku pöydälle isän vuoteen viereen.

— Ostin isälle vähän appelsiineja.

— Kiitos, tyttöseni. Mutta sinun täytyy myös kuoria ne. En osaa ollenkaan liikuttaa käsiäni.

Kaarina loi pelästyneen katseen äitiin. Tämä nyökäytti myöntävästi päätään.

— Niin, niin, Kaisu, nivelleini ei ole leikin asia. Isän tauti on päässyt kehittymään liian pitkälle. Lääkäri antaa kuitenkin hyviä toiveita. Mutta etkö ole lainkaan utelias kuulemaan Lanterin uutisia?

Kaarina ymmärsi äidin tahtovan kääntää keskustelun hilpeämmälle tolalle. Hän voitti liikutuksensa ja oli jo hetkeä myöhemmin täydessä kyselyn ja kertomisen touhussa. Tohtorin rasittuneille kasvoille levisi päivänpaisteinen hymy hänen katsellessaan ja kuunnellessaan vilkasta tytärtään. Kaarina oli aina ollut isän lempitytär.

— Tulethan huomennakin, hän kysyi pyytävällä äänellä, kun Kaarina teki lähtöä.

— Varmasti, meillä on tosin häpeämättömän pitkä läksy saksankielessä, mutta voinhan lukea täällä sinun huoneessasikin, vai mitä? Ajatteles, isä, meillä oli eilen matikan kokeet, ja minä sain 8. Olen siitä hirveän iloinen, tiedäthän, että matikka ja minä olemme kuin kissa ja koira.

— Matikka? äiti kysyi kohauttaen silmäkulmiaan. Kaarina nauroi. — Matematiikkahan se tietysti on, sinä kiusoittavan säntillinen äiti. Mutta kyllä minun nyt totisesti täytyy lähteä. Hyvästi nyt, isä kulta, täytyy mennä läksyjä takomaan.

Tohtorinna saattoi tytärtään käytävään.

— Voitko viipyä vielä tuokion? kysyi hän. Minulla olisi sinulle hiukan puhumista. Seurusteluhuoneessa ei näy olevan ketään tällä kerralla.

Hän johti tytön sairaalan pieneen, kodikkaaseen seurusteluhuoneeseen, jonka seinillä oli Jumalan äidin ja Kristuksen kuvia. Istuutuen sohvalle hän veti Kaarinan viereensä.

— Entä nyt, äiti? kysyi Kaarina arasti. Hän huomasi äidillä olevan jotakin ikävää puhuttavaa, jota hänen oli vaikea tuoda esille.

— Sinä näet, Kaarina, alkoi tohtorinna, että isä on hyvin sairas. Tämä kevät on ollut sanomattoman vaikea, tuskia päivällä ja yöllä.

— Voi äiti, Kaarina puristi äidin kättä, miksi et ole minulle kirjoittanut, millä kannalla asiat olivat? Mainitsit vain melkein kuin ohimennen isän vanhasta vaivasta, kiusallisesta leinistä. En voinut arvata hänen olevan näin huonona. Oikein kauhistun, kun ajattelen, että minä olen täällä vain pitänyt hauskaa huolettomuudessani, silloin kun isä on kärsinyt ja sinä hänen kanssaan.

— Et olisi kuitenkaan voinut meitä auttaa, Kaisu, koulutyösi vain olisi siitä kärsinyt. Kati on ollut minulle suureksi iloksi ja avuksi, hän on lukenut ääneen isälle ja auttanut, missä on tarvittu. Et usko, kuinka hän on kehittynyt.

— Niin, mutta minä olen jäänyt aivan ulkopuolelle kaiken.

— Sinun aikasi kyllä vielä tulee; siitä nyt juuri aionkin puhua kanssasi. Lääkäri, joka isää hoitaa, arvelee, että on välttämätöntä hänen lähteä jonnekin kylpylaitokseen ulkomaille, luultavasti Ranskaan, Aix les Bainsiin, jossa on mainioita rikkilähteitä. Olemme sen vuoksi todellakin tuumineet lähteä, niin pian kuin isä suinkin pääsee liikkeelle, toivoakseni toukokuun lopulla.

— Siis kesäksi — oi äiti! huudahti Kaarina mielipahalla.

— Niin, ikävähän on juuri kesäksi lähteä pois, kun sinäkin pääset kotiin.

— Ja kauanko viivytte? Kenties koko kesän?

— Luultavasti.

— Miten käy sitten Lanterin, äiti, meidän, lasten, ja puutarhan ja kaiken? Tämähän on hirveätä!

— Jos olisit nähnyt isän kärsimyksiä tänä keväänä, et noin puhuisi, Kaisu. Äidin äänensävyssä oli moitetta.

— Anteeksi, rakas äiti, olen kovin itsekäs. Eihän mikään tietysti ole ikävää, kun isän terveys on kysymyksessä. Mutta tuntuu kauhealta ajatella kesää ja Lanteria ilman sinua ja isä kultaa.

Tohtorinna oli hetken ääneti. Sitten hän lausui:

— On vielä muuan seikka, josta minun täytyy sinulle puhua. Lääkäri, joka hoitaa isän virkaa hänen sairautensa aikana, on pyytänyt saada Lanterin asunnokseen. Hän on varakas ja tarjoo siitä varsin korkean vuokran.

— Mutta, äiti, ettehän ole siihen suostuneet? Meidän kaunis kotimme, rakas Lanterimme vieraiden hallussa! Mahdotonta!

— Isän tauti on jo maksanut paljon, ja olo kylpylaitoksessa nielee tuhansia. Me emme ole rikkaita, Kaarina, pienikin summa on tervetullut lisä varoissamme tätä nykyä.

Kaarina aivan jähmettyi. Hänen ei koskaan ollut tarvinnut tähän asti ajatella elämän aineellista puolta. — Minne me lapset sitten joudumme? kysyi hän matalalla äänellä.

Tohtorinna huokasi.

— Se seikka on kyllä tuottanut minulle paljon päänvaivaa. Olen suunnitellut sitä ja tätä, ja viimein päätin kirjoittaa täti Jenny Sorolalle pyytäen, että hän ottaisi teidät luokseen. Hän lupasikin sen tehdä.

— Jenny-tädin luo!

Tohtorinna kietoi käsivartensa tyttärensä ympäri.

— Rakas lapsi, älä tee tätä minulle vaikeammaksi, kuin mitä se muutoin on. Tunnenhan minä Jenny-tädin, ja tiedän, että teillä, varsinkin sinulla monessa suhteessa on vaikea hänen luonaan. Mutta hän on kuitenkin isän sisar, ja vaikka hänellä onkin omituisuutensa, tulee hän omalla tavallaan pitämään teistä hyvää huolta. Siinä suhteessa olen aivan rauhallinen. Ole sinäkin järkevä, tyttöni.

Kaarina huomasi kyyneleitä äidin silmissä. Samassa tuokiossa hänen mielialansa vaihtui.

— Tiedätkö, äiti, minä suorastaan häpeän. Täällä minä istun ja teen tyhmiä vastaväitteitä, silloin kun sinä olet suunnitellut ja tuuminut kaikki valmiiksi Jenny-täti on Jenny-täti, siitä ei mihinkään pääse, mutta eihän kesä ikuisesti kestä. Koetan välttää kaikkia kareja hänen suhteensa. Ollihan on hänen kummipoikansa ja tädin suuri suosikki. Kyllä me tytöt aina jotenkin tulemme toimeen.

Tohtorinna painoi suudelman tytön otsalle.

— Nyt tunnen tyttöni. Katsos, on varsin tärkeätä, että isän ei tarvitse huolehtia raha-asioista. Kuten äsken sanoin, maksaa hänen viransijaisensa Lanterista harvinaisen hyvän vuokran, ja sen lisäksi hän ottaa hoitaakseen puutarhan erinäisillä ehdoilla. Hän on näet innostunut kasvitarhan- ja kukkainviljelijä. Isä on niin iloinen tietäessään, että hänen rakas puutarhansa on hyvissä käsissä. Isä rukka, hän kantaa vaivansa ihailtavan kärsivällisesti. Mutta nyt meidän täytyy erota, lapseni, isä kai jo odottaa minua, ja sinun on painauduttava läksyjesi ääreen.

Kun Kaarina hetkistä myöhemmin astui Eläintarhan varjoisaa tietä kaupunkiin päin, oli hänen mielensä syttä synkempi. Hänestä tuntui, että hän oli onnettomin olento maailmassa.

II.

Siiri Vuorio paiskasi algebrankirjansa pulpetinkannelle, niin että pamahti.

— Hei, nyt minä sinut suolaan, senkin kiusankappale, vihoviimeinen ilkimys!

— Ja minä, ja minä! Olkoon onneksi!

Huutaen ja nauraen pojat läimähyttivät enemmän tai vähemmän risaiset kirjansa pulpeteille.

— Ajatelkaas, kokonaista kolme ihanaa kuukautta ilman kielioppia, ilman Pythagorasta, ilman vuosilukuja ja kirkko-isiä! huusi Kaarina.

Luokassa vallitsi lievimmin sanoen vilkas mieliala. Pojat istuivat pulpeteilla jalkojaan heilutellen, toiset tanssivat ympäri huonetta intiaanihyppyä. Muutamat siisteimmistä tytöistä järjestivät koulupöytiään, pyyhkivät pölyn, tyhjensivät roskat paperikoriin ja repivät rikki kirjeitä, joita lukukauden kuluessa oli pulpettiin kasaantunut sekä luvallisia että luvattomia teitä. Kaikki huusivat ja puhuivat yht'aikaa.

Elsa Heinonen istui paikallaan nyyhkyttäen, vesissä silmin.

— Älä nyt sentään sula, Elsa-tyttö, lohdutteli Jussi, hänen vierustoverinsa. Sainhan minäkin ehdot, niin että paukahti, mutta en silti aio vesilätäköksi ruveta.

— Sinulla ei olekaan vanhempia sisaria niinkuin minulla, jotka yhtä mittaa toruvat.

— Eipä ei, mutta näetkös, minulla on isä, ja aika faari hän onkin saarnaamaan.

Maiju Väyrysen pyöreät, punaiset posket olivat tavallista vakavammat. Hänkin oli saanut ehdot saksan kielessä ja algebrassa.

— Huh, puhisi hän, että tyttöjen sentään täytyy näin kauheasti rääkkääntyä. Mutta minä jätän koko koulun, sen totta tosiaan teen, ja rupean karjakoksi. Ylioppilasta minusta ei kuitenkaan kuuna kulloisna päivänä tule. Lehmiä sitävastoin hoitaisin vaikka koko ikäni. Voi, jospa tietäisitte, kuinka hauskoja pikku vasikat ovat, niin herttaisia ja sieviä. — Ja pappilan suurta karjaa muistellessa palasi Maijun kasvoille niille niin ominainen tyytyväisyys ja hyvätuuli.

— Se oli oikeata puhetta, huusivat pojat nauraen. Eläköön karjakko Maiju Väyrynen! Alas geometriset sarjat ja logaritmit!

— Kuulkaa, eikö mennä Fazerille syömään päättäjäistortut? ehdotti joku.

— Mennään, mennään, kuului kuorossa. Ja pian oli suurin osa luokkaa matkalla koululaisille niin tuttuun kahvilaan.

Kaarina erottautui muitten huomaamatta tovereistaan. Hänen apea mielensä ei sointunut yhteen toisten remuavan ilon kanssa. Tyyne Virta, laiha, köyhästi puettu tyttö yhtyi häneen. Heillä oli sama matka.

— Etkö sinä menekään toisten mukaan Fazerille? kysyi Tyyne ihmetellen. Kaarina oli aina ylimpänä siinä, missä iloa pidettiin.

— En ole sillä päällä nyt.

Tyyne katsahti häneen oudoksuen. Mikähän Kaarinan oli? Hyvän todistuksen hän tietysti oli saanut, arvaahan sen, luokkansa etevimpiä tyttöjä. Muutoinkin hänellä oli kaikki niin siloista ja kevyttä. Opettajien ja toverien suosikki hän oli, eikä hänellä jokapäiväisestä leivästä huolia ollut, sen saattoi nähdä.

Tyyne huokasi. Hänen kodissaan oli köyhyys ainainen vieras.

Tyyneä hyvästellessään Kaarina kysyi: — Missä aiot viettää kesäsi?

— Minä matkustan Hämeeseen. Olen saanut paikan eräässä ruotsalaisessa perheessä, jossa opetan lapsille suomea.

Kaarina katseli häntä säälien.

— Eikö ole ikävä olla noin ventovieraissa?

Tyyne hymähti: — Olen kiitollinen siitä, että pääsen maalle. Sinä et suinkaan ole koskaan kokenut, mitä merkitsee asua koko pitkä kesä jossakin Robertinkadun kivimuurissa, pihan perällä, lisäsi hän katkerasti.

Kaarina katseli miettiväisenä poistuvaa toveriaan. Tyyne raukka oli aina katkera ja miltei vihamielinen parempiosaisia tovereitaan kohtaan. Mutta tällä kertaa Kaarina ymmärsi häntä. Mahtoi tuntua kiusalliselta aina elää elämän varjopuolella, silloin kuin muut hänen ikäisensä tytöt saivat pelkkää päivänpaistetta osakseen. Mutta jos Tyyne olisi tiennyt, kuinka apea hänen, Kaarinankin, mieli tällä kertaa oli, niin hän ehkä olisi vähemmän tylysti häntä kohdellut.

Kotona Kaarina vielä kerran otti luettavakseen kirjeen, jonka hän kyllä jo oli lukenut pari kertaa, mutta jonka sisällystä hänen yhä vielä oli vaikea sulattaa. Se oli Jenny-tädiltä.

Rakas Kaarina, — sanottiin siinä, — ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa sinulle, että olen pakotettu tekemään välttämättömän muutoksen siihen suunnitelmaan, jonka äitisi ja minä laadimme teidän kotimaahan jäävien lasten suhteen. Sain nimittäin pari päivää sitten kirjeen rakkaalta norjalaiselta ystävältäni — sinähän olet kuullut hänestä — ja tässä kirjeessä hän ilmoittaa nyt vihdoinkin aikovansa toteuttaa hänen ja minun mielituumamme — saapua Suomeen kesää viettämään minun luokseni. Kuten ehkä olen kertonut, on Gunvor Sörensen hyvin herkkähermoinen ja sairaalloinen. Hänen täytyy tietysti siis saada oma huoneensa, s.o. juuri se huone, jonka olin varannut sinulle ja tytöille. Näin ollen en siis parhaimmallakaan tahdolla voi ottaa teitä kaikkia luokseni, niin ikävältä kuin se tuntuukin. Olen punninnut asiaa seikkaperäisesti, ja pitkällisen harkinnan jälkeen tullut seuraavaan päätökseen: Koska vanhempasi ennen lähtöään uskoivat lapsensa minun huostaani, tunnen olevani velvoitettu pitämään huolta kolmesta nuorimmasta, jotka vielä kaipaavat tarkempaa huolenpitoa. Kummipoikani on itseoikeutettu asumaan luonani, Heidin otan myös mielelläni, hän on hiljainen ja nöyrä ja pystyy hyvin pitämään Ollista huolta. Koska en tahdo myöskään erottaa Heidiä ja Katia toisistaan, hyvin tuntien heidän hellän välinsä, toivon voivani lausua Katinkin tervetulleeksi, vaikka hän mielestäni onkin huolimaton ja lörpöttelevä. Voin sijoittaa heidät kaikki kolme siniseen huoneeseen. Sitä vastoin en parhaalla tahdollanikaan saa sinulle sijaa pienessä huvilassani. Neuvon siis sinua kääntymään pastori Väyrysen perheen puoleen. Pastorinrouva Väyrynen, sen tiedän, tulee ilomielin vastaanottamaan sinut kotiinsa — tietysti maksua vastaan — muu ei voi tulla kysymykseen.

Maanantai-iltana lähetän hevosen asemalle noutamaan lapset. Koeta saada heidät siihen valmiiksi.

Sinua tervehtii tätisi Jenny Sorola.

Kaarina jäi kirjeen luettuaan tuijottamaan eteensä. Siis koditon! Sillä Väyryselle hänen ei sopinut pyytää, siellä oli väkeä ilmankin liiaksi. Paitsi talon omaa lukuisaa nuorisoa oli Elsa Heinosen määrä tapansa mukaan viettää pappilassa kesänsä, samoin oli varattava tilaa ylioppilaalle, jonka johdolla Maijun tuli lukea ehtojaan. Täytyi siis kuulustella jotakin perhettä, joka piti täysihoitolaisia kesällä. Ehkäpä joku tovereista tiesi. Ei, hän ei tahtonut kysyä heiltä. Moni luokkatovereista oli pyytänyt Kaarinaa luokseen viikoksi tai pariksi, mutta koko kesäksi hän ei voinut lähteä ketään vaivaamaan. Hanna Ström ja Iris Klewe, hänen parhaat ystävänsä, olivat vielä ulkomailla.

Mitäs muuta kuin ruveta lehdissä katsomaan ilmoituksia! Hän nouti päivän lehden arkihuoneesta ja alkoi sitä tutkia.

— Kaksi koulupoikaa saa täysihoitoa — Ylioppilas haluaa maalla täysihoitoa —. Nuori sivistynyt tyttö saa paikan hyvässä perheessä lasten seuralaisena ja lukujen ohjaajana. Palkka sata markkaa kesältä ja vapaa ylläpito ynnä matkat. Vastaus t.l.k. osoitteella: Kunnallisneuvoksetar.

Kaarina hätkähti. Entäpä jos hän yrittäisi: lasten seuralaisena ja lukujen ohjaajana! Miksi hän ei siihen pystyisi? Sillähän olisi koko pulma ratkaistu, eikä hänen tarvitsisi kuluttaa penniäkään isän rahoja, joita hän nyt itse niin kipeästi tarvitsi. Päinvastoin saisi pistää vielä satamarkkasen säästöön — omia ansaitsemiaan rahoja, saisi auttaa omalta taholtaan isää ja äitiä. Kunnallisneuvoksetar! Sehän oli kovin hienoa ja kuulosti samalla niin hauskalta ja maalaiselta. Sen enemmän siekailematta Kaarina istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, ja töhrittyään puolisen tuntia pari kolme paperiarkkia täyteen hän viimein löysi sopivan sanamuodon vastaukselleen — ja kiirehti sitä lennättämään sanomalehtikonttoriin. Punoittavin poskin hän ojensi kirjeensä sisään luukusta postineidille, ja mutisten Caesarin sanat: alea jacta est, hän riensi takaisin kadulle. Kotimatkalla hänet valtasi äkillinen katumuksen puuska. Olikohan hän menetellyt liian omapäisesti? Olisi ehkä ensin pitänyt neuvotella Jenny-tädin kanssa.

Mutta sitten hän rauhoitti mieltään sillä, ettei ollut juuri luultavaa, että hänen tarjouksensa hyväksyttäisiin, ja silloinhan asia raukeaisi sikseen. Hän päätti olla siitä kenellekään puhumatta ja vietti iltapuolen huoneessaan järjestellen ja pakaten tavaroitaan. Asia jännitti kuitenkin siksi paljon hänen mieltään, että kun Siiri Vuorio ja Elsa Heinonen tulivat häntä tervehtimään, he saivat varsin hajamielisiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ellei Elsa olisi ollut huoneessa, olisi Kaarina varmaankin uskoutunut Siirille, mutta Elsa rukka oli sekä kotona että koulussa kuulu lörppösuisuudestaan.

Seuraavana päivänä päivällisaikaan pyydettiin Kaarinaa puhelimeen.

— Neiti Holstiko on puhelimessa? kysyi tuntematon naisen ääni. Kaarina myönsi pamppailevin sydämin.

— Tahtoisitteko käydä sen eilisen ilmoituksen johdosta puheillani? jatkoi ääni. Kenties sopisi ottaa koulutodistukset mukaan.

Ilmoitettuaan nimensä ja osoitteensa puhuja lopetti keskustelun. Kaarina jäi hämillään seisomaan puhelimen ääreen. Häntä sekä nauratti että itketti. Teki mieli peräytyä koko seikkailusta, ilmoittaa vain, että olikin päättänyt toisin. — Ehkäpä täti Vuorio, Siirin äiti, ottaisi hänet luokseen, jos hän puhuisi hänelle pulmansa. Mutta toiselta puolen oli niin perin houkuttelevaa seistä omilla jaloillaan ketään rasittamatta. Tuntui kuin olisi hän siten ottanut osan vanhempien huolista kantaakseen.

Niinpä Kaarina kaikesta epäröimisestä ja arkuudesta huolimatta määrätyllä kellonlyönnillä istui komeasti sisustetussa huoneessa vastaten punakan, hiukan uneliaan näköisen rouvan kyselyihin.

— Ilmoitus koski isäni perhettä, selitti rouva, siihen kuuluu paitsi isääni, kunnallisneuvos Tullaa, äitipuoleni, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Teidän asiaksenne tulisi ohjata molempien poikien lukuja sekä sen lisäksi harjoittaa ruotsinkieltä tyttöjen kanssa. Te kai puhutte ruotsia hyvin?

— Kyllä, luullakseni, vastasi Kaarina.

— Ehkä sitten voimme pitää asian päätettynä. Teillähän näkyy olevan hyvät todistukset. Voisitteko matkustaa jo ensi viikolla?

Kaarina vääntelihe tuolillaan tulipunaisena. — Ehkä minä kuitenkin hiukan tuumin ensin, sai hän viimein sanotuksi.

— Mitä se hyödyttää? Jos te kerran haluatte tällaista paikkaa, niin on paras, että heti ratkaisemme asian. Minä matkustan myös muutaman päivän kuluttua Savoon — isäni asuinpaikka on nimittäin Savossa — ja me voimme matkustaa yhdessä, minä kyllä pidän huolta matkakustannuksista.

Kaarina yritti vielä muutamia heikkoja vastaväitteitä, mutta ne hukkuivat pontevan rouvan hyväntahtoiseen huolenpitoon. Ja kun hän viimein lähti talosta, oli hän luvannut olla lähtövalmiina päivän kuluttua. Mutta sitä ennen hänen oli matkustettava kotiin ja hommattava pikkutytöt ja Olli matkaan Jenny-tädin luo.

Ja jätettävä hyvästi Lanterille! Se ajatus oli katkera, mutta toisaalta oli houkuttelevaa syöksyä uuteen elämään ja seikkailuihin.

III.

Ainamo-laivan väri oli alkujaan ollut valkoinen, sanottakoon se heti väärinkäsitysten välttämiseksi, mutta vuosien vieriessä oli likaisen harmaa kerros niin tyyten peittänyt alkuperäisen maalin, että vain harvinaisen rikas mielikuvitus saattoi loihtia esiin jotakin valkoista aluksen kupeista. Vieraassa matkustajassa herätti laivan muutoinkin hiukan epämääräinen puhtaus vastenmielisyyttä ja arastelua, mutta oman paikkakunnan väestö pääsi heti kotoiseen tunnelmaan laivan kannelle astuessaan. Oli niin tuttua nähdä laivan peräpuoli täynnä jauhosäkkejä, sokeritoppia, pakkilaatikoita ja kanakoreja sekä muuta aineellista hyvinvointiamme tarkoittavaa lastia. Oli aina totuttu pujottelemaan mahdollisimman kapeista solista ja seisoskelemaan pitkin hyttien seinämiä, tilaa kun oli niin herttaisen niukalta ja istuimia vain jokunen.

Kaarina kävi hiukan ymmälle joutuessaan äkkiarvaamatta tähän uppo uuteen ympäristöön. Rouva Palmunen oli kyllä Helsingissä tehdyn suunnitelman mukaan matkustanut hänen kanssaan yhdessä, mutta erosi laivalaiturilla matkatoveristaan jatkaakseen matkaansa hänkin kyllä laivalla, mutta toista reittiä kuin Kaarina. Koska laivan kumpikin hytti oli "ylösotettu" kuten päivettynyt ystävällinen avojalka siistijätär ilmoitti, oli Kaarinan sijoituttava kannelle. Kaikki laivan kuusi istuinpaikkaa oli vallattu, joten Kaarina huomasi saavansa tyytyä käyttämään muuatta pakkilaatikkoa istuimenaan. Vähän ajan kuluttua alkoi kuitenkin pakkilaatikon sisästä kuulua paheksuvaa röhkinää, laatikon asukas, paksu, pyöreä porsas, osoitti täten kuuluvalla tavalla mielipahaansa siitä, että sen näköalaa pimitettiin. Kaarina ponnahti säikähtyneenä seisomaan ja loi neuvottoman katseen ympärilleen.

— Istukee, neiti, tähän penkille, vielähän tähän soppii, kuhan työnnetään syrjempään nuita joutavia hynttyitä, virkkoi reipas ääni hänen takanaan.

Pyylevä, ystävällisen näköinen eukko nyki Kaarinaa hameesta ja teki hänelle tilaa vieressään siirtyen lähemmäksi miestään, pientä ukonkäkkyrää. Kaarina istuutui aivan penkin päähän. Pian oli keskustelu täydessä kulussa. Pariskunta, varsinkin eukko, oli tuttavallisen utelias ja tiedusteli tarkoin tytön kotipaikkaa, vanhempia ja matkan päämäärää. Kaarina kertoi olevansa matkalla kunnallisneuvos Tullan luo ja sai kuulla, että Ainamo oli "juuri samaisen Tullan laiva" ja niin vanha, että se aina pari kertaa kesässä piti lepoa, milloin oli kone rikki, milloin kuve puhki, josta syystä se olikin niin paikattu ja parsittu, ettei kukaan ymmärtänyt, kuinka se enää pysyi koossa. Hän sai myös tietää, että Tulla oli köyhästä puotipojasta vähitellen kohonnut rikkaaksi kauppiaaksi ja sahanomistajaksi. Kolme kertaa hän oli ollut naimisissa, kaksi kertaa rikkaan lesken kanssa, joista ensimmäinen oli tuonut hänelle kauppaliikkeen ja toinen sahan. Kolmas oli ollut puotineitinä läheisessä pikkukaupungissa eikä ollut rikas kuten toiset, mutta ylpeä ja kopea, varsinkin senjälkeen kun hänen miehensä nyt keväällä oli koroitettu kunnallisneuvokseksi. Eukkoa olisi nähtävästi haluttanut juoruilla höystää kuulumisiaan, mutta ukko esti hänet aina oikealla hetkellä tokaisten:

— Mittees sinä, eukko, siinä turhia höpiset?

Seudut olivat viehättävät ja ilma kaunis. Kaarinan mieli, joka matkalle lähdettäessä oli ollut varsin matalalla, alkoi seestyä. Savolaiset järvimaisemat olivat hänelle, Hämeessä kasvaneelle, uusia ja vaihtelevia, puheliaat matkatoverit perin erilaisia kuin jäykät, harvapuheiset hämäläiset. Ja sen lisäksi matka uusiin oloihin, vierasten ihmisten luo, jo sinänsä oli täynnä viehätystä ja jännityksen suloa. Eukon kertomukset kunnallisneuvos Tullasta tosin johonkin määrin arveluttivat häntä, mutta nuoren ihmisen kepeydellä hän poisti mielestään ikävät ajatukset.

Varhain iltapuolella laiva laski sen kirkonkylän rantaan, jossa Kaarinan kesäkoti tuli olemaan. Rannalla odottavasta väkijoukosta Kaarinan etsivä silmä erotti kaksi paksua, punaposkista tyttöä, jotka silminnähtävällä mielenkiinnolla tähystivät matkustajia. Heidän huomionsa näkyi lopulta yksinomaan kohdistuvan Kaarinaan, mutta he eivät lähestyneet askeltakaan, tarkastivat vain häntä rauhallisesti kiireestä kantapäähän ja kuiskuttelivat keskenään. Viimein, kun ei ketään vastaanottajaa tuntunut olevan laiturilla, kääntyi Kaarina laivankuljettajan puoleen ja kysyi, tiesikö hän missä kunnallisneuvos Tulla asui.

— Tässähän se asuu ihan likellä, vastapäätä apteekkia, vastasi kapteeni, ja tuossahan ne näkyy tyttäretkin olevan, lisäsi hän viitaten molempiin paksuihin tyttöihin. Kaarina lähestyi heitä ja kysyi ystävällisesti tervehtien:

— Anteeksi, oletteko kunnallisneuvos Tullan tyttäriä? Minä olen Kaarina Holsti.

— Sitähän me arveltiin tässä Iisan kanssa, vastasi toinen, paksumpi tytöistä, mutta ei kehdattu kysyä. Tulkaa te meidän kanssa jalan. Manne pitäköön huolta tavaroista.

— Manne, huusi hän puolikasvuiselle pojalle, joka kädet housuntaskuissa kävellä maleksi pitkin laituria, hommaa sinä vieraan tavarat Villen kanssa kotiin.

Manne tervehti kömpelösti, töin tuskin hattuaan nostaen. Hän oli noin kolmentoistavuotias, kesakkoinen, laiha ja pitkäkoipinen pojannulikka.

Kunnallisneuvos Tullan matala, keltavärillä sivelty rakennus sijaitsi keskellä kirkonkylää, vastapäätä harmaaksi maalattua apteekkia ja kirkkaanpunaista leipurinmyymälää. Portinpielessä oli puomi maalaisten hevosia varten ja pihalla ryhmä punamullalla siveltyjä ulkohuonerakennuksia. Pihan perällä oli keittiökasvitarha, jokin pieni kukkalava, pari syreenipensasta ja siperialainen hernepuu. Portista vasemmalla oli värjätyillä laseilla varustettu kuisti, jonka ympärille oli istutettu spireapensaita.

Portailla seisoi lihava, helakankeltaiseen puseroon puettu, mustatukkainen nainen toruen maalaista, joka hattu kourassa nolona raapi korvallistaan.

— Minähän olen sanonut teille, että kunnallisneuvos ei nyt ole tavattavissa. Tulkaa huomenna ja kauppapuodin kautta. Tätä tietä käy vain herrasväki ja vieraat, asiamiehet kulkevat puodin ja keittiön kautta. Mutta nämä savolaiset ovat niin itsepintaisia, ettei niihin pysty mikään. Astua talsivat verannan kautta ja likaavat puhtaat, valkoiset matot.

Mies poistui mutisten jotakin, joka kuulosti kuin: "aika topakka mamma". Nainen, jonka Kaarina aivan oikein arvasi olevan talonemännän, kääntyi nyt tyttöjen puoleen.

— Käykää sisään, siinähän nuori opettaja tuleekin. Mikä nimenne taas olikaan?

— Kaarina Holsti.

— Jahaa, minä sanon sitten vain Kaarina, ja sinä saat sanoa täti. Fransiska ja Isabella, viekää vieras sisään. Te tulette asumaan kaikki kolme samassa huoneessa.

Kunnallisneuvoksen asunto sisälsi paitsi suurta, pimeähköä, punaisilla plyyshihuonekaluilla varustettua salia, ruokasalin, jonka kalusto oli keltaista koivua, pari pienempää huonetta ja puotikamarin, jonka takana oli myymälä eli puoti, kuten sitä jokapäiväisessä kielessä sanottiin. Tyttöjen huoneeseen kavettiin ullakolle. Se oli sievä, laajahko huone. Lattialla oli valkeat matot, huonekalut olivat samoin valkoiset, paitsi nurkkasohvaa, joka oli päällystetty suurikukkaisella kretongilla. Seinällä riippui pari hirvittävän huonoa vesivärimaalausta.

— Ne ovat Isabellan maalaamia, selitti Fransiska nähtävällä ylpeydellä. Hän osaa maalata jo sadetta ja päivänpaistettakin.

Isabella heitteli niskojaan. — Sinä olet aina sama lörpöttelijä, tokaisi hän.

Rouva Tulla kapusi hengästyneenä portaita ylös.

— Niin, tämä on nyt vain sellainen väliaikainen asumus tytöille. He saavat komeamman, jahka me rakennamme uuden talon, tämä on jo liian ahdas.

— Mutta äiti, sovimmehan me hyvästi tähänkin taloon. Minun mielestäni on niin mukava asua tässä vanhassa kodissa, missä kaikki on niin tuttua.

— Sinä, Fransiska, et näitä asioita käsitä. Meille tulee nyt paljon laajempi seurustelupiiri, kun papasta on tullut kunnallisneuvos. Ja sitäpaitsi ei ole hienoa asua tällaisessa puotirakennuksessa. Minun hermoilleni käy tuo alinomainen puotikellon helinä ja kaikenmoinen sekalainen haju, mikä sieltä tulvii.

— Sikestä olisi kai mukavinta asua savupirtissä, puuttui Isabella puheeseen.

— Ja sinusta keisarinlinnassa, tiuskasi nenäkäs ääni.

Oven suussa seisoi äskeinen kesakkoinen poika, joka oli jäänyt toimittamaan Kaarinan matkatavaroita laivalta.

— Sinulla ei ole täällä mitään asiata, Manne, mene matkoihisi siitä viisastelemasta. Likaat vain puhtaat matot pölyisillä jaloillasi, torui Isabella veljeään.

— Antakaa anteeksi, armollinen neiti, että uskallan lähestyä jalosukuisuuttanne, mutta minun oli määrä tuoda tämä matkakori ylös. Ja suutarin raskas kori se olikin.

Hän lennätti kannettavansa keskelle lattiaa vihaisesti ja pälyi syrjäkarein Kaarinaan.

— Kiitos kaunis, sanoi Kaarina ystävällisesti, ikävä, että sinulla on ollut niin paljon vaivaa tavaroistani.

— Viis minä vaivoista, murahti poika, olen minä raskaampiakin kuormia kuljettanut, mutta se minua harmittaa, kun pitää kantaa retuuttaa kaupunkilaismamsellien hetaleita.

— Armand, älä puhu sopimattomasti, nuhteli rouva Tulla. Olisit käskenyt Villen kantamaan koria.

— Villen! Hän meni puotiin punnitsemaan silliä Mattilan vanhalle emännälle.

— Niinkuin huomaat, Kaarina, on Armand vielä liian suorasukainen. Mutta minä toivon, että hän nyt, kun papasta on tullut kunnallisneuvos, käsittää, että sivistyneen ihmisen tulee valita sanansa.

Poika veti suunsa ivalliseen irvistykseen.

— Kaikkea kanssa! Minäpä en maksa papan kunnallisneuvoksesta viittä penniä.

Rouva Tulla ei ollut kuulevinaan poikansa nenäkästä huomautusta.

— Tulkaa sitten tunnin kuluttua illalliselle, pappa saapui äsken ja on nälissään. Sinä, Armand, peset kätesi ennen ateriaa, ne ovat likaiset, näen minä, kuten tavallisesti.

