Ollin oppivuodet

OLLIN OPPIVUODET

Kirj.

ANNI SWAN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

I. Olli karkaa kotoa. II. Suutarimestari Simolin. III. Hyljätty ja yksinäinen. IV. Ystävykset. V. Merille! VI. Uusi oppipoika. VII. Hillevi. VIII. Olli saa uusia harrastuksia. IX. Olli kertoo Rauhalasta. X. Teatterinäytäntöjä ja sairautta. XI. Simolin virittää uusia juonia. XII. Kolme vihellystä ja pako. XIII. Koivumäessä. XIV. Hillevi pääsee Rauhalaan.

Ensimmäinen luku.

OLLI KARKAA KOTOA.

Koivumäen kartanon puutarhasta kuului äänekkäitä huutoja, itkun vaikerrusta ja kiivasta puhetta.

Pieni kiharatukkainen poika juoksi pitkin hiekoitettua käytävää, hengästyneenä, hatuttomin päin. Hänen järjestään riensi vaaleaan pumpulihameeseen puettu nuori tyttö pelästyneen näköisenä.

— Olli, Olli, minne sinä menet? huusi hän.

Poika pysähtyi, käänsi punoittavat kasvonsa häneen ja huusi jalkaa polkien:

— Minä lähden pois täältä. Karkaan. Te olette kaikki pahoja. Isä ja äiti, Pentti ja sinä. Minä en tule koskaan enää takaisin.

Hän tarttui portin salpaan, avasi sen ja heitti portin kiinni jälkeensä, niin että kumahti yhä hokien: — Minä karkaan, karkaan.

— Voi, voi, päivitteli lastenhoitaja nähdessään hänen juoksujalkaa jatkavan matkaansa. Ihanko se poika tosissaan puhuu? Pitääpä juosta jälkeen.

— Anna lapsen kiukutella, sanoi sisäkkö, joka melun kuullessaan oli juossut paikalle. — Mokomakin äkäpussi, ei hänestä ole muuta kuin kiusaa. Vasta yhdeksänvuotias ja komentaa koko taloa, aivan kuin olisi kartanon isäntä.

— Se on totta se, sanoi Martti, puutarharenki. Kyllä siitä pojasta vielä pomo varttuu, kunhan kasvaa.

— Kuinka hän tuollaisen vallan onkaan saanut? kysyi lastenhoitaja, joka vasta oli taloon tullut.

— Rouva on niin heikko, ja kun poikakin on sairaalloinen, hän ei henno sitä kurissa pitää, hemmottelee vain. Ja patruunan aika menee niin tyystin kartanon ja tehtaan hoitoon, ettei hän ehdi kovistelemaan muuta kuin silloin tällöin, vastasi sisäkkö.

— Minä en ole koskaan vielä niin häijyluontoista poikaa hoitanut, valitti lastenhoitaja.

— Mistä hän suuttui? kysyi sisäkkö.

— He olivat voudin Pentin kanssa heittämässä keilaa keilaradalla ja riitaantuivat kuten tavallisesti. Pentti on itsepintainen hänkin, ja Olli kiusaa häntä lakkaamatta. Mistä lienee heille syntynyt tappelu, mutta Olli sysäsi Penttiä niin pahasti, että tämä putosi keilahuoneen aituukselta alas ja jäi nurmelle pitkälleen. Martti tuli siihen ja nosti pojan ylös, hän oli valkea kuin palttina ja voihki vain hiljaa. Juuri kun Martti oli kantamassa Penttiä kotiin, tuli patruuna käytävällä vastaan. Hän tietenkin kysyi, mikä oli hätänä, ja kuullessaan asian hän lennätti aika korvapuustin Ollille. Minut hän määräsi viemään pojan sisään kotiarestiin, kunnes hän itse ennättää tulla takaisin tehtaalta, jonne oli menossa. Pojan piti siihen asti istua patruunan huoneessa. Mutta kun patruuna oli hävinnyt näkymättömiin, kiskaisi Olli itsensä irti minun kädestäni ja alkoi juosta ulkoportille. Kai minun täytyy mennä häntä hakemaan.

— Loruja, sanoi sisäkkö. Antaa pojan mennä.

— Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, murahti Martti. Tarvitsisi se poika aika selkäsaunan. Pentti jäi vuoteeseen, kyllä hän sellaisen paukun sai.

— Mutta rouva toruu, kun poika on poissa. Ja patruunakin määräsi hänet arestiin. Mene sinä, Martti, hänen jälkeensä ja tuo poika kotiin.

— Sama se, sanoi Martti ja alkoi hitaasti taapustaa portista ulos. Mutta tallirakennuksen luona hän tapasi tallirengin, joka pyysi häntä katsomaan uutta hevosta, jonka patruuna vast'ikään oli ostanut. Martti oli innokas hevosystävä, ja miten ollakaan, unohtui Olli häneltä tykkänään.

Sillä aikaa Olli juoksi eteenpäin pitkin leveätä, koivujen varjostamaa mäkitietä. Hän saapui pian isolle portille, josta erkani kolme tienhaaraa. Umpimähkään hän valitsi keskimmäisen tien ja alkoi nyt juosta hitaammin. Silloin tällöin hän kääntyi katsomaan, näkyisikö ketään tiellä häntä takaa-ajamassa. Hän oli täynnä kapinahenkeä. Isä oli määrännyt hänet istumaan alallaan päivälliseen asti, mutta Olli oli toista mieltä. Isä oli vielä lisäksi uskaltanut antaa hänelle korvapuustin, ja sitä Olli ei aikonut kärsiä. Ja mitä Penttiin tuli — kuka käski hänen itsepintaisesti kiivetä keilahuoneen aituukselle ja huutaa: "minä olen kuningas!" Olli oli käskenyt hänen tulla alas, oliko se hänen syynsä, että Pentti pudotessaan loukkasi päänsä vieressä olevaan kiveen? Olli oli vain tahtonut sysätä hänet alas aituukselta.

Pois hän aikoi kotoa, pois aina Amerikkaan asti. Lähtee intiaanien luo ja tappaa karhuja. Kyllä isä ja äiti ja Leila sitten saavat häntä itkeä ja ikävöidä. — Ollin silmiin kihosi kyyneliä, kun hän ajatteli heidän suurta suruaan ja katumustaan. Mutta hän ei tule kotia, ennen kuin hänestä on varttunut julma ja kuuluisa intiaanipäällikkö. Silloin vasta hän palaa mahtavana ja suurena. Ja silloin ei isä uskallakaan antaa häntä korville enää. — —

Hetkisen kuluttua ratsasti samaa tietä nuori mies täyttä laukkaa komean kimon selässä. Hänen kauniit, tummanpuhuvat kasvonsa punoittivat kiukusta kuten pikku Ollin äsken. Tuon tuostakin pääsi kirous hänen lujasti yhteenpuristettujen huultensa välitse, ja hänen toinen, jalokivisormuksilla koristettu kätensä kävi nyrkkiin. Hän oli niin vaipunut omiin ajatuksiinsa, että oli vähällä ratsastaa kumoon Ollin, joka hiljennettyään vauhtiaan nyt käveli hänen edellään.

— Pois tieltä, nulikka! huusi ratsumies. Mutta luotuaan katseen säikähtyneeseen poikaan, joka töin tuskin oli pelastunut kimon jaloista hän pysähdytti hevosensa.

— Mitä näenkään! Sehän on arvoisa serkkuni, Koivumäen perintöruhtinas. Kuulepas, pikku mies, mitä teet täällä yksin? Eiköhän liene parasta, että marssit kotiisi takaisin?

— Ei, vastasi Olli päättävästi. Minä en mene kotiin, ennen kuin tulevat hakemaan ja anteeksi pyytämään.

— Hoo, sinussapa on sisua. Ja minne aiot matkata, ylväs sankari?

Olli oli vaiti. Ivalliselle serkulleen hän ei uskaltanut mainita sanaakaan Amerikasta. Melkeinpä häntä itseäänkin hävetti koko tuuma, nyt kun pää oli hiukan selvinnyt äskeisestä vihanpuuskasta.

Kaarle serkun kasvot vetäytyivät äkkiä ilkeään hymyyn. Hän mutisi itsekseen:

— Sepä olisi mainio kepponen saiturienolleni. — Hei, serkku, koska sinä kerran olet pakomatkalla, voisit ratsastaa minun kerallani Harmaalaan.

Olli epäröi. Harmaala oli kuitenkin liian kaukana kodista. Kokonaista kaksi penikulmaa! Sen lisäksi hän ei oikein pitänyt Kaarle serkusta, joka aina oli niin ylpeä ja ivallinen.

— He ovat kai kotona kohdelleet sinua häpeällisesti, arvaan minä, sanoi serkku viekkaasti.

— Isä löi minua ja äitikin torui, vastasi Olli jurosti.

— Entä mistä syystä? Mitä sinä olit tehnyt?

— Kepitin vähän voudin Penttiä ja sitten sysäsin hänet alas keilahuoneen aituukselta, kun hän ei totellut minua, selitti Olli todenmukaisesti.

— Ai, ai, siinä tapauksessa kehottaisin sinua seuraamaan itseäni. Sillä jos nyt palaat kotiin, saat varmasti selkäsaunan. Isäsi oli kauhean pahalla tuulella, kävin nimittäin juuri teillä.

Ollia alkoi peloittaa. Sen enempää vastustelematta hän nousi serkkunsa avulla hevosen selkään, asettui Kaarlen eteen istumaan, ja kiiti pian hyvää vauhtia Harmaalaa kohti.

Olli ei koskaan ennen ollut käynyt Harmaalassa. Hänen vanhempansa ja Harmaalan väki olivat olleet huonoissa väleissä jo kauan. Olli ei tiennyt syytä siihen eikä ollut sitä liioin aprikoinut. — Heidän ratsastusretkensä ei ollut kovinkaan hilpeä. Kaarle serkku oli harvasanainen ja omiin ajatuksiinsa vaipunut. Ollista tuntui matka pitkältä ja hän alkoi hiljakseen toivoa, ettei olisi lähtenytkään serkun mukaan.

Hevonen alkoi äkkiä kiirehtää vauhtiaan, ja Olli huomasi, että he pian olivat perillä. Siellä täällä keksi silmä vanhan kallellaan olevan ladon, maa oli viljeltyä, ja vähän matkan päästä kuului kukon kie'untaa. Ei kestänytkään kauan ennen kuin asuinrakennus alkoi näkyä puitten välistä.

Harmaala oli vanha, rappeutunut kartano. Kaikki siinä oli ränsistynyttä. Puisto ja käytävät olivat rikkaruohojen vallassa ja miltei luonnontilassa, korkea portti oli rempallaan ja pihamaa vailla hoitoa. Ollia värisytti, niin kolkkoa oli täällä, niin perin erilaista kuin Koivumäellä. Siellä oli puisto Martin loppumattoman huolenpidon esineenä, siellä olivat käytävät hiekoitetut ja aina yhtä siistit. Äiti itse piti silmällä kukkatarhaa, jossa ei valppainkaan silmä huomannut rikkaruohoja tai kellastuneita lehtiä. Kaikki oli siellä puhdasta ja valoisaa!

Pihalle ilmestyi punatukkainen, noin viisitoistavuotias poika. Hän loi tylsän katseen Olliin, tervehti nöyrästi Kaarle serkkua ja talutti hevosen talliin.

Alkoi jo hämärtää. Olli oli kompastua portaisiin, joissa oli iso lovi.

Kaarle serkku naurahti ilkeästi.

— Astu rohkeasti vain eteenpäin, serkku. Me täällä Harmaalassa emme pelkää pieniä hiirenreikiä. Maleena täti! Maleena täti! huusi hän kaikuvalla äänellä. Missä se vanha lohikäärme viipyy, mutisi hän itsekseen.

He astuivat laajaan huoneeseen, joka näytti miltei autiolta. Keskellä oli tamminen ruokapöytä, sen ympärillä korkeita tuoleja ja seinällä vanha kaappi. Siinä koko kalusto lukuunottamatta paria vanhaa muotokuvaa, jotka kuvasivat toinen tummanveristä, korskannäköistä miestä ja toinen lempeätä, sinisilmäistä naista, joka oli hyvin Ollin äidin näköinen.

— Hienoa täällä Harmaalassa, eikö totta? kysyi Kaarle serkku ivallisesti viitaten erääseen rikkinäiseen tuoliin. Me Harmaalan paronit olemme vaatimattomampaa väkeä kuin Koivumäen tehtailija.

Samassa avautui ovi naristen ja Maleena neiti astui sisään. Hän oli pitkä, lujarakenteinen vanha nainen. Ollin mielestä hän muistutti vanhaa hevosta, sillä erotuksella vain, että ne useimmiten ovat lempeän ja kärsivän näköisiä, mutta Maleena neidin pieniä, pistäviä silmiä, terävää nenää ja pitkää, kapeahuulista suuta Olli tunsi pelkäävänsä.

— Salli minun esittää sinulle, rakas täti, arvoisa serkkuni, Koivumäen tuleva isäntä, sanoi Kaarle serkku liioitellun kohteliaasti.

Vanha neiti loi nopean katseen poikaan ja tervehti häntä kankealla päännyökkäyksellä.

— On kai sinulla jotakin syötävää meille, Maleena täti? Arvoisa enoni ei suvainnut tarjota minulle päivällistä.

Maleena neiti katosi mutisten jotakin ja palasi vähän ajan kuluttua tarjotinta kantaen.

Ollilla oli hyvin nälkä, mutta hänen ruokahalunsa katosi, kun hän kohtasi Maleena tädin silmät, jotka katsoivat häneen tuikeasti ja vihamielisesti. Ja vaikka Kaarle serkku syödessään puheli paljon ja huolettomasti, huomasi Olli hänen olevan kiukuissaan jostakin.

Kun he olivat syöneet, sanoi Kaarle serkku: — Olli jää tietysti tänne yöksi. Kai Harmaalan vierashuoneessa on sijaa rakkaalle sukulaiselleni.

Maleena neiti sytytti kynttilän ja vei Ollin kolkonnäköiseen makuuhuoneeseen. Äänetönnä hän valmisti pojalle sijan sohvalle ja käski lyhyesti hänen paneutua nukkumaan. Olli olikin niin väsynyt kaikista elämyksistään, että heti vuoteeseen päästyään vaipui uneen.

Maleena neiti palasi ruokailuhuoneeseen, jossa nuori isäntä kiivaasti mitteli lattiaa.

— Kuinka matka onnistui? kysyi vanha neiti.

Nuori mies naurahti katkerasti.

— Niinkuin arvasinkin. Eno ei luvannut penniäkään. Hän ei muka halua maksaa tuhlaavan sukulaisensa velkoja. Asia on sillä ratkaistu.

— Senkin kitupiikki, mutisi vanha neiti hampaittensa välistä. Entä missä tarkoituksessa toit tuon huonosti kasvatetun nulikan tänne?

— Tehdäkseni rakkaalle enolleni pienen kepposen. Poika oli käyttäytynyt kotona kuin äkäinen villikissa ja lähti käpälämäkeen. Tapasin hänet tiellä. Häntä kai paraillaan huudetaan ja haetaan kautta seudun.

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Vanha neiti istui kädet ristissä helmassaan kolkosti tuijottaen hehkuvaan tulennokseen. Kaarle oli pysähtynyt uunin viereen, hän nojasi kättään korkeaan otsaansa ja seurasi synkin katsein liekkien levotonta leikkiä. Huoneessa vallitsi pimeys, jota takkavalkea vain huonosti riitti valaisemaan. Nuori mies ojensihe kumarasta asennostaan väristen. Hän tarttui soitinkellon nuoraan vetäen sitä kiivaasti.

— Palvelijamme ovat käyneet merkillisen huolimattomiksi, huomautti hän kärsimättömästi, kun ei kukaan tullut. Minä tahdon enemmän valoa.

Maleena neiti naurahti katkerasti.

— Palvelijamme! Harmaalan vanhassa aateliskartanossa ei tällä haavaa ole muita palvelijoita kuin tylsämielinen, kuuro Kaapro.

Kaarle kiepahti nopeasti kannallaan ja loi tätiinsä kysyvän katseen.

— Mitä se merkitsee?

— Se merkitsee, että ainoat jäljellejääneet palvelijamme lähtivät eilen pois.

— Hoo, rotat jättävät laivan, kun hätä on käsissä, sanoi Kaarle ivallisesti. — Onko vanha Nestorkin lähtenyt? kysyi hän sitten otsaansa rypistäen.

— On. Hän ei puoleen vuoteen ollut saanut palkkaansa, ja kun hän tuli pyytämään sitä, ei minulla ollut antaa hänelle penniäkään. Ei väki viihdy köyhässä talossa.

— Kirottua, mutisi Kaarle jalkaansa polkien.

Ovi aukeni. Kaapro astui sisään ojentaen mustan vaakunalla koristetun nahkalaukun isännällensä.

— Ah niin, sanoi Kaarle, unohdin postin. Noudin sen ohiratsastaessani.

Kaapro poistui luotuaan nälkäisen ahneen silmäyksen pöydällä oleviin aterianjäännöksiin.

Kaarle oli avannut postin. Kiusaantuneen näköisenä hän pisti taskuunsa joukon kirjeitä, velkojien maksuvaatimuksia. Mutta äkkiä hän huudahti hämmästyneenä.

— Ukko on kuolemaisillaan, sanoi hän luettuaan lyhyen kirjeen.

— Kuka? Kauppaneuvosko? kysyi Maleena neiti katse jännitettynä. Mutta silloinhan — —

— Entä sitten, sanoi Kaarle kiukkuisesti. Tuo tuossa, hän viittasi vierashuoneeseen, tuo yhdeksänvuotinen nulikka on pääperillinen, koska ukko on hänen kumminsa ja pojan äiti, rakas rouva tätini, aina on osannut liehitellä rikasta setä-ukkoa. Minä kai saan jonkin tuhantisen hyvittäjäisiksi. Mutta se ei riitä pelastamaan Harmaalaa velkojien käsistä.

Maleena neiti tuijotti synkästi eteensä.

— Niin, sinä olet kyninyt ukkoa niin perinpohjaisesti, että hän viimein suuttui ja kyllästyi sinuun ja kirjoitti testamenttinsa Koivumäkeläisten mielen mukaan. Mutta — tässä vanhan neidin ääni hiljeni kuiskaukseksi —, jos poika kuolee ennen sinua, olet sinä hänen perillisensä. Niinhän testamentissa sanotaan.

— Mutta poika elää ja nukkuu parhaillaan terveen unta vierashuoneeni sohvalla. Siinä kaikki.

Maleena neiti loi nuoreen sukulaiseensa leimuavan katseen mustista silmistään. Hänen laiha, hiukan kumara vartalonsa suoristui kuin jänne, ja hänen äänessään oli intohimoinen sävy:

— Niin sanot sinä, mutta minä en aio ristissä käsin katsella, kuinka Harmaala joutuu vieraitten käsiin. Minä olen syntynyt ja kasvanut täällä. Isäni on viljellyt näitä maita ja elänyt täällä koko ikänsä hänkin. Täällä olen vanhempieni kuoltua minä emännöinyt ja kasvattanut veljeni, sinun isäsi. Kun kartano joutui hunningolle sen vuoksi, että isäsi laiminlöi taloudenpidon ja tuhlasi omaisuutensa kaupungissa peliveikkojen seurassa, pidin minä yksin taloa pystyssä. Äitisi murtui suruihin ja huoliin, heikko raukka, minä yksin sain raataa ja laskea tulot ja menot. Olen tehnyt työtä ja rehkinyt kuin halvin palvelija. Toivoin sinusta apua, mutta sinä olet samanlainen kuin isäsikin. Rahoja osaat menettää ja velkoja hankkia, muuta et. Ja nyt on loppu edessä, nyt muka saan lähteä maantielle sukukartanostani. Ei ikinä! Harmaalaa ei myydä, niinkauan kuin minä elän. Tapahtukoon ennen mitä tahansa.

— Voitko keksiä mitään keinoa? kysyi Kaarle käheällä äänellä. Hänkin oli kiihtynyt.

— Kenties, vastasi vanha neiti lyhyesti. Menkäämme nyt nukkumaan. Minä ajattelen selvimmin yöllä. Tule huomenaamulla varhain huoneeseeni, niin saat kuulla suunnitelmani. — Näkikö kukaan sinua ja Ollia yhdessä? kysyi hän ovessa.

— Ei kukaan, lukuunottamatta Kaaproa.

— Hyvä, hänestä minä kyllä vastaan, mutisi Maleena neiti.

Toinen luku.

SUUTARIMESTARI SIMOLIN.

Olli heräsi pimeässä huoneessa. Kesti tuokion, ennen kuin hänelle selvisi missä oli. Mutta vähitellen edellisen päivän kirjavat tapaukset johtuivat hänen mieleensä, ja nopeasti hän kiiruhti pukeutumaan niin hyvin kuin osasi puolipimeässä. Sen tehtyään hän töytäsi ovelle lähteäkseen ulos, mutta se oli lukossa.

— Jopa nyt, ei meillä koskaan nukuta ovet lukossa, mutisi hän kiukustuneena. Ja pimeä täällä lisäksi on kuin säkissä. Hän koetti vetää ikkunankaihtimia ylös, mutta se ei onnistunut.

Alakuloisena hän istui isoon nahkaiseen nojatuoliin. Epämääräinen pelontunne valtasi hänen mielensä, ja levottomina hänen ajatuksensa palasivat edelliseen päivään. Olikohan Pentti loukannut itsensä pahoin? Hän koetti lohduttautua sillä, että he niin usein ennen olivat tapelleet keskenään ja saaneet kuhmuja kumpikin. Kunpa hän vain ei olisi lyönyt päätään terävään kivensärmään!

Istuttuaan omasta mielestään hirveän kauan kolkossa, pimeässä huoneessa hän viimein kyllästyi yksinoloon ja alkoi koputtaa ovelle, ensin hiljaa, sitten yhä rajummin.

Eipä aikaakaan, kun ovi aukeni ja Kaarle astui sisään.

— Varovasti, varovasti, kiihkeä serkkuni, älähän huoli särkeä taloamme. Harmaalan lahot seinät eivät kestä niin kovakouraista pitelyä. Hyvää huomenta muuten. Hän paiskasi ystävällisesti kättä Ollille. Annoimme sinun nukkua rauhassa, kun arvelimme sinun olevan hyvinkin väsyksissä. Mutta olet tainnutkin jo ikävystyä täällä yksinäsi.

— Täällä on niin pimeätä, mutisi Olli nyrpeästi.

— Vedetään kaihtimet ylös. Ja sitten syömme aamiaista.

— Minä lähtisin mielelläni jo kotiin, sanoi Olli.

Kaarle serkku kävi äkkiä vakavan näköiseksi. Hän katseli ulos ikkunasta ja rummutti sormillaan ruutua.

— Näkikö kukaan, kun sinä pitelit pahoin sitä voudin poikaa? kysyi hän.

— Näki kyllä, Mimmi ja Martti, puutarharenkimme, vastasi Olli häpeissään.

— Hm, hm, ikävä juttu. — No niin, mitäpä asia salaamallakaan paranee. Seikka on näet sellainen, Olli rukka, että tuo poika on saanut pahanlaisen aivotärähdyksen. Sinä pitelit häntä vähän liian rotevasti. Vouti lienee kauheasti suutuksissaan ja uhkaa mennä nimismiehelle kantelemaan. Siitä voi koitua sinulle ikävä juttu.

Olli oli käynyt kalpeaksi.

— Mistä serkku sen tietää? ankkasi hän.

— Kuulin palvelijaltani, joka oli käynyt Koivumäen naapurissa. Isäsi on kauhean vihoissaan ja lupasi kepittää sinut oikein perinpohjaisesti. Saat kiittää onneasi, jos sillä pääset, pahempia syntyy nimismiehen ryhtyessä asiaan. Laki ei siedä leikkiä.

Olli kuunteli tyrmistyneenä. Nimismies, laki olivat hänelle vieraita, kauhistuttavia käsitteitä, jotka ankaroina ja peloittavina nousivat häntä uhkaamaan.

— Joudunko minä silloin vankeuteen? kysyi hän miltei kuiskaten.

— Hm — en voi sanoa. Kenties — kenties et. Muistelen vain, että pari vuotta sitten eräs poika sai istua linnassa koko vuoden, kun oli lyönyt toverinsa käsivarren pilalle.

Olli katseli silmät renkaina serkkuaan, joka näytti kovin huolestuneelta ja vakavalta. — Kauheata, jos hänen täytyy istua pimeässä vankilassa! Hän ei sitä kestä, ei päivääkään.

— Olen niin aprikoinut, miten voisin auttaa sinua, Olli poika, ryhtyi Kaarle serkku taas puheeseen. — Mieleeni juolahtikin muuan keino, joka ehkä voisi pelastaa sinut ikävyyksistä. Minä matkustan tänä iltana Tukholmaan asioille. Mitä jos sinä lähtisit mukaan? Saisit nähdä Ruotsin komean pääkaupungin ja matkustaa suuressa laivassa. Viipyisimme siellä korkeintaan pari viikkoa, ja sillä aikaa unohtuu koko tämä kiusallinen juttu. Mitä arvelet ehdotuksestani?

Olli suostui ilomielin. Hänen silmänsä välkkyivät, kun hän ajatteli hauskaa matkaa. Kaarle serkku oli sentään aika reilu.

— Sinä olet kovin hyvä, Kaarle serkku, sanoi hän ja ojensi käsivartensa syleilläkseen nuorta miestä.

Tumma puna peitti Kaarlen posket, ja miltei kärsimättömästi hän työnsi kiitollisen pojan syleilyn luotaan.

