Produced by Tapio Riikonen

ENO VANJA

Kuvaus maalaiselämästä neljässä näytöksessä

Kirj.

ANTON TSHEHOV

Suomentanut V. Tarkiainen

Yrjö Weilin, Helsinki, 1909.

TOIMIVAT HENKILÖT:

Serebrjakov, Aleksander Vladimirovitsh, entinen professori.
Helena Andrejevna, hänen vaimonsa, 27 vuotta vanha.
Sofia Aleksandrovna (Sonja), hänen tyttärensä ensimäisestä
avioliitosta.
Voinitskaja, Maria Vasiljevna, salaneuvoksen leski, professorin
ensimäisen rouvan äiti.
Voinitski, Ivan Petrovitsh, hänen poikansa.
Avstrov, Mihail Lvovitsh, lääkäri.
Telegin, Ilja Iljitsh, köyhtynyt tilanomistaja.
Marina, vanha lapsenhoitajatar.
Työmies.

Toiminta tapahtuu Serebrjakovin maatilalla.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Puutarha. Näkyy osa rakennusta terasseineen. Puistokäytävällä vanhan poppelin juurella pöytä teekaluineen. Penkkejä ja tuoleja; eräällä tuolilla kitara. Vähän matkan päässä pöydästä keinu. — Kello käy kolmatta päivällä. Synkkä ilma.

MARINA (pöhöttynyt, jäykkäliikkeinen vanha nainen, istuu teekeittiön ääressä, kutoo sukkaa) ja ASTROV (kävelee edestakaisin vieressä).

MARINA (Kaataa teetä lasiin). Ole hyvä.

ASTROV (Tarttuu vastahakoisesti lasiin). Ei oikein haluta.

MARINA. Kenties ottaisit pienen viinaryypyn?

ASTROV. En. En juo viinaa joka päivä. Sitäpaitsi nyt on tukehduttavan kuuma (paussi). Marina, montako vuotta siitä on, kun me tutustuimme toisiimme?

MARINA (Miettien). Montako? Kunpa muistaisin… Sinä saavuit tänne, näille seuduin… kuinka olikaan?… siihen aikaan, kun Veera Petrovna, Sonjan äiti oli vielä elossa. Kävit meillä usein hänen luonaan parina talvena… Siitä on nyt noin yksitoista vuotta (Miettien). Mutta voi olla jo enemmänkin…

ASTROV. Olenko minä paljon muuttunut niistä päivin?

MARINA. Hyvin paljon. Siihen aikaan sinä olit nuori ja kaunis, mutta nyt olet vanhettunut. Ja kauneutesikin on jo mennyttä lisäksi — olet ruvennut vähän ryypiskelemään.

ASTROV. Niin… Kymmenessä vuodessa olen kokonaan muuttunut. Ja mistä syystä? Rasitin itseäni liiaksi. Aamusta varhain myöhään yöhön olen aina ollut jalkeilla, tuntematta lepoa, ja yölläkin peitteen alla peläten, ett'eivät vain tulisi hakemaan sairaan luokse. Siitä asti, kun sinuun tutustuin, ei minulla ole ollut yhtään vapaata päivää. Eikö se vanhetuta? Kun elämä itsessäänkin on ikävää, tyhmää, likaista… Se on upottavaa kuin suo. Ympärillä vain narreja, pelkkiä narreja; kun elät heidän seurassaan vuotta pari-kolme, alat itsekkin vähitellen, huomaamattasi, muuttua samanlaiseksi narriksi. Se on ylitsepääsemätön välttämättömyys. (Kierrellen pitkiä viiksiänsä). Katsoppas, millaiset hirveät viikset minulla on… Tyhmät viikset. Minusta on tullut narri, Marina… Armollinen taivas, etten ole vielä aivan tyhmeliini, aivot ovat paikallaan, mutta tunto on kuin tylsistynyt. En mitään tahdo, en mitään kaipaa, en ketään rakasta… Vain sinua ehkä rakastan. (Suutelee hänen päätään). Minulla oli lapsena samanlainen hoitajatar.

MARINA. Kenties tahdot syödä?

ASTROV. En tahdo. Kolmannella viikolla suuren paaston aikaan matkustin Malitskan kylään kulkutautia ehkäisemään… Siellä raivosi tuhkarokko… Tuvissa väkeä kylki kyljessä… Likaa, löyhkää, savua, vasikoita lattialla, yhdessä sairaiden kanssa… Sekä porsaita… Minä puuhasin kokonaisen päivän, istahtamatta, saamatta muruakaan suuhuni, ja kun pääsin kotiin, niin eivät anna levähtääkkään — tuotiin rautatieltä vaihdemies luokseni; minä asetin hänet pöydälle, tehdäkseni leikkauksen, mutta hän otti ja heitti henkensä käsiini unijuomaa saatuansa. Ja kas, silloin kun niitä ei tarvittu, heräsivät tunteeni, ja omaatuntoani pakotti, ikäänkuin olisin tahallani tappanut hänet… Istuin, suljin silmäni — kas näin, ja ajattelin: tokkohan ne, jotka tulevat meidän jälkeemme sadan tai parin sadan vuoden perästä ja joille me nyt tietä raivaamme, tokkohan ne mainitsevat muistoamme siunaten? Marina, tokkohan mainitsevat!

MARINA. Ihmiset eivät mainitse, mutta Jumala mainitsee.

ASTROV. Kiitos siitä. Se oli hyvä sana.

(Voinitski saapuu).

VOINITSKI (Tulee kartanosta; hän on ottanut päivällisunen ja näyttää rypistyneeltä; istuu penkille, korjaa keikarimaista kravattiaan). Jaa'ah… (Paussi). Jaa'ah…

ASTROV. Oletko nukkunut tarpeeksi?

VOINITSKI. Olen… Kyllä (Haukottelee). Siitä lähtien kun professori tuli tänne rouvineen, on elämä suistunut pois raiteiltaan… Minä en saa unta oikeaan aikaan, aamiaiseksi ja päivälliseksi syön monenmoisia hienoja herkkuja, juon viiniä… se ei ole lainkaan terveellistä! Ennen ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, minä ja Sonja teimme työtä — ja lujasti teimmekin, mutta nyt puuhaa Sonja yksin, ja minä makaan, syön ja juon… Se ei ole oikein!

MARINA (Heiluttaen päätään). Toiset tavat! Professori nousee kello 12, mutta teekeittiö kiehuu aamusta asti, häntä odottaen. Ennen, kun heitä ei vielä ollut, söimme aina päivällisen ensimäisellä tunnilla, niinkuin kaikkialla oikeissa perheissä, mutta nyt heidän aikanansa vasta kello kuudelta. Yöllä professori lukee ja kirjoittaa, ja yht'äkkiä toista käydessä soipi kello… Mitä nyt, Herran nimessä? Teetä! Ei muuta kuin herätä hänen vuoksensa palvelusväki, aseta teekeittiö tulelle… Uudet tavat! Uudet tavat!

ASTROV. Ja kauanko he aikovat vielä olla täällä?

VOINITSKI (Viheltää). Sata vuotta. Professori on aikonut kokonaan muuttaa tänne asumaan.

MARINA. Nähkääs nytkin. Teekeittiö on jo ollut pari tuntia pöydällä, ja he menivät kävelemään.

VOINITSKI. He tulevat, he tulevat… Elä hermostu. (Kuuluu ääniä; puutarhan perältä, kävelyretkeltään palaten, saapuvat Serebrjakov, Helena Andrejevna, Sonja ja Telegin).

SEREBRJAKOV. Ihanaa, ihanaa… Hurmaavat näköalat.

TELEGIN. Erinomaiset, teidän ylhäisyytenne.

SONJA. Lähdetään huomenna metsänhoitajan luokse. Suostuthan, isä?

VOINITSKI. Teetä juomaan, hyvät herrat!

