Produced by Tapio Riikonen

TORPAN TYTTÖ II

Kuvauksia kansan elämästä

Kirj.

A. W. LINDGREN

Hämeenlinnassa v. 1885,
Hämäläisen osake-yhtiön kirjapainossa.

Tekijän kustantama.

Onkiveden pitäjässä pidettiin syyskäräjiä.

Se oli jälkeen edellä kerrottuja tapauksia.

Tullilan Liisa oli polisi-tutkinnossa tullut niin paljon epäluulon-alaiseksi Ruikan puupinon palosta, että hän oli haastettu oikeuteen. Vaan niin suurta syynalaisuutta ei hänestä kuitenkaan löydetty, että nimismies olisi rohjennut panna häntä kiinni.

Mutta juuri kuin käräjiä istuttiin ja asiaa tutkittiin, jossa Liisa oli vastaajana, syntyi itse Ruikan talossa tulipalo.

Tämän jutun kerromme oikeuden protokollista, niinkuin ne olemme lukeneet.

Tutkinto lakkautettiin, koska ilmoitus tuli käräjätaloon, että tämä jälkimmäinen tulipalokin oli ulkoa sytyttämällä alkunsa saanut ja että Liisan äiti luultiin siihen syypääksi.

Ei sekään palo tullut sitä vaarallisemmaksi. Olkilato tallin ja navetan välillä oli sytytetty, niin että tarkoitus kyllä oli saada koko talo poroksi. Ja siitä olisi saattanut tulla enemmän kuin aikomus olikaan. Sillä koko kylä oli yhten ryhmään rakennettu, paitse Siuron talo. Mutta kylän väki saapui pian apuun, lato hajotettiin ja kaikki muut huoneet saatiin säilymään.

Mutta kysymys nousi kohta siitä, kuka oli tulen sytyttänyt. Ja niinkuin sanoimme, epäluulo kohtasi Liisan äiteä. Hän oli nähty lähimmäisissä tölleissä Ruikan yläpuolella. Hänen oli kuultu jo sitä ennen lausuvan uhkauksia Ruikan emäntää kohtaan. Ja uhkaukset olivat juuri sen laatuisia, jotka nähtävästi tarkoittivat paloa. Sillä ne julistivat Ruikan emännälle tulevaa köyhyyttä. Hän oli kenenkään käskemätä ja pyytämätä ollut tölliläisille avullisena perunan varsien leikkuussa ja sitomisessa. Lähimmäisestä perunamaasta oli hänen ollut mukava kenenkään huomaamata aidan ylitse pistää olkitukon Ruikan ladon nurkkaan ja siihen sytyttää tulen, niinkuin jäljestä päin nähtiin tapahtuneen.

Sekin tuli häntä vastaan todistukseksi, että hän oli ollut ensimmäisiä paikalla, kun tulipalo huomattiin, ja että hän teeskeli avuliaisuutta sammuttamisessa, vaikka hänen avuliaisuutensa oli niin ja näin ja hän jo ensimmäisen vesikorvon kannettuansa valitti väsymystä ja hiipi tiehensä.

Tästä kaikesta tuli uusi tutkinto, ja sekä äiti että tytär pantiin kiini.

Ennen käräjän loputtua Onkiveden kylässä otettiin asia oikeuden eteen.

Nimismies, joka virkansa puolesta oli yleinen päällekantaja, hankki tarpeelliset vieraat miehet.

Molemmat tulipalot, sekä puupinojen että ladon palo, tutkittiin yhdessä.

Liisaa vastaan saatiin toteen näytetyksi, että hän Ruikan tanssista pois työnnettynä oli monen kuullen lausunut ne sanat, jotka ennen olemme kertoneet. Siihen tuli vielä lisäksi, että hän pojilta porstuvassa oli kysynyt tulitikkuja. Ja lopuksi todistivat muutamat niistä nuorista miehistä, jotka olivat juosseet Liisan kotiin, että Liisa aivan samalla hetkellä näytti tulleen kotiinsa. Eikä hän oikeudessa saattanut tehdä selvää, missä hän oli viipynyt koko sen ajan, mikä oli kulunut hänen lähdöstänsä Ruikalta ja siihen, jona pinojen palo havaittiin ja hän sitten löydettiin kotoa.

Joku tiesi todistaa viimeksi senkin, että Liisan vaalean karttuunisen hameen liepeet olivat kynttilänvalossa näkyneet tummemmalta, ikäänkuin märjältä iltakasteesta niitty-polulla.

Onneksi Puolamäen Ivarille ei hänen tarvinnut tulla todistajaksi. Sillä ei kukaan huomannut hänen puhutelleen Liisaa Ruikan pihalla.

Hänen todistuksensa olisi ollut kyllinkin rasittava niihin sanoihin katsoen, jotka Liisa oli hänelle lausunut.

Mutta kun Ivar oli kohta sen jälkeen kadonnut Ruikalta ja hänen oloansa hyvin vähän siellä oli huomattu, koska hän ainoastaan hetken aikaa oli seisonut ovella; niin ei kukaan muistanut mainita häntä vieraaksimieheksi.

Itse ei hän ymmärtänyt pitää niitä sanoja niin painavina, että hän olisi katsonut itseänsä velvolliseksi mennä niitä oikeudessa kertomaan.

Kuitenkin oli ilman häntäkin oikeudessa selville tullut, ettei kukaan muu kuin Liisa ollut sytyttänynnä puupinoa ja hänen äitinsä olkilatoa.

Molemmat he kiven kovaan kielsivät koko ajan, äiti kylmällä jäykällä ja joskus pilkallisella muodolla, tytär toisinaan tulistuneena, toisinaan synkässä mielen liikutuksessa, niin että hän usein puhkesi itkuun.

Liisasta oli oikeuden protokollaan lisätty, että hän oli sievä muodoltaan, sorea varreltaan ja mitaltaan keskinkertainen.

Tuomio julistettiin ja kuului niin, että molemmat olivat havaitut kostonpyynnöstä tehneen itsensä syypääksi murhapolttoon, äidin syyllisyys katsottiin kuitenkin suuremmaksi, koska hän oli aikoja miettinyt kostoa ja vakavalla päätöksellä tehnyt pahatyönsä, jota vastaan tytär äkillisessä mielen kiihoituksessa oli rikoksensa tehnyt.

Paitsi sitä oli äiteä vastaan muitakin rikoksia ilmi tullut.

Molemmat tuomittiin kuritushuoneesen, äiti viideksi ja tytär kahdeksi vuotta.

* * * * *

Tärkeimpiä askeleita, mitä ihminen elämässään astuu, on epäilemätä ja varmaankin se, kun hän menee avioliittoon.

