Produced by Jukka Aakula

KAKSINTAISTELU

Kirj.

Anton Tshehov

Venäjänkielestä ["Duelj">[ suomentanut Emil Mannstén

Arvi A. Karisto Oy, Hämeenlinna, 1921.

I.

Oli kello kahdeksan aamulla — se aika, jolloin upseerit, virkamiehet ja matkustavaiset tavallisesti kuuman, tukahduttavan yön jälkeen uivat meressä ja sitten tulivat paviljonkiin juomaan kahvia tai teetä. Ivan Andreitsh Lajevski, laihahko, vaaleaverinen, kahdeksankolmatta ikäinen nuorimies, rahaministeriön virkamieslakini päässä ja tohvelit jalassa, tapasi uimaan mennessä rannalla kosolta tuttavia ja niiden joukossa ystävänsä, sotilaslääkäri Samoilenkon.

Samoilenkolla oli iso pää, tukka hyvin lyhyeksi leikattu, kaulaa tuskin ollenkaan, punakat kasvot, tuuheat mustat kulmakarvat ja harmaa poskiparta; kun tähän vielä yhtyi turpea vartalo ja käheä soturin basso, niin eipä ihmettä, että hän vieraaseen, joka ensi kerran saapui paikkakunnalle, teki vastenmielisen vaikutuksen. Mutta kun ehti kulua pari kolme päivää ensimmäisestä tutustumisesta, niin alkoivat hänen kasvonsa näyttää erittäin herttaisilta, lempeiltä, jopa kauniiltakin. Kankeista liikkeistään ja karkeahkosta äänestään huolimatta hän oli ihmisenä sävyisä, tavattoman helläluontoinen, jalomielinen ja kohtelias. Kaikkia kaupunkilaisia hän sinutteli, kaikille hän antoi rahoja lainaksi, oli heidän lääkärinsä, toimitteli heitä naimisiin, sovitteli heidän pikku riitojaan, pani toimeen ulkoilmakekkereitä, joissa paistoi hiilillä lampaanlihamöykkyjä ja keitti piikkieväkaloista mainiota kalalientä; aina hän puuhasi ja pyysi jonkun puolesta, ja aina hänellä oli jotakin iloitsemisen syytä. Yleisen mielipiteen mukaan hän oli moitteeton mies, jolla tiedettiin olevan vain kaksi heikkoutta: ensiksikin hän häpesi omaa hyväsydämisyyttään ja koetti peittää sitä tuimalla katsannolla ja tahallisella töykeydellä, ja toiseksi hän tahtoi, että välskärien ja sotamiesten tuli puhutella häntä "ylhäisyydeksi", vaikka hänellä oli ainoastaan valtioneuvoksen arvo.

— Vastaa minulle, Aleksander Daviditsh, yhteen kysymykseen, — virkkoi Lajevski, sittenkun he molemmat, hän ja Samoilenko, olivat astuneet olkapäitään myöten veteen. — Otaksutaan, että olet rakastunut naiseen ja asettunut hänen kanssaan elämään yhdessä; parin vuoden kuluttua sitten, kuten voi sattua, et enää häntä rakasta, vaan alat tuntea, että hän on sinulle vieras. Miten sinä sellaisessa tapauksessa menettelisit?

— Perin yksinkertaisesti. Sanoisin: lähde, muoriseni, mille ilmansuunnalle halajat — ilman pitempiä puheita.

— Helposti sanottu! Mutta jollei hänellä ole mihin mennä? Jos hän on yksinkertainen nainen, vailla sukulaisia, vailla rahaa, jos ei osaa tehdä työtä…

— Siinä tapauksessa … anna hänelle viisisataa ruplaa käteen tahi maksa viisikolmatta ruplaa kuukaudessa — ja tyytyköön siihen. Onhan se selvää!

— Otaksutaan, että sinulla on nuo viisisataa tahi kuukausittain viisikolmatta, mutta nainen, josta puhun, on älykäs, hieno, ylpeä luonnostaan. Tokko ottaisit tarjotaksesi hänelle rahoja? Ja missä muodossa?

Samoilenko aikoi jotakin vastata, matta samassa suuri aalto hulvahti heidän molempien ylitse, loiskahti rantaan ja vyöryi pauhaten takaisin pienten kivien yli. Ystävykset nousivat rannalle ja alkoivat pukeutua.

— Tietysti, onhan hankalaa elää naisen kanssa, jota ei rakasta, — lausui Samoilenko, karistaen hiekkaa saappaastaan. — Mutta pohtikaamme asiaa ihmisyyden kannalta, Vanja. Jos asia koskisi minua, niin en ollenkaan näyttäisi, että olen lakannut rakastamasta, vaan eläisin hänen kanssaan hamaan kuolemaan asti.

Hänen tuli äkkiä häpeä omia sanojaan; niiden vaikutusta lieventääkseen hän sitten virkkoi:

— Minusta on sama, vaikka ei akkaväkeä olisi olemassakaan. Lempo heidät periköön!

Ystävykset pukeutuivat ja menivät paviljonkiin. Täällä Samoilenko oli kuin kotonaan, ja hänellä oli siellä omat erikoiset astiansakin. Joka aamu hänelle tuotiin tarjottimella kuppi kahvia, korkeassa särmäisessä juomalasissa jäänsekaista vettä ja ryyppy konjakkia; hän joi ensin konjakin, sitten kuuman kahvin, sitten jäänsekaisen veden, ja se lienee maistunut aika hyvältä, sillä nämä juotuaan hän sai silmiinsä erikoisen kiillon, silitteli molemmin käsin poskipartaansa ja virkkoi merta pälyillen:

— Suurenmoinen näky kerrassaan!

Pitkän, hyödyttömissä ja ikävissä ajatuksissa vietetyn yön jälkeen, jotka eivät sallineet hänen nukkua, vaan ihan kuin lisäsivät yön kuumuutta ja pimeyttä, Lajevski tunsi itsensä masentuneeksi ja veltoksi. Kylpy ja kahvi eivät tehneet hänen oloaan paremmaksi.

— Jatketaanpa, Aleksander Daviditsh, taannoista keskusteluamme, — sanoi hän. — Minä en tahdo peitellä, vaan puhun sinulle suoraan, kuten ystävälle: välini Nadeshda Feodorovnan kanssa ovat huonot … tykkänään huonot! Suo anteeksi, että ilmaisen sinulle salaisuuteni, mutta minun täytyy saada keventää sydäntäni.

Samoilenko, aavistaen mistä tulisi olemaan puhe, loi katseensa maahan ja alkoi sormillaan naputtaa pöytään.

— Olen elänyt hänen kanssaan kaksi vuotta, ja nyt on rakkauteni häneen lopussa, — jatkoi Lajevski, — tai oikeammin, olen tullut käsittämään, etten koskaan ole rakastanutkaan… Nämä kaksi vuotta ovat olleet petosta.

Lajevskilla oli tapana keskustellessaan tarkkaavasti katsella heleänpunaisia kämmeniään, pureskella kynsiään tahi likistää sormilla kalvosimiaan. Ja nytkin hän teki samoin.

— Minä tiedän varsin hyvin, ettet sinä voi minua auttaa, mutta puhun sinulle sentähden, että meikäläisen kovaosaisen ja liikanaisen ihmisen ainoa pelastus on puhumisessa. Minun täytyy tehdä tiettäväksi jokainen tekoni, minun on löydettävä selitys ja puolustus järjettömälle elämälleni kenenkä hyvänsä teorioista, kirjallisista tyypeistä, siitä esimerkiksi, että me, aateliset, huononemme suvustamme, ja niin edelleen… Viime yönä esimerkiksi minä lohdutin itseäni koko ajan ajattelemalla: ah, kuinka oikeassa on Tolstoi, kuinka säälimättömän oikeassa! Ja minulle tuli siitä helpotusta. Todellakin suuri kirjailija! Sanottakoon mitä hyvänsä.

Samoilenko, joka ei koskaan ollut lukenut Tolstoita, vaikka yhtämittaa oli ollut aikeissa lukea hänen teoksiaan, joutui hämille ja vastasi:

— Niin, kaikki kirjailijat kirjoittavat mielikuvituksesta, mutta hän ottaa kuvattavansa suoraan luonnosta…

— Voi sentään, — huokasi Lajevski, — missä määrin sivistys onkaan meidät turmellut! Minä rakastuin naituun naiseen; hän samaten minuun… Alussa meillä oli suuteloita, hiljaisia iltoja, lupauksia, Spencer ja ihanteita ja yhteisiä harrastuksia… Mokoma vale! Todellisuudessa pakenimme hänen miestään, mutta valehtelimme itsellemme, että pakenimme sivistyneen elämämme tyhjyyttä. Tulevaisuus kangasti meille seuraavanlaatuisena: aluksi Kaukaasiassa, kunnes perehdymme maahan ja ihmisiin, minä otan virastotakin ylleni ja alan hoitaa virkaa, sitten otamme kappaleen perkaamatonta maata, rupeamme tekemään työtä otsamme hiessä, istutamme viinitarhan, muokkaamme pellon, ynnä muuta. Jos minun sijassani olisit ollut sinä tai tuo eläintieteilijä von Coren, olisitte Nadeshda Feodorovnan kanssa kukaties eläneet kolmekymmentä vuotta ja jättäneet jälkeläisillenne rikkaan viinitarhan ja tuhannen desjatiinaa maissipeltoa, jota vastoin minä tunsin itseni hävinneeksi mieheksi jo ensi päivästä lähtien. Kaupungissa on sietämätön helle, ikävää ja ihmistyhjää; jos taas lähtee kaupungin ulkopuolelle, on siellä joka pensaan ja kiven juurella uhkaamassa skorpionit ja käärmeet, ja taas edempänä ovat vuoret ja erämaa. Outoja ovat ihmiset, outoa on luonto, viljelys kurjaa — kaikki se on jotakin toista kuin turkki päällä kävellä Nevskillä käsi kädessä Nadeshda Feodorovnan kanssa ja haaveksia lämpimistä maista. Se kysyy taistelua elämästä ja kuolemasta, mutta mikä taistelija minä olen? Kurja, heikkohermoinen ja työhön tottumaton… Ensi päivästä asti oivalsin, että raatajan elämää ja viinitarhaa koskevat ajatukseni olivat pötyä. Mitä taas tulee rakkauteen, täytyy minun sanoa, että elämä naisen kanssa, joka on lukenut Spenceriä ja sinun tähtesi matkannut maailman ääriin, on yhtä vähän mielenkiintoista kuin elämä minkä Anisan tai Akulinan kanssa hyvänsä. Sama silitysraudan, ihojauheen ja lääkkeiden haju, samat paperikähertimet joka ikinen aamu ja sama itsepetos…

— Silitysraudatta ei taloudessa tulla toimeen, — huomautti Samoilenko, punastuen siitä, että Lajevski niin avomielisesti puheli hänelle tutusta naisesta. — Sinä, Vanja, olet tänään pahalla tuulella, huomaan… Nadeshda Feodorovna on erinomainen, sivistynyt nainen, sinä mainion järkevä mies. Tosin ette ole vihityt, — sanoi Samoilenko, katsahtaen hämillään pöydälle päin, — mutta sehän ei ole teidän vikanne, ja sitäpaitsi … pitää osata vapautua ennakkoluuloista ja asettua nykyajan kannalle… Minä itse puolustan siviiliavioliittoa, ja … mutta olen sitä mieltä, että jos kerran olette yhteen käyneet, on teidän yhdessä elettävä kuolemaanne asti.

— Ilman rakkauttako?

— Selitän sinulle heti, — sanoi Samoilenko. — Noin kahdeksan vuotta takaperin meillä oli täällä asioitsijana vanha ukko, ylen viisas mies. Hänellä oli tapana sanoa: perhe-elämässä on tärkeintä kärsivällisyys. Kuuletko, Vanja? Ei rakkaus, vaan kärsivällisyys… Elettyäsi parisen vuotta rakkaudessa on perhe-elämäsi silminnähtävästi joutunut sellaiseen vaiheeseen, jolloin sinun, voidaksesi ylläpitää tasapainoa, on pantava liikkeelle kaikki kärsivällisyytesi…

— Sinä uskot asioitsijasi, tuon rahjuksen lausuntoon. Minusta hänen neuvonsa sensijaan on mielettömyyttä. Sinun äijäsi saattoi teeskennellä, saattoi harjoitella kärsivällisyyttä, jolloin se henkilö, johon hän ei tuntenut rakkautta, esiintyi hänelle kärsivällisyyden harjoituksissa välttämättömänä esineenä, mutta minä en ole vielä niin syvälle vajonnut; jos minua miellyttää kärsivällisyyttä harjoitella, ostan itselleni voimistelupainot tahi vikurin hevosen, mutta ihmisen jätän rauhaan.

Samoilenko tilasi valkoista jäänsekaista viiniä. Kun oli juotu lasi mieheen, kysäisi Lajevski äkkiä:

— Sanoppas, ole niin hyvä, mitä merkitsee aivojen pehmeneminen?

— Se on, kuinka sinulle selittäisin … taudillinen tila, jossa aivoaine pehmenee … aivan kuin vetelöityy.

— Voiko sitä parantaa?

— Voi kyllä, ellei tauti ole saanut kehittyä varsin pitkälle… Kylmiä suihkukylpyjä, espanjankärpäslaastaria… Jotakin sisällisesti nautittavaksi.

— Vai niin… Näetkös siis, mimmoinen on tilani. Hänen kanssaan en voi elää: se käy yli voimieni. Niin kauan kuin olen sinun seurassasi, minä vielä sekä filosofoin että naureskelen, mutta kotona mieleni kokonaan lamaantuu. On niin äärettömän tukala ollakseni, että jos minulle sanottaisiin esimerkiksi, että minun on vielä elettävä hänen kanssaan yksi kuukausi, niin on luultavaa, että laskisin luodin otsaani. Siitä huolimatta minun on mahdoton hänestä erota… Hän on yksinäinen, ei osaa tehdä työtä, rahoja ei ole minulla eikä hänellä… Minne hän joutuu? Kenenkä luo menisi? En voi keksiä mitään … Sano nyt: mitä minun on tekeminen?

