Produced by Tapio Riikonen

VENÄLÄISTÄ RAKKAUTTA

Kirj.

Anton Tshehov

Venäjästä suomentanut Reino Silvanto

WSOY, Porvoo 1922.

SISÄLLYS:

Arvoituksellinen luonne.
Iso Volodja ja pikku Volodja.
Ariadna.
Vera.
Volodja.
Taudinpuuska.
Huimapää.

Arvoituksellinen luonne.

Ensimäisen luokan rautatienvaunu.

Tummanpunaisella sametilla päällystetyllä sohvalla istuu sievänpuoleinen nainen puoleksi nojaavassa asennossa. Kallisarvoinen, hepeninen viuhka vapisee hänen suonenvetoisesti puristetussa kädessään, silmälasit putoavat tuon tuostakin hänen kauniilta, pieneltä nenältään, rintasolki milloin kohoaa, milloin laskeutuu kuin vene aallokossa. Hän on liikutettu… Toisella sohvalla, häntä vastapäätä, istuu kuvernöörin virastossa palveleva, erinäisiä toimia varten asetettu virkamies, nuori vasta-alkava kirjailija, joka painattaa kuvernementin sanomalehtiin pieniä kertomuksiaan eli novelleja, joiksi hän itse niitä sanoi. Niissä hän kuvasi suuren maailman elämää… Hän katselee naista kasvoihin, katselee läheltä, tuntijan tavoin, tekee havaintoja, tutkii tätä eksentristä, salaperäistä luonnetta, ymmärtää ja pääsee perille… Tuon naisen sielu oli kuin hänen kämmenellään.

— Oo, minä pääsen perille teistä! — virkkaa erinäisten toimien virkamies suudellen naisen kättä rannerenkaan kohdalta. — Teidän herkkä henkenne pyrkii ulos labyrintin sokkeloista… Niin! Taistelu on kammottava, hirvittävä, mutta… älkää masentuko! Te voitatte!

— Kirjoittakaa minusta, Voldemar! — sanoo nainen surullisesti hymyillen. — Elämäni on niin täyteläinen, vaihteleva, kirjava… Ja pääasia — olen onneton! Olen dostojevskilainen kovan onnen lapsi… Näyttäkää maailmalle minun sieluni, Voldemar, minun poloinen sieluni! Te olette psykoloogi. Emme ole vielä tuntiakaan istuneet tässä keskustellen, mutta te olette jo päässyt minusta perille!

— Puhukaa, rukoilen teitä, puhukaa!

— No, kuunnelkaa sitten. Olen syntynyt köyhässä virkamiesperheessä. Isäni oli hyväntahtoinen, ymmärtäväinenkin, mutta… ajan henki ja seura… vous comprenez, en tahdo syyttää isä parkaani. Hän joi, pelasi korttia… antoi lahjoa itseään… Ja äiti… Mitäpä puhuakaan hänestä! Puutetta, kamppailua leipäpalasesta, ylenkatsetta… Oi, antakaa minun olla häntä muistelematta! Minun täytyi tulla toimeen omin voimin… Nurinkurinen kasvatuslaitos, roskaromaanien luku, nuoruuden hairahdukset, arka ensi lempi… Ja taistelu… Kauheata! Entä toivottomuus? Ja kasvava epäusko elämää ja omaa itseäni kohtaan?… Oh! Te olette kirjailija ja tunnette naisia. Te ymmärrätte… Pahaksi onneksi on luonteeni hurja ja tuhlaavainen… Minä odotin onnea! Tahdoin elää ihmiseksi! Niin! Olla ihminen — siinä näin onneni piilevän!

— Te olette ihmeellinen! — sopertaa kirjailija suudellen kättä rannerenkaan kohdalta. — En suutele teitä, vaan ihmisen kärsimystä! Muistatteko Dostojevskijn Raskolnikovia? Hän suuteli siten.

— Oi, Voldemar! Minä tavoittelin kuuluisuutta, loistoa, niinkuin — miksi ujostella? — jokainen, jonka luonne ei ole tusinaihmisen. Minä janosin jotakin tavatonta… epänaisellista! Mutta silloin… silloin sattui tielleni rikas, vanha kenraali… Ymmärtäkää minua, Voldemar! Olihan se itseuhrautuvaisuutta, itsensäkieltämistä! En voinut menetellä toisin. Lisäsin perhettä, aloin matkustaa, harjoittaa hyväntekeväisyyttä… Mutta miten minä kärsin, miten sietämättömiä, alhaisia ja ilettäviä mielestäni olivat tuon kenraalin syleilyt, vaikka hän, totta puhuen, oli aikoinaan ollut urhea soturi. Oli hetkiä… kauheita hetkiä! Mutta minua vahvisti se ajatus, että ukko pian heittää henkensä, että sitten saan ruveta elämään mieleni mukaan, antaudun rakastetulle miehelle, tulen onnelliseksi… Minulla on, nähkääs, mielitiettyni. On, Jumalan nimessä!

Nainen leyhytti vinhasti viuhkallaan. Hänen kasvoilleen nousi itkuinen ilme.

— Sitten ukko kuoli… Ja jätti minulle jonkun verran… Olen vapaa kuin lintu. Nytpä on elämäni onnellinen, ajattelin. Eikö totta, Voldemar? Onni kolkuttaa ovelle pyrkien luokseni. Ei muuta kuin päästää se vain sisälle, mutta… ei! Voldemar, kuulkaa, minä rukoilen!… Nyt voi antautua armaansa omaksi, ruveta hänen elämäntoverikseen, auttajakseen, hänen ihanteittensa puolesta taistelemaan… olla onnellinen… levähtää… Mutta miten surkeasti, ja typerästi tässä matoisessa maailmassa saattaakaan tapahtua! Kuinka inhottavaa! Minä olen onneton, onneton, onneton! Jälleen on minua kohdannut vastus! Tunnen taaskin onneni olevan kaukana, kaukana! Kunpa tietäisitte ne tuskat! Ne tuskat!

— No, mitä?… Mikä tuli esteeksi? Minä pyydän, kertokaa! Mikä?

— Toinen rikas ukko…

Särkynyt viuhka peittää naisen sievät pienet kasvot. Kirjailija tukee käsin päätään, jossa ajatukset temmeltävät, huoahtaa ja vaipuu sielun tuntijan tavoin mietteihinsä. Veturi viheltää ja puhkuu… Ikkunaverhot punertuvat laskevan auringon valossa…

Iso Volodja ja pikku Volodja.

— Päästäkää, minä tahdon itse ajaa! Minä istun ajajan viereen! — sanoi Sofia Lvovna kovalla äänellä. — Ajaja, odota, minä tulen sinun viereesi istumaan!

Hän seisoi reessä. Hänen miehensä Vladimir Nikititsh ja hänen lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh tukivat häntä käsistä, jotta hän ei kaatuisi. Kolmivaljakko riensi huimaa vauhtia eteenpäin.

— Sanoinhan, ettei olisi pitänyt antaa hänelle konjakkia, — kuiskasi Vladimir Nikititsh harmissaan matkatoverilleen. — Olet sinäkin aika lurjus!

Eversti tiesi kokemuksesta, että sellaisilla naisilla kuin hänen vaimonsa Sofia Lvovna oli, seuraa hysteerinen nauru ja itku tavallisesti tuollaista hurjaa, hiukan humaltunutta iloa. Hän pelkäsi, että hänen täytyisi ruveta heidän kotiin palattuaan laittelemaan kääreitä ja antamaan tippoja sen sijaan, että olisi päässyt levolle.

— Ptrr! — huusi Sofia Lvovna. — Minä tahdon ajaa!

Hän oli sydämellisen iloinen ja riemuitsi. Kaksi viimeistä kuukautta, aina hääpäivästä saakka, oli häntä kiusannut se ajatus, että oli mennyt naimisiin eversti Jagitshin kanssa silmälläpitäen etuja ja, kuten sanotaan, par dépit [kiukuissansa]. Mutta tänään hän oli vihdoinkin kaupungin ulkopuolella sijaitsevassa ravintolassa tullut vakuutetuksi siitä, että rakasti intohimoisesti miestään. Viidestäkymmenestäneljästä ikävuodestaan huolimatta oli tämä vielä niin solakka, sukkela ja notkea, oli niin hauskasti laskenut leikkiä ja laulanut mustalaisnaikkosten kanssa. Nykyään ovat ukot todella tuhat kertaa huvittavampia kuin nuoret, ja näyttää siltä kuin vanhat ja nuoret olisivat vaihtaneet keskenään osia. Eversti oli kaksi vuotta vanhempi hänen isäänsä, mutta mitä se sitten merkitsi, kun kerran hänessä, totta puhuen, oli äärettömän paljon runsaammin elinvoimaa, reippautta ja terveyttä kuin Sofia Lvovnassa itsessään, vaikka hän olikin vasta kaksikymmenkolmivuotias?

— Oi armaani, kaunoiseni! — ajatteli Sofia Lvovna.

Ravintolassa hän oli myöskin tullut vakuutetuksi siitä, ettei entisestä tunteesta ollut enää kipinääkään jälellä hänen sielussaan. Hänen lapsuudenystävänsä Vladimir Mihailitsh eli — kuten tuttavallisesti sanotaan — Volodja, jota hän vielä eilen oli mielettömästi, epätoivoisesti rakastanut, ei kiinnittänyt nyt ensinkään hänen mieltään. Tänään oli Volodja pitkin iltaa tuntunut niin veltolta, uniselta, ikävältä, mitättömältä, ja se hävyttömyys, millä hän tavallisesti vetäytyi syrjään ravintolalaskua suoritettaessa, oli tällä kertaa sapettanut Sofiaa siihen määrin, että oli töin tuskin voinut pidättäytyä sanomasta hänelle: "Jos olette köyhä, niin pysykää kotona!" Eversti oli yksin maksanut.

Puut, sähkölankapylväät ja kinokset kiitivät vilahtaen Sofia Lrovnan silmäin ohi ja ehkäpä hänen mieleensä juuri tästä syystä johtui mitä erilaisimpia asioita. Hän ajatteli: ravintolan lasku oli noussut sataan kahteenkymmeneen ruplaan, mustalaisille — sata, ja huomenna hän saattoi tuhlata kuin tuuleen vaikka tuhat ruplaa, jos vain tahtoi, jotavastoin hänellä ei ollut kaksi kuukautta sitten, ennen häitään, edes kolmea ruplaa, ja oli hänen jokaisen turhanpäiväisen pikku seikan vuoksi pitänyt kääntyä isän puoleen. Mikä muutos hänen elämässään!

Hänen ajatuksensa eksyivät ja hän muisti, kuinka eversti Jagitsh, hänen nykyinen miehensä, oli hakkaillut tätiä; silloin oli Sofia Lvovna ollut noin kymmenvuotias. Kaikki olivat siihen aikaan talossa sanoneet, että eversti oli tädin onnettomuuteen syypää. Ja tämä ilmestyikin todella usein itkettynein silmin päivällispöytään ja matkusteli vähän väliä jonnekin. Sanottiin, että täti parka ei löytänyt missään rauhaa. Eversti oli silloin sangen kaunis ja hänellä oli loistava menestys naisasioissa, josta syystä koko kaupunki tunsi hänet ja tiesi kertoa, että hän muka joka päivä ajoi tervehtimään ihailijattariaan kuten lääkäri potilaitaan. Ja harmaista hapsista, kurtuista ja silmälaseista huolimatta, näyttivät hänen laihat kasvonsa, etenkin sivultapäin, toisinaan vielä nytkin ihanilta.

Sofia Lvovnan isä oli sotilaslääkäri ja oli hän joskus palvellut samassa rykmentissä kuin Jagitsh. Volodjan isä oli myöskin sotilaslääkäri ja hänkin oli aikoinaan palvellut samassa rykmentissä kuin Sofia Lvovnan isä ja Jagitsh. Huolimatta sotkuisista ja hurjista lemmenseikkailuistaan oli Volodja opiskellut oivallisesti. Hän oli hyvällä menestyksellä päättänyt opintonsa yliopistossa ja valittuaan ulkomaisen kirjallisuuden erikoisalakseen hän valmisteli väitöskirjaa. Hän asui isänsä, sotilaslääkärin luona kasarmissa eikä hänellä ollut tuloja, vaikka olikin jo kolmikymmenvuotias. Lapsina Sofia Lvovna ja hän asuivat eri huoneustoissa, mutta saman katon alla, ja Volodja tuli usein Sofian luo leikkimään. Yhdessä he kävivät tanssikoulua ja lukivat yhdessä ranskaa. Mutta kun Volodja oli varttunut solakaksi, kauniiksi nuorukaiseksi, alkoi Sofia kainostella hänen seuraansa, rakastui mielettömästi ja rakasti aina viime aikoihin saakka, kunnes meni naimisiin Jagitshin kanssa. Volodjallakin oli loistava menestys naisasioissa jo lähes nelitoistavuotiaasta alkaen, ja ne naiset, jotka hänen tähtensä rikkoivat omia aviomiehiään vastaan, puhdistautuivat sillä, että Volodjahan oli vielä niin nuori. Äskettäin tiesi joku hänestä kertoa, että hän ylioppilaana ollessaan vuokrasi yliopiston läheisyydestä kalustetun huoneen ja joka kerta, kun joku koputti hänen oveensa, kuului oven takaa hänen askelensa ja sitten anteeksipyyntö puoliääneen: "Suokaa anteeksi, en ole yksin".

Jagitsh oli ihastunut häneen ja siunasi hänen tulevaisuutensa, kuten Djerzhavin teki Pushkinille, ja rakasti nähtävästi häntä. Tuntikausia he saattoivat vaieten pelata biljardia tai pikettiä ja jos Jagitsh lähti jonnekin kolmivaljakolla, niin hän otti Volodjan mukaansa, joka ei uskonut väitöskirjansa salaisuuksia muille kuin Jagitshille yksin. Ennen, kun eversti oli jonkunverran nuorempi, joutuivat he usein toistensa kilpailijoiksi, mutta eivät olleet milloinkaan mustasukkaisia toisilleen. Siinä seurapiirissä, jossa he tavallisesti esiintyivät yhdessä, sanottiin Jagitshia isoksi Volodjaksi ja hänen ystäväänsä pikku Volodjaksi.