Olkoon se kumppani, jonka kanssa hän aikoo tämän liiton solmita, vaikka hänelle kuinkakin rakas — ja ehkä vielä sitä enempi — tuntuu se hetki kauhistavan juhlalliselta, jolloin tämä lupaus elin ajaksi lausutaan.

Sillä tietysti ei se ole kenellekään yhden tekevä minkälaiseen tulevaisuuteen hän sitoo kanssansa toisen ihmisen.

Ja jota tunnollisempi joku on, sitä painavampi on hänelle se hetki.

Hän asettaa tietysti eteensä kaikkein ensinnä sen kysymyksen: Onko se rakkaus, joka hänen sydämmessänsä nyt kytee, kestävä koko elin ajan? Onko se rakkaus, jolla kumppani häntä lähestyy, kestävä koko elinkauden? Entä jos ajan mittaan mieli muuttuu, toisen taikka toisen, taikka molempain? Entä jos se onnellisuus, joka nyt kuvastaa heidän edessänsä tulevaisuudesta, muuttuu onnettomuudeksi? Entä jos köyhyys ja kurjuus astuu sen varallisuuden ja hyvän toimeentulon siaan, jota he nyt toivovat ja odottavat?

Näitä ajatteli Marikin — ja sitä enemmän, jota lähemmäksi se hetki joutui, jolloin lupaus oli lausuttava.

Ja hän ajatteli niitä senkin vuoksi enemmän, koska hänellä mielestänsä oli suurempi edesvastaus kuin muilla.

Jos hän olisi ollut menevä avioliittoon jonkun vertaisensa kanssa, jonkun torpan pojan, jonka synnyntäehdot ja taloudellinen tila olivat yhtäläiset hänen kanssansa, niin hän ei olisi näitä seikkoja tuntenut niin painavasti.

Mutta hänelle oli pantu elin-ehdoksi kodollisen onnen luominen semmoiselle, jota kaikki mailma piti häntä itseään etevämpänä — joka oli rikas eikä kuitenkaan rikas.

Epäilemätä on niitä monta, jotka menevät avioliittoon, ilman pitkiä aprikoimisia, eivätkä kuvaa tulevaisuudesta eteensä mitään.

Sillä muutoin ei nähtäisi niin lukuisasti solmittavan avioliittoja, joita muutaman vuoden perästä seuraa kaikkinainen kurjuus, minkä kuka hyvään olisi saattanut jo ennakolta arvatakin. Toisia taas on, jotka niin syvältä miettivät näitä asioita, etteivät milloinkaan uskalla mennä avioliittoon.

Älköön kukaan luulko Marin olleen pahoillaan siitä että rikkaus jäi pois heidän laskuistansa. Päin vastoin oli se hänen mielestänsä hyvä.

Sillä se olisi tuntunut rasittavalta, jos hän olisi tullut taloon, tuomata siihen yhtä paljon kuin hänen miehensä.

Mutta hän epäili vieläkin, osaisiko Severin taipua varallisuudesta varattomuuteen. Ja hän tiesi, jollei kokemuksesta, kumminkin tunteellisesti, että köyhyys usein laimentaa ja jähdyttää rakkauden.

Vaan toiselta puolen, olihan Severinin isä aivan kuin viskaamalla viskannut poikansa hänen syliinsä. Ja vielä lisäksi oli hän vaatinut, että Mari, koska hän oli Severinissä herättänyt rakkauden, myöskin tekisi hänestä miehen.

Ja mikä vaimo, mikä neito ei iloitsisi tämän kaltaisesta luottamuksesta?

Mitä Severiniin tulee, niin ei hän näitä asioita niin syvältä miettinyt. Hänestä oli kyllä siinä, ettei mikään estänyt häntä saamasta Maria vaimoksensa.

Hän ei muistanut rikkautta eikä köyhyyttä. Hän tunsi itsessänsä äärettömän voiman, jolla hän raataisi maasta onnen ja tulevaisuuden itsellensä ja Marille. Sitä mahdollisuutta, että vastoinkäymiset saattaisivat tulla kukistamaan tätä onnea, ei hän tullut ajatelleeksi.

Vaikka Severinin oli tyhjästä alkaminen, oli hänellä kuitenkin yksi etu, jota ei ole tavallisilla köyhillä.

Hän olisi saanut lainata vaikka koko pitäjän rahat. Ja takaukseen hänen edestään olisi kuka hyvään ollut valmis menemään.

Semmoinen etu ei ole aina todellinen etu, vaikka se joskus saattaa olla hyväkin.

Moni on sen laatuisella kanssa-ihmistensä rajattomalla luottamuksella syösnyt itsensä perikatoon ja ne jotka häneen ovat luottaneet.

Tämä luottamus Severiniin ei tietysti ollut hänen oma ansionsa, vaan hänen isänsä.

Sillä Severin itse oli vielä liian nuori että kukaan olisi tietänyt hänestä päättää sitä taikka tätä.

Senkaltainen isän ansio on juuri syynä siihen, että useimmiten rikkaan ja säästäväisen isän pojasta tulee tuhlaaja.

* * * * *

Oli taas tultu uuteen kesään, vaan ei siihen aikaan, jolloin maanmiehen elovainiot ovat leikattavia niin kuin tätä juttua alottaessamme.

Nyt oli toinen aika, se jolle luonto lupaa paljon, vaan usein pettää; jolloin pihlajat kukoistavat ja linnut laulavat; jolloin oraat ovat vihantia ja apila nostaa päätänsä nurmesta; se aika jona ei vielä tiedetä tuleeko kohtuulliset sateet ja kohtuulliset poudat eloa edistyttämään vai pitkälliset sateet tai pitkälliset poudat sitä turmelemaan.

Hallakin saattaa silloin vielä olla kätkettynä jossain suolähteessä ja nousta sieltä pahoja töitänsä tekemään.

Olemme usein kummastelleet, miksi ei maanmies siihen aikaan ole iloinen ja tytyväinen muodoltansa, koska linnut ilmassa, kalat meressä ja eläimet kedolla ovat iloisia.

Tähän sanomme sen vastauksen, että jos kaikki onkin lupaavaa, niin ei kaikki pidä lupaustansa. Ja hän tietää kokemuksesta, ettei hänellä ole aikaa olla tytyväinen ennenkuin kaikki ovat ladossa ja aitassa, mitä latoon ja aittaan on toivottu.

Hänellä en vasta silloin syytä olla tytyväinen — jos on syytä — kun aurinko nousee myöhään ja laskee varhain; kun pääskynen muuttaa pois hänen kattonsa räystään alta ja laulu linnut kuukausia sitten ovat vaijenneet.

Mutta nuoret, jotka eivät ole kokeneet onnen vaihtelevaisuutta, ovat iloisia silloin kuin linnutkin laulavat.

