Produced by Tapio Riikonen

VEKKULIT JA KEKKULIT

Leikki-näytelmä kahdessa näytöksessä

Kirj.

ANTERO WARELIUS

G. W. Edlund, Helsinki, 1905.

Senssuurin hyväksymä tammikuun 16 p:nä 1905.

NÄHTÄVÄT:

Pietari von Sorvi, Peltolan kartanon isäntä.
Aatami von Sorvi, edellisen nepaa, nuori alotteleva talollinen.
Paloviinus, |
Rinnusteliain, | matkustelevaisia ylioppilaita.
Varonen, |
Simo Kekkuli, vanha, rikas varatuomari, Pöllölan isäntä.
Mikkeli Kekkuli, edellisen poika, lauluja sepittävä ylioppilas.
Kirjaliini, ylioppilas.
Löllenflyhti, sotaherra.

Asia on tapahtuvanansa Hämeessä kesäisaikaan.

ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.

(Näkyy kallio järven rannalla, kataja- ja kuusipensaita, kahden koivun välillä ruoho-sutikoita (penkkejä) ja maalaamaton pöytä.)

1:nen Kohtaus.

Varonen. Paloviinus. Rinnusteliain (lonkallansa, nojaten ruoho-penterään).

VARONEN: Tuo Sorvi on sentään helkkarin kelpo poika; ei hän yhtään suuresta suvustansakaan isottele, niinkuin muut köyhät aatelismiehet. Moni hänenä olisi jo aikaa mennyt tarkkampujaksi, joiden joukossa semmoisten vapaasukuisten ei tarvitse kauvan kivääriä kantaa, vaan kohta pääsevät upseeriksi "niinkuin pyssystä vaan", sanoi Laukelan lukkari — sitten saavat helposti pankeistakin rahaa ja elävät kuin huhdassa. Mutta Sorvi hän eleskelee vaan täällä omilla vähillä varoillansa, tekee ehtimiseen työtä talonsa parannukseksi, ja on tyytyväinen ja iloinen, kuin muutkin peltomiehet.

PALOVIINUS: Kyllä! Mutta isännäksi ei hänestä sentään ole. Kumminkin kolme hetkeä (katsoo kelloansa) olemme jo luonansa olleet ja tuskin suutamme avanneet. Olisi minulla nyt jo niin uljas kartano ja paljo varoja, kuin toivon tästä viiden vuodenkin jälkeen olevan, kas minäkös polttaisin viinaa ja panisin olutta, että vieraani saisivat vaikka uida. — Mitä tämmöisestä kuivasta elämästä?!

RINNUSTELIAIN: Hama hänen kuivuudestansa niin huoli! mutta pahin, kun hän on niin liian nuhjusmainen ja ujokin. Olisin, piru vie! minä niinkuin hän omalla kannalla, en suinkaan niin nöyrästi kumartelisi kaikille vallesmanneille, enkä myöskään eläisi noin itsekseni. Näittekö kuinka siivo hän oli tuolla Sutelan hyppy-pidossa?! — Ei! reippiämmän pitää nuoren herran oleman. — Hissutella niin hiljaksensa, kuin hän, ja rakastaa yksinäisyyttä — — —

VARONEN: Hänellä lienee joku salainen syy — joku syvä suru — — —

RINNUSTELIAIN: Syvät ja matalat surut saisi ajaa kaikki syvimpään tuli-poroon, jos — — — (Aatami Sorvi tulee, tuoden pulloa ja laseja).

2:nen Kohtaus.

Entiset. Aatami von Sorvi.

VARONEN: Ahaa!

PALOVIINUS (napsauttaa sormillansa): Hei! Kas semmoista!

RINNUSTELIAIN: Perkele, kun saa aina juoda eikä koskaan tapella!

AATAMI (ystävällisesti): Saapa kyllä, hyvät herrat! Katsokaas noita kivisiä maita, näitä laihoja peltoja — — — niiden kanssa saisi tapella vaikka karhun voimilla, ja mahtaisivatko ne sittenkään suurin totella.

(Pannaan sokeria ja vettä laseihin).

PALOVIINUS: (Laulaa, samalla sävelellä, kun: "Hvarifrån kommer du min frände"):

Sinä toivottu ystävä, pulla!
Et meitäkään unohda,
Vaan ainapas tännekkin tulla
Tiet Reinin rannoilta.
Saas täst' :.:
Kosk' on hän tuoss'. —

(Täll'aikaa on pullosta kaadettu. Juodaan).

RINNUSTELIAIN (Laulaa. Sävel: "I gamla Åbo stad"):

Niin soivat muinenkin
Ja urhoolliset olivat;
Me tuumme taattoihin
Ja voittelemme kuin pojat,
Nyt ensin pullon parissa,
Juo pois :,:

(Kallistavat)

Vaan joskus vielä sodissa
On toist'; :,:
Kas siell' on päivät suotuisat,
Kun miekat tanssivat.

VARONEN: (Laulaa. Sävel: "Ja man kan riktigt galen bli"):

Ei auta työ ei toimikaan
Eläissä tähän aikahan;

(Katsoo Rinnusteliaiseen.)

Ei miekka eikä kilpi,
Eik's niin?
Vaan viekkaus ja vilppi.

(Kilistää Rinnusteliaisen kanssa.)

Kili, kinkeli kiin!
Varansa pitäminen ain'
Kaikissa paikoin parahin:

(Aatamille.)

Äl' usko koskaan naista,
Eik's niin?

(Paloviinukselle.)

Ja vähitellen maista,
Kili, kinkeli kiin!

(Juotua Aatamille.)

No laulas sinäkin — — — ai anteeksi, herra von Sorvi, en huomannutkaan ettemme vielä ole veljes-maljaa juoneet — — —

RINNUSTELIAIN: No, se käy kuin pyry; ei sitä surra tarvitse.
Kallistetaas Sorvi! (Juovat ja lyövät kättä). Heripertti Rinnusteliain.

AATAMI: Aatami von Sorvi. (Aatami ja Varonen juovat.) Aatami von Sorvi.

VARONEN: Sepeteus Varonen.

AATAMI (Juotuansa Paloviinuksen kanssa): Aatami von Sorvi.

PALOVIINUS: Hapakuk Paloviinus.

VARONEN: Kas niin; laulas nyt veli Sorvi.

AATAMI: Laulaisin kyllä minäkin, mutten ole juuri hyvin harjaantunut; mitähän olisi, jos laulettaisiin yhdessä. (Laulavat kaikki, Aatamin aljettua):

Arvon mekin ansaitsemme
Suomen maassa suuressa;
Ehk' ei riennä riemuksemme
Laiho miesten maatessa;
Leipä kasvaa kyntäjälle,
Onni työnsä täyttäjälle,
Ralla, la, la, j.n.e.

Suomen poika pellollansa
(Kilistetään Aatamille.)
Työtä tehdä jaksaapi;
Korvet kylmät voimallansa
Pelloksensa perkaapi
Rauhass' on hän riemullinen
(Rinnusteliaiselle.)
Mies sodassa miehuullinen.
Ralla, la, la, j.n.e.

