TOTTISALMEN PERILLINEN

Kirj.

Anni Swan

Porvoo * Helsinki, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

1. Nuori herra. 2. Kepposia. 3. Pappilassa. 4. Yrjö. 5. Ystäviä ja vihollisia. 6. Uusi koti. 7. Koulussa. 8. Muukalaiset. 9. Salaperäisyyttä. 10. Tottisalmen perillinen. 11. Ateenassa. 12. Taaskin Tottisalmessa.

Ensimmäinen luku.

NUORI HERRA.

Maisteri Amos Ticklenius seisoi hajasäärin koulupöydän ääressä. Hänen pienet hailakansiniset silmänsä hohtivat pyhää tulta silmälasien takaa, ja luiseva oikea käsi haravoi tuon tuostakin punaista pystytukkaa. Hän opetti mieliainettaan Kreikan historiaa.

— Ja silloin nuo jalot kolmesataa, Spartan uljaat pojat, pelkäämättömät sankarit, päättivät yhtenä miehenä mie-mie — — —

— Kas niin, nyt hän taas alkaa änkyttää, kuten aina, kun innostuu, kuiskasi Beata, lihava kymmenvuotias tytöntyllerö, veljelleen Klaukselle.

Mutta Klaus ei häntä kuullut. Hänellä oli muuta tärkeämpää tointa. Hän oli juuri avaamassa sikarilaatikkoa, jonne suurella vaivalla oli samana aamuna saanut ampiaispesän suljetuksi, ja juuri samalla hetkellä kun sparttalaiset maisteri Tickleniuksen johdolla viimeiseen mieheen suistuivat Thermopylain solassa, kuului huoneessa kauhea pörinä, ja parvi ampiaisia lentää pörräsi pitkästä vankeudestaan vimmastuneena ympäri huonetta. Beata kirkaisi ja kätki kasvonsa esiliinaan, ja maisteri Ticklenius seisoi kuin salaman iskemänä.

— Tämä on kerrassaan julkeata kuulumatonta.

— Teillä ei ole rahtuakaan ymmärtämystä. Minä teille ke-ke-kerron sparttalaisten sankarikuolemasta, ja te vain ampiaisia pör-pörr —. Ja maisteri niisti pitkää terävää nenäänsä kuuluvasti punaiseen pumpulinenäliinaan.

— Minä tuon vain hiukkasen eloa kuivaan esitelmäänne, maisteri, ilkkui Klaus. Ampiaiseni ovat tietysti persialaisia. Sparttalaisten kaaduttua ne hyökkäävät Ateenaa kohti, ymmärrättehän.

— Se on ke-ke-kerrassaan liikaa, änkytti maisteri, joka hyvänsävyisyydestään huolimatta oli todella suuttunut. Hän avasi ikkunan, ja nyt alkoi hurja ampiaisenajo. Klaus ja Beata hyppivät ja kirkuivat tarmonsa takaa, meluten minkä ikinä jaksoivat. He kaatoivat tuolit ja saattoivat tuossa tuokiossa koko kouluhuoneen mullin-mallin. Maisteri huitoi karttakepillä kuin hullu, kadotti silmälasinsa, josta oli seurauksena, ettei hän nähnyt mitään, ja kompastui viimein kaatuneeseen tuoliin, kellahtaen pitkin pituuttaan lattialle. Ampiaiset lensivät sinne tänne vihaisesti pöristen ja pistellen. Vihdoin viimein palautui rauha ja järjestys. Tuntia saatettiin jatkaa. Maisteri Ticklenius nosti nenälleen silmälasit, jotka Beata hurskaan näköisenä hänelle ojensi, pyyhkäisi nenäliinallaan hiestyneitä kasvojaan ja sanoi: — Meillä ei tosin ole enää monta minuuttia jäljellä, mutta tahdon kuitenkin näyttää teille ihmeen ihanan kuvan, näytteen kreikkalaisesta taiteesta. Te saatte nyt nähdä Praksiteleen mestariteoksen.

Maisterin ääni kävi hartaaksi. Miltei pyhällä kunnioituksella hän veti pahvikotelosta esille kuvan.

— Tässä on Hermes, maailman kenties ihanin kuvanveistos, joka — — —

Kaikuva nauru keskeytti hänet. Beata ja Klaus nauroivat niin, että kyynelet tippuivat pitkin poskia.

— Te nauratte, nauratte Hermestä, äänsi maisteri ällistyneenä.

— Se on niin hullunkurinen, nauroi Beata yhä.

— Hullunkurinen! Maisteri käänsi nopeasti kuvan itseensä päin, mutta pudotti sen heti kädestään ja vaipui masentuneena tuolille istumaan. Kuva jäi lattialle, kasvot ylöspäin. Se oli todellakin harvinaisen hyvä jäljennös Praksiteleen Hermeestä, mutta voi kuinka turmeltu! Posket oli maalattu tulipunaisiksi, nenässä riippui viheriäinen rengas, otsalla törrötti siniset sarvet — ihana kuva oli aivan pilalla.

Beata vaikeni äkkiä arastellen maisterin äänettömyyttä, mutta pahankurinen Klaus tirskui yhä.

— No, maisteri, mitä pidätte Praksiteleen mestariteoksesta? Minusta se on enemmän faunin näköinen.

Maisteri ponnahti pystyyn kuin jänne.

— Ilkeä nulikka, hän huusi. Sinä — sinä — olet kerrassaan sietämätön.

Klauksen posket kivahtivat tulipunaisiksi.

— Te, maisteri, tekö uskallatte minua noin puhutella? Nulikka! Te, köyhä lukurotta, jonka äiti oli minun äitini palveluksessa, ja joka olette saanut kasvatuksensa isoisäni kukkarosta. Hän suoristi ylpeästi itseään. — Ettekö tiedä, että minä olen Tottisalmen perillinen ja voin milloin tahansa ajaa teidät pihalle?

— Et vielä, Klaus, et vielä, kuului syvä ääni.

Kaikki kolme kääntyivät säikähtyneenä oveen päin. Kynnyksellä seisoi solakka, valkohapsinen ja harmaapartainen vanhus. Hänen tuuheat, vielä mustat kulmakarvansa olivat rypyssä. Ankarasti hän katseli tummansinisillä silmillään poikaan.

— Olen kauan aikaa tuolta parvekkeelta tarkannut käytöstäsi, Klaus, jatkoi hän tyynesti. Maisteri on oikeassa, sinä olet todellakin sietämätön nulikka.

Hänen katseensa osui turmeltuun Hermeskuvaan.

— Sinäkö tuon olet tehnyt?

Klaus oli häpeissään ja nolona, mutta sitä salatakseen hän vastasi kopeasti:

— Entä sitten! On kai minulla rahoja sen verran, että voin korvata maisterille tuommoisen pikkuvahingon.

Hän sieppasi pienen virkatun kukkaron taskustaan ja heitti sen maisterin jalkojen juureen.

— Siinä saatte.

Maisteri hätkähti ja teki torjuvan liikkeen kädellään.

— Klaus! kuului Beatan kauhistunut ääni.

Vanhan paronin otsasuonet pullistuivat. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut iskeä poikaan käsiksi. Mutta hän sanoi vain luonnottoman tyynellä äänellä: — Nyt sinä menet paikalla huoneeseesi etkä tule sieltä, ennenkuin kutsutan sinut.

Klaus seisoi hetken aikaa uhkamielisenä paikallaan, epäröiden totellako vai ei.

— Tottele, Klaus-kulta, tottele, kuiskasi hätääntynyt Beata.

Klaus heitti ylpeästi niskansa taaksepäin, teki kokokäännöksen ja meni uhmaavana huoneesta.

Beata hiipi hänen jäljestään masentuneena ja punaisena.

Pyydettyään Klauksen puolesta anteeksi loukkautuneelta maisterilta palasi paroni takaisin parvekkeelle, jolta vanha kaljupäinen tohtori, talon uskollinen ystävä, oli kohtausta seurannut.

