Produced by Tapio Riikonen

TORPAN TYTTÖ I

Kuvauksia kansan elämästä

Kirj.

A. W. LINDGREN

Hämeenlinnassa v. 1884,
Hämäläisen osake-yhtiön kirjapainossa.

Tekijän kustantama.

Iltakello soi Onkiveden kirkon tapulista. Pitäjän uni-lukkari oli itse sitä soittamassa.

Hän oli sitä työtä toimittanut jo pian neljäkymmentä vuotta joka lauvantai- ja juhla-aattoiltana. Hän ei uskonut sitä tointa kellekään muulle. Se oli hänen mielestänsä pyhin kaikista kellon soittamisista.

Sillä sanomakellot, jotka ilmoittivat jonkun seurakuntalaisen kuolleeksi, eivät olleet muuta kuin julistamista, että joku syntinen oli erinnyt tästä mailmasta. Eikä kellot tienneet sanoa, oliko hän kuollut synneissänsä taikka niistä puhdistettuna ja vanhurskautettuna.

Ja kun pyhä-aamuna joku haudattiin ja kellot soivat, niin ei niidenkään äänestä kukaan tietänyt sanoa, mihin sielu oli erinnyt siitä ruumiista, joka nyt laskettiin maan poveen.

Eikä papinkello eikä yhteensoitto olleet nekään samasta arvosta kuin iltakello. Sillä ne kutsuivat vain seurakuntaa jumalan palvelukseen. Ja seurakunta oli sekalainen ja enimmältään syntinen.

Kun unilukkari kolkkasi ensimmäisen kumahduksen isolla kellolla, niin jokamies nosti lakkiansa ja luki hiljaisen siunauksen. Ja jokainen lakkasi työstänsä. Ja viikon hälinä vaikeni. Ja koko luonto muuttui hiljaiseksi.

Väki, joka niityllä ja vainiolla oli työssä, palasi väsyneenä, mutta tyytyväisenä kotiin. Sillä viikon työt olivat päätetyt. Muuta kelloa ei suinkaan kaivattu, kutsumaan väkeä työstä pois.

Se kumahutti ensikerran. Ja kun humina oli hetken perästä vaiennut, kuului toinen ja sitte taas kolmas — aina yhdeksän kumahdusta, jotka muistuttivat vapahtajan ristiin naulitsemista.

Kun nämät yhdeksän kolkkausta olivat kuuluneet, alkoi unilukkari soittaa samaa suurta kelloa. Se muistutti että — kaikki oli täytetty.

Sanoimme ettet unilukkari uskonut tätä tointa muille, ei sen vuoksi, että hän piti itseänsä ainoana iltakellon soittajana, vaan sentähden että se oli hänen niin sanoakseen papillinen virkatoimensa.

Huomenkello oli kyllä hänen mielestänsä yhtä juhlallinen ja alkoi samalla tavoin yhdeksällä kolkkauksella.

Mutta silloin oli unilukkarilla muita viran toimia, niin ettei hän kerinnyt kellotapuliin. Vaan iltakelloa ei hän sallinut minkään estää hänen itsensä soittamasta.

Unilukkari ei noudattanut mitään erityistä ajan määrää iltakellon soittamisessa. Talvella hän toimitti sen ehtoohämärässä ja pitkitti sen jälkeen aikaa aina sitä myöden kuin päiväkin piteni, ainoastaan keskisuvella, jolloin aurinko laski vasta puoli-kymmenen aikana, soitti hän iltakelloa vähän varhemmin.

Kun unilukkari oli lakannut soittamasta ja ennen kuin hän sulki tapulin luukut, katseli hän aina sitä laveata näkö-alaa, minkä paikkakunta tarjosi sinne ylhäälle.

Se oli sangen soma näkö-ala. Onkiveden selkä sinerti toisella sivulla, toisella oli kirkonkylän laveat vainiot ja niityt; niiden takana taas metsät ja kukkulat.

Mutta soma taikka ei, oli se unilukkarille aina hauskaa, niin talvella kuin suvellakin ja syksyn sateilla. Hän oli sillä alalla elänyt pitkän ikänsä. Hän tunsi joka hengen, lapsesta vanhukseen saakka; joka siinä liikkui, hääri ja pyöri tämän elämän pyrinnöissä.

Hän oli ollut lapsien opettaja ja aikaihmisten neuvon antaja ja vanhusten tuttava ja kaikkien hyvä ystävä, siitä asti kuin hän seurakunnan virkaan pääsi.

Sanoimme ollut. Sillä uusi aika oli tuonut muassansa uusia opettajia ja uusia neuvonantajia ja uusia mielipiteitä.

Ne olivat tahtoneet sysätä vanhan unilukkarin syrjään. Hänen iltakelloansa ei enään kuultu samalla hartaudella kuin ennen.

Moni piti sitä turhamaisena kun muutamat nostivat lakkiansa iltakellon ensimmäisellä kolkkauksella. Pyhäpäivät ja sunnuntait eivät enää olleet ainoat, joita kansa vietti juhlana. Ja papin saarnat kirkossa ja opetukset lukusioilla eivät olleet ainoat puheet, joita kansa kuulteli.

Niitä oli jo syntynyt lisäyksiäkin, joita nimitettiin kansanhuveiksi. Niissä pidettiin puhetta "kansallisuudesta", joka oli samanlainen outo jumala kuin se, jota muinaiset Egyptiläiset palvelivat.

Mutta sen verran kansa oppi siitä pian tietämään, että sille oli huudettava "eläköön" ja että se asui jossain Helsingissä. Ja jollei sille ahkerasti huudettaisi "eläköön" joka kerta kuin sen kunniaksi pidettiin puheita, niin se pian kuolisi.

Näitä kaikkia oli vanha unilukkari, jonka elämä oli kulkenut tasaista ja hiljaista juoksua, saanut lopulla ikäänsä nähdä ja kuulla.

Hän oli saanut nähdä kansan juhlia, joihin kokoonnuttiin kaukaa ja läheltä, ja häntäkin oli kehoitettu huutamaan "eläköön" kansallisuudelle.

Mutta unilukkari, joka ei koskaan ollut tottununna huutamaan isoon ääneen muuta kuin mitä virsikirjassa oli, ei taipunut lausumaan hiljaakaan tuota "eläköön", joka hänen mielestänsä oli kaikkea järjellistä nuottia vailla.

Hänelle koetettiin selittää, että mailma kulkee edistymiseen päin. Ja sitä ei unilukkari tahtonut kieltää. Sillä hän oli nähnyt, että niinä vuosikymmeninä, jotka olivat kuluneet hänen lapsuutensa ja vanhuutensa välillä, paljon oli tapahtunut, jota ei muuksi käynyt nimittäminen kuin edistymiseksi. Mutta paljon oli tullut lisäksi semmoistakin, joka ei vienyt eteenpäin, vaan vinoon.

Oli suvi-ilta loppupuolella heinäkuuta. Ruislaihot olivat tuleentuneet ja elon korjaamiseen oli ensi viikolla ryhdyttävä.

Tämän kaikki tiesi vanha unilukkari, siellä kun hän kellotapulista katseli kylää. Mutta se katseleminen huvitti häntä sittekin. Sillä alhaalla hän sen näki ainoastaan paikka paikalta; mutta täällä ylhäällä se oli hänen edessänsä yhdellä silmäyksellä.

Hän oli sydämessään kiitollinen hyvän vuodentulon toiveista, niinkuin tietysti jokainen ihminen on, paitsi se, jolla on paljon eloa säästössä aitassaan ja joka sen vuoksi toivoo hintain ylenemistä.

Unilukkari oli kasvanut yhteen seurakuntansa kanssa. Hän kärsei sen kärsimykset ja iloitsi sen ilot. Hän oli sen kanssa nähnyt sekä hyviä että pahoja päiviä.