SEREBRJAKOV. Ystäväni, tuokaa minulle tee työhuoneeseeni, olkaa hyvä!
Minulla on tänään vielä vähän tekemistä.

SONJA. Mutta varmaankin ihastuisit metsänhoitajan asuntoon…

(Helena Andrejevna, Serebrjakov ja Sonja menevät sisään;
Telegin tulee pöydän luokse ja istuutuu Marinan viereen).

VOINITSKI. Nyt on tukahduttavan kuuma, mutta korkeasti oppinut professorimme kävelee paltto päällä, kalossit jalassa, sateenvarjo kainalossa ja hansikkaat kädessä.

ASTROV. Hän suojelee sillä tavoin terveyttään.

VOINITSKI. Mutta miten ystävällinen on hänen rouvansa! Miten ystävällinen! En ole ikinä nähnyt kauniimpaa naista.

TELEGIN. Jos minä ratsastan kentällä, Marina Timofejevna, tai kävelen varjoisassa puutarhassa, tai katselen tätä pöytää, niin tunnen sanomatonta riemua! Ilma on hurmaava, lintuset laulavat, me elämme kaikki rauhassa ja sovinnossa, — mitä meiltä vielä puuttuu? (Ottaen teelasin). Lämmin kiitos teille!

VOINITSKI (Unelmoiden). Ne silmät… Ihmeellinen nainen!

ASTROV. Kerro jotakin, Ivan Petrovitsh.

VOINITSKI (Välinpitämättömästi). Mitä sinulle kertoisin?

ASTROV. Eikö mitään uutta?

VOINITSKI. Ei mitään. Kaikki ennallaan. Minä olen sama mies kuin ennen, tai jos suvaitset, olen tullut huonommaksi, ikäänkuin laiskistunut, en tee mitään, ainoastaan murisen niinkuin vanha koira. Äitini, se vanha kottarainen, loruaa yhä naisten emansipatsionista: toisella silmällään katsoo hautaan, toisella etsii viisaista kirjoistaan uuden elämän aamuruskoa.

ASTROV. Entä professori?

VOINITSKI. Niin, professori istuu entiseen tapaansa aamusta myöhään yöhön yksin kamarissaan ja kirjoittaa. "Aivot jännityksessä, otsa rypyssä me kirjoitamme oodeja oodien jälkeen, eikä meille eikä niille koskaan kunnian kukko laula." Sääli paperia! Parempi olisi, jos hän sepittäisi omaa elämäkertaansa. Siinä olisi mainio aine! Virkaheitto professori, ymmärrätkö, semmoinen kuivettunut korppu, ränsistynyt rahjus… Luusärkyä, reumatismia, leiniä ja sappi paisuksissa mustasukkaisuudesta ja kateudesta… Eleleehän tuo kuhnuri ensimäisen vaimonsa maatilalla, elelee vasten tahtoansa, kun ei kukkaro salli hänen asua kaupungissa. Hän valittelee alinomaa onnettomuuttansa, vaikka hän oikeastaan on tavattoman onnellinen. (Hermostuneesti). Ajatteleppa, millainen onni! Yksinkertaisen lukkarin poika, köyhä teini, ponnistelee korkeisiin oppiarvoihin ja professorin kateederiin, saa arvonimen "hänen ylhäisyytensä", pääsee senaattorin vävypojaksi j.n.e., j.n.e. Kaikki se ei vielä merkitse mitään. Mutta huomaappas tämä! Mies kirjoittelee ja pitää kokonaista viisikolmatta vuotta luentoja taiteesta, ymmärtämättä siitä kerrassaan hölynpölyä. Viisikolmatta vuotta hän jauhaa vieraita ajatuksia realismista, naturalismista ja kaikesta muusta roskasta; viisikolmatta vuotta hän luennoi ja kirjoittelee asioista, jotka järkevälle ihmiselle ovat jo aikaa sitten olleet tuttuja, mutta tyhmille taas epäintressantteja, — niin, viisikolmatta vuotta ammentaa tyhjää tuuleen. Ja kaiken aikaa, millainen itsetietoisuus! Millaiset vaatimukset! Hän pääsi eläkkeelle, eikä häntä mainitse yksikään elävä sielu, hän on tuiki tuntematon; se merkitsee, että hän on ollut viisikolmatta vuotta väärällä paikalla. Mutta katsokaa: hän astelee kuin puolijumala!

ASTROV. No, sinä nähtävästi kadehdit häntä!

VOINITSKI. Kadehdinpa kyllä! Millainen onni hänellä on ollut naismaailmassa! Ei yhdenkään Don Juanin menestys vedä hänelle vertoja! Hänen ensimäinen vaimonsa, minun sisareni, ihana, hento olento, puhdas kuin tuo siintävä taivas, hyväsydäminen, jalomielinen, jolla oli enemmän ihailijoita kuin tuolla pölkkypäällä oppilaita, — rakasti häntä, niinkuin voivat rakastaa vain puhtaat enkelit samanlaisia puhtaita ja kauniita olentoja kuin he itse. Minun äitini, hänen anoppinsa, ihan jumaloi häntä siitä lähtien ja tuntee häntä kohtaan siitä ajasta pyhää ihailua. Hänen toinen vaimonsa, kaunis ja järkevä nainen — te näitte hänet vast'ikään — meni hänen kanssaan naimisiin, vaikka hän oli jo ikämies, uhrasi hänelle nuoruutensa, kauneutensa, vapautensa ja loistonsa. Miksi? Minkä vuoksi?

ASTROV. Onko hän uskollinen professorille?

VOINITSKI. Valitettavasti kyllä.

ASTROV. Minkä tähden valitettavasti?

VOINITSKI. Sentähden, että tuo uskollisuus on väärennettyä alusta loppuun. Siinä on paljon kaunopuheisuutta, mutta ei laisinkaan järjestystä. Pettää vanhaa miestä, jota ei voi sietää, — se on epämoraalista; pyrkiä tukahduttamaan itsessään iloinen nuoruus ja elävä tunne, — se ei ole epämoraalista.

TELEGIN (Itkevällä äänellä). Vanja, en pidä sinusta, kun niin puhut. Mutta suoraan sanoen… Se, joka pettää miehen tai naisen, se on todella uskoton ihminen, se saattaa pettää isänmaansakin!

VOINITSKI (Suuttuen). Hillitse sanatulvasi, Vohveli!

TBLKGIN. Suo anteeksi, Vanja. Vaimoni karkasi minulta seuraavana päivänä häiden jälkeen rakastettunsa kanssa epämiellyttävän ulkomuotoni vuoksi. Sen koommin en ole koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiani. Siitä päivästä lähtien olen häntä rakastanut ja ollut hänelle uskollinen, auttanut häntä, minkä olen voinut, ja kuluttanut omaisuuteni niiden lasten kasvatukseen, jotka hän sai rakastettunsa kanssa. Onni minulta riistettiin, mutta ylpeys minulle jäi. Ja hän? Nuoruus on mennyttä, kauneus luonnonlakien mukaan lakastunut, rakastettu kuollut… Mitä hänelle jäi jälelle?

(Sonja ja Helena Andrejevna tulevat; vähän myöhemmin tulee Maria
Vasiljevna kirja kädessä; hän istuutuu lukemaan; hänelle tarjotaan
teetä ja hän juo sen katsomatta muihin).

SONJA (Kiireesti, hoitajattarelle). Sinne tuli talonpoikia, Marinushka. Mene kysymään, mitä heillä on asiaa, kyllä minä itse kaadan… (Kaataa teetä).

(Hoitajatar menee. Helena Andrejevna ottaa kuppinsa ja juo, istuen keinussa).

ASTROV (Helena Andrejevnalle). Tulin katsomaan miestänne. Kirjoititte hänen olevan hyvin sairaana, reumatismia ja vielä jotakin muuta, mutta hän näyttää aivan terveeltä.

