ULLA JA MARK

Kirj.

Anni Swan

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1924.

ENSIMMÄINEN LUKU.

— Agata sisar, sanoi Sofia neiti sysäten sarvikantaiset silmälasinsa otsalle, ei käy kieltäminen, Agata sisar, ettemme olisi laiminlyöneet veljemme Jonatanin perhettä.

Agata neiti loi hämmästyneen silmäyksen pyöreistä, sinisistä silmistään puhujaan. Villavyö, johon hän ahkerasti oli koukuttanut tulipunaisia ruusuja, vaipui polville.

— Niinkö arvelet, Sofia sisar? Olisimmeko todella tehneet itsemme vikapääksi sellaiseen syntiin?

— Sitä ei käy peittäminen. Minä toivon, ettet sinä, sisar kulta, halua kieltää osuuttasi tähän laiminlyöntiin.

Sofian katse suuntautui tuikeana sisareen.

— En suinkaan, sisar. — Ja huokaisten Agata lisäsi: — Olen aina pitänyt Jonatan veljestämme.

— Kukaan ei saata kehua pitäneensä Jonatanista enemmän kuin minä, jatkoi Sofia neiti — mutta — sinä tiedät, sisar, että Anna ei mielestäni ole osoittanut minua kohtaan sitä huomaavaisuutta ja osanottoa, jota hänen olisi pitänyt, kun hänen kälynsä oli onneton ja hyljätty.

— Hän ehkä pelkäsi loukata tunteitasi, koetti Agata puolustaa.

— Turhaa puhetta. Sitäpaitsi sinä et ole pätevä arvostelemaan tällaisia seikkoja. Luulisin niin — luulisinpa, että minulla on tunneasioissa enemmän kokemusta. Mutta sitä sinä et koskaan ajattele. Kuka paremmin kuin minä ymmärtää, miltä tuntuu jäädä yksin ja vuodattaa kyyneliä?

Tässä Sofia neiti kätki lihavat, hyvinvoivat kasvonsa vankkaan, kotikutoiseen nenäliinaan.

— Rakas sisar, yritti Agata neiti lohduttaa, mutta sisar teki kädellään torjuvan liikkeen. — Ei, elä puhu mitään. Minä kannan suruni yksin. Niin olen aina tehnyt. Hyljätty, yksinäinen olento raukka.

Agata neiti huokasi ja koukusteli ruusunsa valmiiksi äänetönnä.

Hetken kuluttua Sofia neiti pisti nenäliinan taskuun ja lausui jokapäiväisellä äänellään:

— Elkäämme kiistelkö. Se ei ole soveliasta meidän asemassamme lasten kasvattajina. Palaan asiaan. Jotain on tehtävä veljemme Jonatanin perheen hyväksi.

— Mikä on herättänyt sinussa tämän ajatuksen, sisar?

Sofia neiti veti käsityöpussistaan esiin kirjekuoren.

— Tämä tuli tänä aamuna. Luen sen sinulle. Se on Jonatanilta.

Hän laski jälleen silmälasinsa nenälle ja luki:

— Rakkaat sisareni:

Emme ole kuulleet teistä pitkään aikaan mitään. Toivon kuitenkin, että olette terveet ja voitte hyvin. Me voimme myös kaikki hyvin. Vanhin tyttäremme Minna, rakkaan Annani kuva, viettää joulukuun 28 p. häitänsä, ja me pyydämme hartaasti, että tulisitte kunnioittamaan tätä juhlallista ja tärkeätä toimitusta läsnäolollanne. Anna lähettää hartaat terveiset. — Veljenne Jonatan.

Agata löi kätensä yhteen. — Rakas, hyvä Jonatan! Miten hauskaa olisi lähteä sinne. Arveletko, että se voisi käydä päinsä, sisar?

— Olen päättänyt lähteä. Jonatan ja me olemme ainoat eloon jääneet perheessämme. Suvun täytyy pitää yhtä. Sen lisäksi olemme vastuussa siitä, miten hänen lapsensa kasvatetaan. Minä en luota Anna Schöringin kasvatusoppiin. Se on liian kevyttä ja pintapuolista. Pelkään, että Jonatanin lapsia kasvatetaan aivan toisin kuin meitä kotona pappilassa kasvatettiin.

— Ajatteles — sanoi Agata ja katseli haaveellisesti hymyillen eteensä — Minna menee naimisiin, pieni tummasilmäinen Minna, jonka kummi minä olen. Niin vuodet vierivät. Muistatko vielä, kun hän skottilaiseen hameeseensa puettuna istui vieressäni ja opetteli sukkia parsimaan. Hän oli silloin kuusivuotias, ja nyt hän on morsian.

— Muutkin olisivat voineet olla morsiamia, sanoi Sofia kolealla äänellä — ellei kuolema olisi tullut väliin.

Peljästyen uutta tunteenpurkausta kiirehti Agata huomauttamaan:

— Arveletko, että meidän pitäisi ryhtyä jonkinlaisiin pukuvalmisteluihin? Eiköhän minun pitäisi teettää uusi hame?

Ankara katse sisaren silmistä sai hänet häpeillen hymyilemään.

— Ajattelin vain — — —

— Ihmettelen sinua, Agata. Sinähän sait juuri äsken uuden hameen.

— Se tehtiin Ottilia Karellin hopeahäihin. Siitä on nyt viisitoista vuotta.

— Entä sitten. Sinun iälläsi ei uusia pukuja teetetä joka vuosi. Me pyydämme Tilda Helinin tänne hiukan korjaamaan pukujamme. Vaikka minä omasta puolestani pidän sitä tarpeettomana. Mutta sinä olet aina ollut turhamainen, Agata.

— Pukumme ovat ehkä jo vanhanaikaiset, uskalsi Agata neiti huomauttaa. En tahtoisi esiintyä naurettavana Minnan häissä.

Sofia neiti nousi, pani työnsä kokoon ja lausui hitaasti ja painokkaasti:

— Jos sinä aiot ruveta muodinorjaksi, ei minulla ole siihen mitään sanomista. Ellei minun hameeni kelpaa veljentyttären häissä sellaisena kuin se viisitoista vuotta sitten teetettiin, saa se olla kelpaamatta. Mutta sinun vallassasi tietysti on pukeutua viimeisen pariisilaismuodin mukaan. Kuten sanoin, olet aina ollut turhamainen, Agata raukka.

Agata neiti kääri myös kokoon työnsä.

— Minä ehkä käväisen Väisäskän luona kysymässä, tuleeko hän ensi viikolla pyykille, sanoi hän.

— Osta samalla pari uutta rihvelitaulua; huomasin, että kaksi on mennyt rikki.

— Niin, Yrjö ja Emmi hieman ottelivat tänään kirjoitustunnilla, ja silloin taulut särkyivät.

