Runoilijan salaisuus

RUNOILIJAN SALAISUUS

Kirj.

Antonio Fogazzaro

Italian kielestä suomentanut

Eino Palola

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1914.

"Nuova Antologian" herra päätoimittajalle.

K.H.

Eräs nainen, jota minulla ei ole kunnia tuntea persoonallisesti, on
lähettänyt minulle myötäliitetyn käsikirjoituksen. Aioin myös lähettää
Teille sen mukana seuranneen hienon kirjeen, mutta olen kadottanut sen.
En siis voi muuta kuin kertoa sen pääasiallisen sisällyksen:

"Tuo nainen oli saanut käsikirjoituksen perintönä sen tekijältä, joka taisteli italialaisten kirjailijoiden riveissä saaden osakseen kunniaakin ja kuoli melkein äsken, muutamia vuosia sitten. Hän ilmaisee käsikirjoituksessaan luulonsa mukaan salaisen osan elämästään, ja pyytää ystävätärtään julkaisemaan kertomuksen, jos asiat sitä vaativat. Nyt näyttää siltä, että runoilijalla olisi ollut väärä käsitys salaisuutensa säilymisestä, sillä siinä Lombardian kaupungissa, jossa hän asui, tunsivat jotkut sen verrattain hyvin. Asiain näin ollen ei olisi syytä julaista sitä, mutta edellämainitun naisen mielestä olisi väärin pitää salassa kertomusta rakkaudesta, joka hänestä on ylevää, silloin kun maailmaa kiertää kaikenlaisia kuvauksia jokapäiväisestä, alhaisesta lemmestä. Ehdotan siis, että käsikirjoitus julaistaisiin romaanin muodossa, julkaisematta päähenkilön nimeä ja vaihtamalla muut toisiin, paitsi yhtä, jota kellään ei ole sydäntä muuttaa. Hän ehdottaa vielä romaanin nimeksi 'Runoilijan Salaisuus' ja pyytää minua ottamaan tehtäväkseni saattaa sen julkisuuteen 'Nuova Antologiassa', jossa saman kynän tuotteita ilmestyi vuosien 1863 ja 1880 välillä."

En ole pahaksi onneksi kyllin nuori ottaakseni sydämestäni osaa tällaiseen tarinaan, vaikka se liikuttikin paljon tuota hienoluonteista naista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, että rakkaus, josta siinä kerrotaan, on harvinaisempaa nykyaikaisessa kirjallisuudessa kuin todellisessa elämässä, ja teen sen siis ilolla tunnetuksi. Salataanko nimet vai ei näyttää meistä yhdentekevältä, sen saa lähettäjättären omatunto ratkaista. Kirjoitin vain, että jos yksi muutetaan, muutettaisiin kaikki. Mitä hän vastasi tai teki, ei liikuttane ketään.

Ehdotettu nimi johtuu kertomuksen viime sivuilla julaistusta keskustelusta, ja siihen ei minulla ole mitään sanomista. Toivon, ett'ei sen julkaiseminen "Nuova Antologiassa" kohtaisi vaikeuksia. Jos suostutte, pyydän teitä julkaisemaan "Runoilijan Salaisuuden" esipuheena nämä rivini.

Ottakaa vastaan, arvoisa herra päätoimittaja, jakamattomat kiitokseni ja syvimmän kunnioitukseni ilmaisut.

Vicenzassa marraskuun 15 p:hä 1887.

Antonio Fogazzaro.

Runoilijan Salaisuus julkaistiinkin "Nuova Antologiassa."

Kustantajan huomautus.

I.

Tänään, lokak. 2 p:nä 1881, olen päättänyt kirjoittaa muistiin salaisuuden, joka on sieluni elämä, rikkaus ja voima. Sukulaisillani ja ystävilläni ei tietenkään ole aavistustakaan siitä. Yhdelle ainoalle elolliselle olennolle Italiassa olen itse kertonut siitä, mutta hän on sellainen, joka varmasti on ollut vaiti.

Tarkoitan häntä, joka tulee saamaan tämän käsikirjoituksen perillisiltäni: teitä, kallis uskollinen ystävättäreni! Jos te sitä lukiessanne muistelette pientä longobardilaista kirkkoa, vihreiden nurmikoiden keskellä, hiljaa kohisevan veden varrella tuolla kaukaisessa yksinäisyydessä, muistanette kai sen tunnustuksen minkä kyyneleettömät nyyhkytykset ja liikutus, mikä ei ollut vain tuskaa, keskeyttivät. Voitte vapaasti puhua tai vaieta. Jos salaisuuteni pysyy kätkössä maailmalta, älkää puhuko siitä muille kuin Jumalalle rukouksissanne; jos joku Italian ulkopuolella matkusteleva kynäilijä saisi epämääräistä vihiä siitä ja sitten arvelisi voivansa näytellä sydäntäni kymmenestä pennistä Fanfullassa tai Pugnolo della Domenicassa, loukkaamatta sillä mitään muuta kuin historiallista asiallisuutta, uskokaa se yksityisesti niille, jotka minua vielä rakastavat. Mutta jos meistä kerrotaan vääriä huhuja, seikkoja, jotka voisivat tuottaa surua ja hämmennystä, silloin pyydän teitä kädet ristissä, julkaiskaa kertomukseni. Olin kirjoittanut tuskaa ja harmia, mutta pyyhin pois "harmia", koska se pahastuttaisi tuota valittuani kuin likapilkku. Sillä teillä ja minulla on täällä maan päällä vain yksi peljättävä, yksi tuska, josta pyydämme Jumalaa meitä varjelemaan, ja se on parjaus. Se on tuskin mahdollista, ja toivon, että rukouksemme kuultaisiin. Mutta jos jumalallinen viisaus olisi toisin päättänyt, tehkää, ystävättäreni, kaikki, kaikki se, minkä mekin tekisimme, jos vielä eläisimme. Jos sanojani ei uskottaisi, vahvistakaa niitä todistuksilla ja asiakirjoilla: pyynnöstänne saatte niitä ystäväni tohtori Paul Stehlen kautta, Rüdesheimissä, Rheinin varrella Preussissa.

Tänään on Kaikkien sielujen päivä. Sumu höyryää yksinäisen huvilan ikkunoiden edessä, missä olen vieraisilla veljeni pojan luona. Minä sulkeudun menneisyyden muistoihin. Joku soittelee alakerroksessa jotain yksitoikkoista harjoitusta, viereisestä huoneesta kuulen palvelijoiden rauhalliset askeleet. Kukaan ei aavista mitä teen, mitä tunnen. Käteni vapisee, rinnassani käy yhtämittainen värinä ja itku nousee kurkkuuni. Kuitenkin tulee kertomukseni tuntumaan minusta kylmältä, kun sitä myöhemmin luen! Minä tahtoisin puhua, en katoavin sanoin, vaan tuntemattoman maailman varjojen kautta, elävällä äänellä, joka tunkeutuu solusta soluun, ei jätä mitään pois ja kaikuu ehkä niissä maailmoissa, jonne ihmisten katseet eivät pääse, jos siellä on henkiä, jotka saattavat tuntea pienimmänkin sielunliikkeen. Tahtoisin puhua, en joukkiolle, vaan ylhäisille sieluille, joita parjaus on loukannut, ja kadotetuille, jotka ovat iloinneet siitä. Täytyykö minun sen vuoksi luopua kynästä ja jättää kaikki Jumalan haltuun? Minä ajattelen häntä, tähteäni, ja kuulen suloisimman äänen, mikä, luullakseni, ihmishuulilta on soinut, sanovan hellästi: write, love, kirjoita rakkahin!

II.

Te tiedätte, ystävättäreni, ett'ei meidän välillämme aina vuoteen 1872 ole ollut mitään salaisuuksia. Joskaan emme rakastaneet toisiamme vaikka olimmekin vapaat, johtui se ehkä siitä, että tunne-elämämme ja ajatustapamme olivat liian läheistä sukua, luonteemme liian samanlaiset; rakkaus meidän välillämme olisi ollut luonnotonta. Tämä omituinen syy selviää jonain päivänä meille molemmille. Kuitenkaan ei se ollut ainoa; teillä niinkuin minullakin oli toisia syitä. Teidän syihinne en luonnollisesti kajoa. Mutta muistatteko unen, jonka kerroin teille tuona talvena vuonna 72 eräänä iltana kun olimme yksin ja minä olin tuonut teille erään merkillisen kirjan: "Du sommeil et des rêves." Kerran nuoruudessani luin runollisen, saksalaisen sadun kaivosta, joka oli niin syvä, ett'ei silmä eikä mikään välikappale ulottunut sen pintaan. Silloin tuli soittaja, istuutui kaivon kannelle ja soitteli hiljaa. Vesi alkoi nousta. Hän soittaa soittamistaan; ja vesi nousee aivan hitaasti yhä ylemmäksi ja välkkyy viimein kaivon suulla. Yöllä sen jälkeen uneksin minä, että kohosin rotkosta suloisen äänen hurmaamana, äänen, joka puhui korkeudesta vieraasti korostaen, käsittämättömiä sanoja. Heräsin itkien liikutuksen vallassa, jota kesti tuntikausia. Mielessäni tuo järjetön ajatus, että unessa kuulemani äänen täytyy olla olemassa, koetin kaikin voimin palauttaa mieleeni sen omituisen soinnun, etten sitä unhottaisi. Sittenkin unhotin sen pian — en kuitenkaan unta, ja pysyin siinä käsityksessä, että uni oli profetallinen näky, jonka kautta jumaluus salaisesti oli puhunut minulle. Ei mikään naisellinen ääni muistuttanut sitä koskaan, mutta kun tammikuussa v. 1872 toivuin vaikeasta taudista, näin taas tuon saman unen, kuulin taas tuon suloisen äänen vieraine vivahduksineen. Viikkoa myöhemmin tulin luoksenne ja toin teille kirjan "Du sommeil et des rêves."

Tuntuu mahdottomalta, että olisitte unohtanut kuinka levoton olin tuona iltana. Ehkä olen luonteeltani mystillinen ja olen ehkä taipuvainen uskomaan ihmisluonteessa vallitseviin kätkettyihin voimiin, salaisiin suhteihin kaikkeen yliluonnolliseen. On varmasti totta että jo kahdesti ennen tammikuuta v. 1872 sain todisteita tuollaisista välittömistä suhteista vieläpä valveilla ollessani; ensi kerran olin kahdentoista, toisen kerran neljäntoista ikäinen. Ensi kerran se hämmästytti, vieläpä pelästytti minua, vaikka enne olikin suosiollinen; käsite oli liian uusi minulle, niin aavistamaton ja selvä tuo sisäinen ääni, joka minulle puhui. Ennustus toteutui kuusitoista vuotta myöhemmin. Toisella kertaa ei mikään enne ollut kyseissä ja vasta tulevassa elämässä saan tietää oliko se vain mielenhäiriö, vai puhuiko minulle toinen henkiolento, niin kuin silloin luulin ja yhä vieläkin luulen, kuten eräässä kirjassani olen kertonut. Näin ollen on luonnollista, että unen uudistuminen teki minuun syvän vaikutuksen. Vielä suuremmalla hartaudella kuin ensi kerralla uskoin äänen olemassaoloon ja siihen terveelliseen ja voimakkaaseen vaikutukseen, jonka jonain päivänä sillä lailla puhuva olento tekisi minuun. Kuvitelkaahan nyt levottomuuttani siihen asemaan nähden, jossa olin tammikuussa v. 1872. Te tiedätte sen: pidin itseäni silloin jo sidottuna — ja ehkä ainaiseksi! Kun ajattelen tuon suhteen syntyä ja luonnetta, nousee katkera hymy huulilleni: surkuttelen tuota naista, surkuttelen ja ivaan itseäni. Tästä suhteesta on puhuttu ihmisten kesken ja aivan erehdyttävällä tavalla, enkä siis kerro siitä tässä aiheettomasti. Te tiedätte, että olin jo kauan aikaa tuntenut tuon kauniin ja henkevän naisen, jolla ihmiset sanoivat olevan rakastajan ennen kuin suhteemme tuli läheisemmäksi. Kävin joskus hänen luonaan, ja tapasimme toisemme usein, mutta ei seurassa. Luulin hänen olevan aivan välinpitämättömän minua kohtaan ja käyttäydyin sen mukaan; mutta harvalla ihmisellä oli sellainen kyky kuin hänellä saada sarkastinen puoleni esille. Eräänä iltana teaatterissa kohtasivat kiikarimme kahdesti toisensa ja toisella kerralla kesti hän katseeni, ennen kuin kääntyi pois. Minusta tuntui kuin olisi sydämeni lievästi haavoittunut — ehkäpä sai vain turhamaisuus ja uteliaisuus sen lyömään. Odotin ja sain vielä monesti katseen häneltä, sitten menin tapaamaan häntä hänen aitioonsa. Hänen käytöksensä minua kohtaan oli aivan uutta minulle: hän osoitti minulle niin selvästi suosiotaan muitten läsnä ollessa, että jouduin hämilleni. Kotimatkalla kuvittelin, että olin rakastunut häneen ja että minun piti sanoa se hänelle. Tätä pakottavaa käskyä tottelin pari päivää myöhemmin. Asia koski naimisissa olevaa naista, ja suurin vikani siinä oli, etten antanut perää todellisen intohimon vaatimuksille, vaan rakkauden tyhjälle utukuvalle. Hän vastasi, että sanani sattuivat häneen tuskallisesti, ja lisäsi ihmeekseni, että hän oli huomannut sympatiani jo jonkun aikaa sitten, ja ettei hän voinut salata, että siitä oli seurannut jonkunlainen taipumus hänenkin puoleltaan minua kohtaan. Hän oli kuitenkin pitänyt parempana, ett'emme keskenämme puhuisi siitä ja että hän kaikessa tapauksessa täyttäisi velvollisuutensa. Ennen olimme saattaneet tavata toisemme ystävinä miten usein hyvänsä, nyt ei sitä enää voisi ajatellakaan. Hän neuvoi minua tukahuttamaan rakkauteni, joka ei vielä lie ehtinyt kovin syvälle juurtua; sitten voisimme jonkun ajan kuluttua nauttia rauhassa puhtaan ja hartaan ystävyyden hedelmiä, jota ehkä molemmat tarvitsimme.

Silloin huomasin hämmästyen, ett'en oikeastaan rakastanutkaan häntä, niin jäähdytti hänen puheensa minut; ajattelin, että olin joutunut kuin tyhmyri viekkaan kiemailijan pauloihin — ja kuitenkin valehtelin väärästä kunniantunnosta, enkä käyttänyt hyväkseni hänen esittämäänsä ratkaisua, vastasin vain, ettei ystävyys voinut minua tyydyttää. Jumala tietää rangaistiinko minua moisesta pelkuruudesta, kun tulin hänelle tunnustaneeksi ja selittäneeksi kaikki ne erehdykset ja heikkoudet, jotka tekivät minut arvottomaksi ansaitsemaan hänen korkeaa rakkauttaan. Hellä, vakava sana ja suutelo hänen huuliltaan olisivat puhdistaneet minut niinkuin meidät puhdistaa ijäisyyden tuulahdus, joka joskus kulkee sielumme läpi rukoiltuamme, ja nyt en tuntisi tuskaa enkä häpeää tuota mennyttä aikaa ajatellessani.

Niin alkoi suhde. Luulen, ett'ei tuo nainen koskaan rakastanut minua todellisesti. Luulen, että juorut, joita leviteltiin hänestä ja erään hänen ystävättärensä miehestä, olivat vääriä, että hän oli valinnut melko epäonnistuneen keinon kumotakseen ne; että turhamaisuus oli saanut hänet valitsemaan miehen, joka kirjoitti runoja, joista ihmiset ja sanomalehdet joskus puhuivat; ja että hän lopuksi oli jollain lailla intellektuaalisesti utelias näkemään minkälaista rakkaus oli, että hänessä asui selittämätön pyrkimys kärsiä ja tuottaa toisille kärsimyksiä saadakseen voimakkaasti ottaa osaa tähän elämään panematta tulevaa vaaranalaiseksi. Siksipä sanoikin hän minulle, että jos tahtoisin rakastaa häntä velvollisuuden hallitsemalla tunteella, ei hän voisi sitä minulta kieltää, vaan että me tulisimme molemmat onnettomiksi. Hän tulisi syyttämään itseään siitä, että oli estänyt minua menemästä naimisiin, vaikka se minuun nähden, jolla paitsi nainutta veljeäni ei ollut muita sukulaisia, oli hyvin toivottavaa, ja koska minun ikäni vuoksi ei sopinut liikaa viivytellä. Mitä enemmän hän koetti saada minut eroamaan itsestään, sitä enemmän minä vastustin, sitä enemmän tunsin itseni sidotuksi, jopa kahlituksikin.