— Loruja, sanoi hän. — Minun pitää nyt rientää matkavalmistuksia tekemään. Sinun täytyy pysyä täällä huoneessa, kukaan ei saa nähdä sinua.

Hän etsi kirjakaapista pari vanhaa kuvalehteä pojan katseltavaksi ja poistui huoneesta kiireesti.

Olli alistui nöyrästi vankeuteensa. Hän katseli hetken aikaa kuvalehtiä, söi aamiaisen, jonka Maleena neiti ankaran näköisenä kantoi hänelle ja koetti kuluttaa aikaansa parhaimman mukaan. Mutta mitä pitemmälle päivä kului, sitä raskaammin valtasi koti-ikävä hänen mielensä. Sen lisäksi kalvoi omatunto häntä. Oli hirveätä ajatella Penttiä! Oi, jospa kaikki olisikin ollut vain pahaa unta! Jospa hän heräisi omassa mukavassa vuoteessaan Koivumäellä ja kuulisi äidin rakkaan äänen vuoteensa ääressä!

Hämärissä astui Maleena täti huoneeseen vaatekerta käsivarrellaan. Hän koetti saada kalsean äänensä mahdollisimman ystävälliseksi.

— Kaarle arveli, että sinun pitäisi pukeutua tytöksi, sanoi hän. Tässä on kaikki mitä tarvitaan tytön pukua varten.

— Tytöksi! huusi Olli. — Ei ikinä! Minä en voi sietää tyttöjä. Hyi, minäkö pukisin hameen ylleni. Ei vaikka…

— Kyllä sinun on pakko, sanoi Maleena täti. Nyt hänen äänensä ei enää ollut lainkaan ystävällinen. Mutta Olli oli järkähtämätön. Hän ei lähde ollenkaan matkalle, jos hänen täytyy pukeutua tytöksi.

Maleena täti meni noutamaan Kaarlea.

— Älä oikkuile, Olli poika, sanoi Kaarle reippaasti. Kyllä sinun nyt on toteltava. Jos sinä joudut kiinni, saan minä ikävyyksiä siitä, että olen koettanut auttaa sinua pakoon. Tukholmassa saat olla poikana mielin määrin.

Olli ei enää vastustanut. Hän, joka ei koskaan ollut tottunut ketään tottelemaan, tunsi, että Maleena tätiä ja Kaarle serkkua täytyi totella. Hän antoi siis vastahakoisesti vanhan neidin pukea ylleen. Ja pian hän oli muuttanut hahmoaan. Sievä tytön matkapuku verhosi hänen hennot jäsenensä — Olli oli nimittäin varsin hento — kuten hemmotellut lapset useinkin — ja tiheällä harsolla varustettu päähine peitti hänen lyhyen tukkansa. Hän oli tosiaan hyvin soma pieni tyttö.

— Ja nyt matkaan, kiirehti Kaarle serkku. Hevoset ovat jo portaiden edessä.

Kun Olli astui alas pimeälle pihalle ja näki katetut vaunut portaiden edessä, valtasi hänet äkkiä outo pelko.

— Minä… minä tahtoisin ajaa ensin kotiin jäähyväisille, änkkäsi hän. Isä ja äiti ovat varmaan kovin levottomia.

— Me kirjoitamme heille Tukholmasta, sanoi Kaarle lyhyesti ja nosti pojan muitta mutkitta vaunuihin. Itse hän istuutui hänen viereensä ja viittasi Kaaprolle, joka istui ajajana. Hevoset lähtivät liikkeelle. Olli ennätti vain nähdä vilauksen Maleena tädin pahansuovista kasvoista, sitten katosi Harmaala heidän taakseen.

He ajoivat koko yön pysähtymättä. Vasta aamulla he seisahtuivat lepuuttamaan hevosia, mutta Kaarle serkku kehoitti Ollia pysymään vaunuissa, jotta ei kukaan näkisi häntä. Olli vastusti kiivaasti, hänen vilkas luontonsa kärsi pitkällisestä yhdessä kohdin istumisesta. Mutta Kaarle oli jyrkkä ja oli osannut niin peloittaa Ollia lailla ja nimismiehellä, että pieni itsepintainen poika viimein nöyrästi taipui ja istui koko sen ajan, jolloin hevosia juotettiin ja lepuutettiin, kyyristyneenä vaunujen nurkkaan, kunnes hänet uni lopulta tapasi.

Vasta iltapuolella saapuivat matkustajat Turkuun ja ajoivat suoraa päätä laivasillalle. Kaarle talutti Ollin, joka kömpelösti liikkui tytönpuvussaan, laivaan, osti piletin ja sulki pojan hyttiin. Siinä hän sitten sai olla koko matkan, kannelle hän ei lainkaan päässyt. Kaarle ilmoitti lyhyesti siivoojalle pikku matkakumppaninsa sairastavan tuhkarokkoa ja peitti hänet visusti vuoteeseen. Olli vastusteli, hän ei muka ollut sairas lainkaan, mutta Kaarle väitti, että hänen kasvonsa olivat aivan punaiset ja pöhöttyneet. Ja koska Olli kestämiensä mielenliikutusten ja pitkän ajomatkan jälkeen todella oli uuvuksissa ja pahoinvointinen, uskoi hän viimein serkun vakuutuksia ja pysyi siivosti koko merimatkan vuoteessa. Sen lisäksi oli hänestä ikävä näyttäytyä ihmisille tytön puvussa.

Välkkyvän sinisenä hohti meri, kun laiva laski Tukholman rantaan ja Kaarle serkku ja Olli astuivat maihin muiden matkustajien joukossa. Olli oli kalpea, hänen päätään kivisti, vaikka hän oli nukkunut suurimman osan matkaa. Kaarle serkku oli antanut hänelle meritaudin varalta jotakin lääkettä, joka oli vaivuttanut hänet sikeään uneen ja hän oli herännyt vasta Tukholman edustalla.

Raitis ilma virkisti häntä ja iloissaan siitä, että hän nyt ainakin sai vapaasti liikkua, hän istui vaunuihin serkun viereen. Nopeasti kävi kulku hyvin kivetyillä kaduilla. Olli näki kuninkaan linnan, Ritariholman kirkon ja monta muuta komeata rakennusta. Hän oli niin innoissaan näkemistään, ettei ollenkaan huomannut matkatoverinsa käyvän yhä harvasanaisemmaksi ja synkemmäksi. Vähitellen upeat rakennukset kävivät pienemmiksi ja vaatimattomammiksi, kadut kapenivat, näkyi selvästi, että lähestyttiin laitakaupunkia.

Kun oli vielä ajettu tovin aikaa ylös vaillinaisesti kivettyä katua, jota tuskin sillä nimellä saattoi kunnioittaa, pysähtyivät ajopelit ruman, ränsistyneen puutalon eteen. Kaarle serkku astui alas vaunuista katsellakseen, oliko talon numero oikea.

Ajomies oli pahalla tuulella.

— Jos olisin tiennyt, että herra ajaa tänne Södermalmille asti, en olisi antanutkaan hyviä vaunujani.

Joukko likaisia, huonosti puettuja lapsia kokoontui vaunujen ympärille. Nähtävästi olivat näin komeat ajopelit niillä paikoin harvinaisuus. Uteliaina he töllistelivät hienoa herraa.

— Olemme perillä, sanoi Kaarle Ollille.

Olli katseli hämmästyneenä häneen.

— Mitä me täällä teemme? kysyi hän. —Tällaisessa hökkelissä?

Serkku rypisti kulmiaan. — Minulla on asioita, sanoi hän lyhyesti.

Hän kääntyi lasten puoleen kysyen suutarimestari Simolinin asuntoa. Laiha poika, jonka tukka riippui otsalla ja iho oli täynnä pisamia, astui esiin toisten joukosta.

— Kyllä minä vien herran ja mamsellin sinne, jos saan kymmenen äyriä, sanoi hän.

Olli kääntyi tulipunaisena pojan puoleen.

— Minä en ole mikään mamselli, sanoi hän kiivaasti, minä olen poika.

Koko lapsiliuta räjähti äänekkääseen nauruun. Kaarle viittasi käskevästi pisamaista poikaa, joka salaa hänen selkänsä takana irvisteli Ollille, mutta nuolen nopeudella muutti naamansa hurskaan näköiseksi, kun vieras herra häneen katsahti.

— Kyllä se osaa viisata herralle tien, huusivat toiset pojat heidän jälkeensä, se on Simolinin Janne.

Likaisen, pahalta haisevan pihan poikki kuljettiin perällä olevaan rähjäiseen taloon ja pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen.

Janne vetäisi oven auki ja huusi.

— Mamma, täällä on vieraita!

Huone oli puolihämärä, mutta siitä huolimatta pisti heti silmään siinä vallitseva huono järjestys ja likaisuus. Pöydän ääressä istui lihava nainen särpien kahvia korvattomasta kupista. Vieraat nähtyään hän nopeasti laski kupin pöydälle ja löi kätensä yhteen tarkattuaan heitä hetkisen.

— Oi herra jeemene! huusi hän kimeällä äänellä nöyrästi niiaten, sehän on itse Harmaalan nuori herra.

— Onko Simolin kotona? kysyi Kaarle.

— On, on kyllä. Hän on tässä viereisessä huoneessa, verstaassaan. Simolin, Simolin, tule joutuin tänne, täällä on herrasvieraita. Pois tuolilta, kakarat, että armollinen herra saa istua. — Hän pyyhkäisi esiliinallaan tuolia töytäisten lapsia, jotka sormi suussa töllistelivät vieraisiin.

Simolin astui sisään nahkaesiliina edessään pyyhkien käsiään housuihin. Hän oli pieni laiha mies, jonka punainen nenä ja luihut tihrusilmät heti ensi näkemällä herättivät Ollissa vastenmielisyyttä. Hän kumarteli ja pokkuroi ja oli nöyrä kuin Koivumäen vanha Vahti.

— Enpä olisi koskaan uskonut, että Harmaalan armollinen herra itse astuu kurjan ja matalan kattoni alle.

— Minulla olisi Simolinille hiukan asiaa, keskeytti Kaarle suutarimestarin liehittelevän sanatulvan.

— Jaaha, jaaha. Menkää ulos sitten lapset ja sinäkin, Fiina. Ai, Kaarle herralla on mukanaan seuraa, niin sievä neiti. Istukaa, pikku fröökynä.

— En minä ole mikään fröökynä, kivahti Olli luoden vihaisen katseen oven suussa tirskuvaan Janneen.

— Rauhoitu Olli, minä kyllä selitän asian Simolinille. Mene tuonne toiseen huoneeseen matamin kanssa, käski Kaarle serkku tuimalla äänellä.

Olli totteli. Kummallista, kuinka ankaraksi Kaarle serkku oli käynyt. Harmaalassa hän oli ollut pelkkää ystävällisyyttä.

Suutarimestari Simolin ja hänen vaimonsa olivat suomalaisia. Simolin oli ollut Harmaalassa piharenkinä, ja Fiina oli ollut kartanossa keittäjänä toistakymmentä vuotta. He olivat menneet naimisiin, ja koska Simolin osasi suutarin työtäkin, rupesi hän oikein ammattisuutariksi. Mutta kun häntä alettiin paikkakunnalla epäillä joistakin pahanlaatuisista kolttosista, katsoi hän parhaaksi siirtyä Itämeren toiselle puolelle perheineen. Maleena neiti, jonka erityisessä suosiossa mielinkielinen suutari ja hänen suulas vaimonsa aina olivat olleet, auttoi heitä parhaansa mukaan. Silloin tällöin lähetti Fiina nöyriä kerjuukirjeitä vanhalle neidille. Simolinit olivat näet alituisessa rahapulassa.

Jäätyään kahden kesken Simolinin kanssa, sanoi Kaarle:

— Olette taas rahan puutteessa, Simolin, päättäen kirjeestä, jonka vaimonne lähetti tädilleni.

Simolinin punertavalle naamalle levisi murheellinen ilme.

— Ah niin, armollinen nuori herra, me olimme kovin uskaliaita, mutta Fiina, joka tuntee armollisen neidin lempeän — —

Kaarle keskeytti hänen puheensa.

— Vaikka en pidä siitä, että vaivaatte neitiä alituisilla rahahuolillanne, tahdon tällä kertaa kuitenkin auttaa teitä. Mutta minä tarvitsen myös teidän apuanne, tietysti korvausta vastaan, lisäsi hän ylpeästi, kun liehakoiva suutari riensi ilmaisemaan kiitollisuuttaan ja alamaisuuttaan.

— Me teemme, Fiina ja minä kaikki, mitä armollinen herra ja rakas armollinen vanha neiti suinkin haluavat meiltä.

— Hyvä. Minä olen tuonut mukanani pojan, hänet, joka on tuossa viereisessä huoneessa.

— Jassoo, vai pojan, minä luulin häntä fröökynäksi, sanoi Simolin ällistyneenä.

— Hän on poika, teidän vaimonne sisarenpoika, ymmärrättekö? sanoi Kaarle katsellen kiinteästi tyhmistynyttä suutaria, joka seisoi silmät pystyssä kuin ilmetty kummastus.

— Anteeksi, armollinen herra, mutta meidän Fiinalla ei ollut sisarta, kolme veljeä vain, nekin aika lurjuksia.

— Olkoon, hän on sitten vaimonne veljenpoika. Hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet, ja te olette ottanut orporaukan kasvatiksenne. Itse saatte määrätä hänen nimensä. Hän väittää olevansa minun serkkuni, Koivumäen kartanon poika, mutta siinä hän erehtyy.

Suutarin tyhmistyneille kasvoille alkoi levitä viekas hymy.

— Anteeksi, armollinen herra, etten heti käsittänyt. Vai väittää junkkari olevansa Koivumäen patruunan lapsi? Niin, niin, hänellähän pitäisi olla sen ikäinen poika. Mutta entäs sitten, jos poika pysyy väitteessään ja kertoo valeitaan muille?

— Silloin te uhkaatte ilmiantavanne hänet poliisille murhasta. Hän on tappanut Koivumäen voudin pojan.

— Herra jesses! Mutta eihän se voi olla totta!

Kaarle herra kohotti kärsimättömästi hartioitaan.

— Teidän järkenne on huomattavasti sumentunut, Simolin, sanoi hän. Hetkisen mietittyään hän lisäsi:

— Minulle ja tädilleni on tärkeätä, jopa välttämätöntä, että tämä poika ei esiinny Koivumäen perillisenä. Hänen olemassaolostaan ei kukaan saa tietää, ymmärrättekö, ei kukaan. Hän on kuollut, kadonnut omaistensa tiedosta. Teidän asianne on pitää huolta siitä, että hän pysyy salassa, minä huolehdin siitä, ettei hän itse, ei ainakaan lähivuosina ilmaise itseään.

— Kyllä herra saa luottaa minuun, olkaa vain rauhallinen. Simolin ei ole eilisen teiren poikia, mitä oveluuteen tulee.

Hän hihitti hiljaa hykertäen käsiään.

— Minä maksan tietysti hänen ylläpidostaan teille, jatkoi Kaarle herra. Hän laski sadankruunun setelin pöydälle. Tuossa on aluksi.

Suutari tarttui ahnain sormin rahaan.

— Entä jos hän kuolee! Tämä kaupunginosa on tautinen ja poika näyttää hennolta, sanoi hän luoden vaanivan silmäyksen vieraaseensa.

Harmaalan isäntä vältti hänen katsettaan.

— Jos hän kuolee, ette te tule vahinkoa kärsimään, sanoi hän hiljentäen ääntään. — Ja ihmiskunta ei myöskään kärsi haittaa hänen kuolemastaan, lisäsi hän kohottaen olkapäitään. — Hänen terveytensä on aina ollut huono.

— Eipä tietenkään kärsi, sanoi Simolin ilkeästi hymyillen. Luulenpa, että olisi parempi pojalle itselleenkin kuolla pois. Hän näyttää huonolta.

— Mutta muistakaa, ei mitään väkivaltaa, sanoi Kaarle äkkiä. Ei mitään, joka aiheuttaisi poliisin sekaantumista asiaan. Kiellän sen ankarasti.

— Ymmärrän, sanoi Simolin nöyrästi kumartaen.

Kaarle herra nousi lähteäkseen.

— Muistakaa, minä vaadin ehdotonta vaiteliaisuutta sekä teiltä että vaimoltanne. Fiina oli ainakin ennen, mikäli muistan, varsin suulas ja kielevä, ja te, Simolin, olette viinaan menevä. Varokaa kieltänne!

— Hoo, herra saa olla huoleti. Kyllä Fiina osaa pitää suunsa kiinni, kun rahasta on kysymys, ja mitä minuun tulee, Simolin ei puhu itseään pussiin.

Kaarle herra ei enää jatkanut keskustelua. Hän kutsui Ollin luokseen ja laskien kätensä pojan olkapäälle hän vakavasti lausui:

— Minä lähden nyt tärkeille asioille enkä voi ottaa sinua mukaani. Saat jäädä siksi aikaa näiden ystävällisten ihmisten luo. Simolin on suomalainen, luotettava ja kelpo mies, Harmaalan entisiä alustalaisia. Matami hankkii sinulle pojan vaatteet. Käyttäydy siivosti, kunnes palaan.

Ollia ei lainkaan haluttanut jäädä köyhään, likaiseen suutarin kotiin. Hartaasti hän pyysi saada seurata serkkuansa kaupungille, mutta tämä oli järkähtämätön. Heitettyään lyhyet jäähyväiset suutarin väelle Kaarle herra poistui. Simolin saattoi hänet porstuaan, jossa vieras vielä jonkin aikaa hiljaa keskusteli hänen kanssaan.

Olli odotti serkkua kiihkeästi koko päivän. Häntä ei miellyttänyt olo Simolinilla. Suutari ja hänen vaimonsa olivat ikävän tuttavallisia, pojat, joita oli kaksi, Janne ja Kalle, röyhkeitä ja pahasuisia.

Ilta joutui, mutta Kaarlea ei kuulunut. Sen sijaan tuli Simolinille kirje, jonka sisässä oli pieni paperilippu Ollillekin. Se sisälsi vain seuraavat sanat:

"Olli, olen saanut tiedon läheisen sukulaisen kuolemasta ja minun täytyy vielä tänä iltana matkustaa takaisin Suomeen. Pidän viisaimpana, että sinä jäät Simolinille, kunnes palaan. Silloin minulla toivottavasti on hyviä uutisia sinulle. Rohkeutta siis, poikani, viikon tai parin kuluttua saat toivottavasti palata takaisin kotiin. Ja muista, että olet luvannut vaieta."

Kirje oli ilman allekirjoitusta, mutta Olli ymmärsi hyvin keneltä se oli. Hän joutui suunniltaan vihasta ja mielipahasta. Kuinka Kaarle serkku saattoi jättää hänet tänne, tällaiseen pesään! Ja aivan yksin! Se oli häpeällistä, sydämetöntä! Hän töytäsi ovelle, mutta Simolin asettui nopeasti tielle.

— Minne nyt? kysyi hän virnistellen.

— Minä tahdon lähteä pois, vastasi Olli ynseästi.

— Ei käy laatuun, Kaarle herra on käskenyt meidän pitää huolta teistä.

— Hänellä ei ole valtaa minun ylitseni, vastasi Olli ylpeästi. Minä tahdon lähteä kotiin, omaan kotiini Koivumäkeen. Ja näin sanoen hän kaikin voimin alkoi tempoa ovea.

— Siivosti, siivosti, fröökynä kulta, sanoi Simolin ivallisesti, ja kallistaen pojan puoleen innoittavaa naamaansa hän kuiskasi:

— Onko teillä niin kiire joutua poliisin käsiin?

Ollin kädet irtaantuivat lukosta, silmät kauhusta suurina hän tuijotti suutariin.

— Poliisin! ankkasi hän.

— Niin, niin, virkkoi Simolin virnistäen, on paras olla varovainen. Tukholman poliisi on kovakourainen, ja pienet linnut ovat ehkä jo ennättäneet tuoda tänne asti tiedon tihutyöstä Suomessa.

Ollin pää vaipui rinnalle. Sanatonna hän totteli suutaria, kun tämä teeskennellyn ystävällisesti käski hänen riisuutua ja mennä nukkumaan.

Simolinska laittoi hänelle vuoteen puusohvalle ja otti hänen vaatteensa.

— Niistä saa kyllä parikymmentä kruunua, mutisi hän. — Ja pojalle annan Jannen vanhat housut.

Kolmas luku.

HYLJÄTTY JA YKSINÄINEN.

Levottomat näyt olivat häirinneet Ollin unta. Tuon tuostakin hän säpsähti unissaan ja huusi äitiä. Vasta aamupuoleen yötä hän sai rauhallisemmin nukkua.

Hän heräsi kovaan meluun. Janne ja Kalle torailivat keskenään, ja seitsenvuotinen Miina säesti heitä ohuella kimakalla äänellään. Suurin kummastunein silmin tarkasti Olli huonetta, joka nyt aamusiivossaan näytti entistä epämiellyttävämmältä. Simolinska raoitti ovea.

— Vai niin, taisitpa jo herätäkin. Nouse pystyyn, että saadaan huone kuntoon.

Olli etsi katseillaan vaatteita.

— En minä voi nousta, sanoi hän ynseästi. Minulla ei ole vaatteita.

Simolinska ojensi hänelle karhean, paikatun paidan, kuluneet housut ja puuvillapuseron.

— Tässä on.

Olli kävi tulipunaiseksi.

— Tuommoisia vaatteita en minä pane päälleni.

— Ole sitten ilman, muita ei ole.

— Missä minun entiset vaatteeni ovat?

— Ne tytönvaatteetko? ilkkui Fiina.

Olli mykistyi. Totta — hänen omat vaatteensa olivat jääneet Harmaalaan.

— Se on nyt paras, kun Olli vain siivosti mukautuu kohtaloonsa, sanoi Simolinska. Hänen kävi sääliksi poikaa, joka kuitenkin oli herrassukua. Fiinalla oli aina ollut suuri kunnioitus herrassäätyä kohtaan. Ja Harmaalassa palvellessaan hän oli tuntenut Ollin vanhemmat. — Ostetaan sitten uudet vaatteet, kun Kaarle herra lähettää rahaa. Ja takkihan on vallan uusi. Ostin sen vasta eilen juutalaiselta.

Olli tuumi hetken aikaa, ennenkuin hän vastenmielisesti tarttui vaatekertaan ja hitaasti alkoi pukeutua. Mieli apeana hän seurasi Simolinskaa keittiöön; ruoka, jota hänelle siellä tarjottiin, ei maistunut. Janne ja Kalle töllistelivät häntä suu irvessä. Kalle ujosteli vielä jonkin verran uutta poikaa, mutta Janne alkoi pian härnätä häntä.

— Siivolla pojat, ärjäisi Simolin, joka istui särpimässä olutta. — Anna sen pojan olla rauhassa, mitä sinä serkkuasi kiusaat.

— Onko hän mun serkkuni? kysyi Janne silmät renkaina.

— On, usko, kun minä sanon, äitisi veljenpoika.

— En minä ole Simolinskan veljenpoika, sanoi Olli kiivaasti. Minun isäni on Koivumäen patruuna.

— Soo, vai sillä lailla, nauroi Simolin. Kyllä sinä osaat lasketella. Koivumäen patruuna ei ole sinulle enemmän sukua kuin Jannellekaan.

Olli katseli häntä mykistyneenä. Laskiko suutari leikkiä?

— Se on nyt sillälailla, että parasta on, kun heität kaikki metkuilemiset ja turhat jutut. Fiina on sinun tätisi ja sillä hyvä.

Olli ponnahti pystyyn, silmät säihkyen hän asettui suutarin eteen.

— Fiina ei ole minun tätini. Minulla ei ole kuin yksi täti, Harmaalan Eeva täti, ja hän on kuollut jo monta vuotta sitten.

— Suu kiinni, minä en viitsi kuulla sinun lorujasi, tiuskaisi Simolin.

— Enkä minä teidän valheitanne, sanoi Olli ja alkoi ylpeästi astua ovelle.

— Maltas, sanoi Simolin, ja tarttuen poikaa lujasti käsivarteen hän kohotti toista kättään.

— Sinä pysyt siivosti sisällä tai saat maistaa kourastani.

Olli katseli häntä rohkeasti silmiin.

— Odotahan, kun Kaarle serkku palaa. Minä kerron, minkälaisia te olette.

Simolin rähähti hiljaiseen, ilkeään nauruun. Simolinska ryhtyi sovittelemaan.

— Älä huoli, Olli, tule tänne kamariin minun kanssani. Katsotaan kuvia.

Hän vei Ollin toiseen huoneeseen ja otti esille piironginlaatikosta kuva-albuminsa, joka oli hänen suurin ylpeytensä. Siinä oli ensimmäisenä Maleena tädin kuva. Tuikein silmin hän katseli Ollia, ja pojasta tuntui kuin olisivat hänen ohuet huulensa hymyilleet pahaenteistä hymyä. Hänen rinnallaan oli saman herrasmiehen kuva, joka oli riippunut Harmaalan seinällä. Ja alapuolella olivat Eeva täti ja Kaarle serkku kadetin puvussa.

Olli loi silmänsä kuvista Fiinaan.

— Tässä on minun tätini, sanoi hän. Mutta sinähän olit palvelijana Harmaalassa.

— Hiljaa, hiljaa, varoitti Fiina, se on vain Ollin omaksi hyväksi, kun niin sanotaan. Ettei poliisit saa vihiä. Simolin on minulle kertonut, kuiskasi hän vilkuttaen silmää Ollille. Enkä minä sitä kenellekään kieli. Ei huoli pelätä.