HELENA ANDREJEVNA. Eilisiltana hän oli pahalla tuulella, valitti jalkojaan säilöstelevän, mutta tänään ei ole mitään — —

ASTROV. Mutta minä tärisin rattailla kolmekymmentä virstaa, niin että pääni oli mennä murskaksi. Mutta jos kaikki on hyvin, niin eihän se ole ensi kertaa. Senvuoksi jään teille huomiseen asti ja nukun sensijaan kyllikseni.

SONJA. Sepä hauskaa. Te olette niin harvoin meillä yötä. Ette kai ole vielä syönyt päivällistä?

ASTROV. En ole syönyt.

SONJA. No sepä sopii mainiosti, siis jäätte päivälliselle. Me syömme nyt kello kuudelta (Juo). Tee on jäähtynyt!

TELEGIN. Teekeittiö on alkanut huomattavasti jäähtyä.

HELENA ANDREJEVNA. Vähät siitä, Ivan Ivanitsh, me juomme kylmänäkin.

TELEGIN. Anteeksi… Nimeni ei ole Ivan Ivanitsh, vaan Ilja Iljitsh… Ilja Iljitsh Telegin eli Vohveli, niinkuin muutamat minua kutsuvat rokonarpisten kasvojeni vuoksi. Minä olin aikoinani Sonjan kummina, ja hänen ylhäisyytensä, teidän puolisonne, tuntee minut hyvin. Minä asun nyt teidän naapurinanne, tällä tilalla… Jos sallitte minun huomauttaa, niin minä tavallaan syön joka päivä teidän pöydässänne.

SONJA. Ilja Iljitsh on apulaisemme, oikea kätemme (Hellästi). Antakaa, kummi, niin kaadan teille lisää teetä.

MARIA VASILJEVNA. Ah!

SONJA. Mikä on, teillä mummo kulta?

MARIA VASILJEVNA. Unohdin sanoa Aleksanderille… muistini on jo tulla huon… että sain tänään kirjeen Paul Aleksejevitshilta Harkovista… Hän lähetti uuden kirjasensa…

ASTROV. Onko se hauska?

MARIA VASILJEVNA. Hauska kyllä, vaan niin kummallinen. Hän kumoaa sen, mitä seitsemän vuotta sitten itse puolusti. Se on kauheata!

VOINITSKI. Ei ollenkaan kauheata. Ottakaa teetä, maman.

MARIA VASILJEVNA. Mutta minä tahdon puhua!

VOINITSKI. Olemmehan jo viisitoista vuotta puhuneet ja puhuneet, ja kirjoitelleet kirjasia. Olisi jo aika lopettaa.

MARIA VASILJEVNA. Miksi sinusta on vastenmielistä kuunnella, kun minä puhun. Suo anteeksi, Jean, mutta sinä olet viime vuonna muuttunut niin paljon, etten ollenkaan tunne sinua… Sinä olit ennen lujan vakaumuksen mies, kirkas personallisuus…

VOINITSKI. No niin! Olin kirkas personallisuus, joka ei ketään valaissut… (Paussi). Olin kirkas personallisuus… Myrkyllisempää kokkapuhetta on mahdoton laskea! Nyt olen 47 vuotta vanha. Viime vuoteen asti minä, niinkuin tekin, yritin tahallani sokaista silmiäni tuolla teidän skolastukallanne, jotta en näkisi oikeata elämää, — ja luulin tekeväni oikein. Mutta nyt, jospa tietäisitte! En nuku öisin, sillä minua inhoittaa ja raivostuttaa, kun olen tuhlannut niin kylmästi sen ajan, jolloin olisin voinut hankkia itselleni kaiken sen, minkä vanhuus minulta nyt kieltää!

SONJA. Ikävää, eno Vanja!

MARIA VASILJEVNA (Pojalleen). Näyttää siltä kuin syyttäisit entisiä vakaumuksiasi jostakin… Mutta ne eivät ole syylliset, vaan sinä itse.. Olet unohtanut, etteivät vakaumukset itsessään merkitse mitään, ne ovat vain kuollut kirjain… Tekoja olisi tarvittu.

VOINITSKI. Tekoja? Ei jokainen ole syntynyt kirjoja tuhrivaksi ikiliikkujaksi, niinkuin tuo teidän herra professorinne.

MARIA VASILJEVNA. Mitä tarkoitat tuolla puheellasi?

SONJA (Rukoilevasti). Mummo kulta! Eno Vanja! Rukoilen teitä!

VOINITSKI. Minä vaikenen. Vaikenen ja pyydän anteeksi.

(Paussi).

HELENA ANDREJEVNA. Mutta tänään on hyvä ilma… Ei ole kuuma.

(Paussi).

VOINITSKI. Tämmöisellä säällä olisi hyvä mennä vaikka hirteen…

(Telegin näppäilee kitaraa. Marina kuljeskelee kartanolla ja huutaa kanoja).

MARINA. Tipu, tipu, tipu…

SONJA. Marina kulta, mitä asiaa oli talonpojilla?

MARINA. Entisillä asioillaan ne kulkivat, halusivat puhua jättömaasta.
Tipu, tipu, tipu…

SONJA. Mikä siellä nyt?

MARINA. Kirjava kana on kadonnut poikasineen… Kunhan eivät vain varikset olisi vieneet… (Menee).

(Telegin soittaa polkkaa; kaikki kuuntelevat ääneti;
työmies tulee).

TYÖMIES. Onko herra tohtori täällä? (Astroville). Teitä tultiin hakemaan, Mihail Ivanovitsh, olkaa niin hyvä.

ASTROV. Mistä?

TYÖMIES. Tehtaalta.

ASTROV (Äkäisesti). Kiitoksia paljon. Ei auta, täytyy lähteä… (Hakee silmin lakkiansa). Harmillista, hitto vieköön…

SONJA. Ikävää todellakin… Tulkaa sitten tehtaalta takaisin päivällisille…

ASTROV. En tule, ja muutenkin on myöhä. Missä minä… Mihin minä… (Työmiehelle). Kas niin, hyvä mies, käyppäs hakemassa minulle pieni ryyppy viinaa, yksin tein (Työmies menee). Missä minä… Mihinkä minä… (Löytää lakkinsa). Ostrov kertoo eräässä runossaan miehestä, jolla oli suuret viikset ja pienet hengenlahjat… Se olen minä. Jääkää hyvästi, hyvät herrat… (Helena Andrejevnalle). Jos milloin pistäydytte meillä päin, niin ottakaa Sofia Aleksandrovna mukaan, olen siitä sydämestäni iloinen. Minulla on pieni maatila, kaikkiaan kolmisenkymmentä desjatinaa, mutta mallikelpoinen puutarha ja taimitarha, jollaista saatte hakea tuhannen virstan päästä. Tilukseni rinnassa on kruunun metsäpalsta… Metsänvartija on vanha mies, sairastelee alinomaa, niin että minä oikeastaan hoidan kaikki hänen tehtävänsä.

HELENA ANDREJEVNA. Minulle on jo kerrottu, että te pidätte paljon metsistä. Tietysti niistä voi olla suurta hyötyä, mutta eikö se häiritse teidän oikeata kutsumustanne? Tehän olette lääkäri.

ASTROV. Jumala yksin tietää, mikä on oikea kutsumuksemme.

HELENA ANDREJEVNA. Ja onko metsänhoito hauskaa?

ASTROV. Kyllä se on hauskaa työtä.

VOINITSKI (Ivallisesti). Hyvinkin hauskaa!

HELENA ANDREJEVNA (Astroville). Te olette vielä nuori mies, näöstä päättäen… noin 36-37 vuotta… eikä se varmaankaan ole niin hauskaa kuin te väitätte. Metsä on metsää. Minusta se on yksitoikkoista.