Sofia neiti rypisti otsaansa. — Sinä et osaa ylläpitää järjestystä lainkaan. Ei sellaista saa tapahtua.

Agata neiti tuskin kuuli sisaren moitetta. Hän veti kiireesti mustan päällystakkinsa ylleen, sitoi lakin nauhat tiukasti leuan alle ja kääri huivin lakin ympäri. Kesti kotvasen, ennenkuin hän sai huivin solmun sidotuksi, hän oli huomattavasti kiihtynyt.

Sofia neiti tarkasteli hänen kiirettään pieni ivanhäive huulillaan. Juuri kun sisar hätäisesti oli vetämässä kumikenkiä jalkaansa, huomautti hän kuivasti: — Eikö ole turha, että sinä menet Väisäskälle? Voimmehan lähettää Rakelin.

— Ei, ei, minä kyllä menen. Agata neidin äänessä oli säikähdystä. Hän oli viimeinkin valmis ja sujahti ulos. Mutta ovelta hän äkkiä pyörähti ympäri. Hänen kasvoillaan oli hupaisan nolo ilme.

— Sofia, sanoi hän läheten sisarta, oletko kertonut tästä Johannalle?

— Kirjehän oli osoitettu hänelle. Hän antoi sen minulle, mutta ei sanonut mitään. Nyt hän on Rynénillä saippuata keittämässä.

— Arveletko hänen suostuvan? Sofian arvelu jäi lausumatta, sillä ovi aukeni ja pitkä, laiha, tummansinisiin puettu huivipäinen nainen astui sisään.

— Saitko hyvää saippuata? kysyivät molemmat sisaret yhtaikaa.

— Tuskin. Lipeäkivi on kerrassaan kelvotonta. Kehtaavatkin myydä sellaista tavaraa.

— Ja mitä arvelet Jonatanin kirjeestä, sisar? kysyi Agata voimatta hallita jännitystään. Ja Minnan häistä? Eikö ole hauskaa, että hän menee naimisiin, pieni kummityttöseni.

— Schöringien suku ei ole mieleeni, he ovat liian maailmallisia.

— Mutta rakas Johanna, Annahan on Schöring ja hän on kälymme.

— Niinpä niin, Johannan ääni oli sanomattoman kuiva. Hän kääntyi Sofian puoleen. Syötkö tänään perunakeittoa vai keitänkö sinulle kauralientä?

Sofia ravisti päätään.

— Ei perunakeittoa, Johanna, mieluummin kauralientä, mutta pane siihen enemmän kermaa kuin viime kerralla. Ja manteleita, rakas Johanna, elä unohda manteleita. Ne antavat hienon maun liemelle.

Johannan pitkä kumarainen vartalo katosi keittiöön.

Agata loi puhuvan katseen toiseen sisareen sulkiessaan oven.

— Luulenpa, että Johanna aikoo lähteä. Hän ei kieltänyt jyrkästi.

— Agata poikkeaa varmasti Ottilia Karellin luo uutista kertomaan, mutisi Sofia neiti taapustaen katupeilin luo. — Kas niin, enkö arvannut. Sinne hän kääntyi heti ensimmäiseltä kadunnurkkaukselta. — Rakel, Rakel, tule tänne!

Pisamaiset tytön kasvot näyttäytyivät keittiön ovessa.

— Mitä sinä teet?

— Kuorin perunoita, ja puhettaan vahvistaakseen ojensi tyttö molemmat kätensä, — toisessa oli perunanpuolikas, toisen hän hätäisesti pisti taskuun. Pari mantelia tipahti lattialle.

— Kun olet sen tehnyt, voit käydä koulun puolelta noutamassa toisen luokan laskentovihot. Ja punaisen lyijykynän opettajapöydältä. Mutta älä kurkista päiväkirjaan kuten tapasi on.

— Menen heti, täti.

Sofia istui kiikkutuoliin. Lihavat kädet painuivat syliin.

— Rakel voi hyvin ohjata ensimmäisen luokan tyttöjä sisäluvussa, puheli hän puoliääneen, maisteri pitää huolen laskennosta ja historiasta ja Fransiska Pfeffer hoitaa loput. Sillä on kouluasia järjestetty. Ja pari päivää voivat lapset kyllä saada lupaa.

TOINEN LUKU.

Pikkupappilan arkihuoneessa oli kiirettä ja touhua. Pitkällä pöydällä oli läjä vastasilitettyjä, uuden uutukaisia liinavaatteita. Ja yhä vielä kiersi Ida Martonen, pitäjän liinaompelijatar, ompelukonetta, hermostuneesti tiuskaisten, jos lapset uskaltautuivat lähettyville.

Ommeltiin Minnan myötäjäisiä. Häät oli määrätty vietettäväksi neljäntenä joulupäivänä. Jouluillan tahtoi Minna vielä olla vanhassa kodissa.

Lapset olivat nyreissään. Heidän mielestään joulu joutui lapsipuolen asemaan.

— Ei ajatella muuta kuin häitä ja lakanoita ja liinavaatteita, valittivat Kaarlo ja Lauri. Tuskin me saadaan joululahjojakaan.

— Kyllä saatte, jos olette kiltit, lohdutti Martta. Mutta pahoille pojille ei joulu-ukko tuo mitään.

Kaarlo naurahti ovelasti. Hän oli jo ratkaissut joulu-ukkoarvoituksen, mutta Lauri oli ääneti. Hän sekä uskoi että epäili.

— Lauri ei ainakaan saa mitään lahjoja, ennenkuin hän oppii lukemaan, selitti Lotti. Ajatelkaas, hän on jo seitsemän vuoden vanha eikä vielä lue selvästi.

Laurin huulet vapisivat.

— Minä en aiokaan oppia lukemaan. Minusta tulee seppä.

— Oho, etkös luule seppien tarvitsevan osata lukea. Isä ei päästä sinua rippikouluun, ellet osaa lukea. Saat istua laiskanpenkillä ja jalkapuussa kirkon porstuassa. —

Lauri ratkesi itkuun.

— En minä tahdo istua jalkapuussa. Minna, huusi hän vanhimmalle sisarelle, joka astui huoneeseen. Lotti ja Kaarlo kiusaavat minua. En minä tahdo istua jalkapuussa kirkon porstuassa, huh huu.

— Ei saa kiusata pikku Lauria, torui Minna. Se on pelkkää pötyä, tuo jalkapuujuttu.

— Eipäs, intti Kaarlo. Malakias kertoi, että hänen isänsä istui kirkonporstuassa jalkapuussa, kun hän ei tahtonut oppia lukemaan. Ja kaikki, jotka kulkivat kirkkoon hänen ohitsensa, ilkkuivat häntä.

— Se on Malakiaksen juttuja. Mene ottamaan aapisesi, Lauri, niin kuulustamme tunnetko kirjaimet.

