Kaarilan tytöt

KAARILAN TYTÖT

Kertomus nuorisolle

Kirj.

ANNIKKI VIRVATULI

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1920.

SISÄLLYS:

I. Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea.
II. Kotona.
III. Äidin-äidin kirstu.
IV. Pyryn ystävätär.
V. Aurinkokylpyä ja lehmiä.
VI. Ilta Satukannaksella.
VII. Pollen syntymäpäivä.
VIII. Ruusunpunainen puku.
IX. "Synninlukko."
X. Kreets käy maailmalla.
XI. Tehdas.
XII. Untuvasta, kotoalähdöstä ja Pyryn palkasta.

I.

Pitkin Päijännettä ja Jämsänjokea.

"Huu — uu — iih!" Juna pysähtyi Vesijärvelle. Toisiaan työnnellen kiiruhti matkustajain joukko tavaroittensa kimppuun. Oli toukokuun viimeisiä päiviä. Päijänteen kauniit seudut vetivät taaskin puoleensa kesävieraitten tulvan sekä kotiin palaavien opettajain ja koululasten joukot.

"Puh — huh, shuh — huh", puhkuivat satamassa laivat. Ne liikahtelivat levottomasti ja syöksyttivät vahvoja savuja, aivan kuin kiirehtiäkseen matkustajia. Ja kiirettä matkustajat pitivätkin: he hätyyttivät asemamiehiä ja hoputtivat laivamiehiä, jotka ketterästi pujahtelivat joukossa ja kärräsivät tavaroita laivaan.

Pitkä, hintelä ylioppilas keikaroi tyhjäntoimittajana joukossa ja kiikaroi neitosia. Hän seurasi mielenkiinnoin nuorta tyttöä, joka tunkeusi vaunusta vaikeasti laahaten suuria kantamuksia. "Sininen kävelypuku ja valkoinen hattu, hoikka ja hauska!"

Ylioppilas harppasi avuksi.

"Suvaitsetteko, neiti?" Hän kumarsi ja otti tytön raskaat tavarat.

"Olen hyvin kiitollinen! — 'Heinola'-laivalle!" Ja tyttö kääntyi takanaan kurkkivan vanhan mummon puoleen. "Menkää tuon herran perässä. Hän vie tavaranne perille. Tuolla noin on 'Heinola'. Hyvää matkaa!" Hän puristi iloisesti vanhuksen kättä. Ja mummo lyllersi aika vauhtia auttajansa perässä.

Ylioppilas palasi pian takaisin ja tapasi neitosensa toimittamassa tavaralippuaan "Lahti"-laivan miehelle. Sitten hän näki hänen ottavan parkuvan pienokaisen eräältä vaimolta, että tämä sai etsiä tavaroitaan.

"Paljon kiitoksia!" huusi hän ylioppilaalle, ja silmissä välkkyi veitikka.

Ylioppilas oli hieman äkeissään. Mutta tytön hymy oli niin houkutteleva, että hän kysyi, voisiko auttaa. "Kyllä, ehkä tahdotte pidellä tätä lasta!"

Nuorukainen kääntyi poispäin, ja tyttö nauroi.

Satamassa keinuivat kaikki Päijänteen kyntäjät: heinolalainen paikassaan, Jyväskylän-puoleiset peräkkäin, komeasti kohoileva "Suomi", äsken maalattu "Jämsä", jolla on taipumus tutkia Päijänteen pohjia, korkea, keikkuva "Toivo", pieni, solakka "Aallotar", ja "Lahti" kuin hymyilevä vanha tuttu. Jo irroittautuivat laivat laituristaan ja alkoivat hiljalleen solua Vesijärven valkoista vettä kanavaa kohti.

"Lahti"-laivan yläkannella nojautui kaidetta vasten äskeinen vallaton tyttö ja ahmi aukenevaa selkää. Viima pörrötti ruskeita kiharoita hatunreunan alla ja hulmutti sinistä hametta. Kostea tuuli tuli pitkin järveä ja saattoi tytön silmät loistamaan. Tätä tuulta ja vettä hän oli kaivannut pitkän talven kuivassa, järvettömässä paikassaan.

Viimein hän istuutui ja kaivoi käsilaukustaan kirjeen. "Kotiopettajatar Riitta Kaarila" oli kuorella. Riitta Kaarila luki ja hymyili. Se oli äidiltä, hellältä, vilkkaalta äidiltä, joka iloissaan Riitta-tyttönsä kotiintulosta unohtui kirjoittamaan liikoja. "Isä on maalannut venettä, samanlaiseksi kuin ennenkin. Mutta tämä on yllätys sinulle, jotta älä ole tietävinäsi!" Niin äidin tapaista. Ja isän tapaista. Riitta oli talvella kirjoittanut, että maalauttaisivat veneen; se oli jo viime kesänä maalin tarpeessa; mutta isä oli vastannut, että "mitäs joutavia". Oli aikonut yllättää, mutta äidin oli mahdoton pitää salaisuutta. Riitan silmissä kimalteli onnellinen nauru hänen pistäessään kirjettä laukkuunsa. Häntä vastapäätä istuva vanha herra nauroi myöskin. Teki hyvää katsella iloisia kasvoja.

Hitaasti keinui "Lahti" kanavaan. Sukelsi sulusta toiseen, vuoroin laskien, jotta rantalaituri jäi korkealle yli yläkannen, vuoroin kohoten, niin että yläkannelta ei ulottunut kurkoittamaankaan laiturille. Iltapäivän aurinko sai rannan uhkeat koivut loistoon, hiirenkorvalehdet heloittivat vaaleanvihreinä ja lähettivät toukokuisen tuoksun yli kanavan.

Riitta heitti makeisen laiturilla seisovalle repaleiselle pojalle, joka jäi aukomaan sen käärepaperia, iloissaan unohtaen kiittää. Laiva soljui hiljalleen Päijänteeseen, ottaen tasaisen vauhdin. — Päijänne! Hämeen ylpeys ja Sisä-Suomen komea kulkutie! Toisinaan avautuu selkä taivaanrantaan hukkuvaksi mereksi, jonka äärillä ui sininen auer ja yllä välkähtelee kalalokin valkoinen rinta, tai kun laiva rantoja sivuaa, rikkoo se milloin salmen kirkkaan pinnan, jossa koivut kuvaistaan katselevat, milloin solahtaa ohi kalliosaaren ja sille pystytettyjen valkeiden merimerkkien.

Riitta Kaarila seisoi yhäti kannella juoden Päijänteen uljasta kauneutta sielunsa täydeltä. Hän oli yksin ja uneksi avoimin silmin. Yhtä yksin seisoskeli vanha herrakin ja muuan keskenkasvuinen koulutyttö, joka arkana oli vetäytynyt syrjään sinne tänne liikkuvasta meluavasta joukosta.

Joku veti esiin eväänsä, ja heti tunsivat kaikki nälkää. Ryhmityttiin pöytien ympärille ja koetettiin laivan täristessä pysyttää pystyssä munakuppia tai maitolasia.

Riittakin oli etsinyt eväskorinsa ja alkoi tyhjentää sen sisällystä, kun hän samalla huomasi syrjässä seisovan koulutytön.

"Ettekö tahtoisi olla niin ystävällinen ja syödä kanssani!" pyysi hän.
"Minun nimeni on Riitta Kaarila."

Tyttönen oli Hilja Berg, ja hän istui mielihyvin uuden tuttavansa viereen. Kuinka hyvältä munat ja voileivät maistuivatkaan!