(Aatami kilistää toisille.)

Opin teillä oppineita
Suomessa on suuria,
Väinämöisen kanteleita
Täällä tehdään uusia;
Valistus on viritetty,
Järki hyvä herätetty.
Ralla, la, la, j.n.e.

Suomen tytön poskipäihin
(Aatami lakkaa.)
Veri vaatii kukkaiset;
Eipä pysty halla näihin,
Näit' ei pane pakkaset;
Luonnossa on lempeyttä,
Sydämessä siveyttä.
Ralla, la, la, j.n.e.

VARONEN: Kah! Sorvi veljeni, mitäs taas niin murheelliseksi muutuit, juuri tyttöjen punasista poskista ja lempiästä luonnosta laulaessamme; ahaa, jo ymmärrän — — —

PALOVIINUS: Jo minäkin ymmärrän; "snaju, snaju" sanoi Eksaminanteri, kun ei hän taitanut muuta. — — Ei koskaan olisi tarve likkojen poskista eikä lempeydestä huolia, mutta ainoastaan juoda ja laulaa (nostaa lasiansa):

Eukko Noah, eukko Noah
Oli kelpo nais:
Antoi äijän juoda;
Toista käski tuoda:
Naisin miekin, naisin miekin,
Semmoisen, jos sais.

Ei hän naukun', ei hän naukun':
"Älä, ukkoni!
Liian paljon maista."
Vaan hän kaikellaista
Oltta, viinaa, oltta, viinaa
Pöydäll' laitteli.

RINNUSTELIAIN: Sorvi rukalla on varmaan ollut pahat pulat jonkun tyttösen kanssa; mutta saakeli soikoon! Kyllä me hänen niistä päästämme. Jutteles, veli pyhä, mikä sinun on — Onko kultalintusesi ylpeä? niin — — —

AATAMI: Ei! mutta ollaan me tästä puhumatta. Kullakin on surunsa ja ristinsä; — minulla minun osani! Te olette vielä huolettomia ja leikkisiä veikkoja, olette onnellisia, minua taas on jo ehtinyt kohdella jokin, jota ei voi juuri olla mieleensä panemattakaan.

VARONEN: Niin, niin: olet rakastunut tyttöön, joka sitten on osannut kuolla, tai ottaa toisen, sinua rikkaamman?

PALOVIINUS: Ohoo! vai rakkaudesta tosissansa! Älä, veli kulta, sentään meitäkään luule eilisen teeren pojiksi siinä asiassa. Minä tiedän kyllä, miten on äkäyttävää, kun täytyy jonkun kauvan hyväillyn likkansa jättää, vaikken kuitenkaan semmoisten vehkeitten vuoksi hirttämään viitsisi mennä itseäni.

AATAMI (taputtaen Paloviinusta olkapäälle): Vai tiedät sinäkin; ja minä luulin ettei semmoinen hulivili ollenkaan taitaisi rakastaa muita, kuin jos juuri Noakin eukkoa.

PALOVIINUS: Ai, et sinä tiedä — Min' olen kumminkin kymmenen kertaa ollut varsin naimisen kieppeissä. Esimerkiksi — — —

VARONEN: Älä sinä rupee naima-retkiäsi kertomaan. Tiedämmehän muutenkin, että ne ovat kuin sinä itsekin.

RINNUSTELIAIN: Niin aina: parempi jos minä rupeaisin illan kuluksi puhumaan, kuinka monta kertaa olen puotiherroille ja merimiehille selkään antanut —

PALOVIINUS: Ja kuinka monta kuhloa saanut omaan otsaasi.

VARONEN (menee Aatamin kanssa vähän erilleen toisista, jotka jäävät lasejansa holhoomaan): Kylläpä sinun näkyy aika lailla työtä saaneen tässä talossa tehdyksi, vaikka vuoden vasta olet ollut; mutta koskas ruvennet uljaampia huoneita laittamaan, että edes nähtäisiin herroja tässä asuvan? Sitten kaiketi vasta, kun emäntää aiot tuoda.

AATAMI (surullisesti): Emännän tuomista taidetaan liian kauvan saada odottaa.

VARONEN: Älä pahaksu, vaikka taas tulin ajatuksesi surullisiin asioihin johdattaneeksi. Mutta, veikkoseni! puhu edes minulle kahdenkesken, kuinka laitasi on: jos vaan jotenkin voin auttaa tai taidan edes lohduttaa sinua, niin teen mitä hyvänsä. Ja nuo kumppaninikaan eivät suinkaan ole niin peräti hulivilejä, kuin kukaties luulet, ja kuin nyt näyttävät, kosk' on kaksi lakkia päässä.

AATAMI: Mitäs hullujasi! Tottahan minäkin tunnen Helsingin ylioppilasten luontoa. Näyttäivät kyllä välisti vallattomiksi, mikä milläkin lailla, vaan sentään eivät koskaan, jos asiat vaativat, kiellä apuansa, missä sitä tarvitaan johonkin hyvään. Mutta min' en luule juuri tarvitsevani apua enkä lohdutustakaan, kosk' en ole missään hädässä. Kuitenkin jos tahdot, juttelen kyllä, että — — —

VARONEN: Että emäntä on tältä talolta kuollut peräti varhain?

AATAMI: Ei maar; jos olisikin kuollut, mutta pahempi — — —

VARONEN: Pahempi kuin, vaikka elääkin, ei tule näin vähäiseen taloon.

AATAMI: Niin taikk'ei päästetä. Isän sana on kanssa jotakin.

PALOVIINUS: Sorvi! tuolla tuodaan sinulle kirjettä — — No, sinun ei tarvitse peljätä nuhde-saarnoja isältä eikä karhun myrinöitä ravintoherroilta, niinkuin meitin raukkojen Helsingissä.

(Täll'aikaa lähtee Aatami kirjettänsä ottamaan).

3:mas Kohtaus.

Entiset, paitsi Aatamia.

VARONEN: Jopa sain tietää, mikä isäntäämme surettaa. Morsiamensa isä — — —

RINNUSTELIAIN: Isää ei pitäisi yhdelläkään naitavalla tytöllä oleman.

PALOVIINUS: Oikein sanottu (rupee laulamaan, ja toiset yhdistyvät.
Sävel: "Joachim uti Babylon").

Oi! olis mailmassa tyttöjä vaan
Ja poikia pulskia kanssa,
Laulaisimme :,:
"Hurraa" riemuiten;
Muttapa hittoko se säätänyt lie
Äijiä nurisevi äyskeleviä
Neitoin vahdiks'. :,:
Voi, kuin harmittaa!

Tyttö se ihana kun kukkainen,
Sulho se soria ja nuori
Toinen toistaan :,:
Syliin ottaisin;
Vaan ukko välillänsä estävä on,
(Rakkaus hänelle on tuntematon)
Väärä hirsi :,:
Nuorten onnelle.

Maan pääll' ei sopivaisempia
Yhtehen liittyä tahdo,
Luonnostansa :,:
Toistaan kaipaavia;
Ei toki isät tuota päähänsä saa,
Kuin tytön rahojakin avioittumaan
Lempi vaatii :,:
Yljän velkoihin.