Olli katseli häntä tyrmistyneenä. Outo pelko valtasi hänen mielensä. Turvattomuuden tunteessaan hän tarttui Fiinaa käteen:

— Olkaa hyvä minulle, pyysi hän nöyrästi. Minä tahtoisin kirjoittaa äidille.

Simolinska toi pojalle paperia ja mustetta. Olli kirjoitti nöyrän, ikävöivän kirjeen äidilleen ja sulki sen lohdutettuna. Äiti kyllä lähettäisi isän häntä noutamaan. Simolinska otti kirjeen ja lupasi viedä sen postiin. Hän pisti sen taskuunsa ja poltti sopivassa tilaisuudessa kirjeen Ollin tietämättä.

Mieli täynnä iloista toivoa Olli alkoi odottaa uutisia Suomesta. Hän kuvitteli, miten isä tulisi häntä noutamaan ja kuinka hän kauhistuisi nähdessään millaisessa kurjuudessa hänen poikansa oli elänyt. Simolin saisi pokkuroida mielensä mukaan, Olli ei antaisi hänelle anteeksi, ei ikimaailmassa. Ja Kaarle serkulle hän päätti kertoa, millainen lurjus Simolin pohjaltaan oli. Hän oikein nautti jo edeltäkäsin kuvitellessaan, miten Kaarle serkku ankarin sanoin moittii Simolinia, Fiinaa ja poikia heidän käytöksestään. Hän ei uskaltanut itse suutarille mitään puhua, mutta pojille hän silloin tällöin antoi vihjauksia siitä, että heidän oli paras pysyä siivolla, muuten Kaarle serkku tai isä heille kyllä näyttää. Janne ja Kalle nauroivat tällöin hänelle täyttä kurkkua ja väittivät, että vieras herra ei suinkaan ollut hänen serkkunsa — pötyä — Ollihan oli päin vastoin heidän serkkunsa, äidin veljenpoika, jonka vieras oli tuonut heidän harmikseen isän ja äidin niskoille. Hämmästyneenä moisesta röyhkeästä väitteestä Olli vaikeni ylpeästi ja päätti odottaa, kunnes Kaarle serkku palaisi.

Kului viikko, toinenkin, Kaarle serkkua ei kuulunut. Olli huomasi, että häntä pidettiin miltei vankina. Janne ja Kalle vartioivat häntä oikein mielihalulla, ja kun pojilla oli este, piti Simolinska itse tai Miina häntä silmällä. Eikä Ollia paljon haluttanutkaan liikkua ulkona. Simolinska ei ollut lupauksistaan huolimatta ostanut hänelle uutta pukua, ja Jannen vaatteet, jotka hän oli saanut, olivat sekä kuluneet että liian laajat. Olli häpesi näyttäytyä niin huonoissa pukimissa ihmisille. Ja niin hän parhaasta päästä istui sisässä omissa mietteissään koti-ikävän kalvaessa häntä niin suuresti, että posket kalpenivat ja ruumis laihtui.

Viimein, kun hän jo oli nääntyä pitkälliseen odotukseen, saapui Kaarle serkulta kirje Simolinin osoitteella, ja sen sisässä oli toinen kirje. Kaarle serkku ilmoitti lyhyesti, että Pentti oli kuollut saamastaan vammasta. Nimismies oli tarttunut asiaan, ja Ollia odotti vankila, jos hän Suomeen tulisi. Kaarle serkkua epäiltiin Ollin auttajaksi, joten oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Ollin täytyi toistaiseksi pysyä Simolinien luona. Oli onnellista, että he pitivät hänet luonaan. Ollin tuli olla kiitollinen ja nöyrä heille. Kaarle ei uskaltanut kirjoittaa hänelle kuin silloin tällöin salavihkaa, eikä Ollikaan saanut kirjoittaa. Oli parasta, että hän esiintyi Simolinin sukulaisena epäluuloja välttääkseen. Mitä vanhempiin tuli, selvisi heidän kantansa mukana seuraavassa isän kirjeessä ja tuli Ollin luonnollisesti noudattaa heidän tahtoaan. Kirje päättyi ystävälliseen vakuutukseen, että Kaarle aina tulisi pysymään onnettoman serkkunsa ystävänä ja auttajana. Jos hän joskus tahtoi isälle tai äidille kirjoittaa, tuli hänen osoittaa kirje Harmaalaan.

Isän kirje kuului seuraavasti:

Kurja, onneton poikani! Sinä olet tuottanut niin suuren surun ja häpeän perheellemme, että minä tuskin kykenen enää antamaan sinulle pojan nimeä. Äitisi on sairaana surusta ja minun tukkani on käynyt valkoiseksi. Annamme sinulle anteeksi ainoastaan sillä ehdolla, ettet koskaan enää tule kotiimme, vaan pysyt loitolla. Emme tahdo, että pieni viaton Leilamme kasvaa yhdessä murhaajan kanssa. Älä siis koskaan enää esiinny poikanamme, sinä olet vieras meille sekä äidille että minulle. Jos lupaat tämän, lupaamme mekin unohtaa, minkä häpeän olet saattanut perheellemme, ja koettaa ajatella sinua kuin rakasta vainajaa. Matkustamme parin päivän kuluttua ulkomaille, kenties iäksi pois Suomesta.

Jää hyvästi, kurja lapsi. Jumala antakoon sinulle anteeksi.

Murheellinen isäsi.

Olli istui kuin turtuneena kirjeet luettuaan. Varsinkin isän kirje vaikutti häneen musertavasti. Kalpein huulin hän tuijotti mustiin kirjaimiin, jotka olivat tuon julman tuomion tulkkeina. Isä ja äiti olivat hylänneet hänet, hän ei koskaan enää saanut heitä nähdä. " Älä siis koskaan enää esiinny poikanamme, sinä olet vieras meille." Kuinka isä saattoi, kuinka äiti saattoi!

Hetken aikaa hän taisteli kyyneliä vastaan, hän ei olisi tahtonut näyttää suruaan Jannelle ja Kallelle. Mutta tuska oli liian valtava, ja kuuma kyynelvirta syöksyi hänen ponnistuksistaan huolimatta alas poskia myöten. Tuntui kuin koko maailma olisi hänet hylännyt. Janne ja Kalle nauroivat vahingoniloisesti, ja Simolinska työskenteli välinpitämättömänä tapansa mukaan. Ei kukaan lohduttanut poikaparkaa.

Mutta lapsi, — olkoon suru kuinka katkera tahansa, ei jaksa kauan surra. Olli alkoi miettiä jotakin keinoa, joka auttaisi häntä pääsemään kurjuudesta. Seuraavana päivänä, kun pojat olivat ulkona ja Simolinska asioilla, hän sai Miinalta kauniilla puheella paperia ja kirjekuoren. Ja sitten hän alkoi sepittää kirjettä äidille, osoittaen sen Kaarle serkulle, kuten tämä oli neuvonut.

Rakas äiti, kirjoitti hän. Minulla on kauhean paha olla ja ikävöin sinua ja isää ja Leilaa, niin etten voi yölläkään nukkua. En minä tahtonut tehdä Pentille oikein toden perästä pahaa. Aioin vain rökittää häntä, kun hän ei totellut minua. Olen rukoillut Jumalaa joka päivä, että hän antaisi minulle anteeksi. Anna sinäkin, rakas äiti ja isä myös. En minä tahdo tulla vankilaan, mutta en tahdo olla täälläkään Simolinilla. Suutari on niin ilkeä ja matami ja pojatkin. Enkö voisi päästä jonnekin muualle? Olisin oikein kiltti ja tottelevainen. Tule, rakas äiti, minua tervehtimään. En koskaan enää ole paha. Minulla on hirveän likaiset ja rikkinäiset vaatteet. Ja ruoka on niin huonoa.

Oma Ollisi.

Hän oli tuskin saanut kirjeensä loppuun, kun Simolin pisti päänsä sisään ja kysyi poikia. Kuultuaan, että he olivat ulkona, alkoi hän manakoida, hän oli luvannut lähettää paikkaamansa kengät nyt heti pesumatamille, joka asui naapuripihalla.

— Ja se on sellainen suurisuinen akka, että nostaa koko elämän, ellei saa kenkäruojujaan ihan minuutilleen, silloin kuin on luvattu.

Hän loi Olliin tuumivan katseen ja virkkoi sitten:

— Tunnetkos Ränni-Pellen?

— Tunnen, sanoi Olli.

— No, lippaa sitten viemään nämä kengät hänen äidilleen. Hän asuu tuossa talossa, jossa portti on rempallaan. Kysy Flinkin matamia.

Ollin sydän löi riemusta. Miten hyvästi sattuikaan! Nyt hän sai kirjeensä postiin.

Reippaasti hän otti kengät suutarin kädestä ja avasi oven.

Mutta Simolin oli huomannut ilonvälkähdyksen hänen kasvoillaan.

— Maltas, sanoi hän, muistahan tulla kotiin heti, muutoin sun käy hullusti.

— Tulen kyllä, vastasi Olli nopeasti ja oli jo ulkona.

Simolin murisi jotakin epäluuloisena ja laahusti verstaaseensa.

Kadulla Ollin ilo vaihtui pettymykseksi. Mitenkä hän saisi kirjeensä menemään? Täytyi olla postimerkki. Alakuloisena hän astui naapurin pihalle — hänellä ei ollut penniäkään.

— No, mitäs siinä töllistelet ja näytät happamelta kuin vihriäinen ryssän kurkku? kuului iloinen ääni, ja kun Olli loi katseensa ylös, kohtasi hän virkeän silmäparin ja päivettyneet, kulmikkaat kasvot. Se oli Flinkin Petteri tai Ränni-Pelle, joksi häntä yleisesti sanottiin, koska hän harvinaisella notkeudella kapusi rännejä myöten katolle kaikkien isännöitsijöiden ja talonmiesten kiusaksi, mutta poikatoveriensa riemuksi ja ihastukseksi. Ränni-Pelle eli alituisesti sotajalalla Jannen ja Kallen kanssa, hän ei voinut kärsiä heitä eikä ylipäänsäkään koko Simolinin joukkoa.

— Onks suutari antanut sun maistaa nahkaremmiä? kysyi hän.

Olli pudisti päätään.

— Minun piti tuoda nämä kengät äidillesi, sanoi hän, mutta purskahti samalla itkuun.

— Hyi helkkarissa! huusi Ränni-Pelle sylkäisten. Mikäs poika sinä olet, joka poraat! Minä en viitti kattellakaan tommosta.

Olli pyyhki likaisella kourallaan poskensa tahraisiksi. Mutta hän ei voinut enää pysäyttää kyyneliään. Haikeasti nyyhkyttäen hän istui vanhan puutalon portaille ja kätki pään käsiinsä.

Ränni-Pelle seisoi viheltäen hänen vieressään.

— Oleks saanut selkääs? kysyi hän uudestaan.

Olli ei vastannut, nyyhkytykset tärisyttivät hänen hentoa laihtunutta ruumistaan.

Ränni-Pelle sysäsi hattureuhkansa takaraivolle ja raapi neuvotonna paksua kiharaista tukkaansa. Äkkiä hän huomasi rutistuneen kirjeen, jota Olli yhä piteli kädessään.

— Mikäs tää on? kysyi hän osoittaen paperia.

— Minun kirjeeni, sai Olli sanotuksi nyyhkytysten kesken. — Ja minulla ei ole rahaa lähettää sitä, tässä hänen itkunsa kiihtyi.

— Eiks Simolini anna?

— En minä uskalla sitä Simolinille kertoa. Kirje on äidilleni.

Ränni-Pellen kasvoille levisi ymmärtävä hymy.

— Jassoo, sinä meinaat niinkuin kannella mursallesi suutarinväestä.

— Minä pyydän vain päästä kotiin, sanoi Olli puolustautuen.

— No en minä sitä kummastelekaan, jos sinä vähän niinkuin kantelisitkin. Onks Simolinska sun fasteris?

— Ei, sanoi Olli kiivaasti, hän ei ole sukua minulle lainkaan eikä suutarikaan, he sanovat vain niin.

— Vai täälläkö sinä nahjustelet! kuului samassa Simolinin äkäinen ääni, ja aimo korvapuusti poltti Ollin poskea. — Siitä pojasta tulee samanlainen lurjus kuin isästäkin, selitti hän kääntyen Flinkin matamiin, joka oli tullut pesutuvasta ulos.

— Onko hän mestarin sukulainen? kysyi Ränni-Pellen äiti.

— Vaimoni veljenpoika ja kuten sanoin, samanlainen lurjus kuin isäkin, joka ei edes jaksa kasvattaa lastansa, vaan lähetti sen tänne köyhien sukulaisten niskoille.

— Minä en ole teidän sukulaisenne! huusi Olli vihan vimmoissaan. Minun isäni on Koivu — —

— Suus kiinni, nulikka. Sun isäs oli lurjus ja äitisi ylpeä tyhjäntoimittaja, joka ei muuta tehnyt kuin koreili ja kasvatti pojastaan herraa, pauhasi Simolin. — Mutta kyllä minä ne temput sinusta pois kuranssaan. Mars kotiin!

Olli totteli vastustelematta. Hän oli jo oppinut pelkäämään Simolinia ja hänen nahkaremmiänsä.

Ränni-Pelle ja hänen äitinsä katselivat poistuvien jälkeen.

— Siinä on jotakin nurinpäin tuon pojan ja suutarin väen suhteissa, sanoi Flinkin matami päätään pudistaen.

— Poika rukka! Ei ole hyvä jäädä orvoksi. Ja vielä Simolinin turviin.

— Minä, luulen ettei asia olekaan niin selvä kuin miltä näyttää, sanoi Ränni-Pelle. — Mitä vasten se poika tuli tytön puvussa tänne ja niin pramean herran seurassa? Uskokaa pois, äiti, siinä on jokin niksi, sen mä sanon. Ja Simolinska ei oo hänen fasterinsa.

— Pidä omina tietoinasi sellaiset luulot, sanoi äiti. — Meikäläisen on paras pitää suu kiinni ja tehdä työtä. Ja Simolinin väen asioihin ei ole puuttuminen. He ovat pahansisuisia ihmisiä.

— Roistoja! mutisi Ränni-Pelle. Hän ei voinut unohtaa Ollin avutonta itkua.

Illalla, kun Ränni-Pelle kävi maksamassa äidin kengät, sai hän tilaisuutta kuiskata Ollin korvaan.

— Kyllä ma panin sen preivis postiin.

Kiitollinen katse oli Ollin ainoa vastaus. Mutta siitä hetkestä alkaen kasvoi hänen hylätyssä pojansydämessään uskollinen rakkaus Ränni-Pelleen.

Ollin äiti ei koskaan vastannut poikansa avunpyyntöön. Kaarlelta tuli sen sijaan Ollille kirje, jossa hän ankarin sanoin moitti Ollia kiittämättömyydestä. Pojan pitäisi olla iloinen siitä, että oli välttänyt vankilan ja päässyt kunnon ihmisten luo eikä nurkua. Hänen oli turha lähettää enää mitään valituskirjeitä, Kaarle ei aikonut ottaa niitä huomioon. Ja isä oli jyrkästi kieltäytynyt vastaanottamasta kirjeitä Ollilta. Hän ei tahtonut tietää enää mitään pojasta, joka oli käyttäytynyt niin pahasti.

Näin oli Olli siis jätetty oman onnensa nojaan. Illalla senjälkeen kuin Olli oli saanut tämän ratkaisevan kirjeen, hän sairastui ankaraan kuumeeseen. Levotonna hän heittelehti kovalla vuoteellaan sopertaen sekavia sanoja. Tuon tuostakin hän sydäntä särkevällä äänellä huusi äitiä tai Penttiä. Simolinska hiipi vähän väliä hänen vuoteensa ääreen. Ääneti hän katseli pojan punoittavia kasvoja ja kuullessaan hänen valitustaan hän tunsi kyynelkarpalon kiertyvän silmäänsä.

— Kyllä meidän on kutsuttava lääkäri, sanoi hän miehelleen eräänä päivänä, kun pojan tila vain paheni.

— Lääkäri! huudahti suutari kiukustuneena. Oletko järjetön, akka? Kuolkoon pois, jos hänen on niin huonosti laita. Kuka hänen kuolemaansa suree, ei kai Kaarle herra, lisäsi hän hiljempaa ilkeästi hymyillen.

— Simolin, sanoi Fiina katsoen vakavasti mieheensä. — Minä en pidä koko tästä jutusta. Sinä salaat minulta jotakin. Onko siinä todella perää, että poika on tehnyt murhan ja että vanhemmat ovat hänet hylänneet? Epäilen, että tässä on jotakin konnuutta.

— Ole lörpöttelemättä, tiuskasi Simolin. Asia on niinkuin olen puhunut, ja sillä hyvä.

Simolinska pudisti päätään. Hän ei luottanut miehensä sanoihin, mutta ei myöskään mielellään olisi uskonut nuoresta Kaarle herrasta, jonka hän oli nähnyt kasvavan lapsesta, mitään pahaa. Hän päätti kuitenkin pitää miestään silmällä.

Jonkin ajan kuluttua alkoi Ollin kuume laskeutua, ja näytti siltä kuin hän hiljakseen rupeaisi paranemaan. Simolin oli pahalla tuulella, kiroili ja torui vaimoa ja lapsia. Hän oli varmasti toivonut pojan kuolevan.

Eräänä yönä heräsi Fiina siihen, että ovi hiljaa narisi. Hän havahtui ja huomasi miehensä vuoteen tyhjäksi. Kummallinen, paha aavistus valtasi hänet. Nopeasti hän nousi vuoteeltaan, heitti hameen ylleen ja hiipi viereiseen huoneeseen. Pienen lampun himmeässä valossa hän huomasi Simolinin seisovan Ollin vuoteen ääressä. Hänellä oli vesilasi kädessä, toisessa pieni valkoinen paperi, jonka sisältöä hän haisteli.

Silmänräpäyksessä oli vaimo hänen sivullaan. Hätäisesti hän kiskaisi lasin ja tyhjän paperin miehensä kädestä ja katseli kauhistunein silmin häneen.

— Jumalan tähden, Risto, mitä sinä teet? sopersi hän vavisten koko ruumiiltaan.

Simolinin kasvot vääntyivät kiukusta.

— Sinä — sinä, sai hän vaivoin änkätyksi. — Mitä teet sinä täällä?

Simolinska purskahti hiljaiseen haikeaan itkuun. Hänen polvensa vapisivat, niin ettei hän pysynyt pystyssä. Säikähtynyt Simolin, joka pelkäsi poikien heräävän — he nukkuivat kaikki kolme samassa huoneessa — pikemmin laahasi kuin veti hänet verstaaseen. Täällä istuutui Simolinska pienelle kolmijalkaiselle tuolille ja itki niin, että koko ruumis nytkähteli. Simolin seisoi kalpeana ja vihaisena, mutta samalla pelästyneenä hänen vieressään.

— Mitä sinä siinä turhia uliset? Lääkettähän minä pojalle olin antamassa.

— Risto, Risto, vaikeroi Simolinska. — Älä valhettele. Paha henki vietteli sinua surmaamaan turvattoman poikaparan. Jumalan kiitos, että heräsin oikeaan aikaan.

— Suu kiinni! ärjäisi Simolin. — Entä sitten, lisäsi hän kuiskaten, olisiko ollut niin suurta haittaa siitä, jos poika olisikin kuollut? Kukaan ei häntä sure, ei edes hänen omat vanhempansa. Päinvastoin on hänen kuolemastaan pelkkää hyötyä.

— Risto, sanoi Simolinska, ja kohoten seisomaan hän asettui miehensä eteen silmät kiinteästi häneen tähdättyinä. — Sinä tiedät, että minä en ole mikään helläsydäminen ja pehmeä tallukka. Minua on aina pidetty äksynä ja lujaluontoisena ihmisenä, mutta sen minä sinulle sanon: anna pojan olla rauhassa. Minä kuritan kyllä omia lapsiani ja annan Ollillekin selkäsaunan milloin hyväksi näen ja sisuni niin vaatii, mutta älä vainoa hänen henkeään, ja niin totta kuin tässä seison ja nimeni on Fiina Simolin, ilmoitan asian poliisille.

— Pöllö, tiuskasi Simolin vihasta vavisten, etkö ymmärrä, etten sitä ilman edestä tee? Se, jolle pojan kuolemasta on hyötyä, maksaa meille hyvin. Kauppaneuvos on upporikas, lisäsi hän kuin itsekseen.

— Kauppaneuvos! huudahti Fiina, hän oli kuullut suutarin viimeiset sanat. — Arvasinhan sen, että minulta jotakin salaat. Poika ei siis ole täällä pahoja töitään paossa, vaan toisista syistä. Voi, että minun rakas, pieni Kaarle herrani on niin huonoilla poluilla. Herra siunatkoon sentään!

— Vaiti! puhisi Simolin. — Jospa olisin tiennyt, että sinä olet tuommoinen vetistelevä, pehmeäsydäminen akka, olisin toisin toiminut. Nyt pilaat koko jutun. Me olisimme saaneet suuren rahasumman ja voineet elää herroiksi, huolettomina koko loppuikämme.

— Niinkö luulet, Risto? Ja miltä olisi tuntunut, kun tuolla sydänalassa olisi sinua kalvanut mato, omantunnon vaivojen synnyttämä?

Simolinia värisytti ja sydämessään hän tunsi kiitollisuutta Fiinaa kohtaan siitä, että tämä oli estänyt hänet tunnottomasta teosta.

— Älä siinä nyt saarnaa, sanoi hän nyreästi. Olkoon poika rauhassa minun puolestani.

— Lupaatko sen, Risto? Autuutesi nimessä?

— No lupaan. Mutta muista sinäkin, ettet hiisku näistä asioista kenellekään. Poika on ihmisten silmissä kuollut. Hänen vanhempansakin luulevat hänen kuolleen. Minä olen luvannut Kaarle herralle, ettei hän enää koskaan näyttäydy Suomessa.

— Entäs jos poika joskus saa tietää petolliset juonenne? Mitäs sitten! Hän ei ole tyhmäjärkinen eikä aina pysy lapsena.

— Siksipä juuri olisi ollut parempi, että hän olisi kuollut, sanoi Simolin synkästi. — Mutta ehkäpä vielä jokin neuvo keksitään. Ellei, niin Kaarle herra pelastakoon nahkansa. Mutta nyt minä menen takaisin nukkumaan.

Fiina tyhjensi lasin vaarallisen sisällön likaämpäriin ja laskeutui sitten hänkin levolle. Mutta hän valvoi vielä kauan sen jälkeen kuin kovat kuorsaukset ilmaisivat hänen miehensä nukkuneen. Siitä oli pitkä, pitkä aika, kun suutarin äksy vaimo viimeksi oli rukoillut Jumalaa. Nyt hän pani kätensä ristiin ja luki ahdistuksessaan vanhan virrensäkeen:

Voi sydän raadollinen, kuink' olet surkea! Sen tietää vihollinen, siis alkaa kiusata; pahaksi saa se häijy myös lahjat parhaimmat; hän valvoopi ja väijyy, kun sinä nukahdat.

Neljäs luku.

YSTÄVYKSET.

Kuuma elokuun aurinko paahtoi katuja ja kivimuurien seiniä. Pojat ja tytöt hyppelivät avojaloin tai loikoilivat nurmella joutilaina. Ihana kesäilma oli houkutellut ulos jokaisen, jonka ei ollut pakko istua sisässä. Iloiset äänet tunkeutuivat sisälle suutarin keittiöön, jossa Olli istui tuudittaen Simolinien nuorinta vesaa, pientä kuusikuukautista poikaa, joka tuskaisena inisi kätkyessä.

Vaikea olisi sen, joka kolme vuotta sitten oli nähnyt Koivumäen sievän ja hemmotellun Ollin, nyt enää tuntea häntä. Kauniit kiharat olivat tyystin pois leikatut, posket olivat kuopalla, ennen eloisat silmät sameat. Karkea, rikkonainen puku verhosi hänen laihan vartalonsa, ja jalassa oli raskaat puukengät.

Toivuttuaan taudistaan oli Olli kauan ollut niin heikkona, että Simolin yhä vielä toivoi hänen kuolevan. Mutta kaikkien ihmeeksi poika vähitellen alkoi voimistua ja huonosta ravinnosta huolimatta hiljalleen kostua. Simolinska pisti tosin silloin tällöin hänelle salavihkaa jonkin paremman palan, mutta kun kateellinen Janne tämän huomasi, nosti hän hirveän melun, ja Simolin antoi vaimolleen sellaisen läksytyksen, että Fiina vastedes varoi suosimasta "veljenpoikaa". Hän ei kuitenkaan lakannut sydämessään säälimästä Ollia, vaikka hänen kiukkuinen luontonsa usein puhkesi ilmi poikaa kohtaan. Säästääkseen häntä Jannen ja Kallen kiusanteolta hän sanoi Simolinille tarvitsevansa Ollia apunaan keittiössä. Niin sai Olli yhdessä Miinan kanssa toimittaa pieniä kotiaskareita, pestä astioita ja juosta asioilla läheisissä kaupoissa. Ennen niin ylpeä ja itsepintainen poika taipui nyt vastustelematta tekemään halvimpiakin töitä. Hänet oli tautinsa jälkeen vallannut jonkinlainen tylsä välinpitämättömyys, hän tunsi todella olevansa hylätty orporukka. Yhdentekevä sanottiinko häntä Simolinskan veljenpojaksi, isää ja äitiä hänellä ei missään tapauksessa ollut. Hän viihtyi parhaiten Miinan ja Simolinskan parissa. He saattoivat kyllä tiuskia ja torua häntä hekin, mutta he eivät olleet ilkeitä kuten Simolin ja Janne ja Kalle.