Mari oli nyt emäntänä Tuominiemen talossa ja Severin oli isäntä. Tosin oli se vain arenti-talo. Ja tavallista on se luulo, että jokainen viljelee mieluisesti ainoastaan omaa maatansa.

Mutta nyky-ajan maanviljeliät ovat niin hartaita ammatissaan, että se on heille yhden tekevä kenenkä maan he saavat käsiinsä. He vääntävät, karhivat ja kyntävät sitä yhtä halukkaasti kuin jos se olisi heidän omansa.

He tietävät, että maa, vaikka se olisi omaakin, ei kasva mitään, jollei siihen panna ahkeraa työtä. Ja taas toiselta puolen tietävät he, että kun maata muokataan, palkitsee se työn tekiänsä, vaikka se lainamaatakin olisi.

Tämä rakkaus maahan on syntynyt meillä luullaksemme vasta viime aikoina. Se on maanviljelyskoulujen vaikuttama.

Sillä ei kaikilla, jotka maanviljelyskoulua käyvät, ole toivoa saada omaa maata pidelläkseen. Mutta he pitelevät, niinkuin sanoimme, halusta kenen maata hyvänsä.

Severin oli saannut haltuunsa Tuominiemen arenti-talon viime Maarian päivästä. Kohta sen jälkeen oli hän viettänyt häitä Marin kanssa ja vienyt hänen uuteen taloon emännäksi.

Tuominiemi oli oikeastaan kruunun virkatalo. Se oli ollut viimeksi herrasmiehellä, joka hänkin oli siihen paljon työtä tehnyt. Hän oli pannut maat vuoroviljelykseen ja tuhlannut koolta varoja tekolannoitus-aineisin.

Mutta hänelle tapahtui, niinkuin joskus tapahtuu muillekin, että hänen täytyi luopua talosta, ennenkuin hän sai nauttia hedelmiä työstänsä ja uhrauksistansa.

Uusiin perinpohjaisiin muutoksiin on nimittäin ryhdyttävä varovaisuudella, ettei horjahdeta tieltä ojaan.

Herrasmiehen vahingot tulivat kuitenkin Severinin hyödyksi. Sillä mahdollista on että hän muuten olisi saanut mennä samaa tietä.

* * * * *

Oli iltapuoli, niinkuin sanoimme, sillä vuoden ajalla, jona päivät alkavat tulla hyvin pitkiksi ja yöt hyvin lyhykäisiksi. Aurinko oli jo laskun puolella. Ilmassa liikkui hienoa savua, jota päivän vieno tuuli ei ollut saanunna hajoamaan. Se tuli talon kytömaasta, jota Severin oli palkkamiestensä kanssa polttelemassa ja josta hän ei vieläkään ollut palannunna.

Nuori emäntä oli toimessa karjapihassa, johon lehmät oli tuotu haasta. Niissä oli kaksi hänen kotoansa Puolamäestä. Ne hän vanhan tuttavuuden vuoksi itse lypsi. Ostolehmät ja mitä Severin oli kotoansa saanut, tulivat palkkatyttöjen osaksi. Talon kissa liikkui sekin emännän lähellä, odottaen osaansa ehtoomaidosta. Talon koira oli miesten kanssa kytömaalla.

Kaikki oli tässä talossa nuorta: isäntä ja emäntä, kissa, koira ja karja. Eipä kummaa että koko talon yli oli ikäänkuin levinnyt runollinen vaippa.

Nuori emäntä oli tarkka maitokamarissa. Sinne kannettiin, mitä oli lypsystä saatu — ja koottiin puhtaisiin kehloihin. Näitä askareita piti Mari miltei tärkeimpinä.

Marin maitokamari oli avara huone. Hän tahtoi sen niin, ettei se tulisi umpihenkiseksi. Usein hän sitä tuuletti, pitämällä akkunoita auki. Mutta kytömaan savu, joka muutoin ei hänen mielestänsä ollut katkeraa, oli hänen maitokamarillensa haitaksi. Vaan verhoilla, joita hän levitti akkunain eteen, koetti hän estää sitä tunkemasta huoneesen.

Näissä toimissaan odotti hän Severiniä. Ehtoollinen oli pöydässä valmiina.

Severin tulikin, kasvonsa ja mekkonsa ihan savustuneina.

Mutta kun Mari kuuli miesten puheen pihalla, juoksi hän Severiniä vastaan, ettei hän toisi savun hajua maitokamariin. Vaan Severin oli jo ennättänyt porstuaan ja kiepasi Marin syliinsä.

"Nyt kai olet hyvin väsyksissä, Severin."

"En niinkään. Vielä minun tekisi mieleni rannalle, kun ilta on niin ihana, — tuletkos, Mari?"

"Tulen ainakin. Mutta ehtoollinen on valmis, ja väkikin on ateriansa ansainnut. Mennään ehtoollisen jälkeen. Silloin on ilta vielä ihanampi."

"No mennään."

Rannalle ei ollut pitkä matka, tuskin kiven-heittoakaan.

Sinne teki Marin usein mieli, mutta aina ei hän sinne kerinnyt.

Lukiallemme kuulunee oudolta täällä Hämeessä, kun maanviljeliä rakastaa järvenrantaa niin paljon, että hän sinne pyrkii väsyneenäkin päivän töistä.

Tosin nähdään jokaisen rakentavan — jos suinkin mahdollista on — asuntonsa lähelle järveä; vähin töllikin asettuu sinne; mutta emme todellakaan tiedä mistä se tulee. Sillä ei kukaan niin suuresti harrasta järvien laskemista ja kuivaamista kuin juuri hämäläinen.

Hän ei rakasta järveä, taikka jos hän rakastaakin, on hän valmis laskemaan sen kuivaksi, jos se vain tuottaa hänelle tynnyrin-alankin karua vesijättöä.

Severin ei ollut kuitenkaan sitä laatua. Hänen ihastuksensa oli järvi Tuominiemen edustalla. Hänen ei mieleensä johtunut, että hän siitä hankkisi itselleen vesijättöä, ei kyynärän pätkääkän.

Ja siinä mielipiteessä oli Mari hänelle hyvä toveri.

He läksivät rannalle, sittenkuin Mari oli saanut maitokamarinsa kuntoon, sulkenut akkunat ja lukinnut oven.

Hänen täytyi siinä suhteessa olla varovainen, hänellä kun oli monta kutsumatonta vierasta pitoihin: hiiret, kärpät y.m. Kissaakan ei ollut takaamista, vaikka se tähän asti oli näyttänyt olevansa uskollinen.

Järvi oli sileänä, sinisenä heidän edessänsä. Hieno savun vaippa oli levinnyt sen yli, niin ettei esineitä selvästi selittänyt toisella rannalla, muuta kuin että ne olivat korkeat ja kukkulaiset.

