KAARINAN KESÄLOMA

Kirj.

Anni Swan

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

I.

Kaarina Holsti astui ensimmäistä kertaa eläessään sisään sairaalan portista. Pelonsekaisella kunnioituksella hän katseli suurta punaista tiilirakennusta kirkkoineen. Käytävässä, jo heti ovesta sisään tultaessa, lehahti sairaalailma vastaan; nuoresta, kevätilman tuoksua äsken hengittäneestä tytöstä tuntui miltei kaamealta tänä nukutusaineiden, lysolin ja lääkkeiden täyttämä ilmakehä.

— Saako tavata tohtori Holstia? kysyi hän käytävässä liikkuvalta sisarelta.

— Olkaa hyvä, numero 19.

Kaarina avasi oven. Hän oli päättämällä päättänyt olla vahva ja iloinen tavatessaan vanhemmat. Mutta kun hän näki isän kalpeana ja oi, kuinka laihtuneena, kärsivän näköisenä, pettivät hänen voimansa.

— Isä rakas, rakas isä, muuta hän ei saanut itkultaan sanotuksi heittäytyessään syleilemään vuoteella lepäävää isäänsä.

Isän huulet vapisivat.

— Lapsi kulta, sopersi hän. Mutta hänen kätensä ei noussut hyväilemään lempitytärtä kuten aina ennen.

Tohtorinna Holsti tarttui lempeästi tytön päähän ja kohotti hänen kyyneleiset kasvonsa peitteeltä, jonne hän ne oli kätkenyt.

— Etkö äitiä tervehdikään?

Kaarina kietoi käsivartensa äidin kaulaan nyyhkyttäen.

— Kas niin, sanoi äiti, olemme jo itkeneet, nyt tahdomme pitää hauskaa. Ja luoden silmäyksen Kaarinan kädessä olevaan paperitötteröön hän lisäsi: — Ellen väärin arvaa, on sinulla isälle tuomisia.

Kaarina pyyhki kyynelet silmistään. Rakas, siunattu äiti — aina hän oli yhtä rauhallinen, yhtä hillitty. Hän laski pussinsa pikku pöydälle isän vuoteen viereen.

— Ostin isälle vähän appelsiineja.

— Kiitos, tyttöseni. Mutta sinun täytyy myös kuoria ne. En osaa ollenkaan liikuttaa käsiäni.

Kaarina loi pelästyneen katseen äitiin. Tämä nyökäytti myöntävästi päätään.

— Niin, niin, Kaisu, nivelleini ei ole leikin asia. Isän tauti on päässyt kehittymään liian pitkälle. Lääkäri antaa kuitenkin hyviä toiveita. Mutta etkö ole lainkaan utelias kuulemaan Lanterin uutisia?

Kaarina ymmärsi äidin tahtovan kääntää keskustelun hilpeämmälle tolalle. Hän voitti liikutuksensa ja oli jo hetkeä myöhemmin täydessä kyselyn ja kertomisen touhussa. Tohtorin rasittuneille kasvoille levisi päivänpaisteinen hymy hänen katsellessaan ja kuunnellessaan vilkasta tytärtään. Kaarina oli aina ollut isän lempitytär.

— Tulethan huomennakin, hän kysyi pyytävällä äänellä, kun Kaarina teki lähtöä.

— Varmasti, meillä on tosin häpeämättömän pitkä läksy saksankielessä, mutta voinhan lukea täällä sinun huoneessasikin, vai mitä? Ajatteles, isä, meillä oli eilen matikan kokeet, ja minä sain 8. Olen siitä hirveän iloinen, tiedäthän, että matikka ja minä olemme kuin kissa ja koira.

— Matikka? äiti kysyi kohauttaen silmäkulmiaan. Kaarina nauroi. — Matematiikkahan se tietysti on, sinä kiusoittavan säntillinen äiti. Mutta kyllä minun nyt totisesti täytyy lähteä. Hyvästi nyt, isä kulta, täytyy mennä läksyjä takomaan.

Tohtorinna saattoi tytärtään käytävään.

— Voitko viipyä vielä tuokion? kysyi hän. Minulla olisi sinulle hiukan puhumista. Seurusteluhuoneessa ei näy olevan ketään tällä kerralla.

Hän johti tytön sairaalan pieneen, kodikkaaseen seurusteluhuoneeseen, jonka seinillä oli Jumalan äidin ja Kristuksen kuvia. Istuutuen sohvalle hän veti Kaarinan viereensä.

— Entä nyt, äiti? kysyi Kaarina arasti. Hän huomasi äidillä olevan jotakin ikävää puhuttavaa, jota hänen oli vaikea tuoda esille.

— Sinä näet, Kaarina, alkoi tohtorinna, että isä on hyvin sairas. Tämä kevät on ollut sanomattoman vaikea, tuskia päivällä ja yöllä.

— Voi äiti, Kaarina puristi äidin kättä, miksi et ole minulle kirjoittanut, millä kannalla asiat olivat? Mainitsit vain melkein kuin ohimennen isän vanhasta vaivasta, kiusallisesta leinistä. En voinut arvata hänen olevan näin huonona. Oikein kauhistun, kun ajattelen, että minä olen täällä vain pitänyt hauskaa huolettomuudessani, silloin kun isä on kärsinyt ja sinä hänen kanssaan.

— Et olisi kuitenkaan voinut meitä auttaa, Kaisu, koulutyösi vain olisi siitä kärsinyt. Kati on ollut minulle suureksi iloksi ja avuksi, hän on lukenut ääneen isälle ja auttanut, missä on tarvittu. Et usko, kuinka hän on kehittynyt.

— Niin, mutta minä olen jäänyt aivan ulkopuolelle kaiken.

— Sinun aikasi kyllä vielä tulee; siitä nyt juuri aionkin puhua kanssasi. Lääkäri, joka isää hoitaa, arvelee, että on välttämätöntä hänen lähteä jonnekin kylpylaitokseen ulkomaille, luultavasti Ranskaan, Aix les Bainsiin, jossa on mainioita rikkilähteitä. Olemme sen vuoksi todellakin tuumineet lähteä, niin pian kuin isä suinkin pääsee liikkeelle, toivoakseni toukokuun lopulla.

— Siis kesäksi — oi äiti! huudahti Kaarina mielipahalla.

— Niin, ikävähän on juuri kesäksi lähteä pois, kun sinäkin pääset kotiin.

— Ja kauanko viivytte? Kenties koko kesän?

— Luultavasti.

— Miten käy sitten Lanterin, äiti, meidän, lasten, ja puutarhan ja kaiken? Tämähän on hirveätä!

— Jos olisit nähnyt isän kärsimyksiä tänä keväänä, et noin puhuisi, Kaisu. Äidin äänensävyssä oli moitetta.

— Anteeksi, rakas äiti, olen kovin itsekäs. Eihän mikään tietysti ole ikävää, kun isän terveys on kysymyksessä. Mutta tuntuu kauhealta ajatella kesää ja Lanteria ilman sinua ja isä kultaa.

Tohtorinna oli hetken ääneti. Sitten hän lausui:

— On vielä muuan seikka, josta minun täytyy sinulle puhua. Lääkäri, joka hoitaa isän virkaa hänen sairautensa aikana, on pyytänyt saada Lanterin asunnokseen. Hän on varakas ja tarjoo siitä varsin korkean vuokran.

— Mutta, äiti, ettehän ole siihen suostuneet? Meidän kaunis kotimme, rakas Lanterimme vieraiden hallussa! Mahdotonta!

— Isän tauti on jo maksanut paljon, ja olo kylpylaitoksessa nielee tuhansia. Me emme ole rikkaita, Kaarina, pienikin summa on tervetullut lisä varoissamme tätä nykyä.

Kaarina aivan jähmettyi. Hänen ei koskaan ollut tarvinnut tähän asti ajatella elämän aineellista puolta. — Minne me lapset sitten joudumme? kysyi hän matalalla äänellä.

Tohtorinna huokasi.

— Se seikka on kyllä tuottanut minulle paljon päänvaivaa. Olen suunnitellut sitä ja tätä, ja viimein päätin kirjoittaa täti Jenny Sorolalle pyytäen, että hän ottaisi teidät luokseen. Hän lupasikin sen tehdä.

— Jenny-tädin luo!

Tohtorinna kietoi käsivartensa tyttärensä ympäri.

— Rakas lapsi, älä tee tätä minulle vaikeammaksi, kuin mitä se muutoin on. Tunnenhan minä Jenny-tädin, ja tiedän, että teillä, varsinkin sinulla monessa suhteessa on vaikea hänen luonaan. Mutta hän on kuitenkin isän sisar, ja vaikka hänellä onkin omituisuutensa, tulee hän omalla tavallaan pitämään teistä hyvää huolta. Siinä suhteessa olen aivan rauhallinen. Ole sinäkin järkevä, tyttöni.

Kaarina huomasi kyyneleitä äidin silmissä. Samassa tuokiossa hänen mielialansa vaihtui.

— Tiedätkö, äiti, minä suorastaan häpeän. Täällä minä istun ja teen tyhmiä vastaväitteitä, silloin kun sinä olet suunnitellut ja tuuminut kaikki valmiiksi Jenny-täti on Jenny-täti, siitä ei mihinkään pääse, mutta eihän kesä ikuisesti kestä. Koetan välttää kaikkia kareja hänen suhteensa. Ollihan on hänen kummipoikansa ja tädin suuri suosikki. Kyllä me tytöt aina jotenkin tulemme toimeen.

Tohtorinna painoi suudelman tytön otsalle.

— Nyt tunnen tyttöni. Katsos, on varsin tärkeätä, että isän ei tarvitse huolehtia raha-asioista. Kuten äsken sanoin, maksaa hänen viransijaisensa Lanterista harvinaisen hyvän vuokran, ja sen lisäksi hän ottaa hoitaakseen puutarhan erinäisillä ehdoilla. Hän on näet innostunut kasvitarhan- ja kukkainviljelijä. Isä on niin iloinen tietäessään, että hänen rakas puutarhansa on hyvissä käsissä. Isä rukka, hän kantaa vaivansa ihailtavan kärsivällisesti. Mutta nyt meidän täytyy erota, lapseni, isä kai jo odottaa minua, ja sinun on painauduttava läksyjesi ääreen.