Hän ei toivotellut hintain ylenemistä — jos hänellä joskus olisi syytäkin ollut. Hän tytyi vuoden "markkongiin" eikä joutunut kenenkään kanssa riitaan. Eikä kenenkään tarvinnut katsoa häneen sentähden karsaasti. Ja kun hän nyt iloitsi hyvistä vuodentulon toiveista, iloitsi hän pikemmin seurakuntansa puolesta, kuin itse puolestansa, nähdessänsä, että jokaiselle oli tuleva leipää.

Sillä niitä oli ollut joskus ja useinkin aikoja, jolloin monella oli leivästä puute.

Vanha unilukkari tuli alas tapulista ja alkoi astua maantietä kylää kohden. Kirkko ja hautausmaa olivat nimittäin vähän matkaa kylästä, keskellä vainiota.

Tien varrella tapasi hän Siuron rusthollarin, joka oli kylän, miltei koko pitäjän, äveriäin mies. Tämä tavoitteli aidan yli tähkäpäitä ruispellolta, koettaaksensa kuinka tuleentuneita jyvät olivat.

Sitä hän oli jo usein tehnyt. Sillä ei kukaan koko kylässä ollut niin tarkka noudattamaan aikaa. Hän ei laskenut hyvää heinäänsä vanhentumaan korrella vaan niitti sen pois, kun se oli parhaassa voimassaan.

Häntä ennen oli kylässä noudatettu sitä tapaa, että kaukaisemmat niitut ensin korjattiin ja vasta sitte heinä-ajan lopussa kotiniitut.

Mutta Siuron rusthollari rupesi uutta tapaa viljelemään. Hän vei väkensä ensin kotiniituille, joissa voimakkain ruoho ja varhempi kasvu oli. Hän sanoi tahtovansa kunnialla koota parhaat heinävaransa. Ja vasta sitte, kun ne olivat säilyssä, mentiin takaniityille ja huonommille aroille korjaamaan, mitä niihin ehkä vielä heinän aikana oli ehtinyt kasvaakin.

Ei hän myöskään laskenut viljaansa varisemaan, vaikka hän antoi sen tuleentua; hän sai sillä tavoin kaikki jyvät riiheen ja aittaan.

Tällä ajattelevaisuudella ja varovaisuudella oli hän tullut kylän äveriäimmäksi isännäksi.

Ja kyläläisten oli pakko vähitellen ruveta noudattamaan hänen tapojansa, jolleivät tahtoneet vallan takapajulle ja muitten nauruksi jäädä.

"Hyvää iltaa, Siuro", sanoi unilukkari. "Tottapa viljanne jo on valmis leikattavaksi?"

"Hyvää iltaa! Luulisimpa olevan juuri maanantai-aamuksi," vastasi rusthollari.

"Mutta jos varisee jo huomenna?"

"Ei, sen verran kuin minä tähkäpäitten luontoa käsitän."

"Terveiksi. Mitä muuten kuuluu?" jatkoi unilukkari, tultuansa lähemmäksi ja tarjoten rusthollarille kättä.

"Eipä mitään erinomaista."

"Poikanne Severin on jo, kuulemma, palannut maanviljelys-opistosta.

"Niin on. Hän tuli kotiin toissa iltana."

"Kaiketi hän nyt on uhka maanviljeliä ja voittaa pian teidän?"

"Arvattavasti on hän ahkerampi apilassa ja vikkelämpi vikkerissä, kuin minä. Sillä senlaisiin uusiin viljelyksiin en minä pysty. Mutta vielä minä hänen kanssansa lupaan kilvan kyntää ja ojaa kaivaa."

"Älkää sanoko! Uusi aikahan tykkänään halveksii meidän ojiamme ja kyntöämme."

"Halveksikoon vain. Se halveksii monta muutakin seikkaa meidän ajoiltamme, joka ei olisi niinkään halveksittavaa."

He läksivät yhdessä astumaan kylää kohden, ja unilukkari jatkoi:

"Arvattavasti jätätte nyt talon pidon Severille ja rupeatte itse vaariksi?"

"Severi on vielä nuori taloa pitämään, niin koulunkäynyt kuin hän onkin. Semmoisiin en minä pane suurta luottamusta. He jyllästävät vaan nurin ja kaivavat ojia, joihin he itse kaatuvat."

"No miksi hänen sitte lähetitte maanviljelysopistoon?"

"Minä tahdoin hänen pois kotoa — te tiedätte ehkä kylläkin, minkä tähden — vaan muiden palvelukseen en minä häntä suvainnut. — Hän oli siis omiansa tuohon tekolannoituskouluun."

Unilukkari oli yksi niitä, jotka mielellään tahtovat tuntea lähimmäisensä sisälliset olot. Ei sen vuoksi, että hän niistä olisi tehnyt kyläpuheita, vaan totutusta tavasta. Sillä niinkuin jo olemme maininneet, käyttivät pitäjäläiset hänen neuvojansa ja uskoivat hänelle sen vuoksi usein syvimmät kotisalaisuutensa. Semmoista luottamusta piti unilukkari kirkollisen virkansa omaisuutena ja oli siinä yhtä tunnollinen kuin rippi-isä ainakin.

Hän ei siis tytynyt puoliin selityksiin, kenenkä kanssa ikänä hän joutui keskusteluihin, vaan pyrki aina perinpohjin asiaan, jos hänen neuvoansa sitte kysyttiin taikka ei.

Outo olisi tämmöisestä uteliaisuudesta närkästynyt. Mutta jokainen tunsi unilukkarin ja tiesi, että salaisuus pysyi hänen luonansa salaisuutena. Eikä häneltä ollut milloinkaan kulkupuheita lähtenynnä, vaikka hän paljon tiesi.

Hän siis rohkeni jatkaa kyselevää keskusteluansa niinkin jäykän ja miltei ylpeän miehen kanssa kuin Siuron rusthollari oli.

Ja rusthollaria taas, vaikkei hän neuvoa kysynyt juuri keltään, ei ensinkään pahoittanut, että hän sai vähän purkaa ajatuksiansa niissä asioissa, jotka hänen mieltänsä painoivat, semmoiselle miehelle, josta hän tiesi, ettei se keskusteluja kantaisi sen pitemmälle.

"Ne seikat siis, jotka teidän pakoittivat lähettämään Severin pois kotiseuduilta, ovat jo ohitse," kysyi unilukkari.

"Eipä niin aivan, pelkään," vastasi rusthollari. "Mutta Severi ei saa jäädäkään kotiin, eikä kotiseudullensa. Hän tulee piakkoin asevelvolliseksi. Ja koska nuorten miesten muka on siinä muodossakin tähän aikaan palveleminen isän maatansa, niin palvelkoon hän aikansa puhtaasti ja vapaehtoisesti, ilman arvata."

* * * * *

Seuraavana aamuna, joka oli sunnuntai, siirrymme Puolamäen torppaan, vähäisen Tuohijärven rannalle.

Torppa oli saanut nimensä siitä, eitä kun sen nykyinen isäntä, kolmattakymmentä vuotta sitten, nuoren vaimonsa kanssa oli siihen muuttanut, elikkä oikeimmin sanoen, kannosta ja juuresta sen perustanut, oli mäellä runsaasti kasvanut puoloja.

Saman mäen rinteet olivat nyt peltoina. Ja sivulla, pitkin Tuohijärveen laskevaa pientä jokea, oli kauniit niitut, joita ojanteella kasvavat korkeat lepät suojelivat päivän helteeltä keskisuven poutina.

Järvi taas oli saanut nimensä siitä, että sen rannoilla kasvoi tukevaa koivumetsää. Ja sitä pidettiin arvokkaampana vielä siihen aikaan runsaan tuohen saannin tähden, kuin itse koivupuiden, jotka olivat liian kaukana kylältä, että niitä olisi ruvettu kaatamaan poltinpuiksi.