Aurinko hohti punaisena savusumun läpi ja oli laskemaisillaan kukkuloiden taka.

Talon koira, Sutki, joka aina seurasi isäntää, mihin tämä vain meni, seurasi häntä nytkin rannalle. Ja kissa, joka mielellään liikkui, missä emäntä liikkui, ei tahtonnut olla huonompi sekään.

Paitsi sitä oli se Sutkin pahin riita kumppani ja harmittavainen kiusan tekiä.

Sillä usein, kun Sutki-parka ei tiennyt aavistaakan pahaa, lensi kissa jostain loukosta vasten sen silmiä ja iski sille oiva korva-puustin.

Mutta kun Sutki tiesi olla varoillansa käänsi se kissan lyötäväksi tuuhean häntänsä.

Ja mirri oli tytyväinen, kun sai sitäkin käpälällänsä vempahuttaa.

Ja nytkin, vaikka isäntä ja emäntä saapuivat rannalle kaikessa hiljaisuudessa, tuli kissa ja koira sinne täydessä tappelussa.

Se tappelu kuitenkin oli pelkkää ystävyyttä, vaikka Sutki välin ärjyi kissan kovissa kourissa.

Järvellä, vähän matkaa rannalta ui hanhi pari ja koko joukko keltaisia nyrkin kokoisia pikku-hanhia heidän muassansa.

Marin ensimmäinen toimi taloon tullessaan oli ollut tämän hanhiparin hankkiminen samassa kuin hän toi kanoja ja porsaita.

Hän oli siitä mielestä, että sellainen pikku karja myöskin hyödyttää. Ja ne kauran jyvät taikka leivän murenat, jotka niille keväällä suodaan, tuottavat voittoa syksyllä. Kesällä ne tuskin mitään pyytävät.

Tuominiemessä ne erittäin menestyivät. Siellä kun järvessä kasvoi oivallista hanhen ruokaa. Ne olivat nytkin paraikaa vesiruohostossa ilta-ateriaansa nauttimassa.

Mutta nähdessään Marin rannalla, jättivät he ateriansa ja läksivät kaikki, sekä isot että pikku-hanhet uimaan rannalle.

Ja Marilla oli aina tämmöisiä tervehdyksiä varten leivän palasia ja murenoita taskussaan, joita hän nytkin viskeli tuttavilleen. Palaset täytyi hänen omilla valkoisilla hampaillaan pureksella pieniksi.

Ja pikku-hanhilaisetkin, jotka aivan hiljan olivat lähteneet kuorestaan, noukkivat leivän mureneita aivan kuin he olisivat vanhoja ja tottuneita.

"Esimerkin voima on suuri," sanoi tämän johdosta Severin, matkien kuuluisaksi tullutta sanan partta; "kaupungissa käydessäni olen huomannut, että varpuset ovat siellä paljoa kesymmät kuin täällä maalla, niinkin kesyt, että jollenma olisi varovaisempi, saattaisin astua niiden päälle kadulla."

"Minä olen koettanut varpusiakin kesyttää," sanoi Mari, "mutta tähän asti ei se ole onnistunut."

"Kyllä se onnistuu aikaa voittaen," lausui Severin; "minä luulen että sinä vielä kesytät, ei ainoastaan varpuset, vaan varikset ja teeret ja metsotkin."

"Mutta mistä se tulee, että varpuset kaupungissa ovat kesyjä ja täällä maalla pelkoja?" kysyi Mari.

"Tietysti siitä, että niitä täällä maalla vihataan — ehkä minun mielestäni suotta."

"Eikö ne vie muassaan pelkoa kaupunkiinkin?"

"Vievät kyllä. Mutta kaupungissa ne näkevät noita koti-kyhkysiä, joita ne luulevat metsälinnuiksi. Niiden kanssa ovat he menneet yhteen 'renkaaseen'. Ja kun kyhkyiset kävelevät ihmisten jaloissa, kävelevät varpusetkin."

"Minä aivon kesyttää talomme varpuset," sanoi Mari päättäväisesti, "minä pidän niistä paljon, sillä syksyllä ja talvella, kun ei muita laulu-lintuja ole, kokoontuvat ne talon pihlajaan ja pitävät soittajaisia."

"Ne ovat todellakin ainoat kakofonistit, jotka usein saavat moni-äänisen sopu-soinnun ja sentähden ansaitsevat kunnioitusta."

"Ja tytyvät itse vähään. Sillä synkällä marraskuullakin, kun joskus hiukan päivän paistetta näkyy pilvien raosta, ovat he iloisia, aivan kuin olin täysi kevä."

"Niillä ei ole almanakkaa, ne ehkä luulevat kevään silloin jo olevankin."

"Eipä niinkään. Ne ovat kylläkin tarkkoja almanakassansa. Sillä vasta maaliskuulla näet niiden alkavan kanniskella korsia nokassaan. Se on kevään alku."

"Mutta Mari," sanoi Severin, "sinä, joka kesytät kaikki mitä luonnossa on, etkös kesyttäisi noita järven kalojakin, jotka tuolla mukkelevat?"

"Salakat minä kyllä kesytän sulle, jos niistä huolit. Minä viskaan niille tikun, niin ne kohta alkavat hypellä sen ylitse, ikään kuin muutkin voimisteliat."

Näitä pakistessaan Marin kanssa, oli Severin hetken aikaa tarkasti silmäillyt tyventä lahtea, joka oli vähän matkaa sivummalla.

"Toden totta," lausui hän hiljaisella äänellä mutta kiivaasti, "tuo lahti on tällä hetkellä täynnä lahnoja. Se on hedelmä-lahna! Nyt Mari saamme koettaa, onko sulla mahtia kesyttää niitä."

Ja Severin riensi lähelle olevaan nuotta-latoon, jossa hänellä oli muutamia lahna-verkkoja. Ne hän pikaisesti kaappasi käsivarrellensa ja tuli joutuen taas Marin luokse.

Aurinko oli jo laskenut kukkulain taka.

"Nyt on soutaminen niin hiljaa, ettei vähintäkään airojen loisketta kuulu," sanoi Severin. "Järvessä ei ole ainoatakaan niin arkakuuloisaa kalaa kuin lahna."

He astuivat hiljaa veneesen. Mari istui soutimille ja Severin perään.

Severin oli harras ja taitava kalastaja. Ja varhain keväällä, kun jäät aukenivat rannoilta, pyyti hän haukia rysillä. Hän kävi yksin niillä toimilla. Ja se onnistui hyvin.

Sitte myöhemmin, kun jäät tykkänään katosivat ja ilmat lämpenivät, kävivät he yhdessä särjen kudulla. Mari oli taitava airoissa. Hän piteli venettä niin tarkasti kuin kuka ikänään, eikä Severin tarvinnut häntä milloinkaan neuvoa.