4:jäs Kohtaus.

Entiset. Pietari von Sorvi.

PIETARI: Vai niin, vai niin! Terveeksi (kätellään). — Hyvä kun ei minulla kumminkaan ole tyttäriä eikä tarvitse ollani kenellekään vääränä hirtenä. Mutta, paha polvi kun pitää tässä vielä vanhanakin rupeemani nuorten kanssa vekkuloitsemaan!

PALOVIINUS: Kas se on hyvä! Sitä hauskempi jota usiampi; täss' on lasi teitille.

PIETARI: Mitäs? En suinkaan minä laseja pitelemään mielestäni vanha ole.

VARONEN: Aa! vai aiotte tekin vasta ruveta likkoja naiskentelemaan ja isiä suututtelemaan; mutta mitä teitistä? — kun on tuo Peltolan kartano puhemiehenänne; jos pyytäisitte yhtä tytärtä, taritsisi isä vaikka neljää.

PIETARI: Niin eik' ole velkoja, joiden lauloitte yhtä rakkaasti liittyvän morsiusperintöön, kuin sulo neito jaloon nuorukaiseen.

VARONEN: Niin sepä pääyhdistys onkin koko naimisessa.

RINNUSTELIAIN: Kumminkin niinkauvan kunnes naiset vapauttamisen [emancipation] kautta saadaan kaikin tavoin miesten kaltaisiksi, että kukin saa akkansa kanssa vaikka väkikapulaa vetää.

PALOVIINUS: Ja kilistää totilasiakin. (Juodaan; Pietari Aatamin lasista; Paloviinus pohjaan). Kas sitten vasta olisi vaimosta miehelle apua.

PIETARI: Jouduttepa kyllä akattakin, toisten vasta puolivälissä ollen.
— Mutta unohdan asiani! Missä Aatami ollee?

PALOVIINUS: Minä menen ja käsken hänen toista totivettä tuomaan.

PIETARI: Ei; käskekää hänen kiiruusti pukeutua renkinsä vaatteisiin, ja muuten muuttaa muotonsa niin, ettei tuttunsakaan häntä tuntisi. Teitin, hyvät herrat! pitää kutsuman häntä Sipiläksi.

VARONEN: Ai! kas siitä tulee jotain lystiä; kyllä minä menen toimeen.

(Juoksee pois).

5:des Kohtaus.

Pietari von Sorvi. Paloviinus. Rinnusteliain.

PIETARI: Katsokaas, herrat, asia on semmoinen: Aatamilla on olevanansa morsian tuolla puolen Päijänteen; mutta sen isä, varatuomari Kekkuli, ei suvaitse ollenkaan koko hankkeita. Pahat kielet puhuvat sen, paitsi toria, antaneen selkäänkin tyttärellensä, ja Aatamin ajoi kerran pois talostansa oikein ajamalla (Rinn. pusertaa nyrkkiänsä). — Surkeeni minun tulee tyttö raukkaa ja Aatamiakin, joka, niinkuin muutkin nuoret, panee kaikkia rakkausvehkeitä sydämellensä. Kovemmin kun mikään muu kävi Aatamin sapelle äijän herjaus-sanat ja poisajaminen; tietenkin on hänessä vielä vähän aatelismiehellisen ylpeyden jäännöksiä, perittyjä muinaisajoilta, vaikka minusta on tämä Hämeen vilpas ilma jo aikaa poistanut semmoiset esi-isäin epäuskot. — Nyt ovat ylioppilaat Kirjaliini ja Mikkeli Kekkuli, mainitun varatuomarin poika, (jotka molemmat arvaten tuntenette) täällä metsästämässä, ja edellinen, haluava näkemään nepaani uutta taloa, vaan ei tahtova antamaan toverinsa tietää, että ovat vihattavilla Sorveilla vieraisilla, sai minun valehtelemaan itseni ryöstöriivariksi Keräjewskiksi ja Aatamin Sipiläksi. Tällä haavaa tulevat tänne Kirjaliini ja nuori Kekkuli.

RINNUSTELIAIN: Jos tulisi vanha isä Kekkulikin, niin antaisimme isällisen kurituksen hänelle, taikka vääntäisimme niskansa nurin.

PALOVIINUS: Emme maar! muuta kuin sanoisimme: "ukko! annas tyttäresi Aatamille, niin saat suureksi kunniakses' juoda sedänmaljan meitin kanssamme".

PIETARI: Hiljaa, hiljaa, herrat! Tuolla tullaan jo.

6:des Kohtaus.

Entiset. Kirjaliini. Mikkeli Kekkuli (vaatetettuna kuin
Ruckus Pumpenickel; hohto silmillä).

KIRJALIINI: Kah! Kaikkia täällä kohdataan, kun teitäkin. Terve tultua, terve tultua (kätellään).

MIKKELI: Se ilahuttaa minua suuresti, että saan tavata herroja, joiden tuttavuutta minull' oli kunnia — — —

PALOVIINUS: No, niin saa herra Kekkuli kyllä kunniaa, usein liiemmaksikin.

MIKKELI (iloisesti) Mitäs kunniasta? Hm, kyllä kai minullakin on Soiluksia [Zoilus, Homeromastix], jotka panettelevat; mutta ompa niitäkin, jotka pitävät jotain vähästä taidostani eli luonnonlahjoistani. — Mitä Helsingistä nyt kuuluu — — minusta, hm — hm?

PALOVIINUS: Hyvää vaan. Akseli Ingelius on säveltänyt uuden tarinalaulusi "Kalojen tappelusta".

MIKKELI (ihastuksissa): Ai! Onko se kaunis sävel?

RINNUSTELIAIN: Sävel yhtä kaunis kun laulukin.

MIKKELI: Mahtoikohan vaan oikein tajuta ja säveliin luonnuttaa sopivaisten ja sopimattomien jaksojen yhteen sujumista?

KIRJALIINI: Edellisiä ei liene juuri monta laulussasi.

MIKKELI: On maar, mikä on, joka toinen jakso sopivainen, niinkuin:

"Hauki puri krapua,
Ei saanut hampaaseen mitään,
Särjellä oli vähän apua
Kivennuoliaisessa."

(Nauretaan.)

7:mäs Kohtaus.

Entiset. Aatami (Sipilänä, hiukset harjattuina talonpoikaiseen tapaan, huivi leuvan ympäri). Varonen. (Tervehdetään. Aatami kumartelee tölppömäisesti.)

PIETARI: Tässä saat, Sipilä, nähdä semmoisia herroja koossa, joit' ei usein tule taloosi: Tietoviisauden ylioppilaita, lauluniekkoja, lajinlaatijoita, tähtientutkijoita j.n.e.

AATAMI: Onkos almanakan tekijöitäkin?

VARONEN: Minä olen parhain, kun vaan näen jonkun hyvän uskomaan.

PIETARI: Ja, paha polvi! minunkin pitää tänäpänä oleman. Mutta käyköön juhlan kunniaksi, Kekkuli herran tähden, jot' emme usein saa kyläämme.