Koivikko oli syntynyt siitä, että vahva hongisto muinaisina aikoina oli kaadettu kaskeksi. Siaan oli kasvanut lehtimetsää, niinkuin tavallisesti ainakin.

Ajat tosin olivat muuttuneet Onkiveden pitäjässäkin. Metsä oli ylennyt arvossa. Kattoaineiksi ei enää käytetty tuohia, vaan pärettä, joita jokaisessa töllissäkin osattiin leikellä sitä varten tehdyllä koneella.

Sentähden muistutti jokaisen paikan nimi muinaisia aikoja eikä ensinkään nykyisiä. Ja nykyinen sukupolvi tuskin ymmärsikään, mistä nimet olivat alkunsa saaneet.

Puolamäen torppa oli itsekin kasvanut alkumuodostaan ei ainoastaan tilustensa, vaan rakennustensakin suhteen. Sitä tupaa, joka ensin oli nuoren pariskunnan ainoa huone, oli aikaa voittaen jatkettu oikealle ja vasemmalle. Talli ja navetta olivat niinikään kasvaneet sekä pituudelleen että korkeudelleen. Tähän tuli lisäksi aitat ja luhdit, sekä muita ulkohuoneita.

Näemme siis, että Puolamäen torppa oli koko muhkea sekä huoneittensa että maittensa puolesta.

Mutta hyvä tai huono, oli se kuitenkin torppa. Se ei vetänyt vertoja kruunun talolle, joka saattaa käydä perintö-oikeudella suvusta sukuun. Vielä vähemmin se oli verrattava perintö tilaan, jota saa myydä ja ostaa.

Sepä on meidän aikanamme herättänyt levottomuutta torppareissa, kun eivät saa täydellä omistusoikeudella hallita niitä tiloja, joita he viljelevät.

Heidän asemansa on muka epävakainen, niinkuin sen ainakin, joka vuokralla toisen omaisuutta nauttii.

Mutta jos meidän torpparit tietäisivät kuinka ulkomailla on sen asian laita, niin he ehkä olisivat levollisemmat.

Useammassa maassa on nimittäin melkein kaikkien maanviljeliäin tila samanlainen kuin meidän torpparien. Heillä on maansa ainoastaan vuokralla. Ja heidän on pakko muuttaa pois, milloin vaan omistaja käskee.

Mutta meillä on torppareillakin usein elinkautiset sopimukset isäntäinsä kanssa. Ja käyvätpä torpat täällä joskus muutamilla ehdoilla perintönäkin. Paitsi sitä on meillä tuohon "muuttopäivään" pitkä aika. Ja sillä on laki tahtonut suojella torpparien oikeuksia.

Ylipäänsä ei tästä asiasta ole muuta sanottavaa, kuin että niitä on semmoisiakin ihmisiä ja perhekuntia, joilla ei ole torppaakaan.

Ja niille torppareille, jotka eivät tydy kohtaloonsa, on annettava se neuvo, että he kukin ostavat itsellensä perintötalon ja asuvat sitä hyvin, niin ei kukaan tule käskemään heitä päivätyölle eikä ajamaan heitä pois tilaltaan.

Puolamäen torppari ei ollut tytymätön. Hän oli itse, niinkuin jo sanoimme, metsästä raivannut tämän tilan. Ja senvuoksi oli hänellä sen asumisessakin tavallista paremmat ehdot. Hänen ei tarvinnut itsellensä eikä vaimollensa peljätä "muuttopäivää", ennenkuin he muuttaisivat majaa koko tästä elämästä.

Ja puhe oli, että hänen poikansakin vielä saisi elinkautisen asunto-oikeuden tilalle.

Mutta tyttärelle — Puolamäessä oli nimittäin tytär ja poika — ei siinä tapauksessa jäisi mitään, paitsi mitä oli säästetty rahoissa ja irtaimessa. Vaan paljonko sitä säästöä oli — tai oliko ensinkään, sitä ei muut tienneet kuin Puolamäen isäntä itse ja ehkä hänen emäntänsä. Sillä yhdessä he olivat työtä tehneet ja yhdessä koonneet ja säästäneet, mitä koossa ja säästössä oli.

* * * * *

Sunnuntai-aamuna oltiin varhain ylhäällä Puolamäen torpassa, niinkuin tavallisesti ainakin.

Sillä varhainen nousu tekee talon tukevaksi.

Mutta sunnuntaina ei kuitenkaan pitäisi oleman kiire nousemiseen, koska ei silloin mennä työhön? Vaan niitä on sunnuntainakin askareita, jotka ovat varhain tehtävät ja vaativat tarkkuutta, niinkuin muinakin päivinä.

Torpan nuori tytär, Mari, oli ottanut ne askareet huostaansa, helpoittaaksensa äidin kuormia, joka kyllä oli aikansa saanut raastaa, ennenkuin niin pitkälle oli päästy varoissa, että karjaa oli pihassa ja lampaita ja vasikoita karsinassa.

Hän oli pulska, tuore tyttö, se Mari, sorea varreltansa ja kirkas kasvoiltansa, niinkuin se suvinen sunnuntai-aamu, jonka kauneutta hän varhain oli noussut ihailemaan ja askareillansa pyhittämään.

Hän lypsi lehmät ja saatti ne veräjästä lähellä olevaan hakaan. Hän laski lampaat karsinasta samaan hakaan. Sitte hän hukutteli vasikat lämpimällä juomalla rannalle, jossa niille oli aidattu erityinen haka. Näytti siltä kuin erinomaisen hyvä sopu olisi vallinnut hänen ja kaikkien näiden luontokappalten kesken.

Syy tähän sopuun oli tuttavuus ja hyvänlainen kohtelu.

Vaikka torpanisäntä ja hänen poikansa Ivar olivat aimo pyssymiehiä ja pamaus silloin tällöin kuului Puolamäen seuduista, ei kuitenkaan rohjettu jättää vasikoita yöksi rannalle, eikä lampaita hakaan.

Sillä susi tai ilves olisi saattanut hiipiä takamaalta torpan lähelle, tekemään tuhoja.

Erittäin oli vaara tullut uhkaavammaksi siitä ajasta, kuin kieltoa keväällä ampumisesta oli ruvettu uudestaan noudattamaan.

Tosin ei susi eikä ilves olleet vielä koskaan käyneet Puolamäessä tervehtämässä; mutta ne olivat käyneet muualla. Ja siinä oli kyllä syytä varovaisuuteen.

Sentähden otettiin pieni karja aina yöksi huoneitten suojaan, ja laskettiin taas aamusilla ulos, niinkuin näimme Marin tekevän.

Mutta se oli tehtävä aikaisin aamulla, sillä luontokappaleet vaativat varhain ravintonsa, ja viihtyvät sitä paremmin, jota tarkempia heitä kohtaan siinä suhteen ollaan.

Kun Mari oli toimittanut askareensa, kävi hän järven rannalle.

Hän oli jo lapsuudesta ja siitä asti, kuin hän rupesi muistamaan, nähnyt saman järven. Hän oli nähnyt sen syys-harmaissa sumuissa ja talvisessa jää-peitteessä ja kevä-auringon kimalteissa ja suven suloisimmalla säällä.

Mutta aina se oli hänelle yhtä viehättävä, ehkä juuri sentähden, että se oli niin vaihetteleva.

Silla aamulla se oli toinen kuin ehtoolla, sydän-päivällä toinen kuin sydän yöllä, taivaan ollessa pilvisenä toinen kuin sen ollessa selkeänä, sateella toinen kuin poudalla.