— Kylläpäs tässä talossa nykyjään ollaan hienoja, murahti Manne. Ei riitä enää yksi pesu päivässäkään.

Illallispöydässä Kaarina tapasi talon isännän ja nuorimman lapsen, pyöreäposkisen Raoulin, seitsenvuotisen pojannaskalin. Kunnallisneuvos oli tanakka, hyvinvoivan näköinen maalaiskauppias. Hänen puheensa liikkui enimmäkseen metsäkaupoissa, sahayrityksissä ja muissa liikeasioissa. Kaarinasta tuntui kuin hän olisi äkkiarvaamatta joutunut miltei toiselle puolelle maapalloa, tuntui niin kummalliselta kuulla arvosteltavan ihmistä yksinomaan sen mukaan, miten paljon hänellä oli rahoja tai mitä hyötyä hänestä oli liikeyrityksissä. Rouva Tulla säesti miestään, mutta koetti nähtävästi silloin tällöin saada keskustelun korkeampaan sävyyn. Kaarinan paikka oli Villen, vanhemman puotipojan vieressä. Tämä oli niin hämillään uuden naapurinsa läheisyydestä, että tuon tuostakin pudotti kahvelinsa tai veitsensä, ja sai joka kerran kunnallisneuvoksettarelta musertavan silmäyksen. Manne istui yrmeänä, tytöt eivät ottaneet osaa keskusteluun, kuikuttelivat vain keskenään muista välittämättä. Kaarina huomasi, että hienot, romaaneista lainatut nimet Fransiska, Isabella, Armand ja Raoul jokapäiväisessä käytännössä olivat yksinkertaisesti Sikke, Iisa, Manne ja Ralle. Ainoastaan kunnallisneuvoksetar käytti alkuperäisiä nimiä, hänkin enimmäkseen vieraiden läsnäollessa ja juhlallisimmissa tilaisuuksissa.

Illallisen jälkeen, kun pojat ja Ville olivat lähteneet huoneesta, istuutui rouva Tulla leveänä ja mahtavana sohvaan.

— Kaarinahan tietää, aloitti hän puheensa, mitä varten olemme ottaneet sinut kotiimme. Tytärpuoleni on arvattavasti selittänyt, että me haluamme saada sivistyneen, hienotapaisen toverin lapsillemme, jollaista täällä maansydämessä on vaikea löytää. Sitäpaitsi tulisi ohjata lasten lukuja. Fransiskalla ja Armandilla on kumpaisellakin ehdot ruotsissa ja Isabellalla saksan kirjoituksessa, Mannella vielä sen lisäksi laskennossa. Olisi myös harjoitettava soittoa tyttöjen kanssa sekä opetettava ruotsinkielen alkeita Raoulille. Mitenkä on, osaatko tanssia?

— Kyllä, olen käynyt tanssikoulun.

— Sehän sopii. Silloin voit opettaa tytöille uusimpia tansseja. Tänne tulee tänä kesänä paljon kesävieraita, muun muassa on läänin maaherra ostanut Linnavuoren komean huvilan ja tulee siis myöskin viettämään täällä kesänsä. Toivottavasti pidetään perhetanssiaisia, ja meidän tytöt ovat jo siinä iässä, että voivat ottaa osaa huvituksiin. Väliaikoina voit sitten auttaa minua kasvitarhassa.

Kaarina tunsi päätään huimaisevan. Ruotsia, saksaa, laskentoa, soittoa, tanssia, kasvitarhanhoitoa! Sehän oli hirveätä!

— Pelkäänpä, etten kykene suorittamaan kaikkia luettelemianne tehtäviä, sopersi hän.

— Miksi ei, ryhtyi kunnallisneuvos puheeseen, palkkahan on hyvä, sata markkaa noin nuorelle tytölle on jo melkein liikaa. Sillä pitää osata toimittaa paljon.

Kaarina punastui hiusmartoa myöten. Hyi sentään, tämmöistä hän ei ollut saattanut kuvitellakaan. Hän tunsi ensimmäisen kerran elämässään olevansa toisen palkkalainen. Kyynelet pyrkivät silmiin, hän pelkäsi purskahtavansa itkuun. Onneksi pelasti hemmoteltu Ralle tilanteen. Hän juoksi parkuen sisään, Manne oli tehnyt hänelle pahaa. Manne kutsuttiin sisään ja ilmoitti, että Ralle oli käynyt puodissa näpistämässä rusinoita ja että hän oli antanut pojalle tukkapöllyä. Kunnallisneuvos läimähytti molemmille pojille korvapuustin, Rallelle, koska hän oli luvatta käynyt myymälässä ja Mannelle, koska hän oli kiusannut Rallea. Ralle juoksi täyttä kurkkua huutaen äitinsä turviin.

— Eihän tätä tämmöistä melua jaksa kuunnella, huudahti Iisa kärsimättömästi. Tule pois, Sikke, mennään noutamaan postia. Minä lupasin tavata Hiljan postitoimiston ulkopuolella.

Tytöt riensivät ulos, ja heidän seurassaan uskalsi Kaarinakin hiipiä pois huoneesta. Hänen oli miltei mahdoton kauemmin hillitä liikutustaan. Jäätyään yksin tyttöjen yhteiseen huoneeseen hän heittäytyi istumaan ja purskahti itkuun.

Hirveätä! Hän ei mitenkään voinut, ei jaksanut jäädä tänne. Huh, sellaisia tylyjä, vastenmielisiä ihmisiä!

— Ei, ei, kuiskasi hän, minä lähden pois täältä. Jo huomispäivänä matkustan, sanon, etten kykene täyttämään kaikkia tehtäviä.

Tämä ajatus rauhoitti häntä, hän taukosi itkemästä, valeli vedellä silmiään ja kaivoi esille matkakoristaan vanhempien ja sisarusten valokuvat. Nähdessään isän ja äidin rakkaat piirteet hän uudelleen heltyi itkuun. Mitähän he olisivatkaan sanoneet, jos olisivat tienneet lapsensa olevan niin yksin ventovieraiden keskellä, ihmisten luona, joille hän ei merkinnyt muuta kuin palkattua palvelijaa. Kuinka isä olisi pahastunut!

— Tein sen hyvässä tarkoituksessa, kuiskasi hän painaen kuvaa poskeansa vasten. Sitten hän otti esille pienen raamattunsa ja haki esille tutut sanat: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." — — —

Kun Sikke ja Iisa vähän myöhemmin tulivat kotiin, saattoi hän jo rauhallisesti vastata heidän kysymyksiinsä kouluelämästä Helsingissä, jopa innostua kertomaan jonkin pienen kaskunkin opettajista.

Seuraavana aamuna paistoi aurinko iloisesti sisään ikkunasta, ja sen kirkkaassa valossa näyttivät eiliset ikävät vaikutelmat liioitelluilta. Kaarina päätteli itsekseen, että oli liian hätäistä nyt vielä suunnitella poislähtöä, ennenkuin työ oli alkanutkaan. Olihan häpeällistä jättää kesken jokin yritys, vain siksi, että se tuntui vaikealta. Melkeinpä kuin jos soturi pakenisi taistelutanterelta ennen ottelun alkamista. Hän pyysi paperia ja kynää ja alkoi laatia työsuunnitelmaa. Se tuli tällainen:

8-9 Manne laskentoa. 9-10 Manne ruotsia. 10-11 Väliaika. 11-12 Sikke ruotsia. 12-1 Iisa saksan kirjoitusta. 1-2 Ralle ruotsia. 2-4 Väliaika. 4-5 Soittoa. 5-6 Tanssiharjoitusta. 6-9 Loma-aikaa, puutarhatoimia y.m.

Kunnallisneuvos murahti tyytyväisenä lukiessaan tämän monimutkaisen lukusuunnitelman.

— Oikein ajateltu, täsmällisyys on hyvä niin liikeasioissa kuin kotitoimissa.

Aivan tarkkaan ei työ kuitenkaan sujunut, niinkuin Kaarina oli suunnitellut. On myönnettävä, että tunti 1-2 jotenkin säännöllisesti kului siten, että nuori opettaja etsi Rallea, joka poikkeuksetta katosi näkymättömiin niin pian kuin kello läheni yhtä. Oli aivan mahdoton saada häntä silloin käsiinsä, hän oli ja pysyi poissa päivällisiin asti, jolloin hän ilmestyi pöytään hiukan nolona, mutta jyrkästi väittäen, että hän oli unohtanut koko tunnin. Estääkseen häntä livahtamasta asetti Kaarina tunnin heti aamiaisen jälkeen, mutta silloin sai Ralle aina niin kovia vatsanväänteitä, että äiti heltyen hänen ruikutuksistaan ehdotti lupaa siksi päiväksi. Täten Rallen alkuharjoitukset ruotsinkielessä vähitellen sammuivat itsestään, kunnes ei kukaan enää niistä muistuttanutkaan.

Mannen tunnit olivat Kaarinalle oikea kärsivällisyyden koetuskivi. Poika oli niin laiska ja huolimaton kuin ikinä kolmentoistavuotias vekara olla saattaa, sitäpaitsi häneltä puuttui lukupäätä. Kun vielä lisäämme tähän, että hänen kätensä olivat likaiset ja käytöksensä uhitteleva ja veltto, voimme ymmärtää Kaarinan vaivoja hänen suhteensa. Iisa ei ollut tyhmä, mutta oikullinen ja haluton lukemaan, ja Sikke puolestaan oli varsin huonopäinen. Useammin kuin kerran nuori opettaja työlästyneenä oppilaisiinsa päätti heittää koko vaivalloisen toimensa sikseen ja matkustaa pois. Mutta velvollisuuden tunto oli vahvempi, hän jäi paikalleen, tieto siitä, että hän hitusenkin saattoi auttaa vanhempiansa, helpotti työn taakkaa. Hän oli jo Helsingistä kirjoittanut isälle ja äidille ja odotti nyt jännityksellä kirjettä Aix les Bains'istä. Moittivatko vanhemmat häntä omavaltaisesta menettelystä? Kenties hän olikin heidän mielestään menetellyt väärin? Tällaiset epäilykset vaivasivat häntä ja pimittivät hänen muutoinkin pimeitä päiviään.

Vihdoin, eräänä iltana, kun Kaarina oli kasvitarhassa istuttamassa kukkakaalintaimia, saapui hartaasti toivottu kirje. Ilosta punastuen ponnahti Kaarina pystyyn kumaraisesta asennostaan nähdessään Iisan kädessä ulkomaisella postileimalla varustetun kirjekuoren. Hän aikoi heti rynnätä sisään lukeakseen aarrettaan, mutta rouva Tulla sanoi kuivasti:

— Laitetaan nyt nämä taimet ensin yhtä päätä maahan.

Ja pari tuntia sai Kaarina vielä istuttaa ja kastella taimia, ennenkuin vihdoin pääsi avaamaan kirjettään. Se oli äidiltä. Hellin sanoin hän siinä nuhteli Kaarinaa siitä, että tämä oli ominpäin heittäytynyt oloihin, jotka saattoivat käydä hänelle ylivoimaisiksi. "Me käsitämme kyllä, isä ja minä, hyvän tahtosi", sanottiin kirjeessä, "mutta olemme levottomat tähtesi. Kirjoita siis heti meille, sillä varsinkin isä, joka muutoinkin on heikko, huolehtii ylenmääräisesti siitä, että sinä mahdollisesti olet joutunut ikävien ja vaativaisten ihmisten luo. Toivon, että tyttöni joka tapauksessa vakavasti ja tunnollisesti hoitaa tehtävän, jonka hän mielestäni liian ajattelemattomasti on ottanut suorittaakseen. Kunpa olisitkin päässyt perheeseen, jossa saat hyvän ja sopusointuisen kodin!"

Ja isä oli lisännyt tervehdyksenään seuraavat sanat: "Isä toivoo, että Kaisutyttö muistaa käyttää Päivättären silmälaseja, tiedäthän niitä, jotka auttavat meitä näkemään hyvän ja kauniin siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa. Silloin hän parhaiten voi vaikuttaa oppilaisiinsa, ja syksyn tullen he ehkä voivat sanoa: me olemme olleet tekemisissä hyvän ihmisen kanssa."

Kaarina luki kirjettään korkean fiikuskasvin suojassa perheen mauttomasti sisustetussa ja epäkodikkaassa seurusteluhuoneessa. Sikke virkkasi ikkunan ääressä pitsiä, Iisa ja Manne pelasivat halmaa ja riitelivät, Ralle kiusasi kissaa, ja keittiöstä kuului rouva Tullan kimeä ääni, kun hän torui Lyytiä, pitkää, vaaleaveristä sisäkköä, jolla oli onneton taipumus särkeä astioita.

"Hyvän ja sopusointuisen kodin" kirjoitti äiti. Hohoh, äiti kulta, mitähän sinä oikein arvelisit tästä perheestä, likaisesta, huolimattomasta Mannesta, itsekkäästä, juoruilevasta Iisasta, jurosta Sikestä, turhamaisesta, tyhmän ylpeästä rouva Tullasta ja hemmoitellusta Rallesta sekä loppujen lopuksi itse kunnallisneuvoksesta, tuosta ovelasta pohatasta? Ja oliko mahdollista keksiä mitään hyvää ja kaunista tässä ympäristössä, niinkuin isän sanat kuuluivat? Hän loi silmänsä Manneen, joka parhaillaan tukisti ulvovaa Rallea. Mannen ja Rallen suhteen tuskin Päivättären silmälasitkaan auttoivat. He olivat laiskoja ja pahankurisia poikia kumpainenkin.

— Äiti, äiti, parkui Ralle, Manne rääkkää minua.

Rouva Tulla syöksyi tuiskuna keittiöstä ja sivalsi Mannea korvalle.

— Häijy poika, aina sinä kiusaat pikku veljeäsi.

— Ralle kiusasi kissaa, puolustihe Manne.

— Entä sitten, hän on pikkuinen ja sinä iso. Häpeä!

Ralle näytti äidin selän takana Mannelle pitkää nenää. Kaarinaa harmitti. Manne hävisi aina hänen ja pikku veljen välisissä kiistoissa, sillä äiti piti lellipoikansa puolta, Manne taas oli koko perheen yhteinen syntipukki, jota jokainen näykki ja soimasi.

Kun rouva Tulla oli mennyt noutamaan Rallelle lohdutukseksi hilloa, pyysi Kaarina saada nähdä Mannen postimerkkikokoelmaa. Pojan kiukustuneet kasvot sulivat, hän harrasti kaikella sielullaan postimerkkien keräystä. Näennäisesti välinpitämättömänä hän nouti albuminsa ja heitti sen Kaarinan eteen tavallisella huolimattomalla tavallaan.

— Oikein arvokas kokoelma, kehui Kaarina, ja Mannen suupielet värähtivät mielihyvästä. — Mutta sinulla ei ole ainoatakaan algerialaista. Ehkäpä minä voin hankkia sinulle. Kaksi hyvää ystävääni oli viime vuonna Algeriassa. Kun tulen kotiin, lähetän sinulle pari, jos haluat.

— Lähetä vain, murahti Manne.

— Tiedätkö, sanoi Kaarina hymyillen, tässä olisit voinut käyttää tuota pientä, somaa sanaa: kiitos.

— Pötyä, hankkasi Manne vastaan. Mutta tytöt ne aina rakastavat koreita sanoja.

Kaarina nauroi iloisesti. — Totta, myönnän, että pidän paljon ainakin kohteliaista ihmisistä.

— Toisin sanoen, sinä et pidä minusta, kivahti Manne. Minähän olen sellainen epäkohtelias tollo. Sen saan monta kertaa päivässä kuulla äidiltä ja Iisalta. Pojan ääni oli yrmeä, ja hän nousi lähteäkseen.

— Älähän hätäile, en ole vielä nähnyt puoliakaan postimerkeistäsi. Minun veljelläni oli hyvin hyvä postimerkkikokoelma. Hän opetti minuakin tuntemaan arvokkaimmat postimerkit.

— Hän on tietysti sellainen poika, joka osaa liverrellä tytöille.

— Hän oli hyvä poika, sanoi Kaarina matalalla äänellä.

— Mokomakin pyhimys!

— Hän kuoli kolme vuotta sitten.

Kaarinan huulet alkoivat vavista. Hän tunsi tällä hetkellä valtavaa koti-ikävää, tunsi myös, mikä ero oli iloisen ja ystävällisen Pauli-vainajan ja hänen vieressään seisovan töykeän pojan välillä.

Syntyi pitkällinen äänettömyys. Ellei Kaarina olisi ollut niin liikutuksensa vallassa, olisi hän huomannut Mannen kasvoissa jotakin erikoista. Niiden tylyt juonteet ikäänkuin pehmenivät ja silmiin tuli kaunis ilme. Mutta kun Kaarina jälleen loi häneen katseensa, istui Manne kädet housuntaskuissa ja vihelteli jotakin rekilaulua. Kaarina rypisti silmäkulmiaan, hän oli pahoillaan siitä, että oli antautunut liikutuksensa valtaan sydämettömän pojan läsnäollessa.

Mutta kun hän hetkistä myöhemmin lähti huoneeseensa, pistettiin hänen kouraansa vinnin portailla pieni paperikäärö ja Manne livahti hänen ohitsensa portaiden kulmauksessa. Hän avasi käärön ja nauroi itsekseen. Se sisälsi viisi tahmeata, puolipehmennyttä karamellia, jotka arvatenkin olivat majailleet Mannen taskussa päiväkauden.

IV.

Kirkossa käydessään Kaarina oli huomannut pienikasvuisen, laihan tytön, joka aina viimeisenä saapui kirkkoon ja ensimmäisenä lähti sieltä. Hänellä oli yllään haalistunut, huonosti ommeltu pumpulihame ja päässä pieni musta olkihattu, jonka ainoana koristeena oli kauhtunut, sinipunerva silkkinauha. Hänen kasvoissaan oli arka, huolestunut ilme, ja kulkiessaan hän tiukasti piti katseensa maahan luotuna. Hän herätti Kaarinassa mielenkiintoa varsinkin senjälkeen, kun hän oli tavannut tytön kerran maantiellä. Tämä oli silloin ollut vanhanpuoleisen, omituisen näköisen herran seurassa, joka talutti nahkahihnasta mustankirjavaa vuohta. Vuohi oli nähtävästi harvinaisen itsepintainen otus, se pyrki tien laidalla kasvavaan kaalimaahan ja tuotti seuralaisilleen suurta kiusaa tuon tuostakin pysähtymällä, jolloin sitä oli miltei mahdoton saada paikaltaan liikkumaan. Kaarina olisi mielellään jäänyt katsomaan, miten vuohen ja ihmisten välinen taistelu päättyi, mutta ei keksinyt mitään sopivaa syytä seisahtuakseen.

Saman päivän iltana hän kohtasi taas tytön palatessaan Siken ja Iisan seurassa postista. — Posti-illat olivat kirkonkylän nuorten elämässä tärkeitä hetkiä, silloin he aina tapasivat toisensa postitoimiston ulkopuolella. — Pieni vuohenkuljettaja tervehti ujosti, miltei hätäisesti sivuuttaessaan kunnallisneuvoksen tytöt, hänellä oli kainalossa paksu paperipinkka. Kaarina oli huomaavinaan hänen kasvoillaan entistään huolestuneemman ilmeen.

— Kuka tuo on? kysyi hän kääntyen Iisan puoleen.

— Tuoko? Sehän on Plotina.

— Plotina, sepä hassunkurinen nimi.

— Hassu hän on itsekin ja isä vieläkin hassumpi, sanoi Iisa halveksivasti. Huomasitko, Sikke, hänellä oli joitakin kirjoituksia kainalossaan. Maisteri on tietenkin taas saanut repposet jollekin suurelle nerontuotteelleen.

Kaarina loi puhujaan kysyvän katseen, ja Sikke lausui haukotellen:

— Mistä sen arvaat?

— Kuulin postineidin juttelevan äidille, että maisteri tuon tuostakin lähettää sepustuksiaan sanomalehtiin ja kustantajille, mutta ne palautetaan säännöllisesti hänelle takaisin. Kukapa viitsisi painattaa mokoman löyhkäpään sepustuksia.

Kaarina katseli poistuvan tytön jälkeen. Hän näytti niin säälittävältä, niin pieneltä astuessaan pölyisellä tiellä hiukan kumarassa. Olikohan hän kuullut Iisan sydämettömät sanat?

— Niin, sanoi Sikke hitaasti, parempi olisi, etteivät he tuhlaisi rahoja postimaksuihin. He tarvitsevat kyllä joka pennin omaan ruokaansa.

— Ovatko he köyhiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

— Köyhiäkö! He eivät omista muuta kuin pienen mökkipahasen ja maapalstansa. Luulenpa, että he niinkuin sadussa kerrotaan, syövät homehtuneita leivänpalasia ja silakanpäitä, selitti Iisa ylimielisesti.

— Käyttekö te koskaan heidän luonaan?

— Emme, vastasi Iisa niskojaan keikauttaen. Äiti ei pidä siitä, että seurustelemme kaikenlaisten ihmisten kanssa.

— Niin, lisäsi Sikke, joka tavallisesti oli sisarensa kaikuna, äiti tahtoo, että seurustelemme sellaisten kanssa, joista meillä on hyötyä ja jotka merkitsevät jotakin.

Iisa mulautti kiukustuneen katseen avomieliseen Sikkeen.

— Sinä olet tyhmä kuin lammas, Fransiska, — Iisa sanoi aina Fransiska tahtoessaan nolata Sikkeä — käsität äidin sanat oman typerän pääsi mukaan. Maisteri ja Plotina eivät seurustele paljon kenenkään kanssa täällä, kaikki nauravat heille. Maisteri oli ennen opettajana jossakin koulussa, olen kuullut kerrottavan, mutta kun hän ei kyennyt pitämään oppilaitaan kurissa ja muutenkin oli sopimaton toimeensa, täytyi hänen ottaa ero, ja silloin he muuttivat tänne asumaan. Mutta hän on hyvin ylpeä ja luulottelee olevansa suurikin tiedemies — voitteko ajatella hassumpaa — ylpeä, vaikka on köyhä, se on kerrassaan naurettavaa.

Pari päivää myöhemmin oli pikku pappilassa kutsut. Hilja, kappalaisen järjestyksessä toinen tytär, täytti viisitoista vuotta. Tullan nuoret olivat myös kutsutut ja valmistautuivat ilomielin kesteihin, jotka olivat ensimmäiset sinä kesänä. Iisa oli juhlan kunniaksi käyttänyt äitinsä käherryssaksia ja istui paraillaan peilipöydän ääressä suorimassa hiuksiaan. Tyytyväisenä kiharoihinsa hän vielä siveli niihin hiukan briljantiinia, kuten oli nähnyt äitinsäkin tekevän.

— Nyt sinä panit sitä liian paljon, sanoi Sikke. Tukkasi on kuin liimattu.

— Hyi, miten se haisee merkilliseltä, huomautti Kaarina.

Iisa vei pullon nenäänsä ja ponnahti äkkiä pystyyn.

— Tämä ei ikinä ole briljantiinia. Joku on vaihtanut pulloni. — Kuka?

Ovelta kuului nauruntirskettä, ja Mannen kesakkoinen naama pilkisti sisään.

— Sinä, Manne, Iisa juoksi pullo kädessä ovelle. Sinäkö tämän teit?

Manne katosi, alhaalta kuului vielä hänen vahingoniloinen naurunsa. Iisa riensi peilin eteen. Kauheata! Hänen kauniit kähäränsä olivat tahmeina tarttuneet pitkin päälakea. Pullossa oli maalausvernissaa!

Iisa purskahti kyyneliin.

— Häijy, pahankurinen poika, huusi hän. Aina hän tekee ilkeyksiään. Mitenkä minä nyt tämän näköisenä voin mennä Saariselle?

Hän oli todella viheliäisen näköinen hiuksineen. Kaarina ja Sikke koettivat häntä lohduttaa.

— Mitä jos koettaisit ripottaa hiukan puuteria hiuksillesi, ehdotti Kaarina. Muuan tuttavani, Ester Heinonen, käytti aina puuteria, kun hänen tukkansa oli liian rasvainen. Onko teillä puuteria?

— On kyllä, vastasi Sikke ja haki Iisan säilöstä pienen puuterirasian. Iisa käyttää usein puuteria kaupungissa.

— Ole vaiti, riuskasi Iisa.

— Se on hyvin huono tapa, sanoi Kaarina. Minun äitini ei sallisi sellaista, lisäsi hän itsetietoisesti.

— Minun äitini ei sallisi minun lähteä vieraisiin leipääni syömään, heitti Iisa pisteliäästi.

Kaarina punastui ja puraisi huultaan. Teki mieli vastata jotakin häijyä, mutta Sikke ehätti selittämään.

— Ei äitikään salli Iisan käyttää puuteria. Hän sanoo sen turmelevan ihoa, mutta Iisa ottaa salaa. Hän oppi kaupungissa sen taidon.

Sisaren avomielisyys ei suinkaan ollut omiaan parantamaan Iisan muutoinkin mustaa mieltä. Surkeana, silmät vesissä, tukka puuterin ja vernissan peitossa hän istui peilin ääressä. Kaarina oli loukkaantuneena vetäytynyt syrjään.

— Ei tästä hyvää synny, huokasi Sikke kaadettuaan puolet puuterirasian sisällyksestä Iisan päähän. Minä menen noutamaan äitiä.

Rouva Tulla saapui ja iski kauhistuneena kätensä yhteen nähdessään tyttärensä sekasotkuisen pään. Iisa puhkesi uusiin kyyneliin ja syytöksiin Mannea vastaan, ja Ralle, joka oli seurannut äitinsä hameen liepeissä, juoksi kertomaan isälle.

Käherryspihtien, ahkeran harjaamisen ja kampaamisen avulla saatiin Tisan tukka viimein sellaiseen kuntoon, että voitiin lähteä pappilaan. Mutta kylätuuli oli pois puhallettu, Mannen täytyi rangaistukseksi jäädä kotiin, ja Iisa ja Kaarina murjottivat kumpikin omalla tahollaan.

Pappilassa istuivat nuoret jo kahvipöydän ääressä, joka oli katettu tuuheaan sireenimajaan. Hilja riensi vieraita vastaan.

— Kas vain, huudahti Sikke, kun tytöt astuivat kukkalavoilla reunustettua käytävää pitkin. Plotinakin on täällä. Jopas jotakin!

— Niin, vastasi Hilja matalalla äänellä. Äiti tahtoi, että pyytäisin Plotina rukan. Mutta kylläpä kovalle otti, ennenkuin sain hänet tulemaan. Tiedättehän, miten ujo ja ihmisarka hän on. — Mutta hyvänen aika, Iisa, sinäpä olet oudon näköinen! Olet ruvennut kampaamaan tukkasi eri lailla kuin ennen.

— Niin olenkin, mutisi Iisa ja johtaakseen Hiljan huomion muuanne hän lisäsi: — Että tuo Plotinakin kehtaa tulla iänikuisessa haalistuneessa pumpulihameessaan.

— Hänellä ei kai poloisella ole muuta.

— Pysyköön sitten kotona. Minä en ilkiäisi tuollaisena näyttäytyä ihmisten seurassa.

Aivankuin tuntien, että häntä arvosteltiin, painoi Plotina päänsä hartioiden väliin kuin pelästynyt lintu. Hänen pukunsa oli tosiaan hiukan omituinen. Hame oli viheriäruutuinen, pusero siniraitainen, kaulukset ja hihansuut pilkulliset.

— Raukka, kuuli Kaarina itsensä mutisevan, ja kääntyen nopeasti Hiljan puoleen hän sanoi:

— Tahdotko olla hyvä ja tutustuttaa minut Plotinaan. Hän on mielestäni hauskemman näköinen vaatimattomassa puvussaan kuin moni muu, joka kopeilee hienoissa vaatteissa. Viimeinen sutkaus oli Iisalle, joka sen oivaltaen kärkkäästi vastasi:

— Onpa sellaisia, jotka kopeilevat, vaikka ei ole siihen syytäkään.

Plotinan kalvakkaat kasvot lensivät tulipunaisiksi, kun Kaarina ystävällisesti häntä tervehdittyään kysäisi:

— Saanko istua viereesi? Minä olen vieras paikkakunnalla, joten minulla on täällä vain vähän tuttuja.

— Voi mitä sinä puhut, Kaarina, huudahti Hilja, mehän pidämme jo kaikki sinusta kuin vanhasta tuttavasta, Pentti ja minä etupäässä. Jokainenhan tahtoisi istua sinun vieressäsi, miekkonen.

Pentti, Hiljan veli, apteekkioppilas, mutisi hyväksyvästi. Hän oli Kaarinan innokas ihailija ja vietti esimiehensä, apteekkarin, harmiksi suuren osan päivästään ikkunan ääressä nähdäkseen vilahduksenkaan Kaarinasta ja lähetti hänelle usein Hiljan mukana pastilleja ja hajuvettä. Kaarina istui Plotinan viereen, mutta huomasi pian tuottavansa tytölle enemmän rasitusta kuin hupia. Kaikista hyväntahtoisista ponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut keskustelua sujumaan vierustoverinsa kanssa. Hän sai vain yksikantaisia ja vältteleviä vastauksia kysymyksiinsä ja huomautuksiinsa. Tyttö näytti pikemmin vaivaantuneelta kuin iloiselta hänen naapuruudestaan, pusersi nenäliinaa käsissään ja kierteli vartaloaan hermostuneesti. Kaarina sattui vilkaisemaan hänen jalkoihinsa ja huomasi kenkien olevan rikki kärjistä. Toisessa sukassa oli reikä.

Kaarinan suu vetäytyi hymyyn. Muistui mieleen hyvä ystävä, Iris Klewe, jonka sukissa oli usein parsimattomia reikiä, niin että toverien vuoronperään oli tapana parsia hänen sukkavarastoaan.

Plotinan katse oli seurannut häntä ja huomannut hymyn. Hätäisesti hän vetäisi jalkansa tuolin alle ja pusersi entistään tuskaisemmin nenäliinaa käsissään.

— Kaarina, kuului Hiljan iloinen ääni toiselta puolen lehtimajaa. Etkö tule pelaamaan krokettia? Pelataan kolmessa puolueessa. Iisa ja Pentti himoitsevat voittaa vuoronsa. Sinä kai et halua tulla mukaan, Plotina?

— En, vastasi Plotina hiljaa. Minä jo menenkin kotiin.

— Älä toki, ethän ole vielä saanut maistaa syntymäpäiväkakkuakaan. Se on tällä kertaa vallan mainio. Kirsikkahillolla koristeltu.

— Kiitos, minun täytyy mennä auttamaan isää.

— Puh, huudahti Pentti enemmän hyväntahtoisesti kuin hienotuntoisesti. Anna sinä isä-ukon raapustaa yksin sepustuksiaan. Ei niitä sentään kukaan lue.

— Jää sinä vain kakkua syömään, Plotina, kehoitti Iisakin — ei kai sellaisia herkkuja Mökissä tarjota. Ellei Klio mahdollisesti ole ruvennut lypsämään kultarahoja, lisäsi hän toisten nauraessa.

Plotina lennähti punaiseksi. Kaarinan valtasi lämmin myötätunto. Seistessään iloisten, hyvinpuettujen ikäistensä keskellä puhui Plotinan koko laiha, kulunut olento puutteen ja kärsimysten mykkää kieltä. Ei kukaan näistä onnellisista, huolettomista syntymäpäivävieraista ollut ilkeä, ja kuitenkin he saattoivat olla armottomia köyhää tyttöä kohtaan aavistamattakaan, miten heidän ajattelematon pilansa häntä loukkasi.

Hän ei voinut malttaa mieltään.

— Häpeä, Iisa, hän huudahti kiivaasti, on halpamaista tehdä pilkkaa jostakin, senvuoksi, että hän on köyhä.

— Olet aivan oikeassa, Kaarina, me olemme kaikki kovin ajattelemattomia, huudahti Hilja pahoillaan. Ja Pentti riensi katuvaisena saattamaan vitkalleen poistuvaa Plotinaa.

— Ei Iisa pahaa tarkoittanut, riensi Sikke puolustamaan, mutta Iisa keskeytti hänet:

— Ei sinun tarvitse minua puolustaa. Ja sinä, Kaarina, tekisit viisaimmin, jos sen sijaan, että annat minulle sopimattomia neuvoja, menisit kotiin pitämään huolta Mannen läksyistä. Kuulin äidin valittavan isälle eilen, ettei hänen lukunsa lainkaan edisty.

Tässä Iisa laski pienen valheen, mutta hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli nöyryyttänyt Kaarinaa kaikkien syntymäpäivävieraiden kuullen.

Kaarina tunsi piston ja kävi sanattomaksi. Vapisevin huulin hän sitten kääntyi Hiljan puoleen ja koettaen hillitä liikutustaan hän lausui niin rauhallisesti kuin saattoi:

— Iisa voi olla oikeassa. Ehkä on paras minun lähteä nyt.

— Ei tule kysymykseenkään, esteli Hilja. Sinä et saa lähteä. Älä piittaa Iisan sanoista, rakas Kaarina, hän on nähtävästi pahalla tuulella jostakin, lisäsi hän hiljaa, tuommoinen hän usein on, oikullinen ja itsekäs. Meille tulee niin ikävä, jos sinä menet.

— Ei Iisa tarkoittanut pahaa, ehätti Sikke taaskin selittämään.

Mutta Kaarina oli liian loukkaantunut voidakseen jäädä. Hän heitti hyvästi lohduttomalle Hiljalle ja hänen pahoitteleville vierailleen ja poistui sydän täynnä katkeruutta ja kaunaa. Hän tunsi vihaavansa Iisaa tällä hetkellä.

Nopein askelin hän astui pappilan pitkää lehtokujaa maantielle, sydän takoi rinnassa ja poskia poltti. Hän tunsi olevansa liian kiihoittunut voidakseen heti mennä kotiin ja kiersi senvuoksi pitempää tietä. Kirkonkylän laitaan jouduttuaan hän huomasi pienen, vihertävän talon, jota ympäröi valkoinen, vanhuuttaan kallistuva aita. Pieni rakennus teki rappeutuneen vaikutuksen, jokin ikkunapuu oli vinossa ja katosta oli päreitä irrallaan. Aita oli niin matala, että Kaarina saattoi nähdä pihalle. Harmaatukkainen, kumaraselkäinen mies istui kyyryllään maassa rikkaruohoja kitkien. Hän oli sama vanha herra, jonka Kaarina oli nähnyt Plotinan kanssa itsepintaista vuohta kuljettamassa.