Kun Kaarina hetkistä myöhemmin astui Eläintarhan varjoisaa tietä kaupunkiin päin, oli hänen mielensä syttä synkempi. Hänestä tuntui, että hän oli onnettomin olento maailmassa.

II.

Siiri Vuorio paiskasi algebrankirjansa pulpetinkannelle, niin että pamahti.

— Hei, nyt minä sinut suolaan, senkin kiusankappale, vihoviimeinen ilkimys!

— Ja minä, ja minä! Olkoon onneksi!

Huutaen ja nauraen pojat läimähyttivät enemmän tai vähemmän risaiset kirjansa pulpeteille.

— Ajatelkaas, kokonaista kolme ihanaa kuukautta ilman kielioppia, ilman Pythagorasta, ilman vuosilukuja ja kirkko-isiä! huusi Kaarina.

Luokassa vallitsi lievimmin sanoen vilkas mieliala. Pojat istuivat pulpeteilla jalkojaan heilutellen, toiset tanssivat ympäri huonetta intiaanihyppyä. Muutamat siisteimmistä tytöistä järjestivät koulupöytiään, pyyhkivät pölyn, tyhjensivät roskat paperikoriin ja repivät rikki kirjeitä, joita lukukauden kuluessa oli pulpettiin kasaantunut sekä luvallisia että luvattomia teitä. Kaikki huusivat ja puhuivat yht'aikaa.

Elsa Heinonen istui paikallaan nyyhkyttäen, vesissä silmin.

— Älä nyt sentään sula, Elsa-tyttö, lohdutteli Jussi, hänen vierustoverinsa. Sainhan minäkin ehdot, niin että paukahti, mutta en silti aio vesilätäköksi ruveta.

— Sinulla ei olekaan vanhempia sisaria niinkuin minulla, jotka yhtä mittaa toruvat.

— Eipä ei, mutta näetkös, minulla on isä, ja aika faari hän onkin saarnaamaan.

Maiju Väyrysen pyöreät, punaiset posket olivat tavallista vakavammat. Hänkin oli saanut ehdot saksan kielessä ja algebrassa.

— Huh, puhisi hän, että tyttöjen sentään täytyy näin kauheasti rääkkääntyä. Mutta minä jätän koko koulun, sen totta tosiaan teen, ja rupean karjakoksi. Ylioppilasta minusta ei kuitenkaan kuuna kulloisna päivänä tule. Lehmiä sitävastoin hoitaisin vaikka koko ikäni. Voi, jospa tietäisitte, kuinka hauskoja pikku vasikat ovat, niin herttaisia ja sieviä. — Ja pappilan suurta karjaa muistellessa palasi Maijun kasvoille niille niin ominainen tyytyväisyys ja hyvätuuli.

— Se oli oikeata puhetta, huusivat pojat nauraen. Eläköön karjakko Maiju Väyrynen! Alas geometriset sarjat ja logaritmit!

— Kuulkaa, eikö mennä Fazerille syömään päättäjäistortut? ehdotti joku.

— Mennään, mennään, kuului kuorossa. Ja pian oli suurin osa luokkaa matkalla koululaisille niin tuttuun kahvilaan.

Kaarina erottautui muitten huomaamatta tovereistaan. Hänen apea mielensä ei sointunut yhteen toisten remuavan ilon kanssa. Tyyne Virta, laiha, köyhästi puettu tyttö yhtyi häneen. Heillä oli sama matka.

— Etkö sinä menekään toisten mukaan Fazerille? kysyi Tyyne ihmetellen. Kaarina oli aina ylimpänä siinä, missä iloa pidettiin.

— En ole sillä päällä nyt.

Tyyne katsahti häneen oudoksuen. Mikähän Kaarinan oli? Hyvän todistuksen hän tietysti oli saanut, arvaahan sen, luokkansa etevimpiä tyttöjä. Muutoinkin hänellä oli kaikki niin siloista ja kevyttä. Opettajien ja toverien suosikki hän oli, eikä hänellä jokapäiväisestä leivästä huolia ollut, sen saattoi nähdä.

Tyyne huokasi. Hänen kodissaan oli köyhyys ainainen vieras.

Tyyneä hyvästellessään Kaarina kysyi: — Missä aiot viettää kesäsi?

— Minä matkustan Hämeeseen. Olen saanut paikan eräässä ruotsalaisessa perheessä, jossa opetan lapsille suomea.

Kaarina katseli häntä säälien.

— Eikö ole ikävä olla noin ventovieraissa?

Tyyne hymähti: — Olen kiitollinen siitä, että pääsen maalle. Sinä et suinkaan ole koskaan kokenut, mitä merkitsee asua koko pitkä kesä jossakin Robertinkadun kivimuurissa, pihan perällä, lisäsi hän katkerasti.

Kaarina katseli miettiväisenä poistuvaa toveriaan. Tyyne raukka oli aina katkera ja miltei vihamielinen parempiosaisia tovereitaan kohtaan. Mutta tällä kertaa Kaarina ymmärsi häntä. Mahtoi tuntua kiusalliselta aina elää elämän varjopuolella, silloin kuin muut hänen ikäisensä tytöt saivat pelkkää päivänpaistetta osakseen. Mutta jos Tyyne olisi tiennyt, kuinka apea hänen, Kaarinankin, mieli tällä kertaa oli, niin hän ehkä olisi vähemmän tylysti häntä kohdellut.

Kotona Kaarina vielä kerran otti luettavakseen kirjeen, jonka hän kyllä jo oli lukenut pari kertaa, mutta jonka sisällystä hänen yhä vielä oli vaikea sulattaa. Se oli Jenny-tädiltä.

Rakas Kaarina, — sanottiin siinä, — ikäväkseni minun täytyy ilmoittaa sinulle, että olen pakotettu tekemään välttämättömän muutoksen siihen suunnitelmaan, jonka äitisi ja minä laadimme teidän kotimaahan jäävien lasten suhteen. Sain nimittäin pari päivää sitten kirjeen rakkaalta norjalaiselta ystävältäni — sinähän olet kuullut hänestä — ja tässä kirjeessä hän ilmoittaa nyt vihdoinkin aikovansa toteuttaa hänen ja minun mielituumamme — saapua Suomeen kesää viettämään minun luokseni. Kuten ehkä olen kertonut, on Gunvor Sörensen hyvin herkkähermoinen ja sairaalloinen. Hänen täytyy tietysti siis saada oma huoneensa, s.o. juuri se huone, jonka olin varannut sinulle ja tytöille. Näin ollen en siis parhaimmallakaan tahdolla voi ottaa teitä kaikkia luokseni, niin ikävältä kuin se tuntuukin. Olen punninnut asiaa seikkaperäisesti, ja pitkällisen harkinnan jälkeen tullut seuraavaan päätökseen: Koska vanhempasi ennen lähtöään uskoivat lapsensa minun huostaani, tunnen olevani velvoitettu pitämään huolta kolmesta nuorimmasta, jotka vielä kaipaavat tarkempaa huolenpitoa. Kummipoikani on itseoikeutettu asumaan luonani, Heidin otan myös mielelläni, hän on hiljainen ja nöyrä ja pystyy hyvin pitämään Ollista huolta. Koska en tahdo myöskään erottaa Heidiä ja Katia toisistaan, hyvin tuntien heidän hellän välinsä, toivon voivani lausua Katinkin tervetulleeksi, vaikka hän mielestäni onkin huolimaton ja lörpöttelevä. Voin sijoittaa heidät kaikki kolme siniseen huoneeseen. Sitä vastoin en parhaalla tahdollanikaan saa sinulle sijaa pienessä huvilassani. Neuvon siis sinua kääntymään pastori Väyrysen perheen puoleen. Pastorinrouva Väyrynen, sen tiedän, tulee ilomielin vastaanottamaan sinut kotiinsa — tietysti maksua vastaan — muu ei voi tulla kysymykseen.

Maanantai-iltana lähetän hevosen asemalle noutamaan lapset. Koeta saada heidät siihen valmiiksi.

Sinua tervehtii tätisi Jenny Sorola.

Kaarina jäi kirjeen luettuaan tuijottamaan eteensä. Siis koditon! Sillä Väyryselle hänen ei sopinut pyytää, siellä oli väkeä ilmankin liiaksi. Paitsi talon omaa lukuisaa nuorisoa oli Elsa Heinosen määrä tapansa mukaan viettää pappilassa kesänsä, samoin oli varattava tilaa ylioppilaalle, jonka johdolla Maijun tuli lukea ehtojaan. Täytyi siis kuulustella jotakin perhettä, joka piti täysihoitolaisia kesällä. Ehkäpä joku tovereista tiesi. Ei, hän ei tahtonut kysyä heiltä. Moni luokkatovereista oli pyytänyt Kaarinaa luokseen viikoksi tai pariksi, mutta koko kesäksi hän ei voinut lähteä ketään vaivaamaan. Hanna Ström ja Iris Klewe, hänen parhaat ystävänsä, olivat vielä ulkomailla.

Mitäs muuta kuin ruveta lehdissä katsomaan ilmoituksia! Hän nouti päivän lehden arkihuoneesta ja alkoi sitä tutkia.

— Kaksi koulupoikaa saa täysihoitoa — Ylioppilas haluaa maalla täysihoitoa —. Nuori sivistynyt tyttö saa paikan hyvässä perheessä lasten seuralaisena ja lukujen ohjaajana. Palkka sata markkaa kesältä ja vapaa ylläpito ynnä matkat. Vastaus t.l.k. osoitteella: Kunnallisneuvoksetar.