Mikä onneton vuosi se olikaan minulle! Joskus kuvittelin rakastavani häntä, ja silloin kiihoitti minua se, että tapasin hänet aina niin harkitsevana ja hyveestään varmana, niin täydellisesti oman itsensä herrana. Paljon useammin huomasin olevani kylmä hänelle ja kärsin omasta kierosta olostani, kärsin hänen vaatimuksistaan; sillä olemalla olevinaan kateellinen runottarelleni pyrki hän yksinään hallitsemaan henkistä elämääni, ohjaamaan sitä omien mielipiteittensä ja taipumustensa mukaan. Häneltä ei puuttunut kykyä eikä sivistystä; mutta kun minun ja teidän välillänne, rakas ystävättäreni, vallitsee liian läheinen sielujen sukulaisuus, oli se minun ja tuon naisen välillä liian kaukainen. Hän jumaloi muodon viimeisteltyä hienoutta, eikä ainoastaan mitä henkilöihin ja pukuihin tuli; hänen pienin liikkeensä, joka sanansa, koko olentonsa oli teennäisen miellyttävä. Se veti minua puoleensa, mutta hän ulotti tämän jumaloimisensa taiteeseenkin, ja siinä oli meidän välillämme kapea, hiuksen hieno juopa, selvärajainen pohjaan saakka, vaikka sitä päältäpäin tuskin saattoi huomata. Joskaan hän ei sitä minulle sanonut, piti hän kuitenkin runojani liian kansanomaisina. Ne olivat hänestä liian kaukana tuosta muodon valitusta aateluudesta, jota ilman ei mitään runoutta hänen mielestään ollut olemassa. Minä huomasin sen, kun puhuin hänen kanssaan muista runoilijoista, ja se harmitti minua. Minua loukkasi tuollainen arvostelu, minua loukkasi hänen arvostelunsa täydellinen riippumattomuus tunteesta, kun hän kuitenkin usein oli suullisesti ja kirjallisesti vakuuttanut rakastavansa minua. Minun rakkausihanteeni oli toisenlainen ja olinhan ennen kokenut toisenlaista rakkautta, jonka vallitessa sydän voitti kaikki järjen suunnitelmat. Ja kuitenkin, jos hän olisi antanut minulle toisenlaisia todisteita voimakkaasta ja syvästä tunteesta, jos hän joskus ei olisikaan voinut hillitä tunteitaan, ei tuo hänen mielipiteittensä riippumattomuus olisi loukannut minua. Mutta hän hillitsi itsensä aina ja eroten minusta useissa tois-arvoisissakin asioissa piti hän itsepäisesti kaikessa oman mielipiteensä. Tulin siis vakuutetuksi siitä, ett'ei hänen tunteensa ollut rakkautta, ja kun en itsekään rakastanut, päätin erota hänestä.

Sitä hän kai aavistikin, kun me kaksikuisen eron jälkeen tapasimme toisemme kaupungissa joulukuulla 1871. Minä aioin mennä jouluksi San Remo'on ja viettää siellä koko talven, mutta sairastuin. Silloin oli hän tahallaan varomaton ja kävi minua katsomassa. Asuin veljeni luona, ja hän ei seurustellut kälyni kanssa. Asiain näin ollen kävi hän vierailulla veljeni luona ja lausui toivomuksenaan saada tervehtiä minua. Jumalinen kälyni oli siitä niin hämmästynyt ja pahastunut, että hän ujoudestaan huolimatta vain vastenmielisesti suostui, ja olen varma että hän sittemmin tunnusti senkin synnin, rippituolissa. Kaupungissa syntyi sitten kova melu tämän käynnin johdosta. Sain kuulla siitä parannuttuani ja luulin olevani kiittämätön pelkuri, jos matkustaisin pois. Sellaista oli elämäni silloin: ainaista horjumista järjen ja tunteen välillä, joilta molemmilta puuttui valoa.

Tammikuun 12 ja 13 päivän välillä v. 1872 näin tuon salaperäisen unen toistamiseen. Heti kun kykenin iltaisin menemään ulos, tulin teidän luoksenne. Teillä, kallis ystävättäreni, oli syytä olla suuttunut minuun: koko vuoden olin ollut anteeksiantamattoman välinpitämätön teille. Vanha ystävyyteni teitä kohtaan ei ollut vähentynyt, mutta häpesin itseäni ja se piti minut kaukana teistä. Sinä iltana tulin kuin myrskyn ajamana teidän luoksenne, ja silloin sanoin teille kaikki, kerroin teille uneni niin intohimoisella luottamuksella sen yliluonnolliseen alkuperään ja profetalliseen merkitykseen, että luulitte minun olevan tulossa mielipuoleksi. Te sanoitte, ett'en vielä ollut aivan terve ja tarvitsin henkistä lepoa; minun pitäisi hakea huvituksia ja matkustaa, eikä kirjoittaa liian paljon kirjeitä.

Olisinkin matkustanut, joll'ei puolison mustasukkaisuus lopultakin olisi herännyt, ja joll'en olisi pitänyt velvollisuutenani olla nyt jättämättä naista. Tapasimme toisemme nyt paljon harvemmin ja en tiedä minkä kapinoitsevan hengen, minkä sairaaloisen sydämen vietin vaikutuksesta juuri silloin, kun murhe ja vaara uhkasi, toinen piti itseään loukattuna ja kärsi siitä katkerasti ja ihmiset alkoivat juoruta, juuri silloin näytti oikean intohimon henkäys tunkeutuvan meihin. Hän oli nyt hiukan epävarmempi itsestään. Se että maailma piti meitä syyllisinä, vaikutti kuin ohjasten löyhentäminen, oli kuin voimakas kiihotus pahaan, jonka seuraukset näin saimme tuntea. Minusta tuntui, kuin kulkisin hiljaa rotkoa kohti, josta nousi hulmuvia liekkejä, jotka kiihoittivat aistejani ja häikäisivät ajatuskykyni. Vaikka tiesinkin joutuvani hukkaan, tunsin kuitenkin että tuo sama sairaaloinen vietti veti minua sinne. Kauhistuneena pysähdyin ja päätin asettua vastarintaan. Tuollainen intohimo, joka mieluummin oli aistien kun tunteiden kiihtymystä, soti elämänkatsomustani ja sitä korkeaa ihannetta vastaan, jota olin tahtonut seurata elämässä ja taiteessa. Minusta tuntui että olin pelkurina jättämäisilläni lippuni ja painamaisillani elämääni, toimintaani ja maineeseeni teeskentelyn ja häpeän polttomerkin. Mutta sitten ei minulla kuitenkaan ollut voimaa välttää harvinaista tilaisuutta tavata häntä yksin, tietäessäni, millä innolla hän minua odotti, ja kun olin hänen luonaan, vei hänen kauneutensa, hänen hämmentynyt mielentilansa melkein kaiken arvostelukykyni. Onneksi sattui tuollaisia yhdessäoloja verrattain harvoin; ne eivät olleet pitkiä, häiritsemättömiä, eivätkä turvallisia, ja sanoakseni totuuden täytyy minun myöntää, että hänen tahtonsa pysyä oikealla tiellä vei aina voiton, niin horjuvaksi kuin se oli tullutkin. Niin kului useita kuukausia, joita minä pidän surullisimpina ja levottomimpina elämässäni. Se oli myöskin suurimman työttömyyteni ja hedelmättömyyteni aikaa. En muistaakseni kirjoittanut näinä kuukausina riviäkään, enkä opiskellut mitään.

Olen viipynyt kauan tässä välikohtauksessa, rakas ystävättäreni, vaikka se tuskin on yhteydessä tämän kertomuksen sisällyksen kanssa. Mutta tahdoin sanoa teille missä rajoissa suhteeni pysyi ja myöskin ainakin osaksi sovittaa rangaistavaa heikkouttani tämän kertomuksen kautta, joka ehkä saattaisi vähentää tuon tapauksen vaikutusta kotikaupungissani, vaikka arvoni alentuisikin niiden silmissä, jotka ovat lukeneet kirjani tuntematta näitä vähäpätöisyyksiä. Se, että olen kertonut näin laajasti näistä mielestäni tuskallisista tapauksista, selittää, miksi kertomukseni tästä lähtien juoksee vielä hitaammin.

Nyt jää minulle kuvaamaton onni kertoa ajasta, joka ikuisesti elää sielussani, antaa sen hiljaa liukua silmieni ohi. Melius quam cum aliis versari est tui meminisse. Asiat, joista joka päivä tulen kertomaan teille hiukan, jäävät teidän omaisuudeksenne. Jos minun täytyy saattaa ne sydämettömän maailman tietoon, niin pitäkää te huolta siitä, ettei minua katsottaisi ukkomaisen monisanaiseksi ja tunkeilevaksi. En sano teille tätä itserakkaudesta, vaan, suonette anteeksi sen, syystä että se on minun omia kuviteltuja harhaluulojani. Ehkäpä tulee se hyvä, tai paha, mitä meistä kuolemamme jälkeen puhutaan tai ajatellaan, kohtaamaan meidät palkitsevana tai kostavana, siinä määrin kuin se on meidän toimintamme tulos. Minusta tuntuu, että ihmisten ankara tuomio saattaa ulottua ikuisuuteenkin surettaen rakastettuani enemmän kuin minua.

Kirjoitan nämä johdantoni viimeiset sanat kello 6 aamulla. Taivas on pilvetön ja hento kuun valo väistyy hiljaa kirkkaan aamusarastuksen tieltä. Talon alla lepää valkea sumukerros laakson päällä. Tahtoisin, ystävättäreni, että sielläkin, missä me kuolemamme jälkeen, ennen viimeistä aamuruskoa, ikuista päivää, tulemme olemaan, olisi sellaista; tahtoisin, ett'ei inhimillisen tietämättömyyden ja murheen verhoamasta maasta yksikään paha henkäys tunkeutuisi ylös meidän luoksemme.

III.

Kesäkuussa 1872 meni nainen miehensä kanssa Genève järvelle viettääkseen kesänsä siellä. He aikoivat palata Italiaan Simplonin kautta ja pysähtyä joksikin aikaa Lago Maggiore'lle, Stresa'an, tai Pallanza'an. Hän sanoi kirjoittavansa Genèvestä voisinko tavata häntä salaa siellä, muuten tulisi minun koettaa saavuttaa heidät Lago Maggiorella. Lupasin sillä aikaa tehdä innokkaasti työtä.

Hän oli todella jonkun verran hämmästynyt ja pahoillaan sen täydellisen henkisen työttömyyden johdosta, johon rakkaus oli minut saattanut, ja jonka minä salaa saatoin täydellisesti selittää itselleni. Puoleentoista vuoteen olin kirjoittanut vain muutamia rakkausrunoja, pannen voimieni mukaan huolta niiden muotoon, vaikka sisällys olikin kylmänpuoleinen, sillä sellainen oli hänen makunsa. Hän oli nyt ihastunut Tennysonin Idyls of the King runoelmaan ja olisi tahtonut, että minä kirjoittaisin jotain samanlaista niin hienostunutta ja niin aristokratista kuin mahdollista. Minä lupasinkin tehdä niin. Tunsin tarvitsevani lepoa ja vuori-ilmaa ja päätin nousta Lanzo d'Intelvi'in asettuakseni minulle ennestään tuttuun, mukavaan ja hienoon Hôtel Belvedere'en, joka sijaitsee ihmeellisen kauniilla paikalla viehättävässä yksinäisyydessä, ja jossa käy melkein yksinomaan englantilaisia. Siellä voisin työskennellä rauhassa. Läksin sinne kesäk. 28 p. Argegnon kautta.

Tuoreessa, vehreässä laaksossa, puhtaassa vuori-ilmassa luulin saavani hengittää vapautta, viattomuutta ja elämää. Ajuri pysähtyi hetkeksi Pellio'on. Kastanjametsien keskellä oli pieniä mökkejä, joiden ikkunoilla neilikat kukkivat. Menin kaivolle. Nuori, kaunis ruskeakäsinen, valko-olkainen tyttö ammensi vettä ja tarjosi minullekin. Kysyin häneltä, oliko vesi hyvää. "La guariss de tucc i maa", vastasi hän omalla murteellaan, "se parantaa kaikki taudit".

Katselin häntä ihmetellen. "Aivanko kaikki?" kysyin. Hän punastui ja hymyili vain, ikäänkuin olisi lukenut ajatukseni. Join kauniin tytön astiasta, ja kun jatkoin tietäni, ajattelin, että hänen sievä suunsa, pieni sydämensä ja maidonvalkeat käsivartensa todella voisivat parantaa kaikki taudit. Oliko hänessä ehkä se murheeseen ja salaperäisyyteen verhottu idylli, jota hain. Nuo valkeat käsivarret eivät voineet olla alppi tytön, vaan jumalattaren.

Kun kuljimme hitaasti ylöspäin vuorien välissä, huomasin, että vanha ystävättäreni luonto puhui taas minulle vaiettuaan kaksi vuotta. Täytyy tosiaan olla turhanpäiväinen uneksija ymmärtääkseen mikä ilo on tuntea olevansa armonalaisena kallioiden, veden ja vehreyden keskellä. Minusta se oli merkki, että vihdoin taas saattaisin kirjoittaa. Kun vuoristo puhuu minulle, seuraa siitä ensin suloinen kaihontunne, vieno kaipuu sulautua kaikkeuden elämään; sitten seuraa luomishalu, ja ajatukset tulevat paperille kuin itsestään. Samoin vaikuttaa minuun joskus Mendelssohnin musiikki.

Majatalossa ei ollut kirjettä Genevestä ja minä iloitsin siitä. Jos milloin olen rakastanut, en koskaan rakastanut niin syvästi kuin eron aikana, ja nyt, eronneena tuosta naisesta, en tuntenut mitään häntä kohtaan.

Ylhäällä ei ollut montakaan vierasta. Päivällispöytään, kello kuusi, ilmautui noin kolmekymmentä henkilöä. Istuin erään kauniin ja hienon vaalean naisen vieressä, jonka silmissä ja omituisen voimakkaassa ruusuntuoksussa oli jotain itämaista. Muut naiset olivat melkein kaikki vanhoja ja rumia. Neljä tai viisi italialaista oli kaikkien ulkomaalaisten juhlallisesti vaietessa kovin murtuneen näköisiä ja katselivat minua selvästi haluten saada minut toverikseen kävelymatkoille, lörpöttelyhetkille ja biljaardipeliin. Se peloitti minua ja olin sen vuoksi hyvin kylmä vanhaa herraa kohtaan, joka pöydästä noustuamme alotettuaan puhumalla "kuuluisista" runoistani sanoi, että hänellä ja hänen tovereillaan oli kovin vaikea olla noiden englantilaisten seurassa, ja että he olivat hyvin onnellisia tuloni johdosta. Hän lisäsi olevansa cavaliere se ja se toiset olivat: kreivi se ja se, parooni se ja se j.n.e., neljännellä ei ollut arvonimeä, mutta hän oli kuitenkin hyvin arvokas henkilö. Lopuksi lupasi tuo hyväntahtoinen herra puhua kokille, että hän tarjoisi vähemmän plumpuddinkia ja kiinnittäisi hiukan enemmän huomiota kansalliseen vähemmistöön. Sitten jätti hän minut rauhaan ja sen jälkeen emme koskaan puhutelleet toisiamme.

Menin ulos terassille juomaan kahvini hentojen kastanjien alle. Siellä istui kaunis naapurinikin ihaillen hehkuvaa auringonlaskua ja ikuisen lumen peittämien kaukaisten vuorten komeutta. Mutta minä en katsellut taivasta, en alppeja, enkä häntä, vaan silmäilin kauas, tuhannen seitsemän sadan metrin syvyydessä lepäävän järven yli. Siellä kohosi vastapäisen vuoren vihreän rinteen yläpuolella suuri kallionlohkare, jota pienet, rappeutuneet tornit ympäröivät, ja jonka vuosikausia olin tuntenut ja jota olin rakastanut.

Poikana olin ujo ja ylpeä. Kun olin kuusitoistavuotias, pää täynnä Leopardia ja Victor Hugota, pantheismiä ja pessimismiä, suurta ulkonaista ihmisten halveksimista ja sisäistä epätoivoista halua saada kiitosta miehiltä ja lempeä naisilta, silloin syntyi minussa sentimentaali halu, että minut haudattaisi tuonne ylös. Nyt en ollut moneen aikaan nähnyt kalliota, se ei tiennyt mitään hulluista kuherteluistani tuon naisen kanssa ja kaikki nuoruuteni ajatukset pesivät tuolla ylhäällä puoleksi kotkina, puoleksi varpusina. Siellä oli vielä hehkuva surumielisyyteni ja ylpeä halveksumiseni sitä kohtaan, mitä toverini sanoivat rakkaudeksi, ja nuo naiselliset kuvittelut, joita yksistään pidin kyllin arvokkaina itselleni. Jos minulle silloin olisi sanottu: sinä annat naisen, joka lähestyy sinua ilman rakkautta, kietoa sinut pauloihinsa turhamaisuudesta, olisin vastannut: En, en! Ja nyt? Minulle ei olisi käynyt ansioni mukaan, jos olisin, vuorten laulajana, saanut yksin levätä tuossa ylevässä haudassa.

Minulle annettiin huone, jonka ikkunoista näki pohjoiseen. Iltaisinkin näin tuon mustan, tähtien seppelöimän kallion, joka toi silmieni eteen ylpeän ja puhtaan nuoruuteni muistot. Tahdoin tehdä työtä. Kevytlentoinen säe riitti usein nostamaan henkeni alakuloisuudestaan. Yritin kirjoittaa idylliä. Ajattelin tuota nuorta tyttöä valkeine käsivarsineen kaivon luona tienristeyksessä ja kukkivia neilikoita pienten akkunain edessä. Ajattelin teitäkin, ystävättäreni! Tehän tunnette minun työtapani. Otan todellisen olennon ja kudon sen ympärille runoutta, seuraan muutamia sen ääriviivoja ja peitän toisia. Mutta sinä iltana en löytänyt yhtään hienoa ja vahvaa säijettä, tahrasin turhaan paperini, ja rohkeuteni vaipui. Mitä sanookaan Heine? "Minun sydämeni on kuin meri." Minä pikku runoilija voin sanoa että minun sydämeni on vain kuin halpa järvi, jossa ei ole helmiä eikä koralleja, mutta joka kuitenkin nousee ja laskee niinkuin meri, joka päivä oman luonteensa ja jonkun salatun, taivaassa! olevan voiman vaikutuksesta.

Seuraavana aamuna saapui kirje Genevestä. Hän odotti minua kahdentoista päivän kuluttua, koska silloin saisimme olla yksin herättämättä epäilyksiä. Tätä johdantoa seurasi juhlallisia kehoituksia, jotka kuuluivat melkein syytöksiltä: minulta kiellettiin pieninkin tuttavallisuus. Tuo kaikki tuntui minusta jesuiittamaiselta ja vastenmieliseltä ja aioin olla matkustamatta; mutta kun minulle vielä jäi kuusi päivää ajattelemisen aikaa, siirsin pahan tapani mukaan päätöksen teon viimeiseen hetkeen. Sillä välin jouduin taas vanhan haluttomuuden ja hitauden valtaan. Jätin idyllin. Ei italialaiset, ei kaunis, vaalea nainen, eikä muutkaan henkilöt majatalossa kiinnittäneet mieltäni vähääkään. Kulutin päiväni kuljeksien raskain sydämin ympäri, kuunnellen tuntikausia pitkälläni ruohossa tuulen huminaa, tai seuraten pilven varjojen hidasta lentoa. Pellion kastanjat, Oranon kenttien niityt, Val Maran yksinäiset rotkot muistavat kai vielä minut. Retkilläni en koskaan tavannut ketään, en nähnyt ketään, en nähnyt sivistyneitä ihmisiä kuin aina yhtä hiljaisten ja juhlallisten ateriain aikana.