Lauri lähti laahustavin askelin. Aapinen oli hänen katkerin vihamiehensä.

Lastenkamarissa istuivat Ulla ja Mark pelaamassa tammipeliä.

— Ulla, sanoi Minna kurkistaen sisään ovesta, ota Lauri ja hänen aapisensa huostaasi. Ja Mark, miten on saksanlukusi laita?

— Rakas Minna, on niin kauhean kuivaa lukea, vastasi Mark suutaan muikistaen.

— Tiedäthän, että isäsi tahtoo sinun edistyvän. Ajattelepas, hän tulee tänne parin päivän kuluttua ja on kovin pahoillaan, kun et ole oppinut saksaa.

Markin kauniit kasvot näyttivät huolestuneilta. Ulla loi häneen rohkaisevan katseen.

— Luetaan yhdessä, niin käy paremmin.

Hetkistä myöhemmin istuivat molemmat saksalaisen lukukirjan ääressä. Ulla luki ja Mark kuunteli, tuon tuostakin salaa haukotellen.

— Käännä sinä nyt tämä: "Ein alter Mann und sein Sohn — — —". Mutta, Mark, sinähän et lainkaan kuuntele. Istut vain ja tuijotat ulos ikkunasta. Mitä sinä ajattelet?

Mark naurahti hämillään. — Minä ajattelin, kuinka hauska on olla rikas. Kun isä tulee, pyydän, että hän ostaa minulle oman pienen hevosen, sellaisen kuin Henrik Gyllenheimin Ajas.

— Et saa ajatella muuta nyt, kun sinun pitää oppia.

— Miksi minun tarvitsee oppia? Se on ikävää. En tahdo oppia muuta kuin viulunsoittoa. Ei rikkaiden tarvitse osata niin paljon.

Ulla paiskasi saksankirjan kiinni.

— Sinä olet pöllö, pöllöjen pöllö. Herra on mukamas rikas, ja sen vuoksi hänen ei tarvitse oppia muuta kuin viulua soittamaan ja ratsastamaan.

Hänen silmäyksensä oli äärimmäisen halveksiva.

— Sen minä sanon sinulle, Mark, että olit tuhat vertaa hauskempi silloin, kun olit köyhä ja hyljätty.

Mark nousi loukkaantuneena. — Sinä olet oikea katajapensas, Ulla, minä menen Lotin luo. Hän on paljon kiltimpi.

Ulla ei vastannut. Istuutui niska kenossa ja avasi uudelleen saksankirjan.

Mark seisoi empien ovella. Sitten hän varpaisillaan palasi Ullan luo.

— Sanoinko, että olet katajapensas, Ulla? Tarkoitin tietysti sanoa ruusupensas, kaunis vaaleanpunainen ruusupensas.

Ulla luki välinpitämättömän näköisenä.

— Ulla, sovitaan.

— Rikkaiden ei tarvitse sopia.

— Hyi, Ulla, elä ole paha. Mark katuu. Mark on surullinen. Mark itkee.

Ja hän väänsi kasvonsa niin murheellisen ja hassunkurisen näköiseksi, että Ulla purskahti nauruun.

Silloin Mark tiesi voittaneensa.

— Ulla, sanoi hän mairittelevasti, mennään laskemaan mäkeä. Uskotko, että kelkka nyt luistaa?

Ullan silmät säteilivät. — Se on selvä, tällainen keli kun nyt on. Lähdetään.

Saksankirja jäi pöydälle avonaisena, ja pikku Lauri hautasi aapisen romulaatikkonsa pohjalle. Ulla ja Mark kiitivät posket punaisina alas jyrkkää mäentöyrästä, Lotti ja Kaarlo kintereillään.

Salissa oli täkintikkuutalkoot. Harjulan tytöt Naimi ja Miili ja Niemelän Viivi pistelivät ahkerasti suurikukallista peitettä. Martta veti kuvioita liidutulla langalla. — Se, jonka viiva tulee pikimmin valmiiksi, joutuu ensimmäisenä morsiameksi, ehdotti Viivi.

Vimmattu kilpailu syntyi tyttösten kesken.

— Minun on valmis, kuului yht'haavaa kolmesta suusta. Martta oli jäänyt viimeiseksi. Mutta hänen pistonsa olivatkin pieniä ja tasaisia toisiin verrattuina.

Illemmalla tulivat tyttöjen veljet Jaakko ja Samuli noutamaan sisaria, kotiin. Heidän mukanaan tuli Jaakko Kemellin ylioppilastoveri, joka vast'ikään oli määrätty vanhan rovastin apulaiseksi. Silloin sysättiin peitepuut syrjään ja nuoret alkoivat leikkiä panttileikkejä.

Pihalla helisivät kulkuset. Minnan poskille kohosi hieno puna. Hän kohotti uutimia ja katseli ulos. Hän pikemmin tunsi kuin näki, että Ulrik Schöringin yhdenistuttava pieni reki oli ajanut pihalle.

Ulrik ja Minna pakotettiin ottamaan osaa leikkiin. He estelivät, mutta ylivoima oli liian suuri. Minnan tyttö-ystävät riistivät hänet mukaan. Hänen täytyi välttämättä ennustaa heille, morsiamen ennustukset tuottivat onnea ja kävivät aina toteen.

Ulla, Mark ja Lotti pujahtivat sisään. He tekeytyivät niin pieniksi kuin mahdollista, ettei heitä huomattaisi. Oli niin hauska olla isojen seurassa ja nähdä heidän leikkivän. Ja rovastin uusi apulainen oli Ullan mielestä niin hirveän kaunis, aivan kuin apostoli Johannes. Hänellä oli vaalea tukka, siniset, lempeät silmät ja korkea otsa. Mutta oli pettymys nähdä hänen leikkivän. Papin ei koskaan pitäisi leikkiä sormusta ehdolla ja panttileikkejä. Hänen pitäisi aina hymyillä lempeästi tai katsella ankarasti. Ulla huokasi. Hän oli jumaloinut apulaista siitä hetkestä alkaen, jolloin näki hänet ensi kerran alttarilla lumivalkoiset liperit kaulassa, siniset silmät taivaaseen luotuina.

Ja nyt hän istui Naimin ja Martan välissä ja nauroi aivan kuin muutkin kuolevaiset. — Ulla huokasi uudelleen.

"Ihanteet särkyvät."

KOLMAS LUKU.

Surr-rur-rur pyöri ompelukone tasaisesti ja taukoamatta.

Minna istui kangaspuissa ja heitti sukkulaa joutuisaan ja kevyesti. Kankaan oli tänään määrä valmistua. Häihin oli enää kymmenen päivää, ja sitä ennen oli käsiliinat päärmättävä ja pestävä.

Ulla ja Lotti hyökkäsivät sisään lumisina ja punaposkisina.

— Tädit tulevat!

Pastorin rouva laski nopeasti ompeleensa pöydälle.