Kaarina hätkähti. Entäpä jos hän yrittäisi: lasten seuralaisena ja lukujen ohjaajana! Miksi hän ei siihen pystyisi? Sillähän olisi koko pulma ratkaistu, eikä hänen tarvitsisi kuluttaa penniäkään isän rahoja, joita hän nyt itse niin kipeästi tarvitsi. Päinvastoin saisi pistää vielä satamarkkasen säästöön — omia ansaitsemiaan rahoja, saisi auttaa omalta taholtaan isää ja äitiä. Kunnallisneuvoksetar! Sehän oli kovin hienoa ja kuulosti samalla niin hauskalta ja maalaiselta. Sen enemmän siekailematta Kaarina istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, ja töhrittyään puolisen tuntia pari kolme paperiarkkia täyteen hän viimein löysi sopivan sanamuodon vastaukselleen — ja kiirehti sitä lennättämään sanomalehtikonttoriin. Punoittavin poskin hän ojensi kirjeensä sisään luukusta postineidille, ja mutisten Caesarin sanat: alea jacta est, hän riensi takaisin kadulle. Kotimatkalla hänet valtasi äkillinen katumuksen puuska. Olikohan hän menetellyt liian omapäisesti? Olisi ehkä ensin pitänyt neuvotella Jenny-tädin kanssa.

Mutta sitten hän rauhoitti mieltään sillä, ettei ollut juuri luultavaa, että hänen tarjouksensa hyväksyttäisiin, ja silloinhan asia raukeaisi sikseen. Hän päätti olla siitä kenellekään puhumatta ja vietti iltapuolen huoneessaan järjestellen ja pakaten tavaroitaan. Asia jännitti kuitenkin siksi paljon hänen mieltään, että kun Siiri Vuorio ja Elsa Heinonen tulivat häntä tervehtimään, he saivat varsin hajamielisiä vastauksia kysymyksiinsä, ja ellei Elsa olisi ollut huoneessa, olisi Kaarina varmaankin uskoutunut Siirille, mutta Elsa rukka oli sekä kotona että koulussa kuulu lörppösuisuudestaan.

Seuraavana päivänä päivällisaikaan pyydettiin Kaarinaa puhelimeen.

— Neiti Holstiko on puhelimessa? kysyi tuntematon naisen ääni. Kaarina myönsi pamppailevin sydämin.

— Tahtoisitteko käydä sen eilisen ilmoituksen johdosta puheillani? jatkoi ääni. Kenties sopisi ottaa koulutodistukset mukaan.

Ilmoitettuaan nimensä ja osoitteensa puhuja lopetti keskustelun. Kaarina jäi hämillään seisomaan puhelimen ääreen. Häntä sekä nauratti että itketti. Teki mieli peräytyä koko seikkailusta, ilmoittaa vain, että olikin päättänyt toisin. — Ehkäpä täti Vuorio, Siirin äiti, ottaisi hänet luokseen, jos hän puhuisi hänelle pulmansa. Mutta toiselta puolen oli niin perin houkuttelevaa seistä omilla jaloillaan ketään rasittamatta. Tuntui kuin olisi hän siten ottanut osan vanhempien huolista kantaakseen.

Niinpä Kaarina kaikesta epäröimisestä ja arkuudesta huolimatta määrätyllä kellonlyönnillä istui komeasti sisustetussa huoneessa vastaten punakan, hiukan uneliaan näköisen rouvan kyselyihin.

— Ilmoitus koski isäni perhettä, selitti rouva, siihen kuuluu paitsi isääni, kunnallisneuvos Tullaa, äitipuoleni, kaksi tytärtä ja kaksi poikaa. Teidän asiaksenne tulisi ohjata molempien poikien lukuja sekä sen lisäksi harjoittaa ruotsinkieltä tyttöjen kanssa. Te kai puhutte ruotsia hyvin?

— Kyllä, luullakseni, vastasi Kaarina.

— Ehkä sitten voimme pitää asian päätettynä. Teillähän näkyy olevan hyvät todistukset. Voisitteko matkustaa jo ensi viikolla?

Kaarina vääntelihe tuolillaan tulipunaisena. — Ehkä minä kuitenkin hiukan tuumin ensin, sai hän viimein sanotuksi.

— Mitä se hyödyttää? Jos te kerran haluatte tällaista paikkaa, niin on paras, että heti ratkaisemme asian. Minä matkustan myös muutaman päivän kuluttua Savoon — isäni asuinpaikka on nimittäin Savossa — ja me voimme matkustaa yhdessä, minä kyllä pidän huolta matkakustannuksista.

Kaarina yritti vielä muutamia heikkoja vastaväitteitä, mutta ne hukkuivat pontevan rouvan hyväntahtoiseen huolenpitoon. Ja kun hän viimein lähti talosta, oli hän luvannut olla lähtövalmiina päivän kuluttua. Mutta sitä ennen hänen oli matkustettava kotiin ja hommattava pikkutytöt ja Olli matkaan Jenny-tädin luo.

Ja jätettävä hyvästi Lanterille! Se ajatus oli katkera, mutta toisaalta oli houkuttelevaa syöksyä uuteen elämään ja seikkailuihin.

III.

Ainamo-laivan väri oli alkujaan ollut valkoinen, sanottakoon se heti väärinkäsitysten välttämiseksi, mutta vuosien vieriessä oli likaisen harmaa kerros niin tyyten peittänyt alkuperäisen maalin, että vain harvinaisen rikas mielikuvitus saattoi loihtia esiin jotakin valkoista aluksen kupeista. Vieraassa matkustajassa herätti laivan muutoinkin hiukan epämääräinen puhtaus vastenmielisyyttä ja arastelua, mutta oman paikkakunnan väestö pääsi heti kotoiseen tunnelmaan laivan kannelle astuessaan. Oli niin tuttua nähdä laivan peräpuoli täynnä jauhosäkkejä, sokeritoppia, pakkilaatikoita ja kanakoreja sekä muuta aineellista hyvinvointiamme tarkoittavaa lastia. Oli aina totuttu pujottelemaan mahdollisimman kapeista solista ja seisoskelemaan pitkin hyttien seinämiä, tilaa kun oli niin herttaisen niukalta ja istuimia vain jokunen.

Kaarina kävi hiukan ymmälle joutuessaan äkkiarvaamatta tähän uppo uuteen ympäristöön. Rouva Palmunen oli kyllä Helsingissä tehdyn suunnitelman mukaan matkustanut hänen kanssaan yhdessä, mutta erosi laivalaiturilla matkatoveristaan jatkaakseen matkaansa hänkin kyllä laivalla, mutta toista reittiä kuin Kaarina. Koska laivan kumpikin hytti oli "ylösotettu" kuten päivettynyt ystävällinen avojalka siistijätär ilmoitti, oli Kaarinan sijoituttava kannelle. Kaikki laivan kuusi istuinpaikkaa oli vallattu, joten Kaarina huomasi saavansa tyytyä käyttämään muuatta pakkilaatikkoa istuimenaan. Vähän ajan kuluttua alkoi kuitenkin pakkilaatikon sisästä kuulua paheksuvaa röhkinää, laatikon asukas, paksu, pyöreä porsas, osoitti täten kuuluvalla tavalla mielipahaansa siitä, että sen näköalaa pimitettiin. Kaarina ponnahti säikähtyneenä seisomaan ja loi neuvottoman katseen ympärilleen.

— Istukee, neiti, tähän penkille, vielähän tähän soppii, kuhan työnnetään syrjempään nuita joutavia hynttyitä, virkkoi reipas ääni hänen takanaan.

Pyylevä, ystävällisen näköinen eukko nyki Kaarinaa hameesta ja teki hänelle tilaa vieressään siirtyen lähemmäksi miestään, pientä ukonkäkkyrää. Kaarina istuutui aivan penkin päähän. Pian oli keskustelu täydessä kulussa. Pariskunta, varsinkin eukko, oli tuttavallisen utelias ja tiedusteli tarkoin tytön kotipaikkaa, vanhempia ja matkan päämäärää. Kaarina kertoi olevansa matkalla kunnallisneuvos Tullan luo ja sai kuulla, että Ainamo oli "juuri samaisen Tullan laiva" ja niin vanha, että se aina pari kertaa kesässä piti lepoa, milloin oli kone rikki, milloin kuve puhki, josta syystä se olikin niin paikattu ja parsittu, ettei kukaan ymmärtänyt, kuinka se enää pysyi koossa. Hän sai myös tietää, että Tulla oli köyhästä puotipojasta vähitellen kohonnut rikkaaksi kauppiaaksi ja sahanomistajaksi. Kolme kertaa hän oli ollut naimisissa, kaksi kertaa rikkaan lesken kanssa, joista ensimmäinen oli tuonut hänelle kauppaliikkeen ja toinen sahan. Kolmas oli ollut puotineitinä läheisessä pikkukaupungissa eikä ollut rikas kuten toiset, mutta ylpeä ja kopea, varsinkin senjälkeen kun hänen miehensä nyt keväällä oli koroitettu kunnallisneuvokseksi. Eukkoa olisi nähtävästi haluttanut juoruilla höystää kuulumisiaan, mutta ukko esti hänet aina oikealla hetkellä tokaisten:

— Mittees sinä, eukko, siinä turhia höpiset?

Seudut olivat viehättävät ja ilma kaunis. Kaarinan mieli, joka matkalle lähdettäessä oli ollut varsin matalalla, alkoi seestyä. Savolaiset järvimaisemat olivat hänelle, Hämeessä kasvaneelle, uusia ja vaihtelevia, puheliaat matkatoverit perin erilaisia kuin jäykät, harvapuheiset hämäläiset. Ja sen lisäksi matka uusiin oloihin, vierasten ihmisten luo, jo sinänsä oli täynnä viehätystä ja jännityksen suloa. Eukon kertomukset kunnallisneuvos Tullasta tosin johonkin määrin arveluttivat häntä, mutta nuoren ihmisen kepeydellä hän poisti mielestään ikävät ajatukset.