(Nauretaan).

MIKKELI (itsellensä): Oi, voi noita talonpoikia! Niille tyhmille saa loruta, mitä vaan sylki suuhun ajaa.

KIRJALIINI (itsellensä): Oi, voi tuota Kekkulia, kun aina hänestä tehdään pilkkaa. Ei tarvitsisi hänen olla niin tyhmän; mutta ei saisi sentään hulluakaan hulluttaa.

AATAMI: Mitä nauratte? Sanokaa minullekin, kunnioitettava Peltolan Pekka — —; ai vai saanko niin puhutellakaan, näin erinomaisten herrain aikana?

PIETARI: Niin juuri näin (hiljaa) hullun Kekkulin aikana.

MIKKELI: Et sinä, isäntä hyvä! ymmärrä meitin puheitamme, joilla laviampi tieto on; etpäs sitten talonpoikainen olisikaan. Me pidämme sentään arvossa työntekijänkin, vaikkei se taida oikein fiinisti elää eikä nauttia mitä me, erinomattain, jotka elämässä käsitämme mitä löytyy ihanuutta, kauneutta, suloisuutta. (Huomaiten). Ah! Kas kun on talonpojillakin semmoisia — kaiketi herrojen varaksi. Se on oikein, isäntä (nyökkää Aatamille)! että pitää kunnioitettaville vieraille kunniallisempaa suun avausta, kun se simppeli, ykstoikkoinen viinaryyppy; olutta taasen älä koskaan itsekään juo, se on peräti — — — Mutta mistäs olet oppinut vähän edes sivistystä?

VARONEN: Sipilä kuuluu Raittiuden-Seuraan, sentähden pitää hän totia, koska paloviinaa ei saa talossakaan kärsiä. Lisään sivistystä taas oppii sanomalehdistä, erinomattain Maamiehen-Ystävästä ja Gottlunnin Suomesta.

MIKKELI: Sanomalehtiä minä en ollenkaan voi puhuttavankaan kuulla. Nekös hulluja ja häijyjä ovat, semminkin koska laulu-niekkojen töitä arvostelemaan rupeevat. Olisin minä mielenmittaajana, niin en antaisi muuta präntätä paitsi viimeisen sivun Helsingin Sanomista.

PALOVIINUS: Kylläpä sitten tulisi puutos unettavasta lukemisesta.

(Kuuluu ulkoa paimenen torvi; ja sitten laulettavan jotain samaan säveleen kuin: "O, Värmeland du sköna." Kaikki kuuntelevat.)

KIRJALIINI: Ai! kuuluipa se kauniilta, vaikk'ei sanoja selvästi eroittanut. Taidatkos sinä, Sipilä, sitä laulaa? Laulas sitä meille.

AATAMI: Totta ma sen jonkun kerran olen kuullut: mutta rohjennenko tässä huonolla äänelläni yrittää. Ja hampaani polttokin estää minua suutani avaamasta.

TOISET: Laula nyt vaan! Laula miten taidat.

VARONEN (kuiskasee Aatamille): Käännä selkäsi Kekkuliin päin, ettäs saat höllentää poskiliinaistasi.

AATAMI (höllentää huivia ja laulaa sitten):

Kuin sulonen ja kaunis on Suomessa maa!
Kuin ilma sen on ihana ja raitis!
Kosk' aleneepi aurinko lehdikön taa,
On luonto jo tyyntyvä vaiti;
Vain laulavat illalle lintuset viel',
Ja tulossansa paimenet soittavat tiell',
Ja metsä niin koriasti kaikuu.

Ei Hämehessä vaivoja voimainen miel'
Pahoile, se viriä on aina:
Kuin tulipalo, satehet ja myrskykään tääll'
Ei mäkilöitä honkia paina:
Nyt kesäillan lempiän ollessa vaan
Ihailevat järven kuvastimessaan, (surullismaisesti)
Kuin hämäläinen tyttönsä luona.

TOISET: Kiitos, kiitos! Se on oikein suloinen laulu.

MIKKELI: On kyllä, erittäin talonpoikaisten lauluksi, mitäs heiltä on pyytämistäkään? (Täll'aikaa menee Aatami Kirjaliinin kanssa pois). Ei heillä ole taitoa saada oikein sopivia sanoja kokoon. Mutta olettekos, hyvät herrat, kuulleet minun ratulatsioniani, jonka tein isälleni nimipäivänsä kunniaksi?

RINNUSTELIAIN: Emme, Jumalan kiitos!

MIKKELI: No, kuulkaas sitten, kuinka värssyt sopimaan saadaan (laulaa naurattavalla sävelellä):

Ab, kulta pappani täällä!
Elä aina hyvällä päällä,
Niinkuin kissa liukkaalla jäällä
Ja kukkainen keväällä,
Joka kasvaa iloisella säällä.
Älä tahri nenääsi — — —

En sentään sitä sanaa laulakaan; johan tästäkin näette, että hyvällä lauluniekalla kestää sopivia jaksoja, vaikka loppumatta.

RINNUSTELIAIN: Kyllä kaiketi, koska kehnollakin kestää sopimattomia eli kelvottomia (nauretaan).

VARONEN: Ohhoh (heittäiksen istumaan) kuin ollaan väsyksissä pitkästä matkasta, ja tarvitsisi vieläkin mennä tästä edes piippuja hakemaan tuolta talosta. Mutta, Kekkuli veljeni! menes sinä noutamaan piippunysiä mistä löydät, että saataisiin pari savua sydämmelle. Älä paheksu, jos muistat meitin veljeksiksi tulleen samppanjakalja-juomingissa Vapunpäivänä.

MIKKELI: Menen kernaastikin.

(Menee).

8:sas Kohtaus.

Pietari von Sorvi. Varonen. Rinnusteliain. Paloviinus.
(Vähän ajan perästä myös) Aatami ja Kirjaliini.

VARONEN: No, viimeinkin meni hän pois, että saamme keskustella, miten jotain lystiä tehtäisiin hälle isänsä kanssa, jotka kuuluvat molemmat olevan yhtä pöhköjä kuin äkeellisiäkin. Jos saisimme vielä kureillamme Aatami parallekin lohdutusta, niin sitä parempi. Mutta jos se mamseli siellä Pöllölässä on isänsä ja veljensä kaltainen, niin on paras että aikanansa puhdistamme Aatamin kaikista rakkauden lempeistä murheista.

PIETARI: Ei maar tyttö hullu ole; enkä tiedä siinä mitään vikaa, muuta kuin sen, joka on kaikilla naimattomilla naisilla — että tekee miestä mieli.

RINNUSTELIAIN: Pitää siis saamansa, jos ei peijakas ole merrassa.

(Täll'aikaa tulevat Aatami ja Kirjaliini).

VARONEN: Niin! kuulkaas mitä minä olen miettinyt. Me kaikin mennään Pöllölään; kyllä minä rupeen Aatamille kosiomieheksi; kun yksi kuri ei auta, niin auttanee toinen, jos vähänkin ovat siellä pöllömäisiä.