Paroni kohautti olkapäitään pahastuneena.

— Siinä veli nyt näkee hänet kaikessa loistossaan. Kiivas, uppiniskainen ja ylpeä. Ei kukaan ihminen tule toimeen hänen kanssaan paitsi Jonas, tuo Fredrikin liehakko palvelija, joka mielistelee ja turmelee pojan pilalle. Hän on opettajainsa epätoivo ja palvelijain kauhu.

Vanha tohtori pisti valkoisilla, hyvin hoidetuilla sormillaan nuuskaa nenäänsä, veti esille silkkinenäliinansa ja aivasti pari kertaa. Sitten hän hitaasti ravisti kaljua päätään.

— Hm-hm, ylpeä ja kiivas. Mutta onko ylipäänsä Tottisalmessa koskaan elänyt ketään sen suvun jäsentä, joka ei olisi ylpeä ja kiivas? Vai mitä veli arvelee?

Vanha paroni naurahti vasten tahtoaan.

— Veli on oikeassa, ylpeitä ja kiivaita me kaikki kyllä, Jumala paratkoon, olemme olleet, mutta emme halpamielisiä kuten Klaus usein, emme myös laiskoja ja velttoja.

Tohtori katseli miettiväisenä eteensä.

— Hm. Poika on varsin pahansisuinen, sitä ei voi kieltää. Hän tarvitsisi ankaraa kättä, lujat ohjakset, päättäväisyyttä ennen kaikkea.

— Niinpä niin, mutta meissä ei enää ole kenessäkään miestä siihen. Minä olen liian kiivas minäkin, ei vanha soturi kelpaa kasvattajaksi. Turmelen vain kalliit taimet. Vanhuksen kasvot synkistyivät, oli kuin jokin varjo hetkeksi olisi pimittänyt hänen kasvonsa. Hän huokasi ja jatkoi:

— Fredrikin sinä tunnet, hän ei ajattele nykyjään muuta kuin terveyttään ja Svedenborgia. Hän antaa pojalle kaikessa myöten. Ottilia-sisar on aivan liian leppeä ja mukautuva ja Riikke-mamseli liian vanha. Maisteri Ticklenius taas on kyllä oppinut ja kelpo mies, mutta aivan mahdoton ohjaamaan sellaista luonnetta kuin Klauksen. Hänen edeltäjänsä oli vielä mahdottomampi pitämään poikaa kurissa.

Tohtori tarkkasi nuuskarasiansa kantta, kuin olisi se ollut viisauden lähde.

— Lähettäkää poika pois kotoa, sanoi hän sitten äkkiä ja päättävästi.

— Pois kotoa!

— Niin! Lähettäkää hänet johonkin syrjäiseen, vaatimattomaan perheeseen, jossa häntä kohdellaan lempeästi, mutta samalla lujasti, jossa hän saa tehdä työtä kuin köyhän miehen poika ja elää yksinkertaisesti.

Vanha paroni vaipui mietteisiin. — Veli saattaa olla oikeassa, lausui hän hetkisen kuluttua. — Mutta suostuuko hän siihen, suostuvatko Fredrik ja Ottilia-sisar siihen?

— Pojalta emme kysy ensinkään lupaa, Ottilia-neiti suostuu kyllä, jos saamme hänet ymmärtämään, että tarkoitamme pojan parasta. Fredrikistä lupaan minä taas hänen lääkärinään pitää huolen. Hänelle on terveys miltei kalliimpi kuin hänen lapsensa. Minä olen jo kauan aikaa tarkannut Klausta, ja ellei hän ajoissa joudu pois tästä ympäristöstä, kehittyy hänestä ennen pitkää luonne, jota ei kukaan ihminen voi rakastaa eikä kunnioittaa. Tohtori hiljensi ääntään. — Hän muistuttaa suuresti isosetäänsä: hillitön, oikullinen luonne, itsevaltainen ja omapäinen.

Vanha paroni rypisti silmäkulmiaan. — Olen sen kyllä itsekin huomannut, ja minua peloittaa jättää Tottisalmi hänen käsiinsä. Jos asiat olisivat olleet toisin… mutta siitä ei kannata puhua.

Tohtori katseli osaaottavasti nuoruudenystäväänsä. Hän tiesi, että tämä ajatteli tällä hetkellä poikaansa, joka kuusitoista vuotta sitten oli lähtenyt kotoaan eikä sen jälkeen ollut antanut tietoa itsestään. Huhuttiin väärennetyistä asiapapereista ja suurista peliveloista. Mutta suku oli pitänyt asian tiukasti salassa, niin ettei mitään varmaa tiedetty. Ja vähitellen oli nuori kaunis Yrjö-paroni eli luutnantti, joksi häntä yleisesti oli sanottu, unohtunut. Ei tosin isän sydämestä, sen tohtori yksin tiesi. Hän ei antanut kylmän kuoren pettää itseään. Isän sydän ei koskaan ollut lakannut kaipaamasta poikaa, joka oli ollut hänen ylpeytensä ja kaikkensa maailmassa senjälkeen kuin paronitar, hänen vaimonsa, oli kuollut.

Pieni, liukasliikkeinen, huolellisesti puettu mies astui huoneeseen.

— Herra kapteeni käskee kysyä, eivätkö herrat suvaitse tulla keltaiseen saliin pelaamaan whistiä.

— Kyllä, me tulemme kohta, vastasi paroni.

— Aina yhtä sileä ja kohtelias, huomautti tohtori hymyillen, kun palvelija nöyrästi kumartaen oli poistunut.

— Minä en pidä hänestä, mutta Fredrik ei voi hänestä luopua, ikävä kyllä, sillä hän mielistelee Klausta ja kiihoittaa hänen huonoja taipumuksiaan.

— Onnenonkija, luulen, mutta hän hoitaa isäntäänsä erinomaisen hyvästi. Luulenpa, että hän todellakin pitää hänestä.

— Niin, Fredrik on kerran pelastanut hänet jostakin pälkähästä ulkomailla, missä hän eli sangen kurjissa oloissa.

Kun herrat saapuivat niin sanottuun keltaiseen saliin, istui kapteeni Fredrik jo whistipöydän ääressä. Hän oli laiha, kivulloisen näköinen mies, kaukaista sukua paronille ja Yrjön, paronin ainoan pojan, kasvinkumppani sekä naimisissa paronin tyttären kanssa. Tämä oli kuitenkin jo aikaisin kuollut, jättäen jälkeensä kaksi lasta, pojan ja tytön. Vaimonsa kuoleman jälkeen kapteeni oli ottanut eron sotaväestä ja oleskeli enimmäkseen ulkomailla huvittelemassa. Lapset kasvoivat Tottisalmessa hemmoteltuina ja tavallaan laiminlyötyinä. Kaikki säälivät heitä, koska he olivat äidittömiä, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt ohjata heitä… Ottilia-neiti, paronin naimaton sisar, osasi paremmin kasvattaa kissoja ja kukkia kuin vilkkaita, elämänhaluisia lapsia. Tehtyään useita onnistumattomia yrityksiä siihen suuntaan hän viimein huomasi mahdottomuutensa lastenkasvattajaksi ja hankki lapsille ranskalaisen opettajattaren. Mademoiselle Denise oli rauhaa rakastava olento, hän opetti lapsia ääntämään moitteettomasti ranskaa, soittamaan hiukan pianoa ja kumartamaan sirosti, mutta muutoin hän enimmäkseen virkkasi pitsejä tai luki romaaneja.