— Mistä sen päätätte?

— Maantiellä näkyy kauhean suuri, vedenpaisumuksenaikuinen kuomireki. Kukas muu kuin vanhat tädit ajaa sellaisessa hökötyksessä.

— Elä ole nenäkäs, Ulla, juokse ilmoittamaan isälle, ja Martta, panepas kahvi heti tulelle. Onko vierashuone lämmin?

— Kyllä, äiti, kävin juuri äsken sulkemassa pellit.

Hetken kuluttua pysähtyi valtava kuomireki pappilan portaiden eteen. Kuomireen verhojen takaa pistäytyi esiin villahuiviin kääritty pää.

— Olemmeko perillä nyt? huusi kimeä ääni. Kului jonkun aikaa, ennenkuin turkkeihin, huiveihin ja vällyihin kiedotut tädit saatiin autetuksi kuomireestä maahan. He läähättivät vaatepaljouden painosta ja pysyivät pystyssä vain tukemalla. Oli täysi työ saattaa heidät kompastumatta portaita ylös eteiseen ja vielä suurempi vaiva kääriä heidän todellinen olemuksensa esiin niistä lukemattomista huiveista, villavöistä ja shaaleista, joihin he olivat verhoutuneet pakkasen varalta.

— Erehdyinkö vai miten, mutta rekenne tuntui minusta hyvin tutulta, virkkoi pastori, kun tädit vihdoin olivat vapautuneet päällysvaatteistaan.

— Mutta, Jonatan, huusivat kaikki kolme tätiä yhtaikaa. Etkö sinä tuntenut isän vanhaa kuomirekeä? Rakas veli, tässä samassa kuomireessä sinä ajoit Pyhäjoen pappilaan Jaakob enon virkaanasettajaisiin isän ja äidin kanssa. Olit silloin kahdeksanvuotias.

— Niin totta tosiaan, sanoi pastori liikutettuna. Ja nyt on vanha kuomireki teillä.

— Tietysti, kuinka olisimme sen myyneet? Säilytämme sitä satulaseppä Frimanin liiterissä. Hänen tyttärensä saavat siitä hyvästä opetuksen halvemmalla, selitti Sofia täti.

— Ette kai usein tule sitä käyttäneeksi? kysyi pastorin rouva.

— Aina talvella, kun olemme matkoilla. Siitä on nyt tasan kahdeksan vuotta, kun kävimme eräänä jouluna Emilia serkun luona.

— Nythän voi jo matkustaa junalla, huomautti Minna ystävällisesti.

— Niin, eikö totta, vastasi Agata täti, mutta Sofialla ja Johannalla on vastenmielisyys rautatietä kohtaan.

— Se on totta, myönteli Sofia täti. Olen pari kertaa matkustanut noilla uusimuotisilla vehkeillä, mutta en pidä niistä. Ensiksikin pelkään rautatieonnettomuuksia, olen lukenut pöyristyttäviä juttuja niistä Amerikassa, ja toiseksi on minusta ikävää ja säädytöntä istua tuntikausia vastapäätä ventovierasta miesväkeä, joka tupakoi ja syljeksii.

— Mutta, sisarkulta, istuthan kirkossakin, vaikka siellä on ventovierasta miesväkeä, huomautti pastori hymyillen.

— Se on eri asia. Kirkko on Herran huone, ja siellä istuvat miehet ja naiset eri penkeissä ja sen lisäksi säätyläiset erikseen. Tosinhan nyt kuuluu istuvan joissain seurakunnissa miehet ja naiset vieretysten, kuinka vain sattuu. Mutta minä toivon saavani sulkea silmäni, ennenkuin meidän kirkossa joku mälliä pureksiva ukko istuu minun viereeni.

— Sisar, sisar, varoitti pastori leppeästi, Herran edessä olemme kaikki samanlaisia.

— Erikseen voimme silti istua. Ajatelkaas, mitä minultakin muuan nenäkäs sälli kyseli pari vuotta sitten junassa. "Työ ootte tietysti naimisissa?"

— Ei hän pahaa tarkoittanut, puolusteli Agata neiti.

— Sellaisia henkilökohtaisia huomautuksia ei kukaan tee minulle, kun istun omassa kuomireessäni. Eikä siellä myös kuka tahansa saa tuuppautua viereeni istumaan. Ja Johanna on aivan samaa mieltä kuin minä. Eikö totta, Johanna?

— Isä ja äiti matkustivat aina hevosella, vastasi Johanna yksikantaan.

— Johanna ja Sofia ovat vanhoillisia, uskalsi Agata sisar huomauttaa.

Sofia loi häneen musertavan katseen.

— Ja sinä olet täynnä turhamaisuutta ja maailman henkeä. Sinähän tunnet hänet, Jonatan. Hän on aina ollut sellainen.

Keskustelun aikana olivat tädit vähitellen päässeet päällysvaatteistaan ja saaneet lukemattomat myttynsä, vasunsa ja laukkunsa sisään. Kun kaikki matkatavarat oli luettu pariin kolmeen kertaan ja joka kerta joku kori tai mytty puuttui, tarttui pastori viimein lempeällä väkivallalla Sofian kainaloon ja sanoi:

— Mennään nyt sisään, Martta pitää kyllä huolen matkatavaroista.

— Hänhän on vain lapsi. Johanna, laske vielä kerran. Minun ruskeata koriani ei näy missään. Se jäi varmaankin viimeiseen kievariin.

— Täällä on yksi ruskea kori. Tätäkö täti kaipaa? kysyi Minna.

— Kas siinä. No nyt ne siis ovat kaikki.

Kirkkaasti kiilloitetun kahvipannun näkeminen oli omiaan enemmän kuin mikään muu tyynnyttämään tätien matkasta väsynyttä ja hiukan kiihtynyttä mieltä.

Minnaa syleiltiin ja onniteltiin lämpimästi. Agata täti katseli nuorta tyttöä ihastuneena. — Ajatteles, Jonatan, pikku kummityttöni on noin iso ja niin kaunis. Katsele häntä, Sofia, sisar, eikö hän sinun mielestäsi ole äidin näköinen?

Mutta Sofia oli kätkenyt kasvonsa nenäliinaan ja vaipui tuoliin vavisten.

— Sofia rakas, et kai voi pahoin, kysyi pastorin rouva huolestuneena.

Nenäliinan takaa kuului kumea ääni. — Ei, ei, antakaa minun olla. Minulla on muistoja.

Pastori loi kysyvän katseen Agataan ja Johannaan. Molemmat vanhat neidit pudistivat surullisina päätään.

— Se on se isän apulainen, pastori Henelius, kuiskasi Agata veljelleen. — Hän ei voi häntä unohtaa. Sofia raukka. Hänen sydämensä on särkynyt.

Ulla sattui kuulemaan tädin sanat.