Sen rannoilta ei enää kuulunut pikkulintujen laulua koivujen latvoista, niinkuin kevä-suvella. Mutta sen siaan oli puistossa nykyänsä ehkä enemmän pikkulintuja kaikkia lajia, kuin keväällä. Sillä poikueet kokountuvat mielellään ihmisasunnoitten lähelle syksy-suvella, ikään kuin etsien turvapaikkaa petolintujen ja muiden vihollistensa alta.

He ymmärsivät vaistollansa, että siellä, missä pyssy joskus paukahtelee, putoapi petolintu pian ilmasta tai oksalta ja lakkaa heitä vainoomasta.

Ja haukka ymmärtää myöskin vaistollansa, ettei semmoista taloa ole hyvä lähestyä, jossa pyssymiehiä asuu, vaikka saalista olisi kuinkakin runsaasti.

Mari käveli rantapolkua, pitkin puiston reunaa. Häntä huvitti pikkulintujen hiljainen elämöitseminen puiden oksilla, ne kun eivät vähääkään näkyneet häntä pelkäävän. Hänen toisella sivullansa kiilsi Tuohijärven sileä pinta aamu-auringon säteissä.

Hänen ajatuksensa olivat neiton unelmoita, niinkuin tytöt niitä unelmoivat kahdeksantoista vuotiaina.

Hän arveli ja ajatteli, että jos hänen täytyisi jättää kotipaikkansa, niin hänen epäilemättä tulisi ikävä tätä järveä, tätä koivikkoa, näitä lintuja, tätä taivasta, tätä aurinkoa.

"Tätä taivasta, tätä aurinkoa, voi minua höllä-mieltä, samahan aurinko ja sama taivas on muuallakin."

Vaan, tyttö, kun suru ja ikävä painaa mieltäsi, niin ei aurinko ole niin kirkas eikä taivas niin sininen kuin kotisi ja lapsuutesi päivinä.

Niinkauvan kuin olet äitisi suojassa ja kotitaivaasi kotosalla, ei suru pääse sydäntäsi sortamaan, vaikka surua olisikin.

Emme tiedä, vaihettelivatko nämät kahtalaiset ajatukset tytön mielessä, vai mitenkä hän vielä unelmoitansa jatkoi, mutta yhtäkkiä hän niistä havahti ja läksi kotia päin kiirehtimään.

Samassa hetkessä kuin hän ehti pihalle, saapui sinne toisaalta vieras, ratsastaen uljaalla hevosella.

Vieras oli nuori mies, puettu maanviljeliäin pukumalliin, siihen, jonka herrasmiehet parikymmentä vuotta sitten keksivät, mutta jonka talonpojatkin nykyaikana ovat itsellensä omistaneet.

Tosin on sitä viime-aikoina tullut hämmentämään nuot kansallispukujen kyhäykset; mutta kun ne eivät oikein ole päässeet vakaantumaan, on maalaisväen puku moniaalla pitänyt paikkansa. Se on harmaa, viheriäisillä reunuksilla ja hian suilla. Ja se vaatettaa oivallisesti nuoren, pulskan miehen, olkoon hän sitte herra taikka talonpoika.

Sillä on vielä sekin etu, että se painaa ulkomuotoonsa tuon raha-arvoisuuden, johon mailma tähän aikaan kaikin tavoin pyrkii.

Ratsumies oli Siuron rusthollarin poika Severin.

Pieni kainostus valaisi hetkeksi Marin kauniita kasvoja, nähdessään nuoren rusthollarin.

"Te täällä, Severin?" huudahti Mari.

"Severin kyllä, vaan en mikään te", vastasi nuorukainen, hypäten ratsultansa ja taluttaen sen lähimmän riiman alle, johon hän sen sitoi.

Mari oli niinikään puettu kansallis pukuun. Sillä hän oli niissä tavallisissa aamuvaatteissa, joita maalla on käytetty ammoisista ajoista ja jotka, kun ne ovat puhtaat, niinkuin Marilla aina, ovat yhtä somat kuin kansallispuku ja yhden näköisetkin.

Sillä tuo naispuolen kansallispuku nykyaikana ei ole mikään muu, kuin maatyttöjen aamuvaate, jos siitä karsii pois liialliset nauhat, rimsut ja ruusut.

"Miksis minua teitittelet, Mari?" kysyi Severin, melkein surun voittoisesti ja ojensi tytölle kättä; "olenko minä kasvanut sinun silmissäsi, taikka oletko sinä kasvanut omissa silmissäsi?"

"Enpä tiedä", vastasi Mari, ujosti, "te — sinähän olet nyt herra ja koulun käynyt."

"Koulun käynyt ja herra, olkoonpa niinkin. Mutta sinä olet kylän kaunihin".

"Tulitko pakiparaastasi sitä minulle sanomaan?"

"En, tällä kertaa tulin tänne isäni ja äitini käskystä."

"Oh."

"Meillä on huomenna rukiin leikkuu, ja tiedät että isäni silloin vaatii kaikkia apupäiviä, mitä saatavissa on."

"Siitä asiasta sinun on puhutteleminen isääni."

"Tietysti. Mutta minulla on äidiltäni terveisiä sinullekin. Hän arvelee, että sinä tavallisuuden mukaan tänäpänä tulet kirkolle, ja hän pyytää, ettäs poikkeat meille kirkosta ja jäät ehtoopuoleksi häntä auttamaan. Sillä leikkuu on huomenna, talkoon mukainen, koska isä tahtoo eloa niin paljon kuin mahdollista kokkosille ja siis lukuisasti väkeä työhän."

"Onko se isäsikin tahto, että minä nähdään teidän askareissanne?"

"Askareet ovat äidin asiat, eikä isä tavallisesti kysy, keitä äidillä niissä on apuna. Mutta äiti pitää sinusta paljon, ja sentähden hän pyytää, että sinä tulisit häntä auttamaan tässä kiireessä."

"Sano siis terveisiä äidillesi, että minä tulen mielellänikin. Vaan isäsi asian tulee sinun sanoa isälleni, niinkuin jo mainitsin. — Ja siihen on hyvää aikaa, sillä tuossahan on isä."

Samassa tuli Puolamäen isäntä ulos makuuhuoneestaan. Nuori rusthollari meni häntä tervehtämään.

"Oho, niin varhain liikkeellä. Sitä minä nimitän virkuksi isännän aluksi," sanoi Puolamäki. "Ollaanko maanviljelyskoulussa niin varhaisia?"

"Ollaan sielläkin, mutta vielä varhaisempia täällä. Minä näen että te jo olette ehtineet leikata elonne parhaammat osat, koska kyköt kököttävät tuolla vainionne rinteellä."

"Niinpä niinkin. Meidän, torpparien, täytyy aina olla varoillamme, koska emme tiedä, milloin talosta tullaan käskemään apupäiville. Oma elo ei saa päästä varisemaan sekään. Ja sentähden meillä leikattiin eilen."

"Se oli hyvä. Te olette voittaneet Siuron, joka aina tahtoo olla ensimmäinen. Meillä leikataan vasta huomenna. Ja, niinkuin arvasitte, minä olen juuri hakemassa väkeä teiltäkin apupäiville."

Mainitsemme tässä selitykseksi, että Puolamäken torppa oli Siuron rusthollin maalla.

* * * * *

Puolamäen nuoret läksivät kirkolle rusthollarin pojan kanssa.

Mari oli valmistanut pukunsa kirkkoa varten sillaikaa kuin Severinille tarjottiin kahvia, joka tavara on välttämätöin suun-avaus vieraille tähän aikaan joka mökissäkin, saati varakkaimmissa.

Tyttö varusti itsensä kuitenkin talkoo-vaatteillakin, koska hänen oli jo kirkosta jääminen taloon. Hän kantoi niitä nytyssä, johon hän myöskin oli kätkenyt virsikirjansa.