Varhain iltapuolella laiva laski sen kirkonkylän rantaan, jossa Kaarinan kesäkoti tuli olemaan. Rannalla odottavasta väkijoukosta Kaarinan etsivä silmä erotti kaksi paksua, punaposkista tyttöä, jotka silminnähtävällä mielenkiinnolla tähystivät matkustajia. Heidän huomionsa näkyi lopulta yksinomaan kohdistuvan Kaarinaan, mutta he eivät lähestyneet askeltakaan, tarkastivat vain häntä rauhallisesti kiireestä kantapäähän ja kuiskuttelivat keskenään. Viimein, kun ei ketään vastaanottajaa tuntunut olevan laiturilla, kääntyi Kaarina laivankuljettajan puoleen ja kysyi, tiesikö hän missä kunnallisneuvos Tulla asui.

— Tässähän se asuu ihan likellä, vastapäätä apteekkia, vastasi kapteeni, ja tuossahan ne näkyy tyttäretkin olevan, lisäsi hän viitaten molempiin paksuihin tyttöihin. Kaarina lähestyi heitä ja kysyi ystävällisesti tervehtien:

— Anteeksi, oletteko kunnallisneuvos Tullan tyttäriä? Minä olen Kaarina Holsti.

— Sitähän me arveltiin tässä Iisan kanssa, vastasi toinen, paksumpi tytöistä, mutta ei kehdattu kysyä. Tulkaa te meidän kanssa jalan. Manne pitäköön huolta tavaroista.

— Manne, huusi hän puolikasvuiselle pojalle, joka kädet housuntaskuissa kävellä maleksi pitkin laituria, hommaa sinä vieraan tavarat Villen kanssa kotiin.

Manne tervehti kömpelösti, töin tuskin hattuaan nostaen. Hän oli noin kolmentoistavuotias, kesakkoinen, laiha ja pitkäkoipinen pojannulikka.

Kunnallisneuvos Tullan matala, keltavärillä sivelty rakennus sijaitsi keskellä kirkonkylää, vastapäätä harmaaksi maalattua apteekkia ja kirkkaanpunaista leipurinmyymälää. Portinpielessä oli puomi maalaisten hevosia varten ja pihalla ryhmä punamullalla siveltyjä ulkohuonerakennuksia. Pihan perällä oli keittiökasvitarha, jokin pieni kukkalava, pari syreenipensasta ja siperialainen hernepuu. Portista vasemmalla oli värjätyillä laseilla varustettu kuisti, jonka ympärille oli istutettu spireapensaita.

Portailla seisoi lihava, helakankeltaiseen puseroon puettu, mustatukkainen nainen toruen maalaista, joka hattu kourassa nolona raapi korvallistaan.

— Minähän olen sanonut teille, että kunnallisneuvos ei nyt ole tavattavissa. Tulkaa huomenna ja kauppapuodin kautta. Tätä tietä käy vain herrasväki ja vieraat, asiamiehet kulkevat puodin ja keittiön kautta. Mutta nämä savolaiset ovat niin itsepintaisia, ettei niihin pysty mikään. Astua talsivat verannan kautta ja likaavat puhtaat, valkoiset matot.

Mies poistui mutisten jotakin, joka kuulosti kuin: "aika topakka mamma". Nainen, jonka Kaarina aivan oikein arvasi olevan talonemännän, kääntyi nyt tyttöjen puoleen.

— Käykää sisään, siinähän nuori opettaja tuleekin. Mikä nimenne taas olikaan?

— Kaarina Holsti.

— Jahaa, minä sanon sitten vain Kaarina, ja sinä saat sanoa täti. Fransiska ja Isabella, viekää vieras sisään. Te tulette asumaan kaikki kolme samassa huoneessa.

Kunnallisneuvoksen asunto sisälsi paitsi suurta, pimeähköä, punaisilla plyyshihuonekaluilla varustettua salia, ruokasalin, jonka kalusto oli keltaista koivua, pari pienempää huonetta ja puotikamarin, jonka takana oli myymälä eli puoti, kuten sitä jokapäiväisessä kielessä sanottiin. Tyttöjen huoneeseen kavettiin ullakolle. Se oli sievä, laajahko huone. Lattialla oli valkeat matot, huonekalut olivat samoin valkoiset, paitsi nurkkasohvaa, joka oli päällystetty suurikukkaisella kretongilla. Seinällä riippui pari hirvittävän huonoa vesivärimaalausta.

— Ne ovat Isabellan maalaamia, selitti Fransiska nähtävällä ylpeydellä. Hän osaa maalata jo sadetta ja päivänpaistettakin.

Isabella heitteli niskojaan. — Sinä olet aina sama lörpöttelijä, tokaisi hän.

Rouva Tulla kapusi hengästyneenä portaita ylös.

— Niin, tämä on nyt vain sellainen väliaikainen asumus tytöille. He saavat komeamman, jahka me rakennamme uuden talon, tämä on jo liian ahdas.

— Mutta äiti, sovimmehan me hyvästi tähänkin taloon. Minun mielestäni on niin mukava asua tässä vanhassa kodissa, missä kaikki on niin tuttua.

— Sinä, Fransiska, et näitä asioita käsitä. Meille tulee nyt paljon laajempi seurustelupiiri, kun papasta on tullut kunnallisneuvos. Ja sitäpaitsi ei ole hienoa asua tällaisessa puotirakennuksessa. Minun hermoilleni käy tuo alinomainen puotikellon helinä ja kaikenmoinen sekalainen haju, mikä sieltä tulvii.

— Sikestä olisi kai mukavinta asua savupirtissä, puuttui Isabella puheeseen.

— Ja sinusta keisarinlinnassa, tiuskasi nenäkäs ääni.

Oven suussa seisoi äskeinen kesakkoinen poika, joka oli jäänyt toimittamaan Kaarinan matkatavaroita laivalta.

— Sinulla ei ole täällä mitään asiata, Manne, mene matkoihisi siitä viisastelemasta. Likaat vain puhtaat matot pölyisillä jaloillasi, torui Isabella veljeään.

— Antakaa anteeksi, armollinen neiti, että uskallan lähestyä jalosukuisuuttanne, mutta minun oli määrä tuoda tämä matkakori ylös. Ja suutarin raskas kori se olikin.

Hän lennätti kannettavansa keskelle lattiaa vihaisesti ja pälyi syrjäkarein Kaarinaan.

— Kiitos kaunis, sanoi Kaarina ystävällisesti, ikävä, että sinulla on ollut niin paljon vaivaa tavaroistani.

— Viis minä vaivoista, murahti poika, olen minä raskaampiakin kuormia kuljettanut, mutta se minua harmittaa, kun pitää kantaa retuuttaa kaupunkilaismamsellien hetaleita.

— Armand, älä puhu sopimattomasti, nuhteli rouva Tulla. Olisit käskenyt Villen kantamaan koria.

— Villen! Hän meni puotiin punnitsemaan silliä Mattilan vanhalle emännälle.

— Niinkuin huomaat, Kaarina, on Armand vielä liian suorasukainen. Mutta minä toivon, että hän nyt, kun papasta on tullut kunnallisneuvos, käsittää, että sivistyneen ihmisen tulee valita sanansa.

Poika veti suunsa ivalliseen irvistykseen.

— Kaikkea kanssa! Minäpä en maksa papan kunnallisneuvoksesta viittä penniä.

Rouva Tulla ei ollut kuulevinaan poikansa nenäkästä huomautusta.

— Tulkaa sitten tunnin kuluttua illalliselle, pappa saapui äsken ja on nälissään. Sinä, Armand, peset kätesi ennen ateriaa, ne ovat likaiset, näen minä, kuten tavallisesti.

— Kylläpäs tässä talossa nykyjään ollaan hienoja, murahti Manne. Ei riitä enää yksi pesu päivässäkään.

Illallispöydässä Kaarina tapasi talon isännän ja nuorimman lapsen, pyöreäposkisen Raoulin, seitsenvuotisen pojannaskalin. Kunnallisneuvos oli tanakka, hyvinvoivan näköinen maalaiskauppias. Hänen puheensa liikkui enimmäkseen metsäkaupoissa, sahayrityksissä ja muissa liikeasioissa. Kaarinasta tuntui kuin hän olisi äkkiarvaamatta joutunut miltei toiselle puolelle maapalloa, tuntui niin kummalliselta kuulla arvosteltavan ihmistä yksinomaan sen mukaan, miten paljon hänellä oli rahoja tai mitä hyötyä hänestä oli liikeyrityksissä. Rouva Tulla säesti miestään, mutta koetti nähtävästi silloin tällöin saada keskustelun korkeampaan sävyyn. Kaarinan paikka oli Villen, vanhemman puotipojan vieressä. Tämä oli niin hämillään uuden naapurinsa läheisyydestä, että tuon tuostakin pudotti kahvelinsa tai veitsensä, ja sai joka kerran kunnallisneuvoksettarelta musertavan silmäyksen. Manne istui yrmeänä, tytöt eivät ottaneet osaa keskusteluun, kuikuttelivat vain keskenään muista välittämättä. Kaarina huomasi, että hienot, romaaneista lainatut nimet Fransiska, Isabella, Armand ja Raoul jokapäiväisessä käytännössä olivat yksinkertaisesti Sikke, Iisa, Manne ja Ralle. Ainoastaan kunnallisneuvoksetar käytti alkuperäisiä nimiä, hänkin enimmäkseen vieraiden läsnäollessa ja juhlallisimmissa tilaisuuksissa.

Illallisen jälkeen, kun pojat ja Ville olivat lähteneet huoneesta, istuutui rouva Tulla leveänä ja mahtavana sohvaan.