Kuinka jännittävää! Ensi kerran hän nyt näki ihmisen, jonka sydän oli särkynyt. Rakastava, uskollinen Sofia täti raukka. Olikohan se apulainen ollut rovastin apulaisen näköinen? Ja oliko hän kuollut? Vai ehkä pettänyt tädin ja ottanut toisen? Ajatteles, että sellaista voi tapahtua oikeassa elämässä eikä vain kirjoissa.

Mutta katsellessaan osanotolla Sofia tädin hyvinvoipaa olentoa ja lihavia, punakoita kasvoja, jotka taas sukelsivat esiin nenäliinan takaa, Ulla tunsi kalvavaa pettymystä.

Mitenkä voi ihminen olla noin lihava ja terveennäköinen, kun sydän on särkynyt? Kalpea hänen pitäisi olla, kalpea ja laiha ja keuhkotautinen ja suurissa silmissä kärsivä katse. Mutta Sofia täti näytti nyt taas aivan tyytyväiseltä ja tyhjensi rauhallisena kolmannen kahvikuppinsa.

Maailmassa on niin paljon sellaista, joka on toisin kuin on ajatellut. Ja isoja ihmisiä on mahdoton ymmärtää.

— Äiti, sanoi Martta hiukkasta myöhemmin, kenen nyt kutsumme kaasoksi? Noora Örnfelt on kirjoittanut, ettei hän tahdo pukea morsianta, kun hänellä on surua. Se ennustaisi pahaa.

— Miksi juuri Noora Örnfeltiä olet pyytänyt, Minna? kysyi isä.

Minna punastui.

— Noora ja minä lupasimme jo tyttöopistossa ollessamme pukea toinen toisemme morsiameksi.

— Minun mielestäni me pyydämme kanttori Wilénin lesken. Hän on yleisesti käytetty kaaso pitäjän kaikissa häissä, enkä minä tahtoisi, että tyttäreni tekee poikkeuksen muista seurakuntalaisista.

— Mutta hän on enimmäkseen pukenut talonpoikaismorsiamia, huomautti Anna.

— Pappilan tyttäret eivät saa tekeytyä talonpoikaiskansaa hienommiksi, sanoi pastori hieman terävästi.

Agata neiti oli levottomana seurannut keskustelua. Nyt hän hiukan kohottautui istuimellaan ja katseli rukoilevin, kostein silmin vuoroin Minnaan ja pastoriin. — Oi, enkö minä saisi pukea Minnaa? Hän on minun kummityttäreni, ja minä koristaisin hänet niin kauniiksi. Olen aina toivonut saavani pukea morsianta. Ja Minna on minulle niin läheinen.

— Luonnollisesti saat pukea Minnan, jos haluat, Agata rakas, sanoi pastorin rouva iloisesti. Eikö sinunkin mielestäsi, Jonatan?

Pastori nyökäytti päätään.

— Koska Agata niin mielellään tahtoo.

Sofia tädin oli vallannut uusi liikutuksen puuska tämän hänelle niin arkatuntoisen keskustelun aikana.

— Agata olisi saanut pukea minut, nyyhkytti hän.

Mutta Martta palautti hänet pian muistoista todellisuuteen. Hän oli kuullut, että Sofia tädillä oli aivan erikoisen kauniita drällimalleja ja hän olisi kovin mielellään kysynyt tädiltä neuvoa.

Sofia täti rauhoittui pian. Minnan pöytäliinat ja muut kapiot tuotiin esille, ja vaikka Sofia täti aina silloin tällöin liinavaatteita katsellessaan mutisi: "muistoja, muistoja", ja pyyhki silmiään, herättivät lakanat ja nimikirjaimet ja eri kudontalajit hänen mielenkiintoaan enemmän kuin vanha rakkausjuttu. Johanna lähetettiin noutamaan tätien Minnalle tuoma morsiuslahja — vaaleansininen silkkipeite, johon oli niin tiheään pistetty kukkia ja kiemuroita, että se oli jäykkä ja kankea kuin pahvi.

— Se on isoäidin peruja, selitti Agata täti. Ja nämä pyyhkeet, rakas Minna, ovat minun lahjani sinulle. Olen ne itse kutonut kaksikymmentä vuotta sitten.

Sofia täti huokasi: "muistoja", ja hypisteli lakanapakkaa.

— Tässä on minun lahjani sinulle, sanoi Johanna hiljaisesti. Hän otti isonlaisesta vasusta kaksi kellastuneeseen vaatteeseen kiedottua tyynyä. Ne olivat valkoista atlassia, keskelle oli kirjailtu ruusu ja lemmikkiköynnös.

— Isän ja äidin morsiustyynyt. Ne joutuivat minulle pesänjaossa.

— Miten kauniita, huudahti Martta. — Sofia täti, etkö tahdo tulla katsomaan lipeäkalaa, pyysi hän.

Hän oli huomannut vanhan neidin kopeloivan nenäliinaansa.

Nenäliina upposi takaisin taskuun. Sofia neiti piti paljon hyvästä ruoasta.

NELJÄS LUKU.

Liisi oli tullut kotiin Helsingistä. Hiukan laihtuneena, hiukan kalpeana, hiukan ylimielisenä. Puhui hitaasti, säännöllistä kirjakieltä, rypisti silmäkulmiaan, kun pojat melusivat ja hymyili pikkuvanhasti Ullan ja Lotin puheille.

— Melkein yhtä täydellinen kuin Tyyra, kuiskasi Lotti Ullalle.

Tädit eivät hyväksyneet Liisiä. Hän oli heidän mielestään aivan liian nykyaikainen. Ja sen lisäksi nenäkäs. Pappilan lapset eivät ylipäänsäkään — eivät ainakaan tytöt — tyydyttäneet heidän pedagoogisydäntään. Martta tosin — hänestä saattoi tulla sievä ja kelpo maalaistalon emäntä tai pappilanrouva, mutta Ulla oli aivan liian raju ja Lotti hemmoteltu. Minna — hänhän oli kieltämättä suloinen, mutta ei kyllin vakava. Ja miksi hänen tukkansa oli niin huolimattomasti kammattu, kiharat pyrkivät aina ohimoille — "meidän nuoruudessamme" kastoivat siivot nuoret tytöt tukkansa vedellä saadakseen sen pysymään sileänä.

Mutta eräänä iltana tapahtui koko käänne Liisin eduksi. Pastori ja Anna olivat pitäjällä köyhiään katsomassa. Minna oli ajanut Kaunialaan sulhasensa kanssa tervehtimään Kristiina Blylodhia, joka oli hiukan vilustunut. Tädit istuivat käsitöineen arkihuoneessa. Martta ompeli ahkerasti, mutta Liisi istui tapansa mukaan ilman käsitöitä. — Ulla juoksi huoneeseen.