Nopeat askelet maantiensorassa saivat Kaarinan käännähtämään. Hän joutui sen tehdessään kasvotusten Plotinan kanssa. Tytöllä oli paperipussi kumpaisessakin kädessä. Hän näytti hämmästyneeltä Kaarinan nähdessään ja aikoi ilman muuta pujahtaa hänen ohitseen portista sisään. Mutta Kaarina pysäytti hänet.

— Asutko täällä? kysyi hän.

— Asun.

— Olen hyvin pahoillani siitä, että sinua äsken loukattiin, sanoi Kaarina, mutta vaikeni hämillään huomatessaan, että olisi ollut hienotunteisempaa olla asiaa koskettelematta.

— Oh, he eivät varmaan tarkoittaneet pahaa, vastasi Plotina alistuvasti. Nuoret ihmiset ovat usein ajattelemattomia.

— Nuoret, etkö sinä sitten ole nuori?

Plotina hymyili heikosti. — Ainakin tunnen olevani vanhempi kuin ikäiseni tavallisesti ovat. Olen aina asunut isäni kanssa kahden, lisäsi hän ikäänkuin selitykseksi.

— Eikö sinulla ole äitiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

— Ei, hän kuoli minun pienenä ollessani. Siitä asti isä on minua hoitanut ja kasvattanut. Kas, tuossapa hän onkin.

Puheena ollut henkilö oli lopettanut kitkemisensä ja läheni porttia. Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen huoliteltu. Tuuhea parta oli huonosti hoidettu, pitkähköjä hiuksia peitti vanha, haalistunut ja kuhmuinen huopahattu, joka varmaankin oli kestänyt monet sateet ja päivänpaisteet. Takki oli ahdas ja nukkavieru, housut lyhyet ja polvista miltei puhki. Hätäisellä, kömpelöllä liikkeellä hän kohotti hattuaan tervehtiäkseen.

— Sinä viivyit kauan, tyttöseni, hän sanoi kääntyen Plotinan puoleen.

— En kahta tuntiakaan, isä kulta. Pistäysin kotimatkalla hiukan ostoksilla, vastasi Plotina iloisesti hymyillen.

— Jahah, ja Hilja Saarinen on tullut sinua saattamaan.

— Ei, isä, oletko jo unohtanut, miltä Hilja Saarinen näyttää. Tämä on Kaarina Holsti, kunnallisneuvos Tullan kesävieras.

— Vai niin, vai niin, hoki maisteri ja tarkasti Kaarinaa likinäköisillä silmillään. Käykää sisään, käykää sisään, tyttöset, lisäsi hän avaten portin.

Kaarinan teki mieli noudattaa kutsua, häntä halutti tutustua molempiin omituisiin ihmisiin. Heissä oli kumpaisessakin jotakin hänen mielikuvitustaan kiihoittavaa. Päälle päätteeksi kuului pihalta vielä määkinää, ja pitkäpartainen, lystikkään näköinen vuohi tulla kepsutti portille laahaten pitkää köyttä jäljessään. Se katseli vierasta vanhan, hiukan uneliaan mamsellin katseella ja kihnutti sarviaan Plotinan kylkeä vastaan.

— Tuletko sisään? kysyi Plotina arasti.

— Kiitos, en tällä kertaa, mutta jos sallitte, tulen mielelläni joskus toisen kerran, vastasi Kaarina lämpimästi.

— Meillä ei käy vieraita, mutta jos sinua haluttaa, olet tervetullut luoksemme, sanoi Plotina.

Kaarina jatkoi matkaansa mieli täynnä uusia vaikutteita ja paljon rauhallisempana kuin pappilasta lähtiessään. Iisan sanat kirvelivät vieläkin, mutta viha oli haihtunut. Pieni, ränsistynyt mökki asukkaineen askarrutti hänen mieltään. Plotina oli puhunut niin rauhallisesti äskeisestä loukkauksesta. Mahtoiko hän käyttää Päivättären silmälaseja?

Lähetessään kunnallisneuvoksen taloa hän huomasi Mannen, joka hajareisin istui aidalla ja syljeskeli auringonkukansiemeniä pitkin tietä.

— Hoi, huusi hän nähdessään Kaarinan, mitä sinä näin varhain tulit?

— Tulinpahan sinun seuraksesi.

Oli aina vaikeata saada Manne työn ääreen, mutta tällä kertaa hän oli tavallista taipuisampi äsken saamansa kurituksen johdosta. Hetkisen vastaan hangattuaan hän haki ruotsin vihkonsa ja istuutui kirjoittamaan. Kaarina istui mietteissään hänen vieressään. Hän muisteli viime kesää, iloisia, huolettomia päiviä Lanterissa. He olivat juuri näihin aikoihin olleet jalkamatkalla, parvi koulunuorisoa: Iris Klewe, Elsa ja Aksel Heinonen, Pohjolan pojat ja pappilan Maiju. Kati oli päässyt ensi kertaa isompien kanssa retkeilylle ja oli ollut äärettömän onnellinen. He olivat olleet partiolaispuvussa, olivat viettäneet yönsä ladoissa ja taivasalla, syöneet viiliä ja talkkunaa, samoilleet viipeitä metsäpolkuja ja laulaneet sydämen riemusta. Miten erilaista kaikki nyt oli! Täällä hän istui kuivassa kirkonkylässä ohjaamassa laiskaa poikaa, saaden tuon tuostakin muistutuksen siitä, että oli palkattu apulainen, koti oli hajallaan, isä ja äiti kaukana.

Hiljainen kyynel varastihe hänen poskelleen. Miten Tyyne Virta silloin keväällä sanoikaan: "Sinä Kaarina, jolla on kaikki mitä elämä tarjota voi! Olet opettajien lemmikki, toverien hellimä, hyvän kodin onnellinen lapsi, kukaan ei sinulle pahaa sanaa puhu." — Ja niin oli ollutkin, päivänpaistetta oli hänen elämänsä ollut.

Mitähän Tyyne sanoisi, jos näkisi hänet näissä oloissa! Tyyne parka, Kaarina ymmärsi nyt paremmin hänen katkeran mielensä ja kateutensa toisia parempiosaisia kohtaan. On helppo olla hyvä, kun elää onnellisissa oloissa, vaikeampi on säilyttää mielenmalttinsa vastoinkäymisissä. Hän päätti olla vasta huomaavampi ja ystävällisempi Tyyneä kehtaan, jota toverit yleensä kohtelivat hiukan yliolkaisesti.

Kaarina heräsi mietteistään tuntien Mannen katseen olevan tähdättynä itseensä.

— Mitä sinä vetistelet? kysyi poika.

Kaarina pyyhki nopeasti kyynelen poskeltaan.

— Kirjoita sinä vain, äläkä välitä minusta.

— Mutta sinä itkit, näin sen selvästi. Äiti tai Iisa ovat kai taas pauhanneet sinulle.

— Minulla on koti-ikävä.

— Vai koti-ikävä! Kaikkea ne tytötkin itkeä tillittävät. Ventas, mulla taitaa olla vähän laastaria sinun koti-ikävällesi, postissa tuli kirje, vaikka olin sen unohtaa. Ja Manne alkoi etsiä lupaamaansa kirjettä tyhjentäen taskunsa pöydälle sietämättömällä perinpohjaisuudella. Vihdoin viimein, kun hän oli latonut Kaarinan eteen läjän mitä erilaisempia esineitä: ongenkoukkuja, messinkipalasia, rusinoita, lakritsia ja kappaleen sähköjohtolankaa, löytyi kirje pahoin rutistettuna. Kaarina tarttui siihen ahnaasti. Se oli äidiltä, iloinen rohkaiseva kirje. Isä oli parempi, he olivat molemmat, isä ja äiti, tyytyväiset tietäessään, että Kaarinan oli hyvä olla. Hänen hauskat, leikkisät kirjeensä olivat paras todistus siitä. Kaarina hymyili surunvoittoisesti. "Hauskat, leikkisät kirjeet!" — Niin, äiti kulta, mahdotonta oli saattaa sairaan isän tietoon kaikkia ikävyyksiä. Hän oli kuvannut olonsa niin valoisaksi kuin mahdollista, ja oikeastaan — niinhän olikin tehtävä — oli viisainta ottaa ikävätkin asiat leikkisältä kannalta, silloin ei tullut petkuttaneeksi vanhempia, surullisia kirjeitä hän ei saanut isälle kirjoittaa.

V.

Kunnallisneuvoksen koko perhe oli lähtenyt vierailulle penikulman päässä olevalle maatilalle.

— Saat käyttää tämän iltapuolen mielesi mukaan, oli kunnallisneuvoksetar sanonut Kaarinalle astuessaan tilaviin ajopeleihin. — Muista kuitenkin huolehtia kukkien kastelemisesta.

Pois vierivät vaunut, ja Kaarina katseli ilomielin niiden jälkeen. Oli onnellista kerrankin viettää kokonainen iltapuoli ilman skaaloja, tanssiharjoituksia ja läksyjenohjausta.

— Nytpä pistäynkin Plotinaa tervehtimässä, päätti hän, sieppasi hattunsa ja lähti astumaan Mökkiä kohti.

Pihalla ei ollut muita kuin vuohi, joka tyytyväisenä seisoi lieassa pureksien horsmia. Kaarinalla oli tilaisuus tarkastaa pikku kasvitarhaa, ja hän teki sen asiantuntijan silmällä, sillä Lanterissa kaikki perheen jäsenet harrastivat kasvitarhanhoitoa. Mielihyväkseen hän huomasi pikku palstan olevan erinomaisessa kunnossa. Rikkaruohot oli tarkoin kitketty, porkkanat seisoivat suorina yhtä pitkän välimatkan päässä toisistaan, hernekepit olivat mallikelpoisessa rintama järjestyksessä, pavut ja punajuuret reheviä.

— Siistiä väkeä, mutisi hän kolkuttaessaan ovelle. Ovikelloa ei ollut.

Plotina tuli avaamaan. Hän näytti hämmästyneeltä nähdessään tulijan, Kaarinasta tuntui miltei siltä kuin hän olisi ollut epämieluisa vieras.

— Häiritsenkö? kysyi hän. Minulla oli vapaa iltapuoli, ja teki mieleni tulla teitä tervehtimään.

— Olet hyvin tervetullut, sanoi Plotina ujosti.

Heti sisään astuessaan Kaarina huomasi, ettei huoneessa vallitseva järjestys lainkaan vetänyt vertoja puutarhan siisteydelle. Pikku rakennus sisälsi kolme huonetta ja niistä oli jokainen enemmän tai vähemmän kirjojen ja paperien hallussa. Puulaatikolla oli nidos Tietosanakirjaa, astiainpesupöydällä sanomalehtiä levällään; näki, että lukuharras pikku emäntä oli astioita pestessään vilkaissut lehteenkin. Keittiön viereisessä huoneessa, jossa Kaarina arvasi Plotinan asuvan, riippuivat ikkunaverhot vinossa, vuodepeitteelle oli heitetty pari paksua kirjaa ja kiikkutuolimatosta törrötti pumpuli esiin vuorin ja päällyksen välistä.

— Istuhan tähän kiikkutuoliin, pyyteli Plotina, minä pistäydyn vähän keittiössä, isä on kamarissa kirjoittamassa.

Kaarina istuutui, otti yhden vuoteella olevista kirjoista ja alkoi sitä selailla. Se oli laaja historiallinen teos, ja Kaarina, joka erityisesti harrasti historiaa, syventyi siihen pian.

Hiljainen rykiminen sai hänet luomaan silmänsä ylös. Maisteri seisoi ovella silmälasit kädessä ja katseli vierasta hieman oudoksuen. Kaarina nousi ylös tervehtiäkseen, samalla solui kirja hänen sylistään maahan. Hämillään anteeksi pyytäen hän kumartui ottaakseen sen ylös, mutta maisteri olikin kyykistynyt ja piteli jo kirjaa hellävaroen sylissään.

— Ahaa, sanoi hän raukeasti hymyillen, pikku neiti tutkii Meyerin Geschichte des Altertums. Se on hauska kirja, hyvin hauska, vai mitä arvelette?

— Olen hyvin innostunut historiaan, vastasi Kaarina ujosti.

Maisteri nyökäytti pörrötukkaista päätään.

— Se on hyvä se, se on hyvä. Maailmassa ei ole mitään korkeampaa kuin historia, varsinkin itämaiden historia. Assyyrialaiset, babylonialaiset ja egyptiläiset! Voi, pikku neiti, mitä ihmisiä! Me olemme kuin kääpiöt heidän rinnallaan, me nykyajan lapset. Eikö totta?

— Niin he olivat kyllä viisaita, mutisi Kaarina.

— Minulla on erittäin nerokkaasti kirjoitettu teos, joka käsittelee babylonialaista ja assyyrialaista kulttuuria. Teidän pitäisi nähdä se, pikku neiti, se on täällä huoneessani.

Kaarina seurasi innostunutta maisteria seuraavaan huoneeseen. Maisteri alkoi etsiä kirjahyllyltään luvattua kirjaa, ja sillä välin Kaarinalla oli aikaa tarkastaa huoneessa vallitsevaa miltei järjestelmällistä epäjärjestystä.

Iso kirjoituspöytä oli tykkänään paperien, sanomalehtien, käsikirjoitusten ja kirjojen peitossa, siellä täällä vain törrötti jokin mustepullo, kynttiläjalka tai kynäteline paperien keskeltä kuin majakka myrskyisellä merellä. Lattialla pöydän vieressä oli läjä paksuja kirjanidoksia, kirjoja oli tuoleilla ja pienellä kuluneen nahkasohvan edessä seisovalla pöydällä, jolla sitäpaitsi oli koko joukko vanhoja savukelaatikoita kannet auki ja täynnä herneitä, papuja ja muita keittiökasvien siemeniä. Niiden vieressä oli puutarhasakset, veitsi sekä pieni istutuslapio. Maisteri harrasti nähtävästi puutarhatyötä tasan tieteiden kanssa.

— Plotina, Plotina! huusi maisteri kärsimättömänä, minä en löydä Kingin historiaa. Hameväki, lisäsi hän kääntyen tuttavallisesti Kaarinan puoleen, sotkee aina papereitamme ja kirjojamme, järjestystä muka pitää olla. Järjestystä! Hän pudisti halveksivasti päätään.

Kaarina puri huuhaan salatakseen hymyään. Hänen silmänsä eivät tosiaan keksineet minkäänlaista järjestyksen alkuakaan huoneessa. Hyllyjä ja kirjoja peitti paksu pölykerros.

Plotina riensi sisään.

— Haetko Kingin historiaa, isä? Sinullahan oli se juuri aamulla.

— Niin, niin minä selailin sitä aamulla ja nyt se on poissa. Sinä olet tietysti korjannut sen järjestysinnossasi.

Plotina hymähti luoden veitikkamaisen katseen Kaarinaan.

— Isä hävittää usein tavaroitaan ja syyttää sitten minun järjestysintoani. Ikäänkuin pölyriepu ja huisku saisi lähestyäkään hänen huonettaan.

Hän alkoi auttaa isäänsä kirjan etsimisessä, tuolit tyhjennettiin moneen kertaan kirjoista ja papereista, kirjoituspöytälaatikot, yksinpä paperikorikin puurrettiin juurta jaksain, vaikka oli mahdoton ymmärtää, kuinka laaja historiallinen teos voisi sopia paperikoriin. Mutta Mökin hajamielisille ja epäkäytännöllisille asukkaille ei sellainen mahdollisuus nähtävästi ollut mikään mahdottomuus. Sillä aikaa kun isä ja tytär näin touhusivat, porisi ja kiehui kahvipannu tulella voimiensa takaa kummankaan heistä kiinnittämättä siihen rahtuakaan huomiota.

— Kyllä se nyt kuohuu aivan tyhjiin, ajatteli Kaarina, hyökkäsi keittiöön, nosti pannun syrjään ja vähensi tulta. Kun hän palasi huoneeseen, oli isäntäväki yhä vielä etsimispuuhissa lainkaan huomaamatta hänen poissaoloaan. Äkkiä Plotina katosi ulos ja palasi hetkisen kuluttua tyytyväinen ilme kasvoillaan ja kadonnut kirja kädessään.

— Tässähän se on, isä kulta. Sinulla oli se mukanasi aamulla, kun lypsit Klioa. Etkö muista!

— Totta tosiaan, maisteri iski kämmenellään otsaansa. Olemme hiukan hajamielisiä, Plotina. Hän näytti kirjaa Kaarinalle. Tämä on aivan erinomaisen huvittava kirja, nuori ystäväni. Voin vakuuttaa, etten ummistanut silmiäni sinä yönä, jolloin rupesin sitä lukemaan. Ja ajatelkaas, että saatoin unohtaa sen pihalle. Klio olisi voinut syödä sen suuhunsa, niin, Kliokin voi olla ahne historialle — hän nauraa hohotteli sukkeluudelleen. — Se on kiltti vuohi, mutta ymmärtää perin vähän tieteitä. Apteekkari antoi sille koiruuksissaan nimen Klio, se on tosin pyhän asian häpäisemistä, mutta kun koko kirkonkylän väki sanoo sitä Klioksi, on se saanut pitää nimensä.

— Kahvi on pöydässä, ilmoitti Plotina.

— Kiitos, kiitos, pikku filosofini, hymyili isä. Arvaatteko, miksi hänen nimensä on Plotina? kysyi hän äkkiä kääntyen Kaarinan puoleen.

— En, vastasi tämä päätään pudistaen.

— Muistatte tietysti kuka Plotina oli?

— Eikö hän ollut joku roomalainen nainen, arvasi Kaarina umpimähkään.

— Aivan niin, muistelkaa tarkemmin.

— Joku, Kaarina ryki ja ryki — joku keisarinna, uskalsi hän heittää esille, tai kristitty marttyyri.

Viimeinen otaksuma tuli hiljaa, epäröimällä.

— Aivan niin, aivan niin, roomalainen keisarinna, innostui ukko. Te osaatte historianne, nuori ystävä. Ja sanokaa lähemmin, minkä keisarin puoliso.

Kaarinan silmät siristyivät hänen turhaan etsiessään aivoistaan Plotinan puolison nimeä.

— Rohkea rokan syö, hän viimein arveli ja sanoi umpimähkään:

— Marcus Aureliuksen?

Maisteri loi häneen säälivän silmäyksen ja pudisti pettyneenä päätään.

— Ei, ei, nuori ystävä, sanoi hän huoaten, Marcus Aureliuksen puoliso oli oikea pahanpäiväinen letukka. Trajanus, tuo karkea, oppimaton sotilas, oli se mies, jolle jumalat olivat suoneet puolisoksi vanhan ajan helmen, hyveellisen ja viisaan Plotinan. Hän harrasti filosofiaa ja tieteitä koko sydämestään, ja hänen ansionsa oli, että tieteitä harrastava Hadrianus valittiin keisariksi Trajanuksen jälkeen. Senpä vuoksi minä, kun rakas vaimoni lahjoitti minulle tytön, annoin hänelle nimeksi Plotina siinä toivossa, että hänestä kerran tulisi yhtä viisas ja hyvä nainen kuin hänen ruhtinaallinen kaimansa kerran oli ollut. Ja se hänestä on tullutkin. Jumala suokoon, nuori ystäväni, että hän kerran elämässään saisi iloa murto-osankaan siitä, mitä hän on tuottanut köyhälle, yksinäiselle isälleen. Maisteri räpytti silmiään liikutettuna, kyynelet eivät nähtävästi olleet kaukana.

— Kuka puhuu köyhästä, yksinäisestä isästä? sanoi Plotina iloisesti ja astui sisään kantaen hyvin mustaa ja tummunutta kahvipannua. Meitähän on kaksi, isä kulta, ja Klio kolmantena sekä sen lisäksi kaikki vanhat historian suurmiehet täällä hyllyillä ympärillämme. Sellaisessa seurassa ei olla yksin.

— Totta, totta tyttöseni, vakuutti isä hymyillen. Mutta etkö luule, lisäsi hän luoden neuvottoman katseen kahvipannuun, että pannun pitäisi olla hiukan kirkkaampi? Äidin eläessä se oli kirkas kuin kulta.

— Niin, en ymmärrä, kuinka muut ihmiset saavat pannunsa pysymään kiiltävänä, valitti Plotina. Minä kyllä pesen sitä aina väliin saippualla ja harjalla, mutta ei se kiillä ollenkaan niinkuin esimerkiksi täti Saarisen pannut.

— Minä luulen, että se on silloin tällöin keitettävä tuhassa ja hangattava hiekalla, sanoi Kaarina. Niin meillä tehdään.

— Täytyy koettaa, sanoi Plotina ja maisteli hajamielisen näköisenä kahviaan. Mutta eikö teistä tämä kahvi maistu hiukan omituiselta?

— Sinä olet varmaan unohtanut panna siihen kahvijauhot, huomautti Kaarina ujosti.

Plotina katsahti häneen hämmästyneenä.

— Niinpä tosiaan taisin tehdä, suokaa anteeksi, tässä on vain porovettä. Menen heti paikalla keittämään uutta.

Hän otti pannun ja hävisi keittiöön.

— Trajanuksen puolison ei varmaankaan itse tarvinnut keittää kahvia, huokasi maisteri puolittain leikillä. Hänellä oli palvelusväkeä yllinkyllin. Kunpa minäkin saan kustantajan uudelle historialliselle teokselleni, voin ehkä hankkia Plotinalle palvelustytön. On niin ikävä, kun hänen kesken tieteellisiä tutkimuksiaan täytyy rientää patojen ja kattiloiden kimppuun. Mutta — lisäsi hän vilkkaammin — saamme nähdä, kun työni valmistuu. Ensimmäinen luku on jo valmis. Se käsittelee kysymystä, missä määrin mitaanilaiset ovat samaa sukujuurta kuin heettiläiset eli khatit. Mikä on teidän luulonne tästä asiasta, nuori ystäväni?

— Minä — minä en tiedä, sopersi Kaarina. Me emme lukeneet niistä koulussa.

— Sepä vahinko, heettiläiset ovat sangen mielenkiintoinen kansa, heidän rakennustaiteensa esimerkiksi. Malttakaa, minä luen teille käsikirjoituksestani. Hän nousi ketterästi ja alkoi etsiä kirjoituspöydältään. — Se oli tässä aivan esillä äskettäin. — Plotina, Plo-tiinaa! Voi rakas tyttöseni, minne on joutunut tutkistelmani heettiläisistä, ensimmäinen luku? Ihmeellistä! Sinä olet varmaankin taas järjestäessäsi hukannut sen. Ja-ah, se onneton järjestyshalu, se vie minulta vielä hengen. Plotina!

Plotina juoksi keittiöstä kahvimylly kädessä.

— Rakas isä, mikä hätänä?

Ukko seisoi hänen edessään levittäen molempia käsiään epätoivon kuvana.

— Heettiläinen tutkielmani on poissa. Sinä olet varmaankin sytyttänyt sillä tulta tai antanut sen Kliolle. Oih, oih, monen viikon työ aivan turhaan mennyttä.

— Etsitään, isä kulta, etsitään.

Kaarinan suureksi huviksi ja kummastukseksi alkoi taas sama puurtaminen ja haeskelu. Paperikori, pöytälaatikot, yksinpä uuni tutkittiin perinpohjaisesti. Toisten etsiessä osui Kaarinan katse tiheästi kirjoitettuun paperipinkkaan, joka oli melkein istutuslapion ja puutarhasaksien peitossa. Hän näki siinä sanat khatti, kheta, khitti, Mitaanin valtakunta ynnä muita outoja nimiä.

— Tässä on muuan käsikirjoitus, ei kai se voi olla tämä? kysyi hän ojentaen papereita maisterille.

— Täsmälleen sama, aivan niin, minähän panin sen sinne eilen illalla lajitellessani pavunsiemeniä. Hän alkoi selailla papereita ja unehtui niitä lukemaan. Sillä aikaa Kaarina ja Plotina olivat päässeet kiinni keskustelun päähän. Plotina ei enää ujostellut, hän oli tosin nytkin harvapuheinen, mutta kuunteli huvitettuna, kun Kaarina sukkelalla tavallaan kertoi kaskuja koulusta.

Ulkoa kuului Klion surkea määkinä. Maisteri havahtui.

— Kello on kahdeksan, tyttöseni, olemme unohtaneet Klio-rukan. Se nureksii.

Kaarina hypähti istuimeltaan.

— Huh, joko kello on niin paljon, silloinhan minun on mentävä kotiin.

— Tulettehan uudestaan, nuori ystävä, sanoi maisteri sydämellisesti puristaessaan hänen kättään.

— Niin, tule, sanoi Plotinakin ja lisäsi syrjään, isä on niin virkistynyt käynnistäsi. Hän on iloinen saadessaan panna toimeen pienen kuulustelun historiassa. Se muistuttaa hänelle niitä aikoja, jolloin hän oli opettajana.

— Minä tulen mielelläni, vastasi Kaarina. Viihdyn niin hyvin täällä hauskassa Mökissänne. Sehän on omanne, eikö totta?

— On, omamme se on, sanoi maisteri. Viime aikoina tosin on näyttänyt siltä kuin aiottaisiin meiltä evätä oikeus siihen.

— Kuinka se on mahdollista? Ettekö ole sitä ostanut?

— Olen kyllä ja maksanut kauppasumman rehellisesti. Mutta henkilö, joka sen minulle möi, on kuollut, ja nyt uhkaa syntyä rettelöitä. Tämä on näet vain pieni palstatila, ja itse emätila on saanut uuden omistajan.

Varjo näytti hetkeksi pimittävän hänen ystävällisiä kasvojaan ja Plotinan levollista otsaa.

— Oh, kyllä asiat varmasti selviävät, lohdutti Kaarina.

— Niinpä mekin luulemme. Tämähän on meidän ainoa turvapaikkamme, Tusculumimme.

— Älä huolehdi, isä kulta, rauhoitti Plotina isäänsä, joka äkkiä näytti vanhalta ja raihnaalta.

Astuessaan pienestä portista ulos maantielle Kaarina tunsi saaneensa uusia ystäviä, joiden surut ja ilot olivat hänenkin. Heidän pieni puutteellinen kotinsa tuntui enemmän kodilta kuin kunnallisneuvoksen kolkot huoneet plyyshikalustoineen ja silkkiverhoineen.

— Kaarina, Kaarina!

Plotina juoksi hänen jälkeensä paljain päin. Kaarina käännähti.

— Voi, hyvä ystävä, unohdimme aivan juoda kahvin. Tule takaisin. Se on jo kauan ollut valmis, vaikka en muistanut sitä tarjota.

Kaarina räjähti helakkaan nauruun.

— Mainiota! Kyllä se tällä kertaa jää juomatta. Olen luvannut kastella kukkapenkit vielä tänä iltana. Ei näytä siltä kuin tulisi sadetta.

— Mutta — — — Plotina näytti onnettomalta — sinä jäit ilman kahvia.

— Sitä pikemmin tulen uudelleen.

VI.

— Voi sun taavetti! kirkaisi Manne hyökätessään saliin hattu niskassa. Tytöt, Sikke, Iisa, Hilja Saarinen ja Kaarina keskeyttivät tanssiharjoituksensa.

— Siinäpä sinä tuletkin! Sinunhan piti olla mukana tanssitunnilla, ja nyt olet myöhästynyt puolisen tuntia, sanoi Kaarina.

Manne vihelsi pitkään.

— Hui hai, tyttö parka, siitä ei synny kerrassaan mitään. Minusta ei tule tanssikeikaria, vaikka koko kunnallisneuvoksen perhe seisoisi päälaellaan parisen viikkoa.

— Miksi siis syöksyt sisään kuin tuulispää häiritsemään meitä, tiuskasi Iisa.

— Ukki on tullut ja lupaa viedä meidät mukanaan Vehmasmäkeen.

— Onpa se nyt jotakin erinomaista, mutisi Iisa, mutta Sikke, joka paraillaan otsa hiessä oli syventymässä wieniläisvalssin salaisuuksiin, pysähytti tanssinsa ja punastui mielihyvästä.

— Ihanko sinä tosissasi puhut, Manne? kysyi hän.

— Tule katsomaan.

— Opitaan ensin nämä askelet, määräsi Kaarina. Hilja kiltti, soita vielä kerta sama sävel.

Hilja istui soittokoneen ääreen, Iisa ja Sikke pyörivät. Iisalta kävi oppiminen helposti, mutta Siken oli vaikea pysyä tahdissa.

— Yks kaks, yks kaks, laski Kaarina. Voi hyvänen aika, Sikke, etkö sinä koskaan opi niitä askeleita? puhkesi hän viimein toivotonna sanomaan.

Sikke pysähtyi punaisena ja hengästyneenä.

— En, enkä minä enää piittaa koko tanssista. Minä lähden ukin kanssa saareen lehmiä lypsämään ja lehdeksiä tekemään.

Näin sanoen nöyrä ja mukautuva Sikke kohotti päätään niskoittelevasti ja poistui päättävästi huoneesta. Kaarina katsahti ällistyneenä Iisaan.

— Mikä häneen nyt meni?

Iisa ja Hilja nauroivat.

— Sellainen hän aina on, selitti Iisa, kun Vehmasmäestä puhutaan. Hän viihtyy siellä paremmin kuin missään muualla.

Kunnallisneuvos Tullan kauppa oli tavallinen pieni maalaispuoti, pimeä ja likainen, täynnä tupakansavua ja tuota epämääräistä tuntua, joka syntyy märistä vaatteista, rasvanahkasaappaista ja hiestä, sillistä ja lamppuöljystä. Siitä huolimatta tai ehkäpä juuri siksi maalaiset niin hyvin siellä viihtyivät, siellä sai vapaasti syljeksiä niin pitkälle kuin tahtoi, sai tupakoida ja vaihtaa ajatuksiaan rauhassa kenenkään muistuttamatta siisteydestä ja tuosta ikävästä puhtaudesta, jota uusi lääkäri oli ruvennut kaikkien harmiksi saarnaamaan. Puodin viereisessä huoneessa, puotikamarissa, oli isäntien tapana pistäytyä juttelemassa asioistaan Tullan kanssa. Siellä istui nyt vanha Tullakin, kunnallisneuvoksen isä, vetäen sauhuja pienestä piipunnysästään. Hän oli pieni ketterä ukko, puhelias ja leikillinen. Rikasta poikaansa hän vain harvoin kävi tervehtimässä ja pysyttelihe silloinkin mieluimmin puotikamarissa tai itse puodissa, missä hänellä oli tilaisuus tavata tuttuja ja vaihtaa heidän kanssaan jokin kokkapuhe.

Sikke astui maalaisen hitaalla tavalla huoneeseen ja pisti juhlallisesti ukille kättä.

— Päivää ukki, mitä saareen kuuluu?

— Mitäs muuta kuin vanhaa rauhaa. Siellä on nyt paras marja-aika. Olisi jouduttava mustikoita poimimaan.

— Kyllä minä tulen, vakuutti Sikke. Puhukaa vain isälle ja äidille, että päästävät meidät. Saammeko lähteä, isä?

Kunnallisneuvos istui leveänä konttorituolissaan sikari hampaissa. Hänen olentoonsa tuli aina jotakin hyväntahtoisen suojelevaa isän seurassa.

— Mikäs, enhän minä kiellä. Kuka sinne sitten lähtee?

— Sikke ja minä ainakin, vakuutti Manne.

— Mitäs sinusta tyhjäntoimittajasta sinne, murahti kunnallisneuvos.

— Osaanhan minä vetää nuottaa, tuon sitten isälle muikkuja saavimitalla, lupasi Manne.

Päivällispöydässä otettiin asia uudelleen puheeksi, mutta kunnallisneuvoksetar ei tahtonut kuulla asiasta puhuttavankaan.

— Metsistyvät siellä taas, tytöt päivettyvät, ja Mannesta tulee moukka.

— Auttaisikohan tuo, jos ostettaisiin se kirja "Hyvästä käytöstavasta", virkkoi ukki ja katseli toinen silmä ummessa miniäänsä. Lukisivat sitä tunnin tai pari päivässä, niin tokko nuo silloin niin pääsisivät metsistymään?

— Ukki laskee leikkiä, mutta se ei ole leikin asia, jos lapsista tulee raakalaisia. Nyt kun Juhosta on tullut kunnallisneuvos, pitää meidän olla niinkuin hänen asemassaan sopii, selitti rouva Tulla arvokkaasti.

Ukko kynsi korvallistaan.

— Kyllähän minä senkin ymmärrän, mutta näinköhän tuosta tulisi suurtakaan pahennusta, jos lapset viikon tai pari olisivat eukon ja minun seurassani? Ei taida se hienous niistä niin lyhyessä ajassa karista.

— Annetaan lasten lähteä, sanoi kunnallisneuvos päättävästi.

— Kuka sinne sitten haluaa? kysyi rouva Tulla. Sikke ja Manne tietysti.

— Niin! huusivat veli ja sisar yhteen suuhun.

— Minä jään kotiin, sanoi Iisa, ja Kaarina myös.

— Eipäs, vastusti Manne, mitä minun luvuistani silloin tulee? Kyllä Kaarinan on lähdettävä mukaan. En minä osaa ilman hänen apuaan kasveja tutkia, ja minun on tänä kesänä otettava kuusikymmentä kasvia.

Kaarina katsahti hämmästyneenä poikaan. Mikä häneen nyt äkkiä pöllähti? Eihän hän tavallisesti piitannut tehtävistään.

Rouva Tulla näytti mieltyneeltä.

— Koska kerran Manne itse huolehtii luvuistaan ja tahtoo Kaarinan mukaan, niin saa Kaarina lähteä.

Kaarina oli iloinen päästessään kuivasta kirkonkylästä nauttimaan saarielämän vapautta. Sikke oli usein innostuneena kertonut pienestä hauskasta Vehmasmäestä. Olisikohan Manne arvannut hänen mielitekonsa ja senvuoksi pyytänyt häntä mukaan. Niin huomaavaiseksi häntä tuskin olisi luullut.

— Jos Kaarina viedään, lähden minäkin, sanoi Iisa, en minä viitsi yksin kotiin jäädä.

— Lähtekää vain koko liuta, ehdotti ukko, kyllä meillä tilaa on.

— Rallen minä ainakin pidän kotona, sanoi kunnallisneuvoksetar päättävästi.

— En minä jää kotiin, en jää, huusi Ralle.

— Ei Ralle lähde äidin luota minnekään, maanitteli rouva Tulla. Vehmasmäellä on käärmeitä ja vihainen sonni.

— Ralle on kotona ja syö karamellia, Rallen jalat kastuvat siellä, Ralle saa hammastautia ja reumatismia kostealla maalla istuessaan, ivaili Manne.

Rallen suu meni pahasti irveen. Joka hetki saattoi odottaa hänen ratkeavan kauheaan ulvontaan.