Hilja-tyttönen tuli Hämeenlinnasta, eikä hän arvannut matkaa näin pitkäksi. Ei hän ollut osannut ottaa evästä mukaan. Siitäpä tulikin nälkä ja kauhean ikäväkin. Hän oli ensi kertaa matkalla. Oltiin kesää nyt täällä Päijänteen rannoilla. Kotiväki oli jo tullut. Hän vain oli jäänyt koulun loppuun asti kaupunkiin ja niin joutunut yksin tulemaan. Hyvänen aika, kuinka hänestä tuntui äkkiä matka hauskalta ja mukavalta! Riitta Kaarilaa hän ihaili. Hän vasta osasi kysellä juuri sellaista, mitä ihan ilokseen kertoi.

"Nyt me tilaamme teetä", sanoi Riitta, kun he olivat lopettaneet, "ei missään tee maistu niin hyvältä kuin laivalla kuivain voileipäin lisäksi". Ja kun tee sitten tuli, oli se oikein ihanaa, niinkuin Hilja vakuutti.

Riittipä heillä rupattelua. Ujous oli kadonnut, ja vilkas tyttönen juoksi vuoroin puolelta toiselle; milloin oli sorsaparia, milloin kummallista pilvenlonkaa näytettävä toverille.

Mutta Riitta huomasi pikku ystävänsä käyvän viluiseksi ohuessa puvussa.
"Sinun pitää hakea päällystakkisi", sanoi hän.

"Ei minulla ole", tunnusti toinen, "äiti käski lähettää tavarat edeltäpäin, ja minä pakkasin päällystakkinikin, kun oli niin lämmin ilma".

"Sepä oli pahasti", tuumi Riitta, "matkoilla aina tarvitsee päällysvaatetta lämpimilläkin ilmoilla". Hän mietti. "Jopa keksin!" Ja hän juoksi hakemaan sadevaippansa. Se oli pehmeä ja vahva, ja Hiljalla oli siinä varsin lämmin, alkoi vain raukaista niin kovin. Yö olikin jo puolessa kohta. Useat matkustajat olivat vetäytyneet makuusijoilleen.

"Mihin sinulla on piletti?" kysyi Riitta.

"Tänne yläkannelle."

"Niinpä saat tulla naisten salonkiin nukkumaan."

"Kuuluuko se pilettiin?"

"Kuuluu. Tulehan."

Naisten salongissa virui leveä rouva yhdellä sohvalla. Muut paikat hän oli sälyttänyt täyteen matkatavaroitaan, siten varustaen itselleen turvaavan linnoituksen muita matkustajia vastaan. Hilja vetäysi arkana pois.

"Mitä vielä!" Riitta työnsi hänet reippaasti sisään. "Hyvä rouva!
Luvallanne autan teitä tavaroittenne järjestelyssä!"

Tuokiossa olivat tavarat sohvan alla rouvan mulkoilusta huolimatta, ja
Hilja-tyttönen pehmeään vaippaan käärittynä sohvalla.

"En minä peitettä, ota sinä, ettet palele", vastusti hän.

"Nukkuessa pitää aina olla peite, muuten tulee kylmä! Hyvää yötä! Kyllä minä ajoissa herätän!"

Tyttönen sopersi jotakin puoli-unessa. Kun on koko päivän ollut ihmistungoksessa, nälissään ja viluissaan, ja sitten saa ruokaa ja lämmintä ja oikaista itsensä pitkäkseen, niin ei ole ihme, jos nukkuu heti, varsinkin kun on lapsi vielä.

"Hyvää yötä teille ja tavaroillenne!" Riitta niijasi rouvalle ilkamoiden. "Se oli ilkeästi kyllä", tuumi hän, "mutta ilkeä oli se rouvakin".

Kansi oli tyhjä. Vain vanha herra oli siellä kääriytyneenä vahvaan turkkiin. Riittaakin alkoi puistattaa yön kylmyys.

"Voin tarjota teille hyttini, jos suvaitsette." Vanha herra seisoi hänen vieressään.

"Kiitos", sanoi Riitta, "en voi nukkua Päijänteellä. Tahdon katsella sitä."

"Sen jo arvasinkin", murahti vanha herra. "Käärikää sitten tuo huopa ympärillenne."

Riitta otti tottelevaisesti huovan hänen vierestään, kääriytyen siihen.

Äkkiä häntä alkoi naurattaa.

"Mikä on?" kysyi vanha herra.

"Niin vain, kun me olemme kuin kaksi karhua näin köytettyinä!"

Riitta nauroi heleästi. Vanha herra nauroi myös. Ja sitten he alkoivat jutella. Ja vanha herra jutteli niin hauskasti, että Riitta unohti Päijänteen.

Laiva vihelsi, ja Riitta meni herättämään pikku ystäväänsä. Isä ja äiti olivat Hiljaa vastassa. Ja Hiljan isä juoksi laivaan kädestä kiittämään Riittaa ja pyytämään häntä kesällä heille tulemaan. Ja kaikki he heiluttivat nenäliinojaan niin kauan kun laiva oli näkyvissä.

"Ihmiset ovat sentään hyviä", sanoi Riitta.

Vanha herra hymyili. "Niin, tiedättehän: kaikki, mitä te tahdotte, että…"

"Minulle se oli lapsena kompastus, se lause."

"Kuinka niin?"

"No, kun minä en osannut sanoa profeetat, vaan aina tuli porohetat!" nauroi Riitta.

Vanha herra hymähti. Hän oli merkillinen, hänelle puhui kuin isälleen.

"Ei olekaan sanoista väliä, kunhan elämässään toimittaa sitä enemmän."

"Mutta kun ei tule toimitetuksi mitään suurta."

"Pientä sitten. Esimerkiksi auttelee vanhoja mummoja ja pikku lapsia, opettaa nuoria herroja, holhoo koulutyttöjä ja nuhtelee itsekkäitä rouvia!" — Vanhan herran suupielissä piili veitikka.

"Oh", sanoi Riitta hämillään.

"Niinpä niin, nuori ystäväni, joka pienessä on uskollinen, sille uskotaan suurtakin. Mutta ehkä nyt autatte minuakin. Tässä tulee minun rantani!"

Riitta auttoi häntä laiturille. Rantatiellä surisi auto.

"Jos joskus haluatte tavata, olette tervetullut", sanoi vanha herra hyvästiksi ja ojensi nimikorttinsa. Riitta niijasi hämmentyneenä. Hänelle hän oli uskaltanut puhua tyhmyyksiä! Mitä hän mahtoikaan tuumia, siitäkin, kun hän vertasi häntä karhuun! Kuin vastaukseksi vanha herra heilutti autosta kättään.

"Hauskaa kesää, karhutoveri! Kiitos ilosta!"

Riemuiten liehutti Riitta nenäliinaansa. Ei hän ollutkaan puhunut tyhmyyksiä.

Tehin aukeella selällä muutettiin laivaa. Pian alettiin kulkea Jämsänjokea. Rehevät rannat puistoisine taloineen, kaikki uhkeata ja kukkeata. Tuossa on tumma vuori, Virmapyhä, se kohoaa ihan eteen. Eipäs! — joki polvistuu, väistää vuoren, ja jo näkyy kirkko kellotorneineen. Sitten laiva sätkyttää Jämsän komean kirkonkylän, Seppolan, satamaan. Joku viluinen odottelija harmaalla rantasillalla. Koko kylä nukkuu toukokuisen aamuyön valoisassa hämärässä. Rannan puissa vain linnut livertelevät. Nukkuvat vehmaat, heleänvihreät ruispellot vanhan kirkon ympärillä, nukkuvat rakennuksetkin: punakattoinen yhteiskoulu niittyjen keskellä, sen takana kansanopisto, lännempänä kauppatalot ja matala kansallispirtti pilareineen, nukkuvat poikki joen kaartuvat korkeat sillat, kivinen ja komea Valtasilta ja puinen, runollinen kirkkosilta — palanen isänmaata, sirpale Suomea.