Paitsi isoa Volodjaa, pikku Volodjaa ja Sofia Lvovnaa oli reessä vielä yksi henkilö, nimittäin Margarita Aleksandrovna eli Rita — joksi häntä yleisesti sanottiin —, rouva Jagitshin serkku, yli kolmenkymmenen vanha, kovin kalpea neito mustine kulmakarvoineen ja silmälaseineen. Hän tupakoi taukoamatta, vieläpä tuimassa pakkasessakin, ja hänen rinnoillaan ja polvillaan saattoi aina huomata tupakan tuhkaa. Hän puhui nenäänsä ja hyvin pitkäveteisesti, oli kylmäverinen, saattoi juoda juopumatta likööriä ja konjakkia miten paljon tahansa ja kertoi kaksimielisiä juttujaan veltosti ja mauttomasti. Kotona hän lueskeli aamusta iltaan paksuja aikakauskirjoja ripotellen niihin tupakantuhkaa tai söi jäätyneitä omenia.

— Sonja, herkeä jo hassuttelemasta, — hän kaivoi nenäänsä. — Tuo on todellakin tyhmää!

Kun tulliportti tuli näkyviin, ajoi kolmivaljakko hiljemmin ja taloja ja ihmisiä näkyi jo. Sofia Lvovna rauhoittui, painui miehensä puoleen ja vaipui ajatuksiin. Pikku Volodja istui vastapäätä häntä. Nyt alkoi rouvan hauskoihin, hurjiin ajatuksiin sekaantua synkkiäkin. Hän ajatteli: tuo mies, joka istuu vastapäätä, tietää, että hän on rakastanut häntä ja uskoo tietysti niihin huhuihin, jotka kertovat Sofia Lvovnan menneen naimisiin everstin kanssa par dépit. Hän ei ollut koskaan tunnustanut Volodjalle rakkauttaan eikä tahtonut sitä hänelle ilmoittaa, vaan oli salannut tunteensa, mutta Volodjan kasvoista saattoi huomata, että tämä hyvin ymmärsi Sofian — ja hänen itserakkautensa kärsi siitä. Kaikkein alentavinta hänen asemassaan oli kuitenkin se, että tämä pikku Volodja häiden jälkeen alkoi yht'äkkiä olla erikoisen huomaavainen häntä kohtaan, jota ei ollut milloinkaan aikaisemmin tapahtunut; istui tuntikausia hänen luonaan vaieten tai lörpötellen joutavia eikä hän nytkään reessä virkkanut mitään, vaan polki kevyesti hänen jalkaansa ja puristi hänen kättään. Nähtävästi hän oli vain odottanutkin sitä, että Sofia Lvovna menisi naimisiin, ja näytti nyt halveksivan häntä sekä tuntevan häntä ajatellessaan samaa kuin ajatellessaan jotakin huonomaineista ja siveetöntä naista. Ja riemun ja rakkauden miestään kohtaan sekaantuessa hänen sielussaan solvaisun ja loukatun ylpeyden tunteeseen, valtasi hänet suuttumus ja hän tahtoi istua ajajan viereen, huutaa, viheltää…

Juuri kun he ajoivat nunnaluostarin ohi, kumahti monituhat-puutainen tornikello. Rita teki ristinmerkin.

— Tässä luostarissa on meidän Oljamme, — sanoi Sofia Lvovna, joka myöskin teki ristinmerkin ja huoahti.

— Minkätähden hän meni luostariin? — kysyi eversti.

— Par dépit, — vastasi Rita ärtyisästi tarkoittaen Sofia Lvovnan ja Jagitshin avioliittoa. — Nykyään on tuo par dépit niin muodissa, kun vaaditaan koko maailma taisteluun. Hän oli hurja koketti, nauroi alati, himoitsi vain tanssiaisia ja kavaljeereja, mutta yhtäkkiä — siinä se oli! Kaikki hämmästyivät!

— Se ei ole totta, — sanoi pikku Volodja laskien turkinkauluksensa alas ja näyttäen kauniit kasvonsa. — Ei se tapahtunut par dépit, vaan jatkuvan onnettomuuden johdosta, jos suvaitsette. Hänen veljensä tuomittiin pakkotöihin, eikä nykyään tiedetä hänen olinpaikkaansa. Ja äiti kuoli surusta.

Hän nosti kauluksen jälleen pystyyn.

— Ja siinä teki Olja oikein, — hän lisäsi kolealla äänellä. — Elää kasvattina ja päälle päätteeksi sellaisen veijarin parissa kuin Sofia Lvovnan, — sekin on arveluttavaa!

Sofia Lvovna kuuli hänen äänensä ylenkatseellisen soinnun ja aikoi tiuskaista hänelle hävyttömyyden, mutta vaikenikin. Sama suuttumus valtasi hänet taas ja hän kavahti pystyyn surkeasti huutaen:

— Minä tahdon aamukirkkoon! Ajaja, aja takaisin! Minä tahdon nähdä
Oljan!

Käännyttiin ympäri. Luostarikellon ääni oli täyteläinen ja Sofia Lvovnan mielestä tuntui jokin siinä muistuttavan Oljaa ja tämän elämää. Toisissakin kirkoissa alettiin soittaa kelloja. Kun ajaja pysäytti hevoset, hyppäsi Sofia Lvovna reestä ja riensi yksin luostarin portille.

— Joudu, ole hyvä! — huusi hänen miehensä hänelle. — On jo myöhä!

Hän astui sisään synkästä porttikäytävästä ja kulki sitten pitkin lehtokujaa, joka johti portilta pääkirkkoon. Lumi narisi hänen jalkojensa alla ja kellon ääni kuului jo aivan hänen päänsä päällä ikäänkuin tunkeutuen läpi koko hänen olentonsa. Siinä oli hänen edessään luostarikirkon ovi kolme porrasta alaspäin, sitten eteinen, jonka seinillä oli kahden puolen pyhäinkuvia; haisi katajalta ja pyhältä savulta; sitten taas ovi, jonka musta olento avasi kovin syvään kumartaen… Kirkossa ei jumalanpalvelus ollut vielä alkanut. Eräs nunnista liikkui pyhimysten kuvain aitauksessa sytyttäen telineissä olevia kynttilöitä, toinen sytytteli kynttiläkruunua. Siellä täällä lähempänä pilareita ja sivualttareja seisoi liikkumattomia mustia olentoja. "Tuossa samassa asennossa he tulevat siis seisomaan aina aamuun saakka", — ajatteli Sofia Lvovna ja hänestä oli täällä niin synkkää, kolkkoa, ikävää, — ikävämpää kuin hautausmaalla. Vastenmielisesti hän katseli noita liikkumattomia, jähmettyneitä olentoja. Silloin hänen sydäntään alkoi yhtäkkiä kouristaa. Erään keskikokoisen, kapeaharteisen nunnan, jolla oli musta huivi päässä, hän oli tuntevinaan Oljaksi, vaikka Olja oli luostariin mennessään lihavampi ja näytti silloin pitemmältä. Epävarmana, syvästi liikutettuna Sofia Lvovna lähestyi luostarisisarta, katseli häntä olkapään yli kasvoihin ja tunsi Oljan.

— Olja! — huudahti hän lyöden kätensä yhteen ja voimatta liikutukselta sanoa sanaakaan. — Olja!

Nunna tunsi hänet heti, kohautti ihmeissään kulmakarvojaan, ja hänen kalpeat, vastikään pestyt, puhtaat kasvonsa, vieläpä — kuten näytti — valkoinen, huivin alta esiinpistävä liinansa säteilivät ilosta.

— Ihmeen on Jumala tehnyt! — virkkoi hän lyöden myöskin laihat, kalpeat kätensä yhteen.

Sofia Lvovna syleili häntä lujasti ja suuteli, mutta pelkäsi samassa, että hänestä leviäisi viinin löyhkä.

— Ajoimme juuri ohi ja muistimme sinut, — sanoi hän kuin nopeasta
käynnistä hengästyneenä. — Hyvä Jumala, kuinka sinä olet kalpea!
Minä… minä suuresti iloitsen nähdessäni sinut! No, miltä tuntuu?
Eikö sinun ole ikävä?

Sofia Lvovna katseli ympärilleen muita nunnia ja jatkoi hiljaisemmalla äänellä:

— Meillä on tapahtunut suuria muutoksia… Sinähän tiedät, että olen mennyt naimisiin Jagitshin, Vladimir Nikititshin kanssa. Varmaankin muistat hänet vielä… Olen sangen onnellinen hänen vaimonaan.

— Jumalan kiitos! Entä onko isäsi terve?

— Terve. Usein muistelee sinua. Mutta kuulehan, Olja, tule meille pyhinä!

— Tulen kyllä, — sanoi Olja hymähtäen. — Tulen toisena pyhäpäivänä.

Tietämättä itsekään syytä alkoi Sofia Lvovna itkeä ja hetken hiljaa itkettyään hän pyyhki kyynelensä ja sanoi:

— Rita pahastuu varmasti, ellei saa nähdä sinua. Hän on myöskin mukanamme, samoin Volodja. He odottavat ulkona. Mutta kuinka iloisiksi he tulisivatkaan, jos näkisivät sinut! Lähdetäänpäs heidän luokseen, eihän jumalanpalvelus ole vielä alkanut.

— Lähdetään vaan, — suostui Olja.

Hän teki kolmasti ristinmerkin ja lähti Sofia Lvovnan kanssa ulko-ovea kohti.

— Sanoit olevasi onnellinen, Sonjetshka? — kysyi Olja, kun he olivat tulleet ulos.

— Sangen onnellinen.

— Jumalan kiitos.

Kun iso Volodja ja pikku Volodja näkivät nunnan, astuivat he reestä ja tervehtivät häntä kunnioittavasti; molempiin tekivät tämän kalpeat kasvot ja musta luostaripuku huomattavasti liikuttavan vaikutuksen ja molemmille oli hyvin mieluista, että nunna oli muistanut heitä ja tullut tervehtimään. Jotta Oljan ei olisi kylmä, kääri Sofia Lvovna hänet peitteeseen ja verhosi häntä turkkinsa liepeellä. Äskeiset kyynelet olivat keventäneet ja kirkastaneet hänen sydäntään ja hän iloitsi siitä, että tämä meluisa, rauhaton ja oikeastaan rietas yö päättyi näin puhtaasti ja lempeästi. Ja saadakseen olla vielä hetken Oljan seurassa hän ehdotti:

— Ajakaamme hieman hänen kanssaan! Olja, käy istumaan, niin ajamme kappaleen matkaa!

Herrat odottivat, että nunna kieltäytyisi — pyhimykset eivät aja kolmivaljakolla, — mutta heidän ihmeekseen tämä suostui ja istuutui rekeen.

Kolmivaljakko kiiti tulliporttia kohti ja kaikki vaikenivat koettaen parhaansa mukaan asettua niin, että Oljan olisi mukava ja lämmin olla. He ajattelivat millainen tuo nainen oli ennen ollut ja millainen hän nyt oli. Hänen kasvonsa olivat kiihkottomat, melkein ilmeettömät, kolkot ja kalpeat, läpikuultavat, ikäänkuin hänen suonissaan olisi virrannut vettä eikä verta. Mutta pari, kolme vuotta sitten hän oli ollut uhkea, punakka, puhunut sulhasista ja nauraa hohottanut kaikkein joutavimmallekin asialle…

Tulliportin läheisyydessä käännyttiin jälleen. Kun valjakko kymmenen minuuttia myöhemmin pysähtyi luostarin eteen, nousi Olja reestä. Kellotapulissa soitettiin jo vuorotellen eri kelloja.

— Jumalan haltuun! — sanoi Olja ja kumarsi nunnan tapaan hyvin syvään.

— Muista sitten tulla, Olja!

— Tulen, tulen.

Hän riensi nopeasti pois ja katosi synkkään porttikäytävään.

Kolmivaljakon ajaessa senjälkeen eteenpäin oli kaikilla kovin ikävä ja he istuivat äänettöminä. Sofia Lvovna tunsi, miten raukeus levisi yli koko hänen ruumiinsa ja hän kävi alakuloiseksi. Hänestä tuntui nyt tyhmältä ja tahdittomalta se, että oli kehottanut nunnaa istumaan rekeen ja ajamaan kolmivaljakolla pöhnäisessä seurassa, se oli melkein ollut kuin pyhyyden häväistystä. Päihtymyksen mukana katosi halu pettää itseään ja nyt hänestä oli taas selvää, ettei hän rakastanut miestään eikä voinut häntä rakastaa, — että kaikki oli tyhjänpäiväistä, tyhmää. Hän oli sittenkin mennyt naimisiin etuja katsoen, hänen miehensä kun oli upporikas, kuten ystävättäretkin sanoivat, ja siitä syystä, että hänestä oli tuntunut kauhealta jäädä vanhaksi piiaksi Ritan tavoin; sitäpaitsi hänen isänsä oli ikävystyttänyt häntä ja oli hän tahtonut tehdä kiusaa pikku Volodjalle. Jospa hän olisi naimisiin mennessään voinut aavistaa kuinka raskasta, ikävää ja inhottavaa tuo kaikki saattoi olla, niin ei olisi antanut mistään hinnasta vihkiä itseään. Mutta tätä surkeutta ei voinut enää mitenkään auttaa. Täytyi tyytyä.

Saavuttiin kotia. Maatessaan lämpimässä, pehmeässä vuoteessa ja peitteeseen kääriytyneenä Sofia Lvovna muisteli luostarin synkkää eteistä, pyhää suitsutusta ja olentoja pilarien luona ja tuska valtasi hänet ajatellessaan, että nuo olennot seisovat siellä liikkumattomina koko ajan, kun hän nukkuu. Aamujumalanpalvelus kestää kauan, kauan, sitten pitkät hartaushetket, sitten keskipäivänpalvelus, rukoukset…

"Mutta onhan Jumala olemassa, on varmaan, ja minun täytyy ehdottomasti kerran kuolla. Täytyy siis joko varhaisemmin tai myöhemmin ajatella sielun autuutta ja iankaikkista elämää, kuten Olja, joka on nyt pelastettu, sillä hän on ratkaissut kaikki kysymykset… Mutta jollei Jumalaa olisikaan olemassa? Silloin on hänen elämänsä kulunut hukkaan. Mutta kuinka? Miksi niin?"