— Ralle, Ralle kulta, lohdutteli äiti. Ei Ralle huoli itkeä. Mietitään asiaa. Rallen suu vetäytyi takaisin luonnolliseen asentoonsa. Hän oli oppinut ymmärtämään, mikä vaikutus hänen parkumisellaan oli muiden perheenjäsenien hermoihin ja käytti tietoaan erinomaisena valttina tahtonsa saavuttamiseksi.

Kun asiaa oli pohdittu vielä tunnin verran, päätettiin lähteä matkaan seuraavana aamuna varhain. Ukko Tulla oli tottunut liikkumaan aikaisin, päivää ei saanut suotta tuhlata. Kunnallisneuvoksetar huokaili ja päivitteli ja ryhtyi viimein Siken avulla matkavalmistuksiin.

— Minä menen Hilja Saarisen luo hyvästille, tule sinä, Kaarina, mukaan, sanoi Iisa.

— Ellei minua täällä tarvita? Kaarina kääntyi kysyvästi kunnallisneuvoksettaren puoleen. Hän oli vähitellen tottunut siihen, ettei saanut käyttää aikaansa oman mielensä mukaan.

— Lähtekää vain, lupasi rouva Tulla. Sikke panee kyllä sinun tavarasi kokoon, Iisa.

Pappilassa oli vieraita, Kaarinalle tuntematonta väkeä. Eteisessä kuiskasi hän Iisalle.

— Minä pistäyn Plotinan luona. Tulen sitten noutamaan sinua.

Iisa näki mielellään Kaarinan poistuvan. Pentti oli kotona, ja kun Kaarina oli läsnä, ei pojalla ollut silmiä eikä korvia muille.

Hän vastasi siis vain: — Tee miten tahdot, ihmettelen vain, mitä hauskuutta sinulla on Plotinasta ja hänen puolihupsusta isästään.

Kaarina kiirehti oikopolkua myöten Mökille. Lähetessään pihaa hän kuuli jo kappaleen matkan päähän kiivasta puhetta. Hämmästyen tätä harvinaista kovaäänisyyttä hiljaisen Mökin alueella hän joudutti askeleitaan. Pihalle tultuaan hän näki kanttorin kookkaan rouvan punaisena, kädet puuskassa puhua parpattavan maisterille, joka nöyränä ja hämillään seisoi tuiman rouvan edessä pidellen Klioa sarvista.

— Ja sen minä sanon maisterille vastaisen varaksi, torui kanttorin rouva, että jos se elukka vielä kerran pistää iljettävät sorkkansa minun pihani sisäpuolelle, niin käsken Freedun ampua sen. En minä sitä varten viljele kaalia ja herneitä, että tuollainen paholaisen näköinen pukki tulee niitä ahmimaan.

Ja kiukustunut rouva teki nopean koko käännöksen ja poistui pihalta kallistamatta korvaansa maisterin puolusteluille.

— Onko Klio ollut luvattomilla teillä? kysyi Kaarina reippaasti.

— Ah, nuori ystäväni, tuo viisas eläin hankkii itselleen tuon tuostakin vapauksia hyvin tuntien hajamielisyyteni. Klio, Klio, miksi väärinkäytät isäntäsi luottamusta? torui ukko lempeästi. Naapurin kasvitarhaan ei sinun missään tapauksessa pidä tunkeutua.

Hän talutti niskoittelevan vuohen pikku läävään. Kaarina huomasi hänen olennossaan jotakin outoa, levotonta. Hänen kätensä vapisivat, kun hän sysäsi salpaa läävän oven eteen, pukukin oli tavallista huolimattomampi. Raskaasti huoaten hän avasi eteisen oven.

— Plotina on ollut työssä koko päivän, ankarassa työssä, emme ole ennättäneet syödäkään. Hän istuu täällä minun huoneessani.

Maisterin työhuoneessa vallitsi täydellinen sekasorto, pöytälaatikot oli nostettu paikoiltaan ja kirjakaapin ovet selko selällään, hyllyt tyhjiksi raastetut. Lattialla, pöydällä, tuoleilla näkyi vanhoja kirjeitä, sanomalehtiä, käsikirjoituksia huiskin haiskin, ja Plotina istui tämän paperimeren keskellä nenä pölyisenä. Hän hymyili väsyneesti Kaarinan nähdessään.

— Hyvänen aika, Plotina, mitä sinä puuhaat? huusi Kaarina. Onko teillä suursiivous keskellä viikkoa.

Plotina ravisti päätään.

— Minä etsin erästä tärkeätä paperia, olemme etsineet sitä kaiken päivää, isäni ja minä — yksinäinen kyynel vieri pitkin tytön poskea.

— Rakas Plotina, minä niin mielelläni sinua auttaisin. Eikö sinulla ole aavistustakaan siitä, missä paperi on?

Plotina huokasi, ja kynnykseltä vastasi kaikuna hänen isänsä huokaus.

— Se on ikivanha paperi. Emme ole osanneet sitä ennen kaivata. Ja nyt tarvitsisimme sitä välttämättömästi.

— Ilman sitä olemme kodittomia mierolaisia. Minun täytyy rakkaan lapseni keralla lähteä kerjäämään kuin Belisarius muinoin, voihki maisteri.

— Mutta isä kulta, ethän sinä ole sokea, sanoi Plotina hellästi.

— En vielä, en vielä, huokasi isä, mutta onnettomuus ei koskaan tule yksin. Ja hän katseli eteensä niin synkkänä, kuin jos hänen silmäinsä valo siinä tuokiossa olisi uhannut sammua.

Kaarina katseli avutonna ympärilleen. Oli vaikeata nähdä isän ja tyttären surua.

— Rakkaat ystävät, pyysi hän vihdoin, selittäkää minulle tarkemmin tilanne. Koskeeko asia Mökkiä ja teidän omistusoikeuttanne siihen?

— Oikein määritelty, nuori ystäväni, oikein määritelty. Plotina-tyttöseni, heitä jo turha etsiminen, niin kerromme vieraallemme, mikä mieltämme painaa.

Hän istui eräälle paperiläjälle ja viittasi Kaarinaa tekemään samoin. Kaarina ei kuitenkaan halunnut antaa vastapestyn vaalean pukunsa joutua liian läheiseen yhteyteen pölyisten paperien ja kirjojen kanssa ja jäi sen vuoksi seisomaan.

— Koetan esittää asiat kronologisessa järjestyksessä, aloitti maisteri. Siitä on nyt ummelleen kolmetoista vuotta kolme kuukautta neljä päivää ja — hän loi katseen kelloonsa — ja viisi tuntia siitä, kun me, tyttäreni ja minä, muutimme mökkiin. Muuan ystäväni, silloinen kappalainen, oli hommannut meille tämän paikan. Asuimme ensin vain vuokralla, mutta sitten onnistui minun uskollisen ystäväni myötävaikutuksella lunastaa tämä pikku palsta rakennuksineen omakseni. Kauppakirja kirjoitettiin, ostosumma maksettiin, ja kumpikin puoli oli tyytyväinen. Ystäväni kappalainen neuvoi minua laillistamaan kauppani oikeudessa, mutta se jäi minulta tekemättä, paha kyllä, sillä nyt on ilmestynyt uusia vaikeuksia. Päätilan entinen omistaja on kuollut, ja perilliset ovat äskettäin myöneet tilan uudelle omistajalle. Ja tämä uusi omistaja väittää nyt, että minä en olekaan Mökin omistaja, vaan ainoastaan sen vuokraaja, jonka hän voi karkoittaa milloin tahansa pois.

— Kauheata! huudahti Kaarina. Ja kuka on tämä uusi, sydämetön omistaja.

Isä ja tytär olivat kumpikin vaiti.

— Kunnallisneuvos Tulla, sanoi Plotina viimein.

Kaarina tunsi veren kohoavan poskiinsa.

— Mahdotonta, sopersi hän. Hän näyttää niin ystävälliseltä. Eihän hän voi olla niin tunnoton.

— Hän tahtoo rakentaa huvilan tälle paikalle. Se on sopiva kohta, lähellä hänen sahalaitostaan.

Kaarinan sydäntä kouristi. Hän muisti rouva Tullan ylpeydellä puhuneen uudesta komeasta huvilasta, jonka he aikoivat rakentaa.

— Mutta täytyyhän voida näyttää toteen, että olette maksanut kauppasumman, väitti hän hehkuvin poskin.

— Sen olisi isä voinutkin, jos kauppakirja olisi ollut säilössä, mutta se on hävinnyt, ja me olemme etsineet sitä kaiken päivää. Plotinan pää vaipui rintaa vasten, ja tukahutettu nyyhkytys värisytti hänen hentoa ruumistaan.

— Hävinnyt! toisti hänen isänsä kumealla äänellä. Kaarina polvistui Plotinan viereen ja kiersi käsivartensa hänen ympärilleen.

— Älä murehdi, Plotina kulta, on aivan mahdotonta, että semmoinen vääryys voisi tapahtua. Usko minua, oikeus voittaa kyllä.

— Historian kulku ei aina sitä todista, huokasi maisteri.

Nähdessään isänsä perin masentuneena kohotti Plotina päätään.

— Siinä minä uskallan olla toista mieltä, muistelepas esimerkiksi persialais-kreikkalaisia sotia.

— Niin, sanoi Kaarina, joka jo tunsi Mökin asukkaita siksi paljon, että tiesi, mikä lääke paraiten tepsi. Voittehan kuvitella, että kunnallisneuvos on suuri mahtava Persia ja te, Mökin asukkaat, pieni Kreikka. Mutta teillä täytyy olla mielenlujuutta ja rohkeutta voittaaksenne taistelun.

Ukon katse vilkastui.

— Erinomaista, nuori ystävä, te puhuitte totisen sanan. Mahtava Persia ja pieni Kreikka, Barbaari ja sivistys. Hän kohosi seisomaan ja pullisti tärkeän näköisenä rintaansa. — Älä lainkaan hätäile, Plotina, vihollinen lähestyy valmiina murskaamaan meidät, mutta meilläkin on Thermopylaimme ja Salamiimme. Rauhoittukaamme. Ja nyt menen lypsämään Klioa. Tänä iltana on minun vuoroni.

Hän katosi keittiöön ja lähti ulos lypsinkiulu kädessä hyräillen Porilaisten marssia.

Plotina ojensi kyynelissä hymyillen kätensä Kaarinalle.

— Kiitos, Kaarina, hyvin sinä ymmärrät isää. Hän on ollut kaiken päivää aivan suunniltaan mielipahasta. Minä kestän kyllä paljon, mutta nähdessäni hänen rakkaat kasvonsa huolestuneina, käy minullekin suru ylivoimaiseksi. Nyt hän taas on eläytynyt sinun antamaasi mielikuvaan. Kunpa kaikki vain kääntyisi hyvään päin ja pieni Kreikka todellakin suoriutuisi kunnialla taistelusta.

Kaarina lausui vielä pari rohkaisevaa sanaa ja lähti sitten noutamaan Iisaa pappilasta. Iisa oli pahalla tuulella — Pentti ei nähtävästi ollut osoittanut kyllin suurta huomaavaisuutta — hän toruskeli Kaarinaa viivyttelemisestä. Kaarina kuunteli vain puolella korvalla, hän oli jo tottunut Iisan oikkuihin. Sitäpaitsi hän yhä vielä näki silmäinsä edessä äskeisen kuvan: kumaraselkäisen, harmaantuneen maisterin ja laihan Plotinan, jotka istuivat paperien ja sanomalehtien keskellä etsimässä kauppakirjaa, joka estäisi heitä joutumasta kodittomiksi.

Hän liitti kätensä yhteen ja lähetti palavan rukouksen kohti kesäistä taivasta ystäväinsä onnen puolesta.

VII.

Seuraavana aamuna jo kello viideltä alkoi ukkovaari hoputtaa lähteviä. Sitkeä vanhus hääri lähtövalmiina, mutta Iisaa ja Kaarinaa oli vaikeata saada niin varhain liikkeelle, ja Ralle käännähti kiukkuisesti, kun häntä puhuteltiinkaan. Neljä kuppia kahvia ehti ukko särpiä, ennenkuin viimein oltiin valmiit.

— Joutukaa, joutukaa, hoputti Manne tyttöjä. Hän oli ylen onnellinen, käydä keikisteli kädet taskuissa ja hyppäsi aina välillä pihalle katsomaan, oliko polkupyörä todella aivan kunnossa. Hänen oli määrä ajaa polkupyörällä ja muiden kunnallisneuvoksen nelipyöräisillä. Vehmasmäkeen oli näet alkumatka suoritettava maantietä myöten.

Rouva Tullan suureksi mielihyväksi ei mikään voima saanut Rallea sängystä ylös, ja koska hänen seuransa sisarusten mielestä ei ollut juuri toivottavaa, sai hän rauhassa jäädä vuoteeseen.

Vehmasmäki oli parin kilometrin soutumatkan päässä manteresta. Se oli kunnallisneuvoksen syntymäpaikka ja oli aikoinaan kuulunut läheiseen Marttilan taloon. Tulla oli rikastuttuaan ostanut saaren muutamalla tuhannella markalla ja rappeutuneen mökin sijalle rakennuttanut uuden talon. Rakennus ei ollut iso, sisälsi vain tuvan ja kaksi kamaria. Mutta se oli siisti ja sievä. Rouva Tulla näytteli mielellään vierailleen valokuvia miehensä "synnyinkodista", hän tahtoi niille, jotka väittivät Juho Tullan kasvaneen savupirtissä, näyttää somasti rakennettua pikku taloa. Itse hän tuskin koskaan kävi appivanhempiaan tervehtimässä, mutta varsinkin Sikelle ja Mannelle oli Vehmasmäki paratiisin arvoinen.

Mummo Tulla oli pihalla syöttämässä kanoja, kun matkamiehet hitaasti nousivat mutkikasta polkua mäelle, jonka harjalla rakennus sijaitsi. Vieraat nähtyään hän ajoi kanat takapihalle ja riensi kiireesti aittaan heittääkseen puhtaan nutun ylleen. Leppeästi hymyillen hän sitten kätteli tulijoita.

— Jopas te olette kasvaneet, ihmetteli hän Sikkeä ja Iisaa. Mannekin kohta on iso mies, ja tämä on sitten se helsinkiläinen vieras. Siltä se näyttääkin, on niin hienohipiäinen ja vaalea näitten savolaistyttöjen rinnalla.

Iisa nyrpisti nenäänsä, häntä ei miellyttänyt se, että Kaarinaa aina verrattiin heihin. Hänen vaistonsa sanoi, että Sikke ja hän tässä vertailussa jäivät varjopuolelle. Sikke sitävastoin hymyili leveintä hymyään. Mummun pelkkä näkökin vaikutti häneen virkistävästi. Tottuneesti liikkuen kuin kotonaan ainakin hän meni aittaan, riisui muodikkaan kesäpuvun yltään ja ilmestyi hetkisen kuluttua puettuna vanhaan väljään pumpulihameeseen, avojaloin ja huivi päässä. Näytti siltä kuin hän kaupunkilaisvaatetuksen keralla olisi heittänyt yltään muunkin turhan rihkaman, mikä vuoden mittaan äidin suurilla ponnistuksilla oli häneen kertynyt. Hänen yksinkertaiselle luonteelleen vieras teennäisyys oli kuin poispuhallettu; samoin tyytymätön, hiukan hapan ilme, joka tavallisesti oli hänen sulottomilla kasvoillaan. Hidas uneliaisuus oli vaihtunut iloiseen reippauteen ja toimeliaisuuteen. Silminnähtävällä nautinnolla hän heti ryhtyi mummoa auttamaan askareissa, kantoi pöydälle ruokaa ja keitti kahvia.

— Tänne minä nyt jäänkin samalla matkalla, lupaili Manne pistäessään hyvillä mielin poskiinsa viiliä ja talkkunaa.

— Entäs se koulu? naureskeli mummo.

— Männikköön koulu! Ei minusta sentään kuuna päivänä lukumiestä tule, talonpoika tulee ja oikein rehti.

Ukki nauroi salavihkaa tyytyväistä hihitystä, mutta Iisa puhkesi harmistuneena sanomaan:

— Siinä sen nyt näkee, että äiti oli oikeassa, kun ei tahtonut päästää Mannea tänne. Heti kun hän tulee Vehmasmäelle, uhkaa hän heittää lukunsa.

Kaarina huokasi itsekseen. Hän aavisti tehtävänsä täällä käyvän vielä vaikeammaksi kuin kirkonkylässä. Kunpa keksisi jonkin taikakeinon, jonka avulla saisi Mannen tunninkaan verran viihtymään kirjan ääressä! Ja pahinta oli se, että häntä itseäänkin laiskotti ja väsytti koko opetus, täällä viheriäisen metsän keskellä se maistui vielä enemmän puulle kuin ennen.

Seuraavat päivät osoittivat, ettei hän ollut väärin arvioinut vaikeuksia. Mannea ei näkynyt paljon muulloin kuin aterioilla, ja kun Kaarina muistutti häntä luvuista, nauroi poika hänelle vasten silmiä ja käski hänen mennä opettamaan ruotsia kanoille. Ja Sikke vaikeni itsepintaisesti, kun Kaarina ehdotti, että pidettäisiin tunnit heti aamulla, jotta he saisivat olla vapaat muun osan päivää.

Neljä päivää oli kulunut suloisessa joutilaisuudessa. Kaarina ja Iisa loikoilivat pihanurmella saunakukkien ja vuohensilmien keskellä, Sikke pesi mummon maitohulikoita, ja Manne puuhaili kastematojen kanssa.

— Kuulkaapas, sanoi Kaarina kohottautuen rennosta asennostaan, nyt nämä laiskanpäivät saavat loppua. Huomenaamulla alkaa työ. Eikö niin?

— Minulla ainakin on askareita yllin kyllin, vastasi Sikke päättävästi, en ennätä aikaani tuhlata turhanpäiväisiin lirkutuksiin. Lupasin huomenaamulla lähteä mummin kanssa lehdeksiä tekemään kaskimaalle.

— Entä milloin luemme sitä uutta ruotsalaista kirjaa, jonka toin teitä varten?

— Lukekaa Iisan kanssa kahden. Minua ei nyt luvut huvita.

— Toivotonta, naurahti Kaarina Iisaan kääntyen.

— Semmoinen Sikke on aina Vehmasmäellä. Kotona hän on kiltti ja taipuvainen, mutta täällä hän ei tiedä muusta kuin lehmistä ja porsaista. Arvaapas, mitä hän vastasi minulle tänään, kun kysyin, minkä soittokoneen ääni hänestä on kaunein. "Separaattorin", hän vastasi. Onkos mokomaa proosapyttyä nähty?

— Niinpä se vain minusta onkin, vastasi Sikke levollisesti. Kun ensimmäisenä aamuna heräsin separaattorin surinaan, jota en taas ollut sitten viime kesän kuullut, tuntui minusta, ettei mikään musiikki maailmassa ollut ihanampaa.

Kaarina hymyili surunvoittoisesti. Siken peittelemätön luonnollisuus johti mieleen Pappilan Maijun lehmineen, vasikkoineen. Ah niin — siellä Hämeessä Maiju ja Elsa nyt kyttäsivät viinimarjapensaiden varjossa tai samoilivat tuttuja paikkoja, suurten kuusimetsien siimeksessä. Ja Lanterissa eleli vieras isäntä nauttien isän huolella ja taidolla hoidetun hyötymansikkamaan hedelmistä. Mitä tehnevät, miten viihtynevät Kati ja Heidi ja Pulle?

Ja jossakin kaukana Etelän ruusutarhoissa ikävöivät isä ja äiti, lapsiansa ikävöivät ja huolehtivat. — Ah, elämä on sentään raskasta! (Viimeinen ajatus oli Kaarinasta niin kaunis ja runollinen, että hän päätti kirjoittaa sen päiväkirjaansa.)

Manne oli saanut kastematonsa hyvään kuntoon ja astui tyttöjen luo.

— Kuulkaas, eiköhän lähdetä mustikkaan?

— En minä viitsi, vastasi Iisa haukotellen. Mutta Kaarina heräsi synkistä mietteistään ja huudahti vilkkaasti:

— Lähdetään vain, se olisi hirveän hauskaa.

— Minulla on loistavat meiningit, kehuskeli Manne. Lähdetään oikein veneellä jonnekin saareen ja koko päiväksi. Pulskat eväät mukaan.

Kaarina hypähti pystyyn. — Mainiota! Mutta kuules, Manne, minä tulen mukaan vain sillä ehdolla, että sinä tänään kirjoitat pari sivua ruotsia.

— Hyi, ettäs kehtaat! Silläkö lailla sinä minut palkitset? Ellen minä olisi ruvennut vaatimaan sinua mukaan, istuisit tällä haavaa ikkunassa paistamassa särkiä apteekin Pentin tai jonkun muun rohtoherran kanssa.

— Sinä olet todella suurenmoisen jalomielinen, myönnetään, mutta tiedäthän, että sinun on syksyllä suoritettava ehtosi, ja siksi sinun täytyy lukea.

— Minä annan palttua koululle, huusi Manne ja juoksi tiehensä sitä menoa. Iltapuolella hän kuitenkin hätäpikaa töhri ruotsinvihkoonsa pari sivua ja heitti vihon Kaarinan syliin.

Kaarina oli mielissään. Hänellä oli siis kuitenkin jonkinlainen vaikutusvalta rajuun Manneen. Mutta tarkastaessaan kirjoitusta hän ravisti päätään. Poika oli auttamattoman huolimaton. Kaksitoista virhettä samalla sivulla. Kauheata!

Marjamatka alkoi erinomaisilla enteillä. Ilma oli ihana, järvi tyyni ja taivas pilvetön. Sikke varasi eväskoriin talon paraita herkkuja, itse hän jäi kotiin auttamaan mummoa vuonien keritsemisessä.

— Minne te oikein lähdette? kysyi mummo saattaessaan marjamiehiä rantaan.

— Viitasaareen kai, vastasi Manne toisten puolesta, siellähän niitä mustikoita ennen oli. Ja nyt sitä lähdettiin. Istu sinä, Kaarina, perään, Iisa ja minä soudamme.

— En minä voi soutaa, intti Iisa. Käteni ovat paljosta pitsinvirkkauksesta hellät, soutakoon Kaarina. Hän istui perään, mutta laski tuokion kuluttua melan käsistään suojatakseen itseään päivän polttavilta säteiltä.

Mannea suututti, hän lupasi tervata Iisan hienon hipiän heti maihin tultua.

Kun vene alkoi lähetä Viitasaarta, pysähytti Manne äkkiä soutunsa ja sanoi:

— Kuulkaa, minä tiedänkin paljon paremman mustikkapaikan kuin tämä Viitasaari. Marttilan Hilma kehui, että Eräsaarilla on vähän tuhottomasti mustikoita tänä vuonna.

— Onko sinne vielä pitkäkin matka? kysyi Kaarina.

— On muutama kilometri vielä. Mutta se on mahtava paikka. Pääsaarella on korkea vuori, Haukkavuori, ja metsätkin ovat niin jylhät, ettei näillä mailla ole vertaista. Tuossa se jo näkyykin. — Manne osoitti kädellään korkeata taivaanrannalla kohoavaa vuorta.

— En minä viitsisi niin pitkälle lähteä, esteli Iisa, mutta Kaarina huudahti:

— Soudetaan vain sinne. Nimikin kuulostaa niin romanttiselta. Kyllä me Mannen kanssa jaksamme soutaa.

— Älä sillä lailla kisko, neuvoi Manne, sellainen kiivas soutu vain väsyttää. Turhanpäiväistä tyttöjen intoilemista! Mies vetää tyynesti ja rauhallisesti. Kas näin.

Voimakkain, tasaisin ottein Manne liikutteli airojaan. Kaarina koetti seurata hänen esimerkkiään. Hän huomasi Mannen olevan oikeassa. Käsivarsia väsytti jo liian kiivaasta vetämisestä, ja käsissä oli rakkoja. Huh, olipa matkaa vähän liiaksikin!

Mutta kun vene vihdoin liukui rantahiekalle, ei Kaarina katunut vaivojaan. Manne oli valinnut satamaksi lahdenpoukaman, jota molemmin puolin rajoittivat korkeat, äkkijyrkät kalliot. Muutaman kymmenkunnan askelen päässä rannasta oli pieni kalasauna ja sen takana vihanta koivujen ja haapojen ympäröimä nurmi.

— Mikä ihana paikka! huusivat tytöt yhteen ääneen.

— Eikös olekin, kehui Manne tyytyväisenä. Minä pistäysin täällä pikimmältään viime kesänä ukin rengin, Esan kanssa. Tuo vuori tuossa, hän viittasi oikealle, on Kaikukallio ja tuo korkeampi, vastapäinen, on Haukkavuori.

— Mutta missä täällä mustikoita kasvaa? kysyi Iisa. Ei kai noilla paljailla kallioilla?

— Ei niillä, mutta jos kuljemme Haukkavuoren vasenta rinnettä, tulemme notkelmaan, ja siinä pitäisi Hilman sanojen mukaan kasvaa julmasti marjoja.

— Huh, sanoi Iisa, en minä ainakaan viitsi mennä sinne vaatteitani repimään. Menkää te Kaarinan kanssa, minä jään tänne ruokaa laittamaan.

— Ja romaania lukemaan, mutisi Manne. Hän oli nähnyt Iisan pistävän eväskoriin kotoaan ottamansa kirjan. Hei, Kaarina, lähdetään me sitten. Vai pelkäätkö sinä hienoja vaatteitasi ja korkeakantaisia kenkiäsi?

— En toki, olenhan tullutkin vartavasten mustikkaan. Joudutaanpas nyt, minä oikein palan halusta päästä kapuamaan tuonne vuorenharjalle. Sieltä mahtaa olla ihana näköala.

Manne ja Kaarina ottivat tuohisensa ja lähtivät kiipeämään vuorta ylös.

— Muista laittaa päivällinen valmiiksi ajoissa, varoitti Manne mennessään Iisaa.

— Totta kai. Tuokaa te vain marjoja, kyllä minä ruuasta huolen pidän.

Hän kokosi risuja ja alkoi tehdä tulta. Mutta muutamia kertoja turhaan yritettyään hän kyllästyi koko hommaan ja päätti ensin huuhtoa perunat. Sen tehtyään hän heitti ne pataan, nosti padan kahden kiven väliin ja puhalsi tulta, joka itsepintaisesti kieltäytyi tottelemasta hänen ponnistuksiaan.

— Kai se vähitellen syttyy itsestään, hän tuumi ja heitti koko puuhan sikseen, otti kirjansa ja rupesi etsimään itselleen sopivaa makuupaikkaa. Koska hän käärmeitä peläten ei uskaltanut jäädä ulos, levitti hän vaippansa kalasaunan penkille ja heittäytyi pienen ikkunaluukun alle pitkälleen. Sivu sivulta hän ahmi jännittävää kertomusta, kunnes viimein huoneessa vallitseva puolihämärä alkoi häntä nukuttaa ja hän uupui uneen.

Sillä aikaa Kaarina ja Manne kapusivat kuin vuorivuohet ylös jyrkkää vuorenrinnettä. Ylhäällä heidän päänsä päällä vihelsivät haukat kimakoita varoitushuutojaan raivostuneina siitä, että rohkeat ihmislapset uskalsivat lähestyä heidän pesäpaikkojaan. Siellä täällä näkyi kivillä revittyjä sulkia ja höyheniä, lintujen ja muiden pikkueläinten luita jäännöksinä petolintujen verisistä aterioista. Joskus oli vuori niin jyrkkä, että vain polvillaan ja tarrautumalla kiinni johonkin käyrään mäntypahaiseen saattoi päästä ylös. Manne kiipesi ketterästi jyrkintäkin seinää, mutta Kaarinalta kävi nousu vaikeammasti, hänen hameensa olivat vastuksena ja sitäpaitsi hän oli tottumattomampi kuin Manne kiipeilyurheiluun. Kerran hän jo luuli viimeisen hetkensä tulleen. Pensas, johon hän tarttui kiinni, petti, ja hän tunsi hiljaa luisuvansa alaspäin. Hän koetti tarttua kiinni viereiseen sammalmättääseen, mutta silloin komensi Manne käheällä, käskevällä äänellä:

— Älä luota siihen, se irtaantuu.

— Tämä pensas pettää, huusi Kaarina hätääntyneenä. Kivet hänen jalkainsa alla alkoivat vyöryä.

— Tartu minuun heti, kuului sama käskevä ääni, ja Manne ojensi paljaan, ruskettuneen säärensä häntä kohti.

— Jaksatko sinä?

— Tottele.

Kaarina empi hetken, mutta luotuaan silmänsä alaspäin, missä ammottava syvyys väijyi valmiina nielaisemaan hänet, jos hän olisi lähtenyt vyörymään alaspäin, hän puri hampaansa yhteen ja tarttui Mannea jalkaan. Tämä alkoi laahautua varovasti ylöspäin pidellen kiinni vanhan, sitkeän petäjän juuresta.

— Kas niin, sanoi Manne, autettuaan Kaarinan viereensä pienelle penkerelle, tyttö on sentään aina tyttö, ja poika on poika, vaikka pojalla olisikin ehdot laskennossa ja tyttö olisi viisas kuin professori.

Kaarinan kaikki jäsenet vapisivat vielä säikähdyksestä ja hermojännityksestä. Mutta siitä huolimatta hänen täytyi nauraa Mannen voitonriemuiselle ryhdille. Poika katseli häntä huvittuneena ja samalla hiukan kummastellen.

— Hohoh, sinä vain naurat, minä ajattelin sinun pillahtavan itkuun tai ainakin pyörtyvän. Pahoittelin tässä juuri, etten tullut ottaneeksi Iisan hajuvesipulloa matkaan.

— Mistäpä sinä arvaat, kuinka lähellä itku oikeastaan on, ajatteli Kaarina, mutta ääneen hän virkkoi: — Se aika on ollut ja mennyt, jolloin tytöt pyörtyivät ja itkivät. Me yhteiskoulun tytöt olemme reipasta väkeä, emme me turhanpäiten vetistele. Mutta jatketaanpa nyt matkaa, muutoin emme saa mustikoita.

Kohtalo oli kuitenkin nähtävästi päättänyt, että heidän mustikkaretkensä sillä haavaa jäisi ilman marjoja, sillä kun he päästyään vuoren harjalle ja vähän aikaa ihailtuaan komeata näköalaa painautuivat samoilemaan vuoren vastakkaista loivaa rinnettä alas, huomasivat he maassa kahden jykevän kiven kolossa suuren padan. Padassa oli torvi, joka johti vieressä olevaan saaviin.

Manne vihelsi pitkään.

— Heipä hei! siinä on viinankeittovehkeet täydessä komeudessaan. Tehdäänpäs veijarille pienet kepposet.

Hän potkaisi saavin kumoon ja kirkas neste valui maahan. Karkea kirous kuului samassa aivan heidän vierestään, ja pörröinen pojan pää kohosi korkean kiven takaa, jossa sen omistaja oli piileskellyt. Raivostuneena poika pui nyrkkiään ja huusi täyttä kurkkua:

— Rosvot! Koirat! Sudet! Isä, i-isää, tule tänne!

Manne ja Kaarina seisoivat hetkisen jähmettyneinä. Mutta sitten Kaarina kiskaisi Mannea hihasta ja kuiskasi hätäisesti: — Juostaan pakoon. Hän voi tehdä meille pahaa.

Manne työnsi Kaarinan käden halveksivasti syrjään ja asettui katselemaan poikaa kädet puuskassa.

— Vai niin, hän puhui mahtavasti kuin olisi hän ollut vähintään itse pitäjän leveäselkäinen nimismies. Vai viinankeitossa täällä ollaan! Tiedätkös, lurjus, mikä siitä seuraa? Hyvät sakot tai vettä ja leipää.

Poika raivostui yhä enemmän ja syytämällä syyti suustaan parjaustulvan, jossa kaikki kielemme haukkumasanat karkeimpaan kiroukseen asti olivat edustetut. Mannekin suuttui vuorostaan. — Maltas, sinä suurisuinen vekara. Kyllä minä sinut tunnen. Etköhän vain ole Riepposia? Kyllä teidät tiedetään, viinankeittäjät. Hänen vielä puhuessaan kuului metsästä risahtelua, ja nopeat askelet lähenivät.

Kiroilevan pojan kasvot saivat entistä häijymmän ilmeen.

— Ähä kutti, senkin voro, isä tulee ja näyttää sinulle, mikä olet miehiäsi.

Pitkä, harteva mies pyssy olalla näkyi puitten välissä. Kaarina tarttui uudelleen Mannea käteen.

— Juostaan, juostaan. Hän tappaa meidät.

— Taitaa juutas sen tehdä. Se on Hiski Riepponen itse.

Hän läksi juoksemaan hätäillen Kaarinalle:

— Tule kiireen vilkkaa, pysyttäydy minun kintereilläni.

Suin päin pakenivat molemmat yli kivien ja kantojen. Kaarina kompastui, kaatui ja vieri niine päivineen vuorenrinnettä myöten, joka onneksi siinä kohden oli loivaa, alas kanervikkoon. Manne harppasi hänen jäljestään ja tapasi Kaarinan istumassa sammalissa. Hän oli surkean näköinen, tukka pörröllään, suu täynnä multaa ja sammalia, kädet naarmuissa, hameessa mustikkapilkkuja. Manne oli repinyt molemmat säärensä verille, housuissa oli repeämä.

— Huh, ähki hän, olipa onni, ettet särkenyt päätäsi kiviin, Kaarina. Miten sinä noin taitamattomasti juokset?

— Enhän minä joutanut eteeni katsomaan. Marja-astianikin on kadonnut, ja nekin vähät marjat, joita siinä oli, ovat tipo tiessään. Hyss, tuossa hän taas on.

Hän viittasi heidän yläpuolellaan kohoavalle penkerelle. Kaksi kiiluvaa silmää hehkui sieltä heitä vastaan ja käheä ääni huusi:

— Varokaa, te sudenpenikat! Ettekö luule minun teitä tuntevan? Tullan sikiöitä olette, sen verenimijän. Katsokaa minua tarkkaan, jotta voitte selittää isällenne, miltä Riepposen Hiski näyttää. Ja kysykää häneltä, vieläkö hän muistaa, kuinka hän makeilla sanoilla ja konjakilla sai minut myömään taloni muutamasta sadasta. Sen hän teki, konna, ja kun minä selväpäisenä tulin kauppaa peruuttamaan, hän nauroi vasten kasvoja ja möi taloni pois kuudestakymmenestätuhannesta. Kysykää häneltä vielä, missä koko sen kyläkunnan isännät nyt maleksivat, joilta hän petkutti metsät ja talot muutamalla markalla. Ei minunkaan ennen isäntämiehenä tarvinnut salassa metsiä piileskellä ja korpirojua keittää. Mutta nyt keitän uhallakin, ja sen, joka minua häiritsee, ammun kuin koiran. Tuossa saat siitä, että kaasit viinani maahan.