He vaelsivat samaa oikopolkua, jota Severin oli tullut ratsastaen. Nyt Severinkin käveli jalkasin, sillä hän ei kehdannut ratsastaa muiden käydessä, ja talutti hevostansa suitsista, jotka hän oli kietonut käsivarrellensa.

Mutta hevoselle oli taluttaja outo, koska hän oli kaksi vuotta, vähillä väliajoilla, ollut poissa kotoa.

Tosin oli se hänen omansa, varjosta saakka, mutta se oli vieraantunut isännästään, kun muut olivat sitä hoitaneet ja sillä ajaneet hänen poissa ollessansa.

Sentähden se nyt tahtoi solmita tuttavuutta uuden ratsastajansa kanssa ja pyrki usein hampain hänen hiaansa. Toisinaan se taas yritti ihan vapauteen, puristeli päätänsä, hyppeli ja potki takansa.

Severin tarttui sen suitsipieliin, pitääksensä sitä vähän ahtaammalla.

"Pahantapaisille ei ole annettava paljon vapautta", lausui hän; "ne väärin käyttävät sitä."

"Sulaa ystävyyttähän sen kujeet ovat", sanoi Mari.

"Niinpä niinkin. Vaan muutamain ystävyys näkyy olevan vaarallista, jollei olla varoillansa. Ja Virkin ystävyys näyttää olevan sitä laatua."

"Tarkoitat siis, että ystäviäkin pitää ohjaaman?" lausui Mari.

"Kun ystävät ovat taitamattomia, niin."

"Sehän kai onkin todellisen ystävyyden tunnusmerkki, että ystävät ovat toinen toisellensa avulliset. Virkki kantaa sinua selässänsä ja juoksee sinun rekesi edellä kilpa-ajoradalla — ja sinä ohjaat häntä, kun hän vikuroitsee."

"Ja ruokin ja juotan ja hoidan häntä."

"Ethän aivo lähteä Virkillä kilpa-ajolle?" kysyi Mari.

"Luultavasti en, koska en tiedä kelpaako Virkki kilpajuoksiaksi."

"Mutta jos kelpaisi, menisitkös sitte?"

"Miksen menisi. Ainahan on hauska voittaa."

"Sittehän sinun täytyy Virkkiä kurittaa ja vaivata ja rääkätä."

"Hyvä Hevonen ei pane sitä pahaksensa, kun sillä ajaa, vaikka välin huikeamminkin. Ja ilman harjoittamista tuskin mikään hevonen voittanee radalla. Mutta vaivaamalla ja rääkkäämällä ei mikään hevonen tule kelvolliseksi voittoon."

"Mutta eiköhän moni koeta juuri vaivaamalla ja rääkkäämällä saada hevostansa kilpajuoksiaksi?" kysyi Mari.

"Sepä juuri on kilpa-juoksujen ruma puoli, että moni, jolla ei itsellä ole kykyä ajamaan, eikä hänen hevosellansa juoksemaan, pyrkii radalle. Oikea hevosmies ei vaivaa eikä rasita hevostansa kilpa-ajon tähden."

Näitä ja muita pakinoiten jatkoivat nuoret tietänsä.

Usein tutustuvat he paremmin keskenänsä tämänlaatuisilla kanssapuheilla, kuin jos he syvempiä seikkoja haastelisivat.

Mielipiteet, järkevyys, luonnon- ja sydämenlaatu tulevat helpommin ilmi tämmöisissä puheissa, kuin jos tärkeämpiin saavat luonteensa kätkeä.

Tosin olivat nämät kolme tutut keskenänsä jo nuoruudesta, mutta Severin oli ollut poissa kotoseuduilta vuosikausia. Ivar ja Mari olivat hänelle siis jo taas puoleksi outoja; sillä nuorena edistytään pikaisesti joko hyvän tai pahan puolelle.

Ylen pikaista edistymistä ei kuitenkaan ollut odotettavana torpan lapsilta, jotka hiljaisuudessa, yksinäisyydessä ja yhtäläisissä oloissa olivat aikansa viettäneet.

Severin ei heissä siis havainnut mitään erinomaista muutosta, jollei sitä, että Mari oli sukeutunut paljoa soreammaksi, kuin hän oli ollut Severinin kotoa lähtiessä. Tytöstä oli hänen poissa ollessansa kasvanut täysi neito, jonka vertaista hän ei muistanut koko pitäjässä.

Mitä Severiin tulee, niin oli sen siaan hänellä ollut tilaisuutta edistymiseen joko hyvään tai pahaan, hän kun oli ollut ulkona mailmassa.

Ja Mari tutki häntä salaa, uteliaisuudella, niinkuin tyttöjen tapa on, vaikkei tutkittavat sitä itse koskaan huomaa. Sillä nuoren neitosen silmä on terävä ja vilkas. Se näkee pian, mitä nähtävää on, ja on silloin jo ihan toisaalla, kun tutkittava ehkä varoo jotain uteliaisuutta.

Mitä Mari Severinissä havaitsi, ei nähtävästi ollut muuta kun miellyttävää. Sillä tuo hänen Puolamäelle tullessaan lausumansa imarteleva sana että Mari oli kylän kaunihin, oli sanottu leikillä ja leikkipuheena pidettävä. Koko Severinin käytös oli muuten tasaista, miehekästä ja järkevää.

Sen Mari havaitsi — vaan siinä olikin kaikki. Sillä eroitus heidän välillänsä oli kuitenkin semmoinen, ettei mitään todellista ja syvempää ystävyyttä heidän keskensä voinut syntyä. Tuttavuus oli ainoa.

Sillä kansan katsantotapa on nyt kerrassaan semmoinen, että rusthollin lapset ja torpan lapset ovat paljoa kauvemmaksi eroitetut toisistansa kuin aatelissäädyn ja porvari säädyn lapset.

Tämän tiesi Mari, eikä sen enempää sitä asiaa ajatellut, eikä tahtonut ajatella.

* * * * *

Kirkolle matkustajat olivat lähteneet varhain vaellukselle. Sillä vasta kun he olivat lähellä kylää, alkoi huomenkello kumahdella.

Ivar nosti lakkiansa.

Severin huomasi sen ja punehtui hiukan. Sillä hän oli unohtanut tämän tavan maanviljelyskoulussa.

Toisella kolkkauksella hänen olisi sopinut parantaa laiminlyömisensä; mutta ei sekään taas ollut tavallista.

Mari näki hänen punehtumisensa ja arvasi osaksi syyn siihen, vaan ei hän lausunut mitään.

Pian aukeni heidän eteensä, aamu auringon valossa, kylä ja järvi ja kirkko.

Siinä on jotain juhlallista, semmoisessa näköalassa, joka metsäpolun synkeydestä yhtäkkiä astuu eteen, erittäin pyhä-aamuna ja huomen kellon soidessa.

Torpasta tulleiden mielestä oli ikäänkuin kirkonkyläläiset olisivat muita ihmisiä parempia, he kun asuvat niin lähellä kirkkoa. Mutta usein tapahtuu, että kirkonkyläläiset ovat muita irstaisempia. Sillä kirkonkylä on tavallisesti muita kyliä suurempi, ja kun se monesti on pitäjän keskustalla, asettuu sinne kaikenlaista väkeä, joka lisää irstaisuutta.

Onkiveden kirkonkylä ei ollut siinä suhteessa muita kirkonkyliä parempi.

Äänettömyys oli hetken aikaa vallinnut meidän kirkolle vaeltavassa pienessä seurassa.

Virkki oli ensimmäinen, joka sen äänettömyyden katkasi. Se hirnui nimittäin ankarasti, nähdessään muutamia hevosia, kylän syrjällä olevassa niityssä.

Sen jälkeen alkoi Severin puheen ja lausui.