Yksi ystävä oli Ollilla kuitenkin — Ränni-Pelle. Ollin sairauden aikana hän oli monta kertaa pistäytynyt Simolinilla jollakin tekoasialla saadakseen tietoja pienen suomalaispojan tilasta. Ja kun Olli tuli niin terveeksi, että saattoi liikkua ulkona, tapasi hän tuon tuostakin Flinkin iloisen Petterin, jolla oli erityinen taito pujahtaa pihalle ja kadota taas yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Ja aina hän toi mukanaan hyvää tuulta, lakritsia ja sukkeluuksia. Simolin katseli karsain silmin molempien poikien ystävyyttä. Koska hän ei itse joutanut pitämään silmällä Ollia, uskoi hän tämän toimen Jannelle, joka oli tulemassa isänsä veroiseksi oveluudessa ja rahanhimossa. Isän tarvitsi vain antaa hänelle viittaus, mihin suuntaan hän tahtoi asiaa ajettavan, ja Janne haistoi oikean metsäkoiran vainulla, mitä tarkoitettiin. Isän puheesta hän oli ymmärtänyt, että Olli ei saanut seurustella liian paljon toisten poikien kanssa, koska hän saattoi ilmaista salaisuuksia. Janne oivalsi heti ja vahti Ollia valppaasti, kulki hänen kintereillään ulkona, kuunteli ja vakoili. Erityisesti epäili Simolinin väki Flinkin matamia ja hänen poikaansa, ja Ollia oli ankarasti kielletty käymästä Flinkillä, sillä tekosyyllä, että Simolinska ja Flinkin matami olivat riitaantuneet ja jälkimmäinen oli sanonut edellistä Söderin kielikelloksi.

Kielletty hedelmä on aina makea, ja tietoisuus siitä, että heitä pidettiin silmällä ja vartioitiin, antoi poikien ystävyydelle erikoisen viehätyksen. Oli niin jännittävää piiloutua yhdessä johonkin pimeään kujaan tai puukellariin, kun tiesi, että Janne juoksi hakemassa Ollia ja kierteli aivan käsivarren ulottuvilla huomaamatta heitä. He olivat keksineet erityisen leikin: Janne oli kavala Ovela Kettu eli Magua, Ränni-Pelle vanha Haukansilmä ja Olli nuori Unkas, hänen suosikkinsa. Muut pojat saivat vihiä leikistä ja innostuivat mukaan. Jannea ruvettiin aivan yleisesti kutsumaan Ovelaksi Ketuksi, ja pojat pitivät jonkinlaisena jalona velvollisuutena suojella Unkasta häntä vastaan. Tämä tällainen yhteinen liittoutuminen ei suinkaan taivuttanut Jannea hyvänsävyisemmäksi Ollia kohtaan, päin vastoin hän siitä katkeroitui ja koetti häntä vahingoittaa miten parhaiten saattoi. Hän ei tosin uskaltanut kohdella häntä liian kovakouraisesti, sillä silloin saattoi parvi villejä delavaareja hyökätä kadulla hänen kimppuunsa ja uhkaavin elein vaatia hänen päänahkaansa. Janne oli suuri pelkuri ja pötki pakoon näitä Unkasin puoluelaisia, vaikka turvaan päästyään uhkasikin heitä ja haukkui "delamuoreiksi". Mutta salakavalalla tavalla hän tiesi aina kiusata ja härnätä Ollia, kanteli äidillensä ja tekeytyi marttyyriksi. Hän sai muka Ollin yllytyksestä kärsiä pahaa kohtelua toisten poikien puolelta. Täten hän usein sai Simolinskan uskomaan hänen puheitaan ja kurittamaan Ollia.

Tällaisessa melkein jokapäiväisessä ottelussa Ollin luonne karaistui. Hän oppi tappelemaan ja puolustautumaan katupoikien lailla, oppi pettämään Simolinia ja Jannea. Mutta lukuunottamatta tätä sotajalalla liikkuvalle intiaanille luvallista taitoa, vihollisen pettämistä, pysyi hän kaikissa vaiheissaan, vaikeimmissakin tilanteissa, rehellisenä. Hänen oikeudentuntonsa oli pienestä pitäen ollut harvinaisen herkkä.

— Me, intiaanit, emme petä muita kuin vihollisiamme, sanoi Ränni-Pelle, ja tämän hiukan tavallisesta säännöstä poikkeavan rehellisyysmääritelmän oli Ollikin omaksunut.

Vuosi vieri, toinen, kolmaskin. Ollista oli tullut tavallinen suurkaupungin katupoika, jonka suurimpana ilona oli pujahtaa ulos, milloin siihen tilaisuutta suinkin tarjoutui, maleksia kaduilla, imeä paperossia, milloin semmoinen vain käsiin sattui, ja harjoittaa kaikenmoista koirankuria ohikulkijoita kohtaan. Yhä harvemmin hän enää ajatteli Koivumäkeä, äitiä ja isää, yhä vähemmän suri sitä, että oli ollut syynä leikkitoverin kuolemaan. Vain joskus yksinäisyydessä valtasivat entiset muistot hänen mielensä, ja hän joutui kauhulla ajattelemaan nykyistä elämäänsä.

Niinpä nytkin. Muu väki oli poissa, mikä missäkin, ja hänet oli määrätty hoitamaan pienokaista. Simolinska tuntien Ollin rehellisyyden luotti häneen enemmän kuin omiin lapsiinsa ja jätti mieluummin nuorimpansa Ollin huostaan, jonka hän varmasti tiesi pysyvän kotona, silloin kuin hän lupasi. Olli tuuditteli lasta hiljakseen hyräillen. Ja siinä, toistaessaan hyräilyä: "Tuu, tuu tupakkirulla", hän elävästi muisti äidin, koti astui äkkiä hänen eteensä valoisana, onnellisena. Ja sen vastakohtana ympäröi häntä pimeä, epäsiisti huone likaisine pihoineen. Hän painoi päänsä alas ja vuodatti katkeria kyyneliä. Ja vanhat kysymykset, jotka niin usein olivat häntä vaivanneet, heräsivät taaskin.

Saattoiko hän enää koskaan palata kotiin? Kuinka isä ja äiti voivat olla niin leppymättömiä? Miksi ei Kaarle serkku milloinkaan käynyt häntä tervehtimässä? Ei hän edes kirjoittanut enää. Lähetti kyllä säännöllisesti rahaa Simolinille, sen Olli tiesi, mutta hänelle vain suutarin kautta jonkin tervehdyksen silloin tällöin.

Ulkoa kuului kolme kimakkaa vihellystä ja sitten varovainen kuiskaus: — Hyss, onks rauha maassa?

Ränni-Pelle pisti tummatukkaisen päänsä ikkunasta.

— Ei ole ketään kotona, vastasi Olli nopeasti pyyhkien silmiään. Olisi ollut suuri häpeä, jos Haukansilmä olisi nähnyt hänen itkevän.

— Tuleks ulos? kysyi Pelle.

— En pääse, täytyy katsoa lasta.

— Minä meinaan mennä kattomaan laivoja.

Lapsi kätkyessä alkoi huutaa ja sätkiä pienillä väärillä säärillään.

— Suutarin eukko tulee, ennätti Pelle kuiskata ja oli siinä samassa kadonnut. Simolinska tuli pyykkituvasta, märkä esiliina vyöllä ja käsivarret kyynäspäihin saakka paljaina. Hän oli vuosien kuluessa tullut yhä lihavammaksi ja toraisammaksi. Äkeänä hän torui Ollia siitä, että tämä antoi lapsen huutaa. Olli kuunteli tylsänä. Hän oli jo niin tottunut soimauksiin ja uhkauksiin, etteivät ne häntä enää liikuttaneet.

Fiina otti lapsen syliinsä ja ojentaen Ollille rahan hän lausui:

—Tuossa on, mene Petterssonin kauppaan ostamaan pikilankaa ja hakasia. Simolin sanoi niitä tarvitsevansa.

Olli otti rahan ja lähti livistämään, niin että puukengät kopisivat.

Ilma oli liian houkutteleva, jotta hän suoraa päätä olisi mennyt Petterssonille. Oli paljon hauskempaa maleksia kaduilla, katsella vilkasta ihmisvilinää ja silloin tällöin töytäistä kylkeen jotakin avojalkaista katututtavaa. Kas, tuollahan oli Pellekin keskellä poikajoukkoa, joka seisoi katselemassa, kuinka poliisi kuljetti jotakuta taskuvarasta. Olli huomasi Kallenkin ja piiloutui nopeasti erään rotevan pojan turviin. Kallea ei ollut vaikea puijata, hän oli typerä ja hidasjärkinen.

— Jokos pääsit? kysyi Ränni-Pelle. Olli oli pujahtanut hänen taakseen ja veti häntä takinhihasta.

— Jo, mennään muualle, ei tämä ole hauskaa.

— Mennään vaan.

Pojat lähtivät laukkaamaan. Pelle kaivoi taskustaan kaksi lakritsipiippua ja ojensi toisen Ollille.

— Mennäänks laivoja kattomaan?

— En minä niin pitkälle uskalla, sanoi Olli. — Kiivetään luolaan.

Luola oli poikien yhteinen piilopaikka. Sen muodosti sola kahden vanhan tuparähjän välissä mäen harjalla. Pojat olivat koonneet sinne kaikenlaista tavaraa, hevosenkenkiä, suuren nahkapallon, korvattoman kupin, poikkinaisen piipun, Pellen isävainajan oman, joka oli "neuvottelupiippuna" silloin kun tärkeitä asioita pohdittiin. Ränni-Pelle veteli jo pitkiä savuja, mutta Ollin oli vaikea tottua tupakkaan.

Ränni-Pelle kaivoi piipun esille kiven alta, jonne hän sen oli kätkenyt.

— Ensin tupakoidaan, sanoi hän, minulla on tärkeitä asioita. — Hän veti esille isän vanhan tupakkamassin, pisti kuivaa sammalta piippuun ja veti pari savua. Sitten hän ojensi piipun toverilleen. Olli pisti piipun suuhunsa, mutta antoi sen melkein heti takaisin irvistellen.

— Maistuiks pahalle? nauroi Pelle. Hän kopisti piippua kiven kylkeen, pisti tupakkamassin taskuunsa, samoin piipun. Sitten hän rykäisi pari kertaa ja sanoi katseltuaan Ollia hetkisen kulmakarvat ankarasti rypyssä.

— Minä meinaan karata.

Olli katseli ystäväänsä pyörein silmin.

— Karata?

— Niin juuri karata. Merille! Ja sinä tulet mukaan.

Olli pidätti hengitystään. Tuuma oli huimaavan rohkea.

— Mitä äitisi sanoo?

Pelle kävi arvelevan näköiseksi ja raapi kiharaista tukkaansa.

— Siinähän se niksi onkin. Eihän mun tarttis karata, jos äitimuori päästäis mun hyvällä. Olen halunnut merille jo siitä asti, kun ensimmäisen laivan näin, mutta muori ei suostu. Itkee vain ja sanoo, että hän on jo haudannut miehensä meren pohjaan eikä halua pojalleen samaa loppua. Hän tahtois mun suutarinoppiin Simolinille, hyi sentään — tässä Pelle sylkäisi halveksivasti — Simolinille! Luuleks minun siihen suostuvan, ei maar, ennen rupean vaikka neekerin lapsenlikaks kuin Simolinin oppipojaks. Ei, minä aion merille, se on vissi se, isäni eli ja kuoli reiluna merikarhuna, ja niin minäkin meinaan.

Pelle oli kohonnut seisomaan ja katseli silmät innosta säihkyen ympärilleen.

— Katsos, sanoi hän viitaten sormellaan Meelarin sinisiin laineisiin. — Tuolla Meelarin takana on Itämeri. Siinä on vesi suolaista, ja sitä tietä päästään Atlantille.

Hän heilutti hattua kädessään.

— Hei, pojat, Atlantille! Tuuli puhaltaa, aallot heittelee laivaa, ja meripojat heiluu mastossa. Se on elämää!

Olli seisoi liikahtamatta hänen vieressään.

— Niin, sanoi hän hitaasti — tuolla kaukana on Itämeri, ja sen takana on Suomi.

Ränni-Pelle loi häneen nopean katseen.

— Tekeekö sun mielesi Suomeen? Tule mukaan, ehkä saat tilaisuuden pistäytyä sielläkin.

Olli ravisti surullisena päätään vastaamatta. Pelle laski päivettyneen kätensä pojan hennolle olkapäälle.

— Olli, eikös me olla ystäviä?

— Ollaan, vastasi Olli ja katseli luottavasti ihailemaansa toveria.

— Mutta ystävien kesken pitää olla reilu komento. Sinä salaat multa jotakin.

Olli punastui hiusmartoa myöten.

— Niin, etkös luule minun tietävän, että tuo juttu Simolinskan veljenpojasta ja hänen isärukastaan on hölynpölyä. Sinä et oo sukua Simolinille enemmän kuin kelpo laivan ankkuri suutarin naskalille.

Olli oli yhä ääneti.

— No, ellet luota minuun, niin en minäkään väkisin pyri uskotuksesi, sanoi Pelle ja kääntyi loukkaantuneena poispäin.

— Älä suutu, Pelle, pyysi Olli. En minä olekaan sukua Simolineille, en rahtuakaan, mutta minä en uskalla kertoa asioita, olen luvannut olla vaiti. Isäni ja äitini ovat minut hylänneet, koska tein jotakin hyvin, hyvin pahaa.

— Sinäkö? Mitäs pahaa tommonen pikkunen pojannaskali vois tehdä? Pelle oli hetkisen ääneti, sitten hän kysyi ankaralla äänellä. — Et kai ole varastanut?

— En, vastasi Olli päättävästi. Varastanut en ole koskaan.

— Se on hyvä se, sillä varkaita minä en kärsi. Tommonen epärehellinen pojantolvana kuin tuo Jannekin kismittää mua kovasti. Hän kähveltää taskuunsa mitä saa ja milloin saa. Hyi taavetti!

Pelle sylkäisi taas. Se oli hänellä syvimmän halveksumisen merkki.

Olli katseli ystäväänsä surumielisenä. Mitähän Pelle sanoisi, jos saisi tietää hänen salaisuutensa? Raskaana se painoi häntä. Hän aukaisi suunsa uskoakseen sen sille ainoalle ihmiselle, joka hänen yksinäisyydessään oli osoittautunut ystäväksi, mutta silloin Pelle jo ojensi kätensä hänelle vilkkaaseen, vilpittömään tapaansa ja huudahti:

— Viis salaisuuksista, Olli! Meri on sen pojan koti, jolla ei muuta turvaa ole. Heitä suutari ja hänen äkeä eukkonsa ja tule mukaan.

— En kai minä mihinkään kelpaa, kun olen näin pieni ja hento?

— Vanhaks olet?

— Marraskuussa täytän kolmetoista.

— Ja minä olen neljätoista, sanoi Pelle ojentaen pitkää, notkeata vartaloaan. Ei meitä ikä paina, mutta kyllä meillekin jokin ammatti keksitään laivan kannella. Minä rupean märssypojaks, ja sinä kelpaat kyllä kokin apulaiseks.

— Minä osaan pestä astioita ja lakaista ja keittää kahvia ja kuoria perunoita ja… alkoi Olli luetella innostuneena.

— Siinä näet. Me lähetään, niin että hurisee. Minä tunnen Delfiini-laivan ruorimiehen. Hän on isäni toveri ja kiva mies onkin. Halveksii suutaristi maamyyriä, kyllä hän meitä auttaa. Jo tänä iltana käyn hänen puheillaan. Delfiini on nykyjään maissa.

Hetken aikaa vielä suunnitelmiaan kehitettyään pojat lähtivät innostuneina astumaan kotia kohti. Portilla kohotti Pelle varovasti sormeaan:

— Mutta muista, suu kiinni kuin naulittu!

— Totta kai.

Janne puikki poikien ohitse, kädet housuntaskuissa ja paperossi hampaissa. Pojat katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Oliko hän kuullut jotakin?

Kotona nousi kova myrsky kun Olli saapui pikilankoineen. Janne oli ennättänyt ennen sisään ja ensi työkseen kielinyt, että Olli oli Ränni-Pellen kanssa seisoskellut portilla. Simolin heilutti uhkaavana nahkaremmiään.

— Enkö ole kieltänyt sinua kuljeksimasta sen rentun kanssa pitkin katuja, huusi hän. — Fiina kertoi sun lähteneen jo pari kolme tuntia sitten. Selkäsaunan ansaitset ja saatkin.

Mutta nyt Simolinska asettui väliin.

— Anna pojan jo olla. Onhan nyt lauantai-ilta, ja hän on istunut sisässä kaiken päivää lasta hoitamassa. Eikä Flinkin Pelle ole muita katupoikia huonompi. Äiti on suupaltti, se on totta se, ja on mua hävyttömästi soimannut, mutta en minä hänelle siitä vihaa kanna. Olin siellä kahvilla eilen, ja matami esitti, että ottaisit Pellen tänne oppiin.

— Minä en hänen nokkaviisaasta pojastaan välitä, murahti suutari, mutta jätti Ollin rauhaan.

Ollin pää oli täynnä uusia ihmeellisiä ajatuksia. Saadakseen olla yksin hän meni verstaaseen. Simolin oli ruvennut käyttämään häntä apulaisenaan viime aikoina, ja Olli oli jo vähän tottunut suutarintöihin. Hän otti kengän, joka edellisenä päivänä oli jäänyt häneltä kesken, ja alkoi lyödä nauloja korkoon. Mutta hänen ajatuksensa eivät olleet mukana työssä. Loistavin silmin hän katseli eteensä ja silloin tällöin karehti hymy hänen kasvoillaan. Hän ei huomannut, että Janne liukkaana oli hiipinyt sisään ja salavihkaa piti häntä silmällä.

Seuraavana päivänä koettivat Olli ja Ränni-Pelle turhaan tavata toisiansa. Olli oli kauhean utelias kuulemaan, mitä Pelle oli saanut tietää Delfiinin ruorimieheltä, mutta hän ei voinut ottaa askeltakaan, ettei Janne tai Kalle ollut hänen kintereillään.

Viimein hän rohkaisi mielensä ja ottaen hattunsa naulasta alkoi lähteä ulos. Janne nousi heti ylös sängystä, jolla hän oli loikoillut risaista kirjaa lukien. Hän viittasi Kallelle ja seurasi Ollia pihalle.

— En minä sinun seuraasi ole pyytänyt, tiuskasi Olli hänelle kiusaantuneena.

— En minä sitä odotakaan, virnisteli Janne.

Läheisellä kentällä oli parvi poikia palloa heittämässä. Olli äkkäsi Pellen heidän seurassaan ja suuntasi askelensa toisten joukkoon, Janne ja Kalle kintereillään. Janne huomasi kuitenkin pian pari vauraampaa poikaa, jotka istuivat erillään muista korttia lyömässä. Hän kuiskasi Kallelle:

— Minä menen tonne Raskin poikien sakkiin. Pirä silmällä Pelleä ja Ollia. Jos huomaat heidän erottautuvan muista, mene kohta heidän luokseen.

Kalle tottelikin vanhempaa veljeään niin tarkoin että Ollin ja Pellen oli mahdoton vaihtaa kahdenkeskistä sanaa. Tehtyään pari turhaa yritystä Pelle heittäytyi kentälle ja veti haukotellen kirjan taskustaan.

— Etkö enää pelaakaan, Pelle? huusivat toiset pojat.

— En viitti, mulla on tässä niin peevelin hauska kirja.

Pojat kokoontuivat hänen ympärilleen.

— Mikäs se on?

— Kahden pojan pakoretki merelle, sanoi Pelle ja loi merkitsevän silmäyksen Olliin.

— Lues meillekin vähän.

— Ei teistä ole kuulijoiksi, räyhäätte vain ja peuhaatte.

— Me ollaan ihan hiljaa, lupasivat pojat ja asettuivat piiriksi Pellen ympärille, Olli lähinnä häntä ja Kalle Ollin viereen.

Pelle alkoi lukea. Kirja oli nimeltään " Jäämerellä ", ja Pelle luki pari ensimmäistä sivua innostuneelle kuulijakunnalle. Kalle istui jännittäen huomiotaan hänkin, mutta koska hänen ylimalkaan oli hyvin vaikea tajuta painettua sanaa, alkoi häntä pian väsyttää. Lämmin ilma sen lisäksi häntä painosti, hänen päänsä vaipui rinnalle ja hän torkkui silmät ummessa.

Pelle loi häneen veitikkamaisen katseen ja toisen yhtä veitikkamaisen Olliin. Sitten hän selaili kirjaa pari kolme lehteä.

— Minä alan tästä luvusta, se on hauskempaa, sanoi hän ja luki:

"Leo ja Wilhelm olivat vahvasti päättäneet lähteä merille. Delfiinin ruorimies, Martti, oli heidän isänsä vanha ystävä ja hänen puoleensa pojat kääntyivät pyytäen, että hän toimittaisi heille paikan laivassa. Mutta saatuaan tietää, että poikien äiti vastusti heidän matkaansa, vanha Martti ei suostunut auttamaan heitä. Jyrkästi tuo jörö merikarhu käski poikien vielä odottaa pari vuotta ainakin. Silloin päättivät Leo ja Wilhelm toimia omin päin. Eräänä varhaisena aamuna he karkasivat kotoa ja piiloutuivat Delfiinin ruumaan — tässä Pelle loi silmänsä Olliin ja katseli häntä tuokion kiinteästi —. Vasta kun laiva oli kaukana Tuk — ulapalla, ryömivät pojat esille piilostaan. Vanha Martti noitui ja pauhasi, mutta asiata ei enää voinut auttaa. Kapteeni ei tietysti enää kääntänyt laivaa takaisin."

Pelle sulki kirjan. — Nyt en viitti enää lukea, sanoi hän. Lyönpä veikkaa siitä, että tuo Olli ei ole ymmärtänyt lukemastani sanaakaan. Vai mitä? Ymmärsitkö, pässinpää?

— Ymmärsin, vastasi Olli punoittavin poskin.

Hetkistä myöhemmin poikalauma hajosi kukin suunnalleen. Kallekin heräsi silmiään hieroen.

— Oliko niillä mitään keskinäisiä juonia? kysyi Janne Kallelta, kun pojat menivät kotiin.

— Vieläkös mitä! Pelle luki jotakin kirjaa, ja me istuttiin kaikki siinä ympärillä, sanoi Kalle.

Uusi elämän toivo oli vallannut Ollin. Jokaiselle pojalle ominainen seikkailuhalu eli hänessäkin vahvana. Yksin olisi häntä arveluttanut lähteä merille, mutta kun Ränni-Pelle oli mukana, haihtuivat kaikki epäilykset. Tuntui niin ihmeelliseltä ajatella, että hän muutamien päivien kuluttua, ehkä jo viikon perästä olisi vapaa Simolineista. Iloisesti viheltäen hän teki työnsä verstaassa ja kuunteli rauhallisena suutarin torasanoja.

— Ei hänen laitansa ole ikinä oikea, vakuutti Janne isällensä. — Heillä on jotakin meininkiä yhdessä Pellen kanssa, sen voin vannoa. Sinä saat antaa hänelle vaikka kolme korvapuustia yhteen menoon, ja hän on yhtä iloinen.

— Pidä häntä silmällä, poika, pidä silmällä. Kuka tietää mitä hän keksii, arveli suutari itsekseen huolestuneena. Minun pitää kirjoittaa Kaarle herralle, että on ryhdyttävä uusiin toimenpiteisiin pojan suhteen. Hän voi ilmaista kaikki ja saattaa meidät poliisin käsiin.

Olli huomasi pian, että häntä pidettiin silmällä. Hän koetti hillitä mielialaansa, mutta se onnistui huonosti, hän oli kuitenkin vielä liian lapsellinen ja vilpitön osatakseen pettää Jannen ovelia silmiä. Jännityksellä hän odotti lähempiä tietoja Pelleltä.

Eräänä iltana hän palasi kotiin käytyään yhdessä Simolinskan ja Jannen kanssa vaatteita huuhtomassa. Portilla juoksi Miina häntä vastaan ja pisti hänen kouraansa paperilapun. Siinä oli sanat: "Delfiini lähtee Hulliin huomisaamuna kello 8." Ei mitään muuta.

Ollin sydän sykähti riemusta ja veri tulvi hänen poskilleen.

— Mikä paperi se oli? kysyi Janne, joka oli huomannut Miinan nopean liikkeen.

— Eipä paljon mikään, vastasi Olli vältellen.

— Keltä sinä sen paperin sait, Miina? kysyi Janne tytöltä.

Miina oli pieni villi katutyttö, mutta hän piti Ollista enemmän kuin ilkeämielisestä Jannesta ja vastasi nenä pystyssä:

— Sitäkö se sinuun kuuluu?

— Kuuluu mitä kuuluu, ja ellet hyvällä sano, saat maistaa isän nahkaremmiä, uhkasi Janne.

— Mitä sinä tyttöä kiusaat, sanoi Simolinska, hoida omat asiasi.

He kantoivat vaatekorit sisälle ja sitä tehdessä Olli nopeasti pisti paperipalan suuhunsa ja nielaisi sen yhtä nopeasti. Hän arvasi, että Miina ei jaksaisi pysyä lujana.

— Vai niin, kirkaisi Janne, joka ei ollut hellittänyt silmiään hänestä. Paperi tänne ja heti.

— Ei minulla ole sitä, vastasi Olli.