Salaman nopeudella hän kohotti pyssyn poskelleen ja laukaisi. Manne kaatui maahan ja jäi siihen jäsentä liikahuttamatta. Mies katosi nopeasti.

Kaarina syöksyi Mannen luo ja vaipui polvilleen hänen eteensä.

— Manne, Herra Jumala, Manne, oletko haavoittunut?

Poika ei vastannut, Kaarina alkoi epätoivoissaan ja ääneen itkien avata hänen takkiaan löytääkseen haavan. Hänen katseensa osui pojan kasvoihin, ne elehtivät merkillisesti, ja hänen suureksi helpotuksekseen Manne äkkiä alkoi nauraa kikattaa.

— Jumalan kiitos, etkö olekaan haavoittunut?

— Ei enempää kuin mitä keltiäiset täällä sammalissa parhaillaan minua purevat.

— Hävytöntä petkuttaa minua noin. Luulin sinun jo kuolleen, kun olit niin ääneti.

Kaarina pyyhki harmistuneena kyyneleitä silmistään.

— Yhteiskoulun tytöt eivät turhia vetistele, naureskeli Manne.

— Hyi sinua, kehtaat vielä laskea leikkiä, kun vakavat asiat ovat kyseessä. Hän voi vielä tulla takaisin meitä takaa ajamaan.

Manne kohosi istumaan. — Tulkoon vain, hän sanoi hammastaan purren. Kyllä minä hänelle näytän. Kuulitko, mitä hän sanoi isästäni? Sanoi häntä verenimijäksi ja konnaksi?

Kaarina nyökäytti päätään, mies sekä säälitti että hirvitti häntä.

— Raukka, hän sanoi, ei mahda olla hauskaa menettää oman typeryytensä tähden taloaan ja joutua köyhyyteen.

Manne murjotti synkkänä eteensä.

— Syyttäköön itseänsä. Sinä et niitä asioita ymmärrä.

Hän lähti kiivaasti astumaan potkien silloin tällöin jonkin kiven menemään tieltään. Huomasi, että miehen sanat olivat kipeästi osuneet häneen. Ääneti, alakuloisena Kaarina kahlasi hänen jälkiään syvässä kanervikossa. Äkkiä Manne pysähtyi ja heristi korviaan. Metsästä kuului ääniä. Hän nosti sormen huulilleen varoittavasti.

— Siinä he ovat taas, hän kuiskasi, nyt minä menen ja vaadin hänet tilille siitä, mitä hän sanoi isästäni.

— Sinä et saa, Manne, hän tappaa sinut, hätäili Kaarina itku kurkussa.

— Hän on solvaissut isääni, intti poika itsepintaisesti.

— Mutta hänellä on pyssy ja sinä olet aseeton. Hän ampuu sekä sinut että Iisan ja minutkin. Onko se sinusta hauskaa?

Manne murahti jotakin, mutta huomasi itsekin samassa aikomuksensa mielettömyyden. Hiljaa ja varovasti he jatkoivat matkaansa, kunnes vähitellen salaviinanpolttajien raa'at äänet häipyivät kuulumattomiin. He olivat jo oman laskelmansa mukaan jotenkin lähellä kalasaunaa, kun äkkiä kuulivat nopeita askeleita takanaan. Manne kyyristyi silmänräpäyksessä korkean kivilohkareen taa ja veti Kaarinan mukaansa. Samassa tuokiossa ilmestyi polunmutkaan äskeinen kiroileva poika. Hän harppasi aivan heidän ohitseen aavistamatta, että jonkin askelen päässä hänestä olivat samat henkilöt, joita hän niin julmasti oli äsken uhannut.

Vasta kun hän oli kadonnut alas tiheään notkoon, uskalsivat Manne ja Kaarina hiipiä esiin piilopaikastaan. He eivät kuitenkaan enää rohjenneet seurata samaa tietä, vaan poikkesivat pienelle syrjäpolulle. Onnettomuudekseen he joutuivat väärään suuntaan ja saivat kiertää pitkälti, ennenkuin viimein väsyneinä huomasivat joutuneensa Kaikukalliolle vastapäätä Haukkavuorta. Täältä oli kuitenkin helppo rantaa pitkin pyrkiä kalasaunalle.

— Mitähän Iisa arvelee, kun olemme olleet näin kauan poissa, sanoi Kaarina. Hän on varmaankin sekä levoton että äkäinen.

Mutta kun he viimein nälkäisinä saapuivat kalasaunalle, odotti heitä siellä ikävä yllätys. Iisaa ei näkynyt missään, ja perunapadan alla oli vain tuhkaa.

— Minne ihmeellä Iisa on mennyt! huudahti Kaarina.

— Ja vene on poissa, sanoi Manne. Mitä tämä tietää? Onkohan hän lähtenyt soutelemaan? Ei luulisi, yksin.

Kaarina juoksi kalasaunalle, mutta pysähtyi äkkiä ja jäi kuuntelemaan. Sitten hän viittasi Mannea luokseen.

— Mitä nyt? kysyi Manne. Vieläkö seikkailuja?

— Kuuletko kummallista uikutusta kalasaunasta? On aivan kuin joku itkisi.

Manne juoksi saunan porstuaan ja vetäisi ovea. Se oli lujassa salvassa. Hän painoi korvansa seinää vasten. Nyt hän selvästi kuuli jonkun itkevän.

— Iisa sinäkö siellä olet?

— Päästä heti minut ulos! kuultu sisältä Iisan raivostunut ääni.

Manne alkoi kiskoa salpaa auki. Mutta se oli lujassa eikä ottanut auetakseen.

— Tämä on Riepposten työtä, mutisi Manne. Juupelin veijarit!

— Annas minä tulen auttamaan.

— Mitäs itikan avusta! Maltas, minä tiedän tepsivän keinon.

Hän sieppasi maasta aimo kiven, ja kun hän oli sillä pari kertaa kolhaissut salpaa kaikin voimin, irtaantui se, ja Manne aukaisi oven. Saunasta syöksyi Iisa itkettyneenä ja vihaisena kuin sähisevä kissa.

— Sinunko kepposiasi tämä taas on? Kyllä saat sen kalliisti maksaa, jahka tullaan kotiin.

— Minun! toisti Manne ällistyneenä.

— Älä hassuttele, sanoi Kaarina tiukasti, vaan kerro, kuka sinut sulki sisään.

— Minä luulin, että se oli Manne, sanoi Iisa. Kuka se sitten oli?

— Riepposen Taavetti arvattavasti, sanoi Manne. Ja äkkiä hän hurjasti kirkaisi: — Hän se on vienyt veneemmekin.

— Herra Jumala, nyt olemme aivan heidän vallassaan, voihki Kaarina.

— Nyt minä en ymmärrä mitään, sanoi Iisa. Tiedän vain sen verran, että kun olin pannut perunat pataan, levitin vaippani kalasaunan penkille ja heittäysin lukemaan. Nukuin sitten ja heräsin siihen, että kuulin hätäisiä askeleita, ovi paukahti äkkiä kiinni ja salpa vedettiin eteen. Suutuin kauheasti, sillä luulin Mannen taas keksineen jonkin uuden keinon minua kiusatakseen. Olen istunut ainakin kolme tuntia telkien takana.

— Ei niin kauan sentään, sanoi Kaarina, tiedätkös, Manne, tuo ilkeä poika juoksi tänne silloin, kun me piileksimme kiven takana.

Manne nyökäytti päätään. — Niinhän se lurjus teki.

— Ja me samoilimme metsää tunnin verran, vai mitä arvelet?

— Niin tai ehkäpä parikin. Ja sillä aikaa tuo juutas tuli tänne ja vei veneemme, ettemme pääsisi heitä ilmiantamaan.

— Kuka? Ketä ilmiantamaan? uteli Iisa. Kertokaa toki.

— Minä en kerro sanaakaan, ennenkuin saan ruokaa, väitti Manne. Hän läheni Kaarinaa ja sanoi matalalla äänellä: — Ei hiiskaustakaan ampumisesta.

Kaarina katsahti häneen kysyvästi, mutta Manne virkkoi vain:

— Muista, ei hiiskaustakaan.

Sillä aikaa kuin Kaarina ja Iisa ottivat esille ruokaa eväskorista, kuvaili Manne heidän seikkailujaan Iisalle, joka tuon tuostakin puhkesi huudahduksiin sellaisiin kuin: Kauheata! Hirveätä! Se oli oikein! Mitähän isä tästä sanoo!

Tytöt pistivät juuri hyvällä ruokahalulla poskeensa kolmatta voileipää, kun Manne äkkiä pudotti kädestään perunan, kuin olisi se häntä polttanut, ja sanoi:

— Kuulkaas, tytöt, me saamme pidellä vähän varovammin eväitämme. Ei ruuanhitustakaan enää.

— Ohoo, huudahti Iisa, vastahan minä olen päässyt alkuun.

— Alkakaa korjata vain ruokia takaisin koriin, neuvoi Manne. Kaarina totteli, hän arvasi melkein, mitä Manne tarkoitti, mutta Iisa nurisi valittaen nälkäänsä.

— Mutta etkö sinä käsitä, että meidän täytyy syödä huomennakin, sanoi Manne kärsimättömästi.

— Huomenna!

— Niin juuri. Vai aiotko sinä uimalla pyrkiä kotiin?

Iisa katseli silmät pyöreinä veljeänsä.

— Et suinkaan tarkoita, että meidän pitää jäädä tänne?

— Sitäpä juuri tarkoitan. Ellei joku sattumalta souda tänne, saamme maleksia täällä Eräsaarilla ehkä parikin viikkoa.

Iisa purskahti kyyneliin. Kaarinakin tunsi itkun puristavan kurkkuaan.

— Kauheata, me kuolemme täällä nälkään ja viluun.

— Viluun emme hevin kuole heinäkuussa, mutta nälkä voi kiusata. Onhan sentään mustikoita metsässä.

— Ukki ja mummi tulevat kyllä meitä hakemaan, kun ei meitä rupea kuulumaan, keksi Iisa lohdutuksekseen.

— Voi, hehän luulevat meidän lähteneen Viitasaareen, eivät he tiedä meitä täältä hakea, virkkoi Kaarina.

Huomatessaan tämänkin toivon pettävän vaipui Iisa täydelliseen lohduttomuuteen. Hän valitti ja vaikeroi, syytti Mannea ja Kaarinaa siitä, että he olivat tahtoneet Eräsaarille, vaikka oli päätetty lähteä Viitasaareen, ja väitti kuolevansa mielenliikutuksesta.

Molemmat toiset kuuntelivat häntä jonkin aikaa, mutta sitten Kaarina sanoi vakavasti:

— Heitä jo tuo turha ruikutus, se sopisi Rallelle, mutta ei sinun ikäisellesi tytölle. Me olemme varsin vaikeassa asemassa, se on totta, mutta itku ja syyttelyt eivät rahtuakaan muuta asiaa, pikemmin päinvastoin. Tuumikaamme järkevästi, mitä meidän on tehtävä. Mitä sinä, Manne, arvelet?

— Sinun ei tarvitse minua neuvoa, vastasi Iisa nyyhkyttäen. Olisit mieluummin neuvonut Mannea soutamaan Viitasaareen, niinkuin oli päätetty. Äiti ei sinua siitä kiitä, että olet tukemassa Mannen tyhmiä päähänpistoja sen sijaan, että opettaisit hänelle ruotsia ja laskentoa.

— Älä piittaa hänen pippuristaan, Kaarina, puhui Manne. Minun mielestäni meillä ei tällä kertaa ole muuta neuvoa kuin rauhoittua ja varovasti ottaa selkoa siitä, ovatko Riepposet lähteneet saarelta. On kaksi mahdollisuutta: joko he pötkivät täältä pakoon jonnekin muualle viinavehkeineen tai tekevät meidät vaarattomiksi.

Kaarinaa värisytti ja Iisa itki entistä katkerammin.

— Mikä on sinun luulosi? kysyi Kaarina.

Manne rypisti silmäkulmiaan tärkeän näköisenä. Näyttipä miltei siltä kuin hän olisi nauttinut seikkailusta.

— Kenties he arvelevat meitä tultavan etsimään ja pitävät viisaimpana poistua täältä.

— Mutta miksi he veivät veneemme?

— Aikaa voittaakseen. He eivät tiedä, montako meitä on täällä, ja tahtovat estää takaisinpaluumme, jottei nimismies saisi tietää heidän olinpaikastaan. Minä ehdotan nyt, että vetäydymme linnoitukseemme, se on kalasaunaan, ja pysymme vihollisilta turvassa sen seinien eli muurien sisällä.

Mannen ehdotus hyväksyttiin. Tytöt siistivät kalasaunan häthätää, Manne kantoi sisään sanajalkoja ja sammalia vuoteita varten.

Aurinko oli jo laskenut, ja kesäyön hämärä teki tuloaan. Manne veti oven kiinni ja sulki sen sisäpuolelta jonkinlaisella väliaikaisella salvalla.

— Luuletko tuon pitävän, jos he pyrkivät sisään? kysyi Kaarina arasti.

— Ainakin he saavat tästä ensin maistaa, kerskui Manne osoittaen paksua seivästä, jonka hän oli kuljettanut huoneeseen.

Kaarina katseli häntä ihaillen. Manne oli äkkiä hänen silmissään muuttunut kuin toiseksi olennoksi. Laiska, vallaton poika osoitti nyt tarvittaessa odottamatonta tarmoa ja älyä.

Iisa oli painautunut penkille kalpeana ja itkettyneenä. Toisten suureksi helpotukseksi hän pian vaipui uneen.

— Nuku sinäkin, sanoi Manne Kaarinalle, kyllä minä vartioin.

Kaarina kieltäytyi ensin jyrkästi, mutta vähitellen hän tunsi silmäluomiensa käyvän ihmeellisen raskaiksi. Hän ehdotti, että hän ensin nukkuisi pari tuntia, sitten Manne herättäisi hänet ja nukkuisi hänkin vuoronsa.

Manne suostui tähän. Kaarina levitti sadevaippansa kanervaläjälle ja heittäysi pitkälleen. Manne istui haukotellen penkillä. Saunassa oli miltei pimeä, kun pieni luukkukin oli suljettu. Silloin tällöin hän oli kuulevinaan askelia ulkoa ja kohosi pystyyn valppaana käden puristuessa lujemmin seipään ympärille. Mutta mitään uhkaa ei vihollisen puolelta kuulunut, ja hiljakseen Mannen pää alkoi vaipua rintaa vasten. Hän nukkui vielä makeasti, kun ensimmäinen arka päivänsäde pyrki sisään seinässä olevasta raosta, ja Kaarina heräsi ihmetellen outoa makuupaikkaansa.

Edellisen päivän tapahtumat palasivat mieleen kuin uni. Tuntui mahdottomalta, että hän todellisuudessa oli elänyt moisen jännittävän seikkailun, ei vain lukenut sitä jostakin kirjasta. Tuossa rahilla hänen silmänsä erottivat puolihämärässä Iisan, joka yhä vielä nukkui sadevaippaansa kietoutuneena, ja lattialla veti Manne epämukavassa asennossa sikeitä unia. Kaarina nousi hiljaa ja hiipi varovasti ovelle koettaen avata sitä. Se ei kuitenkaan ollut helppo tehtävä, ja kolinaan, minkä hänen ponnistuksensa aiheuttivat, heräsi Manne. Vielä unen pöpperössä hän hypähti pystyyn ja hyökkäsi nyrkki ojossa luuloteltua vihollista vastaan.

— Minähän se vain olen, älä lyö, huusi hätääntynyt Kaarina.

— Mitä nyt! Joko he tulevat! kirkaisi Iisa kohoten penkiltä tukka pörröllään ja silmät pyöreinä kauhusta.

Kesti tuokion, ennenkuin tilanne selvisi, ja silloin kajahti vapauttava nauru mustuneessa kalasaunassa.

— Minä aioin mennä vain rannalle peseytymään, selitti Kaarina.

Manne avasi oven, ja kaikki kolme astuivat ulos varovasti pälyen ympärilleen. Kaikki oli rauhallista, mutta eilinen kaunis sää oli kolkostunut. Taivas oli pilvessä, ja tuuli verraten navakasti. Kaarina juoksi rantaan. Hänen mielessään piili hiljainen toivo, että vene jonkin ihmeen kautta olisi paikoillaan. Ehkä Riepponen oli katunut ja tuonut veneen takaisin. Mutta ei — valkama oli yhtä tyhjä tänään kuin eilen illallakin. Pettyneenä hän kääntyi Mannen puoleen.

— Pitääkö meidän todellakin jäädä tänne?

— Siltä näyttää, kuului Mannen lyhyt vastaus.

— Ja kuinka kauaksi aikaa?

— Sitä on mahdoton sanoa. Joka tapauksessa aion nyt lähteä ottamaan selkoa siitä, ovatko Riepposet vielä saarella. Mutta ensiksi minun täytyy saada jotakin suuhunpantavaa.

Eväät otettiin esille, ja Kaarina jakoi kullekin voileivän ja pari kylmää perunaa.

— Ei tästä vatsa täyty, murahti Manne.

— Jos meidän on elettävä täällä parikin päivää, täytyy meidän säästää, niinkuin itse eilen sanoit, virkkoi Kaarina pannen päättävästi leivän ja voin takaisin koriin.

— Pitääkö meidän Kaarinan kanssa jäädä tänne kahden? Silloin tulen mieluummin sinun kanssasi, sanoi Iisa.

— Siitä ei tule mitään. Et sinä jaksa kiertää rantoja, väsyt puolitiessä ja olet vain minulle vastuksena.

Iisa hyrähti itkuun. — Minua niin peloittaa. Jos he tulevat tänne ja tappavat meidät. Jää, Manne kulta, meidän luoksemme.

— Kas niin, semmoista se on, kun lähtee tyttöjen kanssa yhteen komppiin, kuului Mannen vähemmin kohtelias vastaus.

Ja hän lähti äkäisenä harppaamaan polkua pitkin.

— En minä kauan viivy, huusi hän mennessään lohdutukseksi.

Kaarina koetti rauhoittaa Iisaa, ja haihduttaakseen hänen ikäväänsä hän alkoi kertoa koulujuttuja ja pikkutapahtumia toverielämästä. Iisa kuunteli ensin mielihalulla, hän ihaili kiihkeästi kaikkea pääkaupunkilaista ja uneksi usein ajasta, jolloin hänkin pääsisi Helsinkiin. Mutta vähitellen hänen mielenkiintonsa laimeni, hänen katseensa kävi yhä hajamielisemmäksi, ja viimein hän kysäisi:

— Eikö sinun mielestäsi Manne ole viipynyt jo liian kauan?

Kaarina katseli pientä rannekelloaan.

— Hän on ollut poissa kaksi tuntia. Kai hän pian palaa.

Hän ei enää jaksanut keksiä uutta puheenaihetta, ja molemmat tytöt vaipuivat miltei täydelliseen äänettömyyteen. Jonkin ajan kuluttua Kaarina huomasi, että Iisan silmistä tippui kyyneliä.

— Älä huoli itkeä, hän lohdutti, kyllä me jollakin tavalla pääsemme tästä pulasta.

— En minä sitä sure, mutta minua niin peloittaa Mannen puolesta. Mitä jos nuo katalat viinankeittäjät ovat hänet tappaneet!

Kaarina tunsi itsensä liikutetuksi. Oli niin outoa nähdä itsekkään Iisan huolehtivan jonkun toisen puolesta, vieläpä juuri Mannen, jonka kanssa hän oli alituisesti sotajalalla.

— Jos Manne vain onnellisesti tulee takaisin, en enää koskaan kieli hänen kepposistaan äidille, jatkoi Iisa. Hän saa minun puolestani uittaa kastematojaan hajuvesipullossani ja sulloa sänkyni täyteen takiaisia.

Kun hän tähän tapaan oli hetken vaikeroinut, ehdotti Kaarina, että he kiipeisivät Kaikukalliolle katsomaan, näkyisikö Mannea. Mutta siihen ei Iisa millään ehdolla suostunut, ei hän myöskään sallinut Kaarinan lähteä. Hän ei missään nimessä suostunut jäämään yksin.

Viimein kun molemmat tytöt jo olivat miltei tylsät odotuksesta, palasi Manne märkänä ja väsyneenä.

— He ovat lähteneet, hän ilmoitti, kävin urkkimassa heidän viinatehtaallaan asti, mutta pois olivat korjanneet kaikki keittovehkeensä. Ja visusti he olivat peittäneet jälkensä. Ovelia veikkoja nuo Riepposet.

— Tapasitko yhtään ihmisasumusta? kysyivät tytöt yhteen suuhun.

— En minä etsinytkään. Tiedänhän minä, ettei Eräsaarilla ketään asu.

— Entä venettä?

Manne ravisti päätään kieltävästi.

— Täytyy odottaa, kunnes joku sattumalta saapuu manterelta. Ehkäpä joku nuotanvetäjä, tässä on parin manteren isännän kalavedet.

Tytöt tuijottivat sanattomina eteensä. Tuntui kauhealta viettää toinen yö autiossa kalasaunassa. Ja nälkä alkoi käydä yhä vaativammaksi. Syötyään laihan päivällisen he sateesta huolimatta menivät ulos ja keräsivät Kaarinan ehdotuksesta joukon kasveja. Onneksi Kaarina oli pistänyt mukaan kasvion, joten he saivat tutkituksi useita kukkia. Niin kului iltapuoli verraten nopeasti, ilta joutui, ja he heittäytyivät tilapäisille vuoteilleen nälkäisinä ja alakuloisina kuunnellen, kuinka sade rapisi kalasaunan pärekattoa vastaan ja tuuli vaikeroi puissa.

— Etkö osaa ulkoa jotakin raamatunlausetta, Kaarina? pyysi Iisan ääni nöyränä. Manne murahti tähän jotakin halveksivaa, mutta sulki kätensä ristiin ja kuunteli hartaasti Kaarinan lukiessa ulkomuistista:

"Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa, en minä pelkäisi mitään pahuutta, ettäs olet kanssani, sinun vitsas ja sauvas minun tukevat."

Heidän silmänsä sulkeutuivat, ja he vaipuivat vähitellen uneen nähden kirjavia kuvia uhkaavista vaaroista ja onnellisesta pelastuksesta.

Toinen yö Eräsaarilla oli loppuun kulunut. Aurinko oli hajoittanut pilvet, kastehelmet kimaltelivat maassa ja tuuli oli asettunut. Saarivangit heräsivät ja riensivät heti ensi työkseen rannalle tähystämään toivottua venettä. Iloisesti leikittelivät auringonsäteet sinisellä selällä, mutta venettä ei näkynyt lähellä, ei kaukana. — Me kai kuolemme täällä nälkään, kuului Iisan masentunut ääni. Hän oli käynyt niin nöyräksi ja hiljaiseksi. Mannea hänen muuttunut käytöksensä kirveli, hän olisi mieluummin kuullut tytön toruvan, oli vaikeata nähdä häntä noin kärsivänä ja murtuneena.

Mikä onneton päähänpisto olikaan saattanut heidät soutamaan Eräsaarille!

Aamiaista syödessä hän salaa pisti taskuunsa oman leipäosuutensa ajatellen: Tyttöjä varten, jos hätä tulee.

Ja hän tunsi olevansa äärettömän jalomielinen ja ylevä.

Ajan kuluksi he lähtivät mustikkaan ja löysivätkin mainion marikon. Tytöt poimivat ahkerasti, heille oli lohdutuksena työ, mutta Manne väsyi pian. Leipäviipale hänen taskussaan tuntui polttavan, teki mieli murtaa siitä pieni pala, sillä mustikat eivät olleet kyenneet sammuttamaan hiukaisevaa tunnetta sydänalassa. Hänen rohkeutensa oli arveluttavassa määrässä laskeutunut, mieli mustana hän samoili metsää suunnaten askelensa miltei umpimähkään saaren pohjoispäätä kohti.

Tytöt olivat sillä aikaa saaneet marja-astiansa täyteen.

— Miten suuria kauniita marjoja, huudahti Iisa. Kunpa nyt vain pääsisi kotiin näyttämään niitä mummille, lisäsi hän huoaten.

— Kyllä me vielä pääsemme, lohdutti Kaarina.

— Sinä et sitä itsekään usko.

Kaarina ei vastannut. Totta oli, että hänenkin mielessään oli alkanut kyteä hiljainen epäilys siitä, voisivatko he elävinä suoriutua seikkailustaan. Mutta ei — ei saanut heittäytyä toivottomaksi. Tietysti täytyi jonkun tulla heitä pelastamaan.

Hänen vilkas mielikuvituksensa loihti samassa miellyttävän kuvan: Saunarannassa oli vene, Vehmasmäen vanhukset ovat tulleet heitä noutamaan.

— Riennetäänpä kalasaunalle, Iisa, joudutti hän. Minulla on aivan sellainen tunne, että meitä on tultu noutamaan.

Iisan kasvot kirkastuivat. Toisen luja usko tarttui häneenkin. Juoksujalkaa he alkoivat painautua saunarantaan päin. Mutta perille päästyään he pettyneinä seisahtuivat. Laaja, autio ulappa levisi heidän silmäinsä eteen, mutta ranta oli yhtä tyhjä kuin ennenkin.

Iisa heittäytyi mättäälle istumaan, peitti kasvot käsiinsä ja purskahti valtavaan itkuun.

— Olisit voinut olla minulle turhia luulottelematta, kuului nyyhkytysten kesken.

Kaarina katseli häntä syyllisenä. Sitten hän kääntyi, pujahti sisään kalasaunaan ja puhkesi kyyneliin hänkin.

— Heipä hei! Mikäs hätänä! kajahti Mannen ääni tuokion kuluttua.

Kaarina kohotti päätään. Mannen ääni kuului niin reippaalta.

— Pyyhi pois kyynelesi, Iisa-muori, voit varata ne parempaan tarpeeseen. Missä Kaarina on?

Kaarina juoksi ulos. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi Mannella olevan hyviä uutisia. Poika oikein hehkui iloa ja tyytyväisyyttä.

— Pillit pussiin nyt vain, tytöt, ja matkaan.

— Oletko nähnyt veneen? kirkaisivat tytöt.

— Olen, mutta se on toisella saarella ja meidän on riennettävä, ennenkuin se ennättää lähteä pois.

Muutamissa sekunneissa tytöt olivat säälineet tavarat kokoon. Säihkyvin silmin alettiin nousta Kaikukallion rinnettä ylöspäin, iloinen, mahtaileva Manne etupäässä.

— Minä olin sittenkin oikeassa, Iisa, kehuskeli Kaarina. Tunsin vaistomaisesti, että apu oli läsnä, selitti hän voitonriemuisena Mannelle.

— Kunpa ei vene vain kerkiäisi lähteä, tuskaili Iisa.

Toiset jouduttivat askeleitaan, Iisan otaksuma oli enemmän kuin kauhea. Vuorenharjalla he hengästyneinä pysähtyivät ja loivat sykkivin sydämin katseensa pohjoiseen. Noin puolen kilometrin päässä Eräsaarelta kohosi toinen pienempi saari ja sen rannassa — oi onnea — näkyi vene.

— Se on siellä vielä, se on siellä vielä, huusivat tytöt ja alkoivat riemastuneina juosta vuorenrinnettä alas. Tiheän viidakon poikki pujoteltuaan he saapuivat sille kohdalle, josta oli lyhyin matka vastapäiselle rannalle. Mutta tässä he pysähtyivät. Niin — vene oli kyllä siinä, mutta kuinka he saisivat sen omalle puolelleen. Siinäpä pulma.

— Siirtykää nyt vähän tuonnemmaksi, kehoitti Manne ja alkoi vetää takkia yltään.

— Et kai aio sitä uimalla noutaa, huusi Iisa.

— Totta kai, en minä sitä lentämällä saa tälle puolen.

— Mutta jos sinä hukut.

— Roskaa, siirtykää syrjempään.

Kuului molskahdus ja Mannen vaaleatukkainen pää kohosi vedestä.

Tytöt seurasivat jännityksellä hänen retkeään. Mahtaako hän jaksaa uida tuon pitkän välimatkan? Mitä jos hänen voimansa uupuvat kesken? Jos hän hukkuu ihan heidän silmäinsä edessä! Ehdottomasti he sulkivat kätensä ristiin ja supisivat hiljaisen rukouksen.

Manne, kesakkoinen, raju, kaikkien nalkuttama Manne oli kohonnut sankariksi heidän silmissään.

— Eläköön!

Kaarina se oli, jonka huulilta melkein hänen itsensä tietämättä oli päässyt raikuva riemuhuuto. Reipas uimari oli noussut toiselle rannalle.

Tytöt kavahtivat toistensa kaulaan, nauroivat ja itkivät yht'aikaa. He olivat pelastetut!

Muutaman minuutin kuluttua oli Manne tuonut veneen ja pukeuduttuaan hän huusi tytöt rantaan. Armollisesti, kuin ruhtinas vastaanottaa alamaistensa kunnianosoitukset, hän kuunteli tyttöjen ylenpalttisia kiitollisuuden purkauksia. Ja soutaessaan heitä saaria erottavan salmen poikki hän tyytyväisenä tunnusteli säästynyttä leivänpalaa taskussaan. Nyt kun nälkäkuolema ei enää uhannut, uskalsi hän nauttia siitä hyvällä omallatunnolla. Olipa onni, että hän oli jaksanut voittaa kiusauksen, vaikka oikeastaan se oli sattuma, joka oli tullut hänelle avuksi viime hetkellä. Sillä juuri silloin, kun hän Kaikukallion harjalle kiivettyään väsyneenä ja nälissään kaikista jalomielisistä päätöksistään huolimatta oli tarttunut leipään sammuttaakseen sillä kalvavaa nälkäänsä, oli hänen silmänsä huomannut veneen vastaisen saaren valkamassa.

Juuri ennenkuin laskettiin maihin, huudahti Iisa: — Entä jos tämä vene onkin Riepposten! Jos he ovatkin tuolla saarella.

Manne keskeytti soutunsa ja katseli tyrmistyneenä Iisaan, tuokion kaikki kolme sanattomina punnitsivat mielessään moista kauheata mahdollisuutta. Sitten Manne parilla rivakalla aironvetäisyllä souti maihin ja hyppäsi rantaan.

— Olkaa veneessä, minä otan selkoa siitä, mitä väkeä täällä on.

Vähän ajan kuluttua hän palasi ja ilmoitti lyhyesti: — Kaikki hyvin. Tytöt huoahtivat helpotuksesta ja hypähtivät hietikolle. Rannalta vei kapea polku niitylle, jolla työskenteli mies ja vaimo. He olivat torpan väkeä manterelta ja olivat tulleet korjaamaan heinäänsä pieneltä saariniityltä. Suurella osanotolla he kuuntelivat kuvausta lasten seikkailusta, vaimo päivitteli Riepposten julkeutta, ja mies tokaisi tuon tuostakin pienen ihmettelevän: — Jopas.

He suostuivat viemään nälkiintyneet lapset Vehmasmäelle ja jakoivat heille puolet eväistään. Pian kiiti vene kahden voimakkaan airoparin soutamana yli selän, ja kauas loittonivat Eräsaaret, jäivät näkymättömiin Kaikukallio ja Haukkavuori.

* * * * *

Mummi istui vesissä silmin penkillä ja katseli äänetönnä ukkoa, joka pöydänpäässä kallisti hiljakseen piimähaarukkaa ja haukkasi voileipää.

— Mitäpäs siinä muuta sitten, kun lähteä kirkolle vain surusanomaa viemään, huokasi hän.

— Niinpä niin, sinne sitä on mentävä, kun ei vieläkään kuulu marjamiehiä, vaikka jo kolmas vuorokausi on kulumassa.

— Katsoitteko tarkkaan kaikki rannat?

— Katsottiin mitä ymmärrettiin. Meitä oli kolme venekuntaa miehiä, mutta ei näkynyt missään venettä eikä lapsia.

Mummi huojutti raskaasti vanhaa ruumistaan. — Kaipa ne sitten ovat järven pohjassa.

Ukko Tulla laski piimätuopin kovasti pöytään, pyyhki suunsa ja nousi.

— Hae pyhätakkini aitasta, minä lähden nyt.

Eukko nousi ja astui hitain askelin pihan yli aittaan.

— Auta, hyvä Jumala, jupisi hän itsekseen, kolme kukoistavaa lasta, ja kaikki poissa.

Pihalla astui Sikke itkettyneenä, silmät turvoksissa häntä vastaan.

— Minä lähden ukin kanssa kotiin. Voi, voi, mitä nyt isä ja äiti sanovat?

Pukeuduttuaan pyhävaatteisiinsa ukko Tulla lähti hiljaa astuskelemaan rannalle. Vanhus oli tykkänään muuttunut, hänen luontainen leikillisyytensä oli kadonnut, puhe oli yksikantaista ja äreätä. Mummo ja Sikke kulkivat matalalla äänellä keskustellen hänen jäljessään.

Käteltyään mummia hyvästiksi Sikke istuutui perään ja ukki kävi kokkatuhdolle. Äänetön, surullinen souturetki alkoi. — En minä uskonut eläessäni näin raskaalle matkalle lähteväni, virkkoi ukko puoliääneen. Siken silmistä vuotivat kyynelet viljanaan.

Niemen nenässä, juuri siinä, missä vene salmen kautta kääntyy etelään päin, vilahtivat airot päivänpaisteessa ja toinen vene tuli näkyviin niemen takaa.

Ukko pysäytti soutunsa.

— Mitäs väkeä siinä tulee, kun semmoinen äänen sorina käy järvellä?

Vetten yli kuului iloinen laulun loilotus. Nyt erottautuivat sanatkin:

Honkain keskellä mökkini seisoo, Suomeni soreassa salossa —

— Voi sun taavetti! pääsi ukolta. Eikös vain ne juupelit siinä tulekin! Ja laulaa loilottavat, että rannat raikuu.

Sikke nauroi ääneen mielihyvästä.

Hoi laari laari laa,

kuului Mannen ääni. Jo nyt näkyi koko venekunta selvästi, Manne istui perässä, ja tytöt heiluttivat nenäliinaa. Hekin olivat huomanneet toisen veneen.

— Hei hohoi, kiepsauttakaa takaisin kotiin vain! huusi Manne täyttä kurkkua, nyt tullaan maistamaan mummin piimärieskaa.