Heinäkuun ensimäisen päivän iltana, noin kymmenen seudussa luin huoneessani avonaisen ikkunan ääressä. Silloin kuulin jonkun seurusteluhuoneen huonolla pianolla soittavan Clementin Gran scena pateticaa, jonka te niin usein olette kuullut. Esitystapa tuntui minusta erinomaiselta ja minä menin sinne. Soittaja oli eräs englannitar ja melkein kaikki vieraat olivat koolla salissa. Se on maan tasalla, ikkunat ja ovet terassille päin.

Istuuduin ulos pimeään. Yö oli myrskyinen. Tiheät salamat leimahtelivat jyrisemättä järven toisella puolen, mustista pilvistä metsäisten kukkuloiden päällä jotka näyttivät elävän. Taivas päällämme ja rotko allamme oli musta. Kun piano vaikeni, kaikuivat syvistä laaksoista kaikkien kylien kellot. Kaksi naista tuli ulos ja he istuutuivat lähelle minua. En saattanut nähdä heitä, mutta tunsin pöytätoverini ruusuveden tuoksusta. "Oikein hyvin, eikö totta?" sanoi hän englannin kielellä. Se oli ainoa nais-ääni, jonka siellä tunsin.

Mitään vastausta ei seurannut. Jonkun ajan kuluttua kuulin toisen äänen sanovan: The bells (kellot).

Olen aina arvellut, enkä tiedä kuinka tuo outo ajatus on syntynyt minussa, että vain olea fragrans'in tuoksu voi antaa jonkunmoisen käsityksen tuon äänen suloisesta kaiusta. Vavahdin ja kysyin itsekseni, missä olin sen kuullut. Ruusuvettä käyttävä nainen sanoi vielä jotain mitä en kuullut ja suloinen ääni vastasi: Yes, there is hope. (Kyllä, onhan toivoa).

Se välähti lävitseni kuin salama: tuo oli ääni, jonka olin kuullut unessa. Vapisin, en tiedä miksi, kuulematta mitään, vaikka molemmat äänet jatkoivat puheluaan. Muutamia muita naisia tuli ulos ja sitten menivät kaikki kastanjien luo. En seurannut heitä; tunsin sanomatonta halua saada olla yksin ja nousin huoneeseeni.

Siellä annoin tunteitteni päästä valloilleen. Olin kuin mielipuoli, polvistuin nauraen ja itkien, hypähdin pystyen rukoillen, tuntien, että Jumala on suuri ja minä vain tomua ja tuhkaa. Ojentelin käsiäni ikkunasta salamoiden ympäröimää mustaa kallionkielikettä kohden ja pyysin sitä riemuisesti iloiten, olemaan jälleen hyvä minulle, koska taas olin sen arvoinen. Puhelin näin korkealla äänellä ja nauroin itselleni, koska henkilö, jonka kasvoja en vielä ollut nähnyt, sai minut niin innostumaan, mutta se oli onnellista naurua, täynnä luottamusta, vailla pienintäkin ivaa. There is hope! there is hope! Ja sitten peitin kasvoni käsilläni ja ajattelin: entä hän? Odottaakohan hänkin? Odottaakohan hänkin? Onkohan hänelläkin ollut aavistuksia, onko hänkin nähnyt unta? Minkä näköinen hän mahtaa olla? Mikä hänen nimensä lie? Ja sitten en ajatellut enää mitään. Äskeinen kiihtymys valtasi taas minut. Eräänä surullisena hetkenä poikana ollessani, kun kuljeskelin kotiseutuni rehevillä kukkuloilla, näin synkän ja kolkon nuoruuden edessäni ja sitten ihanan kukkasen, rakkauden, joka kukkisi minulle niin odottamatta kuin öinen agave. Nyt kolkutti sydämeni: "Agave, Agave!" Peitin silmäni käsilläni, raskaasti hengittäen; luulin, että silmäni todella levittivät valoa sillä hetkellä.

IV.

Sinä yönä en nukkunut ollenkaan ja seuraavana aamuna olin ensimäisenä ruokasalin viereisessä pienessä salongissa, jossa englantilaisilla oli tapana juoda teetä seitsemän ja yhdeksän välillä. Yöllä oli tullut mieleeni se arvelu, että suloinen ääni kuuluisi naiselle, jonka edellisenä päivänä olin ensikertaa nähnyt aterioimassa, ruusuvettä käyttävän naisen kanssa. Tuo viimemainittu tuli teelle puolen yhdeksän aikaan ja heti hänen jälkeensä toinen, joka tervehti häntä ääneen selkäni takana. Se oli hänen äänensä. Tähän hetkeen saakka olin ollut hyvin levoton; joka askel oli pannut sydämeni lyömään. Hänen äänensä rauhoitti minut heti niinkuin jää, joka sitoo aallot. Kaikki vaikeni minussa, tulin rauhalliseksi ja koko tietoisuuteni rajoittui ainoastaan tähän hetkeen.

Äsken tullut istuutui vastapäätä ystävätärtään. Hän näytti olevan noin viidenkolmatta vuotias, hän oli suuri ja vaalea, hänellä oli hienot, sairaaloiset kasvot ja tyynet silmät, jotka näyttivät näkevän vähän ja muistuttivat hänen ääntään vienolla lempeydellään ja älykkäällä ilmeellään. Saman vaikutuksen tekivät hänen hennot, valkeat kätensä. Sileä, kultainen sormus hänen vasemman kätensä nimettömässä pisti silmiini.

Hän katsahti kerran minuun ja alkoi jutella toisen naisen kanssa. Hänen hiljainen naurunsa oli ihmeen viehättävä ja soi kuin musiikki. Sitten tiedusteli hän onnettomuutta, joka oli tapahtunut yöllä järvellä. Minä yksin tiesin siitä tarkemmin: Keski-yön jälkeen oli puhjennut ankara rajuilma, ja hiekalla lastattu vene oli uponnut onnettomine soutajineen. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja koetin kertoa tapauksen englannin kielellä. Hän katsahti minua hiukan kummastuneena ja vastasi minulle puhtaimmalla italian kielellä, josta tulin vähän hämilleni. Sitten kiitti hän minua kevyesti kumartaen hyvällä, vakavalla silmäyksellä ja jatkoi keskusteluaan ystävättärensä kanssa. Poistuin huoneesta tyytyväisenä tuohon katseeseen, en kuitenkaan ilman kiusallista epävarmuutta, uutta epäilystä. Minusta tuntui, että jo rakastin häntä, että hän oli toisenlainen kuin kaikki muut naiset, että hänen kauneutensa omituisuutta ja moninaisuutta ei voinut ymmärtää kukaan muu kuin rakastaja ja että samallainen verho peitti hänen sielunsakin, jossa piili joku salaisuus. Mutta oliko hän vapaa? Saattoiko hän rakastaa minua? Siinä oli uusi epäilys ja uusi huoli. Minulle kävi niinkuin silloin, kun suunnittelin taideteosta ja rakastuin siihen mielikuvituksessani, ja kun sitten huomasin istuvani kynä kädessä, ahdistivat minua taas tuhannet epäilykset ja huolet.

Myöhemmin näin hänet kastanjien alla, missä hän istui yksin lukien. Minä katselin muutaman askeleen päässä hänestä ravintolan mainiolla kiikarilla milloin kallionkielekkeeni huippuja, milloin perällä olevaa maisemaa, höyrylaivaa joka näytti liikkumattomalta järven vihreällä pinnalla, tai Luganoa, mistä saatoin eroittaa rantasillalla kävelevät ihmiset. Katselin ainoastaan saadakseni olla hänen läheisyydessään ajatellen kuinka voisin taas puhutella häntä. Hän sulki kirjansa. Silloin tarjouduin, tällä kertaa italian kielellä, näyttämään hänelle paikan, mihin venhe oli uponnut. Hän suostui hyvin kohteliaasti ja pantuaan kirjansa pois tuli hän kaiteen luo, joka ympäröi kastanjaterassin jyrkkää rinnettä. Huomasin, että hänen käyntinsä oli hieman epävarmaa; hänen vasen jalkansa näytti jäykältä ja ehkä ei vasen käsivarsikaan ollut yhtä voimakas kuin toinen. Se lisäsi hellyyttäni häntä kohtaan, enkä tahdo tutkistella, miksi samalla tulin niin toivovan iloiseksi. Hän huomasi pian, että tunsin seudun, ja alkoi juuri kysellä minulta vuorien ja kylien nimiä, kun eräs viinuri tuli ja sanoi hänelle: "Herra Yves pyytää teitä tulemaan heti kohta!"

Vavahdin. Hänen kasvoilleen levisi kevyt tyytymättömyyden varjo ja kun hän näki, että minä sen huomasin, punastui hän hiukan. Hän pyysi anteeksi kohteliain sanoin ja minä olin onnellisempi ja samalla levottomampi kuin saatan sanoa. Kuka oli tuo herra? Jokin määrittelemätön piirre hänen käytöstavassaan, sileä kultasormus ja timanteilla koristetut korvarenkaat jättivät minulle vähän toivoa siitä, että hän vielä olisi vapaa.

Hän oli unohtanut kirjansa, nidoksen Leopardia, niinkuin ihmetyksekseni huomasin. Vinosti nimilehden yli oli kirjoitettu:

Violet Yves.

Toivoin, että hän palaisi, mutta sen sijaan tuli viinuri hakemaan kirjaa. Häneltä kuulin, että nainen ja hänen miehensä olivat saapuneet viikko sitten, ja että viimemainittu oli heti sairastunut. Nyt hän kuitenkin voi paremmin. Vaikkapa olin odottanutkin, sanaa "hänen miehensä", pisti se kuitenkin sydämeeni ja minulta puuttui tahtoa ja voimaa kysyä häneltä muuta.

Olin varma kiihtyneessä mielikuvituksessani, että rouva Yves ei ollut onnellinen. Hänen kohteliaisuutensa minua kohtaan ja tuo altis tapa, jolla hän antautui puheisiin kanssani, todisti, ett'ei hän ollut kehenkään rakastunut. Se lievensi katkeruuttani. Olisin mielelläni tahtonut tietää tuon miehen iän ja ulkonäön, mutta pidättäydyin kuitenkin kysymästä sitä, en niin paljon pelosta, että tunteeni tulisivat ilmi, — vaan siksi että luulin loukkaavani häntä ja alentavani itseäni sellaisella kysymyksellä.

Hän ei tullut aterialle. Illalla soiteltiin. Minä kävelin edestakaisin salissa toivoen joka hetki, että hänkin tulisi, mutta häntä ei näkynyt. Kymmenen seudussa menin lohduttomana terassille. Yö oli lumoavan kaunis. Kuu, joka nousi selkämme takaa, jätti varjoon meidät, taustalla olevan vuoren raunioiden peittämät rinteet ja kaarevan juovan järven rannasta. Siitä saakka loisti kaikki järven ja taivaan välillä, läheisistä idän kukkuloista aina lännen kaukaisiin lumivuoriin hopeavalossa. Astuin huoaten kaiteen luo.

"Hyvin kaunista", eikö totta?

Minulta pääsi hämmästyksen huudahdus. Hän se oli, rouva Yves, joka lausui nämä sanat muutaman askeleen päässä minusta.

"Tekö?" sanoin.

Ehkäpä oli ääneni soinnussa enemmän tunnetta kuin tuossa sanassa. Hän ei vastannut.

"Täällä on liian kaunista," jatkoin. "Se melkein koskee."

Siihenkään hän ei virkkanut mitään.

"Tänä aamuna", sanoi hän sitten, "aioin kysyä teiltä tuon vuorenkielekkeen nimeä; se miellyttää minua suuresti."

"Sitä minä en tiedä", vastasin; "luulen, että sillä ei ole nimeä."

Lyhyen vaitiolon jälkeen alkoi suloinen ääni vielä hiljemmin, melkein ujosti:

"Niinpä täytyy teidän, runoilijan, antaa sille nimi."

"Tiedättekö sen?" huudahdin. "Tunnetteko minut?"

"Kyllä", vastasi hän. "Olen lukenut erään teidän kirjoittamanne runomuotoisen novellin, Luisa'n."

"Te olette lukenut Luisa'n?"

Vaikenimme molemmat pitkään. Syvä, onnekas liikutus esti minua puhumasta ja hän näytti hämmästyvän ääneni vavahtavaa sointua.

"Näette, että tunnen teidät oikein hyvin", alkoi hän taas lopulta. "Luisa liikutti minua kyyneliin saakka. En saattanut uskoa, että sen tekijä olisi mies. Tänään sain kuulla eräältä italialaiselta herralta, että se olitte juuri te. Luulin, että se olisi joku nuori tyttö, joku Luisa. Oi, kuinka olen toivonut että oppisin tuntemaan teidät."

"Minäkin halusin oppia tuntemaan teidät."

Nuo sanat pääsivät minulta, ja minä vaikenin heti. En tiennyt täytyisikö minun selittää asia hänelle. Hän huomautti, että oli myöhä ja vetäytyi pois. Hänen tervehdyksessään oli jotain, mikä koski minuun ja vietin hyvin levottoman yön. Tunsin, että hän oli ollut hetken aivan lähellä minua ja vetäytyi sitten pois luotani. Hän oli varmasti pitänyt viimeisiä sanojani ajattelemattomina, tai liian rohkeina! Kärsin siitä ja iloitsin kuitenkin, sillä minusta tuntui, että olin saanut luoda silmäyksen hänen tunne-elämäänsä. Kuinka hienoa ja ylhäistä se olikaan! Nyt täytyi minun heti selittää tuo väärinkäsitys. Kun nukahdin aamupuolella, näin unta, että selitin rouva Yves'ille kaikki; ja että suloinen ääni kuiskasi: minä tiesin sen, minä tiesin sen! Mutta hänen kasvonsa olivat surulliset, kun hän sen sanoi.

V.

Seuraavana aamuna menin kuudelta alas odottamaan häntä. Se oli hyvin järjetöntä, sillä eihän ollut mahdollista että hän tulisi ennen kahdeksaa. Hän näyttäytyi yhdeksän seudussa, ja oli kai juonut teensä huoneessaan. Hän oli ulos menossa ja tervehti minua niinkuin se, joka tahtoo olla kohtelias, mutta ei tahdo seuraa. Hän poistui pojan seurassa, joka kantoi telttatuolia, päivänvarjoa ja albumia. Viinuri sanoi minulle, että hän meni maalaamaan ja että poika saattoi häntä S. Nazaron pienelle kirkolle. Olin vahvasti päättänyt puhutella häntä, ajatelkoon hän siitä mitä hyvänsä, ja puolen tunnin kuluttua olin minäkin sinne menossa. Sykkivin sydämin, sekavin ajatuksin ja epävarmoin askelin tein tuon matkan. Olin päättänyt lausua ratkaisevia sanoja ja kuljin kulkemistani huolimatta tiestä vaiston ohjaamana, kuuntelin vain tunteeni ääntä, näin vain ajatusteni luomia kuvia. Lähellä S. Nazaro'a tapasin pojan, ja hän sanoi minulle: "Rouva on tuolla kirkon luona."

En tiedä luuliko hän minua hänen miehekseen, mutta minusta tuntui, että saman tuntemattoman ääni, sen joka oli puhunut unessanikin, kutsui minua.

Rouva Yves istui piirustamassa niityllä lähellä tietä. Hän nosti päätään, näki minut ja piirsi edelleen. Menin hitaasti häntä kohti ja jäin seisomaan muutaman askeleen päähän hänestä. Hän katsahti minuun taas, vastasi hymyillen tervehdykseeni ja jatkoi vaieten työtänsä. Siihen aikaan en vielä osannut selittää hänen hymyilynsä mykkää kieltä ja tällä hetkellä tuntui se minusta melkein ivalliselta. Astuin lähemmäksi ja vaihdoimme muutamia sanoja longobardilaisesta kirkosta, jota hän piirusti. Hänen äänensä kaiku oli kohtelias, mutta välinpitämätön.

"Olen löytänyt jotain hyvää", sanoi hän vastaten huomautukseeni kirkon ulkonäöstä; se näytti olevan vanhuuttaan aivan kyykistynyt. "Jos te nyt etsitte runoutta, toivotan teille yhtä hyvää onnea!"

Hän näytti tahtovan, että lähtisin tieheni, mutta minulla oli muutakin sanottavaa. Hiljaisuudessa, joka seurasi, kuului niityn läpi juoksevan puron hiljaista lorinaa. "Kuulkaa, kuinka runous houkuttelee! Siinä on runous", sanoin minä.

Rouva Yves rypisti kulmiaan ja jatkoi vaieten piirustamistaan. Hänen silmänsä kulkivat innokkaasti kirkosta albumiin.

"Eikö se teidän mielestänne olekaan runoutta", jatkoin minä.

"Kyllä", vastasi hän hiukan hermostuneesti "ja olen hyvin iloinen, kun en tiedä mistä tuo puhdas runous tulee, ehkäpä se juoksee vain hyvin tavallisesti vesijohtotorvesta."

"Hyvä rouva", sanoin sitten, "pelkään, ett'ette eilen illalla oikein ymmärtänyt sanaani."

"En tiedä, mitä sanaanne tarkoitatte", vastasi hän tyynesti. "En kiinnittänyt yhtään huomiota teidän sanoihinne, ja onko se mielestänne paha, jos en olisi ymmärtänyt?"