"Hyvää huomenta, isänmaa!" Riitta huiskuttaa rannoille. Tuntuu taas niin suloiselta saapua kotipaikkaan. Laiva sivuuttaa Paunu-puiston ikivanhat koivut; — entisaikain kalmisto, nyt kansanjuhlainpito-puisto. Nukkuvat siellä vanhat jäämit ikuista untaan. Mitä miettinevät haudoissaan, täytyneekö heidän kääntää kylkeään ja murahtaa: "Sanoja, sanoja, tekisivät työtä!" Oliko Riitta tehnyt työtä isänmaalle?

Vihellys. Tuolla ne tupruttavat, tutut pitkät savutorvet, kuin tulivuoret. Kohoavat tehtaiden tiiliseinät, Jämsänkosken teollisuuskeskus, Sydän-Suomen Tampere. Kuuluu rytinä ja ryske. Työ käy yötä päivää. Pitkin rantaa mustia proomuja ja pikku höyryjä; niitä täytetään tehtaitten tuotteilla maailman markkinoille vietäviksi.

Sirpale Suomea siinäkin, palanen sen kohoavaa teollisuutta.

Kosken varrella olevia tehtaita katselee suojaavasti hymyten Linnasten vuori, jonka rinteillä ammoisina aikoina on taisteltu, katselee lastensa taistelua nytkin, taistelua töin ja toimin, pyrkimystä sivistyskansain rinnalle.

II.

Kotona.

Eläköön! Siellä ne ovat rannalla, isä, Polle, Ter, Kreets ja kultainen
Untuva. Äiti on jäänyt kotiin. Tietysti kahvin tähden.

"Ei saa mennä vielä!" huutaa laivapoika.

Mutta Riitta on jo lautoja odottamatta hypännyt laiturille.

"No, opettajatar, kauniisti!" toruu isä.

"Minä en ole mikään opettajatar täällä, olen vain Pyry!" — Se oli
Riitan kotinimi.

"Sinä olet niin kovin hyvä, kun olet vain Pyry", sanoi Untuva ja taputti ison siskon käsivartta. Hän olisi kovin mielellään kiivennyt syliin, mutta ei ilennyt laivapoikain nähden, kahdeksan vanha ihminen.

Isä ja Polle ottivat kuljettaakseen matkakoria ja hakkasivat sillä vuoronperään jokaista. Kreets möykytti Pyryä selkään eväskorilla, kun ei muuten sopinut taputtaa. Pyry itse huimi käsilaukullaan jokaista ja jutteli sekaisin matkastaan. Ainoastaan Ter käveli moitteettomasti, luultavasti siitä syystä, ettei hän ollut saanut mitään kannettavakseen.

"Voi minun pikku tyttöäni, kuinka sinä raukka olet laihtunut!" — Äidin mielestä lapset aina kotiin tullessaan olivat laihtuneita, vaikka he olisivat olleet ympyriäisiä kuin kerät.

Sitten äiti taputteli Pyryä ja auttoi häntä riisuuntumaan siten, että rypisti hatun naulaan ja tunki takin hattuhyllylle. Ja Pyry kysyi, että ripustetaanko hänet naulaan vai nostetaanko hattuhyllylle.

Ja kaikki nauroivat.

Ja sitten he joivat kahvia auringon noustessa. Ja Untuva kiipesi
Pyryn syliin ja sai kuumaa kahvia päälleen, mutta ei huomannut itkeä.
Missukka kehräsi ja pyyhkieli Pyryn jalkoja. Mutta kesken juttelun
torkkui Pyry ja nukkui auttamattomasti vaatteet yllä sohvalle.

III.

Äidin-äidin kirstu.

Satoi. Tuli ihan tulvimalla. Untuva oli kastellut itsensä läpimäräksi kattokourun alla ja istui nyt vilttiin käärittynä keinutuolissa, sillä aikaa kun Ter etsi hänelle kuivia vaatteita. Kreets oli sohvannurkassa jalat alla ja luki "Välskärin kertomuksia". Pyry parsi sukkia. Se oli kaikkien mieliksi hänen lempityötänsä. Polle liimaili kasveja.

"Kuulkaapas, tytöt!" sanoi äiti, "nyt, kun sataa, saatte mennä vinnille leikkelemään matonkuteita. Poutapäivinä siitä ei kuitenkaan tule mitään."

Kreets ei ollut kuulevinaan. Hän oli juuri Ester Larssonin kanssa kiikkumassa ikkunaluukussa. Eivätkä muutkaan näyttäneet halukkailta. Mutta kun Pyry, "näyttääkseen hyvää esimerkkiä", kääri sukkansa kokoon ja valmistautui lähtemään, täytyi toistenkin seurata.

"Yksi jää tänne auttamaan päivällisen laitossa", julisti äiti.

Jokaiselle tuli tavaton into leikkaamaan matonkuteita. Oli nyt niin, että he tahtoivat aina olla yhdessä. Siitäpä riitti kahnausta, kun ei kukaan olisi yksin ryhtynyt mihinkään. Jos yksi määrättiin auttamaan Vanhaa-Maria pyykillä, olivat kaikki mukana, jotta siitä tuli oikea sekamelska pesutuvassa. Jos yhden piti mankeliin, menivät he kaikki, ja Vanha-Mari väitti tulevansa kuuroksi. Puhumattakaan jostakin huvimatkasta tai iltamasta, jollaisissa he olivat harvoin. Sillä kun vain yksi kerrallaan saattoi saada pääsylipun, tunsi tämä itsensä niin onnettomaksi kuvitellessaan kotiin jääneitten ikävää, että mieluummin hänkin pysyi kotona. Kävelyllä he olivat kaikin, ja heitä oli tien täydeltä. Ikävintä oli pyöräily. Pyöriä oli vain kaksi, joten pyöräiltiin vain asioissa.

"Eihän ole saksiakaan kaikille", yritti äiti puolustautua.

"Onhan meillä kolmet, yksi saa ommella, ja minä haen Hietalasta keritsimet!"

Kreets oli nuolena ulkona. Mutta Ter tunsi tunnonvaivoja. Vaikka vasta viidentoista, oli hän järkevin joukossa.

"Ehkä me kaikki ensin laitamme päivällistä ja menemme sitten vasta", ehdotti hän.

Se olisi ollut vihoviimeistä. Niin he saivat kaikki kavuta vinnille.

Siellä he pian istuivat piirissä lattialla suuri kudevasu keskellä ja toinen vieressä keriä varten. Sade ropisi hauskasti kattoon, ja seinän toiselta puolen kuului pääskynpoikasten piipitys pesästä. Keritsimistä vain oli hetkisen kiistelyä.

"Untuva saa ne", julisti Pyry.

Untuva huomasi piankin, ettei ollut mikään nautinto pienelle kämmenelle leikata keritsimillä, ja hän luovuttikin ne Kreetsille, joka kateellisena vilkuili hänen leikkuu-yrityksiään.

"Ala jo!"

Untuva hiipi lähelle Pyryä. Pyryn oli tapana kertoa satuja sateella ja hämärissä, ja kun Topelius ja Andersen loppuivat, keksi hän lisää heidän omista tyhmyyksistään. Nämä "sadut" olivatkin mielenkiintoisimpia, sillä niitä sopi toisten oikaista, jos kertoja kovin liioitteli.