— Liisi, kutsui hän, Harjulan lapset ovat täällä. Etkö tule mäkeä laskemaan?

— En, vastasi Liisi. Minusta on hauskempi istua täällä kuuntelemassa tätien juttuja. Rakas Agata täti, kertokaa nyt vielä minkälaista oli, kun täti oli promotionissa ja kreivi Berg kielsi ylioppilaita laulamasta. Ja sitten he kuitenkin lauloivat, eikö totta?

Agata tädin silmät loistivat. Hän oli ollut serkkunsa seppeleensitojatar silloin, ja promotioni oli hänen elämänsä onnellisin muisto.

Hänkin oli kerran ollut nuori ja elämänintoinen. Hän oli kävellyt kuusi peninkulmaa jalkaisin ennättääkseen ajoissa perille seppeleensitojaisiin, kun pappilan hevonen äkkiä oli sairastunut eikä hänen matkakassansa ollut varattu vieraan hevoskyydin maksamista varten.

— Se tapahtui siihen aikaan, — yhtyi Sofia puheeseen, jolloin Henriette Rehnbäck vietti häitään. Muistatko, Johanna, hän meni naimisiin heränneen kanssa ja hääpäivänään hän lahjoitti pois kaikki entiset pukunsa ja kävi siitä asti puettuna kuten muutkin heränneet.

Johanna nyökäytti päätään. — Kyllä, jatkoi hän yksikantaiseen tapaansa. Ja siihen aikaan myös — — —

Ja sitten tuli taas uusi juttu menneiltä ajoilta.

Liisi ahmi jokaisen sanan tätien huulilta. Tämä oli tädeille uutta. Tuommoinen nuori tyttö, melkein lapsi vielä ja noin mieltynyt vanhojen seuraan.

— Kieltämättä Liisissä on hyvää ainesta, uskoi Sofia täti sisarille illalla, kun he jäivät kolmisin. Tuo nykyajan henki vain pyrkii pilaamaan nuoria.

Ja siitä hetkestä alkaen tädit suosivat Liisiä.

Joulu läheni nopeasti, ja koko talo oli touhussa. Tädit sulkeutuivat huoneeseensa salaperäisinä. Lapset olivat alituisesti tiellä, ja heitä ajettiin joka paikasta muualle.

— Olisi parempi, jos voisimme tekeytyä olemattomiksi joulun edellä ja ilmestyä vasta jouluaattona, kun kaikki on valmista, tuumi Lotti. Se olisi hyvin mukavaa isoille ihmisille.

Jouluaaton edellisenä päivänä lausui Sofia täti aamiaispöydässä, luotuaan merkitsevän katseen toisiin sisariin, juhlallisesti:

— Anna ja Jonatan, Johannalla, Agatalla ja minulla olisi teille pyyntö tai ehdotus. Haluaisimme viettää tämän joulun yhdessä veljemme Jonatanin kanssa samaan tapaan kuin vietimme sen ennen Pohjanmaalla. Muistatko, Jonatan, joulupuuroa, jonka äiti keitti?

— Muistanko, huudahti pastori innostuneena, sellaista puuroa en ole sen koommin syönyt. Se oikein suli suussa.

Pastorin rouva hymähti. Hän oli kuullut miehensä ennenkin puhuvan ihmeellisestä, punaisesta puurosta, jota keitettiin vuorokausimääriä. Mutta hän ei koskaan ollut saanut tarkempaa määritelmää tästä salaperäisestä puurosta. Johanna täti alkoi selittää.

— Puuro keitetään kokonaisista ohraryyneistä ja sen tulee olla tulella vähintään kaksikymmentäneljä tuntia.

Äiti ja Martta näyttivät huolestuneilta. Oli muutoinkin niin paljon puuhaa näin ennen joulua, ja Minnan häät olivat aivan ovella. Kuka ennätti seistä hellan ääressä keittämässä yhtä puuroa kokonaisen vuorokauden?

— Me kyllä keitämme sen, selitti Sofia täti.

— Entä ryynit! Meillä tuskin on kokonaisia ohraryynejä, uskalsi Martta huomauttaa.

— Kaikesta on huolehdittu, vakuutti Sofia täti. Jos tänään panemme puuron tulelle kolmen ajoissa, on se huomenna valmis. Aiomme, Johanna, Agata ja minä valvoa yön.

Lapset olivat jännittyneenä seuranneet keskustelua. Tästähän oli tulossa jotain erikoisen hauskaa.

— Saammeko mekin valvoa? huusivat kaikki yhteen suuhun. Voi, äiti, se olisi kauhean hauskaa! Lupaathan, äiti. Rakas äiti, tämä yksi ainoa yö vain.

Tädit, mielissään siitä, että heidän ehdotuksensa voitti kannatusta nuorten parissa, yhtyivät pyyntöihin. Ja niin päätettiin seuraava yö valvoa leivintuvassa.

Illallisen jälkeen kokoontui suurin osa perheenjäseniä leivintupaan. Isää ja äitiä ei päästetty mukaan, — tämä oli ainoa tilaisuus, jolloin heitä varten aiotut joululahjat saatettiin valmistaa.

Johanna täti oli jo iltapuolella Riikan avulla nostanut tulelle valtavan padan ja seisoi hämmentämässä ihmepuuroa, kun muut tulivat sisään. Suuri leivintupa näytti kodikkaalta räiskyvän tulen valossa. Katossa riippuva pieni lamppu jakoi säästeliäästi valoa, mutta tämä puolihämärä vain lisäsi tilaisuuden tenhoa. Käsitöitä varten oli Martta tuonut pöytälampun, ja sen valoon, pitkän, maalaamattoman leivinpöydän ääreen asettui koko yötsyjoukko. Jokaisella oli oma käsityönsä. Liisikin ompeli kanavasta sukkanauhoja äidille.

Tädit puuhasivat toimekkaina ja mielissään. He tunsivat olevansa illan sankareita puuroineen.

Kun kaikki olivat asettuneet istumaan, kohotti Sofia täti käskevästi kättään ja Johanna täti aloitti lieden ääressä ehtoovirren.

"Jumalan säädyn perästä Ehtoo ja yö nyt lähestyy, Päivä on nyt pois kulunut, Pimeys päälle joutunut."

Tätien kuluneet äänet yhtyivät väristen nuorten raikkaisiin säveliin. Hartaudella laulettiin pitkä virsi loppuun. Takkavalkean levottomat liekit loivat satumaisen hohteen vanhoille ja nuorille kasvoille. Puuro padassa pulputti ja puhisi, neulat ja sukkapuikot kulkivat vinhasti näppärissä sormissa.

Ulkona heitti tuisku lunta ikkunaan, ja tallista kuului silloin tällöin töminä, kun hevoset kohottivat jalkojaan.

— Eikö kukaan osaa kertoa kummitusjuttuja? kysyi Ulla.