Janne kiehui raivosta. Keittiössä, jossa suutari jo istui piippua polttaen, hän nopeasti kertoi, mitä oli tapahtunut.

— Keneltä sait paperin? kysyi suutari Miinalta ja katseli tyttöön niin vihaisesti, että lapsiparka empimättä tunnusti.

— Ränni-Pelleltä, kuiskasi hän arasti.

— Sanoiko hän mitään?

— Ei muuta kuin että: anna tämä Ollille, niin ettei kukaan näe.

— Puhutkos totta? jatkoi vihainen tuomari kuulusteluaan.

— Puhun.

Simolin kääntyi Ollin puoleen.

— Mitä paperissa oli?

Olli katseli häneen uhkamielisesti.

— Sitä en sano.

— Vai et sano. Koetetaanpa, Janne, hae nahkahihnani.

Janne totteli joutuisasti. Simolin tarttui hihnaan ja löi Ollia pari kolme kertaa täyttä voimaa. Olli seisoi liikahtamatta hampaat lujasti yhteen puristettuina. Iskut tekivät kauhean kipeätä, mutta hän hoki itsekseen: — Huomenna olen vapaa, huomenna olen vapaa.

— Mitä paperissa luki? kysyi Simolin uudestaan.

Olli ei vastannut.

Raivostunut suutari kohotti kätensä uuteen iskuun, mutta silloin alkoi Miina täyttä suuta parkua ja Simolinska sieppasi päättävä ilme kasvoillaan hihnan miehensä kädestä.

— Nyt se jo riittää. Poikaa ei saa rääkätä kuoliaaksi.

— Se olisikin parasta, mitä saattaisi tapahtua, mutisi suutari hampaittensa välistä. Hän jätti kuitenkin kurituksensa kesken.

Olli meni yhteenpuristetuin huulin ja vedet silmissä huoneen pimeimpään soppeen. Hänen selkäänsä pakotti kauheasti. Simolin loi häneen kiukkuisen katseen, mutta antoi hänen olla rauhassa, ja katosi Jannen kanssa verstaaseen. Illemmalla sanoi suutari:

— Janne, menes noutamaan halkoja kellarista. Pitäisi saada keitetyksi vähän vernissaa.

— Menköön Kalle, sanoi Janne kiukkuisesti.

Simolin kohotti päätään.

— Ei, mene sinä, Janne, kun kerran käsken. Ja Olli menee mukaan. Mitäs siinä nurkassa laiskana kökötät. Saat valaista lyhdyllä, eihän siinä pimeässä käytävässä muutoin mitään näe.

Janne loi ovessa kysyvän katseen isäänsä. Tämä nyökkäsi päätään tuskin huomattavasti.

— Sulje ovi lujasti poistullessasi, sanoi hän painokkaasti.

Jannen silmissä välähti. Hän otti lyhdyn ja lähti ulos. Olli seurasi häntä pimeitä portaita alas pitkään, kapeaan käytävään. Kellarin ovella sanoi Janne:

— Mene sinä sisään ottamaan halkoja. Minä valaisen tässä.

Olli teki niin, mutta äkkiä hänet valtasi outo pelko. Hän kääntyi palatakseen, mutta samassa sulkeutui ovi paukkuen.

Hän oli yksin pimeässä, kolkossa kellarissa. Ulkopuolella kuului Jannen hiljainen ivanauru.

— Mieti nyt siinä, mitä paperissa luki, sanoi hän.

— Janne, Janne, älä jätä minua tänne yksin! huusi Olli sydäntäsärkevällä äänellä. Mutta Janne ei vastannut, Olli näki hänen poistuvan lyhtyineen. Hetkisen seisoi Olli tyrmistyneenä, sitten selvisi tilanteen koko kauheus hänelle. He olivat sulkeneet hänet kellariin — kenties koko yöksi. Hänen oli mahdotonta päästä pois. Simolinin kellari oli aivan käytävän päässä takapihan puolella, jossa ei kukaan ainakaan iltaisin liikkunut. Kellarin seinät olivat vahvat, ei niiden läpi ääni päässyt tunkeutumaan. Hän koetti työntää kellarinluukkua syrjään — turhaan, se ei liikahtanut. Hän kolkutti ovea, kunnes nyrkit väsyivät, ja vaipui viimein uupuneena, nyyhkyttäen lattialle. Tieto siitä, että hänen kauniit unelmansa olivat rauenneet, musersi hänet tykkänään. Simolinit olivat kai arvanneet hänen ja Pellen tuumat ja koettivat täten estää häntä lähtemästä. Huomenaamulla aikaisin lähtee Delfiini, mutta hän ei pääse mukaan, hän on täällä teljettynä kellariin, avutonna, yksinään.

Hetkeksi lohdutti häntä ajatus, että Simolinska, joka niin usein oli häntä säälinyt, nytkin tulee vapauttamaan hänet. Mutta tunti toisensa jälkeen kului ja yhä virui hän lattialla.

Kamalaa oli kellarissa. Hän kuuli rottien loikkivan pimeässä ja kapusi niin korkealle kuin pääsi puupinolle. Yön hetket kuluivat hitaasti, silloin tällöin Olli nukahti hetkeksi painautuen kiinni halkoihin.

Viides luku.

MERILLE!

Heikko valojuova, joka tunkeutui kellariluukun läpi, ilmaisi väsyneelle pojalle, että aamu oli koittanut. Olli tiesi, että luukku oli vahvasti teljetty ulkoapäin, hän alkoi kuitenkin ahkerasti kolkuttaa sitä herättääkseen huomiota. Mutta kukaan ei liikkunut vielä ulkona näin aikaisin.

Olli ymmärsi, että kaikki oli nyt mennyttä. Hän kuvitteli, miten Pelle malttamattomana odotti häntä, miten hän viimein kyllästyi odottamiseen ja yksinään lähti juoksemaan ennättääkseen ajoissa laivaan. Ja sitten Delfiini nosti ankkurinsa ja Pelle lähti, hänen ainoa ystävänsä.

Hän pyyhki kyynelen silmästään ja puri hampaansa yhteen. Uhkamielinen ilme kovensi hänen lapselliset piirteensä. — Vähätpä siitä, heidän täytyy kuitenkin kerran päästää minut pois täältä. Ja silloin karkaan. En ole enää pikku poika, jota voi mielin määrin petkuttaa.

Täten hän koetti mieltään lohduttaa; pahinta oli kuitenkin, että kova nälkä alkoi häntä vaivata. Hän ei ollut edellisenä päivänä saanut mitään illallista, ja päivällinen oli ollut aikainen ja niukka.

Äkkiä hän säpsähti ja teroitti kuuloaan. Ulkopuolelta kuului kolme hiljaista vihellystä. Ollin silmiin syttyi loiste. Sehän oli Ränni-Pelle, varmasti hän — kolme vihellystä oli heidän sovittu yhtymämerkkinsä. Koko ruumis jännityksestä vavisten kolkutti hän, kolmasti luukkuun, iloinen toivo täytti hänen mielensä. Samassa vihellys taukosi. Eikö Pelle ollutkaan ymmärtänyt hänen merkkiään?

Kului Ollin mielestä iäisyys. Sitten kuului taas kolme vihellystä, johon Olli vastasi heti kolmasti kolkuttaen. Joku kopeloi luukkua, telkeä vedettiin varovaisesti syrjään. Ollin sydän hakkasi rajusti. Ränni-Pelle oli siis kuitenkin keksinyt hänet. Nyt avautui jo siksi suuri rako, että hän saattoi nähdä Pellen. Tämä nosti sormen huulilleen ja jatkoi työtään. Hän ähkyi ja puhisi, telki oli kovin raskas.

Vihdoin viimein luukku aukeni, ja siinä tuokiossa oli Ollikin ryöminyt ulos aukon kautta. Sormi yhä suullaan Pelle viittasi Ollia seuraamaan jäljessä ja alkoi kiivetä korkeata muurimaista aitaa ylös. Kellarin luukku antoi näet takapihalla olevaan kapeaan solaan, jonka korkea kiviaita erotti naapuripihasta. Tätä tietä aikoi Pelle paeta.

— En minä siitä pääse, kuiskasi Olli, muuri on liian korkea.

— Sinun täytyy, kuului Ränni-Pellen jyrkkä vastaus.

Hän itse, vaikka kantoikin myttyä selässään, kiipesi notkeasti kuin apina muurin harjalle.

— Annas kun minä autan sinua, mamseli.

Hän kurottautui muurin harjalta niin alas kuin suinkin yletti ja ojensi molemmat käsivartensa Ollille. Saatuaan kiinni hänen käsistään, vetää retuutti hän Ollia, joka itsekin ponnisti parhaansa mukaan.

— Hoh-hoh, sanoi Pelle, kun Olli vihdoin oli muurin harjalla, oletpa sinä sentään aika möhkäkala, vaikka näytät niin pieneltä.

Alas laskeutuminen kävi nopeasti, ja sitten pojat rauhallisesti, nenä pystyssä marssivat naapurin pihan läpi.

— Jos juostaan, niin luulevat meidän jotakin näpistäneen ja panevat kiinni, sanoi Pelle.

Portin luona he tapasivat talonmiehen, joka epäluuloisesti katseli rähjääntyneitä, pölyisiä poikia. Mutta Ränni-Pelle kohotti kohteliaasti lakkiaan ja kysyi:

— Onkos tässä talossa vanhoja kalosseja myydä? Meidän isä tekee niistä uusia.

— Mene matkoihisi, kujeilija. Etkö luule minun sinua tuntevan, Flinkin matamin vallaton varsa? Mitä koirankujeita sinulla taas on mielessä?

Pojat puikkivat alas portista nauraa hihittäen. Kadulle tultuaan he poikkesivat kapealle kujalle, jollaisia vanhassa Tukholmassa oli montakin ja alkoivat juosta aina vähän väliä oikaisten jonkin pihan kautta eksyttääkseen mahdollisia takaa-ajajia.

Jossakin löi torninkello seitsemän. Pelle pysähtyi.

— Nyt meidän täytyy ottaa ajuri, vaikka viimeiset kolikkoni menisi. Kun tullaan keskikaupungille, emme uskalla juosta, saamme vielä pollarin niskoillemme.

Hän vihelsi ajuria. Tämä katseli ylenkatseellisesti poikia, joiden maksukyky ei näyttänyt erin lupaavalta. Varsinkin Olli oli surkeassa tilassa vietettyään yönsä kellarissa.

— Kyllä ma maksan, sanoi Pelle, aja vaan reilusti satamaan. Saat rahan vaikka etukäteen.

Ajuri mutisi jotakin taskuvarkaista, jotka livistävät poliisia pakoon, mutta saatuaan Pelleltä rahat hän lähti ajamaan.

Kun pojat saapuivat satamaan, ilmoitti kumea ääni Delfiinin olevan lähtöhommissa. Pelle veti Ollin tiheimpään ihmistungokseen. Laivan portaiden edessä seisoi joukko naisia ja miehiä jäähyväisiä omaisiltaan ottamassa. Pelle sekaantui heidän joukkoonsa, seisoskeli muitten mukana hetkisen, viittasi sitten Ollille ja pujahti kenenkään huomaamatta laivaan, Olli yhä kintereillään.

Miehistö ei ennättänyt panna heihin huomiota, matruusit työskentelivät hiki hatussa, perämies jakeli käskyjä ja nostovivut vinkuivat. Pojat puikkelehtivat merimiesparven lävitse.

— Halloo, pojat, ketä etsitte? kysyi muuan partasuu matruusi, joka tuli poikia vastaan.

— Ruorimies Mattsonia, sanoi Pelle rohkeasti.

— Hän on tuolla perällä.

Olli aikoi lähteä merimiehen viittaamaan suuntaan, mutta Ränni-Pelle nykäisi häntä hihasta. — Hassukos oot? kuiskasi hän. Sanaakaan sen enempää sanomatta hän nopeasti laskeutui alas ruumaan vetäen Ollia jälkeensä. Hän kätkeytyi kahden suuren tynnyrin taa ja viittasi Ollin tekemään samoin. Sydän kurkussa he sitten odottivat laivan lähtöä. Kunpa ei vain kukaan keksisi heidän piilopaikkaansa!

Kului jännittävä tuokio. Sitten laivan puhkuminen kävi raskaammaksi, köydet ritisivät ja natisivat, kuului lähtösoitto, ja laiva oli liikkeessä. Olli nipisti Pelleä käsivarresta. Hän oli ollut kuin kuumeessa jännityksestä ja pelosta, että Simolin viime hetkessä sittenkin ilmestyisi satamaan ja saisi hänet jälleen valtoihinsa. Nyt kun hänellä oli edessään toivo vapaasta elämästä, tuntui kerrassaan mahdottomalta enää palata suutarin väen luo.

Ylhäältä kannelta kuului jäähyväishuutoja ja nopeita askeleita. Olli veti pitkän henkäyksen! Pelastettu! Siirtyminen suurimmasta jännityksestä tähän vapautuksen tunteeseen oli niin valtava, että hän purskahti hiljaiseen, pidätettyyn ja onnelliseen nauruun. Mutta kun hän loi katseensa Pelleen, näki hän kumman näyn. — Pelle itki! Kyynelkarpalo toisensa jälkeen vieri pitkin hänen päivettyneitä poskiaan.

Hämmästyneenä katseli Olli häntä. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt Ränni-Pellen itkevän. Aina hän oli iloisista iloisin, sukkeluuksia ja puheenparsia pursuva. Katuiko hän ehkä matkaansa?

— Miksi sinä itket? kysyi hän arasti.

Pelle pyyhki kädenselällä silmiään.

— Äitimuorin tähdenhän minä vain. Nyt hän odottaa mua aamiaiselle ja ihmettelee, että missä se Pelle taas lurjustelee. Me ollaan, kas, äidin kanssa oltu aina niinkuin yhtä poikaa, sen jälkeen kuin isä hukkui Undine-laivan haaksirikossa.

— Kadutko, että lähdit?

— E-en, en totisesti, vastasi Pelle päätään pudistaen. Merelle minun piti päästä, ei siinä mikään auttanut. Minä kirjoitin hänelle ja pistin kirjeen jo tänä aamuna aikaisin postiin. Kai hän sen iltapuoleen päivää saa. Ja kun tulen kotiin, tuon hänelle oikein paksun silkkihuivin lahjaks, sellaisen kuin Pettersonskalla, kauppiaan rouvalla, on.

Pojat vaipuivat kumpikin hetkeksi mietteisiin. Sitten kysyi Olli:

— Mistä sinä arvasit minun olevan kellarissa?

— Minä kiersin aamulla Simolinin pihaa kuin katti kuumaa puuroa. Olisin tahtonut tietää, tokko Miina antoi sen kirjelipun sulle. Olinpa silloin yhellä vähällä lyödä nokkani Kalleen, joka seisoi portilla. "Olliaks haet?" kysyi hän, "silloin saat tommosen", ja se lurjus näytti mulle oikein pitkää nenää. "Mitäs se sinuun kuuluu?" sanoin minä, "ja pitkän nenän saat itte". — "Ohoo", sanoi Kalle, "tiedäks missä Olli on? Se meni eilen illalla Jannen kanss halkoja ostamaan eikä tullutkaan kotiin yöksi". Ja sitten se hölmö juoksi tiehensä nauraa kikattaen. Minä rupesin tuumimaan, mitä hän oikein meinasi. Rupesin vähän arvailemaan ja menin takapihalle kattomaan, että onkohan sinua siellä, ja vihelsin. Kun sinä kolkutit, arvasin heti, mitä se Kalle halkojen ostolla meinas. Ne konnat oli teljenneet sun kellariin. Mutta minä en heti uskaltanut tulla avukses, kun pelkäsin, että Kalle ja Janne mua vahtasivat. Menin kotiin ja puikin sitten takapihan kautta solaan. Sitten aloin sitä salpaa kiskoa luukusta. Mutta se oli hiivatin raskas.

— Sen kyllä uskon, sanoi Olli, ja ojentaen likaisen kätensä Pellelle hän hiukan kömpelösti lisäsi:

— Sinä olet pelastanut minut, Pelle, kiitos siitä.

Pelle tarttui hänen käteensä omalla yhtä likaisella kourallaan:

— Morjens vaan ja lykkyä tykö, sanoi hän. Mutta nyt kurnii oikein peevelinmoinen nälkä suoliani. Ruvetaanpa murkinalle.

Hän irroitti selkäpussinsa ja otti sieltä esille leipää, makkaraa ja juustoa. Linkkuveitsellään hän jakoi kaiken kahtia ja antoi toisen puolen Ollille, joka ahnaasti alkoi syödä. Aterioituaan pojat heittäytyivät pitkälleen vuodille — Delfiini kuljetti näet vuotalastia — ja vaipuivat kumpikin pian sikeään uneen.

Puolipäivän tienoissa Olli heräsi siihen, että Pelle sysäsi häntä kylkeen.

— Hei, alapas jo panna purjeita reilaan. Nyt seilataan ylös kannelle tästä pahalle haisevasta ruumasta. Tuoss on kampa, sun täytyy vähän sukia tukkaas, ettet näytä ryöväriltä. Ja tuoss on puhdas paita.

Olli siisti asuaan, minkä pienillä apukeinoilla saattoi, ja sitten pojat hiukan kalpeina jännityksestä kohosivat kannelle.

— Hei, hohoi, mitä matkamiehiä te olette? sanoi kokki, joka tuli heitä vastaan kantaen herneliemivatia, juuri kun pojat astuivat laivankannelle.

— Minä olen laivapoika ja tää toinen kelpaa padanpesijäks, vastasi Ränni-Pelle silmiään räväyttämättä.

Lihava, rokonarpinen kokki katseli poikaan tyhmistyneenä. — Mitä sinä lörpöttelet, en minä juoksupoikaa tarvitse, onhan meillä John jo kyökkiapulaisena. — Mitä lienette kulkureita, marssikaapa tänne perämiehen tai kapteenin puheille.

— Sinnehän meillä olikin meiningit, vastasi Ränni-Pelle, mutta Mattsonia, ruorimiestä, minä sentään ensin olisin halunnut tavata.

— John, tules tänne! huusi kokki.

Lyhyt, vanttera poika juoksi paikalle ja katseli uteliaana poikia.

— Vie nämä junkkarit Mattsonin luo, käski kokki.

Miehistö oli aterioimassa, mutta Mattson seisoi ruorirattaan luona, ja sinne John alkoi ohjata poikia. Valppain silmin tarkastivat pojat laivan eri koneita ja laitoksia. Oli sentään metkaa olla merillä!

— Kyllä kapteeni teidät kynii, jos vain ilman passia ja lupakirjaa olette laivaan tulleet, naureskeli John. Hän on hiivatin kova mies.

Tämä tieto pani poikien sydämet kiivaammin sykkimään, mutta Pelle lohduttautui sillä, että vanha Mattson kyllä selvittää asian.

Mutta kun he tulivat Mattsonin silmien eteen, heitti vanha merikarhu mällin poskestaan, päästi julman kirouksen ja pui nyrkkiään Pellen nenän edessä.

— Vai sinä, junkkari, sinä lurjus, haukkui hän tulipunaisena, — minä heitän sinut mereen, pistän koppiin ja annan ensi satamassa poliisin käsiin. Itsepintainen veijari! Häpeemätön nulikka!

Olli vapisi pelosta kuullessaan tätä haukkumasanojen tulvaa, mutta Pelle kuunteli rauhallisena. Vähältä piti, ettei pieni hymynväre karehtinut hänen huulillaan. Hän tunsi vanhan Josua Mattsonin, tiesi, että mitä rajummin hän kiroili ja pauhasi, sen pikemmin hän leppyi. Katuvaisen näköisenä hän seisoi pää nöyrästi kallellaan huitovan merimiehen edessä.

— Sinä olet karannut, junkkari! huusi Josua, karannut häpeällisesti äidillesi mitään puhumatta.

— Niin, sanoi Pelle ja näytti kauhean katuvalta. Kun en minä muuten päässyt.

— Minä suomin selkänahkasi kirjavaksi, uhkasi Mattson. Sen teen kuin teenkin.

Pelle huokasi.

— Kyllä kai minä sen ansaitsenkin, sanoi hän, mutta totta kai sillä pelillä sitten saan jäädä laivaan.

Mattson käänsi kasvonsa poispäin, mutta pojat ennättivät nähdä hymyn hänen huulillaan.

— Sen päättää kapteeni, murahti hän.

— Hyvä, kulta Mattson, pyyteli Pelle lempeimmällä äänellään, puhukaa te kapteenille minun puolestani. Minä en jää maihin enkä rupea suutariksi tai muuksi, räätäliksi. Jollen pääse Delfiiniin, karkaan johonkin muuhun laivaan. Ja onks se sitten parempi, jos joudun jonkun tunnottoman kapteenin käsiin ja saan kärsiä nälkää ja opin pahoja tapoja. Täällä Delfiinissä on sentään niin hyvä järjestys, sen sanovat kaikki.

Mattson, joka oli kovin ylpeä "omasta laivastaan" —, hän oli ollut Delfiinissä toistakymmentä vuotta, — pehmeni silminnähtävästi. Mutta hän säilytti ulkonaisesti karskin ryhtinsä.

— Kuka on tuo toinen? sanoi hän osoittaen Ollia.

— Se on minun hyvä ystäväni.

— Hän on myöskin karannut, arvaan.

— Niin on. Mutta hän on rehellinen ja kelpo poika, sen takaan, vakuutti Pelle.

— Ei Delfiini voi ottaa kaikkia rehellisiä, kelpo nulikoita kannelleen, murisi Mattson. Kapteeni on ankara järjestyksen mies, ei hän siedä karkureita.

— Minun isäni karkasi myös viidentoistavuotiaana merelle, ja reilu merimies hänestä tuli, eikös tullutkin? huomautti Pelle.

— Reilu hän oli, kerrassaan rehti ja pelkäämätön, myönteli Mattson.

— Mitenkäs se olikaan se teidän yhteinen retkenne silloin Meksikoon? kysyi Pelle. — Tää Olli ei ota uskoakseen, väittää sitä valheeksi, kun minä kerron.

— Vai valheeksi väittää, innostui Mattson. Kyllähän se valheelta kuulostaa, niin kummallinen se oli, mutta se on tosi prikusta prikkuun, sen takaan.

Ja vanha merimies, jonka suurimpana heikkoutena oli ihmeellisten seikkailujen keksiminen, alkoi räikein värein kuvailla tarkasti kuunteleville pojille perin merkillistä retkeään Meksikoon, jossa hän oli ihmeellisen sattuman kautta joutunut sotimaan kapinallisia joukkoja vastaan Flinkin kanssa.

— Ja sen minä sanon, että ne mustat meksikolaiset olivat niin ihastuneet meihin ruotsalaispoikiin, että yhdellä vähällä olivat huutaa toisen meistä keisariksi ja toisen presidentiksi, lopetti hän kertomuksensa nauraa hohottaen.

— Oliko siellä keisari ja presidentti yhtaikaa? kysyi Olli ihmeissään.

— Tietysti, ja joskus, kun oikein kovalle otti parittainkin, vielä paavi kaupanpäälliseksi, selitti Mattson toimessaan. Meksikolaiset ovat kovin prameilua rakastavaa väkeä. Mutta minun olisi pitänyt ottaa sellainen vanha, ryppynaamainen ja tumma meksikolaisprinsessa eukokseni, hän oli näet sen entisen keisarin tytär, ja hirveän hieno, kultaa ja silkkiä päästä kantapäähän. Mutta silloin minä sanoin: ei, kiitos vain kunniasta; hyvät meksikolaiset, mutta mulla on jo muija siellä Ruotsissa, ja tukeva eukko onkin. Mikä lienee pöllähtänytkään sen prinsessan mieleen, mutta se oli niin pikiintynyt minuun, että minun oli pakko karata sieltä. Ja sille tielle jäi kaikki kulta ja hopea, jonka olimme saaneet palkaksi, isäsi ja minä, siitä hyvästä, että olimme vapauttaneet maan kapinallisista.

Vanha merimies oli tykkänään unohtanut suuttumuksensa. Pelle pukkasi salaa Ollia kylkeen. — Tiesinhän sen, kuiskasi hän. Mattson on kiivas ja kiukkuinen, kun suuttuu, mutta leppyy pian.

Kotvan aikaa vielä kaskujaan juteltuaan muisti vanha Josua äkkiä, mistä oikeastaan oli kysymys.

— Hiisi vieköön, mutisi hän nenäänsä hieroen. Oletpa saattanut minut pahaan pulaan, poika. Mutta ei kai tässä muu auta, täytyy iskeä härkää sarviin ja mennä puhumaan kapteenille. Lassi, tartu rattaaseen siksi aikaa, kuin minä menen kapteenin puheille, huusi hän eräälle merimiehelle.

Delfiinin kapteeni oli pitkä, kookas mies. Hänen ahavoituneilla kasvoillaan oli tarmokas ilme, ja Pelle tunsi polviensa horjuvan seistessään tämän mahtavan miehen edessä. Mitä Olliin tulee, olisi hän mieluummin piiloutunut Mattsonin selän taa, niin läpitunkevasti katsoi kapteeni häneen.

Mattson raapaisi jalallaan lattiaa, sieppasi lakin päästään ja esitti asiansa niin kaunopuheisesti kuin mahdollista. Kapteeni kuunteli otsa rypyssä.

— Me laskemme heidät maihin Kööpenhaminassa, jonne poikkeamme lastia viemään, sanoi hän rauhallisesti.

Mattson rykäisi hämillään ja poikien naama venyi huomattavasti.