"Kyllä", hyvä rouva.

Hän nauroi kirkasta, hopeista nauruaan.

"Se on liian italialaista minulle", sanoi hän.

Välittämättä hänen pilanteostaan jatkoin minä: "Sanoin teille, että olin toivonut oppivani tuntemaan teidät ja te käsititte sen ehkä kohteliaisuudeksi. Mutta minulla ei ole tapana sanoa kohteliaisuuksia. Toivoin oppivani tunteinaan teidät, koska monta vuotta sitten olen kuullut äänenne näkemättä teitä."

Hän jätti piirustamisen ja katsahti minuun hämmästyneenä. Nyt ei hänen sielunsa ollut suljettu minulta: minä näin sen hänen silmiensä pohjalla kun hän kysyi: "Missä olette kuullut sen?"

"Se ei ole ollenkaan tärkeää", vastasin. "Valitan vain sitä, että tuo yhdentekevä sana saattoi tuntua teistä ajattelemattomalta. Nyt annan teidän jatkaa piirustamistanne rauhassa."

Näin sanoen jätin hyvästi, sillä tunsin olevani edullisessa asemassa, enkä tahtonut menettää sitä. Hän näytti tahtovan pidättää minua, mutta ei kuitenkaan sanonut mitään.

Laskeuduin läheiseen laaksoon, ajatellakseni pientä voittoani, noitten kasvojen ja tuon pilkallisen äänen tenhovoimaa.

Jospa sinä kerran tulet minua rakastamaan, sanoin itsekseni. Jospa sinä tahtoisit, etkä kuitenkaan tahtoisi sanoa sitä minulle! En tahtonut ajatella, että hän ei ollut vapaa. Minusta tuntui, että hän tulisi vapaaksi rakastamalla minua, ja puristin rintaani käsilläni. Näin suuri onni ei näyttänyt mahtuvan rintaani. Siihen koski nyt jo.

Tunsin väsymyksen tarvetta ja tein laajan kierroksen läpi laaksojen ja pensaikkojen, kulkien ripeästi kuin tuulen kantamana, hymyillen itsekseni ja ivaten hellän iloisesti kasveja ja kiviä, jotka eivät tienneet mitään. Niin minut huumasi tuon voimakkaan nesteen tuoksu! Muutaman askeleen päässä majatalosta, jonne saavuin myöhemmin, kohtasin rouva Yves'in, joka tuki käsivarrellaan kalpeaa, laihaa, silminnähtävästi sairasta herraa. Oli helppo arvata kuka hän oli. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen, suuri ja jäykkäruuminen, synkkäkasvoinen mies, jonka katseessa oli jotain vihamielistä. Rouva vastasi tervehdykseeni hänen puolisonsa ei näyttänyt huomanneenkaan minua.

Kolmeen päivään ei minulla ollut tilaisuutta puhutella rouva Yves'ia. Hän oli aina potilaansa kanssa! He kulkivat hiukan aikaa edestakaisin tai istuivat yhdessä kastanjien alla. Hän tervehti minua aina lempeän vakavasti, eikä pyrkinyt keskustelemaan kanssani, yhtävähän kuin minä hänen kanssaan. Ainoastaan katseemme kohtasivat toisensa tuon tuostakin, ja minusta tuntui, että minun läsnäoloni miellytti häntä. Hänen miehensä läsnäolon aiheuttama pidättäväisyyskin tuntui minusta suloiselta. Joskus luki hän sairaalle sanomalehtiä ääneen. Silloin olin minäkin lukevinani ja istuuduin niin lähelle, että saatoin kuulla hänen äänensä. Saatoin joskus kuulla sen soinnusta, että hän huomasi minun kuuntelevan.

Ruusuvettä käyttävä kaunotar jutteli usein ystävällisesti mrs Yves'in kanssa, sanoipa muutamia sanoja äreälle puolisollekin. Koetin lähestyä häntä saadakseni ainakin välillisesti kuulla jotain rouva Yves'istä, mutta olin huomaavinani viimemainitun katseesta, ett'ei se miellyttänyt häntä. Olin onnellinen siitä ja vältin häntä siitä lähtien.

Rouva Yves'illä oli kaksi balkongilla varustettua huonetta rakennuksen läntisen siiven toisessa kerroksessa. Illalla oli hän miehensä kanssa lukusalissa yhdeksään saakka; sitten menivät he yhdessä ylös. Silloin läksin minäkin, ottaen mukaani katseen tai tervehdyksen kuin aarteen ja viivyin ulkona niin kauan kuin ikkunoissa oli valoa. Luulin usein näkeväni hänen varjonsa balkongilla, mutta lyhytnäköisyyteni ja metsäin ja vuorien varjot estivät minua saamasta täyttä varmuutta. Kuinka tuskallista valon äkillinen sammuminen hänen huoneestaan minusta oli, kuinka sydämeni ja mielikuvitukseni minua silloin kiusasivat, sitä en enää tahdo ajatellakaan. Koko olotilani oli vaihtelua tuskan ja autuuden välillä, joka sitoi minut yhä kiinteämmin häneen, ja yhä selvemmin tunsin, että hänkin ajatteli minua. S. Nazaro'n niityllä olimme eronneet kylmästi tervehtien, ja sen jälkeen en ollut puhunut sanaakaan hänen kanssaan. Minusta tuntui kolmen päivän kuluttua, että kun ensi kerran saisimme olla yksin, puhelisimme keskenämme kuin rakastavat.

Neljännen päivän iltapuolella kohtasin hänet hotellin rapuissa. Hän tervehti minua niin rauhallisesti, että kaikki unelmani haihtuivat samassa silmänräpäyksessä. Sitten kysyi hän hymyillen, olinko suuttunut hänelle. Vastasin, että pysyin syrjässä, kun näin hänen puuhailevan puolisonsa kanssa, enkä tahtonut häiritä. Rouva Yves punastui syvästi ja vastasi, että hän kyllä oli huomannut sen ja kysyi vain piloillaan. Sitten lisäsi hän tahtovansa kysyä minulta kirjoistani ja muista italialaisista kirjoista. Niin sovimme, että tapaisimme toisemme viideltä kastanjien alla.

VI.

Olin kuumeessa kärsimättömyydestä, ja puoli viisi olin jo sovitulla paikalla. Tiesin että rouva Yves tulisi yksin, sillä hänen miehensä oli ollut hyvin sairas yöllä ja oli jäänyt vuoteeseen. Hän tulikin yksin muutamia ijäisyyden pituisia minuutteja yli viisi. Hän oli puettuna eleganttiin, taivaansiniseen, pitseillä koristettuun pukuun ja hänen kaulassaan riippui ketju ja korvissaan renkaat pienistä, roomalaisista kultarahoista. Hänen kaulansa kauneus ei koskaan ollut näyttänyt niin täydelliseltä, kasvonsa niin hienopiirteisiltä kuin nyt. Kädessään oli hänellä nidos Leopardia. Pidin velvollisuutenani heti tiedustella hänen puolisonsa vointia. Hän punastui taas ja vastasi niin hiljaa, ett'en sitä kuullut.

Hän tahtoi tietää, oliko novellini Luisa elävä henkilö. Vastasin ett'ei, vaan että hänessä oli piirteitä ja viivoja monesta todellisesta henkilöstä. Tätä menettelytapaa ei hän ymmärtänyt: hän arveli että siitä pakostakin syntyisi yksilöllisyyttä vailla oleva luoma, joka kokonaisuutena vaikuttaisi epämääräiseltä ja väärältä. Hän yhtyi kuitenkin selitykseeni, että luonnossakin saattoi tavata sellaista, että jokainen meistä muistuttaa toistansa jonkun piirteen tai vivahduksen puolesta, ja että näitten piirteiden ja värien taitava yhteensulattaminen juuri on taiteilijan hienoin ja vaikein tehtävä. Jokapäiväisistä äänistä on muodostettava sointu, jossa on erilaisia intervalleja ja oma, omituinen kaikunsa.

"Se on totta", sanoi hän. "Sitä en ole tullut ajatelleeksi. Mutta luuletteko, että tuollaisen Luisa'n tosiaan voisi löytää? että on olemassa henkilö, joka ei saata rakastaa kahta kertaa?"

"Kyllä, hyvä rouva."

"Minä en usko. Minulla on sata kertaa vähemmän ihanneuskoa kuin teillä."

Hänen äänessään kaikui syvä liikutus. Siinä oli sellainen katkeruus, että mykistyin, olin järkytetty. Mutta minä keskeytin heti vaitiolon ja tartuin vaistomaisesti siihen paikkaan, jota luulin kipeäksi ja jossa aavistin vaaran piilevän. Sanoin, että tuossa nöyrässä, vienossa olennossa asui korkea, runollinen tenho, olennossa, joka köyhänä mielikuvituksesta, rikkaana tunteesta saattoi rakastaa vain kerran, mutta että oli olemassa myöskin ylhäisiä luonteita, jotka sydämensä hurjasti raivottua haavoittuvat ja menettäen uskonsa rakkauteen ja uskollisuuteen kaatuvat kuolleina maahan, mutta jotka sitten taas nousevat ja kohottautuvat uudelleen ilmoihin. Sellaisia ovat elonvoimista rikkaat, lujatahtoiset, voimakkaalla mielikuvituksella varustetut henkilöt, jotka myöskin rakastaisivat vain kerran, jos tapaisivat vertaisensa; toimintahaluiset ja tarmokkaat luonteet, jotka rakastavat, niin kuin taivas kevätmyrskyissä maata rakastaa, sulattavat toisen sielusta jäisimmänkin jäykkyyden ja saavat siinä kukkimaan kaiken sen, mikä siellä piilee elämänä, mehuna ja tuoksuna.

Rouva Yves katsahti minuun vastaamatta.

Enkö nyt ole kuollut, joka, saa puhua totta ilman minkäänlaisia inhimillisiä ennakkoluuloja? Join hänet pitkistä silmäyksistään huumaavaa ihailua. Vain tuon maineentavoittelun vuoksi olin minä, rakas ystävättäreni, tosi runoilija tähän asti. Ennenkuin rakastin niin kuin nyt, epäilin paratiisin olemassa oloa tietämättä, kuinka siellä voi olla onnellinen ja saada osakseen ihailua ilman sitä. Minusta tuntui kuin olisi hänen pitkä katseensa sanonut: Onko se todellakin niin? Oletteko sen kokenut?

Hän ei sanonut sanaakaan, vaan avasi kirjan, jonka oli tuonut mukanansa. "Tahtoisin kysyä teiltä jotain Leopardista", sanoi hän selaillen sitä. "Pidän hänestä tavattomasti. Ja kummasta pidätte te enemmän, Leopardista vai Manzonista?"

"Leopardista."

"Oi, tekin! Kuinka se minua ilahuttaa! Eikö hän tosiaan ole paljon suurempi?"

"Ei, hän ei ole likimainkaan niin suuri, mutta minä pidän hänestä enemmän."

"Oi", sanoi hän sulkien kirjansa, "sitä minä en käsitä, selittäkää se minulle."

Selitin hänelle mielipiteeni.

"Suokaa anteeksi", sanoi hän sitten, lausumatta ajatustaan sen johdosta. "Te puhuitte ylhäisistä luonteista, tahtoisitteko sanoa minulle mitä ajattelette seuraavista säkeistä."

Hän haki kirjastaan La Ginestra'n ja pyysi minua lukemaan runon, joka alkaa:

On luonne ylhäinen, ken luoda tohtii ikuisen katsehensa kaikkein kohtaloon, ja avoimesti totuutta tinkimättä tunnustaa tuskan, jok' on meille suotu, ja tilan kurjan, hauraan…

"Minä ajattelen," vastasin, "että haluaisin painaa Leopardin syliini, itkeä hänen kanssaan ja sanoa hänelle: Mikä runoilija, ja miten sokea oletkaan! Kuka on antanut sinulle tuon luonteen, joka niin ankarasti ja rajusti vastustaa ihmisten pahaa äitiä? Tuo sama paha äitikö? Ei! Oletko itse luonut sen itsellesi? En, en! Silloin täytyy sinulla olla hyvä isä ja tämä hyvyyden lähde, kuka se on? Tiedätkö, miksi hän on antanut sinulle sellaisen lahjan? Tiedätkö, mitä hän vaatii sinulta ja mitä sinulle valmistaa? Niin raukee koko sinun musta filosofiasi."

"Kuinka onnellinen te mahdattekaan olla", sanoi rouva Yves, "noin ajatellessanne. Minä en sitä voi. En edes luule, että ylhäisen luonteen omistaminen tuottaa onnea. Enkä usko minkään inhimillisen tunteen pysyväisyyteen. Minulle on kerrottu, että Leopardikin pelkäsi kuolemaa."

Huomautin hänelle hiukan surullisena, ett'en näin ollen voinut käsittää kuinka minun runoni oli voinut miellyttää häntä.

"Niin, mutta", sanoi hän, "se miellyttää minua suuresti! Minusta on mieluista uskoa että te olette oikeassa, että on todella sellaisia olentoja ja tunteita kuin teidän kuvaamanne. Sen vuoksi täytyisi minun olla varma, että ainakin te uskotte niihin, ja tahtoisin tulla vakuutetuksi siitä, että ihmiset eivät olekaan niin pikkumaisia ja kurjia, kuin he minusta näyttävät olevan; että tälläkin elämällä on arvonsa ja että maksaa vaivaa jatkaa sitä täällä tai toisessa maailmassa."

Riipuin hänen huulillaan himoiten voivani tunkea hänen sydämensä salaisuuden läpi. Luulin katseleväni myrskyisen rakkauden ja tappavan tuskani täyttämään menneisyyteen — ja kylmään, mykkään nykyisyyteen, jossa uuden elämän ensi kajastus välkkyi. Kun hän oli lopettanut, katselin häntä vaieten, en rakastajana, vaan epäilevänä ja tutkivana lääkärinä. Hän punastui kevyesti ja kysyi: "Mitä ajattelette minusta?"

"Että te olette sairas, ettekä saisi lukea Leopardia."

Hän vastasi hymyillen: "Te olisitte ankara lääkäri. Mutta näettehän, ett'en lue vain Leopardia, vaan myöskin kilttejä ja hyvämaineisia kirjoja niin kuin teidän."

Vastasin hänelle, että on jokseenkin yhdentekevää juoko hän myrkyn viinissä vai kahvissa. Sitten kerroin hänelle kuinka intohimoisesti itse olin jumaloinut Leopardia, sairaaloisesta kaihomielisyydestäni ja haudastani, jonka olin itselleni valinnut. Hän kuunteli jännitettynä, ja minusta tuntui, että hän nyt tutki minua, niin kuin minä olin vähää ennen tutkinut häntä. Hän tahtoi katsella kalliotani kiikarilla, jonka hänelle suuntasin. Kun asetin lasin silmäni eteen, kadotin suunnan, etsimme sitä yhdessä ja kätemme koskettivat siinä toisiaan. Rouva Yves tempasi äkkiä pois kätensä. Autuuden vavistus kävi lävitseni.

"Minä en voisi kiivetä haudallenne", sanoi hän hymyillen.

Aioin kysyä häneltä, toisiko hän minulle kuoltuani kukkasen, mutta olin niin liikutettu ett'en saanut sanaa suustani. Mrs Yves kysyi, tahtoisinko nytkin levätä tuolla ylhäällä, ja minä vastasin, ett'en sitä tällä hetkellä itsekään tiennyt. Odotin, että hän pyytäisi minulta selitystä siihen, mitä olin sanonut hänen äänestään — mutta sitä kysymystä ei kuulunut. Sen sijaan kysyi hän, olinko lauluissani ylistänyt tuota kalliota, ja ihmetteli, kun vastasin siihen kieltävästi. Hän vaati minua tekemään sen, ja minä lupasinkin kohta. Ei kumpikaan meistä lausunut sitä ilmi, mutta me ymmärsimme molemmat, että sen pitäisi olla hänelle omistettu.

Lyhyen vaitiolon jälkeen kuiskasi hän: "Tahtoisin niin mielelläni jonkun muiston oleskelusta täällä."

Äkillinen hätä ahdisti sydäntäni; kysyin, aikoiko hän kohta matkustaa pois.

"Kyllä", vastasi hän suloisen suruisasti. "Luulen, että matkustamme niin pian kuin se on mahdollista. Emme ole tyytyväisiä täällä."

Liikutus vei sanat suustani. Tuo luonnollinen ajatus, että rouva Yves matkustaisi pois, ei ollut tullut mieleeni; minusta tuntui kuin täytyisi kaiken pysyä tällaisenaan.

Luulen, että hän tunsi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet minuun ja tahtoi lieventää sitä kysymällä vihdoinkin hiljaa, missä olin kuullut hänen äänensä. Tuo yksinkertainen kysymys tuotti ääretöntä iloa tällä hetkellä.

"Unessa", vastasin.

Hän kalpeni, sanomatta sanaakaan. Hän selaili taas Leopardiaan, mutta luulen, ett'ei hän lukenut. Pitkä hiljaisuus seurasi.

Sydämeni kolkutti, kun jatkoin. "Kahdesti olet kuullut äänenne unessa; ensi kerran monta vuotta, toistamiseen pari kuukautta sitten. Unet olivat raskaita, painavia ja teidän äänenne puhui elämästä ja toivosta. Enkä vain unissani, mutta elämässänikin olen tuntenut itseni onnettomaksi omasta syystäni, mutta olen aina vakavasti uskonut, että kuulisin oikean äänen, kohtaisin oikean henkilön."

Meitä kohti tuli muutamia naisia. Minun täytyi kumartua rouva Yves'iä kohti, olla lukevinani hänen kirjastaan kuullakseni hänen kuiskaavan vastauksen:

"Sitä minulla ei ole itsellenikään, ei elämää eikä toivoa."

Naiset istuutuivat lähelle meitä, emmekä enää voineet jatkaa keskusteluamme. Ehkäpä olimme sitä paitsi liian liikutettujakin puhellaksemme. Hänen kätensä vapisivat, hänen olkapäänsä ja rintansa kohosi ja laski.