"Hiljaa! Äidin-äidin kirstu rytisee!"

Pyryllä oli paha tapa peloitella, hän kun ei itse pelännyt mitään. Urhoollinen Kreets unohti kadehdittavat keritsimet ja tuijotti silmät suurina hämärään ullakonnurkkaan. Siellä se oli, äidinäidin kirstu, iso, raskaasti raudoitettu kuperakansinen arkku 1600-luvun mallia. Se oli täynnä vanhoja kuvalehtiä, kirjeitä ja "Pyryn päiväkirjoja", ja pohjalla oli vahva, paksuihin nahalla päällystettyihin puukansiin sidottu "Se coco, Pyhä Raamattu". Oli mieluista penkoa kirstun sisältöä, ja joulun aikaan kiellettyäkin, sillä sinne piiloiteltiin joululahjoja. Mutta oli se myöskin hiukan kammottavaa, sillä sen paksuissa seinissä oli kirveen iskujen jälkiä, ja jykevä lukko oli rikki: se oli ollut metsässä rosvojen käsissä.

"Kerro äidin-äidin kirstusta", pyysi Untuva. He olivat kuulleet siitä moneen kertaan äidiltä, mutta yhä se viehätti heitä.

"Niin", alkoi Pyry, "äidin-äidin kirstu oli äidin-äidin kotona, silloin kun äidin-äiti oli lapsi vielä, eikä ketään meistä ollut olemassa".

"Mutta äiti oli". — Untuvasta oli ikävää jättää äitiä pois.

"Eikä ollut, sinä tyhmyri!" Kreets kutitti Untuvaa keritsimillä jalkapohjiin. "Sen minä sanon, että voi nykyajan nuorison luigi-vampaisuutta!"

Täytyy vähän selittää, mitä merkitsee luigi-vampaisuus. Äidin-äidin kirstussa oli myöskin risaisina vihkoina "Montekriston kreivi", jota oli kielletty lukemasta, "koska oli parempaakin tehtävää". Jos nämä vihot olisivat olleet pöydällä, ja Wagnerin "Kotilieden ääressä" ja Foersterin "Osaatko elää?" haudattuina kirstuun, olisivat varmaan jälkimmäiset tulleet ahmien luetuiksi ja "Montekriston kreivi" saanut ehkä rauhan. Nyt sitävastoin jokainen Kaarilan tytöistä, joka vähänkin "ihmistyi", katsoi kunnia-asiakseen tutustua Dantesin seikkailuihin. Se oli jännittävää, sillä millä hetkellä tahansa saattoi tulla yllätetyksi. Siksi siitä muodostui kuin jonkinmoinen hartauskirja. Pyry osasi monet sivut ulkoa siitä, ja Kreetskin luki sitä jo toiseen kertaan. Ja koska Luigi Vampa rosvopäällikkönä oli siinä hänestä mieltäkiinnittävin, käytti hän sitä voimasanana loukatessaan Untuvaa, jonka kanssa hän usein oli sotajalalla. — "Mitä on Luigi-Vampa?" uteli Untuva, joka ei vielä ollut noussut sisartensa tasalle maailman kirjallisuuden suurteosten tuntemisessa.

"Se on vanhaa latinaa ja Suomeksi 'pikkuvanha'", selitti Kreets ilkeästi. Siitä pitäin Untuvan pienet kasvot aina värähtivät mielipahasta Kreetsin sanoessa häntä Luigi Vampaks.

Ter antoi tylleröisellä kädellään Kreetsille pehmeän korvapuustin. "Älä huoli, Untuva, Luigi Vampa oli vain viaton rosvopäällikkö, ja sinä tulet kerta tunteinaan hänet oikein hyvin!"

"On kiusallista, kun nuo pienet alituiseen tappelevat", huomautti
Polle, "Pyry ei ikinä pääse kertomaan".

"Minä en kerro sanaakaan", sanoa pamahutti Pyry.

Tuli hiirenhiljaisuus. Untuva vain nyki Pyryn pörröistä tukkaa. Se oli äänetön rukous.

"No", alkoi Pyry, "kun äidin-äiti oli lapsi, oli tämä kirstu suuressa aitassa, ja siinä oli paljon tavaraa, talon kalleimmat: silkkiä, hopeata, kultaa".

"Ja kultainen kruunu", keskeytti Kreets.

"En minä oikein tiedä", väitti Pyry.

Mutta nyt nousivat kaikki häntä vastaan. Kirstussa oli kuninkaan kruunu.

"No, siinä oli myös kuninkaan kruunu", jatkoi Pyry, "ja sitten siinä oli raamattu. Sillä raamattu oli siihen aikaan kallis kapine."

"Meillä on kauniimpi. Siinä on kuvia", virkkoi Untuva.

"Mutta ei ollut oikein piiloittaa jumalansanaa kirstuun, sillä sitä pitää lukea. Ja niin tulivat rosvot eräänä yönä ja veivät kaikki mitä aitassa oli. Kirstu löydettiin sitten metsästä, ja siinä oli vain jäljellä raamattu; sen olivat rosvot jättäneet kirstun pohjalle, jossa se vieläkin on."

"Ja ne rosvot ottivat sen kruununkin", valitti Polle.

"Jos me voisimme löytää sen kruunun takaisin", sanoi käytännöllinen
Ter, "niin äidin-äidin suku heti tuntisi meidät".

"Ne ovat niin julman rikkaita", voihkaisi Kreets.

"Kun ne tuntisivat meidät, antaisivat ne meille rahaa", jatkoi Ter.

"Hyi sinua, Ter", sanoi Pyry, "mitä auttaa ihmistä tämän maailman tavara!"

"Kyllä se vain auttaa", vastusti Polle silitellen pitkiä kapeita käsiään. "Silloin saisi lukea miksi tahtoisi, kun nyt meidän pitää aina lopettaa kesken ja hakea joku paikka."

"Eikä Pyryn tarvitsisi lähteä kauas opettamaan toisten lapsia", virkkoi
Kreets. "Vaan sinä saisit opettaa Untuvaa, ja olisi niin hauskaa."

"Ja minä saisin opiskella maalausta. Ja minä tekisin niin ihania tauluja, että koko maailma olisi haltioissaan", uneksi Ter. Hänen hartain halunsa oli taiteilijan ura; hän maalasi ja piirsi aika somasti.

"Niin, niin, kaikkeen tarvitaan rahoja", mietti Pyry. "Mutta onpa meillä terveet kädet ja jalat, voimme tehdä työtä sitä lujemmin".

"Mistä me lähtisimme hakemaan sitä kruunua?" kysyi Untuva, tullen levottomaksi sisarusten miettivistä kasvoista.

"Voi", huokasi Polle, "ei sitä voi koskaan löytää!"

"Pyhyh!" sanoi Pyry. "Kunnollisella työllä kun itse itseään auttaa, niin se on paljon kunniallisempaa kuin tuhannet perinnöt, joitten saamiseksi ei ole tarvinnut liikuttaa pikkusormeaankaan!"

"Mutta Erland-eno?" sanoi Polle. "Kerroppas Erland-enosta!"

"Niin, Erland-eno oli äidin-äidin veli. Ja Erland-eno oli hyvin nuori ja hyvin kaunis. Hänellä oli taivaansiniset silmät ja vaaleat kiharat, jotka valuivat olkapäille."

"Mistä tiedät, että hänellä oli juuri vaaleat kiharat?" Kreetsistä se ei ollut oikein miehekästä. Kaikilla rosvopäälliköillä oli aina sysimusta tukka.