— Tjaa … murahti Samoilenko, tietämättä mitä vastata. — Rakastaako hän sinua?

— Rakastaa, sen verran kuin mies hänen ikäiselleen ja luonteiselleen naiselle on tarpeellinen. Minusta hänen olisi yhtä vaikea erota kuin ihojauheestaan ja paperikähertimistään. Minä olen hänen naiskammionsa välttämätön, olennainen osa.

Samoilenko joutui hämille.

— Sinä olet, Vanja, tänään pahalla päällä, — sanoi hän. — Et tainnut nukkua.

— Sepä se, nukuin huonosti… Tunnen yleensä voivani pahoin. Päässä tyhjyys, sydäntä ahdistaa, jokin yleinen heikkous… Ihan täytyy lähteä karkuun!

— Minne?

— Sinne, pohjolaan. Mäntyjen, sienien, ihmisten, aatteiden pariin… Antaisin puolet elämästäni, jos tällä hetkellä saisin jossakin Moskovan tai Tulan kuvernementissa uida joessa, palella, ymmärräthän, kuljeskella sitten kolmisen tuntia vaikka kaikkein mitättömimmän ylioppilaan kanssa ja lörpötellä, lörpötellä… Entä heinä, — kuinka se tuoksuu! Muistatko? Iltaisin kun käyskentelee puistossa, sisältä kuuluu pianonsoittoa, kuulee junan tulevan… Mielihyvä saattoi Lajevskin naurahtamaan, hänen silmistään herahtivat kyynelet, ja salatakseen ne hän paikaltaan nousematta kurottautui ottamaan tulitikkuja viereiseltä pöydältä.

— Minäpä en ole kahdeksaantoista vuoteen käynyt Venäjällä, — sanoi Samoilenko. — Olen unohtanut, millaista siellä onkaan. Mielestäni ei ole ihanampaa maata kuin Kaukaasia.

— On eräs Vereshtshaginin taulu: mahdottoman syvän kaivon pohjalla nääntyvät muutamat hengiltä tuomitut vaivoihinsa. Juuri semmoiselta syvältä kaivolta minusta näyttää ihana Kaukaasiasi. Jos minun olisi valittava kahdesta: olla nokikolarina Pietarissa tahi täkäläisenä ruhtinaana, niin valitsisin edellisen toimen.

Lajevski vaipui mietteisiin. Silmäillessään hänen kumaraista vartaloaan, yhteen kohti tähystäviä silmiään, kalpeita, hikisiä kasvojaan ja kuopalle painuneita ohimottaan, pureskeltuja kynsiä ja tohvelia, joka riippuen kantapäästä lonkollaan jätti huonosti parsitun sukan näkyviin, Samoilenkon tuli häntä sääli, ja kaiketikin sentähden, että Lajevski muistutti hänen mielestään avutonta lasta, hän kysyi:

— Elääkö äitisi?

— Elää, mutta me olemme huonoissa väleissä. Hän ei voinut antaa minulle anteeksi tätä rakkausjuttua.

Samoilenko oli hartaasti mieltynyt ystäväänsä. Hän näki Lajevskissa hulivilin, ylioppilaan, hyvälaatuisen nuoren miehen, jonka kanssa sopi sekä ryypätä että nauraa makeasti ja haastaa suoraan sydämestä. Se, mitä hän käsitti Lajevskista, ei häntä ollenkaan miellyttänyt. Lajevski naukkaili aika lailla, silloinkin kun ei olisi sopinut, pelasi korttia, halveksi virkaansa, eli yli varojensa, käytti puheessaan usein säädyttömiä lausetapoja, kulki kadulla tohvelit jalassa ja riiteli syrjäisten kuullen Nadeshda Feodorovnan kanssa — ja se oli Samoilenkolle vastenmielistä. Mutta se, että Lajevski oli opiskellut filologisessa tiedekunnassa, tilasi kahta paksua aikakauskirjaa, puhui usein niin oppineesti, että vain harvat häntä ymmärsivät, vietti yhdyselämää sivistyneen naisen kanssa — tätä kaikkea Samoilenko ei ymmärtänyt, mutta se miellytti häntä, ja hän piti Lajevskia suuressa arvossa, itseänsä ylempänä.

— Vielä yksi seikka, — sanoi Lajevski pudistaen päätään. — Mutta se olkoon vain meidän kesken… En ole ilmaissut sitä Nadeshda Feodorovnallekaan, joten muista pitää hampaittesi takana… Sain toissa päivänä kirjeen, jossa ilmoitettiin hänen miehensä kuolleen aivojen pehmenemiseen.

— Hyväinen aika … huokasi Samoilenko. — Miksi sitä häneltä salaat?

— Kirjeen näyttäminen hänelle merkitsisi samaa kuin lähde pois kirkkoon vihille. Mutta ensin ovat välimme suoritettavat. Sittenkun hän on tullut huomaamaan, että yhdyselämämme jatkuminen on mahdotonta, näytän hänelle kirjeen. Silloin se ei enää ole vaarallista.

— Tiedätkö mitä, Vanja? — sanoi Samoilenko, ja hänen kasvoilleen tuli äkkiä surullinen, rukoileva ilme, kuin hän olisi ollut aikeissa pyytää jotakin hyvin suloista ja pelännyt saavansa kieltävän vastauksen. — Nai sinä hänet.

— Minkä tähden?

— Täytä velvollisuutesi tätä viehättävää naista kohtaan! Hänen miehensä kuoli pois, joten siis itse kaitselmus ikäänkuin viittaa sinulle, mitä on tehtävä!

— Kummallinen ihminen, pitäisihän sinun käsittää, että se on mahdotonta. Yhtä halpamaista ja ihmisarvoa alentavaa on naida ilman rakkautta kuin toimittaa jumalanpalvelusta, jos puuttuu uskoa.

— Mutta se on velvollisuutesi!

— Miksi minä olisin velvollinen? — kysyi Lajevski kiihtyneenä.

— Siksi, että sinä houkuttelit hänet miehensä luota ja otit hänet vastuullesi.

— Olenhan sanonut jo ihan selvästi: minä en rakasta!

— Kun et rakastane, niin pidä kunniassa, palvo…

— Pidä kunniassa, palvo … matki Lajevski. — Kuin mitäkin abbedissaa… Sinä olet huono psykologi ja fysiologi, jos luulet, että naisen kanssa elääksesi selviydyt yksistään kunnioittamisella ja palvomisella. Naiselle on ennen kaikkea tarpeen makuuhuone.

— Vanja, Vanja … nuhteli Samoilenko hämillään.

— Sinä olet vanha lapsi, teoreetikko, minä sen sijaan nuori ukko ja käytännön mies, me emme milloinkaan opi ymmärtämään toisiamme. Parasta kun lopetamme koko keskustelun… Mustaa! — huusi Lajevski viinurille, — paljonko olemme velkaa?

— Ei, ei, — virkkoi tohtori hätäisesti ja tarttui Lajevskin käsivarteen. — Minä maksan tämän. Minähän tilasinkin. Merkitse minun laskuuni! — huusi hän Mustaalle.

Ystävykset nousivat ja lähtivät äänettöminä astumaan rantakatua pitkin. Puistikkokadulle kääntyessään he pysähtyivät ja puristivat jäähyväisiksi toistensa kättä.

— Te, herrat, olette liiaksi hemmoiteltuja! — huokasi Samoilenko. — Sinulle on kohtalo lähettänyt nuoren, kauniin, sivistyneen naisen, ja sinä pyrit hänestä eroon; jos minulle Jumala sen sijaan antaisi vaikka kierokylkisen mummon, kunhan olisi lempeä ja hyväluontoinen, niin olisinpa onnellinen! Eläisin hänen kanssaan viinitarhassani ja…

Samoilenko huomasi viimeisen lausumansa sopimattomaksi ja lisäsi:

— Hommailisihan se velho siellä edes teekeittiötä kiehumaan!

Heitettyään Lajevskille hyvästit hän lähti astumaan puistikkokatua pitkin. Kun hän jykevänä, kasvoilla ankara sävy, yllään lumivalkoinen palttinamekko, jalassa huolellisesti kiilloitetut saappaat, röyhistäen rintaansa, jolla koreili Vladimirin tähti nauhoineen, asteli pitkin katua, oli hän hyvin mieltynyt omaan itseensä ja hänestä näytti, että koko maailma mielihyvin katseli häntä. Päätään kääntämättä hän katsoi sivuilleen ja huomasi, että puistikkokatu oli hyvässä kunnossa, että nuoret kypressit, kumipuut ja rumat, kuivankituliaat palmut olivat sangen kauniita ja lupasivat vastaisuudessa levittää taajaa varjoa, että tserkessit ovat rehellistä, vieraanvaraista kansaa. "Kumma, ettei Lajevskia miellytä Kaukaasia", ajatteli hän, "varsin kummallista". Samassa tuli vastaan viisi sotamiestä pyssyt olalla, tehden hänelle kunniaa. Oikealla puolen puistikkokatua kulki jalkakäytävää myöten erään virkamiehen rouva poikansa, lukiolaisen, seurassa.

— Maria Konstantinovna, hyvää huomenta! — huusi hänelle Samoilenko, herttaisesti hymyillen. — Kävittekö uimassa? Ha-ha-haa… Terveiseni Nikodim Aleksandritshille!

Ja hän asteli edelleen, hymyillen yhä herttaisesti; mutta nähdessään sotilasvälskärin tulevan vastaan hän äkkiä rypisti kulmansa, pysäytti välskärin ja kysyi:

— Onko sairaalassa ketään?

— Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.

— Kuinka?

— Ei ketään, teidän ylhäisyytenne.

— Hyvä, saat mennä…

Huojutellen mahtavasti ruumistaan hän suuntasi askelensa vesimyymälälle päin, jossa pöydän takana istui grusialaiseksi itseään mainitseva vanhahko, lihava juutalaisakka, ja lausui tälle niin kovaa, kuin olisi komentanut kokonaista rykmenttiä:

— Olkaa hyvä, antakaa minulle soodavettä!

II

Lajevskin lemmetön suhde Nadeshda Feodorovnaan ilmeni etupäässä siinä, että kaikki, mitä tämä sanoi tai teki, tuntui hänestä valheelta tai valheeseen vivahtavalta ja että kaikki naisia ja rakkautta vastaan tähdätyt kirjoitukset, jotka hän oli lukenut, näyttivät hänestä mahdollisimman parhaiten soveltuvan häneen, Nadeshda Feodorovnaan, ja tämän mieheen. Lajevskin palatessa kotiin hän istui jo täysin puettuna ja kammattuna ikkunan ääressä, joi huolestuneen näköisenä kahvia ja selaili paksua aikakauskirjaa; ja Lajevski ajatteli, ettei kahvinjuonti ole mikään niin merkillinen tapahtuma, että sen vuoksi kannattaisi tekeytyä huolestuneen näköiseksi, ja että turhaan hän oli kuluttanut aikaa taiteellisen hiuslaitteen aikaansaamiseksi, koska täällä ei ollut ketään, jota tulisi koettaa miellyttää. Aikakauskirjassakin hän havaitsi valhetta. Hän ajatteli, että Nadeshda Feodorovna pukeutui ja piti huolta hiuslaitteestaan näyttääkseen kauniilta ja luki näyttääkseen viisaalta.

— Mitä arvelet, sopisiko minun tänään mennä uimaan? — kysyi Nadeshda
Feodorovna.

— Mitäs siitä? Menet tahi olet menemättä, ei tuosta luulisi maanjäristystä seuraavan…

— Ei, minä kysyn vain sentähden, että kunhan ei tohtori suuttuisi.

— Kysy sitten tohtorilta. Minä en ole tohtori.

Tällä kertaa tuntuivat Lajevskista kaikkein vastenmielisimmiltä Nadeshda Feodorovnassa hänen valkoinen avoin kaulansa ja hiuskiharat niskassa, ja hän muisti, että Anna Kareninaa, kun hänen rakkautensa miestänsä kohtaan kylmeni, eivät miellyttäneet hänen korvansa, ja ajatteli: "Kuinka oikein se on! Kuinka oikein!" Tuntien heikkoutta sekä päässään tyhjyyttä hän meni työhuoneeseensa, kävi sohvalle pitkäkseen ja peitti kasvonsa nenäliinalla, etteivät kärpäset pääsisi tekemään kiusaa. Velton unteloja ajatuksia aina yhdestä ja samasta asiasta liikkui hänen aivoissaan kuin pitkä kuormajono sateisena syysiltana, ja hän vaipui alakuloiseen unenhouraukseen. Hän tunsi olevansa syyllinen Nadeshda Feodorovnan ja tämän miehen edessä, jopa siihenkin, että viimemainittu oli kuollut. Hän tunsi olevansa syyllinen oman elämänsä edessä, jonka oli turmellut, korkeiden aatteiden, tietojen ja työn maailman edessä, ja tämä ihmeellinen maailma tuntui hänestä mahdolliselta ja olemassa olevalta, ei täällä rannikolla, missä nälkäiset turkkilaiset ja laiskat abhasialaiset kuljeskelevat, vaan siellä, pohjolassa, missä ovat ooppera, teatterit, sanomalehdet ja kaikki henkisen työn muodot. Rehellinen, viisas, ylevä ja puhdas saattaa olla ainoasti siellä, ei täällä. Hän syytti itseään siitä, ettei hänellä ollut ihanteita eikä elämää johtavaa aatetta, vaikka nyt hämärästi tajusi, mitä se merkitsi. Kaksi vuotta takaperin, kun hän oli rakastunut Nadeshda Feodorovnaan, hänestä tuntui, että heti kun hän on päässyt yhdyselämään Nadeshda Feodorovnan kanssa ja he ovat matkustaneet Kaukaasiaan, niin hän on pelastettu alennuksesta ja elämän tyhjyydestä; samaten hän nytkin oli varma, ettei muuta tarvita kuin että hän hylkää Nadeshda Feodorovnan ja lähtee Pietariin, niin hän saa kaikki, mitä kaipaa.

— Pakoon! — murahti hän, nousten istualleen ja pureksien kynsiään. —
Pakoon!