Hetken kuluttua hänen mieleensä hiipi taas ajatus:

"Jumala on olemassa, kuolema yllättää välttämättä, täytyy ajatella sielunsa autuutta. Jos Oljan nyt olisi kuoltava, niin häntä ei pelottaisi. Hän on valmis. Ja pääasia on: hän on jo ratkaissut elämänsä kysymyksen. Jumala on olemassa… niin… Mutta eiköhän löydy muuta keinoa kuin mennä luostariin? Onhan luostariin meno samaa kuin temmata itsensä irti elämästä, hävittää se…"

Sofia Lvovnaa alkoi kauhistuttaa. Hän kätki päänsä patjan alle.

— Ei pidä ajatella tätä, — kuiskasi hän. — Ei pidä…

Jagitsh asteli viereisessä huoneessa edestakaisin pitkin mattoa kilistäen tuskin kuuluvasti kannuksiaan ja nähtävästi jotakin ajatellen. Sofia Lvovnan mieleen johtui, että tämä mies oli läheinen ja rakas hänelle vain siksi, että hänenkin nimensä oli Vladimir. Hän kohosi istualleen vuoteessaan ja huusi hellästi:

— Volodja!

— Mitä tahdot? — kysyi mies.

— En mitään.

Sofia Lvovna heittäytyi taas pitkälleen. Kuului kirkonkellojen kuminaa, ehkä juuri tuon saman luostarin. Hänen mieleensä muistuivat jälleen luostarin eteinen ja synkät olennot, Jumalan olemassaolo ja välttämätön kuolema, ja hän piilottautui peitteen alle, jotta ei olisi kuullut kellojen kaiuntaa. Hän kuvitteli, että oli vielä elettävä pitkää pitempi elämä, ennenkuin vanhuus ja kuolema tulivat, että täytyi päivät pääksytysten olla tekemisissä miehen kanssa, jota ei rakastanut — ja joka nyt juuri astui makuuhuoneeseen nukkumaan — ja tukahuttaa onneton rakkaus toiseen, nuoreen, hurmaavaan ja, kuten hänestä tuntui, harvinaiseen mieheen. Hän katsahti aviomieheensä aikoen toivottaa hyvää yötä, mutta hyrähtikin itkuun. Häntä harmitti oma itsensä!

— Oho, joko nyt "pirinä" alkaa! — sanoi Jagitsh korostaen nä-tavun.

Sofia Lvovna rauhoittui myöhään, kellon vasta kymmentä käydessä. Hän herkesi itkemästä ja hänen ruumiinsa lakkasi vapisemasta, mutta sen sijaan alkoi päätä kovin kivistää. Jagitsh riensi päiväkirkkoon ja haukkui viereisessä huoneessa sotilaspalvelijaansa, joka auttoi häntä pukeutumisessa. Hän astui makuuhuoneeseen kilistäen hiljaa kannuksiaan ja otti jotakin, saapui sitten toistamiseen — yllään epoletit ja kunniamerkit ja hiukan reumatismin vuoksi onnahdellen. Sofia Lvovnasta näytti siltä kuin mies kulkisi ja katsoisi rosvon tavoin.

Hän kuuli, kuinka Jagitsh soitti puhelinta.

— Olkaa hyvä ja yhdistäkää Vasiljevskij-kasarmeihin! — hän sanoi; ja hetken kuluttua: — Onko Vasiljevskij-kasarmissa? Pyydän, kutsukaa tohtori Salimovitsh telefoniin. — Ja vielä hetken kuluttua: — Kuka se on? Sinäkö, Volodja? Se on hauskaa! Pyydähän, veli hyvä, isäsi heti käymään meillä, sillä vaimoni on eilisen jälkeen kovin — ravistunut. Eikö kotona, sanot? Hm!… Mainiota… Kiitoksia vaan sitten… Hyvästi!

Kolmannen kerran astui Jagitsh makuuhuoneeseen, kumartui vaimonsa yli, siunasi hänet tehden ristinmerkin, antoi hänen suudella kättään — hän oli nimittäin tottunut siihen, että naiset, jotka rakastivat häntä, suutelivat häntä kädelle — ja sanottuaan palaavansa päivälliseksi hän poistui huoneesta.

Kahdentoista tienoissa ilmoitti palvelijatar Vladimir Mihailitshin saapuneen.

Väsymyksestä ja päänkivistyksestä horjuen puki Sofia Lvovna ylleen uuden, kauniin, sinipunervan, turkisreunuksisen aamunuttunsa ja suki hätäisesti hiuksensa. Hän tunsi sydämessään sanomatonta hellyyttä ja vapisi ilosta, kun tiesi näkevänsä hänet, ja siitä pelosta, että rakastettu menisi matkoihinsa.

Pikku Volodja tuli tervehtimään yllään hännystakki ja valkoinen kaulahuivi, kuten yleinen tapa vaati. Kun Sofia Lvovna astui vierashuoneeseen, suuteli Volodja tämän kättä ja valitti avosydämisesti hänen sairauttaan.

He istuutuivat, ja vieras kehui rouvan aamunuttua.

— Eilinen kohtaus Oljan kanssa vaikutti minuun niin kiihottavasti — sanoi Sofia Lvovna. — Ensin tuntui niin kiusalliselta, mutta nyt kadehdin häntä. Hän on kuin järkähtämätön kallio, jota ei saa liikahtamaan paikaltaan. Mutta eiköhän hän sentään olisi voinut valita mitään muuta keinoa? Tokkohan sentään täytyy haudata itseään elävältä voidakseen ratkaista elämän arvoitusta? Sehän on kuolemaa eikä elämää.

Muistellessaan Oljaa nousi pikku Volodjan kasvoille myötätuntoinen ilme.

— Te, Volodja, olette viisas mies, — sanoi Sofia Lvovna. — Neuvokaa, miten voisin menetellä samoinkuin Olja. En ole uskovainen enkä tahtoisi mennä luostariin, mutta voisinhan tehdä jotakin saman arvoista. Elämäni on raskasta, — jatkoi hän hetken vaiettuaan. — Neuvokaa nyt… Sanokaa minulle jotakin vakuuttavaa. Sanokaa edes yksi sana.

— Yksi sana? Olkoon menneeksi: tararabumbia!

— Volodja, miksi halveksitte minua? — kysyi Sofia Lvovna vilkkaasti. — Te puhelette kanssani, suokaa anteeksi, kuin itserakas keikari. Niin ei puhella ystävien ja säädyllisten naisten kanssa. Te olette etevä tiedemies, rakastatte tiedettä, mutta miksi ette puhu milloinkaan kanssani tieteestä? Miksi? Enkö ole sen arvoinen?

Pikku Volodja rypisti harmistuneesti kasvojaan ja sanoi:

— Miksi te nyt näin yht'äkkiä tieteeseen pikiinnyitte? Ehkä teille on konstitutio tarpeen? Tai ehkä suvaitsette sampea piparjuuren kera?

— No niin, minä olen mitätön, kehno, periaatteeton, lyhytjärkinen nainen… Minussa on paljon vikoja, olen hermosairas, turmeltunut, ja sentähden on minua halveksittava. Mutta tehän olette kymmenkunta vuotta minua vanhempi ja mieheni kokonaista kolmekymmentä. Olen kasvanut teidän silmäinne edessä ja jos olisitte tahtonut, niin olisitte voinut tehdä minusta vaikka enkelin. Mutta te… (hänen äänensä vapisi), te kohtelette minua julmasti. Jagitsh nai minut ollessaan jo ikämies, ja te…

— No, no, riittää, riittää, — sanoi Volodja istuutuen lähemmäksi ja suudellen hänen molempia käsiään. — Filosofoikoot ja todistakoot Schopenhauerit mitä haluavat, mutta me haluamme suudella näitä kätösiä.

— Te halveksitte minua, mutta jospa tietäisitte, miten se minua kiduttaa! — sanoi Sofia Lvovna epävarmasti, tietäen jo edeltäkäsin, ettei pikku Volodja häntä uskonut. — Jospa todella tietäisitte, kuinka hartaasti haluan elää elämäni uudelleen. Innostun tätä ajatellessani, — sanoi hän ja innostuksen kyynelet nousivat todella hänen silmiinsä. — Olla hyvä, rehellinen, puhdas ihminen, ei valehdella, määrätä elämän tarkoitus…

— No, no, no, älkäähän nyt sentään liikoja!… En pidä siitä! — sanoi Volodja ja hänen kasvojensa ilme muuttui oikulliseksi. — Jumal'avita, aivan kuin näyttämöllä! Eläkäämme toki ihmisiksi!

Jotta Volodja ei suuttuisi ja lähtisi pois, alkoi Sofia Lvovna puolustautua ja hymyili väkinäisesti hänen mielikseen ruveten taas puhumaan Oljasta ja siitä, kuinka tahtoisi ratkaista elämänsä arvoituksen ja muuttua ihmiseksi.

— Tara… ra… bumbia… — alkoi pikku Volodja hyräillä puoliääneen. — Tara… ra… bumbia!…

Ja äkkiarvaamatta hän kiersi kätensä Sofia Lvovnan vyötäisille. Tämä, tietämättä mitä tehdä, laski kätensä pikku Volodjan hartioille ja katseli hetken aikaa kuin huumautuneena hänen viisaita, ivallisia kasvojaan, otsaansa, silmiä, kaunista partaa…

— Sinä olet jo aikoja sitten tiennyt, että rakastan sinua, — tunnusti Sofia Lvovna sävähtäen punaiseksi ja tuntien, kuinka hänen huulensakin häpeästä vapisivat. — Minä rakastan sinua! Miksi kiusaat minua?

Hän sulki silmänsä ja suuteli kiihkeästi pikku Volodjan huulia eikä voinut pitkään aikaan katkaista suuteloa, vaikka tiesi, että se oli sopimatonta, että Volodjakin voisi tuomita hänen käytöksensä, että palvelijatar saattoi milloin tahansa astua sisään…

— Oi kuinka sinä kiusaat minua! — huudahti Sofia Lvovna.

Puolen tunnin kuluttua, kun Volodja oli saanut halunsa tyydytetyksi, istui hän ruokasalissa ja söi. Sofia Lvovna oli polvillaan hänen edessään ja tuijotti intohimoisesti hänen kasvoihinsa. Ja Volodja sanoi, että Sonja oli kuin koira, joka odotti lihapalaa, istutti hänet polvelleen ja keinutti kuin lasta laulaen:

— Tara… rabumbia… Tara… bumbia!…

Mutta kun hän rupesi tekemään lähtöä, kysyi Sofia Lvovna intohimoisesti:

— Milloin? Tänään? Missä? — ja hän nosti molemmat kätensä kohti
Volodjan huulia ikäänkuin olisi käsinkin tahtonut kaapata vastauksen.

— Tänään tuskin sopii, — sanoi pikku Volodja hetken ajateltuaan. —
Mutta ehkä huomenna.

Ja he erosivat. Ennen päivällistä ajoi Sofia Lvovna luostariin Oljan luo, mutta siellä ilmoitettiin, että Olja lukee jossakin rukouksia vainajalle. Luostarista hän ajoi isänsä luo, jota ei myöskään tavannut kotona. Sitten hän vaihtoi ajuria ja alkoi ajella pitkin katuja ilman mitään päämäärää aina iltaan saakka. Jostakin syystä hänen mieleensä muistui nyt se sama itkusilmäinen täti, joka ei löytänyt mistään rauhaa.

Mutta yöllä ajeltiin taas kolmivaljakolla ja kuunneltiin mustalaisia kaupungin ulkopuolella olevassa ravintolassa. Ja kun taas ajettiin luostarin ohi, muisti Sofia Lvovna Oljan ja sanomaton tuska valtasi hänet ajatellessaan, että hänen kaltaisillaan neitosilla ja naisilla ei ole muuta keinoa kuin herkeämättä ajaa kolmivaljakolla ja valehdella tai mennä luostariin ja tappaa oma lihansa…

Seuraavana päivänä oli lemmenkohtaus ja senjälkeen Sofia Lvovna ajoi taas yksin ajurilla pitkin kaupunkia ja muisteli tätiä.

Viikon kuluttua pikku Volodja hylkäsi hänet, ja senjälkeen kulki elämä entistä lattiaan, yhtä ikävästi, surullisesti, jopa tuskallisestikin. Eversti ja pikku Volodja pelasivat biljardia ja pikettiä, Rita kertoili mauttomasti ja pitkäveteisesti juttujaan, Sofia Lvovna ajoi yhä paikasta toiseen ja pyysi, että miehensä ajeluttaisi häntä kolmivaljakolla.

Käydessään melkein joka päivä luostarissa Sofia Lvovna ikävystytti Oljaa valittamalla hänelle kauheita kärsimyksiään. Hän itki ja tunsi samalla tuovansa mukanaan jotakin saastaista, kurjaa, alhaista luostarikammioon.

Mutta Olja sanoi hänelle koneellisesti ja ulkoa opitun läksyn tavoin, että kaikki tämä on mitätöntä, kaikki loppuu ja Jumala armahtaa.

Ariadna.

Odessan ja Sevastopolin väliä kulkevan höyrylaivan kannella astui sievänpuoleinen, parrakas herrasmies luokseni sytyttääkseen tupakan. Hän sanoi:

— Katsokaa noita saksalaisia, jotka istuvat tuolla. Kun osuu saksalaisia tai englantilaisia yhteen, niin he puhuvat villan hinnoista, viljasadosta ja personallisista asioistaan, mutta kun me venäläiset tapaamme toisemme, niin juttelemme jostakin syystä naisista ja ylevistä asioista. Etupäässä kuitenkin naisista.