"Koska vielä on tunti, ennen kuin kirkonmeno alkaa, niin poikkeattehan meille siksi aikaa. Ja mihinkäs Marikan nyttynsä heittäisi"

Veli ja sisar kiittivät kutsumuksesta ja myönsivät tullaksensa.

Vaan sen enemmäksi ei puhe jatkauntunut.

Ivar oli luonnostaan harva puheinen, ja Marin olivat vallanneet nuot pyhä-aamun tunteet. Hän ei kyllästynyt katselemasta näköalaa pitkin matkaa kylään tultaessa.

Järvellä kulki pitkiä veneitä, jotka riensivät kirkkoa kohden. Ne olivat täynnä väkeä kylistä toiselta puolen järveä.

Valkama oli alhaalla laaksossa kirkon alla. Sinne veneet kaikki pyrkivät.

Maantiellä kulki niinikään kirkkoväkeä, jalkasin, ajaen ja ratsastaen. Vaimo-väki poikkesi sinne tänne taloihin, luhtien portaille ja muualle, muuttamaan kenkiä ja muita kirkkovaatteita.

Marin olisi ehkä ollut pakko tehdä samoin, hänellä kun oli kirkkokenkänsä nytyssä. Mutta koska tuli mentäväksi rustholliin niin ei hänen tarvinnut sitä tehdä, vaan saisi ehkä muuttaa pukuansa emännän kamarissa.

Siuron rustholli oli vähän erillään kylästä, Onkiveden selälle pistävällä niemellä. Sillä oli monta etua tästä erinäisyydestä, vaikk'ei kaikkia kuin olisi luullut. Sillä kylän vainiot ja niityt olivat sekaisin, niinkuin ne isossa jaossa menneellä vuosisadalla olivat tulleet taloille tasatuiksi.

Nykyisen haltian aikana oli mainittu rustholli kuitenkin saanut vaihettelemalla naapureilta yhden ja toisen mukavamman palstan, niin että se siinäkin suhteessa oli muita etevämpi.

Paras etu, mikä Siuron rusthollilla oli tuosta erinäisestä asemastansa, oli kuitenkin se, että itse kartano oli jotenkin kauniilla paikalla. Järvi kävi sen lähelle kolmelta taholta, ja niemen kärki päättyi vähäiseen lehdikköön, jota olisi sopinut nimittää puistoksi, jollei se olisi ollut tavallinen vasikka-haka. Polkujen tekemisellä siitä olisi kuitenkin saanut oiva kävely-paikan.

Mutta maamies, joka aamusta iltaan työtä tekee, ei kaipaa kävely-paikkoja, ja hän kammoo suotta vaeltamista.

Polkuja siis ei ollut muita kuin mitä vasikat olivat astuskelleet. ainoastaan yksi suora tie oli rantaan ja niin leveäkin, että sitä olisi sopinut ajaa vaunuilla.

Siuron isäntä piti aina huolta että se oli hyvässä kunnossa. Rannassa oli muutamia veneitä ja ruuhia sekä nuottalato. Sillä Onkiveden selkä oli kalainen, ja erittäin oli saalis hyvä usein keväisin.

Rustholli oli rakennuksiensa suhteenkin etevämpi muita taloja kylässä. Sillä paitsi tavallisia asuinhuoneita väelle ja arkitöitä varten, oli siinä koko uljas päärakennus puiston lähellä. Se oli sioitettu poikkipuolin nientä, niin että sen pitkä sivu oli kärkeä kohden ja akkunoista sopi katsella äsken mainittua leveätä tietä pitkin järveä. Tämän rakennuksen etupuolella, kylään päin, oli avara ruohonen mies-piha; sen toisella sivulla väen huoneet, toisella taas siistit jyvä- ja muut aitat.

Neljäs sivu oli auki kylään päin paitsi että pihan edustalla oli matala pisto-aita.

Karjapiha ynnä siihen kuuluvat rakennukset olivat sivulla, väen huoneitten takana, niin että sinne oli lyhyt matka ja se aina oli emännän näkyvissä, vaikk'ei kaikkien silmissä, niinkuin kylän muissa taloissa.

Loppu-väli kylään oli rusthollarin peltoa, josta osa oli aidattu kryytimaaksi.

Kun meidän kirkkoväkemme saapui taloon, riensi Severin viemään
Virkkiänsä talliin.

Ivar ja Mari menivät pihaan ja aikoivat poiketa väen tupaan, mutta emäntä tuli ison rakennuksen portaille.

"Kas niin, kiltti Mari; tiesinpä, ettäs tulisit," lausui emäntä, tervehtäen hyvillä mielin. "Tule tänne sisälle, että saamme keskustella. Kirkkoon ei vielä ole kiirettä. Siellä kuuluu olevan ruumiita haudattavina ja papin kellokaan ei vielä ole soinut."

Emäntä oli pulska rusthollin muori, semmoisia kun niitä välin tavataan varakkaissa taloissa. Elämän surut ja vastoin käymiset eivät olleet häneen suuresti koskeneet. Hän ei koskaan ollut tarvinnunna puutetta kärsiä.

Usein tapahtuu, että semmoiset ovat korskeita ja ylpeitä ja paljon vaatimia. Mutta tässä ei ollut se laita. Luonnollinen hyvän tahtoisuus kuvasti hänen muodostansa, josta kaikki nuoruuden kauneus ei vielä ollut kadonnunna.

Ehkäpä oli korskeus hänestä jäänyt pois sentähden että hänen miehensä, Siuron rusthollari, oli ottanut hoitaaksensa sitäkin osaa taloudesta, eikä suonut sitä muille, ei edes emännällensäkään.

He astuivat sisälle. Huonekalut eivät täällä olleet Pietarista, ei edes kaupungista.

Siuron rusthollari oli siinäkin korskea, ettei hän tuottanut mitään muualta, jota kotokylässä oli saatavana. Ja kun kotokylässä oli hänen mielestään kelvollisia puuseppiä ja muita ammattilaisia, teetti hän työnsä niillä.

Huonekalut olivat siis Onkiveden omaa mallia; mutta siistit ainakin. Ja niillä oli kaikki huoneet sisustetut eikä mitään sisustamatta jätetty, niin kuin usein on senkaltaisissa kartanoissa maalla. Välin nähdään rakennuksia, jotka ulkoa ovat uljaita, mutta joiden sisältä puuttuu katot ja kakluunit.

Muinoin oli semmoisen talonpojan salin pöydällä suuria monen kannun vetäviä pulloja, täynnä viinaa. Sillä tavoin säilytettiin vuoden varasto tätä kallista ainetta.

Ja sali lemahti viinalta. Sillä ei aina käynyt välttäminen, että kun isosta pullosta kaadettiin tätä nestettä "koti tarpeesen", sitä ei olisi tipahtanut pöydällekin. Se jäi enimmästään pois pyhkimätä, joten tippa tipan perään syövytti itsensä puuhun. Siitä alituinen lemu.

Mutta kun kotitarpeen poltto lakkautettiin, katosivat damejeanitkin, ja pöytä pysyi puhtaana ja sali hajuttomana, kumminkin viinasta.

Vaan umpihenkisenä se usein kuitenkin tavataan. Ei kellään ole aikaa huoneitten tuulettamiseen, jollei ole tyttäriä talossa. He ottavat tavallisesti tämän toimen huoleksensa, niin kuin he myöskin pitävät kukkaskimppuja klaseissa pöydällä.

Mutta jollei tyttäriä ole, niin jäävät huoneet tuulettamata ja kukkaskimput poimimata ja sitomata. Mari oli metsä matkalla, tullessaan, koonnut koko joukon kämmenkukkia, kaviokukkia ja yö-kukkia (Orchis, Pyrola ja Platanthera). Ne hän nyt heti sisälle saapuessaan sitoi sieväksi vihoksi ja ovitti kukkasklasiin. Hän avasi myös akkunat, joista raitis aamuilma tulvasi sisälle.