SONJA. Eipäs, se on erinomaisen hauskaa. Mihail Lvovitsh istuttaa joka vuosi uusia metsiä, ja hän on jo saanut pronssimitalin ja diploomin. Hän pitää huolta siitä, ettei vanhoja metsiä haaskata. Jospa kuulisitte hänen puhuvan, niin olisitte aivan samaa mieltä kuin hän. Hän sanoo, että metsät kaunistavat maata, että ne opettavat ihmistä ymmärtämään kauneutta ja synnyttävät hänessä ylevän tunnelman. Metsät tekevät ankaran ilmaston lauhkeammaksi. Seuduilla, missä ilmasto on lauhkeata, kulutetaan vähemmän voimaa taistelussa luontoa vastaan ja senvuoksi on ihminenkin siellä pehmeämpi ja hellempi; siellä on kansa kaunista, notkeata, helposti innostuvaa, heidän puheensa on hienoa, liikkeensä sulavia. Heillä kukoistivat tieteet ja taiteet, heidän filosofiansa ei ole synkkää, heidän suhteensa naisiin on täynnä hienoa aateluutta.

VOINITSKI (Nauraen). Bravo, bravo!… Kaikki tuo on kaunista, mutta ei vakuuttavaa, niin että (Astroville) salli minun, ystäväni, yhä edelleenkin lämmittää uuniani haloilla ja rakentaa latoja hirsistä.

ASTROV. Voithan lämmittää uuneja sammalturpeilla ja rakentaa latoja kivestä. Mutta olkoon menneeksi, hakkaa vain metsiä tarpeeseen, vaan miksi haaskata ne kokonaan? Venäjän metsät vapisevat kirveeniskuista, miljaardeja puita kaatuu, petojen ja lintujen asunnot tehdään autioiksi, joet mataloituvat ja kuivuvat, katoavat ainiaaksi ihanat maisemat, ja kaikki siitä syystä, kun ei laiskalla ihmisellä ole sen vertaa järkeä, että hän viitsisi kumartua ottamaan maasta lämmitysaineita (Helena Andrejevnalle). Eikö se ole totta? Ymmärtämätön raakalainen se vain saattaa polttaa uunissaan noita kaunottaria ja hävittää sitä, mitä voimme luoda. Ihmiselle on annettu järki ja luomisvoima, jotta hän kartuttaisi sitä, mitä hän on saanut, mutta tähän asti hän ei ole luonut, vaan hävittänyt. Metsät vähenevät vähenemistään, joet kuivuvat, metsänriista on kadonnut, ilmasto turmeltunut ja päivä päivältä muuttuu maa yhä karummaksi ja rumemmaksi. (Voinitskille). Niin, sinä katsot minuun ivallisesti eikä mikään, mitä sinulle puhun, näytä sinusta vakavalta ja… ja, kenties se onkin tyhmää, mutta, kun kuljen talonpojan metsien ohi, jotka olen pelastanut haaskauksesta, tai kun kuulen kuinka nuori metsäni, jonka olen istuttanut omin käsin, tuulessa humisee, niin tunnustan että ilmasto on jossakin määrin minunkin vallassani, ja että jos ihminen tuhannen vuoden päästä tulee onnelliseksi, niin olen minäkin siihen osaltani hiukan vaikuttanut. Kun istutan pienen koivun ja sitten näen, kuinka se viheriöitsee ja huojuu tuulessa, niin sieluni täyttyy ylpeydellä, ja minä… (Huomaten työmiehen, joka on tuonut hänelle tarjottimella ryypyn viinaa). Mutta… (juo) jo on aika lähteä. Kaikki tämä on loppujen lopuksi vain tyhjää lorua. Saan kunnian sanoa jäähyväiseni!

(Lähtee kartanoon päin).

SONJA (Ottaa häntä kädestä ja menee mukaan). Milloinka tulette meillä käymään?

ASTROV. En tiedä…

SONJA. Vastako kuukauden perästä taas?…

(Astrov ja Sonja menevät huoneisiin; Maria Vasiljevna ja Telegin jäävät pöytään; Helena Andrejevna ja Voinitski menevät terassille).

HELENA ANDREJEVNA. Mutta te, Ivan Petrovitsh, käyttäydyitte taaskin mahdottomasti. Oliko teidän pakko suututtaa Maria Vasiljevnaa puheellanne ikiliikkujasta! Ja tänään suuruksen jälkeen taas riitelitte Aleksanderin kanssa. Miten pikkumaista se on!

VOINITSKI. Mutta jollen siedä häntä.

HELENA ANDREJEVNA. Ei ole syytä vihata Aleksanderia, hän on samanlainen kuin kaikki muutkin. Ei yhtään huonompi kuin te.

VOINITSKI. Jospa näkisitte hänen kasvonsa, hänen liikkeensä… Kuinka ikävältä teistä tuntuneekaan elämä! Ah, kuinka ikävältä!

HELENA ANDREJEVNA. Ah, sekä kyllästyttävältä että ikävältä! Kaikki haukkuvat miestäni, kaikki katsovat minuun säälien: onneton, hänellä on vanha mies! Tämä osanotto — oo, kuinka hyvin sen ymmärrän! Muistatko, mitä Astrov äsken sanoi: kaikki te järjettömästi haaskaatte metsiä, eikä kohta enää ole metsää missään maan päällä. Yhtä järjettömästi te haaskaatte ihmisiä, eikä kohta ole maailmassa enää uskollisuutta, ei puhtautta, eikä kykyä uhrautuvaisuuteen —, kiitos teille siitä! Miksi ette voi välinpitämättömästi katsoa naiseen, joka ei ole teidän omanne? Senvuoksi, että tuo tohtori on oikeassa — että teitä kaikkia riivaa hävityksen henki. Te ette sääli metsää, ette lintuja, ette naisia, ette toisianne…

VOINITSKI. En pidä teidän filosofiastanne.

(Paussi).

HELENA ANDREJEVNA. Tuolla tohtorilla on väsyneet, hermostuneet kasvot. Intressantit kasvot. Sonja nähtävästi pitää hänestä, hän on rakastunut häneen, ja minä ymmärrän häntä. Tohtori on käynyt minun täällä ollessani jo kolme kertaa, mutta minä olen ollut arka enkä ole kertaakaan puhellut hänen kanssaan, niinkuin olisi pitänyt, enkä ole ollut hänelle sydämellinen. Hän on luullut minua häijyksi. Luultavasti minä ja te, Ivan Petrovitsh, olemme hyviä ystäviä siitä syystä, että me molemmat olemme raskassävyisiä, ikäviä ihmisiä! Hyvä ystävä! Älkää katsoko minuun tuolla tavoin, en pidä siitä.

VOINITSKI. Voinko katsoa teihin muuten, jos kerran teitä rakastan? Te olette minun onneni, elämäni, nuoruuteni! Tiedän, että minulla on vähän menestyksentoiveita, tuskin ollenkaan, mutta en kaipaa mitään, sallikaa minun vain katsella teitä, kuulla ääntänne…

HELENA ANDREJEVNA. Hiljempaa. Voivat kuulla teidän puheenne!

(Menevät huoneeseen).

VOINITSKI (Mennen Helenan jäljestä). Sallikaa minun puhua teille rakkaudestani, älkää ajako minua pois, siinä yksin on minun suurin onneni…

HELENA ANDREJEVNA. Te kiusaatte minua…

(Molemmat menevät sisään).

(Telegin näppäilee kieliä ja soittaa polkkaa; Maria Vasiljevna tekee kirjasen laitaan joitakin muistiinpanoja).

Esirippu alas.

TOINEN NÄYTÖS.

Ruokasali Serebrjakovin talossa. — Yö. — Puutarhasta kuuluu vartijan koputus.

SEREBRJAKOV (istuu nojatuolissa avoimen ikkunan ääressä ja torkkuu) ja
HELENA ANDREJEVNA (istuu hänen vieressään ja myöskin torkkuu).