Ja minä? Sydämessäni raivosi myrsky ja sumu peitti silmäni.

Rouva Yves'ille tultiin sanomaan, että herra tahtoi tavata hänet vielä ennen ateriaa. Hän viivytteli hetkisen, sitten hän nousi. Seurasin häntä vaieten majatalon ovelle saakka.

"Tahtoisin sanoa teille jotain", kuiskasi hän, ennenkuin erosi minusta.
"Mutta minä luulen, ett'ei minulla ole rohkeutta."

"Miksi?" huudahdin jännittyneenä.

Sitä hän ei selittänyt. Hän tervehti kuvaamattoman viehkeästi ja hänen katseensa lepäsi hetken otsallani. Jo edellisinä päivinä oli hän usein tarkastanut otsaani. Miksi? Se sai minut onnelliseksi ja hämilleni yht'aikaa. Oli kuin olisi hän pitänyt enemmän ulkonäöstäni kuin sielustani. Onko se mahdollista? En tiedä, mutta siltä minusta tuntui.

VII.

Tuskin oli ruokakello soinut, kun läksin ruokasaliin, vaikka minun oli mahdoton syödä. Hän tuli vasta aterian loppupuolella. Hän vaihtoi muutamia sanoja rouva B:n, ruusunaisen kanssa, ja katsahti äkkiä punastuen minuun päin, ikäänkuin olisin voinut erottaa heidän sanansa; mutta minä käytin hyväkseni heidän keskusteluaan saadakseni tarkastella häntä vapaasti ja olin niin vaipunut katselemaan hänen kasvojaan ja siroja käsiään ja kuuntelemaan hänen äänensä suloista sointua, ett'en ollenkaan tullut tarkanneeksi hänen sanojensa sisältöä. Hän katsahti vielä muutaman kerran minuun, mutta ehkä lyhyemmin kuin aikaisemmin päivällä. Kun ateria oli loppunut, katosi hän ja tuli puolen tunnin kuluttua jälleen alas. Hänen ystävättärensä ehdotti kävelyretkeä. Hän oli ehkä huomannut, että olin ennen ateriaa keskustellut rouva Yves'in kanssa, sillä kun he kulkivat ohitseni, sanoi hän ystävällisesti: "Tuletteko mukaan?" Rouva Yves ei sanonut sanaakaan, ei tehnyt merkkiäkään. Siitä huolimatta suostuin heti ja läksimme kävelemään pitkin vaihtelevaa polkua, joka vie Lanzo'on kastanjametsän läpi.

Rouva B. puhui paljon, kuitenkin englannin kielellä, jota minä puhuin huonosti ja ymmärsin vieläkin huonommin. Kaunotar hymyili ja korjaili hyvin rakastettavasti. Mrs Yves vaikeni melkein aina ja minäkään en oikein tiennyt, mistä puhuisin hänelle; kuitenkin oli vaikenemisessamme hiljainen yhteisymmärrys, joka oli minusta suuremman arvoinen kuin välinpitämätön keskustelu. Hän näytti pian väsyneeltä ja me istuuduimme ruohikkoon kastanjan juurelle.

Vuorta kattavien, tummien metsien muodostaman piirin alla hymyilivät raikkaat niityt ja keltaiset viljapellot ylätasangolla, joka ulottui aina vastapäätä olevaan vuorijonoon, jonka kukkulat toinen toisensa takana hälvenivät vähitellen itäisen taivaanrannan syvään kirkkauteen. Rouva B. jutteli Firenzestä, missä hän oli viettänyt talven. En kuunnellut häntä ja tuskin rouva Yveskään. Minusta tuntui kuin olisivat ajatuksemme kulkeneet niin yksiä teitä, että hän tunsi niin kuin minäkin hetken ja maiseman vienon runouden. Silloin tapasivat silmämme toisensa useammin ja minun katseeni kysyi varmasti: Rakastatko minua? ja hänen silmänsä vastasivat: Kyllä!

Paluumatkalla tarjosin hänelle käsivarteni. Seuralaisemme kulki muutamia askelia edellä. Minä astuin hyvin hitaasti: kalliin olennon läheisyys, tuoksu ja lämpö oli niin suloista! Pyysin häntä innokkaasti sanomaan minulle sen, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut.

"En voi", vastasi hän. "En uskalla vielä ja luulen, etten koskaan uskalla. Ehkä kirjoitan siitä teille."

"Täytyykö minun peljätä tuota salaisuutta?" kysyin. "Riistääkö se minulta toivon? Riistääkö se minulta elämän?"

Hänen käsivartensa värähti, hänen kätensä kouristui, kuin olisi sähkövirta kulkenut sen läpi. "Minun tähteni ette kadota mitään," sanoi Violet värisevin äänin. "Toivon, että tulette tapaamaan toisen, joka on vapaampi ja arvokkaampi. Pelkään, että te minun vuokseni puhutte ja tunnette noin; mutta se syy on niin suloinen kantaa ja meidänhän täytyy taas kohta erota ainiaaksi. Te olette kertonut minulle unenne, ja minusta on kuin eläisin unessa, kuin olisin sama, enkä kuitenkaan sama kuin ennen. Niin — aivan kuin unessa!" Polku vei meidät tallille, jossa pidettiin Belvederen vieraille vuokrattavia aaseja, Rouva B. oli pysähtynyt juttelemaan hoitajan kanssa, ja me jatkoimme matkaamme. "Niin, nyt minä tunnen", sanoi Violet, kun olimme joutuneet kyllin kauaksi, "että minun täytyy kirjoittaa teille siitä asiasta. Se ei ole salaisuus, mutta kuitenkin jotain, mitä te ette tiedä ja mikä teidän pitäisi tietää. Teidän Luisa kirjanne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen, syvemmän kuin olen teille tätä ennen tunnustanut, ja teidän myötätuntonne on minulle hyvin kallis. Minusta olisi ikävää, jos te unohtaisitte minut ja jos te ajattelisitte minusta sellaista, mikä ei ole tarpeellista. Minä matkustan kohta ja sitten ei enää ole tilaisuutta selittää teille tätä asiaa."

Tappava kylmyys valtasi minut ja minulla oli tuskin voimaa vastata, ett'en koskaan unhoittaisi häntä, ja että nyt toivoin pääseväni kalliohautaani mitä pikemmin, sitä parempi.

Vavahtava käsi puristi käsivarttani: "Ei", sanoi Violet. "Minä en tahdo sitä, en tahdo!"

Rouva B. oli taas liittynyt meihin eikä eronnut meistä ennenkuin majatalossa. Rouva Yves meni huoneeseensa ja minä kiiruhdin omaani. Yhdellä hetkellä olin epätoivoissani, toisella leimahti minussa ilo tietäessäni olevani rakastettu. Ei, oli Violet sanonut, minä en tahdo sitä!

Tartuin kynään ja kirjoitin:

Ah, ei, jos lemmit mua, soisin
ma hautain syvän laakson sumentoon.
Ei ristiä, ei kiveä siell' oisi,
sa yksin tietäisit, ma missä oon.

Sua ihmishäijyys kiusata ei saisi.
Mun tähteni ei sanottaisikaan:
"Tuo Aallotarna leikitellä taisi,
vain vuorten kylmää lunta sielussaan.

Hän virran rantamalle vilpoisellen
käy lemmenleikkiin kera laineitten.
ja sammalvuoteellansa venytellen
suo erämaille tunteet sydämen."

Oi armahain, ma itse soitteleisin
kuohussa kiitävien aaltojen.
Lemmestä, suuteloista lauleleisin
ma ijän kaiken eelleen rientäen.

Oi armas, siellä sammaleitten alla
jotk' onnellisna sua kannattaa.
Ma hiljaa juttelisin kuiskimalla
sydämen kaipausta suloisaa.

Säteissä auringon mun sielun oisi,
kun tuoksut ympärilläs liitelee.
Se latvain laulaessa sulle soisi,
kun säteet hellät sua hyväilee.

Taivaassa, josta katsehesi kallein
nyt etsii uskoansa, toivoaan
Tuulessa ympärilläs harhaileisin,
kun myrskyten se kiertää kautta maan.

Sitten kun olin kirjoittanut säkeet toistin niitä itsekseni sata kertaa, seisoen ikkunani edessä ja katsellen kuun valaisemaa kallionkielekettäni. Aioin antaa ne hänelle seuraavana aamuna. Toivoin vain, että se tulisi pian ja kuvittelin kuumeisesti, että ne liikuttaisivat häntä, että hänen täytyisi antaa myötä rakkaudelle. Missä oli silloin muisto unestani, syvästä rotkosta, ja pelastavasta voimasta, joka nosti minut ylös siitä? En muistanut sitä enää, en ajatellut tunnetuita enkä kätketyitä, en oikeita enkä luvattomia esteitä. Minulla oli mielessäni ainoastaan hänen hienot kasvonsa, solakka olentonsa, älykäs ja suruisa mieli, ääni, käsi, joka oli jättänyt tuoksunsa käsivarteeni, intohimoinen sielu, täynnä salaisia syvyyksiä kätketyitä intohimoja. Se oli toinen, paljon vaarallisempi rotko, jonne nyt kaikin voimin pyrin; sillä jos sellainen lempi pääsisi pyytämänsä perille, ei se kärsisi mitään rajoituksia. Jumalan käsi oli jo päälläni ja ohjasi minua oikealle tielle. Sitä en tiennyt, vaan vaelsin erehdyttävässä pimeydessä antaakseni lopulta kaiken kunnian pelastuksestani yksin hänelle.

Seuraa vana aamuna menin aikaisin alas ja tapasin hämmästyksekseni rouva Yves'in kirjoittamassa lukusalissa.

Hän ojensi minulle kätensä. Minun katseeni kysyi minulleko hän kirjoitti. "Kyllä," sanoi hän heikolla äänellä ja hymyili, mutta oli hyvin kalpea.

Panin runon hänen viereensä sanoen: "Runoni." Ensin ei hän näyttänyt ymmärtävän, mutta sitten loistivat hänen silmänsä; hän avasi nopeasti kuoren, ja hän luki luettuaankin. Sitten loi hän suloiset silmänsä minuun ja jäi katselemaan minua kuvaamattomalla ilmeellä. Viimein laski hän runon kädestään ja katseli minua yhä nojaten tuolinsa kaiteeseen.

En ollut koskaan ennen nähnyt sellaista katsetta, niin sydämellistä, niin läpitunkevaa, niin lasimaista, kylmää ja intohimoista: kaikki kuvastui tuossa pitkässä pelokkaassa silmäyksessä. Sitten näin sen odottamatta tummenevan. Viimein kiitti hän minua ja jatkoi kirjoittamistaan. Vaikka yhä seisoin hänen vieressään, nosti hän hiukan päätään ja hymyili minulle heikosti. Ymmärsin ja vetäydyin viereiseen huoneeseen odottamaan.

Luulen odottaneeni puoli tuntia. Sitten kuulin, että Violet nousi ylös, ja palasin hänen luoksensa, saadakseni tietää kohtaloni. Hän painoi toista kättään silmiään vasten, toisella ojensi hän minulle kirjoittamansa. Forgive me! Be kind to me! [Antakaa anteeksi minulle! Olkaa hyvä minulle!] sanoi hän. Sitten meni hän pois, enkä uskaltanut pidättää häntä.

Hän kirjoitti näin: "En ole rouva Yves, niinkuin luulette. En ole naimisissa; herra, joka on kanssani, on setäni. Se ei ole mikään salaisuus. Joku on saanut päähänsä, aivan ilman syytä, — ehkäpä sormukseni vuoksi —, että olemme mies ja vaimo, ja me olemme antaneet asian olla sillään. Teidän en kuitenkaan voi antaa olla siinä luulossa, se olisi väärin teitä, niin kuin minuakin kohtaan. Kuitenkin on minusta vaikeaa ilmoittaa teille niin yksinkertaista asiaa.

"Olemme tavanneet toisemme ensikerran muutamia päiviä sitten, mutta tuttavuutemme on kuitenkin paljon vanhempi. Te kerroitte minulle unestanne. Minäkin olen oppinut tuntemaan teidät ikään kuin unessa viime vuonna Roomassa, kun luin Luisa'a Mieleni on paljon rauhallisempi ja positiivisempi kuin teidän, mutta kun ajattelen tuota lukuani, pelkään haihtuvani haaveiluihini. Muutamia vuosia sitten olin kuin ilman sydäntä, tai oli sydämeni kuin jäätynyt, enkä tuntenut enää, että minua paleli. Viime keväänä heräsi minussa ensi kerran hiljainen tunne, vieno suru.

"Kerran, juuri huhtikuun 24 päivänä menin auringon laskiessa protestanttiselle hautausmaalle S. Paolon portille, jota en vielä tuntenut. Kameliat ja azaleat olivat täydessä kukassa ja kaupungin vanhat muurit, joilla kasvoi korkeaa heinää, ja kukki keltaisia köynnösruusuja tummien sypressien varjossa, olivat niin kauniit auringon viimeisissä säteissä! Shelleyn [Percy Byshe Shelley, etevä englantilainen runoilija, Byronin ystävä. Hänen sydämensä on haudattuna Rooman protestanttiseen hautausmaahan.] muistomerkin luota löysin ruohikosta pienen, Luisa nimisen kirjan. Sen oli ehkä kadottanut se herrasväki, joka tuli pois hautausmaalta minun astuessani sisään. Avasin sen ja silmäni sattuivat kohtaan, joka viittaa Rakkauden satuun, jota valitettavasti en tarkoin tunne, enkä tiedä, mikä kansa on luonut sen. Se teki minuun omituisen vaikutuksen, ehkä paikan ja ajan vuoksi: tunsin äkkiä kuinka sydämeni jälleen eli, niin että säikähdin ja hämmästyin. En tahtonut!

"Panin nopeasti kirjan siihen, mistä olin sen löytänyt. Kun menin pois, ojensi vartija sen minulle luullen, että minä olin sen kadottanut, ja minun oli vaikea saada hänet uskomaan muuta. Muutaman päivän perästä toi ystävättäreni, jolta olin pyytänyt jotain uutta italialaista kirjaa, Luisan minulle. Minusta tuntui, kuin olisi kirja ajanut minua takaa. En olisi tahtonut ottaa sitä vastaan ja sanoin, ett'en huoli runoista, mutta ystävättäreni kehotti minua niin innokkaasti lukemaan kirjan, että suostuin.

"Luin Luisan yhdessä yössä. Se oli kuin itkettävää unta! Minusta oli mahdotonta, että tekijä ei olisi nainen. Vaikka se ei ollutkaan minusta aivan yhdentekevää, en antanut sille sen suurempaa merkitystä, mutta mitä pidin tärkeämpänä oli saada tietää uskoiko runoilija aatteeseensa, vai ei. Tahdoin tulla vakuutetuksi siitä, että hän ei uskonut siihen, vaan oli yhtä petollinen kuin hänen runoelmansakin. Kuitenkaan en voinut unohtaa kirjaa, enkä tukahduttaa haluani oppia tuntemaan hänet, joka oli kirjoittanut sen.

"Täällä on toivoni täyttynyt. Te osoititte heti minulle myötätuntoa, mikä hämmästytti minua. Tunnustan teille, ett'ei se alussa miellyttänyt minua, koska se näytti minusta jonkunlaiselta ranskalaiselta kohteliaisuudelta, siis kaikkea muuta kuin suoralta; muullaista se ei mielestäni voinut ollakaan. Sitten oli se minusta kuin rangaistus siitä, ett'en ollut totellut järkeäni ja pysytellyt kauempana Luisa'n tekijästä, vaan kysyin häneltä uskoiko hän teokseensa, myöntäen täten tavallaan, että sellainen usko oli mahdollinen. Olen yhä valitettavasti hyvin epäilevällä kannalla ihmisluontoon nähden, mutta en tahdo otaksua, ett'ei teidän myötätuntonne tällä hetkellä olisi suoraa. Se, että minusta on vaikeaa sanoa teille, että nimeni on yksinkertaisesti miss Yves, johtuu pelosta, että tämä tiedonanto minun puoleltani herättäisi teissä luuloja, jotka ovat mahdottomia.

"Olen kihloissa, ja minun määräni on elää pienessä kaupungissa Alppien tuolla puolen, erään henkilön kanssa, jonka tunnen ja jota kunnioitan kylliksi voidakseni suostua liittoon, josta muuten en hae onnea, enkä voi sitä tarjotakaan.

"Te toitte juuri runonne minulle. Se liikutti minua syvästi. Huomasittehan sen! Kysyn Jumalalta miks'ei hän saattanut meitä yhteen muutamia vuosia aikaisemmin, kun ehkä vielä olisimme voineet olla onnellisia! Kuitenkin olen tyytyväinen lyhyeen ja myöhäiseen kohtaukseemme, vaikka mieleni onkin surullinen. Vaikka en uskokaan inhimillisten tunteiden kestävyyteen, luulen kuitenkin, että muisto säilyttää tuoksun keskeytyneistä tunnelmista, joilla ei enää ole eloa. Tulette pitämään sanojani kylminä ja kovina, mutta minä olen oppinut niin ajattelemaan paljon kylmemmässä, paljon kovemmassa koulussa. Nykyhetkellä tuottaa halumme oppia tuntemaan toisemme meille vain tuskaa, joka on halujen tavallinen hedelmä. Mutta aika parantaa niin teidät kuin minutkin, aika, joka haavan sijalle jättää vain pienen hellän kohdan, jota pakottaa aina ilmojen vaihtelun mukaan. Sitä tyhjänpäiväistä lohdutusta, että minä tulisin haudallenne itkemään, ette saa. Te tulette, niin kuin sydämestäni toivon, elämään paljon kauemmin kuin minä, tarpeeton olento, ja tulette yhä tarkemmin tuntemaan — minä tiedän sen — monien rohkaisuksi kaiken sen hyvän, minkä luulette ihmisrinnassa asuvan. Mutta jos siitä syntyykin vain joku hyvä pienempi teos, joku pelokas, jalo ajatus, täytyy sen, jolla ei ole teidän uskoanne, tunnustaa, että ihanteitten sumu voi joskus kiteytyä pisaraksi, pudota ruohonkorrelle ja virkistää.