Kun Klaus oli kuuden vuoden vanha, palasi kapteeni Tottisalmeen tuhlattuaan vaimonsa omaisuuden mitättömiin. Hänen mukanaan palasi hänen ruotsinmaalainen palvelijansa Jonas. Tämä palvelija oli isäntänsä oikea käsi sanan täydessä merkityksessä. Fredrik-kapteeni ei näet ollut kadottanut ulkomailla ainoastaan omaisuuttaan, vaan myöskin terveytensä. Häntä vaivasi kova nivelleini, joka sitoi hänet pyörätuoliin suureksi osaksi vuotta. Iloisesta sotilaasta oli tullut kärttyisä ukko, joka alati puhui sairaudestaan ja vaati suurta huomaavaisuutta ympäristöltään. Paroni oli luovuttanut hänelle ja lapsille koko yläkerran, joka oli uusittu ja hienompi. Itse hän ynnä Ottilia-neiti asuivat alakerrassa, missä heidän vanhempansakin olivat asuneet.

Klaus, jonka oli määrä paronin kuoleman jälkeen periä Tottisalmen vanha ja komea perintötila, ei paljoa piitannut kärttyisestä isästään, mutta sitä enemmän Jonaksesta, joka pian sai pojan vaikutuksensa alaiseksi. Heikon, ylimysmielisen isän ja mielistelevän palvelijan seurassa kehittyi Klauksen ylpeä, vallanhimoinen luonne peloittavasti. Hän halveksi kaikkia, jotka eivät olleet aatelisia, ja piti itseään sangen tärkeänä henkilönä. Liiankin hyvin hän tiesi olevansa Tottisalmen tuleva isäntä ja suuren rikkauden perijä.

Mutta tällä hetkellä istui itsetietoinen perillinen varsin masentuneena huoneessaan vankina. Maisteri oli paronin määräyksestä vääntänyt oven lukkoon, ja ikkunasta oli mahdoton paeta. Harmistuneena hän purki vihansa tuoleihin ja pöytiin, antaen niille tuon tuostakin kostonhimoisen potkun.

Kuului hiljainen koputus.

Klaus juoksi ovelle ja painoi korvansa avaimenreikään.

— Sinäkö, Jonas?

— Ei, Beata. Kuule, Klaus, me olimme kuitenkin hirveän pahoja maisterille. Minä pyysin jo anteeksi, ja hän oli niin kiltti.

— Raukka, kuului halveksivasti avaimenreiästä.

— Ei ole raukkamaista pyytää anteeksi, kun huomaa tehneensä väärin, sen on isoisä usein sanonut, puhui Beata kiihkeästi omalta puoleltaan. — Tee sinäkin niin.

Äänettömyys.

— Mitä he tekevät alhaalla? kuului sitten.

— Pelaavat whistiä. Illallinen on pian valmis. Minä kävin keittiössä kurkistamassa. Porsasta, sillisalaattia, piiraita ja marenkeja. Minä aion piiloutua Riikke-mamsellin huoneeseen, kunnes on syöty. Mademoiselle tietysti hakee minua joka paikasta, mutta minäpä en aio tyytyä pelkkiin korppuihin ja teehen, kun kerran saan porsasta.

— Voisit olla siitä minulle kertomatta, sanoi poika katkeralla äänellä.

— Minä hommaan sinulle jotakin hyvää, kun Emma tuo illallista. Marenkeja. Ja lintupasteijaa. Siellä on sitäkin. Hyss, mademoiselle tulla sipsuttaa.

Ja Beata syöksyi nuolen nopeudella portaita alas.

Synkkänä Klaus palasi paikalleen. Varmaan hänen mielensä olisi ollut vieläkin mustempi, jos hän olisi tiennyt, että hänen kohtaloaan parhaillaan pohdittiin alhaalla keltaisessa salissa.

Kapteeni oli tohtorille valittanut huonoa terveyttään. Osaaottavana tohtori kuunteli.

— Olet todellakin huonossa kunnossa, Fredrik, ja lääkkeet eivät yksin auta. Sinä tarvitset minun ymmärtääkseni etupäässä lepoa. Tiedätkös, mitä minä ehdottaisin: Lähetä Klaus pois. Lyönpä veikkaa, että se vaikuttaisi sinun voimiisi edullisesti.

Kapteeni loi tohtoriin hämmästyneen katseen.

— Mitä setä tarkoittaa?

Tohtori yskähti hämillään pari kertaa. — Tarkoitan mitä sanon, lähetä poika pois, niin saat rauhaa.

— Entä minne? Setä saa uskoa, ettei kuka tahansa ota tuollaista rajupäistä ja itsepintaista poikaa kuin Klaus, ja jos ottaisikin, ei kauan pitäisi luonaan.

— Tiedän sopivan perheen. Tehän tunnette naapuripitäjän kappalaisen, pastori Pereniuksen, veli ainakin hänet tuntee. Hän oli ennen meidän rovastilla apulaisena. Minä suosittelen häntä Klauksen kasvattajaksi. Hän on lujatahtoinen, sivistynyt ja kelpo mies. Rouva on viisas ja reipas ihminen, oikea papinmuorin esikuva. Heillä on samanikäisiä lapsia kuin Klaus, ja he ovat kaikki tavallista paremmin kasvatettuja. Olen käynyt perheessä usein ja tunnen sen hyvin. Heidän pitäjänsä kuuluu myös minun piiriini, ja pappilassa olenkin tavallisesti yötä. Sanon vielä kerran: lähettäkää Klaus sinne.

— Mahdotonta, mutisi kapteeni.

— Miksi mahdotonta? kysyi paroni tyynesti.

— Klaus on tottunut aivan toisiin oloihin. Ei hän voisi mukautua maalaispappilan yksinkertaiseen, köyhään elämään. Hän, niin lellitelty, niin vaativa. Jonas on todellakin hemmoitellut poikaa aivan liiaksi.

Kapteeni moitti mielellään palvelijaansa tämän selän takana.

— Sen pahempi, tohtori kohotti olkapäitään. Se olisi ollut varsin tepsivä keino hankkia sinulle sekä unta että voimia.

— Entä mitä setä arvelee? kapteeni kääntyi appensa puoleen.

— Minusta on ehdotus kaikin puolin miettimisen arvoinen. Klaus tarvitsee lujaa kättä. Ja sitäpaitsi epäilen, tokko hän maisterin johdolla voi suorittaa pääsytutkintoa kouluun, jonne hänen on määrä lähteä syksyllä.

Sen enempää ei asiasta puhuttu. Mutta hetken kuluttua kapteeni mutisi puoliääneen:

— Hän on kyllä hyvin rasittava ja kysyy paljon Jonaksen aikaa.

Ja siitä päättivät paroni ja tohtori, että siemen oli alkanut itää.

Toinen luku.

KEPPOSIA.

Seuraavat päivät olivat maisteri Tickleniukselle koettelemuksen aikaa. Klaus ei vielä ollut päässyt isoisänsä suosioon, ja siitä nyreissään hän katkeroitti opettajansa mieltä kaikilla mahdollisilla keinoilla. Hän istui tunnilla halveksiva hymy huulillaan kuuntelematta opettajan kysymyksiä ja vastasi niihin kaikkiin päin seinää. Beata piti uskollisesti veljensä puolta ja kiusasi hänkin omalta osaltaan Ticklenius-parkaa ankarasti. Tosin hän aina tuon tuostakin sai katumuksen puuskan ja päätti silloin vast'edes käyttäytyä mallikelpoisesti. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän taas oli valmis uusiin kepposiin.

Maisteri tuskastui, kadotti malttinsa, nuhteli ja viimein rukoilikin oppilaitaan, jotka itsepintaisesti häntä kaikessa vastustivat. Läksyt menivät penkin alle, laskuesimerkit oli väärin laskettu, vihot täynnä tahrapilkkuja ja virheitä. Maisteri ei kuitenkaan tahtonut valittaa paronille, pudisti vain surullisena päätään, kun häneltä kysyttiin lasten käytöstä.