Mutta lahnoja ei tavattu kertaakan, eikä siis luultu niitä tälle paikalle nousevan.

Sitä huvittavampi oli nyt, kun Severin näki tai luuli nähneensä liikkuvan niitä lahdessa.

Mari kuljetti veneen aivan kuulumata lahden edustalle siihen suuntaan kuin Severin viittasi. He eivät vaihettaneet sanaakan, sillä nyt oli pakko olla ääneti. Mari souti pitkin lahden edustaa ja Severin laski verkot. Se kävi hänen mielestään hyvin ja hän oli tytyväinen, kun työ oli päättynyt. Sillä hän näki lahnaparven todellakin olevan apajassa.

Hän viittasi Marille, että soudettaisiin ulos järvelle. Ja kun oli tultu niin kauvas, että uskallettiin puhua, lausui Severin.

"Ne ovat viekkaita veitikoita, nuot lahnat. Ne jäivät kyllä apajaan.
Mutta ei ole takaamista, että niistä ainoatakaan saamme."

"Eikö olisi ollut parempi", kysyi Mari, "kun olisi menty apajan sisäpuolelle ja ajettu lahnat suoraa tietä verkkoon?"

"Sillä keinoin kaikkein vähimmin saa," selitti Severin. "Ne puikahtavat verkon paulan alitse ja mistä he menevät. Verkkoon et niitä väkivallalla saa sekauntumaan."

"Eiköhän nuotta olisi paras pyydys."

"Ei. Lahna menee nuotan aidankin alitse. Se paras keino on, kun antaa sen mennä noin vapaehtoisesti verkkoon. Verkossa lienee sille jotain viettelevää. Kun sen aika tulee lähteä lahdesta, ja se tapahtunee noin puoli-yön aikana, niin se näkee edessänsä verkon. Mutta riimusilmukset, jotka ovat avarat, pettävät sen. Ne eivät näyttäne sille ensinkään peljättäviltä puoli yön hämärässä.

"Se uskaltaa pistää aluksi päänsä ja vähitellen koko oman itsensä riimun läpitse. Vaan sitte on verkko vastassa. Sen silmukset ovat niinikään pettäväiset. Lahna tuijottaa niihin, ja jota kauvemmin se tuijottaa, sen suuremmiksi leviävät silmukset sen mielestä. Se tullee siitä, että lahnan silmät eivät ole suoraan edessä, vaan pään kummallakin sivulla."

"Pettääpä semmoinen tuijoittaminen usein ihmisenkin silmiä, niin että esineet näkyvät ihan toiselta kuin ne alussa ovat."

"Aivan oikein, eikä siis ole syytä kummastelemiseen, jos lahna-parka pettyy. Kun se on vähän aikaa katsellut noita silmukkeita, jotka sen silmissä ovat tulleet avarammiksi ja siirtyneet kauvemmaksi, ui se hiukan verran eteenpäin. Vaan samassa tuntee se kuonossaan ne langat, jotka se luuli olevan kauvempana. Tästä se säikähtyy ja peräytyy, vaan riimulangat koskettavat sen pyrstöä, josta se vielä enemmän säikähtyy. Nyt se taas ryntää eteenpäin tuimalla vauhdilla ja tunkee kiinni verkkoon. Ja tuskissaan alkaa se vääntää ja kietoa itseänsä verkossa varsin auttamattomiin."

"Mutta sehän on julmaa." sanoi Mari.

"Ei niinkän julmaa kuin koukulla ja ongella kalastaminen. Lahnaa ei verkossa vaivaa mitään kipu. Se ainoastaan kietountuu. Ja saatpa nähdä, kun nostamme verkot, jos niihin on tarttunut lahnoja, kuinka kauniisti ne ovat kapaloittuna, niin että niitä tuskin näkyy."

He soutelivat vielä vähän aikaa järvellä. Severin oli sillä välin muuttanut airoihin ja Mari perään. Sillä ei ollut soveliasta, että vaimo souti ja mies piti perää. Ainoastaan verkkoja laskiessa oli se täytymys. Sillä Severin oli tottunut siihen työhön, jota Mari ei ollut koskaan koettanunna.

"Ehkä soutelemme täällä siksi kuin tulee aika mennä verkkoja nostamaan?" kysyi Mari.

"Siihen on vielä monta tuntia ja väsyisimme hukkaan," vastasi Severin.

"Minä en väsy, mutta suotta se ehkä on."

He päättivät mennä kotiin ja palata aamulla ennen auringon nousua verkkojansa kokemaan.

He soutivat rannalle. Siellä istui Sutki uskollisesti odottamassa, ja hänen jalkainsa edessä makasi mirre.

Näiden kahden kesken oli rauha tehty.

Ja rauha ja hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Ainoastaan lehtikertun laulua kuului viidasta ja ruisrääkän huutoa vainiolta.

Ennen auringon nousua oli Severin ja Mari taas rannalla ja veneessä.

Nyt oli kokeminen, miten lahnat olivat kesytetyt. Pian jouduttin paikalle.

Mari oli taaskin soutimilla. Mutta tällä kertaa oli huovattava, sillä venettä oli vietävä perää myöden, verkkojen nostamista varten. Mari oli hyvin taitava huopaamisessakin.

Severin tarttui puikkariin ja nostatti vähän verkkoa.

"Tämä painaa," lausui hän riemahtaen. Nyt ei ollut syytä olla niin äänetönnä kuin ehtoolla, verkkojen laskiessa.

"Ehkä painaa vettymisestä," sanoi Mari.

"Ei. Se nykäsee. Siellä on koko lahnaparvi verkossa.

"Mistäs sen tiedät?"

"Siitä kun yksi menee, menevät kaikki. He noudattavat kaiken-yhteisyyden aatetta."

Severin nousi seisoalleen. Verkko oli raskas, täynnä kaloja. Mutta ne eivät välkkyneet, niinkuin särjet, tai salakat. Ne olivat kaikki kapaloitiuna niinkuin Severin oli ehtoolla ennustanut.

Työ oli mitä raskaimpaa. Kolmen neljän, viiden naulan painavia lahnoja oli niin paljon kuin verkkoon oli mahtunut. Kappaleen eräästään oli Severinin pakko nostaa siitä veneesen.

Alituinen liikunto verkossa näytti, että saalis oli elävää, vaikka kapaloittua.

Aikaa kului tähän kokemiseen. Mutta ennen päivän nousua olivat verkot kuitenkin veneessä. Sitte soudettin joutuen rannalle.

"Mitäs tällä kalan paljoudella teemme?" kysyi Severin.

"Menet heti kaupunkiin myymään," vastasi Mari. "Maanviljeliän tulee muuttaa rahoiksi kaikki mitä hän taloudestansa irti saa."