"Te odotatte, että lopettaisin, ja minun täytyy kiirehtiä, koska on aika palata setäni luo. Teidän tunteenne liikuttaa ja ilahuttaa minua siinä määrin, että minun täytyy olla aivan suora teitä kohtaan.

"Olen vapaaehtoisesti mennyt kihloihin miehen kanssa, jota kunnioitan, mutta vakavammat arvelut kuin se, pakoittavat sydämeni rakastamaan vierasta. Entiset kohtalot ryöstävät minulta mahdollisuuden tulla onnelliseksi tätä tietä, samoinkuin kyvyn tehdä muita onnellisiksi. Miksi en sitä sanoisi? Tehän arvaatte niin paljon! Olen kerran rakastanut, liiaksi rakastanut. Viidenkolmatta ikäisenä olen jo vanha ja pakoitettu pitämään sydämeni jok'ainoaa liikahdusta halveksittavana heikkoutena, ajattelemattomuutena.

"Hyvästi! Olen arvellut hetken voisinko lisätä 'ystäväni', voisinko ainakin tällä viattomalla sanalla vastata mielikuvituksenne lentoon. Mutta olen hyljännyt tuon viattoman sanan ja sanonut itselleni, että on viisaampaa, kun tyydymme siihen, mitä meillä on ollut: hetkinen myötätuntoa ja henkistä kosketusta. Ystävyyssuhde, kirjeenvaihto voisi tulevaisuudessa tehdä asemamme tuskallisemmaksi. Niin tulee tämän muiston tästä hetkestä elää viattomana ja runollisena.

"Matkustan ylihuomenna, ehkä jo huomenna. Vielä kerran Hyvästi! Suokaa minulle anteeksi, ja elkää tehkö sitä, minkä omatuntoni ja tahtoni minulta välttämättä vaatii, vielä raskaammaksi. Kiitän teitä runosta, jonka aina tulen säilyttämään. Jumala siunatkoon teitä kaikessa mitä teette, kaikessa mitä rakastatte!

Violet Yves."

VIII.

Hänen sanansa "Forgive me! Be kind to me!" olivat täyttäneet sydämeni jäätävällä pelolla. Hänen kirjeensä ensi rivejä lukiessani olin riemuinnut; sitten olin ahminut joka ainoan katkeran rivin saadakseni tietää pahimman. Kun olin päässyt loppuun, kuohuivat minussa sellaiset pyyteet, niin mahtava elämäntunne, että se tuntui minusta liiankin voimakkaalta. Hän oli vielä vapaa, rakasti minua, hänkin oli nähnyt unta minusta. Ainoan kerran elämässäni purkautui sydämestäni kauniita, valmiita säkeitä, joista ensimäiset tuntuivat minusta mielettömiltä, ja viimeisissä on pelottava hyppäys, mutta niitä en muuta:

Agaven kukka ylpeänä nousee, taivaalla häikäisevi hehku auringon; tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon. Pimeä pitkä, katkera on poissa, mutt' kaikkein raskahin on hetki tää.

Ei! ole rauhassa sydämeni, niitä en muuta, en koske sinun määrättömän, rajattoman riemusi purkaukseen.

Hän oli tosin kihloissa, oli kadottanut uskonsa rakkauteen, ihmisiin, ehkäpä itseensäkin: sellaiset esteet eivät pelottaneet, ne kiihottivat minua. Kouristava tuska oli siinä, oi siinä, että hän oli rakastanut niin syvästi, ja ett'ei menneisyydelle mitään voi!

Istuin kauan nojatuolissa, jossa miss Yves oli istunut; sitten kuljin huoneesta toiseen odotellen häntä harhaillen koko majatalon läpi. En tiedä mitä minusta lie ajateltu, sillä yllätin itseni tuijottamassa ihmisiä vasten kasvoja ja puhumassa itsekseni. Hetki hetken jälkeen kului, miss Yves ei tullut. Olisin tahtonut kirjoittaa hänelle, mutta pelkäsin, että hän tulisi sillävälin enkä tapaisikaan häntä. Kun ruoka-aika tuli, päätin kirjoittaa hänelle muutaman rivin lukusalissa: "En tahdo kuolla, en, jos te rakastatte minua; jos te olette vapaa, en halua hautaa vuorella, enkä laaksossa: sinua minä halajan, sinua, toivoni ja uskoni, elämäni ja valoni. Sydämelleni tahdon sinut korjata, voimakkaana sinun kauttasi ja sinun tähtesi, kantaa sinua läpi elämän, ystävien ja vihollisten keskitse, toiselle rannalle, Jumalan luo. Älkää puhuko kihlauksesta, menneistä kohtaloista; tulen rakastamaan teitä niin, että teidän täytyy uskoa ihanteeseen, niin kuin minä siihen uskon, ja me tulemme yhdistymään, niinkuin nuo kaksi tuossa ihmeellisessä islamilaisessa lemmentarinassa. Se kuuluu näin:

"Harhaileva sielu tulee maasta rakkauden asunnolle ja kolkuttaa ovelle. Ääni sisältä kysyy: kuka sinä olet? Sielu vastaa: minä se olen. Ei ole tilaa, kaikuu ääni, ei ole täällä tilaa sinulle ja minulle. Ovi pysyy suljettuna.

"Silloin laskeutuu sielu jälleen maahan ja viettää vuoden erämaassa rukoillen, valittaen ja katumusta tehden. Sitten liitelee se jälleen ovelle ja kolkuttaa uudelleen. Ääni kysyy taas: kuka sinä olet? Hän vastaa vapisten: minä olen sinä! Ovi aukeaa.

"Mikä rajaton riemu! Minä olen sinä! Jospa nyt, kun minä kolkuttavin sydämin kirjoitan tuon sanan, voisitte ymmärtää sen sisällön syvemmin kuin Shelley'n vaikenevan sydämen ääressä, hautuumaan ruusujen keskellä, missä Jumala ensi kerran antoi teidän löytää sen! Uskon varmasti, että huulemme tulevat kerran sanomaan sen toisilleen. Ette tunne tarinaani, ette untani, ette kohtaloa, ettekä rajatonta rakkautta, joka säälii meitä molempia; ja te sanotte matkustavanne, ettekä halua ystävyyttäni, ettekä kirjeenvaihtoa! Oi, kuinka ette tiedä miten erehdytte saneessanne, että olette liiaksi rakastanut? Sinne, minne te menette, sinne minäkin menen: Te ette ole rakastanut kylliksi!"

Miss Yves'in Leopardi oli lukusalissa. Panin kirjeeni sen väliin. Kirjassa tuntui vielä hänen käsiensä, hänen olentonsa hieno tuoksu, joka pyörrytti minua.

Hän tuli hiukan sen jälkeen kun ruokakello oli soinut hienossa, mustassa puvussa, korvarenkaissa suuria turkooseja, jotka sopivat mainiosti hänen vaaleaan, kiharaan tukkaansa, ja valkoiseen, hentoon kaulaansa. Rouva B. oli hänen kanssaan. Kun luulin, ett'ei sopivampaa hetkeä tulisi, annoin kirjan hänelle. Juuri siksi, että aika oli sopimaton, ymmärsi hän tarkoitukseni.

Hän viivytteli hetkisen ja sanoi sitten hymyillen: "Mutta enhän voi ottaa kirjaa mukaani pöytään."

"Ette", vastasin, "mutta luulen, että olette unohtanut jotain sen väliin."

Violet viivytteli vielä, sitten otti hän kirjan ja kirjeen sen välistä.

"Menkäämme!" sanoi toinen.

Aterian aikana käänsi miss Yves vain kerran katseensa minuun. Ennen jälkiruokaa nousi hän ja katosi. Oliko hänellä kiire lukemaan kirjettäni? Tai tahtoiko hän välttää minua? Ajatukseni seurasivat häntä: Nyt lukee hän, nyt on hän lukenut ja taisteli varjon kanssa sydämessään. Mikä tuskanhetki! Voittaako hän, vai vihamieliset valhekuvat? Oli kovaa olla siitä mitään tietämättä, merkkiäkään saamatta! Mutta olihan hän ottanut kirjeen. Minä sanoin itselleni, että tein väärin epäillessäni ja peljätessäni, että Jumala oli tehnyt pilaa minusta lähettäessään minulle unen ja hänet ottaakseen näin minulta kaikki takaisin.

Korkeaa kalliota vastapäätä istuen lopetin ajatuksissani runon, joka aamulla oli tulvinut sydämestäni:

Pimeys pitkä, katkera on poissa,
mut kaikkein raskahin on hetki tää;
Taas uusi nuoruus tulvii rinnassani,
siell' leimuu, riehakoi ja myrskyää.

Sa Herra, joka minun kuolla annat,
nyt voima suurempi suo lemmellein.
Siunattu kohtalo! Kuin pilviin aalto,
Sun luokses innoin pyrkii sydämmein

Tunsin, että onnellisena tai onnettomana rakastaisin kuolemaan saakka, ja siinäkin tietoisuudessa oli katkeraa onnea. Aina kun mieleni on intohimoisesti kiihottunut, väikkyy kuoleman aatos erimuotoisena edessäni. Kun olen läheisen, etenkin salaiseen katkeruuteen sekoittuneen luonnontunteen lumoissa, halajan sulautua kaikkeuteen; lempeni myrskyissä kaipaan korkeampaan maailmaan, elon ja valon maailmoihin jotka kuvastuvat sydämeeni ja jotka ovat toisenlaisia kuin maallinen valo ja elämä, niin paljon ylevämpiä.

Sinä iltana ei miss Yves enää tullut alas.

IX.

Seuraavana aamuna aikaiseen kuulin kaksien vaunujen pysähtyvän oven eteen. Mielessäni välähti arvelu ja kiiruhdin ikkunan luo. Näin vaunut ja tavarakärryt, joihin kantajat paraikaa latoivat matka-arkkuja.

Kun he olivat lopettaneet työnsä, astui eräs herra ja eräs nainen isännän ja viinurin seuraamina ulos. Tunsin kohta miss Yves'in.

Jäin hämmästyneenä ikkunaani ja katselin kaikkea tuota aivan kuin se olisi tavallinen lähtö, ikäänkuin se ei ollenkaan kuuluisi minuun. En kuitenkaan luule, että olisin voinut liikahtaa tai puhua. Miss Yves auttoi setänsä vaunuihin, kääri hänet hyvin vaippoihin ja peitteisiin ja katosi hetkeksi kastanjien väliin. Kun hän jälleen palasi, katsahti hän ikkunoihin ja istuutui sitten setänsä viereen. Kaikki tervehtivät ja vaunut vierivät pois.

Sanotaan, että onnessa on iloista muistella kurjuutta; mutta onnellisimpinakin hetkinä on minusta ollut tuskallista ajatella tätä. Ajatukseni palaavat siihen vieläkin. Äkkiä värähtää rinnassani, sitä ahdistaa lyijyinen paino, ja minä sanon itselleni: "Ei, ei!" Mutta ei ainoastaan minun ääneni puhu näin, ehkäpä en silloin sitä kuuntelisikaan; siellä kaikuu lemmittynikin ääni. Minusta tuntuu, että tuo suloinen ääni itkee. Minä tiedän, rakas, kuinka pahoillasi olet siitä mitä minä kärsin vastarintasi tähden, rakastaen sinua ja kuulen sinun nytkin sanovan ei, ei, niin kuin silloin kun syleilit minua tuskissasi. Siitä hetkestä en kerro.

Hän oli jättänyt kirjeen minulle. Jos vaeltaisin eksyneenä yön syvimmässä pimeydessä ja näkisin auringon yht'äkkiä kohoavan näköpiiristä, tekisi se minuun jokseenkin saman vaikutuksen kuin tutut kirjaimet tällä hetkellä. Minun ei tarvinne mainita kuinka sydämeni löi, ja kuinka vapisevat käteni eivät voineet avata kirjekuorta.

Violet kirjoitti: "Ette ole totellut minua, olette tuottanut minulle suurta tuskaa. Nyt tiedän, että se eli turhaa, ja että minun täytyy tehdä teille pahaa, vaikka Jumala tietää, etten tahtoisi loukata yhtäkään elävää olentoa, ja siinä suhteessa en eroita niitä, jotka toivovat minulle pahaa, sellaisista, jotka toivovat hyvää minulle. Kun te luette nämä rivit, olen jo kaukana.

"Jos rakastatte minua, älkää seuratko minua. Te kadottaisitte ystävyyteni ja kunnioitukseni: Oi, en tiedä kuinka selvittäisin teille vakaan tahtoni tässä suhteessa! Kuvittelen, että olisimme yhä yhdessä ja pyytäisin teiltä sanaanne: kun pyytäisin sitä hellyys äänessä, kyyneleet silmissä, voisitteko vastata kieltävästi? Ette! Minusta on kuin puristaisin kättänne, teidän vastatessanne: Kyllä! Minä lupaan sen!

"Sanotte, ett'en tunne tarinaanne, en untanne, enkä kohtaloa! Entä te? Tunnetteko te minun tarinani, minun kohtaloni? Te sanotte saattavanne minut uskomaan ihanteeseen. Uskonhan siihen, mutta tässä maailmassa sitä ei ole, se on toisaalla, ja on kauhea erehdys etsiä sitä täältä. Te kuvittelette, että olen ihanteenne, ja että olisitte onnellinen minun kanssani. Minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että te petätte itseänne! Te olette nähnyt unta, sen kyllä uskon; ja te uneksitte vieläkin. Oletteko edes nähnyt minut kunnollisesti? Tiedän ett'ei se nyt jäähdyttäisi tunteitanne, mutta sanokaapa: oletteko huomannut ruumiin vikaani? Te olette runoilija ja vastaatte, että te pidätte minusta sen vuoksi vielä enemmän. Mutta olisikohan se aina niin? Muuten en taistele sydäntäni vastaan oman heikkouteni, enkä pääasiallisesti teidänkään tähtenne.

"Te olette runoilija! Kuinka olisitte muuten voinut rakastua minuun niin lyhyessä ajassa? Minä tunnen teidät paljon kauemmin. Ehkä on minun ääneni teille, niinkun teidän runoutenne minulle, kuin musiikkia, joka synnyttää tosi iloa tai tosi kaihoa ja on kuitenkin epäilemättä vailla tarkoitusta; kun se vaikenee, vaikenevat nuo mitättömät tunteet myöskin.

"Rakkauden ylevä legenda ei ole meitä varten. Jos se kykenee lohduttamaan, niin lohduttakoon se teitä. Se ei ole myöskään mitään muuta ihmisparia varten — olkoonpa vaikka haihtuvaksi hetkeksikin, jota jälkeen päin täytyy katua. Rakkaus, olento, jolle sanotaan: 'Minä olen sinä' on salaperäisessä talossa, sitä ei näe, eikä ole koskaan näkynyt. Ihmiset voivat sanoa toisilleen: 'Minä olen sinä', vain kylmin ja katkerin mielin. Se merkitsee: Olen heikko ja tietämätön, rakastan, erehdyn ja kärsin kuin sinä.

"Pyysitte minua jättämään Leopardi-niteen teille muistoksi; löydätte sen lukusalista. Minun muistoni näistä päivistä, paitsi runoanne, on oleva se, ettei minulla enää ole tuota kirjaa, enkä sitä enää lue, koska te sitä toivoitte. Minä tunnen tosiaan syvää myötätuntoa Leopardin surumielisyyttä kohtaan, koska se on samanhenkinen kuin minun, en sen vuoksi, että sillä on sama sisällys. Olen uskovaisempi kuin hän, siihen nähden, mitä meidän maailmamme ulkopuolella on, ja uskottomampi kuin hän, siihen nähden, mikä minussa itsessäni on inhimillistä.

"Kirjoittakaa, taistelkaa sen puolesta, mikä teidän mielestänne on totta ja oikeaa. Ääni, jota te rakastitte, ei kuulu niihin maisiin iloihin, joiden tähden saa rukoillen ja paastoten tehdä katumusta erämaassa, ennen kuin voi koputtaa salaperäiselle ovelle. Toivon, että tapaatte ääneni Rakkauden asunnossa.

Violet Yves."

Vietin koko päivän Pian d'Oranon kukkuloilla kuunnellen tuulta kuin hullu ja katsellen pilviä. En mennyt pöytään, sillä vastoin tahtoanikin nousivat kyyneleet joka hetki silmiini. Päätin koettaa hankkia hotellissa miss Yves'istä kaikki tiedot, mitkä vain olivat saatavissa ja sitten matkustaa pois. En kuitenkaan seuratakseni häntä; tunsin, ett'en saanut tehdä sitä!

Kun illalla lähestyin paikkaa, missä ensi kerran olin kuullut hänen äänensä, tunsin tutun ruusuntuoksun. Tahdoin vetäytyä takaisin, sillä tuon onnellisen hetken ja yhteisten kävelyretkiemme muisto valtasi minut kokonaan. Rouva B. huomasi minut kuitenkin, ja kysyi vilkkaalla tavallaan, miksi minä vältin häntä.

Sitten puhui hän Violetista. Onneksi oli jokseenkin pimeä, niin ettei hän saattanut nähdä kasvojani. Hän kiitti miss Yvestä suuresti ja nauroi minulle, kun olin luullut, että hän oli naimisissa. Sormus oli kuin vihkimäsormus vaikk'ei niin sileä. Hän oli vain kihloissa, eikä näyttänyt olevan rakastunut sulhaseensa. Hänen isänsä oli ollut englantilainen, äitinsä italialainen ja hän itse oli Roomassa syntynyt. Hän oli kadottanut vanhempansa jo lapsena ja eli isänsä veljien luona, jotka liikeasioiden vuoksi olivat asettuneet asumaan Nürnbergiin, Bayeriin.