AATAMI: Minä en suinkaan taida teitä seurata, vaikka kuinka tahtoisinkin.

RINNUSTELIAIN: Älä pelkää, veli! Ei maar ukko sinua sauvallansa karkota niin kauvan kun minä myötä olen ja nimeni Rinnusteliain on.

PIETARI: Menkää vaan, mutt'ette siellä paljon kostu, jos vaan Kekkuli entisellänsä on.

PALOVIINUS: Jos emme muuta, niin edes lasin totia juomme.

PIETARI: Taikka maakan — —! Ei teitä käsketä huoneeseenkaan.

KIRJALIINI: Jos käsketäänkin, niin kiitämme kun saamme piipullisen kasakkaa.

PALOVIINUS: No, sitten kiusallakin poltamme kaikki hänen kasakkansa.

PIETARI: Mutta jos saatte kasakan patukkaa lisäksi — — —

RINNUSTELIAIN: Niin on tietenkin viimeinen kerta, kun äijä siihen turvaa. — — Kiittäköön jos emme vie väkirynnäköllä molempia tyttäriänsä.

KIRJALIINI: Kyllä Aatami yhteenkin tyytyy — —

VARONEN: Ei; mutta antakaas minun hallita varsin itsevaltaisesti, niin saatte nähdä, jos uskollisesti teette kukin mitä käsken, niin käy valloitusretkemme onnellisesti. Jos Varonen vielä, kuin ennenkin, oikein tietää varansa pitää ja katsoo, jos ollaan sovinnossa ja vekkuloidaan vähän, niin pettyvät Pöllölän herrat, miten vaan tahdomme.

PIETARI: Hyvä kun ei kumminkaan minun tarvitse olla osallinen tempuissanne, kuin nyt!

KIRJALIINI: Minulle olisi tietenkin hauskaa saada teitä kanssani kotimatkalle; mutta epäilen vaan jos mitään Pöllölässä saisimme toimeen, ja liiatenkin kuinka Sorvia ollenkaan siellä vastaan otettaisiin.

VARONEN: Kaikki käy hyvin kun vaan teeskeleimme itsekin vähän pöllömäisiksi. "Hulluus hulluutta vastaan!" Mairitellaan nyt vaan ensiksi vähän tuota poika-Kekkulia, niin se vie meitin, jos ei muuten niin isänsä tietämättäkin, vaikka sisariensa — — —

9:säs Kohtaus.

Entiset. Mikkeli.

MIKKELI (tulee kirje kädessä): He, he, he, he! Hyvät herrat, kukas uskoisi mitä löydetään talonpoikienkin tykönä. Etsiessäni piippuja näin tämän.

TOISET: Mikä se on?

AATAMI (punehduksissaan kurottaa kättänsä kirjettä ottamaan): Antakaas mä katson sitä.

MIKKELI: Mitä sinä sitä tahdot, kosk' et kumminkaan ymmärrä. Mutta mistä tämä on tullut komppeisiisi?

AATAMI (hämmästyksissä): On kaiketi sama paperi, joka — — —

VARONEN: Joka oli Heinolasta ostettujen tupakkiesi ympärillä.

MIKKELI: Oi, voi niitä ihmisiä, jotka panevat rakkauden kirjeitä tupakki-tuuteiksi! Kuulkaas (lukee. Toiset kuunnellessaan osottavat liikutuksiansa kukin tavallansa): "Sulhaseni! Jo näin kauan oltuani sinua näkemättä, ja tietämättä koska — — jos koskaan enää saanen sinua kohdata, et suinkaan ihmettele kuullessasi minun sinua kovasti — kovasti ikävöivän. 'Ikävä on aika ja päivät on pitkät, Surutont' en hetkeä muistakkaan'. Voi! jos edes hyvästin olisin sinulle saanut jättää. Pahat panettelijat puhuvat vielä päälliseksi sinun jo — — — mutta mitä niistä? kosken mä ollenkaan uskokaan. Älä, ystäväni, minuun suutu, jos isäni tylymäisesti sinua kohdellut on. Liekö pahoin, että vielä isäni kieltoa vastoin sinulle kirjoitan? Mutta mitäs teen, koska niin paljon olen häneltä lupaa rukoillut, enkä saanut? En voi halkeevaa sydäntäni hallita. — Nyt täytyy minun jättää sinut — — — voi! ijäksikö? Älä minulle vihastu, sillä vieläkin olen syytön. Tähdet ja kuu todistakoot, mitä toinen toisellemme lupasimme onnellisina hetkinä, tuolla järven rannalla; todistakoot että mieleni vielä ja aina on sama sinua kohtaan kuin silloinkin, vaikka mustat pilvet sen pimittäneet ovat ja ukkonen uhkaa sitä pian peräti särkeä. Mitäs sanonet, jos olet saava tietää minun kuulutetuksi sen häijyn, ilveilevän luutnantin kanssa, jonka nimeäkään en voi mainita. Kultaseni! Mitä on tehtävä? Neuvo minua — kirjoita minulle — mutta kenen kautta sitä en tiedä. Jo lukkaritar Viekkasellikin on meitit pettänyt, joka ennen oli meitille avullinen. Jaakko, joka ainoa minua on surkutteleva, lähtee jo järvelle. Hänelle uskon siis nämät hyvästijätteet, ollen kuolemaan saakka — sinun — rakastajattaresi." — Mutta mitä? Olen, luullakseni, ennenkin nähnyt täänmuotoista käsi-alaa. Kenenkäs tämä — — —?

VARONEN (sieppaa kirjeen Kekkulilta): Näytäs. Ai! olenpa minäkin täänluontoista kirjoitusta nähnyt. Ahaa! Jopa tunnen. Se on ryökynä Kiemasjoffin. Minä siitä neito-raukasta tietäisin vaikka koko tarinan jutella, surettavan ja kauhiankin.

MIKKELI: Jutteles, veli kulta! Se sopisi kukaties' aineeksi johonkin tehtävääni näytelmään.

RINNUSTELIAIN: Johon itse sopisitte sankariksi.

VARONEN: Aivan niin! kosk'ei mainittua ryökynäraukkaa enää ilahutakaan muut, paitsi semmoiset ihantelijat ja laulujen sepittäjät. Jos sekin vaan saisi nähdä Kekkulin ja kuulla hänen taitonsa, niin rakastuisi kohta, ja mitä mahtaisi tullakaan.

MIKKELI (iloisesti): Häh! Naisihmiset maar ovat oikein eriskummaisia; ja mikä lie heitin kaikkein luontonsa minuun taivuttanut. Tuolla Helsingissäkin jok' ainoa — — hm! — —

RINNUSTELIAIN: Tietenkin ovat sivistyksessä sinun kaltaisiasi; koska yhtäläisten lastenkin sanotaan parhaiten yhteen sopivan leikitellessä.

MIKKELI: Ihmettelen vaan, että usein ovat niin — — etteivät minun kanssani haastellakaan tohdi, peljäten peräti — — hm. Se on aina hyvä merkki. — Kuitenkin, eikös ole kummallista, kun kotopitäjässäni herrasväki sanovat varsin kaunistelematta, (Kirjaliini tietää kyllä) etteivät pidä minusta mitään, eivätkä ole millänsäkään taidostani?