Tunsin tämän herran ulkonäöltä. Olimme näet edellisenä päivänä palanneet samalla junalla ulkomailta ja Voloczyskassa olin nähnyt hänen tullitarkastuksen aikana seisovan matkatoverinsa, erään naisen kanssa matkalaukuista ja koreista kasatun röykkiön vieressä, jotka olivat täynnä naisten vaatteita, ja tulevan levottomaksi ja tuskastuvan, kun täytyi maksaa tullia jostakin silkkirievusta, mutta hänen matkatoverinsa vastusteli ja uhkasi valittaa jollekin. Ja sitten matkalla Odessaan olin nähnyt hänen vievän milloin piirakoita milloin appelsiineja naisten osastoon.

Sää oli jonkunverran kostea, laiva keinui hiukan, ja naiset poistuivat hytteihinsä. Tuo parrakas herrasmies istuutui viereeni ja jatkoi:

— Niin, kun venäläiset tapaavat toisensa, puhuvat he ylevistä asioista ja naisista. Me olemme niin intelligenttejä, niin eteviä, että lausumme vain totuuksia ja saatamme ratkaista kaikkein vaikeimpiakin kysymyksiä. Venäläinen näyttelijä ei osaa ilvehtiä, vaan näyttelee ilveilyssäkin syvämietteisesti. Niin mekin: kun puhumme joutavista asioista, niin käsittelemme niitä pitäen silmällä korkeinta näkökantaa, toisin emme. Se on rohkeuden, totisuuden ja yksinkertaisuuden puutetta. Naisista puhumme niin usein siksi, että olemme, kuten minusta näyttää, tyytymättömiä. Pidämme naisia liian ihanteellisina ja vaadimme heiltä sitä, mitä todellisuus ei voi tarjota, emmekä saavuta lähimainkaan haluamaamme, ja lopputuloksena on: tyytymättömyys, särkyneet toiveet, sieluntuskat ja mikä kohta milläkin on kipeä, sitä hän valittaa. Mutta ehkä teitä ikävystyttää tämä keskustelu?

— Ei, ei lainkaan.

— Sallikaa minun siinä tapauksessa esittää itseni, — sanoi matkatoverini kohoten jonkunverran istualtaan: — Ivan Ilitsh Shamohin, tilanomistaja Moskovan läheisyydestä. Teidät tunnen varsin hyvin.

Hän istuutui ja jatkoi katsoen minua lempeästi ja totisesti kasvoihin:

— Nämä alituiset keskustelut naisista selittäisi jokin keskinkertainen filosoofi, kuten Max Nordau, eroottiseksi mielettömyydeksi tai väittäisi hän, että olemme orjia ja niin edespäin. Mutta minä arvostelen asiaa toisin. Minä toistan: me olemme tyytymättömiä siksi, että olemme idealisteja. Me tahdomme, että olennot, jotka ovat meidät synnyttäneet ja tulevat synnyttämään lapsemme, olisivat meitä korkeammalla, korkeammalla kaikkea muuta maailmassa. Nuorina ihannoimme ja jumaloimme naisia, joihin rakastumme; rakkaus ja onni merkitsevät silloin samaa. Meillä Venäjällä halveksitaan avioliittoa, joka ei ole rakkaudesta solmittu, aistillisuus on naurettavaa ja herättää vastenmielisyyttä ja niillä romaaneilla ja kertomuksilla, joissa naiset ovat kauniita, runollisia ja yleviä, on parhain menestys. Ja aivan luonnollista on ollut se, että venäläinen on aina ihaillut Rafaelin madonnaa ja pitänyt huolta naisemansipatsioonista, olkaa varma siitä. Mutta se on onnettomuutemme, että jouduttuamme naimisiin tai suhteisiin naisen kanssa tunnemme parin kolmen vuoden kuluttua pettymystä ja käymme välinpitämättömiksi. Lähestymme toisia naisia, ja tunnemme taas pettymystä, kammoa, ja tulemme vihdoin vakuutetuiksi siitä, että naiset ovat petollisia, pikkumaisia, turhamaisia, epäjohdonmukaisia, kehittymättömiä, julmia — että he sanalla sanoen eivät ole ylempänä, vaan päinvastoin paljon alempana meitä miehiä. Eikä meillä tyytymättömillä ja petetyillä miehillä ole enää muuta tehtävää kuin napista ja alati puhua siitä, minkä suhteen petyimme.

Shamohinin puhuessa huomasin, että venäjänkieli ja venäläinen ympäristö tyydyttivät häntä suuresti. Tämä johtui luultavasti siitä, että hän ulkomailla ollessaan ikävöi kotimaahansa. Ylistäessään venäläisiä ja heidän ihanteellisuuttaan hän ei puhunut pahaa ulkomaalaisista, ja tämä oli hänelle eduksi. Saattoi myöskin huomata, että hänellä oli jotakin sydämellään ja että hän mieluummin puhui itsestään kuin naisista. Enkä minä saattanut olla kuuntelematta pitkänpuoleista, tunnustuksen kaltaista kertomusta.

Kun olimme tilanneet pullon viiniä ja juoneet sitä lasillisen, alkoi hän näin:

— Muistan, että jossakin Veltmannin kertomuksessa joku sanoo: "siinä se kertomus oli", johon toinen vastaa: "ei, se ei ollut itse kertomusta, vaan ainoastaan kertomuksen johdantoa." Samoin on kaikki tähän saakka puhumani vain johdantoa. Mutta tahtoisin oikeastaan kertoa teille viimeisen romaanini. Suokaa anteeksi, että vieläkin kysyn: eikö teitä ikävystytä kuunnella juttujani?

Vakuutin, ettei ikävystytä, ja hän jatkoi:

— Toiminta tapahtuu Moskovan kuvernementissa, eräässä sen pohjoisessa kihlakunnassa. Minun täytyy sanoa, että luonto on siellä ihmeellistä. Maatilamme sijaitsee vuolaan puron korkealla rannalla, putouksen kohdalla, jossa vesi kohisee yötä päivää. Kuvitelkaa mielessänne suurta, vanhaa puutarhaa, hauskan näköisiä kukkalavoja, mehiläiskekoja, vihannestarhaa, alhaalla lorisevaa puroa kiemuraisine pajupensaineen, jotka huurteisen sään aikana näyttävät himmeiltä ja harmahtavilta; toisella puolen niitty ja sen takana kummulla synkkää, tummaa havumetsää, jossa kasvaa sieniä ja jonka tiheikössä oleskelee hirviä.

Kun minä kuolen ja ruumisarkun kansi naulataan kiinni, niin olen minä näkevä, siltä minusta tuntuu, varhaisen aamun, sellaisen, jolloin auringon valo häikäisee silmiä, kuten tiedätte, tai ihanan kevätillan, jolloin puutarhasta ja sen takaa kuuluu satakielen ja ruisrääkän laulua, kylästä hanurin soittoa, sisällä soitetaan pianoa ja puro kohisee — sanalla sanoen, sellaista musiikkia, että tekee mieli itkeä ja lujasti laulaa.

Meillä ei ole paljon peltoja, mutta sen sijaan niittyjä, jotka yhdessä metsän kanssa tuottavat noin pari tuhatta ruplaa vuosittain. Olen isäni ainoa poika. Me molemmat olemme vaatimattomia ihmisiä, ja tämä summa sekä isän eläke riittivät meille aivan hyvin.

Päätettyäni luvut yliopistossa elin kolme ensimäistä vuotta maalla, harrastin maanviljelystä ja odotin, että minut valittaisiin johonkin kunnalliseen toimeen. Mutta pääasia oli kuitenkin se, että olin kovasti rakastunut erääseen harvinaisen kauniiseen, hurmaavaan neitoseen, naapurimme, tilanomistaja Kotlovitshin sisareen. Tämä naapuri oli rappiolle joutunut herrasmies, jolla oli ananas- ja persikkaviljelyksiä, ukkosenjohtoja, suihkulähde keskellä pihaa, mutta ei kopeekkaakaan rahaa. Hän ei tehnyt mitään, ei osannut mitään, oli pehmeä kuin keitetty nauris; paransi talonpoikia homoiopatisesti ja harrasti spiritismiä. Hän oli muuten hienotunteinen, hellä, ei tuhma, mutta minä en pidä miehistä, jotka keskustelevat henkien kanssa ja parantavat akkoja magnetismilla. Ensinnäkin vaivaa henkisesti orjamaisia ihmisiä aina jokin käsitteiden hämmennys ja heidän kanssaan on sangen vaikea puhua, ja toiseksi he eivät rakasta ketään, pysyvät erillään naisista, ja tämä salaperäisyys vaikuttaa vastenmielisesti herkkätunteisiin ihmisiin. Eikä hänen ulkomuotonsakaan miellyttänyt minua. Hän oli pitkä, lihava, kalpea, pää oli pieni, samoin silmät, jotka kiilsivät omituisesti, ja sormet olivat valkoiset ja turpeat. Tervehtiessä hän ei puristanut kättä, vaan piteli sitä omalla tavallaan, ja pyyteli yhä anteeksi. Halutessaan jotakin hän pyysi anteeksi, kun sai — pyysi anteeksi.

Mutta hänen sisarensa oli aivan toisenlainen. Minun tulee huomauttaa, etten tuntenut lapsuudessani ja nuoruudessani Kotlovitsheja, sillä isäni oli professorina N:ssä, jonka tähden me asuimme pitkän aikaa maaseudulla, ja tullessani tuntemaan heidät, oli tämä neitonen jo kaksikolmattavuotias, ja hän oli jo aikoja sitten lopettanut koulunsa, olipa ennättänyt jo pari kolme vuotta asua Moskovassa rikkaan tätinsä luona, joka toi hänet seurapiireihin. Tutustuttuani häneen ja jouduttuani puheisiin hänen kanssaan ihmetytti minua ennen kaikkea hänen harvinainen ja kaunis nimensä. — Ariadna. Se sopi niin mainiosti hänelle! Hän oli tummanverevä, kovin laiha, hento, notkea, solakka, ihmeen suloinen ja hänen kasvonsa piirteet olivat ylevät ja jalot. Hänenkin silmänsä kiilsivät, mutta ei niin kuin veljen — kylmästi ja makeasti kuin rintasokerin kiteet — vaan Ariadnan katseesta säteili ihana, ylpeä nuoruus.

Hän valtasi minut heti tuttavuutemme ensi päivänä, — eikä toisin olisi saattanut tapahtuakaan. Ensimäiset vaikutelmat olivat niin voimakkaat, etten vielä nytkään voi häätää harhanäkyä. Tekisipä yhä vieläkin mieleni uskoa, että luonto oli tämän tytön luodessaan tarkoittanut jotakin ihmeellistä. Ariadnan ääni, käynti, hattu, vieläpä hänen pienten jalkainsa jäljet hiekkarannalla, jossa hän ongiskeli särkiä, herättivät minussa iloa, elämänhalua. Ihanista kasvoistaan ja suloisista muodoistaan päätin hänen henkisten luonnonlahjainsa laadun, ja Ariadnan jokainen sana, jokainen hymy ihastutti minua ja saattoi minun edellyttämään, että hänellä oli ylevä sielu.

Hän oli ystävällinen, puhelias, iloinen, käytökseltään yksinkertainen, uskoi runollisesti Jumalaan, puhui runollisesti kuolemasta, ja hänen sielussaan oli niin runsaasti erilaisia vivahduksia, että hän saattoi antaa puutteilleen erinomaisen miellyttäviä ominaisuuksia. Kun hän esimerkiksi tahtoi ostaa uuden hevosen, vaikka hänellä ei ollut rahaa, virkkoi hän: "no, eihän se tee mitään. Voimmehan myydä tai pantata jotakin". Ja jos pehtori vannoi, ettei ollut mitään myytävää tai pantattavaa, vastasi Ariadna: "Siinä tapauksessa voimme repiä rautalevyt sivurakennuksen katolta ja lähettää ne rautatehtaaseen tai ajaa työhevoset johonkin markkinapaikkaan ja myydä ne polkuhinnasta".

Tällaiset hillittömät toiveet saivat toisinaan koko talon epätoivoon, mutta hän lausui ne niin sievästi, että hänelle suotiin kaikki anteeksi ja että hän sai mitä tahtoi, kuin mikäkin jumalatar tai Caesarin puoliso.

Rakkauteni oli liikuttava ja kaikki huomasivat sen pian: isäni, naapurit ja talonpojat. Ja kaikki olivat minulle myötätuntoisia. Tarjotessani talonpojille viinaa he kumarsivat ja sanoivat:

— Suokoon Jumala, että saisitte Kotlovitshin neidin.

Ariadna tiesi itsekin, että rakastin häntä. Hän ajoi usein meille ratsain tai vaunuissa ja vietti toisinaan kokonaisen päivän minun ja isäni seurassa. Hän tuli pian isäukkoni ystäväksi ja tämä opetti hänet ajamaan polkupyörällä — se oli ukon mieliurheilua. Muistan, miten he eräänä iltana valmistautuivat polkupyörämatkalle ja minä autoin Ariadnan pyörälle… Minusta tuntui, että polttaisin käteni, jos häntä koskettaisin, niin kaunis hän silloin oli; minä vapisin ihastuksesta, ja kun he, isäni ja Ariadna, ajoivat rinnan tietä pitkin ja pehtori tuli ratsastaen heitä vastaan, hypähti orhi yht'äkkiä syrjään. Minusta näytti siltä kuin ratsukin olisi säpsähtänyt neidon kauneutta.

Minun rakkauteni ja ihailuni liikuttivat Ariadnaa, ja hän tunsi myötätuntoa minua kohtaan ja tahtoi olla minun laillani hurmautunut ja vastata rakkauteeni. Olihan se niin runollista!