— Kaarinahan tietää, aloitti hän puheensa, mitä varten olemme ottaneet sinut kotiimme. Tytärpuoleni on arvattavasti selittänyt, että me haluamme saada sivistyneen, hienotapaisen toverin lapsillemme, jollaista täällä maansydämessä on vaikea löytää. Sitäpaitsi tulisi ohjata lasten lukuja. Fransiskalla ja Armandilla on kumpaisellakin ehdot ruotsissa ja Isabellalla saksan kirjoituksessa, Mannella vielä sen lisäksi laskennossa. Olisi myös harjoitettava soittoa tyttöjen kanssa sekä opetettava ruotsinkielen alkeita Raoulille. Mitenkä on, osaatko tanssia?

— Kyllä, olen käynyt tanssikoulun.

— Sehän sopii. Silloin voit opettaa tytöille uusimpia tansseja. Tänne tulee tänä kesänä paljon kesävieraita, muun muassa on läänin maaherra ostanut Linnavuoren komean huvilan ja tulee siis myöskin viettämään täällä kesänsä. Toivottavasti pidetään perhetanssiaisia, ja meidän tytöt ovat jo siinä iässä, että voivat ottaa osaa huvituksiin. Väliaikoina voit sitten auttaa minua kasvitarhassa.

Kaarina tunsi päätään huimaisevan. Ruotsia, saksaa, laskentoa, soittoa, tanssia, kasvitarhanhoitoa! Sehän oli hirveätä!

— Pelkäänpä, etten kykene suorittamaan kaikkia luettelemianne tehtäviä, sopersi hän.

— Miksi ei, ryhtyi kunnallisneuvos puheeseen, palkkahan on hyvä, sata markkaa noin nuorelle tytölle on jo melkein liikaa. Sillä pitää osata toimittaa paljon.

Kaarina punastui hiusmartoa myöten. Hyi sentään, tämmöistä hän ei ollut saattanut kuvitellakaan. Hän tunsi ensimmäisen kerran elämässään olevansa toisen palkkalainen. Kyynelet pyrkivät silmiin, hän pelkäsi purskahtavansa itkuun. Onneksi pelasti hemmoteltu Ralle tilanteen. Hän juoksi parkuen sisään, Manne oli tehnyt hänelle pahaa. Manne kutsuttiin sisään ja ilmoitti, että Ralle oli käynyt puodissa näpistämässä rusinoita ja että hän oli antanut pojalle tukkapöllyä. Kunnallisneuvos läimähytti molemmille pojille korvapuustin, Rallelle, koska hän oli luvatta käynyt myymälässä ja Mannelle, koska hän oli kiusannut Rallea. Ralle juoksi täyttä kurkkua huutaen äitinsä turviin.

— Eihän tätä tämmöistä melua jaksa kuunnella, huudahti Iisa kärsimättömästi. Tule pois, Sikke, mennään noutamaan postia. Minä lupasin tavata Hiljan postitoimiston ulkopuolella.

Tytöt riensivät ulos, ja heidän seurassaan uskalsi Kaarinakin hiipiä pois huoneesta. Hänen oli miltei mahdoton kauemmin hillitä liikutustaan. Jäätyään yksin tyttöjen yhteiseen huoneeseen hän heittäytyi istumaan ja purskahti itkuun.

Hirveätä! Hän ei mitenkään voinut, ei jaksanut jäädä tänne. Huh, sellaisia tylyjä, vastenmielisiä ihmisiä!

— Ei, ei, kuiskasi hän, minä lähden pois täältä. Jo huomispäivänä matkustan, sanon, etten kykene täyttämään kaikkia tehtäviä.

Tämä ajatus rauhoitti häntä, hän taukosi itkemästä, valeli vedellä silmiään ja kaivoi esille matkakoristaan vanhempien ja sisarusten valokuvat. Nähdessään isän ja äidin rakkaat piirteet hän uudelleen heltyi itkuun. Mitähän he olisivatkaan sanoneet, jos olisivat tienneet lapsensa olevan niin yksin ventovieraiden keskellä, ihmisten luona, joille hän ei merkinnyt muuta kuin palkattua palvelijaa. Kuinka isä olisi pahastunut!

— Tein sen hyvässä tarkoituksessa, kuiskasi hän painaen kuvaa poskeansa vasten. Sitten hän otti esille pienen raamattunsa ja haki esille tutut sanat: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu." — — —

Kun Sikke ja Iisa vähän myöhemmin tulivat kotiin, saattoi hän jo rauhallisesti vastata heidän kysymyksiinsä kouluelämästä Helsingissä, jopa innostua kertomaan jonkin pienen kaskunkin opettajista.

Seuraavana aamuna paistoi aurinko iloisesti sisään ikkunasta, ja sen kirkkaassa valossa näyttivät eiliset ikävät vaikutelmat liioitelluilta. Kaarina päätteli itsekseen, että oli liian hätäistä nyt vielä suunnitella poislähtöä, ennenkuin työ oli alkanutkaan. Olihan häpeällistä jättää kesken jokin yritys, vain siksi, että se tuntui vaikealta. Melkeinpä kuin jos soturi pakenisi taistelutanterelta ennen ottelun alkamista. Hän pyysi paperia ja kynää ja alkoi laatia työsuunnitelmaa. Se tuli tällainen:

8-9 Manne laskentoa. 9-10 Manne ruotsia. 10-11 Väliaika. 11-12 Sikke ruotsia. 12-1 Iisa saksan kirjoitusta. 1-2 Ralle ruotsia. 2-4 Väliaika. 4-5 Soittoa. 5-6 Tanssiharjoitusta. 6-9 Loma-aikaa, puutarhatoimia y.m.

Kunnallisneuvos murahti tyytyväisenä lukiessaan tämän monimutkaisen lukusuunnitelman.

— Oikein ajateltu, täsmällisyys on hyvä niin liikeasioissa kuin kotitoimissa.

Aivan tarkkaan ei työ kuitenkaan sujunut, niinkuin Kaarina oli suunnitellut. On myönnettävä, että tunti 1-2 jotenkin säännöllisesti kului siten, että nuori opettaja etsi Rallea, joka poikkeuksetta katosi näkymättömiin niin pian kuin kello läheni yhtä. Oli aivan mahdoton saada häntä silloin käsiinsä, hän oli ja pysyi poissa päivällisiin asti, jolloin hän ilmestyi pöytään hiukan nolona, mutta jyrkästi väittäen, että hän oli unohtanut koko tunnin. Estääkseen häntä livahtamasta asetti Kaarina tunnin heti aamiaisen jälkeen, mutta silloin sai Ralle aina niin kovia vatsanväänteitä, että äiti heltyen hänen ruikutuksistaan ehdotti lupaa siksi päiväksi. Täten Rallen alkuharjoitukset ruotsinkielessä vähitellen sammuivat itsestään, kunnes ei kukaan enää niistä muistuttanutkaan.

Mannen tunnit olivat Kaarinalle oikea kärsivällisyyden koetuskivi. Poika oli niin laiska ja huolimaton kuin ikinä kolmentoistavuotias vekara olla saattaa, sitäpaitsi häneltä puuttui lukupäätä. Kun vielä lisäämme tähän, että hänen kätensä olivat likaiset ja käytöksensä uhitteleva ja veltto, voimme ymmärtää Kaarinan vaivoja hänen suhteensa. Iisa ei ollut tyhmä, mutta oikullinen ja haluton lukemaan, ja Sikke puolestaan oli varsin huonopäinen. Useammin kuin kerran nuori opettaja työlästyneenä oppilaisiinsa päätti heittää koko vaivalloisen toimensa sikseen ja matkustaa pois. Mutta velvollisuuden tunto oli vahvempi, hän jäi paikalleen, tieto siitä, että hän hitusenkin saattoi auttaa vanhempiansa, helpotti työn taakkaa. Hän oli jo Helsingistä kirjoittanut isälle ja äidille ja odotti nyt jännityksellä kirjettä Aix les Bains'istä. Moittivatko vanhemmat häntä omavaltaisesta menettelystä? Kenties hän olikin heidän mielestään menetellyt väärin? Tällaiset epäilykset vaivasivat häntä ja pimittivät hänen muutoinkin pimeitä päiviään.

Vihdoin, eräänä iltana, kun Kaarina oli kasvitarhassa istuttamassa kukkakaalintaimia, saapui hartaasti toivottu kirje. Ilosta punastuen ponnahti Kaarina pystyyn kumaraisesta asennostaan nähdessään Iisan kädessä ulkomaisella postileimalla varustetun kirjekuoren. Hän aikoi heti rynnätä sisään lukeakseen aarrettaan, mutta rouva Tulla sanoi kuivasti:

— Laitetaan nyt nämä taimet ensin yhtä päätä maahan.

Ja pari tuntia sai Kaarina vielä istuttaa ja kastella taimia, ennenkuin vihdoin pääsi avaamaan kirjettään. Se oli äidiltä. Hellin sanoin hän siinä nuhteli Kaarinaa siitä, että tämä oli ominpäin heittäytynyt oloihin, jotka saattoivat käydä hänelle ylivoimaisiksi. "Me käsitämme kyllä, isä ja minä, hyvän tahtosi", sanottiin kirjeessä, "mutta olemme levottomat tähtesi. Kirjoita siis heti meille, sillä varsinkin isä, joka muutoinkin on heikko, huolehtii ylenmääräisesti siitä, että sinä mahdollisesti olet joutunut ikävien ja vaativaisten ihmisten luo. Toivon, että tyttöni joka tapauksessa vakavasti ja tunnollisesti hoitaa tehtävän, jonka hän mielestäni liian ajattelemattomasti on ottanut suorittaakseen. Kunpa olisitkin päässyt perheeseen, jossa saat hyvän ja sopusointuisen kodin!"

Ja isä oli lisännyt tervehdyksenään seuraavat sanat: "Isä toivoo, että Kaisutyttö muistaa käyttää Päivättären silmälaseja, tiedäthän niitä, jotka auttavat meitä näkemään hyvän ja kauniin siinäkin, missä ihmissilmä huomaa vain vikoja ja moitittavaa. Silloin hän parhaiten voi vaikuttaa oppilaisiinsa, ja syksyn tullen he ehkä voivat sanoa: me olemme olleet tekemisissä hyvän ihmisen kanssa."