"Juuri kuin minä en olisi lukenut Rydbergin 'Singoallaa'! Ja siinä kerrotaan Erlandista juuri niin", loukkaantui Pyry. "Siis Erland-enolla oli sellaiset kiharat. En voi kuvitella häntä muullaisena."

"No, hänellä oli", myöntyi Kreets.

"Ja äidin-äiti oli myöskin hyvin nuori ja hyvin kaunis, ja hänen nimensä oli Sabina. Siksi nimitänkin häntä vain Sabinaksi, näin kertoessani, sillä se on hyvin kaunis ja ylhäinen nimi."

"Minä olen lukenut jostakin kauniista roomattaresta, jonka nimi oli
Sabina", huomautti Polle.

"Ja historiassa on 'Sabinitarten ryöstö'", innostui Kreets. "Ja minusta on kuin sitä lukiessani näkisin äidin-äidin, jota uljas roomalainen rosvopäällikkö ryöstää!"

"Ei ole sopivaa ajatella noin äidin-äidistä", muistutti Ter säveästi.

Pyry kiiruhti kertomaan. "Sabinalla oli mustat kiharat, valkoinen otsa ja soma suu."

"Sinähän olet nähnyt hänet", sanoi Polle.

"Niin, mutta olin niin pieni silloin. Muistan vain, että hänellä oli musta tukka niin pehmoisissa laineissa ohimoilla, että teki mieli silittää sitä."

"Jospa meistä jokukin olisi saanut äidin-äidin tukan!" huokasi Polle.

"Pyry ja Kreets ovat saaneet kiemuroita", lohdutti Untuva.

"Mutta vain ruskeita, ruskeita!" Pyry puisti murheellisena pörröistä päätään. "Enkä minä muista hänestä muuta kuin mustan tiukan puvun, jossa oli edessä kimaltelevia nappeja. Ja kun niitä oli niin tiheässä, toivoin minä, että hän olisi antanut minulle joitakuita."

"Saitko sinä?" uteli Untuva.

"Kun en minä pyytänyt. — Niin, kun äidinäiti oli niin iloinen ja kaunis, tahtoivat monet häntä omakseen. Mutta hän ei huolinut yhdestäkään. Ja siitä Erland-eno oli iloinen, sillä hänestä oli hauskaa, että Sabina aina oli kotona, kun hän koulusta tuli lomalle. He olivat maailman parhaimmat sisarukset, eivätkä kenestäkään muista välittäneet. Mutta sitten tuli äidin-isä ja Sabina välitti hänestä."

"Tietysti, kun hän oli juuri äidin-isä", sanoi Untuva.

"Mutta äidin-isällä ei ollut muuta kuin nauravat silmänsä, eikä hänelle luvattu Sabinaa."

"Sitten äidin-äiti karkasi nuoratikkaita pitkin, ja äidin-isä odotti häntä eräänä pimeänä syysyönä", täydensi Kreets. "Älä sinä sekoita!" Polle nykäisi Kreetsiä palmikoista.

"Erland-eno tuli kesken koulusta kotiin ja rukoili, että Sabina ei menisi naimisiin. Ja että, jos hän kumminkin menisi, ei tekisi niin suurta häpeää, että ottaisi köyhän, kun hänellä oli vara valita rikkaita!"

Ter huokasi. "Erland-eno oli oikeassa. Jos äidin-äiti olisi kuullut häntä, olisimme mekin nyt rikkaita."

"Äiti ja äidin-äiti ovat aina tehneet hyvin", puolusti Untuva.

"Ja eihän siinä olisi ollut mitään jännittävää sitten!" huudahti Kreets.

"Sitä te ette ymmärrä", opetti Pyry. "Ei ikinä rakkautta voi vaihtaa kultaan."

"Kuinka sitten kävi?" uteli Kreets.

"Sitten Sabina itki, mutta sanoi, että ei hän luovu Viktorista. — Eikö äidin-isällä ollut kaunis nimi?"

"Sekin on roomalainen", ihasteli Polle. "Ajatelkaas, Viktor merkitsee voittajaa! Se sopii niin hyvin!"

"Sen nimi, joka kerran ryöstää minut", sanoi Kreets, "pitää olla
Viktor".

"Ei nykyään enää ryöstetä", muistutti Ter.

"Saatpa nähdä, että minut ryöstetään", intti Kreets. "Mitä jännittävää siinä on, että ihminen tulee ovesta!"

"Voi, voi, kun te sekoitatte aina!" valitti Untuva.

"Silloin vihastunut Erland-eno vannoi, että hän siitä paikasta lähtee ulkomaille, eikä tahdo Sabinasta enää mitään tietää. Ja niin hän lähti. Eikä ole hänestä sitten mitään kuultu, eikä kukaan tiedä, mihin hän on joutunut."

"Mutta hän palaa kerta", vakuutti Polle.

"Niin", kertoi Kreets, "hän ajaa kultaisissa vaunuissa, neljä hevosta edessä, entiseen koti-kyläänsä. — 'Minä olen Erland-kreivi' — — —"

"Kreivikö?" ihmetteli Ter.

"Niin, kas, hänestä on tullut kreivi, niinkuin Montekristosta! — 'Minä olen Erland-kreivi', sanoo hän, 'missä on Sabina-siskoni?' Mutta kukaan ei muista heitä enää. Viimein hän löytää kirkkomaalta siskonsa haudan ja vuodattaa katumuksen katkeria kyyneliä. Sitten joku muistaa, että Sabinalla oli tytär, mutta sekin on kauaksi kulkenut. Ja Erland-kreivi etsii läpi Suomen. Ja viimein kultavaunut pysähtyvät meidän portille ja kultakruunu päässä astuu niistä Erland-eno. 'Oi, hänellä on äidin-äidin kruunu!' sanomme me. 'Kuka oli äidin-äitinne?' kysyy hän lempeästi. 'Kaunis Sabina', sanomme me. 'Oi, suottako olettekin noin somia! Mikä ilo, että teitä on viisi noin ihanaa impeä, sillä viisi on minulla poikaa' — — —."

"Nehän olisivat jo vanhoja", huomautti Ter.

"'Minulla on viisi uljasta pojanpoikaa, ruhtinaita, ja kaunein heistä on Viktor!'"

"Eikö hän olekaan rosvopäällikkö?" nauroi Pyry.

"'Kaunein heistä on Viktor. Mutta hän rosvoilee huvikseen!'"

"Ruhtinas rosvoilee!"

"'Sitä parempi', sanon minä. 'Sinä ihana ruhtinatar Helena', — eno käyttää tietysti laillista nimeäni, — 'tänä yönä hän ryöstää sinut vinnin akkunasta!'"

"Eipäs! Silloin sinä pitkillä säärilläsi potkit rikki pääskysten pesät!" moitti Untuva.

"Ai, ai!" ulvoi Pyry. "Kreets on mainio! Eläköön suuri Lucretia Borgia!"

"Minusta ei sopisi puhua näin Erland-enosta", virkkoi vakavamielinen
Ter.

"Se on niin hauskaa!" iloitsi Untuva.

"Eihän se sentään syntiäkään ollut", väitti Pyry. "Mutta mitäs sitten tekisimme, jos Erland-eno tulisi köyhänä?"

"Me ottaisimme hänet vastaan ja hoitelisimme häntä", sanoi Polle vakavasti. "Sillä hän rakasti kuitenkin äidin-äitiä."