Hänen mielikuvituksensa hahmotteli, kuinka hän astuu laivaan ja sitten syö aamiaista, juo kylmää olutta, puhelee laivan kannella naisten kanssa, sitten Sevastopolissa nousee junaan ja antaa huhkia. Terve, vapaus! Asemat vilahtavat ohi toinen toisensa jälkeen, ilma käy yhä kylmemmäksi ja kalseammaksi, jo näkyy koivuja ja kuusia, tuossa jo Kursk ja Moskova… Ravintoloissa kaalikeittoa, lampaanlihaa ja puuroa, samminlihaa, olutta, sanalla sanoen — ei enää aasialaista raakalaisuutta, vaan Venäjä, todellinen Venäjä. Matkustajat junassa puhuvat kaupasta, uusista laulajista, ranskalaisvenäläisistä ystävyyssuhteista; kaikkialla on jo tunnettavissa virkeä, älykäs, reipas sivistyselämä… Pikemmin, pikemmin! Jopa ollaan vihdoin Nevskillä, Isolla Morskajalla, tuossa on Kovnon solakatukin, missä hän muinoin asui ylioppilaitten kanssa yhdessä, tuossa tuttu harmaja taivas, tihkusade, märät ajurit…

— Ivan Andreitsh! — kutsui joku viereisestä huoneesta. — Oletteko kotona?

— Täällä olen, — vastasi Lajevski. — Mitä tahdotte?

— Täällä olisi asiapapereita!

Lajevski nousi vastahakoisesti, tunsi päätänsä huimaavan ja lähti haukottaen ja tohveleillaan laahustaen viereiseen huoneeseen. Siellä seisoi kadulla avonaisen ikkunan edessä eräs hänen nuoria virkatovereitaan ja levitteli ikkunalaudalle virkakirjeitä.

— Kohtsillään, ystäväiseni, — sanoi Lajevski suopeasti ja lähti etsimään musteastiaa; lähestyttyään jälleen ikkunaa hän lukematta allekirjoitti paperit ja virkkoi:

— Kyllä on kuuma!

— Kuuma on. Tuletteko tänään?

— Tuskinpa… En ole oikein terve. Sanokaa, ystävä hyvä,
Sheshkovskille, että puolisen jäljestä pistäydyn hänen luonaan…

Virkamies lähti pois. Lajevski kävi jälleen sohvalle pitkäkseen ja alkoi miettiä.

Siis on tarkoin punnittava kaikki asianhaarat ja harkittava… Ennenkuin lähden täältä, on minun suoritettava velkani. Olen velkaa noin kaksituhatta ruplaa. Rahaa minulla ei ole… Se tietysti ei ole tärkeää: osan suoritan jo nyt miten kuten, osan lähetän sitten Pietarista… Tärkeintä on Nadeshda Feodorovna… Ihan ensiksi täytyy saada meidän välimme selviksi… Niin.

Tovin kuluttua hän aprikoi: eikö olisi parasta lähteä Samoilenkon kanssa neuvottelemaan?

"Voisi tuota lähteä", ajatteli hän, "mutta mitä siitä on hyötyä? Rupean taas syyttä suotta puhumaan hänelle naiskammiosta, naisista ja siitä, mikä on kunniallista, mikä ei. Onko, lempo soikoon, paikallaan puhua kunniallisuudesta tai epäkunniallisuudesta, jos on kysymyksessä saada mahdollisimman pian pelastetuksi oma elämäni, jos menehdyn tässä hemmetin orjuudessa ja teen lopun itsestäni?… Täytyyhän vihdoinkin ymmärtää, että tämmöisen elämän jatkaminen kuin minun on halpamaista ja julmaa, jonka rinnalla kaikki muu on vähäpätöistä ja arvotonta. Pakoon!" mutisi hän, nousten istualleen. "Pakoon!"

Autio merenranta, hellittämätön kuumuus, yksitoikkoiset, punasinervät, autereiset vuoret, aina yhtäläiset ja synkät, ikävystyttivät häntä ja tuntuivat uuvuttavan hänet uneen ja unholaan. Saattaa olla, että hän on hyvin järkevä, lahjakas ja erinomaisen rehellinen; saattaa olla, että jolleivät häntä joka puolelta olisi ympäröineet meri ja vuoret, hänestä olisi voinut sukeutua joku erinomainen toimihenkilö kunnalliselämän alalla, valtiomies, puhuja, sanomakirjailija, aatteiden esitaistelija. Kenpä tietää! Näin ollen, eikö ole järjetöntä kiistellä siitä, onko kunniallista vai epäkunniallista, jos lahjakas ja hyödyllinen ihminen, esimerkiksi soittotaituri tai taidemaalari, karatakseen vankeudesta, rikkoo seinän ja pettää vartijansa? Semmoisen ihmisen asemassa kaikki on kunniallista.

Kello kaksi Lajevski ja Nadeshda Feodorovna istuutuivat syömään päivällistä. Palvelijan tuotua pöytään riisikeittoa tomaattien kanssa, sanoi Lajevski:

— Joka päivä aina samaa. Miksi ei keitetä kaalisoppaa?

— Ei ole kaalia.

— Kummallista. Samoilenkolla keittävät kaalisoppaa, ja Maria Konstantinovnalla keitetään kaalia. En tiedä, minkä tähden minun yksistään on aina syötävä tätä imelää sotkua. Eihän käy laatuun sillä tavalla, kyyhkyseni.

Kuten aviopuolisojen suuren suurella enemmistöllä ei Lajevskilla ja Nadeshda Feodorovnalla aikaisemmin saatu yhtäkään päivällistä syödyksi ilman oikkuja ja kinastelua, muita siitä pitäen, kun Lajevski oli päättänyt, ettei hän enää rakasta, koetti hän kaikessa antaa Nadeshda Feodorovnalle myöten, puhutteli häntä suopeasti ja kohteliaasti, hymyili, nimitti kyyhkysekseen.

— Tällä liemellä on lakritsan maku, — sanoi hän naurahtaen, hän koetti väkisinkin näyttää ystävälliseltä, mutta ei voinut, ja lausui: — Meillä ei kukaan pidä taloudesta huolta… Jos sinä tosiaankin olet niin sairas tai lukemisesi sinua estää, niin otan minä hoitaakseni keittiöpuolta.

Ennen Nadeshda Feodorovna olisi hänelle vastannut: "ota vaan", tai: "tahdot näköjään tehdä minusta piian", mutta nyt hän vain arasti katsahti Lajevskiin ja punastui.

— No, kuinka jaksat tänään? — kysyi Lajevski ystävällisesti.

— Eipä valittamista. Tunnen vain itseäni raukaisevan.

— Täytyy pitää vaaria terveydestään, kyyhkyseni. Minä suorastaan pelkään puolestasi.

Nadeshda Feodorovnalla oli jokin tauti. Samoilenko sanoi hänellä olevan vuorottelevan kuumetaudin ja määräsi hänelle kiniiniä; sen sijaan toinen lääkäri, Ustimovitsh, pitkäkasvuinen, laihahko, ihmisiä karttava mies, joka päivällä istui kotonaan, mutta iltaisin käveli hiljakseen yskien pitkin rantakatua, kädet selän takana ja kävelykeppi sojottaen pitkin selkää, väitti hänellä olevan naistentaudin ja määräsi kylmiä kääreitä. Siihen aikaan, jolloin Lajevski vielä rakasti, herätti Nadeshda Feodorovnan tauti hänessä sääliä ja pelkoa, mutta nyt hän tuossa taudissakin huomasi valhetta. Kellervät, uneliaat kasvot, veltto katse ja haukottelut, jotka seurasivat Nadeshda Feodorovnan vilutaudinkohtauksia, ynnä se, että hän taudinpuuskan aikana maatessaan piti yllään matkapeitettä ja oli enemmän pojan kuin naisen näköinen, ja että hänen huoneessaan oli tukahuttava ilma ja omituisen vastenmielinen haju — kaikki tämä oli Lajevskin mielestä omiaan hälventämään onnenkuvitelmaa, samalla kun se oli voimakas vastalause rakkautta ja avioliittoa vastaan.

Toisena ruokalajina hänelle tarjottiin pinaattia ja koviksi keitettyjä munia, mutta Nadeshda Feodorovnalle, kuten ainakin sairaalle, marjahyytelöä ja maitoa. Kun Nadeshda Feodorovna huolestuneen näköisenä ensin kosketti lusikalla hyytelöä ja sitten ryhtyi sitä laiskasti syömään, ryypäten maitoa päälle, joutui Lajevski kuullessaan kulahduksia hänen kurkussaan semmoisen vihan valtaan, että hänellä ihan alkoi pää syhyä. Hän myönsi kyllä, että tuommoinen tunne olisi koiraakin vastaan loukkaava, mutta ei kiukustunut itseensä, vaan Nadeshda Feodorovnaan siitä, että tämä herätti hänessä sen tunteen, ja ymmärsi nyt, miksi rakastajat toisinaan surmaavat rakastettunsa. Itse hän ei aikonut murhata, mutta valamiesoikeuden jäsenenä hän olisi julistanut murhamiehen syytteestä vapaaksi.

— Kiitos, kyyhkyseni, — sanoi hän päivälliseltä noustua ja suuteli
Nadeshda Feodorovnaa otsaan.

Tultuaan työhuoneeseen hän asteli noin viisi minuuttia nurkasta nurkkaan, katseli syrjäkulmin saappaitaan, istui sitten sohvaan ja jupisi:

— Pakoon, pakoon! Välit selviksi ja pakoon!

Hän kävi pitkäkseen sohvalle, ja hänelle muistui taas, että hän kenties oli aiheuttanut Nadeshda Feodorovnan miehen kuoleman.

— Syyttää ihmistä siitä, että hän on rakastunut tahi lakannut rakastamasta, on typerää, — uskotteli hän itselleen ja koukisti pitkällään ollen säärensä saadakseen saappaat vedetyiksi jalkaan. — Rakkaus ja viha eivät ole meidän käskettävissämme. Mitä taas tulee aviomieheen, niin kenties minä välillisesti olenkin ollut yhtenä syynä hänen kuolemaansa, mutta toiseksi, olenko minä sittenkään syypää siihen, että rakastuin hänen vaimoonsa ja vaimo minuun?

Sitten hän nousi, otti lakkinsa ja läksi virkatoverinsa Sheshkovskin luo. Sinne kokoontui joka päivä virkamiehiä pelaamaan vistiä ja juomaan kylmää olutta.

"Epäröimiselläni minä muistutan Hamletia", ajatteli Lajevski matkalla.
"Kuinka kohdalleen Shakespeare on osannut!"

III.

Haihduttaakseen ikävää ja suopeasti suhtautuen vasta saapuneiden sekä perheettömien tulokasten tukalaan tilaan, näillä kun ei ollut missä syödä päivällistä — kaupungissa ei näet ollut ravintolaa — tohtori Samoilenko ylläpiti kotonaan jonkinlaista yhteistä päivällispöytää. Nyt puheenaolevaan aikaan hänellä oli vain kaksi ruokavierasta: nuori eläintieteilijä von Coren, joka oli kesällä saapunut Mustalle merelle tutkimaan meduusojen sikiökehitystä, ja diakoni Pobedov, joka oli äskettäin päässyt pappisseminaarista ja määrätty tähän pikkukaupunkiin toimittamaan terveyttänsä hoitamaan matkustaneen vanhan apupapin virkaa. He maksoivat kumpikin kaksitoista ruplaa kuussa päivällisestä ja illallisesta, ja Samoilenko oli vaatinut heitä kunniasanallaan lupaamaan, että he täsmälleen kello kaksi saapuisivat päivälliselle.

Ensimmäisenä saapui tavallisesti von Coren. Hän istuutui äänetönnä vierashuoneeseen ja ottaen pöydältä albumin ryhtyi tarkkaavaisesti katselemaan himmentyneitä valokuvia, jotka esittivät joitakin tuntemattomia mieshenkilöitä, yllään leveät housut ja päässä silkkihatut, sekä myssypäisiä naisia, joilla oli pönkkähameet; vain muutamat näistä Samoilenko muisti nimeltä, mutta niistä, jotka hän oli unohtanut, hän virkkoi huoahtaen: "Erinomainen, tuiki viisas mies!" Lopetettuaan albumin tarkastelun von Coren otti hyllyltä pistoolin ja puristaen kiinni vasemman silmänsä tähtäsi hyvän aikaa ruhtinas Vorontsovin muotokuvaan tahi katseli kuvastimesta tummanvereviä kasvojaan, leveää otsaansa ja mustaa, kähärää neekeritukkaansa ja himmeästä, suurikukkaisesta, persialaista mattoa muistuttavasta pumpulikankaasta tehtyä paitaansa ja leveää nahkavyötään, joka hänellä oli liivien asemesta. Itsensä tarkasteleminen tuotti hänelle miltei suurempaa mielihyvää kuin valokuvien tai kallishelaisen pistoolin katseleminen. Hän oli hyvin tyytyväinen sekä kasvoihinsa että huolellisesti kerittyyn partaansa ja leveihin hartioihinsa, jotka olivat ilmeisenä todistuksena hyvästä terveydestä ja vankasta ruumiinrakenteesta. Samoin hän oli tyytyväinen keikarimaiseen pukuunsa, alkaen kaulaliinasta, joka oli paidan väriin mukautuvasti valittu, keltaisiin kenkiinsä asti. Sillä välin, kun hän katseli albumia ja seisoi kuvastimen edessä, pidettiin keittiössä ja sen eteen aukeavassa porstuassa kovaa mekastusta ja kiirettä; siellä näet itse Samoilenko, takitta ja liiveittä, rinta avoinna, ärtyisenä ja hikeä valuen touhusi pöytien ääressä valmistaen salaattia tahi jotakin kastiketta, tahi lihaa, kurkkuja ja sipulia erästä suosittua okroshka-nimistä ruokalajia varten, ja sitä tehdessään hän sinkautteli mulkoilevia katseita avustavaan sotamiespalvelijaan, väliin taas huitaisi tätä kohden milloin veitsellä, milloin kauhalla.