— Kyllähän se niinkin on, jos saan sanoa sanasen, virkkoi Mattson viattoman näköisenä, että laivapoika, tuo John tolvana, tarvitsee toverin. Hän ei oikein saa tehdyksi töitään.

Kapteeni loi ruorimieheensä tutkivan katseen.

— Näyttää siltä kuin Mattson tahtoisi suositella poikia.

Mattson pyöritti hattua käsissään. — Kas se on nyt niin, että tämä poika — hän laski kätensä Pellen olkapäälle —, on minun hyvän, vanhan ystäväni poika. Flink hukkui Undinen haaksirikossa, jos kapteeni vielä muistaa sen tapauksen.

Kapteeni nyökkäsi päätään. — Muistan kyllä. Se oli surullinen haaksirikko.

— Oli, Flinkin vaimo jäi leskeksi, ja nyt tämä poika tahtoo väkisin merille.

Kapteeni tarkasti Pelleä, joka kesti katseen silmiään räpäyttämättä.

— Ne pyrkivät merelle melkein kaikki pojat sinun iässäsi, sanoi hän. Mutta kun tosi tulee eteen, katoaa halu. Merielämä ei ole leikkiä. Osaatko erottaa edes fregattia kuunarista?

— Osaan, herra kapteeni, sanoi Pelle iloisesti, minä olen oleskellut satamassa siitä asti, kuin jaksoin Södermalmilta kävellä sinne. Ja kun isä eli, kantoi hän minut satamaan.

Kapteeni hymähti. Pojan reipas, vilpitön olento miellytti häntä. Sitten hän kääntyi Ollin puoleen.

— Entä sinä, mikä sinä olet miehiäsi?

— Nimeni on Olli — — tässä poika sävähti punaiseksi, isähän oli kieltänyt häntä käyttämästä omaa nimeään.

— Entä sukunimi?

— Koivu, sanoi Olli hetkisen emmittyään.

— Elävätkö vanhempasi?

Taas epäröi Olli. — Elävät, vastasi hän hiljaa.

Kapteeni pudisti päätään. Poika ei näyttänyt luotettavalta.

— Saatte mennä, sanoi hän, minä mietin asiaa. Sanokaa, että kokki antaa heille päivällisen, Mattson.

Alakuloisina seurasivat pojat ruorimiestä. Varsinkin Olli oli apealla mielellä. Mitä jos kapteeni lähettää hänet takaisin Tukholmaan?

— Kävi miten kävi, kuiskasi hän Pellelle. — Simolinien luo en enää palaa.

Iltapuolella ilmoitti Mattson heille kapteenin päätöksen. Pelle sai jäädä laivaan sillä ehdolla, että hän ensi tilassa hankkii äitinsä luvan, mutta Olli oli jätettävä maihin Kööpenhaminassa, josta jokin ruotsalainen laiva kyllä veisi hänet konsulin välityksellä takaisin Tukholmaan.

— Sinne en ikinä lähde, sanoi Olli uhkamielisesti.

— Mutta sieltähän olet kotoisin, sanoi Mattson.

— En, minä olen suomalainen ja Suomesta kotoisin.

— Sitten voimme lähettää sinut Suomeen Kööpenhaminasta. Tunnen erään perämiehen, joka kulkee Kööpenhaminan ja Helsingin väliä, lohdutti hyväsydäminen Josua.

Ollin kasvot kirkastuivat. Helsinki oli lähempänä kotia kuin Tukholma, ja sinne asti eivät Simolinin sormet ulotu. Hän voi kirjoittaa Kaarle serkulle Harmaalaan, ja kenties — kenties isäkin jo on leppynyt. Merille hän ei koskaan ollut erittäin halunnut.

Pellen iloa oli suuresti häirinnyt tieto siitä, että hänen täytyi jättää ystävänsä. Mutta nähdessään Ollin mielihyvällä suostuvan Mattsonin ehdotukseen hän rauhoittui. Kööpenhaminassa ystävykset sitten erosivat. Ränni-Pelle puhui kovalla äänellä liikutustaan salatakseen, ja Olli nieli itkua.

— Muista kirjoittaa, jos sulle hätä tulee, sanoi Pelle. — Ruotsalaiseen merimieslähetykseen Hulliin voit aina panna kirjeen menemään. Niin sanoi Mattson.

Kapteeni ojensi hyvästiä heittäessään Ollille pienen rahasumman. — Olethan sentään jotakin hyötyä tehnyt matkallasi, sanoi hän.

Ja Mattson pisti niinikään setelin pojan kouraan.

— Rohkeutta, sanoi hän, ohjaa pelkäämättä vain vastatuuleenkin. Kyllä sää vielä kääntyy myötäiseksi.

Hän saattoi pojan laivaan, joka vielä samana päivänä lähti Helsinkiin, ja heitti hänet tuttavansa perämiehen huomaan.

— Hän auttaa kyllä kokkia ruokansa edestä, selitti hän, ja nukkuu missä sopessa tahansa.

Ilma oli kirkas ja kuulea, kun laiva nosti ankkurinsa ja lähti viilettämään kohti Itämerta. Olli seisoi kannella ja etsi silmillään Delfiiniä. Siinä se oli Ruotsin sinikeltainen lippu kokassa. Ja yläkannella seisoi joku heiluttaen valkeata liinaa. Se oli Ränni-Pelle, hänen ilottomien kärsimysvuosiensa uskollinen ystävä. Ollin silmät kostuivat. Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi.

Mutta sitten hän muisti olevansa matkalla Suomeen — synnyinmaahansa, ja hänen sydämensä alkoi rajusti sykkiä ikävästä ja odotuksesta.

Kuudes luku.

UUSI OPPIPOIKA.

Pitkän, tuulisen kadun päässä kohoaa likaisenharmaa kivimuuri. Siinä on monta pientä huoneistoa, ja useinten ovesta tunkeutuu ummehtunut, inhoittava haju. Huomaa, että raitis ilma ei ole ahkera vieras talossa.

Kellarikerroksessa on joukko myymälöitä. Siinä on suutari Jokelan pieni, ahdas kenkäkauppa, joka viheriällä vaatteella on jaettu kahtia; verhon takana istuu suutari itse kolmijalkaisella tuolilla silmälasit nenällä ja musta patalakki päässä kenkiä paikaten. Kenkäkaupan vieressä on rihkamakauppa, jonka omistaa kyttyräselkäinen, jumalinen neiti Andersson. Hän on kivimuurin ylhäisöä, siisti ja puhdas. Talon muut asukkaat moittivat häntä ylpeäksi, väittääpä joku matami nähneensä hänet mustaan silkkipukuun puettuna kulkevan kerran rippikirkkoon. Mutta ylipäänsä ei tätä väitettä uskottu. Neiti Andersson eli kireissä väleissä rouva Laaksosen kanssa, joka omisti kenkäkaupan toisella puolen sijaitsevan ruokakaupan. Hän kohteli jonkinmoisella ylemmyydellä neiti Anderssonia, "vanhaapiikaa", ja kivitalon asukkaat olivatkin jakaantuneet kahteen puolueeseen, ruokakaupan ja rihkamakaupan. Välit pahenivat yhä senjälkeen kuin rouva Laaksonen alkoi myydä kaupassaan lankarullia, silmäneuloja ja muuta pikku rihkamaa. Se oli rihkamakaupan neidin mielestä säädytöntä kilpailua, ja hän päätti kauan mietittyään ruveta kaupitsemaan siirappia ja piparkakkuja. Hänen suureksi mielipahakseen keksi pahasuinen kilpailijatar tästä hänelle nimen "siirappimamseli", jonka kivitalon lukuisat lapset riemulla omaksuivat huutaen hänen jälkeensä, missä vain saattoivat, tämän sopimattoman haukkumanimen: Hänen sisarentyttärensä, hentorakenteinen, kalpea Hillevi, koetti lohduttaa tätiään sillä, että nimi oli oikein kaunis, mutta neiti Andersson ei siitä leppynyt. — Rouva Laaksonen on halpamielinen ihminen, selitti hän suutari Jokelalle viedessään kenkiänsä paikattaviksi, mutta Jumalan kiitos, minä olen kristitty ja voin antaa anteeksi. Ja sitäpaitsi, kuka voi vaatia mitään ihmiseltä, joka nuorena on ollut pyykinpesijä? Minun isäni oli vahtimestarina valtionlaitoksessa, ja minä kyllä olen oppinut käyttäytymään.

Suutari myhäili tarkastaessaan neidin linttaan astuttuja korkoja.

— Niin, niin, neiti hyvä, anteeksiantaminen on ihana hyve — oikean kengän korko on laitettava ihan uudestaan, taitaa olla paras panna molempiin uudet korot yhdellä tiellä. Kuusi markkaa, vähemmällä en saata sitä tehdä. Huomenna päivällisaikaan ne ovat valmiit.

— Eikö ennen? Olisin tarvinnut ne jo huomenaamulla torille mennessäni.

— Mahdotonta, hyvä neiti, minä olen tätä nykyä aivan yksin. Oppipoikani, se lurjus, on jäänyt pois minulle sanaakaan puhumatta. Vasta tänä aamuna kuulin hänen menneen muualle työhön.

— Niin, tämä nykyajan nuoriso, se on niin turmeltunutta, päivitteli neiti Andersson. Minä lähetän sitten Hillevin noutamaan ne huomenna.

Neidin lähdettyä aikoi suutari vetäytyä verhon taa, jossa oli hänen työhuoneensa, mutta huomasi samassa noin 13-vuotiaan pojan, joka seisoi ovensuussa aran näköisenä.

— Mitä tahdot? kysyi Jokela.

— Kuulin äsken, että olette oppipojan tarpeessa. Ettekö ottaisi minua työhönne?

Suutari Jokela mittasi kysyjää tuikeasti silmälasiensa takaa. Pojan olento ei ollut erityisen luottamusta herättävä. Vaatteet olivat rikkinäiset, kasvot likaiset, tukka pitkä ja harjaamaton. Toisesta kengästä oli kärki puhki.

— Oletko ennen ollut suutarinopissa?

— Olen.

— Kenen luona?

Poika empi. — Ei mestari häntä tunne. Hän on toisessa kaupungissa.

— Onko sinulla todistuksia?

— Ei.

Poika huomasi, että mestarin epäluulo oli herännyt.

— En minä ota ketään palvelukseeni ilman todistuksia tai muita suosituksia, sanoi Jokela lyhyesti.

Poika ei kuitenkaan mennyt. Tuntui mahdottomalta lähteä taas kiertämään vierasta kaupunkia. Hän oli kulkenut koko laitakaupungin — keskikaupungille hän ei risaisena yrittänytkään —, vaeltanut talosta taloon, missä vain näki suutarin kilven. Mutta kaikkialla hän sai saman vastauksen: — Ei tarvita. Jokelan kenkäkauppaan hän oli astunut vain koneellisesti jotakin tehdäkseen, mutta kuullessaan mestarin valittavan oppipoikansa lähtöä, tunsi hän toivon kipinän mielessään.

— Mitä sinulla vielä on asiaa? kysyi Jokela, kun poika ei lähtenyt. Rahaako kerjäät?

— Eikö mestari voisi koettaa minua? Osaan kyllä lyödä renkaita kenkiin ja puolipohjatakin.

Pojan äänessä ilmeni niin paljon hätää, että mestari vielä kerran katsoi häneen.

— Mikä nimesi on?

— Olli Koivu.

— Jos minä nyt otan sinut työhöni, niin sinä ehkä istut täällä päivän tai pari ja sitten livistät tiehesi puhaltaen jotakin tavaroistani.

— Mestari koettaa sentään, — pojan ääni oli rukoileva.

— Missä asut?

Poika punastui ja vastasi hiljaa:

— En missään. Minulla ei ole kotia. Tulin vasta viikko sitten Helsinkiin.

Suutari vetäisi etusormellaan pari kertaa sieraimiaan. Varovaisuus kielsi ottamasta tuollaista maankiertäjää luokseen, mutta työtä oli juuri tällä kertaa paljon, ja toisekseen poika häntä säälittikin. Hetken mietittyään hän sanoi:

— Saat jäädä koetteeksi. Mutta varo petkuttamasta minua. Poliisi asuu tuossa naapuritalossa.

— Kiitos mestari!

— Tule tänne työhuoneen puolelle. Tuossa on nahkaesiliina eteesi ja tuossa pesuvati, jossa peset naamasi ja kätesi. Minä en kärsi likaisuutta, en edes suutarintyössä.

Poika hankasi itseään tarmokkaasti, niin että Jokelan suupielet vetäytyivät hymyyn. Ja kun hän oli pyyhkinyt kasvonsa karkeaan käsiliinaan, näytti hän varsin siivolta ja sievältä.

— Melkein kuin ihminen, päätteli mestari mielessään.

Olli sai käsiinsä saapasparin, jonka anturoihin mestari käski hänen lyödä naulat. Mestari osoitti hänelle paikan, ja sitten alkoi ahkera nakutus ja pauke. Tuon tuostakin Jokela loi silmäyksen poikaan, ja hänen ajatuksensa askartelivat tähän tapaan:

— Näyttää siivolta pojalta, mutta niinhän ne kaikki tekevät ensimmäisenä päivänä. Eikös vain ollut se Aatu lurjuskin niin hauskan näköinen, ja kuinkas teki! Kun olin antanut sille vanhat housuni ja viikon palkan etukäteen, jäi pois työstä mitään puhumatta. Sen se peeveli teki!

Ja mestari päätti tällä kertaa hallita herkkää luonnettaan, joka yhtämittaa peijasi häntä osoittamaan liikanaista hellyyttä ja hyvyyttä oppipojille, jotka yhtä usein vetivät ukkoa nenästä.

Olli istui omissa mietteissään hänkin.

— Taitaa olla hyvä mies tämä suutari, niin vallan erilainen kuin Simolin. Kunpa saisin jäädä tähän! Ei kai Simolin tänne löydä.

Huolimatta siitä, että hän koetti vakuuttaa itselleen olevansa turvassa, tunsi Olli yhä vielä olonsa epävarmaksi, ja joka kerran kun vanha ovikellorämä kilahti, hätkähti hän ehdottomasti ja loi aran katseen sisääntulijaan. Kukapa tietää, vaikka Simolin olisi seurannut hänen jälkiään, kun tiesi hänen paenneen yhdessä Pellen kanssa. Jokela huomasi pojan arkuuden ja päätti olla varovainen hänen suhteensa.

— Ei hänen asiansa oikealla tolalla ole, päätteli hän, liekö näpistänyt? Olipa pahasti, että tuli otetuksi sellainen maankiertäjän näköinen.

Onneksi Olli ei arvannut mestarin ajatuksia, muutoin hän olisi kadottanut senkin vähän turvallisuuden tunteen, mikä hänellä nyt oli.

Kun päivällisaika joutui, otti mestari kukkaron taskustaan, antoi pojalle kympin ja sanoi:

— Menes tuonne ruokatavarakauppaan ja osta makkaraa ja leipää. Sano, että ne on Jokelalle, niin rouva antaa sen tavallisen määrän.

— Jeemine! huudahti rouva Laaksonen kuullessaan Ollin esittävän asiataan — tuollaisenko ryysyläisen se Jokela nyt on oppipojakseen ottanut? Johan se ukko nyt on päästään vialla.

Olliin suorapuheisen rouvan huudahdus tuskin koskikaan, hän oli jo niin tottunut kuulemaan halveksivia huudahduksia pukunsa suhteen. Simolinska ei liioin ollut tuhlannut lankaa ja vaatetta "veljenpoikansa" pukuun. Mutta kaupassa oli hoikka, kalpea tyttö, ja hän loi suuret harmaat silmänsä Olliin rouvan kovat sanat kuullessaan. Olli huomasi katseen —, siinä oli hänen mielestään jotakin säälin tapaista.

— No, mitäs se Hillevi röökynä tahtoo? sanoi rouva Laaksonen kääntyen tytön puoleen.

— Sata grammaa poronlihaa, sanoi Hillevi niiaten.

— Vai niin, vai oikein sata grammaa. No, eikös musterilla olekaan poronlihaa kaupassaan, kun täytyy tänne tulla?

Suu happamen imelässä nipistyksessä rouva Laaksonen punnitsi lihan tytölle, mutta koska hän oli luonteeltaan hyvänsävyinen ihminen, selkenivät hänen kasvonsa pian tavanmukaiseen lauhkeaan rauhaansa.

Hillevi ja Olli menivät yhdessä ovesta ulos. Hillevi katosi sisään rihkamakauppaan, ja Olli laski vähäiset ostoksensa Jokelan käteen.

— Saitko rahoja takaisin? kysyi mestari.

— Sain markka kahdeksankymmentä penniä.

— Mitenkä niin, makkarahan maksaa 4 markkaa.

— Se on halventunut nyt, sanoi rouva, kaksikymmentä penniä neljänneskilolle.

— Poika olisi yhtä hyvin voinut kehveltää rahat omaan taskuunsa, mietti Jokela. Pettävä lempeys alkoi pehmittää hänen mieltään Ollin hyväksi. Ulkonaisesti tylyn näköisenä hän käski pojan aterioida, mutta tunsi taaskin heltyvänsä nähdessään, miten ahneesti uusi oppipoika söi.

Olli ei ollut työssään taitava, Simolin itse oli huono suutari eikä kyennyt opettamaan muita. Mutta hän oli ahkera, ja kun ilta joutui, oli Jokela kaikista järjen vastaväitteistä huolimatta päättänyt pitää hänet luonaan.

— Voit maata tuossa lattialla tiskin vieressä toistaiseksi, sanoi hän.

Olli sai ohuen olkipatjan ja vanhan peitteen ja asettui tyytyväisenä vaatimattomalle vuoteelleen. Tuntui hyvältä ajatella, että hänellä vihdoinkin oli jonkinlainen koti. Viisi vuorokautta hän oli kuljeskellut Helsingin katuja, nukkunut taivasalla ja syönyt pienet rahavaransa aivan vähiin. Harmaalaan hän ei uskaltanut lähteä, niinkuin oli aikonut, viime hetkellä häntä alkoi peloittaa, että Kaarle serkku lähettää hänet takaisin Simolinin luo. Nuoren, seikkailuhaluisen pojan luottamuksella hän yhä toivoi jotakin odottamattoman hyvää kohtalolta. Vanha suutari puuhaili vielä kotvan aikaa keittiössä. Sitten Olli kuuli hänen koputtavan keittiön viereisen huoneen ovelle.

— Hyvää iltaa, onko herra kotosalla? kuului hän kysyvän.

Olli ei kuullut, mitä toinen vastasi, hän vaipui sikeään uneen kovalla vuoteellaan ja heräsi seuraavana aamuna niin myöhään, että mestari oli jo ennättänyt keittää aamuteen valmiiksi. Häpeissään Olli pyyteli anteeksi pitkää nukkumistaan, mutta mestari murahti vain vastaukseksi.

Pienelle vaatimattomalle kaappipöydälle oli katettu kolmelle hengelle. Mestari koputti taaskin viereisen huoneen ovelle, ja kotvasen kuluttua astui kolmas ruokavieras sisään. Hän oli pieni, kuiva mies, jonka sisäänpainuneet kuoppaiset posket ja kellertävä iho heti juorusivat nälästä ja puutteesta.

— Herra kirjailija istuu, sanoi mestari osoittaen paikkaa pöydän ääressä.

Mies tervehti kankeasti.

— Huomaan, että mestari on saanut uuden oppipojan.

— Olen, vastasi Jokela ja kääntyen Ollin puoleen hän lisäsi: — Minä toivon, että Koivu osaa olla kohtelias ja huomaavainen tälle herralle, hän on vuokralaiseni. Kun olet juonut teesi, saat mennä siivoomaan herran huonetta. Se kuuluu tehtäviisi.

Olli oli mielissään saadessaan hiukan vaihtelua yksitoikkoiseen suutaroimiseen, joka oli hänelle niin suuresti vastenmielistä. Hän sai mestarilta harjan, rikkalapion ja tomuliinan ja katosi viereiseen huoneeseen.

Se oli pieni vaatimaton huone. Ikkunan edessä, joka antoi takapihalle, oli sinisellä pinkopaperilla päällystetty pöytä ja vanha nahkatuoli. Sohva, joka samalla näkyi toimittavan vuoteen virkaa, korkea, kömpelö kaappi ja pari puutuolia, siinä muu kalusto. Seinällä riippui pari kuihtunutta laakeriseppelettä. Olli katseli niitä ihmetellen ja kohotti haalistuneita silkkinauhoja. Toisen seppeleen nauhoissa luki: Mainehikkaalle kirjailijalle Suomalaisen teatterin Johtokunta — "Siitäpä tie menevi, ura uusi aukenevi!" Toisen, pienemmän seppeleen nauhoissa luki: Juho Soilalle — kirjailijatoverit. — "Kiitos runokanteleesi helkähdyksestä!"

Olli seisoi sanatonna, ihailu ja hämmästys olivat vallanneet hänen mielensä. Hän oli siis suuren kirjailijan huoneessa, miehen, joka oli voittanut kunniaa ja mainetta. Mutta mistä johtui, että tämä eli näin köyhänä, suutari Jokelan vuokralaisena? Miksi eivät nuo, jotka olivat antaneet hänelle seppeleitä, pitäneet hänestä parempaa huolta? Syvän kunnioituksen valtaamana hän siivosi huoneen parhaimpansa mukaan. Pöydällä hän huomasi läjän kirjoja, joissa kaikissa oli Juho Soilan nimi selkämyksessä ja se vielä enemmän lisäsi hänen ihailuaan.

Kun hän palasi keittiöön, istuivat mestari ja kirjailija yhä paikoillaan kumpikin ahkerasti polttaen, mestari pitkää piippuaan ja toinen pientä savukkeen pätkää imien. Mestari viittasi Ollia pesemään astiat ja jatkoi keskustelua.

— Jahaa, sitä eläkettä ei sitten tullut, sanoitte. Herra Soila pudisti surullisesti kaljua päätään.

— Ei tullut, ja nyt minä olen puilla paljailla, kunnes uusi kirjani valmistuu.

Hän näytti niin heikolta ja väsyneeltä; mestari imi ahkerasti piippuaan otsa kurtussa.

— Minulla on kyllä vielä kirjastoni, jatkoi herra Soila, voisin ehkä myydä sen, ainahan siitä jotakin saa.

Mestari rypisti otsaansa yhä enemmän ja imi piippuaan kiivaammin.

— Missä ne kirjat ovat?

Herra Soila rykäisi hämillään.

— Ne, ne jäivät pantiksi entiseen kortteeriini.

— Teidän täytyy lunastaa ne — poika, mene lyömään korkonaulat niihin naisen nappikenkiin.

Olli totteli, puoliavoimesta ovesta hän kuuli molempien miesten jatkavan keskusteluaan.

— Teidän täytyy lunastaa ne, toisti Jokela.

— Kyllä, tietysti, mutta tällä hetkellä olen juuri hiukan rahan puutteessa, vastasi kirjailija.

Mestari otti piipun suustaan ja iski nyrkkinsä pöytään.

— Mutta ne on lunastettava, ja tiedättekö miksi? Te perustatte lainakirjaston, herra kirjailija.

— Lainakirjaston? Herra Soila oli kysymysmerkkinä.

— Niin juuri, lainakirjaston. Täällä asui ennen kadun tuolla puolen vanha rouva, joka piti lainakirjastoa. Ja uskokaa minua — se liike kyllä kannatti. Hän muutti pari vuotta sitten toiseen kaupunginosaan, hänellä oli samalla paperikauppa, ja se ei oikein ottanut onnistuakseen täällä.

— Mutta — mutta, änkkäsi kirjailija neuvotonna, täytyisi olla paljon kirjoja, ja siihen tarvitaan rahoja.

— Paljostako ovat kirjanne pantissa?

— Huoneeni vuokrasta — se oli viisikymmentä markkaa kuussa.

— Tuossa on rahat. Ottakaa poika mukaanne ja menkää noutamaan kirjat käsikärryillä.

— Mutta, herra mestari, tekö lainaatte minulle, tuntemattomalle ihmiselle? sopersi kirjailija neuvotonna.

— Lainaan maar, toivon saavani rahat takaisin korkoineen. Poika, mene herran kanssa asioille. Minä valmistan kengät.

Ollin posket punottivat ja hänen sydämensä löi. Oli niin outoa tavata ihminen, joka vapaaehtoisesti, pakotta auttoi toista. — Mahtaakohan ukko todella olla päästään vialla, kuten rouva Laaksonen oli sanonut. — Tämmöinenkö siis on hyvä ihminen?

— Käy talonmieheltä pyytämässä hänen käsikärryjään lainaksi, käski mestari.

Olli riensi pihalle ja löysi hetkisen etsittyään talonmiehen asunnon. Se oli pimeä ja likainen. Paksu, epäsiistin näköinen vaimo keitti hellan ääressä kahvia. Mustatukkainen tyttö istui kiikkutuolissa kirja sylissä.

Olli toimitti asiansa. Vaimo naurahti halveksivasti.

— Vai käsikärryjä! Vai Jokelalle mukamas! Kuka sen takaa, ettet häviä niine hyvinesi ja vie kärryjäni ikiajoiksi. Oletko muka Jokelan oppipoika, senkin ryysyläinen?

— Olen, kuului Ollin arka vastaus.

— Ja yhtä lurjusmainen kuin entisetkin, sen näkee päältäpäinkin.

— Hyvä rouva, kuului kirjailijan sointuva ääni porstuasta Ollin selän takaa. — Minä menen vastuuseen siitä, että kärryt tulevat takaisin.

Vaimo loi tutkivan katseen miehen ahtaaksikäyneeseen, nukkavieruun päällystakkiin, korkeaan silkkihattuun ja kuluneihin kenkiin.