"Kuinka sitten kävi?" kyseli Untuva. "Äidin-äiti otti vain Viktorin. Ja hän sai lähteä kotoa aivan tyhjänä. Vain vanhan kirstun ja sen sisällä olevan raamatun hän otti mukaansa, ne kun olivat hyljättyinä aitan nurkassa. Mutta äidin-äiti jätti iloisena kotinsa ja astui rohkeasti kohti köyhyyttä ja kärsimyksiä, sillä hän ei voinut tehdä toisin."

Sakset olivat pysähtyneet, ja sisarusten poskilla kimalsi kyyneliä. He olivat nuoria ja vallattomia. Mutta herkissä sydämissään he tajusivat, että äidin-äiti oli tehnyt oikein, ollut tinkimätön vakaumuksessaan, tajusivat, että esi-äitien ja -isien muisto on pyhä ja heidän parhaimmat tekonsa ja ajatuksensa kallein perintö tuleville sukupolville.

Sisarusten huomaamatta oli sateen rapina kattoa vasten tauonnut. Ja aurinko pilkisti ullakon akkunasta ja kultasi säteillään äidin-äidin kirstua.

IV.

Pyryn ystävätär.

Pyry oli saanut ystävättären. Se tapahtui näin. Sinä kesänä, jolloin ostettiin pyörät ja kovasti harjoiteltiin ajamaan, astui Kreets tikun jalkaansa, juuri siihen kohtaan, millä piti polkea. Se märki syvältä, eikä Kreets päässyt opettelemaan ajamista. Oli ihmeellistä, että jalka ei ottanut parantuakseen. Sitä rupesi viimein polttamaan, ja haettiin sairaanhoitajatar. Tämä oli vasta tullut Helsingin kirurgista ja ymmärsi tehtävänsä.

"Missä tämä jalka on näin rasittunut?" ihmetteli hän.

"Eihän se ole rasittunut missään", sanoi äiti, "Kreets on saanut vain makailla."

"Mutta katsokaahan", väitti hoitajatar, "mätä on pakkaantunut juuri tähän, millä astutaan!"

Ja hän otti kapineensa ja leikkasi pois mustaa lihaa, ja Kreets huusi ja toiset säestivät.

"Nyt sitä ei saa vaivata yhtään, silloin menee koko jalka", sanoi hoitajatar vakavasti.

Saipas Kreets maata. Ja kun jalka vihdoin parani, jäi se sellaiseksi, että aina kenkä siinä menee linttaan.

Mutta kun toiset vielä harjoittelivat pyörälläajoa, ajoi Kreets kaikkien ihmeeksi varmasti ja komeasti mäetkin. Mistä tämä? Kreets oli opetellut salaa, vaikka jalka märki ja joka polkimen painahdus koski julmasti — siitäpä se rasittuminen ja sen surulliset seuraukset. Kaikki sanoivat yksimielisesti, että Kreets oli kamala. Kreets vakuutti, että heillä jokaisella oli vähän pikkusyntejä siinä asiassa. Pyry oli lentänyt täyttä vauhtia tiensivun kiviin, kun oli laskenut monimutkaista Rekolan mäkeä, vaikka ei vielä tietänyt, että pyörässä on jarrukin — kuinka lienee polvien ja kyljen laita nytkään — ja eikös vain Polle — — "No niin. Eihän tätä tarvitse selittää isällemme ja äidillemme", sanoi Pyry hieraisten polviaan. Ja niin se asia jäi.

Mutta Pyryn ystävättärestähän nyt pitikin kertoa. Se tuli siitä sairaanhoitajattaresta. Hän oli nuori ja vasta tullut paikkakunnalle. Pyry arveli hänen näyttävän niin yksinäiseltä, että eiköhän sopisi pyytää häntä heille. Äiti sanoi, että on kyllä ikävää aluksi yksin vieraalla paikkakunnalla ja että sellaiselle on jokaisen oltava ystävällinen, jotta hän viihtyisi. Mutta saattaa olla niinkin, että vieraan mielestä ystävyys on tungettelua. Paras on siis olla varovainen ihmisten suhteen.

Lämminsydäminen Pyry kuitenkin sanoi Klaara Aitolalle: "Jos teitä huvittaa käydä meillä, niin olkaa varma, että olette tervetullut!" — "Kiitos!" ilostui nuori hoitajatar, "olenkin niin yksin. Ja teillä tuntuu olevan niin hauskaa."

Klaara Aitola oli miltei jokapäiväinen vieras. Ja Pyry ylpeili siitä, että hän oli astunut ensi askeleen ja siten ilahuttanut yksinäistä Klaaraa. Klaara oli etupäässä Pyryn kanssa. Toisethan olivat niin paljon nuorempia, kun hän oli Pyryäkin vanhempi. Sitäpaitsi hän oli "niin kovasti aika-ihminen", kuten Kreets sanoi, että hän jäi muille melko vieraaksi. Tästä syystä Pyry hänen seurassaan tuli hiukan erottautuneeksi kodista. Ja se pahoitti häntä, hän kun pelkäsi kotiväen loukkaantuvan ja itse oli miltei sairaloisen kotirakas.

Eräänä helteisenä päivänä istuivat kaikki viileällä kuistilla ja heillä oli hupaista. Äiti ja Ter paikkasivat vaatteita. Ulkona kuivaneen pyykin haju lehahti miellyttävän puhtaana aina kun he penkoivat koriaan. Polle ompeli reikämallia kaulukseensa ja pyörähytti joka kerta puikkoa niin, että se omituisesti natisi. Kreets kuori perunoita, otti tavattoman paksuja kuoria ja viskasi perunan soikkoon, jotta vesi roiskahti korkealle ja läiskähti sitten hänen paljaille jaloilleen miellyttävän vilpoisena. Tätä eivät muut ehtineet moittia. Sillä Untuva kampasi missukkaa, joka pani vastaan kankein käpälin; se olisi mieluummin nauttinut unesta pehmeässä sylissä. Ja muut kuuntelivat "Gyurkovicin poikia", joita Pyry luki. Pyry nautti olostaan. Hän oli pannut tyynyn hartioittensa ja seinän väliin ja vetänyt jalat alleen. Oli niin suloisen viileätä ja raukeata ja hauskaa. Hän ei olisi viitsinyt hievahtaa tästä, ei kerrassa hituistakaan.

"Hyvää päivää!" Klaara Aitola seisoi siinä pirteänä sinisessä puvussaan. "Lähdehän, Riitta, heti aurinkokylvyille ja uimaan! Minulla on nyt juuri aikaa." — Klaara ei koskaan sanonut Pyry. Se oli hänestä sopimatonta.

"Eihän nyt! Tulehan sinäkin istumaan tänne. Tässä on niin viileätä. Minä kerron sinulle alun, ja sitten kuuntelet mukana!" — Pyrystä oli surkeata ajatella laukkaamista päivänpaisteessa.

"Ei, minä en istu! Lähde sinä vain heti!"

Pyryä harmitti. Toisaalta hän ei hennonut kieltääkään, mutta matkalla hän oli miltei äreä ajatellessaan, kuinka vilpoista niillä on kotona, kun hän suotta juoksee kuumia kankaita.

Seuraavana päivänä hän ei taaskaan ilennyt kieltää, kun Klaara iloisena tuli ottamaan.

"Minun on poikettava pariin paikkaan ensin", sanoi Klaara.

Hän avasi matalan mökin oven. "Tässä asuu vanha Miina. Käväisen katsomassa. Luulen, että sinä mieluummin jäät ulos. Istuhan vaikka tuohon kivelle."

"Ei kyllä minä sisäänkin."

Pyryä kovin hävetti vastenmielisyyden-tunteensa. Mutta kylläpä teki mieli heti pyörtää takaisin, niin paksu oli ilma, joka vastaan syöksähti.