Setä, jonka seurassa miss Yves oli ollut täällä, oli vanhin ja matkusteli terveytensä vuoksi. He aikoivat viettää lopun kesästä ja syksyn järvien luona ja talven Roomassa tai Napolissa. Häät vietettäisiin vasta vuoden kuluttua, syistä joita rouva B. ei tiennyt, ja sulhasen vierailua odotettiin elokuun puolivälissä. Pienen ruumiillisen vikansa oli hän saanut jo lapsena, ankaran sairauden jälkeen.

Tätä enempää ei rouva B. tiennyt kertoa minulle; ei edes sulhasen nimeä eikä sitä, oliko miss Yves'illä tunteita jotain muuta kohtaan. Minusta oli paljon jo se, että tiesin missä hän asui, vaikka "pikku kaupunki" ei minusta sopinutkaan Nürnbergiin. Mutta etenkin oli minusta paljon se, että tiesin hänen olevan vapaana vielä vuoden.

Vielä samana iltana kirjoitin alussa mainitulle naiselle Geneveen, että hänen varoituksensa olivat viisaita ja oikeita, pyytäen häntä suomaan minulle anteeksi sen, että olin antanut aihetta niihin; että suuren muutoksen tähden, mikä minussa oli tapahtunut en tulisikaan Geneveen, ett'ei minulla ole mitään ansiota tämän muutoksen tapahtumiseen nähden, vaan uskoin sen tuottavan meille molemmille rauhaa ja onnea. Lisäsin vielä, että aijoin lähteä pois Lanzosta, vaikka en vielä tiennyt minne, ja ett'en sen vuoksi voinut antaa mitään osotetta.

Seuraavana aamuna menin S. Nazaroon jättämään hyvästit kohisevalle vedelle, niitylle ja lombardilaiselle kirkolle, jonka hän oli piirustanut; menin myöskin tervehtimään vanhaa kastanjaa, jonka juurella olimme istuneet. Viimeksi sanoin jäähyväiset kalliolleni ja matkustin pois. Muistan, että matkalla; aina pidin Leopardi-nidettä käsissäni, ja kun minä sen kerran avasin, luin seuraavat säkeet:

Jo haihtui viime toive. Nyt lepäät ainiaan uupunut sydän.

Suutelin kirjaa. Minusta tuntui kuin yhdistäisi runoilijan ääretön lohduttomuus meidän sielumme. Kuitenkin puhui kirjasta nouseva hieno tuoksu hänen ylevästä jaloudestaan ja syvästä surumielisyydestään kuin suloinen kukkaiskieli, jota en ymmärtänyt, mutta joka lohdutti.

X.

Olin todella aikonut matkustaa, mutta luovuin siitä kohta. Vetäydyin maalle. Veljeni ja kälyni olivat kylpemässä, ja meillä ei ole naapureita, kuten tiedätte. Olin siis aivan yksin siellä toivoni mukaan.

Samana iltana kun saavuin sinne kirjoitin Violetille. Kun aloin kirjoittaa, en vielä oikein tiennyt mihin osottaisin kirjeeni, enkä oliko viisasta kirjoittaa niin pian. Mutta tähdet ja sisäinen ääni sanoivat minulle: "Kirjoita! kirjoita!" Tuskin olin tarttunut kynään, kun aloin epäillä ja harkitsin asiaa vielä kerran. Lopuksi myötä ja vastaan sekaantuivat toisiinsa niin, että kynä, tuskin saattoi seurata ajatuksen rientoa. Kerroin hänelle epäilystäni, pelostani, tähdistä, jotka samalla hetkellä näkivät hänet ja minut, ja mahtavasta, sisäisestä äänestä. Sanoin hänelle, että olin kieltäytynyt seuraamasta häntä, siinä vakavassa uskossa, että Jumala kerran veisi meidät yhteen. Nyt tunnustan sen, että uskoni sai taistella pelottavia viettelyksiä vastaan! Koetin selittää hänelle, minkä matkan rakkauteni oli kulkenut erostamme saakka, kuinka se himmensi kaikki muut tunteet, paitsi tunnetta jumaluudesta, johon se sekaantui. Sillä olihan hän, Violet, Jumalan sana, jonka hän yön varjossa oli kuiskannut minulle. Lopuksi sanoin hänelle, että koska minun nykyisyyteni ja tulevaisuuteni kuuluivat hänelle, täytyisi menneisyydenkin olla hänen, ja että tahdoin kertoa hänelle kaikki.

Sen tein useissa kirjeissä. Kirjoitin hänelle joka päivä ja nykyhetken vaikutelmat sekaantuivat kertomukseen menneisyydestä. Kerran viikossa lähetin kirjoittamani hänelle suoraan Nürnbergiin. En tuntenut kaupunkia, mutta minulla oli Münchenissä tuttavia, joita olin pyytänyt tiedustelemaan, asuiko siellä kolme Yves-veljestä, jotka harjoittivat teollisuutta. Täten sain tietää, että he asuivat siellä, enkä epäillyt, että kirjeeni saapuisivat miss Yves'ille tätä tietä.

Tavallisesti kirjoitin myöhään illalla. Millä sanomattomalla ikävällä, millä kiihkolla avasinkaan sydämeni hänelle. Mikä riemu olikaan tunnustaa hänelle vanhoja vikoja, entisiä erehdyksiä, joista ennen olin tuskin uskaltanut puhua itsellenikään. Omantuntoni katkeramieliset vieraat nousivat toinen toisensa jälkeen ja lähtivät pois. Joku niistä nukkui vielä unhotettuna sieluni syvyydessä. Nyt sekin heräsi äkkiä sieluni uuden hehkun polttamana, nousi ylös ja kolkutti. Tuskan leimahdus, myrskyinen taistelu seurasi, puhdistava liekki lehahti: se oli kirjoitettu, poissa minusta ikuisesti. Mikä virkistys! Kerroin hänelle ne pienet hyvät työtkin, joita mielestäni olin tehnyt. Kerroin niistä iloiten kuin poika, joka tunnustettuaan suuren laiminlyönnin kiiruhtaa innoissaan kertomaan pienet ansionsakin toivosta hymyillen. Ja kun olin lopettanut kirjeeni, naurahdin kai niin kuin se, joka oli ollut sairaana ja tunsi parantumisen lähenevän, ja minun silmäni kostuivat. Ristin käteni ja sanoin: Hän uskoo! hän uskoo!

Ulkonaisen elämäni voi kertoa parilla sanalla, mutta sisäinen elämäni oli kuin monivaiheinen draama, joka täytti monta kirjettä. Miss Yves ei vastannut, enkä minä vaatinutkaan vastausta. Tahdoin valmistaa tulevaa hetkeä, sillä vaikk'en vielä tiennytkään, missä ja milloin se tapahtuisi, yrittäisin varmasti jonakin päivänä viimeistä ja pyytäisin häntä omakseni omalla äänelläni.

Silloin kun olin kertonut hänelle kaikki elämästäni aina siihen saakka kun kohtasin hänet, tuntui kirjoittaminen minusta vielä iloisemmalta. Hänen kuvansa ei voinut kuvastua menneisyyteni sameihin laineisiin, joihin vain nuo kaksi unta jättivät valoviivoja. Mutta nyt eli hänen kuvansa minussa, ajatteli ajatuksissani, rakasti sydämessäni, joka päivä yhä voimakkaammin, niin että itsekin hämmästyin siitä, ja pelkäsin joskus rakastavani epätodellista, ihanteellista Violetia, ja minä tunsin tarvetta, tullakseni vakuutetuksi, luoda itselleni kuvan armaastani, lemmenonnestani, niin että menetin melkein silmieni valon ja hengityskykyni. Kun nyt puhelin itselleni hänestä, tuntui kuin olisi hän itse puhunut.

Syksyllä tuli mieleeni ajatus kirjoittaa romaani. Idylliä en enää ajatellut, osaksi koska toinen nainen oli minua siihen innostuttanut — osaksi sen tähden, että kun pääni oli täynnä sekä vakavia että koomillisia aiheita, olisi runomuoto ollut hankala käyttää. Kirjoitin Violetille siitä, kerroin hänelle vähitellen ensimäiset epämääräiset suunnitelmani, kaikki muutokset, joiden alaisina ne olivat, ja kuvasin hänelle ne todelliset henkilöt, joiden mukaan aioin muodostella omani. Tänään suunnittelin millä lailla solmiaisin ja selvittäisin tapausten vyyhdin, huomenna oli jo toinen tapa mielessäni. Kirjoitin hänelle kaikki, vaikka tiesinkin hyvin, että tällälailla vähentäisin kirjan vaikutusta häneen; mutta tunsin itseni onnelliseksi uhratessani tuon tyydytyksen, kun hän vain saisi tietää kaikki mitä sielussani liikkui: horjuvaisuuteni, mielikuvitukseni hedelmättömyyden, ja sen osan, mikä sattumalla oli taiteellisiin saavutuksiini. Tahdoin olla loppumattomasti rakastettu, mutta ajatus hankkia Violetin ihailu ansiotta peloitti minua kuin petos.

Kun mielikuvitukseni oli lakkaamatta työskennellyt koko kuukauden, ei minulle riittämättömien lahjojeni vuoksi ollut onnistunut laatia sellaista täydellistä suunnitelmaa, joka olisi tyydyttänyt minua. Vain kolme tai neljä ensimäistä kappaletta oli selvästi mielessäni, ja minä tunsin, että jos yritin muodostaa koko romaanin samalla kertaa, joutuisin lopulta epätoivoon. Niinpä rupesin heti kirjoittamaan, uskoen, että kun toiminta kerran oli hyvin suunniteltu, kehittyisi se vähitellen ja ehkäpä luonnollisemminkin itsestään. Jäljensin työni säännöllisesti Violetille ja lähetin valmistuneen hänelle viikottain. Neljännen kappaleen lopulla jouduin mustan surumielisyyden valtaan. Aloin epäillä voisinko ollenkaan jatkaa. Epäily muuttui peloksi ja jo valmiit kappaleetkin näyttivät minusta sisällyksettömiltä, järjettömiltä ja mitättömiltä. Lopuksi kuvittelin menettäneeni lahjani, ja ett'en enää voisi, enkä osaisi valmistaa mitään merkittävämpää. Sillä kun Violet ei kerran ollut luopunut päätöksestään olla lähettämättä minulle ainoatakaan sanaa, merkitsi se sitä, ett'ei työni kelpaisi mihinkään! Kirjoitin hänelle kuinka syvästi kärsin ja vaivuin täydelliseen alakuloisuuteen. Kahteen viikkoon en enää kirjoittanut mitään.

Jouluk. 12 p:nä sain Napolista kirjeen, jonka osote oli miss Yves'in käsialaa. Se sisälsi palmunlehvän kären ja valkoisen orvokin; ei mitään muuta. Olin suunniltani ilosta; jaksoin tuskin suudella kirjettä, kukkaa ja sen häipyvää tuoksua.

Tulen ja valon hurmiossa sielu levittää siipensä ja sinkoo lentohon.

Niin nytkin. Kaikki oli taas palannut salaman nopeudella: usko itseeni ja työkyky. Valmiit kappaleet tuntuivat minusta taas eläviltä ja kauniilta, ja kun ajattelin romaanini jatkuvaa kehitystä, en vielä nähnyt sitä kokonaan, vaan näin kuin alituisten salamoiden valossa joukon tapahtumia ja juonen mutkia. Tartuin jälleen työhöni, enkä tiedä onko minulla koskaan ollut niin runsaasti luomisvoimaa. Jätän mainitsematta vastauksen, jonka heti lähetin Violetille. Noitten kirjainten näkeminenkin piti yllä hurjaa riemuani.

Joulukuun puolivälissä palasin kaupunkiin. Mikä talvi se olikaan minulle! Opiskelin kaikellaista kuin vihoissani. Suuret ja hävettävät aukot tiedoissani, joista ihmisillä ei ollut aavistustakaan, eivät nyt suinkaan pelästyttäneet minua ensi kertaa ja rupesin hurjasti opiskelemaan. Muutamassa kuukaudessa nielin Ranken Paavien historian, Alfierin kaikki teokset, en muista kuinka monta nidettä italialaista kansanrunoutta, suuren osan Goethen Wilhelm Meister'ista, Spencerin Principles of Sociology ja Plautuksen komediat. Samaan aikaan olin ottanut tehtäväkseni lukea päivittäin laulun Dantea, sata säettä Vergiliusta ja viisikymmentä Odysseiaa. Tein ankarasti työtä ja sain virkistystä vain kirjeistä Violetille, romaanistani ja Homeroksesta. Vaikka osaankin verrattain vähän kreikkaa, virkisti Homeros mieltäni kuin kylpy suuressa, kirkkaassa järvessä. Kävin vieraissa ja näyttäydyin joskus teatterissakin. Muistatte kai, ett'en kertaakaan ollut poissa teidän keskiviikko-illoistanne. Näön vuoksi kävin myös muutaman kerran tervehtimässä entistä mielitiettyänikin. Luulen, että hän kätki sydämensä ja omantuntonsa sekasotkussa terveellistä vihaa minua vastaan. Mutta minä en välittänyt siitä, vaikka hänen ja hänen läheistensä käytöksessä olinkin huomaavinani peitettyä vihamielisyyttä ja arvasin, että he puhuivat pahaa minusta ja kirjoistani. Olen aina, ja silloin enemmän kuin koskaan, ollut välinpitämätön sellaisista asioista. Ehkäpä he olivatkin oikeassa, mutta jos Violet rakasti minua ja lähetti minulle palmunlehviä — mitä huolin minä silloin näistä ihmisistä. Jos milloin ajattelin heitä ja heidän syytöksiään, tapahtui se jonkunmoisella kiitollisuudella, koska kaikille ihmisille ja etenkin runoilijoiden itserakkaalle rodulle on terveellistä tietää, että kaikki tuo suoranainen kiitos, jolla ihmiset meidät hurmaavat, on valheensekaista, sillä jos yleensä kiitetään kirjailijaa vasten kasvoja, on siinä ainakin puoleksi, joll'ei kokonaan valhetta. Olenko itse viaton? Omnis homo mendax, siitä olen varma, ja jos sen minulle todistaa tuo katkera tuomio, jonka langettavat selkäni takana samat henkilöt, jotka ennen kehuivat minua vasten silmiä, voitan sillä sen, että vahvistun oikeassa ja pakotan ylpeyteni tutkimaan herjaajien syitä. Eroitan niistä hyvän, halveksin loppuja ja tunnen taas maaperän jalkojeni alla kiinteämmäksi, henkeni vapaammaksi ja rohkeuteni kasvavan.

Ihmisten mielestä olin muuttunut. Tehtiin huomautuksia välieni rikkoutumisesta tuon naisen kanssa, luultiin, että minulla oli rakastettu, lausuttiin arveluita ja huomattiin ne vääriksi. Eräät naiset kiemailivat minulle, mutta luopuivat siitä, pitäen minua jääpalasena. Veljeäni ja kälyäni hämmästytti elämäntapani, mielenlaatuni ja vieläpä ulkonäkönikin. Ensiksi kyselivät he, ja kun minä vastailin ylimalkaisilla puheenparsilla, lakkasivat he siitä. Luulen, että minun kälyni, suon sen hänelle anteeksi, joskus tarkasteli käsialoja kirjeitteni osoitteista, nähdäkseen kirjoittiko joku outo henkilö minulle.

Huhtikuun alussa sain ystäviltäni Münchenistä tiedon, että miss Yves'iä odotettiin Nürnbergiin toukokuun puolivälissä. Silloin arvasin ajan tulleen lähteä hakemaan Violetia. Olin kirjoittanut hänelle aina, kaikki. Olikohan suoraa, jos nyt en virkkaisi hänelle mitään aikomuksistani saavuttaakseni helpommin tarkoitukseni, välttääkseni kieltoa ja yllättääkseni hänet? Se ei ollut oikein. Kirjoitin siis hänelle, että tulisin.

En matkustanut heti, vaan odotin viikon verran kirjettä miss Yves'iltä.
Sitä ei tullut ja huhtikuun 15 p:nä olin Napolissa.

Täytyi olla sellainen vahva usko kuin minulla, kun lähtee ilman pienintäkään ohjausta etsimään häntä Napolista. Kun olin juossut viikon turhanpäiten ympäriinsä, löysin aavistamattani jäljen Kansallismuseosta. Kun näin eräitten naisien kopioivan siellä kuvia, johtui mieleeni kysyä, oliko miss Yveskin pyytänyt lupakirjaa.

Niin sain selville, että eräs miss Yves oli käynyt museossa joulukuusta maaliskuuhun. Eräs vartijoista muisti hänet viimein ja sanoi, ettei hän enää kuukauteen ollut käynyt siellä. Silloin arvelin, että hän oli Roomassa sukulaistensa luona, ja matkustin kohta sinne.

En koskaan unohda kuinka sydämeni löi kun Albanon asemalla näin takaapäin nuoren, solakan vaalean naisen, jolla oli hänen käyntitapansa. Se ei ollut hän! Hän nousi minun vaunuosastooni ja minä näin, että hänen kasvonsakin muistuttivat Violetia jossain määrin. Katselin häntä lakkaamatta ja katseessani oli kai jotain merkillistä, sillä hän punastui ja rupesi puhelemaan tovereittensa kanssa. Hän oli saksatar. Hänellä oli miellyttävä ääni ja hän piti Nemi-järveä "satumaisena".

Hän oli minusta kuin Violetin varjo. Arvasitteko ihastuttava muukalainen, miksi katselin teitä?

Hän vastasi joskus katseeseeni, mutta kiemailematta, kirkas, ihmettelevä ilme kasvoillaan. Kun en katsellut häntä, silmäilin ahdistus sydämessä juhlallista erämaata ja Campagnan haaveellisia raunioita. Vasten tahtoanikin tuli mieleeni kuvitteluja miss Yves'in kuolemasta ja pitkästä, yksinäisestä, ilottomasta elämästä.