Maisterilla oli tapana pistää kätensä taskuun, joten hänen taskunsa aina pullottivat kuin avonaisen säkin suu. Eräänä laskentotuntina, kun maisteri parhaillaan seisoi kumarassa molempien lasten välillä korjaamassa Beatan vihkoa, sujahdutti Klaus äkkiä mustepullon hänen taskuunsa. Maisteri oli ahkerassa työssä eikä huomannut mitään, korjasi vain edelleen Beatan sotkuisia lukuja. Soipa sitten päivälliskello, maisteri teki vielä jonkin muistutuksen vihkoon ja päätti tunnin.

Päivällispöydässä tarkastivat lasten silmät uteliaina maisterin käsiä. Mutta ne olivat aivan puhtaat, musteesta ei jälkeäkään. Pettyneenä kuiskasi Klaus sisarelle:

— Hän on huomannut sen ja ottanut pois.

— Ihmeellistä, ettei hän näytä suuttuneelta, kuiskasi Beata takaisin.

Ottilia-täti loi lapsiin nuhtelevan silmäyksen. Vaikka hän muuten oli sangen mukautuvainen heidän vikoihinsa nähden, vaati hän ankaraa pöytäjärjestystä. Lapset eivät saaneet puhua pöydässä, ellei heitä puhuteltu, vielä vähemmin oli sopivaa, että he kuiskailivat keskenänsä. Sitäpaitsi oli pöydässä nyt vieraita, vanha täti Sofia ja setä Aksel, molemmat jäykkiä muodollisuuden ihmisiä ja kiireestä kantapäähän "hienoja".

Puhuttiin politiikkaa. Setä Aksel vihasi Napoleonia, paroni ihaili häntä. Joka kerta, kun molemmat herrat tapasivat toisensa, syntyi kiivas ottelu.

— Mutta minä sanon veljelle, että koko maailman historiassa ei ole ainoatakaan sotapäällikköä, jota ei Napoleon pimittäi — — — Mitä tämä merkitsee!

Maisteri oli vetänyt nenäliinansa esille. Mustepullo seurasi mukana. Roiskis! Jää hyvästi, Ottilia-tädin lumivalkoinen pöytäliina, sinisenä virtana juoksee muste pitkin kiiltävää pintaasi! Sofia-tädin aatelisnenälle ja paronin sormille oli pullo pudotessaan roiskahduttanut aimo tahrat.

Maisteri oli jähmettyneenä kauhun ja hämmästyksen kivikuvana. Ottilia-täti punoitti kuin pioni, ja mademoiselle huudahti: Fi donc! Mutta Sofia-täti pyyhki ylhäisen arvokkaasti nenänsä pitsiliinalla. Hän ei koskaan hämmentynyt.

— Maisteri huvitteleikse jotenkin vallattomasti, huomautti kapteeni ivallisesti.

Maisteri-rukka änkytti vain, hän oli liiaksi ymmällä.

Mutta silloin sanoi paroni: — Oikeat rikolliset istuvat tuossa. Ja hän osoitti Klausta ja Beataa, jotka tulipunaisina pidätetystä naurusta ja samalla säikähtyneinä istuivat paikoillaan. Klaus ei ollut arvannut kepposensa näin loistavasti onnistuvan, liiankin loistavasti, sen hän ymmärsi läsnäolevien kylmistä ja harmistuneista katseista.

— Se oli paha kepponen, sanoi Jonas illalla. — Sekä paroni että Ottilia-neitikin ovat suuttuneet teihin, Klaus-herra.

Klaus oli vaiti. Hän oli jo saanut ankarat nuhteet isältänsäkin eikä halunnut kuulla lisää. Isoisä oli tuskin katsahtanut häneen päivällisen jälkeen, ja se oli epäsuosion merkki.

Siitä huolimatta hän parin päivän kuluttua oli valmis uusiin kujeisiin.

Ottilia-neidillä oli kissa, Mimi, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Se oli kallisarvoista rotua, kaunis ja komea, turkki oli silkinpehmyt, lumivalkoinen ja hieno, käpälät hyvin muodostuneet. Se oli lauhkea ja viisas — oikea kissojen kissa. Sillä oli oma pieni vuoteensa Ottilia-neidin kamarissa, sitä hoidettiin kuin pikku prinsessaa, ei kukaan uskaltanut sitä kiusata tai loukata, parhaimmat herkkupalat sille annettiin. Mutta mitä eivät muut uskaltaneet, sen Klaus uskalsi. Niin pian kuin täti katosi huoneesta, hän alkoi kissaa härnätä, veti sitä hännästä, nipisti korvista, upottipa joskus kylmään vesisaaviinkin.

Eräänä päivänä lähtivät paroni ja Ottilia-neiti vierailulle viipyen koko päivän matkallaan. Kapteeni oli vaatinut maisterin mukaansa shakkia pelaamaan, mademoiselle ja Beata soittivat nelikätisesti. Klaus kuljeskeli toimetonna ja ikävissään pihalla. Lukea hän ei viitsinyt, ratsastamaan hän ei saanut lähteä yksin, ei myöskään kalaan, ja Jonas oli kapteenin asioilla. Ikävissään hän pujahti yläkertaan, kaatoi shakkipöydän nurin ja juoksi nauraen ympäri huonetta, kun kapteeni vihaisena huitoi sauvallaan. Hänet ajettiin sieltä ulos ja hän lähti silloin saliin, missä parhaillaan soitettiin. Täällä hän veti Beataa palmikosta, ammuskeli leikkipyssyllään ja rummutti koskettimia, kunnes hänet sieltäkin karkoitettiin.

— Vous êtes une bête [Sinä olet tuhma], torui mademoiselle. Beata uhkasi kertoa isoisälle.

Ulkona Klaus huomasi Mimin, joka leppeästi kehräten istui ikkunalaudalla lihavana ja lumivalkoisena. Mainio tuuma juolahti vallattoman pojan päähän. Mimi oli edellisenä päivänä hankkinut hänelle nuhteet, hän oli vetänyt sitä hännästä. Ottilia-täti oli tullut huoneeseen ja antanut hänelle kelpo läksytyksen.

— Ahaa, mademoiselle Mimi. Bonjour, mademoiselle. Comment vous portez-vous? [Hyvää päivää, neiti. Kuinka jaksatte?]

Mimi katseli epäluuloisena vihollistaan. Mutta Klaus läheni sitä mielistelevästi, silitti sen karvaa, ja kissan mukavuus voitti pelon. Klaus nosti sen hyväillen syliinsä, tarttui lujasti siihen molemmin käsin ja alkoi kavuta ylös tikapuita myöten. Mimi-rukka epäili, ettei matka päättyisi hyvin, ja ryhtyi vastarintaan voimainsa takaa. Se sätki jaloillaan, tarrausi kiinni kynsillään poikaan ja naukui surkeasti.

Klaus oli joka hetki kadottaa tasapainonsa ja horjahtaa tikapuilta maahan. Hän oli aikonut vain hiukkasen kiusata Mimiä, mutta kissan sitkeä vastarinta ärsytti häntä. Hän päätti, kävi miten kävi, toteuttaa aikomuksensa. Hiljaa naureskellen hän laskeutui portaita alas, haki vanhan pussin, pisti sätkivän kissan pussiin ja kapusi uudestaan pussi selässä tikapuita ylös. Säikähtynyt Mimi oli aivan hiljaa pimeässä asunnossaan eikä liikahtanutkaan. Yks kaks oli Klaus katolla ja alkoi avata pussin suuta päästääkseen Mimin katolle. Mutta äkkiä hän sai uuden tuuman. Katolta kohosi lipputanko, ja häijynkurinen poika naurahti viekkaasti: — Mimi saa kiikkua, hän puheli sitoen pussin suun lujasti kiinni, niin että vain kissan pää vähän pilkotti esiin. Sitten hän solmisi sidenuoran pätkät lujasti lipputankoon.

— Voi, Mimi-parkaa! Siinä se nyt heilui taivaan ja maan välillä surkeasti naukuen. Sen lumivalkoinen pää pisti esille pussin suusta, ja henkensä takaa se käpälillään taisteli päästäkseen vapaaksi.