— Etikka tänne! — komensi hän, — tahi ei etikkaa, vaan ruokaöljyä! — tiuskasi hän, polkien jalkaa. — No, minne sinä katosit, mölhö?

— Lähdin noutamaan voita, teidän ylhäisyytenne, — vastasi hätääntyneesti palvelija särkyneellä tenoriäänellä.

— Pian nyt! voi on kaapissa! Ja sano Darjalle, että hän lisää kurkkupönttöön tilliä! Tilliä! Peitä hapankerma-astia, etteivät kärpäset mene sinne, tolvana!

Ja tuntui kuin koko talo olisi ollut täynnä hänen huutonsa pauhua. Noin kymmentä tai viittätoista minuuttia ennen kello kahta saapui diakoni, nuori kahdenkolmatta ikäinen mies, laihahko, parraton, viikset vasta hieman oraalla. Astuessaan vierashuoneeseen hän teki pyhimyskuvaa kohden kääntyen ristinmerkin ja ojensi hymyillen von Corenille kättä.

— Päivää, — virkkoi eläintieteilijä kylmästi. — Missä olette ollut?

— Rantalaiturilla merihärkiä onkimassa.

— Tietysti, missäs… Teidän, diakoni, näyttää olevan mahdoton koskaan ryhtyä vakavampaan työhön.

— Kuinka niin? Eihän työ ole karhu, jotta metsään pakenisi, — vastasi diakoni hymyillen ja työnsi kätensä syvälle valkoisen pappisviittansa taskuihin.

— Selkään sietäisitte saada! — huokasi eläintieteilijä.

Kului vielä noin neljännestunti, mutta syömään ei kutsuttu, kuului vain, kuinka sotamies juosta paukutteli porstuasta keittiöön ja taas takaisin, koluten saappaillaan, ja Samoilenko huusi:

— Älä sinne tuppaa! Pane pöydälle! Pese ensin! Nälissään diakoni ja von Coren alkoivat kengänkoroillaan jyskyttää lattiaa, siten ilmaisten kärsimättömyyttään, kuten toisen rivin yleisö teatterissa. Viimein avattiin ovi, ja sotamiespalvelija ilmoitti peräti väsyneenä: "Saisi tulla ruualle." Ruokasalissa he kohtasivat Samoilenkon, keittiön kuumuudesta naama punaisena; hän katsoi heihin tuimasti ja nostaen kauhun ilme kasvoillaan kannen liemimaljasta pani heille kummallekin lautasellisen keittoa, ja vasta sitten, kun hän oli varmistunut siitä, että he söivät hyvällä halulla ja että ruoka heille maistui, päästi hän helpotuksen huokauksen ja istui syvään nojatuoliinsa. Hänen ilmeensä lieveni ja hän kaatoi itselleen hitaasti ryypyn viinaa ja lausui:

— Nuoren polven terveydeksi!

Lajevskin kanssa tapahtuneen keskustelun jälkeen Samoilenko oli koko ajan aamusta puolipäivään asti, vaikka olikin erittäin hyvällä tuulella, tuntenut sielunsa syvyydessä jonkinlaista painostusta. Hänen oli sääli Lajevskia ja halutti auttaa häntä. Otettuaan liemiruuan alle ryypyn hän huokasi ja sanoi:

— Tapasin tänään Vanja Lajevskin. Raskasta on miehen elämä. Aineellinen puoli ei ole kehuttava, mutta pahempaa on, että hän henkisesti on aivan masentunut. Sääli sitä poikaa!

— Minun vain ei ole häntä sääli! — sanoi von Coren. — Jos tuo miellyttävä mies olisi hukkumaisillaan, niin minä vielä kepillä sysäisin: huku, veikkonen, huku…

— Ei ole totta. Sitä et sinä tekisi.

— Mistä sen päätät? — kysyi eläintieteilijä olkapäitään kohauttaen. —
Kykenen minä tekemään hyväntyön siinä missä toinenkin.

— Ihmisen hukuttaminen, sekö olisi hyvätyö? — virkkoi diakoni naurahtaen.

— Ainakin silloin, kun on puhe Lajevskista.

— Liemestä puuttuu jotakin, — lausui Samoilenko, kääntääkseen puheen toiselle tolalle.

— Lajevski on ehdottomasti vahingollinen ja yhteiskunnalle yhtä vaarallinen kuin koleeramikroobi, — jatkoi von Coren. — Kelpo työn tekee, ken hänet hukuttaa.

— Ei ole sinulle kunniaksi, että puhut lähimmäisestäsi tuolla tavalla.
Sanoppa, miksi sinä häntä vihaat?

— Älä puhu, tohtori, joutavia. Tietysti olisi järjetöntä vihata ja halveksia mikroobia, mutta pitää kaiken uhalla lähimmäisenään ketä hyvänsä ilman erotusta on samaa kuin olla kokonaan harkitsematta, kieltäytyä oikeudenmukaisesti suhtautumasta ihmisiin, sanalla sanoen — pestä kätensä. Minä pidän Lajevskia heittiönä, sitä en salaa, ja kohtelen häntä kuten heittiötä, täysin tunnollisesti: sinä pidät häntä lähimmäisenäsi, no — suutele siis häntä; pidät lähimmäisenä, mikä tietää, että kohtelet häntä samalla tavalla kuin minua ja diakonia, se on — et niin etkä näin. Sinä olet yhtä piittaamaton kaikkia kohtaan.

— Että voikin sanoa ihmistä heittiöksi! — murahti Samoilenko ja rypisti inhoa ilmaisten kulmiaan. — Se on siinä määrin epähienoa, etten osaa sanoakaan!

— Ihmisiä arvostellaan heidän tekojensa mukaan, — pitkitti von Coren. — Päättäkää te, diakoni… Puhun, diakoni, nyt teille. Herra Lajevskin toiminta on levitetty julkisesti eteenne kuin pitkä kiinalainen asiakirja, ja te voitte lukea sen alusta loppuun. Mitä hän on tehnyt niiden kahden vuoden aikana, jotka hän on oleskellut täällä? Ensiksi hän on opettanut kaupungin asukkaat pelaamaan vistiä. Kaksi vuotta takaperin se peli oli täällä tuntematon; nyt sitä pelaavat aamusta myöhään yöhön kaikki, yksin naiset ja keskenkasvuiset nuorukaisetkin. Toiseksi hän on opettanut seudun asukkaat juomaan olutta, mikä myöskin oli tuntematonta täällä; häntä saavat asukkaat kiittää siitä, että heillä on tietoja eri viinalajeista, ja nyt he osaavat silmät ummessa erottaa Koshelevin viinan Smirnovin n:o 21:stä. Kolmanneksi, ennen täällä pidettiin yhteyttä toisten miesten vaimojen kanssa salaa, samoista syistä kuin varkaatkin harjoittavat ammattiaan salassa eikä julkisesti; huorintekoa pidettiin jonakin semmoisena, mitä hävettiin tuoda julkisesti näytteille; mutta Lajevski esiintyi tässäkin suhteessa uranuurtajana: hän viettää yhdyselämää toisen miehen vaimon kanssa julkisesti. Neljänneksi…

Von Coren söi sukkelasti loppuun keiton ja ojensi lautasen palvelijalle.

— Minä pääsin Lajevskista selville jo tuttavuutemme ensi kuukautena, — jatkoi hän, kääntyen diakonin puoleen. — Me saavuimme tänne yksiin aikoihin. Hänen kaltaisensa ihmiset pitävät hyvin paljon ystävyydestä, läheisestä tuttavuudesta, lujasta yhteisyydentunteesta ja sen semmoisesta, sillä he tarvitsevat aina tovereita kortti-iltoihinsa ja juominkeihinsa; lisäksi he ovat hyvin lavertelevia, ja heillä pitää siis olla kuulijoita. Me tulimme keskenämme ystäviksi, toisin sanoen, hän juoksi luonani joka päivä, esti minua työskentelemästä ja lateli minulle jalkavaimoaan koskevia salaisuuksia. Jo alusta pitäen hämmästyin hänen tavatonta valheellisuuttaan, joka minua suorastaan tympäisi. Ystävänä minä häntä nuhtelin siitä, että hän joi paljon, eli yli varojensa ja teki velkaa, että hän kulutti aikaansa toimettomuudessa, ei viitsinyt lueskella, oli epäsivistynyt ja vähätietoinen — ja vastaukseksi kaikkiin moitteisiini hän katkerasti hymyili, huokasi ja lausui: "Minä olen kovaosainen, liika ihminen", tahi: "Mitäpähän voi vaatia meiltä, maaorjuuden jätteiltä?" tahi "Me huononemme suvustamme…" Taikka hän alkoi ladella pitkää sekasotkua Oneginista, Petshorinista, Byronin Cainista, Dasarovista, joista sanoi: "He ovat meidän isiämme lihan ja hengen puolesta." Ymmärrettävä siis muka niin, ettei ole hänen vikansa, jos virkakirjeet ovat viikkomääriä aukaisematta, jos hän itse juo ja juottaa muita, vaan syynä siihen ovat Onegin, Petshorin ja Turgenjev, joka on ensimmäisenä kuvannut nuo kovaosaiset ja liiat ihmiset. Syy hänen tavattomaan irstaisuuteensa ja turmelukseensa ei nähkääs ole hänessä itsessään, vaan jossakin ulkopuolella häntä, avaruudessa. Ja paitsi sitä — sukkela temppu! — irstainen, valheellinen ja viheliäinen ei ole yksistään hän, vaan me… "me kahdeksankymmen-luvun ihmiset", "me, maaorjuuden veltot, hermostuneet sikiöt", "me sivistyksen silpomat"… Sanalla sanoen, meidän tulee ymmärtää, että sellainen suuri mies kuin Lajevski on lankeemuksessaankin suuri, että hänen irstaisuutensa, sivistymättömyytensä ja epäsiisteytensä ovat katsottavat välttämättömyyden pyhittämäksi luonnonhistorialliseksi ilmiöksi, että syy siihen on haettava yliluonnollisissa maailman voimissa ja että Lajevskin eteen on ripustettava pyhimyslamppu, koska hän on ajan ja sen tuulahdusten, perinnöllisyyden ynnä muun sellaisen kohtalokas uhri. Kaikki virkamiehet ja naiset, jotka kuuntelivat hänen puheluaan, päästivät senkin seitsemän oh ja ah, mutta minä en hyvään aikaan voinut käsittää, olinko tekemisissä kyynikon vai ovelan veijarin kanssa. Sellaiset ihmiset kuin hän, näöltään älykkäät, jonkun verran kasvatusta saaneet ja omasta jalosukuisuudestaan suurta ääntä pitäväiset, osaavat teeskennellä olevansa syvällisiä luonteita.

— Pidä jo suusi! — kivahti Samoilenko. — Minä en salli, että läsnäollessani puhutaan pahaa mitä jalomielisimmästä miehestä.

— Älä keskeytä, Aleksander Daviditsh, — lausui von Coren kylmästi. — Minä lopetan kohta. Lajevski on joltisenkin yksinkertainen elimistö. Hänen siveellinen rakenteensa on seuraava: aamulla tohvelit, kylpy ja kahvi, sitten päivälliseen asti tohvelit, liikunto ja puhelu, kello kaksi tohvelit, päivällinen ja viini, kello viisi kylpy, tee ja viini, sen jälkeen visti ja valehteleminen, kello kymmenen illallinen ja viini, jälkeen puolenyön uni ja la femme. Koko hänen olemassaolonsa sisältyy tähän suppeaan ohjelmaan, kuten muna sisältyy kuoreen; joko hän kävelee tai istuu, on suuttunut, kirjoittaa tai iloitsee, kaiken tarkoituksena on viini, kortit, tohvelit ja nainen. Naisella on hänen elämässään ratkaiseva, kaikki voittava merkitys. Hän on itse kertonut jo kolmentoista vuoden ikäisenä olleensa rakastunut; yliopiston toisella kurssilla ollessaan hän eli naisen kanssa, jonka vaikutus häneen oli terveellinen ja jota hänen on kiittäminen musikaalisesta sivistyksestään. Toisella kurssilla ollessaan hän osti porttolasta vapaaksi yleisen naisen, korotti hänet omalle tasolleen ja otti hänet rakastajattarekseen, mutta elettyään hänen kanssaan puoli vuotta naikkonen karkasi emäntänsä luo takaisin, tuottaen miesparalle melkoista sydämensurua. Vieläpä hän kärsi siitä niin, että hänen täytyi erota yliopistosta ja viettää kaksi vuotta toimetonna kotona. Se oli kuitenkin hänelle hyväksi. Siellä hän joutui väleihin erään leskivaimon kanssa, joka kehoitti häntä luopumaan lainopillisesta tiedekunnasta ja siirtymään kielitieteelliseen, kuten hän tekikin. Päätettyään kurssin hän kiihkeästi rakastui nykyiseen … miksi häntä sanoisi? … naituun naiseensa, jonka kanssa hänen oli pakko paeta tänne Kaukaasiaan ihanteiden hakuun… Huomenna, ellei jo tänään, hän kylmenee tällekin naiselle ja pakenee takaisin Pietariin, tietenkin taas ajaen takaa ihanteita.

— Mistä sinä sen tiedät? — tiuskaisi Samoilenko, katsahtaen vihaisesti eläintieteilijään. — Söisit nyt vain.

Tuotiin keitettyjä mugtl-kaloja puolalaisen kastikkeen kera. Samoilenko pani kummankin ruokavieraansa lautaselle kokonaisen kalan ja kaatoi päälle kastiketta. Äänettömyyttä kesti parisen minuuttia.

— Naisella on tähdellinen osa jokaisen ihmisen elämässä, — sanoi diakoni. — Sille ei voi mitään.