VARONEN: Tarvitsisipa saattaa ne pöhköt suureen häpiään. Jos meitin tiemme sopisi sinun kotopaikoillesi, niin saisit meitin aikanamme kutsua kokoon kaikki ylönkatsojasi ja pitää nuottilon eli konsäärin, jossa laulaisit paljaita omatekojasi. Me, jotka isossa mailmassa eläneet olemme, ja siis enemmän kuin mitkään hämäläiset ymmärrämme ihanuutta, taputtaisimme käsiämme ja kiittelisimme sinua; kas kuinka saisivat hävetä.

MIKKELI: Ai, tulkaas te meitin kanssamme; minä panen semmoisen nuottilon toimeen.

VARONEN: Mitähän olisi? — No, tulemme, jos tuon Sipilän saamme meitä soutamaan Päijänteen ylitse.

AATAMI: Kyllä kaiketi tulisin, mutta — —

VARONEN: Kyllä me muistamme vaivasi koskella (iskee Aatamille silmää).
Ja se on suuri kunnia sinun säädyllesi, että saat meittiä seurata.

RINNUSTELIAIN: Ja soutaa meittiä. — Kyllä mekin autamme, jos saat niin paljon kunniaa ettäs väsyt.

KIRJALIINI (itsellensä): Sukkelat ajat nyt ovat entisten suhteen. Ei suinkaan meitinkään iso-isämme, kenraali von Sorvi vainaja — — — jassoo minulla ei ole ollutkaan iso-isää, ja iso-äitinikin oli kuppari — tainneet ajatella kuinka tähän aikaan katsellaan perittyjä jalouksia. Samalla lailla saanevat meitin lastemme lapset nauraa monelle epäluulolle, joita me vielä pidämme pyhinä.

AATAMI: Lähdetään vaan, hyvät herrat, huomenna varhain. Jos herrat eivät katso ylön, niin pyydän kaikkia vähän iltaista haukkaamaan.

(Lähdetään pois. Esirippu putoo.)

TOINEN NÄYTÖS.

(Näkyy varatuomarin Simo Kekkulin asuinhuone. Kalut huonomaisia.
Taustassa ovi porstuaan; oikealla puolen kaksoisovet saliin.)

1:nen Kohtaus.

LÖLLENFLYHTI (Yksinänsä, katsellen esiripun noustessa salinoven lukonläpeen. Salista kuuluu naisihmisen laulu samaan säveleen kuin: "Lebe wohl, vergiess Mein nicht.") Niin kaiketi! Siellä maar hän taas ruikuttelee ikävöiden Sorviansa. Mutta minä en ole tuosta huolivinanikaan; en tietooni pistä. — Äläs huoli! Kyllä minä sinun opetan toisellaisiin tapoihin, jahka joudutaan. Minulla on isän lupaus. — Olin maar minäkin sentään järjetön kuin muutkin naudat; miksen ottanut likkaa silloin, koska se ei paittanut minua? Perhana sitä rouvaa, Panettelianteria, jonka tähden tämmöisiä vastuksia sain, joka petti minun. — Olikos minun syytä pienintäkään, jos oikein asiaa ajattelen. Tään talon tytärtä myöden tulen saamaan, kalleimmankin jälkeen laskein, noin 12,000 ruplaa paperissa kaikkiaan, "per fas et nefas", kuin kruununvoudit sanovat; mutta rouvalla Panettelianterilla on valmista lainattua rahaa 3,500 hopearuplaa, paitsi muuta tavaraa, ja olisin kukaties vielä päässyt hänen lastensa osan hoitajaksi, ja — — —? Pöhköhän se, jok' ei voi laskea, että jo 3,500 ruplaakin hopeassa on enemmän kahtatoista tuhatta paperissa — ja vanha leski sitten, josta pian taitaa päästä toisiinkin naimisiin ja toiseen vertaan rikkautta. Mutta kirotut kielet kun tulivat välille. — Mikseivät ole ihmiset minun kaltaisiani, joka muista huolimatta puhun aina vaan itsestäni, ja pidän omista asioistani murhetta. Mitä heitin minuun tarvitsisi ryhtyä, kosken minäkään katso muuta kuin että vaan itselleni hyvin kävisi. Vaan nekös ovat niitä! — Jos yksinäni saisin itsestäni puhua, niin pahaa ei suinkaan minusta koskaan kuuluisi. Mutta mailma on villitty. — Kehtaisi vielä ämmä Panettelianteri sanoa minulle suuta partaa vastaan, etten kelpaa hänelle — min' en kelpaa hänelle (katsoo kuvastimeen), oi, voi! — Ja mitä vielä? mamseli Kekkuli sitten näpäyttää sanoa: "en min' ole teitin hätävaranne." — Ja nyt huinailen näin, jo pian kahta vertaa vanhempi Aleksanteri Suurta, koska se jo oli koko Ahrikan voittanut (eikös se ollut muistaakseni jo hänen viidenkolmatta vuoden ijässänsä), vaikka minulla on kaksi vertaa hänen uljauttansa. Uh! kuin tää mailma jo on paha!

2:nen Kohtaus.

Löllenflyhti. Simo Kekkuli.

VANHA KEKKULI (tulee sisään): Mitä reppu-ryssiä nuo lienevät, joita tuolla näkyy poikani kanssa tulevan (menevät akkunaan). Kas rivoja! kun tulevat pytinkiin (menee ovelle).

3:mas Kohtaus.

Entiset. Mikkeli Kekkuli. Rinnusteliain. Varonen. Paloviinus.

VANHA KEKKULI (ovella): En minä osta mitään.

RINNUSTELIAIN: Emmekä me myy mitään.

MIKKELI KEKKULI (itsellensä): Nämät ovat parhaita ystäviäni
Helsingistä, ja ihantelijoita kuin minäkin. (Lujaa). Tässä saan tutuksi
tehdä pappani herassyödingin, Töllölän hallitsijan j.n.e. herran Simo
Kekkulin, herrojen ylioppilaitten Rinnusteliaisen, Varosen ja
Paloviinuksen kanssa.

VANHA KEKKULI: Mitä herrat asioitsevat?

RINNUSTELIAIN: Emme mitään muuta — — —

PALOVIINUS (nauraen): Muuta kun katsoa — —

VARONEN (nykää toisia kylkeen): Emme mitään erittäin. Poikkesimme vaan tähänkin katsomaan ystävämme Kekkulin isää, josta jo kauvas kaikkea hyvää olemme kuulleet.

LÖLLENFLYHTI (itsellensä): Ovat kaiketi jotain minustakin kuulleet, kuin kaikki muutkin maanjuoksijat. Sekö heitä tänne vetää!

(Ollaan hyvä aika ääneti.)

RINNUSTELIAIN (kumppaneillensa): Mennääs kohta pois; saatanako tuommoista voi kärsiä!

PALOVIINUS (samaten): Niin aina! Ei täällä kostuta.