Juuri tällä hetkellä ajoivat paronin vaunut pihalle. Mimin hätääntynyt nau'unta sai Ottilia-neidin levottomana katselemaan ympärilleen. Huikea huuto pääsi hänen huuliltaan. Korkealla lipputangossa sätki hänen onneton lemmikkinsä riuhtoen itseään irti pussista. Ottilia-neiti vaipui pyörtyneenä vaunuihin, mutta paroni huusi ajajalle: — Katolle, Ek, tuokaa kissa alas!

Ek ei uskaltanut vastustaa, vaikka hän kyllä itsekseen murisi, että kissojen irti-ottaminen hirttonuorasta ei kuulunut hänen virkaansa. Hän heitti pitkän takin yltään ja kiipesi kömpelösti tikapuita ylös katolle. Hetken kuluttua lepäsi Mimi-parka surkeana emäntänsä sylissä.

Riikke-mamseli, mademoiselle ja Beata olivat melun kuultuaan rientäneet pihalle, ja pian oli nyyhkyttävä Ottilia-täti ja naukuva Mimi saatettu Ottilia-neidin kamariin, jossa he monien surkuttelujen ja säälin esineinä vähitellen elpyivät entiselleen.

Ja sitten kuului yli pihan raikuva huuto: — Klaus, Klaus, Klaus-herra!

Sillä sen arvasi jokainen, kuka Mimin niin surkeaan asemaan oli saattanut.

Mutta Klaus oli piiloutunut tallin ylisille ja istui heinissä itsepintaisena ääntä päästämättä koko iltapuolen.

Illalla hän kuuli Jonaksen äänen alhaalta:

— Klaus-herra, oletteko siellä?

— Olen, kuului uhkamielinen vastaus.

— Kiltti Klaus-herra, tulkaa pian alas. Vanha paroni on hirveän suuttunut. Minä satuin seisomaan oven takana, ja kuulin tietysti vain sattumalta, kuinka hän uhkasi Ottilia-neidille lähettää teidät pois kotoa.

— Uskaltakoonpas! kuului uhkamielinen vastaus. Isä ei siihen koskaan suostu.

— Hänkin on niin suuttunut. Herra kapteeni sanoo, että te saatatte hänet haudan partaalle.

Äänettömyys.

— Tulkaa jo, Klaus-herra, kapteeni on niin levoton.

— En halua kotiarestia.

Viekas palvelija mietti hetkisen.

— Paroni sanoo, että olette pelkuriraukka, kun ette uskalla vastata teoistanne. Niin ei olisi Kaarle XII milloinkaan tehnyt.

— Niinkö hän sanoo! Ja tuossa tuokiossa oli Klaus alhaalla Jonaksen vieressä.

Ruokasalissa istui paroni synkkänä ja Ottilia-täti itkettynein silmin. Kapteeni oli jo poistunut omalle puolelleen. Klaus koetti näyttää rohkealta, mutta oli itse asiassa nolo kuin uitettu koira.

Isoisä ei kuitenkaan hänen suureksi hämmästyksekseen sanonut moitteen sanaakaan, vain lyhyen: — Mene huoneeseesi, sinulle tuodaan sinne ruoka.

Klaus sopersi epäselvän hyvää yötä, suuteli molempia vanhuksia kädelle kuten tavallisesti ja lähti huoneesta. Kynnyksellä hän kuitenkin epäröi! Tädin itkettyneet silmät vaivasivat häntä. Teki mieli kääntyä ja pyytää häneltä anteeksi ajattelematonta kujetta. Mutta ylpeys ja ehkä ujouskin esti. Hänen ei tarvinnut nöyrtyä kenenkään edessä, oli Jonas usein sanonut, ja hän oli oikeassa.

Mutta uni karttoi sinä yönä Klauksen silmiä. Levotonna hän heittelihe vuoteessaan ja näki unta, että Mimi Ottilia-tädin yömyssy päässä itki hänen vuoteensa reunalla.

Kolmas luku.

PAPPILASSA.

Pappilan pikku Marialla oli kova päivä. Oli lauantai, ja pappilaan virtasi väkeä viljalti kirjoituttamaan itsensä ripille. Maria oli vain yhdeksänvuotias, mutta auttoi nuoresta iästään huolimatta isäänsä kansliatöissä. Hänen pieni, hento olentonsa katosi miltei tykkänään korkeitten kirkonkirjaläjien taakse. Vakavana, huulet nipistyksessä ja sormet koukussa hän piirteli merkkejä ja koukeroita kellastuneihin lehtiin isän sanelun mukaan.

Pastori Perenius istui kalotti päässä isossa nahkatuolissaan ja vastaanotti ripille-ilmoittautuvat joko isällisesti kehoittaen tai vakavasti nuhdellen, kuten kulloinkin sopi.

Oikeastaan Mariasta ei ollut lainkaan hauskaa istua pimeässä kansliahuoneessa, jossa ilma oli ummehtunutta ja täynnä tupakanhajua. Sen lisäksi isä ahkerasti avasi nuuskarasiaa, niin että Mariaakin alkoi aivastuttaa. Ja vanhat kirkonkirjat olivat kauhean ikävät ja raskaat käsitellä. Ulkona huojuttivat sireenit äsken kukkaan puhjenneita oksiaan ja pääskynen liverteli räystäässä. Jonatan ja Susanna juoksentelivat pihalla ja koettivat, kumpi voisi korkeammalle puhaltaa höyhentään, jonka olivat saaneet kanatarhasta. Ollapa heidän joukossaan!

Mutta Marian mieleen ei juolahtanutkaan pyytää isältä pientä lomahetkeä. Pastorin väki kasvatti lapsensa kurissa ja Herran nuhteessa. Työtä heidän täytyi tehdä — kunkin voimainsa mukaan.

— Palkka on pieni ja työväki kallista, oli pastorinrouvan tapana sanoa.

— Ja laiskuus on pahan juuri, lisäsi pastori siihen tavallisesti.

Pojat, Josef ja Joel varsinkin, eivät olleet oikein kirjaan meneviä. He työskentelivät mieluummin pellolla ja niityllä kuin kieliopin ääressä. Mutta Maria-tyttö oli hyväpäinen ja ahkera. Hän oli oppinut lukemaan yhtä helposti, kuin se pojille oli ollut vaikeata, ja koska hän oli isänsä silmäterä, piti tämä häntä mielellään huoneessaan. Hänestä tuli, heti kun hän kutakuinkin oli oppinut kynää ja oikeinkirjoitusta hallitsemaan, isän pikku kirjuri.

Maria katseli ikkunasta ulos ja näki paksun pölypilven. Sen keskeltä sukelsi esiin kaksi mustaa hevosta ja vaunut.

"Matti Juhonpoika Tynjälä ja vaimo Manta Kustaantytär Ali-Tynjälän talosta", saneli isä.

Marian huomio oli kokonaan hevosissa ja vaunuissa. Isä saneli samat sanat toistamiseen. Tynjälän isäntä ja emäntä seisoivat jäykkinä kädet kupeilla, mutta Marian silmät olivat ulkona. Äkkiä hän hypähti seisomaan huudahtaen:

— Isä, isä, he tulevat tänne, vaunut kääntyivät kujalle.

— Maria-tyttäreni, ripillekirjoitus on tärkeä toimitus, ja kun sinä olet siinä osallisena, vaaditaan sinulta vakavaa mieltä, ettet salli maallisten pikkuseikkojen mieltäsi hämmentää, sanoi pastori verkkaan ja vakavasti.

Maria istuutui punaisena paikalleen ja veti aikamoisen koukeron Tynjälän isännän nimen viereen.

Mutta nyt ovi aukesi kiivaasti, ja Lotta-äiti pisti päänsä hätääntyneen näköisenä sisään.

— Jakob, Jakob, pane kaulus kaulaasi ja toinen takki yllesi. Tottisalmen paronin vaunut ajavat pihalle. Meidän täytyy kai teurastaa Väskynän vasikka.