Kun saavuin Roomaan, kiiruhdin suoraan protestanttiselle hautausmaalle, sillä en epäillyt, että miss Yves olisi käynyt siellä. Kyselin vartijalta, mutta en voinut saada häneltä mitään tietoja. Sitten kuvasin Violetin hänelle ja pyysin häntä tarkkaamaan kävijoitä. Pidin uskottavana, että hän tahtoisi nähdä Shelley'n haudan ennen Saksaan paluutaan. Se oli ainoa toivonkipinä, mikä minulla Roomassa oli, sillä en tiennyt hänen sukulaistensa nimeä. Niin kävin sitten joka päivä Porta S. Paololla ja sain aina saman lohduttoman vastauksen. Kävin myös Pincio'lla, anglikaanisessa kirkossa, kaikkialla, mistä saatoin toivoa tapaavani hänet. Se oli tuskallista oloa, ainaista huolta, kun en voinut olla kaikkialla yht'aikaa ja menetin ehkä onneni tulemalla pari minuuttia liian aikaiseen tai liian myöhään. En levännyt hetkeäkään. Illalla olin läpi väsynyt, ja taipumaton sydän kolkutti yhä: "mene, mene!"

Sillä välin oli huhtikuu kulunut loppuun. Ehkäpä oli miss Yves jo jättänyt Italian Minä en enää kestänyt tuota kuumeista huolta. Päätin luopua hyödyttömästä hakemisesta ja matkustaa Nürnbergiin. Niihin aikoihin olin kahdesti kirjoittanut hänelle ensi kerran Napolista, toisen kerran Roomasta. Olin vaatimalla pyytänyt häntä antamaan merkin, jos hän oli läheisyydessäni, sekä määrännyt toisessa kirjeessäni Shelley'n haudan kohtauspaikaksi. Päivää määrätessäni olin runsaasti ottanut huomioon ajan, minkä kirje tarvitsee Nürnbergiin ja takaisin. Neljä tuntia odotin hautuumaalla ja kuuntelin kuoleman vaikenemista. Näin banksiaruusujen liikkuvan tuulessa rappeutuneella tornilla Shelley'n haudan takana ja luin yhä uudelleen:

Nothing of him that doth fade
But doth suffer a sea-change
Into something rich and strange.

Kuvittelin, että runoilijan muistokiveen piirretyt sanat puhuivat rakkaudestani: "sekin tulisi puhkeamaan kukkaansa, ken ties' kuinka oudon ihanana, vasta tuolla luvatussa maassa, jota ei kenenkään kuolevaisen silmä näe." Kuitenkaan ei niin kaukainen, epämääräinen toivo tyydyttänyt minua. Toivottoman intohimoisesti halasin sulkea syliini rakastettuni, vaimoni, jossa tämä katoava elämä sykkäilee, puolustaa häntä, puristaen häntä rintaani, tuota tuntematonta, vastaan, ja pyysin, että Jumala armossansa antaisi minulle päivän, tai vain tunninkin.

Hän ei tullut. Yöjunalla matkustin Pohjois-Italiaan ja muutaman päivän kuluttua, toukokuun 7:nä kiisin yli Brenner-solan.

XI.

Turhaan kyselin metsäisiltä kukkuloilta, kukoistavilta rinteiltä ja kohisevalta Eisack-joelta olivatko ne nähneet Violetia. Kuvaamaton, tuskallinen epävarmuus valtasi minut, ja junan nopea, tasainen vauhti lisäsi vain kiihkoani. Jospa miss Yves ei vielä ollutkaan palannut, jospa loittoninkin hänestä? ajattelin.

Kuljin ensi kertaa Brenner-solan kautta ja kaikki teki minuun syvemmän vaikutuksen ajatellessani, että jätin isänmaani, että kaikkien noitten kateellisten vuorijättiläisten takana odotti minua aivan uusi maa, jonka tunsin ainoastaan pilvien kautta, jotka toivat minulle kummallisia kuvia, ja tuulen kautta, joka toi mukanaan sointuja surumielisestä runoudesta ja oudosta musiikista.

Brenner järven yksinäiset aallot, eloisat, kuin syvät silmät, näyttivät minusta "satumaisilta" niin kuin Nemi-järvi nuoresta saksattaresta, ja kun minä sitten Innsbruck'issa kävelin junan vieressä myrskytuulen puhaltaessa ja outojen ihmisten ympärilläni vilistessä, silloin luulin todella uneksivani ja astuneeni haaveellisen maan rajojen yli.

Matkan kestäessä olin sellaisessa omituisessa mielentilassa, että mitä enemmän lähestyin kaukaista määrääni Nürnbergiä, sitä kauemmaksi olisin tahtonut siirtää tulohetken, muuttaa päivän, jona tavattuani Violetin saisin tietää kohtaloni. Saavuttuani Müncheniin vietin aamulla muutaman hetken Englantilaisen puutarhan vihreässä yksinäisyydessä. Se lepäsi niin tyynenä ja aurinkoisena, lintujen liverrys ja siipien suhina elävöitti varjot. Lepäsin hiljaisen, tumman lammikon rannalla ja katselin syvälle luonnon rauhaan, joka tuntuu niin hyvältä pitkän matkan perästä. Innsbruckissa, junien ja ihmisten vilinässä tuulen vinkunassa saamani tunnelma valtasi minut vielä voimakkaammin kuin silloin. Mutta nyt oli uni niin suloinen ja hämärä. Olin siinä maassa, missä miss Yves oli elänyt, luulin hengittäessäni tuntevani hänen ajatustensa tuoksun, ja tyyni vesi, usva, joka verhosi etäisyyden, kietoi tunnelmani samaan salaperäisyyteen, mikä verhoaa unemme.

XII.

Puolipäiväjunalla matkustin Nürnbergiin. Kun poistuimme Altmühlen ystävällisestä laaksosta, ja vierimme pitkin loppumattomalta näyttävää tasankoa pohjoista kohti, oli aurinko laskemaisillaan. Yhteen ainoaan ajatukseen syventyneenä, joka hetki kiihtyneen mielikuvitukseni säikyttämänä, tuskin huomasin, kuinka toisellaista oli silmieni ohi vierivä maa kuin Italia; ja kuitenkin sekaantui liikkuva kuva ajatuksiini ja antoi niille tavallaan oman sävynsä. Kun laskevan auringon valossa näin Altmühlen, joka kimmelsi sinisenä kullanvihreässä ruohossa, löysin hiukan lepoa ja iloisen tulevaisuuden kuvat kangastivat mielessäni. Kun en enää nähnyt sitä, löi sydämeni levottomammin, kiivaammin. Mahtavat kuusimetsät ja laajat hiekkanummet hehkuivat ilta-auringossa. Tuuli puhalsi kylmästi, ja kun kurkistin ulos katsoakseni minne veturi meitä vei, näin taivaanrannalla vain sumua. Tunsin Pohjoisen puhalluksen ja minusta tuntui, että siellä oli Violetin sielun taivas, sen oikea kotimaa. Sieltä toivoin löytäväni hänet, varmaankin vielä vakavampana ja syventyneempänä sydämensä katkeraan tuskaan. Mutta löytäisinkö hänet? löytäisinkö hänet?

Kello kahdeksan vaiheilla kävelin paksuilta, keskiaikaisilta kaupunginmuureilta päin, pimeän Naisten portin läpi, kivitettyjä, ahtaita katuja, joita ympäröi kaksi epäsäännöllistä riviä korkeapäätyisiä taloja. Tornit kohosivat taustalla jättiläismäisinä kuunvaloisessa hämärässä. Nürnberg, arvoitus oli edessäni.

Ravintolassa kysyin kohta Yves'in perhettä. Viinurit eivät tunteneet sitä enemmän kuin isäntäkään. Hän kysyi neuvoa kahdelta herralta, jotka paraillaan söivät siellä. Toinen tiesi vain sen, että Burgsmied-kadulla oli Yves'in valimo. En voi kuvata minkä vaikutuksen minuun teki, kun nimi Yves mainittiin niin välinpitämättömästi ravintolahuoneessa.

The very music of the name has gone
Into my being.

"Nimen sulosointukin on sulautunut olentooni." Korvani huomaa äänessä, joka sen lausuu, pienimmänkin poikkeuksen musiikista, joka kaikuu minussa. Mitä suurempi se on, sitä tuskallisempi on minun sitä kuulla.

Menin ulos vielä samana iltana, harhailin katuja ristin rastin ja aioin seuraavana aamuna mennä Burgsmied-kadulle. Sillä välin vietin aikaani tutustumalla yön varjossa uneksittuun Nürnbergiin, kuvittelemalla, että tuo talo ehkä oli Yves'in veljesten ja mitähän Violet mahtaisi tuntea, jos hän tietäisi, että minä kuljin hänen ikkunoittensa ohitse. Tämä paikka oli vielä haaveellisempi kuin Inn-joen laakso ja Englantilainen puutarha. Peittäydyin synkän Lorenz-kirkon varjoon. Sen suunnattomien tornien takaa paistoi kuu. Kuljin sitten epäsäännöllisiä katuja ylös ja alas, katuja, jotka joskus olivat aivan pimeitä, joskus loistivat korkealla riippuvien sähkölamppujen valossa. Kirkkaassa valossa olivat ikivanhat talot vielä synkemmän näköisiä, suurine, terävine, kokonaan kivisine kattoineen aivan mielivaltaisesti suoraan tai vinosti katua vastaan asetettuina. Seisoin kauan eräässä katuristeyksessä, joka loiveni virtaan päin. Suuri lamppu keskustassa valaisi viiden tai kuuden jyrkän kadun suuta joka suunnalle. Vaikenevia varjoja tuli ja meni vilkkaassa, valkoisessa valossa. Olin saanut päähäni, että tapaisin miss Yves'in helpoimmin sellaiselta paikalta, missä monta katua sattui yhteen, ja olin varma, että tuntisin hänet jo kaukaa ainakin hänen käynnistään. Mutta aika kului, ohi kulkevat varjot harvenivat, ja toivoni väheni. Hitaasti astuen läksin viimein pois.

Minä kuljin siltä paikalta hyvin pimeää ja kapeaa König-katua pitkin, kiinnepistettäni Lorenzkirkon torneja kohden, joiden luona majapaikkani oli. Avonainen, lyhdytön landau kulki hitaasti edelläni ja pysähtyi! Zur Sonne-kahvilan eteen.

Pieni herra tuli ulos, sulki vaununoven ja nojautui siihen puhuen vilkkaasti ja suurella äänellä. Äkkiä kuulin naurua ja toisen äänen, joka sai minut jäykistymään.

"Te, ilkimys!"

Se oli Violet.

Kolkuttavin sydämin jäin seisomaan parin askeleen päähän vaunuista. Herra käänsi kasvonsa minuun päin. Silloin menin vaunujen taa ja olin katselevinani Nassau-suvun talon harjoja, jotka erottautuivat selväpiirteisinä kirkkaassa kuunvalossa. Violet ja tuo herra juttelivat yhä, hän ystävällisellä, mies iloisella äänellä. Outo ääni ei ollut nuori. Kuulosti siltä että he väittelivät tapaisivatko toisensa huomenna vai ei. "No", sanoi miss Yves viimein "ylihuomen aamuna siis."

"Niin, ylihuomenna", vastasi toinen, "Puoli seitsemältä asemalla!"

He hyvästelivät, herra meni kahvilaan ja miss Yves kumartui sanomaan jotain ajajalle. Silloin lausuin ääneen molemmat ensimäiset säkeet runostani, josta hän piti niin paljon.

Jos mua lemmit, tahtoisinpa olla haudassa syvän laakson pohjalla.

Kummastuneena kääntyi hän minuun päin. Seisoin jo hänen vaunujensa vieressä. Tartuin hänen käsiinsä ja sinä hetkenä emme kumpikaan voineet sanoa sanaakaan. Olimme niin lähellä toisiamme, että saatoin huomata hänen silmistään ja otsallaan tuon äkillisen, synkän intohimon, joka niistä oli loistanut tuona onnellisena hetkenä, kun ensi kerran olin lukenut hänelle säkeeni rakkaudesta ja kuolemasta ja hän oli katsellut minun otsaani. Sitten katsahti hän äkkiä ajajaan ja veti nopeasti kätensä pois.

"Te täällä?" sanoi hän italian kielellä. "Kuinka se on selitettävissä?"

"Tekö sitä kysytte?" vastasin. "Tulen Napolista."

"Te tulette Napolista?" sanoi hän saksaksi. "Hyvä! Ja aiotteko jäädä tänne? Oi", jatkoi hän sitten italiaksi, "teidän ei olisi pitänyt tulla! Jumalani, miksi te tulitte?"

Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten hiljaa minun nimeni. Taas kulki kuin heikko vavahdus, kuin pidätetty liikahdus koko hänen ruumiinsa lävitse.

"Addio!" sanoi hän sitten. "En voi jäädä tähän kauemmaksi, enkä saa tavata teitä enää. Kirjeet ovat jo herättäneet epäluuloa."

"Enkö saa tavata teitä enää?"

Äänessäni oli varmaan hyvin lannistunut sointu, sillä miss Yves vastasi: "Jumalani, tiedättehän itse tahdonko tehdä teille pahaa. Ehkäpä ei minun pitäisi tehdä niinkään… kuitenkin… Missä asutte?"

"Majatalossa Zum roten Hahn, tässä lähellä."

"Huomenna saatte minulta kirjeen. Addio! Jumala teitä varjelkoon! Ja kiitos kaikesta! En todellakaan ole kiittämätön. Hyvästi", kertasi hän saksaksi. "Jos en saisi iloa nähdä teitä toiste, toivotan teille onnellista matkaa. Kertokaa minulta terveisiä Napoliin ja kallionkielekkeellenne."

Hän otti pois toisen hansikkaansa ja ojensi minulle kätensä, johon tartuin molemmin käsin ja suutelin sitä.

"Sanokaa, missä asutte", kuiskasin. "En tule sinne, mutta ilmoittakaa se minulle."

"Pyydän!" sanoi hän pelästyneenä, epätoivoissaan, ikäänkuin hänen olisi pitänyt taistella samalla kertaa itseään ja minua vastaan. "Kirjoitan teille! Addio!"

"Sanokaa, oliko se, joka puhui teidän kanssanne…"

"Ei, ei!" sanoi hän hymyillen. Vasta hänen hymyillessään näin kyyneleitä hänen silmissään.

Mieleeni välähti ajatus, että hän jo oli naimisissa, Sanoin sen hänelle, mutta hän ei vielä ollut niin pitkällä.

"Se ei vaikuta mitään; kohta olen."

"Te rakastatte minua, ja minä en väisty. Älkää unohtako sitä!"

Ne olivat viimeiset sanamme. Violet veti kätensä pois ja sanoi ajajalle jotain. Vaunu kulki edelleen, kääntyi ympäri lähimmällä torilla ja tuli ravaten minua vastaan. Miss Yves kumarsi vielä tervehtien, sitten oli kaikki ohi ja melu ja näky katosi pimeälle, jyrkälle Königkadulle.

Palasin majataloon ja sulkeuduin huoneeseeni nauttien vielä kerran äskeisen hetken lämmittävästä autuudesta. Se ajatus, että sieltä, mistä profetalliset uneni olivat tulleet, tuli tämä kohtauskin, tämä suurin lahja, muuttui nyt valoisaksi varmuudeksi. Olin löytänyt Violetin, tiesin, että hän rakasti minua ja että hän vielä oli vapaa, nyt en saanut kadottaa hetkeäkään.

Seuraavana päivänä saisin hänen kirjeensä. Saapa nähdä, sanoisiko hän minulle jotain lähestyvistä häistään, syistä, jotka hänet siihen pakottivat? Ehkäpä, mutta sillävälin täytyisi minun hankkia tietoja. Hain heti Nürnbergin kartasta paikan, missä Yves'in valimo oli. Vaikka omistajat eivät itse asuisikaan siellä, kysyisin sieltä heidän taloaan. Tuo tuntematon ja miss Yves olivat sopineet kohtauksesta asemalla huomenna puoli seitsemän. Aikataulu ilmoitti minulle, että kuuden ja seitsemän välillä lähtee juna Müncheniin.

Ennen kuin kävin maata avasin ikkunan ja katselin terävien kattojen metsää ja Lorenzkirkkoa, jonka yläpuolella kuu juuri paistoi hopeoiden goottilaiset korko-ornamentit. Kauan katselin kaupunkia, jossa miss Yves oli elänyt, jossa hän nyt, kenties missä paikassa, ajatteli minua. Tunsin matkustajan henkistä huumausta, matkustajan, joka saapuneena vanhastaan kuuluisaan maahan näkee kaiken ympärillään outona ja suurena, ja huomaa liikutettuna, että tämän vieraan maan ja hänen oman tunteensa välillä on salaperäinen sukulaisuussuhde, että tämäkin osa maailmaa on jollain lailla hänen isänmaansa.

XIII.

Seuraa vana aamuna menin ulos jo puoli kuudelta. Satoi hienosti, ja Naisten portin paksua, pyöreää tornia, kadun päässä, verhosi sumu. Menin paikkaa kohti, jossa olin tavannut Violetin. Ei näkynyt elävää olentoakaan, kahvila Zur Sonne oli vielä suljettuna ja kuulin ainoastaan pronssisen kaivon hiljaisen solinan lähistöltä. Päästäkseni Burgschmiedkadulle täytyi minun kulkea sumuisenharmaan, aution kaupungin läpi, joka näytti minusta haaveelliselta kunnioitettavassa vanhuudessaan. Mahtavien siltojen välistä näin surkeanpienen joen, jota rajoitti kaksi riviä tornein ja huipuin koristettuja taloja. Näin ihania, täysin säilyneitä muistomerkkejä ammoin kuolleista hengistä, näin pyhimyksiä, munkkeja ja sotureita kiveen veistettyinä seisomassa talojen kulmissa ja ovien, siltojen kaiteiden ja huippukaarityylisten kulmatornien päällä, jotka pistivät esiin talojen julkisivuista. Tuntui, kuin olisi ihmissuku kuollut ja aurinko ammoin sammunut, kuin olisivat nuo kadut taikakuvia menneisyydestä ja minä itse varjo vain.