Kaarina luki kirjettään korkean fiikuskasvin suojassa perheen mauttomasti sisustetussa ja epäkodikkaassa seurusteluhuoneessa. Sikke virkkasi ikkunan ääressä pitsiä, Iisa ja Manne pelasivat halmaa ja riitelivät, Ralle kiusasi kissaa, ja keittiöstä kuului rouva Tullan kimeä ääni, kun hän torui Lyytiä, pitkää, vaaleaveristä sisäkköä, jolla oli onneton taipumus särkeä astioita.

"Hyvän ja sopusointuisen kodin" kirjoitti äiti. Hohoh, äiti kulta, mitähän sinä oikein arvelisit tästä perheestä, likaisesta, huolimattomasta Mannesta, itsekkäästä, juoruilevasta Iisasta, jurosta Sikestä, turhamaisesta, tyhmän ylpeästä rouva Tullasta ja hemmoitellusta Rallesta sekä loppujen lopuksi itse kunnallisneuvoksesta, tuosta ovelasta pohatasta? Ja oliko mahdollista keksiä mitään hyvää ja kaunista tässä ympäristössä, niinkuin isän sanat kuuluivat? Hän loi silmänsä Manneen, joka parhaillaan tukisti ulvovaa Rallea. Mannen ja Rallen suhteen tuskin Päivättären silmälasitkaan auttoivat. He olivat laiskoja ja pahankurisia poikia kumpainenkin.

— Äiti, äiti, parkui Ralle, Manne rääkkää minua.

Rouva Tulla syöksyi tuiskuna keittiöstä ja sivalsi Mannea korvalle.

— Häijy poika, aina sinä kiusaat pikku veljeäsi.

— Ralle kiusasi kissaa, puolustihe Manne.

— Entä sitten, hän on pikkuinen ja sinä iso. Häpeä!

Ralle näytti äidin selän takana Mannelle pitkää nenää. Kaarinaa harmitti. Manne hävisi aina hänen ja pikku veljen välisissä kiistoissa, sillä äiti piti lellipoikansa puolta, Manne taas oli koko perheen yhteinen syntipukki, jota jokainen näykki ja soimasi.

Kun rouva Tulla oli mennyt noutamaan Rallelle lohdutukseksi hilloa, pyysi Kaarina saada nähdä Mannen postimerkkikokoelmaa. Pojan kiukustuneet kasvot sulivat, hän harrasti kaikella sielullaan postimerkkien keräystä. Näennäisesti välinpitämättömänä hän nouti albuminsa ja heitti sen Kaarinan eteen tavallisella huolimattomalla tavallaan.

— Oikein arvokas kokoelma, kehui Kaarina, ja Mannen suupielet värähtivät mielihyvästä. — Mutta sinulla ei ole ainoatakaan algerialaista. Ehkäpä minä voin hankkia sinulle. Kaksi hyvää ystävääni oli viime vuonna Algeriassa. Kun tulen kotiin, lähetän sinulle pari, jos haluat.

— Lähetä vain, murahti Manne.

— Tiedätkö, sanoi Kaarina hymyillen, tässä olisit voinut käyttää tuota pientä, somaa sanaa: kiitos.

— Pötyä, hankkasi Manne vastaan. Mutta tytöt ne aina rakastavat koreita sanoja.

Kaarina nauroi iloisesti. — Totta, myönnän, että pidän paljon ainakin kohteliaista ihmisistä.

— Toisin sanoen, sinä et pidä minusta, kivahti Manne. Minähän olen sellainen epäkohtelias tollo. Sen saan monta kertaa päivässä kuulla äidiltä ja Iisalta. Pojan ääni oli yrmeä, ja hän nousi lähteäkseen.

— Älähän hätäile, en ole vielä nähnyt puoliakaan postimerkeistäsi. Minun veljelläni oli hyvin hyvä postimerkkikokoelma. Hän opetti minuakin tuntemaan arvokkaimmat postimerkit.

— Hän on tietysti sellainen poika, joka osaa liverrellä tytöille.

— Hän oli hyvä poika, sanoi Kaarina matalalla äänellä.

— Mokomakin pyhimys!

— Hän kuoli kolme vuotta sitten.

Kaarinan huulet alkoivat vavista. Hän tunsi tällä hetkellä valtavaa koti-ikävää, tunsi myös, mikä ero oli iloisen ja ystävällisen Pauli-vainajan ja hänen vieressään seisovan töykeän pojan välillä.

Syntyi pitkällinen äänettömyys. Ellei Kaarina olisi ollut niin liikutuksensa vallassa, olisi hän huomannut Mannen kasvoissa jotakin erikoista. Niiden tylyt juonteet ikäänkuin pehmenivät ja silmiin tuli kaunis ilme. Mutta kun Kaarina jälleen loi häneen katseensa, istui Manne kädet housuntaskuissa ja vihelteli jotakin rekilaulua. Kaarina rypisti silmäkulmiaan, hän oli pahoillaan siitä, että oli antautunut liikutuksensa valtaan sydämettömän pojan läsnäollessa.

Mutta kun hän hetkistä myöhemmin lähti huoneeseensa, pistettiin hänen kouraansa vinnin portailla pieni paperikäärö ja Manne livahti hänen ohitsensa portaiden kulmauksessa. Hän avasi käärön ja nauroi itsekseen. Se sisälsi viisi tahmeata, puolipehmennyttä karamellia, jotka arvatenkin olivat majailleet Mannen taskussa päiväkauden.

IV.

Kirkossa käydessään Kaarina oli huomannut pienikasvuisen, laihan tytön, joka aina viimeisenä saapui kirkkoon ja ensimmäisenä lähti sieltä. Hänellä oli yllään haalistunut, huonosti ommeltu pumpulihame ja päässä pieni musta olkihattu, jonka ainoana koristeena oli kauhtunut, sinipunerva silkkinauha. Hänen kasvoissaan oli arka, huolestunut ilme, ja kulkiessaan hän tiukasti piti katseensa maahan luotuna. Hän herätti Kaarinassa mielenkiintoa varsinkin senjälkeen, kun hän oli tavannut tytön kerran maantiellä. Tämä oli silloin ollut vanhanpuoleisen, omituisen näköisen herran seurassa, joka talutti nahkahihnasta mustankirjavaa vuohta. Vuohi oli nähtävästi harvinaisen itsepintainen otus, se pyrki tien laidalla kasvavaan kaalimaahan ja tuotti seuralaisilleen suurta kiusaa tuon tuostakin pysähtymällä, jolloin sitä oli miltei mahdoton saada paikaltaan liikkumaan. Kaarina olisi mielellään jäänyt katsomaan, miten vuohen ja ihmisten välinen taistelu päättyi, mutta ei keksinyt mitään sopivaa syytä seisahtuakseen.

Saman päivän iltana hän kohtasi taas tytön palatessaan Siken ja Iisan seurassa postista. — Posti-illat olivat kirkonkylän nuorten elämässä tärkeitä hetkiä, silloin he aina tapasivat toisensa postitoimiston ulkopuolella. — Pieni vuohenkuljettaja tervehti ujosti, miltei hätäisesti sivuuttaessaan kunnallisneuvoksen tytöt, hänellä oli kainalossa paksu paperipinkka. Kaarina oli huomaavinaan hänen kasvoillaan entistään huolestuneemman ilmeen.

— Kuka tuo on? kysyi hän kääntyen Iisan puoleen.

— Tuoko? Sehän on Plotina.

— Plotina, sepä hassunkurinen nimi.

— Hassu hän on itsekin ja isä vieläkin hassumpi, sanoi Iisa halveksivasti. Huomasitko, Sikke, hänellä oli joitakin kirjoituksia kainalossaan. Maisteri on tietenkin taas saanut repposet jollekin suurelle nerontuotteelleen.

Kaarina loi puhujaan kysyvän katseen, ja Sikke lausui haukotellen:

— Mistä sen arvaat?

— Kuulin postineidin juttelevan äidille, että maisteri tuon tuostakin lähettää sepustuksiaan sanomalehtiin ja kustantajille, mutta ne palautetaan säännöllisesti hänelle takaisin. Kukapa viitsisi painattaa mokoman löyhkäpään sepustuksia.

Kaarina katseli poistuvan tytön jälkeen. Hän näytti niin säälittävältä, niin pieneltä astuessaan pölyisellä tiellä hiukan kumarassa. Olikohan hän kuullut Iisan sydämettömät sanat?

— Niin, sanoi Sikke hitaasti, parempi olisi, etteivät he tuhlaisi rahoja postimaksuihin. He tarvitsevat kyllä joka pennin omaan ruokaansa.

— Ovatko he köyhiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

— Köyhiäkö! He eivät omista muuta kuin pienen mökkipahasen ja maapalstansa. Luulenpa, että he niinkuin sadussa kerrotaan, syövät homehtuneita leivänpalasia ja silakanpäitä, selitti Iisa ylimielisesti.

— Käyttekö te koskaan heidän luonaan?

— Emme, vastasi Iisa niskojaan keikauttaen. Äiti ei pidä siitä, että seurustelemme kaikenlaisten ihmisten kanssa.

— Niin, lisäsi Sikke, joka tavallisesti oli sisarensa kaikuna, äiti tahtoo, että seurustelemme sellaisten kanssa, joista meillä on hyötyä ja jotka merkitsevät jotakin.

Iisa mulautti kiukustuneen katseen avomieliseen Sikkeen.

— Sinä olet tyhmä kuin lammas, Fransiska, — Iisa sanoi aina Fransiska tahtoessaan nolata Sikkeä — käsität äidin sanat oman typerän pääsi mukaan. Maisteri ja Plotina eivät seurustele paljon kenenkään kanssa täällä, kaikki nauravat heille. Maisteri oli ennen opettajana jossakin koulussa, olen kuullut kerrottavan, mutta kun hän ei kyennyt pitämään oppilaitaan kurissa ja muutenkin oli sopimaton toimeensa, täytyi hänen ottaa ero, ja silloin he muuttivat tänne asumaan. Mutta hän on hyvin ylpeä ja luulottelee olevansa suurikin tiedemies — voitteko ajatella hassumpaa — ylpeä, vaikka on köyhä, se on kerrassaan naurettavaa.