"Se on minunkin ajatukseni. — Vilja ei yksin tuota korkoja ja velan kuoletusta."

Severin juoksi taloon hakemaan väkeä avuksi verkkoja tyhjentämään.

Siinä olikin suuri työ, saalis kun oli runsas ja työ joutuen tehtävä.

Severin valjasti hevosen ja läksi kaupunkiin, korvollinen kaloja rattailla.

Tori-aika oli jo ohitse, kun hän sinne saapui. Mutta hän seisahti kuitenkin tyhjälle torille, päättäen lähteä kulkemaan talosta taloon tavaransa kaupalle, jollei muu auttaisi.

Mutta pian saapui hyvälle tavaralle ostajia, ensiksi kaikista taloista torin varrella ja sitten etäämmällä olevista. Sillä sanoma levisi pian. Eikä aikaakan niin pohja näkyi Severinin korvossa, ja hän oli ansainnut melkoisen rahasumman.

Osa saaliista oli kuitenkin jätetty kotitarpeeksi.

Ja emäntä palkkatyttöinensä ryhtyi ahkeraan työhön niitä perkaamaan ja suolaamaan.

Heidän sitä tehdessään saapui Siuron isäntä ja emäntä taloon.

"Kas niin, kiltti väki, varhain liikkeellä, näemmä," huudahti ukko jo kaukaa.

"Tervetultua, appi ja anoppi taloon," vastasi miniä iloisesti ja meni vieraita vastaan ottamaan.

Sittenkuin tavalliset pysähdys-toimet olivat tehdyt ja hevonen riisuttu ja saatu talliin, tahtoi Mari viedä vieraansa sisälle. Mutta Siuron isäntä lausui:

"Olisinpa utelias tietämään, mitä te täällä askaroitsette."

Ja hän johti askeleensa toiselle puolen pihaa, jossa palkka-tytöt kalveessa perkasivat kaloja.

"Mitä katalan kaikkea minä näen," huudahti ukko, "mistä mailmasta tuommoisen kala-parven olette tavanneet?"

"Omasta lahdesta viime yönä," vastasi Mari. "Niitä oli kahta vertaa enämpi. Mutta Severin lennätti toisen osan kaupunkiin."

"Minä en ole vielä eläissäni noinkaan suurta saalista nähnyt saati kahta sen vertaa. Kuka sen jaksoi nostaa vedestäkään?"

"Severin nosti ja minä soudin."

"No toden totta, se olikin sinun onnellasi," riemasi appi.

"Mutta kuinka tiesitte niitä mennä lahdesta pyytämään, vai onko teillä aina pyydykset ulkona?"

"Severin ja minä läksimme eilen iltasella rantaan, huviksemme vain, sittenkuin töistä oli päästy. Siellä luuli Severin näkevänsä jotain liikuntoa lahdessa. Hän päätti aivan oikein, että se oli lahna-parvi. Me verkot veneesen ja laskemaan ne lahden suulle. Ennen päivän nousua me taas mentiin kokemaan ja saalista tuomaan."

"Kas se onni oli," sanoi tähän kummastellen Siuron emäntä.

"Vaan nyt minulla on kaksi kiirutta, joka harvoin tapahtuu," muisti Mari. "Lehmät odottavat lypsäjäänsä karja-pihassa. Ja tämä työ on kai katkaistava."

Marilla oli totuus. Lehmät alkoivat mylviä levottomana tästä tavattomasta odotuksesta.

Hän siis kiiruhti niiden hoidolle palkkatyttöjen kanssa, mutta lähetti yhden heistä vieraille kahvia keittämään.

Siuron isäntä ja emäntä tulivat myöskin karja-pihaan, katsomaan kuinka menestyneitä Marin elukat olivat. Ja heidän täytyi myöntää, että ne olivat hyvässä ruokossa.

"Teillä mahtanee olla aimo syöttömaat," sanoi Marin anoppi, "koska luontokappaleet noin kiiltävät."

"Meillä on sekä kelpo hakamaat että kylvöheinälohkoja semmoisia, jotka pian tulevat rikottaviksi uudelle kylvölle."

"Teidän kävisi pitää ehkä enemmänkin karjaa."

"Epäilemätä tulemme pitämäänkin, kumminkin suvella sillä laitumet menisivät muuten hukkaan. Kuinka heinän sato onnistuu, sen mukaan kai jo lisäämme karjaa talveksi."

"Sehän näyttää lupaavalta."

"Olisimme jo hankkineet jonkun naudan lisäksi. Mutta minun teki mieleni koota kokemusta tänä suvena. Jos laidunta rasittaa aivan suuri karjakin, niin lehmät ehtyvät. Nyt ne antavat runsaan maidon."

Mari oli tätä puhuessansa lypsänyt ahkerasti kello-kaula lehmää. Hän nousi nyt ja näytti kuinka paljo se oli herunut yökaudessa.

"Kas vaan," ihmetteli hänen anoppinsa. "Siinä on todistus hyvästä laitumesta."

"Ja ehkä todistus siitäkin, ettei laidunta saa liiaksi rasittaa," sanoi hänen nuori miniänsä. "Minä lypsän mieluummin paljon yhdestä lehmästä kuin vähän kahdesta."

"Te tulitte liian varhain, hyvä appi ja anoppi," jatkoi Mari, "niin tervetulleita kuin olettekin. Talon emännällä on näin aamuulla niin monta askaretta, ettei hän kerkiä tavalliseen kohteliaisuuteen."

"Sen vuoksi me tulimmekin näin aikasin," vastasi tähän anoppi. "Me tahdoimme nähdä sinua askareissasi, emmekä pyydä sinulta enempää kohteliaisuutta, kuin että saamme nähdä sinun niissä."

"Paljon on toimia, joita emännän täytyy uskoa palkollisille," jatkoi
Mari. "Mutta maitokamariani en minä usko kellekään."

"Se on oikein," myönsi anoppi; "mutta niitä tulee joskus aikoja, jolloin et aina itse pääse askareihin — tulet joskus sairaaksi taikka olet matkalla. Sillä ethän aivo alituisesti pysyä kotosella, Mari?"

"No, tietysti en, vaikkenma tähän saakka vielä ole käynyt kotoa poissa muualla kuin kirkossa."

He menivät nyt Marin maitokamariin. Siuron ukko seurasi, mitään puhumata. Hän jätti ne seikat emäntäin keskusteltavaksi, ikäänkuin ei ne olisi kuuluneet hänen käsitysalaansa.

Maitokamari oli siisti, puhdas ja raitis, niinkuin sen jo eilis-illalla näimme, ja veti hyvinkin vertoja Siuron emännän maitokamarille.

Mari avasi akkunat ja sovitti taas verhot päivää vasten.