Poissa — tuulen teitä oli nyt mielen masennus ja alakuloisuus. Ja koko sen päivän riitti juttua ja ihmettelyä. Vähän väliä ukko Tulla ravisti päätään hokien:

— Vai uskalsivat ruojat, julkesivat Riepposet, veneen veivät, vastatervatun veneeni.

Illalla, kun tytöt taas lepäsivät mukavissa vuoteissaan vilpoisessa aitassa, kuuli Kaarina Iisan puhuvan matalalla äänellä Sikelle:

— Sikke sinä, Manne ei ole niin kelvoton kuin miltä näyttää. Minä luulen, että tällä seikkailulla on ollut oma tarkoituksensa. En aio enää riidellä Mannen kanssa.

— Olisipa se hauska, jos te kaksi eläisitte sovussa keskenänne.

Siken ääni ilmaisi, kuinka mieluinen Iisan tunnustus hänelle oli. Hänen rauhaa rakastava mielensä oli aina kärsinyt sisarusten riidoista. —

VIII.

Seikkailu Eräsaarella joudutti lasten kotiinlähtöä. Iisa eli alinomaisessa pelossa, että Riepposet vielä jollakin tavalla koettaisivat heitä vahingoittaa. Vasta kun levisi tieto, että veljekset olivat poistuneet paikkakunnalta, hän rauhoittui. Mutta hän ikävöi takaisin kirkonkylään, ja Siken ja Mannen vastaväitteistä huolimatta hän sai tahtonsa perille.

Kotona ja kylässä herätti seikkailurikas marjaretki tietenkin suurta huomiota. Manne ei mielellään kertonut tapahtumasta; Kaarina huomasi, että hän vältti tätä keskustelunaihetta, ikäänkuin olisi pelkkä Riepposten nimikin jo häntä vaivannut. Hän oli myöskin kieltänyt Kaarinaa kertomasta, että Hiski Riepponen oli koettanut häntä ampua.

— Ehkä hän ei tarkoittanut minuun osata, sanoi hän, enkä minä tahdo häntä linnaan, onhan siinä kyllin, että isä on vienyt hänen talonsa, lisäsi hän katkerasti.

Pari päivää sen jälkeen, kun nuoret olivat kotiutuneet Vehmassaarelta, sanoi kunnallisneuvos ruokapöydässä:

— Ensi kesänä päästään uuteen taloomme asumaan.

— Sepä hauskaa! sanoi rouva Tulla, joko pian ruvetaan rakentamaan?

— Heti kun maisteri on muuttanut. Minä toimitin hänelle häätökäskyn tänä aamuna.

— Voi sentään! huudahti Sikke, pitääkö Plotinan lähteä pois kodistaan? Minne he sitten muuttavat?

— Sitä en tiedä, mutta Mökki on minun maallani ja tiellä rakennuspuuhilleni.

— Eikö maisteri Saramaa ole ostanut sitä palstaa? uskalsi Kaarina kysyä.

Tulla loi häneen tuikean katseen.

— Hän kyllä väittää niin tehneensä, mutta kauppakirjaa ei ole olemassa, hän on vain vuokralainen, kaikki muu on turhaa puhetta. Suntion perillinen ei tiedä kaupasta mitään. Ukko on hajamielinen ja luulee ostaneensa siinä, missä on vain vuokrannut. Missään tapauksessa kauppa ei ole laillinen, kun ei ole kauppakirjaa eikä koko hommaa ole laillistettu oikeudessa.

Kaarina tunsi syvää sääliä ystäviänsä kohtaan, hän odotti vain sopivaa hetkeä päästäkseen pujahtamaan Mökkiin. Varmaankin istuivat molemmat, isä ja tytär, surun vallassa.

Illalla hänelle tarjoutuikin sopiva tilaisuus. Iisa ja rouva Tulla olivat ompelijan käsissä, ja Sikke lähti hakemaan käsityömalleja kanttorin Almalta. Hän pyysi Kaarinaa seurakseen, ja Kaarina ehdotti, että hän pistäytyisi Mökissä sillä aikaa, kun Sikke viipyi kanttorissa.

Plotina istui keittiössä kädet helmassa, kun Kaarina astui sisään. Hänen poskillaan näkyi kyynelten jälkiä.

— Tiedätkö sinä jo? kysyi hän matalalla äänellä.

— Tiedän, vastasi Kaarina. Mitä nyt aiotte?

— En käsitä. Täti Saarinen on ystävällisesti tarjonnut meille väliaikaisen asunnon piharakennuksessa, mankelihuoneen vieressä. Mutta isää on niin vaikea saada ymmärtämään, että hänen täytyy muuttaa. Hän väittää vain, ettei hän lähde pois omasta talostaan eikä ryhdy mihinkään toimenpiteisiin poismuuton suhteen.

— Milloin teidän on muutettava?

— Viikon kuluessa. — Oi, Kaarina, minä kävin eilen isän tietämättä kunnallisneuvoksen puheilla. Arvelin hänen heltyvän, kun oikein selittäisin asemamme. Isän sydän murtuu, jos hänet karkoitetaan tästä rakkaasta mökistä. Minä pelkäsin kovin, tiedäthän, kuinka ujo olen, mutta rohkaisin mieleni isän tähden. Se oli turha retki. Kunnallisneuvos oli niin kova, niin taipumaton. Hän on paha mies.

Plotinan tavallisesti niin levolliset kasvot ilmaisivat kiihtymystä, ja hänen äänensä vapisi liikutuksesta. Kaarina katseli häntä säälien. Hän saattoi kuvitella, kuinka tyttö raukka puettuna suuriruutuiseen pumpulihameeseensa arasti hiipi puotiin, pyrki puotipoikia ujostellen kunnallisneuvoksen puheille ja sydän kurkussa, nenäliinaansa pyörittäen, puhui rikkaalle miehelle hätäänsä siinä toivossa, että hänen sydämensä heltyisi. Ja kuinka poloinen sitten masentuneena kieltävän vastauksen saatuaan hitaasti palasi kotiin, missä vanha isä itsepintaisesti kieltäytyi lähtemästä omasta talostaan.

Hän huudahti kiivaasti: — Olet oikeassa, Plotina, kunnallisneuvos on ilkeä mies.

— Hyss, kuiskasi Plotina nopeasti, kuulen isän askelet, puhukaamme jostakin muusta.

Maisteri astui sisään näennäisesti reippaana, hymy huulillaan. Isä ja tytär koettivat pettää toisiaan. Kaarinan silmiä sumensi. Eihän rakas Jumala saattanut jättää noita avuttomia, sydämenhyviä ihmisiä tunnottoman pohatan armoille.

— Tyttöseni, keitähän nuorelle ystävällemme kahvia, sanoi maisteri. Siitähän on pitkä aika, kun hän viimeksi oli meillä.

Plotina näytti hätääntyneeltä eikä noussut kuten tavallisesti heti noudattamaan isänsä käskyä. Kaarina epäili, että hänen pieni kahvitoosansa oli tyhjä. Hän kielsi hartaasti Plotinaa vaivaantumasta, koska hänen heti taas oli lähdettävä. Vilkkaalla tavallaan hän sitten alkoi kertoa Eräsaaren retkestä ja viinanpolttajista. Maisteri kuunteli huvitettuna, Plotinakin unohti hetkeksi huolensa.

Kaarinan hyvästellessä pisti Plotina läjän vanhoja kirjekuoria hänen käteensä.

— Olen ottanut talteen muutamia ulkomaisia postimerkkejä, hän sanoi, sinähän kerroit Mannen keräänvän postimerkkejä.

— Voi, Plotina, oletko tallettanut postimerkkejä kauppaneuvos Tullan pojalle! huudahti Kaarina.

— Olen, vastasi Plotina rauhallisesti, eihän hän ole syypää siihen, mitä hänen isänsä tekee.

— Sinä hyvä sielu, virkkoi Kaarina syleillen ystäväänsä. Manne tulee tästä kovin iloiseksi. Hän on hyvin innostunut postimerkkien kokoilija.

Raskain mielin Kaarina heitti hyvästi Mökin asukkaille, ja hänen tietämättään oli äänessä jonkin verran katkeruutta, kun hän ojensi kirjekuoret Mannelle lausuen — Plotina lähettää sinulle nämä. Hän on kuullut, että keräät postimerkkejä.

— Plotinako? Äläs! huudahti Manne.

Punastuiko hän vai kuvitteliko Kaarina vain. Manne ja Kaarina olivat kahden arkihuoneessa. Manne nouti vettä ja alkoi irroittaa postimerkkejä kuorista. Viimeistä irroittaessaan hänestä tuntui, että kuori oli tavallista paksumpi. Hän pisti kätensä sen sisään ja veti esiin kellastuneen, kokoonkäärityn paperin. Luotuaan siihen silmäyksen hän huudahti hämmästyksestä.

— Mutta tässähän se on! Tule katsomaan, Kaarina.

— Mikä!

— Kauppakirja!

Kaarina heitti kädestään kynän, jolla hän oli korjannut vihkoja, semmoisella voimalla, että punainen muste pirskahti paperille. Hän juoksi Mannen luo ja alkoi ahmimalla lukea pojan kädessä olevaa paperia: Kauppakirja Suntio Ananias Vanhasen ja Maisteri Kristoffer Saramaan välillä. — Tyttö vaipui tuolille, kätki kasvot esiliinaan, itki ja nauroi yht'aikaa.

— Arvasinhan sen, arvasin, ettei hyvä Jumala heitä hylkää, hoki hän ilosta suunniltaan.

Manne katseli häntä miettiväisenä.

— Sinä naurat, sinä Kaarina, mutta mitähän isä sanoo? Hänen suunnitelmansa menevät nyt myttyyn. Joka tapauksessa pitää hänen saada tämä tietää.

Hän otti paperin Kaarinan kädestä ja nousi lähteäkseen. —

— Menetkö näyttämään sitä isällesi?

— Menen.

Kunnallisneuvos istui huoneessaan tilikirjan ääressä. Kun Manne astui sisään, käännähti hän äreästi.

— Minulla on kiireellistä työtä nyt, älä tule häiritsemään.

— Minulla on vähän puhuttavaa isälle, sanoi Manne. Hän huomasi, ettei hänen ollut niinkään helppoa tuoda esiin sanottavaansa.

— Entä mitä? Puhu suusi puhtaaksi äläkä siekaile, sanoi kunnallisneuvos kärsimättömänä.

Manne ojensi kauppakirjan isälle. — Minä löysin tämän.

Tulla otti vastaan paperin huolettomasti ja loi siihen haukotellen pikaisen silmäyksen. Samassa kohosi veri hänen kasvoilleen.

— Mistä tämä on tullut käsiisi? kysyi hän kiivaasti luoden terävän katseen poikaansa.

— Plotina lähetti minulle joukon kirjekuoria, joissa oli vanhoja postimerkkejä. Paperi oli yhden kirjekuoren sisässä.

— Mikä onni, ettei hän itse sitä huomannut, mutisi kunnallisneuvos. Hän taittoi paperin kokoon ja pisti sen taskuunsa.

— Sinun ei tarvitse puhua tästä mitään muille. Hän otti lompakkonsa esiin ja ojensi Mannelle kymmenenmarkan setelin. Sinä pyysit tuonnoin rahaa uutta uistinta varten — tuossa saat — unohdin antaa sinulle silloin.

Manne otti epäröiden rahan vastaan ja loi samalla kysyvän katseen isäänsä.

— Menehän nyt, ja muista, on turha lörpötellä tästä muille.

— Kaarina tietää sen jo.

Kunnallisneuvoksen otsa synkistyi.

— Sepä paha. On parasta heti sanoa hänelle, että tämä paperi on aivan tehoton, sillä ei ole mitään merkitystä. Manne töllisteli isäänsä silmät pyöreinä.

— Mutta sehän on laillinen minun ymmärtääkseni.

— Sinun ymmärtääksesi, tiuskasi kunnallisneuvos. Sinä et ymmärrä mitään. Et omaa hyvääsikään. Etkö käsitä, että jos tämä kauppakirja on laillinen, on maisterilla omistusoikeus Mökkiin, ja se on tykkänään meidän etujemme kanssa ristiriidassa. Mökki on hyvä palsta, ja siinä on koko joukko nousevaa metsää. Minä tarvitsen sen suunnitelmiani varten. Käsitätkö nyt, pöllöpää?

Manne oli käynyt kalpeaksi.

— Tarkoitatteko, isä, että aiotte salata kauppakirjan oman etunne vuoksi? Sehän olisi väärin, hirveä vääryys maisteria kohtaan.

— Nulkki, sinäkö rupeat minun tekojani arvostelemaan?

Manne katseli rohkeasti isäänsä silmiin.

— Ainakin täytyy maisterin saada tietää, että kauppakirja on löytynyt. Todistakoon sitten sen laillisuuden.

Tulla hypähti pystyyn ja asettui uhkaavana pojan eteen.

— Luulenpa, että olet pähkähullu, vintiö. Sinä et puhu sanaakaan tästä paperista kenellekään, kuten jo äsken sanoin. Kaarinalle saat sanoa, että paperi oli vain joutava töherrys. Mitä tuommoinen tyttöletukka ymmärtää kauppakirjoista ja sopimuksista. Minä revin koko paperin rikki ja sillä hyvä. Hän tarttui paperiin repäistäkseen sen kahtia. Nopealla tempaisulla tarttui Manne hänen käteensä.

— Sitä ei isä tee, ei saa tehdä! hän huusi. Minä en salli, että isä tekee vääryyttä.

Kunnallisneuvos silmäili ällistyneenä poikaansa. Hän oli niin hämmästynyt hänen kuulumattomasta rohkeudestaan, että salli pojan jatkaa edelleen.

Ja Manne huusi itkunsekaisella äänellä:

— Isän täytyy antaa kauppakirja maisterille. Mökki on hänen, jos isä rakentaa talon sille paikalle, en minä astu siihen jalkaani, lähden pois kotoa iäksi. Karkaan.

Kunnallisneuvos ojensi kätensä antaakseen korvapuustin niskoittelevalle pojalleen, mutta luotuaan katseen Mannen hehkuviin kasvoihin hän laski sen jälleen.

— Hyvä, sanoi hän, jatka vain edelleen, uhkaa, moiti isääsi, joka otsansa hiessä puuhaa ja tekee työtä lastensa edestä eikä saa palkaksi muuta kuin kiittämättömyyttä.

Manne hiljensi ääntään. — Isä, minä lupaan olla ahkera koulussa, lupaan suorittaa ehtoni, jos isä ei tee sitä. Minä luen vaikka prokuraattoriksi, — tässä hän melkein ulvoi epätoivossaan — jos isä vain ei tee vääryyttä.

Tulla katseli poikaansa miettiväisenä. Vähitellen hänen kasvonsa lauhtuivat. Olivatko pojan rukoukset kyenneet hellyttämään hänen mieltänsä vai huomasiko hän itsekin, että saattoi käydä vaaralliseksi nyt enää salata kauppakirjan olemassaoloa. Hän taittoi rutistuneen paperin kokoon ja lausui verkkaan pistäessään sen taskuunsa:

— Sinä olet nenäkäs, uppiniskainen poika, mutta saatat olla oikeassa. On ehkä paras ottaa selkoa siitä, onko paperi laillinen. Minä en tietysti tahdo tehdä vääryyttä kenellekään. Jos kauppakirja ei ole väärennetty, kuten ensin epäilin, saa maisteri tietysti pitää Mökkinsä.

Mannen kesakkoisille kasvoille valahti ilon puna. Mutta hänen jäykkä kielensä ei saanut esille muuta kuin yksinkertaisen:

— Se on hyvä.

— Mene nyt matkaasi, minä kyllä itse selitän välini maisteri Saramaan kanssa.

Manne poistui huoneesta luoden aran epäilevän katseen isäänsä, kynnyksellä hän vielä pysähtyi kysyen:

— Saanko sitten sanoa Kaarinalle, että asia on selvä?

— Sinäpä olet takiainen. Sano mitä tahdot, tiuskasi kunnallisneuvos. Hiton helsinkiläismamselli, hänen syytänsä kaikki, mutisi hän itsekseen.

Kaarinan iloa, kun hän Mannen suusta kuuli asian päätöksen, on vaikea kuvailla. Mieluimmin hän olisi heti rientänyt kertomaan ystävilleen ilosanomaa, mutta koska jo oli myöhä, tyytyi hän vain mielessään kuvittelemaan vanhan historioitsijan ja hänen tyttärensä riemua heidän saadessaan tietää tapahtumasta.

Seuraavan päivän aamiaispöydässä kunnallisneuvos ilmoitti aikovansa käväistä maisteri Saramaan luona hauskoissa asioissa. Oli nimittäin löytynyt — tässä hän sai kovan yskänkohtauksen — paperi, jonka nojalla saattoi päättää maisterin todellakin olevan oikeassa väittäessään ostaneensa Mökin.

— Mutta isää se uutinen ei näytä ilahuttavan, hän tuntuu olevan pahalla tuulella, kuiskasi Ralle vieressään istuvalle äidille niin kuuluvalla äänellä, että jokainen läsnäolijoista sen kuuli.

Isä ei ollut tietääkseen nenäkkään pojan huomautuksesta, mutta vaikeata ei ollut nähdä, että hän todella oli varsin pahalla tuulella.

Sitä onnellisemmilta näyttivät Mökin asukkaat, kun Kaarina illalla kohtasi heidät postitoimiston ulkopuolella.

— Pieni Kreikka voitti sittenkin, huomautti maisteri hymyillen, ja Plotina lisäsi, vieden Kaarinan syrjään:

— Kunnallisneuvos itse kävi meillä aamupuolella ja oli varsin kohtelias isälle. Selitti erehtyneensä ja pyysi anteeksi. Ajatteles, ellen minä Mannea varten olisi tallettanut niitä kirjekuoria, olisin heittänyt ne tuleen, ja kauppakirja olisi iäksi jäänyt löytymättä. Kuinka saatoin arvata, että isä hajamielisyydessään oli pistänyt sellaisen tärkeän paperin umpimähkään vanhaan kirjekuoreen. Isä on nyt niin onnellinen ja iloinen. Hän on käynyt kävelemässä Klion kanssa ja kärsivällisesti kestänyt oikullisen vuohemme syrjähypyt ja niskoittelut.

Uuden huvilan rakennuspuuha jäi toistaiseksi lepäämään. Kunnallisneuvoksetar puhui aina senjälkeen hyvin katkerasti Mökin asukkaista, ikäänkuin he olisivat anastaneet katon hänen päänsä päältä. Tulla itse ei sanallakaan kosketellut asiaa, sanoi vain lyhyesti ja päättävästi, että vanha rakennus sai kelvata toistaiseksi. Manne oli äidin ja sisarusten eikä vähemmin Kaarinan suureksi kummaksi ruvennut ahkerasti lukemaan.

Kaarina tapasi hänet usein kirjan ääressä unisen ja onnettoman näköisenä. Mutta hän taisteli rohkeasti laiskuuden jättiläistä vastaan ja koetti päntätä voimainsa takaa päähänsä laskuopin sääntöjä ja ruotsinkielen verbejä.

— Olen luvannut suorittaa ehtoni, vastasi hän, kun tiedusteltiin syytä tähän harvinaiseen lukuintoon. Mutta tarkemmin hän ei selittänyt luonnotonta ahkeruuttaan.

Kaarinan työ kävi tämän takia paljon helpommaksi. Mutta sen sijaan alkoi koti-ikävä entistä suuremmalla voimalla häntä rasittaa. Hän ikävöi vanhempia, sisaruksia ja kotia kiihkeästi; usein hän iltaisin itki itsensä nukuksiin. Eikä hänen ikäväänsä suinkaan vaimentanut haikea kirje Katilta; tyttöpaha ikävöi hänkin syvästi vanhempia ja isoa siskoa.

Ja juuri silloin, kun hänen mielensä oli apeimmillaan, saapui hänen hyvältä ystävältään, Iris Kleweltä, kirje, joka pani hänen velvollisuudentuntonsa kovalle koetukselle. Iris, joka oli ollut ulkomailla koko talven, oli vasta äskettäin saanut tiedon Kaarinan olinpaikasta.

Paha Kaarina, kirjoitti hän. Näen kirjeestäsi, että olet ottanut uhkarohkean askelen. Aiotko todella lähteä tallustelemaan opettajan "okaita ja orjantappuroita kasvavalla tiellä" — kuten Alina-täti määritteli opettajantointa? Olen epätoivoissani tähtesi. Minun täytyy siis, kun syksyllä tapaamme Helsingissä, niiata sinulle silmät kainosti maahan luotuina ja kysyä säveästi: "Kuinka täti jaksaa?" Minun täytyy kiltisti käydä rinnallasi, pyytää saada kantaa kirjojasi ja hirvittävän suurta sateenvarjoasi ja vain säädyllisesti hymyillä, silloin kun tekisi mieli nauraa kikattaa.

Kuinka luulet semmoisen onnistuvan Iris rukalta? Ei, Kaarina kulta, heitä rillit nurkkaan, luovu arvokkaasta opettajannaamastasi ja muutu jälleen vallattomaksi Kaisuksi. Jätä heidät kaikki, lihavat ja laihat, Mannet ja Siket ja tule tänne — Metsäpirttiin. Voithan opettaa ruotsia Serelle ja Tanelille, jos välttämättömästi tahdot olla opettajana. Vakuutan sinulle, että Taneli tuottaa sinulle niin paljon päänvaivaa, että tiesi on täälläkin oleva "okainen ja orjantappurainen".

Et usko, miten ihanaa täällä on. Me asumme kahden ullakkokamarissa, samoilemme metsiä, soutelemme, käymme Tanelin kanssa kalassa ja punomme jännittäviä romaaneja itsestämme ja muista. Ja minä kerron huvittavia juttuja ulkomaanmatkastamme.

Tule, rakas Kaarina! Isäni lausuu sinut tervetulleeksi.

Oma Iriksesi.

Kokonaisen yön Kaarina valvoi tämän kirjeen johdosta, mutta aamulla hänen päätöksensä oli tehty. Hän ei voinut jättää työtään kesken.

IX.

Elokuun alkupäivinä kunnallisneuvoksetar ilmoitti aikovansa tällä kertaa viettää Iisan lähenevää syntymäpäivää tavallista juhlallisemmin.

— Vietetään se nyt oikein komeasti. Ei kukaan saata tulla minua moittimaan siitä, etten ymmärtäisi asemaamme yhteiskunnassa ja osaisi käyttäytyä sen mukaan. Maaherra juhli tyttärensä nimipäiviä tanssiaisilla, me teemme samoin.

Näin puheli äiti, ja tyttäret, varsinkin Iisa, olivat suunniltaan ilosta. Kunnallisneuvos ei myöskään vastustanut tuumaa, hän tahtoi mielellään kääntää pitäjäläisten ajatukset pois Mökin jutusta, joka oli herättänyt ikävää huomiota.

Kaarinakin unohti ajaksi koti-ikävänsä juhlan valmistuksissa. Kun rouva Tulla kysyi, saattoiko hänestä olla mitään apua kutsujen järjestelyssä, vastasi hän iloisesti, että hän kotona aina auttoi äitiä, kun heillä oli kutsut.

— No, teidän varoissanne ei kai suuria pitoja pidetty, huomautti kunnallisneuvoksetar kuivasti. — Hän oli nähtävästi saanut sen käsityksen, että Kaarinan koti oli perin köyhä.

— Yhdentekevää, mietti Kaarina ja hymyili muistellessaan niitä monia hauskoja iltoja kesä- ja joululomalla, jolloin oli tanssittu Lanterin isossa salissa. Isä oli pitänyt huolen tanssimusiikista ja äiti käynyt valvomassa, ettei kukaan vieraista tuntenut itseänsä syrjäytetyksi.

Suurella touhulla ryhdyttiin juhlavalmistuksiin. Iisa sai toimekseen maalata kutsukortit ja syventyi innolla työhön. Tämän johdosta syntyi pieni kina hänen ja Mannen välillä, jälkimmäinen väitti nimittäin, että kutsukortteihin maalatut ruusut olivat uusia perunoita. Mutta kun Sikke vakuutti, että hän oikein tunsi, miten ne tuoksuivat ruusuille, rauhoittui Iisa.

— Mitäpä tuollaiset poikanulikat ymmärtävät taiteesta, lohdutti hän itseään.

Tanssiharjoituksia pidettiin entistä ahkerammin. Mannenkin täytyi olla mukana kaikista vastustelemisistaan huolimatta. Suurella vaivalla Kaarina sai hänet oppimaan valssinaskelet, mutta hänen täytyi luvata itse tanssia Mannen kanssa ratkaisevana iltana, jotta poika paremmin pysyisi tahdissa.

— Mutta enempää kuin sen ainokaisen tanssin en tanssi, uhkaili Manne. Olen luvannut Villelle kymmenen penniä joka tytöstä, jota hän tanssittaa minun puolestani. Se olkoon minun veroni lystistä.

Ralle vietti suurimman osan päivästään keittiössä, missä Miettisen Amalia, pitäjän kokenut ja taitava leipoja, pyöritteli taikinaa rinkeleiksi, tortuiksi ja kaakuiksi. Arkihuoneessa istui kalpea, laiha ompelija valmistaen tulisella kiireellä pukuja kunnallisneuvoksettarelle ja tytöille. Ne ommeltiin kaikki kahisevasta, paksusta silkistä — se oli rouva Tullan yllätys pitäjäläisille, kaikkien piti nähdä, että hän tunsi ja ymmärsi uuden arvonsa. Tyttöjen pukukangas oli kirkkaanpunainen, rouvan heleän viheriä. Kaarina pudisti päätään puvuille, väri oli liian räikeä ja kuosi ylen monimutkainen. Ompelijakin huomautti arasti, että tyttöjen puvuissa oli liiaksi koristuksia, mutta rouva Tulla vastasi siihen mahtavasti:

— Nyt ei säästetä, kangas on siksi kallista, että pukujen täytyy näyttää joltakin. Ihmiset nähkööt, että meillä on varoja.

Suuri päivä koitti. Jo aikaisin aamulla kävi "kvartetti" laulamassa tyttöjen ikkunan alla. Sen oli haalinut kokoon kanttorin Freedu, jolla oli musikaaliset lahjansa suoraan perintönä isältään. Toiset laulajat olivat Pentti Saarinen, Ville, kauppa-apulainen ja nimismiehen kaksi poikaa. Freedu itse oli sepittänyt sanat. Ne kuuluivat seuraavasti:

Neito nuori, nouse jo, juhlapäiväs koittaa. Aamun armas aurinko öiset varjot voittaa.

Kirkas niinkuin aamu tää elos olkoon aina, ettei murra myrskysää, murhe mieltäs paina!

Laulu kaikui erittäin tunnelmallisena vielä uinailevan maalaiskirkonkylän aamuisessa hiljaisuudessa, ellemme ota lukuun sitä häiritsevää pikkuseikkaa, että Pentti, jonka hoidettavaksi oli uskottu ensimmäisen basson kunniakas tehtävä, eksyi tahdista ja päästi äänensä kuuluviin vain silloin tällöin jonkinlaisena vihaisena ärähdyksenä, joka enemmän muistutti kahlekoiran murinaa, kuin sulautui kyseessä olevaan musikaaliseen toimitukseen. Freedun mielestä laulu oli toistettava. Hän toivoi näet, että sanat painuisivat oikein tarkkaan Iisan muistiin. Pahaksi onneksi olivat laulajat saaneet valveille kaikki naapuriston kukot, jotka kuuluvalla äänellä yhtyivät konserttiin. Freedu pui raivoissaan nyrkkiään Tullan suurelle Leghorn-kukolle, joka pisti päänsä kanalan ikkunasta ja ilmeisellä mieltymyksellä kajahutti kukkokiekaansa.

Tytöt kykkivät paitasillaan ikkunaverhojen takana huoneessaan. Kaarina ja Sikke naureskellen kukkojen väliintulolle, jota Iisa puolestaan piti suoranaisena loukkauksena itseään kohtaan.

— "Ettei murra myrskysää!" kuinka runollista, huokasi Sikke.

Viimeinen sävel oli kajahtanut ja häipynyt ilmaan. Pojat valmistautuivat lähtemään ja loivat vielä etsivän katseen tyttöjen ikkunaan. Samassa ilmestyi parvekkeelle, ikkunan alapuolelle valkoinen haamu, se kumarsi syvään pojille ja heitti pari lentosuukkosta onnesta punastuvalle Freedulle.

— Se on tietysti Iisa, sanoi Pentti. Kaikki viisi poikaa kumarsivat mitä kohteliaimmin ja huusivat hattujaan heiluttaen.

— Eläköön Isabella Tulla! Hurraa Iisalle!

Iisa oli ihmeekseen huomannut poikien kumartavan ja kiinnittävän katseensa parvekkeelle. Hän taivutti varovasti päätään katsoakseen, mitä se tiesi.

Hirveätä! Parvekkeella seisoi Manne yllään Siken pitkä, pitseillä reunustettu yöpaita ja päässään Iisan ruusuilla koristettu pyhähattu. Mitä julkeimmin kiemaillen hän heitteli lentosuukkoja pojille.

Unohtaen kaiken varovaisuuden kurotti Iisa papiljotteihin käärityn päänsä ja kirkaisi kimakasti:

— Manne, sinä vihoviimeinen lurjus!

Nyt vasta pojat äkkäsivät erehdyksensä. He peräytyivät kiireesti tirskuen ja kylkiään pidellen. Freedu yksin oli äkäinen ja lupasi löylyttää Mannen ensi tilassa.

Unesta ei tämän jälkeen tullut enää mitään. Iisa itki harmista ja väitti Mannen saattaneen hänet naurunalaiseksi koko kirkonkylässä. Hänen mieliharminsa vaihtui kuitenkin pian iloksi, kun hän tyttöjen saattamana astui saliin ja näki syntymäpäiväpöytänsä. Sikke ja Kaarina olivat koristaneet pöydän tummilla orvokeilla ja ruusunlehdillä, pappilasta oli lähetetty uhkeita astereita ja kanttorista leukoijia. Isältään hän sai hohtokivisormuksen, äidiltä tanssikengät ja hansikkaat. Sikke oli ommellut käsityölaukun ja Kaarina ostanut kirkonkylän vaatimattomasta kirjakaupasta kirjan.

Manne oli tipotiessään, arvattavasti keppostaan piilossa.

— Olkoon aloillaan, sanoi Iisa jalomielisesti, en minä viitsi hankkia hänelle nuhteita juhlapäivänäni.

Aamiaiselle poika kuitenkin ilmestyi, hän oli häpeissään ja ojensi Iisalle hirvittävän ruman kukkamaljakon.

— Se on kaunein, mitä täällä kirkonkylässä saa. Maksoi kolme markkaa, selitti hän ylpeänä, kun Iisa armollisesti anteeksi antaen häntä kiitti. — Sinä olet sentään aika poikaa, lisäsi hän matalalla äänellä, kun et kielinyt isälle ja äidille siitä aamullisesta.

— Jos oikein toden teolla kadut tuhmaa kujettasi, niin osoita se teossa ja lähde Villen kanssa noutamaan kanttorista sitä heidän suurta fiikustaan. Äiti on pyytänyt sen saliamme varten.

— Olkoon menneeksi, vastasi Manne tyytyväisenä, kun niin vähällä pääsi. Tuon vaikka koko kirkonkylän fiikukset ja palmut, jos niikseen tulee.

Päivällisen aikaan oli kaikki juhlavalmistukset loppuunsuoritettu. Koko päivän kestänyt hälinä ja kiire asettui, hiljaiset mainingit vain keittiön puolella kertoivat myrskystä, mikä oli pauhannut, ennenkuin kaikki oli sellaisessa järjestyksessä kuin talon emännän kunnia ja arvo vaati. Pihalle olivat Manne ja Ville yhteisin ponnistuksin saaneet pystytetyksi koivumajan, jonka suulla upeili katajista ja pihlajanlehdistä sidottu Iisan nimikirjoitus. Rouva Tulla, joka kaiken päivää oli kulkenut käsiliina pään ympäri kiedottuna, lähetti tytöt pukeutumaan ja tuli itse irroittamaan papiljotit heidän hiuksistaan. Kaarinaa miltei säälitti katsella juhlapukuista Sikkeä. Tekokiharat ja heleänpunainen, kankea silkkipuku eivät kaunistaneet hänen tervettä, vaatimatonta maalaisolentoansa, pikemmin päinvastoin. Paljon hauskemman näköinen hän oli yksinkertaisessa pumpulihameessaan arkioloissa. Näytti siltä kuin hieno puku olisi vaivannut häntä, hän vaikutti kömpelöltä ja teeskennellyltä. Iisan verevälle ulkomuodolle ei myöskään ollut edullinen puvun helakka väri, hän huomasi sen itse ja sai tyytymättömän ilmeen kasvoilleen.

Vasta senjälkeen, kun molemmat talon tyttäret olivat valmiit, ennätti Kaarina ruveta ajattelemaan omaa pukuaan. Hän oli vielä kahden vaiheilla, minkä puvun ottaisi, sinipilkkuisen musliinihameensa vai parhaimpansako. Mutta nähtyään Siken ja Iisan niin hienoina päätti hänkin pukeutua juhlapukuunsa. Se oli ohutta, valkoista pesusilkkiä, koristeltu ainoastaan silkkikirjailulla, kuosi oli mahdollisimman yksinkertainen, mutta kenties juuri siksi puku olikin kaunis ja aistikas. Kaarinalla oli ollut se vain kerran ennen yllään, serkkunsa häissä. Pukeutuessaan tähän ilmavaan, somaan hameeseen ei Kaarina voinut olla mielihyvällä vertaamatta sitä Siken ja Iisan mauttomiin pukuihin. Hän kietoi kaulaansa sievän kaulakoristeen, isän viimevuotisen joululahjan, ja luotuaan hyväksyvän katseen kuvaansa peilissä hän iloisesti hyräillen juoksi ullakonportaita alas.

Kasveilla koristetussa salissa ei vielä ollut muita vieraita kuin pikkupappilan väki, joka aina tuli puolta tuntia aikaisemmin kuin muut vieraat ja säännöllisesti joukolla, perheen vanhimmasta jäsenestä nuorimpaan, oli edustettu kaikissa kutsuissa. Talon tyttäret vastaanottivat vieraat niiaten, ja rouva Tulla loi voitonriemuisen katseen pastorskaan. Huomasiko hän, että Sikke ja Iisa olivat silkissä? Pikkupappilassa ei, Jumala paratkoon, ommeltu silkkipukuja, kotikutoinen, puolivillainen siellä kelpasi.

— Kas vain, sanoi pastorin rouva, ihmettelevä sävy äänessään — tytöt ovat oikein kuhisevassa silkissä. Ja meidän Hiljalla on vain kretonkihame.