— Kyllä niin, mutta missä määrin? Jokaisella meistä on nainen — äiti, sisar, vaimo tahi ystävätär, mutta Lajevskilla on nainen kaikki kaikessa eikä kumminkaan muuta kuin rakastajatar. Nainen eli yhteisolo hänen kanssaan on hänen elämänsä onni ja päämäärä; hän on iloinen, surullinen, ikävissään, pettynyt naisen tähden; jos hän on kyllästynyt elämään, on syynä nainen; jos uusi elämä näytti sarastavan tai hän keksi ihanteita, oli siinäkin aina mukana nainen… Häntä miellyttävät ainoastaan sellaiset teokset tai kuvat, joissa on nainen… Hänestä meidän aikakautemme on paha ja huonompi kuin neli- ja kuusikymmenluvun vuodet ainoastaan sentähden, että me emme kykene antautumaan, itsemme unhottaen, rakkauden lumoihin ja intohimoihin. Näillä hekumoitsijoilla lienee aivoissa jokin erikoinen solukasvain, joka puristaa aivoja ja hallitsee koko henkistä toimintaa. Tarkatkaapa Lajevskia, kun hän istuu jossakin seurassa. Huomatkaa: ottaessanne hänen läsnäollessaan puheeksi jonkin yleisen kysymyksen, esimerkiksi solun tahi vaiston, hän istuu syrjässä, on vaiti eikä kuuntele; hän on väsyneen, onnettoman näköinen, mikään ei herätä hänen mielenkiintoaan, kaikki on typerää ja mitätöntä, mutta annas olla, että tulee puhe koiraista ja naaraista, siitä esimerkiksi, että hämähäkeillä naaras hedelmöitymisen jälkeen syö koiraksen, niin oitis hänen silmänsä leimahtavat uteliaisuudesta, kasvot kirkastuvat, ja mies aivan kuin elpyy. Kaikki hänen ajatuksensa, miten jaloja, yleviä tai joutavia ne lienevätkin, keskittyvät aina samaan pisteeseen. Jos kävelet hänen kanssaan kadulla ja kohtaat esimerkiksi aasin… — "Sanokaa, olkaa niin hyvä, — kysyy hän, — mikä on seuraus, jos aasintamman astuttaa kamelilla?" Entä unet sitten! Onko hän kertonut teille unistaan? Ne vasta ovat mainioita! Milloin hän näkee unta, että hänet naitettiin kuussa, milloin taas sattuu, että hänet kutsutaan poliisikamariin ja käsketään ottamaan kitara elämänkumppanikseen…

Diakoni päästi raikuvan naurun; Samoilenko rypisti kulmiaan ja pinnisti vihaisesti naamaansa pysyäkseen totisena, mutta ei jaksanut pidättäytyä ja remahti kohti kurkkua nauramaan.

— Valehtelet alusta loppuun! — sanoi hän pyyhkien kyyneliään. —
Totisesti sinä valehtelet!

IV.

Diakoni oli varsin herkkä nauramaan ja nauroi vaikka kuinka mitättömälle asialle, niin että sai pistoksen ja oli nikahtua. Näytti kuin hän olisi rakastanut ihmisseuraa vain sen vuoksi, että ihmisillä on naurettavia puolia ja että heille sopii antaa lystikkäitä nimiä. Samoilenkon hän risti juoksijahämähäkiksi ja hänen sotamiesapurinsa rääkysorsaksi, ja kerran, kun von Coren Lajevskista ja Nadeshda Feodorovnasta puhuessaan sanoi heitä koira-apinoiksi, oli hän ihastuksesta ihan haltioissaan… Hän kiinnitti ahnaasti katseensa toisen kasvoihin, kuunteli silmää rävähyttämättä, ja ilmeistä oli, kuinka nauru täytti hänen silmänsä ja kasvot jännittyivät hänen odottaessaan, milloin saisi remahtaa valloilleen ja nauraa läkähtyäkseen.

— Hän on irstainen ja läpeensä turmeltunut olento, — jatkoi eläintieteilijä, ja diakoni, toivoen kuulevansa naurettavia sanoja, kiinnitti katseensa hänen kasvoihinsa. — Tapaa harvoin sellaista raukkamaisuutta: ruumiiltaan hän on hontelo, kivuloinen ja vanha, ja älyltään hän ei missään suhteessa ole paksua kauppiaanmuijaa kummempi, joka ei muuta tee kuin syö, juo, makaa höyhenpatjalla ja armastelee renkiään.

Diakoni purskahti jälleen nauramaan.

— Älkää naurako, diakoni, — sanoi von Coren, — se on perältäkin typerää. Minä en olisi kiinnittänyt huomiota hänen mitättömyyteensä, — lisäsi hän, ensin odotettuaan diakonin naurun lakkaamista, — olisin sivuuttanut hänet kokonaan, ellei hän olisi niin vahingollinen ja vaarallinen. Hänen vahingollisuutensa ilmenee etupäässä siinä, että hänellä on naismaailmassa menestystä ja hän siis uhkaa lahjoittaa maailmalle jälkeläisiä, tusinan verran Lajevskeja, yhtä kivuloisia ja turmeltuneita kuin hän itsekin. Toiseksi hän on mitä suurimmassa määrässä tartuntaa levittävä. Vististä ja oluesta olen teille jo puhunut. Vuoden parin perästä se pääsee vallalle koko Kaukaasian rannikolla. Tiedättehän, kuinka kansan suuri enemmistö, olletikin sen keskikerros, luottaa sivistykseen, yliopisto-arvoihin ja kirjalliseen kieleen. Tehköön hän minkä konnuuden tahansa, kaikki uskovat, että se on hyvää, että sen täytyy niin ollakin, koska hän on sivistynyt, vapaamielinen ja yliopistossa opiskellut. Lisäksi hän on kovaosainen, liika ihminen, heikkohermoinen, ajan uhri, mikä tietysti merkitsee, että hänelle on kaikki luvallista. Hän on miellyttävä, herttainen mies, suhtautuu niin suopeasti ihmisten heikkouksiin; hän on puhelias, myötätuntoinen, sopuisa, ylpeydestä vapaa, hänen kanssaan voi ryypätä, puhella rivouksia, hieman juoruillakin… Yhteinen kansa, joka uskonnon ja siveyden asioissa aina on taipuvainen ihmisjumaloimiseen, suosii enimmin niitä pikkujumalia, joilla on samanlaisia heikkouksia kuin sillä itsellään. Päättäkää siis itse, kuinka laaja ala hänellä on levitellä tartuntaansa! Lisäksi hän on jommoinenkin näyttelijä ja sukkela teeskentelijä ja osaa mainiosti kutkutella ihmisten heikkoja puolia. Ottakaapa hänen konstinsa ja temppunsa, esimerkiksi kuinka hän puhuu sivistyksestä. Hän ei ole saanut oikean sivistyksen hajuakaan, mutta kuulkaapa, kuinka hän julistaa: — "Sivistys on meidät kokonaan tärvellyt! Kuinka kadehdinkaan villikansoja, noita luonnonlapsia, jotka eivät sivistyksestä tiedä mitään!" On näet ymmärrettävä, että hän ennenmuinoin on koko sydämestään harrastanut sivistystä, palvellut sitä, omaksunut sen perinpohjin, mutta se on muka uuvuttanut hänet, tuottanut hänelle pettymystä ja tuskaa; hän nähkääs on Faust, toinen Tolstoi… Schopenhaueria ja Spenceriä hän kohtelee yliolkaisesti kuin koulupoikia ja taputtaa heitä isällisesti olalle: mitä nyt muka Spencer? Tietysti hän ei ole lukenutkaan Spenceriä, mutta kuinka somaa sentään, kun hän kevyeen, huolimattoman ivalliseen tapaansa puhuu naikkosestaan: — "Hän on lukenut Spenceriä!" Ja ihmiset kuuntelevat häntä, eikä kukaan huoli ymmärtää, että semmoinen puoskari kuin hän ei ole oikeutettu suutelemaan Spencerin kengänpohjia, saati tuohon tapaan puhumaan Spenceristä. Penkomaan sivistyksen juuria, repostelemaan auktoriteetteja, kukistamaan alttareja, heittämään niihin lokaa ja narrimaisesti vilkuilemaan, vain puolustaakseen ja peittääkseen omaa kehnouttaan ja siveellistä vajavaisuuttaan — semmoiseen kykenee vain äärimmäisen itserakas, halpamainen ja katala elukka.

— Minä en käsitä, Kolja, mitä sinä hänestä oikein tahdot, — virkkoi Samoilenko ja silmäili eläintieteilijää, ei enää vihaisesti, vaan syyllisyyttä tuntien. — Hän on samanlainen ihminen kuin kaikki muut. Tietysti hänellä on heikkoutensa, mutta hän on kumminkin nykyajan aatteiden tasalla, hoitaa virkaansa, tuottaa hyötyä isänmaalle… Kymmenen vuotta takaperin palveli täällä asioitsijana muuan vanha ukko, ylen viisas mies… Niin, hänellä oli tapana sanoa…

— Turhaa puhetta! — keskeytti eläintieteilijä. — Sinä sanot, että hän hoitaa virkaansa. Mutta kuinka hän sitä hoitaa? Ovatko tavat sen kautta, että hän tuli tänne, muuttuneet yhtään paremmiksi, virkamiehet yhtään säntillisemmiksi ja kohteliaammiksi? Päinvastoin, yliopistosivistyksen saaneen miehen arvovallalla hän on vain antanut kannatuksensa heidän irstaisuudelleen. Säntillinen hän on vain kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä, jolloin hän saa palkkansa, kaikkina muina päivinä hän vain tassuttaa tohvelit jalassa kotonaan ja koettaa olla sen näköinen, kuin tekisi Venäjän hallitukselle suurenkin hyväntyön sillä, että oleksii Kaukaasiassa. Ei, Aleksander Daviditsh, älä sinä häntä puolusta. Sinä olet epäoikeudenmukainen alusta loppuun. Jos sinä todellakin häntä rakastaisit ja pitäisit lähimmäisenäsi, niin ennen kaikkea et voisi olla piittaamatta hänen heikkouksistaan, et niitä kohtelisi suopeasti, vaan koettaisit hänen omaksi hyödykseen tehdä hänet vaarattomaksi.

— Mitä tarkoitat?

— Tehdä vaarattomaksi. Koska hän on parantumaton, voi hänet tehdä vaarattomaksi vain yhdellä tavalla…

Von Coren vetäisi sormellaan poikkipuolin kaulaansa.

— Tahi hukuttaa, sama se … lisäsi hän. — Ihmiskunnan ja heidän omat etunsa vaativat, että tällaiset ihmiset ehdottomasti poistetaan.

— Mitä sinä puhut?! — jupisi Samoilenko, nousten seisoalleen ja kummastuneena katsellen eläintieteilijän rauhallisiin, jäykkiin kasvoihin. — Diakoni, mitä hän puhuu? Oletko sinä järjilläsi?

— Minä en vaadi kuolemanrangaistusta, — sanoi von Coren. — Jos sen vahingollisuus on todettu, niin keksikää jokin muu. Jos Lajevskia ei sovi tuhota, niin eristäkää hänet, riistäkää häneltä persoonallisuus, pankaa hänet yleiseen työhön…

— Mitä sinä puhut? — lausui Samoilenko kauhistuneena. — Pippuria, pippuria! — huudahti hän sitten epätoivoisella äänellä, nähdessään, että diakoni söi täytettyjä käärylöitä ilman pippuria. — Sinä, järkevimpiä miehiä mitä on olemassa, mitä sinä puhut?! Ystävämmekö, ylpeä, sivistynyt ihminen, pantava yleiseen työhön!!

— Jos on ylpeä ja ryhtyy vastarintaan — niin rautoihin!

Samoilenko ei kyennyt virkkamaan sanaakaan ja liikutteli vain sormiaan; diakoni katsahti hänen tyrmistyneihin, todellakin koomillisiin kasvoihinsa ja purskahti nauramaan.

— Lakatkaamme puhumasta siitä, — sanoi eläintieteilijä. — Sinun, Aleksander Daviditsh, on muistaminen vain se, että alkuaikoina oli ihmiskunta olemassaolon taistelun ja luonnollisen valinnan kautta suojeltu sellaisilta yksilöiltä kuin tämä Lajevski on; nyt sitävastoin on kulttuurimme melkoiseksi osaksi heikontanut taistelua ja valintaa. Ja meidän on itsemme pidettävä huoli kivuloisten ja kelvottomien hävittämisestä, muuten uhkaavat Lajevskit lisääntyessään tuhota sivistyksen, ja ihmissuku rappeutuu aivan täydellisesti. Emme voi syyttää siitä muita kuin itseämme.

— Ellei selviydytä muuten kuin ihmisiä hukuttamalla ja hirttämällä, — lausui Samoilenko, — niin hiiteen sitten sivistyksesi ja ihmissukusi! Hiiteen! Kuules mitä sinulle sanon: sinä olet perin oppinut, ylen järkevä mies ja isänmaasi ylpeys, mutta sinulta ovat saksalaiset pilanneet pään. Niin juuri, saksalaiset!

Aina siitä asti, kun Samoilenko lähti Tartosta, jossa oli opiskellut lääketiedettä, hän oli vain harvoin nähnyt saksalaisia eikä ollut lukenut ainoatakaan saksalaista kirjaa, mutta hänen ajatuksensa mukaan lähti kaikki paha politiikassa ja tieteessä saksalaisista. Mistä hän sellaisen ajatuksen oli saanut, ei hän itsekään osannut sanoa, mutta lujassa se vain oli.

— Niin juuri, saksalaiset! — toisti hän vielä kerran. — Lähdetään juomaan teetä.

Kaikki kolme nousivat pöydästä ja otettuaan lakit päähänsä lähtivät pystyaidalla ympäröityyn puistoon, missä istahtivat vaaleiden vaahterain, päärynä- ja kastanjapuiden katveeseen. Eläintieteilijä ja diakoni istuivat penkille pienen pöydän ääreen, Samoilenko heittäytyi juurista tehtyyn, leveä- ja loivaselkäiseen nojatuoliin. Palvelija toi pöydälle teevehkeet, hilloa ja pullon marjamehua.