VARONEN (samaten): No, no! Muistakaa lupaustanne.

VANHA KEKKULI: Missä herrojen hevoset ovat?

(Täll' aikaa menevät Rinnusteliain ja Paloviinus istumaan.)

VARONEN: Tulimme veneellä yli Päijänteen; ja kulkeissamme usein tämmöisten synkkä-sydänmaiden läpitse, kun on näilläkin seuduilla, olisi aivan vähän hevosesta apua. Sentähdenpä kannamme reppua seljässä. Me nuoret miehet emme tätä valita vaivaksi, muuta kun kuljemme vaan oikomatkoin maat metsät halki.

(Vanha Kekkuli tuo tupakkia pöydälle. Paloviinus katselee ympärillensä ja löytää huonon, ravistaneen piipun, jolla seuraavan puheen aikana poltetaan ehtimiseen kerrottain. Tätä katsoo Vanha Kekkuli välisti nurin silmin.)

LÖLLENFLYHTI: Kruunun käskystä kaiketi niin marssitte?

RINNUSTELIAIN (kiivaasti): Me olemme Helsingin opistolaisia.

LÖLLENFLYHTI: Kyllämaar sentään käskee näin outoja maita kulkea jalkaisin.

MIKKELI: Meitillä korkea-opistolaisilla on niin monet vehkeet, joista muut eivät tiedäkään. Mitä muut pitäisivät rasituksena, se on meitille nuorille, suomikiihkoisille huvitusta vaan.

VARONEN: Mitäs, veljeni, semmoisia! Kylläpä vanhemmatkin miehet, semminkin niin sivistyneet kuin pappasi ja muut hänen kaltaisensa, tietävät kuinka hupaista on tietojen, taitojen ja isänmaan tähden vaivaakin nähdä.

(Täll'aikaa rupee taas laulu kuulumaan salista. Paloviinus ja Rinnusteliain kuuntelevat ihastellen. Vanha Kekkuli ei huomaakaan.)

VANHA KEKKULI: Oikein hyvä vieraani (viittaa istumaan tuolille). Tottahan mekin jotain tiedämme täällä maan sydämmessä, vaikka teemme muutakin kun kirjanlukemista, niin emme senvuoksi liene juuri pölkkypäitäkään toki.

RINNUSTELIAIN (Paloviinukselle): Vaan pöllöpäitä toki. Jos mentäisiin tuonne (osottaa salin ovea), siellä olisi hupaisampi.

VANHA KEKKULI: Te kuljette tiedän mä hyönteisiä ja kukkia tutkistelemassa.

RINNUSTELIAIN: Erinomattain viimeksi mainittuja, vaikka edellisiäkin välisti tarvitsee pistellämme, kosk' ovat tiellämme kukkia katsellessa.

LÖLLENFLYHTI: Minä suinkaan en viitsisi semmoisia. Mitähän niistä olisi hyötyä tai edes huvitustakaan.

RINNUSTELIAIN: Meitille taas olisi perätikin huvittavaa nähdä, jos joskus saisimme ampiaisen pois kukkaisen kyljestä ja perhosen sijaan, joka paljoa paremmin siihen sopii.

PALOVIINUS: Ja molemmat kovakuoriaiset pistetyiksi, jotka pitävät ampiaisen puolta eivätkä ollenkaan perhosta suvaitse.

MIKKELI: Ai! Kas semmoinen hyönteisten leikki on lystiä. Minä teen siitäkin laulun.

LÖLLENFLYHTI: Mitä niistä lauluista on! Jos lauluja ei tehtäisi, niin ei koskaan laulettaisikaan, jota nyt (nyhää vanhaa Kekkulia ja näyttää salin oveen) aina täytyy kiusaksensa ihmisten kuunnella.

VANHA KEKKULI (huomaa ja menee oven taa tiuskasemaan): Pitäkää suunne kiinni siellä, ja menkää sinne äärimmäiseen kammioon.

RINNUSTELIAIN (kumppaneillensa): Oi, jos saisimme tyttöselle viittauksen, että tietäisi mennä tuonne yrttitarhaan perhostansa kohtaamaan!

PALOVIINUS (katsoo akkunaan): Katsos kuinka Aatami tuolla ikävissään käyskentelee, kuin vanha Aatamikin yksinänsä paradiisissä ja kurkistelee pensasten väliltä — kuivin suin kuin mekin täällä.

(Rinnusteliain ja Varonen katsovat myös akkunaan.
Toiset lähestyvät).

VARONEN: Katselemme tuota kaunista lehtimajaa tuossa pihalla.

PALOVIINUS: Ihmettä kun se osaa olla juuri samallainen, minkä tapasimme tuolla eräässä kartanossa, nimeltä Sutela; siellä joimme lehtimajassa totia, joka raikkaassa ilmassa maistui sanomattoman hyvin. Oli juuri näin kaunis iltapuoli silloin kuin nytkin.

LÖLLENFLYHTI (vanhalle Kekkulille): Se oli pieni muistutus totia tarvitsemaan. Sopisi näyttää meitinkin ymmärtävän puolesta sanasta (vanha Kekkuli pudistaa vaan päätänsä), jos silläkin lailla saisimme heitin pois täältä. Heidän silmänsä palavat niin ihmeellisesti tuonne saliin päin. (Lujaa). On kyllä nyt kaunis ilma: tarvitsisi juuri mennä ulos kävelemään, koska onkin vähän rasittavaa täällä sisällä.

RINNUSTELIAIN: Mennään vaan; ja olisi kukaties hupaisempaa, jos käskettäisiin nais-ihmisiä myötä, koska niitä kuuluu olevan täällä.

(Menee salin-ovea kohden).

VANHA KEKKULI (karaten välille): Seis, herra!

RINNUSTELIAIN: Ohuuti! Harjalle "seis" sanotaan eikä herralle.

VANHA KEKKULI (vihaisesti): Min' olen isäntä talossani.

RINNUSTELIAIN: Ja sentään semmoinen kopuli ettette kaukaisia vieraitanne tee edes emännän tutuiksi; vaikka sanotaan tyttäriäkin olevan teillä.

VANHA KEKKULI: Jos onkin niin ovat minun tyttäriäni.

RINNUSTELIAIN: Niin kaikki isät luulevat, mutt'eivät sentään pidä niitä vankeudessa.

VARONEN (Rinnusteliaiselle): Muista lupaustas. (Lujaa). Älkää suuttuko vaikka me, tottuneet nuorten kanssa elämään, joudumme liian leikkisiksi vanhojenkin kanssa.

LÖLLENFLYHTI (sovittaen): Emme maar mekään vielä peräti vanhoja ole; ymmärrämmehän kyllä että "leikki sijansa saa".

VANHA KEKKULI (vähän lepyllisemmin): "Sanoi ämmä kun sika nenän vei".

VARONEN: Niin, kylläpä, herrat tuomari ja katteini olette niin lystilliset ja iloiset, kuin tämä entinen nuori tuttavanikin.