Vanha vaimo istui vuoteella ja heitti hätäisen silmäyksen oveen, aivankuin olisi joku kallis aarre liukunut käsistä, kun sairaanhoitajatar jätti oven auki.

"Siellä on aurinkoa ulkona ja lämmintä", sanoi Klaara. "Ehkä tekin tulette tuonne portaille vähäksi aikaa päivänpaisteeseen!"

"Ei, ei! En minä jaksa! Uijui — jui — —" — Hän alkoi surkeasti ruikuttaa ja heittäysi pitkäkseen.

"Kylläpä Miinan pää on taas siivossa." — Klaara haki kampaa.

"En minä jaksa kammata, ai, ai, ai!"

"Eikö se Mari — —?"

"Eihän se — mihinkäs se joutaa — voi, voi, voi!"

"Miina pysyttelee nyt näitten tyynyjen nojilla istumassa, niin minä kampaan."

Eukko pysyi aivan hyvin pystyssä, vaikka hän voivotti koko ajan. Klaara kampasi tyynesti tukan ja puhdisti sen syöpäläisistä.

Pyry hiipi ulos. Hän ei voinut kestää ilmaa eikä tuota tarpeetonta ulinaa.

"Kuinka sinä jaksat!" huudahti hän Klaaralle.

"Ohoh, neiti Hienohermo!" Klaara nauroi. "Pahinta on, että heille ei saa selväksi tuota ilma juttua. Heidän mielestään ulko-ilma on jotakin myrkkyä, jota pitää oikein varoa. Ja tuo itsensä puhtaanapito, se on monelle kauhistus. Monesti ajattelen, että meidän kansamme on sentään aika likaista."

"On ruvettava neuvomaan, valistamaan pidettävä esitelmiä raittiista ilmasta, puhtaudesta…"

Pyry innostui.

"Ja niitä ne sitten tulisivat kuulemaan. Luuletko, etten minäkin ole heille sitä terottanut. Mutta se ei auta. Katsoppas vain, eikö tuo eukko jo kiirehdi sulkemaan oveaan!"

Pyry vilkaisi taakseen. Siellä eukko todella kiskoi oveaan kiinni.

"Jotakin sitä olisi tehtävä", puhkesi Klaara mietteissään puhumaan. "Ja se jotakin on asunto-olojen perinpohjainen ja pikainen korjaus. Tulee ajatelleeksi paljonkin, kun kulkee kaikenkaltaisissa mökkösissä. Ajatteles nyt tätä Miinankin mökkiä, tuollaista hiirenpesää, ja siinä asuu Miina ja Mari ja Marin lapset. Ei ole ihme, että käydään tottumattomiksi puhtaaseen ilmaan ja että sairastetaan."

He olivat joutuneet toisen mökin kohdalle.

"Tuonne minun on vielä pistäydyttävä", sanoi Klaara. "Siellä kuoli lapsi tulirokkoon, ja parhaillaan pala formaliinilamppu siellä. Siinä on vähän vikaa, on välillä katsottava, että palaa kunnollisesti."

"Hirveätähän on mennä sinne sisälle!"

"Niinhän se on, mutta kun kunta ei myönnä varoja uudenkaan ostoon.
Pitää koettaa tällä."

"Vai niin! Sieltä se tulee se röökinä!" Vaimo seisoi uhkaavana nurkalla kädet vyötäisillä. "Köyhästä ei väliä, vaikka sen rääsyt palvataan ja huone kärytetään! Se on sitä herrain metkua! Sitä uutta tapaa piinata!"

Klaara meni ääneti sisään. "Älä tule ovea likelle", varoitti hän kasvot tukittuna syöksyen korjaamaan lamppua.

Mutta Pyry oli sittekin pyörtyä, kun oven avautuessa formaliinipilvi syöksähti vastaan.

"Katsokaahan toki", sanoi hän vaimolle, kun Klaara huohottaen juoksi ulos, "mikä vaiva sairaanhoitajattarella on! Ei tuota ilokseen tee!"

"Pakkokos tehdä, ilkeyttään tekevät."

"Mutta ettekö te ymmärrä, että täten taudinsiemenet kuolevat, tauti ei pääse leviämään. Omaksi hyväksennehän se tapahtuu."

"Emme me tomppelit ymmärrä!" Vaimo nauroi katkerasti. Vai omaksi hyväksi! Ja: ettekö ymmärrä!

"Klaara", sanoi Pyry kyyneleet silmissä, kun he kiiruhtivat pois, "en ymmärrä, kuinka sinä jaksat toimittaa tuota kaikkea!"

"Sehän on minun virkani. Teen vain velvollisuuteni. Sitäpaitsi ei tuon vaimo-paran vihanpurkaus ollut ilkeyttä."

"Mutta hänhän sanoi ihan ilkeästi…"

"Tuntui siltä. Mutta katsoppas syvemmälle. Hän on murheen murtama, lapsi oli hänen ainoansa, formalisoiminen on hänestä kuin rakkaan muiston häpäisemistä. Sitten sanoi hän aivan oikein, etteivät he ymmärrä. On niin paljon lyöty laimin heitä, siksi he epäilevät ja asettuvat vastarintaan. Mutta jos he olisivat saaneet asua ihmisiksi, olisivat he kasvaneetkin toisenlaisiksi. Ennenkuin se katkeruus katoaa, tarvitaan enemmän ilmaa ahtaisiin asuntoihin ja enemmän ilmaa välinpitämättömiin, ummehtuneihin ihmissydämiin!"

Pyryn ajatukset avartuivat. Kuinka paljon kärsimyksiä ja väärinkäsityksiä olikaan maailmassa? Kuinka paljon rakkautta tarvitaankaan parantamaan "kylmänvihoja"!

Hänen mieleensä muistui viime sunnuntainen saarna laupiaasta samarialaisesta. Pappi ja leviitta menivät ohi, he olisivat osanneet auttaa, ja heidän korkea asemansakin velvoitti. Kuinka ääretön joukko sellaisia pappeja ja leviittoja meneekään ohi välittämättä siitä, "joka ryövärien käsiin joutunut on", välittämättä kärsivästä, suuresta ihmisryhmästä. — Laupias samarialainen, se halveksittu, auttoi. Eikö se merkitse sitä, että kuka tahansa voi auttaa, lievittää? Hänkin, Pyry, kunhan vain luopuu itsekkäästä välinpitämättömyydestään.

Eikös hän ollutkin kuin pappi ja leviitta eilen! Häntähän oli harmittanut se, että Klaara tuli häiriöksi. Eikä hän ajatellut, kuinka suuri ilo oli Klaaralle raikas ilma metsissä, että se oli hänelle välttämätöntäkin tällaisten käyntien jälkeen.

"Klaara, nyt me otamme oikein aikamoisen aurinkokylvyn!"

"Tuletko sinä? Jo vähän ajattelin sinun kyllääntyneen."

"Kissoja vielä! Minä melkein luulen juoksevani!" Pyry pyrähti nauraen juoksuun. Ilo tarttui, ja Klaara kiiti tuulena mukana.

Pyry ajatteli, kuinka typeriä saattaa kuvitella tietämättömyydessään. Niinkuin hänkin oli ihannellut sairaanhoitajattarena oloa: sairaat vanhukset kyynelsilmin siunaavat häntä, kun hän astuu siistiin tupaan, ja pienokaiset puhtoisissa vuoteissaan somat myssyt päässä hymyilevät ja kurottavat huuliaan suuteloon. — Herranterttu, kuinka hän oli ollut tyhmä!