— Niin, mutta äiti, katsokaapa Kaarinaa, häntä vasta kannattaa ihailla. Hän on kuin prinsessa satujen maasta, niin kevyt ja ilmava, huudahti Hilja iskien ihastuneena kätensä yhteen.

— Se puku ei ainakaan ole maalaisompelijan käsistä lähtenyt, sanoi Martta Saarinen, pastorin vanhin tytär. Pastorin rouva pudisti paheksuen päätään.

— Se on liian kallis ja hieno puku noin nuorelle tytölle. Mutta kaunis se on.

Rouva Tullan silmiin oli tullut pistävä katse. Hänen tyttäriensä pukuja ei oltu lainkaan ihailtu — nehän olivat vain maalaisompelijan tekemiä. Ja kumminkin hän oli tuhlannut niihin rahoja enemmän kuin kyllikseen. Hänen harmikseen yhtyi Sikkekin ihailemaan Kaarinaa.

— Kaarina on aina hieno ja kaunis, sanoi hän sydämellisesti. Sikke itse oli mahdollisimman vähän turhamainen ja pukeutui hienosti vain äitinsä tahdosta.

Iisa loi pikaisen katseen isoon kuvastimeen, joka heijasti sen edessä seisovan ryhmän. Rypistynein silmäkulmin hän totesi Hiljan olevan oikeassa. Kaarinan koruton, mutta epäämättömän hieno puku sopi erinomaisesti hänen solakkaan vartaloonsa ja vaaleaan hipiäänsä. Hänen luonnostaan kähärä tukkansa ei kaivannut papiljotteja tai käherrysrautaa, sievästi ja luonnollisesti se ympäröi kapeita, hiukan kalpeita kasvoja. Hänen rinnallaan he toiset joutuivat kokonaan varjoon. Miksi äiti olikaan pyntännyt heidät noin armottomasti? Kaarinan puvusta näki, että yksinkertaisin oli kaunein. Pahoilla mielin hän kääntyi pois kuvastimesta.

Rouva Tulla arvasi tyttärensä ajatukset, ja se kiihdytti hänen tyytymättömyyttään. Oli kerrassaan sopimatonta, että tuollainen tyttöletukka, joka oli miltei palkollisen asemassa heidän perheessään, koetti ylvästellä hänen tyttäriensä kustannuksella. Hänen tuli saada siitä tuntuva läksytys. Rouvan ennestään punaiset kasvot kävivät vielä punaisemmiksi. Hän kääntyi rikollisen puoleen ja sanoi terävällä äänellä:

— Pastorska on oikeassa. Sinä olet asemaasi nähden aivan liian hienossa puvussa. Olen aikonut käyttää sinua apunani tarjoilussa, ja tuo puku on siihen tarkoitukseen sopimaton. Mene ylös muuttamaan yksinkertainen, siisti pumpulihame yllesi ja tule sitten tänne minua auttamaan. Fransiskan ja Isabellan tulee tänään saada huvitella, he ovat talon tyttäriä.

Jähmettynyt äänettömyys seurasi näitä kovia sanoja. Kaarina oli käynyt yhtä valkoiseksi kuin hänen onneton pukunsa, Sikke katseli säikähtyneenä äitiänsä, ja Iisa hieroi kenkänsä kärjellä lattiaa, Hiljan silmiin nousi kyyneleitä, ja Pentti takoi hänen selkänsä takana nyrkkiään. Pastorin rouva huudahti onnettomana:

— Enhän minä pahalla sitä sanonut, antakaa tytön pitää kaunis pukunsa, hyvä kunnallisneuvoksetar.

Mutta Kaarina ei kuullut hyväntahtoisen rouvan valitteluja. Nopeasti hän oli käännähtänyt ja luomatta katsetta kehenkään läsnäolijoista hän pää pystyssä, säkenöivin silmin poistui salista.

— Älkää olko millännekään, hyvä pastorska, lausui kunnallisneuvoksetar happamenimelällä äänellä, tyttö on ylpeä ja tarvitsee ojennusta. Häntä on nähtävästi hemmoteltu liiaksi kotona. — Minne sinä menet, Fransiska?

Sikke jäi neuvotonna seisomaan kynnykselle. Hän oli aikonut rientää Kaarinan jälkeen lohduttamaan häntä. Hän hypisteli komean pukunsa hetaleita ja mutisi nöyrästi: — Ei Kaarina tarkoittanut pahaa, äiti.

— Iisa, sanoi Pentti matalalla äänellä, pyydä äitiäsi peruuttamaan sanansa. On synti ja häpeä, että Kaarinaa moititaan siksi, että hänellä on aistikas puku yllään.

— Minulla ei ole tapana arvostella äidin käytöstä, vastasi Iisa ynseästi.

Ikävä mieliala, joka oli vallannut seuran, hävisi uusien vieraiden saapuessa. Hymyhuulin vastaanottivat kunnallisneuvos ja rouva pitäjän herrasväet, nimismiehen ja hänen perheensä, rovastin ja ruustinnan ja kanttorinväen, joka aina uskollisesti pysyi heidän vanavedessään.

— Eiköhän maaherran väki tulekaan? kysyi kunnallisneuvos huolestuneena, kun kaikki muut vieraat jo olivat koolla? Ehkä he pitävät kutsuamme liian tungettelevana.

— Ei suinkaan, vastasi hänen vaimonsa arvokkaasti, olemmehan me yhtä hyvät kuin joku toinenkin. Maaherratar telefonoi päinvastoin aamupuolella ja kysyi, saisivatko he tuoda mukanaan sukulaisensa, kaksi nuorta poikaa, jotka ovat käymässä heidän luonaan. Kas, siinäpä heidän vaununsa tulevatkin, hän hätäisesti huudahti katsottuaan ulos ikkunasta. Ja maaherratar itse on mukana. Kuinka herttaista! Ilosta hohtaen kunnallisneuvoksetar riensi vastaanottamaan hänelle niin rakkaita vieraita.

Vaunuista laskeutui maaherratar, kalpea, kivulloisen näköinen nainen, tyttäret, kaksi tummahipiäistä tyttöä, kaksoiset ja toistensa näköiset kuin marjat, sekä heidän sukulaisensa, veljekset Maunu ja Erkki Pohjola.

Rouva Tulla saattoi vieraansa kunniapaikalle sohvaan ja kuiskasi sitten Mannelle, joka kiusaantuneen näköisenä, tärkkikaulus kaulassa ja kiiltonahkakengät jalassa, seisoi oven suussa:

— Mene nopeasti sanomaan Kaarinalle, että hän tulee auttamaan kahvintarjoilussa.

Manne ei tiennyt mitään äskeisestä kohtauksesta; kiireesti hän harppasi ylös portaita ja koputti tyttöjen ovelle, joka oli lukittu:

— Mitä kissanhäntää sinä täällä lukittujen ovien takana piileksit? Tule joutuin alas. Tupa on täynnä vieraita.

Kaarina ei vastannut. Hän oli riisunut yltään hienon pukunsa, oli heittäytynyt suulleen vuoteelleen ja itki ääneen loukatusta ylpeydestä ja häpeästä.

— Jospa isä ja äiti tietäisivät! voihki hän. Mistä syystä minun pitää näin paljon kärsiä? Onkohan onnettomampaa olentoa maailmassa kuin minä?

Hän kuuli kärrynpyörien jytinää ulkoa ja iloisten äänten surinaa alakerrasta. — Minä en mene sinne lainkaan. En. Häpeän nähdä pastorin väkeä. Ja hän kätki uudelleen päänsä tyynyyn nyyhkien.

Uusi arka koputus ovelle.

— Rakas Kaarina — tällä kertaa ääni oli Siken. Tule alas, olen aivan onneton. Saariset ovat tuoneet kaikki lapsensa ja nimismiehen väki myös. En voi tulla toimeen heidän kaikkien kanssa. Rallekin on niin vallaton. Ja Miettisen Amalia on kiukkuinen ja hermostunut.

— Tulen heti, vastasi Kaarina epäselvällä äänellä. Mikäpä siinä muu auttaa, huokasi hän ja rupesi valelemaan silmiänsä kylmällä vedellä. Hän ripusti silkkihameensa vaatesäiliöön ja otti ylleen vaalean pumpulihameen.

— Olisinpa ottanut sinut heti, niin olisin säästynyt häpeästä.

Äkillinen ajatus juolahti hänen mieleensä ja pani hänet hämillään miettimään.

— Ehkäpä äskeinen ikävyys oli rangaistus hänelle. Eikö hän ollut pukeutunut parhaimpaansa siitä syystä, että tahtoi olla yhtä hieno, hienompikin kuin Sikke ja Iisa? — Merkillistä, mutisi hän — mikähän siinä on: muut tytöt saavat olla miten ylpeitä ja turhamaisia tahansa, ei heille mitään tapahdu, mutta annapas minun joskus pöyhistellä, kohta saan niskaani kylmää vettä. Ja totta puhuen tarvitsinkin pienen näpsäyksen, sillä jos olen rehellinen, täytyy minun myöntää nauttineeni siitä, että Hilja kehui minua hienommaksi muita.

Pidettyään tämän pienen yksinpuhelun rauhoittui Kaarina sen verran, että saattoi lähteä vieraiden joukkoon. Mielenliikutus oli nostanut hänen poskilleen punan ja pannut hänen silmänsä säteilemään entistä kirkkaammin. Sirosti kumartaen vieraille hän kulki salin poikki ruokasaliin, missä pikkulasten oli määrä juoda kahvinsa.

— Mikä viehättävä tyttö, sanoi vanha, hiukan yksinkertainen neiti Tähtinen lämpimästi, minä en tiennyt, että teillä oli niin sievä tytär, kunnallisneuvoksetar.

— Ei hän ole tyttäremme, vastasi kunnallisneuvoksetar jäykästi. Hän on vain lastemme seuralainen, jonka olemme ottaneet sanomalehti-ilmoituksen mukaan.

— Hänkö siis on Kaarina Holsti, puuttui maaherratar mielenkiinnolla puheeseen. Tyttäreni ovat kyllä puhuneet hänestä, he ovat tavanneet hänet Helsingissä.

Kaarina seisoi punottavin poskin ruokailuhuoneessa ja jakoi limonaatia ja leivoksia lapsille. Hänellä oli täysi työ pitää aisoissa Rallea, joka tahtoi ahmia vatsansa täyteen mitä erilaisimpia herkkuja ja yhtämittaa mankui:

— Limonaatia, lisää limonaatia. Ellet anna, menen sanomaan äidille.

Ikkuna oli auki ja ulkoa koivumajasta kuului nuorten iloinen puhelu ja nauru. Kaarina oli mielissään siitä, ettei hänen tarvinnut mennä sinne, hän ei ollut sillä tuulella. Kun lapset oli syötetty, alkoi hän auttaa Miettisen Amaliaa, joka laittoi tarjotinta kuntoon teen juontia varten.

— Kaarina, muuan tuttava haluaa tavata sinua, sanoi Sikke. Riisu esiliina yltäsi ja tule saliin.

— En minä nyt jouda, vastasi Kaarina lyhyesti.

— Etkö jouda, silloin kai minun täytyy tulla sinun luoksesi, kaikui iloinen, tuttu ääni. Kaarina katsahti hämmästyneenä ylös rinkilästä, jota hän parhaillaan leikkasi ja kohtasi parin veitikkamaisia silmiä.

— Erkki! Erkki Pohjola! Oletko sinä täällä?

— Kuten näet, ja olen kuluttanut suurimman osan ajastani etsimällä erästä itsepintaista nuorta neitosta.

Kyynelet kohosivat Kaarinan silmiin pelkästä ilosta. Hän tarttui Erkin ojennettuun käteen ja mutisi:

— Kuinka minä olen iloinen. Tämähän on kuin ihme. Onko Maunokin täällä?

— On ja odottaa sinua tuolla salissa. Hän ei ollut yhtä uskalias kuin minä, joka tunkeuduin tänne kielletylle alueelle asti. Tule nyt häntä tervehtimään.

Kaarina ei enää estellyt. Hän riisui esiliinan yltään ja seurasi Erkkiä saliin, jonne kaikki nuoret olivat kokoontuneet tanssimaan. Mauno seisoi nojautuen eteisen oveen, pää pystyssä, hiukan ylimielisen näköisenä kuten aina.

— Nyt me menemme tervehtimään pikkuserkkujani, sanoi Erkki ja vei Kaarinan salin poikki maaherran tyttärien luo.

— Pikkuserkkuni Irja ja Inkeri ja vanha taistelutoverini Heinosten täysihoitolasta, esitteli Erkki.

— Kyllähän me olemme toisemme kerran tavanneet, ehätti Irja selittämään, ettekö muista, normaalilyseolaisten juhlakonventissa?

— Kyllä, vastasi Kaarina iloisesti. — Kokonainen sarja hupaisia muistoja valtasi hänen mielensä.

— Kuinka tiesitte minun olevan täällä? kysyi hän Maunolta, joka tällä välin oli lähestynyt heitä ja lujasti puristi tytön kättä.

— Erkki on kirjeenvaihdossa Hannan kanssa ja sai häneltä tietää, että sinä olet näillä mailla. Koska täti Valmari on äitimme serkku ja usein on meitä pyytänyt luoksensa, päätimme iskeä kaksi kärpästä samalla haavaa, käydä tervehtimässä sukulaisiamme ja torua sinua tyhmästä päähänpistostasi. Kuinka voit olla noin ajattelematon, Kaarina, ja antautua moiseen seikkailuun? Hanna oli hirveän pahoillaan. Hän olisi mielellään kutsunut sinut koko kesäksi luokseen, jos olisit sanallakaan maininnut aikomuksestasi.

Kaarina hymyili. Tuntui niin kotoiselta kuulla Maunon toruskelevan.

— Näetkös, minä tahdoin olla itsenäinen ja seisoa omilla jaloillani, selitti hän tärkeän näköisenä.

— Itsenäinen! Tyttöjen ei tarvitse olla itsenäisiä, murahti Mauno.

— Ohoo, herra normaalilyseolainen, siinä suhteessa uskallan olla eri mieltä kanssasi. Me opimme yhteiskoulussa aivan toista.

— Pötyä! Onko sinulla ollut mitään iloa itsenäisyydestäsi tänä kesänä?

Kaarinan kasvojen ilme kävi vakavaksi.

— Iloinen ei tämä kesä tosin ole ollut, mutta luulenpa, että olen oppinut jonkin verran uusia elämänarvoja.

— Tuo on vain tuommoisia kirjoista opittuja puheenparsia, väitti Mauno kiusoitellen.

— Sinä olet aivan yhtä maunomainen kuin ennenkin, mutta älä nyt viitsi enää torua minua, olen ilmankin saanut maistaa nuhteita tänään.

— Niin, sen kyllä arvaan, huudahti Mauno tulistuen. Rouva Tulla ei näytä erittäin lempeältä. Onko hän todellakin uskaltanut torua sinua?

— Uskaltanut, naurahti Kaarina. Mutta Mauno kuuli hänen naurussaan pidätettyjä kyyneliä.

— Miksi hän ei uskaltaisi torua lastensa seuralaista, joka saa sata markkaa kesässä ja vapaan ylläpidon? Tiedätkös, Mauno, meillä kotona äiti aina vaati, että olisimme ystävällisiä palvelijoille, varsinkin jos he olivat nuoria tyttöjä. "He tulevat omasta kodistaan vieraitten luo, ja siksi pitää meidän kohdella heitä hienotunteisesti", oli hänen tapansa sanoa. En silloin ymmärtänyt häntä, mutta tästä lähtien en koskaan enää ole tyly kenellekään palvelijalle.

Mauno rypisti kulmiaan, ja katse, minkä hän loi vihreäpukuiseen rouva Tullaan, joka parhaillaan istui sohvalla liehitellen maaherratarta, ei ollut erikoisen leppeä.

— Niin, niin, sanoi hän sitten, näyttääpä siltä kuin hemmoteltu Kaarina olisi saanut kesän pitkään kokea muutakin kuin päivänpaistetta ja lämmintä. Ja se tekee hänelle koko lailla hyvää, lisäsi hän ilkamoiden.

— Joko Mauno on päättänyt ripityksensä? pisti Erkki hilpeästi väliin. Tule, Kaarina, otetaan pieni valssi kesken saarnaa — arvaan, että kunnianarvoisa veljeni taas on kiusannut sinua.

Iloisena pyrähti Kaarina Erkin viemänä tanssivien parien joukkoon. Hän olisi voinut nauraa ääneen riemusta. Maailma, joka vielä pari tuntia sitten oli mustaa mustempi, näytti taas valoisalta. Tuskin oli Erkki vienyt hänet takaisin paikalleen, kun Pentti Saarinen oli kumartamassa. Ja ennenkuin Kaarina tiesikään, oli hän taas pyörimässä. Mutta kun hän lämpimänä ja punaposkisena lähestyi Irjaa ja Inkeriä, jotka ystävällisesti viittasivat häntä viereensä, huomasi hän rouva Tullan silmät, jotka pistävinä tarkkasivat häntä salin vastakkaiselta puolelta. Ja samassa hän huomasi, että Sikke tyytymättömän näköisenä istui eräässä nurkassa.

— Erkki hyvä, sanoi hän hätäisesti matalalla äänellä ystävälleen, joka taas tuli noutamaan häntä tanssiin. Ole hyvä ja mene pyytämään Sikkeä. Hän ei varmaankaan ole saanut tanssia, koska näyttää niin ikävystyneeltä.

— Hän tanssii niin hurjan huonosti. Ei häntä jaksa raahata enemmän kuin kerran illassa, vaikeroi Erkki.

— Mutta hän on minun tanssioppilaani, ja minusta on kovin ikävä, ellei hän saa käytännössä osoittaa taitoaan.

— Ei sinulla kunniaa ole ainakaan siitä oppilaasta, naurahteli Erkki, mutta olkoon menneeksi, teen sen sinun tähtesi.

Siken kasvot kirkastuivat, kun Erkki häntä lähestyi ja kohteliaasti kumartaen vei hänet tanssiin.

— Hän tanssii tosiaan kurjasti, huokasi Kaarina, mutta viis siitä, hän on kiltti ja hyväsydäminen tyttö. — Hyvänen aika, huudahti hän äkkiä — hän oli avonaisesta ovesta nähnyt Mannen ja Rallen epäilyttävissä puuhissa jäätelövadin ääressä — suokaa anteeksi, minun täytyy mennä vähän tänne.

Hän ehti parahiksi tempaamaan Rallen kädestä lusikan, jota herkkusuinen poika juuri oli pistämässä jäätelöpyramidiin.

— Häpeä, Manne, etkö sinä vanhempana voi estää Rallea moisista tyhmyyksistä? Sinä olet tietysti päinvastoin rohkaissut häntä, muutoin hän ei sinun nähtesi uskaltaisi koskea jäätelöön.

— Kas, vastasi Manne katkerasti, huomasitpa meidän puuhamme. Minä luulin, ettei sinulla olisi silmiä eikä korvia muille kuin uusille ystävillesi, noille hienoille Helsingin keikareille.

— Mauno ja Erkki Pohjola eivät ole uusia ystäviäni, he ovat vanhoja tovereita, joista pidän miltei kuin he olisivat veljiäni.

— He ovat tietysti mallikelpoisia kiireestä kantapäähän, jatkoi Manne ynseästi.

— Mallikelpoisia he eivät ole, mutta sen uskallan taata, etteivät he ainakaan kutsuissa menisi rääpimään vieraille aiottuja virvokkeita. Ja Kaarina loi musertavan katseen Manneen, jonka taskusta pisti esiin jättiläismäinen omenatortunpala.

Häpeissään Manne puikki ulos huoneesta muristen jotakin mamselleista, jotka pistävät nenänsä joka paikkaan. Mutta Ralle inisi yhä vielä lisää herkkuja.

— Ralle ei saa enää mitään, sanoi Kaarina päättävästi. Mene nyt kiltisti noutamaan nimismiehen ja pastorin lapsia, niin minä leikin kanssanne Suulasta rouvaa.

Ralle totteli. Suulas rouva oli hänen mielileikkinsä, hän iloitsi jo etukäteen siitä, miten saisi raastaa Kaarinaa tukasta. Leikki päättyi nimittäin siten, että kaikki leikkiinosaaottavat tarmonsa takaa vetivät ja nyppivät sitä onnetonta, joka kulloinkin sattui olemaan Suulas rouva.

Kun Kaarina viimein pörröisenä ja hengästyneenä pääsi pikku kiusanhenkiensä käsistä, olivat nämä niin väsyneet, että Ralle hetkisen kuluttua löydettiin jalat koukussa nukkumassa ruokasalin sohvalta ja pastorin lapset pyysivät äidiltään päästä kotiin "omaan sänkyyn". Nimismiehen Aarne yksin valvoi torkkuen ja odotellen illallista.

Rouva Tulla oli karsain silmin nähnyt Irja ja Inkeri Valmarin mieltymyksen hänen tyttäriensä seuralaiseen ja päätti pitää Kaarinan syrjässä vieraista, jotta talon omat tyttäretkin saisivat tilaisuuden tutustua arvossa pidetyn maaherran perheeseen.

— Sikke, sanoi hän vanhimmalle tyttärelleen, miksi pysyttelet vain nurkissa yhdessä kanttorin Alman kanssa? Nyt, kun pappa on kunnallisneuvos, pitää sinun valita itsellesi sopivampaa seuraa kuin tuo kömpelö, tyhmännäköinen Alma. Mene istumaan maaherran tyttärien viereen. He ovat hienoja tyttöjä.

— Mutta, äiti, sanoi Sikke katsellen avuttomilla vedensinisillä silmillään äitiään, en minä osaa puhua heidän kanssaan mistään. Almalle ja minulle riittää aina juttua, keskustelemme ompeluista, pitsinmalleista ja muista käsityöasioista.

— Joutavia, tiuskaisi kunnallisneuvoksetar, emme me, pappa ja minä, ole panneet toimeen kalliita kutsuja sitä varten, että sinä istuisit juttelemassa kanttorin Alman kanssa pitsinmalleista. Me olemme tehneet sen siitä syystä, että tyttäremme saisivat hienoja tuttavuuksia ja pääsisivät parempiin seurapiireihin. Missä Isabella on?

— Hän istuu ruokasalissa syömässä pähkinöitä Pentin ja Freedun kanssa.

— Nouda hänet tänne.

— Isabella, nuhteli äiti, kun Iisa Siken noutamana saapui, te ette lainkaan käsitä omaa etuanne. Fransiska piilee nurkissa Alman kanssa, ja sinä pysyttelet tuon pöllömäisen Freedun ja epäkohteliaan Pentin seurassa. Miksi et seurustele Valmarin tyttöjen ja heidän hienojen serkkujensa kanssa?

— Irja ja Inkeri Valmarille kelpaa vain Kaarina, ja Pohjolan pojat tuskin huomaavat muita kuin häntä, vastasi Iisa nyrpeästi.

— Se on sopimatonta. Kaarina ei ollenkaan ymmärrä asemaansa perheessämme. Minä lähetän hänet nyt Amalian luo keittiöön, siellä tarvitaan kyllä apua illallista varten.

Ja niin kävi, että Kaarinan ikäväkseen täytyi jättää vastalöydetyt ystävänsä ja viettää lopun iltaa keittiössä Miettisen Amalian kielevässä seurassa. Vasta illallisen jälkeen hän sai hetkisen tavata Maunoa ja Erkkiä.

— Me tulemme huomenna noutamaan sinua Valmarille, suhautti Erkki hyvästellessään häntä. Irja ja Inkeri kutsuivat.

— Mutta pyytäkää Sikke ja Iisa mukaan, muutoin en pääse, vastasi Kaarina. Erkki kohautti hartioitaan.

— Täytyy kai sitten kutsua heidätkin.

X.

Seuraavana päivänä ajoivat Kaarina ja Tullan tytöt Valmarien huvilalle, joka oli viiden kilometrin päässä kirkolta. Manne oli myös kutsuttu, mutta kieltäytyi itsepintaisesti lähtemästä.

— Mitä minä siellä helsinkiläisten seurassa! vänkkäsi hän äreästi vastaan. En minä osaa olla niin hienosti kuin he.

— Olenhan minäkin helsinkiläinen ainakin osan vuotta, sanoi Kaarina nauraen, ja minun kanssanihan sinä tulet erinomaisesti toimeen.

— Niin sinä, sinä et olekaan kuin muut. Et ainakaan ennen, mutta nyt sinäkin vain hännystelet noita hienouksia etkä välitä meistä maalaisista hölyn pölyä.

— Älä puhu tyhmyyksiä, torui Kaarina, tule pois vain ja käyttäydy säädyllisesti, niin on sinullakin hauska.

— Enkä tule. Minä menen Plotinan ja maisterin luo. Heille minä kelpaan, vaikka en osaakaan kumartaa ja keskustella hienosti.

Manne oli Kaarinan kautta tutustunut Mökin asukkaihin ja oli, ihme kyllä, saavuttanut sekä ihmisaran maisterin että hänen ujon tyttärensä luottamuksen. Muutoin niin raju ja töykeä poika käyttäytyi näiden yksinäisten kirjatoukkien parissa luontevasti ja siivosti, hänen hyvät ominaisuutensa pääsivät oikeuksiinsa pikku kodissa, jossa häntä ei alinomaa ojennettu ja soimattu kuten kotona.

Nopeasti kului päivä Valmarien kauniissa huvilassa. Rouva Valmari oli erikoisen ystävällinen Kaarinaa kohtaan. Mauno ja Erkki olivat kertoneet hänelle, mihin vaikeaan asemaan Kaarina oli saattanut itsensä tahtoessaan auttaa vanhempiaan. Ja tutustuttuaan kunnallisneuvoksen perheeseen hän ymmärsi, että tytöstä ei ollut kovinkaan helppoa aina täyttää niitä velvollisuuksia, jotka hän oli ottanut nuorille hartioilleen.

Nuoret pelasivat krokettia, söivät vattuja ja viinimarjoja ja samoilivat suuren puiston varjokkaita käytäviä. Kaarinasta tuntui kuin hän olisi vanki, joka päiväksi on päässyt vankilastaan ihanaan vapauteen. Oli suloista hengittää tässä ystävällisessä ilmakehässä, kun koko kesän oli kokenut vain kylmyyttä ja ynseyttä Tullan perhepiirissä. Maunokin, jäykkä, harvasanainen Mauno, oli niin hellä ja huomaavainen, aivan kuin hän olisi tahtonut korvata Kaarinalle kaiken sen rakkaudenpuutteen, jota hän kesän kuluessa oli kärsinyt.

Liian pian pimeni elokuun ilta, ja vieraiden oli lähdettävä ajamaan takaisin kirkolle.

— Erkki ja minä tulemme huomenna polkupyörällä kirkonkylään. Tapaammeko sinut? kysyi Mauno hyvästellessään Kaarinaa.

— Tahtoisin mielelläni tutustaa teidät parhaimpiin ystäviini tällä paikkakunnalla, maisteri Saramaahan ja hänen tyttäreensä.

— Hyvä, me tulemme noutamaan sinua.

Kunnallisneuvoksettareen oli johonkin määrin vaikuttanut se silmäänpistävä ystävällisyys, jolla maaherran perhe ja heidän nuoret sukulaisensa kohtelivat Kaarinaa. Koska hän itse ollen pintapuolinen ja turhamainen ei milloinkaan osoittanut suosiotaan kenellekään muulle kuin sellaiselle henkilölle, joka hänen mielestään merkitsi jotakin ihmisten kesken, arvosteli hän muitakin itsensä mukaan. Hän päätti kohdella Kaarinaa paremmin kuin ennen, kukaties hänestä vielä saattoi olla hyötyä tytöille, kun he vastaisuudessa aikoivat Helsinkiin. Kun siis Pohjolan veljekset seuraavana päivänä ajoivat pyörällä pihalle ja kysyivät Kaarinaa, suostui hän, vaikkakin happamesti hymyillen, siihen, että Kaarina sai lähteä heidän kanssaan.

Matkalla Kaarina varovasti valmisti ystäviään siihen, että he joutuisivat tekemisiin omituisten ihmisten kanssa, ja hyvä se olikin, sillä kun maisteri kappaleen matkan päässä tuli heitä vastaan maantiellä taluttaen viirunaamaista vuohtaan, oli vallaton Erkki purskahtaa helakkaan nauruun, niin hassunkurinen oli näky hänen mielestään.

— Merkillinen pariskunta, mutisi hän, vuohi näyttää melkein siltä kuin jos neekeri olisi pukeutunut valkoisiin ja pannut tärkkikauluksen kaulaansa.

Mutta ääneen hän sanoi: — Maisterilla on hauskan näköinen vuohi, se tuo mieleen jonkin satyyriolennon muinaiskansojen jumaluustarustosta.

Maisteri oli epäluulolla tarkastanut vieraita poikia, hän oli tottunut siihen jo opettajana ollessaan, että vallattomat pojat tekivät hänestä pilaa. Mutta kun hänen mieliainettaan, historiaa, kosketeltiin, suli hänen jäykkyytensä.

— Niin, sanoi hän, Klio on merkillinen vuohi, viisas ja säyseä, merkillisen säyseä. — Tässä osoitti Klio säyseyttään sillä, että huomatessaan tien reunalla perunamaan, seisahtui kuin kiinnikasvanut yhteen paikkaan ja sitten itsepintaisesti hiljakseen alkoi pyrkiä kielletylle alueelle. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin yhteisvoimin saatiin niskoitteleva elukka jälleen talttumaan.

— Vai niin, jatkoi maisteri äsken katkennutta keskustelua, nuoret harrastavat nähtävästi historiaa.

— Minä olen kyllä myöskin innostunut historiasta, puheli Erkki, mutta tämä vanhempi veljeni on oikea ammattimies sillä alalla.

Maisteri ihastui ja iski heti Maunoon ryhtyen hänen kanssaan pohtimaan historiantutkimuksen viimeisiä tuloksia. Mauno kuunteli kärsivällisesti historioitsijan hiukan pilventakaisia väitelmiä, mutta myönteli itsekseen, että maisteri oli viisaampi kuin hänen omituinen ulkonäkönsä ja hajanainen puhetapansa antoi luulla.

Plotina oli iloissaan nähdessään isänsä innokkaassa keskustelussa vieraiden kanssa, mutta Kaarina huomasi heti tytön hermostuneesta käytöksestä, että jotakin oli vinossa.

— Mikä sinun on? kysyi hän, kun olivat kahden kesken Plotinan pienessä huoneessa.

— Oi voi, valitti Plotina, sain eilen kirjeen tädiltäni, hän ilmoittaa saapuvansa tänne huomenna.

— Sehän on kai hauska uutinen.

— Onpa kyllä, mutta katsopas, täti on niin hirvittävän käytännöllinen ja tarkka, ja minä tiedän kyllä, että meidän kotimme on puutteellinen joka suhteessa.

Ollakseen rehellinen ei Kaarina voinut kumota tätä kieltämätöntä tosiasiaa.

— Kuka sinun tätisi oikeastaan on?

— Hän on äitini sisar, leskirouva Sohvi Simola ja omistaa laajan kangas- ja kenkäliikkeen Tampereella.

— Hän on siis rikas.

— Luullakseni.

— Eikä auta teitä? huudahti Kaarina.

— Kyllä hän auttaakin, sanoi Plotina säveästi. Hän lähettää joka jouluksi isälle sukkia ja villapaidan sekä minulle jotakin hyödyllistä. Sitäpaitsi saan häneltä silloin tällöin kangastakin.

Hullunkurinen ajatus syntyi Kaarinan aivoissa — Hänenkö kaupastaan ovat kotoisin nuo ihmeelliset kankaat, joita sinä käytät pukunasi? kysyi hän.

Plotina naurahti hämillään.

— Niin katsopas, täti lähettää minulle jäännöspalasia kaupastaan.

— Suo anteeksi, puhkesi Kaarina harmistuneena sanomaan, mutta sinun tätisi voisi antaa sinulle muutakin kuin vain jäännöspalasia, koska hän kerran on varakas. Hän on varmaankin saita, kovasydäminen olento.

— Älä sano niin, hyvä ystävä. Täti tarjoutui kyllä ottamaan minut huostaansa ja kasvatikseen, sillä ehdolla, että rupeaisin apulaiseksi hänen liikkeeseensä. Mutta siihen emme isä ja minä suostuneet. Enhän voinut jättää isää, ja sitäpaitsi — Plotina levitti avuttomana käsiään, miten luulet minun selviytyvän kangaskaupassa? Päätäni huimaa ajatellessanikin vain kaikkia niitä ihmisiä, joita minun pitäisi palvella.

Kaarina purskahti nauruun. — Tosiaan, pikku Plotina mittaamassa kangasta ja nauhoja. Sinä möisit tietysti kenkiä metreittäin ja kangasta kilokaupalla.

— Niin, jatkoi Plotina edelleen vakavasti, siltä minustakin tuntuu, etten kykenisi sellaiseen toimeen. Mahdotonta olisi minun jättää rakkaat kirjani ja ennen kaikkea rakas isäni. Ei hän mitenkään tulisi toimeen ilman minua. Mutta tädin mielestä minä olen kiittämätön, penseä olento, ja hän julisti, että hän siinä tapauksessa heittää meidät oman onnemme nojaan. Siitä on nyt kulunut pari vuotta, ja eilen, kuten sanoin, sain häneltä kirjeen, missä hän sanoo olevansa liikematkalla Kuopioon ja poikkeavansa tänne paluumatkalla. Minua suuresti peloittaa, että hän pahastuu nähdessään kotimme, hän on niin ankara järjestyksen ihminen.

Kaarina näytti miettivältä.

— Hänen täytyy tyytyä teihin sellaisina kuin olette, muuta neuvoa en tiedä.

Plotina huokasi.

— Hän halveksii lukutoukkia ja tieteellisiä harrastuksia sydämen pohjasta. Varsinkaan tyttöjen ei hänen mielestään laisinkaan pitäisi askaroida kirjojen ääressä.

— Hirveä olento! huudahti Kaarina. Mitä tyttöjen sitten pitäisi hänen mielestään tehdä?

— Keittää ruokaa. Ommella ja työskennellä liikealalla.

Tässä tyttöjen vuoropuhelu katkesi, kun maisteri taas hätääntyneenä huusi Plotinaa etsimään hänelle jotakin kirjaa, jota hän tahtoi näyttää pojille.

— Hauskoja ihmisiä, vaikka jonkin verran omituisia, lausui Mauno, kun nuoret olivat kotimatkalla.

— Mutta sanopas, miksi tuo tyttö pukee itsensä noin lievimmin sanoen merkillisesti, huomautti Erkki. Hänhän on miltei kuin kuljeksiva tilkkupeite.