— Heti, heti, äitikulta. Maria-piikaseni, hae isän kaulus. — Pastori tempaisi kalotin päästään, ja riensi makuuhuoneeseen pukeutumaan.

Kuin myrskytuulen pyyhkäisemänä olivat Jonatan ja Susanna kadonneet pihalta lastenkamariin, jossa vanha Heta heitä pesi ja harjasi, niin että saippuavesi räiskyi ja lapset kirkuivat.

Pastori ja Lotta-äiti ennättivät parahiksi portaille, kun paroni ja Klaus astuivat mukavista perhevaunuista maahan. Pastori kumarsi, Lotta-äiti niiasi, ja kaikki ikkunat olivat täynnä kasvoja, jotka nenä litteinä kurkistivat outoa näkyä.

— Tervetuloa, herra paroni, tervetuloa, Klaus-herra, liikkui Lotta-äidin kieli lipeästi. Mutta samassa hän löi kätensä yhteen ja huusi kauhistuneena:

— Herran tähden, pojat, mitä siinä töllötätte? Pian peseytymään ja toiset vaatteet ylle. Anteeksi, herra paroni, he tulevat pellolta ja ovat työvaatteissa. Kumartakaa toki, pojat. Tämä tässä on Josef ja tämä on Joel.

Josef ja Joel kumarsivat, niin että liinatukka heilahti otsalle, ja katosivat keittiön ovesta. Nyt vasta sai paroni puheenvuoron.

— Hyvää päivää, herra pastori. Kuinka voitte, arvoisa rouva? Ottilia-sisareni lähetti terveisiä. Tässä on tyttärenpoikani, nuori Klaus.

— Tottisalmen tuleva isäntä, lisäsi pastori hymyillen hyväntahtoisesti.

Klaus oli mielissään, kun hänelle osattiin antaa arvoa, ja kumarsi tavallista kohteliaammin.

— Yrjö, vie paronin hevoset talliin, käski pastori.

Noin kaksitoistavuotias kaunis, tummasilmäinen poika astui hevosten luo.

— Meidän hevosiin ei saa koskea muut kuin Ek, sanoi Klaus kiivaasti.

— Niin, hevoset ovat todellakin rajut, kenties poika neuvoo ajajallemme tallin. Jos arvoisa isäntäväki suvaitsee, viivymme mielellämme täällä jonkin aikaa.

Yrjö katseli mielihyvällä uljaita mustia vaunuhevosia ja siveli niiden kiiltävää karvaa.

— Anna hevosten olla, tiuskaisi Klaus.

Yrjö loi häneen pitkän katseen tummista silmistään ja poistui ääneti muhkearyhtisen Ekin kanssa, joka pönäkkänä talutti hevoset talliin.

Paronin katse seurasi poistuvia.

— Kuka on tuo poika?

— Hän on renkipoikamme, orpo raukka.

— Mutta käydäänhän nyt sisään, pyysi Lotta-äiti.

Vieraat astuivat iloisen kuistin läpi eteiseen ja saliin. Lotta-äiti loi huolestuneen katseen ympäri huonetta, mutta huoahti helpotuksesta. Kaikki oli kuin olla piti. Lattia aamulla aikaiseen pesty, puhdas ja sileä, uunin edessä tuoreita katajia, ikkunoissa valkeat verhot, amarylliskin oli juuri tänä aamuna aukaissut suuret, punakeltaiset kukkansa.

Olipa onni, että sattui olemaan lauantaiaamu, hän ajatteli.

Nyt tulivat lapset sisään. Ensin tummatukkainen, kirkassilmäinen Maria, hiukset sievästi sidottuina kireälle palmikolle, taluttaen pikku Gideonia, sitten Susanna ja Jonatan. Ja viimeksi Josef ja Joel, kaikki kuusi puhtaina ja sileäksi kammattuina.

Paroni loi terävän katseensa lapsiparveen tutkistellen kutakin erikseen ja nyökäytti tuskin huomattavasti päätään. Lapset miellyttivät häntä. Reippaita, vaatimattomia ja ymmärtäväisiä, sopivaa seuraa Klaukselle. Avomielinen katse, hyvä piirre suun ympärillä. Ja pieni tyttö oli kerrassaan herttainen, niin äidillisen ja lempeän näköinen.

Hän kutsui Marian luokseen, otti tytön ruskettuneet kädet omiinsa ja sanoi ystävällisesti hymyillen: — Tartupas nyt tämän vieraasi käteen ja vie hänet ulos leikkimään. Minä toivoisin, että teistä tulisi hyvät ystävät.

Maria loi kirkkaat silmänsä paronista Klaukseen. — Minä vien hänet katsomaan vasikoitani, sanoi hän ujostelematta. — Tule. Ja hän tarttui Klauksen käteen.

Klauksen kielellä pyöri vastaus: — En minä sinun vasikoistasi piittaa. Mutta hän ei tahtonut olla tytölle epäkohtelias ja seurasi siis vastustelematta Mariaa. Toiset lapset lähtivät heidän mukaansa.

Lotta-äiti poistui myös keittiöön, ja paroni jäi pastorin kanssa kahden. Keskusteltuaan jonkin aikaa kevättöistä — oltiin näet toukokuun lopussa — ryhtyi paroni varsinaiseen asiaansa. Soturin suorasukaisuudella hän peittelemättä kertoi, mistä syystä oli tullut ja minkä vuoksi hän piti tärkeänä, että Klaus joutui pois kotoa. Nyt hän tahtoi kysyä pastorilta, haluaisiko tämä ottaa kotiinsa varsin huonosti kasvatetun pojan, jonka pahat taipumukset kotona vain lisääntyivät.

— Pohja on hyvä luullakseni, hän lausui lopuksi, mutta pinnalla on paljon rikkaruohoja, ja ne olisi nyt kitkettävä pois. Tahdotteko, herra pastori, ottaa sen toimeksenne, te ja vaimonne?

Pastori näytti miettivältä. Ei ollut hauskaa ottaa kotiinsa hemmoteltua aatelispoikaa, joka oli tottunut ylellisyyteen. Mutta toiselta puolen oli vaikea hylätä paronin pyyntöä. Tottisalmen vanha paroni oli yleisesti suosittu ja rakastettu oikeamielisyytensä ja avuliaisuutensa tähden. — Sitäpaitsi pieni rahanlisä heidän niukkaan talouskassaansa ei haitannut.

— Tietysti en pyydä nyt heti vastausta, lausui paroni. Täytyyhän teidän ensin neuvotella vaimonne kanssa. Se on välttämätöntä.

Pastori kävi puhuttelemassa Lotta-äitiä, ja tämä oli heti taipuvainen.

— Tulkoon poika vain tänne, sanoi hän reippaalla tavallaan. Kyllä me, sinä ja minä, tulemme hänen kanssaan toimeen.

Ja niin oli asia päätetty.

Pappilan lapset koettivat sillä aikaa parhaimpansa mukaan huvitella harvinaista vierastaan. Mutta se ei ollut niinkään helppoa kuin he vaatimattomuudessaan olivat otaksuneet. Klaus tiesi, mitä varten hänet oli pappilaan tuotu, ja oli päättänyt olla jäykkä ja ylpeä alusta alkaen. Matkalla paroni oli hänelle selittänyt heidän käyntinsä tarkoituksen viitaten siihen, että Klaus mahdollisesti jäisi pappilaan koko kesäksi. Klaus kuitenkin luuli ja toivoi, että isoisä vain uhkasi. Hän oli ollut hyvin nöyrä ja katuvainen koko matkan, ja oli varma siitä, ettei isoisä häntä hennoisi heittää yksin vieraisiin. Pelkkä ajatus, että hänen täytyisi olla viikonkaan verran poissa Tottisalmesta, sen suuresta puistosta, mainioista kalavesistä ja koko rakkaaksi tulleesta ympäristöstä kauhisti häntä. Klaus rakasti kotiaan sydämensä pohjasta, eipä siis ihme, että hänen mielensä oli apea.