Mutta hän ei voinut rakastaa todellisesti, kuten minä, sillä hän oli kylmä ja jo kylliksi turmeltunut. Pahahenki oli vallannut hänet ja kuiski nyt tytölle yötä päivää, että tämä oli lumoava, jumalainen. Ja kun Ariadna ei tietänyt tarkoin, minkä vuoksi hän oli luotu ja miksi hän oli saanut elämän, alkoi hän kuvitella, että hänestä tulee kerran hyvin rikas ja huomattu henkilö. Hän uneksi tanssiaisista, kilpa-ajoista, livreoista, upeista vierashuoneista, omasta salongistaan, jossa kokonainen parvi kreivejä, ruhtinaita, lähettiläitä, kuuluisia taiteilijoita kumartaisi häntä ihaillen hänen kauneuttaan ja pukujaan…

Tällainen vallan ja personallisen menestyksen himo ja tällaiset yhä vain samaan suuntaan tähtäävät ajatukset tekevät ihmisen kylmäksi. Ja Ariadna oli kylmä sekä minua, luontoa että soittoa kohtaan…

Mutta aika kului kulumistaan eikä lähettiläitä kuulunut. Ariadna asui yhä veljensä, spiritistin luona. Asiat huononivat huononemistaan, niin ettei hänellä ollut enää varaa pukujen ja hattujen ostelemiseen, ja täytyi turvautua kaikellaisiin juoniin, jotta köyhyys pysyisi salassa.

Ariadnan asuessa vielä tätinsä luona Moskovassa oli eräs ruhtinas Maktujev, rikas, mutta mitätön mies, kosinut tyttöä, mutta tämä oli antanut muitta mutkitta rukkaset ruhtinaalle. Nyt häntä vaivasi toisinaan katumus: miksi ei ollut ottanut vastaan tarjousta? Samoin kuin venäläinen talonpoika puhaltaa inhoten kaljassa kelluvia torakoita ja kuitenkin juo sitä, samoin hänkin rypisti nyrpeästi naamaansa ruhtinasta muistellessaan ja virkkoi kaikesta huolimatta:

— Sanokaa mitä tahansa, mutta arvonimessä on jotakin selittämätöntä, tenhoavaa…

Hän uneksi arvonimiä, loistoa, mutta ei tahtonut laskea minuakaan luotaan. Sillä uneksipa miten paljon tahansa lähettiläistä ja muista ylhäisistä henkilöistä, ei sydän kuitenkaan ole kivestä ja sääliksi käy nuoruus.

Ariadna koetti rakastua minuun, oli rakastavinaan ja vannoipa vielä rakastavansakin. Mutta minä olen hermostunut ja herkkätunteinen mies. Jos joku rakastaa minua, tunnen sen jo matkan päähän ilman valoja ja vakuutuksia, mutta nyt tunsin kylmyyden huokuvan vastaani, ja kun hän puhui minulle rakkaudestaan, tuntui minusta kuin olisin kuullut metallisen satakielen laulavan. Ariadna tunsi itse menettävän valttinsa, häntä harmitti ja minä näin hänen usein itkevän. Ja voitteko ajatella, kerran hän syleili minua yhtäkkiä kiihkeästi ja suuteli — tämä tapahtui eräänä iltana rannalla — mutta minä näin hänen silmistään, ettei hän rakastanut minua, vaan syleili ainoastaan uteliaisuudesta nähdäkseen seuraukset siitä. Se kauhistutti minua, minä tartuin hänen käsiinsä ja sanoin epätoivoisena:

— Minä kärsin näistä lemmettömistä hyväilyistä!

— Kuinka kummallinen te olette! — sanoi hän ja läksi.

Kaikesta päättäen olisi tätä jatkunut vielä pari vuotta ja minä olisin mennyt naimisiin hänen kanssaan, ja siihen olisi romaani päättynyt, ellei kohtalo olisi toisin määrännyt. Meidän näköpiiriimme ilmestyi nimittäin uusi henkilö.

Ariadnan veljen luo saapui vieraisille tämän yliopistotoveri Mihail Ivanovitsh Lubkov. Hän oli herttainen mies, ja kyytimies ja palvelijat sanoivat häntä "hauskaksi herraksi". Hän oli keskikokoinen laihahko, kaljupäinen. Hänen kasvonsa olivat kuin kunnon porvarin ainakin, eivät herättäneet mielenkiintoa, vaikka olivat sievät ja kalpeat, viikset tuuheat, hyvin hoidetut, iso aataminomena kaulassa, joka oli näppyläisellä kananlihalla. Silmälaseihin oli kiinnitetty leveä, musta nauha, ja hän puhui kuin sorakielinen, ei osannut lausua selvästi l ja r kirjaimia, niin että sana "maalla" kuului kuin "maavva". Hän oli aina iloisella tuulella ja kaikki nauratti häntä.

Noin kaksikymmenvuotiaana hän joutui naimisiin, sai myötäjäisiksi kaksi taloa Moskovassa, ryhtyi sitten laittamaan erästä saunalaitosta uuteen kuntoon, mikä vei hänet puille paljaille. Hänen vaimonsa ja neljä lastaan elivät nyt puutetta kärsien niin sanotuissa "Itäisissä huoneissa", ja hänen täytyi pitää huolta heistä. Tämäkin oli hänestä naurettavaa.

Lubkov oli kolmikymmenkuusivuotias ja hänen vaimonsa neljänkymmenkahden ikäinen, — sekin oli niin naurettavaa. Hänen äitinsä, kopea, pöyhkeilevä nainen, joka niin mielellään tahtoi käydä aatelisesta, halveksi hänen vaimoaan ja eli yksikseen koira- ja kissalaumansa kanssa; tälle hänen täytyi maksaa kuukausittain 75 ruplaa.

Lubkovilla itsellään oli hyvä maku, hän söi mielellään aamiaista "Slavjanskij Bazarissa" ja päivällistä "Eremitagessa". Hän kulutti paljon rahoja, ja sedältään hän sai ainoastaan kaksi tuhatta ruplaa vuodessa. Tämä ei riittänyt hänelle ja senvuoksi hänen täytyi juosta päiväkaudet ympäri Moskovaa saadakseen rahoja lainatuksi. Tämä oli myöskin hyvin naurettavaa.

Hän saapui Kotlovitshin luo levätäkseen luonnon helmassa perhe-elämän vaivoista, kuten hän sanoi. Päivällisillä, illallisilla, kävelymatkoilla hän kertoi meille vaimostaan, äidistään, velkojista, ryöstömiehistä ja nauroi heille kaikille. Mutta hän nauroi myöskin itseään ja vakuutti, että tämä hänen lainaamiskykynsä oli hankkinut hänelle monta hauskaa tuttavuutta.

Hän nauroi herkeämättä ja me nauroimme myöskin. Hänen maalla ollessaan aloimme mekin kuluttaa toisin aikaa. Minä olin taipuvainen hiljaisiin, niin sanoakseni idyllisiin huvituksiin, ongin mielelläni kaloja, harrastin iltakävelyjä ja poimin sieniä. Mutta Lubkov piti enemmän huvimatkoista, ilotulituksista ja metsästyksestä. Pari kolme kertaa viikossa hän pani toimeen huvimatkan, ja Ariadna kirjoitti vakavan innostuneena paperilapulle: ostereita, sampanjaa, makeisia, ja lähetti minut Moskovaan, tietysti kysymättä oliko minulla rahaa vai ei. Ja huvimatkoilla juotiin maljoja, naurettiin ja kerrottiin rattoisia juttuja Lubkovin vanhasta rouvasta, hänen äitinsä lihavista, pienistä koirista, ja siitä, miten rakastettavia ihmisiä velanantajat olivat…

Lubkov rakasti luontoa, mutta hänestä se oli vanhastaan hyvin tuttu, sen olemus paljon häntä itseään alempi, ja oli se luotu vain hänen huvikseen. Katsellessaan joskus sattumalta suurenmoista näköalaa, hän sanoi: "Tässäpä olisi hauska juoda teetä!" Huomattuaan kerran Ariadnan kulkevan kaukana päivänvarjo kädessä hän sanoi tyttöä osoittaen:

— Ariadna on laiha ja senvuoksi pidän hänestä. Lihavat eivät minua miellytä.

Se koski minuun ja minä pyysin, ettei hän puhuisi minun kuullessani siten naisista. Hän katsoi minuun ihmetellen ja sanoi:

— Mitä pahaa siinä on, jos minä pidän laihoista enkä lihavista?

En vastannut hänelle mitään. Kerran jälkeenpäin hän sanoi hauskalla tuulella ja hienossa hiprakassa ollessaan:

— Olen huomannut, että te miellytätte Ariadna Grigorjevnaa.
Ihmettelen, miksi haukottelette…?

Nämä sanat eivät miellyttäneet ensinkään minua ja minä selitin hämmentyneenä mielipiteeni rakkaudesta ja naisista.

— En tiedä, — huoahti hän. — Minun mielestäni nainen on nainen ja mies on mies. Olkoonpa Ariadna Grigorjevna runollinen ja ylevä, kuten sanotte, mutta ei hänen silti tarvitse olla ulkopuolella luonnon lakeja. Näettehän itsekin, että hän on siinä ijässä, jolloin nainen tarvitsee miehen, rakastajan. Kunnioitan naisia yhtä paljon kuin te, mutta luulen, että suhteemme heihin eivät vähennä runollisuutta. Runollisuus on toista ja rakastaja on toista. Asian laita on sama kuin maataloudessa: luonnon kauneus on eri asia kuin tulot metsistä ja viljelyksistä.

Kun minä ja Ariadna olimme ongella, loikoili Lubkov läheisyydessämme hiekkarannalla tehden pilaa minusta tai opettaen elämäntaitoa.

— Minua ihmetyttää, herraseni, että voitte elää romaanitta! — sanoi hän. — Te olette nuori, kaunis, mieltäkiinnittävä, parasta lajia sanalla sanoen, ja kuitenkin elätte kuin munkki. Ohhoh, sellainen ukko ja vasta kaksikymmentäkahdeksanvuotias! Olen teitä lähes kymmenen vuotta vanhempi, mutta kumpi meistä oikeastaan on nuorempi? Ariadna Grigorjevna, kumpi?

— Te, tietysti, — vastasi Ariadna hänelle.

Ja kun hän kyllästyi meidän vaitioloomme ja siihen tarkkaavaisuuteen, jolla me katselimme ongenkohoja, lähti hän sisään, ja Ariadna sanoi silloin katsoen vihaisesti minuun:

— Todellakin, te ette ole mikään mies, vaan — suokaa anteeksi — tallukka. Miehen tulee hurmaantua, hullutella, hairahtua, kärsiä! Nainen suo anteeksi julkeutenne, vieläpä röyhkeytennekin, mutta hän ei anna milloinkaan anteeksi tuollaista järkevyyttä.

Ariadna suuttui toden teolla ja jatkoi:

— Menestyäkseen pitää miehen olla päättäväinen ja rohkea. Lubkov ei ole niin kaunis kuin te, mutta hän on paljon mieltäkiinnittävämpi ja hänellä tulee aina olemaan menestys naismaailmassa, sillä hän ei ole teidän kaltaisenne, hän on mies!…

Hänen äänessään oli katkera sointu.

Kerran illallispöydässä hän alkoi minuun päin kääntymättä selittää, että jos hän olisi mies, niin hän ei jäisi maaseudun yksinäisyyteen homehtumaan, vaan lähtisi matkoille, asuisi talvella jossakin ulkomailla, esimerkiksi Italiassa.

— Oi, Italia! — huudahti isäni kaataen siten tahtomattaankin öljyä tuleen. Hän kertoi pitkät ajat Italiasta, kuvasi miten hyvä siellä on olla, kuinka luonto on kaunis, miten paljon museoita siellä on!

Ariadnassa syttyi yhtäkkiä halu matkustaa Italiaan. Löipä innoissaan oikein nyrkkiä pöytään ja hänen silmänsä säihkyivät matkaa ajatellessaan.

Ja sitten seurasi keskusteluja siitä, kuinka ihanaa Italiassa mahtoi olla… Oi, Italia, ah, Italia… oi ja ah!… Ja sitä jatkui sitten päivät pääksytysten, ja kun Ariadna kurottautui katsomaan olkapääni yli minua, niin näin hänen kylmästä, itsepäisestä katseestaan, että hän unelmissaan oli vallannut jo koko Italian salonkeineen, ylhäisine ulkomaalaisineen ja matkailijoineen, ja että oli mahdoton enää pidättää häntä. Neuvoin häntä vielä hiukan odottamaan, lykkäämään matkan pariksi vuodeksi eteenpäin, mutta hän rypisti ärtyisästi kasvojaan ja virkkoi:

— Te olette varovainen kuin vanha akka!

Mutta Lubkov kannatti matkaa. Hän sanoi, että sen voisi tehdä jotakuinkin vähillä rahoilla ja lupasi kernaasti lähteä mukaan Italiaan ja levätä siellä perhe-elämän vaivoista.

Tunnustan, että käyttäydyin lapsellisesti kuin kimnasisti. En mustasukkaisuudesta, vaan jotakin kauheata, tavatonta aavistaen koetin mikäli mahdollista estää heitä jäämästä kahden kesken. He tekivät minusta pilaa, ja astuessani esimerkiksi sisään, käyttäytyivät he kuin olisivat muka juuri suudelleet j.n.e.

Mutta eräänä kauniina aamuna tulee Ariadnan pöhöttynyt, kalpea veli, spiritisti, luokseni ja pyytää saada puhutella minua kahden kesken. Hän oli perin heikkotahtoinen mies, joka ei voinut, kasvatuksestaan ja hienotunteisuudestaan huolimatta, olla lukematta toisen kirjettä, jos näki sellaisen edessään pöydällä. Keskustelun kuluessa hän tunnusti sattumalta lukeneensa Lubkovin kirjeen Ariadnalle.

— Siitä kirjeestä sain tietää, että sisareni lähimmässä tulevaisuudessa matkustaa ulkomaille. Rakas ystäväni, olen kovin liikutettu! Selittäkää Jumalan tähden… en ymmärrä tästä yhtään mitään!

Puhuessaan hän hengitti suoraan vasten kasvojani, ja hänen henkensä haisi keitetylle lihalle.