SEREBRJAKOV (Havahduttuaan). Kuka täällä? Sinäkö, Sonja?

HELENA ANDREJEVNA. Minähän tässä.

SEREBRJAKOV. Sinä, Leenaseni… Kipu käy sietämättömäksi!

HELENA ANDREJEVNA. Sinulta putosi peite lattialle (Käärii hänen jalkojaan). Minä panen ikkunan kiinni, Aleksander.

SEREBRJAKOV. Älä pane, täällä on niin tukehduttava… Nukahdin äsken ja näin semmoista unta, että vasen jalkani ei ollutkaan omani. Heräsin kovaan pakotukseen. Ei, se ei ole tavallista kolotusta, pikemmin reumatismia. Paljonko nyt on kello?

HELENA ANDREJEVNA. Kaksikymmentä minuuttia yli 12.

(Paussi).

SEREBRJAKOV. Hae minulle aamulla kirjastosta Batjushkovin runot.
Luulen, että ne on meillä.

HELENA ANDREJEVNA. Mitä?

SEREBRJAKOV. Hae aamulla Batjushkovin runot. Muistaakseni meillä oli ne. Mutta miksi minun on niin vaikea hengittää?

HELENA ANDREJEVNA. Olet väsynyt. Valvot jo toista yötä.

SEREBRJAKOV. Kerrotaan, että Turgenjev jalankolotuksesta sai rintataudin. Pelkään, että kunhan minulla vain ei olisi sitä. Kirottu, inhoittava vanhuus. Kun pääsisi siitä pirusta. Vanhaksi tultuani kävin minä itselleni inhoittavaksi. Ja teistä kaikistakin on varmaan vastenmielistä katsoa minuun.

HELENA ANDREJEVNA. Sinä puhut vanhuudestasi semmoisella sävyllä, ikäänkuin me olisimme kaikki siihen syypäät, että sinä olet vanha.

SEREBRJAKOV. Sinulle etenkin olen vastenmielinen.

(Helena Andrejevna nousee paikaltaan ja istuutuu kauemmaksi hänestä).

SEREBRJAKOV. Tietysti olet oikeassa. Enhän minä ole niin tyhmä, etten ymmärtäisi. Sinä olet nuori, terve, kaunis ja elämänhaluinen, mutta minä olen vanha, melkein kuin kuollut. Mitäpä siitä? Enkö sitä ymmärtäisi? Ja tyhmää se onkin, että minä vielä elän. Mutta odottakaahan vähän, pian minusta pääsette. Ei minun enää kauan tarvinne kitua.

HELENA ANDREJEVNA. Minä menehdyn… Jumalan nimessä vaikene.

SEREBRJAKOV. Näyttää siltä, että minun tähteni ovat kaikki väsähtyneitä ja ikävissään, turmelevat nuoruutensa, mutta minä yksin nautin elämästä ja olen tyytyväinen. No, niinpä niinkin!

HELENA ANDREJEVNA. Ole vaiti! Sinä kiusaat minut kuoliaaksi!

SEREBRJAKOV. Minä olen kiusannut kaikkia. Tietysti.

HELENA ANDREJEVNA (Läpi kyynelien). Sietämätöntä! Mutta sano, mitä sinä oikeastaan tahdot?

SEREBRJAKOV. En mitään.

HELENA ANDREJEVNA. No, vaikene sitten. Minä pyydän.

SEREBRJAKOV. Kummallista, jos Ivan Petrovitsh alkaa pulma, tahi tuo vanha hupsu, Marja Vasiljevna, —- niin se ei tee mitään, kaikki kuuntelevat; mutta niin pian kuin minä sanon sanankaan, heti kaikki käyvät onnettomiksi. Minun äänenikin on vastenmielinen. No, olkoon niin, että minä olen vastenmielinen, itsekäs, despootti, — mutta eikö minulle sitten vanhuuskaan myönnä minkäänlaista oikeutta itsekkäisyyteen? Enkö ole sitä ansainnut? Pyydän kysyä, eikö minulla ole oikeutta nauttia rauhallista vanhuutta, saada ihmisten huomaavaisuutta osakseni?

HELENA ANDREJEVNA. Ei kukaan kiellä sinulta oikeuksiasi (Tuuli ryskyttää ikkunata). On alkanut tuulla, minä suljen ikkunan. (Sulkee). Kohta tulee sade. Ei kukaan vastusta sinun oikeuksiasi.

(Paussi; vartija kolkuttaa puutarhassa ja laulelee).

SEREBRJAKOV. Tehdä koko ikänsä työtä tieteen hyväksi, tottua omaan työhuoneeseensa, luentosaliin, arvoisiin virkatovereihinsa — ja yht'äkkiä ilman muuta joutua tähän hautakammioon, nähdä joka päivä tyhmiä ihmisiä, kuunnella joutavia juoruja… Minä tahdon elää, minä rakastan menestystä, rakastan kuuluisuutta, elämän pauhinaa, mutta täällä on niinkuin maanpaossa. Joka hetki ikävöidä entisyyttä, seurata ajatuksissaan muiden edistysaskeleita, pelätä kuolemaa… En voi! En jaksa! Eikä minulle sittenkään tahdota antaa anteeksi vanhuuttani!

HELENA ANDREJEVNA. Odota, ole kärsivällinen: viiden-kuuden vuoden perästä olen minäkin vanha.

(Sonja tulee).

SONJA. Isä, itse sinä käskit hakemaan tohtori Astrovia, mutta kun hän saapui, niin sinä kieltäydyit ottamasta häntä vastaan. Se ei ole hienotunteista. Aivan turhanpäiten vaivasitte tuota miestä…

SEREBRJAKOV. Mihin se sitten kelpaa tuo sinun Astrovisi? Hän ymmärtää yhtä paljon lääketiedettä kuin minä tähtitiedettä.

SONJA. Eihän jalkasi kolotusta parantamaan voi kutsua tänne koko lääkeopillista tiedekuntaa.

SEREBRJAKOV. Tuon tyhmeliinin kanssa en viitsi edes ruveta keskustelemaan.

SONJA. Kuten suvaitset (Istuutuu). Minulle se on samantekevää.

SEREBRJAKOV. Paljonko nyt on kello?

HELENA ANDREJEVNA. Yli kaksitoista.

SEREBRJAKOV. Tukehduttavaa… Anna minulle pöydältä tippoja!

SONJA. Heti.

(Antaa tippoja).

SEREBRJAKOV (Äreästi). Ah, ei niitä! Eihän tässä enää voi pyytää mitään!

SONJA. Ole hyvä, älä oikuttele. Joitakuita se kenties huvittaakin, mutta minä pyytäisin siitä päästä. En pidä siitä. Eikä minulla ole aikaa, minun on noustava aamulla aikaiseen ja mentävä heinälle.

(Voinitski tulee yönuttu päällä ja kynttilä kädessä).

VOINITSKI. Ulkona nousee ukkonen (Salama leimahtaa). Kas kuinka se välähti! Helene ja Sonja, menkää makaamaan, minä tulin vuorostani valvomaan.

SEREBRJAKOV (Säikähtäen). Ei, ei! Älkää jättäkö minua hänen kanssaan!
Ei. Hän piinaa minua puheillaan!

VOINITSKI. Mutta pitäähän heidän saada levähtää. He valvovat jo toista yötä.

SEREBRJAKOV. No menkööt sitten nukkumaan, mutta mene sinäkin pois.
Kiitos. Rukoilen sinua. Entisen ystävyytemme nimessä, älä vastustele.
Perästä päin sitten puhelemme.

VOINITSKI (Naurahtaen). Entisen ystävyytemme… Entisen.

SONJA. Ole vaiti, eno Vanja.

SEREBRJAKOV (Vaimolleen). Kultaseni, elä jätä minua hänen kanssaan! Hän väsyttää minut puheillaan.