Ihastuksessaan syleili emäntä Maria ja lausui:

"Jospa sinä olisit minun tyttäreni, niin minä sinusta paljon pitäisin."

"Pitäkäähän minusta sentään", sanoi Mari ja syleili emäntää takaisin.

Samassa aukeni ovi ja Severin astui sisälle.

"Mitä te täällä toinen toisianne mittelette?" kysyi hän nauraen. "Sinä, Mari, olet liian suikea, kestämään äitini rinnalla, senhän jo näkee kaukaakin, ettei siinä mittelemistä kaipaa."

"Vieras silmä näkee, jota ei oma silmä näe," lausui hänen äitinsä.
"Katsellessani Maria, luulin vielä olevani itsekin nuori ja kaunis."

"Sanoitteko minun silmääni vieraaksi silmäksi, äiti? Minun silmissäni te olette paras äiti"

Tuo sana "äiti", "äiti", kahdesti lausuttu, kuului niin hellältä pojan äänestä, että jos outokin olisi ollut kuulemassa, hän olisi havainnut äidin ja pojan välin olevan mitä parhaimpia.

Severin tuli äitiinsä ulkomuodon suhteen niin, että helposti näkivät heidän äidiksi ja pojaksi, muutkin kuin tuttavat. Ja luonteeltansakin oli hän äitinsä kaltainen, mielenlaadun sävyisyydessä ja hyväntahtoisuudessa. Mutta isältänsä oli Severin perinyt koko joukon jämeyttä ja jäykkyyttä, miltei tulista käytöstä.

"Sinä teit kauniin työn, äitilleni Mari," lausui kohta sen jälkeen Severin, "kun toit hänelle nuot suloiset metsä kukat. Minä luulin sinun niitä poimivasi itsellesi kirkkoon."

"Jollei niillä olisi ollut niin mukava paikka täällä," vastasi Mari, "niin olisinkin ne pitänyt itse. Vaan eihän kirkossa ole vielä tavallista muiden pitää kukkasvihkoja kädessään, kuin morsianten."

"Se olisi kuitenkin soma tapa muillekin, eikä loukkaisi ketään."

"Arvaan, että se olisi monelle loukkaukseksi, jos minä alkaisin sitä tapaa."

"No kenenkä sitä pitäisi alkaman, jollei nuorten neitosien, ei suinkaan vanhain akkain, joilla jo on krassikimput, joita he pureskelevat, niin että väkevä haju on ylinnä pitkin kirkkoa."

"Nuorten neitosien kyllä. Mutta niitä on nuoria neitosia pitäjässä, minua etevämpiä."

"Minä en käsitä, mitä sinä tuolla sanallasi 'etevämpiä' tarkoitat."

"Niitä on muita, arvaan, jotka tietävät sen paremmin, mitä sillä sanalla yleensä tarkoitetaan. Ja älkäämme siitä nyt kinaa nostako. Vai oletkos lopulta kuitenkin pahoillasi, että minä kukat tuohon laskin?"

"Sanoinhan jo, että se oli kaunis lahja sinulta äidilleni. Enkä tahdo sinun kanssasi kinata. Mutta en vain ymmärrä sinun vaatimattomuuttasi."

"Sinä et tahdo ymmärtää, mutta minun täytyy ymmärtää."

"Minä näen ja kuulen," katkasi Severinin äiti, naurahtaen, heidän puheensa, "että te olitte tässä kaksi kovaa. Teillä saattaa olla kummallakin totuus, mutta ihan eri katsantokannalta. Vaan semmoinen erimielisyys on saattanut paljon häirintöä mailmassa" — lisäksi hän alakuloisesti.

* * * * *

Sunnuntaina juhlamenot alkoivat, niinkuin emäntä oli ennustanut, ruumiitten hautaammisella.

Onkiveden seurakunnassa oli kaksi pappia, nimittäin provasti ja kappalainen. Mutta kappalaisen virka oli silloin avoinna ja välisaarnaajaksi oli korkea konsistoriumi määrännyt äsken papiksi vihityn nuorukaisen.

He olivat molemmat ruumiitten saatossa, ja kun se toimi oli tehty, alkoi rippisaarna, jonka nuori pappi toimitti. Rippiväki oli kokountunut kuoriin ja makasi polvillansa sen aikaa, kun rippisaarna ja synninpäästö kesti, noin puolen tuntia.

Sitte soitettiin yhteen, rippiväki palasi kuorista penkkeihinsä ja muu seurakunta kokountui myöskin kirkkoon. Ruumiitten saattojoukot asettuivat kukin penkkeihinsä, joihin he kaikki tunkivat, jos tilaa oli taikka ei. Sentähden nähtiin muutamissa penkeissä, erittäin ovien puolella, harvassa väkeä, kun toisissa taas oli niin ahtaalla suuria ja pieniä, että muutamat erittäin vähemmät, istuivat hartioistaan ihan litistyneinä. Sama oli laita sekä miesten että vaimoin puolella.

Niitä sanottiin suru-penkeiksi, eikä niistä kukaan noussut seisoalleen, kun muu seurakunta, esim. uskontunnustusta luettaessa, seisoi.

Tämä on vanha tapa, josta ei poiketa niinkään paljon, että suruväki jakaisi itsensä kahteen tahi kolmeen penkkiin, joissa heillä olisi vähän avarampi tila. He kestävät ennen kolmen tunnin kirkonmenon ajan kaikkea sitä tuskaa, minkä kuumuus ja ahtaus tuottaa. Hiki valuu otsalta silmille, nenälle ja suulle; mutta hartiat ovat semmoisessa pinnistyksessä, ettei kädet ulotu pyhkäisemään sitä pois.

Lukkari alkaa huomen virren, johon seurakunta yhdistyy. Ne, joilla surupenkeissä voimaa on saada käsiänsä liikkumaan, avaavat virsikirjansa ja yhtyvät virren veisuun hekin; mutta huonommat saavat vain kuulella.

Sakaristossa on unilukkari ja kirkkoväärtti sillaikaa toimessa saada rippikaluja esille ja kuntoon. Nuoren papin, joka rippi saarnan piti, on myös alttaripalvelus toimitettavana. Vanha provasti, jolla on saarna-vuoro, tutkii vielä, klasisilmät päässä, muutamia raamatun värssyjä, joita hän on päättänyt sovittaa saarnaansa.

Hän on ollut seurakunnan opettajana päälle kolmenkymmenen vuoden ja tuntee hyvin raamattunsa. Mutta se on hänelläkin totuttu tapa, että, kun kirkonmeno on alkanut, hän ei saarnavuorollansa salli mielensä häiritsemistä niillä moninaisilla mailmallisilla asioilla, joita sakaristossa usein tapahtuu. Silloin taas, kun ei ole hänen saarnavuoronsa, ei hän ole yhtä ankara.

Hän ei enää moneen vuoteen ole kirjoittanut saarnaansa, vaan miettii ja ajattelee sitä viikolla. Ja vielä sunnuntaina ennen saarnaa hän sitä muistuttelee ja katselee raamattua.

Nytkin hän niin teki, eikä ottanut huomioonsa, mitä sakaristossa tapahtui.

Huomen virsi oli loppumaisillaan ja nuori pappi menemäisillään alttarille.

Unilukkari otti kaapista messu-paidan ja tahtoi pukea sitä papin ylle.
Mutta pappi sanoi, ettei hän ota sitä pukua päällensä.

"Mutta onhan nyt rippi ja Herran ehtoollinen," muistutti unilukkari, "ja teidän, herra pastori, on vieminen muassanne kalkki Herran pöydälle."