V.

Aurinkokylpyä ja lehmiä.

"Nyt me menemme kahvinkeittoretkelle. Minä olen löytänyt erinomaisen paikan!" Klaaralla oli kori käsivarrella houkuttelevan näköisenä.

He kulkivat pitkähkön matkan ja päätyivät viimein lahdenpoukamaan honkaisen harjun kupeelle. "Tämä on niin syrjässä, ettei kukaan ihminen tule tänne, niin että voidaan huushollata ihan Eevoina", selitti Klaara riisuutuen nopeasti.

Siinä he sitten paratiisinpuvuissaan kahvivalkeata laittelivat. Pianpa mustunut kenokaula kiehua pumpahteli. Aurinko paistaa hellitti eholtaan, ei ollut niin hattaraa haittaamassa, sulana hopeana heloitti lahden pinta, ja harjun rinne hikoili. Sammaleet henkivät helteisen kosteutensa väriseväksi autereeksi. Pihka kihoili honkien kyljistä, sen haju kyllästytti ilman.

Ihmeellinen teho tuollaisessa pihkatuntuisessa päivänpaisteessa. Aurinko ihan illikseen killittelee, että etköhän raukene ja siihen paikkaan torkahda. Mutta ei. Metsänmehu tunkee hipiän huokosiin, tekee ruumiin raikkaaksi, veren vetreäksi, lihakset kiertyvät kimmoisina ihon alla, jäntereet jännittyvät. Luonnon alkuperäinen voima, metsäihmisen aikuinen mainio mahla se tahkoaa tahdon ja terästää hermot.

Täynnä elämän-iloa käyskelivät neitoset hongikossa.

"Kun rupeaa hiostamaan, sitten järveen!"

Ei ollut mitään häiritsevää. Ainoastaan orava kurkisteli kirkkain silmin, suu kummastuksesta selällään, kahta valkoista vartta, outoja otuksia Tapion karjassa, ja tikka tähysti heitä hetken takomisensa lomasta.

Äkkiä kaamea möly täyttää helteisen hiljaisuuden. Molemmat Eevat ehtivät tulen ääreen ja sieppaavat vaistosta vaatteet syliinsä.

"Lehmiä vain! Me juomme kahvimme", päättää Klaara.

"Siellä voi olla härkäkin", hätäilee Pyry. Häntä on lapsena ajanut vihainen härkä, ja siitä on häneen jäänyt kammo kaikkiin sarvipäihin. Hän katselee vahvempia puita. "Emme voi kiivetäkään näin, pistelee."

Pyryn pelko tarttuu Klaaraankin. Tuossa tuokiossa on kahvi kaadettu lieteen tulen sammukkeeksi, tavarat viskattu koriin hujan hajan, ja neitoset hurjaan pakoon läpi metsän. He huikaisevat poikki metsäpolun. Pari akkaa kulkee siinä parhaiksi ja lysähtävät niijaamaan, luulevat kai menninkäisten olevan liikkeellä ehtiessään nähdä vain jotain notkeaa ja ilki-alastonta suhahtavan viidakon varjoon.

"En minä yhtään tiedä, missä ollaan", vaikeroi Pyry.

"En minäkään", Klaara läähättää.

He kiitävät yhä, kunnes äkkiä töksähtävät rantaan jonkun mökin aidan taa. Eukko siinä pellollaan tonkii ja jää toljottamaan merkillisiä tulokkaita.

"Onko teillä tuvassa ketään?" huutaa Klaara.

"Ei yhtä ristinsielua!"

He syöksyvät suoraan järveen. Eukko siunaillen rannalle.

"Emme me huku!" nauraa Pyry polskiessaan. "Meille tuli vain kuuma, kun kauhea joukko härkiä hätyytti meitä!"

"Härkiä! Mistäs niitä olisi! Kun ei näillä main pitäisi olla ainuttakaan härkää!"

"No sitten ne olivat lehmiä. Ja se on yhtä kamalaa. Onko teillä kahvia? Meidän kahvimme meni tulen sammukkeeksi. Jos te keitätte kahvia, on meillä kaikki muu, on nisuakin!"

Eukko köpitti pannua päälle panemaan. Ja kun neitoset viimein vaatteissaan tupaan tulivat, höyrysi kahvi jo kupeissaan. Ja se maistui ehkä yhtä hyvältä kuin olisi maistunut metsässä. Sillä ilma oli raikasta täälläkin, akkunat auki ja ovi vielä lisäksi. Eukko oli kalastajan vaimo ja tottunut tuuliin.

"Mitäs tuo ruskea on?" Pyry osoitti uteliaana pyttyä penkillä.

"Suolassa keitettyjä herneitä, semmoisia ruskeita löttösiä."

"Saako niitä maistaa?"

"Syökää, hyvät ihmiset, jos maittaa!"

Herran ihme, kuinka ne olivat mainioita! Tytöt kyselivät ostaakseen niitä herkkuherneitä. He olisivat laittaneet niitä joka päivä. Mutta ei ollut. Oli itsekin saanut muualta.

"Mikä teillä jalassa on, kun onnutte?" kysyi Klaara.

"Koukkuhan siinä. Tulin astuneeksi veneessä. Eikä ole tullut pois vedettyä."

"Näyttäkääs!"

Näkyihän siinä koukuntapainen ja punotti pahasti koko kantapää.

"Onko teillä mitään terävää?" —

"Onhan sillä Akuslilla partaveitsi. Mutta mitäs…?"

"Antakaahan tänne!"

Pian oli vettä kiehautettu kattilan pohjassa. Siinä Klaara huljutti veistä ja vetäisi äkkiä aukon akan kantapäähän. Tuli siinä koukku ja muuta moskaa lisäksi.

"Siinä on toinen Kreets", nauroi Klaara.

"Taitaapa jättää jomotus", tuumi akka tyytyväisenä, kun Klaara puhtailla rievuilla oli sitonut haavan. "En minä maksusta", torjui hän, "kun vielä nisutkin ja reta ja sokursipaleet ja kantapää! Minähän tässä velassa. Kun tulen sinne käymään, tuon jonkun ahvenen körilään tai hauen vetkaleen, kuinka sattuu Akustille nykäisemään!"

Virkeinä ja iloisina tytöt painalsivat kotiin.

Hyvää tekivät aurinko ja vesi pitkin kesää Pyrylle. Iho ruskettui, silmä kirkastui, ja voimaa lisääntyi talvenkin varaksi. Ja hyvää ne tekivät muutenkin: avartui sydän ja tajusi mieli, että ei ole rakkautta vain kodin piiriin rajoittaminen.

VI.

Ilta Satukannaksella.

Georg ja Birger Borg pistäytyivät Kaarilassa. He olivat kaukaisia serkkuja, eivätkä he olleet nähneet tyttöjä eivätkä tytöt heitä sen jälkeen kun aivan pieninä. Ja he suuresti ihmettelivät tyttöjen "venymistä". Sitten he saivat olla Jorina ja Birinä, sillä Kaarilan tytöthän eivät käyttäneet oikeita nimiä.

— Miksi he olivat Pyry, Polle, Ter, Kreets ja Untuva? — utelivat pojat.

Kotinimet, mistä ne ovatkaan alkuisin! Sitä on vaikea välistä arvata.

Pyry nyt oli pelkkää pyryä, ja Pollenkin huomasi helposti johtuneeksi pitkistä sääristä. Ihan pienenä oli häntä sanottu "Tähtisilmäksi".

"Se sopisi nytkin", ilmoitti Jori.

"Sopisi hän Keltaruusuksikin!"