VANHA KEKKULI (nauraa höröttää): Hyvä kun ette suutu, vaikka minulla on tapana tehdä hevosenkin leikkiä, koska minulle tehdään koiran leikkiä. Poikani, Mikkeli! pidä sinä vieraittesi seuraa, rupea heitin huviksensa laulamaan tai muuta semmoista: minulla on vähän täällä talon toimituksia. Eikä vanhoille olekaan mieluista nuorten seura. (Löllenflyhtille) Pitää menemäni likka-hatikoita katsomaan missä ovat, etteivät joutuisi kuulemaan tai näkemään.

VARONEN: Älkää menkö hyvä tuomari. Me emme kukaties joudu täällä paljoa viipymään — —

LÖLLENFLYHTI (itsellensä): No se on kuitenkin suloinen sanoma.

VARONEN: Ja asiani on vielä ajamatta. Oli määrä kysyäni, jos tietäisitte näillä jonkun hyvin taitavan runoja.

VANHA KEKKULI: Rukoja! mitä rukoja?

VARONEN: Ei kun runoja eli vanhanaikaisia suomalaisten lauluja.

VANHA KEKKULI: See! Vai lauluja! Kylläpä niitä taidetaan joka mökissä.
Tuolla Kujalassakin on koturi Liisa, jonka sanotaan taitavan kaikki
Sijoonin Virret ulkoa.

RINNUSTELIAIN: Emme huoli Sijoonin Virsistä, vaan Suomen runoista.

VARONEN: Ja satuja kanssa kokoilisimme, jos saisimme kuulla.

(Paloviinus nyppää Rinnusteliaista akkunaan.)

LÖLLENFLYHTI: Ho, ho, ho! Olettepa, te lapsellisia. Mitä niistä paranisitte; eihän niistä ole apua hyönteisiä pistellessä eikä kukkia katsellessa?

RINNUSTELIAIN (Paloviinukselle): Kas, perhuus, jopa Aatami on saanut
Eevansa!

VARONEN: Tämmöisetpä ovatkin päätoimia matkustellessamme. Kovakuoriaisia pistelemme vaan huviksemme, kosk'eivät päästä perhosta kukalle.

PALOVIINUS (Rinnusteliaiselle): No, kas niin! kuin ovat nyt onnellisia.
Hama! kun en minä ole nyt Aatamin sijassa.

RINNUSTELIAIN (Paloviinukselle): Ei sinua likistettäisi noin rakkaasti.

VANHA KEKKULI (huomaamatta Rinnusteliaisen ja Paloviinuksen kuiskuttelemista): Oi, voi! kuinka paljo tähän aikaan vaaditaan ylioppilasparoilta entisajan suhteen.

VARONEN: Kylläpä jo vaaditaan yhtä ja toista, enemmän kun ennen, muiltakin paitsi (hiljaa) kopuleilta varatuomareilta ja sotaherroilta — (lujaa) niiltä jotka eivät huoli muusta kun kuvustansa.

VANHA KEKKULI: En juuri hyvin tajuakaan mitä tarkoitatte — — —

VARONEN: (itsellensä): Ihmekös se!

VANHA KEKKULI: Mutta erinomaistahan on minunkin poikani kanssa: enimmän aikansa kuluttelee semmoisissa, joita minun nuoruudessani ei ollenkaan katsottu. Mitä pitävät hänestä muut siellä korkeaopistossa?

VARONEN: Paljo, erinomattain sanomalehtien tekijät.

VANHA KEKKULI: Tarvitsisipa sitten minunkin niitä ottaa enemmän. Tähän asti on meitillä täällä ainoastaan "Finlands Allmänna Tidning", jossa on kyllä paljon viisautta ja hyviä asioita, muttei koskaan pojastani mitään.

VARONEN: Sen kuuluisampi on hän toisten sanomalehtien kautta.

VANHA KEKKULI: Mutta miksei ole hän jo tullut johonkin ylhäiseen virkaan?

VARONEN: Olisi jo aikaa tullut vaikka Persian hovirunoilijaksi, jos olisi hänellä korkeasukuisia puolustajoita.

VANHA KEKKULI: Hää!

VARONEN: Niin. Tähän aikaan, näin maailman lopun edellä, on työläs korkealle nousta sen, jolla ei ole isoisia sukulaisia nostamassa.

RINNUSTELIAIN (katsellen akkunaan): Helvetin lempeä tyttö. Kas niin! Hih, kun olen iloinen! Jos emme tuosta äijästä saakkaan suoraa, niin olen kuitenkin jo tyytyväinen, kun edes näinkin paljo olemme lohdutusta noille rakastuneille saattaneet.

PALOVIINUS (Rinnusteliaiselle): Ja edes äijän tupakin vähiin polttaneet.

VANHA KEKKULI (ajatuksissaan): No! Mutta mikäs minun poikanikaan suvun on?

VARONEN: On kyllä hän uljasta ja rikasta sukua, mutta, katsokaas, nyt on joka maakunnassa ruvettu peräti paljo pitämään aatelivapaudesta; ja jok' ei ole aatelia, ja joll' ei ole edes sukulaisia tästä jalosta säädystä, sit' ei tahdota korkeoilta herroilta pitää niin minään.

LÖLLENFLYHTI: Niin, niin juuri: se on totinen tosi, tiedän minäkin sanoa.

VANHA KEKKULI (katsoo ympärillensä): Kosk' ei tässä, paitsi poikaani ja Löllenflyhtiä, ole muita kuulemassa kun te, jonka jo olen huomannut varsin uskottavaksi nuorukaiseksi, niin saan sanoa meitin keskemme erään asian; katsokaas tämä katteini Löllenflyhti tulee pian vävykseni.

VARONEN (kättelee Löllenflyhtiä): "Olkoon onneksi", (hiljaa) sanoi
Oree, kun poikansa mustalaisiin pani.

PALOVIINUS (tulee akkunan tyköä): Niin! onneksi vaan. Joko täälläkin päin ollaan voitolla?

VARONEN (hiljaa): Emme vielä juuri, mutta kyllä kohta. (Lujaa). Me juttelemme täällä, mitä emme tahtoisi muiden kuulla.

VANHA KEKKULI: Niin, jos herrat ovat hyvät ja — Mikkeli ja Löllenflyhti pitäkää te niiden vierastenne seuraa. (Varoselle) Löllenflyhti on, niinkuin tiedätte, urhoollista aatelisukua. Ompa se oikein sutevaa! Eikös hänen kuuluisuutensa, jos tarvitaan, auttane poikaanikin, koska tulevat niin läheisiksi heimolaisiksi — nääläksiksi?

MIKKELI (Paloviinukselie ja Rinnusteliaiselle): Odottakaa täällä; minä menen toimeen, että saataisiin nuottiloseura pian valmiiksi, ennenkuin pappani mitään tietää; kas sekös oikein riemastuttanee häntä. Tules Löllenflyhti kanssani toimittamaan.

LÖLLENFLYHTI: Ahaa! Semmoistako on hankkeissa; mutta nuottilossa täytyy aina sitä pahaa laulua kuulla, jot' en voi kärsiä enempää kuin — — —