"Kalkin minä kyllä vien," vastasi herra pastori, "mutta kasukkaa en minä kanna selässäni."

"Kalkki ja kasukka kuuluvat yhteen, sen verran kuin minä eläessäni olen nähnyt kirkonmenoa."

Vanha provasti, joka saarnaansa mietti ja raamattua luki, katsahti ylös klasi-silmäinsä päällitse ja näki kiistan nuoren papin ja unilukkarin välillä.

"Mikä on?" kysyi hän.

"Herra pastori ei ota kasukkaa päällensä, vaikka on rippi-pyhä," ilmoitti unilukkari.

Nuoren pastorin nimi oli Samuel Santalainen, vaikka hän oli papillista sukua ja hänellä vanhempi sukunimi. Mutta hän oli heittänyt pois sukunimensä ja ottanut tuon kansallisen uudemman nimen.

"Kuuleppa veli Santalainen," lausui provasti hiljaisesti, "onko sinulla todellakin aikomus kantaa kalkkia alttarille tuossa puvussa?"

"On. Sillä minä ja kaikki me, jotka papeiksi vihittiin, olemme tehneet lupauksen, ettemme kantaisi selässämme noita siloja."

"Vihittiinkö te papeiksi tuossa mustassa nutussa ja vannoitteko te papin valannekin siinä?"

"Emme tosin, mutta se oli ensimäinen ja viimeinen kerta kuin me kasukkaan olimme puetut."

"Ja ensimmäinen ja viimeinen kerta, kuin te aivoitte olla pappeina, niinkö?"

"Pappina käy oleminen ilman kasukkaa ja messu-paitaakin."

"Viimeinen värsy huomen virrestä alkaa kohta", huomautti unilukkari.

"Siis ei ole aikaa viivyttelemiseen." virkkoi provasti. "Niin kauvan kuin minä olen tämän seurakunnan paimen, ei rippi-messua täällä pidetä muussa puvussa kuin siinä, jossa seurakunta on tottunut näkemään pappinsa semmoisissa juhlatiloissa. Antakaa sentähden messuvaate tänne!" sanoi provasti unilukkarille. Ja provasti puki nopeasti päällensä messupaidan ja kasukan. Ja samassa kuin huomen virren viimeistä värsyä aljettiin, aukeni sakariston ovi ja provasti astui itse kirkkoon kalkki kädessä ja kävi alttarin eteen.

"Paavi," mutisi herra pastori Samuel Santalainen.

"Lutherus," mutisi unilukkari.

Kun huomen virsi oli loppuun veisattu, kääntyi provasti seurakuntaa kohden ja luki synnintunnustuksen.

Outo ei olisi hänen äänestänsä kuullut, että hänen mielensä oli hetkeä ennen ollut tuskistuneena. Eikä hän itsekään sitä asiaa ajatellut, niin kiintyneenä oli hän virkansa toimitukseen.

Ja kun lukkari, synnin tunnustuksen päätettyä, oli veisannut "Herra armahda" j.n.e. messusi provasti kauniilla ja sujuvalla äänellä:

"Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, maassa rauha, ihmisille hyvä tahto."

Mutta kun sitte evankeliumi-virttä veisattiin, muistui provastin mieleen nuoren papin uppiniskaisuus ja hänen mielensä synkistyi uudestansa.

"He ovat painavia miehiä itse mielestänsä, nuot uudet teologit," ajatteli hän itseksensä; "saa nähdä, mitä tyhmyyksiä hän vielä hankkii matkaan. He ajattelevat kaikkea muuta kuin seurakunnan puhdasta oppia. Heidän mielessänsä kuvastaa Hades ja Hylä ja Demiurgit, mutta heidän aivoissansa vallitsee Kaos. Vaan sitä eivät he huomaa. Ja Kaos ei heidän päässänsä olisikaan, jos he sen huomaisivat."

"Hänelle ei ole kelvannut vanha kunniallinen sukunimi", jatkoi provasti keskustelua itsensä kanssa; "se ei muka ollut tarpeeksi kansallinen. Ja nyt ei hänelle kelpaa papillinen puku papillisissa toimissa. Se ei myöskään ole kansallinen. Entäs papin virka? Se nyt ei ensinkään ole kansallinen. Sehän on tuotu tänne lähinnä Ruotsista, tuolta vihatusta Ruotsista. Sentähden pois se vanha pappeus vanhoine pukuinensa. Uusi oppi, uudet jumalat, uudet puvut. Ehkä näemme heidän vielä messuavan Kullervon kunniaksi punaisissa lahkeissa."

Sillä aikaa kun vanha provasti lasketteli näitä syntisiä ajatuksia alttarin edessä, seurakunnan veisatessa evankeliumi virttä, toimiskeli herra pastori Samuel Santalainen yksin sakaristossa. Sillä unilukkari oli mennyt lukkarin kanssa kolehtia kantamaan.

Vanha provasti oli niin paljon taipunut uuden ajan mielipiteiden mukaan, että hän oli siirtänyt kolehtilla käymisen evankeliumi virren ajaksi. Sillä hän ei kärsinyt sitä häirintöä mikä tästä käynnistä saarnan aikana tavalliseen syntyi.

Eikä hänen saarnansa aikana ollut juuri hyvä torkkuakaan. Sillä koska hän ei milloinkaan katsonut "karttaan", kulki hänen silmänsä koko ajan, hänen pauhatessaan, pitkin seurakuntaa. Eikä kellään ollut halua ummistaa silmiänsä. Ja jos joskus niin tapahtuikin, seisahtui provastin silmät kohta torkkujaan, eikä poikennut siitä muualle, ennenkuin tuo syntinen oli täydelleen herännyt. Tavallisesti koroitti provasti ääntänsäkin, niin että se vielä enemmän vaikutti.

Niin, nuori pappi oli yksin jäänyt sakaristoon. Sillä kirkkoväärttikin oli jo kantanut viini pullot rippiä varten alttarille.

Hän näki kasan kuulutuksia pöydällä ja niistä yhden ruotsinkielisen, jonka paikkakunnan tuomari oli lähettänyt.

"Ahha! Täällä ollaan vielä svesejä", lausui hän, ja voiton hymy ilmestyi hänen huulillensa. "Se on hyvä. Saanpama kohta näyttää, että minä olen toista laatua."

Siuron emäntä ja Mari olivat tulleet yhdessä kirkkoon. Marin aikomus oli istua oven puolella, jossa oli tyhjiä penkkejä, mutta emäntä vaatei häntä ylemmäksi kuorin puolelle, jossa rusthollarit ja isojen talojen isännät ja emännät tavallisesti istuivat.

Penkki-jakoa ei Onkiveden kirkossa ollut; mutta ylhäisemmät tunsivat täällä niinkuin tavallisesti muuallakin arvonsa — ja kiipesivät ylemmä. Ainoastaan kaksi ensimmäistä penkkiä lähinnä kuoria oli säästetty herrassäätyisille.

Mari kainotteli alussa, eikä tahtonut liian näkyviin; mutta kun emäntä vaatei, piti hän turhana ujostelemisena, jollei hän menisi. Ja he vaelsivat pitkin käytävää viidenteen penkkiin kuorista.

Severi ja Ivar olivat myöskin samassa seurassa tulleet kirkkoon. Hekin menivät ylös ja istuivat vastapäätä sitä penkkiä, missä Siuron emäntä ja Mari olivat.

Tämä tämmöinen tuttavuus, miltei sukulaisuus, herätti suurta huomiota rusthollarin tyttärissä ja isojen talojen emännissä ja kylän juoru-akoissa.

"Puolamäen Mari, kas kuinka hän kiipeää korkealle". oli melkein yleinen mutina koko seurakunnassa.

"Ja Ivar samoin, jopa hänkin on kuin Severin veli."