Oli kova helle, kolmisenkymmentä astetta varjossa. Polttava ilma oli ikäänkuin paikalleen jähmettynyt, ja kastanjapuun oksasta maahan riippuva pitkä hämähäkinverkko uinui rentona liikahtamatta. Diakoni otti kitaran, jonka vakituinen paikka oli maassa pöydän vieressä, soinnutti sen ja lauloi hiljaisella vienolla äänellä: "Seminaaripojat ne krouvin luona seisoi…" mutta vaikeni samassa kuumuuden tähden, pyyhki hien otsaltaan ja loi silmänsä polttavaa sinitaivasta kohti. Samoilenko torkahti; helteestä, hiljaisuudesta ja makeasta, päivällisenjälkeisestä unenhorroksesta, joka tuota pikaa valtasi kaikki hänen jäsenensä, hän raukesi ja humaltui; hänen kätensä hervahtivat, silmät siristyivät, pää painui rinnalle… Melkein kyyneliin asti heltyen hän tuijotti von Coreniin ja diakoniin ja mutisi:

— Nuori sukupolvi… Tieteen tähti ja kirkon kynttilä… Katsoppas vain, pitkäliepeinen halleluja kohoaa pääpiispaksi… Kukaties saamme vielä hänen kättään suudella… Sama se… Suokoon Jumala…

Kohta alkoi kuulua kuorsaamista. Von Coren ja diakoni joivat teensä loppuun ja lähtivät kadulle.

— Tuletteko taas laiturille merihärkiä onkimaan? — kysyi eläintieteilijä.

— En, kuumanlaista on.

— Mennään minun asuntooni. Autatte postilähetysten pakkauksessa ja kirjoitatte joitakin papereita puhtaaksi. Samalla juttelemme, mihin työhön voisitte ajanvietteeksi ryhtyä… Täytyy tehdä työtä, diakoni. Näin ei käy laatuun.

— Sananne ovat oikeat sekä loogilliset, — vastasi diakoni, — mutta laiskuuteni saa puolustuksensa nykyisen elämäni olosuhteista. Tiedätte itse, että aseman epämääräisyys melkoisesti edistää ihmisen haluttomuutta. Onko minut lähetetty tänne määräajaksi vai ainiaaksi, sen Jumala yksin tietää; minä oleilen täällä epätietoisena, vaimoni värjöttää viluissaan ja ikävissään isänsä luona. Ja tunnustaa täytyy, kuumuudesta ovat aivotkin väsähtäneet.

— Lorua, — sanoi eläintieteilijä. — Kuumuuteen voi tottua, ja vaimotta elämään voi myös tottua. Ei saa hemmoitella itseään. Täytyy pitää itseään kurissa.

V.

Nadeshda Feodorovna oli aamulla menossa uimaan, ja hänen jäljestään kulki pesukannua, messinki maljaa, lakanoita ja pesusientä kantaen hänen palvelijattarensa Olga. Sataman edustalla oli ankkuroituna kaksi vierasta höyrylaivaa, joissa oli valkoiset, likaiset savutorvet. Nähtävästi ulkolaisia rahtialuksia… Laivasillalla liikkui joitakin valkopukuisia miehiä, valkoiset kengät jalassa huutaen kovalla äänellä ranskaksi, ja heille vastattiin näistä höyrylaivoista. Kaupungin pienen kirkon tornissa soivat kellot reippaasti.

— Tänään on sunnuntai! — muisteli Nadeshda Feodorovna mielihyvillään.

Hän tunsi itsensä täysin terveeksi, ja hänessä oli vallalla iloinen, pyhäinen mieliala. Yllään uusi, väljä, karkeasta miesten silkkikankaasta tehty puku, päässä suuri olkihattu, jonka leveät lierit olivat vahvasti taivutetut alaspäin, joten hänen kasvonsa pilkistelivät ikäänkuin laatikosta, hän oli mielestään varsin soman näköinen. Hän ajatteli sitä, että koko kaupungissa on vain yksi nuori, kaunis, sivistynyt nainen — juuri hän, ja että hän yksin osaa käydä huokeasti, kauniisti ja aistikkaasti puettuna. Esimerkiksi, tämä puku maksaa ainoastaan kaksikolmatta ruplaa, ja sittenkin, kuinka soma se on! Koko kaupungissa hän yksin osaa miellyttää, ja kun mieshenkilöitä on paljon, täytyy heidän väkistenkin kadehtia Lajevskia.

Nadeshda Feodorovna iloitsi siitä, että Lajevski viime aikoina oli ollut kylmä, pidättyvän kohtelias, jopa väliin säädytön ja raakakin häntä kohtaan; kaikkiin hänen pisteliäisiin kompasanoihinsa ja halveksiviin, kylmiin tahi käsittämättömiin silmäyksiinsä olisi Nadeshda Feodorovna ennen tätä vastannut kyynelillä, soimauksilla ja uhkauksilla matkustaa tiehensä tai tappaa itsensä nälkään. Nyt sensijaan hän vastaukseksi vain punastui, katseli syyllisesti häneen ja oli iloinen, ettei Lajevski pyrkinyt häntä liehittelemään. Jos Lajevski olisi torunut tahi uhkaillut, olisi se ollut vieläkin parempaa ja mieluisempaa, koska Nadeshda Feodorovna tunsi itsensä täysin syylliseksi hänen edessään. Hän oli mielestään syypää ensiksikin siihen, ettei ollut myötätuntoisesti omaksunut Lajevskin haaveiluja työteliäästä elämästä, minkä vuoksi hän oli lähtenyt Pietarista ja matkustanut tänne Kaukaasiaan, ja hän oli varma, että Lajevski viime aikoina oli suutuksissaan hänelle juuri siitä. Lähtiessään Kaukaasiaan Nadeshda Feodorovnalla oli se ajatus, että hän heti ensimmäisenä päivänä löytää täällä rauhaisan tyyssijan meren rannalla, viihtyisän, varjoisan puiston lintuineen ja solisevine puroineen, missä sopisi istuttaa kukkia ja vihanneksia, kasvattaa ankkoja ja kanoja, ottaa vastaan naapureja, lääkitä köyhiä maalaisia ja jaella heille kirjasia; mutta sitten kävikin ilmi, että Kaukaasia on sarja alastomia vuoria, metsiä ja äärettömiä laaksoja, missä saa kauan valikoida, etsiä ja puuhata, ennenkuin löytää sopivan paikan, ja ettei täällä ole naapureja, että on hyvin kuuma ja että saa pelätä joutuvansa rosvojen käsiin. Lajevski ei pitänyt maan hankkimisessa kiirettä; Nadeshda oli siitä iloissaan, ja he olivat molemmat ikäänkuin ajatuksissaan sopineet, etteivät toisilleen muistuttaisi työteliäästä elämästä. Lajevski ei puhu mitään, ajatteli Nadeshda Feodorovna, siis hän on äkeissään siitä, miksi toinen ei puhu mitään.

Toiseksi, hän oli Lajevskin tietämättä näiden kahden vuoden aikana ottanut Atshmianovin kaupasta velaksi kaikenlaisia pikkutavaroita noin kolmensadan ruplan arvosta. Vähän kerrallaan hän oli ottanut, milloin kangasta, milloin silkkiä, milloin päivänvarjon, ja huomaamatta oli siitä kertynyt tämmöinen velka.

— Vielä tänään puhun hänelle siitä … päätti Nadeshda Feodorovna, mutta oivalsi samassa, että Lajevskin nykyiseen mielentilaan katsoen ehkei ollut sopivaa puhua hänelle veloista.

Kolmanneksi, hän oli jo kahdesti, Lajevskin poissaollessa, kotonansa ottanut vastaan poliisiupseeri Kirilinin: kerran aamulla Lajevskin ollessa uimassa, ja toisen kerran puoliyön aikaan, Lajevskin pelatessa korttia. Tätä muistellessaan Nadeshda Feodorovna karahti punaiseksi ja vilkaisi palvelijattareen ikäänkuin peläten tämän salaa kuuntelevan hänen ajatuksiaan. Pitkät, sietämättömän kuumat, ikävät päivät, ihanat, väsyttävät illat, tukahuttavat yöt, ja koko tämä elämä, kun ei aamusta iltaan tiedä, miten käyttää joutilasta aikaa, ja tunkeilevat ajatukset siitä, että hän on kaunein ja nuorekkain nainen koko kaupungissa, että hänen nuoruutensa menee hukkaan, sekä itse Lajevski, rehellinen, aaterikas, mutta yksitoikkoinen, alati tohveleissaan hissutteleva, kynsiään pureskeleva ja oikuillaan väsyttävä — kaikki tämä vaikutti, että Nadeshda Feodorovnassa vähitellen heräsi haluja, ja kuin mieletön hän yötä päivää ajatteli aina samaa. Hengityksessään, katseissaan, äänensä sävyssä ja käynnissään hän tunsi vain halua; meren pauhina haastoi hänelle, että tulee rakastaa, sitä kuiski hänelle illan hämy, sitä sanoivat vuoret. Ja kun Kirilin alkoi liehitellä häntä, ei Nadeshda Feodorovna jaksanut, ei tahtonut eikä voinut vastustaa, vaan antautui hänelle…

Nyt nuo ulkolaiset höyrylaivat ja ihmiset valkoisissaan ties miksi muistuttivat hänelle suuren suurta salia; ranskankielisen puhelun lomassa soivat hänen korvissaan valssin sävelet, ja hänen rintansa värähti ilman ilon aihetta. Hän olisi tahtonut tanssia ja puhua ranskaa.

Ilomielin hän harkitsi, että hänen uskottomuudessaan ei ollut mitään kauhistavaa. Siinä ei sielu ollut osallisena; hän rakastaa edelleen Lajevskia, mikä näkyy siitä, että hän on mustasukkainen hänen tähtensä, säälii ja ikävöi häntä, milloin hän ei ole kotona. Kirilin sen sijaan oli osoittautunut töykeäksi, vaikka olikin kaunis; siihen mieheen oli kaikki suhteet lopullisesti katkaistu, eikä mitään sellaista enää sattuisi. Mikä on ollut, se on mennyt, siihen ei kellään ole asiaa, ja jos Lajevski saakin tietää, ei hän usko.

Rannalla oli vain yksi uimahuone naisia varten; miehet uivat taivasalla. Astuessaan uimahuoneeseen Nadeshda Feodorovna tapasi siellä vanhanpuoleisen rouvasihmisen, Maria Konstantinovna Bitjugovin, virkamiehen vaimon, ynnä tämän viisitoistavuotiaan tyttären Katjan, kimnaasinoppilaan; he istuivat molemmat penkillä riisuutumassa. Maria Konstantinovna oli hyväsydäminen, intoileva ja hienotuntoinen nainen, joka puhui hitaasti ja mahtipontisesti. Kahdenneljättä vuoden ikään asti hän oli ollut kotiopettajattarena, meni sitten naimisiin virkamies Bitjugovin kanssa, joka oli pienenläntä, paljaspäinen, kovin hiljainen mies. Yhä edelleen Maria Konstantinovna oli häneen rakastunut ja mustasukkainen hänen tähtensä, punastui, kun mainittiin sana "rakkaus", ja uskotteli kaikille olevansa erittäin onnellinen.

— Ystäväiseni! — lausui hän ihastuneena, nähdessään Nadeshda
Feodorovnan, ja antoi kasvoillensa ilmeen, jota hänen tuttavansa
nimittivät haavemieliseksi. — Kultaseni, kuinka hauskaa, että tulitte!
Me saamme uida yhdessä, sepä mainiota!

Olga heitti ripeästi päältään vaatteet ja paidan ja alkoi auttaa emäntäänsä riisumisessa.

— Tänään ei ole niin kuuma kuin eilen, eikö totta? — virkkoi Nadeshda Feodorovna, hytisten alastoman palvelijattaren kömpelöiden kosketusten takia. — Eilen olin vähällä kuolla tukahuttavaan kuumuuteen.

— Niinpä todellakin! Minäkin olin vähällä nääntyä… Uskotteko, minä uin eilen kolme kertaa … ajatelkaas, ystäväiseni, kolme kertaa! Nikodim Aleksandritsh tuli jo oikein rauhattomaksi.

"Miten voivatkaan ihmiset olla noin rumia?" ajatteli Nadeshda Feodorovna katsahdettuaan Olgaan ja virkamiehen rouvaan; hän silmäsi myös Katjaan ja ajatteli: "tyttö ei ole hullumpi varreltaan". — Nikodim Aleksandritsh on kerrassaan herttainen mies! — virkkoi hän. — Minä olen suorastaan rakastunut häneen.

— Ha-ha-haa! — naurahti Maria Konstantinovna väkinäisesti. — Sepä mainiota!

Vapauduttuaan vaatteistaan Nadeshda Feodorovna tunsi halua lähteä lentämään. Ja hänestä tuntui, että jos hän olisi huitonut käsillään, hän ihan varmaan olisi kohonnut yläilmoihin. Riisuuduttuaan hän huomasi, että Olga ylenkatseellisesti katseli hänen valkoista ruumistaan. Olga, nuori sotamiehen vaimo, eli laillisessa avioliitossa ja piti sentähden itseään parempana ja ylempänä. Nadeshda Feodorovna aavisti myös, etteivät Maria Konstantinovna ja Katja kunnioittaneet, vaan pelkäsivät häntä. Se oli hänestä vastenmielistä, ja kohottaakseen arvoaan heidän silmissään hän lausui:

Meillä Pietarissa on nyt kesäkausi vilkkaimmillaan. Minulla ja miehelläni on niin paljon tuttavia! Oikein pitäisi lähteä heitä tervehtimään.

— Miehenne on kai insinööri? — kysäisi Maria Konstantinovna arasti.

— Tarkoitan Lajevskia. Hänellä on tavattoman paljon tuttavia.
Valitettavasti hänen äitinsä on ylpeä ylimysnainen, ahdasmielinen…

Nadeshda Feodorovna jätti sanottavansa kesken ja heittäytyi veteen; hänen jäljestään laskeutuivat Maria Konstantinovna ja Katja.

— Meillä suuressa maailmassa on kovin paljon ennakkoluuloja, — pitkitti Nadeshda Feodorovna, — eikä elämä siinä ole niin helppoa kuin miltä se näyttää.