Pari päivää myöhemmin oli pikku pappilassa kutsut. Hilja, kappalaisen järjestyksessä toinen tytär, täytti viisitoista vuotta. Tullan nuoret olivat myös kutsutut ja valmistautuivat ilomielin kesteihin, jotka olivat ensimmäiset sinä kesänä. Iisa oli juhlan kunniaksi käyttänyt äitinsä käherryssaksia ja istui paraillaan peilipöydän ääressä suorimassa hiuksiaan. Tyytyväisenä kiharoihinsa hän vielä siveli niihin hiukan briljantiinia, kuten oli nähnyt äitinsäkin tekevän.

— Nyt sinä panit sitä liian paljon, sanoi Sikke. Tukkasi on kuin liimattu.

— Hyi, miten se haisee merkilliseltä, huomautti Kaarina.

Iisa vei pullon nenäänsä ja ponnahti äkkiä pystyyn.

— Tämä ei ikinä ole briljantiinia. Joku on vaihtanut pulloni. — Kuka?

Ovelta kuului nauruntirskettä, ja Mannen kesakkoinen naama pilkisti sisään.

— Sinä, Manne, Iisa juoksi pullo kädessä ovelle. Sinäkö tämän teit?

Manne katosi, alhaalta kuului vielä hänen vahingoniloinen naurunsa. Iisa riensi peilin eteen. Kauheata! Hänen kauniit kähäränsä olivat tahmeina tarttuneet pitkin päälakea. Pullossa oli maalausvernissaa!

Iisa purskahti kyyneliin.

— Häijy, pahankurinen poika, huusi hän. Aina hän tekee ilkeyksiään. Mitenkä minä nyt tämän näköisenä voin mennä Saariselle?

Hän oli todella viheliäisen näköinen hiuksineen. Kaarina ja Sikke koettivat häntä lohduttaa.

— Mitä jos koettaisit ripottaa hiukan puuteria hiuksillesi, ehdotti Kaarina. Muuan tuttavani, Ester Heinonen, käytti aina puuteria, kun hänen tukkansa oli liian rasvainen. Onko teillä puuteria?

— On kyllä, vastasi Sikke ja haki Iisan säilöstä pienen puuterirasian. Iisa käyttää usein puuteria kaupungissa.

— Ole vaiti, riuskasi Iisa.

— Se on hyvin huono tapa, sanoi Kaarina. Minun äitini ei sallisi sellaista, lisäsi hän itsetietoisesti.

— Minun äitini ei sallisi minun lähteä vieraisiin leipääni syömään, heitti Iisa pisteliäästi.

Kaarina punastui ja puraisi huultaan. Teki mieli vastata jotakin häijyä, mutta Sikke ehätti selittämään.

— Ei äitikään salli Iisan käyttää puuteria. Hän sanoo sen turmelevan ihoa, mutta Iisa ottaa salaa. Hän oppi kaupungissa sen taidon.

Sisaren avomielisyys ei suinkaan ollut omiaan parantamaan Iisan muutoinkin mustaa mieltä. Surkeana, silmät vesissä, tukka puuterin ja vernissan peitossa hän istui peilin ääressä. Kaarina oli loukkaantuneena vetäytynyt syrjään.

— Ei tästä hyvää synny, huokasi Sikke kaadettuaan puolet puuterirasian sisällyksestä Iisan päähän. Minä menen noutamaan äitiä.

Rouva Tulla saapui ja iski kauhistuneena kätensä yhteen nähdessään tyttärensä sekasotkuisen pään. Iisa puhkesi uusiin kyyneliin ja syytöksiin Mannea vastaan, ja Ralle, joka oli seurannut äitinsä hameen liepeissä, juoksi kertomaan isälle.

Käherryspihtien, ahkeran harjaamisen ja kampaamisen avulla saatiin Tisan tukka viimein sellaiseen kuntoon, että voitiin lähteä pappilaan. Mutta kylätuuli oli pois puhallettu, Mannen täytyi rangaistukseksi jäädä kotiin, ja Iisa ja Kaarina murjottivat kumpikin omalla tahollaan.

Pappilassa istuivat nuoret jo kahvipöydän ääressä, joka oli katettu tuuheaan sireenimajaan. Hilja riensi vieraita vastaan.

— Kas vain, huudahti Sikke, kun tytöt astuivat kukkalavoilla reunustettua käytävää pitkin. Plotinakin on täällä. Jopas jotakin!

— Niin, vastasi Hilja matalalla äänellä. Äiti tahtoi, että pyytäisin Plotina rukan. Mutta kylläpä kovalle otti, ennenkuin sain hänet tulemaan. Tiedättehän, miten ujo ja ihmisarka hän on. — Mutta hyvänen aika, Iisa, sinäpä olet oudon näköinen! Olet ruvennut kampaamaan tukkasi eri lailla kuin ennen.

— Niin olenkin, mutisi Iisa ja johtaakseen Hiljan huomion muuanne hän lisäsi: — Että tuo Plotinakin kehtaa tulla iänikuisessa haalistuneessa pumpulihameessaan.

— Hänellä ei kai poloisella ole muuta.

— Pysyköön sitten kotona. Minä en ilkiäisi tuollaisena näyttäytyä ihmisten seurassa.

Aivankuin tuntien, että häntä arvosteltiin, painoi Plotina päänsä hartioiden väliin kuin pelästynyt lintu. Hänen pukunsa oli tosiaan hiukan omituinen. Hame oli viheriäruutuinen, pusero siniraitainen, kaulukset ja hihansuut pilkulliset.

— Raukka, kuuli Kaarina itsensä mutisevan, ja kääntyen nopeasti Hiljan puoleen hän sanoi:

— Tahdotko olla hyvä ja tutustuttaa minut Plotinaan. Hän on mielestäni hauskemman näköinen vaatimattomassa puvussaan kuin moni muu, joka kopeilee hienoissa vaatteissa. Viimeinen sutkaus oli Iisalle, joka sen oivaltaen kärkkäästi vastasi:

— Onpa sellaisia, jotka kopeilevat, vaikka ei ole siihen syytäkään.

Plotinan kalvakkaat kasvot lensivät tulipunaisiksi, kun Kaarina ystävällisesti häntä tervehdittyään kysäisi:

— Saanko istua viereesi? Minä olen vieras paikkakunnalla, joten minulla on täällä vain vähän tuttuja.

— Voi mitä sinä puhut, Kaarina, huudahti Hilja, mehän pidämme jo kaikki sinusta kuin vanhasta tuttavasta, Pentti ja minä etupäässä. Jokainenhan tahtoisi istua sinun vieressäsi, miekkonen.

Pentti, Hiljan veli, apteekkioppilas, mutisi hyväksyvästi. Hän oli Kaarinan innokas ihailija ja vietti esimiehensä, apteekkarin, harmiksi suuren osan päivästään ikkunan ääressä nähdäkseen vilahduksenkaan Kaarinasta ja lähetti hänelle usein Hiljan mukana pastilleja ja hajuvettä. Kaarina istui Plotinan viereen, mutta huomasi pian tuottavansa tytölle enemmän rasitusta kuin hupia. Kaikista hyväntahtoisista ponnistuksistaan huolimatta hän ei saanut keskustelua sujumaan vierustoverinsa kanssa. Hän sai vain yksikantaisia ja vältteleviä vastauksia kysymyksiinsä ja huomautuksiinsa. Tyttö näytti pikemmin vaivaantuneelta kuin iloiselta hänen naapuruudestaan, pusersi nenäliinaa käsissään ja kierteli vartaloaan hermostuneesti. Kaarina sattui vilkaisemaan hänen jalkoihinsa ja huomasi kenkien olevan rikki kärjistä. Toisessa sukassa oli reikä.

Kaarinan suu vetäytyi hymyyn. Muistui mieleen hyvä ystävä, Iris Klewe, jonka sukissa oli usein parsimattomia reikiä, niin että toverien vuoronperään oli tapana parsia hänen sukkavarastoaan.

Plotinan katse oli seurannut häntä ja huomannut hymyn. Hätäisesti hän vetäisi jalkansa tuolin alle ja pusersi entistään tuskaisemmin nenäliinaa käsissään.

— Kaarina, kuului Hiljan iloinen ääni toiselta puolen lehtimajaa. Etkö tule pelaamaan krokettia? Pelataan kolmessa puolueessa. Iisa ja Pentti himoitsevat voittaa vuoronsa. Sinä kai et halua tulla mukaan, Plotina?

— En, vastasi Plotina hiljaa. Minä jo menenkin kotiin.

— Älä toki, ethän ole vielä saanut maistaa syntymäpäiväkakkuakaan. Se on tällä kertaa vallan mainio. Kirsikkahillolla koristeltu.

— Kiitos, minun täytyy mennä auttamaan isää.

— Puh, huudahti Pentti enemmän hyväntahtoisesti kuin hienotuntoisesti. Anna sinä isä-ukon raapustaa yksin sepustuksiaan. Ei niitä sentään kukaan lue.

— Jää sinä vain kakkua syömään, Plotina, kehoitti Iisakin — ei kai sellaisia herkkuja Mökissä tarjota. Ellei Klio mahdollisesti ole ruvennut lypsämään kultarahoja, lisäsi hän toisten nauraessa.

Plotina lennähti punaiseksi. Kaarinan valtasi lämmin myötätunto. Seistessään iloisten, hyvinpuettujen ikäistensä keskellä puhui Plotinan koko laiha, kulunut olento puutteen ja kärsimysten mykkää kieltä. Ei kukaan näistä onnellisista, huolettomista syntymäpäivävieraista ollut ilkeä, ja kuitenkin he saattoivat olla armottomia köyhää tyttöä kohtaan aavistamattakaan, miten heidän ajattelematon pilansa häntä loukkasi.