— Vai niin, sanoi hän pitkään, ja kukas herra on, jos saan luvan kysyä?

Herra Soila kohotti ryhtiään. — Olen kirjailija Juho Soila, mestari Jokelan vuokralainen.

— Tottakin, Jokelan vuokralainen, olkoon menneeksi. Herra ottaa kärryt, jos menetän ne, saa Jokela maksaa, lisäsi hän hiljempaa. Vilho, käy antamassa kärryt, käski hän Ollin ikäistä poikaa, joka samassa astui sisään.

Vilho totteli vastenmielisesti, pimeässä porstuassa hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja survaisi Ollia, niin että tämä oli mennä kumoon. Olli kohotti kätensä läimäyttääkseen häntä korvalle, mutta malttoi mielensä herra Soilan tähden.

— Kyllä tämän vielä maksat, mutisi hän.

Vilho nauraa hihitti; annettuaan käsikärryt herra Soilalle hän vielä mennessään iski Ollia selkään nyrkillä. Ja siitä päivin Olli ja hän mukiloivat toisiaan, kussa ikinä kohtasivat.

— Sivistymätön poikanulikka, murahti herra Soila. Lähtekäämme, nuori ystäväni.

Olli veti hattunsa silmille — voisihan sattua, että Simolin urkkisi jossakin. Mutta vähitellen hän rauhoittui nähdessään, että ihmisten huomio enemmän kohdistui herra Soilaan kuin häneen, harvoinpa kukaan sentään heitä viitsi tarkemmin silmäillä. Silloin tällöin sattui joku herra Soilan tuttava vastaan. Kirjailija tarttui silloin innokkaasti häntä takin rintamukseen ja aloitti hartaan keskustelun, jonka toinen kuitenkin vähän ajan kuluttua katkaisi syyttäen täpärää aikaa. Olli teki sen johtopäätöksen mielessään, että herra Soila harrasti enemmän tuttaviaan kuin nämä häntä.

Pienellä, pimeällä poikkikadulla herra Soila pysähtyi kapean portin eteen.

— Tässä on matkamme päämäärä, sanoi hän. Meidän täytyy kiivetä ylös neljänteen kerrokseen.

— Entä jos joku sillä aikaa varastaa kärryt, virkkoi Olli. Hän pelkäsi talonmiehen vaimon vihaa.

— Eihän toki, eihän toki, rauhoitti kirjailija. Tule sinä vain mukaan, en minä yksin saa kirjojani alas.

Vuokrarouvan harmaat kasvot kävivät hiukan suopeammiksi, kun herra Soila huolimattomalla kädenliikkeellä ojensi hänelle setelin ja pyysi saada kirjansa.

— Kyllähän herra Soila minun puolestani olisi saanut ne hetikin, selitti hän puuhakkaana, se oli jonkinlainen väärinkäsitys.

Herra Soila ei suvainnut vastata. Hän muisti vielä liian selvästi rouvan loukkaavat sanat, kun ei hänellä ollut maksaa vuokraa.

Kirjat olivat kahdessa suuressa vaatekorissa ja kaksi kertaa saivat herra Soila ja Olli kiivetä portaita ylös ja alas, ennen kuin kaikki oli käsirattailla ja valmiina poiskuljetettavaksi.

— Siinä nyt on lainakirjastomme, naurahti kirjailija tyytyväisenä.

Olli katseli kunnioituksella korkeata kirjaröykkiötä. Niin paljon kirjoja ei hän ollut nähnyt sitten kuin oli Koivumäeltä lähtenyt.

Olipa onni, että hän jo kotona oli oppinut lukemaan. Simolinilla hän ei ollut kartuttanut tietojaan kuin minkä silloin tällöin jostakin Pelleltä lainaamastaan kirjasta.

Seitsemäs luku.

HILLEVI.

Hillevi istui korkealla tuolillaan ikkunan ääressä ja virkkasi pitsiä. Puoli lankakerää oli jo muodostunut tähdiksi ahkerien pikkusormien välissä, mutta toinen puoli oli vielä jäljellä, ja täti oli sanonut, että hänen täytyi saada loppuun koko kerä määräajan kuluessa. Hillevi haukotteli salaa kouraansa. Kunpa edes joku ostaja tulisi! Tädillä oli vieraita. Viereisestä huoneesta kuului kahvikuppien iloinen kilinä ja vilkas puheensorina. Aina välistä kaikui Siionin virren harras sävel.

Tip-tip pani sade kadulla. Hillevi laski hetkeksi kätensä helmaansa ja sulki silmänsä. Näin kun oli, saattoi kuvitella istuvansa jossakin muualla kaukana raskaista kivimuureista, pimeästä puotihuoneesta, ajopelien rätinästä ja ummehtuneesta ilmasta. Saattoi kuvitella olevansa vaikkapa Rauhalassa, missä metsä vihannoi, linnut liversivät heleällä äänellä ja suuret punaiset ruusut kukkivat. Hillevi hymyili silmät yhä ummessa.

Rauhala! Se oli hänen pikku unelmiensa ja ajatustensa koti. Siitä hän näki unta, kun elämä pimeässä puotihuoneessa ja yhtä pimeässä keittiössä kävi liian ikäväksi. Rauhala oli hänen suuri salaisuutensa, siitä ei tiennyt kukaan muu, ei täti, ei Heleenakaan, hänen ainoa tyttöystävänsä.

Ovikello helähti, Hillevi heräsi unelmistaan. Pienikasvuinen, hento tyttö, jolla oli kalpeat, vanhat kasvot astui sisään.

— Päivää Hillevi.

— Heleena! Hillevi hypähti iloisena pystyyn. Mikä tuuli sinut toi?

— Onko tätisi kotona? kysyi Heleena luoden aran silmäyksen sivuhuoneeseen.

— On, mutta hänellä on vieraita. Kyllä me saamme hetken jutella.

— Minulla on sitäpaitsi asiaa. Heleena laski tärkeän näköisenä markan rahan tiskille. — Onko teillä kapeata vaaleanpunaista silkkinauhaa?

— Taitaa olla, annas kun katselen.

Hillevi nousi tuolille, tarkasti hyllyjä tuokion ja veti esille pahvikotelon.

— Tässä niitä pitäisi olla. Paljonko tahdot?

— Metrin verran.

Hillevi mittasi nauhan ja kääri sen paperiin.

— Mihinkä sinä sitä tarvitset?

— Olen saanut uuden osan. Minun pitää olla keijukaisena kauhean komeassa näytelmässä, joka esitetään parin viikon kuluttua.

— Voi, niinkö? Onko se hauska kappale?

— Hirveän hieno. Siinä on kuningas ja kuningatar ja kaikenlaisia prinssejä ja prinsessoja.

— Voi sentään.

— Kuule, Heleena kumartui lähemmäksi Hilleviä. Etkö pääsisi sitä katsomaan?

Hillevi pudisti surullisena päätään.

— En minä uskalla pyytääkään. Täti sanoo, että teatteri on syntiä.

Vihainen pärskähdys osoitti Heleenan syvän ylenkatseen yllämainittua tätiä kohtaan.

— Siirappimamseli! Mutta, — tässä tyttö hiljensi ääntään —, etkö voisi tulla sittenkin? Esimerkiksi jonakin sunnuntai-iltapuolena, kun se annetaan alennetuin hinnoin. Silloin minäkin saan vapaalipun, annan sen sinulle. Tulet niin, ettei täti tiedä mistään.

Hillevin suuret harmaat silmät katselivat kauhistuneina kiusaajaan.

— Ettäkö salaa! Ja vielä sunnuntaina! Mitä luulet Jumalan siitä sanovan?

— Jumalanko? Heleena näytti hiukan epäröivän. Tokko hän siitä niin lukua pitää! Ja täytyyhän sinullakin olla joskus lystiä.

Hillevi pudisti päätään, niin että vaalea tukka hulmusi poskille.

— En minä uskalla. Täti sanoo, että teatteri on syntiä, ja täti tuntee Jumalan paremmin kuin sinä ja minä.

— Olkoon sitten! Heleena heitti loukkaantuneena niskojaan. Taitaa olla paras, että minä menen menojani.

— Älä mene vielä, Heleena, en minä pahaa tarkoittanut.

— Sinä aina pistelet minua siitä teatterista, vaikka — Heleenan ääni oli käynyt itkun sekaiseksi — vaikka tiedät, että minun täytyy olla siellä, kun äiti tahtoo niin eikä rahat muutoin riittäisi elatukseen. Konstiko sinun on istua täällä jumalisen tädin turvissa ja myydä silkkinauhaa ja nuppineuloja, mutta meitä on kuusi lasta eikä isä saa kuin jonkin markan päivässä. Ja kuitenkin sinä moitit minua synnistä!

— Älä, rakas Heleena kulta, en minä sinua moittinut, enhän. Täytyyhän sinun auttaa äitiäsi ja sisariasi.

— Välistä olen niin väsynyt, etten tahdo pystyssä pysyä, ja kuitenkin täytyy tanssia näyttämöllä ja tulla kotiin vasta keskiyöllä. Ja päätä pakottaa melkein aina, jatkoi Heleena valitteluaan kerran alkuun päästyään.

Hillevin herkkä sydän oli liikutettu kyyneliin asti.

— Älä, ystävä kulta, älä ole surullinen. Ilkeä teatteri!

— Ilkeäkö? Heleena kohotti päänsä ja katseli kyynelten takaa hymyillen Hilleviin. — Kuule, se on hauskin paikka maailmassa! Kun tulen suureksi, voi Hillevi! — kun tulen suureksi ja pitkäksi —. Hän huokasi katsellen pientä varttaan — silloin, oi silloin saan ehkä oikeita osia. Minä tahdon olla Julia ja Ofelia ja Hedda — — mikä sen nimi olikaan, en nyt oikein muista. Minä rakastan teatteria!

Hillevi katseli hämmästyneenä ystäväänsä, jonka mieliala niin äkkiä muuttui.

— Kuka se Julia on? kysyi hän sitten.

— Hän oli nuori, ylhäinen tyttö, hirveän kaunis ja onneton. Hän oli kihloissa Romeon kanssa, joka myös oli kaunis ja kovin uljas, mutta heidän vanhempansa olivat kireissä väleissä aivan niinkuin sinun tätisi ja rouva Laaksonen, ja vanha, kaljupäinen munkki vihki heidät salaa, ja sitten he kuolivat molemmat pimeässä hautaholvissa. Se on hurjan ihana näytelmä, ja minä itken aina, kun olen sitä katselemassa.

— Voi, kun minäkin näkisin sen! pääsi Hillevin huulilta.

— Sinähän et tahdo tulla teatteriin. Mutta kuules, sinä voit sen lukea. Ai tosiaan, minulla on hauska uutinen, jota en ole muistanutkaan kertoa sinulle. Jokelassa on lainakirjasto.

— Lainakirjasto! Mikä se on?

— Se on sellainen kaappi, josta annetaan kirjoja lainaksi rahasta. Muistathan, että Jokelalla oli kaksi kaappia kaupassaan, nyt on isommasta tyhjennetty kengät pienempään kaappiin, ja hyllyt on täynnä kaikenlaisia kirjoja. Niiden joukossa on Romeo ja Juliakin.

— Saako niitä kirjoja lainata kuka vain? kysyi Hillevi innostuneena.

— Saa kun maksaa, täysikasvuiset kaksikymmentä penniä ja lapset kymmenen penniä kirjalta. Se on oikeastaan Jokelan vuokralaisen, herra Soilan oma koko kirjasto, mutta kaappi on mestarin. Minä jo lainasin sieltä yhden kirjan. Se oli Wilhelm Tell, jota on näytelty meilläkin.

— Hillevi, kuului kimeä ääni ovelta, neiti Andersson seisoi siinä. Tule pesemään kupit.

Heleena niiasi, otti käärönsä ja poistui hätäisesti.

— Mitä hän täällä teki? kysyi neiti Andersson.

— Osti silkkinauhaa, vastasi Hillevi ja työnsi Heleenan markan rahalaatikkoon iloisena siitä, että tytöllä todellakin tällä kertaa oli asiata.

— Vai niin, muutoin minä en pidä siitä, että hän turhanpäiten juoksentelee täällä. Tuollainen teatterityttö ei ole sopivaa seuraa sinulle, Hillevi, joka olet hyvästä perheestä ja jumalisen kasvatuksen saanut.

— Heleenan täytyy olla teatterissa, kun hänen isänsä on köyhä, uskalsi Hillevi arasti puolustaa ystäväänsä.

— Meidän ei koskaan täydy tehdä syntiä, muista se, lapsi. Mutta joudu nyt pesemään kupit. Minä suljen puodin. Vieraat jo lähtivät. Ja ota sitten kirjasi ja lue pyhäkoululäksysi.

Hillevin kädet liikkuivat nopeasti astioita pestessä, mutta ajatukset karkasivat viereiseen kenkäkauppaan. Minkälainen se lainakirjasto oikein oli? Uskaltaisikohan sinne mennä pyytämään sitä Romeota ja Juliata!

Jokela oli jo varmaan sulkenut kauppansa hänkin, mutta huomenna oli koetettava.

Kahdeksas luku.

OLLI SAA UUSIA HARRASTUKSIA.

Herra Soilan lainakirjasto ei sisältänyt kovin monta nidettä. Mutta se oli silti suuri tapahtuma sekä omistajansa että naapuriston silmissä. Väsynyt kirjailija oli kuin uudesti syntynyt, hän kirjoitti pitkiä kirjaluetteloja, numeroi kirjat, järjesti ne hyllyille aakkosjärjestyksessä, paperoi ja korjaili rikkinäiset niteet. Suutari ja Olli eivät olleet vähemmän innostuneet. Suutaroitiin kyllä kuten ennenkin, mutta ajatukset askartelivat kirjastossa. Ensin piisasi pitkältä puhetta siitä, mihin kirjat sijoitettaisiin. Koska kirjat olivat herra Soilan, oli luonnollista, että ne olivat hänen huoneessaan. Mutta kun lainanottajien siinä tapauksessa olisi täytynyt käydä suutarin keittiön läpi, pidettiin parhaimpana sijoittaa kirjasto kenkämyymälään. Jokela oli hyvin mielissään tästä päätöksestä, hänelläkin oli silloin niinkuin osaa "lainakirjastosta". Olli oli vaiti, kun asiaa pohdittiin, mutta riemuitsi salaa mielessään, kun kirjat sijoitettiin myymälään. Silloin hänkin sai lomahetkinään vilkaista kirjoihin ja osaltaan hoitaakin liikettä. Herra Soila oli opettanut häntä miten menetellä, kun joku tuli kirjoja lainaamaan, ja Olli perehtyi pian kirjastoon, niin että hän osasi heti pyydettäessä antaa halutun kirjan. Lainanpyytäjiä ei aluksi ollut monta, mutta vähitellen niitäkin karttui.

Eräänä aamupäivänä mestari Jokela riisui yltään nahkaesiliinansa, veti päällystakin ylleen, kehoitti Ollia pitämään huolta myymälästä ja lähti ulos. Parin tunnin kuluttua hän palasi kainalossaan mahdottoman suuri käärö. Hengästyneenä hän laski sen pöydälle. Olli katseli uteliaana, kun Jokela availi käärepapereita ja veti esille läjän kirjoja, jotka kaikki olivat enemmän tai vähemmän kuluneita.

— Siinä on lisää kirjastoomme, sanoi Jokela pyyhkien isolla nenäliinallaan hikeä otsalta. Ostin ne erinäisistä vanhojen tavarain myymälöistä ja huokeita olivatkin. Nyt ei muuta kuin herra Soila numeroimaan ne.

Kirjailija pudisti päätään nähdessään uusien kirjojen nimilehdet.

— Hyvä mestari, sanoi hän, useimmat näistä kirjoista ovat vailla kaikkea taiteellista arvoa. Emme me voi näitä lainata ihmisille.

Mestari kynsi niskaansa.

— Mutta kun ihmiset valittavat, että herra Soilan kirjat ovat niin vaikeatajuisia. Näitä ne paremmin haluavat, niissä on niin kauniit kannetkin.

Soila huokasi ja lausui:

— Valitettavasti lienette oikeassa, mestari.

Olli paloi innosta saada ruveta kirjoja lajittelemaan ja numeroimaan. Suutarintyö ei miellyttänyt häntä nyt enempää kuin ennenkään, vaikka hän olikin onnellinen jouduttuaan niin hyvän mestarin luo, kuin Jokela oli. Hajamielisenä hän nakutteli kengänpohjiin nauloja ja ompeli saumoja. Hänen ajatuksensa olivat alkaneet viivähtää mielikuvituksen maailmassa, kirjat, joita hän oli lukenut, olivat avartaneet hänen näköpiiriään, joka Simolinin luona oli kutistunut ahtaiden rajojen sisälle. Koivumäki, hänen rikoksensa, viha Simolineja kohtaan ja katutoverien kepposet — siinä ympyrä, jota hänen ajatuksensa ennen kiersivät. Nyt oli toisin. Mestarin ja Soilan keskustelut elämästä ja ihmisistä auttoivat häntä näkemään maailmaa toisilla silmillä, hän ei enää ollut toivottoman tylsä, uusi voima alkoi hänessä elpyä.

Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin Heleena oli käynyt Hillevin luona, kilahti ovikello aamulla aikaisin, ja Hillevi astui ujosti sisään. Olli tunsi hänet, se oli sama tyttö, joka niin osaaottavasti oli katsellut häntä rouva Laaksosen ruokapuodissa.

Tyttö laski kymmenpennisen myymäläpöydälle ja sanoi:

— Saisinko lainaksi kirjan, jonka nimi on Romeo ja Julia.

— Se ei ole nyt kotona, sanoi Olli luotuaan katseen kirjahyllyille.

Tyttö näytti pettyneeltä ja aikoi kääntyä pois. Mutta silloin Olli esitti:

— Onhan täällä paljon muita kirjoja. Esimerkiksi Talismani.

— Onko se hauska? kysyi tyttö luoden suuret harmaat silmänsä totisesti Olliin.

— Hurjan hauska. Olen juuri lukenut sen. Siinä kerrotaan ristiretkistä ja eräästä kuninkaasta nimeltä Rikard Leijonamieli ja Saladin sulttaanista ja kaikenlaisesta muusta.

— Ehkä minä sitten saan sen, pyysi Hillevi. Hetkisen kuluttua hän lisäsi: — Onko täällä paljon kirjoja?

— Onhan niitä, kehui Olli, ja eilen mestari osti lisäksi kaikenlaisia kuvalehtiä oikein isot määrät.

Hän oli niin innostunut ja ylpeä kirjastosta, että nosti läjän kuvalehtiä pöydälle. — Tässä niitä on, katsopas.

Hillevi käänsi epäröiden paria lehteä, mutta unohti pian ujoutensa nähdessään hauskat kuvat. Olli kumartui tiskin yli ja alkoi selittää kuvia. Molemmat unohtivat ajan ja paikan ja syventyivät tykkänään katselemaan ja lukemaan.

— Hoo, Hillevi, mitäs luulet hienon tätisi siitä sanovan, että seisot suutarin oppipojan kanssa yhdessä kuvia katsomassa! huusi kimeä ääni. Lasten huomaamatta oli talonmiehen punaposkinen, mustatukkainen tytär astunut myymälään ja katseli nauraa virnistäen Hilleviä. Tämä säpsähti ja sulki äkkiä kirjan.

— Hyi sinua, Emma, kun säikäytit, sanoi hän moittivalla äänellä.

— Syystäkin, virnisteli Emma yhä. Menenkö ma kertomaan tädillesi?

Hillevin suu kävi mutruun.

— Mitäs annat, jos en mene? kysyi Emma.

Hillevi veti pienen sinipäisen neulan rinnastaan ja aikoi ojentaa sen Emmalle. Olli katseli molempia tyttöjä äänetönnä. Hän ei voinut itselleen selvittää, miksi hän ei olisi tahtonut, että Hillevi olisi antanut neulaansa. Olihan hän itse niin monen monta kertaa napeilla, sulilla ja muulla rojulla ostanut katupojilta lupauksen olla kertomatta jostakin kepposesta Simolinille tai hänen vaimolleen.

Juuri kun Hillevi oli laskemaisillaan neulan Emman kouraan, hän pikaisella liikkeellä vetäisi kätensä takaisin ja sanoi:

— Saat mennä kertomaan, jos tahdot.

— Menenkin, sanoi pettynyt Emma, jonka silmät jo olivat kiiluneet halusta saada neulan omakseen.

— Tässäpä on hauska kuva! huudahti Olli samassa. Tulkaa katsomaan.

Molemmat tytöt kurottautuivat näkemään. Kuva esitti neekerihäitä Amerikassa ja oli todella hassunkurinen: mustat veljemme ja sisaremme olivat pyntätyt ylen hienoihin pukuihin ja nauttivat silminnähtävästi koreudestaan. Emma unohti pikku suuttumuksensa ja jäi innostuneena selailemaan kuvalehteä.

Hillevi pisti Talismanin kainaloonsa ja lähti. Ohi mennessään hän suhahti Ollille:

— Kyllä minä tiedän, miksi sen teit. Kiitos!

— Minun piti mennä ostamaan kengännauhoja, selitti Emma, kun teillä olisi niitä, niin ei tarvitsisi muualle mennä, vaan saisin katsoa näitä kuvia kauemmin.

— Katso vain, sanoi Olli, ja samalla juolahti hänen mieleensä sukkela tuuma. Minä annan kyllä sinulle kengännauhat. Saat ne kohta.

Hän juoksi ulos keittiön ovesta, riensi vastapäiseen kauppaan, osti parin kengännauhoja ja palasi nopeasti myymälään, jossa Emma yhä istui nojautuneena kuvalehteen.

— Kuulkaa, mestari, sanoi Olli tytön lähdettyä, teillä pitäisi olla kaikenlaista pientä suutarinalaan kuuluvaa rihkamaa kaupan. Ja pannaan nuo kuvalehdet pöydälle, ihmiset tulevat mielellään ostamaan, kun saavat samalla nähdä jotakin hauskaakin.

Mestari katsahti silmälasiensa takaa hyväntahtoisesti hymyillen poikaan.

— Sinusta taitaa tulla ihan liikemies, sanoi hän verkkaan ja lisäsi hetken kuluttua: — Mutta liikemieheksi sinulla on vallan liian huonot housut. Käypäs illalla kysymässä, eikö tuo Helanteri ompelisi sinulle vaatteita, niin ostetaan kangasta ja teetetään hänellä. Ei hän mikään mestari ole, mutta kyllä häneltä sinun ikäisellesi pojalle sentään vaateparsi syntyy.

Helanteri asui pihan perällä talonmiehen huoneiston vieressä. Hänellä ei ollut omaa vakituista liikettä, vaan hän työskenteli eräässä räätälinliikkeessä. Ylitöikseen hän sentään leikkasi ja ompeli koko talonmiesväelle vaatteet. Hänellä oli kuusi lasta ja kolmas järjestyksessä oli Heleena.

Ylen onnellisena Olli esitti asiansa pyytäen, että räätäli ottaisi hänestä mitan. Uusia vaatteita ei hänellä ollut ollut siitä kuin kotoa lähti.

Helanteri oli juuri palannut kotiin työstä ja istui perheensä keskuudessa aterioimassa. Hän oli hintelä, kivulloisen näköinen mies, jonka suurissa tummissa silmissä asui surumielisyys.

— Vai vaatteet se Jokela taas teettää oppipojalleen? Ja kun olet ne saanut, sinä kai livahdat tiehesi ja jätät ukkopahan, kuten nuo lurjukset ennen sinua ovat tehneet, sanoi hän Ollin asian kuultuaan.

— En minä niin hyvää mestaria vähällä jätä, vastasi Olli.

— Vai et — noh otetaan sitten mitta. Heleena, käy noutamassa mittanauha.

Heleena totteli. Kun Olli oli pois lähtemässä, hyppäsi tyttö hänen jälkeensä.

— Onko teillä uusia kirjoja? kysyi hän.

— Onhan niitä muutamia.

— Minä käyn huomenna katsomassa.

Olli kohotti hattuaan hyvästiksi ja juoksi portaita alas niin kovaa vauhtia, että törmäsi Vilhoa vastaan, joka juuri oli kotiin tulossa.

— Senkin raato! kiljaisi Vilho pidellen nenäänsä, joka oli saanut aika paukun yhteentörmäyksessä.

—Tuosta saat! ja polttava korvapuusti seurasi sanoja.

Ollin kiivas luonne leimahti ilmituleen.

— Vai sinä! Kuin vihainen haukka hän oli Vilhon niskassa koettaen molemmilla käsillään saada hänet maahan painetuksi. Vilho ponnisti vastaan, ja vimmattu kamppailu nousi poikien kesken. Kaksi kertaa oli Vilho maassa pölyisellä pihalla ja kaksi kertaa hän kimmahti ylös jälleen. Kolmannella kerralla Olli jäi istumaan kahdareisin hänen vatsalleen.

— Jokos tunnustat olevasi alakynnessä? kysyi hän huohottaen, punaisena ja hikisenä.

— Maltas, räsypekko, kyllä sinulle näytän, uhkaili Vilho kiukusta vavisten. — Mikä lienet maankiertäjä.

— Nouse heti ylös, suutarinnaskali! kuului Emman kimeä ääni. Poikien mellastus oli kerännyt pihalle joukon talon nuorempaa sukupolvea, joka jännittyneenä seurasi kaksintaistelua.

— Nouse heti ylös siitä! jatkoi Emma kiukustuneena veljensä puolesta. Vai aiotko hänet tappaa?