VOINITSKI. Tämä alkaa käydä naurettavaksi.

(Marina tulee kynttilä kädessä).

SONJA. Olisit voinut ruveta nukkumaan, Marina hyvä. On jo myöhä.

MARINA. Teekeittiö on vielä korjaamatta pöydällä. Ei oikein kävisi vielä maata meneminen.

SEREBRJAKOV. Ei kukaan vielä makaa, kaikki ovat uupuneita, minä yksin olen ylen onnellinen.

MARINA (Menee Serebrjakovin luokse, hellästi). Mitä, hyvä herra? Oletteko sairas? Minunkin jalkojani säilöstelee, niin kovasti säilöstelee (Kohentaa peitettä). Tämä tauti on ollut teissä jo kauan. Vera Petrovna-vainaja, Sonjan äiti, ei ennen aikaan saanut öisin unta, hän suri itsensä kuoliaaksi… Paljon hän teitä rakasti… (Paussi). Vanhat, niinkuin nuoretkin, kaipaavat osanottoa, mutta vanhoja ei kukaan sääli (Suutelee Serebrjakovia olalle). Lähtekäämme vuoteeseen, rakas herra… Lähtekäämme, sydänkäpyseni… Minä juotan lehmusteetä, lämmitän jalkojanne… Rukoilen Jumalaa puolestanne…

SEREBRJAKOV (Liikutettuna). Lähtekäämme, Marina.

MARINA. Omiakin jalkojani niin säilöstelee, niin kovasti säilöstelee! (Taluttaa häntä yhdessä Sonjan kanssa). Vera Petrovna ennen vanhaan ihan suri itsensä kuoliaaksi, niin paljon itki… Sinä, Sonja, olit siihen aikaan vielä pieni ja ymmärtämätön… Käykää, käykää, herrani…

(Serebrjakov, Sonja ja Marina menevät).

HELENA ANDREJEVNA. Olen häneen aivan väsynyt. Töin tuskin pysyn pystyssä.

VOINITSKI. Te häneen, mutta minä itseeni. On jo kolmas yö, kun en ole saanut unta.

HELENA ANDRRJEVNA. Huonosti ovat asiat tässä talossa. Äitinne vihaa kaikkia, paitsi broshyyrejänsä ja professoria; professori on ärtyinen, ei luota minuun ja pelkää teitä; Sonja on vihoissaan isällensä ja vihoissaan minulle eikä ole virkkanut minulle sanaakaan kahteen viikkoon; te vihaatte miestäni ja julkisesti halveksitte äitiänne; minä olen kiihtynyt ja olen yrittänyt itkeä tänään noin parikymmentä kertaa… Huonosti ovat asiat tässä talossa.

VOINITSKI. Jättäkäämme filosofia!

HELENA ANDREJEVNA. Te, Ivan Petrovitsh, olette sivistynyt ja viisas mies ja teidän pitäisi mielestäni ymmärtää, etteivät maailmaa saa hävitetyksi rosvot eivätkä tulipalot, vaan viha ja eripuraisuus ja kaikki nuo pikkumaiset juorut… Teidän ei pitäisi murista, vaan sovittaa kaikki.

VOINITSKI. Saattakaa minut ensin sovintoon itseni kanssa! Rakas
Helena…

(Kumartuu suutelemaan hänen kättänsä).

HELENA ANDREJEVNA. Jättäkää minut! (Vetää pois kätensä). Menkää pois!

VOINITSKI. Pian on sade ohitse ja kaikki luonnossa virkistyy ja hengittää keveästi. Ainoastaan minua ei ukkossää virkistä. Yöt päivät kuristaa minua painajaisen tavoin se ajatus, että elämäni on peruuttamattomasti mennyttä. Entisyyttä ei minulla ole, se on tyhmästi tuhlattu turhuuteen, ja nykyisyys kauhistaa järjettömyydellään. Ottakaa elämäni ja ottakaa rakkauteni: mihin ne panisin, mitä niillä tekisin? Tunteeni häipyy turhaan, niinkuin auringonsäde, joka on hautaan eksynyt, ja koko elämäni menee hukkaan.

HELENA ANDREJEVNA. Kun puhutte minulle rakkaudestanne, niin minä ikäänkuin typerryn, enkä tiedä, mitä sanoa. Antakaa anteeksi, en osaa sanoa teille mitään. (Aikoo mennä). Hyvää yötä.

VOINITSKI (Sulkien häneltä tien). Jospa tietäisitte, miten minä kärsin ajatellessani, että tässä talossa minun rinnallani kuluu turhaan toisenkin elämä — teidän! Mitä odotatte? Mikä kirottu filosofia estää teitä? Ymmärtäkää toki, ymmärtäkää…

HELENA ANDREJEVNA (Katsoo häneen terävästi). Ivan Petrovitsh, te olette juovuksissa!

VOINITSKI. Kenties, kenties…

HELENA ANDREJEVNA. Missä on lääkäri?

VOINITSKI. Hän on tuolla… minun luonani yötä. Kenties, kenties…
Kaikkihan on mahdollista.

HELENA ANDREJEVNA. Tänäänkö joitte? Miksi teitte niin?

VOIXITSKI. Tuntuuhan se edes elämältä… Älkää häiritkö minua, Helena!

HELENA ANDREJEVNA. Ennen ette koskaan juonut ettekä koskaan puhunut niin paljon… Menkää nukkumaan! Minulle tulee ikävä teidän kanssanne.

VOINITSKI (Kumartuen hänen kättänsä suutelemaan). Armaani, ihanaiseni!

HELENA ANDREJEVNA (Suuttuneena). Jättäkää minut. Tämähän on inhoittavaa.

(Menee).

VOINITSKI (Yksin). Hän meni… (Paussi). Kymmenen vuotta sitten tapasin hänet sisar vainajani luona. Silloin hän oli 17 vuotias ja minä 37 vuotta. Miksi en silloin rakastunut häneen ja kosinut häntä? Olihan se mahdollista! Ja hän olisi nyt minun vaimoni… Niin… Nyt olisi ukkonen herättänyt meidät molemmat; hän olisi pelästynyt jyrähdystä, mutta minä olisin ottanut hänet syliini ja kuiskannut: "elä pelkää, minä olen luonasi". Oo, miten ihanat ajatukset, miten kaunista, minä hymyilen… mutta, Jumalani, ajatukset pyörivät sekaisin päässäni… Miksi olen vanha? Miksi hän ei ymmärrä minua? Hänen kaunopuheisuutensa, veltto moraalinsa, narrimaiset, hatarat ajatuksensa maailmanlopusta — kaikkea tuota minä sydämestäni vihaan. (Paussi). Oo, kuinka olen pettynyt! Ennen aikaan jumaloin tuota professoria, tuota kurjaa leininlyömää, tein työtä hänen hyväksensä niinkuin härkä! Minä ja Sonja pusersimme tästä maatilasta viimeisenkin mehun; me kaupittelimme, kuten pahimmat kiskurit, ruokaöljyä, herneitä ja piimäjuustoa, emmekä itse syöneet palastakaan, voidaksemme koota kopeekoista tuhansia ja lähettää hänelle. Minä ylpeilin hänestä ja hänen tieteestänsä, ja elin ja hengitin ainoastaan häntä! Kaikki, mitä hän puhui ja kirjoitti, näytti minusta nerokkaalta… Jumalani, mutta nyt? Hän on nyt virastaan eronnut, ja nyt voidaan nähdä hänen elämänsä loppusumma: hänen jälkeensä ei jää sivuakaan työn hedelmiä. Hän on tuiki tuntematon, hän on nolla! Saippuakupla! Minä olen pettynyt… huomaan, — tyhmästi pettynyt…

(Astrov tulee yönuttu päällä, ilman liivejä ja kaulaliinaa, hän on hutikassa; hänen perästään Telegin kitara kädessä).