— Voi, älä naura, hänellä on siihen omat syynsä, huudahti Kaarina ja kertoi pojille täti Simolan kangaskaupasta ja jäännöspaloista.

— Täti Simola tarvitsisi pienen läksytyksen, huomautti Erkki nauraen. Tuollainen kitupiikki.

Illalla vuoteessaan Kaarina laati kokonaisen sotasuunnitelman käytännöllistä ja saitaa rouva Simolaa vastaan. Ja kun hän uskoi suunnitelmansa Sikelle pyytäen hänen apuaan, suostui tämä siihen mielellään. Hän sai äitinsäkin taipumaan tuumaan; ja heti koulutuntien päätyttyä marssi luudilla, pesurievuilla, pölyhuiskuilla ja harjoilla aseistettu pieni joukko Mökkiä kohti. Manne oli saanut vihiä hommasta ja tarjoutui huvitettuna mukaan.

— Voinhan kantaa vettä ja halkoja, ellen pysty lattioita pesemään.

Kun ihmeellinen seurue astui sisään ovesta, riensi Plotina, joka ikkunasta oli nähnyt tulijat, vastaan.

— Mitä te aiotte? kysyi hän aivan ymmällään.

— Me tulemme pitämään suursiivousta, ettei Sohvi-täti toru sinua, sanoi Kaarina päättävästi.

— Mutta isä ei pidä siistimisestä. Sinä tiedät, Kaarina, kuinka hyväluontoinen isä on, mutta vain pölyriepua nähdessäänkin hän ihan vimmastuu, ja tuulettaminen on hänelle kauhistus. Hän väittää, että naiset ovat keksineet suursiivoukset ja muut sellaiset hommat vartavasten kiusatakseen miehiä.

Manne ratkesi ulvovaan nauruun, mutta Kaarina heitti ikkunan tarmokkaasti auki sanoen: — Kyllä hän nyt tällä kertaa saa sen koetuksen joka tapauksessa kestää. Onko hän kotona nyt?

— Ei, hän lähti kävelyttämään Klioa.

— Ja kauanko hän tavallisesti viipyy sillä matkallaan?

— Tunnin tai pari.

— Hyvä. Me ryhdymme heti toimeen. Manne, tee tuli takkaan ja kanna vettä kattilaan. Sinä, Sikke, pölytät huonekalut. Plotina siistii pöydän ja minä kirjahyllyn. Rivakasti toimeen. Pidä sinä, Plotina, silmällä, milloin isäsi palaa kävelymatkalta ja anna varoitusmerkki meille.

Nopeasti kuin henki olisi ollut kysymyksessä ryhtyi kukin määrättyyn tehtäväänsä. Sikeitä ja Kaarinalta sujui työ helposti. Sikke oli luonnostaan käytännöllinen, ja Kaarina oli usein auttanut äitiään isän työhuoneen järjestämisessä, mutta Plotina rukka, joka oli varsin vasenkätinen kaikessa, mikä koski jokapäiväisiä askareita, ja sen lisäksi pelkäsi isänsä yllättävän heidät, teki kaikki nurinpäin ja sai tuskin mitään aikaan. Manne hääri nenä noessa keittiössä ja helisteli hellanrenkaita, niin että olisi luullut melun kuuluvan toiselle puolen kylää.

— Vesi on lämmintä, ilmoitti hän, joutukaa pesemään lattiaa. Olen kuulevinani Klion määkinän.

Tytöille tuli hätä käteen. Plotina kaatoi likinäköisyydessään mustepullon papereille ja oli vaipua maahan kauhistuksesta.

— Älä nyt hätäile, sanoi Sikke leveällä, tyynellä tavallaan ja pisti paperit piiloon. Isäsi on niin hajamielinen, että luulee itse kaataneensa mustepullon.

— Voi voi, enhän minä saata isää pettää, vaikeroi Plotina, en ole vielä koskaan pettänyt häntä.

Kaarina latoi kuumeentapaisesti kirjat paikoilleen, ja Sikke pesi polvillaan lattiaa otsa hiessä.

— Puhtaaksi minä tämän nyt luutuan, vaikka sata maisteria olisi tulossa, hän vakuutti rauhallisesti.

Manne pujahti ulos ja houkutteli maisterin kasvitarhaan näyttämään hänelle komeita kaalinkupujaan. Ukko teki tuon tuostakin lähtöä sisään, mutta aina poika keksi jotakin uutta katselemisen aihetta kasvitarhassa. Viimein, kun kaikki porkkanat, kurpitsalavat ja punajuuret oli moneen kertaan katsottu, ei Manne enää keksinyt mitään syytä pidättääkseen historioitsijaa. Silloin hän epätoivoissaan salaa päästi Klion irti ja kului hetken aikaa, ennenkuin maisteri ja hän saivat sen kiinni.

— Pelastakoot tytöt nyt nahkansa. Enempää en minä voi, mutisi Manne ja juoksi ketterästi edellä avaamaan ovea ukolle.

Tytöt olivat kuulleet heidän askelensa ja päätä pahkaa pelastautuneet Plotinan huoneeseen. Maisteri Saramaa liikkui epäluuloisen näköisenä huoneessaan haistellen ilmaa. Se oli raittiimpaa kuin tavallisesti, hän oikein kaipasi rakasta tupakansavua, ja muutoinkin — huone näytti niin merkillisen oudolta. Mutta Manne seurasi hänen kintereillään ja puhua pakisi lakkaamatta, niin että ukko ei ennättänyt tehdä huomioitaan rauhassa. Ja hetken aikaa muristuaan hän unohti epäluulonsa syventyen kirjoihinsa.

Sillä aikaa tytöt häärivät muissa huoneissa. Kanttorin Alma oli ikkunasta huomannut heidän oudot puuhansa eikä voinut hillitä uteliaisuuttaan, vaan pujahti naapurin portista sisälle. Sikeltä, joka oli tyhjentämässä likavesiämpäriä, hän sai kuulla tyttöjen puuhista ja tarjoutui heti apulaiseksi.

— Sinä olet näppärä käsitöissä, sanoi Kaarina, parsipas nuo reiät sohvan päällisessä ja paikkaa kiikkutuolin matto. Tuosta tuolista pistää jouhet esille, korjaa sekin.

Alma juoksi kotiin noutamaan lankaa ja neulaa, sillä Plotina oli niin hämmennyksissään kaikesta siitä väkivaltaisuudesta, mitä hänen kodissaan harjoitettiin, ettei löytänyt omia ompeluvehkeitäänkään. Palatessaan Alma toi mukanaan pari pöytäliinaa ja puhtaan päällyspeitteen.

Ahkerissa käsissä sai pieni puutteellinen koti pian aivan toisen ulkonäön. Ikkunaverhot parsittiin ja pölytettiin, pöydillä oli Alman tuomat sievät liinat, Plotinan vuoteelle, jonka hän aikoi luovuttaa tädilleen, levitettiin puhdas päällyspeite. Vaatekomerosta Kaarina löysi pienen sievän maton.

— Onko tämäkin tädin kangaskaupasta, kysyi hän nostaen mattoa Plotinan nähtäväksi.

— On.

— Se kelpaa mainiosti vuodematoksi. Minä levitän sen tähän sinun vuoteesi eteen.

Manne lähetettiin noutamaan voileipiä, tytöillä oli niin kiire, etteivät ennättäneet käydä syömässäkään. Iloinen puheensorina kuului maisterin huoneeseen, ja työssään häiriintyneenä tämä pistäysi katsomassa, mitä oli tekeillä. Ihmeekseen hän huomasi oudon näyn. Huone, jossa vain aniharvoin oli muita kuin sen arka emäntä, oli nyt täynnä hilpeitä vieraita. Sikke seisoi pöydällä vasara kädessä ja nauloja suussa ja viritti verhoja ikkunan eteen. Manne istui hajasäärin lattialla kiilloittaen kynttiläjalkoja, Alma oli polvillaan sohvan edessä parsinneula kädessä, ja Kaarina hieroi mustepilkkuja pöydästä, tuolilla oli lautasellinen voileipiä ja pari kylmää perunaa.

Maisteri miltei vaaleni kauhusta nähdessään tätä kotirauhan häiritsemistä.

— Mitä tämä oikein merkitsee? sopersi hän luoden nuhtelevan katseen hämmentyneeseen tyttäreensä.

— Me tulimme vähän auttamaan Plotinaa, kun kuulimme, että saisitte vieraita, sanoi Kaarina iloisesti.

— Onko se nyt välttämätöntä tämmöinen siistiminen, minusta täällä oli siistiä kyllä ennenkin?

— Auta armias! pääsi Siken vilpittömiltä huulilta. Täällähän oli kuin — — —

— Tuollaiset vanhat rouvat ovat tavallisesti vähän turhantarkkoja, kiirehti Kaarina keskeyttämään häntä, ja kun Plotinalla on niin paljon tärkeämpää työtä, tarjouduimme hänelle apulaisiksi. Häiritsemmekö setää?

— Ette erikoisesti, mutisi maisteri ja vetäytyi takaisin huoneeseensa harmitellen itsekseen hameväen ihmeellistä halua aikaansaada turhanpäiväisiä selkkauksia.

— Kas niin, sanoi Kaarina luoden viimeisen tarkastavan silmäyksen ympärilleen, nyt täällä luullakseni alkaa olla järjestyksessä. Vai mitä arvelette tytöt?

— Oi, täällähän on ihmeen hienoa, huudahti Plotina kiitollisena.

— Jotakuinkin siistiä, kuului Alman arvostelu.

— Mutta eikö teidän mielestänne ole epärehellistä, että meidän kotimme näyttää aivan erilaiselta, kuin mitä se arkioloissa on? kysyi Plotina arasti.

— Ei laisinkaan, vakuutti Sikke, ainahan siistitään vieraita varten.

— Ja sitäpaitsi, sanoi Kaarina, voit päättää, että tästälähin pidät kotisi siistinä.

— Luuletko minun siihen kykenevän? kysyi Plotina avuttomana.

— Miksikä et, uhraa joka päivä parikin tuntia kodin järjestyksessä pitämiseen, sen kyllä voit tehdä, vaikka oletkin lukutoukka.

— Minä koetan, mutta minulta käy kaikki niin hitaasti ja takaperoisesti, huokasi Plotina.

Kun tytöt olivat lähdössä, veti Kaarina Plotinan erikseen ja kysyi:

— Suo anteeksi, että sekaannun asioihinne, mutta haluaisin niin mielelläni olla sinulle avuksi, ja sen vuoksi kysyn: mitä aiot antaa tädillesi ruuaksi?

— Onhan meillä perunoita, vihanneksia ja vuohenmaitoa.

— Hyvä, mutta osaatko sinä keittää?

— Olenhan minä keittänyt meidän kaikki ateriamme.

— Mitä arvelet siitä, jos minä huomenna tulisin auttamaan sinua päivällisen valmistamisessa? Rouva Tulla päästää kyllä minut tunniksi tai pariksi, hän on nykyjään hyvin kiltti, ja he lähtevät huomenna koko perhe nimismiehelle Klaaran päiville.

— Voi, Kaarina, kuinka sinä olet hyvä. Kyllä minä olisin iloinen, jos tulisit, pelkään, ettei Sohvi-täti ole niin vaatimaton ruuan suhteen kuin isä. Minulta usein ruoka palaa pohjaan tai unohtuu suola.

Tohtorinna Holstin mielestä oli välttämätöntä, että tytöt rinnan lukujen kanssa oppivat käytännöllisiä toimia. Kaarina oli siis tottunut liikkumaan keittiössä, vaikkei hän mikään ensiluokan kokki ollutkaan.

— Minä arvelen, sanoi hän seuraavana päivänä istuessaan Mökissä, keittiön puulaatikolla, että keitämme vihanneslientä, sipulilaatikkoa ja korppuvanukasta, minä osaan näet parhaiten valmistaa näitä ruokalajeja, sillä ne olivat isän mieliruokaa.

— Niin, ja ajattelepas, Alma toi tänään tänne hauen, jonka Freedu oli saanut verkolla. Eikö se ollut kiltisti tehty?

— Olipa kyllä. Laitamme siis haukea munakastikkeen kera.

Tytöt riensivät puutarhaan poimimaan liemeen tarvittavat ainekset. Plotina oli hermostunut, hän pelkäsi täsmällistä tätiään ja oli tavallista kömpelömpi. Kaarina ihmetteli mielessään, olisiko rouva Simola laisinkaan saanut päivällistä sinä päivänä, ellei hän olisi tullut auttamaan.

— Kuulepas nyt, Plotina, sanoi hän, kun kello läheni neljää. Pelkään pahoin, että tulette myöhään, ellette jo mene laivalle. Ja se olisi ikävä. Ihmiset joutuvat aina pahalle tuulelle, ellei kukaan ole heitä vastassa, kun he saapuvat vieraalle paikkakunnalle.

— Plotina, Plotina, kuului sivuhuoneesta hätäinen ääni, ja maisteri pisti ovesta pörröisen päänsä. Minä en löydä kaulusta enkä kalvosimia. Olen etsinyt niitä kaikkialta, yksin paperikoristakin.

Plotina riensi hätään. Kaarina kuuli piironginlaatikkoja vedettävän ja suljettavan ja vähän väliä hermostunutta torumista: — Se on sitä naisväen komentoa. Järjestetään, järjestetään, ja seuraus on, ettei mitään löydy. Nähtävästi kadonneet esineet kumminkin lopuksi löydettiin, sillä jonkin ajan kuluttua maisteri ilmestyi esiin yllään musta kulunut sortuutti, hyvin vanhanaikainen kaulus kaulassaan ja tukka harjattuna.

— Kyllä he nyt myöhästyvät, tuumi Kaarina pistäessään korppulaatikon uuniin. Luulenpa, että jään tänne katsomaan, kuinka Plotina raukka suoriutuu leikistä. Voinhan olla muka Plotinan apulainen, niin en häiritse ketään läsnäolollani. — Hän sieppasi naulasta Plotinan huivin, jota tämä käytti vuohta lypsäessään. Sidottuaan sen päähänsä ja ison esiliinan vyölleen hän aivan hyvin saattoi käydä pienestä sievästä palvelustytöstä. Iloisesti hyräillen hän nosti patoja ja kattiloita. Sen ohessa hän kattoi pöydän kolmelle hengelle ja poimi puutarhasta kukkia saadakseen päivällispöydän niin hauskan näköiseksi kuin niillä pienillä apukeinoilla saattoi, mitä hänellä oli käytettävinään.

Hän oli juuri kyyryllään uunin edessä katsoakseen, oliko vanukas jo kypsä, kun keittiön ovi kuului aukeavan. Katsahtaessaan taakseen hän huomasi lihavahkon, englantilaismalliseen kävelypukuun puetun keski-ikäisen naisen, joka matkalaukku vasemmassa ja sateenvarjo oikeassa kädessä seisoi ovella.

Kaarina kohosi seisaalleen ja niiasi syvään.

— Eikö herrasväki ole kotona? kysyi rouva äreästi.

— He lähtivät laivasillalle maisterin kälyä vastaan, sanoi Kaarina ja niiasi uudestaan. Myöhästyivät tietysti ja menivät toista tietä, ajatteli hän itsekseen.

Rouva ojensi käskevällä liikkeellä matkalaukkunsa Kaarinalle.

— Vie tämä makuuhuoneeseeni. Missä teidän eteisenne on?

— Rouva on hyvä ja seuraa minua, sanoi Kaarina nöyrästi. Häntä alkoi huvittaa palvelustytön osa.

Hän auttoi päällystakin rouvan yltä ja vei hänet Plotinan huoneeseen. Tarkastelevin silmin mittasi rouva Simola huonetta.

— Hm, sanoi hän puoliääneen, tytöllä näkyy olevan verraten siistiä ja puhdasta — tuopas minulle lasi vettä, huusi hän keittiöön.

Kun Kaarina oli ojentanut hänelle vesilasin, kysyi rouva Simola:

— Oletko ollut talossa kauankin?

— En, en kauan, vastasi Kaarina. Samassa juolahti hänen mieleensä, että hän ehkä saattoi tehdä ystävilleen palveluksen. Hän lisäsi siis empien ja nöyrästi: — Mutta minä pidän paljon neidistä ja maisterista, on vain niin ikävä, että heillä on niin paljon vaikeuksia.

Rouva Simola loi tyttöön paheksuvan katseen.

— Minun mielestäni on nenäkästä ja sopimatonta, että sinä sekaannut isäntäväkesi asioihin.

— Niinpä kyllä, myönteli Kaarina nöyrästi, mutta minä pidän heistä paljon, ja mieltäni pahoittaa, kun näen, miten heidän täytyy taistella puutetta vastaan, vaikka heillä on rikkaita sukulaisia.

— Jos sinä olet niin perehtynyt isäntäväkesi asioihin, kuin tahdot näyttää, tiedät ehkä myös, että heidän niin kutsutut vaikeutensa ovat suureksi osaksi omaa syytä. Eräs läheinen sukulainen tarjoutui pitämään huolta Plotinasta, jos hän olisi suostunut muutamiin varsin järkeviin ehtoihin.

— Nämä ehdot saattoivat kyllä olla järkeviä, mutta oikeamielisiä ne eivät olleet. Tuon läheisen sukulaisen olisi pitänyt käsittää, että tyttäret eivät mielellään eroa isästään, ja muutoinkin olivat ehdot tuiki sopimattomat Plotinan luonteelle. Jos minä olisin ollut tuo läheinen sukulainen, olisin auttanut maisteria ja hänen tytärtään tavalla, joka heillekin olisi ollut mieluinen. Kaarina oli puhunut innokkaasti, mutta vaikeni äkkiä hämillään. Rouva Simola katseli häneen terävästi.

— Oletko sinä talon palvelustyttö.

— E-e-n, apulainen vain.

— Joka tapauksessa en ole halukas keskustelemaan kanssasi niin arkaluontoisesta seikasta kuin isäntäväkesi toimeentulosta.

Kaarina niiasi.

— Kuten suvaitsette, rouva. Hän poistui keittiöön juuri parahiksi estääkseen kastikkeen pohjaanpalamista.

Muutaman minuutin kuluttua saapuivat maisteri ja Plotina. He olivat sekä hämillään että pahoillaan ja vastaanottivat onnettoman näköisinä ankaran sukulaisensa esitelmän aiheesta: mitä täsmällisyyden puute ja saamattomuus saavat aikaan.

— Se on näetkös, Kristoffer hyvä, ollut sinun elämäsi suuri virhe, ettet koskaan ole ollut täsmällinen. Ja mihin se on johtanut? Täällä sinä nyt istut viheliäisessä maalaiskylässä yksinäisenä ja unohdettuna ja pengot vanhoja kellastuneita papereita sen sijaan, että olisit opettajana jossakin arvossapidetyssä oppilaitoksessa tai ehkäpä yliopiston professorina. Toiset sinua typerämmät ovat päässeet kiipeämään paljon korkeammalle.

— Sinä olet, Jumala paratkoon, aivan oikeassa, Sohvi-käly, huokasi maisteri ja näytti onnettomalta kuin koulupoika rehtorinsa edessä.

— Rakas täti, oikeastaan se oli minun syyni, että myöhästyimme, uskalsi Plotina kohottaa ääntään isän puolustukseksi.

Rouva Simola kääntyi äkkiä tyttöön.

— Sen pahempi, sinun pitäisi olla isääsi ymmärtäväisempi. Mutta sinä tietysti istuit myöskin nenä kirjassa. Ei kai tässä talossa muuta tehdäkään kuin luetaan. Ja tuo kauhean nenäkäs palvelustyttö tai apulainen lukee kai myöskin romaania keittiössä, koska ei päivällinenkään ole valmis. Olen tietysti nälissäni matkustettuani viisi pitkää tuntia epämukavassa ja likaisessa laivassa.

Plotina riensi pelästyneenä keittiöön.

— Kutsu vain pöytään, ruoka on valmis, sanoi Kaarina.

— Etkö sinä tule syömään?

— En, minä olen tällä kertaa vain sinun keittiöapulaisesi.

Plotina koetti estellä, mutta Kaarina pisti ruokatarjottimen hänen käteensä. — Kas niin, ei mitään vastaväitteitä, mene sisään nyt vain.

Plotina totteli hämmentyneenä. Sohvi-tädin tuima katsanto lauhtui, kun höyryävä vihannesliemi ilmestyi pöytään. Mielihyvällä hän totesi sen olevan varsin maukasta. Syötyään vielä aimo annoksen kalaa ja jälkiruokaa hän tyytyväisenä siirtyi juomaan kahvia Plotinan huoneeseen, jonne Kaarina oli kattanut sievän kahvipöydän.

— Myönnän, sanoi Sohvi-täti viedessään höyryävää kahvikuppia huulilleen, ettei tämä teidän kotoinen järjestyksenne sentään ole niin perin nurinkurinen, kuin miksi sitä olin kuvitellut. Ehkäpä sinusta vielä tulee ihminen, Plotina. Kunpa sinulla vain olisi toinen nimi! En ymmärrä, kuinka äitisi saattoi suostua tuohon hirvittävään pakanalliseen nimeen. Plotina, miksi ei yhtä hyvin platina tai tina.

— Anteeksi, käly rakas, huomautti maisteri säveästi, Plotina oli älykäs roomalainen keisarinna, ja hänen mukaansa onkin tyttäremme saanut nimensä.

— Loruja, minä en näe mitään järkeä siinä, että lapsille pannaan pakanallisten keisarinnojen nimiä. Ja onko sinusta sitten hänessä mitään ruhtinaallista? Minun mielestäni hän on pieni mitätön tyttölapsi. No niin, onnettomuus on nyt kerran tapahtunut, ja lapsi raukka on itse siihen viaton.

Kaarina naureskeli itsekseen keittiössä, missä hän pesi astioita, Sohvi-tädin puheille. Olipa vahinko, ettei hän enää uskaltanut mennä hänen kanssaan juttelemaan. Plotinan täti näytti varsin rehdiltä ihmiseltä. Hän asetti astiat kaappiin ja viittasi Plotinan keittiöön.

— Minun täytyy mennä, Tullan väki on jo ehkä palannut kotiin. Pidä hyvä huoli illallisesta ja muista kaikin mokomin tehdä vuode mukavaksi. Toivoisinpa, ettet näyttäisi noin apealta.

— Sohvi-täti on niin peloittavan tarkkanäköinen, kuiskasi tyttö, huomasin hänen ainakin viisi minuuttia tarkastavan erästä mustepilkkua pöydässäni.

— Ehkä hän on parempi kuin miltä näyttää, lohdutti Kaarina ystäväänsä.

Kaarina olisi mielellään seuraavana päivänä pistäytynyt Mökillä kuulustelemassa, miten asiat siellä luistivat. Mutta hän ei päässyt tunneiltaan, oli luettava entistä ahkerammin, ehtojen suoritusaika läheni. Maunoa ja Erkkiä hän ei tavannut kuin kerran, silloinkin vain pikimmältään laivalaiturilla, kun he olivat poislähdössä. Veljekset pyysivät häntä hartaasti kotiinsa heidän kanssaan.

— Jätä koko Tullan joukko ja tule pois meille, houkutteli Erkki. Äiti ottaa sinut avosylin vastaan, meillähän ei ole tyttöjä koko talossa, kaksi poikaa vain. Pidämme sinua kuin kukkaa kämmenellä.

— Etkö todella voisi lähteä mukaamme, ehdotti Maunokin. Me voisimme siinä tapauksessa jäädä tänne pariksi päiväksi, kunnes olet lähtövalmis.

Kaarina pudisti surumielisesti hymyillen päätään. — Kiitos, ystävät, mutta se on todella mahdotonta; en voi jättää oppilaitani pulaan. Se olisi väärin, eikö totta, Mauno?

— Olet ehkä oikeassa, mutta tule sitten, kun olet heistä päässyt.

Laiva vihelsi, ja pojat heittivät hyvästit. Kaarina katsoi ikävöiden poistuvan Ainamon jälkeen. Koskahan koitti sekin aika, jolloin hän pääsisi lähtemään? Oli enää pari viikkoa lukukauden alkuun.

Illalla hän sai kaksi kirjettä postista. Toinen oli kirjoitettu suurin, miehekkäin kirjaimin ja kuului seuraavasti:

"Sohvi Simola pyytää ilmoittaa Plotinan keittiöapulaiselle, että tuo läheinen sukulainen on huomannut viisaimmaksi antaa jokaisen seurata omaa taipumustaan, eikä tahdo pakottaa ketään vieraalle alalle. Ja rauhoittaakseen hyväsydämisen apulaisen huolia hän ilmoittaa, että Plotinan ja hänen isänsä vaikeuksia tullaan huojentamaan. Samalla ehdottaa Sohvi Simola, että nuori keittiöapulainen, kun hän vasta tahtoo auttaa ystäviänsä, näyttelisi omaa osaansa.

Suorin tie paras."

Kaarina punehtui sekä ilosta että mielipahasta. Rouva Simola oli siis keksinyt hänen pienen sotajuonensa, Plotina oli tietenkin ilmaissut hänet. Ja hän oli oikeassa — suorin tie on paras. Oliko hän mahtanut hyvin paheksua Kaarinaa? Ehkäpä pitää häntä petollisena? Mitähän äiti ja isä mahtavat sanoa, kun saavat tästä kuulla? Isä on niin tinkimätön, mitä oikeaan ja väärään tuli. — Huh, oikein poskia poltti!

Mutta se oli kuitenkin ihanaa, että Mökin asukkaat olivat päässeet ainakin toistaiseksi rahahuolistaan. Sohvi-täti oli varmaankin kelpo ihminen.

Hän avasi toisen kirjeen, se oli äidiltä.

Rakas Kaisu-tyttöni, sanottiin siinä. Vihdoinkin olemme päässeet niin pitkälle, että uskallamme lähettää sinulle ilosanoman, jota jo pari viikkoa olemme salanneet, koska olemme pelänneet sinua turhilla toiveilla pettävämme. Tänä aamuna ilmoitti laitoksen ylilääkäri, että isä nyt on terve. Viikon kuluttua saatamme lähteä kotiin päin matkustamaan rakkaiden lastemme luo. Isä liikkuu jo ilman sauvaa, joskin vielä jossakin määrin kankeasti. Käsiään hän liikuttaa aivan vapaasti. Mieli on reipas ja valoisa. Tohtori arvelee, että hän huoleti voi ryhtyä työhönsä jälleen. Sinä arvaat, kuinka onnellinen isä on. Sillä juuri toimettomuus häntä on kiusannut; ja pelko siitä, että me joutuisimme kärsimään hänen pakollisesta työttömyydestään, on vaikuttanut hänen tautiinsakin.

Saavumme Suomeen noin 24. päivän paikkeilla tätä kuuta. Silloin toivomme tapaavamme sinut ja lapset Lanterissa. Saamme viettää vielä kokonaisen ihanan viikon yhdessä, ennenkuin sinä ja Kati lähdette kouluun. Olemme nimittäin päättäneet isän kanssa lähettää Katinkin tänä syksynä maailmalle.

Tervehdimme rakasta tyttöämme häntä hellästi syleillen.

Äiti ja Isä.

Kaarina vaipui tuolille istumaan ja kätki kasvot käsiinsä.

— Jumala, kuinka hyvä sinä olet, kuiskasi hän. Minä saan siis nähdä isän ja äidin, Lanterin ja kaikki viikon kuluttua.

Hän kavahti ylös ja syöksyi suin päin alas portaita. Siken, joka arkihuoneessa parhaillaan järjesti vastapestyjä vaatteita kaappiin, hän oli syleilyllään rutistaa.

— Sinäpäs — muuta ei Sikke saanut sanotuksi.

— Äiti ja isä palaavat kotiin viikon kuluttua, riemuitsi Kaarina. Ja minä pääsen Lanteriin.

— Kylläpä sinusta on hauska lähteä meiltä pois, sanoi Manne hiukan katkerasti. Eipä sinulla tosiaan ole täällä kissanpäiviä ollutkaan.

— Olisit jäänyt siihen asti, kun koulut alkavat, niin olisimme matkustaneet yhdessä, virkkoi Iisa.

— Tehän lähdette kuitenkin jo viikon lopulla ehtoja suorittamaan. Mitä minä täällä sitten enää tekisin!

Iloissaan ei Kaarina malttanut pysyä sisässä. Hän houkutteli tytöt mukaansa kävelylle. Maantiellä he tapasivat Plotinan.

— Kaarina, minulla on niin paljon sinulle kertomista. Etkö tule meille?

— Kävellään mieluummin. Saatetaan tytöt kotiin, niin tulen sitten saattamaan sinua. Minullakin on uutisia.

Kaarina näytti Sohvi-tädin kirjettä.

— Sinä tietysti ilmaisit minut.

— Niin, enhän voinut muutakaan, kun hän kysyi nimeäsi. Nähtävästi hän epäili, ettet ollut mikään tavallinen apuihminen. Kaarina, täti ei ollut lainkaan niin peloittava kuin luulin. Me istuimme illalla kahden minun huoneessani, hän kertoi minulle paljon äidistäni. Luulen nähneeni kyyneliä hänen ankaroissa silmissään. Sitten hän rupesi kyselemään olojamme ja teki sen niin lyhyesti ja täsmällisesti, että minun ei auttanut kierrellä, totuus tuli ilmi kaikessa alastomuudessaan. "Herranen aika, lapsi", huudahti hän silloin, "miksi et ole minulle mitään kaikesta tästä kirjoittanut? Olen itsekäs vanha nainen, mutta niin kovasydäminen en sentään ole, että antaisin ainoan sisareni lapsen kärsiä puutetta. Mene nyt nukkumaan, minä tahdon lähemmin ajatella asiaa." Seuraavana aamuna hän piti pitkän nuhdesaarnan meille epäkäytännöllisyydestämme, mutta lopuksi hän ilmoitti päättäneensä varata minulle kuukausirahan sillä ehdolla, että käyttäisin sen taloudellisiin menoihin enkä joutaviin kirjoihin ynnä muihin hassutuksiin, kuten hän lausui. — Koko päivän hän sitten oli oikein leppeä ja ystävällinen, isä raukallekin. Luulenpa melkein hänen hiukan pitäneen minusta, lopetti Plotina kertomuksensa. Eihän se ole ihme, lisäsi hän vaatimattomasti. Olihan äitini hänen sisarensa. Ja ajatteles, lähtiessään hän pisti kouraani sadanmarkan setelin. Eikö se ole suurenmoista, minulla ei koskaan ole ollut hallussani kymmentä markkaa suurempaa rahaa.

Plotinan kasvot hehkuivat mielihyvästä. — Mutta minun täytyi kertoa hänelle siitä suursiivouksestanne. Hän olisi muutoin luullut minua paremmaksi kuin mitä olen. Hän nauroi sydämellisesti puuhillenne.

Plotinan päätettyä kertomuksensa toi Kaarina esille iloiset uutisensa.

— Lähdetkö niin pian? sanoi Plotina apeasti. Ja sitten minä en ehkä koskaan enää saa sinua nähdä.

— Tottahan, lohdutti häntä Kaarina. Sinun täytyy ensi kesänä tulla meille.

— Tiedäthän, etten voi jättää isää.

— Hän tulkoon mukaan.

— Hän ei kahteenkymmeneen vuoteen ole matkustanut täältä minnekään. Mutta tietysti iloitsen siitä, että sinä pääset omiesi luo ja että isäsi on terve. Sinä olet ollut isälle ja minulle kuin päivänsäde varjossa kasvaville kukille.

He astuivat elokuun hämärässä vastaleikattujen ruispeltojen sivuitse, kotiin palaavan karjan kellot kilahtelivat leppoisasti, lähestyvän syksyn tuntua oli ilmassa. Heille itselleen käsittämätön alakuloisuus valtasi tuokioksi tyttöjen mielen. He erosivat kyynelsilmin ymmärtämättä miksi.

* * * * *

Viimeinen ilta oli käsissä. Tullan nuoret olivat palanneet kotiin suoritettuaan ehtonsa. Kunnallisneuvos oli tyytyväinen ja rouva hyvillään. Tytöt olivat kutsuneet ystävänsä viettämään Kaarinan lähtöiltaa. Pentti oli tuonut hänelle kukkakimpun ja Hilja pussillisen piparkakkuja matkaeväiksi. Rouva Tulla oli juhlallisesti kiinnittänyt hänen rintaansa hopeasoljen, jossa oli enemmän metallia kuin aistia.

— Kunnallisneuvokselta ja minulta pieni muisto, sanoi hän arvokkaasti. Kaarina kiitti liikutettuna. Rouva Tulla oli tuottanut hänelle monta karvasta hetkeä, mutta nythän oli kaikki ohi. Äiti kullan sylissä unohtuisi kaikki paha ja ikävä. Hän ei tuntenut mitään kaunaa kunnallisneuvoksetarta kohtaan.

Plotina oli kutsuttu toisten mukana. Hänellä oli uusi kaunis puku. Kaarina arvasi sen olevan Sohvi-tädin lahjoittaman.

— Jäännöspalojen aika on onneksi ohi, kuiskasi hän veitikkamaisesti Plotinalle.

— Isän viimeinen kirjoitus on hyväksytty arvossapidettyyn aikakauskirjaan, kuiskasi Plotina vastaukseksi. Hän on ylen onnellinen.

Vieraiden lähdettyä istuivat nuoret vielä hetkisen yhdessä.

— On niin ikävä, kun sinä lähdet, Kaarina, sanoi Sikke. Eikö totta, Iisa, me olemme paljon pitäneet Kaarinasta.

Iisa nyökäytti päätään.

— Soisin, että olisimme olleet ystävällisempiä häntä kohtaan.

— Mikäs esti, sanoi Manne. Hän ojensi ujostellen tuohesta kutomansa puukontupen Kaarinalle. — Tuossa on, jos huolit. Ja häveten liikutustaan hän viheltäen poistui huoneesta.

Aikaisin seuraavana aamuna Kaarina seisoi Ainamon kannella ja katseli jälkeen jäävän kirkonkylän punaisia ja kellertäviä rakennuksia. Vajaat kolme kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli astunut jalkansa kylän laivalaiturille arkana, pelko ja jännitys mielessä. Miten paljon hän olikaan kokenut sinä aikana hyvää ja pahaa, iloa ja surua. Hän muisteli Siken jäähyväissanoja:

— Kaarina, sinä olet ollut hyvä meille, ja Iisa oli lisännyt:

— Parempi kuin mitä olisimme ansainneet.

Kaarina hymähti. Jos hän oli ollut hyvä, oli se Päivättären silmälasien ansio. Miten isä olikaan sanonut? Näe hyvää ja kaunista siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa.

Ehkä se olikin elämän salaisuus.