— Tahdotko nähdä kissaani Mirriä? kysyi Maria. Se on niin soma ja viisas.

— En, vastasi Klaus lyhyesti. Kissasta puhuttaessa hän muisti Mimi-raukkaa ja Ottilia-tätiä. Hänen tuli paha olla.

Maria hämmentyi. Mirri oli hänen paras aarteensa. Hän kävi aivan neuvottomaksi, kun ei poikaa sekään huvittanut.

— Etkö pidä kissoista? kysyi hän arasti.

— Minä vihaan niitä.

Maria pelästyi ja katsoi säikähtyneenä ympärilleen, näkyisikö Mirriä missä. Voi, tuolla se tulla sipsutteli, liehakoivan näköisenä se läheni lapsia, kehrätä hyrryttäen mielistelevästä. Maria sieppasi sen nopeasti syliinsä ja riensi juoksujalkaa sisään.

— Sinä et saa tulla ulos nyt, Mirri, kuiskasi hän kissan korvaan. Vieras poika ei siedä kissoja, hän voisi tehdä sinulle pahaa. — Hän kätki kissan ullakkokomeroon ja palasi hengästyneenä pihalle.

— Ruvetaanko pallosille? ehdotti Joel.

Klaus suvaitsi myöntyä.

Pojat noutivat mailat ja pallot, ja pian oli peli käynnissä. Maria oli neljäntenä.

— Maria, Maria! kuului jonkin ajan kuluttua äidin ääni. Tule pitämään huolta Gideonista. Hän on täällä kaikkien tiellä ja kaataa kermat ja muut.

— Kuka nyt rupeaa Marian sijalle?

— Jonatan, ehdotti Josef.

— Ei siitä mitään tule, vastusti Joel. Hän on liian pieni, itkee, jos saa pallon naamaansa. Otetaan Yrjö.

Pojat noutivat Yrjön ja peliä jatkettiin.

— Nuori herra ei noudata pelisääntöjä, sanoi Yrjö Klaukselle, joka pelasi vallattomasti niinkuin itse tahtoi.

Klaus loi poikaan ylpeän katseen. — Sinäkö minua komentamaan? Renkipoika! Kiitä onneasi, että lainkaan saat kanssani pelata.

Yrjö punastui hiusmartoa myöten. Estääkseen vastausta, joka hänen kielellään pyöri, hän puraisi huultaan. Sitten hän laski sauvansa maahan ja kääntyi menemään pois.

— Yrjö, älä lähde, huusi Joel. Älä viitsi suuttua. Me emme voi jatkaa peliä ilman sinua.

— Minä en halua olla vieraan loukattavana, vastasi Yrjö.

— Sinä jäät, huusi Klaus. Minä käsken, minä tahdon, että sinä jäät.

Yrjön silmät välähtivät. — Millä oikeudella te minua käskette?

— Milläkö? — Olen Tottisalmen perillinen.

— Minä en ole Tottisalmen alustalaisia, eikä teillä siis ole oikeutta minua komentaa.

Klaus lensi kiukusta punaiseksi. Köyhä poika, renkipoika uskalsi häntä vastustaa. Hän näki Josefin ja Joelin vetävän suunsa hymyyn, ja se vielä enemmän häntä ärsytti.

— Sinä et mene, hän huusi vimmoissaan ja nosti sauvansa lyödäkseen Yrjöä. Raudanluja käsi tarttui hänen ranteeseensa niin voimakkaasti, että hän kivusta kirkaisten päästi otteensa.

— Käyttäytykää siivosti, herra Tottisalmen perillinen, lausui Yrjö halveksivasti ja päästi otteensa. — Ek, tule tänne, Ek! huusi Klaus vihasta vavisten. Kurita tuota poikaa! Tuo ruoska!

Ek astui pyylevänä tallista, missä hän oli ollut hevosia syöttämässä.

— Annanko hänelle, niin että tuntuu?

— Ei, ei, tahdon itse häntä kurittaa. Ruoska minulle.

Molemmat pojat seisoivat vastatusten. Klaus vihasta tulipunaisena, Yrjö kalpeana, tummat silmät säihkyen.

Ek imi piippuaan rauhallisena, mutta Josef ja Joel olivat kuohuksissa.

— Jos hän iskee Yrjöä ruoskalla, niin annan häntä korvalle, puhisi Joel itsekseen.

— Pyydä heti paikalla anteeksi, renki! huusi Klaus. Muutoin saat maistaa tästä.

— En ole tehnyt mitään pahaa.

Ei kukaan pojista huomannut, että näytelmällä oli katselijoita. Paroni ja pastori olivat tuokion aikaa seuranneet kiivasta kohtausta. Nyt he astuivat kiihoittuneiden poikien luo juuri parhaiksi estämään Klauksen ruoskan läimähdystä.

— Seis, huusi paroni käskevästi.

Klauksen käsi vaipui alas.

— Mitä täällä tapahtuu? Paronin kulmakarvat olivat syvissä rypyissä.

— Hän vastustaa minua. Näetkö, isoisä, tuo renkipoika uskaltaa minua vastustaa!

— Yrjö, onko se mahdollista? Sinä synnytät riitaa isäntäsi vieraan kanssa. Häpeä, poika, torui pastori.

Yrjö ei vastannut sanaakaan.

— Mistä riita johtui? kysyi paroni kääntyen Josefin ja Joelin puoleen. Pojat olivat nähtävästi hämillään. Joel vilkuili Klaukseen.

— Kerro asia peittelemättä, poikani, sanoi paroni Joelille.

Joel raaputti kömpelösti jalkojaan, otti hatun päästään ja kertoi sitten lyhyesti ja selvästi asian juoksun.

Paroni loi Klaukseen harmistuneen katseen.

— Minä ihmettelen sinua, Klaus. Pyydä anteeksi pojalta, jota olet loukannut.

Klaus heitti ylpeästi päätään taaksepäin. — Anteeksi, minä, renkipojalta! En koskaan!

— Klaus!

Yrjö astui suuttuneen paronin luo, kumarsi syvään ja lausui:

— Herra paroni, jätetään asia sikseen. Nuoren herran on vaikea pyytää anteeksi halvalta renkipojalta, ja minä tulen hyvin toimeen ilman hänen anteeksipyyntöään.

Paroni tuijotti häneen sanatonna.

— Parbleu, teillä on ylpeitä palvelijoita, herra pastori.

— Yrjö, joko sinä taaskin! varoitti pastori rauhallisella äänellään.

— Anteeksi, herra pastori, en aikonut ketään loukata. Saanko nyt mennä? kysyi poika nöyrästi. Olisi haettava Pekan kanssa hevoset haasta.

Pastori ravisti päätään. — Mene, poika, mutta muista, ylpeys käy lankeemuksen edellä.

— Tuletko mukaan hevosiin? kysyivät Josef ja Joel Klaukselta, joka vihaisena pieksi nokkosia ruoskallaan.

— En tuon kanssa.

Maria juoksi paikalle, niiasi sievästi paronille ja sanoi: — Äiti pyysi päivälliselle.

Paroni, joka hajamielisenä oli tuijottanut Yrjön jälkeen, heräsi mietteistään.

— Kiitos, tyttöseni! Vieraat ovatkin oikein nälissään. Hän hymyili ystävällisesti tytölle, mutta hänen äänensä oli väsynyt.

— Onko tuo renkipoikanne tästä pitäjästä? kysyi paroni pastorilta, kun he päivällisen jälkeen istuivat tupakoimassa pastorin huoneessa.