— Suokaa anteeksi, että kerron teille sen kirjeen salaisuuden, — jatkoi hän, — mutta tehän olette Ariadnan ystävä, hän kunnioittaa teitä! Ehkä tiedättekin jo jonkun verran asiasta? Ariadna aikoo matkustaa, mutta kenen kanssa? Herra Lubkov varusteleikse matkalle hänen kanssaan. Suokaa anteeksi, mutta minusta se on perin kummallisesti tehty herra Lubkovin puolelta. Hän on naimisissa, hänellä on lapsia, mutta siitä huolimatta hän tekee rakkaudentunnustuksia ja kirjoittaa Ariadnalle: sinä. Suokaa anteeksi, mutta se on kerrassaan kummallista!

Minä jäähmetyin, käteni ja jalkani turtuivat, ja rinnassani tunsin kipua; oli kuin olisi sinne upotettu kolmikulmainen kivi. Kotlovitsh vaipui uupuneena nojatuoliin, ja hänen kätensä olivat riipuksissa kuin piiskan siimat.

— Mitä voin tehdä? — kysyin.

— Puhutelkaa häntä, vakuuttakaa hänelle… Ajatelkaa: mitä merkitsee Lubkov hänelle? Sopiiko hän Ariadnalle? Hyvä Jumala, miten kauheata tämä on, miten kauheata! — jatkoi Kotlovitsh päätään pidellen. — Ja Ariadnalla kun on niin suurenmoisia tarjouksia kuin Maktujev ja… ja muut. Ruhtinas jumaloi häntä, ja viime keskiviikkona vakuutti hänen iso-isävainajansa Hilarion, jonka me manasimme esiin, vakuutti yhtä varmasti kuin kaksi kertaa kaksi on neljä, että Ariadnasta tulee ruhtinatar. Hilarion on viisas mies; me manaamme hänen henkensä usein esiin.

Seuraavana yönä en nukkunut lainkaan, aioin ampua itseni. Aamulla kirjoitin viisi kirjettä, mutta revin ne palasiksi, itkin sitten riihessä, pyysin rahaa isältäni ja matkustin Kaukaasiaan hyvästiä sanomatta.

Nainen on tietysti nainen ja mies on mies, mutta tokkohan tämä kaikki on yhtä yksinkertaista meidän päivinämme kuin ennen vedenpaisumusta, ja tokkohan minä, kultuuri-ihminen, jolla on niin monimutkainen sielunrakenne, voin selittää voimakkaan viehätyksen naisiin siten, että naisen ruumiin muodot ovat toisenlaiset, kuin omani? Miten kauheata se olisi! Uskon, että ihmishenki, joka taistelee luontoa vastaan, on velvollinen vastustamaan lihallista rakkautta kuin vihollista, ja ellei se voittaisikaan sitä, niin onnistuisi se kuitenkin kietomaan tällaisen rakkauden veljellisen rakkauden kuvitteluverhoon. Minusta ei rakkaus ole vain eläimellisen elimistöni toimintaa, kuten on koirien ja sammakkojen, vaan sellaista todellista rakkautta, mikä elähyttää jokaista syleilyä sydämen puhtaalla innostuksella ja kunnioituksella naista kohtaan. Inho eläimellistä aistillisuutta kohtaan on kehittynyt vuosisatojen kuluessa sadoissa sukupolvissa ja on se periytynyt minulle veren mukana muodostaen osan olemustani, ja eikö se, että ihannoin rakkautta, ole yhtä luonnollista ja välttämätöntä kuin se, että meidän aikanamme korvalihakseni ovat liikkumattomat ja ihoni karvaton. Minusta tuntuu kuin suurin osa kultuuri-ihmisiä ajattelisi samoin, koskapa meidän päivinämme pidetään rakkauden siveellisen ja ihanteellisen elementin puutetta atavistisena ilmiönä; sanotaan, että se on suvun huonontumisen ja mielenhäiriöiden tunnusmerkki. Totta on, että rakkautta ihannoidessamme otaksumme rakastamissamme henkilöissä olevan ominaisuuksia, joita heissä ei ole, mikä seikka johtaa meidät alituisiin erehdyksiin ja kärsimyksiin. Mutta minusta on sittenkin parempi kärsiä kuin lohduttaa itseään sillä, että nainen on nainen ja mies on mies.

Tiflisissä sain kirjeen isältäni. Hän kirjoitti, että Ariadna Grigorjevna oli matkustanut ulkomaille oleskellakseen siellä koko talven.

Palasin takaisin kuukauden kuluttua. Oli jo syksy. Ariadna lähetti isälleni joka viikko hajuvesille tuoksuvan, mieltäkiinnittävän ja kaunokirjallisen kirjeen. Minun mielestäni voi jokainen nainen olla kirjailijatar. Ariadna kertoi hyvin tarkasti, kuinka vaikeasti lepytettävissä hänen tätinsä oli ollut ja kuinka työlästä tältä oli ollut saada tuhannen ruplaa matkarahoja. Kertoi, kuinka kauan oli etsinyt Moskovassa erästä kaukaista sukulaistaan, vanhaa rouvaa, saadakseen tästä matkatoverin. Tällainen liiallinen yksityiskohtain kertominen tuntui kovin keksityltä, ja minä ymmärsin, ettei hänellä ollut mitään naispuolista matkatoveria mukanaan.

Vähän myöhemmin sain minäkin häneltä kirjeen, joka niinikään tuoksui hajuvesille ja oli hyvin kaunokirjallinen. Hän kirjoitti ikävöivänsä minua, minun kauniita, älykkäitä, rakastettavia silmiäni, nuhteli minua ystävällisesti siitä, että unohdin nuoruuteni, jäin maalle homehtumaan, vaikka voisin hänen laillaan elää paratiisissa palmujen alla ja hengittää appelsiinien tuoksua. Ja hän kirjoitti kirjeen alle: "hylkäämänne Ariadna". Pari päivää myöhemmin sain samantapaisen kirjeen, jonka alle oli kirjoitettu: "Teidän unohtamanne".

Pääni meni ihan sekaisin. Rakastin häntä intohimoisesti, näin joka yö unta hänestä, ja kuitenkin seisoi kirjeessä: "hylkäämänne", "unohtamanne"… Miksi niin?… Ja lisäksi tuli maaseudun ikävyys, pitkät illat, kalvavat ajatukset Lubkovista… Epätietoisuus kiusasi minua, myrkytti päiväni ja yöni. Elämä muuttui sietämättömäksi. En voinut kauemmin vastustaa, vaan lähdin matkalle.

Ariadna oli kutsunut minua Abbaziaan. Saavuin sinne eräänä kirkkaana, lämpimänä päivänä sateen jälkeen, jonka pisarat kimalsivat vielä puissa. Vuokrasin huoneen suuresta, kasarmimaisesta hotellista nimeltä "Dependance", jossa Ariadna ja Lubkov asustivat. He eivät olleet kotona.

Lähdin puistoon, kuljeskelin lehtokäytävissä ja istahdin sitten eräälle penkille. Ohitseni kulki itävaltalainen kenraali, kädet selän takana ja samallaiset punaiset juovat housunlahkeissa kuin venäläisilläkin kenraaleilla on. Pienokaista työnnettiin ohi lastenvaunuissa, jotka vinkuen liikkuivat märällä hiekalla. Sitten meni ohitseni raihnas, keltatautinen ukko, joukko englantilaisia naisia, pappismies ja sitten taas itävaltalainen kenraali. Soittolavalle mennä laahusti vastikään Fiumesta saapunut sotilassoittokunta, ja soitto alkoi.

Oletteko koskaan ollut Abbaziassa?

Se on likainen slaavilainen pikkukaupunki, jossa on yksi ainoa löyhkäävä katu, jonka poikki ei sateisella säällä saata päällyskengittä kulkea. Olin monta kertaa ja aina liikutettuna lukenut tästä maallisesta paratiisista. Mutta kun sitten housunlahkeet ylös käärittyinä kuljin varovasti poikki kapean kadun ja ikävissäni ostin sitkeitä päärynöitä vanhalta akalta, joka tunsi minut venäläiseksi ja sanoi "tshitiri" (neljä), "davatsat" (kaksikymmentä), ja neuvottomana mietiskellesäni mielessäni, minne mennä ja mitä tehdä, tapasin toisia venäläisiä, jotka olivat yhtä pettyneitä kuin minäkin, alkoi minua harmittaa ja hävettää.

Abbazia on tyynen, Adrian merestä pistävän lahden rannalla, josta näkee höyrylaivojen ja purjealusten kirjavine purjeineen liikkuvan meren ulapalla. Näkyypä sieltä aina Fiumeen saakka ja kaukaa siintävät Adrian meren saaret punertavan usvan peitossa. Maisema olisi kuvankaunis, elleivät näköalaa lahdelle pilaisi tyyliltään kömpelön porvarimaiset hotellit, joita ahnaat kauppiaat ovat rakentaneet pitkin viheriäistä rantaa, niin että tässä paratiisissa ei näe paljon muuta kuin akkunoita, terasseja, aukeita paikkoja valkoisine pöytineen, ja viinurien mustia hännystakkeja!

Kaupungissa on puisto, — niitähän on nykyään jokaisessa ulkomaalaisessa kylpypaikassa. Palmujen tumma, liikkumaton, äänetön vihreys, käytävien heleänkeltainen hiekka, kirkkaan viheriät penkit, sotilassoittokunnan rämisevien torvien kimallus, kenraalien punaiset housunjuovat — kaikkiin niihin kyllästyy kymmenessä minuutissa. Ja kuitenkin luulee olevansa jostakin syystä velvollinen oleskelemaan täällä kymmenen päivää, vieläpä kymmenen viikkoakin!

Matkustellessani vastoin tahtoani kylpypaikasta toiseen, olen tullut yhä vahvemmin vakuutetuksi siitä, miten epämukavasti ja kitsaasti rikkaat, kylläiset ihmiset elävät, miten veltto ja heikko heidän mielikuvituksensa on, miten arkoja heidän toiveensa ja miten riippuvainen heidän makunsa on. Ja miten paljon onnellisempia ovatkaan ne vanhat ja nuoret matkailijat, joilla ei ole varaa asua hotelleissa, vaan majailevat missä sattuu, katselevat ihaillen merta korkealta vuorelta, loikoilevat viheriässä ruohossa, kulkevat jalan, näkevät läheltä metsiä ja kyliä, tutkivat kansan tapoja, kuulevat sen lauluja, rakastuvat sen naisiin…

Puistossa istuessani alkoi hämärtää ja silloin Ariadnani ilmestyi kauniina ja suloisena kuin prinsessa sinne. Hänen jäljessään kulki Lubkov, jonka yllä oli uusi, väljä, luultavasti Wienissä ostettu puku.

— Miksi olette vihainen? — kysyi Lubkov häneltä. — Mitä olen teille tehnyt?

Huomattuaan minut Ariadna huudahti ilosta ja olisi varmaan heittäytynyt kaulaani, ellemme olisi olleet puistossa. Hän puristi lujasti kättäni ja nauroi; minäkin rupesin nauramaan, vaikka olisi tehnyt mieleni itkeä liikutuksesta. Sitten alkoi sataa kysymyksiä: Kuinka maalla voidaan? Entäs isä? Olinko nähnyt hänen veljeään? j.n.e.

Ariadna vaati minun katsomaan häntä silmiin, ja kysyi muistinko onkiretkiämme, kinastelujamme, huvimatkojamme…

— Miten hauskaa silloin totisesti oli, — huoahti hän. — Mutta ei meidän täällä nytkään ikävä ole. Meillä on paljon tuttavia, rakas ystäväni! Huomenna esitän teidät eräälle venäläiselle perheelle. Mutta teidän pitäisi ostaa uusi hattu.

Hän katseli minua kasvojaan rypistellen.

— Abbazia ei ole mikään maalaiskylä, — jatkoi hän. — Täällä pitää olla comme il faut.

Sitten läksimme ravintolaan.

Ariadna nauroi koko ajan, laski leikkiä ja sanoi minua hyväksi, rakkaaksi, viisaaksi eikä näyttänyt uskovan silmiään, kun näki minut seurassaan. Istuimme siten yhdentoista tienoille saakka ja erosimme hyvin tyytyväisinä sekä illalliseen että toisiimme. Seuraavana päivänä Ariadna esitteli minut venäläiselle perheelle: "Tunnetun professorin poika, meidän naapurimme." Ariadna puhui tämän perheen kanssa ainoastaan maatiloista ja viljasadoista vedoten vähän väliä minuun. Hän tahtoi tekeytyä hyvin rikkaaksi maatilanomistajattareksi ja onnistuikin siinä. Hän käyttäytyi kuin todellinen aatelisnainen ainakin, ja aatelinen hän syntyjään olikin.

— Mutta minkälainen ihminen tätini on! — huudahti hän yht'äkkiä katsoen hymyillen minuun — jouduimme täällä keskenämme riitaan, ja hän matkusti heti Meraniin. Mokomakin!

Kysyin sitten häneltä puistossa kävellessämme:

— Mistä tädistänne te äsken puhuitte?

— Se oli vain hätävalhe, — nauroi Ariadna. — Heidän ei tarvitse tietää, ettei minulla ole naisseuraa.

Hetken vaiettuaan hän lähestyi minua ja sanoi:

— Kohdelkaa myötätuntoisesti Lubkovia, hyvä ystäväni! Hän on niin onneton! Hänen äitinsä ja vaimonsa ovat kerrassaan kauheita.

Ariadna teititteli Lubkovia ja sanoi hänelle levolle mennessään "hyvää yötä" kuten minullekin. He asuivat eri kerroksissa, ja senvuoksi minä rupesin uskomaan, että kaikki oli joutavaa juttua mitä heistä oli puhuttu, ja ettei heidän välillään ollutkaan mitään suhdetta. Sentähden oloni olikin nyt kevyempi heidät tavattuani. Ja kun Lubkov pyysi eräänä päivänä lainata 300 ruplaa, annoin ne hänelle mielihyvällä.

Olimme joka päivä kävelemässä emmekä juuri muuta tehneetkään. Milloin kuljimme puistossa, milloin söimme, milloin taas joimme. Jouduimme joka päivä keskusteluun venäläisen perheen kanssa.