ASTROV. Soita!

TELEGIN. Kaikki nukkuvat!

ASTROV. Soita.

(Telegin näppäilee hiljaa).

ASTROV (Voinitskille). Oletko yksin täällä? Eikö ole naisia? (Kädet puuskassa, hyräilee). "Tanssi tupa, tanssi liesi, ei saa unta talonmiesi"… Mutta minut herätti ukkonen. Satoi aika lailla. Paljonko nyt on kello?

VOINITSKI. Piru sen tietää.

ASTROV. Olin kuulevinani Helena Andrejevnan äänen.

VOINITSKI. Hän oli äsken täällä.

ASTROV. Uhkea nainen (Katselee lääkepulloja pöydällä). Lääkkeitä. Mitä kaikkia reseptejä siinä onkaan! Harkovista, Moskovasta, Tulasta… Kaikki kaupungit on hänen jalansärkynsä saanut liikkeelle. Onko hän sairas, vai tekeytyykö hän?

VOINITSKI. Sairas.

(Paussi).

ASTROV. Miksi olet tänään niin surullinen? Säälittääkö professori, vai kuinka?

VOINITSKI. Jätä minut rauhaan.

ATSROV. Ahaa, taidatpa olla kiintynyt professorin rouvaan?

VOINITSKI. Hän on ystäväni.

ASTROV. Joko nyt?

VOINITSKI. Mitä tarkoittaa tuo "joko nyt"?

ASTROV. Nainen voi olla miehen ystävä ainoastaan seuraavassa järjestyksessä: alussa läheinen tuttava, sitten rakastajatar, ja vasta sitten ystävä.

VOINITSKI. Tyhjänpäiväistä viisastelua.

ASTROV. Kuinka? Niin… minun täytyy tunnustaa, että alan käydä höperöksi. Näetkös, olen juovuksissakin. Tavallisesti otan noin kerran kuukaudessa aika hutikan. Viinapäissäni olen röyhkeä ja äärimäisyyteen saakka hävytön. Minusta on silloin kaikki tyyni yhdentekevää! Käyn käsiksi vaikeimpiinkin leikkauksiin ja suoritan ne erinomaisesti; luon mielessäni mitä suurenmoisimpia tulevaisuudenkuvia; enkä silloin enää pidä itseäni narrina, vaan uskon, että voin tuottaa ihmiskunnalle suunnatonta… kerrassaan arvaamatonta hyötyä! Ja silloin minulla on oma filosofinen järjestelmäni, ja te kaikki, hyvät veljet, näytätte minusta tuommoisilta pienen pieniltä koppakuoriaisilta… mikroobeilta (Teleginille). Soita, Vohveli!

TELEGIN. Tekisin sen sinulle kaikesta sydämestäni, rakas ystävä, mutta ymmärräthän, — talossa kaikki nukkuvat.

ASTROV. Soita!

(Telegin näppäilee hiljaa).

ASTROV. Pitäisipä maistaa, että pohja paistaa, Lähtekäämme, luulen että meille jäi vielä konjakkia. Ja kun päivä valkenee, niin lähdetään meille. Sopiiko se? Minulla on välskäri, joka ei koskaan sano "lähdetään", vaan "lähretään". Kauhea konna. Sopiiko se? (Huomaten Sonjan tulevan). Suokaa anteeksi, minulla ei ole mitään kaulassa.

(Menee kiireesti; Telegin hänen perässään).

SONJA. Mutta sinä, eno Vanja, olet taas juonut itsesi humalaan tohtorin kanssa. Teistä on tullut parhaat ystävät ja juomaveikot. No, hän on aina ollut semmoinen, mutta mistä syystä sinä? Sinun iällesi se ei lainkaan sovi.

VOINITSKI. Ei siinä ikää kysytä. Kun ei ole todellista elämää, niin eletään kangastuksien varassa. Onhan se tyhjää parempi sekin.

SONJA. Heinä on meillä kaikki tyyni niitettynä, joka päivä sataa, kaikki mätänee, mutta sinä vain kangastuksia mielessäsi haudot. Olet kokonaan laiminlyönyt isännyytesi… Minä raadan yksin, olen ponnistellut ihan uuvuksiin… (Säikähtäen). Eno, sinulla on silmissä kyyneleitä!

VOINITSKI. Mitä kyyneleitä? Ei kerrassaan mitään… loruja… Sinä katsoit äsken minuun, niinkuin äitivainajasi. Armaani… (Suutelee kiihkeästi hänen käsiänsä ja kasvojansa). Siskoni… rakas siskoni… missä hän on nyt? Jospa hän tietäisi! Ah, jospa hän tietäisi!

SONJA. Mitä, eno? Mitä tietäisi?

VOINITSKI. Raskasta, ikävää… Ei mitään… Sitten myöhemmin… Ei mitään… Minä lähden…

(Menee).

SONJA (Koputtaa ovelle). Mihail Lvovitsh! Ette kai vielä nuku? Tulkaa tänne hetkiseksi!

ASTROV (Oven takaa). Heti kohta! (Vähän myöhemmin tulee ulos: liivit päällä ja kaulus kaulassa). Mitä käskette?

SONJA. Juokaa itse, joll'ei luontonne ole sitä vastaan, mutta rukoilen, älkää antako enon juoda. Se on hänelle vaarallista.

ASTROV. Hyvä. Emmehän me enää juo. (Paussi). Minä lähden heti kotiini. Se on luja päätökseni. Sill'aikaa kun hevosia valjastetaan, valkenee päivä.

SONJA. Tulee sade. Odottakaa aamuun.

ASTROV. Ukkonen menee ohitse, ainoastaan pilvenreuna hipaisee tätä seutua. Minä lähden. Ja pyydän, älkää enää kutsuko minua isänne luokse. Minä sanon, että hänessä on leini, mutta hän väittää, että se on reumatismia; minä pyydän häntä pysymään vuoteessa, mutta hän istuu. Eikä hän tänään laisinkaan ryhtynyt puheisiin kanssani.

SONJA. Hän on pilalle hemmoteltu (Kopeloi ruokakaapissa). Tahdotteko vähän haukata?

ASTROV. Antakaa, olkaa hyvä.

SONJA. Minun tekee mieleni ottaa yöllä vähän välipalaa. Ruokakaapissa näyttää olevan jotakin. Kerrotaan, että hänellä aikoinansa oli hyvä menestys naismaailmassa, ja naiset ovat hänet turmelleet. Kas tässä juustoa, olkaa hyvä!

(Molemmat seisovat ruokakaapin ääressä ja syövät).

ASTROV. En ole tänään syönyt mitään, ainoastaan juonut. Isällänne on raskas luonne. (Ottaa kaapista pullon). Saanko luvan? (Kallistaa lasin pohjaan). Täällä ei ole ketään ja saa senvuoksi puhua suoraan. Nähkääs, minusta tuntuu, etten voisi elää teidän kodissanne kuukauttakaan, tukehtuisin tässä ilmassa… Isänne, joka on kokonaan leinin lyömä ja kirjoihinsa kiintynyt, eno Vanja synkkine ajatuksineen, mummonne ja lopuksi äitipuolenne…

SONJA. Mitä äitipuoleni?

ASTROV. Ihmisessä pitää kaikki olla kaunista: kasvot, puku, sielu, ajatukset. Hän on kieltämättä kaunis, mutta… mutta hän vain syö, makaa, kävelee ja hurmaa meidät kaikki kauneudellaan — eikä mitään muuta. Hänellä ei olle minkäänlaisia velvollisuuksia, hänen hyväksensä raatavat muut… Niinhän? Mutta joutilas elämä ei voi olla puhdasta. (Paussi). Muuten, kenties olen liian ankara häntä kohtaan. Minä en ole tyytyväinen elämääni, enemmän kuin eno Vanjannekaan, ja molemmat me muutumme äreiksi murjottajiksi.