— Kyllä. Hänen äitinsä tai oikeastaan kasvattiäitinsä oli minun rippikoululapsiani. Miellyttävä nainen, mutta kuoli aikaisin Yrjö-rukan vahingoksi. Mies meni uusiin naimisiin karkealuontoisen ja häijysisuisen naisen kanssa, joka taisi pidellä poikaparkaa pahasti. Poika joutui minulle oikeastaan vain sattuman kautta tai sanoisinko Jumalan tahdosta. Pari vuotta sitten olin kinkerimatkalla, ja tieni johti Mäenpään torpan ohi. Oli helmikuu, ja kylmää lunta ryöpytti vasten kasvoja, niin että oli oikein tukalaa. Ajaessamme mökin sivuitse sanoin Pekalle:

— Pistäydytäänpä tuonne pirttiin, eiköhän sieltä heruisi pisara kahvia kylmään? Pekka käänsi heti hevosen ja astuimme sisään. Olin käynyt torpassa Matleena-vainajan eläessä. Silloin siellä oli siistiä ja puhdasta. Pikku Yrjö istui penkillä aapiskirja kädessä ja tavaili äidin johdolla kirjaimia. Oli viihtyisää ja hupaista. Nyt huomasin heti, että elämä oli muuttunut. Tupa oli pahassa siivossa, emäntä tympeän näköinen, isäntä vanhentunut. Kehdossa itki pieni likainen lapsi, jota laiha, resuinen poika liikutti.

Minä sain kahvini tietysti, mutta hyvä mieliala ei tahtonut syntyä.

— Onko tuo poikanne? kysyin mieheltä.

— Kasvattipoika, ehätti siihen vaimo. Ja voi herra pastori, kuinka siitä pojasta on vastusta. Se on niin ilkeä ja pahansisuinen, ettei mitenkään tahdo sen kanssa toimeen tulla. Me lähetämmekin sen Anttilan lautamiehelle renkipojaksi, ei se leipänsäkään edestä tee täällä työtä.

Poika painoi päänsä alas. Minä näin, että hän taisteli itkua vastaan.

— Mutta eikö ole liian aikaista lähettää noin pientä palvelukseen? sanoin minä.

— Siitäpähän oppii. Ja siellä sitä paremmin kurissa pidetään. Tämä mies on liian pehmeäluontoinen sitä kurittamaan, selitti vaimo topakasti.

Minä käännyin miehen puoleen. — Entinen vaimonne taisi pojasta paljon pitää?

— Pitihän se, sanoi mies melkein vastahakoisesti. Hänen oli nähtävästi paha olla.

Pojan tummat silmät olivat minuun luotuina. Nähtävästi hän tunsi, että häntä säälin. Minä kutsuin hänet luokseni.

— Kasvattiäitisi sanoo, että olet häijy. Mitä luulet Matleena-äidin arvelevan, jos hän taivaasta katselisi ja näkisi sinun pahuutesi?

Poika purskahti itkuun. — En minä ole häijy, nyyhkytti hän, mutta minä en kärsi, että minua piiskataan. Äiti ei koskaan minua piiskannut, minä en ole koira.

Hänen kasvonsa kävivät taas uhkamielisen näköisiksi, niinkuin ne olivat olleet, kun ensin astuin tupaan. Minä olen sielunpaimen, herra paroni, näin, että tässä oli taimi Herran yrttitarhassa, joka oli turmiolle menemässä hoidon puutteesta. Mutta mitä tehdä? Vaimo näytti raa'alta, tuskinpa häneen neuvot ja nuhteet osuivat. Poika oli heille taakaksi, he tahtoivat hänestä päästä. Minä tunsin Anttilan lautamiehen, tiesin, että talo oli kuuluisa siitä, ettei siellä palvelijat pysyneet. Isäntä ja emäntä olivat yhtä kovaluontoiset. Poika oli niin kaunis ja älykkään näköinen, hän katseli minua kuin apua pyytäen.

— Milloin olette aikoneet viedä hänet Anttilaan? kysyin.

— Jo tänä päivänä, vastasi vaimo nopeasti. Mies ei vastannut mitään, nähtävästi he olivat eri mieltä asiasta.

Poika purskahti hiljaiseen, toivottomaan itkuun. Koti oli hänelle rakas, vaikka häntä kovasti kohdeltiinkin. Häntä kauhisti vieras isäntä, josta kerrottiin pahoja. Silloin minä tein päätökseni. — Antakaa poika minulle, sanoin. Minä tarvitsen juuri Pekalle apulaista. Anttilan isännälle voitte antaa peruutuksen. Voitte luottaa siihen että pojalla on parempi minun luonani kuin siellä.

Vaimo kiitti tyytyväisenä, hän oli iloinen, kun pääsi pojasta sitä pikemmin. Nopeasti hän syyti pojan vähät tavarat arkkuun, puki ehyet vaatteet hänen ylleen ja piti jäähyväisiksi pitkän evästyssaarnan. Poika oli aivan äänetönnä, en tiennyt oliko hän iloinen vai ei.

Kun läksimme, tuli mies jälkeemme. Hän painoi kättäni porstuassa ja kuiskasi:

— Kiitos, pastori, kyllä ymmärrän hyvän sydämenne. Poika on ollut tunnollani siitä asti, kun tupaan tuli toinen emäntä. Ei se häijy poika ole, mutta se on kuin nuori varsa, ei kärsi piiskaa. Hyvällä sen saa vaikka minne. Matleena oli sille niin hellä. Ja hän huokasi syvään, mies-parka.

Minä vein pojan kotiin. Kesti jonkin aikaa, ennenkuin hän tottui taloon ja meihin, arka ja pelästynyt raukka. Mutta vaimoni, herra paroni, on ihmeellinen nainen, hänellä on tuntosarvet, jollaisia ei kellään. Hän tietää, missä tarvitaan lakia ja missä evankeliumia. Yrjö pääsi hänen suosioonsa viikon kuluttua, ja silloin poika oli turvassa, sen tiesin. Kaksi vuotta hän nyt on ollut talossamme, renkipoikana tosin, mutta myöskin poikaini toverina. Kiivas hän vieläkin on, ja ylpeydenhenki yhä elää, sen itse äsken huomasitte, mutta muutoin ei ole parempaa ja herttaisempaa poikaa tämän ilman kannen alla, sen vakuutan.

— Onko hänen vanhemmistaan tietoa?

— Isä oli kuljeksiva veitsenteroittaja, luulen. Muuta ei hänestä tiedetty. Hän oli saapunut Mäenpään torppaan täydessä kuumeessa taluttaen poikaa kovassa pyry-ilmassa. Tupaan päästyään hän oli heti kaatunut penkille ja alkanut hourailla. Isäntä oli koettanut saada selvää hänen puheistaan, mutta se oli kaikki sekavaa. Yöllä hän oli kuollut tajuihinsa tulematta. Poika jäi torpan väen luo, joka oli lapseton. Ei hänkään ollut muuta osannut sanoa kuin nimensä: Yrjö. Sen verran oli kertonut, että he olivat kulkeneet kauan. — — —

Avonaisesta ikkunasta kuului Joelin hätäinen ääni: — Isä äiti, tulkaa pian!

Pastori riensi ikkunalle: — Mikä hätänä, Joel?

— Voi, isä, joudu. Hän kuolee.

— Kuolee, kuka kuolee? Puhu, poika!

— Yrjö. Hän on jo hengetönnä.

Pastori unohti tavallisen hitautensa, heitti piipun pöydälle ja juoksi avopäin pihalle. Joel seisoi portailla kalpeana ja vapisevana. Isän nähtyään hän alkoi juosta.

— Missä hän on? huusi pastori juostessaan pojan jäljestä.

— Takapihalla. Siro oli niin hurja. Se oli Klauksen syy.

Takapihalla kohtasi pastoria surkea näky. Maassa, pää Josefin polvilla, makasi Yrjö kalmankalpeana ja tajutonna. Oikea käsi riippui hervotonna kupeella, mutta verihaavaa ei näkynyt. Hänen vieressään seisoi Siro, pappilan nuori ori, hikisenä ja värisevänä, pää painuksissa.

— Onko äidille sanottu?