— Se on sopimatonta ajanvietettä näin ennen pyhää joulujuhlaa, huomautti Johanna täti lieden äärestä.

— Agata täti varmaankin osaa, mairitteli Liisi.

Agata täti pudisti kieltäen päätään. — Ei, ei lapseni, kuten Johanna täti jo sanoi, eivät kummitusjutut ole sopivaa kuulemista varsinkaan nuorille korville.

— Sitäpaitsi ne aina ovat tuulesta temmattuja, arveli Minna.

— Ei aina. Minulla itselläni on ollut ihmeellinen elämys. Se tapahtui kerran, kun nuorena tyttönä olin enoni luona, suuressa vanhassa kartanossa täällä Hämeessä. Siihen aikaan saattoi tapahtua, että herrat löivät korttia koko yön, kun tulivat toistensa luo vieraisille. Sinä iltana oli enoni syntymäpäivä ja vieraita oli tullut yli koko pitäjän, vieläpä lähipitäjästäkin, sillä enoni oli varakas ja arvossapidetty mies paikkakunnalla. Juhlittiin koko päivä, aamupuolella juotiin kahvit, sitten syötiin päivällinen ja illalla alkoivat herrat pelata korttia.

Oli lämmin kesäilta, Malviina täti ja minä istuimme kiikkulaudalla vanhojen lehmuksien varjossa. Äkkiä tarttui täti minua käsivarteen ja viittasi enon kamarin ikkunaan. Minä katsoin sinne ja tiedättekö, mitä näin? Huh, vieläkin puistattaa ruumistani sitä ajatellessani.

— Entä mitä!

Kuulijat olivat äärimmilleen jännittyneet.

— Luurangon, joka istui avoimessa ikkunassa.

— Hui! kiljaisivat kaikki yhteen ääneen.

— Niin ja ajatelkaas! Samana yönä kuoli muuan vieraista, henkikirjoittaja Nord. Mutta sen illan jälkeen ei myöskään enoni kotona pelattu korttia. Täti heitti omin käsin kortit tuleen.

— Sehän on vähän samansorttinen juttu kuin se, minkä minä kuulin lapsuudessani kerrottavan, sanoi Riikka.

— Kerro, Riikka, kerro.

Riikka kertoi ihmeellisen aavetarinan, jonka hän oli kuullut isoäidiltään, ja sitten tiesi Sofia täti pari selittämättömän salaperäistä tapahtumaa kotipitäjänsä naapuripappilasta. Ja niin jatkettiin juttuja, kunnes Johanna täti koputti kauhalla padan laitaan huomauttaen, että oli syntistä puhua niin paljon henkimaailman salaisuuksista, joihin varmastikin oli sekaantunut pahoja voimia.

— Röökynä on oikeassa, arveli Riikka, kuka sen tietää, vaikka mörköjä ja menninkäisiä olisi liikkeellä. Minun vaarini jutteli — — —

— Antaa Riikan vaarin pitää tietonsa ominaan, keskeytti Martta. Lotti on aivan kalpea ja Ullan silmät seisovat päässä kuin hiilet. Minä ehdottaisin, että laulaisimme jonkun virren.

Agata täti oli nyt vaihtanut paikkaa Johannan kanssa ja virkkoi pataa hämmentäen:

— Ottakaa joku häävirsi. Nyt meidän sopii harjoitella Minnan häitä varten. Virsi 323 esimerkiksi on sopiva muistutus aviosäädyn tärkeydestä.

Minnan posket alkoivat hehkua.

— Oi, ei täti kulta! huudahti hän hätääntyneenä, luulen sitäpaitsi, että Martan kahvi tuossa tuokiossa on valmista.

Martta nousi nopeasti paikaltaan ja alkoi järjestellä kahvikuppeja. Agata täti alkoi hyräillä aviovirttä, mutta sävelet hukkuivat kahvikuppien kalinaan eikä kukaan yhtynyt virteen. Sofia täti huokasi pari kertaa, mutta ei ennättänyt vajoutua häävirren herättämään surumielisyyteen, ennenkuin Martta lennätti höyryävän kahvikupin hänen eteensä. Ja kahvi oli lääkettä, joka aina tepsi Sofia tädin sydänsuruun.

Yön kuluessa väsymys valtasi nuoremmat valvojat. Vanhemmatkin haukottelivat salavihkaa, ja keskustelu katkesi tuon tuostakin. Ja kun kalpea talviaamu koitti, ei se tavannut leivintuvassa valveilla muita kuin Johanna tädin, joka selkä suorana hämmensi porisevaa puuropataa. Muut oli uni voittanut.

VIIDES LUKU.

Martta heräsi pilkkoisen pimeässä. Pää tuntui raskaalta ja uni painoi silmiä väkisin kiinni. Hän kääntyi toiselle kyljelle nukkuakseen uudestaan, mutta tajusi äkkiä:

— Tänään on Minnan hääpäivä.

Silmänräpäyksessä hän oli vuoteesta lattialla ja haparoi tulitikkuja.

Kauheata! Kello oli jo puoli viisi. He olivat puhelleet, Minna ja hän, niin kauan illalla — sydänyöhön asti. Viimeisen yön olivat he nukkuneet yhdessä pienessä tyttökammiossa. Tänään Minna vihitään — tänään hän lähtee pois. Tuikkulampun himmeässä valossa Martta loi kyyneleisen katseen ympärilleen. Miten paljon Minnaa tämä pieni, koruton huone kätkikään!

Martan sydäntä kouristi. Tyhjäksi kävi elämä ilman Minnaa. Hän valaisi sisaren rauhallisia, kauniita kasvoja. — Jumala siunatkoon sinua, sisar kulta. Kyynel tipahti tuikun heikolle liekille. Se painui alas kuin sammuakseen, mutta kohosi jälleen. Martta asetti lampun pöydälle ja alkoi nopeasti pukeutua. Täytyi mennä herättämään palvelijoita. Ja äitiä. Ei, äidin täytyi saada nukkua vielä hetkinen.

Varpaisillaan, ettei suinkaan herättäisi Minnaa, hän hiipi arkihuoneeseen, sytytti tulen kattolamppuun ja meni herättämään Riikkaa.

— Kyllä se neiti on armoton, kun ei yölläkään anna nukkua, murisi Riikka vetäessään punajuovikasta alushametta ylleen.

Martta sytytti jo hellan ääressä tulta. Lihaliemi oli pantava tulelle. Ja äidin täytyi saada kahvia noustessaan. Se virkisti häntä.

— Riikka, muista herättää Jokiska puolen tunnin kuluttua.

— Kyllä maar hän itte herää, kun tarttee, puhisi Riikka touhutessaan unisena punainen tukka pörröllään kylmässä keittiössä.

— Mitäs se Riikka pauhaa? kuului kimeä ääni keittiökamarin ovelta.