SONJA. Ettekö te ole tyytyväinen elämäänne?

ASTROV. Ylipäänsä kyllä rakastan elämää, mutta meidän elämäämme, tätä venäläistä, poroporvarillista nurkkakuntaelämää en voi sietää, vaan halveksin sitä kaikesta sielustani. Ja mitä tulee minun personalliseen yksityiselämääni, niin — jumal'avita — siinä ei ole kerrassaan mitään hyvää. Nähkääs, kun synkkänä yönä kulkee metsässä ja näkee etäisyydessä tuikkivan pienen tulen, niin ei huomaa väsymystä, eikä pimeyttä, eikä teräviä oksia, jotka lyövät vasten kasvoja… Minä raadan, — senhän tiedätte, — enemmän kuin kukaan näillä seuduin, kohtalo pieksää minua hellittämättä, ajottain kärsin sanomattomasti, mutta kaukaisuudessa ei loista minulle pieninkään valopilkku. En odota enää mitään, en rakasta ihmisiä… Pitkään aikaan en ole ketään rakastanut.

SONJA. Ettekö ketään?

ASTROV. Ei ketään. Jonkunlaista hellyyttä tunnen ainoastaan teidän hoitajatartanne kohtaan — vanhalta muistilta. Talonpojat ovat hyvin yksitoikkoisia, kehittymättömiä ja elävät liassa, mutta sivistyneenkin luokan kanssa on vaikea tulla toimeen. Se rasittaa. Kaikki nuo hyvät tuttavanne ajattelevat pienesti, tuntevat pienesti eivätkä näe nenänsä vartta pitemmälle — kerrassaan tyhmiä. Kaikki tyyni. Ja ne, jotka ovat ymmärtävämpiä ja korkeammalle kehittyneitä, ovat hermotautisia, analyysin ja järkeilyn rikkirepimiä… Heidän sydäntänsä kivistää, he vihoittelevat, sairaalloisesti parjaavat ihmisiä, lähestyvät heitä syrjin, katsovat heihin kieroon ja päättelevät: "Oo, tuo on mielisairas!" tai: "Tuo on korulauseiden laskettelija!" Ja kun he eivät tiedä, minkä lapun kiinnittäisivät minun otsaani, niin he sanovat: — "Tuo on kummallinen ihminen, hyvin kummallinen!" Minä rakastan metsää — se on kummallista; en syö lihaa — sekin on kummallista. Välitöntä, puhdasta, vapaata suhdetta luontoon ja ihmisiin ei enää ole… Ei totta vieköön ole!

(Tahtoo juoda pohjaan).

SONJA (Estää häntä). Ei, pyydän teitä, rukoilen, älkää juoko enää.

ASTKOV. Miksei?

SONJA. Se ei sovi teille! Te olette kaunis mies, teillä on niin pehmeä ääni… Te olette kauniimpi kuin kukaan muu minun tuttavistani. Miksi siis tahdotte olla tavallisten ihmisten kaltainen, jotka juovat ja pelaavat korttia? Oi, älkää tehkö niin, pyydän teitä! Te sanotte aina, ett'eivät ihmiset luo, vaan särkevät, mitä heille on ylhäältä annettu. Miksi, miksi te turmelette itseänne? Ei saa, ei saa tehdä niin, pyydän, rukoilen teitä polvillani.

ASTROV (Ojentaa hänelle kätensä). Lupaan olla vasta kertana juomatta.

SONJA. Antakaa minulle kunniasananne.

ASTROV. Sen annan.

SONJA (Puristaa hänen kättänsä lujasti). Kiitän teitä!

ASTROV. Seis! Nähkääs, olen tullut raittiiksi. Ja saatte nähdä, että olen kokonaan raitis, ja pysyn raittiina elämäni loppuun asti (Katsoo kelloaan). Niin, jatkakaamme. Sanon: minun aikani on jo ohitse, on jo myöhäistä minulle… Olen vanhettunut, tullut työstä raihnaaksi, tyhmentynyt, kaikki tunteeni ovat turtuneet, ja tuntuu kuin en enää voisi kiintyä kehenkään. En rakasta ketään… enkä voi kiinnittää itseeni ketään. Mikä minut vielä tempaa mukaansa, on kauneus. En ole aivan välinpitämätön sitä kohtaan. Minusta tuntuu, että jos esimerkiksi Helena Andrejevna olisi tahtonut, niin hän olisi voinut panna pääni pyörälle yhdessä päivässä… Mutta ei kai ole rakkautta eikä kiintymystä…

(Peittää käsin silmänsä ja värisee).

SONJA. Mikä teillä on?

ASTROV. Niin… Suuren paaston aikana kuoli luonani eräs sairas kloroformeerattaessa.

SONJA. On aika jo unohtaa se. (Paussi). Sanokaa minulle, Mihail Lvovitsh… Jos minulla olisi ystävätär tahi nuorempi sisar, ja jos te saisitte tietää, että hän… no sanokaamme, rakastaa teitä, niin mitenkä te menettelisitte siinä tapauksessa?

ASTROV (Kohauttaa olkapäitään). En tiedä. Luultavasti en mitenkään… Antaisin hänelle viittauksen, etten voi häntä rakastaa… sitäpaitsi en vaivaa päätäni sellaisella. Olkoon kuinka tahansa, mutta jos aion lähteä, niin jo on aika. Hyvästi, kultaseni, muuten emme pääse loppuun vielä aamun valjetessa (Puristaa kättä). Menen vierashuoneen läpi, jos sallitte, mutta pelkään, että enonne pidättää minut.

(Menee).

SONJA (Yksin). Hän ei sanonut minulle mitään… Hänen sielunsa ja sydämensä ovat minulle vielä kokonaan suljetut, mutta miksi tunnen itseni niin onnelliseksi? (Hymyilee onnesta). Sanoin hänelle: te olette kaunis mies ja jalosydäminen, teillä on niin pehmeä ääni… Eikö se ollut sopivaa? Hänen äänensä värähtelee ja soi kuin hyväily… tuntuu kuin olisi hän vielä luonani. Ja kun puhuin hänelle nuoremmasta sisarestani, niin hän ei ymmärtänyt minua… (Katkoen tuskissaan käsiänsä). Kauheata, etten ole kaunis! Kauheata! Tiedän etten ole kaunis, tiedän, tiedän… Viime sunnuntaina kuulin, kuinka ihmiset kirkosta tullessaan puhuivat minusta, ja eräskin nainen sanoi: hän on hyväsydäminen ja jalomielinen, mutta sääli, että hän on ruma… Ruma…

(Helena Andrejevna tulee).

HELENA ANDREJEVNA (Avaa ikkunan). Ukkonen on ohitse. Miten suloinen ilma. (Paussi). Missä on tohtori?

SONJA. Hän läksi jo.

(Paussi).

HELENA ANDREJEVNA. Sofia!

SONJA. Mitä!

HELENA ANDREJEVNA. Kuinka kauan te olette minulle vihainen? Emmehän me ole tehneet toisillemme mitään pahaa. Miksi siis olisimme suutuksissa? Lopettakaamme jo…

SONJA. Minäkin olen tahtonut… (Syleilee häntä). Kyllin olemme jo murjottaneet.

HELENA ANDREJEVNA. Tehkäämme siis sovinto.

(Molemmat ovat liikutetut).

SONJA. Onko isä levolla?

HELENA ANDREJEVNA. Ei, hän istuu vieraskamarissa… Me emme virka toisillemme sanaakaan viikkokausiin, Herra ties, mistä syystä… (Huomaa ruokakaapin olevan auki). Mitä tämä merkitsee?

SONJA. Mihail Lvovitsh maistoi illallista.

HELENA ANDREJEVNA. Ja viiniäkin on… Juodaan siskon malja!