"Tämä keino ei ole oikein hyvä," sanoi Mari. "Ilmatorvet seinissä ovat ajanmukaisemmat. Severin lupasi tuoda semmoiset kaupungista."

"Ne lienevät todellakin mukavammat," sanoi Siuron emäntä. "Niitä käy pitäminen auki yöt ja päivät. Eikä niistä pääse sisälle pikku-varkaatkaan, ei edes talitintit, kun ne sulkee rautaverkolla, joka päästää ilman kulkemaan."

Heidän näitä haastellessaan, täytti Mari tyttöjen avulla tyhjät ja puhtaat kehlot aamumaidolla.

Sittekuin tytöt olivat menneet, jatkoi Mari.

"Ja mitä siihen tulee, että minä vain itse tahtoisin askareeni toimittaa, niin olisi se aivan mahdotonta. Sillä ainahan estettä sattuu. Tytöt, jotka minun kanssani askaroitsevat, näkevät kuinka minä ne teen ja oppivat tekemään samalla tavoin. Ja minä aivon sovittaa niin, että kun minulle joskus este tulee, joku heistä on luotettava minun työni toimittamaan."

"Aivan oikein," myönsi anoppi.

"Ja taas, kun ei minulla ole estettä, ryhdyn minä itse toimiin ja korjaan, mitä on korjattavaa."

Näitä kaikkia puheltaessa oli aamuaskareet toimitettu, karja hoidettu, porsaat ruokitut ja vasikat viety hakaan.

Nyt vasta luuli emäntä hänellänsä olevan aikaa vieraitansa kestitsemään.

Kahvi oli valmis. Mutta koska vieraat olivat jo varhain olleet ylhäällä ja taloon kerinneet eikä Mari itsekään ollut einettä vielä tänäpänä maistanut, toi hän pöytään voita ja juustoa ja aamu-maitoa.

Muuta ei talossa vielä ollutkaan omasta kohden, ei edes leipää. Sillä uusi isäntä-väki oli vasta keväällä muuttanut taloon eikä vielä mitään saanunna korjata muuta kuin karjan antia ja mitä järvestä oli saatu. Edellinen oli runsasta, niinkuin itse Siuron emäntäkin oli sitä kiittänyt. Ja jälkimmäinen oli vielä runsaampaa, niinkuin viime yöllisestä saaliista olemme nähneet.

Vasta syksyllä oli toivo saada koota varsinaiset tuotteet sekä maasta, että eläinkunnasta. Ja olemme nähneet että alku oli hyvä jälkimmäisessä.

Tänäpänä, kun appi ja anoppi olivat, niin sanoakseni talon katsojaisilla, saamme ehkä nähdä, mitä edellisestä on toivottavaa.

Palajamme kahvi pöytään. Että siinä oli leipääkin, oli ymmärrettävä.
Mutta jyvät olivat ostettavat, kunnes ensimmäiseen riiheen päästäisiin.

Ihka-valkoinen liina oli levitetty pöydälle. Kupit ja lautaset ja veitset kiilsivät kirkkaudesta ja itse kahvipannukin.

Se kuului Marin ominaisuuksiin että kaikki mitä hän piteli, oli puhtaudesta hohtavaa.

Itse nuoren emännän pukukin eli kirkas ja siisti.

Näyttipä ikäänkuin ei häneen tarttuisikaan mikään sovaistus töistään ja toimistaan.

Mari ja hänen vieraansa aterioitsivat pöydän herkuista ja joivat kahvia päälle.

"No miltä tuntuu, Mari, jalka oman pöydän alla?" kysyi appi.

"Aina se on arveluttavaa, näin alusta kumminkin," vastasi Mari; "eipä tiedä kukaan, kuinka lopussa käy."

"Onhan meillä jokaisella taivaallinen Isä, johon saamme luottaa," muistutti anoppi.

"Häneen minäkin turvaan," sanoi Mari, "ja mieleni pysyy siis levollisena."

"Näyttäähän tässä talossa kaikki lupaavalta," lausui Siuron isäntä, "vaikken ole vielä nähnyt teidän vainioitanne ja vuoroviljelystänne."

"Pahaksi onneksi on Severin poissa. Mutta kyllä minäkin ne tunnen ja osaan teille näyttää. Vaan ehkei anoppi jaksa kävellä?"

"Jaksan kyllä, kun hiljaa käydään," sanoi anoppi.

Aamu aterian päätettyä läksivät kävelemään, sittekuin Mari oli antanut palkollisillensa tarpeellisia määräyksiä.

Niinkuin olemme mainineet, oli Tuominiemen maat pantu vuoroviljelykseen.

Niitä lohkoja käytiin nyt siis tarkastamaan. Suvi viljat ottivat niissä enimmän tilan, Ruista kasvoi ainoastaan kahdessa lohossa. Sitä oli siis apen mielestä vähän, vaikka laiho oli jotenkin hyvää.

"Eihän tuosta tule niinkään paljon, että puustellin arenti saadaan maksetuksi," sanoi Siuron isäntä.

"Ei meidän olekaan pakko maksaa koko arentia rukiissa," vastasi Mari. "Me saamme suorittaa muissakin viljoissa. Ja kauraa on paljon kylvettynä."

"Onko muuta kuin vuoroviljelyksen lohkomaat."

"On suuri korpi, johon edellinen haltia oli aikonut kylvää ruista, vaan ei jaksanut. Severin kylvi sen keväällä kauralla, ja siinä on aimo oras."

"No se nyt on jotakin."

"Ja yhtä suuri korpimaa on valmiina ruiskylvölle. Se poltettiin suurimmaksi osaksi eilen."

* * * * *

Jätimme miniän appensa ja anoppinsa kanssa vuoroviljelyksiä tutkimaan.

Tietysti he ilman meidän johdatustamme löysivät tiensä sieltä takasin taloon.

Sillä luottamuksella astumme ajassa pitkän askeleen eteenpäin.

Nyt on ihan toisenlainen vuoden aika kuin mitä edellisissä kohtauksissa olemme kuvailleet. Lunta on maassa ja järvi on jäässä. Paitsi sitä on järvellä oiva reki-keli.

Joulu on vietetty ja Loppiainen. Ja mikä vielä parempi on, verot ovat maksetut kruunun makasiiniin. Ja hinkaloisss on vielä jäljellä jyviä — liikeneepä ehkä myytäväksikin.

Sillä Tuominiemi sai hyvän vuoden tulon. Ja korpi tuli kelpo kylvöön syksyllä — ja vahvaan oraasenkin, samoin vuoroviljelyksen lohkomaat.

Nuori emäntä järjesti villa-kehruuta. Suveksi oli taas kangastuolit pantavat käymään. Sillä tähän taloon ei ostettu aivinaista eikä sarkaa. Sitä kudottiin kotona.