Jokiska astui sisään täysissä varustuksissa. Suuri valkea esiliina mahtavine taskuineen ja rintalappuineen suojasi koko eturuumiin. Ohuita kellertäviä hiuksia peitti valkoinen päähine. Ei pieninkään unen jäännös silmissä osoittanut kellon näyttävän viittä pimeänä, kylmänä talviaamuna.

Häät ja hautajaiset olivat Jokiskan köyhässä elämässä voitollisia hetkiä. Niissä tilaisuuksissa tämä muutoin nöyrä pikku nainen sai terästä ääneensä ja pontta olentoonsa. Sieti katsella hänen kuihtuneiden kasvojensa ilmettä, kun Martta rohkeni tehdä jonkun sopimattoman ehdotuksen. Ylimielisyys, halveksinta, sääli taitamattomuutta kohtaan kuvastui niin selvästi huulten mytistyksessä ja nenän nyrpistyksessä, että ehdotuksentekijä nopeasti ja sopertaen peruutti typerän esityksensä.

— Ei, hyvä neiti, porsaanhyytelö ja sillisalaatti ovat pitopöydässä yhtä välttämättömät kuin leipä ja voi. Älkää tuoko keittiöön uudenaikaisia hassutuksianne, niinkauan kuin Jokiska kauhaa heiluttaa. Vai Niemelän rouva arvelee! No kaikkea kans! Kyllä maar Niemelän rouva on paras neuvomaan pitoruokia. Tokko tuo on edes säädyllistä pitopöytää moneen Herran vuoteen nähnytkään. Etteikö muka sillisalaattia! Pyh! En toki kehtaisi sellaiseen pöytään pyytää syömään muita kuin porsaita. — Ja mitäs Riikka siinä töllistelee, pane porkkanat ja punajuuret tulelle.

Riikka tuhisi nenäänsä, mutta totteli. Martta pujahti arkibuoneeseen nolattuna. Oli paras antaa Jokiskan määrätä, ei ollut tarpeellista tulla Riikan kuullen nolatuksi, hän oli muutoinkin tarpeeksi nenäkäs.

Arkihuoneessa seisoi äiti liinavaatekaapin edessä pöytä- ja lautasliinoja valitsemassa.

— Voi, äiti, joko nyt olet pystyssä? Olisit nukkunut vielä.

— Ja antanut sinun yksin puuhata! Martta kulta, kuinkahan me tulemme toimeen, kun sinä kerran lähdet kotoa pois.

— Minä en mene minnekään kotoa, äiti, sanoi Martta.

Mutta hän käänsi samalla pois kasvonsa. Ja sydämessä tuntui pieni pistos. Nuoren apulaisen ystävällinen katse oli Martan rehellisessä, vilpittömässä mielessä herättänyt eloon vaarallisia unelmia.

— Vieläköhän Minna nukkuu? sanoi hän kiireesti johtaakseen äidin huomion muuanne.

Kello kuuden aikana tulivat Johanna ja Agata täti virkeinä ja huolellisesti puettuina arkihuoneeseen. Johanna täti riensi heti keittiöön, mutta palasi pian, poskillaan punaiset täplät.

— Se ihminen siellä keittiössä on pahansisuinen, sanoi hän. Ja ylpeyden hengen sokaisema. Ihmettelen, että Anna suvaitsee sellaista komentajaa talossaan.

Johanna täti oli kiihtynyt.

— Täti ei hänestä huoli hän on todella hyvin koppava, mutta erinomainen ruuanlaittaja.

Täti pudisti päätään ja maisteli kahviaan loukkaantuneena. Jokiska oli muitta mutkitta passittanut vanhan neidin pois keittiöstä, koska "liikaväki" oli vain tiellä.

Ulla nukkui tilapäisesti kansliansohvalla. Hän heräsi valojuovaan, joka isän huoneen ovesta osui silmiin. Unen pökerryksissä hän kohosi istumaan. Oliko vielä yö ja oliko isän kamarissa varkaita?

Hirveätä! Uskaltaisikohan hiipiä katsomaan. Varpaisillaan astuen hän varovasti kurkisti sisään.

Vanhassa nahkasohvassa istui äiti, käsivarsi kiedottuna Minnan ympäri. Ja pitkään aamutakkiin puettu isä luki kiikkutuolissa Raamattua.

Sanat olivat Ruthin kirjasta, Ulla tunsi ne.

Hän painoi kätensä ristiin. Kuinka juhlallista! Siinä istuivat isä ja äiti ja Minna viimeistä kertaa yhdessä Raamatun ääressä. Ja Minna itki. Ja äiti pyyhki silmiään. Ja isän ääni vapisi lukiessa.

Oi, voi, naimisiinmeno oli sentään kauhean juhlallista ja peloittavaa! Mitenkä ihmiset ylimalkaan ollenkaan uskalsivat semmoiseen hommaan ryhtyä!

Häntä värisytti. Kylmäkin tuli siinä paitasillaan paljain säärin seistessä. Viisainta pujahtaa takaisin vuoteeseen.

Heti aamiaisen jälkeen tuli Kristiina täti.

— Minä tahdoin vain syleillä Minnaa vielä kerran, ennenkuin näen hänet morsiameksi puettuna, vieraiden keskellä, sanoi hän. — Ei, pastori, elä hommaa tavaroitani sisään. Minä ajan Taavan luo.

— Mutta, täti, miksi sinne?

— No, luuletteko, hyvät ihmiset, minun vanhan huuhkajan jäävän Kaunialaan, häiritsemään nuorten ihaninta aikaa. Minä muutan Taavan luo. Hänen pienessä huoneessaan olen ennenkin asunut.

— Tietääkö Ulrik tästä? kysyi pastorin rouva, Minnalle se ainakin on uutinen.

Kristiina täti nauroi sydämellisesti.

— Minä olen karannut, ystävät, karannut kuin viisitoistavuotias koulupoika. Ulrik ei tiedä mitään ja pyydän, ettette kerro tästä Minnallekaan. Vien nyt Taavan luo tavarani ja ajan sieltä sitten takaisin tänne. Jos nuoret haluavat, palaan parin kuukauden kuluttua Kaunialaan.

— Hän on oikeassa, sanoi Sofia neiti päättävästi. Uskokaa minua, neiti Blylodh, minä olen pätevä oikein arvostelemaan hienotunteisuuttanne.

Kristiina täti käännähti nopeasti puhujan puoleen.

— Kuinka niin?

Sofia täti teki torjuvan liikkeen lihavalla kädellään.

— Älkää kysykö. Ihmiselämässä on haavoja, jotka eivät koskaan mene umpeen, ja muistoja — —

— Vai niin, sanoi Kristiina täti kuivasti ja ojensi kuppinsa saadakseen lisää kahvia.

Minna tuli huoneeseen hiukan kalpeana, hiukan surumielisenä.