Maria Konstantinovna, joka oli palvellut kotiopettajattarena ylhäisissä perheissä ja siis tunsi hienon maailman tavat, vastasi:

— Niinpä niin! Uskotteko, ystäväiseni, Garatinskin herrasväellä oli se vaatimus, että piti välttämättömästi olla eri puku aamiaista ja päivällistä varten, ja siksi minulle, paitsi palkkaa, annettiin erikoisesti vaatetusapua.

Hän asettui Nadeshda Feodorovnan ja Katjan väliin, ikäänkuin sulkeakseen tyttärensä erilleen siitä vedestä, joka huuhtoi Nadeshda Feodorovnaa. Avatusta ovesta, joka oli merelle päin, näkyi joku uivan sadan askelen päässä uimahuoneesta.

— Äiti, se on meidän Kostja, — sanoi Katja.

— Ai, ai! — voivotteli Maria Konstantinovna säikähdyksissään. — Kuule, Kostja, — huusi hän, — käänny takaisin! Kostja, käänny takaisin!

Kostja, nelitoistavuotias poika, tahtoi rehennellä rohkeudellaan äitinsä ja sisarensa edessä, sukelsi ja ui edemmäksi, mutta alkoi väsyä ja kiiruhti takaisin, ja hänen totisista, jännittyneistä kasvonpiirteistään saattoi huomata, ettei hän luottanut voimiinsa.

— Ihan on pulassa noiden poikien takia, ystäväiseni! — sanoi Maria Konstantinovna rauhoittuen. — Sydän kurkussa saa odottaa, milloin ne taittavat niskansa. Voi, ystäväiseni, kuinka suloista ja samalla vaikeata on olla äiti! Silloin pelkää kaikkea.

Nadeshda Feodorovna pani olkihatun päähänsä ja syöksyi ulommas selälle päin. Hän ui nelisen syltä ja käännähti sitten selälleen. Hän näki nyt meren taivaanrantaan saakka, höyrylaivat, ihmiset rannalla, kaupungin, ja kaikki tämä, yhdessä helteen ynnä läpikuultavien, hyväilevien aaltojen kanssa, kiihdytti häntä ja kuiskasi hänelle, että tulee elää, elää… Läheltä pyyhkäisi ohi, tarmokkaasti halkoen aaltoja ja ilmaa, muuan purjevene: peräsimessä istuva mieshenkilö katseli häntä, ja Nadeshda Feodorovnasta oli mieluista, että häntä katseltiin…

Uituaan naiset pukeutuivat ja lähtivät yhdessä pois.

— Minulla on joka toinen päivä kuumetta, enkä siitä ole tullut sen laihemmaksi, — sanoi Nadeshda Feodorovna, nuoleksien merivedestä suolaisiksi käyneitä huuliaan ja hymysuin vastaten tuttavien tervehdyksiin. — Minä olen aina ollut lihava ja viime aikoina tainnut käydä entistäkin lihavammaksi.

— Se riippuu, ystäväiseni, taipumuksesta. Jos ei ole taipumista lihomiseen, niinkuin esimerkiksi minulla, niin eivät mitkään ruuat auta. Mutta nythän kastelitte hattunne.

— Ei se mitään, kyllä kuivaa.

Nadeshda Feodorovna näki taas valkopukuisia ihmisiä, jotka kävelivät rantalaiturilla ja puhuivat ranskaa; ja taas sykähti hänen rintansa riemusta, ja jälleen muistui hänen mieleensä jokin avara sali, jossa hän joskus oli tanssinut tai josta joskus ehkä oli uneksinut.

Maria Konstantinovna pysähtyi kotinsa portin ääreen ja pyysi häntä sisään.

— Tulkaa, ystäväiseni! — sanoi hän rukoilevalla äänellä ja samalla katsoi Nadeshda Feodorovnaa ikävystyneenä ja nähtävästi toivoen: ehkä hän kieltäytyy eikä tulekaan.

— Kernaasti, — vastasi Nadeshda Feodorovna. — Tiedättehän, kuinka mielelläni käyn teillä.

Ja hän astui sisään. Maria Konstantinovna pyysi istumaan, tarjosi hänelle kahvia ja voipullia, näytti albumistaan entisten oppilaittensa valokuvia — Garatinskin neidit, jotka olivat jo naimisissa, näytti myös Katjan ja Kostjan koulutodistukset; arvosanat olivat erittäin hyvät, mutta jotta ne näyttäisivät vieläkin paremmilta, valitti emäntä huoaten, kuinka vaikeata nykyään on opiskella kimnaasissa… Hän osoitti huomaavaisuutta vieraalleen, mutta samalla tämä häntä säälitti, ja hän kärsi siitä ajatuksesta, että Nadeshda Feodorovna voi läsnäolollaan epäedullisesti vaikuttaa Kostjan ja Katjan siveellisyyteen. Se oli kuitenkin hyvä asia, ettei Nikodim Aleksandritsh ollut kotona. Koska mieshenkilöt pitävät "tuollaisista", ajatteli hän, niin saattaisi Nadeshda Feodorovna epäedullisesti vaikuttaa Nikodim Aleksandritshiinkin.

Puhellessaan vieraansa kanssa Maria Konstantinovna muisti koko ajan, että tänä iltana pannaan toimeen yhteiskekkerit ja että von Coren oli hartaasti pyytänyt olemaan siitä puhumatta koira-apinoille, siis Lajevskille ja Nadeshda Feodorovnalle, mutta vahingossa pääsi Maria Kostantinovnan huulilta varomaton sana, ja hän punastui hiusmartoa myöten ja virkkoi hämillään:

— Tulette kai tekin?

VI.

Oli sovittu, että ajettaisiin seitsemän virstan päähän kaupungista etelään päin kulkevaa tietä ja jäätäisiin kahden pikku joen, Mustan ja Keltaisen, yhtymäpaikalla olevan maalaisravintolan tienoille ja siellä syötäisiin kalakeittoa. Lähdettiin liikkeelle kellon käydessä kuudetta. Etummaisina ajoivat rillavaunuissa Samoilenko ja Lajevski, heidän jäljestään tulivat linjaalirattaissa, kolme hevosta edessä, Maria Konstantinovna, Nadeshda Feodorovna, Katja ja Kostja, ja niiden hoidettavina olivat eväskori ja astiat. Seuraavissa ajoneuvoissa istuivat poliisiupseeri Kirilin ja nuori Atshmianov, saman kauppias Atshmianovin poika, jolle Nadeshda Feodorovna oli velkaa kolmesataa ruplaa, ja vastapäätä heitä, niska kumarassa ja jalat koukussa, istui Nikodim Aleksandritsh, pienehkö, säntillinen mies, hiukset kammattuina ohimoille. Viimeisinä ajoivat von Coren ja diakoni; jälkimäisellä oli jalkainsa juuressa kalakori.

— Oikealle! — huusi täyttä kurkkua Samoilenko, milloin vastaan ajoivat korkeat kaksipyöräiset kärryt tahi joku abhasialainen aasin selässä ratsastaen.

— Kahden vuoden kuluttua, kun saan kokoon tarvittavat varat ja sopivat miehet, lähden tutkimusretkelle, — puheli von Coren diakonille. — Kuljen pitkin rannikkoa Vladivostokista Beringinsalmelle ja sitten salmelta Jeniseivirran suulle. Piirrämme karttoja, tutkimme eläin- ja kasvikuntaa ja käymme laajaperäisesti käsiksi geologiaan ja suoritamme antropologisia ja etnografisia tutkimuksia. Teistä itsestänne riippuu, tahdotteko seurata mukana vai ette.

— Mahdotonta, — sanoi diakoni.

— Minkätähden?

— Minä olen toisista riippuvainen, perheellinen mies.

— Vaimonne kyllä päästää teidät. Me turvaamme hänen toimeentulonsa. Vielä parempi, jos voisitte suostuttaa hänet yhteishyvän vuoksi rupeamaan nunnaksi! Sittenhän teistäkin voisi tulla munkki ja retkikuntamme lähetyspappi. Minä voin sen teille järjestää.

Diakoni oli vaiti.

— Oletteko jumaluusoppiinne hyvin perehtynyt?

— Enpä kehuttavasti.

— Hm… Sillä alalla en ollenkaan pysty teitä neuvomaan, sillä minä olen itsekin hyvin vähän perillä teologiasta. Antakaa minulle luettelo niistä kirjoista, joita tarvitsette, niin lähetän ne teille Pietarista ensi talvena. Myöskin olisi teidän luettava kirkon palveluksessa olleiden henkilöiden matkakertomuksia; näiden miesten joukossa tapaa usein hyviä etnologeja ja itämaisten kielten tuntijoita. Perehdyttyänne heidän kirjoitustapaansa teidän on helpompi käydä asiaan käsiksi. No, ja niin kauan kuin ei ole kirjoja, älkää hukatko aikaa, vaan alkakaa käydä luonani, opettelemme kompassin käyttämistä ja tutustumme meteorologiaan. Kaikkea sitä tarvitaan.

— Onhan se niinkin … jupisi diakoni vastaukseksi ja veti suunsa nauruun. — Olen hakenut papintointa Keski-Venäjällä, ja setäni, joka on rovasti, on luvannut myötävaikutustaan. Nyt jos lähtisin teidän mukaanne, huomaisi hän minun ihan turhanpäiten toimittaneen hänelle puuhaa.

— En ymmärrä epäröimistänne. Pysymällä edelleen tavallisena diakonina, jonka velvollisuutena on vain pyhäisin toimittaa jumalanpalvelusta ja muina päivinä levätä työstä, te vielä kymmenenkin vuoden perästä olette sama mikä nytkin, se vain eroa, että olette ehkä saanut viikset ja parran, sen sijaan että palattuanne näiden kymmenen vuoden kuluttua tutkimusretkeltä voisitte olla vallan toinen ihminen ja sitä tietoa rikkaampi, että olette tehnyt edes jotakin.

Naisten ajoneuvoista kuului kauhun ja ihastuksen huutoja. Vaunut kulkivat suoraan vuorenrinteeseen hakattua tietä ja kaikista näytti, että he kiitivät ikäänkuin korkealle seinään tehtyä hyllyä pitkin ja tuossa tuokiossa vierähtäisivät pohjattomaan kuiluun. Oikealla levisi aava meri, vasemmalla kohosi epätasainen ruskeanharmaa vuorenseinä, jossa näkyi mustia täpliä, punaisia suonia ja kiemuroivia juuria, ja ylhäältä kurkistivat alas puiden tuuheat havut ikäänkuin peläten ja uteliaisuudesta taipuneina yli jyrkänteen reunan. Tovin kuluttua taas kirkunaa ja naurua: piti ajaa vuorenseinästä ulkonevan suunnattoman kallion ohitse.

— En käsitä, miksi lemmossa kuljen teidän seurassanne, — virkkoi Lajevski. — Kuinka typerää ja joutavaa. Minun on matkustettava pohjoista kohti, paettava, pelastuttava, ja minä ties miksi lähdin näihin viheliäisiin kekkereihin.

— Katsos tuota näkyä! — sanoi hänelle Samoilenko, kun hevoset kääntyivät vasemmalle ja silmien eteen avautui Keltajoen laakso, jonka keskellä itse jokikin välkkyi — keltaisena, sameana, villinä…

— En siinä havaitse mitään hyvää, Sasha, — vastasi Lajevski. — Alati ihailemalla luontoa osoittaa vain oman mielikuvituksensa köyhyyttä. Verrattuna siihen, mitä minun mielikuvitukseni voi antaa, eivät kaikki nämä purot ja kalliot ole muuta kuin moskaa.

Ajoneuvot kulkivat jo pitkin joen rantaa. Korkeat vuoriset rannat lähenivät toisiaan vähitellen, laakso kapeni ja näytti edessäpäin solalta; vuoren, jonka viertä ajettiin, oli luonto kyhännyt kokoon suunnattomista kallioista, jotka painoivat toisiaan sellaisella tuhottomalla voimalla, että Samoilenko katsahtaessaan niihin joka kerran tahtomattaan ähkäisi. Jylhän kaunista vuorta leikkelivät paikoin kapeat halkeamat ja solat, joista matkailijoita vastaan henki tuoreutta ja salaperäisyyttä; solien kautta näkyi toisia vuoria, ruskeita, vaaleanpunaisia, sinipunertavia, savunharmaita tai kirkkaan valon kultaamia. Kuultiin joskus, kun kuljettiin rotkojen ohitse, veden putoavan jostakin korkealta ja solisevan kivien yli.

— Äh, noita kirottuja vuoria, — huokaili Lajevski, — kuinka olenkaan niihin kyllästynyt!

Siinä paikassa, missä Mustajoki yhtyi Keltajokeen ja sen musteentapainen vesi likasi keltaista vettä, rynnistäen sitä vastaan, kohosi syrjemmällä tiestä tataari Kerbalain mökki, Venäjän lippu katolla liehumassa, ja nimikilpeen oli liidulla kyhätty: "Hauska ravintola." Ympärillä oli säleaidalla suojattu pieni puutarha, jossa oli pöytiä ja penkkejä, ja keskellä vaivaista, okaista pensastoa yleni ainokainen kypressi, kaunis ja tumma.

Kerbalai, pieni, vikkelä tataari, yllään sininen paita ja valkoinen vyöliina, seisoi tiellä ja pannen kädet vatsalleen teki syvän kumarruksen ajoneuvoja kohden ja hymyili väläyttäen valkohohtoisia hampaitaan.

— Terve, Kerbalaika! — huusi hänelle Samoilenko. — Me ajamme vähän loitommas, tuo sinä sinne teekeittiö ja tuoleja! Joutuin!

Kerbalai nyökäytti kerittyä päätään, samalla jotakin mutisten, mutta vain viimeisissä ajoneuvoissa istuvat saattoivat kuulla: "on taimenia, teidän ylhäisyytenne".

— Tuo, tuo! — sanoi hänelle von Coren.

Kuljettuaan noin viidensadan askelen päähän ajoneuvot pysähtyivät. Samoilenko valitsi pienen nurmikon, jossa oli hajallaan siellä täällä istuimiksi sopivia kiviä ja lojui tuulen kaatama puu, pörröiset juuret maasta esiin vääntyneinä ja havuneulaset kuivettuneina keltaisiksi. Joen poikki oli kyhätty hirsistä huojuva silta, ja vastapäätä toisella rannalla oli neljän matalahkon paalun varassa pieni vaja maissin kuivaamista varten, sentapainen kuin sadussa mökki, jota kannattivat kananjalat; sen ovelta johtivat alas tikapuut.