Nämät työt olivat palkka tyttöjen tehtävät, askareitten välillä. Emäntä ei itse niihin kerinnyt, hän ainoastaan järjesti ja sovitti työt.

Talossa oli paljon neulottavaakin. Ja Mari oli saanut Severiniltä jouluksi neulomuskoneen. Sitä hän nyt halusta pyöritti, tehden vaatteita itsellensä ja Severinille niistä aivinaisista ja villa kankaista, joita edellisenä suvena oli kudottu.

Sillä siitä ajasta keväällä, kun karja päästetään laitumelle, aina heinä- ja elon-aikaan saakka, on naisväki joutilaana kutomaan kangasta.

Ja sitä työtä tehdäänkin vielä monessa kohden Hämeessä.

Tosin houkuttelevat hyvät pellavan hinnat monenkin myymään varastonsa liian niukalle. Mutta harva ostanee kuitenkaan valmista kangasta tehtaista, vaikka sitä halvallakin saadaan. Useimmat kutonevat yhä vieläkin kangastarpeensa kotona.

Ainoastaan kirkkovaatteisin ostetaan tehtaitten ja ulkomaiden teoksia.

Ja se on ylellisyyttä, jota ei kukaan kadehtine niiltä, joilla ylellisyyteen varoja on.

Mutta yhteinen kansa maalla käy vielä kotokutomissa vaatteissa kirkossakin. Ja toivottava olisi, että he edelleenkin pysyisivät siinä tavassa.

Mari oli leikannut paksusta aivinaispakasta tusinan paitoja
Severinille. Niitä hän nyt alkoi neuloa uudella koneellansa.

Hän tarttui työhön miltei tulisesti. Hänen muotonsa kuvasti — ensi kerran — jotain huolellista, levotonta. Hän ei ollut tytyväinen.

Severin oli lähtenyt ajamaan jäälle, samalla oriilla, jonka seurassa hänen ensikerran tapasimme. Se oli hyvä juoksia, ja hän tahtoi opettaa sitä vielä paremmaksi. Hän oli päättänyt lähteä kaupunkiin kilpa-ajolle. Ja sentähden hän sitä harjoitti joka päivä.

Se tietysti on paras keino, jos palkintoa voittaa mieli. Ja palkintoa
Severin toivoi, osittain rahain osittain kunnian vuoksi.

Sillä sanomalehdissä mainitaan niiden nimet, jotka voittavat, eikä ainoastaan heidän, vaan hevosenkin nimi, muoto, ikä, koko j.n.e., jotka tietysti aina on jotain viehettävää.

Mari oli Severinin kanssa ollut useat kerrat ajelemassa. Mari istui silloin aina "kappi-reessä" ja Severin oli takana.

Mutta kun tuli kysymys kilpa-ajoista, niin ei Mari enää tahtonut olla muassa. Silla kahden hengen painoa ei kelpo juoksia sietänyt Marin mielestä.

Severin oli kyllä kehoittanut häntä nytkin tulemaan. Sillä sitä paremmin Orkko sitten kiitäisi radalla, kun Severin yksin olisi reessä. Vaan Mari oli hiljaisesti ilmoittanut mielipiteensä, ettei hän puolestansa hyväksynyt noita Severin kilpa-ajo tuumia.

Silloin oli Severin, tapansa mukaan, siepannut Marin syliinsä ja tanssinut hänen kanssaan pitkin laattiaa. Mutta hän oli kuitenkin, huolimata Marin mielipiteistä, mennyt ajamaan.

Se ei ollut vielä pilvi, mutta se uhkasi tulla ensimmäiseksi pilveksi heidän avioliittonsa taivaalla.

Se oli se, joka nyt huoletti Maria siinä kun hän istui neulomakoneen ääressä.

Severin oli hyvä ja rakastavainen aviomies. Ja Mari piti hänestä ehkä hellemmin kuin ennen.

Mutta heillä oli talous perustettava ja velka maksettava, eikä Marin päähän mahtunut se ajatus että kilpa-ajovoitoilla velkoja maksettaisiin.

Hän ei kuitenkaan hennonut siitä laveammin puhua Severinin kanssa. Sillä hän olisi suonut miehellensä kaikkia mahdollisia huvituksia, koska Severin, paitsi muuta, oli kaikin tavoin kelpo talon mies.

Mutta hän kamoksui kilpa-ajoja. Niissä oli hänen mielestänsä jotain rajua uhkapelin muotoista, jota hän ei itsekään saanut ajatuksissaan oikein selville.

Kaikessa tapauksessa olivat kilpa-ajot hänen mielestänsä ainoastaan rikasten ja joutilaitten työtä, eikä vasta-alkavien, joilla maatilansa oli ainoastaan arennilla.

Pyörittäessänsä neulomakonetta ei Mari kuullut että joku tuli porstuaan.

Ovi aukeni ja sisään astui vanha tuttavamme unilukkari.

"Hyvää päivää, nuori emäntä," tervehti vieras, "niin ahkera ja uskollinen."

Marin kasvot kävivät iloisiksi. Hän nousi työltään ja otti vieraan vastaan ystävällisesti.

Sillä unilukkari oli kaikkien nuorten pitäjäläisten tuttu heidän lapsuudestansa ja kunnioitettu vieras, mihin taloon hän vain meni.

"Niin yksin ja niin uuttera," lausui unilukkari. "Missä Severin on?"

"Hän on ajelemassa."

"Ajelemassa? Yksinkö; ettekö käy molemmin ajelemassa?"

Kysymys oli arka, mutta unilukkari oli suoraluontoinen mies, joka heti sanoi mitä hän ajatteli, milloin hän ajatuksensa lausui.

Hänestä oli kummaa, että nuori aviomies oli yksin lähtenyt huvia ajelemaan ja jättänyt nuoren vaimonsa kotiin.

Mutta Mari riensi selittämään asian oikean laidan.

"Severin vaatei kyllä minua kanssansa tälläkin kertaa," sanoi hän, "niinkuin minä aina ennenkin olen ollut hänen kanssansa ajelemassa; mutta minä ajattelin, että koska Severin opettaa hevostansa kilpa-juoksuun, niin on kaksi henkeä reessä liikaa."

"Aikooko Severin mennä kilpa-ajoihin?"

"Onhan hänellä niitä tuumia ollut."

"Vaan ethän sinä häntä niihin tuumiin kehoita Mari?"

Taas huomasi unilukkari, että hän liian läheltä oli tarttunut toisten asioihin, jotka oikeutta myöden eivät häneen koskeneet. Mutta sana oli sanottu.

Ja se kajosi hiukan kipeästi Marin mieleen, koska Mari salaisesti oli siitä ajatuksesta, ettei Severinin paikka ollut kilpa-ajoradalla.