Puistoon mennessäni olin vähitellen tottunut näkemään keltatautisen ukon, pappismiehen ja itävaltalaisen kenraalin, jolla oli aina mukana pienet kortit ja joka jokaisessa mahdollisessa ja mahdottomassa paikassa istuutui panemaan "patiencea" kohautellen hermostuneesti olkapäitään. Ja soittokunta soitti yhä samoja kappaleita.

Kotona maalla häpesin talonpoikia; jos tein arkipäivin muutamien tuttujen kanssa lähtöä huvimatkalle tai istuin onkimassa, ja niin häpesin nytkin nähdessäni palvelijoita, kyytimiehiä, vastaantulevia työmiehiä. Minusta näet tuntui siltä kuin he olisivat katsoneet minua ja ajatelleet: Mikset sinä tee mitään? Ja tämä häpeä kiusasi minua aamusta iltaan, joka päivä.

Se oli omituista, ikävää, yksitoikkoista elämää. Ainoana vaihteluna oli se, että Lubkov lainasi minulta milloin sata, milloin viisikymmentä guldenia, joista hän ilostui kuin morfinisti morfiinista, ja rupesi äänekkäästi nauramaan vaimoaan, itseään ja velkojiaan.

Sää muuttui sateiseksi ja kylmäksi. Matkustimme Italiaan, ja minä sähkötin isälleni, että hän lähettäisi minulle kiireimmän kautta kahdeksansataa ruplaa Roomaan. Matkalla viivähdimme Veneziassa, Bolognassa ja Firenzessä ja jouduimme joka kaupungissa kalliiseen hotelliin, jossa kiskottiin eri maksu valosta, palveluksesta, lämmityksestä, leivästä aamiaispöydässä, vieläpä oikeudesta olla syömättä yhteisessä pöydässä.

Me söimme paljon. Aamulla meille tarjottiin café complet'a. Yhdeltä oli aamiainen: lihaa, kalaa, omeletti, juustoa, hedelmiä ja viiniä. Kuudelta syötiin päivällinen, johon kuului kahdeksan ruokalajia ja pitkät väliajat, joiden kuluessa joimme olutta ja viiniä. Yhdeksän aikaan tarjottiin teetä. Ennen puolta yötä Ariadna halusi syödä jotakin ja tilasi liikkiötä ja pehmeäksi keitettyjä munia. Hänen seurakseen söimme mekin. Aterian väliajoilla juoksimme museoissa ja näyttelyissä ajatellen koko ajan, ettemme vain myöhästyisi päivälliseltä tai aamiaiselta. Taulujen katseleminen ikävystytti minua, minun teki mieleni kotiin maalle, minua väsytti, etsin tuolia voidakseni istahtaa ja toistin teeskennellen muitten mukaan: "Miten ihanaa! Miten paljon ilmaa!"

Kuten kylläisten jättiläiskäärmeitten kiintyi meidänkin katseemme vain kiiltäviin esineihin, myymäläin ikkunat vaikuttivat meihin hypnotisoivasti, ja me ihailimme väärennettyjä rintaneuloja ja ostimme paljon tarpeetonta tavaraa.

Samallaista oli Roomassakin. Siellä satoi usein ja tuuli puhalsi kylmästi. Nautittuamme tanakan aamiaisen lähdimme katsomaan Pietarin kirkkoa, mutta kun olimme syöneet runsaasti ja ilmakin sitä paitsi oli huono, ei rakennus tehnyt meihin sanottavaa vaikutusta ja syyttäessämme toisiamme välinpitämättömyydestä taidetta kohtaan olimme joutua riitaan.

Isäni lähettämät rahat saapuivat. Lähdin aamulla noutamaan niitä;
Lubkov seurasi minua.

— Nykyisyys ei voi olla täysin onnellinen, jos miehellä on menneisyytensä, — sanoi hän. — Minun harteilleni on menneisyys sälyttänyt raskaan taakan. Olisipa minulla rahaa, niin ei onnettomuus olisi niin perin suuri, mutta nyt on suo siellä, vetelä täällä… Uskotteko, että taskussani on tällä hetkellä vain kahdeksan frangia, — jatkoi hän alentaen ääntänsä, — ja minun pitäisi lähettää vaimolleni sata ruplaa ja äidilleni yhtä paljon. Niin, ja itse täytyy myöskin elää. Ariadna on kuin lapsi eikä ajattele asemaamme yhtään, vaan tuhlaa rahoja kuin ruhtinatar. Miksi hän osti itselleen eilen kellon? Ja sanokaa, mitä hyötyä tällaisesta näyttelemisestä on? Johtuuhan siitä, että Ariadna ja minä salaamme palvelusväeltä ja tuttavilta suhteemme, ainakin 10 tai 15 frangin lisäkustannukset vuorokaudessa, minä kun asun eri huoneessa. Mitä hyötyä siitä todellakin on?

Tuntui kuin teräväsärmäinen kivi olisi ruhjonut rintaani. Asiaa ei saattanut enää epäillä, kaikki selveni minulle nyt, kylmä väristys kulki kautta ruumiini… Päätin, etten enää tapaisi heitä, menisin heidän luotaan, matkustaisin viipymättä kotia…

— On helppo päästä lähempään suhteeseen naisen kanssa, — jatkoi Lubkov, — kun vain rupee riisumaan häntä. Mutta sitten… kuinka vaikeaksi käykin kaikki! Miten joutavaa, mieletöntä!

Laskiessani isäni lähettämiä rahoja, sanoi hän:

— Ellette lainaa minulle 1,000 frangia, olen hukassa. Teidän rahanne vain voivat pelastaa minut!

Annoin hänelle hänen pyytämänsä summan. Hän muuttui taas iloiseksi ja alkoi nauraa setäänsä, joka ei ollut voinut salata hänen osoitettaan hänen vaimoltaan.

Palattuani hotelliin kokosin matkakapineeni ja maksoin laskuni. Piti vain sanoa vielä jäähyväiset Ariadnalle.

Koputin hänen ovelleen.

— Entrez!

Ariadnan huoneessa vallitsi epäjärjestys kuten aamulla ainakin: pöydällä teetarjotin, leivänpalasia, munankuoria. Ummehtunut, hajuvedelle tuoksuva ilma täytti huoneen. Vuode oli siistimätön ja saattoi selvästi huomata, että siinä oli maannut kaksi henkeä. Ariadna oli itse vast'ikään noussut ja pukeutunut flanelliseen aamunuttuun; hänen hiuksensa olivat kampaamattomat.

Minä tervehdin, istuin sitten hetken aikaa ääneti, kunnes hän oli saanut tukkansa kammatuksi ja kysyin vihdoin koko ruumis vavisten:

— Miksi… miksi kehotitte minun matkustamaan tänne ulkomaille?

Nähtävästi hän arvasi ajatukseni. Hän tarttui käteeni sanoen:

— Tahdon, että olisitte täällä. Te olette niin puhdas!

Minä häpesin kiihtymystäni ja vavistustani. En voinut pidättää pientä itkua puhkeamasta esiin. Menin sitten ulos sanaakaan sanomatta ja istuin jo tunnin päästä rautatienvaunussa. Kuvittelin koko matkan jostakin syystä, että Ariadna oli raskaana, ja hän inhotti minua. Ja kaikki naiset, jotka näin joko vaunuissa tai asemasilloilla, näyttivät minusta raskailta, ja olivat inhottavia, kurjia. Asemani oli samallainen kuin ahnaan kiihkoisen saiturin, joka yht'äkkiä saa tietää rahansa olevan vääriä. Kaikki ne puhtaat, suloiset haaveet, jotka olivat niin kauan hyväilleet rakkauden lämmittämää mielikuvitustani, kaikki suunnitelmani, toiveet, muistoni, käsitykseni rakkaudesta ja naisesta, näyttivät nyt nauravan ja ilkamoivan minulle.

— Kuinka saattaa Ariadna, nuori, kaunis, älykäs neitonen, senaattorin tytär, antautua suhteisiin tuollaisen kehnon, jokapäiväisen miehen kanssa? — mietin kauhistuneena mielessäni.

— Mutta miksei hän rakastaisi Lubkovia? — vastasin omiin kysymyksiini. — Missä suhteessa hän on minua huonompi? Rakastakoon ketä häntä haluttaa, mutta miksi hänen piti valehdella? Mutta miksi hänen pitäisi olla avosydäminen minulle? — Ja näitä ajatuksiani haudoin siksi kuin pääni meni pyörälle.

Vaunussa oli viileätä. Matkustin ensimäisessä luokassa, mutta meitä istui kolme henkeä samalla sohvalla, sisäikkunoita ei ollut, ulko-ovi johti suorastaan vaunuun, ja minusta tuntui kuin olisin istunut jalkapuussa, ahdingossa, hyljättynä, kurjana. Minun jalkojani paleli ja samalla johtui mieleeni, kuinka houkutteleva Ariadna oli ollut aamunutussaan, hiukset hajalla, ja minut valtasi äkkiä niin voimakas mustasukkaisuuden tunne, että hypähdin tuskissani pystyyn. Naapurini katsoivat minuun ihmeissään, vieläpä kauhuissaankin.

Kotona maalla oli suuria lumikinoksia ja kahdenkymmenen asteen pakkanen. Rakastan talvea, sillä tähän vuodenaikaan minun oli maalla, vieläpä paukkuvassa pakkasessa, niin lämmin olla. On niin hauska turkit ja huopasaappaat yllä työskennellä kirkkaana, kylmänä päivänä puutarhassa tai pihalla, tai lukea sisällä hyvin lämmitetyssä kamarissa, istua isän työhuoneen uunin edessä, kylpeä maalaissaunassa… Vain siinä tapauksessa, ettei talossa ole äitiä, sisaria tai lapsia, ovat talvi-illat niin kolkkoja, ja tuntuvat silloin niin pitkiltä ja hiljaisilta. Ja mitä lämpimämpi ja suloisempi olo on, sitä tuntuvampi on tämä puutekin.

Sen talven illat olivat pitkiä, jolloin palasin ulkomailta. Minun oli ikävä, enkä voinut ikävältä edes lukea. Päivällä tosin aika kului joten kuten lapioidessa lunta puutarhassa, kanoja ja vasikoita ruokkiessa, mutta illoista ei tahtonut tulla mitään loppua!

Ennen en pitänyt vieraista, mutta nyt iloitsin heidän tulostaan, sillä tiesin, että puhe kääntyisi ehdottomasti Ariadnaan. Spiritisti Kotlovitsh ajoi usein luoksemme saadakseen puhua sisarestaan, ja toi toisinaan mukanaan ystävänsä, ruhtinas Maktujevin, joka ei ollut suinkaan vähemmän rakastunut Ariadnaan kuin minä. Ruhtinaan täytyi saada istua Ariadnan huoneessa, kosketella hänen pianonsa näppäimiä ja selailla hänen nuottiensa lehtiä; muuten hän ei jaksanut elää. Ja isoisä Hilarionin henki ennusti yhä, että Ariadnasta tulisi ennemmin tai myöhemmin ruhtinaan puoliso.

Meillä ruhtinas viipyi tavallisesti pitkän aikaa, keskipäivästä aina puoliyöhön saakka. Mutta hän ei puhunut paljon; vaieten hän tyhjensi pari kolme pulloa olutta naurahtaen vain silloin tällöin katkonaisesti, surullisesti ja typerästi osoittaakseen siten, että hänkin ottaa osaa keskusteluun. Aina lähtöä tehdessään hän vei minut syrjään ja kysyi puoliääneen:

— Milloin näitte Ariadna Grigorjevnan viimeksi? Oliko hän terve?
Luulen, että hän viihtyy siellä?

Tuli kevät. Oli lähdettävä pelloille kevätkylvöjä tekemään. Sää oli kolkko, mutta kuitenkin keväinen, ja minä olin jo taipuvainen tyytymään tappiooni. Tehdessäni peltotöitä ja kuunnellessani kiurujen laulua, juohtui usein mieleeni ajatus: eiköhän olisi parasta päättää jo nuo haaveet onnesta ja naida muitta mutkitta yksinkertainen talonpoikaistyttö?

Mutta keskellä kuuminta työkiirettä sain kirjeen, jossa oli italialainen postimerkki. Ja kevätkylvöt, mehiläiset, vasikat, talonpoikaistyttö — kaikki katosivat kuin savu.

Tällä kertaa Ariadna kirjoitti, että hän oli sanomattoman onneton. Hän soimasi minua siitä, etten ollut ojentanut hänelle auttavaa kättä, vaan heittänyt hänet vaaran hetkenä oman onnensa nojaan. Koko kirje oli kirjoitettu suurella, hermostuneella käsialalla, se oli täynnä korjauksia ja tahroja, ja saattoi huomata, että hän oli kirjoittanut sen suuressa kiiressä ja että hän oli kärsinyt paljon. Kirjeensä lopussa hän rukoili minua luokseen pelastamaan häntä.

Tempasin itseni taas irti ympäristöstäni ja matkustin muille maille.

Ariadna asui Roomassa. Saavuin hänen luokseen myöhään illalla, ja nähdessään minut hän alkoi itkeä ja heittäytyi kaulaani. Hän ei ollut lainkaan muuttunut talven kuluessa; oli yhtä nuori ja kaunis kuin ennenkin. Söimme yhdessä illallisen ja ajelimme aina aamun valkenemiseen saakka ympäri Roomaa, ja koko ajan hän kertoi elämänsä vaiheita.

Kysyin, missä Lubkov oli.

— Älkää puhuko siitä roistosta! — huusi hän. — Hän inhottaa ja iljettää minua!

— Mutta tehän rakastitte häntä, — sanoin.

— En milloinkaan! Ensi aikoina hän näytti hyvin omaperäiseltä ja herätti myötätuntoisuutta — siinä kaikki. Hän on hävytön, valtaa naisen väkirynnäköllä, ja se tempaa mukaansa. Mutta älkäämme puhuko hänestä. Se on surullinen lehti elämäni kirjassa. Hän on matkustanut Venäjälle rahoja hankkimaan, ja minä sanoin hänelle, että hänen on paras pysyä poissa täältä.