Hän ei voinut malttaa mieltään.

— Häpeä, Iisa, hän huudahti kiivaasti, on halpamaista tehdä pilkkaa jostakin, senvuoksi, että hän on köyhä.

— Olet aivan oikeassa, Kaarina, me olemme kaikki kovin ajattelemattomia, huudahti Hilja pahoillaan. Ja Pentti riensi katuvaisena saattamaan vitkalleen poistuvaa Plotinaa.

— Ei Iisa pahaa tarkoittanut, riensi Sikke puolustamaan, mutta Iisa keskeytti hänet:

— Ei sinun tarvitse minua puolustaa. Ja sinä, Kaarina, tekisit viisaimmin, jos sen sijaan, että annat minulle sopimattomia neuvoja, menisit kotiin pitämään huolta Mannen läksyistä. Kuulin äidin valittavan isälle eilen, ettei hänen lukunsa lainkaan edisty.

Tässä Iisa laski pienen valheen, mutta hän oli saavuttanut tarkoituksensa. Hän oli nöyryyttänyt Kaarinaa kaikkien syntymäpäivävieraiden kuullen.

Kaarina tunsi piston ja kävi sanattomaksi. Vapisevin huulin hän sitten kääntyi Hiljan puoleen ja koettaen hillitä liikutustaan hän lausui niin rauhallisesti kuin saattoi:

— Iisa voi olla oikeassa. Ehkä on paras minun lähteä nyt.

— Ei tule kysymykseenkään, esteli Hilja. Sinä et saa lähteä. Älä piittaa Iisan sanoista, rakas Kaarina, hän on nähtävästi pahalla tuulella jostakin, lisäsi hän hiljaa, tuommoinen hän usein on, oikullinen ja itsekäs. Meille tulee niin ikävä, jos sinä menet.

— Ei Iisa tarkoittanut pahaa, ehätti Sikke taaskin selittämään.

Mutta Kaarina oli liian loukkaantunut voidakseen jäädä. Hän heitti hyvästi lohduttomalle Hiljalle ja hänen pahoitteleville vierailleen ja poistui sydän täynnä katkeruutta ja kaunaa. Hän tunsi vihaavansa Iisaa tällä hetkellä.

Nopein askelin hän astui pappilan pitkää lehtokujaa maantielle, sydän takoi rinnassa ja poskia poltti. Hän tunsi olevansa liian kiihoittunut voidakseen heti mennä kotiin ja kiersi senvuoksi pitempää tietä. Kirkonkylän laitaan jouduttuaan hän huomasi pienen, vihertävän talon, jota ympäröi valkoinen, vanhuuttaan kallistuva aita. Pieni rakennus teki rappeutuneen vaikutuksen, jokin ikkunapuu oli vinossa ja katosta oli päreitä irrallaan. Aita oli niin matala, että Kaarina saattoi nähdä pihalle. Harmaatukkainen, kumaraselkäinen mies istui kyyryllään maassa rikkaruohoja kitkien. Hän oli sama vanha herra, jonka Kaarina oli nähnyt Plotinan kanssa itsepintaista vuohta kuljettamassa.

Nopeat askelet maantiensorassa saivat Kaarinan käännähtämään. Hän joutui sen tehdessään kasvotusten Plotinan kanssa. Tytöllä oli paperipussi kumpaisessakin kädessä. Hän näytti hämmästyneeltä Kaarinan nähdessään ja aikoi ilman muuta pujahtaa hänen ohitseen portista sisään. Mutta Kaarina pysäytti hänet.

— Asutko täällä? kysyi hän.

— Asun.

— Olen hyvin pahoillani siitä, että sinua äsken loukattiin, sanoi Kaarina, mutta vaikeni hämillään huomatessaan, että olisi ollut hienotunteisempaa olla asiaa koskettelematta.

— Oh, he eivät varmaan tarkoittaneet pahaa, vastasi Plotina alistuvasti. Nuoret ihmiset ovat usein ajattelemattomia.

— Nuoret, etkö sinä sitten ole nuori?

Plotina hymyili heikosti. — Ainakin tunnen olevani vanhempi kuin ikäiseni tavallisesti ovat. Olen aina asunut isäni kanssa kahden, lisäsi hän ikäänkuin selitykseksi.

— Eikö sinulla ole äitiä? kysyi Kaarina osaaottavasti.

— Ei, hän kuoli minun pienenä ollessani. Siitä asti isä on minua hoitanut ja kasvattanut. Kas, tuossapa hän onkin.

Puheena ollut henkilö oli lopettanut kitkemisensä ja läheni porttia. Hänen ulkomuotonsa ei ollut erikoisen huoliteltu. Tuuhea parta oli huonosti hoidettu, pitkähköjä hiuksia peitti vanha, haalistunut ja kuhmuinen huopahattu, joka varmaankin oli kestänyt monet sateet ja päivänpaisteet. Takki oli ahdas ja nukkavieru, housut lyhyet ja polvista miltei puhki. Hätäisellä, kömpelöllä liikkeellä hän kohotti hattuaan tervehtiäkseen.

— Sinä viivyit kauan, tyttöseni, hän sanoi kääntyen Plotinan puoleen.

— En kahta tuntiakaan, isä kulta. Pistäysin kotimatkalla hiukan ostoksilla, vastasi Plotina iloisesti hymyillen.

— Jahah, ja Hilja Saarinen on tullut sinua saattamaan.

— Ei, isä, oletko jo unohtanut, miltä Hilja Saarinen näyttää. Tämä on Kaarina Holsti, kunnallisneuvos Tullan kesävieras.

— Vai niin, vai niin, hoki maisteri ja tarkasti Kaarinaa likinäköisillä silmillään. Käykää sisään, käykää sisään, tyttöset, lisäsi hän avaten portin.

Kaarinan teki mieli noudattaa kutsua, häntä halutti tutustua molempiin omituisiin ihmisiin. Heissä oli kumpaisessakin jotakin hänen mielikuvitustaan kiihoittavaa. Päälle päätteeksi kuului pihalta vielä määkinää, ja pitkäpartainen, lystikkään näköinen vuohi tulla kepsutti portille laahaten pitkää köyttä jäljessään. Se katseli vierasta vanhan, hiukan uneliaan mamsellin katseella ja kihnutti sarviaan Plotinan kylkeä vastaan.

— Tuletko sisään? kysyi Plotina arasti.

— Kiitos, en tällä kertaa, mutta jos sallitte, tulen mielelläni joskus toisen kerran, vastasi Kaarina lämpimästi.

— Meillä ei käy vieraita, mutta jos sinua haluttaa, olet tervetullut luoksemme, sanoi Plotina.

Kaarina jatkoi matkaansa mieli täynnä uusia vaikutteita ja paljon rauhallisempana kuin pappilasta lähtiessään. Iisan sanat kirvelivät vieläkin, mutta viha oli haihtunut. Pieni, ränsistynyt mökki asukkaineen askarrutti hänen mieltään. Plotina oli puhunut niin rauhallisesti äskeisestä loukkauksesta. Mahtoiko hän käyttää Päivättären silmälaseja?

Lähetessään kunnallisneuvoksen taloa hän huomasi Mannen, joka hajareisin istui aidalla ja syljeskeli auringonkukansiemeniä pitkin tietä.

— Hoi, huusi hän nähdessään Kaarinan, mitä sinä näin varhain tulit?

— Tulinpahan sinun seuraksesi.

Oli aina vaikeata saada Manne työn ääreen, mutta tällä kertaa hän oli tavallista taipuisampi äsken saamansa kurituksen johdosta. Hetkisen vastaan hangattuaan hän haki ruotsin vihkonsa ja istuutui kirjoittamaan. Kaarina istui mietteissään hänen vieressään. Hän muisteli viime kesää, iloisia, huolettomia päiviä Lanterissa. He olivat juuri näihin aikoihin olleet jalkamatkalla, parvi koulunuorisoa: Iris Klewe, Elsa ja Aksel Heinonen, Pohjolan pojat ja pappilan Maiju. Kati oli päässyt ensi kertaa isompien kanssa retkeilylle ja oli ollut äärettömän onnellinen. He olivat olleet partiolaispuvussa, olivat viettäneet yönsä ladoissa ja taivasalla, syöneet viiliä ja talkkunaa, samoilleet viipeitä metsäpolkuja ja laulaneet sydämen riemusta. Miten erilaista kaikki nyt oli! Täällä hän istui kuivassa kirkonkylässä ohjaamassa laiskaa poikaa, saaden tuon tuostakin muistutuksen siitä, että oli palkattu apulainen, koti oli hajallaan, isä ja äiti kaukana.

Hiljainen kyynel varastihe hänen poskelleen. Miten Tyyne Virta silloin keväällä sanoikaan: "Sinä Kaarina, jolla on kaikki mitä elämä tarjota voi! Olet opettajien lemmikki, toverien hellimä, hyvän kodin onnellinen lapsi, kukaan ei sinulle pahaa sanaa puhu." — Ja niin oli ollutkin, päivänpaistetta oli hänen elämänsä ollut.

Mitähän Tyyne sanoisi, jos näkisi hänet näissä oloissa! Tyyne parka, Kaarina ymmärsi nyt paremmin hänen katkeran mielensä ja kateutensa toisia parempiosaisia kohtaan. On helppo olla hyvä, kun elää onnellisissa oloissa, vaikeampi on säilyttää mielenmalttinsa vastoinkäymisissä. Hän päätti olla vasta huomaavampi ja ystävällisempi Tyyneä kehtaan, jota toverit yleensä kohtelivat hiukan yliolkaisesti.

Kaarina heräsi mietteistään tuntien Mannen katseen olevan tähdättynä itseensä.

— Mitä sinä vetistelet? kysyi poika.