Ensi vaikutelma oli kaikilla sellainen, ettei täältä enää ikänä päästä pois. Kaikilla tahoilla, minne vain katsoi, kohosivat ja työntyivät vastaan vuoret, ja hyvin nopeasti läheni mökin ja tumman kypressin taholta illan varjo, jonka takia Mustajoen kapea, mutkainen sola näytti yhä kapeammalta ja vuoret korkeammilta. Selvästi kuului, kuinka joki reuhtoi ja kaskaat lakkaamatta sirisivät.

— Hurmaavaa! — virkkoi Maria Konstantinovna, hengähtäen syvään ihastuksesta. — Lapset, katsokaa kuinka kaunista! Mikä hiljaisuus!

— Todellakin, hyvin kaunista, — myönsi Lajevski, jota maisema miellytti ja joka katsellessaan taivasta ja sitten tataarin mökistä nousevaa sinistä savupatsasta äkkiä tunsi alakuloisuutta. — Niin, kaunista on! — toisti hän.

— Ivan Andreitsh, kuvatkaa tämä maisema! — pyysi Maria Konstantinovna hempeämielisesti.

— Mitä varten? — kysyi Lajevski. — Vaikutelma on parempi kaikkia kuvauksia. Sitä värien ja äänien moninaisuutta, jonka jokainen saa vaikutelmissa luonnolta, vatvovat kirjailijat muodottomaksi, tuntemattomaksi vääristyneenä.

— Jokohan? — kysäisi von Coren kylmästi, valittuaan itselleen kaikkein isoimman kiven veden läheisyydessä ja koettaen kavuta sille ja istuutua. — Jokohan? — toisti hän, katsoen tiukasti Lajevskiin. — Entä Romeo ja Julia? Entä Pushkinin Ukrainan yö? Luonto saa tulla ja kumartaa maahan asti.

— Ehkä niin … myönsi Lajevski, joka oli liian laiska viitsiäkseen ajatella ja väittää vastaan. — Kuitenkin, — lausui hän kotvan odotettuaan, — mitä itse asiassa on Romeo ja Julia? Kaunis, runollinen, pyhä rakkaus on vain kuin ruusuja, joilla tahdotaan peittää mätää. Romeo on samanlainen elukka kuin kaikki muutkin.

— Mistä hyvänsä teidän kanssanne puhuu, johdatte te kaikki…

Von Coren katsahti Katjaan ja jätti kesken.

— Mihin minä johdan? — kysyi Lajevski.

— Jos teille sanoo esimerkiksi: "kuinka viinirypäleterttu on kaunis!" niin te tokaisette: "mutta kuinka ruma se on, kun se pureksitaan ja sulatetaan vatsassa". Mitä toimittaa sellainen puhuminen? Ei se ole mitään uutta … yleensä vain kummallinen tapa.

Lajevski tiesi, ettei hän ollut von Corenin suosiossa, ja sentähden pelkäsi häntä ja tunsi hänen ollessaan läsnä ikäänkuin kaikkien olisi ollut ahdasta ja ikäänkuin selän takana olisi seisonut joku. Hän ei vastannut mitään, vaan astui syrjään ja katui, että oli lähtenyt mukaan.

— Herrat, mars hakemaan risuja valkeaan! — komensi Samoilenko.

Kaikki hajaantuivat, kuka minnekin, ja paikalle jäivät vain Kirilin, Atshmianov ja Nikodim Aleksandritsh. Kerbalai toi tuoleja, levitti nurmelle maton ja laski sille muutamia viinipulloja. Kirilin, pitkäkasvuinen, muhkea mies, joka ilmoista huolimatta käytti palttinamekkonsa päällä upseeriviittaa, muistutti ylpeällä ryhdillään, arvokkaalla astunnallaan sekä matalalla, hieman käheällä äänellään nuorenpuoleisia pikkukaupungin poliisimestareita. Hänen kasvonsa näyttivät murheellisilta ja unisilta, ikäänkuin hänet vastikään olisi vasten tahtoaan herätetty.

— Mitä sinä toit sieltä, aasi? — kysyi hän Kerbalailta, lausuen verkkaan joka sanan. — Käskin sinun tuoda kvareli-viiniä, mutta mitä sinä toit, tataarilaiskuono? Häh?

— Meillä on paljon omaa viiniä, Jegor Alekseitsh, — huomautti arasti ja kohteliaasti Nikodim Aleksandritsh.

— Kuinka? Mutta minä tahoon, että minunkin viiniäni pitää olla. Otan osaa kekkereihin ja otaksun siis, että minullakin on oikeus maksaa osaltani. Niin otaksun! Tuo kymmenen pulloa kvarelia!

— Miksi niin paljon? — ihmetteli Nikodim Aleksandritsh tietäen, ettei
Kirinillä ollut rahaa.

— Kaksikymmentä pulloa! Kolmekymmentä! — huusi Kirilin.

— Antaa olla, tuokoon, — kuiskasi Atshmianov Nikorim
Aleksandritshille, — minä maksan.

Nadeshda Feodorovna oli iloisella, vallattomalla päällä. Häntä halutti hyppiä, nauraa, huutaa, ärsyttää, keikailla. Yllään huokeahintainen, sinisilmäisestä pumpulikankaasta tehty puku, jalassa punaiset tohvelit ja ennenmainittu olkihattu päässä hän oli mielestänsä pieni, yksinkertainen, kevyt ja leijaileva kuin perhonen. Hän juoksi notkuvalle sillalle ja katseli kotvasen veteen, jotta olisi alkanut päätä huimata, sitten hän huudahti ja juoksi nauraen toiselle rannalle kuivuuvajan luo, ja hänestä näytti, että kaikki mieshenkilöt, yksinpä Kerbalaikin, ihaillen katselivat häntä. Kun äkkiä yllättäneessä hämärässä puut ja vuoret, hevoset ja ajoneuvot sulivat yhteen ja tataarilaismökin ikkunoista pilkahti esille tulta, kiipesi hän kivien ja okaisten pensasten välitse polveilevaa polkua pitkin vuorelle ja istahti kivelle. Alhaalla paloi jo nuotio. Sen ääressä liikkui, hihat ylös käärittyinä, diakoni, ja hänen pitkä, musta varjonsa kierteli säteenä valkean ympärillä, kun hän heitteli nuotioon risuja ja hämmenteli pataa pitkään keppiin sidotulla lusikalla. Samoilenko, kasvot kuparinpunaisina, hääräili siellä myös kuin omassa keittiössään ja huusi tuikeasti:

— Missä suola on, hyvät herrat? Unohtui tietenkin? Ja mitä te kaikki siinä istua nökötätte kuin mitkäkin paroonit, ja minä saan tässä yksin puuhata?

Tuulenkaatopuulla istuivat rinnakkain Lajevski ja Nikodim Aleksandritsh ja katselivat miettiväisinä. Maria Konstantinovna, Katja ja Kostja ottivat esille korista teevehkeet ja lautaset. Von Coren käsivarret ristissä ja toinen jalka kivellä seisoi rannalla lähellä vedenrajaa ja mietti jotakin. Nuotion luomat punaiset läikät yhdessä varjojen kanssa kiertelivät maanpinnalla tummien ihmishahmojen vaiheilla, värähtelivät vuorilla, puissa, sillalla; toisella puolella jyrkkä, veden uurtama rantaäyräs oli kokonaan valaistu, näytti iskevän silmää ja kuvastui veteen, ja vuolaasti virtaava, myllertävä vesi repi kappaleiksi heijastuksen.

Diakoni lähti noutamaan kaloja, joita Kerbalai rannalla puhdisti ja pesi, mutta puolitiessä hän pysähtyi ja katseli ympärilleen.

"Voi sentään, kuinka ihanaa!" ajatteli hän. "Ihmiset, kivet, tuli, hämärä, maassa lojuva puu — ei mitään sen enempää, mutta kuinka ihanaa silti!"

Toisella rannalla ilmestyi kuivuuvajan luo joitakin tuntemattomia ihmisiä. Kun valo häilähteli ja savu painautui sille puolelle, ei näitä ihmisiä voinut heti täysin eroittaa, vaan siellä näkyi milloin karvalakki ja harmaa parta, milloin sininen paita, milloin ryysyt olkapäästä polviin ja tikari poikkipuolin vatsalla, milloin taas nuoret, tummaveriset kasvot mustine kulmakarvoineen, jotka olivat niin tuuheat ja silmäänpistävät kuin hiilellä piirustetut. Viisi heistä istahti piiriin nurmelle, toiset viisi menivät kuivuuvajaan. Yksi pysähtyi ovessa selin tuleen ja pannen kädet selän taakse alkoi kertoa jotakin hyvin mielenkiintoista, sillä Samoilenkon heitettyä risuja tuleen, joka siitä leimahtaen räiskäytti säkeniä ja kirkkaasti valaisi kuivuuvajan, näkyi ovesta tuijottamassa kaksi rauhallista naamaa, ilmaisten innostunutta tarkkaavaisuutta, ja piiriin istuutuneet kääntyivät taaksepäin kuuntelemaan kertomusta. Vähän myöhemmin virittivät piirissä istujat hiljaisin äänin soinnukkaan pitkäveteisen laulun, joka muistutti suuren paaston aikana kirkossa veisattavaa virttä… Kuunnellessaan heitä diakoni ajatteli, mikä hän on miehiään kymmenen vuoden kuluttua, kun hän palaa tutkimusretkeltä: nuori lähetyspappi, kirjailija, jolla on kuuluisa nimi ja kunniakas menneisyys; hänestä tehdään arkkimandriitti, sitten piispa; hän toimittaa tuomiokirkossa jumalanpalvelusta: päässä kultahiippa hän astuu pyhimyskuvaa kantaen alttarin eteen lavalle, korottaa kolmihaaraisen ja kaksihaaraisen kynttilänjalan, valaisee niillä suurta kansanpaljoutta ja julistaa: "Holho taivaasta, Herra, tätä viinipensasta, katso lempeästi sen puoleen ja lähesty sitä, ja oikea kätesi istuttakoon sen!" Ja enkelimäisin äänin lapset veisaavat vastaan: "Pyhä jumala…"

— Diakoni, missä kalat ovat? — kuului Samoilenkon ääni.

Palattuaan nuotion luo diakoni kuvitteli, että kuumana heinäkuun päivänä astuu pölyistä tietä kirkollinen juhlakulkue: edellä talonpojat kantavat kirkkolippuja, eukot ja tytöt pyhäinkuvia, heti seuraavat kuoripojat ja lukkari poski sidottuna ja oljenkorsia hiuksissa, sitten järjestyksessä hän, diakoni, hänen jäljestään pappi kalotti päässä ristiä kantaen, ja takana pöllyttää joukko ukkoja, akkoja, poikia; joukossa ovat papin ja diakonin vaimot huivit päässä. Kuoripojat laulavat, lapset kirkuvat, peltopyyt piipottavat, leivot visertävät… Kulkue pysähtyy, ja siunattua vettä vihmotaan karjan päälle… Kuljetaan edelleen ja polvistumalla rukoillaan sadetta. Sitten syödään, jutellaan…

"Niin, hyvää on sekin…" ajatteli diakoni.

VII.

Kirilin ja Atshmianov kiipesivät vuorelle polkua myöten, Atshmianov jättäytyi jälkeen ja pysähtyi, mutta Kirilin astui Nadeshda Feodorovnan luo.

— Hyvää iltaa! — virkkoi hän tervehtien sotilaan tapaan.

— Hyvää iltaa.

— Niinpä niin! — lausui Kirilin, katsoen taivasta kohden ja miettien.

— Mitä niinpä niin? — kysyi Nadeshda Feodorovna, oltuaan hetken vaiti ja huomattuaan, että Atshmianov piti heitä kumpaakin silmällä.

— Niinpä siis, — puheli upseeri verkkaan, — rakkautenne kuihtuu ennenkuin on ehtinyt kukkaan puhjeta, niin sanoakseni. Miten on tämä ymmärrettävä? Oliko se teidän puoleltanne keimailua tavallaan, vai pidättekö minua tyhjäntoimittajana, jota kohtaan voi menetellä mielensä mukaan?

— Se oli hairahdus! Jättäkää minut! — lausui Nadeshda Feodorovna jyrkästi, katsoen häneen pelokkaasti tänä ihanana, hurmaavana iltana ja kysyen itseltään hämillään: "onko todella ollut hetki, jolloin tuo mies minua miellytti ja pääsi niin läheiseksi?"

— Niin vainen! — virkkoi Kirilin; hän seisoi kotvan mätään puhumatta, mietti ja jatkoi: — Mitähän tuosta? Odottakaamme, kunnes tulette paremmalle päälle, mutta toistaiseksi rohkenen vakuuttaa teille, että olen kunnon ihminen enkä salli kenenkään sitä epäillä. Minun kanssani ei leikitellä! Hyvästi!

Hän tervehti sotilaallisesti ja astui syrjään, raivaten tietä pensasten läpi. Hetken kuluttua lähestyi arastellen Atshmianov.

— Tänään on kaunis ilta! — virkkoi hän hieman murtaen armenialaiseen tapaan.

Hän oli koko pulska ulkomuodoltaan, kävi muodinmukaisesti puettuna, käyttäytyi luontevasti, kuten hyvinkasvatettu nuorukainen, mutta Nadeshda Feodorovna ei pitänyt hänestä sentähden, että hän oli velkaa tämän isälle kolmesataa ruplaa; myöskään ei hänestä ollut mieleen, että kekkereihin oli osalliseksi päästetty puotilainen, ja hänestä oli kiusallista, että Atshmianov lähestyi häntä juuri tänä iltana, jolloin hänen sielussaan oli niin puhdasta.

— Kekkerit ovat onnistuneet ylimalkaan hyvin, — sanoi Atshmianov hetkisen vaitiolon jälkeen.