Ariadna ei asunut enää hotellissa, vaan yksityisessä huoneustossa, jossa oli kaksi kylmästi ja uhkeasti sisustettua huonetta. Sellainen oli hänen makunsa.

Lubkovin lähdettyä hän oli lainannut tuttaviltaan noin viisi tuhatta frangia, ja minun tuloni oli todellakin hänen pelastuksensa.

Toivoin voivani viedä hänet maalle kotikyläämme, mutta en onnistunutkaan siinä. Hän ikävöi tosin kotimaahansa, mutta muistot eletystä köyhyydestä, puutteista, ruostunut katto veljensä talossa, herättivät hänessä inhoa ja kauhua, ja esittäessäni kotimatkaa hän puristi suonenvetoisesti käsiäni ja sanoi:

— Ei, ei! Minä kuolisin ikävään siellä kotona!

Silloin joutui rakkauteni viimeiseen vaiheeseensa.

— Olkaa entinen ystäväni, rakastakaa minua hiukan, — sanoi Ariadna puoleeni kumartuen. — Te olette niin synkkä ja miettiväinen, pelkäätte antautua innostuksen valtaan ja ajattelette alati seurauksia. Tuo tuollainen on ikävää. Minä rukoilen, olkaa nyt hellä minulle!… Minun puhdas, pyhä, rakas ystäväni, minä rakastan teitä!

Minusta tuli hänen rakastajansa. Ainakin kuukauden päivät olin kuin mieletön, ihastunut korviani myöten. Syleillä nuorta, ihanaa vartaloa, nauttia siitä, tuntea aina herätessään sen lämpö ja ajatella, että tässä on nyt minun Ariadnani, — siihen ei ollut helppo tottua!

Mutta minä totuin siihen kuitenkin ja vähitellen asemani alkoi selvitä minulle. Ensinnäkin huomasin, että Ariadna ei rakastanut minua nyt enemmän kuin ennenkään. Mutta hän tahtoi tosissaan rakastaa, hän pelkäsi yksinäisyyttä ja tärkeintä oli se, että minä olin nuori, terve, voimakas, ja hän aistillinen, kuten yleensä kaikki kylmät ihmiset. Me emme salanneet toisiltamme, että himokas rakkaus oli vienyt meidät yhteen. Senjälkeen minäkin ymmärsin jotain muuta… Oleskelimme Roomassa, Napolissa, Firenzessä, matkustimme myöskin Parisiin, mutta siellä oli liian kylmä ja me palasimme takaisin Italiaan. Esiinnyimme kaikkialla miehenä ja vaimona, elimme kuin rikkaat kartanonomistajat. Tuttavuudestamme oli usealle huvia, ja Ariadnalla oli kaikessa hyvä menestys. Kun hän otti tunteja taidemaalauksessa, sanottiin häntä taiteilijattareksi, ja ajatelkaas, tämä nimitys sopi hänelle mainiosti, vaikka hänellä ei ollut lainkaan luontaisia lahjoja tälle alalle.

Ariadna nukkui joka päivä kahteen, kolmeen saakka ja nautti kahvinsa ja aamiaisensa sängyssä. Päivälliseksi hän söi lientä, kalaa, lihaa, parsaa, lintua, ja kun hän meni levolle, annoin hänelle vielä vuoteelle jotakin, esimerkiksi pihvin, ja sen hän söi surullisen, huolestuneen näköisenä. Yöllä herätessään hän söi omenia ja appelsiineja. Tämän naisen pääominaisuuksia oli hämmästyttävä kavaluus. Hän oli aina joka hetki kavala, nähtävästi tuntematta siihen minkäänlaista tarvetta, vaistomaisesti, saman vietin vaikutuksesta, joka saa varpusen tirskumaan ja torakan liikuttamaan tuntosarviaan. Hän oli kavala minua, palvelijoita, ovenvartijoita, kauppa-apulaisia, tuttavia kohtaan; hän ei voinut kertaakaan keskustella kenenkään kanssa eikä tavata ketään teeskentelemättä, irvistelemättä. Kun joku mies, olipa tämä sitten palvelija tai herra, vain astuikin huoneeseemme, muuttui Ariadnan katse, ilme, ääni, muuttuivatpa hänen muotonsa ääriviivatkin. Olisittepa edes kerrankin nähnyt hänet silloin, niin olisitte varmaan sanonut, ettei voinut olla meitä ylhäisempiä ja rikkaampia ihmisiä koko Italiassa. Ei sattunut sitä taiteilijaa hänen seuraansa, jolle hän ei olisi laverrellut jonninjoutavia valheita tämän erinomaisista luonnonlahjoista.

— Te olette suurenmoinen taituri! — sanoi hän suloisen laulavalla äänellä. — Teidän seurassanne on melkein kauheata olla. Luulen, että voitte tunkeutua ihmissielun salatuimpiinkin kätköihin.

Ja kaiken tämän hän sanoi viehättääkseen, saavuttaakseen "menestystä" ja ollakseen lumoava! Hänen aivojensa ainaisena ajatuksena oli vain tämä: miellyttää! Ja se oli hänen elämänsä tarkoitus ja päämäärä. Jos olisin sanonut hänelle, että sen ja sen kadun varrella, siinä ja siinä talossa asui ihminen, joka ei ollut mieltynyt häneen, olisi hän siitä todellakin kärsinyt. Hänen piti joka päivä saada lumota, vangita, tehdä joku mielettömäksi. Se seikka, että olin hänen vallassaan ja haihduin hänen lumoissaan aivan kuin olemattomiin, tuotti hänelle samaa tyydytystä, jota voittajat tunsivat aikoinaan turnajaisissa. Mutta minun nöyryytykseni ei riittänyt vielä hänelle. Hän vääntelihe peitteittä öisin vuoteellaan kuin naarastiikeri, sillä hänen oli aina kuuma, ja luki kirjeitä, joita Lubkov oli hänelle kirjoittanut. Tämä rukoili Ariadnaa saapumaan Venäjälle, muuten hän ryöstäisi ja murhaisi jonkun saadakseen rahaa, jolla matkustaa Ariadnan luo Italiaan. Ariadna vihasi Lubkovia, mutta tämän kiihkeät, orjamaiset kirjeet kiihottivat häntä. Hänen ajatuksensa omasta lumousvoimastaan oli kerrassaan suurenmoinen: hänestä tuntui siltä kuin olisi hän voinut valloittaa suuret joukot ihmisiä, koko Italian, koko maailman, jos he vain olisivat nähneet hänen alastoman ruumiinsa muodon ja hänen ihonsa värin. Nämä puheet ruumiin muodosta ja ihon väristä loukkasivat minua, mutta tämän huomattuaan hän puhui huonolla tuulella ollessaan tuontapaisia typeryyksiä ärsyttääkseen minua, ja menipä kerran niinkin pitkälle, että suuttui erään naisen luona ollessamme vieraisilla tämän huvilassa ja sanoi minulle:

— Ellette lakkaa kiusaamasta minua noilla viisauksillanne, riisuudun heti ilki alasti ja heittäydyn tuonne kukkapenkereelle makaamaan!

Ajattelin toisinaan katsellessani, miten hän nukkui, söi tai koetti tekeytyä hyvin naivin näköiseksi: miksi Jumala on luonut hänet kauniiksi, suloiseksi, älykkääksi? Senköhän vuoksi, että hän voisi piehtaroida vuoteessa, syödä ja valehdella, valehdella rajattomasti?

Kolmea seikkaa Ariadna pelkäsi: kuukauden kolmattatoista päivää, ilkeitä silmiä ja pahoja unia. Vapaasta rakkaudesta ja vapaudesta yleensä hän jutteli kuin vanha, jumalinen nainen, ja väitti, että Boleslav Markevitsh on Turgenjevia etevämpi. Mutta hän oli kavala ja teräväkielinen kuin paholainen ja osasi käyttäytyä seuroissa kuin sivistynyt ja edistystä harrastava henkilö ikään.

Ariadna saattoi ilon hetkellä loukata palvelijaa tai tappaa hyönteisen; hän piti härkätaisteluista, luki mielellään murhista ja suuttui, jos joku syytetty vapautettiin.

Elämämme kävi hyvin kalliiksi. Isä parka lähetti minulle eläkkeensä, kaikki pikku tulonsa, lainasi minulle, mistä vain sai irti, ja kun hän kerran vastasi "non habeo", lähetin hänelle epätoivoisen sähkösanoman, jossa pyysin häntä panttaamaan maatilan. Hiukan myöhemmin pyysin häntä hankkimaan jostakin rahoja toista kiinnitystä vastaan. Hän täytti vähääkään vastustelematta molemmat pyyntöni ja lähetti minulle kaikki rahat viimeiseen kopekkaan asti.

Mutta Ariadna halveksi elämän käytännöllistä puolta, hän välitti viis kaikesta tästä, ja tuhlatessani tuhansia frangeja hänen mielettömiä toiveitaan tyydyttääkseni ja valittaessani kuin vanha puu, lauleli hän iloisin mielin: "Addio bella Napoli".

Kylmenin vähitellen häntä kohtaan ja rupesin häpeämään suhdettamme. En pidä raskaudesta enkä synnytyksestä, mutta nyt haaveksin toisinaan lasta, joka ainakin muodollisesti olisi voinut muuttaa elämäämme.

Jotten olisi perinpohjin kyllästynyt elämääni, rupesin käymään museoissa ja taidekokoelmissa, aloin lukea kirjasia, söin vähän ja lopetin juomisen. Pitkin päivää uuvutin siten itseäni, ja elämäni tuntui jonkunverran kevyemmältä.

Mutta Ariadna kyllästyi minuun myöskin. Sattumalta kuuluivat ne ihmiset keskisäätyyn, joiden parissa hänellä oli ollut hyvä menestys; lähettiläitä ja salonkeja ei ollut enää; rahoja oli niukanlaisesti ja se tuskastutti, vieläpä itkettikin häntä. Vihdoin hän sanoi, ettei hänellä olisi mitään Venäjänmatkaa vastaan.

Ja niin me lähdimme matkalle. Viime kuukausina ennen lähtöä oli hän kirjoitellut ahkerasti veljelleen; hänellä oli nähtävästi salaiset aikomuksensa, mutta mitkä… Jumala ties. Olin jo aikoja sitten väsynyt onkimaan hänen viekkaita ajatuksiaan.

Mutta me emme lähteneet maalle, vaan olemme nyt matkalla Jaltaan ja sieltä Kaukasiaan. Hän ei viihdy nykyään enää muualla kuin kylpypaikoissa, mutta tietäisittepä vain, miten minä vihaan näitä kylpypaikkoja, miten ilma niissä on ummehtunut ja miten minua kaikki hävettää niissä. Olisinpa nyt kotonani maalla, jossa saisin tehdä työtä otsani hiessä voidakseni siten sovittaa erehdykseni! Nyt tunnen itsessäni piilevän rajattoman voiman ja minusta näyttää siltä, että panemalla nämä voimat liikkeelle voin lunastaa maatilan viidessä vuodessa veloista vapaaksi.

Mutta asia on sekava. Me emme ole enää ulkomailla, vaan Venäjällä ja on ajateltava laillista avioliittoa. Viehätys on tietysti jo kadonnut, entisestä rakkaudesta ei ole enää hituistakaan jälellä. Mutta olkootpa asiat miten tahansa, niin on velvollisuuteni naida hänet.

* * * * *

Shamohin, joka oli innostunut kertomuksestaan, ja minä menimme alas ja jatkoimme keskustelua naisista.

Oli jo myöhä tavatessamme toisemme hytissä, jossa rupesimme levolle.

— Toistaiseksi on nainen vain maaseudulla miehen tasalla, — puhui Shamohin. — Siellä hänen ajatuksensa, tunteensa ja aherruksensa askartelevat sivistysasioissa samalla innolla kuin miehen. Mutta älykäs kaupunkilaisnainen on jo paljon jälempänä häntä ja palaamassa jälleen entiseen alkuperäiseen tilaansa. Hän on jo puoliksi ihmispeto, ja hänen ansiotaan on juuri se, että ihmisneron valloituksista on mennyt niin paljon hukkaan. Nainen häviää vähitellen naisena ja hänen sijalleen tulee naaras. Tämä älykkään naisen jäännös uhkaa vakavasti kultuuria; peräytyessään koettaa nainen kiinnittää miehen itseensä ja hidastuttaa siten tämän edistystä. Siitä ei ole epäilystäkään.

Minä kysyin: miksi tuomita kaikkia naisia yhden ainoan mukaan… Ariadnan mukaan? Jo naisten pyrkimys sivistykseen ja sukupuolten tasa-arvoisuuteen, mikä mielestäni on pyrkimystä oikeudenmukaisuuteen, kumoaa jokaisen luulon taaksepäin kulkevasta kehityksestä.

Mutta Shamohin tuskin kuunteli minua ja hymyili epäluuloisesti. Hän oli jo kiihkeä, paatunut naisten vihaaja, ja olisi ollut turhaa koettaa muuttaa hänen mieltään.

— Riittää! — keskeytti hän. — Ellei nainen kerran pidä minua tasa-arvoisena ihmisenä, vaan koiraksena, ja koettaa koko ikänsä vain miellyttää minua, s.o. valloittaa minut, niin saattaako silloin enää puhua naisen täysistä oikeuksista? Oi, älkää luottako heihin, he ovat niin kovin viekkaita! Me miehet teemme työtä hankkiaksemme heille vapauden, mutta he eivät välitä tästä vapaudesta, ovat vain valittavinaan. He ovat niin äärettömän viekkaita!

Kinastelu ikävystytti minua, tahdoin nukkua ja käännyin seinään päin.

— Niin, — kuulin vielä, kun olin jo nukahtamaisillani. — Niin! Syy on kokonaan kasvatuksessamme, hyvä ystäväni. Kaupungeissa naisten kasvatus rajoittuu pääasiallisesti siihen, että heistä koetetaan muodostaa ihmispetoja, s.o. opettaa häntä miellyttämään koirasta ja pitämään tätä vallassaan. Niin!

Shamohin huoahti.