Ollin punoittavat kasvot kalpenivat. Hän loi aran, epäluuloisen katseen Emmaan ja päästi irti otteensa. Siinä samassa kirmasi Vilho pystyyn ja ojensi nyrkkinsä Ollia kohti.

— Koetetaanko uudestaan?

— En viitsi, kuului Ollin hiljainen vastaus tuottaen suurta pettymystä kaikille niille uteliaille katselijoille, jotka olivat toivoneet uutta tappelukohtausta.

— Etkö uskalla, härnäsi Vilho, joka oli käynyt rohkeammaksi nähdessään Ollin hämmingin.

— En halua tapella kanssasi, vastasi Olli ja jättäen tyrmistyneen Vilhon hän astui portista ulos.

— Eipäs uskaltanut, kuuli hän Vilhon kerskailevan toisille. Olli puristi huulensa yhteen ja pui nyrkkiään. Mutta äkkiä hänen sormensa suoristuivat, hän oli kohdannut Hillevin säikähtyneet silmät. Tyttö seisoi portilla paljain päin iso kori kädessä ja oli nähtävästi seurannut tappelua hänkin.

Ollin posket punastuivat jälleen. Hän naurahti hämillään ja huomatessaan rasittuneen liikkeen, jolla tyttö kohotti vasuaan hän kiirehti auttamaan häntä.

— Saanko minä kantaa tämän? kysyi hän.

Hillevi vetäytyi äkkinäisellä liikkeellä pois pojan luota.

— Kyllä minä itse kannan, vastasi hän vältellen.

Olli painoi päänsä alas. Tytön tyly vastaus tuotti hänelle pahempaa mieltä kuin kaikki Vilhon äskeiset haukkumasanat. Hillevi huomasi sen. Hetkisen epäröityään hän sanoi laskien korin maahan.

— Taitaa se sentään olla liian raskas. Siinä on pesuvaatteita.

Olli tarttui nopeasti koriin.

— Minne tämä olisi menevä? kysyi hän.

— Tuonne kadun päähän vain, pesijälle.

Molemmat astuivat ääneti. Sitten Hillevi kysyi moittiva sävy äänessään.

— Miksi sinä tappelit Vilhon kanssa?

— Tapeltiin vain niinkuin pojat ainakin. Minä törmäsin vahingossa häntä vastaan, kun tulin Helanterilta, hän iski minua korvalle, ja sitten me tapeltiin, selitti Olli nöyrästi.

— Mitä sinä Helanterilla teit? Näitkö Heleenaa? kysyi Hillevi uteliaana.

— Kävin antamassa mittaa vaatteisiin, vastasi Olli mielissään siitä, että sai Hilleville kertoa suurta uutista. Heleenan kyllä näin.

Hillevi tunsi mielihyvää kuullessaan Ollin saavan uuden puvun. Hän oli siististi puetun lapsen vastenmielisyydellä nähnyt Ollin risaiset vaatteet.

Saatettuaan tytön pesijän oven eteen, Olli heitti hyvästi.

— Tuletko vielä kuvalehtiä katsomaan? kysyi hän, — niissä on monta oikein metkaa kuvaa.

Hillevi pusersi huulensa myttyyn pikkuvanhasti.

— Kunhan ensin saat uudet vaatteet ja olet oikein siisti kuin herraspoika, virkkoi hän ja livahti hiljaa nauraen ovesta sisään.

Olli riensi juoksujalkaa kotiin. Hän oli viipynyt aivan liian kauan matkalla. Jokela näytti vakavalta, kun poika tuli sisään.

— Kauanpa viivyitkin mitanottomatkallasi, sanoi hän kuivasti.

Olli oli hetken ääneti. Sitten hän nopeasti vastasi:

— En minä räätälissä niin kauan viipynyt, mutta pihalla tappelin vähän talonmiehen Vilhon kanssa ja —

— Entäs sitten? kysyi Jokela. Emma kävi jo tuokio sitten kantelemassa tappelusta, mutta sinä tulet nyt vasta.

— Kävin saattamassa rihkamakaupan Hilleviä, kun hänellä oli niin raskas vasu kannettavana, selitti Olli punaisena. Häntä hävetti tunnustaa tyttöä palvelleensa.

— Pysy vasta erilläsi tappeluista, neuvoi Jokela lauhasti, ja varsinkin talonmiehen Vilhoa karta, hän on ilkeänlainen poika.

Kun Olli illalla laskeutui levolle, mietti hän hetken aikaa Hillevin sanoja: "Kunhan ensin saat uudet vaatteet ja olet oikein siisti kuin herraspoika."

Mitähän tyttö niillä sanoilla tarkoitti? Härnäilikö vain vai tekikö pilkkaa? Hän hymähti. Jospa Hillevi aavistaisi! Mitähän hän sanoisi, jos tietäisi, että Olli oli oikea herraspoika, vaikka kulkikin risaisena suutarin oppipoikana!

Hän peitti kädellä silmänsä ja huokasi. Ja ikäänkuin säestyksenä hänen surullisille ajatuksilleen kuului Jokelan yksitoikkoinen ääni keittiöstä hänen lukiessaan vitkaan Raamattua vanhan ihmisen laulavaan tahtiin:

"Oi Herra kuinka kauan — — —"

Yhdeksäs luku.

OLLI KERTOO RAUHALASTA.

Kadun päässä oli aukea kenttä. Siinä oli vähän nurmen tapaista sekä kallioita, joista kaupungin työmiesten oli tapa louhia kiviä. Se oli mieluinen leikkipaikka sen tienoon lapsille. Siinä pojat heittivät palloa, olivat intiaanisilla ja rosvosilla, tytöt leikittelivät nukeillaan, olivat pilppasilla tai pitivät muuta hauskaa keskenään.

Sinne Ollikin uskalsi eräänä sunnuntaina, kun hän oli saanut uudet vaatteet. Ujostutti lähteä toisten lasten seuraan, mutta ikävä oli sisässäkin istua yksin. Salaa hän toivoi tapaavansa Hillevinkin tai ainakin Heleenan.

Oli kirkas syksyinen iltapuoli. Iloinen parvi poikia ja tyttöjä touhusi kallioilla. Pojat painiskelivat, toiset olivat nappikuoppasilla tai juoksivat natskua harpaten kiveltä toiselle ja silloin tällöin kaatua muksahtaen sateen jälkeen liukkaalle kalliolle. Isommat tytöt istuivat ryhmissä, toisilla oli laulukirjat mukanaan, he olivat juuri tulleet pyhäkoulusta. Niiden joukossa Olli huomasi Hillevin ja Heleenan. Pienemmät tarjosivat nukeilleen näkymättömiä herkkuja porsliini- ja lasisirpaleilta. Muutamat rajuimmat juoksentelivat kilpaa poikien kanssa. Näiden joukossa oli talonmiehen Emma hurjimpia, tummat hiukset silmillä hän hyppeli ja juoksi, kiusoitteli toisia tyttöjä ja nauraa kikatti, niin että kuului kauas.

— Kas suutarinnaskalia, kun on uudessa rustingissa! huusi hän jo kaukaa nähdessään Ollin, joka hitaasti ja näennäisesti välinpitämättömänä asteli leikkipaikkaa kohti. Minä tarvitsen uudet kengät, tules ottamaan mittaa.

Olli hätkähti ja aikoi kääntyä pois. Häntä kiusoitti Emman ja Vilhon alituinen härnäily. Hyvä tuuli, jonka vallassa hän oli lähtenyt kotoa, haihtui. Hän oli iloinnut uusista vaatteistaan, oli katsonut Jokelan pieneen peilirähjään ja tyytyväisyydellä todennut, että hän näytti "melkein herraspojalta". Ja siinä nyt Emma oli heti häntä suutarinnaskaliksi ärhentelemässä. Vieläpä Hillevin kuullen.

Tytöt supattivat jotakin keskenään, sitten Heleena huusi:

— Mitä sinä, Emma, häntä kiusaat. Tule, Olli, tänne meidän joukkoon, täällä on veljenikin.

— Voi suutari sentään, kun räätälit lentää! ivaili Emma ja nauraa virnisteli, niin että valkoiset hampaat kiilsivät ja silmät olivat yhtenä viiruna.

Olli astui epäröiden pikku ryhmän luo. Heleenan veli, Antti, ehdotti, että he rupeisivat polttopallosille. Siihen ei kumpikaan tytöistä suostunut, Hillevin mielestä se oli liian meluava leikki pyhänä, ja Heleenalla oli ahdas hame kainaloista, hän pelkäsi sen repeävän.

— Jätetään mamselit ja mennään poikien reiluun seuraan, ehdotti Antti Tuossa on Vilho ja pari muuta poikaa meidän pihalta. Yhdytään heihin.

Mutta Ollia ei haluttanut mennä Vilhon pariin. Hän pelkäsi uutta härnäilyä ja kiusantekoa. Ja tapella hän ei tällä kertaa tahtonut. Hän mutisi jotakin kipeästä jalasta ja jäi tyttöjen luo, kun Antti lähti.

Hetken aikaa olivat kaikki kolme ääneti, sitten katkaisi Heleena vaitiolon.

— Jopas sinä olet hienon näköinen, kun olet siisti!

Olli sormeili hämillään nappejaan. Hän huomasi Hillevin ajattelevan jotakin samantapaista kuin Heleenakin, vaikka hän oli vaiteliaampi. Tuntui niin hyvältä saada hitunenkin myötätuntoa osakseen.

Heleena alkoi kertoa teatterista. Hänen laihat värittömät kasvonsa elostuivat, ja käsivarret, jotka olivat pieneen vartaloon verraten liian pitkät, tekivät tuon tuostakin vilkkaita liikkeitä.

— Malttakaa, sanoi hän äkkiä luoden pälyvän katseen ympärilleen. — Minä näyttelen teille Juliata. Toiset on kaikki omissa puuhissaan, ei ne huomaa. Mennään tähän kallion suojaan. Kas näin. Kuulkaa nyt, mitä Julia puhuu yksikseen parvekkeellaan.

Hän alkoi lausua, ensin hiljaa, sitten sitä myöten kuin innostus kasvoi, yhä selvemmin. Hänen tummat, arkioloissa hiukan uneliaat silmänsä laajenivat, kasvot punertuivat, rinta laski ja nousi, ääni vaihtui sanojen kera.

Olli ja Hillevi kuuntelivat ihmeissään. He olivat vielä liian lapsellisia täysin käsittääkseen Julian sanojen ihanaa runoutta, mutta kuitenkin tempasi Heleena heidät mukaansa.

— Nyt tulee Romeo, selitti Heleena lopetettuaan Julian yksinpuhelun ja sitten he vaihtavat keskenään monta kaunista sanaa. Minä en kaikkea muista, mutta sen kohdan vielä osaan, kun Julia kuolee hautaholvissa.

Hän heittäytyi pitkälleen nurmelle, kietoi huivinsa ympärilleen ja esitti ylitulvivan tunteellisesti Julian heräämistä hautakammiossa ja hänen kuolinkohtaustaan Romeon ruumiin ääressä.

— Älä, älä, pyysi Hillevi, se on niin kamalaa. Minua ihan itkettää. Ja samalla on sentään niin hauskaakin.

Heleena kohosi istumaan. Hän oli taas kalpea ja mitättömän näköinen kuten tavallisesti.

— Mennään kotiin, sanoi hän, — minun pitää hoitaa pikku siskoa, kun äiti menee asioille.

— Heleena, lausui Hillevi, kun he kolmisin palasivat kotiin, näyttelethän toisenkin kerran vielä jotakin. Mutta ei niin surullista.

— Minä näyttelen mieluimmin surullista, vastasi Heleena, — mutta voinhan Hillevin mieliksi esittää muitakin kappaleita. Mutta muistakaakin, ettette kerro kenellekään, varsinkaan ei Emmalle.

Olli ja Hillevi antoivat juhlallisen vaitiololupauksen, ja Heleena lupasi seuraavana sunnuntaina esittää heille Regina von Emmeritziä.

— Miksi et ole enää käynyt kirjoja lainaamassa? kysyi Olli Hilleviltä häntä hyvästellessään.

— Täti ei anna, vastasi Hillevi surullisesti, — hänen mielestään ei saa tuhlata aikaa turhaan, ja sitä paitsi ovat useimmat kirjat synnillisiä.

— On Jokelakin jumalinen, uskalsi Olli väittää, mutta hän lukee usein iltaisin kaikenlaisia kirjoja.

Hillevi ei vastannut, pujahti vain sisään ovesta. Olli seisoi hetkisen portilla. Hän näki neiti Anderssonin astuvan katua ylös virsikirja kädessä. Vaistomaisesti aikoi poika vetäytyä portista sisään, mutta kyttyräselkäinen neiti teki kädellään ehkäisevän liikkeen hänelle.

— Etkö sinä ole mestari Jokelan oppipoika? kysyi hän.

Olli kohotti hattuaan.

— Olen, vastasi hän.

— Oletko sinä siivo ja rehellinen poika? kysyi neiti tuikeasti.

— Sitä on paras kysyä mestarilta, vastasi Olli nenäkkäästi.

— Noh, älä viisastele. Minä kysyn tätä sen tähden, että tarvitsisin halonpilkkojaa, ja mestari sanoi, että sinä mahdollisesti kelpaisit siihen.

— Mestaristahan se riippuu, tuumi Olli, — minä olen hänen työssään.

— Jokela kyllä suostui siihen. Hän arveli sinun voivan ylimääräisesti jonkin markan ansaita.

Olli oli kieltäytymäisillään. Häntä loukkasi neidin käskevä tapa. Mutta saihan hän ehkä, jos suostui, olla useimmin yhdessä Hillevin kanssa, joka aina oli niin ystävällinen hänelle.

— Kyllähän minä voin koettaa, sanoi hän, — ellei halot ole kovin pitkiä ja tukevia.

— Kyllä sinä ne pieniksi saat, sanoi neiti Andersson. Voit tulla jo huomenillalla. Keittiöstä saat kellarin avaimen.

Seuraavana päivänä koetti Olli jouduttaa töitään minkä kerkesi päästäkseen mitä pikemmin uuteen toimeensa. Iloisesti viheltäen hän käytteli naskalia ja pikilankaa ja odotteli illan tuloa.

— Ei siitä tuosta Ollista oikeata mestaria koskaan tule ainakaan suutarin ammatissa, sanoi Jokela herra Soilalle, mutta ahkera ja kelpo poika hän tuntuu olevan, vaikka alussa pahoin epäilin hänen luonteensa laatua.

— Minä usein ihmeekseni häntä katselen, sanoi kirjailija. — Hänessä on jotakin erikoista, jotakin, joka panee ajattelemaan, että hän on parempiakin päiviä nähnyt.

— Kyllä siitä sitten on pitkä aika, sanoi Jokela, — nälkiintynyt ja räsyinen hän oli minun luokseni tullessaan ja keppiä hän myös on saanut tuta, sen huomasi hänen arasta olennostaan. Mutta koetapas ottaa selkoa hänen vanhemmistaan ja lapsuudestaan — hän on vaiti kuin muuri. Mikä lienee syynä!

Aavistamatta olevansa keskustelun aiheena Olli sillä aikaa peseytyi, harjasi tukkansa ja pukeutui uusiin vaatteisiinsa.

— Minä menen nyt, huusi hän lähtiessään ovesta Jokelalle.

— Älähän toki parempiin vaatteisiin pukeudu, kun menet halonhakkuuseen, neuvoi mestari.

— En minä viitsisi niissä vanhoissa ryysyissäni enää ihmisille näyttäytyä, sanoi Olli hämillään ja livahti ulos ovesta.

Hillevi seisoi keittiössä astioita pesemässä, kun Olli hiljaa koputettuaan ovelle astui sisään. Tytöllä oli yllään vaalea esiliina, joka peitti miltei koko hameen, tukka oli kahdella pitkällä palmikolla, kumpaisenkin palmikon päässä oli silkkinauharuusuke. Hän oli niin puhdas ja sievä puuhatessaan siinä pienen astianpesupöydän ääressä, ja puhdas ja siisti oli keittiökin, kaikki kiilsi ja hohti. Ellei huone olisi ollut niin pimeä, olisi se tuntunut oikein kodikkaalta, mutta sellaisenaan kuin se nyt oli, pieni ikkuna likaiselle takapihalle antaen, vaikutti se kaikesta siisteydestään huolimatta kolkolta.

Hillevi ojensi kellarin avaimen Ollille.

Heiluttaessaan kirvestä hiukan tottumattomasti pimeässä kellarissa Olli muisti hirveät hetket, jotka hän oli viettänyt Simolinin puukellariin teljettynä. Häntä värisytti ajatellessaan, että hän yhä vielä olisi Simolinin vallassa. Missähän oli nyt Ränni-Pelle? Varmaan hän purjehti jossakin kaukana Atlantilla. Ja Janne ja Kalle maleksivat Tukholman kaduilla kai entiseen tapaansa näpistellen ja lurjustellen. Ja Simolin räyhäsi ja kiroili kuten ennenkin toraillen vaimonsa kanssa.

Kepeät askelet saivat hänet käännähtämään. Siinä seisoi ovessa Hillevi valkoisena ja hentona, lempeä hymy huulilla. Ollista tuntui kuin olisi joku hyvä enkeli tullut johtamaan häntä pois pimeiden muistojen mailta.

— Minä tulin hakemaan vähän halkoja, sanoi Hillevi, täti on vilustunut ja tahtoo tulta pesään.

Hän asetti halkokantimen lattialle ja alkoi latoa puita siihen.

— Äläs huoli, kyllä minä ne kannan ylös, sanoi Olli. Olen jo pilkkonut kahden päivän varalle. Tulen sitten uudestaan.

— Voi kuinka vahva sinä olet, sanoi Hillevi ja katseli ihaillen, miten kevyesti Olli kantoi halkoja. Minä aina niin väsyn kantaessani puita.

— Ei sinun tarvitse niitä enää kantaa niin kauan kuin minä teillä olen halonhakkaajana, sanoi Olli nopeasti. — Minä tuon aina samalla sylyksen ylös, kun tuon kellarin avaimenkin.

— Kiitos, sanoi Hillevi ujosti ja lisäsi hetkisen kuluttua: — Sinä olet kiltimpi kuin Vilho ja Antti ja muut pojat.

Olli karaisi kurkkuaan. Tuntui oudolta, että joku sanoi häntä kiltiksi. Simolinilla häntä aina vain oli moitittu.

Neiti Andersson istui suureen huiviin käärittynä kiikkutuolissa, kun Olli toi halot sisään ja alkoi latoa niitä pesään.

— Et kai likaa mattoja, huudahti hän säikähtyneenä ja lisäsi kiivaasti Hilleviin kääntyen:

— Miksi toit pojan tänne sisään likaisine saappaineen?

Olli huomasi kauhukseen jättäneensä pahat tahrat huoneen vaaleille matoille. Hämillään hän pyyteli anteeksi huolimattomuuttaan ja lupasi vasta varoa enemmän.

— Niin, sanoi neiti Andersson, jos omasta halustasi tahdot kantaa puita sisään, suostun siihen, mutta en minä siitä maksa erikseen. Hillevi voi kyllä kantaa puut, jos hän vain viitsii.

Olli vakuutti, ettei hän halunnut mitään palkkiota, hän kantoi halot samalla kun toi avaimen sisään.

Neiti Andersson näytti leppeämmältä ja komensi Hillevin pesemään tahrat pois matolta.

Olli puhalteli tulta ja oli miltei iloissaan siitä, etteivät märät puut heti ottaneet syttyäkseen. Oli niin outoa oleksia huoneessa, jonka naisen kädet olivat järjestäneet. Hän muisti kyllin hyvin vielä oman kotinsa ymmärtääkseen, että neiti Anderssonin koti oli vaatimaton ja köyhä. Mutta siinä oli sittenkin kodin tuntu. Olli ei luullut, että hänen äitinsä olisi pitänyt kauniina pientä kukikkaalla kretongilla verhottua sohvaa tai kaikenlaisella pikkuromulla peitettyä pöytää kuva-albumeineen ja tekokukkineen. Seinällä riippuvat öljypainokuvat eivät varmaankaan olleet samanlaisia taideteoksia, joita Koivumäen seinät olivat täynnä, ja koko huoneen somistelu osoitti enemmän hyvää tahtoa kuin aistia, mutta Ollista se sittenkin oli oikea koti niiden kotien rinnalla, joissa hän oli viimeksi asunut.

— Etkö saa tulta syttymään? kysyi neiti Andersson kärsimättömästi.

Olli avasi uuninluukut.

— Kyllä se nyt palaa, sanoi hän nousten epämukavasta asennostaan. Ja luotuaan vielä viimeisen viipyvän katseen huoneeseen ja Hilleviin hän lähti.

— Katso vain, ettei hän pääse mitään näpistelemään, kuuli hän neiti Anderssonin sanovan Hilleville matalalla äänellä.

Hillevi vastasi jotakin niin hiljaa, ettei Olli kuullut, mutta siihen sanoi täti:

— Ei sellaisiin voi koskaan luottaa.

Olli tunsi poskiensa kuumenevan. Ei hän koskaan niiden surullisten vuosien aikana, jotka hän oli viettänyt vanhempainsa pannaanpanemana, ollut niin selvästi tuntenut alennustilansa katkeruutta kuin tällä hetkellä. Hänen verensä kuohahti, ja hän oli jo kääntynyt takaisin viskatakseen neiti Anderssonille jonkin vihaisen sanan vasten silmiä, mutta kohtasi Hillevin aran katseen ja lähti ulos. Mutta vielä kadulla hän itsekseen kiroili "tekopyhää siirappimamselia" ja päätti olla sinne enää menemättä.

Parin päivän kuluttua hän kuitenkin taas illalla ilmestyi rihkamakaupan keittiöön, tosin hiukan ynseänä ja tylynä. Hilleviä ei ollut keittiössä, neiti Andersson ojensi hänelle avaimen ja varoitti moneen kertaan jättämästä ovea auki, etteivät varkaat pääsisi kellariin.

Olli oli varmasti kotona päättänyt, että jos hän meneekin halkoja pienentämään, niin hän ei ainakaan kanna niitä keittiöön enää milloinkaan. Kantakoon siirappimamseli itse halkonsa. Tai Hillevi. Mitä tyttö häntä liikuttaa? Ei niin vähääkään!

Mutta kirvestä heiluttaessaan hän oli näkevinään Hillevin hennon selän taipuvan raskaan kuorman painosta. Ja hän oli taas kuulevinaan hiukan valittavan äänen lausuvan: "Minä aina niin väsyn halkoja kantaessani."

Ei auttanut, vaikka hän uudelleen mutisi: — Mitä tyttö minua liikuttaa! Vasten tahtoaan hänen täytyi tunnustaa, että Hillevi liikutti häntä paljonkin. Hän ei ollut mikään röyhkeä, rivokielinen katutyttö, jollaisiin Olli Södermalmin kujilla oli tottunut. Hän oli niin soma ja sievä, niin kaino ja hieno, kaikki hänessä oli puhdasta, puku, puhetapa, käytös. Ei edes Leila kotona Koivumäellä ollut häntä suloisempi. Hillevin ikäinen Leila nyt olikin. Pikku Leila! Ollin silmät hämärtyivät. Hän muisti, miten hän pienillä kärryillä usein oli vetänyt Leilaa, joka oli hyvin laiska kävelemään. Joskus hän saattoi istua tielle, ojentaa pienet hennot käsivartensa Ollia kohti ja pyytää: "Veikko kantaa, Leila on väsynyt, Leila ei tahdo kävellä."

Hurja koti-ikävä valtasi taas hänen mielensä. Hän istuutui halkoläjälle ja purskahti katkeraan, hillittömään itkuun.

Silloin hän tunsi aran kosketuksen käsivarrellaan, ja kun hän säpsähtäen katsahti ylös, seisoi Hillevi hänen edessään säikähtynyt ilme silmissään.

— Sitäkö sinä itket? kysyi hän. Sitä, mitä täti silloin sanoi. Älä huoli surra. Täti pelkää aina var — — Hän nielasi loukkaavan sanan.

Olli pyyhki häpeissään silmiään.

— En minä sitä itkenyt. Oli vain muutoin niin ikävä ja paha mieli.

— Kyllä kai sinulla oli hyvin paha mieli, kun itkit, sanoi Hillevi totisesti ja verkkaan. — En ole vielä koskaan nähnyt noin ison pojan itkevän. Onko joku tehnyt sinulle pahaa?

Olli ei vastannut. Hänet valtasi kova halu kertoa Hilleville kaikki. Säälisikö tyttö häntä? Vai kääntyisikö pois kauhistuen. Tietysti.

— Minullakin on usein ikävä, jatkoi Hillevi. — Toivoisin, että minulla olisi isä ja äiti ja sisaria niinkuin muillakin. Sitäkö sinäkin ikävöit, sanoi hän vilkastuen, luullen vihdoinkin arvanneensa syyn pojan suruun.

Olli nyökkäsi. Tottahan se oli. Hän ikävöi isää, äitiä, sisarta.

Hillevi istui halkoläjälle Ollin viereen.

— Minä olin pieni, aivan pieni, kun isä ensin kuoli ja sitten äiti, kertoi Hillevi. Ja siitä asti olen elänyt tädin luona, täällä rihkamakaupassa. Joskus rupean ajattelemaan, minkälaista olisi asua korkeassa, valoisassa talossa, johon päivä paistaa sisään akkunoista, ja jonka ympärillä suuret tuuheat puut suhisevat. Silloin suljen silmäni ja kuvittelen olevani Rauhalassa.

Hillevi hämmentyi. Rauhalan nimi oli pujahtanut hänen huultensa yli aivan epähuomiossa.